[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fw6UPxjL7bJQYekNSZNA6zLmGxOSrKFxMDykkFuCW5xQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3590,"Itämeren tytär III: Hopealaiva","Talvio, Maila",1871,1951,"3590-talvio-maila-itameren-tytar-iii-hopealaiva","3590__Talvio_Maila__Itämeren_tytär_III_Hopealaiva",null,"romaani",[],[],"fi",1929,71156,463240,true,[],[],[],"Historiallinen romaanisarja sijoittuu 1700-luvun Helsinkiin ja kuvaa kaupungin elämää sekä Viaporin linnoituksen rakentamista. Kertomus seuraa porvariston arkea, porvarikaartin harjoituksia ja elämää Itämeren rannalla pikkuvihan jälkeisinä vuosikymmeninä. Päähenkilönä on Hedvig Ulrika Sutthorf, jonka vaiheita seurataan läpi teoskokonaisuuden.","Maila Talvion 'Itämeren tytär III: Hopealaiva' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3590. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ITÄMEREN TYTÄR III\n\nHopealaiva\n\n\nKirj.\n\nMAILA TALVIO\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1936.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  I. Helsingin kevät.\n II. Koti Läntisellä Kirkkokadulla.\nIII. Elämän ja veren virta.\n IV. Kaukaiset kaivatut.\nVuodet ja hetket.\n\n\n\n\nI\n\nHELSINGIN KEVÄT\n\n\nMuutamien talvien mentyä odotettiin Helsingissä niinä päivinä meren\navautumista.\n\nKuka näkee ensimmäisen laivan?\n\nSe jos lännestä tulee, niin sotamiehiä tuo tullessaan ja raskaita\nmajoituksia, etelästä jos tulee, niin suolaa ja syömäviljaa tuo, mutta\nidästä jos tulee, niin vihollisen tuo maahan.\n\nNämä kolmensuunnan laivat kuuluivat Helsingin kevääseen, niinkuin\nkuului Kluuvin tulviminen, teiden ja siltojen sortuminen, Vantaan\njäänlähtö, kotipihojen, katujen ja hautausmaan roudanpursuaminen ynnä\ntietenkin ja ennen kaikkea se väkevä hengenkäynti, mikä syntyi, kun\naurinko armaasti lähestyi merta ja maata.\n\nNiinä päivinä tervattiin kaupungissa veneitä, niinä päivinä huusivat\nkurjet etsiessään soitaan, niinä päivinä laskeutui Kluuvin ja Viikin\nlahdenpohjukkoihin moninaisia lintuja, niiltä päiviltä jäi seurakunnan\nkirkonkirjoihin luvattoman paljon merkintöjä, jotka eivät olleet sille\nkunniaksi. Niinä päivinä riitti rannoilla ja vuorilla varhaisesta\naamusta iltamyöhään tähyilijöitä, jotka katselivat ulapalle.\n\nSiinä oli lyijynraskas jääpeite, joka tuntui näkymättömän nukkujan\nrinnan päällä kohoilevan ja huohottavan. Kaupungin rannasta lähti\nlian ja syvien reenjälkien merkitsemä, monissa mutkissa kiemurteleva\ntie, päätyen Susisaarille, mistä saattoi erottaa kiviröykkiöitä,\nnostokurkia, punaisia tiililäjiä, hirsikasoja ja monenlaista muuta,\nmitä tarvittiin tällaisissa suurissa linnanrakennustöissä. Jokin kuorma\noli vaipunut jääsohjoon ja törrötti siinä hirret pystyssä.\n\nOikeastaanhan Helsingissä tänäkin keväänä odotettiin korkeita vieraita.\nHänen kuninkaallinen korkeutensa itse aikoi heti merten avauduttua\nsaapua Suomeen ja käydä myöskin Helsingissä, mutta ennen kaikkea\ntutustumassa linnoitustöihin. Raatimies Govinius, porvarikaartin\nluutnantti, oli, niinkuin kaupungissa yleisesti tiedettiin, jo\nhankkinut kaartilleen asiaankuuluvat siniset takit ja chamoi-kankaiset\naluset eli housut. Porvarikaartin oli niinikään jo nähty harjoittavan\nexercitioitaan. Mutta kuitenkaan ei uskottu kuninkaan saapumiseen. Tätä\noli jo niin monena keväänä turhaan valmisteltu, että valmistelu jo\nkuului niihin kevään toimenpiteihin, joilla vastahakoista porvaristoa\ntaivutettiin ajamaan hiekkaa hautausmaalle ja turpeita katoilleen.\n\nParempi, että kuningas kuuluu kuin näkyy! sanottiin ja jätettiin\nsilleen sekä hiekan- että turpeittenveto.\n\nVarmemmalta tuntui kaupunkilaisista vihollisen tulo. Sitä todisti jo\nsekin, että Kaasa-vuorelle oli kaikkien kaupungin talonomistajien\nja tonttimaiden haltijain toimesta saatu pystytetyksi vartiorovio\nsytytettäväksi heti, kun kaleereista saapui tieto. Napisten kyllä\nolivat porvarit kuljettaneet paikalle nuo kuuden sylen piirut, joiden\npalon tuli asujaimille antaa varoitusmerkki. Ja viskaali sai edelleen\nnoitua ja vannoa: porvarit eivät suostuneet yötä päivää pitämään\nvahteja vuorella. Olihan kaupungissa yltä kyllin sekä jalka- että\nratsuväkeä!\n\nMutta jaloitteluun ja tähyilyyn näin kevään kuukausina oli vuori\naina soveltunut. Ja kun tämä huhtikuun viimeinen pyhäpäivä sattui\nnousemaan kirkkaana ja Kaupunginlahti juuri olemaan jännittävimmässä\njäävaiheessaan, niin Kaasalla seisoi kansaa jo ennenkuin soitettiin\nsuomalaiseen jumalanpalvelukseen, ja kalastajat ja merimiehet löivät\nvetoa, hajoaisiko jää huomenna vaiko ylihuomenna.\n\nWeckström, provianttimestari, kapusi sinne ylös heidän luokseen jo, kun\nviimeiset tähdet vaalenivat, ja lupasi reilun humalan sille, joka tuo\nhänelle sanoman ensimmäisestä laivasta, elikkä hopeataalarin.\n\n— Kas, minä odotan Lyypekistä pellavansiemeniä, selitti Weckström,\nvaikka koko kaupunki odotti tärkeämpääkin, nimittäin suolaa. — Olen\nsopinut Päijännejärven pitäjien kanssa, että kylvävät nimenomaan tätä\nsiementä. Mutta kuka ne tietää, jos laivat viipyvät... Hehheh, minä\nostan aina siltä suurelta kauppahuoneelta, jonka nimi on Brook und\nSöhne, ja se purkaa muunkin lastinsa minun ranta-aittojeni luona.\nHehheh, reilun humalan saa, joka näkee ensimmäisen laivan...\n\n— Minä sen näen, sanoi Espanjan-Kalle, — ja minulle pitääkin olla\nviiden miehen viinakset, ennenkuin iloisesti tappelen.\n\n— Kyllä minä hellitän, hehheh, vakuutteli Weckström. — Ja pojille annan\ntaalarin.\n\n— Jaa, meillekö kaikille?\n\nKylläpä ne osasivat kirkua, nuo Helsingin pojat! Provianttimestari oli\nleikkisällä päällä, piteli korviaan ja kopeloi taskujaan, koska hän\nmuisteli, että puodistaan olisi ottanut joitakin kiiltäviä nappeja,\njoiden kannat olivat litistyneet. Ei toki, vaan sille taalari kuului,\njoka toi hänelle sanoman ensimmäisestä laivasta.\n\nPikkupoikien silmät seurasivat provianttimestarin käsiä, mutta ne\ntoivat taskuista päivänvaloon ainoastaan nuoranpätkiä, avaimia,\nrautanauloja, kynttilänkappaleita ja hihnoja. Provianttimestari sulloi\nkaikki takaisin varastopaikkoihinsa ja silmäili suu hymyssä poikia.\nVahinko, ettei hän voinut lahjoittaa heille nappeja, jotka poljettuina\noli tavannut puotinsa permannolla.\n\nNyt soitettiin jo pois suomalaisesta jumalanpalveluksesta, mutta\nkirkonkellojen ääni ei voinut estää myrtynyttä värettä nousemasta\nvarallisen miehen kasvoille.\n\nVarmaan tyttölapset kotona olivat käyneet hänen taskuillaan ja vieneet\nkiiltävät napit. Pelkästään tyttölapsia oli Suthoffin tytär synnyttänyt\nmiehelleen. Ja niille kelpasivat kiiltävät esineet kuin harakoille!\n\nKellojen juhlallinen rämisevä ääni johdatti jo miesten askelia\nherranhuonetta kohden, alas iljankoista vuorta. Ja nyt pesivät\npojat villeihin kallionrotkoihin, joista ei näillä Kaasa-vuorilla\nollut puutetta, panivat lähettinsä hakemaan syötävää likeisimmistä\nnauriskuopista ja kuhisivat täällä kilpaa sisiliskojen ja villien\nkimalaisten kanssa, jotka aurinko vasta oli herättänyt, kunnes\nkirkonkellot soittivat seurakunnan pois jo ruotsalaisestakin\njumalanpalveluksesta.\n\nSen jälkeen virtasi tänä kauniina huhtikuun pyhäpäivänä\nKaasa-vuorelle vakaassa tahdissa kaikenikäistä ja -säätyistä kansaa,\nkauppamiesporvareita, Susisaarten upseereja, triviaalikoulun opettajia,\nteinejä, nuoriaherroja, porvarien ja raatimiesten somia naimaikäisiä\ntyttäriä, hyvänhajuisiin vaatteihin pukeutuneita vallasrouvia,\nleskiemäntiä, käsityöläisiä, sotamiehiä, sällejä ja rääsyistä\nköyhää kansaa.\n\nMutta mitä nähtiinkään keskellä kirkasta pyhäpäivää: Susisaarten\nlinnanrakentaja-eversti oli jo ennättänyt riisua pyhävaatteensa ja\nasteli kevyttä nopeaa astuntaansa, jonka Helsinki niin hyvin tunsi,\ntäydessä arkiasussaan, saappaat savessa, oikeassa kädessään mittapuu\nja kaulalla riippumassa kaukoputki, suunnittelemassa linjojaan, jotka\neivät suinkaan aina olleet porvareille ja talonomistajille mieluisat.\nEverstin kintereillä kulki tanakka Thunberg, jota helsinkiläiset\nsanoivat »Susisaarten kirveeksi», ja Kuylenbeck, everstin oikea käsi,\narvoltaan kapteeni, mies, joka ei malttanut maata yölläkään. Nämä samat\nmiehet eivät malttaneet pitää pyhääkään loppuun. Ehrensvärd oli kehunut\nhaluavansa äkkiä ja kerta kaikkiaan lopettaa venäläisten kaleerien\nkevätvieraillut, jotka vuodesta vuoteen toistuivat. Ja hän uskoi\nturvaavansa isänmaankin rauhan. Kerta kaikkiaan.\n\nKaupungin arvokkaat porvarisrouvat kuiskuttelivat paheksuen ja\nlupasivat heti everstin astuttua vuorelle hänelle sanoa, mitä he\najattelivat siitä, että pyhäpäivästä tehdään arki. Heidän miehensä\ntunsivat kielelleen nousevan sanoja, jotka he ennenkin olivat\neverstille lausuneet, nimittäin, mitä he uskoivat hänen lupaamastaan\nkertakaikkisesta rauhasta ja muistakin lapsellisuuksista.\n\nMutta Ehrensvärd ei nyt noussutkaan tänne ylös, vaan pujotteli\nvalmiiden ja puolivalmiiden parakkien sekä hirsikuormien lomitse\nrantaan päin, hävisi, miehet kintereillään, näkyvistä ja sukelsi\nhetken jälkeen esiin Erhardtin sillalla, missä heti nosti silmälleen\nkaukoputken.\n\nKaasa-vuoren katselijat vaikenivat ja jokainen silmä suuntautui\nEhrensvärdiin. Hän tuntui muuttuneen Helsingin silmäksi, ehkäpä\nsalaperäisellä tavalla saaneen vallan määrätä, milloin ja missä\njärjestyksessä laivojen oli saavuttava odottavaan kaupunkiin.\n\nVarmaan hän jo näki avoveden. Näkikö laivan? Tuliko tämä idästä vai\netelästä? Oliko laivoja paljon? Olivatko ne sotalaivoja?\n\nKaikki katseet tähtäsivät sillalle, missä Susisaarten herrat viipyivät.\nPikkupojat seisoivat suu auki, selät suorina ikäänkuin odottaen, että\neversti kutsuisi juuri heitä, määrätäkseen heille jonkin tärkeän\ntehtävän — olihan eversti monet kerrat pysähtynyt katsomaan heidän\nleikkiään ja taputtanut päälaelle sitä, joka oli neuvokkain. Ja\nHelsingin pojat, jos kutka, tiesivät, että eversti rakentaa maailman\nlujinta linnoitusta, niin ettei kaupunkia enää koskaan päästä\npolttamaan. Niin, ja everstihän se viime sodassa oli kaukaa Domarbyn\nvuorelta ampunut rikki vihollisten tykit. Hän oli silloin vasta\nkapteeni.\n\nEverstillä oli hyvin kauniit siniset silmät ja hyvin ylhäissyntyinen ja\nikävä rouva. He katselivat isiensä selän takaa siltaa kohden, ikäänkuin\nsiellä olisi ollut taivaankaari.\n\nKaupungin köyhät ja vaivaiset miettivät mielessään, että armelias on\nSusisaarten rakentajamestari, almun pudottaa köyhän käteen, kun hänet\nkahden kesken kohtaa. Silloin ei anna, kun näkijöitä on.\n\nMutta menneiden sotien vaivaiset odottivat, että eversti heidät täältä\nhuomatessaan varmasti tulee puhumaan ja kysymään, mitä sotaveikoille\nkuuluu. Milloinkaan ei eversti mennyt heidän ohitseen, jättämättä\nheille hyvää mieltä.\n\nVarovammin suhtautuivat kaupungin porvarit niin hyvin everstiin kuin\nhänen apulaisiinsa. Jollei tuo Thunberg olisi ollut niin mukava ja\nleikkisä mies, niin monet kahakat olisi kaupungissa käyty, ennenkuin\nhänen kirveensä olisi päästetty tuhoamaan mahtavia metsiä! Mutta\nlinnoituksen tekoon saivat uskoa pojat ja naiset. Olihan nähty, miten\nturvallisesti avoveden aikaan Helsingissä saatettiin asettua yöksi\nnukkumaan.\n\nTuolla voivat nytkin olla vihollisen kaleerit, Suomenveden pohjassa!\nTämä lapsekas varoitusrovio on pystytetty tänne, mutta ennenkuin se\nedes on saatu syttymään, voi vihollinen olla satamassa ja heti sen\njälkeen kaupungissa. Tuoreessa muistissa on vielä sekin rukous Somat\nkauppiaantyttäret tiesivät hekin jotakin: että sunnuntain aamu, jolloin\ntsaarin kaleerit yllättivät asukkaat jumalanpalveluksessa ja niin\npolttivat kaupungin ettei kirkostakaan jäänyt kuin kiviä kivien päälle.\n\nErillään muista seisoi varanotario Kustaa Wetter, kaupungin\nentisen pormestarin Abraham Wetterin poika tummiin pukeutuneena ja\nhuolellisesti puuteroituna, hopeapääkepillään kosketellen sulavaa\njäävuorta. Hänen omassa mielessään tapahtui tapahtumistaan ja\nkesken kevään jonkinlainen jäähtyminen. Sitä oli nyt jo kestänyt\nvuosikausia. Ystävät olivat koettaneet sitä sulatella, mutta nekin\nkaikkosivat kaikkoamistaan. Vanha Lorentz Strong vielä pysyi\nväsymättömänä hyvyydessään, mutta kun nyt kerta kaikkiaan hänen,\nKustaa Wetterin, kohdalta elämä oli alkanut käydä jääriitteeseen, niin\njääsirut pistelivät häntä itseään kuin neulat, ja hänelle oli tullut\nhuvittavaksi pistellä muita.\n\nTällä samalla paikalla oli kerran vietetty leikin aikoja, annettu\nsällejä selkään ja käyty »Ruutanoita» vastaan kivin ja haloin. Oli\ntäydessä uskossa aiottu pelastaa kaupunki vihollisista. Nyt oli\nRuutanalampi täytetty ja jätetty vallitusten alle, leikkitoverit naivat\nja huolivat. Hän, Kustaa Wetterkin, oli nainut, sitten kun hänet\njälleen oli viskattu meren yli tähän Helsingin kurjuuteen.\n\nJa tässä jälleen seisottiin ja odotettiin vihollista. Se oli Helsingin\nkohtalo iankaikkisesta iankaikkiseen. Tuolla ympäri Itämeren\nkohottelivat rikkaat kaupungit kuparikattoisia tornejaan. Mikä oli\nHelsinki? Soiden ja rämeikköjen rytöinen juurakko, joka tällä hetkellä\nlykkäsi likaisuutta löyhkäävää varttaan rintatautisen jään poikki\nSusisaarille, missä lapsekkaasti uskoi voivansa kasvattaa hyödyllisen\nsiemenkodan. Köyhän, moninkerroin hävitetyn kaupungin hyödytön\ntoivo! Puhuttiin valtavasta linnoituksesta, uudesta Gibraltarista,\npaukutettiin puhki kallioita, syydettiin mereen tiiliä, kiviä, rautaa\nja hirsiä, tynnyrittäin pantiin menemään kultaa ja hopeaa. Uskoiko\nSusisaarten rakentaja itsekään Helsingin rauhaan ja turvallisuuteen?\nJos Venäjän keisarinnan teki mieli ottaa maa ja kaupunki, niin kuka\nsaattoi estää häntä sitä tekemästä? Jos Suomen takkuinen asukas\nrajallaan astuu keisarinnaa vastaan ja ojentaa hänen nähtäväkseen\nsuomenkielisen Uudentestamentin ja piispa Jusleniuksen suomenkielisen\nsanakirjan, niin kääntyykö keisarinna ehkä sotajoukkoineen takaisin?\nHän käskee adjutanttinsa antaa naurettavalle metsäläiselle hopearuplan\nnäistä paperipinkoista sekä viedä kyökkiin, että heitukat voivat\nkääräistä lehtiä makkaroidensa ympäri. Susilla ja karhuilla on\nkielensä, mutta ei suomalaisella. Niinpä keisarinna kuuluu aikovan\nautioittaa koko Suomenmaan ja asuttaa sen kauttaaltaan susilla ja\nkarhuilla. Kerran täältä metsien kohdusta ei enää milloinkaan kohoa\nsinistä sauhua eikä yksikään ruuhi enää kuvastu Suomen järvien pintaan.\nJos keisarinnan tahto on tämä, niin kuka voi hänen tahtoaan vastustaa?\n\nYksi kaupungin arvohenkilöistä, Lorentz Streng, Helsingin\nmonikymmenvuotinen luottamusmies ja varapormestari, seurasi levottomana\nKustaa Wetterin askelia, hänen edetessään yhä etäämmä paljasta, jyrkkää\nvuorenrinnettä. Eikö nuorta miestä nyt mitenkään saisi talttumaan ja\nasettumaan? Olihan hänellä nyt oma kauppaliike ja siveä vaimo — Eeva\nSelin, kunnioitetusta porvarisperheestä ja olihan Streng hankkinut\nhänelle sihteerin viransijaisuuden kemnerioikeudessa. Se ei ollut\nhelppoa ensinkään, sillä kaupungin herrat eivät olleet unohtaneet,\nmitenkä Kustaa poikasena oli heitä häväissyt.\n\nKustaa oli niin tulinen ja ylpeä — pahoin oli häntä Tukholmassa\npidetty. Hän oli lähtenyt Suomesta, koska ei tahtonut kuulua kansaan\nvailla kunniaa ja tulevaisuutta. Mutta hänet oli työnnetty takaisin,\nsillä hän ei kuulunut »kunnian» kansaan, ja hän oli ottanut sen kovin\npahakseen.\n\nLorentz Streng siveli harvaa partaansa ja seurasi silmillään kaunista\nnuorta miestä, jonka hopeasoljet mustia silkkisukkia vastaan kiilsivät\nauringossa. Olipa hän kuin nuori prinssi hautajaisvaatteissa.\nTuollainen asu on kallis. Muutenkaan ei Kustaan olisi pitänyt olla noin\nuhitteleva. Helsingin vallanpitäjät katselivat häntä syrjäsilmällä\nja puhuivatkin paraikaa hänestä. Selvästi näkyi, että he aikoivat\nhänelle itselleen jotain sanoa. Streng oli levoton Kustaa Wetterin\npuolesta, eikä ensimmäistä kertaa. Kunpa nuo nuoret miehet, entiset\n»Leijoniksi» mainitut, edes olisivat ottaneet hänet joukkoonsa.\nStreng oli totisesti levoton. Mutta tyttöjen parvi oli vähitellen\nkulkeutunut likemmä nuorukaisia, ja monet silmäparien nuolet ampuivat\nsinne, varsinkin tähdäten nuoreen Wendeliaan, Martin sisareen, joka\nolikin kaunis ja kaino neitonen. Janne Sederholm, Johan Bockin\nmonivuotinen puotipalvelija, näytti menettäneen sekä sydämensä että\njärkensä tytön sulouden vaikutuksesta, sillä hän ei huomannut edes\nisäntänsä puhuttelua ennenkuin isäntä ärjäisi hänen korvansa juuressa,\nhuomauttaen, että oli aika antaa hevosille apetta.\n\nJa niin sekaisin oli muuten niin valpas Bockin Janne Sederholm, että\nvain loi isäntäänsä haalean silmäyksen ja kahmaisi käteensä kukkivan\npajunoksan käsittämättä, mitä hänelle puhuttiin.\n\nKatse toisensa jälkeen siirtyi nyt rikkaaseen kauppamies Bockiin\nja hänen puotilaiseensa, ja vartiorovion ympärille kokoontuneet\nkaupunkilaiset kuulivat isännän äkäisesti sanovan:\n\n»Jumaliste, joko lähdet! Mitä minä rengillä teen, joka ei hoida\ntehtäviään. Mars!»\n\nBock oli paljosta odottamisesta ärtynyt, niinkuin kaikki muutkin,\nja vähällä oli, ettei hän nostanut kättään lyödäkseen. Jokainen\nkaupungissa tiesi, että Sederholmin ansiosta Bockilla kauppa kävi,\neikä ollut sitä kauppamiestä kaupungissa, joka ei olisi ollut\nvalmis ottamaan Sederholmia myymäpöytänsä taakse. Janne oli pian\nkaksissakymmenissä, hän oli pukenut ylleen pyhävaatteet, eivätkä hänen\nsilmänsä muuta nähneet kuin sorjan Wendelian. Mitähän tästä seuraisi?\nEiköhän Sederholm jo olisi valmis siirtymään toiselle isännälle?\n\nNuoren puotipalvelijan kasvot olivat menneet hyvin valkoisiksi.\nTaivaastaan pudonneena keskelle iljankoista vuorta hän painoi hatun\nsilmilleen ja lähti astumaan. Hetken perästä hän pudottautui alas\nvuoren jyrkimmältä kohdalta. Jopa sattui isännän moite! Siitä paikasta\nei koskaan laskeuduttu. Tytöt kiljaisivatkin, kunnes näkivät Jannen jo\nmenevän suopursuviidakossa.\n\nKaikki ymmärsivät: häntä oli moitittu, tytön kuullen moitittu ja\nnimitetty rengiksi!\n\nParemmin kuin muut ymmärsi aseman Kustaa Wetter. Oli tapahtunut jotain,\njoka likeltä koski häneen. Oli tapahtunut solvaus. Wetter tiesi, mikä\non solvaus, ja jokainen solvattu kävi hänelle läheiseksi. Solvaus\npolttaa ihmiseen merkin. Hän itse oli tällainen merkitty. Silloin,\nkun hän oli pyrkinyt kunniakkaan ja vapaan kansan jäseneksi, oli\nhänet työnnetty pois. Sen verran hän oli oppinut, sydämensä jäätyessä\njääriitteeseen, ettei nyt nostanut keppiään lyödäkseen rikasta\nkauppamies Bockia. Mutta hän loi häneen katseensa. Ja Kustaa Wetterin\nsilmäys saattoi kipunoida kuin miekanterä.\n\nSekä Burtz että Bock vastasivat silmäykseen, ja ainoastaan Strengin\nväliintulo esti sanasodan syttymisen.\n\n— Koska me olemme viimeksi nukkuneet yömme rauhassa? sanoi Streng,\nkoettaen kääntää huomion pois Wetteristä. — Lähdetään kotiin. Ovathan\ntäällä vartijat. Kysytään Susisaarten herroilta, tietävätkö jotain\nuutta.\n\nMieliala rauhoittui hetkeksi.\n\n— Piru vie, sanoi Törnman, — mitä sitten kaikesta uurastuksesta,\njohan esivalta niin hyvin rummunlyönnillä kuin saarnatuolin kautta on\nmeitä kehoittanut. Koko talven mitan olen käyttänyt tupakkatehtaan\npystyynpanoon. Olen vuokrannut peltoja ja kapanaloja, ostanut\nsiementä... Mitä kaikesta uurastuksesta!\n\n— Ei mitään! sanoi Kustaa Wetter, niinkuin pappi sanoo aamenen saarnan\nperään.\n\nTämäkään ei kuulunut hänelle, ja Streng sai jälleen yrittää ehkäistä\nkiukkua, joka latautui nuorta, uhittelevaa Wetteriä vastaan.\n\n— Missään tapauksessa ei saisi taloihin panna niin yletöntä majoitusta\nkuin viime kesänä. Eivätköhän parakit jo ala riittää?\n\nBurtz haukotteli niin, että leukapielet natisivat:\n\n— Ei variskaan enää saa pesäpuuta noissa metsissä, saatikka sieltä saa\nlaivapuuta. Ei viitsisi katsoa tuollaista taivaanrantaa kuin tuokin\ntuolla Latokartanon puolella. Ottakaa enemmän miehiä, sanoin talvella\neverstille, että saavat parakit pystyyn. Mutta parakit eivät ole\npystyssä ja taloihin sijoitetaan sotaväki. Nähdäänpä nyt, kun meret\naukenevat!\n\nPunapää Clayhills, joka vasta oli saanut auki pienen puodin\nHämeentiellä, pysytteli vanhempien kauppamiesten joukossa ja puheli\ntoimeliaasti:\n\n— Syömävilja on lopussa, suolat lopussa. Ja puodissa pitäisi vielä olla\nkankaita, sekä silkkisiä että liinaisia ja villaisia, puhumattakaan\nmoninaisista viineistä ja viinaksista. Pitää olla kahvia, teelehtiä,\netelän hedelmiä hyvänhajuisia öljyjä ja ryytejä. Viime torstaina möin\nviimeiset teelehdet.\n\nKuului hiljainen huokaus:\n\n— Viimeiset teelehdet — mon Dieu!\n\nKaikki tunsivat Kustaa Wetterin ärsyttävän äänen. Streng ajatteli\nitsekseen, että mies on mahtanut tulla hulluksi. Koko kaupungin hän\nhankkii vihamiehekseen kaikki häh suututtaa. Strengiäkin jo alkoi\nsuututtaa. Kuitenkaan eivät porvarit nyt puuttuneet häneen. He olivat\nyhtyneet rypääseen ja puhuivat kirkonkelloista, joiden alasottaminen\noli suunniteltu tapahtuvaksi raatimies Goviniuksen johdolla. Kaupungin\nkarja oli paimentorvilla kutsuttava Suurkadun päähän, niinkuin\nmuutenkin kesän aikana, ja sitten ajettava Espoota kohden, niin etäälle\nkuin suinkin. Heikoimmat eläimet, jotka eivät huonon talvirehun\njäljestä pysyneet jaloillaan, oli pakko jättää kaupunkiin. Kauppamiehet\nolivat jo osittain kuljettaneet pois arvokkaimmat tavaransa. Govinius\nkuului äskettäin toimittaneen Turkuun hopeansa ja rouvan korut.\n\nJään pinta huokui lukemattomin pienen pienin kita-aukoin helottavaa\nkorkeutta kohden, ja auringon uuvuttava lämpö uskotteli rauhallisen\ntoukoajan voitokkaasti tekevän tuloaan, samoin kuin myös sen toimeliaan\nuurastuksen, johon kaupunkilaiset esivallan määräystä noudattaen olivat\nryhtyneet. Lukuisat tiilitehtaat odottivat vain saven sulamista.\nKrouveja oli avattu niin monta kuin nykyinen tilapäisen suuri\nasukasmäärä terveydekseen ja virkistyksekseen saattoi tarvita. Omalla\nlaivatelakalla oli valmistumaisillaan uusi Spanjankävijä, jonka nimestä\nkoko talven oli neuvoteltu ja riidelty. Kaupunkilaisten pellot ja\nkapanalat olivat miltei jo paljastuneet vastaanottaakseen kaikkia niitä\ntupakan, pellavan ja kaaliksien siemeniä, mitä oli kerätty kotimaasta\nja odotettiin ulkomailta. Puhuttiin edelleen maaomenasta, jonka nimi\noli potateos ja jonka Asikkalan kappeliseurakunnan kirkkoherra vakuutti\nolevan nauristakin paremman ja tekevän lopun kauheista nälkävuosista,\njahka se pääsisi Suomen emäntien mielisuosioon. Maaomenan siementä ei\nkuitenkaan ollut, eikä haluakaan viljellä tätä outoa kasvia. Sen sijaan\nolivat monet maanomistajat Hämeen ja Uudenmaan läänissä hankkineet\nniitä hienovillaisia rasvahäntäisiä lampaita, joita Ruhan kartanon\nkapteeni aina Spanjasta asti oli tuottanut. Sanalla sanoen Helsinki nyt\nSusisaarten linnanrakennustöiden suojassa kihisi asujainten paljoutta\nja työnteon moninaisuutta, kunhan vain rauhanaikaa riittäisi.\n\nKukaties vihollinen ei ollut tulossakaan. Olihan tässä odotettu\nvuosikaupalla eikä venäläisiä kuulunut.\n\nSamassa alkoi jostakin jäältä kuulua pientä, outoa ulinaa, ikäänkuin\njoku hirsikuorman alle hautautunut elävä olento olisi vaikeroinut.\n\nJa yhteen kyytiin päästettiin naisten piiristä liikkeelle uusi asia,\njota pohdittiin päät yhdessä. Tellqvist poimi huhun kauppamiesten\ntyttärien huulilta ja toi miesten puolelle.\n\nSellainen siellä kävi huhu, että Keppi-Saara viime yönä oli nähnyt\nunen, jonka täytyi tietää jotain. Oli ollut kymmenen sutta, ne olivat\nistuneet jäällä kuin koirat, tällä puolen Susisaaria, katsoneet\nkaupunkiin päin ja ulvoneet kuin koirat.\n\nNe eivät liikahtaneet, ainoastaan katsoivat Helsinkiin päin ja ulvoivat.\n\nKasvot valkoisina katselivat kaupungin asukkaat uuden ennustuksen\njohdosta jäälle. Hiljainen ulina jatkui jatkumistaan.\n\n— Sudet! kuiskasi joku naisten parvessa.\n\n— Jäät! sanoi raatimies Burtz.\n\n— Maailman loppu! kuului Wetterin tumma ääni.\n\nNyt astuivat Burtz ja Bock Wetterin luo, nyhjäisivät häntä hihasta,\njoka oli pehmeää tukholmalaista verkaa, ja Burtz, raatimies, puhui:\n\n— Täällä sinä huudat kuin susivouti. Mutta mitä tulee kemneroikeuden\npöytäkirjoista, herra varasihteeri? Hst, jumaliste, tuleeko niistä\nmitään?\n\nKustaa Wetterin ärtymys oli suuttuneiden arvo-herrojen edessä kadonnut\nja hän teki pahinta, mitä heille nyt saattoi tehdä: hän hymyili\nolkapäitään kohauttaen.\n\n— Saa nähdä nyt.\n\n— Sinä äksyilet sitä, että lähetin Sederholmin tästä matkaan — enkö\nminä, piru vie, saisi oikaista renkiäni? sanoi Bock. — Sinä ole\nvirnistellyt koko päivän — onko se meidän syymme, että Tukholma sylkee\nsinut takaisin Pohjanlahden yli? Varo, ettei Helsinki tee samoin.\n\nJa Burtz jatkoi:\n\n— Me otimme sinut kirjuriksi kunnianarvoisen varapormestarimme\nsuosituksesta, tahtomatta kantaa vihaa vanhoista ylitsekäymisistäsi.\nMutta mitä tekee sihteerillä, joka ei näytä istunnossa naamaansakaan?\nHst, jumaliste!\n\nStreng oli heti siinä selittämässä, että tässä jokainen väsyy\nja tuskastuu, kun ei järjestystä synny eikä tietoonsa saa, onko\nvihollinen tulossa vai eikö. Hänhän ei voinut kieltää tosiasiaa, ettei\nKustaa Wetter ollut kolmeen kuukauteen tuonut istuntoon puhtaaksi\nkirjoitettuja pöytäkirjoja, ja kaksi kertaa hän, Wetter, itse oli\njäänyt istuntoon tulematta ja mitään syytä ilmoittamatta. Se oli, koira\nnähköön, epäjärjestystä, jota ei saanut sallia missään järjestetyssä\nyhteiskunnassa. Mutta siihen nähden, että Abraham Wetterin, Kustaan\nisän, ansiot olivat niin suuret ja...\n\nVanha Lorentz Streng puolusti väsymättömästä kunmipoikaansa.\n\nKun tämä Kaasa-vuori oli alueeltaan laaja ja vartiorovio vielä\njakoi sen kahtia, niin oli siellä tilaa keskustella niin yhdestä\nkuin toisestakin asiasta. Tellqvist vakuutti vallasnaisille, että\nKeppi-Saara vielä kerran kiikkuu hirsipuussa. Kuka hyvänsä toinen\nolisi jo kuollut sellaisessa vankeudessa kuin Stockhusin syvin\nkellari on tulvan aikaan, mutta ei tämä noita. Mikä on pitänyt tätä\nkahdeksankymmenvuotiasta akkaa elossa, jollei noituus? Millä voimalla\nhän on parantanut Sorsan mädäntyneen käsivarren, jollei noituudella? Ja\nnyt hän ennustusten ja tunnustähtien avulla pyrkii selittämään tulevia\nasioita. Hirsipuuhun sellainen täytyy viedä.\n\nOi, kuinka nuori Wendelia oli itkenyt! Ei hän ollut mitään pahaa\ntarkoittanut ja nyt oli Sederholm hänen tähtensä saanut kärsiä. Hän oli\naina ostanut Bockin puodista, kun puotipalvelijalla oli niin kaunis\nkihara tukka ja kun hän antoi sokerileipiä kaupanpäälliseksi. Oi,\nkuinka tämä oli kauheaa!\n\nMutta voi hirvittävää! Nyt astuu vuorelle kapteeni Tersmeden, pisin\nja hupaisin Susisaarten herroista, hän joka tanssittaa uuvuksiin sekä\ntyttäret että heidän äitinsä, hän joka juo pöydän alle Tukholmankin\nherrat! Nyt hän näkee onnettoman pienen Wendelian itkettynein silmin.\n\nTyttö piiloutui toisten tyttöjen taakse, ja nämä asettuivat\nodottavaan rintamaan, huonosti kätkien silmiensä hehkun ja halunsa\nmiellyttää kapteenia, joka oli liian pitkä eikä kauniskaan ja\njolla oli Tukholmassa kihlattu morsian, mutta joka oli kaupungin\nassembleeiltoihin tuonut tuhat ihanaa yllätystä, aivan uuden vauhdin,\nja josta kaikkien kuitenkin täytyi pitää.\n\nTytöt eivät erehtyneet: heidän kulmalleen kapteeni suuntasi askeleensa,\nohitse kunniaa tekevien laivamiesten ja kumartelevan köyhänkansan.\nKaikki saivat häneltä iloisen hymyn, ja kun hän oli kaksi päätä pitempi\nkaikkia muita, niin hänen kasvonsa vapaasti loistivat sekä siihen\nryhmään, missä vallasnaiset kuiskuttelivat, että siihen, missä porvarit\nGustaf Wetterin ympärillä torailivat, ja sinne, missä merimiehet ja\nkalastajat seisoivat kalalokkeja tarkastellen.\n\nTällainen joukko lokkeja: olihan selvää, ettei avovesi ollut kaukana.\n\nMutta se ei ollut kenellekään selvää, että kapteeni Tersmeden näin\nnaurussa suin saapui tänne vuorelle, missä kaupunkilaiset huolestuneina\nkoettivat arvaella, oliko tämän hauraan jääpeitteen takana jo koko\nvihollisen laivasto valmiina lyömään tuhkaksi kaikki, mitä heillä oli,\nvai vieläkö kaupungille suotiin kalliita rauhan päiviä.\n\nSellaisiahan ne yleensäkin olivat, Susisaarten herrat: niin elivät kuin\nei sodanvaaraa olisi ollutkaan! Pitkä kapteeni suuntasi askeleensa\ntyttöjä kohden, mutta hänen silmänsä puhuivat vallasrouville. Ne\ntuntuivat sanovan: te armollisimmat, sallikaa hetkinen »harceleerata»\n— kapteeni lausui ranskalaisen sanan ruotsalaisittain, joten se kuului\nhänen suussaan »hasleerata» ja tiesi »laskea leikkiä» — tyttölasten\nkanssa, mutta teitähän, te armollisimmat, ihailuni ja kunnioitukseni\nkuitenkin etsii ja tarkoittaa.\n\n— Kaikkein kauneimmat neitoset, sanoi hän salaperäisesti kuin\njoulu-ukko, ja kun tyttöjen päät kohosivat ikäänkuin tornin huippuun\nkatsomaan, hän jatkoi: — toukokuussa, toukokuussa se tapahtuu! Kaupunki\non päättänyt pystyttää kunniaportteja, mutta sen kaikkein kauneimmat\nseppeleet muodostaa sen neitojen parvi sijoitettuna pitkin juhlahuoneen\nseiniä.\n\nTyttöjen piiristä kuului pidätettyinä huudahduksina:\n\n— Ei _hän_ kuitenkaan tule!\n\n— Sota tulee!\n\n— Emme kuitenkaan pääse mukaan!\n\n— Kun emme ole aatelisia!\n\nKapteeni nosti oikean kätensä pitkän etusormen:\n\n— Tällä kertaa _hän tulee_! Sotaa ei tule. Keisarinna vain leikittelee.\nNyt menen puhumaan teidän äitienne kanssa puvuistanne. Tulette mukaan\njuhla-assembleehen raatihuoneelle.\n\nHyvin kasvatetut tyttöset tukahduttivat ilonilmauksensa ja ainoastaan\npuristelivat toistensa käsiä, malttamattomasti tömistäen jalkojaan\nsulavalla maalla.\n\nKapteeni oli sanonut, ettei tule sotaa!\n\nJa että kuningas tulee!\n\nTingelund, apteekkari, laski nyt vuorostaan kalalokkien lukua. Hän\npääsi viiteenkolmatta. Avoveden täytyi olla aivan likellä. Mitä, ja\neikö täällä ollut sääskiäkin? Ne sellaiset tietävät paljon asioita,\njotka ihmisiltä ovat salatut. Niin, epäilemättä nuo lokit voisivat\nilmoittaa, onko kaleereja tulossa, jos vain ihmiset ymmärtäisivät\nniiden kielen.\n\nNaurettiin, ajettiin takaa sääskeä, katseltiin kärpäsiä, jotka eivät\nvielä jaksaneet kohota lämpöisestä kalliosta. Kuului sulaneen jään\npisaroittaista helähtelyä, aivan kuin joku olisi hiljaa ja lakkaamatta\nkoskettanut yhtä ainoaa harpunkieltä. Mutta alempana soitettiin harpun\ntäydeltä. Siellä pauhasi, helskyi ja solisi se kevätkoski, joka\npääasiassa oli antanut veden Ruutanalammelle. Lampea ei enää ollut, ja\nvesi hajosi pitkin kalliota.\n\n»Helsingin vaakunan» matruusit näkivät nyt jotain, jota eivät muut\nnähneet: sumun nousevan.\n\nEihän. Kun taivas oli ihan kirkkaana!\n\nHe naurahtivat, vanuttivat leuoissaan tupakkamällejä ja lähtivät\nastelemaan Weckströmin kapakkaa kohden, missä heidän oli tapana pelata\nja ryypätä. Jos sattui rouva käymään huoneen läpi, niin hän saattoi\nantaa velaksi, näin tällaisena aikana, kun ei aina vielä ollut rahaa.\nEi silti, ettei niitä olisi maksettu.\n\nPitkä kapteeni huusi heidän peräänsä kysyen, milloin he lupaavat\navovettä.\n\nJa miehet sanoivat viikon menevän, ennenkuin pääsee saarille.\n\nRouva Burtz, joka oli tunnettu helläsydämiseksi, kysyi nyt levottomana,\noliko Susisaarille varattu tarpeeksi ruokaa ja juomaa niille raukoille,\njotka olivat jäiden vankeina. Hänelle vakuutettiin joka taholta, että\nkruunu on varannut muonaa yllin kyllin ja että traktööri piti huolen\njuomista.\n\nTäällä oli muutamia Susisaarten naisia, jotka eivät enää eilisiltana\nolleet uskaltaneet lähteä kotiin. Kerrottiin, että vääpelin tytär\nMarie Qvick oli yli heikon jään tullut hakemaan äidilleen lääkkeitä\nTingelundilta ja nyt itki, kun ei päässytkään takaisin.\n\nTyttöraukka — mikä tauti äidissä oli?\n\nRintatautia kaiketi se oli, hän kävi aina näin jäiden lähdön aikaan\nheikoksi, mutta parani myöhemmin.\n\n— Ah, huudahti Tersmeden, — hyvin kaunis tyttö ja hänellä on tapojakin.\nJa laulelee kuin lintu! Mutta, hyvät pikipöksyt, huudahti hän samassa\nmerimiesten perään, — voitteko sanoa jäänlähdön päivän? Kunnon\npikipöksy aina tietää päivän.\n\n»Helsingin vaakunan» puosu kääntyi ympäri, kiersi mällin toiseen\nposkeensa, sylkäisi ja sanoi:\n\n— Kluuvi luo nahkansa huhtikuun kahdeksantena tai yhdeksäntenä kolmatta\npäivänä ja Kaupunginlahti toukokuun toisena tai kolmantena. Se on\ntaksa, jollei Tuo-tuolla-ylhäällä toisin määrää.\n\nPitkä kapteeni, kultainen nuuskarasia kädessä ja selvästi pikkuisen\njuovuksissa, hymyili suunsa niin kauas korviin päin kuin taisi,\nkurkotti päätään yli joukon ja nyökkäsi miehille. Samalla hän ojensi\nnuuskarasian pormestarille. Vanha Streng oli kapteenin rinnalla kuin\nkääpiö, joka tavoittaa tarjottua armopalaa.\n\n— On, on se hänen majesteettinsa kaikkeinarmollisin lahja, vastasi\nTersmeden kysymykseen, jonka apteekkari Tingelund nyt teki. — Satuin\ntulemaan hänen luokseen juuri, kun hän valmisteli ikivanhojen\nseraphimi- ja miekkatähdistön ritarikuntien uusimista maassa.\n\n»Mikään ei ole luonnollisempaa kuin että ansiot palkitaan loistavin\nmerkein», suvaitsi kaikkeinarmollisin herra lausua. Tästä\nkuninkaansanasta hyödymme kaikki! Meillä kaikilla on tilaisuus\nansioitua. Sensijaan herran ajatus lasten osuudesta isiensä ansioihin\non kielteinen. Mutta enimmäkseenhän etevillä isillä onkin heikkoja\nlapsia. Hehehhee.\n\nNuuskarasia kierteli miehestä mieheen. Kun se tuli Haneenin,\nprovianttimestarin, käsiin, otti hän osuutensa karkein, punaisin\nhyppysin, kumarteli ja sanoi, että kyllä tuntuu, ettei nuuska ole\njauhettu Kluuvin nuuskamyllyssä.\n\n— Niin kyllä, sanoi hän sitten, — meillä kaikilla on tilaisuutta\nansioitua!\n\nPorvarien punnitessa kapteenin kultaista rasiaa kämmenellään sekä\narvaillessa, paljonko se painaisi ja mitä se on maksanut, kapteeni itse\njo, kättä suudellen, tervehti Helsingin vallasnaisia. He olivat iloisia\nnäin suuresta kohteliaisuudesta, jommoista he aatelittomina saivat\nkokea ainoastaan, kun kapteeni oli hiukkasen höyryssä. Nyt hän tuli\nsuoraan kenraalikuvernöörin päivällisiltä — pienet nätit päivälliset\nkahdeksaa henkeä varten ja kahdeksin ruokalajein ynnä monin, hyvin\nmonin ruokaryypyin. Ei kaiketi missään maailmassa otettu niin monia\nruokaryyppyjä kuin täällä Suomessa, ja kreivitär von Rosenia huvitti\njoskus tarjota näin maantapojen mukaisesti.\n\n— Keitä siellä oli? kysyttiin kiihkeästi. — Mitä te saitte?\n\nKapteeni luetteli Ehrensvärdin, Kuylenbäckin, itsensä, Clayhillsin,\nGoviniuksen, niin, ja sitten siellä oli pappi maalta, jostain kaukaa.\nTämä pappi oli käskenyt seurakuntalaistensa tänä pyhänä lähteä\nnaapurikirkkoon, Hollolaan, ja itse tässä kelissä saapunut tänne\npyytämään, että hänen ylhäisyytensä ensi avovedellä toimittaisi näihin\nköyhiin maanääriin potateoshedelmää, jonka erinomaisesta siunauksesta\npappi oli vakuuttunut.\n\n— Se on ollut Laurell, Asikkalan kappelista! päättelivät naiset\nyhdestä suusta. — Joku on väittänyt hänen saarnanneen, että taivaan\nvaltakuntaan pääsee helpommin, jos syö tuota kauheata potateosmukulaa.\n\nKapteeni tunsi Hollannista hedelmän ja vakuutti sen siellä olevan\nerikoisen suositun, vaikkei hän uskonutkaan sen edistävän pääsyä\ntaivaaseen. Ehkäpä se kyllä menestyisi Suomen pohjoisessa ilmanalassa\n— sen hän papille oli sanonutkin, Mutta eikö totta — eikö ollutkin\nkaunista, että kreivi kutsui tämän kaukaisten maanäärten halvan papin\nomaan pöytäänsä! No niin, oikeastaanhan hänellä, Susisaarten pitkällä\nkapteenilla, nyt oli kaupungin kauniille sukupuolelle tuotavana se\ntieto, että hän heti ensi avovedellä lähtee Tukholmaan ja on valmis\npalvelemaan heitä pienillä ostoksilla, mikäli he haluavat hänelle\nsellaisia uskoa, nyt kun odotetaan kaikkeinkorkeinta vierailua ja\nvarmaan jokainen osaltaan tahtoo itselleen ja kauniille tyttärilleen\nantaa sen verhon, joka arvokkaasti tuo esiin jokaisen edut ja sullot,\nniin ruumiin kuin sielunkin puolesta. Hänen majesteettinsa, niinkuin\ntunnetaan, antaa arvoa naiskauneudelle — mikseikäs sitä hänelle\ntarjoaisi, kun sitä niin runsaasti on suotu tälle kaupungille täällä\nSusisaarten suuren linnoitustyön liepeillä!\n\nJa kapteeni hahmotteli isoilla valkoisilla käsillään, joita suuremmat\nja pienemmät sormukset koristivat, pyöreitä kauneuden muotoja ja\npitkulaisia kauneuden muotoja, mutta sellaisella havainnollisuudella,\nettä katselijattaret tunsivat, milloin hän ajatteli Goviniaa, milloin\nEbba Bockia, milloin Greta-Lisa Forteliaa, milloin rouva Burtzia,\njoka viimeksi mainittu seisoi aivan kapteenin edessä, punastuneena\nvastaanottaen mairittelevan kuvauksen, milloin Hedulla Weckströmiä.\nTämän viimeksi mainitun piirsi kapteeni ilmaan siten, että niska\noli pitkänkaareva ja povi korkea, mutta niskassa räiskyi tuuhea\ntukka, liiankin tuuhea. Ei ollut vaikeaa arvata, ketä kapteeni\npiti kauneimpana: kun hän oli kuvannut Weckströmin vaimon, vei hän\nsormikimppunsa huulilleen ja huiskautti ilmaan ihailevan maiskauksen.\nJa tämän jälkeen hän ryhtyi puhumaan jaloista ruuista ja juomista,\njommoisia edullisesti voi saada hänen tuottajansa kautta Södernillä,\nlihotetuista hanhista, fasaanilinnuista, ruotsalaisesta viinasta ja...\n\nYht'äkkiä hän katkaisi lauseensa: joku oli nauranut. Mitä naurua tuo\ntuollainen oli? Kuulosti siltä kuin olisi annettu korvapuusteja.\n\nStreng nosti kätensä Kustaa Wetterin huulille, tarttui hänen\nkäsivarteensa ja alkoi merenpuolitse johdattaa häntä kaupunkia kohden.\n\n— Tekeekö sinun mielesi tuhota minut, vanhan miehen? sanoi Strong\nvanhalla särkyneellä äänellään, jota ei enää saanut taipumaan\nkuiskaukseksi.\n\nWetter lakkasi nauramasta.\n\n— Helsingin asukkaat seisovat kevätjään edessä kuin itse Pythian,\nja tuo pitkä lörpöttelijä tulee puhumaan syötetyistä hanhista ja\nruotsalaisesta viinasta! Piru nauraa ja minä pirun mukana.\n\n— Lakkaa sinä vihdoinkin! Sanon sinulle: en vastaa sinusta enää. Kaikki\npuolustusvarastoni ovat tyhjentyneet. Syökset itsesi surman suuhun. Ja\njollet minusta välittäisikään, niin onhan sinulla perhe.\n\nKustaa Wetter oli iskemäisillään keppinsä pitkulaiseen luuhun, jonka\nkoirat olivat tänne kuljettaneet, mutta kun hän oli huomaavinaan\nsen olevan ihmisruumiista, pysähtyi hän. Pormestarinkin ajatukset\nsuuntautuivat arkisiin virkatehtäviin:\n\n— Täytyy saada hautausmaalle hiekkaa.\n\nWetter nauroi jälleen.\n\n— Ehkei se aika ole varsin kaukana, jolloin sudet ja karhut hajoittavat\nmeidänkin luumme, näin, kun Helsinkiin tulee kevät.\n\n— Puhut jumalattomia.\n\n— Uskooko arvon setäni sitten tosissaan, että keisarinna kaleereineen\nkääntyy takaisin rajalla, jos hänelle näytetään Agricolaa ja\nJusleniusta?\n\nStreng oli viime vuosina käynyt pieneksi ja kyyryselkäiseksi, mutta\nhänen silmissään oli entinen sini ja jotakin hänen äänensä entisestä\nvoimasta tuntui, kun hän vastasi:\n\n— Ne ovat kilpemme.\n\n— Paperia! Ne ovat paperia!\n\nJa Wetter katseli syntymäkaupunkinsa sulavaa ulappaa, jonka\nyllä ensi lokit lentelivät, ja Kaasa-vuoren rinnettä, mikä nyt\noli kohonnut täyteen parakkeja ja asumuksia, uusia vallituksia,\nsavikirnuja, yksipyöräisiä rattaita, kuokkia, lapioita, porauspukkeja,\nrakennusainetapuleja, sälöä ja sotkua, ja mikä peitti Helsingin\nLeijonain entiset leikkipaikat. Leijonain sihahteleva vihellys,\nkimakka ja kauas kantava, pyrki tunkeutumaan hänen, Leijonain entisen\npäällikön, hampaitten lomitse, mutta hän muisti samassa sen ensimmäisen\niskun, joka oli hänestä tehnyt raajarikon: kiellon, joka lähetettiin\nTukholmasta estämään poikia, kun he tahtoivat vapauttaa vihollisesta\nHelsingin.\n\nNo niin, piru vie, he olivat lapsia ja kuvittelivat olevansa leijonia,\nmutta oli satutettu johonkin pyhään heissä, joka ei tahtonut parantua.\nJa silloinkin oli kevät.\n\nTäällä alhaalla henki maa ilmoille tuoksuja, joita ei tuonne ylös\ntuntenutkaan: kasvuun heräävän pajun, lepän, suopursun, nokkosen ja\nkoiruohon — Kustaa Wetter tunsi nämä viidakot ajoilta, jolloin hän\npienenä oli niissä ryöminyt ja käsillään pidellyt jokaista vihreää\nkortta. Suojaisista kallionrevelmistä soi nyt huuliharppu kilpaa\nlintujen laulun ja lirisevien ja kohisevien kevätvesien kanssa. Näkyi\nmiehen leveä niska ja tytön valkoinen liina. Parakkien ja hirsikasojen\nseasta kuului rakastavaisten ja juopuneitten laulua. Tässä hehkui\njo auringonkeltaisia voikukkia, ihkasen avautuneina, aivan kuin\nentisaikaan. Kiiltäviä mustia kärpäsiä surisi parvittain. Parakkien\nlomitse pujotteli tyttöjä ja sotamiehiä.\n\nLapsuudenajan leikkikalliot yrittivät jo tehdä Kustaa Wetterin\nsurulliseksi, mutta Helsingin vanhan raatimiehen peräti käytännöllinen\nsuhtautuminen kevään ilmiöihin herätti hänet tunteellisista\nmielialoista.\n\n— Hm, murahti Streng todetessaan, että nuo leveät hartiat olivat\nWeckstromin rengin ja tuo valkoinen liina Burtzin vasta pois ajetun\npiian. Kaupungin ensimmäisenä viranomaisena tuntien edesvastuun\nkaikesta, mitä täällä tapahtui, Streng pani merkille, että\nnuorukainen Kuhlberg, joka oli päässyt jonkinlaiseen kirjanpitäjän\nvirkaan linnoitustoimessa, istui pelaamassa korttia kaupungin uuden\nraatimiehen, Hasselgrenin, kanssa, itsensä tämän raatimiehen asunnon\nportailla. He lauloivat pelatessaan, ja koira makasi heidän edessään\nrentona kuin kuollut.\n\nSitä kiukun tuntoa, minkä Kuhlberg vanhassa Strengissä herätti,\nei kukaan toinen pystynyt herättämään. Eikö ollutkin tämä nulkki\nhuutokaupasta ostanut hänen kirjojaan, rovon hinnasta, muka opintojaan\nvarten, hänen rakkainta omaisuuttaan ja muistojaan parhaimmista\npäiviltä! Vakka oli kantensa löytänyt: Hasselgren, keisarikunnan\nlahjusten päälevittäjä, oli ottanut hänet omakseen, niinkuin paholainen\nottaa syntisen sielun.\n\nPunainen paholainen ja keltatukka syntinen sielu! lausui pormestari\nitsekseen ja hänen sappensa paisui kun hän ajatteli, miten monta\ntuollaista juoppoa tänne oli meren poikki lähetetty, vaikka omasta\nmaasta ei puuttunut kunnollisia virkamiehiä.\n\nYht'äkkiä hänen mieleensä johtui, etteihän vain Kustaa, tämä hänen\nvanhan ystävänsä Abrahamin poika, joutuisi noiden kelvottomien\nansoihin! Sillä Kustaa Wetter on myrtyneellä mielellä eikä hänellä ole\nrahaa, ja he kulkevat ympäri kuin kiljuvat jalopeurat etsien saalista.\n\nStreng häpesi halpamaista ajatustaan, sillä hän oli hetkisen mitannut\nylpeää nuorta ystäväänsä oman heikon itsensä mitalla. Vastaiseksi oli\nhän, Streng, kantanut köyhyytensä, ottamatta venäläistä kultaa, jolla\noli tahdottu ostaa hänenkin sieluaan. Hänen puhdas köyhyytensä olikin\nsiitä lähtien hänen kunniansa ja ainoa omaisuutensa.\n\nHe astelivat tannerta, jolla tuoreet sahajauhot ja honganlastut\nkirpeästi hajusivat mahlajaita. Kustaa Wetterin mieleen oli johtunut,\nettä hänpä lähtee etsimään loukattua Janne Sederholmia ja tekee hänelle\ntarjouksen: ottaa hänet puotiinsa ja antaa hänelle kuukausipalkan\nniinkuin virkamiehelle, jotta Janne ja kaunis pieni Wendelia pääsevät\nnaimisiin. Jannelle kannattaa maksaa, hän tekee Wetterin puodin\nkaupungin ensimmäiseksi! Ja tämä ajatus virkisti ärtynyttä Kustaa\nWetteriä niin, että hän olisi tahtonut kiiruhtaa kulkuaan ennättääkseen\npikemmin kaupunkiin. Hänestä tuntui siltä, kuin Janne Sederholmia olisi\netsittävä Bockin tallinparvelta, missä hänen kesäisin oli tapana nukkua\nheinissä.\n\nMutta mitä ihmettä ranta-aittojen luona nyt huudettiin? Oliko joku\npudonnut jäihin? Vedettiinkö esiin venettä? Ihmiset juoksivat.\n\nVanha Strengkin alkoi juosta. Hän tiesi, että pormestarin sana\nsilloin painaa jotakin, kun muut ovat neuvottomia. Hän kuuli kapteeni\nKuylenbäckin telakalta huutavan perässään, ettei siellä mitään ole:\nhelsinkiläiset juoksevat niin pian kuin kalalokki asettuu jäälle,\npeläten että se uppoaa!\n\nSusisaarten herrat tarkastelivat par'aikaa Clayhillsin ja Goviniuksen\nkanssa kaupunkilaisten uutta suurta Spanjankävijää, jonka toivoivat\njuhannukseksi voitavan päästää telakalta. Se oli 114 jalkaa pitkä,\nlaskettuna välikannesta Vantaihin, sekä 26 1/2 jalkaa leveä, palkkien\nväli 14 jalkaa, siis kantavuudeltaan 220 raskasta painoa.\n\nNiinhyvin raatimiehet kuin linnanrakentajat olivat nousseet itse\nlaivan runkoon, joka solakkana, pihkaa ja mahlajaa tuoksuen, samalla\nmenonhaluisena ja neitseellisen kainona odotti hetkeään. Kelpasi\ntätä laivaa näyttää. Clayhillsin silmiin tuli hellyyttä ja ääni\nvapisi, kun hän kuvasi vaikeuksia, mitä omistajilla oli ollut,\nennenkuin näin pitkälle oli päästy, ja Govinius hymyili maailmanmiehen\npientä pidättyväistä hymyä esittäessään puutyön erinomaista laatua\nyksityiskohtia myöten.\n\nEhrensvärd mittasi selvästi hyvillä mielin katseillaan rungon sorjia\nvarmoja linjoja. Hänen pienet lujat kätensä liikkuivat hyväellen pitkin\npuun jaloa pintaa, joka huokui auringon lämpöä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Olemme kaiken talvea keskustelleet nimestä, sanoi Govinius,\nluottavasti ottaen rakentajaeverstin asiantuntijaksi.\n\n— Ja riidelleetkin! lisäsi Clayhills naurahtaen.\n\n— Niin, tietysti. Mitä nimeä eversti suosittelisi?\n\nEhrensvärd näytti kuuntelevan. Odottiko hän avomeren antavan kuulla\näänensä? Vai odottiko hän neuvoa itse laivan kauniiden salaperäisten\nsisäosien uumenista. Yht'äkkiä hän nosti päänsä:\n\n— Suomenmaa, sanoi hän. — Suomenmaa, mikä olisi luonnollisempaa. Eikö\nolekin tämä puhdas menonhaluinen uusi merenkyntäjä kuin itse tämä maa,\nlähtemäisillään voittoretkille.\n\nGustaf Wetter seisoi alhaalla laivan rungon vieressä. Tekikö tuo\nmies veristä pilkkaa? Wetter astui sillalle, joka johti ylös\nrakennuspaikalle. Kun raatimiehet hämmästyneinä ja ottamatta ehdotusta\ntoden kannalta keskenään naurahtelivat, sanoi Ehrensvärd uudelleen:\n\n— Minä panisin »Suomenmaa». Mutta jollei herroja miellytä, niin\nottakaa Helsingin kauneimman naisen nimi. Täällähän on sellainen hyvin\nkaunis Hedvig Ulrika, joka haaveilee kaupunkiin taivastatavoittelevaa\nkatedraalia.\n\nTämä oli jo selvää leikkiä. Raatimiehet nauroivat ja Susisaarten herrat\nnauroivat. Govinius huomautti, ettei kukaan ulkomailla tietäisi mikä\non Suomenmaa, eikähän sitä tietänyt moni täällä Helsingissäkään. Ei,\nhe olivat ajatelleet, että ehkä olisi soveliasta muistaa kreivi von\nRosenia, joka nyt oli maan korkein viranomainen.\n\n— Niin, mutta hänhän on täällä vain tilapäisesti. Tämä laiva kyllä\npurjehtii kauemmin, jollei onnettomuutta tule. Ehkä sopisi: Isänmaa.\nSillä isänmaa elää uutta vaihetta: kevään aikaa. Ja kaikki riippuu\nlopultakin siitä, miten uskollisesti sitä palvelemme.\n\nHm.\n\n— Jollei olisi, puuttui puheeseen Govinius, — ennestään\n»Helsingforsia», niin siinähän olisi nimi.\n\nEhrensvärd hymyili ja katsoi merelle. Hänen silmänsä olivat hyvin\nsiniset, ja kun hän kääntyi, sattuivat ne Gustaf Wetteriin,\njoka mielenkuohuaan hilliten koetti päästä selville siitä mitä\nrakentajaeversti tarkoitti ehdottaessaan laivan nimeksi »Suomenmaa» tai\n»Hedvig Ulrika». Halveksiko hän niin pohjattomasti metsäläisten kieltä\nja halveksiko hän niin Suthoff-vainajan tytärtä, että hän täällä,\npyhäpäivänä ja näin monen läsnäollessa pilkaten lausui näitä nimiä?\n\nWetter muisti jossakin kaukana elämässään tilaisuuden, jolloin oli\nottanut liejua maasta ja paiskannut pilkkaajien kasvoille. Nyt hän\nkoetti tunkea Ehrensvärdin ajatusten perille. Pilkkaa ei voinut löytää\nhänen silmistään. Hän oli lisäksi maininnut »Isänmaan kevään» — kylläpä\noli kevättä tämä! Kuiva nauru, sama, jota pormestari Wetter-vainajan\npoika nykyisin useasti nauroi, repi jo hänen kurkkuaan, ja hän odotti\nhetkeä, jolloin voisi antaa everstin kuulla vastauksen ehdotuksiinsa.\nStreng näki kuumaverisen nuoren ystävänsä mielenpurkauksen taasen\nolevan tulossa ja kiroili kaikessa hiljaisuudessa joutumistaan\ntämänlaisen lapsen kummiksi, jota piti vartioida vanhanakin. Mutta\njotain tapahtui ranta-aittojen luona, hänen nenänsä erotti sen,\ntottunut kun oli läpi neljänkymmenen vuoden tunnustelemaan kaikkia\nkaupungin käryjä ja hajuja.\n\nEhrensvärd siirsi kaukoputken hihnaa mukavampaan asentoon olkapäällään,\nikäänkuin se olisi painanut, koputti mittakepillään laivan kylkeä ja\nkallisti päänsä kuunnellakseen:\n\n— Soi. Kauniisti soi. Isänmaan ääni soi tällaisessa hongassa, jonka\nelämä on uhrattu...\n\nGovinius naurahteli ja katsoi Thunbergiin, Thunberg, »Helsingin\nkirves», arvasi mitä oli tulossa, sillä hän oli kaiken aikaa saanut\ntaistella porvarien kanssa puista ja metsistä.\n\n— Ennätimme sentään joitakin puita pelastaa, ennenkuin tämä mies tuli\ntekemään hävitystyötään.\n\nThunberg nauroi sovinnollista talonpoikaista nauruaan ja selitti\ntekevänsä pelastustyötä eikä suinkaan hävitystä. Raatimies Clayhills\nyhtyi Goviniukseen: jollei tuo Thunberg olisi ollut niin mukava mies,\nniin kukaties hän olisi kaikessa hiljaisuudessa joutunut kaulastaan\nriippumaan johonkin Latokartanon honganoksaan!\n\n— Hehheh, pani Thunberg, — olisi ollut sääli oksaa, sillä tuskinpa\nmikään oksa olisi kantanut minun ruhoani.\n\n— Olette viisaasti hakannut pois kaikki sellaiset puut. Yhtään ei enää\nlöydy, saatte turvassa jatkaa hävitystänne!\n\n— Pahemmin olette hakannut kuin tsaari Pietari, se olkoon kerrankin\nsanottu.\n\nThunberg antoi tulla. Hyväntahtoinen hymy ei väistynyt hänen\nkasvoiltaan ja porvarien kiukku sattui, hänen leveihin hartioihinsa\nkuin luodit santasäkkeihin.\n\n— Sen saamme, eversti, siitä että tulemme tätä kurjaa kaupunkia\ntekemään puolustuskykyiseksi.\n\nGustaf Wetterin kasvot olivat liidunvalkoiset, kun hän nyt alhaalta\npuhui:\n\n— Tulette liian myöhään! Te puhutte keväästä, isänmaan keväästä:\nvihollisen kaleerit ovat meidän keväämme ja muuttolintumme.\n\nKuylenbäck nosti nopeasti päänsä yli laivan laidan, katseli puhujaa\ntunnustellakseen, kuka hän oli ja miten häntä oli kohdeltava.\n\n— Mahdollista, hyvä herra, mutta niinpä pidämmekin nyt kiirettä\nvalmistaaksemme tulijoille lämpimän vastaanoton.\n\nKuylenbäck tuli alas rungosta, katsahti Wetteriin kiukkuisesti ja\nkumartui kokoamaan syliinsä paalutuskeppejä, jotka äsken oli laskenut\nmaahan. Nämä kepit olivat valkoisiksi maalatut ja varustetut punaisilla\njuovilla. Helsinkiläiset olivat kaiken talvea katselleet niitä, eikä\nsuinkaan mielisuosiolla. Sillä ne viittasivat kursailematta tietä\nheidän huoneennurkkaustensa läpikin, jos eversti oli suvainnut ne\nsillä tavalla asettaa, eikä niihin ollut lupa kajota, itse Törnman oli\njoutunut raastupaan, kun suutuksissaan oli paiskannut paalut pihastaan.\n\nStreng, Wetterin kummi-isä, ei ollut kuulemassa, mitä hänen holhokkinsa\nnyt puhui. Hän oli kiiruhtanut ranta-aittoja kohden, ja Wetter sai\npuhua mielin määrin.\n\n— Teette täällä turhaa työtä. Me emme usko teidän puolustukseenne.\nTurhaan ajatte mereen rahaa. Linnoituksesta tulee Venäjän keisarinnan\nlelu... Me täällä olemme merkityt polttamalla. Meillä ei ole uskoa\nteihin... Ruotsi päästää surematta Suomen käsistään...\n\nEverstin apulainen katseli pitkään puhujaa, kirosi kiittämättömät\ntuhmat helsinkiläiset ja läksi, paalut kainalossa, menemään.\n\nOliko eversti kuullut, mitä Wetter äsken sanoi? Tuskin. Hän selitti\nraatimiehille, että kun Tanskanlinna sijaitsee vastapäätä, Itämeren\ntoisella rannalla, ja Suomenlinna Suomen veden pohjassa, niin tämän\nvuoro on olla Svean linna.\n\n— Hehheh, pani Clayhills hiukkasen myrkyllisesti, — ne ovat molemmat\nvalitettavasti joutuneet Venäjän linnoiksi, kunhan ei kävisi Svean\nlinnan samaten.\n\n— Tämä tulee hallitsemaan Itämerta, sanoi Thunberg, varovasti astuen\nalas korkeaa kiikkerää siltaa. — Se valloittaa takaisin sekä Tanskan\nlinnan että Suomen linnan.\n\nHelsinkiläisten raatimiesten kasvot eivät näyttäneet vakuuttuneilta.\nKuitenkaan eivät he lausuneet ajatuksiaan julki, vaan kuuntelivat\nkunnioittaen everstiä, kun tämä miltei raamatullisella lauseella jatkoi\napulaisensa Thunbergin puhetta:\n\n— Lujimmat linnathan eivät ole ihmiskäsin tehtyjä, vaan ne omistaa\njokainen maa kansalaistensa sydämissä.\n\nKeveästi astuessaan alas telineiltä Ehrensvärd pyyhki hikeä otsaltaan\n— niin lämmin oli siinä laivan rungossa ollut — ja sanoi iloisesti,\nsinisten silmien säteillessä:\n\n— Pankaa tämän laivan nimeksi: »Helsingin Kevät». Silloin siitä tulee\nkoko tämän ajan monumentti.\n\nHänen uskonsa oli niin tartuttava, että molemmat vanhat raatimiehet\nyhtäkkiä katsoivat tämän nimen varsin asiaankuuluvaksi ja myönnellen\ntoistelivat sitä. Helsingin kevät, Helsingin kevät — olihan se kaunista\nja olihan nyt kevät ja kevätpuoleen se toivottavasti saataisiin\ntelakaltakin.\n\nEhrensvärd jatkoi, yhä lämmenneenä vanhojen herrojen ystävällisyydestä:\n\n— On Helsingin kevät syvemmässäkin mielessä. Tämä pieni kaupunki-parka,\njonka vihollinen on polttanut toistakymmentä kertaa, ei koskaan\nole päässyt loistossa sisartensa, Itämeren muiden tyttärien\nveroiseksi. Niinkuin Tuhkimo se on kitunut repaleissaan, hylättynä ja\nhalveksittuna. Svean linnan rakennustyöt ovat saaneet aikaan tämän\nhuimaavan nousun. Meri ottaa kerta kaikkiaan vihdoinkin hoitoonsa\ntyttärensä. Helsingin Kevät — tervehdin »Helsingin Kevättä». Jääkää\nhyvästi, hyvät herrat. Minulle oli ilo nähdä kaunis laivanne.\n\nSusisaarten herrat menivät jo karttoineen, mittapuineen, paaluineen.\nMutta niin hän oli osannut puhua, tuo rakentajaeversti, etteivät\nhelsinkiläiset olleet muistaneet tehdä vastaväitteitään. Hetken perästä\noli lumous poissa ja everstin esittämä kaunis nimi pudonnut kuin kevyt\nperhonen: Clayhills ja Govinius katsoivat toisiinsa, pieni hävyn ja\nivan häivä suupielissä.\n\n— Sellainen herra, lausui Govinius hiljaa, — joka saa tynnyreittäin\nkultaa kruunulta, ei aina muista, että laivan nimenkin täytyy\nhyödyttää, koira vieköön. Me emme saa mitään kultaa, me, hehheh.\n\n— »Kenraalikuvernööri von Rosen», sanoi Clayhills, — toinen on kaiku,\ntoinen on maku! Mutta ajatteleeko tuollainen sinisilmäinen herra,\nhehheh, että kenraalikuvernöörin on pitäminen meidän puoliamme, kun\nosoitamme hänelle kunniaa, hehheh. »Helsingin Kevät» mitä hyötyä\nsellaisesta on! Ettei hän vain tehnyt meistä pilkkaa, eversti.\n\n— Ei se pilkkaa ollut, mutta ne ovat niin toisenlaisia ihmiset, jotka\nnostavat palkan, ja ihmiset, joiden pitää elatus hyppysistään ottaa\nirti.\n\n— Emme muistaneet sodastakaan kysyä.\n\n— Emme muistaneet. Mutta mitäpä hän olisi tietänyt.\n\nKustaa Wetter pysyi yhäkin Susisaarten rakentajan sanojen lumoissa,\nKaikki mitä hän oli sanonut, oli vastoin järjen ja kokemuksen\nopetuksia, mutta hänen silmiensä loisto ja hänen äänensä hunaja\ntuntuivat merkitsevän enemmän kuin kaikki katkerat kokemukset. Hänen\nmieleensä oli johtunut antaa helsinkiläisten uudelle suurelle laivalle\nnimi »Suomenmaa» tai »Hedvig Ulrika». Antoiko hän arvoa hylätyn kansan\nkielelle? Pitikö hän Hedullaa Helsingin kauneimpana naisena? Rakastiko\nhän ehkä häntä? Entä Hedulla? Oliko vanhan ikävän Weckströmin vaimo\nsaattanut nähdä Susisaarten everstin sytyttämättä sydäntään?\n\n       *       *       *       *       *\n\nRanta-aittojen luona oli sattunut keväinen pieni tapaus. Muutamat\nSusisaarten naiset, jotka heikon jään pelosta eivät illalla eivätkä\naamullakaan uskaltaneet lähteä kotiin, olivat yht'äkkiä päättäneet\nsuksien varassa lähteä liikkeelle. Toisella oli kotona pieni lapsi,\ntoisella sairas äiti, jolle hän oli lähtenyt hakemaan lääkkeitä. Ja\nkun nämä molemmat olivat päässeet kirkosta, olivat he ymmärtäneet,\nettä päivän pyhässä tekstissä oli tarkoitettu nimenomaan heitä ja että\nJumala lähettää enkelinsä heidän edellään. Olihan selvää, että lasten\nja sairasten ystävä oli suojeleva heitä heikolla jäällä. Siellä kotona\nkahden kuukauden vanha lapsi itki äitiään ja hengenahdistusta kärsivä\näiti tytärtään.\n\nNaiset saivat hylkeenpyytäjältä Katajanokalla lainaksi sukset ja\ntämä auttoi heidät kauniisti kaupungin sillalta jääsohjoon. Nuori\nvääpelintytär, povellaan rohtopullo, oli keveämpi ja pääsi jo kappaleen\nmatkaa onnellisesti eteenpäin. Sotamiehenvaimo oli kömpelömpi ja\npainavampi, ja vuoroin puhuen Jumalan enkeleistä, vuoroin omasta\npienestä enkelilapsestaan, hän sauvojen avulla vipuili rantasohjossa.\n\nVääpelin tytär kääntyi ympäri ja huusi:\n\n— Menkää takaisin, jollei teillä ole uskoa.\n\nTämä huuto kutsui ranta-aittojen solista esiin nuoria miehiä ja\nmyöhemmin heidän tyttönsäkin. Huudettiin, juostiin, heiteltiin\njäälle laudankappaleita ja vihdoin tuotiin venekin. Sotamiehen vaimo\nheittäytyi säikähdyksissään suksien varaan vatsalleen, vääpelin tytär\nhiihti uskonsa kannattamana jäätä, milloin tavaten askeltensa alla\nkovan jään, milloin joutuen veteen nilkkaa myöten, polvea myöten...\n\nPormestari saapui rantaan ja sotamiehen vaimo saatiin läpimärkänä,\nitkevänä ja vaikeroivana maihin.\n\n— Jumalaa uhmaat, sanoi Streng kovuudella, johon vanhan kunnon miehen\ntuskin olisi uskonut pystyvän. — Lähdetään meille, komensi hän samassa,\nmielessään miettien mistä saisi kuivia vaatteita vaimon ylle.\n\nVääpelin tytär oli ennättänyt sille kohdalle jäätä, jonka rannalla\nSusisaarten herrat par'aikaa tekivät mittauksiaan. Eversti saattoi\nkaukoputkellaan nähdä tytön ikäänkuin hän olisi ollut täällä vieressä.\n\n— Tuollaista ei tarvitse sääliäkään, sanoi Kuylenbeck, lyödessään\npaalua maahan. — Jolla nyt on kiire jäälle, se menköön.\n\n— Se on Qvickin tyttö, sanoi eversti, — huuda sinä hänelle, siellähän\non halkeama jäässä!\n\nKuylenbeck huusi, kädet torvena suun edessä:\n\n— Tule heti takaisin! Eversti käskee. E-vers-ti käs-kee!\n\nHetkisen tuntui tyttö epäröivän. Ehrensvärd näki hänen kuumenneet\nkiihtyvät kasvonsa, joilta hän työnsi syrjään hiussuortuvia. Märät\nhameenhelmat takertuivat säärten ympärille, estäen liikuntaa ja tuoden\nnäkyviin lapselliset jäsenet. Eversti päästi käsistään kaukoputken ja\nhuusi nyt itse:\n\n— E-vers-ti käs-kee!\n\nSilloin tyttö kääntyi päin, ohjasi vaivalloisesti suksiaan suuntiin,\njotka herrat rannalta osoittivat, ja pääsi kuin pääsikin suuren\nirtonaisen jääkappaleen päälle, mutta siitä eteenpäin näytti olevan\navovettä. Jääkappaleella seisoi tyttö nyt häveten ja neuvottomana.\nAurinko oli paahtanut hänet kuparinruskeaksi, suuret tummat silmät\nvälähtelivät luomien alta auki, mutta tuskin mitään erottaen, sillä\nkeväisen jään kilo oli sokaissut hänet. Ponnistaen silmiään näkemään,\nmiten kaukana ranta oli, hän näytti varustautuvan uimaan maihin. Hän\niski suksisauvat jäähän, kokosi tummat valtoimet hiuksensa, jotka\ntuntuivat räiskyvän ja ritisevän ja kiersi niitä solmulle niskaan.\nRannalta huudettiin. Tyttö kuunteli ja erotti jo ihmisetkin.\n\n— Odota — älä liiku.\n\n— Vene tulee heti.\n\n— Älä pelkää.\n\nSe oli eversti itse.\n\n— Osaathan uida! huusi Kuylenbeck. — Reipas tyttö tulee tämän matkan\nuiden.\n\n— Pysy paikallasi! komensi eversti. — Vene on heti täällä!\n\nMutta tyttö lienee huonosti kuullut, mitä hänelle sanottiin, hän\ntähtäsi vielä kerran päättäväisesti katseensa rantaan, varisti raskaat\nsukset jalastaan, polvistui ja laskeutui sinivihreältä jääkappaleelta\nveteen. Jääsirut helisivät hänen ympärillään kuin särkyneet\nlasinpalaset, iskien häntä leukaan, hartioihin, käsivarsiin. Vaatteet\npainoivat.\n\nHerrat seisoivat jo jääsohjossa hekin, käsissä paalut, joita ojensivat\ntytölle.\n\n— Joudu, Thunberg, huusi eversti, — tuo vene! Mars veteen, sanoi hän\nsamassa Kuylenbeckille, — sinä käskit häntä uimaan.\n\nHe astuivat molemmat tyttöä vastaan, saivat kiinni hänen käsistään\nja Kuylenbeck nosti hänet syliinsä. Tyttö vapisi niin, että hampaat\ntärisivät vastatusten. Leuka oli veressä. Kuylenbeck painoi häntä\nvastaansa enemmän kuin tarpeellisella ihmisystävällisyydellä.\nTummien märkien hiusten varjossa, joista vesi valui suoraan hänen\nniskaansa, nuori kapteeni hengitti tuoksua tytön ihosta ja koko\ntuosta vavahtelevasta ruumiista, joka rentona nojasi häneen. Tytön\npuoliummistuneet silmät hehkuivat kuin hiilet ennen sammumistaan. Piru\nvie, lämmittäähän häntä täytyi!\n\nJa Kuylenbeck rutisti häntä koko voimallaan vastaansa, suuteli hänen\nolkapäätään, kaulaansa, kaikkea mikä oli huulten ulottuvilla, kunnes\nyhtäkkiä tunsi poskellaan korvapuustin ja toisenkin korvapuustin — ja\npudotti kantamuksensa maahan, suuttuneena katsellen Thunbergiin.\n\nTyttö pääsi jaloilleen ja tavoitteli lääkepulloa, joka oli pudonnut.\nKeltainen hyvältä hajuava lääke imeytyi nopeasti jääkimpaleeseen.\nLasisirpaleet eivät pysyneet tytön kohmettuneissa käsissä. Hän kiitti\nja alkoi pyrkiä Kluuvin kannasta kohden, tavoittaakseen toverinsa.\n\n— Thunberg, sanoi Ehrensvärd, — sinä ainoa viisas hullaantuneiden\nseurassa, toimita hänelle lämmintä ja katso, että hän saa Tingelundilta\nuutta lääkettä. Ottaisin hänet kotiini, jos rouvani olisi kotona.\nMutta hän on Kuljussa veljensä luona, niinkuin tiedätte. Ja sinä,\npikku Maija, olit ajattelematon, kun panit henkesi alttiiksi. Ajattele\nmikä suru olisi ollut vanhemmillesi, jos olisit uponnut. Kaikki olemme\nJumalan kädessä, äitisi myöskin.\n\nEhrensvärd tarttui lujalla otteella tytön sinisen kylmään käteen,\nkatsoi häneen, etsien hänen silmiään, ja työnsi hänet hartioista\ntavoittaen Thunbergin vierelle.\n\nKuylenbeck asteli äkäisenä ja roimasti, likomärkänä, paalukimppu\nsylissään Tersmedenin asuntoa kohden Kaasa-vuorten juurelle. Hänkin\nkuului niihin Susisaarten asukkaihin, jotka heikkojen jäiden tähden\nolivat jääneet Helsinkiin, ja Tersmeden oli antanut hänelle yösijan.\nEhrensvärd, vettä valuvin vaattein hänkin, juoksi Kuylenbeckin kiinni.\n\n— Kuulehan, sanoi hän, — häpeä vähän, tyttöhän on kovin nuori.\n\nKuylenbeck huitaisi kädellään ja purskahti nauruun.\n\n— Merivettä nielin, sanoi hän —. Koko tyttö maistui merivedeltä. Hyi.\n\n— Merivesi on maailman kauneinta vettä.\n\n— Mutta ei parhaan makuista. Ota hänet vain minun puolestani.\n\nNyt vasta he huomasivat, että sumu mereltä nousi kuin jättiläisvuori\nuntuvia, joita pöyhitään. Sumu nousi niin äkkiä, että he tuotapikaa\nolivat sumun märkien harsojen verkossa.\n\nYltympärillä soittivat, lirisivät, pauhasivat ja pisaroivat sulaneille\nkiville ja sulaville iljangoille kevätvedet.\n\nVielä toinenkin odottamaton tapaus sattui tänä odotuksen sunnuntaina,\njolloin Helsingin asukkaat tähyilivät merelle, arvatakseen vihollisen\ntarkoituksia.\n\nYli siltojen astui, köykäisenä ja laihana kuin kappale kuivunutta\nnahkaa, jonka tuuli puhaltaa pois, ihminen puettuna miehen vaatteisiin,\nmutta vailla kasvojen haivenia ja niskassa harmaa palmikko, ohut kuin\nnuora, joka on punottu routimista. Kapea uuma oli vyötetty tuohisella\nvanteella ja yli kasvojen sidottu riepu, joka esti nenää näkymästä ja\njonka yläpuolella loistivat silmät, kärsimystä ja pyyteitä täynnä.\nJalkarievuista pistivät esiin varpaat. Parvi kärpäsiä seurasi tätä\npientä ihmistä, kiertäen hänen päätään ja ahdistaen häntä kasvoista.\nSillalle päästyään hän pysähtyi katselemaan sulavaa Kluuvia, jonka\nrantojen pajupensaat vihreähtävinä ja täynnä valkeita untuvaisia\nnuppusia kuvastuivat taivaansiniseen veteen. Kirkonkellot, joiden\näänen hän oli Vanhankaupungin luona jo voinut erottaa ja jotka olivat\nantaneet hänelle voimaa kävellä tämän viimeisen taipaleen, soivat\njälleen.\n\nTämä oli hyvin tuttu tienoo. Tästä häntä oli viety silloin monta, monta\nvuotta sitten. Hän ei enää tietänyt vuosien lukua. Juuri tällä sillalla\nhän oli ponnistanut päästäkseen irti kasakan käsistä, mutta se oli\nhengittänyt häntä niskaan, puristanut rinnoista ja ajanut, niin että\nhevosen kaviot iskivät tulta. Tämä kaupunki ei ollut Hamina eikä Porvoo\neikä Viipuri. Se oli Helsinki. Ja hän oli kerran leikkinytkin tuolla\nhevoshaassa. Siellä asui Neitsyt Maaria, hän joka tahtoi lohduttaa\nniitä, jotka vietiin tuonne ylös vuorelle ja hirtettiin.\n\nPienen harmaan ihmisen mieleen palautui muisto muiston jälkeen. Mutta\nniille hänellä oli aikaa jälkeenpäin. Oli yksi tärkeä asia vietävä\nperille ennen kaikkea muuta. Kun väsymys kävi suureksi, meni muisti.\nAjoittain ei hän enää saanut mieleensä, mitä hänen piti täällä sanoa.\n\nSe oli tervehdys. Siltä vanhalta kellomestarilta. Ja hän toisti,\nniinkuin oli toistanut jo kahden — ainakin kahden kevään aikana:\n\n»Gå till Suthoffs gård vid Kyrkogården. Säg åt fröken: hon skall vänta.\nJag kommer.»\n\nPieni harmaa ihminen tunsi talon ja tunsi neidin. Siitä talosta oli\nkasakka hänet temmannut satulaansa. Mutta oliko talo jäljellä ja elikö\nneiti? Vanhan kellomestarin sanoja hän oli pureskellut kerjäläisleipää\nsyödessään, imiessään ruohoja ja puunvarpuja ja juodessaan puista\nmahlajaa. Jollei olisi tietänyt, että neidin isä oli Helsingissä\nLäntisen Kirkkokadun talossa, niin olisi voinut luulla, että\nkellomestari oli neidin isä.\n\nMene Suthoffin taloon Kirkkomaan luo. Sano neidille, että hän odottaa.\nMinä tulen.\n\nTsaarinnan kaupungista hän oli saanut toiset terveiset. Ne hän itse\noli kuullut ja ottanut vastaan ilmasta. Maaten polvillaan suuren\nkirkon kivillä muiden vaimojen seassa hän oli kuullut, kuinka suurten\nsotaherrojen palvelijat olivat puhuneet, että niin pian kuin tulee\nkevät ja meret aukenevat: tulee sotaa. Suuret herrat olivat kirkossa\nja kuskit ja heitukat puhuivat ulkopuolella, että Suomessa ovat\nihmiset pakanoita ja karvaisia niinkuin metsän eläimet ja tsaarinna\nhävittää koko maan tulella. Mutta siihen oli yksi palvelija, joka\nohjasi kolmea pienillä kelloilla ja kultaisilla suitsilla koristettua\nvalkoista hevosta ja joka itse oli yltyleensä punaisissa vaatteissa ja\nturkiksissa, sanonut, että kaikki Suomen naiset ensin tuodaan kahleissa\npyhälle Venäjän maalle ja myydään orjiksi baarineille ja ne synnyttävät\nsotaisen sukukunnan.\n\nSen tiesi tämä suomalainen nainen hyvin, miten käy suomalaisen naisen,\nkun hän joutuu kasakan satulaan!\n\nJa nyt hän oli kysynyt — mistä hän saikin sen rohkeuden? — niiltä\nsuurilta palvelijoilta, tuleeko sitten sota Ruotsia vastaan, ja nämä\nolivat sanoneet, että vot, kun jää sulaa, lähtevät kaleerit liikkeelle,\ntuolla jo valmiina ovat Nevan suulla. Ja vielä oli kasakkain ryöstämä\nnainen kysynyt, minkätähden tulee sota, ja siihen olivat baarinien\npaksut kuskit sanoneet, että tsaarinna rauhaa tahtoo ja että kaikki\nhyvin eläisivät, mutta Suomi myöskin rauhaa tahtoo ja yhtä tsaarinnan\nkanssa olla, mutta Suomessa istuu ruotsalainen, joka riitaa tahtoo ja\ntsaarinna ei tahdo. Ja siksi tsaarinnan Suomi hävittää täytyy. Ennen ei\ntule rauhaa.\n\nSuomi hävittää täytyy!\n\nPieni nääntynyt nainen oli tänne suuren tsaarin kaupunkiin asti\nkulkenut kysymättä öiden ja päivien lukua, ja hänen perillelöytämisensä\noli ollut niinkuin muuttolintujen. Mutta tämän jälkeen hän kulki\nyötä ja päivää. Eikä kukaan tehnyt hänelle pahaa, sillä jokainen\nsäikähti häntä. Jokainen myös antoi hänelle leipää ja viinaa ja\nristitsi silmänsä. Ja jos joku yritti lähettää hänet auttamatta\nluotaan, niin hän nosti rääsyä, jolla oli sitonut kasvonsa, ja heti\nhänelle viskattiin ropo ja pyydettiin menemään pois. Ihmettä oli,\netteivät metsien pedotkaan huolineet hänestä. Häntä eivät pelottaneet\nkoiratkaan, sillä ne ainoastaan vimmattuina saattoivat, mutta eivät\nkäyneet kiinni. Hän oli jo vanhalla Ruotsin puolella, kun pappi tiellä\ntuli häntä vastaan ja nähtyään hänet vetäytyi loitomma ja sanoi suomen\nkielellä: ah ristinsisar, mitä on sinulle tapahtunut? Ja hän kumartui\nmaahan, antoi suuta papin vaatteen liepeeseen ja vastasi: kasakat!\nMutta pappi riisui heti vaatteen, heitti sen hänelle ja vielä rahaakin\nantoi.\n\nJa nyt hän oli Helsingissä, näki näillä silmillään vielä lehdettömien\npuiden ja pensaiden läpi Suon kaupunginosan kallistuvat turvekattoiset\nmajat, punaisen kirkontornin, kellotapulin ja korkean halkopinon\nkoulutalon pihalla. Hänen teki suuresti mieli löytää kalliosta Edgrenin\nhevoshaan portilta Neitsyt Maarian jalanjälki, jonka luona hän tiesi\nemäntänsä, rikkaan kauppias Suthoffin rouvan aina käyvän — kukaties\nhänen entinen hyvä emäntänsä näin pyhäpäivänä olisikin siellä! Mutta\nei näkynyt ketään. Outoja valko-punaisia paaluja oli pistetty maahan\nja multaa käännetty. Ehkäpä täällä jo tiedettiinkin vihollisen tulo.\nHirsipuuvuorelta se valmistuksista selvään näkyikin. Siellä oli suuria\nhirsikasoja ja sahajauhoröykkiöitä. Puhtaat kirkkaat veneenrungot\nkohosivat telineillään, missä niitä veistettiin. Hirsipuu oli\npoissa, ja kallis jalanjälkikin oli tuhottu. Kuului puhetta. Olivat\nupseereja, jotka kävelivät tuolla heleänkeltaisilla sahajauhoilla.\nMahtoi olla päivällisen aika. Ehkä tuntui ilmassa paistetun sianlihan\ntai naurispuuron haju. Pieni harmaa olento ei enää voinut tuntea\nmitään hajua, ei hyvää eikä pahaa. Mutta muistissaan hän säilytti\nkaikki hajut, tiesi miltä Helsingin kaduilla tuntui, kun porvarit\najoivat lantaa navetoistaan pelloilleen ja kapanaloilleen, tiesi miltä\nhautausmaa ja kirkko hajusivat, kun ilmat keväisin lämpenivät, tiesi\nmiltä aamuisin tuntui, kun kuljetettiin palavaa pärettä naapurista\ntoiseen, tiesi uutispuuron, paahdetun kahvin, hernerokan, olvikeiton ja\nmonien muiden herkkujen itkettävän hyvät hajut. Ne sellaiset varmaan\nnyt tuntuivat joka paikassa. Ja ihmiset olivat kotosalla, koska he\naterioivat. Hän muistutteli mieleensä Helsingin tyttöjä, ikäisiään,\njoiden kanssa oli pesty pyykkiä Kluuvin laitureissa ja sitten huuhdottu\nLaivasillalla, missä oli kielletty huuhtomasta, hän muisteli niitä,\njoiden kanssa oli isäntäväen jo nukkuessa lähdetty Katajanokalle\ntanssimaan, ja niitä, joiden kanssa oli kävelty ranta-aittojen luona\nlaivoja katsomassa.\n\nHänen oli ollut nälkä, hänellä oli rahaakin. Mutta hänessä kierteli\nhimokas kaipaus kaikkinaisten hyvänhajuisten tupakkain, ruokien ja\njuomien, hikisten tanssipaikkojen, lämpöisten uuninpankkojen, hämärien\naitansolien, tallinparvien ja luhtien puoleen. Ja siinä samassa häntä\nraateli tarve ryömiä kirkon mustalle penkille, asettua ylimmälle\nistuimelle ja tuntea miesten häpeällinen ylenkatse iljettävillä\nkasvoillaan ja pitkin ruumistaan.\n\nIkkunoista katselivat häneen ihmiset, mutta kaduilla ei ollut ketään!\n\nJa niin hän tuli torin kulmaukseen, näki äskeisiä valkoisia paaluja\nsiellä täällä, näki että virstantolppa oli poissa. Korttekaartesta\nsoitettiin toinen tunti. Vahtisotilaat katsoivat häneen — kauniita\nnuoria miehiä olivat. Mutta nytpä kuului hyvin tuttu hiljainen\nruostunut ääni: kirkonkukon ääni ylhäällä hiljaisessa kirkkaudessa. Ja\npieni harmaa ihminen muisti vanhan vaimon, hänen mummonsa se oli, joka\noli sanonut että kirkonkukon ääni on omantunnon ääni.\n\nSuurtorin yli ei päässyt, se oli paksussa lumisohjossa ja loassa\nniinkuin ennenkin keväällä. Kuinka mukavalta tuntuikin, että se oli\nsamanlainen. Pieni harmaa ihminen astui koulutalon aitavartta, ohi\ntuttujen painuneiden kauppapuotien.\n\nStier — apteekkari! Hänpä nukkui pienen ikkunaruudun takana\nauringonpaisteessa. Tellqvistin vaimo tuli ulos, pää sidottuna\nhammaskivun vuoksi niinkuin ennenkin. Burtzin ovesta juoksi metsäkoira.\nSe tuli suoraan päin, haistoi vierasta, heilutti häntää ja nuolaisi...\n\nSe ei kauhistunut rumaa vierasta. Pienen harmaan vieraan rinnassa\nliikahti niin lämpöisesti, että kyyneleet tulivat silmiin.\n\nJa nyt tuli Suthoffin talosta mies, jonka hän jo kaukaa tunsi: renki,\nEerikki Iiskenpoika! Iloissaan astui hän nilkkoja myöten höyryävään\nlokaan, riepu putosi ja hirvittävine kasvoineen hän seisoi vanhan\ntuttavan edessä, koiran pyrkiessä nuolemaan hänen haavaansa.