[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQRZJGRQHt2l6RWkdzFklqmLhtSdRP32O3touEMMEr9k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3592,"Terveeks' — Buddha!","Pekkola, Sulo-Weikko",1890,1930,"3592-pekkola-sulo-weikko-terveeks-buddha","3592__Pekkola_Sulo-Weikko__Terveeks'_—_Buddha!",null,"tietokirja",[],[],"fi",1929,26742,183608,false,76730,[22,23],"Southeast Asia -- Description and travel","Voyages and travels",[25],"Travel Writing","\"Terveeks'' — Buddha!\" by Sulo-Weikko Pekkola is a travelogue written in the early 20th century. It follows a Finnish traveler moving from the Middle East into British India and across Southeast Asia toward Australia, blending shipboard episodes, rail journeys, and street-level sketches of colonial cities. Told in an anecdotal, often humorous and sometimes sharply opinionated voice, it focuses on everyday encounters, language barriers, and the social hierarchies of empire.  The opening of the narrative finds the author abandoning an overland entry to India in favor of a British India Steam Navigation ship from Basra, sharing a cabin with Hindu officers, watching deck passengers cook amid monsoon swells, and arriving via Karachi to Bombay. First impressions emphasize how European parts of Indian port cities appear, contrasted with crowded stations, third-class train travel, improvised smoking customs, and a grim episode of suspected sabotage leading to a wreck. He comments on language gaps despite imperial English, offers blunt (often biased) notes on local habits like crouching by the tracks and the status of sacred animals, and describes a hawk taking a street chicken. Reaching Singapore, he depicts a cosmopolitan, Chinese-dominated port with fine roads, open drains, foul river, trolley-like buses, and visits to rubber estates and the botanic garden; he relies on a newspaper editor rather than a consul for access. Street vignettes include anti-English sentiment, getting lost, gold-teeth smiles, noisy lodgings with piano and violin, bath tubs as water boxes, a nearby mosque and guarded harem, and an episode with a neighbor’s wheezing accordion. The section closes with visa bureaucracy for Australia resolved by an English officer upstairs and the sight of a lively, music-led Chinese funeral procession. (This is an automatically generated summary.)",[],2970,"Matkakuvaus vie lukijan 1920-luvun lopun Kaakkois-Aasiaan ja Australiaan. Teos sisältää havaintoja ja kokemuksia Intiasta, Singaporesta, Jaavalta sekä Sumatralta, kertoen paikallisista tavoista, luonnosta ja matkanteon haasteista höyrylaivakaudella.","Sulo-Weikko Pekkolan 'Terveeks' — Buddha!' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3592. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TERVEEKS' — BUDDHA!\n\nKirj.\n\nSulo-Weikko Pekkola\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nIntialaisia ystäviä.\nYhtä ja toista Albionin alamaisuudesta.\nMaailman tapoja.\nSingapore.\nJaavalaisia maisemia.\nBataviassa.\nJaavalaisia liikkeitä ja virastoja.\nSourabajan \"jalompi rotu\".\nSekalaisia kokemuksia Jaavalla.\nKäärmejahtiin Sumatralle.\nKohti Austraaliaa.\nBrisbanen tullissa ja sen takana.\n\n\n\n\nINTIALAISIA YSTÄVIÄ.\n\n\nOlin alunperin aikonut saapua Intiaan maateitä käyttäen, sillä siten\nolisin vähitellen eläytynyt maisemanvaihdoksiin, eikä hyppäys erämaasta\nIntian rehevyyteen olisi ollut niin äkillinen. Sellaista matkaa varten\ntäytyy kuitenkin olla melko hyvin aseistettu jo tavallisinakin aikoina,\nja nyt varsinkin kuulosti siltä, että Beluchistanissa pidettiin\njonkunlaista toraa, jotenka sivullisen ei ollut varsin turvallista\nliikuskella siellä. Minulla ei ollut puukkoa kummempaa kapinetta, ja\nIracissa olin koettanut hankkia ampuma-aseen kantolupaa, mutta vastaus\noli ollut sentyylinen, että sopii olla kiitollinen, kun sallitaan\nmatkustaa ilman aseitakin. Vähintäin kaksi kuukautta sanoivat ottavan,\nennenkuin vastaus luvanpyyntöön kerkiää saapua Lontoosta, ja hyvin\ntodennäköisesti se on sitten kielteinen. Luvan myöntäminenhän olisi\nmelkein samaa, kuin lähettää aseita Intian rajaseutujen levottomalle\nväestölle.\n\nEn ollut jäänyt odottamaan tällaisia luvansaanteja, sillä\nasioiden silloisellaan ollessa ei kannattanut yksin lähteä tuolle\nmaataipaleelle, ja aseellisen saattojoukon palkkaaminen olisi noussut\nyli matkavarojeni, jotapaitsi vuodenaikakin oli liian kuuma sellaisen\nmatkan tekemiseen, niinpä olin pakoitettu käyttämään merireittiä enkä\nmatkaani tarvinnutkaan katua. Meriväkihän on aina erittäin ja, kuten\ntunnettua, saapi merellä paljon nopeammin tuttavia kuin maalla, joten\njo ennen Intiaan tuloani olin kerinnyt hankkia itselleni moniaita\nläheisiä hindulaisia ystäviä viileämmistä tuttavuuksista puhumattakaan.\n\nLiikennettä näillä vesillä välittää British Indian\nHöyrylaivaosakeyhtiö, jonka nimi siellä lyhennetään B.I.S.N., ja\nlaivat sillä ovat monta vertaa siistimpiä kuin kokemani italialaiset\ntai ranskalaiset. Basrassa kiipesin postihöyry Varsovan kannelle\nja tunsin ikäänkuin suurta huojennusta, sillä tiesinhän, etten\nainakaan yhteen viikkoon tarvinnut huolehtia siitä, minkälaisen\nkulkuneuvon taas kunakin päivänä onnistuisin saamaan. Kun sitäpaitsi\non kuukaudenkin yhtämittaa rypenyt aavikolla ja aavikkokaupunkien\narabialaiskortteleissa, antautuu mielellään höyrylaivan\nhyttimatkustajaksi. Jokainen ihohuokonen tihkuu pölyä, vaatteet ovat\naina kuin pintaan kiinniliimattuina, ja hekumalla katselinkin laivan\nkylpyvannaa, jossa saisin loikoilla kylmässä suolavedessä.\n\nSain hyttitovereikseni kaksi hindulaista upseeria, erään majurin ja\nhänen adjutanttinsa. Heidän palveluspaikkansa oli Bagdad, ja nyt\nkertoivat he matkustavansa kotiinsa Intiaan kahden kuukauden lomalle.\n\nKysyin, miksi hindulaisten upseerien täytyy palvella maansa rajojen\nulkopuolella, — eikö Iracissa ole sitten upseereja — johon majuri\nhalveksuvasti naurahtaen vastasi, että \"eihän niistä iracilaisista ole\nupseereiksi.\" Huomasin heti, mitä nappulaa englantilainen oli taas\npainanut, sillä hindu oli varsin ylpeä siitä, että sai olla alemman\nrodun komentajana, ja näin sai englantilainen luotettavaa upseeristoa\nIraciin.\n\nMuuten oli majuri kaikkein siivoimpia ja hyvänahkaisimpia ihmisiä,\nmitä löytää taitaa. Ääni hänellä oli pehmeä, eikä hän paljon\npuhunutkaan, naurahtelihan vaan sängyssään, jossa vietti yksitoista\nkahdettatoistaosaa koko matkasta samoinkuin adjutanttinsakin. En tiedä,\nmikä heitä niin unetti, kahta tuntia enempää päivää kohti he vaan eivät\njaksaneet olla pystyssä.\n\nAdjutantissa oli vielä paljon alkuasukkaan lapsellisuutta. Hänellä oli\nviisi erilaista turbaania, joita vuoron perään koetettiin päähän peilin\nedessä, taas mentiin kannelle hetkeksi näyttelemään ja sitten tultiin\nnukkumaan.\n\nHeti kun tulin laivalle, huomasi hän valokuvauskoneeni ja alkoi\nkärttää, että ottaisin hänestä kuvan. Satamassa oli huono valaistus, ja\nsanoin ottavani kuvan vasta sitten, kun päästään merelle, mutta siitä\nhän viisi välitti. Kulki jälessäni kuin itsepäinen lapsi ja marisi,\nettä tässä olisi hyvä ottaa ja tässä olisi ja tässä. Kävin lopulta\nhytistä kameran ja mielikseen näpsäytin kuvan tyhjälle kasetille.\nLuulin tällä päässeeni rauhaan, mutta nyt hän vaati konetta avattavaksi\nsaadakseen nähdä kuvansa. Kun selitin, että filmi on ensin Bombayssa\nkehitettävä, jonka jälkeen vasta voidaan saada kuvia, oli hän peräti\npettynyt ja sanoi, että eihän siitä mitään hyötyä sitten ollutkaan,\njohon minäkin täydellisesti yhdyin. Siitä huolimatta hän laivamatkamme\njokaisena seitsemänä päivänä tiedusteli, milloin voisi saada kuvansa,\nja joka kerta oli pettymys yhtä suuri.\n\nHe eivät nauttineet laivan täysiylöspitoa, vaan ottivat annoksittain\nhyttiinsä \"rice and curry\", riisiä ja öljyssä keitettyjä lihanpalasia.\nRiisiä tuotiin pesuvadillinen, johon adjutantti kädellään sekoitti\nöljyn sekä lihanpalaset. Kolmella keskimäisellä sormella tämä sotkotus\nsitten ammennettiin suuhun.-Minä poistuin hytistä aina ruokailuajaksi.\n\nTuntia ennen laivan lähtöä oli postijuna Bagdadista tuonut\npääasiallisimman matkustajayleisön. He olivat miltei kaikki\nkansimatkustajia, sillä hyttipaikkoja käyttävät täkäläiset hyvin\nvähän. Varsin varakkaatkin hindut ja arabialaiset tuovat laivaan\ntelttasängyn mukanaan ja nukkuvat kannella, jossa näin kesäkuumalla\nonkin ehdottomasti parempi kuin hytissä.\n\nNäissä laivoissa on kannelle rakennettu liedet, joissa kansimatkustajat\nvoivat keittää ruokansa, ja aamusta iltaan saakka kuhisi niiden\nympärillä mustanaan väkeä. Aina leivästä saakka tehtiin kaikki laivalla\nja jätteet heitettiin kannelle. Olisi näet vaatinut liian suurta vaivaa\nheittää niitä reelingin yli mereen. Iltasella se keittopuoli kannesta\nmuistuttikin sitten sikolättiä.\n\nHintelää väkeä näyttävät tämänpuolen ihmiset olevan rakenteeltaan,\nja senmukaiset ovat voimatkin. Laiturilta välikannelle oli asetettu\nlaudoista tehty silta, joka piti laivan lähtiessä vedettämän\nlaiturille. Silta oli kokoonpantu seitsemästä tuumanpaksuisesta\nja 4 metrin pituisesta laudasta, johon lisäksi tuli vielä ohuet\njohdatinpuut, mutta sen siirtämiseen tarvittiin kaksitoista miestä,\nja vaivaloisesti se näkyi sittenkin siirtyvän. Oikein piti huutaa\ntahdissa, että kaikki tiesivät vetää yhtäaikaa, ja pari tuumaa se\nsitten liikahti kerrallaan. — Meillä olisi kaksi miestä siirtänyt\ntuollaisen sillan heittämällä.\n\nBasrasta lähdettyä kestää moniaan tunnin vielä ajaa Tigrisvirtaa,\nennenkuin päästään Persianlahdelle, ja sen matkan seisoskelee\nmielellään kannella katselemassa palmumetsien varjostamia rantoja. Pian\nkuitenkin pimeys peitti näköpiirin, ja minä sulkeuduin kylpyhuoneeseen\npariksi tunniksi. Eihän siellä tosin kylmää kylpyä saanut — jäitä\nolisi pitänyt lisätä joukkoon — mutta sentäänkin oli vesi viileämpää\nkuin ilma, enkä olisi vannaa vieläkään malttanut jättää, ellei laivan\nruokakello kutsunut päivälliselle.\n\nRuokakomentoa ei ainakaan tässä laivassa sovi moittia, sillä ruokaa\nannettiin paljon ja monenlaista. Tarjoilu alkoi jo puoli kuudelta\naamulla — toisinaan jo aikaisemminkin — jolloin hytteihin tuotiin teetä\nja voileipiä. Ei siinä kysytty, halusiko joku vielä nukkua, sillä heti\nseitsemän jälkeen soitettiin aamiaiselle. Pukeutuminen ei kylläkään\nvienyt aikaa, kun ainoat käyttökelpoiset vaatekappaleet olivat\npaita, housut ja pyyhinliina. Tämä viimeksimainittu seurasi jokaista\nuskollisesti olkapäällä mukana niin aterialla kuin kävelyllä, sillä\nkasvot tihkuivat vesikarpaloita alituiseen.\n\nKoska ruoka on sangen tärkeä tekijä ihmisen maallisessa vaelluksessa,\nen malta vallan sivuuttaa B.I.S.N. yhtiön laivojen ruokalistaa. Siellä\nnimittäin ihmeekseni tarjottiin joka aamu kaurapuuroa, joka kaikkien\nkokoomuksiltaan epäselvien Bagdadin ruokalaatujen jälkeen maistui\nminusta erinomaiselta. Maito tosin oli säilykemaitoa, mutta siihen saa\ntottua, sillä lypsylehmiä ei laivassa pidetä. Muista ruokalajeista\nmainitsen vain, että aamiaiseen kuului puuron lisäksi kala-, liha-\nja munaruoka, lunchiin ja päivälliseen kumpaankin kolme erilaista\nliharuokaa j.n.e. — Äsken mainitsemaani rice and curry tarjottiin\nmyös joka päivä päivälliseksi, mutta tämä curry eli jonkunlainen\nStroganoffin pihvi oli niin väkeväksi maustettua, että ensikerran\nsitä syödessäni oli nahka lähteä suustani, ja sain kiiruimman\nkaupalla juosta ruokasalista reelingille tyhjentämään suuntäyteiseni,\nsillä annosta en hirvinnyt nielaista. Eräs Intian eurooppalainen\nkehoittikin minua varovaisesti suhtautumaan intialaisiin ruokiin, sillä\nalkuasukkaiden vatsa on kuulemma vallan toisenlaisesta nahasta kuin\nmeikäläisen, ja lyhyessä ajassa voi siellä tärvellä ruokakanavansa\nelinajakseen. Myöhemmin Etelämeren saarilla tutustuin siihen\nkasviinkin, jota näissä tropiikkimaissa käytetään mausteena. Sanotusta\nkasvista käytetään sen parin senttimetrin pituisia marjamaisia\nhedelmiä. Ne asetetaan etikkaan liukenemaan, ja pisarallinen tällaista\nnestettä liemilautasessa saattaa suun hehkumaan kuin tulessa. Kiniini\non herkkua siihen verraten. Ranskalaisissa laivoissa näin tätä nestettä\nviljeltävän varsin tiheään, ja aineen erikoisena ominaisuutena\nmainittiin, että se palauttaa menetetyn miehuusvoiman.\n\nPersianlahti on matalaa ja sen vesi savenväristä. Vaikka laivaväylä\noli viitoitettu, täytyi luotaajan silti alituiseen olla hommassa, ja\nmuutamin ajoin keskellä aavaa ulappaa jouduimme niin matalalle, että\nkoneet pantiin kulkemaan vain puolella voimalla. Tätä kesti kolme\npäivää, ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, mutta kolmannen\npäivän iltana stewardi sanoi, että huomenna saamme pahan ilman heti\nkun pääsemme Intian merelle. Tiedustelin, mikä sen nyt niin pahaksi\nmuuttaisi, ja sain kuulla sen johtuvan monsuunista. Olinhan minäkin\nlukenut monsuunista yhtä ja toista, mutta en tästä vielä tullut yhtään\nviisaammaksi. En kuitenkaan enää kysellyt mitään, olin vain tärkeän\nnäköinen ja päätin odottaa.\n\nAamu koitti, korkeitten kalliosaarien reunustama salmi jäi jälkeemme\nja tulimme Intian merelle, mutta ilma pysyi yhtä kauniina. Hartaasti\nodottamaani myrskyä ei kuulunut, ja arvelin monsuunin vain turhia\npelotelleen. Mutta sitten alkoi laiva hiljalleen keinahdella, hyvin\nhitaasti, mutta säännöllisesti. Nousin kannelle katsomaan, mikä sitä\nnyt heiluttaisi, sillä tuuli oli verrattain heikko, vain jonkusen\nvaahtopään kykeni siellä täällä nostamaan.\n\nMutta etelästä saapui kuin maininkeina pitkiä laineita, laajoja ja\nloivia. Laajuutensa takia näyttivät ne mataloilta, mutta kulkivat\nnopeasti eteenpäin, ja vaikka laivamme oli 142 metriä pitkä, heilahteli\nse sivuaallokossa varsin tuntuvasti.\n\nTämä oli nyt sitä monsuuniaallokkoa, maininkia jostain kauempana\ntapahtuvasta myllerryksestä. Pyysin purserilta selitystä ilmiöön,\nja hän kertoi, että paraikaa on Etelä-Intiassa ankaroita sateita ja\nrajuilmoja, jotka ajavat aallokkoa tänne. Sanoi, ettei tämä vielä\nmitään ole, mutta kunhan parin päivän päästä ehdimme lähemmäksi Intian\nrannikkoa, niin siellä se vasta tuntuu.\n\nTämän puolen ihmisten sisukset eivät näy sietävän merenkäyntiä, sillä\n90 prosenttia matkustajista asettautui heti levolle. Hyttitoverini\nmajuri ei koko loppumatkalla noussut enää kertaakaan jalkeille paitsi\nKarachin satamassa, jossa ei heilutellut. Matkaeväinä oli hänellä\nbanaaneja ja mangoja, mutta hän ei voinut enää sietää ajatusta,\nettä hänen korissaan oli ruokatavaroita, jonkatakia hän lahjoitti\nkaikki minulle. Erään vanhemmanpuoleisen, iloisen ja väriltään miltei\nmustan hindun kanssa saimme nauttia ateriat kahteen mieheen, toiset\nsalonkimatkustajat paastosivat.\n\nSaavuimme ensimäiseen intialaiseen satamaan, Karachiin aamulla varhain.\nOdotimme säätiedoitusta etelästä, ja sitten meille ilmoitettiin, että\npäiväksi tulee niin paha ilma, ettei laiva lähde ennenkuin seitsemän\naikaan illalla, jolloin monsuuni tavallisesti asettuu. En aluksi\nuskonut, että niin pahaa ilmaa saattaisi tullakaan, joka estäisi\ntällaisen rumiluksen matkan, ennenkuin postilaitoksen seinässä näin\npostinlähdön aikataulun. Siinä sanottiin, että laiva lähtee joka\ntorstaiaamuna, ellei ole monsuunia; jos on monsuuni, lähtee se vasta\nillalla.\n\nKaksi yötä ja yhden päivän keinuimme vielä aallokossa. Heti Karachista\nlähdettyä pidettiin harjoitus pelastusveneitten vesillelaskemiseksi\nja matkustajille neuvottiin, kuinka pelastusvyöt on kiinnitettävä.\nTämä kaikki teki vatsatautisiin matkustajiin suurenmoisen vaikutuksen,\nniin että adjutanttikaan ei enää hirvinnyt nukkua hytissä, vaan muutti\nkansimatkustajaksi. Pikimmältä kävi vain päivänaikaan katsomassa,\nettei tavaroilleen mitään vauriota tapahtuisi ja muutti samalla toisen\nturbaanin päähänsä.\n\nJuhannusaattoaamu sitten vapautti matkustajat tuskasta, kun pääsimme\nBombayn aallonmurtajan suojaan. Hyttitovereitteni sekä parin\nmatkatuttavani liikemiehen päämaali piti vielä pari vuorokautta\netelämmäksi rannikolle, mutta he olivat saaneet laivasta kyllikseen;\nsanoivat junamatkaa turvallisemmaksi. Yhdessä siirsimme sitten\ntavaramme pienempään höyryyn, joka meidät roimasateessa saattoi\nlaituriin.\n\nEksyin kertomaan yksityiskohtaisesti merimatkan vaiheista, vaikka\ntarkoitukseni oikeastaan oli selvitellä ensimäisiä tosihindulaisia\nmatkatuttavuuksiani. Heitä oli näet laivalla runsaasti, pääasiassa\nliikemiehiä, kaikki matkalla kotimaahansa lomalle, kuten selittivät.\nOlihan kesän kuumin aika juuri tulossa, ja sen viettää Intian\nvuoristossa mieluummin kuin Bagdadin tuoksuissa, jossa useimpien\ntoimintapaikka tunnusti olevan.\n\nMaailmansota avasi nimittäin hinduillekin uusia liikemahdollisuuksia.\nEnnen sotaa oli Mesopotaamia heiltä suljettu, se kun kuului Turkille.\nSodan loputtua otti Englanti tämän erämaan, ja englantilaisina\nalusmaalaisina saattoivat yritteliäät ja laskutaitoiset hindut\nnyt koettaa onneaan Bagdadissa uusilla, arabialaisille vierailla\nliiketavoilla. Kertomansa mukaan menestyivät he siellä hyvin,\nolivat perustaneet huomattavia välitysliikkeitä ja vallanneet\nvaikutusvaltaisia paikkoja.\n\nKuultuaan minun olevan kotoisin läheltä pohjoisnapaa, kysyivät he\nihmetellen, ovatko kaikki napaseutujen asukkaat yhtä mustia kuin\nminä. Heidän käsityksensä mukaan suomalaisilla piti olla hohtavan\nvalkoinen ihonlaatu, miltei läpikuultava, puhdas kuin pulmunen lumella.\nPohjoismaalaisillahan on vaalea, aaltoileva tukka, heidät tuntee\nromaanien ja novellien perusteella jo kilometrin päästä. Nyt he näkivät\nkarvasäärisen miehen, jonka väri oli paikotellen mustempi kuin heidän,\ntukka ei ollut keltainen eikä appelsiinimainen, vaan melko synkän\nlaatuinen, ainoastaan muutamia kuivettuneita valkoisia haituvia siellä\ntäällä. Tässä koetettiin heitä vetää nenästä, uskotella sellaista, jota\nei ole olemassakaan.\n\nNäytin passini ja kuvani ja kysyin heiltä, olivatko he ajaneet\npäiväkausia avonaisessa autossa aavikkomyrskyssä ilman suojelevaa\nkasvojenpeitettä tai ratsastaneet muulin selässä hehkuvassa helteessä\ntai maanneet öitä kameelinlannassa shakaalien piirittämissä autioissa\narabialaiskylissä tanhualla nolla-asteen lämpömäärässä, polvihousuissa,\nohut sadetakki ainoana suojanaan. Ei, sitä he eivät olleet tehneet, —\neikä minunkaan vielä ollut kameelinlannassa tarvinnut maata —, mutta\npuheeni tepsi sittenkin, ja meistä tuli sangen hyvät tuttavat.\n\nTämän matkan varrella solmitun tuttavuuden perusteella vaihdoimme\nsitten käyntikortteja, joita oli ainoastaan minulla, mutta heiltä\nsain kalenteriini latinalaisilla puukstaaveilla tekstatut nimet\nja osoitteet, ja niiden perusteella piti minun sitten lähettää\nitsekullekin heistä merimatkallamme ottamani valokuvat. He taas\npuolestaan lupasivat muistaa minua kirjeillä, postikorteilla,\npostimerkeillä ynnä muulla. Eräs oli innostunut kirjallisuuteen\nja pyysi minun kääntämään suomeksi hyvän tuttavansa, hindulaisen\nkirjailijan kirjoittamia — englanninkielisiä — novelleja ja kirjoja,\njoita hän lupasi lähettää heti kotiinpäästyään.\n\nMinä puolestani täytin antamani lupaukset kuvien lähettämisestä\njo Calcutassa, — paitsi aikaisemmin mainitsemalleni adjutantille,\njolle kirjeellisesti ilmoitin, ettei hänen kuvansa tarttunut\nollenkaan plootulle — mutta yhdeltäkään näiltä laivan kuudelta\nparemmalta tuttavaltani en ole vielä saanut riviäkään vastaukseksi,\n— postimerkeistä ja kirjallisuudesta puhumattakaan — vaikka\nkädenlyönnistä on jo kulunut kahdeksan kuukautta. Vasta Jaavalla opin\ntuntemaan, mitä troopillinen alkuasukkaan, kuten myös siellä elävän\nvalkoihoisen tuttavuus merkitsee, ja mihin se velvoittaa. Se kestää\njuuri niin kauan kuin kädenlyöntikin. Kun silmä välttää, silloin on\nmyös tuttavuus unhoitettu.\n\nPaitsi näitä jo mainitsemiani henkilöitä, tunkeutui alkumatkalla\ntuttavakseni joitakuita ensiluokan matkustajia, milloin satuin\npimeän tullen liikuskelemaan yläkannella. He keskustelivat kanssani\njo alunperin ilman tavanmukaisia esittelyjä sangen tuttavallisesti,\npuhelivat mielellään erotiikasta, ja sitten — tekivät minulle\nrakkaudentunnustuksia. Kun heidän tuttavallisuutensa alkoi tulla\nkouraantuntuvaksi, oli pakko turvautua etu-ulottimiini, eikä minua enää\nloppumatkalla kosiskeltu.\n\nVaikka usealta tropiikinmatkailijalta olin jo aikaisemmin kuullut\ntästä asiasta, en sitä ollut todeksi uskonut, sillä olin luullut\nheidän kertoneen minulle merimiesjuttuja. Kuitenkin sekä tämä että\nmyöhäisemmät matkani kravun ja kauriin kääntöpiirien välillä saivat\nminut vakuutetuksi siitä, että muutamat käsitteet ovat sikäläisillä\nihmisillä aivan erilaiset kuin esi-isällämme Aatami Ensimäisellä ja\nmeillä kylmillä pohjoismaalaisilla.\n\n\n\n\nYHTÄ JA TOISTA ALBIONIN ALAMAISUUDESTA.\n\n\n    \"Meren kuohuista riemuiten laskimme nyt\n    Hedelmällisen Intian maihin.\"\n\nNäin opetti äitivanha minulle kansakoulussa setä-Topelius-vainaan\nMaamme-kirjan runoa, ja kuuliaisena oppilaisena olin runon opetellut\nulkoa. Sitä olin myös ääneeni lausunut suomeksi lähestyessämme Intian\nrantaa, ja mielessäni pyörivät vapaan mielikuvituksen kehräämät kuvat\nkullalla ja jalokivillä silatuista temppeleistä, fakiireista ja\nsellaisista ihmeistä, joita ei kyennyt kuvittelemaankaan.\n\nKuitenkin jo ensimäisessä intialaisessa satamassa, Karachissa,\nrapisivat mielikuvastani niinhyvin temppelit ja jalokivet kuin\nmyös fakiirit pois, sillä kaupunki oli yleispiirteiltään enemmän\neurooppalainen kuin jotkut — nimittäin näkemäni — Italian, useat\nKreikan ja kaikki Turkin kaupungit, viimeksimainituista erikoisesti\nKonstantinopoli.\n\nSanoin yleispiirteiltään ja tarkoitin sillä tuollaista yleistä\nsiivollisuuden kuvaa, jonka matkaajan silmä ensimäiseksi havaitsee\nkaupunkiin tultuaan, ja se käsittää siis katujen ja rakennusten\npintapuolisen ulkonäön. Sillä tarjoaahan toki Karachin lähempi\ntutkistelu tarpeeksi intialaistakin nähtävää sen nykyaikaisessa\nmuodossa asukkaineen, pukuineen ja eläin- sekä kasvikuntineen; mutta\npääosa kaupungista on syntynyt vasta englantilaisen yliherruuden aikana\nrautateiden aikakaudella, ja siksipä se onkin niin siisti.\n\nSamoin on asianlaita monessa muussakin Etu-Intian kaupungissa, muun\nmuassa Bombayssa. Ennen luetun perusteella ei luulisi olevansa\nIntiassa, vaeltaessaan upeiden talorivien reunustamia, valtavien puiden\nvarjostamia katuja, siksi kosmopoliittisilta ne näyttävät. Vasta siten,\nkun tutustuu alkuasukaskaupunginosaan, kauppahalleihin ja basaareihin\ntai jotenkuten muuten joutuu tekemisiin sikäläisen väestön kanssa,\nhuomaa tulleensa maanosaan, jonka väestö on meille tuiki vierasta.\nSiellä tapaa runsaasti intialaista sivistyneistöä, joka muukalaista\nkohtaan on ratki ystävällistä, mutta jo lyhyenkin hetken keskustelu\nosoittaa, että heidän ajatuksensa ovat kaukana meidän ajatuksistamme\nja heidän tiensä vallan kaukana meikäläisten henkisistä vaelluksista.\nEuroopan päivänpolttavat kysymykset eivät liikuta heitä vähääkään, koko\ntämä meille niin tärkeä maanosa kaikkine riitoineen ja konferensseineen\non heille kuin ilmaa. Sikäläisissä sanomalehdissä on kyllä olosuhteiden\npakosta joka päivä sivun verran \"At Home\"-nimisen otsikon alla\nuutisia Englannista, mutta siinä onkin sitten kaikki, mitä Euroopasta\ntiedetään. Syyrian ja Mesopotaamian kokemusteni jälkeen en uskaltanut\nedes toivoakaan, että tavallinen sivistynyt luokka olisi tiennyt, missä\nesimerkiksi Suomi on. Muistin myös veljeni kertomuksen Sudanista, jossa\nhän aikoinaan Englannin valtion tarkoitukseen luovuttamalla laivalla\nmatkaili pitkin sinistä Niiliä joitakin vesieläimiä tutkimassa. Eräässä\ngarnisoonipaikassa oli laivalle tullut joukko englantilaisia upseereja\nviettämään iltaa, ja muutaman majurin kanssa oli syntynyt hieman\npiikikäs keskustelu. Majuri oli kysynyt veljeltäni, mistä maasta hän\non kotoisin, ja veljeni vastaukseen \"Suomesta\" oli hän halveksuvasti\nhymähtäen huomauttanut, ettei hän ole koskaan tullut katsoneeksi\nkartasta, missä sellainen maanosa sijaitsee. Johon taas veljeni\npuolestaan vastasi, ettei hän ole koskaan otaksunutkaan englantilaisen\nmajurin maantiedontuntemusta niin suureksi. Josta vastauksesta majuri\nsuuttui ja lupasi muistaa asian tulevaisuudessa.\n\nIntialaisten liikemiesten maantieto näytti kuitenkin olevan selvempi\nkuin sanotun majurin, sillä varsin useat heistä, ja erikoisesti\nnahkakauppiaat tunsivat maamme aseman. Sitävastoin monissa\npostikonttoreissa kysyttiin, onko Suomi Saksassa. Naiset, ainakin\nmuutamat, olivat urheiluasioista innostuneita, ja tunsivat Suomen\nurheilutähtiensä kautta. Niinpä eräs heistä, kuultuaan kotimaani\nnimen, huomautti heti, että siellähän se on se Nurmikin. Hän kuitenkin\nenglantilaisen ääntämistavan mukaan lausui u:n a:ksi ja i:n ai:ksi,\njoten sain sen käsityksen, että hän halusi tietää, onko Suomessa\nnaamiaisia. Selitin hänelle, että ylioppilasaikanani pidettiin\npalokunnantalolla usein naamiaisia, jonka lisäksi vuosittaiset\noopperamaskikset muodostavat varsin tärkeän hetken pääkaupunkimme\ntaiteellishuvitteluhaluiselle yleisölle, mutta kun omakohtaisesti\nen ole ottanut niihin osaa vaaleanviheriäisessä nuoruudessani, en\npukujen enkä ohjelman suhteen voi antaa mitään yleispätevää arvostelua.\nSenjälkeen neitonen lausui ihmetyksensä naamiaisten juoksusaavutuksista\nja kysyi, mitä siellä syödään. Sanoin taas, että minun aikanani jäi\nsyöminen sivuasiaksi, ja pääpaino pantiin Bacchuksen palvelemiselle;\ntoiset joivat punssia, toiset samppanjaa, kukin aina varojensa mukaan.\nSitten vähitellen huomasimme toisen puhuneen pellosta, toisen pellon\naidasta, ja niin minäkin käsitin kysymyksen koskeneen kuuluisaa Paavo\nNurmeamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinulta kysyttiin useasti, miksikä olin lähtenyt Intiaan kaikkein\nkuumimmaksi ajaksi; miksi en tullut sinne helmi- tai maaliskuussa,\njolloin muutkin turistit matkustelevat. En keksinyt mitään järkevää\nsyytä matkalleni, joten vastailin hyvin umpimähkäisesti aina\ntilanteeseen soveltuvin sanoin, kunnes keksin, että kuumana aikana\nsaa matkustaa leveästi ja rauhassa. Se on tosiaankin seikka, jonka\ntoistenkin kannattaa ottaa huomioon matkustaessaan. Talvikuukausina\nvallitsee tungos kaikissa hotelleissa, turistipaikoissa ja\nkulkuneuvoissa, silloin ovat asuntojen ja tavarain hinnat — ainakin\nerään himalajalaisen turkiskauppiaan lausunnon mukaan — jopa\nkolminverroin kalliimmat kuin kuumana aikana, jolloin elämä on\nkuollutta, ja liikemiehet koettavat saada kauppoja syntymään vaikkapa\nvallan mitättömällä voitolla.\n\nVarsinkin junissa huomasi tämän kesäajan kuolleisuuden, nimittäin\nkolmannessa luokassa. Toisen luokan matkustajilla tunnusti olevan\nahdasta, ainakin sanomalehtikirjoituksista päättäen. Virkamiehet\nmenivät silloin lomalleen ja matkustelivat vuoristoseutuihin, missä\nilma on viileämpää. Siellä tarjoutui myös tilaisuus metsästykseen, ja\nurheiluintoiset, toisen luokan vapaalipuilla matkustavat herrasmiehet\nkuljettivat kukin aina joukon koiria mukanaan. Liikenneohjeet ovat\nsiellä suunnilleen samanlaiset kuin Euroopan maissa, joten sielläkin on\neläinkuntaa kuljetettava eri vaunuissa kuin toisia matkustajia. Nämä\nvapaalippumatkustajat ovat siellä kuitenkin etuoikeutetussa asemassa,\nja he ottivat koiransa toisen luokan vaunuihin, jossa varasivat joka\nkoiralle oman istumapaikan sohville. Maksaville matkustajille jäi\nniinollen useimmiten vain seisomapaikat, ja kun ottaa huomioon matkojen\npituudet, — sanotaan nyt vaikkapa vain lähes kolmen vuorokauden\nmatka Calcutasta Lahoren vuoristoseutuihin — käsittää kylläkin ne\nkoiramatkustajia vastaan kohdistetut kiukkuiset kirjoitukset, joita\nviime heinäkuussa näki sanomalehdissä varsin tiheään.\n\nMutta, kuten sanoin, kolmannessa luokassa sai matkustaa leveästi ja\nrauhassa. Jokaisen kaukojunan alku- tai loppupäässä on puoli vaunua\nvarattuna yksinomaan eurooppalaisille ja puoliverisille, ja sellaisessa\nosastossa minä vietinkin kaikki Intianmatkani. Matkustajia oli vielä\naniharvoja, joten jokainen sai yönajaksi pitkän penkin. Penkki oli\ntosin kova, mutta kun siihen levitti kashmirilaisen maton alustaksi, ei\nparempaa vuodetta kaivannut. Ja vilu ei ainakaan vaivannut.