[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$flBnDb-84KtypjmoGUFR17iuuQFY8Wky1N0_HO2QTLcI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3593,"Jäähyväiset: Avonainen lipas III","Jotuni, Maria",1880,1943,"3593-jotuni-maria-jaahyvaiset-avonainen-lipas-iii","3593__Jotuni_Maria__Jäähyväiset_Avonainen_lipas_III","Mielikuvia ja mietelmiä kirjailijan jäämistöstä","muistelmat",[],[],"fi",1949,null,9612,58664,true,[],[],[],"Maria Jotunin jäämistöstä koottu teos sisältää mietelmiä, aforismeja ja lyhyitä pohdintoja. Tekstit käsittelevät taidetta, ihmisyyttä ja kauneutta kirjailijan omien havaintojen kautta. Teos tarjoaa näkymiä Jotunin ajatteluun ja elämänkatsomukseen.","Maria Jotunin 'Jäähyväiset: Avonainen lipas III' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3593. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","JÄÄHYVÄISET: AVONAINEN LIPAS III\n\nMielikuvia ja mietelmiä kirjailijan jäämistöstä\n\n\nKirj.\n\nMARIA JOTUNI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1949.\n\n\n\n\n\n\n_Runoilijan lahja_.\n\nKun sinä et peittänyt katsettasi, kun sinun äänesi värisi\npeittämättömästä tuskasta ja sinun syvä inhimillisyytesi oli edessäni\nkuin avonainen kirja, niin minä häpesin rajojani, häpesin köyhiä\nlaskelmiani ja pieniä kärsimyksiäni ja valituksiani. Olin tavannut\nihmisen — olin saanut lahjan, joka pyyhkäisi pois vuosien köyhyyden ja\ntäytti sydämeni sanomattomalla rakkaudella ja kiitollisuudella.\n\n*\n\nMe pyrimme kauneuteen ja totuuteen. Sen ihmisen, joka ei kauneutta\nmissään näe ja jolla ei mitään pyrkimyksiä ole, sen ihmisen asiat\novat auttamattomia. Hän on odottavaa raaka-ainesta vain. Se laji\nsaa odottaa, kunnes toisissa sukupolvissa aika armahtaa sitä ja lyö\nkaipauksella ja horjuttaa sen itsevarmoja askeleita etsinnällä. Tuo\nkaipaus ja etsintä ovat ihmiskunnan siunaus ja sen pelastus. Ja ne\nne ovat tehneet ihmisen luonnon herraksi. Vaistomaisesti, ellemme\ntäydelleen tajuaisikaan sitä, me siksi kunnioitamme taiteilijoita ja\nrakastamme enemmän tahi vähemmän umpimähkäisesti heidän töitänsä ja\npyrkimyksiänsä. He ovat meidän silmämme ja meidän korvamme, meidän\naistimme. He lunastavat meidät vajoamasta ahdinkoomme ja vapauttavat\nmeidät murheittemme kaaoksesta. Lunastajat? Mitä, sanoinkohan minä jo\nliikaa?\n\n*\n\nTaide korkeimmillaan on todempi kuin itse totuus, kun se piestynä,\nverestävin käsin ja inhimillinen olemus pois pyyhkäistynä synnytetään,\non sen tavoite epäinhimillinen ja musertava mitoiltansa, kuitenkin\npuhdistettuna ja kirkastettuna lepää se vaatimattomana kuin aamukaste,\nja vain tottunut silmä näkee, mitä aineelle on tapahtunut.\n\n*\n\nAnna jollekulle käteen kappale raakaa savea, niin hän muovaa siitä\nihmeitä nähtävyyksiä: elämää. Anna jollekulle koko maailma hänen\neteensä, niin hän ei näe siinä mitään, ehkä vain kappaleen raakaa\nsavea. Luoda, se on: saada kuollut olemattomuus elämään.\n\n*\n\n_Kirjailijalle_.\n\nJos sinun on onnistunut joskus vetää puhdas viiva, niin sinun\nkaipauksesi kasvaa moninkertaiseksi, sillä sinä näet nöyryytettynä,\nmiten kaukana sinä olet kaikesta siitä kauniista ja todesta, mitä sinun\nraskas mielesi haaveksii.\n\n*\n\nEi kukaan liene niin nöyrä, niin altis, pois itsestänsä sulautunut kuin\ntaiteilija silloin, kun hän saa olla suuren asian tulkkina ja löytää\nsille viimeiset ilmentämismahdollisuutensa.\n\n*\n\nAika on paras tuomari. Niin, se on rehellisin tuomari. Mutta kuinka\nhirveästi ovelat asianajajat koettavat sotkea sen ratkaisuja omien\netujensa ja nautintojensa vuoksi. Usein meidän traagilliset tunteemme\nmuodostuvat tästä ajan auttamattomuudesta. Jaksaisimme kaiken kantaa,\njos palkkiona olisi joskus toivottava kohtuullinen selvyys.\n\nVain oikealla taiteilijalla on aikaa pohjattomasti suorituksilleen.\nIlmankos hän usein on ulkonaisesti köyhä, mutta anneistaan rikas ja\nruhtinaallinen.\n\n*\n\nJos minä voisin avata suoneni ja katsoa veren tipahtelua maahan ja\njokainen veripisara lahjoittaisi minulle näyn, niin minä unohtuisin\nnäkyjeni valtaan, unohtaisin koko elämän ja ruumiin, joka oli lahja\nminulle, ja kuolisin harhakuvitelmieni huumaamana.\n\nMutta vereni ei lahjoita minulle niitä näkyjä ja elämä muistuttaa\nminua ruumiissani ja minä taistelen epätoivoista taistelua voidakseni\ntoteutua harhanäyissäni, elääkseni omassa valtakunnassani, ja\nsäilyttääkseni onnetonta rakkauttani niihin, jotka ovat minun suuri\nonnettomuuteni ja onneni.\n\n*\n\nMitä minä ajattelen maasta, taivaasta, jumalasta, elämästä ja\nihmisestä, ei ole mitään sen rinnalla, kuinka minä kuvaan heinänkorren,\nmuurahaisen tien, ihmiskasvojen ilmeen, ihmissielun pienimmän totuuden.\nKoko avaruus ihmeineen ei ole mitään ihmissielun, tuon »elävän solun»\nihmeitten rinnalla. Siinä on minulle rajaton maailma.\n\n*\n\nOlemme avonainen kirja kaikille. Mutta lukea vain pitää osata.\n\n*\n\nKun sinä ajattelet tai työskentelet taiteesi kimpussa, älä kutsu\nkuokkavieraita ulkoa katsomaan työskentelyäsi. Yhteistoiminta joukon\nkanssa ei ole mahdollinen. Vieraiden kättentaputukset eksyttävät sinut.\nJos sinun turhamaisuutesi siihen houkuttaa, olet eksynyt. Ellet koskaan\npysty yksin kulkemaan, olet väärällä uralla, palaa käytännön ihmisten\njoukkoon.\n\n*\n\nLiittoutuminen merkitsee sisäistä heikentymistä, ulkonaista\nvahvistumista. Milloin se on taiteilijalle edullinen? Taistelevalle\nedullinen, etsivälle ja yksilöllisimmin luovalle vahingollinen.\n\n*\n\nSe, joka kielen ymmärtää ja tyylin, ei aina ymmärrä vielä runoutta,\nsitä mitä kielellä ja tyylillä on ilmaistu, samoin kuin ei sen, joka\ntuntee pianon kielet ja sen rakenteen, vielä tarvitse ymmärtää sitä\nmitä kielistä ja soittimesta esille lyödään. Kielitaju ja runouden taju\novat kaksi eri asiaa. Toisen kohde on aineellinen muoto, toisen henki.\nLuulisi siksi, että intohimoisille kielentutkijoille on, elleivät\nole monipuolisia, vaikea syvällinen runouden ymmärtäminen. Kun taas\nmusiikki ja matematiikka ovat epäaineellisuudessaan rinnakkaisia\nrunoudelle (vanha ja paikkansa pitävä havainto). Siksi kirjailijoissa\non kielimiesten mielestä niin paljon »huonon» kielen käyttäjiä, he kun\novat niin huonoja »materialisteja».\n\n*\n\nHieno ja hienosteleva kielenkäyttö muistuttaa liian hienojen vaatteiden\nkäyttöä. Me tahdomme näyttää paljon enemmältä kuin mitä olemme.\nVirhe ei ole suuri, sillä se on läpinäkyvä ja vaaraton. Liian hieno\nkielenkäyttö on yhtä kaukana asiallisesta kielenkäytöstä kuin hieno\nitsensä verhoileminen on asiallisesta pukeutumisesta.\n\n*\n\nAtomin voi jakaa. Sanan voi lausua tuhansin eri tavoin ja saada sille\ntuhannet eri vivahdukset. Kuitenkin oikea sana omassa ympäristössään\non vain yksi sana, jakamaton, tingintää sietämätön, sillä on oma\nsäteilynsä, oma sielunsa ja vain yksi ainoa vivahdus omine tuskan tahi\nilon kerrostumineen. Oikea sana on vain yksi. Me puhumme paljon. Voi\nmennä kokonainen elämä — eikä ainoatakaan oikeata sanaa!\n\n*\n\nMietelmien ei tarvitse olla ajattelua. Ne voivat olla itseviihdyttelyä.\nSiis jatkoa kehtolauluille vain.\n\n*\n\nMinä viihdytän sydäntäni, sillä tiedän, että se on ainoa omistamisen\narvoinen, ja se on yksin minun.\n\n*\n\nSain uskollisen toverin. Sen nimi oli Köyhyys. Hän seurasi ja seurasi\nminua, vaikka en hänestä pitänyt.\n\n»Sinä teet minusta naurettavan», sanoin.\n\n»Minun sisarpuoleni tekisi sinusta vieläkin naurettavamman», sanoi hän.\n\nVoi olla, etten olisi kuontunut rikkaaksi. Rikkaan vaivat ovat monet ja\nsuuret.\n\n»Voisit ainakin joskus pysyä hiukan loitommalla», sanoin, »että saisin\nmaistaa, miltä kunnioitettava elämä tuntuisi.»\n\nHän loittoni hiukan. Ja minä sotkeuduin kunnioitettavaan elämään. Se\ntuotti paljon puuhaa, paljon vaivaa. Jokaisesta pienestä kysymyksestä\ntuli suuri. Kaikki selvä sotkeutui. Heidän maailmansa oli vaativa ja\nhirvittävä. Ja kun minä jouduin rikasten pariin, ahdistettiin minua,\nsillä monella rikkaalla oli halu nöyryyttää niitä, joilla ei mitään\nollut. Ja minä pelkäsin. Pakenin pois, pakenin pois. En tahtonut olla\nkenenkään tiellä. Näin että heillä oli oma maailmansa, johon minä en\nkuulunut.\n\nJa olin jälleen yksin. Ja Köyhyys tuli luokseni. Ja niin olemme\nvaeltaneet naurettavina. Mutta huolia on minulla paljon vähemmän. Ja\naikaa jää minulle huvitella ajatuksillani. Eivät ne ole nekään mitään,\nmutta välistä kutsun niitä leikilläni rikkaudekseni.\n\n*\n\n_Hiljaisuus_.\n\nMoni ihminen pelkää hiljaisuutta, ikävystyy, on kuin hän pelkäisi omaa\nitseänsä. Hän täyttää joutoaikansa hälinällä ja seuralla, menolla\nja tulolla, tarkoituksettomilla sanoilla, vierailla ihmisillä,\nlukemattomilla suhteilla, joita hän hoitaa. Ja tiedätkö, mistä se\njohtuu? Kiireestä ja levottomuudesta. Luulen että se johtuu suurimmaksi\nosaksi vain tottumuksesta. On totuttu ajattelemaan, että kun ihminen\nistahtaa, on hänen otettava jokin työ, puhuttava toisille. — On häpeä\nistua jouten, istua ajattelemassa. Mutta ajatus, keskittyminen on\nihmiselle tärkein. Levossa katsella itseänsä, miettiä tekojansa. Siinä\non kuri, jonka ihminen itsellensä antaa: oppitunti, joka usein ei ole\nhauska. Mutta siten löytää ihminen itsensä, siten antaa hän suunnan\ntöillensä, siten kokoaa hän voimansa suuremmaksi yhtenäisyydeksi.\nIhmisen teot sietäkööt tarkastelun, ihmisen ajatukset päivänvalon.