[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fv0bjk42mX90_aEN10BEOqrVBMTRo0BH9rTYT0yHKJKc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3598,"Enkä ollut vanki","Wuolijoki, Hella",1886,1954,"3598-wuolijoki-hella-enka-ollut-vanki","3598__Wuolijoki_Hella__Enkä_ollut_vanki","Tuokiokuvia vankilasta","muistelmat",[],[],"fi",1944,null,28214,183511,true,[],[],[],"Muistelmateos sisältää tuokiokuvia ja havaintoja vankila-ajalta toisen maailmansodan loppuvuosilta. Kirjoittaja kuvaa kokemuksiaan tutkintavankeudessa, odotustaan mahdollisesta kuolemantuomiosta sekä lyhyitä kohtaamisiaan muiden vankien kanssa.","Hella Wuolijoen 'Enkä ollut vanki' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3598. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ENKÄ OLLUT VANKI\n\nTuokiokuvia vankilasta\n\n\nKirj.\n\nHELLA WUOLIJOKI\n\n\n\n\n\nHelsingissä.\nKustannusosakeyhtiö Tammi,\n1944.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    Rakas lukijani.\n 1. Laulu otti minua kädestä...\n 2. Lapsi oli vankilassa.\n 3. Tyttö kirjoitti isälleen.\n 4. Irtolaiset itkevät illoin.\n 5. Poliittiset eivät itke.\n 6. Kuolleet ikkunat.\n 7. Virsi ja ämpäri.\n 8. Valkoinen kissa tuli selliini.\n 9. Enkä ollut vanki.\n10. Ruvetkaa talosille!\n11. Minä olin snobbi.\n12. Nyt mua vierään linnasta linnahan.\n13. Voikukkien murha.\n14. Tuomari on aina oikeassa.\n15. Minä seurustelen Hella Wuolijoen kanssa.\n16. Varastyttönen ja voikukka.\n17. Quelques fleurs.\n18. Minulla on sohvanukke.\n19. Termospulloni.\n20. Mustalaisnainen.\n21. Se rakkaus.\n22. Hän kirjoitti raastuvanoikeudelle.\n23. Väestöpolitiikkaa poliisivoimalla.\n24. Ruumiini on minun.\n25. Il faut vivre dangereusement — Elä vaarallisesti.\n26. Penitentiary — Kuritushuone.\n27. Ihmissilmät kuolleissa ikkunoissa.\n28. Leikki.\n29. Hän ei tuntenut minua.\n30. Uhkea tyttö.\n31. Tätiressukka.\n32. Dichtung und Wahrheit — Satua ja totta.\n33. Points de Malines.\n34. Vankilassa filmataan.\n35. Luminaali ja leipä.\n36. Marche funèbre — Askeleet yössä.\n37. Hatut.\n38. Laulajatyttö.\n39. Mäki-Peura.\n40. Vanki on paketti.\n41. Pandemonium.\n42. Varjot ja askeleet.\n43. Pastori Lombroso.\n44. Pulverit ja pirssiauto.\n45. Kenguru-äiti.\n46. Rakkauskirje elämältä.\n47. Minä taistelin.\n48. Paluu.\n49. Peili.\n50. Ensimmäinen päivä vapaudessa.\n51. Requiem.\n\n\n\n\nRAKAS LUKIJANI.\n\n\nJouduin olemaan vankilassa lähes puolitoista vuotta. Lähes kolme ja\npuoli kuukautta — koko kesän 1943 — sain ensin viettää Valtiollisen\nPoliisin vihertävänharmaassa tukahduttavassa kopissa — kävelemättä.\nLoput ajastani olin Helsingin Lääninvankilassa, jossa samalla muutuin\njahdatusta otuksesta tavalliseksi vangiksi.\n\nLähes viisitoista kuukautta odotin tutkintavankina Valtiollisen\nPoliisin minulle lupaamaa kuolemantuomiota. Sitä ei kumminkaan tullut.\nSain elinkautisen kuritushuonetuomion, josta ennätin kärsiä vain\nkolmatta kuukautta.\n\nVietin koko vankeuteni ajan yksityissellissä ja sain kävellä joko\nyksin tahi rikosvankien mukana. En saanut milloinkaan tavata muita\npoliittisia, paitsi silloin kerran, kun pommituksessa särkyivät lukot\nja seinät ihmisten väliltä..\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä kirjassa en käsittele oikeusjuttuani; sen hämähäkinverkon\ntulen aikanaan paljastamaan eri teoksessa. Tietenkin tulen\nnäytelmäkirjailijana lisäksi myös asettamaan näyttämälle tämän\nelämäni suurimman draaman, jossa kolme nuorta upseeria tuomitsi\nminut kenttäoikeudessa maanpetturiksi, välittämättä siitä, että olin\nasettunut vihollisen kanssa yhteyteen vain irroittaakseni maamme sen\ntuhoisasta aseveljestä ja hakeakseni teitä rauhan rakentamiselle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMelkein koko tämä kirja on kirjoitettu vankilassa, vankilasensuurin\nDamokleen-miekan alla. Olen kirjoittanut sitä silloin tällöin\nvankilailtoinani — kirjoittanut sellaista, mitä päivä kulloinkin\nmukanaan toi ja mitä mielessäni ailahteli.\n\nSe sisältää vaiti pienen osan vankilani tuokiokuvista, loput\nharhailevat vieläkin muistiinpanojeni joukossa odottaen työkykyni\npalautumista.\n\nHelsingissä marraskuulla 1944.\n\n_Hella Wuolijoki_.\n\n\n\n\n1\n\nLAULU OTTI MINUA KÄDESTÄ...\n\n\n    For he who lives more lives than one\n    More deaths than one must die...\n\n    Se, joka elää enemmän kuin yhden elämän,\n    saa enemmän kuin yhden kuoleman kuolla...\n\n               (Wilde: Reading-vankilan balladi.)\n\nNuo Wilden sanat soivat korvissani kaikkina niinä kuukausina, jolloin\nodotin kuolemaa sellissäni.\n\nOlin elänyt monta elämää — monien elämää —, niinpä minun oli kuoltava\nmonta kuolemaakin.\n\nMinut uhattiin teloittaa nimettömänä ja haudata jäljettömästi... enkä\nsanonut, ettei minua varten riitä yksi kuolema, koska olin elänyt monta\nelämääkin.\n\nEi ole helppoa kuolla edes elämän, ei edes rauhankaan puolesta... kun\non niin kovin utelias suhteessaan elämään. Lähteä noin vain maailman\nteatterista ennen viimeistä näytöstä... ennen auringon nousua...\n\nNe, jotka pitivät minua vangittuna, koettivat saada minut vakuutetuksi\nkohtaloni vääjäämättömyydestä. Nuori mies, joka johti tutkimuksia\nasiassani, kävi ottamassa selvää, miten ammattitoverini Irmari\nRantamala oli aikoinaan odottanut teloitusta... hän oli itkenyt\nkoko yön sellinsä lattialla. Tuo nuori mies kuvasi sen minulle\nyksityiskohtaisesti... jotta minäkin näkisin itseni itkemässä sellini\nlattialla...\n\nEn tiedä, miksi liikkumattomista silmistäni virtasi kuumaa vettä\nkouristuneille käsilleni. Ei se ollut Irmari Rantamalan vuoksi, ei sen\nvuoksi, että hän makasi kylmällä lattialla ja itki... eikä se ollut\nitseni vuoksi... ehkä se oli sen nuoren ihmisen vuoksi, joka minua\nkidutti tällä näyllä ja joka myöskin kuului siihen kansaan, jolle olin\ntahtonut hankkia rauhaa elämäinkin hinnalla... Hän varmasti nautti\nsiitä, että silmistäni virtasi vettä... en minä itkenyt, mutta väsyneet\nsilmäluomeni eivät jaksaneet sulkea sydämeni kuumaa lähdettä.\n\nSilloin alussa ruokani maistui kalmalle... ikkunan aaltolasin takaa\nkatsoi kuolema selliini... likaisenvihreät seinät ja katto alkoivat\npuristaa minua kuin ruumisarkku. Jokainen toimenpiteeni kotini suhteen\ntuntui järjestelyltä kuolemani varalle. Koetin tähyillä omaisteni\nsilmistä heijastusta minulle varatusta turmasta. Koetin tehdä työtäni\nja unohtaa sen, mutta kuolema irvisti vastaani vartian hyytävän\njulmista kasvoista. Tulin aivan pieneksi ja avuttomaksi, kaipasin\nomaisteni rakkaita kasvoja, lapsenlapseni käsivarsia, äitiäni ja\nisääni, kunnes he öisin tulivatkin haudoistaan auttamaan minua. Eivätkä\nhe yksin — vähitellen heitä alkoi tulla haudoistaan paljon, paljon...\nvanhoja ystäviäni ja niitä tuntemattomia miljoonia koko maailman\njuoksuhaudoista, keskitysleirien ja vankilain hautakammioista.\n\nHeitä oli paljon ja he kaikki vakuuttivat, ettei se ollutkaan niin\nkovin peloittava, se kuolema — vain pieni operatio. Olinhan ennenkin\nollut leikattavana. Vain pieni muodonvaihdos... aivan välttämätön,\njotta voisi elää edelleen maan sylissä ja ihmisten sydämissä.\n\nSellini metallipöytään oli kaiverrettu: \"Toveri, älä lannistu...\"\nVartiat olivat koettaneet raapia pois niitä sanoja, mutta ne paloivat\nsiinä sittenkin kuin tulikirjoitus... Kuinka monta tuntematonta tuskaa\nlienevät nuo sanat helpottaneet...\n\nJa sitten minä lakkasin pelkäämästä kuoleman ajatusta ja aloin\nvalmistaa itseäni siihen tietoisesti, kaikkine ajatuksineni, koko\njärkineni. Aloin kiirehtiä työtäni, käyttää hyväksi jokaisen minuutin\nmuistiinpanojeni kirjoittamiseen. Valmistauduin matkalle... kulkemaan\nsitä tietä, jota miljoonat olivat tässä sodassa kulkeneet.\n\nMinun saattajakseni tuli — laulu:\n\n    Niin huomispäivänä kansat\n    On veljet keskenään...\n\nLaulu otti minua kädestä ja kuljetti minua kuin äiti... se silitti\npäätäni ja rohkaisi: \"Tule, lähdetään yhdessä!\"... Me kuljimme\nhymyillen, käsi kädessä aseitten eteen...\n\nVälistä yöllä heräsin kylmän hien vallassa, koska olin unohtanut\nlauluni sanat. Mutta ne muistuivat mieleeni taaskin, ja miljoonain\nihmisten voitonvarmat askeleet seurasivat meitä uuteen maailmaan... En\nollut yksin.\n\n    ... niin huomispäivänä kansat\n    on veljet keskenään.\n\n\n\n\n2\n\nLAPSI OLI VANKILASSA.\n\n\nHeräsin aamulla kevätaurinkoon valkoisessa huoneessani. Heräsin siihen,\nettä pikku-Tuuli itki ja hänen ystävänsä Bobby-koira raapi verannan\novea ja kiersi koko taloa haukkuen ja hakien apua Tuulille.\n\nAhaa, ajattelin, lapsenhoitaja on lähtenyt hakemaan aamuvelliä ja\nmaitoa lapselle, ja lapsi kiukuttelee yksikseen.\n\nItku kävi surkeammaksi, eikä sydämeni kestänyt. Lähdin apuun. Lapsen\nhuoneessa olivat verhot vielä ikkunoissa, pöydällä tuikki pieni\nlamppu, huone oli viileä ja kolkko, ja siinä kolkkoudessa seisoi Tuuli\nyöpukimissaan sängyssä ja itki. Lapsenhoitaja oli nostanut korkean\nsängynlaidan ylös, ja lapsi kulki kylmissään pitkin sänkyään ja itki\nhaikeasti.\n\n\"Tuuli on vankilassa, mummi, nosta Tuuli pois vankilasta!\" Pienet kädet\npuristivat mummin kaulaa, ja isoja kyynelkarpaloita putosi mummin\nposkelle.\n\nMummi käski ryömimään peitteen alle ja puhui järkeä. Mummi sanoi, että\nEila oli keittiössä kahvilla ja toisi kohta lapsen vellin ja nostaisi\nverhot ja sitten lapsen tulisi hyvä olla...\n\nMutta Tuuli puristi mummia kaulasta ja rukoili:\n\n\"Pai mummi, kiltti mummi, ota Tuuli pois vankilasta, vie Tuuli mummin\nsänkyyn...\"\n\nJa vaikka mummi tiesi, että Tuulin äiti, joka oli niin tarkka ja\nviisas Tuulin suhteen ja oli lukenut kaikki modernit lastenhoito-\nja kasvatuskirjat ja totteli professori Ylppöä kuin epäjumalaa, oli\nkieltänyt pikkuleivät ja karamellit ennen aamuvelliä ja kaikenlaiset\nhemmottelut mummin sängyssä, niin mummin vanhanaikainen sydän ei\ntaaskaan kestänyt. Mummi nosti Tuulin pois vankilasta, kääri hänet\npeitteeseen ja aamutakkiinsa ja kuljetti pois omaan huoneeseensa, jossa\noli valoa ja lämpöä, mummin omaan vuoteeseen, joka oli leveä ja pehmeä\nja lämmin ja jossa oli untuvatyynyt ja sinisilkkinen untuvapeite. Ja\nTuuli piilottautui pehmeään, lämpöiseen kuoppaan mummin sängyssä.\nMummi pyyhki hänen kyynelkarpalonsa ja lämmitti hänen \"lalkojaan\" ja\npikkuisia, vaaleanpunaisia varpaitaan. Ne olivat kuin kevään omat\nvarpaat, jotka hyppivät ulkona aurinkoisella hangella... Ja Tuuli pyysi\nhaistella mummin yöpöydällä olevaa valkoista hyasinttia, hengitti\nsyvään, syvään sen tuoksua, sai mummilta pikkuleivän ja huokasi\nonnellisena kehräten ja kehnäten silkkistä pikkupäätään mummin pehmeään\ntyynyyn:\n\n\"Mummi otti Tuulin pois vankilasta...\"\n\nSitten mummin täytyi kertoa sitä ikivanhaa juttua herra Ketusta ja\npikkuisista piip-piip linnuista ja siitä, miten kevät tulee ja miten\nTuuli pääsee omaan leikkimökkiinsä... kunnes... kuuluivat Eilan\naskeleet salista.\n\nSänky-vankila oli tyhjä, ja Eila haki Tuulia vellille.\n\nTuuli piilottautui peitteen alle, ja kun Eila tuli sisään ja kysyi\nTuulia, niin mummin piti valehdella, ettei mummi tiedä Tuulista mitään\n— ettei Tuuli olekaan täällä. Ja kun sitten Eila haki sängystä ja veti\npeitteen pois Tuulin yltä, niin Tuuli nauroi ja ilakoi hopeaisella\näänellään:\n\n\"Mummi otti Tuulin pois vankilasta...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin me leikimme Tuulin kanssa vankilaa.\n\nOn kevätilta... Vankilanpihalla piipittelevät varpuset, ja sisällä\nvankilassa itkevät irtolaisnaiset rautabetonihaudassa... Jossain\nmiesten osastossa kalisevat kahleet...\n\nMummin sydän on väsynyt.\n\n\"Tuuli, ota pois mummi vankilasta...\"\n\n\n\n\n3\n\nTYTTÖ KIRJOITTI ISÄLLEEN.\n\n\nHän oli 18-vuotias. Oli joutunut kiinni varkaudesta... puseroita ja\npikkukapistuksia jostain kaupasta.\n\nIsä oli pientilallinen Hämeestä, työväenliikkeen miehiä, sellainen\nharmaapäinen, harvasanainen, kankeakourainen. Lapsia tusinan verran,\nliian monta suuta. Tyttö joutui tehtaaseen pommihylsyjä tekemään.\nTuli kuljettua kahviloissa ja tuli mentyä toisten tyttöjen mukaan\nkaikkialle... varastelemaankin tungoksessa, koska kaikilla oli hienoja\nhameita ja rintamaheiloja.\n\nTuomio oli toista vuotta, ja saman verran nuorisotuomiota tulossa.\n\nHän sai kirjepaperin ja kuoren. Piti kirjoittaa kotia, miten hänen oli\nkäynyt.\n\nHän kirjoitti... vankilan paperille:\n\n  \"Rakas isä.\n\n            En voi kirjoittaa muuta.\n\n                                  Lapsesi Aino.”\n\nKirje oli niin märkä, niin likainen ja rypistynyt...\n\n\n\n\n4\n\nIRTOLAISET ITKEVÄT ILLOIN.\n\n\nIrtolaiset itkevät illoin... toiset ikävästä, toiset kiukusta, toiset\nnyyhkyttäen, toiset huutaen.\n\nJoskus itketään, jotta se kuuluisi, joskus se on tukahdettua, aivan\nkuin nyrkillä tukittua, useimmiten se on tarttuvaa... Se tarttunut\nitku on hiljaista, tuskallista, vähitellen häipyvää nyyhkytystä, surun\nkanteleen soittoa, vankilan kanteletta, pieniä ailahtelevia ääniä\nyössä...\n\nYhtäkkiä repäisee yön ja pimeyden vihlova tuskanhuuto: \"Äiti, äiti,\nminun äitini..\n\n\n\n\n5\n\nPOLIITTISET EIVÄT ITKE.\n\n\nPoliittiset eivät itke... niitten tyyny on muuten vain märkä... joskus.\n\nJos ei ole peitettä, he verhoavat itseään raskailla, väsyneillä\nsilmäluomillaan... Jos ei ole vettä, he pesevät itseään kuumilla\nvesikarpaloilla, joita vuotaa silmistä... joskus.\n\nKun älyllisen korkeaviljelyksen ylitse kulkee raskas sotilassaapas,\nheidän itsehillintänsä vikisee sen alla... vain vähäisen.\n\nValmius antaa elämän ristiinnaulita meidät ajatuksen tahi teon ristille\nnostattaa päämme pilviin, mutta päämme ovat käyneet homeenharmaiksi...\nmuuten vain.\n\nYön hiljaisuudessa valuu yksinäinen, salainen kyyneleeni miljoonain\ntoisten mukana Euroopan veren ja tuskan valtamereen.\n\n\n\n\n6\n\nKUOLLEET IKKUNAT.\n\n\nVankilan ikkunat ovat kuolleita ikkunoita.\n\nVankilan ikkunat ovat tyhjiä ikkunoita.\n\nSatoja kuolleita, tyhjiä ikkunasilmiä tuijottaa minuun tiiliseinistä,\nmurjumausoleumin seinistä.\n\nKävelen yksinäni lakkaamatonta kierrostani kuolleitten ikkunasilmäin\nalla. Tiedän, että jokaisen ikkunasilmän takana sykkii kahlehdittu,\ntuskainen elämä, ja tunnen, että he kaikki siellä ikkunain takana\novat omaisiani, ihmisiäni, — kaikki varkaat, suuret ja pienet,\nsikiönlähdettäjät ja salakaupan myyjät, valtiolliset ja katunaiset,\nryöstäjät ja juopot ja sotilaskarkurit — veljiäni, sisariani,\ntovereitani kuolleitten ikkunain takana... kuoleman hiljaisuudessa...\nkuolleine ajatuksineen.\n\nMinä näen unta, että seison kuolleitten ikkunain alla ja huudan niille:\n\nVapaus!\n\nJa jokaiseen ikkunaan kiipeävät raudoissa riippuen harmaat olennot\nkuumine silmineen, ja tuhansista käheistä kurkuista kaikaa vastaan\nsana Vapaus! kiirien seinästä seinään yli muurien ja kattojen, ja\nlukot aukeavat rämisten ja kalisten, rautakanget ja kahleet katkeavat,\nja ihmiset hoipertelevat ulos kuka hieroen silmiään auringossa, kuka\nylpeänä mittaillen taivasta, kuka ryömien toisten jalkojen välistä,\nkuka suunnitellen uusia ryöstöjä ja murhia, kuka luoden uutta\nmaailmanjärjestystä ja kylväen uutta uskoa ja voimaa kuihtuneisiin\nkasvoihin...\n\nMissä olen sen kaiken kerran jo nähnyt?\n\nEnckellin alttaritaulussa Tampereen Johanneksen kirkossa. Ylösnousemus\nhautojen auetessa.\n\nMinä seison keskellä pihaa, kuolleitten ikkunain alla, ja katson sinua\nsilmästä silmään, aurinko, ja nostan nyrkkini puoleesi.\n\nTulkoon vapaus!\n\n\n\n\n7\n\nVIRSI JA ÄMPÄRI.\n\n\nHerätyskello soi. Lukot alkavat aueta ritisten, rämisten, kolisten...\nraskaat ovet kalisevat, avainniput helisevät vartiain käsissä...\n\nUusi päivä on alkanut, vankilan koneisto on käynnissä. Vankitehdas\nalkaa surista. Päivystäjät kantavat pesuastioita ja kalistelevat\nruokapakkeineen ja mukeilleen.\n\nHarmaan elämän harmaa arki on alkanut.\n\nYhtäkkiä kaikuu kaukaa hiljainen laulu. Pehmeä, tumma baritoniääni\nlaulaa aamuvirttä:\n\n    \"Lähemmäs Herrani, lähemmäs Sua...\"\n\nSamalla kuuluu komennus: \"Käymälä-ämpärit tyhjennetään!\" Ämpärit\nkolisevat ja kalisevat ja tuoksuvat...\n\nPehmeä baritoni laulaa:\n\n    \"Lähemmäs Herrani, lähemmäs Sua...\"\n\nYstävällinen käsi ojentaa minulle pienen rukiisen reikäleipäpuoliskon.\n\n    \"Lähemmäs Herrani, lähemmäs Sua...\"\n\nMinä lauloin:\n\n    \"Lähemmäs Herrani, lähemmäs Sua...\"\n\n\n\n\n8\n\nVALKOINEN KISSA TULI SELLIINI.\n\n\nSellini ovi oli raollaan — päivystäjä oli hakemassa ruokaani. Ja\nsilloin se tapahtui. Oven raosta katseli sisään valkoinen kissa\nja pujottautui luokseni... iki-ihastuksekseni... ilmielävä kissa\nvankikopissa...\n\n\"Päivää, Mirri\", sanoin minä. \"Tervetuloa...\"\n\nMirri vastasi ystävällisesti: \"Miau, miau\", ja kehnäsi itseään jalkaani\nvastaan. Sitten hän hyppäsi pöydälleni — pienen pienelle pöydälleni,\nkirjoituskoneeni viereen, ja sanoi uudelleen: \"Miaaauu...\"\n\n\"Miau, miau\", sanoin minä kissan kielellä. \"Tuletkos syliini, jotta\nvanki saisi halata sinua, ilmielävää olentoa vapaasta maailmasta.\"\n\nMirri tuli syliini, ja sain halata sitä ja jutella sen kanssa — aivan\nvapaasti — ilman vartiaa tahi valtiollista poliisia. Sain puhua\npolitiikkaakin Mirrille. Muun muassa Richelieusta, Ranskan suuruuden\nluojasta, joka erittäin paljon harrasti Mirrin sukua, Ranskan suuruuden\nohella, ja jonka kirjoituspöydällä aina istui eräs Mirrin esiäideistä\nja kehräsi Euroopan politiikkaa. Ja siitä johtui puheemme Harmaaseen\nEminenssiin, Isä Jooseppiin, joka oli kansainvälisesti vaarallinen\ndiplomaatti, vaikka hän paljasjalkaisena fransiskaanina harrastikin\nnunnien hurskautta... Ja näin me jouduttiinkin kansainväliseen\npolitiikkaan, ja sain ilmaista mielipiteitäni aivan vapaasti, eikä\nkukaan tarkkaillut salahankkeitamme valtakunnan turvallisuutta vastaan\neikä pitänyt kirjaa, miten kauan Mirri viipyi luonani.\n\nTarjosin Mirrille vangin eväitä, mutta Mirri oli laiska ja lihava eikä\nkehdannut koskea vangin ruokaan, — sanoi juttelevansa muuten vain.\n\nJa Mirri kysyi, muistanko minä hänen sukulaistaan, siniharmaata\nvillikollia, joka tuli metsästä luokseni eräänä kuutamoyönä ja kotiutui\ntalooni.\n\nMuistan, Mirri-kulta, muistan! Se oli sinä yönä, jolloin metsät\nsoittivat Parsifalin alkusoittoa pelloilleni Kymen rannalla sinisessä\nkuutamossa.\n\nNiin, Mirri, se oli Sinisen Savun Sinfonian Yö. Vanha Seppä poltti\nmetsän reunassa sysimiilua, kun minä rakensin taloani. Ja kun Vanhan\nSepän piti valvoa koko yö miilun vieressä, varasin hänelle pullon\nkuumaa kahvia ja vein hänelle yhtä ja toista hyvää ja istuin pitkän\naikaa miilumme ääressä. Miilusta nousi sinistä savua ja säkeniä.\nJuttelin Vanhan Sepän kanssa talon vanhoista asioista, ja sitten\nvaikenimme molemmat, koska yötuuli soitti metsän latvoissa Parsifalin\npyhää alkusoittoa maailmankaikkeuden rauhasta, ja sininen kuutamo\nsäesti sitä väreillen yli peltojen. Ja silloin tuli metsästä yli\nsäkenöivän hohtokivilakeuden siniharmaa villikolli, haisteli miilua\nja katseli minua ja Vanhaa Seppää ja läheni lähenemistään. En\nuskaltanut liikahtaakaan, kunnes se kehnäytyi jalkaan: vasten, aivan\nkuin Valkoinen Mirri, ja viimein antoi hiljakseen silittää itseään ja\nlopuksi latki kahvimaidon jätteet ja hyppäsi syliini. Silloin sanoi\nVanha Seppä, että nyt on vanhassa rappeutuneessa talossa taas emäntä,\njoka tuo Vanhalle Sepälle yöllä kahvia ja jonka luokse villikollikin\ntulee metsästä... Ja kolli tuli mukanani taloon sylissäni, ja\nParsifalin valtava sävel jäi sydämeeni ihmiskunnan kodista kun kuljin\nkotiin tuoksuvassa lumiyössä.\n\nKiitoksia Valkoinen Mirri — näin sinä toit minulle Parsifalin\nalkusoiton selliini.\n\n\"Miau, joko sinä olet lähdössä?\" Tuolla vain vartiatäti kyselee, minne\ntuo kulkukissa on joutunut. Ajavat sinut taas kadulle.\n\nIlmielävältä kadulta tulit luokseni, sieltä, missä ihmiset kulkevat ja\nkiiruhtavat ja joskus nauravatkin. Kiitoksia käymästä. Pidä varasi,\nettei Valtiollinen Poliisi kuule, että olet käynyt luonani luvatta.\n\nHe kysyivät minulta, mitä kieliä osaan. Luettelin heille seitsemän\nkieltäni. \"Ahaa\", sanoi kuulustelijani, ja näin miten hänen aivoissaan\npyöri: hän osaa kieliä — aivan kansainvälinen roisto.\n\nEnkä sanonut, että osaan kissankin kieltä... äläkä sinä kerro sitä\nkenellekään, Mirri-kulta.\n\nNäkemiin, Mirri...\n\nMinä puristin Mirrin pehmoista, valkoista tassua, ja Mirri katseli\nminua vilkutellen silmää ja liikutellen viiksiään ja suuteli kättäni\nmaailmanmiehen tapaan!\n\n\"Miaaaau... Madame...\"\n\n— Miau, miau, Mirri...\n\n\n\n\n9\n\nENKÄ OLLUT VANKI.\n\n\nJumala loi kaikki ihmiset näköisikseen paitsi valtiolliset poliisit\nja sensorit. Eikä hän antanut poliiseille oikeata käypää nimeäkään\nsuomenkielellä, vaan salli kansan kutsua heitä \"ohranoiksi\", ja\n\"sensori\" kaikaa niin vieraalta, ettei tavallinen kansanihminen sitä\nymmärrä ollenkaan.\n\nValtiollinen poliisi... Hän on tavallisesti sekasikiö\nkauppa-apulaisesta ja sellaisesta vanhemmasta juoksupojasta —\njolla on paljon postimerkkinäpistelyjä takanaan — sekä rappiolle\njoutuneista kyyppareista. Hänellä on harmaa kesäpuku ja sodan aikanakin\nharmaat hienot nahkakengät ja kesälläkin harmaat paksut damaskit ja\nkirjavan-huutava kravatti ja huopahattu yhdellä korvalla ja hän pyrkii\nolemaan herran näköinen... aivan väkisin.\n\nAamulla hän aukaisee raskaat rautaovet ja komentaa: Herätys...\nPesuhuoneeseen, käymälään...\n\nJos olisi Jumala hänet luonut näköisekseen, olisi hän suomalaisena\nsanonut: \"Huomenta...\"\n\nIllalla vanki heitti harmaat huolensa orrelle ja riisui mustat\nmurheensa yltään. Aamulla hän heittää huolensa olkapäilleen ja\nkääriytyy taas murheisiinsa tuijottaen tyhjään päivään... Joskus\nsanottiin sinullekin hyvää huomenta... jossain on rakkaita, hymyileviä\nääniä.\n\nTuijotan likaisenvihreisiin seiniin, haen tukea ja apua... itseltäni,\nsillä muuta apua ei ole, eikä ole rakkautta, hyvyyttä, ystävyyttä,\nihmisyyttä... ei muuta kuin petoja, jotka ovat valmiita puremaan arenan\nnurkassa Rooman kansan riemuitessa...\n\nJa minä olen aivan yksin... vereni maahan virtaa...\n\nOvi reväistään auki. Sisään heitetään lattiaharja ja rikkalapio.\n\n\"Lattiaa lakaisemaan...\"\n\nLattia on täynnä harmaata pölynukkaa... aina. Mistä lie tullutkaan.\nEhkäpä elämäni hometta... surujen siitepölyä... kauhukudosta.\n\nSelkäni on aina ollut suora, on raskasta kumartua... olen vanha nainen.\nLakaisen lattiani puhtaaksi, harmaa nukkakerä kasaantuu lapiolle.\nNurkassa on likainen sylkyastia, johon en voi koskea. Sen on entinen\nasukas selliin jättänyt.\n\nTekoherra on seisonut koko ajan ovella ja nauttinut siitä, miten olen\nlakaissut lattiaa. Hän katselee kädet ristissä ja savuke hampaissa.\nOdotan joka hetki, että hän kysyisi, onko se hauskempaa työtä kuin\nnäytelmien kirjoittaminen. Sitten se tuli:\n\n\"Miltäs tuntuu nyt? On se toista kuin ne laakeriseppeleet Niskavuoren\nNaisista ja Juurakon Huldasta tuolla Jokelan kartanon seinillä...\" Hän\noli ollut kotitarkastuksella kotonani.\n\nMinä oikaisin selkäni ja sanoin rauhallisesti, että tuo likainen\nsylkyastia pitäisi siirtää pois sellistäni, sillä en tarvitse sellaista.\n\nTekoherra hätkähti!\n\n\"Ei mitään astiaa saa täältä siirtää. Teidän täytyy pestä se puhtaaksi.\"\n\n— Minä pesen mielelläni omia astioitani, mutta en toisten. Sylkyastia\non vietävä pois täältä.\n\nPuoliherra laukaisi:\n\n\"Teidän on tehtävä, mitä minä sanon — te olette vanki.\"\n\nLattiaharja putosi kädestäni ja minä naaroin, nauroin niin että\nhautakammion käytävä kaikui ja likaisenvihreät sellin seinätkin\nvirnistivät — minä vanki!\n\nPuoliherra huusi: \"Ei saa nauraa...\" ja paiskasi oven vihaisesti kiinni.\n\nMinä — vanki... Olen antanut suggeroida itseni vangiksi. Kuka kykenee\nvangitsemaan minut...?\n\n    Mutt' lukki se punovi pauloja ain',\n    yks' sielu ei lannistu vain.\n    Se sielu käy vapaana aikojen taa.\n    — — — — —\n\nHe luulevat vanginneensa minut... Eilen illalla, kun kirjoitin\nmuistelmiani, soutelin Eino Leinon kanssa sinisilkkisellä Kukkialla ja\nhuiskutin airollani vettä hänen notre-damelaisille hirviönkasvoilleen\nlaulaen Thulen Kuningasta. Ja toissailtana istuin Gustaf Mattssonin\nkanssa oopperanaamiaisissa... hän jätti minulle perinnöksi\nLichtensteinin aforismin:\n\n\"Ich kann mich einen ganzen Tag an einer schönen Vorstellung sonnen...\"\n\nMiten voi vangita minut, joka koko päivän voin maata kauniin mielikuvan\nauringossa.\n\nMielikuvani:\n\n    I'd like me to know, that all over the world\n    A just flag of freedom was flying unfurled.\n    That none of the nightmare was really in vain,\n    That none of the nightmare might happen again...\n\n       Kun tiedän mä, taas yli avaran maan\n       lippu vapauden esteettä hulmuaa,\n       että turhaan ei kestetty kauhuja noita,\n       että painajaisuni ei uudelleen koita.\n\nNäin kirjoitti kaatunut englantilainen lentäjäkotka. Hän tahtoi tietää,\nettä koko maailman ylle nousisi liehumaan vapauden ja oikeuden lippu,\nettei mikään kärsimistään painajaiskauhuista ollut turha, ettei mikään\nkärsimistään painajaiskauhuista voisi toistua.\n\nKuinka minä saatoinkaan tuijottaa tyhjään päivään ja pelätä petoja...\n\nMinä näen silmilläni ja kuulen korvillani, miten Hitlerin tankkihirviöt\nvyöryvät Moskovaa kohti. Yötä päivää syöksevät lentokoneet ja tykit\ntulta ja hävitystä Neuvostoliiton sydämeen. Mutta Punaisella torilla\non juhlaparaati seitsemäntenä päivänä marraskuuta 1941. Stalinin\nturvallinen, teräksinen, rauhallinen ääni selittää maailmalle, miksi\nhänen kansansa on voittava tämän taistelun maailman vapauden puolesta.\n\nMinä näen ja kuulen, miten Reynaud todistaa Parisissa Churchillille,\nettä Saksa tulee hyökkäämään Englantiin ja Englanti tulee\nauttamattomasti häviämään. Minä kuulen Churchillin turvallisen,\nrautaisen vastauksen: \"We are not afraid — me emme pelkää. Kuuletteko:\nme emme pelkää\". Kuulin nyrkiniskunkin ranskalaiseen neuvottelupöytään.\n\nNäen, miten Arnulf Överland kirjoittaa runoansa Norjan kansalle... Iva\nja toivottomuus ovat hävinneet hänen terävistä, kylmistä silmistään.\nHän kirjoittaa sydänverellään:\n\n    De brente våre gårder,\n    De drepte våre men,\n    Bak hver som gikk i døden\n    Står tusener igen.\n        Står tusen andre samlet\n        I steil og naken tross.\n        Å, døde kamerater,\n        De kuer aldri oss!\n\n    He talot poltti meiltä,\n    He miehet tappoivat,\n    Vaan takaa joka kuolleen\n    Tuhannet nousevat.\n        Tuhannet nousee — uhma\n        On karu, ankara.\n        Oi, veljet, meitä koskaan\n        He eivät nujerra.\n\n              (Käännös Elvi Sinervon)\n\nMeillä he ovat sitoneet uljaan, ihanan kansamme silmät valheverkoin ja\ntukkineet sen korvat rämisevillä fanfaareillaan ja \"Kaarinoillaan\",\njotta kansamme ei näkisi koko ihmiskunnan nousua valhetta ja väkivaltaa\nvastaan, eivät kuulisi Beethovenin sankarisinfoniaa Moskovasta käsin.\n\nMinä kuulen ja minä näen, ja niinä itken kansani puolesta ja elän\nmiljoonien elämää ja tiedän, että vapaus koittaa maailmalle.\n\nHe luulivat minua vangiksi...\n\nMutta minä täytän sellini tuhansien kukkien tuoksulla, täytän\nsieraimeni meren tuulilla. Mantelipuut kukkivat Kew Gardenissa...\nmagnoliakukkiin Pietarin kirkon alttarilla putosi kuumaa vahaa\nkynttilöistä, ja kukat avautuivat tuoksuen elämän huumaa... isot,\nvalkeat, lepattelevat terälehdet värisivät kuumuudessa...\n\nKajavat itkevät Kaikkialla Nunnakivilläni, itkevät suurta rumaa\nrunoilijaa ja hänen kohtaloaan... ehkäpä itkevät minuakin.\n\nIllalla, kun sellini hämärtyy ja pimeys peittää likaisenvihreät seinät\nja katon, jossa näkyvät laudoituksen jäljet sementissä, silloin\nhäipyvät seinät ympäriltäni... Kukkian kultaiset vedet häämöttävät\nkaukaa... mustien rantametsien varjot pitenevät... untuvainen, lämmin\nhämärä laskeutuu rannoille... pikkulaineet huokailevat unenpöpperössä\nja kaislojen varjot huojuvat ja haukottelevat... kajavani heilauttaa\nhämärässä valkoista siipeään... hyvää yötä...\n\nHe luulevat vanginneensa minut...\n\n\n\n\n10\n\nRUVETKAA TALOSILLE.\n\n\nMinut siirrettiin vihdoinkin Valtiollisen Poliisin \"suojista\" oikeaan\nvankilaan. Vanhaan vankilaan, jonka ovet suljetaan mahtavilla,\nraskailla, kalisevilla avaimilla.\n\nRaskas rautaportti sulkeutui perässäni. Hain mielessäni Danten sanoja\neräältä portilta ja löysin vain sanan \"speranza\", toivo.\n\nKolmeen ja puoleen kuukauteen en ollut nähnyt ihmisiä, vain\nvaltiollisia poliiseja, jotka nyt hävisivät jätettyään matkalaukkuni\nvankilan vartioille.\n\nHenkilötiedot kirjattiin, koruni ja rahani otettiin minulta pois,\nsamoin kello... Minä katselin nälkäisenä ihmisten kasvoja.\n\nMinut saatettiin naisten osastolle. Ovi sulkeutui taas perässäni\nlukkoon. Ympärilläni liikkui harmaita olentoja lukemattomissa ovissa,\ngallerioilla... Minä katselin nälkäisenä ihmisten kasvoja.