\n\nIntian rautateillä matkustaa huokeammalla kuin missään muualla,\nhuokeammalla vielä kuin Ranskassa, jonka rautatietariffit lienevät\nEuroopan halvimpia. Sitäpaitsi hintasuhde eri luokkien välillä on\nmeikäläisistä poikkeava. Matkakalenteristani näen esimerkiksi lippujen\nhinnat matkalla Bombay-Calcutta: kolmannessa luokassa 17, ensimäisessä\n85 rupeeta. Ensimäinen luokka viisi kertaa kalliimpi kuin kolmas, siis\nsata prosenttia enemmän kuin meillä.\n\nJoskin turistiliikenne kesäaikaan oli lamassa, sen ahkerammin\nmatkustelivat alkuasukkaat. Asemahallit kuhisivat alituiseen\ntäynnään puolialastonta, likaista, kirkuvaa joukkoa, he istuskelivat\nodotussalien lattioilla ryhmissä tavarakasojensa ympäröimänä, ja vain\npujottelemalla, kiertoteitä käyttäen saattoi päästä asemalaiturille. Se\noli monin paikoin eristetty asemahalleista kattoon saakka ulottuvalla\nrautalankaverkolla. Tavallinen aita — vaikkapa piikkilanka-aita — ei\nolisi riittänyt, he olisivat kiivenneet senkin ylitse. Asemalaiturin\nportilla oli ainainen tappelu; liputtomia matkustajia tunkeutui\njonottain portille, ja nyrkiniskuin pakottivat vartijat heidät\nperääntymään. Kun valkoinen matkustaja saapui paikalle, halkesi kirkuva\nlauma vartijain huudoista, päästäen matkustajan lävitseen laiturille.\nMinä tavallisesti autoin vartijoita karjumalla puoleen ja toiseen sekä\nheilutellen huolimattomasti kirjoituskonettani. Asemalaiturilla oli\npaljon rauhallisempi oleskella kuin odotushalleissa, alkuasukkaita näet\nei sinne päästetty kuin muutamia minuutteja ennen junanlähtöä. Siellä\noli vilpoisampikin kuin halleissa, sillä useilla asemilla, muun muassa\nBombayn mahtavilla asemalaitureilla oli käytävien kattoihin kiinnitetty\npitkiä rivejä sähköhyrriä, suuria kuin lentokoneen propellit, ja ne\ntuovat henkeäsalpaavaan kuumuuteen miellyttävää viileyttä.\n\nMuuten näitä sähköhyrriä tapaa tropiikeissa miltei kaikkialla.\nHotelleissa, junavaunuissa ja erikoisesti laivojen hyteissä ne ovat\nvallan välttämättömiä. Eräässä Calcutan pankissa, jossa jouduin\nodottelemaan hidasta rahojentoimitusta, laskin joutessani lähes\nviisikymmentä tällaista katossa pyörivää propellia, eikä huone ollut\nkooltaan niinkään suuri kuin Kansallispankin toimistohuone Helsingissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkustelin rautateillä eurooppalaisvaunuosastossa, milloin halusin\nolla rauhassa, ja sinne minut tavallisesti opastettiinkin. Eihän\nollut poliittisesti suotavaa, että epävarma valkoinen seurusteli\naatteita vastaanottavaisten alkuasukkaiden kanssa. Joskus sentään\nhalusin katsella rahvastakin ja tunkeuduin jo muutenkin täysinäiseen\nalkuasukasosastoon. Enimmäkseen en heidän kielestään ja keskustelustaan\npäässyt tolkulle, sillä Intiassahan on viitisenkymmentä toisilleen\nvierasta kieltä, mutta yleisistä käyttäytymistavoista sain aina\njonkunlaisia lisiä varastooni. Siivollisuudesta puhun vähän myöhemmin,\ntässä mainitsen vain tupakanpoltosta, koska meilläkin on hiljattain\npidetty piipunpolttokilpailu. Piippuja ei alkuasukkailla ollut, vaan he\nlaittoivat jonkunlaisesta tupakanlehdestä piipunkoppaa muistuttavan,\nvarsin tökerön tekeleen. Se likistettiin kouristetun pikkusormen\nja kämmenen väliseen rakoon, käsi puristettiin nyrkkiin ja sauhu\nvedettiin nyrkin läpi etusormen ja kämmenen välisestä raosta. Tupakka\noli huonoa, iljettävänhajuista, jokainen veti nyrkkinsä läpi kolme tai\nneljä vihertävänruskeata sauhua ja antoi sätkän seuraavalle miehelle.\nNäin kiersi se sekä tuttujen että tuntemattomien käsissä, ja seurueen\nsuuruudesta riippuen saattoi se palata tekijälleen vielä kolmannenkin\nkerran, mutta tavallisimmin loppui se jo toisella kierroksellaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulin kerran iltajunalla Allahabadista Calcuttaan ja matkustin taas\nhindujen vaunussa keskustellen kahden englanninkieltä taitavan\nalkuasukkaan kanssa. Monsuunisade valui vuolaana, ei näkynyt\ntulikärpäsiä ratavieren pensaistossa, ei kuulunut sirkkojen raksutusta\npuiden oksilta, synkkä pimeys kaikkialla.\n\nPienellä asemalla nousi vaunuumme parikymmentä roistonnäköistä miestä.\nHeillä oli mukanaan hakut, kirveet, rautakanget ja mutterinaukaisijat,\nsiis rautatien työmiehiä, tosin tavallista suuriäänisempiä. Junailija\nei tullut perimään heidän matkalippujaan, eivätkä he pitkälti\nmatkaa tehneetkään. Puolisen tunnin kuluttua, erään pienen joen\nsivuutettuamme, nousivat he pysäkillä junasta. Seutu näytti autiolta,\nsillä valoja ei tuikkinut mistään, ja rankkasateessa lähtivät miehet\nkävelemään rataa pitkin takaisinpäin.\n\nSeuraavana päivänä luin Calcutan lehdistä kaamean uutisen. Sanotun\npysäkin läheisellä sillalla oli rata rikottu, ja kaksi tuntia meidän\njälessämme saapunut juna oli syöksynyt jokeen, jolloin 61 matkustajaa\noli heti saanut surmansa, — loukkaantuneiden lukumäärää en muista. Se\noli rautatielakkolaisten, juuri tämän kanssani matkustaneen työsakin\ntekosia, miesten, joiden hommat — \"sivistyneiden hindujen\" kertoman\nmukaan — järjestetään bolsheviki-Venäjältä käsin.\n\n\n\n\nMAAILMAN TAPOJA.\n\n\nEn tiedä, kuinka monta kieltä ihmisen tarvitsisi hallita tullakseen\nkaikkialla maailmassa ymmärretyksi. Eräästä ameriikkalaisesta\nenglanninkielen sanakirjasta olin aikaisemmassa nuoruudessani lukenut\naksioomin eli selviön, että englanninkielellä tulee toimeen kaikkialla\nmaailmassa. Tämä selviö kävi kuitenkin jo Turkissa melko epäselväksi,\nkoska havaitsin, ettei minun, enempää kuin muidenkaan puhumaa englantia\nsiellä ymmärretty. Turkille annoin tämän anteeksi, samoinkuin\nranskalaiselle Syyrialle, mutta hiukan rupesi jo ihmetyttämään,\nettei minua ymmärretty englantilaisessa Iracissa. Oli pakko opetella\nhuomattava määrä arabiankielisiä sanoja saadakseen edes ruokaa ja\nkortteerin, muista ylellisyyksistä puhumattakaan. Ymmärtäväisenä\nihmisenä otin sentään huomioon, että Irac on kuulunut Englannille vasta\nkymmenkunnan vuotta, eikä siis kansa ole näin lyhyessä ajassa ehtinyt\nopetella isännän kieltä, — onhan meillä Suomessa noin puolimiljoonaa\nikänsä täällä asuneita ihmisiä, jotka väittävät, että he eivät voi\noppia suomenkieltä.\n\nKukaan ihminen ei kuitenkaan Metusalemin jälkeen ole elänyt edes\nkolmesataa vuotta, jonka ajan Englanti on hallinnut Intiaa, ja\nsiksipä oli hämmästykseni rajaton, kun huomasin, etten vaivoin\nopettelemallani englanninkielellä pärjännyt kuin ensiluokan\neurooppalaisissa hotelleissa ja sivistyneiden (joista useimmat ovat\nopiskelleet Englannissa) ynnä muutamien liikemiesten ja perin harvojen\nalkuasukkaiden kanssa. Minun oli pakko turvautua plastillisiin\nkädenliikkeisiin sekä suomenkieleen, jota joskus puhun sujuvastikin\nsekaisella murteella — kuten Ernst Lampén sanoo — mutta jota sentään\nymmärrettiin niinhyvin Hindustanin tasangolla kuin Takaintiassakin.\n\nBurma ja Malakan niemimaa kuuluvat myös Englantilaiseen Intiaan, mutta\nsiellä saa nätisti ottaa kiinalaisen tai malajilaisen sanakirjan\nkäteensä ainakin maaseudulla liikkuessaan. Paitsi, jos haluaa liikkua\nylväin kasvojenilmein, kultapunta joka sormenvälissä, ja halveksuu\npuhumista rahvaan kanssa.\n\nAustraalia on taasen täysin englanninkielentaitoinen maa, samoinkuin\nUusi Seelanti, mutta siitä itäänpäin lähtien on ymmärtämys onnessa\nkuin Jannen iltanen. Uudella Caledonialla ja niin edespäin kaikilla\nranskalaisilla saarilla on Pariisin apachien murre suuremmassa\narvossa kuin puhtain Oxfordin yliopistokieli, ja Panaman kreolittaren\ntuttavaksikaan et pääse, ellet osaa edes ärräpäätä lausua Castilian\nkielellä.\n\nMiksei! — jos taskussasi on riittävästi dollareita tai puntia, —\ndollari näytti muuten olevan suositumpi kuin punta — niin tulet toimeen\nmissä paikassa maailmaa tahansa. Matkustat ensimäisessä luokassa,\nasut ensimäisen luokan hotelleissa, käytät kunkin paikkakunnan\nenglanninkielisiä tulkkeja ja oppaita apunasi, ja palattuasi voit\nkehua, ettet missään maailmankolkassa ole tarvinnut puhua muuta kuin\n\"yes\" ja \"no\". — Mutta meikäläiselle lukijalle annan halvemman ja\nkäytännöllisemmän neuvon. Meillähän on kaikentaitavia miehiä kuin\nmyös naisia, jos joku haluaisi sellaisen matkakumppalikseen. Siis\nsellaisia, jotka puhuvat suomenkieltä sujuvasti sekä myös kaikkia muita\nmaailmankieliä. Ota sellainen oppaaksesi, matkusta maailman ympäri, ja\npalattuasi voit puolestasi sanoa, ettet koko matkallasi ole tarvinnut\nsanoa muuta kuin juu ja ei. — Erään tällaisen tunnenkin — hänestä\npuhun joskus toiste enemmälti — hän on Oulusta kotoisin, on kiertänyt\n45 vuotta maailmaa, asuu nykyisin Austraaliassa — lähemmin sanottuna\nSydneyn kaupungissa — puhuu ainoastaan suomenkieltä, mutta tulee\ntoimeen kaikkialla. Ota hänet oppaaksesi, hän selvittää kaikki asiat,\nvaikkei osaakaan englantia muutakuin yes ja no, mutta hänen kanssaan\nvoit turvallisesti matkustaa, ja palattuasi voit kehua Britannian\ntavoin, että omalla kielelläsi olet kulkenut ympäri maapallon.\n\nMinulta saa tietää tämän henkilön lähemmän osoitteen, mutta sivumennen\nmainitsen, että minäkin henkilökohtaisesti palvelen yleisön etuja,\njoskaan en voi taata menestystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalaan takaisin Intiaan, jossa koettelin tutustua maahan ja kansaan.\nJunamatkoilla näin syvien rivien elämäntapoja, junan akkunoista\nkatselin silmänräpäyskuvia intialaisista maisemista. Maisemilla\nliikuskeli kansaa, ja ihmeekseni näin, kuinka kansa aina kyykistyi\nmaahan junan sivuuttaessa. Tähän kyykistelemiseen sain vasta viikon\nkuluttua selvityksen, ensi päivinä näytti se minusta arvoitukselliselta.\n\nRahvas, se on alemmat kastit, mutta myöskin sivistyneistö kotioloissaan\nja tuttavallisessa seurapiirissä — puhun nyt yksinomaan miehisestä\nsukupuolesta — käyttää pukunaan tavallisen ruokapöytäliinan kokoista\nvaatekappaletta, joka kierretään vyötäisille. Vaate ulottuu noin kaksi\nkertaa lanteitten ympäri, ja pitkä, alle polvinivelien ulottuva liehuke\njää roikkumaan takalistoon. Se vedetään sitten jalkojen välistä ruumiin\netupuolelle ja liehukkeen huippu työnnetään lannevaatteen muodostaman\nvyön alle navan kohdalta, joten keskiruumis tulee tavallaan suojatuksi;\nmutta sivultapäin katsottuna muistuttaa tällainen vaatekappale hametta,\nkoska se roikkuu sentyylisesti kaikilta puolin alaspäin.\n\nMuistan ennenvanhaan täällä Suomessa metsätöissä ollessani ja\ntupakkapaussin komennettuani miesten aina kävelleen jonkun suojelevan\npuun taakse ja seisoskelleen siellä hetkisen aikaa, ennenkuin\nkerääntyivät ympärilleni vetäisemään piipullisen tupakkaa. Se puun\ntakana seisoskeleminen oli niinhyvin heidän kuin minunkin mielestäni\nsellainen häveliäs toimitus, jota ei viitsinyt sivullisille\nnäytellä. (Sellaisen katselemisesta määrää m.m. Austraalian laki\nsakkoa aina yhdeksään puntaan saakka.) Intiassa ei tällaista\npuitten-juurilla-seisoskelemista tunneta, koska sikäläiset asukkaat\nkulkevat hameisiin puettuina, ja niinpä heidän täytyy vähäpätöistäkin\ntarvetta varten kyykistyä aivan maahan saakka. Minulla ei ole mitään\nsitä vastaan, ei vielä sittenkään, vaikka he istuviltaan toimittaisivat\ntämänluontoiset tarpeensa, mutta se minua kiukutti, että he aivan\nsäännöllisesti ratavarsilla, junan heidät sivuuttaessa, tunsivat\npakoittavaa tarvetta kyykistelemiseen. Kerran ja muutaman antaa\nanteeksi, mutta kun tämä tapahtui aina minun vaununi kohdalla, arvasin,\nettä manööveri oli tähdätty mielenosoituksena eurooppalaista kohtaan.\n\nEnkä vielä sittekään olisi henkilökohtaisesti asiasta pahastunut, jos\nedes kaupungeissa olisin saanut olla tämänkaltaisilta esityksiltä\nrauhassa. Mutta kun esimerkiksi Calcutassa olin pitkän etsimisen\njälkeen löytänyt hotellihuoneen, jonka akkuna antoi asfaltin ja pölyn\nkeskellä kukoistavalle pienelle, viheliäiselle kolmikulmalle, niin\nsinnekin kolmikulmalle, akkunani alle saapuivat nämä kykkijät tärvellen\njo muutenkin monsuunisateiden tärvelemän huumorini saattaen minut\nmiltei kiehumapisteeseen. Niinpä kerrankin katolla seistessäni ja\nhaukkoja katsellessani saapui taas eräs hameniekka kolmikulmalle, juuri\nminua vastapäätä ja kyykistyi selkä akkunaani suunnattuna. Äkkäsin\nkatolla tiiliskiven puolikkaan, jonka pirullisella taitavuudella\nlinkosin kykkijän selkärangan pidennettyyn ytimeen, jonka jälkeen\nkatosin kuistilta huoneeseeni.\n\nNäitä asioita katsellessani muistui mieleeni vanhan koirankasvattajan\nkertomus — tai oikeastaan opastus kynologiassa. Hän nimittäin selvitti,\nettei uroskoiraa voida pitää täysikasvuisena, ennenkuin se puun\nkohdatessaan nostaa takakoipensa. Hindujen kykkyilemisiä katsellessani\npäättelin niinikään, etteivät hekään voi olla täysikasvuisia uroita,\nvaan on koko kansa vielä penikkaiässään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMainitsin haukat. Niitä, samoinkuin lehmiä ja apinoita, pidetään\nIntiassa pyhinä. Akkunaani vastapäätä, vihreän kolmikulman takana, oli\ntasakattoinen talo, jonka kumpaankin päähän oli rakennettu savupiippua\nmuistuttava koroke. Korokkeilla asusti kaksi haukkapariskuntaa,\nmehiläishaukkojen värisiä, mutta melkoista suurempia. Pyysin\nhotellinisännältä lainaksi jonkunlaista salonkikivääriä taikka\nkanuunaa, jolla olisin voinut tehdä vaarattomiksi nämä kanalintujen\nviholliset, mutta isäntä suhtautui anomukseeni kielteisesti. Eräänä\npäivänä oli ruskea kana uskaltautunut hotellin edustaa sivuavalle\nkadulle. Tuli auto sadan kilometrin nopeudella, ajoi kanan yli, mutta\ntämä nousi sittenkin pölyiseltä asfaltilta ja järjesteli höyheniään\nerään näyteakkunan edessä. Silloin laskeutui kolmikulman takaisesta\ntornista ruskea haukka kanan selkään ja nosti sen poikiensa ruuaksi.\nKana kyllä koetti kovaäänisesti panna vastalauseen tapahtuman johdosta,\nmutta kukaan näkijöistä ei puuttunut asioiden menoon, joten minäkin\nvain katoltani katselin, kuinka räpyttelevä kana pala palalta revittiin\nkappaleiksi ja hotkittiin nälkäisiin suihin.\n\nLuulin Intiaa viljavaksi maaksi, ja sitä se epäilemättä suurimmalta\nosaltaan onkin, sillä siellä vallitseva lämpömäärä riittää kasvattamaan\nminkälaisen viljan tai hedelmän tahansa, eikä kuivuus haittaa\nmilloinkaan. Tuntuupa niinollen omituiselta, että nälkä varsin usein\ntuppaa hätyyttämään sikäläistä väestöä, ja noin kolmisenkymmentä\nvuotta sitten kuoli muutamissa kuvernementeissä yli 40 prosenttia\nasujaimistosta nälkäänkin. Syytä lienee sekä sysissä että sepissä,\nsillä luulisihan toki mahtavan Englannin kykenevän järjestelemään\ntällaiset asiat, mutta Intian väestö näyttää myös suhtautuvan\ntyöntekoon varsin leväperäisesti. Gangesjoen ja Bramaputran laajoilla\ntasangoilla näkee silmänkantamattomia aukeita, jotka ovat vielä\naivan viljelemättömiä. Se on kaikki viljelyskelpoista maata, joka\nvähäisellä työllä kasvattaisi riisipuuroa, mutta kun hallituksen\ntoimesta ei panna työlle vauhtia, ei hindukaan omasta aloitteestaan\nviitsi rehkiä pellolla, vaan makailee mieluummin kaupunkien varjoisilla\nasfalttikäytävillä.\n\nTakaintian eli Burman väestö on kaikkein laiskinta, hindujenkin\nmielestä. Kuulin siitä jo Calcutassa, ja Rangoonin suuressa\nkauppasatamassa sain sen todeta omin silmin. Sikäläistä väestöä\nei saatu edes lastaustöihin, suoranaiseen rahahommaan, vaan piti\nlastausväki tuoda Bengaalinlahden toiselta puolen, Madrasista. Vaikka\nnämäkin olivat hinduja, olivat he vallan kuin toista rotua, pitivät\nitseään takaintialaisia paljon ylväämpinä ja kulkivat puettuina\nerikoiseen vormuun, josta heidät heti erotti muusta rahvaasta.\n\n\n\n\nSINGAPORE.\n\n\nJo lähestyessään Singaporen laajaa, saarien ympäröimää satamalahtea,\nhuomaa saapuvansa maailmankaupan teidenristeykseen. Pitkin lahtea näkee\nankkuroituna satoja, jopa tuhansia erikokoisia aluksia kaikista eri\nkansallisuuksista. Vaikka laituri onkin laaja, ei sinne mahtuisi kuin\nmurto-osa tästä laivamäärästä purkamaan tai lastaamaan lastinsa. Ne\npoikkeavat laiturissa vain pikimmältä, mikäli välttämättömyys vaatii —\njos tulevat ollenkaan —, lastauksensa ja purkauksensa toimittavat ne\ntavallisimmin ankkurissa lahdella.\n\nKun tulee niinkin kuuluisaan paikkaan kuin Singapore, haluaisi siitä\nantaa jonkunlaisen yleiskuvan, koska lukijoissa on monta sellaista,\njotka eivät ole siellä käyneet. Niinpä minäkin kerron muutamia\nensinäkemältä saatuja vaikutelmia.\n\nEnsiksi sanoisin, että Singapore on päiväntasaajan Pariisi, sillä\nsamoista syistä kuin Pariisi eroaa muista Euroopan kaupungeista, samoin\neroaa Singapore kirjavuudessaan, vilkkaudessaan ja elämäntavoissaan\ntoisista näitten leveysasteitten kaupungeista. Kaupallisen asemansa\ntakia on se sangen kansainvälinen, vaikkakin kiinalaisuudella on\nehdoton ylivalta. Samoin on siellä japanilaisia runsaasti.\n\nKadut ovat leveät ja erinomaiseen hyvät, järjestään lasketut\nasfaltilla, mutta omituisilta tuntuivat ja näkyivät avonaiset katuojat.\nNe olivat pohjiaan myöten asfaltista, ainakin 60 senttiä syvät ja\npuolen metrin levyiset. Luulisi niitä pimeän aikaan vaarallisiksi\nvanhoille ihmisille, kun minäkin pari kertaa illalla astuin sellaiseen.\n\nKun kadut ovat näin hyvät, eivät raitiotievaunut kaipaa kiskoja\nollenkaan. Ne kulkevat kumipyörillä, ja niitä ohjataan kuin autoja,\nmutta käyttövoimansa ottavat ne sähköjohdoista kuten raitiovaunut.\n\nKatuliikenne on erinomaisen vilkas, ja ensimäinen huomioni oli se, että\nminua ei huomattu ollenkaan. Calcutassa ja muissa Intian kaupungeissa\nBombayta lukuunottamatta sai olla miltei alituisen huomion esineenä.\nTavaraa tarjottiin, huudettiin ja juostiin jälkeen, tai sitte\ntöllisteltiin. Singaporessa sai kulkea rauhassa, eikä siellä katsottu\npitkään muualla kuin aivan kiinalaiskortteleissa. Olihan Calcutassakin\npaljon sellaisia katuja, joilla ei häiritty eikä kurkisteltu, mutta\nSingapore on sentään kuin pääkaupunki Calcutan rinnalla.\n\nPaljon komeita rakennuksia on Singaporessa, ja erikoisesti mainitsen\nvain vastavalmistuneen postitalon, joka komeine pylväsrivistöineen\nmuistuttaa — sanotaan nyt vaikka linnaa.\n\nLäpi Singaporen juoksee myös joki, ja se on aika hauskan näköinen,\nmutta sen vesi on mustaa kuin Tuonelan joessa, eikä siihen menisi\nTuonelan musta joutsenkaan uimaan, sillä se tuoksuu hirvittävälle. Ei\nsiihen muuten mahtuisikaan uimaan, kun kattopäälliset suurehkot veneet\ntäyttävät sen, niin että veneestä veneeseen astumalla pääsee kävelemään\nleveimmästäkin kohdasta yli.\n\nSingaporen ympäristö on erinomaisen kaunista. Halusin tutustua siihen\nlähemmin ja erikoisesti kumipuuviljelykseen ja kumin valmistukseen,\nmutta en tiennyt, mistä alottaa, eikä ollut ketään tuttujakaan.\n\nEtsin käsiini joutuneesta luettelosta Suomen konsulin osoitetta, mutta\nluettelon mukaan ei Singaporessa ole Suomella konsulaattia, ainoastaan\nRuotsilla. Kun kuitenkin viimeaikoina on meillekin perustettu lukuisia\nuusia konsulaatteja, menin Ruotsin konsulilta kysymään asiasta. Sain\nkuulla, ettei ole perustettu. Selitin hänelle sitten kuka olen, ja\nminkälaisilla asioilla kuljen, jonka jälkeen kysyin, voisiko hän ehkä\nsanoa minulle, missä lähimmät kumiviljelykset ovat, ja miten sinne\nmukavimmin voisi päästä.\n\n\"Ikävä kyllä, en voi auttaa teitä, sillä olen Ruotsin konsuli\", vastasi\nhän.\n\nSanoin, etten ole apua tullut pyytämäänkään, vaan ainoastaan vähän\ntietoja, mutta hän nousi merkiksi, että audienssi on päättynyt.\n\nPyysin anteeksi, että olin vaivannut häntä ja kiitin ystävällisyydestä,\njonka jälkeen poistuin. Menin senjälkeen sanomalehti Straits Timesin\ntoimittajan, G.L. Peefin luokse pyytämään samantapaisia tietoja. Hän\notti vastaan erittäin ystävällisesti, antoi minulle osoitteet, neuvoi\ntiet ja kulkuvälineet ja kirjoitti vielä suosituksetkin vietäväksi\nperille.\n\nNiitten mukaan kuljinkin sitten noin kolmen penikulman päässä\nkaupungista sijaitseville kumipuuviljelyksille. Loppumattomat rivit\npuita siellä oli, minulle näytettiin ja selitettiin kaikki auliisti\nja senjälkeen vietiin kumisulattimoille, joista yötä päivää nousi\nsankat savupilvet kuin metsäpalossa. Kasvitieteellinen puutarha\non myös nähtävyys. Muuten se kyllä on kuten muutkin troopilliset\nkasvitieteelliset puutarhat, mutta tämä on erikoinen siitä, että sinne\non villistä metsästä suoraan siirretty melko suuri ala viidakkoa, joka\nkasvaa täällä aivan siten kuin se oli ollut metsässä. Se on ollut\nvaivaloista ja kallista hommaa.\n\nSingapore on Englannin alusmaa, mutta ei silti tarvitse luulla,\nettä siellä tulee toimeen englanninkielellä. Kiinan-, japanin- ja\nmalajinkieltä täytyy osata, jos aikoo ruveta keskusteluihin. Eivät\nkaikki poliisitkaan osaa sen vertaa englantia, että ymmärtäisivät, jos\nheiltä kysyy jotakin katua tai muuta julkista paikkaa.\n\nKiinalaiset taas vihaavat englantilaisia, eivätkä senvuoksi viitsineet\nvastata kysymyksiini, milloin luulivat minua englantilaiseksi. Kerran\nillalla eksyin aivan lähellä hotelliani ja eräältä kadunnurkassa\nseisovalta kiinalaiselta kysyin sitä katua, jonka varrella hotellini\nsijaitsi. Hän naurahti halveksuvasti ja kääntyi poispäin. Tämä oli\nminusta loukkaus, jonka vuoksi tartuin miestä niskasta ja moitin häntä\nsuomenkielellä käyttäytymisestään. En tiedä, osasiko hän suomea, mutta\nheti osoitti hän kädellään oikeaan suuntaan.\n\nSelaillessani kalenteria huomasin, että äyriäisten pyynti on Suomessa\njo alkanut. Päätin minäkin syödä pari merikrapua, ja läksin etsimään\nniitä kiinalaisilta, joiden tiesin harrastavan kaikenlaisia nilviäisiä.\nEräällä kadulla oli kadun kahden puolen pitkiä pöytiä, joiden ääressä\nolin nähnyt kiinalaisten aterioitsevan. Sinne nyt menin, kävelin\nja katselin, ja lopulta näin kauniita, pyöreitä merirapuja. Istuin\narvelematta penkille pöydän viereen ja pyysin saada yhden ravun, mutta\nkaikki penkilläistujat lähtivät heti pois ja rupesivat töllistelemään\nminua. Ruokalan omistaja ei luvannut antaa, ja takaani kuulin jotain\n\"inglish\"-tapaista. Nyt äkkäsin asian ja selitin, etten ole mikään\nenglantilainen.\n\nRuokalan omistaja ilmoitti toisille, etten ole engelsmanni, jonka\njohdosta kaikki tulivat takaisin pöytään, ja minullekin tarjoiltiin\nystävällisesti hymyillen. Kysyin, miksi ei englantilaiselle tarjoilla,\nja isäntä selitti, että toiset kundit menevät silloin pois, josta on\nseurauksena vararikko hänelle.\n\nVaikka näillä roduilla ikenet ja hampaat ovat sangen ulkonevat kuten\napinoilla, peittävät kuitenkin useimpien huulet hammasrivin, mutta\nhyvin helposti hampaat sentään tulevat esille. Tapaa kuitenkin useita\nsellaisiakin, joiden hampaat ovat aina näkyvissä. Osittain kai tästä\nsyystä on koreiluhalu johtanut siihen, että kultatekohampaiden käyttö\non tavattoman yleistä. Luulen, että kulitkin käyttävät kultahampaita.\nKun sitten vähänkin hymyilee, niin kultahammas kiiltää niin kauniisti,\nja niitten, joiden hampaat näkyvät aina, ei tarvitse hymyillä koskaan.\n\nTästä oli kerran kyllä aiheutua ikävyyksiä eräälle kohtaamalleni\nhenkilölle, kiinalaiseksi häntä ainakin luulin. Tuli pimeässä kadulla\nvastaani, ja minä kysyin häneltä, missä asun, mutta sain irvistyksen\nvastaani. Tarrasin heti miehen rinnuksiin ja sanoin, että mitäs sinä,\npoika, irvistelet ihmisten kysymyksiin? Miehen puhekyky palasi heti, ja\nälöttäen hän osoitti hampaitaan, että ne ovat aina sellaiset, eikä hän\nsaa huuliaan yhteen. Katsoin tarkemmin, ja niin näytti tosiaan olevan,\nmutta pitkä, kultainen kulmahammas oli lyhdyn valossa välähtänyt niin\njulmana, että luulin hänen irvistäneen. — Kyllä hänkin asuntoni nyt\ntiesi, vaikkei sitä ollut ensin tahtonut sanoa.\n\nLyhyen aikaa Singaporessa oleskellut eksyy siellä hyvin helposti,\n— ainakin minä eksyin, sillä tavallisesti kuljin vain umpimähkään,\nollenkaan panematta muistiini, mitä katuja ja suuntia kuljin. Eivätkä\najuritkaan näyttäneet olevan kaduista selvillä. Otin kerrankin ajurin,\nkun luulin olevani varsin kaukana asunnostani. Kysyin ajurilta,\ntietääkö hän, missä sellainen nimeämäni katu sijaitsee. Hän sanoi\ntietävänsä ja lähti ajamaan. Ajoimme äärettömän kauan, kunnes hän\nlopulta pysäytti ja kysyi, minne nyt menemme. Sanoin uudelleen kadun\nnimen ja numeron, mutta hän vain puisteli päätään ja sanoi, ettei\ntiedä. Kysyin poliisilta ja monta kertaa hoettuani kadun nimen ja\nmuitakin suuria katuja siinä lähistöllä, selitti hän sen olevan\nvallan toisessa päässä kaupunkia, siellä, josta olimme tulleet. Kun\najoimme takaisin, huomasin, että olimme lähteneet ajamaan kahden\nkatunurkkauksen päästä hotellistani. Ajurikin sanoi, että tuttu paikka,\nvaikka ei siitä kohdasta löytänyt.\n\nKaupungin karttaa ei saanut mistään kirjakaupoista, jotka enimmäkseen\nolivatkin kiinalaisia katukirjakauppoja ilman tiskiä. Kirjat oli\nladottu vain kadulle, ja siitä sai kyykistyä katsomaan. Malajin- ja\nkiinankielistä kirjallisuutta niistä kyllä sai, mutta eurooppalaisia\nkirjaimia ei nähnyt.\n\nKiinalaisia taidekauppoja oli useita ja niissä näki eurooppalaistenkin\nmaalarien painojäljennöksiä. Mutta erikoista huomiotani herättivät\nvenäläisjapanilaista sotaa esittävät värilliset kuvat, juuri samat,\njoita jokainen muistaa meidänkin kaupoissamme sanotun sodan aikana\nmyydyn, ja joissa kaikissa kuvataan japanilaisten saavan selkäänsä.\nEsimerkiksi se, jossa mustakauhtanainen ryssän pappi risti kourassa\nhyökkää joukon etunenässä pistintaisteluun, ja japanilaisia on jo\npaljon kuolleena, mutta ryssiä ei vielä yhtään. Taisi olla Lena-joen\ntaistelu.\n\nKiinalaiset näet tahtovat näillä kuvilla kiusoitella japanilaisia,\nsillä heidän japanilaisvihansahan on tunnettu asia, ja täällä juuri\nkäyvät kiinalaisten ja japanilaisten edut ja suunnitelmat ankarasti\nristiin, kun molemmat havittelevat niemimaata omakseen. Nyt kiinalaiset\ntahtovat näillä kuvilla osoittaa, että katsokaas vaan, pojat, noin sitä\nkäy, jos rupeatte meidän kanssamme riitelemään täällä.\n\nAsuin japanilaisessa hotellissa, puolen kolmatta kerroksessa, siinä oli\nnimittäin puoliakin kerroksia. Isäntä ja emäntä molemmat lyhyenläntiä,\noikein mukiinmeneviä ihmisiä. Eihän se huone erikoisemman komea ollut,\nmutta siisti joka tapauksessa ja huonekalujakin tarpeeksi; sänky,\npöytä, tuoli ja piironki. Pesutelinettä ei tarvittu, kun kaikenlainen\npyykki näissä hotelleissa toimitetaan pihan perälle rakennetussa\npesuhuoneessa. Siellä oli lähes metrinkorkuinen, -pituinen ja -levyinen\npuulaatikko täynnä vettä ja kaksiosainen kansi, jonka keskelle oli\njätetty miehen pään mentävä reikä. Kysyin ovesta pihalla hääräävältä\nemännältä, pitääkö minun mennä istumaan sinne, ja olin jo levittänyt\nkannenpuoliskot niin levälleen, että hyvin olisin mahtunut. Emäntä\nkiirehti selittämään, ettei sinne saa mennä vettä pilaamaan, vaan\nainoastaan kauhalla ammentaa sitä sieltä niskaansa.\n\nJälestäpäin tulin huomaamaan, että tämänkaltaiset vesialtaat ovat\nJaavan ja Sumatran hotelleissa aivan yleisiä, jotapaitsi toisiin kuuluu\nvielä suihku.\n\nHotellissa ja sen ympäristössä asui musiikkiaharrastavaa väkeä, vaikkei\nkorvani ehtinyt hyväksymiseen saakka tottua heidän esittämiinsä\nkompositioneihin. Yläkerrasta annettiin aamusta kello kuudesta iltaan\nkello yhdeksään ilmaista pianonsoittoa, mutta kappale oli aina sama\nlyhyt jollotus, ja niin ikävä, ettei sitä jaksa ajatellakaan. Sitä\ntoistettiin yhteen menoon noin sata kertaa, sitte tuli tauko, ja\nsilloin alkoi seinäni takaa kuulua viulunsoittoa, korviasärkevää\nja rumaa, joka ärrytti hermojani niin, että teki mieleni hypätä\nohuen mahonkiseinän läpi % huoneeseen ja tehdä viululle, niinkuin\nNummisuutarin Esko puusuutarin häissä sikäläisen pelimannin\ninstrumentille.\n\nKadun toisella puolen olevasta talosta kuului joka ilta naiskuoron\nsurullisia hymnejä aina ohi puolenyön. Taloon päästään valkoisesta\nporttiholvista palmupihan kautta, ja kahtena iltapäivänä näin paljon\nkansaa kulkevan portista sisään. Kolmantena päivänä pidin varani ja\nmenin joukon mukaan, mutta kaksi khakipukuista, kimeä-äänistä vartijaa\nkäänsi minut portilta takaisin, eikä auttanut, vaikka koetin puhua\nsuomeakin.