Asiasanasto.fi

← Tekijänoikeusvapaa kirjasto

Jäähyväiset: Avonainen lipas III

Maria Jotuni (1880–1943)

Mielikuvia ja mietelmiä kirjailijan jäämistöstä

Muistelma·1949·49 min·9 612 sanaa

Maria Jotunin jäämistöstä koottu teos sisältää mietelmiä, aforismeja ja lyhyitä pohdintoja. Tekstit käsittelevät taidetta, ihmisyyttä ja kauneutta kirjailijan omien havaintojen kautta. Teos tarjoaa näkymiä Jotunin ajatteluun ja elämänkatsomukseen.


Maria Jotunin 'Jäähyväiset: Avonainen lipas III' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3593. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.

Lataa .txt

JÄÄHYVÄISET: AVONAINEN LIPAS III

Mielikuvia ja mietelmiä kirjailijan jäämistöstä

Kirj.

MARIA JOTUNI

Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1949.

Runoilijan lahja.

Kun sinä et peittänyt katsettasi, kun sinun äänesi värisi
peittämättömästä tuskasta ja sinun syvä inhimillisyytesi oli edessäni
kuin avonainen kirja, niin minä häpesin rajojani, häpesin köyhiä
laskelmiani ja pieniä kärsimyksiäni ja valituksiani. Olin tavannut
ihmisen — olin saanut lahjan, joka pyyhkäisi pois vuosien köyhyyden ja
täytti sydämeni sanomattomalla rakkaudella ja kiitollisuudella.

*

Me pyrimme kauneuteen ja totuuteen. Sen ihmisen, joka ei kauneutta
missään näe ja jolla ei mitään pyrkimyksiä ole, sen ihmisen asiat
ovat auttamattomia. Hän on odottavaa raaka-ainesta vain. Se laji
saa odottaa, kunnes toisissa sukupolvissa aika armahtaa sitä ja lyö
kaipauksella ja horjuttaa sen itsevarmoja askeleita etsinnällä. Tuo
kaipaus ja etsintä ovat ihmiskunnan siunaus ja sen pelastus. Ja ne
ne ovat tehneet ihmisen luonnon herraksi. Vaistomaisesti, ellemme
täydelleen tajuaisikaan sitä, me siksi kunnioitamme taiteilijoita ja
rakastamme enemmän tahi vähemmän umpimähkäisesti heidän töitänsä ja
pyrkimyksiänsä. He ovat meidän silmämme ja meidän korvamme, meidän
aistimme. He lunastavat meidät vajoamasta ahdinkoomme ja vapauttavat
meidät murheittemme kaaoksesta. Lunastajat? Mitä, sanoinkohan minä jo
liikaa?

*

Taide korkeimmillaan on todempi kuin itse totuus, kun se piestynä,
verestävin käsin ja inhimillinen olemus pois pyyhkäistynä synnytetään,
on sen tavoite epäinhimillinen ja musertava mitoiltansa, kuitenkin
puhdistettuna ja kirkastettuna lepää se vaatimattomana kuin aamukaste,
ja vain tottunut silmä näkee, mitä aineelle on tapahtunut.

*

Anna jollekulle käteen kappale raakaa savea, niin hän muovaa siitä
ihmeitä nähtävyyksiä: elämää. Anna jollekulle koko maailma hänen
eteensä, niin hän ei näe siinä mitään, ehkä vain kappaleen raakaa
savea. Luoda, se on: saada kuollut olemattomuus elämään.

*

Kirjailijalle.

Jos sinun on onnistunut joskus vetää puhdas viiva, niin sinun
kaipauksesi kasvaa moninkertaiseksi, sillä sinä näet nöyryytettynä,
miten kaukana sinä olet kaikesta siitä kauniista ja todesta, mitä sinun
raskas mielesi haaveksii.

*

Ei kukaan liene niin nöyrä, niin altis, pois itsestänsä sulautunut kuin
taiteilija silloin, kun hän saa olla suuren asian tulkkina ja löytää
sille viimeiset ilmentämismahdollisuutensa.

*

Aika on paras tuomari. Niin, se on rehellisin tuomari. Mutta kuinka
hirveästi ovelat asianajajat koettavat sotkea sen ratkaisuja omien
etujensa ja nautintojensa vuoksi. Usein meidän traagilliset tunteemme
muodostuvat tästä ajan auttamattomuudesta. Jaksaisimme kaiken kantaa,
jos palkkiona olisi joskus toivottava kohtuullinen selvyys.
Vain oikealla taiteilijalla on aikaa pohjattomasti suorituksilleen.
Ilmankos hän usein on ulkonaisesti köyhä, mutta anneistaan rikas ja
ruhtinaallinen.

*

Jos minä voisin avata suoneni ja katsoa veren tipahtelua maahan ja
jokainen veripisara lahjoittaisi minulle näyn, niin minä unohtuisin
näkyjeni valtaan, unohtaisin koko elämän ja ruumiin, joka oli lahja
minulle, ja kuolisin harhakuvitelmieni huumaamana.
Mutta vereni ei lahjoita minulle niitä näkyjä ja elämä muistuttaa
minua ruumiissani ja minä taistelen epätoivoista taistelua voidakseni
toteutua harhanäyissäni, elääkseni omassa valtakunnassani, ja
säilyttääkseni onnetonta rakkauttani niihin, jotka ovat minun suuri
onnettomuuteni ja onneni.

*

Mitä minä ajattelen maasta, taivaasta, jumalasta, elämästä ja
ihmisestä, ei ole mitään sen rinnalla, kuinka minä kuvaan heinänkorren,
muurahaisen tien, ihmiskasvojen ilmeen, ihmissielun pienimmän totuuden.
Koko avaruus ihmeineen ei ole mitään ihmissielun, tuon »elävän solun»
ihmeitten rinnalla. Siinä on minulle rajaton maailma.

*

Olemme avonainen kirja kaikille. Mutta lukea vain pitää osata.

*

Kun sinä ajattelet tai työskentelet taiteesi kimpussa, älä kutsu
kuokkavieraita ulkoa katsomaan työskentelyäsi. Yhteistoiminta joukon
kanssa ei ole mahdollinen. Vieraiden kättentaputukset eksyttävät sinut.
Jos sinun turhamaisuutesi siihen houkuttaa, olet eksynyt. Ellet koskaan
pysty yksin kulkemaan, olet väärällä uralla, palaa käytännön ihmisten
joukkoon.

*

Liittoutuminen merkitsee sisäistä heikentymistä, ulkonaista
vahvistumista. Milloin se on taiteilijalle edullinen? Taistelevalle
edullinen, etsivälle ja yksilöllisimmin luovalle vahingollinen.

*

Se, joka kielen ymmärtää ja tyylin, ei aina ymmärrä vielä runoutta,
sitä mitä kielellä ja tyylillä on ilmaistu, samoin kuin ei sen, joka
tuntee pianon kielet ja sen rakenteen, vielä tarvitse ymmärtää sitä
mitä kielistä ja soittimesta esille lyödään. Kielitaju ja runouden taju
ovat kaksi eri asiaa. Toisen kohde on aineellinen muoto, toisen henki.
Luulisi siksi, että intohimoisille kielentutkijoille on, elleivät
ole monipuolisia, vaikea syvällinen runouden ymmärtäminen. Kun taas
musiikki ja matematiikka ovat epäaineellisuudessaan rinnakkaisia
runoudelle (vanha ja paikkansa pitävä havainto). Siksi kirjailijoissa
on kielimiesten mielestä niin paljon »huonon» kielen käyttäjiä, he kun
ovat niin huonoja »materialisteja».

*

Hieno ja hienosteleva kielenkäyttö muistuttaa liian hienojen vaatteiden
käyttöä. Me tahdomme näyttää paljon enemmältä kuin mitä olemme.
Virhe ei ole suuri, sillä se on läpinäkyvä ja vaaraton. Liian hieno
kielenkäyttö on yhtä kaukana asiallisesta kielenkäytöstä kuin hieno
itsensä verhoileminen on asiallisesta pukeutumisesta.

*

Atomin voi jakaa. Sanan voi lausua tuhansin eri tavoin ja saada sille
tuhannet eri vivahdukset. Kuitenkin oikea sana omassa ympäristössään
on vain yksi sana, jakamaton, tingintää sietämätön, sillä on oma
säteilynsä, oma sielunsa ja vain yksi ainoa vivahdus omine tuskan tahi
ilon kerrostumineen. Oikea sana on vain yksi. Me puhumme paljon. Voi
mennä kokonainen elämä — eikä ainoatakaan oikeata sanaa!

*

Mietelmien ei tarvitse olla ajattelua. Ne voivat olla itseviihdyttelyä.
Siis jatkoa kehtolauluille vain.

*

Minä viihdytän sydäntäni, sillä tiedän, että se on ainoa omistamisen
arvoinen, ja se on yksin minun.

*

Sain uskollisen toverin. Sen nimi oli Köyhyys. Hän seurasi ja seurasi
minua, vaikka en hänestä pitänyt.

»Sinä teet minusta naurettavan», sanoin.

»Minun sisarpuoleni tekisi sinusta vieläkin naurettavamman», sanoi hän.

Voi olla, etten olisi kuontunut rikkaaksi. Rikkaan vaivat ovat monet ja
suuret.
»Voisit ainakin joskus pysyä hiukan loitommalla», sanoin, »että saisin
maistaa, miltä kunnioitettava elämä tuntuisi.»
Hän loittoni hiukan. Ja minä sotkeuduin kunnioitettavaan elämään. Se
tuotti paljon puuhaa, paljon vaivaa. Jokaisesta pienestä kysymyksestä
tuli suuri. Kaikki selvä sotkeutui. Heidän maailmansa oli vaativa ja
hirvittävä. Ja kun minä jouduin rikasten pariin, ahdistettiin minua,
sillä monella rikkaalla oli halu nöyryyttää niitä, joilla ei mitään
ollut. Ja minä pelkäsin. Pakenin pois, pakenin pois. En tahtonut olla
kenenkään tiellä. Näin että heillä oli oma maailmansa, johon minä en
kuulunut.
Ja olin jälleen yksin. Ja Köyhyys tuli luokseni. Ja niin olemme
vaeltaneet naurettavina. Mutta huolia on minulla paljon vähemmän. Ja
aikaa jää minulle huvitella ajatuksillani. Eivät ne ole nekään mitään,
mutta välistä kutsun niitä leikilläni rikkaudekseni.

*

Hiljaisuus.

Moni ihminen pelkää hiljaisuutta, ikävystyy, on kuin hän pelkäisi omaa
itseänsä. Hän täyttää joutoaikansa hälinällä ja seuralla, menolla
ja tulolla, tarkoituksettomilla sanoilla, vierailla ihmisillä,
lukemattomilla suhteilla, joita hän hoitaa. Ja tiedätkö, mistä se
johtuu? Kiireestä ja levottomuudesta. Luulen että se johtuu suurimmaksi
osaksi vain tottumuksesta. On totuttu ajattelemaan, että kun ihminen
istahtaa, on hänen otettava jokin työ, puhuttava toisille. — On häpeä
istua jouten, istua ajattelemassa. Mutta ajatus, keskittyminen on
ihmiselle tärkein. Levossa katsella itseänsä, miettiä tekojansa. Siinä
on kuri, jonka ihminen itsellensä antaa: oppitunti, joka usein ei ole
hauska. Mutta siten löytää ihminen itsensä, siten antaa hän suunnan
töillensä, siten kokoaa hän voimansa suuremmaksi yhtenäisyydeksi.
Ihmisen teot sietäkööt tarkastelun, ihmisen ajatukset päivänvalon.

*

Kyllähän hyvät vaatteet antavat ryhdin kulkea kunnioitettuna
valtateillä. Mutta henkisillä valtateillä mitä suurempi taakka, mitä
näännytetympi, sitä syvempään kumarra!

*

Me rakastamme jokaisessa enimmin sitä lasta, joka hänessä on säilynyt.
Lapsen usko ja miehen tarmo ja nerous ovat luoneet ne suurtyöt, jotka
ihmiskuntaa ovat enimmän rikastuttaneet.