\n\nPienikokoinen, asiallinen, harmaantunut nainen, naisylivartija,\notti minut vastaan ja käski erääseen selliin, jossa tarkastettiin\ntavarani. Hän katseli matkalaukkuani ja kysyi, paljonko minulla oli\nalusvaatteita, ja kun sanoin etten tiennyt, hymyili hän ja sanoi jonkin\nystävällisen sanan.\n\nMinä katselin nälkäisenä elävää ihmistä, joka hymyili minulle ja nopean\nasiallisesti johti minut yläkertaan erääseen selliin ottaen mukaan\nmatkalaukkuni, jossa oli lääkkeitäni ja ruokaa, ja sanoi:\n\n\"Ruvetkaa talosille.\"\n\nJäin istumaan jakkaralle. Olin viimeksi leikkinyt talosilla oloa\npikku-Tuulin kanssa...\n\n\"Ruvetkaa talosille...\"\n\nSe oli tuttua ihmisen kieltä kaukaa kotoa. Kiitoksia, minä sanoin, ja\nvähän niinkuin nielaisin jotain.\n\nSellissäni oli holvikatto ja se oli valkoinen, maalattu, eikä siinä\nnäkynyt sementtilaudoituksen jälkiä, ja ikkunasta tuli valoa. Pöytä oli\npieni ja vuoltu täyteen kirjoituksia, kuten kaikki vankilan pöydät,\nmutta se ei ollut metallia vaan puuta. Moderneissa kidutuskammioissa on\npelkkää metallia.\n\nMinä istuin ja silitin pientä tyynyäni ja matkalaukkuani ja niitä väliä\nkapistuksiani, jotka olivat omiani...\n\n\"Ruvetkaa talosille...\"\n\nAvaimet kalisivat, ovi avautui taas ja ystävällinen, nopea käsi ojensi\nminulle pyytämäni kirjat, joita sydämeni vavistuksella oli odottanut...\nvaltiollisessa poliisissa olin ollut viimeiset kaksi viikkoa ilman\nkirjoja ja sanomalehtiä... kaksi kauheata viikkoa — minun suhteeni\nyritettiin hieman kolmannen asteen käsittelyä...\n\nNidos Shakespearea ja Marie Curien elämäkerta. Silittelin niitä,\nhalasin niitä, panin ne pöydälleni ja katselin niitä...\n\nRupesin talosille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin nähnyt ihmisen hymyilevän.\n\n\n\n\n11\n\nMINÄ OLIN SNOBBI\n\neli suomeksi tyhmänylpeä.\n\n\nYmpärilläni kiersi 60—70 naista... käveltiin piirissä. Minä, joka olin\nvanha ja hidas, sain kävellä piirin keskellä muitten samanlaisten\nkanssa.\n\nEnsimmäisenä päivänä se oli aivan kuin\n\n    Piiri pieni pyörii,\n    lapset siinä hyörii...\n\nSitähän juuri olin opettanut taloni pikkupalleroille, pikku-Tuulin\npikkurykmentille, kun lumi suli tallimäellä ja pikkuiset sormet vielä\npalelivat rikkinäisissä lapasissa, ja puri aina pyrki kulkemaan\nvesilätäköissä kun laulettiin:\n\n    Sormet sanoo sososo,\n    kengänkannat kokoko...\n\nJa Tuuli oli snobbi ja tahtoi aina olla piirin keskellä ja riiteli\npehtorin pikku-Eilan kanssa ja sanoi, että Tuuli on mummin oma \"guldu\"\nja tahtoo olla keskellä... ja toiset sallivat sen, koska mummi oli\nkartanon rouva. Mummi ei ollenkaan pitänyt sellaisesta ja sanoikin sen\n— vaikka turhaan.\n\nKop-kop-kop kävelivät puukengät piirissä, ja mummi sulki silmänsä\nauringossa ja kuvitteli, että oli lasten piirissä, ja odotti heleitä,\nrakkaita ääniä kaukaa muurien takaa:\n\n\"Muuummiiii...\"\n\n\"Ei-saa-puhua!\", kuului vartian karjaisu.\n\nPiiri pyörii... Katselin jännittyneenä kanssasisariani; suurin osa\nniistä oli ryysyisissä harmaissa vankipuvuissa. Sain vihdoinkin nähdä\nmuita vankeja ja kuvittelin luonnollisesti, että niistä suurin osa oli\npoliittisia. Koetin arvailla kohtalotovereitani ja ajattelin, miten\nhe ilmaisisivat itsensä minulle. Olin lukenut vankilakuvauksista,\nmiten kävellessä vankiloissa yritetään puhua toisilleen, ja odotin\njännittyneenä, puhuisiko kukaan minulle.\n\nEi kukaan.\n\nEnkä näe muittenkaan puhuvan — ja sittenkin vartia huutaa:\n\"Ei-saa-puhua!\"...\n\nKatselen, kuuntelen... ja vihdoin näen kahden tytön huulten liikkuvan.\n\nAhaa... näin se siis tapahtuu.\n\nJa vähän ajan päästä kuulin vanhahkon naisen ohi kulkiessaan kysyvän,\nolenko rouva Wuolijoki.\n\nAhaa... vihdoinkin. Nyökkäsin päätäni kun en muuta osannut, ja\nhuomasin sitten vasta, ettei se ollut strategisesti oikein. Mutta\nolin onnellinen: vihdoinkin poliittinen kanssasisar! Hän ohitti minut\nuudestaan ja kuiskasi, että oli radiossa kuullut vangitsemisestani.\nOlin vielä onnellisempi... olisin halannut häntä... Koetin kysäistä\nhiljaa, mistä häntä syytetään...\n\n\"Sikiön lähdettämisestä...\"\n\nSain kylmää vettä niskaani — jäykistyin ja lakkasin hymyilemästä...\n\nAloin uudestaan katsella muita..\n\nEikä kulunut pitkääkään aikaa: jo taaskin kuului sama kysymys\nnimestäni... Kysyjä oli arvokas vanhanpuoleinen nainen. Mikä\nhelpotus... vihdoinkin poliittinen! Hän kertoi kuulleensa minusta\njo viikkoja sitten ja monien odottaneen minua Lääninvankilaan... ja\npelänneen, että minua kohdeltaisiin huonosti. Säteilin sydämessäni:\nsiis minuakin ajateltiin ja oltiin huolissaan minusta, joka olin\nkuukausia ollut haudattuna Valtiollisen poliisin koppeihin... Kysyin\nhänen nimeään ja juttuaan.\n\nHän oli sikiönlähdettäjä...\n\nMykistyin kokonaan.\n\nSeuraavana päivänä näin miellyttävän, sivistyneen näköisen naisen, joka\nkumarsi minulle ja yritti jutella... Hän oli sikiönlähdettäjä... Sanoi\nsurullisena, että häntä syytetään rumasta asiasta, mutta että hän on\nsyytön.\n\nHän ei saanut koskaan tietää, että nauroin itselleni enkä hänelle.\n\nKysyin sitten muita poliittisia. Niitä oli — mutta ne eivät kävelleet\ntoisten aikana.\n\nVähitellen minulle selvisi, että sikiönlähdettäjät ja minä olimme\npiirin varsinainen aristokratia. Parialuokka olivat varastyttöset,\nja ne puettiin vankilaryysyihin. Irtolaisetkin olivat niitä\nparempia, kävelivät korkeakorkoisilla ja yrittivät katueleganssia\npermanentattuina ja maalattuina...\n\nVähitellen aloin erottaa eri tyyppejä tuon piirin galleriasta...\nvähitellen alkoivat he kaikki tulla kanssasisarikseni.\n\nPiiri pyörii... Lakkaamattomana jonona kulkee sen kautta onnettomia\nnaisia — erehtyneitä, rikollisia ja viattomia sekaisin — enimmäkseen\nnuoria, kukoistavia ihmisiä.\n\nOlen katsellut heitä, ja minulla olisi heille kaikille jotain\nsanottavaa.\n\nEnkä ole enää snobbi.\n\n\n\n\n12\n\nNYT MUA VIERÄÄN LINNASTA LINNAHAN...\n\n\nAamuin ja illoin kalisevat kahleet käytävissä. Vankeja kuljetetaan\nkahleissa käräjille maalle, viejäänpä karkeammat rikolliset\nraastupaankin raudoissa.\n\nMutta jokaisesta murhamiehestä ja ryöväristäkin tulee veljeni, kun hän\non kahleissa.\n\nKaikuvissa kivikäytävissä kilisevät kahleet...\n\nKun Knickerbocker kysyi keskitysleirissä Ossietskyltä, niitä hän\ntahtoisi lukea, vastasi hän:\n\n\"Jotain Pimeästä Keskiajasta...\"\n\nSe oli kymmenkunta vuotta sitten. Nyt on keskiaika tullut\njokapäiväiseksi ilmiöksi.\n\nMutta minä en kestä, minä huudan: raskaat rautaiset kahleet kalvamassa\nelävän ihmisen lihaa ja luuta!\n\nHautaan pääni tyynyyn. Minä olen naurettava... mitä ovat kahleet\nverrattuna pommeihin, panssareihin ja pikatykkeihin, jotka tappavat\nihmisiä. Naurettavaa... Nöyrinä kulkevat ihmiset kahleissa... jos\najattelee suhteellisesti kärsimyksiä.\n\nIhmisten hiki kuolleitten koneitten kouristuksessa kuluttaa myöskin\nlihaa ja luuta. Jokainen työnantaja on Shylock — myöskin minä olen\nollut.\n\nEn kestä kahleitten kalinaa kivikäytävissä.\n\nVapauta meidät Jumala, jota ei enää ole olemassa...\n\nKuljetettiinko Sinutkin kahleissa Golgatalle?!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKäytävästä kuuluu nuoren pojan itku ja huuto. Hän ei halua kahleita.\nVartiat käskevät ja komentavat. Hän ei halua kahleita. Häntä\nraahataan rautaportaita ylös. Hän ei halua. Hän itkee, nyyhkyttää,\nja kivikäytävät kaiuttavat hänen itkunsa ja nyyhkytyksensä kaikkiin\nkoppeihin, joissa sadat ihmiset kuuntelevat henki salpautuneena.\nJotakin repeää ihmisten rinnoissa...\n\nKahleet kalisevat, vasarat iskevät niittejä rautaan elävän ihmisen\nympärille. Ihminen itkee.\n\nKohta kaikuu satojen ihmisten kurkusta huuto:\n\nAUTTAKAA! AUTTAKAA!\n\n\n\n\n13\n\nVOIKUKKIEN MURHA.\n\n\nKun lumi suli, alkoi sellini ikkunan alla, piikkilanka-aidan takana,\nkasvaa voikukka.\n\nEnsimmäinen voikukka koko vankilan pihalla, eikä niitä siinä\nhiekkaerämaassa monta ollutkaan.\n\nSeurasin kukkani kehitystä päivästä päivään. Ja eräänä aamuna se\npuhkesi — riemullisena, kultaisena, pehmeänä pikkuaurinkona.\n\n\"Voikukkani on puhjennut\", sanoin vartiatädille, \"nyt on kevät...\"\n\n\"Voikukkani on tänään puhjennut\", sanoin hiljaa vanhalle\nsikiönlähdettäjälle, joka käveli kanssani sisäpiirissä. Hän katsahti\npelästyneenä, näkikö vartia luvatonta juttelua.\n\nEikä sekään auttanut, koska sydämeni riemuitsi voikukasta ja keväästä,\nvaikkei kevät minulle luvannutkaan mitään...\n\n\"Voikukkani on puhjennut tänä aamuna\", sanoin nuorelle, reippaalle\npoliittiselle tytölle, joka käveli avopäin suurin, joustavin askelin\naivan kuin vankilan valkyyria. Hän kuunteli korvat hörössä kuin olisin\nkertonut jotain suurta, salaista sanomaa ja pyysi minua toistamaan sen\nseuraavalla kierroksella.\n\n\"Voikukkani on puhjennut\" — hän kuuli ja hymähti minulle loistavin\nsilmin ja jatkoi matkaansa reippaasti, heiluttaen käsiään kuin vapauden\njumalatar ikään.\n\nOlisin niin mielelläni käynyt hyväilemässä kukkaani, mutta piikkilanka\nsen esti. Viittasin sille vain kädelläni näkemiin ja heitin lentosuukon\naivan vartiain nenän alla. Eikä minua toruttu, sillä se oli niin\nilmeisesti tarkoitettu voikukalle eikä jollekin ikkunassa roikkuvalle\nmiesvangille, joka ikävissään, kaula pitkänä, seurasi permanentattuja\ntytönpäitä jokapäiväisessä piirileikissä.\n\nJoskus on hauskaa olla vanha ja kuherrella vain voikukan kanssa ja\nnauttia erikoisvapauksia lentosuudelmain suhteen.\n\nMutta parin päivän päästä näin kellari-ikkunastani epäilyttävän harmaan\nmiesolion, joka lapioineen ja haravineen oli hämäräperäisissä hommissa\nikkunani alla, piikkilanka-aitauksen sisäpuolella.\n\nKun tultiin kävelemään, oli voikukkani poissa, murhattu, ja sen tilalla\nsantainen Sahara koko piikkilanka-aitauksen sisäpuolella...\n\nMurhamies kulki lapioineen ja koppineen ja hävitti kaiken ruohon\nkävelypihaltamme.\n\nEi saa olla ruohoa... ei saa olla kukkia... ei saa olla elämää... Eikä\nsaa puhua...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta ruoho kasvoi kumminkin, eikä murhamies lapioineen kyennyt\npitämään sitä kurissa. Santaisessa Saharassa kukki pikkuinen\nharakankukka ja halkopinon vieressä linnea... Entäs keskellä kenttää —\nsiellä suorastaan riettaasti rehoitti kamomilli ja tuoksui, tuoksui...\naivan kuin kotona tallimäellä ja torppien pihassa Hämeessä.\n\nOle siunattu, sinä vihreä ruoho ja kevättuuli koivunlatvassa!\n\nJos sittenkin taas rakastaisi ihmistä.\n\n\n\n\n14\n\nTUOMARI ON AINA OIKEASSA...\n\n\nVäittelin harmaatukkaisen naisvartijani kanssa, jonka kultainen\nsydän oli visusti piilossa silmälasien ja asiallisuuden ja ankaran\nvelvollisuudentunnon takana.\n\nOlin kuohuksissani — kiehuin ja pauhasin sellissäni: pikkuinen\nsellinsiivoojani, varastyttönen, noin 16-vuotias, oli tuomittu kahdeksi\nvuodeksi vankilaan, koska oli varastanut jostain vinniltä rautaromua, —\nja yhtä pitkä nuorisotuomio oli odotettavissa.\n\nTyttö oli äidin hylkäämänä 13-vuotiaana joutunut itsenäisesti\nitseään elättämään juoksutyttönä... Oli itse vuokrannut itselleen\nasunnon, itse vaatettanut itsensä. Äiti oli uusissa naimisissa, isä\nkuollut. Lapsi oli suorittanut iltaisin jatkokoulun, ollut statistina\nteatterissa, luki mielellään, palveli minua kuin epäjumalaa ja puhui\nkoko elämänsä minulle. Oli nähnyt rautaromua vinnillä talossa, jossa\noli työssä. Tarvitsi talvitakin, eikä palkka riittänyt. Talonmiehen\nvaimo oli ilmoittanut, ettei romun omistajaa tiedetä. Oli ottanut siitä\nkeittoastioita ja myynyt niitä.\n\nJa siitä tuli kahden vuoden tuomio.\n\nSitäpaitsi oli yhtä paljon nuorisotuomiota tulossa!\n\nMinä raivosin: \"morr... morr... vauvavau...\" Lapsen äitiä olisi\npitänyt rangaista sekä lastenhuoltoviranomaisia. Eikä lapsella ollut\nasianajajaa, ja hän tyytyi ilman muuta tuomioonsa, koska ei osannut\nmuuta... \"Morr... morr... vau... vau...\"\n\nHarmaatukkainen katsoi minuun hieman piinaantuneesti ja väsyneesti...\noli juossut pitkän päivän portaissa ja avannut ovia kalistellen\nraskaita avaimia, avannut ja taas kalisten sulkenut, oli penkonut\nlöysäläisten hynttyitä ja jaellut hämähäkinharmaita vanginpukuja\ntoivottoman harmaille ihmisille...\n\nHän korjaili silmälasejaan ja sanoi hiljaa:\n\n\"Minun täytyy uskoa, että tuomari on aina oikeassa — muuten tätä työtä\nei voisi tehdä.\"\n\nMinä vaikenin.\n\n\n\n\n15\n\nMINÄ SEURUSTELEN HELLA WUOLIJOEN KANSSA.\n\n\nLauantaisin ja sunnuntaisin suljetaan sellien ovet kello 1/2 4\niltapäivällä ja avataan vasta seuraavana aamuna kello 8 sunnuntaisin\nja kello 6 maanantaisin. Ne ovat vankilan \"pitkiä iltoja\", hiukan\nerikoisrangaistusta lauantaiksi ja sunnuntaiksi.\n\nOn hieman kaamea tunne kun sellin ovi suljetaan raskaalla lukolla ja\ntietää, että avaimet kuljetetaan johonkin pois ja ettei kukaan avaa\noveasi kuuteentoista tuntiin. Mutta samalla laskeutuu hiljaisuus\nvankitehtaan ylle... lakkaa lukkojen ja avainten kilinä, peltiastiain\nkalina, hiljenevät kalskeat komentosanat. Terävä vihellys...\niltatarkastus. Läppä ovessa aukeaa, ja joku silmä katsoo sisään.\nKaukana kaikuu iltavirsi. Sitten poistuvat vartiat vähitellen.\nSelleistä kuuluu hiljaista muminaa, ja sekin vaikenee. Vain silloin\ntällöin kolisevat päivystäjävartian raskaat askeleet rautaportaissa ja\nsoraisella käytävällä ikkunani alla.\n\nSeurustelen Hella Wuolijoen kanssa. Hän kertoo. Bertolt Brechtistä,\nHelene Weigelistä ja Feuchtwangerista.\n\nKesällä 1940, kun rauha vallitsi maassa ja kaura kasvoi kohisten\nMarlebäckin soilla, apila tuoksui seipäillä ja lavendeli ja muut mintut\nojanreunoilla, ja taivas kaareutui iltaisin yli sinisilkkisen Kymen\nkuin jättiläissimpukankuori ja iltatuuli suuteli meitä pastellinvärisin\nhuokauksin, silloin kokoonnuimme kaikki huoneeseeni, johon Kymi\nhengitti sisään avonaisen verannanoven ja ikkunan kautta. Ja valkoiset,\npitkät, utuiset verhoni liehuivat ikkunain ulkopuolella heilauttaen\nhyvää yötä vastaukseksi kajavain valkoisten siipien tervehdykseen.\n\nSe oli jokailtainen symposium Kymen rannalla. Brecht istui tummana\nja kauluksettomana polttaen ikuista sikariaan verannan ovella\nkyyristyneenä nojatuoliin. Helene jaloine profiileineen ja solakkoine\nsormineen hoiteli hopeaista viiniläistä kahvikeittiötämme...\nmittaillen tarkkaan kallista, tuoksuvaa ainetta, jota Maurice Hindus\nrajattomassa hyvyydessään toimitti meille Amerikan-paketeissa. Suuren\ntragediennen sormet olivat auttamattomasti punoittuneet ja karheutuneet\nperunankuorimisesta ja astiain pesusta pakolaisperheellensä ja hänen\ntukkansa harmahtunut murheista, mutta hänen silmänsä säteilivät\nhuumoria ja elämäniloa... Brechtin oli saatava tuo kuppi kahvia\npäivällisensä jälkeen, ja meidän kaikkienkin. Vain kupillinen sitä\naivan oikeata, — ja miten me joimme sitä: me haistelimme sen kirpeätä\ntuoksua, me maistelimme sitä pienin kulauksin kuin hienointa Fine\nNapoleonia, ja meidän kielemme kävi, ja optimismimme, josta ei koskaan\nollut puutetta, nousi Hiidenvuorelle saakka, maailmanrauhaan saakka,\nBerlinin Staatstheateriin asti... Me romutimme pommikoneita ja löysimme\nniille erinomaisen käytön...\n\nRuth Berlau, joka näytteli Tanskan Kuninkaallisessa Teatterissa\nNiskavuoren Martan osaa, istui Tizian-jäljennökseni alla kauniina\nkuin kukka ja hymyili salaperäistä Mona Lisa-hymyään lennättäen sitä\nBrechtin jalkojen juureen, ja kirjoituspöytäni vieressä, piilossa\nkukkamaljakoilleni takana, jotka olivat täynnä Marlebäckin Madame\nHeriot-ruusuja, istui pikku Margareta Steffin, Brechtin sihteeri,\nja leikki kynällään. (Myöhemmin selvisi, että hän kirjoitti\npikakirjoituksella muistiin Brechtin ja minun juttujani.) Grete raukka\nsuurine, uskollisine silmineen, aina hymyilevä ja elämäniloinen,\nkantaen kuolonleimaa kasvoillaan aurinkoisella tyyneydellä. Pikku\nGrete rukka, joka urhoollisesti salasi keuhkojensa kivun ja kuumeensa\nja jonka kuolema kyllästyneenä vei mukaansa muutamassa päivässä...\nMoskovassa, matkalla Amerikan vapauteen...\n\nMinä loikoilin sohvan nurkassa väsyneenä juoksemisesta Marlebäckin\npelloilla ja metsissä, onnellisen väsyneenä, ja kerroin — ja Brecht\nkertoi. Piscatorista, joka teki teatteria juoksevalla nauhalla ja\nkaikista teatterihullutuksista Saksan teatterielämän loistopäiviltä\nkaksikymmenluvulta, kertoi Feuchtwangerista ja Kaiserista ja\nKortnerista sekä Janningsista ja Ufan diivoista.\n\nFeuchtwanger ja Brecht ovat yhdessä kirjoittaneet kappaleen \"Edward H\",\njosta ei milloinkaan tullut menestystä ja joka esitettiin Berlinissä\nmuistaakseni Staatstheaterissa, Jannings pääosassa. Brechtin piti\nohjata, mutta hän riitaantui kuten aina, ja kappale jäi muitten\nohjattavaksi ja siitä tuli pannukakku. Ensi-illasta Brechtin olisi\ntehnyt mieli olla poissa, mutta Feuchtwanger vaati hänet mukaan, ja\nsiinä he sitten istuivat ja lähtivät näytännön loputtua tavalliseen\ntapaan tervehtimään näyttelijöitä.\n\nSuuri kohtaus Janningsin pukuhuoneessa. Brecht kiittää: \"Suurenmoista,\nherra Jannings, erittäin suurenmoista, te näyttelitte häikäisevästi!\"\nFeuchtwanger: \"Herra Jannings, minä olen aivan sanaton. Ohjaus oli\nverraton ja teidän tulkintanne unohtumaton, erittäin loistava... mutta\nkuitenkin, herra Jannings, uskallanko tehdä pienen huomautuksen?\"\n\nJannings loistaa ja säteilee:\n\n\"Aber natürlich, herra Feuchtwanger, olen onnellinen, että pidätte\nosani tulkinnasta. Muutan heti, jos teillä on jotain huomautettavaa...\"\n\nFeuchtwanger selittää — Brechtin kuunnellessa äänettömän hämmästyksen\nvallassa:\n\n\"Herra Jannings, uskallanko minä pyytää... kappaleessa on eräs\nlatinalainen sitaatti: (en muista mikä se oli, multa sanotaan vaikka)\nars longa vita brevis est... Te teette siinä pienen virheen; sitaatti\nkuuluu oikeastaan: ars longa vita breve est... jos niinkuin voisitte\nsitä muuttaa?\"\n\nJannings säteilee: \"Mutta luonnollisesti, natürlich, minä muutan sen\nheti seuraavalla kerralla, luonnollisesti...\"\n\nBrecht kuuntelee kauhistuneena, mutta hillitsee naamansa ja kysyy vasta\noven ulkopuolella: \"Mitä pahusta sinä opetit hänelle virheellistä\nlatinaa?\" Feuchtwanger vastaa jääkylmänä: \"Kun kappaleessa kaikki\nmuukin on väärin, miksi tuon latinan pitäisi olla oikein?\"\n\nNäin Brecht kertoi, ja sitten kerroin minä hurjan jutun Emmi Jurkan\nkiukusta Juurakon Huldassa ja Lyöttilän kylän kummituksista, ja\nseuraavana päivänä kuulin, että Brecht ja Margarete Steffin kokosivat\njuttujani saattaakseen ne julkisuuteen otsakkeella: \"Hella Wuolijoki\nkertoo...\"\n\nHella Wuolijoki kertoo nyt Helene Brechtistä, hänen ilmehikkäistä\nprimadonnankäsistään, jotka olivat käyneet karheiksi ja koviksi\nperunain kuorimisesta ja astiain pesusta ja lasten vaatteiden\nparsimisesta — voi, miten pikku Barbara ja Steff kuluttivat sukkia, ja\nBrecht itsekin, joka maalla kulki isoissa tohveleissa!\n\nHelene, sinä olit pakolaisäidin inkarnatio, kaikkien Euroopan\npakolaisäitien perikuva, niitten, jotka perheineen kulkevat pitkin\nEuroopan tomuisia teitä pommisateessa ja piilottavat viimeisen\nleivänpalasen povellensa lapsilleen, naisten, jotka makaavat nyyteillä\ntäysissä laivoissa ja junissa ja myyvät viimeisen korunsa saadakseen\nleipää perheellensä. Brecht on muovaillut sinun innoittamanasi\nkauneimman teoksensa päähenkilön, Mutter Couragen, jonka me Salmelaisen\nkanssa suomeksi kastoimme Barbara Pelottomaksi, 30-vuotisen sodan\nlotan, joka voittamattoman pelottomana ja viisaana kulkee kaikki\nEuroopan kolkat sotajoukkojen mukana auttaen ja suojellen taistelevia\nmiehiä. Brecht on kirjoittanut sinulle rouva Carrarin, espanjalaisen\nsankari-äidin osan, jonka vain kerran olet saanut näytellä saksaksi\nTanskassa.\n\nSinun jalot sankarinaisen piirteesi ovat kovassa ruumiillisessa työssä\nkäyneet läpikuultavan henkeviksi, kuten hento ruumiisikin, jonka\nmelkein tuuli voi puhaltaa kumoon. Kun Niskavuoren nuoren emännän\npääharjoituksessa Kansallisteatterissa katsoit Kaisu Leppästä emäntänä,\nkävit käteeni kiinni ja kuiskasit nyyhkyttäen kuivin silmin: \"Kun vain\nkerran vielä saisi seisoa berliniläisen teatterin lavalla ja näytellä\nomalla saksankielellään nuorta naista... 9 vuotta poissa näyttämöltä,\nja nuoruuteni kuluu...\" Ja lisäsit häveten: \"Mutta meitä on niin monta\nsaksalaista näyttelijää, jotka vanhenemme vieraalla maalla, ja minulla\non Brecht ja lapseni...\"\n\nVuoden ajan sinä loistit tähtenä Marlebäckissä ja Helsingissä. Me\nkävimme kylässä luonasi ja istuimme rikkinäisillä romutuoleilla,\njoita olit lainannut tilapäiseen kotiisi, me joimme teetä ja kallista\nviimeistä kahviasi sieltä täältä hankkimistasi epämääräisistä kupeista\nkeittiössäsi, höyläämättömän pöytäsi ympärillä: Hagar Olsson, Laurin\nZilliacus, Martin Söderhjelm, jopa itse Paavolainenkin, ja väittelimme\neepillisestä draamasta ja söimme leipomaasi ihanaa viiniläisleipää,\nja sinä otit meidät vastaan aivan kuin Berlinissä, loistavassa\nsalongissasi, samanlaisena suurmaailman naisena ja emäntänä.\nMe puhuimme draamasta ja sodasta ja yhteiskunnasta ja kansojen\ntulevaisuudesta ja kirjallisuudesta ja unohdimme, että istuimme\nminun sinulle lainaamallani vanhalla rikkinäisellä sohvalla ja että\nikkunoitasi peittivät vanhat samettiverhot, jotka löysit vintiltäni ja\nlainasit kieltäytyen tarjoamistani uusista verhoista.\n\nJa joskus esitit meille vanhoja saksalaisia kansanlauluja, sellaisia,\njoita ei ole kirjoissa, ja Brecht soitti kitaralla Weillin säveliä\nhänen omiin runoihinsa.\n\nHelene, minä muistan sinua tänä vankilan lauantai-iltana, enkä välitä\nsiitä, että hiukseni ovat käyneet homeenharmaiksi... (Brecht sanoisi\nettä se kuuluu tyyliini), enkä siitä, että minun on täytynyt oppia\nsyömään suolasilakkaa sormin ja etten ole nähnyt elävää ruohoa kahteen\nkesään... Kuinka me makasimmekaan Marlebäckin mäellä kasvot ruohoon\nuppoutuneina... ja imimme itseemme maan tuoksuja... minun maani\ntuoksuja...\n\nHeli, minäkin olen nyt Euroopan maanteillä...\n\n\n\n\n16\n\nVARASTYTTÖNEN JA VOIKUKKA.\n\n\nPiirileikki oli lopussa ja pitkä naisjono alkoi venyä rautaportaita\nmyöten kivihirviöönsä, murjumausoleumiinsa.\n\nViimeisinä nuori varastyttönen ja minä.\n\nKun vartia katsoi sivulle, vilkaisi tyttönen oikealle ja vasemmalle ja\nyltympäri, kumarsi ja noukki pari voikukkaa, piilotti ne äkkiä poveensa\nja hymyili minulle syyllisen näköisenä juosten rautaportaita ylös.\n\nVoikukka tuoksuu keväisin auringolle ja hunajalle ja kimalaisille,\nmutta se kieltäytyy elämästä vedessä ja maljakossa. Eikä sitä kukaan\ntiedä, sillä kukaan ei nouki voikukkia, paitsi pikkulapset, jotka\nkatsovat leuan alta, tuleeko leuka keltaiseksi ja saadaanko kesällä\npaljon voita.\n\nVarastyttönen asettaa voikukkansa tinamukiinsa tahi pahvipurkkiinsa\neikä tiedäkään, että se heti sulkee keltaisen silmänsä, vetää kasvonsa\nryppyyn, piilottaa ne vihreään nuppuun ja hervahduttaa pehmeän\nvartensa, ja siinä se sitten norkuu ja kuolee.\n\nVoikukka on ylpeä kukka, varastyttönen. Se ei alistu vankeuteen\nniinkuin sinä ja minä. Se ei juo mukista vettä, vaan ryhtyy heti\nnälkälakkoon... ja kipristää kultaiset kasvonsa aivan kuin sinä ja minä\nollessamme vihoissamme.\n\nSe kääntää kasvonsa aurinkoon ja juo sitä aivan kuin sinä ja minä ja\nupottaa silmänsä loppumattomaan kultaiseen valoon aivan kuin sinä ja\nminä, jotka ahneesti imemme aurinkoa jokaisella kasvojemme solulla.\n\nKyllä minä sen olen huomannut, että sinullakin on erikoissuhde\naurinkoon, salainen flirtti, kuten minullakin.\n\nKuka lienetkään, tuntematon varastyttönen... Jos olisin tuomarisi,\nkohtelisin sinua hyvin hellävaroen, kuin kipeätä ihmiskukkaa, joka\ntäytyy hoitaa terveeksi.\n\nJoka rakastaa kukkia, joka osaa juoda aurinkoa ja suudella tuulia, ei\nvoi olla paha.\n\nHän piilotti syyllisenä kukan povellensa.\n\nKuinka minä tahtoisinkaan auttaa sinua...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellini raskas rautaovi meni lukkoon... kraks, kraks... avaimet\nkalisivat... ihmisen ääni hukkui raudan räminään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVankilan johtaja kertoi:\n\nOli sairaanhoitajatar, joka varasti haudoilta kukkia, kuljetti ne kotia\nja koristi niillä huonettansa.\n\nHän joutui siitä vankilaan.\n\nKun hän pääsi pois, teki hän sen uudestaan ja sai toisen kerran\nvankeustuomion.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlet mittaamaton, ihminen, kaikkea sinuun mahtuu ja sittenkin minä\niloitsen varastyttösestä, joka piilotti voikukan povellensa.\n\n\n\n\n17\n\nQUELQUES FLEURS.\n\n\nKlik, klok, klik... Ovi avautuu...\n\n\"Kävelemään... kävelemään... kävelemään...\" kaikuu pitkin käytävää,\nja selleistä hoippuu esiin harmaita olentoja, jotka pyrkivät\nrautaportaille.\n\nKuljen keppeineni vaivalloisesti, viimeisenä. Yhtäkkiä huokuu\nrautaportailta vastaani tuoksu... en usko sieraimiini... Quelques\nfleurs, alkuperäinen pariisilaistuoksu, L'origanin sukulainen...\n\nJa ne muistuvat kaikki mieleeni, ne tuoksut: L'heure bleue. Paris—Soir,\npuhdas Rose Jacqueminot, aivan kuin jossain Ritzin tai Claridgen tai\nSavoyn naistenhuoneessa, Suuren Oopperan portailla...\n\nQuelques fleurs...\n\nKäytävässä seisoo vanha vartiatäti... Uneksinko taas... Quelques\nfleurs... haistelen epäuskoisena, ja vartiatäti virnistää syyllisenä ja\nvilkuttaa silmää.\n\nKäytävän päässä kulkee ohitseni varastyttönen hymyillen, ja taas\ntuoksahtaa: Quelques fleurs...\n\nJohtajalla on vastaanotto. Joudun jonon päähän kärkkymään itselleni\nylimääräistä kirjevuoroa. Johtajan pöydän luona tulvii vastaani\nQuelques fleurs... Johan nyt — katselen syvällä epäluulolla\nvankeinhoitoviraston huumorintajuista edustajaa ja itsevaltiasta, enkä\nyritäkään tavanmukaista rauhanväittelyämme. Haistelen ilmaa ja huomaan\ninhimillisen pilkahduksen silmälasien takana... Quelques fleurs. Kuljen\nrautaportaita alas pihalle piirileikkiin.\n\nHalkopinon luona ohittaa minut hieman Falstaffia muistuttava,\ntäysikuukasvoinen miesvartia lihavine hymyilleen ja silittelee ylpeänä\ntakkinsa pieltä... Quelques fleurs...\n\n— Kuulkaas, onko vankeinhoitovirasto perustanut hajuvesitehtaan\nerinäisten muitten tuoksujen vastapainoksi?\n\nAutuas hymy leviää kuunkuvalle ja hän viittaa kävely-pihalle silmää\nvilkuttaen.\n\nJa siellä hän käveli, itse Valkyyria, sosieteettinainen, ryhdikkäänä,\nvapaana, levittäen vallatonta tuoksua ja nöyryyttämätöntä hymyään...\nsyytettynä sekä petoksesta että säännöstelyrikoksesta, sellaisesta,\njota suuret herrat harjoittavat joutumatta koskaan kiinni...\n\nKoko piha oli muuttunut ja elpynyt. Varastyttöset katsoivat häneen\nihaillen, irtolaiset kateudella, arvioiden hänen hamettaan ja kenkiään\nja haistellen hänen parfyymiään, sikiönlähdettäjät vilkaisivat nöyrinä\nja poliittiset muistellen luokkavihaansa katselivat syytellen minuun,\nkun minä nyökkäsin Valkyyrialle ja nauroin.\n\nHän nauroi vastaan: olimme viimeksi tavanneet suurilla päivällisillä\nSeurahuoneessa.\n\n— Ei saa puhua, kuului vartian ääni.\n\nMutta nauraa sai, ja me nauroimme toisillemme oikein sydämestämme, ja\naivan kuin koko piha olisi tietämättään nauranut mukana.\n\nTulimme eri maailmoista. Meillä ei ollut muuta yhteistä kuin\nQuelques fleurs ja nauru. Häntä syytettiin miljoonahuijauksesta ja\npetkutuksesta. Yhteiskunta hymyili hänelle ja lupasi pikkupiiskaa\n— muutamaksi kuukaudeksi vankilaan. Ja minä olin suurrikollinen,\nelinkautinen, yhteiskunnan hylkiö. Olin tahtonut rauhaa maalleni\nsopimattomana aikana, kun hallitus halusi sotia. Hyi, sinä\nmaankavaltaja! Yhteiskunta huusi: ristiinnaulitse!\n\nMutta Valkyyria kulki välittömänä ja leikkisänä keskuudessamme ja me\nkaikki kadehdimme häntä, joka leikki yhteiskunnan kanssa ja jonka\nkanssa yhteiskunta leikki.\n\nQuelques fleurs...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVankilassa on kosmetiikka kielletty, siksi Valkyyria levittelikin\ntuoksujaan vallattomana joka taholle.\n\nQuelques fleurs oli protesti, Quelques fleurs oli kapina. Tyttöjen\npäät nousivat ja sieraimet vapisivat... se oli hengähdys vapaudesta,\ntuulahdus kauneudesta...\n\nQuelques fleurs...\n\nCannesin sinisen taivaan alla on silmänkantamiin ruusuja ja\norvokkipeltoja — ehkäpä niiden ylitse vyöryvät tankit ja niitten\npientareilla kulkevat itkevät naiset nälkäisine lapsineen.\n\nQuelques fleurs...\n\n\n\n\n18\n\n\"MINULLA ON SOHVANUKKE...\"\n\nJazzi.\n\n\n    On pitkä sunnuntai-ilta.\n    Minä kerron iltani iloksi:\n\nLuin Alfred Kerrin \"Weltdämmerungia\" kirjastossani, takkani ääressä.\nRadio oli auki, ja siinä kuulutti makea ääni: \"Ja nyt, hyvät ystäväni,\nsoitamme jazzin 'Minulla on sohvanukke'.\"\n\nLuin juuri Kerrin kuvausta siitä, miten keisari Karl maailmansodan\nloppupuolella salli kerran Schönbrunnissa esitettäviin itselleen\nrintamilla valokuvattua lyhytfilmiä lähitaisteluista. Valokuvaaja\noli sen ottanut henkensä uhalla. Näkyi, miten kranaatit ja muut\nammukset räjähtelivät, ja ihmisruumiita ja niiden osia lensi ilmaan\nmaan ja kivien joukossa. Filmi oli luonnollisesti mykkä, eikä sitä\nsäestänyt musiikkikaan. Mutta joka kerran kun kranaatti räjähti, sanoi\npyöreäposkinen, lapsennäköinen, hyväntahtoinen keisari: \"Bumps\".