[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fB_Iw-ObsLSKbFJXKSEKcrDjmmpzQISsjoIXtCKc2pD4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3594,"Paras ystävätär","Wuori, Martti",1858,1934,"3594-wuori-martti-paras-ystavatar","3594__Wuori_Martti__Paras_ystävätär","Avioliittoromaani","romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1929,null,30326,195738,false,76747,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27],"Novels","Romance","\"Paras ystävätär :  Avioliittoromaani\" by Martti Wuori is a marriage novel written in the early 20th century. It portrays an intense friendship between the wealthy school-leaver Toini Karppi and her younger schoolmate Hillevi, whose beauty and precocious poise draw admiring eyes and stir rivalries. As the ambitious lawyer Herbert Hursti courts Toini, a subtle triangle forms, testing loyalty, class sensibilities, and the boundaries of female friendship on the brink of marriage.  The opening follows a school recess where Toini openly dotes on Hillevi and invites her to lavish birthday dances at the Karppi home, provoking classmates’ envy. At the ball, Hillevi’s striking looks and dancing captivate the room—and catch Herbert’s eye—while his ongoing attentions to Toini advance toward an unspoken understanding. A summer in Baden-Baden cements the engagement, after which Hillevi’s hurt surfaces briefly before she reconciles and frequents the couple’s company, masking deeper feelings with tact and charm. Preparations intensify as the groom shifts into diplomatic service and the family readies a grand church wedding, with the narrative poised at the decorated altar as the ceremony approaches. (This is an automatically generated summary.)",[],131,"Avioliittoromaani seuraa kahden koulutoverin, Toini Karpin ja Hillevi Urvon, välistä ystävyyttä ja elämänvaiheita. Koulutyttöjen välisestä ihailusta alkava tarina laajenee kuvaamaan heidän kasvuaan aikuisuuteen, rakkaussuhteita ja myöhempiä vaiheita avioliiton kynnyksellä.","Martti Wuoren 'Paras ystävätär' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3594.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PARAS YSTÄVÄTÄR\n\nAvioliittoromaani\n\n\nKirj.\n\nMARTTI WUORI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\n\n\nI\n\n\nOli välitunti koulussa. Puheen sorinaa, naurua, kävelyä edestakaisin,\njuoksua toistensa perässä, seisoskelua ikkunain edessä, humua ja\nhälinää niin, että korvat voivat mennä umpeen! Kiusantekoa, härnäämistä\ntoisaalla, tuttavallista, ystävällistä yhdessä kävelyä toisaalla.\nOpettajien ja opettajattarien poissa ollessa äänekäs vapaus joka\nsuhteessa.\n\nErään alaluokan nurkanpuoleisen pulpetin ääressä seisoo kaksi tyttöä\naivan kuin tahtoen pysyttäytyä syrjemmällä, muista loitommalla. Heillä\non nähtävästi joitakin keskinäisiä salaisuuksia, joista eivät tahdo\npuhella muitten kuullen. He seisovat käsitysten. Isompi heistä on\npistänyt kätensä pienemmän käsivarteen ja katselee tätä nuorempaa\nihastuneena aivan kuin olisi häneen rakastunut. Välistä nousee isomman\ntytön käsi pienemmän olkapäille kuin tiedottomasti hypistelemään ja\nsuorimaan tämän kuparinvärisiä, kauniita, pitkiä kiehkuroita. Toisinaan\ntuo isompi kohottaa hiuskiehkuran nenänsä eteen kuin nauttiakseen\nsen tuoksusta, toisinaan painaa sitä suutaan vasten hellästi\nsuudellen sitä. Hän on ilmeisesti ihastunut tuon pienemmän tytön\nkuparinruskeihin, hieman kiiltäviin, pitkiin kutreihin, jotka niin\nsomasti keikkuvat tytön hartioilla hänen liikuttaessaan päätänsä.\n\nToini Karppi, konsuli Karpin tytär, on todellakin niin ihastunut\nkanslianeuvos Urvon sievään Hilleviin, että kaikki näkevät ja\ntietävät sen. Eikä ihme, sillä paitsi noita harvinaisen kauniita\nomalaatuisia hiuksia, on Hillevillä yleensäkin silmiin pistävä\nulkomuoto: säännölliset kasvojen piirteet, joissa huomattavimpina\novat ruskeat, gasellin silmiä muistuttavat, mantelinmuotoiset silmät,\njotka veitikkamaisesti pilkistävät harvinaisen pitkien, mustanpuhuvien\nsilmäripsien lomitse, pyöristyneiden silmäkulmien kaarien kaunistamina.\nMuutenkin on Hillevi, ikäänsä nähden, vartaloltaan jo sopusuhtaisen\nsolakka ja käytökseltään tyynempi ja tasaisempi kuin monet muut\nsamanikäiset tytöt.\n\nEi siis ihme, että Toini Karppi on häneen mieltynyt, varsinkin koska\nhän itse on monessa suhteessa Hillevi Urvon täydellinen vastakohta.\nToini, joka jo on koulun ylimmällä luokalla, on vaaleaverinen,\nsinisilmäinen, hiukan nykerönenäinen neitonen, jonka posket punaisina\nheloittavat ja jonka verevien, aina puoleksi auki olevien huulten\nlomitse hohtavat, kuin kaksi helminauhaa, tasaiset hammasrivit. Muutoin\non Toini melkein jo kypsäksi kehittynyt nainen, jonka vilkas luonne\nja herttainen, koruton, teeskentelemätön suhtautuminen tovereihin on\nvoittanut heidän sydämensä.\n\nAinoa, joka Toinin tovereita hämmästyttää, on hänen rakkautensa\ntuohon häntä paljoa nuorempaan Hilleviin. Varsinkin ovat pojat tästä\nihmeissään ja tekevät siitä irvistellen pilkkaa. Nytkin näiden tyttöjen\npuhellessa muista erillään kohdistuu heihin luokassa olijoiden\nhymyileviä katseita ja kompia.\n\nMutta niitä ei Toini huomaa eikä niistä välitäkään, jos huomaakin.\nHänellä on Hilleville sinä päivänä tärkeätä puhuttavaa ennenkuin\nvälitunti loppuu. Se on jotakin, joka kiinnittää molempien mieltä\nniin, että heidän kasvonsa loistavat ilosta ja tyytyväisyydestä.\nEtenkin saa ilo hehkua Hillevin poskille ja tulta hänen silmiinsä,\njotka kiitollisina ovat kuin kiinni imeytyneet Toinin silmiin.\nToinin tyytyväisyys taas synnyttää hänen piirteisiinsä jotakin niin\nonnellista, että voisi luulla hänen tehneen lähimmäiselleen mitä\nkauneimman hyvänteon, semmoisen, jonka pohjana on uskollisin ystävyys,\npuhtain rakkaus. Ja kuitenkin on tämä teko vain mitä lapsellisin, mitä\nviattomin. Se on kahden nuoren tytön sydämen yhteen solmiminen lujaksi\nliitoksi pitkäksi, pitkäksi aikaa. Koko elämän iäksi oli se liitto\ntehtävä Toinin mielestä.\n\nEikä tämä teko ollut muuta kuin, että Toini Karppi pyysi nuoremman\nkoulutoverinsa tanssiaisiin, jotka hänen vanhempansa aikoivat panna\ntoimeen tyttärensä syntymäpäivänä.\n\nNäennäisesti näin vähäpätöinen asia oli sittenkin merkityksellinen\nsiinä suhteessa, että Hillevi oli koulun alaluokkalaisista ainoa,\njoka pääsi osallistumaan pitoihin, joissa oli oleva mukana vain häntä\npaljon vanhempaa väkeä. Sen sai Hillevi samalla myöskin tietää ja se\nse herätti hänessä heti eräänlaista ylpeyttä, mutta myöskin kiinnitti\nhäntä entistään enemmän hänen ihailijattareensa. Sitä vastoin synnytti\ntämä teko ihmettelyä Toinin ikätovereissa ja kateutta Hillevin iässä\nolevissa saman koulun tytöissä, jotka olivat tulleet sivuutetuiksi.\nSiinä oli siis aihetta kuiskailuihin, vihjauksiin, kylmiin katseihin,\nhalveksiviin päänheittelyihin, jopa vaikenemiseenkin, jos oli\nvastattava johonkin Hillevin tekemään kysymykseen. Oli kuin pahansään\naika olisi koittanut pikku tytölle ja tullut samentamaan sitä onnea,\njonka kutsut Toinin tanssiaisiin olivat hänen viattomassa sydämessään\nherättäneet. Mutta tämä sisäinen ristiriita ei ollut jättämättä jälkiä\nlapsen herkkään mieleen.\n\nHillevi ymmärsi hyvin, että Toini oli syytön toverien\nmielenosoituksiin, ja kun hän huomasi Toinin pahan mielen niiden\njohdosta, pahastui hän niistä itsekin. Mutta samalla nämä molemmat\ntytöt tunsivat, että he lähenivät yhä enemmän toisiaan, että\nyhteisymmärrys kuin yhdellä iskulla oli vahvistunut heidän välillään.\nSanoja siinä ei tarvittu, — tunteet puhuivat omaa, salaista, äänetöntä\nkieltään.\n\nSe välitunti jäi Hilleville mieleen. Ja sen päivän oppitunteina hänen\noli vaikea pitää ajatuksiaan koossa ja seurata opetusta. Häntä ei\nollut koskaan ennen pyydetty näin juhlallisiin, suuriin tanssiaisiin,\neikä hänen kodissaan oltu häntä varten minäkään hänen merkkipäivänään\nsemmoisia pitoja vielä toimeen pantu. Pikku poikien ja pikku tyttöjen\nkanssa oli hän kyllä tanssiskellut, mutta tämä oli nyt aivan toista.\nSiksipä siinä nyt olikin niin paljon ajattelemisen aihetta. Äiti\noli kyllä pitävä huolta puvusta ja itse tiesi hän kyllä osaavansa\nkäyttäytyä niin, ettei häpäisisi itseään. Mutta sittenkin kaihersi\nhänen sydämensä pohjalla kiusallinen tunne. Ja se oli se, että aika\ntuntui niin pitkältä, niin kovin pitkältä noihin tanssiaisiin.\n\n\n\n\nII\n\n\nToini Karppi asui likellä satamaa hollantilaiseen tyyliin\nrakennetussa kaksikerroksisessa kivitalossa, joka sijaitsi rautaisen\nristikko-aitauksen ympäröimän puiston keskellä erillään muista taloista\nja muistutti varakasta herraskartanoa. Varallisuutta todisti jo se,\nettei jalan tulijakaan talon portille tullessaan päässyt pihaan,\nennenkuin pienen portin oli avannut aitauksen sisäpuolella kojussaan\nistuskeleva harmaapartainen portinvartija, joka tuntemattomalta\ntulijalta ensin tiedusteli, kelle ja mitä oli asiaa. Sama oli laita,\nennen kuin isot portit avautuivat autoille tahi muille ajoneuvoille,\nnuo jyhkeät, kolisevat ja narisevat portit, joissa keskellä komeili\nvaakunantapaiset messinkiset levykoristeet suurine K-kirjaimineen.\n\nSiellä oli konsuli Karpin ja hänen perheensä yksityisasunto, ja\nsieltä hänen tyttärensä Toini ja tätä viittä vuotta nuorempi poikansa\nYrjö saatettiin, varsinkin huonolla säällä, autolla kouluun. Konsuli\nitse sen sijaan kulki aina jalkaisin konttoriinsa, joka oli vähän\nmatkan päässä 5-kerroksisessa kivitalossa täyttäen siellä kaksi\nalinta kerrosta. Eikä siellä ovenvartijaa ollut Ihmisiä tuli ja meni\nlakkaamatta, yleisöä kuhisi konttorihuoneistossa päivät pitkään.\nMutta itse konsulia harva näki. Hän istui kuitenkin perähuoneessa\ntyöpöytänsä ääressä sikari hampaissa, johtaen sieltä suuria kauppa-\nja laivakulkuasioitaan, jotka ulottuivat kauas ulkomaillekin, maitten\nja merien taa. Jos joskus ovi siihen huoneeseen aukeni, niin saattoi\nnähdä jänteväpiirteiset kasvot, hiukan harmahtavat hiukset ja pienet\nkorvaparrat, puoliväliin poskia kasvatetut. Konsulissa oli jotakin\nenglantilaista ministeriä muistuttavaa. Eräänlaista jäykkää arvokkuutta\nhuomasi hänessä hänen konttorissa ollessaan, mutta kotonaan hän oli\nmitä herttaisin ja ystävällisin seuraihminen. Mitään varallisuuteen\nperustuvaa ylpeyttä ei hänessä ollut hiventäkään huomattavissa.\nJa lisäksi tiedettiin hänen olevan hyvin avuliaan köyhiä kohtaan,\nvarsinkin opin tiellä olevia.\n\nYhtä lämminsydäminen ihminen oli myöskin Toinin äiti, joka oli kotoisin\nmaaseutukaupungista ja perinnöksi saamillaan suurilla varoilla\noli laskenut lujan pohjan miehensä laajalle liikkeelle. Tässä oli\ntodellakin kaksi hyvää sielua kerrankin löytänyt toisensa. Ja siksi\nolikin Toinin koti niin viihtyisä, että sekä vanhat että nuoret aina\ntunsivat olevansa siellä kuin hyvien hengettärien siipien suojassa.\n\nTähän vaikutti etenkin Toinin äidin nuorekas, hilpeä luonne.\nKonsulinrouva Karppi melkein kaipasi ympärilleen nuorta väkeä. Ja nyt\nkun hänen oma tyttärensä jo läheni naimaikää, oli hän valmis milloin\ntahansa toimeenpanemaan tanssiaisia heidän huvikseen. Itsekin hän vielä\ntanssi mielellään, ja ellei konsulia olisi hengenahdistus vaivannut,\nniin olisi hän houkutellut miehensä pyörimään muitten mukana. Nyt sen\nsijaan vetäytyi konsuli mieluummin korttipöydän ääreen vanhempien\nherrojen seuraan. Mutta vaimonsa pyyntöön saada kutsua nuoria\nToinille iloksi ja kestitä heitä tanssin jälkeen illallisellakin,\nhän suostui mielellään aina, vieläpä kehoitti tytärtään kutsuttamaan\nluokseen tuttaviensakin tuttavia. Tämmöinen rajaton vieraanvaraisuus\naikaansaikin sitten, että Toinin koulutoverien kautta tanssiaisiin\nsaapui kokonainen lauma vanhempia koulupoikia, ylioppilaita,\nmaistereita, jopa tohtoreita, varatuomareita, asianajajia y.m. Ihmekö\nsiis, että pikku Hillevi Urpo, joka kaiken tämän tiesi jo huhujen\nkautta, oli nyt saatuaan kutsun Toinin kotiin niin haltioissaan, että\ntuskin sai untakaan odottaessaan tuota suurta päivää.\n\nJo silloin koulusta kotiin tultuaan ja kerrottuaan äidilleen tuon\nilosanoman oli Hillevi, posket hehkuvina, alkanut hyppiä ja tanssia.\nVarsinkin tanssia hän alkoi harjoitella sen kanssa, jonka vain käsiinsä\nsai, olipa se sitten poika tahi tyttö. Tanssia hän kyllä muuten jo\nosasikin, mutta nyt se piti olla ensiluokkaista joka suhteessa,\nsillä Hillevi ei ollut niitä, jotka tyytyvät puolinaiseen tahi\nkeskeneräiseen. Oli näet luonteenomainen piirre tässä tytössä, että hän\nhalusi aina olla huomattavassa asemassa, vieläpä että hänen, kaikesta\nhuolimatta, piti saada hallita ja vallita oman mielensä mukaan. Tässä\npiirteessä oli todellakin jotakin häikäilemätöntä, joka puhkesi\nselvästi ilmi hänen vanhemmaksi tultuaan, vaikka hän nyt vielä osasi\nsalata ja peitellä sitä niin, että hän näytti mitä taipuvaisimmalta\nlapselta vieraiden silmissä. Hänen vanhempansa olivat kuitenkin täysin\ntietoiset tästä piirteestä, varsinkin ymmärsi Hillevin äiti sen hyvin,\nsillä sen piirteen oli tyttö saanut perinnöksi äidiltään.\n\nHillevin äiti oli näet grusialaista syntyperää, ja etelämaalainen\ntunnusmerkki oli hyvin huomattava jo Hillevin omalaatuisissa silmissä\nja hiuksissa, joita tuskin kukaan kuitenkaan saattoi olla ihailematta.\nMutta kaiken tämän ulkonaisen ohessa oli Hillevi saanut jotakin\npohjoismaalaisille vierasta koko luonteeseensakin. Ja paitsi näitä\npiirteitä oli tyttönen samalta taholta saanut tavattoman paljon älyä,\nälyä, jota hän jo nuorenakin osasi käyttää ihmeteltävällä tavalla\nhyväkseen. Ja sillä juuri hän osasi lumota, voisipa sanoa, sokaista\nkaikki.\n\nIsältään, kanslianeuvos Urvolta, heidän ainoa lapsensa ei ollut\nsaanut perinnöksi muuta kuin eräänlaisen virkavaltaisen luonteen\nsalaperäisyyden piirteen, joka oli täydellinen vastakohta Toinin\nvilpittömälle avomielisyydelle ja teeskentelemättömyydelle. Lisäksi\npuuttui Hillevin kodista se lämmittävä tunnelma, joka olisi tehnyt\nseurustelun siellä viihtyisäksi. Hillevin äitiä näet vaivasi omituinen\njäykkyys, mikä oli oikeastaan ristiriidassa sille ominaisuudelle, että\nhänellä oli etelän verta suonissaan. Mutta se saattoi johtua myös\nhänen miehensä läheisyydestä, joka koko ikänsä oli ollut virkatakissa\nvirkataakan alla. Eikä tässä talossa myöskään ollut huomattavaa\nrikkautta elämää ilostamassa, vaikka muuten ei puutekaan sitä\nrasittanut.\n\nIhmisenä kanslianeuvos nautti suurta arvonantoa kaupungin\njohtohenkilöiden keskuudessa ja oli sen vuoksi valittu moneen\nluottamustoimeen. Hänen humaanisuutensa vuoksi kaikki häntä\nkunnioittivat; ja hänen laajat tietonsa tuottivat hänelle suurta\narvovaltaisuutta. Koko hänen käytöksessään oli ylimyksellinen leima,\njolle hän itse ymmärsi antaa mahtipontisuutta sillä kuitenkaan ketään\nloukkaamatta. Hän oli sanan täydessä merkityksessä oikea gentlemanni.\n\nAinoan tyttärensä kasvatukseen vanhemmat panivat paljon huolta, mutta\näidin puolelta siinä sittenkin oli enemmän pintapuolisuutta kuin\nsyvyyttä ja vakavuutta, hänessä itsessään kun maailmallinen näkökanta\noli vallitsevana. Kielitaito näet oli hänen mielestään tytölle pääasia,\nsitten pianonsoitto, mutta hyvän perheenäidin kasvattaminen oli\nsivuasia, sillä siinä suhteessa kanslianeuvoksettaren oma kyky oli\nhuomattavan puutteellinen.\n\nNäistä molemmista perheistä olivat tähän saakka keskenään tuttuja\noikeastaan vain molempien tyttöjen isät. Äidit sitä vastoin,\nluonnollisista syistä, tunsivat vähemmän toisiaan eivätkä kuuluneet\ntoistensa seurapiireihin. Tämä kuitenkaan ei ollut esteenä, että\nHillevi nyt sai luvan päästä vanhemman koulutoverinsa kotiin, siellä\ntoimeenpantaviin suuriin tanssiaisiin, varsinkin kun Toini, hyvää\ntapaa noudattaen, vielä puhelimitse pyysi siihen Hillevin vanhempien\nsuostumusta.\n\nNämä tanssiaiset tulivat siis merkkitapaukseksi Hillevin elämässä.\nNiitä hän nyt melkein hermostuneesti odotti, niihin kuumeisesti\nvalmistautui. Ja vihdoin se onnen päivä hänelle koittikin.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKonsuli Karpin talossa olivat kaikki ikkunat valaistut. Molemmat\nsuuret portit olivat nyt selkosen selälleen avatut, ja autoja ajoi\nniistä pihaan toinen toisensa perästä. Vilahdukselta näki niissä kuin\nvalkoisiin pilviin uponneita naisia, joiden kaulassa ja korvissa\nkimalteli hohtokiviä ja helmiä, tai silkkihattupäisiä herroja,\njoiden valkoiset paidanrinnukset pienenä lumikinoksena kohosivat\nmustan hännystakin silkkikäänteiden keskellä. Ja kaikki nämä vieraat\najoivat puistikon valaistua kujannetta pitkin talon pääkäytävän eteen\nlaskeutuen alas sen punaiselle matolle, jota myöten kevyesti kuin\nkeijukaiset sipsuttivat muutaman askeleen ylös kadotakseen jykevästä\ntammiovesta, jonka livreepukuinen ovenvartija heille avasi, eteiseen\nvalomeren tervehtiessä heitä portaille asti, niin että syrjäisetkin\nristikkoaidan takaa katsojat oven avautuessa saivat vähäisen\naavistuksen siitä, mitä tuo lumottu linna mahtoi uumeniinsa niellä ja\nsisäänsä sulkea.\n\nSamaa tietä katosi sinne sinä iltana myöskin pikku Hillevi, jonka\nkuparinväriset hiuskiehkurat tavallista sirompina keikkuivat hänen\nkauneilla olkapäillään, gasellinsilmien säkenöidessä pitkien\nsilmäripsien lomitse. Hän oli puettu vaaleanpunaiseen hienoon\ntyllileninkiin, joka erinomaisesti somisti hänen solakkaa, vaikka vielä\nhintelää vartaloaan, käsivarsien jäädessä pitkin pituuttaan paljaiksi,\nnoiden käsivarsien, jotka hohtivat kuin kaunis, kiiltävä, tumma\nnorsunluu. Tämän kaikki kyllä huomasivat ja kaikki ihailivat\nHilleviä, mutta vain hän yksin tiesi, kuinka onnellinen hän sinä iltana\noli astuessaan Toinin kodin suureen saliin.\n\nSalin ovella olikin Toini jo häntä vastassa ja otti hänet hoivaansa\npalvelijattarelta, joka oli Hillevin sinne saattanut. Pikku tyttö\ntarttui heti ystävättärensä käsivarteen ja kulki siihen nojaten salin\nlattian poikki tervehtimään Toinin vanhempia, joille Toini hänet\nesitteli. »Kuinka liukas ja kiiltävä tämä parkettilattia on?!» ajatteli\nHillevi lattian poikki kulkiessaan, »ja kuinka hyvä tässä mahtaa olla\ntanssia», olisi hän lisännyt, jos olisi ehtinyt ilmaista mielipiteensä\nToinille, mutta ei ehtinyt, kun Toinin äiti lämpimästi lausui hänet\ntervetulleeksi, vieläpä suudellen häntä otsalle. Ja sitten kääntyi\nHillevin katse Toinin pukuun, valkoiseen harsoleninkiin, joka sinisillä\nruusukkeilla koristeltuna erinomaisesti soveltui yhteen hänen vaalean\ntukkansa ja sinisten silmiensä kanssa. Ja kun nämä ystävättäret\nseisoivat vieretysten, niin voivat he olla varmat siitä, että saivat\nkaikkien yksimielisen hyväksymisen viehättäväisyydestään.\n\nVieraita kerääntyi edelleen niin, että suuren salin istumapaikat,\npienempi vierashuone ja konsulin tupakkahuone olivat niitä täynnä,\nja vilkasta keskustelua kuului joka taholta. Ruokasalissa oli pitkä\nteepöytä katettuna, ja siellä oli talon emännän kehoituksesta jokaisen\nkäytävä nauttimassa, mitä halusi: teetä, virvokkeita, hedelmiä,\nmakeisia. Ja sitten alkoi tanssi, jota nuoret malttamattomina jo\nkauan olivat odottaneet. Talon komea flyygeli oli lykätty viereisen\npikkusalin oviaukeamaan, niin että suuren salin lattia oli tavallistaan\ntilavampi, huonekalujen ollessa sijoitettuina pitkin seinämiä. Soitikon\nääreen kävi istumaan tähän tilaisuuteen vakituisesti hankittu tanssien\nsoittajatar, ja juhlallinen poloneesi kajahti. Pitkä jono vanhempia\nastui parittain, käsitysten, saliin, konsuli rouvineen etunenässä,\nkiertäen sen pariin kertaan. Mutta yht'äkkiä muuttui soitto, ja\nrytmikäs, hurmaava Straussin valssi sai kaikki nuoret jalat kuin\nitsestään liikkeelle, kohoamaan, kiertämään salia, pyörimään yhdessä\nryöpyssä. Oli aivan kuin, tuulispää olisi äkkiä noussut, synnyttänyt\nrajun pyörteen ja saanut ihanat ihmislapset elämänilosta ihastuneina\nyrittämään keveätä nousua kohti korkeuksia tahi tavoittelemaan lintujen\nlentoa avaruuksien tietymättömillä teillä. Jotakin huumaavaa, päätä\npyörryttävää oli tuossa nuorten maallisten olentojen leikissä heidän\nkasvojensa kuvastaessa jonkinlaista yliluonnollista onnea, kun he\nsaivat, käsi kierrettynä toisen vartalon ympäri, näin läheltä pitää\nkiinni toinen toisestaan ja kuiskata toinen toiselleen kauniita sanoja,\nkauniita vaikkapa olisivatkin olleet vakavuutta vailla.\n\nEnsimmäisten etunenässä, jotka tähän pyörteeseen joutuivat, oli\ntietysti talon tytär Toini, jonka tanssiin vei asianajaja, varatuomari\nHerbert Hursti. Tämä oli komea mies, muita melkein päätä pitempi,\njoten hänen miellyttävät, sileiksi ajetut kasvonsa ja toiselta\nkorvalta sileäksi su'ittu tukkansa hyvin näkyivät hänen tanssiessaan\nToinin kanssa. Hänellä näytti olevan jotakin kiintoisaa Toinille\nkerrottavana, ja koko ajan lepäsi hänen huulillaan hempeä hymy. Tanssi\ntuntui olevan kuin sivuasia hänelle, vaikka hän sen moitteettomasti\nsuorittikin, ja kun hän sitten vei naisensa istumaan, niin kiitti hän\ntätä hänelle tavaksi tulleella hiukan syrjittäisellä päännyökkäyksellä\nniin veikeästi, että se ehdottomasti viehätti kaikkia, jotka sen\nnäkivät. Tuo tapa oli hänelle ominainen, jopa siinä määrin, että\nmonet neitoset, jotka häntä ihailivat, yrittivät sitä jäljitellä.\nMuutenkin häntä naisten kesken aina mainittiin nimellä »komea Herbert».\nMutta mitään äitelää ei hänessä sentään ollut. Päinvastoin oli hänen\nkäytöksessään ryhdikästä miehekkyyttä, ja kun hän lisäksi oli tunnettu\nkaunopuheisena, erinomaisena puheiden pitäjänä, niin ei kukaan\nuskaltanut yrittääkään laskea leikkiä hänestä, saatikka ivailla häntä\nselän takana.\n\nVietyään Toinin istumaan jäi varatuomari Hursti läheisen oven pieleen\nseisomaan ja katselemaan muita tanssivia pareja. Siinä sattui hänen\nsilmiinsä Hillevi, jonka oli vienyt tanssiin Toinin veli Yrjö. Ja heti\nherätti Herbert Hurstinkin huomiota Hillevin kuparinruskea, kiharainen\ntukka ja hänen omituisen kauniit silmänsä. Eikä aikaakaan, niin pyysi\nhän Toinin uudelleen tanssimaan saadakseen tältä udella tietoja\nHillevistä.\n\n— Kuka on tuo sievä pikku tyttönen, joka äsken tanssi veljenne kanssa\nja jolla on tuo omituinen tukka? — kysyi Herbert Hursti heti Toinilta.\n\n— Se on parhain ystävättäreni, — vastasi Toini ja selitti lähemmin kuka\ntämä oli. — Minä aioin juuri kysyä teiltä, saisinko esitellä hänet\nteille, — lisäsi hän, — vaikka tyttö vielä onkin noin pieni!\n\n— Aioin juuri pyytää teitä esittelemään minut hänelle, — vastasi\nHerbert Hursti. — Tyttö tanssii tavattoman sirosti ja suloisesti,\nparemmin kuin moni vanhempi neiti.\n\nJa kun he olivat tanssineet loppuun, vei Toini varatuomarin Hillevin\nluo, joka silloin juuri sattui olemaan »vapaa», ja esitteli heidät\ntoisilleen. Lainkaan ujostelematta, hämmentymättä, nousi Hillevi,\nHerbert Hurstin hänelle kumarrettua, paikaltaan, laski kätensä hänen\nolkapäälleen ja liiti, hänen käsivartensa lujasti kannattamana,\nkevyesti kuin keijukainen pois, niin että varpaat tuskin hipaisivat\nlattiaa.\n\nToini jäi ihmettelemään heidän tanssiaan. Aivan hämmästyneenä kiintyi\nhänen katseensa Hilleviin. Eikä vain Toini, vaan monet muutkin salissa\nolijat alkoivat tuota paria katsella. Ja kun tanssivien parit hetkeksi\nharvenivat ja tuo yksi pari huomasi olevansa yleisen ihailun kohteena,\nniin se tuntui vain innostuvan siitä ja jatkoi tanssiesitystään kauan\nkoettaen näyttää parastaan. Toini silloin huomasi, että Herbert Hursti\nkiersi käsivartensa kiinteämmin Hillevin vyötäisien ympäri tämän\nhennon vartalon taipuessa kuin nuori virpi aivan miehen ruumista\nvasten ja levätessä hänen tukevan käsivartensa varassa. Ja tyytyväinen\nhurmaantunut hymy näkyi kiirivän Hillevin onnellisilla kasvoilla,\nkunnes valssin tahti kävi hitaammaksi, sen säveleet vähitellen\nvaikenivat ja Herbert Hursti lopuksi saattoi pikku keijunsa hänen\npaikalleen.\n\nTämä kohtaus oli todellakin näkemisen arvoinen, ja koska varatuomari\nHursti oli tunnettu erinomaiseksi tanssijaksikin, niin puheltiin siitä\nkatsojien kesken vielä perästäkin päin. Toiset ihmettelivät vain, että\nhän oli viitsinyt tanssia tuon pikku tytön kanssa, mutta ei kukaan\nvoinut kuitenkaan kieltää Hillevin tanssitaitoa ja tavatonta suloa. Tuo\nihmettely ei jäänyt huomaamatta Hilleviltäkään, ja se näkyi imartelevan\nhäntä kovin. Hän oli joutunut yleisen huomion esineeksi. Ja Toini\nsai piankin kokea, että Hillevi oli hänelle hyvin kiitollinen tästä\nosoittaen edelleen yhä suurempaa ystävyyttä Toinia kohtaan.\n\nTämän Hillevin ensimmäisen valssin jälkeen Herbert Hurstin kanssa kysyi\nToini ystävättäreltään, mitä tämä piti varatuomarista.\n\n— Hän tanssii hienosti, — vastasi Hillevi.\n\n— Eikö muuta? — kysyi Toini edelleen.\n\nMutta Hillevi hymyili vain ihastuneena.\n\nHerbert Hurstilta kysyi Toini myös, mitä hän piti Hillevistä.\n\n— Hän lyö meitä jo sormille yllättävän nasevilla vastauksillaan; hän\non hyvin kehittynyt, viisas tyttö, — oli varatuomarin ensimmäinen\narvostelu Hillevistä.\n\nEi ollut ihmeteltävää, että Toini teki tämmöisiä kysymyksiä\nnäille molemmille. Jo siitä, että juuri varatuomari Hursti tanssi\nensimmäisenä talon tyttären kanssa, saattoi jotakin arvailla. Eikä\nToinin koulutovereillekaan ollut mikään salaisuus, että Herbert\nHursti, koululaisten kielellä puhuen, hakkaili häntä. Jopa Toinin\nluokkatoverit olivat härnäilleet häntä siitä, että olivat nähneet\nheidän kahden kesken kävelevän kaupungilla, ja he tiesivät varatuomarin\nmuutenkin silloin tällöin käyvän Toinin kodissa. Sanottiin kyllä,\nettä varatuomari Hursti asianajajana hoiti konsulin lakiasioita,\nmutta aavistettiin myös, että Toini, varakkaan konsuli Karpin ainoana\ntyttärenä, vaikk'ei ainoana lapsena, saattoi merkitä asianajajalle\npaljon muutakin, varsinkin koska Toini kohta jo lopettaisi\nkoulunkäyntinsä ja siis oli sen jälkeen valmis purjehtimaan avioliiton\nsatamaan. Tätä aavisti Toini itsekin niistä puheista, jotka hän kautta\nrantain kuuli Herbert Hurstilta. Välistä oli tämä sanonut Toinille,\nettä Toini oli jo »lentoon valmis» ja että hänen silloin oli pakko\nruveta ajattelemaan »oman pesän perustamista». Kuitenkin oli tämä\ntoistaiseksi vielä ylimalkaista puhetta, semmoista, jota diplomaatti\npuhuu, kun hän tahtoo varovasti kosketella jotakin määrättyä asiaa.\nPitää näet olla tie auki perääntymiselle, mutta ensin myöskin varmoja\ntakeita onnistumisesta, kun ottelun ratkaiseva hetki on tullut. Mutta\nse ei ollut vielä tullut.\n\nEipä syyttä Herbert Hursti ollut tuleva diplomaatti.\n\nTämmöisiä salaviittauksia sai Toini näissäkin tanssiaisissa\nihailijaltaan kuulla. Mutta kutsuttuaan niihin parhaan\nystävättärensäkin hän sai nähdä vähän muutakin, mikä antoi hänelle\najattelemisen aihetta ja kaiherteli jonkin aikaa hänen sydämessään.\n\n— Lorua! — ajatteli hän kuitenkin. — Sehän on mahdotonta.\n\nJa siihen se jäi.\n\nIllallisiin, jotka tarjottiin puolen yön jälkeen, päättyivät nämä\nHilleville niin merkilliset pidot. Vasta kolmatta käydessä saatettiin\nhänet konsulin autolla kotiin. Mutta ennenkuin hän nukkui, oli hänellä\nvielä paljon ajattelemisen aihetta. Ja vielä unessakin jatkui hänen\npienissä aivoissaan sama humu. Elämä kangasti monisärmäisenä hänen\nedessään, ja sitä hän nyt alkoi kaivata toisessa muodossa. Oi, jospa\nhän jo olisi ollut suuri, täysi-ikäinen! Jospa kohtalo soisi hänelle\nkaikki, mitä hän ikävöi. Mutta ellei ilmaiseksi saisi, mitä päätti hän\nottaa.\n\n\n\n\nIV\n\n\nSen jälkeen alkoi Hillevi käydä usein Toinin luona. He kaipasivat\ntoistensa seuraa. Heidän ystävyytensä oli saanut lujemman pohjan, ja\nsillä pohjalla se kehittyi kehittymistään.\n\nToinin rakkaudessa häneen Hillevi näki nyt jotakin suurta, jota hän ei\nollut ennen kokenut. Toini oli kohottanut hänet, pienen koulutytön,\nmuita ylemmäksi, aivan itsensä vertaiseksi, vieläpä suurin uhrauksin.\nToini kasvoi hänen silmissään eräänlaiseksi ihanteeksi, jota hänen oli\npalvottava ja kunnioitettava, melkeinpä epäjumalaksi. Ja kun Toinin\nkiintymys häneen edelleenkin kasvoi, niin tahtoi Hillevikin näyttää sen\nansainneensa osoittamalla Toinille vastarakkauttaan.\n\nToini oli luonteensa mukaisesti ystävätärtään kohtaan aina avomielinen,\nsikäli kuin asianhaarat sallivat. Hillevi taas, myöskin luonteensa\nmukaisesti, oli salaperäisempi. Mutta näiden ominaisuuksien nojalla\noli Hillevillä tavaton halu pyrkiä tunkeutumaan ystävättärensä\nsydämen salaisimpiin sopukkoihin. Ja tähän antoi nyt aihetta hänen\ntutustumisensa asianajaja Hurstiin, varsinkin koska hänkin oli kuullut\ntämän liehittelevän Toinia. Mikä oli siis luonnollisempaa kuin aina\npuhella Toinin kanssa juuri Herbert Hurstista.\n\nEnsimmäiseksi oli siis saatava lähemmin tietää, mikä mies tuo »komea»\nherra oikeastaan oli. Sen asian Toini kyllä saattoi Hilleville selittää.\n\nHerbert Hurstilla oli oma asianajokonttorinsa keskikaupungilla. Hän oli\nensin ollut toisen asianajajan apulaisena, mutta tämän kuoltua ostanut\nsen liikkeen. Liike menestyi hyvin, varsinkin koska eräs pankki ja muun\nmuassa Toinin isä käyttivät häntä lainopillisena neuvonantajanaan.\nNäin ollen Herbert Hurstikin, vaikkei alkujaan mikään varakas mies\nollutkaan, oli saavuttanut hyvän aineellisen aseman.\n\nMutta lisäksi hän oli tavattoman kunnianhimoinen mies, joka oli\nasettanut päämääränsä hyvin korkealle. Hän tunsi kykynsä ja päätti\nlujasti käyttää sitä hyväkseen niin pitkälle kuin mahdollista. Ja\nkun päälle päätteeksi ulkonaisetkin ominaisuudet olivat hänelle\nedulliset, niin ei hän laiminlyönyt mitään hankkiakseen itselleen\nloistavan tulevaisuuden valitsemallaan uralla. Ja tämä ura oli oleva\ndiplomaatin, niin pian kuin siihen tilaisuus tarjoutuisi. Hyvänä,\nhenkevänä puhujana, selväjärkisenä lakimiehenä, kielitaitoisena\nedustajana kaikenlaisissa yrityksissä saattoi hän ehdottomasti päästä\narvovaltaisten henkilöiden suosioon. Ja kun niin kerran oli käynyt,\nei ollut vaikea nousta asteittain, ehkäpä suurin hyppäyksinkin, yhä\nylemmäksi.\n\nMutta tämmöinen kunnian kukkuloille pyrkijä tarvitsi paljon rahaa,\nvielä paljon enemmän kuin mitä hänellä nyt oli. Tämä puoli asiaa\noli kuitenkin autettavissa rikkaan puolison hankkimisella. Ja se ei\nnäyttänyt Herbert Hurstille olevan vaikea toteuttaa, hän kun oli\nsuhteellisesti vielä nuori iältäänkin. Hän oli siis melkein varma, että\nkaikki oli, oikean ajan tultua, täydellisesti onnistuva. Nyt piti vain\nmalttaa mielensä ja — odottaa.