[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f136RtOOiLQDOGPDhAC6X3BJFCzkiluIJQrwAVLosWW8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":24,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},3595,"Heittääpi suolavettä — ynnä muutakin","Pekkola, Sulo-Weikko",1890,1930,"3595-pekkola-sulo-weikko-heittaapi-suolavetta-ynna-muutakin","3595__Pekkola_Sulo-Weikko__Heittääpi_suolavettä_—_ynnä_muutakin",null,"novelli",[],[],"fi",21283,137160,false,77996,[21],"Finnish literature",[],[],311,"Kokoelma lyhyitä kertomuksia ja kuvauksia, jotka käsittelevät muun muassa elämää kesähuvilalla, sota-aiheita ja karjalaista kansanelämää. Teos sisältää havaintoja luonnosta, ihmisistä ja eläinkumppaneista.","Sulo-Weikko Pekkolan 'Heittääpi suolavettä — ynnä muutakin' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3595. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HEITTÄÄPI SUOLAVETTÄ — YNNÄ MUUTAKIN\n\nKirj.\n\nSulo-Weikko Pekkola\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1930.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nHuvilanvahtina.\n»Heittääpi suolavettä, heittääpi».\nKorpilaki.\nKaasusota.\nKeskeytynyt hirvenjahti.\nPraasniekoilla.\nKyllösen Riston lintulangat.\nKelovaaran musta karhukoira.\nUpseerin ahteri.\nLampuri.\nKihlajaiset.\nKarhua vitsalla.\nÄnätinpää.\nPenhatti Hietasen vauhtipuu\nAaron kosto.\nKalamajalla.\nSinikan tarina.\n\n\n\n\nHUVILANVAHTINA.\n\n\nNyt ne menivät, pois lähti koko kesäinen joukko, ja tyhjyys ammottaa\nkaikkialla vastaan. Ei sellainen tyhjyys, jonka tapaa autioissa,\nkylmilleen jätetyissä huviloissa. Niissä käydessään tuntuu siellä\nvallitseva autius ikäänkuin luonnolliselta, tuntuu kuin ne eivät voisi\nsen kodikkaampia ollakaan.\n\nMutta tätä tyhjyyttä katsellessa repii ja raastaa jossakin. — Jokainen\nnurkka täällä muistuttaa lähteneistä. Kuistilla Pojun korvapuoli\npuuhevonen katselee laiturille kuin ihmetellen, että eikös sitä\nmiestä enää kuulukaan rulluttamaan, kuten Poju ajamistaan kutsui;\nElna-tyttösen nukke, jota vielä aamulla puettiin ja koristeltiin, on\nlähtökiireessä unohtunut sohvalle Kaisun keskeneräisten piirustusten\njoukkoon. Ja kun hetkeksi heittäydyn lepäämään vuoteelleni, henkii\nnaapurivuoteen päänalusesta niin tuttu tuoksu, — taitaa vielä olla sitä\njoulupukin tuomaa hajuvettä.\n\nPoissa ovat he kaikki. Vain kasi, Halli ja minä jäimme tänne puutarhaa\nvartioimaan ja keräilemään syksyn satoa.\n\nKun ehtoohämärässä palasin heitä saattamasta, kehräsi kasi laiturin\näärimmäisessä nokassa, ja Halli katsoi kummissaan, jotta »yksinhän vain\ntulit, minnekkä veit kaikki leikkitoverini?»\n\nKyllä hän sen jo arvasi, kun aamuvarhaisesta lähtien tavaroita\nkannettiin laiturille, etteivät asiat nyt ole oikealla tolallaan.\n»Minkätakia vietiin pojun sänky pois, minkätakia kerättiin pihamaan\nhiekkalaatikosta kaikki ne kirjavat kipot ja kapot, joita kesän mittaan\nsiinä auringonpaisteessa lekotellessa oli niin hauska katsella, kun\nlapset niillä leikkivät?»\n\nVinkaisee Halli vastaani veneestä noustessani ja katsoo vielä\ntarkemmasti, eikö sieltä nousisi sitä pikkuista punalakkistakin, joka\naina niin pehmeästi repi turkista, kaulaa halasi ja kuiskutti korvaan.\nVaan tyhjä on vene.\n\nTehtiin sitten kiertokäynti huoneesta huoneeseen, ja allapäin\nseurasi Halli askel askeleelta. Mutta kun yläkerran makuusuojiin\npiti lähdettämän, silloin ratkesi Hallin odotus sydäntäsärkeväksi\nulinaksi: »Älä mene sinne, ne veivät sieltä kaikki pois, veivät\nkulkusniekkalängetkin, joilla Poju aina minua ajeli.»\n\nNäinhän haasteli Halli alaportaalla eikä suostunut nousemaan ylemmäs\nhoukuttelemallakaan.\n\n»Mutta mitäs tämä tällainen suru on, nälkähän meidän tulee.\nLähdetäänpäs keittiöön katselemaan jotakin suuhunpantavaa. — Onhan\ntäällä ryyniä ja jauhoja, on sokeria, ja mikäs pussi se tuossa on?\nEikös vain olekin talkkunoita, niitä viimekesäisiä torilta ostettuja,\njoista tuli vatsa kipeäksi: muistathan sinä Halli sen. Mutta nyt me\nteemmekin näistä jauhoista puuron sellaisen, että murheet haihtuvat.\n— Mitenkäs se sanoi Pielaveden ruustinna talkkunapuuron laitettavan:\nkolme litraa vettä, talkkunajauhoja niin paljon, että kauha seisoo\npitelemättä ja suolaa maun mukaan.»\n\n»Kolme litraa vettä, onhan se suurenpuoleinen annos, niin että täytyy\nottaa tuo suurempi kattila. Siinähän sitä sitten kiehuu viikon eväät\nmeille, jos keitos onnistuu. Ellei onnistu, ei puhuta kenellekään, vaan\nviedään vähin äänin possulle.»\n\nNäin juttelen minä taas Hallille valkeata viritellessäni ja\nlaitellessani kattilaa tulelle. Pianhan vesi poutakuivilla puilla\nkiehahti, talkkuna lyötiin sekaan ja hämmennettiin.\n\n»Mutta mitenkäs paljon suoloja tähän pitikään? Maun mukaan, sanoi\nruustinna, vaan miten sen nyt maistelet? Eiköhän panna kaksi tukevaa\nkourallista, vai mitä arvelet? — Jaha, häntääsi heilautat ja vilkutat\nsilmää, pannaan sitten kaksi kourallista.»\n\nTulihan siitä keitos, puuro miehen kestävä, joskin vähän\nvankkasuolainen. Kasi pisteli sitä kupillisen, Halli kaksi\nlautasellista, ja minä ammentelin suoraan kattilasta. Voisilmää ei toki\nunohdettu yhdestäkään annoksesta.\n\nPiti toki possujakin muistaa, ennenkuin vallan pimeni ehtooksi. Käydään\nsiitä kolmisin kaalimaalle, josta nyimme valtaisan kasan alalehtiä ja\nviemme karsinaan. Jalkeilla kuuluvat siellä vielä olevan, jopa taisi\nnälkäkin kiristää.\n\nHallin tuuhea musta häntä heilahtelee tätä katsellessa, ja aina\nleikkisä kasi hyppää silloin tällöin häntään käsiksi. Mutta yksinäisyys\nyhdistää. Aamulla vielä Halli ärähti, kun kasi kärpästä tavoitti\nhänen käpälästään, nyt sallii hän lauhkeana kasin roikkua hännässään\nastellessamme takaisin asuntoon.\n\nSytytän öljylampun ja heittäydyn sohvalle pitkäkseni kaupungista\ntuomiani sanomalehtiä silmäilemään. Kasi jalkopäässä jo hyrrää, vaan\nHalli vielä levottomana vaeltelee suojasta toiseen, kunnes raskaasti\nhuoahtaen laskeutuu lattialle sohvani viereen.\n\n»Älähän sure, Halli-poikani», juttelen hänelle, »mikäpäs hätä meillä\ntäälläkään on. Eletäänhän nyt tämä syyskausi kahteen pekkaan,\nvahdimme taloa, muistelemme muinaisia, sellaisia vuosikymmenien\ntakaisia asioita — joista sinä Halli et tiedäkään — ja pannaan\niltojemme kuluksi paperille toistenkin luettavaksi. — Ja vielähän\nne kaupunkilaisetkin sieltä katsomaan tulevat. Odotahan lauantaihin\nsaakka, niin jo soittelevat puhelimella ja kehoittavat, jotta tule,\nhyvä mies, noutamaan meitä kylylle. Ja kylvynhän me heille lämmitämme,\nlämmitämme niin, että kivet paukahtelevat. Kaikki makeimmat omenat\npoimimme ja paistamme perunahauvikkaita. Sitten taas Poju rulluttaa\nhevosellaan ympäri kuistia, ja Kaisu antaa sinulle sokeripalan, kunhan\nensin sanot »kovan sanan». Ja vielä mekin täältä lähdemme. — Kun\nsyksy tuuli repii puista lehtiä ja panee nurkat kolkosti ulvomaan,\nsilloin puhdistamme puutarhan, lyömme ovet lukkoon ja ikkunat tukkoon,\nsoutuveneet vedämme maihin, käännämme ne nurin ja peitämme ja viimeisen\nkerran heitämme moottorin käyntiin tänä syksynä täältä lähtiessämme.\nEihän siellä kaupungissa ole niinkuin täällä: aina pitää raapaista\novea ulos päästäkseen, ja kun sisälle pyrkii, täytyy joskus oikein\nhermostuneesti haukahtaakin. Vaan mitäs ne vaivat ovat? Siellähän on\nPoju ja kulkuslänget, siellä on niin monta hyväilijää. Ja sitten taas\nensi kesänä... No, mikäs nyt tuli?» Halli urahtelee ja käpälät käyvät\nvilkkaasti; elelee kesäisissä muistoissaan. Nukahtipa kesken juttujani.\n\nSammutan minäkin lampun; sanomalehti valahtaa lattialle, painuvien\nsilmäluomien alle välähtää vielä ohratuli lounaiselta taivaalta ja kuin\ntuudittaen kuuluu väylältä moottoriveneen jyskytys...\n\n\n\n\n»HEITTÄÄPI SUOLAVETTÄ, HEITTÄÄPI.»\n\n\nNavettamme takaa kulki rapakkoinen kuja haan läpi Anttisepän metsään.\nSitä rapakkoista kujaa pitkin kuljetti Otto joka aamu talonsa karjaa\nsyöntimaille ja illalla taas takaisin. Ja niin pitkälle kuin muistini\nriittää, en muista aamua, jolloin Otto ei olisi opastanut Anttisepän\nviittä lehmää laitumelle, niitä vähän niinkuin varkain juottanut\nnavettakaivolla meidän lehmiä varten jauholla suurustetusta korvosta,\nenkä myös iltaa, ettei Otto olisi lehmiensä kanssa palannut pursuvaa\nkujaista pitkin takaisin maantielle.\n\nSiihen aikaan eivät autot vielä hätyytelleet maantielehmiäkään, joten\nne löysivät kotiinsa ilman johdattajaakin. Siksipä Otto aina jättikin\nlehmät maantielle, ja kolmasti viikossa, postin tultua, poikkesi\nmeille lainaamaan sanomalehtiä. Sanomalehti oli silloin vielä melko\nharvinainen julkaisu, eikä niitä meillekään tullut kuin kolmisen\nkappaletta, ja niistä yksi oli Keski-Suomi. Sitä Otto erikoisesti\nharrasti, ja tullessaan hän aina pyysikin, jotta\n\n»Saisinkohan minä lainata sitä Keskisuonta.»\n\nOttoa pidettiin yleensä höynäpäisenä, ja sitä hän epäilemättä olikin —\nainakin mitä pukeutumiseen tulee. Ei talvellakaan, saati sitten kesällä\nsuostunut hän käyttämään muuta vaatekappaletta kuin säkkiriekaleen,\njoka roikkui toisella olkapäällä. Tuuheavillainen, kuparinruskea rinta\npaistoi paljaaltaan, eikä alaruumiillakaan ollut muuta verhoa kuin\nluonnollinen harvahko karvapeite.\n\nSiksipä häveliäämmät naisihmiset — ja varsinkin tyttölapset — koettivat\nkaihtaa Oton seuraa, paitsi missä ei ollut sivullisia näkijöitä. Otto\noli nimittäin ihastunut suuresti naisväkeen ja missä yhdenkin tapasi,\nriensi heti luokse, ojensi kätensä ja kysyi:\n\n»Mitäs morsiamelle nyt kuuluu? Onhan suu niin naurunmursussa.»\n\nMiehiselle väelle Otto aina tarjosi tupakkaa peltirasiasta, joka\noli hänen ikuinen seuralaisensa. Sinne keräsi hän kaikki maantieltä\nlöytämänsä sikaarien ja savukkeidenpätkät, hieroi ne nuuskaksi ja\ntarjosi tapaamalleen, kenelle tahansa, ja jutteli asioita. Sillä\nOtto kykeni puhumaan asiallistakin, ilmoista, vuodentulosta, lehmien\npoikimisesta ja muusta sen sellaisesta, eikä hän koskaan haastanut\nriitaa.\n\nOtto oli käynyt koulujakin, kaksi luokkaa Porvoon ruotsalaista lyseota\n— siis yhtä paljon kuin eräs armeijamme everstiluutnanteista —, mutta\nhänellä ei ollut yhtä suuria kohoamisen mahdollisuuksia, koska siihen\naikaan ei käyty sotia. Hän jäi vain karjapojaksi, kun isä kuoli, ja\nveli otti talon hallituksen käsiinsä.\n\nMinun silmissäni hän ei vanhettunut koskaan. Minä näin hänet aina\nikämiehenä, parransänkisenä, säkkirääsyssään törkyisenä ja hymyilevänä.\n\nMutta saattoi Otto joskus suuttuakin, ja silloin kaikui koko kylä hänen\nkarjahduksistaan. Eikä silloin kukaan liikkunut huoneestaan, kun Otto\nseiväs tai viikate kourassaan heilui kylän kujasilla. Harvoin se sattui\nja vain silloin kun Ottoa härnättiin, mutta muistan erään tällaisen\ntapauksen.\n\nOlimme poikalauma lauantai-iltapäivällä uimassa pappilan rannassa,\njuuri siinä sillankorvassa. Ilma oli helteinen ja tyven, ja\ntörmänrinteisestä tiilimiilusta kohosi sauhu suoraan taivaalle.\nLekottelimme karvarin laiturilla silloin tällöin pistäytyen joessa\nvilvoittelemassa.\n\nOtto toi lehmiä kotiin ja näki meidät. Hän jätti lehmät kävelemään\nitsekseen kotiin ja tuli kanssamme uimaan, kuten joka päivä oli tehnyt.\nRiisui yltään säkkinsä ja hyppäsi jokeen.\n\nHän oli mestari uimaan, mutta sukeltamisen taitoa hän ei koskaan\noppinut. Taikka oppi vain osittain. Peräpuoli oli nimittäin aina\npinnalla, vaikka hän kuinka pitkään olisi pitänyt päätään veden alla.\nOmasta mielestään oli hän kuitenkin kylän paras sukeltaja.\n\nSuutarin Eelis oli tiilimiilun vahtina ja seisoi rannalla katselemassa\nuintiamme. Hän oli tunnettu suureksi koiranleuaksi, vaikka me\npikkupojat emme sitä silloin vielä tienneet. Nyt hän ehdotti, että\npitäisimme sukelluskilpailun; hänellä kun oli oikein kellokin, niin\nnäkisimme tarkkaan, kuka kauimmin pysyy vedenpinnan alla.\n\nSuostuimme kaikki ehdotukseen, ja varsinkin Otto oli kilpailuista\ninnostunut. Asetuimme lautan reunalle, ja Eelis laski kolmeen, jolloin\nhyppäsimme. Emmehän me pojannaskalit Oton kanssa kyenneet kilpailemaan,\nsillä kun hetken kuluttua kohosimme pinnalle, pyristeli Otto vielä\nveden alla takapuoli pinnalla.\n\nTätä oli suutarin Eelis odottanutkin, varannut käteensä särmikkään\ntiilenpalasen, ja sen hän linkosi nyt taitavasti Oton peräpeiliin.\nSamassa hetkessä oli Oton yläpääkin vedenpinnalla, ja hän päästi\nkarjahduksen, joka kuului aina kylän toiseen laitaan saakka ja pani\nmeidät vilkkaasti liikkeelle. Sillä tiesimme, että nyt ei ole hyvät\noltavat Oton lähettyvillä.\n\nKipaisimme henkemme edestä pormestarin ruispeltoon, joka alkoi juuri\nsiitä törmältä ja kauhuissamme katselimme, kuinka Otto heitteli\npaitamme ja neliniitiset housumme laiturilta jokeen ja sitten läksi\notattamaan maantielle.\n\nHetken kuluttua uskalsimme tulla piilostamme esille, etsimme vaatteemme\nkaislikosta ja panimme ne kuivumaan karvalaatikon päälle laiturille.\nKaiken aikaa piti kuitenkin yksi aina vahtia, ettei Otto palaisi\ntakaisin.\n\nKirkonkello töyryn takaa ilmoitti kuudennen hetken lyöneen,\nvaatteemmekin olivat kuivuneet, ja päätimme lähteä kotiin kylvylle.\nVatsakin huusi jo ruokaa.\n\nKun Anttisepän talo oli siinä matkan varrella, päätimme sentään poiketa\nvilkaisemassa, millä tuulella Otto mahtoi olla; tunsimme vähän niinkuin\nvastuunalaisuutta hänen suuttumuksestaan, vaikka itse asiassa olimme\naivan syyttömiä.\n\nEi näkynyt mitään liikettä talon pihatolla. Isäntä ja emäntä olivat\nsaunassa, piika Hevilla oli tulossa karjapihasta pirttiin. Piilouduimme\nseinäntakaiseen pensaikkoon, kiipesimme avonaisen akkunan alla olevaan\nsuureen omenapuuhun, josta saatoimme seurata tapahtumia pirtissä.\n\nOtto oli jo asettunut ja istui nyt pöydän ääressä edessään\nleivänpuolikas ja litran vetoinen suolavesikuppi, jossa uiskenteli pari\nlaihaa silakkaa. Rauhallisena istui hän siinä kovaa palaa pureskellen,\nsilloin tällöin ryypäten suolavettä palansa paineeksi. Vihansa oli jo\ntykkänään unohtunut.\n\nSilloin tulee Hevilla sisälle käy takan ääreen ja alkaa sättiä Ottoa.\nSillä Hevilla oli pahansisuinen eikä olisi sallinut leivänpalastakaan\nOtolle, ja heidän välillään oli ainainen suukopu.\n\nSana seurasi toistaan, Ottokin joskus aina harvakseen vastaili, mutta\nsiitä Hevillan sisu vain yltyi. Vaan kun ei sana näkynyt enää pystyvän\nOttoon, teki Hevilla sen viimeisen naisellisen tempun, jota vastaan\nmiehellä ei ole mitään valttia. Hän meni Oton eteen, kääntyi ympäri,\nnosti hameensa, kumartui ja näytti, mitä siellä oli nähtävää.\n\nTämä oli sentään jo Otollekin liikaa. Hän vilkaisi Hevillaan käsin,\nsanoi sitten vakavasti:\n\n»Heittääpi suolavettä, heittääpi.»\n\nHevilla laski esiripun ja palasi kiiruusti takan luo, mutta haastoi yhä\nriitaa sen kun kerkesi. Innostui lopulta niin, että juoksi uudelleen\npöydän luo ja teki saman tempun kuin äskenkin.\n\nMutta nyt loppui Otonkin mielenmaltti.\n\n»Heittääpi suolavettä, heittääpi», hoki hän ja nakkasi samalla\nsilakkakuppinsa sisällön juuri sinne esiripun alle. »Heittääpi,\nheittääpi.»\n\nHevilla kirkaisi, hypähti korkealle ja täyttä kurkkua huutaen juoksi\npihamaalle ja siitä kaivolle.\n\nMutta me pojannaskalit huusimme myös täyttä kurkkua riemusta,\npudottauduimme omenapuusta pensaikkoon ja kipaisimme yli kujan ja\nkallion lepikkoon.\n\n\n\n\nKORPILAKI.\n\n\nOli kuukausi kuljettu umpisaloja, oli mitattu maita ja aapoja, kun\ninsinööri, sellainen maanmittari, työsakin johtaja sanoi Aatulle,\netelästä viimeksi saapuneelle vitjamiehelle, että »käypäs sinä\nSovankylän kirkolta posti ja palkkarahat; niitä pitäisi siellä olla\nviitisentuhatta markkaa.»\n\nEipä sillä, että palkkarahoja olisi siellä saloilla tarvittu, jossa\net viikon vieremiin nähnyt muita kuin oman työsakkisi miehet eikä\nkorvaasi ottanut muu ääni kuin kirveen kajahtava kumahdus linjalta\ntai palokärjen vihlaiseva huuto kelohongasta. Mutta kun rahat kerran\nolivat tilauksen mukaan kirkolle saapuneet, niin samallahan ne saattaa\nottaa postin mukana. Sielläpä kulkeutuvat selkärepussa siksi kuin\nlopputilitys tehdään ja rahanalaista tavaraa saadaan niillä rintamailla.\n\nAatu läksi tarpomaan kahdeksankymmenen kilometrin pituista jalkamatkaa\nkirkolle. Olihan tämä jo reipasta hommaa päästä kesken kesää kirkolla\nkäymään. Niin, olikin vitjamiehenä olo alkanut tympeyttää, — arvaahan\nsen, ikänsä uittotöihin tottunutta, jonka mieleen aina muistuivat ne\nvastarannalla vietetyt rokulipäivät, jolloin ei suma juossut, vaan\npalkka sentään juoksi niinkuin Hackmanin konttorista.\n\nAatu suoritti asiansa hyvin, nosti repullisen postia ja kapallisen\nrahaa — näet pientä rahaahan siellä saloilla tarvitaan, mikäli\ntarvitaan — ja toisen päivänpuolisissa läksi paluumatkalle.\n\nOlisihan tuon matkan Aatun sisulla painaltanut pysähtymättäkin, eikä\nLapin kesäyö taas pakota pimeän takia polulta poikkeamaan, mutta kun\nse kirkolla vietetty yö tuppasi väkisinkin raukaisemaan, pysähtyi Aatu\naapan laitaan puolimatkassa, viritti pienen tulen sääskien pelotukseksi\nja kaivoi repustaan palasen makkaraa kurkun täytteeksi. —\n\nNahkaisessa repussa oli makkaraa ja leipää rahanippujen joukossa,\nja Aatu kaiveli kumpiakin. — »Olisipa tuossa, pahuus soikoon, nyt\notettavissa kerrakseen. Mitäpä, jos jättäisi koko savotan ja painuisi\nsuorastaan Muurmannille; — kuka siellä enää jälkiä nuuskii — — —.\n\nMutta ei; Aatu hypähti kanervasavultaan kuin olisi mato pistänyt ja\nsaapui vihellellen yövilakka jängänlaitaa pitkin notkolle, siitä\nkankaalle, siitä taas notkolle ja kankaalle, kunnes puolissapäivin\nkirveenisku linjalta jo kumahti korvaan, ja postit ynnä rahat\nluovutettiin »insinöörille», jonka jälkeen pidettiin tavallista pitempi\ntupakkatunti.\n\nSinä iltana ei rakovalkealla äkisti nukuttu, sillä olihan postit\nluettava, maailmantapaukset saatava selville. Vasta kun puoliyö kääntyi\naamupuoleksi ja norolta nouseva usva pani sääskenkin vaiteliaammaksi,\nkäännähti mies toisensa jälkeen kyljelleen, ja insinöörikin veti päänsä\nhuppuun.\n\n— Mutta Aatu ei nukkunut. — Kulkijaveri alkoi taas nousta eikä tämä\nlinjallakäynti enää miellyttänyt. Pois pitäisi päästä isommille\noloille, mutta mistä ottaa rahat? — Ajatus alkoi yhä kuumemmin polttaa\nohimoissa, ja silmä pakostakin kääntyi insinöörin jalkopuoleen, —\nselkäreppuun. Siellähän oli rahaa, valtion valuuttaa niputtain. Hänhän\noli sen kunnollisesti saattanut perille penninkään puuttumatta, nyt\nse oli viskattu tuohon kankaalle vaikka ketun vietäväksi. Kuka sitä\ntällaisessa parikymmenmiehisessä jätkäjoukossa tietää, mikä mikin on,\nhäntä ei ainakaan voisi kukaan epäillä — — —.\n\nAatu nosti päätään ja kuunteli. Kaikki näkyivät nukkuvan, raskas\nkuorsaus vain ympäri leirin sekottui sääsken piipitykseen sekavaksi\nsorinaksi eikä kukaan liikahtanutkaan.\n\nInsinöörin selkäreppu oli miltei käden ulottuvilla, vain parin\nmiehenmitan päässä Aatun makuupaikasta. Hän hivuttausi hiljalleen\nrepulle, avasi vetosolmut ja työnsi hiukan vavahtelevat sormensa\naukkoon. Ja siinähän ne olivatkin rahat, aivan samassa paikassa,\nmihin insinööri oli ne työntänyt, nuoralla sidotuissa puolentuuman\npaksuisissa nipuissa setelit. Kovat, rullalle kierretyt markat olivat\nvaluneet jonnekin syvemmälle.\n\nNippu toisensa jälkeen siirtyi repusta Aatun väljän housunkauluksen\nsisäpuolelle, ja sitten hän varovaisesti vierittäysi takaisin\nmakuupaikalleen. Rakovalkea räiskähteli unisesti, koillisessa rusotti\njo taivaanranta, ja leiristä kuului vain nukkuvien kuorsaukset. Hyvä\nolisi ollut suoristaan painua taipaleelle, mutta silloinhan hän olisi\nmyös paljastanut itsensä. Ei, ei Aatu niin tyhmä ollut; vielä viikon\npäivät päätti hän vedellä vitjoja linjalla ja sitten vasta pyytää eron\noikein reilusti. Hän veti takin päänsä yli sääskien suojaksi ja nukahti.\n\nTuli aamu ja insinööri huomasi tekosen tapahtuneeksi, mutta ei siitä\nmitään puhellut, katselihan vain miehiään, jos olisi jonkun katse työn\nkavaltanut. Mutta aamuaskareet kulkivat entistä latuaan, eikä Kainin\nmerkkiä saattanut kenessäkään havaita. Sitten, ennen töihin lähtöä\nkutsui hän kaksi työsakin vanhinta sivummalle ja ilmoitti tapahtuneesta.\n\n»Kyllä asia selvitetään», sanoi toinen heistä, »antakaahan minun vain\njärjestää».\n\nTyösakki oli jo koolla juuri lähdössä, kun vanhin alkoi puhua:\n\n»Pojat, tässä sakissa on varkaita, ja niitä me emme suvaitse.\nTunnettehan te Korpilain, joka sanoo, että tappaa saa, mutta ei\nvarastaa ja varkaalle on annettava sakin hivutusta. Kuka on ottanut\ninsinöörin rahat?»\n\nEi kukaan vastannut, kaikki katselivat vain toisiaan.\n\n»No, sitten pojat, reput auki ja vaatteet pois päältä, niin kyllä varas\nlöytyy.»\n\nNopeasti aukenivat nahkaiset laukut ja vaatteet riipaistiin\npäältä. Aatukin levitti eväänsä sammalikolle ja antoi takkinsa\ntarkastettavaksi, mutta mitään ei löytynyt.\n\n»Heitetään pieksut ja housut», komensivat toiset, vaan Aatu vitkasteli.\nSilloin tarttuivat rotevat kädet Aatuun, hänet kaadettiin kankaalle ja\npieksut sekä housut vedettiin vastusteluista huolimatta jaloista. Ja\nsieltähän ne löytyivät etsityt rahatkin nyöritetyissä nipuissa.\n\nSilläaikaa kuin toiset pitelivät Aatua suullaan maassa, noutivat toiset\nhetteen laidasta pikkusormen paksuisia koivunvesoja, joista alkoivat\nkiertää notkeita vitsoja. Insinööriä tämä jo kauhistutti, ja hän sanoi\nantavansa Aatulle anteeksi, kun kerran oli saanut rahat takaisin.