\n\nHaavoittuneita ja tuskan vääntämiä, kuolinkamppailussa irvisteleviä\nkasvoja... keisari sanoi:\n\n\"Bumps...\"\n\nJazzi-orkesteri soitti \"Minulla on sohvanukke...\"\n\nMiksi juuri \"sohvanukke\"... miksi ei yhtä hyvin \"Minulla on sukka\nrikki\" tahi \"Minulla on kova yskä\" tahi jotain vielä nerokkaampaa...\nBumps...\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuin sanomalehdestä maaliskuussa — juuri rauhanneuvottelujen aikana—\nerään nuoren laulajattaren haastattelun. Siinä oli otsakkeena:\n\n\"Palaan rintamalle, kun valkovuokot kukkivat...\"\n\nLaulajatar oli ollut rintamalla laulamassa pojille ja oli iki-ihastunut\nmatkaansa ja kuulijoihinsa, kuten muutkin rintamalla käyneet.\n\nHän nosti siron silkkisukkaisen jalkansa toisen päälle ja kertoi, miten\nihmeen, ihmeen hauskaa hänellä oli ollut, ja lupasi: kierrän vain\nRanskan ja Espanjan ja\n\n\"Palaan rintamalle kun valkovuokot kukkivat..\"\n\nMitäs rauhankeskusteluista, rintamalla on hauskaa, kun valkovuokot\nkukkivat...\n\n\"Bumps...\" sanoi Kaarlen haamu.\n\nKun valkovuokot kukkivat, makasi niitten keskellä tuhansia nuoria,\nrunneltuja ruumiita.\n\n\"Bumps...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKuritushuoneen puolella soi radio... se kaikuu kaukaa heikosti\nnaisvankilan puolelle. Ihmeellinen, suloisen-kaunis naisääni laulaa\nGriegin rakkauslaulua:\n\n    \"Jag älskar dig... i tid och evighet...\"\n\nRakkauden korkeaveisu ajassa ja ikuisuudessa... hivelee sydäntäni.\n\nVuonna 1918 heinäkuussa laahusti Merikatua harmaa, nälkiintynyt,\nloppumattoman pitkä vankijono. Kaksi saksalaista sotilasta oli\npysähtynyt kadun kulmaan ja katseli jonoa. Heidän viereensä seisahtui\nvanha, hienonnäköinen rouva ja alkoi puhella heille saksaksi. Kiitti\nheitä pelastuksestamme ja — osoittaen vankeihin — valitti, miten paljon\nolimme heidän vuokseen kärsineet ja pelänneet ja että heidät oikeastaan\npitäisi kaikki tappaa, jottei kunnon ihmisten enää tarvitsisi pelätä.\n\n\"Alle niederschiessen, alle..\"\n\nSaksalaiset olivat vanhanpuoleista, ahavoitunutta, väsynyttä väkeä,\nkuuntelivat sanattomina, kuuntelivat — katsellen poispäin. Vihdoin\ntoinen heistä sylkäisi, kääntyi ja lähti kävelemään — toinen hätääntyi\nja seurasi häntä.\n\nVanha, hieno rouva katseli hämmentyneenä heidän peräänsä.\n\n\"Mitä...\" Hän katseli apua anoen minua, joka myöskin olin seisahtunut\nja hymähdin.\n\n\"Mitä...\" sanoi hän — ja vihdoin hän löysi sopivan sanan:\n\"Hävytöntä...\" ja kulki hirveän pettyneenä Merikatua alas.\n\nBumps...\n\nAjassa ja ikuisuudessa... laulaa kaunis ääni suurimmasta onnesta mitä\nihmisille on suotu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSunnuntai-ilta hämärtyy... Pääskynpoikaset visertävät minulle yölaulua.\nVanha sydämeni on niin kulunut.\n\nKysyin varastyttösiltä, jotka tulivat kirkosta, puhuiko pastori\nrauhasta, rukoiliko hän rauhan puolesta.\n\nEi ollut puhunut rauhasta, ei rukoillut sen puolesta.\n\nJylhä laulaa:\n\n    Allamme aukee hauta,\n    yllämme salamat lyö...\n    Mestari, auta, auta...\n\nIHMINEN, varjele kaunista maatamme, kaunista kansaamme...\n\n\n\n\n19\n\nTERMOSPULLONI.\n\n\nTermospullo ei kuuluu vankilan kalustoon. Sen konstruktio kuuluu\nolevan teknillisesti vaarallinen vankien moraalille ja sitä ei yleensä\nsallita lääninvankilan sisäpuolella. Ankaran sisäisen taistelun jälkeen\nvankilan johtaja teki suosiollisesti poikkeuksen minuun nähden, koska\nsairastuin ja tarvitsin kuumaa vettä, ja niin termospullo ilmestyi\nselliini.\n\nSe seisoo keskellä pientä pöytääni. Sen ylä- ja alaosa ovat\nkorallinväriset ja keskiosa hopeoitu. Se loistaa ja valaisee ja\nlämmittää vihreän väristä selliäni kuin kukka, kuin mikäkin taideteos.\nAjatelkaas, korallinpunaista ja hopeata! Se tuli kuin ilmestys elämästä\nselliini, silmäni elpyivät hopeaisesta hohteesta.\n\nEn ole yli vuoteen nähnyt yhtään taulua enkä mitään värejä. Kun sain\nkotoa vaaleanpunaisen silkkisen \"lisöösini\", silitin sitä ja painoin\nposkelleni. Kun liinalakanat ja pyyheliinat tulevat paketissa kotoa,\ntuoksuen kotipuiston koivulle, joitten alla ovat kuivuneet metsäisessä\ntuulessa, on kuin tuuli ja pellava hulmahtaisivat vuoteelleni. Hengitän\nniitä kauan, kauan, ja ensimmäinen yöni kotilakanain välissä on\njuhlayö: sänkyni tuoksuu kodille ja puhtaudelle — nukahdan — ja herään\nsiihen, että käteni yhä pitelee pellavaista pitsiä.\n\nKotona riippuu kirjoituspöytääni vastapäätä iso taulu, Julius Cleverin\nmaalaama kevättalven maisema kultaisen rikkaassa iltavalaistuksessa.\nAuringonlasku heijastuu pilvissä ja kultaa hohteellaan punertavia\nkoivunlatvoja, sulavaa kevätlunta ja vesilätäköitä maantiellä ja\nojissa. Vanhan virolaisen talonpoikaistalon olkikatto punottaa\nlämpimästi pehmeässä valossa, joka on sulattanut sen lumipeitteen, ja\ntuntuu miten räystäät tippuvat ja pajunkissat paisuvat, — ja jos oikein\nkauan katselee, min alkaa taulustani kuulua näkymättömien varpustenkin\nviserrystä ja peipposen piipitystä ja näkyä kevään värien heräämistä...\n\nMiten autiolta tuntuikaan sellini ilman termospulloni hopeista säteilyä\nja korallinväristä lämpöä.\n\nMikä kauhea, mauton kapine se olisi kotona, kuinka se piilotettaisiin\nruokakomeron pimeimpään nurkkaan tökerönä saksalaisena tehdastuotteena,\nhätävarakapistuksena.\n\nMutta minä pidän sinusta, hopeoitu hirmupulloni... minä en anna\nkoti-ihmisten tuomita sinua mihinkään komeroon patojen ja pannujen\npariin vain sen vuoksi, että olet mauton.\n\nMinä perustan sinua varten oman vankilamuseoni ja näytän sitä\npikku-Tuulille: \"Tämä on mummin oma vanha vankilaystävä, sitä ei saa\nheittää rikkaläjälle...\"\n\n\n\n\n20\n\nMUSTALAISNAINEN.\n\n\nPiiri pyörii ympärilläni. Lakkaamaton naisvankien kaleidoskooppi,\nlakkaamaton rikollisten paraati. Aina uusia kasvoja vanhojen joukossa.\n\nVäsyn usein siilien kaleidoskooppiin. Tyypit ovat niin samanlaisia.\nVarastytöillä on aina samanlainen permanentti. Irtolaisilla samanlaiset\nkorkeat korot ja hepenet ja häpeämätön katse. Sikiönlähdettäjät ovat\nsamanlaisia keski-ikäisiä käsityöläisnaistyyppejä useimmilla nutturat\nniskassa, ja säännöstelyrikoksista kiinni joutuneet myyjättäret ovat\nonnettoman näköisiä, avuttomia olentoja...\n\nKävelen usein silmät kiinni tuijottaen aurinkoon, jottei tarvitsisi\nnähdä tuota galleriaa ympärilläni, kuuntelen vain kenkien kopinaa ja\nvartian varoitusta: Eisaapuhua!\n\nPuolittain suljettujen silmäluomien alta näen useimmiten pelkkiä\njalkoja, puukenkiä, paljaita jalkoja, hienoja korkeakorkoisia,\nruskeita, mustia, valkoisiakin. Rumia sääriä ja kauniita kuin\nkukanvarsia...\n\nJa kerran sattuivat silmiini pienet mustat kengät ja nopeat, sirot\njalat. Katselin — mustalaisnainen, keski-ikäinen röyhkeine katseineen.\n\nMutta hänen käyntinsä ja ryhtinsä... Aloin tarkastella ja hätkähdin:\nse oli ruhtinaallinen nainen vierailta mailta. Leveä rimsullinen\nhame hulmusi vapaasti hänen vapaitten, sirojen jäsentensä ympärillä.\nJokainen liike sorja ja sopusuhtainen ja kuninkaallisen vapaa. Hänen\npitkät jalkansa liikkuivat lanteista rytmillisesti, aivan kuin kajavan\nsiivet. Hän ei kävellyt vaan liiteli avaruudessa, liikkumattomista\nolkapäistä heilahtelivat vapaat käsivarret kuin riippakoivun oksat.\n\nElisabet Bergner... Aivan niin. Samat vapaat, puolittain lapselliset\nliikkeet ja \"herb\" pään asento ja käsivarret, kun hän pitkissä\nhulmuavissa hameissa kiirehtii yli näyttämön.\n\nSiivelliset askeleet, luonnonlapsen jalot, rytmilliset liikkeet, kuin\nihmiskukan heilahdukset kesätuulessa.\n\nKun ne nuoret naiset siinä edes osuisivat katsoa, miten naisen pitää\nliikkua; mikä rikos on laahata ruumistaan kuin taakkaa silloin kun se\non annettu vapaan ihmissielun vapaaksi ilmaisumuodoksi...\n\nPiiri hajosi, ja jono alkoi vyöryä rautaportaita ylös. Mustalainen\npysähtyi kohdalleni ja kuiskasi virnistäen:\n\n— Ai, ai, suuri rouva, hieno rouva... jos saisi povata suurelle\nrouvalle...\n\nMinä nauroin niin että kuolleet ikkunat helähtivät ja itsekin\npelästyin, ja mustalaisnainen nauroi välähytellen valkoisia\npedonhampaitaan, ja löysäiäiset, jotka aina olivat valmiit nauramaan,\nnauroivat mukana tietämättä miksi, ja vartiatäditkin hymyilivät.\n\nTuuli kävi meidän ylitsemme.\n\n\n\n\n21\n\nSE RAKKAUS.\n\n\nPassarini, sellini siivooja, varastyttönen, oli äkkiä jollain tavalla\nkäynyt äänettömäksi ja hajamieliseksi, jollain tavalla hiljentynyt koko\nolemuksessaan.\n\nHän ei enää toistanut päivittäistä kertomustaan asiastaan... miten\nhän ei ollut varastanut, vaan ainoastaan toisen tytön mukana käynyt\nvarastettua palttoota panttaamassa, miten etsivät pitivät häntä\nhaisevassa kopissa poliisilaitoksella eivätkä uskoneet häntä, miten\nhän uskollisesti oli käynyt työssä Kone- ja Siltatehtaassa ja auttanut\näitiään... Eikä hän enää muistanut kertoa Syvärin rintamalla olevasta\nmiehestäänkään, joka harvoin kävi lomalla, eikä hän muistanut enää\nkertoa siitä päivästä, jolloin hänen asiansa tulisi esille, eikä muusta\nsellaisesta, jota joskus kuulin montakin kertaa päivässä, kun hän\nlakaisi lattiaani tahi kuivasi astioitani...\n\nPassarini ovat aina tutkintavankeja, jotka odottavat tuomiotaan, saavat\nsen ja sitten häipyvät \"Hämeeseen\", s.o. siihen pelättyyn Naisten\nKeskusvankilaan Hämeenlinnaan.\n\nJa heidän juttunsa ovat melkein aina samoja, jos he ovat varastyttösiä.\nSe \"tuttava\" se aina on varastanut, jos heitä on monta, tahi sitten on\noltu hieman niinkuin päissään, kun tuo heilakin on rintamalla ja \"tulee\nkuljettua kaikenlaisten miesten kanssa\". Ja juttua piisaa aina.\n\nMutta passarini alkoi vaieta... Pelkäsin jo, etten ollut osoittanut\ntarpeeksi huomiota hänen jutulleen tahi olin itse vaiennut liikaa\nomissa ajatuksissani, kun huomasin, että sellissäni ei enää käynyt\nminkäänlaista kuiskejuttua, mutta sitten... tytön silmät olivat\nkäyneet hieman uneksivan utuisiksi ja vilkuilivat vähän väliä pilven\nhattaroita ikkunani pikkuisesta neliöstä. Hänen permanenttinsa oli\nhuolellisesti harjattu ja suortuvat järjestetty mitä taidokkaimmin —\nsuuri osa tyttöjen ajasta kului permanenttien hoitoon — ja vankitakin\nalla oli sininen siviilipusero siroine valkoisine kauluksineen...\nUlkona, kävelyaikana, heitettiin vankitakki kokonaan pois \"kun on niin\nlämmintä\", vaikka puhalsikin kylmä itätuuli...\n\nMinä huomasin: suuria oli tapahtunut. Ja sitten eräänä päivänä \"se\"\ntulikin. Hieman hämillään, mutta onnellisena, hän kuiskasi, että hänen\njalkojensa juureen oli pudonnut kirjelappu ja että se oli \"häneltä\", ja\nminä häijy hölmö teeskentelin ja kysyin aivan kuin huomaamattani, että\noliko se hänen mieheltään. Eikä, vaan eräältä pojalta tuolta ylhäältä\nmiesten puolella... hän punastui onnellisena ja sanoi, että \"kun ne\naina kirjoittelevat ja katselevat\".\n\nMinä utelin sitten, että miten noin vain katselevat? Tunteeko poika\nhänet? No ei, kuulemma pojat katsovat ikkunoistaan ja valitsevat\nitselleen likan, kuka kenellekin sopii, ja sille likalle sitten\nlähetetään kirje ihmeellisiä teitä myöten... Ja hänet oli valinnut niin\nmukava poika, joka aina on ikkunassa kun hän kävelee...\n\n\"... ja sillä on niin tuliset silmätkin...\"\n\nJa hän katsoi uneksien tuohon rumaan hajukaappiin, jota hän juuri oli\ntyhjentämässä, ja minä pelkäsin, että tapahtuu katastrofi erään esineen\nsuhteen.\n\nHänen oli pakko puhua, hän oli aivan pakahtumaisillaan.\n\nTuon miehen hän oli pari kertaa tavannut portaissakin... oli tuntunut\nniin kuumalta... voi mitä hän nyt puhuukaan, mutta oli tuntunut niin\nhassulta... ja voi, mitä sitä kaikkea keksii... Tuntuu niin mukavalta\nsaada kirjeitä ja odottaa sitä kävelyhetkeä, kun tietää että joku\nkatselee... voi, voi, kaikkea hassua sitä mieleen tuleekin tässä\nkurjuudessa...\n\nJa punastuen hän hävisi kuppini ja lautaseni kanssa ja pudotti\nlusikkani mennessään ja likisti sormensa rautaoven väliin.\n\nJaa, että mitä poika hänelle kirjoittaa... Kaikenlaista... (uneksiva\nhymy)... sellaista kaunista — että hän ajattelee minua aina,\nminkälainen minä olen... ja silloin kun vapaaksi päästään, hän tulee\nluokseni, ja sitten ollaan aina yhdessä... ja että kun pääsisi viereeni\niltaisin...\n\n— Oioioi, pääsi minulta, entäs tuo toinen poika Syvärillä?\n\n— Mitäs rouva nyt sellaista... kyllä sillä Pekallakin on heiloja,\neikä hän minusta enää tykkääkään, kun olen ollut vankilassa, ja sen\nmuorikin on niin häijy, eikä se aja partaansakaan, tuli kotia kuin\nkarhunkuopasta. Mutta Alpertilla on tukkakin niin kaunis, kihara... On\nvankilassakin mukavaa...\n\nHän hymyili onnellisena.\n\nJa illalla hän kiipesi toisten tyttöjen olkapäillä ikkunaan ja lauloi\nkalteriraudoissa roikkuen:\n\n    \"Kaalpea neito vaalein kiharoin,\n    miks tummat juovat silmiääsi ympäröiii...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmiset kukkivat kumminkin, vankikellarissakin... aivan kuin voikukat\npihalla.\n\nIhmistä ei voi vangita, ihmisen unia ei voi kahlita... Harmaitten,\nhaisevien peitteitten alla, olkipatjoilla lattiallakin maaten nuori\nihminen ojentaa kuumat kätensä pimeyteen ja painaa hymyillen poskensa\nolkityynylle!\n\n\"Vangitkaapas minut...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmistä ei voi vangita, vaikka hänen kuorensa kahlehtiikin, ihminen\nluiskahtaa aina pois käsistänne ja hymyilee teille, rankaisijoille,\nleijaillen sudenkorentona tahi lokin siivin tai rakastetun\nkäsivarsilla...\n\nIhmistä ei voi vangita, hänet voi hellävaroen pyydystää ja hoitaa kuin\nsairasta, laskematonta lasta ja opettaa olemaan hyvä.\n\nHevosia, nuoria ja pillastuneita, hoidetaan hyvyydellä — pakkokuolaimia\nei pistetä varsan suuhun, eikä sitä piiskata eikä panna rautoihin, vaan\nTalli-Kalle opettaa sitä suurella hellyydellä ja ymmärtämyksellä.\n\nHevosia osataan hoitaa — ihmisiä ei.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanha kyynelinen nainen ajatteli:\n\nMiten kadehdittavan onnellinen rakkaus tuo vankilarakkaus... eivät he\nkoskaan tapaa toisiaan arkielämässä, eivät voi kyllästyä toisiinsa,\nriidellä, nähdä toisiaan pukeutumassa ja syömässä, saada lapsia ja\narkihuolia leivästä, nähdä miestä humalaisena ja vaimoa toraisena.\n\nOnnellinen rakkaus, nähdä unta toisistaan, ei koskaan \"saada\" toisiaan,\nja vankilasta tultua muistella tuota ihanaa rakkautta:\n\n    Es waren zwei Königskinder,\n    sie hatten einander so lieb.\n    Sie konnten beisammen nicht kommen,\n    das Wasser war viel zu tief...\n\n    Oli kaksi kuninkaan lasta,\n    jotka toisiaan rakasti,\n    eivät yhtehen ikänä päässeet,\n    vettä oli niin syvälti.\n\n\n\n\n22\n\nHÄN KIRJOITTI RAASTUVANOIKEUDELLE.\n\n\nSellinsiivoojani, suloisenlempeä tyttöihminen, pyysi minua\nkirjoittamaan puolestaan raastuvanoikeudelle. Kirjoitin niin kuin hän\nitse asiansa minulle kertoi, hänen omilla sanoillaan.\n\n    Korkea oikeus!\n\nMinulla ei ole varaa ottaa kallista asianajajaa. Tahtoisin kumminkin\nkertoa Oikeudelle asiani kaikessa totuudessa, niin kuin se oli.\n\nOlen syytettynä niin kauhean rumasta rikoksesta kuin sikiön\nlähdettäminen. Olen katunut sitä syvästi ja tahtoisin kertoa, miten\njouduin rikokseni tekemään.\n\nKymmenen vuotta sitten joutui sulhaseni kuorma-auton alle Malmin\nlentokenttää rakennettaessa ja kuoli. Meillä piti pian olla häät. Kun\nhän oli kuollut, huomasin, että tulisin saamaan pikkuisen. Minne minä\nolisin joutunut sen häpeän kanssa. Isäni on pienviljelijä Maaningalla.\nLähdin Helsinkiin palvelemaan, kun ei leipä riittänyt. Äitini olisi\nkuollut häpeään, jos olisin tullut kotia äpärän kanssa, ja oli\nmuutenkin raskas aika ja mahdotonta saada työtä. Minne olisin joutunut\nlapseni kanssa. Puhuin hädästäni eräälle tytölle, joka neuvoi minua\nlähtemään tuttavansa kätilön luokse, joka sitten auttoi minua. Hän\nselitti minulle, mitä hän minulle teki, eikä se ottanut kipeätäkään.\nEnkä minä sitä sitten enää muistanut, kun elämä meni eteenpäin aina\nkovan työn touhussa. Joskus vain teki kipeätä katsellessani toisten\nlapsia. Sitten rouva K. puhui minulle kevättalvella eräästä tytöstä,\njoka oli joutunut onnettomuuteen eikä tiennyt, mistä hakea apua, kun\npelkäsi sikiön hävittämistä. Mikä lie minuun tullut, mutta kerroin\nhänelle omasta tapauksestani ja kehaisin, että minäkin osaisin hävittää\nsikiön ja että se on niin yksinkertaista ja ettei minunkaan tehnyt\nkipeätä, kun oli aivan alussa.\n\nSitten äitini sairastui ja matkustin kotia Maaningalle ja minun piti\nkokonaan jäädä kotia, kun veljeni ovat rintamalla ja äiti ja isä\nyksin hoitamassa taloa. Mutta siiloin rouva K. kirjoitti minulle ja\nrukoili minua tulemaan Helsinkiin, kun hänen oli käynyt hullusti.\nHänen miehensä on raaka ja juoppo ja heillä oli epäsopua ja hän oli\nseurustellut erään merisotilaan kanssa. Mutta sitten oli merisotilas\ntullut hänen luokseen erään toisen naisen kanssa ja sanonut, että\nhän menee sen kanssa naimisiin eikä huoli hänestä enää. Ja lapsi oli\ntulossa ja hän pelkäsi että miehensä, joka oli rintamalla, tappaisi\nhänet jos saisi sen tietää.\n\nVaikka minun oli sääli häntä, en minä kuitenkaan ajatellut ruveta\nsellaisiin hommiin. Mutta minun täytyi kumminkin tulla Helsinkiin\nsaadakseni työvoimalautakunnalta luvan siirtyä töihin kotia\nMaaningalle. Silloin rouva K. pyysi minua niin hartaasti ja minun\ntäytyi ruveta auttamaan häntä, kun hän ei tietänyt ketään puoskaria\nja kun ajattelut, että osaisin sen tehdä siististi, niin kuin minulle\ntehtiin. Ihmiset ovat aina olleet hyviä minulle ja minä olen aina\nkoettanut olla auttavainen, enkä minä jaksanut olla auttamatta...\nkun sikiö oli vasta toisella kuukaudella ja kun olen itsekseni monta\nkertaa ajatellut, ettei se voi olla niin suuri rikos kun Helsingin\nkaupungin puolestakin on järjestetty sellaisia neuvonta-asemia,\njoissa oikein neuvotaan, kuinka pitää välttää lasten syntymistä, ja\nkun ei lapsi vielä ole kehittynyt äidin kohdussa eikä saanut elämää\nniin ei se mitenkään minusta tuntunut sen suuremmalta rikokselta,\nestetäänkö lapsen syntyminen muutama viikko aikaisemmin tai myöhemmin.\nSitten tuntui niin kauhealta ajatella, että syntyy lapsia, joita äiti\nvihaa eikä halua niitä ja jotka tuottavat äidille onnettomuutta heti\nsyntyessään. Minkälaista niiden lastenkaan elämä tulisi olemaan.\nMinä olen nähnyt köyhissä torpissa, miten sellaiset lapset kasvavat\nleivänmurusilla.\n\nKyllähän jokainen nainen joka miehestään pitää tahtoo saada lapsen\nja olen katkerasti surrut sitä miten minun itseni on käynyt ja etten\nvoinut ottaa lasta vastaan. Kun nyt on huomattu, että isänmaamme\ntarvitsee köyhiäkin lapsia ja että tullaan lapsista pitämään huolta,\nniin kyllä lapsia syntyy. Mutta nyt kun miehet ovat rintamalla ja elämä\nkaikilla epävarmaa niin on paljon naisia jotka vielä enemmän kuin ennen\npelkäävät synnyttää lapsia maailmaan, kuten laulussa sanotaan:\n\n    maailman orjaksi tänne\n    kurjuutta kärsimään.\n\nNiinhän niinä kaikessa kurjuudessani ajattelin ennenkuin suostuin\nauttamaan rouva K:ta, enkä minä häneltä mitään palkkaa siitä ottanut,\nvaikka hän tarjosi minulle rahaa. Mutta sitten muutaman päivän päästä\nhän puhui eräästä hyvästä tuttavastaan rouva S:stä, joka oli samassa\ntilassa. Hän oli hiljattain mennyt naimisiin, mutta koska mies oli\nrintamalla, hän ei mitenkään uskaltanut ottaa lasta, ajatellen\nminkälaiseen kurjuuteen hän jäisi lapsen kanssa, jos mies sattuisi\nkaatumaan. Se on niin, että vaikka valtion puolesta luvataan auttaa\nleskiä ja orpoja, niin niitä on kuitenkin niin paljon, etteivät ihmiset\nluota siihen apuun.\n\nEnkä minä jaksanut vastustaa niitten pyyntöä ja niin minä autoin\nsitäkin rouvaa ja kun hän pyytämällä pyysi minua ottamaan vastaan 900\nmarkkaa palkaksi siitä, niin minä otin, koska tarvitsin matkarahoja\nkotia ja kadun ja häpeän sitä kovasti. Ja päätin, etten koskaan tule\nsiitä kertomaan kenellekään maalla, etten joutuisi kiusaukseen.\n\nKun sitten rouva S. sai tuskia ja meni hermostuksissaan sairaalaan\nja rouva K. samoin ja kun minulle selvisi, että minun avustani\nolisi sittenkin saattanut olla vaaraa heidän terveydelleen, kaduin\nsyvästi että olin ryhtynyt sellaiseen ja päätin puhua kaikki suoraan\npoliisille. Koska minun itseni oli käynyt hyvin, en ollenkaan\najatellut, että siitä saattaisi olla vaaraa terveydelle, ja onneksi\nmolemmat rouvat eivät sitten joutuneetkaan olemaan sairaalassa kuin\nmuutamia päiviä.\n\nMutta päätin, etten koskaan enää tulisi ryhtymään sellaiseen tekoon ja\nettä nyt tosiaankin käsitän miten vaarallista ihmisten terveydellekin\nsellaiset sikiön lähdettämiset ovat ja että ihmisten pitää hakea apua\nyhteiskunnalta, niiltä ihmisiltä, jotka kykenevät heidän elämänsä\njärjestämään turvalliseksi.\n\nPuhuin etsiville kaikki mitä olin tehnyt aivan avomielisesti, kuten ne\nmolemmat rouvatkin. Sittenkin sain olla 17 vuorokautta poliisiputkassa,\nsellaisessa kopissa, jossa täytyi istua kivilattialla sekä maata niin\nlikaisilla kurjilla patjoilla etten minäkään köyhistä oloista tullut\ntyöläisnainen olisi luullut sellaista mahdolliseksi. Olen vankilassa\nsaanut miettiä elämääni ja voin vakuuttaa, etten koskaan enää tulisi\nrikkomaan lakia. Siksi anon nöyrimmin, että Korkea Oikeus antaisi\nminulle alimman mahdollisen tuomion ja päästäisi minut ehdonalaiseen\nvapauteen. Veljeni ovat molemmat olleet koko sodan ajan rintamilla ja\nvanhempani ovat kotona vailla apua ja turvaa ja odottavat minua työhön\naavistamattakaan, miten hirveään onnettomuuteen olen joutunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän sai puolentoista vuoden kuritushuonetuomion saman, päivänä kuin\ntuli tieto, että toinen hänen veljistään oli kaatunut.\n\n\n\n\n23\n\nVÄESTÖPOLITIIKKAA POLIISIVOIMALLA.\n\n\nMelkein joka toinen niistä naisista, jotka vankilan pihalla\nkanssani kävelevät, on joko sikiönlähdettäjä tahi nainen, jolta on\nsikiö rikollisesti poistettu ja joka suorittaa kuuden kuukauden\nvankeustuomiota 36 päivän \"vesileipäläisenä\".\n\nNiitten joukossa on kauniita nuoria tyttöjä, sivistyneitäkin, vaikka\nharvemmin, sillä sellaiset joko saavat ehdonalaisen tuomion tahi eivät\njoudu kiinni.\n\nKiinni joutuvat vain köyhät naiset, joitten on pakko kääntyä\nsivistymättömien puoskarien puoleen ja jotka sitten sairastuvat ja\njoiden on pakko lähteä sairaalaan, jossa heidät heti ilmiannetaan ja\njossa pahimmissa tapauksissa vielä kuolinvuoteellakin poliisi kiristää\ntietoja. Varakkaammat maksavat tuhansia tunnetuille lääkäreille ja\nkätilöille eivätkä joudu kiinni.'\n\nNiin, ne kiinnijoutuneet sikiönlähdettäjät...\n\n\"Minua syytetään niin rumasta asiasta\", sanoi yksi niistä hämillään.\nJa rumana minäkin heidän asiaansa pidin ja muistin, että niitä ennen\nvanhaan kutsuttiin enkelintekijöiksi.\n\n\"Ettekö te sitten ole syypää?\" sanoin minä.\n\n\"Kun likka oli hädässä ja tuli vain lörpöteltyä, mitä konsteja olen\nkuullut käytettävän, ja sitten likka meni ja käytti, ja kun sairastui,\nlähti sairaalaan, ja siellä kidutettiin siksi kuin kertoi mistä oli sen\nkonstin kuullut.\"\n\nSe likka on aina kaikilla hädässä, ja niinpä koetin ottaa selvää, miksi\nlikka ei tahdo lasta... väestöpoliittisesta propagandasta huolimatta.\n\nNykyään on lapsen isä tavallisesti \"joku mies rintamalta\" tahi\n\"vänrikki meiän kanttiinista\", jolla on morsian kotona, tahi \"sellainen\nsaksalainen\", joka kävi kadulla kiinni ja lupasi ummet ja lammet, ja\neihän toki sellaista häpeätä jaksa kestää, ja vielä kuuluu sitten\nolleen \"äijämies\".\n\nJa enimmäkseen on oltu humalassa sen kanssa, joka kirjoitti rintamalta\nniin nättejä kirjeitä kymmenelle yhtä aikaa. Tahi sitten, kun oma mies\nei saanut lomaa, niin tuli olluksi toisen lomalaisen kanssa, ja mies\nvarmasti tappaisi kun kuulisi asiasta.\n\nSurullisin ryhmä ovat ne nuoret, naimisissa olevat naiset, jotka eivät\nuskalla saada lapsia, koska pelkäävät miehen kaatuvan, ja minne sitten\njoutuisi pienen lapsen kanssa. Ja sitten nämä, jotka pelkäävät saada\nlapsia sodan aikana ja joutua kurjuuteen pienokaisten kanssa.\n\nHe eivät luota Suomen valtioon ja sen lupauksiin huolenpidosta eivätkä\naseveljien apuun, eivät luota ollenkaan omiinkaan voimiinsa.\n\nPastori kuittasi asian sillä, että sanoi naisten yleisesti vain\najattelevan nautintoa eikä velvollisuuksia...\n\nMutta jokainen niistä naisista on vihannut itsessään kasvavaa lasta, ja\nmelkein kaikki ovat vihanneet lapsen isää. Ja useimmiten ovat miehet\nmaksaneet sen vaarallisen toimituksen tahi ainakin kehoittaneet naisia\nsiihen. He saavat siitä vain muutaman kuukauden ehdonalaista, jos se\nvoidaan todistaa, mikä tapahtuu kai harvoin, sillä harva on niin tyhmä,\nettä jättää kirjeisiinsä siitä jälkiä.\n\nJa minkälaista olisi sellaisten lasten elämä, jos ne tulisivat elämään.\n\nEn puolusta sikiön lähdettämistä, mutta vaadin perusteellista\nyhteiskunnan remonttia ja ennen kaikkea rangaistusten remonttia, sillä\nne tuntuvat suhteettomilta, varsinkin sodan aikana.\n\nLuonnollisesti yhteiskunnan täytyy suojella itseänsä puoskareilta,\njotka saattavat nuoria naisia hengenvaaraan, mutta yhteiskunta itse on\nluonut puoskarien tarpeen ja edellytykset. Yhteiskunta alkoi opettaa\nlapsiluvun rajoittamista — missä on raja?\n\nKun kerran sodan aikana luodaan rajattomat mahdollisuudet nuorten\nnaisten ja miesten yhdessäololle ja naisten rintamatyölle sekä\nmiesten nautinnonhalulle, kun ne joskus lomautetaan lakkaamattomasta\nkuolemanvaarasta, miksi sitten rangaistaan niitä nuoria naisia\nikuisella häpeällä, jos he sattuvat erehtymään, ja vanhempia naisia,\njotka ovat koettaneet auttaa heitä olematta ammattisikiönlähdettäjiä ja\nottamatta suuria rahallisia palkkioita?\n\nJos ne hurjat rangaistukset, joita oikeudet jakavat\nsikiönlähdettämisestä — \"enkelintekijät\" tuomitaan kuritushuoneeseen\npuolestatoista vuodesta yhdeksäänkin vuoteen saakka — eivät johda\ntapausten vähentymiseen, niin ovat syyt kovin syvällä.\n\nJärkyttävää kuuluu olevan niiden nuorten naisten sairaalahoito.\nHeti kun on todettu sikiön lähdettämisen tapahtuneen, ilmoitetaan\nasia sairaalan puolesta poliisiviranomaisille, jotka aloittavat\ntutkimuksensa sairaitten ihmisten suhteen. Kerrotaan, että eräässä\nsairaalassa on ilmoitettu sairaille naisille, ettei heitä hoideta,\nelleivät heti ilmaise, kuka sikiönlähdettäjä heitä on käsitellyt.\n\nEi ole moraalia kohottavaa tuo yhteistoiminta sairaalain ja poliisin\nvälillä, erikoisesti niissä tapauksissa, joissa potilaan terveys kärsii\nnoista tutkimuksista.\n\nRangaistuksen pelosta johtuen joutuu kumminkin vain pieni osa\nsikiönlähdetyksen uhreista sairaalaan, ja silloinkin vasta viime\ntingassa, kuolemanpelosta. Kuinka paljon mahtaneekaan olla nuoria\nnaisia, jotka häväistyksen ja rangaistuksen pelosta eivät uskalla\nlähteä sairaalaan eikä kääntyä lääkärin puoleen ja siten varmasti\ntulevat ikänsä kärsimään puoskaroinnin seurauksista...\n\nVastustan sikiönlähdettämistä, koska vaadin, että yhteiskunnan on\nluotava mahdollisuudet ihmisille elää täyttä ja tervettä elämää, ja\nkoska \"rakkaudesta täytyy lapsen syntyä\", toistaakseni Niskavuoren\nIlonani sanoja. Mutta tuntuu järjettömältä nyky-yhteiskunnan\nkannalta, että lapsirajoitusten opettamisen ja moraalikäsitteiden\nlöyhtymisen jälkeen on sodan aikana ruvettu kiristämään\nsikiönlähdettämisrangaistuksia ja estämään poliisivoimalla\nlapsirajoitusta tahi oikeammin sanoen yrittämään lisätä väestöä\npoliisivoimalla, kiristäen rangaistusta rikoksista, joita sota\nauttamattomasti tuo mukanaan.\n\nOlen katsellut noita onnettomia naisia jo vuoden ajan. Olen kuunnellut\nheidän tarinoitaan. He eivät kadu... eivät tunne rikkoneensa mitään\ntahi katuvat korkeintaan kiinnijoutumistaan ja tuhmuuttaan.\n\nLoppumaton harmaa rivi onnettomia naisia kulkee ohitseni miesten\ntuomitsemina, miesten, jotka kumminkin ovat juuri alkusyynä tähän\nrikokseen.\n\n\n\n\n24\n\nRUUMIINI ON MINUN\n\n\nsanoi nuori tyttö, joka oli tuomittu kuudeksi kuukaudeksi vankilaan\nsikiön lähdettämisestä.\n\n— \"Saanhan, itse määrätä, milloin olen mieheni kanssa, milloin tahdon\nlapsen ja milloin en... milloin pesen tukkani ja leikkaan kynteni...\"\n\n— Kauheata puhetta, sanoin minä, lapsi kuuluu yhteiskunnalle eikä vain\nvanhemmille. Lapsi on rakkautta, eikä siitä saa sillä tavalla puhua.\n\n— Mitä yhteiskunnalla on tekemistä rakkauteni kanssa... Kaikkeen se\nyhteiskunta nenänsä pistää. Elämäni on aivan minun omani; jos tahdon,\nelän — jos en, menen mereen...\n\n— Yhteiskunta onkii teidät poliisin avulla merestä ja sakottaa\nitsemurhasta, jos jäätte eloon.\n\n— Tahtooko rouva sanoa, ettei ruumiinikaan ole minun? Hän asettui\nuhkaavasti eteeni.\n\n— Siltä se näyttää, sillä te nautitte yhteiskunnan suojaa monessa\nsuhteessa kävelette yhteiskunnan rakentamilla teillä, yhteiskunta estää\nryöväreitä hyökkäämästä kimppuunne, antaa teille koulut, kasvatuksen ja\nleivän.\n\n— Yhteiskunta on itse ryöväri, koska se vie minulta vapauden...\n\n— Antamalla teille vapautta...