\n\nHotellini emäntä selitti sitten, että pihan perällä on muhamettilaisten\npyhättö, jonne kansa aina menee iltapäivisin, eikä sinne päästetä\nvääräuskoista. Oikeanpuoleinen sivurakennus, josta ne iltalaulut\nkuuluvat, on haaremi, ja nämä kimeä-ääniset vartijat portilla ovat\nhaaremin eunukkeja. Emäntä nauroi, kun selitin pyrkineeni sinne, eikä\npäästetty. Hän kysyi senjälkeen, olenko minä kristitty vaiko muhametti.\nSelvitettyäni oman uskonnollisen kantani, tiedustelin puolestani hänen\nsieluntilaansa, ja sain selitykseksi, että hänellä on oma uskonto, ja\njoka ei sitä tunnusta, on pakana.\n\nSiihen vastapäiseen taloon en sitten enää kiinnittänytkään enempää\nhuomiota, sillä neljäskin ahkera musiikkimies oli korvieni ulottuvilla.\nHuoneeni pihanpuoleiselta sivulta oli pitkin päivää kuulunut huonoa\nhaitarinsoittoa, joka iltapäivällä suuresti häiritsi minun työrauhaani\nja -iloani. Tiedustelin hotellini emännältä taiteilijan nimeä ja muita\nmeriittejä, mutta hän ei niitä tiennyt. Kun olen tutkijaluonne, päätin\nhenkilökohtaisesti ottaa selon asiasta ja sanoin siitä emännälle. Hän\nkuitenkin varoitti menemästä sinne, koska talo kuuluu kiinalaiselle.\nMutta kun soitto oli muuttunut vallan rääkyväksi, en enää malttanut\nmieltäni, vaan kiipesin matalan tiiliaidan yli naapurin puolelle.\n\nKävelin muina miehinä pihamaalla ja katselin kahta pientä palmua,\njotka siihen oli istutettu. Hetken kuluttua soitto taukosi, ja talosta\ntuli luokseni puolialaston vinosilmäinen kiinalainen kysyen, mitä minä\nteen siellä, sillä talo on hänen. Sanoin, etten tee talolle mitään,\ntulin vain kuuntelemaan soittoa ja kysyin, kuka se taiteilija on. Hän\nvastasi itse soittelevansa, poistui huoneeseen ja toi nähtäväkseni\npelitoosansa, yksirivisen harmonikan kahdella bassolla. Katselimme\nja koettelimme sitä. Sitten hän kysyi, osaanko minä soittaa. Olin\ntätä odottanutkin ja vastasin myöntävästi, jonka jälkeen istuimme\nportaille. — Kouluaikana Heikki Pappilanmäellä oli opettanut minulle\nvanhanaikaisen valssin, joka sopi hyvin pitkiin hengähdyksiin\nja fermaatteihin, ja sen soitin nyt tällä kiinalaisen koneella\ntarkoituksella vetää poikki palkeet.\n\nValssi oli se \"Morjensta Manta\": tim-tam-tam tim-tam-tam tim-tam-tam\ntiiiiii, ja aina tämän viimeisen tii vedin hyvin pitkään, mutta\nkun palkeet olivat tehdyt öljytystä kiinalaisesta paperista, en\näkäisimmälläkään nykäyksellä saanut bassoja eroon diskantista. Mutta\nsitten kun tuli se paikka: \"Vooi Maanta sun krimpsujas — —\", niin\nsilloin kuitenkin joku paikka ratkesi, sillä haitari rupesi nuuhkimaan.\nSenjälkeen tuli sieltä vain tim-puh-puh tim-puh-puh tim-puh-puh\npyyyyyyyh — —. Kiinalainen kuunteli ja otti sitten koneen pois sanoen,\nettä se meni rikki. Minä sanoin, ettei se rikki ole, mutta venttiili\nvain vuotaa, jonka jälkeen sanoin hyvästit ja menin kotiin. — Sinä\niltana ei siinä talossa kuitenkaan enää soitettu haitarilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAustraalian viisumia minulla ei vielä ollut, ja se oli täällä\nhankittava. Etsin siis pääpoliisiaseman passiosaston, jossa esitin\npassini pyytäen sitä viseerattavaksi.\n\nTiskin takana istui kaksi lyhyttä malajilaista nuorukaista\nvirkapuvuissa, takahuoneessa näkyi pöydän takana nuorehko\nenglantilainen. Ensimmäinen malaji otti passini, jonka viimeinen sivu\noli jo täynnä leimoja, ja tarkasteli sitä pitkään. Sitte teki hän\nkaikki matkan tarkoitusta koskevat kysymykset ja senjälkeen:\n\n\"Miksi ette ole aikaisemmin ottanut Austraalian viisumia?\"\n\n\"Siksi, etten ole ennen sitä tarvinnut.\"\n\n\"Miksi ette ottanut sitä Calcutassa?\"\n\n\"Siksi, että saan sen täälläkin.\"\n\nHän ojensi nyt passin sille toiselle malajille. — On kummallista\nkuinka virka saattaa nousta muutamien päähän, niinkuin limunaati sen\nentisen kuskipojan päähän. Tämäkin virkanuorukainen alkoi nyt kysellä\nniin paljon, että näkyy pitävän paikkansa sananlasku \"yksi hullu ehtii\nkysyä enemmän kuin yhdeksän viisasta vastata\", ja minä olin tässä aivan\nyksinäni viisaana.\n\nHän oli virallisen näköinen ja kysyi, mitä minä haluan. Sanoin,\nettä hänen pitäisi se tietää, kun on kaiken aikaa kuunnellut äsken\ntapahtunutta keskustelua. Hän otti paperia ja kirjoitti siihen minun\nhaluni. Sitten kysyi hän nimeäni. Sanoin sen, ja hän yritti kirjoittaa,\nmutta eihän siitä tullut mitään. Hän kysyi uudelleen, ja minä kehoitin\nkatsomaan passista sivulta 22, jossa se on englanninkielisellä\ntekstillä. Löytyi ja tuli paperille. \"Kotipaikka\".\n\n\"On, ja on myös passissa, parempi katsoa sieltä, niin ei tule\nkirjoitusvirheitä.\"\n\n\"Syntynyt?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Minä tarkoitan milloin.\"\n\n\"Se on myös passissa.\"\n\nNäin jatkui kuulustelua. Hän kyseli kaikki asiat, jotka se äskeinenkin\nkyselijä. Sanoin vastanneeni jo kaikkiin kysymyksiin, ja kysyipä\nhän mitä tahansa, aina käskin vaan katsomaan passista. Hän selasi\nasiakirjaa ja ihmetteli siinä olevien leimojen määrää, joten sanoikin:\n\n\"Mutta tämähän on täynnä jo.\"\n\n\"Kyllä sinne vielä Austraalian viisumi mahtuu.\"\n\nMutta sitten tuli tärkeä kysymys:\n\n\"Mitä te teette Austraaliassa?\"\n\n\"Olen sanomalehtireportteri.\"\n\n\"Mikä se on?\"\n\n\"Journalisti.\"\n\n\"Mitä sellaisella on tekemistä?\"\n\n\"Kirjoittaa.\"\n\n\"Mitä! Kirjoittaa! Mitä te kirjoitatte?\"\n\nÄkkäsin tehneeni virheen, — nyt hän luuli minua vähintäin\nbolseviikiksi. Täytyi muuttaa alaa:\n\n\"Kirjeitä siitä, kuinka kaupat menestyvät\", vastasin.\n\n\"Mitkä kaupat?\"\n\n\"Nahkakaupat.\"\n\n\"Kenelle te kirjoitatte?\"\n\n\"Suomen Nahkatehtaitten Osakeyhtiölle.\"\n\n\"Onko teillä kirjeitä siltä?\"\n\nVedin taskustani Suomen Nahkatehtaitten Keskus O.Y:n minulle osoittaman\nkirjeen.\n\nHän katseli kuorta ja tavaili. Kirjoitti sen myös paperiinsa.\n\n\"Ostatteko te nahkoja?\"\n\n\"Ostan.\"\n\nNyt seurasi pitkä keskustelu minun liikehommistani. Hän kyseli kenelle\nostan, keneltä ostan, minne minä ne lähetän, onko minulla rahaa maksaa,\nja niin poispäin, ja minä syötin hänelle pajunköyttä, minkä kerkisin.\nLopulta engelsmanni huusi takahuoneesta:\n\n\"Jättäkää passi tänne ja tulkaa kello 2 uudelleen.\"\n\nSanottuna aikana olin taas virastossa. Passini oli tiskillä, johon\nsen lähtiessäni olin pannut. Käskettiin istumaan. Istuin ja katselin,\nkuinka virkaherrat ekspedieerasivat toisia asiakkaita. Odotettuani noin\n10 minuuttia nousin kävelemään. Sitten se, jonka kanssa olin ensiksi\npuhellut, antoi passini takaisin neuvoen menemään rakennuksen toisessa\npäässä olevasta ovesta toiseen kerrokseen. Mennessäni katselin passia,\nmutta ei siihen oltu mitään lisätty, jos ei oltu vähennettykään.\nVirkanuorukaisen aamukuulustelussa kirjoittama paperi, jossa oli samat\ntiedot kuin passissa, ilman mitään muuta lausuntoa tai suositusta, oli\npistetty väliin. Kokeeksi työnsin sen taskuuni.\n\nEteisessä kysyi vahtimestari asiaani ja johti minut sitten jonkun\nsuuremman herran puheille. Tämä kyseli lyhyesti matkani tarkoitusta,\njonka jälkeen löi viisumileiman, kirjoitti nimensä, liimasi kolmen\ndollarin leimamerkin, jonka minä maksoin, ja niin oli asia selvä. Hän\nkäski mennä alakertaan, jotta passitiedot tulisivat rekisteriin, mutta\nsanoin jo käyneeni siellä.\n\n\"No, sitten ei muuta kuin päivää tai paria ennen lähtöänne käytte\nleimauttamassa passinne siellä, muuten ette pääse laivaan.\"\n\nSiinä se nyt oli. Niitten alakerran nuorukaisten ainoana tehtävänä\noli ottaa tiedot passista ja viedä ne rekisteriin. Koko se pitkä ja\nsikamainen kuulustelu, jonka olin saanut läpikäydä, oli yksinomaan\nheidän keksintöään virkaintonsa osoittamiseksi.\n\nTästä kiukustunut mielialani asettui kadulle tultuani sentään\nmelkoisesti, kun vastaani keskikatua pitkin tuli iloinen torvi- ja\npillimusiikki. Se tuli aika hamppua, niinkuin sotilasosasto nopeasti\nmarssien. Musiikin jälessä seurasi kirjava joukko, jota etäämpää\nkatsoen luulin hääjoukoksi. Pysähdyin katunurkkaukseen odottamaan, ja\nmikäs sieltä tuli? — Kiinalainen hautaussaatto. Mutta niin iloista\nhautaussaattoa en ole vielä eläissäni nähnyt. Näytti aivan siltä,\nkuin oikein riemulla vietäisiin vainajaa hautaan iloisina siitä,\nettä lopultakin ymmärsi ottaa ja kuolla. Ruumisarkku oli verhottu\nkorkealle kehykselle asetetulla vaaleanpunaisella vaatteella, hevoset\nsamoin vaaleanpunaisin nauhoin koristetut, ja koko hautaussaatto, joka\nseurasi autoilla jälessä, oli puettu joko vaaleanpunaiseen tai muuhun\nhelakkaan. Musiikki marssi repäisevää polskaa soittaen niin nopeasti\nkuin jaloistaan kykeni, jotta vaunuhevoset miltei puolihölkässä saivat\nseurata pysyäkseen kintereillä. — Tavat ne näkyvät olevan itekullakin.\n\nKiinalainen ruumisarkku on muuten mahtava kapine. Kävin\nruumisarkkutehdastakin katsomassa, se kun oli kadulla — taikka\noikeastaan vain varasto oli kadulla, itse tehdas kyllä toimi\nkäytävänviereisessä avonaisessa vajassa. Maalaus, puleeraus y.m.\nsellaiset hienommat työt suoritettiin sentään myös kadulla. Itse\narkku ei sinänsä herätä niin paljon huomiota kuin kansi, vaikka kyllä\nsenkin muotoa on vaikea määritellä, siinä kun on merkillisiä loivia\nkaarteita, jotka tekevät siitä epämuodostuman. Mutta kansi on jykevää\ntekoa, suurempi kuin itse arkku. — Jalkopäästä se on matalampi,\nnoin puolitoista korttelia aina arkun puoleen pituuteen, mutta\nsiitä se sitten nousee pääpuoleen ulottuen matkan yli itse arkun ja\nmuodostaen komeasti kaartuvan leveän harjan. Se on painava kapine ja\non luultavasti tehty näin jykeväksi sitävarten, että vainaja varmemmin\npysyisi sen alla.\n\nPuutavaroista puhuen mainitsen, että pohjoismaalaiset puulajit eivät\nkestä täällä minkään vertaa. Pienet muurahaiset, joita näkee joka\npaikassa huoneissa, nakertavat pehmeän kevätluston suihinsa ja lyhyessä\naikaa ei puusta ole kuin luuranko jälellä. On tuotu tänne huonekaluja\nEuroopasta, mutta pian ne ovat olleet raunioina. Teakpuu, mahonki\ny.m. troopilliset, kovat puulajit ovat ainoat, joista voi valmistaa\ntäälläkestäviä huonekaluja. Kiinalaisten ruumisarkut — vaikka ne tosin\neivät kuulu huonekaluihin — huomasin valmistetuiksi teakpuusta, minun\nhotellihuoneessani oli piironki mitä ihaninta mahonkia.\n\nMuuten se piironki — siitä tuli meille emännän kanssa pieni\nkabinettikysymys. Istuin aivan rauhallisena huoneessani\nkirjoittelemassa, kun sinne koputtamatta tulee kaksi mustapintaista\nkulia, nostavat tavarani piirongin päältä lattialle ja alkavat kantaa\ntätä arvokasta huonekalua ulos huoneestani.\n\n\"Selvä ryöstöyritys\", arvelin heti; asetin polvillani olleen\nkirjoituskoneen pöydälle ja hyökkäsin puolustamaan emännän omaisuutta.\nKulit äkkäsivät kuitenkin aikeeni, jättivät piirongin keskilattialle\nja pakenivat ovesta. Toista kerkisin lyömään, toista en kerinnyt kuin\npotkaista. Sitten raastoin piirongin entiselle paikalleen ja jatkoin\ntyötäni.\n\nHetken kuluttua tulee emäntä huoneeseeni puettuna pyyhinliinaan — sen\nenempää vaatetta ei siellä kotioloissa kukaan käytäkään — ja vähän\närtyneenä kysyy, miksi ei piironkia saanut viedä pois huoneestani,\nkoska kerran olin aamulla jo ajanut partani enkä siis enää tarvinnut\npeiliä. Peili ja piironki olivat ainoat koko siinä kerroksessa, ja nyt\nniitä tarvitsisi joku naishenkilö tukankampaamistaan varten, ja hänellä\nolisi hirveä kiire.\n\nTällaisen syyn takia suostuin mielelläni luovuttamaan\nylellisyyskapineeni, mutta — sanoin emännälle — luulin ryöstöyrityksen\nolevan kysymyksessä, kun en tuntenut asioita. Käskin lähettää\nkulit noutamaan sitä, mutta nämä eivät luvanneet enää tulla minun\nhuoneeseeni. Emännän kanssa kahden kannoimme sitten piirongin\nkäytävään, josta oven suljettuani kulit sen veivät tarvitsijalleen.\n\nMuuten en peiliä enää siinä kaupungissa tarvinnutkaan, sillä seuraavana\npäivänä otti moottorilaiva Siberg kuljettaakseen minut Bataviaan.\nSitäpaitsi olin Basrassa ollessani ostanut apteekista ruusunkukan\nkuvalla varustetun peilin. Siitä ei kyllä yhdellä kertaa näe koko\nnaamaansa, mutta parranajoon se hyvin soveltuu, kun minulla ei ole\npartaa muualla kuin leuassa, huulessa ja nenässä.\n\nNiinpä en asian johdosta kanna vihankaunaakaan emäntää kohtaan, ja jos\nvielä kerran joudun Singaporeen, niin samaan hotelliin otan asuntoni,\nsillä vaikka huoneessa ei sattuisikaan olemaan piironkia ja peiliä,\nniin tiedän ne sinne aina tarvittaessa saavani.\n\n\n\n\nJAAVALAISIA MAISEMIA.\n\n\nKun Buddhan kuoltua hänen ruumiinsa poltettiin, jaettiin tuhka\nkahdeksan kaupungin kesken, ja jokainen kaupunki sulki osuutensa\nvartavasten rakennettuun hautakammioon. Myöhemmin antoi kuningas Ashoka\navata seitsemän näistä kammioista ja nyt jaettiin vainajan tuhka\n84,000:een metalliuurnaan. Eihän siitä suurta hituista riittänyt näin\nmoneen astiaan, niin että luultavasti täytyi lisätä muutakin tuhkaa\njoukkoon, jotta se olisi joltakin näyttänyt, mutta joka tapauksessa oli\nmukana hiven pyhän Buddhankin maallista jäännöstä. Minne nyt vain uusi\nbuddhalainen siirtokunta perustettiin, sinne annettiin yksi tällainen\nuurna. Se haudattiin siirtokunnan alueelle, haudalle rakennettiin\ntemppeli tai muistomerkki ja paikkaa kunnioitettiin sitten niinkuin\nitsensä Buddhan hautaa.\n\nTällaiselle uurnahaudalle on myös Borobudurin temppelikolossi\nKeski-Jaavalla rakennettu. Olin Englannin Intiassa jo milteipä\nväsymykseen saakka katsellut temppeleitä, hautakammioita ja pagodeja,\nenkä tämän näkemisestä erikoisemmin perustanut, mutta kun mielipiteet\nsen arvosta olivat perin erilaiset, eikä matkaa Moentilan asemalta\nsinne tullut kuin 14 kilometriä, hyppäsin pois junasta ja päätin\naamukävelykseni taivaltaa jalan tuon matkan. Muutamat henkilöt\nnimittäin, joilta tiedustelin Jaavan nähtävyyksiä, sanoivat, että joka\non nähnyt British-Indian temppelit, hänelle ei Borobudur tarjoa mitään\nuutta tai mielenkiintoista. Käsiini joutunut matkailuopas taas väitti,\nettä Borobudur ihanuudessaan sivuuttaa järjestään kaikki British-Indian\nja Ranskan Indo-Kiinan temppelit.\n\nTämän viimeisen väitteen tiesin kyllä liioitelluksi ja perättömäksi,\nsillä Taj Mahalin temppeliä Agrassa ei sivuuta mikään käsin rakennettu\nmuistomerkki kyseessäolevalla alueella. Mutta kieltämättä täytyy\nsanoa, että ensikerran Borobudurin nähdessään kulkija vaistomaisesti\nseisahtuu sitä katselemaan, ja taas nousee mieleen tuo niin usein\ntoistunut kysymys: mitkä merkilliset voimat ovat saattaneet ihmiset\nkeskelle rauhallisia viljelyksiä kohottamaan tuollaisen mahdottoman\nkivikolossin, joka ei oikeastaan ole temppeli eikä hautapatsas,\nonhan vain jonkunmoinen voimannäyte aikalaisiltaan. Sillä kun sitten\nlähemmin tarkastelee tätä monumenttia, ei siinä huomaa mitään muuta\nkuin itsetiedotonta ylöspäinpyrkimistä. Kivikerros toisensa päälle\nvain, aina yhä korkeammalle, ja päämäärinä näyttää olleen yksinomaan\nyhtenäisen yleiskuvan aikaansaaminen. Sillä katselipa tätä kivirykelmää\nmiltä puolen tahansa, aina muodostavat sen ääriviivat säännöllisen\nympyränkaaren.\n\nKoko rakennuksen peruskuviona on neliö, jonka sivuilla olevat ulokkeet\nmuodostavat siitä sitten jonkunlaisen monikulmion. Näin kohoaa se kuusi\nkerrosta, joka kerrokseltaan yhä kaveten; sitten saavat kerrokset\nympyrän muodon, jollaisia on kolme päällekkäin, ja kaiken huippuna\non suuri, kellonmuotoinen laite. Siis verrattain yksinkertaisesti\nkokoonpantu rakennus. Mutta kun alkaa kiertää eri kerroksien\nkäytäviä, löytää sieltä tosiaan sellaista, mitä British-Indiassa ei\ntavannut. Jokaisen terrassin seinä on koristettu kiveen hakatuilla\nkorkokuvilla, mutta ne eivät ole sellaisia kuin esimerkiksi kaikille\ntutut egyptiläiset piirrokset, jäykkäpiirteisiä ja saman kaavan mukaan\nlaadittuja. Näissä on jokaisessa elämää, ne ovat luonnollisia, ja\nvaikka ihmisiä on kymmenittäin kuvattu samaan asentoon, on jokaisella\nkuitenkin oma ilmeensä ja erikoisuutensa, joka eroittaa sen muista.\nNiin on myös jalopeura jalopeuran näköinen, elefantti elefantin\nnäköinen, — ja sen kärsäkin kaartuu niin luonnollisen kauniisti, että\ntekisi mieli tarttua siihen käsin. Kaikki nämä korkokuvat esittävät\ntapauksia Buddhan elämästä sekä havitteluja tulevaisen elämän\nihanuuksista ja vaivoista. Osa niistä on vielä vallan selvittämättä,\nsillä kuvia valaisevat kirjoitukset ovat jollain tähän saakka\ntuntemattomalla sanskriitin murteella — seikka, joka osoittaa, että\nasianomainen taiteilija on ollut joko hindu tai sitten tullut vielä\nkauempaa, Tibetistä.\n\nTerrassien joka sivulla on seinässä syvennys, ja siinä\nluonnollisenkokoinen Buddhan kuva. Kaikkiaan karttuu tällaisia kuvia\nkoko rakennuksessa vähän päälle 400. Sellaisia pieniä Buddhan kuvia,\nmarkkinatavaraa, joita Rangoonin Suuressa pagodassa oli tuhansittain,\nei täällä tapaa ollenkaan. Mutta sensijaan, että burmalaiset kuvat\nolivat järjestään hiukan kömpelöjä, huomaa näissä taas enemmän\ntaiteellista makua, joskin jalat ovat vedetyt ristiin tavalla, joka ei\nole kenellekään kuolevaiselle mahdollista, — eikä ollut luultavasti\nBuddhallekaan. Kun buddhalaisten yliherruus vuonna 925 ajanlaskumme\nmukaan sortui Keski-Javassa ja muhamettilaiset ottivat vallan käsiinsä,\nhävittivät nämä uudet isännät kaiken, mikä muistutti buddhalaisuutta.\nKaukana rannikosta ja liikepaikoista sekä vuortenvälisessä\npiilopaikassaan sijaiten säilyi Borobudur kuitenkin viimeiseksi, ja\ntätä kallista aarrettaan säästääkseen peittivät buddhalaiset papit sen\nkokonaan mullalla ja istuttivat puita pitkin näin syntyneen kummun\nrinteitä. Kuusisataa vuotta pysyi muistomerkki täten haudattuna —\nvaikkakin perimätieto tiesi sen olemassaolosta — kunnes Napoleonin\naikana, jolloin englantilaiset omistivat saaren, silloinen kuvernööri\nkeksi sen ja antoi puhdistaa mullasta. Työ jäi kuitenkin kesken, ja\nvasta hollantilaisten aikana se saatettiin nykyiseen asuunsa.\n\nRakennuksen perustamisaikaa ei tiedetä, mutta korkokuvien selitysten\narvellaan olevan vuosikymmeneltä 850 e.Kr. Tuntuu tosiaan\nmerkilliseltä, että vaikka Jaavaa ovat tärisyttäneet niinhyvin\ntulivuorenpurkaukset kuin maanjäristykset, ei tämän korkean\nkivirykelmän liitoksissa huomaa hajoamisen merkkejä kuin harvoissa\npaikoin aivan ylimmillä terrasseilla.\n\nJaava on tuliperäinen maa. Olen laskenut siellä olevan 203 tulivuorta,\nmutta saattaa niitä olla enemmänkin. Kaksikymmentä on vielä käryämässä,\nja omituisin niistä, mitä minä näin, on mielestäni Bromo-vuori\nItä-Jaavassa.\n\nJo matka sinne Pasoeroeanin kaupungista — joka matka on viisainta\ntehdä ratsain, sillä ratsuja on halvalla aina vuokrattavissa, ja\nsilloin ei ole riippuvainen teistä — on kulkemisen arvoinen. Tie\njohtaa ensin laajojen maissivainioiden halki, ja sukeltautuu sitten\ncuasuarinametsään, jossa ääretön parvi apinoita on vastassa. Ne olivat\nniin kesyjä, että kun heittelin niille leivänpalasia tielle, muutamat\nhyppäsivät hevosen selkään vaatimaan lisää. Yksi oli niin ahmatti,\nettä otti palavan sikaarinpätkän kädestäni ja pisti sen sellaisenaan\nposkipussiinsa, vaikka minä kielsin. Taisi se kuitenkin hiukan polttaa,\nkoska hetken koetteli leukapieliään, mutta pois sitä ei otettu.\n\nTie kohosi koko matkan kohti ympäröiviä vuoria, joiden rinteillä olevat\nalkuasukkaiden majat näyttivät pääskysenpesiltä. Mitä mahdottomampiin\npaikkoihin niitä olikin rakennettu. Sitten loppui metsä, ja eteen\naukeni laaja kenttä, kuten alppiniitty. Nyt oli kuiva aika, ja useimmat\nkasvit olivat jo kukkineet, mutta vieläkin nautti silmä kentän\nväririkkaudesta. Sanovat, että sadeaikana väriloisto siellä on verraton.\n\nYhä jyrkemmin nousi tie, ilma muuttui oikein siedettäväksi ja taas\ntuli metsä eteen. Täällä olivat tientekijät valmistaneet matkailijalle\nyllätyksen. Tie johti näet jyrkänteelle, josta silmää kohtasi mitä\nihmeellisin näky. Syvällä alhaalla laaksossa — mitattu korkeus 1000\njalkaa — oli laaja hiekkakenttä, pituudeltaan kahdeksan ja leveydeltään\nviisi kilometriä. Keskeltä hiekkakenttää kohosi kartiomainen vuori,\njonka kraatterista pursui tyyneen ilmaan sankka, valkoinen höyrypilvi\nleviten hitaasti taivaalle. Siinä oli Bromo-tulivuori. Vuoren rinteet\nolivat hyvin säännöllisesti poimuuntuneet, ja koko vuori alkoi niin\njyrkästi sileästä hiekkakentästä, että näytti siltä kuin voisi sen\nnostaa siitä pois ja siirtää toiseen paikkaan. — Se oli näköala, jota\nkannatti katsella.\n\nPäästäkseen hiekkakentälle täytyi laskeutua alas satulasta, sillä sinne\njohtava polku oli paikoin aivan äkkijyrkkä. Mutta sitä tasaisempi\noli sitten hiekkakenttä. Se oli niin sileä kuin biljaardipöytä,\nei pienintäkään kuhmua tai syvennystä missään, jotta tuntui\nvallan uskomattomalta, ettei siinä olisi ihmiskäsi ollut mukana\ntasoittelemassa.\n\nKraatterin juurelle jätin hevosen ja läksin nousemaan erästä syvännettä\npitkin johtavaa polkua myöten huipulle. Taas tuli mieleeni lause,\nettä pitäisi katsella vuoria alhaalta, kirkkoja ulkoa ja ravintoloita\nsisältä, sillä suuta tuppasi kuivamaan. Mutta kyllä kiipeäminen vaivan\nmaksoikin. Säännöllisempää ja sileäseinäisempää kraatteria en vielä ole\nnähnyt. Sen syvyys oli runsaasti 150 metriä, pohjalta kohosi tupruten\nsakea höyrypilvi ja alhaalla olevista seinän halkeamista kuului kohina\nkuin äärettömän suuresta höyrykattilasta.\n\nOlin saapunut tulivuorelle otolliseen aikaan, jolloin se purki ilmoille\nsisuaan. Sillä on näet myös vuoksi- ja luodeaikansa ja saattaa kulua\nviikkoja, ettei kraatterista nouse kuin tuskin havaittava usva, ja\nsilloin ovat halkeamat kraatterin seinissä kuin mustia luolan aukkoja.\n\nPäivän kuumin aika oli käsissä, ja hevonen kuopi levottomana maata\npalatessani kraatterilta, sillä silläkin oli jano. En ruvennut hakemaan\nvesipaikkaa, vaan karautin poikki hiekkakentän tielle ja sitten\nlaskettelin täyttä ravia kohti apinametsää.\n\n\n\n\nBATAVIASSA.\n\n\n\"Idän kaupunkien kuningattaren\" nimellä oli Batavia tunnettu yli koko\nItämaiden noin 200 vuotta sitten. Mutta paikka oli epäterveellinen\neurooppalaisille, he siirtyivät vähitellen ylemmäs, sinne, missä\nnykyinen Batavia on. Aika ja maanjäristykset runtelivat sitä, ettei\nvanhasta Bataviasta ole enää paljonkaan jälellä. Sen kuudesta kirkosta\non vielä yksi pystyssä, vanha portugalilainen, toiset ovat sortuneet.\n\nItse kaupunki on varsin hauskan näköinen. Useiden mutkittelevien\nkanavien varsille rakennetut hollantilaismalliset talot ulottuvat aivan\nvesirajaan ja toisinaan vähän matkaa yli kanavankin, niitten takana\nkohoaa tuuhealatvaisia palmuja ja muita istutuksia; pihat ovat perin\npienet, mutta kodikkaat, ja aamusta iltaan pulikoi kanavien savisessa\nvedessä niin aikuisia kuin lapsia.\n\nMutta Vanhalla Batavialla on tarjottavana myös mielenkiintoisia\nhistoriallisia nähtävyyksiä. Muurin harjalla näkee kulkija\nrautapiikkiin isketyn valkoiseksi kalvenneen ihmisen pääkallon ja sen\nalla muurissa kirjoituksen:\n\n\"Pieter Erberveldin innoittavan muiston takia älköön tälle paikalle nyt\ntaikka koskaan istutettako tai rakennettako mitään. Batavia, 14 huhtik.\n1722.\" Juttu on seuraava:\n\nPieter Erberveld oli puoliverinen — isä eurooppalainen, äiti\njaavalainen — ja peri isältään suuren omaisuuden. Vuonna 1721\nväitetään hänen perustaneen alkuasukkaiden kanssa salaliiton, jonka\npäämääränä oli murhata kaikki eurooppalaiset ja asettaa hänet kaupungin\nhallitsijaksi. Kenraalikuvernööri Zwaardecroon sai asiasta kuitenkin\ntietää — joku alkuasukastyttö olisi muka ilmiantanut salaliiton - ja\nhän vangitutti salaliittolaiset, jotka telotettiin. Pieter Erberveld\nrevittiin hevosilla neljäksi kappaleeksi, ja pää pantiin piikkiin\nmuurinharjalle toisille pelotukseksi.\n\nJälestäpäin ovat historioitsijat kuitenkin väittäneet, että Pieter\nErberveld ei olisikaan ollut syyllinen rikokseen, vaan joutui hän\nkenraalikuvernöörin henkilökohtaisen vihan uhriksi, koska tämä\nhimoitsi hänen omaisuuttaan. Todistamatta kai on asia jäänyt,\nsillä muurinharjalla rautapiikissä on vielä Erberveldin pääkallo,\nja — sattumastako — muutamankymmenen metrin päässä muurista saman\nkenraalikuvernöörin hautapatsas. Niin että lähekkäin ovat riitapuolien\nmaalliset jäännökset joutuneet. Kylläkai siellä toisella puolen sopivat\nasiansakin. Mutta luulen vain, että jos vielä hyvin kauan pitävät sitä\nPieterin päätä, siellä muurilla, niin hän — jos nimittäin oli syyllinen\n— saa vielä korkealta paikaltaan katsella suunnitelmansa toteutuvan —\nainakin osittain.\n\nToinen Vanhan Batavian merkillisyyksistä on niin kutsuttu \"pyhä\nkanuuna\". Sen synnystä kulkee monenlaisia tarinoita kansan keskuudessa.\nErään kertomuksen mukaan olisivat alkuasukkaat vallanneet sen Itäintian\nKomppanian ensimmäiseltä kenraalikuvernööriltä tämän taistellessa heitä\nvastaan. Mitään varmuutta ei näihin kertomuksiin ole saatu, ja tykki\nitse puolestaan sanoo perärenkaassaan, että \"ex me ipsa renata sum\"\neli \"itsestäni olen syntynyt.\" — Tykki on jykevää kaliiperia, ja sen\nperä muovailtu nyrkin muotoiseksi, jossa peukalo on pistetty etu- ja\nkeskisormen väliin.\n\nTykin kuuluisuus johtuu seuraavasta tarinasta: Erään\nalkuasukaspäällikön avioliitto oli lapseton, eivätkä epäjumalat\nauttaneet hartaista rukouksista huolimatta. Kerran sitten sattui\npäällikön rouva istumaan tälle tykille — ja tuli siunatuksi. Siitä\nlähtien ovat alkuasukkaat pitäneet kanuunaa pyhänä, ja juhlapäivinä\ntuovat he sille uhrilahjoja, kuten kukkia, paperisia päivänvarjoja\ny.m., niin että se miltei peittyy lahjojen paljouteen. Nytkin oli sen\nkahden puolen paperikukkia aivan paksunaan. — Mutta eivät ainoastaan\nalkuasukkaat, vaan myöskin valkoihoiset naiset uskovat tykin\nihmeitätekevään voimaan. Eräs kahvilanomistajatar kertoi heidänkin\nkäyvän siellä lahjoineen yhtä hartaasti kuin alkuasukkaiden.\n\nToinenkin tarina liittyy tähän tykkiin. Bantamin piirikunnassa\nLänsi-Jaavalla on toinen samanlainen tykki. Se on miehille erikoisen\npyhä kapine, ja he kantavat lahjojaan sen ympärille. On nimittäin\nennustettu, että se, joka saattaa nämä kaksi tykkiä yhteen paikkaan,\nkaataa Hollannin mahdin Jaavalla ja vapauttaa alkuasukkaat vieraasta\nikeestä. — Sitä minä vain ihmettelen, ettei kukaan ole valjastanut\nhärkiä tykin eteen ja kulettanut sitä Bataviaan, — siinähän olisi\nkuninkaanpaikka heti tiedossa.\n\nNykyinen, uusi Batavia on mahdottoman laaja, sillä maanjäristyksien\ntakia kaikki talot ovat yksikerroksisia. Siinäkin hotellissa, jossa\nasuin, oli 8 eri rakennusta, ja tämä yksi hotelli otti niinmuodoin jo\nmelkoisen maa-alan haltuunsa. Mutta kulkuneuvot ovat myös hyvät. Juna\nkulkee — pitkin katuja — läpi kaupungin joka kymmenes minuutti, ja\ntaksat ovat halvat. Sitten on raitioteitä, autobusseja ja tavallisia\nautoja tuhkatiheään. Ja batavialaiset ovat jo niin tottuneet näihin\npitkiin matkoihin, ettei 10 km. matka tunnu heistä miltään. Sitäpaitsi\nmiltei kaikilla eurooppalaisilla on omat autot, joten, he ovat\nmatkoista riippumattomia. Kadut ovat Bataviassa erinomaisen hyvät,\nkuten yleensä näissä etelän kaupungeissa, mutta katukäytäviä ei ole\nollenkaan — tai jos on, ei siinä mahdu kävelemään, sillä se on niin\nkapea — ja tehtykin vain näön vuoksi.\n\nErikoisen viehätyksen Batavialle antavat kanavat, joita risteilee\npitkin kaupunkia. Ne ovat batavialaisten elämä, ja niissä he\npulikoivat päivät päästään. Siellä pestään pyykit, siellä kalastetaan\nheittoverkoilla, ja niitten varsilla vietetään kaikki joutilas aika.\nMuita huvimatkoja ei alkuasukas kaipaakaan.\n\nVaikkei minua kukaan sinne kehoittanutkaan, niin sanon kuitenkin\nomasta puolestani, että minä en ainakaan ilman pakkoa menisi niihin\nkanaviin uimaan, sillä eräässäkin paikassa, sulkulaitteen yläpuolella,\njossa vesi oli vallan seisovaa, oli uinti täydessä käynnissä, vaikka\nvedenpinnalla uiskenteli kaksi mätänevää kananraatoa ynnä paljon muuta\nsellaista, josta ei enää saanut selkoa, mitä se oli ollut.\n\nErikoinen nähtävyys on myös akvarium. Se on mitä monipuolisimmin\nvarustettu, ja siellä saa nähdä lajirikkaan kokoelman ihmeellisen\nvärisiä ja muotoisia etelämeren kaloja ja merenpohjaeläimiä. En\nniistä tuntenut kuin pari yksilöä, niin outoja kaikki olivat, eikä\ntarkoituksenkaan ole ryhtyä niitä selostamaan, mutta sen sanon\nkuitenkin, että oli siellä ahvenenkin näköinen kala.