[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fzxSvRJBhuFRFXUyVR5ggFtbE_gD_W7_zS7ica0HbZQI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},3599,"Etsijäin seura","Dickinson, G. Lowes",1862,1932,"3599-dickinson-g-lowes-etsijain-seura","3599__Dickinson_G._Lowes__Etsijäin_seura",null,"muistelmat",[],[15],"brittilainen","fi",1905,1916,26466,176892,false,76797,[24,25],"Great Britain -- Social conditions","Social problems",[27,28,29,30],"British Literature","Essays, Letters & Speeches","Philosophy & Ethics","Politics","\"Etsijäin seura\" by G. Lowes Dickinson is a political-philosophical dialogue written in the early 20th century. It presents a fictional club of “seekers” whose members—public men, scientists, and artists—debate the nature of society and the state. Key voices include Lord Cantilupe the Tory traditionalist, Alfred Remenham the eloquent Liberal, Reuben Mendoza the hard-headed Conservative, and George Allison the pragmatic Socialist, each setting out a personal credo. The likely topic is a searching, idea-driven clash over hierarchy, democracy, free trade, empire, and socialism, staged as a civil yet pointed symposium.  The opening of this work introduces the club, the host-narrator’s country-house setting, and the device of “personal confessions” when Cantilupe arrives without a paper. Cantilupe defends inherited hierarchy, the gentleman-gentry state, skepticism of democracy and free trade, and a rooted rural order, explaining his retreat from politics. Remenham answers with a confident liberal credo—trust in popular sovereignty and change, institutions that grow with social forces, and free trade as nature’s exchange, culminating in a cosmopolitan “parliament of man.” Mendoza replies with sardonic realism, questioning pure freedom, praising cautious, empirical governance, prioritizing national strength, and foreseeing imperial federation rather than universal peace, before calling a reflective truce. The spell is broken when Allison begins a brisk socialist case for gradual, technocratic transformation via taxation, public ownership, and expert administration, extending to science, art, and religion under state guidance. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Tudeer, O. E. (Oskar Emil)",159,"Etsijät-nimisen klubin jäsenet kokoontuvat pohtimaan yhteiskunnallisia ja filosofisia kysymyksiä eri aatesuuntien näkökulmista. Keskusteluissa ääneen pääsevät muun muassa konservatiivien, liberaalien, sosialistien ja anarkistien edustajat.","G. Lowes Dickinsonin 'Etsijäin seura' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3599. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","ETSIJÄIN SEURA\n\nKirj.\n\nG. Lowes Dickinson\n\n\nSuomentanut englanninkielestä [\"A Modern Symposium\"]\n\nO. E. Tudeer\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nESIINTYVÄT HENKILÖT:\n\nLORDI CANTILUPE, Tory.\nALFRED REMENHAM, Liberaali.\nREUBEN MENDOZA, Vanhoillinen.\nGEORGE ALLISON, Sosialisti.\nANGUS MAC CARTHY, Anarkisti.\nHENRY MARTIN, Professori.\nCHARLES WILSON, Luonnontutkija.\nARTHUR ELLIS, Sanomalehtimies.\nPHILIP AUDUBON, Liikemies.\nAUBREY CORYAT, Runoilija.\nSIR JOHN HARINGTON, Riippumaton gentleman.\nWILLIAM WOODMAN, Kveekari.\nGEOFFRY VIVIAN, Kirjailija.\n\n\n\n\nMuutamat lukijoistani ovat kenties kuulleet eräästä klubista, jonka\nnimenä oli »Etsijät». Sitä ei ole enää olemassa, mutta se oli aikoinaan\nkuuluisa, ja sen jäseninä olivat useat politiikan ja tieteellisen\nja taiteellisen elämän alalla etevät miehet. Meidän oli tapa yhtyä\njoka toinen lauantai-ilta, talvella Lontoossa, kesällä tavallisesti\ntoisen tai toisen jäsenen maatilalla, jossa vietimme yhdessä viikon\nlopun. Se jäsen, jonka talossa kokous kulloinkin pidettiin, oli\nillan puheenjohtaja; luettiin esitelmä, ja sen jälkeen isännän tuli\nantaa jäsenille puheenvuoro siinä järjestyksessä minkä hän parhaaksi\nkatsoi. Silloin kun kerrottavanani oleva keskustelu tapahtui,\nklubin kokous oli omassa talossani, samassa, jossa tätä kirjoitan,\nNorth Downsin harjanteella.[North Downs, luonnonihana ylänneseutu\nEtelä-Englannissa.] Oli miellyttävä seura. Siellä oli Remenham, joka\nsiihen aikaan oli pääministerinä, ja hänen suuri vastustajansa Mendoza,\n— molemmat seuramme jäseniä. Sillä me pyrimme saattamaan yhteen mitä\nvastakkaisimpia aineksia, ja tavallisesti osattiin, perustajastamme\nlähteneen onnellisen perintötavan nojalla, saada ne yhtymään hetkeksi\nsopusointuun. Edelleen siellä oli Cantilupe, joka äskettäin oli\nvetäytynyt pois julkisesta elämästä ja jonka nimi kenties jo alkaa\nhäipyä unohdukseen. Nuorempia miehiä oli joukossamme Allison, joka ei\ntosin vielä ollut luopunut liikkeestään, mutta kuitenkin jo tehokkaasti\najoi sosialismin asiaa. Angus MacCarthykin oli siellä, hän joka\nPietarissa saavutti sen traagillisen lopun, minkä muisto on meissä\nvielä tuoreena. Oli vielä muita vähemmän tunnettuja, kuten Wilson,\nbiologi, professori Martin, runoilija Coryat ja lisäksi joku tai pari,\njotka hekin tulevat paikallaan mainittaviksi.\n\nPäivällisen jälkeen siirryimme ulos puutarhapenkereelle nauttimaan\nsiellä kahviamme ja polttamaan sikaarejamme. Oli näet kesäkuu ja\ntavattoman lämmintä. Ilma oli suloinen hengittää ja näköala ihana,\nSussexin koko alanko (Weald) edessämme illan valossa; niinpä\njoku ehdotti istuntoamme pidettäväksi siellä, ulkona, mieluummin\nkuin sisällä. Tähän yhdyttiin. Mutta silloin tulikin ilmi, että\nCantilupella, jonka olisi ollut pidettävä esitelmä, ei ollutkaan\nmitään tutkimusta esitettävänään. Hän oli asian unohtanut, tai häneltä\nei ollut riittänyt siihen aikaa. Joka taholta nousi äänekkäitä\nvastalauseita. Cantilupe ehdotti, että jätettäisiin tällä kertaa koko\nkeskustelu sikseen, mutta harmistuneina kaikki hylkäsivät ehdotuksen,\nja häntä vaadittiin valmistelematta esittämään jotakin siltä alalta,\njosta hän oli aikonut kirjoittaa. Mutta hänpä kieltäytyi jyrkästi\nyrittämästä mitään sellaista; ja näytti siltä, kuin keskustelusta\nei voisi tulla mitään, kunnes minulle juolahti mieleen ryhtyä\npuheenjohtajana asiaan.\n\n\nLORDI CANTILUPE, Tory.\n\n»Cantilupea», sanoin, »olisi tietenkin jollakin tavoin rangaistava.\nJa koska hän kieltäytyy improvisoimasta esitelmää, niin ehdotan että\nhän saa improvisoida puheen. Hän on siihen tottunut; ja koska hän nyt\non vetäytynyt pois julkisesta elämästä, tämä saattaa olla hänelle\nviimeinen tilaisuus. Ja se katumuksenteko minkä hänelle määrään, on:\npersoonallinen tunnustus. Hänen tulee kertoa meille, miksi hän on\nollut poliitikko, miksi hän on ollut ja yhä on tory, ja miksi hän nyt\nvetäytyy pois parhaimmassa iässään. Ehdotan, sanalla sanoen, että\nhän esittää meille kantansa. Tämä on varmasti kiihottava Remenhamin\ntaisteluun; hänelle annan toisen puheenvuoron. Hän taas tulee\nyllyttämään taisteluun jonkun muun. Ja siten käy niin, että me joka\nmies teemme selkoa kannastamme, ja meillä on varmaan oleva hyvin hauska\nilta.»\n\nTämä ehdotus hyväksyttiin — jollei innokkaasti niin ainakin\ntyytymyksellä. Cantilupe pani ensin jyrkästi vastaan, mutta myöntyi\npakosta, ja kun virallisesti annoin hänelle puheenvuoron, hän nousi\nvastahakoisesti tuoliltaan. Muutaman minuutin hän seisoi ääneti,\nkyyristäen hartioitaan ja hymyillen tuuheaan partaansa. Sitten hän\nalotti, tapansa mukaan hitaasti ja harkitusti:\n\n»Miksi antauduin politiikkaan? Miksi sen tein? Sitä en kuolemakseni\ntiedä. Varmaa on, etten ollut siihen tarkoitettu. Olin luotu\nmaalaisgentlemaniksi ja toivon saavani olla maalaisgentleman jälellä\nolevan ikäni; tämä kenties, jos minun on puhuttava aivan avomielisesti,\non peräytymiseni varsinainen syy. Mutta minut työnnettiin nuorena\npolitiikkaan; se oli jonkunmoisena perhevelvollisuutena; ja kun\nkerran on siihen joutunut, on kovin vaikea päästä siitä jälleen irti.\nNyt siitä eroan m.m. sentähden, ettei siinä enää ole minulle mitään\nsijaa. Torylaisuus on kuollut. Ja, kuten aivan oikein sanotte, minä\nolen tory. Mutta haluatte tietää mistä syystä. No niin, en tiedä\nosaanko sitä teille kertoa. Kenties minun tulisi osata se. Remenham,\nsen tiedän, osaa teille tehdä ja on teille tekevä täysin selvän tilin\nsiitä, miksi hän on liberaali. Mutta Remenhamilla onkin periaatteita;\nja minulla on vain ennakkoluulojani. Olen tory, sentähden että siksi\nsynnyin, aivan niinkuin joku toinen on radikaali, sentähden että\nhän on radikaaliksi syntynyt. Mutta uskon todella, että Remenham on\nliberaali sentähden, että hän on saanut itsensä vakuutetuksi siitä\nettä hänen velvollisuutensa on olla liberaali. Ihailen häntä, mutta\nen kuolemakseni kykene häntä ymmärtämään. Ja mitä minuun tulee, jos\nminun on puolustettava tai, paremmin sanoakseni, selitettävä kantaani,\nvoin sen tehdä ainoastaan tekemällä selkoa ennakkoluuloistani. Olenpa\nhyvilläni siitä, että minulla on siihen tilaisuutta — jollen muusta\nsyystä, niin ainakin sentähden, että on mieluista saada silloin tällöin\npuhua mitä todella ajattelee, — julkisessa elämässä se ei enää ole\nmahdollista.\n\n»Ensimäinen ennakkoluuloni on siinä, että uskon ihmisten\nepätasavertaisuuteen. En ole suinkaan varma siitä, että tämä\nennakkoluulo rajoittuu vain minuun; näyttäväthän enimmät ihmiset\nkäytännössä sitä noudattavan, — vieläpä asianlaita on sellainen\nAmerikassakin. Mutta minä en ainoastaan tunnusta epätasavertaisuutta\ntosiasiaksi, minä hyväksyn epätasavertaisuuden ihanteen. En vaadi\nitselleni yhdenvertaisuutta Darwinin tai Saksan keisarin kanssa,\nenkä ymmärrä miksi joku toinen vaatisi itselleen tasavertaisuutta\nminun kanssani. Minä näen mielelläni lihakauppiaani tai puutarhurini\nnostavan lakkiansa minua kohdatessaan, ja itse paljastan mielelläni\npääni kuningattaren edessä. En tiedä olenko parempi vai huonompi kuin\nkylän kirvesmies, vaan olen toisenlainen. Ja minulle on mieluista, että\nhän tunnustaa tämän tosiasiaksi, ja mielelläni tunnustan sen itsekin.\nKerrotaan että Amerikassa jokainen aina töin ja sanoin, suoraan tai\nvihjauksin, antaa teidän tietää olevansa yhtä hyvä kuin tekin. Tämä\nei ole totta, ja jos olisikin, niin ei ole säädyllistä jankuttaa sitä\nalituisesti. Minusta sellainen yhteiskunta on parempi, jossa jokaisella\non oma paikkansa ja jossa jokainen tietää paikkansa. Onhan niin, että\njokaisessa ajateltavissa olevassa yhteiskunnassa ihmisillä on eri\npaikkansa; mutta kansanvaltaisissa yhteiskunnissa he kieltäytyvät\npaikkojaan tunnustamasta, ja siitä on seurauksena, että sosiaaliset\nvälit ovat paljoa tympeämmät, tylymmät ja epähumaanisemmat kuin ne ovat\n— tai ennen olivat — Englannissa.\n\n»Tässä on ensimäinen ennakkoluuloni, ja siitä johtuu tietenkin, että\nvihaan koko kansanvaltaista liikettä. En näe mitään järkeä siinä,\nettä tahdotaan tehdä ihmiset valtiollisesti yhdenvertaisiksi, kun\nkaikissa muissa kohdin ovat erivertaisia. Tehtäköön mitä tahansa,\nhallitus on aina oleva muutamien harvojen käsissä. Ja äänioikeuden\nlaajentamisen ainoa todellinen tulos on, että valtiollinen valta on\nsiirretty maanomistajilta liikkeenharjoittajille ja henkilöille jotka\nohjaavat joukkoja niinkuin ilveilijät tanssinukkejaan. — Muutos on siis\nmielestäni muutos huonompaan.\n\n»Ja tämä johtaa minut toiseen ennakkoluulooni, ennakkoluuloon, joka\nkohdistuu liike-elämään. Enhän kyllä tarkoita, että voimme tulla\nkaupatta toimeen. Jokainen kansakunta tarvitsee varallisuutta, vaikka\ntosin luulen, että olisimme paljoa parempi kansa, jos varallisuutemme\nolisi pienempi. Enkä väitä, ettei ole olemassa eteviä, rehellisiä ja\nkyvykkäitä liikemiehiä. Mutta uskon, että rikkauksien tavoitteleminen\non omiansa tekemään ihmiset kelpaamattomiksi valtiota palvelemaan.\nTekeepä minun mieli yhtyä antiikkisen maailman kylläkin jyrkkään\nkatsantotapaan, jonka mukaan liikemiesluokka olisi suljettava\npois julkisista toimista. Uskon gentlemanien hallitukseen, ja\ngentleman-sanalla tarkoitan, oikean, vanhanaikuisen englantilaisen\nkäsityksen mukaan, taloudellisesti riippumattomassa asemassa olevaa\nhenkilöä, joka poikavuosilta alkaen on kasvatettu julkisen elämän\nilmapiirissä ja määrätty joko armeijaan, kirkkoon tai parlamenttiin.\nSenlaatuiset miehet ne tekivät Rooman suureksi, ja ne ne muinoin\nEnglanninkin kohottivat suureksi; enkä usko minkään kansakunnan\nkohoavan suureksi, jos sitä hallitsevat kauppiaat ja puotilaiset\nja ammattilaiset. En tarkoita etteivät nämät ole tai voi olla\nkunnioitettavia ihmisiä; vaan heidän toimensa ja elämäntapansa ovat\nsellaisia, että he eivät kelpaa valtion palvelukseen.\n\n»No niin, tämänlaatuinen on se tunne — en tahdo sanoa sitä\nperiaatteeksi —, mikä määräsi menettelyni julkisessa elämässä. Ja\nte muistanette, että sen tehostaminen, silloin kuin ensin ryhdyin\npoliittiseen elämään, näytti paljon mahdollisemmalta kuin tätä nykyä.\nVielä ensimäisen reformilain jälkeen — vaikka minun ymmärtääkseni\njo sekin lähti väärältä kannalta — hallitsi Englantia maataomistava\nsäätyläisluokka (gentry); ja jos olisi mennyt minun tahtoni\nmukaan, se hallitsisi vielä nytkin. Emme tosiaankaan tarvinneet\neduskuntareformia; kaipasimme parempaa ja ymmärtäväisempää hallitusta.\nJa sellaisen hallituksen se luokka, joka silloin oli ohjaksissa,\nkyllä pystyi aikaansaamaan, kuten voi nähdä siitä toimenpidesarjasta,\nmikä saatiin aikaan 30- ja 40-luvulla: uudesta vaivaishoitolaista,\nterveydenhoitolaista sekä muistakin. Onhan viljatulli-lakien\nkumoaminenkin todistuksena ainakin siitä, että tämä luokka kykeni\nuhraamaan omat etunsa kansakunnan hyväksi, — vaikka kyllä muuten\nkatson tämän toimenpiteen saman luokan suurimmaksi tyhmyydeksi. En\nväitä olevani mikään kansantalouden tuntija, ja olen valmis uskomaan\nniitä, joiden asiana on se tietää, kun he väittävät että vapaakauppa\non kartuttanut rikkautemme. Mutta vaikka moni on koettanut, ei ole\nkenkään saanut minua uskomaan, että rikkauden kartuttamisen tulee\nolla kansakunnan politiikan ainoana tarkoitusperänä. Ja onhan aivan\nilmeistä, että vapaakauppapolitiikan vaikutuksesta yhteiskuntamme\nkoko rakenne on joutunut liitoksistaan. Terveiden maanmuokkaajain\nsijalle se on luonut kurjan kaupunkilaisköyhälistön; se on siirtänyt\nrikkauden päärungon niiltä, jotka perinnäisen kyvyn nojalla osasivat\nsitä käyttää, niille, joilla ei ole niin mitään perintäharrastusta\npaitsi sitä mikä kohdistuu varojen kasaamiseen. Juuri sen, minkä minä\nolisin pitänyt valtiomiehen päätehtävänä, eri luokkien keskinäisten\nsuhteitten järjestämisen, olemme luovuttaneet kilpailun sattumuksien\nvaraan. Olemme epätoivoisina jättäneet koko probleemin sikseen, sen\nsijasta että olisimme koettaneet sitä ratkaista; ja tulos on, että\nväestömme — niin minusta näyttää — päivästä päivään huononee silmiemme\nedessä: terveyden puolesta, siveydessä, kauneudenaistissa, kaikessa\nmikä on tähdellistä, — meidän sillaikaa lohdutellessamme sillä, että\nrikkautemme kasvamistaan kasvaa. Säätäessään vapaakaupan hallitseva\nluokka mielestäni ensi kerran petti kansansa ja itsensä, ja toisen\nmaankavalluksen se teki laajentaessaan äänioikeutta. En tarkoita etten\nolisi suonut niin mitään muutettavaksi siinä edustusjärjestelmässä\nminkä olimme saaneet perinnöksi. Mutta en olisi koskaan myöntänyt,\nedes välillisestikään, että joka mies on äänivaltaan oikeutettu,\nvielä vähemmin että kaikilla on siihen tasavertainen oikeus. Sillä,\nsanottakoon mitä tahansa, yhteiskunta ei ole rakennettu yksilöistä,\nvaan eri luokista, ja luokittain se olisi edustettava. Olisin antanut\näänioikeutta pieniviljelijöille, käsityöläisille, kauppiaille,\ntehtailijoille sellaisinaan, pitäen yksikköinä etupiirejä, en\nyksilöitä, ja myöntäen kullekin sen verran vaikutusvaltaa, että sen\npaino tuntuisi vaa'assa, samalla kuin olisin pidättänyt määräävän\npainon maa-aatelistolle. Tämä olisi ollut vaikeata, ei siitä epäilystä,\nmutta se olisi kannattanut tehdä; sitä vastoin oli mielestäni yhtä\ntyperää kuin helppoa lisätä uusia vaalimies-leipomuksia, kunnes\nsaavumme, epäilemättä, kannalle mikä todellisuudessa ei ole muuta kuin\nyleinen äänioikeus, vaikkemme ole koskaan myöntäneet itsellemme tätä\nhaluavamme.\n\n»Mutta se mikä on tehty on peruuttamatonta, korjaamatonta. Tästä\nlähtien joukot, tai oikeastaan ne, jotka joukkoja ohjaavat, tulevat\nEnglantia hallitsemaan; eivätkä ne ole niitä miehiä, joiden hallitessa\nEnglanti tähän asti on kasvanut suureksi. Minun kaltaisillani\nmiehillä ei ole enää valtiollisessa elämässä sijaa. Ja olenkin,\nmikäli minuun persoonallisesti tulee, hyvilläni siitä että sen\ntiedän. Ne, jotka ovat saattaneet meidät sekasotkuun, saavat meitä\nsiitä selvittääkin. Luultavasti he sen tekevätkin — omalla tavallaan.\nMutta sitä tehdessään he luovat kovin toisenlaisen Englannin kuin\nse oli, jota minä olen tuntenut ja ymmärtänyt ja rakastanut. Meillä\non oleva kaupunkilaiskansa, jolla — niin toivon — on oleva parempi\nravinto ja paremmat asunnot kuin tätä nykyä, joka on älykäs ja vilkas\nja toimelias ja elää yksinomaan aivojensa varassa sekä on valmis\nsilmänräpäyksessä kääntämään hyödykseen kaiken minkä se tietää,\nmutta itse asiassa tietää kovin vähän, ja senkin huononlaisesti.\nTulee olemaan vähemmin niitä ihmisiä, joihin minä olen mieltynyt,\nniitä, joita katson erikoisesti englantilaisiksi ja jotka ovat\nmaaseudun tuotteita, miehiä jotka kohoavat maasta kuin rehevät yrtit\nja, tietämättään itse millä tavoin, kokoavat järkeä niinkuin he\nkasvavat lihaksia, tiedottomalla itseensä sulauttamisella; miehiä,\njotka saattavat seistä tuntikauden hevosta tai sikaa katselemassa,\njörönnäköiset pyöreät kasvot liikkumattomina kuin lammikko, sitä lajia\nmiehiä, joita vierailevat kaupunkilaiset luulevat typeriksi, siksi että\nheiltä menee viisi minuuttia, ennenkuin he vastaavat kysymykseen — ja\nsitten otaksuttavaksi kysymyksen vastaukseksi tulee toinen kysymys,\n— mutta jotka ovat itseensä koonneet kokemusvaraston, niin laajan\nja moninaisen, etteivät itse koskaan ole tehneet itselleen siitä\nselvää. He elävät vaistojensa, eivät aivojensa varassa, mutta heidän\nvaistonsa ovat vähitellen kerrostuneet heidän ollessaan pitkät vuodet\nkäytännöllisissä tekemisissä luonnon kanssa. Senlaatuiset ihmiset ovat\nminulle mieleen. Ja mielelläni elän heidän keskuudessaan sillä tapaa\nkuin elän — perinnäisissä väleissä, joista heidän ei johdu koskaan\nmieleen loukkaantua yhtä vähän kuin minun johtuu mieleen käyttää\nniitä väärin. Sellaisia välejä ette voi luoda; niiden täytyy kasvaa\nja mennä perintönä isästä poikaan. Nuo uudet miehet, jotka saavat\nmaan haltuunsa, eivät koskaan kykene niitä aikaansaamaan. He tuovat\nmukanaan sen eristäytymisen, mikä on kaupunkilaiselämän tuote. He eivät\ntiedä muista yhdyssiteistä kuin palkasta; naapuriväen ja naapurisovun\nkäsitettä eivät ymmärrä. Ja tästä johtuu mieleeni kummallinen seikka.\nIhmiset lähtevät kaupunkiin seurustelua hakemaan; mutta olen aina\nhavainnut, ettei ole oikeata seurustelua muualla kuin maalla. Saattaa\nolla, että olemme siellä typeriä, mutta olemme jäseniä järjestelmässä,\njossa on koottuna sukupolvien viisaus. Emme kohtaa toisiamme\nsalongeissa vaan metsästysmailla, kreivikunnan tuomioistuimessa,\nvuokraajain-päivällisillä tai maamiesseuroissa. Yksityiset ja\njulkiset toimemme ovat eroamattomassa yhteydessä keskenään. Meidän\ntoimemme ei vaadi kilpailua, ja sen velvollisuuksien jokapäiväinen\nsuorittaminen tuntuu meistä olevan jonkunmoista kansallista palvelusta.\nSellaista asiaintilaa minä ymmärrän ja ihailen, niinkuin esi-isäni\nymmärsivät ja ihailivat sitä ennen minua. Ja siksipä olen tory, en\njoidenkuiden mielipiteitteni vuoksi, vaan sentähden, että se on koko\nminun luonteessani. Taistelin torylaisuuden puolesta niinkauan kuin\nse jotakin merkitsi; nyt, kun se ei enää merkitse mitään, en tosin\nenää taistele sen puolesta; mutta yhä en voi olla muuta kuin tory. Se\nEnglanti, mikä on, kestää kyllä minun aikana; se Englanti, mikä tulee,\nei ole minulle mielenkiintoinen, ja onpa varsin hyvä, ettei minulla ole\nmitään tekemistä sen hallitsemisen kanssa.\n\n»En tiedä riittääkö tämä vastaus sen kysymyksen selvittämiseen,\njohon minut vaadittiin vastaamaan; mutta se on paras minkä voin\nantaa, ja luulen että sen pitäisi riittämän. Kuvailen aina sanovani\njumalalle, jos hän vaatii minut tilintekoon omasta itsestäni: 'Tässä\nolen, sellaisena joksi minut teit. Voit minut ottaa tai jättää. Jos\nminun olisi elettävä toistamiseen, eläisin aivan samalla tavoin.\nJa jos vaadit minua elämään toisin, niin sinun on luotava minut\ntoisenlaiseksi.'\n\n»Olen taistellut menetetyn asian puolesta, ja olen pahoillani siitä\nettä se on menetetty. Mutta sydämeni ei siitä murru. Voin vielä\njäljellä olevat päiväni elää sitä elämää, jota pidän kunniassa ja\njosta iloitsen. Ja vallan tyytyväisenä jätän kansakunnan Remenhamin\nkäsiin; odottaahan hän, kuten huomaan, kärsimättömästi suunvuoroaan\nvastatakseen minun kerettiläisyyksiini.»\n\n\nALFRED REMENHAM, Liberaali.\n\nRemenham olikin hermostuneesti väännellyt itseään tuolissaan, ikäänkuin\nhänen olisi vaikea pysyä paikallaan; ja olisinpa säälistäkin katsonut\nvelvollisuudekseni antaa hänelle lähimmän puheenvuoron, vaikken\nolisikaan jo ennakolta päättänyt niin tehdä. Hän nousi reippaasti,\nja oli mahdotonta olla huomaamatta heti hänen ja Cantilupen välistä\nvastakohtaa. Hänen joustava, suora vartalonsa, hänen luja leukansa,\nhänen rehevät eleensä, hänen kirkkaasti helkkyvä äänensä ilmaisivat\nerinomaisen selvästi sitä älyn ja tarmon voimaa, jota hänessä oli\nenemmän kuin kenessäkään, jonka olen tavannut. Hän alotti epäröimättä,\nja koko hänen puheessaan ilmeni sitä harjoitettua ja helposti sujuvaa\nkaunopuheisuutta, jonka mestareja hän oli.\n\n»Olen varma siitä», hän sanoi, »että minua uskotaan, kun juhlallisesti\nvakuutan, ettei mikään olisi minulle ikävämpää kuin se ajatus (jos\nminun täytyisi se omaksua), että niistä liberaalisista toimenpiteistä,\njoista uskon kansamme onnen ja tosimenestyksen riippuvan, seuriona\njohtuu äsken istuutuneen ystävämme kaltaisten miesten luopuminen\njulkisesta elämästä. Tarvitsemme maamme kaikkia älyllisiä ja\nsiveellisiä voimia, ja niiden joukossa vakaumukseni mukaan vanha\nmaalaisaatelismieskanta ei suinkaan ole vähäarvoisimpia ja vähimmin\nhedelmällisiä. Pahoittelen loordi Cantilupen poistumista valtiolliselta\nkilpatanterelta niin hyvin yleisistä kuin persoonallisistakin syistä;\nja mielipahaani vain lieventää — ei suinkaan poista — se, että näen,\nkuinka hyvin, kuinka arvokkaasti ja kuinka onnellisesti hän käyttää\nrehellisesti ansaittua joutoaikaansa. Mutta ilokseni tiedän, että\nmeillä yhä vielä on, ja uskon että meillä edelleenkin on oleva\nkansakunnan suuressa neuvostossa miehiä, jotka edustavat hänen etevää\ntyyppiään ja perintäkehitystään, yhtenä ja sangen tärkeänä valtion\nsuuren koneiston vipusimena ja hillikkeenä.\n\n»Vaan kun hän sille etevälle yhteiskuntaluokalle, jonka jäsen hän on,\nvaatii — tai kenties minun tulisi mieluummin sanoa toivoo — todellista\nja pysyväistä ylivoimaa valtiossa, niin siinä minun täytyy, sen\nmyönnän, hänestä erota. Enkä edes voi hyväksyä hänen esittämäänsä\nteoriaa määrätystä ja pysyväisestä etupiirien edustuksesta. On\nkyllä totta, että yhteiskunta Korkeimman Olennon salaperäisestä\nsallimuksesta on ihmeellisesti kokoonpantu mitä erilaisimmista\naineksista ja luokista, jotka vastaavat ihmiselämän eri tarpeita ja\npyrintöjä. Ja onhan vanha teoria, suurten nimien tukema — Platonin,\nkunnioitetun mestarini, ja Aristoteleen, valtiotieteen perustajan —,\nettä valtiomiehen tehtävänä on järjestää noita muuten eripuraisia\naineksia niin, että ne valtioruumiissa yhtyvät täydelliseen ja\nmuuttumattomaan sopusointuun. Tämän katsomustavan mukaan yhteiskunnan\nmahtavat urut ovat niin laaditut, että niistä voi soida vain yksi,\nyksinkertainen akordi; ja lainlaatijain asiana on vain virittää\nkoneistoa niin, että se akordi soi siitä puhtaana. Jos Platon olisi\nvoinut toteuttaa teoriansa, olisi hänen suuri, yhteinen akordinsa,\ntuottajain, taistelijain ja ajattelijain kolmisointu, yhä soinut\nyksitoikkoisesti läpi aikakausien kaikkialla missä ihmisiä olisi\nkokoontunut yhdyselämään. Epäilemättä hänen ajattelemansa sopusointu\noli kaunis. Mutta niissä epäsoinnuissa, jotka hän olisi tahtonut\nvaientaa, vaan jotka yhä enenevällä voimalla jyrisevät ja ryskävät\nhänen päiviltään meidän aikoihimme asti, kautta aikojen kaikuvan\nholvin, niissä ilmenee mielestäni mahtavampi sopusointu kuin mikään,\nminkä hänkään kykeni kuvaelemaan, ja mutkikkaassa jaksossaan ne kutovat\nmaailmansymfonian peruskaavan, symfonian, joka on niin ylevä, että\nkarkeammat aistimme vain osittain kykenevät sitä havaitsemaan ja vain\nkuolemattomien henkien puhdas intelligenssi riemumielin sen tajuaa.\nOnkin perusvikana kaikissa mielikuvituksellisissa valtio-opeissa\n— ja vielä paljoa enemmän sellaisissa, jotka ikuistavat nykyistä\ntodellisuutta kivettymäksi sitä edes ihantelematta — että vaikka ne\nolisivatkin täydellisiä, niiden täydellisyys soveltuu vain yhteen\nainoaan oloehtojen järjestelmään: jos ne voisivat ikuistuttaa\nitsensä, ne ikuistuttaisivat myös nuo oloehdot, joiden olisi tullut\nolla vain lyhyitä ja ohimeneviä sukumme historian vaiheita. Jos\nPlatonin olisi ollut mahdollista perustaa pitkin koko asuttua\nmaapalloa filosofisten kaupunkiensa kultainen sarja, niin hän olisi\niäksi takonut maailmaan kiinni orjuuden ja kastilaitoksen, sinetillä\nsulkenut ne lähteet, joista tiede ja keksintä kumpuavat, ja kytkenyt\nikuiseen hervottomuuteen sen mahtavan valtakuntahengen, mikä yksin\non kyennyt järjestämään yhteistä yleishyödyllistä päämäärää varten\ntämän kasvavan olion, ihmiskunnan, uppiniskaiset ja kapinoitsevat\njäsenet. Ja jos Platonin kaltaisen miehen mielikuvitus toteutettuna\nolisi näin kuolettanut edistyksen idut, mitä meidän tulee sanoa, kun\nmeidän itsemme vertaiset miehet tyrkyttävät luonnon hedelmällisyydelle\nomien epätäydellisten mittakaavojensa rajoituksia ja sääntöjä?\nMeidän olisi parempi antautua nöyrästi luonnon johdettaviksi ja\nniin sovelluttaa laitoksemme, että ne niin vähän kuin mahdollista\nehkäisevät niitä liikkeitä ja voimia, jotka ovat niissä vaikuttamassa.\nSillä olemmehan nykyään oppineet tietämään, että korkeampi kohoaa\nmatalammasta taistelun avulla, ja näyttääpä siltä, kuin ei luontokaan\nohjaisi vaan pysyisi vain katselijana, sen maailman kohotessa\ntuskallisin ponnistuksin kaaoksesta. Emme näe sen sekaantuvan\näkillisin innonpuuskin asioiden menoon seisottaakseen määrähetkellä\nluomisen käymisprosessia, emme näe sen kurottavan kättänsä, kun se\nnäkee jäälinnun välkkyvät värit tai ruusun loisteen, käskeäksensä sen\nkehityskulun pysähtyä, mikä tahtoisi ne hävittää; emme näe sen noiden\nalempain muotojen täydellisyyden vuoksi uhraavan ihmisen jalompaa\nepätäydellisyyttä — ihmisen, tai niiden olioiden, jotka kenties\novat odottamassa ihmisen takana (tai hänen yläpuolellaan). Luonto\nkatsoo aina päämäärää kohti; ja niin tulisi meidänkin valtiollisessa\ntoiminnassamme tehdä, pyrkien laitoksillamme saattamaan ilmi niitä\nvoimia, joidenka kanssa olemme tekemisissä, emmekä niitä rajoittamaan.