\n\nJotakuinkin tämän käsityksen oli Toini saanut, ehkäpä vanhempiensa\npuheista, Herbert Hurstista. Mutta pikku ystävättärelleen ei hän\nluonnollisestikaan kertonut likimainkaan kaikkea, kaikesta vähiten\nviimeistä kohtaa, joka koski Hurstin naimapuuhia. Hillevi sai\nkuitenkin jo käsityksen uudesta tuttavastaan ja, älykäs kun oli, teki\njohtopäätöksiä, jotka eivät olleet kaukana asian oikeasta laidasta.\nJa kiintynyt kun hän oli Herbert Hurstiin aivan tuosta ensimmäisestä\nvalssista asti, niin jäi koko tämä kysymys edelleen hänen sydämeensä.\n\nTämän kyllä huomasi Toini, mutta kun Hillevi oli taitava salaisuuksiaan\nsalaamaan, vieläpä sukkela viemään toisia harhaan kääntämällä asiat\nheidän hyväkseen, sai hän lopulta Toinin luulemaan, että Hillevi\ntodellakin puhui ja toimi hänen mielikseen.\n\nNiinpä Hillevi usein ehdotti, että he kävelisivät Herbert Hurstin\nkonttoriin päin, jotta Toini muka saisi nähdä hänet, vaikka Hillevillä\nitsellään oli yhtä suuri halu, vaikka vilaukselta vain, kohdata tuo\nihailemansa mies. Se tuntui niin lapselliselta oikulta, ettei Toini\nvoinut suhtautua siihen muuten kuin leikillä.\n\nMutta jospa Toini olisi tietänyt, että hänen pikkuystävättärensä otti\nseuraansa toisinaan jonkun ikäisistään kävelläkseen hänen kanssaan\nsamoja teitä, niin olisi hän vakavasti ruvennut asiaa miettimään.\n»Eihän se ole mahdollista», olisi hän ehkä huudahtanut; »sehän on\nluonnotonta», olisi varmaan ollut toinen ajatus. Mutta voiko kukaan\naavistaa, mitä kaikkea ihmissydän, vielä pienikin, saattaa tuntea,\nkätkeä itseensä, kärsien kantaa sisässään, kunnes vuosien kuluttua\nsalaisuus kypsänä puhkeaa ilmi? Toisella sydän kypsyy aikaisin,\ntoisella myöhään. Eiköhän ole onnellisin se, joka niin myöhään kuin\nsuinkin, siinä suhteessa, saa kokea kohtalon kovaa kouraa, saa lopettaa\nelämän ankaran koulun.\n\n\n\n\nV\n\n\nSeitsemäntoistavuotiaana lopetti Toini Karppi koulunkäyntinsä. Hän oli\nsilloin jo täysin kehittynyt, kukkea nuori neitonen, jota siniset ja\nvalkoiset värit somistivat niin, että kaikkien silmät kiintyivät häneen\nhänen näyttäytyessään Helsingin Esplanaadilla.\n\nKun joku vieras kysyi:\n\n— Kuka tuo viehättävä nuori neiti on? — niin tiesi jokainen\nhelsinkiläinen antaa vastauksen:\n\n— Se on rikkaan konsuli Karpin tytär. Ja ainoa tytär.\n\nSe tiesi paljon.\n\n— Onko hän kihloissa jo? — kysyi moni.\n\nMutta siihen ei kukaan voinut antaa varmaa vastausta. Joku arveli:\n\n— »Komea» asianajaja Hursti kuuluu ainakin häntä »pahasti hakkailevan».\n\nKesäkuun alussa ei Toini Karppia enää nähty Helsingissä.\n\nJäät olivat lähteneet aikaisin. Jäänmurtajat olivat joutuneet\ntelakkoihin korjattaviksi. Mutta suuret matkustajalaivat päästelivät\npäivittäin pitkän mölinän ilmoittaen ulkomaalaisia matkailijoita\ntulevan ihailemaan »tuhansien järvien maata» ja samalla muistuttaen\nmeikäläisille, että oli aika lähteä etelään joko terveyttään hoitamaan\ntalven rasitusten jälkeen tahi katselemaan Parisia, kilparatsastuksia\nLongchamps'issa, Firenzeä ihanine taulukokoelmineen ja Fiesoleineen ja\nehkäpä Roomaa ja Napoliakin.\n\nMikä tavaton vetovoima onkaan keväisin pääkaupunkimme eteläsatamalla?!\nKylmän Pohjolan asukas herää kuin karhu talviunestaan, ja kuuma kaipaus\nsyttyy sydämeen päästä sinne, siihen maahan, josta Goethen Mignon\nlaulaa:\n\n    »Maan tunnetkos, maan kukkain uhkeain,\n    maan tummain lehväin, heelmäin hehkuvain,\n    miss' siintää taivas, vieno tuuli soi,\n    puut sorjat seisoo, hiljaa huminoi?\n    Sen tunnetkos?\n                   Oi, sinne niin\n    vie minut, armas, maihin kultaisiin!\n\n    Sä tunnetkos sen huoneen pylvähät,\n    sen suojat hohtavat ja väljät, välkkyvät,\n    sen kuvat kummissansa alla päin;\n    kuink' on sun, lapsiraukka, käynyt näin?\n    Sen tunnetkos?\n                   Oi, sinne niin\n    vie, suojaajani, maihin kultaisiin!\n\n    Sä tunnetkos sen tien, mi vuoriin käy,\n    jot' astuu muuli, usvista ei näy,\n    jon rotkoiss' ain on hiidet hallinneet\n    sen jylhät jyrkänteet ja vuolaat veet?\n    Sen tunnetkos?\n                   Oi, sinne niin\n    käy kanssain, taatto, maihin kultaisiin!»\n\n                [Suomentanut Martti Wuori.]\n\nKonsuli Karppi oli kevään tultua päättänyt tehdä matkan ulkomaille,\nja viisaana liikemiehenä hän ymmärsi yhdistää siihen sekä hyödyn\nettä huvin. Hänen itsensä ja hänen vaimonsa piti hoitaa terveyttään,\nja hänen tyttärensä Toinin oli saatava nähdä suurta maailmaa,\nlevätä ja huvitella koululukujen päätyttyä. Omien asioittensa\nvuoksi hän suunnitteli matkan käymään Hampurin ja Berlinin kautta,\nja terveydenhoitopaikaksi tuli lääkärin neuvosta ihana Baden-Baden\nSchwarzwaldin liepeillä. Sinne siis pääsi nyt Toini.\n\nKirkkaana, heleänä, aurinkoisena päivänä kuhisi väkeä »Ariadnen»\nkupeella laivarannassa. Väli- ja yläkansi olivat täynnä matkapukuisia,\nkukitettuja lähtijöitä, ja laiturilla oli saattajoita vielä\ntiheämmässä. Viimeisiä sanoja vaihdettiin molemmin puolin melkein\nhuutaen, kun höyry kovalla, äkäisellä kohinallaan jo vaati pikaista\nlähtöä. Kapteenikin jo oli komentosillalla ja antoi lähtömääräyksiään.\n\nSaattajien joukossa oli myöskin pikku Hillevi, joka oli tuonut ruusunsa\nToinille ja nyt seisoi rannalla alakuloisena, nenäliina kädessään.\nHänkin vaihtoi vielä jäähyväisiä Toinin kanssa, joka kaiteeseen nojaten\nseisoi välikannella vanhempiensa keskellä. Enemmän kuin heidän sanansa\npuhuivat kuitenkin molempien ystävättärien katseet, joissa he aivan\nkuin näkivät toinen toisensa sydämen kuvastuvan. Ja kun laiva sitten\nvähitellen loittoni rannasta, niin kesti nenäliinojen huiskutusta\nkauan, kauan, kunnes »Ariadne» alkoi kääntyä »Luodon» taakse ja\nvauhtiaan lisäten suuntasi kulkunsa Suomenlinnan sivuitse »Harmajaa» ja\npäämääräänsä kohti.\n\nYstävättäret olivat siis moneksi viikoksi joutuneet eroon toisistaan\nja jääneet ajatuksissaan muistelemaan toisiaan, luvattuaan kuitenkin\nsilloin tällöin kirjoittaa toisilleen.\n\nEnnenkuin konsuli perheineen saapui Baden-Badeniin, kävi hän yksin\nBerlinistä käsin Hampurissa, jätettyään perheensä pariksi päiväksi\nBerliniin katselemaan sen nähtävyyksiä. Näin sai Toini, paitsi\nTiergartenia ja Siegesalleeta, nähdä keisarillisen palatsin ja\nBerlinin rikkaat museot, sai nähdä suurkaupungin elämää ja vilinää,\nsai haihduttaa vähän niitä ajatuksia, jotka olivat seuranneet häntä\nlaivamatkalla Itämeren yli. Ja näitä ajatuksia haihdutti kohta vielä\nlopullinen matka Keski-Saksan läpi Baden-Badeniin.\n\nVuorokauden asui konsuli perheineen siellä suuressa hotellissa, mutta\nkoska hän itsekin tahtoi levätä ja kammosi hotellielämää, niin haki hän\nasuntoa yksityishuvilasta. Semmoisen hän onnekseen sattuikin löytämään\nvuorenrinteeltä, huvilan, jonka nimi oli »Mon bijou» ja jota ympäröivät\nkukkivat omenapuut ja tuoksuvat akaasiat. Ja kun huvilan toisesta\nkerroksesta, joka kokonaan joutui heidän käytettäväkseen, oli kaunis\nnäköala, ja huvilan omistaja, entinen ravintoloitsija, antoi heille\nhyvän täysihoidonkin, niin oli konsuli tavattoman tyytyväinen, eikä\nhänen perheensäkään sen parempaa kesäpaikkaa kaivannut.\n\nTästä huvilasta ei muutoin ollut pitkä matka »Trinkhalle'en», jossa\njoka aamu oli käytävä kivennäisvesiä juomassa, eikä paljon etäämmällä\nollut Friedrichsbad, jossa kylvyt oli otettava. Ja kun lisäksi\nConversationshaus, jossa päivällä sai viettää aikansa sanomalehtiä\nlukemalla ja iltaisin tanssimalla, oli samojen matkojen varrella, niin\noli siinä kaikki, mitä semmoinen henkilö kuin konsuli Karppi tarvitsi\nitseään ja perhettään varten.\n\nTavallinen kylpyvieraiden kävelypaikka oli kuuluisa »Lichtenthaler\nallee», jossa olivat kesän hellettä heikentävät Springbrunnen ja\nharmaavesinen, kapea Oosjoki. Siellä kävelykujanteessa tapasivat aina\ntuttavat toisensa, siellä toinen toistaan ihailtiin tahi arvosteltiin\nankarasti, varsinkin naiset pukujaan. Siellä n.s. »venäläisten\npuun» varjossa oli kuuluisa kirjailija Ivan Turgenjev monena kesänä\nistuskellut, jopa sieltä saanut »Savua»-nimisen romaaninsa aiheen\nja osaksi varmaan sen kirjoittanut siinä talossa, jonka seinässä\nhänen muistokseen on laatta, johon on merkitty hänen täällä aina\nasuneen. Mutta varmaan monesta muustakin kuuluisasta henkilöstä\ntietäisi Lichtenthaler allee kertoa, sillä Baden-Baden oli aikoinaan\nranskalaisten ja englantilaisten hyvin suosima kylpypaikka.\n\nSiellä nyt istui eräänä päivänä konsuli Karppi perheineen. Tapahtuuhan\nihmeitä vielä paljon maailmassa, mutta tuskin oli kovin suuri ihme,\nettä heidän eteensä yht'äkkiä ilmestyi asianajaja Herbert Hursti, joka\nParisin kautta saapui tänne »virkistysmatkalle».\n\nIlo oli tietysti suuri näiden oman maan tuttavien tavatessa\ntoisensa aivan odottamatta, niinkuin molemmin puolin vakuuteltiin\nväärinkäsitysten välttämiseksi. Ja tietysti selitettiin samaan tapaan,\nmissä asuttiin, missä ruokailtiin, kuinka voitiin, kuinka kylvyt\nvaikuttivat, kuinka viihdyttiin j.n.e. Lopputuloksena oli kuitenkin,\nettä nyt oli tavattava joka päivä ja varsinkin oli yhdessä tehtävä\nhuvimatkoja kaikkiin ihaniin ympäristöpaikkoihin, joita siellä niin\nlukuisasti kuului olevan. Eikä siinä asiassa kukaan ollut eri mieltä,\nvaan olivat kaikki päinvastoin ihastuneet tähän ehdotukseen.\n\nIhastuneimmat olivat sittenkin Herbert Hursti ja Toini. Kujanteesta\nkotia kohti kulkiessa he kävelivät edellä, konsuli Karppi rouvineen\nperässä. Edellisen parin keskustelu oli vilkasta niinkuin nuorten\nainakin, vanhempien oli tyynempää, tasaisempaa, ehkäpä hiljaisempaakin.\nEdellisten sanat sinkoilivat kuin räjähtäneen raketin säkenet,\njälkimmäisten taas merkitsivät enemmän, jäipä paljon lausumattakin\näänettömyyden peittoon, aivan arvailun ja hämärän tulkinnan varaan,\nmelkein vain puoleksi syntyneiksi ajatuksiksi. Vanhemmat tunsivat\nhyvin, että nämä ajatusten katkelmat koskivat edelläkulkevaa nuorta\nparia, mutta mahdollisesti aavistivat myöskin nuoret, mitä heidän\nselkänsä takana ajateltiin ja puhuttiin. Ettei se ollut panettelua,\nsiitä he saattoivat olla varmat.\n\nTästä päivästä lähtien oli tuskin sitä tilaisuutta, jossa nämä neljä\nhenkilöä eivät olisi olleet yhdessä. Juomahallissa aamuisin tapasivat\ntoisensa ainakin konsuli ja asianajaja Hursti, mutta päiväkonserttiin\nsaapuivat melkein säännöllisesti myöskin konsulin rouva ja Toini.\nKylpytunnit ja levähdyshetket olivat kullakin omansa, mutta niiden\nväliin sovittivat he aina ajomatkansa katsellakseen seudun kauniita\nnäköaloja. Eivät jääneet näkemättä Friesenberg ja Friedrichshöhe, ei\nitse Lichtenthal, ei Yburg, ei Murgtalin linna Eberstein, ei sievä\nsisälampi Waldsee, ei Altes Schloss, vanha linna, jonka tornin katolta\noli laaja näköala, eikä Echo, tuo kaikukäytävä, jonka päässä on\nsamanniminen, siivekästä naista esittävä kuvapatsas, oikea taideteos.\nJa näihin paikkoihin, niin pitkälle kuin pääsi, he ajoivat aina neljän\nhengen istuttavissa vaunuissa, vanhat perällä, nuoret heitä vastassa\netuistuimella.\n\nTästä päättäen he olivat jo kuin samaa perhettä. Ja näillä matkoilla,\njoka päivä yhdessä, Herbert Hursti tuli yhä läheisemmäksi konsuli\nKarpin perheelle. Hän oli kuin heidän oma poikansa, jota he\nalkoivat rakastaa. Hänen käsiinsä he uskoivat tyttärensä Toininkin,\nkun eivät itse jaksaneet tahi halunneet mennä katsomaan tanssia\nConversationshaus'in tavattoman kauniiseen ja kauniisti sisustettuun\nLouis XIII saliin. Ja hän, Herbert Hursti, tuli kuin kotiinsa heidän\nasuntoonsa, tuohon sievään »Mon bijou» huvilaan, joka todellakin oli\nnimensä arvoinen koru.\n\nSiellä, kukkivien omenapuitten ja tuoksuavien akaasioitten siimeksessä,\nkypsyi Toinin ja Herbertin rakkaus. Ja myöskin Toinin vanhempien\nmielessä siellä oli jo kypsynyt ajatus, että nämä kaksi voivat kuulua\ntoisilleen. Herbert oli heistä mitä sopivin mies Toinille. Ja kun Toini\nnäytti olevan kovin kiintynyt Herbertiin, niin ei heille suinkaan olisi\näkkiyllätys, jos Herbert jonakin päivänä pyytäisi heidän tytärtään\nvaimokseen.\n\nKun tämä sitten tapahtuikin, niin oli yllätys suurempi Toinin taholla.\nSillä vaikka Herbert hyvin tiesikin jo voittaneensa Toinin sydämen,\nniin teki hän loppurynnäkön kuin diplomaatti ainakin tunnustelemalla\nensin maaperää Toinin vanhemmilta. Ja vieläpä, kun hän heidänkin\nsuostumuksestaan oli varma, antoi hän Toinin isän selvittää ratkaisun\nja esittää hänen pyyntönsä Toinille aivan kuin hän siten olisi ollut\nvarmempi Toinin myöntävästä vastauksesta. Mutta samalla tämä tapa\noli kuin hienotunteinen kunnianosoitus ja arvonanto konsulille ja\nhänen rouvalleen, joiden mielet hän itse tahtoi täydellisesti voittaa\npuolelleen voittaakseen samalla myöskin mahdollisimman paljon muita\netuja.\n\nNäin ollen ei ollut kumma, että Toinista itsestään vähän tuntui kuin\nhänet olisi naitettu hänen tietämättään. Siksipä hän myöhemmin, kun\njo jonkin aikaa oli ollut kihloissa, leikillään sanoi sulhaselleen:\n»Sinä sait minut ihan ilman minun suostumustani». Mutta vaikka Toini\nnäin hieman hämmästynyt olikin, hän oli kuitenkin kovin iloinen ja\ntyytyväinen. Baden-Baden oli hänen elämänsä suurimpia muistoja.\n\nSiellä hän sai sulhaseltaan kihlasormuksen, jonka tämä Toinin kanssa\nyhdessä kävi valitsemassa eräästä niistä monista hohtokivi- ja\nkultasepänliikkeistä, joilla oli loistavat myymälänsä teatteritorin\nvarrella ja joihin ulkomaalaiset kylpyvieraat joka kesä jättivät suuria\nsummia. Iso hohtokivi ja rubiini oli siinä sormuksessa, joka sen\njälkeen kiilteli Toinin sormessa.\n\nSe oli näkyvä ja kaunis muisto Toinille Baden-Badenista. Mutta koska\nmaailman ilo aina on vaillinainen, niin suretti Toiniakin yksi asia:\nhän oli tyyten unhoittanut pikku ystävättärensä Suomessa, herttaisen\nHillevinsä. Alussa hän oli kyllä lähettänyt Hilleville kuvakortteja,\njoissa oli näköaloja Baden-Badenista, ja niiden mukana lämpimiä\nterveisiä. Ja itsekin hän oli saanut kirjeellisiä terveisiä Hilleviltä.\nMutta vähitellen harveni kirjekorttien vaihto. Kihlauksestaan hän ei\nollut hiiskunut sanaakaan, sillä Herbert ja Toini olivat päättäneet\npitää toistaiseksi sen asian salassa, kunnes Herbertin siirtyminen\ndiplomaattiselle alalle tulisi ratkaistuksi.\n\nTuo unohdus sittenkin painoi Toinin sydäntä, ja kuta enemmän »Ariadne»\ntaas läheni Suomen rantaa, sitä vaikeammalta tuntui Toinista tavata\nystävätärtään. Hänestä aivan tuntui kuin hän olisi tehnyt rikoksen,\npettänyt pikku Hillevin. Mutta sehän oli elämän menoa, se.\n\nHerbert palasi asioittensa tähden muita aikaisemmin Helsinkiin. Konsuli\nKarpin oli kestettävä kylpykautensa loppuun. Ja hänen kanssaan oli\nloppuun asti tietysti myöskin hänen perheensä.\n\nMutta heistä ei elämä siellä tuntunut enää samalta. Jonkinlainen\ntyhjyys, elämän raukeus tuntui heissä kesänkin käännyttyä toiselle\nkyljelleen. Hedelmät olivat etelämmässä tosin jo kypsyneet ja niiden\nnauttimisaika alkoi jo Baden-Badenissakin. Mutta kukapa suomalainen\nei sittenkin lopulta kaipaisi kylmään Pohjolaansa kaikista Etelän\ntarjoamista antimista huolimatta.\n\n\n\n\nVI\n\n\nPalattuaan kotimaahan konsuli Karppi asettui perheineen loppukesäksi\nasumaan Helsingin läntisessä saaristossa olevaan huvilaansa, josta\nhän päivittäin, jos niin halusi, saattoi rannikkolaivoilla päästä\nkaupunkiin ja käväistä konttorissaan. Ja lämpiminä kesinä oli\nperheellä tapana viipyä huvilassaan kappaleen matkaa syyskuutakin\nnauttien siellä meren virkistävästä ja vahvistavasta ilmasta sekä\nkorjaten mahdollisesti jo kypsyneet omenansa ja päärynänsä. Kaikki\nmarjahillonsa talven varalle keitti konsulin rouva jo siellä, viini-\nja karviaismarjoja ynnä vadelmia kun myöskin kasvoi paljon heidän\nomassa puutarhassaan. Konsulin rouva oli todellakin mallikelpoinen\nperheenemäntä ja toimitti nämä asiat kaikki itse, vaikka varakas\nolikin. Ja siinä ohessa oli Toininkin opittava samat asiat ollakseen\nhänkin, kerran naimisiin jouduttuaan, yhtä mallikelpoinen äiti ja\nemäntä.\n\nHillevin isä oli saanut kesälomansa heinä- ja elokuun ajaksi. Vaimonsa\nja tyttärensä oli kanslianeuvos Urpo jo kesäkuussa sijoittanut erääseen\nVääksyn kanavan varrella olevaan lehdissä ilmoitettuun täysihoitolaan,\nja sinne matkusti hän loma-ajakseen itsekin. Rouva Urpo tahtoi näet\nolla vapaana kaikista taloushuolista ja tämähän oli hänenluontoiselleen\nnaiselle mukavin tapa. Huoletonta elämää sai siellä viettää Hillevikin\nvirkistyäkseen, ja itse käytti kanslianeuvos, samassa tarkoituksessa,\naikansa lempiurheiluunsa: kalastamiseen läheisissä vesistöissä.\n\nNäin ollen eivät Toini ja Hillevi voineet tavata toisiansa ennenkuin\nsyyskuussa. Ja silloin olivat koulut jo alkaneet.\n\nHiljainen, »kuollut» kesäinen Helsinki oli yhtäkkiä muuttanut muotoaan.\nSensijaan, että Esplanaadilla oli liikkunut joku kotoinen, veltto\nvirkamies tahi muitten asioita hoitava varatuomari, jotakuinkin\nlaiha salkku kainalossaan, joku välttämätön kauppa-apulainen, joku\npienipalkkainen konttorineiti tahi puhtaaksikirjoittajatar, ylimalkaan\nvain joku ylemmän viransijainen, mies tahi nainen, niin kuhisi\nsiellä nyt, varsinkin oikealla kävelytunnilla, koulujen opettajia,\nkoululaisia, tunnettuja näyttelijöitä ja näyttelijättäriä, sotilaita\nja siviilejä, sapeliherroja ja valkotakkisia, kaikkia niitä, joita\nolemme tottuneet omassa, rakkaassa pääkaupungissamme ulkomaalaisten\nmatkailijoitten ohessa näkemään.\n\nVilahdukselta näki siellä joskus myös asianajaja Hurstin. Mutta hänellä\ntuntui olevan kova kiire. Jos joku olisi ymmärtänyt seurata hänen\njälkiään saaristolaivojen lähtöaikana, niin olisi hän nähnyt Herbert\nHurstin usein rientävän »Västra Skärgårdeniin», jossa hän matkusti\nmorsiantaan tapaamaan konsuli Karpin perheen huvilaan. Mutta koska\nkihlausta ei vielä ollut julaistu, niin ei kellään ollut aavistusta\nmistään. Konsuli Karpin lainopillisena avustajana asianajaja Hursti\nmatkusti sinne tietysti vain liikeasioissa.\n\nMutta kohta alkoikin sitten syyskuussa sadeaika, ja konsulin perhe\nmuutti kaupunkiin. Pitkän ajan jälkeen saivat Toini ja Hillevi taas\ntavata toisensa.\n\nToinin sydän ei ollut vähääkään kylmennyt hänen pientä ystävätärtään\nkohtaan. Mutta sittenkin oli hänen vähän niinkuin paha olla. Hänen\nherkkä omatuntonsa ikäänkuin syytteli häntä, ettei hän ollut ollut\naivan avomielinen Hilleviä kohtaan. Hänestä itsestään tuntui kuin hän\nolisi vannonut ikuista rakkautta Hilleville, ja nyt hän ei ollut edes\nsanallakaan maininnut, mitä oli tapahtunut. Hän oli tyttöseltä salannut\nkihlauksensa kuin jonkin pahanteon, vaikka hänellä siihen olikin\ntäysi oikeus. Tämä soimaus oli niin luonteenomaista vilpittömälle,\nuskolliselle Toinille, mutta monesta muusta se saattoi näyttää ihan\nnaurettavalta, varsinkin kun oli kysymyksessä sellainen pikku tyttö\nkuin Hillevi.\n\nToinin käsitys ystävyydestä ja rakkaudesta oli todellakin harvinaisen\nkaunis. Hän oli usein ajatellut itsekseen, mahtoiko lainkaan olla\nsemmoista ystävyyttä, naisten välistä ystävyyttä, joka kestäisi\njonkun miehen taholta tulevia houkutuksia vastaan, siis ystävyyttä,\njoka voittaisi rakkauden. Ystävyys oli hänen mielestään jalo tunne,\njaloin kaikista, kun sitä vastoin rakkaus oli mitä itsekkäin, mitä\nhäikäilemättömin tunne, tunne, joka ei välittänyt mistään esteistä,\nei mistään keinoista päästäkseen tarkoitustensa perille. »Oi, kuinka\nkaunis onkaan epäitsekäs, uhrautuva, kaikki antava ystävyys, suora,\nvilpitön ystävyys!» Näin huokaili Toini itsekseen. Ja nyt, nyt oli\nhänen ihanteensa luhistunut!\n\nKuinka olikaan hänen paha olla, kun hänen nyt oli tavattava Hillevi!\n\nMutta hänen oli korjattava tämä asia siten, että hän ilmaisisi\nsalaisuutensa Hilleville, ennenkuin muut vieraat saisivat sen tietää.\nJa hän tahtoi tehdä sen päivää ennen, kuin uutinen hänen kihlauksestaan\ntulisi sanomalehtiin. Hän neuvotteli siitä sulhasensa kanssa ja sai\ntältä suostumuksen, vieläpä herttaisen hymyilyn ja suukkosenkin. Oli\nkuin Herbert olisi tahtonut sanoa:\n\n— Kylläpä, armaani, vielä olet lapsellinen.\n\nMutta lapsihan elämän koulussa Toini vielä olikin, vaikka pian\ntäytti kahdeksantoista vuotta. Jos hän nyt yhden ihanteen luulikin\nkadottaneensa, niin oli hänen puhtaalla sydämellään niitä vielä monta\njäljellä. Ja elämä kangasti edelleen kauniina hänen edessään.\n\nKaikesta huolimatta oli ihastus molemmin puolin suuri, kun Toini nyt\nensimmäisen kerran soitti Hilleville, ilmoitti tulleensa kaupunkiin ja\npyysi Hilleviä luokseen. Hänellä oli niin paljon, paljon kerrottavana\nmatkaltaan.\n\n— Sinä olet yhä parhain ystävättäreni, — oli viimeinen Hilleviä\nlohduttava ja häntä itseään rauhoittava lause, jonka Toini sanoi\nsulkiessaan puhelimen.\n\nOli iltapäivä, kun Hillevi saapui Toinin luo. Halailulla, suutelolla\notti hän Hillevin vastaan, ja käsitysten he kulkivat Toinin huoneeseen,\njossa tuo suuri salaisuus oli kerrottava, taakka huojennettava Toinin\nsydämeltä.\n\nKaikki asiat tietysti kerrottiin perin pohjin, kesänvietto molemmilla\ntahoilla alusta alkaen. Suuret asiat tulivat ilmi vasta lopulla.\nHillevikin viivytteli kysymystään, vaikka hänen uteliaisuutensa olikin\nsuuri.\n\n— Etkö ole vielä nähnyt asianajajaa? — tuli vihdoin kuin arkaillen\nhänen huuliltaan.\n\n— Kyllä, — vastasi Toini. — Hän on välistä käynyt luonamme huvilassamme.\n\nHillevi punastui.\n\n— Niinkuin tiedät, — jatkoi Toini, — hän on isäni lainopillinen\nneuvonantaja.\n\nTämä selitys oli älykkäästä Hillevistä jo vähän niinkuin liikaa. Ja kun\nToini, aivan kuin vielä lykätäkseen tuonnemmaksi vaikean, ratkaisevan\nhetken, syleili Hilleviä ja jälleen alkoi ihastuneena puhua, kuinka\ntämä kesän kuluessa oli kasvanut ja käynyt yhä suloisemmaksi,\nniin lisäsi tämä vain tyttösen epäluuloa. Hänestä tuntui tuossa\nselityksessä, tuossa Toinin käytöksessä selvästi jo palaneen käryä.\n\nHän katsoi ihmetellen ja kauan Toiniin, mutta ei lausunut sanaakaan.\n\nTämä katse suorastaan pakoitti Toinin jatkamaan.\n\n— Ajatteles, rakkahin Hillevi, että Herbert Hursti aivan odottamatta\nsaapui myöskin Baden-Badeniin.\n\nHillevi punastui taaskin, mutta sai kuitenkin sanotuksi tukahtuvalla\näänellä:\n\n— Etkä sinä ole kirjoittanut siitä minulle mitään!\n\nToini tunsi pistoksen sydämessään ja lausui melkein yhtä raskaalla\näänen painolla:\n\n— En — valitettavasti, kultaseni.\n\nYhtäkkiä paukahti kuin ukkonen kysymys Hillevin huulilta:\n\n— Sinä olet kihloissa hänen kanssaan?\n\n— Arvasit oikein, — sai Toini sanotuksi ja puristi jälleen Hilleviä\nrintaansa vasten.\n\nMutta Hillevi hypähti pois hänen käsistään ja kuiskasi pahastuneena:\n\n— Etkä sitä ole minulle ennen sanonut!\n\nToini tavoitteli Hilleviä ja jatkoi:\n\n— Mutta sinä, kultaseni, olet nyt ensimmäinen, paitsi vanhempiani, joka\nsen tiedät.\n\nTämä lohdutukseksi aiottu selitys, jolla Toini aivan kuin tahtoi\nasettaa Hillevin muitten ystävättäriensä edelle, kaikkien vieraitten\nyläpuolelle, ei kuitenkaan Hilleviä tyydyttänyt. Hän poistui ikkunan\nluo ja kääntyi selin Toiniin.\n\n— Mikä sinun on? — sanoi Toini. — Rakastanhan minä sinua kuitenkin yhtä\npaljon kuin ennen. Tule, suutele minua, Hillevi!\n\nMutta Hillevi ei hievahtanut paikaltaan.\n\nSilloin nousi Toini, meni Hillevin luo ja yritti kääntää hänen\nkasvojaan itseensä päin. Hillevi rimpuili kuitenkin vastaan, ja nyt\nhuomasi Toini, että hänen poskensa olivat märät. Hillevi itki.\n\n— Rakas, pikku ystäväni! Miksi sinä itket? — kysyi Toini.\n\n— Anna minun mennä kotiini Anna minun mennä kotiini — toisteli silloin\nHillevi.\n\n— Mutta sanohan toki, miksi olet näin onneton?! Enhän minä liene\nsinulle mitään pahaa tehnyt? — lisäsi Toini ja kiersi jälleen\nkäsivartensa Hillevin vyötäisille.\n\nHillevi ei vain vastannut mitään.\n\n— Vakuutan sinulle, — jatkoi Toini vielä, — että olet paras ystäväni\naina edelleenkin ja että aina vastaisuudessakin tulemme tapaamaan\ntoisemme niinkuin tähän asti.\n\nMutta Hillevi pudisti vain päätään.\n\n— Anna minun mennä kotiini Anna minun mennä kotiini — siinä kaikki,\nmitä hän sai sanotuksi.\n\nToinin ei auttanut muu kuin jättää hänet rauhaan sanomalla:\n\n— Niinkuin sitten tahdot! Näen, että haluat rikkoa välimme.\n\nKesti hetkinen äänettömyyttä.\n\n— Olen kadottanut kaikki, — sanoi Hillevi vihdoin. — Anna minun mennä\nkotiin!\n\nToinilla ei ollut muuta neuvoa kuin antaa hänen mennä. Hän toivoi asian\ntoiste selviävän. Ja hän, Toini, pyysi Hilleviltä anteeksi.\n\n— Anteeksi sitten! — sanoi myöskin Hillevi hiljaa, — jos olen ollut\ntuhma, — lisäsi hän vielä hetkisen kuluttua.\n\nJa hän läksi pois aivan kuin suuren surun murtamana, pää painuksissa.\n\nKun Hillevi näin oli mennyt, istui Toini kauan mietteissään. Hän alkoi\ntodellakin ajatella, että Hillevi sittenkin, kaikesta huolimatta, oli\nrakastunut Herbertiin. Mitä muuta saattoivat merkitä nuo sanat, että\nhän oli »kadottanut kaikki», vaikka Toini oli vakuuttanut ystävyytensä\nhäntä kohtaan pysyvän edelleenkin samanlaisena.\n\nSe oli niin uskomatonta, niin uskomatonta, että Toinin ajatukset\nmenivät aivan sekaisin. Hän päätti siis vain odottaa, mitä nyt\nseuraisi, kun kihlauksesta oli pikku-uutinen huomispäivän lehdissä.\n\nTämä uutinen olikin useimmille mitä suurin yllätys. Kukkia tulvi\nToinille lakkaamatta, ja kaikki talon tuttavat alkoivat käydä\nonnittelulla hänen ja hänen vanhempiensa luona. Tapahtuma oli melkein\nyleisenä puheenaiheena kaupungissa. Rikkaan konsuli Karpin tytär\nkihloissa asianajaja Herbert Hurstin kanssa! Se oli jo jotakin.\n\nSamoihin aikoihin levisi myöskin tieto siitä, että Herbert Hursti\noli siirtynyt ulkoasiainministeriön palvelukseen. Ahaa! Siinä oli\ntulevaisuuden mies, josta vielä paljon puhuttaisiin. Miehestä, tuosta\n»komeasta miehestä», puhuttiin jo silloinkin paljon.\n\nJa Hillevi?\n\nKuultuaan tämän kaiken hän päätti vain nöyrästi alistua. Nuorena ei\nauttanut muu. Pienet, mutta viisaat aivot antoivat hänelle voimaa\nja rohkeutta. Kuka tiesi, mihin kohtalo häntä valmisti, mitä hänen\nosakseen vielä maailmassa lankeaisi, jahka hänen aikansa tuli. Ja hän\noli varma siitä, että onnen aika kerran hänellekin koittaisi.\n\nJärkevästi ajateltua oli siis, että hänkin tahtoi lähettää kukkia\nystävättärelleen ja sovittaa ruman tekonsa, kun Toiniin oli syyttä\npahastunut. Ja jospa hän olisi aavistanut, kuinka iloinen Toini\noli tästä huomaavaisuudesta, joka todellakin kuin yhdellä iskulla\npyyhki pois pahan mielen hänen sydämestään. Ja kun Hillevi sitten\nvielä, vanhempiensa kehoituksesta, itse meni Toinia onnittelemaan,\nniin saattoi hän todellakin olla varma siitä, että Toini edelleenkin\noli hänen paras ystävättärensä, vilpitön, avomielinen, uskollinen\nystävänsä. Semmoisen kadottaminen olisi Hilleville ollut korvaamaton\nvahinko, ja hän tunsi, että hänen oli pidettävä kiinni tästä\nystävättärestä. Hän tunsi sen toisestakin syystä, äänestä, joka\nsalaisena soi hänen sydämessään, mutta jonka hän toistaiseksi kätki\nsinne niin syvälle, ettei sitä kuullut kukaan, ei kukaan.\n\n\n\n\nVII\n\n\nTämän jälkeen olivat Toinin ja Hillevin välit taas yhtä hyvät kuin\nennen. Tavallaan ne olivat vielä paremmatkin, sillä Hillevi kävi\nToinin luona hänen kihlausaikanaan hyvin usein. Varsinkin oli Hillevi\ntyytyväinen, kun sai olla siellä samalla kertaa kuin Toinin sulhanen.\nNäyttipä melkein siltä, kuin hän semmoisia tilaisuuksia olisi varta\nvasten tavoitellutkin. Eikä hän tuntunut arkailevan, että mahdollisesti\nhäiritsisi läsnäolollaan kihlautuneita ystäviään. Se saattoi näyttää\njonkinlaiselta hienotunteisuuden puutteelta, jonka voi panna hänen\nnuoruutensa laskuun, mutta saattoi olla muutakin, esimerkiksi halua\nnähdä, kuulla, valvoa, oppia, — ehkäpä pääasiallisesti saada nähdä\nHerbert Hurstia, jota hän kaikessa hiljaisuudessa ihaili. Mutta kärsikö\nhän itse puolestaan nähdessään ystävättärensä ja tämän sulhasen\nhellät välit, sen hän visusti koki salata. Ulkonaisesti ei hän sitä\nvähimmälläkään tavalla päästänyt näkyviin. Päinvastoin oli hän aivan\nkuin iloitsevinaan heidän onnestaan. Huvittipa häntä kovin keskustelu,\njoka koski häitä, aikaa, milloin ja miten ne tapahtuisivat, kaikki\nvähimmätkin valmistelut niihin häihin, joissa hän varmasti tiesi\nsaavansa olla mukana. Oli todellakin ihan kuin hän olisi ollut Herbert\nHurstin toinen morsian.\n\nToinia ja Herbertiä tämä vain huvitti. Pahakseen sitä he eivät lainkaan\npanneet, tuskinpa paljon välittivät Hillevin kyselyistäkään, jotka\neivät koskaan kuitenkaan olleet nenäkkäitä. Joskus he ihan ihmettelivät\nHillevin älykkäitä neuvoja, hänen pieniä viittauksiaan asioihin, joita\nhe itse eivät olleet tulleet ajatelleeksikaan.\n\nYksi asia kuitenkin suretti Hilleviä kovin, ja se oli se, että hän\ntiesi Toinin ja Herbertin, ehkä jo häittensä jälkeen, muuttavan pois\nmaasta — ainakin joksikin aikaa. Oli näet puhe, että Herbert saisi\ntoimen lähetystössämme Berlinissä.\n\n— Sitten en saa nähdä teitä pitkään aikaan, — huoahti Hillevi siitä\nasiasta puhuttaessa.\n\n— Mutta siihenkin on vielä pitkä aika, ennenkuin se voi tapahtua, —\nlohdutti Herbert Hursti.\n\n— Kestää varmaan vielä useita kuukausia, ennenkuin vietämme häitäkään,\n— tyynnytti häntä Toini — ja jos muutamme joskus sinne, niin saat sinä,\nHillevi, tulla Berliniin meitä tervehtimään.\n\n— Niin, minä toivon, että »kohtalo» vie meidät kerran yhteen.\n\nKohtalo! Herbertin ja Toinin täytyi oikein hymyillä tälle\nrikkiviisaalle lauseelle, vaikka näkivätkin, että nuo sanat olivat\nvakavasti tarkoitetut ja lähteneet tytön sydämen pohjasta.\n\nMerkillisintä Hillevin käytöksessä tähän aikaan oli, ettei hän, samalla\nkun osoitti suurta kiintymystä ystävättäreensä, vähimmälläkään tavalla\ntämän läsnä ollessa eikä muutoinkaan Herbert Hurstille näyttänyt, että\nhäntä itseään oli loukattu, saatikka yritti loukata häntä. Päinvastoin\nhän, Hillevi, osoitti mitä suurinta kunnioitusta Herbertiä kohtaan\ntahtoen pysyä kaikkein parhaimmissa väleissä hänenkin kanssaan. Tässä\nHillevin menettelyssä oli täysin kypsyneen, kaikkia asianhaaroja perin\njuurin harkitsevan naisen arvostelua, — kyky, joka oli suorastaan\nihmeteltävä. Ja tämä kaikki todisti, että Hillevi oli harvinainen\nihmisalku henkisesti, varhaisvanha sanan täydessä merkityksessä. Mihin\nsuuntaan hänen luonteensa ominaisuudet tulisivat kehittymään, sen oli\ntulevaisuus osoittava.