\n\n— Roskaa se on se heidän vapautensa, sanoi tyttö ja nosti riemuiten\npäänsä asettaen maitomukini pöydälle ja melkein huudahtaen, niin että\nvartia tuli epäluuloisena ovelle katsomaan.\n\n— Mutta sieluni ainakin on minun, sitä minulta ei voida viedä, vaikka\nhe määräisivätkin ruumiini suhteen...\n\n— Se nyt ei ole ollenkaan varmaa — näin sodan aikana...\n\nVartia tuli vielä epäluuloisemmaksi.\n\n— Me puhumme vain sielusta ja ruumiista, sanoin minä, se ei ole\nollenkaan vaarallista.\n\nVartiatäti hymyili:\n\n— Kuka tietää.. näin sodan aikana...\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Minä teen jotain kauheata, kun vapaaksi pääsen, minä näytän heille,\nsanoi tyttö nyrkit pystyssä.\n\n\n\n\n25\n\nIL FAUT VIVRE DANGEREUSEMENT — ELÄ VAARALLISESTI.\n\n\nHäntä kutsuttiin \"postineidiksi\". Hän oli vankilan salapostikeskus\nja lappusten kuljettaja. Hänen kauttaan sanottiin kulkevan melkein\nkoko varastyttösten ja irtolaisnaisten kirjeenvaihdon yläkerroksessa\nmajailevien varaspoikasten ja muitten rosmojen kanssa, joilla\nei pitänyt olla mitään maallista eikä taivaallistakaan yhteyttä\nnaisvankien kerroksiin — joitten ei oikeastaan pitänyt tietää, että\nkoko laitoksessa oli olemassakaan hameellista väkeä.\n\nMutta rakkauspreivit kulkivat kumminkin...\n\nSe oli sangen vaarallista hommaa, jos \"paloi\", pääsi karhunkoppiin\nuseaksi päiväksi vedelle ja leivälle.\n\nKarhunkoppi on pelättävä laitos, hirmukoppi, josta löysäläiset ja\nvarastyttöset puhuvat suurella kauhulla: siellä kuuluu olevan patjaton\nmakuulavitsa, joka päiväksi sekin vedetään ylös... eivätkä siihen\ntuomitut pääse kävelemään kuin pieneen sementtikoppiin pihalla,\neikä sinne saa mitään lukemista... Kunnon tytöt puhuvat siitä vain\nkuiskimalla, niin, ne, jotka eivät ole tehneet tuttavuutta sen kanssa.\n\nMutta \"postineiti\" oli siinä ollut neljä kertaa ja useita päiviä\nkerrallaan, eikä koskaan ollut ilmiantanut asiakkaitaan, vaan kärsinyt\naina niitten puolesta. Lukemattomia lappusia oli hän kuljettanut\ntaskuissaan ja leveällä povellaan, ja arvaamattomissa piilopaikoissa\noli hän niitä pidellyt ja uskollisesti perille toimittanut, sillä vähän\nniitä oli razzioissa häneltä sentään löydetty.\n\n\"Postineiti\" oli vangittuna sikiön lähdettämisestä. Hänen asiastaan\nei saanut kukaan selvää eikä hänen tuomiostaankaan. \"Mitäs noista\nturhista, tulihan niitä vuosia niin monta, ettei niitä enää kannata\nräknätäkään...\", ja taas hän pyörähti asioilleen ja monenlaisiin\ntöihinsä, sillä kaikkea hän osasi ja kaikkeen pystyi, niin ettei\nvankilankaan kannattanut pitää häntä kopissaan kuoria liimaamassa.\n\nEikä postinkäynti lakannut, vaikka hän sellissäänkin istui.\n\n\"Eihän vartioilla ole silmiä selässään — antaa tulla vain lappusia!\nMinun postini on auki yötä päivää, ja jollei ovesta pääse, niin onhan\nminulla sentään ikkuna.\"\n\nHänen kekseliäisyytensä kuuluu olleen ilmiömäinen, ja hän hallitsi\nsuvereenisesti koko vankilan alamaailman rakkaus- ja tunne-elämää.\nSillä hän luki kaikkien asiakkaittensa, sekä tyttöjen että poikien,\npreivit ja sekaantui tarpeen tullen asioihin hyvillä neuvoilla tupakka-\nja tulitikkuleveranssien suhteen jakaen niitäkin uskollisesti, mutta\noman harkintansa mukaan... jottei sama poika saisi liian monelta\nheilalta. Vaikkei muuten kirjeenvaihdon hänenkään mielestään tarvinnut\nolla pelkästään bilateraalista, vaan sai olla yhtä multilateraalista\nkuin rintamakirjeenvaihtokin.\n\nEikä hänelle itselleen kirjoittanut kukaan, eikä siitä ollut kuulemma\nväliäkään; hän osasi tarpeeksi nauttia toisten kirjeistä — ja siten\noli vähemmän vaivaa... Ja kyllä se elämä sentään kuluu, \"kun ei vain\npelekää...\"\n\nJa miten sen ajan muutenkaan saisi kulumaan vankilassa, kun ei\nkirjojakaan saa kuin vaivaiset kaksi kuukaudessa.\n\nHän oli tullut siihen käsitykseen, että hänellä on edessä joko\ntylsistyminen sellissä tahi sitten uhma ja urheilu, ja hän oli valinnut\nsen uhman ja kapinoimisen ja urheilun \"jotta näkisivät että sentään\nolen olemassa\".\n\nEntäs karhunkoppi, eikö siellä tylsisty yksinäisyydessä?\n\n\"Eikä\", sanoi postineiti, \"minä oikaisen itseni ja laulelen siellä. Ja\nsyystä minä ainakin siellä istun. Ja tiedän vihdoinkin, minkälaista on\nkärsiä rangaistusta syystä eikä vain sikiön lähdettämisestä.\n\n\"Vai niin — ymmärrän\", sanoin minä. \"Se oli hyvin sanottu...\"\n\n\"Kyllä kai rouva ymmärtää, ei rouva muuten täällä olisikaan.\"\n\nTämä oli kotoista ääntä... minun tuli oikein hyvä olla. Unohdin\nkaiken vaaran, kun vartiatäti lähestyi sangen pilvisenä, ja kysyin\n\"postineidiltä\", oliko hän ollut mukana työväenliikkeessä.\n\n\"Valveutunut minä olen\", sanoi likka nauraen, \"mutta kun ne eivät\ntee mitään, ja minun täytyy aina jotain tehdä... enkä minä voi olla\nauttamatta, kun näen että ihminen on hädässä.\"\n\n\"Postineiti\" viittasi minulle iloisesti ja juoksi rautaportaita alas.\n\nJoko tylsistyä — tai kapinoida...\n\n\n\n\n26\n\nPENITENTIARY — KURITUSHUONE.\n\n\nEnglanniksi: penitentiary — katumuskoti.\n\nSuomeksi: kuritushuone — kurituskoti.\n\nSuomalainen vankilannimitys on rehellisempi — kuritushuone: yhteiskunta\nkurittaa. Englantilainen tarkoittaa kai, että yhteiskunta saattaa\nkatumaan pahoja tekoja kurituksen avulla.\n\nShakespeare vertaa Coriolanuksessa yhteiskuntaa ihmisen elimistöön.\nJospa suutelisin vanhan Williamin ilvelijäkaavun helmaa ja jatkaisin\nhänen vertaustaan... Jos käsi on erehtynyt tahi jalka kompastunut,\nmitä se auttaa elimistöä, jos se rupeaa kurittamaan ja rankaisemaan\nomaa kättään tahi jalkaansa sen sijaan, että antaisi niitten yrittää\nuudelleen...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarastyttönen oli valittanut pastorille, että annetaan niin vähän\nkirjoja luettavaksi. Pastori oli siihen vastannut, ettei hänen\ntarvinnut lukea, vaan katua tekojaan, että vankila oli katumispaikka.\n\n— Olenhan minä katunut, sanoi varastyttönen, olen kovasti katunut,\nmutta mitä se katumisesta paranee. Jos antaisivat minun tehdä jotain\nhyvittääkseni rikostani, kyllä minä tekisin kymmenin sormin... teenhän\ntäälläkin työtä, mutta tekisin enemmän ja oppisin enemmän vapaudessa.\nTäällä oppii vain rikolliseksi.\n\nKaikki alaikäiset varastyttöset sanovat samaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarastyttönen tuli siivoamaan selliäni, oli niin uneksivan näköinen:\n\n— Yksikin tyttö meidän sellissämme on varastanut kymmenen\nhopeakettua... hän sai kaksituhatta markkaa kappaleelta.\n\nYhtäkkiä hän äkkäsi, ettei oikein sopinut minulle kertoa sellaista.\n\n— Enkä minä ole ottanut kuin pari puseroa eräästä kaupasta ja\nsadetakin, ja yhtä monta vuotta minäkin sain... ja tuo punatukkainen\ntyttö on tehnyt oikein pankkiryöstön, ja rahat hänellä on piilossa, ja\nhän ostaa auton kun pääsee pois... (vielä uneksivampi katse), mutta\nniitä onkin monta kaveria. Sitten tuossa toisessa sellissä on tuo iso\nvarasliiga — se on oikea liiga, ja niillä on yli kaksisataa varkautta\n—, voi kun se on jännää, kun ne kertoo...\n\n— Eikös Aino luvannut minulle, ettei koskaan enää ajattele\nvarkauksia...?\n\n— Enhän minä ajattelekaan, mutta kaikki tytöt sanovat, että kun ne\ntäältä pääsevät, niin ne ovat paljon viisaampia, eivätkä enää joudu\nkiinni... Meidän kopissa on yksi sellainen tyttö, joka ottaa nenäliinan\n\"Höykyn\" (vartia) taskusta, niistää nenänsä ja pistää sen takaisin\nilman että Höykyllä on aavistustakaan...\n\nAjattelin tuota ankaraa vanhaa neitiä ja hillitsin naurunhaluani\nnuhdellen varastyttöstä... ja selkäpiitäni karmi ajatellessani, mitä\nkaikkea tuossa kopissa sille suojatilleni opetettiin ja mitä hän vielä\nHämeenlinnan nuorisovankilassa tulisi oppimaan, jos hän joutuisi sinne\ntuollaisten mestarien joukkoon, jotka vain hautoivat kostonajatuksia\nyhteiskunnalle.\n\nHelppoa oli aikaansaada laki nuorisotuomioista ja saattaa\npahankurista nuorisoa vuosikausiksi nuorisovankilaan, mutta onko\nteillä ihmisiä, jotka kykenevät johtamaan sellaista kasvatusta\nhyvyydellä, kunniantuntoa ja omaatuntoa herättämällä, antamalla\ntoiveita tulevaisuudesta, sellaisesta yhteiskunnasta, joka ei halveksi\nheitä, vaan auttaa heitä eteenpäin? Onko teillä kaikkea sitä,\nprofessori Kaila, jota kaikki varkaanpoikaset ja -tyttöset pelkäävät\nkuin kaameinta pöpöä, jonka rääkättäväksi yhteiskunta heidät on\nluovuttanut?...\n\nOnko teillä kaikkea sitä, mikä oikeuttaa langettamaan nuorisotuomioita?\n\nMinä soisin olevan. Olen lohduttanut kaikkia niitä lapsia, joita\nHämeenlinnaan lähetetään, että heidän vain pitäisi koettaa oppia siellä\nihmisiksi ja että nuorisovankilan tarkoitus ei ole saattaa heitä\nturmioon eikä karkoittaa yhteiskunnasta.\n\nPaha teidät perii, jollei niin ole laita, herra professori!\n\n\n\n\n27\n\nIHMISSILMÄT KUOLLEISSA IKKUNOISSA.\n\n\nEivät ne vankilan ikkunat aina ole kuolleita, vaikka ne ovat korkealla\nkaton alla... ja vaikka ne ensin siltä tuntuivat.\n\nVähitellen aloin huomata elämää niissäkin.\n\nKasvaahan käkkärämänty kallionkolossa ilman maata, ja elämä versoo\nkuolleessakin ikkunassa katon rajassa.\n\nKun naisten piiri pyöri pihalla, kuului silloin tällöin vartian ääni:\n\"Ei saa vilkuilla ikkunoihin\", — \"pois ikkunasta siellä...\", vaikken\nminä ollut ketään nähnytkään ikkunassa. Mutta vartian silmä on haukan\nsilmä...\n\nVähitellen aloin minäkin erottaa lasien takana kalpeita kasvoja ja\ntähyileviä näkimiä, jotka salamannopeudeila hävisivät, jos vartian\nsilmä niihin päin sattui, ja välistä näkyi miten tytöt vilkaisivat\nylöspäin ja hymyilivät ikkunoille, noille kuolleille ikkunoille, sangen\nelävää ja lämmittävää hymyään.\n\nJa kun ilta tuli ja kaikuvissa käytävissä lakkasi lukkojen kalina\nja askelten pauhina ja ruoka-astiain kilinä, hiljenivät huudot:\n\"Kylmää vai lämmintä vettä... kylmää vai lämmintä...\", kun viralliset\ntarkastelevat silmät häipyivät oviläppäin takaa, silloin alkoi\nselleissä hiljainen, dramaattinen taistelu ikkunoista tyttöjen ja\npäivystävän naisvartian välillä.\n\nPortaista kuului hiljaisia tassuttavia askeleita, jotka hiipivät\nnaapurisellin ovelle... sieltä sellistä oli jo vähän aikaa kantautunut\nkäytävään kikatusta ja puhetta ja kiljahduskin. Äkkiä lentää läppä\nauki tuossa epäilyttävässä kopissa, kuuluu kolinaa ja huudahduksia\nja vartian kiukkuinen ääni: \"Alas sieltä ikkunasta! Enkö minä\narvannut... siellä ne taas roikkuvat. Johtokuntaan minä teidät vien ja\nkarhunkoppiin pääsette, senkin...\"\n\nEi se uhka aina niin vakavasti ole tarkoitettu, vartiatäti tuntee\nkundinsa... mutta se tekee vaikutuksen — vähäksi aikaa. Palattuaan\nsellaiselta tarkastusmatkalta vartiahuoneeseen eräs vartia sanoi\nhuomanneensa, että \"alakerrassa kaikki roikkuivat ikkunoissa joka\nsellissä, paitsi rouva Wuolijoki...\"\n\nKun ei minusta ole enää roikkujaksi muualle kuin kirjoituskoneeseen...\n\nVartiatätini muistuttaa hieman Leeni-tätiäni, ja muistui mieleeni,\nmiten Leeni-täti minut kerran lapsena sai kiinni \"roikkumisesta\".\n\nOlivat kaikki heinässä kotitalossamme, ja Leeni-täti, joka oli emäntä,\noli viemässä palvelijain kanssa ruokaa heinäpellolle. Me lapset\nolimme yksin talossa juuri keitettyjen mansikkahillojen parissa,\njotka Leeni-täti varmuuden vuoksi oli sijoittanut ruokakonttorin\nylimmälle hyllylle jäähtymään — varmuuden vuoksi, sillä meillä oli\njo muutenkin vatsanpuruja koko lapsijoukolla maistiaisiksi syödyistä\njättiläisannoksista sekä mansikoista muutenkin. Mutta mieli teki vain\nlisää. Ylimmällä hyllyllä istui jättiläishillokasari, ei tarvinnut\nmuuta kuin lusikalla ammentaa, mutta hylly oli korkealla. Eikä siinä\nmuu auttanut: yksi meistä kiipesi apinana hyllyä ylös, Salme-siskoni\npiteli alhaalla lautasta ja Anna-serkku ojensi siihen hilloa\nkauhasta minun ammentaessani kauhalla kasarista. Mutta tulihan siinä\ntoimituksessa hieman tipautettua serkun ja siskon päähänkin, eihän sitä\nvoinut ollenkaan välttää, ja toisia lusikallisia putosi kasvoille ja\nkauluksille, jopa hameillekin, ja vähitellen kun oli niin kovin hauskaa\nmaalata toisten tyttöjen kasvoja, rupesin minä tiputtelemaan oikein\ntahallani, ja siitä tuli niin hauskaa huutoakin. Muistan sitten äkkiä\nLeeni-tädin ruokakonttorin ovella ja hänen kauhistuneen silmäyksensä\nkoko hillotettuun murjaanijoukkoon... ja muistan hänen mehevän\npuhetapansa kun hän esitti asian vaarille ruokottuaan koko lapsilauman\nvesivadissa: \"Kun oven avasin, niin siinä roikkui Hella kuin\nluojanristi hyllyillä ja ammensi hilloa suoraan Annan ja Salmen suuhun\nja niillä oli nokat auki kuin pääskynpoikasilla ja hillo tippui pitkin\nleukapieliä ja Annalla oli silmätkin ihastuksesta kiinniliimautuneet...\"\n\nMinut nosti Leeni-täti hyllyltä alas, mutta varastyttöset tulivat alas\neri kolinalla, ja minä nauroin itsekseni muistellessani Leeni-tädin\n\"luojanristiä\", ja sellini täyttyi mansikantuoksulla, ja Leeni-tädin\nlempeä käsi silitti harmaata päätäni...\n\nIkkuna on lähes kolmen metrin korkeudella, ainakin meidän\nkellarikerroksessamme. Siihen ei pääse vaikka nousisi jakkarallekin.\nMutta tytöt kuuluvat asettavan kaksi jakkaraa päälletysten, jolloin\nmuodostuu sangen vaarallinen teline, ja siitä sitten pyritään saamaan\nnokka lasin lähelle, jotta voidaan silmätä käveleviä tahi vastapäisen\nsiipirakennuksen ikkunoissa riippuvia miehiä. Arvaa sen, millä\nkolinalla sellainen teline romahtaa.\n\nJa toistensa olkapäillekin noustaan ja sitten roikutaan ristikossa\nsilmä kovana... mutta näkeehän siitä kumminkin hiukan enemmän vankilan\nsaniaista pihaa ja jonkun miesihmisen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVankilassa käy salainen, hiljainen taistelu noista ikkunoista,\nlakkaamaton taistelu vartian ja vangin välillä.\n\nIkkunan takana on vapaus. Vanki katselee ikkunasta vapautta, pientä\npalasta taivasta ristikon takaa... niin kovin pientä palasta\nkorkeudessa, johon vastapäätä-oleva kivimuuri ei ulotu. Vanki hengittää\nikkunan kautta avaruuteen.\n\nMinäkin kiipesin kerran ikkunaan. Se oli jouluyönä. Otin pimennysverhon\npois ja kiipesin tuolilleni ja katsoin taivasta ja tähtiä ja vapautta.\nOn niinkuin tulisi hieman lähemmäksi taivasta ja tähtiä, kun niitä\nkatselee lähellä rautaristikkoa. Pilvet risteilivät yli pimennetyn\nkaupungin, ja tähdet vilkuttivat terveisiä kotoa, nukkuvan pihani\nkuusilta ja koivuilta, valkoiselta, yksinäiseltä taloltani ja\nBobby koiraltani, joka istui kujan päässä ja kuunteli inisten, pää\nkallellaan... Navetassa hengittivät lehmät raskaasti, tallissa potkaisi\nSade-tamma pilttuutaan, varastellen heiniä Pekalta... Tallimiehen\nkamarinovi kitisi — emäntä kai kävi peittelemässä pikkuisiaan tuvan\npuolella. Ylätalosta kuului pillin ääni — pikku Martti puhalteli\nunissaankin vielä joulupukilta saamaansa pilliä.\n\nHiljaa vaelsi Bobby koira häntää heilutellen valkoisen talon verannalle\nja kuunteli pikku Tuulin oven takana, miten Tuuli unenpöpperössä\npotkiskeli sänkyynsä mukaan ottamiaan \"loululahjoja\" halaten uutta\nMikki-hiirtään, kaivaen pikku päänsä tyynyyn ja imeskellen tyynyliinan\npitsiä...\n\nKatsoin yli kaupungin, maan ja metsien, omankin tyhjän huoneeni\nikkunoihin. Niitten verhot värähtelivät vähäisen...\n\nKatsoin yli maan ja metsien juoksuhautoihinkin ja kuuntelin uuden\nmaailman synnytystuskia. Elämä tulee olemaan helpompi sinulle,\npikkuinen Tuuli kulta...\n\n    Lähemmäs, vapaus,\n    lähemmäs sua...\n\nlaulavat elävät silmät kuolleissa ikkunoissa.\n\n\n\n\n28\n\nLEIKKI.\n\n\n\"Enhän minä meinannut varastaa, se oli leikkiä vain, sellaista\nlapsellista leikkiä... ja että sellaisesta pitääkin joutua tällaiseen\nkauheaan paikkaan, kuin tämä vankila... kyllä tämä on hirveä paikka,\nja tällaiset liinaiset hynttyyt ovat antaneet ylleni — ovatkos nämä\nihmisvaatteita, ja tuollaista sianruokaa täällä pitää syödäkin.\"\n\nNoin \"passarini\" alkaa joka-aamuisen valitusvirtensä selliäni\nsiivotessaan. Osaan sen jo ulkoa, ja oppositiohalusta alan väittää,\netteivät ne hynttyyt ole likaiset ja että niitä sopii pestä ja että\nvelli on keitetty kunnollisista jauhoista ja että vankila on vankila\neikä palatsi, täytyy kestää.\n\nSitten levy muuttuu: hänen on niin ikävä poikaansa, kahden vuoden\nikäistä lasta, jonka poliisit veivät lastenkotiin. Mies on\nrintamalla... Koti on pommitettu hajalle, talon isännöitsijä on ottanut\nkaikki heidän tavaransa haltuunsa vuokravelasta. Koko elämä on nurin\nja lopussa, mieskään ei ole käynyt häntä katsomassa... eikä kukaan\nhuolehdi pikkupojusta. Ja täällä hänen täytyy olla.\n\nHän pyyhkii kyynelensä vanhasta vangin paidasta reväistyyn tomurättiin,\nojennan hänelle paperinenäliinan ja lohdutan — ja alistun kuulemaan\nhänen tarinansa taas uudemman kerran.\n\nOli kaksitoistavuotiaana lähtenyt maailmalle toisten palvelukseen\nja kaksikymmentä vuotta palvellut herrasväissä uskollisesti ja\nrehellisesti. Sitten joutui naimisiin metallityöläisen kanssa, kun\nlapsi oli tulossa — eihän sitä muuten olisi viitsinytkään, ansaitsi\nhyvin jossain ravintolassa... Sitten mies joutui sotaan, ja hän jäi\nyksin. Mutta kaikki oli niin hyvin. Sai avustusta 1.600 markkaa ja\naseveljiltä vuokra-avustusta vielä viisisataa. Toisen huoneen oli\nvuokrannut tarjoilijattarille, niin että asunto oli melkein ilmainen.\nEikä hänellä koskaan ennen ollut ollut niin vapaata ja mukavaa ja\nhuoletonta ja niin paljon rahaa yhtaikaa, eikä tarvinnut muuta tehdä\nkuin pitää huolta pojusta ja itsestään, kun miehen äiti lähetti\nmiehelle paketit, jopa hankki hänellekin voita ja lihaa. Eikä hän\nkoskaan käynyt ulkona honglaamassa muitten miesten kanssa, niinkuin\ntoiset naiset, jotka kävivät ryyppäämässä lomalaisten seurassa. Hän oli\naina kolona pojun kanssa.\n\n\"Mutta mikä pahus teidät sitten saattoi varastelemaan?\"\n\nNo, kun hänen oli niin ikävä ja kun hän aina oli yksin lapsen kanssa\nulkona ja kävi välistä vain ostoksilla jättäen lapsenvaunut kaupan\nulkopuolelle ja sitten hän kuljetti paketit kotia vaunuissa. Mutta\nkerran Tempossa hän oli pilanpäiten aivan leikiksi ottanut tiskiltä\npari leikkikalua, eikä myyjätär ollutkaan huomannut. Ja sitten hän oli\ntoiste tehnyt samoin ja pistänyt tavarat lapsenvaunuun. Ja se oli ollut\nniin hauskaa olevinaan. Oli kertonut siitä kotona tarjoilijattarillekin\nja eräälle rouvalle, jonka kanssa oli tutustunut puistossa, ja sitten\nolivat kaikki yhdessä menneet kauppaan ja puhutelleet myyjättäriä siksi\nkuin joku heistä oli näpistellyt tavaroita, ja kukaan ei voinut keksiä,\nkun ne pistettiin lapsenvaunuihin. Ja sellaisia lapsellisia tavaroita\nhe vain olivat ottaneet, mutta sitten viimeksi hän oli uskaltanut ottaa\npari hametta ja hopeaketun, ja muilla tytöillä oli paljon enemmän.\nMutta kaikki hän oli antanut takaisin poliisille viimeistä leikkikalua\nmyöten, eikä hän ollut niitä tavaroita mihinkään myynyt, vaan\nlahjoittanut anopillensa, ja itse pitänyt hopeaketun, ja kaikki hän\noli antanut etsiville takaisin ja kaikki hän oli puhunut poliisille.\nMyöskin niistä muista, mitä he olivat ottaneet, ja nyt he ovat kaikki\ntäällä vangittuina ja ne toiset ovat niin vihaisia, koska hän oli\nkaikki kertonut poliisille. Ja hän oli vain tahtonut, että poliisi\nkäsittäisi, miten rehellinen hän on, ja senvuoksi hän oli kertonut\nmyös kaikki niistä muista. Ja sitten se rouva, joka hänen kanssaan oli\nlapsineen kulkenut puistossa, sekin oli hänelle kertonut ja kehunut,\nettä hänen miehensä on työpaikastaan varastanut monen kymmenen tuhannen\nmarkan edestä ja kantanut kaikenlaista tavaraa kotia, ja senkin hän\noli kertonut poliisille, ja poliisi oli sitten pidättänyt rouvan ja\nhänen miehensäkin. Ja nyt kaikki kutsuvat häntä ilmiantajaksi, eikä hän\nkumminkaan pahaa tarkoittanut, vaan puhui vain poliisille mitä rouva\nitse oli puhunut hänelle... kun hän tahtoi olla niin rehellinen, ja\nkyllä kai tuomarit sen huomaavat, miten rehellinen hän on...\n\nMinä en ollut siitä oikein vakuutettu, ja minun auttamaton myötätuntoni\nnoita passareitani kohtaan oli asetettu aika kovalle koetukselle...\nkysyin sitten, päästäkseni kiusallisista kommentaareista, miten hän oli\nkiinni joutunut.\n\nSitä hän ei käsittänyt, mutta kun hän oli joskus pitänyt sitä\nhopeakettua — se oli niin lämmin ja sopi hänelle kovasti hyvin — niin\nkai joku talosta oli sen huomannut ja ilmiantanut hänet, se talonmiehen\nmuijakin oli niin kova kaikesta selvää ottamaan ja aina jotain sanomaan\nhänestä... Mutta hän oli niin kovasti, kovasti rehellinen ja puhui\nkaikki. Ja voi kun tästä pääsisi pois, ei tää ole kuin koiranelämää\ntässä kauheassa paikassa, ja sellaista sianruokaa, ja vartiat ovat niin\nkauheita...\n\nTaaskaan en jaksanut pidättäytyä ja selitin, että mielestäni\nvartiat ovat olleet ystävällisiä hänelle, kun neiti H. ja pastori\novat luvanneet ottaa selvää hänen lapsensa voinnista ja hän on\nsaanut puhtaat sänkyvaatteet ja saa sentään vapaasti käydä minunkin\nsellissäni, sensijaan että toiset liikkumatta neulovat ja parsivat\nkopeissaan...\n\nHän katsoi minuun epäluuloisesti, ja otaksuin jo menettäneeni hänen\nluottamuksensa, koska hän kävi vähäksi aikaa sanattomaksi... mutta ei\nmitään — valitustulva jatkui... Sain kuulla yhä enemmän yksityiskohtia\nhänen \"leikistään\" ja hänen suuresta rehellisyydestään poliisia\nkohtaan, ja minun piti lakkaamatta arvata, pääsisikö hän ehdolliseen\nvapauteen vai saisiko hän kuusi kuukautta ja pääsisikö istumaan sen\nvesileipäläisenä...\n\nJa sitten tuli se päivä, jolloin hänen asiansa tuli esille raastuvassa.\nLupasin hänelle \"potkut perään\" ja annoin mukaan eväsvoileipiä ja\nlupasin pitää \"peukkua\" hänen puolestaan — se kaikki kuuluu asiaan, kun\npassarini lähtevät raastupaan tuomiota saamaan... olen luonut siitä\ntradition. Eräskin passarini huomautti minulle, kun olin unohtanut\nantaa hänelle eväsleivät, että eikö rouva tykkääkään hänestä, kun ei\nantanut voileipää mukaan raastupaan, niinkuin kuuluu antavan muille.\n(Se ei ollenkaan ole laillista, mutta aina minä olen yrittänyt pistää\nheille leipää taskuun omista kotieväistäni, ja vartiatädit eivät ole\nsitä näkevinään...)\n\nMutta leikkiläiseni tulikin raastuvasta sangen kiukkuisena takaisin.\nJa naurahti hyvin ilkeänä: tuon \"tuttavan rouvan\" mies oli tuotu\nvangittuna oikeuteen, mutta siellä oli käynyt selväksi, ettei hän\nollutkaan varastanut mitään toimipaikastaan ja että hänen rouvansa\noli vain kehuakseen puhunut miehensä besorgaavan, vaikka hän oli\ntyöpaikan omistajan luvalla saanut käyttää erinäistä romua, ja mies\nvapautettiin...\n\nLeikkiläinen oli pahalla päällä: mistä hän sitä olisi voinut tietää,\nhän oli vain \"kaikki kertonut poliisille\", mitä tiesi. Ja samaten eräs\ntoinenkin nainen oli päässyt vapaaksi, vaikka hän oli \"luullut senkin\nvarastaneen\" ja ilmoittanut siitäkin poliisille. Ja tuomari oli ollut\nhänelle vihainen, eivätkä ne etsivät ollenkaan puolustaneet häntä,\nvaikka olivat luvanneet, jos hän kaikki puhuu. Asia oli lykätty, kun ne\npoliisitkin olivat olleet \"noloja\".\n\nMinä selitin hänelle sitten jo sangen kylmäkiskoisesti, että jos tekee\nilmiantoja, niin ei nyt ainakaan paikkaansapitämättömiä...\n\nAlkoi paha poru, kun kaikki ne muut tytöt ovat hänelle nyt vihaisia\nja sortavat häntä ja syyttävät häntä, että hän muka olisi koko leikin\nalkuunpannut, vaikka kaikki olivat yhtä paljon mukana, ja se pojukin\nkun on siinä lastenkodissa, ja kyllä tämä on niin kauhea paikka,\neikä olisi koskaan luullut sellaiseen joutuvansa, kun oli ollut niin\nrehellinen palveluksessa, etkä koskaan ottanut mitään, vaikka olikin\ntilaisuuksia, eikä muita keittiössä syöttänyt kuin omaa sulhastaan.\n\nJa tämä valitusvirsi alkoi heti aamuisin, kun hän pääsi selliini vettä\ntuomaan, ja sitä kesti joka päivä joka tilaisuudessa. Olin jo tottunut\ntällaiseenkin ja ajattelin, että ehkä se tekee niille hyvää, ja koetin\nkestää, sillä se olisi raukalle ollut aika isku, jos olisin pyytänyt\nitselleni toista passaria.\n\nTuli pommitukset, makasin tuskissani sairaana... Leikkiläinen ei\nminua paljonkaan huomannut, raivosi aina vain sitä kauheata paikkaa\nja hirveitä vartioita ja kaameata ruokaa ja pojua lastenkodissa\nja haisevia hynttyitä ja sydämetöntä pastoria ja johtajaa...\nHän naureskeli vain silloin, kun hän välkähdys silmässä kertoi\nsellikaveristaan, joka oli varastanut kymmeniä tuhansia ja onnistunut\nkätkemään ne...\n\nMinä kysyin häneltä kerran, eikö hän yhtään ihmetellyt, etten\nminä ollenkaan valittanut, vaikka olin tuomittu elinkaudeksi\nkuritushuoneeseen.\n\nHän katsoi minuun ihmetellen, aivan kuin näkisi minut ensi kertaa:\n\"Mutta se on rouvalle vain kunniaksi...\"\n\nMinä nauroin niin, että kipeä selkäni tuli vielä kipeämmäksi, ja päätin\nsittenkin sietää leikkijäistäni.\n\nTaas tuli hänen asiansa esille... Potkut ja peukun pitelemiset ja\nvoileipä...\n\nHän palasi raastuvasta hurjana, raivosta poraten, ja valitti —\nunohtaen pelätä vartiatätejä — että kelvottomat tarjoilijatytöt\nolivatkin ilmiantaneet hänet eikä talonmiehen vaimo... Nuo samat\ntarjoilijattaret, jotka asuivat hänen luonaan ja olivat olleet\nmukana näpistelemässä ja olivat kateita, koska hän oli onnistunut\nsaamaan hopeaketun, ja heillä oli vain pikkutavaroita... sellaisetkin\nilmiantajat ja poliisinpalvelijat ja kehtasivat vielä syyttää häntä...\nkelvottomat, jotka juoksivat kaiken kertomaan poliisille, kun olivat\njoutuneet näpistelystä kiinni. Ja tuollaiset saivat kaikki panna\nsaaliinsa hänen pojunsa vaunuihin ja tuollaisia hän oli viitsinyt ottaa\nmukanaan. Ilmiantajat...\n\nYritin vaatimattomasti huomauttaa, että hänkin oli ilmiantanut, jopa\nsyyttömiäkin... Mutta hän ei kuunnellut minua, hän raivosi vain, miten\nkauheata kaikki oli, miten hän olikaan joutunut niin hirveään vankilaan\nleikillä, vain leikin vuoksi, Ja tuomarikin oli ollut hänelle kalskea.\nLuulinko minä, että hän pääsisi ehdonalaisella tahi vesileivällä, kun\ntuo pojukin on niin pieni ja mieskin on rintamalla.\n\nMinä yritin huomauttaa, että tuolla \"tuttavalla rouvalla\", jonka hän\noli ilmiantanut kutsuttuaan hänet ensin mukaansa, oli kuusikuukautinen\nlapsi... rintalapsi...\n\nHän ei kuunnellut minua, vaan jatkoi edelleen omaa virttään, miten\nkauheita ihmiset olivat ja miten kauhea talo tämä oli, ja pappikin oli\nniin kauhea eikä lohduttanut ollenkaan, ja kyllä hän vielä näyttää...\n\nEnkö minä sentään luulisi, että hän pääsisi ehdonalaisella, kun hän oli\npalauttanut kaikki varastamansa tavarat...\n\n\"Juuu\", minä sanoin, tuijottaen kattoon, \"kyllä kai...\"\n\nJa sitten hän taas saisi nostaa miehensä palkan ja ottaa pojun pois\nlastenkodista, ja mies tulee lomalle ja hän laittaa uuden kodin...\n\n\"Juuuuuuu\", minä sanoin, \"... niin ikään...\"\n\nHän sai kolmen vuoden tuomion.\n\nHän hävisi Hämeenlinnaan, kuten muutkin passarini.\n\nHänellä oli mukanaan povellaan pojunsa pikkuinen sukka... en voi\nunohtaa sitä sukkaa.\n\n\n\n\n29\n\nHÄN EI TUNTENUT MINUA.\n\nHelsinkiläinen arkitarina.\n\n\n\"Passarini\" saavat tuomion ja häviävät aina Hämeenlinnaan, ja jonakin\naamuna tuo vartiatäti taas uuden tytön koppiini. He niiaavat ihmisiksi\nja sanovat nimensä ja tervehtivät kädestä pitäen, ja taas rullautuu\nuusi ihmiskohtalo silmieni eteen.\n\nHän oli vanhahko nainen ja tällä kertaa taas sikiönlähdettäjä. Pieni,\nlaiha, kalpea helsinkiläinen myyjätär. Mies valtion työpajassa, kaksi\npoikaa rintamalla, pikkulapset kotona. Kaksi huonetta ja keittiö —\nyksi huone vuokrattuna koululaisille — ikkunat rikki pommituksesta,\nhalot itse kannettava ylös, ruoka laitettava, kun tulee kotia työstä ja\npojillekin lähetettävä paketteja rintamalle.\n\nHyvin on tultu toimeen viime vuosina ennen sotaa. Nyt on menetetty\nmelkein kaikki säästöt mustille markkinoille, kun pojista ei saa\navustusta. Niitten palkka lakkasi tulemasta, ja pojille täytyy\nkumminkin lähettää paketteja... ovat nuoria ja hintelöitä. Siksi\nhänenkin täytyy olla työssä... kun eivät vaan talossa kuulisi, minne\npaikkaan hän on joutunut... voi sitä häpeätä, ja kun vanhempi tyttökin\noli partiolaisena yhdessä presidentin tyttären kanssa...\n\nJa sellaisesta asiasta hänkin on vankilaan joutunut — väärän ilmiannon\ntakia!\n\nOli kotoisin Nurmijärveltä, ja yksi Nurmijärven tyttö oli täällä\nsilittäjänä ja samalla trokasi voita ja sianlihaa. Sitä sitten täytyi\nostaa, ja se oli muutenkin raato ihmiseksi ja oli varastanut jostain\nliinavaatteita ja tuonut ne hänen luokseen kauppaan, eikä hän tiennyt,\nmitä siinä paketissa oli, kun poliisi tuli pakettia hakemaan, niin hän\nantoi sen pois ja sanoi, mistä oli saanut. Siitä trokari vihastui ja\nuhkasi kostaa. Ja kostikin.\n\nOli vielä kolmas nurmijärveläinen tyttö, ja se oli ravintoloitsija\n— varakas ja hieno. Oli joutunut onnettomuuteen saksalaisen kanssa,\nsellaisen roikaleen upseerintapaisen kanssa, joka oli väkisin tupannut\nitsensä viereen... Sillä oli muitakin tyttöjä kaupungissa. Mihin hän\nolisi joutunut tuollaisen lapsen kanssa, ja terveyskin oli huono. Oli\nsitten valittanut asiastaan trokarille ja kysynyt siltä neuvoa.