\n\n— Tohtori, sanoi renki, käsillään torjuen häntä tulemasta likemmä, —\nkasakoitten morsiamia ei täällä kaivata, piru vie! Hyi, phyi, etkös\nhäpeä tänne tulla, sinä haaska!\n\nPieni harmaa ihminen peitti vasemmalla kädellä kasvonsa, oikean\nsurkeasti ojentuessa taloa kohden, jossa hän kerran oli elänyt.\n\n— Mutta Eerikki, ettekö minua tunne. Minä Pikku-Saara olen, jonka te\nkaikki jätitte kun sotaa pakenitte. Kasakka otti minut. Monet kasakat\nottivat minut. Kaukana ollut olen, monta tuhatta virstaa... Tobolskiksi\nsanovat sitä paikkaa. Mutta minulla tuotavana tärkeitä asioita. Vot,\nvoina budjet... Kaleerit jo Nevan suussa odottavat. Tsaarinna Suomen\nhävittää tahtoo... ja neidille, Hedvig Ulrikalle minulla terveisiä...\nTärkeitä: hänen odottaa täytyy!... Tuosta portista kasakat hyökkäsivät\nsisään... Minä en päässyt pakoon... Pienen takaportin he potkivat\nrikki... Siitä minut vietiin — oi-oi-oi, radji Boga, olen ryvetetty\nhaaska, mutta ryömin koirana Jumalan eteen. Miksi te minut jätitte\nkasakoille!\n\nEerikki Iiskenpojan tarkastaessa pientä harmaata olentoa kiireestä\nkantapäähän tuli Tallinmäkeä alas parvi lapsia, iloissaan kirkuen ja\nkäsivarsiaan heilutellen. He pysähtyivät kuin luotien satuttamina.\nEnsin huusi yksi: missä sinun nenäsi on? Sitten huusi toinen: hänellä\nei ole nenää, vaan musta reikä! Nyt he kaikki alkoivat nauraa ja\ntoistivat: hänellä ei ole nenää, hihihihihihii!\n\nEerikki Iiskenpoika koppasi maasta jääkappaleen ja heitti sen lasten\njoukkoon. He yltyivät entistä enemmän, kääntyen katsomaan taakseen.\nSuurin pojista päästi ilmoille: »kasakkatyttö!» ja pienemmät panivat\n»katakkatyttö!»\n\nTalossa kuului ovi käyvän. Ajoportti oli kiinni, mutta pienen portin\naukosta näkyi iljankoinen mäki, uudet tervatut portaat, kuusenhavuja\nastuimien edessä ja lasten leikkikelkka... Vieras liikkui kuin unessa,\nvarmasti ja vastustamattomasti haluten sisään ja vaistomaisesti\npeittäen kasvojaan sekä likaisella rääsyllä että kädellään.\n\nKaivon luona seisoi komea nainen, käsillään koskettaen nuorta puuta,\njoka kasvoi siinä vieressä. Aurinko valaisi hänen vihreitä vaatteitaan,\npeittämätöntä päätään ja ylettömän tuuheaa keltaista tukkaansa, joka\nulottui olkapäihin asti kuin enkelinkuvissa. Katajanokan tanssipaikan\nseinällä ennen vanhaan oli ollut merimiesten tuoma tytön kuva!\n\nAlhaalla hevostallin luona määkivät lampaat, pyrkien ulos aitauksestaan.\n\nPieni harmaa vieras nousi juosten iljankoista mäkeä ja vuosikausien\nvaiva ja ikävä puhkesi hänen silmistään naisen puoleen, jota hän ei\ntuntenut, mutta joka nyt yht'äkkiä johti mieleen Neitsyt Maarian\ntsaarinkaupungin kultaisissa kirkoissa.\n\n— Kuka sinä oletkaan? sanoi kultatukka nainen hyvin tutulla äänellä. —\nSinun silmäsi olen minä nähnyt. Emmekö yhdessä leikkineet omenapuiden\nalla? Minun äitini lauloi... Sinä olet Saara, meidän pikku-Saara! Ja\nsinä olet löytänyt kotiin, raukka.\n\nMenehtymäisillään onnesta suuteli vieras tämän pyhän neitsyeen kalliita\nja painavia liepeitä. Mutta armelias nainen nosti häntä käsivarsista ja\npainoi hänet rintaansa vastaan.\n\nSumupilvi, joka keväiseltä mereltä nousten nyt saavutti kaupungin,\ntöhnäsi sisään myös entisen Suthoffin talon portista ja kiersi tiheään\nvaippaansa sekä ihmiset että eläimet.\n\n— Oletko sinä Hedulla? kuului vaipasta kuin huppuliinan sisästä, jonka\nalla lapset leikkivät. — Kuinka olet tullut kauniiksi. Mutta kaleerit\novat jo Nevan suulla. Tsaarinna Suomen hävittää tahtoo. Voinaa tulee,\nkun meret menevät auki... Kelloja soittaa täytyy, rumpu pannaan\nsoimaan, hätärovio sytyttää... Mutta sinulle, joka olet kuin kultainen\nkuva, sinulle terveisiä tuon ystävältäsi. Tobolskiksi sitä paikkaa\nsanotaan. Hän sanoi: mene Suthoffin taloon vastapäätä Kirkkomaata. Sano\nneidille, että hän odottaa. Minä tulen.\n\nKun harmaa pieni nainen oli huutanut nämä sanat sumuun, pyörtyi hän\nprovianttimestari Weckströmin nuoren vaimon syliin. Ja Hedulla jäi\nkatsomaan hänen kauhistuttaviin kasvoihinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMathias Weckström, samaten kuin hänen huonekuntansa, oli kirkosta\npäästyä kotona nauttinut vahvan päivällisaterian, josta ei puuttunut\nsianlihaa eikä lammasta tai nautaakaan, eikä myöskään ryyppyjä ja\nolutta. Hän oli leveästi istunut toisessa päässä pöytää ja hänen\nvaimonsa toisessa. Pikkutytöt söivät alapytingissä tätinsä kanssa, jota\nhe hauskuuttivat, ja myöskin kaikkein nuorin lapsi oli siellä.\n\nTyttölapsi sekin.\n\nAviopuolisot nauttivat ruoan ääneti, ainoastaan koiran kanssa puhellen,\njoka koira ei ollut heidän omansa, vaan kulkurikoira. Weckström, istuen\nkäsivarret pöytää vastaan, piirteli kynnellään jotain eteensä sillä\nvälin kun hänen vaimonsa ammensi hänelle keittoa vanhasta tinakulhosta.\nKuka hitto ne rikkinäiset napit oli hänen taskustaan vienyt? Noista\nkiiltävistä napeista olisi ollut iloa pikkupojille — mitäpä tytöt\nsellaisilla tekivät. Kyökissä kuuluivat rengit puhuvan kymmenestä\nsudesta, jotka haukkuivat kuin koirat, ja heti senjälkeen lähtevän.\nWeckström oli hiukkasen muuttanut nimikirjoitustaan ja syövytti sitä\nmuistiinsa. Oli tällaista toimen ja ansion aikaa — nimikirjoitusta\ntarvittiin joka hetki, hehheh. Viimein tässä olivat kauppiaat ja\nraatimiehet vertailleet käsialojaan ja sanoneet, että Weckströmillä oli\nkaikkein paras käsiala. Hän olikin saanut harjoitella, ennenkuin ne\nsellaiset kirjaimet kuin M ja W sopeutuivat kauniisti lomittain. Mutta\nnyt se oli sellainen, hänen nimikirjoituksensa, että sen sopi jättää\nvaikkapa pojalle perittäväksi...\n\nWeckström nosti katseensa sorkkakeitosta. Olisi saanut olla\npyöreämpikin, hänen vaimonsa. Ja olisi saanut pitää silmänsä auki\nja katsoa häneen. Ja ajatella poikalasta, jolle joutuisi mitä\ntäällä kokoon sai. Eikä nyt ollut moittimista: rahaa sai vaikkapa\nvanhoilla saappailla. Häneltä, Weckströmiltä, kävivät jo hyvätkin\nherrat lainaamassa rahaa. Mutta hän vaatii aina varmat takuut. Eikä\nhän pitänyt erikoisen kiirettäkään — saivat pikkuisen aikaa seisoa\novensuussa, ennenkuin hän käski heitä istumaan. Hän oli itse saanut\nseisoa samassa ovensuussa eikä vielä koskaan vanha Suthoff käskenyt\nhäntä istumaan. Kukaties tästä vielä kerran Susisaarten suurimmatkin\nherrat lähestyvät häntä. Ei taitanut heillä rahoja aina olla\nriittämiin. Bock kirjoitti nimensä, niin että se oli kuin sudenkorento.\nBook... oliko hän, hullu mies, pannut pois Janne Sederholmin? Hänet\nminä otan, sillä hetkellä, jolla Bock panee hänet pois, minä hänet\notan! päätteli Weckström innosta kiihtyen.\n\nHedvig Ulrikan silmät olivat pitkien tummien ripsien takana ja vain\nharvoin hän nosti näitä. Ajatuksissaan Weckström monet monituiset\nkerrat oli kovasti sanonut: Hedvig Ulrika katsoo ihmistä silmiin!\nMutta hän ei voinut sanoa sitä ääneen. Muhkea hän oli kirkonpenkissä,\nHedvig Ulrika Weckström, eikä hän enää laulanutkaan. Ei hän laulanut\nkotonakaan, ei lapsilleenkaan. Mutta se oli vain parempi. Hänen\nlaulustaan oli ollut paljon harmia ja kateutta. Oliko hänellä myssyistä\npuute, kun hän ulkonakin pyrki kulkemaan peittämättömin päin?\nSusisaarten herrat pitivät häntä erikoisen kauniina — ehkäpä hän heille\nnäytti silmänsäkin. Rahaa tuli taloon, kun hän vain joutui olemaan\nkrouvihuoneessa. Weckström oli suunnitellut, että hän rakentaa nykyisen\nkrouvihuoneen vierelle »paremman puolen», jotta rahakkaammatkin ihmiset\ntulevat sinne istumaan. Jahka tästä nyt saa tietää, mihinkäpäin elämä\nkallistuu. Kaupungin pojille hän oli luvannut taalerin, kun tuovat\nsanan ensimmäisestä laivasta. Hän tarvitsi pellavansiemeniään, koko\nHämeen ja Uudenmaan lääni odotti näitä siemeniä. Jos kaikki hyvin\nluonnistaa, niin niistä lopulta voi tulla vaikkapa aatelisarvo — tosin\nsinne oli hyvin pitkä matka! Mutta nykyään annettiin aatelisarvo\nmaallisestakin toimeliaisuudesta eikä yksin sotilaallisesta urheudesta.\nHehheh, olisi vieläkin tehnyt mieli tätä sorkkaruokaa, mutta tuli\nliikaa painoa, ei enää tahtonut rattaille päästä, heheh. Ei muuta tässä\npuuttunut kuin yksi ainoa asia.\n\nKuin käskettynä sattui Skolastika Uhrväder helmojaan nostellen\nkahlaamaan alas kevätvesien repimää Tallinmäkeä. Hänen suuri\ntaskunsa, jonne lapset uskoivat hänen panevan pienokaiset, kun hän\nne saunannurkasta otti, heilui täynnä hänen tavaroitaan, aivan kuin\nuhitellen sekä niitä, jotka halusivat lapsia, että niitä jotka eivät\nenää halunneet.\n\nWeckström nousi nopeasti pöydästä, pyyhki suunsa kädenselkään ja\nnapautti matalaan ruutuun.\n\nUhrväderin kasvot menivät iloiseen hymyyn ja kättään heiluttaen hän\nhyvin pitkin askelin hyppäsi katuloan lävitse ja pyrki ylös iljankoista\nmäkeä.\n\nKoira kalusi uunin edessä luita eikä haukkunut.\n\nTalossa sattui olemaan tällainen hyvin hiljainen hetki, sillä kapakan\nsai avata vasta toisella tiimanlyönnillä, majoitusväki oli kasarmilla\npäivällisellä ja Weckströmin omat ajomiehet kaiketi ranta-aittojen\nluona katselemassa jäitten lähtöä ja kaleereja. Katosta putoavien\npisaroiden helähdykset kuuluivat selvästi ja kun putosi turpeenkappale,\njysähti varjossa säilynyt jääharja.\n\nSuthoff-vainajan tytär kävi hyvin valkoiseksi, kun hän huomasi,\nkenelle provianttimestari koputti. Weckström ei käskenyt häntä pois\nistuttaessaan Lastikan pöytään ja puhellessaan hänen kanssaan.\n\nAlkuun puhuttiin sodasta, kuninkaan tulosta ja suolan puutteesta.\nSitten puhuttiin Keppi-Saaran unesta ja tuosta sitkeästä akasta,\njota ei mikään saanut hengiltä, vankeus enempää kuin tautikaan.\nVielä puhuttiin Susisaarten herroista, jotka eivät pitäneet pyhää.\nProvianttimestari pani kuntoon visaista seurapiippuaan, jota hänen\noli tapana poltella parhaitten ystävien kanssa. Siinä oli piipunpesä\nneljälle hengelle, hän oli saanut tämän erinomaisen piipunkopan\nkaikkine piipunvarsineen Sysmän rovastilta ja rovasti oli teettänyt\nsen Koskipään Ananiaksella, joka teki näitä sillä tavalla, etteivät\nhaljenneet.\n\n— Naa, Lastikka, alkoi provianttimestari, — vieläkö sinä aina pysyt\nkiinni siinä väitteessäsi, että vaimon tahtominen määrää, syntyykö\ntyttö vaiko poika?\n\nHelsingin vanha ruumiinpesijä nauroi kuin hevonen, veti taskustaan\nhyvin ison vaatteen, joka oli hänen virsikirjansa ympärillä, ja pyyhki\nsuunsa ja silmänsä.\n\n— Das lass' ich mir gefalien, aina sitä kysytte! Kun se niin on Jumalan\nasetus, niin kuinkapa ihminen sitä voisi muuttaa.\n\n— Naa, naa, kunhan ei vain olisi sinun asetuksesi, Töölön tohtori.\n\nLastikka hirnahti ja kaivoi hampaastaan lihansyyn, joka oli sinne\ntakertunut.\n\n— Tuhatta ja neljäsataa ja seitsemänkolmatta lasta olen näillä\nkäsilläni tähän maailmaan johdattanut ja joka poika on syntynyt äidin\ntahdosta — niin, das lass' ich mir gefallen, sanoi kenraali-vainaa, ja\naina tulee pulskempi poika, jos isäkin tahtoo. Mutta eivät ne kaikki\nisät ja hunsvotit tahdo!\n\nProvianttimestari katsoi Lastikan haaleisiin valuviin vanhoihin\nsilmiin, epäluuloisesti koettaen arvata, oliko hänen sanoissaan\nhitustakaan perää.\n\n— Mutta minä tahdon nyt pojan ja tahdon kolmekin poikaa...\n\n— Ihahahahaa! huusi Lastikka.\n\n— Jos sinä vielä tuot taloon tyttölapsen, niin saat saman tien...\n\nProvianttimestari ehätti pidättämään hyvin ruman uhkauksen ja käänsi\najatuksen tykkänään toisin päin, — ... mennä kissanhäntään ja minä\nkutsun apuun sen koulunkäyneen matamin, jonka raatimiehet ovat\npäättäneet palkata ja joka tulee ensi avovedellä Tukholmasta...\n\n— Senkö Malin Sjöblomin... Malin Sjöblomin... joka on ollut\nSerafiimilasaretissa — ihahahahaa...! Kutsukaa vain, sopii se, minä\nkyllä vähemmälläkin lähden!\n\nPahempaa ei kunnon Uhrväderille olisi voinut sanoa kuin puhua uudesta\nkilpailijasta, jota kaupungin vallasväki nyt odotti. Lastikka jätti\nruokansa siihen paikkaan eikä kömpelö provianttimestari saanut kiinni\nhänen kädestäänkään.\n\n— Das lass' ich mir gefallen, sihahti hän talon rouvalle, jonka\nsuuret avonaiset silmät pidättivät hänet keittiössä, — mikä vika\non hänen tyttärissään? Saisi kiittää Jumalaa, että hänen vaimonsa\nvielä elää! Tahtoisin nähdä sen Malin Sjöblomin, sen kaupungin uuden\nlapsenpäästäjän — thyi!\n\n— Na-na-naa, Lastikka! kiiruhti provianttimestari ystävällisenä\nkeittiöön. — Tule tänne juttelemaan seurapiippunikin otin esiin, jota\nen tarjoa kuin pormestarille ja Goviniukselle. Uskonhan minä, pahus\ntietköön. Puhutaan nyt rauhassa.\n\nSkolastika Uhrväder antoi väkivalloin viedä itsensä entiselle\npaikalleen ja otti silmiin katsomatta ryyppylasin provianttimestarin\nkädestä.\n\n— Das lass' ich mir gefallen, tulen taloon rouva-vainajan tyttären\nvuoksi, joka on teille liian hyvä, niin rikas kuin olettekin. Ja\nminäkin olen liian hyvä tähän taloon, vaikk'en olekaan ulosoppinut\nSerafiimilasaretista. Na-na-na, toinen ryyppy vielä! Mitä minä teistä\npelkäisin? Istun Jumalan siiven alla, olen Jumalan pieni piika ja\ntaivaallisen yljän morsian... »Na-na-na», sanoi Weckströmin Matti, ja\nmitenkä sitä seurapiippua nyt poltetaan?...\n\nHe istuivat siron pienen tupakkapesän kahden puolen ja vetelivät\nhaikuja pitkillä varsilla, joita imivät.\n\n— Ihahahahaa! pani Uhrväder, jolle ryypyt olivat antaneet lämpimän\nolon. — Poikalasta tahdotte. Niinpä olkaa rikkaan Suthoffin tyttärelle\nmieleen. Lihottekin niin ylettömästi että... Ja kirkkoon mennessä\nannatte hänen käydä jäljessänne ja kirkosta tullessa taas hän käy\nperässäpäin, vaikka teidän on aina astuttava perässä, sellainen nuppu\nkuin rikkaan Suthoffin tytär oli ja on vielä! Ja on aina! Das lass'\nich mir gefallen — na-na-na! Pitäkää häntä kämmenellänne — noin\npitäkää! Puettakaa parhaalla veralla ja liinalla ja silkillä, syöttäkää\nlinnunlihalla ja hunajalla ja etelän hedelmillä. Lapsiensa kanssa\nantakaa maata autuaasti nukkuneen isänsä ja äitinsä vuoteessa, ja te\nmaatkaa lattialla — makasittehan kotonannekin, ei teillä sen parempaa\nollut. Minä tiedän, minä. Sillä hän on Saaban kuningatar ja te olette\nhalpa nihti...\n\nWeckströmin käsi kiskaisi molemmat piipunvarret irti piipunpesästä ja\niski ne kappaleiksi pöytää vastaan. Kun siinä oli yllin kyllin huoneen\nkalustoa, niin Uhrväder pääsi pöydän taakse ja väisti tuolin, minkä\nWeckström viskasi. Molemmat olivat senverran juoneet, että juuri olivat\nliukkaat liikkumaan.\n\n— Jos minä annan sinun Saaban-kuningattaresi tehdä niinkuin hän haluaa,\nniin talo on täynnä koiria ja kissoja, joita ei kukaan tahdo omistaa,\nja laihoja hevosia ja nautakarjaa, ja se on Noakin arkki. Ja rampoja ja\nraajarikkoja ja lautasennuolijoita...\n\n— Ihahahahaa! pani Lastikka pöydän takaa, — ja te olette Noakki itse,\njoka arkissansa tuoleja viskoo.\n\n— Enkö minä ole häntä puettanut, jumaliste! huusi provianttimestari. —\nKallista Lyypekin verkaa hänellä on verhona nytkin. Sinä köyhä rotta\ntulet minua opettamaan, saatanko sellaista kärsiä...\n\nLastikka siveli otsaansa ja puhui ilkeästi.\n\n— Ja te rikas mies ja Noakki tulette minulle puhumaan Tukholman\nMalinista... Eikö se Lyypekin rouva lähettänyt provianttimestarin\nrouvalle lahjaksi tätä verkaa? Na-na-na, se rouva joka aina niin\nkauniisti kirjoittaa!\n\n— Se on ykskaikki. Mutta sinä et tiedä sitä asiaa, jota sinulta kysyn,\ntunnusta suoraan. Se on Jumala, joka sen päättää, antaako pojan vai\ntytön.\n\nSkolastikan silmät irtaantuivat tupakista ja ruuista, joihin hän ei\nenää tahtonut kajota, koska oli provianttimestarille suuttunut. Hän\npusersi sinertävän suunsa suppuun ja likeni ovea.\n\n— Koska niin sanotte, niin sanokaa. Voittehan kysyä Tukholman\nMalinilta, hänhän on koulunkäynyt, Malin Sjöblom... das lass' ich mir\ngefallen: Malin Sjöblom...\n\nLastikka mainitsi tämän nimen ikäänkuin kastettuna käärmeenmyrkkyyn.\nSen nimen takana oli jokin hienosti puettu ja paksu naisihminen, joka\npanisi piiat juoksemaan kun taloon tulisi ja joka tekisi Skolastika\nEerikintyttären tarpeettomaksi tässä maailmassa. Malin Sjöblom...\nihahahahaa!\n\nRikas provianttimestari Weckström seisoi neuvottomana köyhän kiihtyneen\nLastikan edessä.\n\n— Mutta jos yhtä kaikki sinä sen tiedät, niin sano mitä tekisin.\nTaivuta sinä Suthoffin tyttären tahto!\n\nTämä oli Suthoffin talon vanhalle uskotulle voiton hetki. Hän piteli\nWeckströmin sielua pihdeissään kuin piru syntistä. Provianttimestarin\nkirkkaat harmaat silmät katsoivat häneen rukoilevasti ja moninkertaiset\nleuat lepäsivät huolten laskoksissa, odottaen vapauttavaa sanaa.\n\nLastikka meni ikkunaan ja heristeli ihmisille, joita äskeinen kahakka\noli sinne koonnut kuuntelemaan Edelmanin tytötkin viitsivät, ja\nRajalinin Agata ja...\n\n— Weckström, sanoi hän kuin rippi-isä katumuksen tekijälle, — Jumala\non antanut tämän tahtomisen vaimon käteen. Ja siksi toiseksi,\nWeckström, sitä älkää unohtako, että rikas Suthoff kirosi teidät ja\nhän on kääntynyt haudassaan monet kerrat, kun te tässä hänen talossaan\nisännöitte. Ette maanpäällistä muurikammiotakaan vielä ole sukuhaudalle\nrakentanut...\n\n— Mutta jos rakennan, niin tuleeko sitten poikalapsi?\n\n— Taas kierrätte irti pääasiasta, sanoi Skolastika Eerikintytär\nankarasti. — Vaimoanne kunnioittakaa ja kuulkaa...\n\n— Se on vasten katkismusta se... Sinä luulet, köyhä rotta, että voit\nminua pettää...\n\n— Kysy Malinilta, Tukholman Malinilta, koska et minua usko...\n\nHiki valui alas Weckströmin kasvoja. Hänen suuret pulleat kätensä\ntavoittelivat jotakin hentoista pojanolkapäätä, jota hän voisi ohjata\nVanhankaupungin suurille jyvämakasiineille ja Myllylle Vantaan\npartaalle. Siellä hän selittäisi pojalle miten vesi panee pyörän\nkäymään... Tämä poika istuisi hänen polvellaan kääseissä, hän antaisi\nohjakset sen käsiin, ja vanha Etoile kulkisi varovasti... Ja laivoja\nvastaan he menisivät yhdessä, sylissään hän kantaisi poikaansa kannelle\nja messiin ja kanssiin, kaikki hän sille näyttäisi... Ei mitään muuta\nhäneltä puuttunut kuin tämä poika. Senjälkeen hän alkaisi sen äitiäkin\nkuunnella ja kunnioittaa.\n\nMutta ikäänkuin paha henki itse olisi seisonut hänen vierellään ja\nmuistuttanut hänelle pahoja ikäviä asioita, sanoi Uhrväder nyt:\n\n— Eikös teillä olekin poika? Kuoliko se?\n\n— Ei mitään poikaa, sanoi Weckström. — Hehheh, et sinä mitään tiedä,\nvaikka uskottelet. Mene kissanhäntään. Mutta syö ensin loppuun, nämä\nsorkat olen saanut Ruhan kapteenilta.\n\nLastikka tuli kuiskaten likemmä ja Weckström luki hänen silmistään\njonkin toivon kipinän, ja taas hänen kätensä tavoitteli vaaleatukkaista\npäätä, joka ulottui hiukan korkeammalle hänen polveaan. Hänellä oli\njo pojalle nimikin: Jakob Mathias, ja hänen sormensa piirteli poikaa\nvarten kaunista nimikirjoitusta, jonka hän opettaa lapselle jo varhain\nja aivan leikkien...\n\n— Luvatkaa vaimollenne, että alatte koota rahaa hänen isänsä kirkkoa\nvarten.\n\nWeckström tuijotti kireästi koleisiin kasvoihin, jotka katseellaan\nvannottivat häntä kuin viettelijä uhriaan.\n\n— Mikä vaivaa Helsingin kirkkoa? pääsi häneltä. — Mutta minä voin\nlahjoittaa kirkolle ehtoolliskalkin ja pateen, koska ne ovat meillä\nhuonot... Hopeasta...\n\nMolemmat vaikenivat ja näkivät vain toistensa tummat hahmot siinä,\nmissä äsken olivat nähneet kiihtyneet kasvot. Huone oli äkkiä käynyt\npimeäksi kuin joulun alla. Sulavien vesipisaroiden ääni ei enää soinut\nja askeleet, jotka nousivat mäkeä kruunun hevostalleille, putosivat\npehmoiseen liejuun. Kirkko, hautausmaan aita, kaikki peittyi sumuun.\n\n— Minkä sumun lykkäsi, sanoi Weckström vihdoin, selkeytyen pienestä\nhumalastaan. — Kun tietäisi tuleeko kuningas, vai sotako tulee, vai\nmikä...\n\nSamassa kiskaisi Eerikki Iiskenpoika auki oven:\n\n— Kun meidän entinen piika kaukaa Siperiasta tullut on. Ja kasakat\nhäneltä ovat purreet poikki nenän. Ja sota tulee ja tässä kirje on,\njonka Viipurin pappi oli pannut annettavaksi. Ja keisarinna Suomen\nhävittää... hävittää...\n\nSiitä ystävästä, jonka terveiset Suthoffin entinen pieni piika oli\ntuonut talon rouvalle, ei renki virkkanut mitään.\n\nMutta provianttimestari pääsi nopeasti pystyyn. Hän käsitti\nsilmänräpäyksessä, että tällaisen tärkeän sanoman tähden hänelle heti\naukeavat von Rosenin ovet. Ja tällaisen sanoman tuominen saattaa\nhänelle kaikenlaisia tehtäviä ja ansioita ja kukaties jouduttaa\naatelisarvoakin... Weckström liikkui liukkaasti kuin nuoruutensa\npäivinä.\n\nHedvig Ulrika Weckström piteli iljettävää pyörryttävästi löyhkäävää\nsanantuojaa käsillään, mutta ei tuntenut mitään kauhua. Sillä sanoma\nsiitä paikasta, mitä Tobolskiksi kutsutaan, oli hänet pidättänyt kuin\ntuomionpasuuna: hän tiesi nyt, että pelastaja nälästä ja kuolemasta\neli, ajatteli häntä, käski odottaa ja lupasi tulla: kapteeni von R:n\npoika.\n\nHän elää, hän tulee — minä onnellinen!\n\nMinä onnellinen!\n\nOnnellinen!\n\nJa kevein jaloin ikäänkuin olisi ollut lapsi Marie Suthoffin tytär\njuoksi sumun täyttämällä kotipihallaan, pujotellen miesjoukkojen\nkeskitse, joita heille tuli niin paljon kuin mahtui ja joiden seassa\nprovianttimestari mahtavana kulki. Mutta Hedulla tuli alapytinkiin\nKristan ja pienten tyttöjensä luokse. Hän sanoi Kristalle:\n\n— Ajattele, kun meidän pikku-Saara on tullut Siperiasta ja tuonut\ntietoja... tietoja sodasta. Ja se tulee heti kun meret aukenevat. Ja\nViipurissa on suomalainen pappi antanut hänelle pienen kirjelipun, se\noli neulottu hänen vaatteihinsa ikäänkuin siinä olisi ollut paikka.\nHän on käyttänyt miehen pukua, mutta hiukset ovat palmikolla. Kasakat\novat häntä rääkänneet. Ja nyt ovat kaikki huoneet ja pihakin täynnä\nupseereja. Ja ensin eivät he uskoneet tyttö-paran sanoihin, mutta nyt\nhe uskovat... Itse Ehrensvärd on siellä...\n\nAnna Kristina Suthoff katseli ainaiselta sairasvuoteeltaan sisareensa,\nihmetteli hänen hätäistä puhettaan, tuikkivaa katsettaan ja iloa\npidättelevää ääntään — Anna Kristinaa ei voinut viedä harhaan, hän näki\npimeässä, hän kuuli seinien ja salpojen läpi, hän haistoi tapausten,\nihmisten ja heidän mielensä laadun, ja hänen pieni valkoinen kätensä\ntunsi sitä lähestyvän ihmisen hyvin- tai pahoinvoinnin. Hedullan\nmukana tulvahti kokonainen kevätaamu huoneeseen, ja lapsetkin alkoivat\nilakoida niin, ettei tältä sirkutukselta ja sirinältä tahtonut voida\nerottaa puhetta.\n\n— Äiti, äiti tuli keskelle satua — tuliko uskollinen kuninkaanpoika\nprinsessan luokse, kun prinsessa odotti? Täti, täti kertoisi. Me emme\nvoi odottaa — täti!\n\n— Äiti, äiti ottaisi tulta — susi on siinä...\n\n— Ei kuninkaanpoika pelkää!\n\n— Susi...!\n\nAnna Kristina tarttui sisarensa ranteeseen:\n\n— Mitä hän kertoi Siperiasta?\n\nHedulla vastasi:\n\n— Hän on aivan hirvittävän näköinen — ja hirvittävän hajuinen, mutta\nminä lähetän hakemaan Keppi-Saaraa. Minä uskon, että hän voi jotakin\ntehdä. Äidin omat pienet lapset saavat olutkeittoa ja vehnäispilpun,\njos olette hiljaa...\n\n— Tuliko prinssi? Täti, täti sanoo, tuliko prinssi?\n\nNuori täti, joka oli kertonut satua vankeuteen kuljetetusta prinssistä,\nkatsoi tutkivasti sisareensa. Hedullan silmäripset laskeutuivat ja\nhän puhui kuin palkattuna asioita, jotka hänelle tällä hetkellä eivät\nolleet kaikkein tärkeimmät.\n\n— Ehrensvärd sanoi pitkälle kapteenille, että tynnyrisilta on saatava\nSusisaarille ja pitkä-kapteeni »hasleerasi», että sillä hän oli\nmuutenkin aikonut syrprineerata, kun pieni Marie _Qvickkin_ itki\nkauniit silmänsä _piloille_... Ja huomenna rummutetaan, että kaupungin\nkarja on tuotava torille katsastukseen, jotta voidaan päättää, mitä\njätetään kaupunkiin, mitä ajetaan Espooseen... Mutta Tellqvist sanoi\nheti, että sille tielle ne kuitenkin kuolevat, metsä on vielä luminen\nja monissa taloissa on lehmät nostettava...\n\n— Täti, tuliko kuninkaanpoika? Äiti menee pois, että täti kertoo!\n\n— Täti, mitä ne huutaa pihalla?\n\n— Äidin omat lapset, äiti tuo teille olutkeittoa ja vehnäispilpun.\n\nKristan käsi piteli sisaren kättä ja hänen silmänsä, joissa tuntui\nolevan voimaa manata tähdet taivaalta, kahlehtivat suurina ja\navonaisina sisaren katseen:\n\n— _Mitä hän kertoi kuninkaanpojasta_?\n\nHedullan rinta nousi ja laski väkivaltaisesti, mutta hän jatkoi yhä\näskeiseen kiireiseen tapaansa:\n\n— Huomenna otetaan kirkonkellot alas ja kuljetetaan pois. Kirkon hopeat\nmyös viedään... Ei ilmoiteta mihin ne viedään... Kuningas tietysti ei\nvoi tulla... Vartiorovio sytytetään. Stafetteja lähetetään... Govinius\nlupasi hevosensa... Perheitä kehoitetaan pakenemaan sisämaahan,\nvarsinkin niitä joilla on pieniä lapsia...\n\nLapset kysyivät, viedäänkö heidän Smultra ja Blomina ja Etoile ja\nPomppe... Mutta heidän äitinsä ajatukset retkeilivät metsiin, missä\nhe viime sodan pakolaisuudessa olivat vaeltaneet, nousseet puihin,\nkeränneet marjoja, nähneet käärmeitä, kaivautuneet kallionkylkeen\nhavujen alle... Ja sitten kuulleet Iiskenpojan pyypillin kaukaa ja\nyhä edeten... Ja äitinsä läheisyyttä Hedulla tunsi ja äiti oli hänen\nsilmissään nyt kuin punainen iltapilvi, joka ensin oli kuin metsän\nlaidassa polvillaan ja sitten kohosi Jumalan luo. Ah, ja sitten tuli\nse hyvin kylmä ja härmäinen aamu, jolloin he Kristan kanssa eivät enää\njaksaneet liikkua. Ja keltaiset haavanlehdet putosivat kuin kultaiset\nrahat tai hunajaleivät siniseltä taivaalta. Ja vihdoin tuli _rakas\nmies_...\n\nLähestyvä pako ja pienen piian tuoma tervehdys sattuivat oudosti\nyhteen viime pakolaisuuden muistojen kanssa. Kukaties Jumala armossaan\njohdattaa hänet nytkin sinne, missä he kerran olivat niin onnelliset,\nja ihmeen kautta he saavat nähdä toisensa kasvoista kasvoihin...\n\nKrista keskeytti hänet:\n\n— Onko Skugge täällä... tuolla pihalla?\n\nHedulla ei sitä tietänyt, ja nuorempi sisar sanoi edelleen:\n\n— Olen häntä odottanut.\n\nSkugge, Helsingin raastuvanoikeuden kirjuri, »Helsingin kirjaksi»\nkutsuttu, oli kaiken talvea käynyt täällä sairaalle Anna Kristinalle\nlukemassa kirjoittamiaan istuntojen pöytäkirjoja. Aivan sattumoisin\nhän oli molemmille sisaruksille ensin lukenut, saadakseen heiltä\nkuulla, mitä he pitivät hänen kokoonpanostaan. Sittemmin oli hän tullut\ntuottaakseen iloa nuoremmalle ja vihdoin tuli hän omaksi ilokseen,\nkoska Kristan enkelimäinen olemus oli hänelle mieluinen.\n\nJa kun Anna Kristina Jaakopintytär nyt tunsi joutuvansa sodan\njalkoihin, muisti hän ainoan ihmisen, joka ehken saattaisi olla hänen\nturvansa: maisteri Antti Skuggen, hurskaan ja kainon ystävän, joka\nvakuutti, että hänelle tuottaa suurta iloa lukea niin tarkkaavaiselle\nja viisaalle kuulijalle.\n\nAh, kuinka hän on hyvä, minun ystäväni _Antti_... Antti Skugge.\n_Antti_... Andreas... se on kaunis nimi!\n\n— Hedulla, katso onko Skugge täällä. Tahtoisin kiittää häntä... varmaan\nhänenkin täytyy lähteä kaupungista ja viedä pöytäkirjat turvaan.\n\n— Kenraalikuvernöörin pikentti! huudahti Hedvig Ulrika, erotettuaan\nkultanappisen miehen sumusta.\n\nHän päästi kyselevät ja unisuuttaan kiukuttelevat lapsensa sisaren\nvuoteeseen ja jätti nopeasti huoneen. Hän teki sen peläten joutuvansa\nlävitsenäkevän sisarensa silmissä alasti. Ah, tämä hänen onnensa\nkuitenkin varmaan oli oleva lyhyt, sillä olihan Weckström vakuuttanut\nnähneensä kapteeni von R:n pojan kuolleen.\n\nOlisiko Weckström hänelle valehdellut?\n\nKansaa oli liikkellä kuin tulipalolla. Joku oli ottanut lanternansa,\nmutta eihän sen valo tunkenut sumun läpi. Talleista talutettiin\nhevosia, navetoissa vaikeroitiin karjan kohtaloa, joka joutuisi\nkylmään tyhjään metsään kuolemaan. Kauppapuotien luukkujen\nläpi tunki valoviiru, ilmiantaen, että luukkujen takana oltiin\npelastustoimenpiteissä. Ne, joilla ei ollut mitään pelastettavaa,\najelehtivat sumussa, sulavilla kaduilla — tämä päivä oli tuonut kevättä\npaljon likemmä, kevättä ja vihollista —, muistellen samankaltaisia\ntapauksia likemmästä tai kauemmasta menneisyydestä. Nuori kansa vietti\nkiihkeän autuasta aikaa kapakoissa ja ranta-aittojen laitureilla: anti\nmennä, huomisesta päivästä viis! Kauniita, vasta tervattuja veneitä\nvedettiin korkealle maihin ja kätkettiin tallinparville ja rakennusten\nsoliin.\n\nKeppi-Saara seisoi hautausmaan portilla nupuissaan paisuvien pihlajien\nalla ja hillitsi minkä ennätti levotonta kansaa:\n\n— Vihollinen ei tule maihin. Minun unessani istuivat sudet\nKaupunginlahdella ja haukkuivat. Ne eivät tulleet likemmä.\n\nKoirat ottivat samassa uutta puhtia ja ulvoivat kukin portillaan tai\nkeskellä toria, ikäänkuin olisivat vastanneet kaupungin vanhimmalle\nasukkaalle omasta puolestaan.\n\nBurtzin metsästyskoirat, kaikki teljettyinä pyykkitupaan, haukkuivat\nniin että olivat halkeamaisillaan seinät.\n\n— Älkää puhuko, hyvä ihminen, sanoi vanha kolea yksikätinen Matti\nSorsa Saaralle, joka oli hirveistä haavoista saanut hänen olkapäänsä\narpeutumaan, — vielä vievät teidät hirteen.\n\n— Kenenkään ei tarvitse liikuttaa mitään omaisuuttaan! sanoi\nvanha Saara, joka ei katsonut henkilöön Susisaarten herroille ja\nraatimiehille, jotka hänen ohitseen kiiruhtivat kenraalikuvernöörin\ntaloa kohden. — Vihollinen ei tule tänne: minun unessani oli kymmenen\nsutta ja ne istuivat Kaupunginlahdella kuin koirat Ota sinä, Agata\nRajalin, sanoi hän samassa Rajalinin leskelle, joka seisoi hänen\nvieressään, kun herrat ystävällisesti yrittivät pistää rahaa hänen\nkäteensä. — Minulle näytetään laivat, mutta ne eivät tule maihin.\n\nVanhus haukkasi sumua, ikäänkuin olisi ollut tukehtumaisillaan. Pitkä\nkapteeni tarttui ystävällisesti hänen käsivarteensa, peläten hänen\nkaatuvan.\n\nRakentajaeverstikin seisahtui vanhan vaimon eteen ja katsoi häneen\npitkään ja ystävällisesti.\n\n— Hm. Tekisi melkein mieli uskoa sanoihisi, vanhus.\n\nAmmuvaa takkuista karjaa kuljetettiin teurastajan suurta punaista\nporttia kohden: oli parempi saada karjasta hintaa vaikkapa vähemmänkin\nkuin lähettää se talviseen metsään kuolemaan. Tellqvist, jonka\nääni kuului sumussa komentavan karjankuljettajia, käytti samalla\ntilaisuutta hyväkseen, potkiakseen vahingoniloisesti kumoon Susisaarten\nherrojen paaluja: kaiken talvea he olivat harjoittaneet ilkivaltaista\ntoimintaansa pystyttelemällä ihmisten tielle keppejään, hänenkin,\nCarl Tellqvistin ulkohuonerakennuksesta olivat yrittäneet paaluillaan\nleikata nurkkauksen!\n\n— Suu kiinni, Keppi-Saara! huusi hän vanhalle vaimolle, joka yhä,\nvaivalloisesti ilmaa haukaten, julisti näkemystään hautausmaan aidan\ntienoilta. — Joudut vielä hirteen, muista minun sanoneeni.\n\nSakeassa sumussa saattoi vain väläyksittäin erottaa ohi kulkevat\nihmiset ja eläimet, ja puhe ja valittavat parahduksetkin kuuluivat\nvihlaisemalla ja heti tukahtuivat. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota\nsiihen, että Bockin rakastunut puotipalvelija astui pari kertaa kauniin\nWendelian ikkunan alitse. Eikä siihen, että Govinius itse talutti\nnuoren ruskean hevosensa satuloituna torin poikki komentavan kenraalin,\nkenraali Zanderin portaitten eteen. Siinä oli ennestään satuloitu\nhevonen, jota suitsista piteli Leskikuningattaren henkivartioston\nsotilas.\n\nRaatimies jätti hänelle ohjaksensa ja alkoi juuri nopeasti nousta\nylös portaita, kun hän portaiden yläpäästä kuuli Lorentz Strengin\näänen. Sanat lausuttiin kuitenkin niin hiljaa, ettei niitä voinut\nerottaa. Mutta naurun, joka vanhan pormestarin sanoihin vastasi, erotti\nselvästi. Senkin Govinius hyvin tunsi. Mikä oli Kustaa Wetterille\ntullut? Oliko mies-parka enää täydessä ymmärryksessään?\n\n— Tarkkailen Helsingin kevättä, sanoi Wetter ja hänen äänensä vihlaisi\nläpi sumun. — Pyydän, että kunnioitettu kummisetäni jättää minut\nrauhaan. Minäkin tahdon nähdä stafettien lähdön — se herättää minussa\nmuistoja! Olenhan itsekin toiminut stafettina. Helsingin kevääseen\nkuuluvat stafetit; ja koko tämän kurjan maan!\n\nKustaa Wetter, Helsingin entisen mahtavan pormestarin poika, riistäytyi\nirti kummisetänsä hyväntahtoisesta otteesta ja, kuulematta isänsä\ntoisen ystävän, raatimies Goviniuksen puhuttelua, työntyi sumuun.\n\nStreng ja Govinius tuijottivat toisiinsa.\n\n— Mitä? sanoi Govinius. — En ymmärrä.\n\n— Hm, vastasi Streng käheästi, — hän ei tahdo kuulua tähän maahan,\njolla ei ole kunniaa eikä kieltä eikä kevättä.\n\n— Selkäsaunan ansaitsee!\n\nKenraali Zanderin pyylevä puoliso, omaa sukua Posse, ilmaantui ikkunaan\nja nyökkäsi ystävällisesti herroille. Hänen suloinen pieni tyttärensä\nvilkutti kättään äitinsä viereltä.\n\nHerrat kiirehtivät sisään.\n\nMutta kotitalossaan Läntisellä Kirkkokadulla koetteli Weckströmin\nnuori vaimo herätellä henkiin kammottavaa pientä vierasta, joka oli\nliikuttanut hänen sydämensä arimpaan kohtaan. Mitä merkitsi Hedvig\nUlrika Jaakopintyttärelle lähestyvä sota sen tiedon rinnalla, mikä\nhänelle oli lähetetty tuhansien virstojen takaa! Oliko se vanha mies,\njonka tervehdys hänelle oli tuotu, hänen ainoa rakastettunsa? Oliko\nWeckström valehdellut? Sen jos hän oli tehnyt, niin Jumala armahtakoon\nhäntä! Mutta näistä tuskallisista asioista piti saada selvyys! Ja\nprovianttimestarin nuori rouva virui polvillaan kasakkamorsiamen\nedessä, jonka hän oli puettanut ja puhdistanut, ruokkinut ja juottanut,\nja onki hänestä esiin hämäriä sanoja.\n\nKukaan ei sinä yönä Helsingissä nukkunut. Sotajoukkojen tasaisen\nastunnan, karjan mylvinnän, koirien ulvonnan ja hevosten hirnahdusten\nkeskeltä kuului palovartijoiden huuto.\n\nAamuyöstä luuli Hedvig Ulrika Jaakopintytär ymmärtävänsä, että\ntervehdyksen lähettäjä oli eräs hänen isänsä köyhä ystävä, jonka\nhän hyvin hämärästi muisti. Hän oli käynyt korjaamassa kirkon\nkellolaitteita. Weckström ei ollut voinut valehdella, hänen piti\ntietää, että hänen vaimonsa sellaisesta teosta olisi voinut rangaista\nhäntä julmalla tavalla... Mutta miksi tuo vanha kellomestari olisi\njuuri hänelle, Hedvig Ulrika Jaakopin tyttärelle ryhtynyt lähettämään\nsanaa, että hän häntä odottaisi? Hänhän oli peräti lapsi, kun\nkellomestari täältä häipyi tietymättömiin.\n\nJa se sydämen kevät, jonka Marie ja Jakob Suthoffin tytär oli\nhaudannut avioliittonsa pitkien vuosien alle, oli saanut väkivaltaisen\nsykähdyksen ja kykeni tuntemaan tuttua kuumaa kaipausta. Oli\nmahdotonta, että nuoruuden rakastettu olisi lähettänyt nämä kaukaiset\nterveiset. Ja kuitenkin, sellaisia ei lähettänyt kukaan muu kuin hän:\nkapteeni von R:n poika!\n\n\n\n\nII\n\nKOTI LÄNTISELLÄ KIRKKOKADULLA.\n\n\nHedvig Ulrika seisoi vihertävässä aamunkoitossa huiskuttamassa\njäähyväisiä miehelleen, jonka leveä selkä oli uponnut kääsien\ntoppaukseen ja siinä hiljalleen hölkötteli, hevosen juostessa\nnurmettunutta ja syvien rattaanjälkien uurtamaa Läntistä Kirkkokatua\nSuurkadulle. Siinä käänsi provianttimestari Etoilen Hämeentietä kohden,\nmutta ei kääntynyt katsomaan taakseen. Eikä hänen vaimonsa sitä\nodottanutkaan.\n\nHän ei odottanut mitään. Hänellä oli tällä hetkellä ihmeen helppo\nolo. Hän oli iloissaan, niin iloissaan, ettei tietänyt minne panna\ntätä iloaan. Se oli sellaista iloa, mitä oli tuntenut joskus lapsena,\nvaikkei ollut mitään saanut eikä mitään erikoista ollut tapahtunutkaan.\nEi ollut tarvinnut olla edes kaunis ilma. Vielä hetkisen hän huiskutti\nkättään kääsien jälkeen, kun ne pilkahtivat näkyviin torilta, ja nosti\nsitten molemmat kätensä tätä vihreyttä kohden, joka tulvi taivaalta,\nkadun kasteisilta nurmikoilta, hautausmaan puista, kotoiselta\npihamaalta, kaikilta kaupungin pihoilta, Kluuvin rannoilta, Suosta ja\nKruunun hevoshaasta — oliko tätä vihreyttä Helsingissä näin paljon!\n\nProvianttimestari oli lähtenyt ja luvannut viipyä. Nyt saattoi\nJumalalta kysyä, mitä olisi tehtävä. Kahden tai kolmen viikon aikana\nJumala ennätti antaa vastauksen, kun tarkkaan kuunteli hiljaisuutta.\nHänen elämässään oli ollut hyvin pitkä, mykkä ja raskas aika. Tuntui\nsiltä kuin nyt helpottaisi. Yöllä oli tapahtunut jotakin tavatonta:\nprovianttimestari oli ensi kerran näinä vuosina puhunut hänelle oudosti\nja kauniisti.\n\nSen jälkeen heille oli tullut — ensi kerran — yhteinen ajatus.\n\nPalovartioiden huutaessa yhdennettätoista tuntia ja heidän hyvin\nväsyneinä maatessaan vuoteessa — sillä »Nuori Tobias» oli vihdoinkin\nsaapunut ja tavaroita oli yötä-päivää kuljetettu sekä ranta-aittoihin\nettä kotiin — oli Hedvig Ulrika yhtäkkiä tuntenut miehensä heräävän\nvierellään, kääntyvän häneen päin, nostavan päätään ja tarkastavan,\nnukkuiko vaimo. Sitten hän oli pujottanut käsivartensa vaimonsa\nvyötärön alitse ja kuumasti hengittäen Hedvig Ulrikan kaulaa vastaan\nalkanut puhua: »Hedvig Ulrika ei pelkää minua. Minä tuon hienoa\nliinaista paitakangasta sieltä Päijännejärven puolelta. Ei pidä pelätä\nminua.»\n\nHedulla nousi istualleen ja odotti tulevaksi aivan toista, kun\nprovianttimestari pujotti kätensä hänen paitansa pääntiestä sisään,\njättäen sen kuumana pitelemään olkapäätä, ja puhui edelleen: »Minä olen\najatellut, että rakennan tähän talooni toisen krouvin elikkä 'paremman\npuolen', nimittäin parempia ihmisiä varten. Niistä rahoista voidaan\nottaa tihunti ja panna se siihen kirkkoon. Minä voin vaikkapa antaa\npikkuisimman rautakirstuni näitä tihuntirahoja varten. Eikä Fortelius\nkiellä siltä tilaa sakaristossakaan. Mitenkä vaan, mutta sellaisen\nkrouvin pitäisi tuottaa plootuja. Tännehän Susisaarten herrat aina\ntunkemalla tunkevat — antaa heidän tulla ja antaa maksaa, hehhehheh!»\n\nHedulla kääntyi mieheensä päin ja näki hänen silmänsä avonaisina ja\nodottavina pyytämässä vastausta.\n\n»Mihinkä kirkkoon se tihunti pantaisiin?» sanoi hän, käsittämättä\nmiehensä tarkoitusta.\n\nProvianttimestarin käsi laskeutui vaimon olkapäältä kainaloon ja\nliikahti siellä kutittavasti.\n\n»No, siihen appivaarin kirkkoon, kun se hopealaivakin hukkui.»\n\nJokin huimaava pelastumisen tunne laskeutui Hedullan mieleen. Oli kuin\nhän olisi hukkuvana tavannut karin, johon iski kätensä ja jalkansa.\nProvianttimestari itsestään ehdotti hänelle nyt tällaista, mikä\nvarmaan sovittaisi kaikkinaista, millä he olivat rikkoneet hänen\nkuollutta isäänsä vastaan! Vasten hänen tahtoaan oli tytär mennyt\njuuri tälle miehelle, jota ei isä kärsinyt, pelkästään tyttölapsia oli\ntaivaallinen Isä vastoin provianttimestarin tahtoa antanut avioparille.\nJa monenmoista syntiä oli tullut tehdyksi sekä ajatuksilla että\nsanoilla ja töillä, varsinkin ensi alkuun, kunnekka Hedulla tottui\nprovianttimestariin. Syntiä oli tullut tehdyksi, etenkin ajatuksissa,\ntänä viimeisenäkin kuukautena, elikkä siitä asti kun pikku-piika palasi\nTobolskista. Hirvittäviä ajatuksia oli tullut mieleen. Johan hän toki\npiankin oli käsittänyt, ettei tuo vanha kelloseppä ollut saattanut\nolla sama mies kuin hänen kaunis kuollut rakastettunsa. Pikkupiika\noli erehtynyt, eivät hänelle, provianttimestarin vaimolle, terveiset\nkuuluneet. Mutta vaikka Hedulla takoi näitä luvallisia tosiasioita\npäähänsä, niin ne kielletyt alati palasivat vaivaamaan häntä ja\nkiusaaja kuiskasi hänen korvaansa: se on hän, hän ajattelee sinua, vain\nsinun tähtesi hän on jaksanut pysyä elämässä, sinä et välitä vanhasta\nmiehestäsi, ei yhtä yhteistä ajatusta teillä ole, sinut on naitettu\nvasten sydäntäsi, lapsesi ovat kirotut, sinäkin olet kirottu, _hän\ntulee_ ja sinä seuraat häntä, korpeen, nälkään, kuolemaan, rakkauteen,\nsuudelmiin, lepäätte samassa haudassa, syli syliä vastaan, suu suuta\nvastaan, kiven kyljessä, suuren kuusen oksien alla!...\n\nMene pois minun tyköäni, saatana! huusi Hedulla niinkuin oli kuullut\nSkuggen joskus huutaneen ja hän kilvoitteli niin paljon kuin hänen\nomatuntonsa ikinä jaksoi. Mutta kiusaaja palasi aina: sinä olet hänen,\nhän sinut kantaa häävuoteeseen...!\n\nNyt armahti häntä itse Jumala ja antoi provianttimestarin lausua\nsellaisen ajatuksen, joka saattoi olla heille yhteinen. Hämärässä\nkesäyössä Hedulla ensimmäisen kerran kiitollisesti ajatteli miestään.\nTietysti hän häntä rakasti käskysanojen ja sakramenttien mukaan, koska\nhän oli häneen vihitty. Mutta nyt hänen sallittiin nähdä hetki, jolloin\nprovianttimestarikin tahtoi valmistaa vaimolleen hyvin suuren ilon.\nHedullan mielestä oli nyt aivan selvää, että jos hänen nuoruutensa\nrakastettu eläisikin ja tulisi kotiin ja olisi nuori ja ylen kaunis,\nniinkuin hän oli silloin, niin hän levollisesti laskisi kätensä\nhänen käteensä, katsoisi häntä hänen armaihin silmiinsä ja sanoisi:\nJumala on sen näin sallinut, minulla ei ole elossa yhtään veljeä, he\nnukkuvat tuolla haudan kammiossa, olkaa te minulle veljen sijassa...\nSakramentissa tapahtuu Ihme: kasteen sakramentissa murretaan pahan\nhengen valta näkymättömällä tavalla. Avioliitossa... Totta puhuen ei\nHedulla muistanut, mitä näkymätöntä avioliitossa oli määrä tapahtua,\nmutta eiköpä lie nyt ollut niin, että keskinäinen rakkaus annettiin\nmiehelle ja vaimolle, jotka eivät enää olleet kaksi lihaa, vaan\n_yksi_... Hänen rakas sisarensa Krista oli häntä paljon valaissut,\nhänellä kun oli aikaa tutkia sanaa ja elää rukouksessa. Ehkäpä juuri\nKristan rukousten takia Jumala antoi aviopuolisoille, Hedullalle ja\nprovianttimestarille, tämän yhden suuren tärkeän ja yhteisen ajatuksen.\nTämä ajatus tuli heille heidän avioliittonsa sakramentiksi.\n\nTästä puoleen Hedullakin ehkä voisi alkaa elää syyttömän elämää.\nHänellä oli hyvä mies. Ehkäpä Weckströmkin tämän yön jälkeen voisi\nkäydä hyväksi pienille tyttöraukoilleen, jotka Jumala oli heille\nantanut ilman heidän omaa syytään.\n\nIstuen vuoteessaan Hedulla odotti, että käet antaisivat hänelle\nsuunvuoron. Kovin innokas lintu kukkui koivussa aivan ikkunan alla.\nWeckströmin vaimo korotti ääntään enemmän kuin yö ja valon hämärrys\nolisivat sallineetkaan.\n\n»Tahtooko provianttimestari sitten aivan mielisuosiosta ryhtyä antamaan\ntihuntia kaikesta mitä meidän krouvista saadaan? Ja minä saan ne rahat\nomaan käteeni ja voin säilyttää ne missä tahdon? Ja pyytää muitakin\nkokoamaan rahaa suurta juhlallista kirkkoa varten, jonka tornit näkyvät\nkauas merelle? Minun isäni oli sen niin harkinnut, ettei sellaista\nkaupunkia kunnioita omat eivätkä vieraat, joka ei nouse taivasta\nkohden. Molemmat tornit ovat kaupungin rukoilevat käsivarret...»\n\nHän säikähti itsekin sanojaan, yht'äkkiä muistaen, ettei milloinkaan\nhänen isänsä olisi näitä ajatuksiaan puhunut Weckströmin kuullen. Hän\nalensi nopeasti äänensä:\n\n»Rupeaako Weckström sitten nyt pian rakentamaan tätä 'parempaa puolta'?\nEhkä voisi jakaa krouvisalin kahtia, sehän on niin suuri, kyllä\nsiellä mahtuu tappelemaan sittenkin. Iiskikin on aina sanonut, että\nolisi helpompi hallita pienempää huonetta. Mutta saanko minä sitten\ntosiaan itse pitää tihuntirahat? En, en anna niistä kenellekään, en\nköyhillekään. Johan silloin varastaisin isäni _kirkolta_...»\n\nHän muisti, että oli pari-kolme kertaa ottanut rahoja krouvin\nlaatikosta ja antanut milloin millekin köyhälle — olisiko sekin ollut\nvarkautta? Mutta nämä tulevat rahat olivat sittenkin jotakin toista,\nolivat pyhiä rahoja, nämä, jotka kootaan Helsingin omaa suurta kirkkoa\nvarten.\n\nKerran hän toivoi, että Susisaarten eversti nostaisi näille saarille\nmahtavat tornit. Mutta mahtoiko siitä tulla mitään? Syntyi muureja,\nmutta ei kirkkoa eikä torneja.\n\nHedvig Ulrika odotti, että hänen miehensä vielä sanoisi jotakin, mutta\nkun ei mitään kuulunut, kiirehti hän taasen puhumaan:\n\n»Vaan jospa nyt tulisi paljon rahaa jo ennen kuin 'parempi puoli\non valmiskaan, niin saisinko jo nyt ruveta ottamaan tihuntia? Siis\nkymmenykset kaikesta krouvin rahatulosta?»\n\nHedvig Ulrika kuuli sääsken ynisevän likettyvillä ja kuuli myöskin\nmiehensä hengityksen. Oliko provianttimestari nukkunut? Miten kauan hän\njo oli maannut? Mitä hän oli kuullut vaimonsa puheesta? Hänen kätensä\noli irtaantunut otteestaan ja mennyt kiinni niinkuin lumpeenkukka menee\nkiinni yöksi, hyvin suuri verenpunainen ja lihava lumpeenkukka...\n\nMutta nyt oli hänen silmissään jo taasen tyyni hiljainen vesi ja siellä\nhän näki kasvot, joiden ohimoilla kähertyi punertava tukka...\n\nVaan ei enää tuska ja omantunnon soimaus seurannut tutun kalliin kuvan\nnäkemistä. Oudon tyynesti hän saattoi katsella kuvaa, hymyillä sille,\npuhella sille. Hän totesi, että hänen rintansa oli tyyntynyt. Kaikki\noli muuttunut. Olihan hänen miehensä juuri äsken puhunut hänelle\nkauniisti ja ystävällisesti. Heillä oli yhteinen ajatus. Siihen asti\nei ollut mitään yhteistä. Vaan nytpä oli isävainajan ajatus ja sen\ntoteuttaminen, joka oli sovittava entiset rikkomukset ja synnit ja\nvarjeleva vastaisista. Tästä yhteisestä ajatuksesta Hedulla piti\nkiinni. Sen turvassa oli syytön eläminen ja tulevaisuus rakennettava.\nNyt oli toivoa, että Jumala ottaisi pois kirouksenkin.\n\n»Weckström», sanoi hän ja kääntyi katsomaan mieheensä, »nukutteko te?»\n\nEi ollut ensinkään ihme, jos provianttimestari olisi nukkunutkin.\nPitkän odotuksen perästä oli laiva eilen illansuussa päässyt rantaan.\nIhmiset olivat saaneet suolaa ja viljaa ja kaivatut pellavansiemenetkin\nolivat saapuneet. Pelättävää vain oli, että ihmiset jo olivat\npeltoihinsa kylväneet muuta viljaa. Weckström oli jo pitkän aikaa ollut\nmalttamaton ja hätähinen. Nyt hän äkkiä oli koonnut hevosia ja pannut\nkaikki säkit yön selässä kulkemaan määräpaikkojansa kohden.\n\n»Weckström», toisti Hedvig Ulrika, »minulla olisi vielä tärkeää\nsanottavaa.»\n\nYön hiljaisuudessa — käetkin antoivat nyt rauhan — vaimo kuuli,\nmiten provianttimestari maiskutti suutaan. Ja kun hän hyvin tarkkaan\nkuunteli, erotti hän senkin, että hänen miehensä avasi silmänsä.\n\n»Minä tahtoisin», alkoi hän nopeasti puhua, peläten, että otollinen\nhetki menisi ohitse, »minä tahtoisin, että meidän lapsemme nukkuisivat\ntäällä äitinsä luona. Ainakin pienimpien pitäisi olla minun likelläni.\nNe vieraantuvat äidistään, minun on niitä ikävä. Ne pitävät tädistään\nenemmän kuin äidistään.»\n\nNyt provianttimestari varmaan oli mennyt uneen. Mutta hänet täytyisi\nherättää, hänen täytyi nyt kuulla tämä tärkeä asia loppuun! Vaan\ntuskin oli Hedulla päättänyt vielä kerran lausua hänen nimensä, kun\nprovianttimestarin koura yht'äkkiä avautui, etsi tien vaimon paljaalle\nrinnalle ja sitten kiertyi hänen vyötärönsä ympäri.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Jahka nyt Hedvig Ulrika antaa minulle poikalapsen, niin se nukkuu\ntässä meidän välissämme...!»\n\nPalovartijoiden huuto kuului Suurkadun päästä: kello on kaksitoista\nlyönyt, Jumalan väkevä ja mahtava käsi varjelkoon...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin lähti provianttimestari sitten matkalle, lyhyen hetken\nnautittuaan yöunta. Hän halusi tiellä tavoittaa kuormat, jotka oli\npannut menemään suoraan rannasta. Koko kevät oli ollut yötäpäiväistä\nodottamista, mihinkään ei uskaltanut ryhtyä, vihollinen kun yhtäkkiä\nolisi voinut yllättää, pakoa valmistettiin ja pakoon sitten\nlähdettiinkin. Kauppalaivat viipyivät, suolasta ja leivästä oli\nhuutava puute. Ylämaasta tiettömien matkojen takaa saapuivat miehet\nhakemaan tavaroita, niinkuin näitäkin pellavansiemeniä, eiväthän he\nvielä tietäneet mitään vihollisesta. Mitäpä muuta kuin saivat tyhjin\ntoimin palata heikoilla eväillään ja hevosillaan. Mikä vihollistakin\nnyt sitten riivasi tällä kertaa? Miten oli unohtanut tapansa ja\ntottumuksensa? Ei tullut maihin, näytteli itseään vain lahdella.\nKymmenen päivää vilkutteli mastojaan, kiusaten kaupunkilaisia.\nKeisarinna suvaitsee leikitellä, päättelivät Susisaarten herrat,\nkeisarinna tappaa kiduttamalla niinkuin skorpiooni tappaa, sanoivat ne,\njotka nääntyvine karjoineen olivat paossa. Mutta Antti Skugge, joka\nuskollisesti kävi sairasta Anna Kristinaa lohduttamassa, kuvasi sitä\nsuurta Babylonia, joka haureutensa vihan viinillä juottaa kansoja.\nJa varasihteeri Wetter nauroi: keisarinna ja hänen pirunsa viettävät\nassembleeta Itämerellä ja Ruotsi katselee nurkan takaa! Pilkkanaan\npitävät! kirosivat kaupungin porvarit, jotka olivat kuljettaneet\nperheensä ja kalleimmat tavaransa turvaan ja jotka odottivat\npommitusta. Weckströmin talostakin olivat lapset poissa Lastikan\nhoidossa. Hedulla ei tahtonut jättää sisartaan eikä isänsä taloa.\nParhaimmat kynnön ja kylvön päivät olivat käsissä ja menivät ohi. Ei\nollut ihme, että provianttimestarikin tuskastui. Kaikki tuskastuivat.\nJa nyt se tällä kertaa oli ollutta ja mennyttä. Vihollinen oli mennyt,\npakolaiset olivat palanneet, suolaa, viljaa ja muuta odotettua tavaraa\noli saatu. Provianttimestarikin oli saanut pellavansiemenensä. Hänen\nvaimonsa hengitti helpommin, koko kaupunki puhalsi helpotuksesta. Mutta\ntämä oli provianttimestarin vaimolle paljon enemmänkin kuin helpotusta.\nIlon tuokiossa hän, silmillään seurattuaan miestään Hämeentien kulmaan\nasti, vastaanotti varhaisen aamun vihreän valon ja kaiken kevätkasteen,\nmitä kaupungin puut ja nurmikot helpeillään hänelle ojensivat.\nYlenpalttisen ilon vallassa hän alkoi läpikäydä, mitä kaikkea piti\nennättää tehdä, ennenkuin provianttimestari palaa...\n\nHeillä on nyt yksi yhteinen ajatus, muistutti hän samassa jälleen\nmieleensä, jottei vain päästäisi jalkojensa alta sitä luvallista\nperustaa, miltä tämä siunattu ilo nousi.\n\nEnsi työkseni minä haen lapset ja sisareni yläkamariin, ja siellä me\nasumme siihen asti kun Weckström tulee. Trallalaa...! Lalaa — lalaa!\n\nNyt loppui se ihmeellinen hiljaisuus, mikä kaupungissa oli vallinnut\nennen auringon nousua. Palovartijoiden huutaessa päivän neljättä tuntia\nhirnahtelivat hevoset, ovissa kuljettiin, talojen portteja avattiin,\nsikoja ja lampaita tuli Suurtorille, työväki meni kaupungin siltaa\nkohden proomulle, matkalla linnoitukselle.\n\nMutta mistä tulikaan nyt Saara, pikku-piika, joka hartaiden pyyntöjensä\nnojalla oli otettu lapsenpiiaksi Weckströmille? Laulua hyräten hän\nvähäisessä juoksussa kiiruhti kotia kohden, märkien helmojen lyödessä\nnilkkoja vastaan, joista kahleiden jäljet eivät ottaneet parantuakseen.\nHäntä seurasi toraillen Nuoren Tobiaksen kapteeni, kädessään valkoinen\nkäärö.\n\nPikku-piika osasi olla julkea. Vanhalle miehelle hän vasten silmiä\nhuusi, että hänellä on sulhanen laivassa ja aina hän toki tämän kanssa\ntanssia aikoo niin pian kuin Nuori Tobias vain tulee maihin. Mutta\nkeskellä rähinää pikku-piika huomasi emäntänsä, livisti Suurkadun\nkulman taakse ja kapusi kuin ilves yli aidan. Pihamaalla nousi iloinen\nnauru, kun kasakkatyttö ilmaantui majoitusmiesten joukkoon. Rouva\nWeckström seurasi sitä toisella korvallaan, puhuessaan kapteenin\nkanssa, joka toi terveisiä Lyypekistä.\n\nHänen oli tuotava tämä käärö provianttimestarin rouvalle, ja myöskin\nkirje. Kauppamies Schmidtin rouva, hyvinarvoisa Anna Hindrikintytär\nitse saattoi, kaksivaljakkovaunussaan ajaen, tuomiset satamaan, missä\nhänen miehensä oli ollut aamusta lähtien valvomassa Spanjankävijänsä\nmatkaanlähtöä. Hetkeksi oli hän sitten Anna Hindrikintyttären kanssa\ntullut Nuorelle Tobiakselle. Ja oli istuttu messissä viinipikarin\nääressä ja juteltu Lyypekin asioita ja juteltu Helsingin asioita,\nnimittäin pääasiassa Susisaarten linnoitusten töistä.\n\nJa kummallisen huhun kauppamies Schmidt siinä oli lausunut. Vaikka\nhän samassa oli siihen naurahtanut ja lisännyt: harvoinpa Neptunus\ntakaisin antaa mitä on ottanut. Schmidtille oli kerrottu, että Gagneur\nolisi nostettu merenpohjasta. Jokin Stralsundin kippari sellaista oli\npuhunut. Juovuksissa varmaan puhui.\n\nSuthoffin tyttären sydän pysähtyi kesken elämäniloisten lyöntiensä, kun\nGagneurin nimeä mainittiin. Kipparit puhuivatkin juovuksissaan viisaita\nja yliluonnollisia asioita.\n\nNuoren Tobiaksen ensimmäinen upseeri Kaspar Eyland jatkoi nyt\nkertomustaan Anna Hindrikintyttärestä, joka pyysi Hedvig Ulrika\nJaakopintytärtä käymään Lyypekkiin, heillä on Annenhofissa yllin\nkyllin tilaa asua, vaikkapa Hedvig Ulrika Jaakopintytär tahtoisi\njonkun lapsistakin ottaa mukaan. Viikko vierähtää suuressa Lyypekissä,\nvaikkapa ei tahtoisi muuta nähdä kuin mahtavat kirkot. Mutta jokaisessa\ntalossa on lisäksi Schmidtin perheen omaisia, ystäviä ja sukulaisia,\nja kaikkialla on vierasvaraa, josta tämä vapaa- ja Hansakaupunki on\nkuuluisa. Kirkontorniin kun nousee, niin näkee Itämeren. Ja yksinpä\ntämän näyn vuoksi kannattaa tulla Lyypekkiin. Mutta sitten on vielä\nmahtava raatihuonekin puhumatta, ja ammattikuntien talot ja monet muut.\n\nKapteeni Kaspar Eyland, joka nykyään kuljetti Nuorta Tobiasta, ei\nvoinut olla havaitsematta, että talon emännän huomio, yhtämittaisesta\nhymystä huolimatta, oli kiristynyt jonkin erikoisen asian ympärille.\nNuoren rouvan silmät näyttivät tähyilevän jotakin kaukaista, ja hänen\nsuunsa hymy kareili kuin kyynelten edellä.\n\n— Puhuvatko ne Lyypekissä Gagneurista? sanoi hän oudon hiljaisesti.\n\n— Puhuvathan ne täälläkin, vastasi siihen Eyland. — Mutta kummallista\nasiassa on vain se, että täällä siitä puhuvat akat Suon kaupunginosassa\nja Katajanokan jätkät, kun taas siellä puhuivat suuret herrat,\nsellaiset kuin itse kauppamies Sebastian Schmidt. Koko juttu on\ntietenkin peräisin siitä, että työskennellään Susisaarten rannoilla\nja nostokurjet upottelevat ja kohottelevat rakennusaineita. Mutta\nmikseivät olisi voineet löytääkin laivaa, sanoi lyypekkiläinen\nkauppamies.\n\n— Sanoiko? kysyi provianttimestarin rouva, jolle Sebastian Schmidtin\njohtopäätös tuntui olevan ratkaiseva niin ratkaiseva, että hän siinä\nsilmänräpäyksessä ajatteli: he ovat nostaneet Gagneurin, mutta salaavat\nsen.\n\nJa hänen eteensä hahmottui samassa eversti Ehrensvärdin ihailtu olemus.\n\nEi sittenkään voinut olla niin!\n\nJa nyt hän nopeasti alkoi valittaa, että majoitus oli käynyt\nhelsinkiläisille sietämättömäksi. Mitenkään ei enää jaksaisi kuunnella\ntuota naurua, mitä heidänkin lapsenpiikansa nytkin nauraa sotamiesten\njoukossa — noin! Viime vuonna tapahtui heidän talossaan lapsenmurha —\nalakaivoon oli heittänyt lapsensa heidän karjapiikansa. Eihän lapsen\nisää tietenkään saatu kiinni, hän oli tipotiessään, »Vihreitä rakuunia»\nlienee ollut. Heidän Maija-Kaisa raukkansa vietiin Siltavuorelle\ntietenkin.\n\nSattui niin kummasti, että juuri kun talon emäntä puhui Vihreistä\nrakuunista, kivalteri Råbergin ääni huuteli talosta taloon sanoja:\nVihreät rakuunat tulevat! Hän ratsasti portilta portille, koputti\npiiskansa varrella milloin ikkunaan, milloin seinään ja tiedoitti:\nVihreät rakuunat tulevat!\n\nProvianttimestarin rouva ajatteli: eivät meille tule niin totta kuin\nmeillä vielä on viinaksia kotona. On tässä ennenkin viinalla hallittu\nmiehiä!\n\n— Vihreät rakuunat tulevat! toisti nyt kivalteri. — Kymmenen miestä,\nkapteeni ja luutnantti tähän taloon!\n\nRouva Weckström kävi kiinni hevosen suitsiin.\n\n— Mitä te puhutte, Råberg? Ei yhtään miestä lisää, sanon. Meillä on\nennestään kymmenen. Tänne ei mahdu, pankaa mihin haluatte. Ja johan\nnyt on kesä, asukoot teltoissa. Entä ne parakit, eivätkö ne riitä?\nKaikki kaupungin metsät on hakattu, täytyyhän olla parakkeja, No,\nRåberg, tulkaa ottamaan ryyppy, Nuoren Tobiaksen kapteenikin tulee. Ja\nkahvin keitän teille, jos juotte. Kuunnelkaa nyt tuota rähinää, mitä\nmajoitusmiehet pitävät. En tiedä mihin joudun pikkupiian kanssa, joka\ntuli venäläisestä vankeudesta. Hänen pitäisi katsoa lapsia, mutta hän\nmenee porttien ja aitojen yli ja tekee kaikki ihmiset hulluiksi.\n\nKaspar Eyland sanoi nyt ikäänkuin hän vain olisi odottanut toivottua\ntilaisuutta puhua:\n\n— Lähettäkää se haaska kehruuhuoneelle Turkuun. Siellä on sellaisten\npaikka.\n\nPikku-piian nenättömät kasvot olivat emäntää vastassa pihalla. Hän oli\nkuullut kapteenin sanat ja heittäytyi polvilleen rouvansa eteen.\n\n— Rouva, kaunis armoinen kyyhkyseni, anteeksi antakaa! Köyhää\narmahtakaa, kurjaa armahtakaa, kehruuhuoneelle älkää lähettäkö! En enää\nminnekään mene kotoa, täällä pysyn, radji Boga, lapsia, kullannuppuja,\nkyyhkyläisiä kuin omiani hoitelen, heille laulun laulan, heille kerron\nsiitä suuresta kylmästä virrasta, ja kerron suurista aroista, joilla\nvankeja kahleissa kuljetetaan. Jalkojani katsokaa: kahleet söivät lihan\nluista! Ranteitani katsokaa: oi — voi — voi!\n\nPikku-Saara itki, runnellut käsivarret emäntänsä ympärillä ja suuta\nantaen hänen käsilleen, niin että ne nopeasti kävivät ihan märiksi ja\nviinalta hajuaviksi.\n\n— Rouva, huusi hän jälleen, — kyyhkyläiseni, neitsyt Maariaiseni,\nuutisia teille kerron. Isänne laiva, autuaasti nukkuneen laiva on\nlöydetty ja sen kullalla ja hopealla Susisaarten muureja rakennetaan.\nRadji Boga, totta puhun, koko yön olen tanssinut reilujen poikien\nkanssa. Spanjan-Kalle itse nähnyt oli, miten hopeita nostettiin\nlotjiin... Isänne rahoilla eversti linnaa rakentaa...!\n\nJakob Suthoffin tytär oli hyvin isänsä näköinen, kun hän jääkylmästi\ntyönsi pikku-piian luotaan ja sanoi:\n\n— Mene. Lähetän sinut kehruuhuoneeseen.\n\nTämän äänen kuullessaan sotamiehet hämmästyneinä ja häpeilläänkin\npainuivat, toinen toisen jäljessä, alemmalle kaivolle, mikä olikin\nmäärätty heidän käytettäväkseen. Tämän äänen kuullessaan myöskin\nEerikki Iiskenpoika ilmaantui alarakennuksen portaille, sylissään\nisäntäväkensä nuorin lapsi. Muutkin talon palvelijat pistivät päänsä\nesiin navetoista ja liitereistä, mutta palasivat nopeasti takaisin\nnähdessään, että emäntä kapteenin ja kivalterin seurassa, kaula\nkenossa kuin joutsenlinnulla, astui portaita kohden. Iso-renki Mikkel\najoi samassa nopeasti portista ulos, suu vielä täynnä aamuhuttua,\nreen pohjalla aura, kylvinvakka ja siemensäkki. Navetan karsinasta\ntulvahtivat lampaat pilvenä kohden emäntäänsä, jonka kädet nopeasti\nsipaisivat niiden päitä. Astuttiin huoneeseen. Kivalterin hevonen\nseisoi kadulla voikukkien keskellä köytettynä koivuun ja ahmi täysin\nsuin nuorta heinää. Miehet saattoivat nähdä sen siitä missä seisoivat,\nvälissään pöydällä suuri vihreälasinen viinapullo.\n\nPuhuttiin venäläisistä. Minkä pirullisen kiusanteon nyt olivatkaan\nkeksineet: tulla Helsingin edustalle kymmeneksi päiväksi ja sitten\nlähteä! Piti näyttää mahtia, mitäpä muutakaan.\n\nKivalteri ei istuutunut, vaikka rouva pyysi.\n\n— No, sanoi hän äkkiä ryyppyjen välissä, — aikookos Weckström nostaa\nhaasteen linnoitusherroja vastaan? No, kun hänen hopeansa veivät.\n\nTalon emäntä, sylissään kaunis jokeltava lapsensa, hymyili kirkkaasti\nsitä kohden, soudatti päätään ja puheli laulavalla äänellä:\n\n— Koko kaupunki etsii turhaan niitä hopeita, viisaat vanhat ihmiset\nnäkivät niistä unta. Ehk'ei niitä ole ollutkaan paitsi unessa...\n\nNyt tuli Eerikki Iiskenpoika esille, kasvoiltaan valkoisena ja\nmuutenkin kuin valanteolle menossa. Hän ei saanut sanaa suustaan,\nsellaisen järkytyksen vallassa hän oli. Kapteeni puhui hänen asemastaan:\n\n— Provianttimestari taitaa olla liian viisas kuunnellakseen juoruja.\n\nIiskenpoikaan ahdettu patoutuma alkoi purkautua:\n\n— Viisas mies jos olla tahtoo, niin haasteen nostaa, koira vie.\nSanottiin tässä silloin kun vanha Saara unta näki: loruja! Mutta\nkymmenen haukkuvaa sutta unissaan näki ja eivätkö linjalaivat lahdella\nkymmenen päivää kaupunkilaisille haukkuneet ja rähisseet... Herra teitä\nsiunatkoon, rouva, korkeasukuinen Hedvig Ulrika Jaakopintytär, mutta\nvannoa taidan ja taivaan tuomioistuimen edessä vakuuttaa taidan, että\nkultaa ja hopeaa Gagneurissa oli niin, että tämän kaupungin olisi sillä\nsilata voinut... Kirkon tahtoi kauppamies-vainaja rakentaa. Sellaisen\njonka kaltaisia me näimme Hollannin maassa. Kauppamies niissä yksinään\nistui ja kuunteli pasuunia, joita Pyhät kuvissa pitivät käsissään.\nKauppamies-vainaja, se autuaasti nukkunut, tämän kaupungin korkeaan\narvoon nostaa tahtoi. Kukaan ei kunnioita sitä, ennenkuin korkeita\ntorneja nousee, sanoi...\n\n— Mene hakemaan lisää juotavaa, keskeytti emäntä uskotun palvelijansa\noudon änköttävän puheen.\n\nMitä? Iiskenpoika ei aikonut lähteä! Hän silmäsi vuoroin kaikkiin\nläsnäolijoihin ja vielä ovessakin kääntyi.\n\n— Mitä? sanoi emäntä, silmien välissä syvä ryppy.\n\nSamassa silisivät hänen kasvonsa, sillä Iiskenpoika oli mennyt\nliidunvalkoiseksi. Pelottiko häntä lähteä kellariin keskellä kirkasta\naamua? Kuitenkin emännän silmäys karkotti hänet huoneesta.\n\nHuoneeseen saattoi kuulla, kuinka sammakot Suon lammikoissa kurnuttivat\nja kutivat. Sekin kuului, miten hevonen ikkunan alla puri ruohoa.\nSiunattu lapsi äitinsä sylissä päästi iloisen äännähdyksen, ajaen koko\npainostuksen kamarista tiehensä. Sekä äiti että molemmat vieraat miehet\nkäänsivät viatonta kaunista olentoa kohden nauravat kasvonsa.\n\n— Kun Jumala vain soisi elämän päiviä! sanoi Kaspar Eyland karhealla\näänellään ja tarjosi lapsen ilakoiville käsille pörrönsä.\n\nKivalterikin pääsi taasen ääneen. Hänen oli kuin olikin määrä\nsijoittaa tänne kymmenen vihreää rakuunaa, mutta lisäksi oli\nsijoitettava kapteeni, ja häntähän vallasnaiset kuuluivat sanovan\n»Ruutukuninkaaksi», kun hän oli pulska poika ja piti sotamiehet hyvin\nkurissa.\n\nRouva Weckströmin kasvoille alkoi nousta viininkarvainen puna. Hän\nkyllä tiesi sen kurinpidon! Kaikkein vähimmän hän huoli tänne pulskia\nkapteeneja nyt, kun provianttimestarikin oli poissa. Eikä hän tätä\nlausuessaan voinut välttää suuttumusta kuohuttamasta mieltään: eikö\njoku toinen olisi voinut viedä tuota pellavansiementä noihin kaukaisiin\nmaanääriin — pitikö Weckströmin jättää hänet yksinään näin suurten\nmajoitusten aikana!\n\nYhtä kaikki hän äsken oli ollut iloissaan kuin lintu.\n\nVihdoinkin tuli renki huoneeseen, kädet valuen viinaa, niinkuin\npullokin, jonka hän oli täyttänyt. Hänen kätensä vapisivat vieläkin.\nEmäntä tempasi häneltä pullon ja päätti kerta kaikkiaan hyvästi juottaa\nkivalterin... Silloin Iiskenpoika katsoi häneen ja oli outo kuin\ntallattu koira:\n\n— Kaivon luona joku seisoo, sai hän suustaan.\n\n— No miehet, sanoi hänen emäntänsä ja vei pullon omaa punaista\nsuutansa kohden, — minä annan kivalterille hyvän neuvon: pankaa yksi\nylimääräinen rakuuna Törnmanille, kaksi vanhemmalle Clayhillsille ja\n»Ruutukuningas» ja pari miestä Bodkille — siellä on seitsemän tytärtä\nja paljon tilaa...\n\n— Se kaivon luona seisoo! sanoi renki, jäykkänä kauhusta.\n\nMikä siellä nyt sitten seisoi? Kukaan ei nähnyt muuta kuin nuoren\nsaarnipuun, jonka vihollinen viime sodan aikana oli temmannut poikki\nja joka nyt juurestaan kasvatti kahta haaraa. Rouva Weckström katsoi\npitkällä nuhtelevalla silmällä äitivainajansa köyhään kasvattiin ja\nEerikki Iiskenpoika ikäänkuin pieneni hänen silmäyksensä alla. Mutta\nvain hetkeksi. Tuskin oli kapteeni ruvennut puhumaan hyvänhajuisesta\nkääröstä, jonka hän oli tuonut tuliaisiksi kauniista Lyypekistä, kun\nIiskenpoika syöksyi pöydän ääreen, tempaisi viinapullon ja joi, joi,\nsiksi kunnes oli aivan kuuma ja punainen. Ja nyt sylkäisi nyrkkeihinsä\nikäänkuin painia valmistaakseen ja tunki ulos vastustajaansa etsimään.\n\n— Iiski, huusi emäntä hänen jälkeensä, — älä vain minun isäni\nsaarnipuuhun koske, muista se!\n\nHän nauroi uhittelevasti, koska häntä suututti ettei kivalteri tahtonut\ntotella, vaikka hän oli tälle alhaiselle miehelle tehnyt sen, minkä oli\ntehnyt vain kaksi kertaa aikaisemmin ja silloin suurille aatelisille:\nedellä maistanut pullonsuusta. Renki, kiihtyvän humalan vallassa näki\nsilmissään hänen kukoistavat kasvonsa ja lapsen käden, joka penkoi\nnauharuusua äitinsä paisuvalla povella. Tämä elämän rehevyys mahtoi\närsyttää häntä jonkin kauhean kuvan vierellä, jota ainoastaan hänelle\nnäytettiin, ja puhkuen voimaa ja uhmaa hän töhnäsi saarnipuuta kohden,\noikea käsi ojossa ikäänkuin valmiina tervehtimään.\n\n— Herran terveeksi! huusi onneton humalainen ylös mäkeä kohden.\n\nMutta nyt oli hänen käteensä tartuttu ja kun hän aikoi vetää sen\npois, niin ei se enää lähtenyt irti. Näkymätön käsi piteli sitä. Hän\nei voinut edes nykäistä, kun kauhistuttava Näkymätön oli oikaissut\nkäsivarren suoraksi ja yritti kiskoa onnettoman luokseen.\n\nKukko lauloi.\n\nSilloin Näkymätön hellitti ja Weckströmin renki kaatui maahan kuin\nkuollut.\n\nKun ei hän totellut emäntänsä ääntä, joka ankarasti häntä puhutteli,\nniin rouva lähti likemmä ja tapasi Iiskenpojan ylt'yleensä hiessä\nja silmät nurin päässä. Puhelahjan palatessa hän sanoi nähneensä\n»hänet itsensä», »herran itsensä», ja kun ei emäntä häntä vieläkään\nkäsittänyt: »Tämän talon oikean isännän ja herran, teidän oman isänne —\nmitä sitten lienee tullut sanomaan.»\n\nHedvig Ulrika Weckström tunsi sydämensä lakkaavan lyömästä. Jääkylmä\nlaine läiskähti hänen ohimoilleen ja valui alas selkää. Kesti aikaa,\nennenkuin hän saattoi auttaa palvelijaansa pystyyn.\n\n— Mitä sitten lienee tullut sanomaan! toisti renki mykän äänellä, jolle\non opetettu jokin sanottava. — Minkätähden _minun_ silmieni eteen tuli\nja minkätähden ei oman tyttärensä?\n\nHedulla ravisti juopunutta, toivoen järjen palaavan häneen. Mutta kun\nlapsi oli hänen toisen käsivartensa varassa, retkahti horjuva vanhus\nmaahan ja sotamiehet alakaivolta kiirehtivät hänen ympärilleen.\n\nMitä sanomaan? ajatteli Hedvig Ulrika, ponnistaessaan takaisin äskeisiä\njälkiään. Minä mahdan sen kyllä tietää, minä, minä, hänen omaa lihaansa\nja vertansa!\n\nVieraat olivat ikkunasta seuranneet rengin temppuja, ja Nuoren\nTobiaksen kapteeni arvasi aivan oikein, että hän oli nähnyt näyn:\nolihan joku seivästi käynyt hänen käteensä ja piteli sitä kauan. Paras\nolla mainitsematta, kuka ihmisen käteen silloin tarttuu, kun hän on\npahasti juovuksissa. Kivalteri nauroi, mutta Kaspar Eyland puhui\ntosissaan:\n\n— Toiset eivät kehtaa tunnustaa, milloin heille henkimaailmasta\nlähetetään sanoma, mutta me merimiehet kyllä. Kun sellaisellakin\nvuotavalla astialla purjehtii kuin meidän Tobias, niin kyllä sitä vain\nmerkkeihin ja tunnustähtiin turvaa.\n\nKivalteri naputteli pöytään ja nyökkäsi talon emännälle, joka tuntui\nottaneen renkinsä näyn kovin tosissaan — tuskinpa hän vierastaan enää\nnäkikään.\n\nKunpa nuo jo lähtisivät, ajatteli rouva Weckström ja hänestä tuntui\nyhdentekevältä, tulisiko taloon kymmenen tai kaksikymmentä sotilasta.\nMutta jokin piteli miehiä. Kukaan ei puhunut. Sammakot yhä kurnuttivat\nja ääni kuulosti yhtä iloiselta kuin pienen lapsen jokellus, sen\npotkiessa permannolla auringonpaisteessa.\n\nMitäpä niistä kaikista iloista, kiiri nuoren rouvan ajatuksiin, kun\nkirous painaa taloa ja minun kuollut isäni keskellä auringonpaistetta\nilmestyy kotinsa pihalle!\n\nKivalteri tuli, tarttui rouvan käsivarteen ja vilkutti iloisesti silmää:\n\n— Panen niitä sotamiehiä muiden luokse, valittakoot jos tahtovat. Tänne\npanen vain neljä miestä ja kapteenin... No, jokos taas ollaan iloisia!\n\nHedvig Ulrika Weckströmin tuskainen hengähdys kuului läpi huoneen.\n\nNyt otti Kaspar Eyland käteensä hyvänhajuisen käärönsä ja maanitellen\nesiin talon rouvan hymyä kääri hiljalleen auki valkoista paperia\nja sinistä paperia ja jälleen valkoista. Jo tuli näkyviin matala\ntinarasia. Ja sisällä oli jälleen jotakin paperiin käärittynä. Nyt\nlaski kapteeni lahjan pöydälle ja uskoi nuoren rouvan itsensä jo\nhaluavan nähdä, mitä hyvä rouva Lyypekistä oli hänelle lähettänyt.\nMutta rouva Weckströmin käsivarret riippuivat rentoina ikäänkuin\nniissä olisi ollut painot ja hänen poskensa valjuus näytti ennustavan\nsairautta. Eyland askaroi siis suurilla, ankkurinkuvin merkityillä\nkourillaan yhä edelleen hienojen tuoksuvien paperien ääressä.\n\nKivalteri haukkasi karvaisine sieraimineen hyväntuoksuista ilmaa ja\nhoukutteli, itsekin naureskellen, rouvaa iloitsemaan tulevasta lahjasta.\n\nKapteeni laski pöydälle suuren soikean, kullankeltaisen korulaatan,\njonka pintaan oli kirjailtu jotakin. Kun korua kultaisesta ketjusta\nnostettiin, oli se päivää vastaan läpikuultava ja kirjailu esitti\nkirkkoa ja sen kahta korkeaa tornia. Suthoff-vainajan tyttärenkin käsi\nnousi nyt, ja pidellen ketjua hän katseli korua katselemistaan, tuntuen\nunohtavan vieraansa ja kaiken muunkin.\n\nAh, olipa se ihmeellinen! Ja juuri tällä hetkellä se hänelle annettiin.\n\n— En pane tänne yhtään miestä, tuhisi nyt kivalteri Råberg, — toimitan\nsen Ruutukuninkaankin Bockille. Minua varoitettiin, kun tätä majoitusta\ntaas piti järjestää, että se provianttimestarin rouva panee häkää\nkaikkien ihmisten päät täyteen. Sen sanoi Tersmeden itse. Ja... ja\nsellaista se näkyy olevan...\n\n— Tämä on bernsteinia, selitti vuorostaan kapteeni, — kunhan ei vain\nOlisi itsensä Donnerin muovailema. Siellä on sellainen erinomainen\nbersteiniseppä Donner. Ja tämä kaiverrus esittää Maarian kirkkoa —\nniin, niin, moni merenkävijä on siellä istunut ja tullut paremmaksi\nihmiseksi. Kyllä tiesi hyvinarvoisa Anna Hindrikintytär, minkä\nlähetti...\n\nJo puhkesi hymy rouva Weckströmin kasvoille — kyynelet olivat\nsilmissä jo aikaisemmin — ja hänen oli vaikea löytää sanoja. Hän vain\nhuudahteli, soudatteli päätään ja itki ja nauroi.\n\n— Kyllä tiesi minun isänikin, minkä hän tahtoi jättää tälle rakkaalle\nköyhälle kaupungille, Helsingille — ah, tällaisen kirkon, jotta\nmerenkävijät siellä saisivat tulla paremmiksi!\n\nJa Hedvig Ulrika katsoi yli kadun ja hautausmaan Helsingin alati\nrappeutuvaa kirkkoa, johon ei seurakunta enää halunnut kiinnittää\nmitään varoja, koska se oli nykyiselle asukasluvulle aivan liian pieni.\nMutta kun hänen sydämensä oli hehkuvan sula ja aurinkoinen niinkuin se\nihmeellinen koru, joka hänelle näytti _kirkon nousun_ sellaisena kuin\nhänen isänsä varmaan oli sen nähnyt, niin hänen hellyytensä heräsi\nkiinteästi ympäröimään myöskin tätä vanhaa kirkkoa, jonka penkissä hän\nisänsä ja äitinsä vierellä oli niin monesti polvistunut. »Sinutkin\nme saatamme kunniaan, sinä oma vanha Herran-temppeli!» ajatteli hän\niloisesti.\n\nJa hänen silmiensä edessä alkoi nyt välähdellä raha ja Gagneurin\nhopeat! Tarvitaan paljon, paljon rahaa, pyhää rahaa, jota kaikki\nvaltakunnan kristityt ihmiset mielellään antavatkin Helsingin\nkatedraalia varten. Ja krouvin he panevat provianttimestarin kanssa\nkuntoon, missä ihmiset saavat terveydekseen juoda ja olla iloisia. Ja\nkymmenyksillä rakennetaan katedraalia, tällaista, missä merenkävijät\ntulevat paremmiksi ihmisiksi!\n\nMutta eivätkö kaikki ihmiset olekin merenkävijöitä? Elämä on meri,\nsanoi rovasti viime pyhänä saarnassaan Yhtä kaunis, yhtä julma, yhtä\nepävakainen...\n\nVaan entäpä jos Susisaaria sittenkin rakennetaan isän hopeilla?\n\nTämä mielenjohde särki jälleen pahasti hänen äskeistä hartauttaan,\nja hän huomasi nyt vieraiden olevan poissa ja lapsen jokeltavan\npolvellaan, kiihkeästi haluten koskettaa bernsteinikorua äidin kädessä.\nÄiti tapasi itsensä pitämässä pitkää puhetta lapselle, vaikka hänen\najatuksensa samalla siinä rinnalla kehräsi toistakin rihmaa.\n\n— Niin, katsos, tämä on auringonpaistetta, tämä on pehmoista ja tuoksuu\nhyvältä. Luemmeko nyt kirjeen, jonka hyvinarvoisa Anna Hindrikintytär\non meille lähettänyt? Menemmekö häntä katsomaan Lyypekkiin? Saamme ajaa\nvaunuissa, äiti ja äidin kulta! Ensin menemme setä Kasparin laivalla\nmonta päivää ja monta yötä... Sitten tulee näkyviin korkeita torneja.\nNiissä riippuu kelloja. Pim-pam, pim-pam, piu-pau, piu-pau!... Kellot\nsoittavat Jumalan kunniaa. Me nousemme torneihin, korkealle, korkealle\nkaiken yläpuolelle. Emme muista surujakaan, emme ole kenellekään\nsuuttuneita, tahdomme hyvää kaikille ihmisille ja eläimille! Äidin\nkulta, sellaisen kirkon sisäpuolella soivat ihmeen heleällä äänellä\nurut... Niinkuin enkelten laulu ne soivat! Äidin kulta, me rakennamme\ntänne sellaisen kirkon. Provianttimestarikin tahtoo, hän, joka on\nkullan isä. Hänellä ja äidillä on yksi yhteinen ajatus, tämä ajatus.