*

Meidän ei tarvitsisi hävetä lasta itsessämme, koska siinä on se
varsinainen elinvoima, jolla olemme kiinni elävässä, luomistyön
alaisessa luonnossa. Lapsi meissä kysyy ja aikaihminen vastaa. Me
luomme siten mukana ja näytämme lapselle, mihin aikaihminen pystyy.

*

Ja mitä on nukkemaailma lapsille? Se on kokonainen onnellinen
kauneusmaailma, jossa ihmistaimi on kiinni koko rikkumattomalla
pienellä sielullansa. Meitä ei pitäisi koskaan täydellisesti siitä
erottaa, sillä se on turvallisin maailma, mitä on. Meidät tulisi
varovasti siirtää esim. historian kautta menneeseen maailmaan, joka
on yhtä turvallinen, eikä meidän tarvitsisi hävetä lapsellisuuttamme
harrastaessamme sitä. Mutta niin onnellisesti ei aina käy. Meiltä
temmataan maailmamme ja annetaan surut sijaan ja surut tekevät meidät
pieniksi ja karuiksi, ahdasmielisiksi ja koviksi. Harvat ovat luodut
voittajiksi. Sillä harvoissa asuu voima ja kauneus. Minä tarkoitan,
että lopullisen voiton ja yksilönsä katoamattomuuden voivat säilyttää
vain ne, joiden sisäinen kauneus ja sielun rakenne jäävät kaiken ruman
kolhinnasta huolimatta, jos eivät koskemattomaksi, niin kauniiksi aina.
(Muistakaamme Kiveä taas!)

*

Me emme rakastaisi Tolstoita niinkuin rakastamme, ellemme näkisi,
miten hän oli suuri lapsi. Ja lopputaipaleellaan lapsi kuljetti
vanhusta ja puhui yksin. Liian yksinkertainen lapsi ja sammuva vanhus.
Miehuudenaikaisesta suuresta neroudesta ei ole jälkiä paljon. Lapsen
kiihkeä, sammumaton kysymishalu ja kalpeata kaikua elämästä, kuulon
kautta välittyvästä, on jäljellä. Mutta kysyvässä lapsessa on maanikon
kiihkoa. Sairas lapsi, sanomme. Miten otti hänet asunnokseen nerous?
Tolstoi on nero loistoajallansa.

*

Älä pelkää koettelemuksia, ne ovat se maksu, jolla lunastat varsinaisen
omaisuutesi.

*

Vain se, joka on jotakuinkin kunnialla läpäissyt omista suruistansa,
voi lukea luonnon suurta kirjaa sotkeutumatta joka tavulla.

*

Näen, että suora tie on lyhyin päämäärään. Mutta se on kaikista vaikein.

*

Kaino — rohkea.

Kaino pyrkii katselemaan liian usein toisten silmillä maallista
itseänsä. Hän koettaa tehdä oikeutta aina muille. Hän erehtyy. Hän
tekee vääryyttä itsellensä, jopa siinä määrin, että hän voisi pois
pyyhkäistä itsensä muiden tieltä. Että kaino on suora teon mies, siihen
johtaa hänet halu tehdä oikein, käydä säälimättä asiaan käsiksi,
alistaa itsensä. Mutta jos tilanne on kriitillinen, kuuluu kainon ääni
yli muiden varmana ja pelottomana. Hänen kainoutensa on tiessään,
kun ei ole kysymys hänestä, vaan asioista. Hänellä on heikentymätön
näkökyky, koska hän on sisäisen punnitsija.
Tästä lajista kainoja, ovat suuret henkiset johtajat ja päälliköt.
Taiteilija kuuluu heihin. Älkäämme erehtykö pitämään häntä liian
pienenä.

*

Suuruuteen ei auta niin paljon oppi ja taito kuin usko ja uskallus.

*

Väärä kiitos tuntuu ilkeämmältä kuin väärä moite. Jälkimmäisen voi
jättää huomioonottamatta, edellistä korjatessa loukkaa toista.

*

Ei sinun ihmisarvoasi määrää se, minkä osan olet täällä saanut
itsellesi hankituksi, vaan se, miten puhdas olet, mitä vähemmän sinussa
kieroa on. Oletko kutsunut paremman minäsi neuvospöytään päättäessäsi
asiasi, vai maailmako on houkutuksineen läsnä?

*

Voi olla kokeneita, kirjavasti eläneitä, joilla kuitenkaan ei ole
mitään kokemuksia. Voi olla jo lapsia, joiden elämättömät kokemukset
ovat tarkkoja ja määrääviä. Kokemus on näkökykyä vain.
Voi olla lapsi, jolle kehdosta nähty kuutamo pysyy kuutamona aina, ja
vanha, jolla ei ole varsinaisesti nähtyä kuutamoa koskaan. Emme taida
sille mitään, että asiat näyttävät toisista erilaisilta kuin toisista.

*

Kaikkeen sulouteen vaaditaan jotakin, mikä hipoo syntiä, eikä
kuitenkaan ole syntiä, vaan puhtautta, mikä on inhimillistä, eikä
ehdotonta näköjään. Ehdottomuus loukkaa meidän helposti itsepetosta
harjoittavaa sydäntämme, joka aina etsii teitä toisten luo.

*

Jos sinun elämänohjeesi on ollut ehdottoman puhdas, haudallasi seisoo
vain pappi ja haudankaivaja (ellei välttämätöntä perhettä tahi rahojesi
perijöitä ole), riippumatta siitä, rakastitko maailmaa vai et.

*

Päästäkseni toisen luo, on minun revittävä siltoja monia ja
kieltäydyttävä paljosta. Kaikki pettymykset kannattaisivat, jos
repimisen jälkeen löytäisi hituisenkaan rakkautta.

*

Ihminen ei ole koskaan liian vanha kaivatakseen, rakastaakseen,
pysyäkseen uskollisena ihanteilleen. Kun kaipaus ja rakkaus lakkaavat,
on ihminen kuollut ja arvoton.

*

Me rakastamme kipeästi elämää, siksi meidän on vaikea kuolla ja
irtaantua kaikesta, mikä meille on kallista. Meidän rakkautemme ei
ole kuitenkaan siunannut meidän päiviämme, niinkuin sen olisi pitänyt
siunata. Miksi? Koska me rakastamme täydellistä vielä enemmän kuin
vaillinaista. Tämä täydellisyyden kaipaus on ajanut ihmiskuntaa
eteenpäin villin erehdyksen tavoin: taisteluihin, kieltäymyksiin,
tappioihin ja voittoihin. Se on tehnyt meidät vahvaksi ja heikoksi, se
on niellyt meidän rauhamme, vienyt päiviemme levon. Ihmekö, jos meidän
rakkautemme ei tuonut sitä siunausta ja tyydytystä, mitä sen olisi
pitänyt tuoda. Ja kuollessamme, jos voimme sen tuntea, me kipeästi
kaipaamme vielä elämää. Me olemme rakastaneet sitä. Ja huonosti
selviytyneet siitä.

*

Kaipuun määrä on mitaton, mitaton. Vain kiire ja työ on paras lääke
tälle sairaudelle, jota ilman ihmiskunta olisi joutunut kukapatiesi
eläinkunnan armoille.

*

Olisiko ihminen onnellisempi, jos hän hallitsisi taivaat ja maat, eikä
kuitenkaan tehtäväänsä pystyisi? Olisiko ihminen onnellisempi kuin on,
jos hän hallitsisi vaikkapa koko maailman, johon järjestystä ja onnea
ei kuitenkaan voisi rakentaa. Eikö ihmiselle riitä, että hän hallitsee
vain oman itsensä, tuottaa onnea ympäristölleen tahi ottaa vastuulleen
vain sen, mihin hänen todelliset voimansa riittävät.

*

Kun minä kaipasin ihmistä niin, että pelkäsin omaa seuraanikin, niin
minun oli pakko hillitä itseäni ja asettua kuin Luojan kädelle. Ja
minä huomasin, että olin onnellinen. Monet askelmat alaspäin jäivät
astumatta, alennusta, jota tunsin, ei ollut olemassa. Olin löytänyt
varsinaisen itseni, sitä etsinyt, enkä tiennyt, että se oli niin
lähellä.

*

Yksinäisyys.

Kun ei ole ainoatakaan muuta ihmistä kuin lääkäri, joka antaa sinun
hiljalleen tuntea, että olet tiellä, silloin olet tiellä. »Lääkäri
erehtyy» ja on poikkeus ja hänen syynsä ovat hyvin inhimilliset. Älä
unohda, että kuiva hiekka on peitteeksi suloinen; minkä silmäsi värejä
tarvitsevat, löydät ne siitä; minkä lohtua, on se tarjolla siinä. Sinun
palkkasi on varma, älä etsi sitä väärältä taholta.

*

Me puhumme paljon kehityksestä ja kypsymisestä, mutta meidän olisi
ihmeteltävä, kuinka vähän me täällä kovissa kouluissamme oikeastaan
opimme.

*

Nähdä jolloin kulloin totuus, kirveltävä, on suuri lahja meille.
Tehkäämme siitä hetkestä juhla katkeroitumatta ja haavoittumatta.

*

Jos sinä olet minulle paha, ärsyttää se minut väliin hyväksi ja
herättää liikkumattoman älyni. Pääsisin kuitenkin suuriin tuloksiin,
ellen itse myös olisi paha tahi ellen lankeaisi halpahintaiseen suruun
ja älyttömään neuvottomuuteen. Kaikki vuorovaikutus, jopa joskus meihin
suunnattu alhaisuuskin, antaisi tuloksen, jos olisimme älykkäitä ja jos
meissä olisi rautaa enemmän.

*

Jos pudotat vesipisaran kipinälle, se sammuu. Jos sanot oikean sanan
aikanansa, voi sillä pahan kipinöidessä olla yhtä suuret seuraukset.
Meillä ei ole oikeutta passiivisina katsella maailmanmenoa, jos
ymmärrämme, milloin meidän toimintamme on tarpeen.

*

Vahvin tunne meissä (jos vaistoista emme välitä), on kaipaus. Sen
jälkeen rakkaus, sen jälkeen viha. Mitkään olot ja täyttymykset eivät
tätä järjestystä muuta — eivät muuta kuin kuolleet pisteet tahi
luonnolliset kuoliot sielussamme.

*

Me ajattelemme usein kirkkaimmin jonkinlaisen vihan ärsyttäminä. Ja
ajatuksemme ovat oikeat, jopa vapauttavat, jos olemme vihamme herra.
Koskaan emme ajattele yhtä kirkkaasti rakkautemme liikuttamina, koska
rakkaus on meidän herramme ja me vain sen asuinsija.

*

»Rakastan elämää ja jään rakastamaan sitä.» Miten yksinkertaiset sanat,
jotka näyttävät tyhjiltä, mutta jotka voivat sanoa kaiken.

*

»Se, mitä te tahdotte, että ihmiset tekisivät teille, se tehkää myös
heille.» Se on kaikki, mihin olen päässyt, ja sekin on jo vuosituhansia
sitten sanottu, ja sen olen sieltä mieleeni lainannut ja parhaimpina
hetkinäni todeksi huomannut.

*

Jos minä annan »vihamiehilleni» anteeksi seitsemän kertaa tahi
seitsemänkymmentä kertaa seitsemän, niin minä en kylliksi anteeksi
anna. Minun koko elämäni on anteeksiantoa oleva. Minun koko elämäni
on anteeksiantoa pyytävä. Silloin minun suhteeni on, niinkuin minun
sydämeni sen tahtoo.

*

Mitä kaikkea me teemme, että onnellisiksi tulisimme! Kuitenkin onni
viipyy, sitä ei missään näy. Miksi siis tämä turha puuha, joka ei
hyödytä meitä, eikä olematonta olevaiseksi tee!