\n\n»Insinööri voi kyllä antaa anteeksi, mutta sakki ei anna. Sakin kunnia\nvaatii Korpilakia», sanoivat miehet ja sitten se alkoi. Pari miestä\npiteli käsistä ja jaloista Aatua alallaan, ja neljä miestä huiteli\nnotkeilla, väännetyillä koivunvitsoilla hänen paljasta selkäänsä\ntahdissa.\n\nEnsin Aatu kiroili ja uhkaili, sitten muuttuivat kiroilut ähkimiseksi,\nsitten alkoi hän itkeä ja rukoilla armoa ja sitten kuului vain\nähkimistä.\n\n»Lopettakaa jo», komensi insinööri ja miehet jättivät Aatun rauhaan,\nmutta ei hän siitä liikahtanutkaan, sillä selkäsauna oli ollut siksi\nperinpohjainen.\n\nYksi mies määrättiin Aatun vartijaksi, siksi kunnes heräisi, toiset\npainuivat linjalle. Kun joukko taas illalla palasi leiripaikalle,\nei Aatua siellä enää ollut. Puolissapäivin oli hän vetänyt vaatteet\npäälleen ja sanaa puhumatta lähtenyt pohjoista kohti. Mutta kun oli\npäässyt pari kivenheittoa leiriltä, oli kääntynyt vielä ympäri,\nnostanut nyrkkinsä ilmaan ja karjaissut käheästi kuin huuhkain:\n\n»Perlkele!»\n\n\n\n\nKAASUSOTA.\n\n\nKaasusota on tulevaisuuden sota, kaasusotaan tähdätkäämme\nponnistuksemme ja pitäkäämme silmämme sirrillään tätä tulevaisuuden\naselajia kohtaan.\n\nNäin puhuvat nykyajan sotateknikot, harjoittavat ja kirjoittavat ja\nluulevat vasta nyt keksineensä tämänlaatuisten aineitten hirvittävän\nmoraalisen voiman ja vaikutuksen. —\n\nMutta on sitä kaasuja ennenkin käytetty, minunkin nuoruudessani, ja\nkoska henkilökohtaisesti jouduin niistä vähän niinkuin edesvastuuseen,\nhaluan kokemuksistani hieman kertoa, sillä voihan sattua, että jyvänen\njutuistani putoaa otolliseenkin maaperään.\n\nSilloin oli syksy ja sunnuntaiaamu. Päivämäärää en tarkalleen muista,\nsillä äiti piti muna-allakan omissa heteissään ja minun aikani kului\nmuutenkin. Perunat oli kuitenkin jo nostettu maasta ja koivun lehti\nalkoi kellistyä. (Muualla kyllä sanotaan, että lehti kellastuu, mutta\npornaislainen sen samalla myös kellistää, niin että minäkin annein sen\nkellistyä.) Oravalla oli vielä kesäkarva.\n\nSilloin sunnuntaiaamuna sanoi äiti minulle aamiaista syödessä, että\n»laittau sinäkin siitä kirkkoon sanaa kuulemaan, ettet taas juokse\npitkin mäkeä oravia kivittämässä.»\n\nPoistuinkin jo ennen papinkellojen soittoa siihen maantien varteen\nmakasiinin nurkkaukseen katselemaan kirkkoväen menoa. — Kyllähän minä\nkerkiän sitten urkuparvelle lukkarin viereen, kun soittavat yhteen.\nLukkari antoikin minun aina istua aivan siinä urkujen vieressä omalla\npenkillään, ja minusta oli suurin nautinto katsella ja kuunnella\nlukkarin liturgiaa. Erikoisesti kiinnosti mieltäni lukkarin ja papin\nvuorolaulu, kun pappi ensin veisaa seurakunnalle, että »Herra olkoon\nteidän kanssanne», niin lukkari kohteliaasti seurakunnan puolesta\nvastaa »olkoon Herra teitinkin kanssa», vaikka kirjassa oli nimenomaan\npitkällä ässällä sanottu »sinunkin kanssas». Minä huomautinkin siitä\nkerran lukkarille, mutta hän katsoi minuun tiukasti ja sanoi: »Tyst,\nSulo!» — Myöhemmin huomasin tämän kohteliaisuuden johtuneen lukkarin\npuuttuvasta hammasrivistöstä, joka ei ollut otollinen ässän lausumiseen.\n\nSeisoin siinä makasiininmäellä katselemassa vanhemman väen\nmenoa, joista moni tervehti minua ystävällisesti— arvaahan sen,\nopettajanpoikaa. Naapurinpojat, Tiljanterin Eemeli ja Kaalsonnin Eemeli\ntulivat myös luokseni, kirkkomatkalla hekin. Kaalsonnin Eemeli kertoi,\nettä Anttisepän metsässä se viime viikolla sytytetty muurahaispesä\nvielä kytee, ja niin päätimme pikimmältään käydä katsomassa sitä, kun\nei matkaakaan ollut kuin rohkea kilometri.\n\nKytihän se pesä ja hehkui hirveästi. Joku pahansuopa oli ohikulkiessaan\ntuikannut tulitikun pesään pengottuaan sieltä ensin esille kuivemman,\ntulenaran sisuspuolen, eikä tuli ottanut sammuakseen, vaikka jo viikon\npäivät oli kytenyt. Kannoimme sinne tuohisella vettä ja läksimme\npaluumatkalle.\n\nTulimme koulun perunapellon kohdalle, ja Tiljanterin Eemeli sanoi,\nettä sinne on jäänyt paljon perunoita poimimatta, jotka sade nyt on\nliuottanut pinnalle, ja ne ovat aivan kuin kuukunanmunia.\n\nPäätimme käydä niitäkin katsomassa; mielestämme oli haaskausta jättää\nperunoita sillä tavoin mätänemään. Pujahdimme lepikon läpi kokkomäelle,\njonka vierestä koulun perunasarat alkoivat. Siellä oli tosiaan\nrunsaasti valkoisia saksalaisia perunoita savikkopellon pinnalla,\nniinkuin kuukunanmunia, ja niitä aloimme poimia.\n\nSarat olivat kuitenkin märkiä, ja kun olimme saaneet taskumme täyteen\nmukuloita, läksimme pois. Arvelimme, että tulemme vaikka huomenna; kuka\nsitä nyt näin pyhäpäivänä työntekoon. Ja minnekkäs ne nämä perunatkaan,\nkun ei sattunut säkkiä mukaan.\n\nTiljanterin Eemeli, joka nähtävästi oli syönyt jo aikaiseen\naamiaisensa, sanoi, että maakuopassa paistetut perunat maistuvat\nhyviltä ja ehdotti, että paistettaisiin nämä saaliimme, pieniä kun\nmuutenkin olivat ja joutuisivat luultavasti sianperunoiksi. Se olikin\nmukava ajatus ja valitsimme sopivan rinteen siinä koulun aidan takana\nkivikkomäessä vastapäätä kirkkoa. Siihen kuului kirkkoveisuukin vallan\nselvästi, kun milloin joku sattui aukaisemaan oven.\n\nEihän meillä tupakoimattomilla pojannallikoilla ollut tulivehkeitä\ntaskussamme niinkuin aikavammilla, ja minä hyppäsinkin puutarhan\naidan yli noutamaan keittiöstä tulitikkuja. Siellä tuli kuitenkin\nhuoneenhaltijan kanssa riita, joka päättyi minun tappiokseni, hän kun\nväitti, että »viimeinen aski on käsissä ja milläs sitten kirkkokaffit\nkeitetään». Pyysin edes paria tikkua ja vähäisen askinsyrjää,\nmutta en niitäkään saanut. Huulillani oli jo melko nasevat sanat\ntällaista suvaitsemattomuutta vastaan, mutta sitten muistin papan\ntupakkalaatikon. Siihen oli kyllä vähän arveluttavaa koskea, mutta kuka\nsitä kiireessä kaikkia määräyksiä muistaa.\n\nMenin peräkamariin ja sieltä löysinkin kokonaisen askin sellaisia\nvänta-lite-tulitikkuja, rikkipäisiä, sääksjärveläisiä. En malttanut\nolla samalla vilkaisematta viereiseenkin laatikkoon. Siellä oli paljon\nhaulikon patruunoita ja ruutia. Sitten näin siellä sellaisen pienen,\npyöreän, vihreäkantisen rasian, jossa rapisi niin mukavasti. Siinä\noli kauniita kullankuparille välähteleviä nallihattuja, sellaisia\nsuustaladattavan pyssyn sankkireikänalleja, joilla nyt ei ole enää\nmitään virkaa. — Pistin senkin taskuuni perunoiden joukkoon.\n\nMäenrinteeseen kalvoimme kukin perunakuoppamme, teimme tulet ja\nhautasimme perunat. Valkea helotti kirkkaasti, hieno sininen savu\nvain pujottelihe pensaikon välitse painuen pitkin maata Latopellolle\npäin sinne ojiin häipyen, sillä ilma oli tyyni, ja pilvet lepäsivät\nmatalalla. Mikään ei ilmaissut olinpaikkaamme sivullisille.\n\nPerunoita järjestellessäni putosi se vihreäkantinen nalliaski\ntaskustani ja hajosi sammaleikkoon, viimekesäiseen keltiäispesään.\nNoukimme niitä sieltä yksitellen ja heittelimme tuleen, mutta ne kuin\nvain vähän tuhahtelivat. Sitten Kaalsonnin Eemeli, joka kansakoulussa\noli etevä laskennossa, ja jolla oli linkkuveitsi, katkaisi leppäisen\nkepin ja työnsi nallin sen nokkaan. Kun tätä vähän kuumennettiin\ntulessa, antoi se melkein samanlaisen paukun kuin suustaladattava\nrihlakko. Tämä oli meistä hauskaa, kun kaiku aina kirkolta vastasi yli\ntyvenen pellon.\n\nTiljanterin Eemeli, jolla nähtävästi oli jo nälkä, kaivoi tulesta\npaistinperunoita. Niitten pinta oli vasta vähän ruskettunut ja ne\nnarskahtelivat hampaissa kuin turnipsi, emmekä niitä viitsineet syödä.\nKävimmekin koulun puuliiteristä hakemassa tasapäisen halon ja siihen\npainelimme kaikki nallit, mitä keltiäispesästä löysimme.\n\nMutta siinä perunoita kaivellessamme oli muutama kostea sammaltukko\nvierähtänyt tuleen. Se pihisi eikä palanut, ja kaunis valkoinen\nsavukiemura lähti vierimään pitkin maata. Ilma oli raskas, eikä\nsavu jaksanut nousta juuri vyötäisiämme ylemmäs. Oli niin hauskaa\njuosta tämän savupatsaan läpi edestakaisin. Me noudimme lisää\nsammaleita ja saadaksemme oikein komean savun, kastoimme ne\nläheisessä kivenvieruslätäkössä. Nyt lähtikin lumenvalkoinen vaippa\ntulisijoiltamme; se mateli pitkin maata Latiskan portille, leveni siinä\npellolla ja vyöryi kirkolle päin ylämäkeä läpinäkymättömänä verhona.\nMenimme Santran tuvan nurkalle — jossa oli aukeampaa — katselemaan\nnäkyä ja välillä juoksimme kohentelemassa tulia samalla työntäen sen\nnallipäisen halonpään käriseviin sammaleihin.\n\nSilloin kumahti tapulin isokello ilmoittaen jumalanpalveluksen\npäättyneeksi, ja väkeä alkoi virrata kirkon ovista. He näkivät\nkauhistuneina tämän aavemaisen savujuovan, joka koulun mäeltä läheni\nyli pellon.\n\n»Koulu palaa», huusi joku kimakalla äänellä. Mekin kuulimme huudon ja\nkipaisimme läpi vesakon auttamaan sammutustyössä, mutta eihän koululla\nmitään hätää ollut. Silloin käsitimme, että meidän perunahautamme\nsavuhan se vain oli ihmisiä pelottanut ja kiireesti riensimme\nsammuttamaan tuliamme, sillä arvasimme tehneemme jotakin levotonta,\njosta ei hyvä seuraa. Mutta tulille ei ollut enää hyvä mennä. Nallit\nolivat kuumentuneet ja tiheään kuului sieltä repäisevä pamaus, jota\nmuuten olisi ollut niin mukava kuunnella aivan vierestäkin. Nyt nämä\npaukut meitä hirvittivät emmekä kuolemaksikaan olisi menneet sinne.\n\nIsäukko näkyi oikaisevan kujaa pitkin mäelle. »Älkää menkö, ne\nampuvat», huusi joku jälkeen, mutta hän kyllä arvasi tämänlaisen\nampumisen ja tuli, niin että musta kirkkotakki heilahteli. Samalla\nrasahti veräjä takanamme, ja Perkin pappa, jota myös kunnioitimme\nsuuresti, tuli notkeasti yli kivikon. Hän huomasi meidät tiheässä\npensaikossa, sieppasi karahkan maasta, ja nyt otatettiin metsään.\n\n»Vai työ pojan pultterit, vai työ sotaa käytte sabbattina! Opettajan\npoika − −» kuului jälkeemme, mutta me emme enää kuunnelleet.\nPatalammille saakka kipaisimme yhtä mittaa ja siellä aidan juuressa,\nsuuren kuusen alla levähdimme.\n\nEmme asiasta paljon keskenämme puhuneet ja kun olimme hetkisen\nhengähtäneet juoksun jälkeen, läksimme taas liikkeelle. Ketään ei\nhaluttanut mennä suoraa päätä kotiin, vaikka siellä kirkkokahvit\nodottelivat; mielessä tuntui vähän levottomalta ja vatsassa hiukan\nlöysältä. Mutta sen päättelimme johtuvan niistä puolipaistuneista\npaistinperunoista.\n\nAina iltahämyyn saakka kiertelimme metsässä ja päivällinenkin jäi siltä\nvuorokaudelta syömättä. Vasta kun saunan takaa kurkistellen huomasin\nisän ja äidin lähtevän kyläilylle, menin muina miehinä kotiin ja ennen\nheidän paluutaan olin jo nukkumassa.\n\nSeuraavana aamuna oli isä jo unohtanut — taikka unohtavinaan koko asian.\n\n\n\n\nKESKEYTYNYT HIRVENJAHTI.\n\n\nKauppias ja tilanomistaja olivat jo hyvissä ajoin kesällä hakeneet\nkuvernööriltä hirvenkaatolupaa. Kahdeksaa oli pyydetty, oikein\nrutkasti, kun niitä jahtimaitakin sattui laajemmalti kuin mitä laki\nvälttämättömään luvansaantiin vaati.\n\nPapinkirjat, protokollat ja leimamerkit oli laitettu visusti\njärjestykseen. »Jos ei anna kahdeksaa, antaahan toki neljä.»\n\nKuvernööri, pahansisuinen mies, veti kuusi hirveä luvusta pois.\n— »Mokomat», tiuskaili, hän, »pyssyt niiltä pitäisi ottaa, —\nvallankumousta vain puuhaavat ja opettelevat ampumaan.»\n\n»Olihan toki hyvä, että jätti ne kaksi, mistäpä niitä enempiä hirviä\nenää näillä main löytyy», lohduttelihe kauppias.\n\nTuli elokuun viimeinen, jahtipäivän aatto. Jo hämärissä meni\ntilanomistaja kauppiaalle lataamaan patruunoita, kotona kun ei sattunut\nolemaan ruutia.\n\nKauppiaan kamarissa istuttiin, patruunoita ladattiin, jahtimatkan\neri kohtia suunniteltiin. Ruumistakin vahvistettiin silloin tällöin\nkonjakilla, jota kauppias oli jahtia varten tuottanut kaksi kannua.\n\nNäin päätettiin: aamulla, jo ennen hämärää painutaan karjakujaa pitkin\nnevan poukamaan; — siinä olivat karjapiiat melkein joka aamu nähneet\nkaksi hirveä, selitti kauppias.\n\nKauppiaalla oli kivääri, oikein pertaani. Hyvä oli mies muuten\nampumaan, nuorisoseuran ampumakilpailuissa vain harvat pääsivät\npielillekään; mato ampuja se kauppias.\n\nTilanomistajalla ei ollut kivääriä, olihan vain tavallinen\ntakaaruokittava lintupyssy, haulikko. Ei häntä nyt juuri jahtimieheksi\noikeastaan voinut sanoa, — sikoja oli lahtiaikana ampunut ja joskus\nkäynyt teerenkuvilla. Eihän sitä maanviljelykseltä jouda juoksemaan\noravan takia, mutta tämä se on toista.\n\n»Se on pentelettä», sanoi kauppias, »etteivät ne anna ampua\nnaarashirveä. Jos kerran härkähirvet ammutaan loppuun, niin mitäs\nsitten tekee naaraillakaan. Mutta ei auta, sakko on kova, jos ammut.»\n\n»Ei pidä ampua naarashirveä», selitti tilanomistaja, joka oli innokas\nkarjamies; »siitä nousee metsään uusi sarvipäinen polvi.»\n\nRenki-Aapo makasi valveillaan pirtin sängyssä. Uni ei tullut, vaikka\nmikä olisi. Kauppiaan kamarista kuului keittiön läpi keskustelun\nhyrinää, vaan sanoista ei saanut tolkkua.\n\nAapo oli kauppiaalta kärttänyt päästä jahdille mukaan, vaan kauppias ei\nottanut korviinsakaan sellaisia puheita. — »Mitäs sinä kakara miesten\nmatkassa, pilaat jahtionnen.»\n\n»Voi, kun olisi pyssy», ajatteli Aapo. »Kyllä minä ainakin yhden hirven\nampuisin: niinhän se putosi sepän rihlakolla oravakin viime talvena\nkorkean kuusen latvasta.»\n\nAapo käänsi kylkeään ja koetti nukkua. Kumma kuinka nyt valvottaa,\nvaikka muuten jo tähän aikaan on vetänyt pitkiä kuorsauksia. —\nHiottamaankin tuppasi. — Kauppiaan kamarista kuului yhä epäselvää\npörinää, ja se tuntui yhä kovenevan.\n\nEi malttanut enää. — Aapo hypähti sängystä, livahti porstuaan ja\nsiitä kauppiaan akkunan alle. Siihen kuului selvästi, mitä huoneessa\npuhuttiin.\n\nAapo painui seinänviereen litteäksi ja kuunteli. — Voi kummaa,\nviisikymmentä jänistä yhtenä päivänä; — se on metsämies, tuo kauppias.\n\nTunnit kuluivat ja idässä alkoi kajastaa. Nyt oli aika lähteä, jotta\nkerkiää takamaalle.\n\nAapo kiersi nurkantaitse pirttiin, veti housut jalkaansa, ovipielestä\notti virsut ja lähti seuraamaan metsämiehiä. — Ei hän muuten, kun\nkauppias oli kieltänyt, mutta olisi se hirventappokin nähtävä. —\nParin kivenheiton matkalla seurasi, niin pitkällä, että kauppiaan\nsikaarinsavu tuntui vielä ilmassa.\n\nKylästä laskeusi karjapolku läheiselle nevalle, puolen virstaa taisi\nolla kangasta, — siitä vei kapulatie hetteen yli korpeen ja jakaantui\npienemmiksi poluiksi takamaaniityille.\n\nTultiin jo suonlaitaan. — Pysähdyttiin odottamaan pensaikossa. —\nTässähän ne karjapiiat...\n\nJa niinhän oli kuin tarjottimella. — Rämeiköstä, nevan kaulakkeen takaa\ntuli kaksi hirveä suoraan kohti. Suurisarvinen uroshirvi kulki edellä\nja sarveton naaras vähän syrjemmällä, niinkuin oikeus ja kohtuus vaatii.\n\nKauppias painoi sikaarinsa mättääseen: — sillä on tarkka vainu\ntuolla hirvieläimellä, saattaisipa hyvinkin kavahtaa sikaarinsauhua.\nVaan tuulen allahan tässä oltiinkin; nevoilta vieri valkoinen usva\nmetsämiehiä kohti, ehti kankaanlaitaan ja siinä hajaantui.\n\nSuoraan kohti tulivat hirvet, aivan päin. Lähestyivät vielä matkan\nja pysähtyivät nuuskimaan ilmaa. — Nyt oli ammuttava. Se sarvipää\nseisoikin niin sivuttain kuin maalitauluna, kauppias laski ainakin\nkahdeksan sakaraa sarvessa.\n\n»Tähtää tuota härkää lapaan sillä suurireikäisemmälläsi, minä otan\nhiukkaista ylemmäs», määräsi kauppias.\n\n»Valmis on.»\n\nKuin yhdestä pyssystä kiiri laukauksen kaiku yli usvaisen nevan. Kun\nruudinsavu oli haihtunut, nähtiin uroshirven kiidättävän kaukana\nnevalla, sarvekas pää uljaasti koholla. Naarashirvi seisoi paikoillaan,\nikäänkuin ei olisi käsittänyt koko tapausta, sitten etujalat\nretkahtivat, ja se painui hengetönnä sammaleelle.\n\nKauppias katsoi tilanomistajaa, tilanomistaja kauppiasta. Kumpikin\ntiesi tähdänneensä nupopäätä arvellen, että kyllähän kaveri huolen\npitää tuosta sarvipäästä; — samalla iskulla kaksi hirveä, — kuka sitä\nsukupuolia enää kyseli, kun nahka oli poissa, ja lihat aitassa.\n\nMutta nyt sattui tuollainen rötöskä. — »Ethän sinä tähdännytkään\nlapaan, kuten käskin», sanoi kauppias. — »Ethän sinäkään tähdännyt\nsiihen hiukkaista ylemmäs», sanoi tilanomistaja.\n\nHirvi oli saatava nopeasti nyljetyksi, sillä kylän karja kulkisi kohta\nohi, ja paimenet saattoivat nähdä.\n\nRenki-Aapo oli tullut aivan suon laitaan; — ei malttanut enää mieltään,\nvaan riemuissaan huusi:\n\n»Niinhän kaatui kuin lekalla lyöty.»\n\n»Ka Aapo, — pentele, — mitä helv—»... pääsi kauppiaalta. »Laputa heti\nkotiin töihin.»\n\nMutta sitten hän keksi jotakin. — Kun Aapo oli kerran nähnyt kaikki,\nniin parasta ottaa hänet uskotukseen.\n\n»Ka Aapo, tulehan tänne; — käy sieltä ylisiltä se hirven sarvi ja\nvajasta kirves. Käy vikkelään.»\n\nMetsämiehet ryhtyivät nylkemään saalista, Aapo vilkkaisi kylään; —\nkujalla kalkatti jo karjankello.\n\nKylässä tehtiin nousua. Aapo tapasi tiellä leipurin pojan ja vihjaisi,\nettä »nyt se iso hirvi kaadettiin.» — Neuvoipa paikankin vielä.\n\nLeipurin poika kertoi nimismiehen rengille, ja niin levisi tieto\ntalosta taloon.\n\nMuutamia uteliaita kävi tappopaikalla katsomassa kummaa otusta, ja\nnimismieskin ulotti tavanomaisen aamukävelynsä tänne saakka, kun kuuli\nhirven kaadetun. — Pitihän sitä niinkuin virankin puolesta.\n\nSillävälin oli renki-Aapokin joutunut takaisin. Ylisiltä oli hän\netsinyt suuren hirvensarven, joka aikaisemmin oli koristanut\nkauppiaan kamarinseinää, mutta sitten, kun huoneeseen saatiin oikein\npaperitapeetit, viskattu tarpeettomana syrjään. Nythän se olisi tässä\nuteliaille osoituksena, että sarvipäitä niitä vain on ammuttu, eikä\nmitään nupoja.\n\nKirveellä kolhittiin hirven otsanahka luuta myöten rikki siitä kohden,\nmissä sarvien tulisi olla. Aapon noutama sarvi viskattiin viereen\nmättäälle. — Eihän tosin ollut kuin yksi, vaan kukapa sitä huomaisi.\n»Metsämiehiä on tänään onnestanut», tervehti nimismies kapulatieltä.\n\n»Onnestanut, onnestanut», hoki kauppias kiskoessaan nahkaa irti hirven\nkupeista.\n\n»Taitaapa olla komea otus», sanoi nimismies lähestyessään nylkijöitä.\n\n»Näyttääpä olevankin vankka sarvi.» — Nimismies otti sarven mättäältä\nalkaen sitä tarkastella, metsämiehet kiskoivat nahkaa niin, että hiki\nvalui, eikä kukaan puhunut hetkeen mitään.\n\n»Naulallakos se tämän hirven sarvi on ollut päässä kiinni», sanoi\nsitten nimismies. »Onpahan niinkuin ruostunut naulantynkä tuossa\njuuressa.»\n\n»Pentele!» pääsi kauppiaalta, ja verinen nylkyveitsi putosi kädestään\nsammaleelle.\n\n»Saakeli», sanoi tilanomistaja ja jatkoi nylkemistään.\n\n»Sinä sen ammuit tämän naarashirven», sanoi kauppias. »Minä tähtäsin\nsarvipäätä, mutta ammuin yli.»\n\n»Minä tähtäsin sarvipäätä, niinkuin käskit», puolustihe tilanomistaja.\n»Kyllä tämä on sinun työtäsi.»\n\n»Saadaanhan asiasta selvä, kun katsotaan, minkälainen on kuulanreikä»,\nsanoi nimismies ryhtyen tarkastamaan saalista.\n\nJa siinähän olikin suurempi reikä lavassa, — tilanomistajan\nhaulikonkuulasta — ja toinen pienempi hiukkaista ylempänä — kauppiaan\nkiväärinkuulasta, siis aivan kuin puhuttu.\n\nSelvä juttu, molemmat yhtä syyllisiä.\n\n»Hirvenjahti taisi loppua tähän», tuumaili nimismies; minä takavarikoin\nlihat kruunulle, ja syyskäräjillä saatte tulla sopimaan asiasta.»\n\n»Pentele», sanoi kauppias vielä lopuksi ja lähti astelemaan kotiinsa.\nTilanomistaja seurasi äänettömänä jäljessä. Hyvästelemättä erosivat\nkauppiaan portilla.\n\nNimismies hankki kylältä miehen lopettelemaan nylkemistä, omalla\nhevosellaan vedätti sitten lihat aittaansa.\n\nSyyskäräjillä kumpaakin metsämiestä sitten sakotettiin luvattomasta\nnaarashirven ampumisesta.\n\nMutta senjälkeen eivät tilanomistaja ja kauppias ole yhteisiä\njahtimatkoja tehneet.\n\n\n\n\nPRAASNIEKOILLA.\n\n\nSiihen aikaan uskoi Karjalan kansa vielä jumaliin, teki\nristinmerkin kuvajaisen edessä, molinoi ja vietti praasniekoita. —\nPraasniekkapalvelus oli toki mieluisinta, silloin kun joko syötiin tahi\ntantsuttiin taikka kaulattiin.\n\nPienemmän jumalaisen praasniekka kesti noin kolme päivää. Suurempien,\nniinkuin esimerkiksi Petrus-vainajan, saattoi kestää viikonkin. Ei\nsilloin väliä heinänteolla tai viljankorjuulla, — praasniekka oli\nvietettävä, puolen viikkoa tässä, toinen puoli tuossa kylässä. —\nJumalainen huolehti maatöistä.\n\nRepolan Törhösen isäntä oli jo parisen kertaa kesän kuluessa lähettänyt\nsanan, jotta »pitää tulla Petrunpyhinä Rjebolaan, siellä praasniekat.»\nVeneen lupasi laittaa vastaan, vesimatkaakin kun oli välillä.\n\nKoska silloin toimitin metsätöitä siellä rajan lähistöllä, eikä\njuhlapaikalle ollut matkaa kuin viitisen penikulmaa, päätin noudattaa\nkutsua.\n\nNiinpä heinäkuun kymmenentenä annoin miehille ylimääräisen loman ja\nläksin taivaltamaan pitkin ruutikuivaa kangasta kohti Repolaa. Asia\noli miehillekin pyhä, — suuri osa heistä oli oikeauskoisia — ja he\nseurasivat mukana.\n\nVierasvarainen oli Törhösen talo ruotshille: Nadja siellä saajut\npöytään kantoi, Vera sultsinat paistoi ja isäntä silloin tällöin\nperäkamariin kutsui, krimiläistä tarjosi.\n\nPraasniekkapaikkaan, Haukkasaareen, sieti Repolasta soutaa hyvän\nrupeaman, se häämöitti Lieksanjärven takana epäselvänä kohoumana vasten\ntaivasta.\n\nVierasta varten oli veneeseen kannettu pari lyhdettä olkia ja niille\nkehoitettiin makoamahan. Naiset soutivat, miesväki istui ja jutteli.\nHeinäkuun päivä oli lämmin, kaikilla juhlamieli, ja hetki hetkeltä\nkohosi Haukkasaaren ranta yhä selvempänä näköpiiriin.