\n\nJa kuule sitten: me kysymme neuvoa Susisaarten everstiltä, miten me\nkokoamme rahaa — emmekö kysykin! Hän neuvoo, millainen oikein hieno\nkrouvisali on Tukholmassa, sellainen, jota sanotaan kellariksi.\nSellaista ei vielä ole koko Helsingissä. Peilejä siellä pitää olla —\nkun herrat tulevat iloisiksi, niin he tahtovat lyödä rikki peilejä —,\nsellaisesta koiranleikistä he pitävät, niin on pitkä-setä kertonut,\nse kapteeni, jolla on se kultainen nuuskarasia. Mutta myöskin herrat\nsilloin mielellään maksavat, mitä ovat särkeneet ja kaiken muunkin\nmoninkertaisesti. Silloin he vasta antavat meille rahaa! Meidän\nHelsinki ei enää ole köyhä, kun se saa meidän kirkkomme, joka nostaa\nrukoilevat kätensä Jumalan puoleen. Emmekä mekään koskaan tule hyvin\nsurullisiksi emmekä pahoiksi, sillä me voimme nousta torniin ja nähdä\nlaajalta yli meren ja maan, ja myöskin elämän meren. Sinne ylös näyttää\nmoni asia pieneltä! Ah, olisipa jo se aika! Äidin kukkanen, miten ihana\nsinä olet! Katsos, sinun kaulaasi panemme ensinnä tämän korun ja nyt\njuoksemme nopeasti sitä näyttämään!\n\nHedulla havaitsi, että tämän päivän monet elämykset olivat nopeasti\npainuneet elämän meren pohjalle, sillä vasta nyt töräytteli kaupungin\npaimen kokoon lehmiä. Niitä oli vihollista odottaessa teurastettu\npaljon, joten niitä nyt oli niukalti. Heilläkin oli vain nämä kaksi\nystävällistä nuorta lehmää, jotka juosten lähtivät pihasta, kun\nkuulivat tuohitorven.\n\nVoisinko minä sittenkään lähettää pois tuon pikkupiian? johtui rouva\nWeckströmin mieleen, kun hän näki Saaran polvillaan virvoittelemassa\njuopunutta renkiä tuvan kuistilla. Hän minulle toi viestin vanhasta\nkellomestarista. Ja vaikka hän olisi aivan vieras mies, niin hänen\ntervehdyksensä kuitenkin herätti kuolleista minun muistoni. Jospa\ntietäisin, kuka on tuo vanha mies sen kylmän virran luona ja kenen hän\nkäskee odottaa, niin etsisin hänen ystäväänsä kunnekkas löytäisin...\nKerran seisoi minun isäni kuolinhuoneen ikkunan alla väkijoukossa\nkaunis nuori mies, kaunein kaikista. Ehkäpä hän tuli pyytämään minua\nminun isältäni. Ja minä onneton, minä en osannut pitää hänestä vaaria,\nvaan päästin hänet näkyvistäni. Vaan entäpä jos korkeiden tornien\nhuipuilta voin lähestyä kuolleitakin hartaammasti...\n\nPikku-piian ääni kantoi nyt yli pihan piirin:\n\n— Oi voi ja voi, kas nyt tätä käryytettyä kättä — millä tämän enää\npuhtaaksi valkaisee! Oi voi ja voi sinua, Erikki Iiskenpoika, mitä\nsyntiä sinä oletkaan mahtanut tehdä! No, vot, tästä kädestä Musta-Kehno\nitse häntä helvettiin kanssaan vetää tahtoi. Eikö täällä hajuakin\ntulikiveltä — ihkasen selkeästi —, hyi tuota rumilusta!\n\nHumalainen renki alkoi seljetä ja käsittää, että kasakkatyttö pilkkasi\nhäntä. Ja sotamiehet olivat siinä ympärillä ja nauroivat. Veri karkasi\nhänen oikeaan käteensä, jota vasta oli sanottu rumilukseksi. Hän\nkimmahti pystyyn niinkuin voimansa päivinä.\n\n— Tätä rumilusta sinä vielä nuolet, kaunilus, huusi hän, samaisella\nhenkiin heränneellä kädellään tarttuen pilkku-pilan nilkkaan. —\nNuoletko hyvällä, sinä kasakkain kuola, tai silpoaa Eerikki Iiskenpoika\nsinut korppien eteen...!\n\nHe taisivat molemmat rumia sanoja ja ruoskivat niillä toisiaan kuin\nkasakkasiimoiila. Pikku-piika osasi kirota oikein kasakkain kielellä,\nniin että riikin sotamiehetkin hihkailivat ihmetyksestä ja inhosta.\nEihän sopinut ihmetellä tämän naikkosen muutakaan taitavuutta, hän ei\nensi kertaa painiskellut miehen kanssa. Kuin kiiliäinen pompahteli\nhän pystyyn maasta, mihin Iiskenpoika hänet aina uudelleen väänsi.\nHänen kätensä ja jalkansa rumine kahleenjälkineen ennättivät potkimaan\nja nuijimaan ikäänkuin niitä olisi ollut moninkertainen määrä.\nHip-hip-hei, sillä lailla! Olipa siinä roima tyttö! Oikea sisilisko,\noikea käärmeennaaras! Ja osasi kääriä itsensä kokoon kuin piikkisika.\nJa sylkeä kuin kissa. Hip-hiphip, sillä lailla!\n\n— Hohoi, Eerik, pidä puoliasi, nyt se puree sinulta poikki valtasuonet!\n\n— Sitä tiikerikissaa! Hsss!\n\nIiskenpoika sai kiinni pikku-piian palmikosta ja kietoi sen kuin\nsuitsenpään vasemman kätensä ympärille.\n\n— Rumilusta nyt nuole! sihahteli hän, painaen pilkatun oikean kätensä\ntytön huulia vastaan. — Sinun kättäsi piru tavoittakoon, mutta ei minun!\n\nMolemmat pääsivät pystyyn, pyristelivät itseään temmellyksen jälkeen ja\npäästivät suustaan kiukkunsa viimeiset pärskeet. Katselijoiden joukko\nheidän ympärillään oli kasvanut, yksinpä korkeasti oppinut maisteri\nSkuggekin seisoi siellä, hämmentyneenä, koska hän ei käsittänyt\nmistä oli kysymys. Weckströmin renki puhui kehruuhuoneesta. Saara\nulvoi vääryyttä, mikä hänelle oli tehty, kun hänet oli jätetty sodan\njalkoihin.\n\n— Leikkivätkö he? kysyi nuori Skugge.\n\n— Ei, vastasi karjapiika, kasvot jännittyneessä vireessä ja koettaen\ntoisten selän takaa päästä näkemään Eerikin käsiä, — ei, vaan tuo renki\nnäki talon entisen herran, itsensä rikkaan kauppamiehen. Tuossa näki\nkaivolla!\n\nKaikki läsnäolevat kaarsivat kaivoa, vaikkeivät tarkkaan tietäneetkään\nmitä oli tapahtunut. Paikka jäi tyhjäksi ja näytti varsin viattomalta,\nauringon ystävällisesti paistaessa nurmikolle, ränstyneelle\nkaivonkannelle ja nuoreen saarnipuuhun, jonka lehdet tuntuivat\nkasteen-tuoreilta.\n\nOppinut herra ravisti päätään ja katseli, eikö löytyisi ketään,\njolta voisi saada luotettavampia tietoja. Kun hän yhäkin oli hyvin\ntaitamattoman näköinen, selitti piika:\n\n— Sen vainajan hän näki, Suthoffin! Mitäs, kun hänen hopealaivansa\naarteilla täällä rakennetaan joutavia, niin tuleepahan varoittamaan\ntyttäriään...\n\n— Jahaa, ymmärsi maisteri Skugge nyt, — ja mitä varten nämä kaikki muut\ntulevat? Jahaa, he tahtovat nähdä ihmeen. He tahtovat nähdä vainajan\nylösnousseessa ruumiissaan. No, näetkö jotakin, Kaisa? Näetkö kuolleen\nkauppamiehen?\n\n— Hirveitä puhuttekin, korkeasti oppinut herra, vastasi piika\nsäikähtyneenä. — Jumala armahtakoon minua syntistä, aina olen koettanut\ntalon parasta enkä ole noiden sotamiestenkään kanssa sekaantunut... en\nkovin pahasti...\n\nHuhu otti nopeille siivilleen tapahtuman Weckströmin talossa ja\nkiidätti sitä kaupungilla kuin irrallista lehteä. Ja huhua kuunneltiin\nuskossa ja luottamuksella muuallakin kuin Suon kaupunginosassa ja\nKalastajamäellä.\n\nSuthoff on tullut pihamaalleen kysymään hopealaivaansa!\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaisteri Antti Skugge, kainalossaan Helsingin raastuvanoikeuden\npöytäkirjat ja yllään hyvä vaaleansininen takkinsa sekä kellahtavat\nkaularöyhelöt odotti torilta seitsemännen tunnin lyöntiä, koska ei hän\nkatsonut soveliaaksi aikaisemmin astua neiti Anna Kristina Suthoffin\nkammioon. Hänen oli tapana astella hiukkasen etäämpänä odottamassa tätä\nkellonlyöntiä, mutta kun näki kansan virtaavan Weckströmin taloon, niin\nyhtyipä virtaan, kuuli mitä oli tapahtunut ja halusi nyt oikeastaan\ntavata sekä itse sitä ihmistä, jolle aave oli näyttäytynyt, että\nsuloista neiti Kristaa, voidakseen hänen kanssaan keskustella tästä\nyliluonnollisesta ilmestyksestä, jotka niin likeltä koski häntä, ja\nmyös tämäntapaisista ilmiöistä yleensä. Oli, oli se todellinen Jumalan\narmo, kun oli tällainen sydänystävätär, jonka kanssa saattoi puhella\nkuin hyvän toverin kanssa ainakin, oppineista ja vakaista asioista\nja joka kuitenkin oli hento nainen! Kuinka herttaisesti hän nosti\nläpikuultavan pienen kätensä, kun hän esilukemisen kestäessä halusi\ntehdä jonkin huomautuksen — niin, niin, neiti Suthoff teki varsin\noikeutettuja huomautuksia maisteri-ystävänsä tekstiin, Antti Skugge\nkuuli häntä aina ja kiitti neuvoista. Anna Kristinasta olisi tullut\nhyvä pappi, jos hän olisi ollut mies, tai koulunopettaja. Mutta olisipa\nollut hyvin ikävästi, jos hän olisi ollut mies — nannanhan, ei olisi\nhuvittanut lainkaan tällä tavalla käydä viemässä hänelle kronikoita\nja kirjoja ja lukemassa näitä pöytäkirjoja, joita Skugge virkansa\npuolesta laati ja jotka olivat tärkeätä Helsingin kaupungin historiaa.\nHenni Forsius olisi ollut valmis kuuntelemaan näitä enonsa laatimia\npöytäkirjoja vuorokauden umpeensa, mutta, hahhah, olipa siinä ero\nlukea niitä pojalle tai lukea niitä enkelimäisen kauniille neidolle...\nAnna Kristina oli ihastuttava myöskin, kun hän hoiteli sisarensa\npieniä tyttöjä — äiti ja isä heistä vähän tuntuivatkin välittävän,\nnuoren tätinsä luona he aina olivat, hän heitä kasvatti, hän heille\npyhän kirjan tapauksia kertoi ja hän heille satujen peilissä valaisi,\nmikä tie elämässä vie paratiisiin, mikä vie kadotukseen. Jospa Anna\nKristina olisi ollut terve! Päätä huimasi ja silmiä häikäisi, kun\nsellaista yliluonnollista onnea ajattelikin! Mutta raukan jalat olivat\npaleltuneet sodan aikana pakolaisuudessa ja kädetkin olivat ajoittain\nhyvin kipeät. Kaikenlaisia keinoja oli koetettu, kymmenet viisaat\nolivat keittäneet yrttejä ja lukeneet lukuja, kupanneet, hieroneet\nja mukiloineet — ihme, etteivät olleet lapsi-raukkaa tappaneet.\nMutta yhteisestä sopimuksesta oli vihdoin heitetty kaikki keinot:\nprovianttimestari oli lyönyt kämmenensä pöytään ja sanonut, ettei\nhän voi ruveta keppikerjäläiseksi mitättömän tyttölapsen vuoksi,\njonka tohtoreille menee enemmän kuin koko Suthoffin talorähjän arvo\n— jos kuolee niin kuolkoon, täällä on tyttölapsia niin että kuhisee\nmuutenkin! Sairaan sisar, väsyneenä niin yhteen kuin toiseenkin, väsyi\ntähän toivottomaan tohtoroimiseenkin, ja sairas Anna Kristina itse\nvakuutti, että jos Jumala tahtoo hänet parantaa, niin hän paranee, ja\nenkelin kärsivällisyydellä hän makasi pimeässä kamarissaan, odottaen\nJumalan apua ja palvellen jokaista, joka hänen läheisyyteensä tuli.\n\nAnna Kristina Suthoff teki ihmeitä, hyvyydellään ja rukouksellaan hän\nsaattoi lohduttaa ja parantaa sairaita sydämiä. Anna Kristina, Anna\nKristina Suthoff... Anna Kristina Skugge...\n\nKauhistus, miten heikko ja viheliäinen on ihminen! Maisteri Antti\nSkuggen huulille oli jo useamman kuin yhden kerran luiskahtanut:\nAnna Kristina Skugge! Se ei voinut olla syntiä, kun oli kysymys\nniin puhtaasta olennosta. Mutta hän oli Jumalan käskystä laskettu\nkärsimyksen vuoteelle eikä aviovuode ollut häntä varten. Tämä oli\nkiduttava ajatus, tämä oli puhdasta piinaa ja ristiinnaulitsemista. Ah,\nHerra, jospa ymmärtäisi Sinun salaisuutesi...! Anna Kristinakin luotti\nihmeeseen. »Jos sinä tahdot, niin sinä voit minut parantaa.» Tässäkin,\ntällä hetkellä, Näkymätön oli tahtonut pysäyttää ihmiset. Varmaan\nhurskaan tytön isä oli lähetetty kiirastulen vankeudesta ilmoittamaan\neläville tärkeitä asioita. Elävät eivät usko, mutta jos joku kuolleista\nnousisi ylös ja tulisi heille todistamaan, niin he uskoisivat. Mitä\nvainaja oli tullut ilmoittamaan? Maisteri Skuggen mieli paloi tytön\nluokse saadaksensa näistä puhua. Eikö seitsemännelle tunnille tänään\nlyödäkään laseja?... Onko edes varmaa, että nuori neiti jo tietää\nisänsä käynnistä kotitalossa? Silloinpa voisi sattua, että hän,\nSkugge, ensinnä saisi hänelle kaikki kertoa. Mutta sitä ennen hänen\npitäisi tavata tapauksen silminnäkijä, Suthoffin perheen vanha renki.\nMissä oli emäntä, rouva Hedvig Ulrika? Missä olivat talon lapset? Kun\nprovianttimestari oli matkoilla, niin heidät päästettiin leikkimään\npihamaalle. Eihän heitä vain ollut kohdannut joikin onnettomuus, josta\nehkä juuri heidän isoisä-vainajansa oli tahtonut tulla varoittamaan?\n\nEi ollut Hedvig Ulrika Weckströmin tapaista jättää kotipihaa näin\nvieraiden asuttavaksi. Vaan ehkenpä tapaus oli hänet hyvin järkyttänyt.\n\nTorilla kuuluivat seitsemännen tunnin lyönnit.\n\nSuuressa matalassa ja tummassa tuvassa seisoi talon emäntä lieden\nääressä, hämmentäen hiilloksella kiehuvaa keitosta, mitä lapset\nodottivat, seisoen penkillä ja katsellen vihreiden ruutujen läpi\npihamaalle. Jokin pieni kiiltävä nappi kulki heidän käsissään, muuten\nhe hiljaa katselivat, ja vanhin, Beata Maria, holhosi varhaisvanhan\ntärkeydellä molempia pienempiä, Lovisaa ja Annaa, jotka olivat\nkaksoset. Kristan kamarista tuvanperästä kuului Helena Elisabethin\niloinen jokellus, ja lasten äidin aivojen läpi kulki — kuinka monennen\nkerran! — että hänen lapsensa ensimmäisenä ikävuotenaan nauravat ja\nilakoivat, mutta sitten kalpenevat, hiljenevät ja unohtavat leikin\nja iloisuuden. Kun ei heillä ole isää, joka pitäisi heitä hyvänä!\npäätteli hän. Ja kun heidän äitinsä isän kirous painaa taloa! Ja\nhän oli näkevinään edessään isänsä kalvakkaana ja liikkumattomana\nseisovan kaivon luona. Mutta mitäpä siinä muuta olisi ollut kuin\nsiniseltähehkuva hiillos, josta pieni tiku kirveltäen nousi hänen\nsilmiinsä.\n\nKaikki tässä nyt tuleekin yht'aikaa! päätteli hän ulos katsahtaen\nja hänen väkevä nuoruutensa pani hänet uppiniskaisesti ravistamaan\nhartioita, jotka eivät halunneet nyt kantaa kuormia. Hänen\nrinnallaanhan lepäsi, kultaisesta käädystä riippuen, auringonkarvainen\nkoru kauniine kaiverruksineen, ja siinähän oli kirjekin, vielä\nlukematta!\n\nSkugge tuli sisään kuin käskystä. Hedvig Ulrika tuskin tervehti häntä,\nvaan heti pyysi häntä avukseen lukemaan tämän saksalaisen kirjeen. Ja\nolemaan täällä lasten kanssa pienen hetken. Ja nostamaan hiililtä tämän\npadan, jos se alkaisi kiehua yli laitainsa. Sitten hän hyvin nopeasti\nsitaisi kokoon epämukavan tuuhean tukkansa, päästi alas hihansa ja\nhelmansa, otti käteensä isänsä kepin, jota palvelijat, ne kelvottomat,\nolivat ruvenneet käyttämään hiilten kohennuksessa, ja astui isänsä\npihamaalle.\n\nNo niin — siihenhän oli tullut koolle puoli kaupunkia. Kaivon tienoo\ntosin oli tyyten tyhjänä, mutta sen ympärillä kierteli kaikenikäistä\nkansaa kuin huutokauppaa odottaen. Ei kestänyt monta silmänräpäystä,\nennenkuin talon emäntä seisoi kaivonkannella, iski noettuneen kepinpään\nkantta vastaan ja jäi ääneti silmäilemään ympärilleen. Hän oli niin\npelottavasti isänsä näköinen, että muijat jo hiljalleen alkoivat\nsiunailla ja liukua porttia kohden. Eikä tämä kauppamies-vainajan\nilmetty kuva edes liikahtanut tai puhunut, ainoastaan katsoi eteensä.\n\n— Olette, alkoi hän vihdoin, pitäen toista kättään laskettuna uumalleen\nja toisella pusertaen kepin kahvaa, — tulleet tapaamaan kauppamies\nSuthoffia. Hän kävi täällä tänään kukonlaulun aikaan ja seisoo täällä\njälleen huomenna, ennenkuin kukko laulaa.\n\nHerra hyvästi siunatkoon, mitä tässä sanottiinkaan?\n\n— Joka tahtoo kauppamiestä tavata, tulkoon silloin.\n\nMutta ottipa näiden kauheiden sanojen aikana puhujalta pois oman äänen,\nniin että hän puhui kuin kaivon syvyydestä. Ja eikö liene nyt tullut\nse vainaja vetämään häntä luoksensa siihen pimeimpään paikkaan, koska\nkeppi putosi hänen kädestään ja hänen kätensä jäykistyi aivan niinkuin\nrenginkin äsken.\n\nKun Suthoffin tytär nyt katsoi ympärilleen, seisoi hänen edessään\nsinisilmäinen nuori poika, lämpöisellä kädellään pidellen hänen kättään.\n\n— Leikkisisareni, sanoi tuttu pojanääni, — mikä sinun on? Tiedätkö\nensinkään kuinka vaarallisesti puhuit? Etkö tunne minua? Henni minä\nolen. Olen päässyt kesälomalle kimnaasista, missä olen oppinut, että se\nmitä sanoit voi viedä polttoroviolle. No, no, leikkisisareni, tahdot\nvain saada pois pihastasi nuo vieraat ihmiset. Ne menivät nopeasti.\nMutta katso, on Pyhän rienaamista, jos kutsuu avukseen kuolleita. He\neivät enää ole meidän lakiemme alaisia. Tohtori Faust Saksanmaalla\nseurusteli yliluonnollisten kanssa ja kasvatti suuren oppilaskunnan,\njoka yhätikin herättää pahennusta. Kuinka sinun kätesi on kylmä,\nleikkisisareni. Kuinka sinä olet tullut kauniiksi! Mutta valkoinen\nolet. Näitkö äsken isäsi? Kuinka puhuit sillä tavalla?\n\nHedvig Ulrika tuli alas korotetusta asennostaan ja pani kätensä Hennin\nsuun eteen.\n\nNyt vasta nuoren Henni Forsiuksen silmät säikähtäen katsoivat häneen.\n\n— Kehenkä minä turvaisin, sanoi Hedvig Ulrika uupuneena, — jollen\nisääni?\n\n— Missä on miehesi sitten?\n\nHedvig Ulrika pudisti päätään ja otti maasta kepin joka oli pudonnut\nhänen kädestään.\n\n— Mutta Jumalaan voi aina turvata, lausui tuleva pappi opettavaisesti.\n\n— Ei. Hän tule meidän pihamaallemme pitämään järjestystä.\n\n— Älä naura, leikkisisareni, sanoi Henni Forsius ankarasti. — Tämä on\nvaarallista. On kiinnitetty suuri juopa heidän ja meidän välille, niin\netteivät he voi tulla tänne emmekä me...\n\n— Leikkiveli, keskeytti Hedvig Ulrika, jo keventynein mielin, — kuinka\nolet tullut suureksi! Vieläkö minä voin taputtaa poskeasi? Kas, kas,\nkuinka poika punehtuu! Kuule sinä: rakas enosi vartioi tuvassa minun\nmaitopataani, tule, tule pian!\n\n— Hedulla! sanoi Henni ja tarttui lapsuutensa ihanteen käteen. — Kuinka\nminä olen iloinen.\n\nHe menivät käsikädessä juoksujalkaa alas tummaan kosteaan tupaan. Ja\nHedulla torui Skuggea, joka oli päästänyt hänen patansa kiehumaan\nhiiliin, lapsia, jotka eivät kisailleet, ja sisarta, joka ei yöllä\nollut nukkunut. Huone oli sakeanaan käryä.\n\n— En olisi uskonut että te, Skugge, annatte niin vähän arvoa minun\ntoivomuksilleni — olenko teitä liian usein vaivannut!\n\n— Rouva Hedvig Ulrika kohtelee minua kovasti. En voinut tietää, että\nkiehuminen alkaa niin nopeasti. Pistäydyin vain hetkeksi tervehtimään\nneiti sisartanne.\n\nAnna Kristinan lämpimästi loistavat silmät kyllä ilmaisivat, että\nSkugge oli käynyt. Ja sen ilmaisi myös asiapaperisalkku, joka lepäsi\nhänen peitteellään.\n\nAnna Kristinan köyhä valoton huone oli järjestynyt hänen tarpeittensa\nmukaisesti sikäli kuin hänen liikuntakykynsä väheni. Hänen harmaa\nvuoteensa oli joutunut keskelle permantoa ja lasten vuoteet\nkahdenpuolen. Hänen kätensä ulottuvilla oli pitempiä ja lyhyempiä\nkeppejä ja vielä yksi kaikkein pisin, jolla hän ulottui koputtamaan\noveen tai seinään. Se tuoli, jolla hänen monet vieraansa olivat\nistuneet, oli nyt hänen tajunnassaan Antti Skuggen valtaistuin. Hän\nasettui siihen, kun hän papereineen saapui liikkumattomaksi tuomittua\ntyttöä tervehtimään. Ja vaikka Anna Kristina sydämestään iloitsi\njokaisesta ystävästä ja kylänmiehestä, joka häntä tahtoi muistaa,\nniin hän Antti Skuggesta iloitsi erikoisella tavalla. Hedulla, hänen\nsisarensa, ja tämän lapset olivat omat ja tutut, olivat osa häntä\nitseään, mutta Antti oli vieras, mahdoton selittää ja käsittää,\nmieluisa katsella ja kuunnella kuin kesän ensimmäinen lintu. Joskus\npelotti, että hän Kristan sydämestä anastaisi liian suuren osan.\nHänen sydämensä oli kauttaaltaan kuuluminen Kaikkeinkorkeimmalle,\nHänelle, jolla oli valta antaa ja ottaa. Mutta oppinut nuori mies, joka\nihanalla ja suloisella ajanvietteellä täytti Anna Kristinan pitkät\npäivät ja monesti sai hänet unohtamaan tuskansa, pyrki hämäämään\nhänen rukoustansakin, Miten olikaan käynyt silloin jäänlähdön aikaan,\nkun vihollinen uhkasi kaupunkia ja ihmiset jo lähtivät pakosalle: ei\nkohonnutkaan Anna Kristinan rukous Jumalan puoleen kaupungin puolesta\nja turvattomien ihmisten puolesta, vaan ystäväänsä ja itseään hän\najatteli. Hän, joka itse kerran oli kokenut paon kauhut ja joka tunsi\npiilopirttielämän vaivat, hän oli ajatellut vain sitä, ettei häntä\nerotettaisi Antti Skuggesta. Mitäpä auttoi katumus — tehty oli tehtyä\nja nostatti vieläkin tuskan punan hänen kasvoilleen, kun hän muisti\njumalatonta käyttäytymistään. Ja entä sitten tänään: hänen ystävänsä\nsaapuu, kauniisti puettuna ja juhlallisena ja kertoo, että isä-vainaja\non näyttäytynyt kotitalonsa kaivolla vanhalle palvelijalleen. Mutta\nmitä tekee vainajan tytär? Hän tarttuu ystävänsä salkkuun, vetää sen\nvuoteelleen, hymyilee ja kysyy, onko Skugge muistanut tuoda codexen,\njonka lupasi lainata. Ei, tässä ovat ainoastaan raastuvanoikeuden\npöytäkirjat... No, huomenna sitten! nyökäyttää Anna Kristina. Ja Skugge\nsaa hänelle toistaa, mitä on tapahtunut kaivolla kukonlaulun aikaan —\nAnna Kristina vain hymyilee ja sanoo: »Tulisipa isä minuakin katsomaan\nedes unessa!» »Niin», sanoo Skugge, »unessa, se on toinen asia, mutta\nvalveilla... Katsokaa, neitini, hän ei enää ole luonnon lakien alainen,\nhän kuuluu varjojen maahan.» »Ah», sanoo Anna Kristina, » emmekö sitten\nmekin ole varjoja...?» Nyt Skugge tarttuu hänen käteensä. »Ei, tämä ei\nole varjoa, tämä _on_...» Anna Kristina tuntee, miten mielellään Skugge\nsuutelisi hänen kättään ja miten hän itse sitä _toivoisi_... Ja juuri\nsilloin — ah — heidän kaksinolonsa loppuu!\n\nEikä lukemisesta tänään tulekaan mitään, sillä Hedulla astuu kiihkeästi\ntupaan ja Henni Forsiuskin tulee. Kuinka oppineesti he tervehtivätkään\ntoisiaan, eno ja sisarenpoika. He puhuvat latinaa. Eno tietysti tahtoo\nkuulla, mitä hän on oppinut ja Henni vastaa komeasti latinaksi. Anna\nKristina kuuntelee suuren kunnioituksen ja ihailun vallassa tuota\noppineiden puhelua, hän vaivainen, mitätön, oppimaton, joka on herra\nmaisteri Skuggen hyvyydestä päässyt opin makuun! Ah, vaarallista on\nkatsella tiedon ylitsevuotavaista maljaa ja sitä maanpintaa, johon\nse kuohutessaan vuodattaa hopeisia, vilvoittavia pisaroitaan! Anna\nKristina soisi olevansa mies, jotta hänellä olisi oikeus lähestyä itse\ntuota kirkasta Jumalan maljaa... Skugge on kuvannut hänelle tämän\nmaljan ja tiedon tuottaman ilon. Ah, noin he saattavat puhua latinaa,\nnuo kaksi onnellista!\n\nHedulla, hänen terve sisarensa, joka nyt toimeliaana ja kaikessa\nvoimassaan asteli vanhoilla hölskyvillä ja narisevilla lattiapalkeilla\ntuvan ja hänen huoneensa välillä, ajatteli aivan toisin kuin Krista.\nOnnettomat uppiniskaiset ajatukset kuohuivat hänen mielessään. Krista\ntunsi ilmasta ihmisten ajatukset, ne ne koskettivat hänen ihoaan\nmilloin pehmoisesti, milloin repien, ja tällä hetkellä Hedullan\najatukset ravistelivat huoneen ilmaa kuin myrsky, jonka lomissa aurinko\npilkottaa. Hänen ympärillään liikkuivat hänen hiljaiset lapsensa\nja molemmat nöyrät palvelijat, Eerikki ja pikku-piika, jotka eivät\ntietäneet, miten he häntä palvelisivat. Hedulla kantoi mielessään\njotakin raatelevaa tuskaa, jota hän ei koettanutkaan taltuttaa, ja\nsamalla häntä puistatti jokin kaunis ja ihmeellinen ikävä. Mutta missä\noli Jumala? Ja kunnioitus Hänen oppineitaan kohtaan? Latinan kieli,\njota Krista ilokseen kuunteli, ei tehnyt Hedullaan mitään vaikutusta.\nHän puheli lapsille, että heidän on syötävä tätä hyvää leipäkeittoa,\nsitten he pääsevät leikkimään pihalle ja kadullekin, sitten he\nmuuttavat äidin luokse ylärakennukseen. Heidän isänsä on poissa ja\nsillaikaa he saavat leikkiä ja nauraa. Itkeä ei saa ensinkään.\n\nKuitenkin tuntui siltä kuin hän olisi sanonut tämän viimeisen\nvaroituksen itselleen eikä muille. Anna Kristina ei päässyt näkemään\nhänen kasvojaan, hän vain tunsi sisarensa äänenvivahtelut käsillään\nja kasvoillaan ikäänkuin ne olisivat olleet teräviä siimoja, ja olisi\nhalunnut häntä lohduttaa. Mikä iloisuus ja rauha olikaan oppineiden\npuheessa! Ah, olisivatpa kaikki ihmiset puhuneet latinaa, niin heillä\nolisi ollut mielessään jotakin siitä onnesta, mitä suuri ja korkea oppi\ntuotti!\n\nMutta mitä sanoikaan nyt Hedulla? Hän huusi sisarelleen jotakin, joka\njohdatti tämän kielelle karpalon raikkaan maun ja hänen silmiinsä\nsuon väkevän punaisen marjan: Espoon soissa oli kasvanut karpaloja!\nKrista kuuli sanoja, jotka silmänräpäyksessä veivät hänet pakolaisuuden\naikaan, jolloin hän vielä saattoi kävellä! Hedulla puhui suomea, mutta\nKrista ei voinut ymmärtää mitä hän sanoi, hän vain kuuli sisaren\nlatovan sanoja sanojen päälle. Kas vain: Hedulla halusi näyttää\ntaitavansa kieltä, hänkin, jota eivät Skugge ja Henni ymmärtäneet!\nNiinpä niin, se oli sellainen ainokainen kieli, joka oli vielä paljon\nvaikeampi oppia kuin latina!\n\nOppineet herrat vaikenivat hämmästyneinä. Sitten he hymyilivät ja\nihmettelivät, mistä sisarukset olivat saaneet tietoonsa näin paljon\ntuota outoa kieltä.\n\n— Brr... krrr...! pani Skugge hyväntahtoisella äänellään. — Se on\nniinkuin kurkien huutoa.\n\n— Minun täytyy opetella se kieli, niinkuin minun kunnioitettu enoni\ntietää, selitti Henni Forsius toimeliaalla vakavuudella, — sillä minun\ntäytyy tällä kielellä julistaa Jumalan sanaa.\n\n— Aivan oikein, nyökytti maisteri Skugge, — kaikki kielet on meidän\nHerramme luonut.\n\n— Tiedänhän minä jo vähän, jatkoi nuori Forsius: — sen lauseen, jonka\nsuomalainen raamatunkääntäjä puolustuksekseen sanoi, kun ryhtyi\nviljelemään korpea. Odottakaapa nyt... Mitenkä se nyt olikaan? Auttakaa\nnyt minua, minun kunnianarvoisa enoni ja opettajani...\n\nSkugge laski etusormen huulilleen ja etsi muistinsa komeroista:\n\n— Ei, en tunne sitä lausetta...\n\nForsius jatkoi elein, ikäänkuin hän olisi ollut täysi mies:\n\n— Silmällä pitäen tätä seikkaa, nimittäin, että papin on tuo\nihmeellinen kieli opittava, teologian lehtorimme Porvoon kimnaasissa\nopetti meille tohtori Mikael Agricolan lauseen: »Kylle se cwle Somen\nkielen, ioca ymmärdä caikein mielen.» Tällainen lause se oli. Muuten\ntämä lector theologiae kypsyneine ja hyödyllisine opetuksineen mitä\nsuurimmassa määrässä ansaitsee kiitollisuuteni.\n\nHedulla sanoi yht'äkkiä:\n\n— Minä rakastan kurkia ja niiden huutoja... Kaunista! Kevättä!\n\nSkugge kumarteli kohteliaasti:\n\n— Niin, mikäpä kurjissa. Brrr... krrr... Kevättähän ne julistavat.\nJa sitten taas syksyäkin. Niiden ääni ei ole kesän aikana miksikään\nkehittynyt.\n\nNyt Saara, pikku-piika, joka lepyttääkseen emäntäänsä oli pukenut\nylleen pyhäpukunsa ja joka niinipuisella lusikalla pisteli leipäkeittoa\nkaksosten suuhun, vuoron perään, nosti rumat kasvonsa ja unohtaen, että\noli yöllisen retkensä tähden jälleen suututtanut emäntänsä, virkkoi:\n\n— Siellä Tobolskissa, kylmän virran luona, oli paljon, jotka eivät\nosanneet muuta kuin suomenkieltä. Heille pidettiin jumalanpalvelukset\nsuomeksi. Sekin vanha kellomestari oppi puhumaan suomea. Minäkin opin...\n\nTalon rouvalta ei mennyt hukkaan yhtään sanaa silloin, kun pikku-piika\nalkoi kertoa kohtaloistaan »kylmän virran» luona.\n\n— Aina sinä puhut siitä vanhasta kellomestarista — kuka hän oikeastaan\non mahtanut olla?\n\n— Joku jalosyntyinen, vastasi Saara, nousten ja asettaen päänsä ylpeään\nasentoon, — joku kuninkaan väkeä. Sanottiin, että hän oli nuorena ollut\nniin korea mies, että kuninkaan oma salavaimo oli mieltynyt häneen ja\nkuningas oli suuttunut ja lähettänyt hänet maanpakoon. Hänellä oli\nollut punertava tukka, sellainen kuin Ruotsin kuninkaillakin, mutta nyt\nse oli ihan valkoinen. Kyllä hän sanoi, että tulee kotiin, ja käski\nodottaa!\n\nRouva Weckström tunsi tuvan tunkkaisen valottomuuden suojelevan\nkasvojaan, joita ei kukaan nyt saanut nähdä, ja koetti puhua\nrauhallisesti:\n\n— Kukahan se on mahtanut olla? Voitko sinä, Iiski, arvata? Vaan panetko\nomiasi, Saara, kun et ole ennen näitä kertonut, vaikka olen kysynyt?\n\nSaara nousi jälleen ylös ja liikutteli käsiään rouvansa ihaillun\nesikuvan mukaan.\n\n— Vähitellen vasta kaikki mieleeni johtuu. En omiani pane, hospodi\npamiluj, minun jalosukuinen rouvani.\n\n— No, joko tulee mieleesi, mikä tuon vanhan miehen nimi on?\n\n— Rosenström! tokaisi pilkku-piika voitoniloisena. — Ihan juuri tällä\nminuutilla mieleeni pujahti. Radji Boga: Rosenström. Mutta kun ihminen\noikein väsyksissä ja syömättömänä on, niin ei mitään muista!\n\n— Kuule nyt, vaimo, puuttui puhumaan maisteri Skugge: — eihän\nTobolskissa ole Ruotsin kuninkaan vankeja, vaan tsaarin. Huonosti asiat\ntiedät, parasta ettet mitään puhuisi.\n\nKasakkatyttö puolusti itseään:\n\n— Ruotsin kuningas kielsi Rosenströmiä kuninkaan kaupunkiin tulemasta\nja kapteenin arvon häneltä kielsi. Mutta tsaari hänet Siperiaan\nlähetti, kun tämä kellomestari oli sodassa tappanut paljon tsaarin\nmiehiä. Radji Boga, en sen paremmin sanoa osaa — puhun vain mitä muut\npuhuivat.\n\nEno, jonka piti yhdeksännen tunnin tullen olla raastuvanoikeudessa,\notti nyt taskustaan kirjeen, tunnusteli kuoren hyvätuoksuista pintaa ja\navasi laidan hyvin varovasti. He lukivat Hennin, sisarenpojan kanssa:\n\n Meyne Hochwohl Ehrwürdige Grossachtbahre und liebe Freundin Frau\n Hedvig Ulrika Weckström, geb. Suthoff.\n\n In Namen Gottes grüsse ich Sie herzlich und wünsche Ihnen Gottes\n Gnade und Segen. Meyne Hoffnung ist immer gewesen Sie sehen zu dürfen\n und ich bitte Sie samt Ihren Kindern bey mir in der Frey- und Hanse\n Stadt Lübeck willkommen zu seyn. Auch habe ich mit Freuden erfahren,\n dass Sie Ihrer Stadt eine schöne und erhabene Kirche schenken wollen,\n damit dort Gott der Herr wohne. Auch den Kirchen Ihres Orthes wünsche\n ich gedeyliches Aufnehmen zu Fortpflantzung des heilsamen Göttlichen\n Wortes und Beförderung vieler Menschen Seeligkeit.\n\n Ich hoffe sehr, dass meyne Hochwohl Ehrvürdige Freundin eine Freude\n bey dem Geschenk haben wird welches Geschenk ich Ihre sende.\n\n Meyner Hochwohl Ehrwürdigen und grossachtbahren Freundin Gottes Obhut\n wünschend\n\n                                            Anna Schmidt,\n                                            geb. Brook.»\n\nOlipa ilo kuunnella, millä tottumuksella ja rivakkuudella nuori\nkimnasisti selviytyi saksalaisesta tekstistä. Maisteri Skugge ei\nkatsonut hänen vastaanottavaiselle sielulleen terveelliseksi lausua,\nmitä hänen kyvyistään arveli. Poikahan luki tekstin nopeammin kuin eno!\n\n— Kaikesta ihmistaidosta Jumalalle kunnia! pääsi vihdoin Skuggelta. —\nNo, poikaseni, käännäpä nyt äidinkielelle, että näemme, miten selviydyt\nsiitä tehtävästä.\n\nHenni yskähti niinkuin oli kuullut monen papin ja opettajan tekevän, ja\nkääntäminen äidinkieleen sujui häneltä, sekin, nuhteettomasti:\n\n Minun korkeasti arvoisa, suuresti kunnioitettu ja rakas ystäväni rouva\n Hedvig Ulrika Weckström, omaa sukua Suthoff.\n\n Nimeen Jumalan tervehdin Teitä sydämellisesti ja toivotan Teille\n Jumalan armoa ja siunausta. Minun toivomukseni on aina ollut saada\n nähdä Teidät ja minä pyydän Teitä sekä lapsianne olemaan tervetulleita\n luokseni vapaa- ja Hansakaupunki Lyypekkiin. Olen ilolla kuullut, että\n te tahdotte lahjoittaa kaupungillenne kauniin ja jalon kirkon, että\n Herra Jumala siellä asuisi. Toivotan Teidän paikkakuntanne muillekin\n kirkoille terveellisen Jumalan sanan menestyksellistä vastaanottoa ja\n edelleen julistamista monien ihmisten autuudeksi.\n\n Minä toivon, että korkeasti arvoisa ystäväni löytäisi iloa lahjasta,\n jonka Hänelle lähetän.\n\n Korkeasti arvoisalle ja suuresti kunnioitetulle ystävälleni Jumalan\n varjelusta toivottaen\n\n                                               Anna Schmidt,\n                                             omaa sukua Brook.»\n\nEi sopinut ihmetellä, ettei nuori kimnasisti laskettanut kirjeen koko\nsisältöä yhtä suurella vauhdilla. Mutta hänen sydämensä hartaus tätä\nkaunista kirjettä lukiessa nostatti kyynelet hänen omiin silmiinsä ja\nAnna Kristinan silmiin sekä langetti polvilleen rengin ja pikkupiian,\njotka nyyhkivät ääneensä. Mutta liikuttunein mielin kuunteli kirjettä\nennen kaikkea maisteri Skugge, joka ei sitten enää voinutkaan vaieta.\n\n— Kaikkivaltias on siunannut sisareni poikaa lahjoilla... runsailla\nlahjoilla, mistä lahjoista meidän on Häntä kiitettävä ja aina\nmuistettava tilinteon päivä ja niitä leivisköjä, jotka meiltä takaisin\nvaaditaan. Kukaties sinun suodaan, rakas sisarenpoikani, julistaa\nJumalan kunniaa siinä kirkossa, jonka rakentamista kaksi jaloa naista\nkahdenpuolen Itämerta ajattelee ja johon aivoitukseen meidän Herramme\narmonsa antakoon. Niin... ja tekeepä mieleni tällä hetkellä mainita\nmyös eräästä ajatuksesta, joka nyt täyttää mieleni: että sinä, Henric\nForsius, myöskin tämän meidän syntymäseutumme, tämän pohjoisen Atenan\nja Jerusalemin, kunniaksi käyttäisit nerosi vähäiset lahjat. Amen...\n\nTalon emäntä, joka oli kuvitellut kaiken aamua toimittavansa tärkeitä\naskareita astellessaan tuvan ja kamarin väliä, huomasi yht'äkkiä,\nettei ollut saanut aikaan mitään ja pysähtyi lopullisesti kuuntelemaan\nkirjeen sisältöä. Ja ymmärsi, että tuntematon ystävä meren takaa puhui\njostakin todella tärkeästä. Jopa sanojensa vahvistukseksi lähetti\nlahjankin, tämän ihmeellisen korun, joka pivossa pidellen oli lämpöinen\nja sykkiväinen kuin lintu, kun sen on sattunut vangitsemaan hetkeksi.\n\n»Kaunis ja jalo kirkko», ajatteli Jakob Suthoffin tytär, tuntien\nhiljaisen kirkkauden syttyvän sydämeensä. »Kirkko, jossa Herra Jumala\nasuu. Varmaan on minun isäni tänä aamuna tahtonut tulla vahvistamaan\nminua ajatuksessa, että minä uskollisesti uurastaisin...»\n\nNiin alkoivat sitten päivät nopsaan vieriä kohti juhannusta, jolloin\nprovianttimestari oli luvannut palata kotiin.\n\nHänen nuori vaimonsa näki kesken kotoista jokapäiväistä aherrustaan,\nhetkittäin ja hengessä, miten säteilevät kirkontornit hänen\nsyntymäkaupungissaan pyrkivät ilmoille, tervehtämään Lyypekin kirkkoja\nja muita Itämeren kirkkoja. Hänen isänsä ei enää tullut kotipihalleen,\nmutta kaupungin köyhät kuuluivat lakanneen mainitsemasta taloa\nWeckströmin omaksi ja puhuivat Suthoffin talosta. Hedvig Ulrika ei\nollut siitä mitenkään pahoillaan ja Kristakin vain nauroi, kun hänelle\nse kerrottiin. Mutta ihanan Herran-temppelin näkeminen lakkasi pian\nvanhemmalle sisarelle olemasta yksin ilon aihe. Joskus olivat tornit\nkuin haurasta lasia, joskus kuin kultaa ja hopeaa ja ikkunoista loisti\ntuli ja kuului urkujen soitto. Mutta jota mahtavampana rakennus silmiin\nheijastui, sitä mahdottomammaksi tiesi nuori vaimo sen kohottamisen\nkäyvän. Kerran, kun hän oli uimassa heidän uintipaikallaan likellä\nDåhmanin leskenpojan taloa, hänestä tuntui siltä kuin kuviteltu\nkirkkorakennus olisi alkanut kaatua eikä hän ennättänyt pois alta.\nHänen sydämensä rauhoittui kuitenkin samassa, sillä aamun rusotus\nlepäsi rauhallisena Kluuvin vedessä, koko heinikko ja vasta tupella\nolevat nuoret kaislat kimmelsivät kasteessa ja sorsaemo kellahtavine\npoikasineen ui hänen editseen. Mitään pelättävää ei ollut näkyvissä,\nolihan niin varhainen aamu, ettei ihmisiä vielä ollut liikkeellä eikä\naurinko ollut noussut.\n\nMinä menen sekaisin, jos ajattelen tätä kirkkoa, päätteli hän. Heitän\nsen mielestäni!\n\nMikä minä olen rakentamaan kirkkoja? Minun täytyy puhua Susisaarten\nrakentajaeverstille. Ehkä voin kysyä isäni hopealaivaakin... Ikäänkuin\nleikillä tietenkin vain.\n\nJa Weckströmin nuori vaimo valeli kasvojaan vedellä, joka vielä oli\nniin jääkylmää, että puistatti, kun laski jalkansa hyllyvään mutaan.\nYht'äkkiä hänen mieleensä johtui, että Tallinnan kirkontornit joskus\novat näkyneet tänne Helsinkiin asti. Ja taas hänestä tuntui, ettei hän\nsaa epäillä.\n\nHedvig Ulrika Weckström etsi tilaisuutta päästä puhumaan\nrakentajaeverstin kanssa. Mutta häntä ei näkynyt kaupungilla. Kun\nhänen everstinnansa vielä viipyi Kuljussa, vietti eversti tarkkaan\npäivät työmaallaan ja soudatti itsensä kotiin kaupunkiin vasta hyvin\nmyöhään. Kerrottiin hänen aikovan kokonaan muuttaa Susisaarille. Ja\nkerrottiin, että hänen kiireensä tällä kertaa tarkoitti varsin outoa\ntyötä — kaupunkilaiset nauroivatkin, käsittämättä mitä sellaisella\noli tekemistä linnoitustöiden kanssa. Sanottiin, ettei Semiramiin\nmaine antanut Ehrensvärdille rauhaa. Hän istutti puutarhoja! Vallien\nharjoille nostettiin tuhansia kuormia multaa, ja puita ja pensaita\ntuotettiin meren poikki suurin kustannuksin. Tarvittiin totisesti\nkultaa ja hopeaa, ei enää ihmetyttänyt ketään, että täytyi turvautua\netsimään aarteita meren pohjalta.\n\nMutta ei riittänyt, että rakentaja-eversti ajoi kalliita\nvieraanmaan-pensaita kruunun alueille: hän kävi työsotilaidensa\nkimppuun ja määräsi, että heidän on otettava mukaansa hänen pensaitaan\nja istutettava niitä mökkiensä seinustoille. Niistä oli muka tuleva\niloa vaimoille ja lapsille. Ilo oli ylen tärkeä. Everstiä lapsetti,\nhymähtivät sotamiehet, hyvä ihminen oli eversti ja suomalaiseksi\nitseään sanoi ja suomea puhuikin, niin että siitä hyvin selvän sai.\nMutta tällaisia päähänpistoja hänelle tuli: nyt täytyi istuttaa noita\npensaantynkiä! Taisi kyllä eversti tosissaankin tarkoittaa väkensä\nhyvää, koska itse kävi valvomassa, että kaikkien kasarmien pihoille\nja ikkunoiden alle vain tuli noita kaukomatkaisia puita. Ja penkkejä\npystytettiin istutusten viereen ja näillä piti perheellisten miesten\nistua poutaisina iltoina ja pyhäpäivisin vaimojensa ja lastensa kanssa.\nMutta eräänkin vääpelin asunnon eteen eversti omalla hopeapääkepillään\nteki istutuspiirustuksen ja siihen pantiin samoja ruusupuita, mitä\noli tuotu hänen ylhäisyytensä kenraalikuvernöörin puutarhaan. Jotkut\npahat kielet väittivät, että rakentaja-eversti halusi maalata vääpelin\nkauniista tyttärestä kuvan siitä ruusujen keskeltä! Eversti ja hänen\nupseerinsa maalasivat nimittäin kuvia. Mutta he eivät suinkaan aina\netsineet kauniita ihmisiä ja kukoistavia maisemia. He maalasivat\npaljaita kallioita, kumaraisia ukkoja ja akkoja, laihoja lehmiä ja\nlahoavia veneitä. Eversti suostutteli Dåhmanin leskenpojan rinnan\nriitaisen vaimonsa viereen samalle penkille ja vielä määräsi heitä\npitämään toisiaan kädestä, kun heidät kuvasi. Keppi-Saarasta hän\nteki Helsingin profetissan, jonka silmät näkivät menneisyyteen ja\ntulevaisuuteen. Jos Helsingin Aatami olisi elänyt, niin mikähän hänestä\nolisi tullutkaan! Meilahden kapakkatuvan keskelle hän kuvasi tynnyrin,\njonka kannella miehet löivät korttia ja Kerttu katseli naurussa suin\nisäntänsä olkapään takaa ja sylissään kissa, pelaajien kortteihin. Kuva\noli niin elävä, että saattoi ymmärtää kissan kehräävän. Tellqvistin\neversti oli asettanut kiikkeräin tikapuiden nenään tervaamaan aurinkoa\n— hänestä näkyi pääasiassa saappaat ja hännäntapainen takinlieve.\nMutta pitkälle kapteeni Tersmedenille eversti oli tehnyt kaalinpään\neikä kukaan nauranut kuvaa enemmän kuin pitkä kapteeni itse! Nuorella\nMaija Qvickillä oli pitkät pellavankiiltävät palmikot — joku oli saanut\nsuustaan sellaisen sukkeluuden, että eversti Ehrensvärd vielä tekee\nhänestä Neitsyt Maarian, joka istuu ruusutarhassa, odottaen lasta.\n\nTällaisissa huvituksissa Susisaarten herrat kuluttivat aikaansa,\nmilloin eivät olleet päivällissyömingeissä toistensa tykönä tai\nympärillä olevien pitäjien herraskartanoissa, tai myöskin muutamien\nkaupungin kauppamiesten luona, nimenomaan Bockin, Goviniuksen,\nvanhemman Clayhillsin ja Burtzin, jotka kaikki koettivat kestitä\nheitä parhaimman taitonsa takaa. Eversti Ehrensvärd ei nyt\naskarrellut paalujensa ääressä niinkuin talvella. Hänen valkoinen\npurjeensa kallisteli milloin saarten välillä, milloin kauempana\nKaupunginlahdella. Milloin hän mittasi meren syvyyttä, milloin hän\nputkellaan tähyili ympärilleen. Toiset sanoivat hänen yhäti hakevan\naarteita merenpohjalta, kosk'ei hallitus tahtonutkaan antaa niin paljon\nrahaa kuin herrat panivat menemään, toiset sanoivat hänen katselevan\nväyliä uusille pienille laivoille, joiden kuin sukkulien piti osata\npujotella kyttäilemässä vihollisen linjalaivoja.\n\nEräänä aamuna tuotiin Weckströminkin taloon pensasjuurakko, joka\nkokonaan täytti yksipyörärattaat, jommoisia Susisaarten töissä\nkäytettiin, niin hyvin hevosvedossa kuin miesten työntäminä.\nSusisaarten eversti lähetti juurakot ja käski rouva Weckströmiä heti\nistuttamaan!\n\nMissä rouva oli? Piiat ja lapset huusivat häntä. Neiti Kristakin koetti\nvuoteestaan huudella. Piiat ja lapset juoksivat. Sotamies ryhtyi\ntyhjentämään yksipyöräistään ja suostui odottamaan ainoastaan, jos\nrouva pian tulisi. Eversti oli käskenyt kiirehtiä, hän seisoi torilla,\nmissä parastaikaa oli jaellut samanlaisia juurakoita sekä kaupungin\nvallasrouville että köyhillekin.\n\nTalon rouva seisoi kapakassa Eerikki-rengin kanssa mittailemassa ja\nsuunnittelemassa.\n\n— Mutta minä odottamaan neuvoisin, sanoi renki, — kunnekkas\nprovianttimestari kotiin tulee. Hyvin herra suuttua taitaa, jos hänen\ntietämättään väliseinä pois otetaan.\n\nHänen emäntänsä hymähti ja kohautti olkapäitään.\n\n— Mitenkä sitten ajattelet, että rupeamme minun isäni kirkkoa\nrakentamaan, jollemme täältä saa rahaa? Vanha parka, minkä vuoksi\najattelet vainajan kotiinsa tulleen, jollei tämän kirkon tähden?\n\nIiskenpojan silmät kiiluivat paisuneiden luomien raosta.\n\n— Ei vainaja kapakan vuoksi tullut, vaan laivansa! Gagneurin eversti\nnostanut on! Hopealaivan aarteilla linnojaan rakentaa. Koko kaupunki\ntietää... Jollei minun rakas rouvani everstiä tilille vedä, niin\nkauppamies-vainaja jälleen taloon tulee.\n\n— Vanha hölmö! keskeytti Hedulla uskollisen palvelijansa, vaikka\nIiskenpojan kolea ääni häntä kylmäten kaamoittikin.\n\n— Minun rakas rouvani muistaa, että minä häntä palvella luvannut olen,\nvaikka pahankin herran ottaa. Mutta... mutta en palvella voi, jos\nvainaja vakituisesti taloon asettuu...\n\n— Hyvän selkäsaunan ansaitset, sanoi emäntä, — vaan en nyt viitsi käydä\nsinua rankaisemaankaan, kun hyvää tarkoitat. Mitä nyt siis haluaisit?\n\n— Että minun rakas rouvani everstiltä kysyisi Gagneuria!\n\n— Sitä minä en tee, jumaliste.\n\n— Sen sitten minä teen, minun rakkaan rouvani halpa palvelija! Me vielä\nkirkon rakennamme. Herra kauppamies-vainaja haudassaan rauhan saa!\n\nVanhan miehen harras ja vuorenluja usko loisti hänen silmistään\nliikuttavan lämpöisestä. Hänen emäntänsä katseli vaieten ympärilleen\npimeässä kapakkahuoneessa. Silloin kohtasi hänen korvaansa\npalveluspiikaan huuto:\n\n— Susisaarten eversti on lähettänyt sotamiehen ja ulkomaan juuria!\n\nNo niin, ajatteli rouva Weckström, nyt kysyn häneltä isäni laivaa.\n\nMutta eversti ei ollut itse täällä eikä häntä näkynyt torillakaan.\nVarmaan vallasrouvat olivat vieneet hänet mukanaan, he kun halusivat\nkysellä häneltä, miten he istuttaisivat uudet pensaat. He olivat olleet\nhyvin mielissään lahjasta.\n\nProvianttimestarin rouva päivitteli, minne hän nämä istuttaisi —\ntuollaisen joukon! Minkälaisen maan ne vaativat ja minkälaisen hoidon?\nSotamies selitti, että eversti oli käskenyt vain maahan pistää ja\nviikon aikana hyvin kastella.\n\nEmäntä nouti tuvasta pullon ja ryyppylasin, sill'aikaa kun sotamies\nasetti juurakot maahan. Ne olivat nääntyneen näköiset, mistä kaukaa\nlienevät tulleetkaan.\n\nNiitä oli tullut niinhyvin Ruotsista kuin Stralsundistakin, ja lieneekö\neversti hankkinut vielä muualtakin. Kasvin nimi oli sireeni.\n\nNimessä ei ollut vikaa, sehän olisi soveltunut vaikkapa tyttölapsen\nnimeksi. Mutta suurempaa päänvaivaa tuotti keksiä, minne nuo rojuiset\njuuret sijoittaisi. Koko talo neuvotteli, sillä Susisaarten everstin\nlahjaa ei sopinut ylenkatsoa, niinkuin olisi tehnyt mieli katsellessa\nnoita näivettyneitä varsia. Koko talo laiminlöi työnsä. Sotamiehet\ntulivat ylätuvan puolelta ja palvelusväki nosti Kristan vällyihin\nkäärittynä ja tuoliin istutettuna pihamaalle. Aurinko paistoi ja\naamukasteinen maa hengitti vehreytensä tuoksuja toukokuiseen ilmaan.\nVihdoin julisti rouva Weckström:\n\n— Me erotamme aidalla yläpihan alapihasta ja te, sotilaspojat, saatte\nkulkea yläportista eikä teidän tarvitse tulla tänne ensinkään. Aidan\nvierelle istutetaan everstin pensaat ja sitten pyydetään everstiä\nkatsomaan. Joka ennättää ja haluaa auttaa, saa hyvät ryypyt ja hyvän\nkalaruoan.\n\nKaikki halusivat auttaa ja kaikilla oli aikaa!\n\n— Tottahan sentään tehdään portti? sanoi nuorin tänne majoitetuista\nsotamiehistä, vaalea hyväntahtoinen vermlantilainen, jota talon naiset\nolivat käyttäneet apunaan puunhakkuussa, vedenkannossa ja muissa\nsenkaltaisissa.\n\n— Pääsettehän te omasta portistanne, sanoi rouva Weckström, ikäänkuin\nei hän olisi ymmärtänyt kunnon nuorukaisen kysymystä.\n\n— Niin, mutta tähän ylä- ja alapihan väliin?\n\nVai sillä lailla! Palveluspiiat kiirehtivät selittämään, että portti\nvälttämättä tarvitaan. Saunakin on sotilaitten puolella...\n\n— Ei niin korkeaa aitaa tehdä voikaan, ettei ylitse pääse! kuiskasi\npikku-piika, rumat kasvot naurussa.\n\nKaikki nauroivat. Vanha renki, joka olisi halunnut sanoa, että parempi\nodottaa olisi, kunnekka provianttimestari kotiin tulee, ei kumminkaan\npuhunut mitään, vaan läksi hakemaan lautoja ja ajatteli, että toki\nsillä tavalla saadaan Susisaarten eversti talossa käymään ja jollei\nkukaan muu puhu hänelle hopealaivasta, niin hän sen tekee niin totta\nkuin hänen nimensä on Erik Isaksson.\n\n— Tehkää yksintein korea aita, sanoi rouva, — että kehtaatte\neverstillenne näyttää.\n\nNo, se oli selvää se.\n\nNämä miehet olivat olleet talossa niin kauan, että tekivät kuin omaa\ntyötään. Se meni pian, liian pian. Kaikki olivat oudon iloisia.\nLapset huusivat ja hyppelivät. Krista istui hetken auringonpaisteessa\nvällyjensä sisässä. Siinä tuli sekä hiki että vilu, ja Iiski yhdessä\nemäntänsä kanssa kantoi hänet sisään. Ei hän paljon painanut. Mutta\nhänen arkoihin jalkoihinsa oli jotenkin käynyt veto eikä särky antanut\nkauaakaan odottaa itseään. Ah, kuinka onnellisia olivatkaan nuo terveet!\n\nEerikki-renki hoiteli työn kestäessä viinapulloa. Hän nautti siitä itse\nenimmän osan. Tuon tien oli aita valmis, ja iltakasteen langetessa\nistutettiin everstin pensaat.\n\n— Mikä näiden pensaiden nimi nyt olikaan? huomasi yhtäkkiä rouva\nWeckström, multaisin käsin häätäessään pois sääskiä, jotka tällaisena\nlämpimänä iltana olivat erittäin nälkäiset ja joita Helsingissä oli\nrunsaasti.\n\nKukaan ei saanut nimeä mieleensä. Olkoot sitten vaikkapa »everstin\nkukkasia» siihen asti kun nimi saadaan selville. Sotapojat kantoivat\nomasta kaivostaan vettä ja kastelivat taimet, naisten niitä\nistuttaessa. Iiskenpojalta ei enää käynyt istuttaminen enempää kuin\nkasteleminenkaan: hän puheli omiaan ja naureskeli uhittelevasta\nikäänkuin olisi varustautunut tappelemaan. Kuitenkin hänen emäntänsä\nsilmäykset, hänen suoristaessaan selkäänsä istuttamistyön kesken,\npitivät häntä vielä kurissa. Hedullan kasvoilla oli kostea rusotus,\nhänen täytyi yhtä mittaa sääskien tähden leiskauttaa paksua tukkaansa,\njoka ei ottanut pysyäkseen palmikolla, ja hänen sieraimensa ja\nhuulensa tavoittelivat kiihkeästi kevään tuoksuja — niitä tuli Kluuvin\nkaislikoista, puhkeavista tuomista pitkin kaupunkia, maasta, jota hän\npar'aikaa piteli käsillään, jopa näistä nuutuneista pensaistakin.\n\n— Jaa, kysymään menenkö tuon puskan nimeä? sanoi humaltunut renki,\nkoettaen palvelevaisuudella lepyttää emäntäänsä, jonka koreat loistavat\nsilmät tuntuivat häntä uhkailevan. — Burtzin rouva sen varmasti tietää\nvoi. Mitämaks itseltään Susisaarten everstiltä kysyä voisi. Hyvänähän\nhäntä siellä pidetään. Mutta minäpä sanon, että tällaiset varvuntyngät\novat liian pieni palkinto hopealaivasta. Sillä ryöstäjä varas on ja\nStookhusin kellariin kuuluu...\n\nRouva Weckström suoristi selkäänsä ja löi kämmenensä yhteen. Läjäys ei\ntarkoittanut sääskiä ja renki sen ymmärsikin.\n\nHän tarttui syyttä suotta takaapäin vyötäisistä mieheen, joka paraikaa\nkipolla valeli istutuksia, ja nosti hänet ilmaan, koska hänen voimansa\nnyt vaati tällaista pientä purkautumista.\n\n— Tämän puskan nimi sano! uhitteli hän sitten miehelle, joka oli mennyt\nkumoon tanterelle.\n\n— Sireeni se on, sanoi nuori mies, pyyhkien hihalla multaa\nvaatteistaan, — mutta sinä saat olla moukka ja koira...\n\nRouva Weckström tuli miesten väliin, puhui heille kauniista kesäillasta\nja linnunlaulusta ja käski renkiään sovinnolla lähtemään maata. Kun\nEerikki Iiskenpoika nyt rupesi puhumaan hopealaivan ryöstäjästä,\njonka hän nujertaa näine käsineen, niin miehet yksissä voimin ottivat\nhänet syliinsä ja nauraen telkesivät hänet vaunuvajaan. Siellä hän\npuski voimiaan oveen ja seiniin ja huusi tietävänsä, että kauppamies\nSuthoffin hopealaiva on nostettu merestä ja sillä nyt herrat linnaa\nrakentavat... Tätähän vainaja haudastaan nousi ilmoittamaan eikä ennen\nrauhaa saa, ennenkuin hänen hopeillaan kirkko rakennetaan...! Koko\nkaupunki saattoi tämän kuulla. Siitä saattoi olla pahoja seurauksia.\nRouva Weckström käski nyt kaikkia nopeasti jättämään työnsä ja\nmenemään illalliselle. Sitten hän oven takaa rauhallisesti puhutteli\nvanhaa palvelijaansa ja nosti salpalaudat oven edestä. Mies raukka\ntuli verissään ja suu vaahdossa ulos, etsi riitakumppaneja ja kun ei\nlöytänyt, hyökkäsi uutta aitaa vastaan. Siihen oli tehty niin leveä\nportti, että kuormiakin mahduttaisiin kuljettamaan, ja Iiskenpoika\nyritti nyt nostaa porttipaaluja maasta. Vähitellen hänestä tuli\nväsynyt, nöyrä ja katuvainen palvelija, joka emäntänsä kanssa kahden\nlopetti istuttamistyötä, kantaen pois rakennusjätteitä ja puhellen\nkukkuville käkilinnuille, kun ne kilpaa huutelivat toisilleen pienten\ntähtien syttyessä toukokuun taivaalle ja palovartijoiden alkaessa\nkierroksensa kaupungilla.\n\n— Minä kuitenkin sinun ainokainen ystäväsi olen, Hedulla, lausui\nuninen, humalastaan selkiävä renki. — Mutta kyöpeliä en kohdata taida.\nLaiva everstiltä takaisin vaadi!\n\n— En jaksa kuulla puhuttavan laivasta! sanoi emäntä ärtyneenä. — Katso\nmiten kauniiksi meidän piha tuli.\n\nHe sulkivat ajoportin.\n\nIlta oli unelias, tuoksuva ja lämmin. Miten ihmeellistä, että\nEhrensvärd oli muistanut häntä!\n\nEräänä päivänä, jo aamusta, ilmaantui Bockin puotipalvelija Weckströmin\nkapakkaan, pyysi ryypyn ja päällispalan ja vihdoin kysyi, eikö\nkauppamies ollut kotona. Kun Iiskenpoika ilmoitti hänen vielä olevan\nmatkalla, niin Janne Sederholm kysyi rouvaa. Renki sanoi rouvan\nhuttua keittävän, heillä kun paljon miehiä nyt työssä oli, niinhyvin\nmaatöiden vuoksi kuin tiilenvedonkin, koska provianttimestari Weckström\ntiilitehtaan Vanhaankaupunkiin tehnyt oli ja Susisaarille nyt jälleen\ntiiliä ajettiin. Tässähän sellaistakin aikaa oli, ettei muuta tehty\nkuin pajupuskia istutettiin, mutta nyt taasen merestä kultaa ja hopeaa\nnostaneet ovat ja tottahan Sederholm sen kuullut on, kenelle ne\nkullat ja hopeat kuuluvat ja kenenkä varoilla riikin herrat Viaporia\nrakentavat! Tämän talon!\n\nSederholmin Janne omia ajatuksiaan ajattelevan näytti ja taasen\nrouvaa kysyi, aivan kuin ei olisi tietänyt, mitenkä kauan aikaa hutun\nkeittämiseen menee.\n\nMutta siihen toisia tuli, jotka eivät jääneetkään rouvan kutsumista\nodottamaan, vaan jotka kuin ampiaiset tupaan puskivat ja portista\nsisään ja aidoista ylitse menivät kuin villit kissat taikka nälkäiset\nsudet. Ja mikä nekin nyt juuri siihen ajoi? Eikös Eerikki Iiskenpoika\nheitä tuntenut olisi? Rouvavainajan eläessä he jo näin tulivat, eikä\nkaupungin raati silloinkaan heidän temppujaan ja hyppyjään esittää\nantanut. Sentähden, että komeljanttarien ja ilvehtijöiden ja irtolaisen\nkansan tuleminen kaupunkiin tykkänään kielletty oli ja heidän oli ilman\nviipymistä pois täältä lähteminen. No, Sytsin komeljanttarijoukko kyllä\nSuthoffin taloon tulla tiesi, missä sitä kerran hyvänä pidetty oli!\nSe tuli, niinkuin ennenkin, vankkureissa, joiden perä oli peitetty\ntynnyrinvanteista tehdyllä kuomulla, ja haalistuneessa kankaassa helisi\ntiuku niinkuin ennenkin. Ja koirat ympärillä rähisivät ja kaupungin\nlapset huusivat ja kirkuivat, mutta marakatit nousivat kuomun päälle ja\npitkäänenää joka haaralle näyttivät. Ja kaikenväriset rievut, nauhat,\nmyssyt ja napit kiilsivät ja keikkuivat, kun Sytsi, hänen mamashansa\nja pentunsa rouva Suthoffia, tätä enkeliä ja hyväntekijää huutelivat\nja kutsuivat. Mutta myöskin ruokaa he huutelivat ja kaikkeen, mitä\nsyötävää näkyvissä oli, he laihoin mustin sormin tarttuivat ja\nhihkuivat ja lauloivat ilosta, kun kalanpäitä, limpunpuolikkaita,\nverimakkaraa ja kutunjuustoa pidellä saivat ja kurkkuunsa ajaa. Mutta\nkaikista nälkäisin oli heidän onneton hevosensa — luuranko, repaleinen\nnahka päällä ja kihiseviä kärpäsparvia rikki ajetuissa lavoissa. Ja\nmikä oli sekin mies, joka hevosen valjaita päästeli? Musta murhe itse\nhän oli, pitkäpartainen laiha ihmiskaakki, juuri kuin Siperiasta tänne\ntuotu.\n\nEerik Iiskenpoika tämän kaiken yhdessä silmänräpäyksessä näki ja minkä\nennätti äkäisesti toimitti herra Sytsille, ettei tänne tulla saa,\nei kaupunkiin eikä taloon. Rouva Suthoff kauan jo kuollunna on ja\nkauppamies kuollut on, kova majoitus tänne taloon pantu on. Kaupungin\nvouti susia pitää koirien asemesta ja sutensa irtolaisten kimppuun\nusuttaa...\n\nOlihan kaupungissa huonojakin hevosia, kuin tiilikuormia vetivät\npahoilla teillä, mutta ei toki tällaisia ollut nähty sitten sodan. Niin\nvanhako oli tuo vaivainen, ettei enää syödä osannut? Kai hampaaton ja\npäätautinen — mitä? Ei leipääkään hienontamaan kyennyt...\n\nRouva Weckström astui portista kadulle, kasvoillaan vielä liesivalkean\nhehku. Hän oli rengin äänestä tuntenut, että kysymyksessä oli kärsivä\neläin, ja silmien välissä tiukat laskokset hän heti rengiltä kysyi,\nkykenisikö tämä tuon onnettoman hevosen nopeasti lopettamaan. Eerikki\nIiskenpoika sanoi siihen vähän vain tarvittavan, ei muuta kuin\npuhaltaa, niin se kaatuu. Silloin tuli krouvituvasta Sederholmkin ja\nsanoi rouva Weckströmiä haluavansa tavata, lupasi päästää onnettoman\neläimen sen kärsimyksistä, silitteli ystävällisesti sen kaulaa ja käski\nIiskenpojan tuoda nuijan.\n\nRouva Weckström mietti, jäisikö seuraamaan toimitusta vai pakenisiko.\nHän hääteli pois lapsia kirjavien kuomuvankkurien ympäriltä — siinähän\nolivat hänen omatkin lapsensa ja Saara, pikku-piika! Ja nyt tapahtui\nyht'äkkiä, että Saara iski silmänsä vanhaan mieheen, joka syyllisen ja\nsammuneen näköisenä seisoi hevosen ääressä, karkasi häntä kohden ja\nveti ylös hänen hihansa ripsuisia repaleita.\n\nOletko sinä tosiaankin palannut Siperiasta, onneton veljeni?\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiehen ranteessa oli valkoiset märkivät kahleenjäljet.\n\nPikku-piika paljasti omat ranteensa ja päästi äänen, joka oli itkun\nja naurun vaiheilta. Molempien kasvoilla karehti hetken haikean\nystävällinen hymy, sellainen joka on annettu ihmiselle, kun hän kaiken\nkärsimyksen tutuksi on tullut eikä mitään ihmettele.\n\n— A vot, hymyili kasakkatyttö edelleen, — hän Siperiassa on ollut,\nranteista tunnen. A vot, niin on mukavaa kuin veljen kohtaisin! A, kuin\npakenemaan pääsit? A, minä kaksi vuotta kuljin. A Tobolskistako tulet?\nA, Irkutskista? En tunne sitä paikkaa. Et kaiketi ole kohdannut vanhaa\nherraa, kellomestaria, joka meillä kaikki kellot korjasi ja kelloja\ntekikin ja joka meidän rouvan tuttava oli? Rosenströmiksi itseään\nkutsui, nytpä muistin! Ka, kun mieleeni tuli, kun ranteesi näin,\nveli. En ollut muistanut moniin aikoihin, a vot, kun muisti meni...\nRosenström hän oli!\n\n— Kyllä Rosenströmin tunnen, vastasi vanha mies.\n\nHän olisi ehken vielä jotakin puhunut, mutta silloin alkoi eläin\nhänen vierellään huojua ja horjahdella ja kaatuen aisojaan vastaan se\nlyyskähti maahan.\n\nPuolet kaupunkia oli kokoontunut Läntiselle Kirkkokadulle tapahtumaa\nseuraamaan. Rumpali ei milloinkaan saanut liikkeelle niin suurta\nkuulijajoukkoa kuin tällainen turma, joka vielä itsestään meni näin\nhyvään päätökseen. Kaupungin köyhät olivat kerrankin tyytyväisiä ja\nilmaisivat mielialansa valittavin ja nautintoa pursuvin keskusteluin.\nLapset julmassa riemussaan hyppelivät sikin sokin itkevien ja\nälmentävien komeljanttarien sekä heidän apinoidensa, kilpikonniensa ja\npuhuvien villakoiriensa joukossa. Kenraali Zanderin kamaripalvelija\ntuli hakemaan pois pientä neitiä, joka guvernantin kanssa oli ollut\nkävelyllä, mutta jäi itsekin väkijoukkoon. Viskaalilta ja raatimiehiltä\npuuttui tässä tärkeä henkilö, nimittäin Syyllinen, ja he koettivat\nturhaan häntä löytää, yhä uudelleen kysyen, oliko hevonen todella\nitsestään kaatunut vai oliko sitä nuijalla lyöty. Mitä varten tässä\noli nuija? Kuka sen oli tuonut ja mitä varten? Vastaukset johdattivat\nviskaalin Sederholmin nimeen, ja nyt näyttivät raatimiehet Bock ja\nBurtz tyytyväisinä alkavan haeskella häntä, mutta silloin Weckströmin\nrenki käänsi viranomaisten etsinnän itse Schutzin, joukon johtajan\npuoleen, joka oli näin tunnottomasti rääkännyt luontokappaletta. Juuri\nkun nyt kiivaimmin huudettiin ja hosuttiin, juoksi Schutzin laiha\nnäivettynyt mamasha ulos tungoksesta, repäisi peruukin päästään ja\npaiskasi sen maahan kapakan portaiden ääreen, aivan rouva Weckströmin\neteen, joka siinä seisoi kuin kiveksi muuttuneena.\n\nHän, rouva Weckström oli yhdellä silmänväläyksellä nähnyt, että\noltiin samalla paikalla, missä kapteeni von R:n poika oli seisonut\nsilloin, kun Hedullan ja Kristan isää veisattiin talosta. Ja Siperian\nmies sanoi hänelle, että hänen rakastettu ystävänsä eli! Ja pieni\npiika parka toisti armottomasti, että vanha kellomestari neidille\nterveisiä lähetti, mutta neiti olikin jo rouva! Rosenström — vaan\nentäpä kapteeni von R:n poika on ottanut tämän nimen, kun ei voinut\ntai tahtonut käyttää aatelisnimeään. Entä jos hänen oikea nimensä\nonkin von Rosen? Sinisinä salamoina leimahtelivat tämänkaltaiset\njohtopäätökset vailla kaikkea järkeä Hedulla Weckströmin päässä. Eihän\ntuo vaivainen kahle-arpinen vanhus hänelle mitään sanonut, ehkei hän\nollut Tobolskissa käynytkään. Eikä »Rosenströmin» nimen tarvinnut\nmerkitä samaa kuin nimi »von R:n». Ja kuitenkin Jakob Suthoffin tytär\njääkylmästi ajatteli: kaikki, mitä minä vasten kaikkea pääni järkeä\najattelen, on järkeä ja viisautta. Ja salamat räiskivät hänelle\nedelleen: pysy siellä, sinä kaukainen, älä tule, Hedvig Ulrika Suthoff\non naitettu ja hänellä on jo neljä lasta! Mutta samalla kun rouva\nWeckström näitä ajatteli, näki hän kaikki mitä kadulla tapahtui ja\najatteli: noiden täytyy nyt saada rääkättäväkseen toinen hevonen.\nOlen pannut eroon rahaa isäni kirkkoa varten, olen rahat piilottanut\n— menisinkö jo heti niitä ottamaan? Nehän eivät ole minun, vaan isäni\nkirkon...\n\nHänen eteensä putosi nyt jotakin, joka mahtoi olla kattoturve, ja\nonneton, takkutukkainen ihminen huusi hänelle, käsiään heristellen:\n\n— Tuo sen tappoi... Sie tötete unseren alten treuen Carolus... Vot, ana\nubila... Hän tappoi sen sanoillaan, sillä hänen sanansa olivat pahemmat\nkuin nuija... Unser treuer Carolus verstand alles... Ach, du Lieber,\nhungerten wir nicht zusammen, Carolus, du...! Tapa nyt minutkin, tapa\nmeidät kaikki... pienet marakattinikin...!\n\nRouva Weckström huomasi, että hänen jaloissaan oli peruukki eikä\nmikään kattoturpeen kappale, ja että komeljanttarinainen syytti häntä\njostakin. Mutta tämä oli hänelle kokonaan samantekevää.\n\nKaupungin suuresti kunnioitettu asukas kapteeni Granatenhjelm päätti\nvihdoin tämän komedianpeluun jonka Pietarin komeljanttariseurue oli\njoutunut esittämään kokonaan vailla kaupungin viranomaisten lupaa\nja jota katseli kansanpaljous, ei yksin kadulla, vaan sekä katoilla\nettä hautausmaan aidalla ja kirkonportaillakin seisoen. Granatenhjelm\notti päästään oman töyhtöhattunsa, pani siihen painavan rahan ja\nkehoitti kaikkia, jotka halusivat auttaa vahingonkärsineitä vieraita\nkanssaihmisiä, yhtymään lahjaan.\n\nEi olisi uskonut, että kaupunkilaiset näin olivat valmiit antamaan!\nTällaista tulosta ei Schutzin seurue luvallisella komedianpeluulla\nsaanutkaan. Ja tulokset aina vain paranivat, kun Susisaarten herrat\nsaapuivat ja kaupungin vallasnaiset yhdessä upseerien kanssa\nkuljettivat koko joukon eläimineen päivineen Järfvelinin ruokapaikkaan.\n\nMutta kun katu oli tyhjentynyt, istui Sederholm krouvihuoneen penkillä\npuhumassa asiaansa provianttimestarin rouvalle.\n\nHän oli nyt lopullisesti poissa Bockilta. Yhdeksän ja puoli vuotta hän\noli siellä ollutkin ja nyt hän oli päättänyt yhdessä Nille Burtzin\nkanssa panna pystyyn oman kaupan. He aikoivat huomenna halkolaivalla\nlähteä Tukholmaan ja sieltä ostaa tavaraa. Nillen äiti oli luvannut\neväät, ja kymmenen taalaria oli pojalla rahaa, mutta hänellä, Janne\nSederholmilla, oli vain kuusi, nimittäin koko se palkka, minkä hänen\nisäntänsä oli tuosta palvelusajasta antanut — suuttunuthan hän oli eikä\nolisi tahtonut antaa hänen lähteä. Ja sitä vartenhan hän, Sederholm,\noli tullut, että rohkeni pyytää lainaksi kahtakymmentä taalaria\ntätä matkaa varten. Hän kyllä uskoi, että provianttimestari olisi\nsumman hänelle lainannut, provianttimestari oli aina ollut hänelle\nystävällinen, jopa pyytänyt häntä palvelukseensakin, mutta nyt sattui\nmatkalla olemaan.\n\nRouva Weckström katsoi puhekumppaniinsa kuolemanvakavana.\n\n— Entä kaunis Wendelia?\n\nSederholmin kasvot lehahtivat kuumiksi.\n\n— Hänet, kuulen minä, naitetaan aatelismiehelle.\n\nToinen tuijotti permantoon, toinen kadulle, uudestaan ja uudestaan\nnyökyttäen päätään.\n\n— Te olette vielä niin nuori, sanoi rouva Weckström äänellä, jolla\nvanha ihminen puhuu kauniille ja hyvälle lapselle.\n\nSederholm nosti päänsä ja hänen kasvoilleen palautui se iloinen\nystävällisyys, mikä vuosikausia oli tuonut ostajia Bockin kauppapuotiin.\n\n— Me olemme kaiketi yhdenikäiset! sanoi hän, veitikkamaisesti iskien\nsilmää vierellään istuvalle rouvalle. — Ettekö tekin ole viidenkolmatta\nvanha? Mutta te olettekin ottanut aika urakan hartioillenne: kirkon\nrakentamisen. Minulla on vain kysymys kauppapuodista... Täytyy oppia,\nettei pyydä sellaista, mitä ei voi saada. Teillä on hyvä mies, rouva\nWeckström, ei teillä ole hätää. Mutta teidän sijassanne ottaisin\nlapsille toisen piian. Se kasakkatyttö kuljettelee niitä parakkeihin\nja kapakkoihin ja... No niin, älkää panko pahaksenne, mutta minun käy\nteidän lapsianne surko!\n\n— Sanoisitte tämän myöskin lasten isälle! kiihtyi rouva Weckström,\nlyöden käsiensä valkoisia rystysiä toisiaan vastaan. — Tepä ette\nnäykään olevan niin lapsi kuin luulin! Taidamme tosiaan olla\nsamanikäiset. Menen hakemaan teille rahat, ja jolleivät ne riittäisi,\nniin minullahan on sisar Tukholmassa, hänen miehensä on kuninkaan\njuutalaisia... Annan mukaanne kirjeen sisarelleni Gretalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHedulla laski, että provianttimestari Weckström jo oli ollut matkalla\nkymmenen päivää. Mihin päivät kuluivat? »Teillä on hyvä mies, ei\nteillä ole hätää, rouva Weckström!» Niinpä kyllä. Sinisilmäinen Janne\nSederholm oli oppinut, ettei pidä pyytää, mitä ei voi saada.\n\nMutta minä, Hedvig Ulrika Suthoff, pyydän aina ja alati mitä en voi\nsaada! Jospa minä kiskoisinkin tuon ainoan muistoni irti mielestäni,\nsyviä ja pitkiä juuriaan myöten, irti, irti, irti!\n\nEerikki Iiskenpoika tuli juoksujalkaa hakemaan emäntäänsä. »Itse tulla\nsuvaitsivat!» hoki hän, »itse, ihkasen itse! Susisaarten eversti\ntuli, krouvitupaan jäi, sanoi ettei sisään astua tahdo kun tomuinen\non ja saappaat savessa ovat! Myssyn päähänsäkö minun rouvani tahtoa\nsuvaitsee? Vihreän hameensako minun rouvani tahtoo? Susisaarten\neversti kauniista vaatteista pitää suvaitsee, vaikka itse kuin halpa\nkuokkamies kulkee Ilman myssyäkö minun rouvani suvaitsee? Nyt hänelle\nhopealaivasta puhu! Ketään ei ole tuvassa... Nyt puhu! Ei ennen\nhaudassaan meidän autuaasti nukkunut kauppamies rauhaa saa, ennenkuin\nhänen aarteensa hopeilla kirkko nousee...! »\n\nSusisaarten eversti asteli edestakaisin tuvan permantoa ja hänen\nsilmänsä kiintyivät heti koruun, joka kultaisista vitjoista riippui\ntalon emännän rinnalla. Ja tervehtiessään tarttui hän toisella\nkädellään koruun ja hymyili ihaillen ja hyväksyvästi.\n\nHedvig Ulrikakin hymyili. Niin suuresti kuin olikin ihaillut\nmerenpihkakoruaan, hän vasta Susisaarten everstin kasvoista nyt luki,\nettä todella kantoi yllään jotakin hyvin kaunista.\n\n— Ah, sanoi Ehrensvärd. — Lübeckin »Maaria», Buxtehuden kirkko —\noletteko käynyt siellä?\n\nHedulla tunsi olevansa pieni tyttö, jota hyvin korkea ja hyvä setä\npuhutteli. Hän punastui antaessaan vastaukset kysymyksiin, jotka tässä\neivät merkinneetkään mitään, vaan kaikki oli siinä, että tuo ihana\nihminen _oli täällä_, katseli häneen, pieneen tyttöön, piteli kauniilla\nkäsillään hänen kättään... Ja nyt hän otti toisenkin hänen ruman\nkarkean kätensä ja johdatti hänet penkille vierelleen. Hedulla katseli\nmaahan sanoessaan:\n\n— Eversti on ollut niin hyvä ja lähettänyt meille pensaita... En muista\nniiden nimeä, me kutsumme niitä »Ehrensvärdin kukkasiksi».\n\n— Toivon, että ne tuottavat iloa, kun kukkivat. Syringaksi sanoo niitä\nprofessori Linné, mutta sanokaa te vain Ehrensvärdin kukkasiksi, kaunis\nlapseni!\n\nHedullan olisi tehnyt mieli painaa päänsä hyvän, korkean herran polvia\nvastaan ja nukkua siihen. Häntä itketti ja häntä nauratti.\n\n— Kertovat kaupungilla, että te aiotte rakentaa kirkon, kuuli Hedulla\nviereltään.\n\n— Minun isäni tahtoi sen tehdä, vastasi hän, katsettaan nostamatta, ja\nveri kohisi hänen ohimoillaan, — mutta hän ei ennättänyt.\n\n— Tiedän, sanoi eversti Ehrensvärd. — Me puhelimmekin tuosta kirkosta.\nKun sanoin, että aion tulla rakentamaan tänne linnoitusta, niin isänne\nhuomautti, että sellainen oikein mahtava kirkko on tärkeämpikin kuin\nlinnoitus.\n\nHedvig Ulrikan silmät avautuivat suuriksi ja tuijottivat kosteina\neverstin sinisiin silmiin.\n\n— Sanoiko minun isäni niin? Mutta eikö eversti nyt tahtoisi auttaa\n_minua_!\n\nJakob Suthoffin tytär oli molemmin käsin tarttunut vieraansa\nkäsivarsiin ja katsoi häntä hellittämättä silmiin.\n\nTorilla rummutettiin jotakin julki.\n\n— Pieni kaunis rouva Weckström tuskin tietää, miten vaikeaa lupausta\nhän minulta pyytää.\n\n— Onko sellaisen suuren kirkon rakentaminen Susisaarten rakentajan\nmielestä niin vaikea?\n\nEversti naurahti.\n\n— Kauniille naiselle ei mikään ole mahdotonta.\n\n— Eversti tekee minusta pilkkaa. Mutta minun isäni tahtoi tehdä tästä\nmeidän kaupungista kauniin ja uljaan, sellaisen, että tornit näkyisivät\nkauas Itämerelle. Hän katsoi, että Itämeren kaupungit olivat kuin\nsisaruksia ja kirkkojen tornit kuin niiden rukoilevia käsiä, ja kellot\nolivat niiden ääni, jolla ne puhuivat toisilleen yli etäisyyksien...\n\nHedulla seisoi vieraansa edessä käsillään hahmotellen, mitä nyt näki\nsilmiensä ulottuvilla selkeämmin kuin koskaan. Kun sai kertoa tätä\nrakasta ja vaikeaa asiaa ihmiselle, joka sitä _tuolla lailla kuunteli_,\nniin tuntui siltä, kuin siivet olisivat kasvaneet olkapäille ja kirkko\njo alkanut kohota, kohota uskon voimalla.\n\n— Mutta meidän kaupunki oli noiden rikkaiden mahtavien sisarustensa\nrinnalla kuin Tuhkimo kuninkaantyttärien rinnalla. Isäni tahtoi antaa\nkoko omaisuutensa meidän kaupunkimme kaunistamiseksi. Eikö Susisaarten\nrakentaja tahtoisi olla se prinssi, joka herättää Tuhkimon loistoonsa!\n\nJakob Suthoffin tytär ei myöhemmin koskaan ymmärtänyt, mistä hänelle\nnämä ajatukset ja sanat tulivat. Oli kuin tähtiä olisi pudonnut hänen\nsilmilleen ja aurinko suudellut häntä tuoksuvalla, pyörryttävällä\nsuudelmalla.\n\n— Susisaarten rakentaja, auttakaa minua!\n\nEversti irroitti kätensä otteesta, millä oli nuorta naista pidellyt, ja\nasteli kiivaasti edestakaisin. Molemmat kuulivat, että tuvan portailla\npuhuttiin äänekkäästi.\n\n— Lapsi, lapsi! sanoi Ehrensvärd hyvin hiljaa ja jatkoi sitten ääneen:\nrouva Weckström ei näytä tietävän, että kirkkojen rakentamiseen\ntarvitaan muutakin kuin sydäntä. Tarvitaan neroa. Ja kultaa,\ntynnyreittäin kultaa!\n\nHedulla teki nopean pienen hypyn ja seisoi everstin edessä.\n\n— Herra eversti, minulla on keino! Kapteeni Tersmeden vakuuttaa, että\nsillä saa rahaa. Ja minäkin uskon.\n\nKoko äskeinen lumous oli poissa, ja asiasta puhuttiin kuin maallisesta\nasiasta ikään.\n\n— Minä saan osan tämän krouvin tuloista, sen on luvannut\nprovianttimestari Weckström, jonka kanssa minä olen naimisissa. —\nJa minä olen ajatellut, että rakentaisimme tänne kauniin huoneen,\nsellaisen, jota ei sanota krouviksi eikä kapakaksi, vaan kellariksi,\nja sinne tulee hienoja aatelisherroja, jotka juovat terveydekseen ja\nilokseen...\n\nEversti Ehrensvärd oli pysähtynyt rouva Weckströmin eteen ja odotti.\n\n— Ja sitten? sanoi »hän oudosti hymyillen.\n\nHedulla alkoi tuntea vastenmielistä epävarmuutta olossaan.\n\n— _Sitten_... niin, sitten niillä rahoilla minä rakennan _kirkon_...\n\nSusisaarten rakentaja tarttui rouva Weckströmiä leukaan ja nipisti kuin\nsetä pahaa lasta.\n\n— Meidän Herra Jumalamme ei milloinkaan tule siihen kirkkoon, jonka\nte rakennatte krouvin tai kapakan tai vaikkapa kellarin tuottamilla\nvaroilla! No niin, varmaan ette minua _ymmärrä_... No niin, nyt tein\nteidät varmaan hyvin _onnettomaksi_...\n\nRouva Weckström seisoi neuvottomana, käsivarret riipuksissa.\n\n— Miksei herra eversti sitten nostanutkaan Helsingille uljaita torneja?\nMinä uskoin herra everstin sitä varten tulleen...\n\n— Mutta ettekö sitten tiedä — eikö jokainen suomalainen tiedä — mistä\nSusisaarilla on kysymys? Linnoitus tulee suojelemaan teidän kirkkoanne,\npuhunko kyllin yksinkertaisesti? Jos te rakennatte maailman uljaimman\ndoomin, niin vihollinen voi sen ampua ilmaan...\n\n— Mutta jos herra eversti rakentaa maailman uljaimman linnoituksen,\nniin se sortuu, jollei sen puolustaja ole viety jaloon ja korkeaan\ndoomiin, missä Herra Jumala asuu.\n\n— Pieni rouvaseni, Herra Jumala asuu niin moninaisissa doomeissa. Hän\nasuu kedon kukkasessa, hän asuu lapsen sydämessä, hän asuu lintusen\npesässä, hän voi asettua rikoksentekijänkin sydämeen Stockhusin\nalimmassa kellarissa. Ei, en mitenkään kiellä: Hän rakastaa aivan\nerikoisesti Buxtehuden urkuja ja Lübeckin Maariaa.\n\nUlkoa kuului selvästi luutnantti Ribbingin ääni, ja kapteeni\nTersmedenin käsi löi ruutuun.\n\nKuumana ja kiihtyneenä rouva Weckström kysyi:\n\n— Vaan minun isäni nousee haudastaan kysymään, emmekö muista, mitä\nolemme velkaa kaupungillemme!\n\nEverstin kasvoilla karehti pieni hymy, mutta se vaihtui nopeasti\nankaraan vakavuuteen.\n\nTersmedenin ääni kuului ikkunan alta: »Herra eversti, olet kutsunut\nmeidät päivälliselle, unohdatko sen!»\n\n— Niin olemme siis molemmat rakentajia ja ehkä yhtä tärkeitä.\n\n— Sanoitteko niin? kuiskasi Suthoffin tytär, kiihkeästi tarttuen\ntunnustukseen, josta hänen elämänsä tuntui olevan riippuvainen.\nJa tulivat vaivattomasti ja vailla edelläkäyvää valmistusta hänen\nhuuliltaan sanat: — Minun isäni oli varannut laivan täynnä kultaa,\nhopeaa ja kalliita kiviä. Hopealaiva meni myrskyssä merenpohjaan.\nEttekö ole löytänyt laivaa, ettekö?\n\nJa eversti Ehrensvärd sanoi levollisesti, ikäänkuin olisi ollut kysymys\nmenneen talven lumesta:\n\n— Kun tietäisi, millä kohtaa laiva upposi. Voisimme yrittää etsiä.\nMutta meidän hopealaivamme meri tavallisesti pitää. Voimme kuitenkin\nyrittää etsiä.\n\nOli kuin pitkäaikainen ilkeä maku olisi poistunut rouva Weckströmin\nsuusta. Tosin se, mitä herrat nyt kuorotahdissa huusivat oven takana,\noli hiukkasen vastenmielistä sekin.\n\n— Marie Qvickin keitto jäähtyy!\n\nKävikö punan väre yli everstin kasvojen? Oliko panetteluissa perää?\nEverstin rouva oli kauan ollut poissa kotoa ja kaunis Marie Qvick\npalveli everstillä.\n\n»Piirakat jäähtyvät!» kuului ikkunan alta.\n\n— Minun täytyy mennä, sanoi Susisaarten rakentaja. — No niin, no niin,\nrouva Weckström... Olkoon menneeksi, tahdotteko, että sisustan teille\nhienon kellarin? Siitä voi tulla hyvin hauska. Tehdään kaupungin\nmahtimiehistä hauskoja pilapiirroksia seinille... Piru vie...\n\nEversti meni ovelle ja nosti salvan. Nauraen ja yhteen ääneen puhuen\nryntäsivät iloiset nuoret upseerit tupaan.\n\n— Oo-hoo! huusi Tersmeden yli kaikkien päiden, — linnoitus antautuikin.