*

Ei mikään ole niin turhaa kuin se, että ihminen etsii onneansa. Ensiksi
onnea ei ole ja toiseksi kaikki haluaminen on pyyteellistä. Jää
kuormansa kantaminen ja velvollisuuksiensa täyttäminen ja vaikeuksien
voittaminen sen lisäksi, mitä ihminen itsestään sisäisesti voi tehdä.

*

Meidän ajallemme eivät sovi toisten aikojen ihanteet. Meidän
sydämillemme ja järjellemme eivät puhu enää monet menneet suuruudet.
Goethe on vanha, hän ei tajuaisi eikä hyväksyisi meidän demokraattista
ja kiihkeätä aikaamme. Älä pyydä häntä jokapäiväiseksi seuraksesi.
Suurissa juhlissamme olkoon hän kunniavieraamme vain. Silti älä koskaan
kiellä tehtyä työtä. Se on ollut välttämätön paras ja sitä myöten
meidän ajatuksemme on astunut kerta.

*

Moni ajattelee lopuksi, että jos saisin elämäni takaisin, menettelisin
toisin, suuntaisin elämäni toisin. Kuitenkin se tie, jota hän kulki,
voi olla ainoa oikea tie, ja paras mahdollinen. Niin vähän me
oikeastaan tiedämme oikeasta ja väärästä.

*

Me puolustamme erehdyksiämme aina syyttämällä toista. Jos ei muuta,
sanomme, että elämä on hurmannut meitä ja teettänyt tyhmyydet meidän
mieltämme kysymättä. Me tahdomme olla toki siveellisiä. Elämä
houkutuksineen kun on epäsiveellinen, saa se vastata teoistamme! Ehkä
ei niinkään hullu syytös. Lapsikin sanoo: »Uni minut petti, olisin
valvonut muuten.»

*

Synnyttyämme otti joku elävä olento meidät käsillensä, emmekä siitä
mitään tienneet. Elämä ei ollut vielä meidän. Viimeksi ottavat jotkut
elävät olennot meidät käsillensä, ja vielä vähemmän siitä mitään
tiedämme. Mikä on välissä, muodostaa tietoisen elämämme.

*

»Ihminen on, mikä on», sanotaan, »eikä opettamalla sitä miksikään
saa.» Ja kuitenkin nykymaailmaa vaivaa tiedon puute. Jos olisi
todellista tietoa ja hedelmällistä oppia saatu, ihmiset sijoittuisivat
rauhallisina paikoillensa ja kehityksen vauhti olisi toinen. Nyt
hukataan aika suuriin laumaliikkeisiin, kiihoitetaan tiedottomien
ihmisten intohimoja milloin milläkin iskusanoilla. On ainainen
sotatila, puute ja sekaannus. Taistelu olemassaolosta. Tämänaikainen
maailma kärsii sivistyksen puutteesta. Ne ovat helposti lausuttuja
sanoja. Mutta kierreltyään monimutkaisempia ratoja tulee ajatus näihin
helppoihin sanoihin. Meiltä puuttuu todellinen sivistys, oppia, tietoa
ja kasvatusta.

*

Lisätä tuskaa tänne on suuri synti. Kokonaisuuden kannalta katsoen on
jokaisella yksilöllä yhtä suuri velvollisuus mitata askeleensa, punnita
tunteensa ja ajatuksensa, koska me muodostamme yhden kokonaisuuden:
ihmiskunnan.

*

Veljesviha samoin kuin sota ovat todistuksia meidän todellisten
tietojemme puutteellisuudesta ja meidän suuresta kyvyttömyydestämme
elää ihmisiksi.

*

Sanotaan: Ihmiskunta väsyy tappelemiseen. Olisiko ihmiskunta siis
niinkuin suuri yhteinen perhe, joka on riidellyt ja tapellut itsensä
näännyksiin? Yhteinen perhe? Mutta silloin monet teot ja tavat eivät
olisi oikeita. Sillä kuristaisinko minä lapseni tahi veljeni siksi,
ettei hän usko minun sanojani, ettei hän noudata minun tahtoani tahi
ettei hän anna minulle kaikkea, mitä hulluun päähäni mahtuu anoa?
Tuhoamallako perhettäni minä oikeuksiani hakisin? Ei. Ihmiskunta ei ole
perhe. Kansakunnat eivät väsy taisteluun muuta kuin varustautuakseen
yhä, kootakseen voimia ja hyökätäkseen jälleen toistensa kimppuun.
Ei, perhe ei ihmiskunta vielä ole. Joskus kenties, joskus. Mutta sen
tulevia vaiheita emme pysty näkemään, emme tietämään, mitä tapahtuu,
emme aavistamaan, mitkä kansojen kohtalot ovat.
Miten yksityinen ihminen näyttää vaarattomalta ja vähäpätöiseltä. Mutta
koottuna yhteen heidän tahtonsa tekee jo historiaa.
On siis varottava jo yksityistä ihmistä, ei jätettävä hoidotta
sitä. Ainoa hidas keino: kansojen, yksityisten sivistäminen. On
turhaa luulla, että olet vähäpätöinen, vaikket näkyvällä paikalla
seisoisikaan. Sinulla on vastuu vaatimattomanakin osasena.

*

Mitä antaisimmekaan, jos lapsemme olisivat täydellisempiä kuin me.
Ihmiskunta tuskin onkaan niin itsekäs, kuin miltä se selviytymättömänä
näyttää. Rakkaus lapseen on suuri valopilkku ja saattaa hellästi
kokonaisuutta ajattelemaan.

*

Se vihan määrä, harhaan johtautuva energia, joka tuntuu niin tuhoisalta
näissä oloissa, todistaa meille kuitenkin, kuinka ihminen on
kehityskykyinen ja järjestää maailmansa täydellisemmäksi vielä, sitten
kun hänellä on ollut tilaisuus saada parempi kasvatus ensin.
Vihamme juuret ovat ajassa. Mutta me luomme aikamme. Siksi emme ole
syyntakeettomia muuta kuin tiedottomuutemme osalta.

*

Aika on muuttunut, sanotaan. Me emme sitä huomaa, sillä aika ei ole
mitään ulkopuolellamme olevaa, se on meissä itsessämme. Ihminen on
sama. Pienet ajatusvivahdukset muuttuvat. Me sovellumme niihin, me
käytämme kaikki hyödyksemme. Elämä on vain vaatimaton oppikoulumme.
Hyvä oppilas sanoo: Aika on muuttunut, minä ymmärrän sen. Huono oppilas
epäröi vaikeuksineen ja ehtoineen, hänestä on aika vaikea aina. Se on
samaa taistelua, syventymistä, epäilyä.
Saadaksesi oikeat suhteet on sinun levättävä hetkinen asettumalla
itsesi ja »aikasi» ulkopuolelle. Juuri huonona oppilaana eivät
ajatustesi tulokset ole niin helppohintaisia ja summittaisia kuin
hyvien oppilaiden nopeat päätelmät.

*

»Vapaus, veljeys, yhdenvertaisuus», on sanottu. Pyyhkikäämme niistä
pois vapaus ja yhdenvertaisuus ja tunnustakaamme vain veljeys, joka jo
sitoo meidän vapautemme ja tekee vaarattomaksi meidän eriarvoisuutemme.

*

Älä halveksi toista, et tiedä, mitä hän virheittensä alle kätkee,
ehkä kauneinta inhimillisyyttä, kunhan hän kahleitansa katkoo ja
selviytymään pääsee. Ja jos ei hän, kuka tietää, eikö hän ole juuri se
rehevä maa, josta tulevaisuudessa parhainta kasvaa.

*

Kun sinä moitit ihmistä, moitit sukulaistasi, moitit itseäsi. Siksi
olet sinä surullinen moittiessasi. Kuulummehan yhteen ja vastaamme
toinen toisestamme.

*

Maailma on tehnyt sinulle pahaa ja vääryyttä paljon. — Arvellaanpa.
Sinä et voi saada hyvitystä, et voi muuta kuin anteeksi antaa ja
poistua sen luota, koska aikasi on rajoitettu. Ota vihassasi aina
huomioon se.

*

Ei ole kunniaksi aina suuttua, mutta kunniaksi on aina ymmärtää asiat.
Kuitenkin voi vihasi olla oikeutettu. Taiteilija luo joko vihasta tahi
rakkaudesta tahi molemmista. Mutta ne yksin eivät riitä sanelijoiksi,
vaikka sinä annat niiden ehkä lausua alkusanat.

*

Vihaamme paheellisuutta. Paheellisuus jää kuitenkin jälkeemme ja
vihamme on usein lyhytnäköistä. Pyyhkikäämme pois maailma silmiemme
edestä ja hiljentykäämme hetkiseksi. Mitä kauemmaksi jää maailma, sitä
syvempi on rauhamme, mutta sitä kauemmaksi itse elämästä joudumme.
Kolkutamme kohta sitä porttia, jonka takaa ei takaisin tulla, jonka
takana ei paheellisuutta ole.

*

Kuka tahtoo minua lyödä, saa sen melkein tehdä, sillä minä rakastan
saada nähdä ihmisluontoa. Kuka tahtoo minun kansaani lyödä, häneen
minun suhteeni on toinen, sillä minä rakastan kipeästi tätä maata, tätä
kansaani.

*

Meidän mieleemme voi kohota hirveä hätä. Mistä? Omasta kohtalostammeko,
perheemmekö kohtalosta? Ei. Kansamme kohtalosta, sen tulevaisuudesta.
Me olemme aikanamme jokainen kiinteä osa siinä sillassa, jonka yli
tulevaisuus kulkee. Ja meidän hätämme johtuu siitä, ettemme tiedä,
olemmeko tehneet kaikki, mitä olisi voitu ja olisi ollut tehtävissä,
että silta olisi luja. Tulevaisuus, mikä olet? Tulevaisuus, oletko
onnellisempi? Tulevaisuus, säästytkö pahemmalta kuin me?

*

Kuinka rikkaat ovat maailman ja elämän antimet. Kaiken me näemme,
kaikki ne ovat kätemme ulottuvilla. Mutta kun me kurotamme kätemme
niitä kohti, kaikki pakenee, tyhjyys, toivoton tie on edessämme.
Meille ei anneta mitään ilmaiseksi, meidän on ansaittava, etsittävä,
ja vähäinen saaliimme on kaikkea muuta kuin houkuttava. Kuinka pienet
olivat maailman ja elämän antimet ja kuinka lujalle otti, että vihdoin
häpeämättä voimme näyttää köyhyytemme ja tunnustaa rehellisen tappiomme.

*

Meille on tärkeätä harjoittaa hyväntekeväisyyttä huolimatta siitä, onko
pyyde puhdas vai ei itsekkäisyydestä. Hiveninen itsepetosta ei haittaa,
kun taas kovuus ja ankara arvostelu haittaavat sekä kokonaisuutta että
yksilöä, hävittäen paljon suloutta elämästämme.

*

Taivaan valtakunta on sydämen hyvyys meissä.

*

Tehdä oikein, niin, emmekö ole koettaneet tehdä sitä, ellemme
hyveellisyydestä, niin ainakin pelkuruudesta ja arkuudesta.

*

Koti.

Meidän kotimme on vallattava omaksemme päivä päivältä, hetki hetkeltä,
muutoin on se vain tavallinen markkinapaikka.

*

Montako kertaa on nähty, että hyvä työ tuottaa kiitoksen? Siunauksen se
tuottaa aina.

*

Ulkonaisesta kunniasta pitävät saidasti kiinni ne, joiden elämässä
ei ole paljon sisältöä. Tosi kunniallisuuttaan eivät edes huomaa ne,
joiden sydän on täynnä inhimillisyyttä ja hyvyyttä.

*

Vain vapaat pystyvät arvioimaan vapaita ja epävapaita.

*

Vapautuakseen lukemattomista kahleista on monet lyönnit kestettävä.
Yhä uudelleen ja uudelleen ovat päivät rikkaat niistä. Ihmeteltävä on
sydän, joka on melkein murtumaton.

