[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fX_yhhJf25u3cRj869xDmjI4hVtN4aLY7YdlAzN1Knrg":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},36,"Kootut teokset IV","Leino, Eino",1878,1926,"36-leino-eino-kootut-teokset-iv","36__Leino_Eino__Kootut_teokset_IV","Kivesjärveläiset; Helkavirsiä; Simo Hurtta; Bellerophon; Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican","runous",[],[],"fi",1927,null,39107,232288,true,[],[],[],"Leinon koottujen teosten neljäs osa sisältää laajan valikoiman runoutta ja kertovia runoelmia. Kokoelmaan on koottu muun muassa myyttiset Helkavirret, historiallinen Simo Hurtta, Kivesjärveläiset, Bellerophon sekä Juhana-herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja.","Eino Leinon 'Kootut teokset IV' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 36.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan on tuottanut Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KOOTUT TEOKSET IV\n\nEino Leino\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1927\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n\nKIVESJÄRVELÄISET. Kertovainen runoelma\n\nHELKAVIRSIÄ\n\n  Ensimmäinen sarja\n\n    Ihalempi\n    Tuuri\n    Mantsin laulu\n    Orjan poika\n    Kaleva\n    Sininen risti\n    Ylermi\n    Räikkö räähkä\n    Tyyrin tytti\n    Oterma ja Katerma\n    Kouta\n    Merenkylpijä-neidot\n    Impi ja pajarin poika\n    Pyhä Yrjänä\n    Tumma\n\n  Toinen sarja\n\n    Äijön virsi\n    Marjatan poika\n    Kuun lapset\n    Pimeän peikko\n    Ukri\n    Syvärin impi\n    Herramme Vapahtajamme\n    Arja ja Selinä\n    Halla\n    Mennyt manner\n    Ukon lintu ja virvaliekki\n    Auringon hyvästijättö\n\nSIMO HURTTA\n\n  Ensimmäinen sarja\n\n    Häät Hovilassa\n    Erkki Pehrsson\n    Sipo Nevalainen\n    Papin pakinoilta\n    Hurtta matkustaa\n    Vornan virsi\n    Hurtan koskenlasku\n    Isä ja poika\n    Irja\n    Eljas Iochman\n    Hovilan pirtti\n    Voudit\n    Hyökkäys\n    Sykön virsi\n    Hurtan kosto\n\n  Toinen sarja\n\n    Kohtalon kellot\n    Kuninkaihin\n    Kotikuria\n    Pietari Haerkepaeus\n    Valju vaimo\n    Pirkko Jumalan myrsky\n    Malla\n    Turunkorva\n    Henkiherra Arnkil\n    Hurtan läksijäiset\n    Irjan kuolo\n    Kainuun hävitys\n    Rauha\n\nBELLEROPHON\n\n  Pegasos\n  Helikonin immet\n  Hippokrene\n  Najaadi\n  Jumalten kirot\n  Sophrosyne\n  Sankarin uni\n  Neien surma\n  Khimaira\n  Kiusaus\n  Hornan hovi\n  Polyhymnia\n  Tähti-yö\n  Taivasratsastus\n  Sankarilaulu\n  Moirat\n\nJUHANA HERTTUAN JA CATHARINA JAGELLONICAN LAULUJA\n\n  Invocatio\n  Ursus Finlandicus\n  Confessio cordis\n  Arte & Marte\n  Ultima Thule\n  Luna mendax\n  Carmen rusticum\n  Ad Manes\n  Nil nisi Mors\n  Chorus mysticus\n  Vox intima\n  Carmen boreale\n  De profundis\n  Consolatio\n  Rime\n    Serenata\n    Ballata\n    Barcarola\n    Notturno\n    Rondo\n    Capriccio\n    Canzone\n    Sonetto\n    Pastorale\n    Alba\n    Letra\n    Catena\n  Angelus\n\n\n\n\n\n\nKIVESJÄRVELÄISET\n\nKertovainen runoelma\n\n(1901)\n\n\n\nENSIMMÄINEN LAULU.\n\nSuomi, surun, soiton maa ja laulun laaja manner,\njuhlakenttä jumalten ja tanhujuoksun tanner!\n\nKaikui ennen kannel täällä, soip' on sodan torvet,\npaloi vainovalkeat ja punoittivat korvet.\n\nPainui myöskin auran kynsi syvään kivimäkeen,\nsyvemmälle luonnon synnyt Suomen kyntöväkeen.\n\nJuotiin vettä virsun alta, petäjäistä syötiin,\nmetsän anti ammuttiin ja kauppiloille myötiin.\n\nTuhat noista tutkelmata kertoella voinen.\nToki nyt on tarinamme aihe aivan toinen.\n\nKaiu ei nyt kanteleet, ei soita sodan torvet,\nkuuluu tiuvut, kulkuset, kun kuurassa on korvet.\n\nVaan kun vettä soudetaan, niin maalipurret seilaa,\nsalmet tyynnä soiluvat ja mamselit ne peilaa.\n\nRahaa on kuin ruumenta ja ruokaa niinkuin puuta,\nruoan väliin kastetahan kaulaa sekä suuta.\n\nEikä vettä, huitua nyt hulju hyvät maijat,\nRanskan viinit virtoaa ja Saksan sampankaljat.\n\nHei, ken mielii kestihin, se olkoon tervetullut,\nköyhä niinkuin rikaskin, niin viisahat kuin hullut!\n\nPannaan pöytä koreeksi ja piika uutta tuomaan;\nKivesjärven ruukissa on ruokaa sekä juomaa.\n\nIloinen on isäntä ja rouva ylen sorja,\nei sen sormet työssä kulu, kaikki tekee orja.\n\nPytinki on pitempi kuin Ämmäkosken silta.\nAamu kun on tässä päässä, toisessa jo on ilta.\n\nToisessa kun päässä vasta herrat yötä hummaa,\ntoisessa jo piikatytöt aamiaista hommaa.\n\nYmpärillä koivikot ja lehtovieret vilppaat,\nkelpaa niillä juoksennella leskistä ja hilppaa!\n\nKunnahalla männikkö ja männikössä maja,\npakopaikka lempiväin ja pullonpauke-paja.\n\nHyvä siit' on katsoa myös kuinka aamu koittaa,\nkuinka Kivesjärven päällä päivä sumut voittaa,\n\nsaaret sadat selviää ja aavat avaroituu,\nniemen päihin töllit sekä talot taajat koituu.\n\nSiin' on Kivesjärven kylä. Kylässä on kansa,\nkorven kylmän kuokkija ja tuttu tervastansa.\n\nKukin elää omallaan, ei verkaa eikä velkaa.\nToki ruukin tultua jo toinen aika alkaa.\n\n\n\nTOINEN LAULU.\n\nAstui ulos aamulla se Anja-rouva nuori,\npäivä metsät punasi ja välähteli vuori.\n\nKuinka lie hän herännytkin kesken kesä-untaan,\nvalella hän virrall' aikoi käsivartten luntaan.\n\nAstui pitkin metsätietä Anja-rouva sorja,\nkastehelmet karisi ja notkui varsi norja.\n\nTuli hän virran vieremälle, katsoi veden pintaan,\nnäki kuvan kaunokaisen, nousi riemu rintaan.\n\nKaunis oli Anja-rouva, muita kaunihimpi,\nnainen naitu mieleltään, mut muodoltaan kuin impi.\n\nKaksi huulta punaista kuin marjat alas paistoi.\nVoipa miestä miekkoista, ken niiltä suukon maistoi!\n\nSilmät suuret, ruskeat kuin metsälammen laine,\njossa uinuu ulpukat. Mut varo, kulkevainen!\n\nRimpi viekas pettävi. Äl' astu lammen rantaan!\nPovessansa kuolemata sammal kaunis kantaa.\n\nKyllikseen kun katsellut hän oli virran kuvaa,\nhyvillä mielin hymyvää, kuin omena punastuvaa,\n\nhetkeksi hän heloposkin kasvot käsiin peitti.\nAukasi aamunuttunsa ja hapset hajan heitti.\n\nKohta Aino-neitinä hän aaltoloihin astui.\nVärjyi iho valkea, kun jalka kaunis kastui.\n\nSouti sotka järveä ja joutsen meren rantaa.\nSoreammin virran aallot Anja-rouvan kantaa.\n\nOi, te aallot onnelliset, päivän liedot lapset!\nLumpehina lainehilla läikkyy Anjan hapset.\n\nLiian kaunis lie hän ollut Ahti-ukon nähdä,\nvaiko aikoi tihutyön tää kerrassansa tehdä,\n\ntuost' ei tiedä tarina. Mut aalto Anjan ryösti,\nvaahtokuplana kiidätti ja virran saareen syösti.\n\nSiinä astui Anja-rouva rannan hietikolla,\npäivä päältä hellitti ja hyvä olikin olla.\n\nPärskyi koski kahden puolin. Saari oli puuton.\nKuinkapa nyt maihin päästä? Turvaksi tuli huuto.\n\nHuuti kerran huikahutti neljällä äänellänsä.\nKosken kuohut kahden puolin viskoi vyöryjänsä.\n\nHuuti toisen, kolmannenki pahemmin jo parkas,\nrantalehdot raikahti ja kaiku kauvas karkas.\n\nVirkkoi viisas mylläri: \"Käy poika, katso, kuka\nvirran niskassa huutavi kuin hampahissa hukan!\"\n\nKävi poika katsomahan, kiiruhusti juoksi,\nkiiruhummin vielä palas takaisin taaton luoksi.\n\n\"Jaakko, miksi kasvosi on kalpeammat kuuta?\nNoh, mikä hätä? Etkö saa sa enää auki suuta?\"\n\n\"Isä, isä, hätä on, niin pistää sydän-alaan,\nsuonet kaikki tuless' on ja päänkin pohja palaa.\n\nNäin ma itse Vellamon, hän hapsiansa harjaa\npäällä kuohun korkeimman, kaiten vetten karjaa!\"\n\n\"Ja jos nähnyt Vellamon sa olet, poika parka,\nsilloin tuli turmasi, tok' ällös olko arka!\n\nKäydään tuota katsomahan, mittyinen on herja.\"\nKäytiin, nähtiin Vellamo, mi kaitsi vetten karjaa.\n\n\"Houkka, houritko vai onko järjessäsi vikaa?\nTalon rouva itse on se, apuhun nyt pikaa!\"\n\nJuoksi, joutui mylläri, jo venehessä souti\nvirran vievän saarehen, pois Anja-rouvan nouti.\n\nMutta poika mielessänsä mietti monta kertaa:\nNäin ma itse Vellamon! Miks muuten niin mun verta\n\nkuvat kummat kuohuttaa ja otsasuonet ouruu?\nKului vuodet, väitettiin, ett' oli hän hiukan houru.\n\n\n\nKOLMAS LAULU.\n\nJaakko kasvoi kuitenkin kuin korpikuusi nuori,\nverevä ja varteva ja vankka niinkuin vuori.\n\nKantoi kylän säkkejä ja käytti myllyn pyörää.\nIsä itse enimmäkseen kaupan töissä hyörää.\n\nMyöpi viinaa, tupakkaa ja kaulahuiviloita,\nostaa metsän riistoa ja munia ja voita.\n\nSulavasti kaupat sujuu Kives-mylläriltä,\nsilmä toinen lupallaan, mut näkeväinen siltä.\n\nHerrain eessä nokkela ja aina norja-selkä.\nKansa häntä ympärillä kadehtii ja pelkää.\n\nVaan kun silmä viisahasti hällä vilahtaapi,\nsilloin pullo pulpahtaa ja raha kilahtaapi.\n\nMeni sinne monen talon pennit sekä pellot,\nmonen miehen verkatakit, vitjat, ankkurikellot.\n\nToki toista ruukki tuopi. Ruukissa on rahaa.\nSata miestä päivätyössä veistää sekä sahaa.\n\nAhot laajat aukeavat, nousee hirsikerrat.\nJoka harjan nostajaista juovat ruukin herrat.\n\nMakasiinit mahtavat ja konehuoneet kohoo.\nPaljon siitä mahtavuutta ulommakin uhoo.\n\nViestit ulos vierähtää, käy maine maata pitkin:\nKivesjärven ruukissa saa kultaa kulkuritkin.\n\nTulee miestä työtä varten, tulee työttömyyttä.\nPehtori on hyvä mies, ei pois hän aja syyttä.\n\nNukkuu puolipäivähän ja aamunaukun nakkaa,\nikkunasta vilkaisee, kun miehet hirttä hakkaa.\n\nKaksi miestä vierimästä hirren päätä estää,\nkolmas kokoo lastuja ja neljäs vasta vestää.\n\nNyökkää päätä pehtori: \"On hyvä että tarkkaan\ntehdään työtä tärkeää.\" Ja katsoo taasen sarkkaan.\n\nToki ain ei kirvestöihin jouda ruukin väki.\nMilloin laakso nostetaan tai tasoitetaan mäki.\n\nMetsä maahan kaadetaan ja kukkatarha tehdään.\nSiinä monet kummat kasvit ulkomailta nähdään.\n\nPystytetään pylvähät ja pannaan lasipallot\nniiden päihin kiiltämään kuin murjaanien kallot.\n\nKelpaa niiden keskellä nyt \"volangia\" heittää,\nmaata riippumatossa tai kahviakin keittää.\n\nJoka viikko vieraita ja joka päivä joulu!\nOnpa siinä orpanoina Kajaani ja Oulu.\n\nTulee poiat porvarien: Tukka kaunis kiiltää.\nRouvat raatimiesten käy ja laahus maata viiltää.\n\nVirkamiehet Paltamonkin Kives-ruukin muistaa.\nSiellä toti oiva on ja juttu hyvin luistaa.\n\n\"Venskan\" kieli vengertaa ja virtaa viittä \"renskaa\".\nRuunuvouti rouvan kanssa pakinoipi ranskaa.\n\nRouva on ollut Tukholmassa tyttö-aikoinansa,\npansuunissa parhaassa, — sen tuntee tavoistansa.\n\nKäytös siro säilynyt on virkamiehilläki\najoist' asti Kustavin, min iso-äidit näki.\n\n(Itse he aivan aatelia olivat mielestänsä,\nsukukirja Sursillien kullakin pöydällänsä.)