\n\nPerillä oli vinha tanssi käynnissä. Siinä sai nuorukainen näyttää\nnotkeuttaan, kun yhdellä jalalla kyykkyyn hyppien tavoitteli\narmaistaan. Jos huonosti teit hypyt, kiusattiin pitempään, jos paremmin\nteit, antautui nopeammin.\n\nHaukkasaaren rusopartainen isäntä kutsui minut kamariin, kaikkein\npyhimpään; pappi ja kanttori kuuluivat olevan vierainaan.\n\nEnhän minä toki papin kanssa — mieluummin tanssitan näitä tyttöjä.\n\n»Ka tule, — ei ole pappi paha mies. Tytöt jätä nuoremmille.»\n\n»Enkä minä hänen pahuuksistaan, muuten olisin täällä pirtin puolella.»\n\n»Ka tule, tule», isäntä työnsi minut edellään kamariin.\n\nPappi, lyhyenläntä, punakkanaama, tihrusilmä, istui samovaarin\nvieressä höyryävä lasi edessään. Seuranaan oli kanttori, pitkänsalskea\nvanhapoika, joka turhaan koetteli kasvattaa itselleen papillista partaa.\n\nPian tulimme tuttaviksi. Pappi kertoi avomielisesti olleensa\nparemmissakin paikoissa, Pietarissa ja muualla rintamailla. — Tuli\neletyksi huonosti, ja piispa määräsi tänne. A vot soromnoo. Hyvä on\ntäälläkin.\n\n— Karjalahan olikin jonkunlainen rangaistussiirtola kelvottomille\nvirkamiehille, ja mikäli kuulin, oli papillinen suku sellaista miltei\njärkiään.\n\nKysyin, tapaako pappi useinkin käydä praasniekoilla.\n\nEi, — ei hän nytkään pessotoimaan tullut, vaan kun naapuritalossa\non lapsi kastettavana, pääsi mukavasti juhlaväen veneessä. »Tule\nkatsomaan, kastamme lapsen, aivan on naapurissa.»\n\nSuostuin mielelläni tehtyyn ehdotukseen, olihan siinäkin taas jotain\nuutta ja ennen näkemätöntä. Nousin lähteäksemme.\n\nEi kuitenkaan ollut niin hoppua. Kun olimme särpineet lähes\nämpärillisen teetä mieheen — ja yhä sitä vain tyrkytettiin, nouti\nisäntä papin viittauksesta viinapullon pöytään. Pappi pyyteli\nanteeksi, että hän hengen miehenä ottaa ryypyn, mutta, sanoi hän,\n»kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta olen paastonnut, tänään on\nensimäinen päivä, jolloin saan ottaa. Siis ottakaamme.»\n\n»Kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta on hän ollut humalassa yhtämittaa»,\nselitti isäntä suomeksi.\n\n»Mitä mushikka haastelee?» uteli minulta pappi joka oli ummikkoryssä.\n\n»Sanoi vain, että hän on kyllä nähnyt sen.»\n\n— Tulimme ristiäispaikalle, noin pari tuntia luvatusta ajasta\nmyöhästyneinä. Siitä huolimatta ei ristiäisvalmistuksiin oltu vielä\nryhdytty: »Jos ei tule, hukkaan meni vaivat, jos tulee, vielä kerkiää\nvalmistella, ei ole kiire papilla.»\n\nMiehissä kannoimme pirttiin suuren ammeen. Juuri niin suuren, että\novesta mahtui, ja asetimme perälle kahden nurkittaisen akkunan väliin.\nAmme täytettiin lähdevedellä, ja siihen piti lapsi kastettaman.\n\nJoku sentään arveli lähdeveden olevan liian vilpoista pikkumiehelle\n— lapsi oli miespuolinen ja kysyi isännältä, eikö saisi kuumaa vettä\njoukkoon, kun lapsi voi muuten sairastua.\n\n»Katsho, aamusta saakka olen sytytellyt, märkiä ovat puut, eivät pala.»\n\nIstuimme ja odottelimme. Miesväki oli asettunut seinänvieruspenkeille\nkatselemaan pyhää toimitusta, naiset puuhailivat karsinan puolella,\nja sieltä kuului kuin hanhilauman kaakotus. Näytti siltä kuin asia ei\nollenkaan olisi koskenut heitä.\n\nPappi paineli peukalollaan moniaita kahdenkopeekan kynttilöitä ammeen\nlaidoille; niin piti olla, ettei paha päässyt kastettavaan. Kanttorilla\noli täysi työ saadakseen kunnollista pyhääsavua. Puut olivat märkiä,\nhiillosta ei ollut, eikä pyhäsavu ilman kekälettä palanut. Löytyi\ntoki tuohenkäppyrä nurkasta, unohtunut, viimevuotinen. Se kun\ntyönnettiin suitsutusastiaan, jo läksivät mirhamitkin palamaan, vallan\ntukahuttamaan tuppasi.\n\nToimitus alkoi: isä lapsineen seisoi ammeen vieressä, pappi sen takana,\nkanttori sivummalla. Miesväki odotti, akat kirkuivat karsinassa.\n\nAmmeen veden yli oli ensin luettava luvut ja loitsut, ja pitkälti pappi\njaksoikin molista. Lukujen välillä heitteli hän taskustaan jonkunlaisia\nryyniä veteen, jotta se paha kaikkoaisi. Silläaikaa heilutteli kanttori\nmirhamiastiaa suuressa kaaressa edestakaisin, aina väliin pirauttaen ja\nmeille silmää iskien: »Hospodi pomiiluii, hospodi pomiiluii.»\n\nKun melu karsinanpuolella yhä vain yltyi, meni kanttori rauhoittamaan\nsuupaltteja. Naurun sai vastaansa.\n\nVesi oli nyt pyhitetty. Vielä piti kiertää ammeen ympäri kolmasti\nmyötä- ja kolmasti vastapäivään, ja pappi viittasi seuraamaan. Luulin\nviittauksen tarkoittaneen itseäni ja läksinkin lapikoimaan papin\njälessä, kunnes kanttori jo toisella kierroksella työnsi minut penkille\nistumaan; olin ottanut kanttorin ja pyhänsävun paikan. Nyt he kahden\nvaelsivat hitaasti vaappuen ympäri ammeen: pappi luki, kanttori huusi\nhospodia ja kohdallamme heilautteli raskasta mirhamiastiaa arveluttavan\nläheltä päätämme, jotta savu tuprusi kuin saunan luukusta.\n\nSeurasi itse kastetoimitus. — Isä ojensi ruusunpunaisen palleroisen\npapille, joka siihen tarttui niskasta kuin koiranpoikasta. Heilutteli\nhetken ilmassa ja sitten upotti lähdekylmään veteen umpisokkeloon,\npitäen siellä kotvan aikaa.\n\nKun poika oli saanut tuhistuksi enimmät vedet suustaan ja sieramistaan,\npäästi hän korviavihlovan huudon. Ja samalla tapahtui se välttämätön,\nse lapsen pienempi vahinko, lensi kaaressa yli ammeen vasten kanttorin\nnaamaa ja kaapua, sihahtipa mirhamiastiaankin.\n\n»A katsho, ei ole likainen, puhdasta vettä», koki isä lohduttaa\nkanttoria, jota ei suihku oikein miellyttänyt.\n\nToimitus olikin lopussa ja meidät kutsuttiin kamarin puolelle saajulle.\n\nYön nukuin praasniekkapaikassa ylisillä. Kun aamulla varhain astuin\nkamariin, istui pappi siellä viinapullo edessään ja koki selittää:\n\n»Kaksikymmentäkahdeksan vuorokautta olen paastonnut, tänään on\nensimäinen päivä, jolloin saan ottaa. Siis ottakaamme.»\n\nPuolissa päivin teki Törhösen joukko lähtöä. Jäähyväispuheita riitti\naina venevalkamalle saakka, yhä kehoitettiin palaamaan. Emme jääneet.\n\nMinuakin jo työt kutsuivat, ja illan suussa läksin taivaltamaan\nviisipenikulmaista kangastietä. Törhönen oli reppuuni pistänyt\nviinipullon, sanoi sen olevan oikeata krimiläistä.\n\n— Ja kun sitten aamuyössä kuivin suin astelin vielä eilisestään\nhelteistä kangasta, kuiskutteli pullo korvaani:\n\nKaksikymmentäkahdeksan vuorokautta olen paastonnut, tänään on\nensimäinen päivä jolloin saan ottaa. Siis ottakaamme...\n\n\n\n\nKYLLÖSEN RISTON LINTULANGAT.\n\n\nKyllösen Risto asui siinä salmen rannalla männikön kupeessa ja siitä\nhänet aina aamuisin otimme veneeseen, kun soudimme pitkän lahden\npohjukkaan, josta kapea ura veti työmaallemme.\n\nRisto oli kruununtorppari ja toimi leimuusakissamme kirvesmiehenä.\nAhkera mies muuten, lyhytläntä, vanhanpuoleinen, mutta tarinaa riitti\nloppumattomiin, jotta mittamies sai toisinaan hoputtaa.\n\nMetsästysjuttuja se Risto kertoi vallan merkillisiä. Oli Kajaanista\nsaakka toissasyksynä tullut herroja jänisjahtiin ja Risto heillä\noppaana. Koirien jäljessä juoksenteli, ja kaukana kulki ajo, kun suuri\njänis tuli totisena vastaan, ja silmät »kiehui päässä». Ei se nyt\noikinen jänis ollut sellainen. »Voi kehveli, tuokaa, tuokaa pyssy»,\nparahti Risto, mutta jänis ei kun päälle vain.\n\nRisto livahti pensaaseen eikä jänis hänestä huolinut, meni menojaan\nniitä herroja kohti. Heti pamahti laukaus, sitte toinen ja kolmas.\nKoiratkin ehtivät siihen hötäkkään, ja yhden koiristaan olivat reten\nampua, se jänis kun niin ovelasti kuljetti.\n\nPuolen päivää paukuttelivat tätä jänistä, mutta nahkansa piti jänis, ja\nsitten tuli pimeä. Sitä ammuttua koiraa olivat laastaroineet yön seudun\nja aamulla lähteneet kirkolle.\n\n»Siellä se on sama jänis vielä, eikä se oo oikia elikko. Lumikelillä\nsen jäljen näkee, niin on kuin hukalla.»\n\nRisto oli itse myös innokas metsästäjä, syksyt kaiket kulki rihmoilla.\nNyt oli hankkinut jo suusta syötettävän rihlan, kun esivalta kielsi\nrihmoilla pyynnin. Silmänlumeeksi vain, sillä kuuluipa Riston\naitassa olevan sadottain uusia linturihmoja valmiina viritettäviksi\nmetsäpoluille, kun poikaset isommiksi varttuvat, ja laki myöntää\npyyntöajan. Ei Risto kyllä rihmoistaan kenellekään puhunut, eikä kukaan\nhänen pyyntimaitaan tiennyt, — kuka siellä suurella salolla toisen\njälkiä nuuskii.\n\nEikähän nyt ollut vielä metsälinnun pyyntiaikakaan, vasta muutama päivä\noli saatu sorsanräähkäleitä ahdistella, nyt leimailtiin vain metsiä.\n\nRistolla oli kolme lehmää, jotka kulkivat siellä aitaamattomalla\nsalolla vetreäruohoisten purojen rannoilla aterioimassa ja illalla\npalasivat kotiin kun muistivat, milloin varemmin, milloin myöhään\nillalla. Liikkuihan kontiokin niillä main, mutta kun leimuujoukko\npäiväkauden metsissä huuteli, ei uskaltanut sarvipäitä ahdistella.\n\nSiinä elokuun alkupäivinä, kun teerenpojat jo lentelivät, tuli Ristolle\nkova hoppu lehmänhakuun. Ei hän aikaisemmin niistä ollut hätiköinyt,\nmutta nyt arveli, että kyllä ne ovat menneet kauas korpeen, ja siellä\nkontio ne nykistää. Ja kun toiset oikaisivat työmaalta uraa pitkin\nveneelle lahden pohjukkaan, painui Risto viistoon kauas salolle ja\nsieltä omia aikojaan lehmien kanssa mökilleen.\n\nMikäpäs siinä, olihan maidonantajista huoli pidettävä, vaikka\nvähän ihmettelinkin, että Riston jalka niin kepeästi nousi raskaan\npäivätyön jälkeen. Mutta kun parina ehtoona soutaessamme salmen läpi\nhavaitsimme lehmien jo pihatossa märehtivän, mutta Risto vielä viipyi\nhakumatkallaan, rupesin epäilemään, että eiköhän se lehmänhaku vain\nolekin vetänyt linturihmoille.\n\nKysäisin aamulla asiata Ristolta, mutta hän väitti turhiksi kaikki\nsellaiset luulot ja sanoi, ettei vuosikausiin ole rihmasta nähnytkään\npaitsi mitä talvella on jäniksille halmeenlaitaan lankoja viritellyt.\nEikä Risto sen päivän iltana lehmänhakuun lähtenytkään.\n\nMutta taas seuraavina päivinä hävisi Risto aina joukosta töiden\nloputtua, ja silloin olin varma, että rihmat ne miestä juoksuttavat.\nEn puhunut enää sanaakaan koko metsästyksestä, vaan päätin löytää\nsen Riston pyyntipaikan. Mutta mistäpä tuollaisella Aasiaan saakka\nulottuvalla salolla muutamat rihmaset löytäisi. Senhän kyllä arvasin,\nettei riistamaa kovin loitolla saattanut sijaita.\n\nAamustapäivin läksin kiertelemään siihen suuntaan, johon Ristokin aina\nhävisi. Kävelin kangasta ja korpea, tuli suo väliin ja taas kangas,\nsamanlaisia kaikki, linturihmoja ei löytynyt.\n\nKatselin karttaa: tuollahan puolisen kilometrin päässä oli laaja\nrämeikkö, ja sen tällä rannalla toista kilometriä pitkä kangassuikale.\nSellaisessahan luulisi lintujen viihtyvän. Oikaisin suoraan sinne.\nLoivasti viettävä, marjainen kangas tuli eteeni laskeutuen vesakkoisena\nrämeeseen. Kankaan laitaa johdatti polku, vain sellainen kankaan\npituinen, korvesta alkoi ja korpeen päättyi, aikojen kuluessa\nsyntynyt, lehmät syönnöksillään kulkeneet, joku metsämieskin tai muu\nmetsänvaeltaja sitä käyttänyt, kunnes kanerva ja marjanvarsi oli\nkulunut pois. Siinä jos missään sopiva polku rihmoille.\n\n— Ja eikös ollutkin! Tuossa aivan edessäni oli yksi: taidokkaasti\ntehty matala risuaita, jonka yli lintu kyllä hyppää, mutta kun näkee\npolun kohdalla avonaisen portin, niin oikaisee siitä. Mutta portissa\nvaaniikin silmukka, aivan uusi jouhipunonnainen, joka luistaa helposti\neikä sykertele! Tämän vuotisia on tekoja — Riston hevosen hännästä.\n\nKatselen polkua puoleen ja toiseen. Joka parinkymmenen askelen päässä\ntoisistaan kyykötteli tällaisia aitauksia ja portteja, niitä oli useita\nkymmeniä.\n\nKun olin varustautunut tällaisia tapauksia varten, olin varannut\ntaskuuni sellaiset pienet sakset, joilla voi sekä leikata kynsiä että\nnipsaista sikaareja. Sillä kynsipuolella nyt varovasti leikkasin rihman\npoikki maanrajasta, ja kun paula jo alunperin oli männynneulasilla\npingoitettu oikeaan asentoonsa, jäivät rihman päät toisiinsa kiinni\neikä katko kohtaa tarkemmin tutkimatta havainnut. Jos nyt pyy tai\nvaikkapa teeri meni ansaan, asteli se siitä läpi vahingotta, itsekään\nedes tietämättä, missä surmassa oli käynyt, jonka jälkeen joustavat\nlanganpäät painuivat entisiin asentoihinsa, ja rihma näytti aivan\neheältä.\n\nNäin katkeilin tusinanverran lankoja, kun eräässä oli pyy, pieni\nrääpäle. Lämmin oli vielä, kun sitä koettelin, sääliksi kävi. Mutta\nsääliksi kävi myös tämä Riston uusien lankojen katkominen.\n\nJätin pyyn paikoilleen; saahan ukko edes jotakin harmiinsa, kun tulee\nkokemaan. Annanpa sitten läksytyksen toiste.\n\nSamalla olin astua suuren, mustan käärmeen päälle, joka kiemurteli tien\npoikki. Ihminen vetää aina äkisti käärmeen nähdessään vaistomaisesti\njalkansa pois, vaikka on paksunahkaiset pieksut jalassa. Niin tein\nminäkin, mutta samassa hetkessä painoin jo leveällä latuskapohjallani\nsen niskanikamia. Komea olikin mato, sahanteräselkäinen kyy,\nja äkäisesti riuhtoi se pieksuni vartta. — Tapettavahan se on,\nihmiskunnan vihollinen, ajattelin ja kantapää jo siirtyi lähemmäs\nkiiluvia silmiä, kun mielessäni välähti että »onhan se säästettävä\nRistolle toinenkin saalis.» Kädessäni oli uusi jouhipunonnainen,\nsiitä tein kahdenkertaisen silmukan, jonka hivutin kyyn kaulaan niin\ntiukalle, että niskanikama katkesi, ja leukapielet jäivät longalleen,\nvihaisesti silmät ammollaan. Vähän matkan päähän pyystä kiinnitin tämän\notuksen sitten toiseen porttiin ja ajattelin, että »jos Ristolla on\nminkäänlaista uskontoa, niin tottapa jättää rihmapyydykset vähäksi\naikaa.»\n\nKun päiväkin kului jo pitkälle, laukoilin nopeasti vielä löytämäni\nrihmat ja kiersin muina miehinä työmaalle enkä ollut Ristoa\nhuomaavinanikaan.\n\nPäättyi työ siltä päivältä, miehet painuivat kotipolulle, ja siinä\njossakin käänteessä se Ristokin taas livahti lehmänhakuun. Kenellekään\nen hiiskunut pyydyksillä käynnistäni.\n\nTuli ehtoosta ja yöstä seuraava aamu, kun taas salmesta otimme Riston\nveneeseen. Totinen oli mies kasvoiltaan eikä puhekaan luistanut;\ntarkkaan tutkisteli vain minun piirteitäni, löytäisikö niistä selitystä\nongelmaansa. Syyttömältä koetin näyttää, ja Ristokin rauhoittui, mutta\nsanattomana kulki koko päivän ja illalla tuli toisten mukana kotiin.\n\nOlin yönseutuna jutellut kortteerini isännälle, metsänvartijalle\ntapahtumasta, ja kun seuraavana aamuna taas tapasimme Riston, huusi hän\njo veneestä:\n\n»Sille Ristollehan on mato käynyt rihmaan.»\n\n»Voi pertsetti, kuka?» — pääsi Ristolta, mutta malttoi mielensä. Hän\nkatsoi meitä epäilevästi, että jokohan nuo —.\n\n»Vartiuksen vanha isäntä on nähnyt unen, että Riston rihmassa on vielä\nmato korjaamatta.»\n\n»Se on vale. Minä en ole rihmoja pitänyt eikä minulla niitä olekaan»,\nväitti Risto.\n\n»Parempi onkin, ettei pidä, tuollainen ei kuulu sattuvan hyvän edellä»,\nvaroitteli metsänvartija.\n\nMiettiväisenä kulki Risto seuraavat päivät ja pysyi visusti joukon\nmukana iltasella kotiin palatessa. Ei vetänyt mieli enää rihmoille,\nkammotti koko pyyntimaa.\n\nMetsänvartija ei jaksanut pitää salaisuutta omanaan, vaan kertoi siitä\ntoisille, ja niin sai Ristokin kautta rantain kuulla asian oikean\nlaidan. Sen syksyn pyynti oli kyllä mennyt pilalle, mutta jo seuraavana\nsyksynä kuului hänellä olleen rihmoja entistä runsaammin.\n\n\n\n\nKELOVAARAN MUSTA KARHUKOIRA.\n\n\nKelovaaran Oskarin Musti oli äkäinen ihmisille, taikka oikeastaan\nse oli äkäinen koko maailmalle. Jos ihmisiä ei ollut lähettyvillä,\närisi se itsekseen taivaan kuuta ja tähtiä, ja äänensä oli niin\nselkääkarmiva, että monta kertaa heräsin yöllä ja vedin peiton\nkorvilleni.\n\nKelovaaran torppaa oli aikojen kuluessa kolme eri polvea rakentanut,\nkukin aina pirttinsä kerrallaan toinen toiseensa liittyen. Vanhin\npirtti oli jo sortumaisillaan, keskimmäinen pahasti vinossa ja tämän\nOskarin aikaista käytti nykyinen perhe asuntonaan. Siinä keskimmäisen\npirtin kupeessa oli pieni kamarikin, maarajassa, parin metrin\nkorkuinen, ja se oli Mustin ja minun asuntona, tosin siten, että minä\nasuin kamarissa, ja Musti kamarin alla multapenkissä, jonne se oli\nkaivanut mustan onkalon niin pitkälle kuin kahleiltaan ylti.\n\nSillä kahleissa oli Musti pidettävä, koska se salakavalasti kävi\nhampaillaan talossakulkijain pieksunvarsiin ja käymälihaksiin.\nEihän niitä vieraita tällaisella salolla monia ollut, kenties yksi\nkuunkiertämää kohti, mutta kun sekin haluttiin jo uutistenkin takia\ntaloon poikkeamaan, kytkettiin Musti rautakahleilla niin pitkälle\nportaista, ettei juuri yltänyt pirttiintulijan pohkeeseen.\n\nEnsi tapaamisellamme lävisti Musti hampaillaan minun uuden\npieksunvarteni, kun sitä yritin mennä hyväilemään. Mutta isäntä\nOskari kerkisi pihalle ja karjaisi: »Syyti Musti», jolloin se livahti\nmultapenkin koloonsa niin, että kahleet rapisivat, ja sieltä kiiluvin\nsilmin katseli uutta tulijaa ilkeästi uristen.\n\n»Mikä otus se tuo on?» kysyin Oskarilta.\n\n»Karhukoira; näkeehän, kuinka vihainen se on.»\n\n»Niin jotta minulleko?»\n\n»Eikä kun kaikille. Kevättalvella sen ostin porajärveläiseltä\nkulkijalta. Tuli savotasta, poikkesi tässä, ja kun oli Joensuuhun\nmatkalla, möi sen minulle halvalla. Niin vakuutti, että monet kontiot\non tämän emo haukkunut. Nuori tämä vielä on, vasta viimekesäinen pentu,\nmutta kunhan siitä varttuu.»\n\nNäin vakuutteli Oskari, ja minäkin aloin uskoa hänen puheitaan,\nkun viikkojen kuluessa Mustia katselin ja tarkastelin. — Saattoipa\nhyvinkin tuollaisesta ärhäkkäluontoisesta mustakarvasta tulla karhun\ntakavillojen purija, saattoipa hyvinkin Oskari vielä tehdä ihmeitä\nkarhukorvessa tällä piskillä.\n\nVainu oli Mustilla niinkuin manalan koiralla. Jo neljänneksen päästä\nse tunsi tulijan askelen kankaalla tai kuuli, kun venettä telapuille\nvedettiin Koitereen rannalla, josta kapea polku uhotteli Kelovaaralle.\nVaaralla ei vielä tietty mitään tulijasta, kun jo Mustin korvia\nvihlova ulvonta ketjun kärjestä sen ilmaisi. Oskarin lintukoira, Topi,\nsilloin vielä veteli uniaan, ja vasta kun kulkija halmeen laidassa\nräväytti veräjän auki, nosti se niskavillojaan, päästi ulinan, mutta\njo taloon nousevalla saunatiellä nuolaisi tulijan kättä ja viuhutti\nhäntää, mikäli sen kippuraisuudelta kykeni. Sillä Topi oli ruskeakarva,\nkippurahäntäinen, joka haukkui lintua oman vainunsa päästä ja otti\nruokapalan vieraaltakin.\n\nMusti tottui minuun vähitellen, ja arvaahan sen, kun huonetovereita\nmelkein oltiin, lattia vain välissä. Iltaisin istuskellessamme\nportailla salli se jo silitelläkin kiharaista turkkiaan, jopa kyhnäsi\nkuonollaankin polveen. Mutta kun aamulla mentiin metsään tai illalla\nsieltä kotiin tultiin, ja Musti näki haulikon olallani, silloin se\njoutui raivoon. Se tempoi ja rytki lyhyitä rautaketjujaan, ja silmät\npaloivat päässä kuin Änätin Riston jäniksen.\n\n»Tätä koiraa on pyssyllä peloteltu», sanoin eräänä ehtoona Oskarille.\n»Ei se totu paukkuun koskaan, parempi kun lopetat sen aikanaan.»\n\n»Ei sitä tiiä», sanoi Oskari. »Kunhan kontion jäljen tapaa, totta\nluonto muuttuu.»\n\nNäin kului aikaa toista kuukautta, ja Musti tottui jo haulikkoonkin,\nsallipa jo asettaa aivan multapenkin viereen. Kaukaa sitä kierteli,\nniin kaukaa kuin kahle salli, mutta ei enää murissutkaan.\n\nSiellä Patvinsuon saarekkeen syrjässä, pienen lammen kupeella\ntapasimme sitten eräänä päivänä karhunjäljet. Milloin se oli nevan\nreunassa putkenjuuria kaivellut, milloin kankaan laidassa seiväsnäreen\nvitsakseksi vääntänyt, voimiaan mitellyt tai muurahaispesissä\nherkutellut. Nythän saammekin koetella, minkä verran Mustissa on kuulun\nemonsa verta ja sisua, kun tuomme sen vereksille jäljille.\n\nSattuikin seuraavana päivänä oikein taivaantäyteinen roimasade, joka\najoi meidät jo puoliltapäivin metsästä kotiin ja iltapuoleksi lykkäsi\npilvienraosta kilottavan helteen. Silloin päätimme lähteä Mustia\nkoettelemaan. Heitimme kiväärit selkään, otimme koviakin paukkuja\nmukaan ja talutimme Mustin sinne lammen lähelle suonlaitakorpeen,\njossa karhu eniten oli mekastanut. Topikin sai tulla jaloittelemaan,\nirrallaan juoksenteli vierellämme, poikkesi aina väliin metsässäkin\nhätyyttämässä keskenkasvuisia teerenpoikia.\n\nTaas oli kontio yöllä käynyt, kankaanlaidassa riehunut. Suuren\nmuurahaispesän oli pohjiaan myöten penkonut ja paksun männyn kyljestä\nrepinyt kaarnaa. Usutimme Mustin jäljille ketjusta taluttaen, mutta\neihän Musti muurahaisista pitänyt, kerran nuuhkaisi ja aivasti. Veimme\nsen sitten sinne karhun käymän petäjän juurelle. Musti nuuhki tarkkaan\npuunjuuren, nosti sitten takajalkaa, nykäisi ketjua ja arveli, että\n»hyvä on, jo tästä joutaa poiskin».\n\n»Vanhoja nämä ovat jäljet», sanoi Oskari, »lähetään tuonne syvemmälle\nkorpeen».\n\nMutta silloin yllätti meidät raekuuro, silmiäsokaiseva, joka pani\nlammen tyynen pinnan kuin kiehumaan. Rannalla oli vanha tukkimiesten\nmaja, sellainen kolmeseinäinen, viistokattoinen, neljän paalun varaan\nrakennettu. Sinne pakenimme sateensuojaan, kestihän katto toki pahimman\nryöpyn. Mustin sidoimme yhteen ulommaisista kannatinpaaluista, jotta\nse saattoi olla sekä majassa että ulkona, itse vetäydyimme pitkäksemme\naikoja sitten kalvenneille heinille katsellen lammen poreilevaa pintaa.\n\n»Kerrohan, vosmestari, taas niitä soakkunoita sieltä etelämmiltä\nmailta», pyysi Oskari, kun piipuistamme nouseva Capstanin tuoksu oli\nsaanut hänet herkemmälle mielelle.\n\nJa minä kerroin kauniita historioita, jotka panivat Oskarin silmät\nloistamaan, sillä hänellä oli lentävä mielikuvitus, ja tarinoihini\nlisäsi hän mielessään ainakin sata prosenttia.