\nMe olimme valmiit ottamaan sen äkkirynnäköllä.\n\n— Me menehdymme nälkään!\n\n— »Ta Petite» on julman suuttunut!\n\n— Mutta oletteko täällä riidelleet? Minkä tähden viettää aikaa niin\nepäkäytännöllisesti!\n\n    — 'Ne chassez pas votre petite,\n    allez la consoler vite...!'\n\n— Kuulkaapa! puhui eversti Ehrensvärd, — mitä sanotte, jos\nsisustaisimme toisen puolen tätä krouvia oikein suomalaiseen tyyliin\nja alkaisimme pitää sitä omana kellarinamme...? Rouva Weckström lupaa\npalvella meitä hyvin...\n\nIloiset upseerit tekivät piirin rouva Weckströmin ja Susisaarten\neverstin ympärille, ja Tersmeden alkoi laulaa vanhaa ryyppylaulua,\njohon muut yhtyivät, loikaten elegantisti kuin muodikkaimman\nvuorotanssin Grand rond'essä.\n\nMutta ikäänkuin Susisaarten rakentaja ei olisi tahtonut, että äskeinen\nkeskustelu päättyisi piiritanssiin, kutsui hän tahtonsa voimalla\nhiljaisuuden itsensä ja sen kauniin naisen ympärille, jolle ajatusten\nvaihto kaikesta päättäen oli ollut hyvin tärkeä, vangitsi hänen\nsilmäyksensä omaansa ja sanoi:\n\n— Me etsimme jokainen hopealaivaamme, joka myrskyisenä yönä meni\nmerenpohjaan. Tälle hopealaivalle on tapahtunut ihme: aine on siinä\nmenettänyt painonsa, ja se saapuukin meidän luoksemme uutena, yön\naikaan, kun taivas on selkeä, keskellä tähtien saattoa. Siinä teille\npieni arvoitus — arvatkaa, rouva Weckström.\n\n— Aa-haa! »hasleerasi» kapteeni Tersmeden, pysähdyttäen piirin. — He\nmenevät taaskin linnoitukseensa, vaikka me luulimme sen jo antautuneen.\n\n— Me vain keskustelemme uudesta kellaristamme ja hauskoista\npilakuvistamme! hasleerasi Susisaarten eversti takaisin. — Au revoir,\nmadame!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun herrat olivat lähteneet, tuli Eerikki Iiskenpoika hiipivin askelin\nemäntänsä luokse.\n\n— Minun rakas rouvani Gagneurista everstille puhunut onko?\n\n— Olen. Eivät ole löytäneet laivaa, sanoinhan sen jo etukäteen. Mutta\nlupaavat etsiä, jos voivat saada tietää, missä turma tapahtui.\n\nRenki nauroi ja väänti suutaan.\n\n— Vai eivät löytäneet ole! Millä sitten Susisaaria rakentavat ja suuria\nrahoja itsekin kantavat?\n\n— Olet hölmö. Mene! Kuninkaan rahoilla tietysti.\n\n— Mennäkin voin. Mutta valehtelevat! Minun rouvani sen uskoa voi:\nvalehtelevat!\n\n       *       *       *       *       *\n\nYöt valkenivat nopeaan. Juhannusaika tuli likemmä. Sisarukset nukkuivat\nisänsä ja äitinsä aviovuoteessa, kuului vain neljän tyttösen, Beata\nMarian, Lovisan, Annan ja Helena Elisabethin hengitys.\n\nEräänä tällaisena valkeana iltana, jolloin hämärrys oli kuin\nläpikuultavaa vettä, kuulivat kaupunkilaiset sotaväen astuntaa\nsilloilta. Se oli väsyneen miehistön epätäsmällistä tömistystä, kun\nse pitkän marssin perästä lähestyy määränpäätään. Ensin yltyi jokunen\nkoira Hämeen tullin tienoilla haukkumaan, sitten toisia Suossa ja\nHämeentiellä, ja pian koirat kautta kaupungin. Vihreät rakuunat! arvasi\njokainen porvari, jonka taloon oli luvattu lisää miehiä, ja jokainen\nnousi vällyjen alta ottaakseen vastaan kutsumattomat vieraat. Liika on\nliikaa, piru vie, toistivat helsinkiläiset, sillä heillä oli ennestään\nmajoitusta niin paljon kuin he katsoivat voivansa ottaa. Heitä\nlohdutettiin sillä, että tämä uusi majoitus olisi varsin lyhytaikainen.\nMutta niin oli ennenkin tehty.\n\nSilmäillen torille pienten vihreiden ruutujen läpi ryhtyi rouva\nWeckströmkin etsimään ylleen vaatetusta. Varmaan heille sittenkin\npantaisiin väkeä, ei suinkaan kivalterin lupaus mitään merkitsisi.\nKrista, hänen sisarensa, herätti lisäksi hänen omantuntonsakin: nämähän\nolivat isänmaan puolustajia, jotka helsinkiläisiäkin suojelisivat näinä\nepävarmoina aikoina, eiväthän hekään olleet huvikseen jättäneet kotiaan\nja peltojaan kaukana Ruotsissa.\n\nHedulla katseli porttinsa raosta torille ja näki ja kuuli, miten\nkivalterit ja majoitusmestarit paperista lukivat käskyjään ja\nkomensivat ja huusivat.\n\nAivan oikein: nyt suuntasi kolme pitkää miestä askeleensa hautausmaan\naitaa pitkin suoraan kadun poikki Weckströmin porttia kohden. Porttia\nröykytettiin, puhuttiin, naurettiin — Hedulla tunsi pitkänkapteenin\näänen ja hetken perästä iski käsi ikkunaruutuun. Saiko pikku-piikaa\nsitten heräämään, kun hän oli vasta mennyt makeaan uneen! Saiko ketään\nheräämään! Rouva juoksi portille, ympärillään vanha huppuliinansa, ja\nhuusi portin takaa:\n\n— Kivalteri on luvannut, ettei meille enää panna miehiä...\nProvianttimestari on matkalla... Ei saa tulla...\n\nHoohoohoohoo! kuului portin takaa ja kapteeni Tersmedenin iloinen\ntukholmalainen ääni puhui:\n\n— Ettehän toki, pieni kaunis rouva Weckström, karkota Ruutukuningasta\nja Patasotamiestä, kun he väsyneinä hakevat yösijaa talostanne... Ja\nme kaksihan olemme vanhat ystävät, te ja minä. Katsokaa, en saa teille\nportin raosta kuin pisimmät sormeni — avatkaa! Sitä parempi, jota\nkeveämmissä pukimissa olette — te tiedätte, että minä vain harcleeraan,\ntarkoitan tietysti, ettei teidän tarvitse lähteä pukeutumaan... Ei tee\nmitään, jos provianttimestari on poissa, sitä parempi, sitä parempi.\n\nPortin avautuessa otti kapteeni Tersmeden lanternan palvelijasotamiehen\nkädestä ja nosti sen heidän kasvojensa tasalle. Pienellä jännityksellä\nseurasi hän nyt korkeudestaan, mitä tapahtuisi tihruisten\ntalikynttiläin valossa. Ja kävi niinkuin pitikin käydä: että kaunis\nnuori mies ja kaunis nuori nainen näkivät toisensa ja heti ensi\nsilmänräpäyksestä tunsivat vetoa toistensa puoleen. Iloinen pitkä\nkapteeni, joka kuninkaalleen ja vähäisemmillekin ystävilleen oli\njärjestänyt niin monet viehättävät lemmenseikkailut, tarttui suureen\nhuiviin, jota rouva Weckström lujasti piteli kiinni leukansa alla,\nirroitteli sitä nauraen ja leikkipuheita laskettaen, kunnes se jäi\nhänen käsiinsä ja rouvan, ihastuttavasti punastuen ja toruen, oli pakko\nantaa kätensä luutnantti Isfeldtin suudeltavaksi.\n\n— Me kutsumme häntä Ruutukuninkaaksi, hasleerasi Tersmeden edelleen,\n— hän on luutnantti Moritz Isfeldt, kaunistus Vihreissä rakuunoissa\nja koko kuninkaallisen majesteetin armeijassa. Ja nyt, suloinen\nystävättäreni, viekää hänet katon alle ja pankaa nukkumaan — kas,\nhän on, niinkuin näette vielä maitoparta. Mutta voimasanoja jo osaa\nkäyttää — mitä kuulenkaan? Hiljaa, hiljaa, poikaseni, sinähän jäät\ntänne kaunottaren kanssa ja saat ajaa asiaani niin hyvin kuin haluat,\nminunhan on poistuttava...\n\nRouva Weckström oli kiskaissut haalistuneen punaisen huivin ympärilleen\nja seisahtui joka askeleella selittämään, ettei heille sovi enempää\nmajoitusta, että hänen sairas sisarensa tarvitsee tupakamarin ja\nettä provianttimestari palaa kotiin — kukaties jo tänä yönä! Mutta\nkapteeni vain nauroi ja hasleerasi, taputti häntä poskelle, käsille ja\nolkapäille ja niin tultiin kyökkiin, missä ryhdyttiin herättelemään\npikku-piikaa. Kas nyt saisi Moije nähdä sen, mitä sanottiin\n»kasakkatytöksi». Venäläiset olivat viime sodassa ottaneet hänet\nsatulaansa ja vieneet mukanaan. He purivat pois tytön koko nenän ja\nvähän päällekin — ne olivat sellaisia oikeita koiransuudelmia! Herrat\npuhuivat välillä ulkomaisia kieliä, mutta ei ollut vaikeaa aavistaa,\nmitä he sanoivat. Kun pitkä-kapteeni yritti avata ovea, jonka takana\nKrista ja lapset olivat, karkasi emäntä kiukustuneena kiinni hänen\nkäsiinsä — tätä elettä ei voinut muuksi selittää kuin suuttumukseksi,\neikä se edes kaunistanutkaan muuten niin todella kaunista nuorta\nnaista. Pitkä-kapteeni, täynnänsä naurua ja hulluttelevaa ilonpitoa\nryösti nyt rouva Weckströmin voimakkaat kädet omiinsa eikä päästänyt\nhäntä irti, vaan lupasi tässä tanssittaa häntä, kunnes hän leppyisi\nja jälleen tulisi kaupungin kauneimmaksi naiseksi, jommoiseksi Jumala\noli hänet luonut. Kun rouva Weckström oli taistellut väsyksiin asti,\nnauroi jo hänkin, niin että kyynelet olivat silmissä, ja nyt oli\npitkä-kapteeni tyytyväinen, nyt hän, vielä pidellen rouvan käsiä,\nsuuteli hänen molempia kuumia poskiaan ja vihdoin sulki hänet syliinsä.\n\n— Me olemme hiukkasen juoneet ja hullutelleet, selitti hän,\npäästäessään rouvan irti ja vielä puhaltaenkin hänen ranteisiinsa,\nkoska rouva toraeli niihin sattuneen. — Olimme everstin luona\npäivällisellä, ja Maija Qvick lauloi ryyppylaulun ruotsiksi ja minä\ntoisen suomeksi. Mutta kaikki olimme menehtyä nauruumme, kun eversti\najoi Maijan nukkumaan ja kantoi pöytään kyökkipiikansa papukaijan, ja\npapukaija heti huusi:\n\n    'Ne chassez pas votre petite,\n    allez la consoler vite...'\n\nTämähän ei olisi ollut vaarallista, jollei eversti jaloux'na juuri\nolisi saattanut pois pientä Maijaa, kun huomasi meidän käyvän liian\näänekkäiksi... Me huusimme papukaijalle hurraata, eikä everstikään enää\nnäyttänyt _mauvaise mine'_ä... Mutta nyt, rakas rouva Weckström, me\ntulemme puhaltamaan hiiliinne, että saisimme hiukkasen lämmintä tälle\nMoijelle.\n\n— Jos saisin pyytää herroja menemään alatupaan, kehoitti talon emäntä.\n— Ottakaa lanternanne ja puhelkaa siellä... Tuon sinne ruokaa ja\njuomaa...\n\nTuonne ikävään, pimeään tupaan — kuka sinne menisi, kun täällä oli\nkaikki, mitä saattoi haluta!\n\nJa nyt tulivat herrat lieden ääreen, jonka savuhattu olisi jäänyt\nTersmedenin päähän, jollei hän olisi muistanut kumartua. Mutta tietäen\npituutensa hän taivutti päänsä, jonka eversti kuvassaan oli esittänyt\nkaalinpäänä! ja lateli leikkisiä »equivoque'jaan» niin ylenannetun ilon\nvallassa, että rouva Weckström ja hänen uusi tuttavansa Ruutukuningas,\npuhaltaessaan hiiliin, saivat naurunpuuskan ja siinä joutuivat lyömään\npäänsä yhteen.\n\nHe säikähtivät sitä kyllä molemmat, ja rouva vetäytyi nopeasti pois,\njättäen herrat nauramaan ja puhumaan vierasta kieltään. Hiilten\nhehkussa olivat Ruutukuninkaan kasvot pelottavat ja sykähdyttävät. Ei\nmilloinkaan Hedvig Ulrika ollut kokenut tällaista — ehkäpä jotakin\nsinnepäin silloin Espoon metsissä! Kaunis vieras mies saattoi hänen\nsydämensä levottomaksi.\n\nNiin, mikäpä tässä auttoi. Pian oli koko talo jalkeilla, sotamiehet\nmajoitettiin alatupaan ja luutnantille täytyi tehdä sija tupakamariin.\nMistäpä tässä enää hyvät vuoteet valmisti, kun oljet aikoja sitten\nolivat loppuneet ja perheen omistakin vuodevaatteista oli luovutettu,\nmitä ikinä oli voitu...\n\nKapteeni Tersmeden kuvasi nyt ystävälleen Helsinkiä ja helsinkiläisiä.\nTässä pahaisessa pesässä saattoi elää varsin mukavasti. Hän oli\nseuraelämän vilkastuttamiseksi järjestänyt pieniä kotterioita, ja\nassemblee'itä toimeenpantiin talvisaikoihin kerran viikossa. Kaikki\nolivat näihin kovin ihastuneita. Kaupunkilaisille, joissa tavataan\nvain harvoja aatelisia, oli varattu tilaisuus ottaa illatsuihin\nosaa. Ne ovat halpoja tilaisuuksia — yksi plootu chpeaux'ta kohden\nja silloin ovat naiset vieraina. Täällä pidetään huomattavimpina\nperheinä raatimies Goviniuksen ja kirkkoherra Forteliuksen väkeä —\njälkimmäisen tytär ansaitsee maininnan iloisuutensa ja herttaisuutensa\nvuoksi. Raatimies Bockilla on seitsemän tytärtä — kaikki toinen\ntoistaan kauniimpia! Tätä viimeistä ja ylistävää mainintaa lausuessaan\nkapteeni Tersmeden loi yli Ruutukuninkaan vaalean kiharan pään\nrouva Weckströmiin merkitsevän katseen, ja Hedvig Ulrika vaistosi\npaikalla, että pitkä-kapteeni valmisti elämän- ja seikkailunhaluiselle\nystävälleen pientä yllätystä, Bockin tyttäret kuin eivät olleet saaneet\nosakseen kauneuden lahjaa. Muuten Tersmeden mielivaltaisesti kuvasi\nhelsinkiläiset: rumat tytöt hän ylisti kauniiksi ja kauniit rumiksi.\nHedullaa alkoi, hänen siinä askarrellessaan illallisen valmistamisessa,\nlopulta huvittaa Tersmedenin tarinat: kaupungin vanha pormestari oli\nkunnian mies, mutta niin saita, että naapurit pyysivät häntä luokseen\npäivällisille, jottei hän kuolisi nälkään.\n\n— No, no, no, katsoi rouva Weckström velvollisuudekseen oikaista, —\nälkää uskoko kapteenia, herra luutnantti. Pormestari Streng on köyhä,\nmutta ei hän nälkään kuole. Emme me helsinkiläiset sentään niin kohtele\npormestariamme...\n\n— No niin, jatkoi pitkä-kapteeni yhä yltyvän iloisuuden vallassa, —\njos minä nyt kerron, että täällä Helsingissä olen tavannut lujimman\nryyppymiehen, mitä elämässäni olen nähnyt, niin hyväksyttekö sen, rouva\nWeckström? Tämä mies ottaa kolme ryyppyä aamiaiseksi, päivälliseksi\nkaksi ryyppyä ja illallispöydässä ruokien välissä kolme. Ja joka\ntulee hänen vieraakseen, tehköön hänelle seuraa, muuten ei ole hänen\nystävänsä. No, kaunis emäntämme, tietääkö hän, kuka tämä mies on?\n\nRouva Weckström pani, päässään läpikäydessään kaupungin parhaita\nryyppymiehiä, kuuman padan pohjalle paistin, joka kiireessä oli\nnuijittu pehmeäksi, ja vastasi, kun kiihkeä käriseminen hiljeni:\n\n— Eikö Burtzkin juo pöydän alle useimpia herroistamme?\n\nSieraimissaan nauttien tulevasta ateriasta, sen esimaun nyt\nherkullisena täyttäessä ilman, Tersmeden jatkoi:\n\n— Burtz, raatimies, on kaatanut viisikolmatta karhua,\nviisikymmentäseitsemän hirveä, kymmeniä metsäsikoja ja tuhansia\nlintuja, kettuja ja jäniksiä. Mutta ryyppymiehistä on vanha\napteekkarimme numero yksi. Kaikkien noiden ryyppyjen ohella hän\nkaiken päivää nauttii viiniä, jota pitää luonaan niin yöllä kuin\npäivälläkin. Ja arvaapa, Moije, millä lailla hän ylläpitää tätä\nviinanhimoaan: hän juo tuopillisen veden- ja maidonsekaista juomaa —\neikö olekin oikea viinimammutti!... Ja sitten täällä on satavuotias\nakka, jolla on silmät sekä edessä että takana... Hahhahhah, hasleeraan!\nTarkoitan, että hän näkee menneisyyteen ja tulevaisuuteen. _Ergo_:\nhänet täytyy hirttää! Nyt hän on ihmeellisillä takasilmillään nähnyt\nläpi meidän, Viaporin upseerien, salaisten metkujen! Mehän olemme niin\novelia... Niin, hän on nähnyt, että rakennamme linnoitusta Neptunuksen\nvaroilla emmekä suinkaan Ruotsin valtakunnan. Yökaudet nostamme\nkultaa ja hopeaa Kaupunginlahdesta... Me tietenkin koetamme salata\njoka-öistä pakanallista toimitustamme, mutta tuo akka, hän on tunkenut\nsalaisuutemme läpi... _Ergo_: hänet on hirtettävä! Sitten täällä on\nkaunis tyylikäs herrasmies Gustaf Wetter, joka ei voi unohtaa, ettei\nhänestä Tukholmassa tehty hoviherraa. Ja nyt hän katsoo, että Ruotsi\nvain nylkee Suomea ja Suomellakin on oma kielensä, joka kerran tulee\nhaluamaan hoviherraksi omassa maassaan. Ergo: ruotsinkieli on kerran\nviskattava meren poikki takaisin, minne se kuuluu, niinkuin Wetter\nviskattiin, minne hän kuului. Ergo: kukin vastatkoon kielistään ja\nmielistään. Sitten täällä on Sederholm, tulevaisuuden mies, jota kaikki\npelkäävät... Hän aikoo...\n\nRouva Weckström kuunteli taasen jännittyneenä. Alati kummitteli\nhopealaiva! Ja joka kerta kun sitä mainittiin, seisoi paholainen\nkapteenina sen kannella ja irvisti: Gagneur on löydetty! Tersmeden\nsanoi yhtäkkiä:\n\n— Paljon on mennyt aarteita mereen. Miksei niitä nostaisi, kun vain\nnousisivat!\n\nHedvig Ulrika Weckstromin silmien väliin tuli syvä laskos ja hän katsoi\npitkään vieraisiinsa. Mitä kapteeni tarkoitti?\n\nKuitenkin alkoi höyry nyt nähtävästi haihtua hänen päästään, sillä\nhänen yletön iloisuutensa talttui, ja luutnanttikin olisi jo voinut\nsaada suunvuoroa, jos olisi tahtonut puhua. Mutta hän tuntui\ntaistelevan ylivoimaista väsymystä vastaan. Kapteeni kuitenkin edelleen\nkertoi. Kertoi, että lähipitäjissäkin oli hauskoja herrasväkiä, jotka\nenimmälti olivat aatelisia tai aatelisten naisten kanssa naimisissa;\nettä oli joutunut näiden kanssa tekemisiin, kun oli ostanut Ahlbergan\ntilan puolentoista peninkulman päässä kaupungista; että toimitti\nAhlbergasta tiiliä ja puita linnoitusrakennukselle. Ja monet hauskat\nvastaanotot oli kartanossa jo ehditty pitää ja vastakin pidettäisiin...\n\nRouva Weckström toisti itsekseen: paljon on mennyt aarteita mereen\n— miksei niitä nostaisi? Olisivatko Susisaarten herrat nostaneet\nGagneurin?\n\nVarmaan ei kukaan ihminen osannut nauraa niin makeasti kuin\npitkä-kapteeni! Kun hän näki Moije Isfeldtin torkkuvan, hänen äskeinen\nhullutteluhalunsa palasi. Hän asetti varovaisin käsin ystävänsä pään\nikkunanpielen tukeen, jätti hänet siihen ja hiipi likemmä talon\nemäntää, jonka katse seurasi vuoroin kapteenin jättiläisvarjoa, se kun\nliikkui hämärän kyökin katossa, vuoroin nukkuvan kasvoja.\n\n— No niin, sanoi kapteeni hiljaa, — teimme ajattelemattomasti, kun\nkeskellä yötä rupesimme paistamaan lihaa. Huusivatko ne jo torilta\nensimmäistä tuntia? Mutta hänelle kyllä tekee hyvää syödä, sillä hän\non aivan nälkäinen. No niin, suloinen ystäväni, seisotte siinä kuin\nkirkkokynttilä: mitä nyt ajattelette? Eikö olekin kaunis poika, jonka\nteille toin? Naitammeko hänelle vanhimman Bockin? Mutta totisesti:\nolette kuin pitkä, keltainen vahakynttilä, tietenkin taas ajattelette\nkirkkoanne. Älkää surko: kyllä me juomme kokoon rahat, jollette varsin\nkorkeaa doomia tahdo, ja eihän nyt Helsinki sellaista tarvitsekaan...\nHedulla, jos kuningas tulisi tänne, niinkuin nyt jälleen näyttää\nmahdolliselta, niin minä pyydän häneltä armon saada esittää teidät.\nTeidän on oltava keltaisessa silkissä... Tunnen herran maun, olette\naivan hänen majesteettinsa maun mukainen. Mutta Hedulla, olethan aivan\nvalkoinen kasvoiltasi...\n\nHedulla vastasi kuin unessa:\n\n— Kukahan onkaan tämä kaunis nuori herra luutnantti? Minun täytyy\najatella erästä, jonka sisareni kanssa kohtasimme, kun kuljimme\neksyksissä Espoon metsissä viime sodan aikana. Hän pelasti meidät\nkuolemasta. Olisikohan mahdollista, että tämä olisi hänen sukulaisiaan?\n\nKapteeni Tersmeden tiesi, kenestä nuoret naiset puhuvat tällä hauraalla\nunenomaisella äänellä: kuolleesta rakastetusta. Kapteenin ei tarvinnut\nmitään kysyä. Hän lohdutteli toivorikkaasti talon nuorta emäntää,\npuhutteli häntä pienenä tyttönään ja sorjana kirkkokynttilänään ja\nlupasi hoitaa hänen asiansa.\n\nIsfeldt herätettiin illalliselle ja hän virkistyikin syödessään.\nTersmeden hasleerasi kauniista ja rikkaasta Ebba Bockista ja johdatti\ntaitavasti keskustelun kysymykseen, keitä Isfeldtin äiti ja äidinäiti\nolivat syntyään.\n\nMiten saattoikaan ihminen niin silmänräpäyksessä muuttua? Ei enää\nmitään jäljellä Hedullan kuolleesta rakastetusta! Hänen edessään\nistui mies, jonka huulet tuntuivat haastavan koko naissukukunnan\nsuudelmaisille.\n\n— Hohoo, olen aivan liian suurta sukua — on turhaa hakea minulle\nvertaista!\n\nIsfeldtin silmät valoivat tuokion aikana ympärilleen uhmaa ja hurmaa,\nsitten hänen koko huomionsa jälleen kiintyi pöytään. Hän söi ja joi\nvahvasti. Tersmeden jäi hetkeksi vaille vastausta. Sitten hän kohotti\nlasinsa talon emäntää kohden:\n\n— Voitko väittää, ettei sinulle ole vertaista — kauneus on aina suurta\nsukua!\n\nIsfeldt joi lasinsa pohjaan, katse imeytyneenä Hedullan punastuviin\nkasvoihin.\n\n— Minä olen Isfeldt, minä! sanoi luutnantti. — Isäni on jokainen, joka\nantaa minulle täyden kukkaronsa, äitini jokainen joka pesee minun\npaitani, ja vaimoni jokainen, joka lämmittää minun vuoteeni. Mutta\nrakastettuni on se, joka hurmaa minun sydämeni...\n\nJumala oli syntiselle Hedullalle armollinen ja antoi hänen pienen\nlapsensa kamarissa puhjeta valittamaan. Hän taltutteli koko voimallaan\nverensä käynnin ja nousi nopeasti pöydästä. Tersmeden kuitenkin samassa\ntarttui hänen ranteeseensa ja johdatti oman lasinsa hänen huulilleen.\n\n— Luulen, että nyt itse voitte kysyä hänen syntyperäänsä, ja jätän\nteidät...\n\n— Lapseni itkee, pääsi rouva Weckströmiltä käheästi. — Päästäkää minut\nmenemään.\n\n— No, ettekö tahdokaan tietää, onko hän sukua ystävälle, jonka\ntapasitte metsässä...?\n\n— Ei hän ole, ei, ei, ei! sanoi Hedulla. — Minulla oli ystävä, joka\npelasti sisareni ja minun hengen. Kun näin teidät, herra luutnantti,\nminun täytyi ajatella häntä, mutta ette enää olekaan hänen näköisensä.\nAntakaa anteeksi, että illallinen viipyi, mutta en saanut tulta\npalamaan. Teille on tehty vuode tuonne alatupaan...\n\n— Kuka se oli, jota ajattelitte, kun minut näitte? kysyi luutnantti\noudon vakavana.\n\n— En tiedä hänen nimeään, vastasi rouva Weckström hiljaa.\n\n— Minä mielelläni tietäisin, kuka oli minun näköiseni...\n\n— Ja minäkin mielelläni sen tietäisin.\n\nTuskinpa he kumpikaan tiesivät, miten he joutuivat istumaan vieretysten\nikkunarahille. Eivät sitäkään he huomanneet, milloin he jäivät kahden.\n\n— Nyt te taasen olette niinkuin hän, sanoi rouva Weckström tuskin\nuskaltaen hengittää. — Älkää liikahtako... Kuka te olette, kuka?\n\n— Kuka tuntee Ruutukuninkaan heimon!\n\nJos heitä jälkeenpäin olisi kutsuttu tilille siitä, kenen tahdosta he\njoutuivat sylityksin ja huulet huulia vasten viipymään siinä rahilla\nkevätyössä, taivaankannen vaihtaessa vihreähtävää valoaan punertavaan,\nniin eivät he olisi osanneet tunnustaa syytään. Tuokion he katsoivat\ntoisiaan ja kuuntelivat toistensa hiljaisia sanoja:\n\n— Kuinka ette tietäisi isäänne ja äitiänne?\n\n— Sentähden, että olen Isfeldt. Se on arvoitus.\n\nKoettakaa arvata.\n\n— Entä jospa teidän kauttanne saisin tietää, kuka ystäväni oli, jota\nminun täytyy tässä ajatella.\n\nHe erkanivat toistensa sylistä ja tunsivat, että kolmas tuli heidän\nvälilleen.\n\n— Minut on jääkentältä kannettu lämpöiseen tupaan. Äitini ja isäni\nkulkivat vankikaravaanissa Siperiaa kohden. He kantoivat pientä\nlastaan vuoron perään selässään. Mutta he käsittivät, etteivät voisi\nsaada lastaan elävänä perille. Niin he asettivat lapsen jääkentälle\nja huusivat vastaantulijoille, että nämä armahtaisivat lasta. Ja\nnäkivätkin, että heidän lapsensa nostettiin jäältä. Ne, jotka siinä\nsattuivat tulemaan vastaan, olivat pappisväkeä. Isfeldt, Isfeldt!\nVoitte nauraa sadulleni — nauramme yhdessä!\n\nHedulla ei nauranut. Mutta hän teki jotakin, jota ei mitenkään olisi\ntehnyt, jollei olisi juonut makeaa viiniä. Hän kertoi, että hän oli\nmennyt naimisiin sitten, kun hänen ystävänsä oli ammuttu. Mutta hän\nei voisi häntä milloinkaan unohtaa. Ja tänä keväänä oli kylmän virran\nmaasta siitä seudusta, jota kutsutaan Tobolskiksi, tullut heidän\nentinen pieni piikansa — sama, jonka he äsken herättivät, — ja tämä oli\ntuonut hänelle terveisiä vanhalta mieheltä, joka oli luvannut tulla ja\nkäskenyt odottaa.\n\nIsfeldt keskeytti hänet:\n\n— Tiedättehän, että Tobolsk on Siperiassa?\n\nHedulla vastasi:\n\n— Tiedän. Eikä Siperiaan joudu kukaan ilman, että hän kulkee\nvankikaravaanissa. Voisikohan minun ystäväni elää, vaikka täällä\nuskotaankin, että hän on kuollut, ja voisiko hän olla teidän\nsukulaisenne?\n\nHän ajatteli vielä edelleen tämänkin: olisiko Weckström voinut\nvalehdella, vai erehtyikö hän? Mutta sitä hän ei lausunut. Sensijaan\nhänen sydämessään juurtui tunne, joka siellä ennen oli kipeänä ja\nailahtaen liikkunut: hän elää ja palaa kotiin!\n\nJa vielä toinenkin aavistus heräsi ja heti otti vahvat juuret: tämä,\nettä velotaan minulta takaisin, jääkentällä minut rangaistaan!\n\nRuutukuningas haukotteli rahilla, vielä kallistaen kannua nähdäkseen\nolisiko siinä tilkka. Silloin Jakob Suthoffin tytär muisti, ikäänkuin\njoku olisi sillä hetkellä hänelle sen sanonut, että heidän kellariinsa\noli jäänyt joitakin pulloja sitä samppanjaviiniä, mitä isän oli tapana\ntarjota parhaimmile vierailleen. Hän käski vieraansa odottaa ja liukui\nnopeasti ovea kohden.\n\nUlkona valkeni aamu ja maan yrtit hengittivät tuoksujaan. Kukkuu —\nkukkuu — kukkuu...\n\nHän elää, hän tulee...! Ja kukaties laivakin löytyy, ja kukaties\nkirkkokin nousee!\n\nPihamaalla seisoi luutnantti Isfeldt hyräillen:\n\n    Ne chassez pas votre petite,\n    Allez la consoler vite...\n\nHän avasi miekkansa kärjellä samppanjaviinin pullon, jonka rouva\nWeckström hänelle tarjosi. Viini kuohui heidän käsilleen. Ruutukuningas\nsai pikarin ja antoi kaunottaren juoda ensin, sitten hänkin joi\nvuorostaan, hyräillen tuttua hokemaa:\n\n    Sinun maljasi, minun maljani,\n    kaikkien kauniitten tyttöjen malja!\n\nHedulla Weckström katseli hänen jälkeensä, hänen astuessaan alatupaan\npullo kainalossa, ja ajatteli: turhaa, kaikki turhaa. Missä onkaan nyt\nminun ja minun vihityn mieheni »yhteinen ajatus»? Turhaa. Sillä hänkin\non minulle vieras mies. Olit elävä tai kuollut, kaukainen ystäväni,\nsinulle minä kuulun. Olen ollut valmis syntiin sinut unohtaakseni —\nturhaa, kaikki turhaa!\n\n\n\n\nIII\n\nELÄMÄN JA VEREN VIRTA\n\n\nKrista Suthoff otti hennolla valkoisella kädellään paperiliuskat\nmaisteri Skuggen kädestä sitä myöten kuin oppinut nuori herra sai ne\nluetuiksi, asetti paperit köyhälle peitteelleen ja jäi niitä hiljaa\npitelemään, ikäänkuin ne olisivat olleet suloista silkkistä vaatetta,\njoka houkutteli silittämään pintaansa. Liuskat olivat vain karkeaa\nkellahtavaa paperia, mutta Antti Skugge oli täyttänyt ne viisaudella ja\nvoimalla ja lisäksi puettanut kirjoituksensa niin koreaan ulkomuotoon,\nettä olisi voinut luulla hänen huvikseen piirtäneen paperille kukka- ja\nhedelmäkiehkuroita. Anna Kristinan koko olemus oli täynnä ihmettelyä\nja ihailua, että ihminen saattoi olla niin oppinut kuin hänen\nystävänsä — hän tiesi totisesti muutakin kuin että maailma oli pyöreä,\nniinkuin pitkän-kapteenin oli tapana leikillään sanoa — ja kaikkein\nihmeellisintä oli, että tämä suuri oppinut viitsi istua sairaan\noppimattoman tytön vuoteen ääressä ja täyttää hänen köyhän huoneensa\nilolla ja tuskia lieventävällä lempeydellä.\n\nAnna Kristina oli jaksanut paremmin sinä aikana, jolloin\nprovianttimestari oli poissa ja he Hedullan ja lasten kanssa asuivat\nvanhempiensa makuuhuoneessa kadun puolella. Kuitenkaan ei Anna Kristina\nolisi vaihtanut tätä pimeää pihakamaria mihinkään linnaan maailmassa,\nsillä täällä hän paremmassa rauhassa sai kuunnella kaikkea sitä\nviisautta, mikä kuin hunaja vuoti maisteri Skuggen huulilta.\n\nAh, sitä tietämisen syvää lähdettä ja sitä opin ylitsevuotavaista\nmaljaa, minkä laidasta oppimattoman sallittiin juoda! Eivät riittäneet\npäivät eivätkä yöt ilmituomaan sitä kiitollisuutta, mitä Anna Kristina\ntunsi Jumalaa kohtaan tästä hänen armostaan. Maisteri Skugge sai\nlukea tuntikausia: hänen nuoren kuulijattarensa tietämisen halu ei\nväsynyt. Krista Suthoff oli näiden ihanain oppituntien aikana joutunut\nkorkeaan torniin jonka seinät olivat täynnä ikkunoita. Vielä ei\nSkugge ollut ennättänyt avata niitä, mutta jo pelkkä raottaminenkin\noli vilvoittanut nuoren neidon koko olemuksen. Anna Kristina tiesi\nnyt, mitä oli Geographia ja mitä Historia. Skugge oli tuonut hänelle\nmonta suurta paperilehteä, samaa paperia, jolle kaupungin tapahtumat\nmuistiin pantiin, kun niitä raastuvan- ja kemneroikeuden istunnoissa\noli käsitelty. Ja kynän Skugge oli tuonut. Ne olivat Anna Kristinan\nomat ja hän saattoi piilottaa, jos tahtoi, ne vuoteensa pohjalle. Mutta\nmustetta ei voinut piilottaa ja sitä ei hänellä ollutkaan. Skugge oli\nluvannut opettaa hänet kirjoittamaan ja niin tyttö yökaudet saneli\nitsekseen, mitä kirjoittaisi. Mustetta saattoi valmistaa kotonakin,\nSkugge oli luvannut ottaa selkoa siitäkin miten se tehdään. Kuinka\npaljon hän olikaan luvannut opettaa! Ja vihdoin hän tytön omasta\npyynnöstä oli ruvennut lukemaan hänelle niitä asiakirjoja, joita\nhän itse pani kokoon tämän heidän oman kaupunkinsa eli Helsingin\nraastuvanoikeuden istunnoista, joissa Skugge oli kirjurina. Oppineesta\nmaisterista oli aivan ihmeellistä nähdä, että tällaisetkin asiat\nhuvittivat Anna Kristinaa. Totisesti: jos hän olisi ollut mies, niin\nmikä pormestari hänestä olisi tullut, tai raatimies, tai mikä vain!\nSkugge kohotti silmälasit otsalleen ja katseli ihaillen kaunista\nlapsineitoa, jonka poskilla hehkui into ja silmät säteilivät viattoman\nhurskaan sielun kiitollisuutta.\n\n— Ah, Anna Kristina, vieläkö todella jaksatte! huudahti Skugge tuon\ntuostakin, ujona punastuen hänkin. — Vahinko vain, että tämä lektyyri\ntuo esiin ihmisen huonoimmat puolet. Olen ajatellut, jos Herra suo ja\nsallii, että vastapainoksi tälle rikollisuuden literatuurille kirjoitan\nkirjan meidän kaupunkimme ihmisten hyvyydestä. Olen jo puhunut\naikomuksestani Hennille, sisareni pojalle. Ja tässä Hyvyyden kirjassa\ntulee _yksi_ loistamaan yli kaikkien muiden...\n\nAnna Kristinan silmäluomet peittivät nopeasti nuo molemmat\nsielunpeilit, silmät, jotka heti olisivat ilmaisseet hänen aavistavan,\nmitä Skugge tarkoitti.\n\n— Lukekaa! kuiskasi Krista Suthoff, painaen käsiään rintaa vastaan,\njossa vallaton onnellinen sydän hyppeli.\n\n— Tiedätkö, kuka on tuo _yksi_, joka loistaa muiden yllä? kysyi Skugge.\n\n— Lukekaa! vastasi tyttö, peläten, että jotakin ratkaisevaa tapahtuisi.\n\nJa Skugge osittain luki, osittain kertoi ja usein hyppäsi yli kohtien,\njoita ei mitenkään voinut tällaiselle viattomalle sielulle komunikoida\nja jotka kauhun ja häpeän tunteella täyttivät hänetkin, Skuggen, joka\nei suinkaan ollut voinut sieluansa tahrattomana säilyttää, semminkin,\nkun raastuvanoikeuden sihteerin ominaisuudessa oli joutunut seuraamaan\nveriruskeiden syntien tutkintatilaisuuksia ja niiden tuomitsemista\nmaallisen esivallan puolelta.\n\nJa niin nyt muuttui maailmasta eristetyn tyttösen kamari uudeksi\ntuomiosaliksi, missä kaupungin rikokset ja rangaistukset vielä kerran\notettiin esiin, ja nyt elettiin läpi sydämellisen myötäkärsimyksen ja\nsäälin tuntein sekä nöyrin huudoin Jumalan puoleen. Jakob Suthoffin\nnuoren tyttären silmät näkivät selvästi pitkän pöydän, jota hänen\nisänsä lahjoittama vihreä verka peitti ja jonka ympärillä istuivat\nGovinius, Clayhills, Bock ja Burtz. Joku heistä oli ollut isän läheinen\nystävä ja kaikki he joskus olivat arkoina lähestyneet Suthoffin talon\nporttia, milloin he toivoivat, että isä ajaisi hautausmaalle hiekkaa\ntai lahjoittaisi kirkolle jotakin. Myöskin syytetyt Krista saattoi\nnähdä henkensä silmällä, sekä tuttavat että tuntemattomat. Pakahtuvin\nsydämin hän otti osaa kuulusteluihin, joista selvään ymmärsi, että\ntoinen tai toinen riitapuoli valehteli. Maisteri Skugge lausui\nyhä uudestaan julki ihmettelynsä, että nuori neiti halusi kuulla\npöytäkirjoja, joissa esiintyi varsin vieraitakin nimiä. Mutta Anna\nKristinan silmien eteen hahmottui ihminen ruumiillisessa muodossaan,\nheti kun hänen nimensä oli mainittu ja hänestä vielä pieni matka\nluettu. Skugge lupaili leikillään vielä kerran toimeenpanna tutkinnan\nsiitä, miten Anna Kristinan kuvitelma vastaisi todellisuutta. Vaan\nkenties Jumala antoi suloisen neidon käteen hengen lanternan joka\nvalaisi taaksepäin, niihin päiviin ja huoneisiin asti milloin ja missä\noikeutta oli istuttu. Jumala otti terveyden, mutta sen sijaan antoi\nniin paljon muuta.\n\nSetä Streng oli halunnut pois raastuvanoikeuden tuomiopöydän äärestä\nja johti puhetta kemnerioikeudessa. Hän oli suuresti sydämistynyt\nsille nuorelle herralle, joka oli hänen huutokaupastaan ostanut hänen\nkirjansa, herra Johan Kuhlbergille, joka nyt ajoi asioita ja sekaantui\njoka paikkaan, niinkuin setä Streng oli sanonut. Mutta mitäpä sille\nmahtoi, että ihmiset vanhenivat! Ei maisteri Skuggekaan salannut, että\nolisi toivottu Lorenz Strengin jo jättävän toimensa, kosk'ei hän enää\njaksanut sitä hoitaa. Vaan miten tulisi Streng sitten toimeen? Mitä hän\nsöisi ja millä itseään vaatettaisi? Ja hänen hyvä vanha vaimonsakin\neli vielä. Kuhlberg osti koulupoikana Lorentz Strengin kirjat, sanoi\nSkugge leikillä, ja hän vielä kerta istuu hänen vaatteissaankin\npormestarinistuimella! Krista vuorostaan huomautti nyt, että Kuhlberg\nvoi johtaa kaupunkia huonommin kuin Streng. Ja sallisiko kuitenkaan\nJumalakaan Kuhlbergin tulla Helsingin pormestariksi?\n\n— Lukekaa, kertokaa! kuiskasi hän samassa, keskeyttäen tuomitsevan\npuheensa. — Älkää hypätkö ylitse, vaikka mitä tulkoonkin.\n\n— Mutta luenko nyt kaikista vieraistakin ihmisistä ja heidän pahoista\nteoistaan?\n\nKrista Suthoff hymyili niinkuin punertava pilvi hymyilee, lempeästi\npeittäessään taivaan sineä.\n\nJumala ei unohda, että he ovat myöskin hyviä, ja minäkin tahdon\nmuistaa sen. Ovathan he kaikki meidän kaupunkimme asukkaita, taikka\nmatkustavaisia, jotka näkevät jonkun päivän meidän kauniin Kluuvimme\nja Kaupunginlahtemme ja Suurtorin ja kirkon ja... Minusta he ovat kuin\nsukulaisia, joille sanelen rakkaita toivotuksia. Ja eivätkö he kaikki\nrakenna Helsingin historiaa — eikö minun viisas opettajani niin ole\nopettanut? No niin. Haluan tuntea kaupungin ja sen ihmiset. Olenko\nhyvin oppinut läksyni, herra maisteri? Ettekö näin ole opettanut?\n\nJa tyttö katsoi vaarallisen tutkivasti ja milteipä kiehtoen\nesilukijaansa. Skugge välitti tällä hetkellä vähät kaupungista —\nihmeellinen, ihana tyttö, niin toisenlainen kuin kaikki muut, niin\nviisas ja niin hurskas makasi tuossa hänen edessään, silitellen\nliljanvalkoisilla käsillään hänen typeriä karkeita paperejaan.\n\n— Puhutte kuin enkeli, sai Skugge huuliltaan, — kuin Jumalan enkeli.\n\nRakkauden julistus, niin kauan pidätettynä, oli särkemäisillään\nsalpansa. Mutta täytyihän muistaa tytön nuoruutta ja sairautta. Siinä\nse olisi tullut veriruskea rikos kaupungin omalletunnolle, jos hän,\nSkugge, olisi särkenyt kaupungin puhtaimman neitsyen mielenrauhan.\nMihinkään aikakirjoihin ei se olisi tullut ja kuitenkin se olisi ollut\npahempi kuin yksikään niistä, jotka neuvospöydän ääressä tuomitaan.\nNiinpä rakastunut mies nopeasti tarttui papereihinsa, etsien niistä\nturvaa hämminkiinsä.\n\nJa myöskin Krista Suthoff sai näistä lukemisen hetkistä turvaa\nikävyyttä vastaan, mikä ajoittain painoi koko taloa, puhumattakaan\nrauhattomuudesta, joka suurten majoitusten mukana tuli sekä taloihin\nettä kaupunkiin.\n\nNyt jälleen oli ikävää aikaa. Kaupungin hevoset sairastelivat. Useita\noli jo kuollutkin. Kaikkein ensinnä kuoli se Tellqvistin Musta, jota\noli käytetty, kun kuljetettiin pois komeljanttarien kaakkia. Tellqvist\ntuli Weckströmin portille ja kysymättä keitä näki kaivolla huusi\nheille, sanoja säästämättä, että täällä oltiin syypäitä hevosruttoon.\nNo, piru vie, eikö se Weckströmin kapakan edestä lähtenyt liikkeelle,\nja menevät nyt kaupungin vetojuhdat niin ettei enää saa hevosia\ntiilenajoon eikä matkustavaisille, puhumattakaan omista tarpeista.\n\nWeckströmin omat hevoset kuitenkin vielä olivat tiilenvedossa ja\nEtoinkin, joka isäntänsä kääsien edessä matkusteli, oli terveenä.\n\nTellqvist kuului pitkin kaupunkia lupailevan »näyttää sille kanaljalle\nsiellä Läntisellä Kirkkokadulla», jos vielä toinenkin hänen hevosistaan\nkuolee.\n\nMutta tuli pientä helpotusta taudin kulkuun niinä hyvin kuumina\npäivinä, jolloin oltiin heinässä saarilla ja kapanaloilla kaupungin\nlaidassa. Kerrottiin, että hevoset, jotka jo olivat olleet\nsyömättöminä, jälleen söivät ja yleensäkin näyttivät virkummilta.\nYksikätinen vanha Sorsa oli yht'äkkiä käynyt tärkeäksi mieheksi\nHelsingissä. Hän keitti keitoksiaan viinasta, tervasta ja vielä\nmuustakin ja näillä rohdoilla elvytteli eläinparkoja.\n\nEräänä tällaisena päivänä, jolloin Weckström jo oli kotosalla\nja saarella heinämiesten luona, istui maisteri Skugge jälleen\npihakamarissa sairaan neidin tykönä. Oli ollut tyyntä ja helteistä ja\nkaupungin hautausmaa niinkuin myös Kluuvi tukahduttivat siinä määrin,\nettä ihmisten täytyi kädellään varjella sieraimiaan astuessaan torin\npoikki. Eikä nyt kuulunut muuta kuin Skuggen saarnanuottinen ääni ja\nhyvin lukuisten kärpästen surina ikkunaruuduilla, jotka niitä olivat\nmustanaan.\n\n»− − − Edelläkäyneen ilmoituksen jälkeen astui esiin maaviskaali\njalosukuinen Gustaf Blåfield anoen, että oikeus ottaisi puolueettoman\nPreesesin tutkimaan juttua kauppamies Törnmanin ja raatimies\nTellqvistin välillä. Ja kävi ilmi, että rouva Tellqvist on paennut\nkotoa vailla erikoista syytä ja oleskelee vävynsä Törnmanin luona.\nTellqvist vaatii oikeusistuinta pakottamaan hänet palaamaan kotiin\nmiehensä luo ja lausuu rumia sanoja Törnmanille. Törnman nyt pyytää\nlain turvaa Tellqvistin hävyttömyyksiä vastaan, huomauttaen, että\njokaisen kristityn velvollisuus käskee ottamaan kanssaihmisen\nhuoneeseensa, kun hän hengen hädässä sitä anoo. Tähän sanoo Tellqvist\nnauraen, että hän, Carl Tellqvist, on enkeli verattuna siihen\nAsmodaeukseen Törnmaniin, joka sekoittaa aviopuolisoiden välit. Ja\nnyt luettiin kauppamies Törnmanin »insinueeraama» kirjoitus, joka oli\nkirjoitettu Anna Borgelander-Forsbergin eli rouva Tellqvistin pyynnöstä\nja missä hän valittaa miehensä kovaa kohtelua koko heidän yhdyselämänsä\nja avioliittonsa aikana, niinkuin hänen on täytynyt useampaan kertaan\njo oikeudelle esittää. Rouva Tellqvist on elänyt toivossa, että\nmaallisen lain pelko vähitellen pidättäisi hänen miestään siitä\nhäikäilemättömästä kohtelusta, lyönneistä ja pahoinpitelystä, mitä hän\non kylläkin kärsivällisesti koettanut kestää, mutta viime joulun aikana\nhänen miehensä kohtelu kävi niin kovakouraiseksi, että rouva Tellqvist\nsen johdosta monta viikkoa oli vuoteen omana ja vihdoin hädässään\npakeni tyttärensä ja vävynsä turviin... Aviomies, tätä ääneen nauraen\nkuunneltuaan, toisti vaatimuksensa, että hänen vaimonsa viipymättä\nmäärättäisiin palaamaan kotiin hänen luokseen... Ja lopulta niin\nkävikin.\n\n— Tässä sitten haaksirikkoja ja aviorikoksia...\n\n— Kaupungin kemnerioikeuden notario Miltopaeus ilmoittaa nyt\nolevansa täysin terve ja valmis vastaanottamaan toimensa, jota\nkauppamies Gustaf Wetter on viransijaisena hoitanut. Kuitenkaan ei\nhän voi vastata edellisten vuosien pöytäkirjoista, jotka ovat olleet\nvaranotario Wetterin tehtävänä ja joita ei ole olemassa... Siihen\nnähden, että Wetterille on annettu monta muistutusta ja että herrojen\nraatimiesten kärsivällisyys on loppunut, lähetettiin viskaali Ottman\nja palvelusmiehet kauppamies Wetteriä etsimään, koska juuri oli nähty\nhänen olevan liikkeellä Suurtorilla. Wetter ei kuitenkaan saapunut,\nvaan ilmoitti, että hänellä on parempaakin tekemistä. Nyt päätettiin,\nettä koska viime vuosien kemnerioikeuden pöytäkirjat, jotka on entisen\nvaranotario ja nyttemmin porvari Gustaf Wetterin pidettävä, vieläkään\neivät ole puhtaaksikirjoitetut eivätkä paikoilleen toimitetut, niin\non porvari Wetter tämän kuun 25. päiväksi kutsuttava oikeuteen\nkuulusteltavaksi, miten näiden pöytäkirjojen laita on.\n\n— Todettiin, että kuluvana vuonna on tullattu ainoastaan pieni määrä\nkahvia, verrattuna siihen runsaaseen tämän nautintotarvikkeen käyttöön,\nmikä kaupungissa on havaittavissa ja mikä käyttö on kasvanut siinä\nmäärin, että ilmoitetaan erään kaupungin vanhan asukkaan kuolleen\nliiallisesta kahvin nauttimisesta, miksi voidaan sanoa neljänkymmenen\nkupillisen nauttimista päivittäin. Meritullikamarin tehtäväksi\nmäärätään ottaa selvää, mitkä ovat ne tiet ja kutka ne kaupunkilaiset,\njotka tällaista salaista tuontia edistävät.\n\n— Anoi kaupunginviskaali Ottman, että maistraatti uudelleen ottaisi\ntutkittavaksi, kenenkä lapsi on, joka ajuri Tårholmin pihalta\ntavattiin; niinkuin myös torninvartija Flygaren sisaren asian, joka\nnaishenkilö todistamattomien vihjausten ja parjausten nojalla täällä\ntorilla kärsi raipparangaistuksen ja sen jälkeen hukuttamalla tahtoi\nelämänsä lopettaa... Päätettiin palauttaa nämä asiat kemnerioikeuteen.\n\n— Tällä toisella kertaa oli porvaristo koolla kauppamies Dahlströmin\nluona tekemässä manttaaliluetteloja ja neuvottelemassa, voitaisiinko\nsuostua entisen kauppa-apulaisen Johan Sederholmin anomukseen päästä\nrihkamakauppamieheksi tähän kaupunkiin. Ja oli kauppamies Bock\ntätä vastaan, koska Sederholm lyhytnenäisesti oli lähtenyt hänen\npalveluksestaan ojennuksen tähden, jonka hyvin oli ansainnut, ja vielä\nsen jälkeenkin jatkuvasti osoittanut uppiniskaisuutta lähtemällä\nRuotsista hakemaan tavaraa, jota tavaraa nyt halusi Nille Burtzin\nkanssa kaupata kaikkien muiden ja kokeneiden kauppamiesten vastukseksi.\nSiitä paraikaa keskusteltiin, mistä hän, Sederholm, oli mahtanut saada\nrahaa, sillä vaikka hänen entinen isäntänsä olikin hänelle maksanut\nyli kaiken hänen ansionsa, nimittäin yhdeksän ja puolen vuoden ajalta\nyhteensä kuusi taalaria, niin ei hän näillä rahoilla olisi pystynyt\nkaikkea sitä rihkamaa, vaatetavaraa, hajuvesi- ja kasvojenmaali- sekä\npuuterivarastoa hankkimaan, mikä hänellä kuului osittain Burtzin,\nosittain Weckströmin ranta-aitassa olevan. Nyt saapui kauppamies Gustaf\nWetter ja kysyi, kuka oli pyyhkinyt hänen nimensä Dahlströmin tekemistä\nmanttaaliluetteloista, sanoen, että se on »hundsfotti» ja mustamies,\njoka sellaista teki. Kun ei kukaan vastannut, toisti Wetter sanansa ja\nlisäsi, että odottakoon se vain hyvää selkäsaunaa, joka on sellainen\nraukka ja pelkuri, ettei tunnusta, kun on hänen nimensä pyyhkinyt\nmanttaaliluetteloista. Mutta kiihtynyt porvaristo antoi hänen kuulla,\nettä hän itse, Wetter, varokoon selkäsaunaa...\n\n— Lauantaina eli viidentenäkolmatta päivänä oli porvari ja\nkauppamies Gustaf Wetter vastaamassa kysymykseen, milloin hän\npuhtaaksikirjoitettuina jättää kaupungin maistraatille pöytäkirjat\nsiltä ajalta, jolloin hän kemnerioikeudessa toimi kirjuri Miltopaeuksen\nsijaisena, tämän sairauden aikana. Ja vastasi Wetter tähän, että hän on\nkerran, onnettomuudekseen astuessaan tähän toimeen, kuittia antamatta\nvastaanottanut pöytäkirjat Miltopaeukselta ja toimen jättäessään\nsamalle Miltopaeukselle pöytäkirjat täydessä kunnossa takaisin\njättänyt, kuittia saamatta, kuten ei sitä omalta osaltaan antanutkaan.\nJa toivoo porvari ja kauppamies Wetter, ettei häntä tällä asialla\nenempää vaivattaisi...»\n\nTies miten kauan maisteri Skugge olisi yhteen kyytiin lukenut\ninnokkaalle ja väsymättömälle kuulijattarelleen, jollei häntä olisi\nulkoapäin keskeytetty. Krista Suthoff ei sitä tehnyt, sillä vaikka\nhänen ruumiillinen kipunsa pusersi hikipisaroita hänen otsalleen,\nniin hänen henkensä vietti ilojuhlaa siinä spektaakkelissa, minkä\nkuultu sana, mielikuvituksen silmällä lisäksi nähtynä, hänelle soi,\nja ennen kaikkea Antti Skuggen läheisyydessä. Olisiko hän jonkin\nruumiillisen kärsimyksen vuoksi repinyt rikki tai vaikkapa vain\nhiukankin vahingoittanut sitä lumousta, missä hän nyt Jumalan armosta\nsai elää ja minkä lyhytaikaisuutta hän kaukaa ja peläten aavisti!\nSkugge itse, joka alati eli kotiseudun lumossa ja joka varsin tuoreiden\ntapausten yllä alati näki historian kultatomun väräjävän, jopa siinä\nmäärin, että hän saattoi uskoa itsensä ammoin kuolleeksi ja jonkun\nvieraan, sadan vuoden perästä syntyneen ihmisen istuvan tässä lukemassa\nkirjoitusta, jonka sata vuotta sitten kuollut maisteri Antti Skugge\noli pannut paperille — hän unohti syömisen, juomisen ja nukkumisen,\nvieläpä rakastetunkin Helsingin, kotiseutunsa vuoksi. Sillä näiden\nasiakirjojen kylmä rehellinen todellisuus rauhoitti häntä suloisesti ja\nse elämän maku ja tuoksu, mikä heltisi joka lehdestä, tehosi yli kaiken\nmuun. Syntymäpaikkaan saattoi kiintyä mielinmäärin, ei mikään synti\ntai kiusaus vaaninut tässä kiintymyksessä. Eikä tästä rakastetusta\nsyntymäseudusta mikään sukkamielinen silmä vienyt osaa. Kotipaikan\nrakastaja vain iloitsi, kun toisetkin tätä armasta rakastivat! Henni\nForsius kasvoi jo voimakkaasti kiintymyksessä »Helsingforsiaan», tähän\nheidän yhteiseen ihanaan syntymäpaikkaansa, ja nuori Anna Kristina\nJaakopintytärkin juurtui siihen rakkaudella, jommoista varmaan\ntaivaassa tunnettiin, mutta harvoin maan päällä.\n\nOikeastaan, jos asiaa ajatteli, niin Skugge täällä Suthoffin\ntalossa ja enkelimäisen neidon likeisyydessä olikin mahtanut päästä\nsiihen näkemyksen ajattomuuteen, joka nyt hänet täytti ilolla ja\nkiitollisuudella. Jo vanha Suthoff oli halunnut rakentaa Helsingille\nkirkon, joka hartaudessa ja loistossa vetäisi vertoja Itämeren\nsisaruskaupunkien Herranhuoneille. Ja hänen hurskas tyttärensä teki\ntemppeliä omasta itsestään ja tässä temppelissä oli Helsingilläkin\nasuinsijansa.\n\nMiten ihmeellisen hyvän olon antoikaan tuollainen ajattomuuden\nnäkemys, mitenkä se lievensi ajallista kärsimystä, mitenkä se suisti\nhimolta vallan ja miten lempeäksi se pakotti ynseän ja tuomitsemaan\nhalukkaan mielen. Jospa vain ihmiset olisivat ymmärtäneet pyrkiä\ntähän puhtaaseen, kirkkaaseen korkeuteen! Siellä jos kerrankin oli\nollut, niin ei milloinkaan unohtaa voinut, mitenkä ihana oli ilma\nJumalan esikartanoissa. Jos Wetter olisi tullut huomanneeksi, että\nsadan vuoden perästä helsinkiläiset ehkä haluaisivat tietää, millaista\nheidän syntymäkaupungissaan ennen oli, niin hän ei olisi laiminlyönyt\npöytäkirjojen puhtaaksikirjoittamista. Ja hän olisi kirjoittanut\nne selkeästi, jotta sata vuotta myöhemmin tulevien ihmisten olisi\nhelpompaa lukea ne! Jos Tellqvist olisi tullut huomanneeksi, että sadan\nvuoden perästä luetaan kellastuvista papereista, millaista elämää\nKluuvin rannoilla elettiin, niin hän olisi täyttänyt Anna Forsbergin —\nvaimonsa — päivät ystävällisillä teoilla ja sadanvuodentakainen ihminen\nolisi ajatellut: miten hyviä ihmisiä olivatkaan vanhat helsinkiläiset!\nJospa Wetter ja Tellqvist ja Antti Skugge ja me jokainen voisimme\nnähdä tämänkaltaisen peilikuvan: minä olen kuollut, kuolin sata\nvuotta sitten ja minun paikallani istuu uusi ihminen, lukien kirjaa,\njonka lehdet ovat kellastuneet ja kirjoitus haalistunut ja joka kuvaa\nsadanvuodentakaista elämää...!\n\nTämänkaltaiset ajatukset liikkuivat Skuggen mielessä hänen lukiessaan\nasiapapereja tummassa vanhassa kamarissa Läntisen Kirkkokadun varrella.\nKun sitten ulkoapäin tuli keskeytys jonkun ihmisen tai melun tai\nkosketuksen vuoksi, niin Skugge sadan vuoden takaa palasi entiseen\nhahmoonsa ja huonosti kotiutui siihen hetkeen, johon nyt joutui. Kului\naikaa, ennenkuin hän vasta käsitti elävänsä ja vielä kävelevänsä joka\nlauantai ja keskiviikko yhdessä Bockin, Goviniuksen, Clayhillsin\nja monien muiden kanssa Helsingin raatihuoneen portaita »ylös»\nraastuvanoikeuden saliin.\n\nMilloin tulla tölmäsivät Weckstromin lapset kamariin, neljä\npikkutyttöä, joista pienin usein kaatui pihalla tai portaissa, vaatteet\nrepeytyneinä, kädet mullassa ja nenä punaisena. Provianttimestarille\noli tullut vieraita — joskus korkeitakin herroja, joista kuiskattiin\nkaupungilla, että he tulivat lainaamaan rahaa, — nyt Weckström löi\nyhteen kätensä ikäänkuin ajaakseen naakkoja hernepellosta: »Pois,\npois, pois!» ja silloin lapset juoksivat kuin henkensä edestä. Kristan\nkamariin he aina tulivat, se olikin ainoa paikka, missä he oikeastaan\nsaivat olla, sillä jos provianttimestari näki heidät muualla, niin hän\nhuusi: pois-pois! Ei saanut olla kadulla eikä ranta-aittojen luona,\npuhumattakaan pihamaasta. He olivat joka paikassa tiellä. Mutta mitäpä\nhe siitä välittivät, he juoksivat ikäänkuin jonkun »pois-pois-leikin»\nsääntöjen mukaisesti ja karkasivat juoksusta kuumina Kristan vuodetta\nkohden.\n\nUsein tulivat linjamentteineen Lastikka tai Keppi- tai joku muukin\nSaara, ja silloin täytyi oppineen maisterin nopeasti koettaa päästä\nentisyydestä nykyhetkeen. Sillä näillä kunnon vaimoilla ei ollut\nminkäänlaista näkemyskuvaa historiaan. He ryhtyivät törkeästi\nsoimaamaan herra sihteeriä siitä, että hän turhilla jutuilla kiihdytti\nja väsytti heidän potilastaan. Sentähden ei lapsi voinut parantua,\nettä hänen vereensä sekoitettiin maallista viisautta sensijaan että\nhänelle olisi luettu jumalansanaa. Oikeaa laupiaan samarialaisen\ntyötä oli herra sihteeri silloin suorittanut, kun kantoi Kristina\nJaakopintyttären pyhäpäivänä kadulle auringonpaisteeseen, jotta hän\nsai kuulla urut ja kirkasta jumalansanaa saarnatuolista, mutta nämä\npaperit olivat maallista viisautta, ja ne olisi parasta käyttää seinien\ntapiseeraamiseen, koska tässä vanhassa kamarissa oli sellaisia rakoja,\nettä käsi sisään mahtui.\n\n— Das lass' ich mir gefallen, huusi Lastikka suu naurua täynnä, — eikö\nteitä tottelemaan saa, vaikka niin monta kertaa olen sanonut, ett'ei\ntänne tulla pidä. Aina kun herra sihteeri on ollut täällä, on lapsen\notsalla tuskan hiki.\n\n— Lastikka, sanoi Skugge vielä unisesti ja poissa ollen, — olet kuollut\nsata vuotta sitten ja rumat sanasi kuulee hyvä ihminen, joka elää sadan\nvuoden perästä minun paikallani ja toivoo oppivansa tuntemaan sinua ja\nHelsinkiä.\n\n— Kuollut! huusi Lastikka eikä enää nauranut. — Herra sihteeri onkin\ntaitanut olla toimittamassa sitä mammaa sieltä Serafiimilasaretista\nTukholmasta tänne lapsia nostamaan saunansillan alta! Ja nyt katsotte,\nettä minä jo olen kuollut enkä kelpaa mihinkään, minä Skolastika\nUhrväder. Hyh — pyh — tfui!\n\nMonenlaisia ihmisiä saapui Anna Kristina Suthoffin vuoteen ääreen\nlohduttamaan häntä, pyytämään häneltä apua tai antamaan hänelle\nneuvoja, miten hänen tulisi parantaa itseään. Erinomainen vetovoima\ntuntui sairaassa tyttösessä olevan sekä vanhoihin että nuoriin, köyhiin\nja rikkaihin, jopa lapsiinkin, jotka tulivat pyytämään, että hän\nkertoisi heille satuja. Provianttimestarin ollessa kotona eivät ihmiset\nniin uskaltaneet tulla, mutta hänen ollessaan matkoilla — ja kävihän\nhän useinkin läänillään — heitä tuli sitä enemmän.\n\nJuuri silloin, kun Skugge sattui lukemaan porvari ja kauppamies Gustaf\nWetteristä, astui rouva Weckström kamariin ja hetken kuunneltuaan laski\nkätensä esilukijan olkapäälle.\n\n— Kuulkaa nyt, hyvä Skugge, sanoi hän hiljaa, taakseen katsoen ja\nsieraimillaan tunnustellen ilmaa ympärillään, — menkää hakemaan tuota\nsamaa Wetteriä tänne. Hänen täytyy korjata pois kahvisäkkinsä. Minä\npelkään alituisesti, että kahvinhaju tuntuu ilmassa.\n\nSkuggen hartiat käpertyivät kokoon kauhistuksesta ja hän ponnahti\npystyyn kuin piiskansiiman kohtaamana. Rouva puhui kiihkeästi ikäänkuin\nviskaali paraikaa olisi ollut talossa tarkastuksella.\n\n— No niin, kuiskasi hän, heristellen käsiään Skuggen edessä, —\nymmärtäkää nyt, että kiellettyä tavaraa on täällä, tässä meidän\nedessämme.\n\nJolleivät kaikki Saaran ja Lastikan linjamentit — niin, ja Tingelundin\nväkevä tinktuuri, jonka hän äsken tänne toi, — nyt ja aina hajuaisi,\nniin hajuaisi raaoilta kahvipavuilta. Wetterin kahvisäkit ovat tässä\nKristan vuoteen alla!\n\n— Herra hyvästi siunatkoon! pääsi maisteri Skuggelta. — Onko Wetter\nvoinut käyttää tämän sairaan enkelin vuodetta laittomiin epärehellisiin\ntarkoituksiinsa?\n\nHedulla purskahti kipeään nauruun ja ravisti Skuggea hartioista.\n\n— Älkää kyselkö turhia. Onhan teidän jo täytynyt saada niin paljon\nkokemusta raastuvasta, ettette pyörry, kun kuulette, että olen auttanut\nystävää hädässä.\n\nSkugge mutisi jotakin huonosta ystävyydestä ja siitä, ettei hänen\nasemansa kaupungin virkailijana salli hänen edes tällaisesta asiasta\ntietääkään, saatikka ryhtyä salakuljettajaa avustamaan.\n\nRouva Weckström keskeytti malttamattomasti:\n\n— Te pauhaatte kuin ikävä kirja. Lähtekää, hyvä oppinut mies hakemaan\nWetteriä. Minä en nyt voi jättää taloa.\n\nSkugge seisoi hämmentyneenä ja taivaastaan pudonneena.\n\n— Minä en voi lähteä, minun ei sovi tietää, että tällaista tapahtuu\nSuthoffin talossa.\n\nRouva Weckström polki jalkaansa lattiaan.\n\n— No juoskaa sitten ilmiantamaan viskaalille, niin omatuntonne\nrauhoittuu.\n\nJos Skugge olisi tullut ajatelleeksi, minkä tähden talon emäntä puhui\nnäin karkeasti ja kiivaana sairaan sisarensa vuoteen ääressä, niin hän\nehkei olisi siinä määrin kauhistunut. Mutta hän näki nyt vain, että\nkaunis Hedvig Ulrika Jaakopintytär, jota hän kerran oli salaa ja kaukaa\nrakastanut, — riehui kuin pimeyden enkeli.\n\nKun Skugge oli lähtenyt, istui Hedulla sisarensa vuoteen laidalle ja\nkuiskasi:\n\n— Nyt on jo meidän Etoile syömättömänä.\n\nJa peitti kasvot käsillään.\n\n— Weckström on kovin pahana, sanoi hän hetkisen perästä. — Jos hän\ntulisi tänne ja löytäisi salakuljetetut kahvisäkit, niin mikä siitä\nnousisikaan.\n\nJa hän kertoi nyt yhtenä tulvana, ettei Weckström ollut viikkoon\nhänelle puhunut sanaakaan eikä hänen kysymyksiinsä vastannut. Ja\nkun hänen paidastaan oli poissa nappi, niin hän meni keittiöön ja\npyysi piikoja sen neulomaan. Ja kahvia hän pyysi heiltä, kun eilen\nkapteeni Blom tuli pyytämään rahaa lainaksi. Ja muutenkin hän heille\noli nauravainen ja ystävällinen, että he huomaisivat hänen olevan\nrouvaan suutuksissa. Niin ja senkin hän sanoi pikku-piialle, että tämä\ntoimittaisi »tuon tytön» ensi yöksi täältä pois, alakamariin! Hän\ntarkoitti Helena Elisabethia.\n\n— Kohta minulla ei ole yhtään lasta! puhui Hedulla tukahtumaisillaan\nkurkkunsa kuivuuteen.\n\nJa mistä Weckström näin suuttui? Hän etsiskeli kätköpaikkaa, mihin\nhän luuli rouvan panneen rahoja tuota tulevaa kirkkoa varten, eikä\nlöytänyt. Mutta ei myöskään kysynyt. Ihan nauraa täytyi, kun vanha\nmies penkoi kaapinpohjaa, missä rouvan kirkkokengät olivat, ja siinä\näkäisesti itsekseen puhisi kuin piikkisika, ja vanhassa vaatearkussakin\nolivat tavarat huiskin-haiskin eikä siellä ollut kukaan muu käynyt kuin\nprovianttimestari! Hedulla muisti vasta nyt sisarelleen kertoa, että\nhän ikäänkuin Weckströmin sijasta oli antanut Sederholmille lainaksi\nkaksikymmentä taalaria, kun Sederholm niin kauniisti oli puhunut\nprovianttimestarista ja vakuuttanut tietävänsä, että hän antaisi\nlainan, jos kotona olisi. Sederholmhan läksi Nille Burtzin kanssa\nTukholmaan hakemaan tavaroita uutta puotiaan varten.\n\nMutta Weckströmin muotopa muuttui vieläkin pahemmaksi, ja hän sanoi,\nettä Sederholm liukkaalla kielellään ja kaupanpäällisillään nyt\nhoukuttelee kaikki ostajat uuteen kauppaansa, niinkuin hän tähän\nasti on houkutellut heidät Bockin puotiin. Tästä alkaen ei muita\nkauppapuoteja enää Helsingissä tarvita — sellainen peijooni ja koira\nSederholm on. Miksei hän tullut Weckströmille, olihan tämä monta kertaa\npyytänyt. Sellaisille ei Weckström koskaan olisi lainannut, piru\nsellaiset vieköön! Ja provianttimestari polki jalkaa lapsille, jotka\nsiinä hiljaa söivät leipäkeittoaan, ja huusi: pois, pois!\n\nHedulla tempaisi käsiinsä pieluksen ja tukahdutti siihen parahduksen,\njoka oli särkemäisillään hänen rintansa.\n\n— Kun korjaisi Jumala pois minun pienet tyttöni, jotka eivät ole\nisälleen otolliset! pääsi häneltä ikäänkuin hänen kurkkunsa olisi ollut\ntäynnä murskattua lasia. — Krista, sinä et tiedä, miten minä vihaan\nWeckströmiä, Jumala minua armahtakoon, mutta en voi sille mitään...\nJa nyt on hevonen kipeänä, meidän uskollinen Etoilemme, »keisarinnan\nhevonen», joka viime sodassa vihollisen puolelta juoksi meidän puolelle\nja jolla on ollut vain yksi terve silmä...\n\nAnna Kristinan poskelle pisaroi kyyneliä, mutta hänen henkensä huusi,\nvoimaa täynnä, avukseen pyhintä nimeä ja rukous valisti hänen valkoisia\nkasvojaan niinkuin kynttilä valaisee lumilyhtyä.\n\n— Sisareni, koetti hän puhua, — sadan vuoden perästä sinun lastesi\nlapset kysyvät, miten me Helsingin asukkaat elimme elämämme ja kestimme\nkärsimykset...\n\nHedulla keskeytti hänet ilkeästi:\n\n— Johan sinä puhut niinkuin Skugge — enhän enää tunne sinua!\n\n— Hän on viisas ja hyvä! lausui Krista tuskin kuuluvasti. — Mutta\nvarmaan ei hän enää tule meille!\n\n— Ooh, hän on täällä kyllä taas jo huomispäivänä meidän vastuksenamme.\n\nRouva Weckström oli tuskin lausunut ilkkuvat sanansa, kun Skugge\ntuli ovessa häntä vastaan eikä salannut kuulleensa kaikki. Mutta hän\nei näyttänyt närkästystään — hän mahtoi tapansa mukaan ajatella,\nettä haluaa sadan vuoden perästä tuleville helsinkiläisille näyttää,\nettä pitää hymyillä sille, joka ilkkuu. Vanhemman sisaren ylpeistä\nvavahtelevista huulista kääntyi Skuggen katse samassa nuoremman sisaren\nkasvoihin, joilta anteeksipyyntö kohosi häntä kohden kuin metsäkukkasen\ntuoksu.\n\n— Olen, olen, puhui Skugge, — ja olen aina ja joka päivä, jos Anna\nKristina Jaakopintyttärelle voin tuottaa iloa näiden paperien avulla...\n\n— Missä on Wetter? keskeytti rouva Weckström.\n\n— Jos olenkin muille vastuksena, jatkoi Skugge hellittämättä hymyillen\nvuosisataishymyään, — niin tärkeämpää on saattaa iloa hänelle, joka\ntässä pimeässä kamarissa kantaa Jumalan päällepanemaa kuormaa...\n\n— Missä on Wetter?\n\nMutta Skugge, alati kauniisti ja yhä lempeämmin hymyillen jatkoi:\n\n— Olkoon se kerran sanottu teille, Hedvig Ulrika Jaakopintytär, — että\nteidän sisarenne on yksi niistä kymmenestä vanhurskaasta, joiden tähden\nHelsinki säästetään...\n\nRouva Weckström tarttui väkevine käsineen Skuggen kapeihin harteisiin:\n\n— Tuleeko Wetter vai eikö?\n\n— Mitään ette kiireellänne voita, Jaakopin tytär... rouva Weckström...\nVasta kun katselen teidän ihanaa muotoanne, jota kerran minäkin niin\narmaasti katselin, samaten kuin niin monet Helsingin nuoret miehet,\njotka tuolla ranta-aittojen luona teidän vuoksenne tappelivat kuin\nmetsokukot, niin ymmärrän, että hengellistä rauhaa olisi tarvis. Vaan\nmikäpä voi antaa hengellistä rauhaa niinkuin painuminen niihin, joilla\njo on rauha Herrassa: menneisiin ja muinaisiin...\n\n— Skug-ge-e! huusi rouva Weckström, tällä kertaa kiskaisten vanhan\nnahkasalkun oppineen kainalosta. — Minä heitän tämän palamaan, jos ette\nsano, tuleeko Wetter vai eikö!\n\nNyt huusi jo Kristakin, hätääntyneenä rukoillen, ettei hänen sisarensa\nkiivaudessaan tekisi sellaista syntiä.\n\nMutta Skugge seisoi kuin patsas, jonka huippuun kuvanveistäjä on tehnyt\nhymyilevän ihmisenpään.\n\n— Jos Jumala on aikojen alusta niin määrännyt, että tähän salkkuun\ntallelle pantu tieto säilyy, niin se _säilyy_...\n\nJakob Suthoffin tyttäret, kopea vanhempi, voimaa täynnä, ja kalvas\nnuorempi, heikkoutta täynnä, seisoivat hyvin lyhyen ajan vastakkain.\n\n— Rakas sisareni, kuiskasi vanhempi ja nosti Skuggen rikkinäisen salkun\npäänsä päälle, — hävitän tämän, koska pelkään, että tuo hullu mies\nsinutkin tällä päästäsi sekoittaa...\n\nAlatuvan hahlassa kiehui suuri padallinen iltaruokaa sekä perheelle\nitselleen että palvelusväelle ja ajomiehille. Kun ulkona parast'aikaa\nlenteli ensimmäisiä karpaleenkokoisia sadepisaroita ja jotkut vanhat\ntuttavat vaimot olivat suojaa etsien juosseet tänne ja istuivat\nseinärahien hämärässä, puhuen pahanmakuisista pilvistä, pitkästä\nhelteestä ja pitkäisen yhäti yltyvästä jylinästä, juuri silloin rouva\nWeckström, käsissään haaltunut nahkakäärö, juoksi sisarensa kamarista\nja pisti käärön palavien halkojen väliin, jotka heti alkoivat sitä\nnuolla. Mutta siinä samassa kuului kova jyrähdys, tuulenpuuska tuli\nvinkuen piipunaukosta sammuttaen valkean, tupa tuli täyteen savua ja\nsade pieksi pieniä ruutuja niinkuin ylhäältä olisi viskattu herneitä.\nJumalanilma oli äkkiä ottanut näin suuren vallan.\n\nHedulla muisti lapsensa eikä enää ajatellutkaan muuta. Missä oli\npikku-piika lasten kanssa? Äidin rintaan pisti aavistus tapahtuvasta\nonnettomuudesta kuin miekanterä, jota veriruosteena tahraa syyllisen\nomatunto. Näinkö Jumala minulle onkin määrännyt rangaistuksen\nminun synneistäni! ajatteli hän ja hänen sydämensä seisoi hiljaa,\nmenehtymäisillään odotukseen. Mutta siinä samassa tulivat lapset ja\nSaara, jotka kaikki olivat nostaneet hameet päänsä yli ja joita juoksu\nläpi sateen ja myrskyn oli huvittanut niin, että he kaikki vieläkin\nnauroivat, vaikka likomärkiä olivatkin.\n\nÄiti, pehmoisesti kosketellessaan lastensa olkapäitä, hiuksia, kasvoja,\nkoko ruumista, vuoron perään jokaisen, ajatteli: Jumala, armahda minua\nvielä kerran, vaikka vasta vihasin lasten isää, vaikka viskasin tuon\noppineen hullun miehen aarteen tuleen...! Mutta kas vain, tulihan\nei ole siitä huolinutkaan, tuulispää sammutti valkean ja hajoitti\nkeittopataan tuhkat...\n\nJa lasten äiti otti savuavasta hiilloksesta nopeasti salkun ja vei\nsen takaisin kamariin, missä Skugge ja Krista rukoukseen vaipuneina\nnäyttivät odottavan asiain kulkua. Kun kamari oli hyvin pimeä, voi\nnähdä ihmiset vain sillä hetkellä, jolloin salamat välähtivät. Skuggen\nlaiha varjo ulottui pitkin seiniä ja kattoon asti, kun hän tarttui\nvanhaan salkkuunsa, jääden polvilleen ovelle.\n\n— Joko uskot, Hedvig Ulrika Jaakopintytär, ettei meidän muinaisuutemme\npala tulessakaan, jos Jumala tahtoo sen meille meidän hengelliseksi\nterveydeksi, varoitukseksi ja paimensauvaksi säilyttää... Ylistetty\nolkoon Hänen nimensä!\n\nHirvittävä jylinä vavahdutti tällä hetkellä kaupunkia ja taloa.\nKalmankeltainen kajo vapisi pihamaalla, vapisuttaen ruohoja ja\npensaita. Sade valutti katoilta tuohia ja turpeita. Ihmiset ajattelivat\nsyntejään ja viimeistä tuomiota.\n\n— Nyt voin sanoa, rouva Weckström, kuului Skuggen ääni jylinän\nväliajoilla, — että olen luvannut näillä käsilläni kantaa\nsalakuljetetun tavaran pois tästä huoneesta hänen oman vuoteensa alle.\nWetter oli kipeän hevosensa luona kedolla. Ja myöskin Weckström oli\nhevosensa luona kedolla. Vanha Sorsa keittää kipeille luontokappaleille\nrohtojaan. Vaan nytpä sade onkin hänen valkeansa sammuttanut... Tässä\nkedolla ovat, vanhan venäläisen vallin tienoolla... Vaan minäpä\nlienenkin katsottava kelvottomaksi palvelijaksi, kun jätin vihastuneen\nvaimon käsiin kalliit asiakirjat — sano itse, Hedulla Suthoff, eikö\nminun pidä astua tunnustamaan vikani saman tuomiopöydän ääreen, missä\npöytäkirjat virkani puolesta teinkin?\n\nHedulla ei häntä enää kuullut. Hän sitoi liinan päähänsä ja avasi oven.\nSamassa silmänräpäyksessä valoi sade hänet märäksi pintaa myöten.\nSaarnipuu kaivon luona tuntui katkenneen. Täytyi taipua luokalle, jotta\npääsisi hajoavien kattoturpeiden ja putoavien laudankappaleiden alitse.\n\nOnko Weckström hevosen luona kedolla tässä ilmassa?\n\nKuoleeko Etoile?\n\nKun Hedulla astui ylärakennuksen portaiden ohitse, välähti hänen\nmieleensä, että hänen pitäisi hakea hevoselle sokeria tai leipää —\nvaan hän ei malttanutkaan viivytellä. Niin hän tarttui portinsalpaan,\nmutta kyyristyikin heti alas, koska salama sokaisi hänet ja jylinä\nvei häneltä kuulon. Siinä samassa hän ajatteli, että nämä ovat niitä\nJaakopin-päivän aikoja, jolloin aina käy ukkonen. Ja ajatteli senkin,\nettä Skugge sentään on viisas mies, kun ei hätäile; mitäpä kannattaa\nsuuttua ja pitää vihaa ja kiirettä! Ja hänen tuntoaan vihloi, kun\nhänelle siinä ikäänkuin hengellisten salamoiden välissä näytettiin\nhänen oman sydämensä tila: hän oli vihannut aviomiestään ja lakkaamatta\najatellut nuoruutensa ystävää, eikä siinä kyllin, vaan hän oli tuntenut\nsyntistä riemua, kun oli nähnyt Susisaarten herrain mielistymisen\nhäneen... Yksi ei häneen mielistynyt, niinkuin hän olisi toivonut: itse\nSusisaarten rakentaja. Hän olisi ollut iloinen, jos eversti Ehrensvärd\nkerrankin olisi katsonut häneen sillä lailla kuin nuo muut. Syntiä\ntäynnä oli hänen sydämensä ollut, hänen, Hedulla Jaakopintyttären.\nParahiksi hänelle olisi, jos salama iskisi juuri häneen!... Kun\npikku-portti aukeni, vingahti kirkon viirikukko kuin hätäänsä\nvalittavainen, ja jyskähtäen putosi kirkon jyrkältä katolta jotakin\nmaahan... Tuossa, tuossa oli se muiden silmille näkymätön paikka\nikkunan alla, missä kapteeni von R:n poika oli seisonut väkijoukossa,\ntuntemattomana, kun rikasta kauppamies Suthoffia veisattiin talosta\nja teinit jo tuolla lähestyivät... Yhtäkkiä Hedullan silmien eteen\ntuli hänen auringonkultainen korunsa, mihin kaksi kirkontornia oli\npiirretty, ja kuva kasvoi kasvamistaan syrjiään kohden, niin että se\nlopulta yhtyi itse ilmaan. Ja tornit kohosivat, ah, niin korkeiksi,\nettä tapailivat taivasta! Kuului urkujen soittoa... Hedulla muisti\näitinsä autuasta lähtöä ja myöskin isäänsä... Sateen kohina eksytti\nhäntä, pisarten pudotessa pitkinä siimoina, hän juoksi eteenpäin kuin\nviidakon läpi, joka täytyi särkeä. Kruunun talleille päästyään hän näki\nmiehiä nurmella seisomassa ja heidän lähettyvillään sairaat eläimet\npitkänään maassa. Weckström oli riisunut takkinsa ja sillä peittänyt\neläimensä selän sekä liivillään sen pään. Valuvan vaatteen alta\nnäkyivät mustat jouhet ja sieraimet, joista vuoti valkoinen löyhkäävä\nvisva.\n\nProvianttimestariko puhui?\n\n»Jaa, jaa, jaa, minun kunnon ystäväni... minun ystäväni!»\n\nWetterkin puhui jotakin, malttamattomasti astellessaan sinne tänne\npitkin ojansyrjää.\n\nYksikätinen seppä Sorsa, pitkä valkoinen arpi huulessaan, kulki hänkin,\nedestakaisin, tarkaten potilaitaan. Niiden hengitys oli vaivalloista\nja hengenlähtö sen mukaista. Provianttimestari pujotti kätensä vaateen\nalitse Etoilen kaulalle:\n\n»Jaa, jaa, jaa, minun ystäväni.»\n\nHedullan mieleen muistui Helsingin viisas Aatami ja hänen koiransa\nAmi. Silmissään hän saattoi nähdä silkinhienon eläimen, joka ulvoi\nranta-aittojen luona, vaistotessaan hukkuneen Gagneurin likeisyyttä.\n\nEtoilen jalat vavahtelivat — näkikö se unta, että vieläkin oli\npalveluksessa, uskollisena loppuun asti, vai kuolinkamppailuako tämä\noli? Etoile, rakas, rakas Etoile!\n\nWeckströmin käsi kosketti peitteen alla eläimen kaulaa.\n\n»Ystäväni... ystäväni, jaa, jaa...»\n\nTämäkin ukkosilma jälleen osoitti helsinkiläisille kuinka\ntarpeelliseksi kirkon korjaus kävi. Sillä katto oli itäiseltä\nnurkaltaan niin vuotanut, että ämpärillä kannettiin vettä kadulle\nja seinien siraatit ja vertauskuvalliset maalaukset olivat suuresti\nkärsineet. Siinä sitten rovasti ja raatiherrat pitivät neuvoa, mitä\nolisi tehtävä. Porvarit katsoivat, ettei nyt ole varaa suuriin\nkorjauksiin, hevosrutto oli tehnyt pahaa vahinkoa eikä vielä tiedetty,\nmiten kauan tätä tuhoa kestäisi. Samaa mieltä oli rovastikin siihen\nnähden, että kirkko oli käynyt liian ahtaaksi, linnoitusväki kun\nvoitiin laskea tuhansissa hengissä ja upseereja asui täällä perheineen.\n\n— Eläisi Suthoff, niin hän rakentaisi kirkon, sanoi Fortelius.\n\nNyt alettiin puhua, että oli kuultu tyttären, rouva Weckströmin\naikovan isänsä muistoksi rakennuttaa kirkon. Ja oli kuultu sekin, että\nSusisaarten rakentaja olisi luvannut tehdä siihen dessin'in. Govinius\noli kuullut, että dessin'i tuotetaan Lyypekistä, missä on monta\nkaunista kirkkoa. Mutta mistä rahat otetaan? Jos Gagneur, Suthoffin\nhopealaiva olisi nostettu — vaikka sellaisiin ei kukaan viisas ihminen\nusko —, niin ne hopeat olisivat aikoja sitten menneet linnoitukseen,\nkaikkihan tiesivät, miten puutteessa Susisaarten rakentaja oli, kun\nei hallitus hänelle lähettänyt mitä hän tarvitsi. Upseerit eivät edes\npalkkojaan saaneet, hehän kävivät lainaamassa Bockilta, Weckströmiltä\nja muiltakin. Kuitenkin vanhan kirkon katto nyt oli korjattava, muuten\nsaattoi odottaa, että seurakunta saisi sadetta niskaansa kesken\njumalanpalveluksen. Eikä kastuminen uruillekaan tehnyt hyvää, vaikka\nnämä olivatkin vain vanhat vääntöurut — parasta olla puhumatta siitä,\nettä ne olivat ostetut Pietarin komeljanttareilta, jotka olivat myyneet\nne Viipuriin, ja sieltä Suthoff ne osti kirkkoon.\n\n— Lyypekissä, siellä vasta on urut! sanoi Fortelius, katsoen\nkaipaavasti teinien parvea kohden, missä nuo pienet urut, tänne alas\nkokonaan näkymättöminä, sijaitsivat. — Jahka kerran saamme uuden\nkirkon, niin silloin tilataan urut sieltäpäin.\n\n— Ei auta uskotellakaan! taittoi Burtz hänen ajatustensa lennon.\n— Jokainen meistä on kärsinyt vahinkoa tuon eläinruton vuoksi. Ei\najattelemistakaan!\n\nKirkon palvelija ilmoitti nyt asian, jota hän alun perin ei ollut\naikonut puhuakaan. Kokonaista kaksi uutta törkeätä kuvaa oli taasen\nkeksitty penkkipöydästä. Toinen oli teinien tekoa, toinen upseerien.\nParasta ettei ruvennut kertomaankaan, mitä ne kuvasivat. Toinen oli\nlähtenyt pesemällä, toinen täytyi vuolla puukolla.\n\nHoo, mitä se oli, ettei Flygare kertonut; oli kerrottava\ntotuudenmukaisesti ja mitään salaamatta!\n\n— No niin sitten, selitti kirkonpalvelija ympärilleen katsottuaan, —\ntäällä alhaalla... uskon, että se oli sen kapteenin työtä, joka tuli\nVihreiden rakuunain mukana ja asui Weckströmillä — se esitti miehen ja\nnaisen päätä ja niiden huulet olivat vastakkain...\n\n— Olivatko huulet kiinni toisissaan? kysyi Burtz huvittuneena.\n\n— Olivathan ne, niinkuin suuta antavaisten ovat. Mutta sille naiselle\noli tehty ihkasen samanlainen suora nenä kuin Weckströmin rouvalla...\nhihihii!\n\n— Hedulla — aaa! kuiskasi Burtz, läiskyttäen käsillä polviaan vastaan\nja nauruaan tukahduttaen. — Se on ollut Ruutukuningas! Mutta hän on jo\ntipotiessään. Se poika ajoi kiinni paljon saalista, hahhahhaa!\n\nFortelius ohjasi, aivan kuin ei olisi halunnut kuunnella enempää,\naskelensa idänpuoleiseen kirkonnurkkaan, missä sadevirrat olivat\nvuotaneet ylhäältä alas asti ja pitkin permantoa.\n\n— Eihän Helsinki nyt tarvitse niin suurta kirkkoa kuin Itämeren toiset\nkaupungit, sanoi hän.\n\n— Niin mutta, hymähti Govinius, — kun vainajalla oli sellainen\najatus, että Helsingin pitää kerran loistossa päästä Hansakaupunkien\nvertaiseksi. Hänellä oli — me puhuimme siitä useasti, kun kävelimme\nKaupunginlahden rantaa aittojemme luona —, hänellä oli ajatus, että\nItämeren kaupungit, nämä meren tyttäret ja sisarukset pohjoisen meren\nympärillä, auttaisivat ja tukisivat toisiaan ja Fata Morganan avulla\nnäkisivät toisensa. Eikä hän kärsinyt, Suthoff, että meidän Helsinki\nolisi muita huonompi. Kas, tämä Hedvig Ulrika tahtoisi täyttää isänsä\ntoivomuksen ja lauhduttaa vainajan, joka ei kärsinyt Weckströmiä.\n\n— Millä rahoilla hän rakentaisi kirkon! naurahtivat herrat yhdestä\nsuusta.\n\nJa oikeastaan...\n\nHe seisahtuivat alttarin eteen ja Flygare, jota oli useampaan kertaan\nrangaistu juopumuksesta, seisoi, poskessaan tupakkatukko ja kädessään\nkirkon avain, raatiherrojen takana, ja kaikki hengittivät tätä tuttua,\nmakeantunkkaista kirkonilmaa ja katselivat alttaritaulua. Vapahtajan\nihana hahmo, joka kohotessaan korkeutta kohden par'aikaa katsojien\nsilmien alla pudotti yltään maan tomun, nimenomaan liehuvan punertavan\nviitan, tuntui vetävän heitäkin luokseen. Mutta heidän täytyi vielä\njäädä tänne alas, samoin kuin opetuslasten, jotka kohotetuin käsin ja\nkatsein seurasivat Mestarin taivaaseenastumista.\n\n— Jo oikeastaan, sanoi Streng, niellen salaista mielenliikutusta, —\ntämä kirkko kyllä meille kelpaa. Mikä tätä vaivaa.\n\nFortelius luki sanat, jotka kehänä kulkivat auringonnousua osoittavan\nsiraatin yläpuolella:\n\n— Jehovan tu lux, tu vita, tu medioina, et Ulrika tu Nomen Splendidum,\nTu Meum Deeus eris.\n\n— Mitäpä tässä, sopivat herrat nyt heti ja yhteen kyytiin, — pitemmistä\npuheista: korjataan katto ja seinä... ja pikkuisen joka taholta... Ja\nseppä Sorsa saa puhdistaa urut...\n\n— Mutta, sinä Flygare, muisti yhtäkkiä Burtz, — mitä siellä teinien\npenkissä parvella vuolit pois? Puhu kaikki peittelemättä ja totuuden\nmukaisesti.\n\nFlygare oli hätääntymäisillään, vaan itse asiassapa hänellä oli pieni\nvaiva tupakkakäärönsä sijoittamisesta, ettei se putoaisi.\n\n— Itsensä pirun olivat piirustaneet, ja sillä oli sarvet ja häntä ja\nkaviojalat ja se tavoitteli naista rinnoista...\n\nSellainen oli ilmoitettava rehtorille, sellaista ei ollut lupa salata.\n\n— Ja korjataan tämä oma kirkko.\n\n— Korjataan.\n\n— Oma kirkko...\n\n— Punaiseksi maalataan niinkuin ennenkin.\n\nWeckström puhui jälleen vaimolleen, ja kun he illoin panivat maata\nSuthoff-puolisoiden kauniiseen vanhaan aviovuoteeseen, niin ei\nprovianttimestari kääntänyt selkäänsä vaimolleen, vaan kysyi, montako\ntiilikuormaa ajomiehet olivat tuoneet rantaan, vieläkö kotona oli\njauhoja ja halkoja, tai muuta sellaista. Nuorin lapsi nukkui jälleen\ntäällä vanhempiensa kanssa eikä provianttimestari mitään sanonut,\nvaikka sattuikin yöllä heräämään Helena Elisabethin itkuun. Kerran\nhän kysyi, oliko Hedvig Ulrika jo koonnut paljonkin sitä kirkkorahaa\nkrouvista. Vaimo vastasi, että sitä vielä oli kovin vähän.