\n\nYmpärillä erämaa ja halla viljat tuhoo.\nKivesjärvi keitahana korven yli kohoo.\n\n\n\nNELJÄS LAULU.\n\nKerran kevät-iltamalla vene vettä sousi,\nlaski Varislahtehen. Mies nuori maihin nousi.\n\nAstui pitkin metsätietä, tuli ruukin taloon,\nsiinä sijaa yöksi pyysi; sitten aikoi saloon.\n\nOli yön ja toisenki ja kohta kolmannenki,\nkoko viikon vierahana, vielä yli senki.\n\nKukaan enää puhunut ei hänen lähdöstänsä.\nMonet kyllä miettivät: Mik' on hän miehiänsä?\n\nMaalariksi mainittiin, söi herrasväen kera,\nnäkyi hälle maittavankin maito ynnä hera.\n\nRouvan kanssa kuljeskeli, mäkilöitä nousi,\nteki marjamatkoja ja saaren päihin sousi.\n\nNiku Flander, tietoniekka, taitoniekka tiesi:\n\"Hän on suuri mestari ja mainiokin miesi.\n\nKuvia hän vaattehelle nahturilla sipoo,\nmaalaa siihen maisemat ja henkilötkin hipoo.\n\nNiitä herrat ostelee ja lystinänsä näkee.\nNyt hän tullut maalaamaan on Kives-ruukin väkee.\"\n\nHuhut tuosta kummalliset kautta kylän kulki,\nkuiskittihin, kuunneltihin, kerrottiin jo julki:\n\n\"Uloskäynyt uusi laki on nyt keisarilta:\nMaalattakoon kaikki kasvot Suomen asujilta!\n\nTytöt pannaan tynnyriin ja pojat tervapyttyyn,\nettei tunne turkkilainen, koska sota syttyy.\"\n\nMutta herrat pitäjän ne piti pientä pilaa:\n\"Patruuna se rouvastaan nyt muotokuvan tilaa.\n\nTekaista se veitikka voi elävänkin kuvan.\" —\nTuota kuullen nähtiin monen rouvan punastuvan.\n\nMikä liekin oikein ollut mestarin sen työnä,\nnäyttänyt hän nukkuvan ei monenakaan yönä.\n\nEikä enää ruokakaan niin maistanut kuin ennen,\nkahden verran kalpeni hän kesän lyhyen mennen.\n\nSanoi kerran Anja-rouva: \"Kivesvaara vielä\nkäymättä on meillä. Ehkä tänään käymme siellä.\"\n\nLausui toinen leikillään: \"Ah, rouva, ette varmaan\ntunnekaan te tarinaa tuon Kivesvaaran harmaan.\n\nKivesvaara ole näät ei tavallinen vuori.\nVaara täynn' on saleja, vaikk' kaikki kätkee kuori.\n\nKivesvaaraa varokaatte! Siellä siki-unta\nnukkuu tuhatvuotistansa jättein kansakunta.\n\nVaimot lapsi rinnoillaan ja miehet miekka vyöllä.\nVuoren ukko uinahda ei päivällä, ei yöllä.\n\nYksin vuoren huipulla hän tähtein teitä seuraa,\nkatsoo, kuinka maailmalla ajan myrskyt meuraa.\n\nHetki lyö. Ja vuoren kylkeen kolme kertaa ukko\nkumahuttaa nuijallaan: jo aukee vuoren lukko,\n\nastuu ulos urhokansa, tulee tuhat hiittä,\nmiehet syltä seitsentä ja vaimot vaaksan viittä,\n\nSilloin aseet kalskavat, mäet kaikki mätkyy, kaikaa,\nkääpiökansa kukistuu, taas alkaa jättien aika.\"\n\nAnja-rouva ailakoi: \"Mua säikytätte vainen.\nTotta, toivon, hiisillekin pyhä lienee nainen.\"\n\nEikä mikään auttanut. Sen päähäns' oli saanut\nAnja-rouva armas eikä kärttämästä laannut.\n\n\n\nVIIDES LAULU.\n\nNiinpä kerran lähdettiin. Soi nauru metsätieltä.\nMutta yhtä iloisina palattu ei sieltä.\n\nVirsta vettä soudettiin ja toinen maata tultiin,\nkolmannella kohottiin ja vuoren alla oltiin.\n\nNousi suosta suuri kulju niinkuin jättikirkko,\npeninkulman juuret maassa, pilvein päällä nirkko.\n\nNäkyi sinne maailmoita: erämaata sankkaa,\nsuota, suurta rimpeä ja havumetsää vankkaa.\n\nKivesjärvi piennä niinkuin lampi alla päilyi.\nPäivä laski. Laaksomailla terhen hieno häilyi.\n\nHiljaist' oli kuin haudassa. Vain hengityksen kuuli.\nSurissut ei sääsken siipi, tuntunut ei tuuli.\n\nAsumaton avaruus kuin meri huokas alla.\nPelvon, vavistuksen henki kulki kukkulalla.\n\nAnja-rouva nauraa koki: \"Tutkikaamme, tokko\nvielä ompi elossa tuo hiitten suku sokko.\"\n\nLausui, kolme kertaa löi hän vuorta kepakolla.\nToinen nauroi: \"Hiidet nuo myös taitaa kuurot olla.\n\nTäytyy heitä herättää.\" Oli jyrkänteellä paasi.\nAlas vuorta vyörymään mies voimakas sen kaasi.\n\nVieri paasi pauhaten, jo Hiiden väki kuuli,\nkoko vaara kumisi, sen ukkoseksi luuli.\n\nKuului kalske kalpojen, nous jättein kansakunta.\nAnja-rouvan poski oli valkeampi lunta.\n\n\"Menkäämme!\" hän virkahti ja vienolla\nliikkehellä tarttui käteen kumppalin. Se ään' oli arka, hellä.\n\nSe ääni pyysi, rukoili: \"Vie minut, nosta, kanna\nkauvas metsän siimekseen, pois taakse taivaan rannan.\n\nMa unhoitusta halajan, sen yksin saan ma sulta.\"\nTaideniekan sydämessä säihkyi tuhat tulta.\n\nSeisoi miehet miekka vyöllä, vartoi Hiiden kansa.\nTaideniekan rinta nous, hän nautti voimastansa.\n\nSana vaan! Ja sylissään oli maailma! Ken tuota\nuskois? Mutta hiidet nuo ei liian kauvan uota.\n\nHetki lyhyt, lentävä! Taas kaikk' oli niinkuin ennen.\nÄänetönnä kumpainenkin astui alas mennen.\n\n\n\nKUUDES LAULU.\n\nHiiden kansa on sellainen, että ken sen herättääpi,\nsille se ikiviholliseksi ja painajaiseksi jääpi.\n\nSen sydämessä aina aallot syksy-öiset pauhaa.\nanna ei hiidet hänelle yön lepoa, päivän rauhaa.\n\nTaideniekan mielehen oli tunkenut tuska kuuma.\nPäivät, yöt hänen haaveissansa hautui sama tuuma:\n\nvalloittaa tuo valkokyyhky keinolla vaikka millä.\nVaan mikä kerran ol' menetetty, ei takaisin tullut sillä.\n\nAnja-rouva kohteli häntä niinkuin kerjäläistä.\nVait'olo vallitsi pöydässä. Kaikk' kylmää oli ja jäistä.\n\nMonet kerrat määrännyt hän oli jo lähtöpäivän,\nsentään jääden. Toivoi toki häipyvän tuon häivän.\n\nSaapui syksyn sade-ilmat, vesivirrat loiskui,\nhuoneissa oli hämärä, tiet likaa täynnä roiskui.\n\nAnja-rouva päivät poltti puita uunissansa.\nRuukin herrat humaltuivat pikku puolellansa.\n\nSiellä asui sihteerit: Karl Johan Argillander,\nvirkaheitto mittari, ja Nikodeemus Flander,\n\nkamreeriksi kutsuttu ja sivistynyt \"civis\",\njuridiikan juttuherra, tietoniekka tiivis.\n\nNiku puhui latinaa ja lauloi monet gluntit.\nSillä aikaa mittar' ehti ottaa monet \"klunkit\".\n\nPassarina Santer' Palo, kauppa-apulainen,\nhiukan yksinkertainen, mut tuiki tarkkaavainen, —\n\nkatsomahan varsinkin, min verran lasit vetää.\nSiin' ei ollut vertaistansa Santerilla ketään.\n\nSellainen oli seurakunta, jonk' oli rippi-isä\npatruuna. Nyt tullut oli taideniekka lisää.\n\nHyvinpä hän \"kansliassa\" näytti viihtyvänkin,\nnaukun otti niinkuin muut ja kortit tunsi hänkin.\n\nTullut kanssa patruunan myös heist' oli hyvät tutut.\nTaisi hän monet tarinat ja monet tyttöjutut,\n\njoille nauroi kuollaksensa patruunamme parhain.\nYhdessä nyt nähtiin heidät myöhään sekä varhain.\n\nOli kerran istuttu näin jälleen päiväkausi.\nVäsähti jo sihteerit ja seura hajottausi.\n\nPatruuna kera mestarin yli pihan pimeän luikki.\nAnja-rouvan kamarista yksin tuli tuikki.\n\nKuiskasi nyt patruuna: \"Siell' onko ulkomailla\ntapa mennä maata näin, kun viel' on yhtä vailla?\"\n\nVieras katsoi kysyvästi. Nauraa hörähytti\npatruuna ja ilkamoiden silmää räpäytti:\n\n\"Viinit parhaat tallella on meillä vielä täällä,\njotk' on nuorna juotavat ja juuri tällä päällä.\"\n\nSanoi vielä sanasen ja kuiskaamalla senki.\nSyksy-yöhön synkeähän katos kumpainenki.\n\n\n\nSEITSEMÄS LAULU.\n\nVirkkoi viisas mylläri: \"Tän' yönä maata parhain\ntaas sun, eukko, saunass' oisi eikä nousta varhain,\"\n\n\"Missä sinä itse nukut?\" — \"Nukun vaikka missä,\ntytöt nukkuu tuvassa ja Jaakko ylisissä.\"\n\n\"Vaan jos Jaakko heräjää?\" — \"Hän nukkuu niinkuin tukki,\njos hän joskus heräiskin, hän tuhma on kuin pukki.\"\n\n\"Etkö sentään usko, että on se synti suuri\nnähdä, kuinka omat lapset on kuin portot juuri?\"\n\n\"Hullutusta! Tytöt silti naiduks tulee kyllä.\"\nKeskustelun mylläri päätti pikku hymyilyllä.\n\nTuli ilta. Kaikki nukkui. Kuului koputusta.\nTehtiin tuli tuvassa ja raoitettiin usta.\n\nPantiin kahvi tulelle ja vehnäleipää tuotiin.\nSillä välin monet suukot otettiin ja suotiin.\n\nJuuri kuin näin tuvassa oli kestit ylimmillään,\njanohonsa Jaakko-poika heräsi ylisillään.\n\nKompuroitsi alas, auki pirtin oven veti.\nLensi silmät selälleen ja jano haihtui heti.\n\nSiinä istui ruukin herra Riika polvellansa.\nToinen julki juovuksissa makasi Mantan kanssa.\n\nHämmästyen Jaakko raappas korvallista kerran.\nHölmistyipä hetkeksi myös itse ruukin herra.\n\nToki kohta tointui, vieri sanat sorjat suusta:\n\"Jaakko, kah, sa putositko pilvistä vai puusta?\n\nKauan oon jo tuuminut sun ottaa ruukin pestiin.\nKaksisataa saat jo heti. Käytkö kera kestiin?\"\n\nLausui, otti lompakosta punalaitaa kaksi.\nMutta Jaakon poski lens kuin lumi valkeaksi.\n\nKuului kumea karjahdus ja puukko kirkas kiilsi,\nsyvälle se ruukin herran rintaluihin viilsi.\n\nHuuto, melske, meteli! Yön halki huudot raikaa,\ntulet, lyhdyt tuikkivat ja hätäkello kaikaa.\n\nMakasi maassa patruuna. Jo ruukin väki herää.\nJaakko katsoo äänetönnä puukon punaterää.\n\nSeisoo vieras mestari kuin patsas paikallansa.\nSyöksee sisään Anja-rouva pitsivaipassansa.\n\nJaakko ympäri käännähtää. Mit' on tää? Mistä verta?\nHaa, mi haamu ovella? Sen on hän nähnyt kerta.\n\nImpi virran vierellinen, kuohupaita kulta!\nJaakon silmät iskevät nyt verta sekä tulta.\n\nSylihinsä Anja-rouvan tempaa, ulos kantaa,\njuoksee yöhön synkeähän, syöksee metsän rantaan.\n\nKauhu yössä kasvavi, käy huuto taloloissa:\n\"Patruuna on murhattu ja ruukin rouva poissa.\"\n\nVesi roiskuu, ryskää puut, kun Hullu-Jaakko astuu.\nMutta Anjan valkovaippa likaveessä kastuu.\n\nTulet yössä tuikkavat. Käy loimo puiden takaa.\nAnja Jaakon povella kuin kuollut joutsen makaa.\n\n\"Mun on vilu\", virkahtaa nyt Anja vienoin äänin,\nkatsoin ylös kantajaan, \"ja pahoin riippuu pääni\".\n\nSade suhuu taivahalta, märkä metsä huokaa\nJaakko seisahtaa kuin kivi, lausuu: \"Anteeks suokaa!\"\n\nHuudot yössä kaikuvat: \"Halloo! Täss' ovat jäljet.\nTännepäin! Nyt murhamiest' ei auta armot, eljet!\"\n\nNukkumasta Anja-rouva löyttiin mättähältä,\nJaakon takki allansa. Kun kysyttihin hältä:\n\n\"Eikö rouva peljännyt?\" hän vastasi näin ikään:\n\"Putoovani pelkäsin, mut muut' en muista mitään.\"\n\nMutta Hullu-Jaakkoa ei nähnyt, kuullut kukaan\nEikä häntä enempää sen jälkeen haettukaan.\n\n\n\nKAHDEKSAS LAULU.\n\nAstu aatos mullasta! Tiet lokaiset jo heitä!\nKylvä maille kukkia ja sido seppeleitä!\n\nSoios laulu sorjemmin kuin koskaan ennen soit sa,\nkertoa kun immen tarun lyhyen, vienon voit sa.\n\nLumikista laulan nyt ma keltasuortuvasta.\nTaivaan lapsi oli hän, ei tästä maailmasta.\n\nSilmät häll' oli siniset kuin ruispellon kukka,\niho ilmi kuultava ja kultainen oli tukka.\n\nNiin sen ääni helisi kuin hopea ja tiuku,\nniin sen kasvu kaunis oli kuin ryytimaassa riuku.\n\nPoron pienen saanut oli hän lahjaksi taatoltansa.