\n\nSade jo heikkeni, muuttui vihmaksi, ja ilta hämärtyi. Musti makasi\nsiinä aukeamassa, nenä sateessa, häntä majassa, vinosilmin aina\nvilkaisten pyssyihimme.\n\nTuli lentää lehahti telkkä ja laskeusi lampeen. Räpisteli ja\nuiskenteli, mutta meistä tavallisen pyssynkantaman ulkopuolella.\nOskari, joka pitkän aikaa oli ihmetellen katsellut uutta hanatonta\n»Hunsvaarnia», kuten hän sitä nimitti, yllytti, että »näyttääpäs nyt,\nvosmestari, miten se hanaton ottaa».\n\nNostin haulikon poskelleni ja laukaisin. Seuraavina sekunteina tuntui,\nkuin maanjäristys olisi kohdannut huonettamme. Pamausta seurasi äkäinen\nälähdys, ja koko kolmiseinäinen maja sortui niskaamme. — Musti oli\nkauhuissaan temmaissut maanrajasta lahonneen kannatinpaalun irti, johon\nse oli sidottu, ja majan katto oli haudannut meidät alleen.\n\nKun selvisimme jaloillemme puiden ja tuohien alta, kuului\nkankaanlaidasta vielä jokin ulahdus, ja polkua pitkin otatti karhukoira\nkotia kohti kuolemanpelossa, majan tukipuu jäljessä raahaten ja\nkorkealle ponnahdellen, niin että kangas kumahteli.\n\nOskari päästi pahaenteisen naurun:\n\n»Kato mies, minkä teki, ammuttava se on koko Musti», päätteli hän.\n»Pettihän porajärveläinen.»\n\nLäksimme polkua pitkin seuraamaan; ei Topikaan enää polulta metsään\npoikennut, hiljaa tulla, lupsutteli jäljessämme.\n\n»Niinköhän tuo vei pökkelön pihaan saakka», arveli Oskari. »Sisua on\nvietävällä.»\n\nMutta sille matkalleen oli karhukoiran vaellus määrätty päättyväksi.\nAstuimme virstan verran pehmeää havuneulaspolkua, jonka märkään pintaan\nMustin kynnet ja perässä hyppivä kapula olivat jättäneet merkkejään.\nSitten tulimme suolle, vetelälle ujamalle kahden kankaan välissä, jonka\nyli johti kapulatie.\n\nHarvahkojen porraspuiden väliin oli majapaalun toinen pää osunut,\nsiihen kiinni juuttunut ja vauhdistaan tempaissut Mustin kyljelleen\nsyvään lettoon. Kauhuissaan oli se siinä piehtaroinut, kiertänyt\nriimun kahden kapulanpään ympäri ja siihen surmansilmukkaan työntänyt\npäänsä, niin että musta kuono jäi hetteeseen. Ei löysännyt ketju\nkaulasta, oli viimeisillä voimilla ahmaistava vettä keuhkojen täydeltä.\nSilmät pullistuivat päästä, takajalat tempoivat vielä vaistomaisesti\nsekoittaen veden vihertäväksi liejuksi, hetken värähteli vielä ruumis\nja painui sitten liikkumattomaksi hetteeseen. Pystyyn jäänyt paalu\ntörrötti aukealla kapulatiellä osoittaen lyhyen taistelun paikan.\n\nKun tulimme kohdalle, irroitimme surmansilmukan Mustin kaulasta ja\nnostimme rääsymärän ruumiin porraspuille; henki oli jo siellä, missä ei\nenää ampumalla peloiteta eikä panna paaluja kaulassa laahaamaan. Mutta\nhimmenevät silmät olivat vielä auki, ja niistä loisti sama kiukku ja\nkammo, joka ei niitä ollut edes hetkeksi elämässäkään jättänyt.\n\nKankaanlaitaan hiekkaan koimme saada haudantapaisen ja sinne sen\nOskarin mustan karhukoiran peitimme, valkoista jäkälää kummuksi\nkannoimme. Ihmeissään Topi toimitustamme katseli.\n\nKotimatkalla emme puhuneet kumpikaan mitään, ja vasta kun talo näkyi,\nja vaaran rinnettä nousimme pihaan, arveli Oskari kuin itsekseen:\n\n»Ei mies tullut karhukoiraa Mustista, — pettihän porajärveläinen,»\n\n\n\n\nUPSEERIN AHTERI.\n\n\nEi sitä metsissä eläen ja asuen joudu paljonkaan urheilusta,\nsellaisesta areenaurheilusta tietämään eikä sitä harrastamaan. Sen\nkuin sanomalehti kerran pari kuussa postin saapuessa tietää ilmoittaa\nuusista ratasaavutuksista, niihin saat tyytyä. Katsomaan et jouda\nenempää kuin koettelemaankaan, eikö ehkä vielä meikäläisessäkin olisi\nrekordinlyöjäksi rintamaiden miesten rinnalla.\n\nKävelemistä on metsämiehen elämä, yhtämittaista tarpomista aamusta\nehtooseen. Patinaa, pieksunpohjaa siinä kysytään, pohjelihaksia\nkoetellaan ja pientä kilpailuntapaista pidetään niin metsään mennessä\nkuin kotiintullessa, — enimmäkseen kuitenkin kotiintullessa.\n\nKesän kuluessa työsakin miehet kyllä oppivat toisensa niin tarkoin\ntuntemaan, ettei loppusuvesta tuollaisia voimaspurtteja oteta enää kuin\njoskus hyvällä tuulella ollen juhlista palatessa. Alkukesä sitävastoin\nlukee hätää monelle ja silloin pannaan uudet miehet tiukalle.\n\nKesä oli alullaan ja meillä oli uusia miehiä useampia matkassa.\nJokainen kehui voimillaan ja ennätyksillään, mutta eihän niitä siellä\nvoinut tarkistaa. Piti vain odotella, mitä aika kustakin miehestä\nsanoisi.\n\nJallu oli hyvinruokittu, pulloposkinen, keskimittainen. Kun joku\narveli, että hänen pitäisi laihtua melkoisesti, ennenkuin kykenee\ntoisten mukana marssimaan, sanoi hän:\n\n»Minut on Turussa vartavasten tutkittu ja eräs asiantuntija sanoi, että\nminulla on upseerin takapuoli, joka juuri sopii metsämiehelle.»\n\nKatselimme ja tunnustelimme hänen takalistoaan, ja sellaiseksi\nlihavahkoksi palluraksi sen havaitsimme. Emme puhuneet mitään, kun\nkerran asiantuntija oli sen priimatavaraksi vakuuttanut, mutta\nmielessämme oli omat epäilyksemme. »Eiköpähän tuosta kesän kuluessa\nlaihtune tavalliseksi takapuoleksi», arvelimme.\n\nNiinkauan kuin työmaa oli lähellä kortteeria, pärjäsi Jallu siinä kuin\ntoisetkin; vähäisiähän ne olivatkin muutaman kilometrin kävelyt, kun\nilmatkin vielä pysyivät viileinä. Mutta kun sää muuttui helteiseksi,\nalkoi Jallun alaruumis reistata. Hän valitti aina iltaisin, että\njossain hyvin pahassa paikassa hiertää ja hankaa.\n\nSitten muutettiin työmaata, kauas salolle kokopäivän kävelyn\npäähän. Viikon eväät lyötiin joka miehen selkään, sillä asutusta ei\nollut lähempänä eikä ruokapaikkoja muuta kuin monet lammet, jotka\nonkimiehelle kyllä antoivat runsaan särpimen. Päivä oli jo aamusta\nsaakka paahtavan lämmin, kun kolmenkymmenen miehen voimalla työnnyimme\ntaipaleelle.\n\nEnsimmäiset neljännekset asteli Jallu reippaasti joukon etupäässä.\nSitten toisen tunnin lopulla alkoi hän jäädä noin niinkuin\nhuomaamattomasti mies mieheltä jälkipäähän ja käyntinsä muuttui\nhaasottavaksi kuin hanhen. Vihtori tämän huomasi ja mainitsi jotain\nupseerin takalistosta ja meitä toisia nauratti, tuhmasti kyllä,\nsillä ei kävely arvattavastikaan ollut Jallulle mikään leikin asia.\nUrhoollisesti hän kuitenkin ponnisteli mukana, ja mukana oli pysyttävä,\nellei halunnut jäädä yksin tiettömään korpeen.\n\nAina puolimatkaan hän seurasi sanaa puhumatta, hikikarpalot vaan\ntippuivat nenänpäästä. Sitten levähdettiin ja pantiin tupakaksi. Jallu\ntuli minun luokseni ja pyysi vähän sivummalle, pensaan taakse. Siellä\nhän laski housunsa kinttuihin ja kehoitti katsomaan.\n\nJa voi onneton sitä näkyä: kummankin kauniin pyöreän ruumiinosan\nhankauspuoli oli hiertynyt verilihalle, paistoi ja punoitti kuin\niltarusko. — Siinä se nyt oli se upseerin p—y.\n\nKun ei meillä ollut pumpulia, laastaria tai muita lääkeaineita\nmukanamme, keräsin vanhasta kuusesta naavaa, sellaista kellanharmaata\nja pehmeätä, josta laitoin jonkunlaisen tyynyn asianomaiseen paikkaan\nja Jallu sanoi helpottavan.\n\nJatkoimme taas matkaa uusin voimin joukon etupäässä, mutta nyt emme\npäässeet kuin viitisen kilometriä, kun hän jo pysäytti koko kulkueen\nja sanoi, että »nyt siellä vasta oikein polttaa, ei se äskeinen ollut\nmitään tähän verraten.» Kysyi, olinko tahallani pannut sinne keltiäisiä.\n\nMinä sanoin, että parhaan taitoni mukaan olen asiat järjestänyt,\nmutta hän vaati uutta tarkastusta. Tällä kertaa oli näky vielä\nmurheellisempi. Kuiva kuusennaava oli kävellessä murentunut hienoksi\njauheeksi, joka puuterin tavoin takertui hankauspintoihin samalla\ntuimasti kirvellen. En uskaltanut puhua näkemästäni mitään, sanoin\nvain, että täytyy hakea vähän tuoreempaa lääkettä.\n\nSuosta kannoin sitten sylintäyteisen märkää suosammalta ja siitä teimme\nhousuntäyteisen paketin, joka remmillä kiinnitettiin sopivasti housujen\nsisäpuolelle. Nyt helpotti taas, ja matkakin sujui huokeammin. Perille\nsaakka, kaukaiselle salokämpälle Jallu pääsi pitemmittä pysäyksittä,\nsillä aina kun rupesi vaivaamaan, tarvitsi hänen vain hetkeksi istahtaa\nkannonkärkeen, niin märkä sammaltyyny luovutti virkistävää vettä\nkirveleville pinnoille.\n\nKului lähes viikon päivät rauhallisissa hommissa, ennenkuin Jallu\nuskalsi pistää juoksuksi, sitten hän jo tuli entiselleen. Mutta\nmielialansa ei tyyntynyt koko kesänä, sillä jos tahtoi saada hänet\nsuuttumaan, tarvitsi vain ohimennen huomauttaa, että hänellä on\nmuutamia upseerin ominaisuuksia.\n\n\n\n\nLAMPURI.\n\n\nKirkonkylään oli tullut uusi apteekkari. Entinen oli tympeentynyt koko\nseutuun — vai liekö keksinyt tuottavamman liikkeen jostain muualta\n—, myynyt apteekkinsa tälle uudelle, ja nyt toimitettiin tavaroitten\ninventeerausta. Kun se välttämätön apteekki- ja tippatavara oli\nlaskettu ja noteerattu, tehtiin kauppaa vielä kaikenlaisesta irtaimesta\nja huushollitavarasta, sillä ainahan sitä poismuuttajalta yhtä ja\ntoista liikenee, joka tulijalle taas on tähdellistä. Gramofooni\njoutui uudelle omistajalle, ja sitten tuossa rannassa kellotti vielä\nsoutuvene, jonka entinen apteekkari olisi mielellään myynyt. Lähdettiin\nsitä miehissä katsomaan, minä kolmantena, kun satuin olemaan tuttava\nsekä entiselle että uudelle.\n\nJuoksenteli siinä jaloissamme suuri, ruskea koiranvotkalekin, sellainen\nstöövari, ajokoira, entisen apteekkarin omaisuutta.\n\n»Osta pois tuo jäniskoirakin», sanoi hän. »En viitsisi sitä sinne\nkaupunkipaikkoihin kuljettaa. Saat halvalla, ja ajaa varmasti.»\n\n»Kyllähän ajokoiran olen aikonut hankkia, kun täällä on hyvät\njänismaat, mutta jos se ajaa lampaita.»\n\n»Ei ole Jalo lampuri, sen saat uskoa. Irrallaanhan se tässä kylässä on\njuoksennellut. Osta pois, viisisataa markkaa.»\n\n»Kyllä minä vähän olen kuullut sitä lampuriksi mainittavan, mutta kun\nkerran vakuutat, niin olkoon menneeksi.»\n\nKaupat tehtiin, ja Jalo sai uuden isännän.\n\nSyyskuun ensimäistä odotimme kiihkeästi, sillä Jalon uusi isäntä oli\nkutsunut minut kanssaan ensimmäiselle jänisjahdille. Kovasti Jaloa\ntaputtelimme ja kehuimme, sillä kun oli oikein rotumerkit ja kuuluisa\nsuku, ja sitten niin viisaanlempeät silmät, kuten oikealla ajokoiralla\ntuleekin.\n\nTuonne järven taakse päätimme lähteä koettelemaan, pappilaan\nIsoonmetsään. Siellä piti kuuleman mukaan olla jäniksiä runsaasti.\n\nJahtiaamu oli tyyni ja lämmin. Ei vielä kunnolleen hämärtänytkään, kun\nsonnustausimme kolmisin veneeseen ja läksimme lipumaan yli rasvatyvenen\nselän pappilan metsään, joka hienon usvan läpi häämöitti heikkoa\naamurusotusta vasten kilometrin päässä.\n\nJalo oli kovin innoissaan. Se nuuhki veneenlaidan yli metsään päin\nja vikisi hiljaa; näkihän sen, että sillä oli halu ja taipumukset\njahtihommaan; oikein käpälät värisivät odotuksesta.\n\nVene karahti hiekkaiselle rannalle, ja samalla oli Jalokin maissa\nhäviten rantapensaikkoon. Emme kerinneet kunnolla vetää venettä maihin,\nkun sillä oli jänis jo ylhäällä, ja täysi skalli eteni rannasta hieman\noikealle, jossa tiesimme talonpoikain viljelysten tarjoovan hyvät\nsyönnösmaat jäniksille. Sinnehän jänis tietysti oikaisisi omille\nsyönnöksilleen, mutta vielä se kiertää takaisin makuulleenkin, sen\ntiesimme, emmekä pitäneet hoppua, sillä haukku kuului jo hyvin kaukana.\n\nEtsimme siis itsellemme passipaikat, ja apteekkari, joka oli tuttu\nnäillä main, käski minun jäädä siihen lähettyville kankaalle, kun hän\ntaas etsi itselleen sopivan paikan vähän loitompaa. Siihen jäinkin\nmäntyiselle aholle polttelemaan tupakkaani ja odottelemaan.\n\nHetken kuluttua ajo kääntyi — ja suoraan minua kohti. Odotin molemmat\nhanat vireessä, ja sydän löi niin, ettei haukkua toisinaan erottanut\nkorvien huminalta. Yhä läheni ajo, ja silloin aloin kuulla omituista\ntöminää kankaalta, joka ei voinut olla jäniksen, vaan jonkun\npetoeläimen.\n\nVavisten siis odotin, mutta samalla ponkaisi eteeni pensaikosta lammas,\ntöllisteli minua hetken ja sitten lähti otattamaan kuin ammuttu\nvastaiseen suuntaan. Joku kahahti vieressäni, ja siinähän se oli\njänis. Nostin pyssyn poskelleni, mutta kuin taivaasta pyörähti siihen\nlammaslauma, ainakin kaksikymmentä lammasta. Ne poukkoilivat kuin\nmielipuolet sinne tänne, ja niin teki jäniskin, joten en uskaltanut\nenkä voinut ampua, sillä kaikki pyöri silmissäni yhtenä sekamelskana.\n\nJänis hävisi äkkiä kuten oli ilmestynytkin, ja sitten tuli Jalo,\nvinkaisi, heilautti häntää ja kysyi, että mitäs tässä nyt oikein\ntehdään. Minä osoitin Jalon jäniksen jäljille, ja pian oli ajo taas\nkäynnissä. Hetken kuluttua kuului apteekkarin passipaikalta pamaus ja\nsenjälkeen »alls todt».\n\nKiiruhdin ääntä kohti, ja siellähän apteekkari oli jo jänistä avaamassa\nJalon läähättäessä vieressä omaa osaansa odotellen. Minut nähdessään\nse heilutti häntäänsä ystävällisesti ikäänkuin sanoakseen, että »enhän\nole lampuri, vaikka ne minua parjaavat; jänistähän nytkin ajoin ja\nitsestään ne lampaat siihen tielle tulivat.»\n\nKerroin apteekkarille näkemäni ja päättelimme kaikesta kokemastamme,\nettä Jalo ei ole lampuri. Tyytyväisinä siis jatkoimme jahtiamme\nehtooseen saakka. Toisinaan Jalo viivähti vähän pitempään, ennenkuin\ntaas sai jäniksen ylös, mutta eihän niitä nyt jäniksiäkään ole\njoka pensaassa. Ja silläaikaa kuin Jalo selvitteli uusia jälkiä,\nammuskelimme me pyitä ja lennosta onnistuimme pudottamaan pari\nmetsoakin. Hyvin Jalo jänikset ajoi, ja kun lehmien kanssa illalla\nsaavuimme kotiin, kaivoi apteekerska repuistamme kuusi jänistä, kaksi\nmetsoa ja kaksitoista pyytä.\n\nSiinähän oli saalista kahden miehen osalle aivan hirvittävästi, ja\nhyvinhän meitä trahteerattiin koko illan. Aina myöhäiseen yöhetkeen\nsaakka soitti vanhan apteekkarin gramofooni »Schwartzwaldin myllyjä»,\nja me kertoilimme toisillemme yksityiskohtaisesti, kuinka kukin\notus, ja miltä hollilta oli tullut kaadettua. Jalolle oli laitettu\nvuode nurkkaan, ja siellä se lojui rentonaan silloin tällöin syvään\nhuokaisten, kuten ainakin raskaan päivätyön suorittanut. Aamutunneilla\nmenimme mekin nukkumaan.\n\nAamulla olimme jo varhain taas jalkeilla, mutta vielä varemmin\nnäkyivät muutamat nousseen, sillä apteekin rantaan näet laski paraikaa\nvene tullen suoraan yli selän. Apteekkari arvasi jonkun vakavamman\nsairaustapauksen sattuneen ja häntä erikoisesti tarvittavan, kun\nkirkolla ei asunut vakituista lääkäriä. Senvuoksi menimmekin laiturille\ntulijaa vastaan.\n\nPian ehti vene möljän kupeeseen, ja veneenpohjalla saatoimme erottaa\njotain valkoista, aivan kuin ruumiita.\n\nJa ruumiitahan siellä olikin, kaksi lampaanraatoa ja lisäksi sangen\nryvettyneitä. Vakavana veli ukko veneensä maihin, kääntyi sitten meihin\npäin näin sanoen:\n\n»Se ahteekarin lampurkoira roatel nämä eilessäpäivänä. Pitäis soaha\nkorvaasta.»\n\nKoettelimme väitellä vastaan, mutta ukko todisteli, että näkijöitäkin\non ollut, jos vaikka heti käydään nimismiehen puheille.\n\nEihän apteekkari, hyväluontoinen mies, ruvennut riitelemään, kysyi\nvain, mitä lampaat maksavat, luki rahat ukon kouraan ja toivotti\nsitten sekä hänet että Jalon erääseen huonomaineiseen paikkaan. Otimme\nkumpikin lampaan kainaloomme ja veimme rengille nyljettäväksi.\n\nKalliinpuoleisia ne kyllä olivat, arvelimme aamukahvia juodessamme,\nmutta niinhän se aina on, että kun koira on lahtimiehenä, ei tavaraa\nniin tarkoin tule valituksi myyjän etua silmälläpitäen, jonkavuoksi\nmyyjä sitten väittääkin, että tämä se oli paras koko katraasta.\n\n»Eipä näitä nyt olisi tarvinnut», arveli apteekkari, »kun noita\njäniksiäkin tuli noin runsaasti. Mutta kaipa talven mittaan kuluvat.»\n\nSitä me vain ihmettelimme, millä aikaa se Jalopoika oli kerinnyt\nkäydä tekemässä tuommoiset rötökset, kun koko päivän kulki mukanamme.\nViipyihän se tosin silloin tällöin pitemmänkin tovin poissa, mutta\nmehän luulimme, että se vain yöllisiä jäniksenjälkiä selvittelee. — Ei\nauttanut muu kuin uskoa, sillä kaikki tunsivat apteekkarin koiran.\n\nAamiaista syödessämme tuli sisäkkö ilmoittamaan, että portailla on\nmuuan ukko, jolla on lammas.\n\n»Mitä helv-—iä?» kivahti apteekkari ja pala suussa kiiruhdimme kumpikin\nulos.\n\nSiellä oli sama juttu kuin edelliselläkin. Jalo oli tullut metsästä,\najanut lampaan aidannurkkaukseen, sitten purrut ja rutustellut\nhengettömäksi ja hävinnyt taas sen tien metsään.\n\nTaas luettiin kolikot ukon kouraan ja aamiaista jatkettiin.\n\n»Siinähän tuo menee kolmaskin», arveli apteekkari. »Pannaan suolaan ja\npalvataan.» — Mutta Jaloa me katselimme vähän kieroon.\n\nPuolenpäivän korvissa souti taas vene rantaan, ja pahaa aavistaen\nriensin jo vastaan; apteekkari hoiteli silloin tärkeätä\nekspeditsioniaan apteekissa.\n\nKolme kokonaista vohlaa retkotti tämän tulijan veneenpohjalla,\nja ryhtymättä lähempiin keskusteluihin ukon kanssa, hän kun\nensi sanoikseen ärähti minulle, jotta »työkös se oletta se uusi\nroppikauppias?» riensin apteekkiin, jossa isännälleni ilmoitin, että\n»siellä rannassa olisi nyt taas niitä palvattavia.»\n\nKun apteekissa oli väkeä, ei hän sanonut mitään kuuluvaa, mutta\nminä kyllä huomasin, mitä niin hyvin mielellään olisi sanonut siitä\nentisestä apteekkarista.\n\nVenerannassa tehtiin kaupat vikkelään ja senjälkeen lähetettiin renki\nrautakauppaan ostamaan rautaketjua, sellaista lehmänriimua: se oli\ntarkoitettu Jalolle; — nyt loppui jalo vapaus.\n\nKoko iltapäivän tähyilin selälle, tulisiko sieltä vielä useampia\nvenelasteja, mutta turhaan odottelin. Jalo oli laskenut tarkalleen:\nkuusi jänistä ja kuusi lammasta. Joka »alls todt» huudon jälestä oli se\nitsekseen käynyt vielä ylimääräisellä jahdilla, sillä oikeus ja kohtuus\nvaati, että hänenkin piti saada osoittaa kuntoaan.\n\nIllalla pohdimme apteekkarin kanssa, millä keinoin saisimme Jalon\nluopumaan tästä epäkiitettävästä ja kustannuksiatuottavasta tavasta,\nja nukkumaan mennessämme olimmekin siitä jo selvillä. Päätimme, että\nlampaat itse saavat rangaista.\n\nJalo ulisi ikäväänsä ketjussa koko seuraavan päivän, mutta illansuussa\nläksimme taas kolmisin kävelylle. Vähän se ihmetteli, kun ei nähnyt\nmeillä haulikkoja olallamme, mutta arveli kait sitten, että kyllä tästä\nmuutenkin selvitään.\n\nKulkumme ohjasimme tuttuun taloon, jossa lampaat pidettiin öisin\nkaksiosaisessa navetassa, kapea ovi välillä. Sinne menimme Jalon\nkanssa, pujotimme sen säkkiin, niin että vain pää jäi näkyviin, ja\nsäkin sidoimme oviaukon kohdalle juuri kynnyksen alle. Jalo ihmetteli\ntätä hommaa, mutta salli kaiken tapahtua, sillä se tiesi, että kaikki\non hyväksi, mitä isäntä tekee.\n\nLampaat olivat kaikki ahtautuneet toisen navetan nurkkaukseen ja silmät\npyöreinä katselivat toimitustamme, sillä tämä oli lampaiden pyhä\npaikka, eikä sinne saanut tuoda tuollaisia koiranvotkaleita, petoja.\n\nMenimme sitten apteekkarin kanssa lampaiden luo ja hätistelimme niitä.\nNe kiertelivät aluksi ympärillämme, mutta sitten joku keksi oviaukon,\njonka kautta pujahti viereiseen, tyhjään navettaan, ja nyt seurasi koko\nkatras jälestä. Jokainen lammas polki terävillä sorkillaan kynnyksen\nalla olevaa säkkiä, jossa Jalo reuhtoi irtipäästäkseen. Se ärähteli ja\nulvahteli joka potkaisulla, yritteli puraista, vaan ei ylettänyt.\n\nMenimme nyt toiseen karsinaan ja ajoimme koko katraan takaisin ja\nsitten vielä kerran, kunnes Jalon ärinä oli muuttunut uikutukseksi.\nSilloin irroitimme Jalon säkistään ja myös kahleestaan, sillä tahdoimme\nnähdä, minkälaisella mielialalla se nyt katselisi lampaita. Mutta se ei\nkatsellut niitä ollenkaan, vaan lähti otattamaan kotia kohti suorastaan.\n\nEi pyytänyt sinä yönä huoneeseensakaan, kuten aina muuten oli valmis\nkärttämään, vaan koppi oli mieluisampi.\n\nJoku voisi kenties sanoa, että tämä oli raaka rangaistustapa. Sen voin\nkuitenkin vakuuttaa, ettei se tehnyt yhtään kipeämpää kuin piiska,\neikähän Jalo kivusta juuri välittänytkään, mutta se ääretön häpeä. —\nSillä Jalo oli rotukoira.\n\nMutta hyvin tämä opetus tepsi, sillä Jalo jätti lampurinviran\ntykkänään, ja missä ikänään maantielläkin vasta tapasi lampaan, laski\nse heti häntänsä korttelia alemmaksi ja kiersi ojan vierustasta ohitse.\n\n\n\n\nKIHLAJAISET.\n\n\nTaas oli viikko kuljettu metsiä, ryvetty räntäsateisessa korvessa ja\nlauvantai-iltana saavuttu Hattuvaaran kylään, penikulman takaisen\nkortteeripaikkaan kylvylle. Ja niin mukavalle se kylpykin otti,\nettä vielä sunnuntaiaamuna, lokakuisen pikkupakkaspäivän auringon\nkilotellessa akkunasta suoraan aina kynnykselle saakka, istuimme\nvielä yöpukimissamme sänkyjemme laiteilla, virkatoverini Manu ja\nminä. Istuimme siinä ja mietiskelimme, kannattaisiko lähteä tuohon\nvaaranjuurivesakkoon jäniksiä hätyyttämään — siinä kun viimeisten\npäivien kuluessa jo niin monet metsämiehet olivat tuhoaan tehneet.\n\nEmme päässeet vielä täyteen päätökseen jahtiasiasta, kun keltaiseksi\nvernissattu kiero ovi, jota ei saanut lukkoon, avautuu, ja huoneeseen\nastuu naapuritalon nuori isäntä, Miihkaili. Kädessään oli korvaton\nkahvikuppi, josta sormille läikähteli kirkasta ainetta.\n\n»Anteeks herrat, minä tuota tulin kuhtumaan kihlajaisiin illalla, jos\nsopisi tulla. Tässä olisi vähän niinkuin alkajaisiksi.»\n\n»Vai aikoo se Miihkaili naimisiin. Kyllä vain sellaisessa talossa\nsietää olla kaksikin emäntää.»\n\n»A katsho, vanhaksi alkaa moamo jo käydä.»\n\nHetkisen istui Miihkaili kanssamme, sitten poistui kylälle toisia\nvieraita kutsumaan.\n\nMiihkailin kotitalo oli kummulla parin kivenheiton päässä meidän\nkortteeritalostamme. Kreikanuskoisia olivat talon asukkaat, kuten\nniin monet muutkin tämän rajaseudun eläjät, eikä suomenuskoisten\nkanssa tavattu kovin tiheään vierailla. Niin tarkkoja oltiin tämän\nuskontoasian suhteen, että esimerkiksi metsätöissäkin puolisille\nruvettaessa luterilaiset tekivät oman kahvitulensa ja kreikanuskoiset\nomansa vähän sivummalle. Yksillä tulilla ei sietänyt pannuansa\nkiehauttaa.