\nMeidän valtiojärjestyksemme tulisi kasvaa yhteiskunnan elävän kudoksen\npäälle niinkuin nahka. Sillä keitä me olemme, sanoaksemme toiselle\nmiehelle: »mene kyntämään», toiselle: »pidä kauppapuotia», kolmannelle:\n»johda valtiota», sanoaksemme liikemiehelle: »niin tai niin suuri valta\nsinulla on oleva», ja maanviljelijälle: »niin tai niin suuri sinulla?»\nEi! Sanokaamme mieluummin jokaiselle: »hanki itsellesi se paikka,\nminkä voit, käytä sitä vaikutusvaltaa, jota kykenet saavuttamaan».\nMeidän valtiojärjestyksemme ilmaiskoon yhteiskunnassamme vaikuttavien\nvoimien painosuhteet; niiden muuttuessa muuttukoon niiden kanssa myös\nvallanjako! Tämä on liberalismin uskontunnustus; sitä tukee itse\nluonto, sen on vahvistanut, tahtoisin nöyrästi kunnioittaen sanoa, itse\nKaikkivaltias Luoja, ihmeellisen luomakuntansa järjestyksessä.\n\n»Mutta tämä usko ei tasoita eikä hävitä. Ei kukaan, ei edes itse\nCantilupe, voi pitää vanhaa kruunuamme, perinnöllistä aatelistoamme\nsuuremmassa kunniassa kuin minä. Ne tulevat, niin kauan kuin ne sitä\nansaitsevat — ja toivon niiden kauan sitä ansaitsevan — säilyttämään\narvokkaan sijansa kansan sydämissä ja tunteissa. Tahtoisin vain niiden\nrinnalla hankkia sijaa kaikille aineksille ja etupiireille, jotka\nsaattavat syntyä yhteiskunnallisten voimain toiminnan luonnollisessa\nkulussa. Mutta ne tulevat olemaan aivan liian mutkikkaasti toisiinsa\nkutoutuneita, niiden suhteellinen paino ja tärkeys muuttuvat liian\nnopeasti, jotta ihmisäly voisi yrittää jollakin keinotekoisella\nsuunnittelulla saattaa tasapainoon ja sovittaa niiden vastakkaisia\nvaatimuksia. Avattakoon jokaiselle — järjellisten rajojen sisäpuolella\n— sama tie valtiolliseen vaikutusvaltaan, ja saakoon jokainen,\nkykynsä ja halunsa mukaan, toisiin yhtyneenä tai yksikseen, käyttää\nniitä mahdollisuuksia, joita niin auliisti heille suodaan. Tämä on\nsen politiikan perussävel, jota olen johdonmukaisesti noudattanut\nsiitä asti kun ensin ryhdyin julkiseen elämään ja jota olen valmis\nnoudattamaan loppuun asti, vaikkapa loppuna olisikin se yleinen\näänioikeus, joka edellistä puhujaa niin pelottaa. Hän sanoo sen olevan\nkevytmielistä luovutuspolitiikkaa. Mutta kelle asiat luovutetaan?\nKansalle! Kysytään, luotammeko kansaan? Minä luotan; hän ei! Rohkenen\nolla sitä mieltä, että siinä on varsinainen erotus välillämme.\n\n»Niin, en häpeä sitä tunnustaa, minä luotan kansaan. Mihin muuhun\nvoisin luottaa, jollen voisi luottaa siihen? Mitä kansa on muuta, kuin\nsitä muodostavain kansalaisten lahjojen, kykyjen, hyveiden yhtynyt\nkokonaisuus? Näiden lahjojen hyödyllinen käyttäminen, näiden kykyjen\nesille manaaminen, liikkuma-alan ja toimintatilaisuuden tarjoominen\nnäille hyveille, sehän on ja sen täytyy olla jokaisen suuren ja jalon\npolitiikan päämäärä ja tarkoitusperä; ja tätä tarkoitusperää olen\nkoettanut palvella voimieni takaa, toivoakseni en maltittomasti enkä\nkärsimättömästi, vaan järjellisen ja varman uskon hengessä.\n\n»Sellainen on minun käsitykseni liberalismista. Mutta jos\nliberalismilla on tehtävänsä kotimaassa, niin sen periaatteet\novat yhtä tärkeät kansainvälisten suhteiden alalla. En aio nyt\nlaskea ulkopolitiikan myrskyiselle merelle. Yhtä kohtaa tahdon\nkuitenkin kosketella, koska edellinen puhuja on sen maininnut,\nja se on ulkomaankauppamme. Ei millään inhimillisen toiminnan\nalalla — sen rohkenen sanoa — kaikkivaltiaan Luojan tarkoitukset\nole selvempiä kuin juuri tällä, työn tuotteiden vaihdon alalla.\nJokaiselle asutun maapallon osalle on suotu omat erikoiset lahjat\nihmiskunnan hyödyksi ja iloksi; jokaiselle kansakunnalle oma\nerikoinen kyky, omat sille soveltuvat mahdollisuudet. Yhtä hyvin kuin\nmaailma on luotu työtä varten, se myös on luotu tuotteiden vaihtoa\nvarten. Poikki valtameren, jonka yli ihmistaito kukistamattomalla\nsitkeydellään on saanut aikaan siltoja, uuden maailman viljavarat\ntyhjentymättömässä hedelmällisyydessään kutsuvat vanhan maailman rautaa\nja terästä, kojeita ja koneita. Austraalian rajattomien tasankojen\nlammaslaumakuninkaat, Intian maanraataja, Georgian ja Carolinan,\nAnneksi nykyään vapaa neekeri ruokkivat Manchesterin ja Bradfordin\ntehtaita ja kangaspuita ja saavat niiltä ravintonsa. Pall-Mall\nhankkii itselleen iloa Ranskan ja Espanjan viinitarhain tuotteista,\nja italialainen talonpoika käy puettuna Leicesterin kankurin kutomiin\nkankaisiin. Kultainen ketju tekee kierroksensa, hopeaämpärit kohoavat\nja laskeutuvat, täyttyessään ja ylitsevuotaessaan toinen laskee toiseen\nsitä virtaa, joka pulppuaa luonnon runsaudensarvesta. Sellainen on se\nlaki, minkä maailman kohtaloita hallitseva Valta on säätänyt; eivätkä\nihmisten kaikki sekaantumiset Hänen hyviin tarkoituksiinsa pysty\nkokonaan ehkäisemään niiden onnekasta vaikutusta eivätkä tekemään\nsitä tyhjäksi. Kuitenkin ovat sokea voitonhimo ja kansalliskiihkon\ntyperät käsitykset, niin paljon kuin se on ollut niille mahdollista,\nsotkeneet suuren koneiston pyöriä ja hampaita, häirinneet sen työtä\nja supistaneet sen tuloksia. Ja jos tällä suurella kansakunnalla on\noikeus jostakin ylpeillä, niin siitä, että se se on ensinnä hävittänyt\nnurinpuolisen keksintäkyvyn rakentamat raja-aidat ja sulut ja\npäästänyt vihantien vainioittensa jokaiseen ojaan kaupan kirkkaan ja\nhedelmöittävän virran.\n\n»Totisesti, sillä on ollut palkintonsa! Tutkikaa aikakirjoja: turhaan\nniistä etsitte niin ääretöntä, niin yhtämittaista, niin kasvavaa\nmenestystä, kuin se on, millä tämä maa on ollut siunattu historiansa\nviimeisellä vuosisadanpuoliskolla. Edellinen puhuja kyllä myönsi, että\non tapahtunut tällainen rikkautemme kasvaminen. Mutta hän valitti,\nettemme olleet ottaneet ollenkaan lukuun niitä muutoksia, joita uusi\njärjestys saapi aikaan kansamme luonteessa ja elämäntavoissa. Se on\ntotta, ja maltiton olisi se mies, joka uskaltaisi ennustaa ja määrätä\ntämän politiikan kaukaisempia tuloksia, — tai koettaisi peljästyneenä\nvälttää vapauden seurauksia, sentähden ettei hän voi ennakolta\ntietää niiden laatua. Kellähän meistä olisi rohkeutta — jos olisikin\nvaltaa — säätää kansalle kaikeksi iäksi sen taloudellisen elämän\nmuoto, sen luonteen laatu, sen toiminnan suunta? Luonnon kohdussa\nlepäävät mahdollisuudet ovat suuremmat kuin me voimme arvioida; voimme\nainoastaan helpottaa niiden syntymistä, meidän ei ole sallittu määrätä\nniiden anatomista laatua. Nykyisyyden vammat vaativat nykyisyyden\nparannuskeinoja; mutta kukaan ei voi ennakolta määrätä tehokkaita\nkeinoja tulevaisuuden tarpeiden varalle. Ja sillävälin, mitä syytä\non pelkoon? Tunnustan, etten näe yhtäkään. Vapauden politiikan ovat,\nsen väitän, oikeaksi todistaneet sen tulokset. Ja niin varmasti\nluotan tähän, että uskon sen ajan jo lähestyvän, jolloin muut\nkansat kavahtavat vihdoin näkemään omat tosi-tarpeensa ja ryhtyvät\njäljentämään meidän taloudellista lainsäädäntöämme, yhtä hyvin omaksi\nedukseen kuin meidänkin eduksemme. Näen sen ajan lähenevän, jolloin\nmaailman kansakunnat, luopuen valtiollisista vihoistaan, yhtyvät\nkaupan rauhalliseen kilpailuun, — ajan, jolloin nuo kansallisuuden\nraja-aidat, jotka ovat ihmissuvun lapsuusiän ilmiöitä, sulavat ja\nhajoavat tieteen ja taiteen päivänpaisteessa; jolloin tykkien jyrinän\nvoittaa kangaspuiden pehmeämpi jyskintä, ja käsityöläisen etunahka ja\ntalonpojan mekko tuottavat enemmän kunniaa kuin sotamiehen punaverka;\njolloin kaupan yleismaailmalliset armeijat astuvat surman sotajoukkojen\nsijalle; jolloin ihmisen tietämättömyys, hulluus ja pahuus eivät enää\nerota sitä, minkä Jumala on liittänyt yhteen; jolloin yhden työ ja\nkeksintö tulee kaikkien perinnöksi, ja maan kansat eivät enää törmää\nyhteen taistelutantereella vaan valitsemiensa edustajain välityksellä\nyhtyvät — kuten suurimman runoilijamme ihmenäyssä — 'Ihmiskunnan\nparlamenttiin, maailman liittoon.'»\n\n»Parliament of man, the Federation of the World». (A. Tennysonin\n»Locksley hall» nimisestä teoksesta).\n\n\nREUBEN MENDOZA, Vanhoillinen.\n\nLausuttuaan näin loppusanansa Remenham istuutui. Hän oli puhunut,\ntapansa mukaan, ikäänkuin hänellä olisi kuulijakuntana julkinen\nkokous eikä pelkkä ystäväseura. Mutta ainakin hän oli saanut pallon\nvierimään. Useaan läsnäolijaan hänen puheensa ja esiintymistapansa\ntäytyi, kuten hyvin tiesin, vaikuttaa tavattoman härsyttävästi, eikä\ntietysti kehenkään voimakkaammin kuin Mendozaan. Ollenkaan epäröimättä\nsiis valitsin vanhoillisen johtajan esittämään meille vastakkaisen\nnäkökohdan. Hän vastasi harkitusti, nostaen synkkää juutalaista päätään\nrinnaltaan ja hitaasti oikaisten pitkää vartaloansa suoraksi, ivallisen\nhymyn väreillessä hänen suupielissään.\n\n»Se, jolle ei» — näin hän alotti — »ole suotu etuoikeutta välittömästi\ntutustua Jumalallisen Olennon tuumiin, on tietenkin epäedullisessa\nasemassa, kun hänen on esiinnyttävä niin armotetun miehen jälkeen,\nkuin etevä ystäväni on. Tähän epäedulliseen asemaan minun on kuitenkin\nollut pakko tottua pitkinä parlamenttitaistelujen vuosina. Minun on\ntäytynyt tyytyä ryömimään, hänen liidellessään yläilmoissa, arvaamaan,\nhänen ennustaessaan profeettana. Mutta kaikella on hyvätkin puolensa.\nKenties eräät asiat saattavat olla ilmoitetut lapsille ja imeväisille\nmutta kätketyt ylhäisemmiltä olioilta. Toukka arvattavasti huomaa maan\nrosoja ja epätasaisuuksia, jotka jäävät kotkan laajemmalta katseelta\nhavaitsematta, ja ainakin toukalle ne ovat tärkeämmät kuin vuorijonot\nja valtameret, joiden lähettyville se ei koskaan pääse. Tältä matalalta\nnäkökannalta tuon esille muutaman huomautuksen, siten täydentääkseni,\nvieläpä kenties arvostellakseni sitä kaunopuheista esitystä, jonka\nolemme saaneet nautinnoksemme kuulla.\n\n»Ystäväni puheen perussävelenä oli vapaus. Ei ole sitä brittiläistä,\njonka sydän ei sykkisi nopeammin, kun hän kuulee tämän sanan. Mutta\nkuunnellessani hänen innokasta puhettaan en voinut olla kummeksimatta,\nmiksei hän tarjonnut meille vapauden ylevää ja kallista lahjaa vielä\nrunsaammassa määrin, vielä auliimmasti. Tosin hän on tehnyt paljon\nniiden raja-aitojen poistamiseksi, mitkä erottivat kansaa kansasta,\nihmistä ihmisestä. Mutta kuinka paljon jääkään vielä tehtäväksi,\nennenkuin meidän voidaan todenmukaisesti sanoa asettautuneen luonnon\ntasolle! Ajatelkaammepa vain esimerkiksi poliisia! Onko ystävämme\nkoskaan kohdistanut huomionsa kaikkeen siihen, mitä poliisimiehen\njuhlallinen hahmo merkitsee, kaikkeen siihen sekaantumiseen\nhyväntahtoisen Luojan tarkoitusperiin, minkä symbolina hän on? Hänen\navullaan heikot hallitsevat voimakkaita, harvalukuiset enemmistöä,\nälykkäät typeriä. Hänen avullaan sellaisia ihmisiä jääpi eloon,\njotka olemassaolon taistelun olisi pitänyt hävittää. Hän asettaa\nkelpaamattomat kelvollisten sijalle. Hän hämmentää maailmantalouden.\nHänen suojassaan itävät ja rehottavat kaikki epäsikiöt ja lois-olijat.\nAvioliitto riippuu hänen helmoissaan, omaisuudella on hoiva hänen\nsylissään. Ja missä on vapaus niiden rehottaessa? Luonnon lain me\nkaikki tunnemme: 'vanhan hyvän säännön, että se ottakoon, jolla on\nvoima, ja se pitäköön, joka voi.' [»The good old rule, the ancient pian\nthat he should take, who has the power, and he should keep who can.»]\n\nMutta tämän lain me olemme omaisuuden taikavoimalla syrjäyttäneet.\nOlemme miehittäneet tiili- ja kivimuurimme näkymättömillä vartijoilla.\nOlemme sulloneet kukkaistarhojemme ja puistojemme aidat täyteen\npelottavia naamoja ja aseita.\n\n[Miltonin »Paradise lost» runoelman lopussa kerrotaan, että\nparatiisista kartoitetut ensimäiset ihmiset luodessaan viimeisen kerran\nkatseensa takaisin menetettyyn onnelaan näkivät:\n\n— — — »The gate with dreadfull faces thronged and fiery arms» (portti\nsullottu täyteen pelottavia naamoja ja tulisia aseita).]\n\nIkkunaimme lasiruudut olemme tehneet läpäisemättömämmiksi kuin\ntimantti. Pikkulapsillemmekin olemme antaneet jättiläisten voimat.\nRintalapset tyrttyvät liiasta ravinnosta, ja voimakkaat miehet\nnääntyvät nälkään; jo äidin kohdussa oleva sikiö kurottaa kuvattomia\nkätösiään anastaaksensa ruhtinaskunnan. Tämäkö on vapautta? Tämäkö on\nluontoa? Ei! Se on Merlinin vankila.\n\n[Alkuaan kelttiläisen tarun mukaan Viviana niminen haltijatar on,\nkoettaessaan taikatemppua, jonka tietäjä Meriin oli hänelle ilmaissut,\nlumonnut tämän iäksi liikkumattomaksi ja hervottomaksi, ja hänen\nympärilleen on kasvanut tiheä orapihlajapensaikko.]\n\nSe on kauheata, mutta se on yhä olemassa. Eikö ystävällämme siis ole\nvoimaa lumousta hävittääkseen? Vai voiko olla niin, että häneltä\npuuttuu tahto?\n\n»Edelleen, voiko meitä sanoa vapaiksi, voiko meidän sanoa olevan\nsopusoinnussa luonnon kanssa, niin kauan kuin siedämme avioliiton\nsiteitä? Niin kauan kuin pidämme kahleissa vaiston vaatimaa onnellista\nsekayhtymistä ja alistamme harhailevan mielikuvituksemme yhden\nvaihtumattoman vaimon hallittavaksi? Tässä tosin — sen myönnän suoraan\n— luonto kyllä hankkii kostonsa: kukoistaahan todellinen moniavioisuus\nlakiemme omien siipienkin suojassa. Mutta laki on sentään olemassa; se\non loimena ja omaisuus on kuteena, ja niistä me kudomme perhettä, tuota\nNessoksen paitaa, johon olemme kietoneet ihmiskunnan jättiläisvoimat.\nJa niin kauan kuin se paita on tiheästi takeltuneena jokaiseen\nruumiinjäseneen, paljonko merkitsee jos repäisemme sieltä täältä irti\njokusen napin tai nauhanpätkän? Suurelta esitaistelijalta vaaditaan\nsankarillisempaa työtä, jos hän todella aikoo seurata hallitsijatartaan\nloppuun asti. Hän pudistaa päätään. Mitä? Palveleeko hän sittenkin\ntuota hallitsijatartaan vain puolella sydämellä? Vai onko mahdollista,\nettä hän alkaa aavistaa, että jumalattaren naamarin takana on pedon\nhampaat ja kynnet? Mutta jollei luonto olekaan mikään jumalatar,\nniin kuinka voimme hyväksyä sen takaajaksi vapauden puolesta? Ja jos\notetaan vapaus sinänsä, ilman muuta tukea, niin kuinka sen voi erottaa\nanarkiasta? Millä muulla keinoin kuin sekoittamalla siihen sopivan\nmäärän pakkoa? Ja jos tämä myönnetään, niin eikö meidän ole silloin\nastuttava alas profetian vuorenhuipulta valtiollisten sovittelujen\nikäville alangoille?»\n\nTähän asti Mendoza oli pysynyt siinä harkitun ivallisessa sävyssä,\njoka, kuten muistettaneen, oli niin omiansa saattamaan englantilaista\nkuulijakuntaa ymmälle ja niin suuressa määrin vieroitti kansan suosion\nhänestä. Mutta nyt hänen sävynsä muuttui. Hän tuli vakavammaksi ja — se\nminun täytynee valitettavasti lisätä — hänen puheensa tympäisevämmäksi\nkuin koskaan ennen minun kuullen, kun hän nyt esitti vanhoillista\nnäkökantaa semmoisena, jommoiseksi hän sitä käsitti; tämän selonteon\nluulisin avomielisimmäksi minkä hän oli koskaan huuliltaan päästänyt.\n\n»Nuo kysymykset», hän sanoi, »minun täytyy jättää ystäväni Remenhamin\nitsekseen vastattaviksi. Taso on minulle liian korkea. En osaa liidellä\nteoreettisen ajattelemisen siivillä. Periaatteiden julistaminen ei\nminua huvita. Olen maan päällä, ja minun rajoitettuun näköpiiriini\ntyöntäytyvät erilliset tosiasiat niin oikullisen omalaatuisina, ettei\nyleistämiskykyni niihin pysty. Siinä kenties onkin syy, minkätähden\nolen liittynyt siihen puolueeseen, johon minulla on kunnia kuulua.\nSillä tämä puolue se ymmärtääkseni näkee asiat sellaisina kuin ne\novat, sellaisina, tarkoitan, jommoisina ne esiintyvät pelkästään\ninhimilliselle näkökyvylle. Remenham on, kiireessään, sanonut meidät\ntaantumuksen puolueeksi. Minä mieluummin sanoisin meidän olevan\ntodellisuuden puolueen. Meidän katseemme eivät kohdistu ihmiskuntaan\nvaan englantilaisiin; eivät ihanteellisiin valtiojärjestyksiin vaan\nbrittiläiseen valtiolaitokseen; eivät kansantaloustieteeseen vaan\nkauppaliikkeemme todelliseen kulkuun. Läpi tämän tosiasiain laajan\nmetsän, tämän vanhan ja uuden muodostaman tiheikön, noiden vuosisatoja\nnähneiden tammien, rehevien pensaikkojen, kauniiden loiskasviköynnösten\nvälitse me kuljemme varovaisesti ja epäluuloisesti, noudattaen\nvanhoja polkuja, pyrkien pitämään niitä avoinna, mutta raivaamatta\nkirveellä uusia teitä ennenkuin olemme selvillä päämäärästä, jonka\nsaavuttamiseksi meitä vaaditaan uhraamaan mainioimmat puumme. Jyrkkiä\nmuutoksia pidämme poikkeuksina ja sairaalloisuuden ilmiöinä. Mutta\nvaikkeivät meitä sido mitkään teoriat, käymme kuitenkin rohkeasti\nsellaisiinkin muutoksiin käsiksi, kun olemme varmasti vakuutetut niiden\nvälttämättömyydestä, ja viemme ne perille. Niinpä, kun olimme tulleet\nvarmuuteen siitä, että oli tullut se aika, jolloin syvät rivit olivat\nkutsuttavat kansakunnan neuvotteluihin osallisiksi, asetuimme uljaasti\ntoimenpiteen puolelle, jonka — olen pahoillani siitä ettei Cantilupe\ntässä minuun yhdy — jonka en koskaan myönnä sotivan vanhoillisuuden\nparaita ja terveimpiä perintätapoja vastaan.\n\n»Mutta sellaiset toimenpiteet ovat poikkeuksellisia, ja toivomme niiden\nolevan lopullisia. Meitä ei huvita valtiojärjestyksen paikkaileminen.\nTunnustamme hallituskoneiston pelkäksi keinoksi; valtiomies on se,\njolla on kyky hallita. Meihin ei pysty se vapauden evankeliumi, joka on\nannettu vastustajillemme erikoisena ilmestyksenä; sen sijasta huomaamme\nEnglannin nykyisessä tilassa olevan paljon, mikä mielestämme kaipaa\nvaltion valvontaa ja ojennusta. Emme voi yhtyä siihen optimismiin, mikä\nelähdyttää Remenhamia ja hänen ystäviänsä todellisuuden uusien voimain\nsuuntaan ja tuloksiin nähden. Kovemmin kuin kiertimien ja sukkulain\nsurina kuuluu korviimme köyhien valitus. Rehottavien tavaravarastojen\nja kauppapuotien takaa havaitsemme käsityöläisten hökkelit. Pitkin\nmaanteitä näemme esi-isiensä kylistä kaupunkiin vaeltavien työläisten\npitkän kulkueen; silmämme seuraavat heitä laitakaupungin kujiin ja\nhiostuttamisjärjestelmän uhrien pesiin; seuraamme heitä vaivaistaloon ja\nvankilaan; näemme heidän uppoavan syvyyden kuiluun, toisten rientäessä\nheidän jäljissään saadakseen heidän paikkansa ja sortuakseen samaan\nhäviöön. Tämä kaikki silmiemme edessä emme katso velvollisuudeksemme\nistua kädet ristissä ja turvautua vapauden periaatteeseen. Me tunnemme,\nettä kansakunnalla on oikeus vaatia meitä säilyttämään eheänä sen\ninhimillisyysperintöä, sen suuruuden ja rikkauden ainoata lähdettä; ja\nolemme valmiit käyttämään viisauttamme — oli se sitten suuri tai pieni\n— sensuuntaiseen lainlaadintaan, pelästymättä sitä että meitä syytetään\nsosialisteiksi.\n\n»Mutta huolehtiessamme näiden saarten tilasta emme ole unohtaneet, että\nmeillä on yhdyssuhteita muunkin maailman kanssa. Tosin, jos voisimme\nyhtyä siihen katsomustapaan, jota Remenham niin kaunopuheisesti on\nesittänyt, niin se asia ei meille tuottaisi paljonkaan huolta. Hän\nnäkee ikäänkuin ilmestyksessä, mitenkä kaupan hengetär tuopi maailmaan\nrauhan ja hyvän tahdon aikakauden. Hän näkee, mitenkä salaperäinen\nsallimuksen ohjaus saa voitonhimon ja kilpailun edistämään rakkauden\nja rauhan voittoa. Mutta taaskin minun on mahdotonta seurata hänen\nrohkeata lentoaan. Minä kun en pääse havainnon piiriä ulommas,\nvoin ainoastaan todeta, ettei historian pitkällisessä ja verisessä\nkulussa ole ollut mitään hedelmällisempää sodan synnyttäjää, kuin\nkauppakilpailu. Omissa aikakirjoissamme ilmenee tämä totuus joka\najankohdalla; enkä näe nykymaailman olosuhteissa mitään, mikä sen\nkantavuutta supistaisi. Meille on kerrottu, että kaikki kansat pian\nomaksuvat meidän talouspolitiikkamme. Miksi ne sen tekisivät, jollei\nse ole niiden eduksi? Me ryhdyimme siihen siksi, että luulimme\nsen olevan omaksi eduksemme; ja luovumme siitä, jos käsityksemme\njoskus muuttuu. Ja kun puhun 'edusta', toivon ettei minun luulla\ntarkoittavan taloudellista etua sanan ahtaassa merkityksessä.\nKansalla on, ymmärtääkseni, samoin kuin yksilölläkin, persoonallisuus\nkannatettavanaan. Sen tulee asettaa päämääräkseen — ei rikkauden\nkasaamista millä hinnalla tahansa, — vaan kyvykkäisyyden kehittäminen\nja voimassa pitäminen, mahtavuus, tarmo, monipuolisuus ja ennen kaikkea\nriippumattomuus. En ole kylliksi profeetta tohtiakseni vakuuttaa,\nettä omaksumamme politiikka vastakin aina takaa meille sellaisen\ntuloksen. Mutta jollei se sitä tee, meidän on epäilemättä pakko muuttaa\nse. Enkä voi uskoa, että muut kansat, edes omat siirtomaamme, aina\nvain seuraavat meitä nykyisessä talouspolitiikassamme, jos sellainen\nmenettely uhkaisi syöstä niiden kohoavan teollisuuden häviöön ja\nkohtuuttomasti supistaisi niiden taloudellisten voimain toimintapiiriä.\nEn siis, se minun täytyy tunnustaa, voi innostunein ja toivehikkain\nmielin odottaa sitä kristallipalatsin-kaltaista tuhatvuotista\nvaltakuntaa, jota Remenham niin kaunopuheisesti on kuvannut. Minun\nsilmissäni kangastaa tulevaisuus täynnä sotia ja sodanuhkaa. Ja\nvarsinkin näen tämän kansan, rikkautensa, mahtavuutensa, verrattoman\nmenestyksensä vuoksi, olevan pilkkatauluna, johon kaikkien Europan\nkansojen kateus, viha, himo tähtäävät iskunsa. Näen noiden kansojen\nkääntävän katseensa kaikkialle, löytääkseen laskupaikan kasvavalle\nväestölleen, ja havaitsevan jokaisen asuttavan maailman kolkan\nennakolta Englannin rodun valtaamaksi ja Englannin lipun varjostamaksi.\nMutta tästä suurimmasta vaarastamme manaan esille parhaimman\ntulevaisuudentoivoni. Englanti on enempää kuin Englanti. Se on kasvanut\nnukkuessaan. Se on ojentanut halki jokaisen maanosan suunnattomat\nsikiönraajojansa, jotka odottavat vain sen sydämen sykähdystä, sen\nhengen liikahtamista kehittyäkseen oikeaan muotoonsa, ryhtyäkseen\ntoimeensa yhden suuren valtaruumiin jäseninä. Hengitys alkaa käydä,\nniin uskon, veri alottaa kiertokulkuansa.\n\nEn usko, että siirtomaamme ovat määrätyt karisemaan meistä pois kuin\nkypsät hedelmät; alusmaamme eivät joudu toisille herroille. Kansa herää\nennemmin tai myöhemmin valtakunnalliseen tehtäväänsä. Merentakaisten\nenglantilaisten sydämet alkavat sykkiä samaan ääneen kuin meidän. Ja\nse liitto, joka minulle kangastaa, ei ole ihmiskunnan liitto, vaan\nbrittiläisen rodun maailmanliitto.»\n\nHän vaikeni hetkiseksi, ja syntyneessä hiljaisuudessa havaitsimme\nsyvenevän hämärän. Ensimäiset tähdet tulivat näkyviin, ja nuori kuu\noli lännen äärissä. Alhaalta kuului varjosta suihkulähteen lorina, ja\nmetsästä soi satakielen kutsuääni. Hetkessä ja paikassa oli kaiketi\njotakin, joka vaikutti Mendozan mielialaan, sillä kun hän jälleen\nryhtyi puhumaan, oli äänilaji toinen kuin ennen.\n\n»Sellaiset näöt», hän sanoi, »nousevat eteeni, jos sallin itseni\nunelmoida. Mutta kuka voi sanoa, onko se enempää kuin unta? Ilmassa\non tänä iltana jotakin, joka pakottaa avomielisyyteen. Ja jos minun\non lausuttava ilmi sisin ajatukseni, täytyy minun tunnustaa, että me,\njotka näytämme kansakuntien asioita johtavan, suljumme tietämättömyyden\nvirtaa myöten yhdessä niiden kanssa joita olemme ohjaavinamme.\nMeidän sallitaan, kuten lasten, kajota käsin ohjaksiin, mutta\najajana on näkymätön ja tuntematon haltija. Sen olemme luomia; sen\ntarkoitusperiä — ei omiamme — meidän riitamme, meidän ponnistuksemme,\nmeidän ihanteemme edistävät. Kilpatantereella Remenhamin ja minun\ntäytyy näytellä osiamme, taistella miehuullisesti ja olla valmiit\nkuolemaan, kun joukko kääntää peukalonsa alaspäin. [Roomalaisten\ngladiaattorinäytännöissä merkki, jolla katselijakunta määräsi että\nvoitettu gladiaattori oli tapettava.] Mutta täällä, levähdyksen\nhetkenä, en ainakaan minä voi olla havaitsematta meitä erottavien\nriidanaiheiden takana piilevää yhdyssidettä: yhteistä kohtaloa. Me\nmenemme, ja sijallemme tulee uusi sukupolvi, jolle meidän ihanteemme\novat yhdentekeviä, josta meidän tunnussanamme ovat tyhjät, riitamme\nkäsittämättömät.\n\n'Hi motus animorum atque haec certamina tanta pulveris exigui iactu\ncompressa quiescent.' [Nämä mieltenkuohut ja nämä niin suuret taistelut\nlepäävät vähäisen mullan heiton lannistamina (Vergilius, Georgicon IV\n86,87 [mehiläisten taisteluista, jotka saadaan taukoamaan heittämällä\nniitä mullalla]).]\n\n»Väittelymme hautaantuvat unohduksen tomuun. Jotakin olemme saaneet\naikaan, vaan emme sitä, mitä tarkoitimme. Remenham saattaa kenties\nviedä minun unelmani eteenpäin, ja minä hänen; tai voipi käydä niinkin,\nettei kumpikaan edistä ei omaa eikä toisen unelmaa. Sallimus, jonka\naivoitukset hän niin sukkelasti arvaa, on minulle hämärä. Ja kenties\nsiitä syystä minä voin tuntea enemmän myötätuntoisuutta häntä kohtaan,\nkuin minkä hän aina lienee halunnut suoda minulle. Oli miten oli,\nnyt ainakin on aselevon hetki. Aava kiistatanner on tyhjänä, äänetön\nkatsomo häipyy yöhön. Kuun välkkeessä olijoita, jotka ovat jotakin\nenempää kuin me kuolevaiset, liikkuu lyhytaikaisten taistelujamme\nnäyttämöllä. Ne ne seisovat takanamme ja iskevät ne iskut, joita itse\nolemme läimähyttävinämme. Kun meidät on laskettu maan tomuun, ne\nelähyttävät uusia taistelijoita; kun meidän nimemme ovat unohdetut, ne\npiirtävät katoavaisin kultakirjaimin kunnian kilpeen uusia nimiä. Miksi\nsiis kiistelisimme ja kirkuisimme nytkin, tällä hämärän hetkellä? Sama\ntaivas ympäröi meidät, samat tähdet loistavat yläpuolellamme. Mitä ovat\nminun mielipiteeni, mitä Remenhamin? Vaahtoa pinnalla! Virta vie kaikki\nsamalla tavoin määrän päähän. Hetkiseksi yhtykäämme ja tuntekaamme\nsen äänetöntä, vastustamatonta voimaa; ja tällä hetkellä ojentakaamme\npoikki pöydän rauhan kättä.»\n\nNäin sanoen hän ojensi kätensä Remenhamille. Tässä liikkeessä oli\njonkunmoista pateetillista vetoamista, jota toinen, vaikkei luullakseni\noikein siitä pitänyt, tuskin saattoi kieltäytyä vastaanottamasta. Se\noli teatraalista, se oli epäenglantilaista, mutta joka tapauksessa\nse tehosi. Ja koko välikohtaus, loppusanat ja verraton liike, antoi\nminulle sen tunteen, kuin olisi laskettu verho yhden historiamme\nvaihdekauden eteen. Mendoza oli tavallaan sulkenut Remenhamin, vielä\nenemmän kuin itsensä, pois siltä taistelukentältä, jolla tulevaisuuden\nkohtalot olivat ratkaistavat. Tämä tunne se sai minut, tosiaan vähän\nvasten taipumustani, valitsemaan seuraavaksi puhujaksi miehen,\njoka kaikista seuramme jäsenistä oli mielipiteiltään Remenhamin,\nluonteensävyltään Mendozan jyrkin vastakohta. Valitsin Allisonin,\njoka on kuuluisampi nyt kuin silloin, mutta joka jo siihen aikaan\noli tunnettu molempien puolueitten säälimättömänä arvostelijana. Hän\nsuostui sangen alttiisti; ja kun hän alkoi puhua, tuntui siltä kuin\njoku lumous olisi äkkiä särkynyt. Ehtoo ja tunti olivat unohtuneet;\nolimme uudestaan väittelyjen tomuisella tantereella.\n\n\nGEORGE ALLISON, Sosialisti.\n\n»Tuo kaikki on hyvin liikuttavaa», hän sanoi, »mutta Mendoza puristaa\nväärän henkilön kättä. Hän on paljoa lähempänä minua kuin Remenhamia,\nenkä ollenkaan pidä mahdottomana että saan hänet käännetyksi omaan\noppiini. Sillä hän ainakin ymmärtää sen, että jokaisen yhteiskunnan\nluonne riippuu sen omistuslaista; vieläpä hänellä näyttää olevan\naavistus siitä, että omistusoikeus, sellaisena kuin se meillä on, on\nkaukana, jos niin saan sanoa, ehdottomasta täydellisyydestä. Totta on,\nettei hän osota mitään erikoista taipumusta sen muuttamiseen. Mutta\nsehän voi vielä tulla, ja toivonpa mielessäni saavani ennen kuolemaani\nnähdä torylais-sosialistisen puolueen. Remenhamin laita on toinen,\nja pelkään ettei hänestä ole mihinkään. Hän elää luullakseni todella\nsiinä uskossa, että omistuslaki on, samoin kuin Englannin valtiokirkko,\njollakin ihmeellisellä tavoin sallimuksen säätämä, ja että hänellä,\njos hän saa kaikki muut rajoitukset poistetuksi mutta säilyttää\nomistusoikeuden, on oleva edessään, kuten hän sanoo, luonnonmukainen\nyhteiskunta. Mutta, kuten Mendoza on huomauttanut, luonto on anarkiaa.