\n\n— No, olkoon sitten niin, sanoi Weckström, — mutta sen poikalapsen\npitää tulla!\n\nVaimo ei puhunut mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä tuli Janne Sederholm maksamaan velkaansa ja kysymään,\nsaisiko hän vielä pitää tavaroitaan Weckströmin ranta-aitassa, kun\neivät he, hän ja Nille Burtz, saaneet soveliasta puotia vuokratuksi.\nTeki melkeinpä mieli uskoa, etteivät talonomistajat tahdo heitä auttaa.\n\n— Täytyy tästä kaiketi ostaa talo, sanoi Sederholm.\n\nWeckström kaatoi hänelle pikarin täyteen, ravisti päätään ja varoitti:\n\n— Älkää sentään, pojat, puskeko liikaa.\n\nSederholm tarttui pikariin ja kohotti sitä, mutta ei juonut.\n\n— Koskapa sitten, jollei nyt, sanoi hän iloisesti.\n\n— Saisitte minun puotini kohtuullista vuokraa vastaan, selitti\nWeckström, — jos vain tyhjenisi majoituksesta.\n\nSederholmin ystävälliset siniset silmät katselivat Weckströmiin vaalean\ntukan alta, mikä kähertyi tälläkin hetkellä yhtä somasti kuin ennen\nBockin myymäläpöydän takana.\n\n— Takaisitteko, jos tulisi kysymykseen talon osto?\n\nWeckström pudotti raskaasti kätensä pöydälle ja tarttui niskahiuksiinsa:\n\n— Te nulikat, pani hän suuttumuksen ja leikin vaiheilla, — tahdotteko,\nettä me vanhat taatut porvarit teemme vararikon teidän hyväksenne!\n\n— Ei, vaan että rikastutte meidän mukanamme! iski Sederholm heläyttäen\nkuin naulan kantaan. — Me aiomme rikastua, me! Suthoff-vainaja joskus\npuhui siitä että Helsingin tulee rikastua ja kasvaa...\n\n— Suthoff ja Suthoff! keskeytti hänet Weckström. — No, joko teillä on\ntalo katsottunakin, nulikat?\n\n— Jo.\n\n— Vai niin! tuhisi Weckström, otti kulauksen, päästi pikarin kolahtaen\npöytään ja imaisi piippuaan. — Kuules, sinä, mikä mies sinä oikein olet?\n\nNyt Sederholm nauroi.\n\nMutta Weckström, varsin vakavana, nousi yht'äkkiä ja lähti huoneesta.\nSilloin rouva Weckström varpaisillaan tuli keittiöstä huoneeseen, istui\nJannen viereen ja kuiskasi:\n\n— Helsingin kauppamiehet pelkäävät teitä. He luulevat teidän vievän\nheiltä kaikki ostajat... Provianttimestarikin uskoo...\n\nSederholm katsoi häneen pitkään.\n\n— Se on sellaista, että... että... olen kohdannut Wendelian. Ja hän\nsanoi, ettei mene kenellekään muulle kuin minulle, ei rikkaalle\neikä aatelismiehellekään. Mutta minä olen päättänyt tulla niinhyvin\nrikkaaksi kuin aatelismieheksikin... Minä ostan ja myyn että räiskyy,\nkaupungista ja maalta ja mereltä — nimittäin laivoja minulla pitää\nolla! Ja sitten on tyttö minun!\n\nKyynel pyrki Hedullan silmään, kun hän näki rakastuneen miehen innon\nja uskon. Onnellinen Wendelia! Mutta kun Weckströmin raskaat askeleet\njälleen nousivat portaita, seisoi hän naurispadan ääressä, nostellen\ntuoksuvia juurikkaita illallista varten.\n\nWeckströmin nyrkki putosi pöytään Sederholmin edessä:\n\n— Piru vie, mitä minä sinulle teen: jollen takaa, niin joudun vihoihin\nHelsingin rikkaimman kauppamiehen kanssa — sehän sinusta kumminkin\ntulee! Mutta tukkapöllyä saat, jos ajat minun ohitseni! Ei edelle\nminusta, muista se!\n\nMiehet istuivat vastakkain, toinen nuori, toinen vanha, ja molempien\nleikkivien sanojen takana oli ankara, yhäti nouseva tosi. Weckström,\njolla ei ollut tapana nauttia omia juomatavaroitaan, tyhjensi pikarinsa\nja täytti sen, uudestaankin.\n\n— Muista sinä, jatkoi hän, — että sinulle aina annoin, kun teininä\ntulit laulamaan ikkunani alle, silloin kun kävit triviaalikoulua.\nSait ruista, sait kauroja ja ohria, sait vaatetta ja sait pienen\nrahankin, koska olit pieni ja nöyrä ja lauloit hurskaita lauluja...\nTämä muista äläkä unhoita. Ja senkin voit panna mieleesi, että sait\nminulta monet halot, sinä lumettomana talvena, kun ei tahdottu saada\nkoulua lämmitetyksi ja rehtori oli määrännyt, että jokaisen pojan pitää\nsylissään kantaa halko koulusalin lämmittämistä varten. Niin suuria\nhalkoja sinulle annoin, että olivat pitempiä kuin itse olit. Et taida\nmuistaa?\n\nSederholm, Bockin myymäläpöydän takana käytyään hyvän koulun\nkärsivällisyydessä ja palvelevaisuudessa, vakuutti muistavansa\nprovianttimestarin suuren hyvyyden niin monien vuosien kuluessa.\n\nMutta hän laski kätensä pikarin suun eteen, kun Weckström tahtoi\nsitä täyttää, ja punnitsi, kannattaisiko ruveta vanhalle miehelle\ntodistamaan, että jokaisen aloittavan miehen on mentävä niin pitkälle\nkuin pääsee.\n\n— Ja minähän sinulle rahat annoin, että Tukholmaan pääsit tavaraa\nhakemaan, jatkoi Weckström yhä, — sitäkään älä unhoita.\n\nSederholm avasi silmänsä ja katsoi Weckströmiin pitkään.\n\n— Niin, sanoi hän, — rouva ne antoi, kun ette ollut kotona.\n\nWeckström kiivastui.\n\n— Minun rahojani olivat, ilman lupaani hän ne antoi. Mikä hän\non antamaan mitään, kun ei hänellä mitään olekaan. Tässä hänen\nsisarensakin taloa kuluttaa ja tekee minut keppikerjäläiseksi...\n\nSederholm ymmärsi, että muuten niin varovainen Weckström on juonut\nja puhuu enemmän kuin pitäisi. Mutta kun hän, Sederholm, iloisesti\nhymyillen, samaan tapaan kuin Bockin puodissa, milloin vieraat\nostamatta läksivät pois, sanoi hyvästi ja kiitti, niin hän päätteli,\nettä Weckströmin takausta ei hän ota, hullua oli sellaisesta hänelle\nmainitakaan. Stralsundissa on Wollgast ja Lyypekissä Schmidt. Hän oli\nvuosikausia katsellut heitä jo silloin, kun palveli Bockilla. Nyt\nhän katseli taloja. Kun ei saa vuokrata puotia, niin täytyy ostaa\ntalo. Hän oli talon jo katsonutkin eikä hänen liikekumppaninsa Nille\nBurtzkaan tietänyt siitä mitään. Se oli eteläisessä korttelissa,\npitkänomainen iso tontti, likellä kirkkoa ja raatihuonetta. Puutalot\nolivat rakennetut sikin sokin. Ihmettä oli, etteivät Helsingin rikkaat\nkauppamiehet olleet taloa ostaneet.\n\nBockin entinen puotipalvelija astui nopeasti torin poikki, katsoi\ntaakseen, ettei kukaan häntä huomaisi, ja päätti lähteä pihamaalle\nuudelleen tarkastamaan mielimäänsä tonttimaata rakennuksineen. Jos\nhäneltä kysyttäisiin, ketä hän etsi, niin hän yksinkertaisesti voisi\nsanoa hakevansa isäntää, joka olikin hänen tuttavansa. Ja jolle hän\noli valmis vaikkapa yksintein esittämään ostotarjouksen. Sillä tämän\ntalon hän ostaa!... Eivätkö taasen olleetkin Weckströmin lapset torilla\nleikkimässä kaupungin rangaistuspaalun ympärillä. Kun se oli aika\npaksu hirsi, saattoi piiloutua sen taakse, ja tämä olikin kaupungin\npoikain mielityötä. Mutta näkyipä kelpaavan tytöillekin. Ne toiset\nlapset, jotka nyt jälleen tällä kielletyllä paikalla leikkivät, eivät\nolleet Suthoff-vainajan lapsenlapsille soveliasta seuraa. Ja heidän\nkaitsija-piikansa varmasti taasen istui sotamiesten vahtituvassa. Mutta\ntämähän ei ollut hänen, Janne Sederholmin asia. Hän oli nyt itsenäinen\nmies ja aikoi saada oman kodin ja kauppapuodin.\n\nHänpä rakentaakin kivitalon, tottapa sitten hänen rakastettunsa\nylpeälle isälle kelpaa!\n\nVielä portilla Janne Sederholm katsoi taakseen ja kun hän sitten tuli\npihalle, niin hänestä tuntui siltä kuin tuossa jo olisi ollut tuo\nkaunis puutarha ja valkoiseksi maalattu penkkikin valmiina häntä ja\nhänen tyttöään varten.\n\nWeckström kuitenkin oli nähnyt, mihin taloon hänen uusi ja vaarallinen\nkilpailijansa astui. Sillä epäilyksen ajamana — ja epäilys pisti häntä\nkuin ampiainen samassa hetkessä, jolloin Sederholm läksi talosta — oli\nhän ensin mennyt portilleen, mutta kun ei siitä voinut nähdä, noussut\nullakolle ja seisoi siellä, katseellaan seuraten sorjaa nuorta miestä\nhänen astellessaan torin poikki.\n\nVai siihen taloon! ajatteli Weckström kiihdyksissään. Mutta entä\njos minä ostaisin sen talon. Entä jos tuontien menisin perässä ja\nehdottaisin vaihtokauppaa. Mitä minä tällä vanhalla risalla, tällä\nSuthoffin talolla, joka lisäksi on keskellä hautausmaan hajuakin ja\njosta ei muuta näekään kuin hautajaissaattoja. Hehhehheh — mitähän\ntuo uusi kauppamiesporvari sanoisikaan, jos »Helsingin jauhosäkki»\nprovianttimestari Weckström yht'äkkiä hänen silmiensä edessä löisi\nrahat pöytään. Sillä riunaakaan ei ole Sederholmilla, siitä panen pääni\npantiksi. Mitenkä hän yleensä uskaltaa puhuakaan talonostosta, kun ei\nhänellä muuta ole kuin kaikki se rihkama, minkä hän on velaksi saanut\nTukholmasta ja minkä minä voin ranta-aitastani paiskata ulos milloin\ntahdon. Mutta syvällä tunnossaan Weckström vaistosi, että Sederholm\njostakin hankkii miten paljon rahaa tahansa ja lisäksi, että hän tekee\nhyvän kaupan ostaessaan tuon talon. Ja että hän ajaa kuin ajaakin ohi\nkaikkien Helsingin kauppamiesten, niidenkin, jotka ovat hänelle hyvää\ntehneet.\n\nWeckström oli äsken tullut ottaneeksi useita pikarillisia ja ajoi nyt\nsuuttumustaan kaikkeen, mitä oli Suthoffin vanhalla ullakolla. Vainajan\nperuukin hän ensinnä huomasi naulassa ja paiskasi permantoparrua\nvastaan — huh yhtäkaikki, mikä myrkky siitä pöllähti! Siinä oli\nkaiketi kymmenen vuoden koiperhoslauma. Sellaisia Suthoffin tytär\ntäällä kasvatti. Vaan tuohon koreaan kehtoon ei ilmaantunut toivottua\nasukasta, poikalasta! Oliko nyt sitten vaimon valtaan annettu määrätä,\nmilloin hän halusi synnyttää pojan? Weckström potkaisi kumoon\nkynttiläkirnun, joka tuli pahalta eltaantuneelta talilta. Ja täällähän\noli vielä toinenkin kynttiläkirnu — koska se nyt oli senkin teettänyt,\npiru ja helvetti! — mutta kaikkeen vain piti tuhlata, kun oli »rikkaan\nSuthoffin» tytär. Weckström tarttui molemmin käsin tähän uuteen\nkynttiläkirnuun ja paiskasi sen porrasaukkoon. Ja samalla hänen vihansa\nalkoikin laimeta, niin että hän palasi vintin pienen »häränsilmän» eli\nikkunan ääreen, istui parrulle ja pyyhki hikeä otsaltaan.\n\nKehto oli kuin kuninkaanpoikaa varten, siinä enkelit ja kukkaset ja\nlinnut — mutta poikalapsi, poikalapsi!\n\nWeckström laski paksun kätensä kehdon laitaan ja tunsi, kuinka kehto\nalkoi hiljaa soutaa. »Tuu-tuu-tupakkarulla, mistäs tiesit tänne\ntulla» — näin oli hänen äitinsä laulanut. Itku oli pääsemäisillään\nikämieheltä, kun nämä tulivat mieleen.\n\nRouva kuului alhaalta — ja vähän säikähtyneenä — kysyvän, kuka\nvinnillä kolisteli. Provianttimestari otti peruukin ja tunki sen\näkäisesti kirnun alitse tulemaan kysyjää kohden. Hänen täytyi nostaa\nkynttiläkirnu tieltä, itse päästäkseen alas.\n\nHedulla oli hyvin isänsä näköinen, kun hän, tämä ruma vanha peruukki\nkädessä seisoi odottamassa miestään, joka jäykkänä astui alas.\nWeckström näki, että hänen vaimonsa jälleen oli siinä ilman myssyä,\nvaikka hän oli kieltänyt häntä kulkemasta nuo kullanruskeat hiukset\nvaltoimina. Hänen mieleensä iski pilkanteko, jonka uppiniskainen\nSuthoffin tytär nyt hyvin ansaitsi.\n\n— Tuossa olisi rouvalle myssy, koska eivät ne näy kelpaavan, mitä minä\nolen ostanut.\n\nViininpunainen veriaalto kohosi Hedullan kaulaa pitkin kasvoille\nhiusmartoa myöten. Hän sanoi jääkylmästi:\n\n— Minua ei solvata minun talossani — Weckström saa sen tietää.\n\nPienen hetken provianttimestari oli hiljaa. Hänen äänensä kävi\nkimakaksi kun hän suuttui ja nyt hän oli suutuksissa. Hedvig Ulrika sai\nsen tietää, että hänen talonsa oli hopealaiva meren syvyydessä — sopi\nmennä sinne asumaan. Ja tämän talon tässä Läntisellä Kirkkokadulla,\ntämän vihoviimeisen rämän ja rötiskän aikoo hän, Weckström, vaihtaa\nparempaan taloon. Ja sitä halvattua tyttöä, joka kuluttaa rikkaimmankin\nmiehen keppikerjäläiseksi, ei Weckström tule elättämään, menköön minne\nmenee, piru ja helvetti!\n\nHedvig Ulrika Jaakopintyttären niska nousi nousemistaan ja hänen\nvavahtelevat suupielensä jähmettyivät vihdoin nauruun, jota hän ääneti\nmahtoi nauraa sisässään samalla kun hän syrjästä katsoi Weckströmiin,\nsitten, kääntääkseen hänelle selkänsä. Silmänräpäyksen hän seisoi\nkotoiseen lieteen tuijottaen, kaikkiin noihin arkisiin tarvekaluihin,\njoita hän käytti joka päivän hetkenä valmistaessaan perheelle ruokaa ja\nvaatetta. Sitten hän kääntyi provianttimestariin päin, tuijotti häntä\nsilmiin ja iski nyrkkinsä pöytään, niin että tina-astiat hypähtelivät\npaikoiltaan.\n\nMies lähti huoneesta ja vaimo askarteli jälleen lieden ääressä.\n\nMutta rouva Weckström ei unohtanut mitään siitä, mitä provianttimestari\noli sanonut. Vai aikoi tuo mies vaihtaa hänen isänsä talon toiseen\n»parempaan»!\n\nVai aikoi hän jättää Kristan turvattomaksi!\n\nMitä hän sitten mahtoikaan aikoa tehdä lapsilleen ja lasten äidille?\n\nKrista ei saanut aavistaa tästä mitään. Kukaan ei saanut aavistaa\nmitään. Hedulla verhosi murhettaan ylenannettuun iloisuuteen,\ntehden kaikkea, mitä Weckström oli kieltänyt tekemästä. Hän meni\nkadulle, esiliinassaan leivänkappaleita, ja jakoi niitä laihoille\ntiilenvetohevosille, sekä omille että vieraille. Kanat ja lampaat\nseurasivat häntä niin hyvin kodin aidan sisäpuolella kuin\nulkopuolellakin. Kun hän lähti pyhäaamuna varhaiseltaan kirkkoon,\ntäytyi hänen palata tuomaan lampaita takaisin ja sulkemaan ne\nlammashuoneeseen. Hän ruokki kulkurikoiria, jotka arkoina tulivat\npihamaalle, hän juoksi hippaa lasten kanssa kaupungin torilla ja antoi\nvartiomiesten katsella, hän huusi sisään Lastikan ja Keppi-Saaran,\nkestittäen heitä keittiössä ja lopulta lähettäen heidät Kristaa\nkatsomaan. Sillä Kristan täytyi tulla terveeksi, maksoi mitä maksoi.\nHän löi ruutuun, kun näki Tingelundin, apteekkarin, menevän ohitse\nja sanoi hänelle saman kuin vaimoille: että Kristan täytyi tulla\nterveeksi! Hän huusi Susisaarten herroille, jotka yhä panivat paalujaan\nporvarien harmiksi tähän ulkopuolelle, että hän vasta on paistanut\nmaksapiiraita — haluavatko herrat? Tietenkin he halusivat, tietenkin\nhe istuivat krouvissa hyvän tiiman ja nauttivat olvesta ja rasvaisista\npiiraista, mutta varsinkin talon nuoresta emännästä, jolle he lauloivat:\n\n    Vår hyllning tag,\n    du fagraste qvinna i norden!\n\nHedulla oppi näinä päivinä nauramisen taidon. Ja se olikin hyvä taito,\nsillä kun hän tuskin halusi puhua puhumattomalle Weckströmille, niin\nhän hymyllä ja naurulla ilmaisi, mitä halusi saada hänen tietoonsa.\nVaikka hän karttoi katsomasta Weckströmiä kasvoihin, niin häneltä ei\njäänyt näkemättä, että tämä neuvottomana koki etsiä jotakin tietä\nsovintoon.\n\nMikähän oli se »parempi» talo, johon provianttimestari aikoi tämän\n»vihoviimeisen rämän ja rötiskän» vaihtaa?\n\nJa kadulleko hän aikoi asettaa Kristan nälkään kuolemaan?\n\nJa lapsensa hän kaiketikin aikoi heittää vihaisten sikain eteen,\nniinkuin kerrottiin hänen uhanneen tehdä heidän syntyessään, kun eivät\nolleet poikia.\n\nHedulla tunsi kasvojensa ja huultensa jäykistyvän outoon kankeuteen,\njoka mahtoi olla kuin jähmettynyttä naurua — samalla tavalla hyytyi\nmarraskuun myrskyjen jälkeen vaahto rantaan, kun pakkanen tuli. Hän\nei enää osannut nauraa samalla tavalla kuin ennen. Hänen kasvonsa ja\nvarsinkin huulensa olivat pahaa-ennustavassa uhman vireessä, mikä\ntuskin laukesi yölläkään. Hänen kasvonsa väsyivät — sellaista ei\nhänellä ollut koskaan ollut. Lepoa ne saivat, kun hän aamuin illoin,\njuoksujalkaa, meni Kluuvin rannalle, heidän laiturilleen, joka nyt\noli kauttaaltaan kaislikon peitossa. Kaikki laiturit suojasi huojuva\ntai hiljaa seisova mahtava kaislametsä. Täällä saattoi riisuutua ja\npestä, hiljaisessa näkymättömyydessä. Sorsat vain olivat läsnä. Heidän\nlaiturinsa tienoilla oli emo ja kahdeksan poikasta. Mitään parempaa\nei voinut olla kuin tämä kotilahti, minkä vilpoiseen veteen, pilvien\nhiljaa keinuviin peilikuviin sai laskeutua. Mutta kun kalamiehiä alkoi\nilmaantua kolistelemaan airojaan ja tuhtojaan, niin hänen täytyi\nkääntyä ja jälleen ottaa sydämeensä vastaan murheet ja kasvoilleen\njähmettyneet naurut... Mitään parempaa ei voinut olla kuin tämä\nsyntymätalo täällä punaisen lankkuaitansa sisäpuolella. Yrittäköönkin\nWeckström ruveta tätä maata vaihtamaan. Hedulla tunsi hampaittensa ja\nkynsiensä saavan haukan väkevyyttä ja sydämensä kuumenevan kokonaiseksi\nauringoksi, joka pystyy lämmittämään, mutta myös polttamaan poroksi.\nMikäpä mahtaa olla se »parempi talo», johon Weckström aikoo vaihtaa\ntämän Jakob Suthoffin vanhan talon? Mutta sitä ei salli tämä samainen\nJakob Suthoff eikä sitä salli Jumalakaan!\n\nHelsinkiläisten kauppamiesten suuri laiva, jota vuosikausia oli\nrakennettu, valmistui nyt päästettäväksi telakalta. Elokuun lauantai\noli määrätty täksi juhlapäiväksi, eikä kaupunki muusta puhunut kuin\n»Kenraalikuvernööri von Rosenista», jonka keulakuvankin oli tehnyt\nkuuluisa kuvaintekijä Hollannin maasta. Kuvaa ei näytetty vielä, ja\nkun kaupunkilaiset perjantaina kuulivat voimakkaita iskuja telakalta,\nnaurahtivat he hyvillään, että nyt se kai sitten lyötiin laivan\nkeulaan se galjuunakuva. Muutenkin oli tehty suuria valmistuksia: koko\ntelakan tienoo erotettu köysillä ja koristettu katajaköynnöksillä sekä\nkoivuilla, telakan merenpuoleisessa kulmauksessa oli lava musikantteja\nja piipareja varten, mutta portilla näkyi kaupungin vaakuna ja sen alla\noli kultaisessa siraatissa:\n\n    Navigare necesse est,\n    vivere non est.\n\nProvianttimestari Weckströmkin kuului niihin, joilla oli osuus laivaan\n— näitä oli kymmenen, suurimmat osuudenomistajat Govinius, Bock\nja Clayhills, ja pienempien joukossa myöskin Sederholm, kaupungin\nnuorin porvarikauppamies. Vastenmielistä jännitystä oli tuntunut\nnäiden kymmenen piirissä niin kauan kuin odotettiin, että päästäisiin\nkenraalikuvernöörin päivälliskutsuihin — pidettiin nimittäin\nsoveliaana, että hän kutsuisi kaikki, jotka olivat panneet rahansa\nlaivaan ja hänelle, von Rosenille, osoittaneet kunnian lähettää laivan\nvaltamerelle hänen, von Rosenin, nimellä. Mutta lakeija vei kutsukirjat\nainoastaan suurimpien osuuksien omistajille, noille kolmelle, ja\npienemmille selitettiin, että kenraalikuvernöörin pöytään ei voinut\nmahtua enempää, kuin kuusikymmentä henkeä.\n\nWeckströmin talolle näytti kunnia sittenkin hymyilevän, sillä\nperjantai-iltana tuli Govinius pyytämään, että Weckström katsoisi, eikö\nSuthoff-vainajan erinomaisesta viinikellarista löytyisi pullo sitä\nvanhaa samppanjaa, jonka rouva von Rosen laivan kastajaistilaisuudessa\npaiskaisi rikki laivan kylkeen. Govinius pyysi vielä että Weckström,\nNeptunukseksi pukeutuneena, mereen sijoitetusta ja lumpeilla\nkoristetusta veneestä nousisi ojentamaan kenraalikuvernöörin rouvalle\nsamppanjapulloa. Mutta Neptunuksen veneessä oli myöskin joukko meren\njumalan hoviväkeä, neitoja ja nuorukaisia, ja nuorukaisten oli määrä,\nveneen lähestyessä rantaa, laulaa vanhaa laulua:\n\n    Det skall byggas ett skepp uti Norden.\n\nJa Neptunuksen oli suudeltava rouva von Rosenin kättä, ennenkuin\njätti hänelle pullon, ja samassa, kun hänen ylhäisyytensä rouva olisi\nleikannut poikki laivaa pitelevän silkkilangan ja heittänyt laivan\nkylkeen pullon, piti tykkien Ulrikaporin vuorelta — Kaasavuori oli\nnyt saanut tämän paremman nimen — alkaa jylistä ja musikanttien ja\npiiparien soittaa.\n\nWeckström, kuunneltuaan odottamattoman tarjouksen loppuun, suhtautui\nsiihen ensin epäluulolla. Mikseivät ne sitä tehneet itse, jotka\nolivat kutsutut residenssitaloon päivälliselle. Oliko nyt syytä\ntuhlata niin kallista viiniä paiskattavaksi meriveteen? Miten moni\noli kieltäytynyt kunniasta, kun sitä nyt lopulta oli tultu tarjoamaan\nhänelle, Weckströmille, jota ei milloinkaan ollut pantu edes\nraatimiesehdokkaaksikaan?\n\nGoviniuksen oli vaikea tyydyttävästi selittää asia, mutta miesten\nhämmästykseksi tuli rouva Weckström yhtäkkiä huoneeseen, homehtunut\npullo kädessään, asetti sen pöydälle heidän eteensä ja sanoi:\n\n— Minun isäni lähettää tämän meren juhlaan ja toivoo, ettei kävisi\nniinkuin Gagneurin.\n\nPieneksi hetkeksi hiljentyi miesten puhe ikäänkuin kylmä käsi vainajien\nvaltakunnasta yhtäkkiä olisi ojentunut heitä kohden. Mutta sitten\npidettiin asia päätettynä, homeinen pullo, jonka kyljestä löydettiin\nvuosiluku 1695, herätti Goviniuksen ihastuksen, ja provianttimestarikin\nnieleskeli liikutuksen kyyneliä, jotka yrittivät nousta näkyviin,\ntyytyväisenä tehtävästään juhlapäivänä.\n\nEi voinut enää toivoa kauniimpaa ilmaa. Meri peilityvenenä\nlupaili suosiotaan tulevalle kyntäjälleen. Monet porvarit olivat\nkoristaneet talonsa kukkasilla, vertauskuvallisilla maalauksilla\nja värssyillä, jotka olivat kirjoituttaneet meren kunniaksi.\nPieniä laivoja, sellaisia, jommoisia merimiehet olivat pitkillä\nmatkoillaan näperrelleet, näkyi asetettuina ikkunoihin. Sederholmin\nvastaostetun talon harjalta riippui alas kaunis viheriäiseksi maalattu\npienois-fregattilaiva, jonka kyljessä oli kultainen kirjoitus »Maria\nMagdalena». Mutta kaikkihan tiesivät, että tämä oli tullin-hoitaja\nWendeliuksen tyttären nimi. Jopa uskalsi jotakin, tuo Janne Sederholm!\n\nKun torilta lyötiin kahdeksan lasia, niin marssi kymmenen kaupungin\nporvaria, nimenomaan uuden laivan omistajat, raatihuoneelta, minne\nolivat kokoontuneet, ja kantoivat pitkin hautausmaan syrjää kulkien\n»Von Rosenin» pienoismallia asetettavaksi kirkkoon.\n\nMutta torilla oli koolla kansanpaljous katsomassa juhlallista\nkulkuetta — kaikki kadun katsojat eivät olleet iloisia katselijoita,\nsillä Helsingissä oli paljon merimiesten leskiä ja orpoja. Kuitenkin\nväännettiin kirkossa jo urkuja, Flygare seisoi ovella ja alttarilta\nastui laivaa kohden rovasti, vastaanottaen uuden laivan sijaislaivan\nsoveliaalla pyhän Raamatun kohdalla.\n\nKuitenkaan ei juhlatoimitus vielä päättynyt, sillä kirkkoon\nkokoontuneiden merimiesten ja heidän omaistensa särkyneet äänet\nveisasivat pitkää virttä niille, jotka ovat merihädässä, ja tänä aikana\npitelivät porvarit laivaansa käsissään. Mutta moni nyyhkytys sekaantui\nvirteen. Erinomaittain itki Jakob Suthoff-vainajan tytär — lieneekö\najatellut isänsä hopealaivaa, joka meni miehistöineen, aarteineen meren\npohjaan. Hän, rouva Weckström, yritti pariin kertaan yhtyä lauluun,\nmutta taasen itku tukahutti äänen ja hän painui penkkiin. Hävetä sai\nhänen tähtensä provianttimestari, joka muiden omistajien mukana seisoi\nkauniin kirkkolaivan ympärillä. Mutta merimiesten omaisetpa tuntuivat\nhyvin käsittävän hänen kyynelensä, koska poislähtiessä kokoontuivat\nhänen ympärilleen, suuta antaen hänen kädellensä tai käsivarrellensa ja\nmuistuttaen hänelle, keitä olivat nimeltään.\n\nJota korkeammaksi päivä nousi, sitä iloisemmiksi kävivät juhlajoukot.\nTuli kansaa likeltä ja kaukaa, tuli sekä jalan että ratsain. Vaunuissa\nja kääseissä saapuivat lähipitäjien herrasväet. Köyhää kansaa oli\nkaupungilla itselläänkin ja sitä tuli muualtakin, tuli sauvaan nojaten\nja saaliin toivossa. Kaupunginlahdella nähtiin joukko liputettuja ja\nlehditettyjä laivoja ja veneitä. Laulu kajahteli, viirit hulmusivat.\n\nNiiden, joiden tuli esiintyä itse juhlatilaisuudessa, oli määrä\nkokoontua komendanttitalolla, missä kaupungin vallasrouvat puettaisivat\nheidät yhdessä Susisaarten herrain kanssa. Weckströmille, Neptunuksen\nesittäjälle, oli jo käymäisillään huonosti, kun valkoinen atlaspuku,\njota hänen piti käyttää, oli sekä liian pitkä että liian ahdas.\nPitkä-kapteeni, herra Tersmeden, oli aikaisemmin pitänyt sitä joissakin\nkruunausjuhlissa ja myöhemmin esittäessään Neptunusta, hänkin. Mutta\nsuuri eroavaisuus oli hänen ja provianttimestari Weckströmin vartalojen\nvälillä. Kuitenkin kaupungin vallasrouvat nyt niin taitavasti\nratkoivat, kuroivat kokoon ja pistelivät kiinni neuloillaan, että\nkatsoivat Neptunuksen voivan melko turvallisesti lähteä telakalle.\n\nExcellant! huudahtivat he, nähdessään tanakan provianttimestarin\npelokkaana lähtevän liikkeelle, kädessään ulpukkaseppel, jonka hän\naikoi vasta itse juhlapaikalla painaa päähänsä. — Mais il est donc\nexcellant!\n\nHedvig Ulrika ei enää yrittänytkään lähteä juhlaan. Hän oli itkenyt\nsilmänsä punaisiksi ja tuijotti, ymmärtämättä mikä hänen oli, eteensä\ntorille, missä myöhästyneitä ihmisiä vielä kulki, kiiruhtaen telakkaa\nkohden. Tuntui hyvältä olla näin yksikseen, kun ei saanut selkoa omasta\nitsestään.\n\n— Niin selvästi näin edessäni myrskyssä taistelevan ja sitten\nkaatuvan laivan, sanoi hän itselleen. — Minä taidankin jo puhua\nitsekseni, niinkuin Lastikka-raukka! totesi hän hetken kuluttua. —\nPääni on sekaisin, miksen mene työhön? Uusi laiva saa kasteensa isäni\nsamppanjassa ja hänen tyttärensä mies ja hänen talonsa herra ja isäntä\non tässä toimituksessa mukana. Ja sitten tämä herra ja isäntä vaihettaa\ntalon — ah, ah! Ja rikkaan isäni lapset kerjäävät kadulla — ah, ah! Ja\nisäni kirkko ei ikinä nouse — ah, ah! Eikä kaupungilla ole sen vertaa\npunamultaa, että edes maalauttaisi vanhan kirkkonsa — ah, ah, ah!\nHaalistunut on kirkko ja aita kumossa — huonosti käy kaupungin! _Enkö\nminä sitten voi mitään_?\n\nHän oli noussut pystyyn ja piteli päätään, kun kourallinen hiekkaa\nlensi ikkunaan ja Skugge sekä hänen sisarenpoikansa juhlavaatteihin\npukeutuneina kadulta tervehtivät häntä.\n\nHenni, jo nuorukaiseksi varttuneena, auringon paahtamana ja hymyilevänä\nihmetteli, että Hedulla vielä on tässä, ja vielä enemmän, ettei hän\nlähde mukaan: onhan tämä koko kaupungin juhlapäivä, meren päivä,\nHelsingin isän ja elättäjän, joka sen laivat kantaa kaukaisille maille\nja ne jälleen kotiin tuo, joka sille sen kauneuden lahjoittaa...\n\nSkugge katseli mielihyväisenä silmälasiensa takaa rakasta\nsisarenpoikaansa ja ajatteli samoja ajatuksia kuin niin monet kerrat\nennenkin, nimittäin, että iloa oli ja toivoa siitä pojasta niin hyvin\nJumalalla kuin ihmisillä. Kuin paras pappi hän jo puhui!\n\n— Henni kiivailee kaupunkimme puolesta! huusi hän, kaulaansa kurottaen\nikkunaan. — Ehkä voimme lapsuuden ystävälle kertoa, että Henric Forsius\ntulee kirjoittamaan kirjan, sellaisen, jota disputationiksi kutsutaan,\ntästä tapulikaupungista elikkä Helsingistä...\n\nNyt saattoi juhlapaikalta kuulla laulua ja samalla piiparien\npillintörähdyksiä. Henni, kuin vasaman satuttamana, lähti juoksemaan\nääniä kohden. Mutta Skugge, hiukkasen ujostellen ja kumarrellen kysyi,\nsaisiko hän taas tulla lukemaan neiti Kristalle. Hän oli saanut sanan,\nettä neiti Krista näinä kiihtyneinä ja iloisina päivinä ikävöitsi sitä\nrauhaa, minkä vain historia ja menneisyys voivat antaa.\n\nMutta olipa ihmeteltävää, etteivät sittenkään kaikki mahtihenkilöt\nolleet läsnä tällaisessa mainittavassa juhlassa: raatimies Streng oli\nseisonut torilla, silmillään seuraten kaikkia telakalle kiirehtiviä,\nsekä poikasia, jotka hurraten kipittivät yli torin, että vanhuksia,\njotka ontuen ja läähättäen suorittivat saman matkan — Lorentz Strengin\nkuulo oli pahasti mennyt viime vuosina. Ja siinä hän yhtäkkiä oli\nkohdannut Weckströmin lapset, joita ymmärtäväinen pieni Beat-Marie\nkuljetti tungeksivissa ihmisjoukoissa. Kaksoset kiukuttelivat\nja tahtoivat muiden mukana — avuton vanhin sisar turvautui jo\nkorvapuusteihin. Pienin lapsi, juosten omin ehdoin suinpäin pitkin\ntoria, oli joutumaisillaan rattaiden alle. Vanhin sisar huusi ja itki;\nkaksoset vain kaarestelivat kiusaa tehden, rangaistuspaalun ympärillä!\nVanha raatimies puhutteli nyt lapsia, ymmärsi, että heidän hoitajansa\noli käskenyt heidän mennä kotiin ja itse juossut telakalle. Ja Streng\nlähti heitä tuomaan ja tarkkasi heitä silmillään, kun ei voinut\nkuulla, mitä he sanoivat, äskeisen kiihkon vielä vavahdellessa heidän\nsuupielissään.\n\nKahdenkymmenen vuoden perästä, ajatteli vanha Lorentz Streng, nämä\novat kaupungin vallasrouvia ja me olemme nurmen alla! Kuolleet tulevat\nheissä takaisin.\n\nNiin olikin ihmeellistä tavata esivanhemmat heidän lapsissaan! Tuo oli,\ntuo hoikka ja vaalea vanhin tytär aivan äitinsä näköinen ja samalla\nkuin ilmetty myllärinvaimo Vanhankaupungin myllyltä, provianttimestarin\näiti — hurskas vaimo muuten eikä koskaan oppinut ruotsinkieltä\npuhumaan. Kaksosista katsoivat nousevaa elämää kohden Suthoffin mustat\nsilmät, palavat ja elävät kuin kekäleet. Kumpi heistä nyt oli Anna,\nkumpi Lovisa? Vanha raatimies taipui hymyillen tyttösten puoleen:\n\n— Oletkos sinä Anna — katsos, kun olette niin samannäköisiä, ettei setä\nvoi erottaa. Oletko Anna?\n\nLapsi riuhtaisi kätensä vanhan miehen kädestä ja huusi vastaan:\n\n— En sano!\n\nJa kun ei setä kuullut, huusi hän sen uudestaan ja tanssi, niskojaan\nviskellen, sisartensa edelle, katsellen taakseen, minkä vaikutuksen\nhänen sanansa tekisivät.\n\nHelsingin monikymmenvuotinen pormestari ja raatimies kuohahti\npunaiseksi, tuntien tarvetta niskasta kuljettaa huonosti kasvatettua\nlasta pimeään huoneeseen. Mutta silloinhan hän olisi menettänyt pelinsä\nainaiseksi. Ja niin hän vain yritti hymyillä ja kysyi toiselta tytöltä:\n\n— Sinähän oletkin Anna — sano, pieni ystävä sedälle, oletko Anna?\n\nNyt pyrähti toinenkin kaksosista lentoon, valtoimia hiuksiaan\nheilutellen ja huomiota herättääkseen päästäen pitkän kimeän huudon:\n\n— Mitä sinä sillä tiedolla teet?\n\nVanha herra ei tällä kertaa tuntenut suuttumusta. Hymy hänen huulillaan\nvääntyi itkun kareeseen eikä hän enää uskaltanut kysyä lapsilta mitään.\nKun Beat-Marie ymmärtäväisesti selitti, että Anna ja Lovisa ovat niin\npahoja, että Krista-tätiäkin menevät lyömään ja viskaavat kukkokirjan\nsängyn alle, kun täti heitä opettaa, niin vanha pormestari vain\nnyökytti päätään ja mietti, miten pääsisi eroon lapsista ja pääsisi\npainumaan kotiin. Sillä nyt se sanottiin hänelle jo lastenkin suusta,\nse, minkä hän jo kauan oli huomannut olevan vallitsevana ajatuksena\nraatihuoneella ja kaupungissakin, että hän, Lorentz Streng, on tullut\nvanhaksi.\n\nOli kuin kylmää harmaata hämähäkinverkkoa olisi kiedottu hänen\nympärilleen. Hän tunsi jo muuttuvansa muumioksi. Kävi vaikeaksi astua\neteenpäin.\n\nMutta Streng ei vielä sittenkään eronnut nuoresta seurastaan,\nvaan käveli raskain askelin tuttua Suthoffin porttia kohden, kun\nlapset yht'äkkiä pysähtyivät leikkipaikalleen keskelle katua ja\nalkoivat liikutella pulikoitaan, jotka oli ajettu epäjärjestykseen.\nBeat-Mariekin meni nyt leikkiin mukaan.\n\nPienin tytöistä ei aavistanutkaan, minkä ilon hän tuotti vanhalle\nsedälle, kun tuli ja otti häntä kädestä ja siinä alkoi hyppiä ja\nlaverrella. Vanhus olisi kaikesta mielestään halunnut kuulla, mitä tuo\nsuloinen pieni ystävä sanoi. Hän oli kauniin äitinsä ilmetty kuva ja\nuhkui terveyttä ja elämää.\n\nVanhemmat lapset olivat rakentaneet pulikoista tarhan, jättäneet siihen\nportin ja asettuivat nyt itse johonkin järjestykseen. Streng päätti\nkäydä talossa ilmoittamassa, että lapset ovat tässä ulkopuolella\nleikkimässä, kun toinen tummasilmäisistä tytöistä huusi hänelle\njotakin. Hän ei kuullut ja lähestyi ystävällisenä, melkein nöyränä\nlapsia. Silloin juoksi toinen kaksosista hänen luokseen, tarttui koko\nvoimallaan hänen käteensä ja huusi hänelle:\n\n— Tule! Sinä saat olla ruumis. Me leikimme hautajaisia. Beat saa olla\npappi. Minä olen haudankaivaja. Lovisa ja Leena ovat kantajia. Tule,\nsinä saat olla ruumis!\n\nOlisi vanhalle miehelle ollut mukavampaa, ettei olisi kuullut tätä\nkaikkea. Mutta olihan se vain lasten leikkiä paikalla, missä he alati\nnäkivät hautajaisia, totesi Streng.\n\nBeat-Marie lienee vaistonnut, että vanha setä tuli pahalle mielelle,\nkoska hän nyt alkoi pelotella kaksosia »rokkoherralla».\n\n— Rokkoherra tulee!\n\nKaupungin lapsien kauhistus oli näinä aikoina Tingelund, apteekkari,\njoka kiivaili »ymppäyksen» puolesta, otti myrkkyä rupisista vasikoista\nja koirista ja tuli panemaan sitä pieniin lapsiin. Hänellä oli mukanaan\nnahkainen laukku ja terävä veitsi ja häntä pelkäsivät äidit vieläkin\npahemmin kuin lapset. Weckströmin portilla oli provianttimestari itse\nkiroten käännyttänyt pois Tingelundin, ja isänsä pieni kaksostytär\nkiepahti nyt kengänkoroillaan kuullessaan pelotuksen ja sanoi:\n\n— Piru ja helvetti, täällä määrään _minä_!\n\nVanha pormestari ei kuullut, mitä hän sanoi, eikä liioin ottanut siitä\nselkoa. Mutta nyt kuulivat kaikki, kuinka tykit alkoivat mahtavasti\njylistä. Rouva Weckströmkin tuli portille, tervehti Strengiä ja huusi\nhänen korvaansa, ettei käsitä, mikä häntä tänään vaivaa: hän on vain\nkuulevinaan virttä merihädässä olevien puolesta.\n\n— Noin päästettiin varmaan Gagneurkin kerran telakalta! sanoi hän.\n\nAnna Kristinan kamarissa oli Skuggekin pysäyttänyt lukemisensa ja\nhartaasti katsellen toisiinsa kuuntelivat molemmat nuoret ihmiset\nuljasta tykkien pauketta. Se hellä tunnustus, mitä he pelokkaasti\npidättyivät lausumasta, värisi heidän ympärillään kuin kesän lämmin\nsininen auer, minkä hiljaisessa pimennossa kukkii lilja kuin väkevä\nvalkoinen liekki.\n\nSkugge hymyili vielä kerran Anna Kristinan vuodetta kohden ja luki\nsitten edelleen.\n\nTänä juhlapäivänä juotiin kautta koko kaupungin meren ja laivan\nkunniaksi, eikä suinkaan vähimmin Weckströmin kapakassa, missä lisäksi\nroimasti tapeltiin.\n\nWeckström itse, vietettyään päivänsä iloisessa humussa ja tulevan\nsaaliin toivossa raatihuoneen kellarissa lukuisten porvarien seurassa,\npalasi laulellen aamuyöstä torin poikki taloansa kohden. Häntä\npaisutti tarve saada poikalapsi, jolle jättäisi tavaransa ja toivotun\naatelisnimensä. Ja kun hän näki köynnökset, jotka riippuivat alas\nhopealaivasta hänen kapakkansa sinisen oven yläpuolella, niin hän\nkiihkossa tarttui niihin, hihkaisi ja repäisi ne syliinsä, jääden\nhetkeksi painamaan niitä himokasta rintaansa vastaan. Juhlakoristukset\nlaahasivat hänen perässään makuusijalle asti, missä hänen vaimonsa\nmakasi täysin valveilla ja yhä kuullen korvissaan merihätäisten virren.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTarvittiin siinä paljon, ennenkuin pikku-piika lähetettiin\nkehruuhuoneelle Turkuun — talon rouvaa hän aina oli säälittänyt ja\nhellyttänyt, ja kun hänellä alati oli uusia juttuja kylmän virran\nrannalta ja vanhasta kellomestari Rosenströmistä, niin Hedulla näiden\navulla ylläpiti mieletöntä kaukaista toivoaan eikä tahtonut erota talon\nvanhasta palvelijattaresta.\n\nWeckströmille saapui, itse ajaen hevostaan, eräänä päivänä kapteenin\nrouva Sprengtport Porvoosta poikansa kanssa, joka oli paria\nvuotta vanhempi Weckströmin Beat-Marieta. Elsa-rouva ei sallinut\najaa hevostaan pihaan sen hevostaudin vuoksi, jonka oli havaittu\nkonservoituvan siellä, missä tautia oli ollut, ja lapset yhdessä\npoikasen Göran Magnusin sekä renki Eerikki Iiskenpojan kanssa\nruokkivat hevosta kadulla. Elsa-rouva istui sill'aikaa arkihuoneessa\nHedvig Ulrika Weckströmin kanssa, odotellen raatimies Strengiä, jota\nprovianttimestari oli lähtenyt hakemaan. Naiset tunsivat toisensa\nniiltä ajoilta, jolloin vanha karoliini Magnus Wilhelm Sprengtport\noli tuonut jalosukuisen Elsa Katarina Ulfsparren toisena vaimonaan\nvieraaksi Suthoffin taloon.\n\n— Tekin olette niin muodoin saanut paljon kärsiä? sanoi talon emäntä\nkerrottuaan vanhempiensa kuolemasta ja Gagneuristä.\n\n— Oh jaa, oh jaa! vastasi vieras ja hänen otsansa laskokset olivat\nyhtä monet kuin uurteet suupielissä, jotka kaikki todistivat hänen\nkokemustensa katkeruutta. — Kuin koiraa ja sen pentua minua ja poikaani\nkohdeltiin. En halua takaisin isänmaahani, mutta täällä Suomessakin\nmaatuu ja moukistuu — mitä siis on tehtävä? En puhuisi itseni puolesta,\nmutta minulla on poika, Göran Magnus, ja uskallanpa väittää, että hänen\nharvinainen vilkkautensa, etten sanoisi genie'nsa, asettaa naiselle\nliian vaikean tehtävän. Tähän asti voi sanoa, että nuorten suomalaisten\naatelismiesten on ollut vaikeaa kotimaassaan saada sitä taidollista\nja ulkonaistakin käyttäytymisen opetusta, mikä on tarpeellinen _pour\nle monde et les affaires_. Kömpelöinä kuin metsiensä karhut he ovat\njoutuneet pilkanalaisiksi, vaikka useasti ovat olleet tiedollisemmat\nkuin ruotsalaiset. Hovin läheisyys näet aina kasvattaa käytöstapoja.\nVaan onpa täällä nyt maan varuslaitoksen johdossa suuri mies, »Ruotsin\nVaubaniksi» nimitetty, jonka sanotaan Ruotsin laivaston ja tykistön\nja myöskin sotatieteen asettavan uudelle kannalle — suomalainen mies\neversti Ehrensvärd; eiköhän tämä Sveanlinnan leijona tahtoisi niiden\nnuorukaisten joukkoon, joita hän johtaa ja kouluttaa, ottaa myöskin\nGöran Magnusia?\n\nRouva Weckström vaikeni eikä hänen vieraansa voinut olla havaitsematta,\nettä hän punehtui.\n\n— Leijona on tällä hetkellä Ruotsissa, sanoi hän vihdoin.\n\nElsa Katarina Sprengtport kysyi:\n\n— Ja kuninkaan sairaus estänee hänen saapumisensa näille maanäärille?\n\n— Niin vakuuttaa kapteeni Tersmeden, joka on kuninkaan ystävä.\n\n— Olen siis mahtanut tehdä hukkamatkan, sanoi vieras kovalla,\nmyrtyneellä äänellä, jommoista ei hänellä ollut aikaisemmin.\n\nEi sentään, koetti talon emäntä lieventää hänen sanojaan; olihan paljon\nnäkemistä tässä kaupungissa, joka nyt oli kasvamaisillaan suureksi\nkaupungiksi. Puhuttiin uudesta raatihuoneesta ja uudesta koulutalosta,\nja monet matkasivat veneellä näkemään Susisaaria, missä hyvin suuria\nsuojamuureja kohoili syvyydestä korkeuteen.\n\nLapset tulivat sisään ja Göran Magnusille tarjottiin tila seinäpenkillä\npöydän ääressä, mihin kahvi oli tuotu. Weckströmin pienet tytöt\nkiemailivat nyt hänen edessään, ja kun toinen kaksosista asettui hänen\ntoiselle puolelleen, niin toinen nyrkeillään löi Beat-Marieta, joka ei\nsuostunut lähtemään Göran Magnusin toiselta puolelta. Tyttöjen äiti\nkoetti turhaan asetella lapsiaan, luvaten heille kaakkua ja uhaten\nrokkoherralla — tytöt kiersivät kätensä Göran Magnusin kaulaan ja\nlaskivat päänsä hänen olalleen.\n\n— Antakaa vieraan toki syödä, puhui äiti jo aivan vakavissaan. — Göran\nMagnus ei koskaan enää tule, jos olette noin _tyhmiä_... Kuka nyt tekee\ntuolla tavalla?\n\n— Saara tekee! sanoi pieni Anna, pää pojan polvella. — Pikkupiika\ntekee, kun mennään Korttekaarteen.\n\nPieni Lovisa nousi penkille seisomaan ja suuteli Göran Magnusia.\n\nPoika puolestaan salli sen tapahtua, mutta antoi kaikesta päättäen\nsuuremman arvon Beat-Marielle kuin hänen pienemmille sisarilleen.\n\nMolemmat äidit vaihtoivat silmäyksiä.\n\n— Kuka on Saara? kysyi Göran Magnusin äiti.\n\nMutta tämän pienen tapahtuman jälkeen rouva Weckström ymmärsi, että\npikku-piika on lähetettävä talosta.\n\n— Nyt pirua avuksesi huuda, kasakkatyttö, sanoi Eerikki Iiskenpoika\nSaaralle, kun näki profossin miehineen lähestyvän taloa.\n\nKasakkatyttö oivalsi asemansa heti paikalla, nauroi keskellä pihaa\nhurjan naurun, ja kun viranomaiset tulivat pihaan, ei häntä ollut\nmissään.\n\nHäntä ei ollutkaan helppo saada kiinni. Kun profossi etsi keittiöstä,\nlivisti hän isäntäväen makuukamariin, työnsi itsensä, pieni kun oli,\nsisään uuninluukusta, jopa hilasi itsensä siitä ylöspäinkin siltä\nvaralta, että profossi avaisi uuninpellit, ja pelastui. Kun profossi\näkeissään purki halkopinon, etsien häntä sieltä, piteli hän itseään\nsyvällä kaivonarkun kyljessä lahon parrun varassa ja nosti päätään\nkaivonsuusta, kun profossin ääni vielä kuului portin takaa. Silloin oli\nhänen käymäisillään huonosti: hän ei ennättänyt paeta kauemmaksi kuin\nvinttiin, kun viranomaiset lähtivät sinne etsimään. Hän paneutui nyt\nnopeasti kehdon pohjalle, kerään kuin koira, ja veti jotakin vaatetta\nylitseen. Pahinta oli, ettei kehto ottanut pysähtyäkseen, vaan souti\nsoutamistaan. Täytyi vielä kopeloida jotakin jalaksien alle, jotta\nvauhti edes hiljentyisi! Vaan miehetpä eivät tällä kertaa tulleetkaan\nperemmälle, katselivat vain portaiden päästä, valittivat kuumuutta\ntäällä ylhäällä, kysyivät Iiskenpojalta, vieläkö piru ja enkeli\nriitelivät »Suthoffin kehdossa», niinkuin vanhat helsinkiläiset olivat\nkertoneet, ja totesivat, ettei täällä ketään ollut — kuuma oli kuin\nhelvetissä.\n\nMutta tuskinpa miehet olivat ennättäneet alas portaita, kun profossi\npysähtyi kuuntelemaan.\n\nSiellä selvästi nyt liikuttiin!\n\nJa naurettiin.\n\nPitäisiköhän uudestaan lähteä katsomaan?\n\nKesken kuumuuden täytyi jokaisen tässä tuntea, että selkää ja\nposkipäitä kylmäsi. Eerikki Iiskenpoika kuiskasi professorille:\n\n— Kunhan vain ei itse _musta_ taas meidän lapsenkehtoon tullut olisi.\n\nMiehet alkoivat varpaisillaan uudelleen nousta portaita. Kun profossi\nsai katseensa yli portaitten yläpään, kävi suhahdus hänen ohitseen,\nniinkuin suuri tuulispää olisi tullut, vaikka ulkona oli ihkasen tyven,\nmatala ikkuna helähti rikki ja siitä karvainen piru luiskahti alas,\nniin että häntä heilahti. Miesten silmissä näytti siltä kuin tuo liukas\npaholainen olisi ottanut kiinni tikapuista kavutakseen alas kuin apina\n— eivätkö tikapuut heilahtaneet? Ainakin heilui lapsen kehto, se sousi\nniin, että kuumat lattialaudat kitisivät. Hämärään vinttiin, missä\nvanhat parrut vielä uuvuttavassa kuumuudessa hikoilivat pihkapisaroita,\ntuli särkyneestä ruudusta nyt kuumaa ulkoilmaa, ja miesten katsellessa\nkadulle ja siinä selvittäessä päätään he puhelivat:\n\n— Eihän vain ollutkin meidän etsittävämme, joka tästä hyppäsi?\n\n— Ei ole sopinut lapsenkehtoon, ei mitenkään.\n\n— Ei, ja näkyisihän tuo ulkona, jos olisi tikapuita myöten mennyt.\n\n— Kasakkatyttöä ette kiinni saa, sen uskoa voitte, kun sanon: sillä\nettä sitä auttaa piru.\n\nWeckströmin pikku-piikaa ei tämän jälkeen tavattu mistään. Lähipäivinä\nkävi rumpu kadunkulmasta kadunkulmaan, kehoittaen kaupunkilaisia\nottamaan kiinni Saara Efraimintyttären, joka myöskin kasakkatytön\nnimellä tunnetaan, missä ikinä hänet tavattaneenkin, tai hänestä\nviranomaisille tietoja antamaan, mitä laatua ne lienevätkin. Mutta\ntuloksetta.\n\nWeckströmin lapset itkivät pikku-piikaa, kiusasivat tätiään, joka\nkoetti heitä taivutella niin hyvin satujen avulla kuin kukkokirjan\nkuvilla, eivätkä suostuneet siihen vanhaan ihmiseen, jonka Lastikka oli\ntoimittanut taloon lapsia hoitamaan.\n\nLasten äiti seisoi vuoron perään keittiön- ja tuvanlieden ääressä,\nkäsitellen patoja, pannuja ja kattiloita. Keittiössä kiehui parempi\nruoka isännän ja hänen vieraidensa varalta, tuvassa väen ja lasten\nruoka. Talossa kävi monenlaista vierasta, maalaisista, jotka päiväin\nmatkan takaa tulivat tarjoamaan kaupan peltonsa ja karjansa tuotteita,\nupseereihin asti, joilla oli raha-asiaa rikkaalle provianttimestarille.\nWeckströmiä mainittiin rikkaaksi, kukaan ei uskonut hänen\nvalituksiinsa, kun hän sanoi »vielä joutuvansa keppikerjäläiseksi ja\nlautastennuolijaksi» kalliiden ulkolaisten pellavansiementen vuoksi,\njotka viime keväänä vihollista odottaessa myöhästyivät kylvöstä.\n\nMuutkin kaupungin porvarit valittivat vahinkojaan samankaltaisen\nmyöhästymisen vuoksi. Mutta nytpä oli oma iso laiva, joka terva- ja\npuutavaralastissa lähti merelle ja joka palaa tuoden suolaa ja mitä\nmuutakin tarvitaan.\n\nKauppamies Törnmanille, Tellqvistin vävylle, oli tullut suuri vahinko\nsen vuoksi, että kaupungin maistraatti vastoin lupauksiaan — niinkuin\nTörnman väitti, oli, vähän sen jälkeen kun hänelle, Törnmanille, oli\nannettu yksinoikeus kotimaisista tupakanlehdistä valmistaa tupakkaa,\nantanutkin Sederholmille ja Weckströmille oikeuden tuottaa maahan\ntupakanlehtiä Hollannista ja perustaa tehtaan näiden valmistamiseksi.\nKotimaisen tuotannon edistämisestä puhuttiin paljon, mutta kuka\nkäytännössä toteutti hurskaita harrastuksiaan! Sitten kun Törnman\noli suurin kustannuksin saanut käyntiin tehtaansa, havaittiin,\nettä maanlaatu täällä oli tupakanlehtien viljelemiselle sopimaton,\nollen osittain karkeata soraa, osittain hapanta entistä merenpohjaa\nja vedenjättöä. Kotimaiset valmisteet eivät niin muodoin voineet\nkilpailla ulkolaisen tupakan kanssa ja Törnmanin tehdashuoneisiin\npantiin nyt ilman muuta kaksinkertainen sotaväenmajoitus. Sensijaan\nnuoremman tupakkakehräämön osakkaat saattoivat iloita kaikinpuolisesta\nmenestyksestä: heillä oli käynnissä kaksi pöytää ja kaksi prässiä,\nvärkmestari, rullaa ja, kolme kisälliä ja kymmenen poikaa. Heille\noli Hollannista Stettinin kautta lähetetty 10 720 naulaa puhtaita\ntupakanlehtiä sekä suoraan Amsterdamista 37 331 naulaa.\n\nEi sopinut ihmetellä, että Törnman oli suutuksissaan. Ja oli niitäkin\nkaupungin arvovaltaisimpien asukkaiden joukossa, jotka makeasti\nnauroivat, kun kuulivat, että Törnman oli ensin mennyt Weckströmin\nkrouviin ja kahdenkesken lyönyt isäntää ensin toiselle korvalle ja\nsitten toiselle, sekä sitten mennyt Sederholmin puotiin ja siellä\nodottanut, kunnes puoti tyhjeni paljoista ostajista, ja nyt oli\nSederholmin vuoro. Mutta saatuaan yhden korvapuustin ei nuori neuvokas\nSederholm odottanutkaan toista, vaan siirsi korvapuustit omista\nkasvoistaan Törnmanin kasvoille ja antoi niitä niin tulisesti, että\nTörnman verissään pääsi kadulle.\n\nYhtenä pyhäehtoona tölmäsivät Bockin vanhimmat tytöt, Selinin tytöt ja\nWendelia Weckströmin portista ja juoksivat kuin suloinen metsäkanojen\nlauma, nauraen ja kuiskuttaen, Anna Kristinan kamariin. He pitelivät\nesiliinojensa alla jotakin saalista, josta riitelivät, jolle nauroivat,\njosta kuiskuttelivat, jonka toinen toisiltaan ryöstivät ja jonka\nilmitulemista pelkäsivät, niin että myötänään pysähtyivät kuuntelemaan,\ntulisiko joku huoneeseen.\n\n— Krista, me olemme löytäneet tämän — hahahaha, hihihihi —, me emme\nuskalla pitää sitä kotona! Ota sinä se sänkyysi, kultarakas Krista. Oh,\net usko, kuinka se on huvittava ja hullunkurinen. Ai, nyt joku tulee!\nOta, ota!\n\nKun kaikki kuusi tyttöä yht'äkkiä seisoivat äänettöminä ja tarkaten,\nmitä ulkona tapahtuu, niin Krista sai suunvuoron ja sanoi nopeasti:\n\n— Eihän se vain ole salakuljetettua tavaraa!\n\nTytöt nauroivat menehtyäkseen.\n\n— Tietysti se on salakuljetettua tavaraa! Se on niin salaista, niin\nsalaista, niin salaista... Hahahaha... hihihihi...\n\n— Et saa antaa sitä Skuggellekaan, sille humalaseipäälle, joka käy\nsinulle lukemassa. Me tulemme itse tänne kuulemaan tätä kirjaa, koska\ntänne ei kumminkaan tule ketään häiritsemään. Ja sinäkin saat sitten\nkerrankin kuulla jotakin hauskaa!\n\nHe olivat löytäneet pitkän-kapteenin päiväkirjan — hahahaha —\nhiihihihii!\n\nSusisaarten herrat olivat eilen olleet Bockilla päivällisillä, oli\nollut kahdeksan ruokalajia ja paljon juotavaa, ja kun korttipöydät\notettiin esiin, niin pitkä-kapteeni tuli »hasleeraamaan» äidin ja\ntyttöjen kanssa peräkamariin ja kysyi, oliko ollut ikävä Vihreitä\nrakuunoita. Kapteeni oli hyvin iloinen ja punainen. Mutta kun hän\ntaipui ottamaan lattialta Ebban lankakerää, niin päiväkirja putosi!\nEikä hän huomannut mitään... hahahahahaa... hihihihihii! Koko illan\nherrat pelasivat »l'hombrea». Ei, hän ei vieläkään ole kysynyt\npäiväkirjaansa!\n\nJa nyt tytöt panivat ikkunan ääreen vahdin — Wendelian, joka oli heistä\nnuorin — ja yrittivät vuoron perään lukea, päät painettuina yhteen.\n\nMutta he eivät saaneet selvää kirjoituksesta! Kapteeni kirjoitti niin\nhuonosti. Tai oikeastaanhan he olivatkin tulleet pyytämään, että Krista\nheille lukisi! Olihan »Helsingin kirja» hänet opettanut lukemaan sekä\npainettua että kirjoitettua sanaa.\n\nKrista ajatteli: historiaa! Tytöt auttoivat hänet istualleen. Tuotiin\npärepihti ja tuotiin kynttilä. Kristan kädet vavahtelivat intoa ja\nodotusta, kun hän tarttui papereihin.\n\nTässä puhuttiin kuninkaan taudista, joka pahenemistaan pahenee.\nVarsinkin on muisti mennyt. Hän ei enää kysy kaunista sukupuolta,\nkuitenkin hän tarkkaan seuraa Viaporin rakennustyötä... »Ehrensvärd\nsaattoi minut uuteen asuntooni Ulrikaporin vuoren kupeella — entinen\nKaasavuori — ja kysyi, olenko tyytyväinen. Sali, kyökki ja neljä\nkamaria, kaikki hyvin pientä, mutta siistiä ja somaa. Kippari toi\npian Tukholmasta huushollerskani, koko talouteni ja suuret varastot\nsarkaa, vuorikangasta, buldania, nappeja, nöylettä neljänsadan miehen\nekipeerausta varten, jotka kuuluivat komppaniaani. Ja meillähän oli\nhallussamme koko kuljetustyö ei yksin Viaporin ja mannermaan välillä,\nvaan Viaporin ja Tukholmankin. Panin yhdessä huoneessani pystyyn\nräätälinverstaan, missä mestari ja seitsemän sälliä nyt istui.\nHuushollerskani ei ollut ainoastaan uskollinen ja säästäväinen, vaan\ntaitava. Olin määrännyt kolme ruokalajia päivälliseksi ja illalliseksi,\nja kun usein toin kotiin jonkun tovereistani, kävi ruuanlaittaja\npian kuuluisaksi. Kerran sitten päätimme pyytää vieraita. Määräsin\nkymmenen ruokalajia, paitsi pikkuruokia. Ehrensvärd ja Ribbing olivat\nihmeissään. »Jos huushollerskasi on yhtä kaunis kuin taitava», sanoi\nRibbing, »niin olet onnen poika.» »Mene vain kyökkiin hakemaan\njotakin», sanoin, »niin näet hänet — kyllä hän on miellyttävä!» Coijet\nja Kuylenbäck, jotka monta kertaa olivat syöneet luonani ja nähneet\nhuushollerskani, hasleerasivat, että siinähän se oli vasta kaunis nuori\nihminen, mutta nähtävästi hänen herransa ei halunnut, että vieraat\nhänet näkisivät. Nyt kävivät Ehrensvärd ja Ribbing uteliaiksi. Ribbing\nkäheällä äänellään pyysi, että käskisin hänet kaatamaan kahvia. Minä\nvastasin, että tyttö on nuori ja kaino, eikä kai ole sellaisessa\npuvussakaan. Vihdoin ei Ribbingiä mikään pidellyt. Ehrensvärd nauroi ja\nkäski taluttaa sisään neitosen. Kolmen minuutin jälkeen palasi Ribbing.\n»Tuhat tulimmaista, kuinka ruma se oli!» sanoi hän. Ja minä: »Niin,\nveliseni, sellaisia täytyy ottaa, että saisivat olla rauhassa sinulta\nja sinun kaltaisiltasi!»\n\n»Ehrensvärd kysyi, enkö tahtoisi kuljettaa tiiliä Viaporiin ja samoin\nhalkoja Ahlbergasta, maatilaltani. Kontrahti, aika edullinen, tehtiin\nheti. Kolmella kerralla oli laivalla viety seitsemänkymmentäkuusi\ntolttia, niin että pursi tänä lyhyenä aikana oli ansainnut\nsatakahdeksan taalaria puhdasta. Ehdotin nyt Ehrensvärdille, että\ntoimittaisin puut urakalla kaikkiin kolmeen uuniin ja kruunun miehet\nsaisivat kaataa puut sekä toimittaa lastauksen ja kuljetuksen...»\n\nTyttöjen parvesta oli jo kuulunut yksityisiä ääniä, jotka vaativat,\nettä Krista lukisi mukavampia kohtia. Mutta esilukija, kerran alkuun\npäästyään, ei tahtonut malttaa keskeyttää.\n\n— Lue, mitä hän sanoo meistä! pyysi Ebba Bock. — Hän on ollut meillä\nniin monta kertaa ja saanut niin hyvää ruokaa, että hän varmaan on\nkirjoittanut siitä.\n\nKrista, oudon ja selittämättömän mielialan vallassa, käänteli lehtiä.\n\n»Kesäkuun 2 p:nä päätimme panna toimeen junannuskemut Ahlbergassa\nja sana lähetettiin niin hyvin naapureille kuin Viaporiin, että\npyydämme nauttimaan maitoa ja mansikoita ja tanssimaan juhannusviirin\nympärillä. — Koko iltapäivän ja yön olivat meidän torpparit, rengit\nja sotamiehet työssä saadaksemme juhannustangon koreaan kuntoon ja\nlehtimajat pystyyn. Pitkiä pöytiä ja penkkejä asetettiin lehtimajoihin.\nSekä soutajamiehet että rengit, tiilitehtaan väki (paitsi ne kaksi,\njotka hoitivat uunia), taalalaiset, joiden tehtävänä oli kaivaustyö,\nkaikki torpparit ja vaimoihmiset tekivät koko yön köynnöksiä ja\nkoivulehvän-vihkoja. Heitä trahteerattiin koko yö, jotta pysyivät\nhyvällä mielellä, ja tuskin he saivat kaikki kuntoon kello kolmeksi,\nkun musikantit jo saapuivat ja vieraita alkoi tulla.\n\nVieraita vastassa oli kylmää mehua ja kahvia, heitä tervehdittiin\ntrumpeteilla ja torvilla, ja kuuden tienoilla tanssittiin juhannussalon\nympärillä jo täyttä vauhtia. Ehrensvärdhän ei tanssinut, mutta me\nteimme piirin hänen ympärilleen ja vihdoin nostimme hänet ilmaan\nlaulaen ja hurraten. Suuri määrä talonpoikaiskansaa oli kokoontunut\nkatsomaan. Illallispöydät katettiin kaikessa kiireessä lehtimajoihin,\nja naurun ja laulun kaikuessa sekä maljoja tyhjentäin istuttiin\naterialla, kunnes alkoi tulla hämärä. Tämä ei estänyt meidän iloamme,\nvaan musiikki marssitettiin rekooliin ja nyt tanssittiin pitkä-polska\nsieltä ja ympäri juhannussalon. Kun vanhemmat herrasväistä alkoivat\nväsyä, jatkettiin piiriä ja pareja piioilla ja talonpoikaisemännillä\nauringonnousuun asti.»\n\n— Hihihihihii — hahahahahaa — siitä hän ei kerro mitään, että\nRibbing suuteli Greta-Liisaa, ja keskelle suuta lisäksi! Ja Ebbalta\npitkä-kapteeni ryösti pitkän hiuksen ja lupasi lähettää sen\nRuutukuninkaalle, joka siitä varmaan tulisi hyvin iloiseksi... Niin, ja\ntoiset herrat olivat lopulta niin iloisia, että menivät pitämään seuraa\ntalonpoikaistytöille ja jäivät sille tielleen — hihihihihii! Niin, ja\nhuvihuoneessa rannalla tavoitti kaunis luutnantti Carl Wendelian ja\n»kosi...\n\nTytöt säikähtivät yht'äkkiä, kun Krista uupuneena painui pitkäkseen ja\npaperit putosivat hänen käsistään. Huone olikin jo käynyt pimeäksi, ja\ntuvassa liikuteltiin ruoka-astioita. Kaikki päreet olivat loppuneet ja\nkynttilä oli palanut matalaksi. He olivat vaihtaneet päreet pihtiin ja\nniistäneet kynttilää, huomaamatta ajan menoa.\n\n— Mitä — oliko Krista taas kipeämpi ja oliko se heidän syynsä?\nvalittelivat tytöt, valmistuessaan nopeasti lähtemään. Äskenhän Krista\noli aivan terve, punaposkinen ja niin elävä, etteivät he olleet häntä\nkoskaan sellaisena nähneet. Ja niin hyvin kuin hän, Krista, osasi\nlukea, ei kukaan osannut koko kaupungissa. Skugge — ei varmastikaan\nsellaisia ääniä lähtenyt »Helsingin kirjasta!» Olisipa rovasti sillä\ntavalla lukenut saarnansa! Aivan näki, kuinka ihmiset tulivat ja\nmenivät ja puhuivat, ja näki senkin, mitä he ajattelivat. Mitenkä\nKrista osasikaan?\n\nKristan silmät katselivat suurina ja avonaisina läpi hämärän\nleikkisiskojen kasvoihin, jotka vuoron perään painuivat hänen puoleensa\nkiittämään häntä. Hän itsekin tunsi, että hänelle oli tapahtunut\njotakin ihmeellistä. Sitä ei osannut selittää, eikä hän yrittänytkään.\nHänestä tuntui siltä, kuin kaikki ihmiset ja tapaukset, mitä päiväkirja\nesitti, olisivat menneet hänen vereensä niin, että hän oli yhtä heidän\nja niiden kanssa ja oikeastaan puhui nyt omaa asiataan; hän ymmärsi\nkaikki nuo erilaiset ihmiset, pahat ja hyvät, ja kaikki olivat eläneet\nhyvin kauan sitten, hän itsekin! Ja hänestä tuntui, että Jumalakin\nkatseli heitä kaikkia näin sadan vuoden takaa ja ymmärsi heidät.\n\nKun leikkisiskot vaativat häntä lupaamaan, ettei hän kenellekään, ei\nSkuggellekaan, näyttäisi pitkän kapteenin kirjaa, niin Krista vain\nkiihkeästi tarttui papereihin ja varovasti työnsi ne vuoteensa pohjalle.\n\nEnsimmäinen tunne oli tällainen hyvin kaukainen, outo ja rauhallinen.\nMutta ei ollut kulunut pitkääkään aikaa, kun suuri levottomuus alkoi\nkiertää hänen tunnossaan. Ja se tuli niin tuskalliseksi, että ruumiskin\noli kuin paise. Hän koetti pysähdyttää sydämensä lyöntejä saadakseen\nselville, mitä hänelle oli tullut. Varmaan hän oli väsyksissä!\nMutta kun lapset nyt kokoontuivat hänen ympärilleen pyytämään, että\nhän riisuisi heidät vuoteisiin, niin hän vastasi heidän tuttuihin\nkysymyksiinsä ikäänkuin olisi lukenut vastauksensa kirjasta ja\nlapsetkin olisivat kuuluneet kirjaan ja he kaikki olisivat puhuneet\nsadan vuoden takaa. Krista ei löytänyt itseään ja haki turvaa lapsista,\njoiden suloisia, hentoja olkapäitä hän näin oli illoin pidellyt siitä\nasti kuin he olivat pieniä. Minähän olen hukkunut itseltäni, ajatteli\nKrista säikähdyksissään. Täytyyköhän minun pyytää, ettei minun rakas\nystäväni enää vie minua niin kauas eteenpäin ajassa.\n\nBeata Maria auttoi pienempiä sisariaan. Hänen tätinsä ei tänä iltana\nmuistuttanut hänelle, miten vaatteet oli pantava tuolille, hän ei\nedes kysynyt, olivatko lapset pesseet kasvonsa, kätensä ja jalkansa.\nEi hän myöskään pyytänyt Beat-Marieta hakemaan avuksi hoitajaa tai\nIiskenpoikaa. Kun lapset paitasillaan tulivat vuoteen ääreen ja Beata\nMaria alkoi lukea iltarukousta, yhtyi täti rukoukseen ja luki suurella\nuudella äänellä, jota eivät lapset tunteneet. Kaksoset, Lovisa ja Anna,\npäästivätkin heti ristitetyt kätensä laukeamaan eivätkä kuunnelleet\nrukousta loppuun, vaikka ymmärtäväinen Beata Maria torui heitä. Ja kun\ntäti alkoi uuden rukouksen, jota he eivät osanneet, karkasivat he pois,\nrupesivat juoksentelemaan huoneessa, huusivat, kaatuilivat ja itkivät.\nKrista-täti yhäti puhui ääneensä, puhui verestä ja elämästä ja kysyi ja\nkysyi.\n\n— Täti, kenelle täti puhuu? kysyi Beat-Marie, mutta täti ei vastannut.\n\nJo pihalta asti saattoi tuntea äidin askeleet. Hän tuli juoksujalkaa,\nhänen ympärillään oli kalliin yrtin tuoksu ja kaulassa se uusi\nkeltainen koru. Krista-täti oli nyt aivan hiljaa.\n\n— Tulin vain sanomaan teille yöhyväisiä, puhui Hedulla hengästyneenä. —\nPian, pian lapset vuoteeseen! Joko te olette lukeneet rukouksen? Ei saa\njuosta enää... Nyt pitää nukkua.\n\nHän puhui lapsilleen, nosti heidät vuoteisiinsa, jopa kietoi kädetkin\nheidän kaulaansa, mutta hänen ajatuksensa olivat tykkänään muualla.\nKrista tunsi hänen verensä käyvän kuumasti ja hänen haluavan päästä\nlähtemään täältä niin pian kuin suinkin. Varmaan sinne oli tullut joku,\njosta Hedulla piti.\n\nHänen yllään oli se pehmoinen vihreä puku, jonka kankaan hän oli saanut\nlahjaksi meren takaa. Mutta kuka hänelle oli tuonut tämän pyörryttävän\nyrttituoksun? Anna Kristina ei milloinkaan ollut nähnyt sisartaan\nnäin kauniina kuin nyt kynttilän valossa, joka hänen omassa kädessään\nkannettuna lankesi hänen kasvoilleen, povelleen, kaulalleen. Ei\nmilloinkaan Anna Kristina ollut tuntenut omaa huonouttaan ja rumuuttaan\nniin vastenmielisesti niinkuin nyt sisaren kukoistavan terveyden\nrinnalla. Hän oikaisi kätensä Hedullaa vastaan ikäänkuin haluten\nkädellään ryöstää itselleen siitä kappaleen... Hedulla ei nähnyt mitään\noutoa sisaressaan. Hän ajatteli omia ajatuksiaan.\n\n— Ehrensvärd tuli, sanoi hän kuumassa lyhyessä hengähdyksessä. — Hän\nkeskustelee Weckströmin kanssa Gagneurista. Mutta eihän meistä kukaan\nollut näkemässä sen haaksirikkoa. Isähän vain sen näki. Mitenkä siis\nvoisimme neuvoa, missä paikassa laiva tuhoutui? Meidän Eerikki uskoo,\nettä laiva jo on nostettu ja niillä hopeoilla nostetaan Susisaarten\nmuureja. Ah niin, mutta Ehrensvärd ei valehtele!\n\nKaikki, mitä Hedulla pienelle sisarelle puhui, sai hänen\nkuiskauksessaan toisen sisällyksen kuin se, mitä sanat antoivat.\nKristan korvissa Hedulla ilmaisi: hän on ihana ihminen, kaunis ja\nhyvä, hän tahtoo auttaa minua toteuttamaan minun isäni ajatusta. Minä\ntahtoisin kädelläni koskea noihin vaaleihin hiuksiin, minä tahtoisin\nlaskea pääni tuota poskea vastaan...\n\nKristaa, jonka pään alla pitkän-kapteenin päiväkirja vielä sijaitsi\nja joka siitä oli lukenut iloisesta elämästä ja iloisten ihmisten\njuhlista, vavahdutti sisaren koko salaperäinen ja hehkuva olemus.\n\n— Tunnetko? sanoi Hedulla, jo lähtemäisillään huoneesta ja painui\nsisarensa vuodetta kohden. — Hän antoi minulle lahjaksi pienen — hyvin\npienen — lasillisen kallista nardusta jostakin kaukaisesta maasta. Hän\noli ostanut lasin Sederholmin puodista. Weckström oli hyvin mielissään,\nkun eversti itse avasi lasin ja pani öljyä hiuksiini ja vaatteilleni.\nMutta hyvää yötä nyt, pieni sisar. Ulkona salamoi... Tiedätkö, mitä\neversti vielä sanoi? Mutta sinä et saa kertoa sitä Skuggellekaan: hän\nsanoi, että... minun pojastani voisi tulla kirkonrakentaja!... Katsos\nvain, miten ulkona salamoi. Mitä ovat ohrasalamat?\n\nJa Hedullan tuoksuva käsi sitaisi sisaren poskea, hänen katseensa\nvarmaan nähdessä jotakin aivan toista kuin sairaan tytön levottomat\nkasvot, joihin hänen puoliummistetut silmänsä olivat tähdätyt.\n\n— Weckström oli mielissään, kuiskasi hän vielä, pienen katkeran kareen\nväräyttäessä suupieliä. — Hän sanoikin Ehrensvärdille kömpelöön\ntapaansa: mutta kun ei rouva tahdo poikaa! Silloin Ehrensvärd katsoi\nminuun pitkään. Hänellä on niin kauniit siniset silmät. Itkeä voisi,\nkun hän katsoo... No niin, nuku, pieni sisar!\n\nHedulla hävisi tupaan. Pienen hetken erottui oven avautuessa hänen\nhahmonsa lieden punassa. Sitten kuuluivat nopeat askeleet pihalla.\n\nHän oli vienyt kynttilän mennessään. Hän oli unohtanut sytyttää\nyölampun. Kamari pimeni. Salamat välähtelivät.\n\nAnna Kristinan hauras olemus kiertyi tuskan kourissa. Tuska oli käynyt\nkiinni sekä sieluun että ruumiiseen ja runteli suojatonta kuin susien\nlauma. Hänen huulensa huusivat sisaren perään: sinulla on terveys ja\nnopeat askeleet, sinulla on kauneus ja elämän makeus — minä makaan\ntässä! Salamat tuntuivat tarttuvan hänen sanoihinsa ja lennättivät\nniitä riekaleina laen ja lattian välillä, — Minä tahdon ylös! huusi\ntyttö... Salamat nauroivat ja näyttivät hänelle tämän harmaan,\nkallistuvan huoneen, matalan katon painavat tukahduttavat parrut ja ne\nkepit ja salot, jotka ympäröivät hänen vuodettaan ja joiden avulla hän\nylettyi tuoliin, kaappiin ja pärevasulle.\n\n— Pysy siinä! sihisi hänen ympärillään.\n\n— Minä en jaksa! vaikeroi tyttö.\n\nJa se ääni hänessä, joka oli anonut kauneutta ja elämän makeutta,\nvaikeni nyt kokonaan. Hänen kylmiä, kuolleita jäseniään pisteli,\npoltti, venytteli ja veti kokoon. Ei hän kuitenkaan enää anonut\nterveyttäkään eikä nopeita askelia. Hän toivoi vain, että seuraava\nhetki olisi armollisempi kuin äskeinen. Salamat tuntuivat kiertävän\nhänen vuodettaan ja polttavan hänen jalkojaan ja käsivarsiaan. Nyt ne\ntarttuvat tukkaan...\n\nYht'äkkiä tuli huoneeseen lempeä valo, jota hän ennenkin oli nähnyt, ja\ntuttu ääni sanoi:\n\n— Pahasti särkeekö lapsiraukkastani?\n\nOh, rakas vanha Iiskenpoika seisoi vuoteen luona lyhtyineen ja ryhtyi\nnostelemaan peitteitä, jotka olivat luisuneet lattialle. Miten hyvä,\nettä hän tuli, melkeinpä tuntui siltä, kuin äiti olisi tullut. Kristan\ntuska laantui kyyneliin ja tärähtelevät jäsenet asettuivat. Vanha\npalvelija hieroi häntä hiljalleen, puheli ja nauratteli. Siellä oli\nsalamoinut kaiken iltayön, yläpytingissä oli ollut vieraita.\n\n— Pahaa untako näit? hymähti renki, vuoteen laidalla istuen. — Minäkin\npahaa unta näin. Ah, sellaista, ettei puhuakaan huoli. Mutta Anna\nKristina niin hyvä tyttö on, että enkelit vartiota pitävät.\n\nKrista käänsi kasvot pielukseen päin ja pudisti siinä päätään.\n\n— Rakas Iiski, paha olen, kiusauksen näin ja tuliset liekit. Paha\nhenki tuli ja käski halata nopeita jalkoja ja elämän makeutta. Ah,\nrakas Iiski, minä en tahtoisi maata tässä — miksi Jumala panee minut\ntähän, mitä olen tehnyt? Miksei Jumala ota minua pois, kun ei minusta\nkuitenkaan ole mitään hyötyä?\n\n— Ei itkeä pidä, _ei_... Kuinkas sitten minä itkeä saisinkaan, köyhä\nsyntisäkki... Et tiedäkään, miten hyvä meidän tähän asti ollut on,\net tiedä. Mutta nyt kovan ajan eteen panee — mikähän sitten lienee,\njoka panee. Kiittäkäämme ja ylistäkäämme sitä aikaa kuin ollut on,\neijaa! Enkös sitä ajatellut olekin, että mitähän tietänee nauru, joka\njälleen meidän vintillä kuuluu! Vanha piru siellä nauraa. Ei, ei auta\nmeitä suru suur... Vaan eipä moni muukaan huomisesta päivästään tiedä.\nNiinkuin Sederholmin Jannekin uskoo tullinhoitajan tyttären saavansa ja\nyötä päivää rahaa kuin heinää haravoi — hahhahhah: piru toisin tahtoo!\nJos et puhu, niin sanon. Tullinhoitaja tänään vanhalle Andenflychtille\nlupasi, että tälle tytön antaa ja Tukholmaan lähettää, pois Jannen\nsilmistä... Ei, ei tyttökään tiedä. Meillä krouvissa pikarin ääressä\nistuivat ja vierasta kieltä puhuivat.\n\nAnna Kristina ei enää valittanut. Vasta oli Wendelia ollut täällä ja\nnauranut toisten tyttöjen kanssa — Maria Magdalena-raukka!\n\nPolvillaan Anna Kristinan edessä kuiskutteli vanha palvelija vielä,\nettä provianttimestari oli käskenyt pihan lakaista ja tallit, navetat,\npuodit puhdistaa, koska hän vieraita odottaa.\n\n— Hahhah, lapsi parka, et arvata taida, keitä vieraita odottaa!\n\nKrista kohoutui istualleen ja sanoi kauhuissaan:\n\n— Viipurin sukulaisia?\n\nIiskenpoika vastasi:\n\n— Ostajia odottaa, talon myydä tahtoo ja paremman ostaa.\n\n— Talon myydä tahtoo? toisti tyttö, valahtaen kylmäksi ja jääden\nliikkumattomana istumaan.\n\nRenki itki, pää haudattuna sairaan tytön peitteisiin.\n\n— Ja minut pois ajaa, palveluksestaan pois ajaa, en kelpaa hänelle,\nkerjäämään käski... Vaan mitämaks meidän oma kauppamies taas kaivolle\ntulla suvaitsee ja katsoo talonsa perään...\n\nPieni Beat-Marie oli kavunnut vuoteestaan ja juoksi tätinsä vuoteelle,\nsillä hän pelkäsi!\n\nKaksosetkin heräsivät ja alkoivat itkeä. Syyskesän kirkas aamu jo\nvalkeni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänä aamuna, niillä tunneilla, jolloin paimenen torvi kuului Suurkadun\npäästä, saapui Skugge erikoisen virkeänä salkkuineen Weckströmin\ntaloon. Hän ei ottanut uskoakseen, kun renki, joka pihaa lakaisi,\nsanoi Anna Kristina Jaakopintyttären tänään huonosti voivan. Nuori\nneitihän oli voinut niin hyvin viime päivinä, Skolastika Uhrväderin\nja Keppi-Saaran hierominenhan oli vaikuttanut hyvää, Jumalan kiitos.\nVaan mitä olikaan talossa tapahtunut? Provianttimestari ajoi partaansa\nikkunan ääressä, mihin hän oli nostanut peilin nojalleen jotakin\ntinakannua vastaan. Hän ei ollut näkevinään, kun Skugge hänelle nosti\nhattuaan. Pitäisiköhän tykkänään lähteä pois? Mutta hän vaistosi, että\nAnna Kristinaa ehkä uhkasi jokin vaara, joten hänen, Skuggen, läsnäolo\noli tarpeellinen, ja lisäksihän hänellä oli asiaa rouva Weckströmille.\nHän oli vihdoinkin laatinut kiitoskirjeen, jonka Hedulla oli pyytänyt\nhänen kirjoittamaan hyvin arvoisalle Anna Hindrikintytär Schmidtille\nLyypekkiin, ja halusi mielellään lukea sen molemmille sisaruksille. Hän\nuskoi, että molemmat olisivat kirjeeseen tyytyväiset.\n\nSillä hän oli, Jumalan avulla, kirjoittanut kauniin kirjeen. Siinä\noli selitetty, minkä ilon hyvin arvoisan rouva Anna Hindrikintyttären\nkirje oli tuottanut, puhumattakaan lahjasta, joka oli näyttänyt vanhan\nHansa-kaupungin Herranhuoneen jalon hahmon ja innostanut häntä, Hedvig\nUlrika Weckströmiä, panemaan kaikki voimansa alttiiksi, jotta hänen\nsyntymäkaupunkinsa, Helsinkikin, saisi jalon kirkon Herran Jumalan\nasua. Vielä paljon muuta oli Skugge pannut kirjeeseen, kuvauksen\nvanhasta kotitalosta Läntisen Kirkkokadun varrella, kirkosta, joka\nvuoti, lapsista ja linnoitusrakennuksista ja...\n\nVaan tässäpä rouva Weckström itse jo tulikin — mitä on tapahtunut?\nVarmaan herrasväki oli lähdössä Wetterille ristiäisiin — lapsihan\nkuuluu olevan niin heikko, että pitää kiirehtää kastamista. Kun talon\nemäntä pudisti päätään ja tuntui nielevän jotakin palaa, joka oli\ntakertunut hänen kurkkuunsa, Skugge hymyillen otti laukusta esille\nkirjeen ja pyysi molemmille sisaruksille saada sen lukea. Kirje oli\nniin kauniilla käsialalla kirjoitettu, että se Anna Kristinalle olisi\nollut todellinen silmienkin ilo, mutta tämä vanhempi sisar vain kiitti,\nkiitti moneen kertaan, vaikkei luonut kirjoitukseen katsettaankaan.\nKuitenkaan ei hän Skuggelle antanut kirjettä takaisinkaan, ennenkuin\ntämä sitä, pikkuisen pettyneenä, nimenomaan pyysi.\n\n— Olette suuresti, Hedvig Ulrika Jaakopintytär, autuaasti nukkuneen\nisänne näköinen, sanoi Skugge jotakin sanoakseen. — Vaan mitä on\ntapahtunut, jos rohkenen kysyä?\n\n— Odotetaan vieraita.\n\nHedullan kulmakarvat vetäytyivät aivan likitysten ja silmien\nyläpuolelle kohosi kaksi punaisten marjain näköistä veripussia, jotka\nsilisivät heti, kun hän lakkasi puhumasta.\n\nTalon rouva oli sen näköinen, että Skugge päätti nopeasti lähteä\nkotiin. Mutta sitäkään ei Hedulla suvainnut, vaan viittasi naurahtaen\nhäntä menemään Kristan luo, niin, niin, niin, sinne vain...!\n\nSkuggella oli tänään mukanaan erikoinen tuotava ystävättärelleen.\nSe oli tällainen pieni Codex, jonka hän oli saanut lainata ja jonka\nhän toivoi tuottavan vaihtelua nuorelle neitoselle. Siinä oli kyllä\nsekaisin yhtä jos toistakin. Toisille kirjoituksille sai nauraa,\ntoisille itkeä: Historja sokeasta kuninkaasta ja Phoenix-linnusta,\nKuvaus suuresta jahtijuhlasta, joka muinoin Ruotsinmaassa pidettiin,\nHistorja suuresta mahtavasta ja voitokkaasta Pohjan Leijonasta ja hänen\nkuolemattomista mainetöistään Narvan luona, Uskollisen patriootin\nkristillisiä ja hyväätarkoittavia ajatuksia vertailusta Ruotsin\nkuninkaan Kaarle XII Suuren ja Makedonian kuningas Aleksanteri Suuren\nvälillä, Neuvoja miten poistetaan tahroja erilaisista kankaista, miten\nlääkitään ruusutautia, kihtiä ja luuvaloa, miten valmistetaan mustetta\n— tästä aiheesta oli monta reseptiä ja nämä Skugge olikin luvannut\nystävättärelleen hankkia —, Erään kuolemaan tuomitun miehen testamentti\npojalleen ennen mestauspölkylle nousua, ja paljon muutakin sisälsi\nmainittu Codex. Skugge oli päättänyt tänään lukea Anna Kristinalle\n»Relatsionin pyhästä Eerikistä ja hurjasta pakanasta nimeltä Lalli»,\nmutta kaikkein ensimmäiseksi hän päätti ilahuttaa neitoa arvoituksella,\njommoisia käsikirjoituksessa myöskin oli. Tervehdittyään ja kysyttyään\nneidon vointia hän puhui:\n\n— Suvaitseeko Anna Kristina Jaakopintytär antaa vastauksen\narvoitukseen: Mikä se on, jonka sinä ja minä näemme joka päivä, mutta\nkuningas harvoin, ja Jumala ei milloinkaan?\n\nSkugge odotti jännittyneenä, keksisikö hänen viisas ystävättärensä\ntähän vastauksen.\n\nNyt vasta, kun tytön kasvoihin tuli eloa, Skugge huomasi, että ne\nolivat olleet tykkänään sammuksissa. Mutta tämä huonepa olikin niin\npimeä, että kului aikaa, ennenkuin valottomuuteen tottui. Krista lausui:\n\n— Minä ja sinä näemme toisemme, kuningas näkee harvoin toisen\nkuninkaan, mutta Jumala ei näe koskaan toista Jumalaa!\n\nSkugge, iloaan hymyillen, tarttui pieneen valkoiseen käteen ja vei sen\nsuutaan vasten.\n\n— Ah, Anna Kristina, mikä Jumalan armoitettu te olette vaimojen seassa.\nArvoituksen vastaus kuuluu - vertaistaan.\n\nKrista Suthoff odotti nyt hetkeä voidakseen päästä puhumaan\nahdistuksesta, joka häntä vaivasi, mutta hänen ystävänsä näytti olevan\nniin täynnänsä intoa opettamisesta, mitä hän oli täksi päiväksi\nvarannut, että tyttö vaieten antautui opetettavaksi.\n\n— »Anno 1150 saapui Ruotsin kuningas Erik IX Suomeen suuren sotajoukon\netunenässä, pakottaakseen ne, jotka vesien varsilla asuivat,\nvastaanottamaan kristillisen uskon. Ja onnellisen tappelun jälkeen\nvalloitti hän Turun läänin. Sitten kun tämä oli tapahtunut, matkusti\nhän takaisin Ruotsiin ja määräsi pyhän Henrikin, joka Englannin\nmaalla syntynyt oli, piispaksi Turkuun. Vaivoja kysymättä tämä ryhtyi\njohdattamaan kansaa totista Jumalaa palvelemaan, rakennutti kirkkoja\nja meni niinhyvin ylhäisen kuin alhaisenkin tykö, opettaakseen heitä\nkristillisen opin pääkappaleissa. Silloin tapahtui, että hän tuli\nsuomalaisen aatelismiehen tykö, nimeltään Lalli, joka silloin sattui\nolemaan poissa. Ja koska hän matkasta väsynyt oli, pyysi hän väsynyttä\nruumistaan virkistääkseen...»\n\nSkugge keskeytti lukemisensa ja katseltuaan ikkunaan virkkoi:\n\n— Provianttimestaripa tulee tänne... Mikä nyt olla mahtaa, sillä\nkoskaan en tiedä hänen täällä käyneen. Ja hänellä on yllään\nruosteenpunaiset samettiliivit ja peruukki...\n\nHän nousi seisoalleen ja hänelle tuli tunne, että pitäisi lähteä\npakoon. Kuitenkin hän samassa jälleen istuutui: eihän hänellä ollut\nmitään pahoja tekoja omallatunnollaan provianttimestariin nähden,\ntiesihän koko kaupunki, että hän kävi täällä lyhentämässä sairaan\npitkiä päiviä.\n\n— Lukekaa, sanoi hänelle Anna Kristinakin, ja tällä kertaa\nmalttamattomuudella, joka oli hänen lempeälle luonteelleen vieras. —\nOliko Lalli aatelismies?\n\n— Niin väittää kronikoitsija tässä.\n\n— Kerran, keskeytti Krista nyt jälleen, — puhui setä Streng, että hän\noli vakaa talonpoika, joka ei kärsinyt, että vieras herra tuli taloon\nja otti omin luvin...\n\nNämä sanat kuuli provianttimestari ovea avatessaan ja otti ne omiksi\naseikseen.\n\n— ... vieras herra tuli taloon ja otti omin luvin: niinpä näkyy! Mutta\nminäpä tulen sanomaan, ettei minun talossani otetakaan omin luvin...