\n\nNyt kuitenkin, näin merkkipäivänä, sai uskonto vaihtua tunteen tieltä,\nsillä Miihkaili näkyi jo aamusta päivin olevan melko tunteellisella\ntuulella; hän oli kallistellut pulloa ahkerasti, ja siksipä hän päätti\nkutsua koko kylän kihlajaisiinsa ja antoi palttua uskonnollisille\nennakkoluuloille.\n\nKarjalan tapa vaatii, että kihlajaiset vietetään morsiamen kotona,\nmutta Miihkaili teki tässäkin poikkeuksen, koska morsiamena oli\nsuomalainen. Ja siksi vietettiin juhlat Miihkailin kotona.\n\nIltahämyssä sinne sitten painuimme muun kansan mukana ja auliisti\notettiin vastaan. Istutettiin aivan peräpenkille pöydän taakse\n— arvaahan sen, kruunun virkamiehet — ja kahden puolen istuutui\nHattuvaaran isäntämiehiä, enimmäkseen suomenuskoisia.\n\nPiiraita ja sultsinoita tarjottiin kulhottain, saajua juotiin samovaari\ntoisensa jälkeen, eikä viinastakaan ollut puutetta. Se oli oikeata\npunaleimaista »staloovajaa», pöytäviinaa, vartavasten Porajärveltä\ntuotettua, ja sitä tarjottiin joka palan alle sekä päälle.\n\nMe virallisesti kutsutut istuimme siellä pöydän takana nauttien\ntrahteerauksesta, kun taas nuorempi väki tanssi prissakkaa ja muita\nsamantapaisia, joita näkee vain teerensoitimella. Pirtti oli laaja,\nmutta matala, ja kun kihlajaisrahvasta oli pirtin täyteiseltä,\nhuokui ilma siellä kohta vahvasti tunaskille ja hielle. Pikkuinen\nöljytuikku viipotti katossa, eikä sen valo ulottunut kuin juuri meidän\npöytäämme ja pihanpuolimmaiseen penkkiin. Koko ovi- ja karsinapuoli\nkuhisi pimennossa, ja tunnelma vaikutti perin kodikkaalta — tarkoitan\nkarjalaisen kodikkaalta.\n\nIsäntä, itse Miihkaili, tanssia retkutteli, mutta välillä aina\npistäytyi pöydässäkin hoitelemassa trahtamenttia. Lopulta jätti hän\nkoko tanssin ja istahti pöydän toiselle puolen minua vastapäätä.\nKasvonsa olivat hiestä märkänä, silmänsä verestivät paljosta\nviinanjuonnista, ja hän retkahti kyynäspäilleen pöydälle. Työnsi\npunaleimaisen pullon pöydän ylitse ja tokaisi:\n\n»A mitä sie, vosmestari, tuumit tästä tieasiasta?»\n\n»Ka mikäpä siinä, hyvähän se on, että saatte kunnon tien kylän läpi;\ntäällähän jo puhkoo silmänsä aidanseipäisiin kujilla ajaessaan.»\n\n»A vot, mutta katsho sie; miulta menee siitä pellonnurkasta palanen\nvalmista ruissarkaa, ka eipä mene Mustoselta.» — Mustonen istui minun\nvieressäni.\n\n»No, jospa meneekin, niin saathan siitä korvauksen.»\n\n»A mutta kaikilta täytyy mennä.»\n\n»Jos kaikilta menee, niin sittenhän tie tulee yhtä mutkaiseksi kuin se\non ollut tähänkin asti, ja siitä tulee taas kinttupolku.»\n\n»A katsho, maata annan, mutta kaikilta täytyy mennä, täytyy mennä\nOinoseltakin.» — Oinonen istui pöydän toisella puolella, ja hänen\nmuotonsa sattui nyt juuri Miihkailin silmään.\n\n»Kyllä minä maata annan, kunhan vain vedätte tien sinne\nvaarankupeeseen. Jo toki lähti vaikka paras perunasarka tienpohjaksi.»\n\n»A tshuhna sie oot, ruotshi, ei siulla oo ees oikeata jumalaista.»\n\n»Eipä nuo ole hääviä sinunkaan jumalaisesi tuolla nurkassa. Kuinkas\nsinulle opetti Porajärven pappi! \"Katsho, varis lentää, ei putoa, siitä\nnäet, että on jumalainen. Mutta jos minä ammun sen variksen, niin\nputoaahan se; missäs on silloin sinun jumalaisesi.\"\n\n»Ammu sie mitä ammut, a etpä oo karhuakaan tänä syksynä ampunut.»\n\nTosiasia oli, että Miihkaili oli pari viikkoa aikaisemmin heti\nensimäisellä lumikelillä yhyttänyt karhun ja saanut sen ammutuksi,\nmutta karhunpeijaisissa oli Miihkaili heikkona hetkenään uskonut\njollekin ystävälleen, että hänelle oli tullut vahinko siinä\nampumisessa. Siksipä Oinonen tokaisikin:\n\n»Pehmeätpä ne oli sinullekin mennyt housuihin, kun karhun näit.»\n\n»Tshort — job tvaju —», karjasi Miihkaili, sieppasi yläpuoleltaan\norsilta ladatun rihlakon ja tähtäsi Oinosta. Joku kerkesi kuitenkin\nväliin, löi piipunsuun ylös, ja kuula meni kattoon.\n\nMiihkailin toverit väänsivät aseen hänen kädestään, me istuimme\nrauhallisina peräpenkillä nurkassa. Vähän aikaa Miihkaili teutaroi\nkeskilattialla, sai sitten käsiinsä rautapuntarin. Koukusta\nkiinnipitäen heilautteli hän sitä hervottomasti ympärilleen, jotta\npirtin permanto tyhjeni hetkessä. Sitten lähestyi hän pöytää, jonka\ntakana me arvokkaimmat kutsuvieraat istuimme, heilautteli puntaria\nkuin lekaa, mutta kun istuimme aivan nurkkauksessa, ei hän suurilla\nkaarteillaan ylettänyt päähän, vaikka puntarin painava tyvipuoli pari\nkertaa heilahtikin aivan nenämme ohitse.\n\nUskonveljet karsinanpuolella olivat äkänneet tilanteen tärkeyden ja\nsalavihkaa hiipivät Miihkailin julkopuoleen vetäen hänet selvälleen\npermannolle. Tallista tuotiin ohjasnuorat, joilla Miihkaili sidottiin\nkäsistään ja jaloistaan, vaikka hän kyllä ankarasti koetti »tshorttia»\nhuutaen panna tätä toimitusta vastaan.\n\nSitten me kutsuvieraat nousimme pöydän takaa, sanoimme hellät\njäähyväiset lattialla makaavalle Miihkailille ja toivotimme hänelle\nrauhallista perhe- ja avio-onnea, jonka jälkeen pihatolla hajaannuimme\nkukin tahollemme.\n\nMorsiankin seurasi kutsuvieraitten mukana, eikä häntä sen koommin ole\nnähty Miihkailin pirtissä.\n\n\n\n\nKARHUA VITSALLA.\n\n\nSiihen aikaan — noin parisenkymmentä vuotta sitten — päättyi\nPielisensuulta tuleva kärrytie Lehmivaaran navetanseinään. Nyt näyttää\njo kartta, että oikein valtamaantie on vedetty aina itärajalle saakka\nja kenties siitäkin vielä pitemmälle, Porajärven pogostalle, jossa\nennen tiettömiä saloja pitkin käytiin pessotoimassa karjalaistyttöjen\nkisoissa.\n\nMutta se oli silloin, ja Lehmivaaran navetanseinällä sai lännestä\ntuleva kulkija, mies kun mies, nousta rikkiviipotetuista kärryistään\nja jatkaa matkaansa kinttupolkuja pitkin itäänpäin. Eikä siellä outo\nkulkija yksinään oikeaan taloon osunutkaan, ellei ollut mukana kartat,\nkompassit ja muut periskoopit, sillä polkuja oli monenlaisia. Nevojen\nreunoja kierteli kovaksi tallattuja petranpolkuja, vesien varsille oli\ntukkilaisenkin jalka joskus jättänyt poluntapaisen, ja ne häivyttivät\noikealta uralta, joka muutamin paikoin katosi vallan olemattomiin.\nMutta kun rämeikkömaalta vaara lopulta alkaa kohota, tasoittuu\nja levenee polkukin, ja silloin tulee kulkijan mieleen erämiehen\ntunteellinen mietelmä: talo lähenöö, tie silenöö, akka lähenöö, mies\njärenöö.\n\nNe olivat silloin rauhallisia saloja, riistan asuinpaikkoja, karhujen\npesimäsijoja. Talojen väliä oli virstoja viisitoista ja rapia päälle,\nja miehet taloista tavallisesti savotan töissä, sillä mikäpäs\nsiellä muukaan elätti. Naiset enimmäkseen saivat hoidella pikkuiset\npeltotilkut vaarojen rinteissä ja varjella lehmäriepunsa karhuilta,\nminkä kykenivät.\n\nPienvaaran Jyrilläkin oli torpantapainen Pienvaaran laella, keskellä\nsynkintä saloa. Ikänsä oli sitä asunut, mutta leivänpuolta ei riittänyt\ntarpeeksi omasta pellosta, ja siksipä oli Jyrki taas savottahommissa.\nJo talvella oli lähtenyt Repolan puolelle tukinkaatoon päätellen palata\nuittomiehenä keväällä takaisin.\n\nPitkään siellä oli viipynytkin, — juhannus kohta käsissä, mutta nyt\noli viimeinenkin suma laskettu Mustapikisestä Suomen puolelle, jossa\nuittoyhtiö otti puut kuljettaakseen, ja suurin osa entisistä miehistä\njouti pois. Olisihan Jyrki vielä saanut jäädä töihin, mutta pihattokin\ntuntui jo vetävän puoleensa, ja mitenkä se akka siellä yksinään\nmahtanee tulla toimeenkaan. Kohtahan tässä on heinäaikakin käsissä, ja\nsilloin ainakin täytyy olla kotosalla, tuumaili Jyrki, ja niin nosti\nhän lopputilinsä Kokkovaaran pirtissä, jossa niitä jaettiin.\n\nYöllä kävi Jyrki vielä Mustapikisestä onkimassa kontillisen harjuksia,\n— viehän heitä edes akalle tuomisiksi, ellei kotosalla satu muutakaan\nsärvintä olemaan. Aamulla kietaisi hän takkiinsa koiranpentupalleron,\njonka oli Kokkovaaran isännältä ostanut viidellä markalla, ja niin\nläksi hän saloja pitkin poikkimaisin painaltamaan kotiinsa. Ei\nJyrki polkuja tarvinnut enempää kuin kompassejakaan, hänelle olivat\nilmansuunnat päässään selvillä, ja seudut muutenkin tuttuja.\n\nPitkälti oli pitänyt poutia, ja nopeasti katkeili kuiva kangastaival.\nJyrki otti pitkän askelen, sillä hänen omakin pituutensa täytti kolme\nkyynärää, vaikkakin työ oli painanut hartiat hiukan kumaraan. Mutta\ntottunut kävelijä hän oli, vanha erämies.\n\nHaukinevalle ehtiessään kilotti päivä jo korkealta pannen ilman nevan\npinnalla autereisesti väreilemään, ja nevalta nousi vastaan lämmin\nhetteen haju, joka ei ole vastenmielistä, mutta ilmaisee, että kuivin\njaloin ei sen yli pääse.\n\nHaukineva on laaja. Paria virstaa leveämpi se ei ole mistään kohdasta,\nmutta pituutta on pitkälti, eikä Jyrki ruvennut sitä kiertelemään. Aina\nhän oli sen yli kulkenut, ja suoraan toiselta rannalta oli Pienvaaraan\nvain puolisen tunnin matka. Etsi hän kuitenkin sopivan niemennoukan\nlähtöpaikakseen, sillä pienikin lyhennys lähes polveen saakka\nupottavassa nevassa tuntuu helpotukselta.\n\nPääsee niemestä jo parikymmentä syltä aukealle, kun kuulee jäljessään\nmerkillistä loksotusta. Jyrki käännähtää ympäri ja näkee karhun juosta\nlönköttävän kohti.\n\n»Voipa kehveli, kun olisi rihlakkoni», välähti Jyrin mielessä, mutta\nasetta ei ollut pitempää kuin tuppipuukko, eikä sillä mennä karhua\ntappamaan.\n\nPitemmälti ei hän kerinnyt tätä asejuttua ajattelemaan, sillä karhu oli\njo lähellä. Jyrki tempasi puukkonsa ja karjaisi karkeasti:\n\n»Ka mies, elä tulek!»\n\nKarhu pysähtyi muutaman sylen päähän, istui ja katseli vihaisesti\nJyrkiä.\n\nMutta samassa Jyrki kuuli jotakin rapinaa suonrannasta ja katsottuaan\nsinne, näki hän karhunpennun kiipeävän mäntyyn juuri nevan laidassa,\nsiinä kohden, josta hän oli tullut. Nyt hän äkkäsi loukanneensa\nperherauhaa, ja siitä emo oli kiukuissaan.\n\nMutta Jyrin metsästäjävaistot olivat myös heränneet, ja hän päätti\nottaa tuon pennun vaikkapa vain puukolla. Hän teki äkkinäisen\nhyökkäyksen edessään istuvaa karhua kohti kovasti karjuen, ja hänen\nihmeekseen karhu pakeni metsänreunaan. Jyrille oli pääasia päästä myös\nkuivalle, sillä hänellä oli omat taikansa karhua vastaan. Hän tiesi\nkarhun karttavan tulta — turkkinsa takia —, ja siksipä hän nopeasti\nteki risuista tuohuksen. Palavaa tuohusta heilutellen pääsi hän aivan\npuun juurelle saakka, sytytti siihen nuotion, asetti kalakonttinsa ja\ntakkiinsa käärityn koiranpennun aivan tulen viereen ja alkoi kiivetä\npuuhun.\n\nPuu oli matalahko nevanlaitamänty, rosopintainen, ja karhunpentu oli\npysähtynyt ensimäisen oksan kohdalle, josta se ihmetellen katseli\nsauhua, jonka kait ensikerran elämässään näki. Se nähtävästi luuli\njäljessään kiipeävää Jyrkiä emokseen, sillä tämä ei savotassa ollut\najanut partaansa, ja naamansa oli yhtä karvainen kuin karhunkin. Niinpä\nei pentu älynnyt kiivetä ylemmäs, vaan odotti, kunnes Jyrki pääsi käden\nulottuville ja iski puukon sen selkään. Heikosti kerkesi poikanen\nparahtaa, ja silloin hyökkäsi emo aivan puun juurelle, mutta kärvensi\nkarvansa ja murahtaen pakeni loitommalle.\n\nKoiranpentu ja karhunpoika kainalossaan, tuohusta heilutellen\nJyrki alkoi nyt uudelleen matkansa nevan yli karhuemon seuratessa\nmuutamakymmen askelta jäljessä. Nevan puoliväliin kävi matka\nrauhallisesti, mutta sitten Jyrki putosi vyötäisiään myöten hetteeseen,\nja tuohus sammui. Kun hän taas pääsi kuivemmalle ja alkoi astella\nedelleen huomasi karhu vaaranesineen kadonneeksi ja pahasti murahtaen\nhyökkäsi se yli hetteen Jyrkiä kohti. Siihen Haukinevalle olisi silloin\nJyrin maallinen vaellus päättynyt, mutta kohdalla sattui olemaan\nrunsaan miehen mittainen kuivunut nevamänty. Sen riuhtasi Jyrki\njuurineen maasta, huitasi sillä kohti karhua ja karjaisi taas:\n\n»Ka mies, elä tulek!»\n\nJuurien mukana nevasta noussut märkä sammaltukko lennähti karhulle päin\nsilmiä hämmentäen sen ajatuskyvyn, ja Jyrki sai vähän etumatkaa, mutta\nheti oli karhu taas kintereillä, ja sama peli uudistui. Jyrki kuljetti\nrisua uskollisesti mukanaan, juoksi polveen saakka vajottavassa\nnevassa, milloin karhu perääntyi, ja kun tämä taas uskaltautui liian\nlähelle, huitaisi hän vitsallaan ja karjaisi henkensä edestä:\n\n»Ka mies, elä tulek!»\n\nLopulta päästiin nevan laitaan, ja siellä sai Jyrki itselleen uuden\ntuohuksen. Nevan laidasta johti poluntapainen Pien vaaralle, sitä\npitkin kiirehti Jyrki pihattoonsa, mutta aina kotiveräjälle saakka\nkarhu seurasi häntä. Siihen jäi istumaan ja tirkistelemään läpi\npuolapuiden.\n\n»Ka akka, annahan rihlakko», huikkasi Jyrki pirttiin kiiruhtaessaan,\ntempasi suustaladattavansa seinältä ja saman tien pihamaalle. Siellä\nistui karhu veräjän raosta katsellen, ja saunakodan nurkalta Jyrki otti\ntarkan jyvän. Panos oli kuitenkin viime talvellisia eikä nallikaan\nsyttynyt, ja ennenkuin Jyrki ennätti saada rihlakkonsa kuntoon, oli\nkarhu jo hävinnyt metsän peittoon — itsekseen suremaan ja miettimään\nkostoa.\n\nJa sitten elokuussa — vaikka Jyrki palkkasi pojan paimeneksikin\n— tappoi karhu hänen viidestä lehmästään kaksi ja kolmannen repi\nvaivaiseksi.\n\n\n\n\nÄNÄTINPÄÄ.\n\n\nPitkä hevosmatka oli kestetty, selkää pakotti ja istuinlihaksia särki,\nnyt oli vielä jäljellä vajaa kolmipenikulmainen venematka.\n\nÄnätinpäähän, Änätinjärven luoteisnurkkaan olin matkalla valtion\ntöihin, kruunun savottaan.\n\nÄnätinpään yksi kolmesta harvapuheisesta isännästä — se pienin ja\nmustin — oli tullut minua veneellään noutamaan maantien päästä, kuten\nolin jo viikkoa aikaisemmin pyytänyt suusanallisen lähetin kautta. Ja\nvene hänellä olikin, oikein purjehaahti: neljästä halaistusta säkistä\noli purje, harmaa ja rääsyinen, raakapuut aidanseipäistä, mutta\neipä näillä salojärvillä kilpapurjehduksia pidettykään. Navakassa\nsivumyötäisessä olikin mukava veneenpohjalla lekotella, antaa tuulen\nviedä, laineen laulatella.\n\nMatkalla kertoi isäntä, että tämä järvi on ankara kulkijalle. Sitä oli\nennen kutsuttu Ristijärveksi — ristiä muistuttavan muotonsa puolesta,\nmutta se oli joka vuosi vaatinut ainakin yhden ihmishengen. Sitten nimi\nmuutettiin Änättijärveksi, ja siitä ajastajasta lähtien järvi luopui\nvaatimasta uhriaan.\n\nJutellessa vene veti ja taival lyheni, mutta idästä lähestyi meitä\nmusta pilvenlonkare, joka kulki melkein vettä pitkin eikä ennustanut\nhyvää. Ja juuri kuin pääsimme Ristisalmeen, josta matkamme kääntyi\nvasemmalle ja saimme täyden myötäisen, saavutti kohiseva ukonilma\nmeidät. Tuuli yltyi myrskyksi, purje painoi kölittömän, pienen veneemme\naivan syrjälleen, ja saimme molemmat nojata täydellä painollamme\nylälaitaa vastaan.\n\nMutta sitten äkkinäinen tuulenpuuska tempasi yhden lahon purjeennurkan\nirti, se räpisteli myrskyssä kuin siipirikko varis. Nyt huomasi\nisäntäkin purjeen olevan vaarassa, hän koki ottaa sitä alas, mutta\nsilloin vene ryyppäsi alalaidallaan melkoisen annoksen. Ukko\nkuppelehti, ryömi ja pyllyili veneen pohjalla, kunnes kiukuissani\nhuusin:\n\n»Istu ylälaidalle äläkä liiku minnekään, jos haluat henkesi pitää.» —\nMinä istuin nimittäin tyyrissä, kuten laki määrää.\n\n»Mutta armias herra vosmestari, tuo purje, — ka persetti — —»\n\nSilloin juuri räsähti kuin sertinkiä reväisten, kirkkaus häikäisi\nsilmämme, ja sieraimissa tuntui kuin palaneen käryä. Se oli salama\naivan lähellämme, paukahti kuin tykinsuusta, ja silloin äkkinäinen\ntuulenpuuska myös tarttui purjeeseemme riipaisten sen mukanaan. Siellä\nse meni tuuliaispään mukana kuin likaisenharmaa joutsen.\n\nVeneemme pääsi kutakuinkin tasapainoon, ja vaaratta saatoimme nyt\nsoudella kohti rantaa, joka nopeasti lähestyi rankkasateen nostamasta\nusvasta. Hyökylaine heitti meidät kaurasaran reunaan kuiville\nkaikkineen, nousimme nopeasti veneestä ja vetäisimme sen vielä ylemmäs.\n\n»Se purje ei enää hätyytä», sanoi isäntä katsellen vaahtoavalle\njärvelle.\n\n»Eipä hätyytä, ei.»\n\nAstuimme taloon. Se oli rakennettu korkealle kummulle parisataa askelta\njärvenrannasta. Itäpäässä asuttava pirtti, läpikäytävän porstuan\ntakana toinen, keskentekoinen, ilman ovia ja akkunoita, ja sen sivussa\nmaitokamari.\n\nPirtissä asui koko talonväki, maitokamari oli nyt tilapäisesti\npyhitetty minulle. Tuloani odotellen oli sitä pesty, lattia kiilsi\nmärkyyttään, ja ilmassa oli kokkelipiimän kirpeä tuoksu.\n\nTaloa asui kolme veljestä, jokaisella oli emäntä ja jokaiselle\nemännälle siunattu liuta likaisia lapsia.\n\nYksitellen kävivät ensin isännät minua tervehtimässä, sitten tuli\nakkojen vuoro, ja sen vielä kestin, mutta kun lapsilauma alkoi\noventäyteiseltä tunkeutua kamariini, jonne ne eivät kuitenkaan olisi\nyhtäaikaa mahtuneet, menin pirttiin ja sanoin:\n\n»Tässä olen nyt kerta kaikkiaan, katselkaa minua tarpeeksenne.»\n\nPyysin sitten eräältä emännältä jotain suuhunpantavaa, koska en\nollut einettä nähnyt kellonkiertämään, ja menin maitokamariin sitä\nodottelemaan.\n\nKului lähes puolen tuntia; pirtissä oli melu lakannut, jotain tärkeätä\nsiellä pohdittiin. — Sitten tuli kymmenvuotias tyttö ja ovea raottaen\nkysyi, mitä ruokaa saisi olla.\n\nKysymys tuli niin odottamatta, että tilasin heti Lindströmin pihvin ja\ntoiseksi ruuaksi vaikka jäätelöä. — Hetkisen tuijotti tyttö minuun kuin\nhalvattuna, sitten poistui.\n\nKului taasen puolituntinen. Huoneen piimänhaju ällötti, vatsa kurisi\ntyhjyyttään. Mutta kohtahan saisin oikein herkullisen aterian, olipa\ntäällä saloilla jo elettykin leivällä ja särjenpoikasilla kolmisen\nkuukautta yhtämittaa.\n\nSitten taas raotettiin ovea, ja se samainen tyttö ilmoitti, että »ei\nole muuta ruokaa kuin leipää ja muikkuja.»\n\n»Eikö perunoitakaan?»\n\n»Eipä ole.»\n\n»Eikö voitakaan?»\n\n»Eipä ole.»\n\n»Entäs maitoa?» kysyin epätoivoissani.\n\n»Eipä ole, lehmät ovat vielä metsässä.»\n\n»Alahan kantaa tänne sitten kaikki, mitä on.»\n\nPuolen tunnin kuluttua tuotiin pöydälleni valtainen leivänmurikka ja\npahkakupillinen muikkuja, kuivia, äkeänsuolaisia, haukankynnen kokoisia.\n\nVatsa otti vastaan, mitä herransa hänelle tarjosi, mutta kurkussa\nkarvastelivat suolaiset muikut. Nieleskelin niitä kokonaisina,\npitkinpäin ja poikinpäin, miten vain nopeimmin sain suustani edelleen,\nja vasta kun emäntä tuomistani eväistä oli keittänyt höyryävän saajun,\npääsin entiselleni.\n\nJo syödessäni oli muutama russakka tunkeutunut muikkukupin laidalle;\nheilutellut siinä pitkiä viiksiään ja katsellut, mikä tulija se tämä\non. Eihän tällaista hommaa ole maitokamarissa vielä koskaan pidetty.\n\nNe menivät uuninloukkoon sanomaan toisillekin, ja kohta niitä alkoi\ntulvia yli lattian, ruskeita, mustankirjavia ja joitakin valkoisiakin.\n\n»Nuistapa nyt vastuksen työnsi», puheli emäntä kuin anteeksipyytäen\nkoettaen paljaalla jalallaan tavoittaa suurinta juoksijaa.\n\n»Kyllä niillekin on täällä keinot», sanoin, menin repulleni ja kaivoin\nsieltä myrkkypussin, Kuhmoniemen apteekista vartavasten ostetun.\n\nRipottelin myrkkyä seinänrakosiin, tuhauttelin vanhuuttaan halkeilleen\npiisin onkaloihin, ja pian alkoi kansainvaellus uuninnurkasta\nkeskilattialle. Emäntä katseli ihmeissään:\n\n»Katohan! Mitäpä se tuo on? Jopa otatti russakoilla! Voi, voi,\ntuollaista se vieras teille toi! Ähäh, nytpä saatte eholtanne\nsyyväksenne, kas tuossa», hän tallasi jaloillaan elukoita kuoliaaksi,\nminkä ihmetykseltään kerkisi, muisti sitten lapsiaankin ja huusi\npirttiin:\n\n»Tulkaa lapset, tulkaa katsomaan ihmettä. Kahtokaahan, tuollaiset eväät\nse vieras russakoille toi. Heh, heh, heh.»\n\nKoko pirtillinen väkeä tunkeutui maitokamariin katsomaan russakoita.\nMinut työnnettiin joukon edellä kamarin perimäiseen nurkkaan, jossa\nvielä koetin heilutella myrkkypussia yli hälisevän lauman. En muista,\nkauanko tätä kesti, ennenkuin lopen uupuneena vaivuin sänkyyn.\n\nSe emäntä, joka minulle tarjoili ruokaa, oli ylen puhelias. Aina\nehtoolla metsästä palattuani pidimme pitkän keskustelutunnin.\n\nHän oli erikoisesti innostunut keisariin; kyseli tunsinko hänet.\n\n»Tottakai, parhaat ystävykset ollaan.»\n\n»Voi kehveli, heh, heh», pääsi emännältä.\n\nRannekelloni oli myös herättänyt hänen ihmettelyään. Hän luuli sitä\njonkunlaiseksi taikakaluksi, kun öisinkään en siitä luopunut, ja\npäivällä muka koettelin takinhihallani peittää sitä pahoilta katseilta.\n\nLopulta ei hän voinut hillitä uteliaisuuttaan:\n\n»Mikä laitos se tuo on?»\n\n»Se on kello.»\n\n»Mikä se on se kello?»\n\n»Ajantieto. Katsokaas nämä viisarit näyttävät tarkalleen, mitä\nkulloinkin tapahtuu; minä näen niistä, milloin teidän on noustava\naamukahvin keittoon tai milloin on lypsyaika.»\n\n»Voi kehveli.»\n\nAnnoin hänen koetella kelloa sormineen, ja vapisevin hyppysin hän lasia\nsilitteli miettiväisenä: onpa kumma laitos, kun tietää, milloin minun\non noustava kahvinkeittoon. Tietäneekö tuo nukkumisajan ja vielä senkin\n− −, voi kehveli. Ihan tuppasi hävettämään.\n\n»Onko tämä omilla rahoilla ostettu vai onko sen kuka antanna?» tuli\nlopulta, sillä tuntuihan mahdottomalta, että minä olisin voinut hankkia\ntuollaisen vehkeen, kun muuten olin vain niinkuin muutkin ihmiset.\n\n»Keisari antoi lahjaksi. Käski näyttämään Änätinpään emännällekin ja\ntuomaan terveiset.»\n\n»Älähän, niinkö sanoi? Voi kehveli, heh, heh.»\n\nEräänä ehtoona illallisen syötyäni jäi emäntä tuokioksi ovipieleen\nsanattomana. Näpekseli esiliinaansa, puraisi huivin liehukkaa, vaan\nsanoiksi ei saanut.