*

Monien matkavarustustemme lisäksi tarvitsemme suuret määrät ystävyyttä
ja ystävällisyyttä vastapainoksi sille paljoudelle pahaa mieltä,
jolla maailma koettaa järkyttää meidän oikeuttamme kulkea omaa suoraa
tietämme loppuun saakka. Se kivitys, jota usean osalle sattuu,
tarkoittaa tielle uupumista. Se on tiedotonta leikkiä, mutta ei
vaaratonta. Vaaran väistää usein, kun on sillä kertaa ajattelematta
sitä, mitä tapahtui, kulkee vain eteenpäin. Eikä matkan karuus tunnu,
jos jokin ystävällinen sana kaikuu yksinäisen vaeltajan korvissa.

*

Jos kerskaat rikkauttasi, kerskaat vain tyhmyyttäsi. Sillä oikea
rikkaus saa meidät tuntemaan vain köyhyytemme.

*

Mitä sinulla on omaa muuta kuin sydän, ellet sitäkin ole tyhmästi
kiinnitellyt?

*

Ja'a sydäntäsi tuhansille, niin ei siitä mitään jäljelle jääkään.

*

Suureen lahjakkuuteen kuuluu hyvä sydän, joka on altis ja puhdas
pyyteissään. Sydämetön lahjakkuus johtaa keinottelujen teille, jotka
taas johtavat ihmiset erilleen toisistansa.

*

Olen usein ihmetellyt, miten vähäiset lahjat tarvitaan syvään, oikeaan
rakkauteen, joka korvaa huomattavan lahjakkuuden, pitää koossa maailmaa
ja muodostaa todellisen yhteyden monisäröisten, monivikaisten ihmisten
keskuudessa, ihmisten, jotka harhailevat kuin eksyksissä oikeilta
poluiltansa.

*

Joka sanoo, että rakkautta ei ole, hänen täytyy myös sanoa, että vihaa
ei ole. Mutta rakkautta on kaikkialla kuten vihaakin, se vain piileksii
siellä, mistä emme sitä usein löydä, ja on paennut pois sieltä, missä
sitä luulimme olevan.

*

Ystäville.

Te moititte minun sydäntäni, koska ette tunne sitä. Oletteko nähneet,
miten haavoittunut pikku lintu pelkää auttajan kädellä. Pakottaako sitä
laulamaan? Ja mistä? Kauhu täyttää sen. Se vapisee ja vapisee, ette sen
laulua silloin kuule! — Ei moitteenne ole paha. Vika ei ole teidän, se
on minun.

*

Tunteilla on paljon varaosia. Kun joku niistä on kulutettu,
tietämättämme asetamme toisen sijalle ja elämämme vauhti pysyy
ennallaan.

*

On monenlaista kerjäämistä: leivän, rahan, aseman, maineen jne. Leivän
kerjääjän tie voi olla puhdas, samoin rahan kerjääjän. Aseman kerjääjän
tie on arveluttava. Mutta maineen kerjääjän tie on likainen aina. Hän
vaineksii, ostaa, myy, etsii heikot uhrit, jotka luvatuista eduista
kaatavat toiset. Hän on vaarallinen aina, sillä hän on ovelin kaikista
ja hän peittää jälkensä. Hänen puuhakkaan työnsä tulos ei ole sen
vaivan veroinen, mitä hän näkee. Mutta niinkuin kleptomaani ei voi
päästä sairaudestaan, ei hänkään voi irrota oveluudestaan.

*

Sinä, joka viisauksiisi sotket käytännöllistä viekkauttasi, et vielä
tiedä, mitä on elämä ja millä se lunastetaan.

*

Taitavinkin teeskentelijä jättää tietämättään vaivalloisiin
aituuksiinsa kylliksi suuren aukon, josta näkevä voi pujahtaa sisään,
jos teeskentelijään yleensä viitsii millään tavalla suhtautua.

*

On kuin olisimme lyöneet nuorina vedon siitä, voiko läpi elämänsä
purjehtia suhteellisesti rehellisenä vai eikö. Sinä ovelana ja viisaana
löysit erinomaiset kulkuväylät ja helpot voitot ja nauroit tuolle
rehellisyyden naiiviudelle. Elämä on suunnilleen purjehdittu. Sinua
ovat seuranneet voitot, minua tappiot. Mutta häpeällinen on suuri
naiiviuteni, kun en vieläkään tiedä, oletko oikeassa vai etkö.

*

Sinä havittelet valtaa? Mutta mitä on valta ilman suuria töitä, suurta
antamista ja suurta alttiutta. Se on pyyteellisen kerjäläisen tahi
ovelan kauppiaan ansaitsematonta ja kuollutta voitto-osuutta.

*

Taistelu vallasta on hirvittävä ja tuhoisa, sillä usein siitä
taistelija ei ole tietoinen vähäpätöisyydestään eikä tekojensa
seurauksista.
Sivistyneimmät ovat ulkopuolella valtataistelujen. He eivät
uskalla ottaa vastuulleen monien kohtaloita ja tuntevat voimiensa
rajoittuneisuuden.
Valta väärissä käsissä on hirvittävä, etenkin jos ympäristö ei ole
raa'asti taistelukelpoinen. Taistelu turhuutta vastaan saattaa vain
hukkaan monen elämän. Siksi henkisten aseitten tehokkuutta ei koskaan
ole väheksyttävä.

*

Yksi läksy, jota emme opi, on läksy päiviemme lyhyydestä. Taistelu
olemassaolostamme on luonnollinen ja selvä, mutta taistelu vallasta,
rahasta, kunniasta johtaa meidät harhaan, jopa vääriin tekoihin ja
vääriin arviointeihin. Kaikki kilpailu on luonnollista, mutta vain
synnynnäisellä voittajalla on oikeus tuloksiin tahi taakkaan. Moni
väärä voittaja ja väärinpelaaja sekoittaa pelin kiihkoissansa. Jopa
niin, että muutamana aikana maailman tapahtumat voivat muodostua
hirveiksi.

*

Täydellisen näköinen ihminen ei meistä ole hauska. Me epäilemme hänen
rehellisyyttään. Meidän vaistomme ei ole väärä. Me löydämme hänestä
kovan pohjapiirustuksen, jossa kaikki inhimillisesti arvokas ja kaunis
on raa'asti tylpistettyä. Meitä loukkaa ihmisen epäinhimillisyys Ja
eloton virheettömyys.

*

En ole vielä tavannut ketään, joka olisi särötön ja virheetön. Ja miten
ikävä sellainen ihminen olisikaan. Miksi siis loukkaantuisin, jos minun
virheeni huomataan ja avuni väheksytään. Arviointi ei saa edes tehdä
kipeää minulle. Voin pyrkiä irti virheistäni, mutta en olla luonnoton
ja arka omasta itsestäni.

*

Minä pelkään maailman arvostelua. Kuitenkin jokainen on samantapainen
kuin minä. Me rakastamme elämää ja nautintoa, kammoamme kuolemaa ja
pahaa. Kaikki suuret tunnot ovat meille yhteiset ja vain pienissä
seikoissa eroamme. Mikä estää meitä tuntemasta, että kuulumme samaan
perheeseen kaikki? Meillä ei pitäisi olla mitään pelättävää eikä muuta
salattavaa kuin monet huokauksemme.

*

Pelkään väärää tekoa lapsen lailla. Kuitenkin kauhukseni tunnen, että
kannan syntejä, joita en ole tehnyt. Kannanko näin menneiden polvien
taakkaa vai koetanko tukahduttaa näin mahdollisten tulevien pahojen
tekojen kasvun?

*

Ei ole sanottu, että se, joka on paljon nähnyt maailmassa, on enemmän
nähnyt kuin se, joka on vähän nähnyt maailmassa, jos se, joka on vähän
nähnyt, on todella tarkkaan ja syvästi näkemänsä ymmärtänyt.

*

Aikaa vie tekojensa tarkkailu, aikaa vie itsensä ohjailu, enimmän aikaa
sisäisten kipujensa parantelu. Ja kuitenkin se on ainoa kannattava
keino terveenä pysymiseen.

*

Ei kenenkään pitäisi kadehtia toisen puhdasta elämäniloa eikä pyrkiä
ryöstämään sitä kalleutta, mikä hänellä on: puhdas, raikas mieli ja
avoin, hyvä sydän. Me emme loukkaa lapsia, joissa me tämän näemme,
mutta vanhoina voimme katkeruudessamme unohtaa, että rikkautta on niin
monenlaista ja henkinen terveys aina itsekullakin erilainen.

*

Paljon vähemmällä älyllä kuin luullaan, tullaan toimeen, jos ihmisellä
on valpas sydän. Pelkkä älykäs ihminen on mielenkiinnoton kone. Pelkkä
sydän, ilman älyä, on naurettava harhoinensa, jotka muodostavat
ensiluokkaisen opetusaineiston älyllemme.

*

Me luotamme tutkimusten tuloksiin melkein sokeasti. Kuitenkin voidaan
tieteissä — paitsi puhtaasti matemaattisissa — valehdella yhtä
taitavasti kuin muillakin elämän aloilla, johtaa näkyviin sellaiset
tulokset, jotka ovat jostakin syystä tutkijalle edullisia, rakastua
intohimoisesti omiin valheisiin ja välistä koettaa vahingoittaa
päinvastaisten tulosten tekijöitä. Tiede ei ole ehdotonta eikä
tiedemies töineen ulkopuolella tavallisten kuolevaisten virheitä.

*

Suuret totuudet ovat yksinkertaisia asioita. Monimutkaiset asiat
kätkevät usein valheen eri tingintämuotoja.

*

Olla profeetta, se on lapsen leikkiä. Tuntea maailma, sijoittua siihen,
olla oikeudenmukainen, vaikka näkee kaiken, siihen eivät profeettain
voimat pysty.

*

Prometheus-intoilu vanhan miehen totisesti tulkitsemana hymyilyttää
meitä. Me rakastamme Prometheuksessa nuorukaisen intoa ja nuorukaisen
tyhmää uhmaa. Huonosti se sopii harmaahapsiselle, yhtä huonosti
kuin »mikä on elämä», »minne se kulkee», »mitä varten elämme» sopii
täysikasvuiselle.

*

Jos voisit tuntea maailman ja ihmisen, ei vain päällä, vaan myös
sydämellä, eikä löytyisi enää sitä pöyristyttävää eikä loukkaavaa, joka
rikkoo mielenrauhasi ja ryöstää elämänilosi, voisit kehua olevasi terve
ja täysikasvuinen.

*

Rehellisyys maan perii, sanotaan, ja maa perii rehellisen niinkuin
epärehellisenkin. Mutta ennenkuin rehellinen saa tämän palkkansa, on
hän maahisten kiusattavana, hänen polkunsa ei ole enää edes polku, hän
harhailee epätoivonsa aarniometsissä kompassinaan ainoastaan oma sydän
ja oma järki.

*

Lahjaton ihminen on itserakas. Lahjakas ymmärtää, että hänen
erikoiskykynsä velvoittaa häntä palvelemaan toista. Hän on tietoinen
erikoisuudestaan jollakin alalla ja hän on tosiylpeä saattaakseen
toiset osalliseksi siitä, mikä on yksin hänen. Antaminen on hänen
jaloutensa merkki. Palvella toisia, tuntematta nöyryyttävää pakkoa.
Ja palvella siten, että toiset niin vähän kuin mahdollista huomaavat
sitä. Oikeastaan siinä on ihmisen elämän suuri onni. Palvelu ja alttius
liittävät hänet toisiin. Sen kautta hän alistaa itsensä yhteiselle
elämälle. Eikä se ole kieltäymyksen karua tietä, se on rakkauden
onnekasta tietä.
Mikä tekee äidin niin onnelliseksi? Äidinrakkaus. Mitä on äidinrakkaus
muuta kuin ainaista palvelua, itsensä alistamista toiselle,
toteuttaakseen lapsessa parasta itseänsä.
Yksilöllinen eristäytyminen on komeata, jos sillä luodaan jotakin ja
jätetään jälkeen jotakin. Se on sallittua, jos yksilö on vaikeasti
sulautuva aikaansa ja ympäristöönsä. Mutta se on pientä, jos ahneus ja
itsekkyys tai liian suuri luulo omasta arvosta sanelee rajamuurit. Se
ihminen on kuin kuiva oksa elämänpuussa; jos se karisee pois, ei puu
mitään kärsi.