\nSivistys tietää rajoitusta, ja sitä tietää sosialismikin. Anarkia\non liberalismin pyrkimysten päämäärä — jos liberalismia koskaan\nvoisi taivuttaa loogillisuuteen. Näin ollen ei ainakaan anarkian\nlinnunpelättimen tarvitse pelottaa ketään halukasta kääntymästä\nsosialismiin. Totta on, että on jäljellä toinen linnunpelätin,\nvallankumous; ja myönnän, että siinä pelättimessä on enemmän elämää.\nSosialismi on vallankumouksellinen, mutta niin on liberalismikin, tai\noli, niinkauan kuin se jotakin oli. Vallankumous ei tiedä samaa kuin\nväkivalta. Päin vastoin väkivalta on vallankumouksen keskenmeno. Olenko\nminä esimerkiksi minkään Marat'n tai Danton'in näköinen? Kysyn suoraan.»\n\nHän ei tosiaankaan ollut sellaisen näköinen. Lyhyt, vanttera vartalo,\nsuippoparta ja silmälasit tekivät että hän päin vastoin näytti\nomituiselta englantilaisen keskiluokkalaisen ja saksalaisen tiedemiehen\nsekoitukselta. Mutta kun hän jälleen alkoi puhua, oli äänilaji\nmuuttunut vakavammaksi, ja hän puhui jonkunverran esitelmöitsijän\ntapaan. Hän levittelikin siihen aikaan oppiansa hyvin suuressa määrin\nesitelmillä.\n\n»Ei», sanoi hän, »sosialismi kyllä saattaa ärjyä; mutta ainakin\nEnglannissa sen ärjyntä on lempeätä kuin kyyhkyspoikasen. Myönnän, että\npäämääränä on kumous; mutta tämä pannaan toimeen siirtojen avulla.\nAiomme muuttaa yhteiskunnan melkein kenenkään tietämättä, työskennellä\nperustuksista ylöspäin, järkyttämättä kohtuuttomasti päällysrakennusta.\nPelkällä taksoitusten ja verojen sovittelulla panemme toimeen\nomaisuuden uuden jaon; laajentamalla paikallisten järjestöjen vallan\notamme teollisuuden yhteiskunnan haltuun. Mutta kaikessa tässä ei\ntarvitse olla mitään kolahdusta, ei mitään äkkijyrkkää käännettä.\nPäin vastoin on suunnitelmallemme tähdellistä, ettei saa tapahtua\nmitään sellaista. Olemme tiedemiehiä ja olemme selvillä siitä, että\nyhteiskunnan koko rakenne perustuu tottumukseen. Yhtä rintaa uuden\njärjestyksen kanssa täytyy siis sen uuden tottumuksen kasvaa, mikä on\nsen kannattava. Jos äkkipikaa koettaa saada aikaan organismin muutos,\nniin manaa vain esille taantumuksellisen vastaponnahduksen. Tämä on\njokaisen vallankumouksen opetus, ja ainakin Englannin sosialistit ovat\nsen läksyn oppineet. Uskomme edelleen, että kapitalistinen yhteiskunta\nparaikaa omaa vauhtiaan kulkee sitä päämäärää kohti, jota me haluamme.\nJokainen suurisuuntainen liiketoimen keskittäminen tietää juuri\nsen järjestämiskyvyn kehittymistä, jonka puutteessa sosialistinen\nvaltio ei voisi syntyä eikä pysyä voimassa; samalla aikaa monopolin\nasettaminen kilpailun sijalle poistaa ainoan esteen, mikä on voinut\nhillitä pääoman kykyä hyötyä yhteisön kustannuksella, ja saattaa siten\njokaisen kansalaisen tuntemaan arimmassa kohdassaan, kukkarossaan,\nkuinka välttämätön se julkinen kaitsemis- ja määräämisvalta on, jota\nhän muuten olisi taipuvainen vieromaan. Kapitalistinen yhteiskunta\nsiis valmistelee omaa »eutanasiaansa» (kivutonta kuolemaansa); eikä\nmeitä sosialisteja ole katsottava vanhan järjestyksen murhaajiksi,\nvaan kätilöiksi, jotka auttavat ilmoille sen lapsen, jota se kantaa\nkohdussaan.\n\n»Siitä lapsesta ei tule vapauden vaan säännöttelyn yhteiskunta. Tässä\nkohden emme erkane ainoastaan oppiperäisen liberalismin kannattajista\nvaan vieläpä siitä tavallisten »tervejärkisten» englantilaisten\ntaajasta joukosta, joka on ylimalkaisesti ja vaistomaisesti\nepäluuloinen kaikkeen valtion väliintuloon nähden. Tämä epäluulo,\nse huomautettakoon, on tosiaankin anakronismi. Se on perintöä\najoilta, jolloin valtio oli niin hyvin kykyä kuin kansan luottamusta\nvailla, päiviltä, jolloin monarkkista tai ylimysvaltaista hallitusta\nhäikäilemättä hoidettiin erikoisten luokkien tai henkilöiden eduksi.\nMutta kansanvaltainen mullistus ja virastojärjestelmän käytäntöön otto\novat lakaisseet pois kaiken tuon, ja se ihanne, johon hallitukset tätä\nnykyä kaikissa sivistysmaissa pyrkivät, on asiaintuntijain hoitama,\nvalppaan ja älykkään yleisen mielipiteen valvonnan alainen hallinto.\nTotta on, että paljon työtä on vielä jäljellä, ennenkuin se ihanne\non saatu toteutetuksi. Eräissä maissa — varsinkin Yhdysvalloissa\n— asiantuntijain tarvetta tuskin vielä on älytty. Toisissa,\nkuten Saksassa, on kovin puutteellisesti pidetty huolta kansan\nvalvontavallasta. Mutta pyrkimyksen suunta on selvä, ja Englannissa\nselvempi kuin missään muualla. Ainakin täällä voimme hyvin toivein\nodottaa niin hyvin viranomaisten toiminnan kuin niiden asiantuntemuksen\njatkuvaa laajenemista, samalla kuin edustuskoneiston asianmukaisella\nkehittämisellä voimme suojella itseämme vastuuttoman virkavallan\nvaaralta.\n\n»Tehokkaan hallinnon yhteensovittaminen kansan valvontavallan\nkanssa on epäilemättä vaikea tehtävä, mutta olen varma siitä, että\nse on toteutettavissa. Tässä kenties ei taida olla oikea paikka\nesittää lempiaatettani, ammattiedusmiestä. Mutta minun sallittaneen\nkuitenkin sivumennen siihen viitata. Ammattiedusmiehellä tarkoitan\nsellaista, joka on tieteellisesti ja järjestelmällisesti kasvatettu\nmanaamaan esille edustettavien todellisen mielipiteen ja valamaan sen\nkäytännöllisten esitysten muotoon. Hänen tulee tutkia, mitä he todella\nkaipaavat, ei mitä he luulevat kaipaavansa, ja itse keksiä millä tavoin\nse voidaan saavuttaa. Sellaiset miehet eivät tarvitse tulla valituiksi;\nolenkin taipuvainen ajattelemaan, että kansanvaali-järjestelmän aika on\nmennyttä. Tähdellistä on, että heidän valikointinsa perustuu johonkin\npätevyystodistukseen, kuten tutkintoon tai aikaisempaan viralliseen\nmerkintään, ja että he pysyttelevät alituisessa kosketuksessa\nedustettaviensa kanssa.\n\n»Mutta en saa viipyä yksityiskohdissa. Päätarkoitukseni on osoittaa\nettä, kun hallitus on asianymmärtävien virkamiesten käsissä ja\nasianymmärtävien edusmiesten valvonnan alainen, emme tarvitse olla\npeloissamme, vaikka valtion toimintapiiri laajennetaankin äärettömiin\nasti.\n\n»Tämä laajennus on tietenkin ensi sijassa tapahtuva taloudellisella\nalalla, sillä kunkin yhteiskunnan koko laatu perustuu, kuten tätä\nnykyä yleisesti tunnustetaan, sen taloudelliseen järjestykseen.\nVallankumouksen täytyy, jos se tahdotaan syvälle meneväksi, alkaa\nteollisuuden järjestämisestä; mutta tästä ei seuraa että se siihen\npäättyy. On sosialistisen ihanteen parjaamista, kun sitä sanotaan\nmaterialistiseksi, kun sen väitetään olevan korkeammista pyrkimyksistä\nväliäpitämättömän vieläpä niille vihamielisen. Ensiksikin ei kukaan\ntajua tieteen arvoa selvemmin kuin tosi sosialisti. [Huomattava on,\nettä »tiede» ei käsitepiiriltään tarkkaan vastaa engl. »science»\nsanaa; tällä näet etupäässä tarkoitetaan luonnontieteitä (ja niitä\ntieteenhaaroja, jotka noudattavat näiden menetelmiä).] Onhan\nsosiologia, johon hänen kantansa perustuu, tieteen haara; ja onpa\nhänen uskonsa peruskohtia, että ihmiskunnan edistys riippuu sen\nherruudesta luonnon yli, ja että tämän herruuden saavuttamiseksi tiede\non sen ainoa ase. Edelleen on kerrassaan hullua, kun meitä syytetään\npiittaamattomuudesta siveellisyyteen nähden. Meidän mittakaavamme\nsaattavat kenties olla toisia kuin porvarillisen yhteiskunnan;\njos ne olisivat samat, niin se tietäisi niiden hylkäämistuomion,\nsillä uusi taloudellinen järjestys vaatii välttämättömästi uutta\nsiveysoppia. Mutta jokainen olojärjestys kaipaa oman luontonsa\nmukaisia elämänohjeita ja luopi ne, eikä sosialistinen järjestys tule\ntästä säännöstä poikkeamaan. Meidän kantamme siihen asiaan nähden on\nyksinkertaisesti se, ettei meidän ole tarvis huolehtia siveysopista,\nkoska se kyllä tulee itsestään taloudellisen kumouksen jäljissä.\nSillä, sen mukaan mitenkä me historiaa luemme, taloudellinen tekijä\nmäärää kaikki muut. »Der Mensch ist was er isst» (»ihminen on sitä,\nmitä hän syö»), niinkuin saksalainen hoki; ja siveellisyys, taide,\nuskonto, kaikki niin sanotut aatteelliset pyrkimykset, ovat kuin\novatkin leivän ja lihan muunnosmuotoja. Ne tulevat itsestään, jos ne\novat tarpeelliset; ja sosialistisessa yhteiskunnassa niiden asema ei\ntule olemaan huonompi vaan parempi kuin nykyisen kilpailujärjestelmän\nvallitessa. Sillä tässä kohden tulee taaskin asiantuntijajärjestelmä\nvaikuttamaan. On oleva valtion asiana — jos se päättää, että sellaisia\npyrkimyksiä on edistettävä — keksiä koneisto, jonka avulla voidaan\nvalikoida ja kasvattaa nerokkaita miehiä, sen mukaan kuin kysyntä\nvaatii, ja osoittaa heille kullekin oma sopiva toimintapiirinsä\nynnä riittävä palkka. Tämä menettely soveltuu mielestäni yhtä hyvin\nuskonnon palvelijoihin kuin eri taidelajien harjoittajiin. Enkä\ntahtoisi ehdottaa, että sosialistinen yhdyskunta ottaa mitään erityistä\nuskontomuotoa valtiouskonnoksi, koska huomaan, ettei meidän ole\nmahdollista ratkaista mikä niistä on totuuden mukainen, tai perustuuko\nniistä yksikään totuuteen. Minä osoittaisin jokikiselle suosiota —\ntietysti tarpeellisia rajoituksia noudattaen — siinä toivossa, että\najan kuluessa se uskonto, joka on uusiin olosuhteisiin soveliain,\nluonnollisen valinnan nojalla jää eloon muitten jälkeen. Mutta siihen\nmennessä uuden järjestyksen paremmuus vanhaan verraten käy selvästi\nnäkyviin. Emme enää tarvitse kuulla neroista, jotka nääntyvät nälkään\nullakkokamareissa, huonopalkkaisista tai liian suuripalkkaisista\npapeista, erioikeuksilla varustetuista ja erioikeudettomista\nlahkoista. Kaikki on oleva järjestettyä, säännöllistä ja turvallista,\nniinkuin sivistysvaltiossa olla pitää. Ja ensi kerran historian\nkulussa yhteiskunta on oleva sellaisessa asemassa, että se voi\nsaada mahdollisimman paljon hyvää noista oudoista ja säännöttömistä\ninhimillisen toiminnan piireistä, joiden olo tähän asti on ollut niin\nhäälyvä ja joiden saavutukset ovat olleet niin oikulliset ja epävarmat.\nSosialistisessa valtiossa uskonto, kirjallisuus ja taide järjestetään,\njos niin saan sanoa, lokeroihin, ja jos ne todella ovat normaalisia ja\nhyödyllisiä elintoimintoja, niin ne samoin kuin muut oi elintoiminnat —\neivät voi muuta kuin hyötyä sellaisesta kohtelusta.\n\n»Näin olen ulkoviivoin arimoinut sosialistisen suunnitelman\npääpiirteet, taloudellisen mullistuksen, joka pannaan toimeen\nasteettaisen ja rauhallisen siirron avulla ja joka päätyy\nkollektiiviseen järjestelmään, niin täydelliseen, että se itseensä\nsisällyttää kaikki tosiarvokkaat inhimilliset toimintapiirit. Mutta\nsitä innostusta, mikä meitä elähyttää (tai oikeastaan sen innostuksen\nperusteita) minun on kovin vaikea nostattaa muiden kuin sellaisten\nkuulijain mieleen, jotka vuosikausien tutkimuksilla ovat siihen\nvalmistautuneet. Sillaikaa kuin kaikki muut valtiolliset puolueet\nhapuilevat pimeässä, nojautuen yksipuolisiin ja lopen kuluneisiin\nkaavalauseisiin, joita ne itsekin ovat lakanneet uskomasta, me yksin\netenemme täydessä päivänvalossa, tietä, jonka kulkua silmämme voi\nselvästi seurata niin hyvin taakse- kuin eteenpäin, taivaanrannalla\nselvästi näkyvää päämäärää kohti. Historia ja analyysi (erittelevä\najatustyö) ovat meidän oppaamme, historia ensi kerran ymmärrettynä,\nanalyysi ensi kerran tieteellisesti käytettynä. Toisin kuin kaikki\nmenneiden aikojen kumousmiehet me emme perusta innostustamme omiin\nsisäisiin havaintoihimme tai ihanteisiimme, vaan varmasti todettuun\nmaailman kulkuun. Olemme yhteistoiminnassa maailmankaikkeuden kanssa,\nja siitä johtuu sekä uskalluksemme että kärsivällisyytemme. Meillä on\nvaraa odottaa, koska tapahtumien virta itsestään vie meidät haluamaamme\npäämäärään. Soutamattammekin suljumme eteenpäin; tai jos hetkeksi\nemme pääse eteenpäin, niin se akanvirta, joka meitä pidättää, on vain\npaikallinen. Kaikkien poliitikkojen joukossa meillä yksin on uskoa;\nmutta meidän uskomme on rakennettu tieteen perustukselle, ja sentähden\nse pysyy iäti horjumatta.»\n\n\nANGUS MAC CARTHY, Anarkisti.\n\nTähän Allisonin puhe päättyi, ja melkein jo ennenkuin hän oli\nlopettanut oli MacCarthy, odottamatta minun kehotustani, hypähtänyt\njaloilleen ja puhjennut intohimoiseen puheeseen. Silmät säihkyvinä,\neleet kiihkeinä hän purki sisunsa, ja hänen iiriläisvoittoinen\näänensävynsä erosi hauskasti edellisten puhujain sävystä.\n\n»Jumala antakoon minulle anteeksi», hän huudahti, »että koskaan olen\nsanonut itseni sosialistiksi, jos tuo on sosialismin merkitys! Mutta\nsitä se ei ole! Tahdon pelastaa sanan, tahdon palauttaa sille sen\nvanhan, jalomman merkityksen: sosialismi maailman unelma, pyhän graalin\nvalonsäde yli soiden, Sarrasin salaperäinen kaupunki, Avalonin laakso!\n[Sarras ja Avalon, Arturin tarinassa esiintyviä paikkoja. Sarrasin\nkaupungista Joosef Arimatialainen on lähtenyt Englantiin, mukanaan\npyhä graal; sinne graal ihmeellisellä tavalla joutuu takaisin; sieltä\npuhtain graalia etsivistä ritareista löytää sen, ja siellä hän tulee\nsen armonvaikutuksista osalliseksi ja saa kuninkaana hoitaa sitä,\nkunnes se nostetaan ylös taivaaseen. — Avalonin laaksoon (tai saareen)\nviedään salaperäisellä laivalla kuolinhaavansa saanut kuningas Artur,\nsiellä parantuakseen; siten hän joutuu iäksi pois elävien ihmisten\nkeskuudesta.]\n\nSosialismi vapauden sielu, veljeyden yhdysside, tasavertaisuuden\nsinetti! Ken se tahtoisi julkein käsin panna Arielimme kiinni ja\nvangita hänet valtioon, tuohon vääryyden puuhun? Päivä ei ole\nkauempana yöstä, hyvä pahasta, kuin vallankumouksellinen sosialismi\ntuosta pulpetti- ja konttorituoli-sosialismista, vihollisesta joka on\npukeutunut meidän asetakkiimme ja rehentelee meidän vaakunakilvellämme.\nLähes vuosisadan ajan olemme taistelleet vapauden puolesta, — ja\nnyt he tahtoisivat tehdä meistä vanginvartijoita omien sielujemme\nkahlehtimiseksi. 1789, 1830, 1848 — ovatko ne vuosiluvut poltetut\nsydämiimme ainoastaan leimatakseen meidät kärsivällisiksi lampaiksi\nvirkavallan laumassa? Ei! Ne ovat hengen symboleja; ja ne joita nämä\ntunnukset erottavat eri joukoksi, tämän maailman valtakunnan hylkäämät\nja jumalan valtakunnan kansalaiset, ovat, niissä ne valtavatkin, eläviä\nliekkejä laitosten ja lakien hävittämiseksi ja säälin ja vihan ja\nrakkauden tulten sytyttämiseksi ihmisten sydämiin. Meidän kaupunkimme\nei ole rakennettu konttorikirjoista eikä muurattu virkahuoneiden\ntomulla, eivät sitä luo eivätkä pidä koossa virastojen punalangat. Ei,\nsen tekee vapautettujen henkien pakoton vetovoima, sielun ikuisen ilon\narimoiminen näkyvään muotoon!»\n\nHän pysähtyi ja näytti koettavan taltuttaa itseänsä; sitten hän jatkoi\ntyynempään äänensävyyn: »Sosialismi on sama kuin anarkia. Tiedän minkä\nkauhun tämä sana herättää; mutta se on huonon omantunnon kauhua, sillä\nainoastaan vääryyteen perustettu järjestys pelkää epäjärjestystä.\nMinkätähden pelkäätte omaisuutenne ja henkenne puolesta, te jotka\npelkäätte anarkiaa? Sentähden että olette edellisen varastaneet ja\njälkimäisen antaneet vääryyden palvelukseen; sentähden että olette\nlaeillanne luoneet sen ihmisen, minkä sanotte rikolliseksi; sentähden\nettä olette siittäneet nälän ja nälkä on siittänyt raivon. Tästä en\nteitä soimaa, enempää kuin itseänikään. Olette itse oman ylläpitämänne\njärjestelmän uhreja, ja hallitus se on teidän vihoiksenne yhtä\npaljon kuin minunkin, jos vain sen ymmärtäisitte. Sillä hallitus\nmerkitsee pakkoa, poissulkeutumista, erilaistuttamista, eroa; anarkia\nsitä vastoin on vapautta, yhteyttä ja rakkautta. Hallitusvalta\nperustuu itsekkyyteen ja pelkoon, anarkia veljeyteen. Jaamme itsemme\nkansakuntiin, ja siitä syystä kannamme sotavarustuksen taakkaa;\neristämme itsemme yksilöinä, ja siitä syystä vetoomme lakiemme suojaan.\nJollen itse ottaisi mitä veljeni tarvitsee, ei minun tarvitsisi\npeljätä että hän ottaa sen minulta; jollen sulkisi hänen tarvettaan\nnäkyvistäni, en pitäisi sitä vähemmän tärkeänä kuin omaani. Kaikki\nhallitusmiehet ovat muista eristettyjä henkilöitä. Ja siinä on\nsyy, minkätähden he — halusivat tai eivät — ovat sortajia taikka,\nparhaassa tapauksessa, ehkäisijöitä. Eristettyinä kansan vaiston\nhengityksestä, joka on itse elämän hengitystä, he eivät voi tuntea\noikein, eivätkä siis ajatellakaan oikein. Ja oli miten oli, kuinka he\nvoisivat, parhaimmallakaan tahdolla, ymmärtää niitä moninaisia etuja\nja pyrkimyksiä, joita heidän muka tulee hallita? Ihminen ei tunne\nmuuta kuin sitä, mitä hän käytännöllisesti harjoittaa; ja kussakin\ntyön haarassa ainoastaan ne pystyvät johtamaan, jotka itse ovat työn\ntekijät. Älyllisesti yhtä hyvin kuin moraalisesti hallitusvalta on aina\nvajaavarainen; eikä se, jota sanotaan eduskunnalliseksi hallitukseksi,\nole hituistakaan parempi kuin mikä muu tahansa, sillä hallitsevat\nhenkilöt ovat myötätuntoon ja tietämykseen nähden yhtä kaukana\nhallituista. Osottaapa kokemus, jos vain tahtoisimme sen myöntää,\netteivät hallitsevat henkilöt minkään muun järjestelmän vallitessa\nole pätemättömämmät ja turmeltuneemmat kuin juuri tämän hallitustavan\naikana, jonka sanomme kansanvaltaiseksi. Eikö itse »poliitikko» sanakin\nole kaikkialla soimaussana? Eikö hallitusvirasto kaikkialla tiedä yhtä\nkuin kyvyttömyys ja laiskuus? Kuinka kurja onkaan eduskunnan jäsenen\nasema, hänen kun on pakko antaa äänensä lukemattomissa asioissa,\njoiden alkeitakaan hän ei ymmärrä, ja antaa se puolueenjohtajain\nviittauksesta, jotka itse puolestaan ovat vaalikomiteajärjestelmän\nsokean ja aivottoman koneiston määräysvallan alaisia! Kansa on\nedusmiestensä orja, edusmiehet päällikköjensä ja päälliköt tiedottoman\nkoneiston orjia! Ja tämä se on hallitustieteen viimeinen sana! Oi\njumalallinen ihmishenki, minkälaisiin kahleihin oletkaan itsesi\nkietonut — ja sen sanot vapaudeksi ja taputtelet käsiäsi!\n\n»Ja sitten tulee mies ja sanoo: 'koska olette vapaat, niin sitokaa\nitsenne tiukemmin ja yhä tiukemmin omiin kahleihinne'. Eivätkö nämä\nkädet, jotka vetävät solmut kiinni, eivätkö ne ole omat kätenne? Miksi\nsiis pelkäätte? Tuossa on jäsen vapaana; kiinnittäkää se joutuun!\nPäänne voi vielä kääntyä; tulkaa, puristakaa se ruuvipihtiin! Nyt\nolette kiinni! Nyt ette voi liikahtaa! Kuinka kaunista, kuinka\nsäädyllistä, kuinka turvallista! Ja se, ja se on muka sosialismia!\nJa sitä aikaansaadakseen Ranska avasi sulut, jotka huuhtoivat maan\nverivirroilla! Mitä? Olemme katkaisseet rautaiset kahleet — sitoaksemme\nitsemme kanslialankaan! Olemme riistäneet Napoleonilta kruunun,\nkruunataksemme... kruunataksemme...»\n\nHän katsahti Allisoniin ja äkkiä hillitsi itsensä. Sitte hän alotti\nuudestaan, tavoittaen selittävää sävyä: »Siitä päästäksemme on vain\nyksi tie avoinna: vapaan yhteistoiminnan laajentaminen jokaiselle\ntoimialalle, niillekin, joita tätä nykyä valtio hoitaa. Sanotte,\nettä tämä on mahdotonta. Mutta miksi? Noudatattehan jo nytkin\ntätä menettelytapaa kaikessa, mikä on teille kallisarvoisinta.\nNykyisessä yhteiskunnassa ihmisten toiminta on vapain taiteen,\ntieteen ja huvittelun alalla. Ja kaikki nämä harrastukset saavat,\nen tahdo sanoa järjestysmuotoansa, vaan ilmaisunsa vapaaehtoisissa\nyhtymissä, klubeissa, akatemioissa, seuroissa, sanokaa niitä miksi\nvain tahdotte. Lontoon Royal Society ja British association club\novat oikean järjestäymistavan tyypillisiä esimerkkejä; [»Royal\nSociety», täydellisemmin »Royal Society of London for improving\nnatural Knowledge», Englannin vanhin ja tärkein tiedeakatemia;\n»British Association for the advancement of science» on toinen tärkeä\ntieteellinen seura, sekin pääasiallisesti luonnontieteellinen.]\nja tämä tapa tulisi, niin, se täytyy toteuttaa koko\nyhteiskuntarakennuksessa. Jokaista ammatin- ja liikkeenhaaraa varten\ntulisi olla vapaaehtoisesti muodostunut järjestö, jonka jäseninä\nolisivat kaikki ne, jotka haluavat siihen toiminnan haaraan antautua;\nnäiden olisi valittava ja erotettava omat virkailijansa, määrättävä\noma liikesuuntansa, ja niiden tulisi vapaan sovittelun nojalla olla\nyhteistoiminnassa muiden samankaltaisten järjestöjen kanssa. Sellaisten\nyhtymien monisäikeinen kudos, jossa olisi järjestystä kaikkialla vaan\nei missään pakkoa, se se on se yhteiskuntamuoto, jota odotan tulevaksi\nja jonka jo näen työntävän itujaan vanhempien järjestysmuotojen sitkeän\nnahan alla. Sääntöjä siinä tulee olemaan, muttei lakeja, — sääntöjä,\njoita noudatetaan ilomielin, siksi että ne on vapaasti omaksuttu\nja siksi ettei ketään pakoteta pysymään siinä veljeskunnassa, joka\nne hyväksyy ja niitä noudattaa. Anarkia ei tiedä järjestyksen vaan\npakkovallan olemattomuutta; se on hengen vapaata virtaamista muotoihin,\njoissa se ihastuneena viihtyy. Ja ainoastaan sellaisissa muodoissa,\nniiden kehittyessä ja muuttuessa, se voi saada ilmaisun, mikä ei ole\nsamalla orjuutta.\n\n»Väitätte tämän haaveelliseksi mielenkuvitteluksi. Mutta luokaa katse\nhistoriaan! Ajatelkaa keskiajan suurtöitä! Eivätkö ne olleet juuri\nsellaisen kehityssuunnan tuotteita, jommoista minä kuvailen? Ne miehet,\njotka rakensivat keskiajan tornit ja kirkot ja kaunistivat niitä\ntaiteen ihmetöillä mitkä yhä vielä Italiassa ja Ranskassa huikaisevat\nsilmiämme, olivat vapaaehtoisesti yhdyskunniksi yhtyneitä ja kiltoihin\njärjestäytyneitä miehiä. Valtion, julkisen käsky- ja pakkovallan\nkasvamisen historia kertoo samalla mitenkä Firenzestä ja Nürnbergistä\non vajottu Lontooseen ja New Yorkiin. Samassa määrässä kuin valtion\nmahti kasvaa, kutistuu hengen tarmo; ja jos koskaan Allisonin ihanne\ntulisi toteutetuksi, jos valtion toiminta koskaan tunkisi läpi elämän\njokaisen alan, niin se yleinen hyvinvointi ja elämän mukavuus,\nmikä sillä tavoin kenties saadaan leviämään koko yhteiskuntaan, on\nostettu kovin kalliilla hinnalla, ihmisten sielulla. Sen yhteiskunnan\nkansalaiset tulevat niin erinomaisesti ravituiksi, majoitetuiksi ja\npuetuiksi, ettei paremmasta apua, mutta — ja sehän on arveluttava\nepäkohta — he tulevat olemaan kuolleita.\n\n»Oi», hän huudahti, »jospa voisin saada teidät näkemään, että koko\ntämä järjestys, jonka alaisina elätte, on keinotekoinen ja tarpeeton!\nMutta meidän järkemme ovat sumentaneet ne järjestelmät, joilla petämme\nmielikuvitustamme ja joita sanomme tieteeksi. Meidät on opetettu\npitämään historiaa välttämättömänä tapahtumasarjana, kunnes olemme\nalkaneet uskoa, että sen täytyy olla hyvä tapahtumasarja; että kaiken,\nmikä koskaan on tapahtunut, on oikeuden ja kohtuuden mukaan pitänytkin\ntapahtua juuri niin, eikä toisin. Ja siten myönnämme oikeutetuksi\nkaiken entisen ja nykyisen, oli se vaikka kuinka kouraantuntuvassa\nristiriidassa omien sisäisten näkemystemme kanssa. Mutta kaikki tuo\non vain omien aivojemme kuvittelua. Historia on, uskokaa minua,\nsuurimmaksi osaksi suunnaton erhe ja rikos. Sen olisi pitänyt olla\ntoisenlainen kuin se on ollut; ja meidänkin tulisi olla jotakin toista\nkuin mitä olemme. Ei ole siinä mitään luonnollista ja välttämätöntä\nkehitystä hyvää kohti, ei mitään yhteistoimintaa maailmankaikkeuden\nkanssa, paitsi osallisuutta sen rikoksissa. Tuo pieni talo, jota aivot\nrakentavat oman heikkoutensa suojaksi, täytyy repiä, jos tahdomme\nkatsoa totuutta suoraan silmiin ja pyrkiä hyvään. Silloin näemme,\nkuinka sokaisevien myrskyjen ja sadekuurojen keskitse, mimmoisen\nvihamielisten tai väliäpitämättömien alkuainesten pimeyden halki\ntiemme kulkee yli vuorten kaipuumme kaupunkia kohti. Silloin, ja vasta\nsilloin, ymmärrämme kumouksen hengen. Että on olemassa sellaista\npahaa, että se voidaan vain polttaa tulella; että on niin suunnattomia\nehkäisymuureja, että ne voidaan räjähyttää vain dynamiitilla, että\nhävitystyö on luomistyön välttämätöntä alkutoimitusta, koska se on\nniiden vankimuurien hajoittamista, joissa henki on vangittuna, ja että\ntässä työssä henki itse toimii yksin, ilman mitään luonnonvoimain\ntai korkeamman maailman voimien apua — tämä se on se uskontunnustus,\n— ei, en tahdo sanoa sitä uskontunnustukseksi — se on se tieto, se\nsisäinen näkemys, jonka varassa me kumousmiehet elämme. Sen voimalla me\nvoitamme, se on vakaumukseni. Mutta saavutimme voiton tai jäi se meiltä\nsaavuttamatta; oma elämämme itse on voittoa, sillä se on hengessä\neletty. Murtaa aineellisia kahleita solmitaksemme sitä lujemmiksi\nsielulliset yhdyssiteet, poistaa kuolleita kuoria vapauttaaksemme\neläviä muotoja, hävittää laitoksia herättääksemme eloon voimia, riisua\naineellinen ja pukea yllemme henkinen ruumis, siinä se, mikä meidän\nliikettämme innostaa, joko sitten taistelemme kielin tai miekoin, se,\nja yksistään se, on anarkian tosi ja sisäinen merkitys.\n\n»Anarkian on sanottu olevan yhtä kuin väkivalta; enkä tahdo olla\nsellainen teeskentelijä enkä niin halpamainen, että kieltäisin että\nyhtenä toimintakeinonamme täytyy olla väkivalta. Voimankäyttö on\nyhteiskunnan lapsenpäästäjä; eikä syvälle menevää muutosta ole koskaan\nsaatu aikaan ilman sitä. Minkä miekka on luonut, se täytyy miekalla\nhävitettämän. Ja ainoastaan väkivalta voi tehdä väkivallasta lopun.\nMenenpä vielä pitemmäs: tunnustan, koska täällä, jos missään, olemme\ntäysin avomielisiä, että minä puolestani tunnen itseni kutsutuksi\nkulkemaan juuri väkivallan tietä, ja että tulen kuolemaan niinkuin olen\nelänyt, aktiivisena kumousmiehenä. Mutta vaikka väkivalta on yksi tie,\nvieläpä välttämättömän tarpeellinen tie, niin en kuvittele, ettei ole\nolemassa muitakin teitä. Jollei toivominen olisi turhaa, saattaisin\nkyllä halusta toivoa olevani runoilija tai pyhimys, palvellakseni\nsamaa herraa lempeämmillä hengen aseilla. On anarkisteja, jotka eivät\nole koskaan pitäneet puhetta ja joilla ei koskaan ole ollut pyssyä\nkädessä, ja joita kuitenkin tunnemme veljiksemme, vaikkeivät he kenties\ntunne meitä. Tahdon mainita kaksi, jotka elävät ikuisesti: Shelley,\nrunoilijoista ensimäinen, jollei olisi toista, joka on häntäkin\nsuurempi, mystikko William Blake. Meitä pidetään verisinä hirviöinä;\nmeitä ajetaan vainukoirilla pitkin koko maapallon pintaa. Ja kuka\nvainoojistamme uskoisi, että se laulu, mikä soi meidän sydämissämme,\nainakin muutamien, — voin sen vakuuttaa ainakin yhdestä, — on\ninnoitetuin, henkevin manaus, mikä koskaan on singahdutettu teidän\ntylsälle, pöhövatsaiselle, kuorsaavalle Englannillenne:\n\n        'Tänne mun kullanpalava jouseni,\n        tänne kaipuun nuoleni,\n        tänne keihääni; pilvet avautukoon,\n        tänne mun tulivaununi!\n\n        En lakkaa hengen taistelusta,\n        ei nuku kädessäni miekka,\n        ennenkuin olen rakentanut Jerusalemin\n        Englannin vehreään, suloiseen maahan'.\n\n        ['Bring me my bow of burning gold,\n        Bring me my arrows of desire,\n        Bring me my spear; O clouds unfold!\n        Bring me my chariot of fire!\n\n        I will not cease from mental fight,\n        Nor shall my sword sleep in my hand\n        Till I have built Jerusalem\n        In Englands green and pleasant land.'