\n\n»No, mikäs emännän mieltä painaa?» kysyin häntä rohkaistakseni.\n\n»Katsokaas, kun nuo miehet tuolla pirtissä haastelevat. Onko siinä\nperää?»\n\n»Missä perää?»\n\n»Jotta tuota — — siellä Helsingissä ne tyttöihmiset tuota — heh, heh —\nrahasta?»\n\n»Ei ne kaikki läheskään, vaan on siellä sellaisiakin».\n\n»Jottako kenelle tahansa?»\n\n»No, vaikka minulle.»\n\n»Vai että teillennii! Voi kehveli.»\n\nSen yön emäntä valvoi. Lieneekö tieto häntä muuten niin järkyttänyt\nvai suunnitteliko hän Helsingin-matkaa, en tiedä, mutta pihatolla hän\nkolusi useampaan otteeseen yön kuluessa. Aamulla kahvia tuodessaan hän\nkuitenkin palasi vielä asiaan ja tiedusteli vallitsevia hintoja siellä\nrintamailla.\n\nKun en itsekään ollut asiantuntija noteerauksien alalla, saatoin vain\nmielikuvituksesta kertoilla, kuinka minä sen asian olin ajatellut.\n\nSenjälkeen kulki emäntä monta päivää mietteissään eikä puhunut mitään.\n\nOlin nähnyt pellonaidan viereisessä metsässä mustia pallerolta, aivan\nkuin mustikoita, mutta kovempia. Tästä päättelin taloon kuuluvan\nlammaskatraankin.\n\nKun Änättijärvi ei antanut muuta kalaa kuin niitä tuumanmittaisia\nsuolamuikkuja eikä metsänriistaakaan saanut vielä ampua, oli keksittävä\nkeino lihallisemman ruuan saamiseksi. Muistin silloin ne mustat\npallerot metsässä: lampaanpaisti ei tosiaankaan olisi hullummaksi.\n\nEsitin asian emännälle pyytäen ostaa yhden lampaan. Emäntä esitti\nisännälle.\n\n»Kyllähän sieltä yksi oinas olisi joutava teurastaa», sanoi hän, »mutta\nkun ovat niin villiintyneitä, ettei pääse käsiksi.»\n\n»Sille minulla kyllä on keinot, kunhan vaan muuten sovitaan.»\n\nKolmetoista markkaa maksoi se oinas, ja vielä samana iltana menin\nhaulikkoineni pellontakaiseen metsään vahtimaan. Lampaat olivat\nkuitenkin saapuneet sinne ennen minua, ja aitoviertä lähestyessäni\npyrähti koko katras matalaan mäntyviidakkoon, jotta kangas naksahteli.\n\nKaksi yötä valvoin siellä hukkaan, kolmas oli onnekkaampi:\n\nMenin aitoviereen väijyksiin jo silloin, kun lehmänkellon kalkatus\nkuului suonlaidasta, sillä olin havainnut lampaiden seuraavan lehmiä\njälkijoukkona aina tarhaan kiljaisten suulle, ja siitä visusti peittyen\ntervaksiksi kolottuun pikkumännikköön.\n\n— Sieltähän ne jo tulivatkin, varovasti ympärilleen katsellen. Oinas\nensimäisenä, suurisarvinen jäykkäniska, tarkasteli pensaikkoja ja\nnuuhki ilmaa, jopa pysähtyikin kuin jotain epäillen, mutta lampaat\nolivat rohkeampia. Kohta jäi oinas lauman keskelle, ja ihmettelin jo,\nmiten saisin sen sieltä ammutuksi, etten vahingoittaisi lampaita, kun\nnäinkin kaksi pienempää oinasta lisäksi.\n\nMietin, minkä näistä kolmesta olin ostanut, ja verratessani mielessä\npainosuhteita, päättelin ostaneeni sen suurimman.\n\nTäräytin haulikollani sitä päähän, ja kerran vain heilahti enää\nsarvekas otsa. Lampaat otattivat ahoa pitkin korpeen, niin että\nmieleeni muistui satu ketusta ja jäniksestä. — Nauramaan ei nyt kyllä\nollut aikaa, kun piti laskea veri rautakauhaan, jonka joka ilta olin\nottanut mukaani vahtipaikalle.\n\nVoittoisana kävelin sitten taloon, jonka koko väen suurimmasta\npienimpään oli laukaukseni häivyttänyt pihamaalle.\n\n»Siellä se nyt on oinas, käyhän isäntä nylkemään.»\n\nIsännällä ei ollut puukkoa ja lainasin hänelle omani.\n\n»Mitä sitä tuossa kauhassa on?» kysyi se minun ruokkijaemäntäni.\n\n»Verta, lampaanverta.»\n\n»Mitä työ sillä teette?»\n\n»Syön; tästä paistetaan verilettuja, sellaisia ohukaisia, tietäähän\nemäntä?»\n\n»Ei kehveli, en minä rupia verta paistamaan, myrkkyä.»\n\nKyllä se vain on paistettava, siitä tulee vankka ruoka.»\n\nAnnoin emännälle reseptin, jonka mukaan taikina oli laitettava. Kauan\nhän mietti, — sitten, kuin jonkun saastaisen, otti hän verikauhan\nkäteensä kiiruhtaen valmistamaan ruokaa.\n\nLettuja odotellessani saapui nylkemään lähtenyt isäntämieskin siihen\npihalle.\n\n»En minä tätä oinasta myynyt, vaan sen pienemmän», selitti hän vähän\nmyrtyneenä.\n\n»Sitähän minäkin ajattelin. — Vaan mikäpäs siinä, ammutaan huomenna se\npienempi.»\n\n»Ei, ei mitenkään, mihinkäs minä tämän sitten panen?»\n\n»Syötte ja syötätte perheellenne.»\n\n»Ei, ei mitenkään, kuka se nyt kesällä liharuokaa syö. — Saa olla tämä\nsitten.»\n\nValmistuivat siitä veriletutkin, ja emäntä porstuasta ilmoitti, että\n»tulkaahan nyt katsomaan, minkälaista työ käskiä laittamaan.»\n\nKävin aterialle. Ensimäisen ohukaisen söin rohkeasti kuin spartalainen,\nsillä se maistui hyvältä, toista kerkesin jo katselemaankin. — Ja\nminkälainen lettu!\n\nOlin joskus lukenut pegmatiitti-nimisestä kivennäisaineesta tai\nvuorilajista, jossa kaikki eri mineraalit esiintyivät täydellisenä\nsekasotkuna ilman makua ja järjestystä. Niin oli tämä lettukin:\npohjavärin muodosti raaksi paistettu ruisjauhopuuro; sitten näin\nsiellä tummia pilkkuja ja möhkäleitä, — ne esittivät verta. — Olinhan\nunhoittanut sitä lämpimänä sekoitella, ja niin heitti emäntä tämän\nhyytyneen kauhallisen omaan puurosekoitukseensa tällä tuloksella.\n\nJatkoin tutkimustani. — Niitten tummempien laikkujen välissä näkyi\nvaaleampia, aivankuin muumioita. Ne tunsin kyllä, vanhoja tuttaviani\nrussakoita. Ei niistä haittaa. — Mutta sitten näin vieläkin vaaleamman\nmöhkäleen, jonka herkullisen ulkonäkönsä takia työnsin suuhuni ja\npuraisin. — Räiskis kuului hampaissani, ja suustani pölähti valkoinen\nsauhu. Olin saanut suuren suolanrakeen, joka ympärilleen oli kerännyt\nsormenpäänkokoisen kuivan jauhopalleron. Kun sellaista puraisi, tuntui\nkuin olisi saanut kranaatin suuhunsa.\n\nEhtoo vaihtui yöksi, vaan kukaan ei vielä ollut käynyt levolle.\nTäytyihän toki olla katsomassa verensyöjää. — Niin pitkälti kuin\nmaitokamarin ovi antoi myöten, kurkotteli siinä perhekunta toisiaan\ntöykkien ja ihmetellen. Vain emäntä oli huoneessa, ja houkuttelin\nhänetkin maistamaan lettua.\n\nOtti hyppysiinsä kuin lieron, maistoi, kirkaisi ja juoksi pihalle\nsylkemään; — yksin sain lopettaa veriruuat.\n\nNeljänä päivänä söin sitten lampaankeittoa, viidentenä tarjottiin niitä\ntuumanpituisia suolamuikkuja.\n\nArvelin: emäntä tahtoo antaa vaihteeksi kalaruokaakin, ettei vatsa\nliiaksi rasittuisi — Olkoon menneeksi. — Mutta kun kuudennen ja vielä\nseuraavankin päivän ateriat näyttivät vain suolamuikkuja, sanoin\nemännälle, että »nyt ei lampaankeittokaan tekisi pahaa, jotta jos\nemäntä nyt panisi tulelle.»\n\n»Liha loppui jo toissapäivänä.»\n\n»Mitä perhanaa, en suinkaan minä ole syönyt kolmenkymmenenkiloista\npässiä neljässä päivässä?»\n\n»Tuota, — tuli sitä vähän itekin maistetuksi ja annetuksi pereellekin.»\n\n»Sitten minä ymmärrän, — mutta kun isäntä sanoi, ettei kesällä syö\nkukaan lihakeittoa.»\n\n»Syöhän sitä, syö, vaan ei kannata.»\n\n»Ei kannata, ei kannata, täytyy myöntää.»\n\nJahtiaika alkoi, ja haulikollani pidin liharuuassa koko perheen niiden\nkahden viikon aikana, jonka vielä siellä vietin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun mies on syönyt vankan oinaskeiton, vetänyt piipullisen tupakkaa\nja hetkisen levännyt, alkaa olo tuntua rauhattomalta. — On ikäänkuin\npyytäisi hankkia toisia olinpaikkoja.\n\nEnsimmäisen oinaskeiton jälkeen tunsin minäkin tähän suuntaan ja kysyin\nemännältä, että »missä teillä on se sellainen?»\n\n»Jotta että vosmestarikin! Voi kehveli!»\n\n»No, en suinkaan minä sitä sänkyyni, ihminenhän minäkin olen.»\n\n»Voi kehveli.»\n\n»Sano äkkiä nyt, sillä tässä alkaa olla kiiruut paikat!»\n\n»Ka tuohon minä — pinonviereen.»\n\nKiiruhdin pinonviereen, mutta sain koko lapsilauman, luvultaan\nkaksitoista jälkeeni. Koetin eksyttää heidät. — Kiersin lehmitarhan\nkautta läävän taakse, mutta siellä oli joukko jo vastassani; pyörsin\ntunkiokäytävästä takaisin puupinon viereen, mutta niitä oli sielläkin.\nPortailta näkyivät emännätkin kiiruhtavan sinnepäin.\n\nValitsin ainoan mahdollisen, metsän. Sinne kipaisin. Mutta kun hätä\nlukee toista hätää, en päässyt kuin sänkipellon puoliväliin. Siellä\nlaskin lipun puolitankoon ja jäin paikoilleni, — ja koko perekunta\nkatseli pihatolta.\n\nIhmisellä on samanlainen vaisto kuin eläimelläkin, että mihinkä\npaikkaan tottuu, sen mielellään pitää toistekin. Niin tein minäkin aina\nseuraavina päivinä ja otin sen sänkipellon kuin omakseni.\n\nMutta aina seurasi koko Änätinpään huonekunta jäljessäni kuin\npyhiinvaellusmatkalle. — Eivät he läävännurkkausta tai puupinonviertä\nedemmäs tulleet, siellä katselivat ja odottelivat paluutani, ja yksissä\nkävimme sitten huoneeseen.\n\nTuli lähtöpäivä. Kaikki kolme isäntää emäntineen laittautuivat\nsaattamaan minua kahdeksanpenikulmaisella vesimatkalla kirkolle.\n\nYstävinä erottiin, leikit anteeksi.\n\n\n\n\nPENHATTI HIETASEN VAUHTIPUU.\n\n\nYksitoikkoiseksi käy elämä salolla, kun vain kolmisenkin kuukautta\nyhtämittaa sama työsakki metsiä tarpoo ja yönsä nukkuu kämpällä\ntai rakovalkealla. Metsän poikiahan ne ovat kaikki, saman jylhän\nluonnon kasvattamia, vähän maailmaa nähneitä. Vähän oli puhumistakin\ntavallisten välttämättömien lisäksi, ja kun joku suunsa avasi jotakin\nsanoakseen, saattoi jo melkein sanalleen arvata, mitä sieltä tuleman\npiti.\n\nMutta kun joukkoon sattui laajemmalti maailmaa katsellut mies, oikein\nremakka lentojätkä, joka oli käynyt ummet ja lammet, hän se toi\nvaihtelua jokapäiväiseen leipään ja tunsi myös itsensä toisia paljon\nylevämmäksi ja etevämmäksi eikä suinkaan pannut kynttiläänsä vakan alle.\n\nMeidän metsäleimuusakkiimme tuli tällainen ilmestys kuin taivaasta,\nkomea mies, solakka, leveäsuinen. Tuli torppaan myöhään ehtoolla ja\nkysyi, että »tarvitaanko reilua miestä tähän savottaan?»\n\n»Aina miehiä tarvitaan», vastasin hänelle. »Onkos sitä ennen oltu\nmetsänleimuussa, jolta tietää, mittaajaksi vaiko kirvesmieheksi?»\n\n»Mitäpä minä noista hangoista vetelen. Panee nyt kirveeseen.»\n\nKun muuan kirvesmies oli pyytänyt päästä »pihassa» käymään, päätin\nottaa tämän.\n\n»Mitäs sitä ollaan sukuisin?» kysyin.\n\n»Penhatti Hietanen minä oon. Tunnen minä muitakin vorsmestareita.\nSenkin Porin kanssa olen----»\n\n»Mikä nimi se Penhatti on?» keskeytin hänet.\n\n»Ka Peernhart, vaikka eivät ne minun nimeäni osaa sanoa, niin että on\nPenhatiksi kuhuttu.»\n\n»Tulkaa aamulla sitten mukaan; Mustoselta saatte kirveen.»\n\nSalskeaan männikköön aamusella painuimme, ja reilusti löi leimoja\nPenhatti kirveellään, löi kerrallaan aina valkealta paistavan pilkan\npuun kylkeen ja siihen napautti kamarapuolella leiman, niin että korpi\nkajahti.\n\n»Siitäpä sainkin reiman kirvesmiehen, jos vain ottaisi pysyäkseen»,\narvelin hyvilläni.\n\nMetsä kumisi, aika juoksi — Penhatin mielestä ehkä liian hitaasti,\nkoska jo tunnin päästä kysyi, että »eikös sitä tupakaksi pannakkaan\ntässä savotassa?»\n\n»Pannaan, pannaan, mutta vasta viilon päässä ja kankaalla ei ollenkaan.»\n\nPäästiin siitä viilon päähän aukean suon laitaan, hetteikön reunaan,\njossa ei ollut pelkoa tulen irtipääsystä. Kangas oli näet kuivaa kuin\ntappura. Pantiin oikein »istumatupakat», (siellä kyllä käytettiin tuon\n»istuma»-sanan sijasta asianomaisen ruumiinosan nimitystä), ja alettiin\njutella piipunraosta. Ja silloin vasta tuli Penhatin loistonumero\nesiin. Hän oli erinomainen kertomaan ja kehumaan. Puhetta tuli kuin\nturkinhihasta, sulavasti ja leveästi. Hän oli ollut joka paikassa,\ntunsi kaikki tirehtöörit, Hakmannit ja Kutsehvit, eikä toisilla ollut\nmuuta tehtävää kuin kuunnella ja ihmetellä.\n\n»Mistäpäin sitä ollaan kotoisin?» kysyi Oinosen metsänvartija.\n\n»Sieltä kuin sinäkin», vastasi Penhatti eikä ruvennut syntymätilojaan\nsen enemmälti selvittelemään.\n\nPuhetta tuli taas tulvanaan ja olisi riittänyt yhtämittaa vaikka iltaan\nsaakka, ellen olisi keskeyttänyt tupakkatuntia.\n\nPuolisilla nukkui hän sen syönniltään ylijäämän ajan tarkkaan eikä\npuhunut mitään, mutta sitten taas alkoi. Kun tultiin harvempaan metsään\neikä mittamies pannut kovaa kiirettä, joutui hän taas ajattelemaan\nurotöitään ja näkemyksiään ja kertoili niistä niin äänekkäästi, että\nsekoitti mittamiesten huudot, jotta piti jo kieltää.\n\nNäin jatkui viikkoja pari. Kirveenlyönti petäjänkylkeen ei ollut enää\nyhtä naseva kuin ensirupeamalta, mutta suu kävi sen vilkkaammin; koetti\nnähtävästi toisella korvata toisen. Puheistaan oli käynyt selville,\nettä hän oli erinomainen urheilijamies, joka oli monenlaisissa\notteluissa lyönyt tunnetut nimet, joiden kaiku oli vähäisten\nsanomalehtien kautta täällä salollakin tuttu. Sitä vain Oinosen\nmetsänvartija ihmetteli, ettei Penhatin nimeä ollut niissä mainittu.\n\n»Eipä ne niitä teiän lehtiinne pane. Pääkaupungin lehissä niistä\nkirjoitetaan», selvitti Penhatti.\n\nMutta Oinosen metsänvartija, jo ikämies, oli haistanut Penhaatin\nsyöttävän meille pajunköyttä kilometrikaupalla. Hän oli itse perin\nharvasanainen, mutta ajatteli sitä enemmän, ja milloin sanan tai\nlauseen jurautti, välähti silmissään aina pieni veitikka. Nyt hän\nodotti tilaisuutta Penhatin suhteen.\n\nLeimattiin taas, ja viilo kulki pitkin leveän polun vartta. Oinonen\nvihjasi minulle sivumennen, että »tässä pitäisi kohta panna tupakaksi,\nolisi vähän tuolle Penhatille.»\n\nKun Oinonen sitten antoi merkin, kuulutin minä tupakkatunnin.\nIstuuduimme koko sakki polun kahden puolen vastakkain, ja Penhatti\nsoitti suutaan.\n\nHetken kuluttua sanoi Oinonen;\n\n»Eihän meillä täällä salolla ole urheiluvehkeitä sellaisia kuin siellä\nkaupunkipaikoissa, meillä on omat koetuksemme. Etpä sinä, Penhatti,\npiisaa meistä kenellekään puuhun kiipeämisessä.»\n\n»Ettenkö piisaa», kivahti Penhatti. »Olen minä kiivennyt korkeamman\npuun latvaan, kuin mitä sinä olet nähnytkään.»\n\n»Ka eihän nämä korkeita, nämä meikäläiset puut», sanoi Oinonen. »Mutta\nkunhan kiipeät tuotakin mäntyä niin korkealle kuin hangolla ylettää,\nniin saat viitosen, — ja antaahan vosmestarikin viitosen?» kysyi hän\nminulta.\n\nKatsoin puuta. Se oli sylentäyteinen mänty, alhaalta rosopintainen,\njohon helposti sai kyntensä ja saappaansa tarttumaan, mutta neljän\nmetrin korkeudelta muuttui pinta sileäksi kuin rasvattu, ja viidennellä\nmetrillä runko sylen matkalla loivasti paksuni, aivan huomaamatta vain,\nmutta sentään senverran, että käsi lipesi joka otteella.\n\n»Viitosen annan minäkin», tokaisin puolestani.\n\n»Piru vie, nyt tuli kymppi taas», rämähti Penhatti.\n\n»Ei siellä vielä tätä ennen ole käyty», sanoi Oinonen.\n\n»Nyt jumalaut' siellä käydäänkin ja vähän äkkiä», uhoili Penhatti ja\nmeni puun luo.\n\nOinonen otti hangon ja nosti sen puuhun kuuden metrin korkeudelle.\n\n»Tuohon kun saat kämmenesi, niin kymppi on sinun.»\n\nPenhatti sylkäisi kouriinsa, naurahti ivallisesti ja lähti kipuamaan.\nEnsimmäiset neljä metriä menivät kuin leikillä ja harmittelin jo, että\n»kyllä se sen viitosen vei», sillä viisi markkaa oli paljon rahaa\nsilloin, vuotta ennen maailmansotaa.\n\nMutta sitten tuli se paksunnos. Joka ote, minkä Penhatti veti, lipui\ntakaisin, ja näytti siltä, kuin olisi hän uinut koskessa.\n\n»Huilaa välillä», kehoitti Oinonen.\n\nPenhatti huilasi, mutta valui sen sileän metrin alaspäin ja jäi taas\nrosoisen reunaan neljän metrin päähän maasta. Yritti siitä uudelleen\nylöspäin, vaan ei päässyt enää sitä sileätäkään metriä kohoumalle. Oli\ntultava maahan lepäämään.\n\nHetken kuluttua hän koetti uudelleen, mutta samalla tuloksella. Takin\noli jo nakannut mättäälle saadakseen paremman otteen, mutta puu piti\npuoliaan. Hiki valui miehestä virtanaan, ja käsivarret ja ranteet\npunottivat.\n\n»Taitaapa olla tiukassa se kymppi», virnailivat toiset miehet.\n\n»Ei se kiipeämättä jää», vakuutti Penhatti riisuessaan saappaita\njaloistaan. »Kyllä minä tiedän, kuinka sinne mennään ja nyt menenkin\nlatvaan asti samalla kympillä. Sinne on mentävä vauhdilla eikä\nhuilattava välillä.»\n\n»Vauhdilla ylös ja vauhdilla alas», pisteli Oinonen.\n\n»Alahan vain kaivaa viitosta taskustasi», ärähti Penhatti. »Nyt sen\nihmeen näätte.»\n\nHän yritti kolmannen kerran. Alkuvauhti oli hyvä, ja kuin orava livahti\nhän neljä ensimmäistä metriä ja vielä viidennenkin, sen sileän metrin\nja sai jo kätensä paksunnokselle. Mutta siinä tuli toppi. Kiiltävän\nsileä pinta ei pitänyt käsiä eikä paljaita sääriäkään ja kohouman reuna\npainoi rintaa. Oinonen piteli mittahankoa puuta vasten ja yllytti:\n»Vielä puoli metriä ja saat kympin.»\n\nPenhatti hosui ja lipoi minkä käsistään irti sai, mutta tuuma tuumalta\nalkoi hän vaipua alaspäin, ja sitten voimat pettivät tykkänään. Ote\nheltisi, ja rentonaan putosi hän kankaalle selälleen kuin ammuttu.\n\n»Kymppi taisi jäädä tulematta.»\n\n»Näkemättä se kiipeäminen tällä kertaa jäi.»\n\n»Heitähän housutkin jalastasi, niin menee vauhdilla.»\n\nTällaisia sateli Penhatin kohiseviin korviin, kun hän haukkoili henkeä\nkankaalla. Sitten hän äkkiä silmät verestäen hypähti ylös, tempasi\nkirveensä ja iski sen leimaa myöten puolilahoon kantoon.\n\n»Vedähän saappaat jalkaasi, niin päästään tästä taas viilolle»,\nkehoitin häntä vähän niinkuin virallisesti.\n\nPenhatti istui mättäälle ja nyki pahlikkaita jalkoihinsa, ei puhunut\nmitään, mutta silmästä puristui kiukun kyynel — vai olisiko se ollut\nhäpeän?\n\nPäivä kului lopulleen, eikä Penhatti puhunut mitään. Joku miehistä\nsilloin tällöin linjalta vain huikkasi, että »tulehan katsomaan\nPenhatti, täällä olisi taas sellainen vauhtipuu.»\n\nOlin syönyt iltaisen! torpassa, kortteeripaikassamme ja lojuin\nettoneella nauttien piipustani, kun Penhatti astui huoneeseeni.\n\n»No, mitäs Penhatti?» kysyin.\n\n»Tulin ottamaan tiliä», sanoi hän synkästi.\n\n»Minkätakia kesken töiden. Ollaanhan nyt vielä viikon päivät, niin\npäästään kaikki kirkolle.»\n\n»Olen minä ennenkin ollut vorsmestarien kanssa, mutta ei missään ole\npilkkana pidetty. Senkin Porin kanssa — —»\n\n»Älähän nyt leikistä suutu ja oma syysihän se oli.»\n\n»Antaa vaan tilin tänne.»\n\nLuin hänelle rahat kouraan ja löin kättä läksiäisiksi. Ovensuussa hän\nsitten kääntyy ja rämäyttää:\n\n»Niin, että tunnetaan niitä suurempiakin herroja kuin tällaiset\nvorsmestarit. Senkin Kutsehvin tirehtöörin ja − −.»\n\n»Nyt ala laputtaa», hihkaisin ja hyppäsin tuoliltani.\n\nHän meni ja leimautti oven jäljessään kiinni niin, että talo tärähti,\nja parvi russakoita putosi täräyksestä oven yläpielestä lattialle,\njosta ne kiiruusti etsivät uuninloukkoon turvaan.\n\nMutta minä istuin miettimään, mistä huomiseksi saisin yhden\nkirvesmiehen, sellaisen tosi urheilijan, joka ei leikistä suutu.\n\n\n\n\nAARON KOSTO.\n\n\n»No, minnekkä ne vasikat nyt?» kirkaisi Selma-emäntä portailta,\nkääräisi hameet kainaloon, pinkaisi karjakujalle ja siitä\njärvenrantalehtoon. »Ensikertaa ovat ulkona, järveen juoksevat», kuului\nvielä karjakujalta.\n\nLehti jo puhkeili koivuihin, mutta ruohosta ei ollut paljon haaraa,\nvähän viheriöitsi paikkapaikoin, ei siitä elukka vielä mitään saanut.\nMutta pitihän ne luojanluomat laskea ulos, kun heinät käsiin loppuivat.\n\nNäitä Selma mietiskeli kulkiessaan kivikkoista lehtoa alas\njärvenrantaan, jossa tukkilainen keräili irtonaisia pölkkyjä otvien\nalle.\n\n»Oletko sinä, Matti, nähnyt minun vasikoitani?» kysyi Selma lähemmäksi\npäästyään.\n\n»Ka enpä ole heitä nähnyt», kääntyi puhuteltu vastaamaan.\n\nHän oli nuori, hauskannäköinen mies päivänpaahtamine kasvoineen ja\navoimine paidanrinnuksineen seistessään siinä otvaspuulla keksiinsä\nnojaten. Selma katseli häntä hetken vaieten.\n\n»Lähde kanssani etsimään», sanoi hän sitten.\n\n»Ka saatanpa lähteäkin», vastasi Matti, heitti keksinsä koivun varaan\nja lähti seuraamaan Selmaa koivikosta vanhalle kaskiaholle, joka kasvoi\ntyppyräistä mäntyä ja lepikkoa.\n\nLahnalahden talon emäntä se tämä Selma oli tuosta mäentöyryltä\npeltojen keskeltä. Ei hän Mattia sen paremmin tuntenut, kunhan nimen\noli kysynyt tämän käydessä talosta eväitä ostamassa. Muutama päivä\nsitten oli tukkien mukana tullut ylävesiltä ja kohta taas suman mukana\npainuisi isommille vesille. Eikä Selma hänen kanssaan ollut pitemmälti\njutustanutkaan, senverran oli vain saanut korvaan suhkaistuksi, että\n»käyhän toistekin talossa, kun näillä mailla viipynet.»\n\nSillä Selma oli vasta nuori ja katseli mielellään nuoria miehiä, sen\nkerran kun niitä Lahnalahteen sattui. Eipä sillä, että Lahnalahden\nAaro-isäntäkään vielä ikäloppu olisi ollut, vasta puolissavälin\nneljääkymmentä, mutta hän oli sellainen jurrikka, itsepäinen,\ntyhmäksikin sanoivat, mikähän lie ollut. Naisväki oli kaihtanut koko\nikänsä, ja vasta kaksi vuotta sitten, kun vanha emäntä oli kuollut, ja\nAaro ainoana poikana ja perillisenä jäänyt taloa hoitelemaan, oli pakko\nkäskenyt katselemaan emäntää.\n\nOlisi kait Selma toisiakin saanut, ikäisihän ja vehmaamman näköisiä,\nmutta niin olivat kotona tälle Aarolle tyrkyttäneet, miltei\nväkipakolla. Ja isonenhan tämä Lahnalahden talo oli, tiloiltaan laaja,\nvaikka viime aikoina viljelykset olivat jääneet huonolle hoidolle,\nsillä Aaroa eivät maatyöt innostaneet. Kiireimpänä heinäaikana nuottaa\npaikkaili ja verkkoineen kuhkaili järvellä yökaudet. Rappiolla olivat\nrakennuksetkin, läävä vallan laho, pirtin nurkka vajonnut ja katto\nkaarella kuin laihan konin selkäruoto, mutta uudet rakennukset oli\nAaro aivan ensi töikseen luvannut laittaa, ja niillä puheilla se Selma\nlopulta emännäksi suostui. Nyt oli jo kohta kaksi vuotta kulunut,\nmutta yhä viistommaksi painui pirtin pääty, ja purku työnsi lumen\nläävään. Tottuihan siihenkin vähitellen, mutta jotain sentään Selma\nkaipasi, kaipasi sellaista pientä piipittäjää rinnoilleen, mutta sitäpä\nei kuulunut, missä lie vika; saamaton taisi olla Aaro miehekseen\n— — Eivät löytäneet Selma ja Matti vasikoita, ne kun olivatkin\nriihen takana orasmaassa, ja tyhjin toimin palasivat he karjakujan\nsuulle metsänreunaan. Mutta sen olivat päättäneet, että Matti jättää\nuittohommat ja pyrkii Lahnalahteen rengiksi. Vaan varovaisesti siinä\noli puhuttava, sillä Aaro-isäntä katseli kieroon vieraita.