\n\nJa trokari oli puolestaan kerran puhunut kertojani kanssa yleensä\nlähdettämiskonsteista, kuten naisten kesken puhutaan, ja kertojani oli\npuhunut, mitä konsteja hän oli kuullut. Nyt oli trokari pyytänyt häntä\neräänä iltana luokseen tapaamaan sitä onnetonta ravintoloitsijaa, ja\nsiellä sitten oli yhdessä neuvoteltu ja menty sittemmin ravintolaan\nillalliselle. Hän oli kumminkin puhunut vain sellaisista kotikonsteista\nja sitäpaitsi neuvonut kääntymään lääkärin puoleen... ja oli syöty\nillallista ja ryypätty kahvia.\n\nEikä hän sen enempää asiasta tiennyt ja oli sittemmin vain kuullut,\nettä asia oli onnistunut, — kunnes eräänä päivänä poliisit tulivat\nhäntä hakemaan ja toimittamaan kotitarkastusta hänen luonaan.\n\nTrokari oli ilmiantanut hänet sekä tuon ravintoloitsijan sikiön\nlähdettämisestä. Mutta sitä ennen oli trokari kiristänyt\nravintoloitsijalta kymmenentuhatta markkaa palkkiokseen lähdettämisestä\nsekä vielä lisääkin, uhaten muuten ilmiannolla ja sitten suututtuaan\nkertojalle oli tosiaankin tehnyt sen ilmiannon, vaikka siitä itsekin\njoutui, vastaamaan.\n\nPoliisitutkinnossa passarini oli kieltänyt syyllisyytensä, eikä sanonut\ntuntevansa eikä muistavansa koko ravintoloitsijaa — mistä sitä kaikkia\nihmisiä muistaa, jos on joskus istunut yhdessä ravintolassa...\n\nHm... hm... eikö sentään olisi parasta tunnustaa, miten koko asia oli...\n\nKun ei siinä ollutkaan mitään, ja kun en tiedä, mitä tuo\nravintoloitsijakin on sanonut...\n\nAsia tuli esille... Potkut ja peukalonpito puoleltani sekä tuo\nvoileipä, kun eivät saa koko päivänä ruokaa siellä raastuvassa ja\njoutuvat kuulemma istumaan pienissä kopeissa koko päivän.\n\nHän tuli säteillen illalla raastuvasta... Tuo ilmiantajatrokari oli\ntehnyt itsensä syypääksi kiristykseen, ja ravintoloitsija \"ei tuntenut\nminua enkä minä tuntenut häntä...\" Kuinka voitaisiin tuomita, kun\neivät tunne toisiaan... Hän oli niin tyytyväinen, ja kuulin, miten\nhän käytävässä selitti vartioille: \"Hän ei tuntenut minua, enkä minä\ntuntenut häntä\". Ja asianajaja sanoo, että juttu menee plöröksi...\n\nSeuraavana päivänä selitti hän kävelemään lähdettäessä muille\nonnettomuuskavereilleen: hän ei tunne minua, enkä minä tunne häntä...\nasia on selvä. Ja hän levitteli onnellisena käsiään.\n\nAsia tuli uudelleen esille. Potkut ja peukalo jne. Hän palasi hieman\nalakuloisena. Trokari kuuluu asuneen yhdessä jonkun miehen kanssa, ja\ntuo mies oli todistanut, että syytetty oli käynyt trokarin luona ja\ntavannut siellä ravintoloitsijan ja että luultavasti silloin se oli\ntehty... Ja sittemmin olivat istuneet yhdessä ravintolassa.\n\n— Mutta minä en tunne häntä, eikä hän tunne minua, — Ja asianajaja oli\nkehoittanut hankkimaan todistuksia, joilla jäävättäisiin tuo mies,\nkoska mies oli asunut yhdessä trokarin kanssa ja nukkunut samassa\nsängyssä. Asia lykkääntyi.\n\nPassarini oli jo levottomampi, mutta selitti pitkin käytäviä,\nettä miespuolinen leipäsusi ei kelpaa todistajaksi ja että\nravintoloitsijalla oli ollut esitettävänä lääkärintodistuskin siitä,\nettä hän oli sairas ja että hänelle joka tapauksessa olisi pitänyt\ntehdä se toimitus, ja värssyn loppuna oli: minä en tunne häntä — hän ei\ntunne minua.\n\nOli minulla kestämistä. Häntä vaivasi jokin siinä jutussa ja yhä\nuudestaan ja uudestaan hän alkoi tiedustella mielipidettäni. Aamulla\npesuvettä ja aamuvelliä tuodessaan hän selvitteli asiaansa: minä en\ntuntenut häntä, hän ei tuntenut minua. Kun astiat oli pesty ja lattia\nlakaistu, alkoi tiedustelu: eikö rouva luule, että vapautetaan, kun\nhän ei tuntenut minua, enkä minä tuntenut häntä... ja samaa hän hoki\nsellitoverilleen sukkia parsiessaan, ja aina sitä puhetta riitti.\n\nTaas tuli asia esille. Todistajaa, trokarin rakastajaa, ei jäävätty,\nkun ei ollut tarpeeksi todistajia, että he olivat eläneet kuin mies ja\nvaimo, vaikka asuivatkin samassa huoneessa. Sitäpaitsi olivat etsivät\ntodistaneet, että passarini oli sanonut olevansa valmis maksamaan\nheille 5.000 markkaa, jos vain pääsisi kotiin... kun odotti poikaansa\nrintamalta.\n\nNiin hän oli sanonutkin, hän kertoi, sielunsa hädässä, kun ei ollut\nnähnyt poikiaan ja pelkäsi, mitä nekin sanoisivat, kun äiti on\nvangittuna tällaisesta asiasta...\n\nAsia oli käynyt tuskalliseksi... hän toisti lakkaamattomasti sitä\nlausettaan: hän ei tuntenut minua, enkä minä tuntenut häntä, kunnes\nminä vihdoin sanoin hänelle suoraan, että hän sangen suuresti pilaa\nasiaansa toistaessaan sitä toteamusta. Kuu hän levittelee käsiään ja\nsanoo: hän ei tunne minua, minä en tunne häntä, niin kaikille jää\ntunne, että hän varmasti on syyllinen ja koettaa vain päästä asiasta,\nsalaamalla tuttavuuttaan. Hänen pitäisi vähemmän hokea sitä — muuten\nkukaan ei enää uskoisi hänen syyttömyyteensä...\n\nHän lensi punaiseksi ja kiitti minua huomautuksestani. Ja hiljeni\nkokonaan.\n\nAsia tuli esille. Itkua ja pelkoa, ja potkuja ja peukkuja — eikä\nmikään auttanut. Päätös oli puolitoista vuotta kuritushuonetta.\nRavintoloitsija pääsi kokonaan vapaaksi lääkärintodistuksen nojalla, ja\nilmiantaja ja kiristäjä sai vain 8 kuukautta.\n\nAsia meni hoviin, passarini pyysi päästä vapaalle jalalle, ja\nhovioikeus vapautti hänet... Hän oli huumaantunut onnesta.\n\nHovioikeus ei onneksi nähnyt häntä eikä kuullut hänen sanovan: Minä en\ntuntenut häntä, eikä hän tuntenut minua.\n\nPerheen viimeiset säästöt menivät asianajajalle, lisäksi radio ja\ngramofonikin. Ja pojat jäivät rintamalla ilman paketteja ja pikkutytöt\nilman kesähameita... Kun ei vain talonmiehen emäntä olisi saanut\ntietää, missä perheen äiti niin kauan oli lomalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirottu olkoon sota, kymmenesti kirottu, sanoi passarini, kun hän sai\ntuomion.\n\nKirottu olkoon sota, sanoivat kaikki ne naiset, jotka lähetettiin\nHämeenlinnaan ja jotka olivat kiltisti auttaneet minunkin elämääni\nyksinäisessä sellissäni.\n\nOlin saanut katsahtaa heidän elämäänsä. He olivat avanneet minulle\nselkosen selälleen sen ikkunat ja ovet ja paljastaneet luonteensa\nkaikki mutkat sekä yksinkertaiset ongelmat.\n\nKaikkivaltias vapaus, ihmisyyden aamunkoitto, anna minulle valtaa\njärjestää heidän elämäänsä!\n\n\n\n\n30\n\nUHKEA TYTTÖ.\n\n\nHän oli kuin ruusunnuppu, pakahtumaisillaan, puhkeamaisillaan —\n18-vuotias karjalaistyttö. Ruskeat kiharat ja villit, viekkaat silmät,\nja suu, joka tiesi liian paljon ja puhui vielä enemmän.\n\n... ja että mistä syystä hän on vankilassa.\n\nHän vastasi iloisen ylpeänä, päätä nakaten: \"No kun mulla oli 18\nelintarvekorttia...\"\n\nMyöhemmin kuulin vartioilta, että sillä taisi olla paljon muutakin —\nvielä arvokkaampaa kuin kortteja — ja vuoden tuomio päälle päätteeksi.\n\nHänen vartalonsa hyllyi terveyttä ja elinvoimaa, ja hänen nopeat\njalkansa tanssivat pitkin käytäviä. Hänen jokainen liikkeensä selliäni\npestessään oli kuin nuoren pantterin — sulava ja voimakas... Kun on\nvälilöissä kokkien ja \"tisurien\" kanssa, niin pysyy aina kunnossa,\nselitti hän, opettaen minulle vankilan \"taktiikkaa\".\n\nHän taisi kaikenlaista ja tiesi kaikenlaista. Hän kutoi mattoja,\nlaittoi patjoja, neuloi, maalasi. Vanha venäläinen taiteilijatar\noli opettanut häntä maalaamaan kahvipannunmyssyjä ja laittamaan\nmitä ihmeellisimpiä nukkeja. Hänellä oli väriaistia, kuten kaikilla\nkarjalaisilla, ja väri-iloa sekä elämäniloa. Hän oli ainoa\npassareistani, joka ei koskaan valittanut, vaan koetti järjestää\nitselleen elämän parhain päin. Eikä noin vain vaistomaisesti, vaan\nhänellä oli aivan oma elämänfilosofiansakin: \"Aikoinaan tämäkin\nloppuu...\"\n\nHänen lahjakkuutensa tietojen hankkimisessa oli ilmiömäinen, Hän tiesi\nkaikki, mitä ikinä vankilassa tapahtui: uusien tulokkaitten nimet\nja asiat olivat hänellä rekisteröityinä ennenkuin kukaan muu niitä\noli nähnytkään ja ennenkuin hän itsekään oli nähnyt niitä, — vaikka\nhän oli lukkojen takana selliinsä suljettuna. Mutta hän osasi kaikki\nsähkötykset ja koputukset ja ikkunakonstit ja kirjeenvaihtokikat.\nHänellä oli kuulemma kokonainen tupakkavarastokin, vaikka tupakanpoltto\nnaisten puolella on mitä ankarimmin kielletty. Ainakin hän kehui\nitsellään olevan — minun suureksi kauhistuksekseni.\n\nHän ei koskaan lakannut katsomasta minua säälinsekaisella\nhalveksunnalla huomattuaan avuttomuuteni ja kuuliaisuuteni vartiatätien\nedessä. Se ei hänen mielestään ollenkaan vastannut yhteiskunnallista\nasemaani, joka olisi oikeuttanut minut mitä hurjimpiin seikkailuihin\ntottelemattomuuden tiellä.\n\nMuutama päivä sen jälkeen, kun hän oli tullut siivoojakseni, istuutui\nhän sänkyni laidalle, asetti jalan toisen päälle, pisti tupakaksi ja\ntarjosi minullekin.\n\nKun minä varmasti ja ehdottomasti kieltäydyin tupakasta ja vielä\nehdottomammin kielsin häntäkin polttamasta sellissäni ja aivan\npätevästi selitin, ettei minun vuoteelleni pyytämättä istuta eikä\nvarsinkaan nuorelle ihmiselle erittäin sopimattomassa asennossa, oli\nystävyytemme saada aika kolauksen. Mutta hän anto: minulle kumminkin\nanteeksi, koska olin sellainen kirjailijatar... Missä olisinkaan voinut\nihmistavoille oppia.\n\nSuuri avuttomuuteni vankilaelämän käytännöllisen puolen suhteen\nsäälitti ja suorastaan puistatti häntä. Se laski vähitellen vankan\npohjan ystävyydellemme, joka johti siihen, että me vähitellen rupesimme\nkeskustelemaan hänen elämänkatsomuksestaan ja tulevaisuusnäköaloistaan.\nHän uskoi minulle luottamuksellisesti, että ensimmäisenä iltana,\nkun hän pääsee vapaaksi — mihin ihanaan iltaan oli enää muutama\nkuukausi — hän lähtee kaverin kanssa Torniin ja ryyppää itsensä oikein\nsinipunaiseen humalaan.\n\nTästä tuli sitten vakavien keskustelujen alituinen aihe ja seurasi\nelämänkatsomusten vakava puntarointi, joka vähitellen johti siihen,\nettä hän ilmoitti minulle juhlavasti sittenkin päättäneensä lähteä\nkotiin Karjalaan ja jättää tuon sitsin Tornissa pitämättä.\n\nJa kun minä sitten tarpeeksi olin selvittänyt hänelle hänen\ntaiteellisia käsityötaipumuksiaan, päätettiin, että hän palattuaan\nSakkolasta äitimuorin luota hakisi itselleen taas vaikkapa\nsamanlaisen juoksutytön paikan kuin missä hän oli ollutkin — miinus\n18 elintarvekorttia — ja että hän sitten ehkä pyrkisi Ateneumiin\nopiskelemaan iltaisin taidekäsityötä ja sen sellaista. Selitin,\nettä hänelle nuoruutensa vuoksi kyllä annettaisiin anteeksi pieni\nvankilahairahdus, kun sitten vain koettaisi kovasti tehdä työtä ja\nvalita parempaa seuraa ja lakkaisi polttamasta ja ryyppäämästä, sillä\noltiin yhtä mieltä siitä, että piirustaminen ja kutominen ja uusien\nmallien sommittelu oli hauskempaa kuin ryypiskely poikien kanssa.\n\nJa sitten syytettiin yhdessä sotaa kaikista nurinkurisista\nyhteiskunnallisista oloista ja asioista ja siitä, että tuo ainoa\nkunnollinen poika oli aina rintamalla niin että elämälläkään ei\nsenvuoksi ole ollut väliä...\n\nJa niin sitä sitten aina ruvettiin suunnittelemaan elämää eteenpäin,\nkun hän kuurasi lattiaani suurella innolla ja taidolla — kunnes eräänä\npäivänä tuli punaisena selliini ja kertoi joutuvansa johtokuntaan ja\nmahdollisesti karhunkoppiin, koska oli ollut ikkunassa ja huudellut\npojille.\n\nNeuvoin pyytämään anteeksi ja lupaamaan parannusta vartiatädeille,\nmutta siinä taisi olla jo mitta täysi ja ylitsekin vuotanut... Joka\ntapauksessa hän nakkasi päätään ja kieltäytyi pyytämästä anteeksi, ja\nkarhunkoppiin hän joutui.\n\nNeljän vuorokauden päästä hän sieltä sitten palasi itsepäisempänä ja\nuhkeampana kuin ennen, ja minun täytyi taas alkaa aivan alusta ne\npiippu-unelmamme. Ja tulos oli, että hän vannoi ja lupasi olla siivosti\nloppuaikansa, jotta pääsisi \"kirjoituksella\" vapaaksi. Ja huomioon\nottaen sen työnpaljouden, jonka hän oli vankilassa suorittanut, hänelle\noli sitten luvattukin vapaaksi pääsy kolme kuukautta ennen määräaikaa.\n\nMutta eräänä päivänä kuului sellini oven takaa kaamea huuto ja tappelu.\n\"Uhkea tyttö\" oli tapellut \"tisurien\" kanssa ja käyttänyt sellaista\nkieltä, että vartiatkin olivat pyörtyä. Siitä tuli neljä päivää\nkarhunkoppia, sillä hän ei pyytänyt anteeksi, koska \"tisuri\" oli häntä\nloukannut, vaan lupasi repiä siltä silmät päästä niin pian kuin siihen\ntilaisuuden saa. Ja hänen silmänsä salamoivat häikäiseväsi ja sangen\nvaarallisesti.\n\nMinä vetosin jaloihin, yhteisesti tehtyihin päätöksiin, joissa kaikissa\nhän sanoi pysyvänsäkin, mutta toimenpiteistä \"tisurin\" suhteen,\nniistähän ei ollutkaan ennakkopäätöstä. \"Minulla kun on sellainen\nluonne, että se menee suoraa seinää ylöspäin, jos sikseen tulee, ja kun\nmuorini antoi mua kerran pahanpäiväisesti selkään, niin katon harjalla\nminä kaksi vuorokautta istuin, enkä ollut vielä kuin kahdeksan vuotta.\"\n\nOliko hänellä ystäviä? Oli tuttuja. Se poika rintamalla oli hänet jo\nkai unohtanut, eikä siitä ollut väliäkään... ei hän tarvinnut ystäviä\nja huolehtijoita, kyllä hän itsestään huolehtii ja toimeen tulee kun\n\"konstit\" osaa.\n\nEi ollut uhkeassa tytössä pienintäkään pelkoa toimeentulon eikä\ntulevaisuuden suhteen — ylpeä, itsenäinen nainen. Eikä häntä kuulemma\npojatkaan petä — jollei muuta niin mukiloi heidät niin että muistavat.\nEikä hän vähästä poraa.\n\nEräänä aamuna tuotiin selliini uusi \"passari\".\n\n\"Uhkea tyttö\" oli mennyt. Vankilassa ei ole jäähyväisiä, eikä saa olla\ntunteita kanssavankeja kohtaan. Vanki on paketti. Sen on lähdettävä\nsiinä silmänräpäyksessä, kun vapauskäsky tulee, sillä toisille\nvangeille ei tahdota antaa tilaisuutta yhteyteen muun maailman kanssa\nvapauteen lähtevän välityksellä. Siksi ne ihmispaketit tulevat ja\nlähtevät huomaamatta.\n\nOlin kovasti pahoillani, kun niin monet hyvät opetukset jäivät\n\"uhkealle tytölle\" antamatta, mutta viisas vartiatäti pudisteli\npäätään. Kyllä hän pian on täällä taas. Tuollainen ei maailmalla pysy.\nVähänkös niitä on täältä nähty lähtevän lupauksineen — ja palanneet ne\novat. Ne ovat nyt kerta kaikkiaan sellaisia.\n\nMinä haukuin hänet mustaksi pessimistiksi ja ihmisvihaajaksi ja\njulistin uskoani \"uhkeaan tyttöön\" ja hänen lupauksiinsa.\n\nMuutaman viikon päästä tuli vartiatäti selliini ja katseli minua hieman\nsäälivästi: \"Nyt se teidän 'uhkea tyttönne' tuli takaisin.\"\n\nOlin kauhistunut. Mistä syystä? Mitä sille oli tapahtunut? Ei vartia\ntiennyt, eikä tyttökään ollut puhunut.\n\nMutta yksi valopilkku oli asiassa: tyttö oli pyytänyt tulla\nsijoitetuksi kolmanteen kerrokseen, mahdollisimman kauas minusta, ja\noli rukoillut, ettei minulle puhuttaisi, että hän uudelleen on joutunut\nlinnaan. Kiistakaverini, vartiatäti, ei jaksanut olla kertomatta, mutta\nmuut pitivät lupauksensa.\n\nHän oli kuukauden vankilassa ja vapautettiin sitten uudelleen, enkä\nole koskaan tullut tietämään, miksi hänet oli vangittu. Mutta voin\nkuvitella, että hänet ehkä jonkun razzian yhteydessä pidätettiin\nepäiltynä, koska hän kerran oli äsken tullut vankilasta.\n\nNyt on kahdeksan kuukautta kulunut, eikä hän enää ole palannut\nhirmulaan. Ehkäpä ne \"päätökset\" kumminkin hieman auttavat.\n\nMutta mikä valtava ihmisaines, jos häntä vertaa kalpeisiin,\nsuojattuihin, lahjattomiin perhetyttöihin, jotka koskaan eivät ole\nelättäneet itseänsä eivätkä ajatelleet yhtään itsenäistä ajatusta.\n12-vuotiaana hänet heitettiin maailmalle jostain tuolta Karjalan\nmökeistä, ja siitä lähtien hän oli saanut tapella maailmaa vastaan.\nEipä ihmekään, että häneen oli kasaantunut aika, tavalla raakuutta,\nkuten vartiat väittivät. Hänen oli nähty alasti \"kirmailevan\" toisen\ntytön kanssa... eräs vankilan tauteja, joka sille on yhteistä elegantin\ntaiteilija- ja diplomaattimaailman kanssa. Ja hänessä oli salattua\nhellyyttä ja auttavaisuutta saamattomia poliittisia kohtaan, joitten\nei tarvinnut hankkia itselleen kahdeksaatoista elintarvekorttia ja\nsittenkin joutuivat vankilaan.\n\nMiten elämä tulee hoitamaan tuon \"uhkean tytön\"?\n\n\n\n\n31\n\nTÄTI RESSUKKA.\n\n\nHän oli pikkuinen, pyöreä ja pehmeä ja rullasi \"tisurina\" nopeasti\npitkin käytäviä siitä huolimatta, että ikääkin oli jo yli viisikymmentä\nvuotta.\n\nHän sujuttautui jollain tavoin ylivartian suosiollisella avulla\nminunkin sellini siivoojaksi edelläkävijänsä, sikiönlähdettäjän.\nhävittyä Hämeenlinnaan.\n\nEi tätiressukalla minusta ollut muuta kuin suurta vaivaa tisurityön\nlisäksi, sillä jouduttuani kuritushuonevangiksi ilman pakettioikeutta\nhävisivät kaikki ne pikkuherkut, joilla siihen saakka olin voinut\nhieman ilahduttaa \"passareitani\". En voinut sanoa muuta kuin tyhjiä\nkiitoksia vain, kun hän polvillaan pesi lattiaani ja pyydysteli\nkirjaläjieni väliltä pitkäkoipisia hämähäkkejä jutellen joka\nhämähäkille nuhteluja siitä, että uskalsi tulla sellaiseen selliin\nhäiritsemään hänen rouvansa mielenrauhaa... \"Kyllä minä sinulle\npitkäkoipiselle pimeyden ruhtinaalle vielä näytän, vai tanssit sinä,\nsynkkyyden siittämä, vielä peukaloni alla — sinä pitkäkoipinen pahus...\"\n\nJa vaikka \"Höykky\", tuo taikauskoinen vartia, joka kaikki merkit ja\ntaiat tietää, vakuuttikin, että hämähäkit merkitsevät vain onnea eikä\nniitä pitäisi hävittää, niin tätiressukka ei ottanut sitä uskoakseen,\nsillä lauloin hänelle Ristilukin kaikki sanat, ja se \"Sibelius sieltä\nJärvenpäästä\" itketytti tätiressukkaa kovasti, ja hän vannoi vihaavansa\nja tappavansa kaikki hämähäkit... kaikkiko?... kaikki... en ruvennut\ntätiressukalle selittämään, paljonko niitä kaksijalkaisina löytyy ja\nmissä.\n\nTätiressukka piti minusta ja lapsenlapseni pikku-Tuulin kuvasta, josta\nhän aina yritti pyyhkiä tuota olematonta pölyä ja minä sain kertoa\ntätiressukalle pikku-Tuulin kepposista, miten hän imee tyynyliinan\npitsiä ja miten hän yrittää paeta hameisillaan talvella pihalle,\nvierien pikku \"kiloillaan\" kuin kerä maantielle päin niin pian kuin\nhoitajalta pääsee livahtamaan keittiöportaita alas, miten hän pesi\nsalaa kylpyhuoneessa juuri äsken pestyt ja silitetyt alusvaatteensa\nja miten hän aamuisin joi teetä mummin kanssa istuen pikkupallillaan\nmummin vuoteen vieressä.\n\nTätiressukka istui kyyhkysillään ja kuunteli... ja minäkin kuuntelin\nomaa ääntäni... kunnes vartia tuli ovelle ja ihmetteli, minne \"tisuri\"\noli joutunut.\n\nOlinpahan saanut jutella Tuulista kuin vanha mummi ikään. Sitäpaitsi\ntätiressukka oli joskus aikoja sitten käynyt maatilallani ja muisti\nkoivukujani ainakin.\n\nKuinka hän huolehti minusta! Pöyhi olkipatjaani, puhdisti silakkani,\nkoetti melkein itkusilmin saada minua syömään vellejä, joita en syönyt,\npyyteli anteeksi keiton puolesta, kun ei siinä ollut perunoita, ja\nvarmastikin kokosi siihen perunoita omasta annoksestaan, kunnes selitin\netten ollenkaan tarvitse niin paljon perunoita ja suorastaan rupesin\nkehumaan tuota kamalaa soppaa, kun hänen kerran oli niin vaikeata\ntarjota sitä minulle. Kuinka hän suri, etten voinut syödä ruisleipää,\nja kun makasin sappikivikohtauksessa, pyyhki hän salaa kyyneleitään.\nJa kun en juonut aamuisin sokerivettä, suri hän niin haikeasti, että\nminun parina aamuna täytyi väkisin yrittää näön vuoksi maistella tuota\nhirveätä höyrypannusta tullutta vettä.\n\nMutta eräs asia oli, josta tätiressukka ei juuri puhunut. Se\noli hänen juttunsa. Olin kuullut muilta, että häntä syytettiin\nvekselinväärennyksestä ja että hän jo toista kertaa oli samanlaisesta\njutusta tuomittavana. Tuohan tuntui aivan fantastisella, ja vihdoin\nminä rupesin suorastaan utelemaan, miten hän vankilaan oli joutunut.\n\n\"Se on vain sellainen ruma juttu\", sanoi hän ja siirtyi taas\nmoittimaan vankilan suolattuja norsseja. Hän suorastaan kärsi siitä,\nettä hänen piti \"serveerata\" minulle niin kamalaa kalaa, ja jos\nvankeinhoitohallitus — tahi mikä korkea virasto niitä kaloja vankilaan\npyydystelleekään — tietäisi, miten tätiressukka heidän puolestaan\nhäpesi...\n\nMutta minä en jättänyt kyselyjäni. Kaikki siivoojani olivat aina\nvalittaneet jutustaan, ja olin saanut tehdä voitavani lohduttaakseni\nheitä. Ja tässä oli maailman mukavin tätiressukka ilman lohdutuksen\ntarvetta. Sain sitten vähitellen tietää, että hän usean vuoden oli\nollut siivoojana Kansallispankissa. Aha, minä sanoin, siinähän te\nnoihin pankkiasioihin perehdyittekin. Hän myönsi niin olevan, eikä\nkumminkaan selittänyt sen enempää.\n\nHänen miehensä oli kaatunut kapinassa v. -18 ja poika talvisodassa;\nhän oli aivan yksin maailmassa, asui Vallilassa kuten kaikki Helsingin\nsiivoojatädit — huone ja keittiö hänellä oli, ja huone oli vuokrattuna\n\"muutamalle miehelle\".\n\nAhaa, ajattelin... \"muuan mies\", siitähän asia aina alkaa. Niin olikin.\nSitten, päivää ennen kuin hänen juttunsa tuli esille raastuvassa, hän\nkertoi sen verran, että oli joutunut hieman väärentämään yhtä vekseliä\nsen \"muutaman miehen\" kanssa... kun piti jonkun kirjoittaa siihen, ja\nhän sen teki... ja kyllä hänen on siitä aikansa kärsittävä.\n\nJa näin hän vähin äänin hävisi raastupaan ja oli sieltä muutaman tunnin\npäästä takaisin..\n\nKuulustelin suurella jännityksellä, miten hänen oli käynyt.\nTätiressukka pyöri iloisena sellissäni. Juu, hyvin kävi, oikein hyvin.\nVain kaksi ja puoli vuotta! Ja täti loisti ja säteili mielihyvää. Kyllä\nhän sen ajan hyvinkin kestää — mitäs, kun tekee työtä vain, niin kyllä\nse aika menee kuin viheltäen, ja vuoden ja neljänneksen päästä hän on\njo vapaana, ja kun hän varmasti kiltisti tekee työtä ja tottelee, niin\nehkä pääsee \"kirjoituksilla\" aikaisemminkin. Hän kun osaa niin hyvin\nkutoa, ja kuulemma Hämeenlinnassa sellaisia tarvitaan, ja kyllä hänelle\nsitten aina hieman lisäruokaakin pistellään. Sanalla sanoen: kaikki oli\nhyvin tässä parhaassa mahdollisessa maailmassa, ja sitten kun vapaaksi\npääsee, niin hän tulee rouvaa katsomaan Jokelaan...\n\nKysyin siitä \"miehestä\". Täti vastasi ohimennen, että hän sai neljä\nvuotta, ja pysähtymättä siihen aiheeseen hän jatkoi ruusuisia\ntulevaisuussuunnitelmiaan.\n\nKysyin sitten, kuinka suuri \"se vekseli\" oli. Taas täti vastasi vain\nohimennen, että huomattavan suuri se oli, ja siirtyi jälleen muihin\nasioihin.\n\nMyöhemmin kuulin hänen sellikaveriltaan, että vekseli oli siinä\nsadantuhannen korvilla, että rahoja ei ollut saatu takaisin ja että\ntätiressukalla siis oli sentään jotakin varattuna vanhojen päivien\nvaralle, mistä kannattikin istua vankilassa. Mutta eihän se köyhää\nkoskenut vain rikasta pankkia... resoneerasi tätiressukka, ja\nsitäpaitsi olihan se sitten, kuten hän sanoi, \"rehellisesti ja reilusti\nkuitattu\" vankilassaololla.\n\nEikä tätiressukka ollut hyvä vain minulle. Hän oli hyvä ja\npalvelevainen ja auttavainen kaikille. Hänessä oli niin valtava\nhyvityshalu kuin hän olisi ollut velkaa koko ihmiskunnalle... vaikka\ntaisi asia olla päinvastoin.\n\nHänen ahkerat kätensä eivät milloinkaan levänneet. Harvoin hän oli\nväsynyt \"tisurina\" hosumisesta, mikä ei ole lainkaan helppo homma...\nsaa kantaa vedet ja ruoat pariinkymmeneen selliin ja pari kertaa\npäivässä siivota loppumattomia käytäviä, pestä ruoka-astiat ja —\nkaikkein pahinta — tyhjentää erinäiset ämpärit. Nuoremmatkin \"tisurit\"\nkuuluivat iltaan mennessä väsyvän, mutta tätiressukka pyysi vielä\nparsiakseen minun sukkiani, ja kun ei niitä ollut, niin ennätti vielä\nparsia ja korjailla miesvankienkin sukkia.\n\nJa tätiressukka kävi kirkossa ja rukoili Jumalaltaan anteeksiantoa\nsynneistään ja pyyhki kyyneleitään virsien aikana eikä tiennyt\nsaarnasta mitään muuta kuin että \"pastori puhui niin nätisti, niin\nnätisti, että itketti\".\n\nNe tädin synnit olivat sentään niin pieniä, että tuskinpa Jumalakaan\nhuomasi niitä ilman mikroskooppia, ja kai hänellä sodan ja murhien\naikana pitäisi olla muutakin tekemistä kuin tutkia ja rangaista\ntätiressukan syntejä.\n\nJoka ilta tätiressukka pysähtyi tuolini taakse ja sanoi hiljakseen:\n\"Jumalan enkelit suojelkoot rouvaa...\" ja väitti, että monet muutkin\nnäin rukoilivat...\n\nVaikka minä selitinkin, että niillä enkeleillä on niin pahuksen paljon\ntehtävää rintamalla, etteivät ennätä Sörnäisten kuritushuoneelle.\n\n\n\n\n32\n\nDICHTUNG UND WAHRHEIT — SATUA JA TOTTA.\n\n\nApulaiseni ja huoltajani hävisi taas Hämeenlinnaan monin kyynelin hänen\npuoleltaan ja monin kiitoksin ja vieraskutsuin minun puoleltani...\neihän tavoistaan mihinkään pääse! \"Tulkaa käymään Jokelaan, kun\npääsette vapaaksi... will you lunch with us tomorrow... tulisitteko\nteelle luokseni kello 5 huomenna...\"\n\nJos tästä hengissä kotia pääsee, niin kyllä minulla eriskummallisia\nvieraita on tiedossa: kaikki vartiatätini ja kaikki varastyttöset\nja sikiönlähdettäjät, jotka ovat \"passanneet\" minua vankilassa, ja\nne, jotka kartanoani kutsuivat \"kommunistipesäksi\", lisäävät siihen\nkai vielä \"varaspesän\" ainakin, ellei vielä pahempaa. Miten ihanaa!\nJa portille panisin sen plakaatin, josta jo lapsena uneksin: \"Pääsy\nkielletty paitsi hyviltä ihmisiltä sekä koirilta ja kissoilta. Huom.:\npoikkeuksena bulldogit ja poliisikoirat.\"\n\nTuli hieman tarpeettomasti poikettua asiasta, mutta se johtuu\nfabuloimisilostani eikä vain iästäni.\n\nNiin, apulaiseni oli siis häipynyt, ja ylivartia toi asialliseen ja\ntulipalonopeaan aamutahtiinsa uuden tytön selliini käskien minua itse\nopastamaan, mitä hänen oli tehtävä. Tyttö oli hieman vakava, hieman\nuneksiva, niiasi ja odotti määräyksiäni... aivan sanattomana. Kysyin\nhänen nimeään ja pyysin tuomaan minulle pesuvettä ja teevettä ja\nojentamaan lääkkeitäni.\n\nSitten alkoi tuo tavanomainen tutkiskeluni. Kuinka kauan on ollut\nvangittuna ja mistä syystä. Tyttö katsoi enimmäkseen uneksivasti\neteensä ja vastasi sangen haluttomasti. Ymmärrettävästä syystä:\nhän oli syytettynä varkaudesta, ja hän lisäsi siihen hiljakseen ja\nvaatimattomasti, ettei hän kylläkään ollut syypää siihen, mistä häntä\nsyytetään... ja katsoi uneksivasti kauas.\n\nHän oli hintelän solakka 19-vuotias. Tumma tukka hulmusi kapeitten,\nkalpeitten kasvojen ympärillä. Tummat, suuret, uneksivat silmät ja\nlapsellisen pehmeä suu. Uneksivan avuton lapsi-tyyppi... Mädchen aus\nder Fremde, täydellinen Mignon-illustratio näyttämölle. Kotoisin\nEtelä-Hämeen isoista torpparipitäjistä, ison kartanon liepeiltä,\nmissä isä nykyisin oli pienviljelijänä. Se kai selittää hänen sangen\nepäsuomalaisen ulkomuotonsa ja rotunenänsä, sillä niissä pitäjissä\noli varmaan sangen paljon \"ympätty jaloa verta yhteiseen kansaan\" ja\nkylvetty samalla suvun degeneroitumisoireita pitkin pitäjää.\n\nMignon oli hiljainen ja vaatimaton koko olemuksessaan. Suurella\nvaivalla sain ongittua häneltä hänen juttunsa ääriviivat. Hän oli\ntyössä hissitehtaassa, asui maalla naimisissa olevan sisarensa\nluona. Kävi kutsusta joskus erään rouvan luona, joka oli työssä\nsamassa tehtaassa. Oli siellä eräänä iltana, ja sen jälkeen oli rouva\nilmiantanut hänet poliisille, koska hän muka oli varastanut siltä erään\nkorun sekä puseron. Eikä hän ollut sitä tehnyt, eikä koskaan ennenkään\nvarastanut. Oli aina työstä lähtenyt kotia sisarensa luokse Malmille.\nOli hissintarkastajan apulainen ja ansaitsi lähes kolmetuhatta\nkuukaudessa. Oli noin vain oppinut sen työn kulkiessaan monttöörin\nmukana, kertoi hän, koska ihmettelin, miten hän niin hintelänä sopi\nsellaiseen raskaaseen työhön.\n\nInnostuin siitä suuresti, kuten aina milloin Mignonit tekevät miesten\ntyötä, ja kyselin kaikenlaista hänen työstään ja elämästään. Hän\nkertoi kehumatta, hiljaiseen, uneksivaan tapaansa. Hänellä ei ollut\nasianajajaa eikä hän tiennyt, miten asiaansa ajaa, mutta hän uskoi,\nettei häntä voitaisi tuomita, koska hän kerran on viaton. Ei hän liioin\ntahtonut kääntyä isänsä puoleen eikä pyytää kotoa apua, sillä eihän\ntämä asia voinut koitua hänelle vakavaksi. Kysyin, oliko sillä rouvalla\nmitään syytä tehdä väärä ilmianto häntä vastaan, mutta sitäkään hän ei\nkyennyt selittämään. Hän kulki viattomana aivan kuin unissaan, odottaen\nasian selviämistä.\n\nYleensä hän tuntui elävän omassa maailmassaan. Hän ei ottanut osaa\nvankilan iloihin eikä suruihin, ei haukkunut vankilaa eikä vankilan\nruokaa, kuten muut tekivät, vaikkei hänelle kotoa lähetettykään\nlisäruokaa. Kun minä ihmettelin, etteivät hänen omaisensa pitäneet\nhänestä huolta, kertoi hän, että hänen sisarellansa oli pieni lapsi ja\nettä hän oli muuttanut isänsä kotiin pommitusta pakoon eikä luultavasti\ntahtonut kertoa isälle, missä sisko oli.\n\nHän oli täysin fatalisti oikeuteen nähden, sanoen että kun hän ei ole\ntehnyt mitään, eikä ole mitään todistuksia häntä vastaan, niin mistä\nhänet voitaisiin tuomita.\n\nAsia tuli esille raastuvassa. Hän lähti sinne aivan kuin unissaan ja\npalasi samanlaisena. Kun jännittyneenä kysyin hänen kohtaloaan, vastasi\nhän: \"Puolitoista vuotta vankeutta\", ja hänen suunsa ympärille tuli\njärkyttävän ruma ja katkera piirre, aivan kuin tuo lapsensuu olisi\nyhtäkkiä muuttunut käärmeen nieluksi..\n\n_Minä_ olin järkyttynyt. Kuinka se oli mahdollista? Hän ei kyennyt sitä\nselittämään. Sanoi vain, että tuomari julisti sellaisen tuomion, eikä\nhän käsitä mitään, ja sitten vielä tuo nuorisotuomio...