\n\nKiinalaisten paljous Bataviassa ihmetyttää. Niitä näkee joka paikassa,\nheidän kauppojaan on joka nurkassa, ja he myyvät halvalla. Siellä on\nuseita rikkaita kiinalaisia, miljonäärejäkin, ja he auttavat yhä uusia\njalkeille. Suurin osa Batavian kaupasta lieneekin jo kiinalaisten\nkäsissä.\n\nSuomella on myös konsuli siellä. Hän asuu Mentengin huvilakaupungissa,\nkymmenisen kilometriä Bataviasta. Sieltä löysin konsulaatin kilven\nhauskan huvilan seinästä ja sinne menin lukemaan suomalaisia\nsanomalehtiä.\n\nKonsuli on perin innostunut Suomesta, vaikkei ole koskaan siellä ollut\nja sanoi, että tekisi mielellään reklaamia Suomen hyväksi Jaavalla,\nmutta ei ole materiaalia, ainehistoa. Sanoi usean kyllä luvanneen\nlähettää valokuvia ja saksan- tai englanninkielisiä kirjoituksia, jotka\nhän sitten kääntäisi hollanninkielelle ja julkaisisi, mutta lupauksiin\novat kaikki jääneet. Senjälkeen kun sai konsulaatin kilven ja lipun,\nei ole Suomesta kuulunut mitään. Pyysin häneltä sitten suomalaisia\nsanomalehtiä, mutta niitä ei ollut. Konsuli sanoi, että kun hän ei\nymmärrä suomea, ei hän ole viitsinyt tilata lehtiäkään.\n\nTämä oli minulle melkoinen pettymys, mutta ymmärsin varsin hyvin, ettei\nhän halunnut tilata lehtiä, joita ei ymmärrä. Palkkaahan hänellä ei\nollut penniäkään enempää kuin edustusrahojakaan; se on vain sellainen\nkunniavirka, jossa itse saa kustantaa edustukset, konttorihuoneen ja\nmitä muuta aina tarvitaan.\n\nOlisikohan liikaa, jos hallituksen puolesta tällaisille palkattomille\nkonsuleille lähetettäisiin ilmaiseksi joku suomalainen sanomalehti\nja kuvalehti. He tuntisivat silloin olevansa niinkuin vakituisessa\nkanssakäymisessä maan kanssa, jota he edustavat, ja näkisivät, että\nheitä muistetaan muulloinkin eikä vain silloin kun heille lähetetään\nkilpi, lippu ja valtakirja. Ja silloin saisi kuukausia maailmankolkkia\nkiertänyt kulkijakin konsulaatissa poiketessaan vilkaista kotimaan\nuutisia.\n\n\n\n\nJAAVALAISIA LIIKKEITÄ JA VIRASTOJA.\n\n\nOlen aikaisemmin kertonut siitä, miten eurooppalaisen on vaikeata\nsaada paikkaa tai hankkia liikesuhteita hollantilaisessa Intiassa.\nTiedustelin konsuliltamme, jonka arvelin tuntevan kaikki sikäläiset\nmahdollisuudet, usean eri tavaralajin vientimahdollisuuksia Suomeen,\nmutta hän väitti, että ostajalla itsellään täytyy olla täällä mukanaan\nkäteistä kapitaalia ainakin kaksi miljoonaa markkaa, silloin voi jotain\ntehdä. Sellainen muualla maailmassa yleisesti käytetty tapa, että\nmyyjä toimittaa sovitun tavaran laivaan, josta ostaja tiedon saatuaan\nsuorittaa hinnan pankin välityksellä, ei täällä kuulemma menettele\nollenkaan. Täytyy itse ostaa ja itse lähettää, silloin voi ansaita.\n\nEn tiedä, ovatko täkäläiset sitten niin epäluottavaisia ja\nepäluotettavia, kuten muuan sourabajalainen minulle kertoi, ettei\nvallan rehellinen peli onnistu eikä kannata.\n\nAinakin erinäisissä liikkeissä näytti vallitsevan melkoinen hämäännys,\nvai johtuiko se sitten tahdonpuutteesta ja tietämättömyydestä.\nEsimerkiksi suurimman laivayhtiön \"Koninklijke Paketvaart Maatschappij\"\nkonttoreissa. Sen pääkonttori on Bataviassa, ja jo kuukautta ennen\nAustraalian-laivan lähtöä menin sieltä tilaamaan itselleni matkalipun\nja tiedustelin toisen luokan hintaa.\n\nKaksi herraa tarkasteli kotvan papereitaan ja vastasivat:\n\n\"Ei ole yhtään vapaata paikkaa.\"\n\n\"Eikö ensimmäisessäkään?\"\n\n\"Ei, on aivan mahdotonta.\"\n\n\"Antakaa sitten yksi kolmannen luokan lippu.\"\n\n\"Ei siinä olekaan kolmatta luokkaa\", sanoi halveksuvasti tärkeämmän\nnäköinen herroista.\n\nKerjäsin päästä mukaan kansimatkustajana, jos sellaista luokkaa olisi,\nmutta virkamies melkein suuttui sellaisesta ehdotuksestakin.\n\nViikkoa ennen laivan lähtöä satuin Sourabajassa kulkemaan saman yhtiön\nsikäläisen haarakonttorin ohi ja poikkesin sinnekin vielä kysymään,\nsattuisiko olemaan yhtään vapaata paikkaa. Ja niitähän oli paljonkin.\nToinen luokka oli myyty loppuun, mutta ensimmäisessä ja kolmannessa\noli tilaa vielä runsaasti. Ostin lipun kolmanteen luokkaan ja sain\npaikan erääseen kahdenkymmenenkuuden hengen hyttiin. Sitä väenpaljoutta\nkonttorissa kyllä vähän minulle pelottelivat, mutta sanoin ennenkin\nasuneeni kasarmissa.\n\nKun sitten läksimme matkalle ja löysin hyttini, ei siellä ollut kuin\nkaksi matkustajaa. Kolmisin saimme pitää hallussamme koko suuren hytin\ntuolla 15-päiväisellä matkalla; ja minä kun olisin tilanahtauden\ntakia jäänyt pois matkasta, jos heti uskoin laivayhtiön pääkonttorin\nilmoitusta.\n\nTällä kertaa ei tullut sellaista kahnausta kuin aikaisemmin\nSingaporesta lähtiessäni eräällä toisella saman yhtiön laivalla.\nOlin ostanut matkatoimistosta toisen luokan paikan ja maksanut siitä\ntaksanmukaiset 43 guilderiä. Konttorissa käskivät mennä laivan purserin\npuheille, hän osoittaisi minulle sitten hytin, ja niin teinkin.\n\nPurseri kuitenkin tiukkasi minulta hytin numeroa, mutta selitin juuri\nhäneltä tulleeni sitä pyytämään. Hän sanoi, että toisessa luokassa ei\nole yhtään vapaata paikkaa, ainoastaan ensimmäisessä, mutta lisämaksua\nvastaan. Toinen purseri seisoi vieressä ja sanoi, että kyllä paikkoja\nvielä on toisessakin, mutta ensimmäinen purseri työnsi hänet syrjään\nsanoen itsekin hoitavansa tämän asian. En luvannut maksaa enää mitään\nja pyysin saada matkustaa kolmannessa luokassa toisen luokan hinnalla.\nMutta ei, hän tahtoi nyt järjestää asian omalla tavallaan. Minä käskin\nkulin viedä tavarani laiturille ja läksin pois. Purseri tuli vielä\nlaivan portaille jälessäni, mutta minä sanoin, etten matkusta tällä\nlaivalla enää ollenkaan ja jäin odottamaan seuraavaa laivaa.\n\nVirastoissa, sen vähän kuin niissä jouduin käymään, oli sentään\nhavaitakseni toisenlainen järjestys.\n\nJokaisen Hollannin Intiaan saapujan tulee suorittaa 100 guilderiä\nmaihinnousurahoja, ja peritään summa jo laivassa. Jos poistuu maasta,\nennenkuin kuusi kuukautta on kulunut, saa rahansa takaisin, muussa\ntapauksessa jää se valtiolle.\n\nNäin mekin maksoimme veromme, ja sitten piti mennä n.s.\nsiirtolaistoimistoon kaukana satama-altaan toisella puolen. Olin ainoa\nulkolainen toisessa luokassa, joka jäin Bataviaan. Kolmannen luokan\nmatkustajia oli paljon, enimmäkseen kiinalaisia, heidän tavaroittensa\ntarkastus kesti kauan, ja heidät vietiin toimistoon proomulla. Minun\ntavaroitani ei ihmeekseni tarkastettu ollenkaan, vaikka olin kuullut,\nettä tulli täällä olisi ankara. Myöhemmin kuulin turisteja kohdeltavan\nhyvin suopeasti tullissa ja tarkastuksen supistuvan vain liituviivan\nvetämiseen kapsäkinsyrjään.\n\nNyt hankki se laivassa käynyt rahojen nostaja minulle ponin ja antoi\npoliisin oppaakseni siirtolaistoimistoon. Poliisi seurasi polkupyörällä\nheti jälessäni, joten kulkumme aamutyhjillä kaduilla oli komeaa.\nSiirtolaistoimistossa hallitsi virallisen näköinen herra, siellä\ntapahtui passintarkastus, ja siellä otettiin kaikki tarpeelliset\ntiedot miehestä, kysyttiin muun muassa, missä hotellissa aion asua.\nMinulle oli laivassa erästä ehdotettu, ja ilmoitinkin sen, mutta\ntarkastaja sanoi tietävänsä paremman, koska tämä mainitsemani hotelli\noli kiinalainen. Ilmoitin, mitä aion maksaa huoneesta, ja nyt alkoi\nhän soitella puhelimella. Kolmesta paikasta tiedusteltiin hintoja,\nmutta kaikissa oli kallista. Lopuksi soitti hän siihen tietämääni\nkiinalaiseen hotelliin, ja sieltä sain haluamallani hinnalla huoneen.\n\nSitten arveli hän, että lienee parasta, jos saan heti maksamani\nmaihinnousurahat takaisin, koska lähtiessäni Intiasta säästyisin\npaljolta vaivannäöltä niitä periessäni. Kiitin tarjouksesta, ja hän\nsoitti heti poliisipäällikölle, jolle tällaiset asiat kuuluvat. Sain\nheti kutsun tulla sinne.\n\nMinulle hankittiin taas auto, ja kuskille annettiin määräys minne ajaa.\nHetkisen keskusteltuamme poliisipäällikön kanssa sain 100 guilderiäni\ntakaisin sekä oleskelulupatodistuksen, joka piti kysyttäessä näyttää\nja poislähtiessä antaa takaisin. Kukaan ei sitä koskaan kuitenkaan\nkysynyt, ja taskussani se on vieläkin.\n\nNäin olin siis näiden viranomaisten avustuksella säästynyt paljosta\nvaivasta, joka aina aiheutuu matkustajalle vieraaseen maahan tullessa.\n\nEräässä toisessa virastossa ei minua onnestanut yhtä hyvin. Suomen\nkonsuli Bataviassa kehoitti Djockjan ohi matkustaessani poikkeamaan\nsulttaanin linnassa, sillä se on kuuluisa nähtävyys. Sinne voi saada\npääsyn joka perjantaina, mutta lupa on henkilökohtaisesti haettava\nresidentiltä, joka on korkein herra ja määrää yli sulttaaninkin. Koska\nkonsuli oli henkilökohtainen tuttava residentin kanssa, antoi hän\nmukaani residentille ojennettavan kirjallisen suosituksen.\n\nKun matkani sopi torstaiaamuna kulkemaan Djockjan kautta, pysähdyinkin\nsinne siksi päiväksi ja menin puolenpäivän korvissa residentin\nvirastoon pyytämään pääsylupaa palatsiin. Ensin kysyin ovenvartijalta,\nja hän osoitti minut eräälle ovelle. Huoneessa istui kaksi\nherraa, joten tiedustelin, kumpiko heistä on residentti. Ei ollut\nkumpikaan, vaan minut neuvottiin toiseen huoneeseen, jossa tapasin\ntukevanpuoleisen naiskirjurin. Hän selitti, ettei tämä ole residentin\nistuntopaikka ollenkaan, ja saattoi minut portaille, josta kädellään\nosoitti viistoon puiston yli näkyvälle, valkoiselle kivitalolle, muita\nkomeammalle.\n\nSiellä kuulin, että tämä on postikonttori. Kysyin, olisiko residentti\nsiellä edes käymäsiltään, vaan ei ollut. Neuvoivat menemään residentin\nasuntoon, joka sijaitsee lähellä virastoa. Poliisi tuli vielä\nnäyttämään kadunnurkkaan saakka, mistä ovesta pitää mennä sisään.\n\nResidenttiä en tavannut kotonaan, vaan sanottiin hänen olevan\nvirastossa, jonne ovenvahdin pyysin minua saattamaan, että varmasti\ntulisin oikeaan paikkaan. Hän saattoi minut samaan paikkaan, jossa\nkaikkein ensiksi olin käynyt, ja kiertokäyntiä jatkui ovelta ovelle,\nmutta tuloksetta. Lopulta joku adjutantti tiesi ilmoittaa, että\nresidentti tulee viiden minuutin kuluttua allekirjoittamaan muutamia\nasiakirjoja, ja jos haluan odottaa, voin istua siellä. Sanoin\nodottavani ja jäin istumaan osoitettuun huoneeseen.\n\nIstuin ainakin puolen tuntia, mutta sitten jo pitkästyin ja menin\nkäytävään katsomaan. Koko virkakunta oli lähdössä päivälliselle, sillä\nkello oli 1. Kysyin eräältä, eikö residentti tulekaan.\n\n\"Kyllä hän oli täällä, mutta lähti 10 minuuttia sitten.\"\n\nTiedustelin, miksei minulle ilmoitettu mitään hänen saapumisestaan,\nvaan annettiin istua siellä yksinäisessä huoneessa, mutta tämä mies\nei tiennyt mitään koko asiasta. Etsin käsiini sitä, joka oli minua\nkehoittanut odottamaan, mutta hän oli jo mennyt ruualle.\n\nNiin minua harmitti, että hiki tippui. Nyt jäi sulttaanin palatsi\nnäkemättä, sillä residentti ei miehen tietämän mukaan enää tule\nvirastoon sinä päivänä, — ja tuskinpa olisin uutta tapaamisyritystäkään\nenää viitsinyt tehdä. Otin ensimmäisen ponin ja lönkyttelin kuumuudesta\nmiltei hehkuvaa asfalttia myöten takaisin hotelliini.\n\nEn kuitenkaan ole tarvinnut katua, etten saanut tehdä residentin ja\nsulttaanin tuttavuutta. Istuin päivällisen jälkeen huoneeni pihalle\nantavassa pilttuussa, jonkalainen kuuluu joka huoneeseen, ollen osa\nkoko rakennuksen pituisesta kuistista, ja viereisistään vain niin\nkorkealla lautaseinällä erotettu, ettei näe yli naapurin puolelle.\nKaksi mukavaa korituolia, joissa voi maata, sekä pöytä kuuluu\njoka kuistiin, ja siellä on päivähelteellä viileämpi lojua kuin\ntukahuttavassa huoneessa.\n\nKuistilleni tuli pituiseni mies ja alkoi jutella kuin vanhalle\ntuttavalle. Olimme päivällisellä istuneet vierekkäisissä pöydissä. Hän\nkysyi, mitä minä kirjoitan, ja minä taas puolestani tiedustelin hänen\nvointiaan ja edesottamisiaan. Hän kertoi omistavansa eläinsirkuksen,\njoka paraikaa näyttelee Bandoengissa. Hän itse on tullut vain\njärjestelemään uusia näyttelypaikkoja, kun lähtee huomenna Sumatralle\nkäärmeenpyydystykseen. Siellä tehdään paraikaa uusia maanteitä, ja\ntöitä johtava insinööri on ilmoittanut niillä main liikkuvan runsaasti\nkäärmeitä. Sentakia olikin hän hankkinut mukaansa erään taitavan\nkäärmeenpyydystäjän ja kesyttäjän, entisen eläintarhanhoitajan, joka\njo viikko sitten lähti Sumatralle hankkimaan alkuasukkaita apumiehiksi\njahdilla sekä rakentamaan pyydyksiä.\n\nInnostuin asiasta ja pyysin saada seurata mukana. Sanoin, ettei\nminulla kyllä ole kivääriä eikä muutakaan ampuma-asetta ja kysyin,\neikö hän tietäisi, mistä saisin lainata, mutta hän sanoi, ettei siellä\nkivääriä käytetä, sillä he tarvitsevat vain eläviä käärmeitä. Vaikka —\nlisäsi hän — voisihan sellainen hätävarjelukseksi olla hyvä olemassa,\nmutta hän ei tunne näitä tämän puolen ihmisiä, kun on aivan outo\npaikkakunnalla. — Päätin lähteä ilman kivääriä; ei suinkaan se käärme\nnyt minua ensimäiseksi syö.\n\nSovimme, että aamulla lähdemme ensimäisellä junalla Bataviaan, jossa\nhuomenna vielä kerkiämme Sumatran laivaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo Burmassa ja Malajalla olin ihmetellyt kiinalaista vaikutusta ja\nheidän levenemistään, mutta vasta Sundasaarilla menivät kaikki entiset\nmaantietoni sekaisin. Olin luullut tapaavani siellä malajilaisia ja\nhollantilaisia, mutta missä vähänkin liikettä oli viljemmälti, siellä\nvallitsivat myös kiinalaiset markkinoita, — järjestään joka alalla.\nHeitä vilisee joka paikassa, he ovat kaikki sukua toisilleen kuin\nSimolan porsaat, ja he ovat kaikissa asioissa yhteistoiminnassa.\n\nSyyt tähän ovat monetkin, juttu on perin tärkeä poliittinen kysymys,\nenkä sitä kykene selvittämään kuin muutamalla esimerkillä.\n\nTapa vaatii, että eurooppalaisen liikemiehen tulee elää kolonioissa\nhienosti, voidakseen ylimalkaan oleskella siellä; minkäänlainen\n\"keskisääty\" ei tule kysymykseen, vaan aina on esiinnyttävä korkeimman\nluokan vaatimusten mukaan. Niinollen, jos esimerkiksi jonkun onnistuu\nsaada virka tai muu paikka 300 guilderin kuukausipalkalla, täytyy hänen\nelää, niinkuin saisi 500 guilderiä, ja 600 g:n (lähes 10,000 Smk:n)\nnauttijan menojen tulee nousta 900:aan guilderiin. Asunnon, ruuan ynnä\nmuun esiintymisen suhteen on vaatimus ankara.\n\nJos saa luottaa erään sangen tunnetun sourabajalaisen kertomuksiin, ei\nvallan puhtailla papereilla Euroopasta tulijalla ole Hollannin Intiassa\nsuuriakaan paikansaantimahdollisuuksia. En halua tässä hänen juttujaan\ntoistaa, mutta niin hän vain väitti ja todisti myös väitöksensä useilla\nesimerkeillä, että päästäkseen täällä huomattavaan asemaan, täytyy\nolla istunut vankilassa jonkun aikaa ja sitäpaitsi tehdä esimerkiksi\npankinryöstö.\n\nJos joku hyvillä aikomuksilla ja suosituksilla saapuu tänne Euroopasta\nilman \"tropiikkiansioita\", on hänen aivan mahdotonta saada luottoa\nliikettään varten. Mutta menipäs kiinalainen pyytämään, niin heti lähti\ntavaraa kolmen kuukauden maksuajalla. Hän vuokraa katuviereltä muutaman\nneliömetrin suuruisen kaupan, myy käteisellä ja spekuleeraa rahoilla\naina kolme kuukautta kerrallaan. Jos voittaa, niin maksaa, ja kaikki on\nhyvin, jos hän taas häviää, tekee hän vararikon ja menee seuraavalla\nviikolla toisen tukkukauppiaan luo pyytämään luottoa. Jos luotto\nkielletään, ilmoittavat kaikki kiinalaiset kundit, että he eivät osta\nenää mitään siltä tukkumyyjältä, ja hänen on pakko myöntyä.\n\nTuntunee kenties uskomattomalta, että heillä olisi näin hyvin\njärjestetty yhteistoiminta, mutta siitä on tuore esimerkki muuan\nkummitustaloksi kutsuttu keskeneräinen rakennus Blaoerankadun varrella\nSourabajassa.\n\nEräs eurooppalainen yhtymä päätti rakentaa ensiluokkaisen hotellin\nsanotun kadun varrelle ja sai jo yhden rakennuksen miltei valmiiksi.\nTäällä kun ei kuitenkaan voi maanjäristyksien takia rakentaa kuin\nyksikerroksisia taloja, olisi yhtiön suunnitelman mukaan täytynyt\nhävittää joukko kiinalaiskioskeja katuviereltä, sillä kaikki hotelliin\nkuuluvat rakennukset vaativat koko korttelin. Siihen eivät kiinalaiset\ntaas suostuneet, ja kun hotellin päärakennus oli jo niin valmiina,\nettä siellä asuttiin ja tarjoiltiin ruokaa, alkoi siellä kummitella.\nJokaisen sieltä pimeän aikaan poistuvan vaatteet töhriintyivät, niihin\ntuli joko savea tai muuta tuoksuvampaa ainetta. — Kiinalaiset vahtivat\nnäet kaiket illat hotellin nurkissa ja heittelivät likaa sielläkävijäin\nvaatteille.\n\nEräs, jonka puku oli jo kolme kertaa liattu, päätti ottaa asiasta\nselvän ja kiersi pimeää muurin viertä hotellin edustalle. Kaksi\ntöhrijää hän sai kiinni ja löi kummankin tiedottomaksi, mutta sai\nseuraavana päivänä kutsun tulla poliisilaitokseen, sillä toinen\nlyödyistä oli ollut — poliisi. Tutkittaessa kävi selville, että\nkiinalaiset olivat palkanneet tämän poliisinkin kummitusjoukkoonsa\nlikaamaan ihmisten vaatteita.\n\nViranomaiset eivät puuttuneet millään tavoin asiaan, ja ihmiset\nrupesivat karttamaan hotellia. Muutamassa kuukaudessa se teki vararikon\nuhrattuaan jo siihen mennessä 78,000 guilderiä yritykseen. Rakennukset\njäivät autioiksi, ja senjälkeen kiinalaiset valtasivat ne omiksi\nasunnoikseen.\n\nEurooppalaisen kauppiaan, jolla ei ole suuria pääomia käytettävänään,\non vallan mahdotonta kilpailla kiinalaisen kanssa. Kun kiinalainen\nvuokraa kaksi metriä leveän kaupan katuviereltä, ei hän tarvitse\nmitään muuta asuntoa. Siinä hän asuu ja nukkuu koko perheineen. Hän\nsyö äärettömän halvalla kiinalaisessa katuruokalassa, jonkalaisia\novat katuvieret täynnä. Kun hän rikastuu, ei hänen ole pakko muuttaa\nulkonaisia elintapojaan. Hänellä saattaa olla loistoauto, jolla hän\ntekee huvimatkoja vuoristoon, mutta hän asuu yhä samassa putkassaan\nja syö yhtä halvalla kadulta kuten ennenkin, sillä hän tietää, ettei\nhienoimmastakaan ravintolasta saa kymmenen kertaa kalliimmalla\nhinnalla suulleen soveliaampaa ravintoa. Hänen ei koskaan tarvitse\npukeutua smokingiin tai frakkiin, sillä hän voi esiintyä joka paikassa\nsamankuosisena.\n\nKun sitävastoin eurooppalainen perustaa kaupan tai muuten rupeaa\nharjoittamaan jotain liikettä, on ensimmäinen ehto, että hänen\ntulee asua hienosti, syödä hienosti ja juoda hienosti. Ei tule\nkysymykseenkään, että hän poikkeaisi kiinalaiseen katuravintolaan,\nhän menettäisi maineensa, kundinsa ja ystävänsä samana hetkenä. Hänen\ntäytyy käyttää vain eurooppalaisia ravintoloita, joissa, mikäli olen\nhuomannut, ei saa juuri kummempaa ruokaa kuin kiinalaisissakaan, mutta\nhinnat ovat korkeita. Samanlaista riisiä ja sitkeitä lihapalasia\nniissäkin tarjotaan kuin kiinalaisissa katuravintoloissa.\n\nEurooppalaiset itse ovat tämän järjestelmän keksineet. Sama henkilö,\njoka Berliinissä nauttii — ja on suurimman osan ijästään nauttinut\n— ateriansa kaikkein halvimmassa Ayschingerissä, ei vahingossakaan\npoikkeaisi täällä kiinalaiseen ravintolaan, sillä tapa vaatii näyttää,\nettä hän on korkeampaa rotua ja halveksii kiinalaista. Kiinalaiset\ntälle nauravat, mutta he tietävät myös, että siinä on heidän valttinsa.\nOlen istunut kymmenissä kiinalaisissa ravintoloissa ja jutellut heidän\nkanssaan asiasta. Hollannin Intian kiinalaiset nimittäin katsovat\nvalkoihoista varsin suopeasti, ja ainoastaan yhden, kerran on minulta\nkielletty tarjoilu kiinalaisessa ravintolassa, kun luulivat minua\nenglantilaiseksi. Vasta selvitettyäni sukuperäni, muuttui kohtelu perin\nystävälliseksi, ja tarjoilu oli vapaa.\n\nKiinalaisten mielestä kuuluvat nämä saaret — kuten eräskin\nminulle sanoi — enää vain näennäisesti Hollannille. \"He ovat jo\ntosiasiallisesti valloittaneet ne, virallinen puoli on kuitenkin vielä\nepäselvä\". Kun Filippiinit ovat sentään niin lähellä ja brittiläiset\nalusmaat taas aivan ympärillä, ymmärtää helposti, että saaliilla on\nmuitakin ottajia, ja siitä johtuu kiinalaisten englantilaisviha — joka\ntosin kyllä ei täällä ole saanut alkuaan, vaan on importeerattu tänne\nMalajan niemimaalta.\n\nTäällä oli joku vuosi sitten eräs hollantilais-saksalainen\nsanomalehtimies ja kirjoitti näistä asioista, mutta palattuaan\nuudelleen Jaavalle, olivat eurooppalaiset vähällä lynkata hänet, koska\nhän oli liian suoraan kertonut asioista. Täällä on näet liikemiehiä\n— ja kuuleman mukaan myös virkamiehiäkin, joiden entisyys enempää\nkuin nykyinen elämäkään ei siedä vähintäkään penkomista. Onhan\njokaisen maailmaakiertäneen ihmisen elämässä sellaisia kohtia, jotka\nmielellään unohtaa tai salaa yleisöltä, mutta täällä ne tuntuvat olevan\narkaluontoisempia kuin muualla — vaikka jokainen täkäläinen ne kyllä\ntuntee.\n\nOlen kiertänyt näitä saaria jonkunverran ja joutunut monen valkoihoisen\nkanssa tekemisiin, mutta se minun täytyy sanoa, että perin harvoin\ntarvitsee uskoa heidän puheisiinsa. He ovat erinomaisen ystävällisiä\nja lupaavat paljon, mutta siihen ne jäävät sitten niinkuin Onkelin\nlupaukset. Kerron vain pari esimerkkiä:\n\nOlin Bataviassa erään henkilön luona virallisella käynnillä, ja hän\nvalitti, ettei voinut pyytää minua päivälliselle, koska rouvansa oli\nsairas. Sitävastoin kutsui hän minut seuraavana päivänä aamiaiselle ja\nmääräsi tarkan kellonajan, jolloin minun pitäisi saapua.\n\nSanottuna aikana saavuinkin hänen luokseen. Olin ottanut auton\nkaupungista, ajanut sinne vievän, lähes kymmenen kilometrin matkan,\nmaksanut kalliin kyydin ja lähettänyt auton pois, koska katsoin\ntarpeettomaksi pitää autoa siellä odottamassa koko aamiaisaikaa.\n\nIsäntä kuitenkin ensi töikseen kysyi, miksi olin lähettänyt auton pois,\nsamalla tiedustellen, oliko minulla niin pitkäaikaista asiaa, ettei\nauto voinut odottaa. Sanoin tulleeni hänen kutsunsa perustella ja\naikovani kutsun loputtua mennä jalkaisin kaupunkiin. — Aamiaisesta ei\npuhuttu kuitenkaan mitään, ja hetken kuluttua alkoi isäntä vilkuilla\nkelloon. Kysyin, oliko hänellä tärkeitä kiireitä, ja hän sanoi, että\njuuri nyt tarvitsisi poistua eräälle liikeasialle. Poistuimme yhdessä,\nmutta kun ryhdyin valokuvaamaan muutamia maisemia, oli hänellä aikaa\nseurata mukanani tunnin verran ja seistä mallina - vaikka hänestä otin\nmelkein kaikki kuvat \"tyhjälle\" filmille.\n\nMainitsen vielä toisenkin samantapaisen tapauksen. Eräänä aamupäivänä\nminulle esitettiin Sourabajan lahtihuoneen johtaja, joka kuultuaan,\nettä olen julkisen sanan palveluksessa, halusi näyttää uudenaikaista\nlahtihuonettaan, jotta tekisin siitä reklaamia eli mainosta maailmalle,\nja pyysi senvuoksi saapumaan sinne huomenna kello 12, jolloin\ntoimitettaisiin suurenpuoleinen lahtaus. Minä kun olen monta vuotta\nasunut lahtihuoneen lähellä, jotapaitsi minua itseänikin on kutsuttu\nlahtariksi, en ollut erikoisemman innostunut asiaan. Mukanaolleet kaksi\nkaupunkilaista sanoivat kuitenkin, että se on kyllä näkemisen arvoinen\npaikka, ja he tulisivat myös mukaan. Niin suostuin, ja päätimme saapua\nlahtihuoneelle huomenna täsmälleen kello 12. — Johtaja lupasi vielä\nlahjoittaa minulle sisiliskonnahkaisen rahapussin muistoksi käynnistäni.\n\nSenlisäksi hän illalla puhelimitse tiedusteli hotellista, saavummeko\nvarmasti, jonka lupasimme tehdä.\n\nSeuraavana päivänä otimme sitten auton, sillä lahtihuone sijaitsee\naivan kaupungin laidassa, joten matkaa karttui viitisen kilometriä,\nja saavuimme paikalle sovittuna aikana. Johtajaa ei siellä kuitenkaan\nollut, ja saimme kuulla, ettei hän sinä päivänä saavukaan. Halusimme\nkuitenkin nähdä lahtauksen, mutta sanottiin, ettei sinä päivänä\ntoimiteta myöskään mitään lahtausta.\n\nSelitimme johtajan kutsuneen meidät vartavasten katsomaan suurta\nlahtausta, joka tänään toimitettaisiin, mutta vahtimestari sanoi, että\njohtaja on erehtynyt päivästä, sillä suuri lahtaus toimitetaan vasta\nhuomenna.\n\nAjoimme takaisin kaupunkiin, enkä senjälkeen johtajaa enää tavannut, ja\nsaamatta jäi myös se sisiliskonnahkainen rahapussi.\n\nMitä siihen reklaamintekoon sitten, jota johtaja halusi tehtäväksi,\ntulee, niin mainitsen, että lahtihuone on hyvin ajanmukainen —\nulkopuolelta nimittäin, sisällä kun emme joutuneet käymään muuta kuin\nvahtimestarin huoneessa. Se on melko suuri rakennus, valkoiseksi\nrapattu ja siistinnäköinen.\n\nMutta näiden erehdyksien suhteen — jotka ovat aivan jokapäiväisiä —\nsanon, että kiinalainen vaanii nurkan takana ja panee ne kaikki korvan\ntaakse. Ja jos kaikkialla on samanlaista kuin muutamassa päivässä\nkerkisin näkemään, niin melkeinpä voin ennustaa, että kymmenen vuoden\npäästä kulettaa kiinalainen kaikki hollantilaisen Intian eurooppalaiset\ntälle samalle lahtihuoneelle.\n\n\n\n\nSOURABAJAN \"JALOMPI ROTU\".\n\n\nSourabajassakin voi saada asunnon kohtuullisella hinnalla, jos vain\njaksaa tarpeeksi kauan etsiä. Minä olin Bataviassa ollessani Suomen\nkonsulilta pyytänyt matkani varrella olevien kaikkein halvimpain\nkulkuvälineitten ohjeet samoinkuin halvimpain hotellien osoitteet\nja saanutkin pitkän luettelon niistä. Luettelo hukkui kyllä matkan\nvarrella, mutta Sourabajaan tullessani sen taas löysin ja ajoin suoraan\nkonsulin osoittamaan hotelliin.\n\nHotelli ei kuitenkaan ollut minulle aivan sovelias, sillä se oli\nhienoimpia Sourabajan hotelleista, jossa hinnat olivat noin kolme\nkertaa pariisilaisia korkeammat. Sitäpaitsi luki seinällä selvästi,\nettä \"miksis tänne tulit, eikä sinulla ole häävaatteita\", sillä\njulkipano määräsi päivällispuvuksi smokingin. — Myöhemmin kuulin siellä\nkyllä ruokailtavan ilman kaulustakin.\n\nKonsulin antama lista suositteli erästä toistakin hotellia, jonne nyt\najoin, ja se näyttikin jonkun verran siivottomammalta, mutta hinnat\nolivat vieläkin ylöttömät, joten istuin taas ponin kärryihin ja ajelin\nedelleen.\n\nYhden ponin ajoimme aivan kuitiksi, ennenkuin löysimme sellaisen\nhotellin, joka ei velvoittanut asukasta syömään enempää kuin\npukeutumaankaan. Senverran sentään ovenpieleen naulattu ilmoitus\nrajoitti muuten varsin vapaata elämää, että \"pahoja rouvia ei saa pitää\nhuoneissa\", kuten hollanninkielisen ilmoituksen vajavaisella taidollani\nkäänsin suomeksi.\n\nHotelli sijaitsi lähellä sirkusta, ja siitä kai johtui asukkaiden\nkansallinen kirjavuus. Muistellessani eri huoneiden asukkaita oli niitä\nseuraavasti: kaksi jaappanilaista, tshekkoslovakki, austraalialainen,\nhollantilainen, itävaltalainen, puolalainen, kaksi kiinalaista,\npreussilainen, kaksi ryssää. Näistä kuului sirkukseen vain kolmasosa,\njaappanilaiset tietysti poisluettuina, sillä sellainen sirkus, jossa\non jaappanilaisia akrobaatteja tai muita klovneja, tekee ensimäisellä\nviikolla vararikon. Kukaan kiinalainen ei mene sellaiseen sirkukseen,\nja heistä kuitenkin riippuu koko sirkuksen menestys.\n\nHotellin isäntä itse oli müncheniläinen, painoi 130 kiloa, ja muuten\nsangen mukiinmenevä mies. Hän halveksi Sourabajaa ja ihaili Calcuttaa,\njossa oli pitänyt hotellia muutamia vuosia sitten. Sinne hän halusi\ntakaisin, mutta kun kysyin, miksi hän ei mene sinne, sain vain\nmurheellisen päänpudistuksen vastaukseksi.\n\nKun saavuin hotelliin, istui koko eurooppalainen yleisö sisäpihan\nkuistilla pelaamassa pokeria. Saatuani huoneasiani järjestykseen,\nläksin kiertomatkalle kaupungille ja palasin vasta illalla. Peliseurue\nistui edelleen kuten lähtiessäni — paitsi että puheensävy oli\nhuomattavasti entistään korkeampi. Tunnin verran katselin heidän\npeliään ja sitten menin nukkumaan, sillä aamulla piti minun jo varhain\nlähteä matkalle.\n\nKolmen päivän kuluttua palasin perin hikisenä ja hiekkaisena ja menin\nsuoraan kylpyhuoneeseen ottaakseni vesiryöpyn niskaani. Kylpyhuone\noli sisäpihalla, ja sen kuistilla istui sama pokeriseurue aivan kuin\nlähtiessäni, vaikka isäntä tuntui olevan riitaisella tuulella. Hän\nväitti, että se tshekkoslovakialainen oli varastanut häneltä 50 senttiä\npöydästä, ja juuri kuistille tullessani näin isännän heittävän kaikki\nrahansa nurkkaan. Slovakki laski rahansa ja sanoi, että hänellä on\njuuri niinkuin pitääkin, mutta isäntä hyökkäsi tuoliltaan käyden\nmolemmin käsin tämän joukosta kaikkein pienimmän kurkkuun. Tämä otti\nminun luonnolleni, kun ei kukaan — vaikka viereisellä tuolilla istui\npoliisikomisaariokin — puuttunut asiaan, ja niin hyppäsin väliin.\nKiersin käsivarteni isännän kaulan ympäri ja pitelin häntä siksi,\nkunnes slovakki oli päässyt pakoon, ja sitten istuin tyhjälle tuolille.