\nKuinka kaunis olikaan hän pienessä pulkassansa!\n\nLapin pieksut jalassa ja puuhkalakki päässä,\nnäin hän hankia kiidätteli tuulessa, tuiskusäässä.\n\nKaunista kaks he olivat, ei huomisesta huolleet.\nAh, nyt ovat kumpainenkin kuopatut ja kuolleet!\n\nItku äänen sortavi ja suru rinnan raastaa.\nToki täytyy järjestään mun kaikki teille haastaa.\n\nTytär oli hän rovastin ja lapsilauman nuorin,\nsiksi jäi hän kotihin, kun kouluun toiset suori.\n\nIsä kutsui kullaksensa, kylä mamseliksi,\nvihdoin kutsui kumpainenkin häntä Lumikiksi.\n\nTaaton hyvän polvella hän tiedon alkeet oppi.\nEmon ammoin kätkenyt oli kirkkotarhan soppi.\n\nOllut ei iloa pojistaan juur' ollut rovastilla:\nyksi oli maailman kululla ja kaksi tuomarilla,\n\njuopporenttuja kumpikin. Nyt tahtoi tyttärestään\nhän kaikki maailman karkeudet ja turmelukset estää.\n\nSiksi hän pannut tytärtään ei kouluhunkaan koskaan.\nMitä on liika tietäminen kuin tomua ja roskaa?\n\nVähän luvunlaskua ja historiaa hiukka,\nkristin-uskon kappaleet, — siin' oli kurssi niukka.\n\nVaan kun talvi-illoin tähdet taivahalta hohti,\nsilloin ukko tyttärensä usein ulos johti,\n\nnäytti monet tähtisarjat, valosumut summat,\nkertoi Luojan luomistöistä monet kaskut kummat.\n\nTyttö hänen puhettansa kuuli silmin suurin.\nKului vuodet. Täyttänyt hän viisitoist' oli juuri.\n\nJuhannuksena käynyt oli hän ripillä ensi kerran.\nKuinka kaunis olikaan hän armopöydässä Herran!\n\nYllään puku valkea ja kielokimppu vyöllä.\nPäivän kaiken itki hän ja yhä itki yöllä.\n\nKuolevansa toivotteli. Viel' ei kuolo kuullut.\nAh, ken oisi totehen niin pian sen käyvän luullut?\n\nTuli syksy, jäätyi järvi, kimmelteli kiteet.\nVirkkoi ukko-rovasti: \"Nyt kiini kirjan niteet!\n\nKäyneet Kivesjärvellä me emme ole pitkään.\nEi meit' auta estelyt, ei anteekspyynnöt mitkään.\n\nTänään lähtekäämme! Kauan tuuminut oon tuota.\nOpettajan otamme me mukaan kirkon luota.\"\n\nSanottu. Oli valjahissa Lumikin poro pian.\nReessä ukko-rovastin sai opettaja sijan.\n\nJää oli kierä niinkuin peili, tuulen teitä tultiin,\nkaviot ne kapsahteli, pian perillä oltiin.\n\n\n\nYHDEKSÄS LAULU.\n\nPatruuna jo parannut oli ammoin haavastansa.\nRuukin rouva yhä kulki mustassa puvussansa.\n\nKaunis oli katsoa hän, kauniimp' entistänsä,\nsuru suuri silmissään, mut nauru äänessänsä,\n\nnauru kirkas, räiskyvä kuin öinen tulipalo,\njoka uhkaa maailmaa ja valaiseepi salon.\n\nNiku Flander lausui usein: \"Piru tässä piinaa!\nRouva laskee leikkiä ja mestari juo viinaa.\n\nRuukin ruokasalissa he kahvia juuri joivat,\nvaikenivat välistä ja taasen tarinoivat.\n\nHyvä loppu täst' ei tule. Timeo ridentes.\nSiihen asti kuitenkin: Beati possidentes.\"\n\nTaideniekka väitti: \"Teill' on silmät oravaisen.\"\nAnja-rouva naurun päästi kauvas kaikuvaisen.\n\n\"Kenpä tietää, hampahat myös oravan teill' lienee?\"\nAnja-rouva nauroi sekä vastas: \"Herra tiennee!\n\nVaarallista varmahan ei oravan lie puru.\"\nTaideniekka huokas: \"Ah, se on kuin sydänsuru!\n\nOravainen hampahansa yhteen aina puree.\"\nAnja nauroi: \"Houkka on, ken oravan tähden suree.\"\n\n\"Ja jos nyt ma virkan teille, että teidän tähden\nsurrut olen kuut ja viikot enkä ennen lähde\n\nkuin ma olen ampunut sen oravan oksapuulta,\npuulta purevaisen sen ja suudellut sen huulta.\"\n\n\"Siispä toivon, että jäätte tänne ikuisesti.\"\nAnja nauraa hekotteli aivan herttaisesti.\n\n\"Anja! Totta tarkoitan. En kestä enempääni.\nMun sydämeni sairas on. Vain teeskelyä on ääni.\n\nPäälläni taivas pimeä ja allani musta multa.\nMa menen hukkaan ilman sua. Auta, Anja kulta!\"\n\nTaideniekka tarmotonna seisoi Anjan eessä.\nAnja rukka nauraa hyrski aivan silmät veessä.\n\n\"En ole aivan huono niin kuin huonolta ma näytän.\nPaljon voittaa vielä voin, jos voimani oikein käytän.\n\nOn mulla yksi ajatus, on ollut lapsest' asti.\nJoulun' tahdoin tehdä ma. Se elon tieni rasti.\n\nJoulun. Suomalaisen joulun. Kera kulkusien,\nkera kuusten, kynttiläin ja tähtein tuikkivien.\n\nKankahalle kiinnittää tuon kaiken tahdoin, vielä\nkasvot kauniit Marjatan. Hänt' etsin elon tiellä.\n\nKuvaa tuota aatellut olen päiväni ja yöni.\nSiitä piti tulla minun suuri elintyöni.\n\nJää hyvästi Jouluni! Nyt huomaan sen ma vasta:\nEn ma löydä Marjattaani koskaan maailmasta.\"\n\nTaideniekka vaikeni. Hän puhui silmät veessä.\nAnja-rouva vaiti seisoi kädet kasvoin eessä.\n\nSilloin, — ihme nähtihin! Yö poistui, päivä valkes,\nkuului laulu enkeleiden, seinä harmaa halkes,\n\nnäkyi muoto Maarian. Hän palmun lehvää tarjoo.\nHuikaistuna taideniekka silmiänsä varjoo.\n\nTaikka, puhuaksemme taas tavallista kieltä, —\nLumikki se oli, joka päänsä pisti sieltä\n\n(ei suinkaan seinän raosta, vaan oikein oven kautta).\nToki taian hälvetä ei tarvitse sen tautta:\n\nSilmät paistoi siniset kuin ruispellon kukka,\nposket nuoret punoitti ja kultainen oli tukka.\n\nLapin pieksut jalassa ja puuhkalakki päässä.\nKen ei siitä syttynyt, sen sydän oli jäässä.\n\nIhastellen taideniekka kaunista katsoi lasta.\nHymyellen Anja-rouva vieraita kävi vastaan.\n\nHymyellen istui hän koko illan, säesteli\ngluntteja, joita Flander kera rovastin lauleskeli.\n\nHymyellen kuuli hän, miten taideniekka anoi\nLumikkia mallikseen ja mairitellen sanoi:\n\n\"Luulen että teistä tehdä alttaritaulun voisin\nparahimman, neitiseni, jos kirkkomaalari oisin.\"\n\nSiihen heti vastaus oli valmis patruunalla:\n\"Taulun teiltä tilaan ma ja hinnalla korkealla.\"\n\nAsia oli päätetty. Kuvan Paltamon kirkko saisi.\nVieraiden kera taideniekka jo tänään matkustaisi.\n\nHymyellen Anja-rouva puhetta tuota kuuli.\nEikö liene ymmärtänyt vai leikiksi vaan sen luuli.\n\nHymyeli hän vieläkin, kun taideniekka läksi.\nMutta heti sen jälkehen hän kääntyi kipeäksi.\n\nKauan kuolon, elämän hän väikkyi vaihtehella.\nParani vitkaan. Siit' on aika sitten kertoella.\n\n\n\nKYMMENES LAULU.\n\nSakastista laitettu oli atelieeri aivan,\nsiinä se näki taideniekka monen viikon vaivan.\n\nOnnelliset kuitenkin oli hälle nämä päivät,\nkirkkaus täytti rintansa, oli haihtunehet häivät.\n\nHiidet tulla tohdi näet ei pyhän paikan piiriin,\nnekin kuin ohi lentelevät, tarttuvat tuuliviiriin.\n\nAlla kaarten korkeoiden aatos kohoaapi.\nHiljaisessa hämärässä muistot muodon saapi.\n\nAstuu esiin siskot sekä äiti harmaahapsi.\nSilloin usein taideniekka itkee niinkuin lapsi.\n\nEnkelin kuva emolla oli kuolinvuoteen päällä.\nOn kuin valkosiivet sen nyt vielä leyhyis täällä.\n\nVälistä sen äänikin ihan selvään helähtääpi.\nSilloin usein taideniekka työssään hätkähtääpi,\n\nnäkee kasvot Lumikin ja jatkaa taasen työtään.\nMutta neiti Lumikilla kieli käypi myötään.\n\nHänell' on kyllin kertomista pienestä porostansa,\niloistaan ja suruistaan ja rakkaasta taatostansa.\n\nSitten vielä taitelee hän paljon tarinoita\ntyttäristä kuninkaan ja peikkosatuja noita,\n\njoista hiukset pystyyn käy ja karmii selkäpiitä.\nPiennä hänen mummonsa oli paljon puhunut niitä.\n\nKoskaan ollut Lumikilla ei kuulijaa näin hyvää,\njoka sanoo aina \"jaa\" ja katselee niin syvään,\n\nsyvään syömen pohjahan, ett' aivan kaikki aukee\nrinnan ukset arimmat ja neitilinnat raukee.\n\nHuomaa sen hän itsekin ja äkkiä vaikeneepi\nnähdessään, miten taideniekka hiljaa hymyileepi.\n\n\"Hyi, te minua pidätte yhä varmaan piennä lassa\nvaikk' olen täysikasvanut ja käynyt kosimassa\n\non jo minua opettaja kylän kiertokoulun.\"\nSilloin herää aatteistansa taideniekka joulun.\n\n\"En minä teille hymyile, vaan hymyilen ma muulle,\nLuojan taivaalle, tähdille ja päivälle ja kuulle.\n\nKaikki, kaikki niin kaunihilta nyt silmähäni näyttää,\nrintani riemu, hartaus sekä rukoukset täyttää.\"\n\nMutta Lumikin mieli yhä on epäilyksen vanki.\n\"Tekö rukoilette, te, joka kiellätte Jumalanki?\"\n\n\"Kuka on sitä sanonut? Ei suinkaan isä?\" —. \"Ei, vaan\ntytöt kauppamiehen, joilta tietoni kaikki veivaan.\"\n\n\"Jumalahan uskon ma, min äänen joka hetki\nkuulen sydämessäni ja kuulen kuiskehetki.\n\nJa ma häntä rukoilen, hän että mun valistaisi,\nettä mun silmäni kauneuden kaiken nähdä saisi,\n\nmaassa, meressä, ilmassa ja ihmissydämissä,\nsaisin kaiken kuvaella väreissä välkkyvissä.\"\n\nTaideniekka vaikeni. Lumikki hiljaa kuuli,\nmonta sanaa ymmärsi, mut monta myös vei tuuli,\n\ntuuli, joka kirkon nurkissa tuprutteli lunta.\nMutta templin sisäpuolla luotiin suurta unta.\n\n\n\nYHDESTOISTA LAULU.\n\nTuli joulu. Lapset hyppi, kuuset koristettiin,\nkukkuvin kulkusin kyläteillä ajaa huristettiin.\n\nKäytiin vielä kauppiaassa viime ostoksilla:\nomenoita orehkoita iloksi lasten illan.\n\nPappilassa parhaillansa puuropata kiehui,\nLumikki esiliinoinensa emäntänä liehui.\n\nKattoi pöydän, käänsi paistit, kaasi kaljaa tuoppiin.\nHymy kiersi silmihin ja nauru poskikuoppiin.\n\nTapahtunut tuolla oli kirkon kaarten alla\näsken ihan ihmeellistä ja outoa hälle vallan.\n\nSuudellut oli mestari häntä kaksi kertaa suulle.\nOi, miten paljon puhumista nyt hällä ois ollut kuulle!\n\nIsä ei mitään tietänynnä. Isä, isä parka!\nKesken taloustoimiansa kamariin hän karkaa,\n\nistuu isän polvelle ja silittää hänen hastaan,\ntaasen kyökkiin kiiruhtaapi. Kummaksuen lastaan\n\nkatsoo ukko rovasti ja hiljaa hymähtääpi.\njotakin hän arvaa, enin arvoitukseks jääpi.\n\nMutta miss' on taideniekka? Miksei täällä, jossa\npäiviä, viikkoja elänyt on kuin kullan kukkarossa?\n\nHetken työnsä seurassa hän vielä viettää tahtoi.\nHuomenna sitä kaikki kansa katsella jo mahtoi.\n\nValmis oli vaivan heelmä. Siunannut oli Herra\ntyötä, jota viimeistellä hän tahtoi vielä kerran.\n\n\"Porollani noudan sun\", oli luvannut lähtiessään\nLumikki. Sitä ajatteli hän alati sydämessään.\n\nTähdet syttyy taivahalle, hämärä hiljaa lankee.\nTaideniekan rinta on niin rauhaton ja ankee.\n\nKaksi lintua laulelee hänen sydämessään juuri.\nToinen laulaa: \"Iloitse! On tehty työsi suuri.\n\nMaalannut olet Marjatan. On omasi impi sorja.\nNouse Herraa kiittämään maan lapsi, tomun orja!\"\n\nVaan se tumman Tuonen lintu lauleleepi tälleen:\n\"On mennyt onni, alkavi taas tuskan aika jälleen.\n\nHoukka! Lepoa luulottelet saavasi Lumikilta,\nlepoa, jota sinulle ei antanut joulu-ilta.\n\nKen kerran Hiiden oma on, se Hiiden omaksi jääpi.\"\nNiin raskahasti taideniekan sydän sylkähtääpi.\n\nPois te varjot kuoleman! Mun aurinkoni on pyhä.\nLuvannut mulle hän säteillä on aina sekä yhä.