\n\nNeuvoin häntä heti lähtemään apulaisjohtajan luokse ja pyytämään tätä\nasettumaan yhteyteen hänen isänsä kanssa, jotta hänelle saataisiin\nasianajaja, joka valittaisi hoviin. Tutkin yksityiskohtaisesti hänen\nelämäänsä ja neuvoin ottamaan todistuksia hänen työpaikastaan ja\nihmisiltä, jotka hänet tuntevat. Olin aivan hädissäni tästä kauheasta\nkurjuudesta ja saamattomuudesta. Unohdin omat murheeni ja uhkaavan\nkuolemantuomioni tuon pikkutyttösen vuoksi.\n\nMutta parin päivän päästä hän tuli selliäni siivoomaan ja kertoi isänsä\nilmoittaneen apulaisjohtajalle, ettei hän halua olla tekemisissä likan\nkanssa, joka on tuottanut hänelle häpeää — istukoon likka aikansa.\nMignon kertoi yhä rumemmalla suun vääristyksellä sanoneensa tyytyvänsä\ntuomioon, ja seuraavana päivänä hänet lähetettiin Hämeenlinnaan.\n\nKun vihdoin sain valitetuksi vartiatädille tytön kohtaloa, kertoi tämä,\nettä Mignon, tuo viaton, uneksiva Mignon, istui jo toisia kertaa, että\nhän oli ammattivaras eikä mikään hissintarkastaja, että hän kuului\noikeaan liigaan — ja kun hänet oli tuotu vankilaan, oli hän haukotellen\nsanonut vartiatädille, että oli illalla ollut juopottelemassa ja siinä\njoutunut kiinni. Ja vielä kertoi vartiatäti, että hän oli harvinaisen\nruma suustaan ja raaka sellitovereittensa joukossa. \"Ja tuskinpa\nhänestä voi saada kalua nuorisovankilassakaan... turmelee vain muita...\"\n\nEnkä ollut masentunut maahan saakka, enkä nauranutkaan itselleni.\n\nMignon oli esittänyt itsensä minulle sellaisena kuin hän ehkä tahtoi\nolla, ehkäpä juuri se oli hänen oikea minänsä, minkä hän minulle\nnäytti. Ehkäpä minun sellini oli ainoa paikka, jossa hän sai olla sitä\nmitä halusi olla... eikä hän puhunut kenellekään siitä, mitä minulle\nnäytteli.\n\nHänen sellitoverinsa kertoi myöhemmin: tyttö ei puhunut koskaan\nsellissään mitään minusta, ei vastannut, vaikka he kysyivätkin, ja hän\njakoi toisille kaiken lisäruoan, minkä minulta sai.\n\nMignon, sairas lapsi, mitä yhteiskunta on tehnyt sinulle sotineen,\nepätoivoineen...\n\nTullaanko sinut hoitamaan terveeksi...\n\n\n\n\n33\n\nPOINTS DE MALINES.\n\n\nVenäläinen taiteilijatar, joka on lääninvankilassa turvasäilössä,\nopettaa löysäläisille ja varastyttösille erilaisia käsitöitä. Maalaavat\nkahvipannunmyssyjä ja laittavat paperista ja pahvista kaikenlaisia\njoulupukkeja ja ihania nukkeja mitä mielikuvituksellisimmissa puvuissa,\nvaikkakin vain paperista. Ihastunut vanha vartia kuljettaa niitä\nminulle nähtäväksi suureksi ilokseni — ne valaisevat selliäni ja\njulistavat minullekin joulua. Ja yhtä suurta iloa tuottaa minulle\nvartiatädin ilo niistä.\n\nTytöt ovat paljon oppineet — kätevyydessä ja mielikuvituksessa he\nylittävät opettajansakin. Ovat valmistaneet paperiliinoja joulupöytiin,\nmuitten ihmisten joulupöytiin, sekä... hautajaispöytiin liinoja,\njoissa keskellä on hopeainen risti ja yltympäri mustia ja hopeaisia\nkoristeita, kaikenlaisia silkkipaperista sommiteltuja aivan untuvaisia\nkrusidulleja, ja pehmeitä poimutuksia, jotka muistuttavat Brysselin\npitsejä.\n\nVartiatäti levitti liinoja sängylleni ja pöydälleni ihmeteltäväkseni.\nOli aivan kuin juhlavalaistus vanhasta barokkikristallikruunusta\nolisi syttynyt selliini, vahakynttilät hopeaisissa kynttilänjaloissa\nlepattivat juhlapöydälläni ja hyasinttien, kahvin ja kaakkujen tuoksu\nnousi sieraimiini. Kristallipullossa säteili tummanpunainen sherry, ja\nkultaisessa valossa kimaltelivat ulkona hanget isojen ikkunoitteni alla\npuiston tummien varjojen reunustamina...\n\nMuistot sivilisatiosta.\n\nIhailin ja kehuin paperipöytäliinoja vartiatädille. Mutta ajattelin\nsinua, Points de Malines liinaani, joka olet vanhuuttasi kuin\nkellertävä kukkaunelma. Olenko koskaan iloinnut sinusta tällä tavalla!\nSinut ovat joskus virkanneet naiset, joitten valkoiset päähineet ovat\nkuin jättiläisvalkovuokkoja ja joitten sormissa piilee vuosisatainen\ntaito. Näen heidät istumassa kumartuneina pitsiensä ylitse\nkeskiaikaisten punakattoisten talojen kapeissa ikkunoissa, kanavain\nvarsilla, kauneutta luoden...\n\nSydämeni hätkähti... pommit ovat hävittäneet talot kanavain varsilta,\ntankit ovat vyöryneet valkovuokkopäähineitten ylitse laahaten\nkatuloassa kauneutta, Points de Malines pitsejä...\n\nEn tahdo varastyttösten laittamia paperisia krusidulleja. Minä kaipaan\nPoints de Malines liinaani, ihanaa ihmistyötä ja taitoa, ihmisten\nkukkaunelmaa! En tahdo ihmisten kauneudenkaipuuta tuhlattavaksi\npaperiliinoihin. Haluan Points de Malines liinoja kaikille enkä vain\nitselleni. Enkä tyydy värien petokseen ja muistelmiin ja unelmiin.\nMinä tahdon omaa Points de Malines liinaani, jolle asettaisin nipun\norvokkeja vanhassa venetsialaisessa lasissa.\n\nNiin, minä kapinoin paperiliinoja vastaan, vartiatäti, vaikken sano\nsitä sinulle. Minä kapinoin ja kävelen selkä suorana ja vihaisena\nsellissäni.\n\n\n\n\n34\n\nVANKILASSA FILMATAAN.\n\n\nVankeinhoitohallitus on vapaamielinen ja suvaitsevainen ja harrastaa\ntaidetta. Se on antanut filmiyhtiölle luvan filmata vankilassa jotain\nvankiladraamaa.\n\nMeitä ei päästetty aamukävelylle. Ruoka annettiin tavallista\naikaisemmin ja sitten suljettiin ovet koko päiväksi, kello neljään\nsaakka.\n\nVankilassa filmataan. Piha ja käytävät ovat filmi-tekovankien hallussa.\nVankila on lainannut puvut ja puukengät.\n\nRautaovien takana kuuntelevat sadat vangit ja hymyilevät itsekseen.\n\nRegissööri komentaa tekovankejaan marssiriviin: vasen, vasen, vasen..\nmarssintahdissa kulkevat regissöörin vangit portaita ylös... kuin\nsotilaat, vissimmäksi vakuudeksi. Me nauramme rautaovien takana. Eihän\nnyt sentään kuritushuonekaan niin julkea ole, että se pakottaisi\nmeitä sotilaalliseen marssiin: tramp, tramp, tramp iskevät puukengät\nrautaportaisiin.\n\nVoi, regissööri hyvä, teidän pitäisi kuulla, kuinka miesvangit kulkevat\nkävelyltä ylös kolmanteen kerrokseen pitkin noita kaikuvia portaita...\nse on kuin valtavaa koskenpauhinaa, paljon vaikuttavampaa kuin se\ntramp, tramp, tramp, joka teillä toistuu sekä mies- että naisvankien\nkohdalla, — vai pitäisikö sen juuri ollakin stilisoitua taidetta.\n\nNäin regissöörin viimeksi Niskavuoren nuorena isäntänä, jolloin hän\npiti minulle kovin innostuneen puheen juhlaillallisilla. Kiitos\nviimeisestä; hauska tavata intresantissa ympäristössä. Mutta voi,\nkun tekisi mieleni mennä joukkoon ja haukkua perinpohjin koko tuo\nfilmimäinen hosumisenne.\n\nRegissööri, regissööri, kuunnelkaa huutavan ääntä vankilan korvesta,\nte, joka teatterista tulette Kosti Elo vainajan oppilaana ja\nperillisenä, näyttämöltä, jossa nuppineula ei saa pudota ilman\nohjaajan lupaa ja valmennusta. Mutta niin pian kuin olette päässyt\nfilmiin, on teiltäkin jäänyt, ties mihin, rehellisen teatterityön\ntaito, jonka mukaan ensi-ilta valmistetaan omantunnon tarkasti,\ntaiteen palvonnan merkeissä. Tuossa te nyt hääräätte käytävässä ja\nasetatte, kuten kuuluu, näyttelijöitänne riviin nyt vasta selittäen\nheille, miten heidän pitäisi ilmaista tunteitaan ja keitä he ovat.\nNäin valmistumattominako ne on tuotu näyttämölle, ensi-iltaan!\nJokaisen heidän askeleensahan jo pitäisi olla valmiina, ennenkuin\nheidät tuodaan tänne vankilan portaille, kameran eteen. Mutta sehän\non tuota suomalaisen filmin yleistautia. Ohjaaja improvisoi joukkonsa\nkameran eteen ja sanoo heille siinä suunnilleen, mitä heidän pitäisi\ntuntea ja missä olla. Kuulen tuolta Aku Korhosen lempeän äänen. Hän\nnyt luonnollisesti ei taida tarvita ohjausta tunteisiinsa nähden,\nmutta asemat, regissööri! Kuulen miten hakemalla haette asemia ja\nimprovisoitte.\n\nMuistan, miten kerran erästä omaa näytelmääni filmattaessa kuulin\nohjaajan suloisella äänellä sanovan Rantalaiselle, että jos te\nkoettaisitte nyt tässä olla hieman iloinen, ja muistin, miten\nSalmelaisen kanssa olimme näyttämöllä sadat kerrat riidelleet siitä\nkohtauksesta ja tutkineet sen ohjauksen, ja jokaisen Rantalaisen\nliikkeen ja askeleen. Silloin se minusta tuntui hieman niinkuin\nlastentarhalta. Mutta jos suomalaisessa filmissä tehtäisiin oikein\nteatterityötä, niin siitä tulisikin jotain suurta. Kyllä meillä\nnäyttelijöitä on... olette tekin.\n\nKäytävässä filmataan. Regissööri komentaa: tramp, tramp, tramp...\nfilmaus alkaa, kamera, valmis.\n\nTämä kaikki tapahtuu muutaman askeleen päässä minusta, oveni takana. Ja\naina uudestaan ja uudestaan.\n\nMahdotonta on tehdä työtä. Makaan vuoteellani ja ajattelen erästä\ntoista filmiä.\n\nRanskassa on toinen maihinnousu. Eisenhower on antanut julistuksen, de\nGaulle on kutsunut Ranskan kansan aseisiin.\n\nKuulen Ranskan nousevan... Marseillesta, josta se kerran ennenkin nousi:\n\n    Allons, enfants de la patrie,\n    le jour de gloire est arrivé...\n\nSe oli nuoruutemme vapaudenlaulu. Voiko olla ihanampaa laulua kuin\nse, mikä riistäytyy ulos sorretuista, tuhahdetuista ihmisrinnoista —\nensimmäinen vapauden hengähdys:\n\n    Aux armes, citoyens,\n    formez vos bataillons...\n\nMinä itken Ranskan kansan mukana, la douce France...\n\nRegissööri komentaa oveni takana:\n\n— Filmaus, valmis, kamera...\n\nMinunkin filmini jatkuu... filmini ihmisten sydämistä. Maailman ääriltä\nkuuluu rukous: Jumala, jos sinä olet olemassa, pelasta maamme ja\nkansamme, anna meille rauha... Maailman ääriltä kuuluu miesten jalkojen\ntöminä ja aseitten pauhu: tämä on uuden maailman synnytystuskaa, se on\nkestettävä, ihmiskunnan on opittava pitämään arvossa vapautta ja rauhaa:\n\n    Nur der verdient die Freiheit und das Leben,\n    der täglich sie erobern muss...\n\nRegissööri komentaa ja tekovangit marssivat: tramp, tramp, tramp.\n\nMinun filmini jatkuu:\n\nEtelä-Virossa taistellaan... vanhan syntymäkotiin lähellä lempeitten,\naaltoilevien kumpujen keskellä, joilla pitäjien valkoiset, solakat\nkirkontornit katselevat peltojen keskelle jääneitä vanhoja, pyhiä\nkoivu- ja tammihiisiä... Siellä on ennenkin taisteltu, ja Euroopan\nkansojen veri on kastellut mäen rinteitä. Siksipä niillä sirkunsilmät\n— ellerheinät — niin hyvin kasvavat keväisin. Vanha hoitajamme kertoi,\nettä ellerheinä on veren litukka... Se kasvot parhaiten Helmen\nkartanossa, siellä vanhalla teloituspaikalla, jossa kartanon herrat\nantoivat työorjiaan piiskata... Tahtoisin näkymättömänä olla läsnä\nsiellä, missä vanhat Annet ja Marit ja Katrit nyt keskustelevat, ja\nkuulla, mitä he tuntevat. Viron kansa ei kuole, se on kestänyt liian\npaljon. Luulen, että sukuni nurmettuneissa haudoissa esi-isäni vain\nhaukottelevat kylkeä kääntäen: Eihän tämä ole vielä mitään siihen\nverraten, mitä me saimme aikoinaan kestää... muutama vuosisata\nsitten... paronien puolelta. Eikä sinun elinkautinen tuomiosi ole\nmitään... Esiäitisi Maimu muurattiin paronien toimesta elävänä Karksin\nkirkon seinään ja hänen kaunis pitkä tukkansa leikattiin — eihän sinun\ntukkaasikaan vielä ole leikattu...\n\nSe taisi olla äitini äiti, joka kuoli toistakymmentä vuotta ennen\nsyntymääni, mutta ei se mitään tee, hän tiesi kumminkin minun tulevan\nja tiesi kaiken minusta ja minun tyttäreni tyttärestä. Se on sellaista,\nsukujen keskuudessa, se tietäminen toisistaan, saman ketjun renkaista\nniin eteen- kuin taaksekin päin. Hän oli valtava emäntä, tuo äitini\näiti, Ermas-suvusta Saardesta, ja minulla on ollut erikoinen suhde\nhäneen siellä mullan alla. Hän on aina ollut läheinen minulle. Jo\naivan pikkuisena polvistuin hänen haudalleen ja kuuntelin, kuuluisiko\njotakin nurmen alta... aivan kuin hänen lempeä, lämmin kätensä olisi\njoskus painanut päätäni... Ja jos äitini oli minulle vihainen — sangen\nlaillisista syistä — uhkasin lähteä kantelemaan mummille mullan alla.\n\nEhkäpä kirkkomaan ja hautojemme ylitse jylisevät tykit ja syöksevät\ntulta yli kukkivan Viljandimaan. Ei se mitään tee, taittuvat latvat\nmuutamista koivuista kirkkomaalla, ehkä vanha tornikin sortuu ja\nsuvun poikia kaatuu muitten joukossa, multa sitä on siellä tapahtunut\nennenkin, on siellä kirottu ennenkin saksaksi ja venäjäksi, ruotsiksi\nja viroksi.\n\n    Saksan veri tuli satulahan,\n    Venäjän veri vyöhön saakka,\n    Meiän miesten mittaamatta...\n\nlauloi vanha Anu minulle lapsena.\n\nTulee vapaus Viroonkin, tykkien jylistessä, ja kansa tulee laulamaan\nkukkivien omenapuitten alla ja pelloillaan auringossa.\n\nMinun filmini jatkuu loppumattomiin.\n\nKello tulee neljä, puoli viisi, viisi... Aina tuo regissöörin puuha\nsiellä jatkuu. Ja nyt on jo liian myöhä. Emme enää pääse kävelemään.\nSata naista on teidän tähtenne turhaan odottanut puolen tunnin kävelyä,\nse tekee viisikymmentä ihmiselämän tuntia.\n\nViisikymmentä tuntia vapaan taivaan alla. Muurit ovat muureja, mutta\nsiellä ylhäällä ne loppuvat — siellä on vapaus ja aurinko ja taivaan\ntuulet... siellä ylhäällä päin.\n\nIhminen ei ole vanki taivaan alla. Siellä on niin paljon vapaata\nseuraa. Taivaan tuulet ja kajavat, jopa pääskysetkin. Jos sulkee\nsilmänsä, niin ei näe sitä piirileikkiä ympärillään, vaan tuntee\nitsensä vapaaksi... auringon omaksi lapseksi.\n\nRegissööri, regissööri, olette velkaa minulle puolen tuntia vapautta...\n\n\n\n\n35\n\nLUMINAALI JA LEIPÄ.\n\n\nVankilassa ei ole perunoita. Illalla olen aina nälissäni, sillä en\nvoi syödä ruisleipää silakkain kanssa kuin vähäisen, muuten saan\nsappikohtauksen.\n\nValitin tohtorille, etten voi nukkua, koska minun on nälkä — että minun\non valittava joko nälän tahi sappikivikohtauksen välillä.\n\nTohtori hymyili herttaisesti: \"Annetaan unilääkettä, se on pian\nautettu... saatte toistaiseksi joka ilta unilääkkeen.\"\n\nKiitin.\n\nLuminaalia leivän asemesta. Mikä suurenmoinen keksintö.\n\nEi hätääkään, jos elintarviketilanne maassa huonontuu, otetaan\nluminaalia vaan, kyllä kestetään, vaikka sota jatkuisi vielä kymmenen\nvuotta!\n\nTaitaa luminaali olla kotimainen tuote.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn lauantai — pitkä ilta. Kello neljä söin kolme silakkaa ja pari\nohutta ruisleipäkorppua; enempää en uskaltanut syödä sitä kylläkin\nhyvää leipää. Voita ei ole — se 8 grammaa margariinia kului aamulla\nja päivällä puuroon. Join kupin maitoa ja toisen kuumaa vettä —\ntäytyy säästää teeloppuani sairauden varalle. Nyt on kello 8. Olen\nkirjoittanut koko iltapäivän ja on hirveän nälkä, eikä ole muuta kuin\nruisleipää ja suolaa.\n\nMutta minä otan luminaalin... ja toivottavasti nukun enkä tiedä nälästä\nmitään.\n\nKiitos, luminaali!\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn uskaltanut valittaa tohtorille, että silmiäni vaivaa rasvan puute\n— santa silmäluomien välissä — hän olisi varmaan kirjoittanut minulle\nA-vitamiineja.\n\nPelkään että ne vitamiinit maistuisivat — luminaalille.\n\nMutta minua kauhistuttaa, mitä sitten, jos ei luminaali enää auta...\n\nSitten otetaan lisää luminaalia... oikein paljon, ja uskotaan Saksan\nvoittoon ja nukutaan niin ihanan turvallisesti!\n\n\n\n\n36.\n\nMARCHE FUNÈBRE — ASKELEET YÖSSÄ.\n\n\nTassuttelevat askeleet rautaisilla sisäportailla — vartia kieriä\nkäytäviä.\n\nSäännölliset askeleet sorakäytävillä ikkunani ulkopuolella — vartia\nkiertää pihalla.\n\nElokuin yö on pimeä ja pehmeä... kuin mustia untuvia on sellini täynnä.\n\nJossain kaukana yläkerroksissa kuuluvat vielä kolmannet askeleet:\n\nDump... dump... dump... dump...\n\nAhaa, ei nukuta... tunnen ne askeleet sellin perältä ovelle... dump...\ndump... dump... dump... Vain neljä askelta — täytyy olla pitkä, raskas\nmies. Minä kävelen sellissäni kuusi askelta tahi seitsemän, kun olen\nkovin hermostunut.\n\nDump... dump... dump... dump... kuuluu yössä raskaana, uhkaavana.\nNe eivät ole puukenkäaskeleita, eivät kolise. Nahkakengissä tahi\nsukkasillaan... ei halua häiritä muita, mutta hermot pettävät.\n\nRaskas on askelten kieli yksinäisessä yössä. Ajatusten kireät kahleet\nhankaavat verisiksi nilkat ja ranteet.\n\nDump... dump... dump... dump... dump...\n\nViisi askelta. Hän varmasti alkaa rauhoittua. Kun liikkuu, alkaa\ntuntea voimaa jäsenissään, veri kiertää, vapautuu, ajatukset lakkaavat\nlaahaamasta, pää nousee, selkä suoristuu — vie! uusi päivä koittaa, älä\nlannistu...\n\nDump... dump... dump... dump...\n\nTaas vain neljä askelta...\n\nYhtäkkiä viiltää veitsellä sydäntäni...\n\nKuolemaantuomitun askeleet...!\n\nSurvon tyynyn kasvoilleni, tukahutan ne tuhannet sanat, jotka tahtoisin\nsanoa hänelle — kaikki lohduttavat turhuudet...\n\nVain tykkien jyske voi puhua hänelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVartian askeleet sisällä.\n\nVartian askeleet ulkona.\n\nKuolemaantuomitun askeleet pääni yllä...\n\nJa sittenkin haluan elää, koska olen niin auttamattoman utelias — ja\njotain muutakin.\n\n\n\n\n37\n\nHATUT.\n\n\nSellini ovi avautui. Miesvartia seisoi ovella:\n\n— Tapaamaan.\n\nMaagillinen sana. Hypähdän ylös.\n\n— Kuka? Ketä tapaamaan?\n\n— En tiedä — tapaamaan; vastaa mies.\n\nLoppumattomia käytäviä, loppumattomia... Kuka siellä mahtaa olla.\nEhkäpä kuulen jotain hyvää, rakasta. Ehkäpä saan valonpilkahduksen\nyöhöni.\n\nTyttäreni ja sukulaisrouva ja pieni nippu kieloja kotipuistosta.\nOmia, tuoksuvia kieloja, ihan huuleni värisivät — omia rakkaita kauan\nkaipaamiani ihmisiä ja kotikuulumisia, huolia ja iloja.\n\nOlen ensin aivan sekaisin. Yksinäissellissä unohtaa puhumisen. Tiedän,\nettä puhun liian nopeasti. Kuulen ihmeekseni oman ääneni ja hengästyn,\nnielen sanoja... aika on niin lyhyt, ja niin paljon olisi sanomista ja\nunohtaa kumminkin kaiken, mitä on tahtonut sanoa ja mitä on ajatellut\nyksinäisyydessä.\n\nNielaisen, haen muististani, olen aivan voimaton.\n\nTyttäreni on onneton ja yrittää täyttää hiljaisuutta.\n\nKuulen, miten hän sanoo sukulaisrouvalle, joka hermostuneena korjaa\nhattuaan:\n\n— Sinulla on uusi hattu...\n\n— Eikä ole, minä ostin sen jo viime syksynä Ja olin aivan unohtanut sen\nolemassaolon, sanoo sukulaisrouva.\n\n— Se sopii sinulle erinomaisesti, sanoo tyttäreni.\n\n— Älä puhu turhia, — tuo uusi sininen on paljon kauniimpi, se joka\nmulla oli maalla...\n\nHe koettavat kai johtaa puhetta arkipäivään aivan kuin istuisivat\nkahvipöydässä, aivan kuin ei olisi paljon mitään tapahtunutkaan...\nheidän maailmassaan.\n\nSukulaisrouva kertoo pitkän jutun unohdetusta hatusta. Minä kuuntelen\nhengästyneenä, nielaisten. Joka sekunti on kallis minulle, enkä\nmuista...\n\nEnkä saa sanotuksi. Heidänkin on raskasta — mitä he tietänevätkään,\nmolemmat rakkaat ihmiset.\n\n— Antaisit korjata tuon hatun...\n\nMinä vaikenin ja nauroin sydämessäni... Se oli siihen aikaan, kun\nodotin kuolemantuomiota, jonka Valtiollinen poliisi oli minulle\nluvannut... Ehkä he tietävät jotain tuomiostani mutta vaikenevat ja\npuhuvat hatuista.\n\n— Pitäisit sitä hieman enemmän vinossa...\n\nKoetan olla nauramatta ääneen... Eiväthän ne ymmärrä. Mehän olemme\neri maailmasta. Minun maailmani on siellä varastyttösten ja\nsikiönlähdettäjäin ja poliittisten luona. Tällä kertaa ne ovat enemmän\nminun lapsiani... Kuinka pikku passarini iloitsikaan puolestani,\nkun näki, että minut vietiin \"tapaamaan\". Ja vartiatädit hymyilivät\nminulle...\n\nMinun on ikävä selliini.\n\nSiellä on minun maailmani.\n\n\n\n\n38\n\nLAULAJATYTTÖ.\n\n\nJalajallaijalajalajallallei.\n\nKun lukkojen musiikki iltaisin lakkaa, vartiat häipyvät ja\niltatarkastus vihellyksilleen on ohi, kun yksinäinen miesääni on\nyläkerrassa veisannut vaatimattoman virtensä ja iltasilakat oli syöty,\nalkaa irtolaistyttöjen selleissä silloin tällöin lauluharjoitus tai\nyrityksiä siihen, ja pian sen jälkeen kuuluu käytävästä vartian tiukka:\nEisaalaulaa.\n\nSe laulu on enimmäkseen jazzia, joskus \"Kukkuu, kukkuu, kaukana\nkukkuu\" tahi \"Tulatullallaa\", ja usein kansakoulusta opittuja mietoja\nisänmaallisia lauluja.\n\nMutta olen pannut merkille, ettei koskaan yritetäkään sydäntä\nriipaisevia kansanlauluja, kuten \"Voi äiti parka ja raukka\" tahi muita\ntilanteisiin sopivia, joilla voisi itketyttää vaikka vartiatätejäkin.\nLaulun tarkoitus on uhma ja lauletaan siellä, missä monta on yhdessä,\nja sittenkin suhteellisen harvoin.\n\nMutta sattuu joskus, että joku laulaa kauniilla äänellä kaunista\nlaulua. Silloin on vartiankin vaikeata... hänkin nojautuu ovenpieleen\nkuunnellen, ennenkuin avaa ovensilmän ja tiuskaisee mekaanisesti:\nEisaalaulaa...\n\nTuli mieleeni vanha tuttu laulu:\n\n    Wo man singet, lass dich ruhig nieder,\n    ohne Furcht, was man im Lande spricht...\n    Wo man singet, wird kein Mensch beraubt.\n    Böse Menschen haben keine Lieder...\n\nPahoilla ihmisillä ei ole lauluja...\n\nNousee pala kurkkuuni, kun heräilen tuota lapsuuteni vanhurskasta\nlaulua, jonka on tehnyt \"runoilijani ja ajattelijain kansa\", das Volk\nder Dichter und Denker, josta on tullut herrakansa, marssikansa,\nmurhakansa ja paljon muuta.\n\n... pahoilta ihmisillä ei ole lauluja...\n\n       *       *       *       *       *\n\nViereiseen selliin oli tuotu oikein laulajatyttö. Hänellä oli kaunis\nääni, ja hänen repertoarinsa oli jotensakin laaja: virsistä ja\nisänmaallisista lauluista jazziin saakka.\n\nJa yhtäkkiä kuulin Carmenin ilakoivan:\n\n\"Ja, die Liebe liat bunte Flügel...\"\n\nVartiatädit tuntuivat olevan epätoivoissaan... eisaalaulaa...\neisaalaulaa... ja uhkasivat karhunkopilla ja johtokunnalla.\n\nLikka kuului naureskelevan, ja vastaukseksi kaikui:\n\n    \"Arvon mekin ansaitsemme...\"\n\nMinua huvitti. Ja konsertti jatkui yhä vaihtelevammalla ohjelmalla.\nÄkkiä kaikui:\n\n    \"Nouskaat aatteet murheitten alta...\"\n\nMinä aivan hengästyin, mutta sitten tuli sellaisia tavallista pitäjän\nsekakuoron laulua, lukkarin ohjelmalla ja johdolla.\n\nTätä jatkui monena iltana, eivätkä hartiatkaan vielä ryhtyneet\nvakavampiin toimenpiteisiin. Ja likka ilakoi vastaan, jos uhkaukset\noven takana kovenivat. Kuului vakavaa virttä ja isänmaallisia lauluja.\nJa tytöllä oli selvät konserttitarkoitukset, sillä hän ei laulanut\nsellissä istuen tai loikoen, vaan aina oviluukuun kohdalla, jotta\noikein kuuluisi.\n\nMutta eräänä iltana tuli katastrofi. Tyttö oli joko päättänyt päästä\nomin keinoin pois vankilasta, tahi olikohan hänessä todellakin jonkun\nverran vikaa. Kun vankila hiljeni, kuului vain hyräilyä, ja vartia\nkävi kieltämässä. Mutta niin pian kuin kello kymmenen naisvartia\noli hävinnyt, alkoi konsertti todenteolla, ja mies, joka silloin\ntällöin kävi kieltämässä, tuntui olevan hieman pehmeätä laatua tai\nmahdollisesti itsekin muodosti hiljaisen yleisön oven takana.\n\nNiin, konsertti alkoi nähtävästi aivan omatekoisella ohjelmalla, josta\nerikoisen voimakkaasti kaikuivat omatekoiset säkeet:\n\n    Tään talon vartianaiset kaikki\n    pitäisi panna rekeen,\n    vartiopäällikkö kuskiksi\n    ja herra johtaja eteen...\n\nNäinhän kansanlaulut syntyvät... Värssyjä oli paljon, mutta kaikkia ei\nvoinut erottaa oven lävitse; seinien läpi ei vankilassa kuule mitään.\n\nMutta tämän jälkeen alkoi laulu, se loppumaton, se satavärssyinen,\njosta muodostui koko yön kidutus:\n\n    Helsingin tytöt ne kävelee\n    kuin vasikat ylämäessä...\n    jalajallai... jne.\n\nSotilaat sitä aina hoilottivat siihen aikaan, jolloin vielä rauha oli\nmaassa ja ihmisillä hyvä mieli, ja olinhan siitä kuullut monta värssyä\nja variatiota.\n\nMutta se, mitä laulajatyttö aikaansai, oli yläpuolella kaiken\nmielikuvituksen. Kertosäettä jallittaessaan hän nähtävästi keksi aina\nuusia värssyjä ja suunnilleen ensimmäisten viidenkymmenen aikana\nkaduin sellini pimeyttä, joka esti panemasta paperille tuota irvokasta\nrunovirtaa, mutta jälkeen puolen yön aloin jo minäkin kitua. En\njaksanut enää kuulla sanoja, mutta jalajallai-maratoni jatkui yhä vielä.\n\nOlin kirjoittanut koko päivän ja olin siunatusti väsynyt. Olisin voinut\nnukkua — suurin siunaus vankilassa —, mutta jouduttuani unenpöpperöön\nmuutti naapurini hetkeksi nuottia ja lisäsi äänensä kirkkautta, kunnes\njalajallai alkoi uudelleen.\n\nHänen äänensä oli kaikin puolin miellyttävä, ei mikään kirkuva, vaan\nkirkas ja helisevä, ja se kesti koko yön, aamuherätykseen saakka, yhtä\nkirkkaana ja voimakkaana. Kun jalajallai loppui, alkoi hän virsiä\nja isänmaallisia. Se oli yhtä loppumatonta virtaa kaikuen aina yhtä\näänekkäänä. Hän ilmeisesti seisoi koko yön ovella, sillä ääni kaikui\naina saman vahvuisena.\n\nVartia oli kai jo väsynyt käymään kolkuttamassa; mikään ei tyttöä\nenää estänyt... Hän ei väsynyt ruumiillisesti, ja ihmeekseni hänen\näänensäkään ei väsynyt eikä mitenkään käynyt käheäksi. Aivan kuin laulu\nitse olisi aina vain lisännyt hänen voimiaan.\n\nOlin tulla hulluksi aamuyöstä. Hakkasin oveani ja huusin hänelle.\nSoittelin vartiaa, joka ei tullut, ja lopuksi alistuin yrittäen tukkia\nkorviani sekä pumpulilla että tyynylläni. Eikä mikään auttanut.\n\nEnkä voinut ratkaista mielessäni, oliko tyttö mielipuoli vai oliko\nse yltiöpäisyyttä ja elinvoimain yltäkylläisyyttä. Mistä hän sai ne\nruumiilliset voimansa, miten oli mahdollista että hänen äänensä kesti?\nJa mikä lahjakkuus! Mistä sellainen ihmislapsi tulee ja minne se menee?\nTaivas avita häntä!\n\nAamu vaikeni, lukot kilisivät, laulu hukkui meluun ja kaikuun. Olin\naivan loppuun väsynyt omastani ja muitten kohtalosta... en jaksanut\nliikauttaa sormenpäätänikään.\n\nLaulajatyttö siirrettiin viikoksi karhunkoppiin, jossa hän lienee vielä\nmuutaman vuorokauden jatkanut laulujaan.\n\nNäin hänet. Hän oli iso ihminen, hieman romuluinen, villit silmät\nkarkeatekoisissa kasvoissa... ja minä olin kuvitellut hänet pieneksi ja\nhinteläksi.\n\nHän oli alaikäinen ja odotti nuorisotuomiota. En päässyt milloinkaan\nselville, mitä hän oli tehnyt. Hän tuli jostain maaseutuvankilasta\nSavosta päin ja hävisi sinne... Sanottiin, ettei hän ollut\nmielenvikainen.\n\nNiinpä hän sitten oli nero.\n\nVankien ruuhka oli suuri. Hän hukkui siihen... kuten hänen kaunis\näänensäkin. Ja hänen huumorinsa.\n\n\n\n\n39\n\nMÄKI-PEURA.\n\n\nVanha nainen varkaanvaatteissa oli jo useana päivällä kävellyt kanssani\nnaisten kävelykehän sisäpuolella. Käveli pitkin isännän askelin, kädet\nselän takana, melkein kuin Napoleon miettiessään maailman strategiaa\ntai itse Hitler ennen Stalingradia.\n\nKysyin vartialta, kuka tuo mahtava olento oli.\n\n\"Jaaa, tuo, sehän on se vanha kuntimme, Mäki-Peura... niinikään...\nonhan se taas saapunut kotiansa...\"\n\nKatsoin kysyvästi. Mäkipeura... en ollut koskaan kuullut sellaisesta\notuksesta, vai oliko se hänen oikea nimensä?\n\nVartiatäti oli sangen säädyllinen ihminen, siivosanainen ja\nhennonpuoleinen ammatistaan huolimatta, ja tuli hieman hämilleen.\nTuntui tietämättömyyteni olevan vähän kiusallista.\n\n\"Se on sillä tavalla, että tuolla Viipurin puolella niitä sellaisia\npaatinalaisia ja mäenkoloissa makailevia, sellaisia maailmanlopun\nvihonviimeisiä siksi kutsutaan... rouva ei sentään huolisi käyttää sitä\nsanaa, se on oikein ruma...\"\n\nVartiatäti ei tiedä, että moderni draama sietää kaikkia\nraamatullisiakin nimityksiä. Onhan niitä ammattitovereitani, jotka\nsuorastaan hekumoivat niillä, esim. nobelpalkittu Martin du Gard \"Le\nGonflé\"-näytelmässä.\n\nVankila oli Mäki-Peuran varsinainen koti; ne muut olivat kaikki sangen\ntilapäisiä: kesäisin kallionkolot ja siltojen alustat ja talvisin\nPelastusarmeijan Yömaja tai jonkun epämääräisen kaverin kamarin\nlattia — kunnes LAIN KÄSI hänet taas saavutti ja kyöräsi kotiansa\nKatajanokalle.\n\nMäki-Peura katselee minua kylmällä välinpitämättömyydellä. Ne\nvanhat ammattilaiset, vankilakundit, kuuluvat halveksivan meitä\npoliittisia oikein — sydämen pohjasta. Muka tuollaiset vankilassa\nvierailijat... tänään ovat olevinaan vankeja ja huomenna istuvat\nhallituksissa ja saavat valtion eläkkeitä ja niistä pidetään\nkaikenlaista kohua eduskunnissa ja niitä juhlitaan kun ne uloskäsketään\nvankilanporteista. Tuo Annihuotarikin kuuluu hänen kanssaan istuneen\nja leivänkuoria syöneen ja sitten kun ulospääsi niin ei muistanutkaan\nvankilakavereitaan... Entäs Turkian Matti ja paljon muita... Kaikki\npelkkää herrasväen höpötystä vain... olevinaan vankeja eivätkä osaa\nmitään... eivät osaa edes hävetäkään ollessaan vankeja...\n\nMäki-Peura on aivan oikeassa.\n\nValitettavasti en pääse juttusille Mäki-Peuran kanssa, koska\nseurusteluamme ei sallita.\n\nMäki-Peuralla on nenä, joka on täysi korsteeni ja johon mahtuisi\nainakin kymmenkunta minun perheeni nykeröä. Hänen suunsa on luhistunut\nsen alle, mutta paksut huulet vastaavat nenän tyyliä. Otsa matala,\nsuunnilleen Lombroson määräämää rikollistyyppiä, vaikka ennen vanhaan\nSaksassa väitettiin juristien keskuudessa, että suurin osa tuomareista\nkasvojensa perusmitoilta täydellisesti vastasi tuota kuuluisaa\nLombroson tyyppiä. Joka tapauksessa Mäki-Peura-kasvot ovat erittäin\nmiehekkäitä ja kaikin puolin sopivia tuomaripöytäinkin taakse.\n\nJa hänen asentonsa on juhlallinen rauhassaan ja jykevyydessään...\nmaailman halveksunnassaan. Hän kävelee kuin kotisarallaan ikään,\naivan kuin olisi hän se, joka tässä määräilee ja komentaa vartioita.