\n\n    (W. Blaken »Milton» nimisestä teoksesta).]\n\n»Englantiin! Ei, ei Englantiin vaan Europpaan, Amerikkaan, maailmaan!\nMissä ihminen on, uusi ihminen, siellä on meidän maamme. Mutta uusi\nihminen on vanhaan haudattava; ja kaikkialla missä hän ponnistelee\nhaudassaan, kaikkialla missä hän koputtaa haudan seiniä, siellä olemme\nsaapuvilla häntä auttamassa. Kun vartijat nukkuvat, sarastavan aamun\nhiljaisuudessa, nousee ristiinnaulittu Kristus haudasta. Ja enkeli,\njoka istuu haudan ääressä, on Anarkian enkeli.»\n\n\nHENRY MARTIN, Professori.\n\nTähän hän äkkiä päätti merkillisen puheensa, jota, kuten pelkään,\nkirjoitettu sana tuskin on päästänyt täyteen oikeuteensa. Tuli pitkä\nvaitiolo, ja sen kestäessä kuului alhaalta korviimme näkymättömän\nsuihkulähteen lorina ja satakielen kaihoisa laulu. Oli yö, kuu oli\nlaskenut ja taivas kimalteli täynnä tähtiä. Niiden joukossa eräs\nkiertotähti hehkui punaisena, juuri vastapäätä minun paikkaani; ja näin\nvieruskumppalini, Henry Martinin katseen olevan siihen kiintyneenä.\nHän oli niin ajatuksiinsa vajonnut, ettei kuullut minua ensin, kun\nkysyin tahtoisiko hän olla hyvä ja jatkaa puheiden sarjaa. Vaan hän\nsuostui sangen alttiisti, niin pian kuin älysi mistä oli kysymys. Hänen\nnoustessaan en voinut olla ihmettelemättä hänen kasvojensa erinomaista\nkauneutta, jota ennenkin usein olin ihaillut. Hänen kirjansa mielestäni\ntekevät hänelle vääryyttä; ne ovat kylmiä ja akatemiallisia. Mutta\nmiehessä itsessään ei ollut mitään sellaista. Ei ole koskaan ollut\nvirkeämpää henkeä; ja tämä virkeys kuvautui hänen persoonassaan ja\nhänen ryhdissään, hänen joustavassa vartalossaan, hänen säteilevissä\nsilmissään ja hänen nyt vaikenevan partansa uljaassa aaltoilussa. Hän\nseisoi hetkisen vaiti, katse vielä kiintyneenä punaiseen tähteen;\nsitten hän alkoi puhua.\n\n»Jos on totta», hän sanoi, »niinkuin eräät mystikot väittävät,\nettä maailma on tulos vastakkaisissa taivaan äärissä asustavien\nhenkiolentojen ristiriidasta, niin MacCarthy ja minä varmaan\nedustamme sellaista vastakohtien paria ja liikumme vastakohtaisessa\ntasapainossa kautta kokemuksen kehän. Minä kenties olen hänen\nprofeettansa Blaken Urthona ja hän taas hänen Urizen'insa, vai olisiko\npäinvastoin, en tiedä sanoa. [Urthona ja Urizen, Blaken haaveellisissa\n»Profeetallisissa teoksissa» esiintyviä henkiolentoja, jotka\nedustavat vastakkaisia elämän voimia.] Mutta meidän vastakkaisuutemme\nei ole, ainakaan minun puoleltani, mitään vihamielisyyttä. Ja\nkatsellessani kautta avaruuden hänen taivaankulmansa puoleen, voin\nhyvin ymmärtää, kuinka komea sen kohtalo mahtaa olla, joka palaa\nsiellä niin punaisena, niin loistoisana ja niin ylväänä. Oma valoni\non verraten kalpea, pelkkää vihreää ja sinistä; kuitenkin se on\nkokonaisuudelle yhtä tähdellinen; olisipa ilman sitä peljättävissä,\nettä hän tuhoisi maailman tuleen. Puhun vertauskuvin lieventääkseni\nniin paljon kuin mahdollista välttämättömän, niin kylmän ja jyrkän\nsiirtymyksen profeetasta kriitikkoon. Mutta antaessanne minulle\npuheenvuoron tiesitte, herra puheenjohtaja, mitä teitte. Tiesitte\nhyvin kutsuvanne Vesimiestä tyhjentämään vesiruukkunsa Marsin\npäälle. Ja olen varma siitä, että Mars suo minulle anteeksi, jos\ntottelen. Toisin kuin kaikki edelliset puhujat, olen, kutsumukseni\nmukaan, epäilijä; ja sitä pidän jalona kutsumuksena. On ihmisiä,\njotka ajattelevat — kenties ei ole melkein ketään joka ei ajattele\n— että toiminta on elämän ainoa päämäärä. Arvosteleva hengenlaatu,\nkritisismi, on heidän mielestään jonkunlainen tauti, jolle muutamat\nihmiset ovat alttiit ja joka, pahimmissa tapauksissa, voi helposti\ntulla kuolettavaksikin. Terveytenä sitävastoin pitävät innostuksen\nmiehen tilaa, sen miehen, joka uskoo eikä koskaan epäile. No niin,\nettä sellainen tila on onnellinen, sen olen kyllä valmis myöntämään;\nmutta terveenä sitä en voi pitää. Kuinka se voi olla terve, jollei se\nperustu terveeseen, ymmärrykselliseen perustukseen? Mutta sellaista\nperustusta ei ole koskaan saatu eikä koskaan saada aikaan muulla\ntavoin kuin kritiikin avulla. Ja kaikkeen kritiikkiin sisältyy\nepäilystä, ja samalla se synnyttää epäilystä. Ihminen joka ei koskaan\nole harjoittanut kritiikkiä, vieläpä sellainenkin, joka ei aina\nuudestaan noudata kriitillistä menettelyä, on ihminen, jolla ei ole\ninnostukseensa oikeutta. Sillä hän on saavuttanut sen huumauttamalla\nsielunsa intohimolla; ja tämä, siitä pidän kiinni, on jotakin pahaa ja\nväärää. Väitän sen olevan pahaa ja väärää itsessään, aivan riippumatta\nseurauksista, joita se voipi tuottaa; on näet perusvelvollisuuksiamme\nhakea totuutta ja välttää valheellinen. Mutta seurauksienkin kannalta,\nniin toisarvoinen kuin tämä onkin, minulla on mitä pahimmat epäilykset\nsiihen yleiseen otaksumiseen nähden, että innostuksen vaikutukset aina\novat pääasiallisesti, jolleivät kokonaan, hyvät. Kun esim. katselen\nuskonnon historiaa, en löydä mitään täyspätevää syytä väitteelle, että\nsen edulliset vaikutukset ovat olleet epäedullisia tärkeämmät. Jesus\nKristus, suurin ja luullakseni tervein kaikista innostuksen miehistä,\non sytyttänyt inkvisitsionin roviot ja asettanut paavin Roomaan.\nMuhammed peitti maan veritulviin ja asetti turkkilaisen Bosporoksen\nääreen. Pyhä Franciscus loi lauman reheviä kerjäläisiä. Luther sai\naikaan kolmikymmenvuotisen sodan. Kriitillinen hengenlaatu olisi\ntukkinut näiden miesten uran; mutta olisiko siitä ollut maailmalle\nhaittaa? Minä epäilen. Olisi ollut vähemmän hehkua; mutta olisi\nmahdollisesti ollut enemmän valoa. Ja minä puolestani uskon valoon.\nVoi kyllä olla totta, että järki ilman intohimoa on hedelmätön,\nmutta varmaa on, että innostus ilman järkeä on tuhoisa. Ja kun nämä\nvoimat, joiden tulisi olla yhtyneinä, todellisuudessa taistelevat\ntoisiansa vastaan siinä suuressa kaksintaistelussa joka riehuu läpi\nhistorian, niin minä asetun järjen puolelle. Jos minun täytyy valita,\nolen mieluummin hedelmätön kuin tuhoisa. Mutta tarkoitukseni on\nolla hedelmällinen, ja olla hedelmällinen juuri kritiikin avulla.\nPelkään tämän tietävän, että minun on pakko tehdä itseni jokaiselle\nepämiellyttäväksi. Mutta sitä en tee tahallisesta häijyydestä, vaan\nvelvoituksen pakosta. Sanotte kenties, että sehän vain pahentaa asian.\nOlkoon menneeksi! En huoli enää puolustaa itseäni, vaan ryhdyn heti\nepämiellyttävään tehtävääni.\n\n»Minun on siis ensin sanottava, että samalla kuin kuunnellessani\nedellisiä puhujia olen ihmetellyt heidän luomiensa rakennusten\nkauneutta ja niissä ilmenevää kekseliäisyyttä, olen tapani mukaan\ntarkastanut perustuksia. Ja saavuttamani tulos on seuraavanlainen.\nKaikki valtiolliset vakaumukset liikkuvat kahden äärimäisyyden välillä;\nnämä ovat kollektivismi ja anarkia. Kumpikin pyrkii hinnalla millä\ntahansa omaan päämääräänsä, kollektivismi järjestykseen ja anarkia\nvapauteen. Kumpikin on kannattajilleen uskon asia; kumpaistakin\nlevitetään niinkuin uskontoa. Ja niiden välillä ovat kaikki erilaiset\nuskon ja kokemuksen, aatteen ja tosiasiain sovittelemiset eli\nkompromissit, joita liberalismi ja vanhoillisuus ja muut niiden\nkaltaiset edustavat. Nyt on niin, että se innostuksen aste, joka on\njohonkin uskoon yhtyneenä, on suoraan verrannollinen siinä vallitsevan\nkokemusperäisten ainesten puutteen kanssa. Yksinkertaisuus ja\nvälittömyys ovat jokaisen intohimoisen vakaumuksen tunnusmerkkejä.\nMutta minun kaltaiseni kriitikko ei voi uskoa että politiikassa,\neikä millään käytännöllisen toiminnan alalla, mitkään sellaiset\nyksinkertaiset ja välittömät uskot ovat todellisesti ja kokonaan\noikeat. Niinpä, mitä keskustelumme alaiseen asiaan tulee, tahtoisin\nhuomauttaa, ettei vapaus eikä järjestys ole sinänsä mikään riittävä\npäämäärä, vaikka kumpikin luullakseni on päämäärän osa. Se vapaus, mikä\non toivottava, on hyvien ihmisten vapaus, jotka pyrkivät hyvää kohti\njärjestyksessä, ja toivottava järjestys on hyvien ihmisten järjestys,\njotka pyrkivät hyvään vapaudessa. Tämän oikaisun voisi kenties niin\nhyvin kollektivisti kuin anarkisti hyväksyä. He kaiketi sanoisivat\nhaluavansa juuri senlaatuista vapautta ja senlaatuista järjestystä kuin\nolen määritellyt. Mutta koska vapaus ja järjestys näin ymmärrettyinä\nedellyttävät toinen toisensa, niin molempien vastakkaisten kantain\nerotus lakkaa olemasta päämäärien erotusta ja muuttuu keinoihin\nkohdistuvaksi. Vaan jokainen keinoja koskeva probleemi on äärettömän\nmonimutkainen, ja vain ratkaistavissa aivan hapuilemalla, havainnon ja\nkokeen avulla. Ja sellaiseen menettelytapaan perustuvat vakaumukset\nvoivat tosin olla lujat, mutta niillä ei voi olla uskonnollisen tai\neetillisen näkemyksen, intuitsionin, yksinkertaisuutta ja voimaa.\nOn ajateltavissa, että voisimme sillä tavoin saavutetun käsityksen\nperusteella omaksua joko kollektivistin tai anarkistin kannan. Mutta\nemme omaksuisi sitä innostuksen miehinä vaan kriitikkoina, täysin\ntietoisina siitä, ettemme nojaudu absoluuttiseen periaatteeseen, vaan\ntodennäköisyyksien punnitsemiseen.\n\n»Ensiksi tahtoisin siis pitää varmana, että koko kysymys on niitä,\njoiden ratkaisuun on ryhdyttävä kriitillisen menettelyn, ei sisäisen\nnäkemyksen avulla. Mutta kritiikin koetinkivellä tutkittuina\nmolemmat kannat johtavat mitä vaikeimpiin pulmiin ja epäilyihin.\nVarsinkin anarkiaan nähden vaikeudet ja epäilyt tyrkyttäytyvät\npintapuolisimmankin tarkastajan huomioon. Anarkistihan väittää, että\nsaadaksemme aikaan sen järjestetyn vapauden, mikä on hänen ihanteenaan,\nei tarvitse muuta kuin että hallitusvalta hävitetään. Mutta hän ei\nvoi vedota mihinkään kokemukseen, joka todistaisi sellaisen uskon\noikeaksi. Se perustuu semmoiseen ihmisluonteen käsitykseen, mikä on\nristiriidassa kaikkien meille tunnettujen tosiasiain kanssa. Sillä jos\nihmiset, ellei hallitusta olisi, voisivat elää Edenin puutarhassa, niin\nmistähän johtuu, että he koskaan ovat siitä paratiisista luopuneet?\nEi, pulmiemme juurena ei ole hallitus, vaan luonnon kitsaus ja ihmisen\nahneus. Ja nämä molemmat ovat alkuperäisiä tosiasioita, joita anarkia\nei hävittäisi vaan kartuttaisi. Onko uskottavaa että tulos olisi\ntyydyttävä? Anarkisti saattaa tosin vastata, että mikä muu tahansa\nolisi parempi kuin nykyinen tila. Ja voin hyvin ymmärtää, mitenkä\njotkut jalot ja herkät sielut tai jotkut sietämättömän sorron uhrit\nturvautuvat sellaisiin ajatuksiin. Mutta ne ovat varmasti epätoivon\najatuksia. Vai onko todella mahdollista uskoa — kuten MacCarthy\nnähtävästi uskoo — että, kun on pantu toimeen verinen vallankumous\nja yhdellä iskulla riistetty kaikilta omistajilta kaikki mikä heillä\non, ihmisluonteen lempeät ja yhteistoimintaa suosivat vaistot heti\nkumouksen jälkeisenä päivänä alkavat toimia ilman hankauksia; että\ntuoton ja jakelun äärettömän monimutkaiset probleemit niin sanoaksemme\nratkaisevat itsensä omasta päästään; että on oleva jokaiselle tarjona\npaikka, jossa hän voi tehdä juuri sitä työtä, jota hän haluaa; että\njokainen haluaa tehdä jotakin työtä ja tyytyy palkkaan mikä hänelle\nmäärätään; ettei ole oleva mitään puutetta, ei mitään hankaluutta\nkysynnän sovittelemisessa tarjonnan mukaan; ja että kaikki saadaan\naikaan turvautumatta mihinkään uuteen tietoon tai uuteen kykyyn,\nyksinkertaisesti uudesti järjestämällä jo olemassa olevia aineksia?\nVoiko kukaan, voiko MacCarthy todella, jos ajattelee hetkisen tyynesti,\nuskoa tätä kaikkea? Ja onko hän valmis panemaan yhteiskunnan alttiiksi\ntuon uskonsa vuoksi? Jos hän on siihen valmis, niin hän ei tosiaankaan\nole minun kastelukannuni ulottuvissa. Jätän hänet sentähden palamaan\nsynkällä liekillä ja kukistamatta, ja käännyn Allisonin puoleen.\n\n»Allisonin liekki on lievempi; enkä tahtoisi, jos voisinkaan, sammuttaa\nsitä kokonaan. Mutta hartaasti haluaisin sitä heikentää, sillä\nväriltään se tuntuu minusta hieman kamalalta. Ja pelkään että, jos se\npääsee yltymään voimakkaammaksi, se voisi tulla liiankin kuumaksi,\nvaikken tahdo väittää, että se vaara uhkaa läheltä. Mutta jätän\nkuvakielen sikseen. Muistutukseni kollektivismia vastaan eivät ole\nyhtä juurtajaksain hylkääviä kuin ne, jotka minulla oli lausuttavana\nanarkismia vastaan, eivätkä ne perustu siihen, etten tunnustaisi\nniiden etujen arvoa, joita kohtuudenmukaisempi elämänmahdollisuuksien\njakelu saattaa tuottaa — tämmöisen jakelun näet katson olevan\nkollektivistien ihanteen peruskohdan. En ole mukana — tosiaan ei\nkenkään, joka on asioita miettinyt, saisi olla mukana — siinä yleisessä\nharhakäsityksessä, että nykyisessä omistusjärjestelmässä on jotakin\nalkuperusteen tapaista, luonnollista ja välttämätöntä. Päinvastoin olen\nselvillä siitä, että se on kohtuuton ja että kollektivistien puoltaman\njärjestyksen asettaminen sen sijalle olisi suurenmoinen parannus, —\njos se voitaisiin menestyksellisesti toteuttaa ja jollei se panisi\nalttiiksi toisia elämänarvoja, jotka saattavat olla vieläkin tärkeämmät\nkuin kaikkien yhtäläiset elämisen ja menestymisen edellytykset. Enkä\nole sitä mieltä, että se oman edun vaikutin, minkä jokaisen järkevän\nihmisen täytyy myöntää olevan, määräasteeseen saakka, käytännöllisen\ntarmon mahtavin lähde, välttämättömästi tulee kollektivistisessa\nvaltiossa höltymään vaarallisessa määrässä. En ymmärrä miksei valtio\nvoisi maksaa palvelijoilleen heidän työnsä mukaan, juuri niinkuin\nliikeyhtiöt tekevät, ja miksei se voisi tehdä pyrkijän palkintoa\nriippuvaksi hänen aikaansaannistaan. Tällä pelkästään taloudellisella\nalalla ei ole sosialistisessa ihanteessa, mikäli minusta näyttää,\nmitään hullua tai haaveellista. Se vaikeus, mikä minua tässä kohden\narveluttaa, on toista laatua. En ymmärrä mitenkä aiotun kansanvaltaisen\nkoneiston avulla käy mahdolliseksi aina saada kyllin päteviä ja\nepäitsekkäitä virkailijoita, joille voi uskoa niin tärkeitä tehtäviä,\nkuin ne ovat, joita heille tulevat asetettavaksi sosialistisessa\nyhteiskunnassa. Kansanvaltaisessa valtiossa hallitus tuskin voi\nrehellisyyteen ja ymmärrykseen nähden kohota keskitasoa ylemmäs —\ntodellisuudessa se luullakseni pyrkii painumaan sen alapuolelle. Onhan\ntunnettu asia, että Amerikan yhdysvalloissa koko hallituskoneisto on\njoutunut yhteiskunnan vähemmin tunnontarkkain jäsenten käytettäväksi\nheidän omaksi hyödykseen, ja että tämä koskee varsinkin paikallista\nhallintoa, jonka alalla taloudellisilla tehtävillä on tärkeä sija.\nJa tämä kehityssuunta tulee välttämättömästi joka yhteiskunnassa\nvoimistumaan äärettömästi, sen mukaan kuin hallituksen tehtävät\ntulevat yhä tähdellisemmiksi. Huonosti hallittuna sosialistinen valtio\nolisi luullakseni yhtä paljon pahempi nykyistä valtiotamme, kuin se\nhyvin hallittuna olisi tätä parempi. Ja tunnustan, etten näe mitenkä\nsosialistit voivat taata hyvää hallitusta. Minulla ei ole läheskään\nsamaa luottamusta pelkkään koneistoon kuin Allisonilla. Ja olenpa varma\nsiitä, ettei mikään koneisto voi tuottaa hyviä tuloksia yhteiskunnassa,\njossa melkoinen osa kansalaisia ei ajattele muuta kuin hallitusvallan\nkäyttämistä omaksi edukseen. Mutta sellainen on nähdäkseni asianlaita\nnykyisissä yhteiskunnissa. Enkä ymmärrä, mikä ihme voi muuttaa ne\ntoisenlaisiksi.\n\n»Sellainen on ensimäinen vaikeus, minkä huomaan kollektivismissa. Ja\nvaikkei se estä minua kannattamasta käytännöllisen sosialismin suuntaan\nmeneviä varovaisia ja valmistavia kokeita, se ainakin estää minut\nkatsomasta kollektivistista tulevaisuutta kohti läheskään niin pirteän\nluottavaisesti kuin Allison. Menen vielä pitemmälle: väitän ettei\nkelläkään, jolla on tarpeellista älyä ja joka ei sitä tukehduta, ole\noikeutta sellaiseen luottavaisuuteen.\n\n»Joskin keskustelun helpottamiseksi jätän tämän vaikeuden\nhuomioonottamatta ja myönnän rehellisen ja tehokkaasti toimivan\nkollektivistisen valtion mahdolliseksi, näen toisen ja vielä\narveluttavamman epäilynaiheen nousevan eteeni. Vaikka näet\nolen sitä mieltä, että elämisen mahdollisuuksien jako nykyisen\njärjestyksen vallitessa on mitä suurimmassa määrässä oikullinen\nja kohtuuton, pitäisin kuitenkin tämän vääryyden parempana kuin\nmaailman oikeudenmukaisin järjestely, jos se tarjoo parempia takeita\neräiden korkeampien arvojen toteuttamisesta, kuin mitä parannetulla\njärjestyksellä on tarjona. Enkä ole omassa mielessäni selvillä, — enkä\nnäe kuinka kukaan muu voi olla selvillä — siitä, että kollektivismi\nantaa näiden korkeampien arvojen toteuttamisesta niinkään hyviä\ntakeita kuin nykyinen yhteiskuntajärjestelmä. Ja tämä johtaa minut\ntakaisin vapauden kysymykseen. Tiedän kyllä, että tästä asiasta on\npuhuttu paljon onttoja sanoja, enkä halua niitä lisätä. Myönnän,\nettä nykyisen järjestyksen vallitessa kansan suurella joukolla on\nvapautta vain nimeksi, koska näen sen jäsenten olevan sidottuja ja\nkytkettyjä, läpi koko elämänsä, mitä alhaisimpiin tarpeisiin. Ja\nkuitenkin näemme, että keskeltä tätä vääryyden sekasortoa on noussut\nja nousee taiteilijoita, runoilijoita, tiedemiehiä, pyhimyksiä. Ja\nsellaisten miesten ilmestyminen näyttää minusta johtuvan siitä, että\nmelkoisella vähemmistöllä on voima valita, hyväksi tai pahaksi,\noma elämänsä, noudattaa taipumuksiansa vaikka olisi taisteltava\npelottaviakin vaikeuksia vastaan, ja, kenties juuri noiden vaikeuksien\njohdosta, onnellisissa tapauksissa toteuttaa minkä kärsimyksen hinnalla\ntahansa suuria töitä ja suuri elämä. Mutta epäilen kovasti, tokkohan\nmikään nero koskaan tulee ilmestymään Allisonin kuvaaman järjestyksen\nvallitessa. Pelkään että itse se seikka, että jokaiselle järjestetään\nhänen elämänuransa ja kaikki vaikeudet tasoitetaan hänen tieltään, se\nseikka että, sanalla sanoen, avoin tie tulee merkitsemään samaa kuin\nvalmiit raiteet, vähentää, vieläpä kenties hävittää yritteliäisyyden,\nsynnynnäisen uskalikkohengen niin hyvin aatteellisessa kuin\nfyysillisessä maailmassa; ja siitä hengestä kuitenkin johtuu\nkaikki, jota sanomme tai jota meidän tulisi sanoa edistykseksi.\nKollektivistinen valtio saattaa kyllä perustaa ja määrärahoilla\nkannattaa akatemioja; mutta voiko se koskaan tuottaa Shakespearen\ntai Michelangelon? Se saattaa kehittää ja hoivata uskonnollista\noikeaoppisuutta; mutta olisiko siinä uudistajalle tai pyhimykselle\nmitään sijaa? Eikö meidän olisi ostettava tuota yleistä hyvinvointi-\nja sivistystasoa tukehduttamalla ainoan, mikä itsessään on hyvä, neron\nilmestymisen? En väitä dogmaattisesti, että niin tulisi käymään;\nen edes sano dogmaattisesti, että, jos niin kävisikin, tämä seikka\nratkaisevasti kumoaa kollektivistisen valtio-opin. Mutta mahdollisuudet\novat niin pelottavia, että ne pakostakin saavat minut pysähtymään —\nniinkuin niiden täytyy pysähdyttää jokainen rehellinen ja suora mies,\njoka ei ole ennakolta omaksutun ihanteen häikäisemä.\n\n»Syy, miksi olen niin laajalti esittänyt arvelujani, ei ole siinä,\nettä haluan suosittaa mitään omaa mielipidettäni, vaan paremmin siinä,\nettä haluaisin valaista ja mieliinne terottaa sen ajatuksen, josta\nalotin, sen nimittäin, että järjellä on oikeutensa, että sillä on\nosuutensa jokaisessa uskossa ja että se jokaisessa uskossa uurtaa\npohjan kaikkien pelkästään ei-järkiperäisten tai järjenvastaisten\nuskomusaiheitten alta; että tätä tosiasiaa ei voi peitellä, jollei\ntieten tai tietämättään ennakolta kiellä järjeltä sananvaltaa; ja\nettä sellainen kieltäminen on kovin paha erhe ja vika. Mitä itseeni\ntulee, huomaan järkeni päivästä toiseen yhä enemmän heikentävän\nvaistomaisia uskomuksiani, eikä se minua hävetä eikä sureta, vaan\npäin vastoin olen siihen tyytyväinen ja hyväksyn itseni. Muutamat\novat olleet sitä mieltä, että on valittava jompikumpi, järki tai\nintohimo; jos niin olisi, niin minä valitsisin järjen. Mutta en\nnäe sitä välttämättömyyttä, sillä minulla järki itse on intohimoa.\nIhmiset kuvailevat järkeä kylmäksi. Kuinka vähän he tietävät, mitä on\nolla herkkä jokaiselle kutsulle, jokaiselle kiihottimelle altis, ja\nkuitenkin magneetin tavoin värähdellä aina pohjoista kohti, ankarimmin\njännittyneenä, selvimmin tuntien voiman pingoittuvan ja tiukkenevan\njuuri silloin kun se on järkkymättömimmin maaliin kärjistyneenä.\nElämän voimaperäisyyttä ei saa mitata heilunnan laajuuden mukaan.\nJuuri liikkumattomimmassa pisteessä yhtyvät pelottavimmat voimat.\nJa sellainen piste on äärettömyydelle avoin järki. Sellaiseen\nliikkumattomuuteen tunnen itseni määrätyksi, jos vain koskaan voisin\nsen saavuttaa. Mutta kaiketi on toisilla, niinkuin MacCarthylla, toinen\nelämänosa. Sielujen taivaallisessa maailmassa, henkien asteikossa\ntarvitaan kiertotähteä yhtä hyvin kuin sen aurinkoakin. Toisen asema\nja painovoima määrää toisen radan, ja se vastakkaisuus, joka pitää ne\nerillään toisistaan, se myös sitoo ne yhteen. Ei ole sitä MacCarthyn\nliikettä, joka ei pane minua värähtelemään; ja minun liikkumattomuuteni\nympäri hän tekee kierroksensa. Mutta molemmat olemme, niin arvelen,\nsuuren järjestön osia ja liikumme yhdessä kaukaisemman keskuksen\nmäärääminä. Ja itse taistelumme laki on, kuten kenties kerran saamme\nnähdä, sellainen rakkauden laki, mikä epäsoinnun avulla luopi\nsopusoinnun.»\n\n\nCHARLES WILSON, Luonnontutkija.\n\nKun Martinin puhe oli loppunut, jäin epäröimään, mitenkä oli\njatkettava. Kaikki ne seuramme jäsenet, joilla oli varsinaisesti\nvaltiollisia harrastuksia, olivat jo puhuneet, ja pelkäsin että\nkeskustelualueemme jäisi kokonaan kesken. Miettiessäni en keksinyt\nmitään parempaa kuin puheenvuoron antamisen Wilsonille, biologille.\nSillä vaikka hän oli erikoisalan tutkija, niin kaikki oli hänen\nmielestään haara hänen erikoisalaansa, ja tiesin hänen olevan\nyhtä valmiin puhumaan yhteiskunnasta kuin mistään muusta. Vaikka\nhänen esiintymisessään tavallisesti oli jonkinlaista julkeutta eli\nvaativaisuutta, joka oli minulle vastenmielinen, tunsin että, koska\nhänelle oli annettava puheenvuoro, tämä oli siihen sopiva hetki. Pyysin\nhäntä siis jatkamaan puheiden sarjaa, ja viipymättä hänen härsyttävä\näänensä alkoi ahdistella korviamme.\n\n»En oikein tiedä», niin hän alotti, »miksi minua, joka olen pelkkä\nluonnontutkija, kutsutaan sekaantumaan keskusteluun näistä korkeista\nasioista. Politiikka, niin olen aina käsittänyt asian, on jonkunlainen\nmysterio, vain harvojen armotettujen käsitettävissä, vieläpä silloin\njonkunmoisen sisäisen näkemyksen, intuitsionin, eikä minkään\najatustoiminnan avulla. Mutta viime vuosien kuluessa jotakin näkyy\ntapahtuneen. Näkemysteoria oli kaikin puolin tyydyttävä, niin kauan\nkuin näkemykset eivät joutuneet keskenään ristiriitaan, tai ainakaan\nne, jotka olivat yhden näkemyksen innoittamat, eivät joutuneet\ntodelliseen henkiseen kosketukseen niiden kanssa, jotka olivat toisen\ninnoittamat. Mutta tänä iltana olemme yhtyneet tällä penkereellä\nja täällä meidät on asetettu silmätysten mitä vastakkaisimpien\nperiaatteiden kanssa ja olemme nähneet niiden törmäävän tuimasti\nyhteen ja, kuten sivullisesta näyttää, kerrassaan musertavan toinen\ntoisensa. Siitä johtuu Martinin esittämä kriitillisen kannan puolustus,\njolle annan täyden myötätuntoni — ellen ota huomioon, ettei hän\nollenkaan osottanut sitä perustusta, jolle kritiikin itsensä tulee olla\nrakennettu. Ja kenties tämä on se kohta, jossa minä voin keskusteluun\nyhtyä, ja se syy, jonka tähden saatan niin tehdä. Olen tänä iltana\nuteliaana ja — se minun täytyy tunnustaa — hieman huvitettuna nähnyt,\nmitenkä eri puhujat vuorostaan ovat vaivaloisesti saaneet toisen\nrakennuksen kohoamaan toisensa jälkeen ainoastaan sortuaksensa\nhäpeällisesti niin pian kuin seuraava puhuja on siihen kajonnut. Ja\nmiksi? Siitä vanhasta syystä, että ne olivat hiekalle rakennetut. No\nniin, enhän ole itse rakentanut juuri mitään sanottavaa. Mutta minä\nkuulun siihen vähän huomattuun ihmisryhmään, jonka työnä on lujien\nperustusten laskeminen; toisin sanoen: olen tiedemies. Biologian\ntutkija vain, se on totta; taivas varjelkoon minua sanomasta itseni\nsosiologiksi! Mutta biologia on niitä tieteenhaaroja, jotka rakentavat\nsitä yleistä luonnon- ja maailmankatsomusta, mikä vähitellen syöksee\nkumoon kaikki yhteiskunnalliset käsityksemme. Pelkään että poliitikot\ntuskin ovat siitä selvillä. Ja siitä syystä — jos saatan sen sanoa\nketään loukkaamatta — heidän lausuntonsa alkavat yhä enemmän tuntua\njonkunmoiselta joutavalta lörpöttelyltä. Ne voimat, jotka todella\npanevat maailman liikkeelle, eivät ole enää heidän hallittavissaan.\nJa ainoastaan missä voimat toimivat, ainoastaan siellä elävät\naatteet liikkuvat vetten päällä. Poliitikot eivät tutki tiedettä,\n[Vrt. Huomattava on, että »tiede» ei käsitepiiriltään tarkkaan\nvastaa engl. »science» sanaa; tällä näet etupäässä tarkoitetaan\nluonnontieteitä (ja niitä tieteenhaaroja, jotka noudattavat näiden\nmenetelmiä).] siinä se outo tosiasia. Ja kuitenkin käy päivästä\npäivään selvemmäksi, että politiikka joko on sovellutettua tiedettä\ntaikka pelkkää puoskaroimista. Mutta, paha kyllä, juuri tärkeimmät\nasiat ovat viimeiset, mitkä tulevat tunnetuiksi, ja juuri missä on\nvälttämättömintä toimia, siellä tietämättömyytemme on täydellisin, ja\nsiten myös politiikan tiedettä tuskin vielä on edes alettukaan tutkia.\nSiitä johtuu se lamauttava epäily, joka saattaa meidät ymmälle, aina\nkun hetkeksi pysähdymme miettimään; ja siitä myös se sokea epätoivon\nraivo, mikä saa vakavia ihmisiä ryhtymään hillittömästi toimintaan.\nMcCarthyn kanta on hyvin ymmärrettävä, niin — kuinka sanoisinkaan —\nniin valitettava kuin se mielestäni onkin. Tosiaan tuskin yksikään\nniistä kysymyksistä, joita tänä iltana on nostettu, on tätä nykyä\nvielä tieteellisesti ratkaistavissa. Ja tämän sanottuani minun tulisi\nkenties, tiedemies kun olen, istuutua paikalleni.\n\n»Ja niin tekisinkin, jollei olisi niin, että pitkällisestä\nantautumisesta tieteelle positiivisten johtopäätösten ohessa johtuu\njotakin muutakin. Kaikilla pätevillä henkilöillä, jotka ovat\nharjaantuneet tieteelliseen työhön, on eräs erikoinen kanta elämään\nkatsoen, eräänlainen tähdellisen ja epätähdellisen tajunta, erikoinen,\njos niin saan sanoa, olemuksen yleisehtojen katsomustapa. Sillä mekin\nmietimme politiikasta tai, oikeammin sanoen, yhteiskunnasta, me\nerikoistutkijatkin. Ja keskenämme kehitämme vähitellen jonkunmoista\nperuskäsitteiden kokoomusta, joka on oleva tulevaisuuden jokaisen\nsosiologian perustuksena. Näitä peruskäsitteitä minun tekisi mieli\nkoettaa esittää. Sitä enemmän, koska ne ovat niin kaukana suuresta\nosasta siitä, mitä tänä iltana on täällä puhuttu. Minusta on koko\ntämän keskustelun kestäessä, totta puhuen, tuntunut siltä kuin olisin\noleskellut keskellä hautoja ja kuunnellut kuolleitten ääniä. Ja minussa\nnousee jonkinmoinen tarve puhua elävien puolesta, uuden sukupolven\npuolesta, jonka kanssa luulen olevain kosketuksessa. Haluan sanoa\nmiltä teidän asettamanne probleemit näyttävät meistä, jotka elämme\nluonnontieteen kirkkaassa valossa.