\n\n*\n\nKyllähän hyvät vaatteet antavat ryhdin kulkea kunnioitettuna\nvaltateillä. Mutta henkisillä valtateillä mitä suurempi taakka, mitä\nnäännytetympi, sitä syvempään kumarra!\n\n*\n\nMe rakastamme jokaisessa enimmin sitä lasta, joka hänessä on säilynyt.\nLapsen usko ja miehen tarmo ja nerous ovat luoneet ne suurtyöt, jotka\nihmiskuntaa ovat enimmän rikastuttaneet.\n\n*\n\nMeidän ei tarvitsisi hävetä lasta itsessämme, koska siinä on se\nvarsinainen elinvoima, jolla olemme kiinni elävässä, luomistyön\nalaisessa luonnossa. Lapsi meissä kysyy ja aikaihminen vastaa. Me\nluomme siten mukana ja näytämme lapselle, mihin aikaihminen pystyy.\n\n*\n\nJa mitä on nukkemaailma lapsille? Se on kokonainen onnellinen\nkauneusmaailma, jossa ihmistaimi on kiinni koko rikkumattomalla\npienellä sielullansa. Meitä ei pitäisi koskaan täydellisesti siitä\nerottaa, sillä se on turvallisin maailma, mitä on. Meidät tulisi\nvarovasti siirtää esim. historian kautta menneeseen maailmaan, joka\non yhtä turvallinen, eikä meidän tarvitsisi hävetä lapsellisuuttamme\nharrastaessamme sitä. Mutta niin onnellisesti ei aina käy. Meiltä\ntemmataan maailmamme ja annetaan surut sijaan ja surut tekevät meidät\npieniksi ja karuiksi, ahdasmielisiksi ja koviksi. Harvat ovat luodut\nvoittajiksi. Sillä harvoissa asuu voima ja kauneus. Minä tarkoitan,\nettä lopullisen voiton ja yksilönsä katoamattomuuden voivat säilyttää\nvain ne, joiden sisäinen kauneus ja sielun rakenne jäävät kaiken ruman\nkolhinnasta huolimatta, jos eivät koskemattomaksi, niin kauniiksi aina.\n(Muistakaamme Kiveä taas!)\n\n*\n\nMe emme rakastaisi Tolstoita niinkuin rakastamme, ellemme näkisi,\nmiten hän oli suuri lapsi. Ja lopputaipaleellaan lapsi kuljetti\nvanhusta ja puhui yksin. Liian yksinkertainen lapsi ja sammuva vanhus.\nMiehuudenaikaisesta suuresta neroudesta ei ole jälkiä paljon. Lapsen\nkiihkeä, sammumaton kysymishalu ja kalpeata kaikua elämästä, kuulon\nkautta välittyvästä, on jäljellä. Mutta kysyvässä lapsessa on maanikon\nkiihkoa. Sairas lapsi, sanomme. Miten otti hänet asunnokseen nerous?\nTolstoi on nero loistoajallansa.\n\n*\n\nÄlä pelkää koettelemuksia, ne ovat se maksu, jolla lunastat varsinaisen\nomaisuutesi.\n\n*\n\nVain se, joka on jotakuinkin kunnialla läpäissyt omista suruistansa,\nvoi lukea luonnon suurta kirjaa sotkeutumatta joka tavulla.\n\n*\n\nNäen, että suora tie on lyhyin päämäärään. Mutta se on kaikista vaikein.\n\n*\n\n_Kaino — rohkea_.\n\nKaino pyrkii katselemaan liian usein toisten silmillä maallista\nitseänsä. Hän koettaa tehdä oikeutta aina muille. Hän erehtyy. Hän\ntekee vääryyttä itsellensä, jopa siinä määrin, että hän voisi pois\npyyhkäistä itsensä muiden tieltä. Että kaino on suora teon mies, siihen\njohtaa hänet halu tehdä oikein, käydä säälimättä asiaan käsiksi,\nalistaa itsensä. Mutta jos tilanne on kriitillinen, kuuluu kainon ääni\nyli muiden varmana ja pelottomana. Hänen kainoutensa on tiessään,\nkun ei ole kysymys hänestä, vaan asioista. Hänellä on heikentymätön\nnäkökyky, koska hän on sisäisen punnitsija.\n\nTästä lajista kainoja, ovat suuret henkiset johtajat ja päälliköt.\nTaiteilija kuuluu heihin. Älkäämme erehtykö pitämään häntä liian\npienenä.\n\n*\n\nSuuruuteen ei auta niin paljon oppi ja taito kuin usko ja uskallus.\n\n*\n\nVäärä kiitos tuntuu ilkeämmältä kuin väärä moite. Jälkimmäisen voi\njättää huomioonottamatta, edellistä korjatessa loukkaa toista.\n\n*\n\nEi sinun ihmisarvoasi määrää se, minkä osan olet täällä saanut\nitsellesi hankituksi, vaan se, miten puhdas olet, mitä vähemmän sinussa\nkieroa on. Oletko kutsunut paremman minäsi neuvospöytään päättäessäsi\nasiasi, vai maailmako on houkutuksineen läsnä?\n\n*\n\nVoi olla kokeneita, kirjavasti eläneitä, joilla kuitenkaan ei ole\nmitään kokemuksia. Voi olla jo lapsia, joiden elämättömät kokemukset\novat tarkkoja ja määrääviä. Kokemus on näkökykyä vain.\n\nVoi olla lapsi, jolle kehdosta nähty kuutamo pysyy kuutamona aina, ja\nvanha, jolla ei ole varsinaisesti nähtyä kuutamoa koskaan. Emme taida\nsille mitään, että asiat näyttävät toisista erilaisilta kuin toisista.\n\n*\n\nKaikkeen sulouteen vaaditaan jotakin, mikä hipoo syntiä, eikä\nkuitenkaan ole syntiä, vaan puhtautta, mikä on inhimillistä, eikä\nehdotonta näköjään. Ehdottomuus loukkaa meidän helposti itsepetosta\nharjoittavaa sydäntämme, joka aina etsii teitä toisten luo.\n\n*\n\nJos sinun elämänohjeesi on ollut ehdottoman puhdas, haudallasi seisoo\nvain pappi ja haudankaivaja (ellei välttämätöntä perhettä tahi rahojesi\nperijöitä ole), riippumatta siitä, rakastitko maailmaa vai et.\n\n*\n\nPäästäkseni toisen luo, on minun revittävä siltoja monia ja\nkieltäydyttävä paljosta. Kaikki pettymykset kannattaisivat, jos\nrepimisen jälkeen löytäisi hituisenkaan rakkautta.\n\n*\n\nIhminen ei ole koskaan liian vanha kaivatakseen, rakastaakseen,\npysyäkseen uskollisena ihanteilleen. Kun kaipaus ja rakkaus lakkaavat,\non ihminen kuollut ja arvoton.\n\n*\n\nMe rakastamme kipeästi elämää, siksi meidän on vaikea kuolla ja\nirtaantua kaikesta, mikä meille on kallista. Meidän rakkautemme ei\nole kuitenkaan siunannut meidän päiviämme, niinkuin sen olisi pitänyt\nsiunata. Miksi? Koska me rakastamme täydellistä vielä enemmän kuin\nvaillinaista. Tämä täydellisyyden kaipaus on ajanut ihmiskuntaa\neteenpäin villin erehdyksen tavoin: taisteluihin, kieltäymyksiin,\ntappioihin ja voittoihin. Se on tehnyt meidät vahvaksi ja heikoksi, se\non niellyt meidän rauhamme, vienyt päiviemme levon. Ihmekö, jos meidän\nrakkautemme ei tuonut sitä siunausta ja tyydytystä, mitä sen olisi\npitänyt tuoda. Ja kuollessamme, jos voimme sen tuntea, me kipeästi\nkaipaamme vielä elämää. Me olemme rakastaneet sitä. Ja huonosti\nselviytyneet siitä.\n\n*\n\nKaipuun määrä on mitaton, mitaton. Vain kiire ja työ on paras lääke\ntälle sairaudelle, jota ilman ihmiskunta olisi joutunut kukapatiesi\neläinkunnan armoille.\n\n*\n\nOlisiko ihminen onnellisempi, jos hän hallitsisi taivaat ja maat, eikä\nkuitenkaan tehtäväänsä pystyisi? Olisiko ihminen onnellisempi kuin on,\njos hän hallitsisi vaikkapa koko maailman, johon järjestystä ja onnea\nei kuitenkaan voisi rakentaa. Eikö ihmiselle riitä, että hän hallitsee\nvain oman itsensä, tuottaa onnea ympäristölleen tahi ottaa vastuulleen\nvain sen, mihin hänen todelliset voimansa riittävät.\n\n*\n\nKun minä kaipasin ihmistä niin, että pelkäsin omaa seuraanikin, niin\nminun oli pakko hillitä itseäni ja asettua kuin Luojan kädelle. Ja\nminä huomasin, että olin onnellinen. Monet askelmat alaspäin jäivät\nastumatta, alennusta, jota tunsin, ei ollut olemassa. Olin löytänyt\nvarsinaisen itseni, sitä etsinyt, enkä tiennyt, että se oli niin\nlähellä.\n\n*\n\n_Yksinäisyys_.\n\nKun ei ole ainoatakaan muuta ihmistä kuin lääkäri, joka antaa sinun\nhiljalleen tuntea, että olet tiellä, silloin olet tiellä. »Lääkäri\nerehtyy» ja on poikkeus ja hänen syynsä ovat hyvin inhimilliset. Älä\nunohda, että kuiva hiekka on peitteeksi suloinen; minkä silmäsi värejä\ntarvitsevat, löydät ne siitä; minkä lohtua, on se tarjolla siinä. Sinun\npalkkasi on varma, älä etsi sitä väärältä taholta.\n\n*\n\nMe puhumme paljon kehityksestä ja kypsymisestä, mutta meidän olisi\nihmeteltävä, kuinka vähän me täällä kovissa kouluissamme oikeastaan\nopimme.\n\n*\n\nNähdä jolloin kulloin totuus, kirveltävä, on suuri lahja meille.\nTehkäämme siitä hetkestä juhla katkeroitumatta ja haavoittumatta.\n\n*\n\nJos sinä olet minulle paha, ärsyttää se minut väliin hyväksi ja\nherättää liikkumattoman älyni. Pääsisin kuitenkin suuriin tuloksiin,\nellen itse myös olisi paha tahi ellen lankeaisi halpahintaiseen suruun\nja älyttömään neuvottomuuteen. Kaikki vuorovaikutus, jopa joskus meihin\nsuunnattu alhaisuuskin, antaisi tuloksen, jos olisimme älykkäitä ja jos\nmeissä olisi rautaa enemmän.\n\n*\n\nJos pudotat vesipisaran kipinälle, se sammuu. Jos sanot oikean sanan\naikanansa, voi sillä pahan kipinöidessä olla yhtä suuret seuraukset.\nMeillä ei ole oikeutta passiivisina katsella maailmanmenoa, jos\nymmärrämme, milloin meidän toimintamme on tarpeen.\n\n*\n\nVahvin tunne meissä (jos vaistoista emme välitä), on kaipaus. Sen\njälkeen rakkaus, sen jälkeen viha. Mitkään olot ja täyttymykset eivät\ntätä järjestystä muuta — eivät muuta kuin kuolleet pisteet tahi\nluonnolliset kuoliot sielussamme.\n\n*\n\nMe ajattelemme usein kirkkaimmin jonkinlaisen vihan ärsyttäminä. Ja\najatuksemme ovat oikeat, jopa vapauttavat, jos olemme vihamme herra.\nKoskaan emme ajattele yhtä kirkkaasti rakkautemme liikuttamina, koska\nrakkaus on meidän herramme ja me vain sen asuinsija.\n\n*\n\n»Rakastan elämää ja jään rakastamaan sitä.» Miten yksinkertaiset sanat,\njotka näyttävät tyhjiltä, mutta jotka voivat sanoa kaiken.\n\n*\n\n»Se, mitä te tahdotte, että ihmiset tekisivät teille, se tehkää myös\nheille.» Se on kaikki, mihin olen päässyt, ja sekin on jo vuosituhansia\nsitten sanottu, ja sen olen sieltä mieleeni lainannut ja parhaimpina\nhetkinäni todeksi huomannut.\n\n*\n\nJos minä annan »vihamiehilleni» anteeksi seitsemän kertaa tahi\nseitsemänkymmentä kertaa seitsemän, niin minä en kylliksi anteeksi\nanna. Minun koko elämäni on anteeksiantoa oleva. Minun koko elämäni\non anteeksiantoa pyytävä. Silloin minun suhteeni on, niinkuin minun\nsydämeni sen tahtoo.