\n\nKirkas on silmä Lumikin, ei samenna sitä häivä\nElämäni oleva on juhla ja pyhäpäivä.\n\nTehnyt olen Joulun ma, teen vielä Juhannuksen,\nkuvaan ilon ihmisille ja kesän kukoistuksen.\n\nVaan se tumman Tuonen lintu lauleleepi jälleen:\n\"Itseäsi pettää tahdot, taideniekka, tälleen.\n\nPäiväsi on pimeä ja Joulusi on turha.\nTehnyt olet tihutyön ja aattehesi murhan.\n\nMaalannut et Marjattaa, vaan naista lempimääsi.\nSiksi niin sydämes sylkyttää ja pyörtymässä on pääsi.\n\nHenkesi hiitten oma on, sen peittää Hiiden häivät.\nEivät ne koskaan koita sulle elon suuret juhlapäivät.\"\n\nJoulukellot kaikuvat, ne soivat maalle rauhaa.\nTaideniekan sydämessä syksyn aallot pauhaa.\n\nMitä tekee mestari? Oi, suurta kauhistusta!\nVetää yli taulun kaiken kaksi viivaa mustaa, —\n\nvaipuu maahan niinkuin kivi. Silloin ovi aukee,\nastuu sisään haamu tumma, lausuu ääni raukee:\n\n\"Tiesinhän: sinun ilojasi kaikki ymmärtääpi,\nmutta sun suurille suruillesi tää sydän yksin jääpi.\"\n\nYlös karkaa mestari. Hän Anjan kasvot kohtaa,\nnäkee silmää kaksi, jotka sairaan tulta hohtaa.\n\n\"Tule! Orhi odottaa. Sen harja tulta tuiskii!\"\nAnja hänen korvahansa kiihkeästi kuiskii.\n\nTiellä poron tiuvut soi. Sen kumpainenkin kuulee. —\nKäsitysten kiiruhtavat ulos talven tuuleen.\n\n\n\nKAHDESTOISTA LAULU.\n\nRuukiss' oli joulujuhla. Patruuna oli poissa.\nTultiin ilman isäntääkin toimeen hyvin koissa.\n\nSuureen ruokasalihin oli kuusi sytytetty,\nympärillä ylenmäärin kansaa kestitetty.\n\nNiku Flander isäntänä ilomielin hyöri,\nleikin laski vanhoille ja nuorten kanssa pyöri.\n\nMutta rouvan kammioss' oli ankeata aivan.\nLevotonna taideniekka tähtiä katsoi taivaan.\n\n\"Näetkö kuinka ne tuikkivat? Näetkö kuinka ne kiiluu?\nKalevan kalpa taivahalla kuin pyövelin on piilu.\"\n\n\"Anna tuikkia tähtien, anna kiilua kirvehien!\nEivät ne meihin yletä, ei majahan miekkosien.\"\n\n\"Näetkö, taivas tummuvi, jo kaikki on tähdet poissa.\nKuuletko myrskyn ulvontata nurkissa, ullakoissa?\"\n\n\"Anna ulvoa myrskytuulen, anna pilvien ajaa!\nEivät ne koskaan pimittäne onnellisten majaa!\"\n\n\"Anja, Anja! Kuuletko poron pieniä kulkusia?\nHerra nyt hyvästi siunatkohon meitä molempia!\"\n\nAnjan helmaan heittäyy hän suuressa hädässänsä. —\nAnja hänelle kertovi tarun omasta itsestänsä.\n\nTänne häntä ajanut oli korpeen kaiho kuuma.\nHänestä oli lähtenytkin koko ruukin tuuma.\n\nKäynyt Kivesjärvellä hän oli kerran lassa.\nIhastunut, itkenytkin yössä valoisassa.\n\nSitten taaton kuoltua, kun häntä omaks kosi\nOulun rikkain patruuna, tuli unelmasta tosi.\n\nKivesjärven rantamalle rautaruukki luotiin.\nTaisi niihin aikoihin ne juuri tulla muotiin.\n\nMutta linna unelmain? Se oli mennyt, mennyt.\nOnnen kulta kätkössä on metsän sinisen nyt.\n\nEikä sitä sieltä saa kuin lapsi yksi-öinen\nyksi-öisellä varsalla jään ylitse yksi-öisen.\n\nNäin ääni Anja-rouvan soi kuin kehtolaulu lauha.\nTaideniekka rinnassansa syvän tunsi rauhan.\n\nRauhoittuu myös ruokasalissa riemuhuudot rahvaan.\nMiksi kaikki verhouu kuin sumupilveen vahvaan?\n\nMiksi tanssi taukoaa ja miksi laulu lakkaa?\nMiksi maahan viinakannun Niku Flander nakkaa?\n\nSeisoo ovella rovasti. Hän Anja-rouvaa kysyy.\nOpettaja taempana porstuassa pysyy.\n\nHän viedään rouvan kamariin. Käy Anja hälle vastaan:\n\"Rauhan juhlaa, rovasti! Mut mikä oikeastaan\n\ntuo meille tämän kunnian tähän merkilliseen aikaan?\"\nNiinkuin pitkän pilven päältä ääni ukon kaikaa:\n\n\"Kuollut on mun tyttärein. Tuoll' ulkona hän makaa.\"\nNiinkuin lapsi äänehensä itki vanhus vakaa.\n\nParahtaen taideniekka rientää kartanolle.\nYmpärillä kaikki kansa katsoo vaiti ollen.\n\nLepäsi puhdas pulkassansa käärittynä vuotiin. —\nMielipuolena kartanolta takaisin hän tuotiin.\n\nMielipuolena vietiin pois ja pantiin teljen taaksi.\nEläneekö enää hän vai muuttunut lie maaksi?\n\nKuink' oli kaikki tapahtunut? Kun kirkkoon Lumikki tuli\neikä ketään löytänyt, niin sydän hältä suli.\n\nItkien hän pulkkahansa istui, ajoi jäälle.\nKun ei kotiin kuulunut, niin tultiin tuskapäälle.\n\nUkko-rovasti kamarissaan huudon kimeän kuuli.\nUlos juostiin. Tähdet loisti, vinkui talvituuli.\n\nSulaan ajanut hän oli yössä sankeassa.\nSiitä nyt suru on kylässä ja parku pappilassa.\n\nMutta salmen suuhun, johon Lumikin reki hukkui,\nnousi kivi kirjava, min päällä lokit nukkui.\n\nKesä-illoin kauvas niiden valkosiivet päilyi.\nSurma-saaren nimellä se saari sitten säilyi.\n\n\n\nKOLMASTOISTA LAULU.\n\nOli niinkuin kirous ois painanut siitä saakka\nKivesjärven ruukkia; sen tuntui tumma taakka\n\nkaikkialla: tuskin kului päivää ilman turmaa,\npaheet kasvoi, kansa mätäni, riehui rikos, surma.\n\nHirtti ensin itsensä Karl Johan Argillander.\nIloa nyt yksin piti yllä Niku Flander.\n\nPuukotettiin mylläri. Tytär lapsenmurhan teki,\ntoinen murtovarkauden, min äiti itse näki.\n\nKonemestari murskaks meni hammasrattaan siipiin.\nKautta Kivesjärven kylän kauhu kalvas hiipii.\n\nMinkä tytär raiskataan, min pirtin tuli tuhoo.\nOnnetuutta, orpoutta Kives-ruukki uhoo.\n\nMiehet karkaa metsiin. Täyttyy kirkkomaassa haudat.\nKaikkialla kalisevat kahlehet ja raudat.\n\nRyöväreitä ilmestyy ja rosvojoukkioita.\nNimismiehet, siltavoudit turhaan ajaa noita.\n\nPäällikkönä — sanotaan — on heillä itse Häijy,\njohon ei pysty lyijy, jota ei tuli, ei vesi väijy.\n\nPäättänyt hän hävittää on koko Oulunläänin,\nettei kukko kieku siellä, ei kuulu ihmis-ääni.\n\nVenehissä he vallitsevat Oulujärven vettä.\nTuskin tohtii kirkkomatkan tehdä asehetta\n\nTunkeutuvat taloihin ja juovat sekä syövät.\nKuka heitä vastustaa, sen kuoliaaksi lyövät.\n\nKajaaninkin kaduille jo öin he uskaltavat.\nViskaali on vimmoissaan: Mi aika? Mitkä tavat!\n\nNähdään merkit taivahalla ja monta uhkausta,\nmaailman loppua peljätään ja tuomion tulemusta.\n\nSe oli niihin aikoihin kuin Penna sen unen näki,\njota sitten kaikkialla kertoi seudun väki.\n\nOli niinkuin ollut oisi suuri pätsi maassa,\nsuurempi kuin Immolan ukin tervahauta haassa.\n\nSiitä tulenliekit nousi Suomen taivahalle,\näänet hurjat, huutavaiset kaikui kaikkialle:\n\n\"Paadam, paadam Paaranista! Jehova on suuri.\nJaoitettu on Jeriko ja pyhän linnan muuri.\"\n\nKysyi Penna, jonka opas oli itse vanha Aadam:\n\"Kuka on tuo hirmuhuutaja? Mitä on tuo: paadam, paadam!\"\n\nVastasi Aadam hänelle: \"Se on Juudaan jalopeura,\njoka karjuu kahleissaan ja verta himoo teuraan.\n\nSe on suurten sotien merkki.\" Vaikeni Aadam, kaikui\ntoinen ääni niin kovasti, että maa ja vuoret raikui.\n\n\"Kauhistus Karmelista! Täytetty on Gehenna.\"\nSilloin hiukan tutisevan polvensa tunsi Penna.\n\nMutta Aadam selitti: \"Se on se suuri Skorpioni,\njonka hampaat niskassansa on tunteva kohta moni.\n\nSe on syntien syvien merkki.\" Ääni kolmas ärjyi,\nniin että kaikki kuolevaiset taivaan alla värjyi.\n\n\"Mene tekel meille, teille! Uus tulossa on Upharsin!\nKauhistukoot kansakunnat, kun ma maata marssin.\"\n\nMutta Penna, mi peljästynyt ei aivan vähimmästä,\nkysyi: \"Mikä arvelu on Aatamilla tästä?\"\n\nVastasi Aadam hänelle: \"Se on se pöyhkä riikinkukko,\njota pitää kädessään se pimeän paikan ukko.\n\nJa nyt kavahda, katsele!\" Pois Aadam hältä haipui.\nMutta niinkuin Ukon lyömä Penna maahan vaipui.\n\nPätsin liekkimerestä tulikukko esiin sousi,\nastui kerran keikahutti ja aidan päälle nousi.\n\nSiinä alkoi kiekkumaan. Maa järisi, tähdet putoi,\npilvi synkkä taivaankannen kaiken yöhön kutoi.\n\nIlman patsaat pamahteli, kukistui koko riikki. —\nSamana yönä ryöstettihin Kivesjärven ruukki.\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LAULU.\n\nTapa on meidän patruunalla — jota hän yhä jatkaa —\nkevättalvella kerran vuodessa tehdä pieni matka.\n\nKarjalan kaiken hän ajelee ja Pietarin kautta palaa,\nostaa metsiä matkoillaan, mut hommansa muut hän salaa.\n\nKarjala näet on kaunis maa: joka kylässä taloa sata,\njoka talossa kymmenen tyttöä, kassan ruskean kantajata.\n\nEmännillä on tsaijut hyvät ja isännillä viinat.\nPatruunalla on muassaan musliinit ja silkkiliinat.\n\nLauluja urhot laulelee ja sananlaskuja lausii.\nViinan vierellä vierähtää voi helposti vuorokausii.\n\nKarjalan mies on hyvä mies, ei kieltää voi hän mitään,\ntarjoaa, mitä talossa on. \"Kuda Ruodshin brihalle pitää?\"\n\nPaljon pitää patruunalle: karhuja kaattavia,\nhirviä hiihdettäviä ja impiä ihania.\n\nHei, miten sukset sujuilee, kun Karjalan brihat luistaa!\nAamuhämärässä hongan alla he naukun ottaa muistaa.\n\nAunuksessa on aavat maat ja kirkas on hangen kanto.\nKarjalan tytöillä vilkas silmä ja sukkela suun on anto.\n\nPalannut juuri patruuna oli moiselta matkaltansa,\nmutta jo kotihin tullessa kivun tunsi hän rinnassansa.\n\nVilustunut hän varmaan lie, on viikkoja monta maannut.\nSillä aikaa Anja-rouva ei tanssimasta laannut.\n\nMit' oli ennen hän menettänyt, siit' otti nyt hän koron.\nOli niinkuin nielaissut hän oisi tulisoron.\n\nYhtenään piti iloa ja herroille häiläköitsi,\nsuu oli sula hunaja ja katse kipenöitsi.\n\nMonet katsoi kummeksuin. Hänen hulluksi tulleen luultiin.\nMutta kahvipöydässä jo kummia hänestä kuultiin.\n\nKohta ei koko Kajaanista eikä Paltamosta\nlöytty herraa, mi kehunut ei Anjan suosiosta.\n\nMinkä herrat osotti tien, sen talonpojat karsi.\nKautta kaikkien hollitupien oli hän puheenparsi.\n\nMik' on meidän joutsenella? Ryvettyikö valkee?\nAlla tuskan armottoman Anjan sydän halkee.\n\nKaikki on hälle pimeää ja pahaa maailmassa.\nEi hän vielä hullu ole, mut hulluksi tulemassa.\n\nTulet tuikki ruukilta, oli valaistu yläkerta.\nUlkona lumiset koivut yksin katseli valomerta.\n\nMiehet hiljaiset hiihtelevät pitkin metsän rantaa.\nVirkahtaapi se pisin mies, joka karhuntaljaa kantaa:\n\n\"Kontio korvennettava on pesähänsä omaan.\"\nIkenensä irvistyivät nauruun sanattomaan.\n\nRuukilta soitto, laulu soi, on juhlat juuri heillä.\nMiehet hiljaiset hiihtelevät poluilla ja teillä.\n\nAitan ovi murretaan ja öljytynnyri tuodaan,\nkumotaan kuistin rappujen alle ja risurovio luodaan.\n\nTuluksin tulta isketään. Hyvä Jumala! Liekit jo liehuu.\nKellarin kivilattialla öljy kuuma kiehuu.\n\nSyttyy parrut, siltapuut. Hoi, missä on ruukin väki?\nLumiset koivut yksin yössä tuhotyön sen näki.\n\nHoi, koko kellari tulessa on! Pian permantopalkit pettää.\nSaako näin tulla Tuonen sato ilman hiiskehettä?\n\nYläkerran salissa soitto soi. Pidot siellä on patrunessan.\nAlakerrassa isäntä yksin voihkavi vuotehessaan.