\n\n»Aluksi siis tahdon sanoa, että meistä 19:s vuosisata merkitsee\njyrkkää erkanemista maailman koko menneisyydestä, murrosta, jolla\nei ole vertaistaan ihmiskunnan aikakirjoissa. Olemme kehittäneet\nkerrassaan uusia voimia ja samalla aikaa myös vastaavan aivan uuden\nelämänkäsityksen. Voimista en aio puhua; jauhetaanhan »höyryn ja\nsähkön ihmeitä» alituisesti jokaisessa viidenpennin lehdessä. Mutta\nmainitsemani elämänkäsitys, joka on vieläkin tärkeämpi, on jotakin\ntuskin vielä sanoin määriteltyä. Ja koetan parastani arimoidessani\nsiitä jonkunmoisen ensimäisen, karkean luonnoksen.\n\n»Ensimäisenä tekijänä tässä uudessa elämänkatsomuksessa on\njatkuvaisuus. Me uuden sukupolven miehet käsitämme, että nykyisyys\non vain siirtoa menneestä tulevaiseen; ettei mikään tapaus eikä\nmikään yksityiskohta ole muista erillään; että kaikki olleet, ne,\njotka seuraavat toistensa jälkeen, yhtä hyvin kuin ne, jotka ovat\nsamanaikuisia, ovat yhden ainoan järjestelmän osia. Tämän järjestelmän\nyleisnimi on syysuhde. Mutta inhimillisessä yhteiskunnassa sen\nerityisesti tähdellinen ilmaisumuoto on toisiaan seuraavien sukupolvien\nyhteys. Tätä nykyä me, jotka ajattelemme, emme katsele ihmistä yksilönä\nemmekä edes aikalaisten yhteisön jäsenenä; näemme hänessä ennen kaikkea\npojan ja isän. Toisin sanoen, meillä on aina mielessämme suku, kun sitä\nvastoin näihin asti keskuskohtana on ollut yksilö tai kansalainen.\nMutta tämä näkökannan muutos tuopi mukanaan mullistuksen siveysopin ja\npolitiikan alalla. Vanhojen kansojen keskuudessa kulloinkin olevaisen\nsukupolven ylläpitäminen oli tärkeimpänä silmämääränä, ja tämän\nharrastuksen luonteen ilmaisi sana isänmaanrakkaus. Marcus Aureliuksen,\nstoalaisten, samoinkuin myöhemmin kristittyjen kannalta kaikki\nsiveelliset velvollisuudet kohdistuivat yksilölliseen sieluun, ja\npersoonallisesta pelastuksesta tuli vuosisadoiksi etiikan rakennuksen\nkulmakivi. No niin: kaikki ajatustyö, kaikki oppi, kaikki kirjallisuus,\nmikä perustuu siihen käsitykseen, on uuden ihanteen valossa muuttunut\nepätähdelliseksi ja merkityksettömäksi. Emme enää pidä yksilöä muuna\nkuin yhtenä renkaana syntyjen sarjassa. Isätönnä häntä on mahdoton\najatellakaan, pojattomana hän on tyhjään rauennut. Hänen sieluansa,\njos hänellä sitä on, ei voida erottaa menneisyydestä, josta se\npolveutuu, eikä siitä perinnöstä, minkä se jättää tulevaisuudelle.\nHänen velvollisuutensa, hänen onnensa, hänen arvonsa ovat kaikki\neroamattomassa yhteydessä isyyden tosiasian kanssa; ja sama totuus\npitää, _mutatis mutandis_, paikkansa naisiinkin nähden. Sanalla\nsanoen, uudella sukupolvella on kokonaan uusi siveyden lakikirja, ja\ntämä lakikirja tähtää suvun täydellisentämiseen. Sillä — ja tämä on\nuuden katsomustavan toinen tekijä — syntyjen sarja on myös edistyksen\ntoteutumiskeino. Tämän älyäminen antaa elämänkatsomuksellemme sen\niloisuuden ja pirteyden. Vanhan ajan kansat sijoittivat kultakauden\nmuinaisuuteen; keskiajan ihmiset siirsivät sen kuvailtuun taivaaseen.\nEivät kumpaisetkaan toivoneet mitään tältä maailmalta; ja sentähden\nheidän luonteenomainen filosofiansa on tynnyrin [S.o. Diogeneen\nkuuluisan »tynnyrin».] tai erakkomajan filosofiaa. Niin pian kuin\nensimäinen nuoruuden hohde oli mennyt, heitti pessimismin pilvi Kreikan\nja Rooman sivistykseen varjonsa; ja siitä pelastui kristillisyys\nainoastaan turvautuaksensa kuvailtuun haudantakaiseen autuuteen.\nVaan me olemme, tieteen avulla, perustelleet edistyksen. Olemme\nkääntäneet katseemme tulevaisuutta, varmaa tulevaisuutta ja tässä\nmaailmassa toteutuvaa tulevaisuutta kohti. Meillä on silmiemme edessä\ntulevat sukupolvet, niihin meidän toivomme ja meidän velvollisuutemme\nkeskittyvät. Ravita niitä, pukea niitä, kasvattaa niitä, tehdä ne\nparemmiksi kuin itse olemme, tehdä niiden puolesta kaikki, mikä tähän\nasti on niin häpeällisesti laiminlyöty, ja sitä tehdessämme löytää\noma elämämme ja oma tyydytyksemme — se se on meidän tehtävämme ja\nvelvollisuutemme, meidän, uuden sukupolven ihmisten.\n\n»Ja tämä johtaa minut elämänkäsityksemme kolmanteen pääkohtaan.\nUskomme edistykseen; mutta emme usko että edistys on sallimuksen\nsäätämä. Ja tässäkin kohden näkökantamme on uusi. Tähän asti kohtalon\nja sallimuksen käsitteet ovat jakaneet maailman vallan keskenään.\nMe uuden sukupolven ihmiset emme tunnusta kumpaistakaan. Emme\nusko hyvään jumalaan, joka muka johtaa tapahtumien kulun, emmekä\nsokeaan mahtiin mikä niitä hallitsee ihmistahdosta riippumatta ja\nsiitä huolimatta. Tiedämme että tekomme ja laiminlyöntimme jotakin\nmerkitsevät. Tiedämme, että meillä on tahto, että tahtoa voi johtaa\njärki, ja että se päämäärä, johon järki tähtää, on suvun edistys.\nTätä pidämme varmasti todettuna; sitä enempää emme tarvitse. Ja juuri\ntämän tiedon omaksuminen se leikkaa meidät irti menneisyydestä,\ntekee sen kirjallisuuden, sen siveysopin, sen politiikan meille\nmerkityksettömäksi ja ymmärtämättömäksi, sanalla sanoen, tekee meistä\nsen, mikä olemme: uuden sukupolven esikoiset.\n\n»Asettuen siis tälle kannalle katsokaamme miltä muutamat niistä\nkysymyksistä näyttävät, joihin tänä iltana on kajottu. Nämä kysymykset\novat parhaasta päästä koskeneet hallitusta ja omistusoikeutta. Ja\nnämä kaksi tekijää näyttävät edellisten puhujain mielestä olevan\nne saranat, joiden varassa kaikki yhteiskunnan edut ja pyyteet\nliikkuvat. Mutta siltä tasolta, jolla nyt seisomme, näemme selvästi,\nettä on olemassa kolmas tekijä, johon verraten nuo toiset ovat\nkerrassaan alempiarvoiset, tarkoitan perhettä. Sillä perhe se on\nvälittömästi toimivana voimana, kun on kyseessä lasten syntyminen\nja kasvattaminen; ja tämä, kuten olemme nähneet, on yhteiskunnan\ntarkoitus. Perheestä siis tulee yhteiskunnan uudesti rakentamisen\nalkaa. Ja voimme eetilliseksi ja yhteiskunnalliseksi perus-selviöksi\nmerkitä sen, että jokainen, joka ei ole fyysillisesti kelpaamaton, on\nvelvollinen menemään naimisiin ja tuottamaan maailmaan vähintään neljä\nlasta. Ainoa kysymys on tässä kohden se, tuleeko valtion sekaantua\nasiain menoon ja koettaa järjestää avioliitot niin, että saatetaan\nyhteen ne henkilöt, joiden liiton voidaan todennäköisimmin otaksua\ntuottavan kelvollisia jälkeläisiä. Tähän kohtaan huomaan vanhan ajan\nkansojen huolettomassa tieturinylpeydessään panneen paljon painoa.\nMutta, kuvaavaa kyllä, he eivät ottaneet lukuun sitä peruskohtaista\nvaikeutta, ettei tiedetä mitään — nykyäänkään ei tiedetä mitään,\nja kuinka paljon vähemmän silloin! — niistä ehdoista, jotka ovat\ntoivotun tuloksen saavuttamiseksi välttämättömät. Jos niitä joskus\nmaailmassa opitaan ymmärtämään — ja tämä probleemi on, jos mikään,\nluonnontieteen käsiteltävä — ja jos joskus, mikä on vielä vaikeampaa,\nopimme tietämään, mitä seikkoja meidän on silmällä pidettävä lapsia\nsiittäessämme ja kasvattaessamme, niin silloin epäilemättä saattaa\nolla toivottava, että hallitus ottaa täydellisesti järjestääkseen\navioliittoa. Sillä välin meidän täytyy rajoittaa ponnistuksemme\nyksinkertaisempaan ja helpompaan tehtävään, parhaimman mahdollisen\nfyysillisen, älyllisen ja siveellisen ympäristön hankkimiseen jo\nsyntyneille lapsille. Mutta tähän ei välttämättömästi tarvita\nmitään jyrkkää omistusoikeuden uudesti järjestämistä; voimme sen\ntehdä yksinkertaisesti kulkemalla eteenpäin sitä uraa, jolle jo\nolemme astuneet, sitkeästi kannattamalla asuntojen, terveydellisten\nolojen, ravinnon y.m.s. saattamista määrätylle korkealle tasolle.\nSiten voisimme alusta alkaen taata jokaiselle lapselle ainakin\nterveen ruumillisen kehityksen, ja tämän voisimme tehdä hävittämättä\nvanhempien vastuuntuntoa. Minkä valtio sen lisäksi voi tehdä, se on\ntehtävä kasvatuksen avulla — asian, jota tätä nykyä, en epäile sitä\nväittää, ei ole meidän maassa olemassakaan. Meillä on alkeellinen\npäähänpänttäämis- ja dressyyrijärjestelmä, niiden hengettömien\nihmiskoneitten johtama, joita se itse on valmistanut; väliaste, jolla\npääasiana ovat urheiluharjoitukset ja vanhat kielet, ja jota johtavat\nsäätyläis-harrastelijat; ja yliopistojärjestelmä, joka — no niin, josta\nen voi tyynesti puhuakaan. Tahdon vain viitata siihen, että uuden\nsukupolven silmissä lasten hankkiminen ja kasvatus ovat yhteiskunnan\nkaksi peruspylvästä. Kaikki muut kysymykset, omaisuutta ja hallitusta\nkoskevatkin, ovat toisarvoisia; ja ainoastaan toisarvoisina niitä\nvoidaan käsitellä menestyksellisesti. Ottakaamme esim. omaisuus.\nSiihen nähden meillä ei ole mitään ennakkouskoa, ei sosialistista eikä\nsosialisminvastaista. Meidän kannaltamme katsoen omaisuus on vain\ntyöase ihmisten tuottamista ja täydellisentämistä varten. Palveleeko\nse tätä tarkoitusperää paremmin yksityisten vai valtion vai osaksi\ntoisten osaksi toisen hallitsemana, se on meistä avoin kysymys, joka\non ratkaistava kokeilun avulla. Emme näe mitään periaatetta toisella\nemmekä toisellakaan puolella. Omaisuus ei ole mikään oikeus eikä\nvelvollisuus eikä erikoisetuus, ei yksilöjen eikä yhteisön. Se on\npelkästään ja yksinomaisesti, samoin kuin kaikki muu, syntyjen sarjan\ntoimintamuotoja. Oli se kenen hallussa tahansa, hoidettiin sitä kuinka\ntahansa, sillä on ainoastaan yksi tarkoitus: turvata jokaiselle\nsyntyneelle lapselle riittävä määrä fyysillisiä hyödykkeitä, ja\nparempilahjaisille kaikki, mitä he kasvatukseen nähden tarvitsevat\nkyetäksensä suorittamaan tehokkaasti korkeammat yhteiskunnalliset\nvelvollisuudet.\n\n»Ja samoin kuin omaisuus on pelkkä keino, samoin myös hallitus. Meitä\nuuden sukupolven ihmisiä ei mikään niin hämmästytä ja tympäise,\nkuin se suuri arvo, minkä poliitikot antavat kaavasanoille, jotka\naikoja sitten ovat menettäneet kaiken sen merkityksen, mikä niillä\nmahdollisesti joskus on ollut. Kansanvaltaisuus, edustuslaitos,\nluottamus kansaan y.m.s. — kaikki se on meistä joutavinta\nsuunpieksämistä. Onhan tunnettu asia — niillekin tunnettu, jotka\nenimmin näillä lauseparsilla toimielevat — ettei kansa hallitse\nitseään, ettei se voi hallita itseään ja että, jos se voisi, siitä\ntulisi suuri sekasotku. Totuus on, että elämme poliittista elämäämme\nperintäkäsityksen nojassa, mikä syntyi aikoina, jolloin hallituksella\ntarkoitettiin luokkahallitusta, jolloin yksi henkilö tai muutamat\nharvat valtion nimessä käyttivät kaikkia muita omaksi hyödykseen ja\njolloin sentähden oli ehdottomasti välttämätöntä panna vallanpitäjiin\nvaikuttamaan joukkojen raaka ja älytön paino. Koko kansanvaltainen\nliike oli, vaikka se pukeutuikin positiiviseen älylliseen muotoon,\nitse asiassa tarkoitusperältään kielteinen. Se merkitsi pelkästään:\nemme tahdo että meitä käytetään muiden hyödyksi. Mutta se päämäärä\non tätä nykyä saavutettu. Ei ole pelkoa siitä, että hallitus ketään\nsortaa; [Englannissa!] ja tulevaisuuden ainoana probleemina on, kuinka\nsaada hallitus tehokkaaksi. Mutta tehokkaisuus, se on varmaa, ei ole\nkoskaan saavutettavissa kansanvaltaisuuden koneistolla. Meillä täytyy,\nkuten Allison aivan oikein vaatii, olla asianomaisesti harjaantuneita\nja asianymmärtäviä henkilöitä. Kuinka nämä on hankittava, se kysymys\nkoskee yksityisseikkaa, tosin epäilemättä tärkeätä yksityisseikkaa; ja\nse on niitä, jotka uuden sukupolven on ratkaistava. Hallitusta, sitä\nihmiset joka tapauksessa kaipaavat. MacCarthyn kuvittelema anarkia\non — niin, jos hän suo anteeksi että sen sanon — se on tuskin hänen\nälykkyytensä arvoinen. Ette voi järjestää yhteiskuntaa, yhtä vähän kuin\nvoitte kehrätä puuvillaa, pelkästään luonnon valon ja hyvän sydämen\navulla. MacCarthy erehtyy kokonaan hallituksen luonteen suhteen, jos\nhän luulee sen ytimen olevan pakon. Sen ytimenä on johto. Ja, oli\nhallituksen muoto mikä tahansa, johto pidätetään viisaille tai on\nheille pidätettävä. Viisasta johtoa tulevaisuuden sukupolvet vaativat,\nja meidän asiana on pitää huolta siitä, että ne sen saavat.\n\n»Näin olen lyhyesti esittänyt sen sosiaalisen ja valtiollisen\nnäkökannan, jonka luulen olevan tulevaisuuden. Ja syy, minkä tähden\nniin ajattelen, on, että se näkökanta perustuu tieteeseen. Se se\nerottaa uuden sukupolven kaikista muista. Tähän asti ovat maailman\nasioita johtaneet intohimo, itsekkyys, tunne, uskonto, mikä muu\ntahansa, mutta ei harkittu tieto. Se järjestys on hallinnut ihmiskunnan\nkoko historian; mutta nyt sen loppu on käsissä. On kyllä totta, että\nvanhat vaikutteet ovat yhä elossa, vieläpä näyttävät olevan ylinnä.\nMeillä on tänä iltana ollut runsaita todisteita niiden näennäisestä\nelinvoimasta. Mutta niiden alla kasvaa tieteen rehevä taimi. Se on\njo höllentänyt niiden juuret, ja vaikka ne vielä näyttävät kantavan\nkukkasia, nämä lakastuvat silmiemme edessä. Niiden sijalla tulee pian\nnäkyviin se uusi ja loistava kukka, jonka ilmestyminen päättää ja\nalottaa kehityskauden. Tuota katomaista ei mikään saa lykkääntymään.\nMeidän ei tarvitse huolehtia eikä kiirehtiä. Meidän on vain hiljaa\ntehtävä perustamistyötä. Kaupunki, se on totta, näkyy kohoavan\nmeidän vaivannäöstämme erillään. Siellä, matkan päässä, ovat upeat\nrakennukset, siellä muuraajain, kirvesmiesten, koneenkäyttäjäin\nhälinä. Mutta katsokaa! Koko rakenne järkkyy ja värisee kasvaessaan.\nTaloja sortuu yhtä nopeasti kuin ne rakennetaan, perustuksia\nvajoaa, torneja laskeutuu, kupoleja ja huippuja romahtaa maahan.\nKoko historia on unikaupungin rakentamista, kaupungin, joka on yhtä\nhaaveellinen kuin tuo muinainen lintujen kaupunki, [Aristophaneen\n»Nephelai» komediassaan kuvaama »Pilvikäkelän» kaupunki.] häälyväinen\nkuin auringonlaskun pilvet. Eikä kummaakaan. Sillä se on hiekalle\nrakentamista. On ainoastaan yksi kallioperustus, ja sen laskee tiede.\nOdottakaamme! Meidän luoksemme tulevat ennemmin tai myöhemmin kansa\nja rakennusmestarit. Meille ne alistavat ne suuret pohjapiirustukset,\njoita niin turhaan ovat koettaneet toteuttaa. Me lausumme ratkaisevan\nsanan niiden mahdollisuudesta, niiden tarkoituksenmukaisuudesta,\nvieläpä niiden kauneudestakin. Caesarin ja Napoleonin sijalle astuvat\nComte ja Herbert Spencer; ja Newton ja Darwin ovat Platonin ja Thomas\nAqvinolaisen tuomareina.»\n\n\nARTHUR ELLIS, Sanomalehtimies.\n\nTähän hänen puheensa päättyi. Hänen istuutuessaan pistettiin käteeni\nEllis'in lähettämä kirjelippu, jossa hän pyysi lähimmän puheenvuoron.\nSuostuin mielelläni, sillä vaikka muutamat meistä pitivät häntä\nköyhkäisenä, hän ei ainakaan ollut koskaan ikävä. Hänen päivettynyt\nihonsa, hänen vaalea kihara tukkansa ja hänen sinisten silmiensä\nsäteily tekivät miellyttävän vaikutuksen, kun hän nousi ja kuuden jalan\npituudestaan katsoi meihin alas.\n\n»Sepä totta tosiaan merkillinen havainto», näin hän alotti, »että\nisillä on lapsia ja lapsilla isät! Minua ihmetyttää vain, mitenkä\nmaailma on tullut toimeen kaikki nämä vuosisadat sitä tietämättä.\nSe näyttää niin ilmeiseltä, nyt kun se on todettu. Mutta sellaisia\nsuuret totuudet tietenkin ovat; niinpian kuin ne on julistettu,\nne näyttävät olleen aina tuttuja. On mahdollista, juuri siitä\nsyystä, että monikin on antamatta Wilsonin julistamalle totuudelle\ntäyttä arvoa, unohtaen, että on neron etuoikeus lausua ensin\nselvästi ilmi, mitä jokainen on hämärästi tuntenut. Emme saisi\nolla kiittämättömiä; mutta kenties meidän on silti velvollisuus\nolla varovaisia. Sillä suuret aatteet luonnollisesti johtavat\nkäytännöllisiin toimenpiteihin; ja siinä kohden näen vaikeuksien\nnousevan. Tosiasiallisesti Wilsonin esitys, jos ymmärrän häntä oikein,\ntietää sen, että meidän tulisi avata elämän portit niin avaroiksi\nkuin mahdollista, ja hankkia niille, jotka niistä astuvat luoksemme,\nniin viihtyisä olo kuin suinkin. Minä kuitenkin arvelen, että meidän\ntulee olla sangen varuillamme tehdessämme jotakin sen suuntaista.\nTosin tiedämme kovin vähän syntymättömien oloista. Mutta pidän\nhyvin todennäköisenä että he, samoin kuin kansantaloustieteilijäin\nselityksen mukaan työväki, muodostavat maailmankaikkeudessa\nyhtenäisen, liikkuvaisen joukon, joka pyrkii painumaan sinne, mihin\npääsö on vapain ja missä ehdot ovat edullisimmat. Ja pelkäisin\nkovasti vetää tähän kiertotähteen suhteettoman runsaasti niitä, jotka\nkenties voisimme sanoa maailmankaikkeuden työttömiksi, tarjoamalla\nheille keinotekoisesti parempia ehtoja, kuin muualla on saatavissa.\nSillä sehän, kuten tiedätte, tekisi tyhjäksi tarkoitusperämme.\nAiheuttaisimme vain kansanvaelluksen, niin sanoaksemme, syrjäisiltä\nja maaseutu-paikkakunnilta, Marsista tai kuusta, tai mikä se paikka\nonkaan; ja hätää ja hankaluutta olisi maan päällä enemmän kuin koskaan.\nAinakin vaatisin, ja uskon Wilsonin olevan siinä kohden samaa mieltä\nminun kanssani, jotakin asianmukaista kelvollisuudentodistusta. Enkä\nilmoittaisi liian laajalle, mitä meillä on tekeillä. Oli miten oli,\nmuiden kiertotähtien täytyy vastata omista syntymättömistään. Enkä\nkäsitä, miksi meistä pitäisi tulla jonkunmoinen maailman kaatopaikka\njokaista varten joka saattaa luulla pääsevänsä paremmille päiville\nsiirtymällä maapallolle. Tästä syystä, ynnä muistakin, en avaisi\nporttia liian avaralta. Ja kenties voisimme, tätä seikkaa silmällä\npitäen, vielä sallia muutamien jäädä naimatta. Ainakaan en tahtoisi,\nluulen ma, mennä sen kauemmas kuin sakon säätämiseen niskoittelevien\nvanhainpoikain maksettavaksi. Wilson luultavasti mieluummin säätäisi\ntoistetusta rikkomuksesta vankeutta, vieläpä uppiniskaisuudesta\nkuolemanrangaistuksenkin. Tunnustan, etten siinä kohden ole oikein\njäävitön tuomari, koska itse varmaan joutuisin ankaramman rankaisun\nalaiseksi. Kuitenkin, kuten sanottu, tahtoisin, yhteiskunnan yleisiä\netuja silmällä pitäen, terottaa mieliin varovaisuutta ja tarkkaa\nharkintaa. Ja tämä on kaikki, mikä minulla tällä hetkellä on\nsanottavana tästä erittäin mielenkiintoisesta asiasta.\n\n»Toinen kohta, mikä Wilsonin huomautuksissa tehosi mieleeni, ei tosin\nollut niin uuden uutukainen kuin havainto että isillä on lapsia; mutta\nse oli laatuaan yhtä tärkeä. Tarkoitan sitä tieteellisen pätevyyden\nnojalla julistettua tietoa, että ihmiskunta todella, niinkuin niin\nusein on arveltu, edistyy. Nyt voimme otaksuttavasti pitää asian\ntodistettuna; sillä eihän Wilson muuten olisi sitä julistanut. Ja\nolemme siis siinä asemassa, että voimme osapuille määritellä mitä\nedistys on. Tähän olen kenties pätevämpi kuin itse Wilsonkin, koska\nminulla on ollut tavattoman runsaasti tilaisuutta matkustaa ja olen\nkoettanut käyttää sitä tilaisuutta vapautuakseni ennakkoluuloista.\nUskon voivani täysin puolueettomasti arvostella eri maiden ihanteita\nja varsinkin Uuden maailman ihanteita, joiden otaksun hallitsevan\ntulevaisuutta. Koettaessamme arvioida mitä edistys merkitsee, emme\nvoi luullakseni tehdä mitään parempaa kuin kuvaella Yhdysvaltain\nsivistyksen. Sillä sitä kuvattaessa kuvataan koko tulevaisuuden\nsivistys. Mitä näet Amerikka on, sitä meidän siirtomaamme ovat tai\nsiksi tulevat; ja mitä siirtomaamme ovat, sen mekin voimme toivoa\nsaavuttavamme, jos teemme asianomaiset uhraukset valtakunnan yhteyden\nsäilyttämiseksi. Tarkastakaamme siis, mimmoinen objektiiviselta\nkannalta katsoen tämän meidän edistyvän maailmamme tulevaisuus\noikeastaan on.\n\n»Kenties on kuitenkin parasta että, ennenkuin ryhdyn erittelemään\namerikkalaisten henkisiä ihanteita, teen vähän selkoa heidän maastaan.\nSillä vaikuttaahan, kuten kaikki tätä nykyä tiedämme, ympäristö\narvaamattomassa määrässä luonteeseen. Katselkaa siis Amerikan\nmannerta. Kuinka yksinkertainen se on! Kuinka leveä! Kuinka laaja!\nKuinka suuripiirteinen! Rantakaistale, vuorijono, tasanko, toinen\nvuorijono, toinen rantakaistale! Siinä kaikki! Asettakaa sen rinnalle\nEuropan monimutkaisuus, sen symmetrian puute, sen vaihtelevaisuus,\nepäsäännöllisyys, epäjärjestys ja oikullisuus! Jo molempien maanosien\nmaantieteellinen laatu viittaa niiden sivistysten erilaisuuksiin.\nToisella puolen yksinkertaisuus ja laajuus, toisella soppien ja\nloukkojen vaihtelua; siellä suunnattomat joet, äärettömät metsät,\nloppumattomat tasangot, muutamien harvojen laajojen muotojen määrätön\ntoistanta; täällä ällistyttävät vivahdukset, uutuudet, yllätykset,\njärkytykset, sanalla sanoen eroavaisuudet, jotka jo johtavat mieleen\nerikoisuuden. Fyysillisiltäkin piirteiltään Amerikka on ko'on eli\npaljouden (kvantiteetin) maa, Europpa taas laadun (kvaliteetin) maa.\nJa niinkuin maa, niin sen tuotteetkin. Kuinka suuret Amerikan hedelmät\novat! Kuinka pitkät sen puut! Kuinka suunnattomat sen osterit! Mitä\nEuropalla on siihen verraten? Pelkkää muotoa ja tuoksua, pelkkää\nkauneutta, hienoutta, suloa! Tekisi mieli sanoa, että Amerikka on\nsuuren taiteilijan viimeinen teos — tietäväthän geologit toden\ntotta kertoa, että se on nuorin maanosista —, syntynyt ikäkautena,\njolloin hän oli alkanut toistaa itseänsä, laaja, summittainen,\nimpressionistinen, rohkea tyhjässä avaruudessa, kun sitä vastoin\nEuroppa näyttää edustavan hänen praerafaelilaista aikakauttaan\nyksityiskohtain runsaudessa, henkilöiden, pukujen, arkkitehtuurin,\nmaiseman moninaisuudessa, jyrkästi vastakohtaisissa väreissä ja\nyksilöllisen muodon pienois-tarkkuudessa.\n\n»Ja niinkuin maat, niin niiden sivistyksetkin. Europpa on luokkien\nkoti, Amerikka kansanvaltaisuuden. Kansanvaltaisuudella en tarkoita\npelkkää hallitusmuotoa — siihen nähden tietenkin Amerikka on vähemmän\nkansanvaltainen kuin Englanti; tarkoitan sitä hengen kantaa, joka\nvaatii ja synnyttää erotuksettomuutta. Erotuksettomuutta sanon,\nmieluummin kuin tasavertaisuutta, sillä tämä sana on harhaan viepä,\nse kun voi näyttää tietävän, esimerkiksi, yhteiskunnallista ja\ntaloudellista oloehtojen yhtäläisyyttä, jota ei ole Amerikassa enempää\nkuin Europassakaan. Valtiollisesti yhtä hyvin kuin yhteiskunnallisesti\nAmerikassa vallitsee plutokratia (rikkauden valta); sen\nkansanvaltaisuus on henkistä ja älyllistä laatua, ja sen ytimenä\non kaikkien ylemmyyksien kieltäminen, paitsi rikkauden. Sellaisia\nylemmyyksiä (tai etevämmyyksiä) tuskin onkaan olemassa Atlantin takana.\nSiellä joka mies on älykäs, jokainen on toimikykyinen, jokainen\ntarmokas; ja koska nämät ovat heidän ainoat ominaisuutensa, niin ne\novat ainoat joita mielivät ihaella. Kuinka toisin Europassa! Kuinka\nlukemattomat ja mieltä hämmentävät ovatkaan siellä eroavaisuusasteet!\nMitä tosin kieli- ja rotuerotuksiin tulee, emme liene niistä kokonaan\nvastuunalaisia; mutta olemme niihin lisänneet esiintymistapojen,\ntuntemisen, tajuamisen, älyllisen käsityksen ja henkisen ymmärtämyksen\neroavaisuuksia, jotka lännen yksinkertaiselle ja avaralle\ntietoisuudelle ovat tuntemattomat. Sanalla sanoen: sen kouraantuntuvan\nja peräti luonnollisen mittapuun lisäksi, jona rikkaus on, olemme\nkeksineet toisia, kouraantuntumattomia ja luonteeltaan keinotekoisia;\nja niin nopeasti kuin niiden saattaakin olla määrä kadota ihmiskunnan\nedistyessä ja lännen vaikutuksen levittäessä valtaansa itään,\nne kuitenkin vielä ovat olemassa ja antavat meidän elähtäneelle\nsivistyksellemme ylimysvaltaisuuden, s.o. kastijärjestelmän,\nleiman. Kaikessa tässä näemme, kuten olen huomauttanut, ympäristön\nvaikutuksen. Vanhan maailman ihmislaji omaksuu, valtameren toiselle\npuolelle istutettuna, uuden kotimaansa tunnusmerkit. Riisuen yltään\nkeinotekoiset erotukset se ilmaisekse ylpeässä yksinkertaisuudessa,\nleveänä kuin tuon uuden kotimaan tasangot, ryöppyisenä kuin sen virrat,\nmuodottomana kuin sen vuoret, epäkypsänä kuin sen hedelmät.\n\n»Muodostaessaan siten itsensä uuden maailman kuvaksi amerikkalaiset\novat kuitenkin katsoneet voivansa käyttää edukseen sellaisia\nmenneisyyden saavutuksia, jotka saattavat olla heille hyödyksi\nheidän uudessa tehtävässään. He ovat hyljänneet meidän ihanteemme\nja mittakaavamme; mutta he ovat lainanneet meidän pääomamme ja\nmeidän keksintömme. He ovat siten voineet — ja se on jotakin\nmaailmanhistoriassa ennen tuntematonta — heti alusta ryhtyä\ntaisteluunsa luontoa vastaan valmiiksi taotuilla aseilla. Niistä\naineellisista tuloksista, joita he siten ovat kyenneet saavuttamaan,\nminun on sitä tarpeettomampi puhua laajalti, koska he itse pitävät\nhuolta siitä että saamme niistä niin täydelliset tiedot. Mutta saattaa\nolla mielenkiintoista panna merkille eräs tärkeä heidän henkisessä\nelämässään ilmenevä seuraus, joka yleensä on jäänyt tarkastajilta\nhuomaamatta. Amerikka saa kiittää Europpaa siitä, ettei se ole koskaan\nseisonut voimatonna luonnon edessä; siksi se ei koskaan ole tuntenut\npelkoa; siksi se ei ole koskaan tuntenut kunnioitusta; ja siksi se\nei ole koskaan kokenut uskontoa. Saattaa näyttää eriskummaiselta\nkun lausutaan sellainen väite puritaanisien jälkeläisistä; enkä ole\nunohtanut että Amerikka on lahkojen maa, Joseph Smith'in seuraajista\nrouva Eddyn kannattajiin asti. [Joseph Smith'in seuraajat = mormonit;\nrouva Eddyn kannattajat = n.s. Christian Science'n tunnustajat.] Mutta\njuuri sellaiset ilmiöt valaisevat väitteeni. Kansa, joka tuntisi mitä\nuskonto on, europpalaisessa merkityksessä, kansa, jonka juuret olisivat\nkasvaneet maaperässä, minkä ovat muodostaneet henkiset taistelut,\npeikkoja vilisevien metsien tai Niilin-viereisten hieta-aavikkojen\nkiusaukset ja ihmenäyt, keskiyöstä alkavat valvonnat, lihan ruoskinnat,\naavain katedraalien valitusveisuut ja juhlallisesti värilliseen\nvaloon kiedotun ehtoollisleivän ihme — sellainen kansa ei olisi\nkoskaan omaksunut 'Kristillistä tiedettä' uskontona. Ei! Uskonto on\nAmerikassa juureton loiskasvi. Ne kysymykset, jotka ovat pitäneet\nEuropan mielet vireillä hamasta sen historian aamusarastuksesta\nasti, joista se on taistellut rajummin kuin vallasta ja vapaudesta,\njoiden vuoksi se on paastonnut erämaissa, tuntenut kuoleman tuskia\nkammioissa, kärsinyt ristinpuussa ja roviolla, joiden vuoksi se on\nuhrannut rikkautta, terveyttä, elämän mukavuutta, älyä, elämää,\nkysymykset, jotka koskevat maailman tarkoitusta, sielun alkuperää\nja päämäärää, kuolemantakaista elämää, jumalan olemassaoloa ja\nhänen suhdettaan maailmankaikkeuteen — ne ovat Amerikan kansalle\nyksinkertaisesti olemattomia. Ne ovat heille yhtä käsittämättömät kuin\npallo on 'Pintamaan' asukkaille. [»Pintamaa» (»Flatland»), oletettu\nmaa, jossa kolmesta ulottuvaisuussuunnasta muka tunnetaan vain ne\nkaksi, jotka muodostavat tasapinnan.] Koko se ulottuvaisuussuunta\non heille tuntematon. Heidän terve ja roteva älynsä rajoittuu tämän\nmaan olioihin. Heidän uskontonsa, jos heillä sitä on, — on, sen nimen\nmukaan jonka he, luullakseni, sille antavat, 'raitismielisyyttä'. Tämä\nraitismielisyys on siinä, että ollaan välittämättä mistään, mikä voisi\nherättää epäilyksiä olemisen arvosta ja siten ymmärrettävästi lamauttaa\ntoimeliaisuuden. 'Syökäämme ja juokaamme' he sanovat reippaan ja vankan\nuskon vilpittömyydessä, jättäen joutavana ja epäraittiina sikseen\ntuon mieltä masentavan jatkon: 'sillä huomenna meidän on kuoltava'.