*

Sinä erehdyt. — Hyvä, kaikki olemme erehtyväisiä, erehdyksesi
voit korjata, kunhan et katsele itseäsi pahan maailman silmin ja
rangaistustasi moninkertaista.

*

Pahin rangaistus on alemmuudentunto, se syö sielumme terveet solut ja
vieroittaa meidät terveestä elämänyhteydestä.

*

Jos lepo puuttuu mielestämme ja teemme kiihkoisesti kaikki, teemme
tyhmyyksiä emmekä pysty arvostelemaan tekojamme. Siksi mielemme
raukeneminen hyödyttömänkin näköiseen lepoon on tarpeen. Se on kuin
uni, jossa virkistymme.

*

Odotas, tuossa kulkee varjo, tuossa on valoa, nehän ne muodostavat
kauneuden ja muodot. Niinpä ihmisissä: tuossa kulkee avuton
perusajatus, tuossa kirkkaus, nehän ne muodostavat häikäisevän
ihmisyyden ja sen monipuolisen kauneuden, johon katselija rakastuu.

*

»Hän on pintapuolinen ja jokapäiväinen», sanotaan. Mutta se ei ole
oikeastaan kohtuullista moitteena. Ne ovat nämä pintapuoliset ja
jokapäiväiset, jotka varsinaisesti ikävimmän taakan kantavat ja
vähimmän palkan nauttivat — jos palkkaa ollenkaan. Meidän palkkamme on
lopulta meidän epäaineellinen kärsimyksemme ja näkemyksemme selviäminen
ja kirkastuminen.

*

Parjaus kuuluu lastenkamariasteelle. Oikea lapsi, jolla on synnynnäistä
vaistoa ja joka on normaali tahi on saanut jonkinlaista kasvatusta,
ei parjaa koskaan. Varo, etteivät sinun sydämesi puutteet ja
kasvattamattomuutesi tule ilmi huviksi heitellyissä parjaussanoissa.
Nautintosi on suhteellisen pieni ja matala. Ja jos sinulla on aikaa
kuunnella ja opit kuuntelemaan, tunnet, miten itsekin soimaat siitä
itseäsi. Ja yhä jos kuuntelet itseäsi, tulet tarkemmaksi ja näet, että
paras opettaja asuu sinun omassa itsessäsi.

*

Se joka sairastaa kiusanteonhalua, sairastaa parantumattomimpia
tauteja. Sillä vuodet ja vuosikymmenet saavat vierähtää ja vierähtävät
eikä parantumisen oireita vielä silloinkaan tunnu, kun viimeisimmät
ajatukset mekaanisina mielessä välähtävät. Vain ankara kasvatus ja
taudin tuntemus voi joskus ympäristölle tuottaa jonkinlaista helpotusta.

*

Jos emme elä huijarien tavoin, vaan suunnilleen tunnollisesti koetamme
kulkea tietämme, saamme tuntea, että voimamme usein loppuvat. Mutta
lievennykset eivät ole meitä varten. Meitä auttaa vain sitkeys ja
rehellisyys, ehkä eivät aina nekään. Ja silloin toiset juoksevat
päittemme päitse — kilparadallansa.

*

Jos minä vahingossa, tahtomattani luen toisen salaiset ajatukset, niin
minä pelkään. On kuin koko maailma olisi kohta kämmenelläni. Tuntea
toisten salaiset ajatukset on rasittavinta, mitä tiedän, sillä se sysää
minut samalla ulkopuolelle elämän.

*

Tuttaviesi silmistä vastaan tullessa sinä luet, oletko maineessa vai
et. Älä pahastu, jos joku sinulle virnistää. Kansan kasvoilta luet
sen, millä sivistysasteella mikin on. Saat ilmaisen läpileikkauksen
kansasi sivistyksestä, tarkemman, kuin mitä parhaat tilastotieteilijät
pystyisivät aikaansaamaan.

Kiitä siis onneasi vain, että sinua armoitetaan sillä.

*

Me erehdymme usein katseista. Katseet valehtelevat karkeasti. Emmekä me
luotakaan yksin silmiimme. Harvemmin me erehdymme äänen suhteen. Meidän
korvamme on paljon tarkempi kuin silmämme. Meidän tulee vain tottua
maailman näyttämöön.

*

Liukas seuraihminen saattaa puhua yhtenä hetkenä sitä, toisena
hetkenä tätä. Eikä hänen tarkoituksensa ole valehdella. Hän tahtoo
vain huomauttaa, ettei häntä tarvitse ottaa ihmisenä lukuun. Hän on
jonkinlainen ystävällinen soittokone.

*

Me olisimme aivan toinen ihmiskunta, ellemme olisi liiaksi täynnä
itseämme ja ellei meitä pilaisi niin pieni heikkous kuin itserakkaus.

*

Älä luota ihmisiin. Hurskaimmankin näköinen voi olla itse viekkaus.
Mutta tee itsesi luotettavaksi. Se, mikä siitä pettymystä ja ulkonaista
vahinkoa syntyy, ei ole mitenkään verrattavissa epäluotettavan
alemmuudentuntoon eikä hänen lopullisiin romahduksiinsa.

*

Siellä, missä ei uskoisi, on hyvyyttä. Siellä, missä ei odottaisi, on
pahuutta. Tulen sokeaksi, tulen toivottomaksi. En luullut itseäni niin
yksinkertaiseksi ja petettäväksi, kuin miksi aika on minut näyttänyt.
Ihmistuntemus, yksinkertaisen näköinen oppi, mutta yksinkertaiselle
loputonten pettymysten oppi. Ole varuillasi, jokainen on sinun
vihamiehesi kenties. Voisi olla parempi, ettet tuntisi heitä, voisi
olla parempi, ettei näkyisi sinua missään, voisi olla parempi hiipiä
syrjäteitä, — ellet ole syntynyt miekkamieheksi, ellet ole valmis
takaisin lyömään.

*

»Mikä häpeä syntyä tänne, mikä häpeä elää nykyisillä ehdoilla täällä.
Onnellisia, jotka eivät tänne syntyneet kilpailemaan tyhjästä,
häpäisemään itseänsä pyyteinensä, sotkeutumaan yhteiseen vereen,
jonka teoista historiat kauheuksia kertovat ja tulevat kertomaan.»
Niin, niin sanot sinä tuskissasi, ruoskiessasi itseäsi. Mutta sinun
sanasi ovat heikkous ja sydämesi ahdistus on sairaus. Aika ei ollut
sinulle sopiva, sinun olisi pitänyt saada elää sävelten eikä tykkien
jyskeen maailmassa. Sinun täytyisi tuntea historiaa enemmän ja syventyä
luonnontieteisiin.

*

Nuori on usein katkera, kun ansaittu menestys ei seuraakaan hänen
ansioituneita tekojansa. Kuitenkin on nähty, että ansioituneenkin
menestys on tehnyt ansioituneen vain rikollisen veroiseksi,
puhumattakaan ansiottomasta menestyksestä, jota harva kestää.

*

Sinä asetuit taisteluasentoon ja rehellisenä taistelit, kun elämä,
kohtalosi sitä vaati. Ja kärsit tappiot. Toinen, jonka lahjoja epäilit
ja jolle ehkä nauroit, luikerteli ovelana sivuitsesi ja korjasi
voitot. Mitä sinä siitä opit? Et mitään. Sillä sinä tekisit vieläkin
samoin. Korkein oppisi on se, että sinä kuulut menettäjien luokkaan,
toinen voittajien luokkaan, mutta ei siksi, että oveluus on viisaampaa
kuin rehellinen taistelu, vaan siksi, että muu kokoonpanosi ja muut
voimasuhteet sen niin määräävät.

*

Nuorena tarvitset kiitoksen, keski-iällä tarvitset kritiikin. Vanhana
on työ sinulle suuri armo. Asetu ulkopuolelle kritiikin ja kiitoksen.

*

Ennen en ajatellut, että oli »vanhoja» ja »nuoria», vaan että oli
haavoittuneita ja vähemmän haavoittuneita ihmisiä. Sitten vasta, kun
ikäni erämaahan ei eksynyt elvyttävää eloa, tajusin, että olikin
vanhoja ja nuoria.

*

Nuoruus, joka on minun herrani, naurahtaa minulle ja sanoo: »Ei mitään
siteitä ole vanhan ja uuden välillä, paljonpa sinä sukupolvista
luulit!» Kuitenkaan en minä ankarasti katsoen mitään luullut. Sydämeni
elämänkaipaus ja melkein tietoinen itsepetos ei suuri rikos liene.

*

Jotkut ostavat mainettansa naulan ja unssin kerrallansa ja säästävät
sitä saidasti. Jotkut ryöstävät sen toisilta ilmaiseksi. Jotkut
ansiokkaan työn tehneet jäävät ilman sitä joko toisten oveluuden tahi
oman vaatimattomuutensa tähden. Mutta harvoin ajan vaaka jättää asiat
uudelleen punnitsematta. Ja jos jättää, työn vaikutus aina jääpi.

*

Sinua ei oikein ymmärretä. No, mikäs siinä, asia ei ole ollenkaan
niin vaarallinen, kuin miltä se näyttää. Kun olet tottunut pieneen
epämukavuuteen ensin, saat suuren vapauden palkaksesi. Sinua eivät sido
vähäiset suhteet, henkesi eteen leviää inhimillinen komedia rehevänä ja
supistamattomana, sinun seurapiirisi on suuri ja vaivaton. Mitä muuta
sinä pyydät? Orjien liehakoimistako vielä?

*

Me ostamme ystävyyttä ja maksamme siitä kalliin hinnan. Ja lopulta, kun
meillä ei ole millä maksaa, huomaamme suuren hiljaisuuden ympärillämme.
Tuntematon oli meille tämä maailma, kun tänne tulimme, melkein yhtä
tuntematon koleudessaan, kun täältä pois lähdemme. Vain erehdykset
loivat ne värikkäät kuvat, jotka meitä suuresti hurmasivat ja joita
elämäksi sanoimme.

*

Minä olin valinnut kaitaisen polun ja ajatellut, että tuolla polulla
kulkea on rauhallista. Mutta sillä polulla olikin eksyttävämpää, usein
pimeni eikä polkua näkynyt, usein eksyin ja kauhu ahdisti minua, usein
kompastuin ja jalkani verille kävivät. Ja minä kuljen ja kuljen yksin,
ja minun rohkeuteni pettää. Milloinkaan en saa tietää, olinko väärän
valinnan tehnyt ja löydänkö vielä etsimäni rauhan.

*

Niin paljon naurettavaa on maailmassa, mutta tuskan otekin on niin
hellittämätön, että naurut jäävät nauramatta, ja koko elämä on vain
harmaa päivä ja paremman odotus.

*

Kaikki vääryys, mitä teemme toisille, kasvaa suureksi taakaksi. Joka
sitä ei tunne, on rikollinen peluri täällä.

*

Katson peiliin, näen vanhan, surullisen kulkurikoiran kasvot, koiran,
jota on monesti potkittu. Rumat? Niin luulin ennen, mutta erehdyin.
Ruma olen nyt vasta. Köyhä olen nyt vasta, nyt, jolloin en omista maata
edes arkkuani varten. Ennenhän minä omistin koko maailman. Ja nuoruus
oli minun kauneuteni ja voimani.

*

Onko ketään, jota välttämättä kaivattaisiin sadan, kahdensadan tahi
tuhannen vuoden perästä? Maailma hoitautuu aina jälkeemme. Eikö
paremminkin ole kehitykselle eduksi, että aines, väkeväkin ja johtava,
vaihtuu sukupolvittain? Jos sitä tyynesti ajattelemme, niin kuoleman
järkytyksen pitäisi muuttua jonkinlaiseksi tunnoksi kiireestä,
kiireestä, jolla jokaisen sukupolven olisi riennettävä antinsa antamaan.