\n\nHänen rintansa on niin kipeä, hänen päätänsä suonet hakkaa.\n\"Anna anteeksi, Anja kulta, ja tanssimasta lakkaa!\n\nTanssin tahdit mun pääni päälle kuin rautapiikit putoo.\nKuolema ympäri kulmiani jo suruhuntuja kutoo.\n\nLakkaa, lakkaa, Anja kulta! Anna soiton seistä,\nettä mun silmäni sulkeuu elon pettävän harhateistä.\"\n\nKukaan häntä ei kuuntele. Yhä hurjemmin soitto soipi.\nAnja-rouva, se ange-rinta, niin kauniisti karkeloipi.\n\nVaan mikä suhina ulkona? Mikä kajastus seinillä loistaa?\nKauhun vallassa tanssivieraat katsoo toinen toistaan.\n\nHetken on haudan hiljaisuus. Kukin kohta jo sanan löytää.\n\"Tuless' on ruukki, me palamme. Pois!\" Luo ovien kaikki töytää.\n\nOvet on ulkoa teljetyt. Hyvä Jumala! Murhaa! Murhaa!\nMieletönnä he telkimiä rynkyttävät turhaan.\n\nKuolema selvä edessä on, ei kukaan kuulu apuun.\nSilloin tikapuita myöten miesi ylös kapuu,\n\nikkunan irti ruhjaisee ja saliin astahtaapi.\nAnja-rouvan ange-rinnan sylihinsä saapi,\n\nkarhuntaljaan käärivi, kuin pyssynluoti hävii.\nEi ole kenkään kertonunna, kuinka muiden kävi.\n\nMutta orhi valjahiss' oli tikapuiden alla,\nkatosi metsään huurtehiseen vauhdilla vaahtoisalla.\n\n\n\nVIIDESTOISTA LAULU.\n\nJärven jäätä he ajoivat ja aamuruskoa kohti\nkaukana vaarojen rintehillä jo kullassa hanget hohti.\n\nLumihiutehet putoelevat Anjan silmäluomiin.\nHullu-Jaakko hevostansa hoputtaa ja suomii.\n\nPäättänyt on hän ajaa sillä siks kuni päivä koittaa.\nJärven jää hevon korskuvan alla soipi sekä soittaa.\n\nHerää Anja tainnoksista karhuntaljallansa.\nTuntee hienot hiutehet ne silmäluomillansa,\n\nkysyy: \"Mikä mun silmilleni putoelee kuin lumi?\"\n\"Nuku mun nuppuni kultainen! Se on unhoituksen uni.\"\n\nHepo korskuu, korja kiitää, järven kansi keinuu.\nAnja Jaakon povella kuin orvonkukka uinuu.\n\nKysyy: \"Mikä mun allani niin keinuu kumman lailla,\najammeko me merellä vai autuasten mailla?\"\n\nVirkkaa Jaakko: \"Ei se ole kuin yksi-öinen kohva,\nKivesjärvellä kiikkuvainen, mut alla jää on vahva.\"\n\nHepo juoksee, tiuvut soipi, kulkuset kilahtelee.\nKaukana rinteillä metsäisillä jo kiteet kimaltelee.\n\nAnja silmänsä aukaisee. \"Mikä loistaa mun silmäterään?\nMiksi niin minun sielussani kultaiset kuvat herää?\"\n\n\"Päivällä vaan on hopeat ja kullat vaan on kuilla.\nEihän se ole kuin aamun koitto mun orhini vemmelpuilla,\n\norhini yksi-öisen tään, jolla yhden yön ma ajan.\nSiihen, missä se seisahtuupi, teen minä sinulle majan.\"\n\nSilloin Anja silmät sulki, Anja ange-vöinen,\ntuntui kuin hän ollut ois vaan lapsi yksi-öinen.\n\nPoiss' oli tunteet tuskapäät ja sydän, mi pahaksi paatui.\nSamalla hepo henkäsikin ja kuolleena maahan kaatui.\n\nPäivä kohosi korkealle, paistoi suuriin mehtiin.\nAlle kuusen kukkalatvan havumaja tehtiin.\n\n\n\nKUUDESTOISTA LAULU.\n\nYhden yön he nukkuivat ja nukkuivatpa kaksi,\nkolmantena Anjan mieli kävi jo ankeaksi.\n\nSellainen se ihmisluonto aina olla taitaa.\nTuli hänelle ikävä taas omia kotimaitaan.\n\nHavuvuoteelta nousi hän ja ulos majasta hiipi.\nJuoksi, joutui. Oksapuut hänen hapsiansa riipi.\n\nRisut repi helmoja ja kannot kaasi jalkaa.\nTähtösiä avuksensa anella hän alkaa.\n\n\"Oi, sa Tähti, Luojan luoma, anna kengät mulle,\nettä ma ehjänä joutuisin kotimaalleni siunatulle.\"\n\nAntoi Tähti kengät hälle. Keveämmin hän juoksi.\nKuolla oli nälkähän. Tuli hyvien ihmisten luoksi.\n\nKoputti tupien oville: \"Oi, ihmiset armahtakaa!\nAukaiskaa, hyvät ihmiset, mua kuolema ajaa takaa.\"\n\nAukaisi ihmiset ovensa ja antoivat hälle ruokaa.\nKysyivät, ken oli hän. \"Oi ihmiset anteeks suokaa!\n\nEhdi en teille kertomaan, mun täytyy juosta, juosta,\nsiksi kuin näen ma kohoavan suuren vuoren suosta.\"\n\nKevät joutui, hanget suli, puihin puhkesi lehti,\nVihdoin alle Kivesvaaran Anja raukka ehti.\n\nNousi suosta suuri kulju Hiiden kirkon lailla.\nSiinä vasta hän huomasi, ett' oli hän kotimailla.\n\nTapasi paimenpoikasen ja kysyi patruunata.\nPoika häntä katseli kuin unissa kulkijata.\n\nTuli hän ruukin paikalle; oli poissa rakennus oiva:\npari sammalpaatta vain ja nurmi vihannoiva.\n\nLehmät kävi laitumella, missä ennen sipsi\nsilkkikenkä-mamselit ja helmat hienot hipsi.\n\nMiss' oli ennen huvimaja, siinä nyt heinälato,\nmissä kukkia kasvoi, siitä nyt perunan saatiin sato.\n\nHaihtunut kuin höyhen oli Kives-ruukin taru.\nKansa kulki körteissä ja maa oli kylmä, karu.\n\nAnjan rintaa ahdisti. Hän tapasi ihmisiä.\nKaikk' oli outoja hänelle, ei yhtään ystäviä.\n\nKyseli paljon hän ruukista ja ruukin mylläristä,\ntaideniekasta suuresta ja pienestä Lumikista.\n\nKukaan hänt' ei ymmärtänyt. Yksi vanha muori\nvirkkoi: \"Noista kerrottiin, kun minä olin nuori.\"\n\nKatkerasti silloin itki armas Anja rukka.\nYksin jäänyt maailmahan onko orvonkukka?\n\nItkien hän astui alas virran vieremälle.\nRannan tyynen peili näytti vanhan vaimon hälle.\n\nHapsi oli harmennut ja poski käynyt ryppyyn.\nHältä, joka eilen vielä halunnut ois hyppyyn!\n\nSilloin hiljaa hymyeli Anja-rouva ynnä\näkkäsi vasta, että oli onnen hän elänynnä.\n\nPurot kaikki pulputtivat, tuoksui kuusten kerkät,\nraikui linnun lauleloista rantalehdot herkät.\n\nTuhat-äänin lauloi luonto Luojan ylistystä,\nkesän nuoren kukintaa ja lemmen täyttymystä.\n\n\n\n\n\n\nHELKAVIRSIÄ\n\n(I 1903, II 1916)\n\n\n_Helkavirsien_ I sarjan toiseen painokseen (1913) Eino Leino lisäsi\nKimmon kosto ja Luojan leipä nimiset runot, jotka aikaisemmin olivat\nilmestyneet kokoelmassa _Kangastuksia_. Koska mainitut runot on jo\nedellä julkaistu (Kootut teokset, II), ei niitä tässä toisteta.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN SARJA.\n\n\nIHALEMPI.\n\nTuo oli tytti Päivölässä\nIhalempi, maammon impi,\nmansikka hyvien maiden,\nHerran lehtojen hedelmä;\nmeni karjahan kesällä,\nei tullut takaisin tytti.\n\nLäksi veikko vieremähän. —\nHiidet virvoja viritti. —\n\"Kunne sorruit kurja sisko?\" —\nPoika soille portahaksi.\n\nLäksi taatto tietämähän. —\nHiidet virvoja viritti. —\n\"Kuhun kuljit tyhmä tyttö?\" —\nTaatto Kalman kartanoihin.\n\nLäksi äiti etsimähän. —\nHiidet virvoja viritti. —\n\"Missä mielitiettyseni?\" —\nÄiti taivahan taloihin.\n\nSaatteli sanan Ukolle:\n\"Haihtui tieltä tuiretuinen.\"\n\nLäksi Luoja löytämähän. —\nHiidet virvoja viritti. —\n\"Kussa kuljet, Herran kulta?\"\nSammui kaikki Hiiden virvat.\n\nIstui impi maammon marja\nhettehellä heiluvalla;\nkysyi julkinen Jumala:\n\"Miksi poskesi palavat?\"\n\nVastasi valio korven:\n\"Kulki pilvi taivon kantta,\npäivä pilveä punasi,\nsiitä syttyi poskipääni.\"\n\nSanoi Taatto taivahainen:\n\"Miksi silmäsi vesissä?\"\n\nVirkkoi vieno metsän viemä:\n\"Lankesi kedolle kaste,\nmadot kiilto-kimmeltivät,\nsiitä silmäni kihosi.\"\n\nTutki Tuomari sydänten:\n\"Miks povesi polttelevi?\"\n\nSalon arka noin saneli:\n\"Tähti kultainen putosi\nläikkyvähän lähtehesen,\nsiitä syömeni värähti.\"\n\nJo julisti hyvä Jumala:\n\"Kun lie pilvi kulkenunna,\nolet tytti pilven tytti,\nkun lie kaste langennunna,\nolet siunattu kaponen,\nkun lie pudonnut tähti,\nolet tähden synnyttävä,\nsankarin sotasukuisen,\nmiehen suuren, miekka-lemmen.\"\n\nSanoi, nosti noutamansa\nylimmäiselle sijalle,\nylimmäisen pilven päälle.\n\n\n\nTUURI.\n\nNoin ne lauloivat jumalat,\njuorottivat jouhiparrat\nrannalla Aluen järven,\nTuurin uudessa tuvassa:\n\"Autuas elämän arpa,\nkun on onni ottamassa,\ntaito kättä käyttämässä.\nEi elot eläen puutu,\ntaarit tarjoten vähene.\"\n\nTuo oli Tuuri onnellinen,\ntalonpoika taidollinen,\nkaatoi kannuhun olutta,\nlausui tuolla lausehella:\n\"On eloa, on iloa,\noisi kyllin kystä meillä,\nyksi on suru sydämen:\nTuoni ankara tulevi,\nKuolo kaikki korjannevi.\"\n\nSenp' on sai sanoneheksi,\nkuului tiuvut talvitieltä,\nkulkuset kujan periltä;\nkuunteli isäntä itse,\nvaikenivat valta-luojat.\nTungeikse tupahan vieras\nhyyssä turkki, jäässä parta,\nkulmakarvat kuuralliset;\npimeni tuvassa tuohus,\nTuurin kasvot kalpenivat.\n\nSanoi Kuolo kutsumaton:\n\"Kun ei kuulu tervehdystä,\nitse tervehdin tuloni,\"\n\nTuo oli Tuuri onnellinen,\ntalonpoika taidollinen,\ntunsi jäätyvän verensä,\nsydämensä seisahtavan\ntuskasta sanattomasta;\ntoki lausui laatuisasti:\n\"Istunet ilon tekohon,\ntuoppi oltta tarjotahan.\"\n\nVirkahti viluinen vieras:\n\"Tullut en ilon tekohon,\notan itse olvituopin.\"\n\nAstui luokse arvollisten,\nkannun vaahtisen kumosi,\nlausui tuolla lausehella:\n\n\"Ei kysytä kuulumia,\nkysyn itse kuulumani:\ntie on tehty miehen mennä,\nreki sankarin samota.\"\n\nLysmyi polvet ponnettoman,\nsyöksyi jalkoihin jumalten,\nhuuti suulla surkealla:\n\"En jaksa erota vielä\nkodistani, konnustani,\nluota vaimoni valion.\nPyydän yhden päivän armon,\nyhden viikon, yhden vuoden.\"\n\nNyykähtivät päät pyhäiset.\n\nKuolo kummasti hymyili:\n\"Ei miestä väkisin viedä,\nsaati veikkoa jumalten:\nOn aika odotellani.\"\n\nAstui jo tuvasta Tuoni,\npainoi kiinni pirtin uksen;\nhengähti isäntä itse,\nhengähtivät vierahatkin.\n\nTuo oli Tuuri onnellinen,\ntalonpoika taidollinen,\ntunsi päihtyvän verensä,\nsydämensä suurentuvan\nriemusta remahtavasta;\nkaatoi kannuhun olutta,\nlausui tuolla lausehella:\n\"On eloa, on iloa,\npöydät pantuna parasta,\nyks on riemu miehen riemu:\ntulla Tuonelta takaisin,\nnähdä Kalman karkkoavan.\"\n\nJatkui juhla, täyttyi tuopit,\ntäyttyi, tyhjeni samassa. —\nJuopui Tuuri taidollinen.\n\nHeräsi tyhjässä tuvassa,\nkuuli pakkasen kurikan,\nulos katsoi akkunasta:\noli orhi uksen eessä,\nhepo vartoi valjastettu,\nmies rehevä reen perässä,\nkorkealla turkinkaulus.\n\nKalpenivat aamutähdet,\npäivä talvinen sarasti.\nMuisti eilistä iloa,\nsanan lausui leikillänsä:\n\"Talo työlle, vieras tielle.\nHoi, on jo herätä aika!\"\n\nEi ääntä väheäkänä.\n\nTuluksilla tulta iski.\nKatsoi pirtin, katsoi sintsin,\njo nousi ylistupahan,\nmissä nukkui nuorikkonsa;\nlausui päästä portahien:\n\"On aika herätä, armas,\nkalpenevat aamutähdet.\"\n\nVastausta ei vähintä.\n\nTuo oli Tuuri onnellinen,\ntalonpoika taidollinen,\ntunsi oudoksi olonsa,\nverensä väriseväksi;\npäätyi pirttihin takaisin,\nluokse lieden luontelihe;\nkivi on kylmä kiukahassa.\n\nPilkisti pihalle tuosta:\nhepo seisoi niinkuin seinä,\nmies körötti niinkuin köngäs.\n\nMuisti eilistä muretta,\nhyrähti hymyhyn huuli:\n\"Hyv' on olla onnen myyrä,\nkuoma julkisten jumalten.\"\nHaukotteli haikeasti,\ntuosta lautsalle laseikse,\npäätti päivän nukkuvansa;\nkäänti päätä, siirti kättä,\nkoetti kumpaakin sivua,\nei unonen tullutkana.