\n\n*\n\nMitä kaikkea me teemme, että onnellisiksi tulisimme! Kuitenkin onni\nviipyy, sitä ei missään näy. Miksi siis tämä turha puuha, joka ei\nhyödytä meitä, eikä olematonta olevaiseksi tee!\n\n*\n\nEi mikään ole niin turhaa kuin se, että ihminen etsii onneansa. Ensiksi\nonnea ei ole ja toiseksi kaikki haluaminen on pyyteellistä. Jää\nkuormansa kantaminen ja velvollisuuksiensa täyttäminen ja vaikeuksien\nvoittaminen sen lisäksi, mitä ihminen itsestään sisäisesti voi tehdä.\n\n*\n\nMeidän ajallemme eivät sovi toisten aikojen ihanteet. Meidän\nsydämillemme ja järjellemme eivät puhu enää monet menneet suuruudet.\nGoethe on vanha, hän ei tajuaisi eikä hyväksyisi meidän demokraattista\nja kiihkeätä aikaamme. Älä pyydä häntä jokapäiväiseksi seuraksesi.\nSuurissa juhlissamme olkoon hän kunniavieraamme vain. Silti älä koskaan\nkiellä tehtyä työtä. Se on ollut välttämätön paras ja sitä myöten\nmeidän ajatuksemme on astunut kerta.\n\n*\n\nMoni ajattelee lopuksi, että jos saisin elämäni takaisin, menettelisin\ntoisin, suuntaisin elämäni toisin. Kuitenkin se tie, jota hän kulki,\nvoi olla ainoa oikea tie, ja paras mahdollinen. Niin vähän me\noikeastaan tiedämme oikeasta ja väärästä.\n\n*\n\nMe puolustamme erehdyksiämme aina syyttämällä toista. Jos ei muuta,\nsanomme, että elämä on hurmannut meitä ja teettänyt tyhmyydet meidän\nmieltämme kysymättä. Me tahdomme olla toki siveellisiä. Elämä\nhoukutuksineen kun on epäsiveellinen, saa se vastata teoistamme! Ehkä\nei niinkään hullu syytös. Lapsikin sanoo: »Uni minut petti, olisin\nvalvonut muuten.»\n\n*\n\nSynnyttyämme otti joku elävä olento meidät käsillensä, emmekä siitä\nmitään tienneet. Elämä ei ollut vielä meidän. Viimeksi ottavat jotkut\nelävät olennot meidät käsillensä, ja vielä vähemmän siitä mitään\ntiedämme. Mikä on välissä, muodostaa tietoisen elämämme.\n\n*\n\n»Ihminen on, mikä on», sanotaan, »eikä opettamalla sitä miksikään\nsaa.» Ja kuitenkin nykymaailmaa vaivaa tiedon puute. Jos olisi\ntodellista tietoa ja hedelmällistä oppia saatu, ihmiset sijoittuisivat\nrauhallisina paikoillensa ja kehityksen vauhti olisi toinen. Nyt\nhukataan aika suuriin laumaliikkeisiin, kiihoitetaan tiedottomien\nihmisten intohimoja milloin milläkin iskusanoilla. On ainainen\nsotatila, puute ja sekaannus. Taistelu olemassaolosta. Tämänaikainen\nmaailma kärsii sivistyksen puutteesta. Ne ovat helposti lausuttuja\nsanoja. Mutta kierreltyään monimutkaisempia ratoja tulee ajatus näihin\nhelppoihin sanoihin. Meiltä puuttuu todellinen sivistys, oppia, tietoa\nja kasvatusta.\n\n*\n\nLisätä tuskaa tänne on suuri synti. Kokonaisuuden kannalta katsoen on\njokaisella yksilöllä yhtä suuri velvollisuus mitata askeleensa, punnita\ntunteensa ja ajatuksensa, koska me muodostamme yhden kokonaisuuden:\nihmiskunnan.\n\n*\n\nVeljesviha samoin kuin sota ovat todistuksia meidän todellisten\ntietojemme puutteellisuudesta ja meidän suuresta kyvyttömyydestämme\nelää ihmisiksi.\n\n*\n\nSanotaan: Ihmiskunta väsyy tappelemiseen. Olisiko ihmiskunta siis\nniinkuin suuri yhteinen perhe, joka on riidellyt ja tapellut itsensä\nnäännyksiin? Yhteinen perhe? Mutta silloin monet teot ja tavat eivät\nolisi oikeita. Sillä kuristaisinko minä lapseni tahi veljeni siksi,\nettei hän usko minun sanojani, ettei hän noudata minun tahtoani tahi\nettei hän anna minulle kaikkea, mitä hulluun päähäni mahtuu anoa?\nTuhoamallako perhettäni minä oikeuksiani hakisin? Ei. Ihmiskunta ei ole\nperhe. Kansakunnat eivät väsy taisteluun muuta kuin varustautuakseen\nyhä, kootakseen voimia ja hyökätäkseen jälleen toistensa kimppuun.\nEi, perhe ei ihmiskunta vielä ole. Joskus kenties, joskus. Mutta sen\ntulevia vaiheita emme pysty näkemään, emme tietämään, mitä tapahtuu,\nemme aavistamaan, mitkä kansojen kohtalot ovat.\n\nMiten yksityinen ihminen näyttää vaarattomalta ja vähäpätöiseltä. Mutta\nkoottuna yhteen heidän tahtonsa tekee jo historiaa.\n\nOn siis varottava jo yksityistä ihmistä, ei jätettävä hoidotta\nsitä. Ainoa hidas keino: kansojen, yksityisten sivistäminen. On\nturhaa luulla, että olet vähäpätöinen, vaikket näkyvällä paikalla\nseisoisikaan. Sinulla on vastuu vaatimattomanakin osasena.\n\n*\n\nMitä antaisimmekaan, jos lapsemme olisivat täydellisempiä kuin me.\nIhmiskunta tuskin onkaan niin itsekäs, kuin miltä se selviytymättömänä\nnäyttää. Rakkaus lapseen on suuri valopilkku ja saattaa hellästi\nkokonaisuutta ajattelemaan.\n\n*\n\nSe vihan määrä, harhaan johtautuva energia, joka tuntuu niin tuhoisalta\nnäissä oloissa, todistaa meille kuitenkin, kuinka ihminen on\nkehityskykyinen ja järjestää maailmansa täydellisemmäksi vielä, sitten\nkun hänellä on ollut tilaisuus saada parempi kasvatus ensin.\n\nVihamme juuret ovat ajassa. Mutta me luomme aikamme. Siksi emme ole\nsyyntakeettomia muuta kuin tiedottomuutemme osalta.\n\n*\n\nAika on muuttunut, sanotaan. Me emme sitä huomaa, sillä aika ei ole\nmitään ulkopuolellamme olevaa, se on meissä itsessämme. Ihminen on\nsama. Pienet ajatusvivahdukset muuttuvat. Me sovellumme niihin, me\nkäytämme kaikki hyödyksemme. Elämä on vain vaatimaton oppikoulumme.\nHyvä oppilas sanoo: Aika on muuttunut, minä ymmärrän sen. Huono oppilas\nepäröi vaikeuksineen ja ehtoineen, hänestä on aika vaikea aina. Se on\nsamaa taistelua, syventymistä, epäilyä.\n\nSaadaksesi oikeat suhteet on sinun levättävä hetkinen asettumalla\nitsesi ja »aikasi» ulkopuolelle. Juuri huonona oppilaana eivät\najatustesi tulokset ole niin helppohintaisia ja summittaisia kuin\nhyvien oppilaiden nopeat päätelmät.\n\n*\n\n»Vapaus, veljeys, yhdenvertaisuus», on sanottu. Pyyhkikäämme niistä\npois vapaus ja yhdenvertaisuus ja tunnustakaamme vain veljeys, joka jo\nsitoo meidän vapautemme ja tekee vaarattomaksi meidän eriarvoisuutemme.\n\n*\n\nÄlä halveksi toista, et tiedä, mitä hän virheittensä alle kätkee,\nehkä kauneinta inhimillisyyttä, kunhan hän kahleitansa katkoo ja\nselviytymään pääsee. Ja jos ei hän, kuka tietää, eikö hän ole juuri se\nrehevä maa, josta tulevaisuudessa parhainta kasvaa.\n\n*\n\nKun sinä moitit ihmistä, moitit sukulaistasi, moitit itseäsi. Siksi\nolet sinä surullinen moittiessasi. Kuulummehan yhteen ja vastaamme\ntoinen toisestamme.\n\n*\n\nMaailma on tehnyt sinulle pahaa ja vääryyttä paljon. — Arvellaanpa.\nSinä et voi saada hyvitystä, et voi muuta kuin anteeksi antaa ja\npoistua sen luota, koska aikasi on rajoitettu. Ota vihassasi aina\nhuomioon se.\n\n*\n\nEi ole kunniaksi aina suuttua, mutta kunniaksi on aina ymmärtää asiat.\nKuitenkin voi vihasi olla oikeutettu. Taiteilija luo joko vihasta tahi\nrakkaudesta tahi molemmista. Mutta ne yksin eivät riitä sanelijoiksi,\nvaikka sinä annat niiden ehkä lausua alkusanat.\n\n*\n\nVihaamme paheellisuutta. Paheellisuus jää kuitenkin jälkeemme ja\nvihamme on usein lyhytnäköistä. Pyyhkikäämme pois maailma silmiemme\nedestä ja hiljentykäämme hetkiseksi. Mitä kauemmaksi jää maailma, sitä\nsyvempi on rauhamme, mutta sitä kauemmaksi itse elämästä joudumme.\nKolkutamme kohta sitä porttia, jonka takaa ei takaisin tulla, jonka\ntakana ei paheellisuutta ole.\n\n*\n\nKuka tahtoo minua lyödä, saa sen melkein tehdä, sillä minä rakastan\nsaada nähdä ihmisluontoa. Kuka tahtoo minun kansaani lyödä, häneen\nminun suhteeni on toinen, sillä minä rakastan kipeästi tätä maata, tätä\nkansaani.\n\n*\n\nMeidän mieleemme voi kohota hirveä hätä. Mistä? Omasta kohtalostammeko,\nperheemmekö kohtalosta? Ei. Kansamme kohtalosta, sen tulevaisuudesta.\nMe olemme aikanamme jokainen kiinteä osa siinä sillassa, jonka yli\ntulevaisuus kulkee. Ja meidän hätämme johtuu siitä, ettemme tiedä,\nolemmeko tehneet kaikki, mitä olisi voitu ja olisi ollut tehtävissä,\nettä silta olisi luja. Tulevaisuus, mikä olet? Tulevaisuus, oletko\nonnellisempi? Tulevaisuus, säästytkö pahemmalta kuin me?\n\n*\n\nKuinka rikkaat ovat maailman ja elämän antimet. Kaiken me näemme,\nkaikki ne ovat kätemme ulottuvilla. Mutta kun me kurotamme kätemme\nniitä kohti, kaikki pakenee, tyhjyys, toivoton tie on edessämme.\nMeille ei anneta mitään ilmaiseksi, meidän on ansaittava, etsittävä,\nja vähäinen saaliimme on kaikkea muuta kuin houkuttava. Kuinka pienet\nolivat maailman ja elämän antimet ja kuinka lujalle otti, että vihdoin\nhäpeämättä voimme näyttää köyhyytemme ja tunnustaa rehellisen tappiomme.\n\n*\n\nMeille on tärkeätä harjoittaa hyväntekeväisyyttä huolimatta siitä, onko\npyyde puhdas vai ei itsekkäisyydestä. Hiveninen itsepetosta ei haittaa,\nkun taas kovuus ja ankara arvostelu haittaavat sekä kokonaisuutta että\nyksilöä, hävittäen paljon suloutta elämästämme.\n\n*\n\nTaivaan valtakunta on sydämen hyvyys meissä.\n\n*\n\nTehdä oikein, niin, emmekö ole koettaneet tehdä sitä, ellemme\nhyveellisyydestä, niin ainakin pelkuruudesta ja arkuudesta.\n\n*\n\n_Koti_.\n\nMeidän kotimme on vallattava omaksemme päivä päivältä, hetki hetkeltä,\nmuutoin on se vain tavallinen markkinapaikka.\n\n*\n\nMontako kertaa on nähty, että hyvä työ tuottaa kiitoksen? Siunauksen se\ntuottaa aina.\n\n*\n\nUlkonaisesta kunniasta pitävät saidasti kiinni ne, joiden elämässä\nei ole paljon sisältöä. Tosi kunniallisuuttaan eivät edes huomaa ne,\njoiden sydän on täynnä inhimillisyyttä ja hyvyyttä.\n\n*\n\nVain vapaat pystyvät arvioimaan vapaita ja epävapaita.\n\n*\n\nVapautuakseen lukemattomista kahleista on monet lyönnit kestettävä.