\n\nIllansuussa Matti sitten saapui taloon, tuli niinkuin ennenkin evään\nostoon. Istuttiin ja juteltiin minkä mitäkin, kunnes Matti tokaisee:\n\n»Nyt sitä sitten alkaa rokuliajat.»\n\n»Ka mitenkä niin?» kysyy Aaro.\n\n»Niinpähän sanoivat tänään, että puolet pannaan alapään miehistä pois,\nkun tästä alkaa nämä laajemmat vedet, ja pukseereilla vievät pölkyt\nedelleen.»\n\n»Ka niinpähän», arveli Aaro.\n\nIstuttiin hetkinen vaiti. Sitten kysäisee Matti kuin ohimennen:\n\n»Ei taitaisi talossa olla työmaata?»\n\n»Eipä sinusta tukkilaisesta olisi maatyön tekijäksi, se\nviimevuotinenkin läksi kesken aikojaan; sanoi tukkitöillä enemmän\nhankkivansa.»\n\n»Maatöitäpä minä enemmän olenkin tehnyt», selitteli Matti. »Muuten vain\ntulin nyt lähteneeksi uittoon.»\n\n»Ka kun pysynet, niin saatathan jäädä», sanoi Aaro hetken mietittyään,\nja sillä oli asia päätetty.\n\nReima työmies näyttikin olevan Matti ja maatyöt osasi kuin opetettu.\nEi häntä tarvinnut aamuisin ylös koluutella, kuten sitä viimevuotista\nrenkiä, eikä hän päivän pituutta katsonut, niin teki kuin omaa työtään.\nAaro-isäntä sitä hyvillään katseli ja päivä päivältä jätti omalta\nkohdaltaan maatyön sikseen, sen kun kalasteli vaan.\n\nNiin oli kuin uusi henki olisi tullut taloon. Selmakin, joka pitkät\najat oli kulkenut allapäin ja sanattomana, touhusi kaikessa mukana\nja silloin tällöin lurautti laulunkin karjapihalla, niin että kaiku\nkoivikosta vastasi ja kantautui Aaron korvaan lahdelle. — Ei hän\ntiennyt Selmalla niin heleätä laulunääntä olevankaan.\n\nMutta sitä Aaro vain itseksensä mietiskeli, että mikä sen Selman nyt\nniin äkkiä oli muuttanut. Ei suinkaan se vain tuon Matin takia − −? Ei\nhän mitään ollut vielä huomannut, ja Matti oli kuin muutkin miehet,\nmutta hän päätti pitää varansa. Ja mitä enemmän hän asiaa mietiskeli,\nsitä selvemmäksi hänelle kävi, että Matin tulo se oli Selman muuttanut;\ntiesi hänestä, mikä oli miehiään, vaikka osasi näytellä.\n\nKesä kului ohi Juhannuksen, ja kaikki oli kuin ollakin piti. Selma vain\noli tullut kuin kukkeammaksi ja samalla huomaavaisemmaksi Aaroakin\nkohtaan, ei enää kartellut, kuten talvella tuppasi tekemään. Turhia oli\nAaro tainnut epäillä — — —\n\nMutta sitten se tapahtui, joka sai Aaron entistään valppaammaksi.\nHeinäaika oli käsissä, ja viikate heilui aamuisin varhain, iltaisin\nmyöhään. Lähti Aaro taas illansuussa verkoilleen, mutta ei viipynytkään\npuoleen yöhön, kuten tavallista, mikä lie kuin olisi kotiinpäin ajanut.\nAstui siitä pirttiin, jonka nurkkasänky oli annettu Matille, karjapiika\nkun nukkui luhdissa. Nyt oli Matin sänky tyhjänä. Paha aavistus\nmielessään kiiruhti Aaro kamarin ovelle. Vielä pysähtyi miettimään.\n»Avaankohan vai lyönkö säpin päälle?» Sitten äkkisysäyksellä työnsi\noven selkoselälleen. — Selma siellä vain nukkui eikä herännyt, vaikka\nAaro ääneen yskäisikin. Mutta avonaisen akkunan alta kuulosti kuin\nkahinaa, ikäänkuin askeleita. Aaro työnsi uutimen syrjään ja katsoi,\nmutta ei siellä mitään näkynyt.\n\nKävi siitä uudelleen pirttiin juuri kuin Mattikin avaa porstuan oven ja\nmenee sängylleen.\n\n»Missä sitä on oltu?» murahtaa Aaro.\n\n»Pihatollapa käväisin.»\n\n»Enpä minä äsken nähnyt, kun sieltä tulin.»\n\n»Eipä ollut väli nähdäkään», tokaisee Matti ja vääntyy sänkyynsä.\n\nSen enempää ei Aaro asiata udellut eikä Selmalle hiiskunut sanaakaan,\nmutta siihen uskoon hän jäi, että Selman kamarissa se Matti oli käynyt,\n— ja ties kuinka monena yönä sitä ennen, kun hän on ollut kalastamassa.\n\nKahta tarkemmin vartioitsi Aaro siitä lähtien emäntäänsä, ei enää\nviipynyt yökausia järvellä, vaan jo ennen maatamenoaikaa laittautui\nkotiin, ja taas elettiin kuten ennenkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli lauantai-ilta elonkorjuun alussa, ja kylvyn jälkeen lähti Aaro taas\nverkoilleen. Kotvan siellä vain viipyi, iltainen oli vielä syömättä,\nmutta kun rantatörmää nousee taloon, näkee hän Matin menevän saunalta\npirtille.\n\n»Senkös perkelettä se siellä saunassa vielä kuhkailee, vaikka äsken\njuuri kylvyssä kävi?» kivahti Aaro ääneen ja astelee saunalle.\n\n»Onko täällä ketä?» huutaa hän pimeästä oviaukosta saunaan.\n\n»Mikä on hätänä?» kuuluu lauteilta Selman ääni vastan läiskeen lomasta.\n\nAaro läjäytti oven kiinni, että karstat seiniltä karisivat ja kääntyi\npirtille.\n\n»Siinä saunassa ei kylvetä enää», sanoo Aaro itsekseen.\n\nSanattomina söivät molemmat miehet iltaisensa. Paljon ei kyllä\nmuutenkaan puhuttu, nyt ei sitäkään. Mutta niin kiukutti Aaroa, että\npala oli tarttua kurkkuun.\n\nKaikki olivat jo makuulla, Selma tuntui nukkuvan, ja pirtistä kuului\nMatin kuorsaus. Aaro nousi hiljaa vuoteeltaan, hiipi varovasti\npihamaalle ja siitä lehmitarhaan, jossa sääskisavu vielä näkyi kytevän.\nOtti siitä kekäleen ja asteli saunalle. Pimeässä hamuili käteensä\nkuivan tuohenkäppyrän asetti sen kiukaan ja seinän väliin, puhalsi\nkekäleestä rätisevän liekin tuoheen ja sitten painoi oven kiinni\nkiiruhtaen takaisin kamariinsa.\n\n»Ette ainakaan saunaa käy enää pilaamassa,», mukisi hän itsekseen\nodotellen, milloin loimotus alkaisi näkyä. — Pitkäänpä saikin odotella,\n— eiköhän seinä olisikaan ottanut syttyäkseen? Sauna antoi tosin\nrannanpuolelle, ja tämän kamarin akkunat olivat riihelle päin, mutta\nnäkyisihän toki loimotus. Ja vihdoinkin, — riihen seinä alkoi punottaa\nja välähdellä omituisesti joka hetki yhä kirkastuen, jotta kamariinkin\nheijastui kaamean punainen hohde.\n\n»Kunhan eivät vain heräisi, että pääsee oikein vauhtiinsa», toivoi Aaro\nhiljaa mielessään nauttien loimosta.\n\nSilloin kuului töminää porstuasta ja pirtin ovi temmattiin auki.\n\n»Herra Jumala, sauna palaa», kirkaisi piika ovelta. »Nouskaa\nsammuttamaan.»\n\nMatti tuntui heti heräävän, Selma hypähti myös vuoteeltaan, mutta Aaro\noli vielä nukkuvinaan. Vasta kun Selma häntä olkapäästä ravisti, örähti\nhän muka hereilleen.\n\nTurhaa oli enää yrittää tulta sammuttaa, sillä katto leimahteli jo\nilmiliekissä, eikäpä noita ollut sammutusvälineitäkään kuin sanko.\nKatseltiin, päiviteltiin ja ihmeteltiin, mistä tuli olisi alkunsa\nsaanut, kunnes Aaro jurautti:\n\n»Vanhapa tuo oli rötöskä, jouti palamaankin.»\n\n»Vaikkapa vanha, mutta missä nyt kylvetään?»\n\n»Ka tehtäneen uusi, jota ei pilata.»\n\n»Jopa tuota olet uutta kohta toista vuotta, tehnyt, vaan kota tuskin on\nvalmiina», kivahti Selma.\n\nAaro ei vastannut mitään, kääntyi pirttiin ja meni nukkumaan.\n\nUutta saunaahan hän oli jo viime vuodesta saakka puuhaillut, kun tämä\nentinen uhkasi joka hetki päälle sortua, mutta valmiiksi ei ollut\nvielä saanut. Siitä pitikin tulla oikein kunnollinen sauna, jossa\nsaisi äkäisen löylyn, sillä Aaro oli kova löylymies. Ja kota, oikea\npesutupa piti siinä myös oleman, — niin oli Selma tahtonut — jossa oli\nmuurattu pata ja lattia. Kaupungista olikin Aaro ostanut rautapadan,\nkaikkein suurimman minkä sai ja sen talvikelillä kulettanut kotiin.\nViikon päivät oli muurari sitä sitten asetellut paikoilleen, laittanut\nuunin sen alle ja pannut johdot kiertämään, jotta nyt ei tarvinnut enää\nkiuaskivillä vettä lämmittää, kuten tähän asti. Tuumaisista laudoista\noli tehty kansikin vankoille saranoille ja muurin kylkeen rautainen\nsäppi, jotta kansi piti höyryn allaan, ja niin oli pata tiivis kuin\nviinapannu. Veistetyistä hirsistä oli kota sen ympärille rakennettu,\nja siinähän ne olivat saunankin hirret valmiina; mikähän lie, ettei\nvain tullut ryhdytyksi salvoshommaan. Nyt se kuitenkin oli tehtävä,\nkun tuli tuo entinen poltetuksi, mutta sen hän kyllä katsoo, ettei\nsiellä emännät ja rengit yhtäaikaa kylve − − Elettiin siinä sitten\nilman saunaa jonkun aikaa, eikä sen puutteesta puhunut kukaan mitään,\nennenkuin alkoi viljanpuinti. Silloin pani miettimään, missä nyt\nkylvetään, sillä riihipäivää ilman kylpyä ei voinut ajatellakaan.\n\nAaro-isäntä sen asian ratkaisi:\n\n»Onhan siellä kodassa muuripata, jonne kyllä sopii kaksikin, kun\nniikseen tulee. Minä ainakin kylven siinä.»\n\nNiin tehtiin, muuripata lämmitettiin, ja kun riihi oli puitu, menivät\nisäntä ja Matti kotaan, piika lähti lypsylle, ja emäntä jäi pirttiin\nruuanlaittoon.\n\nPata höyrysi, ja isäntä astui ensin pesemään. Hiukan väriksi oli\npiika veden lämmittänyt, mutta paremminhan pöly irtautuu. Hyvä\nsiinä oli polskutella, aivan kuin ammeessa, arveli Aaro noustessaan\nkuivattelemaan.\n\n»Käyhän sinäkin», sanoi hän Matille. »Kyllä se saunasta käy.»\n\n»Hyvähän se on tämäkin», arveli Matti ammeesta, »mutta oikea saunan\nlöyly se pitäisi saada, kuuma höyry.»\n\n»Ka saanet tuota höyryäkin», murahti Aaro, loksautti raskaan\npadankannen alas ja väänsi vielä salvan kiinni. Kiireesti työnsi sitten\nuunin täyteen kuivia tervaspuita, jotka heti lehahtivat palamaan.\nKodan oven painoi jäljessään säppiin ja käveli kelteisillään pirttiin,\nniinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nSelma paraikaa kanteli ruokia pöytään. Aaro istui peräpenkille syömään,\nmutta ruoka ei ottanut maistuakseen, joka pala oli huuhdeltava piimällä\nalas. Tuon tuostakin piti vilkaista kodalle päin, se kun näkyi juuri\nsiihen sivuakkunaan.\n\nKului pitkä tuokio, kunnes Selma sanoo kuin itsekseen:\n\n»Kauanpa se Matti siellä viipyykin.»\n\n»Ka eiköpä tuolta tulle», vastasi siihen Aaro ja on yhä syövinään.\n\nVihdoin nousee hän pöydästä, ojentelee raajojaan ja istuu sivupenkille\nakkunan viereen, mutta näkeekin samalla jotakin, joka saa hänet\nhypähtämään pystyyn kuin puukonpistosta. Piika on tullut karjapihasta\nja on menossa kotaan. Älähtäen syöksyy Aaro pirtistä pihalle Selman\nhämmästyneenä seuratessa jälessä ja ehtii juuri kotaan, kun piika\nkohottaa muuripadan kantta. Sankka kiehuvan veden ja tuoreen lihan\nällöttävä haju lehahtaa sieltä vastaan, ja kun lähemmin tarkastetaan\npadassaolijaa ja koetetaan kohottaa sieltä pois, erkanevat lihakset\nluista.\n\nPidettiinhän asiasta tutkinto, oikein kaupungista saakka tuli nimismies\nasiaa selvittämään, mutta ketään ei voitu tapauksesta syyttää. Isäntä\nsanoi rengin halunneen höyryä ja siinä tarkoituksessa lienee vetänyt\nkannen päälleen.\n\n»Mutta piika sanoi, että säppi oli kiinni, kun hän tuli kotaan», uteli\nnimismies.\n\n»Ka saattaapa hyvinkin olla», sanoi isäntä. »Se painuu itsekseen\nkiinni, kun laskee kannen alas.»\n\nKäytiin kotaan koettelemaan, ja niin näkyi tosiaan olevan. Itsekseen se\nlukkoon painui, kun kannen räväytti kiinni.\n\nRengin vahingoksi tapaus laskettiin, eikä asiaa sen enemmälti tutkittu.\nNostamattomilla palkkarahoilla Aaro hänet sitten hautaan toimitti,\npitipä vielä peijaisetkin.\n\nMutta Selma muuttui siitäpitäen vallan sanattomaksi, ja Aaroa\nhän kaihtoi kuin vihamiestä. Ei suostunut enää samassa kamarissa\nnukkumaan, vaan piti Aaron muuttaa pirttiin. Sillä Selma muisti\nsen riihenpuinti-illan ja muisti myös monta muuta asiaa, joista ei\ntutkinnossa ollut puhunut mitään. Mutta hän tiesi myös ensi talvena\nsaavansa sen kauan toivomansa, jossa Aarolla ei ollut yhtään osuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kansa tietää myös paljon enemmän kuin mitä se puhuu, ja\nvirallisista tutkimuksista huolimatta pitää se omat arvelunsa,\njotka perintätietona kulkevat polvesta polveen yhtä tarkkaan kuin\npöytäkirjojen pykälät. Tapauksesta on jo kulunut vuosikymmeniä, mutta\njos matkailija ottaa vastarannalta vanhemmanpuoleisen soutumiehen,\nsaattaa hän miltei varmuudella Lahnalahden sivuuttaessaan kuulla tämän\nhuikkaavan rannalle — jos siellä vain on kuulijaa —\n\n»Vieläkö sitä teidän kylässä on tapana keittää miehiä?»\n\n\n\n\nKALAMAJALLA.\n\n\nEi ollut enää sota, mutta ei ollut vielä rauhakaan, jonkunlainen\nturvaton aselepo vain, eikä tiennyt, milloin saattoi petollinen\nvastustaja taaskin syödä sanansa ja lähettää salakavalan joukon niskaan.\n\nOlin erään toverini kanssa äärimmäisenä partiona idässä, ei\nsotamielellä sillä kertaa, vaan hankkimassa nääntyville hevosillemme\nruokaa, heiniä, joita Suomen puolelta ei tullut riittävästi. Niin\nläksimme Lieksanjärven toisella puolen olevaan Tsholkan kylään tekemään\nheinäostoksia joukko-osastollemme Repolassa.\n\nOstot teimme, ja ensi hätään alkoivat ukot jo aamupimeässä valjastella\nhepojaan heinäaumojen viereen, sillä kiirettä oli pidettävä. Me kaksin\nriensimme jalkapatikassa neljän tunnin polkutaipaleen päässä olevalle\nveneellemme ehtiäksemme Repolaan ennen hevosmiehiä, joiden täytyi\nkiertää järven pohjoispuolitse, kenties aina Omeliaan saakka riippuen\nsiitä, mitenkä lahdet olivat jäätyneet.\n\nSillä silloin oli jo täysi rekikeli sikäläisillä teillä, mutta\nLieksanjärvi aaltoili vielä vapaana, ja sen turvin olimme\nuskaltautuneet tälle venematkalle.\n\nPäivä kului, ja tuuli alkoi vonkua nurkissa. Kakon talossa, jonka\nrannassa veneemme oli, varoitettiin meitä lähtemästä järvelle, kun\nlyhyt marraskuinen päivä loppuisi jo matkamme puoliväliin, mutta minkä\nme olimme päättäneet, sen teimme myöskin.\n\nSitäpaitsi meillä oli myötätuuli, ja mitä pitemmälle rannasta pääsimme,\nsitä nopeammin veti myös pikkuinen keulapurje, jonka jotenkuten olimme\nsaaneet kuntoon, ja Kakon ranta häipyi nopeasti näkyvistä.\n\nMukanamme veneen keulassa oli kolme kotieläintäkin, nimittäin kaksi\nvasta ostamaamme pystykorvaa sekä karhunpentu, niinikään Tsholkasta\nostamamme. Ne olivat alkumatkalla ärtyisiä toisilleen, mutta kun\naavalle tultuamme kylmä tyrsky löi laidan yli kastaen turkin, niin\nmielikin vähitellen heltyi, ja pian ne kiipesivät veneen äärimmäiseen\nkokkaan, jonne olimme järjestäneet öljykankaan peitokseen. Siellä\nne nyt kuorsasivat väristen kippurassa, eikä ollenkaan himoittanut\nvihoitella, sillä jäätyvä vesi aavalla on pelottavin vihollinen, ja se\ntaltuttaa sisun.\n\nPakkanen yhä yltyi, ja vesi tosiaan jäätyi laineen harjalla muodostaen\njäähileitä vedenpinnalle. Ne olivat vain pieniä ja hauraita, jotka\nsulivat sormien välissä niitä koeteltaessa, mutta ne lisääntyivät ja\nkasvoivat joka hetki. Kohta tuntuivat ne hankaavan veneen laitoja,\nhidastuttivat kulkua, ja kun pääsimme kahden saaren väliseen\nsalmekkeeseen, jäimme aivan paikoillemme.\n\nRepolan tulet tuikkivat jo selän vastaisella rannalla, ja päätimme\nyrittää soutamalla, mutta olimme jäädä aivan pääsemättömiin. Sillä\nairo ei ottanut enää sauvomallakaan, saati sitten soutamalla, ja\nhädin tuskin pääsimme lähimmän saaren rantaan, jonne vedimme veneemme\nvaatteet likomärkinä. Molemmat koirat olivat niin kankeina, että vasta\nhieromalla saimme ne liikkeelle. Karhu pääsi rannalle omin voimin, vaan\ntällä kertaa sitä ei tarvinnut pakenemisen pelosta taluttaa, se seurasi\nkiltisti jäljessämme etsiessämme pimeässä autiota kalamajaa, jonka\ntiesimme siellä olevan.\n\nKalamajan löysimmekin kohta, ei tosin mitään talvihuvilaa, vaan oli\nsiinä kuitenkin pieni kiuas. Sisäseinästä otimme sytykkeet, kelosta\nhaloimme tervaksia ja kohta räiskyi majassamme kirkas valkea. Tunsimme\nolomme perin kotoiseksi paitsi ruuan suhteen, sillä sitä ei meillä\nollut.\n\nSatuimme päivällä näet Kakon taloon juuri, kun perhe nautti\npuolipäiväateriaansa ja näimme, mitä he söivät. Ateriaan kuului\njonkunlaista haisevaa kalalientä sekä pikimustaa pettuleipää, joka\nmureni käsissä ja muodosti suussa karvaan palan, jonka vain väkisin sai\nniellyksi. Se ajanmittaan pilasi jo aikuisenkin sisukset, saati sitten\npikkulasten, joita talossa oli moniaita.\n\nRepuissamme oli vielä parisen kimpaletta sotilasleipää, senaikuista\nakanaista ja piikkistä, mutta kuitenkin viljaa ja herkkua tämän\npettuleivän rinnalla. Ne olivat viimeiset eväät paluumatkaamme varten,\nmutta nähdessämme tämän surkeuden, kaivoimme ne esille ja jaoimme\npalasen kullekin lapselle; — mehän kerkiäisimme jo illaksi Repolaan.\n\nEnkä ole leivänpalan vielä milloinkaan nähnyt suurempaa riemua\nnostavan. Lapset olivat aivan kuin sekapäisiä, sillä nuorimmat eivät\nolleet tällaista leipää vielä kertaakaan maistaneet, emäntä itki, tuli\nmeitä kädestä kiittelemään ja sanoi, että »jumalainen se nämä vierahat\ntänne lähetti.»\n\nNiinpä me nyt kalamajassamme olimme aivan ilman leipää tai särvintä\nmärkinä ja nälkäisinä, mutta olihan mielemme sentään tyytyväinen siitä,\nettä olimme voineet viimeisillämme joitakin osattomia ilahuttaa.\n\nMutta teelehtiä meillä oli — tosin vähän tupakan sekaisia — sekä repun\nnurkkaan unohtunut annos likaista sokeria, ja niiden varaan järjestimme\nelämämme tulevan yön ajaksi. Lisäsimme tervaksia uuniin, vähitellen\nvaatteet kuivuivat, ja mieli virkistyi. Koirat ja karhunpentu\neivät pyytäneet mitään, ne kuorsasivat kukin nurkassaan, me taas\nhavuvuoteella tulenvälkkeessä lojuimme teetä särpien ja tupakoiden.\nKohtaloamme emme surreet, sillä myrsky oli tauonnut, pakkanen kiristyi,\nja tiesimme aamulla salmien yli pääsevämme jäitse mantereelle.\nKuitenkaan ei uni tullut silmään, vaan kun tarinan alkuun päästiin,\nniin juttu liittyi toiseensa, ja silloin yön hetkinä kertoi toverini\nminulle seuraavan tarinan. En tiedä kertoiko hän itsestään vaiko\njostain toisesta, se oli kuitenkin _Sinikan tarina_.\n\n\n\n\nSINIKAN TARINA.\n\n\nTuisku takoo akkunaa. Se on purevaa, pistävää, se etsii joka rakosen ja\ntunkee sinne, tuntuu kuin heittäisi hiekkaa ruutua vasten.\n\nVinkuen tulee se aukean pellon poikki, tapaa kyläryhmän ja kuin\nhämmentyneenä pysähtyy odottamattomaan esteeseen. Ulvahtelee\npuhelinlangoissa ja nurkissa, pyörittelee lunta rakennusten solissa, ja\nkun ei läpi pääse, löytää lopulta ylitse kasvattaen korkeat nietokset\nsuojapuolelle. — Kiittää ken tällaisella ilmalla saa pysyä lämpöisissä\nsuojissa.\n\nKylän reunassa, aukean pellon laidassa on punaiseksi maalattu talo,\nmatala, uinuvan näköinen.\n\nAukeanpuoleisessa nurkkakamarissa tuikkaa tuli; se on tuikkinut sieltä\njo niin monta yötä, ettei myöhäinen kulkijakaan sitä ihmettele. — Se\nkuuluu asiaan niinkuin tähti pakkasyön taivaalla.\n\nAukean poikki tuopi maantie, kapeaksi nietostunut. Ei kuulu nyt tieltä\nkulkusten kilinää, ei näe jalankulkijoita, tuisku siellä vaan yksin\nmyllertää, aitavieriltä keskemmälle tietä teräväsärmäisiä nietoksia\nkasaa.\n\nKuitenkin joku; nietosten välissä kahlaa hintelä olento, valoa kohti\ntavottaa. — Kuinka lieneekin uskaltanut tällaisessa myräkässä matkalle.\n\nLähenee jo valoa, kahlaa tieltä ikkunalle. Koettaa tirkistää sisään,\nmutta jäähileet välissä peittävät näön, muodostavat kauniita kuvioita\nruutuun. Napauttaa sitten varovasti akkunaa ja kiertää nurkan ympäri\npihan puolelle ovelle. Värisee ja odottaa siinä hetken. Sitten kuuluu\naskeleita porstuasta, haka raksahtaa, jäinen ovi pahasti narahtaa ja\navautuu senverran, että tulija siitä pääsee livahtamaan pimentoon. —\nTaas tuiskuaa pihatto tyhjänä, jäljet peittyvät nopeasti.\n\nPimeässä porstuassa tarttuu kaksi vankkaa käsivartta tulijaan ja\navaaja saattaa hänet pimeiden huoneiden kautta nurkkakamariin, josta\navoimeksi jätettyjen oviaukkojen kautta loistaa valoa. Sinne saattaja\nvie saaliinsa, auttelee lumiset vaatteet päältä ja katselee vierastaan:\n\n»Tulithan, Sinikka, en luullut, että tällaisessa ilmassa hirviäisit\nlähteäkään.»\n\n»Tottahan tulin. Näin iltapäivällä kun ajoit ohitse ja arvasin\nlöytäväni sinut kotona. Mutta ethän suutelekaan minua.»\n\n»Suutelenhan, Sinikkani, katselen vain ensin noita kiharoitasi, joilla\nlumihiutaleet sulavat niinkuin kaikki, mikä tulee sinun lähellesi.»\n\nJa hän koppasi tytön syliinsä, suuteli hänen kiharoitaan, silmiään ja\nsuutaan kauan ja tulisesti, niinkuin se, jonka joka solu värisee toisen\nkaipauksesta.\n\n»Päästä jo», huohotti tyttö, »sinähän vallan runtelet minut, sinä\nTulisukkani.»\n\n»Minä rutistan sinut niin lähelle itseäni, että meitä on vain yksi,\nettä sinä olet aina minussa ja minä tunnen aina huulesi lähelläni»,\nsanoi toinen ja kantoi tytön keinutuoliin.\n\n»Istu Sinikka ja kerro, mitä uutta on poissaollessani sattunut», sanoi\nhän sitten istuutuen pöydän viereen ja sytyttäen savukkeen.\n\nHuone, jossa he olivat, näytti palvelevan sekä työhuoneena että\nmakuusuojana. Akkunan edessä oli suuri kirjoituspöytä täynnä papereita\nja kirjoitusneuvoja, keskellä pöytää vihreäkupuinen öljylamppu.\nNurkassa lengotti valtaisa kasa kirjoja ja nippuihin sidottuja\nasiapapereita — kirjakaapin puutteessa sinne ladotut —, toisen seinän\nvaltasi leveä sänky, jossa punakukkaisella peitteellä varustettu vuode\nodotteli, kolme neljä tuolia vielä lisäksi, muutamia karttoja ja\nväripainoksia seinällä, — siinä huoneen kalustus, oikea nuorenmiehen\nasunto.\n\n»Ethän lähtenytkään jahdille, kuten uhkasit», sanoi keinutuolissa\nistuva tyttö. »Minä jo niin pelkäsin, kun sanoit viikon viipyväsi rajan\ntakana.»\n\n»En lähtenyt, toiset menivät viime yönä kahdella hevosella. Minulle\ntuli tärkeämpää.»\n\n»Sinulla on aina noita kirjoittelemisia; enkö minä voisi sinua auttaa?»\n\n»Ethän sinä, Sinikka, näistä, kyllä minä tämänvertaiset itsekin\nkerkiän.»