\nSilmäilee hyväksyvästi tiukkaa, ankarannäköistä, silmälasista\nnaisylivartiaa, joka uhkaavana, valjuna kerberoksena seisoo miesosaston\nedessä vainuina estämään kaiken kevytmielisen silmänvilkuttelun\nhoidokkiensa ja miesroikaleitten välillä. Näen, miten Mäki-Peura\nhengessään taputtaa häntä olkapäälle... näin sitä pitää... oorninki\nse olla pitää, kun kerran on vankila niin olkoon vankila... minä sen\ntiedän.\n\nMikä asiallinen hämäläisemäntä Mäki-Peurakin olisi saattanut olla,\njollei olisi köyhyys ja miehet ja viina vieneet muualle... yhteiskunnan\nviholliseksi.\n\nMäki-Peura on luotu piällysmieheksi, laiskanpulskeaksi, eihän sille\nmitään voi, ja hän osaa pitää puoliaan omalla tavallaan ja tahollaan\nsuurella maailmantuntemuksella. Eikä hän he niitä vaarallisimpia\nnuorisonopettajia.\n\nEikä hän turhia juttele, vaan osaa suhtautua elämän ilmiöihin oikealla\ntavalla ja nauttia ruispuurosta ja maidontipasta niin kuin pitääkin ja\nsyö tarkkaan silakanpäätkin ja pauhaa \"tisureilta\" lisää.\n\n\"Der Mensch muss sich zu helfen wissen.\" — Ihmisen pitää osata auttaa\nitseänsä.\n\nMäki-Peura on vankilaan ja vankila Mäki-Peuraan tyytyväinen. Oikein\nhyvää tekee, kun näkee ihan täysin normaalin ja laillisen suhteen\nvangin ja vankilan välillä, ilman kaunaa ja surkeutta ja sota-ajan\nlakeja ja yhteiskunnan vääriä otteita ja minun oikeaan ja väärään\nosunutta sääliäni.\n\nKävelemme Mäki-Peuran kanssa keskellä piirileikin piiriä. Mäki-Peura\nkävelee kuin Napoleon St. Helenalla, ja minä katselen häntä salaa.\n\nJa yhtäkkiä tiedän jotain aivan peloittavaa: tuollainen Mäki-Peura,\n_hän on nähnyt_...\n\nHän on nähnyt potkittuja, piestyjä, revittyjä, elämän\nristiinnaulitsemia... hän on nähnyt kaikkea sitä, mitä minä olen vain\nkirjoista lukenut... Hän on nähnyt kaikki Goyan näyt tuon ihmeellisen,\nNapoleonin sotien aikaisen espanjalaisen maalarin hirveimmät kauhukuvat\nelämästä. Katselen hänen irvikuvakasvojaan — nehän ovat vanhat tutut\nsuoraa päätä Goyan piirustuksista...\n\nMäki-Peurain kasvot ovat samoja kautta aikojen ja kansallisuuksien.\nEi ole eroa Espanjan, Suomen, Ranskan, Englannin ja Venäjän apashien\nkasvoissa, yhtä vähän kuin on eroa näitten maitten maata lähellä\nolevien kansanluokkien kasvoissa: baskien maassa istui vanhan mökin\nportailla mies, joka oli kuin ilmetty savolaisukko, ja Vattenkantella\nPohjois-Saksassa liikkuu hämäläisiä isäntiä. Espanjassa on toreadoreja,\njotka ovat Paavo Nurmen kaksoisveljiä, ja Moskovan kaduilla liikkuu\nsama helsinkiläinen työmies.\n\nIhminen, ihminen, kuinka samaa perhettä sinä olet kautta maailman!\nTäytyykö sinun tappaa veljesi ja himoita hänen kirjavaa takkiaan...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMäki-Peura hävisi pihalta ensimmäisten joukossa. Minä jäin viimeiseksi,\nkuten aina, ja kuljin hitaasti portaita ylös vartiatädin seurassa.\nKäytävässä tulee meitä vastaan Mäki-Peura \"tisurien\" kopista, ihkauusi\nämpäri kädessä, Mäki-Peura, jonka jo aikoja olisi pitänyt olla\nsellissään lukkojen takana ja työssä eikä seikkailemassa käytävillä, ja\nvielä noiden uutuuttaan välkkyvien, vain maidolle pyhitettyjen ämpärien\nparissa! Vartia seisahtuu sanattomana hämmästyksestä:\n\n\"Mistä te tänne pääsitte, mitä te täällä teette...?\"\n\n\"Haenpahan pesuvettä\", sanoo Mäki-Peura rauhallisesti.\n\nVedenhaku on tisurien tehtävä, ja sitä saadaan ottaa vain pieneen\npesuvatiin. Vankipaketti ei saa liikkua sellistään.\n\n\"Vai vettä te haette, kuinka te ulos pääsitte, vai kaikki tässä\nvedenhaussa kuljeskelevat...\" tiuskii Vartia.\n\n\"Pääsinpähän vain... Sun tehtäväsi on vahtia ja mun pinnata.\"\n\n\n\n\n40\n\nVANKI ON PAKETTI.\n\n\n    That every prison, that men build\n    Is built with bricks of shame\n    And bound with bars, lest Christ should see.\n    How men their brothers maim.\n\n                   (Wilden Reading-vankilan balladi).\n\n    (Jokainen vankila, jonka ihmiset ovat rakentaneet,\n    on rakennettu häpeän tiilistä\n    ja ympäröity rautaristikoin,\n    jottei Kristus näkisi,\n    miten ihmiset piinaavat veljiään.)\n\nWilde kirjoitti myöskin De Profundis esseessään: \"Vankilan tyyli on\nabsoluuttisesti ja ehdottomasti väärä. Antaisin vaikka mitä, jos voisin\nmuuttaa sen, kun pääsen ulos.\"\n\nJa silloin, kun hän pääsi ulos, hän ei tehnyt mitään muuttaakseen\nsitä tyyliä, paitsi että hän kirjoitti kuolemattoman Reading-vankilan\nballadinsa, jota ihmiset lukevat nauttien sen kauneudesta, kauhistuen\nvankilan elämää ja — unohtaen, kuten Wilde unohti, kuten mahdollisesti\nminäkin unohdan, kun ja jos pääsen ulos elämään taas.\n\nTiedän, ettei minun pitäisi unohtaa — kenenkään ei pitäisi unohtaa,\nmiten elämää kuristetaan vankilassa. Mutta sitä kuristetaan myöskin\nmuualla, erikoisesti sellaiseen aikaan, jolloin sota suorittaa\nmiljoonien ihmisten joukkomurhaa. Kenellä on aikaa ja mielenkiintoa\nvankien sielunelämään?\n\n    With bars they blur the gracious moon,\n    And blind the goodly sun:\n    And they do well to hide their Hell,\n    For in it things are done\n    That Son of God, nor Son of Man\n    Ever should look upon...\n\n    (Rautaristikoilla he hämäävät kultaisen kuun\n    ja pimittävät armaan auringon.\n    Ja hyvin tekevät peittäessään helvettinsä,\n    sillä siinä tapahtuu tekoja,\n    joita Jumalan ja Ihmisen pojan\n    koskaan ei pitäisi nähdä.)\n\nVangilla ei saa olla tunteita eikä tahtoa.\n\nYhteiskunta on luovuttanut elävän ihmisen rautaan ja kiveen\nkytkettäväksi, riistänyt häneltä tunteen ja tahdon ja tarmon — kaiken\nsen, mikä tekee ihmisen ihmiseksi.\n\nVangista on tullut vain paketti, joka paiskataan mihin ja miten\nvankeinhoito milloinkin haluaa määrätä.\n\nKuin paketti hänet lähetetään sellistä toiseen, vankilasta toiseen\ntahi vapauteen. Hän ei saa hyvästellä, hänelle ilmoitetaan siirrosta\nmuutama minuutti etukäteen, samalla kun käsketään kokoamaan tavaransa,\nja sitten on lähdettävä.\n\nVangin jokainen askel on määrätty ja riippuu vartian mielivallasta ja\nmukavuudesta. Vanki ei voi auttaa itseään kivikammiossaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyysilta pimenee — ei enää näe lukea, vaikkei vielä ole virallinen\npimennysaikakaan. Ikkunat on peitetty. Odotetaan valoa. Miesten\nkerroksen vartia on nähtävästi radiota kuuntelemassa. Miehet huutavat:\n\"Valoa!\" Kukaan ei liikahda. Sitten alkaa satakunta miestä huutaa:\n\"Valoa, valoa, valoa...\" Kaameana kaikuu tuo huuto hautakammioiden\nkäytävässä:\n\n\"Valoa...\"\n\nHuuto vaikenee, ei auta. Ilta on muutenkin lyhyt, kello 9 jo sammuvat\nvalot kokonaan. Siellä istuu satakunta ihmistä pimeässä pimeine\najatuksineen ja odottaa vartiaa, joka on kai syventynyt kuuntelemaan\nradiota viereisessä osastossa ja tulee milloin haluaa, hitaasti,\nvälinpitämättömästi... nehän ovat vain vankeja, jotka odottavat valoa.\n\nEi vartian silti tarvitse olla erikoisen julma ihminen,\nvankilaolosuhteissa häneen on vain vähitellen juurtunut: vanki ei\nole mikään... ei muuta kuin kapine, jonka mielitekoja ja tunteita\nei tarvitse ottaa huomioon... joka yleensä on vain välttämätön\npaimennettava, suunnilleen kuin lehmä tai lammas. Ei karjapiikakaan\nanna lehmien juuri häiritä omaa yksityiselämäänsä, elleivät ne suoraa\npäätä mene viljaan tai tee jotakin muuta ehdottomasti kiellettyä.\n\nJos tulee kysymykseen yksityisen vartian epämukavuus ja ylimääräinen\naskel, jotta aikaansaataisiin mukavuutta suurelle vankimäärälle, niin\ntäytyy hänen olla aivan erikoisen inhimillinen ja hienotunteinen ja\nepäitsekäs olento — sellaisiakin on — jotta hän ajattelisi noita monia\nihmisiä ja ottaisi sen ylimääräisen askeleen.\n\nVartioita on vähän, ja paljon heissä on sodanaikaisia ylimääräisiä,\njotka katsovat vain, että päivä kuluisi iltaan, välittämättä\nvankipaketeista...\n\nEi ole vaikeampaa ja kaameampaa virkaa kuin vanginvartian, ja\nyhteiskunnan olisi siihen virkaan valittava kaikkein inhimillisimpiä,\nsydämellisimpiä ja uhrautuvaisimpia ihmisiä, kun kerran se antaa heille\nsiksi suuren vallan toisten ihmisten ylitse, Wilde sanoo vartioista\nReading-balladissaan:\n\n    For he to whom a watcher's doom\n    Is given as his task,\n    Must set a look upon his lips\n    And make his face a mask.\n      Or else he might be moved and try\n      To comfort or console:\n      And what should Human Pity do\n      Pent up in Murderer's Hole...\n\n    (Se, jonka tehtäväksi ja tuomioksi\n    on tullut vartian toimi,\n    sen on asetettava lukko huulilleen\n    ja naamio kasvoilleen,\n      sillä muuten hän ehkä saattaisi\n      koettaa sääliä tai lohduttaa,\n      ja mitä hyödyttäisi Ihmisen Sääli\n      Murhaajan luolassa...)\n\nKurkkuani kuristi joka kerran, kun ajattelin kysyä vartialtani siitä\ntyöläisnaisesta, joka vietiin teloitettavaksi.\n\nLiiankin viisaissa, väsyneissä silmissä oli lasien takana piilossa\nihminen, tuollainen tavallinen lempeä, lempeä ihminen, joka on kuin\nsydänkesän tuulahdus taivaasta.\n\nEn voinut kysyä, koska häpesin hänen puolestaan. Sehän se oli. Häpesin\nhänen puolestaan... human pity pent up in murderer's hole. En voinut\nkestää sitä, että ihminen hänessä olisi mennyt lukkoon ja kylmä,\nrautainen naamio vetäytynyt hänen ihmiskasvoilleen. En olisi jaksanut\nkatsoa hänen kasvojaan, kun kannoin muutenkin niin lukemattomia kuulain\njälkiä itsessäni.\n\nJa kauan kulki teloitetun työläisnaisen varjo meidän välillämme...\nhänen hyvä suoraselkäinen, kuolemaa pelkäämätön, uskollinen varjonsa,\nja hymyili elämäntäyteistä hymyään: kysy vain...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanki on kytketty kiveen ja rautaan, hänen ruokansakin maistuu raudalta\npeltiastiassaan hänen kätensä ja jalkansa koskettavat kiveen, minne hän\nvain liikahtaakin...\n\nKaikkein kauheinta on nähdä kiveä ja rautaa vartiankin kasvoissa ja\nkosketuksissa. Silloin riistäytyy sielusta sydäntäsärkevä huuto:\n\nIhminen, ihminen, miksi olet minut hyljännyt...\n\n\n\n\n41\n\nPANDEMONIUM.\n\n\nSunnuntai-ilta. Vankilassa vallitsee hiljaisuus, suuri työn rauha.\nKirjoitan sellissäni. Ulkona on hälytys. Ilmatorjunta haukkuu\navaruuteen. Lentokoneet sahaavat ilmaa ja pommit alkavat ulvoa. Aivan\nkuin kaupungin rautainen ja kivinen sydän räjähtäisi. Taivaassa\njylisee, jättiläiskoirat haukahtelevat. Jyrähtelee, salamoi.\n\nEn liikahda tuoliltani. Jatkan muistelmiani. Kirjoittelen suurlakon\nmuistoista, sametinpehmeistä, uutta maailmaa hautovista öistä.\n\nMaailma uhkaa särkyä ympärilläni. Sydämeni uhkaa pysähtyä, hengitys\nkäy vaikeammaksi. Olen päättänyt, etten liikahda. Olen odottanut\nkuolemantuomiota jo lähes kymmenen kuukautta. Olen aivan valmistunut.\nPommit ovat ystäviäni. Olen melkein odottanut niitä särkemään vankilani\nmuureja ja lukkoja. Valtiollisen poliisin kopissa kuvittelin, että talo\nromahtaisi, että kiipeisin ulos raunioitten alta ja lähtisin vaeltamaan\npitkin loimuavia katuja johonkin piiloon. Minullehan olivat pommit\ntuttuja, vapauttajia.\n\nSormeni pysähtyvät kirjoituskoneelle, käteni putoavat syliini,\non raskasta hengittää. Talo romahtaa vankilan vieressä, muurit\nvavahtelevat. Sydämeni on niin merkillinen... Nousen ja kumarrun\nikkunan alle sänkyni päähän ottaakseni kamferipullon lääkelaatikosta.\nSilloin se tuli. Kuulin sen viheltävän. Tiesin: tämä on loppu. Vetäisin\nvaistomaisesti sängyn päästä untuvatyynyn pääni päälle. Äitini, isäni,\nauttakaa minua, lastanne! Silloin se tapahtui tuo maailmanloppu.\nIkkunasta se tuli sisään. Ikkunanraameja ja kaltereita paiskautui\nsortuvaa seinää vasten. Maailman myrsky painoi minut lattiaan, tunsin\nmakaavani maan alla, hengitin fosforia ja multaa. Heräsin uudelleen\nsiihen, että olin tukehtua. Liikutin päätäni, olin yhä vieläkin\nolemassa. Vedin sieraimiini savua ja tomua ja yhtäkkiä tiesin kaikilla\nruumiini soluilla, että vielä elän. Avasin silmäni, liekit valaisivat\nselliäni, ikkunan aukko oli suurentunut, mutta seinä ja ovi olivat\nvieläkin olemassa. Liekit loimusivat ikkunassa, ja yhtäkkiä käsitin:\ntalo palaa. Allani palaa! Kellarikerroksesta nousee savua ikkunaani.\n\nVähitellen selvisi minulle, että voin kärventyä elävältä. Sellini\ntäyttyi yhtäkkiä kirkkaasta valosta. Kaikki seinät ovat vieläkin\nehjinä. Ulkoa alkaa kuulua huutoa: Ovet auki! Sadoista käheistä\nihmiskurkuista nousee valtava, vihlova ääni: Ovet auki, pedot, ovet\nauki! Me palamme elävältä, pedot, ovet auki!\n\nLentokoneet sahaavat ilmaa, pommit räjähtelevät, talot luhistuvat.\nTykit jylisevät ja haukkuvat. Mutta yli kaiken, avaruuttakin täyttävän\nhirveän pauhun läpi, kaikuu mieletön vox humana, ihmisen ääni: Ovet\nauki, pedot!\n\nKoetan huutaa mukana, mutta en kuule omaa ääntäni. Koetan liikkua.\nAlaruumiiseeni on sattunut, selässäni on kouristus, en voi liikuttaa\nmuuta kuin käsiä. Kätten varassa koetan raahautua ovea kohti. Tunnen\nkätteni alla kiviä, lasinsiruja, raudan kappaleita ja huonekalujen\nsirpaleita. Jokin voima sisälläni pakottaa minut raahautumaan ovea\nkohti. Ulkona yltyy huuto. Käteni tarttuu laudankappaleeseen. En tahdo\npalaa elävältä, tulen iskemään itseni kuoliaaksi, jos liekit nousevat.\nHuudan, enkä vieläkään kuule omaa ääntäni. Ulkoa alkaa kuulua veden,\nkohinaa — aivan kuin palokunta olisi työssä. Olen huomaavinani, että\nliekkien voima vähenee. Tahdon elää. Auttakaa, auttakaa! Käytävässä\nkuuluu melua, ovia isketään, lukot kalisevat, miehet huutavat. Ovia\navataan. Oveni ulkopuolella kuulen miesten huutavan: \"Missä on rouva\nWuolijoki?\" Koetan vastata, huutaa: \"Täällä!\" En kuule ääntäni. Joku\nnainen huutaa ja selittää, missä sellini on. Avain kalisee lukossa, ovi\navataan. Eräs mies syöksyy selliin huutaen olenko minä elossa. Ovella\nhäämöttää muitakin varjoja. Kuulen kuiskaavani: Olen täällä. Miehet\nnostavat minut ylös ja kantavat pitkin pimeää käytävää portaille, jossa\non vielä valoa. Olen tarttunut kädelläni miehen takin hihaan, se haisee\nvangille.\n\nOletteko vankeja, kysyn minä. Olemme, vastaavat kantajani. Eräästä\nsellistä murtautui ulos kuusitoista vankia venttiilin kautta. Me saimme\navaimet johtajalta. Avaamme kaikki sellit, jotta kaikki pääsevät\nturvaan kellariin. Olemme sammuttaneet tulipalon.\n\nOhitseni syöksyy vankeja huutaen, itkien, valittaen. Minun on hyvä\nolla. Olen aivan rauhallinen. Vangit kantavat minua aivan kuin omaiset,\nei ole enää vartioita. Ovet ovat avautuneet, seinät luhistuneet, me\nkaikki, jotka emme koskaan saaneet nähdä toisiamme, olemme yhdessä,\nvapaudessa. Ystävälliset kädet kantavat minut kellariin, asettavat\njollekin laatikolle, joku istuu tuekseni. Pitelin yhä vielä käsissäni\ntyynyä, jolla olin suojellut päätäni. En pelännyt enää ollenkaan,\nolinhan turvassa. —\n\nPandemonium kellarissa.\n\nTulipalo kellarissa oli sammutettu. Vain jauhovarasto paloi vielä.\nLattialla lainehti vettä. Me kompastelimme yli paloruiskunletkujen.\nTupakansavu leijaili yli fosforisavun. Kuutisensataa miestä ja naista,\njoukossa ryöväreitä, murhaajia, varkaita, valtiollisia vankeja,\nelinkautisia, kuolemaantuomittuja, katutyttöjä, irtolaisnaisia,\npien- ja suurvarkaita... Kaikenlaisia rosvoja, mitä lääninvankilan\nsuojiin oli kerätty, oli yhdessä irti kellarin pimeydessä, jossa vain\nsiellä täällä tuikki vielä joku sähkölamppu. Kaikenlaiset rikolliset,\njoilla ei olisi pitänyt olla aavistustakaan toisistaan, olivat\nyhdessä mylläkässä, ja muutama vartia sekä johtaja kävelivät heidän\nkeskuudessaan täydessä turvassa.\n\nMahtoipa olla omituista johtajallekin seurustella vankien kanssa, joita\nhän vankilan sääntöjen mukaan sai puhutella vastaanotollaan korkeintaan\njonkun ylivartian läsnäollessa.\n\nSavusta mustuneet miehet sammuttelevat vielä jauhovarastoa, toiset\nsyövät margariini-, sokeri- ja voivarastoa ja penkovat melkein\nhiiltynyttä leipävarastoa. Nälkiintyneet miehet kätkevät taskuihinsa\nhiiltynyttä leipää ja margariinikimpaleita ahmien niitä samalla\nsuuhunsa. Eräs vanki kulkee kädessään suuri kamferikannu tarjoten siitä\njuomalasilla kaikille tarvitseville, ja heitä on paljon. Pimeissä\nnurkissa hihittelevät irtolaistytöt miesten kanssa, jotka vuosikausiin\neivät olleet naisia tavanneet. Pari hätääntynyttä vartiaa kulkee\nepätoivoisen näköisenä joukon keskuudessa.\n\nSaunan lauteille kuljetettiin loukkaantuneita, joille oli yläkerrassa\nannettu ensiapu. Minutkin vietiin johonkin saunahuoneeseen ja\nasetettiin lauteille pitkälleni. Ympärilleni kerääntyi valtiollisia\nvankeja, oikeusjuttuni tovereita, joista en siihen mennessä ketään\ntuntenut, sekä muita, joita tunsin vain nimeltä. Oli kuin olisin\nlöytänyt omaisiani. Viereisessä saunahuoneessa makasi kuollut vartia,\nvierelläni istui nainen, joka oli menettänyt silmänsä ja jonka olisi\npitänyt päästä seuraavana aamuna vapaaksi. Eräässä saunahuoneessa\nmakasi nainen, joka oli synnyttämäisillään ennenaikaisesti. Pimeydessä\nkuiskasi korvaani tuntematon nuorimies, joka oli auttanut kannettaessa\nminua sellistä. Hän sanoi olevansa rintamakarkuri ja metsäsissi. Kertoi\npäättäneensä tovereittensa kanssa kuljettaa minut pois. Vankilan portti\noli rikki — mikään ei estäisi lähtemästä.\n\nSitten tapahtui jotakin aivan käsittämätöntä: en tiedä, miksi sanoin\nhänelle, etten halua paeta ja ettei meidän valtiollisten pitäisi\nkäyttää tilaisuutta pakoon. Siitä muodostui jonkinlainen yhteinen\npäätös, poliittisten ei pitäisi käyttää hyväkseen tätä hätää. Ei sekään\nkuolemaantuomittu karannut, joka teloitettiin muutaman kuukauden\npäästä. Vain muutamat ryöstöstä ja murhasta tuomitut karkasivat.\n\nKoneet palaavat, pommitus alkaa uudelleen...\n\nLoukkaantuneet naiset siirrettiin jonkinlaiseen vartiain pommisuojaan,\nvankilan vaatetusvarastoon, jonka ikkunat olivat rikkoutuneet. Meitä\noli toistakymmentä henkeä. Istuimme kyyristyneinä penkeillämme\nja odotimme kuolemaa. Syöksypommittajat tekivät yllämme syöksyjä\nsatamassa oleviin laivoihin. Tuntui kuin jokainen pommi olisi\nräjähtänyt juuri päämme yllä. Odotimme kuolemaa ja seurustelimme.\nMeitä oli monta loukkaantunutta valtiollista naista, jotka odotimme\nkuolemantuomiota. Meidän kanssamme istui sikiön lähdetyksestä syytetty\nlääkäri, ranskalaisen kirjallisuuden erikoistuntija. Luonamme kävi\nkuolemaantuomittu majuri, jonka tohtori täydelliseen salonkitapaan\nesitti meille. Me seurustelimme, me tuomitut ja tuomiottakin kuolemaa\nodottavat. En muista, miksi tulin kertoneeksi vieressäni olevalle\nnuorelle poliittiselle naiselle ensimmäisen maailmansodan alkuajoista\nja Roger Martin du Gardin Thibaultin perheestä, jonka juuri olin\nlukenut suurella ihastuksella. Kerroin idealisti Jacquesista, joka\nuskoi maailmanrauhaan, ja sen tekijästä, jonka suuruuden silloin vasta\nkäsitin.\n\nSyöksypommittajat tekivät syöksyjä. Pommit vihelsivät. Huokaus ja\nhuudahdus tunkeutui meidän kaikkien kurkusta. Vaistomaisesti nostin\nlikaisen untuvatyynyni pääni päälle, kun pommi räjähti. Me elimme yhä\nvielä. Siirryimme Nobelpalkinnon jaosta huumaantuneeseen Tukholmaan.\nKerroin Roger Martin du Gardista, miten hän halveksi Tukholman yleisöä\nja sanomalehdistöä. Se oli samaan aikaan, jolloin Niskavuoren naiset\nesitettiin Dramaattisessa Teatterissa. Istuin Blanche-teatterissa\naivan lähellä du Gardia hänen näytelmänsä Le Taciturnen, Vaiteliaan,\nensi-illassa. Hän siinä käsitteli perverssejä ihmisiä, tosin suurella\nhienoudella, mutta jättäen niin hirvittävän epämiellyttävän maun\nsuuhuni, etten enää tahtonut vähään aikaan nähdä ihmisiä, puhumattakaan\nhäntä itseään. Jos olisin lukenut Thibaultin suvun siihen aikaan,\nolisin voinut unohtaa sen näytelmän. Olisin täydellisesti käsittänyt,\nettä Martin du Gard oli ansainnut palkintonsa. Ja minä kerroin, miten\nminua kadutti tuo sisäinen vastenmielisyyteni näytelmän tekijää\nkohtaan. Sellaista me puhuimme. Ja Holbergin teatterista Tanskanmaalla\nme puhuimme ja siirryimme taaskin politiikkaan. Tohtori pelkäsi,\nettä Suomen kansa lähetetään Siperiaan. Minä valitin hänen huonoa\nomaatuntoaan. Syöksypommittajat kohisivat yllämme. Me tartuimme\nmolemmin käsin kouristusmaisesti sivistykseen.\n\nJacques Thibault lähti Alpeilta levittämään rauhanjulistuksia vuonna\n1914, ja hänen lentokoneensa ammuttiin alas. Hän syöksyi palavana\nmaahan, tykkien tulisuihkuun. Tykit jylisivät ulkona. En muistellut\nyksinomaan Jacquesia, vaan myöskin hänen venäläistä toveriaan, joka\nhalusi sodan syttyvän pelastaakseen maailman.\n\nTartuimme kaukaiseen sivistykseen. Heitimme ajatuksemme kouristuneet\nulottimet tavoittelemaan tukea maailmankaikkeudesta.\n\nMitä juttelivat suuren vallankumouksen aikana Templen vankilassa ne,\njotka odottivat giljotiinia! Monet heistä pelasivat whistiä. Nainen\nvieressäni on menettänyt silmänsä, toiselta ovat lasinsirut runnelleet\nkasvot. Kuinka vähän tämä kaikki merkitsee. Kellä on kuolemantuomio,\nkellä elinkautinen, kellä kaksitoista tahi viisitoista vuotta. Me\npoliittiset tiedustelemme kohteliaasti toistemme tuomioita... ja\nuskomme rauhaan.\n\nMiehet, jotka ovat sammuttaneet tulipaloa, hakevat vaatevarastosta\nitselleen kuivia vaatteita, ei ole vartioita niitä jakamassa, kukin\nottaa itse. Kuolemaantuomittu hakee itselleen kuivia sukkia, toinen\nvaihtaa takkia. Inhoittava fosforinsavu alkaa tukahduttaa meitä.\nIkkunat ovat rikki, meitä palelee. Selkääni särkee. En jaksa enää\nistua kyykistyneenä. Pääsen vaatekasalle pitkäkseni. Vartioita alkaa\nilmestyä. Susia ja lampaita, miehiä ja naisia koetetaan eristää. Alkaa\ntuntua vankila järjestyksen oireita. Kuulemme, miten miehiä aletaan\nsulkea kellarikatakombien eri osastoihin. Pommitus lakkaa. Vartiat\nalkavat kuljettaa meitä sellaisiin selleihin, jotka vielä ovat ehjinä.\nNiissä on autuas lämpö. Naisia aletaan paimentaa. Nuori irtolaistyttö\noli löydetty piiloitettuna parinkymmenen miehen sellistä. Naisvartia\nseisoi hyytynein silmin, jäykistyneenä avainnippuineen miehensä\nruumiin vieressä. Pommi tappoi hänen miehensä kellarissa. Tyhjistä,\nrikkinäisistä ikkunoista ja avonaisista ovista käy hirveä viima\nvankilan käytävissä, ikäänkuin runnellun talon luurangon ympärillä.\nKalpea aamu valaisee kalpeita, kituneita kasvoja. Ajatus ja sivistys\novat häipyneet. Tylsinä tuijotamme jääkylmään aamuun.\n\nHuhuillaan, että meidät siirretään toiseen vankilaan. Käsketään\npakkaamaan tavaroita. Pääsen katsomaan sellini jätteitä. Miten oli\nmahdollista pysyä hengissä siellä, rautaristikonkappaleitten ja\npomminsirujen alla. Kirjoituskoneeni ja käsikirjoitukseni kaivettiin\nesiin maan alta, samoin vaatteeni. Tuolilta, jolla istuin, on jäljellä\nvain pieniä siruja. Istumme tylsinä tuijottaen, tuulen ulvoessa\ntyhjissä ikkunoissa. Pitkin päivää kuljetetaan meitä kuritushuoneeseen.\nLääkäriä ei kuulu.\n\nVihdoin pääsen minäkin lähtemään vankila-autossa, jossa mustan,\nikkunattoman kuomun alla penkillä värjöttelee kymmenittäin ihmisiä.\nIstun takaosassa, joka on auki ja josta näkee kadulle. Istun selin\nkuljettajaan. Auton keikkuessa epätasaisella kiveyksellä muistuu\nmieleeni Maria Antoinetten matka giljotiinille. Hän istuu tuossa\ntunnetussa kuvassa selin ajajaan. Rattaat rämisevät ja keikkuvat.\n\nMuistui myöskin mieleeni Taras Bulban teloitus torilla vihollisten\njoukossa, ja miten Gogol kuvaa hänet ikävöiden katselemassa\nkansanjoukkoon hakien omaisia, kunnes kuulee poikansa huutavan: Isä!\n\nRattaat rämisevät. Kuomuvaunu kitisee, silmäni tuijottavat\nhelsinkiläistä välinpitämätöntä, uupunutta ihmismassaa. Aivan kuin\nTaras Bulba ikävöin minäkin mielettömästi tuttuja kasvoja. Edes\nyhdetkin inhimilliset, hyvät, ystävän tai omaisen kasvot! Tukin suutani\nkädelläni. Pelkään, että huudan: Kuule minua! — missä olet? — kuule\nminua! — katso minua!.. tule, kuule, katso...!\n\nRämisten ja vinkuen pysähtyy kuomuvaunu kuritushuoneen eteen. Ei ole\nhyvyyttä, vain hävitystä. Pääsen erääseen selliin pitkäkseni. Sydämeni\nlyö yhä vielä. Käteni ranteessa ja korvani alla kuulen sydämeni\nkellojen soivan. Älä pelkää, tämä on uuden maailman synnytystuskia, älä\npelkää!\n\n\n\n\n42\n\nVARJOT JA ASKELEET.\n\n\nPuukenkien kopinaa ikkunani takana ja varjoja seinällä sitä vastapäätä.\nMiesvangit ovat aamukävelyllä.\n\nMakaan vuoteellani ja katselen varjojen kaleidoskooppia... vilahtelevat\nvain ohitseni, ihmiset ilman kasvoja... kop... kop... kop.\n\nVenyvät varjot, suorat, miehekkäät varjot, kumaraiset ja koukkuiset\nvarjot... laahustavat askeleet, raskaat päättäväiset askeleet, kevyet\nja hermostuneet askeleet — ja sitten yhtäkkiä omituiset, aivan\nerikoiset ja jollain tavoin tutut askeleet, ja varjo, jolla on tuttu\nryhti ja liikkeet...\n\nMakasin sairaana vuoteellani usean päivän, kuuntelin joka aamu tunnin\nverran tuota puukenkämusiikkia ja katselin varjoja seinälläni. Erotin\njo kaukaa nuo tutut askeleet ja varjon, joka liikkui suorana, vapaana,\nmuitten kumaraisten varjojen joukossa... Ja yhtäkkiä sen keksin: ne\nolivat sivistyneen miehen askeleet ja se oli sivistyneen miehen varjo,\nsellaisen ihmisen, joka ei ole tallattavissa... unsquashable...\n\nMiesvangit tuolla ulkona olivat kuulemma kaikki tavallisia\nrikosvankeja... mutta nuo askeleet eivät olleet varkaan eikä trokarin\neikä elintarvekorttihuijarin...\n\nKun on vuoden ollut yksinäissellissä, teroittuvat kaikki aistit\nerikoisen tarkoiksi... nuo askeleet eivät olleet mykät, ne puhuivat\nminulle taistelusta ja kestämisestä, kauhuista ja voitoista,\nsaavutetusta rauhasta ja vapaudentunteesta huolimatta unettomista\nkauhunöistä kauhujen talossa.\n\nJoka aamu kun kuuntelin tuon tuntemattoman varjon tuttuja askeleita,\nmuistelin Henleyn vanhaa englantilaista runoa, hakien jostain\nalitajunnasta sen säkeitä:\n\n    Out of the night that covers me,\n    Black as the pit from pole to pole.\n    I thank whatever gods may be\n    For my unconquerable soul.\n    — — —\n    In the fell clutch of circumstance\n    I have not winced nor cried aloud.\n    Under the bludgeonings of Chance\n    My head is bloody but unbowed...\n\nSyvyyksien yöstä kiitän mitä liekään jumalia voittamattomasta\nsielustani. Kohtalon kouristuksessa en ole vikissyt enkä huutanut\nääneen. Salliman iskuista on pääni verinen, mutta pystyssä.\n\nTuntemattomista askeleista oli tullut minulle ystävän askeleet, kun\nlöysin alitajunnastani nuo säkeet.\n\nSellini on kolme metriä maanpinnan alapuolella. Kun seisoo ovella,\nnäkee kävelevien päät ja olkapäät, lukemattomien harmaitten profiilien\nparaatin... Kuulin tutut askeleet ja näin tuntemattoman tuttavani\nsivistyneet kasvot. Varjot ja askeleet eivät valehdelleet.\n\nEn tiennyt, kuka hän oli, en tiennyt hänen nimeään, mutta minun oli\nturvallista kuunnella sivistyneen ihmisen askeleita, tietää, että\nohitseni kulki ajatuksia, jotka olivat sukulaisia omille ajatuksilleni.\n\nHän oli kuolemaantuomittu.\n\n\n\n\n43\n\nPASTORI LOMBROSO.\n\n\nVankila modernisoituu. Professori Kaila häärää nuorisorikollisten\nkeskuudessa, tutkii heidän mielenlaatuaan ja menneisyyttään,\nperinnöllisyystaipumuksia ja hankittuja taipumuksia. Kailan\nröntgensäteet tunkeutuvat nuorison sielun pimeimpiinkin sopukkoihin.\nEn ole varma, etteivätkö psykoanalyyttisenkin tutkimuksen\nhämähäkinlonkerot kietoudu rikollisen nuorison sielujen ympärille.\n\nJa pastorikin seuraa aikaansa. Hän tarkastelee sukututkimuksen\navulla rikollisten taipumusten alkuperää. Pastori yrittää modernia\nsielunhoitoa, yrittää avata rikollisuuden solmuja vankien sieluissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli eräs konttoristityttö, entinen kätilö, joka oli hylännyt alansa.\nHän oli tuomittu sikiön lähdettämisestä, s.o. avunannosta, koska hän\noli lainannut kätilöninstrumenttinsa jollekin hyvälle ystävättärelleen.\nTosin hän ei ollut itse syyllistynyt erinäiseen toimitukseen, ei\nmuihin eikä itseensä nähden. Mutta hän oli lainannut virattomat\ninstrumenttinsa. Ja siitä hän sai puolitoista vuotta kuritushuonetta.\nHän joutui suurrikollisten kirjoihin. Raskauttava asianhaara oli\nkätilön ammatti.\n\nHän oli niitä kilteimpiä ihmisiä maan kamaralla. Köyhä tyttö,\njoka oli omin neuvoin lukenut ja eteenpäin pyrkinyt. Yhteiskunnan\nnöyrimpiä lampaita. Syvästi uskonnollinen ja nöyrä rangaistuksensakin\nedessä. Pastori tutki hänen alkuperäänsä ja taipumuksiaan, kyseli\nhänen vanhempiaan ja sukuaan. Tyttö kertoi, että hänen äitinsä oli\ntaloudenhoitajana eräässä maalaistalossa Nurmijärvellä. Pastori uteli,\noliko talon isäntä naimisissa. Ei, hän oli poikamies. Pastori katsoi\ntyttöön tarkkaan, nousi ja käveli edestakaisin, pysähtyen vihdoin tytön\neteen.\n\n— Miksikäs äitinne ei mene naimisiin tuon isännän kanssa? Miksi hän\nelää synnissä?\n\nTytön äiti oli 65 vuotta vanha ihminen ja isäntä 35-vuotias. Ja synti\noli kaukana heidän mielestään. Pastori ravisti surullisena päätään.\n\n— He varmasti elävät synnissä.\n\n— Jättäkää äitini rauhaan, huusi tyttö. Itkien sadatteli hän pastoria\nja kirkkoa vimmatussa, avuttomassa vihassaan. Pastori ravisti\nsurullisena päätään: auttamattoman rikollinen luonne.\n\nPastori oli kumminkin niitä parhaita sielunpaimenia.\n\n\n\n\n44\n\nPULVERIT JA PIRSSIAUTO.