\nYhä uudelleen ja uudelleen ovat päivät rikkaat niistä. Ihmeteltävä on\nsydän, joka on melkein murtumaton.\n\n*\n\nMonien matkavarustustemme lisäksi tarvitsemme suuret määrät ystävyyttä\nja ystävällisyyttä vastapainoksi sille paljoudelle pahaa mieltä,\njolla maailma koettaa järkyttää meidän oikeuttamme kulkea omaa suoraa\ntietämme loppuun saakka. Se kivitys, jota usean osalle sattuu,\ntarkoittaa tielle uupumista. Se on tiedotonta leikkiä, mutta ei\nvaaratonta. Vaaran väistää usein, kun on sillä kertaa ajattelematta\nsitä, mitä tapahtui, kulkee vain eteenpäin. Eikä matkan karuus tunnu,\njos jokin ystävällinen sana kaikuu yksinäisen vaeltajan korvissa.\n\n*\n\nJos kerskaat rikkauttasi, kerskaat vain tyhmyyttäsi. Sillä oikea\nrikkaus saa meidät tuntemaan vain köyhyytemme.\n\n*\n\nMitä sinulla on omaa muuta kuin sydän, ellet sitäkin ole tyhmästi\nkiinnitellyt?\n\n*\n\nJa'a sydäntäsi tuhansille, niin ei siitä mitään jäljelle jääkään.\n\n*\n\nSuureen lahjakkuuteen kuuluu hyvä sydän, joka on altis ja puhdas\npyyteissään. Sydämetön lahjakkuus johtaa keinottelujen teille, jotka\ntaas johtavat ihmiset erilleen toisistansa.\n\n*\n\nOlen usein ihmetellyt, miten vähäiset lahjat tarvitaan syvään, oikeaan\nrakkauteen, joka korvaa huomattavan lahjakkuuden, pitää koossa maailmaa\nja muodostaa todellisen yhteyden monisäröisten, monivikaisten ihmisten\nkeskuudessa, ihmisten, jotka harhailevat kuin eksyksissä oikeilta\npoluiltansa.\n\n*\n\nJoka sanoo, että rakkautta ei ole, hänen täytyy myös sanoa, että vihaa\nei ole. Mutta rakkautta on kaikkialla kuten vihaakin, se vain piileksii\nsiellä, mistä emme sitä usein löydä, ja on paennut pois sieltä, missä\nsitä luulimme olevan.\n\n*\n\n_Ystäville_.\n\nTe moititte minun sydäntäni, koska ette tunne sitä. Oletteko nähneet,\nmiten haavoittunut pikku lintu pelkää auttajan kädellä. Pakottaako sitä\nlaulamaan? Ja mistä? Kauhu täyttää sen. Se vapisee ja vapisee, ette sen\nlaulua silloin kuule! — Ei moitteenne ole paha. Vika ei ole teidän, se\non minun.\n\n*\n\nTunteilla on paljon varaosia. Kun joku niistä on kulutettu,\ntietämättämme asetamme toisen sijalle ja elämämme vauhti pysyy\nennallaan.\n\n*\n\nOn monenlaista kerjäämistä: leivän, rahan, aseman, maineen jne. Leivän\nkerjääjän tie voi olla puhdas, samoin rahan kerjääjän. Aseman kerjääjän\ntie on arveluttava. Mutta maineen kerjääjän tie on likainen aina. Hän\nvaineksii, ostaa, myy, etsii heikot uhrit, jotka luvatuista eduista\nkaatavat toiset. Hän on vaarallinen aina, sillä hän on ovelin kaikista\nja hän peittää jälkensä. Hänen puuhakkaan työnsä tulos ei ole sen\nvaivan veroinen, mitä hän näkee. Mutta niinkuin kleptomaani ei voi\npäästä sairaudestaan, ei hänkään voi irrota oveluudestaan.\n\n*\n\nSinä, joka viisauksiisi sotket käytännöllistä viekkauttasi, et vielä\ntiedä, mitä on elämä ja millä se lunastetaan.\n\n*\n\nTaitavinkin teeskentelijä jättää tietämättään vaivalloisiin\naituuksiinsa kylliksi suuren aukon, josta näkevä voi pujahtaa sisään,\njos teeskentelijään yleensä viitsii millään tavalla suhtautua.\n\n*\n\nOn kuin olisimme lyöneet nuorina vedon siitä, voiko läpi elämänsä\npurjehtia suhteellisesti rehellisenä vai eikö. Sinä ovelana ja viisaana\nlöysit erinomaiset kulkuväylät ja helpot voitot ja nauroit tuolle\nrehellisyyden naiiviudelle. Elämä on suunnilleen purjehdittu. Sinua\novat seuranneet voitot, minua tappiot. Mutta häpeällinen on suuri\nnaiiviuteni, kun en vieläkään tiedä, oletko oikeassa vai etkö.\n\n*\n\nSinä havittelet valtaa? Mutta mitä on valta ilman suuria töitä, suurta\nantamista ja suurta alttiutta. Se on pyyteellisen kerjäläisen tahi\novelan kauppiaan ansaitsematonta ja kuollutta voitto-osuutta.\n\n*\n\nTaistelu vallasta on hirvittävä ja tuhoisa, sillä usein siitä\ntaistelija ei ole tietoinen vähäpätöisyydestään eikä tekojensa\nseurauksista.\n\nSivistyneimmät ovat ulkopuolella valtataistelujen. He eivät\nuskalla ottaa vastuulleen monien kohtaloita ja tuntevat voimiensa\nrajoittuneisuuden.\n\nValta väärissä käsissä on hirvittävä, etenkin jos ympäristö ei ole\nraa'asti taistelukelpoinen. Taistelu turhuutta vastaan saattaa vain\nhukkaan monen elämän. Siksi henkisten aseitten tehokkuutta ei koskaan\nole väheksyttävä.\n\n*\n\nYksi läksy, jota emme opi, on läksy päiviemme lyhyydestä. Taistelu\nolemassaolostamme on luonnollinen ja selvä, mutta taistelu vallasta,\nrahasta, kunniasta johtaa meidät harhaan, jopa vääriin tekoihin ja\nvääriin arviointeihin. Kaikki kilpailu on luonnollista, mutta vain\nsynnynnäisellä voittajalla on oikeus tuloksiin tahi taakkaan. Moni\nväärä voittaja ja väärinpelaaja sekoittaa pelin kiihkoissansa. Jopa\nniin, että muutamana aikana maailman tapahtumat voivat muodostua\nhirveiksi.\n\n*\n\nTäydellisen näköinen ihminen ei meistä ole hauska. Me epäilemme hänen\nrehellisyyttään. Meidän vaistomme ei ole väärä. Me löydämme hänestä\nkovan pohjapiirustuksen, jossa kaikki inhimillisesti arvokas ja kaunis\non raa'asti tylpistettyä. Meitä loukkaa ihmisen epäinhimillisyys Ja\neloton virheettömyys.\n\n*\n\nEn ole vielä tavannut ketään, joka olisi särötön ja virheetön. Ja miten\nikävä sellainen ihminen olisikaan. Miksi siis loukkaantuisin, jos minun\nvirheeni huomataan ja avuni väheksytään. Arviointi ei saa edes tehdä\nkipeää minulle. Voin pyrkiä irti virheistäni, mutta en olla luonnoton\nja arka omasta itsestäni.\n\n*\n\nMinä pelkään maailman arvostelua. Kuitenkin jokainen on samantapainen\nkuin minä. Me rakastamme elämää ja nautintoa, kammoamme kuolemaa ja\npahaa. Kaikki suuret tunnot ovat meille yhteiset ja vain pienissä\nseikoissa eroamme. Mikä estää meitä tuntemasta, että kuulumme samaan\nperheeseen kaikki? Meillä ei pitäisi olla mitään pelättävää eikä muuta\nsalattavaa kuin monet huokauksemme.\n\n*\n\nPelkään väärää tekoa lapsen lailla. Kuitenkin kauhukseni tunnen, että\nkannan syntejä, joita en ole tehnyt. Kannanko näin menneiden polvien\ntaakkaa vai koetanko tukahduttaa näin mahdollisten tulevien pahojen\ntekojen kasvun?\n\n*\n\nEi ole sanottu, että se, joka on paljon nähnyt maailmassa, on enemmän\nnähnyt kuin se, joka on vähän nähnyt maailmassa, jos se, joka on vähän\nnähnyt, on todella tarkkaan ja syvästi näkemänsä ymmärtänyt.\n\n*\n\nAikaa vie tekojensa tarkkailu, aikaa vie itsensä ohjailu, enimmän aikaa\nsisäisten kipujensa parantelu. Ja kuitenkin se on ainoa kannattava\nkeino terveenä pysymiseen.\n\n*\n\nEi kenenkään pitäisi kadehtia toisen puhdasta elämäniloa eikä pyrkiä\nryöstämään sitä kalleutta, mikä hänellä on: puhdas, raikas mieli ja\navoin, hyvä sydän. Me emme loukkaa lapsia, joissa me tämän näemme,\nmutta vanhoina voimme katkeruudessamme unohtaa, että rikkautta on niin\nmonenlaista ja henkinen terveys aina itsekullakin erilainen.\n\n*\n\nPaljon vähemmällä älyllä kuin luullaan, tullaan toimeen, jos ihmisellä\non valpas sydän. Pelkkä älykäs ihminen on mielenkiinnoton kone. Pelkkä\nsydän, ilman älyä, on naurettava harhoinensa, jotka muodostavat\nensiluokkaisen opetusaineiston älyllemme.\n\n*\n\nMe luotamme tutkimusten tuloksiin melkein sokeasti. Kuitenkin voidaan\ntieteissä — paitsi puhtaasti matemaattisissa — valehdella yhtä\ntaitavasti kuin muillakin elämän aloilla, johtaa näkyviin sellaiset\ntulokset, jotka ovat jostakin syystä tutkijalle edullisia, rakastua\nintohimoisesti omiin valheisiin ja välistä koettaa vahingoittaa\npäinvastaisten tulosten tekijöitä. Tiede ei ole ehdotonta eikä\ntiedemies töineen ulkopuolella tavallisten kuolevaisten virheitä.\n\n*\n\nSuuret totuudet ovat yksinkertaisia asioita. Monimutkaiset asiat\nkätkevät usein valheen eri tingintämuotoja.\n\n*\n\nOlla profeetta, se on lapsen leikkiä. Tuntea maailma, sijoittua siihen,\nolla oikeudenmukainen, vaikka näkee kaiken, siihen eivät profeettain\nvoimat pysty.\n\n*\n\nPrometheus-intoilu vanhan miehen totisesti tulkitsemana hymyilyttää\nmeitä. Me rakastamme Prometheuksessa nuorukaisen intoa ja nuorukaisen\ntyhmää uhmaa. Huonosti se sopii harmaahapsiselle, yhtä huonosti\nkuin »mikä on elämä», »minne se kulkee», »mitä varten elämme» sopii\ntäysikasvuiselle.\n\n*\n\nJos voisit tuntea maailman ja ihmisen, ei vain päällä, vaan myös\nsydämellä, eikä löytyisi enää sitä pöyristyttävää eikä loukkaavaa, joka\nrikkoo mielenrauhasi ja ryöstää elämänilosi, voisit kehua olevasi terve\nja täysikasvuinen.\n\n*\n\nRehellisyys maan perii, sanotaan, ja maa perii rehellisen niinkuin\nepärehellisenkin. Mutta ennenkuin rehellinen saa tämän palkkansa, on\nhän maahisten kiusattavana, hänen polkunsa ei ole enää edes polku, hän\nharhailee epätoivonsa aarniometsissä kompassinaan ainoastaan oma sydän\nja oma järki.\n\n*\n\nLahjaton ihminen on itserakas. Lahjakas ymmärtää, että hänen\nerikoiskykynsä velvoittaa häntä palvelemaan toista. Hän on tietoinen\nerikoisuudestaan jollakin alalla ja hän on tosiylpeä saattaakseen\ntoiset osalliseksi siitä, mikä on yksin hänen. Antaminen on hänen\njaloutensa merkki. Palvella toisia, tuntematta nöyryyttävää pakkoa.\nJa palvella siten, että toiset niin vähän kuin mahdollista huomaavat\nsitä. Oikeastaan siinä on ihmisen elämän suuri onni. Palvelu ja alttius\nliittävät hänet toisiin. Sen kautta hän alistaa itsensä yhteiselle\nelämälle. Eikä se ole kieltäymyksen karua tietä, se on rakkauden\nonnekasta tietä.