\n\nKimposi koholle Tuuri,\nsanan kirkkahan kirosi:\n\"Ei tästä pidot parane,\nellei vierahat vähene.\"\n\nSanoi kylmä kyytimiesi:\n\"Niinpä tielle työntelemme.\"\n\nTunsi Tuuri vierahansa,\nsydän rinnassa sävähti.\n\"Sain ma vuoden armon aian.\"\n\nHyyrrepartainen hymähti:\n\"Liet saanut satakin vuotta,\netkö jo erota jaksa!\"\n\nEi muista elänehensä\nTuuri eilistä enemmän\n\"Oli mulla poika pieni.\"\n\nHaastoi Tuoni hallavainen.\n\"On jo kuollut, kuopattukin,\nmiespolven Manalla maannut.\"\n\nTuo oli Tuuri onnellinen,\ntalonpoika taidollinen,\njo tunsi jumalten lahjat,\nlausui, synkästi saneli:\n\"Älköhöt sinä ikänä,\nälköhöt juhliko jumalat\nkera kansan kuolevaisen!\nJumalill' on juhlat pitkät,\nikä kerkeä inehmon,\nnopsa niinkuin pyörän kehrä.\nPäivät kultaiset kuluvi,\naika armas lankeavi,\nköyrtyvi urohon selkä\nnoissa pitkissä pidoissa,\njumalaisten juomingeissa.\"\n\nIstui Kuolon korjasehen,\nkuului kulkusten helinä\nhämärässä talvi-aamun;\nkuului vielä viittatieltä,\njäälle järvien hävisi.\n\n\n\nMANTSIN LAULU.\n\n\"Urhot urhoja sanovi,\nnaiset naisten nauruloita,\nsulhaiset sydänsuruja,\nneiet neitihuoliansa.\nMitä sanon ma mies poloinen?\nSanon yhtä neittä nuorta.\n\nHukkako sorean sorti?\nKarhuko kaunihin kadotti?\nKotkako korean koppoi?\nKyykö pisti kantapäähän?\n\nTuota en suuresti surisi,\nsuren huolta suurempata,\nkoska koppoi neien nuoren\nSimo Hurtta, huono miesi,\nitketti ihalat silmät\nhukan-hurja-silmillänsä,\npuikutti punaiset posket\nkarhun-karva-poskillansa,\nsorteli soreat hapset\nkotkan-kouru-kynsillänsä,\nriudutti ripeät rinnat\nkyyn on kylmällä povella.\n\nTuota en suuresti surisi,\nsuren huolta suurempata,\nkun ei oo minussa miestä,\nnuolen viejeä vaolle,\nkirvehen kohottajata,\nsotakeihon kelvollista;\nikä sorti kuulun kunnon,\nvaivat voimani vähenti,\nmurhe murti viimeisetkin.\n\nTuota en suuresti surisi,\nsuren huolta suurempata,\nkun ei miestä Karjalassa,\nkoko suuressa suvussa,\njoka kostaisi korean,\nkaataisi katalan urhon,\nnuolella tai terällä\ntaikka kirvespohjallakin.\n\nSotako sorti suuret sulhot?\nRuttoko väkevät tahtoi?\nMerikö nieli meidän miehet?\nMaako mahtavat kadotti?\n\nTuota en suuresti surisi,\nsuren huolta suurempata,\nkun ovat elossa urhot,\ntupa täynnä miekkamiestä,\nlautsat täällä täyttä miestä,\nkynnykset kypärällistä,\npolvellista portahatkin;\nei kohoa koston keihäs,\nsatu taivahan salama.\n\nPois on mennyt Mantsin riemu,\nIlomantsi mailta poissa,\npimeät on pirtit meillä,\npimeämmät miesten mielet,\nkun ei kuuhutta kujilla,\npäivänpaistetta pihoilla;\nkaikki kynnykset kysyvät\nkukallista kulkijaansa,\nkaikki lautsat laulelevat\nheinällistä heilujaansa,\nitkevät ahot ihanat\nkesällistä keikkujaansa...\"\n\nVieri virsi vanhan Mantsin\npirtissä helisevässä,\nitku voitti miehen mielen,\npainui pää varahan polven;\nitki poiat, itki piiat,\nitki sankarit väkevät,\nimpyet enemmän itki,\ntytöt tyrski Karjalassa;\nhelkähtivät miesten miekat,\nvainovalkeat välähti.\n\n\n\nORJAN POIKA.\n\nPuhui Pirkka puuhkalakki:\n\"Hoi miehet, ylös urohot,\nsatanut on uutta lunta,\nläkkäme Lapin kylihin,\nLapin lasta velkomahan!\"\n\nLäksivät Lapin kävijät,\nveristivät uutta lunta,\nmiehet miekoin surmasivat,\nnaurattivat naiset kaikki;\nLappi laajalti savusi,\nkylät jäivät kylmillensä,\npoikaset porossa itki,\nkoirat vuorilla vaelti.\n\nToip' on Pirkka orjapiian.\n\nVieri aikoa vähäisen,\nlauloi orja lapsellensa:\n\"Heleä emosi heimo,\nheleämpi nurmen heimo;\nsuku suuri tuntureilla,\nsuku suurempi Manalla;\neivät pistä Pirkan piikit,\nyllä tapparat yröjen.\"\n\nÄrjyi ilkeä isäntä:\n\"Lyhyestä virsi kaunis!\"\n\nMiekan seinältä sivalti,\ntappoi naisen nauramansa. —\nSe oli Pirkka puuhkalakki.\n\nKasvoi kaunis orjan poika.\n\nLähtö Lappihin läheni,\nurhot tuota tuumimahan.\n\"Oisko orjasta apua\nretkellä re'ellisellä?\"\n\nOtetahan orjan poika.\n\nAjetahan ahkiossa,\npäivä suuren järven päitä,\ntoinen hallaista rämettä,\nkolmas vuorta korkeata;\noli outo orjan mieli,\nsydän rinnassa sykytti.\n\nTultiin tunturin laelle;\ntulet tuikki laaksoloista,\nvalkeat Lapin kylistä.\n\nPuhui Pirkka puuhkalakki:\n\"En usko penihin orjan,\nsen on silmässä välähdys\nrevontulta tuikeampi;\nparas kun jälelle jääpi.\"\n\nPoika puuhun kytketähän.\n\nPalasivat pirkkalaiset,\npulkat täynnä turkiksia,\nvempelet verohelyjä.\n\nMuisti Pirkka puuhkalakki:\n\"Tais jäädä jälelle poika,\nkuka kurjan päästäntähän?\"\n\nSujahtivat suksillensa\nheimon sulhot.\n\n                Heinäkenkä\nnukkui puuhun kytkettynä\nhangella hopehisella.\n\nNäki unta maammon maista.\n\nPuikoivat punaiset pulkat\npunaisilla kukkuloilla,\nsiukoivat siniset petrat\nsinisillä virran-suilla,\njolui joutsenet hopeiset,\nkäet kukkui kultahiset,\nkäet kukkui, linnut lauloi,\nvihannoivat viidat kaikki\nLapin suuressa suvessa,\nyössä päivän paistamassa.\n\nHyrähti hymyhyn huuli:\n\"Luoja kaitse maammon maita!\"\n\nJousen jäntehet helähti,\nsuhahtivat sulkanuolet,\nkuoleman kantele kajahti\npolven päällä kaikkivallan.\n\n\n\nKALEVA.\n\nKaleva kuuluisa kuningas\nkäkesi kosihin käydä\nVuoren mointa morsianta.\nHiiden neiti hiilihapsi\nkutoi verkon kutristansa,\nsilmän-iskuista yliset,\nluomen-laskuista aliset,\npani paulat poikki tiestä,\nurhon vangitsi valion.\n\nValitteli valtakunta:\n\"Kauan on Kaleva poissa.\"\nEtsitähän, kaivatahan. —\nTuop' on kiekui kirkon kukko:\n\"Kauan on Kaleva maannut\nHiiden vuoren vuotehella,\nverkoissa veren väkevän;\npääse ei sieltä päästämättä.\"\n\nPyhä Pietari käveli\nHerran Kiesuksen keralla,\nkukon kuuli kiekuvaksi,\nsanoi Herralle hyvälle:\n\"Viikon on Kaleva vierryt,\nauta miestä mielipuolta.\"\n\nKolahutti sauvallansa\nHerra Hiiden kalliota,\nheräsi kuuluisa kuningas.\n\"Kuulinko. kotimäeltä\nkarjankellon kaikuvaksi?\"\n\nVuoren viekas noin saneli:\n\"Kuulit taattoni kujilta\nhirnuvaksi Hiiden orhin.\"\n\nKolahutti toisen kerran\nHerra Hiiden kalliota,\nkysyi kuuluisa kuningas:\n\"Kuulinko luostarin aholta\naamukellon kaikuvaksi?\"\n\nNimesi Metelin neiti:\n\"Kuulit maammoni pihoilta\nhaukkuvaksi Hiiden hallin.\"\n\nKolahutti kolmannesti\nHerra Hiiden kalliota,\nnousi kuuluisa kuningas,\nsanoi: \"Jää hyvästi, neiti,\nkuulen mailta, kukkuloilta\nkaikuvaksi Herran kellon.\"\n\nSanoi hälle Herra Kiesus:\n\"Milläpä syntisi sovitat?\"\n\nPannahinen mies pakisi:\n\"Matkannen pyhälle maalle,\njoella Joortanin peseime.\"\n\nKaleva kuuluisa kuningas\notti ristin rintahansa,\nmatkasi pyhälle maalle,\npyhän virran pyörtehille;\norhit kuopi, maa tömisi,\ntöyhdöt heilui, kuu sädehti.\n\n\n\nSININEN RISTI.\n\nKatrinainen kaunis neiti\nkesät karjassa käveli,\nnäki outoja näkyjä;\nkatsoi taivahan sinehen,\nkuuli kuinka puut puheli.\n\nNiin päivänä moniahana\npilvet piirtyi torniloiksi,\nnousi templit terheniset,\nkirkot kultaiset kajasti\nruskossa kesäisen illan,\nhäilyvissä hattaroissa.\n\nKertoi muillekin näkynsä.\nKuuntelivat kummastellen,\nkäskivät käymähän ripillä,\ntekemähän ristinmerkin;\npitivät impyen unena.\n\nNäyn kätki neiti nuori. —\nNiin päivänä moniahana\nhaastoi kuuset kukkulalla:\n\"Ei sakene savu pyhäinen\nKarjalan sydänsaloilla,\nei kilise kirkonkellot,\nvesi ei vihitty pirsku;\nvainovalkeat näkyvi,\npurskuvi veri punainen,\nsotakirves soittelevi\nvirroilla vihisevillä,\nmailla kastamattomilla.\"\n\nSanat kätki neiti nuori. —\nRukoili, kävi ripillä,\nkumarteli aamut, illat\njuuressa jumalankuvan;\nei sammu povessa poltto.\n\nNiin päivänä moniahana\ntunsi mielensä vetävän,\nläksi maita vieremähän;\nkulki, kulki korpitietä,\npuut piteni, koti eteni,\npyhät kasvoi pylvähistöt,\nkaartui kappelit hämärät,\nkuului kaunis kuorolaulu,\nkellot kultaiset kilisi\nKatrinaisen kulkiessa,\nhyvän marjan matkatessa.\n\nKulki kohti kuulumia,\nnouti silmänsä näkyjä,\nmeni minne mieli käski;\ntuli rannalle merosen,\nveden suuren suistamolle.\n\nKohosi merestä saari,\nsaaresta sataiset kirkot,\nkatot kulta kuumottivat;\nrannalla venonen valmis,\ntuuli myötäinen merellä.\n\nNuo munkit monasterissa\nnäkivät neitosen tulevan,\nviittoivat nenästä niemen:\n\"Ken olet naisten tyttäristä,\nsaavut saarelle pyhälle?\"\n\nToi tuuli mereltä. tiedon:\n\"Olen Herran heilimöity,\nsaavun saarelle jumalan.\"\n\nPyhät rannalta pakosi,\nkiinni portit paiskattihin,\nkahlekoirat päästettihin;\nmykistyi meressä saari\nkaupungiksi kuollehien.\n\nNeitonen mereltä nousi,\nkaikki kaikui saaren kellot;\nkolkutti portille pyhälle,\nrautavitjat ratkesivat;\ntuli luostarin pihalle,\nkoirat kättä nuolemahan;\nastui Herran huonehesen,\nkuvat kultaiset kumarsi.\n\nHämmästyi pyhäiset miehet:\n\"Mittyinen tämä on neito,\nkoirat ei hänehen koske,\nkaikki kaikuu saaren kellot!\"\n\nTutki Pää-pyhä tytöltä:\n\"Mistä tiesit tänne tulla?\"\n\n\"Tuosta tunsin tänne tulla:\npäivä pilkat puihin veisti,\nkuuhut rastia rakensi.\"\n\nPää-pyhä enemmän tutki:\n\"Lienetkö lihoa syönyt?\"\n\n\"Muistin Kiesuksen kipua,\nkuuntelin puhetta puiden,\nsiitä virkosi väkeni.\"\n\nKyllin Pää-pyhä kyseli:\n\"Liet kenen majoissa maannut?\"\n\n\"Itkin kastamattomia,\nkatsoin taivahan sinehen,\nsilloin sieluni lepäsi.\"\n\nKohotti Pää-pyhä kätensä:\n\"Mene Herran heilimöity,\nkanna kaunis päivän kukka,\nsiemen siunattu sirota!\"\n\nKäännytettihin takaisin,\nannettihin turvaksensa\nmaallikko monasterista;\nläksit tietä tuntemahan\nperille pimitetyille.\n\nSalot sakeni, kosket kiihtyi,\nvirrat vuoltui, maat yleni,\njylhistyivät jyrkät vaarat,\nkolkostuivat korpilaaksot,\nkontiot kovin möräsi;\ntulivat niemyen nenähän,\nmissä läikkyi tyynet järvet.\n\nTurva turmaksi rupesi,\nkäsin kauloi kassapäätä,\npyyteli pyhäistä neittä;\nneitsyt huuti huikeasti:\n\"Herra, suuret on suruni,\nsuuremmat sinun tekosi,\nälä muistele minua,\nmuista kastamattomia!\"\n\nKuuli Herra heljän huudon,\nantoi merkin, muutti immen\nsiniseksi ristinpuuksi\nkorpehen kohisevahan,\nveden kahden kaltahalle,\nmiehen syyllisen syleillä,\nkatuvaisen kaulaella.\n\nAika vieri, vuodet vaihtui,\nmuuttui maailman menokin.\nJo sakeni savu pyhäinen,\njo kilisi kirkonkellot,\npirskui jo vesi vihitty\nperillä pimitetyillä,\nKarjalan sydänsaloilla.\n\nToki kauan kertoi kansa\nsynnystä sinisen ristin\nkalmistossa kaikuvassa,\nkorvessa kohisevassa\nveden kahden kaltahalla.