\n\n»Kuulehan Tulisukkani, kuinka minä olen nyt ajatellut. Sinä muutat pois\ntästä täysihoidosta; minä tiedän jo, mistä saat vuokrata kamarin ja\nkeittiön, ja sitten minä tulen sinulle ruokaa laittamaan. Minä en pyydä\npenniäkään palkkaa, en mitään, kunhan vaan saan olla aina sinun luonasi\nja lupaat rakastaa minua.»\n\n»Minä rakastan sinua joka paikassa ja aina, mutta kuulehan nyt,\nSinikkani, minun täytyy matkustaa pois, kauas.»\n\n»Minnekkä, saanhan minä tulla mukaan?»\n\n»Ei, Sinikkani, sinun täytyy jäädä tänne, sinä et voi mitenkään tulla\nmukaan.»\n\nTyttö hypähti tuolilta, ja kyyneleet kimmelsivät silmissä. Hän meni\npöydän luo, istuutui toisen polvelle ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.\n\n»Sinähän olet aina pyytänyt, että antaisin sinulle pojan.»\n\n»Niinhän olen pyytänytkin, ja kun tulen takaisin, niin sittenhän sen\nannat.»\n\n»Mutta kuulehan, mitä supatan.» Hän kuiskutti jotain toisen korvaan.\n\n»Älä höpise.»\n\n»Totta se on, tiedänhän minä, muistatko silloin — —»\n\n»Oi saakeli», pääsi toiselta, mutta samalla hän kietoi tytön\ntukahuttavaan syleilyyn, niin intohimoiseen, kuin olisi hänet vasta nyt\nlöytänyt.\n\n»Minne sinä menet?» sai tyttö lopulta kysytyksi.\n\n»Sitä ei ole lupa ilmoittaa kenellekään.»\n\n»Eikö minullekaan?» kysyi tyttö, ja kyyneleet nousivat uudelleen\nsilmiin.\n\n»Niin tosiaan, sinulle minä saan sen sanoa, ja sinulle minun se täytyy\nsanoa. Kuulehan kun kuiskutan — — —»\n\n»Mutta sinä kuolet sinne, ne ampuvat siellä Tulisukkani, sinä et saa\nlähteä.»\n\n»Minun täytyy. Ei Tulisukkaasi siellä kukaan ammu, hän tulee vielä\nSinikkansa luo takaisin.»\n\n»Milloin tulet, viivytkö kauankin?»\n\n»En kauan viivy, muutaman kuukauden ehkä, sitten tulen taas Sinikan\nluo.»\n\n»Onko sinun sitten aivan pakko mennä?»\n\n»Pakkoa ei ole, mutta en voi jäädä tännekään.»\n\n»Etkö Sinikan ja pojankaan vuoksi?»\n\n»Mutta Sinikkani, minähän tulen takaisin, jaksaahan Sinikka vuottaa\nmuutaman kuukauden.»\n\n»Vuotanhan minä, mutta se on niin vaikeata. Ja kun varmasti tietäisin,\nettä saan Tulisukkani takaisin.»\n\n»Saat, saat varmasti, luota minuun. — Mutta istuhan hetkeksi tuohon\nvuoteen laidalle tai pane lepäämään, siksi kuin saan nämä liikkeen\npaperit kuntoon.»\n\n»Milloin sinä sitten lähdet?»\n\n»Huomenna.»\n\n»Jo huomenna! Onko tämä sitten viimeinen yö, jonka saan olla\nTulisukkani luona?»\n\n»Viimeinen on. Huomenna täytyy välttämättä lähteä. — Mutta nyt minun\ntäytyy ruveta kirjoittamaan, enhän voi papereita tällaisiksi jättää. Ei\ntämä vie kuin puolen tuntia.»\n\nTyttö nousi huoahtaen ja istuutui pöydän toiselle puolen. Siitä\nkatseli, kuinka toisen kynä rapisi paperilla, mutta ei uskaltanut\npuhua mitään. Siinä oli niin monenlaisia kyniä ja pulloja pöydällä.\nHän katseli niitä ja koetteli, kastoi pulloonkin ja alkoi raapustaa\nedessäänolevalle paperille —.\n\nHetken kuluttua nostaa toinen päätään: »Mitä sinä kirjoitat, mihin sinä\nkirjoitat? Herra Jumala, olet töhrinyt firman paperit, joiden aamulla\npiti postiin: anna tänne se.»\n\nSäikähtyneenä ojentaa tyttö paperin pöydän yli, ja vedet kihoovat\nsilmiin: »Anna anteeksi, en minä tiennyt − −».\n\nToinen tempaisee paperin ja lukee. Siihen on tottumattomalla käsialalla\nkirjoitettu:\n\n»Sinikka antaa pojan Tulisukal—», siihen oli keskeytetty.\n\nHän kiertää pöydän ympäri, pujottautuu toisen syliin ja pyytää:\n\n»Älä ole vihainen, että tein tyhmästi. En minä tiennyt sitä niin\ntärkeäksi; ja kun minä vain ajattelin sitä − −.»\n\n»Älä itke, Sinikkani, ei se niin tärkeä ollutkaan; minä kirjoitan\nvaikka kymmenen tällaista paperia uudelleen ja pidän tämän sinulta\nmuistona. Olin paha ja tyly, anna anteeksi. Mitä me näistä papereista\nenää? Nyt sinä olet väsynyt ja minä vien sinut sänkyyni. Lepää siinä\nniinkauan kuin minä vielä vähän kirjoittelen. Sitten minä herätän.»\n\nJa hän kantoi tytön vuoteelleen ja peitti sillä punakukallisella\npeitteellä ruveten uudelleen selvittelemään papereitaan ja numeroitaan.\n— Vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin kynän rapinaa paperilla — — —.\n\n»Eikö niin, Tulisukka»? sanoi tyttö hetken kuluttua. »Sittenkun tulet\nsieltä takaisin, niin vuokraat sen kamarin ja keittiön, ja sitten minä\nmuutan sinne kanssasi asumaan ja — poju?»\n\n»Tehdään niin, mutta eihän tiedä, vaikken tänne enää jäisikään asumaan.»\n\n»Mutta tulethan minut täältä kuitenkin noutamaan, ethän jätä minua\nyksin?»\n\n»En jätä, noutamaan tulen; mutta nuku nyt, Sinikka, niin minä saan nämä\ntyöt valmiiksi.»\n\n»Minä odotan.»\n\nTaas kului hetkinen ja paperit vain kahisivat, kynä juoksi rivejä\npitkin. Seinän takana löi vanha kello puolituntisen.\n\n»Kuule, Tulisukka, tuleeko sinusta sitten oikein upseeri?»\n\n»Tottakai, oikein kaluunoiden ja polettien kanssa, niinkuin tuolla\nasemasantarmilla.»\n\n»Mutta sitten et sinä enää huolikaan minusta etkä pojusta.»\n\n»Huolin, varmasti huolin ja tulen noutamaan.»\n\n»Rakastatko myös niinkuin nytkin, etkä vain pakosta tule.»\n\n»Rakastan Sinikka, aina rakastan; mutta nuku nyt.\n\n»Minä odotan enkä häiritse enää.»\n\nHetket kuluivat, ja vuoteelta seurasi kaksi kirkasta sinistä silmää\npöydänvieressä istujan liikkeitä. Sitten ne vähitellen painuivat\numpeen, ja kuului vain tasainen hengitys − −.\n\n»Jopa taisi Sinikka nukahtaa», arveli pöydän vieressä istuja ja alkoi\nkeräillä papereitaan nippuihin, joihin jokaiseen kirjoitti lähemmät\nniiden suhteen vaadittavat toimenpiteet. »Sittenhän jälkeentulijalleni\non helpompi päästä alkuun», arveli hän nippuja nurkkapinolle\njärjestellessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUlkoporstuan jäinen ovi rämähti, seinän takana löi vanha kello kuusi\nkertaa. Oli pimeä, mutta jossain ulkona paloi lamppu ja muodosti\nhimmeän akkunankuvan vastakkaiselle seinälle.\n\n»Herää jo, Sinikka, kello on kuusi, ja talossa tekevät nousua.»\n\n»Anna minun vielä hetken viipyä, täällä sinun luonasi on niin lämmin\nolla. Nythän on vielä pimeä, eikä kukaan näe, vaikka lähden vähän\nmyöhemminkin.»\n\n»Viivy, Sinikkani, enhän sinua tahdo luotani pois häätää; itseäsi vain\najattelin. Vaikka ikäni vierelläni pitäisin.»\n\n»Syleile minua vielä kerran, minua ja poikaasi, tämähän on viimeinen\nkerta niin pitkästä aikaa.»\n\nJa tyttö kietoi kätensä toisen kaulaan, veti hänet lähemmäksi ja\nimeytyi kiinni niinkuin ei koskaan olisi tahtonut siitä irtautua.\n\nTalossa liikuttiin, ulkona kilahti kulkunen, kun he molemmin pujahtivat\nnarahtavasta porstuanovesta pihamaalle ja siitä narskuvalle maantielle.\nTuisku oli asettunut, taivaalla värähtelivät kirkkaat tähdet, pureva\nviima vain ylti yli aukean.\n\n»Minä saatan Sinikkaani kotiin saakka ja autan yli nietoksien.»\n\n»Nietokset sulavat, kun Tulisukkani käy vierelläni.»\n\n»Minä kannan Sinikkani, jos upottaa.»\n\n»Kunpa jaksaisit kantaa läpi elämäni, minä en yksin jaksa.»\n\n»Kestä Sinikkani; ennenkuin syksyllä uusi lumi sataa, olen minä taas\nluonasi.»\n\nHe kääntyivät valtatieltä kapeammalle syrjätielle, tulivat yli aukean\nmetsikönlaitaan, jossa lumisten mäntyjen välissä häämöitti rakennuksia.\nOhi niitten he astuivat syvälle metsään ja pysähtyivät viimein\npienehkön tiepuolessa olevan mökin kohdalle. Mökin akkunoista loisti\nvalo.\n\n»Miksi en minä ole koskaan saanut tulla Sinikan kotiin?»\n\n»Siellä on niin pientä ja yksinkertaista. Ja sitten kun siellä on\nisä ja veli. Emme saisi koskaan olla kahden. Sinun luonasi on niin\nrauhallista, kukaan ei meitä siellä häiritse.»\n\n»Täältä minä tulen sitten Sinikkani noutamaan, kun palaan.»\n\n»Sinikka odottaa joka päivä. Tuokon metsänpuoleiseen akkunaan naputa\nsitten, niinkuin minäkin sinun akkunaasi, ja minä tulen avaamaan.»\n\n»Näkemiin, Sinikka.»\n\n»Näkemiin, Tulisukka. Muista meitä aina.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nTaas purkaa taivas lumiaan, taas ulvoo pureva viima nurkissa,\nvonkuu puhelinlangoissa ja aidan vieriltä kerää keskemmälle tietä\nteräväsärmäisiä nietoksia.\n\nRaskas tavarajuna saapuu huokuen asemalle, pyörät kitisevät pakkasessa,\nketjut kolahtelevat.\n\nJunan ainoasta matkustajavaunusta hypähtää lyhyeen turkkiin puettu\nmies, kiiruhtaa yli ratapihan ja häviää pimeälle, kylään johtavalle\ntielle.\n\nTuuli ryöpsähtää vastaan, teräviä jäähileitä iskee kasvoihin, ja on\npakko nostaa korkea kaulus poskien suojaksi.\n\n»Juuri samanlainen ilma kuin vuosi sitten, silloin viimeisenä\niltana», puhelee kulkija itsekseen tarpeessaan eteenpäin puolisääreen\nulottuvassa pehmeässä lumessa.»\n\n»Lieköhän Sinikka jaksanut vuottaa?» jatkaa, hän ajatuksissaan\npoiketessaan valtatieltä yli aukean johtavalle syrjätielle, joka vie\nsinne mäntymetsään. »Ja mitenkähän se — poika?» Rinnassa hytkähdyttää\nniin omituisesti.\n\nHän kiiruhtaa yli aukean, saapuu mäntymetsään, sivuuttaa ne ensimäiset\nrakennukset ja painuu yhä syvemmälle, jossa viima ei ole enää niin\nankara, ja jossa lumihiutaleet putoilevat miltei kohtisuoraan.\n\nJo tuikahtaa valo sieltä maantienposkeisesta mökistä, tuikahtaa niin\nlämpöisesti ja kuin kutsuen. Toiset asumukset ovat pimeinä, mutta\ntäällä näytään vielä valvovan.\n\n»Onhan Sinikka vuottanut, jos kauan viivyinkin», sanelee hän\npysähtyessään mökin kohdalle.\n\n»Tuohon metsänpuolimmaiseen hän käski naputtaa, niinkuin hänkin»,\nmuistelee vielä mielessään ja ottaa jo askeleen akkunaa kohti; mutta on\nniinkuin ei uskaltaisi, on niinkuin joku kieltäisi.\n\n»Siellä on isä ja veli», sanoo hän ääneen. »Pelkäänkö minä niitä? Vai\nkuka minua kieltää Sinikkani luo menemästä?»\n\nHän kahlaa metsänpuoleisen akkunan luo, napauttaa kaksi kertaa ruutuun\nja rientää sitten ovelle.\n\nKohta nostetaan salpa sisäpuolelta, ja oviaukossa häämöittää hento\nolento yöpukeissaan.\n\n»Sinikka!»\n\n»Tulisukka!»\n\nHän hypähtää porstuaan ja sulkee syliinsä värisevän tytön.\n\n»Jaksoithan odottaa, Sinikkani.»\n\n»Viivyit liian kauan. Joka ilta, joka yö olen vuottanut ja aina\nhukkaan. Mutta tulithan kuitenkin.»\n\n»Tullut olisin jo aikaisemminkin, vaan en päässyt. Sieltä ei lähdetä,\nmilloin itse haluaa. Onko isäsi kotona?»\n\n»Isä on yötöissä tehtaalla.»\n\n»Entä veljesi?»\n\n»Veli on Muurmannilla rautatietöissä. Olen aivan yksin kotona.»\n\n»Sittenhän saankin olla kahden Sinikkani kanssa.»\n\nHe sulkivat oven ja astuivat tupaan, pieneen, kodikkaaseen.\n\n»Miksi viivyit, Tulisukkani, niin kauan, mikset tullut silloin kuin\nlupasit?»\n\n»En voinut itse määrätä tuloani, monta oli tunturia matkalla, monta\nvettä välissä, monen herran komennettavana. Nytkin olen vain pikimältä\nkäymässä.»\n\n»Taasko lähdet, enkö vieläkään saa sinua pitää?»\n\n»Et vielä tällä kertaa. Sota kestää kauan, mutta luultavasti kesällä jo\npääsemme. — Mutta, Sinikka, annoitko minulle pojan, niinkuin lupasit?»\n\n»Annoin, vaan et tullut omaasi perimään.»\n\n»Missä hän on nyt?»\n\n»Ei hän ole täällä enää.»\n\n»Missä hän on? Onko hän kuollut?»\n\n»On.»\n\n»Milloin? Miten?»\n\n»Hän kuoli minun työssä ollessani. Täytyyhän minunkin tehdä työtä.»\n\n»Sinikka, katso minuun, sano minulle, miten minun poikani kuoli.»\n\n»En minä tiedä.»\n\n»Tapoit, saatana, minun poikani», karjaisi mies ja tarttui rautakourin\ntytön paljaisiin käsivarsiin. »Muuten tietäisit ja rohkenisit katsoa\nsilmiini.»\n\n»Niin tapoinkin, ehollani tapoin», kiljahti tyttö ja riuhtaisi itsensä\nirti. »Lupasit tulla ennen lumen tuloa; miksi et tullut, miksi et\npitänyt sanaasi? Isä uhkasi ajaa maantielle, kylällä pilkattiin.»\n\n»Voi sinua kurjaa, voi minua vieläkin kurjempaa! Minun syytänihän\ntämä kaikki. Miksen saattanut vaikka karata sieltä jo syksyllä, tai\ntulla kesällä, kun olisi vielä päässyt? En omaa poikaani saanut nähdä.\nSinikka − −» Mies istui sängynlaidalle ja nyyhkytti kuin lapsi.\n\n»Tulisukkani, koskiko se sinuun niin?»\n\n»Mene pois!»\n\n»Kuule, Tulisukkani!» tyttö ryömi polvillaan sängyn viereen. »En minä\nhäntä tappanut, sinua kiusatakseni vaan sanoin. Enhän olisi voinut\npoikaamme tappaa, vaikka itse olisin nälkään kuollut. Uskothan minua,\nkuule, uskothan? Minä vaan olin niin katkera, kun sinua ei kuulunut.\nJos tietäisit ne tuskan illat, kun sinua odottelin, ja minä olin niin\nyksin, niin yksin − −.» Hän ratkesi valtoimeen itkuun syleillen miehen\nlumesta sulavia saappaita.\n\n»Uskothan Tulisukkani, en minä häntä tappanut, vaikka ne niin sanovat»,\nnyyhkytti hän.\n\nMies veti tytön syliinsä. »Uskonhan minä, Sinikkani, kun sinä sen\nsanot. Minun syytänihän tämä kaikki on. Älä itke, tyttö, kerro minulle,\nkuinka se tapahtui.»\n\n»Kiitos, Tulisukka, että uskot minua, kukaan ei ole vielä minua\nuskonut. Minä annan sinulle toisen pojan, jos tahdot, vaikka kuinka\nmonta, kunhan sinä vain et epäile minua.»\n\n»Enhän toki epäile, mutta kerro.»\n\n»Poju sai raakaa lehmänmaitoa, ja siihen se kuoli.»\n\n»Lehmänmaitoa, eikö sinulla itselläsi sitten ollut?»\n\n»Kyllä oli, mutta säästin sen sinulle.»\n\n»Sinikka, sinä valehtelet!»\n\n»Enpä. Kuule kun kerron. Täytyihän minun jotain ansaitakin, kun\nisä joka päivä uhkasi ajaa tielle, ja sitten sain työtä tehtaassa.\nSilläaikaa hoiti pojua tämä naapurin Liisa, ja minä aina laitoin\nhänelle pullon valmiiksi lehmänmaitoa poissaoloajakseni. Sitten saimme\nPartalasta raakaa maitoa, ja aamulla pimeässä lienen ottanut pojun\npulloon väärästä astiasta. Kun illalla tulin kotiin, oli poju kuollut.\nRaaka maito oli muuttunut juustoksi ja tukahuttanut, tai jotain\nsellaista se lääkäri puhui, en minä ymmärtänyt. Minä itkin monta päivää\nja olisin niin mielelläni itsekin kuollut, mutta minä odotin sinua joka\nilta, — sinähän lupasit tulla jo syksyllä. Eikä minulla ollut ketään,\nkun pojukin vietiin hautuumaalle — — —»\n\n»Sinikka raukka, sinä olet saanut paljon kärsiä minun tähteni.»\n\n»Mutta nythän olet taas minulla ja nyt on kaikki hyvin. Ethän enää jätä\nminua. Minä annan sinulle toisen pojan, jos jäät luokseni. Lupaathan?\nOlethan sama Tulisukka kuin ennenkin? Rakastathan minua vielä niinkuin\nsilloin?»\n\n»Enhän voi olla Sinikkaani rakastamatta, mutta minun täytyy taas mennä.\nSitten joskus, — en tiedä itsekään, milloin, — palaan luoksesi.»\n\n»Ota minut mukaasi, otathan, eihän siellä kukaan tiedä, kuka minä olen.\nÄlä jätä minua tänne, minä pelkään.»\n\n»Älä itke, Sinikkani; sinähän vallan väriset, minä peitän sinut tuonne\nlämpöiseen, muuten vilustut ja kuolet, ja kuka silloin on Tulisukkaa\nvastaanottamassa, kun hän ensikerran saapuu.»\n\nJa hän peitti vällyihin vapisevan tytön, sovitti pään pielukselle ja\nsilitteli karhealla kädellään hänen polttavia ohimoitaan ja hiestä\nkosteita suortuviaan.\n\nOli niin hiljaista, että korvissa soi. Vain joskus tohahti metsän\nkeskeen eksynyt myrskynpyörre savupiipussa, ja pieni seinäkello nakutti\nmatkaa ijäisyyteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— »Herää, Sinikka, nyt minun täytyy lähteä.»\n\n»En minä nukkunutkaan, minä vain uneksin siitä, kun sinä uudelleen\ntulit takaisin.»\n\n»Minkälaista se oli?»\n\n»Silloin oli talvi, niinkuin nytkin, — emmehän me vielä kesää ole\nnähneetkään, — sinä tulit, ja minulla oli poju mukanani, etkä sinä\nollut yhtään vihainen.»\n\n»Missä me tapasimme?»\n\n»En minä tiennyt, mutta minulla oli vain niin hyvä olla. Minkätakia\nsinä, Tulisukkani, itkit?»\n\n»Milloin?»\n\n»Silloin kun tulit uudelleen minua ja pojua — — »Hyvästi nyt, Sinikka,\nminun täytyy ehtiä aamujunalle.»\n\n»Minä tiedän sen ja nyt tiedän, että tulet takaisinkin. Hyvästi,\nTulisukkani.»\n\nUlkona syyti taivas vielä luntaan, mutta ilma oli lauhtunut, ja\nlumihiutaleet olivat suuria, pehmeitä. Niiden läpi näki maantielle\npoistuja valoisassa oviaukossa vielä varjon viipyvän. Käsi ojentautui\npimeään, ja särkynyt ääni huusi sieltä:\n\n»Tulisukka, älä jätä minua, minä niin pelkään», mutta lumihiutaleet\nvaimensivat äänen, ja kohta oli kulkijan ympärillä vain talviyön\nhiljainen pimeys ja polviin saakka ulottuva kaiken peittävä luminen\nkäärinliina.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsemalla on tulinen kiire. Rajan takaa on hätyytetty, että siellä\nolevien joukko-osastojen hevoset kuolevat nälkään. Rospuuton takia ei\nsinne ole voitu saada riittävästi heiniä, sillä tuollaisella matkalla\nsöi hevonen jo puolet kuormastaan. Nyt lykkäsi äkkiä lumikelin\nroutaiselle maalle, ja samalla tuli uusi sotilasjuna etelästä mukanaan\nmonta vaununlastia heiniä.\n\nNiitä nyt lastataan rekiin ja resloihin, mitä vain irti saadaan, ja\nkuorma toisensa jälkeen lähtee tuolle kaksipäiväiselle taipaleelle.\nSotilaat juoksevat, upseerit määräävät, ja kiire on kaikilla, sillä\neineen syömättä on jokainen aamusta, junantulosta saakka ahertanut, ja\nlyhyt talvipäivä alkaa kohta taas hämärtää. Viimeiset kuormat ovatkin\njo valmiina, kun lähetti tuo tiedon, että »siellä se on kansakoululla\nsoppa kuumana.» Silloin ovat myös kuormat valmiina lähtemään. Jokainen\nkiiruhtaa saamaan osansa ennen matkallelähtöä. Siinä on huutoa ja\nhälinää, reslat kitisevät, aisat kolahtelevat, ja hevoset hirnahtelevat\nkuin matkakuumeessa nekin. Kaikki kiiruhtavat kansakoululle saamaan\nkuuman ruoka-annoksensa. Miltei puolijuoksua mentiin, ja pakastava lumi\nnarskahteli jalkojen alla.\n\nMutta siinä, missä valtatiestä haaraantuu kapeampi tie yli aukean\nkohti metsänreunaa, pysähtyy joukon jälkipäähän puoliturkkinen upseeri\nratsain. Hän viipyy siinä, kunnes joukko on häipynyt tienmutkan taa ja\nkarauttaa sitten kohti metsikön reunaa, siitäkin vielä edelleen, kunnes\npysähtyy tienposkeisen mökin kohdalla. Aivan ovelle laskee ravia kuin\nkuningas ainakin ja ratsupiiskansa varrella kopahuttaa oveen, kerran,\nkahdesti, mutta mykkänä on ovensarana.\n\nHän katsoo akkunaan: Mitä? Jäässä akkunat. Hän kahlauttaa ratsunsa\nsinne metsänpuolimaisen akkunan alle ja kopauttaa, niinkuin »silloin»,\nmutta lumikukkaset sieltäkin vastaan hymyilevät. Ei syty valo tulijalle.\n\n»Mittee työ sieltä haetta?» kuuluu ääni maantieltä. Siellä ikäloppu\neukko katselee miehen hommia.\n\n»Eikö täällä ole ketään kotona?» kysyy hän.\n\n»Se ukkohan kuoli jo toissatalvena tukkipinon alle tehtaalla.»\n\n»No missä sen poika sitten on?»\n\n»A sittenkun lähti Muurmannille, ei oo kuultu.»\n\nHän ratsastaa maantielle eukon luokse.\n\n»Onko tämä sitten aivan autio, tämä torppa?»\n\n»Ka autio. — Mutta ett enkös työ oo se − −?»\n\n»No, jospa lienenkin, mitenkä sitten?»\n\n»Sittenhän työ sitä Sinikka-vainoota ehitte.»\n\n»Vainaata.»\n\n»Ka vainootapa, ettenkö työ oo kuullunna? Sehän viime kesänä kuoli\nsiihen espanjalaiseen.»\n\n»Kuoli! Onko Sinikka kuollut?»\n\n»Ka kuollut ja hauvattu, minä voin näyttää sen hauvan paikankin.»\n\n»Vie minut heti sinne.»\n\nEukko kulki edellä ja ratsumies jälessä, ja talvinen ilta yhä hämärtyi.\nTultiin hautuumaan portille; siinä eukko kääntyi:\n\n»Ka tästä ei olis lupa ajaa sisään noin sotatamineissa.»\n\n»Enkä ajakkaan.» Hän hyppäsi maahan ja sitoi hevosen kivisen\nportinpylvään huurteiseen saranarautaan.\n\nSitten jatkoivat he matkaansa jalan pitkin suoraviivaista,\nlumenpeittämää käytävää, joka oli kuin pitkä pehmeä lakana, vedetty\nyli syksynroutaisen pinnan. Tuntui kuin olisi särkenyt vainajien lepoa\nastumalla jälkiä heidän käytävilleen, mutta pehmeän lumen peittämät\nristit näyttivät niin tuttavallisilta, niin käsiään ojentavilta ja\nleppoisilta, että kohta siellä käveli kuin ystävien parissa.\n\nSinne kiviaidan juureen saattaja johti saatettavansa ja pysähtyi\nmatalan puuristin viereen.\n\n»Ka tähän ne sen Sinikan multasivat, pääpuoli on tässä ristin kohalla,\nja tuossa juuri sivulla, tuon pensaan juuressa on sen poika, —\ntiiättenhän työ vissiin?»\n\n»Kyllä tiiän, kiitos vaan.» Hän työnsi setelin eukon kouraan: »Menkää\nte vaan kotiin, minä tulen heti jäljestä.»\n\n»Ettäkö työ jäätte tänne vielä?»\n\n»Minä jään tänne vielä. Menkää nyt!»\n\n»Ka elekee suuttuko, menenhän minä;» ja eukko alkoi tarpoa lumista\ntietä läpi valkopeitteisten puuristirivien, kohti kylässä syttyviä\nvaloja ja elämää.\n\nPakkanen kiristyi, vaikkei sitä haudallaseisoja huomannut. Hän puhdisti\nlumen siitä matalasta rististä, meni sitten pensaan juureen, niinkuin\noli neuvottu, ja sieltä aivan lumen alta tuli käsiin toinen, pieni\nristi.\n\n»Siinä on nyt poju, joka ei mitään meistä eikä tästä pahasta vielä\ntiennyt. Siinähän olet Sinikan turvissa. Mitenkäs se sanoi Sinikka\nviime kerralla erotessamme uneksineensa: 'Sinä tulit, ja minulla oli\npoju mukanani, etkä sinä ollut yhtään vihainen.' Tätähän Sinikka\nsilloin tarkoitti, vaikken minä ymmärtänyt. — Oi Sinikka, kuinka paljon\nlienet kärsinyt minun tähteni.» — Silmissä tuntui kuin polttavan,\nsieltä herahti kyynel paksuille silmäripsille, mutta sen jäädytti viima\nheti kirkkaaksi jäähelmeksi.\n\nKuu kiersi korkealta taivaankaarta, hattarat ajoivat toisiaan öisellä\nulapalla, viima vonkui yhä vihaisempana, mutta haudallaseisoja ei\ntuntenut viimaa eikä havainnut ajan kulkua. Hän nojasi ristiin ja eli\nuudelleen mielessään ajat viisi vuotta sitten.\n\nVasta kun hevonen portilla kärsimättömänä hirnahti, heräsi hän\nmietteistään. Nousi äkkiä, katseli ympärilleen ikäänkuin todetakseen,\nmissä oli.\n\nSitten avasi hän turkkinsa, irroitti rintapielestään kaksi kirjavaa\nnauhaa ja kiinnitti ne kumpaankin ristiin.\n\n»Nämä minä sain silloin kun te kärsitte; ne kuuluvat Sinikalle ja\npojulle yhtä hyvin kuin minulle.»\n\nSanoi ja kääntyi kalmiston portille, missä ratsu jo levottomana kuopi\nlunta. Hyppäsi satulaan ja ravasi maantielle joukkojen jälkeen, kohti\nitärajaa.\n\n\n\n"]