\n\nMikä tekee äidin niin onnelliseksi? Äidinrakkaus. Mitä on äidinrakkaus\nmuuta kuin ainaista palvelua, itsensä alistamista toiselle,\ntoteuttaakseen lapsessa parasta itseänsä.\n\nYksilöllinen eristäytyminen on komeata, jos sillä luodaan jotakin ja\njätetään jälkeen jotakin. Se on sallittua, jos yksilö on vaikeasti\nsulautuva aikaansa ja ympäristöönsä. Mutta se on pientä, jos ahneus ja\nitsekkyys tai liian suuri luulo omasta arvosta sanelee rajamuurit. Se\nihminen on kuin kuiva oksa elämänpuussa; jos se karisee pois, ei puu\nmitään kärsi.\n\n*\n\nSinä erehdyt. — Hyvä, kaikki olemme erehtyväisiä, erehdyksesi\nvoit korjata, kunhan et katsele itseäsi pahan maailman silmin ja\nrangaistustasi moninkertaista.\n\n*\n\nPahin rangaistus on alemmuudentunto, se syö sielumme terveet solut ja\nvieroittaa meidät terveestä elämänyhteydestä.\n\n*\n\nJos lepo puuttuu mielestämme ja teemme kiihkoisesti kaikki, teemme\ntyhmyyksiä emmekä pysty arvostelemaan tekojamme. Siksi mielemme\nraukeneminen hyödyttömänkin näköiseen lepoon on tarpeen. Se on kuin\nuni, jossa virkistymme.\n\n*\n\nOdotas, tuossa kulkee varjo, tuossa on valoa, nehän ne muodostavat\nkauneuden ja muodot. Niinpä ihmisissä: tuossa kulkee avuton\nperusajatus, tuossa kirkkaus, nehän ne muodostavat häikäisevän\nihmisyyden ja sen monipuolisen kauneuden, johon katselija rakastuu.\n\n*\n\n»Hän on pintapuolinen ja jokapäiväinen», sanotaan. Mutta se ei ole\noikeastaan kohtuullista moitteena. Ne ovat nämä pintapuoliset ja\njokapäiväiset, jotka varsinaisesti ikävimmän taakan kantavat ja\nvähimmän palkan nauttivat — jos palkkaa ollenkaan. Meidän palkkamme on\nlopulta meidän epäaineellinen kärsimyksemme ja näkemyksemme selviäminen\nja kirkastuminen.\n\n*\n\nParjaus kuuluu lastenkamariasteelle. Oikea lapsi, jolla on synnynnäistä\nvaistoa ja joka on normaali tahi on saanut jonkinlaista kasvatusta,\nei parjaa koskaan. Varo, etteivät sinun sydämesi puutteet ja\nkasvattamattomuutesi tule ilmi huviksi heitellyissä parjaussanoissa.\nNautintosi on suhteellisen pieni ja matala. Ja jos sinulla on aikaa\nkuunnella ja opit kuuntelemaan, tunnet, miten itsekin soimaat siitä\nitseäsi. Ja yhä jos kuuntelet itseäsi, tulet tarkemmaksi ja näet, että\nparas opettaja asuu sinun omassa itsessäsi.\n\n*\n\nSe joka sairastaa kiusanteonhalua, sairastaa parantumattomimpia\ntauteja. Sillä vuodet ja vuosikymmenet saavat vierähtää ja vierähtävät\neikä parantumisen oireita vielä silloinkaan tunnu, kun viimeisimmät\najatukset mekaanisina mielessä välähtävät. Vain ankara kasvatus ja\ntaudin tuntemus voi joskus ympäristölle tuottaa jonkinlaista helpotusta.\n\n*\n\nJos emme elä huijarien tavoin, vaan suunnilleen tunnollisesti koetamme\nkulkea tietämme, saamme tuntea, että voimamme usein loppuvat. Mutta\nlievennykset eivät ole meitä varten. Meitä auttaa vain sitkeys ja\nrehellisyys, ehkä eivät aina nekään. Ja silloin toiset juoksevat\npäittemme päitse — kilparadallansa.\n\n*\n\nJos minä vahingossa, tahtomattani luen toisen salaiset ajatukset, niin\nminä pelkään. On kuin koko maailma olisi kohta kämmenelläni. Tuntea\ntoisten salaiset ajatukset on rasittavinta, mitä tiedän, sillä se sysää\nminut samalla ulkopuolelle elämän.\n\n*\n\nTuttaviesi silmistä vastaan tullessa sinä luet, oletko maineessa vai\net. Älä pahastu, jos joku sinulle virnistää. Kansan kasvoilta luet\nsen, millä sivistysasteella mikin on. Saat ilmaisen läpileikkauksen\nkansasi sivistyksestä, tarkemman, kuin mitä parhaat tilastotieteilijät\npystyisivät aikaansaamaan.\n\nKiitä siis onneasi vain, että sinua armoitetaan sillä.\n\n*\n\nMe erehdymme usein katseista. Katseet valehtelevat karkeasti. Emmekä me\nluotakaan yksin silmiimme. Harvemmin me erehdymme äänen suhteen. Meidän\nkorvamme on paljon tarkempi kuin silmämme. Meidän tulee vain tottua\nmaailman näyttämöön.\n\n*\n\nLiukas seuraihminen saattaa puhua yhtenä hetkenä sitä, toisena\nhetkenä tätä. Eikä hänen tarkoituksensa ole valehdella. Hän tahtoo\nvain huomauttaa, ettei häntä tarvitse ottaa ihmisenä lukuun. Hän on\njonkinlainen ystävällinen soittokone.\n\n*\n\nMe olisimme aivan toinen ihmiskunta, ellemme olisi liiaksi täynnä\nitseämme ja ellei meitä pilaisi niin pieni heikkous kuin itserakkaus.\n\n*\n\nÄlä luota ihmisiin. Hurskaimmankin näköinen voi olla itse viekkaus.\nMutta tee itsesi luotettavaksi. Se, mikä siitä pettymystä ja ulkonaista\nvahinkoa syntyy, ei ole mitenkään verrattavissa epäluotettavan\nalemmuudentuntoon eikä hänen lopullisiin romahduksiinsa.\n\n*\n\nSiellä, missä ei uskoisi, on hyvyyttä. Siellä, missä ei odottaisi, on\npahuutta. Tulen sokeaksi, tulen toivottomaksi. En luullut itseäni niin\nyksinkertaiseksi ja petettäväksi, kuin miksi aika on minut näyttänyt.\nIhmistuntemus, yksinkertaisen näköinen oppi, mutta yksinkertaiselle\nloputonten pettymysten oppi. Ole varuillasi, jokainen on sinun\nvihamiehesi kenties. Voisi olla parempi, ettet tuntisi heitä, voisi\nolla parempi, ettei näkyisi sinua missään, voisi olla parempi hiipiä\nsyrjäteitä, — ellet ole syntynyt miekkamieheksi, ellet ole valmis\ntakaisin lyömään.\n\n*\n\n»Mikä häpeä syntyä tänne, mikä häpeä elää nykyisillä ehdoilla täällä.\nOnnellisia, jotka eivät tänne syntyneet kilpailemaan tyhjästä,\nhäpäisemään itseänsä pyyteinensä, sotkeutumaan yhteiseen vereen,\njonka teoista historiat kauheuksia kertovat ja tulevat kertomaan.»\nNiin, niin sanot sinä tuskissasi, ruoskiessasi itseäsi. Mutta sinun\nsanasi ovat heikkous ja sydämesi ahdistus on sairaus. Aika ei ollut\nsinulle sopiva, sinun olisi pitänyt saada elää sävelten eikä tykkien\njyskeen maailmassa. Sinun täytyisi tuntea historiaa enemmän ja syventyä\nluonnontieteisiin.\n\n*\n\nNuori on usein katkera, kun ansaittu menestys ei seuraakaan hänen\nansioituneita tekojansa. Kuitenkin on nähty, että ansioituneenkin\nmenestys on tehnyt ansioituneen vain rikollisen veroiseksi,\npuhumattakaan ansiottomasta menestyksestä, jota harva kestää.\n\n*\n\nSinä asetuit taisteluasentoon ja rehellisenä taistelit, kun elämä,\nkohtalosi sitä vaati. Ja kärsit tappiot. Toinen, jonka lahjoja epäilit\nja jolle ehkä nauroit, luikerteli ovelana sivuitsesi ja korjasi\nvoitot. Mitä sinä siitä opit? Et mitään. Sillä sinä tekisit vieläkin\nsamoin. Korkein oppisi on se, että sinä kuulut menettäjien luokkaan,\ntoinen voittajien luokkaan, mutta ei siksi, että oveluus on viisaampaa\nkuin rehellinen taistelu, vaan siksi, että muu kokoonpanosi ja muut\nvoimasuhteet sen niin määräävät.\n\n*\n\nNuorena tarvitset kiitoksen, keski-iällä tarvitset kritiikin. Vanhana\non työ sinulle suuri armo. Asetu ulkopuolelle kritiikin ja kiitoksen.\n\n*\n\nEnnen en ajatellut, että oli »vanhoja» ja »nuoria», vaan että oli\nhaavoittuneita ja vähemmän haavoittuneita ihmisiä. Sitten vasta, kun\nikäni erämaahan ei eksynyt elvyttävää eloa, tajusin, että olikin\nvanhoja ja nuoria.\n\n*\n\nNuoruus, joka on minun herrani, naurahtaa minulle ja sanoo: »Ei mitään\nsiteitä ole vanhan ja uuden välillä, paljonpa sinä sukupolvista\nluulit!» Kuitenkaan en minä ankarasti katsoen mitään luullut. Sydämeni\nelämänkaipaus ja melkein tietoinen itsepetos ei suuri rikos liene.\n\n*\n\nJotkut ostavat mainettansa naulan ja unssin kerrallansa ja säästävät\nsitä saidasti. Jotkut ryöstävät sen toisilta ilmaiseksi. Jotkut\nansiokkaan työn tehneet jäävät ilman sitä joko toisten oveluuden tahi\noman vaatimattomuutensa tähden. Mutta harvoin ajan vaaka jättää asiat\nuudelleen punnitsematta. Ja jos jättää, työn vaikutus aina jääpi.\n\n*\n\nSinua ei oikein ymmärretä. No, mikäs siinä, asia ei ole ollenkaan\nniin vaarallinen, kuin miltä se näyttää. Kun olet tottunut pieneen\nepämukavuuteen ensin, saat suuren vapauden palkaksesi. Sinua eivät sido\nvähäiset suhteet, henkesi eteen leviää inhimillinen komedia rehevänä ja\nsupistamattomana, sinun seurapiirisi on suuri ja vaivaton. Mitä muuta\nsinä pyydät? Orjien liehakoimistako vielä?\n\n*\n\nMe ostamme ystävyyttä ja maksamme siitä kalliin hinnan. Ja lopulta, kun\nmeillä ei ole millä maksaa, huomaamme suuren hiljaisuuden ympärillämme.\nTuntematon oli meille tämä maailma, kun tänne tulimme, melkein yhtä\ntuntematon koleudessaan, kun täältä pois lähdemme. Vain erehdykset\nloivat ne värikkäät kuvat, jotka meitä suuresti hurmasivat ja joita\nelämäksi sanoimme.\n\n*\n\nMinä olin valinnut kaitaisen polun ja ajatellut, että tuolla polulla\nkulkea on rauhallista. Mutta sillä polulla olikin eksyttävämpää, usein\npimeni eikä polkua näkynyt, usein eksyin ja kauhu ahdisti minua, usein\nkompastuin ja jalkani verille kävivät. Ja minä kuljen ja kuljen yksin,\nja minun rohkeuteni pettää. Milloinkaan en saa tietää, olinko väärän\nvalinnan tehnyt ja löydänkö vielä etsimäni rauhan.\n\n*\n\nNiin paljon naurettavaa on maailmassa, mutta tuskan otekin on niin\nhellittämätön, että naurut jäävät nauramatta, ja koko elämä on vain\nharmaa päivä ja paremman odotus.\n\n*\n\nKaikki vääryys, mitä teemme toisille, kasvaa suureksi taakaksi. Joka\nsitä ei tunne, on rikollinen peluri täällä.\n\n*\n\nKatson peiliin, näen vanhan, surullisen kulkurikoiran kasvot, koiran,\njota on monesti potkittu. Rumat? Niin luulin ennen, mutta erehdyin.\nRuma olen nyt vasta. Köyhä olen nyt vasta, nyt, jolloin en omista maata\nedes arkkuani varten. Ennenhän minä omistin koko maailman. Ja nuoruus\noli minun kauneuteni ja voimani.