\n\nIsäntä katseli hetken ympärilleen, sitten hän huomasi minut.\nSadankolmenkymmenen kilon painollaan hyppäsi hän päälleni niinkuin\nhypätään uimaan, ja tuoli, takanani ollut kallis jaappanilainen\ntupakkapöytä ynnä minä sorruimme hänen alleen niinkuin pärekori.\nSelviydyttyämme siitä jatkoi hän hyökkäyksiään ja ainakin kymmenen\nkertaa koetti nyrkillään lyödä minua joka kerta kuitenkin kaatuen.\nKerkisin siinä välillä kysymään komisaariolta, mitä minun pitäisi\ntekemän, ja hän käski lyömään, koska se olisi opiksi isännälle, mutta\nkun hän oli muuten ollut perin ystävällinen minulle, jätin hänen\nnaamansa ennalleen ja pakenin omaan huoneeseeni, jonne heti seurasivat\nkomisaario, sirkustirehtööri ja slovakki. Siellä kuulin, että nämä\ntällaiset kohtaukset ovat isännälle tavallisia, koska hänellä on\n\"tropiikkikoleera\". Tiedustelin, mikä se sellainen tauti on, mutta he\nvain naureskelivat ja sanoivat, että kyllä sen vielä näette.\n\nKymmenen minuutin kuluttua tuli isäntä huoneeseeni ja kysyi, olisiko\nhän tehnyt jotain levottomuutta. Kuultuaan asian, pyysi hän niinkuin\nsovitukseksi meidät seuraavana päivänä päivälliselle klubille, sillä\nhänen keittiömestarinsa ei ymmärrä sianpäästä mitään, — hän kun halusi\ntarjota meille oikeata eurooppalaista ruokaa, sianpäätä.\n\nSeuraavana aamuna oli isäntä juhlapuvussa. Kaulaan saakka napitettu\ntakki, hyvinprässätyt housut yllään ja kiiltävän uusi olkihattu\npäässään kulki hän huoneesta toiseen kutsumassa päivällisvieraita\nulkona odottavaan autoon. Ohimennen huomautti hän minulle, että voisin\nvetää pitkät housut jalkaani, sillä tavallisesti käytin vain noin\nkorttelin pituisia housuja.\n\nSianpää ei ollut vielä valmiiksi paistettu, joten isäntä odotusajaksi\ntilasi hollantilaista olutta, joka oli halvempaa kuin saksalainen,\njota hän itse möi hotellissaan ja alkoi pelata noppaa klubin isännän\nkanssa. Kun hän oli juonut noin kolme pullollista olutta, sattui joku\nkommellus pelissä, ja silloin näin, mitä \"tropiikkikoleera\" on. —\nEnsin kehoitti hän meitä seuraamaan mukanaan pois klubilta, mutta me\nsanoimme odottavamme sitä sianpääpäivällistä. Hän sanoi, että sen saa\nsyödä itsekukin, missä haluaa, ja pilkkoi löytämänsä biljardisauvan\nhellapuiksi. Sitten sai hän käsiinsä uuden olkihattunsa ja poistui\nkuistille. Ovelta hän kuitenkin kääntyi takaisin, otti olkihatun\npäästään ja löi pari kertaa nyrkkinsä sen läpi, niin että se tuli\nvallan pohjattomaksi. Senjälkeen repi hän sen niin pieniin siekaleihin,\nkuin hatun yleensä voi repiä, ja heitteli palaset biljardipöydälle.\nPää edellä hän sitten hyppäsi portaitten edessä odottavaan autoon,\nmutta tuli heti toisesta sivusta ulos ja hetkisen töllisteltyään\njuuri keskitaivaalta paistavaa aurinkoa, tilasi lentokoneen. Sitä ei\nkukaan voinut hänelle toimittaa, ja kymmenisen minuuttia portailla\nmurehdittuaan tuli hän takaisin huoneeseen, suudellen klubin isäntää\nikäänkuin anteeksiannoksi. Hän olisi luultavasti suudellut meitä\nkaikkia, mutta kun sirkuksen \"simpanssi\" löi häntä huulille heti\nensi yrityksellä, ei hän lähestynyt meitä toisiakaan. Samalla saapui\nmyös tilattu ja luvattu sianpää, — ne olivat muuten siansorkkia\n— ja niin loppui kaikkinainen riita aterian aikana monisanaiseen\nyhteisymmärrykseen, eikä isäntä sinä päivänä enää saanut uutta\nkohtausta.\n\nKlubilla oltaessa oli sirkustirehtööri kutsunut koko seurueen illaksi\nsirkukseen. Austraaliasta oli juuri saapunut hänelle uutta väkeä, ja\nniitä sieti katsella.\n\nIllalla sitten istuimmekin koko seurue meille varatuilla\n\"aitiopaikoilla\". Nämä aitiopaikat olivat yksinomaan \"ylhäisöä\"\nvarten, sinne ei rahvaalle myyty lippuja ollenkaan. Koko penkkiyleisö\noli pääasiallisesti kiinalaista, muunvärillisiä näki vain harvassa.\nKiinalaisen yleisön kustannuksella nämä sirkukset muuten kuuluvat\nelävänkin, alkuasukkailta kertyy vain mitättömän vähän tuloja.\n\nEsitykset olivat yleensä samanlaisia kuin ne sirkuksissa ovat.\nEihän tietysti tästä sirkuksesta voi puhuakaan samana päivänä kuin\nesimerkiksi Berliinin sirkus Busch'ista, mutta nythän olimmekin\nJavalla, eikä keneltäkään saa vaatia mahdottomia. Erikoisesti täytyy\nminun mainita, että klovnit olivat huonoja, sillä vaikka ohjelma\nolisikin köyhä, tuovat hyvät klovnit siihen aivankuin uusia numeroita\nja saavat ihmiset hyvälle tuulelle. Vaikka tuntuipa tämä yleisö ulvovan\nnäittenkin esityksille. — Niinkuin sanoin, ei saa vaatia liikoja.\n\nErikoisena vetonumerona näytti olevan ohjelmassa mainittu automobiilin\nja polkupyörien arvonta. Areenalle tuotiin Oakland-auto ja kolme\npolkupyörää. Täyden huoneen lippumääräisestä arpakorista vedettiin\nsitten kullekin arvottavalle esineelle yksi lippu, huudettiin sen\nnumero, ja kenen piletissä oli vastaava numero, oli voittaja.\nPolkupyörät tai ainakin osa niistä tavallisesti meni, mutta auto ei\nkoskaan. Aina oli niin, että sennumeroinen piletti ei ollut mennyt\nkaupaksi, se oli vielä lippukassassa, tai jos se oli myyty, ei\nomistajaa kuitenkaan löytynyt.\n\nIstuessamme aitiossa alkoi tshekkoslovakki jutella minulle kahden\nkesken. Hän kertoi kauheita juttuja hotellimme isännästä ja hänen\nmenneisyydestään, moitti isäntää maailman kehnoimmaksi ihmiseksi\nkehoittaen karttamaan hänen seuraansakin, sitten kiitti hän minua eilen\nillalla pokeripöydässä sattuneessa välikohtauksessa osoittamastani\nnoopelista käytöksestä ja pyysi minua huomenna kello 12 päivälliselle\nhuoneeseensa, jonne hän aina tilaa ateriansa. Kiitin tästä\nerinomaisesta ystävällisyydestä ja lupasin saapua, eihän matkaa ollut\nkuin toiselta verannalta toiselle.\n\nSeuraavana päivänä kello 12 koputin sitten hänen ovelleen, mutta kun\nei kukaan vastannut, avasin oven ja astuin sisään. Slovakki makasi\nmoskiittoverkon alla sikeässä unessa, ja pöydällä oli ruuantähteitä.\n\nHerätin hänet ja kysyin, missä se päivällinen on. Hän karisteli unet\nsilmistään, selitti sitten olleensa niin nälkäinen jo kello 11 aikaan,\nettä oli tilannut päivällisensä silloin ja syönyt sen. Minä kiitin\nkutsusta vielä kerran ja menin sitte kiinalaisen luo syömään. Sillä\nkiinalainen ei nuku Javalla, vaan valvoo ja odottaa etsikkoaikaansa.\n\nPalasin kiinalaiselta päivälliseltäni noin tunnin kuluttua ja päätin\nottaa kylvyn, kun helle oli ylen rasittava. Isäntä istui sisäpihan\nverannalla aterioimassa ja pyysi minua seurakseen. Sanoin jo syöneeni\nkiinalaisen luona, joskaan en täydellisesti, joten istuin pöytäänsä\ntoiselle aterialle. Isännällä oli nähtävästi jo kolmas olutpullo\nmenossa, sillä naamansa punotti kovasti.\n\nHän sanoi, ettei voinut ymmärtää, minne aivan uusi olkihattunsa on\njoutunut; hän on etsinyt sitä joka paikasta, mutta ei löydä mistään.\nKysyin, eikö hän muista eilistä siansorkkapäivällistä klubilla. Kyllä\nhän sen muisti, mutta mitäs sillä on tekemistä hänen olkihattunsa\nkanssa. Kerroin hänelle, mitä yhteyttä näillä kahdella käsitteellä\nsaattoi olla, jonka jälkeen hän kuin helpoituksesta huoahti:\n\n\"No se nyt ainakin on hyvä, ettei se ole hukassa.\" Hän alkoi sitten\nkertoilla yhtä ja toista hotellinsa asukkaista luetellen heidän\nansioitaan, ja mikäli puheissaan oli yhtään perää, olivat nämä\njärjestään kaikki Euroopasta lähtiessään polttaneet sillat takanaan,\njoten sinne ei ollut enää yrittämistä. Lopuksi hän vielä huomautti,\nettä hän ei millään tavoin tahdo sanoa pahaa hotellivieraistaan,\nmutta viisainta olisi kuitenkin pitää huoneen ovi aina poissaollessa\nsuljettuna. Sen kyllä olin tehnyt käskemättäkin, ja täällä se näytti\nolleen varsin tarpeen, kuten myöhemmin tulin huomaamaan.\n\nAterian jälkeen raukaisi häntä kovasti, ja hän sulkeutui huoneeseensa\nlevolle. Minä menin samoin omaani, mutta heti jälessäni tuli\nsinne toinen niistä sirkusryssistä ja pyysi, että kirjoittaisin\nsaksankielisen anomuksen poliisideparttementtiin, jotta hän saisi\npidennettyä oleskeluaikaa, kun hänen laivansa lähtee vasta kahden\nviikon kuluttua. Hikoiltuani tuokion sain anomuksen laadituksi, eikä\nsiitä puuttunut muuta kuin allekirjoitus. Mutta se oli vaikea tehtävä.\nKirjoitettuani hänelle nimensä mallin, sai hän väännetyksi vähän\nsamantapaisia koukeroita anomukseen, joka nyt oli valmis jätettäväksi\nasianomaiseen paikkaan. Sitten kysyi hän, enkö lainaisi hänelle 2\nguilderiä, kun hän saa rahaa poliisidepartementista vasta huomenna.\nAnomuksessa oli nimittäin pyydetty myös rahallista avustusta. Sanoin\nrahojeni olevan myös kohtapuoleen vallan renonssissa eikä niistä riitä\nlainattavaksi, ja lähden jo ylihuomenna pois, jotapaitsi sen huomenna\nsaatavan poliisidepartementin avustuksen laita lienee niin ja näin, kun\nei sinne vielä ole jätetty anomustakaan; mutta hänhän voisi lainata\njoltakin täälläasuvalta, joka joutaa odottamaan.\n\nEn kerinnyt vielä lukita ovea hänen jälkeensä, kun huoneeseeni\nastui koputtamatta hotellissa asuva puolalainen. Hän katseli hetken\nympärilleen, kysyi, mitä minä hommaan, ja kävi sitten sänkyyni\npitkälleen. — Pieni esittely lienee ensin tarpeen. Hän oli jo\nkeski-ijän sivuttanut mies, kertoi Saksassa ja Puolassa olleensa\nkapellimestarina — muuten virka, jonka useimmat tapaamani henkilöt\nomaksuivat entiseksi toimekseen. — Sitten hän ei kertonut sen\nenempää elämästään muuta kuin että tuli tänne, ja on nyt jonkun\norkesterin palveluksessa, mutta ei sanonut, mitä instrumenttia osaa\nsoittaa. Isäntä tiesi sen ja kertoi hänen elättävän itseään nuotteja\njäljentämällä, ja olinkin pari kertaa nähnyt hänen istuvan huoneensa\nkuistilla nuottipinkka ja mustepullo edessään.\n\nTämä oli nyt jo ainakin neljäs kerta kolmen päivän aikana, kun hän tuli\nhuoneeseeni ja kävi sänkyyni ettoneelle. Viime käynnilläni olin tehnyt\nasiaa kaupungille ja maininnut siitä hänelle. Hän sanoi odottavansa\nminua huoneessani, mutta minä sanoin, että hän voi yhtä hyvin odottaa\nomassa huoneessaan, sillä minä panen oven lukkoon. Nyt tein saman\ntempun ja sain hänet siten poistumaan.\n\nTuli viimeinen päivä, jonka vietin näillä saarilla ja valmistausin\nlähtemään laivalle. Tavarani olivat pakatut ja lukitut, mutta istuuduin\nvielä kirjoittamaan erästä kirjettä. Puolalainen seisoi vieressä ja\nkatseli — hän lupasi muuten tulla saattamaan laivalaiturille. Silloin\ntuli tilaamani auto, minä nakkasin täytekynäni pöydälle ja kiiruhdin\nmaksamaan isännälle laskuni puolalaisen jäädessä huoneeseeni. Kun\nhetken kuluttua palasin, oli puolalainen hävinnyt ja täytekynäni\nsamoin. Sanoin asiasta isännälle, ja etsimme koko hotellin, mutta\npuolalaista ei löytynyt kaikkein yksityisimmästäkään osastosta, hän\noli kuin poispuhallettu maan päältä. — Luuleeko kukaan, että hän tuli\nlaivalle ottamaan jäähyväisiä?\n\nMyös isäntä ja itävaltalainen yliluutnantti olivat useampaan kertaan\npyytämättäni tai kehoittamattani luvanneet tulla kanssani vähän\najelemaan ja saattamaan minua laivalaiturille — sinne oli näet 4\nkilometrin matka. Mutta kun lähtiessäni kävin huomauttamassa, että\nautossa on kyllä tilaa, jos haluavat tulla, niin he kohteliaasti\npyysivät anteeksi, että heillä on pokeri juuri alussaan, eikä sitä voi\nmillään keskeyttää. Minä annoin mielelläni anteeksi.\n\nKaiken näkemäni perusteella en voi muuta kuin todeta, etten missään\nsiirtomaissa ole nähnyt niin paljon valkoisen rodun roska-ainesta kun\nHollannin Intiassa. He ovat suoraan sanoen kaikki joko enemmän tai\nvähemmän hulluja. Minun siellä ollessani tuli eräs aivan ratkihulluksi\nja oli vietävä sairaalaan. Ja syyt tähän ovat varsin helposti\nlöydettävissä: useimpien mieltä näyttää painavan menneisyys, ilmasto\non myrkyllisen kuuma, ja kolmanneksi viljellään viinaksia vallan\ntuhottomasti.\n\n\n\n\nSEKALAISIA KOKEMUKSIA JAAVALLA.\n\n\nMiltei kaikki päiväntasaajan seutujen hotellit ovat samalla\ntäysihoitoloita, joissa ei saa asua, ellei myöskin nauti talon\ntrahtamenttia. Sikäläiset ruuat olivat kuitenkin meikäläiselle vatsalle\nliian väkeviä ja höystettyjä, joten pääasiassa elin krapukannalla\nkatuvierusravintoloitten varassa. Olisihan eurooppalaisissa hotelleissa\nsaanut vaikka minkäkaltaisia ruokalajeja, mutta kun minulla ei ollut\nfrakkia matkassani, enkä muutenkaan luonnoltani sovellu kaikenlaisiin\netiketteihin, pysyttelin jonkunlaisessa omavaraistaloudessa, ja siten\npääsin parhaiten tutustumaan alkuasukkaiden tapoihin.\n\nNäissä lämpöisissä maissa käypikin tutustuminen kanssaihmisiin paljon\nmutkattomammin kuin meillä. Ei siellä tarvita mitään esittelyjä, juttu\nalotetaan ilman muuta murjottelematta, kuten vanhan kaverin kanssa\nainakin, eikä edeskäypien avulla kauttarantojen oteta selville, kuka\nmikin on, vaan kysytään sellaiset asiat suoraan asianomaiselta.\n\nSitäpaitsi oli mukanani esineitä, joiden näkeminen sai vilkkaat\netelämaalaiset vieläkin uteliaammiksi. Olihan minulla sekä valokuvaus-\nettä kirjoituskone, ja varsinkin viimeksimainittu herätti huomiota.\nSe oli värillisten mielestä parempi kuin mikään ministeriaali- tai\ndiplomaattipassi, eikä ainoastaan värillisten, mutta myös valkoisten.\nLaivoilla esimerkiksi nautin kirjoituskoneeni perusteella suurempia\noikeuksia kuin mihin matkalippuni velvoitti — paitsi italialaisella\nUmbrialaivalla. Mutta puhunkin nyt vain tropiikeista.\n\nEtelämerien laivojen kapteenithan näkevät valkoisissa matkustajissaan\nvain äveriäitä turisteja, jotka nauttivat kaikkien tuhlaamaa\nkunnioitusta joko tittelinsä tai rahojensa perusteella. Kun nyt\ntällainen musta rumilus, jota passissa mainitaan valkoihoiseksi,\nsaapuu laivaan, kävelee siellä ympäri, katselee laivaa sekä ihmisiä,\nja varhain sekä myöhään naputtelee kirjoituskoneellaan kenellekään\nkäsittämättömiä historioita, niin laivan komennuskunta alkaa parin\npäivän kuluttua aavistaa, että tässä on joku tärkeä henkilö, ja nyt\nhän varsin varmasti kirjoittaa arvosteluja laivan huushollista ja\nkustakin laivan upseerista erikseen. Joka otaksuma ei muuten ole\nollenkaan väärä. Tämän perusteella minuakin katsottiin joko peläten\ntai kunnioittaen ja kohdeltiin paremmin kuin saman luokan muita\nkanssamatkustajia. Tämän johdosta neuvoisin jokaista etelämaille\nlähtevää matkustajaa ottamaan mukaansa jonkun kirjoituskonerämän ja\nnakuttelemaan sillä vaikkapa vain yhtä kirjainta. Eivät sikäläiset\nihmiset siitä kuitenkaan mitään ymmärrä, mutta moraalinen vaikutus on\nvaltava.\n\nIstuin Bataviassa hotellini varjoisalla kuistilla hetki jälkeen\naamiaisen odottelemassa erästä konsulia, joka oli luvannut saapua minua\ntapaamaan niihin aikoihin. Visiittiä varten olin käynyt kyselemässä\nwhiskyn hintoja eri kaupoista. Eurooppalaisen liikkeessä maksoi\nse 45 markkaa, kiinalaisen nurkkakaupassa 35. Jokainen arvannee,\nkummassako tavaratalossa tein ostokseni. — Tämän seikan mainitsin vain\nselvittääkseni, miksi kiinalainen kauppias menestyy Jaavalla hyvin ja\nvähitellen tappaa valkoiset kilpailijansa.\n\nKonsuli sattui viivähtämään, ja jouten ollessani aloin\nkirjoituskoneellani nakutella jonkunlaista promemoriata viime päivien\nelämyksistä. Silloin tuli luokseni pari malajilaista nuorukaista ja\nistuivat pöytääni alkaen keskustelun. Ensiksi he kysyivät, kuka ja\nminkäarvoinen herra minä olen, ja mitä minä kirjoitan.\n\nOlisin hyvinkin voinut selittää olevani esimerkiksi Suomen\nraittiusministeri, mutta kun kirjoituskoneeni vieressä kuistin\npöydällä oli jo aloitettu, vastamainittu kiinalaiselta ostamani\nJohnny Walker, sanoin oikean ammattini ja kerroin lähteneeni\nmatkoille tutustuakseni muitten maitten ammattitovereihin\nsikäläisissä valtionviroissa, erikoisesti tiedustellakseni heidän\ntoimeentulomahdollisuuksiaan. Olin nimittäin kokemuksestani saanut\nsen käsityksen, että Suomen valtionmetsänhoitajien virat ovat\nsuunnilleen samanluontoisia kuin Sweitsin hallituksen jäsenien paikat\n— siis kunniavirkoja, joiden haltijoille maksetaan vain näennäinen\npalkka, sellaisena pienenä hätäapulisänä tälle maamme tuottavimman\nelinkeinon huoltajavirkakunnalle. Kerroin myös, että kotimaani\nvaltion metsiä hoitaessani minun alunperäinen lukuvelkataakkani\noli vajaassa kymmenessä vuodessa kasvanut kaksitoistakertaiseksi,\nkoska isänmaallisena kansalaisena minun täytyi valmistaa uusiakin\nkansalaisia, ja heidän ruokkimiseensa, vaatetukseensa ja\nkouluutukseensa kului enemmän kuin valtio antoi minulle velkojeni\nlyhennykseksi. Puhumattakaan omakohtaisesta vaatimattomasta elämästäni.\n\nKaikella kunnioituksella kertoilin näistä isänmaatani koskevista\nasioista uusille ystävälleni millään tavoin koettamatta sortaa\ntai halventaa meikäläistä lainlaatijakuntaa. Olihan edessäni\npöydällä vasta-avattu whiskypullo, ja minulta kysyttiin miltei\nheti ensimmäiseksi, kuinka uskallan pitää sellaista kapinetta\npöydälläni ja nauttia sellaisia aineksia, joiden käyttelemisestä\nkotimaani laki määrää saman rangaistuksen kuin joissakin tapauksissa\nvaikeammanpuoleisista murhista.\n\nHuomasin joutuneeni asiantuntijain pariin ja tiedustelin, olivatko\nhe kenties jälessäni lähetettyjä hengenhaistajia, mutta toinen\nesittäytyi heti medisiinariksi ja toinen taas polyteikkariksi. Kun olen\nkummankin virkakunnan kanssa elänyt koko ikäni sovinnossa, karkoitin\nepämiellyttävät ajatukset mielestäni ja kysyin, saisinko tarjota heille\nsodasekoituksen.\n\nSilloin sain kuulla paikkakunnan oloja kuvaavan selostuksen, ja se oli\nmielestäni siksi merkillinen, että juttelen näiden uusien ystävieni\npuhelut.\n\nOlisin tarjonnut heille samanlaisen grogilasin kuin itsellänikin oli\nedessäni pöydällä, mutta he sanoivat, että kaksi sellaista lasia\nsaattaisivat heidät aivan tiedottomiksi. Heidän ruumiinrakenteensa ei\nsiedä alkohoolia missään muodossa, paitsi kenties joskus lasin tai\npari viiniä. Kuumuus Jaavalla on siksi turmiollinen, etteivät ainakaan\nalkuasukkaan sisukset kestä kuin vallan mitättömän määrän alkoholia.\n\nMinä puolestani olin taas saanut sen käsityksen, että heidän\nvatsanahkansa on ainakin karhunnahkaa, sillä enhän ollut heikäläisiä\nruokia kyennyt syömään kuin korkeintaan maistimiksi. Jo pari\npäivällistä olisi aiheuttanut ruuansulatushoitooni pitkälle paistavan\nvatsahaavan, ja vuodenkin oleskelu sikäläisissä täysihoitoloissa olisi\ntehnyt minusta vainajan.\n\nYstäväni lääketieteentutkija selvitti nyt eron pohjoismaalaisten ja\npäiväntasaajan asukkaiden elämäntavoissa. He siellä etelässä käyttävät\nvarsin heikkoa ruokaa, koska eivät tarvitse niin paljon kalorioja kuin\npohjoismaalaiset. Pohjoismaiden ilmasto vaatii asukkaalleen vahvan\nja rasvaisen ruuan — mieluummin poronkuuta ja metson täkkälihoja —\nja sen paineeksi tukevan ruokaryypyn. Etelämaalaisen vatsa ei voi\nkäyttää eikä lävitseen kuljettaa tällaisia annoksia, vaan se vaatii\nsensijaan kaikenlaisia kryyterejä ja mausteita, jotka puolestaan ovat\npohjoismaalaiselle suoranaista myrkkyä.\n\nNiinpä eivät malajit heidän kertomustensa mukaan ryyppääkään kuin\nvallan mitättömiä määriä, jotavastoin hollantilaisessa Intiassa asuvat\nvalkoihoiset tekevät sitä kuulemma liiaksikin. Ihmettelin suuresti\nasiain tilaa, ja kysyin siltä vähäläntäisemmältä ystävältäni, kuinka\nhän ollenkaan voi olla polyteikkari, kun ei saa edes ryypätä. Hän sanoi\nheti Suomeen tultuaan opettelevansa tämän taidon, sillä Singaporessa\nopiskellessaan oli hän lukenut jostain amerikkalaisesta sanomalehdestä,\nettä sellaisissa maissa kuin Yhdysvallat ja Suomi saa nykyisin\ntäysipitoisia aineita halvemmalla kuin missään muualla, ja ne ovat\nlisäksi terveellisiä, koskapa lapsetkin niitä nauttivat, heille kun ei\nkiellottomana aikana myyty edes olutpulloa.\n\nOlut oli hänen mielestään sangen tärkeä tekijä Jaavan historiassa\nja kehityksessä, ja vasta viikkoja myöhemmin sain minäkin todeta\nhänen väitteensä paikkansapitäväisyyden katsellessani seudun\nvalkoisen väestön elämäntapoja. Enimmäkseen näin siellä saksalaisia —\nsanotaan nyt noin 70 prosenttia — ja mikäli jouduin heidän kanssaan\nseurustelemaan, havaitsin heidän käyttävän olutta enemmän kuin\nberliiniläisten sekä aikaisemmin että myöhemmin tätä mainitsemaani\najankohtaa. Olut oli tuotu Saksasta, monen kuukauden vanhaa\npullotavaraa, se maistui ainakin minun suussani tympeältä, mutta he\nnautitsivat sitä aamusta iltaan tosin mielestäni varsin kohtuullisesti,\nmutta siitä huolimatta ollen alituiseen päissään. Sellainen jalo\ntavara kuin äsken mainitsemani Johnny Walker tai Black and White ja\nmuut samanlaatuiset olivat heillekin myrkkyä, eikä niitä käytetty kuin\npoikkeustapauksissa.\n\nMinä puolestani en voinut käyttää heidän tarjoamaansa olutta kuin\nkorkeintaan pari lasillista aterioitteni höysteeksi. Milloin\nhalusin juhlia — ja se tapahtui perin harvoin — juhlin puhtaalla\nskotlantilaisella tavaralla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlisin keskustellut näitten uusien ystävieni kanssa enemmältikin,\nmutta kuistille saapui odottamani konsuli, ja hänelle omistin nyt\nseurustelutaitoni. Aikaisemmin olin pyytänyt häneltä jonkunlaista\nmatkasuunnitelmaa Jaavaa varten, saadakseni nopeimman yleiskatsauksen\nsaaresta, ja hän ystävällisesti antoikin minulle matkareseptin. Siinä\noli mainittu saaren tärkeimmät kaupungit ja niiden hienoimmat hotellit,\nmutta yksityiskohtaisia tietoja en saanut mistään paikasta.\n\nKeskustelussamme kävi näet selville, että vaikka hän oli koko ikänsä\nasunut Jaavalla, ei hän tuntenut kotimaataan kuin noin kolmen\npeninkulman säteellä. Aivan ihmeenä kerrottiin, että hänen poikansa oli\nmatkustanut läpi Jaavan vuosi aikaisemmin. Tästä matkasta oli Batavian\nhienoimmissa seurapiireissä riittänyt puheenaihetta koko vuodeksi,\nsiitä oli kirjoitettu sanomalehdissä, ja asiasta oli pidetty enemmän\nääntä kuin Euroopassa koskaan Nobilen lennosta.\n\nSivumennen mainitsen kuitenkin, että Jaavan saari on kaikkiaan vähän\npäälle tuhannen kilometriä pitkä, muistaakseni ei täyttä 1,100 km,\njoka pituus vastaa suunnilleen matkaa Helsingistä Sodankylään. Onhan se\npitkänpuoleinen matka meikäläisissäkin oloissa, mutta ei sitä ainakaan\nihmeenä pidetä, eikä sellaisen matkan tekijää juhlita vuosikaupalla.\n\nJoskin ainakin tuntemani jaavalaiset ovat näin matkailuhaluttomia,\ntapaa näillä saarilla runsaasti henkilöitä, jotka elävät\nmatkustamisella ja riekuilemisella — kuten minäkin. He ovat\nsirkusihmisiä, ja heidän ammattinsa näyttää täällä päiväntasaajan\nseuduilla menettelevän erinomaisesti. Missään käymässäni maanääressä\nen ole nähnyt sirkuselämän niin kukoistavan kuin hollantilaisilla\nItä-Intian saarilla. Myös Kiinassa kuulutaan sirkuksia suosittavan ja\nAmerikan humpuukivaltioita en vielä tunne, mutta jo nämäkin näkemäni\nlöivät minut hämmästyksellä.\n\nJaavan malajilainen ja kiinalainen väestö on uskollista sirkusyleisöä,\nja siksipä siellä kaikenlainen humpuuki menestyykin. Samaa näytöstä\nkäydään katsomassa useana iltana, ja sirkustirehtöörit keräävät\nmynttejä kokoon, mutta kun sirkuksia on useita samanaikaisesti\nkaupungissaan, ei väkeä riitä kaikkiin, ja niinpä ne eivät voi pitää\nkunnollisia \"taiteilijoita\", ja esitykset ovatkin sitten usein vallan\nala-arvoisia.\n\nOlin aina kuvitellut Jaavaa paratiisimaiseksi saareksi — jota se\nluonnoltaan epäilemättä onkin — mutta olin myös havitellut mielessäni,\nettä sikäläinen väestö kaiken tämän luonnonrikkauden keskellä eläisi\nkadehdittavan ihanaa elämää sovussa ja rauhassa keskenään, kuten\naikanaan esi-isäni Aatami, Eeva-vainaa ja käärme. Paratiisimainen\ntunnelmani särkyi kuitenkin jo ensinäkemältä, sillä kansallisuuksien\nsekamelska oli siellä suuri, ja yhteisymmärrys, rauhallisuus sekä hyvä\ntahto olivat kaukana. Jaava näyttää ainakin viimeaikoina muodostuneen\njonkunlaiseksi keinotteluparatiisiksi, jossa jokainen yrittää\npettää toistaan, itse kuitenkin useimmiten pettyen yrityksissään,\nja senjälkeen jää sinne valkoihoiseksi basilliksi. Saksalaisia ja\nitävaltalaisia siellä tapasin runsaimmin, ja he toimivat kaikilla\nmahdollisilla aloilla käyttäen samoin kaikkia mahdollisia keinoja\nelatuksensa hankkimiseksi.\n\nJoitakin vuosia sitten saapui Jaavalle joukko ruotsalaisia liikemiehiä\nerään rahayhtymän lähettäminä. Mukanaan oli heillä kahden miljoonan\nkruunun pääoma, ja tarkoituksenaan oli solmia kauppasuhteita\nsikäläisten tavaraintuottajain kanssa.\n\nHe solmivat kauppasuhteita, elivät hienosti, kuten suuren\neurooppalaisen liikkeen edustajilta Jaavalla vaaditaankin, ja heitä\nkohdeltiin erittäin huomaavaisesti. He eivät kuitenkaan tunteneet\njaavalaisia kauppatapoja, kuumuus ja muutamat muut seikat sekoittivat\nheidän älynsä, ja kahden vuoden kokemuksen jälkeen oli liikepääoma\nkäytetty vallan tyystin, liike teki täydellisen romahduksen, eikä\nrahoittajille jäänyt edes prosenttiakaan yritykseen kiinnittämilleen\nmiljoonille — muisto ainoasta; menetetyistä rahoista ja jaavalaiset\nliiketuttavat. Näin kertoi minulle eräs batavialainen tehtailija,\nja mieleeni piirtyi synkkä kuva liike-elämän vaikeuksista — ainakin\nJaavalla.\n\n\n\n\nKÄÄRMEJAHTIIN SUMATRALLE.\n\n\nSumatra on aina viime aikoihin asti ollut lapsipuolen asemassa\nturistimaana. Sitä on pidetty jonkunlaisena vielä tutkimattomana\nerämaana, jossa matkailijalla ei ole mitään niistä mukavuuksista tai\nnähtävyyksistä, mitä esimerkiksi Jaava tarjoo. Ja kuitenkin on Sumatra\nrehevimpiä koko Itäintian saaristossa, sen luonto on suurenmoinen\nmahtavine vuorineen, kauniine kraatterijärvineen ja viidakkoineen, ja\nsellaisia näköaloja kuin Sumatralla, löytää muualta harvoin.\n\nNyttemmin on mielenkiinto kuitenkin herännyt Sumatraakin kohtaan,\nsillä saarihallituksen toimesta on kulkuyhteyksiä siellä huomattavasti\nparannettu sekä tehty suurenmoista reklaamia, jonka saari kyllä\nansaitseekin. Rautateitä on siellä maan kokoon katsoen vielä\nverrattain vähän, mutta autotiet ovat erinomaisia. Milloin kulkevat ne\nalhaalla laaksoissa riisivainioitten liepeillä, milloin kiertelevät\nhuimaavan korkeita, äkkijyrkkiä vuorenseinämiä, joilla kulku panee\nheikkohermoisen värisemään. Pitkin saaren länsirannikkoa kulkee näet\nluonnonnähtävyyksistään rikas, noin 1800 kilometriä pitkä vuorijono,\n\"Sumatran Kordillierit\", ulottuen muutamin paikoin aina meren rantaan\nja pudoten siihen äkkijyrkästi. Vuorijono on täynnään sekä vanhoja että\nvielä toimivia kraattereita, kraatterijärviä ja mitä ihmeellisimpiä\nmuodostumia matkailijan katseltavaksi.\n\nOn kyllä totta, että saaren itärannikko, jonka jokainen Malakan\nsalmea kulkeva matkustaja ainakin osittain näkee, ei ole erittäin\nhoukutteleva. Niillä paikoin, missä rannan voi laivasta havaita, on se\nyksitoikkoisen matalaa, kuin suota, ja kauan senjälkeen, kuin ranta on\njo häipynyt näkyvistä, kohoavat merestä vielä alkuasukaskalastajien\nmereen paaluille rakentamat varastomajat, joka näky ei suinkaan\nhoukuttele matkustajalaivaa antautumaan tuolle petolliselle\nsärkkärannikolle. Mutta kyllä länsirannikko kauneudellaan sitten\nkorvaakin itärannikon yksitoikkoisuuden.\n\nPadang on länsirannikon pääpaikkoja, ja sen satamassa, Emmahavenissa\nnousimme sirkuksenomistaja Burtonin kanssa laivasta. Otimme auton ja\njatkoimme saman tien matkaa eteläänpäin Indrapoeraan ehtiäksemme ennen\niltaa perille, sillä edessämme oli runsaan neljän tunnin ajomatka.\nIndrapoeran eteläpuolella, pienen alkuasukaskylän \"hotellissa\"\noli määrä tavata aikaisemmin saapunut eläintarhan hoitaja sekä\ntieinsinööri, joka oli saanut jalkeille tämän käärmeenpyyntijoukon.\n\nIhanampaa automatkaa olen tuskin milloinkaan tehnyt, niin ainakin\ntunsin silloin mielessäni. Tie, jossa ei ollut pienintäkään rosoa,\nkulki kierrellen, nousten ja laskien näyttäen Sumatran rehevyyden. Se\noli kuin vartavasten turistitarkoitusta varten vedetty, jotta matkaaja\nalituiseen saisi kauneimman kuvan seudusta. Alkumatkalla näki runsaasti\nviljelyksiä, riisipeltoja ja alkuasukaskyliä, mutta sitten tie\nsukeltausi viidakkoon, joka oudon silmään näytti aivan koskemattomalta,\nvaikka sielläkin kuulemma asutusta oli.\n\nIndrapoerasta ajoimme vielä kolmisen penikulmaa, ennenkuin saavutimme\ntavoittamamme kylän ja hotellin. Se oli kahden kraatterivuoren väliin\npuristautuneessa rotkomaisessa laaksossa, ja kylän läpi juoksi\nvuolas virta, kapea ja kivinen. Kertoivat sen yläjuoksulla, soisilla\nviidakkomailla elelevän krokotiilejäkin.