\n\nKoulussa oli Hillevi etevä oppilas. Varsinkin olivat vieraat kielet\nhänen vahva puolensa. Kotonaan hän sai äidiltään käytännöllisesti\noppia ranskaa, ja huvikseen puhui sitä Hillevin kanssa välistä Herbert\nHurstikin. Ja tämä tuotti nyt tytölle suurta tyydytystä, sillä siinä\nsuhteessa oli Toini hänestä jäljellä. Oli kuin Hillevi näin olisi ollut\nHerbertiä lähempänä kuin tämän oma morsian, vaikka Toini sen verran\nkuitenkin tietopuolisesti taisi ranskankieltä, että ymmärsi, mitä hänen\nläsnäollessaan puhuttiin. Saksankieltä sen sijaan osasi Toini paremmin\nkuin Hillevi.\n\nSiirtyminen diplomaattiselle alalle tuotti Herbertille alussa paljon\npuuhaa, jopa siinä määrin, että hänen käyntinsä morsiamensa luona\nsupistuivat määrättyihin päiviin ja hetkiin. Sitä mukaa harvenivat\nHillevinkin käynnit Toinin luona syyslukukauden edistyessä ja lukujen\nlisääntyessä. Syksy oli näin ollen Toinille monessa suhteessa ikävä.\n\nHerbert Hursti myi hänkin vuorostaan asianajotoimistonsa ja ahersi sen\ntehtyään ahkerasti virastossaan. Hän oli niitä miehiä, jotka tahtovat\nperin pohjin tutustua alaansa hankkiakseen siihen kuuluvissa asioissa\nsyvälliset tiedot. Ja luottamuksella hänelle uskottiinkin tärkeitä\nasioita, semminkin koska hänen oli valmistauduttava mahdollisimman pian\nmuuttamaan Berliniin.\n\nToinin vanhemmat seurasivat mielenkiinnolla tulevan vävynsä pyrkimyksiä\nja tekivät kaiken, mitä varakkaat vanhemmat voivat tehdä, laittaakseen\ntyttärelleen runsaat kapiot. Huoneistoa ei heidän Helsingissä tarvinnut\nnuorelle parille sisustaa, mutta varoja ei tullut puuttumaan siihen\ntarkoitukseen Berlinissä.\n\nHäät oli sen sijaan ajateltu pitää loistavat. Kaikki arvasivat sen,\nmutta ainoastaan Toinin vanhemmat tunsivat toistaiseksi suunnitelman.\nToini itsekään ei tietänyt muuta, kuin että hänen isänsä ja äitinsä\neivät suosineet nykyaikaisia vihkimistapoja, kaikista vähiten noita\nnaurettavia temppuja, joita sanotaan siviilivihkimiseksi ja jotka ovat\nvailla kaikkea juhlallisuutta, mikä ylentäisi mieltä, muistuttaisi\nsolmitun liiton pyhyydestä, sen vakavuudesta, sen horjumattomuudesta\nkoko elämän iäksi. Perhe oli heidän mielestään vielä yhteiskunnan pohja\nja perustus. Kunnollisten isien ja äitien oli luotava tämä perustus,\njonka pohjalla lapset olivat siveellisesti kasvatettavat hyviksi\nkansalaisiksi, lujiksi tu'iksi, vankaksi turvaksi kaikkia vaaroja\nvastaan, suojamuuriksi ainaisiksi ajoiksi rakkaalle isänmaallemme.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nHelsingin Vanha kirkko oli juhlallisesti koristeltu. Alttari oli\ntäynnään valkoisia syreenejä, ja pylväiden ympäri oli kierretty\nköynnöksiä, joihin oli kiinnitetty kauniita, heleitä kukkia. Kutsutut\njuhlavieraat täyttivät penkit, sinivalkoisilla olkanauhoilla\nvarustettujen marsalkkojen ohjatessa heitä paikoilleen. Lähinnä\nalttaria istuivat omaiset ja kaikki, joilla, tavalla tahi toisella,\noli tekemistä häämenojen kanssa. Mitä Helsingillä oli kauneinta\ntarjottavana, oli täällä läsnä: naiset valkoisissa, ruusunpunaisissa\ntahi vaaleansinisissä häävaatteissaan, kukkia hiuksissa ja rinnassa,\nherrat hännystakissa, valkoinen ruusuke kaulassa, kukkanen napinlävessä\nja arvonmerkkejä rinnassa kenellä sellaisia oli. Sanalla sanoen:\nsilmänlumetta juhlatunnelmaa ylentämässä!\n\nAlkoi sitten urkujen soitto, kohisi kaunis häämarssi Wagnerin\n»Lohengrin» oopperasta. Morsiamen talutti sisään, äidin seuraamana,\nisä, joka alttarin lähellä jätti tyttärensä vastaan tulleen sulhasen\nvietäväksi aivan alttarin viereen, jonka sisällä piispa asettui\nvihittävien eteen. Kuusi paria morsiusneitoja ja sulhaspoikia oli\nsamalla käynyt paikoilleen kummallekin puolen alttaria, ja juhlallinen\nvihkimistoimitus alkoi.\n\nJo morsiamen ja hänen saattueensa astuessa käytävää pitkin alttaria\nkohti, kuului ihastuksen humahdus kirkossa. Ja nyt, kun kaikki olivat\npaikoillaan, kurottuivat vieraitten kaulat, yleisö oli pelkkänä silmänä\nja korvana. »Kuinka suloinen morsian onkaan! Kuinka komea sulhanen!»\nsaattoi kuulla hiljaisena kuiskeena. Ja »kokonaista kaksitoista\nmorsiusneitoa ja sulhaspoikaa!» lisäsi joku. »Yhtä monta kuin\napostoleja oli», jatkoi kolmas. Ja kaikki olivat yksimielisiä siitä,\nettei pääkaupungissa usein oltu tämmöisiä häitä nähty.\n\nNe olivat todellakin vielä vanhan ajan häät, jotka ylensivät\nihmismielen kohti korkeutta, niinkuin konsuli ja hänen vaimonsa\nolivat toivoneet. Eikä kumma, että monen silmässä kiilsi kyynel, ilon\nkyynel, jonka vain se, mikä elämässä on kaunista, suurta, pyhää,\njaloa, ja mikä ihmissydäntä, syvästi tuntevaa sydäntä liikuttaa,\nvoi synnyttää, kun sitä vastoin se, mikä on rumaa, alhaista, pientä\nvain kuolettaa tunteet, masentaa mielen, koventaa katseenkin. Ihmekö\nsiis, että piispan lausuman siunauksen jälkeen läsnäolijoittenkin\nsydämistä puhkesivat vastavihitylle nuorelle parille mitä lämpimimmät\nonnentoivotukset heidän uudelle elämäntaipaleelleen.\n\nUrkujen soidessa tyhjeni kirkko, sillä varsinaiset onnittelut\ntapahtuivat konsulin talossa, jonne pitkä jono ajoneuvoja nyt kulki\nkaikkien niiden, jotka eivät saaneet olla kirkossa mukana, ihmetellessä\ntätä loistavaa kulkuetta. Etupäässä ajoivat tietysti sulhanen\nja morsian, konsulin perheen seuratessa heitä. Ja sitten jatkui\nkymmenittäin autoja, joista näkyi tunnettuja oman maan henkilöitä,\nmutta myöskin paljon häihin kutsuttuja ulkomaalaisia. Helsinkiläisten\njoukosta vilahti myöskin Hillevin kaunis pää kuparinvärisine\nkiharoineen. Nyt hän oli isänsä ja äitinsä seurassa, sillä Toinin\nja Hillevin äiditkin olivat näet Toinin kihlausaikana tutustuneet\ntoisiinsa ja molemmat perheet olivat alkaneet seurustella keskenään.\nSiten näiden kahden ystävättären väliset siteet olivat entisestään yhä\nlujittuneet.\n\nOnnittelujen aikana tarjottiin häävieraille ensin samppanjaa ja\nmakeisia, ja kuka halusi, sai muitakin juomia ja virvokkeita, mielensä\nmukaan. Mutta paitsi näitä aineellisia antimia, saivat vieraat\nnauttia kauniista puheistakin, joita pidettiin monta; morsiusparille,\nmorsiusneidoille j.n.e., mutta kauneimman, henkevimmän puheen piti\nsulhanen apelleen ja anopilleen. Kun hän sen aloitti sanoilla:\n»Kaikki hyvä, kaunis ja jalo, jonka maan päällä saamme, tulee meille\naina ylhäältä», niin täytyi Toinin vanhempien jo ottaa nenäliinansa\nesille, sillä todistukseksi sanoilleen Herbert vielä otti nuoren\npuolisonsa käden omaansa. Ja sitten hän jatkoi ylistäen konsulia ja\nhänen rouvaansa, kiittäen heitä varsinkin siitä hyvästä kasvatuksesta,\njonka he olivat tyttärelleen antaneet, kasvatuksesta, joka oli aivan\nsilminnähtävä poikkeus siitä, mikä niin monen monessa perheessä\nnykyaikana annetaan. Ja lopuksi hän kiitti morsiantaan, joka oli\nantanut hänelle kalleimman lahjan, minkä ihminen voi toiselle antaa:\n— kultaisen sydämensä. Ja nämä sanansa Herbert vahvisti suutelemalla\nToinia kaikkien nähden.\n\nLiikutettuina menivät silloin konsuli ja hänen rouvansa suutelemaan\ntytärtään ja vävyään.\n\nMutta nämä onnittelut olivat pian lopussa, sillä tiedettiin, että\nnuoren parin oli muutaman tunnin kuluttua ehdittävä junalle,\njonka oli määrä viedä heidät Turkuun ja sitä tietä ulkomaille.\nKuherruskuukautensa olivat vastavihityt päättäneet viettää\npohjois-Italian ihanien järvien rantamilla. Siksi vieraat pian\nhajaantuivatkin, että morsiuspari saisi pukeutua matkavaatteisiinsa.\nSamoin oli tehtävä niidenkin, jotka vielä aikoivat saattaa heitä\nasemalle.\n\nSiellä olikin sitten laituri täynnä saattajia, kun Toini, melkein\nkukkien peitossa, seisoi vaunun sillalla miehensä vieressä. Juna odotti\nvain lähtömerkkiä. Aivan lähelle Toinia oli siellä tunkeutunut Hillevi,\njoka tahtoi viimeisenä sanoa hyvästit ystävättärelleen. Hän ojensi\nkätensä ylös ja kurotti Toinille pienen punertavaan paperiin käärityn\nja punaisella nauhalla ristiin sidotun kotelon sanoen:\n\n— Tämän saat avata vasta tiellä.\n\nJa hyvin vakavana hän poistui vanhempiensa taakse, heittäen sieltä\nToinille lentomuiskun, johon Toini samalla lailla vastasi junan jo\nlähtiessä liikkeelle.\n\nOli jälleen kuin jotakin murtunutta Hillevin koko olemuksessa. Siitä\npäättäen piti paikkansa hänen sanansa, että hän oli »kadottanut kaikki».\n\nTiellä vasta Toini avasi tuon pienen kotelon. Hän ja hänen miehensä\nolivat kovin uteliaat näkemään, mitä tyttönen oli ystävättärelleen\nmatkalle antanut. Ja heidän hämmästyksensä olikin tavattoman suuri, kun\nhienon, ruusunpunaisen pumpulin sisältä tuli esiin pieni, korallista\ntehty, kultaisen nuolen lävistämä »särkynyt sydän».\n\nTyttö raukka! Hän tulkitsi tällä lailla, tällä esineellä,\nkuvaannollisesti omia tunteitaan niin, että Toini ja Herbert mykkinä\njäivät hetkeksi asiaa miettimään.\n\nMitä tuo siro esine oikein tiesi? Se jäi osittain arvoitukseksi.\nHillevi oli kyllä antanut sen Toinille, mutta siihen saattoi olla\ntoinenkin, salainen merkitys kätkettynä. Se saattoi olla kohdistettuna\nHerbertiinkin. Siksipä Toini ja Herbert kauan katsoivat toisiaan\nsilmiin. Hillevin lahja oli tehnyt heihin suuren, syvän vaikutuksen.\n\n— Kultainen lapsi! — sanoi Toini.\n\n— Merkillinen tyttö! — sanoi Herbert.\n\nJa vaikka heidän puheensa tämän jälkeen kääntyikin muihin asioihin,\nniin palasivat ajatukset kuitenkin silloin tällöin tuohon pikku\nesineeseen.\n\nMatkan edetessä valtasi Toinin kohta toisenlainen tunnelma. Kaikki\nalkoi tuntua niin ihmeelliseltä, kun hän muisteli päivän tapahtumia.\nPäässä oli kaikki kuin ylösalasin. Lapsuus, nuoruus, kouluvuodet, —\nhyvästi, kaikki, kaikki.\n\n— Mitä sinä niin mietit? — täytyi Herbertin oikein kysyä häneltä.\n\n— Sitä, että nyt olemme naimisissa, — vastasi Toini heräten\nmietteistään ja taputtaen Herbertiä kädelle, kun ei löytänyt parempaa\nvastausta. — Ja tulevaisuuttamme, — lisäsi hän hetken kuluttua.\n\n— Sitä ajatellen onkin meidän nyt elettävä, — sanoi siihen Herbert, —\nja sitä varten elettävä.\n\n— Olet oikeassa, — jatkoi Toini. — Mutta minusta on tulevaisuus välistä\nkuin iltahämärä.\n\n— Aamuhämärä, tarkoitat varmaan, — oikaisi Herbert, — päivänsarastus,\njota seuraa kirkas, aurinkoinen päivä.\n\n— Minä tarkoitin sitä, mitä sanoin, — jatkoi Toini. — Aamulla tietää,\nettä ainakin tulee valoisa, mutta iltahämärää seuraa pimeä yö, kaikki\non edelleen hämärää ja epäselvää.\n\n— Ihanko todenperään sinua jo vaivaa koti-ikävä? — ihmetteli Herbert. —\nSen taisi tuo »särkynyt sydän» aikaan saada.\n\n— Katsos noita ahoja ja metsiä, kuinka ne pakenevat meitä, — viittasi\nToini ikkunaan. — On ihan kuin olisimme tehneet jonkun rikoksen. Kohta\non koko isänmaamme kääntänyt meille selkänsä.\n\n— Mutta edessämme hymyilee nyt koko maailma ja palatessamme hymyilee\nmeille vielä isänmaammekin. Ja sen hyväksi aiomme sitten elää ja tehdä\ntyötä. Eikö niin, Toiniseni?\n\nToinista se oli kauniisti sanottu ja hän oli tyytyväinen. Vähitellen\nhaihtui hänestä kaihomieli, ja kun he Turussa astuivat laivaan,\njoka vei heidät Tukholmaan, niin hän oli jo aivan toisella päällä.\nIhmisvilinä, uudet olot, uusi elämä hänen oman miehensä kanssa\nsaivat hänen mielensä muuttumaan. Mutta silti ei hän koskaan\nlupauksensa mukaan unhoittanut kirjoittaa kotiinsa ja lähettää\ntervehdystä, vaikkapa lyhyttäkin, näköalakortilla Hilleville ja muille\nystävättärilleen.\n\nVuoden aika, — vielä varhainen kevät Pohjolassa, — riennätti nuorta\nparia nopeasti etelää kohti. He sivuuttivat Kööpenhaminankin, ajaen\npikajunalla Berlinin kautta Sveitsiin ja St. Gotthardrataa myöten\nLuganoon, jossa viipyivät muutaman päivän. Toini ei ollut ennen näitä\nseutuja nähnyt ja vaipui kuin maahan Luojan eteen kulkiessaan Sveitsin\nAlppien yli tuohon hymyilevään, silloin jo kesäiseen Luganoon, joka\nsuojassa pohjoistuulilta lepää samannimisen järven rannalla, korkealle\nkohoavan Monte S. Salvatoren juurella aivan Italian rajalla.\n\nSiellä nuoret viihtyivät tavattoman hyvin kuherrellen iltaisin tyynen\njärven rannoilla tahi soudellen veneellä, ja päivällä katsellen\nkaupungin omituisia rakennuksia, kapeita katuja kaikenlaisine\nkauppoineen, joissa sekaisin kuulee kolmea kieltä, italiaa, ranskaa ja\nsaksaa. »Jos minun pitäisi asua ulkomailla, niin täällä minä asuisin»,\nsanoi Toini ihastuneena. Siihen vastasi hymyillen Herbert: »Varmasti\nasuisit vielä monessa muussakin kauniissa paikassa täällä etelässä».\n\nJa siinä asiassa Herbert näyttikin olevan oikeassa. Tuskin oli sitä\npaikkaa, missä ei Toini olisi toistanut samoja sanoja, kun he tekivät\nlaivamatkoja Como-, Guarda- ja Maggiorejärviä pitkin. Ei jäänyt\nmuistiin kaikkien paikkojen nimiäkään, joita he näkivät, mutta sen\nsijaan syöpyivät muutamat taideteokset ainiaaksi Toinin mieleen.\nEtenkin Villa Carlottassa oleva Canovan Amore e Psiche ja Locarnossa\nMadonna del Sasson Kristuksen hautaaminen. Varsinkin viehätti molempia\nedellinen, tuo siivekäs Amor suutelemassa Psykeä, joka hellästi ottaa\nAmorin pään käsiensä väliin ja painaa huulensa hänen suutaan vasten.\nSiinä olikin jotakin, mikä erityisesti sopi häämatkallaan olevalle\nnuorelle parille.\n\nTämä häämatka suuntautui lopullisesti Pallanzaan, joka sijaitsee Lago\ndi Maggioren rannalla, missä on tuo harvinainen, nimensä mukainen\nkaunis saari, Isola bella. Siellä kävivät he myös katselemassa sen\nvanhoja, rappeutuneita rakennuksia. Ja kun he toisiaan syleillen\nistuivat veneen perälaudalla, niin oli soutaja varma, että he olivat\nainakin »promessi sposi» (kihlattuja) elleivät jo vastanaineita,\nsemmoisia, joita hän joka kevät oli monia kymmeniä soutanut yli järven\nIsola bellaan.\n\nTämmöistä oli siis Toinin häämatka. »Tämmöistäkö on olla naimisissa?\nTämmöistäkö kuherruskuukausi?» — ajatteli Toini usein. Ja hänen teki\nmelkein mieli kysyä sitä Herbertiltäkin. Mutta tuossa ajatuksessa\nsaattoi olla jotakin loukkaavaakin, ja siksi hän vaikeni, sillä hän\ntunsi rakastavansa Herbertiä, joka oli saanut hänet elämänaikaiseksi\nkumppanikseen. Ja kun hän tunsi myöskin Herbertin hellyyden\nkasvamistaan kasvavan, tunsi onnensa olevan hänen käsissään, niin oli\nhänkin tyytyväinen ja onnellinen.\n\nTätä tyytyväisyyttä ja onnen tunnetta tiesivät molemmat runsaassa\nmäärässä lisäävän juuri tuon luonnon kauneuden, jonka ympäröimät he nyt\nolivat. »Kuinka luonto sittenkin voi antaa ihmiselle paljon, paljon!» —\najatteli Toini. Ja samalla hän pelkäsi menettävänsä paljon onnestaan,\nkun heidän oli lähdettävä paluumatkalle. Olisiko taivas edelleen yhtä\nkorkea ja sininen, yhtä puhdas ja kirkas? Paistaisiko aurinko yhtä\nheleänä, säteilevänä ja lempeänä kuin nyt, koko heidän elämänsä läpi?\nJa hän rukoili itsekseen, että niin tulisi olemaan, ettei surun sumuja,\nei huolien hattaroita koskaan kasaantuisi heidän yllensä.\n\nSitten tuli lähdön hetki. He palasivat jälleen kotimaahan.\n\n\n\n\nIX\n\n\nSen kesän saivat Toini ja Herbert vielä asua Suomessa, mutta syksyllä\noli heidän muutettava Berliniin. He saivat siis vielä jatkaa\nkuherrusviikkojaan kotimaassa ja ne he viettivät konsuli Karpin\nhuvilassa saaristossa.\n\nOnko merta rakastaville mitään ihanampaa kuin oleskelu saaristossa\nkauniina, lämpimänä kesänä? Sisämaan järvillä on myöskin\nviehättäväisyytensä, ja on paljon niitä, jotka suosivat sisämaata\nenemmän sen idyllisen tunnelman vuoksi, jota järvet ja metsät,\nkaislarannat ja lummekukat, kanervat ja puolukanvarret riutuneissa\nrinnoissa synnyttävät. Mutta kuinka suurenmoisen draamallinen onkaan\nmeren silmänsiintämättömiin häipyvä ääriviiva, sen raskas huounta,\nsen vaahtoharjaisten laineiden lakkaamaton kohina rantakallioita\nvastaan, valkoisen kallistuvan purjeen tahi savua tupruttavan keikkuvan\nhöyrylaivan taistelu ärjyvässä aallokossa. Se, joka tämän kerrankin on\nnähnyt, ei ainakaan taukoa ihailemasta merta, ellei sitä rakastaisikaan\nyhtä paljon kuin hiljaisen sisämaan rauhallisempia rantoja.\n\nKanslianeuvos Urpo perheineen vietti, tavallisuuden mukaan, kesää\nsisämaassa. He olivat nytkin täysihoidossa, mutta tällä kertaa\nPunkaharjulla. Siellä sai kanslianeuvos kalastella, hänen rouvansa olla\nvapaana taloushuolista ja Hillevi levätä.\n\nSinne sai Hillevi kirjeen kohta Toinin palattua häämatkaltaan.\nNäiden kahden ystävättären ajatukset ja tunteet kävivät ilmi heidän\nkirjeenvaihdostaan.\n\nToini kirjoitti:\n\n »Oma, kultainen Hillevi!\n\n Olen jälleen kotona, rakkaassa kotimaassamme. Heti ensimmäinen\n kirjeeni on Sinulle, saatuani aikaa tarttua kynään.\n\n Arvaat, että minulla on paljon sinulle kerrottavaa. Mutta kaikki, mitä\n matkallamme näin, voin kuvata Sinulle vain suullisesti vasta sitten,\n kun Helsingissä taas tapaamme toisemme. Toivon hartaasti, että aika\n kuluisi pian, sillä niin kovin haluan Sinua, paras ystävättäreni,\n jälleen nähdä, sulkea Sinut syliini ja suudella Sinua.\n\n Me voimme täällä oikein hyvin kaikki ja nautimme täysin rinnoin\n kauniista kesästä. Milloin Herbert vain joutaa, käymme purjehtimassa.\n Niinkuin tiedät, on purjehtiminen hänen mieluisinta urheiluaan. Ja\n meidän sirolla »Mirandallamme» onkin hauska hyvällä tuulella keinua ja\n liitää tyrskyävillä laineilla, jotka välistä räiskähtävät yli purtemme\n laiteen. Iltaisin taas istumme usein penkeillä raitojen suojassa,\n ihailemme auringon laskua kaukaiseen länteen, missä se joskus luo\n pilviröykkiöihin niin ihmeellisiä tulilinnoja, jotka lopulta sammuvat\n hurmaavaan, hehkuvaan ruskoon. Ja silloin me muistelemme häämatkaamme,\n oloamme pohjois-Italian järvien rannoilla.\n\n Ajatteles, armahin Hillevi, että minä sittenkin rakastan omaa maatamme\n enemmän kuin mitään muuta, rakastan sitä kaikkine sen heikkouksineen,\n puutteineen, jopa vielä huonoine tapoineenkin, joiden hartaasti toivon\n pian paranevan. Herbert on siinä suhteessa ankarampi, mutta minä olen\n sitä mieltä, että on aina anteeksi annettava se, mikä oikeastaan ei\n ole ihmisen omaa syytä. Mehän olemme Luojan luomista ehkä viimeisimpiä\n sivistyksessä, mutta tämäkin puoli voi korjautua, jos käytämme\n kykyämme hyväksemme. Ja sitähän, Luojan kiitos, meillä lienee yhtä\n paljon kuin muillakin kansoilla. Hyvää tahtoa vielä vain puuttuu.\n\n Mainitsin jo, että usein muistelemme Herbertin kanssa häämatkaamme. Ja\n jospa, Hillevi kulta, aavistaisit, mikä uusi maailma meille, naisille,\n avioliitossamme avautuu. Se tunne-elämä, joka siihen saakka on ollut\n kuin suljettu kirja, alkaa puhua aivan uutta kieltä. Katseemme avartuu\n ja me voimme nähdä toistenkin, — sanon, miehemme, — sydämeen paljon,\n paljon syvemmälle. Me voimme suorastaan lukea siitä äänettömiä,\n kirjoittamattomia sanoja, jotka eivät ole tulleet ilmi ennen ja tuskin\n koskaan julkisuuteen joutuvatkaan. Ja meillä on varmaan vain yksi\n toivomus, että ne pysyisivät yhtä kauniina koko elämämme iän yhdenkään\n soraäänen pääsemättä rikkomaan kahden sielun sointuisaa sinfoniaa.\n Tätä ajatellessani ihmettelen, kuinka nykyään voi syntyä niin paljon\n avioeroja. Mutta ainoa selitykseni on se, että ne liitot varmaankaan\n eivät ole rakennetut oikean rakkauden pohjalle. Toivon siis vain, että\n kun Sinä, paras ystävättäreni, kerran joudut yhtä pitkälle kuin minä,\n saisit osaksesi myöskin yhtä suuren onnen kuin minä olen Herbertini\n kanssa saanut.\n\n No, niin! Nyt olen kirjoittanut Sinulle pitkän kirjeen ja kertonut\n kaikki, mitä näin kirjeessä kertoa voi. Jään puolestani nyt odottamaan\n Sinulta kirjettä ja toivon, etten tarvitse sitä kovin kauan\n odottaa. Olen lisäksi varma, että kerrot minulle tarkkaan, miten\n siellä viihdyt, mitä teet, mitä tunnet sydämessäsi, joka on minulle\n edelleenkin yhtä rakas kuin ennen. Ja muista, että saat kirjoittaa\n minulle aivan avomielisesti, mitään salaamatta, sillä olenhan\n\n Sinun uskollinen, vilpitön ystävättäresi\n\n Toini».\n\nMuutaman päivän kuluttua saikin jo Toini Hilleviltä seuraavan kirjeen:\n\n »Rakas, rakas Toini!\n\n Kuinka onnellinen olinkaan saadessani Sinun kirjeesi! Hauskaa oli\n myöskin lukea Sinun onnestasi, jota niin kauniisti kuvasit. Minä\n oikein kadehdin Sinua. Kadehdin vielä sitäkin, etten saa olla mukana\n purjehdusmatkoillanne, jotka ovat minulle myöskin suurin huvi.\n\n Isäni täällä enimmäkseen vain kalastelee, ja minunkin täytyy olla\n mukana hänen matkoillaan. Meillä onkin tavattoman hyvä kalaonni, jopa\n niinkin hyvä, että emäntämme keittää vain meidän kalojamme, joita\n saamme syödä kiusaksemme joka päivä ja viiliä päälle, paitsi silloin\n kun tarjotaan mansikkamaitoa. Marjoja täällä muuten onkin saatavissa\n koko paljon.\n\n Sitten käyn täällä hyvin usein uimassa. Puruvedessä onkin tavattoman\n kirkas vesi, niin että näkee pohjan monen metrin syvyydelle. Soutelen\n sitäpaitsi tyyninä iltoina, jotka ovat täällä ihanat. Aamuisin nousen\n välistä — pakosta — varhain ylös, ja ovathan aamutkin kauniit.\n Ajatteles, joskus kuulee, kun on tyyni kirkas ilma, kuinka tappia\n lyödään veneen reikään vaikka vene onkin kaukana, kaukana aivan\n toisella rannalla, ehkä kilometrin päässä.\n\n Isä ihailee kovin täkäläistä luontoa ja kaunistahan se onkin. Kuuden\n kilometrin pituinen kapea saari, kauniita veden selkiä kummallakin\n puolen. Itse Punkaharjulla on Runebergin kumpu, jossa hän taisi\n kirjoittaa runonsa: »Från molnets purpurstänkta rand» j.n.e. »Joutsen»\n taitaa olla nimeltään se runo. Mutta sittenkin minä kaipaan täältä\n pois. Kaipaan kaupunkia ja paljon ihmisiä ympärilleni, niinkuin\n äitikin.\n\n Sinä pyysit minua kirjoittamaan avoimesti kaikesta, ja siksi\n kerronkin, että täällä on muuan hassunnäköinen ylioppilas Martti\n Muikkunen, joka »hakkailee» minua kovasti. Olen ristinyt hänet\n »Silakaksi» enkä välitä hänestä vähääkään. Mutta täällä on myös\n vanhahko herra, joka on hyvin sivistynyt ja hienokäytöksinen, ja hän\n on pahasti pikiintynyt minuun. Hän on hyvin kiintoisa mies ja hänestä\n minäkin pidän paljon. Ajanvietteeksi on siinä minulle kylliksi. Kunpa\n nyt aika vain nopeasti kuluisi, että pääsisin Helsinkiin ja saisin\n tavata Sinut. Toivon, että ehdin kerran käydä luonanne saaristossakin,\n ennenkuin muutatte Berliniin, niinkuin olen kuullut puhuttavan.\n\n Vieläköhän sitä ennen saan Sinulta tänne kirjeen? Se olisi kovin\n hauskaa. Sinua ajatellessani usein, usein, muistan aina ensimmäisiä\n tanssiaisiani teillä. Älä siis unhoita minuakaan! Tässä toivossa\n lähetän Sinulle monta lämmintä suudelmaa ja sydämellisimmät terveiseni.\n\n Terveiseni myöskin miehellesi, jos hän vielä muistaa minua.\n\n Sinun oma, uskollinen\n\n Hillevisi».\n\nToini hätkähti lukiessaan nuo sanat: »jos hän vielä muistaa minua». Hän\noli näet kokonaan unhoittanut lähettää mieheltään Hilleville terveiset.\nJa hänen oli sen johdosta oikein paha olla. Se näytti rumaltakin, sillä\nHillevi saattoi otaksua, että Toini oli tehnyt niin tahallaan. Jopa se\nsaattoi tuntua kipeältäkin hänen ystävättärensä sydämessä.\n\nSen vuoksi oli asia heti korjattava. Toini osti kortin, jolla kiitti\nHilleviä kirjeestä ja lupasi vielä kirjoittaa uudelleen. Samalla hän\nlähetti »parhaat terveiset» Herbertiltäkin, joka kyllä usein hänen\nkanssaan muisteli Hilleviä.\n\nSilloin Toinin sydän rauhoittui ja hän oli varma, että hän sillä\nkortilla oli saanut Hilleviltäkin anteeksi huomaamattomuutensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerbertin uusi virka pidätti häntä usein kaupungissa niin, että hän\nmonta kertaa saattoi käydä konsulin huvilassa ja vaimonsa luona\nvain kerran viikossa. Hän matkusti sinne lauantaisin ja palasi\nsieltä maanantaiaamuna. Syksyn lähetessä ja kun oli tullut varmasti\npäätetyksi, ettei kukaan muu kuin hän voinut tulla kysymykseen\nlähetystösihteerin virkaan Berlinissä, käytti hän kaikki voimansa\nollakseen siellä mies paikallaan. Toini ja hänen äitinsä olivat\nedelleen ahkerassa työssä saadakseen kodin mallikelpoiseen kuntoon,\nmitä hyvän talonemännän tarpeisiin tulee, ja konsuli oli pitänyt huolen\nhuoneiston kalustamisesta sikäläisen tunnetun huonekaluliikkeen kautta.\nHerbert Hursti oli siis nyt hyvällä tiellä kulkemassa toivomaansa\npäämäärää kohti. Ja konsuli Karppi oli onnellinen, että hänen\ntyttärensä oli päässyt näin huomattavan henkilön siipien suojaan.\n\nMutta konsulilla oli vielä poika Yrjö, joka oli vasta keskiluokilla\nkoulussa. Mitään lukumiestä ei hänestä näyttänyt tulevan, sillä urheilu\noli hänen päähuvinsa. Se suretti vanhempia, vaikka poika muuten oli\nsiivo käytökseltään. Isä toivoi hänestä näet suuren liikkeensä jatkajaa\nja odotti pojan varttuvan voidakseen lähettää hänet ulkomaille,\nvarsinkin Englantiin, perehtymään niihin asioihin, joita kauppa- ja\nmerenkulkualalla etupäässä tarvittiin. Kielten taito oli siis aivan\nvälttämätön Yrjölle, ja siihen konsuli pani nyt pääpainon antaen\npojan, paitsi koulussa, saada vieraitten kielien opetustunteja. Näin\ntämä perhe eli vain lapsiaan varten kasvattaakseen heistä kunnollisia\nkansalaisia, hyviä yhteiskunnan jäseniä heille sopivilla aloilla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTulikin sitten taas syyskuu. Toini ja Yrjö muuttivat kaupunkiin heidän\nvanhempiensa jäädessä vielä vähäksi aikaa saaristoon. Herbert asui siis\nvaimonsa kanssa loppuajan appivanhempiensa kaupunginkodissa.\n\nKun työt päivällä olivat päättyneet, kävelivät nämä kolme tavallisesti\nKaivopuistoon, jos oli kaunis, lämmin ilma. Tavallisesti he nousivat\nUllanlinnan vuorelle, josta on ihana näköala merelle. Sinne\n»Harmajan» taakse, Itämeren etäisiä rantoja kohti, oli heidän jälleen\nmatkustettava pois suureen maailmaan. Tuonne länteen painui päivä, joka\nkohta oli näkevä heidän lähtönsä kotimaan rantamilta, jossa lehdet\nolivat alkaneet kellastua, kylmän kosteuden vallitessa Kaivopuistossa,\nsumujen verhotessa kaupungin harmaaseen, läpinäkymättömään usvaan.\n\nToini huokasi, kun tuli puhe heidän muutostaan pois Helsingistä, mutta\nHerbert hymyili hänelle kaikessa hiljaisuudessa.\n\n— Saat nähdä, kuinka hauska meidän tulee asua Berlinissä, —sanoi\nHerbert. —Semmoisessa suurkaupungissa tulet varmaan viihtymään paremmin\nkuin täällä!\n\nToini pudisti vähän päätänsä sanomatta mitään.\n\n— Eikähän meidän siellä tarvitse ikäämme asua — selitti Herbert.\n— Diplomaattisella alalla tapahtuu siirtoja paikasta toiseen tuon\ntuostakin. Voit saada vielä nähdä Parisin ja Lontoon.\n\n— Ehkäpä Moskovan, Madridin ja Buenos Aireksenkin, — jatkoi Toini\nhieman ivallisesti. — Oikeita mustalaisia tulemme lopulta olemaan.\n\n— No, no! — rauhoitti Herbert. — Voi käydä niinkin, että minua\ntarvitaan Suomessa uudelleen.\n\n— Silloin kiittäisin Jumalaa, — sanoi Toini.\n\nHe nousivat. Oli alkanut hämärtää. Aurinko oli mennyt mailleen\nmustan pilven taakse, joka uhkaavana nousi Viron puolelta. Tuuli oli\nkiihtynyt, ja valkoisia vaahtoteitä muodostui laineiden harjojen poikki.\n\n— Oma maa mansikka, muu maa mustikka! sanoi Toini ja pujotti kätensä\nHerbertin käsivarteen.\n\n\n\n\nX\n\n\nBerlinissä alkoi Toinin elämässä uusi ajanjakso. Hänhän oli kyllä ennen\nSaksassa käynyt, jopa kilpoihinkin joutunut siellä, mutta nyt oli hänen\nasemansa aivan toinen.\n\nKaikki oli outoa ja vierasta. Eikä hän Herbertin työtoverienkaan\njoukosta löytänyt oikein mieluisia henkilöitä. Useimmat heistä olivat\nvielä naimattomia, joten oikeastaan vain ministerin puoliso sopi hänen\nseurakseen. Mutta lisäksi oli kaikki pelkkää virallista vastaanottoa\nilman sitä kodikkuutta ja viihtyisyyttä, jota tavallisessa kotielämässä\ntavataan. Näin ollen Toini ylläpiti ahkeraan kirjeenvaihtoa kotinsa ja\nystävättäriensä kanssa.\n\nTalvi kului kutakuinkin kevätpuoleen. Alussa saattoi Toini miehensä\nseurassa usein käydä teattereissa, mutta sitten tuli pysähdys. Toini\ntuli äidiksi. Hänelle syntyi poika.\n\nHän oli kovin onnellinen tämän tapauksen johdosta. Hänelle tuli tosin\npaljon puuhaa, mutta hänellä oli nyt lapsi, jonka hyväksi hän, miehensä\nohessa, sai uhrata koko elämänsä. Pikku Reino se lopulta sittenkin\ntäytti hänen ajatuksensa, sydämensä ja aikansa täydellisesti. Olipa hän\niloinen tämän tapauksen johdosta siitäkin syystä, että hän pitkän aikaa\nvoi olla ottamatta osaa seuraelämään, kieltäytyä huveista, jotka häntä\neivät miellyttäneet, sanalla sanoen, viettää hiljaista kotielämää.\n\nHerbert puolestaan oli siinä suhteessa toisenlaatuinen. Hän rakasti\nsuuria vastaanottoja hovipiireissä ja ulkomaalaisten lähettiläiden\nluona, rakasti edustusta, näkyvällä paikalla olemista, halusi\ntulla huomatuksi. Hän tahtoi aina näyttää kykyään eikä salannut\nkunnianhimoaan. Eikä hän turhaan ponnistellut, sillä uudessakin\ntoimessaan hän tuli huomatuksi lahjakkaana miehenä, josta toivottiin\npaljon.\n\nTämä luonteiden erilaisuus alkoi aikaa myöten tuntua näissä molemmissa\naviopuolisoissa. Mutta mitään kahnauksia ei heidän kesken syntynyt.\nToinin nöyrä, alistuvainen, herttainen luonne esti vähimmänkin\nerimielisyyden siemenen puhkeamasta esiin. Herbert sai käyttää\nvapauttaan aivan kuinka tahtoi, Toini luotti häneen täydellisesti. Ja\nitsekin hän oli iloinen ja tyytyväinen, ettei Herbert hänen elämäänsä\nrajoittanut, saatikka vaatinut häntä suuntaamaan sitä oman mielensä\nmukaan, joten siis molemmilla oli täydellinen valta elää ja toimia\nniinkuin heitä kumpaakin halutti. Toini tiesi, että itsekkyys on suurin\nvika ihmisessä, omasta tahdostaan kiinni pitäminen suurin erehdys,\nminkä aviopuolisot voivat tehdä.\n\nToini ei suinkaan voinut moittia miestään itsekkyydestä, oman tahtonsa\nväärinkäyttämisestä, sillä Herbertkin oli kiintynyt kotiinsa ja\nvarsinkin nyt heidän pieneen poikaansa. Ja tiesihän Toini hyvin, mitä\nvirka Herbertiltä vaati, mutta sittenkin tuntui, entiseen nähden,\nkuin heidän elämänsä jo olisi käynyt hiukan jokapäiväisemmäksi.\nLuonnollistahan se olikin, vaikka Toini kaipasi sitä juhlallisuutta,\nsitä sisäistä riemua, sitä lämmintä tunnelmaa, joka oli ollut\nkihlausaikana, sitten häämatkalla, vieläpä heidän saaristossa\nollessaan. Hän tunsi kaiken tämän, mutta ei siitä koskaan kenellekään\nmaininnut, ei kirjeessään Hillevillekään, jolle ilmoitti Reinon\nsyntymisestä. Hän kertoi vain ihastuksestaan ja onnestaan, jopa\ntulevaisuuden toiveistaankin, toisin sanoen, Reinon tulevaisuudesta.\n\nJa Hilleviltä hän sai yhtä ihastuneen vastauksen. Kysymyksiä siinä\nlisäksi vilisi vilisemällä ja mitä intomielisimpiä huudahduksia, aivan\nkuin lapsi olisi ollut yhtä paljon hänen ja tuottanut hänelle yhtä\npaljon iloa ja onnea kuin Toinille. Hillevi kirjoitti muun muassa:\n\n»Voi, kuinka mielelläni tahtoisin hänet nähdä, tuon suloisen pikku\notuksen! Hän on siis miehesi näköinen? Silloin minä ihan syön sen heti.