\n\n*\n\nOnko ketään, jota välttämättä kaivattaisiin sadan, kahdensadan tahi\ntuhannen vuoden perästä? Maailma hoitautuu aina jälkeemme. Eikö\nparemminkin ole kehitykselle eduksi, että aines, väkeväkin ja johtava,\nvaihtuu sukupolvittain? Jos sitä tyynesti ajattelemme, niin kuoleman\njärkytyksen pitäisi muuttua jonkinlaiseksi tunnoksi kiireestä,\nkiireestä, jolla jokaisen sukupolven olisi riennettävä antinsa antamaan.\n\n*\n\nOttaa rehellinen tappio ja kantaa se äänettä, se on joskus voitoista\nsuurin.\n\n*\n\nValitus meidän huulillamme on vain voimattomuutemme tunnustus, sinänsä\ninhimillinen. Rehellinen voiman kerskunta kuuluu nuoruudelle ja on\nsinänsä yhtä inhimillinen.\n\n*\n\nSe, joka tahtoo herättää sääliä, on todella säälittävä, sillä hän on\npelkkä raukka.\n\n*\n\nEt lapsena tiedä mitään siitä, mikä on järki, et nuorena ehdi tuntemaan\nsitä, mikä on järki. Ja vanhana palavasti kaipaat ja tarvitset sitä.\nSe on se sauva, jonka varassa seisot. Se on ainoa lääke, joka kipujasi\nlievittää, ja ainoa, mikä vielä viimeisen hymyn huulillesi nostattaa.\n\n*\n\nMonet väittävät, että urheilu tekee tyhmäksi. Mutta onko tuolla niin\nväliä. Viisaus on ylellistä ja kallista tavaraa, jopa saavuttamatonta,\nkun taas ruumiillinen kunto ja kestävyys on näyttäytynyt kokonaisuuden\nkannalta ensiluokkaiseksi.\n\n*\n\nPelko on usein vaiston viisaus ja on silloin synnynnäinen niinkuin hyvä\nvaistokin.\n\n*\n\nJos sinua pidetään pilkkana, ole siitä hyvilläsi, että olet\nkiinnittänyt jonkun huomion, mutta ajattele ajan taustaa aina. Jos\nsinua kiitellään, mene itseesi ja mieti, minkä verran ansiottomasti\nkiitoksen saat. Ja sure aikaasi. Moite, ellei rikollisuutta ole, on\nhyvin suhteellinen, kiitos aina suhteeton.\n\n*\n\nSinua kiusaa synti ja vääryys. Siunaa itsesi. Totuuksia ja oikeuksia\non niin monta, matalilta alkuasteilta täydelliseen jumaluuteen saakka.\nKartoita elämänilmiöt ja aseta ne asteikkoihin, niin sydämesi alkaa\nrauhallisemmasti lyödä.\n\n*\n\nEi mikään ole niin liikuttavaa kuin lapsen hätä. Me olemme lapsia\nkehdosta hautaan. Me tarvitsemme jonkun, jonka syliin juosta. Meidän\nyksinäisyydenkammomme on luonnollinen ja liikuttava.\n\n*\n\nIhmisinho, ellei se ole suorastaan kierojen olojen tahi\nlyhytnäköisyyden synnyttämää, voi johtua synnynnäisistä\nominaisuuksista, liiasta tarkkanäköisyydestä, taipumuksesta totuuksiin,\nesteettisyyteen, musikaalisuuteen tms., liioista erikoistuneista\nominaisuuksista, joille ei ole sopivaa kehittymismahdollisuutta,\nkun ihminen on tungettu aivan vieraalle alalle, jossa ihmisaines\npuutteellisuuksineen muodostaa alituisen häiriön ja ärsytyksen.\nYksinäistyminen ja pois vetäytyminen merkitsee silloin vain hätää\nsiitä, ettei tee väärin toisia kohtaan. Sillä yksinäisyys tuottaa\nsuurimman tasapainon ja rauhan. Tavallisesti nämä tyypit ovat kauneuden\nja elämän suuria rakastajoita.\n\n*\n\nPuhutaan yksinäisyydestä. Mutta onko yksinäisyyttä lainkaan, jos\nihmisen ruumis ja sielu ovat terveet?\n\n*\n\nJotkut eläimet vanhoiksi ja voimattomiksi tultuaan pakenevat metsän\nyksinäisyyteen kuolemaan. Mikä vaisto heitä sinne ajaa? Pelännevätkö,\nettä omat purevat heidät kuoliaiksi?\n\n*\n\n_Sukurakkautta_.\n\nHyvin hauskaa, ettemme näe sukupuutamme Aatamiin asti. Meidän\nylpeytemme olisi kai rajaton. Kuka takaa, etteivät innokkaimmat meistä\nrupeaisi jo nelinkontin kävelemään ja kaipaisi häntää!\n\n*\n\nTapasin kerran nuoruudessani Hänet, Hänet, jota luulin rakastavani. Hän\nneuvoi minulle viisautta ja hänen pikkusormensa nousi pystyyn. Mutta\nmitä useammin se nousi pystyyn, sitä raskaammaksi kävivät ajatukseni ja\npääni painui alas. Ei hän rakastanut minua, hän rakasti »kauneutta». En\nsiitä ollut pahoillani, sillä vaikeata olisi tyydyttää sellaista, joka\npyrkii »kauneuteen». Etenkin kun missään suhteessa ei ole »kaunis». Se\nsiitä. Mutta ajatella joskus joutessansa tuollaista hienompaa elämää,\nse tuottaa huvia. Hän on tuottanut minulle paljon salaista huvia ja\nvieläkin: mitä pystympään hänen päänsä kohoaa, mitä useammin näen\n(näyssä) hänen pikkusormensa kohoavan, sitä raskaammaksi käypi pääni,\nsitä vähemmän uskon minä »kauneuteen», sitä enemmän minua hävettää\nihminen.\n\n*\n\nJos sinä olet idiootti, rakastut varauksitta koko iäksesi. Jos sinä\nolet viisas, rakastut »suhteellisesti» asianhaarojen mukaan. Pieni\nkarvas epäilyksen pisara veressäsi tekee sinut sairaaksi koko iäksesi.\nÄlä luule, että ikuinen rakkaus on muuta kuin puutteellisuutta ja\nmerkillinen vaistojemme erehdys, jolla on mitä miellyttävimmät kasvot\nja olemus. Kuitenkin on hauska, että sitä on olemassa, sillä sen\nsuhteeton puute häpäisee koko haihattelevan ihmiskunnan.\n\n*\n\nOlla täydellisesti rakastumatta on olla täydellisesti sitoutumatta\ntoisen orjaksi.\n\n*\n\nRakkaus yksityisen kannalta on useimmiten vain häpeällinen\nja nöyryyttävä kujanjuoksu, jossa ruoskan jäljet merkitsevät\nvarsinaista voittoa. Kuitenkin säästynyt elämä ilman näitä ruoskan\njälkiä on vieläkin arvottomampi ja tuloksettomampi. Sillä mitä me\nsatuttamattomina olisimmekaan? Vain narreja ja turhilla seikoilla\npöyhkeilijöitä.\n\n*\n\nMikäli rakastamme, sikäli kasvaa kärsimystemme taakka, sikäli me\nkiellämme itsemme ja — löydämme varsinaiset rajamme.\n\n*\n\n»Minun rakkauteni on ääretön kuin meri» — kenelläkään nuorella ei olisi\noikeutta sitä sanoa. Sen saisi vain vanha, kokenut sanoa. Mutta hänen\nhuulensa ovat lukitut, hän aavistaa, mitä on äärettömyys, johon hän\nvain nimettömänä osana, kuin huokauksena, häipyy.\n\n*\n\nAvioliiton ei tarvitse suinkaan olla onnellinen ollaksensa oikea\navioliitto. Monta kertaa sen onnettomuus on juuri ainoa onni, sillä\nse on se koulu, joka kasvattaa todellisen ihmisen. Vasta todellisina\nihmisinä ja täysikasvuisina me olemme oikea käyttövoima.\n\n*\n\nJos sinun vaimosi sanoo: »En luullut sinua sellaiseksi ja sellaiseksi»,\nälä kiinnitä siihen huomiota. Ensiksikin, kukapa täällä toinen toisensa\ntuntisi, ja toiseksi onhan oikeastaan herttaisen samantekevää, mitä\njoku rakastava pikku nainen sanoo, kun hän on väliin rakkauteensa\nkyllästynyt.\n\n*\n\nOn naiselle hirveä nöyryytys käyttää miehen rahaa. Hän tuntee\nitsensä orjaksi, jos hän on arka. Toimi niin, että nainen, olkoon\nhän minkälainen tahansa, ansaitkoon kunnioituksesi tahi älköön,\nmahdollisimman vähän joutuu tuntemaan sitä nöyryyttävää tuntoa, joka\non useimpien avioliittojen kipeimpiä ja katkerimpia ja josta monet\nristiriidat ja hajaannukset johtuvat. Sinun täytyy maksaa tyttö, jonka\notat omaksesi. Sinun täytyy ilman nöyryyttävää katkeruutta antaa\nhänestä tulla elämäsi toveri, jos hän siksi pystyy. Kantamaan päivän\nkuormaa ja hellettä, jakamaan iloja, jos niitä sattuu. Kasvattamaan\nlapsesi ja rakastamaan niitä. Jos hän on huono nainen eikä pysty\nkaikkeen mihin toiset, alistu kenenkään huomaamatta kohtaloosi. Sillä\nasiaa ei voi auttaa. Ja tokkopa se tulisi paremmaksi.\n\nNäetkö, kuinka tärkeä valintasi siis on. Sinun on kasvettava\nihmistuntemukseen, ilman sitä rakastut »järjettömästi». Eivät vaistot\npuhu kuin hetken — ja ymmärtämättömän valinnasta koituu kahle. Valppaan\nvalinta sattuu aina toisin. Mikä häpeä, jos elämämme kuluu riidellessä\nrahoista, menoista, puvuista, perinnöistä. Vertaillessa miten muilla\non hyvin ja meillä huonosti. Jokaiselle on maailma avoin. Jos ei saa\nsuurta palaa siitä haltuunsa, saa pienemmän. Ja pienen voi luoda\nsuureksi.\n\n*\n\nNaitu nainen voi olla pahin orja, ellei hän ymmärrä olla tyranni, mutta\nmistäpä hän, raukka, sitä ajoissa ymmärtäisi.\n\n*\n\nJos sinä sanot naiselle salaisuutesi, puhut samalla ilmojen tuulille:\n»Tee minulle pahaa, pieksä minua.» Ja pian sinä olet onneton ja\nturvaton suuren luonnonraivon keskellä.\n\n*\n\nIhminen on selkenemätön, täynnä odottamattomuuksia, hänen sielunsa\nvaarallinen kuin tulivuori, jonka purkauksista ei ennakolta tiedä.\nRakentaa pysyvä maja toimivan tulivuoren rinteelle — miksi ei se joskus\nonnellansa kestäisikin! Mutta luottaa minkään pysyväisyyteen ei voi.\n\n*\n\nEi vihollisen lyönti, ei rehellinen taistelu tuota tuskaa. Tuskan ja\nhäpeän tuottaa omiemme pisto selkään.\n\n*\n\nElämä sinua lyö ja lyö, ja sinä olet oppinut sopeutumisen taidon. Jos\nsinä olet sielultasi terve, saat sinä vastalahjaksi hymyilemisen taidon.\n\n*\n\nNiin kauan kuin on avioliittoja, on syviä ristiriitoja miehen ja naisen\nvälillä. Kun avioliittomuotoa ei ole, on ristiriitoja yhä. Jos miehet\nja naiset lakkaavat olemasta, lakkaavat ristiriidatkin.\n\n*\n\nLapsi on naiselle enemmän kuin rakastettu tahi mies. Se on hänelle koko\nelämä ja tulevaisuus, kun mies on mennyt päivä ja kuollut elämys.\n\n*\n\nNainen, jolla on terve ja normaali lapsi, ei koskaan saisi sanoa\nolevansa onneton. Onneton on vasta se nainen, joka on kadottanut\nlapsensa. Lapseton nainen ei ole onnellinen eikä onneton. Hän ei tiedä\ntäydestä elämästä mitään.\n\n*\n\nPahin kasvatusvirhe on alemmuudentunnon synnyttäminen. Vanhempi, jolla\nei ole muita menetelmiä, jättäköön kasvatuksen.\n\n*\n\nLasta ei kasvateta siksi, että hän olisi mahdollisimman mukava ja\nvaivaton meille, vaan siksi, että hän terveenä ja väkevänä voisi\ntäyttää tulevan paikkansa ja löytää itsensä.\n\n*\n\nKasvatus on hidasta. Yksi sukupolvi ei siinä suuria merkitse. Meidän on\nodotettava vuosisatoja, ehkä vuosituhansia vielä. Kiirehtiminen ei ole\neduksi.