\n\nSekä maisteri että hänen opetuslapsensa yrittivät selittää, että he\ntutkistelevat Pyhän marttyyri Henrikin kronikkaa ja Skugge, painaen\nkäsikirjoitusta rintaansa vastaan ristittyjen käsiensä varassa,\nkehoitti provianttimestari Weckströmiä istumaan ja kuuntelemaan\nsamaista pyhää relatsionia, mikä olisi terveellinen jokaisen kristityn\nja Ruotsin alamaisen tuntea.\n\nWeckström näytti ensi hetkessä käyvän neuvottomaksi ja jatkoi äskeistä\nystävällisemmin:\n\n— Taitaa olla hyväksi, että kipeälle selitetään kristillisiä\npääkappaleita. Mutta minä ihmettelen, ettei Skugge vie opetuslastaan\nomaan taloonsa, vaan tulee vieraaseen taloon. Katsoisin soveliaaksi,\nettä Skugge yksintein ottaisi hänet mukaansa. Tarkoitan mitä sanon.\n\nSkugge katsoi puhujaan mykkänä kummastuksesta.\n\n— Mihin minä hänet kodistaan veisin? pääsi häneltä vihdoin.\n\nNyt naurahti Weckström pahasti:\n\n— Jaa, siinäpä se onkin asia! Minä olen antanut hänen olla tässä\nkuluttamassa taloani ja tavaraani, mutta jos hän elämällään tuottaa\ntalolleni häpeää, niin se on loppu!\n\n— Weckström, _Weckström_... Kiittäkää tätä enkeliä siitä, ettei kaikki\nJumalan siunaus vielä ole poikennut talosta...! Eikö hän asu isänsä\nkodissa ja konnulla, Jumal'avita!\n\nMolemmat miehet seisoivat kiihtyneinä vastakkain. He eivät nähneet,\nettä Hedulla tuli kamariin.\n\n— Et näy tietävän, suunsoittaja, että koko kaupunki puhuu sulhasesta,\njoka kirjanoppineen varjon alla käy täällä makaamassa...\n\n— Hävetkää!\n\nSkugge seisoi, vapisevat nyrkit pystyssä Weckströmin edessä.\nProvianttimestari kävi kiinni nuoren miehen ranteisiin, mutta niissäpä\nolikin enemmän voimaa kuin hän olisi luullut.\n\n— Miksette nai häntä — ottakaa hänet ja naikaa! sanoi Weckström,\nviitaten Kristan vuodetta kohden. — Tuollainen enkelihän olisi sovelias\noppineelle ja jumaliselle nuorelle herralle. Hehhehheh.\n\nKrista oli vaipunut harmaiden vällyjen peittoon. Hedulla seisoi vuoteen\nedessä ja jokainen hänen hiuskarvansa näytti muuttuneen neulaksi,\njoka on kastettu myrkkyyn. Hän valmisti ratkaisevaa sanottavaa, mutta\nWeckström väisti hänen katsettaan ja kuivaa yskähtelyään, ja Skugge,\nsuuren mielenliikutuksen vallassa, ottikin nyt puheenvuoron. Hänkin\nhaki sanoja — tuli vain pieniä huudahduksia. Hän etsi Anna Kristinan\nkättä — hän tapasi vain karkean peitteen. Ah ja oh...! Vihdoin hän\npolvistui ja löysi vällyistä pienen käden.\n\n— Kiitän Jumalaa, joka kaikki kääntää siunaukseksi. Tuskinpa\nolisin koskaan uskaltanut, mutta nyt kysyn sinulta, Anna Kristina\nJaakopintytär, kysyn Jumalan ja ihmisten edessä, tahdotko tulla\nkihlatuksi morsiamekseni...? Ja sitten kun nyt olen tämän kätösen\npuristuksesta ymmärtänyt myöntävän vastauksesi, olkoon viimeiseni,\nniinkuin ensimmäiseni: Kiitetty olkoon Herra... Hän, meidän jalkaimme\nlyhty ja meidän osamme...!\n\n— No niin, nyökäytti Weckström naurahtaen, — sehän kävikin hyvin, piru\nja helvetti!\n\nSilloin tuli Hedvig Ulrika uhkaavana hänen vierelleen:\n\n— Ja nyt puhumme me pari sanaa.\n\nKihlatut jäivät hämärään kallistuvaan kamariin kahden.\n\n\n\n\nIV\n\nKAUKAISET KAIVATUT\n\n\nMathias Weckström, kenttäprovianttimestari Susisaarten\nlinnoitustoimessa, torkkui kuormamiestensä keskellä olkikuvolla uunin\nkupeessa majatalon tuvanpermannolla, toisella puolellaan Asikkalan\npappi, toisella puolellaan Ruhan kapteeni, kun miespihaan ajettiin\naisakellolla ja jalkojen tömistely narisevassa lumessa antoi tietää\nuusien matkamiesten tässä tulipalopakkasessa pyrkivän huoneen suojaan.\n\nProvianttimestari heräsi koiranunestaan ja loputtomista ikävistä\nja sekavista ajatuksistaan aisakelloon — muut eivät näyttäneet\nkuulevan mitään, ei Asikkalan pappikaan, joka äänestä erotti kaikki\ntämän maanäären kellot ja kulkuset, jopa tiesi, olivatko ne valetut\nTukholmassa vaiko Saksanmaalla. Ja niinkuin jokainen oli vakuuttanut\nvain puoleksi tiimaksi haluavansa lämmittelemään ja syöttämään\nuupuneita hevosia! Puolesta tiimasta oli tullut moninkertainen,\nsen Weckström hätääntyneenä tunsi ruumiissaan, kelloa ja kukkoa\nkysymättäkin, aika kului ja hukkaantuneen ajan mukana kaikki\nansaitsemismahdollisuudet, edut ja onnelliset sattumat, mitä nykyinen\nHelsinki tarjosi. Jumaliste, hänestä tulee vielä keppikerjäläinen ja\nlautastennuolija, sillä muut ovat saaneet hyötyä saaliista sen aikaa\nkun hän, Weckström, on maannut kykenemättömänä! Hänellä on totisesti\nkiire kotiin, kiireempi kuin milloinkaan ennen. Murjottava hätä\nkiskoi häntä luita ja ytimiä myöten, kun hän ajatteli, mitä häneltä\noli mennyt hukkaan. Eikä hän enää muuta voinut ajatella. Hän vatvoi\nsamoja ajatuksia yötpäivät. Jospa olisi tietänyt, mitä Helsingissä oli\ntapahtunut ja mitä oli menetetty. Ne uutiset, jotka eksyivät näihin\nkaukaisiin maanääriin, olivat kulkeneet niin monen suun kautta, ettei\nymmärtänyt, missä oli pontta ja missä perää. Ja niin hän nyt uudestaan\nja uudestaan märehti huonoja kauppoja, mitä oli tehnyt ja hyviä\nkauppoja, mitä muut Helsingin kauppamiehet ja porvarit olivat tehneet.\n\nPoltetauti oli tavannut hänet Sysmän pitäjässä keskellä parasta\nviljanostoa. Ei yhtä päivää hän elämässään aikaisemmin ollut\nsairastanut, vaikka ennenkin oli ajanut sulaan, niinkuin nyt. Heintzius\noli pappilassaan antanut hänelle viinaa, saunaa ja kupparinsarvea —\nolisi antanut tyttärensäkin, jos Weckström vain olisi ollut naimaton\ntai leskimies. Ja Maria Benedicta olisikin ollut hyvä kauppa, suuret\nmaakartanot ja muut myötäjäiset olivat kaikki Heintziuksen tyttäret\nsaaneet miehelle mennessään. Mutta »rikkaan Suthoffin» tytär pysyi\nelossa ja synnytti ahkerasti maailmaan tyttäriä. Ensimmäinen jo oli\nisälle pettymys ja kun niitä sitten tuli kaksi yht'aikaa, niin siinä\njo kärsivällisyys loppui. Vie suohon, oli hän sanonut Lastikalle,\njoka toi hänelle tiedon kaksosten syntymisestä. Johan Bockilla, hänen\nvanhalla ystävällään oli yllin kyllin vaivaa ja vastusta seitsemästä\ntyttärestään, jotka piti saada naitetuiksi. Molemmat vanhemmat itkivät\nRuutukuningasta, joka oli ollut molempien sulhanen! Vie suohon! —\nmitäpä siinä muutakaan saattoi sanoa, kun ajatteli, että olisi voinut\nsyntyä poikia, joista olisi ollut niinhyvin iloa kuin hyötyäkin.\nVähällä olikin ollut, ettei hän tälle tielleen jäänyt. Asikkalaan asti\nhän Sysmän mahtavan rovastin rohdoilla oli päässyt, mutta Asikkalan\nköyhän papin porstuanperäänpä vitsaus hänet sitten kaatoi. Jos Etoile\nolisikin ollut hänen rekensä edessä tällä matkalla, niin nopeasti olisi\njään pettäessä päästy rantaan eikä tautia olisi tullut ensinkään.\nSellainen oli se luontokappale, ei ihmistäkään niin ikävä ole kuin\nsellaista viisasta luontokappaletta. Hän, Weckström, oli yhtä kaikki\npäässyt pystyyn pitkästä taudistaan ja lähestyi nyt kotoaan.\n\nSilloin lähtiessä oli suunnilleen adventtipyhien aikaa ja nyt oli\nmaaliskuuta ja keli teki loppua. Tämän maaherrakunnan maantiet olivat\nhirsien ja muonan kuljetuksissa menneet pahemmiksi kuin sotien aikaan:\n»maailman vahvinta linnoitusta» muurattiin Helsingin Susisaarille,\nkaupunki oli täynnä uutta kansaa, joka tarvitsi syötävää, juotavaa,\nvaatetta ja elämän koreutta. Helsingin porvarien täytyi väkisin\nvaurastua, jos vähänkin osasivat kaupantekoa — ja osasivathan he, Herra\nparatkoon! — vaikka huusivatkin majoituksen vaivoja ja rasituksia. Hän,\nMathias Weckström, oli maannut poltetaudissa sill'aikaa kun ystävät\nvetivät verkkoonsa nekin ansaitsemiset, jotka kuuluivat hänelle. Mitä\nolikaan tapahtunut Kluuvin varsilla sill'aikaa kun hän makasi Asikkalan\npapinkartanossa?\n\nHuhujahan oli tullut niinhyvin Sysmään kuin Asikkalaan asti. Oli\npuhuttu yhä uusista laivoista, joita rakennettiin, tehtaista, joita\nperustettiin, kivitaloista, jotka alkoivat kohota, ja aateliskilvistä,\njoita ansioituneille — ansiottomillekin — oli lahjoitettu. Kuninkaan\nparantumisesta ei enää ollut toivoa. Hänen henkeään ylläpidettiin\nkultakeitoksella, jota ulkomainen henkilääkäri keitti. Kukaties\njo tällä matkalla saataisiin kuulla kuninkaallisten sielukellojen\nsoivan. Pitkissä mutkittelevissa ylämäissä, jolloin miehet astuivat\nalas kuormiltaan ja kapteeni, pappi ja provianttimestarikin kävelivät\nlämpimikseen, oli kapteenikin kertonut uutisia. Mutta hän puhui\nmieluimmin Ruhan asioista — Ruha oli hänen kartanonsa Orimattilassa\nja siinä oli hänelle nykyään maailmaakin tarpeeksi. Helsingin\nvarallisimmat porvarit olivat häneltä, kapteeni Löfvingiltä, tilanneet\nlampaita, niitä hänen kuuluisia spanjalaisiaan. Hän ei läheskään voinut\ntoimittaa niitä niin paljon kuin niitä häneltä tahdottiin.\n\nKerran ylämäessä, kun ei asikkalainen astunutkaan kävelemään, vaan\nWeckström ruhalaisen kanssa kahden asteli hevosen jäljessä syvien\nuurteiden halkomaa vastamaata, kysyi provianttimestari ikäänkuin\nsattumoisin, oliko kapteeni kuullut jotakin hänen kotoväestään,\nolivatko terveinä ja hengissä siellä _hänen talossaan_ Läntisen\nKirkkokadun varrella — ja siihen oli Löfving vastannut, että kävihän\nhän Uudessa-Helsingissä silloin kun siellä raastuvassa oli esillä se\npellavansiemenjuttu, ja kävi Suthoffin talossakin. »Paremmalla puolella\nkrouvia» istui Susisaarten rakentajakin, ruhalaisen vanha ystävä,\nupseeriensa kanssa — hän, Löfving, oli itse tyhjentänyt haarikan heidän\npöydässään ja Suthoffin tytär, nimittäin rouva Weckström, oli pariin\notteeseen käynyt krouvihuoneen läpi ja katsonut, ettei herroilta mitään\npuuttunut.\n\n»Parempi puoli» — oliko Weckströmin talossa sitten nyt tosiaan\nsellainenkin?\n\nOli se sellainen. Ehrensvärdhän itse oli auttanut Suthoffin tytärtä ja\nSusisaarten iloiset maalariherrat ja kaupungin kuvientekijät olivat\nsinne tehneet kuvia ja veistoksia. Rahaa siellä tuli taloon vahvasti!\n»Kellariin» mentiin nykyään oikein kadulta, niinkuin ennen oli menty\n»huonommalle puolelle», ovet olivat vierekkäin ja uuden krouvin\noven päällä riippui komean näköinen hopealaiva viittaamassa tietä.\nTaitavasti oli kaikki tehty — tiesihän sen, kun linnoituksen herrat\nitse olivat olleet rakentamista johtamassa. Taitavasti oli seiniin\nja oviin maalattu iloisia tai tunteellisia siraatteja. Bachukselle,\njoka istui hajasäärin tynnyrin päällä, oli annettu Stierin, vanhan\napteekkarin naama, Burtzilla oli pitkäkorvaisen metsäkoiran kasvot\nja... niin, pianhan provianttimestari saisi kaiken nähdä omin silmin.\nMukavaa siellä oli istuskella, tässä uudessa »Hopealaivassa»,\nEhrensvärd oli sanonut, että kun ei hän saanut merenpohjalta Suthoffin\nlaivaa, niin tämä kellari, tämä »Hopealaiva» nyt tuo takaisin\nmenetettyjä hopeita.\n\nWeckström kuunteli vaieten, horjuen suuttumuksen ja ilon vaiheilla.\nHedvig Ulrika oli uskaltanut ominpäin käydä muuttamaan krouvin! Ja\npanemaan uuden osan nimeksi »Hopealaiva». Ja uusi liike tuotti noin\nhyvin, jos sai kapteenia uskoa. Mutta ei suinkaan Hedvig Ulrika sentään\naivan yksikseen ollut tähän ryhtynyt: Govinius oli voinut häntä auttaa,\ntaikka Ehrensvärd — etteihän vain olisi ollut hän, joka Weckströmin\ntalossa oli isännöinyt!\n\nOdottakaa, odottakaa! päätteli Weckström istuessaan vanhoissa\nsudennahkaturkeissaan reessään, joka tuntui väljältä sitten kun\npoltetauti oli häntä laihduttanut, silmiensä edessä Uusihevonen, jonka\ntarkoista korvista saattoi päätellä ei yksin mitä tapahtui edessäpäin,\nvaan mitä tapahtui takana kuormajonossa ja ylt'ympärillä metsissä ja\ntölleissä. Asikkalan pappi oli kehunut tämän hevosen ajeltuaan sillä\nsinä aikana, jolloin Weckström nautti hänen vierasvaraisuuttaan, ja\nWeckströmkin rupesi tottumaan siihen sitten, kun se Päijännejärven\njäällä oli hyvästi pitänyt puoliaan susilaumaa vastaan.\n\nHitaasti kuluivat matkat tällaisella kelillä. Weckströmin oli kiire\nHelsinkiin omin silmin näkemään, mitä sekä kaupungissa että hänen\nkotonaan Läntisellä Kirkkokadulla oli tapahtunut. Ne olivat kukaties jo\nkaikki uskoneet hänen jäävän sille tielleen. Ehkäpä Suthoffin tytärkin\noli sitä toivonut, kukaties hänellä jo oli kosijakin katsottuna. Ehkäpä\njoku Susisaaren herroista, kukaties rakentaja itse — ainahan herrat\njollakin tavoin selviytyivät aviovaimoistaan.\n\nTäältä tullaan, täältä tullaan, jumaliste! pani kenttäprovianttimestari\nitsekseen. Hän olisi halunnut ajaa nopeammin, mutta ei malttanut jättää\nkuormiaan, ja Ruhan kapteeni ja Asikkalan pappi hyvänhyvyyttään tekivät\nhänelle seuraa. Kuormat olivat raskaassa lastissa, kaksi hevosta oli\njo täytynyt jättää tielle ja siirtää niiden säkit uusille hevosille.\nYstävä oli Ruhan kapteeni, vaikka tällä kertaa hän jostakin asiasta\ntiesi enemmän kuin kertoi — Weckström kuuli sen hänen ylenmäärin\nrauhallisesta äänestään ja siitä, että hän nopeasti siirtyi puhumaan\njoistakin toisista lampaista, jotka olivat vieläkin paremmat kuin nämä,\njoita hän nyt levitti.\n\nMitä Ruhan kapteeni yhtä kaikki mahtoi tietää Hedvig Ulrikasta?\nVarmaankin hän Hopealaivan kellarisalissa toimitti muutakin kuin kulki\nsiitä läpi. Varmaan hän istui mukana pöydässä ja nauroi linnoituksen\niloisten herrain seuraksi? Ja tuskinpa hän milloinkaan peitti päänsä,\nvaikka hänelle olisi tuonut myssyn Lyypekistä. Eikö liene rakentanut\ntätä uutta kellaria vain saadakseen naurattaa Susisaarten herroja.\nPitkä kapteeni kutsui Hedvig Ulrikaa kellahtavaksi vahakynttiläksi,\njonka puoleen he kaikki pyrkivät kuin yöperhoset.\n\nHedvig Ulrika tuotti taloon rahaa.\n\nJa rahaa, jumaliste, tarvittiin ja tahdottiin. Piru vie, Weckström\noli saanut kylläkseen köyhän elämästä. Hän oli myllärin lapsi eivätkä\nmyllärin lapset useinkaan joudu leivän nälkään. Mutta hänen kaltaisensa\nnäkivät muuta nälkää. Heitä seisotetaan isoisten porstuvissa, heitä\njätetään pois heidän juhlistaan, heitä ei kutsuta heidän lastensa\nkummeiksi, heidän kirkonpenkkinsä on takana pienten porvarien\nkirkonpenkkien joukossa heillä teetetään palveluksia, jotka maksetaan\npienillä juomarahoilla, heitä ei edes ehdoteta raatimiehen toimeen.\nHeitä nimitetään »sinuksi» niinkuin lautastennuolijoita.\n\nWeckström oli uskonut tämän asiaintilan muuttuvan, kun hän nai\nSuthoffin tyttären. Mutta Suthoffin rikkaus meni hopealaivassa\nmerenpohjaan eikä hänen nimensä saanut rauhaa maanpäällä. Se\nkummitteli. Puhuttiin Suthoffin talosta ja Suthoffin pihasta ja\npuhuttiinpa yhä Suthoffin tyttärestäkin. Eikä tarkoitettu Anna\nKristinaa, Hedvig Ulrikan sisarta — Anna Kristina oli helsinkiläisille\nollut vain Krista, synnitön ja sukupuoleton Krista, josta ei sanottu\n»neiti Suthoff» eikä Kristina Jaakopin tytär, vaan »Krista». »Suthoffin\ntytär», se oli hänen vaimonsa Hedvig Ulrika. Rampa tyttöhän nyt kyllä\noli hassun maisterin morsian, mutta sepä ei ollut nostanut hänen\narvoaan. Ja olipa aviomiehelle kerrottu — niin, senkin kertoi Hedvig\nUlrika itse, toisenkin kerran koreissaan tullessaan krouvikamarista,\nWeckströmin vanha rahalaukku täytenään kaulalla —, että Susisaarten\nherrat puhuttelivat häntä »neiti Suthoffiksi». He, sanalla sanoen,\nkohtelivat hänen vaimoaan niinkuin kohdellaan kapakkapiikasta, vaikka\nhe juuri sillä hetkellä näkivät hänen aviolastensa juoksevan äitinsä\nhelmoissa.\n\nNäitä ajatellessa oli Weckström näkevinään silmissään vaimonsa\nsellaisena kuin hän oli lähdön aamuna adventin aikaan. Palovartijat\nhuusivat kolmatta tuntia, kaupungin kukot lauloivat joka puolelta ja\nuusi hevonen seisoi portaiden edessä, pää riipuksissa niinkuin hevosen\non tapana lähdettäessä pitkälle matkalle. Alatuvan hahloista oli\nkannettu kuumennettu naurispuuro ruokahuoneen pöydälle ja Weckström\npisti siitä suoraan, lusikallisten lomassa haukaten voileipäpilppua,\nminkä päällä oli paksu viipale sianlihaa. Vaimo tuli keittiöstä\nhuoneeseen, näki kynttilän palavan isolla karrella, laski käsistään\neväsvakan ja etsi kynttiläsaksia. Weckström sylkäisi silloin sormiinsa,\notti pois karren ja polki sen jalkateränsä alle. Hän tiesi, että se\nharmitti Hedvig Ulrikaa, niinkuin sekin, ettei hän naurispuuroonsa\nkäyttänyt lautasta, vaan pisti sitä tinakauhalla suoraan padasta.\nMutta Weckströmiä harmitti häntäkin. Tänäkin yönä oli hän turhaan\nsuostutellut vaimoaan vapaasta tahdostaan tulemaan vierelleen. Hedvig\nUlrika oli joka kerta otettava väkisin.\n\nPitikö tässä lopultakin uskoa Lastikan olevan oikeassa väittäessään,\nettä poika syntyy vain silloin, kun vaimo kaikesta mielestään ja\nvoimastaan sitä halajaa.\n\nAlkuvuosina vaimo sentään puhui, kun häneltä kysyttiin, ja syytti\nisänsä kirousta ja mielensä vastahakoisuutta. Mutta viime aikoina hän\nusein pusersi huulet kiinni eikä edes nostanut riitaa. Nytkin, tuossa\nliikkuessaan keittiön ja ruokahuoneen välillä olivat huulet kuin pieni\nympyriäinen marjamätäs — mies tiesi hyvin, että täytyi käyttää sekä\nkieltä että hampaita erottaakseen huulet toisistaan. Ja niiden alla\nolivat hampaat kuin lukittu luuportti.\n\nRouva tuli ja otti käteensä eväspullon, näki, että se oli vajavainen,\nja meni keittiöön sitä täyttämään. Mies kuuli hänen käskevän\nsisäpiikaa ja kauniisti puhuvan rengille — olisipa hän joskus tuolla\näänellä puhunut miehelleenkin: niinkuin virttä olisi veisannut.\nProvianttimestari meni hänen perässään, odotti hetkeä jolloin he olivat\nkahden ja sanoi:\n\n— Poikia pitää saada, ei enää mitään tyttölapsia. Kunhan nämäkin nyt\nsaa naitetuiksi.\n\nSilloin Hedvig Ulrika punehtui, niin että hän oli kauttaaltaan niinkuin\nkypsyttään nuokkuva marja, ja ylettömän paksu keltainen palmikko tuntui\nkuin kiviriippa painavan hänen päätään alaspäin. Hänen silmäripsensäkin\nolivat painuksissa eikä hän virkkanut sanaakaan. Yht'äkkiä hän yritti\nnousta penkiltä, jolle oli asettunut voi-vakkasta täyttämään, mutta\nWeckström asettui hänen eteensä ja jatkoi:\n\n— Muistaa nyt, että kun minä tulen takaisin, niin on tullut\nymmärtäväiseksi. Muuten minun taas täytyy puhua papille. Ja sitten\npitää peittää pää niinkuin vihityn naisen sopii eikä juoksennella tukka\nalasti. Onhan myssyjä.\n\nWeckström tunsi, ettei tällä kertaa sopinut puhua enempää näistä\nasioista. Hän tahtoi näin matkalle lähtiessä olla hyvä ja niinpä\nhän silmillään etsi kynttiläsaksia, jotka olivatkin kaikkinaisten\nevästarpeiden varjossa, siisti kynttilän näillä messinkisillä saksilla\neikä sormillaan ja katsoi vaimoonsa, tokko hän huomasi miehen haluavan\nsovintoa.\n\nMutta vaimossa ei näkynyt katumuksen merkkiä. Vai oliko pidettävä\nkatumuksen merkkinä kyyneltä, joka pisaroi mustien silmäripsien\npuserruksesta?\n\n— Tässä on sitten pienen rautakirstun avain. Muistaa pitää sen\naina kaulallaan eikä anna sitä kenellekään, ei Iiskenpojalle eikä\nkenellekään. Käyn vain siellä Päijännejärven rantapitäjissä, tuon\nkotiin talia kynttiläntekoon, pellavia, humaloita, ryynejä, sianlihaa\nja muutakin.\n\nKun ei hän yleensä ollut kertonut vaimolleen näin paljoa\nmatkojensa tarkoituksesta, niin hän uskoi Hedvig Ulrikan jo tästä\nsuosionosoituksesta sulaneen ja palasi siihen mikä hänelle,\nvanhentuvalle miehelle, tällä hetkellä oli tärkeintä.\n\n— Poikalapsia pitää saada taloon, yksi kauppapuotiin, yksi myllylle,\nyksi tähän provianttimestarin toimeen ja yhden on käytävä pappiskoulu\nja saarnattava Helsingin kirkossa. Niin, ja eikö se kirkonrakentajakin\npitäisi saada?\n\nHedvig Ulrikan kasvot olivat käyneet viininpunaisiksi ja valkoiset\nväreet kulkivat lainehtien yli poskipäiden.\n\nMutta hän ei taaskaan virkkanut sanaakaan.\n\nTämän mykän vaimon Weckström siis nyt oli saanut entisen kiivaan ja\nnauravan Hedvig Ulrikan tilalle. Fortelius kaiketi oli käskenyt häntä\nhillitsemään kielensä ja Weckström itsekin muisteli sanoneensa hänelle,\nettä täytyi oppia pitämään suu kiinni. Ja nyt se oli kiinni. Antaa olla\nsitten, ajatteli Weckström neuvottomana. Antaa olla sitten, on miehellä\nmuutakin tekemistä kuin suostutella naista.\n\nPiika toi isännän turkit lämpiämään ja haeskeli vinnin portaista hänen\njalkapussinsa.\n\nNämä olivat emännän tehtäviä, totesi Weckström, tuntien suuttumuksensa\ntaasen nousevan. Vai olisiko Hedvig Ulrika lähtenyt hakemaan lapsia\nsisarensa kamarista. Miksei niinkin — saivathan he tullakin, kaikki\ntytöt, neljä kappaletta, Beata Maria, Lovisa — niin hänelläkin oli\nkaksi nimeä, mutta isä ei noin yht'äkkiä voinut toista muistaa\n—, sitten tuli Anna, jolla myöskin oli kaksi nimeä ja joka oli\nLovisan kaksoissisar, ja sitten oli Helena Elisabeth, joka oli\nsyntynyt vuosi sitten toukokuussa. Neljä tyttöä! Weckström liikkui\ntaasen ruokahuoneessa, otti ryypyn, niisti hyppysillään kynttilän,\npyyhkäisi sormensa oikeanpuoleiseen kylkeen ja saappaansa varteen\nja pani molemmat taskuaseensa vanhoihin nahkakoteloihin. Jotenkuten\nhänen mieleensä johtui, että Goviniuksella oli helmillä kirjaellut\npistoolikotelot. Govinia piti huolen miehensä vaatteista ja\nkoristuksista. Weckströmin äiti-vainajakin oli aina auttanut\nmatkaturkin isä-myllärin ylle, kun tämä matkaan lähti.\n\nWeckström huusi piian ja viittasi turkkiaan. Piian auttamana hän solui\npainaviin sudennahkoihin. Ja piian asettaessa vyötä hänen kaulansa\nympärille hän tunsi sieraimissaan naisruumiin hikevää, makealta\nhajuavaa tuoksua. Sopi kysyä, mitä varten hän oli nainut nuoren naisen.\nKuvitellut rikkaudet olivat hopealaivan mukana menneet merenpohjaan.\nJos hopealaivaa lienee ollutkaan muuta kuin Helsingin ämmien ja\nhullujen unennäöissä.\n\n— Missä rouva on?\n\nPiika, tuntien tehneensä isäntäänsä vaikutuksen — kyllä ne pirut aina\nsellaisen tuntevat! — vastasi riettaasti:\n\n— Rouva meni viemään eväitä rekeen.\n\n— Mitä hittoa _sinä_ sitten viivyttelet, juokse hakemaan rouva tänne.\n\nPiika lähti menemään ja Weckström, yllään raskaat juhtisaappaat ja\nkankea pikkuturkki, istuutui arkihuoneen ikkunarahille, mielessään\nmiettien, oliko Hedvig Ulrikan tarkoitus tosiaan jättää pitämättä\nhiljainen jäähyväishetki. Hiljainen hetki ennen lähtöä pidettiin\njoka paikassa ja se oli aina pidetty heilläkin. Weckström naksutteli\nseinäpenkkiin ja ajatteli, että täytyy toimittaa joku toinenkin pappi,\njoku vieras, nuhtelemaan uppiniskaista Suthoffin tytärtä — Fortelius\nsaattoi yht'äkkiä kääntää nuhteensa Weckströmiä itseään vastaan!\n\nHän oli nähtävästi iänaikaisesta kulkupuheesta saanut jotakin tietoonsa\nja viittasi siihen vieläkin, vaikka asia oli vuosikymmeniä vanha eikä\nmikään sen kummempikaan. Oli niitä sellaisia asioita joka miehen\nelämässä, eikö liene ollut pappienkin. Tämä asia tosin olisi voinut\nkäydä pahaksikin, jollei syyllinen olisi kuollut. Mutta Liisaa ei\nennätetty tuoda Helsingin Stockhusiin kuulusteltavaksikaan, vielä\nvähemmin hän ennätti mestauspölkylle, vaan hän kuoli rattaille sillä\nkohdalla Domarbyn kujaa, missä tie tekee ensimmäisen äkkijyrkän\npolvensa — ihmiset lukivat sillä kohdalla tietä Herran siunauksen vielä\ntänäkin päivänä.\n\nWeckströmkin luki sillä kohdalla jotakin virsikirjan tai katkismuksen\nkappaletta, mitä silloin sattui mieleen johtumaan. Osasihan hän nämä\nmolemmat kirjat ulkoa eikä suvainnut kotonaankaan muita kirjoja.\n\nFortelius alkoi puhua hänelle kristinuskon pääkappaleista heti kun\nHelsinkiin papiksi pääsi. Matti Liisanpoika joutui, kerjuupussi\nselässä, varsin vähäisenä kulkemaan ovelta ovelle ja hänen kasvoistaan\nsaattoi heti paikalla nähdä, että hän oli Weckströmejä. Uusi pappi\nnäki sen niinkuin muutkin ja sanoi: »Ota poika omaksesi, anna hänelle\nopetusta kristinuskon pääkappaleissa ja tee hänestä ihminen.» Ja\nuusi pappi katsoi silmä kovana Mathias Weckströmiin, joka silloin\nvielä oli nuori ja kävi kauppaamassa lohia, joita myllärin väki\npyydysteli samoilta rannoilta, mistä Vaasan kuninkaatkin niitä olivat\npyydystelleet. Forteliuksen ääni tunki munaskuihin asti, hän oli\nsilloin nuori ja kiivas. Vaikka tämä ääni ei Weckströmiin nyt enää\nvaikuttanutkaan, niin oli se Suthoffin tyttärestä tehnyt vaikenevan\nihmisen — ei sitä nöyrää vaimoa, jota aviomies kaipasi. Toinen pappi\ntäytyi löytää, vieras, joka ei mene mykäksi, kun Hedvig Ulrika avaa\nsilmänsä. Olivatko ne nyt sitten niin ihmeelliset kuin Susisaarten\nherrat kuuluivat huutavan?\n\nLiisalla oli ollut kauniit silmät, Domarbyn Liisalla.\n\nMitenkähän paljon Hedvig Ulrika oli mahtanut saada tietoonsa\nDomarbyn piian pojasta, jonka piika kirveellä surmasi silloin kovana\nnälkävuonna, yrittäen samalla itsensäkin ottaa hengiltä? Hedvig\nUlrikaa ei silloin vielä ollut olemassa, siitä oli niin kauan. Ja\nWeckström puolestaan oli käymässä Ruotsissa. Kun hän palasi, oli\nLiisa jo kuollut. Ei ollut Liisa koskaan sanonut, kuka oli pojan\nisä. Eikä Weckström tunnustanut, kun Fortelius häntä ahdistamistaan\nahdisti — johan olisikin hullu ollut! Fortelius valaisi Sanalla, minkä\nrangaistuksen ihminen vetää päällensä kolmanteen ja neljänteen polveen,\njollei tällaista asiaa sovita. Ja senkin hän sanoi, ettei Jumala anna\npoikaa, koska kerran jo antoi eikä isä ottanut vastaan.\n\nLiisa oli vähäisenä tyttönä, isänsä jyväkuorman päällä istuen jo käynyt\nVanhan-Helsingin myllyllä. Weckström oli kantanut säkkejä jauhattajien\navuksi. Liisa oli jauhatuksen aikana noukkinut mustikoita, joita siinä\nmyllymäellä aina kasvoi yllin kyllin. Sitten joitakin vuosia myöhemmin\noli ollut sellainen iltayö, jolloin ensimmäisen syyshallan jääriitteet\nvetävät kokoon vesilammikkojen pinnan. Hän, Weckström, oli lähtenyt\nliikkeelle isänsä hevosella, kun kotona jo nukuttiin ja mielessä oli\ntyttö ja ilta oli niin kaunis. Ajatteli, että lähteepä vain vähäisen\najelemaan. Mutta Liisan äiti oli niinä päivinä työssä muualla.\nDomarbyssa nukuttiin, ei missään näkynyt valoja. Mitenkä olikaan\nVantaan joki sinä yönä kuin pelkkää sulaa kultaa ja hopeaa. Täysikuu\nlainehti elävänä hopeana keskellä tuota sulaa kultaa ja hopeaa.\n\nHevonen asteli käyden. Talossa ei ollut koiraa. Pienen tuvan ikkunaan\nilmaantuivat Liisan säikähtyneet kasvot.\n\nWeckströmin mieleen oli monien unohduksen vuosikymmenien jälkeen tullut\nLiisa-piikanen, näinä aikoina kun hän koetti taivuttaa puoleensa\nSuthoffin tytärtä. Jotakin Liisan nuoresta nöyrästä hiljaisesta\nolemuksesta väikkyi vanhan miehen mielessä silläkin hetkellä, jolloin\nHedvig Ulrika, pakkasaamun raittius kasvoillaan ja jäsenissään nyt\nastui huoneeseen.\n\n— Tänne, sanoi aviomies puhuen äänellä, jolla puhutaan koirille. —\nTänne!\n\nHedvig Ulrika likeni, käsivarret riipuksissa. Mutta kun ei hän tullut\nkyllin likelle, tarttui Weckström hänen ranteeseensa ja veti hänet\nvierelleen ikkunarahille. Varmaankin häneen oli sattunut, mutta hän\nei sanonut mitään, rinta vain nousi ja laski tiukan sinisen puvun\nalla, joka oli napitettu kullatuilla napeilla — helsinkiläiset\nolivat nähneet ne Suthoff-vainajan metsästystakissa ja Weckströmkin\nne hyvin muisti. Niissä oli kolme kruununkuvaa. Aviomies vaistosi\nleveällä talonpoikaisnenällään, että hänen vaimonsa ulkona rekien\nluona oli puhutellut jotakin nuorta miestä ja samalla hymyillyt.\nProvianttimestari käsitti yhtäkkiä, että oli paha jättää tämä kuuma\nnuori vaimo tänne Susisaarten herrain käsiin.\n\nMutta rahat tulevat myöskin, rahat tulevat myöskin! muisti hän samassa.\nEikä Weckström nyt vetänyt häntä polvelleen eikä muutenkaan pakottanut\nhäntä mihinkään, vaan ainoastaan istui siinä ikkunarahilla, jotta\nhiljainen jäähyväishetki tulisi vietetyksi tavan mukaan, ja samalla\nkatseli, miten Hedvig Ulrikan hengitys kiihtymistään kiihtyi. Yhtäkkiä\njohtui aviomiehen mieleen temppu, jonka hän oli nähnyt isoisten tekevän\nkeskenään — Govinius oli tässä pari päivää sitten tehnyt sen rouvalleen\ntalonsa edustalla, kun läksi matkaan ja Govinia ojensi hänelle\nkätensä rattaille: raatimies suuteli Govinian kättä. Ja Weckströmkin\nläiskäytti nyt suunsa vaimonsa käden selälle, samassa lähtien menemään\novea kohden, mutta sittenkin jääden odottamaan mitä nyt seuraisi. Ei\ntapahtunut mitään, Hedvig Ulrika jäi paikalleen ja Weckström ajatteli:\nväsytän hänet, väsytän hänet niinkuin lohen, en suotta ole vanha\nlohenpyytäjä Vantaan myllypadoilta. Hedvig Ulrika oli kuitenkin,\nkaikesta päättäen, hämmästyksen vallassa ja provianttimestari luuli\nnäkevänsä naurunhymyn karehtivan hänen kasvoillaan. Tai olisiko ollut\nitkunalkua? Ehkäpä hän sittenkin nyt sanoo jotakin, ehkäpä tulee\nsaattamaan reelle ja peittelee vällyihin, ehkäpä ikävöitsee miestään\nkotiin ja alkaa toivoa kirkonrakentajaa, poikalasta. Ja tästä merkkiä\nodotellen Weckström kierteli huonetta, haeskellen taskuihinsa nuoraa,\nkynttilänpätkiä, riepuja ja muuta senkaltaista, vaikka hänen suuret\ntaskunsa ennestään olivat sellaisia pullollaan. Hän tahtoi antaa\nvaimolleen tilaisuutta katumukseen ja parannukseen — kaupungin rovasti\naina oli teroittanut, että matkalle piti lähteä ikäänkuin se olisi\nviimeinen matka. Sitä ei, Jumala paratkoon, aina tullut tehtyä, eikä\nnytkään Weckströmiltä puuttunut sovittamattomia asioita ihmisten kanssa\n— sellaisia oli monenlaisia, mutta olihan niitä muillakin.\n\nHuusivatko vartijat jo neljättä tuntia?\n\nJa provianttimestari katsahti mykkään kaunottareensa, paiskasi\nkotinsa oven kiinni, niin että ikkunaruudut lyijyisissä kehyksissään\ntärisivät, ja tuli pihamaalle. Tallista pihan perällä talutettiin jo\nhevosia, provianttimestarin omia hevosia, jotka ajoivat tiiliä Töölön\nja Susisaarten välillä. Ne liikkuivat kuunvalossa kuin isot hämähäkit,\njotka sotkeutuvat omiin kymmeniin jalkoihinsa, ja näyttivät hyvin\nlaihoilta. Susisaaret kyllä nielivät tiiliä. Vaunuvajan eteen oli\nlaskettu lyhty, jonka punainen valo vitilumella erottui kuunvalosta.\nVajassa kahisteltiin olkia. Joka kerta kun Weckström kulki kaivon\nvaiheille istutetun saarnipuun ohitse, hän muisti Suthoffin ja\npäätteli: katkaisen sen puukollani. Suthoff oli tuonut sen pienenä\ntaimena isänsä talosta Viipurista ja Hedvig Ulrika suojeli sitä\nerikoisesti. Weckströmin silmissä se oli vartiosotamies, jonka\nkauppamiesvainaja siihen oli jättänyt. Lehmäpiika tuli vajasta,\nselässään olkikupo. Rakennustelineiden tienoilla Suurkadun puolella\npihaa poltti joku tupakkaa. Weckström oli ajatellut, että sinne\njoskus, jos sotaväenmajoitus kerran loppuu, tehdään parempien ihmisten\nasuntoja, joista voi saada kunnolliset vuokrarahatkin. Siinä oli ollut\nperhesota, kun vanhat omenapuut kaadettiin ja lankkuaita purettiin:\nSuthoffin tytär oli käyttänyt kaikkia keinojaan, vuoroin vaiennut ja\nmurjottanut, vuoroin huutanut ja uhannut, ja kun kirveeniskut sitten\nkajahtelivat, niin kuului hän piilottaneen päänsä sisarensa vällyjen\nalle. Kuitenkin oli aviomiehen tahto tapahtunut, ja kaatuu se siitä\nvielä tuo saarnipuukin.\n\nMutta sattui jokin sellainenkin asia, missä kysyttiin vaimon\ntahtomista, ja se oli vanhentuvalle miehelle suuri asia.\n\nHedvig Ulrika saattoi keskellä pihaa ja kaikkien kuullen huutaa\njulki syntiä, jota harjoitettiin viattomia luontokappaleita kohtaan,\nkun hevoset, kyljet haavoilla ja horjuvina liikutellen kymmeniä\njalkaparejaan, tulivat tiilen-ajosta. Mutta hän ei nähnyt sitä syntiä,\nmitä hän itse harjoitti miestään vastaan! Ja kaikki maankulkijat,\nniinhyvin ihmiset kuin eläimet, rupiset ja ruttoiset vanhukset ja\nnälkiintyneet kapiset kissat ja koirat hän pyrki kokoamaan taloon kuin\nlasarettiin, mutta miehensä ikävöimän poikalapsen maailmaantulosta ei\ntuo vastahakoinen vaimo välittänyt vähääkään!\n\nSittenkin, ajatteli Weckström, minä hänet kesytän. Hyvällä tai\npahalla. Väsytimmehän isä-vainajan kanssa senkin kaikkein isoimman\nlohen, mitä ikinä on sitten vanhan Kustaa Eerikinpojan aikojen Vantaan\npadoista saatu. Se oli sinisenhopeinen katsella kuin salama ja se\npainoi neljättä leiviskää. Minä olin silloin poikanen ja kun minä\npieneksi hetkeksi jäin yksinäni pitämään kiinni siimasta, niin se oli\nviemäisillään minut jokeen: minä kaaduin päistikkaa pitkin pituuttani,\nmutta enpä päästänyt irti! Sen opin sillä kertaa, ettei pidä päästää\nirti, vaikka putoaakin. Nyt minä olen vanha mies, yksineljättäkymmentä\nvuotta vanhempi vaimoani — pitää minulla kaiketi nyt olla viisautta ja\nvoimaa väsyttää tämä salamansininen lohi ja tuoda se maihin.\n\n— Iiskenpoika, sanoi hän rengille, joka viinalta ja nuuskalta hajuten,\nsarvilyhty kädessä, tuli sulkemaan suurta porttia, — Iiskenpoika, ole\nnyt hyvänä koirana talossa. Sellaista tarvitaan, sellaista tarvitaan,\npiru vie — ymmärräthän. Olethan taasen juovuksissa, juot talon nurin,\nvanha ratti, selkääsi tulisi sinun saada. Pidä rouvaa silmällä,\nymmärräthän, ole aina hänen perässään. Jollei sinusta olisi tähän\nkoiranvirkaan, niin potkisin sinut ulos portista — ymmärräthän...\n\n— Mahdan ymmärtää, herra provianttimestari.\n\nRenki tavoitti sitä asentoa, johon hän entisen isäntänsä aikana oli\nopetettu, mutta Weckström kyllä tiesi, että sydän hänen rinnassaan\nhyppeli niinkuin sarvilyhdyn kuvaimet lumella hänen jalkainsa juuressa,\nhänen siinä kumarrellen saatellessaan isäntäänsä reelle. Weckström\ntiesi, että sekä rouva että piiat, rengit ja lapset iloitsivat\nsaadessaan yksinään jäädä rauhaan vanhaan taloonsa — Suthoffin taloon.\n\nTuokin löytölapsi, tuo vanha lurjus — sammalta kasvoi kohta koko\nrahjus, mutta juoda osasi kuin lehmäntatti. Yhtä kaikki täytyi häntä\nkärsiä — kärsiä: hän vartioi Hedvig Ulrikaa, kenttäprovianttimestari\nWeckströmin vaimoa, jonka Susisaarten pitkä kapteeni oli ristinyt\n»keltaiseksi vahakynttiläksi».\n\nToinen siedettävä Weckströmin talossa Läntisellä Kirkkokadulla\noli Krista. Hän oli tosin nyt kihlattu hullulle Skuggelle, jota\nsanottiin »Helsingin kirjaksi», mutta hänellä oli omakin tahto, joka\nei taipunut sulhasen tahdon alle: hän oli päättänyt, että menee\nnaimisiin vasta sitten kun kykenee kävelemään, ja jollei Jumala katso\nhyväksi antaa hänen parantua, niin ei avioliitosta tule mitään.\nPalvelevainen sulhanen oli luvannut kantamalla viedä hänet kirkkoon ja\nauringonpaisteeseen ja minne hän vain halusi, mutta Suthoffin tyttärien\npäätä ei käännettykään. Jotakin hyötyähän Kristasta oli talossa\ntällaisenakin: hän opetti lapset lukemaan ja hänen kamariinsa voitiin\ntytöt lähettää, milloin itkivät ja olivat tiellä.\n\nJa tiellähän he enimmäkseen olivat: neljä tyttöä, jumaliste.\n\nKolmas siedettävä oli talossa Antres, provianttimestari Weckströmin oma\nlihallinen, mutta kelvoton veli, joka oli jonkun vuoden ollut merillä,\nmutta nyt tullut takaisin. Tämä vekkuli oli ollut tietymättömissä\nkaksi vuotta, kun häneltä tulee kirje, missä hän pyytää veljeään\nkäymään sulkemassa takakamarin pienen ikkunan, koska tämä lähtiessä\noli unohtunut häneltä, Antrekselta, sulkematta. Tämä kahden vuoden\nperästä! Ja nyt hän jälleen oli täällä, soitti torvea, löi korttia ja\ntappeli. Mutta henki vain ei hänestä lähtenyt, vaikka hänet kaksikin\nkertaa oli henkihieverissä tavattu Katajanokalta. Mikäpä nyt olisi\nollut tämän Antreksenkaan ottaessa irti leipänsä Espoon Nupurista,\nminkä hänen kunnollinen veljensä oli omistanut, ennenkuin sortui sodan\nteille ja perhe kuoli mustaankuolemaan. Tuvasta oli tullut perheen\nsuuri ruumiskirstu, Espoon pappi kävi siunaamassa myrkylliset ruumiit,\nennenkuin tuli pistettiin huoneen nurkan alle — esivalta niin määräsi.\nKoko auringonpuoleinen seinä oli suurten sinisten kärpästen peitossa.\nNe löysivät hirsien rakosista tien saaliinsa kimppuun ja kulkivat\nsisään ja ulos, sitten lihavina istuskellakseen auringonpaisteessa.\nMutta hän, Mathias Weckström, joka välskärin käskystä sytytti\nvelivainajansa tuvan, heti kun pappi oli lausunut aamenen, luuli\ntukeutuvansa löyhkään ja kärpästen myrkkyyn. Toki tuli sen myrkkypaikan\npuhdisti ja jäiväthän pellot, jotka siis nyt olivat veljesten perintöä.\nMutta Antres ei ottanut vaimoa eikä rakentanut taloa. Olisi pitänyt\nantaa Antreksen joutua hirsipuuhun silloin kun hän Suthoffin puodin\npuhdisti. Hän olisi riippunut, jos vain olisi nykäissyt. Varkaus oli\nniin törkeästi tehty, ja koko rikkaan kauppamiehen — silloin Suthoff\nvielä oli rikas, niin vainaja kuin olikin — varasto piilotettu\nniin moneen paikkaan, että sen olisi täytynyt tulla ilmi. Mutta\nprovianttimestari pelasti silloin veljensä ja sai saaliista osansa.\nTotta oli, etteivät perilliset saaneet siitä nappiakaan.\n\nSiinä olisi hänellekin, Mathias Weckströmille, voinut käydä huonosti.\nAntres olisi saanut käyttäytyä paljon nöyremmin ja kuuliaisemmin.\n\nJa kuka sen takasi, ettei hän juovuksissaan vieläkin voinut lörpötellä\njulki koko tuota salassa pidettävää asiaa. Hän uhkaili. Jollei hänelle\nantanut viinaa kun hän tahtoi ja rahaa kun hän tahtoi, niin hän uhkasi\nmennä viskaalille kertomaan »satuja». Olisi pitänyt antaa hänen\naikanaan päästä riipuksiin.\n\nTämänkaltaiset ilkeät ja sekaiset ajatukset seurasivat Mathias\nWeckströmiä yöllä ja päivällä niinkuin äkäiset syöpäläiset, jotka\npesivät vuodevällyjen ja turkkien karvoihin ja kiusaavat keskellä\nparempia ajatuksia. Silloin kun hän oli heikoimmillaan poltetaudissaan,\nniin ei hän muistanut mitään. Pappi tuli lempeänä hänen vuoteensa\nääreen ja kehoitti häntä valmistumaan kuolemaan. Oliko hänellä jotakin\nsyntikuormaa tunnollaan, jota hän halusi ripittää? Mutta niin väsynyt\nhän oli, ettei jaksanut vastata.\n\nTauti vei häneltä muistinkin. Ostetut kapat ja tynnyrit eivät\nolleet hyllyillään hänen päässään sellaisessa järjestyksessä kuin\nennen. Hän ei äyrilleen ja riunalleen muistanut, mitä hän missäkin\npaikassa oli maksanut. Saiko hän Olkkaalasta kolmekymmentä tynnyriä\nviljaa vaiko viisitoista? Koskipäästäkö hän osti neljäkymmentä?\nEnnen olivat numerot seisoneet hänen päässään kuin sotamiehet. Muut\nprovianttimestarit olivat häntä ihmetelleet. Ei mitään hänen tarvinnut\npanna muistikirjoihin. Häneen, joka osteli Savon pitäjissä, kirjoitti\nkaikki paperille. Jos hän osti naulan talia, niin se pantiin paperille\nkuin sota-artikla. Mutta lienee ollut jotakin perää siinä, että\nHäneen tahtoi näyttää olevansa kirjoitustaitoinen. Weckströmillä oli\nkirjoitustaito jo niin päässä, ettei hänen tarvinnut harjoitella.\nTäytyi sanoa, jos tahtoi rehellinen olla, että Mathias Weckströmin\nnimikirjoitus kaikkien Helsingin porvarien nimikirjoitusten joukossa\noli selvin ja samalla mahdottomin jäljentää. Vaikka tästäpuoleen\ntäytyisikin ruveta panemaan muistiin ostomääriä. Sellaista voi\npoltetauti tehdä. Mikähän tauti Haneenissa oli ollut? Tuhmuuden tauti\nhamasta lapsuudesta. Haneenin jyväsäkeistä löydettiin rapakiviä ja\nsantaa, talonpojat panivat niihin mitä tahtoivat eikä heitä saatu\nedes oikeuteen, kun ei Haneen ollut merkinnyt kunkin säkkejä. Kruunun\nmakasiinilla naurettiin — ja suututtiinkin, kun Haneenin ostamat\nkuormat mitattiin. Mutta toimessaanpa vain osasi pysyä, puhua herrat\npyörryksiin ja syyttää muita, jotka eivät olleet läsnä. Haneen putosi\naina jaloilleen — nöyrän emännänkin oli osannut ottaa, jostakin\nköyhästä pappilasta sieltä Savonmaasta.\n\nSuoraan sanoen Weckström nyt toivoi Asikkalan kirkkoherrasta vaimonsa\nnuhtelijaa. Laurell ei huutanut eikä lyönyt nyrkkiä pöytään, mutta hän\npuhui sellaisella hengenvoimalla, että hän rikkoi luut ja munaskuut.\nWeckström muisti alati, miten hän hänen sairasvuoteensa ääressä oli\nesittänyt hänelle synnin kavaluutta. Laurellin syytä se oli, että hänen\nkoko matkan oli pitänyt ajatella vanhoja ylitsekäymisiään ja miettiä\nparannusta ja pitäisikö tässä vielä ruveta antamaan kruunullekin\nsullottuja ja ylitsevuotavia mittoja.\n\nVastaiseksi ei kirkkoherra Laurell tiedä mitään Hedvig Ulrikan\nkovakorvaisuudesta. Hän on ottanut tallista ainoan hevosensa\ntullakseen kaupunkiin etsimään miehiä, jotka voisivat auttaa häntä\nviemään perille hänen käsityksensä mukaan tärkeää erikoista asiaa:\npotateos-kasvin eli maaperunan viljelemistä. Nämä Hämeen ja Uudenmaan\nläänien köyhät maanääret tulevat Laurellin uskon mukaan samaisen\npotateos-kasvin ansiosta, joka alkuaan on saapunut Euroopan maanosaan\nAmerikan maanosasta, pääsemään ennen aavistamattomaan aineelliseen\nhyvinvointiin, sensijaan että ihmiset nyt heikkouttaan kirkossakin\npyörtyvät. Laurell oli ikkunansa alla kasvattanut mielihedelmäänsä\npotateosta ja saanut hyvän sadon, jonka jakoi seurakuntalaisilleen.\nMutta ainoastaan sepän leski oli kasvattanut hedelmät, kaikki muut\nolivat panneet ne hukkaan, mikä antanut lasten leikkikaluksi,\nmikä sialle — siat söivät näitä hedelmiä varsin halusta. Markus\nMarkuksenpojan nuori emäntä, jolla ei vielä ollut lapsia, oli viskannut\nkirkkoherran antamat maaomenat alas mäkeä ja valkoinen kissanpoika oli\njuossut perässä, tavoitellen somia pyöreitä omenia kuin lankakeriä.\nMarkuksen emäntä oli puraissut raakaa potateosta niinkuin hän\nAnianpellon markkinoilla oli tottunut puraisemaan puuomenaa. Mutta\ntämäpä maaomena täytyi keittää! Kirkkoherra Laurell oli päättänyt\nhoukutella myöskin herrassäätyiset puolelleen. Weckströmillekin hän\noli tyrkyttänyt herkkuaan. Vaan juuri nytpä johtui provianttimestarin\nmieleen, että Hedvig Ulrika saattaakin puhua Laurellin kanssa\npotateos-hedelmän viljelemisestä — hän kun on tämän potateos-kasvin\npuolella — ja siinä samassa yhteydessä sopii Laurellin luontevasti\nkäydä puhumaan siitäkin, että poikalapsia tarvitaan talossa. Josko\ntämä tärkeä asia nyt sitten lopultakaan riippui vaimon tahdosta.\nWeckströmille tuli joskus sellainenkin ajatus, että Lastikka suorastaan\nyllytti Hedvig Ulrikaa uppiniskaisuuteen miestään vastaan, Lastikan\nmielestä Suthoffin tyttären olisi pitänyt saada aatelismies.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kuunvalon aikaa. Weckström torkkui uuninkupeessa Laurellin ja\nLöfvingin välissä, mielessään — paitsi äskeiset ilkeät asiat —\nviljahinkalot kuivanvuoden jyvineen, talikimpaleet, humalapussit,\nMikko Eerikinpojat ja Eerikki Mikonpojat, Maria Benedicta, Hedvig\nUlrika, Helsingin toimeliaimmat kauppamiehet Bock, Clayhills ja\nGovinius, Bockin entinen puotipalvelija Janne, jota hän puoliunissaan\noli pyytelevinään palvelukseensa, ja jossakin hyvin kaukana ja\nepäselvänä Vantaan joki, jonka pinnalla kuun kuva oli läikkyvinään.\nHän heräsi aisakellon läplätykseen — hyvä olikin, että heräsi\npahoista unikuvista ja ajatuksista. Kotiin oli kiire, jumaliste, tuo\nkirottu sairasteleminenko hänet oli tehnyt tällaiseksi venyjäksi ja\nsekapäiseksi!\n\nHän nousi pystyyn, varisti turkistaan oljenkorsia ja etsi jalalleen\ntyhjää tilaa päästäkseen ikkunaluukulle. Hiipuvan pystyvalkean\nkumotuksessa näkyivät nukkuvat miehet syvän unen vallassa. Mikähän\nsieltä nyt ajoi aisakellolla?\n\nMajatalon karjapihassa ei näkynyt mitään erikoista. Miespihan eteen\nosui aitta ja solalle sen musta varjo. Hevoset seisoivat toimiensa\npeitossa ylt'yleensä kuurassa ja päät riipuksissa. Ne pienet heinän\nrippeet, mitkä oli pantu niiden eteen, olivat lopussa, ainoastaan kolme\nhevosta rouskutti vielä kaurapussin ääressä, ruhalaisen, asikkalaisen\nja hänen, Weckströmin. Niiden oli kaikkien vilu, eväitä ei enää ollut\nuutta syöttöpaikkaa varten. Kun päästäisiin Helsingin pitäjän kirkolle,\nniin sinne voitaisiin kruunun makasiiniin sijoittaa osa viljasta.\nVaan kukahan tänne nyt noin ajoi aisakellolla? Miespihan aittarivistä\nerottuivat selvästi luhdit ja yliset. Uusien matkustavaisten askeleet\nolivat hävinneet toiseen rakennusriviin, minne Ruhan kapteenikin äsken\noli yrittänyt. Aisakello helähti vieläkin harvakseltaan — olisiko\nollut Bockin aisakello? Kuu valaisi tienoon, niin että olisi voinut\nkirjaa lukea. Kunpahan olisivatkin helsinkiläisiä, niin voisi kysyä\nuutisia kotoa! Weckströmin mielessä kierteli outo levottomuus. Tauti\noli totisesti tehnyt hänet tarmottomaksi, hän rupesi, niinkuin vanhat\nakat, ajattelemaan, että noilla matkustavaisilla oli jotakin erikoista\nasiaa juuri hänelle. Niinpä hän katseli eteensä kuunvaloon ja kuunteli,\nniska kiinni ikkunaluukun lävessä: hän oli tältä tienoolta ollut kauan\npoissa ja se oli tutun ja omaisen näköinen. Hän näki seitsentähden,\njoka paraikaa kulki kiiltäväksi jäätyneen kaivonsilmän ylitse, alavat\npellot, laineentapaisesti piirtyvän metsänlaidan ja aidanseipäät. Ei\npuuttunut muuta kuin joki, niin tämä olisi voinut olla sitä hakamaata,\nminne mylläri Weckströmin pojat kesäisin veivät hevoset. Weckström\noli myllyllä syntynyt, poikana sen portaissa ja sokkeloissa juossut\nja hän tarvitsi sitä vieläkin oman viljansa säilytyspaikkana — tuli\ndusööri-jyviä, hyvitysjyviä suurten viljakauppojen yhteydessä. Ne\nolivat rehellisesti ostajalle itselleen annetut, mutta ihmisillä\noli aina ollut niistä puhumista. Aivan niinkuin ne aina vainusivat\nkäytettävän pieniä mittoja ja lyhyitä kyynäriä. Mitenkä tulikaan taasen\nmieleen Domarbyn Liisa poimimassa mustikoita myllymäellä, pienenä\ntyttönä. Minkätähden ei hän, Weckström, aikoinaan nainut Liisaa?\nOlisi pitänyt naida. Mutta Liisa oli köyhä. Vaivainen pieni piikanen\nkävi kirveellä nukkuvan nälkiintyneen poikalapsen kimppuun ja käänsi\nsitten aseen omaa kaulaansa kohden. Tuskassa ja mielenhäiriössä hän\nsen teki. Mutta Weckström oli ne ajat ansiotyössä Tukholmassa; siellä\nmuurattiin taloja ja siellä oli paljon suomalaisia... Mutta olisikohan\ntämä jääpuikko, tämä Suthoffin tytär, pantu Mathias Weckströmille\nrangaistukseksi?... Maria Benedictan käsille läikkyi kerran\nhernerokkaa, kun hän sairaalle ojensi ruokaa. Sysmän papintytär keitti\nhyvän rokan... Kello helähti taasen pihamaalla, Weckström hämmästyi\nyhä uudestaan tarmottomuuttaan, veti nopeasti päänsä kuunvalosta,\nsulki luukun ja nosti huudon, josta hänet tunnettiin kautta tämän\nmaaherrakunnan — eikä tämän huudon ensinkään tarvinnut merkitä\nsuuttumista tai torumista, vaan ainoastaan herättämistä:\n\n— Ylös hunsvotit, pääsettekö jaloillenne!\n\nSamassa hetkessä jolloin kuorsaukset lakkasivat ja miehiä alkoi\nkeikahdella pystyyn, astui ovesta heiveröinen nuori mies, jonka\nWeckström valkeasta verenalasta, jalan liukkaasta astunnasta ja\nkohteliaasta kumarruksesta heti paikalla oli tuntevinaan Bockin\nentiseksi puotipalvelijaksi, Janne Sederholmiksi. Weckström ilahtui\n— Sederholm oli aina niin iloluontoinen ja ystävällinen, että\nväkisinkin pani vetämään suuta nauruun. Tulija iski viluisia käsiään\nvastatusten, pyyhkäisi kuuraa kasvoiltaan ja toivotti Herran-terveeks\nkoko tuvalle ylt'yleensä. Sellaisen sen piti olla, kauppamiehen!\nTuollaisen puotimiehen perässä juoksivat ostajat, niinhyvin vallasväet\nkuin alhainen rahvas. Kaikki hänelle kiidättivät rahojaan... Kuinka\nmukavasti Sederholm tarttui olkapäistä Koskipään pikku-renkiä, joka\nunesta herätessään suistui suoraan vieraan syliin. »Hip-hop», huudahti\nhän, »sinä olet varmaan pikku 'kuuleks' ylämaasta ja menet ensi kerran\nnäkemään kaupunkia!»\n\nTosiaan, tuskinpa kukaan olisi voinut mukavammin sattua Weckströmin\ntielle kuin Sederholm: häneltä saa yksintein kuulla koko kaupungin\nasiat.\n\nVaan eipä ollutkaan aivan helppoa päästä kysymään oman kotinsa\nkuulumisia. Mitä pirua — välttikö Sederholm tahallisesti niiden\nkertomista? Hän lämmitteli käsiään ja jalkojaan, kääntämättä\nsilmääkään vanhan ystävänsä ja hyväntekijänsä Weckströmin puoleen,\nja siinä sai nyt Asikkalan ihmisystävällinen pappi tilaisuutta puhua\nkovista pakkasista, jotka eivät oikeastaan enää kuuluneet näin\nmaaliskuun toiselle puoliskolle. Etteiväthän vain nuoren herran\nkorvat olisi paleltuneet? Ja nyt Sederholm kertoi muista, joiden\nkorvat ja jalatkin olivat pahasti vikaantuneet pakkasessa — eivät\nkuitenkaan hänen omansa, Jumalan kiitos. Weckström olisi voinut\npitkittää tätä puhetta kertomalla omista ajomiehistään, joista pari\noli palelluttanut jalkansa. Mutta lopettakoon jo kirkkoherra, jotta\ntästä pääsisi kuulemaan uutisia kotoa. Ruhalainen vuorostaan hämäsi\nnyt Weckströmin suunnitelmia kyselemällä, miten Ruhan lampaat olivat\nmenestyneet Helsingissä. Hän sai kuulla, että ne muualla olivat\nvoineet kaikin puolin hyvästi — niin, Tellqvisthän valitti, ettei hän\nvielä ollut tilaamiaan lampaita saanutkaan —, mutta Burtzilla olivat\nkoirat päässeet navettaan, kun ovi oli sattunut jäämään auki, ajaneet\nlammasparkoja pitkin toria ja raatihuoneen nurkalla nujertaneet\nemälampaan, tiineen emälampaan lisäksi.\n\n— Jaa-ah, jaa-ah! pani Ruhan kapteeni ja vältti seurassa olevan\nkunnioitetun papin vuoksi tulisen kirouksen. — Minä kuljetan\nlampaita Spanjan maasta asti hyödyttääkseni maanmiehiäni ja hän\npanee omat metsästyskoiransa repimään ne. Tiikeri vie, missä hänen\nrouvansa silloin oli? Se hupsuhan lupasi pitää minun spanjalaisiani\nleikkikaritsoinaan ja nukuttaa ne omaan vuoteeseensa. Eikö Helsingissä\nole yhtään järkevää miestä, joka osaa antaa tarpeellisen panoksen\nhauleja sellaisten petojen peräpuoleen kuin Burtzin koirat?\n\n— Raatimies Burtz on arka koiristaan, sanoi Sederholm varovaisesti.\n— Siellä on niitä nyt useampiakin. Pelkään, että lampaat mieluummin\nuhrataan kuin koirat.\n\nKapteeni naurahti ilkeästi.\n\n— Hassuja ihmisiä! Mutta älkööt, tiikeri vie, enää pyytäkö minulta\nkaritsoja. Pian leviää kautta läänin huhu, etteivät minun lampaani\nmenestykään Suomen ilmanalassa.\n\nWeckströmkö todella oli ainoa, jonka teki mieli tietää enemmänkin\nHelsingistä? Sederholm oli tuossa sivumennen sanonut sellaisenkin\nasian, että hänen kyydittävänään oli vastaleivottu aatelismies — kukaan\nnoista molemmista oppineista herroista ei ottanut selkoa siitäkään,\nkuka sellainen mahtoi olla. Toinen puhui pakkasista, toinen puhui\nlampaista. Ja kun Weckström vihdoin Löfvingin sanojen väliin sai\nsolutetuksi kysymyksen: »Ketä aatelismiestä sinä sitten nyt ajat?»\ntokaisi kapteeni siihen kimeällä äänellään:\n\n— Takavuosina pääsi aatelismieheksi, jos keksi uuden kaunottaren\nkuninkaan haaremiin — nyt pääsee, jos nuolaisee kruununprinsessan\nkynnystä. Piru vie ja tiikeri vie, ovathan kaikki kaupungin lampaat\nvaarassa, sillä pääseväthän ne kaikki torille jaloittelemaan. Eikö\nHelsingissä ole yhtään viisasta ihmistä!\n\nOdottaessaan, että hänkin vihdoin saisi tässä jotakin puhua,\npiirteli Weckström oikealla etusormellaan arinan kylkeen. Sormi teki\ntyötään varovasti ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä testamentin\nallekirjoittaminen. Jos tulokset tästä etusormen ponnekkaasta\ntoiminnasta olisivat jääneet näkyviin, niin olisi arinan reunalla ollut\nluettavana Mathias Weckströmin komea nimikirjoitus.\n\nYhtäkkiä Weckström pysäytti oikean etusormensa liikkeen ja sanoa\ntokaisi keskelle Sederholmin lausetta, juuri kun tämä vakuutteli, ettei\nHelsingissä ollut muuta kuin viisaita ja kyvykkäitä miehiä:\n\n— No niin, te olette kaiketi nyt sitten nyppineet pois kaikki\nansiomahdollisuudet, niin että joka on sattunut olemaan matkalla, se\nsaa kuolla lautastennuolijana ja keppikerjäläisenä?\n\n— Ei suinkaan, ei mitenkään, vakuutti Sederholm jälleen samalla\niloisella äänellä, millä hän Bockin puodissa oli vakuuttanut, että\nheidän perstaantuneet kankaansa olivat parasta laatutavaraa.\n\nTosinhan Helsingin porvarit nyt olivat toimeliaimmillaan — niin,\nja kaikki muutkin. Jokainen kauppasi ja osteli. Vanhat muijatkin\nkuljettivat nyt kauniissa koppasissa ja valkoisten liinojen välissä\nkaupan piirakaisia ja leivinnäisiä. Oli ilo katsellakin sellaista\ntoimeliaisuutta, mikä kaupungissa vallitsi.\n\n— Sinä luulet siis, Janne, kunnon poika, ettei vielä kaikki ole ohitse!\nhuudahti Weckström, joka tunsi voimakkaan ilon ja toimeliaisuuden\naallon käyvän läpi ruumiinsa.\n\n— Tiedän, tiedän, vakuutti nuori Sederholm, äänessään tartuttava vauhti.\n\nHän kuvasi nyt Susisaaria, jotka näyttivät oikein ruvenneen ruokkimaan\nemoaan, Helsinkiä. Eikö saattanutkin katsoa äidiksi maata ja isäksi\nmerta, Itämerta, jonka tyttäriä olivat monet suuret ja mahtavat\nkaupungit pitkin rannikkoa. Hansakaupungin sisarussarjaa ei tarvinnut\nHelsingin hävetä. Helsinki oli nuorimpia, ja mahtava isä oli kohdellut\nhäntä ankaruudella, niin että hän monesti oli saattanut uskoa itsensä\nunohdetuksi, jopa lapsipuoleksi ja yksinäiseksi. Kuinka monet kerrat\ntytär Helsinki olikaan saanut mereltä käsin vastaanottaa vihollisten\nkaleereja ja hävitystä. Vaan nytpä olikin pantu alku Helsingin\nsuuruudelle. Uusi Hansakaupunki oli kohoamassa — tarvittiin ainoastaan\ntoimeliaisuutta ja ymmärtäväisyyttä. Ja sitä oli. Mutta sitä tarvittiin\nrajattomasti, ja niin oli jokaisella helsinkiläisellä rajattomia\nmahdollisuuksia.\n\nMitä olikaan tapahtunut? Kuka oli tuo nuori mies, joka tuossa tuijotti\nhehkuvaan tuhkaan ikäänkuin hän siitä olisi lukenut näkyjä tai\nennustuksia? Kukaan ei keskeyttänyt häntä. Asikkalan pappi kuunteli\nkuin piispaa, kyynel lempeässä kirkkaassa silmässään. Kapteeni oli\nunohtanut piippunsa sammumaan ja tuijotti eteensä ikäänkuin hän olisi\nkävellyt Ruhan aukeilla ja hengessä nähnyt tulevia suoria ja pitkiä\npeltosarkoja. Provianttimestari Weckström ajatteli: pormestari hänestä\ntulee vielä vai mikä tulleekaan. Täytyy vain pysyä hänen ystävyydessään.\n\n— Tiikeri vie, leikkasi kapteeni yht'äkkiä naurullaan halki\näänettömyyden, — harjoittelet kaiketikin, nuori mies, supliikkia\nesittääksesi sitä majesteetille.\n\nJoku toinen olisi siinä Ruhan mahtavan herran moitteesta voinut mennä\nsanattomaksi, mutta Sederholmpa vastasi kuin naulankantaan:\n\n— Tämä asia ei nyt lähinnä riipukaan majesteetista, vaikka tietenkin\nhänen armollinen ja isällinen suhtautumisensa aina on tarpeellinen,\nvaan tämän meidän kaupungin kohtalo riippuu ensi sijassa meistä\nitsestämme. Meidänhän täytyy tahtoa ja uskoa.\n\nKapteeni oli nostanut päänsä kenoon ja kosketti pienen piippunsa\nkopalla nuoren miehen otsaa:\n\n— Kenenkä viisautta sinä tässä latelet?\n\n— Omaani vain.\n\nWeckströmin sormi piirteli jälleen. Olisi pitänyt lähteä matkaan\neikä näyttänyt ilmaantuvan ajan rakoa jolloin olisi saanut kysyä\ntärkeitä omia asioitaan. Koskaan ei provianttimestari ollut ymmärtänyt\nBockin entisen puotipojan ajattelevan tällaisia. Ei yhtä pahaa sanaa\nkenestäkään ihmisestä, ainoastaan pientä leikkipuhetta — tai oikeastaan\njuhlapuhetta Susisaarista, merestä ja kaupungista. Sederholm oli\nviisas, viisas ja viekas! Kyllä hän oli laskenut, että tämä kannatti.\nTällä tavallako hän aikoi päästä kadehtijoistaan?\n\nRuhan kapteeni ojensi nuorelle kauppamiehelle taskupullonsa:\n\n— Juo. Olet jo määkinyt kyllin, tiikeri vie. Puhu vihdoinkin asiaa.\nMiltä Helsingissä nykyään näyttää?\n\nSederholm teki liikkeen ikäänkuin olisi käsitellyt kyynärkeppiä, ja\nhänen äänensäkin oli sama ystävällinen ja iloinen, jonka sekä ylhäiset\nettä alhaiset olivat tottuneet kuulemaan Bockin puodissa silloinkin,\nkun he olivat moittineet tavaraa ja sättineet puotipalvelijaa.\n\nNiin, mistäpä tässä alkaisikaan. Kaupunki oli täynnä Susisaarten\nherroja ja työväkeä sekä majoitettua sotaväkeä ja matkustavaisia.\nPuhuttiin sodasta — johan tässä oli ollutkin kymmenkunta vuotta rauhaa.\n\n— Mitä? sanoi Weckström, yht'äkkiä keksittyään ihkasen uuden sormuksen\nSederholmin sormessa. — Joko sinä olet saanut sen tullinhoitajan\ntyttären, jota mielesi niin teki?\n\nJos Sederholm nyt olisi punehtunut, niin ei sitä olisi voinut huomata,\nniin hehkuvan kuumotuksen valkea oli ajanut heidän kaikkien kasvoilleen.\n\n— Ei pidä tavoitella, mitä ei voi saada, vastasi nuori kauppamies. —\nTullinhoitaja on määrännyt tyttärensä aatelismiehelle ja tällainen\nvasta-alkaja saa tyytyä vertaisiinsa. Olen saanut hyvän vaimon.\nKunnioitan häntä. Me olemme tyytyväisiä toisiimme.\n\n— Piru ja helvetti, pääsi Weckströmiltä, — sen pituinenko se rakkaus\nolikin. Aina sinä, senkin pahus, olet tyytyväinen. Kukas tämä nyt\nsitten on?\n\n— Hedvig Solitander.\n\nSederholmin katse kiristyi vakaan miehekkääksi, kun hän, näin\nmainiten vaimonsa nimen, ikäänkuin lopullisesti siirsi nuoruutensa\nrakkauden mahdottomien tavoiteltavuuksien joukkoon. No niin,\nnaurahti provianttimestari, tullinhoitajan tytärhän olikin lapsi\nja vaikkei Solitandereillakaan liene suuria myötäjäisiä, niin tämä\n»vasta-alkajapa» ei taidakaan olla niiden tarpeessa!\n\n— Rouva Greta Levi kävi Tukholmasta ensimmäisillä jääkeleillä, kertoi\nSederholm edelleen, — tervehtimässä sisartaan. Ei viipynyt kahtakaan\nviikkoa. Lihonut oli. Taisivat vähän kinastella, sisarukset, kun\nTukholman-sisar kehui Tukholmaa ja Helsingin-sisar kehui Helsinkiä.\n\nKulkutautia pakoon rouva Levi oikeastaan lähti, lieneekö sitten\npelastunut. Se olikin tehnyt kauheaa jälkeä — vai ei huhuakaan ollut\nkuulunut sinne Päijännejärven maanääriin. Oli, oli se vienyt paljon\nväkeä. Kaikkein pahimmin tauti oli koskenut Selinin, kirkkoväärtin\nperheeseen — vai eivät herrat olleet kuulleet sitäkään! Vaan mitäpä\nihmettelemistä siinä oikeastaan oli: kun joutui johonkin tiettömään\npohjukkaan, niin siellä oli kuin pussissa! Ei, Selin vanhus kyllä\nitse oli elossa, mutta kaikki hänen lapsensa olivat kuolleet —\nkaikki, paitsi Kustaa Wetterin rouva ja se sisar, joka tavallisesti\nasuikin Wetterillä. Ei ruumiskirstuja ennätetty tehdä niin paljon\nkuin olisi tarvittu. Kurkusta tauti alkoi ja lopulta tukki nielun,\nniin että sairas tukehtui. Tingelund uurasti sairaiden hoidossa, ei\nmuuta voinut sanoa kuin että hän keitti tinktuureja yöt päivät. Yhtä\nmittaa täytyi Turusta käydä noutamassa medikamentteja, kun loppuivat.\nJa Tingelund väitti, että tauti tarttui. »Tauti tarttuu niinkuin\nlika», oli Skolastika Uhrväderkin sanonut ja siihen lisäsi Helsingin\nkirkkoherra: »Tauti tarttuu niinkuin synti..» Viisi ruumista oli\nyhtaikaa laudalla Selinin riihessä ja kaupunkilaiset pelkäsivät koko\ntaloa niin, että kaukaa sitä kaarsivat. Uhrväder, jota niin paljon oli\nkaupungissa pilkattu sitten kun se oppinut lapsenpäästäjä Tukholmasta\ntuotettiin, oli ainoa, joka Tingelundin avuksi lähti auttamaan\nonnettomia. Vaan niinkuin toinen Job otti Selin vastaan Jumalan\nkurituksen. Päivästä päivään nähtiin, kun sanomakellot soittivat\nhänen kuolleille lapsilleen, hänen itsensä, heidän isänsä, astelevan\ntorin poikki ja paneutuvan kasvoilleen kirkon alimmalle porraspuulle.\nVähitellen kokoontui vanhoja vaimoja hänen ympärilleen ja siinä he\nääneensä rukoilivat. Mutta Weckströmin alarakennuksessa rukoiltiin niin\nikään — Krista siellä rukoili. Ja rovastikin oli sanonut, että tämän\nvanhurskaan tytön rukous oli voimallisesti vaikuttanut noina vaikeina\nkoettelemuksen viikkoina.\n\nAsikkalan kirkkoherran, kyynel silmässä, ihmetellessä, pitikö Herran\nniin raskaasti laskea kätensä Selinin päälle, joka kuitenkin oli\nhurskas mies, ja koettaessa — ah, kuinka monennen kerran! — selvittää\nitselleen ja myös matkatovereilleen kärsimyksen tarkoitusta, johtui\nWeckströmin mieleen, että Anna Kristina varmaan oli rukouksellaan\ntorjunut vaaran hänen talostaan ja että siellä kaikki olivat terveinä.\nKuitenkin hän päätti varmuuden vuoksi kysyäkin Sederholmilta, mitä\nhänen kotiinsa kuului. Poltetaudin tuottama heikkous kuitenkin taasen\nvaivasi häntä, ja sekavasti, ikäänkuin olisi hämmennetty savea, hänen\najatuksensa kiersivät kysymystä: onko tauti käynyt hänen talossaan vai\neikö? Mutta olisihan Sederholm sen kertonut kaikkein ensimmäiseksi.\n\nRuhalainen oli kuullut kulkutaudista tarpeeksi ja tiukkasi tietoja\noikeista asioista. Sederholm selitti, ettei enää saanut perustaa\ntiilitehtaita, mutta myllyjä kaivattiin lisää. Weckström, joka\nepätoivoissaan jo oli päättänyt uudella suunnalla yrittää pystyyn\nkolmattakin tiilitehdasta, tunsi hiottavan ja kuvottavan levottomuuden\nkiertävän ruumiissaan: pitikö sekin ansaitsemismahdollisuus nyt häneltä\nvietämän, jotta hänestä kerta kaikkiaan saataisiin keppikerjäläinen ja\nlautastennuolija!\n\nSederholm esitti vilkkaasti kuin lainoppinut, mitenkä asukkaiden\nparasta ajatteleva hallitus yhäti kehoitti joka miestä nyt yrittämään\nkaikella muotoa. Ja yritettiinkin. Toisaalta toivottiin korkeaa tullia\nkotimaisen tupakkateollisuuden suojelemiseksi. Toiselta puolen täytyi\nkäsittää, ettei milloinkaan näiden pohjoisten maanäärten tupakanlehdet\nvoineet vetää vertoja ulkolaisille.\n\nSekä Laurell että Löfving olivat tarttumaisillaan sananvuoroon\nyht'aikaa. Ruhalainen kumminkin ennätti edelle.\n\n— Mutta lampaat, piru vie, jotka minä kuljetan Spanjan maalta asti,\nsyötetään omilla metsästyskoirilla! Miestä, joka sillä lailla noudattaa\nesivallan määräyksiä, ei saisi pitää raatimiehenä yhtään päivää.\n\nLaurell ajatteli nälkämaiden kansa-raukkaa ja vaatimatonta\npotateos-hedelmää, joka hänen vakaumuksensa mukaan oli tuova avun\njokaiselle, joka vain siihen tottui ja oppi sitä oikein käyttämään.\nJospa tuo ymmärtäväinen nuori mies tuossa lämpenisikin sydämessään\ntälle potateos-hedelmän asialle?\n\nPikku-renki ilmaantui nyt kylmän kuurapilven keskellä ovelle ja hänen\ntakaansa erotti pienten levottomien talonpoikaistiukujen äänen.\n\n— Tiikeri vie, huomautti kapteeni yhtäkkiä, — on lähdettävä. Mitäpä\nme tässä ongimme tietoja, olemmehan itse Helsingissä muutaman tunnin\nperästä. Sinä jäät siis tänne, sinä Bockin faktotumi ja oikea käsi?\n\nSederholm naurahti, päätään nostaen.\n\n— Täytyyhän minun odottaa matkatovereitani, mutta saan ehkä samalla\nkertoa, etten enää ole kauppamies Bockin oikea käsi enkä vasempikaan.\nMinulla on oma pieni puoti Rantakadulla, mutta olen ostanut talon\nSuurkadulta ja rakennan oikein kivestä!\n\nKivestä! Sederholm rakensi kivitaloa: mitenkähän tuhottoman paljon\nhän oli mahtanutkaan ansaita sill'aikaa kun toinen makasi sairaana!\nAinoa hyöty, minkä tässä tällä hetkellä saattoi nähdä mahdolliseksi,\noli kiinteästi pysyä tuon tulevaisuudenmiehen kanssa hyvissä väleissä.\nJa niin Weckström Löfvingille ja Laurellille alkoi selittää, miten\nymmärtäväinen tämä Janne aina oli ollut: ei mihinkään koirankureihin\nhän koskaan ottanut osaa, vaan kuudesta aamulla kymmeneen illalla\nseisoi isäntänsä puodissa. Silloinkin kun Ruutanat ja Leijonat\nkuvittelivat vapauttavansa Helsingin ryssien vallasta, ei hän\nhorjahtanut mukaan siihenkään lapsellisuuteen.\n\n— Muistatko, Janne, kun teininä seisoit ikkunani alla — jo silloin näin\npäältäpäin, että tästä tulee miesten mies. Ja sen minä sanon, että mikä\nolisi Bock ilman tätä Jannea? Tässä ei koskaan ole ollut penikkatautia!\n\n— No, no, provianttimestari, naurahti Sederholm, — olen isännältäni\npaljon oppinut. Olin aamusta iltaan työssä — en päässyt puodista\nhyväntekoon enkä pahantekoon. Ja jos nyt vielä sanon senkin, niin monta\nasiaa opin kauppamies Suthoff-vainajalta. Niin aivan, juuri tämän\nWeckströmin vaimon isältä. Hän oli viisas mies. Ei täällä tiedettykään,\nmiten viisas mies hän oli. Hän jos olisi saanut elää, niin hän olisi\nrakentanut Helsingistä komean kaupungin. Kuuntelin monta kertaa, kun\nhän meidän kauppamiehen, Bockin kanssa puheli Helsingin tulevaisuudesta.\n\n— Suthoffin viisauksiako te sitten äsken latelittekin? keskeytti Ruhan\nkapteeni yht'äkkiä.\n\n— Kukaties, vastasi nuori kauppamies ja jatkoi: — Suthoff-vainajalla\noli paljon muitakin suunnitelmia kuin kirkkonsa. Jos joku tarmokas\nmies haluaisi ajaa oikein suuria asioita, niin Suthoffin suunnitelmat\nkelpaisivat sellaisinaan.\n\nKolmen miehen nauru ja oikaistu etusormi keskeyttivät tällä hetkellä\ninnokkaan puhujan.\n\n— Tuossahan se mies nyt on, hahhahhah!\n\n— Tuossapa, tarttui vuorostaan Sederholm keskusteluun ja viittasi\nWeckströmiin, — tuossapa on Suthoffin perijä. Ehkä Suthoff-vainaja\nteillekin ilmaisi suunnitelmiaan?\n\n— Ei, ja mitä vielä!\n\nSisimmässään kirosi Weckström, ajatellessaan rikasta kauppamiestä. Ne\neivät ensinkään tietäneet, nuo kanssamatkustajat, mikä julma ja ylpeä\nmiesvainaja oli ollut. Vaan eipä ollut pahaksi, jos uskoivat hänen\nappi-ukostaan hyvää, eipä ollut, piru ja helvetti.\n\nMutta nyt, kun herrat vihoviimein näyttivät toden teolla aikovan\nloitota tulen äärestä, tarttui Asikkalan kirkkoherra Laurell\nSederholmia rintapielestä.\n\n— Malttakaahan vähän, ystävät, malttakaa. Minussa vakiintuu yhä\nenemmän käsitys, että Korkein onkin johdattanut halvan palvelijansa\nyhteen nuoren toimintahaluisen miehen kanssa, joka ei vielä ole\nkaikinpuolisesta kutsumuksestaan aivan varma. Tähän kutsumuksen asiaan\ntahtoisin puuttua. Haluaisin...\n\n— Piru vie, kuului paukkuvan pystyvalkean äärestä kimeästi, — jää\ntänne, potateos-hedelmän apostoli, onhan sinulla oma hevonen ja oma\ntahto. Tottahan kenraalikuvernööri von Rosen on kotosalla? Menen\npuhumaan lampaistani, minä.\n\n— Haluaisin... haluaisin, arvon ystävät — antakaa minun puhua ja\nodottakaa minua — lausua sanasen potateos-hedelmän puolesta. Ajattelen\nköyhiä seurakuntalaisiani ja tätä köyhää Suomea, jota sodat ja halla\nalituiseen runtelevat. Tunnetko, nuorukainen, potateoshedelmän eli\nmaaomenan? Oletko koskaan kiehuvasta padasta ottanut tämän kauniin\nkeltaisen hedelmän käteesi, taittanut sen ja nähnyt, miten jauhoinen,\npuhdas ja ruokahalua herättävä se on?\n\nLaurell oli niin tottunut siihen, että ihmiset tämän hänen kauniin\npuheensa jälkeen — ja sehän muodostui samantapaiseksi joka kerta,\nkun hän sen esitti —, osoittivat epäuskoa tai pilkanhaluakin, että\nhän suorastaan tunsi liikutusta mielessään, kun hän tuossa nuoressa\nmiehessä tapasi niin ajattelevan ja ymmärtävän ihmisen. Janne\nSederholm oli sodan jälkeen käydessään Stralsundissa ensi kerran\nmaistanut potateosta ja hänestä se oli oivallinen kasvi. Siitä\nvalmistettiin siellä sen kotomaassa monenlaisia ruokalajeja, sitä\nkeitettiin, paistettiin ja survottiin hienoksi, ja aina se maistui\nja nälän vei pois paremmin kuin kaali taikka nauris. Herneelle se\nei vetänyt vertoja — se oli Janne Sederholmin mielipide —, mutta\nansaitsi kyllä pääsyn jokamiehen ruokapöytään. Ja totta puhuen,\nSederholm kyllä oli ajatellutkin, että kunhan nyt tästä ennättää saada\nvuokratuksi tarpeelliset kapan-alat, niin hän varmasti alkaa viljellä\npotateos-kasvia.\n\nTotisesti kuuli kirkkoherra Laurell kerrankin mieleistään puhetta.\nHänen mieleensä johtui pieni hauska kepponen, jonka hän huvikseen, ja\nennen kaikkea asian eduksi, oli kerran tehnyt Hollolassa. Raatimies\nBurtzko se oli niin halukas metsämies? Laurell, joka piti iloista\nmieltä Jumalan käskynä, hymähti ajatellessaan, miten mukavaa olisi\ntehdä tuo kepponen uudelleen helsinkiläisille. Mutta se olisi kysynyt\nvähintään kapallisen maaomenia, ja hän epäili suuresti, voisiko\nsellaisen määrän saada kokoon ja panna alttiiksi. Hän oli kerran\nkutsunut väsyneitä metsästäjiä aterialle ja tarjonnut heille suuren\nvadillisen potateos-hedelmää eikä mitään muuta. »Antakaa nyt anteeksi»,\noli hän sanonut, »mutta tässä on ollut niin paljon työtä, ettei ole\nennätetty mitään valmistaa». Vieraat olivat ensin nyrpistelleet\nnenäänsä, mutta sitten nälissään syöneet ja olleet hyvin tyytyväisiä.\nVasta kun vati oli tyhjennetty ja jokainen luvannut kylvää hedelmää\nikkunansa alle, olivat muut ruoat tulleet sisään.\n\nNyt jälleen täyttyi tupa kuuraisella ulkoilmalla ja Sysmän rovastin\nisäntärengin hidas vanhanmiehen ääni lausui ovelta:\n\n— Hevoset ovat viluissaan eikä ole niille mitään antamista: eiköhän\nsoveltuisi lähteä liikkeelle. Herrat ajavat meidät helposti kiinni.\nOlemme jo tasanneet kuormia heikompien hevosten reistä vahvempien\nrekiin.\n\nHeintziuksen isäntärenki oli vuosikausia tällaisilla\nviljankuljetusmatkoilla ajanut kärkihevosta, niinkuin ajoi nytkin,\nja Weckström huomasi hänen puheensa kohtuulliseksi ja huomioon\notettavaksi, meni hänen luokseen ovelle ja käski joukon lähteä matkaan.\n\nSederholm, jonka hyvämieli tässä pakkasessa näytti vain rehevöityneen,\noli nyt pannut herrat arvailemaan, kuka vastaleivottu aatelismies\nhänellä oli matkassaan.\n\nKukapa sen saattoi tietää? Oliko kysymyksessä joku Helsingin\nporvareista vaiko joku Susisaarten herroista?\n\nSederholmin ääni vastaili kysymyksiin pienillä veitikkamaisilla\nhuudahduksilla ja ärsytteli ärsyttelemistään, sanomatta kuka uusi\naatelismies on. Hm. Kuka se saattoi olla? Hm.\n\nJos hengellisen säädyn miehille olisi kuulunut tämäntapaiset\narmonosoitukset, niin olisi Fortelius, kaupungin kirkkoherra, nyt ollut\nmainittava, huomautti Laurell. Mutta heille eivät kuuluneet tällaiset\nmaalliset suosionosoitukset.\n\n— Ei siellä ole ketään ansioitunutta, sanoi Ruhan kapteeni tokaisten:\n— hassuja, toinen toistaan hassumpia. Vaan mikä onkaan koko tämän ajan\naatelisarvo? Juuri turhanaikaisille porvareille sovelias hiusöljy,\njok'ainoalle yhtä sovelias.\n\n— Älkäähän, kapteeni, sanoi Weckström hätääntyen, ikäänkuin jotakin\npyhää olisi loukattu. — Teillä on poikia ja puhutte sillä tavalla.\n\n— Jolleivät minun poikani läpäise omin voimin, niin eivät ole poikiani.\n\n— Ette tiedä, ette tiedä, hoki Weckström muistellen isoisten porstuvia,\njoissa häntä oli seisotettu, ja samalla myöskin muistaen, ettei hänellä\nollut poikalasta. — Aatelisarvo on kallis asia, kallis asia. Toinen\npelastus on sitten raha, raha.\n\n— Govinius, arvaili Asikkalan kirkkoherra, varmana siitä, että oli\nosannut oikeaan. — Govinius on Helsingin uusi aatelismies!\n\nSederholm nauroi kuin poika ja antoi herrojen arvata. Vasta kun Ruhan\nkapteeni selitti, että hänelle on juuri yhdentekevää, kuka näihin\naikoihin voideltiin kuninkaallisella hajuöljyllä, ja lopultakin aikoi\nlähteä, laukaisi nuori mies tulemaan:\n\n— Hahnenskiöldiä minä kuljetan reessäni.\n\nHahnenskiöld?\n\nLaurell kysyi selkeällä äänellään, oliko nimestä etsittävä uuden\naatelismiehen henkilöllisyys. Hänen, Laurellin, opiskellessa Upsalassa\noli talon matamin poika välttämättä tahtonut ottaa liikanimekseen\nnimen Hahn, joka merkitsee »kukkoa», sen vuoksi, että tästä pienestä\neläimestä on kehittynyt valppauden symboli. Häneen miehestä lopulta\ntulikin.\n\nSederholmia puistatutti iloisuuden puuska, kun hän ajatteli\nkyydittäväänsä ja raamatullista vertauskuvaa.\n\n— Uusi aatelismies on provianttimestari Weckströmin ystäviä, sanoi\nSederholm iloisuuttaan hilliten.\n\n— Minun?\n\nWeckström, jonka ajatukset olivat viipyneet osaksi talossa Läntisellä\nKirkkokadulla, osaksi kuormamiesten luona majatalon pihalla, arvaili,\nettä uusi aatelismies olisi joku upseeri Ruotsin puolelta, ja\npalautti yht'äkkiä koko oman itsensä ajatuksineen päivineen majatalon\ntuvanlieden ääreen.\n\nSederholm katseli häneen, puhuessaan:\n\n— Provianttimestari Häneen on uusi aatelismieheni herra Hahnenskiöld.\nHän pani henkensä alttiiksi, kun kuninkaalliset vaunut kalliine\nkuormineen olivat ajamaisillaan nurin — jossakin likellä Tukholmaa, en\nmuista missä. Ja sellainen teko palkitaan.\n\nJos tykinkuula olisi paukahtanut seinän läpi tupaan, niin ei se\nolisi voinut Weckströmissä herättää suurempaa hämmästystä. Hänen\noikea etusormensa teki heikon yrityksen lähteä piirustamaan ilmaan\nentistä tuttua nimikirjoitusta, mutta kouristui samassa herransa\nsuuren matkarukkasen ympäri, yhdessä muiden sormien kanssa rutistaen\nsen henkihieveriin ja sitten vimmatusti paiskaten sen arinalle.\nProvianttimestari itse tunsi poltetaudinaikaisen iljettävän hiotuksen\npuhkeavan ylt'yleensä esiin kautta koko ruumiinsa ja sylkäisi ensi\ntyökseen lattiaan, ikäänkuin päästäkseen eroon sapen mausta suussaan.\n\n— Haneen! sai hän vihdoin sanotuksi ja venytteli virkaveljensä nimeä\nhampaissaan kuin mänttinahan kappaletta. — Haneen ja Haneen! Hän ei\nole minun ystäväni. En ole sellaisen ystävä, joka jauhattaa rapakiveä\nviljan joukkoon. Enkä sellaisenkaan, joka ei maksa velkojaan. Haneen,\nse lapamato, hän ei pane itseään alttiiksi. Haneen — Hahnenskiöld! Jos\nse olisikin ollut joku toinen, mutta tämä lapamato.