\nJa minun täytyy saada hänet nähdä ihan ensi tilassa. Tulette varmaan\nkesällä tänne ja silloin — — −»\n\nTämä äänilaji oli jo uutta Hillevissä. Ennen hän oli ollut\npidättyväisempi, hänen puheensa oli ollut hillitympi. Mutta nyt hän\nlaski tunteensa valloilleen. Hän oli siis siinäkin suhteessa jo\nkehittynyt. Tuo hiljainen tyttö oli käynyt rohkeammaksi. Hän oli aivan\nkuin päästänyt ohjakset irralleen. Olisi melkein voinut luulla sitä\njonkinlaiseksi uhmaksi, jonka valtaan hän nyt antautui, kun oli oma\nitsensä.\n\nJa tämä herätti Toinissa suurta uteliaisuutta. Hänkin halusi pian\nsaada nähdä ystävättärensä, halusi päästä kesällä kotimaahan. Sinne\nsaaristoon, heidän huvilaansa hän kutsuisi Hillevin pitkäksi aikaa.\nHän otaksui, että Hillevi nyt oli kasvanut suureksi tytöksi ja että\nseurustelu miesten kanssa, häntä paljon vanhempien miesten kanssa,\nniinkuin hän Punkaharjulta oli kirjoittanut, oli hänessä tämän\nmuutoksen aikaan saanut.\n\nJa kesällä kotiin tultuaan Toini todellakin sai nähdä ystävättärensä\naika paljon muuttuneena.\n\nHerbert ei kuitenkaan alkukesästä vielä saanut lomaa, joten Toinin oli\npoikansa kanssa yksin matkustettava Suomeen. Juhannukseksi hän saapui\nkotiin.\n\nOi, kuinka Toini taas ihailikaan kotimaan rantoja! Matka Stettinistä\noli ollut mitä ihanin. Meri oli ollut aivan tyyni, ja oli ollut niin\nkuuma, että useimmat matkustajat olivat yönkin loikoneet lepotuoleissa\nyläkannella. Itsekin hän oli katsellut sekä auringon laskua että\nnousua, jotka olivat suurenmoiset, varsinkin nousu, kun silmiä\nhäikäisevä tulipallo säteilevänä kohosi meren helmasta aivan kuin\nsytyttäen koko maailman kultaiseen loimuun. Vähäinen vire kulki sen\nnoustessa paikoitellen yli kimaltelevan kalvon, joka sitten jälleen\nmuuttui kirkkaaksi kuin peili. Ja Tallinnan jälkeen alkoi vihdoin\nHelsingin hahmo näkyä, nuo tutut kirkontornit, korkeiden rakennusten\nniin monesti ennen nähdyt katot, niiden joukossa hänen vanhempiensa\ntalo, hänen oma syntymäkotinsa, kaikki, kaikki, mikä oli hänelle\nmuistoista rikasta ja niin rakasta, niin rakasta. Ja lopuksi olivat\nlaivatkin satamassa jo koivuilla kaunistetut. Juhannustunnelmaa oli\nilmassa.\n\nJuhannus! Suomen juhannus! Unhoittaako sinua koskaan kukaan\nsuomalainen?!\n\n\n\n\nXI\n\n\nToinin tulo poikansa kanssa saaristohuvilaan oli mitä suurin ilo\nhänen vanhemmilleen. Isoäiti ja isoisä eivät lakanneet ihailemasta\npikku Reinoa, joka nyt oli siellä kaiken elämän keskipiste. Se oli\njuhannusjuhla, jommoista kukaan heistä ei ollut koskaan viettänyt.\n\nJa konsuli Karpin mielestä se oli vietettävä ulkonaisestikin mitä\nnäkyvimmällä tavalla, koska Reino oli tullut kastetuksi Berlinissä\nheidän olematta läsnä. Tämä juhla oli siis oleva korvauksena siitä\nvahingosta, jonka he olivat kärsineet, se oli vietettävä, vaikka pojan\nisä poissa olikin.\n\nNaapureita läheisistä huviloista oli kutsuttu juhannuskokkoa\nkatselemaan. Lehtimajaan, joka oli koivuista tehty hiekkarannalle,\noli katettu pitkä pöytä, joka oli kukkurallaan ruokia ja juomia.\nKorituoleja ja penkkejä oli sijoitettu yltympäriinsä niin, että\nkaikilla oli mahdollisuus nähdä kokon sytyttäminen. Uimahuoneen\nsillallekin, joka ulottui pitkälle rannasta, oli laitettu ylimääräisiä\nistumasijoja, sillä kokko oli pystytetty vähän matkaa rannasta\npitenevälle kallionkielekkeelle, puuttomalle ja vaarattomalle joka\nsuhteessa. Kokon pystyttämisen, sytyttämisen ja hoitamisen talon\nrengin avulla oli toimekseen saanut konsulin poika Yrjö. Hän olikin\ntuottanut heidän omasta varastostaan kaksi suurta tervatynnyriä, mitkä\npäällekkäin pantuina, oljilla ja risuilla täytettyinä, kohosivat\nkorkeaksi torniksi.\n\nVieraat olivatkin sitten kaikki koolla. Vanhat herrat istuivat lasiensa\nääressä sikareitaan poltellen, naisväki toisessa ryhmässä, keskellä\nToini ja vaaleansinipeitteisessä vaunussa ihastuttavaksi puettu Reino,\ntutti suussa, loikomassa. Häntä oli kaikkien velvollisuus ensin\nkäydä tervehtimässä antamalla hänen pulleilla sormillaan puristaa\nheidän etusormeaan, minkä lapsi kiltisti tekikin. Se hymyili heidän\ntilitykselleen ja naurahti lopulta niin, että tutti putosi suusta ja\nsitä alkoi nikottaa. Se taas nauratti katsojia ja kaikki huudahtivat\nvuorostaan:\n\n— Kuinka ihmeen kiltti lapsi!\n\n— Ja niin suuret, siniset silmät!\n\n— Vaikka tukka on ruskea!\n\n— Ja jo pitkä tupsu otsalla!\n\nTähän Toini selitti, että Reino on niin kiltti, että hän tuskin koskaan\nitkee.\n\nJa isoäiti lisäsi, että hän on nähnyt lapsen, jolla syntyessään oli\nihan siniset silmät, mutta jotka myöhemmin muuttuivat ruskeiksi.\n\nJa tämän tapaista keskustelua jatkui, kunnes päivä painui saarien taa\nammuskellen viimeiset kultaiset nuolensa pilvettömälle taivaanrannalle.\nKorkea, sininen kupu alkoi mataloitua, ja hämärikkö levitti hiljakseen\nhartioilleen hiilakkaan harsonsa. Saaret ja salmet, puut ja pensaat\nhäipyivät sen kuultavan katoksen suojaan jättäen vain ääriviivansa\njäljelle. Lintujen visertelykin oli vaiennut. Heinäsirkka vain\nsiritteli vielä nurmikossa.\n\nMutta silloin alkoi siellä täällä jo välähtää tulia etäisten saarien\nrannoilla. Ja jostakin kuului hanurin soittama alakuloinen valssin\nsävelmä, toisaalla taas renkutteli jossakin veneessä mandoliini\n»kaunista kesäiltaa».\n\nYht'äkkiä paukahti pyssy ja loimahtaen kiipesi hurja tulenliekki Yrjön\nrakentamaa kokkoa pitkin korkeuteen, räiskyen ja lennättäen kipunoita,\njotka sähähtäen putosivat ja sammuivat veteen. Yleinen hurraa-huuto\nsäesti tätä toimitusta, ja kaikki jäivät sitten iloisina ihailemaan\njuhannuskokon paloa. Herrat kilistivät lasejaan, ja nuoret neitoset,\njoista monet olivat pukeutuneet kansallispukuihin, alkoivat houkutella\nikäisiään poikia piiritanssiin. Suru oli sydämistä poissa, ilo\nkaikkialla ylimmillään.\n\n— Ajatelkaas, ettei Reino ollenkaan säikähtynyt, — ihmetteli Toini. —\nKohotti vain päätään, kun laukaus pamahti.\n\n— Hänestä tulee varmaan kenraali, — huomautti eräs naapureista, paroni\nR—y.\n\nMutta Toini pudisti päätään ja huoahti. Sitä hän ei olisi pojastaan\ntahtonut.\n\n— Sota on jo tuottanut ihmiskunnalle tarpeeksi onnettomuutta. Minä olen\nikuisen rauhan ystävä, — sanoi Toini.\n\nParoni siihen vain hymähti ja vastasi puolikovaan ivallisesti:\n\n— Ikuisen rauhan?! Ihmisten kesken se on mahdoton.\n\nJa hän tehosti viimeisen sanan syvällä pään nyökkäyksellä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVähitellen paloi sitten kokko loppuun, sen lämmittävä loimu väheni\nja illan viileys alkoi käydä tuntuvaksi. Reino vietiin pois. Huvilan\nisolle alaparvekkeelle, josta oli laaja näköala merelle, oli jo katettu\nillallispöytä. Siellä sytytettiin kynttilöitä korkeihin, pronssisiin\nkynttelikköihin, joten huvila kesäillan hämyssä puitten ympäröimänä\nnäytti lumoavan kauniilta. Ja sieltä kuului aina yli puoliyön iloista\näänten sorinaa, sellaista remuisaa riemua, jota vain suuri juhla\nterveissä, tyytyväisissä ihmismielissä lyhyenä, kauniina, katoavana\nkesänä voi joskus herättää kylmässä Pohjolassakin.\n\nKun vieraat sitten olivat hajaantuneet ja Toini oli jäänyt yksin, meni\nhän vielä ulos ja lähti hiljakseen kujannetta pitkin kulkemaan rantaan\npäin. Siellä oli hänellä usein tapana istua uimahuoneen sillalla,\nmiettiä ja haaveksia omia asioitaan. Ja niitä hänellä nyt olikin\nenemmän kuin hänellä nuorempana oli ollut.\n\nHän oli ensimmäisen kerran näin pitkän aikaa erossa miehestään. Tosin\nhänellä oli poikansa mukanaan, ja hän tiesi, missä Herbert oli ja että\ntämä asui heidän omassa huoneistossaan Berlinissä. Mutta Herbertin\npoissaolo vaivasi Toinia sittenkin. Oli aina ollut turvallisempi olla\nhänen läheisyydessään. Ja nyt tämmöisenä suurena juhlailtana kaiherteli\nkaiho hänen rinnassaan tavallista enemmän. Siihen vaikutti varmaan\nyökin. Olisi ollut parempi mennä nukkumaan, varsinkin kun yli selkien\nvielä kantautuva soitto ja laulu kiusoitti mieltä. Mutta hän viipyi\nsillalla vielä sittenkin mietteissään, toinen kyynärpää kaidepuilla,\nsilmät veden kalvoon suunnattuina, mistä hänen omat kasvonsa\nhäämöittivät vastaan.\n\nHän muisti nuo paronin sanat, että Reinosta kerran tulisi kenraali.\nJa hän muisti oman vastauksensa. Mutta eniten oli hänen mieleensä\npainunut paronin vastaus, että rauha ihmisten kesken oli mahdoton.\nSehän oli jotakin kauheata, jos syvemmälti ajatteli noita sanoja.\nOlivatko ihmiset todellakin niin viheliäisiä, elämä niin surkeata?\nOlivathan ihmiset luodut rakastamaan toinen toistansa. Rakastihan\nhän itsekin, paitsi vanhempiaan, miestään, lastaan, veljeään,\nHilleviäkin, ja muita ystäviään ja tuttaviaan. Vai eikö se siis ollut\ntotta? Eikö se ollutkaan rakkautta? Olihan hän itse kyllä joskus\nvihastunut, mutta sitten jälleen leppynyt ja edelleenkin rakastanut.\nJa saattoihan hän rakastaa Herbertiä, vaikka tämä olikin kaukana\nsillä hetkellä, saattoi hänen uskollisuuteensa täydellisesti luottaa.\nEikähän hänen ystävyytensä ja rakkautensa Hilleviinkään ollut pitkän\neron jälkeen vähentynyt. Samat tunteet olivat hänessä vielä nytkin.\nJa merkillisintä: hän oli saanut uuden, jopa suuren rakkauden kohteen\nReinossaan. Hän oli nyt äitinä saanut niin paljon ajattelemisen\naihetta, niin suuren edesvastuun, että oikein peloitti, kuinka hän\npystyisi kaikki velvollisuutensa kunnollisesti täyttämään. Mutta olihan\ntämä velvollisuus kaikilla äideillä. Kunnollisestihan se oli kaikkien\ntäytettävä. Mutta täyttivätkö kaikki sen niin, että heidän lapsistaan\ntuli hyviä ihmisiä? Ainakin olivat Toinin vanhemmat opettaneet lapsiaan\ntähän suuntaan. Toini muisti sen nyt varsin hyvin ja hän oli kovin\nkiitollinen, että hän tämmöisen opetuksen oli saanut, juuri nyt, kun\nhän itse oli äiti, kun hänellä oli oma lapsensa. »Hyvä Jumala, kuinka\nsuuri, suuri onkaan äidin tehtävä!» huokasi Toini. Ja sitten hän\nvielä lisäsi itsekseen: »Siksipä kaikki, vielä vanhat miehetkin, niin\nsuurella rakkaudella aina muistelevat äitiään!»\n\nNäissä mietteissä Toini lähti pois sillalta. Vesillä liikkui vieläkin\nveneitä, kuului airojen kolinaa ja läiskettä, soitto ja laulukaan eivät\nolleet tauonneet, tuskinpa taukosivatkaan koko sinä yönä. Huvilan\nkeittiön portailla istuskeli yhä palvelusväkikin.\n\nJossakin kivien välisessä lätäkössä kurnutti sammakko, ja kuhankeittäjä\nlensi tien ylitse hyvin matalalta päästäen ensin omituisen pulputtavan\näänen, mutta muuttaen sen sitten sähinäksi: »kuha kiehuu, kuha kiehuu».\nJa yölepakkokin kierteli siipiään räpytellen nopeasti, kääntyen sinne\ntänne, huvilan ympärillä. Yötär oli kuitenkin jo kääntynyt toiselle\nkyljelleen. Idässä alkoi kohta näkyä kellertävä sarastus. Oli aika\nmennä sisään.\n\nJa Toini meni nukkumaan.\n\n\n\n\nXII\n\n\nJuhannuksen jälkeen kului Toinilta kesä kaikessa hiljaisuudessa\nvanhempiensa ja poikansa parissa. Se oli oikeata »dolce far niente'a»,\ntyhjäntoimittamista, jos semmoiseksi voi sanoa äidin kävelyä\nlapsenvaunuineen huvilan puistikossa ja pitkin meren hiekkarantaa sekä\nhänen itsensä että lapsen virkistykseksi. Toinille siitä oli lisäksi\nhuviakin, niinkuin nuorille äideille aina heidän seuratessaan päivä\npäivältä pienokaisensa kehitystä, kunnes niiden suusta ensimmäisen\nlepertelyn keskeltä muodostuu sanaa tapaileva äänne: mäm — mäm\n—mäm—mäm—mäm, — äidin mitä suurimmaksi iloksi, josta tietysti mummo\nja isoisä heti ovat osallisiksi päästettävät. Ja kun lapsi lisäksi\nihmettelee puitten oksien vipajamista ja itse kirkaisee, kun kuulee\npääskysten vinkaisevan, niiden nuolena kiitäessä vaunujen yli, niin oi,\nkuinka sillä on erinomainen havaintokyky ja kuinka siitä tulee kovin\nviisas lapsi.\n\nSe on äidin iloa, hänen sydämensä hiljaista riemua ja sitä olisi synti\nkadehtia. Elämässä on hänellä kyllä vielä paljon, paljon pettymyksiä.\n\nTämän huvinsa ohessa oli Toinilla mielessään vielä toinen asia:\nHerbertin tulo Saksasta kotimaahan. Mutta siihen oli vielä pitkälti\naikaa, aina elokuuhun asti. Eikä silloinkaan hänen lomansa tulisi\nolemaan pitkä. Toini kirjoitti sen vuoksi Hilleville ja pyysi häntä\ntulemaan heidän luokseen saaristoon. Siellä hän saisi olla kesän\nloppuun tahi ainakin siksi, kunnes Toini miehensä kanssa palaisi\nBerliniin.\n\nHillevi kirjoitti Toinille hyvin ihastuneen vastauksen. Hänen isänsä\nloma päättyisi puolivälissä heinäkuuta ja silloin hän saisi isän\nmukana palata Helsinkiin. Mitään hauskempaa kesänviettoa kuin Toinin\nseurassa ei hän olisi koskaan voinut itselleen toivoakaan. Hän oikein\ntuskaili odottaessaan sitä hetkeä, jolloin sai lähteä matkalle\nparhaimman ystävättärensä, Toinin luo. Miltä he molemmat nyt näyttivät,\nminkälainen oli heidän jälleentapaamisensa oleva ja, varsinkin,\nminkälainen oli tuo suloinen pikku »otus», jonka hän aikoi »syödä»?\nSemmoinen oli Hillevin hurmiossa kirjoitetun kirjeen pääsisällys.\n\nMutta yhtä utelias oli Toinikin odottaessaan Hillevin saapumista.\nSikäli kun aika läheni, hänen uteliaisuutensa kasvoi. Kaikesta päättäen\noli Hillevissä tapahtunut jonkinlainen »sisällinen vapautuminen». Ja\nse se kiinnitti eniten Toinin mieltä. Vuodessa, parissa voi tällä\nkehitysasteella olevassa, varsinkin Hillevin luontoisessa tytössä, olla\nhuomattavissa melkoinen muutos. Mihinkä suuntaan? Juuri sitä oli hauska\nnähdä.\n\nToini oli laivarannassa Hilleviä vastassa ja näki jo kaukaa itselleen\nnenäliinaa huiskutettavan. Pian hän huomasi vieraansa, jonka heti tunsi\nkuparinruskeista kiehkuroista ja muutenkin omituisesta ulkonäöstä,\nvaikka tyttö nyt olikin melkein päätään pitempi kuin heidän viimeksi\ntavatessaan. Mutta saman verran ainakin oli Toinin mielestä Hillevin\nviehkeys lisääntynyt, kun hän laiturilla sai ystävätärtään halailla.\nToini saattoi tuskin hellittää silmiään Hillevistä, ja aivan kuin\nhyökyaalto tulvasi uusi, suuri ystävyyden tunne hänen sydämeensä. Se\noli harvinainen psyykillinen ilmiö, joka ainakin näennäisesti oli sen\nkohteessa synnyttänyt vastaavan vaikutuksen.\n\nNytkin oli tuon ystävyyden heijastus Hillevin puolelta yhtä suuri\nkuin ennen. Käsitysten he riensivät konsuli Karpin huvilaan, joka ei\nollutkaan kaukana laivalaiturista, ja kun Hillevi oli Toinin vanhempia\ntervehtinyt, niin oli hänen ensimmäinen tehtävänsä käydä katsomassa\nReinoa, joka oli jäänyt lapsenhoitajattaren huostaan vaunuunsa\nnukkumaan.\n\n— Älä vain syö Reinoa niinkuin uhkasit tehdä, — suottaili Toini heidän\nlähestyessään lasta.\n\nMutta vähällä oli niin käydä, ja Hillevin täytyi saada ottaa syliinsä\npoika, joka sillä välin oli herännyt. Kiltti lapsi vain hymyili ja\nalkoi leikitellä Hillevin kuparikutreilla.\n\n— Kas, se ihailee niitä yhtä paljon kuin minä, — sanoi Toini.\n\n— Ja minä rakastan poikaasi yhtä paljon kuin sen äitiä, — sanoi Hillevi.\n\n— Onkos Reino mielestäsi isänsä näköinen? — oli Toinin kysymys.\n\n— On, on, on, — huudahti Hillevi intomielisesti ja painoi huuliaan\npojan poskia vasten.\n\nHän sillä teolla aivan kuin ilmaisi, mitä hänen sydämessään liikkui.\n\n— Sinä siis muistat Herbertin niin hyvin? — jatkoi Toini hymähtäen.\n\nHillevi vastasi hiukan kierrellen:\n\n— Minäkö koskaan unhottaisin ensimmäisen valssini miehesi kanssa?\n\nJa siitä siirtyi heidän keskustelunsa edelleen vanhoihin, rakkaisiin\nmuistoihin. Yhdessä he aina kävelivät puistossa, istuskelivat meren\nrannalla, kävivät uimassa ja sateisina päivinä viettivät aikansa\nloikomalla kumpikin lepotuolissaan huvilan parvekkeella, kädessään joku\nkiintoisa romaani tahi aikakausikirja.\n\nToini luki mieluimmin kotimaista kirjallisuutta, ennen kaikkea\n»Välskärin kertomuksia». Hän ei lakannut koskaan ihailemasta sen\nherttaista tyyliä, tekijän mielikuvitusta, niitä laajoja näköaloja,\njoita hän kuin taikasauvalla, romanttisen, kiintoisan juonen ohessa,\naukaisi lukijalle, loi elämää kaikkeen, mihin vain kajosi.\n\nHillevi taas istui joku ranskalainen romaani kädessään. Hän suosi\nniitä ilmeisesti kovin, vaikka melkein arkuussyistä selitti, että on\nollut puhe hänen lähettämisestään, ehkä jo vuoden perästä, johonkin\nranskalaiseen luostarikouluun ja että hänen sen vuoksi oli perin pohjin\nopittava ranskaa. Tähän lisäsi hän kuitenkin vielä, että pohjoismaiset\nromaanit, varsinkin norjalaiset, olivat hyvin »sumuisia».\n\nTätä arvostelua Toini kovin ihmetteli, mutta eniten kuitenkin sitä,\nettä Hillevi niin nuorella iällä jo tässäkin suhteessa oli näin\npitkälle kehittynyt. Hän tunsi kyllä entuudestaan Hillevin älykkyyden\nja huomasi sitä hänessä nyt vieläkin suuremmassa määrässä. Mutta eniten\nsilmiinpistävää oli Hillevin käytöksen tavaton taipuisuus, joka oli\naivan erikoinen luonteen piirre hänessä. Hän saattoi aina, milloin\ntahtoi, olla niin moitteettoman miellyttävä, ettei kenelläkään ollut\nmitään muistuttamista häntä vastaan. Hän voi eräissä asioissa olla\npaljon vilpittömämpi kuin ennen, mutta toisinaan taas näytti kuin\nhänessä jotakin olisi mennyt lukkoon, salpautunut läpitunkemattoman\nmuurin taakse, jonne ei kellään ollut pääsyä. Ja kieltämättä hän tämän\ntähden oli vieläkin kiintoisampi kuin muuten, sillä tämä ikäänkuin\nkiihoitti yhä enemmän ottamaan selkoa tästä ongelmasta. Kuka tietää,\neikö tämäkin puoli Hillevissä lisännyt Toinin ystävyyttä häneen, niin\nomituiselta kuin se kuulostaakin. Pitäähän näet paikkansa sekin väite,\nettä äärimmäisyydet koskettavat toisiansa. Todellakin psykolooginen\nongelma tämäkin, joka kuitenkin sai ratkaisunsa vuosien perästä.\n\nKolmatta viikkoa kului näin Toinin ja Hillevin seurustellessa\nenimmäkseen kahden kesken konsulin huvilassa. Tähän liittyi myös\nodotus, joka vei heitä päivä päivältä lähemmäksi Herbertin tuloa.\nKumpainen ystävättäristä innokkaammin sitä odotti, oli vaikea sanoa\nsydämiin näkemättä. Mutta että halu nähdä Herbertiä oli Hillevillä\nainakin yhtä suuri kuin Toinin uteliaisuus olla syrjästä katsojana\nnoiden kahden tavatessa toisensa, siitä ei ollut epäilystä sen jälkeen,\nmitä Toini tämän odotusajan kuluessa oli Hilleviltä kuullut. »Minäkö\nkoskaan unhoittaisin ensimmäisen valssini miehesi kanssa?!» — nehän\nolivat jo sanoja, jotka, vaikkapa ollakseen vain kohteliaisuus,\nilmaisivat enemmän kuin mitä lienee ollut tarkoitus. Eikä Toini\npuolestaan näitä sanoja tuonnempanakaan unhoittanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nElokuussa tuli sitten Herbert Berlinistä ja hänen mukanaan sai elämä\nkonsulin huvilassa jälleen toisen leiman. »Miranda» oli uudelleen\nmaalattu — Yrjökin oli käynyt sillä jo purjehtimassa — ja nyt\njoutui se vielä ahkerampaan käytäntöön. Tavallisesti oli Toinikin\npurjehdusmatkoilla, mutta hänen syystä tahi toisesta esteellisenä\nollessaan liikkui Herbert ulapalla Hillevi seurassaan. Tätä oli Hillevi\njuuri odottanutkin.\n\nHerbertin ja Hillevin tapaaminen oli ollut hyvin »virallinen», mikä\nihmetytti Toinia kovin. Mutta hän oli siinä huomaavinaan eräänlaista\ndiplomatiaa varsinkin Hillevin taholta. Ystävättären hieno äly\nnäyttäytyi tässäkin täydessä loistossaan. Hillevi tahtoi tietysti\nensin tarkastaa Herbertin suhtautumista häneen ja sitten tutkia tämän,\nToinin ja hänen itsensä välistä suhdetta. Viisaasti kuin valtiomies\nvetäytyi Hillevi usein syrjään, mutta kun häntä pyydettiin mukaan,\nniin seurasi hän kiitollisena ja iloisena — kolmantena tahi neljäntenä\nhenkilönä. Näin hän sai herätetyksi luottamusta itseään kohtaan, ja\nkun Toini lähetti hänet kahden kesken Herbertin kanssa purjehtimaan,\nniin oli Hillevin sisäinen riemu tavaton. Toinin uskollinen luonne ei\nnähnyt siinä mitään pahaa, vieläpä hän iloitsi siitä, että näin saattoi\ntuottaa iloa ja huvitusta molemmille. Ja Herbert taas puolestaan oli\nvaimoaan kohtaan sama herttainen aviomies kuin ennen. Se yhteinen\narvostelu oli kuitenkin aviopuolisoilla, että Hillevi jo koko lailla\nkeimaili, etenkin kun hän tiesi olevansa huomattu ja arvostelun\nkohteena. Mutta tarvittaissa taas hän osasi peittää tämän puolen mitä\nmiellyttävimpään viehkeyteen.\n\nNäin ollen piti Toini melkein velvollisuutenaan antaa vieraansa,\n»parhaimman ystävättärensä», huvitella Herbertin kanssa\nkahdenkeskisillä purjehdusmatkoilla, jotka usein kestivät tuntikausia.\nKovan tuulen vallitessa Toini vähän pelkäsikin lähteä kauas merelle.\nHillevi sitä vastoin istui veneessä aivan hurmaantuneena, kun alahanka\nkallistui milt'ei veden pinnan alle ja vesi siinä kohisi ja kiehui,\nkokka nousi korkealle keikkuen laineiden harjoilla, ja kuohua räiskyi\nniin, että vaatteetkin kastuivat. Hän aivan hihkasi ilosta kohottautuen\nsilloin suoraksi seisomaan ylähankaa vastaan ja ponnistaen jalkojaan\nilakoiden penkkiä vasten. Ruskeat, kuparinväriset kiharat liehuivat\nympäri hänen päätänsä pieksäen poskia, ja säkenöivät gasellin silmät\nolivat kuin naulatut kiinni perämiehen kasvoihin. Ihmekö siis, että\ntämäkin mielellään katseli tuota rohkeata, omituista olentoa, joka\npelkäämättä oli uskonut henkensä hänen haltuunsa myrskyisellä merellä.\n\n— Ettekö ollenkaan pelkää? — kysyi Herbert.\n\n— Pelkäisinkö teidän istuessanne peräsimessä?! — oli Hillevin vastaus.\n\n— Mikäs ihmeellinen perämies minä sitten olisin? — naurahti Herbert.\n\n— Olette vain. Kun luotan teihin, niin ei voi mitään onnettomuutta\ntapahtua, — vakuutti tyttö.\n\n— Sepä kummallista! Miksi sitten niin luotatte minuun?\n\n— En tiedä. En voi vastata siihen. Tunnen vain, että elämäni on teidän\nkäsissänne, — selitti Hillevi.\n\n— Vielä omituisempaa. Mutta jos erehdytte? — uteli Herbert.\n\n— En, siinä asiassa minä en erehdy, — vahvisti Hillevi sanansa.\n\n— Mutta jos purjehdimme kumoon? — jatkoi Herbert.\n\n— Silloin hukumme yhdessä, — vastasi Hillevi melkein ihastuen.\n\n— Eikö teidän henkenne sitten ole sen enemmän arvoinen — omasta\nmielestänne? — oli uusi kysymys.\n\n— Ei, ei nyt täällä purjeveneessä, — melkein hätäillen tulivat sanat\nHillevin suusta.\n\n— Entäs minun henkeni, eikö silläkään nyt teidän mielestänne ole mitään\narvoa? — intti Herbert edelleen.\n\n— Oi, älkää kysykö! — oli Hillevin surulliselta kajahtava vastaus. Ja\nhänen kasvoilleen tuli surumielinen ilme.\n\nHerbert sen johdosta hymyili ja sanoi:\n\n— Minä koetan viedä meidät molemmat onnellisesti maihin.\n\n— Meidät molemmat! — tehosti Hillevi ja hänen äänessään oli\nrauhallinen, ihan onnekas sävy. Ja sen lisäksi hän loi perämieheen\nihastuttavan kiitollisen katseen.\n\nHetkisen kuluttua Herbert jatkoi:\n\n— Mutta ajatelkaas, että purjehtisimme elämän merellä. Mikäs käsitys\nteillä silloin olisi tästä samasta asiasta?\n\n— Ihan sama kuin nytkin, — vastasi Hillevi aivan kuin edeltäpäin olisi\nvalmistautunut semmoiseen kysymykseen ja vastaukseen.\n\nHerbert oli aivan yllätetty. Tämä oli niin hienoa »flirttiä» hänen\nmielestään, niin nasevat olivat vastaukset, että hän harvoin oli\nkuullut tämmöisiä paljon vanhemmiltakaan neitosilta. Ja kaikki kävi\nniin luontevasti, niin teeskentelemättömästi, että hänen itsensä oli\nvaikea keksiä jatkoa heidän keskustelulleen. Se oli hänelle vieläkin\nvaikeampaa, kun hän huomasi, että Hillevi katsoi häneen, istui ja\nodotti.\n\nMelkein kuin ajatuksissaan sanoi vihdoin Herbert kiinnittäessään\npurjeen köyttä:\n\n— Se asia täytyy jättää tulevaisuuden huomaan.\n\n— Miten kohtalo määrää, — liitti siihen vielä Hillevi ihan kuin syvissä\nmietteissä hänkin.\n\nTämmöinen keskustelu, jossa oli puoleksi salattu sivutarkoitus, tuntui\nHerbertistä hyvin kiintoisalta, vaikka vähän vaaralliselta noin nuoren\ntytön kanssa. Nytkin hän ajatteli itsekseen:\n\n— Se tyttö lyö, totta totisesti, meitä sormille nasevilla\nvastauksillaan.\n\nKun aikaa jo oli paljon kulunut ja tuuli tuntui kiihtyvän, käänsi\nHerbert veneen ja sanoi:\n\n— No, nyt minä vien teidät maihin, vaikka vastoin tahtoannekin.\n\n— Niin ei teidän tarvitse koskaan tehdä, — ampui Hillevi vieläkin\npaljon merkitsevän nuolensa.\n\nJa laitamyötäistä kiiti »Miranda» huimaavaa vauhtia kohti huvilan\nuimahuonelaituria. Siellä rannassa, puitten suojassa, odotti Toini\nlapsenvaunuineen miehensä ja Hillevin paluuta. Hän oli ollut hiukan\nhuolissaan heidän tähtensä kovan tuulen vuoksi, mutta kysyi vain:\n\n— Onko ollut hauska?\n\n— Tavattomasti, — vastasi Hillevi Herbertin jäätyä purjevenettään\nlepokuntoon panemaan.\n\nKun Herbert tuli vaimonsa luo, niin tämä sanoi:\n\n— No, toitpas Hillevin onnellisesti maihin.\n\nOli kuin Toini olisi kuullut miehensä Hilleville veneessä lausumat\nsanat, ja sekä Hillevin että Herbertin täytyi oikein naurahtaa tälle\nomituiselle yhteensattumalle, oikeinpa vilkaisivat salavihkaa toisiinsa.\n\n— Ei se kuitenkaan niin vaarallista ollut, — lohdutti Herbert vaimoaan.\n\n— Ei niin vaaratontakaan, lausui melkein ivaillen Hillevi ja hänen\nposkensa alkoivat hehkua.\n\nHe menivät sisään, sillä päivällisaika läheni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllemmällä heikkeni tuuli melkoisesti, ja oli odotettavissa elokuun\nkuutamo, sillä taivas oli melkein pilvetön. Ainoastaan muutamia\npilvensuikaleita näkyi irtirepeytyneinä eksyneen sinne tänne sinilaelle\nikäänkuin todisteeksi tuulen kadonneesta voimasta.\n\nPäivät käytti Hillevi näin Herbertin seurassa, illat hän »uhrasi»\nkokonaan Toinille, istuskelemalla silloin hänen kanssaan kuutamossa\nmeren rannalla. Tuulisella säällä oli lapsi sisällä muutenkin, ja\nHerbert sekä konsuli rouvineen lukivat päivän sanomalehtiä. Varsinkin\nkäytti Herbert iltansa ulkomaiden sanomalehtien valtiollisten\nartikkelien lukemiseen pysyäkseen loma-aikanaankin niiden perusteella\nkaikkien tapausten tasolla.\n\nToinin ja Hillevin lempipaikka oli raitojen muodostama lehtimaja, jonka\naukeamasta oli merelle päin laaja näköala. Korituoleissaan he siellä\nsaivat rauhassa istuskella ja katsella kauas ulapalle, josta heitä\nkohti kulki läikkyvien laineiden poikki kuun hopeainen, kimmeltävä\nsilta. Myöhemmin syttyi iltatähtikin, vielä kelmeänä vilkuttaen\nvaalealta elokuun taivaalta. Kaikesta huolimatta alkoi jo olla\nalakuloista syystunnelmaa ilmassa. Kesän raukeus oli mennyt, kuhilaat\npelloilla todistivat viljan olevan leikatun ja vielä keltaisena\nnuokkuva kevätkylvö, joka paikoitellen oli lakoon painunut, odotteli\nsärisevää konetta tahi viikatetta tullakseen korjatuksi. Kypsyneisyyttä\nalkoi näkyä kaikkialla, ja ajatus siirtyi aikaan, joka masentaa mielen\nennustaen kaiken katoavaisuutta.\n\nMyöskin Toinissa ja Hillevissä alkoi kesän loppu herättää\nalakuloisuutta, varsinkin koska he tiesivät, että heidän oli erottava\npitkäksi aikaa. Olihan Herbertin perheineen jälleen palattava\nBerliniin, Hillevin jäätävä Helsinkiin. Tätä alakuloisuutta lisäsi\nvielä se, että molempien ystävättärien väliset siteet kesän kuluessa\nolivat vahvistuneet. Kaikki näytti niin ruusuiselta ja kauniilta\nmolempien silmissä, eikä mikään ollut tullut himmentämään heidän\nsuhdettaan toisiinsa.\n\nVarsinkin valitti Hillevi nyt kuolettavaa kaihoa. Tämän hän kohdisti\ntaaskin viisaasti Toiniin, vaikka hänen mieltymyksensä Toinin mieheen\noli sen perussyy. Tämä tunne oli saanut hänessä nyt valtavan voiman\nja tyttö raukka oli välistä menehtyä taakkansa alle, etenkin siitä\nsyystä, ettei hänellä ollut vähintäkään mahdollisuutta huojentaa sitä\nedes puhumalla siitä jonkun kanssa. Hänen oli kannettava sydämensä\ntuskat ypö yksin, salassa kaikilta, ettei niitä pidettäisi lapsellisina\nhoureina, jollaisia ne todella olivatkin. Ei kukaan niitä voinut ottaa\nvakavalta kannalta, kaikkein vähiten Toini, mutta ei myöskään Herbert,\nvaikka hän saattoikin hyvin aavistaa, että Hillevi oli kiintynyt\nhäneen. Oli siis vain alistuttava nöyrästi, nöyrästi »kohtalon»\ntahtoon. Mutta ei mikään sittenkään estänyt toivossa elämästä. Ja se\noli ainoa valokohta tässä hänen aikaisessa, suuressa murheessaan.\n\nUsein Hillevi itsekseen ajatteli, että olikohan koko maailmassa ketään,\njoka näin nuorena olisi kärsinyt niinkuin hän. Ja jos oli, niin mitä se\nraukka teki? Lopettiko hän päivänsä, niinkuin moni vanhempi rakkaudesta\nkärsivä tekee? Mutta paitsi hänen nuoruuttaan oli tässä vielä olemassa\nse traagillinen ristiriita, että hän oli kiintynyt ystävättärensä,\nparhaimman suojelusenkelinsä, joksi hän välistä Toinia nimitti,\nmieheen. Eikä mitään, mitään keinoa ollut päästä tästä kauheasta\ntilanteesta.\n\nOlisi ollut melkein parempi, ettei Toini olisi kutsunutkaan häntä\nluoksensa saaristoon. Ja jos Tomi olisi tämän tietänyt, niin olisi\nhän varmasti syvästi katunut tätä tekoaan, joka kuitenkin oli mitä\nsuurinta kohteliaisuutta, mitä suurin ystävyyden ja rakkauden merkki.\nJa kaikesta huolimatta oli tämä kesä hänelle mitä muistorikkain, hänen\nelämässään niitä tapauksia, jotka, samoin kuin hänen ensimmäinen\nvalssinsa Toinin kodissa, painuivat ainiaaksi hänen mieleensä.\n\nIhmekö siis, että Hillevin oli raskasta matkustaa pois konsulin\nsaaristo-huvilasta. Mutta sen täytyi tapahtua, kun hänen äitinsä palasi\nkotiin ja koulut aloittivat jälleen toimintansa.\n\nMyöhään viimeisenä iltana ennen lähtöään ja jo sanottuaan hyvää\nyötä kaikille, pujahti Hillevi yksin ulos puistoon, josta hiipi\nalas rantaan. Oli jo melkoisen pimeä. Erästä syrjäpolkua onnistui\nhänen huomaamatta päästä hietarannalle, missä oli muutamia korkeita\nkorituoleja, joissa voi istua suojassa joko auringolta tahi tuulelta.\nSemmoiseen hän painautui piiloon ja vaipui pää käsien välissä,\nkyynärpäät polvia vasten aivan kuin mietteisiinsä. Mutta hetken\nkuluttua alkoi sieltä kuulua syvää huokailua, joka muuttui nopeaksi\nnyyhkytykseksi. Hillevi tahtoi siellä yksinäisyydessä huojentaa suruaan\nja itki hiljaista, hillitöntä itkua.\n\n— Kuka siellä itkee? — kuuli hän yht'äkkiä tutun äänen vähän matkan\npäästä.\n\nMutta hän ei vastannut, pidätti vain itkuaan ja henkeään. Ja jäi\nistumaan paikalleen.\n\n— Kuka siellä on? — kysyi vielä sama ääni, jo lähempää.\n\nSilloin hyppäsi Hillevi korituolistaan ja alkoi juosta pois.\n\n— Hillevi! Hillevi! — kuului taas sama ääni. Ja hänen perässään\nharppasivat pitkät miehenaskeleet. — Älkää juosko pois! Odottakaa\nvähän! — kuului melkein kuiskauksena hänen jäljessään.\n\nHillevi pysähtyi. Herbert saavutti hänet ja tarttui hänen käteensä.\n\n— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Herbert kummastellen.\n\nMutta nopeasti nosti Hillevi hänen kätensä huulilleen ja suuteli sitä.\n\n— Kiitos hauskoista purjehdusretkistä, joita en unhoita koskaan, —\nkuiskasi Hillevi ja sanoi vielä: — Hyvästi!