\n\n*\n\nMe rokotamme lapset pieninä. Lapsen joka kehityskausi kaipaa myös oman\nhenkisen rokotuksensa. Terve, viisas lapsi kykenee itse rokottamaan\nitsensä, meidän on vain seurattava, että rokotus on tapahtunut ja\ntapahtuu aikanansa.\n\n*\n\nMe puhuisimme avoimesti tyttärillemme kokemuksistamme emmekä\nsäilyttäisi heitä sokeina, elleivät käytännölliset näkökohdat meitä\nsiihen pakottaisi, ja ellei meidän olisi johdettava heidät tekemään\npetos ja itsepetos niin hienosti, etteivät toiset, eivätkä he itse sitä\nymmärtäisi, eikä se hyviä tapoja ja »rehellisyyttä» loukkaisi.\n\n*\n\nEi mikään ole tiedon veroista, ei mikään ole puhtaan tunnon ja\npuhtaan pyrkimyksen veroista, ei mikään ole oikean rakkauden\nveroista. Kannattaa karsia pois paljon turhaa ja toisarvoista, kulkea\nköyhänä, että voisi saavuttaa hivenisen aitoa ja oikeata ihmisyyttä\n— pyrkiä mukaan siinä luomisessa, johon meidän on luotettava monista\npettymyksistämme huolimatta.\n\n*\n\nJokainen olemme itsellemme kuin loputon työala, vaivalloinen,\nikävä ja petollinen. Emme mitenkään voi siinä työssä saada apua\nulkoa. Olosuhteet eivät merkitse mitään. Meidän sisäinen, salattu\nrehellisyytemme vain auttaa. Toista on sitten, maksaako niillä ehdoilla\nehkä vähin tuloksin kasvattaa yksilöä. Kaikenhan perii hauta.\n\n*\n\nPitkät vuodet tuskiteltuani ja alistettuani itseni kuin moukarin alle\nja käyttäen aikaani tuhlaten turhaan ajatteluun, olen huomannut, että\nonnellisimmilla hetkilläni olen oppinut oikealla tavalla rakastamaan.\nEllei se ole itsepetosta sekin?\n\n*\n\n_Yksinäisen mielen valhe_.\n\nJossakin kaukana olet sinä. Minkälainen on sinun ruumiillinen muotosi,\nen tiedä. Sinun sielusi minä tunnen. Ei koskaan minun silmäni näe\nsinua. Älköön minun ikäväni häiritkö sinua. Riittää, kun minä tiedän,\nettä sinä olet, lohduttajani; riittää, että saan siunata sinua,\nymmärtäjäni.\n\n*\n\nVaikea on määritellä todellista kaipausta. Se on suurempi kuin rakkaus\nja viha, se on aineettomin tunne, se luo uskonnot ja hengen lait,\nsillä on oma järkkymätön kunniallisuutensa. Kaipaava ihminen ei eksy,\nsillä kaipuun valtakunta ei ole näkyvässä maailmassa, ei ole mitään\nhämmentäviä suhteita näkymättömän ja näkyväisen välillä.\n\n*\n\nJoka askel, jonka me astumme, joka liike, jonka teemme, on askel, on\nliike päämäärää kohti. Tiet olkoot mitkä tahansa, päämäärä on meille\nsama.\n\nJoka ajatus, joka sydämen sykähdys, joka hetki vie meitä päämäärää\nkohti.\n\n*\n\nKaikki, mikä koskee kuolemaa, on ihmisistä vastenmielistä. En ole\nkoskaan sitä käsittänyt. Totuus, tieto elämän tärkeimmästä kysymyksestä\non innoittanut minut voittamaan kaiken vastenmielisyyden. Tunto\ntäydellisestä tappiosta — no hyvä — niin se on. Miksi valehdella? Jos\non lohdutus se, niin sanottakoon se usein, että jokainen meistä kokee\nsen tappion. Se tappio on täydellinen. Kuka sanoo, että se on kipein?\nEhkä on tappioita, jotka ovat meihin kipeämmin koskeneet.\n\n*\n\nJos täytät 50 vuotta, voit olla iloinen siitä, että käyntisi täällä ei\nole ollut liian lyhyt näyttääksesi, voitko mitään aikaan saada.\n\nÄlä luota enää aikaan. Se voi jo pettää sinut.\n\nJäähyväisesi täällä järjestyy älysi mukaan. Muita kuin itseäsi et voi\nsyyttää.\n\nJa syyttäessä itseäsi muista, että tuhannet ja tuhannet miljoonat\nmenneet syyttäisivät itseänsä vähästä aikaansaannoksestaan, jos heillä\nolisi vielä tilaisuus tehdä se.\n\nJos olet rehellinen, voit siis huoletta olla myös humaaninen itseäsi\nkohtaan. Yksi ihminen ei koskaan muuta maailmaa. Se on ollut ja on\nihmisten maailma vain. Hyvästele sitä rauhassa ja rehellisesti ja\ntyydy siihen, mitä olet saanut ja antanut ja aikasi tullen poistu\nlevollisesti näyttämöltä.\n\n*\n\nMeidän ei tarvitse pelätä kuolemaa.\n\nKoska tiedämme, että se tulee varmasti pelostamme huolimatta, koska\nvoimme viettää aikamme, niinkuin se ei pelättävä olisi, niinkuin se\nhuomenna tulisi. Miksi me pelkäisimme sitä? Jos elämä jatkuu, olemme\ntehneet, mitä olemme voineet. Ellei se jatku, olemme käyttäneet aikamme\nviisaasti, kun emme tietämättöminä ole elämämme lopusta olleet.\n\n*\n\nMe valmistelemme juhlia itsellemme ja koetamme uskotella, että\nvalmistamamme hetket juhlia olivat. Oikeat juhlat ilmestyvät\nvalmistamatta ja tietämättämme. Ne ovat elämämme matkan todellisia\nkeitaita, joissa nääntymyksemme virvoittuu.\n\n*\n\nPikku lintu istuutui kädelleni ja lauloi. Painoin silmäni kiinni. Kun\nne avasin, en lintua nähnyt. Se oli vain rakkaus, jonka äänen luulin\nkuulleeni, kun se oli jo tiessään.\n\n*\n\nRauhoita sydäntäsi, jos se on levoton. Muu ruumis vanhenee ja\nviisastuu, sydän ei koskaan. Se vaatii tukea ja hoivaa aina. Mistä\neksyi tämä levoton liekki, tämä arka sävel tänne aineen jäykkään\nmaailmaan? Eksynyt lapsi, eihän tämä ole sinun kotisi laisinkaan.\n\n*\n\nNäen kasvot, jotka ovat yksinkertaiset ja ryppyiset, täynnä touhun ja\ntuskan jälkiä. Minne hänellä lienee ollut kiire tuollakin ihmisellä,\najattelen, mistä laatinut tuskansa, mistä kaikesta hätänsä? Vailla hän\non järkeä ja viisautta, mutta enpä sanoisi, onko vailla rakkautta. —\nUmmistan silmäni ja ajattelen. Näen itseni toisena, en peilistä enää,\nja tunnen, miten kyyneleet vuolaina virtaavat pitkin poskiani. Miten\npaljon hätää ja tuskaa ja miten vähäinen tulos. Uskallanko sanoa, että\nolen elänyt lainkaan?\n\n*\n\nVasta kun elämänsä on menettämäisillään, huomaa, mitä kaikkea on\nmenettänyt. Parhaalla tahdollaankaan, valppaimmillaan ollessaankaan, ei\nole kylliksi ymmärtänyt, missä oikeat arvot ovat. Elämä on joka päivä\nasetettava kuin vaakaan kokonaisuudessaan ja joka ikinen päivä otettava\nuudelleen kuin lahjana. Muuten parhainta läksyä emme opi.\n\n*\n\nTulee pilkkaaja ja sanoo: »Mitä tuollaisellakaan elämällä on arvoa.»\nMutta vähäpätöisimmänkin elämän jälkeen voi toisissa sukupolvissa\njuuri siitä elämästä tulla loisteliasta jälkeä. Ei aika näytä meille\nsalaisuuksiansa pitkälti eteenpäin, niinkuin emme myöskään voi nähdä\nkovin kauas taaksemme. Meidän arviointimme on puutteellinen.\n\n*\n\nEt ole koskaan valmis.\n\n*\n\nEt ole koskaan valmis muuhun kuin kuolemaan, jos siihen yleensä voit\nolla valmis.\n\n*\n\nÄlä pidä ruumista herranasi. On toinen herra itsessäsi, henkesi, jonka\nvaltaa sinulla ei ole oikeutta vähentää toisen hyväksi, vaikka se\nvallasta näennäisesti paremman maksun antaisikin.\n\n*\n\n_Elämä_.\n\nLäksin matkalle monta arkullista matkatavaraa mukanani. Raahasin\narkkujani, ajattelin, että ne sisälsivät varsinaisen rikkauteni: uskon\nelämään, rakkauden ihmiseen jne. Tulin kestämään mitä tahansa, jos\ntähän tavaraan turvasin. Niin kävikin. Vaelsin raskaan taipaleen ja\nkestin.\n\nMutta matkatavarani oli tarpeetonta. Kun arkkuni matkan päässä avasin,\nolin raahannut turhaa painolastia, elämään kelpaamatonta oppia, väärää\nuskoa. Varsinainen voimani oli ollut omissa lihaksissani, omassa\nveressäni ja mukautumiskyvyssäni. Ja matka? Olin päässyt siihen, mistä\nolin alkanutkin. Voittoa ei ollut mitään.\n\n*\n\nMiksi tuomitsisit itseäsi ankarammin kuin muita silloin, kun\nsydänparkasi monet pettymyksetkään eivät ole sinua kaataneet, vaan\näänetönnä olet karun elämäsi yksin kulkenut ja vähäisestä osastasi\nkunnialla suoriutunut?\n\n*\n\nPuhua pettymyksistään on samaa kuin puhua omasta yksinkertaisuudestaan\nja tietämättömyydestään. Joka tuntee maailman ja ihmisen, ei pety.\nJoskaan hän ei tiedä, niin hän aavistaa kaikki mahdollisuudet.\n\n*\n\nMinulla oli ystävä, johon minä uskoin, ja hän petti minut. Se oli paras\nläksy, minkä maailmassa olen saanut, ja sen olen oppinut melkein ulkoa.\n\n*\n\nOikein uskollista meille ei ole muita kuin kuolema.\n\n*\n\nMinä arvioin jokaisen yli mittojensa. S.o. minä koetin tinkiä. Minä\nharrastin siten rakkautta. Kunnes olin nöyrä kuin sairas kulkurikoira\nja jokainen potkaisi tieltänsä minua. »En kuulu heihin. Minulla ei ole\nkylliksi jaettavaa?» Ei. Sitäkään se ei ollut. Tunsin kuinka jokainen\nmuukin oli täällä toisensa tiellä. He arvioivat ihmisen paremmin.\nHeidän mittansa olivat oikeammat. Heidän jäisyytensä sopi tähän\nilmanalaan ja heidän sydämensä oli paikallansa, minun oli — sairas.\n\n*\n\nRinnassani on paine ja sydämeni ympärillä kuin rautavanteet. Jos minä\nsaisin osan tuskistani pois, jaksaisin elää. Mutta silloin minun\npitäisi paloitella sydämeni, eikä elämä olisi kuitenkaan mahdollista.\n\n*\n\nOlen tehnyt vääryyttä jollekin. En tiedä kenelle, en tiedä missä. Missä\non vika? Olen levoton. Ihmisen rakenteessa täytyy olla perusvikoja,\njoista hän ei tiedä. Ehkä puuttuvat syvä nöyryys ja alttius, ehkä syvä\nrakkaus, jotka ovat paremmat tuet ja turvat kuin viimeisinkin tieto ja\nhankittu viisaus.\n\n*\n\nKerran tulee päivä, jota en enää näe, kerran tulee yö, joka on pitkä.\nAh, mitä lienen väärin tehnyt, pyyhitäänkö se pois? Mitä väärin\ntehnyt? Niin — sitä en oikeastaan muista, ainoastaan sen, mitä väärin\nolen tehnyt itseäni vastaan. Sydäntä ei ole ollut itseäni kohtaan.\nMinne kuljetin minä yksinäisyydessä itseäni, sinne en kuljettaisi\nvihamiehiäni, jos minulla niitä olisi. Kuka opettikaan meille\nkieltäymyksen harhaopit ja salli sydämettömyyden harjoittamisen yhtä\nainoatakaan kohtaan?