\n\nAsikkalan kirkkoherra koetti parjattua uutta aatelismiestäkin varten\nlöytää hyvän sanan, Ruhan kapteeni puolestaan nauroi koko hassutukselle.\n\n— Annapas, virkkoi provianttimestari Weckström yht'äkkiä, alkaen\netsiä ovea, — minäpä menenkin onnittelemaan hänen jalosukuisuuttaan\nherra Hahnenskiöldiä ja kysyn, voisiko hän ehkä nyt toimittaa minulle\ntakaisin hyvät jauhosäkkini. Viisikolmatta jauhosäkkiä lainaa ja lupaa\nhuomenna toimittaa takaisin, ja kuluu toista vuotta eikä säkkejä kuulu.\nSellainen aatelismies menköön kissan häntään.\n\nWeckström tuli keskelle kuutamoista karjapihaa jäätyneen kaivonsilmän\neteen, joka välkkyi monessa sädehtivässä värissä. Hänen hevosensa\nhirnunta herätti hänet kuin painajaisunesta ja johdatti hänet tuohon\nrauhalliseen tuttuun maailmaan, jossa hän oli elänyt hamaan siihen\nhetkeen asti, jolloin poltetauti hänet näin heikensi. Hän kyllä muisti,\nettä noiden pimeiden ikkunaluukkujen takana, tuolla miespihan puolella,\nuusi aatelismies nyt kaikessa mahtavuudessaan makaa mötköttää, mutta\nhänen ailahtelevassa mielessäänkin alkoi tapahtua jokin jäätyminen,\nolisikohan ollut kysymys vihasta. Rauhallinen kuu viipyi yhäti\nkaivonsilmän yläpuolella. Jokin samantapainen kylmä jäänsilmä\nmuodostui hänenkin rintansa pohjalle. Hassutuksia, ajatteli hän Ruhan\nkapteenin äänellä ja oikean käden etusormi teki pienen liikkeen kuun\nvalossa. Seliniltä ovat kaikki lapset kuolleet, sekä tytöt että pojat,\nSelin on nöyryytetty niinkuin vanha Job. Sellainenkin voisi ansaita\naatelisarvon, vaan mitäpä hän sillä tekisi. Kuka tietää, vaikk'ei\nramman tytön rukous olisi auttanutkaan? Vaan eipä Weckströmin talossa\nollut poikaa, jonka kuolemaa olisi tarvinnut pelätä. Antreksen jos\ntauti olisi keksinyt ottaa! Vaikka kukaties Antreksesta joskus tehdään\naatelismies, hahhahhah.\n\nTuskaisesti hikoilevan provianttimestarin ajatukset keskeytti jälleen\nhänen hevosensa hirnunta, joka viilsi halki hiljaisen valkoisen yön.\nToisetkin hevoset kiljahtivat samassa ja alkoivat vaaran tuntien kuopia\nlunta. Weckström nosti, äskeiset mietteensä siirtäen syrjään, lakkia\nsiltä korvalta, jolla hän paremmin kuuli, voidaksensa päätellä, millä\nkulmalla sudet liikkuivat. Mutta hänen kuulonsakin oli kirottu tauti\nvienyt. Hän ei saanut selkoa petojen kulkusuunnasta, ennenkuin ne\nvarsin likeltä tulivat näkyviin, juosten kuin koiralauma yli pellon\naidan ja pölyttäen lunta editseen tielle suoraan talon pihaa kohden.\nTaskuaseen laukaus ne hetkeksi karkotti, mutta niin rohkeita olivat\ntämän talven sudet, että ne samassa taasen alkoivat lähestyä. Olisi\npuuttunut, että ne puolta tiimaa aikaisemmin olisivat osanneet tänne —\nsilloin oli koko hevosjono tässä ja miehet sisällä unessa. Vaan jopa\nnyt keskeyttivät innokkaat keskustelunsa Riman kapteeni, Asikkalan\npappi ja Janne Sederholmkin. Halko kädessä ja huutoja päästäen he\ntulvahtivat ulos, Janne suistuen läpi hangen aidan yli, ja kapteeni\ntieltä ampuen keskelle laumaa, joka kuin mikäkin alas pudonnut\npilvenriekale liihoitteli kimmeltelevää lumikenttää pitkin.\n\nLaurell ja Weckström, pidellessään vapisevia hevosia, tekivät\njohtopäätöksen, että välttämättä olisi pantava toimeen ajometsästyksiä,\nsillä eiväthän lapset ja vanhuksetkaan enää voineet susien pelossa\nliikkua ulkosalla. Kuinka monta petoa tuossa olikaan? Weckström laski\nviiteen, Laurell kuuteen. Ne juoksivat nyt viisaasti niin pitkien\nmatkojen päässä toisistaan, ettei ampuja voinut osata laumaan, ja\nniin kaukana, ettei luoti voinut niitä tavoittaa. Pitäisi välttämättä\nkarkottaa ne kauemma; kunhan ne nyt tuntevat sieraimissaan hienhajun\netenevästä hevosjonosta, niin ne pian ovat siellä!\n\nMutta kapteeni Löfvingpä ei ollut niitä miehiä, jotka jättävät\ntyönsä kesken. Hän väijyili aidan takana, hyvin tuntien susilaumojen\nliikehtimisen. Ja hänen aseensa pamautti haavoittavan luodin yhteen,\njuuri samoilla hetkillä, jolloin herrat Hahnenskiöld ja Kuhlberg\npuolipukimissaan astuivat portaille ja talon omat väet, asestettuina\nseipäin ja kirvein ja tuliluikuin, kiirehtivät pellolle.\n\nSill'aikaa kun nämä selvittelivät välejään susilauman kanssa ja\nylt'ympäriinsä kuului huutoa, pauketta ja meteliä, kohtasivat molemmat\nprovianttimestarit — aatelinen ja aateliton — toisensa, seisoen kahden\npuolen miespihan ja karjapihan välistä aitaa.\n\nEihän tuo Haneen ollut muuttunut miksikään, entinen turkkireuhka oli\nhänen olkapäillään ja entisellä äänellään hän heti alkoi kysyä, mistä\nWeckström tuli, keitä oli hänen matkassaan ja mitä hän oli maksanut\nviljasta. Ja vaikka Weckström tunsi rinnassaan ilkeää myrkkyä ja\nainoastaan odotti hetkeä, jolloin voisi sitä alkaa purkaa, niin hänkin\nvastasi säädyllisesti, joskin tosin vieraalla äänellä ja miettien,\nmiten pääsisi alkuun. Alkaisiko velasta vaiko säkeistä, vaiko\nrapakivestä? Sen hän ainakin päätti, että hän kutsuu tuota miestä\nentisellä porvarillisella nimellään — onko hän velvollinen tietämään\naateluudesta, joka on joutunut aivan arvottomalle miehelle! Haneen\nei edes tietänyt Weckströmin sairaudesta — hän oli tullut hiukan\nviipyneeksi Ruotsin puolella. Hm.\n\nHaneen rykäisi. Ja Weckström kysyi, voimatta enää pidättää myrkkyään,\nmitä hän siellä teki. Hän odotti, että Haneen nyt laukaisisi tulemaan,\nmiten hän oman henkensä uhalla pelasti kuninkaan hengen. Mutta Haneen\nsanoi:\n\n— No tiedätkö sinä edes sitten, miten Suthoffin talossa voidaan?\n\nWeckströmin luonto nousi pahasti:\n\n— Piru vie, Suthoff on ollut haudassa vuosikausia — onko hänellä sitten\nvielä talojakin?\n\n— No, no, sanoi entinen Haneen hyväntahtoisuudella, jossa Weckström\nvainusi aatelisen armollista suhtautumista alhaisempaansa. — No, no,\nsinähän talon nait, vaan Suthoffin taloksihan sitä vielä kutsutaan.\n\nWeckström oli nyt laukaisemaisillaan kaikki panoksensa, mutta siinä\nsamassa ennätti virkaveli jatkaa:\n\n— Tiedät kai kuitenkin, että sinulta on kuollut kaksi lasta? Mutta\nuusia on tulossa. Ennätät juuri ristiäisiin... Ämmät vakuuttavat, että\nnyt tulee poikalapsi. Ja niin kuuluu akkasikin uskovan. Vai et ole\nkuullut mitään.\n\nEi, ei, viidettä kuukautta Weckström oli maannut sairaana. Molemmat\nsuuret uutiset, joista myöhemmin kerrottu lievensi ensimmäistä, panivat\naatelittoman provianttimestarin ensi hetkessä mykistymään, ja sen\njälkeen hän vain sopertamalla sai suustaan kysymykset. Hahnenskiöld\nvastasi, että kuolleet lapset luultavasti olivat vanhemmasta päästä —\nei hän niin tarkkaan muistanut, ihmisiä oli mennyt kuin silppua. Ja\nmitä taas tuli siihen poikalapseen, niin ämmillähän oli omat merkkinsä.\nUusi pieni Mathias siinä oli tulossa, tai olisihan soveliasta tehdä\nensimmäisestä pojasta Jakobkin, äidinisän mukaan, joka oikeastaan oli\nhyvä ja viisas mies — näin jälkeenpäin sen vasta oikein huomasi. Joku\nmainitsi Susisaarten everstin hänestä ennustavan Helsingin kirkon\nrakentajaa.\n\nÄänistä päättäen oli pellolle jäänyt haavoitettu susi, ja talon\nomat miehet läksivät ajamaan sitä takaa. Kapteenin, Kuhlbergin\nja Sederholmin äänet vuorottelivat kuutamoisessa pakkasyössä,\nlähenemistään läheten taloa. Laurell, hevostaan rauhoitellen, käyskeli\nlämpimäkseen karjapihan ja veräjän väliä.\n\n— No niin, sanoi Weckström vihdoin, — paljonpa sinä tiesitkin, Haneen,\njos nyt sitten tietosi ovat tosia.\n\nWeckströmillä oli oikeastaan ihmeen köykäinen olo; syvällä hänen\nsisimmässään tuikki iloinen pieni toivo poikalapsen syntymisestä!\nEhkäpä lapsi jo oli syntynytkin tai ehkä tuli maailmaan tällä hetkellä.\nMitä hittoa hän kaikista taudeista ja murheista. Ja kuollahan jokaisen\nkerran täytyi, ei mitään tinktuuria Tingelund sitä vastaan ollut voinut\nkeksiä. Jos vain hänelle, Weckströmille, on syntynyt poika — tai\nsyntyy —, niin elämä muuttuu tykkänään. Aina on kesä ja aina on joulu.\nJoulukirkkoon se viedään, pieni Jakob Mathias, että näkee kynttilät!\nJa poikalapsen äidillekin aina on annettava arvo. Kultakäädyt hänelle\nostetaan. Ja hänen sukunsa haudalle pannaan kallis kivi! Oikeastaanhan\nWeckström oli aikonut ostaa käädyt jo silloin, kun Viipurin sukulaiset\ntoimittivat kihlajaiset, mutta siinä oli silloin vähän kiire ja sitten\nse jäi, kun tuli niitä tyttölapsia. Vaan nytpä siis kaksi niistä\non kuollut. Olisivat saaneet elääkin. Olivat oikeastaan kauniita\nihmisalkuja. Olivat kerran torilla tarrautuneet isänsä polviin, kun\npelkäsivät vierasta koiraa. Olisivat saaneet elääkin.\n\n— Hm, sanoi Haneen, joka ei ollut seurannut virkaveljensä ajatuksen\njuoksua, vaan päinvastoin susien rähinää metsänlaidassa, missä ne\nkaikesta päättäen jyrsivät haavoittunutta kanssasuttaan, — et ehkä ole\nkuullut sitäkään, että minä nyt olen Hahnenskiöld enkä mikään Haneen.\nNäet edessäsi aatelismiehen.\n\nWeckström nauroi ilkeästi, tarttui Haneenin vanhaan turkkireuhkaan ja\nravisti aika lailla.\n\n— Aateloitiin kai sinun täisikin samalla kun sinut? Montakohan\naatelismiestä nyt meni lumihankeen? Puhu sinä vain Suthoffin talosta,\nminä puhun Haneenista niin kauan kuin minä elän. Siitäkö hyvästä\nsinut aateloitiin, että olet Kruunulle ostanut säkittäin rapakiveä?\nNeuvo minuakin, miten on meneteltävä, että sinäkin näkisit edessäsi\nWeckströmin asemesta Weckhjelmin? Jos minulle on syntynyt poika, niin\nsaattaa hänelle olla hyödyksi tuollainen Weckhjelm. Häh, sinä Haneen!\n\n— Ole siivolla, Weckström, sanoi nyt aatelinen provianttimestari, —\nniin ehkä neuvon sinulle keinon. Minä pelastin kuninkaan hengen —\njumaliste pelastinkin. Jokaiselle ei suoda sellaista onnea. Henkeni oli\nvaikeassa vaarassa, mutta...\n\n— Mene kissan häntään! pani Weckström, yhä kiivastuen. — Vai näen\nedessäni aatelismiehen... Vai oli henkesi vaikeassa vaarassa! Vaan\nminäpä kysyn sinulta, missä minun jyväsäkkini ovat? Viisikolmatta\nihkasen ehyttä säkkiä — ja huomispäivänä niiden piti olla kotona\njälleen. Pelkäänpä, että nekin ovat vaikeassa vaarassa. Ja jos sinä\nolet valehdellut minulle ja talossani jälleen kirkuu tyttölapsi, niin\nminä saatan kaikkien tietoon, että säkkisi aina ovat olleet puolillaan\nrapakiveä, aatelismies! Niin, ja kahteen vuoteen en ole saanut\nkorkorahojani, herra aatelismies!\n\nParahiksi estivät matkatoverit aatelisen ja aatelittoman\nprovianttimestarin torailun käymästä liian kiihkeäksi. Sudet olivat\njääneet nauttimaan oikeaa sudenateriaa haavoittuneen toverinsa lihasta\nja verestä eivätkä nähtävästi aikoneetkaan seurata hevosjonoa, joka\npuolisen tiimaa sitten oli lähtenyt liikkeelle kaupunkia kohden.\nPaljonpa siinä puolessa tiimassa oli ehtinytkin tulla matkamiehen\ntietoon. Ja paljon enemmän vielä taisi olla kuulematta.\n\n— No niin, Haneen, virkkoi Weckström valmistautuessaan lähtöön, — saat\nkyydin minun reessäni, jos totuudenmukaisesti kerrot asioita. No,\nHaneen, istu, istu!\n\n— Hahnenskiöld on nimeni, keskeytti entinen provianttimestari Haneen\nmiespihan puolelta yli aidan. — Olen sen rehellisesti ansainnut ja\nsitä on kunnioitettava. Tulen rekeesi vain sillä ehdolla, että tämä\nvaatimukseni täytetään. Ja nyt menen vielä ja otan tavarani.\n\nWeckström matki puoliääneen uuden aatelismiehen juhlallisia sanoja ja\nnaureskeli itsekseen.\n\nKirkkaalla hangella kertautuivat hänen ja hänen hevosensa varjot\nkaikkine liikkeineen, provianttimestarin ottaessa peitteen hevosen\nselästä, askarrellessa suitsien ääressä, ajaessa hevosen tienpaikalle\nja vihdoin keikahtaessa rekeen. Hän tunsi vastenmielistä epäluuloa\nkaikkia ihmisiä kohtaan, tuota Haneenia, joka perin ansaitsemattomasti\noli saanut aatelisarvon, Bockia kohtaan, joka kirjoitti nimensä\nkorkein epäsäännöllisin kirjaimin, niinkuin kuninkaalliset henkilöt\nja joka varmasti oli pannut taskuunsa paljon rahaa näinä aikoina,\nSederholmia kohtaan, joka ei ollut kertonut hänelle niitä uutisia,\njotka hän sitten kuitenkin oli saanut kuulla Haneenilta, ja entäpä\nvihdoin nuorta Kuhlbergia, linnoitustoimen sihteeriä kohtaan, jota\nHelsingissä kutsuttiin nimellä »Fåfänglighetens adjutant», turhuuden\nadjutantti. Eikö hän ollutkin jo nulikkana pormestari Strengin\nkonkurssihuutokaupasta ostanut kunnon pormestarin oppineet lakikirjat\nmuka niitä tutkiakseen, ja eikö käynytkin hänen kuuranpeittämästä\nhahmostaan ulos makea myskihajuveden tuoksu tälläkin hetkellä. Kaikki\nhe näinä raharikkaina kuukausina varmaan olivat pitäneet puolensa.\nNille Burtzinkin nimi mainittiin jo rahanahnastajien joukossa, Nillen,\njoka muiden Helsingin Leijonien kanssa oli saanut selkäsaunan raastuvan\nportailla, kun lähti hakemaan Suthoffin uponnutta hopealaivaa.\nSuunnilleen niihin aikoihin oli hän, Weckström, raastuvalta kantanut\ntaloon Läntisellä Kirkkokadulla Suthoffin perheen kehdon — kirottu\ntauti oli kuivettunut hänen muistiaan: hän ei ollut ajasta ihkasen\nvarma — heheh. Eipä hän silloin ajatellut, että kerran siinä\nheijattaisiin hänen omia lapsiaan ja eritoten nyt tätä poikaa! Vaan\nentäpä, jos tuo uusi aatelismies tässä häntä vain pilkkasikin eikä\npoikalasta ollut tulossakaan!\n\n— Älä sinä ruinaa, Weckström, kuului nyt Hahnenskiöldin ääni siitä\nkuuraan peittyneestä ihmishahmosta, joka paraikaa nousi aidan yli tälle\nkarjapihan puolelle. — Sinun akkasi ottaa joka päivä kaikki rahat\nSusisaarten herroilta, niin että muut krouvinpitäjät kuolevat nälkään.\nSiellä teidän »Hopealaivassahan» ne istuvat Susisaarten herrat, niin\nettei linnoituksen töistä enää mitään tule. Ja vielä joulun aikaan\nakkasi tanssi kaikissa heidän kutsuissaan... Ehrensvärdiä kysyt:\nvoit kysyäkin, sillä häntä on koko kaupunki kysynyt. Hänellähän oli\nsellainen kaunis huusholliska-tyttö, joka sitten piti panna pois. Vaan\nmitäs tekee Ehrensvärd? Ruotsin ritarihuoneella käy ilmoittamassa\nitsensä lapsen isäksi! Ja lupaa vastata lapsensa kasvatuksesta — sano\nnyt, vanha jauhosäkki ja virkaveli: onko mies hullu vaiko pirun viisas?\n\nWeckströmistä tuntui siltä kuin hänen lihaansa olisi työnnetty\nruosteista rautaa ja raudalla yritetty tehdä koukeroita, joiden\npiti merkitä jotakin kirjoitusta. Hän luki koukeroista: »... käy\nilmoittamassa itsensä lapsen isäksi ja lupaa vastata lapsensa\nkasvatuksesta». Terävä, ilkeä rauta viileskeli hänen sydämensä\ntienoilla niin, että hiki nousi päähän kesken tulipalopakkasen...\nTällaisella pakkasella hän, Weckström, kerran oli ajanut hyvin pienen\nkerjäläispojan ohitse Helsinginpitäjän kirkon luona. Sillä oli pussi\nkaulalla ja se etsi hangesta jotakin, joka oli mahtanut pudota.\nVarmaan se oli ollut Domarbyn Liisan poika! Ja hän olisi voinut löytää\ntällaisia kerjäläislapsia muiltakin maanääriltä, ristiin-rastiin kun\noli joutunut maata kiertämään.\n\nNiinkuin paholainen puhui Hahnenskiöld hänelle reen toiselta puolelta:\n\n— Mitä sinä sanot sellaisesta aatelismiehestä...?\n\n— Lapsi oli kaiketi poikalapsi? sanoi Weckström vihdoin.\n\nHahnenskiöld nauroi ja sanoi lyhyesti: tyttö.\n\n— Piru ja helvetti!\n\nWeckström kiristi ohjaksensa ja päätti kerrankin koettaa, mikä tämä\nUusihevonen oikeastaan oli. Viluinen nuori hevonen hyppeli levottomana\naisojen keskellä, kauan odotettuaan lähdön hetkeä.\n\n— No, tule rekeen, Haneen, kehoitti Weckström, — niin kerrot lähemmin.\nHaluaisinpa tietää, mitä Helsingissä sanottiin.\n\n— Toiset sanoivat, että mies on pantava hullujenhuoneeseen ja toiset,\nettä tämä teko taivaan portilla katsotaan suuremmaksi kuin koko\nViapori. Mutta mitä sinä sanot, jauhosäkki?\n\n— Sanon vain, että »huuti, huuti!» No, tule rekeen, Haneen!\n\n— Tuon hullun hevosen rekeen! huusi uusi aatelismies, syrjään\nkiirehtien. — Piru siihen vierellesi istukoon!\n\nSe siinä jo istuukin, ajatteli Weckström ja päästi hevosen,\nmatkatoverejaan odottamatta, menemään niin paljon kuin se halusi. Lumi\nvinkui ja kiljui ikäänkuin olisi miekanteriä hiottu. Kasvoja pisteli ja\npakotti. Tipotiehen tässä menivät sekä hyvät että pahat ajatukset. Piti\nviimalta varjella kiristäviä käsiään ja kasvojaan, lumi uikutti kuin\nhampaankiristystä poteva ihminen, pirukin putosi pakaroilleen hankeen\ntässä huimassa menossa. Jääköön sinne, piru-raukka, uuden aatelismiehen\nluo, jonka seurueeseen voi kuuluakin.\n\nTäytyi ruveta hiljentämään Uudenhevosen kulkua. Se oli mennyt vallan\nhikiseksi, soo... soo... Uusihevonen — odotetaan toisiakin, soo — soo.\n\nJa nyt karkasi Weckströmin mieleen, aivan kuin piru suutuksissaan olisi\nhangesta sen hänen perässään viskannut, ajatus, että hänen vaimonsa on\nvoinut häntä hänen pitkän poissaolonsa aikana pettää! Olisiko Hedvig\nUlrika uskaltanut? Mutta hänhän vannotti renginkin häntä paimentamaan\nja siitä päättäen, mitä hän oli eversti Ehrensvärdistä nyt kuullut,\neversti varmaan oli vain suojellut Hedvig Ulrikaa muita vastaan.\nWeckström puheli hevoselle kiittävästi ja tyynnyttävästi: soo-soo-soo —\nnäinhän me mennään, Uusihevonen — sinulla taisi jokunen nimikin olla,\nvaikka unohdin sen. Taidatkin olla hyvä hevonen, sinä Uusihevonen,\nvaikket Etoilea pääse likellekään — sellaista toista ei ole eikä tule.\nJääkööt herrat sinne seulomaan uusia raha-ansioitaan, otetaan kiinni\nkuormat, päästään omaan talliin, saadaan nähdä, onko taloon tullut uusi\nisäntä, korea pikkuisäntä, heheh; ja mikäs pannaan hänelle nimeksi ja\nkeitäs kutsutaan kummeiksi?\n\nHikipilvi höyrysi hevosen ympärillä sen nopeasti noustessa ylös\nraskasta mäkeä, jolta hirsipuu jo oli luhistunut. Vain aukeama oli\nsiinä jäljellä, ja jänis loikkasi rauhallisesti yli hiljaisen,\nkuunvalossa sädehtivän hangen. Kuu oli hiukkasen laskenut ylemmältä\nkorkeudeltaan ja kointähti paloi suurena ja yksinään itäisellä\ntaivaalla, jonka sinessä alkoi tuntua vihertävää kajoa. Tuossapa\ntaivaanrannassa jo oli kevään makua, pakkasen uhallakin, Ja mäen päällä\nkävi hiljainen kohina ikäänkuin nukkuva metsä olisi hengittänyt.\nYht'äkkiä hevonen hirnahti. Alhaalta pajukosta hirnui vastaan ensin\nyksi ja sitten toinen hevonen. Jostakin tulvahti lemu, joka johdatti\nWeckströmin mieleen hänen äitivainajansa, kun tämä sylissään kantoi\npuhtaan pyykin tupaan Vanhan-Helsingin myllyllä. Hevosta oli nyt\nvaikea pidellä alamaassa. Se juoksi tulisesti kiinni jyväkuormien\njonon, hirnahti pikkuruikkusen hyvin iloisesti ja jäi sitten astumaan\nviimeisen kuorman jäljessä.\n\nSusia ei ollut näkynyt.\n\nKun Uusihevonen jonkin aikaa oli saanut puhaltaa, ajoi Weckström jonon\nsivu, tarkkasi uupuneita, höyryäviä hevosia ja pääsi kärkihevosen\nedelle. Siinä hän vaihtoi sanan sysmäläisen isäntärengin kanssa.\nMolemmat olivat huomaavinaan, että pakkanen alkoi helpottaa ja keli\nkäydä liukkaammaksi. Sotamiehenlesken torpan kohdalla vähän ennen\nHelsingin pitäjän kirkkoa kyykötti musta kissa keskellä rekivakoa,\nsilmät vihreinä päässä ja pahasti mouruten. Niin se oli täynnä omaa\nkiimaansa, ettei osannut lähteä tieltä, ennenkuin hevonen oli sen\ntallaamaisillaan kavioidensa alle. Pienen matkan päässä kyykötti toinen\nkissa, samalla lailla liikkumattomana rekivaossa ja silmät samoin\nvihreinä palamassa. Se siirtyi vaaksan verran syrjään, upotti itsensä\ntoiseen vakoon ja päästeli siinä julmia mouruja.\n\n— On jo kevättä, sanoi Heintziuksen isäntärenki ja naurahti,\nkauttaaltaan kuuraisena astellen kuuraisen ja höyryävän hevosensa\nvierellä.\n\n— Kevättä, sanoi Weckström reestään, kauttaaltaan kuuraisena hänkin,\nniinkuin hänen hevosensa.\n\n— Taidamme kuitenkin kunnolla päästä Helsinkiin. Kunhan nuo tuolla\nloppupäässä kestävät. Olisi pitänyt syöttää pitempään, mutta kun tuli\ntämä pakkanen. Eikä rehua ole saanut rahallakaan.\n\n— Susisaarten työt vievät ruoan niinhyvin ihmisiltä kuin eläimiltä,\nsanoi Weckström.\n\nHelsingin pitäjän kirkontorni näkyi juhlallisena loivasti aaltoilevan\npeltoaukeaman ja metsikköjen takaa, kun kylältä kuului ensimmäinen\nkukonlaulu. Viides vuorokausi oli nyt alkamassa siitä, kun lähdettiin\nPäijännejärven rantapitäjistä. Niiden maanäärten miehille oli tämä\noutoa ja kylmää paikkakuntaa, Weckströmille sensijaan kotoista. Kaikki\nmiehet, kauttaaltaan kuurassa, astelivat kuuraisten väsyneiden hevosten\nvierellä, katsellen kohti kaunista isoista kirkkoa, jonka huiput\npiirtyivät kuutamoista taivasta vasten. Valkoinen jono solui eteenpäin\nkuin se kalkatellen kiemurteleva ja nivelissään natiseva merikäärme,\njonka vanhakansa kertoi sotien edellä näyttäytyvän Kruununvuoren\nselällä ja jonka päätä tai häntää ei voinut nähdä, koska pää aina\nhukkui tulevaan sotaan ja häntä menneeseen. Tämä jyväkuormien jono —\ntämä maakäärme — solui näillä vanhoilla sotateillä, sekin, milloin\nsotaa tai jotakin sotaan kuuluvaa valmisteltiin, niinkuin nytkin tätä\nSusisaarten linnaa.\n\nViluisina kävellen kuormien vierellä ja ylämäissä työntäen niitä\njuhtiensa avuksi miehet puhelivat mielipahasta, mitä hevoset tulisivat\ntuntemaan, kun eivät saisi jäädäkään täkäläisille jyvämakasiineille.\nNiillä oli selvä into kiirehtiä päämäärää kohden, joka jo oli\nlikellä. Ja aivan oikein: Sysmän pappilan ruuna käänsi oikopäätä\naskeleensa kaksikerroksista jyväaittaa kohden, kirkkomaan portin\noikealla puolella. Nyrpeänä luimistellen korviaan ja raskaasti vetäen\nkuormaa se sitten seurasikin provianttimestarin hevosta, joka samassa\npysähdytettiin odottamaan Ruhan kapteenia ja Asikkalan kirkkoherraa.\n\nLaurell puhui hellittämättä potateos-hedelmästä, jonka hän uskoi\ntuottavan lievennystä myöskin uskollisten kotieläinten ruokatalouteen,\nkoska nekin sitä mielellään nautitsivat. Ja Sederholm, tämä oivallinen\nnuori kauppamies varmaan oli lähetetty hänen, Laurellin, avuksi\ntaistelemaan jalon jumalanlahjan puolesta.\n\nSelinin perheen kärsimyksistä Laurell vähemmän puhui. Mutta hän\npalasi puheissaan monta kertaa kärsimyksen ongelmaan, jonka edessä\nihmiskunnan hurskaatkin kärsijät olivat kamppailleet, huutaen: Minun\nJumalani, miksi minut ylenannoit! Sekä vihdoin: Isä, sinun haltuusi\nannan henkeni! Ja kun tultiin Vanhaankaupunkiin ja Vantaan kohina\nalkoi kuulua, tahtoi Laurell välttämättä katselemaan joen kulkua ja\nputousta. Kapteeni Löfving piti sitä hassutuksena, johan sen nyt\ntiesi, minkälainen oli joki ja koski. Weckström kuitenkin astui\nreestä kirkkoherran seuraksi, ajatellen, että ehkä tässä juuri saisi\nviimeisen tilaisuuden puhua asiasta, minkä vuoksi hän hänet oikeastaan\noli houkutellut matkaansa. Hänen tarkoituksensahan oli ollut pyytää\nLaurellia vaimolleen selvittämään, että hänen tuli olla miehen tahdolle\nalamainen.\n\nKoski piti niin suurta ääntä, että olisi täytynyt huutaa saadakseen\nsanottavansa kirkkoherran korviin. Ties, olisiko hän muutenkaan\nnyt ollut valmis ottamaan vastaan tällaista kurittajan tehtävää.\nHän seisoi siinä hyrskyjen partaalla ikäänkuin olisi kuunnellut\nkoskisaarnaa ja sijoitellut sitä omaan tulevaan saarnaansa Asikkalan\nkirkossa. Suvantopaikan jääpinnan alta tuli joki esiin sulana ja\nhopeankarvaisena, kulkien tyynissä poukamissa kimmeltävien kinosten\nkeskellä. Yht'äkkiä alkoi sen kulku kiihtyä, mustia ja valkoisia\npyörteensilmiä ilmaantui kuunvalaisemaan tyveneen, sitten nopeita\naaltoja ja kuohuja ja nyt kaatuivat vedet vonkuen ja pärskyen\nkivilohkareihin, jotka jyrkkänä riuttana viettivät alas merta kohden.\nKaikki veden pärskeet olivat jäätyneet kuuraksi ja välkkyivät puissa ja\npensaissa. Mikseikäs tämä kaunistakin ollut. Ja Weckströmille varsin\ntuttua lapsuudesta asti. Vaan erikoisen tuttupa oli kuun kuva, joka\nvaluvana kultana ja hopeana ui joen sulassa.\n\nWeckström palasi rekeensä toivoen, että Laurelliakin jo viluttaisi. Ja\npalasihan pappi, kuuraiset kulmakarvat törröttäen kuuraisen kauluksen\nsisästä.\n\n— Näin menee elämän ja veren virta, sanoi hän äänellä, joka kantoi\nkosken kohinan läpi, vaikk'ei hän huutanutkaan, — pitkän aikaa\nlevollisesti, ja me uskomme, että aina näin tulee olemaan. Vaan\nyht'äkkiäpä onkin vaelluksemme patoutunut niin paljon, että kaikki\nyht'aikaa syöksyy kuin kuiluun. Niinkuin nytkin meidän ystävämme toinen\nJob on saanut kokea.\n\nEi, ei sopinut nyt puhua Hedvig Ulrikan nuhtelemisesta, vaikka siihen\nolisi kuulunut sekin tärkeä kysymys, oliko hän aina ollut uskollinen\naviovaimo. Uutiset Helsingistä olivat lisäksi muuttaneet aseman.\nPoikalapsihan oli jo voinut sill'aikaa syntyä. Kunhan olisikin. Silloin\nmuuttuisi koko elämä ainoaksi rauhalliseksi virrankuluksi, hehheh.\n\nViimeisessä korkeassa ylämäessä kävelivät ruhalainen ja asikkalainen\nvielä Weckströmin reen takana, silloin tällöin pistellen pieneksi\nkarhunpainiksi ja puhellen lampaista, maaomenista ja Janne\nSederholmistakin.\n\n— Hänessä on sellainen mielenilo, sanoi kirkkoherra, — josta taivaan\nenkelitkin iloitsevat. Sillä ilollaan hän jo täyttää puotinsa hyllyt.\nJoka myy elämäniloa ja potateos-hedelmää, saa aina ostajia — vai mitä\nsanoo Weckström?\n\n— Sitä vain ajattelen, vastasi provianttimestari jäätyneen\nturkinkauluksensa sisästä, — että taidanpa jättää teidät, kun tekee\nmieleni... mieleni, hehheh, katsomaan, minkämoinen putous minun elämäni\nja vereni virran kohdalle nyt on varattu...\n\nJa Uusihevonen lähti, isäntänsä nykäisyn ja kotoiset tienoot tuntien,\njuoksemaan, reen kolistellessa liukkaan tien toiselta laidalta\ntoiselle, niin ettei siinä voinut paljon ajatella, kun täytyi torjua\nkaatumista. Kuitenkin tunki alati uudestaan isän mieleen: kutkahan\ntytöistä ovat kuolleet? No niin, jokaisenhan kerran täytyi kuolla, ja\nmonet katsoivat nuorena kuolemista onneksi. Yhtä kaikki Beat-Mariesta\njo oli ollut hyötyä ja hän tuntui kaikista lapsista hiljaisimmalta.\nVaan olisipa nuorimmista taasen se etu, että voivat olla pojan\nleikkitovereina, pojan, Jaakko Matin... Koeta jaksaa, koeta jaksaa,\nUusihevonen, että päästään kotiin!\n\nTämä viimeinen matka tuntui aina kaikkein pisimmältä ja ikävimmältä,\nvarsinkin näin kirkkaalla kuuvalolla, kun lumiset aukeat olivat avoinna\ntaivaanrantaan asti. Tietä oli lumenpaljouden tähden johdettu kujilta\npelloille ja metsään, ja kuormiakin oli jo kulussa — kulku hidastui,\nmitä likemmä kaupunkia tultiin.\n\n— »... käy ilmoittamassa itsensä lapsen isäksi ja lupaa vastata\nlapsensa kasvatuksesta», toisti Weckström mielessään äsken kuulemaansa\nuutista kymmenettä kertaa.\n\nMitäs hän nyt sitten sillä voitti? ajatteli hän jatkoksi. Olisi mukavaa\ntietää, mitä hänelle Ruotsin ritarihuoneella vastattiin. Hahhahhah,\nolisi pitänyt aatelismies Hahnenskiöldiltä kysyä, meneekö hänkin nyt\nRuotsin ritarihuoneelle ilmoittamaan kakaransa, joita hänellä on pitkin\nSavonmaata. Mitähän Hedvig Ulrika on ajatellut tästä Ehrensvärdin\nasiasta ja kukahan hänen apunaan oli lasten kuollessa?\n\nNo niin, jahka päästään Hirsipuuvuoren syrjälle, näkyy jo kaupunki. Ja\ntuossa se nyt onkin.\n\nKirkon kuparinen viirikukko kohosi pienenä kimaltelevana kuun-kuvana\nkuuraisten kattojen ja vähäisten valotuikkujen keskeltä, jotka jo\nolivat syttyneet ikkunoihin ja joita kuljetettiin torilla. Taivaan\nsuuren kultaisen täysikuun valossa olivat ne kaikki kuin vaivaisia\nkiiltomatoja. Vaan oikeinpa teki Hedvig Ulrika, kun puolsi Helsinkiä\nTukholman-sisartaan vastaan... Weckström huomasi itsekin keksivänsä\nkaikenlaista ajateltavaa rohdoksi odotuksen kipuun, joka ahdisti hänen\nsydänalaansa! Mutta sen hän tietää, että jos nyt Jumala antaa hänelle\npojan, vaikka hän on näin suuri syntinen, niin hän parantaa elämänsä.\nAmen, olkoon se sanottu.\n\nTorilla hän kohtasi omat hevosensa, jotka jo olivat lähdössä\ntiilenvetoon. Oli siinä tuntemista, niin lihaviksi olivat syötetyt.\nHuolimatta äskeisestä hyvästä päätöksestä Weckström ajatteli pahan\najatuksen emännästään, joka oli hevosille antanut tuollaisen määrän\nviljaa, aivan kuin ei tässä enää edessä talvea olisikaan, ja joka\nvarmaan oli koonnut talon täyteen nälkäisiä koiriakin. Weckström\noikeastaan tunsikin hevoset vasta, kun Uusihevonen hirnahti ja\niso-renki toivotti hyvänhuomenen, astuen alas reestä. Hänkin oli kuin\ntoinen ihminen, lihava ja punainen — kyllä oli syönyt voita ja voisulaa!\n\n— No, mitä tänne kuuluu? kysyi isäntä, pidätellen monia nuhteita, jotka\nvalmistelivat tuloaan hänen mielessään.\n\n— Mitäpäs tänne, vastasi iso-renki, vähän nolostuneena\nprovianttimestarin tyytymättömästä äänestä, jonka olisi kohtuuden\nmukaan pitänyt ilmaista tyytyväisyyttä siitä, että miehet näin varhain\nolivat liikkeellä. — Terveinä ollaan.\n\n— Vaan eikö täällä ole kuolemakin käynyt? kivahti provianttimestari,\nyht'äkkiä haluten todeta, oliko hänelle valehdeltu vai puhuttu totta.\n\n— Kävihän se, kävihän se, totesi iso-renki. — Kolme lapsista vei\nmeiltäkin. Vaan Seliniltä kun vei koko perheen ja...\n\n— Kolme? sanoi Weckström.\n\n— Kolme.\n\n— Kutka? kysyi pienten vainajien isä.\n\n— Kaikki nuorimmat. Kyllä se oli kovaa aikaa.\n\nMalttamaton hevonen puhalsi Suurkadun kulmasta Läntiselle\nKirkkokadulle, provianttimestari ennätti nähdä korean hopealaivan,\nkuutamossa kimaltelevine pullistuvine hopeapurjeineen riippumassa uuden\nkrouvinsa oven yläpuolella, ja ajoi pihaan, missä kolme koiraa haukkuen\ntölmäsi häntä vastaan — eikö hän arvannutkin, että kulkurikoiria oli\nkoottu ja ruokittu!\n\nKoko kaivon tienoo oli kuin silkkisillä taivaankaarimatoilla peitetty,\nmutta alempana lepäsivät rakennusten mustat varjot. Jäätyneellä\nkaivonkannella seisoi nainen, käsillään tavoitellen vinttaa, joka\nvettä täynnä nähtävästi oli tyhjennettävä saaviin. Samassa juoksivat\nsisältä sekä Eerikki Iiskenpoika että pitkä laiha Lastikka, toisella\nkädessä lyhty, toisella päre, häntä auttamaan, ja molemmat pyysivät\nhätääntyneinä, että hän Jumalan tähden jättäisi nostamatta tuon vintan.\n\nMutta he eivät iljankoisella pihalla päässeet kaivolle niin pian kuin\nolisi pitänyt. Heidän emäntänsä tarttui naurahtaen vinttaan, luiskahti\nsamassa maahan, kaatui selälleen jäätikölle eikä enää liikahtanut.\nHetkisen perästä kuului pienen lapsen läpitunkevaa ja yhä kiihtyvää\nparkua kautta koko pihan ja talon.\n\nSiunaillen ja polvillaan ryömien tulivat vanhat palvelijat lyhtyineen\nkaivolle ja säikähtynyt Uhrväder nosti uikuttaen ja kyyneliä vuodattaen\niljangolta vastasyntyneen lapsen, hätääntyneen rengin koettaessa auttaa\npystyyn lapsen äitiä. Lapsi pääsi tottuneen eukon povelta nopeasti\nlieden lämpimään ja siinä Uhrväder nuoli sen pientä kipristelevää\nruumista kuin lehmä vasikkaansa, lämmitti suullaan sen sydäntä ja huusi\npalavasti Jumalan puoleen, ettei Hän nyt tässä hädässä hylkäisi heitä,\nvaan vastaanottaisi heidän nöyrän kiitoksensa, kun heille nyt oli\nsyntynyt poikalapsi, näin suuri ja kaunis poikalapsi!\n\n— Se on poika, se on poika! julisti Uhrväder, vaikk'ei ketään ollut\nkuulemassa, kaikki kun olivat juosseet kaivolle nostamaan rouvaa, jonka\nsaarnipuu oli ottanut oksiaan vastaan.\n\nEtteihän vain olisi kuollut! Hänen ylettömän tuuhea vehnänkeltainen\ntukkansa oli jäätynyt kiinni iljankoon eikä kukaan hennonnut repiä\nsitä siitä irti, ja niin siinä viivyttiin ja viivyttiin, vaikka kaikki\nhuusivat rouvan paleltumista ja kehoittivat toisiaan ryhtymään häntä\nkantamaan. Tähän hätään ehätti matkalta palaava provianttimestari\nitsekin, käsitti silmänräpäyksessä, mitä oli tapahtunut, ja kysyi\nlasta, jonka itkun oli kuullut. Vaivalloisesti saatiin tajuton emäntä\nkannetuksi sisään.\n\nLapsi? Lapsi?\n\nSkolastika Uhrväder, uhkuen tärkeyttä ja tarmoa, töytäisi\nprovianttimestaria vastaan, käsissään liinainen vaate, jota keittiön\nlieden ääressä aikoi lämmittää.\n\n— Lapsi! hirnahti hän, — se on täällä, se on täällä, das lass' ich mir\ngefallen.\n\n— Onko poika? kuiskasi isä, matkasta, pelosta ja jännityksestä\ntulipunaiseksi pullistuneena.\n\n— No, älkää silmiänne pudottako, hahhahhah, ennätättehän te nyt sen\nnähdä vähemmälläkin!\n\n— Tyttökö se sitten onkin, piru vie? kuiskasi lapsen isä,\nläkähtymäisillään pelosta ja kiukusta.\n\nPitkä kolea lapsenpäästäjä ja ruumiinpesijä, lämmittäen vaatetta\nkeittiön valkean ääressä, pärskytti Weckströmiä vastaan kuin virtahepo:\n\n— Po-oi-ka — kuulitteko nyt! Poika on.\n\n— Poika! Onko elossa?\n\nKesken sitä kiirettä ja hälinää, juoksua, tulemista ja menemistä,\nvalitusta ja tiuskimista, mikä nyt täytti Weckströmin talon, Weckström\nitse eli hiljaisen, eristetyn hetken ulkopuolella kaiken sen, mitä\nhän oli elämässään kokenut. Hän sipsutti enkelinkeveästi Suthoffin\nvanhan aviovuoteen ääreen, missä lapsi makasi hänen paikallaan kuumien\nvesipullojen ympäröimänä, ja sen äiti omalla paikallaan, kuoleman\nvalkoisena ja vilusta vapisten: hänen lapsensa, hänen vaimonsa! Hänellä\noli autuas olo, aivan toisenlainen kuin kaikki, mitä hän tähän asti oli\npitänyt onnellisena, nöyrä ja kiitollinen, mutta samalla pelonalainen\nolo. Jos hän olisi menneestä elämästään etsinyt jotakin, joka muistutti\ntätä, niin hän ehkä olisi löytänyt sen siitä, jolloin äiti ensi kerran\ntalutti häntä kirkon käytävää pitkin kohti kynttilöitä ja taivaaseen\nlentävää Jeesusta. Ja jos hän olisi verrannut tätä omistustaan kaikkiin\nvoittoihin, mitä hän tähän asti oli saavuttanut, niin hän vain olisi\nvoinut todeta: tomua ja tuhkaa oli kulta ja hopea tämän hänen pienen\nelävän ja hengittävän poikansa rinnalla.\n\nHän oppi paljon sinä lyhyenä hetkenä, jolloin hän pelkäsi lapsensa\nja lapsen äidin hengen puolesta. Mutta ne monet vaimot, jotka hänen\nhuoneessaan juoksivat, supattivat ja mahtailivat, ajoivat hänet\npian tipotiehensä. Hän vetelehti hetken kuin hyödytön vieras omassa\ntalossaan, kunnes keksi lähettää Iiskenpojan noutamaan Tingelundia ja\nitse nousi vinnille ja toi sieltä suurella kolinalla alas Suthoffin\nkehdon, saman, minkä hän sodan jälkeen oli raatihuoneelta tänne\nkantanut ja missä sittemmin kaikki heidän lapsensa olivat heijatut.\n\nJäisivätkö poika ja äiti elämään? Hänen poikansa oli syntynyt jäiselle\niljangolle, sen avuton pieni ruumis oli maannut jään päällä — Herra\nJumala yhtä kaikki, onhan sen siinä täytynyt saada kuolemantauti.\n\nMutta sekä äiti että lapsi kestivät ankaran koetuksen, ja päivemmällä\nsaattoi Weckström jo istua poikansa kehdon ääressä ja puhella vaimonsa\nkanssa kummeista, jotka huomiseksi olivat kutsuttavat, pojan nimestä ja\npapista, jonka piti lapsi kastaa. Hedvig Ulrika lepäsi silmät ummessa,\nvastustamatta mitään, mitä provianttimestari ehdotti. Hän hyväksyi\nnimen Jakob Mathias, hyväksyi kirkkoherra Laurellin ja hyväksyi\nkummitkin. Yht'äkkiä hän avasi silmänsä selkosen selälleen ja sanoi:\n\n— Suostuisikohan Susisaarten eversti kummiksi meidän pienelle\nkirkonrakentajallemme?\n\nKatala epäilys karkasi äsken niin onnellisen isän kimppuun, ikäänkuin\npaholainen olisi sen tänne viskannut: mitä tekemistä oli everstillä\ntämän pojan kanssa? Rouva Weckström, joka tuskin jaksoi puhua, sanoi\nselvällä äänellä:\n\n— Minä kunnioitan häntä suuresti. Hän on Ruotsin ritarihuoneelle mennyt\ntunnustamaan itsensä Marie Qvickin pienen tyttären isäksi. Se oli\naatelismiehen teko.\n\nHedvig Ulrika katsoi mieheensä niin pitkään, että provianttimestari\npäätteli: hän tietää kaikki Domarbyn Liisan pojasta!\n\nJa oli kuin risainen pieni poika olisi seisonut kehdon pääpuolessa ja\nojentanut sitä kohden pientä kohmettunutta kerjäläiskättään.\n\nHän aavistaa senkin, että valehtelin sen kapteeninpojan kuolleen, joka\npelasti hänet ja Kristan! jatkui hänen ajatuksensa.\n\nWeckström nousi nopeasti.\n\n— Minä lähdenkin hankkimaan hyviä konvehteja, sanoi hän toimeliaana. —\nEihän Hedvig Ulrikan enää ole vilu!\n\nHedvig Ulrika avasi jälleen silmänsä ja katsoi pitkään:\n\n— Mitenkäs Weckström niin on laihtunut?\n\nMies hymähti heltyneenä siitä, että häntäkin muistettiin.\n\n— Viidettä kuukautta poltetaudissa, viidettä kuukautta. Vaan ei\nmuisteta niitä, kun nyt on näin hyvä... näin hyvä.\n\n— Weckström parka, sanoi vaimo hyvin väsyneenä ja toisti sanat vielä,\nkun ei mies ensi kerralla kuullut.\n\n— No niin, puhui provianttimestari nyt iloisesti, — lähden sitten\ntoimittamaan asioita. Everstin kutsun ja kaikki muut. Ja nyt laitetaan\nhaudoillekin kallis kivi. Ja vaikkapa kirkkoon hankitaan uudet\nehtoollisastiat, jos Hedvig Ulrika vain toivoo.\n\nYhtäkkiä vaimo nosti kättään, ja mies ymmärsi, että hän vielä halusi\njotakin sanoa. Painuessaan vaimonsa puoleen hän kuuli hänen kysyvän,\ntahtooko Weckström tietää, missä hän säilyttää isänsä kirkkoa varten\nkoottuja rahoja. Mutta Weckström torjui nopeasti kysymyksen — ei ole\nväliä, olkoot vain säilöpaikassaan, koska kerran kirkonrakentajakin nyt\non saatu...! Tätä hän kyllä heti paikalla katui. Olisi pitänyt saada\ntietoonsa se kätkö!\n\nPaljon opetti pieni poikalapsi isälleen muutamissa hetkissä. Hänestä\ntuli se avain, joka aukaisi kaukaisimman ja hiljaisimman kätkön isänsä\nsydämessä, sen, mistä vuoti valoa ja lämpöä. Weckström seisoi vanhan\nkehdon ääressä uusin mielin eikä tuntenut itseään eikä käsittänyt\nmennyttä elämäänsä. Tällaista varmaan oli ollut hänen kuolleen äitinsä\nelämä, jota hän niin vähäisen muisti. Hänenpä täytyy hankkia hänen\nhaudalleen kaunis, suuri simpukka, että se siellä tuulessa humisisi.\nMissä olivatkaan nyt hänen omat lapsensa, kolme pientä tyttöä, jotka\njoskus torilla pelätessään olivat tarrautuneet hänen jalkoihinsa ja\npyytäneet päästä syliin? Hautausmaassa! Ja vaikka kauneimmat simpukat\nhumisivat heidän haudoillaan, niin eivät he enää isältään mitään\npyydä... Kuitenkin oli vielä yksi tytär elossakin! Ja isä tunsi, että\nhänen nopeasti pitää lähteä alarakennukseen häntä etsimään.\n\nKorttekaartesta lyötiin yhdeksättä tuntia — tämä oli vielä samaa\naamua, jolloin Weckström oli palannut kotiin, kuka olisi voinut sitä\nuskoa! Pakkanen oli lauhtunut, taivas hienoisessa pilvessä ja ilmassa\noli jälleen se lemu, mikä oli ollut puhtaaksi pestyissä vaatteissa,\nkun äiti-vainaja toi ne sisälle. Eerikki Iiskenpoika, suuri puuvasu\nsylissään, ajoi kahmalollaan hiekkaa pihaan. Samassa työssä olivat\nmajoitusmiehet omalla puolellaan, ja niin myöskin oltiin kadulla.\nPortilla kierteli vanhoja ihmisiä, joiden Weckström arvasi tulleen\nkuulemaan uutisia. Hän ei kuitenkaan nyt jäänyt heille puhumaan, vaan\nkiirehti Krista Suthoffin kamariin.\n\nEi hän tosin ollut siellä moniin aikoihin käynytkään, mutta olipa\ntapahtunut suuria muutoksia... olipa tapahtunut. Ikkunan alla oli pitkä\npöytä ja tämän ääressä istui paljon lapsia, yhteen ääneen lukien.\nKrista itse oli istumassa pöydän päässä, kädessään Suthoff-vainajan\nhopeahelakeppi, jolla hän määräsi lapsille lukemisen tahdin. Kustaa\nWetterin tytön vieressä istui Beat-Marie, entistään laihempana ja\npitempänä. Kukaan ei huomannut oven avautuneen, ja Weckström kuunteli\nhäiriintymättä, tunnossaan todeten, että täällä hänen poissaollessaan\nyhtä kaikki oli uskallettu enemmän kuin oli luvallista. Hitto vieköön —\ntällaisen koulun olivat tänne laittaneet, ja rampa tyttö oli ruvennut\nkoulumestariksi — joko hän nyt sitten kävelikin? Miksei hän mennyt\nnaimisiin? Villitys oli varmaan Skuggen alkuunpanoa... Kristan heleä\nkuuluva ääni kehoitti lapsia vielä kerran lukemaan yhteen, mitä äsken\noli tavattu, ja Beat-Marie ensimmäisenä alkoi ja kaikki muut hänen\nperässänsä:\n\n    »Autuaat ovat, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta...»\n\nWeckström muisti, että hänellä oli poika ja että suuttuminen nyt oli\nmahdoton asia. Hän avasi siis hiljaa oven ja astui varovasti alas\nmatalia, vasta tuoreella puulla korjatuita porrasaskelmia. Hän oli\nmuistanut, että hänellä nyt on poika! Ja se vasta olikin koulumestari\n— mitäpä kaikki Helsingin triviaalikoulun opettajat olivat hänen\nrinnallaan, hehhehheh. Vaan nytpä isä Weckströmille yht'äkkiä tulikin\nuusi ajatus, ja Krista ja hänen penskansa saivat lopettaa tuntinsa\ntällä kertaa ja penskat saavat lähteä Sederholmille ostamaan itselleen\nsokerileipiä... Hän palasi nopeasti koulukamariin, tempaisi kepin\nnuoren koulumestarin kädestä ja iski sen pöytään.\n\n— Ettekös te sitten tiedä, että taloon on syntynyt poika? Niin että\nnyt otetaan lupapäivä ja mennään puotiin ja ostetaan sokerileipää. On,\non tänä aamuna syntynyt poika. Ja koulumestarille minulla on sellaista\nasiaa, että pyydämme, minä ja vaimoni Hedvig Ulrika Jaakopintytär,\nhäntä lapsen kummiksi huomenna kello kymmenen eversti Ehrensvärdin\npariksi, joka myöskin pyydetään, hehhehheh...\n\nRististiäispäivänä oli pienen Jakob Mathiaksen äiti hyvissä voimissa,\nkuuli raollaan olevan oven läpi kastetoimituksen ja Laurellin kauniin\npuheen, missä kirkkoherra kuvasi veren ja elämän virtaa, mikä\nsukupolvesta sukupolveen kuljettaa meidän taipumuksiamme, niinhyvin\nonnellisia kuin onnettomiakin, täyttymystään kohden, ja kuinka meidän\ntulee Jumalan hengen voimalla taistella saatanaa vastaan, joka pyrkii\ntahrimaan meidän veremme ja elämämme virtaa. Mutta kaikki, mihin on\ntarttunut tahraa, mätänee ja tuottaa kärsimystä, ja mikä puhtaana ja\nkirkkaana pidetään, se käy kirkkautta kohden. Kunpa kärsimys päättyisi\ntähän. Häntä vilutti oudosti.\n\nToimituksen jälkeen vastaanotti rouva Weckström, hyvin kalpeana\nja pukeutuneena valkoisiin liinavaatteihin ja kaulallaan\nmerenpihkakorunsa, vuoteessaan pienen poikansa naiskummit. Ristilapsi\noli saanut lahjaksi monenlaisia vaatekappaleita sekä hopeisen pikarin\nja hopealusikan, mutta suurinta huomiota herätti eversti Ehrensvärdin\nmaalaama taulu: se esitti suolalta tuoksuvalla aurinkoisella ulapalla\npullistelevaa laivaa, jonka kyljessä oli nimi _Suomenmaa_ ja\nkeulakuvassa nähtiin lapsen kauniin äidin piirteet, menonhaluisina\nja rohkeina. Taulun alalaidassa oli kirjoitus: _Meiden pienen\nristipoian onne_. Ja eversti oli Jakob Mathiaksen onnelliselle isälle\nvielä selventänyt toivotustaan, että kun nyt Suthoffin hopealaivaa\ntodennäköisesti ei kukaan voisi saidalta Neptunukselta ryöstää\ntakaisin, niin Jakob Suthoffin tyttärenpoika purjehtisi omalla ja\nuudella laivalla ja uudella lastilla sekä suotuisella tuulella karien\nja vaarojen lävitse itselleen onneksi ja isänmaalle menestykseksi ja\nkunniaksi. Eversti oli siinä ollut niin kaunis katsella ja puhunut niin\nhartaasti, että naisten oli pitänyt pyyhkiä kyyneleitään.\n\nVaan mikä olikaan, kun ei mahdoton huhu kaupungissa ottanut\ntukahtuakseen? Aina vain puhuttiin Suthoffin hopealaivasta, jonka\nkalleuksilla Viapori oli rakennettu. Ja vanha profetissa Suossa\nvakuutti, että turhaa työtä tekevät rakentajat: linnoitus ei kestä!\nMinkä tähden ei linnoitus kestäisi, maailman vahvin linnoitus, jonka\nturvissa Helsinki oli voimistunut ja tulee suureksi? Hänelle, vanhalle\nKeppi-Saaralle, oli muka unessa näytetty sotamies, joka Kaupunginlahden\njäällä taittoi miekkansa polveaan vasten, niinkuin ruoko taitetaan.\nMutta hänhän oli hullu, Suon vanha profetissa, mitäpä hänestä! »Meiden\npienen ristipoian» onneksi juotiin sinä päivänä iloisessa kodissa.\nJa »Hopealaivassa» juotiin, laulettiin ja tapeltiin illalla samaisen\nrikkaan lapsen menestykseksi. Mutta kaupungissa ei muusta puhuttukaan\nkuin hänestä, hänen komeista ristiäisistään sekä ihmeellisestä\nmielenmuutoksesta, mikä oli tapahtunut provianttimestari Weckströmissä\n— sen pysyväisyys oli sitten kyllä toinen asia, mutta eihän sellainen\nmielenmuutos kuitenkaan koskaan niin mene, ettei siitä jälkeä jäisi.\n\nRistiäispäivän iltana rouva Weckströmin tila huononi. Ei olisi ehkä\npitänyt enää puhua hänelle Gagneurista. Illansuussa kävi hän koko\nruumiiltaan polttavan kuumaksi, houri, eikä tuntenut ihmisiä. Puoliyön\naikaan hän puhutteli kuollutta isäänsä ja pyysi anteeksi, ettei ollut\njaksanut nostaa tänne sitä korkeaa, korkeaa kirkkoa. Vaan hänenpä\npoikansa kasvaa suureksi!... Nyt hän vaikeroi, että hänen pieniä\nlapsiaan palelee kylmässä haudassa...\n\nWeckström neuvotteli Uhrväderin kanssa, eikö pitäisi päästää hänen\nniskasuonistaan pois pahaa verta. Ja Weckström itse kävi herättämässä\nTingelundin ja toi taloon Henkirakuunain parturin. Olisi tarvittu\nerästä hyvin tehokasta tinktuuria, mutta se oli kaupungista loppunut.\nWeckström käski nyt viipymättä toimittaa lähetin Turkuun tinktuuria\nnoutamaan. Ja vaikkapa itseään Turun arkkiaatteria. Juuri hänen oli\ntultava. Tingelund ravisti päätään. Tällä kelillä tuntui mahdottomalta\nodottaa lähettiä ennenkuin vuorokauden kuluttua. Ja silloin saattoi\nolla myöhäistä.\n\nRenki Eerikki Iiskenpoika makasi jännityksestä uupuneena polvillaan\noven takana, iskien päätään permantoon ja huutaen Jumalaa avukseen.\n\nKrista Suthoff rukoili hänkin, käsivarrellaan nukkuva Beat-Marie, joka\nei uskaltanut olla yksin omassa vuoteessaan.\n\nKustaa Wetter tarjoutui uudella hevosellaan lähtemään Turkuun.\n\nMyöskin Janne Sederholm olisi ollut valmis lähtemään.\n\nKasper Eyland sitten kumminkin joutui lähtijäksi, koska hänellä\nitselläänkin oli asiaa Turkuun ja koska hänet tiedettiin nopeaksi,\nneuvokkaaksi mieheksi. Kun hän hetkeksi tuli sisäpuolelle ja odotti\nTingelundin kirjettä, halusi hän nähdä poikaa, Jakob Mathiasta.\n\nOnnellinen isä johdatti hänet nyt arkihuoneeseen, minne kehto oli äidin\nhuoneesta nostettu. Suurine narisevine saappaineen miehet varpaisillaan\nliikkuivat sitä hauraan väkevää elämäntuikkua kohden, jonka veressä\nsukupolvien perinnöt nyt alkoivat kulkunsa kohtaloiden täyttymystä päin.\n\nWeckström nosti varovasti vaatetta, mikä oli laskettu kehdon yli, hyvin\nvarovasti, vain yhdestä kulmasta.\n\n— Kas pirua, hymyili Eyland ihastuksen vallassa, mihin vain\nmerikapteeni ja vanhapoika kykenee, — hänhän on oikea valaanpoika, iso\nja väkevä turska, piru vie, oikea hai-kala!\n\n— No eikö ole, piru ja helvetti, en mokomaa ole nähnyt! riemuitsi isä,\nunohtaen silmänräpäykseksi koko hätänsä. — Tuo Lastikkakin, joka on\nvetänyt tuhansia lapsia päivänvaloon, sanoo, ettei koskaan ole mokomaa\nnähnyt. Odotapas pikkuisen, vanha veikko, niin otamme lasin pienen\nJakob Mathiaksen onneksi!\n\nMutta siinä odottaessaan ja syrjästä kuunnellessaan Uhrväderin ja\napuvaimojen kuiskuttelua, mistäpäin saataisiin taloon luotettavin\nimettäjä, Eylandin huomio kiintyi ihmeelliseen vanhaan kehtoon, missä\nlapsi makasi. Ja hän muisti nyt selkeästi, että oli matkoillaan ennen\njoulua nähnyt samanlaisen. Lyypekissä tosiaan! Ja missäpäs muualla kuin\nkunnianarvoisan rouva Anna Schmidtin huoneessa Breitestrassen varrella.\nJa vielä oli siitäkin ollut puhetta, että joku perheen esi-isä oli\nkaikille lapsilleen vanhalla kuvanveistäjällä teettänyt samanlaiset\nkehdot heidän tulevia lapsiaan varten, mutta kuvantekijä oli sellainen,\njoka oli veistänyt kuvia kirkkoihinkin. Oliko yksi näistä Lyypekin\npatrisilaiskehdoista tullut tänne?\n\nSieltäpäin meren takaa oli tullut tänne yhtä ja toista. Ja myöskin\ntäältä mennyt sinne. Paljon oli tullut ja paljon mennyt! Verta ja\nhenkeä.\n\n— Onneksi vain sitten! kuiskasi hymyilevä nuori merikarhu, juodessaan\npohjaan hopeapikarillisen. — Mistä hitosta olet saanut tätä viiniä? Se\non varmasti vielä Suthoffin varastoja.\n\n— Hehhehheh!\n\nJa sitten kapteeni kertoi lapsen isälle tarinan Lyypekin kehdosta.\n\nJa molemmat miehet kävivät äkkiä totisiksi, iskivät salaperäisesti\ntoisilleen silmää ja verestivät muistissaan tarinan lapsesta ja\nkehdosta, jotka haaksirikosta olivat pelastetut Helsingin rannassa.\nKerran, vuosia sitten.\n\n— Rouva tulee iloiseksi, kun tämän kuulee, piru vie! kuiskasi Eyland. —\nHänellä on nyt siis Lyypekissä sukulaisia. Sepä onkin onnen kehto, joka\nsieltä tuli, oikea bernsteinrantojen kehto!\n\n— Kunhan vain äiti jäisi henkiin, piru ja helv... Tarkoitan, että\nJumala sen suokoon ja sallikoon!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli jo aamua ja räystäät tippuivat ja varpuset raksuttivat, kun\nsairas heräsi pyytämään, että hänen sisarensa noudettaisiin tänne. Ja\nhän odotti, silmien välissä ynseä ja ärtynyt ryppy, ikäänkuin olisi\npelännyt, ettei tätä selkeyden tilaa kauan kestä.\n\nAnna Kristina talutettiin pihan poikki ja astui keppinsä varassa tutun\nvuoteen ääreen, missä sisarukset ennen olivat nukkuneet. Molemmat\nhymyilivät toisilleen levollisesti. Yht'äkkiä Hedulla tuntui muistavan,\nettä hänen täytyi kiirehtiä. Ja ärtynyt ryppy palasi hänen silmiensä\nväliin, käyden yhä tylymmäksi, mitä pitemmältä hän puhui, sillä jos\nhän olisi päästänyt sen siliämään, niin hän taasen olisi menettänyt\ntajuntansa.\n\n— Minkä tähden te pidätätte minua? Ja tuolla ikkunoiden alla on nytkin\njoku, joka pitelee siipiäni. Lakatkaa siitä ja antakaa minun mennä.\nOlenhan jo elänyt. Rukoilisitte minulle voimaa olla hyvä miehelleni\nedes nyt viimeisinä hetkinä — Weckström parka! Joku minua on ajatellut\nja ajattelee, niin etten voi kuolla. Lakatkaa!... Krista, pieni sisar,\nälä heitä lapsiani. Suojele myös niitä, joita minä olen suojellut:\nmeidän vanhoja palvelijoita ja kaupungin köyhiä ihmisiä ja turvattomia\neläimiä... Kuinka voin kohdata isäni, kun en ole saanut pystyyn\nhänen kirkkoaan? Huono olen ollut. Kerran, kerran Jumala armossaan\nherättäköön sen pyhän rakentajan — onko hän minun sukuani, en tiedä.\nKoska se tapahtuu — en tiedä! Minulta meni usko, kun Ehrensvärd sanoi,\nettei Jumala tule asumaan kirkkoon, mikä rakennetaan juomakellarin\ntuottamilla rahoilla. Hopealaivat menevät niin usein pohjaan, sanoi\nAugustin Ehrensvärd — minunkin on mennyt. Ah, jospa jalo Ehrensvärd\ntahtoisi opettaa minun poikaani tulemaan jaloksi ihmiseksi! Sinä menet\nnaimisiin Skuggen kanssa, pieni sisar. Hoitakaa yhdessä, te ja Henni\nForsius, meidän kaupunkimme kunniaa... Mutta nyt tulee tärkein: en\nole rakastanut miestäni, vaan häntä, joka pelasti meidän henkemme.\nAh, kuinka olen häntä ikävöinyt. Sano hänelle, että hengessä aina\nolen ollut hänen omansa. Vaikka koetin unohtaa ja muita rakastaa, ei\nsydämeni kuunnellut. Yhden ainoan pienen hetken olisin tahtonut hänet\nnähdä... Oh Krista, mene ajamaan heidät pois tuolta ikkunan alta, he\npidättävät minun lähtöäni... Joku ajattelee minua — lakatkoon!\n\nMarie Erhardtin ja Jakob Suthoffin kuoleva tytär oli aivan oikein\nvaistonnut, että ikkunan alla, sulavassa hangessa, seisoskeli vanhoja\nhelsinkiläisiä, jotka rukoilivat, ettei Jumala vielä ottaisi pois\nheidän ystäväänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaan torilla rangaistuspaalun vaiheilla leikkivät kaupungin lapset\nkelkkoineen, lapioineen ja suksineen. Siihen pysähtyi yksi ja\ntoinen vanhempikin ihminen, kuka varoittaakseen, kuka kieltääkseen\nlapsia, jotka rajuissa leikeissään joutuivat yhteenottoihinkin.\nNiin astui siihen myöskin vanha mies, joka mahtoi tulla kaukaa, kun\noli niin vieraan näköinen, katseli lasten mutkiin ja vihdoin kiersi\npuhuttelemaan Beat-Marieta, joka kelkassaan veti Wetterin Eevaa,\nvaikkei mitenkään olisi jaksanut.\n\nHän kysyi, tiesikö lapsi, asuuko täällä vielä kaksi neitiä, joiden nimi\non Suthoff. Hedvig Ulrika oli toinen ja toinen Anna Kristina. Lapsi\njäi miettimään eikä ymmärtänyt panna merkille, miten tutkivasti vieras\nhäneen katsoi, hänestä etsi ja löysi, mitä etsi.\n\n— Mutta Hedvig Ulrikahan on minun äitini nimi! keksi lapsi vihdoin\nilostuneena. — Äitini on Hedvig Ulrika Weckström ja tätini on Anna\nKristina Suthoff. Me asumme tuolla Läntisellä Kirkkokadulla. Mutta äiti\non nyt kipeänä. Lastikka sanoo, että hän kuolee.\n\nKoko lapsijoukko seisoi vieraan ympärillä.\n\n— Hän kuolee! toimitti kaunis vaalea Eeva Wetter. — Minun isäni tahtoi\nottaa meidän parhaan hevosemme ja tuoda rohtoja Turusta. Ja minun\näitini seisoi äsken ikkunan alla ja rukoili, että Jumala vielä antaisi\ntäti Hedullan elää! Ja minä myös rukoilin.\n\nMuutkin lapset kertoivat nyt rukoilijoista, joita oli ikkunan alla.\nMutta tarmokas poikanen Carl Gustaf, Fiffin poika, huusi joukosta:\n\n— Siellä on pieni poika!\n\n— Siellä on syntynyt poikalapsi! jatkoi toinen heti. — Enkeli toi sen\njäätikölle.\n\nKun vieras laski kätensä tummatukkaisen tytön päälaelle, sanoi tyttö\nujon tärkeänä:\n\n— Me käymme Krista-tädin koulua Suthoffin talossa!\n\n— Eipäs, vaan Weckstromin talossa Läntisellä Kirkkokadulla.\n\nVieras hillitsi ystävällisesti pieniä leikkijöitä, jotka heti\nlähtivätkin kirmailemaan rangaistuspaalun ympärille, ja pyysi vähäistä\nBeata Mariaa näyttämään tietä Suthoffin talolle.\n\nHedullan tytär laski turvallisesti kätensä vieraan käteen, toisella\nvetäen perässään kelkkaa, joka oli painava ja pysähdytteli lasta\nsen kulussa, mutta jota lapsi ei suostunut luovuttamaan vieraan\nvedettäväksi. Kun hanget sulan yön kuluessa olivat pehmenneet, sai\nkaukaa tuleva mies kuitenkin suostutelluksi lapsen syliinsä ja kantoi\nhänet kelkkoineen yli korkeiden, likaisten ja sohjoisten kinosten talon\neteen, jonka yhden ikkunan alla vanhat rukoilijavaimot seisoivat,\nkauniin uuden hopealaivan riippuessa kauempana, kellarin sinisen oven\nyläpuolella.\n\nKun kaukaa-tuleva hetkeksi pysähtyi päästääkseen, lapsen maahan, kysyi\nlapsi yhtäkkiä:\n\n— Kuka vieras on?\n\nJa vieras vastasi:\n\n— Juoksepa, pieni ystävä, sisään ja sano tädillesi, neiti Anna\nKristinalle, että vanha ystävä tahtoisi tavata häntä.\n\n— Mutta jos äiti on jo kuollut!\n\nPieni tyttö alkoi hiljaa nyyhkyttää. Ja kun tultiin pihan piiriin, niin\nkaikki äänet tuntuivat käyneen hyvin hiljaisiksi. Joku Näkymätön seisoi\nportilla ja sanoi: _hiljaa_, ja piteli kättään ylhäällä ja valvoi, että\nnoudatettiin hiljaisuutta. Sade lankesi hyvin hiljaa räystäistä ja\npuista putoilevat pisarat tapasivat maanpinnan helähtämättä ja hyvin\nhiljaa. Vanhat likaantuneet hanget hupenivat hiljaa ja huomaamatta.\nJäätikkö kaivon ympärillä himmeni himmenemistään. Pilvet lähestyivät\nmaata lempeinä hahtuvina. Lumenrippeet katonharjalla hajosivat kuin\nrauhaan raueten. Ja sekin havahtuminen, mikä tapahtui kaukana haudoissa\nja maan uumenissa, kuunteli kehoitusta: hiljaa!\n\nKaukainen matkamies seurasi pientä tyttöä matalaan tummaan tupaan,\nmissä hiljainen ääni toisteli muuatta yhtä ja samaa lausetta:\n_tapahtukoon sinun tahtosi_. Ja ääni nousi ja laski, mutta tuli aina\nsyvästä hiljaisuudesta, missä elämän ja kuoleman virrat vierekkäin\nvirtaavat.\n\nKaukainen vieras näki rukoilijattaren istumassa vuoteella, kädet\nkohotettuina. Hänen kätensä vaipuivat, kun tyttönen häneen rupesi, ja\nhän sanoi lapselle:\n\n— Minä uskon, että äitisi tulee terveeksi. Tai on hän nyt hyvin\nonnellisena kuollut.\n\n— Täti, täällä on vieras, joka kysyy teitä.\n\nVieras lähestyi, askeltensa painavuutta hiljentäen, ja valmisteli sitä\nsanottavaa, jonka nyt piti antaa hänelle viimeinen tilaisuus kohdata\nkuoleva kaivattu.\n\nMutta Anna Kristina tunsi hänet, ennenkuin hän äännähtikään ja huudahti\nilosta.\n\n— Te olette tullut. Kunnioitettu kapteeni von R—n poika, meidän\nhenkemme pelastaja, — oletteko kuullut sisareni kaipauksen?\n\nJa Anna Kristina kertoi nyt, miten hänen sisarensa oli kutsunut häntä\nnopeasti tulemaan ja mitä hän oli käskenyt sanomaan nuoruutensa\nystävälle. Sillä vaikka hänelle oli kerrottu, että kaukainen kaivattu\noli kuollut, niin ei hän sittenkään voinut tukahduttaa uskoa hänen\npalaamiseensa. Ja varsinkin sen jälkeen, kun Saara, pikku-piika, toi\nterveiset kylmän virran kaupungista, toivo leimahti uudelleen. Ja kun\nvain Siperian nimeäkin mainittiin, niin Hedullan sydän vapisi toivoa ja\nodotusta.\n\nHänhän oli naimisissa, hänen miehensä oli kunnon ihminen ja hänellä\noli monta lasta — ei hän muuta pyytänyt kuin pienen hetken saada nähdä\nnuoruutensa ystävää.\n\nKaukaa-tuleva rauhoitti tyttöä. Hän käytti nyt seppä Fredrik\nRosenströmin nimeä ja oli työssä Degerbyn linnoituksella. Häntä\noli Siperiassa kutsuttu kellomestari Rosenströmiksi ja kellosepän\ntyöllä hän olikin elättänyt henkeään. Kuitenkin hän tunsi, ettei\nvoisi jäädä Degerbyhyn, koska siellä oli miehiä, jotka saattoivat\nhänet tuntea, ja niin hän oli päättänyt vetäytyä kauemma sisämaahan.\nTäällä Helsingissä ei hän voinut viipyä kuin hetken, täällä hänen oli\nkaikkein vaarallisinta olla. Niin, kaipaus oli tuonut hänet tänne\neikä hän voinut kieltää saapuneensa kaupunkiin sydämessä pieni hiven\ntoivoa. Mutta kymmenen vuotta Siperiaa on opettanut ihmisen tyytymään.\nJa kellosepän työ on ollut opettavaista sekin. Pieninkin rikka tai\nkuluminen tai hoitamattomuus pysähdyttää tämän vähäisen ajannäyttäjän.\nVaan mikäpä ihminen muuta on kuin hauras koneisto omaa laatuaan...\nJa ensi aluksi Tobolskissa vanginvartijan halvaantunut vaimo pani\nvangit vuoronperään pitelemään lankavyyhteä, itse keriessään sitä.\nVaimo vaati, että täytyi selvittää sekavinkin solmu. Mutta vyyhti oli\nhämähäkinseitin vahvuista rihmaa ja siitä piti kudottaman tsaarin\nhoviin, eikä saanut solmua katkaista, ei koskaan. Työ oli opettavaista.\nHän, seppä Rosenström, uskoi oppineensa siinä jotakin — hänkin. Mutta\nhengen valtakunnassahan mahdollisuudet sensijaan ovat rajattomat. Tässä\nvaltakunnassa saattaa niinhyvin karttaa niitä, joita ei halua kohdata,\nkuin viipyä niiden luona, joiden kanssa haluaa seurustella. Ja hän,\nseppä Fredrik Rosenström, oli kyllä hengessä paljon oleskellut tässä\nSuthoffin talossa. Vaan olisikohan mahdollista nyt vielä saada nähdä\nHedullaa?\n\nHedulla tunsi yht’äkkiä kesken houreuntaan suurta nälkää. Eiväthän\nhe olleet päiväkausiin syöneet muuta kuin marjoja ja juuria, hän ja\nKrista. He makasivat metsässä sammalmättäällä, kun eivät jaksaneet\nliikkua. Mutta Krista puhui Narvanleivistä, joita isä oli tuonut, ja\ntuoreesta keltaisesta voista, jota äiti oli kirnunnut, ja he tunsivat\nsieraimissaan keitettyjen nauriiden tuoksua. Vilutti hirvittävästi.\nKrista jaksoi vielä nostaa havunoksia heidän peitteekseen. Hän sanoi,\nettä he nyt nukkuvat ja heräävät taivaassa... Putoili kultaisia lehtiä.\nLenteli outoja lintuja. Käsiä ja jalkoja pisteli. Krista tahtoi vielä\npanna kätensä hänen kaulaansa, mutta ei jaksanut. Hän, Hedulla, ei\nvoinut liikahtaa. Hän tunsi jäykistyvänsä. Yhtäkkiä he kuulivat ihmisen\näänen.\n\nIhminen seisoi heidän edessään!\n\nHän kysyi, elivätkö he vai olivatko kuolleet, ja nosteli havunoksia\nheidän yltään. »Lapsiahan te olettekin!» sanoi hän. »Lapsi-raukat,\noletteko eksyneet kotoa!» sanoi hän. Ja antoi heille leipää.\n\nHänellä oli punertava parta ja ohimoilla kähertelevä tukka ja siniset\nsilmät. Hän oli nuori, hän oli kaunis, hän peitti heidät takillaan ja\nasettui heidän viereensä yöksi, niin että heidän tuli lämmin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMitä olikaan tapahtunut? Missä olivat hänen, Hedullan, vaatteet? Missä\nolivat ihmiset? Varmaan kirkossa, varmaan oli pyhäpäivä. Nyt tuli\njoku huoneeseen. Hän likeni vuodetta, missä Hedulla makasi. Hedulla\ntunsi valoa ja lämpöä kasvoillaan. Tuoksui suloisesti. Hänen huuliaan\nkosketettiin. Häntä huumasi. Häntä itketti ja nauratti.\n\nKristako se olikin? Krista oli tullut huoneeseen, ja juuri, kun hänen\npiti kertoa hänelle tätä outoa unennäköään, sanoi Krista:\n\n— Jaksaako rakas sisareni ottaa vastaan vieraan? Voitko arvata, _kuka_\non tullut sinua katsomaan?\n\nHedulla nousi istumaan ja hänen silmänsä kävivät hyvin avonaisiksi, kun\nhän sanoi:\n\n— Enkö minä tietäisi!\n\nSeppä Fredrik Rosenström astui huoneeseen. Hedulla tunsi valomeren\nkasvoillaan ja sydämessään. Kapteeni Von R:n poika tarttui hiljaa hänen\nkäteensä ja jäi sitä pitelemään.\n\nKuolema väistyi vuoteen äärestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin ovat siis näinä päivinä muutamat kaukaiset kaivatut kohdanneet\ntoisensa. Näkymätön, Hän, joka seisoo porteilla ja kehtojen vierellä\nja elämän ja veren virtain varsilla, on nostanut kätensä: ja on käynyt\nhiljaiseksi ja sydämet ovat rauenneet rauhaan ja saaneet levähtää.\n\nSitten nousee käsi jälleen. Ja jälleen kiirehtää elämän ja veren\nvirta, kuljettaen uomassaan ihmisen taipumuksia, sekä onnellisia\nettä onnettomia, niiden täyttymystä kohden. Mutta kaikki, mihin on\ntarttunut tahraa, tuottaa kärsimystä, ja mikä puhtaana pidetään, se käy\nkirkkauteen.\n\n\n\n\nVUODET JA HETKET\n\nJälkikirjoitus\n\n\nVuosia on mennyt. Kaupunki on tullut suureksi. Julkisia rakennuksia on\nkorjattu ja laajennettu. Uuteen kirkkoon ei kuitenkaan ole riittänyt\nvaroja, vaan vanhaa ja hyvin ahdasta Ulrika Eleonoraa korjaillaan\nvuodesta vuoteen, milloin tilapäisemmin, milloin perinpohjaisemmin.\nHautausmaa kirkon ympärillä ja alapuolella on jo haudattu neljään\nkertaan, hauta haudan päälle, eivätkä vainajat enää mahdu tähän vanhaan\nvihittyyn ja kaupunkilaisille rakkaaksi käyneeseen maahan, vaan täytyy\nheitä kuumilla ilmoilla peitellä ja peitellä. Kuitenkaan eivät asukkaat\ntahdo kuulla puhuttavankaan ruttoisten hautausmaasta Kampilla, joka\nsuurena ruttovuonna avattiin ja vihittiin.\n\nNiinkuin tytär, viihtyen äitinsä helmassa, toimii triviaalikoulu kirkon\nsuojassa ja molemmat, keskenänsä kommunikoiden, uurastavat kansan\nkasvattamiseksi kristilliseen henkeen ja hyviin tapoihin.\n\nKauppa ja teollisuus ovat kaupungissa menestyneet erinomaisesti.\nTelakalla on valmistunut laiva toisensa perästä ja aikoinaan niin\nkuuluisa »Kenraalikuvernööri von Rosen» on, sitten kun se syysmyrskyssä\nTanskan vesillä kärsi vaurion ja perinpohjin korjattiin, saanut\nhyvällä onnella purkaa Helsingin ranta-aittoihin lastin toisensa\njälkeen: spetserioja, kappaletavaraa, silkkikankaita, kamlotteja,\nvehnäjauhoja, nauloja, rautapeltiä, kahvipapuja, sokeria, kudonnaisia,\nhienoja etelän viinejä ja hedelmiä, mutta ennen kaikkea suoloja —\nsekä ulkomaille ja Ruotsiin taas viedä: lautoja, tervaa, voita,\ntalia, humaloita ja pellavakankaita. Tupakkatehtaita on kaupungissa\nkaksi, mutta tiilitehtaiden lukumäärä nousee peninkulman alueella\ntoiselle kymmenelle, joten on täytynyt kieltää uusien perustaminen.\nKaksi nuoranpunojaa katettuine ratoineen edustaa omaa lajiaan, samoin\nvärjäyslaitos vanhassa kaupungissa. Käsityöläistenkin luku on riittävä.\n\nMitään tuskin kaupungilta enää puuttuukaan, alkaen komeljanttareista ja\npuutarhureista palkattuun ja vakinaiseen kaupungin physicukseen asti.\nKun linnoituksen rykmenteillä vielä on välskärinsä ja parturinsa, niin\nyhteensä saattaa olla käytettävänä kymmenen tohtoria, puoskarit vielä\nerikseen. Edellisenä seculona teki kaupungin väkiluku 1800 henkeä — nyt\n2500, joista vuosittain syntyy n. 110 henkeä ja kuolee 62.\n\nSusisaarista ei enää kukaan puhu, vaan ovat nämä ennen niin\nvillit ja hedelmättömät saaret vaihtuneet todelliseksi ihmisneron\nvoimannäytteeksi, linnoitukseksi, jonka puolustuskuntoisuutta niinhyvin\nkaupungin kuin koko maan turvallisuudeksi ei enää kukaan epäile.\nMahtava linnoitus kantaa ylpeästi nimeään Sveanlinna — Viapori.\n\nKun tulee juhannusaika, kukkivat »Ehrensvärdin kukkaset», sireenipuut,\nrehevinä ja suloista tuoksua levittäen kaikkialla kaupungin\npuutarhoissa, eikä yksin varallisten kotien ympärillä, vaan Suossa ja\nKatajanokalla, köyhimpienkin iloksi. Myöskin kaukaisiin maanääriin\nloitolle kaupungista ovat nämä kukkaset levinneet, mutta kauneimmin\nkukoistavat ne ehkä sittenkin Viaporin valleilla ja puistikoissa, missä\nne juhlallisia muureja ja kiviseiniä vastaan nähtyinä, nimenomaan\nkatoavassa juhannusaikaisessa loistossaan tekevät ihanan vaikutuksen.\n\nVuosia ja hetkiä on mennyt ja vuosien ja hetkien mukana moni vanha\nHelsingin asujain sinne, mistä ei enää ole paluuta.\n\nRaati- ja kauppamies Carl Tellqvistille suotiin pitkä sairasvuode,\njonka aikana hänellä oli tilaisuus papiston opastuksella\ntutkiskella mennyttä vaellustansa ja valmistua vastaiseen. Hänhän\noli jo vuosikausia erikoisesti ahdistanut sitä vanhaa köyhää Suon\nkaupunginosan asukasta, jonka helsinkiläiset tunsivat nimellä\nKeppi-Saara ja Viaporin herrasväki nimellä Helsingin profetissa.\nTellqvist oli päättänyt, ettei kuole, ennenkuin Keppi-Saara on\nvedetty hirteen. Vanhus paranteli, niinkuin tiedettiin, tauteja,\njoita ei oppineiden tinktuureilla saatu parantumaan, ja näki unia\nja näkyjä. Viimeinen näky oli hänellä nyt se, että täällä Viaporin\nedustalla seisoo mies, joka on taittanut miekan polveaan vastaan.\nJa oppimaton kansa uskoi vanhan Saaran mukana, että linnoitus on\nrakennettu hopealla, mikä oli määrätty kirkkoa varten, eikä siis voi\nkestää. Mutta Weckströmin rouva suojeli Keppi-Saaraa samoin kuin hänen\nsisarensa rouva Skugge, nimenomaan siitä syystä, että tämä samainen\nrouva Skugge oli vanhan Saaran rukousten ja yrttien avulla saanut niin\npaljon liikuntakykyä, että saattoi kotipiirissä kävellä ja toimia.\nKauppamies Tellqvist oli tästä hyvin suuttunut, jopa siinä määrin,\nettä hän yökaudet mietti kostoa. Tapahtui sitten, että hän järjesti,\nniinkuin niin monesti ennen, yhdessä pyövelin ja profossin kanssa\nmestaustilaisuutta eräälle lapsensurmaajavaimolle, joka oikeastaan\nolisi ollut lähetettävä kotipaikalleen kärsimään rangaistustaan,\nmutta jonka mestauksella nyt erinäisistä syistä vaivattiin Helsingin\nviranomaisia. Pyöveli intoili siinä, ettei katso velvollisuuksiinsa\nkuuluvan ottaa haltuunsa kuollutta ruumista, vaan olevansa vapaa niin\npian kuin oli kirvestään käyttänyt. Tässä kiihtyivät miehet molemmat ja\nraatimies Tellqvist kaatui, liukasta kun siinä Kaasa-vuoren rinteellä\nnäin marraskuussa oli. Hänen sekä käsivartensa että jalkansa taittuivat\neikä hän sittemmin ja jo parantumaisillaan malttanut kuunnella\nparantajien neuvoja, vaan lähti liikkeelle ennen aikaansa, ja niin\nhänen tilansa vaihtui toivorikkaasta huonoksi ja pahentumistaan paheni.\nRouva Anna Tellqvist hoiti sairasta miestään hellästi ja kävipä tämä\nkoettelemuksen aika molemmille niin armorikkaaksi, että aviopuolisot\nsopuisina ja keskinäisessä rakkaudessa päättivät pitkän ja riitaisen\nyhdyselämänsä.\n\nKaupungin suuresti ansioitunut monikymmenvuotinen raatimies ja entinen\npormestari Lorentz Streng oli uskollisen ja hellästi rakastetun\nvaimonsa kanssa viime vuodet elänyt puutteessa, mutta osaansa\ntyytyväisenä. Heidät nähtiin säännöllisesti, kun aamu valkeni, toisiaan\ntaluttaen kävelemässä samoja polkuja, joita Streng oli virkamiehenä\njoutunut joka päivä astelemaan, eikä hän sisimmässään milloinkaan\nvoinut käsittää, ettei hän yhä vieläkin ollut siveellisessä vastuussa\nsiitä, että kaupungissa lakia ja järjestystä noudatettiin.\n\nHänen tavanmukaisista ja hänen terveydelleen välttämättömiksi käyneistä\nretkistään tuli loppu, kun Johan Kuhlberg valittiin Helsingin\npormestariksi, »sama nulkki», joka kerran oli huutokaupasta ostanut\nhänen, Lorentz Strengin kirjaston! Tätähän tosin oli ennustettu,\nmutta Streng ei ollut ennustuksiin tosissaan uskonut. Pormestarin\nvaalissa oli nuori, hajuvesiltä tuoksuva Johan Kuhlberg vilpillisesti\nhankkinut itselleen ääniä ja itsekin äänestänyt itseään — niin\nkerrottiin, eikä Kuhlberg sitä kieltänytkään —, ja kävi vielä niinkin,\nettä Mathias Weckström, provianttimestari, antoi korealle nuorelle\npormestarille vaimoksi vanhimman tyttärensä, sävyisän ja kaikkien\nkunnioittaman Beata Marian, jolta ei suinkaan puuttunut kosijoita.\nLorentz Streng ei enää kävellyt Suurtorilla eikä raatihuoneen ohitse,\nvaan hänet nähtiin iltahämärissä Rantakadulla ja ranta-aittojen\nvaiheilla, missä Röö'n nuoranpunojarata kulki ja missä kerran sattui\nhirrenpää putoamaan hänen selkäänsä. Gustaf Wetterin taukoamatta\njatkuvat rettelöt kaupungin viranomaisten kanssa eivät helpottavasti\nvaikuttaneet hänen kummisetänsä ja vanhan uskollisen ystävänsä\nraskaaseen elämänehtoon-viettoon, nekään. Rouva Weckström ja hänen\nvanhat palvelijansa kävivät vuoronperään viemässä Strengille\nravintoa, koettaen samalla ilahduttaa riutuvaa iäkästä pariskuntaa.\nVanha, hurskas ja kaiken maallisen onnensa menettänyt Selin oli\noppinut lohduttamisen taidon ja löysi aina sinne, missä yksinäisyys\noli raskain ja kärsimys vaikein kantaa. Selin sai aikaan senkin,\nettä pormestari Kuhlberg istui tuntikauden Strengin kuolinvuoteen\nääressä, kertoen uutisia valtiopäiviltä ja tupruttaen hyvänhajuista\ntupakansavua huoneen täyteen. Kun nuori pormestari lähtiessään\nsydämellisesti toivoi vanhalle edeltäjälleen pikaista parantumista ja\nlupasi lähettää tänne rouvansa, joka jo kauan oli toivonut saavansa\ntulla, niin Streng sovinnollisesti hymyili ja ystävällisesti antoi\nennen niin vastenmieliselle miehelle kuihtuneen kätensä. Tämän mentyä\nhän kuitenkin pyysi Seliniä aukaisemaan oven, että »nuo makeat hajut\nmenisivät vähemmälle». Lorentz Strengin ja hänen vaimonsa hurskaan\nkuoleman välillä oli ainoastaan vajaa vuorokausi ja heidät laskettiin\nsamaan hautaan. Kaupunki maksoi hautajaiskulut, konvehteja, viinejä\nja muutakin kestitystä myöten. Ja soitettiin sekä suurta kelloa että\npientä kelloa, niinkuin rikkaille. Streng oli yhtä kaikki uskollisesti\npalvellut kaupunkia ja aina katsonut sen parasta.\n\nTingelund uurasti »rokkoherrana», mennen, laiha mies kun oli, kuin\nkuiva nahka tuulessa talosta taloon, hoidokkejaan tarkastamaan. Hänestä\noli tullut äveriäs mies ja hän perusti haara-apteekin Hämeenlinnaan\nasti. Hänen vaimonsa hoiti oivallisesti taloa ja lapsia, toimittaen\ntyttäret jo nuorina hyviin naimisiin, joten apteekkari sai panna\nkaiken aikansa mieliharrastukseensa, rokottamiseen. Usein tavattiin\nrokkoherra kadulla tai kylissä puhumassa läsnäolevalle kansalle\ntähän tapaan: »Lehmän rokko, koska se lasten päälle istutetaan,\nvarjelee heitä luonnollisesta rokosta ja aikaa myöten peräti pois\nhävittää luonnollisen rokon ihmisten seasta. Ei yksikään ihminen\nole vielä tähän asti lehmän rokkohon kuollut, mutta sitä vasten on\nluonnolliseen rokkohon kuollut kivullisella kuolemalla yksi kymmenestä\nja toisinansa kaksikin sitte kun heidän ensin on täytynyt kestää\nkauheita kipuja. Viimeiseksi on lehmän-rokkohon istuttaminen vielä\nsentähden hyödyllinen, ettei se vahingoita lasten ruumiita eikä turmele\nheidän muotoansa. Ei, vaan he jäävät terveiksi ja iloitsevat, että he\nkuoleman välttäneet ovat. Mutta peräänajatelkoot ihmiset sitä vasten,\nkuinka hirmuinen tauti rokko on, liiatenkin koska se on pahaa laatua,\nminkä kivun, pelvon ja ahdistuksen niiden kivun alaisten lapsi-parkain\nviheliäisyys tuottaa heidän vanhemmillens...»\n\nTautien tarttuvaisuus askarrutti mitä suurimmassa määrin apteekkarin\nmieltä. Hän totesi, ettei haavojen märkiminen ole välttämätön,\nvaan johtuu liasta, joka on päässyt haavaan. Niinpä menivät hänen\npäätelmänsä yhteen sen kanssa, mitä Asikkalan pappi oli julistanut\nhengen alalta: että mikä tahriutuu, se märkii ja tuottaa kärsimystä.\nTingelund näki suurta vaivaa opettaessaan apulaisiaan ja yleensä\nkaupunkilaisia pesemään kätensä. Lähestyessään potilaitaan hän itse\nvaati harjan ja kuuman veden puhdistaakseen kätensä ja samaa hän vaati\nmuilta. Hän joutui tämän asian vuoksi suorastaan vihoihin ihmisten\nkanssa, jotka pitivät häntä hulluna tai ilkeänä. Köyhän kansan vihat\nhän sai osakseen sen takia, että joka paikassa ja kaikkialla puhui\nlautastennuolemisen saastaista ja epäterveellistä tapaa vastaan. Ja\nalkoivat suurten kemujen pitäjät todella nyt sulkea kerjääväisiltä\nkyökkiensä ovet. — Tingelund sai kuolintaudin pitkällä rokotusmatkalla\neikä kuollut omassa vuoteessaan, vaan kaukana kotoa. Hän oli kello\nkädessä seurannut tautinsa kulkua ja hetkelleen osannut määrätä,\nmilloin kuolisi. Leski meni naimisiin uuden apteekkarin kanssa, joka\ntuli Ruotsista ja joka kartutti edeltäjänsä omaisuuden moninkertaiseksi.