*

Ottaa rehellinen tappio ja kantaa se äänettä, se on joskus voitoista
suurin.

*

Valitus meidän huulillamme on vain voimattomuutemme tunnustus, sinänsä
inhimillinen. Rehellinen voiman kerskunta kuuluu nuoruudelle ja on
sinänsä yhtä inhimillinen.

*

Se, joka tahtoo herättää sääliä, on todella säälittävä, sillä hän on
pelkkä raukka.

*

Et lapsena tiedä mitään siitä, mikä on järki, et nuorena ehdi tuntemaan
sitä, mikä on järki. Ja vanhana palavasti kaipaat ja tarvitset sitä.
Se on se sauva, jonka varassa seisot. Se on ainoa lääke, joka kipujasi
lievittää, ja ainoa, mikä vielä viimeisen hymyn huulillesi nostattaa.

*

Monet väittävät, että urheilu tekee tyhmäksi. Mutta onko tuolla niin
väliä. Viisaus on ylellistä ja kallista tavaraa, jopa saavuttamatonta,
kun taas ruumiillinen kunto ja kestävyys on näyttäytynyt kokonaisuuden
kannalta ensiluokkaiseksi.

*

Pelko on usein vaiston viisaus ja on silloin synnynnäinen niinkuin hyvä
vaistokin.

*

Jos sinua pidetään pilkkana, ole siitä hyvilläsi, että olet
kiinnittänyt jonkun huomion, mutta ajattele ajan taustaa aina. Jos
sinua kiitellään, mene itseesi ja mieti, minkä verran ansiottomasti
kiitoksen saat. Ja sure aikaasi. Moite, ellei rikollisuutta ole, on
hyvin suhteellinen, kiitos aina suhteeton.

*

Sinua kiusaa synti ja vääryys. Siunaa itsesi. Totuuksia ja oikeuksia
on niin monta, matalilta alkuasteilta täydelliseen jumaluuteen saakka.
Kartoita elämänilmiöt ja aseta ne asteikkoihin, niin sydämesi alkaa
rauhallisemmasti lyödä.

*

Ei mikään ole niin liikuttavaa kuin lapsen hätä. Me olemme lapsia
kehdosta hautaan. Me tarvitsemme jonkun, jonka syliin juosta. Meidän
yksinäisyydenkammomme on luonnollinen ja liikuttava.

*

Ihmisinho, ellei se ole suorastaan kierojen olojen tahi
lyhytnäköisyyden synnyttämää, voi johtua synnynnäisistä
ominaisuuksista, liiasta tarkkanäköisyydestä, taipumuksesta totuuksiin,
esteettisyyteen, musikaalisuuteen tms., liioista erikoistuneista
ominaisuuksista, joille ei ole sopivaa kehittymismahdollisuutta,
kun ihminen on tungettu aivan vieraalle alalle, jossa ihmisaines
puutteellisuuksineen muodostaa alituisen häiriön ja ärsytyksen.
Yksinäistyminen ja pois vetäytyminen merkitsee silloin vain hätää
siitä, ettei tee väärin toisia kohtaan. Sillä yksinäisyys tuottaa
suurimman tasapainon ja rauhan. Tavallisesti nämä tyypit ovat kauneuden
ja elämän suuria rakastajoita.

*

Puhutaan yksinäisyydestä. Mutta onko yksinäisyyttä lainkaan, jos
ihmisen ruumis ja sielu ovat terveet?

*

Jotkut eläimet vanhoiksi ja voimattomiksi tultuaan pakenevat metsän
yksinäisyyteen kuolemaan. Mikä vaisto heitä sinne ajaa? Pelännevätkö,
että omat purevat heidät kuoliaiksi?

*

Sukurakkautta.

Hyvin hauskaa, ettemme näe sukupuutamme Aatamiin asti. Meidän
ylpeytemme olisi kai rajaton. Kuka takaa, etteivät innokkaimmat meistä
rupeaisi jo nelinkontin kävelemään ja kaipaisi häntää!

*

Tapasin kerran nuoruudessani Hänet, Hänet, jota luulin rakastavani. Hän
neuvoi minulle viisautta ja hänen pikkusormensa nousi pystyyn. Mutta
mitä useammin se nousi pystyyn, sitä raskaammaksi kävivät ajatukseni ja
pääni painui alas. Ei hän rakastanut minua, hän rakasti »kauneutta». En
siitä ollut pahoillani, sillä vaikeata olisi tyydyttää sellaista, joka
pyrkii »kauneuteen». Etenkin kun missään suhteessa ei ole »kaunis». Se
siitä. Mutta ajatella joskus joutessansa tuollaista hienompaa elämää,
se tuottaa huvia. Hän on tuottanut minulle paljon salaista huvia ja
vieläkin: mitä pystympään hänen päänsä kohoaa, mitä useammin näen
(näyssä) hänen pikkusormensa kohoavan, sitä raskaammaksi käypi pääni,
sitä vähemmän uskon minä »kauneuteen», sitä enemmän minua hävettää
ihminen.

*

Jos sinä olet idiootti, rakastut varauksitta koko iäksesi. Jos sinä
olet viisas, rakastut »suhteellisesti» asianhaarojen mukaan. Pieni
karvas epäilyksen pisara veressäsi tekee sinut sairaaksi koko iäksesi.
Älä luule, että ikuinen rakkaus on muuta kuin puutteellisuutta ja
merkillinen vaistojemme erehdys, jolla on mitä miellyttävimmät kasvot
ja olemus. Kuitenkin on hauska, että sitä on olemassa, sillä sen
suhteeton puute häpäisee koko haihattelevan ihmiskunnan.

*

Olla täydellisesti rakastumatta on olla täydellisesti sitoutumatta
toisen orjaksi.

*

Rakkaus yksityisen kannalta on useimmiten vain häpeällinen
ja nöyryyttävä kujanjuoksu, jossa ruoskan jäljet merkitsevät
varsinaista voittoa. Kuitenkin säästynyt elämä ilman näitä ruoskan
jälkiä on vieläkin arvottomampi ja tuloksettomampi. Sillä mitä me
satuttamattomina olisimmekaan? Vain narreja ja turhilla seikoilla
pöyhkeilijöitä.

*

Mikäli rakastamme, sikäli kasvaa kärsimystemme taakka, sikäli me
kiellämme itsemme ja — löydämme varsinaiset rajamme.

*

»Minun rakkauteni on ääretön kuin meri» — kenelläkään nuorella ei olisi
oikeutta sitä sanoa. Sen saisi vain vanha, kokenut sanoa. Mutta hänen
huulensa ovat lukitut, hän aavistaa, mitä on äärettömyys, johon hän
vain nimettömänä osana, kuin huokauksena, häipyy.

*

Avioliiton ei tarvitse suinkaan olla onnellinen ollaksensa oikea
avioliitto. Monta kertaa sen onnettomuus on juuri ainoa onni, sillä
se on se koulu, joka kasvattaa todellisen ihmisen. Vasta todellisina
ihmisinä ja täysikasvuisina me olemme oikea käyttövoima.

*

Jos sinun vaimosi sanoo: »En luullut sinua sellaiseksi ja sellaiseksi»,
älä kiinnitä siihen huomiota. Ensiksikin, kukapa täällä toinen toisensa
tuntisi, ja toiseksi onhan oikeastaan herttaisen samantekevää, mitä
joku rakastava pikku nainen sanoo, kun hän on väliin rakkauteensa
kyllästynyt.

*

On naiselle hirveä nöyryytys käyttää miehen rahaa. Hän tuntee
itsensä orjaksi, jos hän on arka. Toimi niin, että nainen, olkoon
hän minkälainen tahansa, ansaitkoon kunnioituksesi tahi älköön,
mahdollisimman vähän joutuu tuntemaan sitä nöyryyttävää tuntoa, joka
on useimpien avioliittojen kipeimpiä ja katkerimpia ja josta monet
ristiriidat ja hajaannukset johtuvat. Sinun täytyy maksaa tyttö, jonka
otat omaksesi. Sinun täytyy ilman nöyryyttävää katkeruutta antaa
hänestä tulla elämäsi toveri, jos hän siksi pystyy. Kantamaan päivän
kuormaa ja hellettä, jakamaan iloja, jos niitä sattuu. Kasvattamaan
lapsesi ja rakastamaan niitä. Jos hän on huono nainen eikä pysty
kaikkeen mihin toiset, alistu kenenkään huomaamatta kohtaloosi. Sillä
asiaa ei voi auttaa. Ja tokkopa se tulisi paremmaksi.
Näetkö, kuinka tärkeä valintasi siis on. Sinun on kasvettava
ihmistuntemukseen, ilman sitä rakastut »järjettömästi». Eivät vaistot
puhu kuin hetken — ja ymmärtämättömän valinnasta koituu kahle. Valppaan
valinta sattuu aina toisin. Mikä häpeä, jos elämämme kuluu riidellessä
rahoista, menoista, puvuista, perinnöistä. Vertaillessa miten muilla
on hyvin ja meillä huonosti. Jokaiselle on maailma avoin. Jos ei saa
suurta palaa siitä haltuunsa, saa pienemmän. Ja pienen voi luoda
suureksi.

*

Naitu nainen voi olla pahin orja, ellei hän ymmärrä olla tyranni, mutta
mistäpä hän, raukka, sitä ajoissa ymmärtäisi.

*

Jos sinä sanot naiselle salaisuutesi, puhut samalla ilmojen tuulille:
»Tee minulle pahaa, pieksä minua.» Ja pian sinä olet onneton ja
turvaton suuren luonnonraivon keskellä.

*

Ihminen on selkenemätön, täynnä odottamattomuuksia, hänen sielunsa
vaarallinen kuin tulivuori, jonka purkauksista ei ennakolta tiedä.
Rakentaa pysyvä maja toimivan tulivuoren rinteelle — miksi ei se joskus
onnellansa kestäisikin! Mutta luottaa minkään pysyväisyyteen ei voi.

*

Ei vihollisen lyönti, ei rehellinen taistelu tuota tuskaa. Tuskan ja
häpeän tuottaa omiemme pisto selkään.

*

Elämä sinua lyö ja lyö, ja sinä olet oppinut sopeutumisen taidon. Jos
sinä olet sielultasi terve, saat sinä vastalahjaksi hymyilemisen taidon.

*

Niin kauan kuin on avioliittoja, on syviä ristiriitoja miehen ja naisen
välillä. Kun avioliittomuotoa ei ole, on ristiriitoja yhä. Jos miehet
ja naiset lakkaavat olemasta, lakkaavat ristiriidatkin.

*

Lapsi on naiselle enemmän kuin rakastettu tahi mies. Se on hänelle koko
elämä ja tulevaisuus, kun mies on mennyt päivä ja kuollut elämys.

*

Nainen, jolla on terve ja normaali lapsi, ei koskaan saisi sanoa
olevansa onneton. Onneton on vasta se nainen, joka on kadottanut
lapsensa. Lapseton nainen ei ole onnellinen eikä onneton. Hän ei tiedä
täydestä elämästä mitään.

*

Pahin kasvatusvirhe on alemmuudentunnon synnyttäminen. Vanhempi, jolla
ei ole muita menetelmiä, jättäköön kasvatuksen.

*

Lasta ei kasvateta siksi, että hän olisi mahdollisimman mukava ja
vaivaton meille, vaan siksi, että hän terveenä ja väkevänä voisi
täyttää tulevan paikkansa ja löytää itsensä.

*

Kasvatus on hidasta. Yksi sukupolvi ei siinä suuria merkitse. Meidän on
odotettava vuosisatoja, ehkä vuosituhansia vielä. Kiirehtiminen ei ole
eduksi.

*

Me rokotamme lapset pieninä. Lapsen joka kehityskausi kaipaa myös oman
henkisen rokotuksensa. Terve, viisas lapsi kykenee itse rokottamaan
itsensä, meidän on vain seurattava, että rokotus on tapahtunut ja
tapahtuu aikanansa.