\n\n\nHän oli juoksutyttönä apteekissa, valmisti erinäisiä pulvereita ja\nmöi niitä — omaan laskuunsa. Kauppa kävi hyvin. Rahaa kokoontui\naika tavalla. Hänellä oli tarkoitus koota rahaa ja ostaa sillä\nitselleen pirssiauto. Samassa sellissä hänen kanssaan oli toinen\njuoksutyttö, joka oli tehnyt pankkiryöstön jossakin maaseudulla.\nMinun kuusitoistavuotias passarini oli kolmantena siinä sellissä.\nHän kertoi ihastuneena, miten hauskaa ja helppoa koko tuo apteekki-\nja pankkitoiminta oli ollut. Hän itse oli tuomittuna varastetun\nrautaromun myynnistä, jonka motiivina oli uuden hameen hankinta.\nSellitovereittensa vaikutuksesta hän näkyi yhä syvemmin katuvan\nrikoksensa mitättömyyttä. Hän kertoi uneksivana, miten helppoa tuo\npankkiryöstö oli ollut. Tarkkaili vain, mihin kassaholvin avaimet\npantiin, ja käytti tiirikkaansa, annettuaan illalla sulkea itsensä\npankkiin. Rahat olivat tytöillä tallessa, kylmäverisesti laskettiin,\npaljonko siitä tuli vankilassaolon kuukausipalkaksi, ja koko sellin\nyhteinen unelma oli pirssiauto. Tuo haave tarttui myös passariini. Ajaa\nherroja iltaisin trokarien luokse ja ansaita lukemattomia satalappusia.\nSitten niillä ostetaan hienot puvut ja lähdetään Pariisiin tanssimaan.\n\nJostakin syystä olivat Torni ja Pörssiravintola tansseineen tyttöjen\nerikoinen, iki-ihana unelma. Minä yritin parastani pitääkseni\nyhteiskunnan puolia, mutta huomasin piankin, etten voinut kilpailla\npirssiauto-ihanteen kanssa, niin kauan kuin nuo kolme olivat yhdessä.\n\nHe saivat kaikki nuorisotuomion ja heidät lähetettiin yhdessä\nHämeenlinnaan nuorisovankilaan. Ja siellä heillä on mitä erinomaisin\ntilaisuus pirssiautopropagandaan muitten professori Kailan tuomitsemien\njoukossa.\n\n\n\n\n45\n\nKENGURU-ÄITI.\n\n\nLapsia syntyy vankilassakin. Silloin on naisosastolla kohua ja\nmyötätuntoa. Jostain sellistä kaikuu pientä porua. Lapsi on tullut\nmaailmaan.\n\nJa heitäkin tuomitaan vankilaan äitien mukana. Laki ei punastu. Laki\non sellainen itsekylläinen, itsetietoinen, leveälanteinen nainen,\nniin kovin itsetyytyväinen. Siellä se seisoo tympäisevän painavana\npuhemiehen takana eduskunnassa, ilman mielikuvitusta ja sydäntä, ilman\ninhimillisyyttä, pelkkänä tyytyväisyyden perikuvana, sopivana taustana\neduskunnan itsetyytyväisille puhemiehille, jotka ovat tottuneet\njättämään hallituksen käsiin kaiken murehtimisen kansan kohtalosta.\n\nPiiri pyörii vankilan pihalla. Yhtäkkiä tapahtuu jotakin. Rautaportaita\nalas kulkee HÄN: pikkuinen lapsi äitinsä käsivarsilla. Ja hänen\nperässään vartiatäti jakkara kädessä. Hän asettuu piirin sivulle\nistumaan äitinsä sylissä. Ja koko piha ja piiri on elpynyt. Kaikkien\nkatseet kohdistuvat hänen pieneen päähänsä, joka on kuin ruusunnuppu.\nKaunis äiti ei katso piiriin, hän katsoo vain nuppuunsa tai sulkee\nsilmänsä. Vartiatäti, jolla on Matilda Wreden nenä, — hän on sangen\ntietoinen siitä — tuntee itsensä hirmutärkeäksi. Hän kohottelee\nlapsen peitettä, kääntelee äidin jakkaraa aurinkoon päin. Hän ei pysy\nvahtipaikassaan, vaikka irtolaistytöt yrittävät heittää suukkoja\nmiesten siipirakennusta kohti. Toisetkin vartiat kehnäytyvät lasta\nlähemmäksi. Lapsi hallitsee pihaa.\n\nKaunis äiti ei katso ylös. Hänet on tuomittu aviorikoksesta. Aviomies\nei antanut anteeksi lapsen ilmestymistä maailmaan. Äidillä on\nkuuden kuukauden tuomio. Hän saa sen istua vedellä ja leivällä, 36\nvuorokautta. Lapsi on kahden kuukauden ikäinen, eikä tohtori välitä\nsiitä, että äidiltä loppuu maito vesileipäravinnolla. Siksi lapsi\nhuutaakin. Hän alkaa huutaa äkkiä, eikä lakkaa. Se on vastalausetta\nvankilalle, vihlovan vihaista vastalausetta. Piiri nauttii. Ähäh,\nsanokaapas sille: Eisaahuutaa, eisaahuutaa...!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVartiatäti kertoo, että oli sellaisien irtolaisnainen, jota kutsuttiin\nTuntaksi ja jolla oli seitsemän lasta, kaikki vankilassa syntyneitä.\nTuntta järjesti asiansa aina niin, että hän ennen synnyttämistään\njoutui vankilaan. Se tuli halvemmaksi kuin synnytyslaitoksessa. Sitä\npaitsi vankilan oli hankittava lapselle vaatteet, ja myötätuntoakin\ntuli ilmaiseksi. Tuntta kuuluu olleen oikein hyvä äiti — mitä lie\ntullut Tuntan lapsista. Valitettavasti en pääse sen pitemmälle\nsyventymään Tuntan ja yhteiskunnan välisiin tileihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPiirin keskelle ilmestyy mustalaisnainen, saaliin kääritty pieni lapsi\nsylissään. Hän painaa lastaan rintaansa vasten, juttelee sille vähän\nja kulkee eteenpäin hameitten liehuessa sirojen nilkkojen ympärillä.\nLapsi on kuin sulautunut hänen syliinsä. Hän kävelee kuin kenguru-äiti,\nvapaana, valmiina hyppäämään. Hänen käsivartensa pitelevät lasta aivan\nkuin se yhä vielä kuuluisi hänen omaan ruumiiseensa.\n\nHän ei suostu istumaan, vaan kävelee aina piirissä lapsi sylissään. Hän\non vapaa kenguru-äiti häkissään. Kukkia ei sallita vankilan pihalla, ei\nmuita kuin ihmiskukkia ja kukan nuppuja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLapsia ei saa tuoda vankilaan — ei saa!\n\n\n\n\n46\n\nRAKKAUSKIRJE ELÄMÄLTÄ.\n\n\nSe oli sanomalehteni. Ole siunattu, sinä lehti, joka päivittäin tulit\nselliini.\n\nOle siunattu, sinä painomusteen tuoksu, joka olit kaikkien ruusujen\ntuoksua ihanampi. Tulit maailman taistelutantereilta, vapaudesta.\n\nSinä tulit milloin kello 10—11 aikaan, milloin vasta iltapäivällä,\nriippuen siitä, koska miesvartia suvaitsi kuljettaa lehdet\nnaisosastolle. Ja usein hän oli niitä välinpitämättömiä, jotka eivät\nsuvainneet kuljettaa lehtiä naispaketeille ennenkuin iltapäivällä.\n\nJo aamulla aikaisin heräsin ilon aavisteluun. Muutaman tunnin päästä\ntulee lehti. Tein työtäni, kuuntelin vartian askeleita oveni takana...\nkulkivat ohitse... ei vieläkään. Ei vieläkään. Sitten ne äkkiä\npysähtyivät, lukko kalisi, lyhyt käsky: Kävelemään. Eikä vieläkään\nlehteä.\n\nLähdimme kävelemään. Toivotonta. Kävelin vimmatusti aina pyörivän\npiirin keskellä. Kuvittelin, mitä kaikkea lehdessä saattaisi olla.\nEhkä se on jo Minsk — tai Lublin... Ehkä vihdoin Caen vallattu,\nehkä vihdoinkin ovat päässeet Cherbourgiin... Koetan arvailla, mikä\nmilloinkin olisi mahdollista.\n\nPalaan selliini. Joskus sattuu, että löydän sen rakkauskirjeen\nkirjoituskoneeltani. Ystävällinen käsi on pistänyt sen sillä\nvälin selliini. Aukaisen sen kiireesti, kiireesti, sisäsivulta,\nensiksi otsakkeet... Tiedänhän sen, mitä ne merkitsevät. Ei mitään.\nSitten tilannekatsaus, josta löytyy totuudenjyvä. Mihinhän se\ntaas on piiloittautunut, se katsaus? Joskus vallan viimeisille\nsivuille. Hotkaisen sen, ja sitten sulattelen sitä. Alan lukea\nuutisia keskisivuilta ja jatkan seuraavilta. Sitten pääkirjoitus\nja lehtikatsaus. Vasta sen jälkeen avaan ensimmäisen sivun ja alan\nlukea järjestelmällisesti, sivu sivulta. Luen kaikki, sanasta sanaan,\nkansanhuollon tiedonannotkin ja Eeron pakinan, jonka sensuuri\npäivä päivältä tyhjentää tyhjemmäksi — ja tyhjemmäksi; Arijoutsen,\njoka joskus suututtaa, joskus ilahduttaa. Tuossa on teatteri ja\nkirjallisuus. Euroopan kirjailijaliitto... Sydämeeni pistää häpeän\ntikari: maamme sivistyneistö ja kirjailijapiirit juhlimassa natseja!\n\nLuen edelleen, talouselämän ja maaseutu-uutiset ja paljonpuhuvat\npörssinoteeraukset, tuon rauhan ilmapuntarin... Ja sitten tulevat\nsarjakuvat, Aku Ankat ja Pikku Ullat ja Mikki Hiiretkin. Ja vihdoin,\nkun kaikki muu on luettu, tulevat ilmoitukset: Kadotettuja.\n\nLuen siitä kotikaupunkini arkielämän usein tuskallisia kuvauksia. Mitä\nkaikkea onkaan kadotettu: lapsen oikean käden hansikas — siitäkin\nilmoitetaan. Auton numerolaatta tai bensiinisäiliön korkki... Ja se\nlompakko, joka on hukattu ryyppyreissulla ja jossa on rintamamiehen\nviimeiset rovot ja paperit... Ja se musta piski, joka on karannut...\n\nJa lopuksi on sydämeni ääriään myöten täynnä sääliä ja myötätuntoa\nnäitä kadottajia kohtaan. Unohdan sellini ja vankilani, ja\nvesisoppanikin väliin jäähtyy...\n\nOlen elänyt mukana pientä, tuskallista arkeasi, rakas kotikaupunkini,\npuhumattakaan siitä, että olen surrut kuolinilmoituksiasi. Sitä ainoaa\npoikaa ja ainoata lasta, joka on kaatunut. Ne sydäntä särkevät sanat,\njoihin äiti ja morsian purkavat tuskansa ja kaipuunsa. Ne liikuttavan\nkömpelöt runonpätkät, joilla lie säestävät surusanomaa.\n\nJa tässä minä istun kädet sylissä, enkä voi sille mitään, että lapset\nkietoutuvat kuoleman hämähäkin verkkoihin, että rauhaa ikävöivä\nkansamme vuodattaa verensä kuiviin Euroopan pyövelin aseveljenä...\n\n\n\n\n47\n\nMINÄ TAISTELIN.\n\n\nLopullinen elinkautinen tuomioni oli tullut,\n\nKolmella entisellä ulkoministerillä oli ollut rohkeutta todistaa,\nettä olin asettunut yhteyteen maani vihollisen kanssa sodan aikana\nsen vuoksi, että halusin irroittaa maani kuolettavasta sodasta\nja aikaansaada kunniallisen rauhan. Siksi kai en saanutkaan\nkuolemantuomiota.\n\nMelkein ilkkuen sanoin Valtiollisen poliisin kuulustelijalle, joka oli\ntehnyt kaikkensa saadakseen asiani päättymään pahemmin:\n\n— Ette sittenkään saanut minulle kuolemantuomiota.\n\nHän katseli minua välinpitämättömästi ja sanoi kuivasti:\n\n— Teidän iässänne on elinkautinen kuritushuonetuomio jo sama kuin\nkuolemantuomio.\n\n— Vai niin.\n\nSiitä lähtien koetin hoitaa terveyttäni paremmin kuin koskaan\nelämässäni. Taistelin ilmasta, voimistelutin pommituksessa\nloukkaantunutta selkääni, kamppailin leivästä lääkärin kanssa, vaadin\noikeusministeriltä ruokapakettioikeutta, tosin onnistumatta. Hoidin\nsydäntäni, joka oli käynyt hauraaksi kuin saippuakupla.\n\nEn ollut koskaan ennen välittänyt sydämestäni. Valtiollisen poliisin\nkopissa, kun olin kolme ja puoli kuukautta kävelemättä, oli sydämeni\nkuin hennointa venetsialaista lasia, joka kilahtelee tuulen\nhenkäyksestäkin. En välittänyt, vaikka se olisi pysähtynytkin. Sehän\nolisi ollut vain karkuun pääsy Valtiollisen poliisin rautaisista\nkourista. Muistin, miten Irmari Rantamala hyppäsi mereen teloittajansa\nkäsistä.\n\nNyt oli sydämeni pommituksessa käynyt hauraaksi kuin saippuakupla.\nHoitelin sitä kiusallakin kuin kullankappaletta...\n\nMinä taistelin kuolemantuomiota vastaan.\n\n\n\n\n48\n\nPALUU.\n\n\nTiesin, että maani, joka oli kietoutunut summattomiin\njättiläisvalheverkkoihin, oli vapautunut ja alkanut toipua\nsotavaiheitten oopiumihumalasta. Tiesin, että maani oli vapautunut\nsaksalaisen sotilassaappaan alta haavoittuneena, verta vuotavana,\nraajarikkoisena.\n\nTiesin, että ne miljoonat, jotka olivat kuolleet, olivat antaneet\nhenkensä myös minun vapauteni puolesta. Tiesin, että vapaus varmasti\ntulisi.\n\nJoskus teki mieleni huutaa, iskeä nyrkeilläni seinään, koska henkeni\nsalpautui.\n\nOle hiljaa, sydämeni, sanoin minä, aivan hiljaa, aivan rauhallinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAurinkoinen päivä. Olin kävellyt pihalla, ahminut aurinkoa ja juonut\nkirpeätä, neilikantuoksuista syysilmaa.\n\nMiehet kävelivät vuorollaan ikkunani ohitse. Ja kuolemaantuomittu\ntuntematon ystäväni puhui ääneen, korvien! kuultavaksi, että\nvapautuisimme muutaman päivän päästä...\n\nOle hiljaa, sydämeni, aivan hiljaa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyyskuun 25. päivänä olin syömässä vankilakeittoani kello\nkahdeltatoista, kun sellini ovi avautui ja johtaja astui sisään.\n\nMinä käsitin heti. Yksi ainoa silmäys hänen kasvoihinsa riitti.\n\n— Onko se totta? sanoin.\n\nHän nyökkäsi. Oikeusministeri ilmoitti, että teidän on oltava poissa\nvankilasta kello kolmelta.\n\n— Ole hiljaa, sydämeni — sellainenkin pahus — yrittää lentää pois\nrinnastani kuin mikäkin törmäpääsky.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAntoivat minulle kamferia ja jättivät minut vähäksi aikaa yksin,\n\n— Hiljaa, aivan hiljaa.\n\nSellini oli käynyt kovin ystävälliseksi — ja hieman alakuloiseksi.\nKirjani, käsikirjoitukseni ja kirjoituskoneeni olivat suorastaan\nlevottomia, niillä oli hirveä kiire, suorastaan kuume... En\nmalttanut maata, aloin ahtaa käsikirjoituksiani ja muistiinpanojani\nmatkalaukkuihin. Istuin sellin lattialla käsikirjoituksieni joukossa ja\nnostelin niitä edestakaisin..\n\n— Hiljaa, hiljaa. Aivan rauhallisesti.\n\nVartiat ja päivystäjätytöt tulivat auttamaan minua. Kaikki säteilivät,\npuhelivat, sulloivat tavaroitani paketteihin. Puin ylleni puvun, joka\noli kovin väljä, aivan hukuin siihen... Joku sitoi loppumattomiin\nkengännauhojani ja itki.\n\nJohtaja oli soittanut omaisilleni, jotka tulivat minua hakemaan. Hän\ntuntui hotellinomistajalta, joka järjesteli pitkäaikaisen vieraan\nmatkaa.\n\nMiesvartian esimies toi minulle passini, rahani, koruni — aivan\nkuin portieri jossain Metropolissa, Grandhotellissa, Ritzissä tai\nCarltonissa... Minulle aikoi tulla hysteerisiä naurukramppeja.\n\n— Hiljaa, sydämeni, hiljaa... Voiko vapaus tulla noin yksinkertaisesti?\nNäinkö muurit romahtavat, rautakanget katkeavat, ristikot murtuvat?\nElämä avaa uudelleen ovensa.\n\nVartiat ja päivystäjätytöt kantavat tavaroitani vankilan portille.\nVartiat ja vangit katselevat käytäviltä, huutavat minulle ovien läpistä\ntervehdyksiä, viittoilevat, hymyilevät minulle, joka lähden elämään\nloppumattoman pitkistä hautakammiokäytävistä.\n\n— Hiljaa, kävellään aivan hiljaa.\n\nPortilla oli auto ja ystävälliset kädet. Minä, elinkautinen vanki, olin\nvapaa.\n\nNäin vihreätä ruohoa. Paljon pehmeätä, vihreätä ruohoa, eläviä kukkia,\nelävää vettä, sinistä, elävää vettä. Silmäni nielivät haavoittunutta,\nrakasta kotikaupunkiani.\n\nKotiin.\n\nHenkeäni salpaa. Peloittaa tuo sana \"koti\"... Iso, vanha, valkoinen\ntaloni kuusten ja koivujen alla, huoneet, joissa ovat tuhannet\nkirjani... valoa, lämpöä.\n\nSellissäni oli vain vuode, pöytä ja tuoli sekä matkalaukku\nkirjahyllynä... Enkä tarvinnut muuta... Enkä tarvitse enää koskaan\nmuuta...\n\n— Hiljaa, sydämeni salpautuu, hiljaa.\n\nEi ole enää kitsasta kotia niille, jotka ovat olleet tuomittuja\nkodittomiksi.\n\nIstuin pimeässä kotini portailla Bobby-koiran nuoleksiessa kylmiä\nkäsiäni.\n\nLapsenlapsen! kietoi kätensä kaulaani ja sanoi aina muistaneensa mummia.\n\n— Hiljaa — aivan, aivan hiljaa.\n\n\n\n\n49\n\nPEILI.\n\n\nVankilan sellissä ei ole peiliä. En ollut puoleentoista vuoteen nähnyt\nitseäni peilistä.\n\nAvasin huoneeni oven, sytytin kaikki valot, pysähdyin peilini eteen,\n\nNäin siinä vanhan naisen, jolla oli homeenharmaat hiukset ja syvät\njuovat suupielissä. Harmahtavissa kasvoissa sammuneet, vieroksuvat\nsilmät.\n\n— Kuka sinä olet, kysyin siltä kuvatukselta tuskastuneena.\n\nSe ei vastannut. Tuijotti minuun vain väsyneillä silmillään, tuo\nvieras, vanha nainen. Hän yritti hymyillä eikä jaksanut. Hänen\nhymynsäkin oli kouristuksellista, aavemaista.\n\nMinä sanoin hänelle: Olethan vapaa kuin taivaan tuuli, olethan\nonnellinen, iloinen. Hän peitti kasvonsa. Hän muisti niitä, jotka\neivät palanneet, niitä, jotka makasivat taistelutantereella ja\nsankarihaudoissa ja sorakuopissa, niissä, jotka jäivät kuolleitten\nikkunoin taakse...\n\nEikä hän jaksanut olla onnellinen,\n\n\n\n\n50\n\nENSIMMÄINEN PÄIVÄ VAPAUDESSA.\n\n\nSaavuin illalla kotiin. Sytytin kaikki lamput ja jätin ne yöksikin\npalamaan... Nukuin ystävällisessä huoneessani, lumivalkoisessa,\npehmeässä leveässä sängyssäni, jossa saan vetää itseni vaikka koukkuun\nilman, että polveni joutuvat sängyn ulkopuolelle...\n\nHerään aamulla siihen, että valoa tulvii isoista ikkunoista\nhuoneeseeni, jossa vieläkin sähkölamput palavat... valoa ja lämpöä...\nIkkunoistani katsovat sisään kultaiset koivuni ja hymyilevät minulle\nauringossa kylpien. Syyskukat kukkivat vielä ikkunaini alla, ja ruoho\nja maa ovat aivan lähelläni... Ei missään kiveä eikä rautabetonia,\neikä avainten kilinää sementtihaudoissa. Bobby-koira haukkuu ja hyppii\nikkunan alla.\n\nPikku Tuuli juoksee halaamaan minua, ja teetarjotin ilmestyy\nvuoteelleni. Kaikki on samanlaista kuin ennenkin, paitsi että pikku\nTuuli on kasvanut ja puhuu järkeviä, ja puut ja pensaat ovat venyneet\nja tuuhentuneet kahden kesän aikana. Huoneeni on entisellään, ja\nvalkoiset ikkunaverhoni liehuvat taaskin aamutuulessa.\n\nMutta jotakin on, mikä ei ole entisellään... Jotakin on vierasta.\nJotakin on toisenlaista.\n\nMinä itse.\n\nHaen entisiä vaatteitani kaapista. Ne ovat kaikki niin vieraita\nja väljiä. Haen vaistomaisesti kenkiäni, sellaisia vanhoja,\njokapäiväisiä... enkä löydä niitä. Ovat jakaneet ne työvelvollisille.\n\nLiikun hitaasti, jollain tavoin varovaisesti... Ei ole mihinkään\nkiirettä, ei kukaan käske minua kävelemään, ei kukaan määrää, milloin\nminun on syötävä. Olen aivan vapaa kulkemaan ovestani ulos pihalle,\npuitten alle... saan itse avata oveni ja katsoa ulos, lähteä puhumaan\nihmisten kanssa.\n\nEnkä kuitenkaan halua sitä tehdä.\n\nJään istumaan kirjoituspöytäni eteen... silmäni hakevat tuttuja\nesineitä... mustepulloa... kynttilänjalkoja... kukkamaljakolta...\nPaljon kukkia — eläviä kukkia... Koskettelen niitä. Löydän\nkynänteroittajani ja kynäni... hopeaisen savukekotelon, jossa pidin\npostimerkkejä — siinä on vieläkin yksi... Pöydälläni on kirjoja,\njoita ei ollut siinä ennen... Haen jotakin ja löydän sen — vanhan\nystäväni, runon, jonka olin kirjoittanut vankilassa pelloilleni. Olin\npyytänyt, että se jätettäisiin pöydälleni odottamaan minua, ja siinä\nse onkin. Se osa minusta oli ollut siinä koko ajan. Kirjoituspöytäni\non barokkityylinen mammutti — sitä on metrittäin. Se on valkoinen ja\nsiinä on raskaita leikkauksia, kullattuja leijonanpäitä ja sitä on\nniin laajalti. Vankilassa minulla oli pöytä, jolle riitti pyyheliina\npeitteeksi ja jolla saatoin pitää vain kirjoituskoneeni ja hiukan\npaperiliuskoja. Kun söin, sain asettaa kirjoituskoneen nurkkaan tai\nvuoteelleni.\n\nAvaan kirjoituspöytäni laatikot.— ja kauhistun: niissä on hirvittävä\nsekasotku. Ohranan jäljet —. Rajaton inho nousee kurkkuuni. En uskalla\nkoskea papereihini. Siinä ne ovat, kaikki sekaisin: käsikirjoitukseni,\nkirjeeni, asiakirjani. Jatkan lukemattomien laatikoitteni aukomista!\nKaikkialla sama sekasorto. Kirjoituspöydän takana joukko matkalaukkuja\ntäynnä ohranasta palautettuja asiakirjoja.\n\nIstun neuvottomana, kauhistuneena — ja yhtäkkiä käsitän: siinä on\nkoko elämäni vieraitten, raakojen kätten repimänä, hajoittamana,\nhäpäisemänä... Miten jaksaisin koota sen uudelleen, liittää palan\npalaan, hallita sitä jälleen? Koivut ravistavat ikkunan takana\nkultaisia lehtiään ja nyökyttävät minulle latvoillaan... kuuset\nkatselevat sisään uteliaina — tuleeko tuosta koskaan uutta ja ehjää\nenää? Istun ikkunalleni ja kuuntelen maailman kohinaa: Kyllä tulee —\nkoko maailma uusiintuu! Älä pelkää, älä itke — käy käsiksi!\n\nVaellan uudelleen pöytäni luokse. Isoista keskilaatikoista löydän\nkäsikirjoituksiani: olen koonnut jo vuosikausia aineksia suurta\ndraamaani varten J.V. Snellmanista. Oli lukemattomia muistioita\ntäynnä merkintöjä, valmiita repliikkejä... Mahtoi Valtiolliselle\npoliisille olla visaista käsittää niitä irrallisina. Niitä olikin\npaiskeltu sekaisin kaikkiin paikkoihin. — Sitten muita tekeillä\nolevien näytelmieni luonnoksia, joista herrat eivät ymmärtäneet\nhölynpölyä, heiteltynä irrallisina kirjeitteni joukkoon...\nNiskavuoren naisten venäjänkielistä käännöstä on erikoisesti\ntutkittu... sen vierestä löytyy Sir Hubert Goughin vuonna 1919\nminulle kirjoittama kirje. Sitten venäläisiä kirjeitä Voksilta...\nvenäläisen teatterinohjaajan kirje muutosehdotuksineen Niskavuoren\nNaisiin... Sitten vanhoja rakkauskirjeitä... selluloosatehtaan\nperustamissuunnitelma Suojärvelle... Aunuksen Puuliikkeen vanhoja\nasiakirjoja... Neuvostoliiton lähettiläitten käyntikortteja...\nsuuri joukko iankaikkisen vanhoja ulkomaisten sanomalehtimiesten ja\ndiplomaattien kortteja... Lord Acton vainajan käyntikortti, jonka\ntaakse on kirjoitettu: Ex oriente lux... tämä mahtoi olla kova\npähkinä Valtiolliselle poliisille, mutta se on minun omaa käsialaani\nniiltä ajoilta, jolloin Lord Acton, vanha historioitsija, joka oli\nkiinnostunut Neuvostoliitosta, toimi Englannin lähettiläänä maassamme\nja tarjosi Seurahuoneessa Suomen ulkoministerille lounaan pitäen siellä\npuheen, mottona: Ex oriente lux — idästä valo, jossa hän suomalaisten\nkauhuksi kuuluu esittäneen ajatuksen, että Neuvostoliitostakin\nsaattaisi tulla valoa maailmalle. Erikoisesti ovat ohranaa huvittaneet\ntilapäisvalokuvat Neuvostoliiton lähettiläistä. Eräässä niistä\nesiintyvät Maiski ja hänen kaunis rouvansa uimapuvuissa hiekkarannalla\nMarlebäckissä tyttäreni ja Aino Kallaksen pojan, Sulev Kallaksen\nseurassa. Kaipaan erästä toista valokuvaa samanaikaisesta seurueestani\nmoottoriveneessäni Kymillä, jonka johdosta minua erikoisesti\ntutkittiin. Siinä oli paitsi Maiskia ja hänen rouvaansa myös Commander\nRoss ja hänen tyttärensä Lontoosta, sekä Pentti Kuoppamäki ja Sulev\nKallas ja muut tyttäreni vieraat. Sitä kuvaa ei ole palautettu.\n\nSelailen edelleen elämäni kaleidoskooppia tuossa kirjoituspöytäni\nsekasotkussa. Siinä on O.V. Kuusisen kirje nuoruuteni ajoilta, sitä\neivät ole nähtävästi keksineet hänen kirjoittamakseen, koska se\nlöytyi käsikirjoitusteni joukosta. Siinä on Aunuksen Puuliikkeen\nenglantilaisen pääosakkaan, Askew Robertsonin kirjeet, jotka nähtävästi\novat aiheuttaneet ohranalle paljon päänvaivaa. Hän kutsui minua aina\n\"Suojärven suurherttuattareksi\" ja aloitti kirjeensä: My dear Grand\nDuchess... Ilmankos kenttäoikeuden puheenjohtaja, nuori upseeri,\nsanoi minulle syvällä epäluulolla: Kyllä te olette ollut mukana jos\njonkinlaisessa liemessä.\n\nNauran ja itken... Kirjeitä vuodelta 1912 on sekaantunut kirjeisiin\n1940. Toivotonta on ajatella minkäänlaista selvittelyä... Samassa\ntilassa on koko valtavan suuri arkistoni kirjaston kaapeissa. Kuukausia\nmenee selvittelyyn löytääkseni edes osapuilleen muistiinpanoni.\n\nVihdoin lähden ulos pikku Tuulin kanssa. Kävelen varovasti alas\npuutarhaan... en katsele pelloille päin... Pikku Tuuli kuljettaa\nminua. Lähdemme katsomaan omenapuitani, jotka olin antanut istuttaa\npari vuotta sitten ja joista oli kahden kesän kuluessa jo tullut puun\ntapaisia. Pikku Tuuli kertoo, että he olivat saaneet 38 omenaa, mutta\neivät ne kaikki kypsyneet, kun lapsilla oli niin kiire syödä ne.\nOmenapuiden välissä on mansikkamaa — olen itse kasvattanut ne taimet —\nja niistä on tullut isoja pensaita. Ja pikku Tuuli oli saanut paljon\nmansikoita. Kasvihuoneen oven luota kurkkupenkistä löydän vielä kaksi\nkurkkua...\n\n— Miksi mummi painaa kurkkuja poskelleen? kysyy pikku Tuuli, pitääkö\nmummi kurkuista?\n\n— Kyllä, pikku Tuuli, pitää kyllä.\n\n— Miksi mummi makaa ruoholla, kun on jo syksy? Äiti sanoo, ettei saa\nenää istua ruoholla. Pitääkö mummi ruohosta?\n\n— Kyllä mummi pitää — oikein paljon.\n\n— Miksi mummi peittää kasvonsa ruohoon? Miksi mummi paijaa sammalta?\nPitääkö mummi sammalesta? Kuunteleeko mummi heinäsirkkaa?\n\n— Kyllä, pikku Tuuli, mummi pitää ruohosta ja maasta ja heinäsirkoista.\n\n— Eikö kaukana kaupungissa ollutkaan ruohoa ja heinäsirkkoja?\n\n— Ei ollut, Tuuli kulta, siellä ei ollut muuta kuin kiveä ja rautaa ja\nvähän lasia.\n\n— Eikö mummi enää mene sinne kauas kaupunkiin, missä ammuttiin ja\npommitettiin?\n\n— Ei enää, Tuuli kulta, — eikä enää ammuta ja pommiteta, nyt on rauha.\n\n— On oikein hyvä, että on rauha, sanoo Tuuli.\n\nKävelemme sinnepäin, missä pellot alkavat. Katselemme kaukaa\nkauranseipäitä... en jaksa mennä lähemmäksi. Katselemme kaukaa\nkarjaani... tytöt ovat siellä paimenessa... en jaksa lähteä katsomaan\nheitä. Ja se sarkaojakin, joka oli tukossa sinä keväänä kun minut\npois vietiin, on vieläkin tukossa. Eikä siinä saran päässä ole mitään\nkasvanutkaan... Ison ladon ovi on auki... kävelemme alas ladolle.\nIstumme Tuulin kanssa kuivaan, tuoksuvaan heinään. Suljen silmäni,\nja kun pikku Tuuli hakee minulle apilannuppuja, saan minäkin taas\nhengittää niiden ihanuutta — kahden kesän menetettyä tuoksua...\n\n— Miksei mummi hymyile, kun Tuuli hyppii heinissä?\n\n— Mummi on niin väsynyt.\n\nKuljemme kotiin puitten hohtaessa kullalta. En jaksa puhua edes\npuillekaan, ja pelkään ihmisiä... Täytyy tottua puihin ja ihmisiin ja\nvapaaseen ilmaan... Silmissäni on kuin sumua, ja tekee kipeätä, eikä\nole onnen tuntua...\n\nJa sitten käsitän — minähän olen haavoittunut... sieluni ja sydämeni\npohjaan saakka. Koko olemukseni on hankautunut verille... Tiedän: en\nvoi päästä elämään kiinni, ennenkuin haavani arpeutuvat... Kiitos,\nettä paijaat homeenharmaata päätäni, pikku Tuuli, joka olet itse\ntulevaisuus...\n\nSydämeni lämpiää, kun ajattelen sinua ja niitä, jotka ovat vapauttaneet\nminut ihmisyyden tulevaisuuden nimessä.\n\n\n\n\n\n\nEPILOGI\n\n\n\n\n51\n\n        REQUIEM.\n\n        Sielunmessu.\n\n    I never saw a man who looked\n    With such a wistful eye\n    Upon that little tent of blue\n    That prisoners call the sky...\n\n        (Wilde: Reading-vankilan balladi).\n\n\nMe tiesimme kaikki, että hänen armonanomuksensa oli hylätty ja että\nhänen oli kuoltava. Me tiesimme, mutta emme uskoneet...\n\nHän oli työläisnainen, oli suojellut metsäkaartilaisia ja kuulemma\nlevittänyt sotaa vastustavia lentolehtisiä... Hänet oli tuomittu\nkuolemaan.\n\nHän oli suoraselkäinen, keski-ikäinen, yksinäinen ihminen, tehnyt\nikänsä työtä, aina auttavaisena, aina valmiina liikuttamaan käsiään\ntoisten ihmisten puolesta...\n\nHänen väsymättömät jalkansa olivat kulkeneet pitkiä, mutkallisia\nmatkoja takaa-ajettujen ihmisten auttamiseksi. Ei mikään vaara\npysähdyttänyt häntä, hän kulki hymyillen raskasta tietänsä...\nauttaakseen...\n\nHänen väsymättömät, nopeat kätensä eivät vankilassakaan levänneet.\nKuolemaa odottaessaan hän neuloi kaikki päivät... aivan\nrauhallisesti... kuolinpäivänäkin...\n\nKun hänelle ilmoitettiin, että hänen armonanomuksensa oli hylätty, oli\nhän hymyillyt: \"Olenhan minä jo elänytkin..\"\n\nHänelle tarjottiin kuitenkin vielä armoa, jos hän ilmiantaisi niitä,\njoitten kanssa oli toiminut...\n\n\"Olenhan minä jo elänytkin...\" hän sanoi hymyillen.\n\nMe tiesimme, että hänen oli kuoltava, mutta emme uskoneet\n\nNiitten haudalle, jotka v. 1918 kuolivat vakaumuksensa puolesta\nteloitusplutoonain edessä, asettivat hallitusviranomaisetkin\nseppeleitä... niitten haudoilla pidettiin puheita... ja niitten\nleskille maksettiin eläkkeitä...\n\nMahdotonta, että nykyisin teloitettaisiin samanlaisia ihmisiä niitä,\njotka vakaumuksensa perusteella ovat toimineet tätä sotaa vastaan,\nomaakin maata vastaan... kansamme kulkiessa onnettomuutta kohden\ntietämättömyydessään... Mahdotonta, sanoin itselleni, mahdotonta,\nsanoin muille, jotka kuiskivat vankilan seinien sisällä kauhun\nvallassa...\n\nHän, joka oli tuomittu, hymyili rauhallisesti: hän oli varma ja\nvalmistunut. Hän tiesi, ettei ole sääliä, ettei ole inhimillisyyttä,\neikä hän sitä pyytänyt.\n\nVanha vartia näki ovensilmästä, miten hän nousi tuolille ja tuijotti\nikkunasta pilviin ja vapauteen. Vartia sulki ovensilmän hiljaa,\nhiljaa...\n\nKun hänelle ilmoitettiin, että hänen oli kuoltava aamuyöstä, oli hän\nsäpsähtänyt hieman... ja sitten jatkanut työtänsä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYli vankilan lepäsi kuoleman varjo. Öisin nyyhkytti joku varastyttönen\nkauhun tukahduttamana, päivisin laahustivat repaleiset syyspilvet\nharmaassa avaruudessa. Yön synkkyydessä kuulustelimme henkeä\npidättäen, kuuluisiko teloittajain askeleita, kuulisiko läpi yön hänen\njäähyväishuutonsa...\n\nMonena yönä hyppäsin kauhun kouristuksessa vuoteeltani. Olin\nkuulevinani vihlovan huudahduksen!\n\n\"Hyvästi, toverit...!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMies, jonka kynänvedosta riippui elämämme ja kuolemamme, söi ehkä hyvän\nillallisen, laski leikkiä ystäviensä parissa vakuuttaen hymyillen:\n\"Jäätä vatsaan, jäätä vatsaan...\"\n\nJa nukahti pehmeälle vuoteellensa tyytyväisenä päiväänsä. Hän oli\ntäyttänyt velvollisuutensa. Ehkäpä risti kätensä ja rukoili Herraansa —\nja allekirjoitti aamulla uusia kuolemantuomioita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHarmaat pilvet kulkevat yli vankilan... pilviä, pilviä, loppumattomia\npilviä taivaallamme, joka on nenäliinan kokoinen lappu.\n\nVarastyttönen pääsi lakaisemaan selliäni... hän oli kummallisen vaiti.\nVartia, joka aukaisi hänelle oveni, oli jähmettyneen näköinen. Äkkiä\npääsi nyyhkytys varastyttösen kurkusta. Hän vilkaisi säälien minuun.\nSitten minä käsitin...\n\nSe oli tapahtunut.\n\nHänet oli viety illalla kuolemankoppiin. Hän oli sanonut hyvästi\nsellitoverilleen. Pää pystyssä oli hän kulkenut kuolemankoppiin...\nAamuyöstä oli auto törähtänyt pihalla.\n\nVarastyttönen katsoi säälien minuun..\n\nSama olisi kai minunkin matkani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänen hyvä, ystävällinen varjonsa kulki edelläni suoraselkäisenä,\nsanattomana viittoen minulle kovalla työläiskädellään: \"Älä pelkää...\nei ole kuolemaa... niille, jotka kuolevat elämän puolesta...\"\n\nHän oli suomalainen työläisnainen ja rakasti maatansa ja kansaansa,\nantoi elämänsä sen vapauden puolesta... kantaen maanpetturin nimeä.\n\nHän kulki kuolemaan laulaen.\n\nHänen nimensä oli Martta Koskinen.\n\n\n\n"]