\n\nSamassa tempautui hän irti Herbertistä ja juoksi päätietä myöten ylös\nhuvilaan. Ja Herbert lähti toista polkua kiertäen myöskin sisälle\nhuoneeseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä matkustivat kaikki kaupunkiin, konsuli perheineen\nsaattamaan Toinia, Herbertiä ja pikku Reinoa, Hillevi taas kotiinsa.\nMutta saattajien joukossa oli hän nyt tälläkin kertaa sydän varmasti\nvieläkin raskaampana kuin Toinin ja Herbertin lähtiessä häämatkalleen.\nMutta hän jäi edelleenkin vahvaan uskoonsa, että »kohtalo» joskus\noli muuttava elämän hänen edukseen. Tätä uskoa vahvisti Herbertin\nkädenpuristus, kun hän sanoi:\n\n— Näkemiin! Toivon, että Hillevi tulee käymään luonamme Berlinissä.\n\nSamoin lohdutti Hilleviä Toinikin, jolle Herbert oli avomielisesti\nkertonut Hillevin itkeneen rannalla myöhään edellisenä iltana. He\nsäälittelivät keskenään tyttöraukkaa ja olivat kovin liikutetut hänen\nystävyydestään ja rakkaudestaan.\n\nHerbert tiesi kuitenkin paremmin, mitä asia oikeastaan koski, mutta\nsiitä puolesta ei hän kuitenkaan puhunut vaimolleen mitään.\n\nIhmissydän on kerta kaikkiaan mitä merkillisin, salaperäisin kapine.\n\n\n\n\n\n\nII\n\n\n\n\nI\n\n\nToinin elämä Berlinissä oli alkanut käydä entistä latuaan. Päivät oli\nhän enimmäkseen kotona lapsensa kanssa hänen miehensä säännöllisesti\nhoitaessa virkatehtäviään. Iltaisin hän kävi milloin teattereissa,\nmilloin oli kutsuissa tuttavien luona, joita heille oli vähitellen\nlisääntynyt Herbertin saksalaisista ystäväpiireistä. Ja täten\noli heidän itsensäkin vuorostaan pantava toimeen vastakutsuja\ntuttavilleen. Tämä seurustelu oli kuitenkin verraten pakollista eikä\ntuottanut Toinille suurta huvia. Sydämen ihmisenä, luonteeltaan\nhiljaisena ja sävyisänä, hän kaipasi läheistä ystävyyttä, mutta sitä\nei täällä suuressa maailmassa ottanut syntyäkseen saksalaisesta\n»gemütlichkeitista» huolimatta. Sen vuoksi Toini edelleenkin ylläpiti\nahkeraa kirjeenvaihtoa kotimaassa olevien sukulaistensa ja tuttaviensa\nkanssa.\n\nNäin kuluivat kuukaudet jouluun, jonka he luonnollisesti viettivät\nBerlinissä. Toini muisteli kaivaten joulunviettoa vanhempiensa\nkodissa, varsinkin kun oli saanut sieltä iloisen kirjeen, joka todisti\nvanhempien voivan hyvin ja joulutunnelman olleen täydellisen. Toisena\njoulupäivänä oli Hillevikin vanhempiensa kanssa ollut siellä, ja kun\nYrjö oli kutsunut luokseen muutamia tovereitaan, niin olivat nuoret\ntanssineet, ja kaikilla oli ollut kovin hauska. Myöskin Hillevi ilmaisi\nkirjeessään Toinille tyytyväisyytensä, että oli saanut olla Toinin\nvanhassa kodissa, mutta lopuksi hän lisäsi, etteivät nämä tanssiaiset\nolleet »samat kuin silloin, ymmärräthän?» Ja Toini ymmärsi kyllä hyvin,\nettä hän tarkoitti ensimmäistä valssiaan Herbertin kanssa, noita\ntanssiaisia, joita hän ei näyttänyt koskaan voivan unhoittaa.\n\nTammikuun lopulla tuli Toinille kuitenkin ikäviä uutisia kotimaasta.\nHänen isänsä oli sairastunut influenssaan, ja tästä kehittyi\nkeuhkokuume, josta päivittäin alkoi tulla yhä huolestuttavampia\ntietoja. Konsulin henki häilyi elämän ja kuoleman välillä. Ja viikon\nkuluttua tulikin se surullinen sanoma, että hänen päivänsä olivat\npäättyneet.\n\nLähinnä herätti tämä tapaus suurta surua konsuli Karpin omassa\nperheessä, mutta myöskin koko kaupungissa otettiin siihen osaa sen\nhuomattavan aseman vuoksi, mikä hänellä sekä liikemiehenä että ihmisenä\noli Suomen sisä- ja ulkomaan kauppaelämässä. Konsulin kuolema aiheutti\naluksi melkoisen mullistuksen hänen kodissaan, vaikka tiedettiinkin,\netteivät hänen asiansa antaneet vähintäkään aihetta huoliin. Mutta pesä\noli tavattoman suuri ja kuka ryhtyisi sen selvittäjäksi.\n\nVainajan vävy oli heti selvillä asiasta. Kanslianeuvos Urpo, etevä,\narvossa pidetty henkilö, oli hänen mielestään sopivin, ja tehtävä\njoutuikin hänen käsiinsä. Herbert itse oli kiinni virassaan, ja\nkanslianeuvos Urpo oli nyt Karpin perheen läheinen tuttava, sen hyvä\nystävä. Leskelle oli hän mitä parhain tuki, lohduttaja huolissa,\nvaloisien toiveiden antaja.\n\nPesän selvitys vei paljon aikaa. Kanslianeuvos Urpo tuli näin ollen\nmelkein päivittäin, usein omien virkatehtäviensä kustannuksella,\noleskelemaan rouva Karpin seurassa. Ja siten he oppivat hyvin tuntemaan\ntoisensa, paremmin tietysti kuin jonkun tunnin yhdessä olon aikana\nmuitten vieraitten parissa. Eipä siis ihme, että rouva Karppi antoi\nmitä suurinta tunnustusta arvovaltaiselle kanslianeuvokselle, jolle\nhän jäi suureen kiitollisuuden velkaan tästä työläästä, loistavasti\nsuoritetusta tehtävästä. Vieläpä syrjäisetkin, jotka tiesivät, mitä\nsemmoinen pesänselvitys merkitsee ilmaisivat konsulin leskelle\nkunnioittavan ihmettelynsä onnitellen häntä tästä loppusuorituksesta.\nJa kun kanslianeuvos lisäksi järjesti liikkeen hoidon niin, että\nkaikki kävi vanhaa, tasaista latuaan, niin jäivät leskelle huolettomat\npäivät, huolettomat siinä mielessä, että hänen vain oli odotettava,\nkunnes hänen poikansa oli saanut isänsä toimen jatkamiseen vaadittavan\nkasvatuksen ja kelpoisuuden. Siihen kului kuitenkin vielä vuosia, ja\nkanslianeuvos jäi asiain ylivalvojaksi.\n\nMutta sitten sattui kanslianeuvos Urvonkin talossa tapaus, joka siellä\njohti elämän toiselle tolalle. Hänen puolisonsa sai kevätpuoleen\npahalaatuisen kurkkutaudin, anginan, joka kävi hyvin pitkäaikaiseksi\nja lopulta johti kuolemaan. Hillevi, hänen ainoa tyttärensä, jonka\nkasvatusta äiti pääasiallisesti oli ohjannut oman mielensä mukaiseen\nsuuntaan, jäi näin äidillistä hoitoa vaille. Onneksi hän oli kuitenkin\njo siinä iässä, että saattoi, kun isänsä neuvoja noudatti, kulkea koko\nlailla turvallisesti tulevaisuutta kohti, varsinkin kun ei varojakaan\npuuttunut. Tähän liittyi nyt vielä se etu, että Hillevi sai Toinin\näidiltä sitä moraalistakin tukea, jota hänellä ei ollut äitinsäkään\neläessä. Vahinko vain, että tämä tuki, ollakseen oikein tehoisa, tuli\nnyt jo liian myöhään.\n\nPaljon oli siis lyhyessä ajassa muuttunut näissä molemmissa perheissä.\nKohtalo, tuo Hillevin aina mainitsema kohtalo, oli heille näyttänyt,\nmitä se aivan odottamatta ja vastoin ihmisten tahtoa voi aikaansaada.\nJa ehkä ensimmäisen kerran elämässään tuli Hillevi ajatelleeksi, miksi\nhän — ja hänen kanssaan moni muu — karttaa ja pelkää »Jumala»-sanaa,\nvaikka juuri ihmisten kohtalot ovat Jumalan käsissä. Näin omituisella\ntavalla näyttäytyy siis Jumalan pelko hänen luomissaan järjellisissä\nolennoissa. Oli suorastaan ihmeellistä, että äidin kuolema herätti\ntuossa älykkäässä lapsessa tämmöisen ajatuksen, huolimatta hänen muuten\nniin pinnallisesta maailmankatsomuksestaan. Mutta varmasti se olikin\nvain jonkinlaista älyn leikittelyä. Kohtalo, kohtalo — sille eivät\nihmiset hymyilleet, mutta Jumalaa tuskin uskalsi lastenkaan kesken\nmainita saamatta osakseen pitkää, merkitsevää katsetta. Ajatella\nhäntä kyllä saattoi, mutta lausua hänen nimeään, se tuntui, lievästi\nsanoen, omituiselta maallisissa piireissä. Hillevillä oli nyt kuitenkin\nkerta kaikkiaan se sisäinen aavistus, että jokin korkeampi voima,\nolipa sen nimi Jumala, kohtalo tahi mikä tahansa, ohjasi ihmisten\nmaallista kulkua, ja siitä riippui, kävikö ihmisen hyvin tahi pahoin.\nHän ei ollut näistä asioista koskaan kenenkään kanssa puhunut, mutta\nsellainen oli hänen vakaumuksensa, vieläpä senkin uskonnonopetuksen\nnojalla, minkä hän koulussa oli saanut. Hän oli kyllä huomannut, muun\nmuassa, Toinin uskonnollisen hartauden, mutta oli myöskin kuullut monen\ntoverinsa puhuvan, ettei ihminen ole muuta kuin sieluton tomumaja,\njolla ei ole muuta arvoa kuin joutua matojen syötäväksi ja että\nihminen siis itse saa ohjata elämänsä miten tahtoo. Mutta hänen oma\nkäsityskantansa tyydytti häntä enemmän, sillä kohtaloon-uskoja sai\nluottaa siihen, että ihmisen elämä oli edeltäpäin määrätty ja että sai\nlykätä kaiken kohtalon syyksi, jos kävi hullustikin. Siksipä ei Hillevi\nnytkään kovin paljon äitiään surrut. Hänen kuolemansa oli kohtalon\nmääräämä. Saadapa vain nähdä, mitä kohtalo oli hänelle itselleen\nelämässä määrännyt!\n\nJa Hillevi huomasi myös, ettei hänen isänsäkään ollut kovin\nmasennuksissa äidin kuoleman johdosta. Huomattavasti onneton ei tämä\navioliitto liene ollut. Mutta sitä sisäistä lämpöä, joka ilmenee kahden\nsydämen läheisessä yhteenkuuluvaisuudessa, leviten kaikkeen, mikä\nniiden kanssa joutuu kosketuksiin, sitä ei tuntunut Hillevin vanhempien\nvälillä, saatikka talossa muutenkaan. Olipa Hillevistä välistä\ntuntunut, ikäänkuin hän olisi ollut äitinsä rasituksena, ja silloin hän\nturvautui aina isäänsä saaden häneltä enemmän ymmärtämystä osakseen.\nSiksipä Hillevi vanhetessaan alkoi käsittää, etteivät äidin ja isän\nsuhteet olleet niin kuin niiden olisi pitänyt olla. Näyttipä Hillevistä\nnyt, ikäänkuin hänelle olisi vapautta lisääntynyt, vapautta, joka\nlähivuosina oli vieläkin enemmän kasvava. Hän odotti vain pääsevänsä\nlentoon, pois pesästä, irti kahleista, jotka kiinnittivät hänen\nvapauteen pyrkivää luonnettaan.\n\n\n\n\nII\n\n\nNäissä surunmerkeissä kului lähes pari vuotta, pari ikävää vuotta\nkummallekin ystävättärelle. Toini ei ollut isänsä kuolemaa\nseuranneena kesänä käynyt kotimaassa, vaan oleskeli äitinsä kanssa,\nterveydellisistä syistä, ensin Franzensbadenissa ja sitten jälkihoitoa\nsaamassa Sachsin Sveitsissä, keskipisteenä kaunis Schandau, josta\nsaattoi laivalla Elbeä pitkin tehdä huvimatkoja ja kävellä tahi ajella\nnäköalapaikoille. Näin ollen eivät Toini ja Hillevi olleet ollenkaan\nsaaneet tavata toisiansa. Kutsu Hilleville käydä Berlinissä ei siis\nvienyt mihinkään tuloksiin.\n\nMutta sitten tuli Toinille onnellisempi aika. Hän pääsi\nmuuttamaan kotimaahan, kun Herbert siirrettiin palvelukseen\nulkoasiainministeriöön. Se oli salaisten toiveiden toteutumista, jota\nhän kuitenkaan ei ollut odottanut näin pian tapahtuvaksi. Kotimaa,\nvanha lapsuuden koti, oli aina hänen toiveidensa päätekohta. Ja nyt\nhän voi jonkin aikaa aivan sananmukaisesti asua vanhassa kodissaan.\nSaattoiko hän parempaa toivoa?\n\nKyllä, hän toivoi lisäksi, että Hillevikin, hänen edelleen paras\nystävättärensä, nyt usein kävisi hänen luonaan ja että hän itse\npuolestaan saisi olla aivan kuin äidin sijainen Hilleville,\nneuvonantaja, opastaja, jos niin tarvittiin. Mutta tässä hän pettyi.\n\nKanslianeuvos Urpo oli nyt, leskeksi jäätyään, päättänyt toteuttaa\naikaisemmin jo tehdyn päätöksen, että Hillevi oli lähetettävä\nluostarikouluun Ranskaan. Sinne halusi Hillevi itse, ja hänen isänsä\npääsi näin kaikista kasvatushuolista. He tiesivät kyllä, ettei Hillevi\nmihinkään luostariin joutuisi, mutta sennimellisessä laitoksessa,\nkoulussa, joka oli luostarin yhteydessä, oli Hillevi saava semmoisen\nkorkeamman kasvatuksen, mikä Ranskassa nuorille tytöille annetaan,\nkielitaito ja hienot käytöstavat siihen luettuina. Ja tätä Hillevi\njuuri tavoittelikin.\n\nEnnenkuin Hillevi matkusti Ranskaan, ehti Toini kuitenkin nähdä hänet.\nToini oli ennen Herbertiä Reinon kanssa saapunut Suomeen, mutta\nsittenkin oli heidän tapaamisensa kovin lyhyt. Ja jälleen hämmästytti\nHillevi ystävätärtään, ilmestyen hänen eteensä täysin kypsyneenä,\npitkänä, solakkana neitosena, joka kauneudessa todellakin haki\nvertaistaan. Hänen hiuksensa olivat hiukan tummuneet, ja saattoi olla\nniitä, joita hänen omituinen ulkomuotonsa ei oikein miellyttänyt, mutta\ntuskin kukaan voi olla huomaamatta, ihmettelemättä häntä. Ja se, joka\nvain sai puhutella häntä, joutui ehdottomasti hänen viehätysvoimansa\nlumoihin, sillä hänen puheeseensa ja käytökseensä oli vain lisääntynyt\nvastustamatonta miellyttäväisyyttä.\n\nToinista tuntui näin ollen kovin ikävältä erota Hillevistä juuri nyt,\nkun tämä ikänsäkin puolesta läheni sitä kautta, jossa Toini itse oli\nkoulun ylimmällä luokalla. Nyt olisi heidän keskinäinen ajatus- ja\ntunne-elämänsäkin ollut vielä läheisempää kuin ennen. Sen huomasi Toini\njo lyhyestäkin keskustelusta.\n\nHilleviä suretti nyt myös tämä hänen lähtönsä Ranskaan, kun hän\nodottamattaan oli saanut kuulla Herbertin muutosta Helsinkiin. Ja aivan\navomielisesti pahoitteli hän sitä, ettei edes saanut nähdä Toinin\nmiestä ennen lähtöään, heillä kun yhdessä oli ollut niin tavattoman\nhauska silloisilla purjehdusretkillään. Mutta asia oli päätetty eikä\nsietänyt lykkäystä.\n\nYhden asian sai Toini salaisuutena vielä kuulla Hilleviltä itseltään.\nHillevi näet oikein valitti, ettei hän saanut rauhaa ihailijoiltaan, ja\nsenkin tähden hän oli tyytyväinen päästessään pois Helsingistä. Hänen\npuheenpartensa näet oli, että hän aikoi ottaa sen, jonka _tahtoi_;\nkenenkään ei tarvinnut tuppautua hänelle mieheksi. Sen hän muka tahtoi\nkerran vielä näyttääkin.\n\n— Eikös olekin lapsellista puhetta? — kysyi Hillevi kuitenkin samalla\nToinilta. Mutta sillä hän tahtoi vain peittää ajatuksensa, jossa\njälleen oli salatarkoitus.\n\nMutta Toini hymyili sille vain antamatta mitään vastausta. Vuorostaan\nhän sitten virkkoi Hilleville:\n\n— On hauska nähdä, minkälainen sinä olet Ranskasta palattuasi.\n\n— Sanos muuta, — sanoi Hillevi. — Sitä minä itsekin usein ajattelen.\n\n— Toivon ainakin, — vastasi Toini, — että pysyt yhtä rakastettavana,\nyhtä kultaisena ystävättärenäni kuin tähän saakka. Ja vielä toivon,\nettei koskaan mikään, mikään ruma teko meidän kummankaan puolelta\nelämässämme tulisi ystävyyttämme himmentämään.\n\n— Sitä toivon minäkin, — sanoi Hillevi, katsoi syvään Toinia silmiin ja\nsuuteli häntä jäähyväisiksi.\n\nJa Toinista näytti tuo katse taas niin vilpittömältä, niin kauniilta,\nniin vakuuttavalta, ettei hänen mielestään Hillevin sielussa koskaan\nvoinut mitään petollisuutta piillä. Ja hänen suudelmansa oli uskollisen\nystävättären teeskentelemätön teko, joka ei jättänyt vähintäkään\nepäilyksen siementä Toinin sydämeen.\n\nHyvästeltyään sitten Toinin äitiä tahtoi Hillevi viimeiseksi nähdä\nReinonkin, joka loikoi kätösiään heilutellen vaunussaan huvilan\nparvekkeella.\n\n— Noin, — sanoi Hillevi, — poikasi sai minulta viimeisen suudelman ja\ntietää, mitä se merkitsee.\n\nErään tuttavan rouvan seurassa matkusti Hillevi sitten Parisiin.\n\n\n\n\nIII\n\n\nHerbert ja Toini olivat siis jälleen Helsingissä. Vuoden he\nasuivat Toinin äidin talossa saatuaan käytettäväkseen toisen\npuolen yläkerrosta. Mutta sitten he vuokrasivat itselleen oman\nhuoneiston, joka oli lähempänä Herbertin virastoa. Hän selitti tämän\nvälttämättömäksi voidakseen käydä siellä työskentelemässä ikäisinkin\ntarvitsematta kuluttaa aikaa pitkään matkaan.\n\nToinin tyytyväisyys heidän elämäänsä oli tähän saakka ollut suuri.\nVähitellen alkoi kuitenkin heidän rauhalliseen kotiinsa hiipiä\naivan selittämätön tunnelma. Oli kuin nurkissa olisi piileskellyt\njotakin salaperäistä, verhojen poimuissa joku pieni ilkeä haltija,\nmenninkäiset öisin maleksineet vuoteiden ja huonekalujen alla. Tuntui\nkuin kieli olisi vähitellen kangistunut, ääni tyrehtynyt asukkailta.\nJopa näytti siltä, ettei Herbert oikein viihtynyt kotonaan, jätti\nherttaisen Toininsa Reinon ja heitä tervehtimässä käyvien tuttavien\nseuraan, hänellä itsellään kun oli työtä kovin paljon ja hänen kun\ntäytyi välttämättä, virkansakin puolesta, olla miehisessä seurassa,\npidoissa ja illatsuissa. Toini alkoi näin jäädä unhotuksiin, tulla\nsyrjäytetyksi, ihan jo avioelämässäänkin laiminlyödyksi.\n\nSe tuntui Toinista kovin kummalliselta. Mutta hän ajatteli, että kai\nniin piti olla, kai oli elämä semmoista muuallakin, sillä eihän hän\nitse ollut antanut vähintäkään aihetta miehensä kylmenemiseen. Eiväthän\ntietenkään tunteet voineet olla yhtä lämpimät, oikeastaan yhtä kuumat,\ntuliset kuin yhdessäolon ensiaikoina. Jos hän itse oli säilyttänyt\nmiestään kohtaan samat hellät suhteet kuin ennen, niin oli varmasti\nmiehet luotu toisenlaisiksi. Ei siis mahtanut olla syytä tätä asiaa sen\nenemmän ajatella, saatikka paheksua.\n\nPuhua näistä asioista kenenkään kanssa ei sopinut, ei maksanut vaivaa.\nÄidin mieltä surettaa tämmöisillä seikoilla ei Toini lainkaan tahtonut.\nJa Herbertille hän ei tahtonut antaa kaukaisintakaan aavistusta näistä\najatuksistaan. Minkä hän kärsi, sen hän tahtoi kärsiä yksin, kenenkään\ntietämättä. Ja sen hän teki toivossa, että aika vielä saattoi kääntää\nkaikki parempaan päin. Raskaimpina hetkinään hän rukoili Jumalaa,\nettä Hän auttaisi, että Hän pelastaisi heidät pahasta, estäisi heidän\nväliensä rikkoutumisen, mikä olisi ollut kauheinta, mitä voi ajatella.\n\nJa tätä ajatellessaan hän sulki silmänsä, ja kyynel tipahti luomien\nlomitse hänen ryntäilleen.\n\nNäiden näkymättömien huolien lisäksi tuli Toinille kevätpuoleen\nvielä uusi suru. Herbert sairastui reumaattiseen kuumeeseen, joka\ntuotti hänelle paljon tuskia. Tauti vaati pitkäaikaista hoitoa, ja\npäälle päätteeksi neuvoi lääkäri, että Herbertin oli kesän tultua\nmatkustettava johonkin kylpypaikkaan ulkomaille terveyttään edelleen\nhoitamaan ja virkistymään. Joko Teplitz tahi Aix-les-Bains oli lääkärin\nmielestä tässä tapauksessa suositeltava.\n\nToinille oli tullut raskas kausi elämässä. Miksi rankaisi Jumala\nhäntä tämmöisillä suruilla? Hän uhrasi kaikki ruumiilliset voimansa,\nsydämensä koko hellyyden miehensä hoitoon ja huolenpitoon tämän\nsairauden aikana. Ja olihan hänen rukouksensa kuultu, kun Herbert taas\npääsi jalkeille, mutta kuitenkin oli hän joksikin aikaa kadottava hänet\ntuon ulkomaamatkan tähden. Itse hän ei nyt voinut seurata mukana eikä\nse ollut tarpeellistakaan, kun muuan Herbertin virkatovereista oli\naikeissa lähteä samalle matkalle.\n\nHe olivat tarkoitukseensa valinneet Aix-les-Bains'in Savoie'ssa,\nRanskassa, tuon maailman kuulun kylpypaikkojen helmen, jossa suuret\ndiplomaatit tavallisesti käyvät virkistäytymässä valtiollisten\nselkkausten sattuessa, käyttäen silloin usein tekosyynä terveyden\nhoitamista. Tämähän oli siinäkin suhteessa hyvin sopiva Herbertille,\njoka jo oli diplomaattisella uralla ja oli suunnannut katseensa sen\nhuipuille.\n\nTämmöiset henkilöt ovat kuitenkin liian harvat luomaan eloa ja\nvilkkautta tuohon ihanaan, Mont Révard'in juurella sijaitsevaan\nkylpypaikkaan. Kaikista valtakunnista, jopa muista maanosistakin,\nniinkuin etelä-Amerikasta, silloin kun siellä on talvi, tulvii\nsinne, parhaasta päästä touko- ja lokakuun välisenä aikana,\npienempääkin väkeä, vaikka raha siellä sittenkin on määrääjänä. Ja kun\nParisin-Rooman pikajuna kulkee juuri Aix-les-Bains'in kautta, niin\nvetää tämä kulkutie sinne lakkaamatta joukoittain matkailijoitakin,\nlyhytaikaisia kesävieraita ihailemaan tämän »helmen» kauneutta.\n\nHerbertillä oli pääasiana terveytensä hoito, ja ettei häntä tarvitsisi\nkantotuolissa kantaa kylvyistä kotiin, niinkuin Aix-les-Bains'issä\non tapana tehdä suurissa, vuorenrinteellä olevissa hotelleissa\nasuville kylpyvieraille, hän oli matkatovereineen ottanut huoneen\nhotelli Richmondista aivan vastapäätä kylpylaitosta. Lähellä sitä\noli myöskin _La source des deux reines_, jossa hän aamuisin kävi\nkivennäisvettä juomassa. Siellä istuskeli muuten päivemmällä, Parisin\npostin tuloaikaan, koko se hienosto, joka antoi suurimman loiston\nsille paikalle päivän aikaan ja iltaisin _Le grand cerclelle_ ja\n_Villa des fleurs’ille_, noille suurenmoisille rakennuksille, joissa\nteatterit, konsertti- ja pelisalit sijaitsevat. Herbert oli näin ollen\njoutunut ihan tuon suuren maailman, puoleensa vetävän elämänvirran\npääpyörteeseen. Sitä hän ei ollut ennen nähnyt ja siksi hän oli tänne\npyrkinytkin.\n\nHänen kylpykautensa oli edistynyt hyvin. Hän saattoi olla tyytyväinen\nsaavuttamiinsa tuloksiin. Loppuajan, viimeisen viikon, hän tahtoi\nkäyttää nähtävyyksien katselemiseen. Niiden joukossa oli myös _Lac\ndu Bourget_, pitkä soikea järvi, jonka toisella rannalla sijaitsee\nkahdeksansadan vuoden vanha luostari _Abbaye de Hautecombe_. Se\nsisältää kaikenlaisia harvinaisuuksia, muun muassa entisten Savoie'n\nhallitsijoiden hautoja. Voi sanoa, että kaikki Aixles-Bains'issä\nkävijät tekivät sinne pyhiinvaelluksia, varsinkin kun samalla saivat\ntehdä miellyttävän laivamatkan tuota kaunista järveä pitkin, jonka\ntoisella rannalla kohosi jyrkkä, rotkojen halkaisema vuorenrinne.\nKauniina, kirkkaana päivänä olikin näky hurmaava. Hienonhieno sinertävä\nhuntu lepäsi yli maiseman, tyynen järven pinnan kiiltäessä niin, että\nsilmiä huikaisi. Laivassa istuessa ja vastakkaiselle rannalle katsoessa\nnäki vielä jyrkemmän kallionkupeen, ja siellä, aivan veden rajassa,\nrautatien, jota pitkin, harva se tunti, kiiti, kuin kahleistaan\nirtipäässyt hurjimus, juna joko pohjoiseen tahi etelään. Päästäkseen\ntuolle laivamatkalle oli ajettava alas _Le grand port'iin_, suureen\nsatamaan. Ja sinne oli nyt eräänä päivänä Herbertkin tullut.\n\nKun hän sitten nousi laivan kannelle ja tunkeutui istujien editse\netsien itselleen istumapaikkaa, niin hän ällistyi sanomattomasti\nkuullessaan tutun äänen ranskaksi sanovan kovaa: — »Hyvää päivää,\nherra Hursti!» — hänen nimensä lausuttuna selvällä suomen kielellä.\nJa sitten hän vielä enemmän hämmästyi, kun katsahti lausujaan päin\nja näki edessään hymyilevän Hillevin, joka jo ojensi hänelle kätensä\nja purskahti iloiseen nauruun. Tämä tapaaminen oli niin odottamaton,\nettä heidän ensimmäiset sanansa olivat melkein vain ilon huudahduksia\nlyhyiden kysymysten ja vastausten muodossa.\n\nHillevi oivalsi kuitenkin heti, että hänen oli esitettävä\nmatkatoverinsa, vieressään istuva nuori neiti Herbertille. Tämä\nneiti, selitti Hillevi, oli hänen koulutoverinsa Lisette Barodet,\njoka oli kotoisin pienestä Chambéryn kaupungista, missä Hillevi,\nkoulun päätettyään, nyt toverinsa luona vieraili. Sieltä oli vain\nparinkymmenen minuutin matka Aixles-Bains'iin, ja neidit olivat\nlähteneet nyt tälle pienelle huvimatkalle, jolla Herbert tapasi\nHillevin. Näille molemmille tuli tästä huvimatkasta siis paljon\nenemmän, kuin mitä he koskaan olivat voineet uneksiakaan, varsinkin\nkoska neiti Lisette Barodet oli noita iloisia, aina puheliaita\nranskattaria, jotka ensi hetkestä luontevalla, vapaalla käytöstavallaan\nkarkoittavat kauas kaiken painostavan jäykkyyden. Näistä kolmesta tuli\nsiis mitä iloisin matkaseurue, joka tunsi, ettei tämä huvimatka ollut\nheidän viimeisensä.\n\nHillevillä oli heti »kohtalo» huulillaan.\n\n— Etkös muista, Lisette, — sanoi hän toverilleen, — kuinka aina olen\npuhunut kohtalosta? Tässä taas näet, mitä suuria ihmeitä se voi meille\ntehdä. Yhtäkkiä putoaa kuin taivaasta syliini vanha, hyvä ystävä.\n\nJa sitten hän selitti vielä, että tämä juuri oli se herra, jonka kanssa\ntanssimaansa valssia hän ei koskaan unhoita, samoin kuin ei myöskään\nheidän yhteisiä purjehdusretkiään Suomen saaristossa.\n\nSiitä sitten riitti heille keskustelun aihetta pitkin matkaa, kunnes\nhe saapuivat tuohon vanhaan luostariin. Sen katseleminen jäi tältä\niloiselta seurueelta nyt kuitenkin koko lailla pintapuoliseksi. He\nkatselivat enemmän toisiaan puhelun käydessä ristiin rastiin, sanojen\nsadellessa milloin minnekin, niinkuin ranskalaisilla, tuolla vilkkaalla\nkansalla, on tapana puhua, syvemmän sisällyksen jäädessä usein syrjään,\njopa joutuessa iloittelun, tyhjänpäiväisen leikinlaskun peittoon.\n\nLuostarissa Hillevi ja Herbert yht'äkkiä muistivat erään asian: oli\nlähetettävä näköalakortti Toinille. Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti\nja kaikki kolme panivat nimensä tervehdyksen alle, myöskin Lisette\nBarodet. Yhteinen ilo hämmensi kaikki ajatukset. Ei kellekään siinä\nsilmänräpäyksessä johtunut mieleen, minkä vaikutuksen näiden nimien\nyhdistelmä saattoi aikaansaada tervehdyskortin vastaanottajassa. Kun\nomat tunteet kuohuilivat ylimpänä, niin unhottuivat parhaimmankin\nystävättären, oman puolisonkin mielessä mahdollisesti syntyneet\najatukset, jotka ehkä juuri sillä hetkellä olivat pitkällä matkalla\nhuolestuneina, epäilyksiä, pahoja aavistuksia täynnä.\n\nKun tämä seurue palasi takaisin lähtöpaikkaansa, niin oli sillä\nvalmiina päätös, että kaikkien kolmen oli uudelleen tavattava\nseuraavanakin päivänä Aix-les-Bains'issä. Lähemmin laadittaisiin\nohjelma sitten, mutta sen pääsisällyksenä oli yhteinen huvittelu.\n\nSeuraavana päivänä tulikin Hillevi yksin. Hän ilmoitti kuitenkin neiti\nBarodet'n tulevan illemmällä, jolloin kuunneltaisiin konserttia ja\nsamalla koeteltaisiin onnea _la dowze_-pelissä _Grand cercle'ssä_. Sen\npelin tunsivat he jo molemmat. Ja varsinkin sanoi Hillevi voittaneensa\nhyvin usein. Nyt, päivällä, päättivät he hammasrataa ajaa ylös\nMont-Révard'ille, josta kirkkaalla säällä, niinkuin nyt sattui olemaan,\nsaattoi nähdä Mont-Blanc'in huipun.\n\nHillevi oli haltioissaan. Hän oli onnellinen taas. Hän oli täydessä\nvapaudessa, ulkomailla, kaukana omaisista, kaukana »pahoilta» silmiltä.\nIstuessaan likitysten Herbertin kanssa hän tunsi olevansa kuin tämän\noma. Ja hänen omasta pyynnöstään he alkoivat sinutella toisiaan.\nSekin lisäsi tuttavallisuutta heidän välilleen. Ei tarvinnut puhua\nvertauskuvin, salatarkoituksin, vaan sai sanoa ajatuksensa suoraan.\n\n— Katsos, Herbert, kuinka paljon cyclamen kukkia tuolla kosteassa\nrotkossa kasvaa! — sanoi Hillevi, osoittaen toisella kädellään ulos\njunan ikkunasta ja laskien toisen kätensä Herbertin polvelle.\n\n— Minä ihailen niitä. Ne ovat tavattoman veikeitä oikullisissa\nasennoissaan, — ilmaisi niistä Herbert mielipiteensä.\n\n— Minä olen ihan rakastunut niihin, — jatkoi Hillevi. — Ja ajatteles!\nNiitä käytetään täällä hajuvesiin, ihojauheisiin ja saippuoihin. Meille\nSuomeen tuotuina ne eivät kuitenkaan tuoksu ollenkaan.\n\nEräässä radan käänteessä he mykistyivät ja jäivät ihailemaan kaupunkia\nja sen ympäristöä, joka levisi laajana heidän silmiensä eteen vaipuen\nyhä syvemmälle kuta korkeammalle juna kiipesi. He eivät malttaneet\npysyä istuallaan, vaan nousivat seisomaan ikkunan eteen. Aivan kuin\ntiedottomasti kiersi Herbert siinä käsivartensa Hillevin vyötäisten\nympäri. Ja kuin näköalasta ihastuneena huudahti Hillevi:\n\n— Aaah!\n\nMutta samalla hän loi pitkän, hurmaantuneen katseen Herbertiin ja\nistuutui sitten raukeana penkille. Hetken kuluttua hän sanoi:\n\n— Muistatkos, Herbert, kun tapasit minut sieltä rannalta itkemästä,\nsilloin lähtöpäivän aattona?\n\n— Kuinka en sitä muistaisi? Säälin sinua silloin kovin, — vastasi\nHerbert.\n\n— Ihanko totta? — kysyi taas Hillevi. Mutta melkein yhteen jatkoon hän\nkysyi vielä, aivan kuin se koittaakseen pois sen asian, mutta samalla\ntunkeutuakseen syvemmälle Herbertin sieluun:\n\n— Mitenkähän Toini nyt jaksaa?\n\nHerbert hämmästyi ja naurahti.\n\n— Onko hän vielä onnellinen? Oletteko te onnelliset? — kysyi silloin\nHillevi.\n\n— Sitä sinun on kysyttävä Toinilta itseltään, — oli Herbertin vastaus.\n\n— Mutta miltä sinusta tuntuu? Luuletko hänen olevan onnellisen? — intti\nHillevi aivan häikäilemättä.\n\n— Välistä ehkä, välistä ei, — selitti taas Herbert.\n\n— Sinä olet aina diplomaatti, — sanoi Hillevi nyt. Ja hänen äänessään\noli melkein iloinen sävy. Enempää hän ei halunnutkaan tietää. Jos tuo\nvastaus piti paikkansa, niin merkitsi se jo hyvin paljon.\n\nHerbert pyysi Hillevin syömään päivällistä kanssaan hotelli\nRichmondiin, missä hän asui. Päivällisen jälkeen piti heidän tavata\nkonsertissa neiti Barodet, joka siihen mennessä aikoi saapua\nChambérysta Aix-les-Bains'iin.\n\nJo päivällisillä herätti Hillevin ulkomuoto tavatonta huomiota. Ja\nvieläkin enemmän iltakonsertissa ja pelipöydän ääressä. Ranskalaiset,\njotka ihailevat tällaisia harvinaisia kaunottaria, vaikka semmoisia\nsaavatkin paljon nähdä, eivät voineet olla huudahtamatta ihastuksesta.\nPäivällispöydässä oli tiedetty kuiskata, että Hillevi oli Suomesta, ja\nse antoi aihetta mairitteleviin lausuntoihin maastamme ja kansastamme.\n\n— Ja kuinka ihmeen aistikkaasti hän on pukeutunut! — kuiskasi joku,\n\n— _Une vraie parisienne!_ (Oikea parisitar!) huomautti toinen.\n\nHillevi oli pukeutunut _terra-cotta_-väriseen, avokaulaiseen\niltapukuun, joka todellakin ansaitsi ihailua. Itse hän oli hyvin\ntyytyväinen herättämäänsä huomioon, mutta myöskin Herbert otti\nimartelusta osansa, sekä omalta kohdaltaan, että sen vuoksi, että oli\nnäin huomatun naisen seurassa.\n\n»_Grand cerclen_» suuressa salissa tapasivat he sitten konsertin aikana\nneiti Lisette Barodet’n, joka myöskin, vihertävässä iltapuvussaan,\noli miellyttävä. Kaikesta saattoi päättää, miksi juuri hänestä ja\nHillevistä oli tullut niin hyvät ystävät. Tässä yhdisti nähtävästi\njuuri sama elämänkatsomus kaksi naista toisiinsa. Elämä oli arvalla\nratkaistava. Siltä oli otettava, mitä suinkin irti sai. Ja kaikki\noli käytettävä niin, että olisi hauska elää. Siinä joutavanpäiväisen\nolemassaolon päämäärä.\n\nHerbert oli kyllä ennenkin seisonut pelipöydän ääressä, mutta\nenimmäkseen olivat hänen pöydälle panemansa _louis'dorit_ [ranskal.\nkultaraha, 20 frangia] yht'äkkiä kadonneet croupier'n [pelipankissa\nhenkilö, joka kerää pelaajien panokset ja maksaa voitot] haravan\nnykäiseminä aivankuin näkymättömän hengen poispuhaltamina. Konsertin\nväliajalla hän seurasi nyt kuitenkin pelihaluisten neitien mukana\nkatselemaan _à la boule_ peliä.\n\nPöydän ympärillä oli jo monta riviä pelaajia, niiden joukossa\nhuomattava määrä pitkiä, laihoja miss'ejä, pincenez nenällään ja\nposket hermostumisesta punottavina. Kuului vain croupier'n huutoja:\n»_Faites vos jeux, messieurs! — Rien ne va plus! — Le sept_!» [Tehkää\npanoksenne, herrat! — Ei lisää enää! — Seitsemän!]\n\n— Minäpä panen nyt vielä seitoselle, — sanoi Hillevi ja heitti\n20-frangin kultarahan sille numerolle. Minä ajattelen erästä seikkaa.\nJos voitan, niin se toteutuu.\n\nHetken kuluttua kuului taas _croupier'n_ huuto: — _Le sept_.\n\nJa Hillevi korjasi 140 frangia. Hän oli siis voittanut 120 frangia ja\nomansa takaisin. Hän oli tavattoman iloinen.\n\n— Se toteutuu! Se toteutuu! — sanoi hän ja katsoi Herbertiä\nmerkitsevästi silmiin. Tämä saattoi melkein jo arvata, mitä Hillevi oli\najatellut.\n\n— Ja konsertin jälkeen pyydän minä nyt teidät molemmat ravintolaan, —\nlisäsi hän.\n\n— Se on minun saatava tehdä, —vastusti Herbert, — Se on aina miehen\ntehtävä.