\nTosiaankin! Mitä kuoleman on tekemistä 24:kerroksisten rakennusten,\nmaailman nopeimpien junien, meluisampien kaupunkien, hääriväisimpien\nihmisjoukkojen kanssa, ylipäätään suurimman, erinomaisimman ja\nkiihtyneimmän kanssa kaikesta mikä on olemassa? Amerikka on heittänyt\nuskonnon; ja koska Europan historiassa uskonto on ollut kaiken muun\npohjana, Amerikka on sen mukana heittänyt koko Europassa kehittyneen\nhenkisen elämän järjestelmän. Kirjallisuutta, esimerkiksi, ja taidetta\nei ole olemassa Atlantin tuolla puolen. Tiedän kyllä, että Amerikassa\nkirjoitetaan kirjoja ja maalataan tauluja. Mutta amerikkalaisten\nkirjat eivät ole kirjallisuutta eivätkä heidän maalauksensa taidetta,\npaitsi mikäli ne edustavat himmeätä europpalaisen perintäkehityksen\nvarjoa. Tosiamerikkalainen henki ei tiedä mihin niitä käyttää. Ja\njoskin siellä — niinkuin täytyy silloin tällöin tapahtua 80 miljoonan\nväestön keskuudessa — joskus syntyy henkilö, jolla on taiteilijan\nvaistot, niin hän työntyy auttamattomasti Europpaan. Sieltä hän saapi\nkasvatuksensa ja innoituksensa, ja siellä yksin hän voi elää, havaita\nja luoda. Että asian luonnosta täytyy olla niin, on ilmeistä, kun\nmuistamme että taiteen henki on omaa etua pyytämätön havaitseminen,\nkun sitä vastoin Amerikan henkenä on himokas voiton haenta. Olen kyllä\nhuomannut, että amerikkalaiset luulevat voivansa tuottaa kirjallisuutta\nja taidetta niinkuin tuottavat kivihiiliä ja terästä ja polttoöljyä,\nkäyttämällä tarkoituksenmukaisesti älyä ja pääomaa; mutta siinä he\ntekevät itselleen vääryyttä. Ne ominaisuudet, jotka ovat tekemäisillään\nheitä maailman herroiksi, vaikuttavat sen, että he eivät kelpaa\nvähäpätöisempiin ja vähemmän vakaviin pyrkimyksiin. Tulevaisuus on\nheille hissien, puhelimien, voimavaunujen, lentokoneiden valtakunta.\nÄlkööt turhaan, kuluneiden perintäoppien eksyttäminä, kääntäkö\nhuomiotansa taaksepäin, europpalaisten vanhaan taivaan valtakunnan\nunelmaan. 'Excudent alii' sanokoot; 'Europalle jääköön kirjallisuus ja\ntaide; tu regere argento populos, Morgane, memento, Amerikka hallitkoon\nmaailman trusteilla ja renkailla'.\n\n[Excudent alii = muut tulevat muovailemaan; tu regere argento populos,\nMorgane memento = sinä Morgan, muistaos hallita kansat rahalla.\nViittaus Vergiliuksen tunnettuihin sakeisiin (Aeneidi VI, 847 seur.):\n\nExcudent alii spirantia mollius aera, credo equidem, vivos ducent de\nmarmore voltus, orabunt caussas melius caelique meatus describent radio\net surgentia sidera dicent: tu regere imperio populos, Romane, memento\n— hae tibi erunt artes — pacisque imponere morem, parcere subjectis et\ndebellare superbos.]\n\nSillä se on Amerikan todellinen osa; ja että se ymmärtää sen siksi,\nsen todistaa se, että se niin päättäväisesti on tukehuttanut kaikki\nhyödyttömät harrastukset. Jokaisen henkisen toiminnan, mikä ei\ntähtää omaan etuun, se on ankarasti hyljännyt. Europassa nautimme\nhengen toimista sinänsä; annamme mielemme liikkua jonkun aiheen\nympärillä pelkästään huvin vuoksi; tunnustamme hyväksi tiedon sen\nitsensä vuoksi; annamme arvoa pilalle ja sukkeluudelle. Mutta se\nkaikki on Amerikassa tuntematonta. Vaikka amerikkalaiset ovat\nmaailman älykkäin kansa, he ankarasti rajoittavat älynsä keinojen\nsovittamiseen tarkoitusperiin. Itse tarkoitusperistä he eivät koskaan\nsalli itsensä miettiä. Sentähden, vaikka he tekevät laskelmia, he\neivät koskaan ajattele; vaikka he keksivät, he eivät tee havainnoita;\nja vaikka he puhuvat, he eivät koskaan pakinoi. Sillä ajatus vaatii\nmietiskelyä, havainto tarkkausta, pakina joutoaikaa; ja kaikki\nyhtäpitävästi vaativat sellaista oman edun pyynnin syrjäyttämistä,\njolla ei ole amerikkalaisessa järjestelmässä mitään sijaa. Samasta\nsyystä he eivät leiki; he ovat muuttaneet urheiluleikit tappeluiksi,\nvieläpä tappeluiksi, joissa jokainen ase on luvallinen, niin kauan\nkuin se on voittoisa. Amerikkalainen jalkapalloerä ilmaisee tyyppinä\namerikkalaisen hengen; se on töykeä, tiukka, tieteellinen, tarmokas;\nei mitään kuhnailua tiellä, ei mitään iloa pelin vaiheista, ei\nmitään myönnytystä, ei mitään armoa, vaan taistelua kuolemaan asti,\ntarkoitusperänä voitto, keinona kaikki ja mikä tahansa.\n\n»Tuskin voi odottaa, että niin ankaran käytännöllinen kansa myöntää\ntunteille sen arvon, minkä europpalaiset ovat niille antaneet.\nTuntemisen samoin kuin älynkään ei katsota lännessä olevan itsessään\nmikään tarkoitusperä. Eikä ole mielenkiintoa vailla se huomio, että\namerikkalaiset ovat ainoa suuri kansa, mikä ei ole synnyttänyt\nainoatakaan mainittavaa lemmenlyyrikkoa. Fyysillisesti samoin kuin\nhenkisestikin he ovat kylmäluontoinen kansa. Heidän naisensa, joita\nniin suuresti ja epäilemättä niin täydestä syystä ihaellaan, ovat\nyhtä kovat kuin loistavat; niiden kimaltelu on jään kimaltelua.\nTämmöisillä onnellisilla ominaisuuksilla varustettuina amerikkalaiset\nvoivat välttää sen suunnattoman ajanhukan ja sen tarmon tuhlauksen,\njota hienojen henkilökohtaisten suhteiden rakentaminen ja vaaliminen\nvaativat. He menevät naimisiin, tietenkin; he siittävät lapsia, he\njatkavat sukua; mutta, sen tahtoisin empimättä sanoa, he eivät rakasta\nniinkuin europpalaiset ovat rakastaneet; he eivät tunnetta kehitä,\neivät sitä erittele eivätkä siitä nauti, vielä vähemmin sitä ilmaisevat\nkäytöksellä, liikkeellä, epigrammeilla, runoilla. Ja siitä johtuu se\nväristyksen tapainen, jota mielenliikutuksen käsittely amerikkalaisissa\nkertomuksissa tuottaa sivistyneelle europpalaiselle. Kirjailijat\nkoettavat kuvata jotakin, jota eivät ole koskaan kokeneet, ja ympätä\neuroppalaista perintö-aihetta sellaiseen sivistykseen, joka on kaikkia\nsen vaalimiseen ja tukemiseen tarpeellisia aineksia vailla.\n\n»Tämä lyhyt amerikkalaisten elämänkäsityksen erittely on toivottavasti\nselvittänyt sen väitteen, jolla alotin, että nimittäin on turhaa\nsovelluttaa heihin yhtäkään niistä mittapuista, joita sovellutamme\neuroppalaiseen sivistykseen. Sillä he ovat, tieten tai tietämättään,\nhyljänneet koko meidän arvojärjestelmämme. Mikä sitten heidän oma\narvojärjestelmänsä on? Mitä he tunnustavat määrän pääksi? Tämä on\nmielenkiintoinen kysymys, jota olen matkoillani paljon miettinyt.\nJoskus olen ajatellut, että se on rikkaus, joskus että se on valta,\njoskus toimekkuus. Mutta eräs runoelma, tai ainakin runomittainen\nsepustus, joka Yhdysvalloissa joutui käsiini, nosti minussa uuden\najatuksen siihen kysymykseen nähden. Sellaisesta seikasta, en puhu\nkuin hyvin epäröiden; mutta luulen, että kirjoittaja oli oikeassa:\nettä todellinen päämäärä, johon amerikkalaiset pyrkivät, on _kiihtyvä\nvauhti_. Olla aina liikkeellä, ja aina liikkua nopeammin, se se on\nheistä autuaaksi tekevä elämä. Ja he kun ovat onnellisesti irti\nkaikesta filosofiasta ja miettimisestä, ei heitä kiusaa kysymys:\nmihin? Jos heiltä joskus europpalaisten taholta kysytään mihin tuo\nnopea vauhti tähtää, niin heidän ainoana tunteenaan on vilpitön\nkummastus. Mitä, he vastaavat; ollaan nopeassa vauhdissa! Ja mitä muuta\nolisikaan sanottavaa? Siitä johtuu, että he halveksivat joutoaikaa,\njota europpalaiset pitävät niin suuressa arvossa. Joutilaana\nolo, sen he tuntevat, on jonkunmoista paikalla seisomista, tuota\nanteeksiantamatonta syntiä. Siitä myös heidän vastenmielisyytensä\nleikkiä, pakinoimista, kaikkea sellaista kohtaan, mikä ei ole tointa.\nKysyin kerran eräältä amerikkalaiselta, joka juuri oli minulle kuvannut\nuuraan elämänjärjestyksensä, missä kohden tulee hauskuuden vuoro. Hän\nvastasi empimättä ja epäröimättä, ettei sen vuoro tule koskaan. Kuinka\nse olisikaan voinut tulla? Sehän voisi ainoastaan vaikuttaa jarruna; ja\nkiihtyvän vauhdin jarruttaminen on viimeinen asia, jota amerikkalainen\nhenki voisi sietää.\n\n»Amerikkalainen henki, sanoin. Mutta itse asiassa — ja siihen\nhuomautukseni varsinaisesti kärjistyvät — mitä Amerikka on, siksi\nEuroppa on muuttumaisillansa. Me jotka istumme täällä, Wilsonia\ntietysti lukuunottamatta, edustamme menneisyyttä, emme tulevaisuutta.\nOli meidän kutsumuksemme poliitikon, professorin, lakimiehen, lääkärin,\nmikä tahansa, meidän arvosteluamme määrää vanha, arvoasteikko. Äly,\nkauneus, mielenliikutus ovat ne asiat, joita pidämme kallisarvoisina;\nrikkaudesta ja edistyksestä emme pidä väliä, paitsi mikäli ne johtavat\nniihin. Ja siten me, niinkuin ne miehet, jotka puhuivat ennen\nminua, rohkenemme arvostella ja epäillä, missä uuden ajan ihminen,\namerikkalainen tai europpalainen, yksinkertaisesti ja epäröimättä\nomaksuu. Olisi turhaa, jos siitä moittisimme itseämme; olisi turhaa\nsitä edes valittaa; meidän tulisi yksinkertaisesti ja objektiivisesti\ntodeta, että asianaika on mennyt meiltä ohi. Kaikki, mitä sanomme, voi\nolla totta; mutta se ei tehoa mihinkään. 'Totta on', tulevaisuuden mies\nsanoo: 'meillä ei ole uskontoa, ei kirjallisuutta, ei taidetta; emme\ntiedä mistä tulemme emmekä mihin menemme; mutta — ja se on tärkeämpää\n— emme siitä välitä. Mitä me tiedämme on, että riennämme nopeampaa\nvauhtia kuin ikinä kukaan ennen meitä, ja että kaikesta päättäen voimme\ntoivoa rientävämme yhä nopeammin ja nopeammin. Kysyä mihin, se on\nainoa asia, jota me pidämme herjauksena. Maailmankaikkeuden perusaate\non kiihtyvä vauhti, ja me olemme sen ilmaisuja; se mikä ei liiku yhä\nnopeampaa vauhtia, se on häviöön tuomittu; ja jollemme voi vastata\nperimmäisiin kysymyksiin, niin sitä tarvitsee sitä vähemmin valittaa,\nkoska muutaman vuosisadan kuluttua ei ole jäljellä ketään, joka\nsellaista kysyy.'\n\n»Sellainen on se kanta, jonka luulen tulevaisuuden kannaksi, idässä\nyhtä hyvin kuin lännessäkin. En väitä että se minua miellyttää; mutta\nsen tunteminen antaa omalle asemalleni erikoisen kirpeyden. Iloitsen\nsiitä että synnyin aikakauden lopulla, että seison niin sanoakseni\nhuipulla, juuri ennen suistumista alas laaksoon, ja että katsahtaessani\ntaaksepäin voin nähdä kaikki menneet aikakaudet ja koota ne yhteen\nsilmäykseen. Iloitsen siitä, että ystäviäni ovat Sokrates ja Platon,\nDante, Michelangelo, Goethe, eivätkä herrat Carnegie ja Pierpont\nMorgan. Iloitsen siitä, että olen elähtäneen kansan lapsi ja että istun\nsamassa pöydässä henkilöiden kanssa, jotka melkein viimeisinä miehinä\nedustavat vuosisatain sivistyksen hengenviljelystä, oppia ja ihanteita.\nPidän menneisyyden perintäkehitystä parempana kuin tulevaisuuden, —\nannan sille sitä enemmän arvoa, koska se on tulevaisuuden kehityksen\nvastakohtana; ja olen sitä paremmalla mielellä, koska tunnen olevani\nvapautettu kaikesta vastuunalaisuudesta sukupolviin nähden, joiden\nihanteita ja mittakaavoja en kykene oivaltamaan.\n\n»Kaikki tämä osottaa tietenkin vain, etten ole sitä väkeä, jota\nWilson on niin sattuvasti kuvannut 'uutena sukupolvena'. Mutta toivon\nettei älyllinen käsitykseni ole omasta asemastani johtuvien seikkojen\nvärittämä, ja että olen selvästi ja objektiivisesti kuvannut, mitä\nedistys todellisesti on. Ja mielessäni tämä ylväs tietoisuus istuudun\njälleen paikalleni.»\n\n\nPHILIP AUDUBON, Liikemies.\n\nNämä loppusanat otettiin vastaan hälinällä, jossa oli sekaisin naurua,\nhyväksymistä ja vastalauseita. Keskellä melua johtui mieleeni, että\nseuraavaksi puhujaksi oli valittava Audubon. Sen aiheutti se seikka,\nettä Ellis, kuten luulin, tuiman pahantuulenpurkauksen varjossa\noli tehnyt varsin pelottavan hyökkäyksen edistysoppia vastaan,\nsellaisena kuin yhteiskunnallisten uudistajani harrastajat sitä oppia\ntavallisesti käsittävät. Hän oli niin sanoakseni antanut meille\nkielteisen ensimäiset sävelet. Mutta Audubon, sen tiesin, oli soittava\nsävelmän loppuun asti; ja mielestäni oli parasta, että saimme sen\nkokonaisuudessaan ja että saimme sen ennenkuin muiden puhujain olisi\nmyöhäistä koettaa sitä oikaista. Audubonilla oli jokin liiketoimi\nCityssä, enkä voi sanoa, mitenkä hänestä oli tullut seuramme jäsen,\nsillä hän osotti jyrkkää vastenmielisyyttä kaikkea filosofoimista\nvastaan. Siitä huolimatta hän oli säännöllisesti kokouksissamme mukana\nja puhui hyvin, vaikka tosin aina siihen henkeen, ettei ollut muka\nmitään, josta kannatti puhua. Tässäkin tilaisuudessa hän tapansa mukaan\nosotti jonkinmoista vastahakoisuutta, ennenkuin hän nousi; ja vaikka\nhänet oli jo saatu taipumaan, hän, luonteenomaisesti kyllä, alotti\nvastalauseella:\n\n»En ymmärrä, miksi pitää olla sääntönä, että jokaisen täytyy puhua.\nLuulen sanoneeni jotakin sentapaista ennenkin» — mutta tässä hänet\nkeskeytti yleinen huuto, että hän oli sanonut sen aivan liian usein;\nhän silloin jätti sen asian sikseen, mutta pysyi vastalauseen sävyssä.\n»Ette ymmärrä», hän jatkoi, »missä vaikeassa asemassa olen, varsinkin\ntämänlaatuisessa keskustelussa. Minun kantani eroaa jyrkästi teidän\nmuiden kannastanne, ja kaikki, minkä sanon, rikkoo pakostakin tässä\nvallitsevan äänilajin. Te pelaatte mitä katsotte elämän peliksi, ja\npelaatte sitä halukkaasti. Mutta minä pelaan vain pakosta — jos sitä\non sanottava peliksi, kun mies ajetaan ulos kentälle tuulella ja\ntyynellä, eikä häntä koskaan päästetä sisään. Taikka oikeastaan peli on\nenemmän tenniksen kuin cricketin kaltainen, ja me olemme pikkupojat,\njotka noutavat palloja, ja se on mielestäni kirotun nöyryyttävää\ntyötä. Ja varmasti teidän kaikkien täytyy ajatella samoin. Tietenkään\nette mielellänne sitä myönnä. Ei kukaan sitä tee. Puhujalavalla,\nsanomalehdistössä, yksityisissä keskusteluissakin vallitsee\nsalasopimus: tulee olla vaiti ja julkeasti teeskennellä. Totuus pääsee\nilmi vain harvoina hetkinä, kun joitakuita miehiä joutuu yhteen\ntupakkahuoneessa. Mutta kun se tulee ilmi, niin on loppusäväyksenä\naina sama: 'cui bono, cui bono?' [»Kenen hyödyksi?»] En pane itselleni\nsuurta arvoa, mutta jos jostakin ylpeilen, niin siitä, etten ole\nkoskaan antautunut petettäväksi. Aikaisimmilta ajoilta, joita voin\nmuistaa, olen ollut selvillä siitä, mitä tämä maailma oikeastaan on. Ja\nkaikki elämänkokemukseni ovat vahvistaneet tuon ensimäisen välittömän\nvakaumukseni. Ettei muilla ihmisillä näy olevan samaa vakaumusta,\non minulle alituisena kummastuksen aiheena. Mutta toden totta, ja\nhaluamatta olla julkea, uskon sen johtuvan siitä, että he tahtovat\ntulla petetyiksi, vaan minä en. He aikovat, millä hinnalla tahansa,\nolla onnellisia tai hartaita tai miksi he mieluimmin tahtovat sitä\nsanoa. Enkä sano etteivät ole älykkäitä omassa sukukunnassaan. Mutta\nminä en ole sellaiseksi luotu; minä näen asiat sellaisina kuin ne ovat,\nja näen, että ne ovat sangen pahat; siinä kohden olen toista mieltä\nkuin luoja.\n\n»No niin, tullakseni tämän illan keskusteluaineeseen ja omaan kantaani\nsiihen nähden: olette kaikki tyyni otaksuneet, niinkuin teidän\ntietenkin on täytynyt otaksua, että asiat ovat sen arvoisia, että niitä\nkannattaa harrastaa. Entä jolleivät olekaan sen arvoisia? Mitä silloin\ntulee kaikista tarkoitusperistänne, kaikista näkökohdistanne, kaikista\nprobleemeistanne ja väittelyistänne? Se peruskohta, josta kaikki olette\nyksimielisiä, niin eri mieltä kuin olettekin yksityisseikoista, on,\nettä asiat voidaan saada paremmiksi ja että maksaa vaivan parantaa\nne. Mutta jos joku kieltää molemmat nämä olettamukset, kuinka silloin\nkäy kaiken sen, mikä on niiden perustukselle rakennettu? Ja minä\nkiellän ne; eikä siinä kyllin; en voi käsittää, mitenkä kukaan on\nsaattanut koskaan ne omaksua. Jollei lähestyttäessä kysymystä oltaisi\njärjettömästi taipuvaisia optimismiin, ei koskaan voitaisi kuvailla,\nettä millään todella tärkeällä alalla on olemassa mitään sellaista kuin\nedistys. Vai tehoavatko meihinkin, täällä oleviin, sellaiset typerät\nja merkityksettömät tosiasiat kuin puhelimet ja automobiilit? Luulisin\nEllis'in sanoneen kylliksi hajoittaakseen sellaiset harhakäsitykset,\nenkä halua jauhaa ikävää seikkaa. Jos meidän on ylipäätään etsittävä\nedistystä, niin meidän on ymmärtääkseni etsittävä sitä ihmisistä. Enkä\nole koskaan nähnyt mitään, joka todistaisi, että ihmiset ovat yleensä\nparemmat kuin ne ennen olivat. Päin vastoin luulen olevan todisteita\nsiitä, että he ovat huonommat. Mutta joka tapauksessa, oletettunakin\nettä voisimme saada asiat hiukan paremmiksi, mitä hyötyä olisi siitä\ntämänlaatuisessa maailmassa? Jos kaikkeuden koko rakenne on huono, mitä\nhyötyä on yksityiskohtien paikkailemisesta? Yhtä hyvin voisitte hukata\naikanne uppoavan laivan salongin koristamiseen. Oletettuna että voitte\nparantaa omaisuuden jakautumisen ja kohottaa terveyden ja älykkyyden\nja muiden semmoisten tason, oletettuna että huomispäivänä voitte\npanna toimeen sosialistisen valtionne, tai liberaalisen valtionne\ntai anarkkisen yhteistoimintanne, tai mikä suunnitelmanne onkaan —\nolisitteko silti ollenkaan paremmassa asemassa mihinkään tähdelliseen\nnähden? Varsinaisesti määräävät tosiasiat pysyisivät ennallaan. Ihmisiä\nesimerkiksi synnytettäisiin maailmaan kysymättä haluavatko sitä vai\neivätkö. Ja yksistään se jo riittää koko asian tuomitsemiseksi. En\nymmärrä, kuinka on mahdollista, etteivät ihmiset sen enemmän paheksu\nsitä heidän omanarvontuntonsa suoranaista loukkaamista, mikä sellaiseen\nasemaan sisältyy. Ei mikään voi sitä parantaa, ei mikään lieventää. Se\non elämän perusehtoja.\n\n»Jos siinä olisi kaikki, niin asianlaita olisi jo kylliksi paha.\nMutta siinä on vain alku. Sillä se maailma, johon meidät niin\nloukkaavalla tavalla työnnetään, osottautuu umpimähkäiseksi ja\nepäjärjelliseksi. On tosin olemassa, sen kyllä tiedän, niin sanotut\nluonnonlait. Mutta, totta puhuen, en niihin usko. Tarkoitan, etten\nnäe mitään syytä otaksua, että aurinko nousee huomenna taikka että\nvuodenajat jatkavat kulkuansa, tai että mikään, jota varmimmin\nodotamme, toteutuu tulevaisuudessa niinkuin se on toteutunut menneenä\naikana. Me tyrkytämme maailmaan omat ennakkoluulomme järjestyksestä;\nja näyttäähän maailmankaikkeus, sen myönnän, määräkohtaan asti sen\nmukaiselta. Mutta en siihen säännönmukaisuuteen luota. Liian monet\nseikat ovat kevytmielisen ja umpimähkäisen oikullisuuden todisteina.\nMiksei näennäinen järjestys voisi sekin olla joku oikku taikkapa\nharkitun salakavaluuden huippu? Eikä meillä missään tapauksessa\nole mahdollisuutta edeltäpäin tietää tai välttää tapahtumia, jotka\nkipeimmin meitä koskevat, myrskyjä, kulkutauteja, tapaturmia,\nsyntymisen onnettomuudesta alkaen, kuoleman vapautukseen asti. Ja\nkuitenkin, silmiemme edessä kaikki tämä, jota joka päivän jokainen\nhetki terottaa mieleemme, pysymme yleisen lain uskoon kiinni\ntarrautuneina; ja kaaoksen virtaan piirrämme uskontunnustuksemme:\n'credo quia impossibile'.\n\n»No niin, tämä on omaa kerettiläisyyttäni, enkä siinä ole löytänyt\nainoatakaan aatetoveria. Mutta se ei tee mitään. Asiani on niin vahva,\nettä minun on vara luopua toisesta tai toisesta sen yksityiskohdasta.\nJos siis myöntäisin, että kaikkeudessa on järjestystä, niin mitenkä se\ntekee sen ollenkaan paremmaksi, jos järjestys on sellainen, että se\ntuottaa pahaa? Ja kuinka suuri se paha on, siitä minun on tarpeetonta\npuhua. Sillä sehän on ollut edellytyksenä kaikelle, mikä tänä iltana on\nsanottu. Jos tämä maailma olisi tyydyttävä maailma, niin ette kaikki\nhaluaisi sitä muuttaa. 'Kuitenkin', voitte sanoa — niinhän ihmiset\naina sanovat — 'jos on pahaa, niin on hyvääkin'. Mutta itse ne seikat,\njotka ihmiset sanovat hyviksi, tekevät minut epätoivoiseksi maailman\nsuhteen, vieläpä enemmänkin kuin ne, jotka he myöntävät pahoiksi.\nKuinka kenkään, jolla on itsetuntoa, voi tyytyä, vieläpä kiitollisena\ntyytyä senlaatuisiin asioihin, joihin ihmiset tyytyvät, on minulle\nalituinen arvoitus. On kuin onkin maailman luoneen voiman suurin\nvoitto, että joka viikko kokoontuu kirkkoihin uhrien laumoja lausumaan\njulki kiitollisuutensa 'luomisestaan, suojelemisestaan ja kaikista\ntämän elämän siunauksista'. Siunauksista! Mitkä ne ovat? Rahako? Vai\nmenestys? Vaiko maine? En väitä olevani itse mitään parempaa kuin\nmaailman lapsi, mutta että maailman lapset antavat niille asioille sen\narvon, minkä he niille antavat, se menee yli ymmärrykseni. 'Olkoon',\nsanoo moralisti, 'mutta onhan aina olemassa velvollisuus ja työ'. Mutta\nmikä työn arvo on, jollei ole mitään, jota varten kannattaa työtä\ntehdä? 'Oi', sanoo runoilija, 'onhan olemassa kauneus ja lempi'. Mutta\nse kauneus ja se lempi, joita hän hakee, ovat jotakin, jota hän ei\nkoskaan löydä. Se, minkä hän saa käsiinsä, on varjo, ei itse asia. Ja\nvarjokin liehuu hänen ohitsensa ja väistyy ajan virtaa myöten.\n\n»Ja juuri siinä on maailmanjärjestyksemme häijyyden lopullinen\ntodistus. Aika itse asettuu meitä vastaan. Ne hetket, jotka ovat\npahat, ne se venyttää loppumattomiksi; ne hetket, jotka saattaisivat\nolla hyvät, se ajaa rutosti tyhjään. Kaikki oikein arvokas on ylen\nkatoavaista. Turhaan huudahdamme hetkelle: »Verweile doch, du bist so\nschön!» Ainoastaan raskaat tunnit ovat raskasjalkaiset. Siivekäs Psykhe\njo syntymisensä hetkenä sairastaa häviämisen tuskia.\n\n»Nämä ovat toki tosiasioita, eivätkä mielikuvitelmia. Miksi siis\nihmiset kieltäytyvät katsomasta niitä suoraan silmiin? Tai, jos\nsen tekevät, heti kääntyvät pois rakentaakseen jonkun muunlaisen\nmaailman? Sillä se on kaikista kummallisinta, että ihmiset keksivät\njärjestelmiä ja että nämä järjestelmät ovat optimistisia. On ikäänkuin\nhe sanoisivat: 'Maailman täytyy olla hyvä; mutta, koska se ilmeisesti\nei ole hyvä, niin sen täytyy todellisuudessa olla toinen kuin se\non. Ja siitä johtuvat nuo eriskummalliset opit — niin surkeat, niin\nintomieliset, niin hullut —, opit iankaikkisesta hyvästä jumalasta,\njoka on luonut tämän pahan maailman, absoluuttisesta, joka ainoastaan\nilmestyy relatiivisessa, todellisesta, jossa on niin paljoa vähemmän\ntodellisuutta kuin ilmiömaailmassa. Tai, jos se kaikki hyljätään,\nsiirrämme taivaamme iankaikkisuudesta aikaan, ja projisieraamme\ntulevaisuuteen sen täydellisyyden, jota emme löydä nykyisyydestä\nemmekä menneisyydestä. 'Totta kyllä', sanomme, 'paha maailma! Mutta\nkuinka hyväksi se tuleekaan!' Ja sen kuvittelun nojassa sukupolvi\ntoisensa jälkeen ottaa hartioilleen taakkansa ja lähtee kulkemaan,\nkoska erämaan takana täytyy olla joku luvattu maa, johon kerran\nmuutamat meille tuntemattomat olijat saavat astua. Ikäänkuin mikään\ntulevaisuuden saavutus voisi tehdä tyhjäksi menneisyyden pahan, tai\ntoisen täydellisentyminen voisi korvata toisen auttamattoman häviön!\n\n»Niin pian kuin sellaisia aatteita vain lausuu ilmi, käy niiden\ntakaperoisuus kouraantuntuvaksi. Ja siitä huolimatta ihmiset pysyvät\nniihin kietoutuneina. Miksi? En tiedä sanoa. Tiedän vain, että minua ne\neivät pidä eivätkä voi pitää vangittuna; että katselen tämän maailman\npuuhia kuin muukalainen jostakin toisesta maailmasta; että olen teidän\nkeskuudessanne mutta en teidän miehiänne; että teidän vaikuttimenne\nja tarkoitusperänne ovat minulle tuiki ymmärtämättömät; ettette voi\nantaa niistä mitään selitystä, jossa näen mitään järkeä; ettei minulla\nole mitään avainta sen arvoituksen ilmisaamiseksi, jonka te näytätte\nniin helposti ratkaisevan uskontonne, filosofianne, luonnontieteenne\navulla; että teidän toiveenne eivät ole minun toiveitani, teidän\npyrkimyksenne eivät minun pyrkimyksiäni, teidän periaatteenne eivät\nminun periaatteitani; että olen haaksirikkoinen enkä näe ympärilläni\nkuin haaksirikkoisia; että kuitenkin nämä, tarrautuneina kiinni\ntankoihinsa, sanovat ne hyviksi ja varmoiksi laivoiksi, puhuvat\nuljaasti satamasta, johon muka ovat onnellisesti purjehtimassa, ja\nupotessaankin viimeisellä henkäyksellään huutavat: 'katsokaa, olemme\nsaapuneet perille ja omaisemme ovat odottamassa laiturilla!' Kuka, näin\nollen, on hullu? Minäkö? Vai tekö? Minä voin ainoastaan ajelehtia ja\nodottaa. Saattaa olla, että näiden vesien takana on satama ja ranta.\nMutta en voi suunnata kulkuani sinne, sillä minulla ei ole peräsintä,\nei kompassia, ei karttaa. Te sanotte teillä olevan. Jatkakaa siis\nmatkaanne, mutta älkää huutako minulle. Minun täytyy uida tai hukkua\nyksin. Ja paras, mitä voin toivoa, on, että pian uppoan unohduksen\näärettömään kuiluun.»\n\n\nAUBREY CORYAT, Runoilija.\n\nVaikka olinkin usein ennen kuullut Audubonin lausuvan näitä\nmielipiteitä, en ollut koskaan kuullut hänen niin avonaisesti ja\nintohimoisesti paljastavan sielunsa sisintä katkeruutta. Epäilemättä\noli hetkessä ja paikassa jotakin, joka kiihotti häntä tähän aivan\npersoonalliseen äänilajiin. Oli näet yön pimein ja hiljaisin hetki,\nja istuimme himmeässä tähtien valossa, tuskin toisiamme nähden, niin\nettä tuntui mahdolliselta lausua, ikäänkuin verhon takaa, asioita,\njoita muuten olisi ollut luonnollista tukehduttaa. Audubonin viimeisiä\nsanoja seurasi pitkä vaitiolo. Ne luullakseni tehosivat moneenkin\nmeistä enemmän kuin olisimme mielellämme myöntäneetkään. Ja minusta\ntuntui jonkun verran vaikealta päättää ken minun tuli valita niistä\nharvoista, jotka eivät olleet vielä puhuneet; sillä oli vältettävä niin\npaljon kuin mahdollista sellaista äänilajia, joka sorahtaisi pahasti\nmielialaamme vastaan. Lopulta valitsin Coryatin, runoilijan, koska\ntiesin, ettei hän voinut virittää väärää ääntä, ja toivoin että hän\nkenties alkaisi niin sanoakseni vetää meitä ylös siitä syvänteestä,\njohon olimme luisuneet. Hän vastasi pimeydestä epäröivällä ja\nkatkonaisella tavallaan, joka hänessä aina on tuntunut minusta niin\nviehättävältä.\n\n»En tiedä», niin hän alotti, »luonnollisesti — no niin, saattaahan\nkaikki olla kovin pahaa, — ainakin muutamille ihmisille. Mutta en\nusko niin olevan. Ja epäilen, tokkohan Audubon todella — no, en saisi\nsanoa niin, arvelen. Mutta oli miten oli, olen varma siitä, että\nenimmät ihmiset ovat toista mieltä kuin hän. Ainakin mitä minuun\ntulee elämä tuntuu erinomaisen hyvältä juuri sellaisena kuin se on;\nen tarkoita ainoastaan omaa, vaan jokaisen elämää, Audubonin tietysti\nlukuunottamatta — kai minun tulee sanoa niin; ja kenties hänestäkin on\nsangen miellyttävää, että hän voi pitää sitä niin pahana. Mutta en aio\nryhtyä väittelyyn hänen kanssaan, sillä tiedän ettei se kannata. Vaan\nminun tekee mieli kiistellä kaikkia muita vastaan — paitse Ellis'iä,\njolla luullakseni on jonkunmoinen käsitys niistä asioista, jotka\ntodella jotakin merkitsevät. Vaan en usko sitä olevan Allisonilla, enkä\nWilsonilla, enkä enimmillä jotka puhuvat edistyksestä. Sillä jos niin\nsanoakseni siirrätte kaiken hyvänne tulevaisuuteen, niin se osottaa,\nettette osaa antaa arvoa sille hyvälle, mikä sisältyy elämään juuri\nsellaisena kuin se on ja kaikkialla missä sitä on. Ja täytyy, olen\nvarma siitä, olla jotakin väärää katsomustavassa, joka tekee menneen\nja nykyisen pelkäksi välikeinoksi tulevaista varten. On ikäänkuin joku\nottaisi pullon ja kääntäisi sen ylösalaisin, huomaamattaan kaataen\nsiitä viinin, ja sitten tekisi suunnitelmia, kuinka hirveästi hän on\nparantava pullon muodon. No, minä en välitä pullojen muodosta, mutta\nviinistä välitän. Ja tiedän — ja se se onkin pääasia, — että viini yhä\non siinä. Se oli siinä menneenä aikana, se on siinä paraikaa ja se on\noleva siinä tulevaisuudessa, niin, teistä kaikista huolimatta.» Näissä\nsanoissa oli jotakin uhmailevaa, joka sai meidät nauramaan. Silloin\nhän pysähtyi, ikäänkuin olisi tehnyt jotakin säädytöntä, ja etsittyään\nturhaan siltaa, jota myöten olisi päässyt seuraavalle lähtökohdalleen,\nhän turvautui harppaukseen, ja jatkoi seuraavasti: »Tässä meillä on,\nesimerkiksi, Wilson, joka kertoo meille, että uudella sukupolvella 'ei\nole mihin käyttää' — en tiedä käyttikö hän sitä kauheata lausepartta,\nmutta sitä hän tarkoitti — että heillä ei ole mihin käyttää\nkreikkalaisia, tai roomalaisia, tai keskiaikaa, tai 18:tta vuosisataa,\ntaikka niin mitään paitsi omaa itseään. No niin, en voi muuta sanoa,\nkuin että surkuttelen heitä ja olen iloinen etten kuulu heihin. Kuinka?