\n\nHotellissa tapasimme — paitsi nuoren orangutangin ja simpanssin,\njotka ensimäisinä tulivat pihalla vastaamme — tieinsinöörin,\nnuorehkon malajin ja eläintarhanhoitajan, joka niin kasvoiltaan\nkuin olemukseltaankin muistutti ihmeellisesti orangutangia. Nenä\nlitteä, leukaperät ja hampaat valtavat, hartiat leveät ja kädet\nsuhteettoman pitkät. Simpanssi ja orangutang kuuluivat taloon, vaikka\neläintarhanhoitaja oli ne jo ostanut omikseen suureksi harmiksi\nBurtonille, joka hänkin olisi ne halusta ottanut. Hän koetteli\ntiedustella kauppahintaa, mutta ei eläintarhanhoitaja enempää kuin\nisäntäkään sitä ilmaisseet.\n\nIsäntä oli puoliverinen, paljon maailmaa nähnyt mies ja\nhotellinisännäksi vallan sopuisa. Hotellinpito näytti hänellä olevan\nsivuasiana, kaupalla sanoi elävänsä. Oma auto oli talossa, ja muutenkin\ntuntui mies sikäläisiin oloihin nähden olevan varoissaan.\n\nHotellissa eli bungalossa oli moniaita huoneita kahden puolen\nkeskikäytävää, ja laaja veranta talon kummassakin päässä. Verannoilla\npääasiassa asuttiinkin, huoneissa vain nukkuma-aikana. Paitsi meitä oli\nhotellissa matkustajina vielä kaksi vastasaapunutta kiinalaista, myös\njonkunlaisessa keräystarkoituksessa, vaikkei isäntä tiennyt tarkemmin\nheidän hommistaan.\n\nIlta pimeni, tuli päivällisaika, ja päivällistä syödessämme kertoi\ninsinööri havaintojaan. Hänellä oli tietyöt paraikaa kahdessa kohden,\ntoinen työmaa noin viiden mailin ja toinen yli 20 mailin päässä.\nLähemmällä työmaalla avattiin tietä paraikaa viidakkoon, ja siellä\nolivat miehet nähneet useita käärmeitä. Hän itse ei voinut olla siellä\nkuin joskus käymältään, sillä kaukaisemmalla työpaikalla louhittiin\nkalliota, ja se vaati hänen alituisen läsnäolonsa.\n\nOrangutanginnäköinen eläimienkesyttäjä, joka tunsi hyvin paikalliset\nolot, kertoi meille viime viikon näkemiään. Hän oli jo viikon\nverran rakennellut läheisten kraatterivuorien loiville rinteille\npythonkäärmeitten pyydyksiä, ja bungalon takapihalla olikin hänellä\nrottinkikori, jossa vongerteli lähes kuusimetrinen pythonkäärme.\n\nSelvittääkseni lähemmin pythonkäärmeitten elämäntapoja, toistan\neläintenkesyttäjä Dannonin kertomuksen niiden tavoista. Hän oli\njo aikaisemminkin viettänyt joitakin kuukausia Sumatralla, kertoi\nkäyneensä hengenvaarallisella pyyntimatkalla Keski-Sumatran ihanalla\nkraatterijärvellä, ja tunsi niinhyvin pienet kuin suuretkin\nsumatralaiset käärmeet.\n\nPythonkäärme on myrkytön, eikä sen purema ole vaarallisempi kuin\ntavallisen sisiliskon, mutta sen tuttavuus saattaa olla varsin\nkohtalokas aseettomalle ihmisellekin. Romaaneista ja eläintieteistä\nolemme m.m. lukeneet pythonien tehneen katalia ihmismurhia. Rasvaahan\nsellainen eläin aina kahdeksan metrin pituiseksi, ja sen lihasvoima\n— ainakin omasta näkemästäni päättäen — on suurempi kuin minkään\ntuntemani matelijan. Luurakenne sitävastoin on hutelo.\n\nVaikka näitä suurempia samoinkuin pienempiäkin käärmeitä tavataan\nSumatran yleisten matkailuteiden varsilla verrattain harvoin, saattaa\nniitä esimerkiksi yllämainitulla seudulla, Indrapoeran ja Bangoelon\nvälisellä vuoristo- ja viidakkomaalla kohdata useinkin. Sitä osoittivat\ntieinsinöörin meille päivällisen jälkeen näyttämät käärmeennahat, jotka\nolivat hänen viime kuukauden saalistaan.\n\nEttei sanottu seutu muutenkaan ollut riistaköyhää, siitä taas olivat\ntodisteina kaksi valtaista norsunhammasta bungalon kuistin nurkassa,\njuuri edellisen viikon saalista samalta työmaalta.\n\nKeskustellessamme näistä asioista kysyi eläintenkesyttäjä Dannon, mitä\nminä siellä oikeastaan teen, ja vaadinko jonkunlaisen osan saaliista.\nKerroin saapuneeni sirkustirehtöörin suosiollisella luvalla pääasiassa\nvain katsellakseni matoja ja maisemia, mutta että varsin mielelläni\nampua täräyttäisinkin tämänlaisen jättiläiskäärmeen taikka krokotiilin\ntai vaikkapa vain norsunkin. Dannon sanoi, että niitä käärmeitähän ei\nammutakaan, vaan kaikki otetaan elävinä, sillä yhden elävän käärmeen\nhinnalla saa jo vaikka kymmenen kuolleen nahkaa. Sirkustirehtööri\noli antanut Dannonille kaikki valtuudet jahdin suhteen, ja jokainen\nelävä käärme merkitsi hänelle puhdasta pääomaa. Illan kuluessa,\nkatsellessamme bungalon isännän, sirkustirehtöörin ja tieinsinöörin\npokeripeliä, keskustelin Dannonin kanssa lähemmin jahtiasiasta.\nAikaisilla aamutunneilla hän selvitti, että voihan kiinniotettaessa\njoku käärme kuollakin, ja ne minä saisin, jos suostuisin maksamaan\napurimiesten palkat aina kyseessäolevalta päivältä.\n\nDannon oli ollut paikkakunnalla jo toista viikkoa, jolla aikaa hän\nalkuasukkailla oli rakennuttanut kraatterivuoren rinteelle, bushiin,\nkäärmeenpyydyksiä. Niitä piti meidän nyt joka aamu käydä kokemassa ja\nkeräämässä niihin joutunut mahdollinen saalis. Innostunut pokerinpeluu\nkesti kuitenkin viidennelle tunnille, ja kun olin tottumaton\nsikäläisiin tapoihin, tuntui puolikuuden herätys minusta rasittavalta.\nSumatralla näet ei työhön ja varsinkaan metsässäliikkumiseen voi\nkäyttää kuin aamun ensimäisiä tunteja, keskipäivä on tappavan helteinen.\n\nEnsimäisille pyyntipaikoille oli matkaa noin kuusi mailia, ja isäntä\nsaattoi meidät autolla aina vasta-avatun tien suuhun, jonka lähistöltä\nmeidän jahtimaamme alkoivat. Käännyimme tieltä loivalle vuorenrinteelle\npensaikkoon, jossa paikoin oli aukeitakin ahoja, toisin paikoin taas\nharvahkoa lehtipuumetsää. Ruoho- ja saniaiskasvullisuus bushissa oli\nsankka, milteipä miehen korkuinen, ja ainakin minua, ensikertalaista\nviidakonkävijää hirvitti siellä kulkiessani.\n\nVarusteemmekaan eivät olleet mielestäni tyydyttävät. Olihan Dannonilla\ntoki kivääri niinkuin sirkustirehtöörilläkin, mutta minulla\nomakohtaisesti ei ollut kuin kauhavalainen puukko. Kahdeksalla\nalkuasukasapulaisellamme oli kaikkiaan kolme kehnoa tuliluikkua,\npääasiallisen aseistuksen muodostivat vain rautapiikkiset kepit.\nSitäpaitsi oli mukanamme kaksi rottingista punottua vahvaa koria sekä\ntiheäsilmäinen, paksupunontainen verkko, jonka käyttöön sain vasta\nmyöhemmin tutustua.\n\nOlin kyllä jahtipäälliköllemme valittanut vajavaista asestustani, mutta\nbungalon pihalla hän oli työntänyt kouraani metrin pituisen kepin,\nsanoen sen olevan kylliksi — hän nähtävästi epäili minun suunnittelevan\nkäärmeenmurhia. Sanoin pelkääväni orangutangeja, jotka tiesin varsin\nvaarallisiksi elukoiksi, mutta hän väitti, ettei sellaisia näillä\nseuduin olekaan.\n\nHeti ensimäkien päivä tuotti yllätyksen niinhyvin minulle kuin\nDannonillekin. Kuljimme kohti ensimäistä käärmeenpyydystä, joka\noli noin kilometrin päässä maantiestä, ja Dannon kertoi minulle\npythonin pyynnistä ja sen elämäntavoista. Hän selitti, että python\neli sowa, kuten sitä siellä kutsutaan, vain aniharvoin laskeutuu\nmaahan. Tavallisesti metsästää se puussa kietoutuen rungon ja oksien\nympäri ja pää riipuksissa odottaa saalista. Se on myrkytön eläin,\nei pure milloinkaan, vaan tappaa saaliinsa puristamalla, ruhjoo sen\naivan pehmeäksi ja nielee sen sitten kokonaisena. Syötyään itsensä\ntäysinäiseksi, etsii python itselleen rauhallisen paikan, jossa\nsulattelee ruokaansa kuukausikaupalla.\n\nIhmisellekin saattaa python käydä vaaralliseksi. Viisimetrisen käärmeen\nkanssa kuuluu täysikasvuinen mies pärjäävän vallan helposti, mutta\nkahdeksanmetrisen eli suurimman koon saavuttaneen sowan kanssa on\ntoinen leikki. Ehdoin tahdoin ei python käy ihmisen kimppuun, mutta\ntullessaan pyyntitarkoituksessaan häirityksi, suuttuu se, kietoo\nnotkean, pari metriä pitkän eturuumiinsa häiritsijän ympärille ja\ntempaisee hänet puuhun. Silloin on ihminen melko avuton, sillä\nominaisella vaistollaan vangitsee sowa aina saaliinsa rintakehän ja\nkäsivarret ensimäiseksi, ja ellei teräasetta satu käteen aivan ensi\nhädässä, kerkiää se rutistella ihmisen tiedottomaksi, ennenkuin tämä\non kunnolleen kerinnyt käsittämään, mistä oikeastaan on kysymys.\nKahdeksanmetrisen pythonin paksuus on lähes yhdeksän tuumaa, ja niin\nvahvoja käsivarsia lienee vain harvoilla ihmisillä.\n\nNäitä asioita selvitteli eläintenkesyttäjä minulle kävellessämme\nharvahkossa tuuhealatvustaisessa metsikössä. Koko ajan tähysteli\nhän korkealle puihin, ja senjälkeen kun hän oli kertonut käärmeiden\noleskelevan yksinomaan puunoksilla, varoin minäkin menemästä liian\nlähelle näitä vaanimispaikkoja. Apinoita, perhosia, turilaita ja muita\npörriäisiä siellä vilisi vallan tiheässä, mutta yhtään paria käärmeen\nkiehuvia silmiä en siellä äkännyt. Minä aloin kertoa Dannonille,\nettä meikäläiset suomalaiset käärmeet eivät ainakaan tietääkseni\nnouse koskaan puihin, vaan iskevät ne maasta mustikanvarsien välistä\ntorahampaansa kulkijan paljaisiin sääriin aiheuttaen purrulle\nhenkilölle vaikeanlaatuisen kuumetapauksen, pahimmissa tapauksissa\nvieläpä kuolemankin. Selvitin vielä, että vanhanajan tiedemiehet\novat tälle käärmeenmyrkylle keksineet vastamyrkynkin, jota kutsutaan\nalkohooliksi, mutta sen käytön ovat lainlaatijat Suomessa kieltäneet,\nkoska meillä on vielä liian vähän käärmeitä.\n\nDannon lausui halveksumisensa sellaisia lainlaatijoita kohtaan ja sanoi\nalkohoolin olevan parhaimpia vastamyrkkyjä kobrankin puremaa vastaan.\nJos purtu ihminen heti ensitöikseen juopi itsensä aivan täyteen kuin\nseinäkello, ei puremasta koidu suurempia vaurioita. Yleisimpänä\nvastamyrkkynä käytetään kuitenkin kaliumpermanganaattiliuosta,\njota meillä kullakin oli pieni pullo matkassamme, sillä alkohooli\nei tavallisesti kestä niin kauan kuin sanottu kaliumneste. Useat\nihmiset juovat näet alkohoolin jo ennenkuin käärme on purrutkaan, ja\nennenaikainen lääkitseminen ei kuulemma auta myöhemmin sattuneeseen\npuremaan. Kaliumpermanganaattiliuosta sitävastoin käytetään\nulkonaisesti puremahaavaan ja sentakia sitä kuluu vähemmin. Dannon\nolisi kenties kertonut näistä käärmeasioista enemmältikin, mutta äkkiä\nnäimme edessämme puitten välisessä aukeamassa valtaisan pythonin.\nOlin juuri kuullut esitelmän siitä, ettei python metsästäessään\nkoskaan laskeudu maahan ja aioin huomauttaa tästä poikkeustapauksesta\nDannonille, mutta hän laukkasi jo käärmeen jälessä. Minä tein samoin,\nvaikken osannut käsittää, mitä sille voisin tehdä, sillä käärme oli\nsuurempi kaikkia ennen näkemiäni. Apumiehet olivat meistä vielä lähes\nviidenkymmenen metrin päässä, kun jo tavotimme otuksen. Dannon yritti\nlyödä sitä kepillään niskaan, mutta liian varovaisena löi niskanikaman\nalapuolelle. Hän nimittäin ei suinkaan halunnut tappaa sitä, vaan\nainoastaan niskanikamaan napauttamalla saada hetkeksi tainnuksiin.\nNyt kuitenkin isku sattui liian alas, käärme suuttui, ja uskomattoman\nlyhyessä silmänvilauksessa kiersi se pitkän ruumiinsa mutkalle\nhyökkäysasentoon pää metrin korkeudella maasta.\n\n\"Juoskaa\", sanoi Dannon, ja minä juoksin, minkä jaloistani pääsin, hän\njälestä, ja python sähisten kolmantena. Mutta Dannon ei juossutkaan\nkuin vähän matkaa. Niinpian kuin python oli oikaissut kiemuransa ja\nlähtenyt meitä takaa-ajamaan, kääntyi hän ympäri ja meni sitä vastaan,\nlöi uudelleen kepillään, ja nyt isku sattui. Käärmeen pää heilahti\nmaahan ja samalla karkasi hän sulin käsin siihen. Toinen käsi juuri\npään takana ja toinen metrin verran taaempaa puristaen painoi hän sitä\nmaahan polvillaan auttaen ja huutaen miehiä avukseen. Ajattelin, että\njuuri nyt käärme heittää tuon mahdottoman ruumiinsa miehen ympäri,\nmutta sitä se ei tehnyt, vaan makasi aivan liikkumattomana. Silloin\nsaapuivat jo apumiehetkin ja kävivät kukin toisensa jälkeen käsiksi\nvaltavaan pythoniin, kunnes rottingista punottu, vankkatekoinen kori,\njoita meillä oli kaksi matkassa, oli tuotu paikalle. Nyt minäkin jo\nuskalsin mennä apuun, kun käärmettä ruvettiin soluttamaan koriin. Työ\noli nopeasti tehtävä, ennenkuin otus kerkisi herätä huumauksesta.\nMutta miehet olivat tottuneita ammatissaan, ja pian kiertyi suuri ruho\nmutka mutkalta tähän tilapäiseen vankilaan, jossa se oli kykenemätön\nkäyttämään voimaansa. Kun katsoin korin rakosesta sinne, oli pää jo\ntaas pystyssä, ja silmät kiiluivat kuin metallinapit.\n\nNyt sain taasen kuulla uuden esitelmän pythonin tavoista. Dannon\nkertoi, että olimme olleet varsin vaarallisessa tilanteessa\nsilloin, kun käärme veti itsensä mutkalle. Siitä asennosta se voi\nsalamannopeasti heittää kiemuran ihmisen ympäri, ja tämä otus oli\nkaikkia näkemiäni suurempi ainakin paksuuteensa nähden.\n\nKysyin Dannonilta, kuinka hän uskalsi käydä käärmeen niskaan yksinään\nkäsiksi, sillä sehän olisi voinut suurella ruhollaan musertaa hänet\nmuutamassa sekunnissa pehmeäksi makkaraksi. Hän sanoi, että sellainen\ntemppu on yksinkertaisin, minkä käärmeelle voi tehdä. Käärmeen\nliikuntohermoston keskus on juuri niskanikamissa, ja kun siitä saa\nhyvän otteen, ei ruumiskaan voi tehdä mitään. Pythonin ajatuskyky on\nsilloin poissa, eikä keskiruumis — voimakeskus — toimi ollenkaan. — Nyt\ntaas pääsin perille eräästä seikasta, jota ankeriasta selkäsiimalla\npyytäessäni olin miettinyt. Olin näet havainnut, että jos ankeriasta\nlikisti lujasti sormillaan vissistä kohtaa juuri pään takaa, niin\nse miltei säännöllisesti kuoli jo ennen rantaan pääsyä. Sillä on\nsiis kuten pythonillakin niskassa jonkinlainen hermokeskus, jolta\nkovakourainen käsittely ottaa kuten sanotaan — nirrin pois.\n\nKoetimme arvioida otuksen pituutta, sillä korissa sitä oli mahdoton\nmitata. Toiset sanoivat 24 jalkaa, toiset 22. Maasta, jossa se oli\nmaannut suorana, etsimme kohtaa, missä hännänhuippu olisi ollut. Aivan\ntarkalleen emme sitä saaneet selville, mutta joka tapauksessa se oli\nyli 7 metriä, mieluummin lähempänä 8:aa metriä, siis laatunsa suurimpia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSaavuimme nyt Dannonin järjestämille käärmeenpyydyksille, joita\noli rakennettu pitkin lounaisrannikon vuorenrinnettä. Ne olivat\nvankkatekoisia häkkejä korkeintaan parin neliömetrin laajuisia, ja\nhäkin puolat niin kaukana toisistaan, että nälkäinen käärme mahtui\nryömimään puolien välistä sisälle. Käärmeen houkutukseksi oli\nhäkkiin pantu mustakiharainen elävä porsas, joskus myös kukko tai\napina. Kun python nyt vainuaa saaliin, ryömii se häkkiin, ruhjoo\notuksen kuoliaaksi ja nielee sen kokonaisena. Senjälkeen lähtisi se\nrauhalliseen paikkaan sulattamaan ruokaansa, mutta turvonnut ruumis ei\nmahdukaan häkin rakosista, ja niin jää käärme vangiksi häkkiin.\n\nEnsimäisenä päivänä emme pyydyksillä saaneet mitään, mutta korvasihan\nviidakosta vangitsemamme python päivän vaivat. Sitäpaitsi löysi eräs\npyyntiseurueemme alkuasukas puolitoista metriä pitkän kobran ja otti\nsen paljain käsin elävänä. Se oli väriltään iljettävän vihreä, selässä\ntummempia ristikkomaisia kuvioita, ja miehet sanoivat sen kuuluvan\nlaatunsa myrkyllisimpiin.\n\nSamanlaisen ja samankokoisen tapasin myöhemmin Sourabajan eläintarhassa\neräässä sen sadoista häkeistä monien muiden kobralaatujen joukossa, ja\nkun sikäläiset eläinhoitotavat ovat suuresti meikäläisistä poikkeavia,\njäi erikoisesti tämä eläintarha mieleeni. Jokainen käärmeenhäkki\noli noin metrin korkuinen, sen pohjalla troopillisessa ruohikossa\nmakaili käärmeenvonkale, ja häkin yläosaan kiinnitetyllä puolapuulla\nistui pikkulintu. Se oli pantu sinne käärmeen ruuaksi; näin säästyi\neläintarhan vartija pitämästä huolta käärmeen ruoka-ajasta, kun\nateria istui oksalla odottamassa. Vasta sitten kun oksallaistuja\noli hävinnyt, tuotiin tilalle uusi odottamaan vuoroaan. Mutta nämä\nnäkemäni syöttilinnut eivät laulaneet, ja niitä katsellessani toivoin,\nettä olisin voinut asettaa eläintarhanhoitajan pythonin häkkiin\nsamanlaiselle odotusoksalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaikka meillä oli sopimus, että minä saan kaikki kuolleet käärmeet,\nnäytti siltä, kuin jäisin vallan ilman, sillä kun sirkuksenomistaja\ntahtoi koko saaliimme elävänä, käsitteli pyyntijoukko käärmeitä\nyhtä varovasti kuin kyyhkysiä, ja sillä tavalla ei kuolleita synny.\nInsinööri oli luvannut lainata minulle haulikkonsa, mutta se oli\nkaukana toisella työmaalla eikä ollut vielä saapunut. Sen saatuani\nolisin lähtenyt yksinäni metsälle, ja silloin olisi arvioni mukaan\ntullut myös kuolleita.\n\nOlimme palanneet siinä yhdentoista aikaan aivan tuloksettomalta\naamuretkeltä, olimme aterioineet, ja sitten olivat toiset asettuneet\nmoskiittoverkkojensa alle nukkumaan eivätkä luvanneet sinä päivänä enää\nlähteä minnekään. Minä istuin bungalon kuistilla apinoitten kanssa ja\ntuumailin, mitä tekisin. Olisin lähtenyt yksinäni metsälle, mutta enhän\nvoinut vallan aseettomana.\n\nSilloin välähti mieleeni insinöörin dynamiittivarasto. Olinhan minä\nvanha pommari, laitanpa itselleni sellaiset aseet, jotka kyllä\ntokenevat sowallekin.\n\nHain avaimet insinöörin huoneesta ja menin varastoon. Kaivoin\nlaatikosta käsiini kuusi dynamiittipötkyä ja rupesin värkkäämään\npommia. Kaksi pommia niistä tein, panin kolme pötkyä kumpaankin ja\nvarmuuden vuoksi 10 senttiä stubiinilankaa. Paperia kiersin vielä\nympärille, jotta niistä tuli oikein kauniita paketteja, langan pää vain\ntuikutti esiin.\n\nTyönsin paketit taskuihini, hyppäsin pyörän selkään ja läksin ajamaan.\nPäätin mennä sinne, missä aamullakin olimme olleet, missä viidakkoa\nparaikaa avattiin. Sinne oli lähes kuusi mailia vanhaa hyvää tietä,\nsitten erkani uusi tie oikealle. Siellä ei ollut vielä koneita käytetty\nollenkaan, joten tie oli aivan pehmeää, eikä siellä voinut ajaa.\n\nPeitettyäni bungalon isännältä luvatta lainaamani polkupyörän\ntienvarsiviidakkoon, läksin vaeltamaan vasta-avattua tieuomaa pitkin\nparin mailin päässä olevalle purolle, sillä vastanauttimani lunch eli\naamiainen sekä moniaan kilometrin ajo kuivasivat kurkkuani.\n\nTie kulki alkumatkallaan laaksonpohjaa pitkin, ja tietä reunustava\nviidakko oli niin tiheää, että se muistutti kauniinväristä tapettia tai\nkulissia. Se oli oikeata djungelia, viidakkoa, josta olemme monissa\nseikkailukirjoissa lukeneet. Suurempia puita ei siellä ollut ollenkaan;\nkorkeintaan käsivarren paksuinen, suorarunkoinen, bambua muistuttava\nkasvullisuus rajoitti tietä niin tiheänä, että olisi ollut mahdotonta\nyrittää siitä läpi ilman asetta. Minäkin olen joskus ollut metsätöissä\nSuomessa ajamassa linjoja ja sen semmoisia ja heiluttanut kirvestä hiki\nhatussa, mutta sumatralaisessa metsässä ei linjanajoon tarvita muuta\nkuin vesuri — ei ainakaan näillä lounaisrannikon viidakkomailla. Siellä\nen hakemallakaan löytänyt mustaapuuta, blackwoodia, joka Austraaliassa\najaa rautakangen asian, joka on kovempaa kuin poronsarvi, ja jota\npainavuutensa takia ei voida edes uittaa.\n\nTällaista, noin kymmenisen metrin korkuista viidakkotietä pitkin kuljin\n— tosin sangen epäröivin tuntein, sillä tiesinhän, että monta silmää\nsiellä kulkijaa katselee, vaikkei niitä ensikertalainen havaitse.\n\nOli kuumin aika päivästä, ja silloin nukkuu viidakkokin, ainoastaan\nsirkat pitivät puissa yksitoikkoista konserttiaan. Hikosin, niin että\npommi kädessäni oli aivan märkänä, suuta ja kurkkua kuivi, mutta siitä\nhuolimatta olin sytyttänyt sikaarin, että tulta olisi aina käsillä\npommia varten, jos sattuisi yllätyksiä.\n\nKävelin kuin puolinukuksissa, enkä enää muistanut koko käärmeitä,\nkoetin vain joutua purolle veden ääreen. Silloin näin edessäni tiellä\nmustan möhkäleen ja pysähdyin kuin sähköiskusta. Pysähtyessäni nousi\nkasan keskestä huojuva pää puolen metrin korkeuteen ja katseli minua\nsilmät kiiluen. Se oli musta kobra, käsivarren paksuinen ja arvioni\nmukaan runsaasti kolme metriä pitkä. Siitä olisi tullut kaunis nahka,\ntarpeita moneen sikaarikoteloon tai naisten käsilaukkuun, joita\nviimemainitulta olisin voinut lahjoitella harvoille naistuttavilleni.\n\nArvailin mielessäni, kuinka sen saisin. Kepillä en lähtenyt sitä\nlyömään, sillä kun astuin pari askelta lähemmäksi, nousi pää heti\nkorttelin verran korkeammalle, ja kuului pihinää, niinkuin olisi höyryä\npäästänyt venttiilistä. En tiennyt, kuinka myrkyllisiä tämän laadun\nkobrat ovat, mutta lähemmäs en hirvinnyt mennä, sillä minulla oli vain\nalapuolelle polvien ulottuvat sukat ja korttelinpituiset housunlahkeet.\nJa kun tuollainen elukka iskee, niin se iskee kaukaa ja korkealle.\n\nOlisipa minulla nyt ollut mauserpistoolini tässä, niin ei hätääkään.\nHarmitti, kun en lähtiessäni ollut herättänyt sirkuksen omistajaa ja\nlainannut hänen kivääriään. Nyt ei ollut muuta mahdollisuutta kuin\nheittää pommilla. Tiesin kyllä, minkälaisen jäljen se tekee, mutta kun\nkobra ei aikonut väistyä tieltä syrjään eikä päästänyt ohitsekaan, en\nminäkään kääntynyt takaisin, sillä purolle ei ollut enää pitkälti, ja\nminulla oli kova jano.\n\nPeräydyin kymmenisen metriä kobrasta ja työnsin sikariini sytytyslangan\npään, joka sähähtäen syttyi palamaan. Laskin viisi sekuntia ja\nkuudennella nakkasin. Pommi sattui kobran kylkeen, ja samalla kun se\nputosi maahan, iski kobra myös siihen. Iski kerran, toisenkin, ja\nsilloin pommi räjähti. Näin vaan leimauksen ja multapilven ja sitten\njonkun kiemuran ilmassa.\n\nMenin katsomaan. Selvää jälkeä oli pommi tehnyt, kobra oli mennyt aivan\nnuuskaksi. En siitä löytänyt kuin pieniä rippeitä, metrin pituinen\npalanen roikkui korkealla bamburuo'ossa, se oli suurin jälelläoleva\nkappale koko elukasta, ja sekin oli rääsyinen.\n\nPääsin purolle saakka, mutta siitä en enää olisi lähtenyt eteenpäin,\nniin rasittuneeksi tunsin itseni. Nyt uskoin todeksi toisten puheet\nja varoitukset, että keskipäivällä ei pidä lähteä viidakkoon, ellei\ntahdo tehdä loppua itsestään. Päätä poltti, korvat humisivat, ja kaikki\nesineet värisivät niinkuin autereessa. Pitkän aikaa sain lepäillä puron\nrannassa, ennenkuin kykenin paluumatkalle ja mielessäni päätin, etten\nenää toiste lähde keskipäiväjahdille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivät olivat sietämättömän helteisiä ja vaikkei ollut satanut\nmoniin aikoihin, tuntui ilma metsässä aina kostealta. Emme senvuoksi\njaksaneet olla liikkeellä kuin vain aamupäivisin, ja ennen puolta\npäivää palasimme bungalolle. Söimme päivällisen, ja sitten kaikki\nsulkeutuivat huoneisiinsa moskiittoverkkojen alle, jossa nukkuivat\nlähelle auringonlaskua. Pimeän tullen ryhtyivät he kortinpeluuseen,\nsillä korttipeli kuuluu sumatralaisten ja jaavalaisten elämään niinkuin\njokapäiväinen leipä. Taikka myös noppapeli, mutta tavallisimmin\npelasivat he pokeria noin kahdeksankin tuntia yhtämittaa ja vasta\naamupuoleen yötä kolusivat sänkyihinsä.\n\nMinulle oli ilmasto liian kuuma, jotta olisin voinut nukkua päivisin.\nHuoneessa moskiittoverkon alla oli kuin saunan lauteilla, eikä unta\nollut ajattelemistakaan. Silloin joko menin koskeen uimaan tai\nistuskelin apinoitten kanssa varjoisalla kuistilla. Kuistin kattoon oli\nkiinnitetty nuora, jossa apinat saivat kiipeillä ja keinua. Orangutang\nesiintyi tavallisesti siivosti, se nautti keinumisesta, kun taas\nsimpanssin suurin huvi oli kiskoa orangutangia hännästä tai tehdä muuta\nkoiruutta, se oli nimittäin koiras.\n\nOrangutang oli naaras, ja siitä kai johtui, että heti minut nähtyään\nse toi kyntensä puhdistettavakseni. Ojensi kätensä ja näytti kynsiään\nikäänkuin sanoakseen, että katsos nyt taas, kun on tullut törkyä.\nKun otin puukon esille, istui se aivan liikahtamatta ja silmää\nräväyttämättä katseli puhdistustyötä. Simpanssi oli myös asiasta\ninnostunut ja katseli omia kynsiään, mutta ne olivat niin mitättömät,\nettei niissä ollut mitään puhdistamista. Sen se nähtävästi itsekin\noivalsi, koska — kerran sille siitä huomautettuani — ei enää toiste\nojentanut kättään manikureerattavaksi, vaan hommasi muuta.\n\nIstuimme kerran taas portailla, minä orangutangin kynsiä kaivellen ja\nsimpanssi joutilaana toisella puolellani. Sille tuli aika pitkäksi,\njonkavuoksi se tyhjensi takkini sivutaskun, jossa oli kirjeitä,\nkalenteri ja valokuvia. Kun huomasin katsoa sivulleni, olivat\ntavarani levitetyt portaille ja simpanssi tarkasteli niitä nyt hyvin\ntärkeän näköisenä yrittäen maistaakin postikortin syrjästä, Keräsin\ntavarat ja panin ne takaisin taskuuni, mutta tällaisen toimenpiteen\nsimpanssi otti pahakseen. Se poistui seurastamme eikä katsonutkaan\nenää meihin, mutta tuli vähän ajan kuluttua salaa takaapäin ja repäisi\nkoko taskuni irti kiiveten sitten katonrajaan pakoon. Annoin sille\nsitten lattialle levinneestä kasasta yhden kuvapostikortin, ja nyt ei\nsen riemulla ollut rajoja. Naama yhtenä hymynä se katseli ja käänteli\nkorttia, ja jos orangutang yritti lähestyä, siirtyi se heti toiseen\npaikkaan. Aikansa katseltuaan se sitten söi koko kortin — pani sen\nvarmimpaan talletuspaikkaan.\n\nTämä simpanssi osasi nauraakin oikein höröttämällä. Tuli luokseni,\nheittäytyi maahan pitkälleen ja päästi pienen kikatuksen. Se oli\nmerkki, että nyt sitä piti kutitella, rapsutella kainaloitten alta, ja\nsiinä se sitten makasi ja suu levällään nauroi niin makeasti höröttäen\nkuin ihminenkin nauraa, kun sitä kutittelee. Tiedän tämän siitä, kun\nolen joskus ihmisiäkin kutitellut.\n\nKäärmettä ja käärmeennahkaakin nämä ystävälliset apinat pelkäsivät\nkuin kuolemaa. Jos vain toi käärmeennahan verannalle, silloin ne\nheti pakenivat katolle ja sieltä räystään yli kurkistelivat, milloin\nuskaltaisivat tulla takaisin. En tiedä, onko totta, kuten metsästäjät\nväittävät, että pythonin silmillä on niin hypnoottinen vaikutus\napinaan, että se pelkästään katselemalla saa apinan tulemaan luokseen\nsaaliikseen. Olkoonpa asia miten tahansa, kamalan kiiluvat silmät tällä\nkäärmeellä vain on, ja ihmisenkin panee se äkikseltään hätkähtämään.\nMuuten voi olla niinkin, että apinat uteliaisuudesta tulevat liian\nlähelle tutkimaan pythonia, ja sitten joutuvat sen saaliiksi, sillä\nkiipeämisessä ja kilpajuoksussa ei python niitä kylläkään saavuta.\n\nKyllä pythonilla tuntuu olevan melko paljon järkeä, ja se tottelee\nisäntäänsä verrattain helposti. Tarkastelin kerran Calcutassa erästä\nkesytettyä pythonia ja kääntelin sitä. Silloin se suuttui, vetäytyi\nrenkaaksi ja nosti päänsä lähes metrin korkealle valmiina kiertymään\nympärilleni. Mutta kun käärmeenkesyttäjä löi sitä pari kertaa\nkämmenellään korville, laski se päänsä heti maahan ja salli itseään\npyöriteltävän vaikka mihin suuntaan.\n\nHeti kun toin ensimäisen käärmeennahan hotelliimme, alkoivat apinat\nkarttaa huoneitamme; millään houkutuksella ei niitä saanut kuistin\novesta edes käytävälle, saati sitten huoneeseen, vaikka isäntä sanoi\nniiden ennen availleen ovia ja kulkeneen huoneesta toiseen kuten\nkotiväki ainakin.\n\nMonta hauskaa valokuvaa olisin saanut näistä apinoista ja\npyyntimatkoistamme, mutta kamerani palje oli liuonnut irti Calcutan\nkosteudessa, ja se oli nyt Bataviassa korjattavana. — Toisille\nmahdollisille tropiikkimatkustajille annan tässä sen neuvon, että\nsuurikokoista kameraa ei turistimatkailijan kannata ottaa mukaansa.\nPieni koko ja puolen tusinan rullafilmit ovat parhaat, sillä jos kerran\nfilmit purkaa ilmatiiviistä pakkauksesta, ovat ne vajaan viikon aikana\nvalotettavat ja kehitettävät, muuten ne pilaantuvat. Minulla oli kone\n9 x 12 sm ja kokotusinan pakkafilmit. Parikin kertaa sattui niin,\nettei koko pakkaa tullut viikon kuluessa valotetuksi ja kaikki filmit\npilaantuivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKului viikko, tuli lauantai, mutta yhtään minulle kuuluvaa\nsopimuksenmukaista kuollutta emme vielä olleet metsästä tuoneet. Minua\nalkoi jo tympäistä koko jahtihomma, mutta lauantaipäivä toi minullekin\nsaaliin.\n\nEräästä häkistä otimme paraikaa kuusimetristä pythonia, silmukka\noli saatu kaulaan, häkin seinä avattu, ja levitimme juuri verkkoa\nkietoaksemme siihen käärmeen. Silloin tuli se kuin ammuttu häkin\navoimesta seinästä keskellemme kiertäen eturuumiinsa erään alkuasukkaan\nympärille. Tämä tuli meille vallan odottamatta, sillä vastasyönyt\nkäärme on tavallisesti veltto. En luule, että se kerkisi miestä vielä\npahasti puristaa, mutta hän parkaisi kuitenkin, ja silloin äkkäsin\nminä hetken otolliseksi. Tempasin kauhavalaisen puukkoni ja upotin\nsen käärmeen ruhoon, jotta selkäranka katkesi. Apumiehillä oli lyhyet\nteräväpiikkiset kepit, ja jahti-innossaan kukin työnsi piikkinsä\nkäärmeen selkään. Sen ote heltisi miehen ympäriltä, liikkumattomana jäi\nse maahan, se oli kuollut — ja siis minun.