\n\nJa niin he tekivätkin sen jälkeen, kun olivat vaihtelevalla onnella\njonkin aikaa ottaneet osaa _à la boule_-peliin. Ravintolassa taas\ntuli puheeksi seuraavien päivien ohjelma. Se tuli ratkaistuksi sillä\nperusteella, että Hillevi ja neiti Barodet jo aiemmin olivat päättäneet\nkäydä Chamonix'ssa. Hillevin piti näet ehdottomasti saada nähdä koko\ntuo suurenmoinen alppiluonto, jonka keskuksena on Mont-Blanc. Ja sitä\ntietä päätti nyt myöskin Herbert palata Genèveen ja sieltä kotimaahan\nmolempien matkatoveriensa taas matkustaessa takaisin Chambéry'hin. Tämä\nsuunnitelma tuotti mitä suurinta tyydytystä heille kaikille.\n\nJa unhottumattomaksi elämykseksi tämä matka heille jäikin, sillä\nyksikään heistä ei ollut noita jylhiä, päätä huimaavia vuoriratoja\nennen kulkenut. Toinen toistaan kauniimmat, hymyilevät maisemat\navautuivat heidän eteensä. Tuolla alhaalla vihannoiva, auringon\nvalaisema laakso siroine majoineen, tuolla värikkäissä puvuissaan\ntyöskentelevät tahi laumojaan vuorien rinteillä paimentavat asujaimet,\ntuolla syviksi rotkoiksi ja onkaloiksi lohkeilleet kallionkupeet, joita\nmyöten siellä täällä syöksyi alas koskena kohiseva vuorivirta, tuolla\nedessä pohjattoman kuilun poikki rakennettu korkea, kapea silta, jonka\nyli junan oli kuljettava hiljaa kiivetessään lumirajaa kohti, ja tuolla\nvihdoin nuo ikuisen lumen ja jään peittämät jättiläiset, ryntäillään\nsulamattomiksi meriksi hyytyneet aallokot, huiput joko kimmeltävinä\nkultaisessa päivänpaisteessa, tahi hohtavina hehkuvassa ruskossa\nauringon painuessa mailleen taikka myös verhoutuneina sakeaan sumuun\nja lumituiskuun, joka eksyttää niiden korkeuksia uhmaavan uhkarohkean\nihmisen, vieläpä usein syösten ja haudaten hänet uumeniinsa, joista ei\nhäntä koskaan kukaan löydä.\n\nChamonix'ssa sai tämä kolmihenkinen seurue sitten nähdä itse tuon\n»valkoisen vuoren» melkein kuin käden ulottuvilta. Mutta sittenkin\nse sai heidät masentavana pysymään huomattavan välimatkan päässä,\nkatselemaan sitä kaukoputkella laakson vastaiselta Brévent-vuoren\nrinteeltä, jossa oli juuri tämmöisiä ihailijoita varten sievä kahvila.\nTäältä oli moni muukin tuota peloittavaa jättiläistä ihmetellyt, muun\nmuassa kuuluisa englantilainen taidefilosofi Ruskin, jonka muistoksi\nsiellä oli hänen nimeään kantava kivi.\n\nAlhaalla laaksossa kiemurteli pieni Arve-joki, jäsen toiselta rannalta\nkohosi jyrkkänä seinämänä se vuorten jono, jonka selkää pitkin kulkee\nRanskan ja Italian välinen raja, ja jonka korkein kohta juuri on\nMont-Blanc. Mikä valon ja värien vaihtelu tässä jyrkässä seinämässä!\nAlempana paikoin tummaa, paikoin vaaleamman vihreää metsää, mutta\ntuossa jo harmaata kiviröykkiötä, tuossa kuin valuva kosken kuohu,\nmutta jäätyneenä heijastuen milloin vihertävänä, milloin sinertävänä,\ntuossa synkkä rotko tahi musta, korkea kivi, terävä kuin piikki,\ntuossa sitten jo ikuisen lumen raja, josta laakson asukkaille\nhengenvaaralliset vyöryt lohkeilevat, ja yhä ylempänä, yhä häikäisevän\nvalkoisempina kuhmuraiset, kyttyräiset harjanteet valtiaanaan\nhorjumattomalla valtaistuimellaan aina ja aina vain Mont-Blanc. Minne\nhyvänsä katse kulki ja harhaili, aina se lopulta sittenkin näki\nedessään tuon saman jättiläishahmon.\n\nTäällä sanat kaikilta melkein tyrehtyivät, luonnon valtava suuruus\nmykistytti kerkeimmänkin kielen. Vasta lähtöhetkellä, asemalla,\nheräsivät tunteet, höltyivät hermot, siirtyivät ajatukset entisiin\njokapäiväisiin asioihin. Oli kuin kaikki olisi alkanut sielussakin\nlaskeutua alaspäin sitä mukaa kuin juna varovasti vieri rataa alas,\nkummallakin puolellaan taas toisenlaisia kauniita näköaloja Genèveen\npäin kuljettaessa, sinne, jossa Herbertin oli erottava Hillevistä ja\nneiti Barodet’sta.\n\nHyvästellessä kohtasi Herbertiä Hillevin pitkä, kysyvä ja surumielinen\nkatse. Ja kun Herbert piti Hillevin kättä omassaan, niin he ymmärsivät\ntoinen toisensa paremmin kuin äänin ja sanoin.\n\n— Mehän tapaamme kohta toisemme Helsingissä jälleen? — kysyi Herbert.\n\n— Muutaman kuukauden kuluttua, — vastasi Hillevi vakavasti, — pitkän,\npitkän kuukauden kuluttua.\n\n— Ajatus lyhentää ajan, — liitti siihen Herbert.\n\n— Ja kirjeet, — jos saan kirjoittaa? — kysyi Hillevi varovasti.\n\n— Tietysti. Vieläpä pyydän sitä sinulta, — lohdutti Herbert.\n\n— Minä kyllä tiedän oikean tien, — oli Hillevin jo iloisempi loppulause.\n\nKädenpuristus ja syvä katse vielä.\n\nJa Hillevi riensi toiselle laiturille, jonne neiti Barodet jo oli\nmennyt ennen häntä — ymmärtäen toverinsa asian.\n\nHe palasivat Chambéry'hin, ja Herbert matkusti Helsinkiä kohti — Toinin\nluo.\n\n\n\n\nIV\n\n\nToini oli alussa, Herbertin ollessa Aix-les-Bains'issä, saanut\nmieheltään kirjeitä aina muutaman päivän kuluttua. Ja niistä ei\nToini saanut minkäänlaista aihetta epäilyksiin. Mutta sitten tuli\ntuo yhteinen kortti Abbaye de Hautecombe'sta, ja se oli tavallaan\nkohtalokas Hilleville, Herbertille ja Toinille. Sillä kirjeet, jotka\nToini sen jälkeen sai mieheltään ja Hilleviltä, todistivat, etteivät\nhe olleet suoria, vaan että heidän puoleltaan paljon oli jätetty\nkertomatta. Sen saattoi Toini usein lukea rivien välistä. Hänelle oli\nollut ehkä vielä suurempi yllätys kuin Herbertille, että Hillevikin\noli tullut Aix-les-Bains'iin, sillä siitä matkasta hän ei ollut mitään\nkuullut Hillevin isältä yhtä vähän kuin siitäkään, että Hillevillä\noli koulutoveri Chambéryssa, jonka luokse hän olisi ollut aikeissa\nmatkustaa. Oliko siis tuo matka tapahtunut isän tietämättä vai oliko\nse kokonaan tekaistu juttu asian oikean laidan salaamiseksi? Siinä\nensimmäinen ikävä vaikutus. Mutta sitä ei Toini yrittänytkään hälventää\nhankkimalla selvyyttä tähän asiaan kanslianeuvos Urvolta. Sitä ei\nhänen omatuntonsa sallinut. Hänestä tuommoinen menettely tuntui kovin\nhalpamaiselta. Ja hän piti koko asian omana salaisuutenaan.\n\nMutta kun Herbert sitten, matkansa tähden Chamonix'hin, viivähti pari\npäivää yli ajan, jonka oli kotiatuloaan varten aiemmin määrännyt, niin\nsilloin alkoivat Toinin epäilykset vahvistua. Hän sai kirjeistä kyllä\ntietää, että tuo tuntematon Lisette Barodet oli heidän seurassaan,\nmutta se ei tuottanut huojennusta hänelle. Senvuoksi hän kovin\nlevottomin mielin odottikin miehensä kotiinpaluuta.\n\nToinin aavistukset näyttäytyivätkin oikeiksi. Herbert ei ollut lainkaan\nenää entisensä tapainen. Hän oli kovin hermostunut käytökseltään,\nmutta, salaten asian oikean laidan, selitti sen johtuvan kylvyistä,\njotka olivat olleet kovin rasittavat, ja laiminlyödystä työajasta,\njonka johdosta hänellä muka oli paljon jäljelle jäänyttä työtä. Ja tämä\nhermostuneisuus puhkesi sitten viatonta Toinia vastaan, jonka kuorma\ntuli entistä raskaammaksi.\n\nKaikki siis ei ollut nyt niinkuin olla piti. Mutta pahinta oli, että\nHerbertin välinpitämättömyys vaimoaan kohtaan yhä kasvoi ja että hän\nlaiminlöi vaimoaan siinä määrin, että tästä välistä tuntui, kuin\nHerbert suorastaan olisi halveksinut häntä. Siitä taas johtui, että\nkyyneleet usein täyttivät nöyrästi kärsivän Toinin silmät, mutta sen\nsijaan, että hän olisi saanut sääliä osakseen, suututti itku vain hänen\nmiestään, joka silloin jätti hänet yksin suruineen, koska muka ei\nsietänyt nähdä naisten turhanpäiten itkevän. Ja silloin poistui Herbert\ntavallisesti pitkäksi aikaa, etsien toverien seuraa ja viettäen heidän\nkanssaan iltansa jossakin ravintolassa.\n\nJoku valoisampi hetki heidän välillään tuli vain, jos Herbert sattui\npuhumaan Hillevistä. Silloin Toini huomasi paikalla, että Herbertin\nkatse kirkastui, ja aivan kuin olisi jonkin uutisen tietänyt hän lausui\niloisena Toinille:\n\n— Mitä sinä suret? Muutaman viikon kuluttua saat varmaan jo parhaimman\nystävättäresi jälleen kotiin.\n\nHillevi oli — hyvin viisaasti kyllä — kirjoittanut tästä paluustaan\nToinillekin, mutta tämmöisistä pikku seikoista ja vihjauksista alkoi\nToini aavistaa, että Herbertkin oikotietä sai tietoja Hilleviltä.\nHeidän kotiinsa ei niitä Herbertin nimelle tullut, mutta niitä saattoi\ntulla varmassa postissa ulkoasiainministeriöön. Tätä Toinin arvelua\nvahvisti vielä sekin seikka, että Herbert istuskeli siellä nytkin\ntavallista kauemmin, luultavasti kirjoitellen siellä vastauskirjeitään.\nOmituinen salaperäisyys kaikissa asioissa näytti siis verhoavan\nHerbertin toimia.\n\nHerbert oli kokonaan muuttunut, sen huomasi Toini hyvin. Ja ääretön\nsuru ahdisti hänen mieltään. Omasta pojastansakaan ei isä enää paljon\nvälittänyt.\n\nMutta Toinille oli Reino vielä ainoa ja suuri lohdutus tässä surussa,\njonka hän oli päättänyt yksin kantaa, ypö yksin.\n\nTätä kauheata asiaa ajatteli Toini usein pääsemättä mihinkään\nselvyyteen. Saattoiko se todellakin olla mahdollista? Saattoiko Hillevi\nolla niin petollinen? Saattoiko hänen miehensä nyt jo, ainoastaan\nmuutaman vuoden kuluttua, kyllästyä häneen, käydä niin tylyksi, että\nvälistä loukkasikin häntä kovilla, melkein raaoilla sanoilla?\n\nTämä vaivasi, aivan kiusasi Toinia niin, että hän tahtoi kaikin keinoin\npäästä tästä asiasta selvyyteen niin pian kuin suinkin. Olihan varmuus\nsittenkin parempi kuin epävarmuus, kun ei enää mitään toivon pilkettä\nnäkynyt. Ja eihän ollut syytä antaa Herbertin kohdella häntä hänen\nnaisellista arvoaan alentavalla tavalla. Pitihän hänen itsensäkin\nkerran saada puolustautua mahdollisia epäluuloja vastaan. Hän päätti\nsiis käyttää ensimmäistä tilaisuutta hyväkseen.\n\nSemmoinen tulikin eräänä iltana, kun Herbert palasi tavallista\nmyöhemmin kotiin toveripäivällisiltä. Toini oli istunut ja odotellut\nhäntä juuri siinä tarkoituksessa, että saisi mieheltään selvän\nvastauksen. Mutta hän oli itkenyt, ja hänen poskensa olivat kyynelistä\nmärät, kun Herbert astui huoneeseen. Tämä harmitti Herbertiä ja hän\ntiuskasi:\n\n— Miksi sinä täällä näin myöhään istut? Ja vielä olet itkenytkin.\n\nToini vastasi lempeästi kuin aina:\n\n— Kotonanihan minä vain istun. Ja minkä minä sille voin, että olen\nitkenyt?\n\nMutta tämä alistuvainen äänen sävy suututti Herbertiä vielä enemmän:\n\n— En tiedä, mitä syytä sinulla olisi itkemiseen? Enhän ole mikään\npoikanulikka, että minun pitäisi olla kotona jo lasten maatapanoaikaan.\n\n— Hyvä Jumala, kuinka tylysti sinä taas puhut! — jatkoi Toini.\n\n— Taas! — koroitti Herbert ääntään.\n\n— Mitä minä sitten olen sinulle tehnyt, kun näin huudat minulle? —\nkysyi Toini!\n\n— Parasta olisi, ettet kysyisi sitä minulta! — vastasi jälleen Herbert,\n— niin pääsisin turhista vastauksista.\n\n— Mutta tahtoisin kerrankin tietää, Herbert, miksi kohtelet minua näin?\n— uteli Toini ja loi jälleen ystävällisen katseen mieheensä. — Olenko\nsinua jollakin tavalla loukannut? Olenko pahoittanut mieltäsi jollakin\nrumalla teolla? Kohtelet minua todellakin niin, kuin epäilisit minua\nsuuresta rikoksesta. Sano, Herbert, minulle suoraan, epäiletkö minun\nolleen uskoton poissaolosi aikana?\n\nTämä kysymys sai Herbertin tulistumaan. Hän paiskasi vaimolleen vasten\nsilmiä sanat:\n\n— Minua kummastuttaa, ettet jo kauan ole huomannut, ettemme enää\nsovi yhteen. Välillämme on liian suuri elämänkatsomuksen ero, joka\nsynnyttää vain ikävää erimielisyyttä. Se taas kasvaa päivä päivältä\neripuraisuudeksi, ja sen nojalla on meillä mahdollisuus saada avioero,\njota minä nyt toivon ja haluan. Diplomaatilla pitää sitäpaitsi olla\nvaimo, joka osaa hyvin kieliä ja kykenee edustamaan, hänkin. Sinä\ntiedät, että minä pyrin eteenpäin urallani ja että vielä voin nousta\nkorkeallekin, mutta sinä elät vain lastasi ja kotiasi varten.\n\n— Mutta onhan minun lapseni ja minun kotini myöskin sinun, — vastasi\nToini tyynesti. — Ketä varten minun sitten oikeastaan pitäisi elää?\n\n— Tämä on siis turhaa keskustelua, — sanoi silloin Herbert, nousi\npaikaltaan ja meni tiehensä paiskaten oven voimakkaasti jälkeensä\nkiinni.\n\nAsia oli nyt siis Toinille selvä. Ja hän huomasi, että Herbert aikoi\npysyä päätöksessään. Se nähtävästi ei ollut hetken päähänpisto.\nVastusteleminen oli siis turhaa, niin kipeästi, kuin se Toinin sydämeen\nkoskikin. Hän ajatteli tätä asiaa koko yön silmiään ummistamatta,\nkatkerasti ja kauan itkien. Nykyäänhän voi saada helposti avioeron, ja\nHerbert osaisi kyllä ohjata asiansa haluamaansa ratkaisuun. Hänellä\noli kyky kääntää syyt ja vastaväitteet omaksi edukseen, vaikka Toini\ntiesikin olevansa aivan syytön. Ja jos lisäksi rakkaus toiseen\nnaiseen — niinkuin Toini varmasti päätteli — oli tämän kysymyksen\npäävipusin, niin hänenkin asiansa vain pahenisi, jos hän asettuisi\nsiinä poikkiteloin. Hän tahtoi siis nytkin olla nöyrä ja alistuvainen,\ntietäen, että korkeampi valta kerran ratkaisisi hänen asiansa oikeammin\nkuin Korkein Oikeus, maallinen valta, johon Herbert aikoi juttunsa\nviedä, nyt luultavasti oli ratkaiseva.\n\nSeuraavinakin päivinä harkitsi Toini itsekseen tätä asiaa, jota hän\njo pitkän aikaa sitten oli alkanut pelätä ja joka siis ei tullut enää\nminäkään yllätyksenä, vaikka hän viimeiseen asti oli toivonut sen\nkääntyvän parempaan päin. Muun muassa hän oli tietoinen siitä, että\nhänen toimeentulonsa oli hyvin turvattu; siinä suhteessa hän sai olla\naivan rauhassa. Suurin ilo oli hänellä kuitenkin siitä, että hän saisi\npitää poikansa, syytön kun oli mihinkään rikokseen. Reinoa hän sai\nedelleenkin rakastaa. Poikansa rakkauden hän toivoi tulevaisuudessakin\nsaavansa omistaa täydellisesti, jos hän nyt oli miehensä rakkauden\nkadottanut, tuon rakkauden, joka ei koskaan millään pakkokeinoilla\nollut voitettavissa. Lietsoa sitä uudelleen oli Toinia mahdotonta,\njos Herbert kerran oli kylmennyt, vieläpä toiseen naiseen kiintynyt.\nTulevaisuus vain oli näyttävä, — ja siitä oli Toini varma, — että\nHerbert joskus vielä oli antava arvoa hänelle. Silloin ehkä saattoi hän\nolla voimakkaampi puoli, vaikka hän nyt oli liian heikko käymään häneen\nsuunnattuja voimia vastaan.\n\nToinikin oli siis päätöksensä tehnyt. Ja siinä hän halusi lujasti\npysyä. Hän päätti samalla myös odottaa Hillevin paluuta ja panna hänet\nkoetukselle.\n\n\n\n\nV\n\n\nPalattuaan kotimaahan haki Hillevi kohta Toinin käsiinsä. Hänen isänsä\ntiesi kyllä tyttärensä tulosta ja oli siitä kertonut Toinin äidille,\nmutta päivä oli jäänyt mainitsematta. Toinin mielestä oli Herbert\nkuitenkin selvillä tästä asiasta, vaikka hän tekeytyi tietämättömäksi.\nTuntuipa Toinista melkein ivalta, kun Herbert eräänä päivänä tuli\nvirastostaan kotiin ilmoittaen Toinille:\n\n— Parhain ystävättäresi on nyt odottamatta saapunut Helsinkiin.\n\nToinin teki mieli kysyä, oliko Herbert käynyt häntä vastaanottamassa,\nmutta jätti sen tekemättä. Herbertin iloisesta äänensävystä hän päätti\nniin tapahtuneen, varsinkin kun hänen miehensä heti huomasi lisätä:\n\n— Näin hänet juuri kadulla.\n\nJa kun Toini edelleen oli itsepintaisesti vaiti, tokaisi Herbert\nhermostuneesti:\n\n— Etkö sinä enää iloitsekaan hänen tulostaan?\n\nSilloin Toini vastasi:\n\n— Minä pidän nyt sekä iloni että suruni vain omassa sydämessäni.\n\nHerbert meni sen jälkeen sanaakaan sanomatta ulos. Toini kuuli\nkuitenkin hänen mennessään kuiskaavan:\n\n— Sietämätön!\n\nToinin mielestä tuntui, että koko tämä tiedoitus Hillevin tulosta oli\nHerbertin taholta vain pilkkaa, suoranaista ilkeyttäkin. Mutta tämänkin\nhän kätki ääneti sydämeensä.\n\nSamana iltana jo tuli Hillevi Toinia tervehtimään. Hän ei ollut\nmalttanut olla heti tulematta katsomaan, kuinka Toini voi ja miltä hän\nnäytti näin pitkän eron jälkeen.\n\nOmituista kyllä ei Herbert sinä iltana voinut olla kotona. Hän oli\nkäskenyt pyytämään anteeksi, jos Hillevi sattuisi tulemaan. Hänellä\nnäet oli sinä iltana kovin tärkeätä tehtävää, vieläpä jokin yhteinen\nneuvottelu virastossa.\n\nToini otti mitä sydämellisimmällä tavalla vastaan Hillevin, joka\nmyöskin koetti olla niin rakastettava kuin suinkin. Toini ylisti\njälleen Hillevin kauneutta, katseli ja kiitteli hänen aistikasta\npukuaan, näytti, sanalla sanoen, yhtä ihastuneelta ystävättäreensä kuin\nennenkin. Vieläpä täytyi hänen itsekseen myöntää, että Hillevi nyt oli\nkukkeimmillaan, ettei ollut lainkaan ihme, jos Herbertkin olisi ollut\nhäneen rakastunut.\n\nMutta itsestään hän ei saanut Hilleviltä yhtäkään mairittelevaa\nlausuntoa. Hienotunteisesti kylläkin Hillevi ei tahtonut sanoa, että\nToini oli vanhentunut, vaikka sen huomion oli heti tehnyt Toinin\nnähtyään, mutta paljon, paljon sanoi Hillevi Toinin muuttuneen. Hän ei\nHillevin mielestä ollut enää yhtä iloinen, tyytyväinen, avokatseinen,\navomielinen kuin ennen. Tulipa Hillevin suusta vihdoin esille sekin,\nettä Toini oli murtuneen näköinen, että näytti kuin kyyneleet olisivat\nuurtaneet jälkiä hänen poskilleen, jotka ennen olivat niin punaiset ja\nkauniit, nyt kalpeat ja laihtuneet. Syytä tähän muutokseen ei Hillevi\nkuitenkaan tiedustellut, sillä hän tiesi sen kyllä itse jo varsin\nhyvin, vaikka se tuskin liikuttikaan hänen omaatuntoaan, vain hän itse\nkun oli sillä hetkellä kaikki, toinen ei mitään. Eivät surettaneet\nhäntä toisten surut, kunhan vain hänen oli hyvä olla. Näin oli Toinin\nentinen pikku ystävätär sisällisesti »kehittynyt» ulkona maailmassa.\n\nToinin ja Hillevin keskustelu liikkui sitten pääasiallisesti Hillevin\nkertomuksissa hänen oleskelustaan Ranskassa. Ja ne näyttivät olevan\nHillevin mielestä kiintoisin aihe. Mutta Toinillakin oli sydämellään\njotakin, jonka hän tahtoi saada esille. Hän alkoikin lopulta puhua\nvakavasti vakavasta asiasta nähtyään surukseen, että Hillevi kosketteli\npinnallisesti, kuin hipaisemalla vain, seikkoja, jotka olivat Toinin\nmielestä suuria elämän kysymyksiä. Lausuttuaan ihmettelynsä Hilleville\nsiitä maailmankatsomuksesta, mikä ulkomailla, varsinkin Ranskassa,\nvallitsi tällaisistakin asioista, päätyi hän omaan nykyiseen tilaansa.\nEikä hän tahtonut Hilleviltä salata, että sekin oli suuresti muuttunut,\nettä juuri se oli syynä hänen ulkonaiseenkin muutokseensa. Tarkemmin\nei hän sitä kuitenkaan selittänyt, koska Hillevi sitä tuskin näytti\nhaluavankaan kuulla. Mutta yhden kysymyksen pyysi hän saada hänelle\ntehdä. Ja melkein kuin kaataen raskaan kuorman Hillevin eteen Toini\nlausui vakavalla äänenpainolla:\n\n— Kuulepas, rakkahin Hillevini, sinä parahin ysvättäreni\njo nuoruusvuosiltasi asti! Sinä ehkä näet, että paljon on\ntapahtumaisillaan. Minulla ei ole enää onneani jäljellä. Mutta sinä\nolet vielä lähelläni. Sanohan nyt! Tuletko aina pysymään samana\nuskollisena ystävänäni vast'edeskin elämämme loppuun saakka, vaikka\nmitä minulle tapahtuisikin?\n\nJa näin kysyessään otti Toini hänet syliinsä, suuteli häntä ja odotti.\n\nHillevi näytti hämmästyvän ja viivytteli hetkisen vastausta. Vihdoin\nhän katsahti Toiniin pikaisesti, ja, antamatta suoraa vastausta,\nkysäisi:\n\n— Miksi kysyt sitä minulta nyt?\n\n— Siksi, että nyt tahdon sen tietää. Näin pitkän erossaolon jälkeen on\nminulla syytäkin sitä kysyä. Ja sinun vastauksestasi riippuu kaikki. Se\non ratkaiseva minulle.\n\n— Tietysti, — vastasi Hillevi ja kietoi käsivartensa Toinin kaulaan.\nNäytti kuin hän tällä liikkeellä olisi tahtonut peittää kasvonsa\nToinin silmiltä. Omatunto kosketti sittenkin Hilleviin. Hän tiesi\nvalehtelevansa. Hän arvasi myös, että Toini huomasi, ettei hän puhunut\ntotta.\n\nTämä kohtaus liikutti Toinia niin, että hän purskahti itkuun ja itki\nkauan nojautuen Hillevin olkapäähän.\n\nHillevi oli tästä niin ymmällään, ettei tietänyt, mitä tehdä. Hän ei\nsaanut sanaakaan suustaan. Lohduttamaan Toinia hän ei kyennyt. Sekin\nolisi ollut valheellista. Eikä hänellä ollut mitään keinoja selvitellä\ntätä tilannetta, sillä hän tunsi ja tiesi, että juuri hän itse oli\nsyypää kaikkeen, syypää Toinin suureen suruun, hänen onnettomuuteensa.\n\nSiksi he olivat molemmat kauan vaiti. Hilleville tämä vaitiolo oli\nvieläkin kiusallisempi kuin Toinille, joka tunsi syyttömyytensä. Toini\nsaattoi rauhallisesti ajatella tätä asiaa. Hän koetti tyynnyttää\nitseään. Ja tyyntyikin lopulta, kun huomasi, että Hillevi tahtoi päästä\nlähtemään pois. Hän tunsi sääliä Hilleviä kohtaan ja alkoi ensimmäisenä\npuhua sanoen:\n\n— No, niin! Jättäkäämme tämä asia! Puhukaamme sitten jostakin muusta.\n\nMutta mistään muusta ei tahtonut enää syntyä keskustelua.\n\nSiksi Hillevi sanoi:\n\n— Minä huomaan, Toini, että sinä olet kovin hermostunut ja kaipaat\nlepoa. Ehkä on parasta, että minä nyt lähden.\n\nJa hän nousi paikaltaan.\n\nToinikaan ei vastustellut, vaan sanoi:\n\n— Kuinka haluat, Hillevi.\n\nJa Hillevi lähti vaihdettuaan vielä suudelman vanhan ystävättärensä\nkanssa.\n\nMutta heistä molemmista tuntui, kuin näky käsi yhdellä iskulla olisi\nkatkaissut kaikki ystävyyden siteet heidän väliltään.\n\n\n\n\nVI\n\n\nTaivas alkoi yhä enemmän pimetä Toinilta. Mustia, synkkiä pilviä\nkasaantui hänen päälleen kasaantumistaan. Eikä ketään hänellä ollut,\njonka kanssa hän olisi tahtonut neuvotella. Kenellekään ei hän tahtonut\nsurujaan ilmaista. Hän istui vain allapäin, surumielisenä, pikku Reinon\nkanssa, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa heidän kodissaan.\n\nSeuraavana päivänä jo Hillevin käynnin jälkeen sai hän vastattavakseen\nmiehensä Korkeimpaan Oikeuteen antaman avioeroanomuksen. Luettuaan sen\nhuomasi Toini, että häntä syytettiin pääasiallisesti eripuraisuudesta.\n\nEripuraisuudesta! Hänkö, Toini, oli ollut eripurainen? Hän, joka oli\nollut hiljainen ja nöyrä, anteeksiantavainen, alistuvainen, valmis\nvaikka mihin sen puolesta, jota rakasti, uhraamaan henkensäkin\nystävänsä puolesta? Oi, hän olisi voinut kuolla kuin karitsa\nteurastajan veitsi kurkussaan, ääntäkään päästämättä, vain rukoileva,\nmelkeinpä kiitollinen katse sammuvissa silmissään! Jumala, Jumala! Eikö\nole mitään oikeutta maailmassa?\n\nEnnenkuin meni asianajajan luo kirjoituttamaan vastausta tahtoi\nToini kuitenkin tavata miehensä. Kahdesta asiasta piti hänen saada\nHerbertiltä selvyyttä. Silloin olisi hän selvillä kaikesta muustakin.\n\nHerbert oli sinä päivänä taas kauan poissa. Hän oli ilmoittanut,\nettei tulisi päivälliseksikään kotiin. Tulisi siis ikävä ilta monessa\nsuhteessa. Toini arvasi, että Herbert tiesi tuon avioeroanomuksen\nsaapumisesta Toinille ja että hänen miehensä ehkä senkin tähden pysyi\npoissa kotoa välttääkseen ikävää yhteentörmäystä. Itsekin hän tätä\npelkäsi, mutta odotti miehensä tuloa sittenkin saadakseen asian yhä\nlikemmäksi päätöstään.\n\nHerbertin tultua kysyi Toini:\n\n— Saanko puhua kanssasi muutaman sanan?\n\n— Mistä niin? — kysyi Herbert lyhyesti.\n\nToini selitti saaneensa avioeroanomuksen ja lausui:\n\n— Pari kysymystä vain ennenkuin siihen vastaan. Ensimmäinen on: Aiotko\nmennä uusiin naimisiin?\n\n— Aion, — vastasi Herbert.\n\n— Hillevin kanssa siis? — kysyi Toini sykki sydämin.\n\n— Niin, tuli jälleen lyhyt vastaus.\n\n— Siinä kohden suostun siis heti, sai Toini sanotuksi. — Hillevihän\non ollut parhain ystäväni tähän saakka. Hänen hyväkseen uhraan siis\nkaikki, kaikki. Mutta yhdellä ehdolla, ja se on se toinen kysymys.\n\n— Mikä se on? — kysyi Herbert.\n\n— Se on se, — nyyhkytti Toini, — että minä saan pitää poikamme.\n\n— Suostun, — vastasi Herbert jälleen kylmästi kuin jossakin\nvirallisessa kuulustelussa.\n\nJa hän nousi paikaltaan pitäen heidän keskustelunsa päättyneenä.\n\nToini ei voinut enää hillitä itseään. Hänkin nousi, juoksi pois\nhuoneesta ja heittäytyi salissa kasvoilleen sohvatyynyyn, jonka kasteli\nmäräksi kauan vuotavalla kyynelvirralla.\n\nEniten hän itki elämän viheliäisyyttä maan päällä, vilppiä ja petosta\nsiinä olennossa, jota sanotaan ihmiseksi. Ja hän rupesi jälleen\nmiettimään rakkauden ja ystävyyden keskinäistä suhdetta ja niiden\nsisäistä arvoa. Mitä on se rakkaus, jonka puolesta mies näin uhraa\nvaimonsa, isä lapsensa, heittäen heidät luotaan kuin joutavan, kuluneen\nesineen? Mitä on se ystävyys, joka vain oman, itsekkään intohimonsa\ntähden riistää toiselta sen, mikä tälle on kallista, tahraten pyhimmät\ntunteet, katkaisten hellät sydämensiteet kuin mitättömän nuoranpätkän?\nEikö siis mitään pyhää ole enää ihmisessä? Onko Jumalan kuva hänestä jo\nkokonaan kadonnut? Vai onko Jumala itse luomastaan maailmasta kuollut?\n\nToini tunsi todellakin nyt olevansa kaikkien hylkäämä. Mieheltään hän\nei enää tarvinnut mitään selityksiä, — lohdutuksesta ei voinut olla\npuhettakaan. Jäljellä oli vielä hänen äitinsä. Mitä hän sanoo? Tämä\noli hänellekin varmaan suuri yllätys, sillä eihän hänen kanssaan ollut\nkoskaan ollut mitään puhetta Toinin ja Herbertin »eripuraisuudesta».\nEi ollut Toini itse ainakaan hiiskunut siitä mitään eikä ollut äiti\nkertaakaan hiiskunut semmoisesta keltään toiseltakaan kuulleensa. Mitä\noli hän siis sanova?\n\nMutta mitä oli Hillevi ensin sanova tämän viimeisen tapauksen\njälkeen, josta hän varmaan heti oli saanut tiedon Herbertiltä. Miltä\nnäytti hän nyt viimeisen kohtauksensa jälkeen Toinin kanssa? Se oli\nkiintoisa kohta. Nyt, jos koskaan, piti kaikki tulla ilmi. Tekosyillä,\nverukkeilla, kiertelyillä ei ollut enää tilaa missään.\n\nHillevi parka! Semmoinenko siis oli hänen uskollinen, vilpitön\nystävyytensä, josta Toini oli näin kauan uskollisesti pitänyt kiinni?\n\nSeuraavana päivänä sai Toini Hilleviltä kirjeen. Hillevi siis ei itse\nenää ilennyt näyttäytyä Toinille.\n\nHillevi kirjoitti:\n\n »Rakkahin Toini!\n\n Lankean polvilleni eteesi, sillä olen varma, että jo tiedät kaikki.\n Mutta tiedän myöskin, että annat minulle anteeksi, eikö niin, kun saat\n kuulla, että olen mielettömästi rakastunut mieheesi niinkuin hänkin\n vakuuttaa olevansa minuun. — Olet kentiesi aavistanut, että olen ollut\n Herbertiin mieltynyt melkein jo lapsuuteni vuosilta asti, — siitä\n lähtien, kun tanssin ensimmäisen valssin hänen kanssaan vanhempiesi\n kotona. Sitten minä kadehdin sinua, kun sinä sait hänet, nuori\n sydämeni oli aivan murtunut. En tietänyt, jaksaisinko enää elääkään.\n Sen tähden olin sitten niin tyytyväinen, kun pääsin pois Ranskaan,\n sillä toivoin haavani siellä paranevan. — Tämä kuulostaa varmaan hyvin\n uskomattomalta, mutta kaikki on totta, mitä sanon. — Sitten kävi\n niin, että näin Herbertin jälleen Aix-les-Bains'issä, ja silloin,\n niin, silloin leimahti liekki uudelleen sydämessäni. Me huomasimme\n rakastavamme toisiamme. Ja kun hän ilmaisi minulle, ettei ollutkaan\n löytänyt onneaan sinun kanssasi, niin luulin minä, että minulla oli\n oikeus tulla hänen vaimokseen, varsinkin kun kotiin tultuani näin,\n että sinäkin tunsit olevasi onneton. Tiesin sitä paitsi, ettei uhraus\n minun puoleltani johtaisi suotuisaan tulokseen sinun hyväksesi,\n pikemmin päinvastoin.\n\n Tämän selityksen jälkeen toivon, että ymmärrät minua oikein ja annat\n minulle anteeksi, jos olen tuottanut sinulle surua. Toivon samalla\n myöskin, että saan olla ystävättäresi niinkuin ennen ja että me\n molemmat pelkäämättä, sankarillisesti otamme vastaan sen, minkä\n _kohtalo_ meille elämässä suo.\n\n Sinun oma Hillevisi».\n\nSana »kohtalo» oli alleviivattu. Järjellä ja omallatunnolla ei siis\nollut tässä mitään tekemistä Hillevin taholla.\n\nAsia oli siis selvä. Toini oli päättänyt olla vastustamatta\navioeroanomusta, toisin sanoen, päättänyt ilman muuta luovuttaa\nHerbertin Hilleville, »parhaimmalle ystävättärelleen».\n\nSe oli hänestä sydäntä särkevää, mutta muu ei auttanut. Hänen täytyi\ntehdä niin. Hänen mielestään Jumala tahtoi koetella häntä tällä\nsuurella kärsimyksellä.\n\nSeuraavana päivänä hän päätti mennä puhumaan tästä asiasta äidilleen.\n\n\n\n\nVII\n\n\nViimeisinä aikoina, näinä Toinille surullisina viikkoina, ei\nkonsulinrouva Karppi ollut usein käynyt tyttärensä luona. Se ihmetytti\nToinia kovin. Mutta muuta syytä ei hän siihen löytänyt kuin sen, että\nhän itsekin tähän aikaan harvoin näyttäytyi äidilleen, sillä hän ei\ntahtonut omalla murheellaan, ei edes alakuloisella ulkomuodollaan\nsurettaa äitiään.\n\nNyt, kun Hillevi oli palannut kotiin, oli asianlaita toisin, varsinkin\nviimeisten suurten tapahtumain jälkeen. Nyt tunsi Toini suorastaan\nvelvollisuudekseen mennä äitinsä luo. Ja hän tahtoi ehtiä sinne\nennenkuin kanslianeuvos Urvon kautta salaisuus olisi tullut äidin\ntietoon.\n\nToini tiesi hyvin, että kanslianeuvos Urpo usein kävi hänen äitinsä\nluona, välistä vietti siellä koko illankin. Mutta olivathan molemmat\nleskiä ja lisäksi heillä oli paljon yhteistä vielä niiltä ajoilta,\njolloin kanslianeuvos selvitti isävainajan pesän, jääden senkin jälkeen\nkaikkien liikeasioiden ylivalvojaksi.\n\nRaskasta oli Toinin kuitenkin nyt mennä vanhaan lapsuuden kotiinsa\ntämmöinen asia sydämellään. Näin hän ei ollut koskaan luullut käyvän.\nMitä olisikaan isä nyt sanonut, jos olisi elänyt? Hän oli naittanut\nainoan tyttärensä, mitä parhaimmassa uskossa ja hyvin paljon toivoen.\nEtevän, arvokkaan ja kunnollisen miehen oli hän Toinille hankkinut. Tuo\nkesä Baden-Badenissa oli ollut niin kaunis, niin lämmin, niin valoisa\ntulevaisuuteenkin nähden, että isä ja äiti saattoivat vain iloita siitä.\n\nIsä oli nyt kuollut. Ehkä oli hyväkin, että hän oli päässyt näkemästä\nnäitä surkeita seurauksia, näitä ikäviä aikoja. Mutta äiti? Hän oli\njäljellä. Häntä oli kovin sääli. Vaikka hän ei vielä aivan vanha\nollutkaan, vieläpä näytti hyvinkin nuorekkaalta ja reippaalta, niin\nolisi ollut hyvä, jos hän eläessään olisi säästynyt osallistumasta\ntyttärensä onnettomuuteen.\n\nJa Yrjö? Hänkin näkisi sisarensa haaksirikon. Hänhän alkoi jo lähetä\nmiehen ikää ja oli juuri pääsemässä opintomatkalleen ulkomaille.\nMahtoikohan häneenkin tämä Toinin asia koskea kipeästi? Tämmöinen\navioerojuttu ihan hävetti Toinia, mutta olivathan ihmisten mielipiteet\nviime aikoina paljon muuttuneet siinäkin suhteessa, niin että sitä\nmonet pitivät melkein luonnollisena asiana, elleivät mies ja vaimo\nsopineet yhteen. Mutta erota pelkän eripuraisuuden tähden, — se oli jo\njotakin semmoista niin kuin koirat tappelevat luupalasta. Luulikohan\nYrjö sisarensa ja tämän miehen elämää jotenkin tämmöiseksi?\n\nJospa kukaan olisi tietänyt, kuinka vaikeata Toinin oli mennä äitinsä\nluo? Mutta hänen oli mentävä ennemmin tahi myöhemmin.\n\nKun hän tuli sinne, oli kanslianeuvos Urpo siellä. Oli kuitenkin jo\nmahdotonta kääntyä takaisin, vaikka Toini olisi tahtonut tavata äitinsä\nkahden kesken, puhella hänen kanssaan tuottavasti, käsi kädessä.\n\nMutta kun Toini ilmestyi huoneen ovelle, niin nousi hänen äitinsä\nylös ja melkein juoksi häntä vastaan avosylin. Tämä tavallisuudesta\npoikkeava tapa aivan hämmästytti Toinia sitäkin enemmän, kun äiti\nlisäksi heti suuteli häntä. Samoin oli kanslianeuvos noussut paikaltaan\nja astui Toinia vastaan puristamaan hänen kättänsä.