\nKaikui kauemmas sitäkin\nmuisto miehestä pyhästä,\njoka kappelin rakenti\njuurelle jumalan merkin,\nkastoi kansaa ja opetti.\nKauimmaiseksi kajasti\nse itse sininen risti\nsalmen suussa, sillan päässä,\nkylän kappelin kohalla,\nkun kilisi kirkon kellot,\nkun lepäsi tyynet järvet,\nkun meni majoille päivä.\n\nKun vaelti matkamiesi.\n\n\n\nYLERMI.\n\nYlermi ylpeä isäntä\najoi temppelin ovesta,\nlausui kirkon laivan alta:\n\"Täss' on mies tämän sukuinen,\nkadu ei tehtyä tekoa\neikä taivasta tavota.\"\n\nPaasi seinässä pakisi,\npuhui Neitsyt puusta tehty:\n\"Äsken sie sitä katunet,\nkun on tuhkana tupasi.\"\n\nYlermi ylpeä isäntä\nkilahutti kilpehensä,\nkarahutti kankahalle;\nnäki tuhkana tupansa,\nlausui hirsihiilokselta:\n\"Tupa uusi tehtänehe,\ntupa entistä ehompi.\"\n\nYlermi ylpeä isäntä\najoi keskikäytävälle,\nkeskiristiltä kirosi:\n\"Täss' on mies tämän sukuinen,\nei ole porossa polvin,\nsurustansa suurentuvi.\"\n\nPaasi seinässä pakisi,\nsai sanat kivinen Kiesus:\n\"Äsken oot porossa polvin,\nkun on vaimos valkeana.\"\n\nYlermi ylpeä isäntä\nmurti ruoskan mursunluisen,\nkarahutti kankahalle;\nnäki vaimon valkeana,\nlausui luota lautsallisen:\n\"Vaimo toinen tuotanehe,\nvaimo entistä ehompi.\"\n\nYlermi ylpeä isäntä\najoi orhin alttarille,\nherjasi veralta Herran:\n\"Täss' on mies tämän sukuinen,\nei murehi mennehiä,\nriensi myrskynä ratansa.\"\n\nPaasi seinässä pakisi,\nkuva haastoi kirjokulta:\n\"Äsken sie sitä murehit,\nkun on poikas mielipuoli.\"\n\nYlermi ylpeä isäntä\niski peitsen permantohon,\nkarahutti kankahalle;\nnäki pojan mielipuolen,\nvyöltä tapparan tapasi,\nisä poikansa omansa\nlöi tasaksi tanterehen.\nHuuti suulla huikealla:\n\"Poika toinen tehtänehe\npoika entistä ehompi.\"\n\nYlermi ylpeä isäntä\najoi orhin akkunasta\nmessurahvahan rakohon;\ntulta tuiski orhin turpa,\nvaloi silmät valkeata,\nenemmän ylpeän isännän,\nsatulassa seisovaisen.\n\n\"Täss' on mies tämän sukuinen,\nei anele armahdusta,\nitse raudalla rakasti.\"\n\nÄäni pilvistä jyrähti:\n\"Äsken sie sitä anelet,\nkun sa tullet Tuonen maille.\"\n\nYlermi ylpeä isäntä\ntunsi lattian lahovan,\nnäki lieskan leimahtavan,\nveti miekkansa verisen,\nheitti kintahan kivehen\nkäden kanssa poikki lyödyn,\nvirkkoi vielä vierressänsä:\n\"Ennen kirkko kaatunevi\nkuin kinnas kivestä irki!\nEnnen muurit murtunevi,\nkuin sormi seinästä murene!\nEnnen aika tulkohonkin,\naika toinen, ankarampi,\njoka ei kuololle kumarra,\nei matele Manalle mennen.\"\n\nKannusti oritta, liekit\nlöi yli kultaisen kypärän. —\nVielä on kivessä kinnas.\n\n\n\nRÄIKKÖ RÄÄHKÄ.\n\nTuo turilas, Räikkö räähkä,\nneuvoi tien viholliselle,\nkahden kallion lomasta,\nsyksy-yönä hiljaisena;\nteki sen henkensä hädässä.\n\nPolttivat kylän poroksi,\nsurmasivat suuren kansan.\nYks on pirtti polttamatta,\nse on pirtti Räikön räähkän.\n\nTuli toisen päivän ilta. —\nPalasi paennehetkin\nyksi sieltä, toinen täältä,\nkurkistellen, kuuristellen,\npuita, pensaita pälyen\nruumiille veristetyille,\nraunioille rakkahille.\n\nRäikkö pirttinsä ovella.\nkatselevi, kuuntelevi.\n\"Mitä etsit vanha vaimo?\"\n\n\"Etsin kullaista kotia,\nlöysin suitsevat kypenet.\"\n\nRäikkö pirttinsä ovella\nkalpeana, kelmeänä.\n\"Mitä katsot kuoma kulta?\"\n\n\"Katselen veristä veistä,\nliekö veikon, liekö langon.\"\n\nRäikön poika portahalla\nitkeä vetistelevi.\n\"Mitä itket poika parka?\"\n\n\"Itken orhia iloista,\nlöysin tiuvun tien ohesta.\"\n\nPiili Räikkö pirttihinsä,\nelkes ukset, sulki salvat,\nistui pankkonsa perälle.\n\"Mitä tyttöni murehit?\"\n\n\"Miestä kaunoista murehin,\nsyytä syntymättömäni.\"\n\nKuului jo salainen kuiske,\nsisiliskona sihisi,\nviikon vierren kyynä kulki,\nkuun mennen karhuna mörisi:\n\"Yks oli pirtti polttamatta,\nmiksi pirtti Räikön räähkän?\"\n\nRäikön vaimo valkeuinen\nse sanan sanovi julki:\n\"Näytti tien viholliselle,\nneuvoi Räikkö piilopirtit.\"\n\nRäikkö röyhkeä ärähti:\n\"Sen varsin valehtelitkin!\nVai onko näkijä ollut?\"\n\nVaimo valkea todisti:\n\"On ollut näkijät vankat,\ntähdet katsoi, kuuhut kuuli.\"\n\nEi evännyt enempi Räikkö,\nhartiat alas jysähti,\ntunsi ilmi tullehensa;\notti köyden orren päältä,\npoikki permannon käveli,\nastui raskaasti tuvasta\nsiltapalkin painuessa.\n\nKääntyi hän ovessa kerran:\n\"Vaimo, anna anteheksi,\nkun sen tein, sinua muistin.\"\n\n\"Luoja armon antakohon.\"\n\nPainoi kiinni pirtin uksen. —\nSeisahti etehisessä,\nsiitä siirsihe pihalle,\npihalta veräjän suulle,\nveräjältä kaivotielle;\nkaivotieltä korpitielle;\nsilmässänsä yö ikuinen,\nmielessänsä murhe mykkä.\n\nKääntyi mies rajassa metsän. —\nNäki hän kullaisen kotinsa,\nkuuli hän kesäiset äänet,\nsavun saunasta sinisen,\nkarjankellojen kilinän,\nkaivonvintin vingahduksen,\ntuvan uksen aukeavan,\nemon aittahan menevän.\n\nSydän kiertyi synkän miehen,\nelo kaunis kangastihe,\naskar autuas inehmon\nmaan kovalla kannikalla;\nseisoi hetken, katsoi kaksi,\nmetsän korpehen katosi.\n\n\n\nTYYRIN TYTTI.\n\nTuo oli tyhjä Tyyrin tytti,\nvähä paimen pappilassa,\nmeni messuhun kesällä,\npisti piiat pilkkojansa:\n\"Tuossa Tyhjätär tulevi\nvailla kirkkovaattehia.\"\n\nTuli itkien kotihin. —\nYksin yöhyet kutovi,\nometassa ompelevi,\njoka neulan pistämältä\nsuli pistos sydänalasta;\nsai hamonen valmihiksi,\nmeni Herran huonehesen.\n\nKyseli kyläinen kansa:\n\"Kuka Tuhkimo tulevi\nvailla Herran helmilöitä?\"\n\nTuli itkien kotihin. —\nKesän helmiä keräsi\nkarjan kaahlamo-sijoilta,\njoka helmeltä hyvältä\nkuivui kyynel poskipäältä;\npäärlyt rihmahan pujotti,\nmeni Herran huonehesen.\n\nSeisoi sulhot tien ohessa\nkullakin kädessä kukka,\nkukin kultansa varalta;\nminkä otti neiti nuori,\nse oli kiltti kirkkotielle,\nmitä katseli kädessä,\nse oli kaunis karkeloihin,\nminkä piilotti povelle,\nse oli kaupattu kananen.\n\nTuo oli tyhjä Tyyrin tytti\nkulki Herran huonehesen\nilman kukkaa. —\n\n               Impi rukka\nistui itkien aholla.\n\nKulki Luoja karjatietä\nmuodossa maallisen urohon.\n\"Mitä itket impi sukka?\"\n\n\"Tuota vaivainen valitan,\nkun olen tyhjä Tyyrin tytti,\nvähä paimen pappilassa.\"\n\n\"Miksi et mene kisahan?\"\n\n\"Kuinkapa minä kisahan,\nkun ei mulla kumppalia.\"\n\nKukan antoi armo-Luoja:\n\"Sulho on sinulla suuri.\"\n\nKarkeli kyläinen kansa\nkummulla välillä vetten,\nauringon alimenossa;\nsiellä Tyyrin tyhjä tytti\nsuuren sulhonsa keralla.\n\nRiensi riemuiten kotihin. —\nKukan kätki lippahasen,\npani alle päänalaisen,\nkun heräsi, avasi arkun:\noli kukka kultalehti.\n\nTuosta tunsi suuren sulhon,\njonk' oli kanssa karkeloinut\nkummulla välillä vetten;\neikä itkenyt enempi.\n\n\n\nOTERMA JA KATERMA.\n\nOli kerran mies Oterma,\nOtermalla veli Katerma,\nkummallakin nainen nuori.\n\nAjoivat aamulla varahin\nhämäräisen metsän halki;\nlauloi puussa Lemmon lintu:\n\"Ontuva on mies Oterma,\nkaunoinen on mies Katerma,\nhyv' on syödä Hiiden linnun\nveljen maksoa veristä.\"\n\nVeli vanhempi kirosi:\n\"Mitä laulat Hiiden lintu!\"\n\nSanan saattoi nuorempainen:\n\"Raikui matkamme ratoksi.\"\n\nVeljet huhdalta palasi\npimetessä talvipäivän;\npaha hongasta pakisi:\n\"Verevä Oterman onni,\nkapea Katerman nainen,\nhyv' on syödä Hiiden linnun\nnaisen nuoren rintapäitä.\"\n\nKaterma karahkan otti,\nheitti Lemmon lentiäistä.\n\"Mitä herja hellittelet!\"\n\nVeli vanhempi murahti:\n\"Lauloi mieltä miehen päähän.\"\n\nVieri aikoa vähäisen,\nhanget hohti, pyyt pyrisi,\nkukertivat kukkoteeret;\nvirkkoi kaunoinen Katerma:\n\"Sinä sinne päin erästä,\nminä tänne työnteleime.\"\n\nNäki ontuva Oterma\nedestänsä pyyn putoovan,\nkohtasi salossa veljen.\n\"Etpäs sie eronnutkana!\"\n\nSanoi kaunoinen Katerma:\n\"Taisin kierteä keheä.\"\n\nErosi erähän veljet,\nkuuli kaunoinen Katerma\nsuhahtavan sulkanuolen.\n\"Miksi sie minua ammuit?\"\n\nSanoi ontuva Oterma:\n\"Lienen liipaissut pahasti.\"\n\nVieri aikoa vähäisen,\npäivä paistoi, pälvet nousi,\nhanget suuretkin sulivat;\nei sula sydänten routa\npimeässä veljespirtin.\n\nAstui veljet atrialle;\npuhui nuorikko Oterman\nKatermalle kaunihille:\n\"Sinä veljesi tapakin,\nsaamme toinen toisihimme!\"\n\nVirkkoi kaunoinen Katerma:\n\"Vuota, kun kylyhyn käymme!\"\n\nKävivät kylyhyn veljet;\nkuiskasi Katerman nainen\nOtermalle ontuvalle:\n\"Sinä veljesi tapakin,\nsulta naista naurattavi!\"\n\nSanoi ontuva Oterma:\n\"Vuota, käymme vuotehelle!\"\n\nVieri veljet vuotehelle;\nnousi kaunoinen Katerma,\nkysyi vaimo vierellänsä:\n\"Kunne kultani käkeät?\"\n\nVirkkoi kaunoinen Katerma:\n\"Annan orhille apetta.\"\n\nKuuli uksen ulvahtavan,\nnousi nuorikko Oterman;\nkysyi miesi kyljessänsä:\n\"Minne mielit lintuseni?\"\n\nVaimo vastasi verevä:\n\"Lehmiläävässä käväisen.\"\n\nPihalla neuvoa pitivät,\npuhui kaunoinen Katerma:\n\"En veristä veljeäni,\navo on järvi rannan alla.\nvedän purjehen punaisen,\nmaille muille vierikäämme!\"\n\nKuuli tuon Katerman nainen\nhalki harvan sintsin seinän,\nkiirehti tupahan tuosta:\n\"Joudu jo Oterma, juokse,\npursi aaltoja ajavi,\nveli viepi veljen vaimon!\"\n\nIlkkui ontuva Oterma:\n\"Menköhön, mikä menevi,\npohja on puhki purtosesta.\"\n\nToki nousi nostamatta,\norhin tallista talutti,\nraikahutti rantatielle;\nsäikkyi vaimo vietäessä:\n\"Oi Katerma, kaunoiseni!\nNousevi punainen pilvi\nkotoisilta kukkuloilta.\"\n\nHymyi kaunoinen Katerma:\n\"Älä kultani kujerra!\nPilvi tuopi pitkän tuulen.\"\n\nPuhui nainen purjepuulta:\n\"Oi Katerma, kaunoiseni!\nAurinko alas ajavi\nkotoisilta kukkuloilta.\"\n\nHymyi kaunoinen Katerma:\n\"Älä itke armahani!\nKarit päivä katselevi.\"\n\nKuuli kapsavan kavion,\npahoin nuorikko parahti:\n\"Oi Katerma, kaunoiseni!\nVeli välkkyen tulevi,\nvyöllänsä vihainen viini.\"\n\nSanoi kaunoinen Katerma:\n\"Nyt taisi tuhomme tulla.\"\n\nSouti vaimo, vieri venho,\nmeloi kaunoinen Katerma,\ntunki tulva purtosehen,\nhuuti mies hädässä hengen:\n\"Veli kuule velloasi!\nPelastanet naisen nuoren,\nmie itse merehen mennen.\"\n\nSortui venho veen varahan,\njoutui sormet soutimiksi,\nehti ontuva Oterma\nrannalle someriselle;\nnuolen vinkuvan lähetti\njälkehen urohon uivan,\nhalki veljen hartioista,\npuhki naisensa povesta,\nhuuti vielä, huikahutti:\n\"Mik' on verta veljessäni,\npainu paatena merehen,\nmikä nuorta naisessani,\nnouse siipenä kajavan,\nett'eivät toistansa tavanne,\neivät syyllistä syliä,\neivät täällä eikä tuolla\neivät maassa, maan sisässä\neikä Luojan taivahassa!\"\n\n\n\nKOUTA.\n\nLapin Kouta, kolkko miesi\ntuo oli suurin tietäjistä\nTurjan tunturin takana.