\nAjatelkaa vain sen katsomustavan nurjuutta eli oikeammin sokeutta!\nSiksi ettette ole samaa mieltä Platonin, Marcus Aureliuksen tai pyhän\nFranciscuksen kanssa, he muka kelpaavat vain tuhkaläjään heitettäviksi.\nVoisitte yhtä hyvin sanoa ettette huoli juoda muuta viiniä kuin sitä,\nmikä on tänä päivänä valmistettu! Menneiden aikojen kirjallisuus ja\ntaide eivät voi olla kuolleita. Ne ovat se pullo, johon elämän henget\novat vangitut; teidän tarvitsee vain avata se, ja elämä on teidän.\nJa mikä elämä! Että se on toisenlainen kuin meidän, se on juuri sen\nansiona. En tarkoita, että se välttämättömästi on parempi; mutta se\nsäilyttää meille ne asiat, jotka meiltä ovat joutuneet hukkaan. Sillä\nemme me, yhtä vähän kuin menneiden aikojen ihmiset, tyhjennä kaikkia\nmahdollisuuksia. Elämän koko ihmeellinen draama kehittyy ajassa, ja me,\ntämän vuosisadan ihmiset, olemme vain yksi sen kohtauksista, emme tosin\nintohimoisin emmekä lumoavin. Toimivina henkilöinä olemme tietenkin\ntekemisissä ainoastaan tämän kohtauksen kanssa. Mutta kummallinen asia\non, että samalla olemme myös katselijoita, jos haluamme. Ja katselijain\nkannalta moni menneisyyden tapahtuma on paljon mielenkiintoisempi,\njollei tärkeämpikin, kuin nykyajan kohtaukset. Tarkoitan, että minusta\nnäyttää typerältä — en kai saisi sanoa typerältä, koska te tietenkään\nette oikeastaan ole —» naurahdimme jälleen, ja hän hillitsi itsensä.\n»Mitä tarkoitan on, että, kun otatte menneiden aikojen filosofian tai\nuskonnon ja pistätte sen laboratorioonne ja tutkitte sen totuutta ja\nviskaatte sen pois, jollei se kestä koetta, niin ymmärrätte väärin koko\nsen arvon ja merkityksen. Oikea kysymys on: mikä tavaton, lumoava,\ntraagillinen tai koomillinen elämä saattoi tuottaa tuon kallisarvoisen\nnäytekappaleen? Minkä uuden ilmestyksen se antaa maailman\nmahdollisuuksista? Siltä kannalta sitä katselemme, jos meillä on elämän\ntuntua. Kaikkialla tunnustelemme elämää. Rakastamme sitä kun siihen\nkajoamme. Emme kysy onko se hyvää vai pahaa. Se on, ja me olemme sukua\nsen kanssa. Kuvailkaa ihmistä, joka voi kulkea läpi British Museumin\nja mennä Parthenonin korkokuvavyöhykkeen ohi ja sanoa, ettei hänellä\nole mihin sitä käyttää! Ja miksei? Siksi, luultavasti, ettemme nyt\nkäy sellaisessa puvussa emmekä osaa ratsastaa satulatta. Sitä pahempi\nmeille! Mutta ajatelkaahan! Siellä, huutaen seinältä — ei, minun\ntuli sanoa laulaen enkelien äänellä — on elämän henki ihanimmassa,\nvoimallisimmassa, jumalallisimmassa ilmestyksessään ja sanoo: 'rakasta\nminua, ymmärrä minua, ole minun kaltaiseni!' Ja uusi sukupolvi kulkee\nohitse, nenä pystyssä, ja hönöttää: 'Ei! Ette ole enää mukana leikissä!\nEtte tunteneet luonnontiedettä. Ettekä siittäneet neljä lasta mieheen,\nniinkuin me aiomme tehdä. Ja teidän kasvatuksenne oli reetorillinen\nja teidän filosofianne takaperoinen; ja teidän paheenne — oh, niitä\nei sovi mainitakaan! Ei ei, nuori mies! Ei meille, kiitoksia paljon!'\nJa niin he tallustavat eteenpäin; ettekö heitä näe, puku järkevänä,\nmieli järkevänä, povessa kovat, pienet sydämet, ja tyhjä paikka missä\nheidän kuvitusvoimansa olisi tullut olla. Kauheata! kauheata! Tai\nkenties menevät, sanokaamme Assisiin, ja pyhä Franciscus tulee heitä\npuhuttelemaan. Ja 'katsokaa', hän sanoo, 'katsokaa, mikä ihana maailma,\njos vain voisitte päästä irti kaikesta mikä teitä painaa ja kahlehtii!\nRahat, talot, vaatteet, ravinto, kaikki ne ovat pelkkiä esteitä! Tulkaa\nja nähkää todellisuus; tulkaa ja eläkää sielun elämää, palakaa kuin\nliekki, puhjetkaa kuin kukka, virratkaa kuin vuorten puro!» 'Hyvä\nherra', he vastaavat, 'olette likainen, hävytön ja tietämätön! Lisäksi\nedistätte kerjuuta ja taikauskoa. Ei tänään, kiitos!' Ja he menevät\nsuoraa tietä toimikuntaan järjestettyä hyväntekeväisyyttä varten. Se on\n— se on —» Hän taas hillitsi itsensä ja jatkoi tyynemmin: »No niin, ei\nsaisi suuttua, ja luultavasti esitän kaikkien kannan väärin. Sitäpaitsi\nen ole sanonut tarkkaan sitä, mitä halusin sanoa. Aioin sanoa — no,\nmitä se olikaan? Niin, niin! Että senlaatuinen katsomuskanta on\nyhteydessä edistysaatteen kanssa. Se johtuu siitä, että riistetään\nmenneisyydeltä ja nykyisyydeltä kaikki arvo ja sijoitetaan se\ntulevaisuuteen. Ettekä sitä sittenkään siihen sijoita! Ette voi!\nSe jollakin tavoin haihtuu siirrettäessä. Missä se sitten on? Minä\npuolestani uskon, että se on aina olemassa, elämässä, kaikissa elämän\neri muodoissa. Se on olemassa koko ajan, kaikissa niissä asioissa,\njoista lausutte hylkäämistuomionne. Tietysti ne seikat ovat todella\npahat, jotka sanotte pahoiksi. Mutta ne ovat siitä huolimatta samalla\nniin hyvät. Tarkoitan — niin, äskettäin luin yhden noista kauheista\nkirjoituksista — ainakin — tietysti ne kai ovat hyvin hyödyllisiä —\nmaanviljelystyömiehen oloista. No niin, ratsastin ulos kedolle, ja näin\ntuon kaiken sen omassa kehyksessä ja täydellisenä, kaikki se mukana,\nminkä kirjoittaja oli jättänyt pois; eikä se lopulta ollut niinkään\npahaa. En tarkoita että kaikki oli hyvääkään; mutta se oli ihmeellistä.\nSiellä oli vehreillä niityillä isoja hevosia, joilla oli pitkäkarvaiset\nvuohiset; oli karjaa kahlaamassa matalissa kaalamoissa; oli pajukkojen\nreunustamia jokia, ja piipittäviä pikkulintuja ruoikoissa, ja leivoja,\nkäkiä ja laulurastaita. Ja oli hedelmätarhoja valkoisina kukissaan, ja\npieniä kasvimaita auringonpaisteessa, ja pilvien varjoja liitelemässä\npitkin kenttää. Ja se paljon puhuttu maanviljelystyömies oli keskellä\ntätä kaikkea. Eikä hän totta tosiaan ollut mikään ruumiillistunut\nvalitus! Hänellä oli mielessään hevosensa, tai leipänsä ja juustonsa,\ntai lapsensa, jotka pitivät ääntä kylänraitilla, tai sikansa, tai\nkukkonsa ja kanansa. En tietysti oleta, että hän tiesi kuinka kaunista\nkaikki oli; mutta olen varma siitä, että hänellä oli jonkinmoinen\nviihtyisä tunne siitä, että hän oli osa siitä kaikesta, että hänellä\njollakin lailla oli hyvä olla. Eikä hän jankuttanut oloistaan, niinkuin\nte kaikki jankutatte hänen puolestaan. En tarkoita, ettei teillä ole\ntavallaan syytä jankuttaa; paitsi ettei kukaan saisi sitä tehdä.\nMutta ette saa olettaa sen kaiken olevan kauheata ja sietämätöntä,\nvain sentähden että voitte mielessänne kuvailla jotakin parempaa. —\nTämä on tietysti vain yksi esimerkki; mutta uskon että asianlaita\non kaikkialla sama, vieläpä suurissa kaupungeissakin, jotka, minun\nkäsitykseni mukaan, näyttävät puusta katsoen paljon inhottavammilta ja\nkauhistuttavammilta. Elämän välttämättömissä tosiasioissa, elatuksen\nhankkimisessa, naimisiin menossa ja lasten kasvattamisessa, päivän\npäättymisessä ja toisen alkamisessa, epävarmuuksissa ja peloissa ja\ntoiveissa, tragedioissa yhtä hyvin kuin komedioissakin, kaikessa on\njotakin, joka kiehtoo, joka vetää mielen puoleensa ja lumoaa, vaikkei\nse ilahdutakaan. En sano, että ihmiset ovat onnelliset; välistä\novat, välistä eivät. Mutta joka tapauksessa heidän harrastuksensa\non vireillä. Ja elämä itse on se harrastus. Ja tämä harrastus on\nhäviämätön, se kuuluu jokaiselle iälle, kaikille kansanluokille. Ja\njos jätätte sen pois laskuistanne, niin jätätte pois ainoan, jolla\non merkitystä. Se on syy, minkätähden ihanteet ovat niin tyhjät;\nsentähden, tarkoitan, etteivät ole olemassa. Ja vakuutan teille — nyt\nkun ryhdyn tunnustamaan —, että usein, kun palaan jostakin kokouksesta\ntai jonkun pelottavan kirjoituksen lukemisesta, jossa on käsitelty\nkysymystä yhteiskunnallisesta uudistuksesta, minusta tuntuu kuin voisin\nsyleillä kaikkia ja jokaista, joka sattuu tielleni, ainoastaan siksi\nettä se on niin hyvä ja on olemassa: omnibussinajajia, pika-ajureja,\npuotilaisia, kurjien kujien vuokraisäntiä, heidän uhrejansa, porttoja,\nvarkaita. He ovat joka tapauksessa olemassa, omituisessa kehyksessään,\nsuljuen elämän suurella virralla, joka on ollut ja on ja on oleva, itse\nollen oman itsensä puhdistaja, virtasi se halki minkä maan tahansa.\nJa jollette tätä tajua, jos teitä on kokonainen yhteisö, joka ei sitä\ntajua, niin silloinpa, jos teettekin yhteiskuntanne vaikka kuinka\nonnelliseksi ja mukavaksi ja kohtuulliseksi ja niin edespäin, ettepä\ntodellisuudessa ole tehnyt paljoa ihmisten hyväksi. Saattaapa viimeinen\ntila olla ensimäistä pahempikin, koska he silloin ovat menettäneet\nluonnollisen vaistomaisen elämänomaksumisen, oppimatta mitenkä elämä on\nomaksuttava korkeammalla tasolla.\n\n»Ja tästä syystä — nyt tulee se, josta todella välitän ja jonka\nolen tahtonut saada sanotuksi — tästä syystä ei mikään ole maailman\nnykyisyydelle ja tulevaisuudelle niin tärkeätä kuin runous. Allison\nesimerkiksi ja Wilson olisivat toisenlaisia ihmisiä, jos vain lukisivat\nteokseni! Enkä ole edes varma siitä, eivätkö ne — jos saan sen sanoa\n— eivätkö ne tekisi hyvää itse Remenhamillekin.» Remenham antoi\nkuitenkin hymyillen tietää lukeneensa ne. Johon Coryat jonkun verran\nkoomillisesti huomautti: »No no, niin, kenties sitten runouteni ei\nole aivan kyllin hyvää. Mutta onhan olemassa Shakespeare ja Milton\nja — en välitä kuka se on, niin kauan kuin hänen tuotannossaan on\nkaiken suuren runouden perusominaisuus, ja se on, että se saa teidät\ntajuamaan olevaisten arvon. En tällä tarkoita onnellisuutta, vaan juuri\nsitä erinomaista arvoa, josta kaikki nämä ratkaisemattomat kysymykset\nhyvästä ja pahasta ovat osana. Ei kukaan, siitä olen varma, ole\nkoskaan laskenut kädestään suurta tragediaa — ottakaamme esimerkiksi\npelottavin kaikista, Kuningas Lear — tuntematta valtavaa elämän\narvon tunnetta, elämän, sellaisena kuin se on, elämän, jommoisena\nse on säälimättömimmillään, julmimmillaan, kaikkine vääryyksineen,\nkärsimyksineen, pulmineen, tuntematta että paljoa mieluummin tahtoo\nelää ja kokea kaiken tuon, kuin olla elämättä ollenkaan. Mutta\ntragedia on äärimäinen tapaus. Jokaisessa yksinkertaisemmassakin ja\ntavallisemmassakin tapauksessa runoilija vaikuttaa meihin samalla\ntavoin. Hän osottaa meille, että jokaisella elämällä, johon hän kajoaa,\non arvoa, huvin arvoa, huumorin arvoa, kärsivällisyyden, vaivalloisesti\nsaavutetun viisauden, kestäväisyyden, toivon arvoa, tahtoisinpa sanoa\nhäviön ja epätoivon arvoa. Hän ei ummista silmiänsä miltään, hän katsoo\nkaikkea suoraan silmiin, mutta hän näkee sen oikeassa perspektiivissä,\nkirkkaassa valossa, ja nähdessään kaiken pahan hän sittenkin sanoo\njumalan tavoin: 'katso, ne ovat sangen hyvät'. Näette», hän lisäsi\nkääntyen Audubonin puoleen, huulillaan miellyttävä hymyilynsä, »olen\nsamaa mieltä jumalan, en teidän kanssanne. Ja kenties jos lukisitte\nrunoutta... mutta, se on tietty, ei riitä että sitä luette, teidän\ntäytyy myös tuntea sitä sydämessänne.»\n\n»Niin», Audubon sanoi, »mutta pelkäänpä että vaikeus onkin juuri siinä.»\n\n»Taitaa olla. Niin — minulla ei ole tietääkseni mitään enempää\nsanottavana!»\n\nJa muitta mutkitta hän vaipui takaisin tuoliinsa.\n\n\nSIR JOHN HARINGTON, Riippumaton gentleman.\n\nCoryatin vieressä istui mies, joka ei ollut pitkään aikaan ollut\nkokouksissamme läsnä. Hänen nimensä oli Harington. Hän oli sangen\nrikas, hyvin vanhan suvun päämies, ja oli yhteen aikaan ollut\nhuomattavalla tavalla mukana valtiollisessa elämässä. Mutta viimeiset\nvuodet hän oli parhaasta päästä viettänyt Italiassa, antautuneena\ntutkimuksiin ja taideteosten kokoamiseen. En tiennyt, mitkä hänen\nmielipiteensä olivat; oli näet sattunut niin, etten ollut koskaan\nkuullut hänen puhuvan enkä ollut keskustelussa hänen kanssaan. Kun\nannoin hänelle puheenvuoron, minulla ei siis ollut aavistusta siitä,\nmitä hän oli sanova, ja odotin sangen uteliaana, kun hän muutaman\nhetken seisoi ääneti. Alkoi sarastaa, ja voin nähdä hänen kasvonsa,\njotka olivat harvinaisen kauniit ja ylhäiset. Hän oli 17:nnen\nvuosisadan ylimyksen näköinen ja, jollei ottanut pukua lukuun, olisi\nvoinut luulla hänen astuneen ulos jostakin Van Dyckin taulusta. Sitten\nhän alkoi puhua täyteläisellä, pehmeällä äänellä, vakavasti, niinkuin\nsoveltui yhteen koko hänen esiintymisensä kanssa:\n\n»Tahdon alottaa tunnustuksella, vieläpä minun tulisi kenties sanoa\nanteeksipyynnöllä. Olla jälleen teidän keskuudessanne on erityinen\netuus; mutta tämä etuus tuopi mukanaan neuvottomuuden aiheita. Olen\nasunut niin kauan vieraassa maassa, että tunnen itseni vieraaksi\ntäällä. Kuulen vanhastaan tuttuja ääniä, mutta olen unohtanut\nkielimurteen; näen hahmoja joita ennen tunsin hyvin, mutta se\nilmapiiri, jossa ne liikkuvat, tuntuu vieraalta. Olen äsken tullut\nItaliasta, ja Englanti vaikuttaa minuun yllätyksenä. Sen ulkonaista\nluontoakin näen toisilla silmillä kuin koskaan ennen. Se on minusta\nsuloinen: siinä on aivan erityinen sulo, ainokainen laatuaan. Mutta\nkaipaan jotakin, johon olen tottunut etelässä; kaipaan valoa, muotoa,\nsuuruutta, leveyttä. Sen sijalla on siinä harmaa tai kultainen auer,\nepämääräiset ulkoviivat, utuiset pilvet, upean mehevä vehreys.\nItalia soi kuin metalli; Englanti on verhottu rumpu. Toisella on\n_kauniin_ hehku; toisella _maalauksellisen_ sulo. Puhun tästä,\nsentähden että olen huomaavinani — kenties olen haavemielinen —\nsamansuuntaista pohjoisen ja etelän erotusta myöskin mielten laatuun\nnähden. Kreikkalainen henki, ja samoin italialainen, on säälimätön,\nläpitunkeva, häikäisevä kuin Välimerenmaiden aurinko; englantilainen\nja saksalainen on lempeä, hienotunteinen, rakastettavasti ja\nhellästi himmeä. Toinen hehkuu paljaana vaskisella taivaalla; toinen\non tunteellisuuden usvien lieventämä. Englantilaiset varsinkin,\nluullakseni, harvoin tekevät vakavaa yritystä nähdäkseen totuuden.\nHeidän ennakkoluulonsa ja ihanteensa sulkevat heidät piiriinsä heidän\nviheriäin pensasaitojensa tavoin, ja he elävät, henkisestikin,\npikkualueiden maassa. En kiellä, ettei tämä ole viihdyttävää ja\nlevollista; mutta minusta se tuntuu, — jos minun on tunnustettava —,\nsietämättömän umpinaiselta. Minä ikävöin läpitunkevaa valoa, laajaa\nnäköalaa, kaiken näkemistä sellaisena kuin se on. Olen seurustellut\nliian kauan Aristoteleen ja Machiavellin kanssa, viihtyäkseni\nanglikanisen kirkon ja Herbert Spencerin maassa.»\n\nTässä hän pysähtyi ja näytti epäröivän, meidän odottaessamme\nkummastellen mihin hän mahtoi pyrkiä. Sitten hän alkoi jälleen puhua.\n\n»Tämä saattaa», hän jatkoi, »näyttää kovin pitkältä johdannolta; mutta\nse ei ole tärkeyttä vailla, vaikka vain epäröiden ryhdyn sitä lähemmin\nsovelluttamaan. Mutta, jos edellinen puhuja sallii minun ottaa hänen\ntekstinsä lähtökohdakseni, tahtoisin häneltä kysyä, eikö ole omituisen\numpimähkäistä menettelyä, kun erotuksetta väittää kaikella elämällä\nolevan arvoa? Varmaan runoilija — ja Coryatin käytäntö, jos hän sallii\nminun niin sanoa, on parempi kuin hänen teoriansa — varmaan runoilija\npyrkii kuvaamaan, missä hän vain voi sitä löytää, erinomaista,\nvaloilmiötä, joukosta kohoavaa, harvinaista. Kauneutta hän hakee, ei\nelämää. Hän ei toista luontoa, hän laskee sen mittakaavan alaiseksi.\nJa niin on laita jokaisen taiteen, itse elämän taide siihen luettuna.\nElämä sinänsä on yhtä vähän hyvä kuin paha, ja Audubonin ylimalkainen\nhylkäämistuomio ei ole varmaankaan sen enemmän paikallaan kuin Coryatin\nylimalkainen hyväksyminen. Elämä on taiteilijalle raaka-ainetta,\noli hän sitten yksityishenkilö, joka toteuttaa oman kohtalonsa, tai\nvaltiomies, joka luopi kansakunnan kohtalon. Taiteilijan päämääränä\nkummassakin tapauksessa on hyvä elämä; ja siitä, mitenkä hän tätä\nkäsittää, riippuu hänen työnsä arvo.\n\n»Olen tahtonut johdattaa mieleenne nämä ilmeiset tosiasiat, vaikka\nsiten kenties teitä ikävystytän: sillä siihen suuntaan katsoen,\nmihin keskustelumme on kääntynyt, tulee meidän tällä hetkellä pitää\nitseämme valtiomiehinä taikka valtiomiehiksi pyrkijöinä. Ja kun siltä\nkannalta katsoen huomaan olevani eri mieltä kaikkien paitsi kenties\nCantilupen kanssa ja kysyn itseltäni syytä siihen, voin ainoastaan\npäättää, että minulla on erilainen käsitys päämäärästä, johon on\npyrittävä, ja keinoista, joilla se voidaan saavuttaa. Jollen erehdy,\nolette kaikki, Cantilupea lukuunottamatta, otaksuneet, että hyvä\nelämä, mikä se sitten onkaan, on jokaisen saavutettavissa, ja että\nyhteiskunta on niin järjestettävä, että tämä tulos tulee taatuksi. Se\non todella kansanvaltaisten vaatimus, se vaatimus, joka tätä nykyä\non saanut niin yleistä kannatusta, ei vain tässä seurapiirissä, vaan\nmaailmassa ylipäätään. Mutta juuri sitä vaatimusta minä vastustan.\nOlen sitä mieltä, että hyvän elämän täytyy olla muutamien harvojen\nerioikeutena; muuten sitä ei voi olla olemassa laisinkaan. Hyvä elämä,\nminun kannaltani katsoen, on gentlemanin elämä. Tiedän kyllä, että\ngentleman sana on vajonnut entistä alempaan merkitykseen; eikä ole\nmitään sen pahaenteisempää Englannin kansan alenemisen merkkiä. Mutta\nminä käytän sitä sen oikeassa ja jalossa merkityksessä. Gentlemanilla\ntarkoitan miestä, jolla on edesvastuuntuntoa, miestä, joka,\nsentähden että hän nauttii etuoikeuksia, tunnustaa itsellensä olevan\nvelvollisuuksia; maanomistajaa, joka myös, ja juuri siitä syystä, on\nsoturi ja valtiomies, miestä, jolla on luontainen kyky hallita ja jolla\nhallitseminen on perintätapana; sanalla sanoen: hallitsevan ylimystön\njäsentä. Ei niin, että hyvä elämä on samaa kuin hallitseminen; vaan\nainoastaan hallitseva luokka ja ne, jotka ryhmittyvät sen ympärille,\npystyvät hyvään elämään. Aateluus on aatelisen etuus, ja aateluus on\nhyvyyden tähdellisenä, välttämättömänä aineksena. Meille on tosin\nkerrottu, että hyvä on olemassa hyveessä, tiedossa, taiteessa,\nrakkaudessa.\n\n[Tekijä tässä identifioi äsken määrittelemänsä gentleman-käsitteen\nnobleman- (aatelismies-) käsitteen kanssa; sen hän voi tehdä, siksi\nettä engl. noble merkitsee sekä jaloa että aatelista.\n\nHyve = engl virtue, jolla kuitenkin on eri värisävy, siinä kun vielä\nkuultaa näkyviin lat. virtus sanan merkitystä (miehuus, miehenkunto).]\n\nEn tahdo tätä kieltää; meidän on vain lisättävä, että ainoastaan\naatelinen mies voi olla hyveellinen suuripiirteisesti, tietää\nviisaasti, havaita ja tuntea hienosti. Ja sellainen hyve, mikä on\npikkumainen, tieto, joka on pedanttinen, taide, joka on alhainen,\nrakkaus, joka on aistillinen, eivät ole hyviä ollenkaan. Jalo mies\nei voi muuta kuin tuntea ja esiintyä jalosti. Hänen puheensa on\nkirjallisuutta, hänen liikkeensä taidetta, hänen toimintansa draamaa,\nhänen tunteensa musiikkia. Hänen ympärilleen keskittyy kaikki mikä\non suurta kirjallisuudessa, tieteessä, taiteessa. Suurenmoiset\nrakennukset, etevät maalaukset, kuvapatsaat, runoelmat, laulut ovat\nkerääntyneinä hänen asuinpaikkaansa ja ympäröivät häntä kätkyestä\nhautaan asti. Hänen hieno älynsä vetää luoksensa samanluontoiset\nihmiset. Hän etsii neroa, mutta vieroo pedanttisuutta; sillä hänen\ntietonsa on osa hänen elämäänsä. Kaikkea suurta hän käsittää\nvaistomaisesti, sillä se on sukua hänen kanssaan. Ja ainoastaan\nsillä tavoin voi todella jotakin käsittää. Sillä kukin ihminen ja\nkukin luokka voi ainoastaan ymmärtää ja toteuttaa ne hyveet, jotka\nsoveltuvat yhteen heidän toimensa kanssa. Professorista ei tule koskaan\nsankaria, lukekoon klassikoita kuinka paljon tahansa. Tiskimiehestä\nei tule ikinä runoilijaa, vaikka hän lukisi runoutta kuinka paljon\ntahansa. Jos haluatte hyvettä, [Vrt. lat. virtus, ital. vertu.] sanan\nvanhassa merkityksessä, siis kunniantuntoa, rohkeutta, itseluottamusta,\nkäskemisen vaistoa, niin teillä täytyy olla gentlemanluokka. Muuten\nhyveestä tulee parhaasta päästä vain käsite, aivojen kyhäämä, ei\nluonnetta ja voimaa. Miksi klassillista sivistystä nyt halveksitaan\nkeskuudessanne? Ei siksi, ettei se ole yhtä arvokas kuin ennenkin,\nvaan siksi, ettei ole jäljellä ketään, joka ymmärtää sen arvon. Nuo\nliikemiehet, jotka teitä hallitsevat, ymmärtävät vaistomaisesti,\nettei se ole heitä varten; ja he ovat oikeassa. Se on heitä ylempänä\nja ulompana. Mutta se oli gentlemanien luonnollisena ravintona. Ja\ntämä esimerkki kelpaa sen yleisen totuuden valaisemiseksi, ettei\nvoi mullistaa luokkia ja niiden keskinäisiä suhteita, mullistamatta\nsamalla kulttuuria. On turhaa olettaa, että voitte siirtää alhaisolle\nylimystön perinnön. Voitte antaa sille kirjoja, näyttää sille tauluja,\ntarjota sille esikuvia. Turhaan! Siemen ei idä uudessa maaperässä.\nJoukot eivät tule koskaan sivistyneiksi siinä merkityksessä kuin luokat\nolivat. Voitte olla tästä tosiasiasta hyvillänne tai pahoillanne; mutta\nainakin se olisi tunnustettava todeksi. Omasta puolestani olen siitä\npahoillani, ja olen siitä pahoillani sentähden, että minun käsitykseni\nmukaan hyvä elämä on gentlemanin elämä.\n\n»Tästä on seurauksena, että valtioihanteeni on ylimysvaltainen.\nSillä gentlemanluokka edellyttää kannattajoinaan työtä tekeviä\nluokkia. Ja nämä on, ihanteelliselta kannalta, katsottava pelkiksi\nvälikeinoiksi. En sano tämän olevan oikeudenmukaista; en sano sen\nolevan niin kuin me olisimme mieluimmin halunneet; mutta olen varma\nsiitä, että se on sen maailman laki, jossa elämme. Kautta koko\nluomakunnan jokainen eri laji on olemassa ainoastaan ollakseen keino\ntoisen lajin elämän ylläpitämiseksi. Kaikkialla ylempi elää alempansa\nkustannuksella. Kaikkialla hyvä on pahan loisena. Ja niinkuin\nluonnossa, niin inhimillisessä yhteiskunnassakin. Lukekaa historiaa\npuolueettomin mielin, lukekaa sitä valkoisessa valossa, ja näette,\nettei koskaan ole ollut suurta sivistyskautta, joka ei ole perustunut\nepäoikeudenmukaisuuteen. Ne, joilla on silmät nähdäkseen, ovat aina\nmyöntäneet, että Europan korkein sivistysmuoto oli kreikkalaisten. Ja\ntähän sivistykseen liittyi orjuus, vieläpä tämä oli sen perusehtoja.\nPoistakaa se, ja poistatte Perikleen, Pheidiaan, Sophokleen, Platonin.\nHeittäkää sikseen Kreikka, jos haluatte. Mihin sitten käännytte?\nKeskiaikaanko? Siinä kohtaatte feodalismin ja maaorjuuden. Nykyajan\nmaailmaanko? Siinä törmäätte yhteen palkkatyön kanssa. Oi, sanotte,\nmepä katsomme tulevaisuutta kohti. Me hävitämme palkkatyön, niin\nkuin olemme hävittäneet orjuuden. Meillä on oleva oikeudenmukaisesti\njärjestetty yhteiskunta, jossa jokainen tekee tuotantotyötä eikä\nkukaan elä toisten kustannuksella. En tiedä, voitteko saada tämän\naikaan; saattaa olla että voitte; mutta pyydän teitä laskemaan hinnan.\nJa ensiksikin sallikaa minun kääntää huomionne siihen, minkä todella\nolette saaneet aikaan viime vuosisadan kuluessa. Olette panneet\nviralta ylimystönne ja sen sijalle nostaneet miehet, jotka tekevät\ntyötä toimeentulonsa vuoksi, eivät yhteishyvän puolesta, kauppiaita,\npankkiireja, puotimiehiä, rautatiepomoja, oluenpanijoita, yhtiöiden\nperustajia. Hallitaanko teitä nyt paremmin ja oikeudenmukaisemmin,\nsen kysymyksen tutkimisen jätän sikseen. Näytätte olevan vakuutetut\nsiitä, että niin on laita. Mutta mitä minä näen, aina kun jonkun\najan kuluttua palaan Englantiin, ja mitä ette yhtä helposti voi\nnähdä, se on se, että turmelette kaikki arvonmittanne. Arvokkuus,\nhieno esiintymistapa, aateluus, vieläpä tavallinen rehellisyyskin\novat nopeasti keskuudestanne häviämässä. Joka kerta kun palaan,\ntapaan teidät halpamaisempina, pikkumaisempina, umpirajallisempina,\nrumempina ja tylsätajuisempina. Sillä korkeampia asioita, todellisia\nelämänarvoja kannatti ja ylläpiti keskuudessanne gentlemanluokkanne,\nniin kauan kuin gentlemanit ansaitsivat tämän nimen. Mutta riistämällä\nheiltä vallan olette heiltä riistäneet edesvastuuntunnon, mikä on\netuoikeuden suolana; ja he mätänevät silmienne edessä, mureten pois\nja vajoten joukkoon. Onko yleinen sivistystasonne kohoamassa, siitä\nen lausu mitään mielipidettä. En edes pidä sitä kysymystä tärkeänä;\nsillä jos jotakin kohoamista on, niin sen täytyy olla huomaamattoman\npieni. Silmäänpistävä tosiasia on, että huiput häviävät, että pian\nei ole jäljellä mitään, mikä pyrkii tähtiä kohti. Keskiluokillanne\non epäilemättä monta hyvää ominaisuutta; ne ovat otaksuttavasti\nymmärtäväisiä, kyvykkäitä, toimeliaita ja kunnioitettavia. Mutta\nniillä ei ole mitään käsitystä suuruudesta, ei, hepä vaistomaisesti\nvihaavat sitä. Mitä muuta ne lienevätkään saaneet aikaan, varmaa on,\nettä ovat hävittäneet kaiken jalouden. Taiteessa, kirjallisuudessa,\ndraamassa, palatsien tai huviloiden rakentamisessa _nihil tetigerunt,\nqvod non foedaverunt._ [»Eivät mihinkään koskeneet ryvettämättä\nsitä.»] Sellainen on tulos, kun uskotaan valta henkilöille, jotka\nhankkivat itselleen oman toimeentulonsa, sen sijaan että se on ollut\nuskottuna luokalle, joka perinnäisen etuoikeuden nojalla oli erotettu\nhallitsemaan ja toteuttamaan hyvän elämän. 'Mutta', niin voitte\nvielä väittää, 'tämä on vain väliaikainen aste. On vielä olemassa\neräs loisolijain luokka, kapitalistit. Vasta kun heistä on päästy,\nalkaa todellinen tasavertaisuus, ja sen kanssa tulevat kaikki muut\nerinomaiset asiat. No niin, mielestäni on mahdollista, että voitte\nsaada aikaan, en tahdo sanoa täydellistä tasavertaisuutta, mutta\nsuuremman tasavertaisuuden kuin maailma koskaan on nähnyt; että voitte\npakottaa jokaisen tekemään jonkinlaista tuotantotyötä, korvaukseksi\nsiitä, että hänelle taataan mukava eläminen. Mutta ei mikään oikeuta\nteitä otaksumaan, että sillä tavoin saatte aikaan sitä luonteen\njaloutta, jonka minä pidän ainoana tosihyvänä. Sillä, kuten kaikki\nhistoria ja kokemus selvästi osottavat, jos tahdomme rehellisesti\nniiltä kysyä, sellainen jalous on luokkatietoisuuden tuote.\nPersoonallinen alote, persoonallinen voima, vapaus alhaisista huolista,\nperinnäiseen etuoikeuteen perustuva perinnäinen velvollisuudentunto,\ntietoisuus siitä, että on erotettu korkeita tarkoitusperiä varten, että\non oma herransa ja muiden herra, kaikki se ja paljon muuta tarvitaan\ngentlemanin rakentamiseen; ja se kaikki on mahdotonta sosialistisessa\nvaltiossa. Tämän taipumattoman ankaran maailman ikuisessa\njärjestyksessä on säädettynä, että suuruus voi kasvaa ainoastaan\nepäoikeudenmukaisuuden maaperässä ja että oikeudenmukaisuus ei voi\ntuottaa muuta kuin keskinkertaisuuden. Että joukot valitsevat oikeuden\nsuuruuden hinnalla, on ymmärrettävää, vieläpä välttämätöntäkin.\nJa tässä valinnassa on kansanvaltaisuuden sisin merkitys. Mutta\ngentlemaneilla tulisi olla älyä nähdäkseen ja rohkeutta lausuakseen,\nettä hinta on liian kallis. He eivät sitä tehneet; ja rangaistus on,\nettä he vähitellen lakkaavat olemasta. He ovat uhranneet itsensä,\nkoettaessaan saada aikaan oikeudellisuutta. Mutta se koe ei ole minulle\nmielenkiintoinen. Se yhteiskunta, johon minä uskon, on ylimysvaltainen\nyhteiskunta. Olen, yhdessä Platonin ja Aristoteleen kanssa, sitä\nmieltä, että joukkoja olisi pidettävä keinoina, että niitä olisi\nkohdeltava lempeästi, kohdeltava oikeudenmukaisesti, mikäli valtion\netu sen sallii, mutta aina pidettävä korkeammalle tarkoitusperälle\nalistettuina. Mutta teidän jalkanne astuvat toista polkua. Teidän\nvakava päätöksenne on, että on hävitettävä luokat; että on tasoitettava\nalaspäin, siinä tarkoituksessa että voitaisiin tasoittaa ylöspäin; että\nylemmyydet ovat poistettavat, jotta keskitaso saataisiin korotetuksi.