\n\nMutta Dannon oli kiukkuinen. Hänen muotonsa muistutti ilmielävästi\nBataviassa näkemääni suurta orangutangia, joka irvisti minulle sitä\npuhutellessani.\n\nDannon sanoi, että niinkauan kuin hänellä on käänne silmukassa, ei\nkenenkään tarvitse tulla sitä puukolla tahallaan tappamaan, sillä\ntuollaisen kuusimetrisen otuksen hän nujertaa yksinään. Aikansa\nrähistyään komensi hän miehet mukaansa jättäen minut yksin käärmeineni\nhäkille.\n\nHänen vihansa selitykseksi mainittakoon, että ilman aseitakin olisimme\nhelposti voineet vääntää käärmeen irti miehestä ja saada se koriin,\nsillä pääpuoli oli nuorassa vangittuna. Sitäpaitsi on otettava\nhuomioon, että sirkuksenomistaja, joka kustansi koko retkikunnan — hän\nei muuten ollut tällä kertaa matkassa — maksoi eläintarhanhoitajalle\npäiväpalkan lisäksi määrätyn prosentin jokaisesta vangitusta elukasta,\njotavastoin näistä kuolleista ei tullut mitään prosenttia. Kuulin tämän\nvasta sitten, kun oli enää myöhäistä tarjota niistäkin prosentteja,\nmuuten minullakin olisi ollut enemmän nylkemistä.\n\nYksin jäätyäni kiskoin nahan irti saaliistani, kiersin sen ympärilleni\nja läksin vaeltamaan kylää kohti, sillä metsästysjoukko oli jo ehtinyt\npitkälle, enkä lähtenyt sitä enää tavoittamaan.\n\nVähää ennen puoltapäivää palasi Dannon bungaloon ja oli jo unohtanut\nvihansa. Minä kuitenkin olin päättänyt tästälähin kulkea metsiä omin\npäin, sillä tieinsinöörin lupaaman haulikon piti saapua käytettäväkseni\nseuraavana päivänä, ja omasta mielestäni tunsin jo vähän viidakon\ntapojakin.\n\nIltamyöhäisellä katsellessamme käärmeennahkaa, selitti Dannon muun\nmuassa pythonin ruumiinrakennetta. Vaikka sen lihaksissa onkin\nsuunnaton voima, on selkäranka varsin heikko. Hän väitti, että pythonin\nvoi tappaa hännästä äkkiä nykäisemällä. En ollenkaan epäile, etteikö\neläintenkesyttäjä Dannonilla olisi sisua mennä nykimään pythonia\nhännästä, mutta sitä selkärangan katkeamista uskallan epäillä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaivas oli illan kuluessa vetäytynyt pilveen, moskiitot ahdistivat\nsietämättömästi kuistilla, ja toisten ryhtyessä pokerinpeluuseen\nehdotti Dannon minulle, että lähtisimme kävelylle joenrantaan\nkatselemaan eräänlaisia loistavia kaloja, joita hän väitti joessa\nolevan. Matkalla meidät kuitenkin yllätti oikein roimasade, ja niin\npoikkesimme kadunvierellä olevaan kolmeseinäiseen vajaan, jonka\notsikossa luki komeasti \"Bar\".\n\nOlimme kylässä nähtävästi jo tunnettuja, sillä hetken aikaa istuttuamme\ntuli luoksemme minun arvioni mukaan aivan alamittainen tyttölapsi ja\nkysyi, saisiko hän tulla nukkumaan yöksi hotelliimme. Torjuin heti\njyrkästi tällaisen ehdotuksen sanoen, että tähän aikaan vuorokaudesta\ntulisi lasten olla jo kotonaan sängyssä nukkumassa.\n\nHän sanoi, että kyllä hänen lapsensa ovatkin jo nukkumassa, mutta hän\nei yksin hirviäisi mennä kotiinsa, joka oli joen toisella puolen neljän\nmailin päässä. Väitin puhettaan keksityksi ja arvelin hänen koettavan\nhoukutella meitä jonkunlaiseen laissa rangaistavaan rakkausseikkailuun.\n\nBaarin isäntä sanoi epäilystäni turhaksi, sillä hän tunsi tämän\n\"rouvan\" ja tiesi, että hänellä tosiaankin vähäisestä koostaan\nhuolimatta oli jo kaksi lasta.\n\nEmmehän mekään tahtoneet olla ynseitä apuatarvitsevaista kohtaan, ja\nkun Dannon lupasi aamulla ottaa hänet autolla matkaansa lähtiessään\nsamalle suunnalle, sallimme rouvan seurata mukanamme hotelliin.\n\nSisäpihan kuistilla istui vielä pokeriseurue. Sinne jäimme mekin\nistumaan, sillä valuva sade oli vilvoittanut ilman aivan siedettäväksi,\nemmekä aikoneetkaan nukkua koko yönä. Osoitin huoneeni oven rouvalle ja\nsanoin, että hän voi mennä nukkumaan minun sänkyyni, jos tuntee itsensä\nväsyneeksi.\n\nHetken kuluttua hän hävisikin kuistilta, mutta aivan kohta kuului\nhuoneestani kimeä kirkaisu. Samalla syöksyi rouva huoneesta yli pihan\nkuistille ja kaatui pöydän viereen läähättäen, että minun huoneessani\non sowa. Dannon ja minä ensimmäisinä, sitten koko peliseurue\njälkijoukkona laukkasimme huoneeni ovelle, ja siellä saimme selville\nhirviön. Se oli päivällä tappamamme pythonin nahka, jota rouva oli\nluullut eläväksi pedoksi.\n\nHuoneeni sijaitsi Dannonin ja tieinsinöörin huoneitten välissä,\nväliseinät eivät ylettäneet kattoon saakka, ainoastaan puolen kolmatta\nmetrin korkeuteen, ja näitten väliseinien varaan olin ripustanut\nkäärmeennahan kuivumaan. Huoneen leveys ei ollut täyttä kolmea metriä,\nkun taas pythonin nahka täytti hyvästi kuusi metriä, ja se poimutteli\nväliseinältä pöydälle, siitä sänkyni moskiittoverkon katolle ja\ntoiselle väliseinälle, joten näytti kuin elävä python olisi siellä\nollut longertelemassa. Sitäpaitsi olin tyhmyyksissäni leikannut nahan\nauki jo tuoreeltaan, joten kirjava selkä paistoi aivan ilmielävältään\nhuoneeseentulijalle.\n\nSaimme tämän asian selvitetyksi ja rouvan rauhoitetuksi, mutta vielä\ntoinenkin yllätys sattui hänelle samana iltana. Hetken päästä kuului\nhuoneestani uusi kirkaisu, ja samanlaisessa pakokauhussa kiiruhti\nrouva taas kuistille selittäen nyt, että sängyssäni moskiittoverkon\nalla on toinen peto. Tälläkertaa se oli pantterinnahka, jonka olin\nkosteuden takia levittänyt sänkypeitolleni. Kun rouva oli kohottanut\nmoskiittoverkkoa, oli pantteri irvistänyt hänelle ilkeästi, ja siitä\ntämä uusi kauhunpuuska. Nyt ei hän uskaltanut enää mennä minun eikä\nmuidenkaan huoneeseen, vaan istuskeli kuistilla, jossa Dannonin kanssa\nolimme alkaneet noppapelin. Viidennellä aamutunnilla hän sitten sieltä\nhävisi jäljettömiin, nähtävästi lähtien jalkaisin neljän mailin päässä\nolevaan asuntoonsa, vaikka puolentoista tunnin kuluttua olisi päässyt\nsaman matkan autolla.\n\nJosta seikasta päättelenkin, ettei hän pelännyt pimeätä eikä\nalunperinkään ollut meiltä anonut pelkkää yökortteeria.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla alkoi taas sataa, eikä jahdista tullut mitään. Illan\nvietimme tapamme mukaan bungalon verannalla. Isäntä, insinööri\nja sirkustirehtööri pelasivat pokeria, Dannon ja minä istuimme\nkatselijoina ja muuten vain seurustellen, hän kun ei osannut pelata ja\nminä puolestani periaatteesta en pelaa kuin vähän pianoa ja harmonikkaa\n— varsinkin kun herrat pelasivat korteilla suurista panoksista.\nNäin istuimme ja kuuntelimme yöllisiä ääniä, sillä troopillisessa\nyössä niitä on paljon. Heti pimeän tulosta aina aamunkoittoon saakka\npitävät sirkat ja kaikenlaiset näkymättömät visertelijät äänekästä\nkonserttiaan. Mutta myös kotieläimet alkavat laulunsa jo yöllä.\nNiinkuin jokainen muistaa Piplian Historiasta, puhutaan siellä kukosta,\njoka lauloi Pietarille kolme kertaa. Pikkupoikana tätä lukiessani\najattelin itsekseni, että myöhäänhän ovat miehet olleet valveilla, kun\naina kukonlauluun saakka, sillä meillähän kukko vaikenee visusti siksi,\nkunnes päivä alkaa sarastaa. Mutta näissä lämpöisissä maissa on toisin.\nJo Syyriassa huomasin ihmeekseni, että kukot alkoivat kiekumisensa\nmiltei täsmälleen kello 24, ja niin näyttää olevan koko troopillisessa\nmaailmassa.\n\nNiinpä meidänkin hotellimme kukot maan tapaa seuraten olivat\näänessä jo puolilta öin, ja se kuului meistäkin kuin asiaan.\nKuitenkin oli bungalon pihalta jo kahtena yönä kuulunut kiekauksia,\njotka epämusikaalisuutensa takia häiritsivät meitä. Tavalliseen\nkukonlauluunhan kuuluu neljä jaksoa, tässä meidän hotellissamme oli\nniitä vain kolme, emmekä päässeet oikein perille, mikä jakso oli\npoissa. Aluksi pidimme sitä tavallisena väärinlauluna, joka sattuu\nkenelle tahansa, mutta kun tämä tapahtui jo kolmantena yönä, alkoi se\nmeitä harmittaa.\n\nNyt siinä toisten korttipeliä katsellessamme kuulosti se meidän\npelaamattomien korviin erikoisen pahalta, jonkavuoksi sanoimmekin\nisännälle, että hänellä on huonoääninen kukko. Hän ei kuitenkaan\nottanut puhettamme miksikään, tokaisi vain jotain, että siellä on\nmontakin kukkoa. Vasta kun kahdennenkymmenennen kerran siitä laulusta\nhänelle huomautimme ja lisäsimme vielä, että me emme ainakaan viitsisi\npitää tuonäänistä kukkoa kanatarhassamme, suuttui hän ja sanoi, että\n\"jos se teitä kiusaa, niin menkää ja tappakaa se, syömme sitten\nhuomenna kukonpaistia.\"\n\nMuuta käskyä ei meille tarvittukaan. Kolusimme bungalon sokkeloiselle\npihalle, jota keskitaivaalta pilvien välistä paistava kuunkaari sentään\nvähän valaisi. Odotimme hetkisen, taas se sama kukko kiekaisi, ja äänen\njohdattamina löysimme kukon takapihan aidannurkkauksesta, jossa se\nistui bambukorin päällä silloin tällöin kiekaisten ja koettaen nokkia\njotain korissaolijaa, jonka myös havaitsimme kukoksi. Kesy se oli, ei\nmennyt minnekään, vaikka tulimme aivan viereen. Eläintarhanhoitaja,\njoka oli tutumpi näissä asioissa, tarttui kiekujaa niskasta, eikä se\nsenjälkeen enää rääkynyt yhtään.\n\nVeimme saaliimme nyt verannalle tarkastettavaksi. Se oli suuri,\npunaisen ja kullanhohtoinen kukko, mutta pää ja kaula olivat miltei\nhöyhenettömät. Ja laiha se myös oli, oikein romuluinen. Pelaajat\neivät joutaneet sitä ollenkaan katsomaan, isäntä vain olkansa yli\nsanoi, että viekää keittiöön ja pankaa riippumaan, etteivät rotat syö.\nSen teimmekin ja sitten menimme nukkumaan, sillä ainakin huonolta\nkukonlaululta tiesimme saavamme nukkua rauhassa.\n\nAurinko oli jo noussut, kun heräsin äänekkääseen keskusteluun\nkäytävässä. En saanut selkoa, mitä asia koski, mutta kiukkuinen oli\nainakin keskustelijoiden äänensävy. Hetken kuluttua tuli isäntä\nhuoneeseeni ja kertoi ihmeitä. Viime yönä on toiselta hotellissa\nasuvalta kiinalaiselta hävinnyt ostamansa tappelukukko, oikein\nshampiooni, ja hän epäilee nyt meitä jollain tavalla syyllisiksi tähän\nkatoamiseen.\n\nEn käsittänyt, että yhdestä kukosta voitaisiin pitää niin suurta ääntä\nja sanoinkin, että annetaan sille toinen kukko tilalle, mutta isäntä\nselitti, ettei juttu ole sillä autettu, sillä kiinalainen vaatii juuri\ntämän omansa, vainajan. Ja hän kertoi minulle jutun juuret.\n\nKiinassa pidetään näet kukkotappeluja, joissa lyödään vetoja yhtä\ninnokkaasti kuin parhaimmissa englantilaisissa derbykilpailuissa, ja\njotka vetävät väkeä enemmän kuin espanjalaiset härkätaistelut. Nyt oli\ntämä kiinalainen löytänyt ja ostanut oikein ensiluokkaisen tappelijan,\njolla hän olisi varmasti ansainnut omaisuuksia, ja se oli juuri se\nhuonolauluinen, yöllä nutistamamme. Sen kauppa-arvo täällä viidakossa\noli 25 guilderiä eli noin 400 Suomenmarkkaa, mutta Shangahaissa\nmaksettiin heti ensimmäisessä kilpailussa vetoina kymmenkertaisesti se\nmäärä; ja tämä oli koettu tappelija, jota ei vielä yksikään kultakaula\nole voittanut.\n\nIsäntä sanoi jo selvittäneensä asian kiinalaisen kanssa, mutta siitä\nhuolimatta kulki tämä pitkin nurkkia nuuskien ja kurkisti minunkin\nhuoneeseeni ikäänkuin vahingossa. Vielä aamiaispöytäämme tuli hän\nkatsomaan, mitä ruokalajeja söimme, mutta meillä ei ollut kukonpaistia.\n\nSeuraavalla viikolla hän rauhottui, kun onnistui ostamaan pari\nsamanlaista shampioonia, ja kun toisten käärmeenpyytäjien poistuttua\njäin hänen kanssaan kahden hotelliin, tuli meistä kohtalaisen hyvät\ntuttavat.\n\nSunnuntai-iltapäivällä siirtyi nimittäin Burton joukkoineen jokilaaksoa\nylöspäin toisille metsästysmaille, mutta minä jäin paikoilleni, sillä\ninsinööri oli tuonut haulikkonsa, 12-kaliiperisen Winchester-repeterin\nkäytettäväkseni, ja sen turvin päätin käydä metsiä omin päin, koska\nkuolleisuus Burtonin saaliissa oli perin pieni.\n\nMaanantaipäivä meni aivan hukkaan, mutta palatessani uutta tietä\npitkin takaisin kylään huomasin, että puron takaa lähti ikäänkuin\npoluntapainen etäämpänä olevalle ylänkömaalle, jossa emme vielä olleet\nkäyneet, ja sinne päätin seuraavana päivänä ulottaa retkeni.\n\nJo auringon noustessa olin uudella tiellä ja kerkisin polun päähän.\nSe oli aluksi kapea, niin että siinä juuri mahtui kävelemään ja\nvarsin varovasti kuljin katsellen, ja haulikko aina valmiina, jos\ntarvittaisiin. Pian tie kuitenkin alkoi kohota, metsä muuttui\nsuuremmaksi ja harvemmaksi, ja maapohja oli kovempaa. Siinä kulkiessani\ntunsin yhtäkkiä, että joku katseli minua. Se oli sellainen vaistomainen\ntunne, merkillinen varoitus, joka pani pysähtymään paikalle kuin\nnaulittu.\n\nKatselin polkua pitkin eteenpäin, katselin sivuilleni, mutta vaikka\nkuinka terästin näköäni, en havainnut mitään. En kuitenkaan liikkunut\nminnekään, sillä minulla oli yhä se tunne, että kaikki ei ollut\nniinkuin pitäisi. Yhä tirkistelin ympärilleni ja silloin näin. —\nSuuri sowa, python, edessäni puunoksalla tuskin kymmenen askeleen\npäässä. Se oli miltei paljaalla oksalla, mutta edessäoleva lehvistö\nsuojasi sen niin hyvin, että vasta, kun lähti katseellaan seuraamaan\nsitä päästä — jonka ensin huomasin — ylöspäin, keksi silmä kolmeen\nkertaan oksan ympäri kiertyneen ruumiin, joka oksaa pitkin ylettyi\nrunkoon ja vielä kerran sen ympäri. Metrin verran riippui pääpuolta\noksasta kohtisuorasti alaspäin, pää oli vaakasuorassa asennossa noin\nkolme metriä maasta ja silmät tuijottivat minuun kuin timantit. — Alta\nkulkiessani olisi siitä ollut niin hyvä heittää kiemura kaulani ympäri\nja nykäistä minut puuhun.\n\n\"Vai minua odottelet\", sanoin sille, kun tähtäsin haulikollani\nroikkuvaan päähän ja painoin liipasinta. Matka oli lyhyt, ja haulit\nmenivät kasassa kuin kuula. Panoksen voimasta heilahti pää vielä yhden\nkierroksen oksan ympäri, sitten alkoi ruumis nytkähdellä, lihakset\nsupistuivat ja laajenivat vuoroon, ja näki, kuinka se puristi oksaa.\nHetken kuluttua kaikki herpaantui, ja käärme valui kuin piimä oksalta\nmaahan jääden aivan liikkumattomaksi.\n\nNäin heti, että pää oli aivan murskana. Panos oli mennyt leuan alta\nsisään ja tullut päälaesta ulos, sitten uudelleen niskan takaa sisään —\nruumis kun oli muodostanut suoran kulman pään kanssa — ja vatsapuolelta\nulos.\n\n\"Selvä pyy, sanoi Tyyskä, kun närhin ampui\", tuumailin itsekseni ja\nkiersin rottingista lenkin, jonka pujotin ampumareijästä läpi. En\nryhtynyt tätä nylkemään tappopaikalla, kuten lauantaina olin tehnyt,\nsillä eläintarhanhoitaja oli sanonut — ja niin muistin myös itse\nlukeneeni — että jos pythoneja on kaksi yhdessä, kuten joskus sattuu,\nvoi toisen saada kiukkuisena niskaansa viidakossa. Jos sitävastoin\nvetää kuollutta jälessään jonkun matkaa aukealle paikalle ja odottaa\nsiinä, seuraa toinen jälestä, ja siten voi saada molemmat.\n\nVedin ampumani käärmeen uudelle tielle ja sitä pitkin purolle, jossa\npäätin kiskoa nahan irti. Mutta olihan otus myös mitattava, pituus on\nnäet näissä käärmeasioissa hyvin tärkeä tekijä. Metrimittaa ei ollut\nmatkassani, mutta osapuilleen sain sen pituudeksi vähän yli viisi\nmetriä ilman päätä, ja parkittaessa se venyi vielä puolen metriä. Komea\nsaalis, ei tosin sellainen kuin se ensimäinen lähes kahdeksanmetrinen,\nmutta sittenkin kaunis elukka. Mustat kuviot selässä hyvin säännöllisiä\nja vatsanalus kermanvärinen.\n\nPitkän aikaa odottelin puron rannalla toista käärmettä, mutta mitään\nei kuulunut. Päiväkin alkoi jo paistaa liian kuumasti, ja niin kiersin\nnahan taas ympärilleni, etsin isännän polkupyörän teidenristeyksestä ja\najelin kylään.\n\n149\n\nSe olikin viimeinen oikea jahtipäiväni, sillä seuraavana\nauringonnousuna läksin toiselle työmaalle, joka oli ylhäällä vuorilla,\nenkä sieltä enää onnistunut saamaan mitään.\n\n\n\n\nKOHTI AUSTRAALIAA.\n\n\nLaivan nimi oli Nieuw Zeeland, kaksipotkurinen turbiinihöyry, 11,000\nrekisteritonnia, tekee 15 knuupua, ottaa 175 matkustajaa, kaikki\nmukavuudet, aivan uusi.\n\nTällaiseen alukseen oli pilettini Jaavalta Austraaliaan, ja luvattiin\nsiinä täysiylöspito kahdeksi viikoksi sänkypaikalla 26 hengen hytissä.\n\nMutta niinkuin jo entuudestaan tiedämme, ei meitä tullut kuin kolme\nmatkustajaa tähän hyttiin. Molemmat matkatoverini olivat Uudesta\nSeelannista, toinen ollut kahdeksan vuotta Afrikan kultakentillä\npomona, toinen kaksi vuotta Singaporessa rakennuttamassa siltoja ja\nlaitureita. He olivat nyt kotimatkalla, minä päinvastoin.\n\nAterialle tuli kuitenkin vielä neljäs henkilö, muuan rouva, joka matkan\nvarrella kertoi pitäneensä kahvilaa Bataviassa seitsemän vuotta, mutta\nliike ei kannattanut enää, ja nyt hän on matkalla kotipaikalleen\nSydneyhin. Hänelle oli annettu oma kamari laivan kirjurien hytin\nvieressä, ettei tarvinnut tulla meidän kanssamme samaan hyttiin.\n\nTilaa oli siis kylliksi, minunkin käytettävänäni kuusi sänkyä. Yhdessä\nnukuin, toisessa olivat tavarani, kolmas oli garderoobini, neljäs\nkirjoituspöytäni, viides tarjoilupöytäni ja kuudes reservinä. Olin\nniitten ympäröimänä niinkuin linnassa.\n\nMyös koko laaja peräkansi oli meidän neljän käytettävänä, ainoastaan\nmies- ja naisparturit, joitten toimistot olivat juuri siinä vieressä,\npitivät meille seuraa. Joka päivä sentään, kun yläkannella tuli liian\nahdasta, tulivat ensiluokan matkustajat meidän kannellemme heittämään\nrengasta. He tietysti unohtivat renkaat sinne, ja sitten me heittelimme\nniitä, kunnes käsi oli vallan turtana.\n\nHeti alkumatkasta poikkesimme Celebes-saarella Macassarin kaupungissa,\njossa koko päivän otimme rottinkilastia. Matkustajat tietysti olivat\nkaupunkia katselemassa, mutta mikäli huomasin, olivat he enemmän\nkatseltavina kuin katselijoina, sillä missään maankolkassa en ole\nnähnyt eurooppalaista katsottavan niin uteliain silmäyksin kuin\nMacassarilla. Missä vain minäkin liikuin, seisahtui katuliikenne miltei\ntykkänään, ja kaikki katselivat minua. Ja kun pysähdyin vesimyymälän\neteen juomaan lasin mehuvettä, kerääntyi suuri väenpaljous ympärilleni\nkatselemaan, kuinka tämä toimitus oikein tapahtuu.\n\nMacassar on tyypillinen alkuasukaskaupunki, enkä siellä laivan\nmatkustajia lukuunottamatta nähnyt yhtään eurooppalaista, vaikka lienee\nniitä siellä kuitenkin jonkun verran.\n\nSitten läksimme taas merelle seuraavana satamapaikkanamme Brisbane,\nja itsekukin koetti järjestää elämänsä mahdollisimman mukavaksi. Ilma\noli äärettömän helteinen, hytissä ei voinut oleskella ollenkaan, sillä\nhiki alkoi heti pursua joka huokosesta. Meillä oli yhteinen kylpyhuone\nlaivan alipäällystön kanssa, mutta sinne ei ollut yrittämistäkään ennen\npuoltapäivää, ja muuta pesulaitosta taas ei ollut. Tuumimme asiaa, ja\npäätimme kirjeellisesti kääntyä laivan purserin puoleen.\n\nNiinpä nakutimme minun koneellani purserille kirjeen, jossa ensin\nhuomautettuamme pesun tärkeydestä, viittasimme siihen, ettei hytissämme\nole minkäänlaista pesulaitosta ja valitimme kylpyhuoneen suhteen\nvallitsevasta epäkohdasta, joitten seikkojen perusteella pyysimme\n(taisi olla vaadimme), että hyttiimme järjestettäisiin pesukannu,\npesuvati ja ämpäri, jotta voisimme pestä edes kasvomme ennen aamiaista.\n\nSeuraavana päivänä purseri sitten lähetti meille — pesupaljun,\nsellaisen pyykkisoikon. Yhdelle siinä olisi ollut, mutta, ei kolmelle,\nsillä suolatonta vettä ei saanut muualta kuin kylpyhuoneesta, ja sen\nkerran kun sieltä pääsi vettä noutamaan, niin samalla sai sitten\npestäkin. Niinpä urakoitsija potkaisi sen rikki heti kun se saapui\nhyttiimme, ja senjälkeen käytin minä sitä tuhkakuppina.\n\nUrakoitsijalla taisi muuten olla vanhaakin kaunaa hollantilaisia\nvastaan, sillä hän kysyi minulta hetki tämän tapauksen jälkeen,\ntunnenko minä paljonkin hollantilaisia. Sanoin, etten tunne kuin perin\nharvoja, joita olen tavannut Intiassa sekä laivoilla. Hän sanoi vain\nhaluavansa tietää, ovatko kaikki hollantilaiset yhtä suuria roistoja\nkuin ne, joita hän tuntee — ynnä tämän laivan purseri. Tiedustelin\nvihansa syytä, ja hän mainitsi \"yhtenä esimerkkinä\", että me olemme\nsaaneet maksaa 6 puntaa liikaa matkastamme. Rouva yksityisessä hytissä\nmatkustaa taksalla ja on maksanut 12 puntaa, minä olen lyhemmästä\nmatkasta maksanut 18 puntaa ja hän vähän pitemmästä matkasta 21 puntaa.\nEi ole mitään järjestystä, väitti hän, hinnat otetaan miten sattuu,\nmiestä myöten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPurserin kanssa en jutellut kuin kerran — laivaan tullessani. Pyysin\nsilloin häneltä erästä suosionosoitusta, jonka hän lupasikin. —\nKävin nimittäin Bataviassa matkailutoimistossa, joka on varsin\nhyvin järjestetty laitos. Kun matkailutoimiston johtaja kuuli minun\nlähtevän Austraaliaan, pyysi hän, että lähettäisin pienen selostuksen\nmatkahavainnoistani heidän matkailulehteensä, ja erikoisesti tästä\nlaivasta, koska se on vallan uusi, ja ulkomaalaisen antamalle\narvostelulle tai lausunnolle pannaan aina enemmän arvoa.\n\nLaivaan tullessani mainitsin tästä purserille ja hän lupasi järjestää\ntilaisuuden, että voisin nähdä laivan kaikki ihmeellisyydet — paitsi\nkonehuoneita — mutta sitä tilaisuutta ei tullutkaan koko matkalla, enkä\ntoistakaan kertaa asiasta enää huomauttanut. Sillä minun puolestani\nsaa kyllä olla kirjoittamattakin, — taikka lähetän sitten tämän\nkirjoituksen.\n\nHyvä radio oli laivalla. Se soitteli ensiluokan suuressa salongissa,\nmutta soitto kuului yli koko laivan aina peräkannelle saakka. Istuin\nsiellä eräänä iltana yksinäni hytin kuumuutta paossa, kun korviini\nalkaa kuulua \"Karjalaisten marssi\" suuren orkesterin soittamana. En\nollut uskoa korviani, mutta kun sitä kesti puolen tuntia yhtämittaa,\ntäytyi sen olla totta. Senjälkeen seurasi \"Sua lähde kaunis\" ja monta\nmuuta suomalaista kappaletta. Sydneyn asema se näin oli suomalaiseen\nmusiikkiin innostunut.\n\nSiitälähtien vietin kaiket illat peräkannella, sillä joka illan\nohjelma oli pääasiassa suomalaista. Mainitakseni vain yhdenkin illan\nsuomalaisen osan, oli siinä \"30-vuotisen sodan marssi\", \"Rannanjärvi\",\n\"Sotilaspoika\", \"Vielä nytkin muistan viljapellot\", \"Kaksi kisälliä\",\n\"Oli kaunis kesäilta\", \"Arvon mekin ansaitsemme\", \"Illalla ruusun\nistutin\" — ja taisi olla vielä muutakin. Joka kappaletta soitettiin\nvähintäin neljännestunti, toisia puolen tuntia. Taukoja ei ole\nollenkaan, vaan kun yksi kappale loppui, alkoi toinen aivan seuraavassa\nsilmänräpäyksessä. En käsitä, kuinka orkesteri jaksoi puhaltaa\nyhtämittaa kello seitsemästä kello yhteen, — taikka sitten siellä oli\nkaksi orkesteria. — Ja laivalla ensiluokan matkustajat tanssivat niin\nSotilaspojat kuin Karjalaisten marssit, järjestään kaikki, mitä radion\ntorvi vain huusi.\n\nSivuutettuamme Thursday Islandin ja Kap Yorkin, Austraalian\npohjoisimman niemen, kääntyi kulku kaakkoon seuraten visusti\nrantaviivaa. Olimme Korallimeressä, koralliriuttojen ja mantereen\nvälisessä väylässä. Erkanimme päiväntasaajan kuumasta ilmapiiristä, ja\nkolmantena päivänä tätä suuntaa kulkiessamme tuotiin joka vuoteeseen\nvillaiset peitteet. Tarpeen ne olivatkin, sillä yöllä puhalsi kylmä\nviima etelästä. Ja joka päivä muuttui ilma yhä koleammaksi. Oltiin\nsyyskuussa ja Austraalia valmistautui vasta kesää vastaanottamaan,\nsyyskuun ensimäinen päivähän on austraalialaisten Vappu. Ei tahtonut\noikein sopeutua siihen ajatukseen, että nyt tulee taas kesä, sillä\nkesää oli mielestäni riittänyt jo vallan tarpeeksi, oikein kuumaa\nkesää, ja olin elänyt vain oman kalenterini mukaan, joka sanoi, että\nnyt alkaa Suomessa syksy ja talvi.\n\nAustraalian itärannikko — sikäli kuin sitä laivasta näkee — on jylhän\nkaunista. Kaikkialla, missä kulkuväylä poikkeaa lähemmäs rantaa,\nkohoavat korkeat, sankan metsän peittämät vuoret heti vesirajasta.\nNiitä metsiä ei ole vielä tukkimiehen kirves kolhinut, siellä kiipeilee\nAustraalian pikku karhu vielä rauhallisena, ja vuortentakaisilla\nalankomailla hyppivät kenguruparvet.\n\nOn ihmeellistä, kuinka meri saattaa näyttää tyhjältä. Kyllähän siellä\nelollista olentoa on määrättömästi, mutta se on myös niin äärettömän\nsuuri. Koko kaksiviikkoisella matkallamme emme nähneet mitään muuta\nvesieläintä kuin yhden pari metriä pitkän ruskean \"merikäärmeen\", joka\nAustraalian rannikolla luikerteli pitkin veden pintaa. Ei näkynyt\npelottavia tiikerihaita, ei delfiinejä eikä lentokaloja, yhtä tyhjän\nsinivihreänä lainehti meri päivästä toiseen.\n\nMutta sitä enemmän kerkisimme sitten tutustua omaan laivanosaamme, sen\nmiehistöön ja kanssamatkustajiin. Laivan koko palveluskuntaan kuuluva\nmiehistö oli kiinalaista ja malajilaista, joka ei osannut sanaakaan\nmuuta kuin omia kieliään. Ruokapuoli oli niinikään kiinalaisen\nkokin käsissä, ja kun hän laittoi ruuat etupäässä omaa makuaan\nsilmälläpitäen, palasi toinen puoli tarjotuista ruokalajeista miltei\nsäännöllisesti koskemattomana takaisin keittiöön. Vaikka eipä sillä,\nettä olisimme nälkää nähneet, sillä annokset olivat suuria, ja siinä\nilmastossa on ruokahalu niukka.\n\nUrakoitsija, joka oli ihastunut kiinalaisiin, koska hän arveli\nKiinassa olevan hyvät ansiomahdollisuudet ensi vuonna, alkoi opetella\nkiinankieltä. Ei hän kyllä muina aikoina sitä erikoisemmin harrastanut,\npaitsi ruokaillessamme, mutta silloin sitä tarkemmin. Kaksi \"boy'ta\"\npiti olla aina saapuvilla, ja sitten alkoi opetus. Hän näytti lasia\nja äänellä, joka kuului aina komentosillalle saakka, tiedusteli sen\nkiinankielistä nimitystä. Kun boy ei heti käsittänyt, tarkoittiko\nkysymys itse lasia vaiko lasin sisällystä, toi hän pullon ja täytti\npuolillaan olevan lasin kukkuroilleen seurauksella, että sai koko\nsisällyksen silmilleen. Uudelleen näytti urakoitsija sormellaan\nlasia ja jos mahdollista vielä äänekkäämmin vaati saada tietoonsa\nsen kiinankielisen nimityksen. Hädissään laukkasi boy varastoon\ntuoden sieltä toisen pullon, josta aikoi täyttää lasin uudelleen,\nmutta urakoitsija tarttui hänen käsivarteensa, jota puristeli niin\nankarasti, että boylle nousivat kyyneleet silmiin. Lopulta hän toki\nkäsitti kysymyksen tarkoituksen ja sanoi, että se on \"poli-pui\". Tähän\nmalliin jatkui sitten opetusta, urakoitsija kirjoitti jokaisen sanan\ntaskukirjaansa, ja viikon kestäneen opiskelun jälkeen oli hänellä jo\npuolensataa sanaa kirjassaan. Hän tuli kuitenkin siihen yllättävään\nlopputulokseen, että sokeri merkitsee kiinaksi \"oo\", ja sitten on vielä\nnoin kymmenkunnan sanaa, jotka lausutaan — tai ainakin boyt lausuivat\nne — juuri samalla tavalla. Ne kirjoitetaan tosin joko oa, tai au,\ntai ou, tai hau, mutta hänen korviinsa ne kuuluivat vain \"oo\". Tästä\nseikasta hän kimmastui niin, että eräs boy kerran oppitunnilla pelastui\nvarmasta selkäsaunasta vain toisen perämiehen satunnaisen väliintulon\nkautta.\n\nVähän heikonpuoleinen kielikorva tällä oppilaalla oli, ja sen\nhuomasivat opettajatkin, koskapa eivät pitäneet niin tarkkaa vaaria\nsiitä, mitä kulloinkin opettivat. Minä kirjoitin hänen kirjastaan\nmuistiin joukon sanoja ja kysyin myöhemmin Caledoniassa eräältä\nkiinalaiselta, olivatko ne oikeata kieltä. Mutta hän sanoi niiden\nolevan miltei pelkkiä ruokottomuuksia. Opettajat olivat kostoksi\nankaralle oppilaalleen sanelleet hänelle tuhmuuksia.\n\nKaksi päivää ennen Brisbaneen saapumistamme urakoitsija lopettikin\nkielitutkimuksensa, sillä hän sai muuta ajattelemisen aihetta. Minulle\ntuotiin aamiaisen jälkeen radiosähkösanoma, jossa sanottiin, että minun\npitäisi Brisbanessa mennä tapaamaan erästä määrättyä henkilöä. Kun en\ntuntenut sellaista henkilöä, eikä minun laivallaolostani tietäneet muut\nkuin laivaväki, ihmettelin sähkösanomaa, kunnes havaitsin sen olevan\nurakoitsijalle.\n\nLuettuaan tiedonannon tuli hän rauhattomaksi ja kertoi sitten elämänsä\ntarinan: erossa vaimostaan, joka on Uudella Seelannilla, kaksi\nalaikäistä lasta vieraitten hoidossa Brisbanessa, eikä niistä ole\ntullut pidetyksi huolta, niinkuin olisi vaatinut, ja nyt täytyy mennä\nheitä tapaamaan.