\n\n*\n\nKun sinä et pyydä mitään, silloin sinä olet vihatuin ihminen, olet\nkaikkien tiellä. Miksi? Siksi, että ihmisen alhaisia vaistoja et mairi\netkä ruoki, he epäilevät, että olet parempi kuin he, ja sitä he eivät\nsiedä.\n\n*\n\nKaikki paha, mitä ihminen voi toinen toisellensa tehdä, on nähty jo.\nKaikki paha, mitä voi toinen toisellensa sanoa, on kuultu jo. On kuultu\njo. Koulu on loppunut. Ei muuta kuin ulos, ulos — elämästä, huonoin\ntodistuksin, koska et sopivasti valehtelemaankaan oppinut.\n\n*\n\nViimeisenä päivänä, jolloin olen valveilla, kenties tunnen, että\nkaikista tärkeimmät, kaikista arvokkaimmat ovat lapsuuteni rakkaat\nmuistot. Mitä on siis ollut elämäni? Erehdystäkö vain? Kaikki\nponnisteluni, kaikki pyrkimykseni ja salainen, sitkeä voimieni koetus —\neikö mitään? Ei mitään. Erehdystä vain.\n\n*\n\nKun minun käteni tulivat kömpelöiksi ja raskaiksi, tapahtui vain se,\njonka minä tiesin kerta tapahtuvan: lopun lähenemisen. Kun minun\nystäväni odotti minun kuolemaani, huomasin, että olin huonosti\nläksyni lukenut: turhista olin kasvoni ryppyisiksi saanut, turhista\nsilmäluomeni raskaiksi itkenyt. Täällä tarvittiin enemmän rautaa ja\nvähemmän rakkautta.\n\n*\n\n»Oletko sinä tyytyväinen nyt», kysyi minulta se, jota minä rakastan.\nMieleni oli synkkä ja raskaat ajatukset kuohuttivat sydäntäni. Hän\nymmärsi kai sen. »Olen», sanoin minä, »olen tyytyväinen». Mitäpä olisi\nhyödyttänyt sanoa muuta. »Se on hyvä», sanoi hän, »parasta on olla\ntyytyväinen». Näin, miten hän kärsi. Valehtelimme molemmat. Ymmärsimme\ntoinen toisemme täydellisesti, sanoittakin. Ja valheemme siksi ei\nmyöskään ollut valhetta, sanoja vain.\n\n*\n\n»Jokainen sinut petti.» Niin on tapahtuva aina ja iankaikkisesti\njoillekuille. Mutta nämä jotkut ovat usein suurempia ja puhtaampia kuin\nheidän pettäjänsä. Heidän äänensä saisi vain olla laveampi, heidän\nrohkeutensa suurempi, heidän kokemuksensa tutumpi, ja he muodostaisivat\nsen »suolan» — mitenkähän sitä sanottiinkaan?\n\n*\n\n»Ahah, tässäkö on kaikki», sanon minä yksinäni salaa ja kauhistun:\nelämäni pienuutta, sen lyhyyttä, kaiken vähäpätöisyyttä ja sydämen\nainaista pettymystä ajatellen. Enhän ole muuta kuin lapsi, joka\nläksi taipaleelle hämärästi aavistaen, että meillä oli päämäärät ja\ntarkoitukset. Mitä, missä ne ovat, minne aika kului? Miten erehdyttävä\njokainen päivä, kuin esitaistelua jotakin varten, jotakin, mihin ei\nkoskaan käsiksi päässyt.\n\n*\n\nMinun antini on vähäpätöinen kuin kerjäläisen kuivan leipäpalan tarjous\ntoiselle samanlaiselle. Mutta minun käteni ovat pestyt ja mieleni jo\njokseenkin pyyteetön. Siinä kaikki.\n\n*\n\nArkussani on ainakin neljä naulaa: Unohdus, unohdus, unohdus ja Ikuinen\nunohdus. Miksi siis hätäilisin mistään.\n\n*\n\nMelu on häipynyt. Juhlin rauhaa. Oma sydämeni on kuin pysähtynyt kone,\nei: kuin tyhjä, kirjoittamaton taulu. Kenen käsi piirtää sanasensa\ntaululleni, kenen ääni särkee juhlani, sillä minkäänlaista vartiota ei\nluokkahuoneeni ovella seiso?\n\n*\n\nKuulen nyyhkytystä. Kukahan nyyhkyttää? Eksynyt lapsi kai. Katson.\nKetään en näe. Sitten huomaan, että kasvoni ovat kosteat ja nyyhkytän\nääneen. Mitä? Elämäähän minä olin juuri kiinteästi ajatellut ja sitä\nmatemaattisiin kaavoihin asetellut ja ikuisen suhteen uuden ratkaisun\nkeksinyt ja siitä iloinnut.\n\n*\n\nSielun piti erota juuri ruumiista ja se alkoi nyyhkyttää.\n\n»Mitä nyyhkytät, sinä pääset nyt kahleistasi vapaaksi. Poissa ovat\nkaikki huolet. Et koskaan kärsi hätää, et puutetta, et kaipaa\nrakkautta.»\n\n»Oh, miten minä rakastin elämän vaillinaisuutta, sitä hätää, sitä\ntuskaa, jota elämäksi sanottiin. Miten kallista on rakkauden puute,\nkaikki etsintä ja köyhyys. Anna minun alkaa vielä alusta.»\n\nHän sai alkaa alusta, mutta hän unohti sen, mitä oli sanonut, ja yhtä\ntyöläs ja raskas kuin ennenkin oli elämä jälleen, eikä hän lakannut\nvalittamasta ja huokailemasta.\n\n*\n\nKerta näin unta, että paha tuli käärmeen muodossa ja uhkasi\nihmislaumaa. Aloin lyödä sitä ja sain sen kappaleiksi. Mutta muut\nkääntyivät minua vastaan ja löivät minua. Pahimmat olivat ystäväni\niskut, jotka sattuivat selkään. Minä kuolin ja kuollessani ajattelin:\n»Olipa hyvä, että kuolin pois tieltä.» Mutta sitten tapasin taas itseni\nelossa ja löysin itseni erämaasta. Ja kun tulin jälleen ihmisten\npariin, olin äänetön. Mutta kun joku sanoi »ystävä», tulivat vedet\nsilmiini, ja minä kärsin kaikki lyönnit ja iskut jälleen ja painoin\nhäpeissäni pääni alas.\n\n*\n\nEi ole mitään, mitä ennen ei olisi jo sanottu paremmin, kauniimmin,\nkokeneemmin. Mikä hätä minulla on puhua? Lahjattoman sydämeni\ntyydytykseksikö vain? Ei. Tahtoisin sanoa, jos osaisin, että olen\nrakastanut elämää, ollut siitä kiitollinen, kaikesta kurituksesta,\nkaikesta hankauksesta ja kaikesta saannista, mikä on elämän muodostanut.\n\n*\n\nJokainen, joka tahtoo, saa minulle sanoa, mitä haluaa, saa minua lyödä,\nsaa minua potkaista, saa minua jouduttaa matkani määrään. Minulla on\nikävä, kaipaan palkkaani: rauhaa, rauhaa. Jättää maailma, tämä köyhä\nkoti. Ei ole kenenkään syy, että se on köyhä, eivät kenenkään syitä nuo\npotkaisut, sillä kukaan ei tiedä, miten paljon pahaa hän tekee.\n\n*\n\nKaikki on oikein: että minä kärsin, mitä oli kärsittäväksi pantu, että\nminä en huutanut, kun minua lyötiin, että minä kuljin valottomat päivät\nvieraana ja vähäisenä täällä, eikä kukaan minusta mitään tiennyt.\nKaikki on oikein — ja että nyt olen matkani päässä ja palaan sinne,\nmistä olen tullut, ikuiseen yöhön. Jospa minun luuni jätteet jossakin\nvaiheessa olisivat puhtaat — merkiksi siitä, että rakastin puhtautta,\nettä olin myös ihminen, vain lapsi, joka etsi kauneutta ja puhtautta,\njonka harha oli siinä, että koetti säilyttää sydämensä sinulle,\nsinulle, oi ikuinen rakkaus. — Näin minä tingin ja petän itseäni yhä,\nyhä, läpi elämäni, viimeiseen päivään saakka.\n\n*\n\nEsirippu lankeaa, näytelmä on loppunut. Näytelmä? Ei. Turha taistelu.\nKun ajattelen, oikeastaan kaiken olen alusta alkaen tiennyt. Ainoastaan\noma yksinkertaisuuteni hävettää minua, se, että olin unohtanut, että\nnäytelmä oli vanha, että kaiken olin tiennyt ja varsin laskeutunut\ntasoltani alemmaksi kuin olisi tarvinnut. Olin yksinäinen ja\nyksinäisenä pois lähden.\n\n*\n\nJa kun tuska on loppunut, jää — jos ehtii vielä — tunto siitä, että\nkaikki on turhaa ollut.\n\n*\n\nMitä on elämä? Jokapäiväisen olemassaolon lunastusta kalliilla ja\nkuittausta tappiolla. Ja lopputili? Suuri pettymys, kun pyrkimykset,\nparhaimmatkaan, eivät mitään tulosta tuottaneet, kuitenkaan — mitään\nmuuta tietä ei ollut.\n\n*\n\n_Kyynikko_.\n\nMitä on kuolema muuta kuin huonon vierailun huono loppu? Mutta kun sen\nvierailuvelvollisuutesi olet suorittanut, on kaikki ikävä ohi. Hullu,\njoka pienen leikin vakavasti ottaa!\n\n*\n\n_Elämä_.\n\nKun kaikki on ohi, ihmettelen, mitä se on ollut. Mitä on jäljelle\njäänyt? Vain tyhjät seinät, joku haalistunut valokuva, vain\ntuhraantuneet köyhän huonekalut, jotka eivät kerro mitään. Mitä on\nollut? Mitä ovat nämä vuosikymmenet olleet? Vain tuskallinen odotus,\npainostava arkiuni — ilman tulosta, ilman varsinaista heräämistä.\n\n*\n\nPitkä matka, suuri taakka, toivoton tie, kauhuja täynnä — voimat vähät\nja sydän lapsen. Siinä ihmisen elämän matka.\n\n*\n\nOnko mitään, miksi kannattaa elää näin vaivalloista elämää? On. Mutta\nmitä se on, sitä minä en vielä tiedä, jos puhun totta.\n\n*\n\nViimeisen kerran sinut riisutaan. Vastalauseetta annat sinä sen\ntapahtua. Viimeisen kerran sinut levolle asetetaan — epämukavaan\nvuoteeseesi. Vastalauseetta annat sinä sen tapahtua, vaikka sinun\nleposi on pitkä, pitkä, loputon.\n\n*\n\nVaikein tie on tie Golgatalle, katso, että ristisi juurella ei ole\nketään.\n\n*\n\n_Vainajan puolesta_.\n\nOtaksukaamme, että olen poissa, otaksun sitä usein yksinäni, tähän asti\nen sitä ole kenellekään tunnustanut, nyt tunnustan kaikille. Usein\notaksun sitä. Selviän sillä nopeasti vyyhtisistä asioista. Tulen heti\nhumaaniseksi.\n\nKysyn nyt hänen puolestaan kerta: Mitä sitten tuo vainaja on tehnyt\npahaa? Ei mitään. Tunsin hänet. Hänellä oli rajoituksensa niinkuin\nmeillä kaikilla. Mutta mitä hän kirjoitti, kirjoitti hän vilpittömästi.\nHänen suuri rajoituksensa oli pyrkiä totuuteen. Ikäänkuin sitä voisi.\nHänkään ei voinut. Mutta hän oli lapsellinen siinä. Mitä ihminen voi\ntotuuden suhteen? Ihminenhän on avuton ja sidottu. Lapsi luulee siinä\njotakin voitavan — kokenut nauraa sille.\n\nMutta on helppoa anteeksiantaa sille, joka ei jotakin ymmärrä. Minä\nannan anteeksi vainajalle hänen turhat pyrkimyksensä ja säälin vain\nhäntä ja säälittelen hänen yksinkertaisuuttansa ja paljastan sen tässä\nvaroitukseksi muille. Hän oli tavallinen nainen, iloinen ja iloa\nkaipaava, mutta hän sai jonkinmoisen sisun, kun hän tuota pikkuasiaansa\najatteli — että muka hänkin etsii totuutta. Mikä harhaluulo! Sehän on\nnaurettavaa. Panna onnensa alttiiksi! Niitähän on kaikenmoisia. Mutta\nettä paha? Sitä en hänestä sano. Ei. Hän oli oikea nainen ja hänen\nsydämensä oli hyvä, vaikka hyvin rauhaton.\n\n*\n\nMikä on katoamatonta? Sinun henkesi heijastukset. Joka sana, minkä\nhyvyytesi saa sinut lausumaan, joka kielteiseltä näyttävä teko, mihin\naseittesi puhtaus sinut velvoittaa. Joka hyvä tekosi. Kaikki ne ovat\nkatoamatonta voimaa, jonka säteily jatkuu ja tuottaa siunausta.\n\n\n\n"]