\nEn väitä ettette onnistu. Mutta jos niin käy, niin toteutatte elämän\nmukavuuden sen suuruuden kustannuksella, eikä yhteiskunnastanne tule\nihmisten, vaan muurahaisten ja mehiläisten yhteiskunta.\n\n»Sillä kansanvalta — pankaa se tyystin merkille — tuhoaa suuruuden, oli\nse mitä laatua tahansa, älyn, havainnon yhtä hyvin kuin luonteenkin\nsuuruuden. Ja varsinkin se tuhoaa taiteen, elämän heijastuksen,\njota vailla meidän ei voi sanoa edes elävän. Sillä taiteilija\non harvinaisin, valituin ihmisistä. Hänen aisteillansa, hänen\nhavaintokyvyllään, hänen älyllään on luontainen ja synnynnäinen hienous\nja etevyys. Hän kuuluu erityiseen luokkaan, hyvin pieneen, hyvin\njyrkkärajaiseen. Ja hän tarvitsee luokkaa, joka voi häntä oivaltaa\nja kannattaa. Ei mikään kansanvalta ole tuottanut eikä ymmärtänyt\ntaidetta. Ateenaa mainitaan esimerkkinä, mutta väärin; Ateena oli\nylimysvalta ja sitä johti ylimys, siihen aikaan kun rakennettiin\nParthenon. Kaikkina aikoina ovat taidetta vaalineet suojelusherrat, ei\nkoskaan kansa. Kuinka kansanmiehet sitä vaalisivatkaan? Vaistomaisesti\nhe vihaavat sitä, niinkuin vihaavat kaikkea ylemmyyttä. Michelangeloa\nei käyttänyt Firenze, vaan Medicit ja paavi; Lionardon arvoa ei\noivaltanut Milano vaan Lodovico il Moro. Englannin ylimykset\nsuojelivat Reynoldsia ja Gainsboroughta; keskiluokkamme lemmikit\novat Herkomer ja Collier. On kyllä totta, että on ollut rahvaan\nkeskuudessa syntyneitä runoilijoita, ja että kansa on heitä rakastanut;\nenkä halveksi senlaatuista runoutta. Mutta se ei ole suuri runous.\nSuurta on Sophokles ja Vergilius, hieno kulttuuri aviossa rikkaan\nluonnon kanssa. Eikä sellaista avioliittoa saada aikaan ulkona\nkedolla eikä markkinapaikoilla. Se kirjallisuus, jota kansanvalta\nrakastaa, on sen itsensä kaltainen: ei kirjallisuutta ollenkaan, vaan\nsanomalehtisepustusta, karkeata, räikeätä, kiihottavaa, alhaista.\nNiin on myös draaman laita, samoin rakennustaiteen, samoin jokaisen\ntaiteen. Asettakaa joukko taidetta suojelevan ylimyksen sijalle, ja\npoistatte hienon aistin. Taiteilija häviää, markkinailveilijä jää\neloon ja kukoistaa. Ainoastaan luonnontieteen alalla teillä on enää\njotakin ylimyksellistä. Sillä joukko näkee, että luonnontieteestä on\nhyötyä, ja sallii sen jatkaa työtänsä. Siksi että voi sattua niin, että\nluonnontiedettä voidaan sovelluttaa käytäntöön, sitä saadaan vielä\nharjoittaa puhtaasta, epäitsekkäästä harrastuksesta. Ja kansanvalta\nsietää toistaiseksi, vaikka tosin kärsimättömänä, aatteellista\npyrkimystä, sentähden että se toivoo voivansa alentaa sen saavutukset\nomaksi hyödykseen.\n\n»Kun käsitykseni kansanvaltaisesta yhteiskunnasta on tämmöinen, on\nluonnollista, että katseeni etsii sellaisia aineksia, jotka eivät lupaa\nsitä edistää, vaan vastustaa. Tähystelen uuden ylimysvallan ituja.\nNiitä on vaikea löytää, ja kenties kaipuuni ratsastaa arvostelukykyni\nkumoon. Mutta kuvailen mielessäni, että juuri se maa, joka on\nkipeimmin sairastanut, on ensinnä löytävä lääkkeen. Kannatan Ellis'in\nkäsitystä Amerikan sivistyksestä; mutta sallin itselleni sen toivon,\nettä vastavirtaus jo on alkamassa. Olen Italiassa tavannut nuoria\namerikkalaisia, joilla on ollut hienompi kauneuden, ylevyyden ja muodon\ntajunta, kuin olen kyennyt löytämään englantilaisista, saatikka sitten\nitalialaisista. Ja kun kerran siihen tuoreeseen ja aukeaan maaperään\non kylvetty sen ihanteen siemen, mikä teki Kreikan suureksi, niin\nkukapa voi ennustaa, mihin kauneuden ja aatteen muotoihin oras saattaa\npuhjeta? Lännen pohattavalta voi vielä muuttua parhaimmistovallaksi,\nja Europpa saattaa Amerikasta jälleen löytää entisen suuruutensa\nsalaisuuden. Tämä ainakin näyttää minusta olevan maailman paras toivo;\nja sen toivon toteuttamiseksi tahtoisin saada kaikki kulttuurin\nmiehet koko maailmassa yhdistämään ponnistuksensa. Sillä tämän\nmaailman valtakunta, samoin kuin taivaan valtakuntakin, valloitetaan\nväkivalloin. Emme saa työskennellä vallitsevia suuntia myöten, meidän\ntulee tehdä työtä niitä vastaan, jos tahdomme luoda mitään suurta.\nJa niiden miesten, jotka kelpaavat hallitsemaan, täytyy rohjeta\nanastaa valta, jos enää koskaan on oleva sivistystä. Siitä syystä\nminä, vanhan ylimysvaltaisuuden viimeinen edustaja, tähystelen poikki\nAtlantin, havaitakseni uuden ylimysvallan esikoisen. Ja sosialismin\ntaakse, anarkian taakse terotan katseeni nähdäkseni, helmenharmaana\nvasten vaalenevaa taivasta, vallan uuden ja komean linnan. Sillä\nvalta on kaiken hyvän kiteytymiskeskus; kun se on olemassa, teillä\non siveellisyyttä, taidetta, uskontoa; kun se puuttuu, teillä ei ole\nmitään, paitsi pyyteitä ja intohimoja. Valta on siis elämän ehto,\njoukonkin elämän, mikäli se on elämisen arvoinen. Ja itse kansanvallan\ntähden jokaisen oikean kansanvaltaisen tulisi rukoilla: ylimysvalta\ntulkoon.»\n\n\nWILLIAM WOODMAN, Kveekari.\n\nKaikki seuramme jäsenet olivat puhuneet, paitsi kahta. Toinen oli\nkirjailija, Vivian, ja hänet olin päättänyt jättää viimeiseksi. Toinen\noli John Woodman, Ystävien seurakunnan jäsen, [S.o. kveekari.] mies,\njota tavallisesti pidettiin kummallisena ihmisenä, sen tähden että\nhän eli maalla talonpoikaisessa talossa, teki työtä omin käsin ja\nkieltäytyi maksamasta veroa, siitä syystä että sitä käytettiin armeijan\nja sotalaivaston ylläpitämiseen. Jos Harington oli kaunis, niin Woodman\nteki kerrassaan ihanan vaikutuksen, mutta hänen kauneutensa oli\nenemmän kasvojen ilmeessä kuin niiden piirteissä. Olin aina pitänyt\nhäntä harvinaisen tyypin, tosikristityn, oikeana perikuvana. Ja\nkoska Harington juuri oli osottautunut tyypilliseksi pakanaksi, olin\nmielissäni sattumasta, joka asetti nämä kaksi miestä niin välittömästi\nvierekkäin. Sitä vain epäilin, suostuisiko Woodman puhumaan. Sillä\ntiesin hänen joskus aikaisemmissa tilaisuuksissa kieltäytyneen; ja hän\noli meistä ainoa, joka aina oli osannut pysyä kiellossaan, tulematta\nepämiellyttäväksi, mutta myös taipumatta. Nyt puheena olevana iltana\nhän kuitenkin nousi, kun kutsuin häntä puhumaan, ja lausui seuraavasti:\n\n»Koko illan olen uteliaasti odottanut, milloin minun vuoroni tulisi,\nja tuntisinko silloin olevani, kuten me ystävät sanomme, Vapaa\nnoudattamaan kehotusta. Nyt, kun se on tullut, olen, ymmärtääkseni,\nvapaa, mutta en kuitenkaan, jos suotte minulle anteeksi, pitämään\npitkää enkä taiteellista puhetta. Mikä minulla on sanottavana, sen\nsanon niin yksinkertaisesti ja lyhyesti kuin voin; ja tiedän teidän\nkuuntelevan, niinkuin tapanne on, suvaitsevaisina, vaikkakin kantani\neroaa kaikkien muiden puhujain mielipiteistä, jos mahdollista, vielä\njyrkemmin kuin nämä eroavat toisistaan. Olette näet kaikki puhuneet\nmaailman näkökannalta. Olette esittäneet ehdotuksia yhteiskunnan\nmuuttamisesta ja parantamisesta. Mutta olette — enimmäkseen —\nluottaneet ulkonaisiin keinoihin noiden muutosten aikaansaamiseksi.\nOlette puhuneet hallituksen toimivallan laajentamisesta ja\nsupistamisesta, sosialismista, anarkiasta, kasvatuksesta,\nsiitosvalikoinnista. Mutta ette ole puhuneet hengestä ja elämästä,\ntaikka ette ainakaan siltä kannalta, jolta minä tahtoisin niistä\npuhua. Muistan tosin, että MacCarthy käytti sanoja 'hengen elämä'.\nMutta en oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, paitsi että hän toivoi\ntoteuttavansa sen väkivallalla; eikä sitä, johon minä tahtoisin pyrkiä,\nsitä, jolle minä tahtoisin antaa arvoa, voida sillä keinoin edistää.\nCoryat taas, ja Harington, puhuivat hyvästä elämästä. Mutta Coryat\nnäytti olevan sitä mieltä, että kaikki elämä, oli se millainen tahansa,\non hyvä. Sitä rajaviivaa, jonka minä näen kaikkialla, viivaa, joka\ntoisistaan erottaa jumalan lapset ja tämän maailman lapset, sitä hän ei\nnähnyt ollenkaan. En voisi sanoa, niinkuin hän, että elämässä sinänsä\non luontaista hyvyyttä; ainoastaan, että jokainen rehellinen työ on\nhyvä, jos sitä tekee hyvä ihminen. Se, mikä on tarpeen, ei ole rikkaus,\nei loistavat avut, eikä äly. Nämä ovat lahjoja, joita annetaan tai\nkielletään. Vaan ainoa tarpeellinen on Jumalan henki, joka annetaan\nilmaiseksi köyhille ja tietämättömille, jotka sitä etsivät. Koska\ntämä on uskoni, en voi muuta kuin olla eri mieltä myöskin Haringtonin\nkanssa. Sillä se elämä, josta hän puhui, on tämän maailman elämä.\nHän ylistää valtaa ja viisautta ja kauneutta, ja ruumiin ja sielun\netevyyttä. Ne ne ovat, hän sanoo, hyvä elämä. Ja koska ne ovat niin\nharvinaisia ja vaikeita saavuttaa, ja kehittyäkseen vaativat luontaisia\navuja ja joutoaikaa ja rikkautta ja korkeata asemaa, niin hän päättää,\nettei hyvä elämä ole mahdollinen kuin pienelle vähemmistölle, ja että\nenemmistön tulee tätä palvella. Ja jos ne hyvät asiat, joista hän\npuhuu, ovat sellaisia, niin hän on oikeassa; sillä maailman asioissa\nvallitsee sääntö: minkä toinen ottaa, siitä täytyy toisen luopua. Jos\non hallitsijoita, täytyy olla alamaisia; jos on rikkaita, täytyy olla\nköyhiä; jos on joutilaita, täytyy olla raatajia. Mutta tosihyvä ei ole\nsillä tavoin jyrkkärajainen. Se on kaikille avoinna; ja kuta enemmän\nkullakin on sitä hyvää, sitä enemmän hän antaa muille. Se hyvä on\nrakkaus Jumalaa kohtaan ja tämän rakkauden voimasta rakkaus ihmistä\nkohtaan. Nämä ovat vanhoja sananparsia, mutta ajatus niissä ei ole\nvanha; päin vastoin se on aina uusi, sillä se on ikuinen. Nyt, niinkuin\nmuinoin, keskellä tiedettä, liiketoimintaa, keksintöjä, maailman\nmoninaista sekasortoa ja hälyä ja kiirettä, Jumala on välittömästi\ntajuttavissa ja tunnettavissa. Mutta tuntea häntä on rakastaa häntä,\nja rakastaa häntä on rakastaa hänen luomakuntaansa ja kaikista enimmin\nihmisiä, he kun ovat meitä lähinnä, heidän kanssaan kun olemme lähintä\nja kiinteintä sukua, heidän kanssaan ja avullaan kun meidän pakostakin\non elettävä. Ja jos se rakkaus todella olisi yleinen keskuudessamme,\nniin ne kysymykset, joita tänä iltana on pohdittu, selviäisivät\nitsestään. Sillä silloin olisi olemassa yleisesti omaksuttu ja\nnoudatettu elämänohje, ja sen vallitessa ne olot, jotka probleemeja\nsynnyttävät, häviäisivät. Sellaista elämänohjetta kaikki ihmiset\naavistavat, hämärästi ja hetkittäin. Se se heille ilmaisi, että orjuus\non vääryyttä. Ja jos vain olisivat lukeneet sitä vilpittömämmin ja\nnoudattaneet sitä uskollisemmin, he eivät koskaan olisi käyneet sotaa\nhävittääksensä jotakin, jota eivät koskaan olisi halunneet ylläpitää.\nJa sama elämänohje se nytkin varoittaen ilmaisee, että tehdään väärin,\nkun käydään sotaa, väärin, kun kasataan rikkauksia, väärin, kun\neletään muiden työstä. Mikäli otamme varteen varoituksen, luovumme\nsellaisesta. Vaan jos muutetaan laitokset, muuttamatta sydämiä, tehdään\nturha työ. Sillä silloin muutetaan vain alamaiset hallitsijoiksi,\nköyhät rikkaiksi, raatajat tyhjäntoimittajiksi. Ja tuloksena olisi\nvain, että meillä olisi entistä turhanpäiväisemmät tyhjäntoimittajat,\nsydämettömämmät pohatat ja kykenemättömämmät hallitusmiehet. Taivaan\nvaltakunta ei tule väkivallan eikä pakon tietä, ei peittelemättömän\neikä peitetyn. Sen tuopi yksinkertainen palvelus niiden puolelta, jotka\ntuntevat lain, siten että he noudattavat oikeutta omassa elämässään ja\nsaarnaavat käytöksellään enemmän kuin sanoillaan.\n\n»Tämä olisi kovaa puhetta, jos meidän olisi nojauduttava itseemme.\nMutta meillä on Jumala, ja häneen voimme nojautua; hän suo apunsa,\nottamatta lukuun voimiemme määrää. Ihminen ei voi ajatuksen voimalla\nlisätä vaaksaa pituuteensa; hän ei voi suurentaa mielensä laajuutta\neikä aistiensa kantavuutta; hän ei voi tahdon voimalla tehdä itseään\nfilosofiksi eikä ihmisten johtajaksi. Mutta ammentamalla lähteestä,\njoka on köyhimmällekin ja heikoimmallekin avoinna, hänestä voi\ntulla hyvä ihminen, ja sitten hän, olivat hänen avunsa suuret tai\npienet, käyttää niitä Jumalan ja ihmisten palvelukseen. Jos ihmiset\ntekevät sen, kukin itse kohdaltaan, Jumalan avulla, seuraa kaikki\nmuu. Niin totta on, että jos ensin etsitte taivaan valtakuntaa,\nteille annetaan tämä kaikki. Niin, se on totta. Se on iäinen totuus.\nSe ei muutu kirkkokuntien oppijärjestelmäin muuttuessa eikä niistä\nriipu. Sanoisinpa ettei se riipu kristinuskostakaan. Sillä ne sanat\nolisivat tosia, vaikkei koskaan olisi ollut mitään Kristusta niitä\nlausumassa. Ja ne näyttää tosiksi yksinkertaisesti tietoisuutemme\nvälitön todistus. Tajuamme sellaiset totuudet niinkuin tajuamme\nauringon. Niissä itsessään on niiden varmuus; ja siihen perustuu\nvarmuus Jumalan olemassa olosta. Siinä on kaiken uskonnon ydin. Sanon\nsen, sentähden että tiedän. Ja te muut näytätte minusta aavistavan.\nEikä se totuus ole, kuten puusta katsoen saattaa näyttää, yhdentekevä\nkeskusteluumme nähden. Sillä se opettaa, että jokaisen muutoksen\ntäytyy lähteä sisästä ulospäin. Ei ole, ei ole koskaan ollut mitään\noikeudenmukaista valtiojärjestystä, sillä ei ole ollut yhtäkään,\njonka perustuksena olisi ollut rakkaus Jumalaa ja ihmistä kohtaan.\nKaikki, mitä tuomitsette pahana, — köyhyys ja rikkaus, joutilaisuus ja\nliikaraadanta, likaisuus, sairaus, lapsettomat avioliitot, väkivalta\nja sota, jatkuu, kaikista muotojen muutoksista huolimatta, kunnes\nihmiset tahtovat niistä vapautua. Eivätkä sitä tahdo, ennenkuin ovat\noppineet rakastamaan Jumalaa ja ihmistä. Kumous on turha, kehitys\non turha, kaikki tuskalliset heilahdukset puolelta toiselle ovat\nturhat, kunnes se sydämen muutos on tapahtunut. Ja se tapahtuu, kun\nsen aika on tullut. Näen sen kaikkialla olevan tekeillä, monella\ntavoin, monien eriävien mielipiteiden verhossa. Näen sen tekeillä\ntäällä tänä iltana ja yönä niidenkin keskuudessa, joidenka kanssa\nolen jyrkimmin eri mieltä. Näen sen Allisonin ja Wilsonin toiveissa.\nMacCarthyn uhmassa, Martinin epäilyksessä ja kaikista selvimmin\nAudubonin epätoivossa. Sillä hän on oikeassa ollessaan epätoivoisena\nainoan elämän suhteen, jota hän tuntee, maailman elämän, jonka hedelmät\novat tomua ja tuhkaa. Hän ajelehtii keskiöisellä valtamerellä, hänen\ntaivaansa on tähdetön, häntä heittelevät pettymyksen, surun, sairauden,\nkorvaamattoman menetyksen tuulet. Oi, mutta hänen yläpuolellaan,\njos hän vain sen tietäisi, kohoaa, niinkuin nyt silmiemme nähden ja\nkorviemme kuullen, kristallikirkasta taivasta kohti aamun ensimäinen\nleivonen. Ja käki kukkuu ja mustarastas laulaa, ettekö kuule? Ja lähde\nheittää putouksestaan aina hopeakipinäin kuurot taivasta kohti, jota\nse ei saavuta, ennenkuin tuli on muuttanut sen höyryksi. Ja niin koko\nluonto pyrkii ylös epätoivon yöstä aamunkoiton viileään raikkauteen\nja edelleen keskipäivän aurinkoa kohti. Olkaamme kärsivälliset ja\nkulkekaamme kukin polkuamme, odottaen Jumalan sanaa, kunnes hän\nkatsoo hyväksi ilmaista sen. Sillä hänen tiensä ei ole vaikea, se on\nsanomatonta iloa ja rauhaa. Ja niitä, jotka odottavat uskossa, hän on\nsiunaava: he saavat häntä tuta.»\n\nKun hän päätti, oli valoisa aamu, vaikkei aurinko ollut vielä noussut.\nEnsimäiset linnut liversivät puistikossa, lähde kimalteli ja lauloi, ja\nmaisema oli edessämme kuin morsian ylkää odottaessaan. Pysyimme ääneti,\nlumouksen valtaamina; ja tuskin tiedän kuinka pitkä aika oli kulunut,\nennenkuin hennoin kehottaa Viviania lausumaan viimeisen puheen.\n\n\nGEOFFRY VIVIAN, Kirjailija.\n\nOlen joskus kuullut Vivianille annettavan filosofin nimen; mutta sana\non harhaan viepä. Ne, jotka tuntevat hänen teoksensa — ja niitä on\nliiankin harvoja — tietävät että hän, välittömästi tai välillisesti,\nkäsitteli filosofisia probleemeja. Mutta hän ei koskaan kirjoittanut\nfilosofiaa; hänen menettelytapansa eivät olleet logiikan metodeja, ja\nhänen myötätuntoisuutensa oli luonnontieteen ja taiteiden puolella.\nKreikan kulttuurin alkuaikoina hän olisi voinut olla Empedokles tai\nHerakleitos; hän ei olisi koskaan voinut olla mikään Spinoza tai Kant.\nHän pyrki selittämään elämää, mutta ei yksinomaan ymmärryksen kaavojen\nmukaan. Hänen täytyi nähdä ja tuntea, voidakseen ajatella. Ja hänen\nesitystapansa oli runouden ystävistä liian älyperäinen, filosofian\nystävistä liian kuvannollinen. Sentähden hänen lukijapiirinsä, niin\nharras kuin se olikin, oli pieni; mutta me, omassa seurassamme,\nkuuntelimme häntä aina mieltyneinä, ja mielenkiintoamme enensi, ei\nsuinkaan vähentänyt, se, että hänen puheensa välistä sai meidät\nymmälle. Olen havainnut vaikeaksi kuvata hänen esitystapaansa, johon\nhän ilmeisesti pani tietoista ja taiteellista harrastusta. Vielä\nvähemmin voin kuvata hänen laihain ja hienopiirteisten kasvojensa\nvaikutusta ja koko hänen persoonallisuutensa ylevää hienoutta. Hän\nnousi ja seisoi suorana ja pitkänä, vaikeneva taivas taustanaan, ja\npuhui seuraavaan tapaan:\n\n»Ihminen on tekeillä; mutta tästä lähtien hänen täytyy itse tehdä\nitsensä. Sille asteelle luonto on hänet taluttanut, alkulimasta alkaen.\nLuonto on antanut hänelle jäsenet, ja se on antanut hänelle aivot, se\non antanut hänelle sielun alkeet. Nyt on hänen omana asianaan kehittää\ntai turmella tuo uhkea runko. Älköön enää odottako luonnolta apua;\nsillä se tahtoo luoda olijan, jolla on voima luoda itsensä. Jos hän\nepäonnistuu, niin luonto epäonnistuu; malmi menee takaisin sulattimeen;\nja tuo suuri kehityssarja alkaa uudestaan. Jos hän onnistuu, hän\nonnistuu yksin. Hänen kohtalonsa on hänen omissa käsissään.\n\n»Tämän kohtalon herrana, jos hän vain sen tietäisi, ovat aivot,\nrakentaakseen palatsin, joka soveltuu sielun asuttavaksi. Yhä vielä,\nvuosisatojen kompastusten jälkeen, sielu ei kuitenkaan ole mitään\nenempää kuin tottumuksen ja voiman salavihkainen rikostoveri. Voima\nluo, tottumus ikuistaa, järki, se mielistelijä, vahvistaa. Ja niin\nihminen ajautuu, ei ylös- vaan alaspäin, ja luonto katselee tuskissaan;\noman kieltäymyksensä nojalla se ei voi sekaantua, jollei hävittääkseen.\nJos hänen tulee ohjata, ja ohjata suoraan, täytyy järjen tarttua\nohjaksiin; ja sen ohjaustaito, se se on valtiotaito. Sen taidon\npäämääränä on täydellisyys, sen menettelytapana on valikointi. Tiede on\nsen palvelijana, siveellisyyden laki sen herrana. Se ei sääli mitään\nennakkoluuloa, ei pidä arvossa mitään tottumusta, ei kunnioita mitään\nperintäoppia. Laitokset ovat akanoita tulessa, jonka se sytyttää.\nNykyisen ja menneen se tunnonvaivoitta heittää tulevaisen kitaan. Se on\nenkeli tulimiekka kädessä, joka rutosti sysää pois ämmärähjyksen, joka\nistuu rahapusseillaan Westminsterissä. [S.o. parlamentin.]\n\n»Taikka, toisin sanoen, se on Herakles, jolla on puhdistettavana\nAugeiaan navetat; ja jokainen kaupunki on yksi sen pilttuu, täyteen\nahdettu vuosisadan lannalla. Tai surmattavanaan Hydra, jonka\nsata kiemurtelevaa väärän uskon päätä, mädänneinä muinaisesta\ntotuudesta valheiksi, kasvavat yhä ilmoille, tyhjentämättömässä\nhedelmällisyydessään synnyttäen uskontunnustuksia, edunpyyntejä,\nlaitoksia. Ylimpänä päänä on omaisuus, julmin ja sokein kaikista,\njoka, ennenkuin tiedämmekään, nielee meidät kitaansa, verhottuna\nturvallisuuden ja rauhan valepukuun, surmaten muutamain ruumiit,\nuseimpien sielut, ja kasvaen aina uudestaan juuresta, muodoissa, jotka\nvain näennäisesti ovat uusia, kunnes hengen miekka on iskenyt itse\njuuren poikki. Mikä nimi sille miekalle annetaan, sosialismi, anarkia,\nminkä haluatte, se on pikkuasia, kunhan vain käsi, joka sitä heiluttaa,\non väkevä, aivot selkeät, sielu valoisa, innokas, syvä. Mutta mistä\nlöytää sankarin, joka kelpaa sitä asetta kohottamaan?\n\n»Häntä ei löydetä; hän on luotava. Ihmisen tulee kylvää Ihminen.\nMuinoin hän saattoi turvautua luontoon, silloin kun hänet pantiin\nsen rinnoille. Mutta luonto on hänet vierottanut; eikä hän enää voi\nsokeasti luottaa mielijohteiden tuloksiin, joita se ei enää ohjaa.\nNiin kauan kuin se kitki, sen asiana oli istuttaakin; mutta se ei enää\nkitke. Omasta tahdostaan ihminen kitkee pois tai säästää; ja omasta\ntahdostaan hänen täytyy kylvää, jollei tahdo että hänen kasvitarhansa\nmetsistyy. Nytkin kallisarvoisia taimia kuihtuu hänen silmiensä edessä,\nnytkin uhkeita rikkaruohoja hyötyy, ja hän vain katselee toimettomassa\nkauhussa ja höpisee omasta voimattomuudestaan. Hän on antanut ohjakset\nhimon käsiin, ja se ajaa hänet takaisin syvyyden kuiluun. Vaan hän\nvaljastakoon sen vaunujensa eteen ja pankoon ohjaajaksi järjen, niin\nhimolle kasvaa siivet ja se lennättää hänet päämäärää kohti. Se hänessä\noleva aihe, minkä hän sanoo rakkaudeksi, on vain liejun lohikäärme;\nhän haudatkoon sen itseyden hautaan, ja se nousee siitä Psykenä, jonka\nsiivet ovat liian laajat suojatakseen ainoastaan kotia. Ihminen, joka\nkerran on oleva, tulee olevaisen ihmisen kutsuessa. Hän kutsukoon\nhänet siis, raittiilla mielin, ei himon höyryistä. Sillä mimmoinen\nkutsumushuuto on, sellainen tulee vastaus.\n\n»Mutta ketä hänen tulee kutsua tulemaan? Pakanaako? Vaiko kristittyä?\nEi kumpaistakaan, ja molempia. Pakanuus puhuu ihmisten puolesta\nIhmisessä, kristinusko Ihmisen puolesta ihmisissä. Se hedelmä, joka\nsyötiin Paratiisissa, on, ihmisen sieluun kylvettynä, Hellaassa\ntuottanut ensimäisen ja ihanimman satonsa. Siellä nousi sielun\nmaailmalle ihanteen kolminainen aurinko. Vaahdossa syntynyt Aphrodite\nnousi kukkana sinisestä ulapasta, seuranaan tritonit ja nereidit,\naamunkoiton rusohohteessa. Säteilevänä harmaanvalkeassa kasteessa\nApollon kimposi idän aalloista, leimahti halki taivaan, ja jäähdytti\nsihisevät pyöränsä usvaisessa lännessä. Jumalan aivoista singahti\nAthene ilmoille, aseenaan totuuden keihäs, ja liikkui harmaasilmäisenä\npitkin maailmaa, koetellen ihmisten mieliä. Lempi, kauneus, viisaus,\nkas siinä pakanallinen kolminaisuus! Ainoastaan niiden armosta ihmiset\novat ihmisiä ja kelpaavat tulemaan Ihmiseksi. Sentähden jumalat ovat\nikuiset; eivät he kuole, vaan me, kun luulemme heidät kuolleiksi.\nEikä yksikään ihminen, joka ei heitä tunne ja tuntiessaan palvele ja\nrakasta heitä, kykene Ihmisen ruumiin jäseneksi. Sentähden on niin,\nettä edistysaskeleen merkkinä on katsahdus taaksepäin; ja Kreikka\nseisoo ikuisesti uuden elämän kynnyksellä. Unohda Kreikka, ja vajoat\ntakaisin, jollet elukan, niin hyönteisen tasolle. Katso muurahaista ja\nkavahda sitä! Se on olemassa varoituksena. Muurahaiskaikkeudessa ei ole\nmuurahaisia. Siitä kohtalosta ihmiset varjelkoot Ihmisen!\n\n»Mutta pakanajumalat olivat säälimättömät; he riistivät heikoilta.\nHeidän viisaudellaan oli juurensa hulluudessa, heidän kauneudellaan\nliassa, heidän rakkaudellaan sorrossa. Näin kasvaneina ne kukat\nlakastuivat. Ja mätänevästä maaperästä kohosivat oudot uudet\nkukat, jotka sanomme uskoksi ja toivoksi ja ihmisrakkaudeksi.\n[Englanninkielessä erotetaan toisistaan love, jota suomeksi vastaavat\nsekä rakkaus että lempi, ja charity = kristillinen rakkaus,\nihmisrakkaus; vrt. ransk. amour ja charité.]\n\nSillä hulluus huudahti: 'En tiedä, mutta uskon'; saastaisuus: 'Olen\nkurja, mutta toivon'; ja sorrettu: 'Minua halveksitaan, mutta minä\nrakastan.' Se oli kristillinen kolminaisuus, ihmisen pettymyksen\nkaiku, samoin kuin tuo toinen oli hänen saavuttamansa täydellisyyden\nkaiku. Hän tarvitsee kuitenkin molempia. Sillä sentähden että hän\nkasvaa, häntä ahdistaa kintereillä epätäydellisyys. Hänen heikkouttansa\nnuo vuorenhuipulla loistavat hahmot pilkkaavat. Vaan usko ja toivo\nja rakkaus kulkevat hänen vieressään loassa, suoden kehotusta,\nlohdutusta ja apua. Ja niistä on syntynyt oikeus, monilukuisten\npuolustaja harvalukuisia vastaan, kansakunnan puolustaja luokkaa\nvastaan, ihmiskunnan kansakuntaa vastaan, tulevaisuuden puolustaja\nnykyisyyttä vastaan. Kristinuskossa ihmiset syntyivät Ihmiseksi. Mutta\nälkööt ihmiset häneen kuolko. Sillä mitä hyödyttää oikeus, jollei\nse ole porras Olympoksen valtaistuimelle? Mitä hyödyttävät usko ja\ntoivo, jollei ole päämäärää? Mitä ihmisrakkaus ilman esinettä? Turha\non muurahaisten rakkaus, tai mehiläisten ja koralli-eläinten. Sillä\nrakkauden arvo on sellainen kuin rakastajan arvo. Ainoastaan pakanuuden\nmaaperässä kristinusko voi tuleentua kypsyyteen. Ja usko, toivo,\nihmisrakkaus ovat vain omia siemeniään, kunnes ne joutuvat viisauden,\nkauneuden, lemmen kohtuun. Olympos on edessämme, tuo lumihuippuinen\nvuori. Nouskaamme sille, yhdessä, jos haluatte, älkäämme toiset\ntoisten ruumiiden yli; vaan ainakin kiivetkäämme, älkäämmekä märkikö\nja kihiskö parvena tasavertaisuuden hyötyisillä niityillä. Me emme\nole laaksoa varten, emmekä metsiä tai laitumia varten. Jos olemme\nveljiä, niin olemme sentään veljiä pyrkimisessä, tarviten etevimpiämme\njohtomiehiksemme. Aphrodite, Apollon, Athene ovat edessämme, eivät\ntakanamme. Majesteetillisina hahmoina ne loistavat lumien keskeltä.\nEteenpäin siis, ihmiset Ihmisessä!\n\n»Vaan ihmisetkö saapuvat perille? Vaiko Ihminen? Vai eikö hänkään, vaan\nJumala? Emme tiedä. Tunnemme ainoastaan herätteen ja kutsumuksen. Valon\nloisto lumilla, ylöspäin kohoava polku, pakottava yllyke povessamme,\nne ovat meille varmuutta, kaikki muu epäilyä. Mutta epäily on kuin\ntaivaanranta, ja sen rajassa vilkkuu toivon tähti. Sen varassa elämme;\nja se tiede sokaisee, se kieltäytymys runtelee, mikä tahtoisi riistää\nmeiltä noiden hopeasäteiden näön. Meidän silmiemme täytyy aueta,\nkulkiessamme eteenpäin, havaitaksensa jokaisen merkin korkeudesta. Ja\nkoska sielussa todella on kuolemattomat kaipuut, voimme uskoa niiden\nennustavan saavuttamisensa. Sillä sielun vaatimukset ovat mahtavat\nniinkuin ihmisenkin, ja vetoavat samaan todistukseen. Molempien\ntodisteena on unelma, mutta sellaiset unet tulevat sarvi-portista.\n[Homeroksen mukaan tosiunet tulivat sarviportista; pettävät unet taas\nnorsunluuportista.] Ne ovat elämän perusaiheita ja niiden ympärille\nkiteytyy kaikkeus. Sillä tahto on enempää kuin tieto, koska tahto luopi\nsen, josta tieto kertoo. Tieto riippuu tiedottomuuden tyhjässä tilassa,\nplaneettana, joka tekee kierroksensa pimeässä; Mutta tuon tyhjän poikki\nusko rakentaa tien, mikä viepi Olympokselle ja ikuisten jumalien luo.»\n\nKun hänen puheensa päättyi, oli aurinko noussut, ja koiton hohde oli\nmuuttumaisillaan tavallisen päivän valoksi. Linnut lauloivat täydellä\näänellä, lähde säteili ja puut humisivat pehmoisesti aamuviimassa.\nSeuramme hajaantui hiljaa. Toiset menivät vuoteeseen nukkumaan;\ntoiset läksivät puutarhoihin kävelemään; ja Audubon meni sopimuksen\nmukaan uimaan nuoren veljenpoikani kanssa, näköjään niin iloisena\nja onnellisena, kuin olla voi. Minä jäin yksin kävelemään edes\ntakaisin penkereellä, katsellen, mitenkä päivä yhä kirkastui, ja\nihmetellen ihmisten eri kohtaloita. Aamukello soi pienessä kirkossa\npuiston suulla; voimavaunun puhallus kuului valtatieltä. Ja ajattelin\nCantilupea ja Haringtonia, Allisonia ja Wilsonia, ja niiden jälestä\naamunsarastuksen ja päivännousun ilmestystä, Woodmania, sielua, ja\nViviania, henkeä. Seisahduin luudakseni viimeisen katseen valoisain\nkuvapatsaiden riviin, jotka reunustivat allani olevaa pitkää käytävää.\nKuvailin hiiden ulottuvan Olympoksen juurelle asti; ja ilman ylpeyttä\ntai mielenkiihkoa, mutta mielessäni varman toivon tyyneys, olin valmis\nalottamaan uutta päivää.\n\n\n\n"]