\n\n\"Minä olen niin kiihtynyt\", sanoi hän ja tilasi kaksi lasia gin'iä,\npaloviinaa. Kiihtymys ei sillä kuitenkaan vielä asettunut, joten\noli tilattava kaksi lasia lisää ja sitten taas kaksi ynnä vielä\nkaksi. Lopulta oli hän niin kiihtynyt, että rupesi taas rääkkäämään\nkiinalaispoikia, kun nämä eivät heti ensi ärjäisyllä ymmärtäneet hänen\nuus-seelantilaista murrettaan. Sitä oli muuten toistenkin vaikea\nymmärtää, sillä hän nielasi puolet joka sanasta, ja ensi päivinä en\nminäkään käsittänyt hänen puheestaan kuin joka toisen sanan, joka\noli \"bloody\". Se merkitsee suomeksi \"verinen\", ja englantilaiset\nkäyttävät sitä ainoastaan perin solvaavissa puheenparsissa. Siksipä\noli meille aluksi vähällä tulla tappelu, kun kaikki, mitä hän minulle\npuhui, oli \"bloody\" sitä ja \"bloody\" tätä, ja luulin hänen minua sillä\ntarkoittavan. Vasta jälestäpäin kuulin, että kaikki austraalialaiset\nviljelevät yhtä ahkerasti tätä sanaa, ja senvuoksi he, niin ainakin\nkerrottiin — eivät naisseurassa kykene puhumaan juuri mitään, kun eivät\njoka toiseksi sanakseen voi olla sanomatta \"bloody\". Se lausuttiin\n\"blädi\", ja olen kuullut sille toisenkinlaisen selityksen tai\njohdannon, mutta ainakin sota-aikana eräs asiantuntija selvitti minulle\nenglantilaisten iskulauseen \"bloody Germany\" tarkoittavan \"veristä\nSaksaa\".\n\nNiinpä urakoitsijakaan päivällisellä kohteliaisuudesta rouvaa kohtaan\nei puhunut aluksi mitään. Hetken murjoteltuaan hän kuitenkin kutsui\nkiinalaisen mestarikokin puheilleen ja alkoi verrattoman sanatulvan.\nSoppa oli \"blady\" — niinkuin hän sen lausui — kylmää, liha \"blady\"\nraakaa ja kahvi \"blady\" huonoa. Nimitettyään kokkia vielä erilaisilla\n\"blady\" vihtahousun nimillä, heitti hän lautasensa nurkkaan ja poistui\nhyttiimme, jonne alkoi taas tilata kaksi lasia kerrallaan.\n\nMe toiset jatkoimme ateriamme loppuun, jonka jälkeen rouva pyysi minua\nkahdenkeskiseen keskusteluun kanssaan. Poistuimme siis peräkannelle\nkävelylle, ja siellä hän kertoi minulle, että mukanaan on runsaasti\nrahaa, ja pyysi minua ottamaan ne Sydneyssä maihinnousun ajaksi\nhaltuuni, koska tullissa voisivat kenties ottaa ne häneltä pois.\nKoska tiesin, ettei sellaista siellä tapahdu, sillä sinne saapuessa\njuuri tarvitsee olla rahaa, kieltäydyin tästä luottamustoimesta.\nSitten hän tiedusteli, kenenkä luokse aion mennä Sydneyssä asumaan,\nja kun en voinut sanoa tarkkaan paikkaa, lupautui hän oppaakseni,\nkoska ventovieraan on siellä vaarallista liikuskella yksin. Kiitin\ntarjouksesta, mutta sanoin meikäläisen konsulin kyllä neuvovan sopivan\nja luotettavan paikan, jonka jälkeen hän kehoitti minua perille\nsaavuttuamme seuraamaan mukanaan kaupungille, jossa hän kyllä ottaa\nselville, missä konsulaatti sijaitsee ja saattaa minut sinne. Kun\nsenjälkeen ilmoitin poikkeavani ensin Brisbaneen ja sieltä vasta\nmyöhemmin saapuvani junalla Sydneyhin, sanoi hän, ettei Brisbaneen\nkannata mennä, siellä ei ole kuin kaksi katua ja elämä vallan kuollutta.\n\nKeskustelumme keskeytti urakoitsija, joka oli noussut hytistä kannelle\nja kuullut rouvan viimeisen lauseen. Hän iski oitis sanoihin kiinni,\nselitti, että Brisbane on ehdottomasti nähtävä, se on Queenslandin\nhelmi, siellä on kaikki halpaa, hän hommaa minulle perin halvan\nasunnon ja toimittaa tavarani Pinkenban ulkosatamasta kaupunkiin, —\nja sitäpaitsi Sydneyssä ovat kaikki hotellit nykyisin täynnä, kun\n200,000 ihmistä on tullut maailman kaikilta ääriltä siellä pidettävään\nkatolisten kongressiin, ja osa niistä nukkuu jo asunnon puutteessa\nkaduillakin. Paljon muutakin hän puhui kaunista ja valaisevaa, vaikka\nrouva hänet useaan otteeseen keskeytti, joten syntyi riita. Sanoin\nunohtaneeni tupakkani hyttiin ja sain tilaisuuden poistua seurasta.\n\nPuolen tunnin kuluttua tuli myös urakoitsija hyttiin, haukkuen\nrouvan pahanpäiväisesti ja tilasi kaksi lasillista, jotka taas\njoi oman yläritsinsä ääressä seisaaltaan selkä minuun päin. Nyt\niltapäivällä aikaansaivat nämä kaksi lasillista kerrallaan tyypillisen\ntropiikkihumalan eli \"tropiikkikoleeran\" noin viidessä minuutissa,\nmutta se ei kestänyt kuin puolisen tuntia, sitten muuttui mies taas\nhiljaisemmaksi. Toistakymmentä kertaa laskin hänen sinä päivänä\nkerinneen olla oikein uhkahumalassa.\n\nIltapäiväteellä pyysi rouva, että päivällisen jälkeen ottaisin\nkirjoituskoneen ja tulisin hänen hyttiinsä, kun hänellä oli\nkirjoitettavana erittäin tärkeä kirje, jonka hän olisi halunnut saada\nkoneelliseen asuun. Sanoin nauhan olevan poikki, eikä sitä voi korjata\nennenkuin maissa, ja niin pääsin taas sillä kertaa karkuun. — Eikä se\nkirje muuten niin tärkeä tainnut ollakaan, koskapa rouva päivällisen\njälkeen jouti mennä aliupseerien hyttiin rumpua pelaamaan. Siellä\nolivat näet laivan neljä kirjuria perustaneet orkesterin, jossa viulu\naina soitti puolta ääntä alempaa kuin klarinetti, ja rummunlyöjää\npuuttui tykkänään. Rouva täytti erinomaisen mielellään puuttuvan sijan,\nja siellä he sitten pärisyttivät joka ilta aina yli puoliyön, niin että\nrouva ei kertaakaan jaksanut nousta aamiaiselle, vaan näki hänet ensi\nkerran vasta lunchilla silmät pöpperössä.\n\nTämän viimeisen iltani minä vietin tekemällä inventaariota\ntavaroistani. Jokaiselle matkustajalle oli päivällä jaettu kaksi\nlistaa, toinen henkilötietoja, toinen tavaroita varten. Jälkimäisessä\noli lueteltuna ja luokiteltuna eri tavaralaadut sen mukaan, meneekö\nniistä tullia vai ei, ja nyt piti jokaisen viedä omat tavaransa\nvastaaviin sarekkeihin ja hinnoittaa tullinalaiset laadut, jotta heti\nvoitiin laskea maksettavan tullin määrä. Ellei tarkkaan ilmoittanut\nkaikkia, oli petoksesta määrätty ankarat sakot.\n\nRahavarat oli myös tilitettävä; jos oli oikein paljon, ei tarvinnut\nkirjoittaa muuta kuin 100 puntaa, mutta jos jollakulla oli vähemmän\nkuin 40 puntaa, piti antaa tarkka selko, keneltä aikoo sitten ottaa,\nkun ne loppuvat.\n\nTällaisen paperin kanssa hikosin ainakin pari tuntia, kunnes\nsain selville, että miltei kaikki mukanani olevat tavarat olivat\nAustraalian lain mukaan tullin alaisia. Niinpä katsoin parhaaksi\nmainita vain kirjoitus- ja valokuvauskoneet, kiikarin sekä käärmeen- ja\nsisiliskonnahat, jättäen loput tavarat oman onnensa nojaan.\n\nOlin juuri viemässä paperiani perämiehelle, kun huomasin erään\nnuoremmista upseereista ajelevan miehiä kannelle. Uteliaisuudesta\nseurasin mukana katsomaan, mitä toimitusta siellä saattoi olla näin\niltapimeässä. Väkeä oli kansi mustanaan, ja kaikki kurkottelivat\nlaidan yli merelle. Menin minäkin kurkistelemaan ja näin sieltä\ntulevan vastaamme laivan. Ei se ollut minusta mitään kummallista,\nolihan niitä laivoja tavattu ennenkin, eikä kukaan ollut välittänyt\nniistä sen enempää. Mutta sitten kuulin, että tulija on Nieuw Holland,\ntämän meidän Nieuw Zeelandimme sisarlaiva, yhtäaikaa viimevuonna\nlaskettu telakalta, yhtä suuri ja kulkee samaa reittiä kuin tämäkin.\nKerran kuussa ne tapaavat toisensa, mutta ei koskaan satamassa, aina\nulapalla. Nyt piti sisarelle näyttää, että on sitä meilläkin väkeä,\nja siksi oli koko joutilas miehistö komennettu kannelle. Niin näkyi\nolevan myös vastaantulijalla, ja komealta tuollainen suuri laiva\nnäyttikin pimeässä. Joka lamppu oli palamassa, matkustajien rivit\ntäyttivät yläpartaat, miehistö alakannen, ja komentosillalta vilkkuivat\ntervehdyssignaalit. Miehistökin halusi tervehtiä toisiaan, ja kun\noli ehditty kohdalle, päästivät he ilmoille sellaisen korviavihlovan\nulinan, että luuli joutuneensa keskelle villeintä viidakkoa. Niin\npitkälle kuin ääni vähänkin kantoi he ulvoivat, mutta sitten häipyivät\nvalotkin näkyvistä, ja kukin painui makuutiloilleen, sillä seuraava\naamupäivä saattaisi meidät Brisbaneen, ensimäiseen austraalialaiseen\nsatamaan.\n\n\n\n\nBRISBANEN TULLISSA JA SEN TAKANA.\n\n\nBrisbanen satama on meren puolelta hyvin suojattu, vaikka se onkin\nmatalahko. En minä hänen syvyyttään kylläkään ole mitannut, päättelen\nvain siitä, kun jo kaukana merellä otimme luotsin ja sitten ajoimme\nainoastaan kuuden solmun nopeudella perille saakka.\n\nMuun katselemisen ohella vetivät meressä liikkuvat lukuisat limamaiset\nmedusat huomion puoleensa. Ne olivat sateenvarjon muotoisia sillä\neroituksella, että varjon alla heilui useita lonkeroita, joiden\nluku ei ollut kaikilla sama, kuten aikaisemmin olin luullut. Näin\nsellaisia, joilla oli vain viisi lonkeroa, kun taas jollain saattoi\nnähdä niitä kymmenkunnan, vallitsevan luvun vaihdellessa kuudesta\nkahdeksaan. Varjon eli pään suuruus — pääksi sitä ainakin kutsun,\nkoska hengityselimet eli jonkunlaiset kidukset olivat siinä — vaihteli\nsekin teevadin kokoisesta suureen lautaseen, ja lonkerot suurimmilla\nolivat parin korttelin mittaiset. Ulompana näki niitä vain joitakuita\nharvoja, mutta lähempänä satamaa luku kasvoi — saa sanoa miljoonaan.\nNiitä aivan kihisi väylässä, ja laivan tullessa kohdalle ne käänsivät\nvarjonsa alaspäin ja painuivat hitaasti syvyyksiin. — Siihen veteen\nen minä ainakaan olisi mennyt uimaan, niin kauniita kuin medusat\niljettäväisyydessään olivatkin.\n\nNäin suuret laivat eivät mene kaupungin satamaan saakka, sillä Brisbane\nsijaitsee jonkun matkaa merenrannasta kapeahkon joen rannalla.\nSyväkulkuisia aluksia varten on 12 km. päähän kaupungista rakennettu\nulkosatama, Pinkenba nimeltään. Siitä pääsee junalla kaupunkiin, mutta\npurseri viivytti meidän passiemme leimausta niin kauan, että juna\nkerkisi lähteä, ja saimme ottaa autokyydin, joka sivumennen sanoen on\nAustraaliassa kallista.\n\nSatamassa laiturin vieressä on tullikamari, ja siellä odottelimme\nvuoroamme. Samassa laivassa oli kotimaahansa palannut eräs\njalkapallojoukkue matkaltaan Sundasaarille, ja heillä oli\nluonnollisesti yhtä ja toista pientä rihkamaa tuliaisiksi. Kun\nkatselin, miten ankarasti pienimmistäkin korutavaroista verotettiin\n— muutamista aina 60 prosenttia ostohinnasta, alkoi minua arveluttaa\nrautakirstuni kohtalo, sillä sen sisällyksestä en ollut ilmoituksessani\nmaininnut mitään.\n\nTuli sitten minunkin vuoroni, ja tullipäällikkö tarkasteli\ntavaraluetteloani. Ilmoitin kaiken omaisuuteni olevan transitoa,\nläpikulkutavaraa, josta ei jää mitään Austraaliaan, mutta sellaista\npuhetta ei otettu kuuleviin korviinkaan. Päätinkin senvuoksi jättää\ntavarani tulliin säilytettäväksi siihen saakka, kunnes taas lähden\ntoisiin maanosiin, mutta halusin kuitenkin nähdä, paljonko minua niistä\nverotettaisiin. Jos pääsen halvalla, maksan tullin, jos nylkevät\npaljon, jätän ne sinne. Kohtalo kuitenkin järjesti asiat niin, että\nsain maksaa - ja melko runsaasti. Kirjoituskone ja valokuvauskone\nkatsottiin ammattiini kuuluviksi, mutta kiikarista olisi sääntöjen\nmukaan mennyt 200 markkaa tullia. Minä väitin jyrkästi vastaan ja\nsanoin, ettenhän minä voi kirjoittaa, ellei minulla ole lasisilmiä,\nmutta tullipäällikkö näytti määräyksen, jossa nimenomaan sanottiin,\nettä kiikarista on otettava tulli. Väiteltyämme vielä pitkän aikaa\nasiasta, sanoi tullipäällikkö, että pyyhitään se sitten tykkänään pois,\nja kirjoittakaa nimenne alle. Se tehtiin, ja minä kirjoitin, ettei\nminulla olekaan kiikaria, vaikka ensin luulin.\n\nSitten tuli nahkojen vuoro. Tullipäällikkö väitti arvioimaani hintaa\nkymmenesosaksi Austraaliassa vallitsevista hinnoista ja kysyi, mikä\nniitten ostohinta on, mutta minä sanoin, ettei niillä ole ostohintaa\nollenkaan, koska olen ne itse tappanut. Ei hän arviotani sitten\nmuuttanut, mutta puolitoista puntaa määrättiin niistä tullia.\n\nTullimies sai nyt määräyksen tarkastaa tavarani, pitäisikö\nilmoitukseni kutinsa. Avasin merimiessäkkini ja aloin lappaa tavaroina\nlattialle, kunnes siellä oli jäljellä vain likaisia vaatteita.\nTullarinapulainen katsoi säkkiin ja uskoi puheeni, jonka jälkeen säkki\nheitettiin lattialle ja ruvettiin tullimiehen kanssa levittelemään\nnahkakääröjä. Ensimäinen nahka vedettiin suoraksi, ja se ulottui yli\nkoko tullikamarin. Tullipäällikkö, kaikki tullimiehet, matkustajat\nja autokuskit tulivat sitä ihmettelemään, minulle tehtiin useita\nostotarjouksia, jotka heti kylmästi hylkäsin ja sanoin, että ne ovat\nmuseotavaraa Suomeen.\n\nSilloin tapahtui jotain odottamatonta. Suuri, ruskea rotta tuli\nnurkasta tavaroitten sekaan, säikähti jotakin ja pujahti minun\nmerimiessäkkiini. Kaksi matkustajaa huomasi sen, ja he nostivat\nhälinän. Koko yleisön huomio kiintyi nyt tähän asiaan, ja joku yritti\nmennä tyhjentämään säkkiä, mutta minä ärähdin, että se on minun säkkini\nja sisällys myös minun. Menin senjälkeen itse ja katsoin toista metriä\npitkän säkkini suusta sisään, — ja siellähän rotta oli ja kurkisteli\nminua vihaisesti. Jotta olisin saanut sen pois, olisi säkki ollut\ntyhjennettävä, mutta silloin olisi pohjimmaiseksi asetettu paketti\ntullut myös tullimiesten näkyville, ja sitä taas en mitenkään voinut\nsallia. Helistelin siis säkkiä kunnes rotta painui vaatteiden alle,\nja sanoin, että ei täällä näy mitään. Tullimieskin kurkisti sinne\neikä nähnyt mitään, jonka jälkeen alettiin uudelleen tarkastella\nkäärmeennahkoja.\n\nMinä aloin nyt kiiruusti ahtaa tavaroita takaisin säkkiin päästäkseni\nmahdollisimman pian pois. Joka kerta kun työnsin jonkun tavaran sinne\nja vähän painoin, vinkaisi rotta. Useampaan kertaan tulivat ne näkijät\nsanomaan minulle, että siellä se varmasti on, mutta minä sanoin heille\nsekä suomeksi että englanniksi, että menkää h—iin. Lopulta saatiin\nsinne nahatkin — säkkiin nimittäin — jonka jälkeen löin lukon suulle,\nja tullari vahvisti toimituksen latumerkillä.\n\nRautakirstuni kohtalo oli vielä ratkaisematta, mutta sekin asia\njärjestyi aikanaan. Silläaikaa, kun olin tullipäällikön huoneessa\ntullarin kanssa, joka selitti, että kaikki on kuin ollakin pitää,\nmenivät ne kaksi matkustajaa kopeloimaan yksin heitettyä säkkiäni.\nKeksivät lopulta, missä paikkaa rotta oli, sillä kun siihen lujasti\npainoi, niin rotta vinkaisi. Taas he hätyyttivät koko yleisön\nsamoinkuin tullimiehetkin paikalle, ja sillä aikaa, kun kaikki\nolivat kyykkysillään säkin ympärillä rottaa vinguttamassa, otin minä\nrautakirstuni ja kannoin sen ulkopuolella olevaan tavara-autoon ja\npeitin sen öljyvaatteella. Ihmiset vaativat kiihkeästi avaamaan\nuudelleen säkin, mutta minä maksoin nopeasti tullini, kannoin säkin\nautoon ja sitten täyttä vauhtia matkatovereitteni urakoitsijan ja\nkullankaivajan kanssa kaupungille urakoitsijan ehdottamaan halpaan\nhotelliin saadaksemme rotan pois ennenkuin se ehtii ruveta mitään\nnakertelemaan. Urakoitsija oli tullikamarissa aluksi ollut innokkaimpia\nsäkinpurkajoita, kunnes sain hänelle vihjaistuksi, ettei säkkiä\nsovi siellä tyhjentää. Matka Pinkenban ulkosatamasta Brisbaneen\non ensimäistä mailia lukuunottamatta tiheästi asuttua. Se onkin\nBrisbanen etukaupunkia katuineen ja hauskoine puutarhataloineen.\nKuorma-autollamme — matkatovereillani oli näet paljon tavaroita —\nviilettelimme vinhasti pitkin hyviä viertoteitä, sillä kiirettä täytyi\npitää. Välillä poikkesimme kyllä eräässä baarissa juomassa lasin\nolutta, kun oli kovin kuuma, mutta sitten ajoimme taas sitä nopeammin,\nja minä vinguttelin rottaa kuorman päällä.\n\nPääsimme hotelliin, saimme huoneet ja ensi töiksemme pyysimme saada\nlainata kissaa. Talonväki luuli meitä ensin vähän höperöiksi, mutta\nkun selitimme, että meillä olisi tuoretta kissanruokaa, joka nyt\njuuri olisi syötävä, sanoivat he, ettei kissaa ole, mutta sitävastoin\nhyvä foxterrieri. Se tulikin parahiksi paikalle ja hännäntypykkäänsä\nvilkkaasti heilutellen seurasi meitä mielellään huoneeseeni, jossa\nheti ryhdyin avaamaan säkkiäni. En ehtinyt tyhjentää vielä puoliakaan,\nkun rotta jo hyppäsi silmilleni ja suoraan sänkyyn, josta livahti\npiirongin taakse. Nyt huomasi foxikin, mistä oli kysymys, ja vinkuen\nyritti se päästä rottaan käsiksi, mutta ei mahtunut. Siirsimme\npiirongin keskemmälle huonetta, ja nyt alkoi kiivas takaa-ajo, johon\nmyös urakoitsija otti innokkaasti osaa. Vielä oli pesupöydän ja\nvaatekaapin takana pakopaikkoja rotalle, mutta kun nekin esineet\noli saatu entisiltä asemiltaan keskilattialle, ei auttanut muu kuin\nkilpajuoksu. Joka kerta kun rotta juoksi urakoitsijan ohi, yritti hän\npotkaista sitä, mutta potku osui aina foxiin, joka parahiksi kerkisi\npaikalle. Foxi vinkui ja urakoitsija kiroili Uuden Seelannin murteella.\nKullankaivaja ynnä minä emme voineet ottaa ajoon osaa muuta kuin\nkatselijoina, sillä huone oli pieni, eikä liikkuma-alaa riittänyt enää\nmeille, — pääasiassa saimme varoa vain urakoitsijan potkuja. Foxi oli\nkyllä tottunut rottajahtiin, kuten jälestäpäin kuulimme, mutta sillekin\nolivat käänteet liian jyrkät, varsinkin kun rotta aina välillä pääsi\noikaisemaan piirongin ja kaapin alustalle. Lopulta se kuitenkin erehtyi\nhuoneen pitkälle seinälle, ja siinä foxi yhdellä harppauksella sen\ntavotti puraisten sen ilman pitempiä seremonioita kuoliaaksi.\n\nJymy oli kuitenkin kuulunut alakertaan, ja juuri näytöksen\nhuippukohdassa kolkutettiin tiukasti ovelleni ja kysyttiin, miksi\nsiellä tapellaan. Kysyjä oli talon isäntä, joka ei tiennyt hommistamme\nmitään. Hän oli vain kuullut alakerran baariin kovaa töminää ja\nylös tultuaan sen lisäksi julmaa kiroilemista. Oli koettanut tulla\nhuoneeseen, mutta oven olimme varmuuden vuoksi kiertäneet lukkoon.\nNyt, nähdessään suuren kuolleen rotan, jota foxi vielä nutuutteli,\nymmärsi hän asian ja kutsui meidät baariinsa ottamaan lasillisen, kun\nolimme hänen talostaan taas hävittäneet yhden noita \"bloody\" rosvoja,\njoita vilisee joka \"bloody\" paikassa, ja jotka \"bloody\" syövät kaikki\nruuat. Seurasimme kiitollisuudella kutsua, mutta enemmälti emme sitten\npuhuneet tämän rottahistorian alkuvaiheista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRuvetessani tarkastelemaan Brisbanea lähemmin ja omakohtaisesti,\nhavaitsin, että matkatoverini laivassa olivat syöttäneet minulle\npajunköyttä tämän Queenslandin pääkaupungin suhteen. Arvoisa\nrouvaystävänihän oli sanonut, että siellä on vain kaksi katua ja elämä\nperin kuollutta, mutta minä löysin sieltä monta katua, elämä oli\npaikoin niin vilkasta, että oli hengenvaarallista kulkea kadun yli, ja\nihmiskuntaakin sanottiin siellä karttuvan lähes neljännesmiljoonan.\nUrakoitsija oli taas luvannut viedä minut sellaiseen hotelliin, jossa\nhuone ja aamiainen maksaa 4 shillingiä vuorokaudelta, mutta kun\nseuraavana päivänä maksoin laskuni, oli hinta 12 shillingiä. Lausuin\ntämän johdosta muutamia halveksuvia sanoja urakoitsijalle, mutta hän\npuolestaan selitti tuoneensa minut tällaiseen paikkaan siitä syystä,\nettä muissa halvemmissa paikoissa voisivat minut, raukan, ryövätä.\n\nMutta se oli seuraavan päivän murhe, nyt me olimme hotellin isännän\nvieraina baarissa. Se oli sellainen korkeatiskinen seisomabaari, jonka\nääressä kaikki ovat tuttuja keskenään. Isäntä tarjosi lasin mieheen,\nmutta jäi sitten odottamaan, että mekin puolestamme tilaisimme jotakin,\njonka teimmekin. Sitten minä sanoin lähteväni katselemaan hiukan\nkaupunkia saadakseni siitä jonkunlaisen yleiskatsauksen. Urakoitsija\nkuitenkin varotti lähtemästä, koska taas voisivat ryövätä minut, mutta\nkun päätökseni oli vankka, neuvoi hän minua jättämään kaikki rahani\nkassaan, sillä siellä ne ainakin säilyisivät. Minulla oli siihen\naikaan perin heikosti rahaa, mutta jätin kuitenkin lompakkoni kassaan\nynnä myös valokuvani, jotta voisivat palatessani tuntea minut, ja\nniin läksin harhailemaan kaupungille. Urakoitsija olisi mielellään\ntullut oppaakseni ja henkivartijakseni, mutta kun hänellä oli niitä\nperheasioita huollettavana, ei hän kerinnyt, vaan jäi lähtiessäni\nbaariin.\n\nEnemmälti en häntä sitten tavannutkaan paitsi iltamyöhäisellä\npalatessani kaupungilta. Hän oli yhä vielä baarissa, eikä ollut\nkerinnyt käydä tapaamassa lapsiaan. Kysyin, haluaako hän juoda lasin\nolutta kanssani, ja hän suostui, mutta tilasi itselleen kuitenkin\nkaksi lasia jotain verrattomasti kalliimpaa juotavaa, sillä olut oli\nliian halpaa. Hänen laskunsa teki neljä shillingiä, mutta minulla\nei ollut kuin kaksi, jonkatakia huomautin hänelle jättäneeni kaikki\nrahani kassaan, jottei minua voitaisi ryövätä. Nyt oli kassanhoitaja\njo poistunut, ja hän sai maksaa itse nämä hienot juomansa, sillä minun\nrahani eivät riittäneet kuin kuuden pencen olueen. Hän pahastui syvästi\nmenettelystäni.\n\nBrisbanesta täytyy ennen kaikkea sanoa, että se on siisti kaupunki,\nainakin katujensa puolesta. Aivan uudenaikaisesti rakennettu, joskaan\nkadut eivät aina jätä väliinsä säännöllisiä neliöitä. Naisten\nrunsaus kaduilla ihmetytti aluksi, sillä värillisissä Lounais-Aasian\nsiirtomaissahan ei naisia tapaa kuin aivan sattumoisin. Ja nämä\nolivat lisäksi vielä valkoihoisia, joten tuntui kuin olisi kulkenut\npohjoismaisessa kaupungissa.\n\nPoissa oli myös se halpahintaisen markkinatavaran paljous, joka\nsiirtomaakaupungeista jättää lähtemättömän muistikuvan matkustajaan.\nTäällä olivat kaupat hienosti sisustettuja ja näyteakkunat erittäin\naistikkaasti järjestettyjäpä mikäli tavaroista akkunan ulkopuolelta\nkatsoen saattoi päätellä, olivat ne järjestään ensiluokkaisia.\nHuomasi heti, että elettiin maanviljelysalueen pääkaupungissa, sillä\nmaataloustarvikkeiden kauppoja näki tiheässä. Eikä niissä myyty\nmitään lasten leikkikaluja, vaan olivat nämäkin tavarat parasta\nameriikkalaista eksporttia. Kirves oli sellainen, että sen ilkesi\naikamieskin ottaa käteensä, ja kuokassa senverran terästä, ettei sillä\nyhtä turvetta tarvinnut moneen kertaan kuopaista.\n\nAustraalian suurissa kaupungeissa ei ole hyvä viipyä pitkään, sillä ne\novat kalliita paikkoja, ja ulkoa tuodut rahat hupenevat hyvin pieneen,\nkun ne vaihtaa Austraalian punniksi. Kun matkatoverini kullankaivaja\nseuraavana aamuna lähti veljensä farmille parin tunnin junamatkan\npäähän Brisbanesta, seurasin hänen mukanaan katsomaan queenslandilaista\nmaanviljelystä.\n\nFarmi ei ollut suuri, vajaa sata hehtaaria, mutta siihen oli saatu\nmahtumaan niin paljon ja niin monenlaista, ettei voinut muuta käin\nihmetellä. Siellä oli karjaa kaikenlaista, ammuvaa ja kaakottavaa,\nviljaa siellä myös kasvatettiin yli oman tarpeen, mutta pääosan\nviljelyksistä ottivat hedelmät ja marjat. Omenat, päärynät, luumut,\npersikat ja kirsikat olivat kukassaan, ananas alkoi tehdä nuppua,\npapaya kantoi jo raakileita, ja sitten siellä oli vielä sellaisia\nhedelmälaatuja, joiden niiniäkään en muista. — Hyvin kuului farmi\nelättävän, ja omistaja sanoi, ettei kaipaa ollenkaan suurempaa\npinta-alaa; kunhan tämänkin pitää kunnossa, niin elää hyvin.\n\nQueensland onkin Austraalian valtioista monipuolisin, se kun ulottuu\n10:ltä leveysasteelta 20:nelle, ja käsittää siis sekä troopillisen\nkuumia että lauhkeita seutuja. Pohjoisosassa rannikkoalueella on\narvokkaita metsiä, maa on rikas mineraaleista ja Queenslandin\nkultakaivokset ovat tuottaneet hyvin. Sitäpaitsi kaivetaan sieltä\nhopeaa, tinaa, lyijyä, kuparia, wolframia, kobolttia sekä safiireja\nja opaaleja. Kaikki viljalajit menestyvät siellä, samoin hedelmät,\njotapaitsi siellä viljellään sokeriruokoa, kahvia, inkivääriä,\ntupakkaa, pumpulia, hamppua ja yleensä kaikkea, mitä voi viljeltäväksi\najatella. Viides osa Austraalian lampaista on Queenslandissa, ja lehmiä\non siellä enemmän kuin koko Austraaliassa ihmisiä. Lieneekö näin\nmonipuolisesti siunattua maata muualla.\n\nNousin taas junaan ja läksin länttä kohti saadakseni jonkunlaisen\nyleiskuvan tästä valtiosta. Queenslandin rautatiet ovat kapearaiteisia,\nraideleveys siinä metrin vaiheilla, mutta hyvin niillä matkaa tekee.\nVaunut tosin ovat pieniä, eikä niihin voi ottaa matkatavaroita kuin\nmitättömän vähän, mutta pakaasivaunu seuraa mukana, ja sinne saa kukin\nviedä tavaransa, rautatien kustantamat kantajat pitävät niistä huolen.\nToiset matkustajat antoivat rekisteröidä tavaransa pakaasihuoneessa,\nmutta kohdalleni sattunut kantaja vei tavarani ilman muuta vaunuun.\nHuomautin hänelle siitä, mutta hän sanoi, ettei sillä niin väliä ole,\nrekisteröiminen maksaa suotta, kyllä ne perille tulevat ilmankin. Ja\nperille tulivat myös, eikä kukaan kysynyt minulta pakaasilippua.\n\nAustraalian junissa ei ole kuin kaksi luokkaa, ensimmäinen ja toinen,\nja joka luokan istuin on numeroitu, ettei tarvitse peljätä menettävänsä\npaikkaansa, kun juna pitkän asemavälin juostuaan pysähtyy baarin\nkohdalle, ja kaikki matkustajat kiiruhtavat rommilasille. Rommi ja olut\nnäyttivät asemilla tekevän hyvin kauppansa, ja asemabaarit olivatkin\ntilavia halleja pitkine tarjoilupöytineen, ettei kenenkään tarvinnut\nodotella.\n\nEtelä-Queenslandin maisemat ovat kumpuilevia kuten Karjalassa.\nRata kiertelee vaarojen laiteita, pistäytyy tämän tästä tunnelissa\nja välillä laskeutuu taas tasaisemmalle maalle. Vaaroilta näkee\npenikulmittani yli harvan eucalyptusmetsän toisille vaaroille ja\nlaaksojen viljelysmaille. Maaperä on punaista ja näyttää köyhältä,\nmutta sanovat sen kasvattavan hyvän ruohon. Nyt oli kesä vasta\nalullaan, ja viimevuotinen ruoho peitti ruskeana mattona maanpinnan,\nmuutamin paikoin vasta alkoi hiukan vihannoida.\n\nAustraalialainen bush ei ole samanlaista läpipääsemätöntä viidakkoa\nkuin Sunda- ja Etelämeren saarien, se on harvaa ja helposti\nkuljettavaa. Milloin ovat puut suorarunkoisia, komeavartisia, milloin\nlyhytkasvuisia, käyräoksaisia, taikka sitten peittää maan vallan\npensaikko. Pääpuuna kasvaa eucalyptus, harvana kuin savannimetsä. Kun\ntullaan yhä etelämmäs, muuttuvat maisemat tasaisemmiksi, ja siellä\nkasvavat puutkin tiheässä. Mutta se ei ole enää bushia, se on woodia,\nmetsää. Ero on siinä, että bush kelpaa karjanlaitumeksi, wood ei,\nkoskei siellä kasva ruohoa.\n\nJoka paikassa ei punainen maa ole yhtä lihavaa, taikka on kenties\nollut aikaisemmin, mutta lampaat ovat sen köyhdyttäneet. Laajoilla\naloilla oli ainakin puolet puista kuivunut, ja niitten vaaleat rungot\nharottivat luurankomaisina kohti taivasta. Se oli lampaiden työtä.\nUseasti sivuutin laajoja alueita, jotka aikaisemmin olivat kasvaneet\nbushia, mutta nyt ne olivat aukeita. Kannot törröttivät vielä pystyssä,\nmutta koko kenttä kasvoi polvenkorkuista kaktusta, muistuttaen kaukaa\nkatsoen ääretöntä kaalimaata. Sekin oli lampaiden työtä.\n\nMetsäseutu näyttää erikoisesti soveltuvan hedelmäpuiden viljelykseen,\nsillä hedelmäfarmeja oli siellä paljon. Keskelle tiheätä metsää oli\ntehty raivio, maa siellä muokattu ja hedelmäpuut istutettu linjasuoriin\nriveihin. Siellä oli tuhansia puita aina farmillaan, ne olivat\njuuri täydessä kukassaan, ja koko farmi loisti joko valkoisessa,\nvaaleanpunaisessa tai sinipunaisessa väriloistossaan.\n\nTuollaisen farmarin elämä on yksinäistä — ei tosin niin yksinäistä\nkuin Keski-Austraalian lammasfarmarin tai rajaratsastajan — mutta\nkuitenkin yksinäisempää kuin esimerkiksi kauppalanasukkaan. Muutamin\npaikoin on useampia farmeja lähekkäin, mutta usein näkee, että on kuin\nhakemalla etsitty yksinäinen paikka. Harvoin siellä naapurin tapaa ja\nvielä harvemmin sinne eksyy posti. Kun juna lähestyi tällaista farmia,\njuoksivat ihmiset saraltaan ratavarteen ja huusivat minkä jaksoivat:\n\"Peiper, peiper\", se on paper, sanomalehtiä. Junan akkunoista heille\nnakeltiin luetut sanomalehdet, ja näin sai yksinäisyydessään elävä\nfarmari päivittäin kaupungin tuoreimmat uutiset.\n\nQueenslandilaisen farmarin menot eivät ole suuret — paitsi jos hän\nlähtee kaupunkiin huvittelemaan. Mutta nyt tarkoitan sellaisia\nmenoja, jotka ovat välttämättömät farmin kuntoonsaattamiseksi. Meillä\npohjoismaissahan rakennukset nielevät suhteettoman paljon, samoin\non lämmitys varsin huomattava tekijä menoissa. Queenslandissa on\naina lämmin, siellä ei kaipaa hirsiseiniä, vaan rakennukset tehdään\nlaudoista. Kivijalkaa ei näe muualla kuin kaupungeissa. Brisbanen\nympäristöllä on penikulmittain tiheätä huvila-asutusta, ja kaikki\nasumukset on rakennettu puupaaluille, puolen metrin korkeudelle\nmaanpinnasta. Sellaisissa rakennuksissa eivät rotat viihdy, sillä\nasumuksien lattioissa ei tarvita multapenkkejäkään kylmää vastaan.\nKaikki on vain lautaa ja katto peltiä.\n\nNämä huvilat ja farmirakennukset ovat kaikki niin ulko- kuin\nsisäpuoleltaankin samanlaisia. Huoneita on kaikissa yhtä monta ja\nhuonejärjestys kaikissa sama. Kun on käynyt yhdessä talossa, niin\ntietää, minkälaisia ovat toiset talot kahdensadan mailin ulottuvilla.\n\nMutta mitäpäs niistä turhan monista huoneista ja liikanaisista\nkomeuksista onkaan väliä, pääasia vain, että jokainen viihtyy omassaan,\nniin kauan kuin siinä asuu, sillä \"eihän meillä kuitenkaan ole\npysyväistä sijaa täällä maan päällä.\"\n\n\n\n"]