\n\nBurtz, Helsingin Nimrod, johti yhdessä susivoudin kanssa niitä suuria\nsudenajoja, jotka pantiin toimeen sen johdosta, että eräänä talviyönä\nsudet olivat tunkeutuneet kauppias Törnmanin lammashuoneeseen ja\nsiellä aikaansaaneet hirveää hävitystä. Viisitoista lammasta tavattiin\njoko kuolleina tai henkihieverissä, kaikki Löfvingin spanjalaisia.\nSitäpaitsi olivat sudet vieneet pihoilta koiria ja ahdistaneet\nlapsiakin. Ne olivat taasen niitä erikoisen petomaisia venäläisiä\nsusia, joita vastaan Helsinki aina nousi yhtenä miehenä. Satapäisenä\nketjuna, varustettuna pyssyillä, susiverkoilla, helistimillä,\nkalistimilla ja rämistimillä liikuttiin Espoon sydänmaita kohden.\nTäällä kohtasi raatimieskauppamies Nils Burtz voittajansa. Tietämättään\njoutui hän passiin karhun pesälle, suunnilleen niillä tienoilla, missä\nSuthoff-vainajan tyttäret vuosia sitten olivat kulkeneet eksyksissä ja\nkohdanneet karhun. Karhu heräsi meteliin ja miehen ja karhun välillä\nnousi mahtava paini. Kun ei raatimiestä kuulunut muiden joukkoon,\njotka ajojen tuoksinassa olivat joutuneet melko kauas, lähdettiin\nhäntä etsimään. Ja löydettiin hänet kuolleena ja raadeltuna, mutta\nsamalla suuri musta emäkarhukin suustaan verta vuotavana pienen\nmatkan päässä. Raatimies oli yrittänyt temmata kieltä karhun suusta,\nkarhu oli puraissut irti hänen oikean käsivartensa, ja sammalkenttä\nnaavaisten kuusten alla oli kauttaaltaan veressä ja tahrattuna\ntemmellyksen jäljeltä. Raatimiehen leski oli alussa lohduttoman surun\nvallassa, mutta meni niin pian kuin laki salli naimisiin komean nuoren\nluutnantin kanssa. Ja komeahan morsian vielä oli itsekin, huolimatta\nviidestäkymmenestä ikävuodestaan. Jerobeam Clayhills, vainajan\nsukulainen ja kummilapsi, kosi hänkin taloa ja tätiä, mutta kirkkoherra\nkielsi tällaisen yhteenmenon.\n\nGoviniuksesta, Clayhillsista, Törnmanista ja monesta muusta ei ole\nmuuta sanottavaa kuin että he hetki hetkeltä ja vuosi vuodelta\nponnistavat yhtä rintaa kaupungin kanssa menestyäkseen ja kauan\nelääkseen maan päällä. Bock on saanut kaikki tyttärensä naimisiin\nja pitänyt häät jokaisen sulhasen arvon mukaisesti. Goviniuksen ja\nClayhillsin kodeissa tavataan fortepiano ja tunnetaan franskan-kieli\nsekä »suloinen ajanviete». Myöskin Bockilla ja Törnmanilla tarjotaan\nupseereille ja porvareille mahtavia syöminkejä ja juominkeja, mutta\nytimekkäämmässä muodossa.\n\nEi yksin Weckströmin, vaan kaikkien muidenkin ohitse on ajanut Johan\nSederholm, tukkukauppias ja kauppaneuvos, suuren perheen pää ja\nsuurellisen kodin kunnioitettu ja pelätty isäntä. Hänet tunnetaan\nkaikissa Itämeren korkeatornisissa kaupungeissa ja kauempanakin\nkauppamaailmassa. Omalla telakallaan Helsingissä hän on omaan laskuunsa\nrakennuttanut kolmetoista laivaa, jotka vievät ja tuovat tavaraa yli\nkaikkien maailman merien. Viaporin rakennusaineiden urakoitsijana hän\ntarvitsee metsiä, tehtaita ja maakartanoita kotimaassakin ja niin hänen\nlääninsä ja varallisuutensa mahtavasti kasvaa, herättäen yhä kasvavaa\nkateutta useammallakin puolella Itämerta. Sederholmin sekä koti että\nkauppahuone ovat Helsingissä ainoat, jotka kehittävät Hansa-kaupunkien\nkoteihin ja kauppahuoneisiin verrattavaa loistoa. Täällä vastaanotetaan\nvakaalla arvokkuudella kaikki, mitä huomattavaa kaupunkiin saapuu\nniinhyvin koti- kuin ulkomailta. Ruhtinaalliset vieraat, jopa\nkuninkaatkin astuvat Sederholmin taloon Suurkadun varrella Suurtorin\nlaidassa. Mutta se huoleton, iloa säteilevä hymy, joka alati kareili\nnuoren varattoman Janne Sederholmin kasvoilla, on kadonnut ja kahden\npuolen suuta on uurtunut syvä laskos. Myöskin ystävien piiri on\npienentynyt. Mahtava mies — voipa sanoa: Helsingin mahtavin mies\nvetäytyy pitkän, rikkaan ja huolentäyden päivätyönsä päätettyään kodin\npiiriin, löytäen sieltä virkistyksensä. Lapset kasvatetaan täällä\nkurissa ja Herran nuhteessa ja tuleekin heistä kelvollisia ja pystyviä\nkansalaisia. Ja kävipä vielä niinkin, että kauppaneuvos ja rälssimies\nJohan Sederholm erinomaisen kunnioitetun ja rakkaan vaimonsa kuoltua\nnouti kotinsa valtiattareksi Maria Magdalena Wendelian, nuoruutensa\nrakastetun, joka oli torjunut luotaan kaikki naimatarjoukset ja\nviettänyt vanhempiensa luona vaatimatonta elämää, kunnes nyt yhtäkkiä\njoutui kaupungin ensimmäisen ja suurimman kodin emännäksi.\n\nHyvin monta vuotta kasattuaan niskoilleen Helsingin porvariston vihaa\nja vipuiltuaan irti suuremmista rangaistuksista joutui porvari Gustaf\nWetter, entisen pormestari Abraham Wetterin poika, lopullisesti ansaan.\nHänen salakuljetetut kahvipapuvarastonsa eri haaroilla kaupunkia,\npääasiassa Weckströmin maakartanossa Domarbyssa, löydettiin ja hän\njoutui saamaan tuomionsa, samoin kuin rouva Weckström, joka miehensä\ntietämättä oli sallinut kahvipapujen varastoimisen, joutui oikeuden\neteen, ja jotkut muutkin, jotka olivat Wetteriä auttaneet. Onnettomat\nkahvipavut olivat tuodut heidän alueelleen tykkänään vasten heidän\ntahtoaan, mutta he eivät olleet ruvenneet ilmiantajiksi ja joutuivat\nsiten rangaistuksen alaisiksi. Itse Wetter tuomittiin kärsimään\nseitsemän kierrosta kujanjuoksua sekä kolme vuotta suorittamaan\npakkotyötä jollakin kruunun linnoituksella, pienemmistä sakoista\nja korvauksista puhumattakaan. Helsingin raastuvanoikeuden jäsenet\nolivat uusia miehiä, paitsi Johan Bock, joka ilmoitti olevansa\nsairaana, kun Wetterin juttua käsiteltiin, ja nämä määräsivät jo\nexecutionin päivänkin ja järjestelivät niiden kolmensadan miehen\nkokoon hankkimista, joiden tuli kehystää sitä rataa, minkä tuomitun,\ntalvipakkasessa ja yläruumis alasti, tuli seitsemään kertaan juosta.\nVaikeuksia kuitenkin tuotti tarvittavan miesmäärän hankkiminen.\nKaupungissa ei ollut niin paljon palovartiostoon ja poliisiin kuuluvia\nmiehiä, että olisi saatu kokoon sataakaan miestä. Päätettiin kuninkaan\npaikkakunnallisilta vallanpitäjiltä anoa, että kujanjuoksutuomio\nsaataisiin vaihdetuksi vastaavaan määrään raippoja. Tämä oli sitäkin\nsuotavampaa, koska Wetter Stockhusissa makasi kuolemansairaana eikä\nvoisi suorittaa juoksua. Mutta lainselittäjät katsoivat, ettei laki\ntule täytetyksi, jos tuomio säätää rangaistuksen kujanjuoksun muodossa\nja se toimeenpannaankin raippoina. Pormestari Kuhlberg etenkin vaati\nehdottomasti kujanjuoksua ja kolmesataa miestä muodostamaan kujaa,\nolivat nämä miehet sitten otettavat vaikka mistä, nimenomaan itse\nporvariston joukosta.\n\nSuuri osa helsinkiläisiä — puhumattakaan vangitun omaisista — ja\nvarsinkin kaupungin naisväki seurasi järkyttyneenä läpi kuukausien\nvenyvää oikeusjuttua. Etenkin niissä kodeissa, missä Kustaa Wetterillä\noli lapsuudenaikaisia leikkikumppaneja, vallitsi suuttumus ja\nmielenkuohu häpeällisen rangaistusmuodon johdosta. Muutamat naiset,\nkuten rouva Weckström, laiminlöivät kotinsa hoidon juostessaan\nraatimiehen luota raatimiehen luo selittämässä, rukoilemassa ja\nuhkailemassa. He eivät tällä parantaneet vangin asemaa. Ja kaikista\nvähimmin Wetterin asema parani sen karkaamisyrityksen ansiosta, jonka\nkuumesairas mies poikiensa ja vävynsä avulla yritti toimeenpanna. Ainoa\nminkä hän saavutti oli, että hän sai käsiinsä puukon ja kovasimen ja\nyritti viimeisin voimin, kun kiinniottajien äänet jo kuuluivat hänen\nlymypaikkansa portaissa, puukolla surmata itsensä. Haavat olivat suuret\nja syvät, mutta eivät kuolettavat. Ja nyt hänet kahleissa teljettiin\nStockhusin syvimpään kellariin, minne ainoastaan tykistön välskäri\npääsi häntä katsomaan. Eikä suinkaan lääkitäkseen häntä hyödyllistä\nelämää varten yhteiskunnassa, vaan siksi että hän tulisi kykeneväksi\nsuorittamaan kujanjuoksurangaistuksen rikoksistaan, joihin nyt oli\ntullut karkaamis- ja hengiltäoton yritys lisäksi.\n\nKauan olivat haavat avonaisina, ja viranomaiset alkoivat jo käydä\nmalttamattomiksi. Sitten sai vanki keripukin eikä turvonneiden\npolviensa vuoksi voinut pysyä pystyssä. Hänelle suotiin nyt oikeus\npäästä ulkoilmaan Stockhusin aitauksen sisäpuolella, jotta hän\nharjaantuisi kävelemään.\n\nHän näki täältä syntymäkaupunkinsa keväisen taivaan ja tunsi\nsieraimissaan toukokuun tuoksut sekä kuuli leikkivien lasten ääniä.\nJa vasten hänen tahtomistaan palasi terveys sitä kammottavaa\ntoimitusta varten, josta ei ollut pelastuksen toivoa. Tahraiselle\npaperinkappaleelle, joka oli eksynyt korkean hirsiaitauksen\nsisäpuolelle, ja viekoiteltuaan vartijalta hanhensulan, vanki,\nHelsingin kemneroikeuden entinen varanotario, piirsi kunnianarvoisalle\nMaaherranvirastolle toimitettavaksi seuraavaa:\n\n »Siinä kurjassa tilassa, missä nyt olen niinhyvin sielun kuin\n ruumiinkin puolesta, en muuta voi kuin edellyttää, että elämäni on\n loppuva sen executionin aikana, joka aiotaan minulle toimeenpanna,\n mutta sitäkin pahempaa on, etten voi käsittää, miten Sieluni voisi\n saavuttaa Iankaikkisen Elämän, jotapaitsi minua kiusaavat monet\n rikkomukset, jotka minun pitäisi ilmoittaa ja julkituoda. Niinmuodoin\n anon kaikkeinnöyrimmin, että aiottu rangaistus lykättäisiin ja minun\n sallittaisiin kohdata Korkea-arvoisa Papisto, jolloin myöskin saisin\n tilaisuuden tunnustaa ne rikokset, jotka vielä olen salannut.\n\n                                           Gust: Wetter.»\n\nLeppymättömät Helsingin viranomaiset eivät kuitenkaan tästäkään\nheltyneet. He tulivat siihen johtopäätökseen, että vanki puhuu\ntunnustuksista ja lohduttajista, jotka suodaan kuolemaantuomitulle,\nmutta ei suinkaan kujanjuoksuun tuomitulle, ja niinmuodoin pantakoon\nexecutioni täytäntöön vielä tänä samana eli toukokuun viidentenä\npäivänä Helsingin Suurtorilla.\n\nMaistraatti oli herra majuri ja ritari Granatenhjelmiltä anonut\nrumpaleja ja sotilaallista vartiota Wetterin tulevaa executionia\nvarten, mutta tähän anomukseen tuli jyrkkä kielto. Toimituksen täytyi\nniinmuodoin tapahtua vailla sitä komeutta, jota raatimiehet olivat\nhalunneet aikaansaada kaiken mahdollisen ja varoittavan huomion\nherättämiseksi katselijoissa. Epätavallista huomiota herätti toinen\nasia ja nimenomaan se, että »Helsingin Job», lumivalkoinen iäkäs\nSelin, vangitun vaimon Eeva Selinin isä, hieno valkoinen liinavaate\nkäsivarrellaan seisahtui katselijajoukkoon. Mitä aikoi hurskas mies?\nNoin oli kerran pyhä mies tullut ottamaan Vapahtajan ruumista ristiltä\n— uskoiko Selin vävymiehensä, onnettoman Wetterin, nyt kuolevan? Joka\ntapauksessa hän seisoi kansanjoukossa eikä värähdystäkään näkynyt hänen\nvalkoisilla kasvoillaan.\n\nKansahan ei voinut tietää, että hän oli tullut tänne Eeva-tyttärensä\nsijasta, jota muuten ei mikään olisi pidättänyt seuraamasta miestään\nhänen Golgatan matkallaan.\n\nKärsimyksissä harjaantunut vanhus katseli toimituksen loppuun asti\nkaikkia sen surkeita pieniä vaiheita myöten, rummunpärrytyksestä alkaen\nläpi niidenkin hetkien, jolloin vanki kaatui ja nostettiin pystyyn,\nja niiden jolloin hän pyörtyi tai tuskissaan huusi — siihen asti,\nettä hänen verisen ja verta valuvan selkänsä ympäri saattoi kietoa\nEevan antamat morsiuslakanat ja johdattaa hänen mieleensä ryövärin\nristinpuulla, ryövärin jolle Jeesus ristillään lausui: tänäpänä olet\nsinä kanssani paratiisissa.\n\nHelsingin raatimiesten olisi luullut tuntevan majuri Fredrik\nGranatenhjelmin ja tietävän, ettei hän anna apuaan kärsimyksen\ntehostamiseen kärsimysten maailmassa. Majurin koko elämä tarkoitti\nkärsimysten lieventämistä. Itse eläen ankaraa ja kaikista nautinnoista\nkieltäytyvää elämää hänen kätensä ennätti kaikkialle, missä tunnettiin\npuutetta ja hätää — ja sitähän oli Helsingissä yllin kyllin, huolimatta\nsiitä, että täällä liikuteltiin rahaa enemmän kuin milloinkaan ennen.\nJoka pyhä nähtiin majuri määrätyllä paikallaan kirkonpenkissä ja usein\nhän hämärissä liikkui hautausmaalla, jonka ohitsekaan ei hän koskaan\nastunut paljastamatta päätään. Kun hänelle oli suotu suuri omaisuus,\nmutta ei mitään omaisia, niin kaupungin köyhistä ja vaivaisista\nmuodostui hänen perheensä, jota hän hiljaisuudessa hoivasi. Hänestä\ntuli kaupungin omatunto ja hyväntekijä. Eikä yksin kotipaikan siunaus\nhäntä seurannut — ulkomaillakin, missä hän oli ollut johtamassa\njoukkojaan, kerrottiin jalosta sotapäälliköstä, joka kesken taistelun\npysähdytti tykkirattaat korjatakseen pois haavoittuneet viholliset,\njotteivät joutuisi pyörien alle. Eikä häneltä vaadittu valaa, mikä\nvaadittiin kaikilta muilta, kun hän ilmoitti, ettei hänen omatuntonsa\ntässä tapauksessa salli valaa tehdä. Nimetön kivi, joka pystytettiin\nsuuren luonnonrakastajan Fredrik Granatenhjelmin haudalle Edgrenin\npuutarhaan, julistaa: »Yhtä hyvä tietääkö maailma kuka tässä lepää,\nJumala sen tietää ja kurja siunaa hänen muistoaan.» Hautakivi ei\nkaivannut nimeä, sillä nimi oli kirjoitettuna ihmisten sydämiin.\nHelsingin raatimiesten olisi luullut tietävän, ettei Granatenhjelm\nlainaa kättään kidutuksen riemuvoiton tehostamiseksi.\n\nOnnellisten ihmisten elämänjuoksuhan on niin samanlaista. He ovat\nkerta kaikkiaan laskeneet kätensä Jumalan käteen eivätkä päästä tätä\nkättä hyvänä eivätkä pahana päivänä. Onnellisiksi ihmisiksi saattoi\nkutsua maisteri Antti Skuggea ja hänen rakasta sisarenpoikaansa Henric\nForsiusta. Molemmat ottivat aviopuolison syntymäkaupunkinsa tyttäristä,\nuurastivat päivän kutsumuksessaan otsansa hiessä, laskivat illoin\nkiittäen päänsä lepoon ja alkoivat rukouksessa uuden päivän. Skugge ja\nhänen vaimonsa Anna Kristina Suthoff elivät vanhassa alarakennuksessa\nrouvan kotitalossa, pitäen koulua niille pienokaisille, jotka eivät\nvielä päässeet triviaalikouluun, mutta varsinkin tytöille, joille ei\nollut olemassa minkäänlaista koulua. Ja uskoivat monet äidit huolensa\nvaikeasti kasvatettavista lapsistaan Skugge-puolisoiden sydämelle,\nanoen heidän johdatustaan ja esirukoustaan. Kun ei Krista ja Antti\nSkuggella itsellään ole lapsia, katsovat he opetuslapsiaan kuin omiksi\nlapsikseen, lahjoittaen heille sekä sen hellyyden että sen kurin,\nminkä katsoivat edistävän heidän maallisen vaelluksensa onnea ja\niankaikkisen elämänsä saavuttamista. Hellyys olisi helppo lahjoittaa —\nkurin jakaminen on vaikeaa. Yhtä kaikki omistavat opettajat niinihyvin\nvanhempien kuin kaupungin viranomaistenkin luottamuksen. Eikä leipä\nlopu heidän pöydältään eikä kiitollisuus heidän sydämestään. Tosin\nkaupunkilaiset nauravat heitä, pääasiassa sen lapsellisen hellyyden\nvuoksi, mitä he alati osoittavat toisilleen — he viettävät muka\nainaisia hääviikkoja! Niin, he tietävät tämän itsekin ja nauravat\nitsekin. Mutta kun raskas vastoinkäyminen tai suru tulee taloon,\nlöytävät naurajat tien heidän vanhaan tummaan tupaansa, mikä saa\nvalonsa rukouksesta.\n\nKun pormestari Kuhlbergin, joka oli avioliitossa Beata Maria\nWeckströmin kanssa, piti lähteä valtiopäiville Tukholmaan — hänet oli\nvalittu edustamaan Helsinkiä ja hän äänesti vaaleissa itse itseään,\nniinkuin teki aikaisemmin pormestarinvaaleissakin —, pyysi Krista\nSkugge miestään taluttamaan hänet torin poikki pormestarin asunnolle,\nkoska hänellä oli pormestarille tärkeää asiaa, niinkuin Anttikin hyvin\ntiesi. Näin kaukana ei Krista ollut käynyt kymmeniin vuosiin ja hänen\nkulkunsa oli hyvin vaivalloista, koska tori oli laskettu pyöreillä\nepätasaisilla kivillä, mitkä koskivat sairaihin jalkoihin.\n\nAsuipa nyt nöyrä ja hiljainen Beat-Marie kivisessä kartanossa, joka\noli kuin linna! Ja muutenkin vallitsi hänen ympärillään rikkaan talon\nloisto: kultaa, hopeaa, silkkiä ja ikkunaharsoja. Ja peilejä, joista\nnäki ihmisten kuvien tulevan ja menevän! Oliko Kuhlberg näin rikas?\nKun hänet näki komeana kuin hoviherra, niin käsitti, että hänellä piti\nolla tällainen koti. Mutta kalpea Beat-Marie, miten hän tänne sopeutui?\nHän puhui yhtä vähän kuin hänen miehensä puhui paljon. Vaan heidän\nlapsensa olivat terveet ja iloiset ja Kuhlberg otti pojat olkapäilleen\nja kiidätti heitä huoneiden läpi niin iloisesti ja hellästi, että sitä\nmielellään katseli. Entä tytöt?\n\nJuuri tyttöjähän oikeastaan Anna Kristina Skuggen käynti koski. Hän oli\npannut paperille ajatuksia kipeästä tarpeesta, jota oli vuosikymmeniä\najatellut, kunnekka katsoi, ettei ollut enää oikeutta vaieta. Hän\ntuli anomaan, että Kuhlberg toimittaisi hänen ajatuksensa itse\nvaltiopäivämiesten tietoon. Tätä varten hän oli valmis painattamaan\nkirjoituksensa, joka kuului:\n\n »Nöyrimmästi pyydän anteeksi rohkeuttani, kääntyessäni\n Korkea-arvoisten Valtakunnan Säätyjen puoleen kirjeelläni. Kuitenkin\n teen sen, koska tiedän puolen ihmiskuntaa seisovan sanojeni takana.\n Puhun nimenomaan siitä vääryydestä, jota koko naissukukunta kärsii,\n eläen täysin laiminlyötynä, vailla oikeuksia ja kunniaakin. Elämme,\n me poloiset, ilman tietoa ja ilman taitoa. Jos vanhempamme tai\n edusmiehemme sattuvat kuolemaan tai menettävät toimeentulonsa, olemme\n me vailla kattoa päämme päällä, vailla vaatteita ja leipää.\n\n Kun äiti synnyttää maailmaan tyttölapsen, täytyy hänen monesti\n rukoilla, että Jumala samassa ottaisi sen pois. Sillä meidän\n asemassamme syntyneen tytön ainoa pelastus on avioliitto ja meidät\n työnnetään miehelle kenelle tahansa, jotta meistä päästäisiin. Ei\n kysytä meidän sydämemme taipumusta, mies nai oikeastaan talomme\n ja omaisuutemme ja me joudumme mukaan välttämättömänä pahana ja\n saadaksemme kokea tylyä kohtelua, josta emme voi minnekään valittaa ja\n josta meidät vapauttaa ainoastaan kuolema. Niin joudumme synnyttämään\n surullista sukukuntaa vailla jaloja luonteen perintöjä, lapsia\n joita emme kykene kasvattamaan. Mutta jollemme taas olisi päässeet\n naimisiin, olisi edessämme nälkä ja häpeä, sillä mitään työtä ei\n meille uskota eivätkä harjaantumattomat kätemme kykenisikään sitä\n suorittamaan. Kuitenkin on jokaisella päivällämme omat tarpeensa.\n Jos tässä kurjuudessa joudumme siveellisiin hairahduksiin, on lievin\n rangaistuksemme eliniän pituinen pilkka ja ylenkatse. Mutta vaikka\n vaelluksemme olisi kuinka nuhteeton tahansa, niin eihän mikään\n pilkkakirjoitus tai huviruno maistu, jollei siinä naista ja hänen\n heikkouksiaan ivata. Yksinpä nuorten sotamiestenkin huvituksiin kuuluu\n naista nauraminen.\n\n Paljon huomiota on Korkean Valtiovallan puolelta kiinnitetty\n sellaiseen asiaan kuin meidän vaatetukseemme — mitä meidän tulee\n pukea yllemme ja mitä emme saa käyttää. Mutta meidän todelliseen\n etuumme eli henkiseen kasvattamiseemme ei ole kiinnitetty huomiota.\n Ja kuitenkin valitetaan maassa työvoiman puutetta. Käykö valittaminen\n väen vähyyttä, kun suuri joukko köyhiä ja puutteenalaisia naisia on\n tuomittu työttömyyteen, jotta eivät riistäisi ansiota ammattikunnilta?\n Rohkenemme sentähden vaatimattomasti kysyä: minkä tähden meidät\n jätetään vaille kaikkea huolenpitoa yleisessä taloudenhoidossa? Minkä\n rikoksen olemme tehneet, joka on riistänyt meiltä lapsen oikeuden\n isänmaassa?\n\n Maan menestys on kuitenkin meidänkin silmäterämme ja kuinka hartaasti\n toivommekaan, että mekin kohdaltamme saisimme tehdä jotakin sen\n hyväksi.\n\n Vertavuotavin sydämin me niinmuodoin tunnustamme ja myönnämme\n vajavaisuutemme ja velttoutemme. Mutta samalla nöyrästi anomme, että\n viisas ja väkevämpi sukupuoli saattaisi selville ja käytännössä\n toteuttaisi ne luotettavat keinot, joilla meidän velttoutemme olisi\n autettavissa, niin että voisimme täyttää luonnon meille uskomat\n tärkeät tehtävät.\n\n                                        Anna Kristina Skugge,\n                                          synt. Suthoff.»\n\nKun Beat-Marie Kuhlbergin kaunis ja kirkastunut täti oli pormestarin\nupeassa salissa esittänyt kirjoituksensa, olivat kyynelet sekä\npormestarin että pormestarinnan silmissä ja pormestari julkitoi\nihmettelynsä ja ihailunsa hyvin kokoonpannun supliikin johdosta.\nSkugge-puolisot jättivät talon uskossa, että eteväksi tunnettu lakimies\nja Helsingin edustaja ajaa tätä asiaa tarmolla ja taitavuudella.\n\nKuitenkaan ei niin käynyt, vaan supliikki tuli tunnetuksi niinhyvin\nHelsingin kellarissa ja kapakoissa kuin kodeissakin, ennenkuin\nKuhlberg matkalle lähtikään, ja sitä naurettiin niin paljon, ettei\nKuhlbergin mieleenkään juolahtanut sitä Tukholmassa esittää, paitsi\njuovuksissa ollen ja iloisille juomaveikoille. Helsingin naisia\nhuvitti lystillinen kirje kaikkein enimmän ja kun herrat perhejuhlissa\nja assemblee-illoissa kysyivät heiltä, olivatko he todella kaikki\nvaltuuttaneet rouva Skuggen puhumaan puolestaan, vastasivat he\nkiivaasti, ettei kukaan heistä ollut hänen sanojensa takana! Krista\nSkuggen kirjeen sisällys oli parin viikon kuluessa muuttunut niin, että\nmajuri Granatenhjelm katsoi asiakseen käydä asianomaisilta kysymässä,\nmitä he olivat tarkoittaneet ja kirjoittaneet. Ja kun rouva Skugge oli\nsäilyttänyt konseptinsa ja antoi siitä majurille kopion, niin iloinen\nhuhu kaupungilla menetti paljon viehätyksestään ja vähitellen tukahtui.\n\nTästä puoleen nousi rouva Weckströmin niska entistä ylpeämmin ja hän\ntuskin näkikään ihmisiä, jotka kadulla tulivat häntä vastaan, varsinkin\njos he olivat niitä naisia, jotka olivat pilkanneet hänen sisartaan.\nHän pysytteli kotosalla eikä vieraampien ihmisten läsnäollessa edes\nhymyillyt.\n\nSamana vuonna, jolloin sotamiehet, palatessaan sotaretkeltä Itämeren\ntakaa, toivat taskuissaan potateos-hedelmää, johon nyt olivat tottuneet\nja mielistyneet, istuttaakseen sitä Suomen multaan, tapahtui, että\nvanhassa alarakennuksessa Läntisellä Kirkkokadulla pieni ystäväpiiri\nkokoontui illasta iltaan päreen ja kynttiläin ympärille kuunnellakseen\nsitä sanaa, jota julisti filosofian maisteri ja kolleega Henric Forsius\nkirjoittamastaan teoksesta »Akateeminen väitöskirja kuuluisasta\ntapulikaupungista Helsingistä Uudella maalla». Esilukijana toimi\nForsius itse ja kuulijoina olivat Skugge ja hänen vaimonsa, joskus\nHedulla Weckström, jopa jonkin kerran provianttimestarikin ja hyvin\nusein kauppaneuvos Sederholm, sekä Forsiuksen opettajatoverit\ntriviaalikoulusta.\n\nForsius oli, sen jälkeen kun hänet oli vihitty papiksi, kaikella\nhartaudella ja tarmolla ahkeroinut Herran viinamäessä, hengessä ollen\nliki niin surevia kuin iloitseviakin seurakuntalaisiaan ja Jumalan\nsanan selkeällä tulkinnalla ja Hänen sakramenttiensa jakamisella\nkorottaen seurakuntaansa ja seurakuntalaisiaan. Hänen oppineisuutensa\nja tietorikkautensa sekä nöyrä mielensä panivat monen ennustamaan,\nettä häntä odottivat uudet ja suuretkin tehtävät sielunpaimenena\nisänmaassa. Akateemisen väitöskirjansa esipuheessa omisti Forsius\nsyntymäkaupungilleen seuraavat sanat:\n\n»On ja tulee aina olemaan eittämätön totuus, ettei mikään käy meille\nrakkaammaksi kuin koti; ja niin usein kuin meille käy mahdolliseksi\njälleen nähdä, jälleen tuntea, tai vaikkapa vain muistella lapsuutemme\nleikkitannerta, me ikäänkuin nuorrumme ja palaamme menneisiin. Kun\nminut nyt, vaeltaessani inhimillisen tiedon aavoilla kentillä, pitää\netsiä aihe, jonka muokkaamisessa saan koetella neroni vähäistä kykyä,\nniin olen havainnut yhtäpitäväksi sydämeni taipumuksen kanssa enkä\nmitenkään riitaiseksi velvollisuuden kanssa, mikä kehoittaa minua\ntähän, laatia kuvaus syntymäkaupungistani eli Helsingistä, Uudella\nmaalla, sen entisessä ja nykyisessä tilassa. Tämä seutu, jossa ensinnä\nnäin päivän valon ja sain kasvatukseni, ei ainoastaan pitänyt huolta\nvälttämättömistä tarpeistani, vaan otti kantaakseen kalliin vastuun\nkehittämisestäni kansalaiseksi valtiossa ja valvoi, ettei ajan\ntietämättömyys turmelisi tapojani. Kun nyt tämä seutu näissä tärkeissä\nsuhteissa on ollut minulle suosiollinen, niin toivon, ettei kukaan\npaheksu tai lue minulle viaksi, että tässä harjaantuakseni ponnistan\nkaiken voimani saattaakseni sen kaupungin nimen kuuluisaksi...»\n\nJa herättivätpä nämä sanat ystäväpiirissä, joka ne ensimmäisen kerran\nkuuli, hartaan ilon ja liikutuksen. Kun esilukija sitten oli lopettanut\nja painanut kiinni kirjansa kannen, lausui hänen enonsa sanat, joilla\nhän niin monet kerrat oli päättänyt raastuvanoikeuden viimeisen\nvuosi-istunnon pöytäkirjan:\n\nSoli Deo Gloria.\n\n»Susisaarten herrat», koettuaan valtiollisten suuntain heilahduksia,\nmitkä vaativat Viaporin työt milloin vuosikausiksi seisahduksiin,\nmilloin kokonaan keskeytettäviksi, milloin kuumeisesti jatkettaviksi,\nsiirtyivät vähitellen toinen toisensa jälkeen emämaahan. Augustin\nEhrensvärdiin koskivat oikulliset valtiolliset vaihtelut kipeimmin.\nKun hän mittasi kaikki »Jumalan kunnian ja isänmaan hyödyn yhteisellä\nmitalla», niin toimettomuus ja keskeneräisyys työssä kävivät\nhänelle sietämättömiksi. Häntä kyllä muistettiin moninaisilla\nsuosionosoituksilla, kuten korkeilla arvonimillä, mutta hän piti niitä\nturhuutena. Hänellä oli yksi ainoa tarve: saada varat, millä veisi\nloppuun laivaston ja linnoituksen työt, turvatakseen isänmaan.\n\nJa samalla kun Viaporin vaaraa uhmaavat ja silmää hivelevät muurit\nkohoamistaan kohosivat merestä, hiljeni hiljenemistään elämä\nrakentajakreivin ympärillä. Iloinen taiteilijajoukko oli hajonnut\nja pieni ystäväpiiri sitkeitä määrätietoisia työntekijöitä jäänyt\njäljelle. Kuitenkaan ei _taiteilija_ Augustin Ehrensvärdissä voinut\nelää, jollei se päässyt ilmentämään, mitä elämä ja ympäristö joka hetki\nvälittivät. Jollei hänellä ollut aikaa käyttää sivellintä, niin hän\npiirteli pintaan mikä milloinkin eteen sattui, paperinpalaselle, muurin\nsyrjään, laatikon kanteen, piirteli mitä silmä näki: linnun, laivan,\nlapsen, kallionkielekkeen. Ja vaihteen vuoksi taiteilija loi myöskin\nsanan aineettomasta aineesta, valaen siihen ajatuksensa. Niinpä hän\nmuutamassa runossa suree kallista aikaa, joka niin helposti ihmisen\nkäsissä hupenee tyhjiin. Mutta ken on sen nopeasti kiitävistä hetkistä\nosannut oikein käyttää minuutteja ja tunteja, hän on vähitellen voinut\nvoittaa vuorokausia ja vuosia.\n\nJa hänen silmänsä seuraavat laineiden kulkua. Ja katso, noin työntää\naalto aaltoa ja näin seuraa hetki hetkeä. Ei milloinkaan voi ihminen\nperuuttaa askelta, jonka jo on kerran astunut. Ei milloinkaan hän\nvoi pysähtyä, ei milloinkaan käydä uutta kertaa elämän tietä, ei\nmilloinkaan korjata tehtyä erehdystä...\n\nPienelle pojalleen, jota Ehrensvärd, istuen kodissaan Viaporissa, pitää\npolvellaan, hän kirjoittaa:\n\n       »Carl August,\n    älä häviä kuin savu tuuleen,\n    vaan opi jo nuorena\n    ne taidot ja työt,\n    jotka jälkimaailmalle osoittavat,\n    että sinä olet ollut olemassa\n    ja hyödyllisenä elänyt.\n\n    Revi rikkaruohot hennosta tahdostasi!\n\n    Älä milloinkaan tahdo muuta,\n    kuin minkä äly osoittaa\n    oikein ja hyvin olevan.\n\n    Älä mitään mittaa\n    mielihalujesi mukaan,\n    vaan kaikki mittaa\n    Jumalan kunnian\n    ja Isänmaan hyödyn\n    yhteisellä mitalla.\n\n    Älä unohda,\n    että Isänmaa ja sinä\n    olette erottamattomat,\n    että milloinkaan et voi\n    onnellinen olla\n    ilman että Isänmaa onnellinen on,\n    mutta että Isänmaa\n    voi onnensa löytää\n    sinuttakin.»\n\nRouva Weckströmin nuoruudenystävä seppä Fredrik Rosenström oli nainut\nSarvilahden kartanon pehtoorin tyttären Maria Nybergin ja ostanut\nHollolan pitäjästä pienen tilan puolen virstan päässä kirkolta. Täällä\nhän teki kellosepän työtä, samalla ottaen kotoisesta pellosta irti\nleivän ja iloiten aviollisesta onnesta, joka siunattiin lukuisilla\nlapsilla. Kerran vuodessa joulun alla hän ajoi Helsinkiin, tuodakseen\nSederholmille myytäväksi kellojaan, jotka tämä halusta häneltä\npuhtaalla rahalla ostikin, koska piti niitä niin erinomaisina,\nettä katsoi turhaksi jokaisen kellon tai kellolaitteen tilaamisen\nulkomailta, kotona kun oli tällainen kellomestari. Kun Helsinkiin oli\ntarkoitus toimittaa tornikello samalla kun vanha kirkko pakostakin oli\nperinpohjin korjattava, niin lupasi Sederholm ehdottaa, että tämän\ntekijäksi kutsuttaisiin Hollolan Rosenström. Sederholmilta seppä\npuolestaan osti kaikki, mitä hänen perheensä vuoden kuluessa tarvitsi,\nlähteäkseen viikon kuluttua täysin kuormitetun reen laidalla istuen\nkotiin. Hänestä ja Sederholmista tuli aikaa myöten niin hyvät ystävät,\nettä Rosenström Helsingin-matkoillaan asuikin tämän luona.\n\nHedulla Weckström odotti Fredrik Rosenströmin käyntiä koko vuoden.\nKaikki hänen valmistuksensa sitä varten tapahtuivat joulun varjossa\n— haarakynttilät, leipomiset ja juhlavaatteiden neulominen, kaikki\ntarkoitti nuoruudenystävää, jonka läsnäolo alati ihmeellisellä tavalla\nuudisti ja elvytti hänet. Mitään ei oikeastaan tapahtunut heidän\nvälillään. He eivät etsineet tilaisuutta kahdenkesken-oloon. He eivät\npuhelleet mistään, mitä eivät muut olisi saaneet kuulla. Mutta he\nolivat mielellään samassa kaupungissa ja samassa huoneessa. Ja he\nmielellään katselivat toisiaan ja kuulivat toistensa äänen. He olivat\ntoisilleen nuoruus ja kevät.\n\nWeckström suhtautui Rosenströmiin varovaisella kohteliaisuudella,\nvältellen koskettamasta entisaikoihin ja pysytellen yksinomaan tämän\nhetken asioissa. Kun kreivi Ehrensvärd aivan pienessä suljetussa\npiirissä nimenomaan halusi kuulla Rosenströmin kokemuksista vankeuden\naikana, hävisi Weckström huoneesta eikä palannut, ennenkuin tiesi\nkreivin lähteneen talosta. Rosenström vaikutti luontevasti ja melkein\nkuin leikitellen, että luonteeltaan niin erilaiset aviopuolisot\ntulivat toisiaan lähemmä. Sellaisenkin kumman hän sai aikaan, että\nWeckström ja hänen rouvansa alkoivat toisiaan sinutella! Pelastuksena\nprovianttimestarilla olivat puheenaiheen puuttuessa lapset, joiden\nkanssa ja joista loputtomasti riitti puhumista. Jakob Mathiaksen\njälkeen oli Weckströmeille vielä syntynyt lapsia, mutta ihmeellisimpänä\nkaikista pysyi aina ensimmäinen poika, viisas ja vilkas Jaakko Matti.\nTämä ei ollut yksinomaan isän mielipide, vaan poikanen herätti\ntodella ihmetystä, minne hoitajansa vanhan Lastikan kanssa tuli. Hän\noppi opettamatta lukemaan ja kirjoittamaan, tuskin osasivat pienet\nhyppyset pidellä hanhensulkaa, kun paperille jo syntyi myllyjä,\nlaivoja, lintuja ja kirkkoja. Isä vei hänet Vanhankaupungin myllylle,\näiti kirkkoon ja ranta-aittojen tykö, nimittäin meren henkeen. Mutta\nkaupungin isommatkaan lapset eivät vieneet mukanaan Jaakkoa, vaan\nJaakko vei heitä. Hän liikkui heidän joukossaan kuin elävä liekki,\nmilloin polttaen, milloin iloisesti tuikkien. Ja niin mentiin torille,\nveneisiin, laitureille, Kluuville, Kruunun hevoshakaan, tallinparville,\ntalojen ja pihojen sokkeloihin ja kellotapuliinkin. Lastikka kulki\nmukana, enemmän Jaakon nöyränä ihailijana kuin hänen kaitsijanaan.\n\nKuitenkin oli poikasella ominaisuuksia, jotka suorastaan pelottivat\nhänen vanhempiaan. Hän ei sietänyt mitään kieltoa. Hän saattoi\nkiellosta niin silmittömästi suuttua, että kerrankin särki ikkunan\nja paiskautui siitä ulos. Onneksihan alla oli pehmoinen nurmi, olisi\nvoinut käydä paljon pahemminkin. Nyt tuli päähän ainoastaan aikamoinen\nkuhmu, mutta poika ei päästänyt ääntäkään, kun hänet, kasvot kivusta\nvääntyneinä, kannettiin sisään. Hän ei milloinkaan joutunut pyytämään\nanteeksi, vaan hänen vanhempansa lepyttelivät lopulta häntä, koettaen\ntaivutella häntä entiselleen. He käsittivät, ettei tämä ollut\nhyväksi. He käsittivät, että _ihminen taivutetaan_, jollei hyvällä,\nniin pahalla. Jolleivät vanhemmat taivuta, niin elämä taivuttaa. Ja\nhelpompaa olisi lapselle, jos hän taipuisi vanhempien käden kautta...\nKerran Jaakko leikin riemussa kuljetti koko poikajoukon »Hopealaivaan»,\nkaupungin hauskimpaan kellariin, joka oli hänen isänsä kapakka,\nasetti pojat pöytien ääreen ja komensi esiin parhaat juomat. Eerikki\nIiskenpoika ei tosin totellut komentoa koko sen laajuudessa, mutta\nkuitenkin olivat seuraukset tuntuvat. Useat lapsista tulivat kipeiksi,\nmutta Jaakko itse mielistyi juomiin, jopa siinä määrin, että häntä\ntäytyi ruveta pitämään erossa jokaisesta tilkkasesta, mikä jäi vieraan\npikarinpohjalle. Isä ja äiti tapasivat hänet monta kertaa tuolilta\nkurottamassa kädellään viinipulloa kaapin päältä. Täytyi suorastaan\nsulkea pullot lukkojen taakse.\n\nIsälle ja äidille tuli hätä käteen eivätkä he ymmärtäneet, mitä olisi\ntehtävä. Kun he nyt illoin lepäsivät Suthoffien vanhassa isossa\nvuoteessa, niin he murheellisina ja ärtyneinä puhelivat poikansa\nkasvattamisesta. Etteihän vain koko krouvi, niinhyvin huonompi kuin\nparempikin puoli, olisi ollut kirous, josta heitä nyt rangaistiin?\nKunhan ei pitäisi hävittää koko sitä kirkkorahastoa, joka vuosien\nmittaan oli koottu... Kerran Jaakko tavattiin juottamassa nuorempia\nsisaruksiaan, sekä poikia että pientä tyttöä, ja silloin isä päätti,\nettä täytyy koettaa vitsalla ojentaa rakasta lasta. Poikanen,\nnähdessään vitsan, kävi uhkaavana isän eteen seisomaan ja sitten iski\nhampaansa vitsaa pitelevään käteen, purren sen veriseksi. Isäkin katsoi\nnyt velvollisuudekseen lyödä lasta samassa suhteessa. Tulos oli, että\nJaakko alkoi vihata isäänsä. Ja kesti viikkokausia, ennenkuin hän\njälleen suostui häneen eikä hän milloinkaan unohtanut selkäsaunaa, jota\npiti vääryytenä.\n\nLevottomaksi saattoi isän myöskin pojan luonnoton hyväsydämisyys. Hän\nantoi jalastaan ihkasen uudet kengät, jos kadulla joku häneltä niitä\npyysi, ja tuli paljasjaloin kotiin. Hän otti kauppapuodeista velaksi\nvaatetavaraa antaakseen niitä kerjäläisille ja kun ei Keppi-Saara\nluvannut panna hartioilleen sitä kirjavaa liinaa, jonka hän hänelle\nosti, vaihtoi hän tämän mustaan. Hän ojensi parhaimman herkkupalansa,\njos näki toisen tekevän sitä mieli. Jaakon isä alkoi vaistota, että\ntässä ylen kaivatussa ja rakastetussa lapsessa etsiskellään isäin ja\näitien pahoja tekoja ja että hänestä tulee sovinto-uhri, joka vailla\nomaa syytään joutuu paljon kärsimään. Ja neuvottomana kysyi Weckström\nitseltään ja kysyi sitä suoraan Jumalaltakin, miten olisi meneteltävä,\njottei lapsi-paran tarvitsisi kaikkea tuota hirveää kuormaa kantaa, ja\neikö hän, syyllinen itse, voisi suorittaa sovitusta jollakin tavalla\nitse puolestaan. Entä jos Hedulla jakaisi kaikki kirkkoa varten kootut\nrahat köyhille? Mitä olisi tehtävä? Ja Jaakon äitikin ajatteli omalla\nhaarallaan samantapaisia ajatuksia.\n\nVanha Keppi-Saara oli Jaakolle ärsyttävä salaisuus. Mitä Saara näki\nseisoessaan ranta-aittojen luona ja tähyillessään merelle? Näkikö hän\nuponneet laivat ja niiden vainajat? Heidän kanssaanko hän puhui, koska\nhuulet liikkuivat? Jaakko sai päähänsä, että vie Saaran Helsingin\nkellotapuliin, jotta hän sieltä voisi katsoa tulevaisuuteen ja sanoa,\nmiltä kaupunki näyttää, kun sen mahtavat tornit, linnat, laivat\nja puutarhat ovat valmiit. Hän sai vanhuksen tikapuiden juurelle\nasti, mutta siinä Saara sanoi, ettei salattuja asioita saa ruveta\nleikilläkään tutkimaan — täytyy odottaa, kunnekkas ne näytetään.\n\nKylmänä talvi-iltana kerran, kun talon naiset olivat kokoontuneet\ntulen ääreen lämmittämään viluista vanhaa Saaraa ja kuuntelemaan hänen\ntarinoitaan, alkoi Lastikka vaatia, että hän kertoisi mitä tiesi\nSuthoffin kehdosta, missä kaikki nämä lapset olivat soudatetut.\n\nVanhan vaimon hymy liittyi johonkin hyvin kaukaiseen asiaan ja Lastikka\ntyrkytti hänelle viinaa saadakseen hänet puhetuulelle. Mutta hän sanoi\nlyhyeen:\n\n— Kysykää vanhoilta merimiehiltä, jos tietäisivät.\n\nHäntä vilutti niin, että talon emäntä kehoitti häntä jäämään tänne\nyöksi. Olihan raukalla alatuvassa lämmin. Kaikki he istuivat pyhäiltaa\nviettämässä tulen ääressä, ja Lastikka viljeli itse pulloa ja tyrkytti\ntyrkyttämistään muillekin.\n\nJaakkokin tuli siihen kädessään hopeapikarissa jotakin kallista etelän\njuomaa ja sanoi, että hän tahtoo kerrankin kuulla, mikä voima hänen\nkehtoonsa on pantu.\n\nJa ensin tyhjentäen pikarin puoliväliin Jaakko väkivaltaisesti juotti\nvanhusta.\n\nSaara lyyskähti seinää vasten ja silmät ummessa hiljaa sanoi:\n\n— Kun rukous loppuu kehdon äärestä, niin perkele astuu kehtoon.\n\nNaiset luulivat hänen siihen paikkaan loppuvan. Mutta ei ollut\nvieläkään tullut hänen aikansa.\n\nKerran keväällä Jaakko varovasti läheni vanhusta tämän seisoessa\nWeckströmin ranta-aitan sillalla.\n\n— Saara, mitä sinä siinä kuuntelet?\n\nJa niin osasi Jaakko verhota äänensä, että Keppi-Saara vastasi kuin\nomalle äänelleen:\n\n— Hiljaisuuttahan minä.\n\nAjattelemattomasti! poikanen naurahti ja sanoi:\n\n— Onko siinäkin jotakin kuuntelemista?\n\nTällaista ei vanhus olisi kärsinyt kenenkään muun sanovan. Hän olisi\nainaiseksi tältä naurajalta sulkenut sydämensä. Mutta Jaakkoa hän vain\nkauniisti opetti.\n\n— Etkö sinä tiedä: kuolleilla ja syntymättömillä on hiljaisuudessa\nhuone. Heitä on paljon, meitä on vähän. Täytyy antaa heidän taluttaa,\nettei eksy tieltä.\n\nJaakko tuli kiihtyneenä isänsä ja äitinsä eteen ja kysyi tuskan\nvallassa:\n\n— Oletteko te päästäneet rukouksen loppumaan minun kehtoni ääressä?\n\nVanhemmat panivat nyt toivonsa kouluun, johon Jaakko ikänsä puolesta\njo oli pääsevä ja missä Forsiuskin toimi opettajana. Juhlapäiväksi\nmuodostui se kevätpäivä, jolloin isä poikansa kanssa kotiportista\nlähti, saattaakseen häntä tutkintoon.\n\nSamoihin aikoihin saapui pitemmän poissaolon jälkeen kreivi Ehrensvärd\nHelsinkiin. Kun hän näki iloisen poikajoukon torilla rangaistuspaalun\nympärillä, niin hän heti, tapansa mukaan, lähti katsomaan mitä pojat\ntekivät. Tällaisesta poikajoukosta saattoi keksiä kykyjä, joista voi\nkasvattaa miehiä.\n\nKeskellä poikajoukkoa seisoi pieni Jaakko Matti, kepillä vetäen viivoja\nhiekkaan ja tulisesti selittäen asioita.\n\n— ... tässä on asehuone ja tähän täytyy tulla silta. Oma kuningas\npitää olla. Ja tässä on kuninkaan linna ja sen takana on puutarha.\nSiellä kasvaa kultaisia omenoita. Mutta tässä edessä on malmi, missä\nsotamiehet harjoittavat. Kuninkaan linnasta näkyvät kreivin sotalaivat\nja Viapori. Mutta kreivi on minun kummini. Ja tämän torin pitää sitten\nollakin tällainen. Tähän tulee kirkko, oikein suuri ja korkea... Minä\nnäytän sen kuvan, jahka mennään meille. Kuva on hyvin pieni ja minun\näitini pitää sitä kaulassaan yöllä ja päivällä, mutta kyllä hän sen\nnäyttää...\n\nAugustin Ehrensvärd laski kätensä pojan tummalle päälaelle ja katsoi\nsyvälle hänen hartaisiin viattomiin silmiinsä. Ja näki pojan suuren\nilon, hänen tervehtiessään kummiaan, selkä suorana ja pää pystyssä,\nniinkuin oli opetettu.\n\n— No mitä sinä, ystäväni, nyt tässä piirustat?\n\nPoikanen, naurusuin tarttuen keppiin, joka oli häneltä pudonnut,\nvastasi:\n\n— Helsingin karttaa! Minä rakennan Helsingin suureksi ja loistavaksi,\nkunhan minun kummi-isäni minut opettaa!\n\n— Tahdotko sitten tulla Viaporiin oppimaan?\n\nPoikanen suoristi selkänsä entistä suoremmaksi, vetäisi hatun päästään\nja vastasi:\n\n— Tahdon!\n\n— Niin, meidän pitää rakentaa, että seisomme omalla pohjalla emmekä\nluota vieraan apuun.\n\nSekä Jaakko Weckströmille että hänen vanhemmilleen seurasi nyt\nrauhallinen ja toivorikas aika. Tosin heidän lapsensa joutui olemaan\nsuurimman osan kesää poissa kotoa, mutta reipas ja työteliäs elämä\nnerokkaan miehen läheisyydessä ja hänen työmaillaan tuntui lyhyessä\najassa tehneen ihmeitä. Jaakko Matti kiintyi opettajaansa ja\ntovereihinsa, tasaantui ja palasi vanhempiensa luo tottelevaisena ja\nkuriin alistuvana miehen-alkuna.\n\nElämä hymyili jälleen kodissa Läntisellä Kirkkokadulla. Weckström ei\nvoinut valittaa, hänkään, vaikka Sederholm oli ajanutkin hänen ohitseen\nvarallisuuden kilpakentällä. Jokainen, joka vähänkin osasi tehdä\nkauppaa, ansaitsi nykyään Helsingissä. Aatelisarvo provianttimestarilta\npuuttui. Se hänen pitäisi jättää pojilleen.\n\nTriviaalikoulussakin näytti ensi viikkoina käyvän hyvin. Mutta pian\nsaapui Henni Forsius neuvottelemaan, mitä olisi tehtävä. Sillä\nJakob Mathias oli sekä laiska että uppiniskainen ja kuriin aivan\nharjaantumaton. Ja vilkkaana, hauskana ja lahjakkaana poikana\nviekoitteli hän muutkin mukaansa. Forsius tahtoi vanhoille ystävilleen\netukäteen ilmoittaa, että karsserirangaistus lähitulevaisuudessa\nodottaa Jaakko Weckströmiä, jollei hän kokonaan muuta tapojaan.\n\nSinä päivänä, jolloin rangaistus sitten julistettiinkin — Jaakko\noli lyönyt opettajaa takaisin, kun opettaja ensin löi häntä käsille\n— meni Jaakon isä koululle, iski nyrkkinsä pöytään rehtorin edessä\nja sanoi huonoksi koulua, joka ei osannut vilkasta ja lahjakasta\noppilasta kasvattaa — olipa kreivi Ehrensvärd osannut, sopipa mennä\nhänelle oppiin! Mutta hänhän ei nyt ollut näillä mailla. Ja tällaiseen\nhuonoon kouluun ei hän, Weckström, pane poikaansa, lähettääpähän hänet\nmieluummin vaikkapa Lyypekkiin.\n\nKeväällä oltiin niin pitkällä, että Jaakko oli päättänyt lähteä\nmerille. Ja jälleen, tehtyään tämän päätöksen, hän rauhoittui, pyrki ja\npääsi laivatelakalle rakennustyöhön ja luki kaikki matkakirjat, mitä\nsaattoi saada lainaksi.\n\nVanhemmat, yritettyään sekä hyvällä että pahalla pidättää poikaansa\nmaankamaralla, huomasivat vain kiihdyttävänsä hänen haluaan, nielivät\nminkä jaksoivat mielikarvauttaan ja ryhtyivät valmistamaan Jaakko\nMattia matkalle.\n\nSattui nyt kuitenkin niin onnellisesti, että Kaspar Eyland, perheen\nhyvä, vanha tuttava, oli »Ruusulaivan» kapteenina — helsinkiläiset\nsanoivat leikillään ja lyhykäisyyden vuoksi »Kenraalikuvernööri von\nRosenia» Ruusulaivaksi. Vaikka olisikin ollut tarjolla uudempia ja\nsuurempia laivoja, ei nuori Jaakko tässä vastustanut vanhempiensa\ntahtoa, vaan otti pestin Ruusulaivaan, varsinkin kun tunsi myöskin\nperämiehen, joka oli mukava ja iloinen nuori mies. Ja senkin hän\nyhtäkkiä keksi isäänsä lohduttaakseen, että Spanjanmaasta tuo kuin\ntuokin sen lammasparin, jota Ruhan kapteeni niin kauan on toivonut:\nparin niitä kiellettyjä erinomaisia Spanjan lampaita!\n\nNiin nyt sitten rouva Weckström hankki parasta paksua villalankaa\nja ryhtyi kutomaan pienelle merimiehelle paitoja ja sukkia.\nSellaisen matkamiehen kirstuun ei paljon muuta tulekaan kuin näitä\nvillavaatteita, saappaat ja raamattu.\n\nTuntui siltä kuin hän olisi valmistanut lastaan kuoleman matkalle.\nTähän ei ollut mitään aihetta. Helsingistä lähti kymmeniä merimiehiä ja\njälleen he terveinä palasivat kotiin.\n\nSinä yönä sitten, jolloin Jaakon aamulla piti lähteä, äiti lyhyestä\nunesta heräsi virteen, jota oli veisattu kirkossa silloin kun »von\nRosen» päästettiin telakalta, monta vuotta sitten. Veisuu kuului\nselvästi pitkinä, valittavina sakeina.\n\nHän nousi istualleen ja kuunteli. Ei kuulunut enää mitään.\n\nWeckström oli valveilla hänkin.\n\n— Kuulitko virren? kysyi vaimo.\n\n— Palovartijat huutavat, vastasi hänen miehensä.\n\nHetken perästä sanoi vaimo jälleen:\n\n— Anna kätesi — rukoillaan yhdessä.\n\nJa aviopuolisot rukoilivat palavasti, pidellen toisiaan kädestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaakko itki rajusti, sanoessaan vanhemmilleen jäähyväiset. Sitten\nhän nopeaan ja reippaasti juoksi heittämässä hyvästi kaikille\nmuille. Lastikkaa ja Iiskenpoikaa hän vielä tuskaisesti palasi\nsyleilemään. Uskolliset vanhukset sulivat kiitollisuuden kyyneliin\ntästä hellyydenosoituksesta, joka runsaasti palkitsi heidän kaikki\nvaivannäkönsä.\n\nRannassa tuli pieni viivytys, kun yksi pestatuista miehistä ei\nilmaantunutkaan muiden joukkoon. Hän oli illalla nähnyt muutamien\nrottien köyttä myöten lähtevän laivasta maihin ja piti tätä niin\nhuonona enteenä, ettei luvannut mistään hinnasta tulla mukaan.\n\nKapteeni kuitenkaan ei tahtonut odottaa pitemmältä, matkallahan ehkä\nsaattoi täyttää hänen tilansa. Ja niin Ruusulaiva selkeällä säällä ja\nsuotuisalla tuulella jätti kotirannan.\n\nEyland oli luvannut vuoden perästä näin syksyllä tai jouluksi saapua\nkotiin, mukanaan hyvä suolalasti Cadixista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä syksyä ja tätä joulua odotettiin nyt Weckströmin talossa.\n\nJa myöskin sitä odotettiin Ruusulaivalla, joka jo oli matkalla\nHelsinkiä kohden.\n\nMutta vuodetpa ovat lyhyitä ja hetket pitkiä. Lyhyt vuosi oli painunut\numpeen niinhyvin matkamiehiltä kuin kotiväeltäkin ja hetket olivat\njäljellä — pitkät hetket.\n\nRuusulaivan hidastuttavat ja masentavat vastukset alkoivat oikeastaan\nkotimatkalla. Mutta silloinpa niitä tulikin niin paljon, että leikillä\njo kysyttiin miehestä mieheen, kuka syntisäkki se oli, jota meri täältä\nhaki. Kaikkein vähimmin olisi voinut täksi syntisäkiksi ajatella\noikeamielistä, rohkeaa ja velvollisuudentuntoista kapteenia, tai\npoikasta Jaakko Weckströmiä, joka ei itseään säästänyt eikä omaa etuaan\nkysynyt, vaan laulullaan ja naurullaan loputtomasti piti miehistöä\nhyvällä mielellä. Kuitenkin oltiin nyt kotimatkalla ja viimeistäänkin\njouluksi toivottiin päästävän perille.\n\nSilloin eräänä yönä heräsi laivan väki kauheaan jyrinään ja rytinään.\nHyökyaalto oli syössyt kannelle ja nuoleutui, sadoiksi väkeviksi ja\nkimmoisiksi vesikieliksi jakaantuneena ja pyyhkäisten tieltään kaikki\nesteet, jokaiseen kojuun ja komeroon, yksinpä uunin pesäänkin, niin\nettä joka paikassa, kauttaaltaan pitkin koko Ruusulaivaa loiski ja\nlainehti kuin hauraassa ja kiikkerässä vesialtaassa, jota jättiläinen\nleikillään paiskelee.\n\nYhdessä silmänräpäyksessä olivat vuoteet ja vaatevarastot\nkastuneet eikä voitu sytyttää tulta, ei lämpimyyden enempää kuin\nruoanvalmistuksenkaan vuoksi. Syötiin siis laivakorppuja ja\nsäästeliäästi suolalihaa, jottei herätettäisi janoa. Ainoa tuli, joka\nsaattoi saada sijaa tässä hyrskyävässä, jääkylmässä vesikirnussa, oli\npieni piipunpesä, joka likomärille miehille välitti muistoa kaikesta\nsiitä armaasta, mitä valkea oli heille elämässä merkinnyt. Heidän\nkohmettuneet kätensä hyväilivät piipunpesää, sieraimet ammensivat siitä\nhajua ja silmät etsivät tuikkivaa pientä hehkua, joka tässä märässä,\nraivoavassa pimeydessä oli kokonainen kotoinen liesi. Alhaalla matavat\nja vettä ja lunta vihmovat pilvet yhdistyivät puolitiessä taivaan ja\nmaan välillä vuorenkorkuisiin nälkäisiin aaltoihin, joiden avarassa\nriehuvassa sylissä laiva ja sen ihmiset vielä tällä hetkellä olivat\nyhtä. Seuraavasta hetkestä ei ollut tietoa.\n\nMutta aamut valkenivat yhtä kaikki ja erään tällaisen aamun kajossa\nkantoivat laineet harjoillaan jotakin, joka ei ollut vettä, vaan\noli peräisin ihmisten maailmasta: pirstaleita haaksirikkoutuneesta\nlaivasta. Ruusulaivan miehet totesivat: kappaleita pelastusvöistä,\nmahonkipuinen laivan kaiteen peräosa... Ne toivat tervehdyksen\nmiehiltä, jotka olivat kamppailleet samassa myrskyssä. Myrsky ulvoi,\nvihelteli ja soitti vastaukseksi kaikkeen siihen, mitä ihmishuulin oli\nlausuttu noiden pirstojen ääressä, ja kiidätti niitä edelleen...\n\nMärkyys alkoi käydä »von Rosenin» miehille kovin tuskalliseksi. Ei\nvoinut kuivattaa vaatteita, sillä merivesi oli ollut niin suolaista,\nettä ensin olisi pitänyt makeassa vedessä liottaa niistä pois suola.\nLyhyt uni vapaavahdin aikana oli otettava märässä vuoteessa, missä\nvilu kaiken aikaa pani hampaat kalisemaan. Kuitenkin koetettiin maata\nmennessä sälyttää ylle koko se vaatevarasto, mikä oli saatavana, vaikka\nse märkä olikin.\n\nVaan tämäpä ei ollut mitään verrattuna siihen, mikä oli tulossa.\nTuli sairaus, se sairaus, mitä merimiehet sanovat »beriberiksi».\nKaikki saivat ruumiiseensa paiseita, käsivarsiin, ranteisiin ja\nsääriin. Sormet halkeilivat ja vuotivat verta ja visvaa. Kun käsin\nnyt tarttui märkiin, suolaisiin ja karkeihin köysiin, kirveli haavoja\npolttavasti. Ja ne yhä suurenivat, kun mastoissa kiipeillessä purjeiden\nkimpussa halkeilivat ruvettuneista reunoistaan. Hirvittävältä tuntui\nmaata-paneutuminen, kun ei ruumiissa ollut paiseetonta kylkeä, millä\nolisi voinut levätä, ja myrskyn väkivaltainen soudattaminen kovan,\nkapean makuusijan kehdossa kaiken aikaa tuotti kolahduksia, joita\nei väsynyt arka ruumis olisi mitenkään kestänyt. Mutta vaikeinta\noli sittenkin, kun lepoasennosta, johon jotenkuten oli tottunut\nsovinnollisesti suhtautumaan, piti nousta kansivahtiin. Märät kylmät\nvaatteenosat, jotka eivät olleet saaneet lämpöä ruumiista, repivät nyt\nkuin terävät jääsirut. Eikä edes voinut hieromalla lämmittää pintaansa,\nsillä kädet, niinkuin koko ruumiskin, olivat haavoilla.\n\nKun Ruusulaivan miehet viidettä viikkoa olivat kestäneet tätä tilaa,\nolivat he valmiit hyppäämään mereen. He eivät enää sietäneet toisiaan\neivätkä puhuneet toisilleen. Ainoa, joka vielä puhui, jopa yritti\nlaulellakin, oli laivapoika, Jaakko Matti Weckström. Kun kaikille\nmuille oli samantekevää, tultaisiinko kotiin vai eikö tultaisi,\npuheli poika jouluaatosta, jolloin varmasti oltaisiin Helsingissä ja\nsaataisiin joulusauna.\n\nSitten eräänä yönä tuuli kääntyi ja kuu astui ulos pilvistä. Saatiin\njokin osa vaatteita kuivatetuksi ja kapteeni jakoi miehille koko kuivan\nvarastonsa. Myöskin laivapoika, jolla oli ollut kirstussaan useampi\nsukkapari kuin oikeastaan oli merimiehelle sopivaa, kantoi vihellellen\nsukkansa tovereille. Kokkikin alkoi keskellä yötä keittää ruokaa ja\nkahvia.\n\nJokainen unohti siinä silmänräpäyksessä haavansa ja paiseensa. Ja\ntoivorikkaina lasketettiin myötätuulella pohjoista kohden. Jollei\nehdittäisikään jouluaatoksi, niin ainakin uudeksivuodeksi. Nyt\noli suurimpana pelkona, että myöhäisen vuodenajan vuoksi pakkaset\njäädyttäisivät pohjoiset satamat ja talvi olisi vietettävä jossakin\nniistä. Kuitenkaan ei vielä vastaiseksi kuulunut pakkasta, vaan näytti\ntulevan sula talvi.\n\nJa oltiin jo omilla vesillä.\n\nJa tultiin niin likelle, että Suomen rannan pitäisi alkaa näkyä.\nSilloin tuntui ilmassa ja taivaan kajastuksissa ja laineiden kiillossa\nniitä merkkejä, joista merimies tietää myrskyn olevan tulossa.\nLaineiden harjat alkoivat murtua. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin\nmyrsky sitten lopullisesti kohtasikin helsinkiläisten kauppamiesten\nlaivan, joka kerran oli ollut heidän ylpeytensä.\n\nVuoden viimeisenä ehtoona laiva vielä lumimyrskyssä ja sysipimeässä\nkamppaili henkensä edestä. Myrsky painoi sitä vaarallista karikkoa\nkohden. Korkea vastameri teki kaikki ponnistukset turhiksi, mastoissa\nkun vain oli jäljellä joitakin purjeen riekaleita. Nytpä oltiin niin\nlikellä karikkoa, että joka hetki saatettiin pelätä rungon koskettavan\npohjaan. Hyökyaalto löi kajuutan täyteen vettä, toinen nosti laivaa\nharjalleen, samassa paiskatakseen sen uuden aallon pohjaan. Kuului\nrysähdys: peräsin oli irtaantunut! Toinenkin rysähdys, ja etumasto\nmurtui, murskaten alleen pelastusveneen!\n\nLaiva kaatui kyljelleen. Pienen hetken perästä se jo alkoi vajota.\n\nSarastavassa aamussa saattoi erottaa Suomen rannat. Heti riutan takana\nyleni korkea saari, haaksirikkoisille ainoa pelastuksen kallio.\nPerämies, sidottuaan vyötäisilleen köyden, pääsi hyrskyn kannattamana\nensimmäiseksi kalliolle. Sen jälkeen merimiehet, toinen toisensa\njälkeen. Yhden pyyhki meri mukaansa. Ja toisenkin. Vajoavalla hylyllä\npysyttelivät nyt vain kapteeni ja poikanen Jaakko Weckström. Siinä he\nvielä kylmästä kohmettuneina vaihtoivat jonkin sanan.\n\n— Lähde jo sinäkin, poika, Jumalan nimeen! sanoi Eyland, sitoen nuoraa\npojan kapean uuman ympäri, vaikka tiesikin, ettei tästä toimituksesta\nollut pienintäkään apua.\n\n— Kapteeni, nyt ne kotona menevät uudenvuodenkirkkoon!\n\n— Meidän täytyy pitää kirkkoa täällä.\n\n— Kapteeni, en lähde ilman teitä!\n\nSamassa nuolaisi aalto liukkaaksi jäätyneeltä mastontyngältä viimeisen\nköysikimpun heidän jalkojensa juuresta.\n\nKaspar Eyland, tuskin saaden sormiaan liikkumaan, irroitti köyden pojan\nympäriltä, sijoitti hänet selkäänsä ja kytki itsensä yhteen lapsen\nkanssa, joka kuuraisten silmäripsiensä alta luottavasti häneen katsoi,\nkiertäen kädet hänen ympärilleen. Ja näin, lujasti yhteen kuuluen,\nkapteeni ja hänen laivapoikansa nyt epävakaisten mastonkappaleiden\nvarassa odottivat suurta ja kantavaa lainetta.\n\n— Kapteeni, puhui poikanen kapteeninsa korvan juuressa, — minä kuulen\nHelsingin kirkonkellot.\n\n— Pidä kiinni! huusi Eyland. — Nyt.\n\nSuuri loiva ja jääkylmä laine otti heidät harjalleen. Miehet näkivät\nkallioltaan heidät vielä kerran... ja toisenkin kohoavan näkyviin.\nSitten ei enää.\n\nJa aallot seurasivat toisiaan, siliämistään siliten.\n\nKuun hopealaiva tuli esiin pilvistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhlakestityksestä kyllänsä saaneina nukkuivat tänä yönä niinhyvin\nporvarit kuin palovartijatkin, uuden kuun ja uuden vuoden liukuessa\nkaupungin yli, tähtivalojen keskitse. Myrsky, joka joulujen välillä\noli pitänyt levottomuudessa merimiesten omaisia, oli hiljentynyt ja\nkotiinodottavatkin olivat painaneet alas tuskansa, niinkuin painetaan\npaha pala, joka täytyy niellä. Syvässä hiljaisuudessa lepäsivät taivas\nja maa.\n\nHedvig Ulrika Weckström, Ruusulaivan nuorimman merimiehen äiti, piteli\ntuskaisia hengenvetojaan ja kietoili käsiensä ympäri suuria keltaisia\npalmikkojaan, ajatellen merimiehenäidin ajatuksia.\n\nJaakko oli pienenä kiipeillyt näiden palmikkojen varassa äitinsä syliin.\n\nJaakko ei tullutkaan kotiin, ei jouluksi eikä uudeksi vuodeksi!\n\nJa äiti koetti ajatella muuta, sitäkin, ettei hänen nuoruudenystävänsä,\nkapteeni von R:n poika, ollut koko vuonna käynyt heitä tervehtimässä.\nOlisiko hän ollut sairaana? Kaukainen armas muisto syksyisistä\nsammaleista ja varisevista lehdistä kosketti valvovan äidin kasvoja,\nkun hän siinä kuunteli sydämensä lyöntejä ja koetti arvaella, mitä\nalkava vuosi oli tuova mukanaan.\n\nNuoruudenystävä oli nyt yht'äkkiä seisovinaan vuoteen jalkopäässä;\nHedulla ymmärsi, että hän tahtoi toivottaa hyvää uutta vuotta ja\nvastasi hänelle sydämensä lyönneillä, niinkuin niin useasti pitkien\nhetkien ja lyhyiden vuosien kestäessä. Hän oli niin kiitollinen, että\nystävä juuri nyt, tänä vaikeana yönä oli tullut, eikä tahtonut avata\nsilmiään, jottei hän häviäisi.\n\nVaan nytpä hän näkikin hänet silmäluomiensa alta. Ja hän oli nuori\nniinkuin silloin, kun hän havunoksien alitse ensimmäisen kerran katsoi\nhäneen ja Kristaan, heidän odottaessaan nälkäkuolemaa Espoon metsissä.\n\nNyt jälleen ei häntä enää ollut!\n\nOli hiljaisuus, oli rauha.\n\nAh, mitään parempaa ei ollut kuin tämä rauha.\n\nMutta rauha ei viivy merimiesten äitien rinnassa tällaisten\nmyrskypäivien jälkeen. Ruusulaivasta ei tiedetty mitään. Ja totuttuun\ntapaansa Hedulla samassa alkoi toistella niitä kolmea kirjettä, jotka\nnäinä vuosina olivat tulleet pojalta vanhemmille, milloin minkäkin\nkapteenin taskussa. Äiti osasi ne ulkoa, olihan hän lukenut ne aamuin\nilloin isämeitänsä yhteydessä. Pyhäilloin olivat Iiskenpoika ja\nLastikka pyytäneet häntä lukemaan ne heillekin. Ja siinä he sitten\nyhdessä emäntänsä kanssa olivat muistelleet rakasta poikaa.\n\n »Korkeasti kunnioitettu herra Isäni. Kaikkein korkeimmin kunnioitettu\n ja rakastettu Rouva Äitini! Rakkaat Vanhemmat ja sisarukset!\n\n Olen saanut asua Jumalan pyhässä varjeluksessa ja olla terveenä ja\n toivon teidän kaikkien saaneen nauttia tätä samaa kallista taivaan\n lahjaa. Ja minä olen nyt nähnyt Lyypekin ja sen ihanat kirkot. Ja\n Maarian kirkossa ihminen on kuin Jeesus-lapsi korkeasti kunnioitetun\n rouva Äitinsä, Neitsyt Maarian helmassa. Niin minäkin olin. Ja ah,\n kuinka urut soivat! Minä tahtoisin, että Helsinki saisi sellaiset\n kirkot. Kapteeni sanoo, että tornit ovat Itämeren tyttärien käsivarsia\n ja vartioivat Itämeren ihmisten yhteyttä. Tämä yhteys on tärkeä.\n\n Ja hän vei minut hyvin arvoisan rouva Anna Schmidtin luo ja tämä\n hyvin arvoisa Rouva kysyi paljon ja moneen kysymykseen minä taisinkin\n vastata. Ja kehtoakin kapteeni pyysi saada nähdä ja se oli pimeässä\n huoneessa, peitettynä silkkisellä vaatteella, ja kannetaan sitten\n päivään, kun sukuun uusi lapsi syntyy. Tämä merkitsee salaisuutta,\n sanoi kapteeni. Jo monta sataa vuotta sitten on korkeasti oppinut\n herra Martin Luther seisonut tämän kehdon vierellä ja sanonut tämän:\n\n Denn ich befehle mich, mein Leib und Seele und alles ynn deine Hende.\n Dein heiliger Engel sey mit mir, dass der böse Feind keine Macht an\n mir finde. Amen.\n\n Se on Saksanmaan kieltä.\n\n Ja se oli sovitettu tähän kehtoon ja siis meidänkin kehtoon. Ja\n hyvin arvoisa Rouva kirjoitti itse sanat paperille ja käski lähettää\n minun rouva Äidilleni. Ja sitten kun lähdimme, hän antoi minulle\n marssipaanin ja huuliharpun, joka soi kauniisti − − −.»\n\n »Joulun vietimme merellä. Aattona oli niin kova myrsky, että joka\n miehen piti olla kannella, kaksi kerrallaan saimme mennä syömään\n jouluruokiamme. Muistin teitä kaikkia ja entisiä jouluja. Tulin\n niinhyvin suruiseksi kuin iloiseksi, kun kapteeni antoi minulle sen\n kirjeen, minkä minun korkeasti kunnioitettu ja hellästi rakastettu\n Äitini oli käskenyt antaa hädän hetkellä. Se on nyt virsikirjani\n lehtien välissä. Pääsimme kuitenkin siitä myrskystä ja tuli kaunis\n ilma Amerikkaan asti. Kanaalissa meidän piti muutamia kertoja reivata.\n Passadissa on kovin hauskaa purjehtia, öisin näkee valaskaloja,\n juoksijoita, hai-kaloja, lentokaloja ja sensellaisia. Meillä on\n laivalla 10 kanaa ja tusinallinen kanarialintuja, jotka pitävät\n aikamoista elämää. Ja haitarinsoittajia on useitakin. Öisin kun kuu\n paistaa, katselen kaukaisuuteen niinkuin vanha Saara ja nyt ymmärrän\n hänet hyvin. Kapteenimme on jumalinen mies ja puhuu meille Elämän\n Kirjasta, johon kaikki on kirjoitettu Ajasta Aikaan. Mutta samalla hän\n on suuri leikinlaskija. Kyllä merimiehen elämä on hauskaa ja iloista,\n mitäs siitä jos likomärkänä täytyykin joskus mennä kojuun. Pian on\n plankkulastimme sisällä ja me seilaamme Rioon...»\n\n »Nyt vasta kuulin, miten vaikea matka minua odottaa. Saa nähdä tulenko\n hengissä kotiin. Täällä raivoaa keltakuume, joka matkalla se vie pari\n miestä. Pian on viidestoista syntymäpäiväni, onko se oleva viimeiseni?\n Ainakin saa minun hellästi rakastettu ja suosiollinen Rouva Äitini\n tietää, että viimeiseen hengenvetooni asti olen Teidän uskollinen\n poikanne\n\n                          Merimies Jacob Mathias Weckström.»\n\n Merimiehen-äidin ajatukset ovat samoja ja alati toistuvaisia, niinkuin\n ne laineet, joiden harjoilla merimiehen kirjeet kirjoitetaan.\n Ruusulaivan nuorimman merimiehen äiti tunsi palmikkojensa kastuvan\n tuskan hiestä, kun hän vuoteeltaan, tutusta ikkunasta katseli\n etäisyyteen.\n\n Miten olikaan tämä yö täynnä aavistuksia. Kuolevatko tänä yönä kaikki,\n jotka ovat olleet hänelle rakkaimmat? Vai hän itsekö kuolee?\n\n Yht'äkkiä hän näki, että kuun vene alkoi suureta ja nopeasti liukua.\n Taivaalle syttyi liekehtivä sininen kajo, joka kuljetti venettä\n mereltä päin kaupungin toria kohden. Seisoiko joku laivassa?\n Yltympärillä ei enää ollut seiniä ja kaukaa meren toisilta rannoilta\n kangasti tänne punaisia, sineen kohoavia kirkontorneja. Itämeren\n ihmisten henki piteli kirkkojen korkeutta. Oliko Helsinki mukana?\n Hedvig Ulrika säikähti ja ajatteli, että hänen isänsä varmaan saapuu\n veneessä katsomaan, onko hänen kaupunkinsa Helsinki mukana yhteydessä,\n Itämeren tyttärenä? Ja eikö hänen mukanaan ollutkin Streng, jonka\n piti saada tietää, että Helsingin oli suomalaisena sisarena oleminen\n sisarpiirissä. Ja Ehrensvärdin ääni kuului: seiso täällä omalla\n pohjalla äläkä luota vieraan apuun.\n\n Mutta nytpä oli hopealaiva aivan tässä kohdalla. Ja äiti tunsi tulijan\n pojakseen! Hän riuhtaisi itsensä irti vuoteelta, karkasi ikkunaan ja\n viskasi kauniille nuorukaiselle palmikkonsa, jotta hän pääsisi maihin.\n\n Mutta poika asteli ilman siltaa pitkin.\n\n Yhtäkkiä ei häntä enää näkynyt, ei näkynyt mitään, ei hopealaivaakaan.\n Ja kuun kapea sirppi oli kaukana taivaalla.\n\n Vuoteensa laidalla istuen Hedulla hypisteli kaulakoruaan ja selvitteli\n ajatuksiaan. Hän oli nähnyt unta. Unta se vain oli. Mutta jotakin oli\n tulossa.\n\n Onnettomuus!\n\n Onnettomuus oli tapahtunut!\n\n Ja hänen ajatuksensa karkasivat pillastuneina merelle ja toitottivat:\n\n Laiva on joutunut haaksirikkoon!\n\n Lapsi on hukkunut.\n\n Sinne ne kaikki ovat menneet, missä uponneet laivat, ihmiset ja\n aarteet makaavat!\n\n Jaakko ei koskaan palaa!\n\n Paljain jaloin ja vähissä vaatteissa Hedulla tuli isänsä pihamaalle,\n missä iljanko kimmelsi niinkuin sinä yönä, jolloin Jaakko syntyi.\n\n Mitään ei kuulunut.\n\n Hänen sisimmässään kuitenkin puhui ääni: »Oletteko te päästäneet\n rukouksen kuolemaan minun kehtoni äärestä?»\n\n Pakahduttavassa tuskassaan Hedulla palasi sisään ja tarttui miehensä\n olkapäähän.\n\n — Herätkää, minä olen nähnyt sellaisen ihmeellisen unen. Weckström,\n herätkää! Jaakko oli tulevinaan kotiin.\n\n Provianttimestari heräsi selkosen selälleen.\n\n — No sehän oli hyvä uni. Kaiketi laiva nyt tulee...\n\n Mutta Hedulla seisoi jo lattialla ja haroi ylleen vaatteita.\n\n — Mahtoivatko ennättää vetää maalle meidän veneet? kysyi hän lyhtyä\n sytyttäessään.\n\n Weckström kohosi äreänä istualleen.\n\n — Mitä teillä vaimoväellä oli muuta tekemistä kuin katsoa, ettei\n rukous pääsisi loppumaan lapsen kehdon äärestä?\n\n Hedulla vei lyhdyn miehensä kasvoja kohden ja hän oli hyvin isänsä\n näköinen, mutta ei puhunut mitään.\n\n Nopsaan juoksi varjo nyt hänen vierellään, milloin väristen huoneessa,\n milloin lumisella pihalla, kun hän kiirehti herättämään talon vanhoja\n palvelijoita.\n\n Sekä Lastikka että Iiskenpoika olivat yllin kyllin nauttineet\n niinhyvin ruokaa kuin juomaakin, mutta kun heidän emäntänsä puhutteli\n heitä tällä äänellä, niin he äkkiä ponnahtivat pystyyn, kumpikin\n pahnoiltaan. Ja kun he hyvässä humalassa olivat keikahtaneet makuulle\n vaatteitaan riisumatta, niin he heti olivatkin valmiit seuraamaan\n unen ilmoitusta, joka heille oli luotettavinta todellisuutta. Ja\n niin kiiruhti nyt kolmen lyhdyn valossa kolme ihmishahmoa Suthoffin\n vanhasta talosta ranta-aittoja kohden.\n\n — Minä näin tänä yönä unen minäkin, sanoi yhtäkkiä Lastikka.\n\n — No minäkin näin, vastasi siihen Iiskenpoika.\n\n — Ja minkähän sinä näit, aika juovuksissahan olit.\n\n — Jos rouva kuulla suvaitsee, niin kyllä kerron.\n\n Mutta he ymmärsivät samassa, että heidän emäntänsä halusi kuunnella,\n mitä mereltä kuuluisi, ja niin he kaikki vaikenivat. Kaupunginlahti\n välkkyi aaltoilevassa jääriitteessään ja syvään huokasivat mustat\n laineet, saavuttaessaan pitkän matkansa jälkeen rannan.\n\n — Entä jollei minun uneni tietänytkään mitään, sanoi rouva Weckström,\n turvautuen toivon pilkkeeseen ja päästäen tuskan taakkaa vähemmäksi\n hartioiltaan.\n\n Lastikka kyseli nyt tarkemmin, minkä näköisenä Jaakko oli ilmoittanut\n itsensä äidilleen. Ja kun hän kuuli pojan olleen hyvin kauniin ja\n sädehtivän, niin hän armottomasti päätteli:\n\n — Sellainen uni on kuolemaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\n Jakob Suthoffin tytär asteli isänsä ranta-aittojen sillalle ja meri\n oli kuin nokimusta loputon suruvaate, joka tapaili hänenkin jalkojaan\n vetääkseen häntä allensa.\n\n Koira alkoi haukkua.\n\n Ja mereltä kuuluikin jo uudenvuoden aamussa airojen loiske, niiden\n särkiessä nuorta jäätä.\n\n Ja palava lanterna kokassa pyrki hiljentyvässä aallokossa kaupunkia\n kohden vene, josta jo saattoi erottaa yksikantaista puhettakin.\n\n Puhuivatko ihmiset haaksirikosta?\n\n Pitkien odotuksenhetkien perästä saivat rannallaseisojat vastauksen\n kysymykseensä.\n\n Linnoitukseen oli nähty kolmimaston kaatuvan.\n\n Olivat olleet tuntevinaan »von Rosenin».\n\n Heti oli ryhdytty lähettämään pelastusvenettä.\n\n Nämä sanantuojat olivat kirkkoväkeä.\n\n Ja nyt mainittiin vuosientakaisia haaksirikkoja, joissa oli käynyt\n niin, että pelastuneet paleltuivat, vaikka pääsivätkin maankamaralle.\n\n Apua tuomaan olivat Suthoffin vanhat palvelijat heti käyneet koko\n toimeliaisuudellaan. Toinen juoksi herättämään kalastajia, toinen veti\n veneen vesille. Ruusulaivan pienen merimiehen äiti liikkui kuin elävä\n liekki kotinsa ja veneen väliä, kooten mitä tällaisissa tapauksissa\n oli otettava mukaan ja suostutteli, viinapullo kädessä, niitä väkeviä\n miehiä, jotka hyppäsivät rannalta Weckströmin veneeseen.\n\n Mutta kun hän, veneen jo erotessa rannasta, itse yritti siihen hypätä,\n kävivät vahvat kourat häneen kiinni ja hän sai kuulla, ettei hänestä\n veneessä olisi muuta kuin haittaa.\n\n Olihan täällä jo kansaa koolla ja sitä tuli tulemistaan. Tulivat ne\n omaiset, jotka olivat odottaneet Ruusulaivaa. Tuli luotsioltermanni\n ja tulivat kaupungin kirkkoherra ja pormestari. Ja oli huutoa ja\n juoksua ja nyyhkytystä Helsingin ranta-aittojen vaiheilla, niinkuin\n tällaisissa olotiloissa aina oli ollut. Kuiskailtiin, että enteitä oli\n näytetty jo silloin, kun tämä laiva päästettiin telakalta, ja entäpä\n silloin, kun se lähti tälle viimeiselle matkalleen. Sarvilyhtyjen ja\n lanternojen tuikkeessa näkyivät milloin ihmiset, milloin vene, joka\n vellovassa jääsohjossa teki lähtöä.\n\n — Skolastika! huusi rouva Weckström vaimolle, joka keskellä venettä\n seisoen keksillä survoi auki jääriitettä. — Iiskenpoika! kuiskasi hän\n samassa, — te minun viimeiset ystäväni, luotan teihin.\n\n — Henkemme annamme, amen! vastattiin veneestä.\n\n Ja niin eteni ensimmäinen vene väkevin aironloiskein kotirannasta.\n\n Luotsioltermanni puolestaan varusti vakaasti ja hätiköimättä lähtöön\n kaupungin pelastusvenettä, mistä näkyi puuttuvan kaikennäköistä, mitä\n siellä olisi pitänyt olla. Mikä hitto tuosta oli vienyt tuhdon? Ja\n mikä piru...?\n\n Komendantin pikentti tuli juoksujalkaa tuomaan lämpöisiä vaippoja ja\n koreaa viinapulloa, jotka herrasväki oli lähettänyt. Ne joutuivat\n veneeseen juuri kun se irroittui rannasta.\n\n Kukapa olisi ennättänyt kiinnittää huomiota siihen, että yhtä\n venettä vielä varustettiin onnettomuuspaikalle. Peläten, että heidän\n aikeensa estettäisiin, kaupungin neuvokkaat pojat, Jaakko Weckströmin\n ystävät sillankorvassa panivat kuntoon omaa eri venettään, kaikessa\n hiljaisuudessa. Ja olivat he ottaneet mukaansa sellaistakin mitä\n vanhat viisaat eivät huomanneet ottaa, vaikka aina kehuivat itseään.\n Heillä oli matkassa koira, sillä ymmärsihän sen, että tämä voisi\n hädänalaisia etsiessä olla verrattomaksi hyödyksi.\n\n Mutta juuri tämä viisas eläin rähinällään sitten kiinnitti itse\n pormestarin huomion sillankorvan tienoille. Ja niinpä saivat nyt\n pojat kuulla, että kaupunki heiltä, kunnon nuorukaisilta, odotti\n toisenlaista palvelusta: heidän piti kasvaa kunnollisiksi miehiksi ja\n tuottaa kotipaikalleen kunniaa.\n\n Itkeviä vaimoja kävi kirkkoherra vahvistamassa, muistuttaen heille\n oppi-isämme Lutheruksen sanoja, jotka pieni merimies Jaakko Weckström\n oli tältä samalta laivalta kirjeessä vanhemmilleen lähettänyt ja jotka\n sanat Herran nimeen kuuluivat:\n\n Sillä sinun käsiisi annan minä oman itseni, minun ruumiini ja sieluni\n ja kaikki mitä minussa on, ettei se paha vihamies saisi minussa mitään\n valtaa. Amen.\n\n — Amen, lausui hiljaa Jaakon äiti, polvillaan maassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n Ihmiset olivat jo hälvenneet rannasta, kun pienen merimiehen isä,\n jääkylmäksi kohmettuneena vielä luki synnintunnustusta ranta-aittansa\n sillalla. Siitä hänen vaimonsa tuli häntä noutamaan ja näki\n sarvilyhdyn kajossa, että Weckströmin kasvot olivat oudon vääntyneet.\n Hän pääsi kuitenkin kävelemään ja puhui selkeästi, jos kohta hyvin\n hätäytyneenä:\n\n — Jos Jaakko elävänä tulee takaisin, niin kaikki annan. Tuleeko\n Jaakko, minun poikani Jaakko? Uskooko Hedvig Ulrika hänen tulevan?\n\n Nyt saapui poikain vene iloisesti kohisten sillankorvasta, matkalla\n haaksirikkoisten avuksi. Pojat tiesivät noiden häijyjen vanhojen\n ihmisten vuoksi myöhästyneensä ja soutivat voimiensa takaa,\n karhunkeihäällä puhkoen edestänsä jääriitettä. Toiset pojat olivat\n rantakaislikosta ottaneet korkeita tupsupäitä ruokoja käsiinsä ja ne\n heiluivat veneen ympärillä kuin juhlaviirit.\n\n Jakob Suthoffin tytär ajatteli: noin lähtivät Helsingin pojat kerran\n hakemaan Gagneuria, isäni aarrelaivaa. Menikö kaikki meren pohjaan?\n Eikö minun isäni suurista unennäyistä mitään jäänyt? Jäi toki\n Jaakolle, minun pojalleni, sama pyrkimys... Mutta jos Jaakkokin on\n mennyt? Jäikö jokin hitunen siihen ilmaan mitä täällä hengitetään ja\n kerran joku ottaa sen omakseen?\n\n Kun provianttimestari näki poikain innon, niin hänessä heräsi uusi\n väkevä toivo. Ja hän kurottui venettä kohden, kokosi kaiken sisunsa ja\n huusi merelle, missä pienenpieni lyhty valaisi veneen kokassa:\n\n — Kunnon pojat, tepä vasta miehiä olettekin. Saatte niin paljon\n kuin tahdotte. Rikas Weckström antaa. Rakennamme Suthoff-vainajan\n kaupungin! Sen pitää olla niinkuin Lyypekin kaupunki! Jaakon vaari\n tahtoi, Jaakko tahtoo, Jaakon isä tahtoo. Kiirehtikää, soutakaa. Koko\n omaisuuteni annan! Voi Jaakko, minun poikani, voi!\n\n Jakob Suthoffin tytär tuki häntä sillä hellyydellä, millä jää suojaa\n sinisen meren, kun suven toivot ovat ohi. Talven turvallisuus teki\n hänet voimakkaaksi ja hän puhui miehelleen ystävällisesti, häntä\n sinutellen ja pyytäen lähtemään kotiin.\n\n — Rakas Weckström, tulet täällä kipeäksi. Lapsetkin kotona odottavat.\n\n Mutta provianttimestari kiivastui.\n\n — Mikä minulta unohtui sanomatta pojille? Se pitää huutaa heille.\n Ho-o-i, kunnon pojat...!\n\n Vaan ääni ei kulkenut. Ja vaimo koetti arvata. Hänen sanansa kuuluivat\n selkeän terävinä, niinkuin jääriite olisi nostanut ne pohjoisen\n uudenvuodenyön merestä:\n\n — Kehto... tornit... rukous — niistäkö sinä tahdot puhua pojille?\n\n Weckström siirsi kätensä vaimonsa olkapäiltä ranta-aitan kaiteelle ja\n tuijotti kohisevalle ulapalle:\n\n — Kehto... tornit... rukous...!\n\n Ja Hedvig Ulrika huusi hänen avukseen, huusi kaikin voimin, vaikka\n hyvin tiesikin, että meren henkäys nyt nieli ihmisäänen. Surun\n nokimusta raskas paarinvaate vieritti päärmeitään hukkuneiden\n siunaamattomilta haudoilta Helsingin ranta-aitoille, missä kaksi\n ihmistä seisoi, molemmat paljaina ja surun yhteenliittäminä.\n\n Kumpikaan ei enää ajatellut siirtymistä lämpöiseen kotiin. Meri kantoi\n heidän korviinsa ääniä veneiltä, jotka etenemistään etenivät. Mykkinä\n he odottivat, kuulivat kirkonkellojen soivan ja näkivät taivaanrannan\n alkavan valjeta. Yht'äkkiä sanoi Weckström:\n\n — Mitä niillä kunnon pojilla oli käsissään? Olivatko ne karhunkeihäitä?\n\n Ja Hedulla, hänen vaimonsa vastasi:\n\n — Ruokoja ne olivat. Kaislanruokoja. Mutta nuorissa käsissä käy ruoko\n teräkseksi, kun tarvitaan.\n\n Odotetun pienen merimiehen isä tapaili toivon hymyä ja varisti\n jäätyneitä kyyneliä silmistään.\n\n Oli vilu. Oli tuskaisa odotus. Ei kuulunut muuta kuin meren hengitys\n ja sydämen kova lyönti.\n\n Vaan juuri silloin, kun kellot jo ilmoittivat uudenvuoden\n saarnan loppuneen, kuului mereltä selvästi likenevää puhetta ja\n aironloisketta. Toivon ja toivottomuuden väliin likistyneinä sydämet\n alkoivat lyödä kuumia raskaita lyöntejä.\n\n Ja veneet likenivät likenemistään. Saattoi jo erottaa pienen\n kokkalyhdyn tuikkeen. Eikö tuo ollut Lastikan ääni? Mitä hän\n sanoikaan: me hänet tuomme.\n\n He tuovat hänet!\n\n Kaikki kolme venettä oli tulossa, samassa uomassa soutaen.\n\n Hiljalleen solui kansakin kirkosta rantaan.\n\n Uudenvuoden aamu oli koittanut ja iloisesti soivat kirkonkellot.\n Helsingin torninluukut olivat selkosen selällään ja koko pieni torni\n tuntui vapisevan intoa ja alttiutta. Kellot soittivat kaupungille\n uutta vuotta.\n\n Myöskin ihmissydämille ne soittivat uutta vuotta, uusia vuosia ja\n uusia hetkiä.\n\n\n\n"]