\n\nTästä arvasi Toini heti, ettei hänen »salaisuutensa» ollutkaan enää\nsalaisuus hänen äidilleen eikä siis kanslianeuvoksellekaan. Ja tämä\notaksuminen saikin heti vahvistuksen Toinin äidin sanoista:\n\n— Minä tiedän kyllä jo kaikki.\n\nTämä oli siis myötätunnon osoitus Toinille, tuo lämmin vastaanotto.\nSe oli samalla kuin surunvalitus. Mutta mistä johtui tuo omituinen\nhilpeys noissa molemmissa vastaanottajissa. Se jäi Toinille vielä\narvoitukseksi. Ja se ihmetytti häntä kovin.\n\nAluksi huomasi Toini, että häntä tahdottiin kaikella tavoin lohduttaa.\nAsiahan oli kovin ikävä, mutta semmoistahan tapahtuu tähän maailman\naikaan hyvin usein. Erehdykset näissä asioissa ovat aina mahdollisia\neikä niitä voi koskaan välttää. Avioliitto on kuin arpapeliä. Voi saada\nvoiton, mutta useimmiten tulee tyhjä arpa. Pitää vain osata suhtautua\ntähän peliin kylmäverisesti.\n\nTämä oli kyllä kanslianeuvoksen selitystä, mutta konsulin rouva\nkuunteli sitä »kylmäverisesti» sittenkin. Sekä Toini että hänen\näitinsä muistivat, että kanslianeuvos oli saanut tyhjän arvan Hillevin\näidin naituaan ja että tämä selitys varmaan viittasi siihen, mutta\nToinia ihmetytti kuitenkin hänen äitinsä omituinen, aivan outo\nvälinpitämättömyys tällä kertaa, äiti kun ennen aina kaikkia kohtaan\noli osoittanut harvinaista, ihan silmiinpistävää, lämmintä myötätuntoa.\nJa tämä ihan kauhistutti Toinia. Hän luuli varmasti jo kadottaneensa\noman hellän äitinsä rakkauden ja tunsi itsensä melkein jo syylliseksi\nomaan onnettomuuteensa.\n\nMutta sitten kääntyi puhe vähitellen toisaanne. Tuli puhe äidin omasta\nasemasta, hänen yksinäisyydestään, varsinkin kun Yrjö piakkoin tulisi\nmatkustamaan Englantiin. Ja sitten liittyi tähän vielä kanslianeuvos\nUrpokin, hänen likeinen suhteensa heidän asioihinsa ja hänenkin\nyksinäisyytensä elämässä, yht'äkkiä sai Toini sitten kuulla äitinsä\nilmoittavan:\n\n— Toini rakas! Minulla on sinulle uutinen kerrottavana.\n\n— Niin, — sanoi vain kanslianeuvos.\n\nToinin sydän sykki niin, ettei hän voinut sanoa mitään. Hän alkoi jo\naavistaa ja odotti ääneti, hämmästyneenä.\n\n— Me aiomme solmia avioliiton nyt, me kaksi, — sanoi Toinin äiti,\nistuutui kanslianeuvoksen viereen ja otti häntä kädestä.\n\n— Niin, — sanoi taas kanslianeuvos ja taputti Toinin äitiä kädelle.\n\nToini ei tietänyt ensin mitä tehdä. Hänen sydämensä oli niin\nkukkurallaan surua entisestään, ja nyt se oli jo valua yli äänensä.\nHänen oli melkein mahdoton pidättää kyyneleitään, mutta hän nousi, meni\nsuutelemaan äitiään ja puristi vuorostaan kanslianeuvoksen kättä.\n\nToini käsitti nyt, mistä tuo äskeinen hilpeys johtui hänen astuessaan\nhuoneeseen, mutta iloa tämä uutinen ei hänessä synnyttänyt.\nPäinvastoin hänen teki melkein mieli paeta heti pois vanhasta\nlapsuuden kodistaan. Hän ei saanut vieläkään mitään sanotuksi, joka\nolisi herättänyt vilkkaampaa keskustelua heidän välillään. Sen vuoksi\nalkoi kanslianeuvos kosketella toista asiaa, jonka hän otaksui muun\nlisäksi painostavan Toinia, asiaa, josta Toini itse oli hyvinkin\nselvillä ja joka ei häntä lainkaan huolestuttanut. Se oli hänen\nvastainen toimeentulonsa, hänen elämänsä aineellinen puoli. Ja kun sitä\nkosketteli myöskin hänen äitinsä, niin se jo loukkasi Toinia.\n\nMinä tiedän sen kyllä eikä se minua sureta, — sanoi hän. — Älkäämme\npuhuko siitä!\n\nOli aivan mahdotonta saada iloista tunnelmaa syntymään. Se\npahoitti yhtä paljon Toinia kuin hänen äitiään ja kanslianeuvosta,\nnämä kun käsittivät asian niin, ettei Toini hyväksynyt heidän\navioliittopäätöstään. Toini puolestaan oli pahoillaan siitä, että\nkäytöksellään loukkasi heitä, vaikk'ei se suinkaan ollut hänen\ntarkoituksensa. Hänen maljansa oli kuitenkin niin täysi, että hänen\ntäytyi päästä täältä pois kotiinsa. Hän syytti Reinon olevan vähän\nhuonovointisen ja nousi lähteäkseen. Hän tunsi olevansa epäkohtelias ja\npyysi anteeksi hyvästellessään äitiään ja hänen tulevaa miestään, omaa\ntulevaa isintimäänsä!\n\nJumala! Jumala!\n\nÄitikin siis! Hänen oma, hellä, rakas äitinsä, jota hän aina oli\nkunnioittanut! Olivatko nuo »vanhukset» todellakin rakastuneet\ntoisiinsa? Tämmöisiäkö asioita tuo »rakkaus» voi aikaansaada? Näinkö\nvielä vanhemmallakin iällä voi unhoittaa henkilön, jota on rakastanut\nja kunnioittanut, jonka kanssa on vuosikymmeniä yhdessä elänyt, jonka\non kyyneleillä vain parisen vuotta sitten hautaan saattanut? Leski,\njo mummo, ja tytär, joka on pakahtua kyyneleihin, kuolla surusta, kun\nhänen miehensä on ollut uskoton ja päättänyt ottaa avioeron mennäkseen\nnaimisiin vaimonsa parhaimman ystävättären kanssa! Voiko ajatella sen\ntraagillisempaa elämänkohtaloa?!\n\nJumala! Jumala!\n\nHoiperrellen palasi Toini kotiinsa. Hän riisuutui nopeasti, juoksi\npikku poikansa luokse ja lankesi kädet ristissä polvilleen hänen\nvuoteensa eteen, mutta raukesi pitkälleen lattialle.\n\nHänen maljansa oli täysi.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nMitä oli Toinin nyt tehtävä?\n\nOli vain yksi ainoa keino: matkustaa poikansa kanssa ulkomaille.\n\nHerbert tietenkään ei tahtonut enää asua kotona. Hillevi oli\nkaupungissa nyt. Hänen kanssaan seurusteli Herbert, milloin voi,\nkunnes Korkeimman Oikeuden päätös oli tullut. Pian oli sitten valmis\nTuomiokapitulinkin antama erokirja. Ja sen jälkeen vihittäisiin Herbert\nja Hillevi varmaan hyvin pian.\n\nEikä luultavasti kestäisi kauan, ennenkuin Toinin äiti ja kanslianeuvos\nUrpo viettäisivät häitään. Ne olivat ehkä vieläkin lähempänä. Ettei\nnäissä tarvitsisi olla läsnä, — edellisistä ei voinut olla puhettakaan,\n— päätti Toini niin pian kuin suinkin suoriutua matkalle. Dresdeniin\naikoi hän lähteä poikansa ja yhden palvelijattaren seurassa viipyäkseen\nsiellä vuoden tahi kaksi.\n\nÄidistä hän saattoi näyttää kovasydämiseltä, kun näin poistui aivan\ntahallaan. Mutta hän ei voinut, ei voinut parhaimmallakaan tahdolla\njäädä. Elämä oli hänestä niin raskasta, semmoinen painostava ilmapiiri\nvallitsi hänen ympärillään, semmoinen kammo hänen sydämessään, että\nhänen täytyi saada haihduttaa suruaan ulkomailla, levätä, virkistäytyä\nvieraissa oloissa. Kotimaa tuntui kuin karkoittavan hänet pois\nhelmastaan.\n\nRakkaus riennätti asiainmenoa niin, että pesän jakokin ennen Toinin\nlähtöä tuli nopeasti suoritetuksi. Herbert oli tässä asiassa hyvin\nvaatimaton, suostuvainen melkein kaikkeen, olisipa voinut sanoa häntä\nmelkein jalomieliseksikin. Jos Toini olisi ollut vähänkin syyllinen,\nolisi Herbert voinut vaatia ehkä paljonkin rikkaan konsulivainajan\npesästä, mutta nyt oli asianlaita päinvastainen. Entisenä asianajajana\nhän tiesi sen varsin hyvin ja koska hänellä oli sekä omat varansa että\nvirkansa, niin tyytyi hän mahdollisimman vähään. Ovelana miehenä tiesi\nhän kuitenkin, että mahdollisesti oli hänen osalleen vastaisuudessa\nvielä jotakin tuleva, kun kanslianeuvos saisi Toinin äidin, hän itse\ntaas kanslianeuvoksen tyttären tämän ensimmäisestä avioliitosta.\nSiinä oli omituinen sukulaisuussuhde, ehkä hyvinkin pulmallinen\nperintökysymys tulevaisuudessa.\n\nMutta kuka sitä nyt ajatteli?! Rakkaus, tuo voimakas vipusin,\nponnahutti kaikki oman mielensä mukaan. Järki oli silloin hyvin\nkaukana, kaukana nuorista, mutta vanhemmatkin oli se oikullisena kuin\nainakin kietonut nuottaansa, aivan kuin hämähäkki kietoo surisevan\nkärpäsen seittiinsä.\n\nKun Toini meni jäähyväisille äitinsä luo, niin oli hän suorastaan\nliikutettu äitinsä hellyydestä. Kanslianeuvos ei nyt ollut siellä ja\nhäntä vastaan tuulahti kaukaisen lapsuuden ajan herttaisuus ja lämpö.\nYrjökin istui hetkisen heidän seurassaan. Ja kun Toini sattumalta puhui\nisästään katsellessaan isän kuvaa seinällä, niin pillahti hänen äitinsä\nitkemään. Mitä Toini lieneekin silloin ajatellut äitinsä uudesta\navioliitosta, niin tekivät nämä äidin kyyneleet hyvän vaikutuksen.\nHän oli heti valmis anteeksi antamaan äitinsä teon, varsinkin kun\ntämä sitten alkoi niin kauniisti, suorastaan ylistellen puhua\nmiesvainajastaan. Oliko ehkä sittenkin kanslianeuvos Urpo hänelle vain\nvanhuuden tuki, seurakumppani, kun hänen lapsensa, molemmat, olisivat\nkaukana hänestä. Voihan hän nyt saada Toininkin ja Reinon luokseen,\njos niin tahtoi, mutta toista oli sittenkin oma mies. Voivathan hekin,\nToini varsinkin, jälleen joutua pois, ja silloin olisi äiti taas ollut\nyksin. Näin koetti Toini tulkita äitinsä ajatukset, kääntää kaikki\nparhain päin.\n\nÄidin suhteesta tulevaan mieheensä oli Toinin vaikea mitään\npäätellä. Hän toivoi heille kaikkea parasta, mutta ei voinut torjua\nluotaan ajatusta, että aineelliset edut olivat olleet määräävinä\nkanslianeuvoksen taholta. Ei niin, ettei hänen äidillään olisi vielä\nollut kaikkia hyvän, vieläpä miellyttävänkin puolison avuja, mutta\nsydämestään ei Toini voinut antaa hyväksymistään äitinsä avioliitolle.\nOlipa hänen melkein sääli äitiään.\n\nLisäksi tuntui Toinista loukkaavaltakin, että juuri Hillevin isä\ntulisi hänen isintimäkseen. Hänestä tuntui kuin tähän sukulaisuuteen\naina jäisi jotakin särähtelevää, rikkinäistä, semmoista, jota ei\nsiitä koskaan saisi poistetuksi. Siinä oli jotakin samantapaista kuin\nhaljenneessa kristallimaljakossa, jota ei koskaan saa korjatuksi.\nHalkeama tulisi siinä aina näkymään. Niin oli käynyt hänen ja Hillevin\nvälisen ystävyyden, näin surulliselta tuntui äidin uuden avioliiton\njohdosta syntynyt tilanne.\n\nEikö elämässä sitten koskaan ole mitään ehjää, mitään kestävää ihmisten\nvälillä, ei edes vanhempien ja heidän lastensa välillä?\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli sateinen päivä, kun Toini poikansa ja palvelijattarensa kanssa\najoi laivarantaan. Hän oli itse pyytänyt, ettei kukaan tulisi heitä\nsaattamaan. Oli virka-aika ja kanslianeuvoksen sattui olemaan vaikea\npäästä irti toimestaan. Äiti taas oli saanut noidannuolen selkäänsä ja\nhänen oli vaikea liikkua. Sattui Toinin mielestä siis hyvin siinäkin\nsuhteessa, että sai lähteä näin huomaamatta.\n\nKuinka erilainen olikaan tämä lähtö nyt häämatkalle lähtöön verrattuna!\nSilloin valoista ja ystäviä saattamassa, nyt itki taivaskin eikä yhtään\nsaattajaa! Oli, oli sittenkin yksi: — hyvä omatunto. Ja se seurasi\nmukanakin aina, aina perille asti.\n\nOlipa lisäksi vielä toinenkin, joka seurasi mukana ja jossa ei vilppiä,\nei petosta, ei uskottomuutta ollut. Se oli Reino-poikanen, tuo aina\nlevollinen ja kiltti lapsi, joka jo ajatuksin ja puhein oli mukana sekä\nsiinä, missä tarvittiin että siinä, missä olisi ollut parempi pysyä\ntieltä poissa. Mutta ellei hän siinä olisi ollut, olisi häntä sittenkin\nkaivattu. Äidin ainoa, ainoa lohduttaja!\n\nHe olivat yläsalongissa. Poikanen seisoi penkillä ja katseli ulos\nikkunasta ihmisiä, jotka liikkuivat kannella ja laiturilla. Hän olisi\ntahtonut olla ulkona, mutta vesi valui virtanaan laivan katoksesta ja\nihmiset olivat sateenvarjojen peitossa. Kaupunki oli harmaassa sumussa,\ntalojakaan ei paljon näkynyt. Vallitsi kolea, kolkko sää. Värisytti\nsekä ruumista että sielua, — sielua varsinkin, joka tunsi olevansa\nyksinäinen henki maailman kaikkeudessa.\n\n— Miksi näin sataa? — kysyi poika.\n\n— Taivas itkee, — osasi äiti vain vastata.\n\n— Miksi taivas itkee? — uteli lapsi vielä.\n\n— Ihmisten pahuutta, — oli luonnollinen vastaus.\n\n— Mitä Reino on tehnyt pahaa, kun taivas itkee?\n\n— Ei Reino nyt ole mitään pahaa tehnyt. Reino on ollut kiltti tänään.\n\n— Mitäs pahaa äiti on tehnyt?\n\n— Sen vain Jumala tietää.\n\n— Entä Katri? Mitä pahaa Katri on tehnyt? (Katri oli heidän\npalvelijattarensa).\n\n— Katri itki, kun me lähdimme ulkomaille.\n\n— Mitäs pahaa siinä on?\n\n— Meidän pitää nurisematta alistua Jumalan tahtoon.\n\nSamassa tuli Katri sisään ja sai Reinolta kuulla:\n\n— Katrin pitää nurisematta alistua Jumalan tahtoon, niin lakkaa\nsatamasta.\n\nSalongissa olleet muut matkustajat purskahtivat nauruun. Reino katseli\nheitä ihmeissään ja peitti ujostellen kasvonsa. Ihmetellen sanoi Katri\nhänelle hiljakseen:\n\n— Mitä se Reino viisastelee?\n\nLaiva irtaantui jo laiturista ja kääntyi merelle päin. Pian olivat\ntutut rantaseudut kadonneet näkyvistä ja ulappa levisi eteen harmaana\nseinänä. Oli tyyni. Laiva kiiti tasaisesti eteenpäin, mutta raukeus\nvallitsi matkustajissa. Näin eteni matka puoliväliin Suomenlahtea, kun\nmelkein kuin taikaiskusta sade taukosi ja vähän ajan kuluttua alkoi\npäivä paistaa. Sininen, kirkas taivas alkoi siintää ja aurinko lämmitti\nniin, että märkä laivan kansi höyrysi.\n\nSyntyi iloa ja vilkkautta matkustajien kesken. Kaikki pukeutuivat\nistuakseen ulkona nauttimassa meren virkistävästä raikkaudesta. Kun\nReinokin vietiin ulos, lausahti hän rikkiviisaasti äidilleen kaikkien\nkuullen:\n\n— Äiti! Katri alistui nyt nurisematta Jumalan tahtoon ja sade lakkasi.\n\n— Niin, poikani, niin! — sanoi Toini hymyillen ja silitti Reinon\npäätä sydämellisen riemun kuvastuessa lähellä olevien matkustajien\nkirkastuneilta kasvoilta. Näiden joukossa oli myöskin muuan vanhahko\nherra, nähtävästi pappi, joka silloin puhkesi sanoihin:\n\n— Suurimmat totuudet, kauneimmat sanat saamme useimmiten kuulla lasten\nsuusta, jotka ovat saaneet hyvän kasvatuksen.\n\nJa samalla hän kohotti kunnioittavasti hattuaan Toinille.\n\n\n\n\nIX\n\n\nDresdenissä Toini asettui asumaan pieneen, mutta ensiluokkaiseen\n»Familienpensioniin», jossa hän poikansa ja palvelijattarensa kanssa\nsai käytettäväkseen mukavat parihuoneet ynnä täysihoidon. Toini, joka\noli syntynyt ja kasvanut rikkaassa kodissa ja jolla Helsingissäkin\nvielä oli oma, iso, loistavasti sisustettu huoneistonsa, supistautui\nnyt näin vähiin ja oli tyytyväinen. Kun he saivat olla terveinä kaikki,\nelää rauhassa, nauttia siitä, mitä heille elämä siellä soi, niin oli\nhän kiitollinen.\n\nUsein kiitivät kuitenkin hänen ajatuksensa kotimaahan ja varsinkin\nensimmäisinä aikoina hän odotteli kirjeitä äidiltään, joka oli melkein\nainoa, joka saattoi tiedoittaa heille yhteisistä asioista. Hänen\nentiset ystävättärensä kouluajoilta olivat hajaantuneet mikä minnekin.\nHillevistä ei voinut olla puhettakaan enää.\n\nLyhempiä kirjeitä sai Toini äidiltään joka viikko. Kuukauden kuluttua\ntuli sitten pitempi, josta hän sai kuulla seuraavaa.\n\nÄiti ja kanslianeuvos Urpo olivat nyt vihityt. Mitään hääpitoja ei\nollut lainkaan ollut. Heidät oli vihitty kotona, ja ainoastaan muutaman\ntodistajan läsnäollessa. Semmoinenhan oli tapa nykyään eikä Mauri —\nse oli kanslianeuvoksen nimi — suosinut suuria juhlallisuuksia. Eikä\nse oikeastaan olisi sopinutkaan näin vanhoille ihmisille. Eivätkä he\nmillekään häämatkalle lähteneet; Mauri muutti vain äidin luo ja asui\nsiellä nyt. Tuntui kyllä viihtyisältä taas, mutta ikävä oli Toinia ja\nReinoa. Yrjökään ei tulisi enää kauan olemaan kotona. Siten oli kyllä\nsuuri muutos tapahtunut heidän entisessä kodissaan, mutta niin kai oli\nsallittu. Ja »ihmeelliset ovat Herran tiet». Suokoon Hän vain, että\nkaikki tulisi käymään hyvin jokaisen onneksi.\n\nSitten mainitsi äiti, että Mauri oli jättänyt huoneistonsakin. Se\noli luonnollista, kun Hillevikin nyt oli naimisissa. Herbert ja hän\nolivat menneet siviiliavioliittoon, joka sekin nyt on niin muodissa.\nMutta tulla vihityksi sillä lailla maistraatissa, sitä ei Toinin äiti,\nvanhoillinen kun oli, oikein voinut hyväksyä. Hänellähän kuitenkaan ei\nollut sen asian kanssa mitään tekemistä. Seuraakohan Jumalan siunaus\nsemmoista avioliittoa, sitä äiti kuitenkin epäili.\n\nNyt oli Herbert jälleen ylennyt virassaan ja oli heti vihkimisen\njälkeen matkustanut Hillevin kanssa Parisiin. Luultavaa oli,\nettä he siellä asuisivat pitemmän ajan, kun Herbertiä tarvittiin\nlähetystössämme siellä. Ainakin saisi Hillevi nyt huvitella mielensä\nmukaan ja elää suurellisesti. Se vika Toinin äidin mielestä Hillevissä\noli, että hän tahtoi elää melkein yli varojen, pukeutua hienosti,\nesiintyä ensimmäisenä pidoissa ja, mikä pahinta, hänellä oli taipumusta\nuhkapeliin. Tämä suretti kyllä kanslianeuvosta, mutta eihän Hillevi\nollut enää hänen valvottavanaan, naimisissa kun nyt oli Herbertin\nkanssa. Ja Herbert osasi varmaan hoitaa hyvin asiansa niinkuin tähänkin\nsaakka oli tehnyt. Kunnian kukkuloille oli mies nyt nousemaisillaan,\nja tuskinpa kukaan saattoi muuta kuin iloita siitä, että maallamme oli\nniin etevä diplomaatti.\n\nNäin kirjoitti Toinin äiti tyttärelleen lausuen lopuksi toivovansa,\nettei Toini tästä kirjeestä löytäisi mitään loukkaavaa itselleen, sillä\nhän oli äidilleen edelleenkin yhtä rakas kuin ennen ja ettei kukaan\nollut Toinin käytöksessä koskaan huomannut mitään moitittavaa, vaikka\nnäin hullusti oli käynytkin, että hän oli joutunut eroon miehestään.\nPäinvastoin oli hän kuullut pelkkää hyvää aina perästäpäinkin Toinista\npuhuttavan. Syy kaikkeen oli siis toisaalla, — pääasiallisesti\najan hengessä, ehkäpä myöskin lainsäädännössämme, joka vain edisti\navioeroja, kun niitä oli niin helppo saada.\n\nViimeksi toivoi äiti, että Toini nyt kertoisi tarkkaan elämästään\nDresdenissä ja tulisiko hän todellakin viipymään siellä niin kauan kuin\nlähtiessään oli päättänyt. »Olethan aina rakastanut Suomea ja kotiasi\nenemmän kuin mitään muuta. Ja onhan sinulla jäljellä, paitsi poikaasi,\nvanha äitisikin, jolle olet yhtä kallis kuolemaan asti». Näin lopetti\nToinin äiti kirjeensä.\n\nSe oli liikuttava kirje lopuksi, ja rivien välistä sai Toini lukea\npaljon, mikä kaiken lisäksi todisti, että hänelle kotimaassa sittenkin\nannettiin arvoa. Hän oli suorastaan hävennyt avioerojuttuaan, mutta\nnäki nyt, että hänen maineensa oli puhdas. Hänen tuli yhä parempi olla,\nja kiitollisella mielellä hän kävi vastaamaan äitinsä kirjeeseen.\n\nHänestä tuntui niin hyvältä saada lukea äitinsä rakasta kirjettä,\nkatsella noita tuttuja kirjaimia ja sanoja, jotka muistuttivat hänelle\nniin paljosta, mitä hänen elämässään oli tapahtunut. Hänen oli tietysti\nusein ikävä äitiään tässä vapaaehtoisessa maanpaossaan, mutta siitä\nhuolimatta oli hän alkanut viihtyä Dresdenissä hyvin. Se oli kaunis\nkaupunki, jonka läpi Elbe virtasi, luoden nähtävyyksiä joka taholle.\nIhan keskikaupungillakin oli n.s. Brühlscheterrasse, jossa saattoi\nistua tuntikausia ja katsella liikennettä virralla ja kaduilla. Mutta\nDresdenissä oli vielä paljon arvokkaampaakin nähtävää, nimittäin\nsikäläiset museot. Yhden ainoan taulun takia kannatti jo matkustaa\nDresdeniin; se oli maailman kuulun italialaisen maalarin Rafaelin\nsixtiniläinen Madonna, Neitsyt Maria Kristuslapsi sylissään. Se\ntaulu oli aivan yksin eräässä nurkkahuoneessa, ja sen edessä saattoi\nistua tuntikausia, niinkuin Toini usein tekikin. Sen vaikutusta oli\naivan mahdoton kuvata. Se oli nähtävä, jos tahtoi saada aavistuksen\nsemmoisesta yliluonnollisesta, jumalallisesta katseesta, joka, samalla\nkun se painaa ihmisen kumartumaan maahan, nostaa hänen sielunsa\ntaivaallisiin korkeuksiin. Ja sen maalauksen värit! »Vaikka en olekaan\nasiantuntija», kirjoitti Toini, »niin aavistan, että ne on siihen\nsivellyt taiteilija, jolla ei ole monta vertaistaan».\n\nOlisi ollut paljon muutakin kerrottavana Dresdenin taidekokoelmista ja\ntaide-elämästä, teattereista varsinkin, mutta se oli aivan mahdotonta.\nToini selitti siis vain, että hän oli hyvin tyytyväinen asuntoonsa,\nruokaan siinä täysihoitolassa, jossa asui, mutta erittäinkin talon\nemäntään, joka oli sivistynyt, miellyttävä nainen, monessa suhteessa\nyhtä herttainen kuin hänen äitinsä, niin että hän oli aivan kuin\nkotonaan. Reinosta piti rouva Müller — se oli rouvan nimi — tavattoman\npaljon. Ja yhdessä rouva Müllerin kanssa liikkui Toini kaupungilla,\nkävi ostoksilla ja kirkossa, sillä rouva Müller oli, niinkuin\nsaksalaiset yleensä, uskonnollismielinen luterilainen. Kaiken tämän\nperusteella alkoivat Toinin pahimmat surut vähitellen haihtua ja\nelämä kulkea tyyntä, tasaista kulkuaan. Senpä vuoksi ei äidinkään\ntarvinnut olla huolissaan hänen ja Reinon tähden, vaan saattoivat he\nkaikki elää toivossa, että aika kuluisi pian ja he vuoden perästä\nehkä jo olisivat kotona. Talven tahtoivat he olla Dresdenissä kesällä\nmatkustaakseen johonkin kylpypaikkaan Saksassa. Loppukesän halusi hän\nolla heidän rakkaassa saaristohuvilassaan, nauttia siellä taas elokuun\nkuutamoilloista ja muusta hyvästä, mitä armas kotimaa saattoi tarjota.\n\nSeuraava aika olikin sitten yhtämittaista levon aikaa Toinille\nDresdenissä. Eikä mitään huolestuttavaa kuulunut kotimaastakaan.\nOli tullut kuin tyyni sää suurten myrskyjen jälkeen. Loittonivat\nkaikki ikävät tapahtumat verhoutuen vähitellen ajan sovittavan vaipan\npeittoon. Varsinkin vaikutti siihen Reinon kasvaminen ja henkinen\nkehittyminen. Ilman häntä olisi Toinin ollut paljon raskaampi elää.\nMutta nyt, nyt oli Reino hänelle kaikki kaikessa vieläkin enemmän kuin\nennen.\n\n\n\n\nX\n\n\nSaman ajan, minkä Toini oleskeli Dresdenissä, asui Hillevi Ranskassa.\nSattuipa vielä niin omituisesti, että Hillevikin palasi Herbertin\nmukana vähäksi aikaa Suomeen silloin, kun Toini jälleen muutti\nkotimaahan.\n\nKanslianeuvos Urvon kautta oli Toinin tietoon kyllä tullut minkä\nmitäkin Hillevistä, mutta pääasiallisesti semmoista, joka ei lainkaan\nkiinnostanut entisen ystävättären mieltä, pikemmin päin vastoin.\nToini sai kuulla, että Hillevi oleskeli talvet Parisissa, kevätkaudet\nRivieralla etupäässä Nizzassa, josta muutamassa minuutissa pääsi\nMonte Carloon, ja kesäkuukaudet Trouville nimisessä kuuluisassa\nmerikylpylässä Kanaalin rannalla, — aina siellä, missä Ranskan, ehkäpä\nkoko maailman hienosto milloinkin oleskeli. Ja kun Herbertin oli\noltava mukana jossakin, missä hänen taitoaan ja kykyään tarvittiin,\nniin halusi Hillevi seurata häntä, mutta vain omia tarkoituksiaan\nvarten. Etenkin houkutteli häntä Monte Carlo, missä hän sai tyydyttää\npelihimoaan kaikenlaisten onnenetsijäin ja hetkellisten pohattojen\nparissa.\n\nSiellä, etelä-Ranskassa, tapasi Hillevi entisen luostarikoulutoverinsa,\nLisette Barodet'n, ja ystävyys heidän välillään sai uudet muodot.\nNeiti Barodet oli alkanut viettää iloista elämää hänkin ja oli jo\nluisunut kaltevalla pinnalla cocotiksi, liehinaiseksi, jota elätti\nmuuan lääkäri Nizzassa. Ja kun Lisette Barodet liikutteli melkoisia\nsummia ja pukeutui Parisin viimeisen muodin mukaan, niin oli hänellä\nja Hillevillä paljon yhtymäkohtia. He alkoivat olla toistensa\nvälttämättömiä seuralaisia kaikkialla, missä sentapainen _demimonde'in_\nvuolas virta leveimpänä juoksi. Vuoden, parin kuluttua huomasi Herbert\njo, kenen hän oli vaimokseen ottanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToini oli jo palannut Saksasta. Saaristossakin oli hän jo loppukesän\nviettänyt ja muuttanut Helsinkiin.\n\nEräänä päivänä kävellessään Esplanaadilla hän jo kaukaa näki\ntavattoman räikeästi, mutta hienosti pukeutuneen nuoren naisen tulevan\nhäntä vastaan. Tuon naisen ulkomuoto herätti hänen huomiotaan ja\nhän tunsi paikalla Hillevin. Kaikki näkyivät kääntyvän katselemaan\nhäntä, ja harva oli, joka ei tietänyt, että se oli rouva Hursti.\n»Oikea parisitar», sanoi joku. Toiset nauroivat mainiten sanan\n»variksenpelätin». Suomen oloihin Hillevi oli liian oudosti pukeutunut,\nmutta saattoipa sanoa, että hyvä maku oli saanut väistyä halun tieltä\nherättää vain huomiota. Tämä tarkoitus olikin ehdottomasti saavutettu,\ntässä tapauksessa ja tällä kertaa sillä seurauksella, että Toini\nyht'äkkiä kääntyi takaisin ja poikkesi syrjäkadulle.\n\nToinin mieli oli käynyt alakuloiseksi. Hän oikein häpesi entistä\nystävätärtään eikä tahtonut kohdata häntä kadulla. Lisäksi Toini\npelkäsi jonkinlaista mielenosoitusta Hillevin puolelta, vaikka omalla\nteollaan juuri olisi semmoisen mielenosoituksen aikaansaanut, jos\nHillevi olisi sattunut näkemään hänet. Ja vihdoin Toini tahtoi nähdä,\ntulisiko Hillevi ehkä häntä kotoa tapaamaan, sillä isältään tämä oli\nvarmasti jo kuullut Toinin palanneen Saksasta.\n\nNämä ajatukset välähtivät salamana Toinin päässä, kun hän huomasi\nHillevin, ja hän oli iloinen, että hänen temppunsa onnistui näin hyvin.\nMutta samalla ajatteli hän myös, kuinka surkeata oli, että kaksi vanhaa\nhyvää ystävää, jotka olivat vuosikausia rakastaneet toisiaan, oli\njoutunut semmoiseen tilaan, et karttoivat toisiansa kadullakin. Se oli\nToinista suorastaan mieltämasentavaa.\n\nAivan odottamatta oli Toinille, kotiin palattuaan, jälleen tullut\njännittävä aika. Hän ei tietänyt, miten päästä tapaamasta Hilleviä,\nmutta toiselta puolen tiesi hän myös, ettei voinut pitää oviaan\nsuljettuina, jos semmoinen odottamaton asia tapahtuisi, että Hillevi\ntahtoisi tavata häntä. Ja vielä mahdottomampi oli hänen estää Herbertiä\ntapaamasta Reinoa, sillä hänellä oli lain mukainen oikeus saada joskus\nnähdä poikansa, — tosin ei Toinin luona eikä edes hänen läsnäollessaan,\nmutta mielellään ei Toini tahtonut lähettää Reinoa Herbertin ja\nHillevin luo.\n\nOli Toinille kuitenkin suuri yllätys, kun Herbert Toinin äidin kautta\npyysi lupaa saada tulla tervehtimään Reinoa, jota hän ei kertaakaan\nollut nähnyt erottuaan Toinista. Hän siis pyysi saada tulla Toinin luo!\nKysymys oli näin ollen kovin arkaluontoinen. Toinin sydän alkoi rajusti\nsykkiä. Hänen entinen miehensä, joka oli hakenut eron hänestä, halusi\ntulla hänen luokseen, tahtoi vielä nähdä entisen vaimonsa. Se oli jo\nkovin hämmästyttävää.\n\nMiten oli asia järjestettävä?\n\nOli yksi keino. Toini päätti itse olla kotoa poissa. Hänen äitinsä sai\nolla Reinon kanssa isää vastaan ottamassa. Se saattoi kyllä näyttää\nkovin rumalta, ehkäpä sydämettömältäkin, mutta Toini ei voinut, hän ei\nvoinut menetellä toisin. Ei siinä ollut vihamielisyyden tunnetta, vaan\njonkinlainen voittamaton, selittämätön vastahakoisuus, joka synnytti\nhänessä kovan sisäisen taistelun.\n\nToini oli lisäksi kuullut, että Herbert yksin pyrki hänen luokseen. Hän\noli tullut Helsinkiin Parisista, jossa nyt oli virassa, muutaman viikon\nvirkamatkalle, ja, ihmeellistä kyllä, Hillevikin oli hennonut jättää\nrakastamansa »suuren maailman». Kaikesta päättäen ei hän kuitenkaan\nhalunnut tavata entistä ystävätärtään. Siinä suhteessa siis oli Toinin\nsydämen myrsky vähemmän ankara hänen päättäessään Herbertin tulosta\nhänen kotiinsa.\n\nHerbertille oli suuri yllätys, kun hän tuli ja näki Toinin äidin\nemäntänä Toinin sijasta. Koskipa se häneen niin, että hän »näytti\nalakuloiselta», niinkuin Toini äidiltään perästäpäin kuuli. Ja kun\nToini sitten vielä sai kuulla, että Herbert poistuessaan oli lausunut\nhartaan toivomuksen, että saisi toistamiseen tulla Toinin ollessa\nkotona, niin herätti tämä alakuloisen mielialan Toinissakin. Oli kuin\njokin hermosäie olisi revähtänyt hänessä, jokin kaukainen, hyvin\nkaukainen soittimen kieli olisi hiljaa helähtänyt jossakin hänen\nsydämensä sopessa.\n\nToini ei hennonut evätä tätä Herbertin pyyntöä. Varsinkin koski häneen,\nkun Reino juoksi häntä vastaan ja kertoi:\n\n— Äiti! Täällä kävi semmoinen pitkä, hieno herra, joka otti Reinon\npolvelleen, näytti suurta, kaunista kultasormustaan, jossa oli iso\nkimalteleva kivi, ja sanoi olevansa Reinon isä.\n\n— Hyvä on, kultaseni, — sai Toini silloin vain sanotuksi, ja poistui\ntoiseen huoneeseen pyyhkimään kyyneleitä silmistään.\n\nNämä lapsen sanat raatelivat Toinin sydäntä niin, ettei hän pitkään\naikaan voinut selvittää ajatuksiaan. Tämmöinen tilanne tuntui\nhänestä kauhealta. Ei koskaan hän ollut tullut ajatelleeksikaan,\nminkä vaikutuksen avioero, tämmöinen kuin hänen, saattoi tehdä hänen\nlapseensa tämän alkaessa ymmärtää, mitä elämä on. Hän alkoi epäillä,\noliko tehnyt oikein myöntyessään avioeroon. Eikä olisi pitänyt päästää\nHerbertiä tapaamaan Reinoa, mutta sitäkään hän ei voinut kieltää.\nJoskus vielä oli Reinolle selitettävä, miksei hänen isänsä asunut\nkotonaan, kerran vielä koko avioeroasia, ja tämä kaikki oli oleva\nraskas, raskas tehtävä, ellei Jumala ehtisi korjata häntä, Toinia, pois\nelämästä. Taas oli tullut uusia kärsimyksiä, uusia omantunnon vaivoja\nToinille.\n\nNyt piti siis Herbertin vielä saada tulla. Hän sai kaikesta huolimatta\nlupauksen, että Toinikin silloin olisi kotona. Päivä ja hetki oli\nmäärätty.\n\nToini istui valmiina vierassalissaan, kun eteisen kello helähti. Oli\nkuin virallinen vastaanotto ylhäisen henkilön talossa. Palvelijatar\nilmoitti tulijan.\n\nHerbert melkein syöksyi sisään, Toinin eteen, tarttui hänelle\nojennettuun käteen ja painoi sitä kauan vasten huuliaan. Toinin\nviittauksesta hän istuutui sitten viereiseen nojatuoliin ja lausui\nkiitoksensa siitä, että Toinikin tällä kertaa oli kotona. Hän oli\nusein muistellut Toinia, oli ajatellut poikaansa, ja varsinkin oli hän\niloinen, että Reino oli jäänyt niin hyviin käsiin kuin Toinin.\n\nToini oli antanut määräyksen, että Reino tämän »herran» tultua heti\nlaskettaisiin sisään, sillä hänhän oli Herbertin käynnin oikea kohde.\nSamassa juoksikin poikanen sisään, asettui rohkeasti Herbertin eteen\nja paukahutti kumartaessaan pienet jalkasensa yhteen. Herbert otti\nhänet heti polvelleen ja suuteli häntä otsalle. Ihmettelynsä lausui\nhän sitten Toinille, kuinka siististi ja aistikkaasti Reino oli\npuettu. Reinolla oli näet yllään ruskea samettipuku pienine valkoisine\nliiveineen ja hän näytti todellakin suloiselta polkkatukan reunustaessa\nkauniisti hänen kasvojaan, joista loistivat suuret, ruskeat, viisaat\nsilmät.\n\nOli liikuttavaa nähdä, kuinka hyvin Reino viihtyi isänsä sylissä.\nJa Toini puolestaan oli tyytyväinen, että poikanen näin oli kuin\npuheen välittäjänä, keskuksena, jonka ympärillä se saattoi liikkua\npysähtymättä, tilanteen käymättä tukalaksi tahi vähemmin suotavain\naiheiden joutumatta koskettelun alaisiksi. Kaikella oli todellakin\njonkinlainen viileä, virallinen leima tunteiden jäädessä tukahduksiin,\njos ne olisivat pyrkineet purkautumaan sanoihin, saamaan lämpimämmän\nsävyn. Toini osasi kyllä hillitä itseään, mutta tuntui kuin Herbert\nolisi halunnut osoittaa, mikä mieliala hänessä nyt vallitsi.\n\nLopuksi tuli sittenkin yksi kysymys esille, kysymys, jota Toini ei\nollut enää odottanut. Arkaillen lausui Herbert:\n\n— Uskaltaisinko kysyä, eikö Hillevikin saisi tulla tervehtimään entistä\n»parasta ystävätärtään»?\n\nToini joutui aivan ymmälle, ei tietänyt oikein, mitä vastata, ja\noli pitkän aikaa vaiti. Toini mietti. Jos hän kieltäytyisi Hilleviä\nvastaanottamasta, niin näyttäisi hän sekä liian kovasydämiseltä ja\nankaralta että myöskin epäkohteliaalta äitinsä toista miestä, Hillevin\nisää kohtaan. Herbert pelasti hänet kuitenkin pulasta lausumalla\nyht'äkkiä:\n\n— Olisin kovin iloinen, jos Hillevi jälleen joutuisi parhaimman\nystävättärensä hyvän vaikutuksen alaiseksi.