*

Me puhuisimme avoimesti tyttärillemme kokemuksistamme emmekä
säilyttäisi heitä sokeina, elleivät käytännölliset näkökohdat meitä
siihen pakottaisi, ja ellei meidän olisi johdettava heidät tekemään
petos ja itsepetos niin hienosti, etteivät toiset, eivätkä he itse sitä
ymmärtäisi, eikä se hyviä tapoja ja »rehellisyyttä» loukkaisi.

*

Ei mikään ole tiedon veroista, ei mikään ole puhtaan tunnon ja
puhtaan pyrkimyksen veroista, ei mikään ole oikean rakkauden
veroista. Kannattaa karsia pois paljon turhaa ja toisarvoista, kulkea
köyhänä, että voisi saavuttaa hivenisen aitoa ja oikeata ihmisyyttä
— pyrkiä mukaan siinä luomisessa, johon meidän on luotettava monista
pettymyksistämme huolimatta.

*

Jokainen olemme itsellemme kuin loputon työala, vaivalloinen,
ikävä ja petollinen. Emme mitenkään voi siinä työssä saada apua
ulkoa. Olosuhteet eivät merkitse mitään. Meidän sisäinen, salattu
rehellisyytemme vain auttaa. Toista on sitten, maksaako niillä ehdoilla
ehkä vähin tuloksin kasvattaa yksilöä. Kaikenhan perii hauta.

*

Pitkät vuodet tuskiteltuani ja alistettuani itseni kuin moukarin alle
ja käyttäen aikaani tuhlaten turhaan ajatteluun, olen huomannut, että
onnellisimmilla hetkilläni olen oppinut oikealla tavalla rakastamaan.
Ellei se ole itsepetosta sekin?

*

Yksinäisen mielen valhe.

Jossakin kaukana olet sinä. Minkälainen on sinun ruumiillinen muotosi,
en tiedä. Sinun sielusi minä tunnen. Ei koskaan minun silmäni näe
sinua. Älköön minun ikäväni häiritkö sinua. Riittää, kun minä tiedän,
että sinä olet, lohduttajani; riittää, että saan siunata sinua,
ymmärtäjäni.

*

Vaikea on määritellä todellista kaipausta. Se on suurempi kuin rakkaus
ja viha, se on aineettomin tunne, se luo uskonnot ja hengen lait,
sillä on oma järkkymätön kunniallisuutensa. Kaipaava ihminen ei eksy,
sillä kaipuun valtakunta ei ole näkyvässä maailmassa, ei ole mitään
hämmentäviä suhteita näkymättömän ja näkyväisen välillä.

*

Joka askel, jonka me astumme, joka liike, jonka teemme, on askel, on
liike päämäärää kohti. Tiet olkoot mitkä tahansa, päämäärä on meille
sama.
Joka ajatus, joka sydämen sykähdys, joka hetki vie meitä päämäärää
kohti.

*

Kaikki, mikä koskee kuolemaa, on ihmisistä vastenmielistä. En ole
koskaan sitä käsittänyt. Totuus, tieto elämän tärkeimmästä kysymyksestä
on innoittanut minut voittamaan kaiken vastenmielisyyden. Tunto
täydellisestä tappiosta — no hyvä — niin se on. Miksi valehdella? Jos
on lohdutus se, niin sanottakoon se usein, että jokainen meistä kokee
sen tappion. Se tappio on täydellinen. Kuka sanoo, että se on kipein?
Ehkä on tappioita, jotka ovat meihin kipeämmin koskeneet.

*

Jos täytät 50 vuotta, voit olla iloinen siitä, että käyntisi täällä ei
ole ollut liian lyhyt näyttääksesi, voitko mitään aikaan saada.

Älä luota enää aikaan. Se voi jo pettää sinut.

Jäähyväisesi täällä järjestyy älysi mukaan. Muita kuin itseäsi et voi
syyttää.
Ja syyttäessä itseäsi muista, että tuhannet ja tuhannet miljoonat
menneet syyttäisivät itseänsä vähästä aikaansaannoksestaan, jos heillä
olisi vielä tilaisuus tehdä se.
Jos olet rehellinen, voit siis huoletta olla myös humaaninen itseäsi
kohtaan. Yksi ihminen ei koskaan muuta maailmaa. Se on ollut ja on
ihmisten maailma vain. Hyvästele sitä rauhassa ja rehellisesti ja
tyydy siihen, mitä olet saanut ja antanut ja aikasi tullen poistu
levollisesti näyttämöltä.

*

Meidän ei tarvitse pelätä kuolemaa.

Koska tiedämme, että se tulee varmasti pelostamme huolimatta, koska
voimme viettää aikamme, niinkuin se ei pelättävä olisi, niinkuin se
huomenna tulisi. Miksi me pelkäisimme sitä? Jos elämä jatkuu, olemme
tehneet, mitä olemme voineet. Ellei se jatku, olemme käyttäneet aikamme
viisaasti, kun emme tietämättöminä ole elämämme lopusta olleet.

*

Me valmistelemme juhlia itsellemme ja koetamme uskotella, että
valmistamamme hetket juhlia olivat. Oikeat juhlat ilmestyvät
valmistamatta ja tietämättämme. Ne ovat elämämme matkan todellisia
keitaita, joissa nääntymyksemme virvoittuu.

*

Pikku lintu istuutui kädelleni ja lauloi. Painoin silmäni kiinni. Kun
ne avasin, en lintua nähnyt. Se oli vain rakkaus, jonka äänen luulin
kuulleeni, kun se oli jo tiessään.

*

Rauhoita sydäntäsi, jos se on levoton. Muu ruumis vanhenee ja
viisastuu, sydän ei koskaan. Se vaatii tukea ja hoivaa aina. Mistä
eksyi tämä levoton liekki, tämä arka sävel tänne aineen jäykkään
maailmaan? Eksynyt lapsi, eihän tämä ole sinun kotisi laisinkaan.

*

Näen kasvot, jotka ovat yksinkertaiset ja ryppyiset, täynnä touhun ja
tuskan jälkiä. Minne hänellä lienee ollut kiire tuollakin ihmisellä,
ajattelen, mistä laatinut tuskansa, mistä kaikesta hätänsä? Vailla hän
on järkeä ja viisautta, mutta enpä sanoisi, onko vailla rakkautta. —
Ummistan silmäni ja ajattelen. Näen itseni toisena, en peilistä enää,
ja tunnen, miten kyyneleet vuolaina virtaavat pitkin poskiani. Miten
paljon hätää ja tuskaa ja miten vähäinen tulos. Uskallanko sanoa, että
olen elänyt lainkaan?

*

Vasta kun elämänsä on menettämäisillään, huomaa, mitä kaikkea on
menettänyt. Parhaalla tahdollaankaan, valppaimmillaan ollessaankaan, ei
ole kylliksi ymmärtänyt, missä oikeat arvot ovat. Elämä on joka päivä
asetettava kuin vaakaan kokonaisuudessaan ja joka ikinen päivä otettava
uudelleen kuin lahjana. Muuten parhainta läksyä emme opi.

*

Tulee pilkkaaja ja sanoo: »Mitä tuollaisellakaan elämällä on arvoa.»
Mutta vähäpätöisimmänkin elämän jälkeen voi toisissa sukupolvissa
juuri siitä elämästä tulla loisteliasta jälkeä. Ei aika näytä meille
salaisuuksiansa pitkälti eteenpäin, niinkuin emme myöskään voi nähdä
kovin kauas taaksemme. Meidän arviointimme on puutteellinen.

*

Et ole koskaan valmis.

*

Et ole koskaan valmis muuhun kuin kuolemaan, jos siihen yleensä voit
olla valmis.

*

Älä pidä ruumista herranasi. On toinen herra itsessäsi, henkesi, jonka
valtaa sinulla ei ole oikeutta vähentää toisen hyväksi, vaikka se
vallasta näennäisesti paremman maksun antaisikin.

*

Elämä.

Läksin matkalle monta arkullista matkatavaraa mukanani. Raahasin
arkkujani, ajattelin, että ne sisälsivät varsinaisen rikkauteni: uskon
elämään, rakkauden ihmiseen jne. Tulin kestämään mitä tahansa, jos
tähän tavaraan turvasin. Niin kävikin. Vaelsin raskaan taipaleen ja
kestin.
Mutta matkatavarani oli tarpeetonta. Kun arkkuni matkan päässä avasin,
olin raahannut turhaa painolastia, elämään kelpaamatonta oppia, väärää
uskoa. Varsinainen voimani oli ollut omissa lihaksissani, omassa
veressäni ja mukautumiskyvyssäni. Ja matka? Olin päässyt siihen, mistä
olin alkanutkin. Voittoa ei ollut mitään.

*

Miksi tuomitsisit itseäsi ankarammin kuin muita silloin, kun
sydänparkasi monet pettymyksetkään eivät ole sinua kaataneet, vaan
äänetönnä olet karun elämäsi yksin kulkenut ja vähäisestä osastasi
kunnialla suoriutunut?

*

Puhua pettymyksistään on samaa kuin puhua omasta yksinkertaisuudestaan
ja tietämättömyydestään. Joka tuntee maailman ja ihmisen, ei pety.
Joskaan hän ei tiedä, niin hän aavistaa kaikki mahdollisuudet.

*

Minulla oli ystävä, johon minä uskoin, ja hän petti minut. Se oli paras
läksy, minkä maailmassa olen saanut, ja sen olen oppinut melkein ulkoa.

*

Oikein uskollista meille ei ole muita kuin kuolema.

*

Minä arvioin jokaisen yli mittojensa. S.o. minä koetin tinkiä. Minä
harrastin siten rakkautta. Kunnes olin nöyrä kuin sairas kulkurikoira
ja jokainen potkaisi tieltänsä minua. »En kuulu heihin. Minulla ei ole
kylliksi jaettavaa?» Ei. Sitäkään se ei ollut. Tunsin kuinka jokainen
muukin oli täällä toisensa tiellä. He arvioivat ihmisen paremmin.
Heidän mittansa olivat oikeammat. Heidän jäisyytensä sopi tähän
ilmanalaan ja heidän sydämensä oli paikallansa, minun oli — sairas.

*

Rinnassani on paine ja sydämeni ympärillä kuin rautavanteet. Jos minä
saisin osan tuskistani pois, jaksaisin elää. Mutta silloin minun
pitäisi paloitella sydämeni, eikä elämä olisi kuitenkaan mahdollista.

*

Olen tehnyt vääryyttä jollekin. En tiedä kenelle, en tiedä missä. Missä
on vika? Olen levoton. Ihmisen rakenteessa täytyy olla perusvikoja,
joista hän ei tiedä. Ehkä puuttuvat syvä nöyryys ja alttius, ehkä syvä
rakkaus, jotka ovat paremmat tuet ja turvat kuin viimeisinkin tieto ja
hankittu viisaus.

*

Kerran tulee päivä, jota en enää näe, kerran tulee yö, joka on pitkä.
Ah, mitä lienen väärin tehnyt, pyyhitäänkö se pois? Mitä väärin
tehnyt? Niin — sitä en oikeastaan muista, ainoastaan sen, mitä väärin
olen tehnyt itseäni vastaan. Sydäntä ei ole ollut itseäni kohtaan.
Minne kuljetin minä yksinäisyydessä itseäni, sinne en kuljettaisi
vihamiehiäni, jos minulla niitä olisi. Kuka opettikaan meille
kieltäymyksen harhaopit ja salli sydämettömyyden harjoittamisen yhtä
ainoatakaan kohtaan?

*

Kun sinä et pyydä mitään, silloin sinä olet vihatuin ihminen, olet
kaikkien tiellä. Miksi? Siksi, että ihmisen alhaisia vaistoja et mairi
etkä ruoki, he epäilevät, että olet parempi kuin he, ja sitä he eivät
siedä.

*

Kaikki paha, mitä ihminen voi toinen toisellensa tehdä, on nähty jo.
Kaikki paha, mitä voi toinen toisellensa sanoa, on kuultu jo. On kuultu
jo. Koulu on loppunut. Ei muuta kuin ulos, ulos — elämästä, huonoin
todistuksin, koska et sopivasti valehtelemaankaan oppinut.