\n\nNämä sanat ilmaisivat niin paljon, Herbertin katse oli niin rukoileva,\nettä Toinikin silloin sai yht’äkkiä esille vastauksen:\n\n— Tietysti Hillevi saa tulla, jos hän itse sitä haluaa.\n\nToini tehosti sanaa »itse».\n\nHerbert oli hyvä parlamentääri, mutta Toinikin omasta mielestään luuli\nolevansa hyvä diplomaatti antaessaan tuon vastauksen.\n\nSilloin Herbert jatkoi:\n\n— Olisinko uskaltanut tuoda esille tämän pyynnön, ellei se olisi ollut\nHillevin hartain toivomus.\n\n— Siinä tapauksessa minä pyydän häntä tulemaan, — vastasi Toini.\n\nHerbert kiitti tästä suuresta myötätunnon osoituksesta, nousi\ntyytyväisenä paikaltaan ja hyvästellessään suuteli Toinia jälleen\nkädelle ja Reinoa poskelle.\n\nToini jäi mykkänä seisomaan paikalleen ja katseli, kuinka Herbert,\nryhdiltään yhtä komeana kuin ennen, poistui eteiseen. Mutta yhden\nhuomion ehti Toini tehdä Herbertin käynnin aikana. Hänen tukkansa oli\nentistään lyhyemmäksi leikattu ja luultavasti syystä, että ohimoiden\nkohdalla kiilsi jo muutamia hopeaisia hiuskarvojen sänkiä.\n\nKesti kuitenkin pari päivää, ennen kuin Hillevi soitti Toinille ja itse\nkysyi — viitaten Toinin Herbertille antamaan lupaukseen, — milloin\nToini voisi ottaa hänet vastaan. Hän sanoi olevansa niin iloinen, niin\niloinen, jos pian saisi tavata Toinin, hänellä kun oli niin tavattoman\npaljon kerrottavaa Toinille.\n\nYhteisen sopimuksen mukaan sai Hillevi tulla jo samana iltana ja yksin,\nilman miestään.\n\nToini oli kyllä odottanut saavansa nähdä jotakin samanlaista kuin\ntuonnoin nähdessään Hillevin kaukaa kadulla, mutta nyt astui hänen\neteensä nainen, joka oli puettu kuin varietee-laulajatar, vieläpä\näärimmäisyyksiin menevän viimeisimmän muodin mukaan. Tuntui melkein\nsiltä kuin Hillevi olisi tahtonut näyttää, mitä kaikkea Parisissa\nvoidaan aikaansaada. Mutta entisestä, suloisesta Hillevistä oli tuskin\nrahtustakaan jäljellä, tuosta herttaisesta tytöstä, jota Toini oli\nmelkein jumaloinut. Kaikki kauniit muistot olivat kuin poispyyhityt,\nja Toini oli vähällä ruveta itkemään, niin surullisen vaikutuksen teki\nHillevi nyt häneen.\n\nMutta vielä raskaammalta tuntui Toinista havaita, kuinka kauas he\nolivat joutuneet toisistaan, kun he olivat alkaneet keskustella\ntoistensa kanssa. Hillevin ajatukset olivat etupäässä kiintyneet\npukuihin, huvituksiin ja — miehiin. Parisin kuuluisat ompelijattaret\nja suuret, loisteliaat liiketalot hän tunsi oivallisesti. Ah, Parisin\nSuuri Ooppera! Oh, Parisin komeat ravintolat! Ah, Parisin Moulin rouge,\nCabaret du ciel, Cabaret de l'enfer ja monen monet muut yölliset\nhuvittelupaikat! Ja sitten Riviera, Nizza, Monaco! Kuka niitä kaikkia\njaksoi luetella? Ne piti kunkin itsensä nähdä.\n\n— Miks'et tule Ranskaan? — kysäisi Hillevi.\n\nToini vain hymähti.\n\n− Sinun pitää elää! — huudahti Hillevi! — Mitä hyötyä siitä on, että\nihminen mätänee jo eläessään? Elämähän on annettu ihmiselle elettäväksi\neikä siksi, että hän surmaisi sen, tappaisi surulla elämän ilon.\nSinähän olet vapaa nyt. Saat tehdä mitä tahdot. Ja koko maailma on\navoinna sinulle.\n\nToini kuunteli vain, huo'ahti ja pudisti päätään.\n\nHillevi jatkoi:\n\n— Täällähän muutenkin kuolee viluun, täällä Pohjolassa. Miehetkin\ntäällä ovat niin kylmiä, että alkaa värisyttää jo heitä ajatellessaan,\nsaatikka sitten kun heidät näkee. Näkisitpä jonkun tulisen\netelämaalaisen, varsinkin Monte Carlossa _roulette-_ tahi _chemin de\nfer_-pöydän ääressä! Siellä on kauneutta, rikkautta, rakkautta. Eikä\nrahaa säälitä. Yhdellä panoksella voi voittaa tahi menettää kokonaisen\nomaisuuden. Jos hullusti käy, niin kuula otsaan vain, ei muuta.\nSamoin, jos rakkaus tahi kauneus on pannut mieheltä tahi naiselta pään\npyörälle. Siinä on jotakin, jonka vuoksi kannattaa elää tahi uhrata\nelämänsä ja kuolla. Niin pitää sinunkin elää, Toini!\n\nMutta Toini sai surumielisen ilmeen kasvoihinsa ja lausui vakavasti:\n\n— Ei, rakas Hillevi, minä olen onnellinen niissä oloissa, missä nyt\nelän.\n\n— Niinkö? — ihmetteli Hillevi.\n\n— Ihan totta, — jatkoi Toini. — Ja minä olisin vieläkin onnellisempi,\njos tietäisin sinunkin tuntevan samaa kuin minä, sinun entinen\nystävättäresi!\n\n— Sinä, Toini, et ole luotu tätä maailmaa varten, — tokaisi Hillevi.\n\n— Hyvin mahdollista, — osasi Toini vain siihen sanoa. — Omatuntoni ei\nkuitenkaan sallisi minun elää toisin kuin elän.\n\n— Pyh! — naurahti Hillevi. — Omatunto? Mitä minä sillä teen?\n\n— Se on kuitenkin Jumalan ääni ihmisessä, — sanoi Toini pontevasti ja\nkatsoi ihmetellen Hilleviin.\n\nHillevi nousi paikaltaan. Hän ei tahtonut enää jatkaa.\n\n— Ei, mutta, — sanoi hän, — pitäähän minun saada nähdä Reinokin. Olin\nkokonaan unhoittanut, että minulla oli hänelle vähän tuomisia.\n\nToini kävi hakemassa poikansa, ja Hillevi nouti eteisestä sinne\njättämänsä suklaalaatikon, jonka sitten antoi Reinolle.\n\nHillevi lausui ihastuksensa nähdessään pojan ja tahtoi suudella häntä\nposkelle. Mutta Reino käänsi päänsä toisaanne ja jäi kuin kivettyneenä,\nlaatikko kädessään, tuijottamaan Hilleviin. Hillevi nauroi sille ja\nToininkin täytyi naurahtaa, niin kummalliselta Reinon käytös näytti.\n\n— Reino ei ole ennen nähnyt noin kaunista pukua, − selitti Toini\npuolustaakseen poikaansa.\n\nMutta sitten Hillevillä ei ollut enää aikaa viipyä. Hänen oli\nlähdettävä, mutta hän uhkasi vielä käydä jäähyväisillä Herbertin\nkanssa, ennenkuin he noin viikon kuluttua jälleen matkustaisivat\nParisiin.\n\nKun Hillevi oli mennyt, tuli Reino äitinsä luo ja kysyi, katsoen häntä\nsilmiin:\n\n— Äiti! Oliko se riikinkukko?\n\nToini ei voinut taaskaan olla naurahtamatta poikansa lystikkäälle\nhuomautukselle, mutta sanoi:\n\n— Tuo vieras täti oli ulkomailta. Minä avaan sinulle laatikon, niin\nsaat maistaa hänen tuomaansa suklaata.\n\nMutta Reino jäi edelleen mietteisiinsä.\n\nMietteisiinsä vaipui sitten myöskin Toini. Ja mitä hän mietti, siitä\nhän ei olisi tahtonut kellekään puhua. Hänen pettymyksensä oli niin\nsuuri, koski niin hänen sydämeensä, ihan runteli häntä niin, ettei\nhän voinut muuta kuin vähän väliä huokailla. Voiko elämä, maailma\nyksin noin muuttaa ihmisen, ellei hänessä itsessään jo ole itua,\njoka kehittyy semmoiseksi, jouduttuaan sille otolliseen maaperään?\nEi, vastasi hänen sisäinen äänensä. Pikku Hillevistä ei olisi tullut\ntuommoinen, jos hän olisi saanut toisenlaisen kasvatuksen eikä olisi\njoutunut huonoon seuraan. Hän ei ole yksin syypää onnettomuuteensa.\nHänelle on paljon, paljon anteeksi annettava.\n\nAjatellessaan vielä Hillevin käyntiä ja heidän keskusteluaan\nToinia ihmetytti, että Hillevi enimmäkseen vain puhui itsestään\nja välinpitämättömänä kuunteli Toinin puhetta Reinon terveydestä,\nhänen kasvatuksestaan ja tulevaisuudestaan. Mutta merkillisintä oli,\nettei hän miehestään kertonut muuta kuin että tämä kohdakkoin tulisi\nmatkustamaan Genèveenkin ja että hän itse saisi seurata sinne mukana.\nOliko tuo Herbertistä vaikeneminen eräänlaista hienotunteisuutta\nToinia kohtaan. Sitä ei Toini voinut uskoa, kun Herbert itse jo\noli käynyt hänen luonaan; siihen oli varmasti toinen, syvempi syy.\nHillevi oli nähtävästi jo käynyt välinpitämättömäksi miestään kohtaan,\nkoska kaikenlaiset muut vieraat ulkomaalaiset olivat etualalla\nhänen aivoissaan. Toini alkoi nyt hyvin käsittää Herbertin nykyisen\nsuhtautumisen häneen, Toiniin.\n\nToini tietysti teki vastavierailun Hillevin luo, mutta ainoastaan\nHerbert kävi seuraavina päivinä, aivan joka päivä, Toinin luona\npoikaansa tervehtimässä. Hillevi oli tietysti huomannut, ettei hänellä\nitsellään ja Toinilla ollut enää mitään yhteistä, suorastaan ei mitään.\nHe olivat välinpitämättömiä toisilleen kaikissa asioissa.\n\nMutta merkillisintä Toinista oli, ettei Herbertkään puhunut mitään\nHillevistä. Lisäksi ihmetytti Toinia sekin, että Herbertillä nyt\noli niin paljon aikaa käydä hänen luonaan, vieläpä, että hän tuntui\nviihtyvän Toinin seurassa hyvin, tuntuipa melkein kaipaavan häntä.\nHeillä oli nyt paljon puhuttavaa keskenään, ja he sopivat paremmin kuin\nennen yhteen ajatustavassakin. He sitä melkein ihmettelivät itsekin,\nvaikkeivät sitä toisilleen ilmaisseet. Ja aina kun Herbert lähti, sai\nToini häneltä lämpimän suudelman kädelleen.\n\nPäivää ennen lähtöään ulkomaille tuli Herbert Hillevi mukanaan\njäähyväisille Toinin luo. Hillevin piti nähtävästi vielä näyttää\nToinille matkapukunsakin. Se oli todellakin ihmeteltävä, harmaa puku,\njoka somisti Hilleviä niin, ettei Toini voinut muuta kuin kehua sitä.\n\nTämä vierailu oli tavallista lyhempi. Reinon oli jälleen tultava\nhyvästelynään »vieraita». He eivät näyttäneet enää erikoisesti\nkiinnostavan häntä. Olivat hänen mielestään varmaan jo käyneet\ntarpeeksi usein talossa.\n\nToini saattoi heitä eteiseen.\n\nSiellä sanoi Hillevi vielä:\n\n— Tule mukaan, Toini, tule!\n\n— Niin. Lähde, Toini, mukaamme! — lisäsi Herbert hiukan tuntehikkaalla\näänenpainolla. — Eihän tiedä, milloin jälleen tapaamme toisemme.\n\n— Ei sitä tiedä, minne kohtalo meidät lopulta vie, — liitti siihen\nvielä Hillevi.\n\nHänellä oli »kohtalo» jälleen huulillaan.\n\nToini pudisti vastaukseksi vain päätään. Hillevi pyörähti samassa\nedeltä ulos eteisestä Herbertin jäädessä silmänräpäykseksi jälkeen.\n\nSilloin otti Herbert vielä Toinin käden omaansa, puristi sitä\nsydämellisesti ja painoi melkein intohimoisesti huuliaan vasten. Ja\nviimeiseksi hän sanoi:\n\n— Kuinka herttainen sinä sittenkin olet, Toini!\n\nJa hän katosi vaimonsa jäljessä.\n\nNyt käsitti Toini täydellisesti, että Herbert oli onneton Hillevin\nkanssa. Itse hän oli saanut Herbertiltä tunnustuksen, jommoista hän\ntuskin olisi odottanutkaan, ja hänen povessaan risteilivät säälin,\nmielihyvän ja kiitollisuuden tunteet. Kaikkien kärsimysten jälkeen\nkallistui voitto sittenkin hänen puoleensa.\n\n\n\n\nXI\n\n\nHelpotuksen huokaus pääsi Toinilta Hillevin lähdettyä, niin masentavan\nvaikutuksen oli tämä hänen entinen »paras ystävättärensä» häneen\ntehnyt. Mutta vasta pitemmän ajan kuluttua hän tunsi vapautuneensa\nkuin painajaisesta näiden muistojen haihduttua hänen mielestään. Olipa\nToinin ensi aikoina, Hillevin ja Herbertin lähdön jälkeen, vaikea mennä\ntervehtimään äitiänsä ja hänen miestänsä, sillä hän tahtoi välttää\npuhelua Hillevistä, jonka hän arvasi tehneen epäedullisen vaikutuksen\nainakin Toinin äitiin ja luultavasti myös omaan isäänsä. Toini tiesi\nnäet kanslianeuvos Urvon olevan oikeamielisen, vakavaluontoisen miehen,\njoka ei hyväksynyt kevytmielistä elämää, vaikka hänen osalleen olikin\nlangennut tämmöinen suru hänen ainoasta tyttärestään.\n\nLopulta oli Toinin kuitenkin käytävä »vanhuksia» tervehtimässä.\nKaikesta päättäen vallitsi heidän talossaan suloinen sopu, ja Toini\niloitsi siitä, että hänen äitinsä sai edelleen jatkaa onnellista elämää\nomassa kodissaan. Äiti oli sen hyvin ansainnut.\n\nYrjöstäkin lupasi tulla kunnon mies. Urheilu oli jäänyt sivuasiaksi ja\nkiintoisin mielin valmistautui hän isänsä laajan liikkeen johtajaksi.\nOli siis valoisiakin näköaloja elämässä, joskin oli ollut paljon\nsynkkiä varjoja sitä suruilla sumentamassa.\n\nEräänä iltana istui Toini kahden kesken äitinsä kanssa kanslianeuvoksen\nollessa poissa kotoa. Heti Toinin tultua oli hänen äitinsä sanonut,\nettä kanslianeuvoksella oli jokin tärkeä asia suoritettavana,\nmutta mikä se oli, sitä hän ei maininnut, vieläpä näytti hyvin\nsalaperäiseltä. Kun hänen miehensä kuitenkin viipyi tavallista\nkauemmin, niin kävi puheesta ilmi, että hän oli saanut ikävän\nsähkösanoman Genèvestä, jossa Herbert silloin oleskeli. Sen vuoksi\nolikin kanslianeuvoksen täytynyt mennä ulkoasiainministerin puheille,\nvaikka jo olikin ilta.\n\nLopuksi ei Toinin äiti, hermostunut kun jo oli, malttanut olla\nkertomatta, että oli kyseessä sadantuhannen frangin hankkiminen\nHerbertille, joka oli joutunut pulaan Hillevin tähden tämän hävittyä\nMonte Carlossa, uhkapelissä, enemmän, kuin he itse kykenivät saamaan\nirti. Tämä oli tuottamaisillaan Herbertille suuren häpeän, vieläpä\nuhkasi tahrata hänen tähän saakka nuhteetonta elämäänsä valtion\nvirkamiehenä. Koko hänen tulevaisuutensa oli ehkä mennyttä, ellei\nHillevin isä kykenisi tätä kysymystä selvittämään.\n\nRahallinen puoli ei näin varakkaille ihmisille tosin ollut mikään\nsurman isku tässä kysymyksessä, mutta periaatteen kannalta ei yksikään\nliikkeen osakkaista tahtonut tuollaista kevytmielistä menettelyä\nsallia. Jos teko oli Hillevin, niin oli hänen sen seurauksetkin\nkestettävä. Asia selviäisi kyllä, ja häpeätahra jäisi vain syylliseen\neikä kehenkään muuhun.\n\nTähän mielipiteeseen yhtyi Toinikin, jolla myöskin oli sananvaltaa\nliikkeen yhteisissä asioissa. Surulliselta tuntui hänestä kuitenkin\nkuulla tämä ikävä uutinen.\n\nMutta toisia, ainakin yhtä ikäviä, sai hän vielä illan kuluessa\näidiltään kuulla.\n\nHillevi näet ei enää tahtonut oleskella miehensä luona, vaan vaati\nhäneltä rahaa saadakseen matkustaa minne milloinkin halusi, asua missä\nmilloinkin huvitti. Helsingistä olivat he kyllä yhdessä matkustaneet\netelään, mutta Genèvessä oli Hillevi eronnut Herbertistä ja matkustanut\nChambéry'hin, jossa oli tavannut ystävättärensä Lisette Barodet n.\nNämä olivat sieltä sitten yhdessä matkustaneet Monte Carloon ja siellä\nviettäneet hauskaa elämää.\n\nNäin oli Hillevi ainakin kirjoittanut isälleen, ja nyt oli tullut\ntuo ikävä tieto, että kassa oli tyhjä. Herbertkään ei pystynyt enää\nkevytjalkaisen vaimo elämää kustantamaan.\n\nKanslianeuvoksen kotiin tultua kesti yhteisöä neuvottelua kauan. Kaikki\nolivat kovin alakuloisia tämän tapahtuman johdosta, mutta eniten näytti\nse surettavan Hillevin isää, joka häpesi tytärtään, sanoipa, ettei\ntahtonut tietää hänestä enää mitään. Koko Hillevin elämä oli ollut\nyhtämittaista holtittomuutta, ja sen hän pani ensimmäisen vaimonsa\nlaskuun, joka ei ollut kyennyt lastaan oikein ohjaamaan. Tosin oli hän\nitsekin osaksi syypää, kun oli lähettänyt Hillevin Ranskaan.\n\nMinisteriltä oli kanslianeuvos Urpo kuitenkin saanut sen lohduttavan\nselityksen, ettei tämä asia vähääkään tulisi vaikuttamaan Herbertin\nmaineeseen. Hän oli mies, joka tunnettiin kaikin puolin moitteettomaksi\nja jota välttämättä tarvittiin siellä, missä hän nyt oli. Hänen\nperheasiansa olivat toinen kysymys, jonka hän sai hoitaa itse.\n»Luultavasti ei häneltä siihenkään puutu taitoa», oli ministeri\nleikillisesti lopettanut.\n\nNäin ollen tuli päätökseksi, että vastaussähkösanoma oli kielteinen.\nKirjeessä ilmoitti Herbertin appi lisäksi, ettei Herbertin omasta\npuolestaan tarvinnut olla huolissaan. Ja kun sitäpaitsi otaksuttiin,\nettä tuo rahanhankintakysymys oikeastaan oli lähtöisin Hillevistä,\nhänen painostustaan, ehkäpä hänen salaa, miehensä tietämättä, lähettämä\nvaatimus, niin rauhoittuivat helsinkiläiset sukulaiset ja päättivät\nodottaa, mitä tämän jälkeen seuraisi.\n\nPitkään aikaan ei sitten tullutkaan Hilleviltä enää mitään tietoja\nhänen isälleen. Näytti siltä kuin hän olisi kaikkiin suuttunut ja\nuhallaankin tahtoi olla kenellekään kirjoittamatta. Mutta suureksi\nihmeekseen sai Toini häneltä vihdoin näin kuuluvan kirjeen:\n\n »Rakkahin Toini!\n\n Ihmettelet kai kovin saadessasi minulta kirjeen, me kun emme ole enää\n olleet kirjeenvaihdossa vuosikausiin. Mutta ole huoleti! Tämä onkin\n minun viimeinen kirjeeni teille kaikille.\n\n Minä sanon sinulle suoraan, että olen karannut mieheni luota, sillä\n hän ei tahtonut enää ylläpitää minua, niinkuin miehen velvollisuus on.\n Tosin käänsi onni minulle selkänsä, kun hävisin rahani Monte Carlossa,\n mutta »kohtalo» pitää minusta huolen sittenkin. Minä näet matkustan\n huomenna Marseillekin erään rikkaan amerikkalaisen, Mr. James\n Hopkins’in, kanssa, joka vie minut ensin Kanarian saarille ja sitten\n varmaan ottaa mukaansa Honoluluunkin. Hän on − toistaiseksi ainakin\n (!) − minuun hulluuteen asti ihastunut, ja minä toivon, että sitä\n hulluutta tulisi kauan kestämään, sillä dollareista ei sillä miehellä\n puutetta ole. Hullujahan kaikki amerikkalaiset muuten ovat, ja siksi\n minä erinomaisesti sovinkin hänelle seurakumppaniksi. Minä tarkoitan\n elämän myrskyisellä merellä — kaiken erehdyksen välttämiseksi, sillä\n minusta on siellä kotimaassa varmaankin jo puhuttu ja ajateltu niin\n paljon pahaa, ettei sitä saa enää milloinkaan pois pestyksi.\n\n Mutta en minä oikeastaan ole paha muussa kuin yhdessä asiassa, siinä\n nimittäin, etten suostu koskaan antamaan Herbertille eroa, vaikka\n hän kuinka tahtoisi, pyytäisi ja rukoilisi. Ehei! Kun kerran yhtä\n miestä on niin kauan rakastanut kuin minä, vieläpä valloittanut hänet\n itselleen semmoisella voimalla kuin minä, niin pidänkin hänestä\n kiusallanikin kiinni, ihan kuin villiintynyt kissa, jonka suuhun on\n päre pistetty. Se onkin oikein miehelle, joka on toista raukkaa niin\n kauan kiusannut kuin hän. Vaikka oikeastaanhan ei hän yksin ollut\n syypää siihen. Mutta nyt minä puhun itseni pussiin, kun tästä sinulle,\n Toiniseni, kirjoitan, sinä kun olit hänen ensimmäinen vaimonsa ja\n liian kiltti vaimo olitkin. Kiltti olit myöskin minua kohtaan, liian\n kiltti, kun pidit minua niin kauan »parhaimpana ystävättärenäsi»,\n vaikka en sitä lainkaan ansainnut. Mutta kaikesta hyvyydestä, mitä\n minulle maailmassa on osoitettu, minä nyt kostan kaikille sillä\n semmoiseksi on minun sisuni käynyt. Lisäksi on minulla samppanjapullo\n edessäni pöydällä, että voisin kirjoittaa oikein »hirtehisen» kirjeen.\n Semmoisen toivon nyt vähällä vaivalla saaneeni kokoon enkä pyydä\n kenellekään sanomaan terveisiä. Sinä olet kuitenkin ainoa, — huomaa,\n »ainoa»! — jota minä rakastan ja kunnioitan kuolemaani asti.\n\n Entinen Hillevisi».\n\nToini oli aivan kauhistunut luettuaan tämän kirjeen. Oli kuin Jumala\nolisi rangaissut häntä jostakin pahasta teosta. Hänen ajatuksensa\nolivat kuin sekaisin ja hän alkoi itkeä.\n\nHilleviltäkin oli hän tosin saanut tunnustuksen hyvyydestään. Mutta\nkuinka kamalassa muodossa! Siinä oli sittenkin syytös häntä vastaan. Ja\nhänellekin kostettiin! Hyvä Jumala! Kuinka kaikki tämä oli käsitettävä?\nEikö Hillevi parka ollut enää täysijärkinen? Vai oliko maailma murjonut\nhänet tällaiseksi? Ehkä hänen sydämensä säikeet, hänen tunnehermonsa\nolivat olleet aremmat kuin muilla ihmisillä, koska hänessä oli syntynyt\ntämmöinen viha ihmisiä kohtaan, kaiken pyhän halveksiminen, titaaninen\nuhma, joka ei välittänyt enää mistään, suorastaan ei mistään.\n\nIsä raukka, jolla oli semmoinen tytär!\n\nTästä Hillevin kirjeestä Toini ei voinut eikä tahtonut puhua\nkenellekään. Toini päätti sen kohta polttaa. Siitä ei pitänyt jäädä\nsanaakaan jäljelle. Jääköön muille ainakin Hillevistä kauniimpi muisto.\nMitä heidän tarvitsi tietää, sen he kyllä saivat tietää toisellakin\ntaholta. Herbert ainakin oli jo kaikesta selvillä. Ja hänhän oli ainoa,\njota tämä surullinen asia kaikkein lähimmin koski.\n\n\n\n\nXII\n\n\nVuosia oli vierinyt pari. Toini eleli poikansa kanssa hiljaista\nelämää kotimaassa, talvet Helsingissä, kesät Karpin kauniissa\nsaaristohuvilassa.\n\nSe kävi Karpin huvilan nimellä edelleenkin, sillä saatuaan eron\nHerbertistä, ja tämän naitua Hillevin, otti Toini entisen sukunimensä\ntakaisin. Itse hän siis oli Karppi, mutta hänen poikansa sukunimi oli\nHursti!\n\nSe tuntui Toinista ikävältä, mutta minkäs sille mahtoi. Lakikin niin\nvaati.\n\nHerbert ei ollut kokonaiseen vuoteen käynyt Suomessa. Ei ollut saanut\npoikaansa nähdä, mutta oli kyllä kirjoittanut silloin tällöin Toinille\nja tiedustellut Reinon vointia.\n\nVaimostaan ei Herbert näissä kirjeissä ollut hiiskunut sanaakaan.\nTiesikö hän ehkä Hillevin viimeisestä kirjeestä Toinille vai otaksuiko\nToinin muutenkin saaneen kuulla, millä kannalla hänen perheasiansa\nolivat? Se oli nähtävästi hyvin arka kysymys, jolla hän ei tahtonut\nketään loukata. Parasta siis oli vaieta siitä kokonaan, koska ei kukaan\nsiitä hänelle puhunut eikä häneltä mitään kysynyt. Semmoinen juttu\nsaattoi saada »hiljaisen hautauksen».\n\nKuluneena aikana oli Herbert kuitenkin jo ylennyt urallaan aivan\nkorkeimmille asteille. Hänestä oli tullut diplomaattisissa piireissä\nulkomaillakin huomattu henkilö. Suomi saattoi ylpeillä hänestä.\n\nJa itse hän oli iloinen, että todellakin oli saavuttanut päämääränsä.\nHänen suuri kunnianhimonsa alkoi olla tyydytetty. Vähät oikeastaan\nsiitä, että hän oli onneton perheasioissaan. Eihän ihmiselle voinutkaan\nmenestystä riittää kaikilla aloilla.\n\nTietoinen oli Herbert kuitenkin siitä, että ainoastaan hän yksin\noli syypää siihen, että hänen perheonnensa oli särkynyt. Itse hän\noli ajanut haaksensa karille. Hän oli saanut lahjaksi ylhäältä, —\nniinkuin hän hääpuheessaan sanoi, — mitä parhaimman vaimon, vieläpä\nvarakkaankin, mutta toisen naisen tähden oli hän antanut sen lahjan\nmennä menojaan. Hän oli mitä suurin tuhlaajapoika. Ja lisäksi oli\nhän kevytmielisyydessään tuottanut toiselle — aivan syyttömälle —\nonnettomuuden.\n\nOliko mahdollista sitä tekoa sovittaa?\n\nNuorena ymmärtämättömyydestä tehty rikos on anteeksi annettava. Ikä,\nvuodet tuovat järkeä, luovat kokemusta. Silloin ei syyllinen itsekään\nenää tahdo antaa itselleen heikkouttaan, rumia tekojaan, rikoksiaan\nanteeksi. Elämä itse rankaisee silloin syyllisen, vaikka useimmiten\nliian myöhään.\n\nSemmoisessa asemassa tunsi Herbertkin nyt olevansa Toiniin nähden.\nEihän hän enää ollut kovin nuori ensimmäiseenkään avioliittoon\nmennessään, mutta tuo Hillevin kohtalo-oppi kai oli sovellutettavissa\nhäneenkin. Se oli muhamettilaisten »kismet», joka oli tunkeutunut\nluterilaisiinkin, kun ei oma »Jumala» enää kelvannut. Mutta sepä oli\ntehnytkin koko tepposen.\n\nTämmöisten tunteiden vallassa palasivat Herbertin ajatukset usein\nToinin luo. Hän muisteli lämpimin mielin ensimmäisiä tuttavuusaikojaan\nkonsuli Karpin talossa. Hän muisteli sitten sitä kaunista kesää\nBaden-Badenissa, jolloin hän joutui kihloihin Toinin kanssa. Hän\nmuisteli heidän suurenmoisia vihkiäisiään Helsingin Vanhassa kirkossa.\nHän muisteli heidän rakkauden kyllästämää häämatkaansa pohjois-Italian\njärvien rantamille. Hän muisteli heidän virkistäviä purjehdusretkiään\nsaaristossa. Hän muisteli vielä heidän oloaan Berlinissä. Hän muisteli\nkaikkea sitä kaunista, mikä oli kuin yhteenkasvanut Toiniin ja häneen.\nMutta sitten alkoi tulla jotakin rumaa väliin, ja ihan inhoten tahtoi\nhän kädellään pyyhkäistä nämä rumat kuvat pois — ainiaaksi. Mutta se\nei hänelle onnistunut. Nuo rumat kuvat olivat lähtemättömiksi poltetut\nhänen aivoihinsa, ne olivat kuin ikuisiksi ajoiksi sinne kiinnitetyt\nkivitaulut, joihin omantunnon sormi alati viittasi sanoen: »Kas,\ntuossa, tuossa ne ovat!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli syksy. Ilma oli niin läpikuultavan kirkas, jommoinen se ei koskaan\nmuuhun vuoden aikaan ole. Vehreä havumetsä käpyineen, keltaiset koivut,\npunaiset vaahterat ja pihlajat täyteläisine, heloittavine terttuineen\nluovat silmälle semmoisen värikylläisen kuvan, jommoisen vain\nmeidän rakas Pohjolamme voi todellisuudessa ja mielikuvituksessamme\ntarjota. Järvet ja meren lahdelmat ovat tyynet, hopeoidut, kuvastaen\nvaaleansinistä taivasta ja uinuen hiljaa, odottaessaan kultaisen kuun\nnousua. Elo on korjattu, juurikasvit otetut maasta, jostakin metsästä\nkuuluu pyssyn pamahdus ja ajokoiran uikahtavaa haukuntaa. Kuhilaita\nkuljetetaan riiheen, saunasta nousee sininen savu, on niin omituisen\nsuloinen tuoksu ilmassa. Mutta illan tullen valtaa mielen raukeus,\nsanomaton alakuloisuus täyttää rinnan.\n\nSuomen syksy! Sinä soitat meille riemua ja alakuloisuutta samalla\nkertaa. Sinun kanteleessasi on ihmeelliset kielet. Niiden sinfonian\nymmärtää vain Suomen luonnon helmassa syntynyt suomalainen. Ja siksi\nhän maatansa niin rajattomasti rakastaakin.\n\nTämmöisenä päivänä oli Herbert tullut käymään Karpin huvilassa\noleskellessaan Helsingissä, sillä kaunis, pitkä, lämmin syksy oli\npidättänyt Toinia ja Reinoa vielä kauan muitten mukana tuossa tutussa\nsaaristossa. Herbert oli nyt pitkästä aikaa tullut tervehtimään\npoikaansa. Mutta hänen matkallaan oli toinenkin tarkoitus.\n\nHe istuivat ensin kaikki yhdessä parvekkeella, mutta illemmällä\npalasivat sinne vain Toini ja Herbert. »Vanhukset» pysyttelivät\nsisällä, ja Reinon oli ennen muita mentävä makuulle. Hänestä oli\njo kasvanut suuri poika, joka tuotti iloa äidilleen ja ihastutti\nisäänsäkin. Vaikka hän ensin nurisikin aikaista maatapanoa vastaan,\nniin totteli hän kohta kuitenkin, opetettu kun oli hyviin tapoihin.\nSenpä tautta pojan mentyä Toini saikin mitä parhaimmat kiitokset\nHerbertiltä pojan hyvästä kasvatuksesta.\n\nTämä kysymys olikin sitten likimpänä aiheena jatkuvaan keskusteluun.\nHerbert toi vähitellen esille asiat, joiden hän luuli pysyneen Toinilta\nsalassa. Mutta ihmeekseen kuuli hän Toinin tietävän Hillevin aikoja\nsitten poistuneen hänen luotaan, vaikka hän itse vasta hiljattain\noli siitä asiasta ilmoittanut Hillevin isälle. Ja vielä suurempi\noli Herbertin hämmästys, kun hän sai kuulla Hillevin matkustaneen\ntuntemattomille teille Mr Hopkins’in kanssa. Mutta tämä uutinen tuotti\nenemmän iloa kuin surua Herbertille. Hän saattoi silloin käydä käsiksi\nsiihen asiaan, joka oli hänen tännetulonsa oikea aihe.\n\nHän aloitti sanomalla Toinin varmaan hyvin käsittäneen, kuinka\nsuuren erehdyksen, jopa rikoksen, hän silloin oli tehnyt, kun haki\navioeroa Toinista. Hän oli ollut sokea, sokeampi kuin tuskin koskaan\nelämässään. Ja hän oli valmis polvillaan pyytämään Toinilta tuota tekoa\nanteeksi, vaikka hyvin tiesikin Toinin jo aikoja sitten antaneen hänen\npyytämättänsäkin kaikki anteeksi. Yksi mahdollisuus oli kuitenkin vielä\nolemassa, jolla hän saattoi nuo suuret hairahduksensa sovittaa. Ja jos\nse kävisi päinsä, niin olisi se hänen elämänsä suurimpia saavutuksia,\nsemmoinen, joka varmasti tyydyttäisi heitä kaikkia: Toinia, Reinoa ja\nhäntä itseään, sillä se tuottaisi etupäässä omantunnon rauhan hänelle\nja sen mukana myöskin onnea heille kaikille. Varsinkin olisi se onneksi\nheidän ainoalle lapselleen, joka oli lujana yhdyssiteenä heidän\nvälillään ja joka varmasti olisi tyytyväinen, ettei heidän suhteessaan\nolisi mitään, joka loukkaisi hänen sydämensä arimpia, hellimpiä\ntunteita. Ja Herbert lopetti sanomalla, että Toini näistä sanoista\nvarmaan jo käsitti, mitä hän nyt tarkoitti.\n\nToini ymmärsikin kaikki hyvin. Hän kävi miettiväiseksi, vaikka hänen\nkasvoilleen tulikin kaunis, tyytyväinen ilme. Hetkisen kuluttua hän\nsanoi:\n\nHerbert hyvä! Minun on kuitenkin ensin ilmaistava sinulle eräs\nsalaisuus.\n\nHerbert hämmästyi ja kysyi nopeasti:\n\n— Mikä se on?\n\nToini jatkoi:\n\n— Minä olin aikonut pitää tämän asian salassa, mutta puhun siitä nyt;\nehkä se on velvollisuutenikin. Minä sain näet Hilleviltä kirjeen, hyvin\nmerkillisen kirjeen hänen poistuessaan luotasi. Ja siinä kirjeessä hän\nilmoitti minulle, ettei hän koskaan aio antaa sinulle avioeroa.\n\nHerbertin jännitys laukesi ja hän naurahti:\n\n— Sen asian ratkaisee laki helposti. Ilmoitus lehtiin, ja ellei hän\nmääräajan kuluessa palaa kotiin, niin on asia selvä.\n\n— Olkoon niin! — puuttui Toini jälleen puheeseen. — Mutta pyydän sinua,\nHerbert, kuuntelemaan minua edelleen. Ja ensimmäiseksi ja viimeiseksi\npyydän, ettet sanoistani loukkaantuisi. Sinä tiedät, kuinka paljon olen\nsinua rakastanut ja kunnioittanut. Ja kun myös olet nähnyt, kuinka\npaljon olen sinulle anteeksi antanut, vieläpä äärettömästi kärsittyäni\nsinun tähtesi, niin ymmärrät hyvin, että olen sinua paljon säälinyt ja\nsäälin vieläkin siinä määrin, että varmasti tässä tunteessa huomaat\npaljon vielä piilevän kiintymystä sinuun. Mutta — ja minun täytyy nyt\nsanoa mutta — sinä tiedät ehkä myös, kuinka vakava käsitys minulla\non avioliitosta. Minusta se on niin pyhä asia, ettei siitä saa tehdä\npilkkaa leikkimällä sillä kuin jollakin joutavanpäiväisellä pelillä.\nVoi olla niin, että se usein on arpapeliä, mutta se riippuu meistä\nihmisistä itsestämme. Siksi minä häpeäisin ryhtyä uudelleen — kuinka\nsanoisinkaan, — tuohon onnen etsintään, jolla mahdollisesti jälleen\nturmelisin toisen ihmisen onnen, jollei muuten, niin riistämällä\nhäneltä vapauden. Eiköhän siis olisi parempi, että eläisimme kauniisti\nkuin veli ja sisar, sinun pitäessäsi minun kotiani omanasi, jossa\nsaat käydä milloin haluat ja nähdä poikamme, meidän rakkaan Reinomme,\nmilloin toisen, milloin toisen sylissä, meidän häntä yhteisesti\nkasvattaessamme yhteiseksi iloksemme elämässä.\n\nHerbertin pää oli painunut alas, yhä syvemmälle, kuta pitemmälle Toinin\npuhe jatkui, ja kun Toini oli lopettanut, sanoi hän melkein kuiskaten:\n\n— Kuinka kauniisti sinä, Toini, puhut.\n\nJa hän lankesi Toinin eteen polvilleen ja suuteli Toinin molempia\nkäsiä. Ja Toini otti Herbertin pään käsiensä väliin ja suuteli\nHerbertiä otsalle.\n\nHerbert nousi silloin ja lausui:\n\n— Nyt vasta näen, mikä aarre sinä, Toini, olet. Ja minä, hullu, kadotin\ntämän aarteen! Mutta, — nyt sanon minäkin mutta, — minä tyydyn sinun\npäätökseesi, niin raskaalta kuin se minusta tuntuukin. Ja minä tahdon\nansaita sinun rakkautesi neuvomallasi tavalla. Tahdon elää lähelläsi,\ntahdon nauttia sydämesi lämmöstä ja tahdon sinun puolestasi uhrata\nrakkauteni, tulevaisuuteni, koko elämäni.\n\nTapahtukoon sitten niin kuin sinä tahdot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerbertin lähdettyä tuntui Toinista aivan kuin hänen sielunsa olisi\nkirkastunut ja autuaallinen rauha tulvahtanut hänen poveensa. Hän näki,\nettä Herbertkin oli saanut sydämeensä saman onnen tunteen. Ja kuin\nkorkeamman voiman käskystä hän riensi painamaan suudelman poikansa\notsalle tämän nukkuessa punaposkisena sikeätä unta.\n\nReino se oikeastaan oli yhdistänyt heidät kaikki kolme jälleen. Mikä\noli särkynyt, muuttui ehjäksi. Haavoista hävisi kipu ja ne kasvoivat\numpeen vähitellen. Suonissa alkoi juosta virkistävä elämän virta.\n\nSynkkien pilvien välistä puhkesi esiin valtava sädekimppu, joka aivan\nhäikäisi väsyneen, kolkon katseen, joka nyt kiitollisena kohosi kohti\nkorkeutta. Ja sieltä soi vastaan suloinen soitto. Kauniina kaikui maan\npäälle sovinnon lempeä laulu.\n\n\n\n"]