*

Viimeisenä päivänä, jolloin olen valveilla, kenties tunnen, että
kaikista tärkeimmät, kaikista arvokkaimmat ovat lapsuuteni rakkaat
muistot. Mitä on siis ollut elämäni? Erehdystäkö vain? Kaikki
ponnisteluni, kaikki pyrkimykseni ja salainen, sitkeä voimieni koetus —
eikö mitään? Ei mitään. Erehdystä vain.

*

Kun minun käteni tulivat kömpelöiksi ja raskaiksi, tapahtui vain se,
jonka minä tiesin kerta tapahtuvan: lopun lähenemisen. Kun minun
ystäväni odotti minun kuolemaani, huomasin, että olin huonosti
läksyni lukenut: turhista olin kasvoni ryppyisiksi saanut, turhista
silmäluomeni raskaiksi itkenyt. Täällä tarvittiin enemmän rautaa ja
vähemmän rakkautta.

*

»Oletko sinä tyytyväinen nyt», kysyi minulta se, jota minä rakastan.
Mieleni oli synkkä ja raskaat ajatukset kuohuttivat sydäntäni. Hän
ymmärsi kai sen. »Olen», sanoin minä, »olen tyytyväinen». Mitäpä olisi
hyödyttänyt sanoa muuta. »Se on hyvä», sanoi hän, »parasta on olla
tyytyväinen». Näin, miten hän kärsi. Valehtelimme molemmat. Ymmärsimme
toinen toisemme täydellisesti, sanoittakin. Ja valheemme siksi ei
myöskään ollut valhetta, sanoja vain.

*

»Jokainen sinut petti.» Niin on tapahtuva aina ja iankaikkisesti
joillekuille. Mutta nämä jotkut ovat usein suurempia ja puhtaampia kuin
heidän pettäjänsä. Heidän äänensä saisi vain olla laveampi, heidän
rohkeutensa suurempi, heidän kokemuksensa tutumpi, ja he muodostaisivat
sen »suolan» — mitenkähän sitä sanottiinkaan?

*

»Ahah, tässäkö on kaikki», sanon minä yksinäni salaa ja kauhistun:
elämäni pienuutta, sen lyhyyttä, kaiken vähäpätöisyyttä ja sydämen
ainaista pettymystä ajatellen. Enhän ole muuta kuin lapsi, joka
läksi taipaleelle hämärästi aavistaen, että meillä oli päämäärät ja
tarkoitukset. Mitä, missä ne ovat, minne aika kului? Miten erehdyttävä
jokainen päivä, kuin esitaistelua jotakin varten, jotakin, mihin ei
koskaan käsiksi päässyt.

*

Minun antini on vähäpätöinen kuin kerjäläisen kuivan leipäpalan tarjous
toiselle samanlaiselle. Mutta minun käteni ovat pestyt ja mieleni jo
jokseenkin pyyteetön. Siinä kaikki.

*

Arkussani on ainakin neljä naulaa: Unohdus, unohdus, unohdus ja Ikuinen
unohdus. Miksi siis hätäilisin mistään.

*

Melu on häipynyt. Juhlin rauhaa. Oma sydämeni on kuin pysähtynyt kone,
ei: kuin tyhjä, kirjoittamaton taulu. Kenen käsi piirtää sanasensa
taululleni, kenen ääni särkee juhlani, sillä minkäänlaista vartiota ei
luokkahuoneeni ovella seiso?

*

Kuulen nyyhkytystä. Kukahan nyyhkyttää? Eksynyt lapsi kai. Katson.
Ketään en näe. Sitten huomaan, että kasvoni ovat kosteat ja nyyhkytän
ääneen. Mitä? Elämäähän minä olin juuri kiinteästi ajatellut ja sitä
matemaattisiin kaavoihin asetellut ja ikuisen suhteen uuden ratkaisun
keksinyt ja siitä iloinnut.

*

Sielun piti erota juuri ruumiista ja se alkoi nyyhkyttää.

»Mitä nyyhkytät, sinä pääset nyt kahleistasi vapaaksi. Poissa ovat
kaikki huolet. Et koskaan kärsi hätää, et puutetta, et kaipaa
rakkautta.»
»Oh, miten minä rakastin elämän vaillinaisuutta, sitä hätää, sitä
tuskaa, jota elämäksi sanottiin. Miten kallista on rakkauden puute,
kaikki etsintä ja köyhyys. Anna minun alkaa vielä alusta.»
Hän sai alkaa alusta, mutta hän unohti sen, mitä oli sanonut, ja yhtä
työläs ja raskas kuin ennenkin oli elämä jälleen, eikä hän lakannut
valittamasta ja huokailemasta.

*

Kerta näin unta, että paha tuli käärmeen muodossa ja uhkasi
ihmislaumaa. Aloin lyödä sitä ja sain sen kappaleiksi. Mutta muut
kääntyivät minua vastaan ja löivät minua. Pahimmat olivat ystäväni
iskut, jotka sattuivat selkään. Minä kuolin ja kuollessani ajattelin:
»Olipa hyvä, että kuolin pois tieltä.» Mutta sitten tapasin taas itseni
elossa ja löysin itseni erämaasta. Ja kun tulin jälleen ihmisten
pariin, olin äänetön. Mutta kun joku sanoi »ystävä», tulivat vedet
silmiini, ja minä kärsin kaikki lyönnit ja iskut jälleen ja painoin
häpeissäni pääni alas.

*

Ei ole mitään, mitä ennen ei olisi jo sanottu paremmin, kauniimmin,
kokeneemmin. Mikä hätä minulla on puhua? Lahjattoman sydämeni
tyydytykseksikö vain? Ei. Tahtoisin sanoa, jos osaisin, että olen
rakastanut elämää, ollut siitä kiitollinen, kaikesta kurituksesta,
kaikesta hankauksesta ja kaikesta saannista, mikä on elämän muodostanut.

*

Jokainen, joka tahtoo, saa minulle sanoa, mitä haluaa, saa minua lyödä,
saa minua potkaista, saa minua jouduttaa matkani määrään. Minulla on
ikävä, kaipaan palkkaani: rauhaa, rauhaa. Jättää maailma, tämä köyhä
koti. Ei ole kenenkään syy, että se on köyhä, eivät kenenkään syitä nuo
potkaisut, sillä kukaan ei tiedä, miten paljon pahaa hän tekee.

*

Kaikki on oikein: että minä kärsin, mitä oli kärsittäväksi pantu, että
minä en huutanut, kun minua lyötiin, että minä kuljin valottomat päivät
vieraana ja vähäisenä täällä, eikä kukaan minusta mitään tiennyt.
Kaikki on oikein — ja että nyt olen matkani päässä ja palaan sinne,
mistä olen tullut, ikuiseen yöhön. Jospa minun luuni jätteet jossakin
vaiheessa olisivat puhtaat — merkiksi siitä, että rakastin puhtautta,
että olin myös ihminen, vain lapsi, joka etsi kauneutta ja puhtautta,
jonka harha oli siinä, että koetti säilyttää sydämensä sinulle,
sinulle, oi ikuinen rakkaus. — Näin minä tingin ja petän itseäni yhä,
yhä, läpi elämäni, viimeiseen päivään saakka.

*

Esirippu lankeaa, näytelmä on loppunut. Näytelmä? Ei. Turha taistelu.
Kun ajattelen, oikeastaan kaiken olen alusta alkaen tiennyt. Ainoastaan
oma yksinkertaisuuteni hävettää minua, se, että olin unohtanut, että
näytelmä oli vanha, että kaiken olin tiennyt ja varsin laskeutunut
tasoltani alemmaksi kuin olisi tarvinnut. Olin yksinäinen ja
yksinäisenä pois lähden.

*

Ja kun tuska on loppunut, jää — jos ehtii vielä — tunto siitä, että
kaikki on turhaa ollut.

*

Mitä on elämä? Jokapäiväisen olemassaolon lunastusta kalliilla ja
kuittausta tappiolla. Ja lopputili? Suuri pettymys, kun pyrkimykset,
parhaimmatkaan, eivät mitään tulosta tuottaneet, kuitenkaan — mitään
muuta tietä ei ollut.

*

Kyynikko.

Mitä on kuolema muuta kuin huonon vierailun huono loppu? Mutta kun sen
vierailuvelvollisuutesi olet suorittanut, on kaikki ikävä ohi. Hullu,
joka pienen leikin vakavasti ottaa!

*

Elämä.

Kun kaikki on ohi, ihmettelen, mitä se on ollut. Mitä on jäljelle
jäänyt? Vain tyhjät seinät, joku haalistunut valokuva, vain
tuhraantuneet köyhän huonekalut, jotka eivät kerro mitään. Mitä on
ollut? Mitä ovat nämä vuosikymmenet olleet? Vain tuskallinen odotus,
painostava arkiuni — ilman tulosta, ilman varsinaista heräämistä.

*

Pitkä matka, suuri taakka, toivoton tie, kauhuja täynnä — voimat vähät
ja sydän lapsen. Siinä ihmisen elämän matka.

*

Onko mitään, miksi kannattaa elää näin vaivalloista elämää? On. Mutta
mitä se on, sitä minä en vielä tiedä, jos puhun totta.

*

Viimeisen kerran sinut riisutaan. Vastalauseetta annat sinä sen
tapahtua. Viimeisen kerran sinut levolle asetetaan — epämukavaan
vuoteeseesi. Vastalauseetta annat sinä sen tapahtua, vaikka sinun
leposi on pitkä, pitkä, loputon.

*

Vaikein tie on tie Golgatalle, katso, että ristisi juurella ei ole
ketään.

*

Vainajan puolesta.

Otaksukaamme, että olen poissa, otaksun sitä usein yksinäni, tähän asti
en sitä ole kenellekään tunnustanut, nyt tunnustan kaikille. Usein
otaksun sitä. Selviän sillä nopeasti vyyhtisistä asioista. Tulen heti
humaaniseksi.
Kysyn nyt hänen puolestaan kerta: Mitä sitten tuo vainaja on tehnyt
pahaa? Ei mitään. Tunsin hänet. Hänellä oli rajoituksensa niinkuin
meillä kaikilla. Mutta mitä hän kirjoitti, kirjoitti hän vilpittömästi.
Hänen suuri rajoituksensa oli pyrkiä totuuteen. Ikäänkuin sitä voisi.
Hänkään ei voinut. Mutta hän oli lapsellinen siinä. Mitä ihminen voi
totuuden suhteen? Ihminenhän on avuton ja sidottu. Lapsi luulee siinä
jotakin voitavan — kokenut nauraa sille.
Mutta on helppoa anteeksiantaa sille, joka ei jotakin ymmärrä. Minä
annan anteeksi vainajalle hänen turhat pyrkimyksensä ja säälin vain
häntä ja säälittelen hänen yksinkertaisuuttansa ja paljastan sen tässä
varoitukseksi muille. Hän oli tavallinen nainen, iloinen ja iloa
kaipaava, mutta hän sai jonkinmoisen sisun, kun hän tuota pikkuasiaansa
ajatteli — että muka hänkin etsii totuutta. Mikä harhaluulo! Sehän on
naurettavaa. Panna onnensa alttiiksi! Niitähän on kaikenmoisia. Mutta
että paha? Sitä en hänestä sano. Ei. Hän oli oikea nainen ja hänen
sydämensä oli hyvä, vaikka hyvin rauhaton.

*

Mikä on katoamatonta? Sinun henkesi heijastukset. Joka sana, minkä
hyvyytesi saa sinut lausumaan, joka kielteiseltä näyttävä teko, mihin
aseittesi puhtaus sinut velvoittaa. Joka hyvä tekosi. Kaikki ne ovat
katoamatonta voimaa, jonka säteily jatkuu ja tuottaa siunausta.

Lähde: Projekti Lönnrot — tekijänoikeusvapaa (public domain)

E-kirja nro 3593: Jotuni, Maria — Jäähyväiset: Avonainen lipas III