\n\nKyyt viherti katsehesta,\nsuusta lenti yölepakot,\njalan alta ahmat nousi,\nkäden päällä kärpät juoksi,\nkorppi koikkui päälaella,\nhaaskalinnut hartioilla.\n\nKaikki tiesi, min inehmot,\nkaikki taisi, min jumalat;\nei sitoa sinistä tulta,\naarnihautoja avata.\n\nLäksi tuota tuntemahan\nMannun mahtia syvintä.\nKulki teitä tiettömiä,\nmatkoja mitattomia,\njäänä järvet, hyynä hyrskyt,\ntunturit ukonjylynä;\nparahti Lapissa lapset,\nkovin koirat vingahteli,\nmeni viima usta myöten,\nhiilos himmeni kodassa.\n\nMaahinen majassa nukkui,\nkuuli kulkevan kovasti,\nhaukotteli, hangotteli,\nleukapielensä levitti:\npäin putosi suuret hongat\nsuuhun purnun pohjattoman;\neipä Kouta, kolkko miesi.\n\nNousi maasta Maan-venyjä:\n\"Ken olet kempi kulkemassa,\nmaan valta vaeltamassa,\nkun et suuhuni solahda?\"\n\nLausui Kouta, kolkko miesi:\n\"Olen Kouta kulkemassa,\nLappi maata laulamassa,\ntullut en tänne syötäväksi,\ntulin tietojen hakuhun.\"\n\nUmpisilmäinen urahti:\n\"Annoitko oman veresi?\"\n\nLausui Kouta, kolkko miesi:\n\"Tein sen poika-polvenani,\nsain sanan varaväkevän:\nveri verta vahvistavi.\"\n\nHomeparta paukahutti:\n\"Murhasitko muut ilosi?\"\n\nLausui Kouta, kolkko miesi:\n\"Tein sen miesnä nuorempana,\nsain sanan varaväkevän:\nrauta raudan rohkaisevi.\"\n\nSaven-harmaja saneli:\n\"Kirositko kantajasi?\"\n\nLausui Kouta, kolkko miesi:\n\"Tein sen kuolon kynnyksellä,\nsain sanan varaväkevän:\nkylmä kylmän karkaisevi.\"\n\nSanoi Maahinen sanansa:\n\"Olet Kouta kolmi-lukko.\"\n\nKouta kolkosti hymyili:\n\"Kaikki tiedän, min inehmot,\nkaikki taidan, min jumalat,\nen sitoa sinistä tulta,\nmanata mennyttä takaisin.\"\n\nVirkkoi maasta Mannun vanhin:\n\"Rotkohon Rutimon mennös,\nmissä ankara Ajatar\nliehtoo liekkiä sinistä\npyhän päällä aarnihaudan.\nSaat sa mahdin maan ikuisen,\ntulet Kouta kaikkitieto.\"\n\nVavahti kovakin Kouta:\n\"Entä en palanne tieltä?\"\n\nPilkkasi Peri-isäntä:\n\"Tahdot tulla kaikkitieto,\net antaa elämätäsi!\"\n\nLäksi Kouta kulkemahan,\nLapin-linna liikkumahan,\nRutjan-koski kuohumahan,\nTurjan-yö tohisemahan;\ntähdet tippui taivähilta,\nmaan alla vainajat vapisi,\noli tuska Tuonelassa,\npelko pirteissä jumalten.\n\nSanoi ankara Ajatar:\n\"Terve Kouta tultuasi!\nViikon varroin jo sinua.\"\n\nLausui Kouta, kolkko miesi:\n\"Monet on askaret inehmon,\nmonianne miehen aatos.\nLienet vartonut minua,\nen lie ennen ennättänyt.\"\n\nSanoi ankara Ajatar,\nkuului ääni kuolon yöstä,\npuun alta, petäjän alta,\nkorven louhien lomasta:\n\"Elon huoli huomisesta,\nMana mennyttä manaapi.\"\n\nTuo oli Kouta, kolkko miesi\ntunsi kaikki tietävänsä,\nastui rotkohon Rutimon,\nkulki kuolon porraspuita\nniinkuin pitkän pilven lonka\nniinkuin jäisen kosken kopru\nei hän taakse katsahtanut,\nkatsoi kohden Kalman usta,\nei hän kilvan kiirehtänyt,\nastui askel askeleelta,\nkun oli tuima Tuonen kulku\nelo kuoloa kovempi.\n\n\n\nMERENKYLPIJÄ-NEIDOT.\n\nMikä on hanhien havina\nVienan virran kainalossa?\n\nNe on kolme Hiiden neittä,\nriisuit sulkansa kivelle,\nmenit merta kylpemähän;\nillan ruskossa tulevat,\naamun koitossa katoovat.\n\nTuo oli Lippo linnustaja\nkiven kirjavan takana,\nkatsoi siivet kaunehimmat.\n\nPilvet päivä jo punasi.\n\nNousivat merestä neiet,\nlöyti kaksi lentimensä;\nkolmas etsi, ei tavannut.\n\nImpi itkuhun hyrähti.\n\nLausui Lippo, liukas sulho:\n\"Saanet sulkasi takaisin,\nantanet minulle suuta.\"\n\nVirkahti vilun-ihana:\n\"Silloin sulle suuta annan,\nkoska silmäs sammunevi.\"\n\nIlkkui veitikka verevä:\n\"Silloin silmä sammukohon,\nkun sa kutsut kullaksesi.\"\n\nPäivä vuoret jo punasi.\n\n\"Silloin kutsun kullakseni,\nkoska mieles muuttunevi.\"\n\n\"Silloin mieli muuttukohon,\nkun likistät linnuksesi.\"\n\n\"Silloin linnuksi likistän,\nkoska hyytyvi hymysi.\"\n\n\"Silloin hyytyköön hymyni,\nkun me kättä kääpätähän.\"\n\nPäivä hongat jo punasi,\ntuli tuska impyelle:\n\"Suo mulle sulkani takaisin,\ntahi taattoni toruvi!\"\n\n\"Milloin oot minun oman?\"\n\n\"Koska päivä koittanevi.\"\n\nPäivä päätänsä kohotti.\nSai pukunsa peilikylki,\nantoi suuta sulhoselle\nlinnunluisella nokalla,\nveen suulla verettömällä:\nhymy hyytyi, silmä sammui,\npois kulki kultainen elämä,\nmuuttui mieli miehen nuoren.\nNeito lentohon lehahti\nnoustessa kesäisen päivän.\n\n\n\nIMPI JA PAJARIN POIKA.\n\nIstui impi lähtehellä,\nvieritti suruista virttä\npäivän mennessä majoille,\nkesähiilun himmetessä,\nsyttyessä syksyn lampun,\npohjan tähden tuikkehessa.\n\nHuone honkainen humahti,\nkangas kultainen kumahti,\nsyöksähti sylistä illan\ntuo kaunis pajarin poika\nvälkkyvällä varsallansa;\nhetteessä hepoa juotti,\nnaljaeli neitoselle:\n\"Milloin sie minun omani?\"\n\nSaneli ihala impi:\n\"Silloin mie sinun omasi,\nkun sammuu sydänsuruni.\"\n\nTuo kaunis pajarin poika\nsuki orhin sulkkukarvan,\nnaljaeli neitoselle:\n\"Milloin sammuvi surusi?\"\n\nVirkahteli vieno virpi:\n\"Silloin sammuvi suruni,\nkun minä sininen risti.\"\n\nTuo kaunis pajarin poika\nriisui ristin rinnaltansa,\nnaljaeli neitoselle:\n\"Muistatko minua milloin?\"\n\nHeinä himmeä helisi:\n\"Muistelen minä sinua,\nmuistatko sinä minua?\"\n\nTuo kaunis pajarin poika\nkävi neitosen kätehen,\nristin kaulahan ripusti.\n\"Silloin mie sinut unohdan,\nkun minä punainen nurmi.\"\n\nSingahti satulahansa,\nkultanuolena katosi,\njäi impi imehtimähän\npohjan tähden tuikkehesen.\n\nTuo kaunis pajarin poika\nkulki suurihin sotihin,\ntasapäihin tappeloihin;\ntuo impi ihalan illan\nkulki kaihoten kotihin,\nkultaristi rinnallansa.\n\nTuo kaunis pajarin poika\nvihdoin miekkansa veristi\noman veljensä veressä;\ntuli portille pyhälle,\nmunkiksi monasterihin.\n\nTuo impi ihalan illan\nkauan kaipasi urosta,\nkesän-mennyttä murehti;\nmeni miehelle hyvälle,\nvaikk'ei varsin mieluisalle.\n\nTuo kaunis pajarin poika\nviallista verta vitsoi\nkopin kolkoilla kivillä;\ntuo impi ihalan illan\nse suki suruista päätä\nmiehen vieraan vuotehella.\n\nTuo kaunis pajarin poika\nhuuti suuressa hädässä,\nanoi Herran armahdusta;\ntuo impi ihalan illan\noudon liettä liikutteli,\noudon lasta laulatteli,\noudon karjoja huhuili,\noudon väänti värttinätä,\noudon kanssa illat istui,\noudon kanssa aamut astui,\noudolle tilan tekevi,\noudon ääntä kuuntelevi.\n\n\n\nPYHÄ YRJÄNÄ.\n\nPyhä Yrjänä ylinkä\nkuuli immen kiljahtavan\nTurjan tunturin takana;\nkarahutti katsomahan.\n\nKuikutti kukat kanervan:\n\"Viety on tästä neiti nuori\npulkassa porottomassa,\nreessä tarvahattomassa,\nvemmel piukki, tie vikisi,\nimpi itki, kallotteli.\"\n\nSeisoi usma niinkuin seinä\nTurjan tunturin takana,\npakkanen pahemmin seisoi\nkera pilkkoisen pimeän,\nuhkasit urosta syödä;\nkorskui orhi kultakenkä.\n\nPyhä Yrjänä ylinkä\nmiekalla utua iski,\nvalahutti valkeata:\n\"Kautta lempeni pyhäisen,\nkirkastu ikuinen ilta!\"\n\nAukesi räme etehen,\nmätäs-märkä, räähkä-mänty,\npurskui rimmet pohjattomat,\nkatsoi suo-silmät sumeat,\nuhkasit urosta niellä;\npärskyi orhi pää-hopea.\n\nPyhä Yrjänä ylinkä\niski suota suitsillansa,\nhelähytti helmivyöllä:\n\"Kautta mun sydänsuruni,\nkarkaistu vesi vetelä!\"\n\nRauta rahkasta helähti,\nnousi suosta suuret miekat,\nkäsivarret koukistetut\nalla tähtien ikuisten,\nuhkasit urosta kaata;\norhi vaahtinen vapisi.\n\nPyhä Yrjänä ylinkä\nsatulassansa yleni,\nsanoi alta silmäraudan:\n\"Kautta julkisen Jumalan;\npelastan ma naisen nuoren.\"\n\nKannusti uvetta urho,\najoi tapparan teriä,\ntuli Ruijan rantamalle,\nmissä hyrskyi aalto hyinen,\nmeri selkeä sinerti.\n\nSyöjätär valio vaimo\nse virui vesikivellä\nLapin päivän paistehessa;\nkauas kuulti kultasuomut,\nloitos loisti heljät hapset,\nheijastui sepel sininen,\npäällä paaden vaahtiparskun,\niljanteella jään ikuisen.\n\nHeittihe hepo sivulle,\nkarkasi kahdelle jalalle.\n\nPyhä Yrjänä ylinkä\nruoskin orhia opetti,\nlausui tuolla lausehella:\n\"Miss' on impi meiltä viety,\nkussa kastettu kaponen?\"\n\nSihisi sininen lisko:\n\"On kapehet kaunihimmat,\nihanammat itsellämme,\nkääntynetkin nyt takaisin\ntaikka turmasi tulevi!\"\n\nSylki Syöjätär vesille,\nmeri koskena kohisi,\nhyökyi hyrskyt rantamalle;\nPyhä Yrjänä ylinkä\najoi orhin aallokkohon,\nmiekan välkkyvän kohotti\npään päälle kähyjen vaimon:\n\"Neuvonet minulle neien,\noman säästät herjan hengen.\"\n\nVaimo kyyn-viha vikisi:\n\"Tuoll' on tytti teiltä viety\nVesi-Hiiden vuotehella;\netsit impeä suruista,\nlöydät naisen nauravaisen.\"\n\nKalpeni satulassansa\nPyhä Yrjänä ylinkä.\n\"Sen varsin valehteletkin.\"\n\nPilkkasi pahaniminen:\n\"Rakastitko naista nuorta?\"\n\nMietti hetken hervahtuen\nPyhä Yrjänä ylinkä,\nkorkeni satulassansa,\nlausui äänellä lujalla:\n\"Rakastin ma naista nuorta\nniinkuin sankarin satua,\nviatonta vainottua,\nkaunista kadotettua;\ntähteni pyhä aleni,\nyljän lempeni yleni.\"\n\nIski miekalla matoa,\nlisko liukahti kivehen,\ntuli tuiski kalvan tiestä,\nkallio kaheksi lenti;\npaaden alla porraspolku,\nkuja kaita, kammottava.\n\nHyppäsi hevon selästä\nPyhä Yrjänä ylinkä,\nheitti ohjat orhillensa.\n\"Saata maalleni sanoma,\njos mun kuulet kuolleheksi.\"\n\nHirnahti hepo suruinen:\n\"Saatan Luojalle sanoman,\njos sun kuulen kuolleheksi.\".\n\nKulki polkua kivistä\nPyhä Yrjänä ylinkä,\nlöysi naisen nauravaisen\nVesi-Hiiden vuotehelta;\nsilmät sankarin pimeni,\nääni kurkussa korahti:\n\"Kautta ristin rinnallani,\nLuoja lapsesi lunasta!\"\n\nTappoi naisen naurusuisen\nmiekalla tuliterällä\nPyhä Yrjänä ylinkä,\nkukka kaiken ristikunnan.\n\n\n\nTUMMA.\n\nTuo oli tumma maammon marja\nsyntymässä säikähtänyt,\nnäki kauhut kaikkialla,\nhaltiat pahat havaitsi,\nei hyviä ensinkänä.\n\nPani äiti paimenehen. —\nPaimen metsästä palasi,\ntuli outona tupahan,\nhaasteli haralla hapsin:\n\n\"Oi emoni, älä minua\npane karjan paimenehen!\nLempo seisoi suon selällä,\nHiidet hirnui kankahalla,\njuuttahat jälestä juoksi,\nmaasta Maahinen kohosi.\"\n\nEi pojasta paimeneksi. —\nPantihin kalan kutuhun.\n\nPalasi mereltä poika,\ntuli valjuna tupahan,\nkertoi kynnet kylmillänsä:\n\"Kauhea saloilla kansa,\nmeren kansa kauheampi!\nNäin minä Tursahan tulevan,\nmeren kahtia menevän,\nKalpea karilla istui,\nTyhjä alla ammotteli.\"\n\nEi pojasta merelle miestä. —\nPantihin palon tekohon.\n\nPalasi palolta poika,\ntuli vauhkona tupahan,\nsanoi silmin seisovaisin:\n\"Hirveät meriset hirmut,\ntulen hirmut hirveämmät!\nSylki kyyt kyventä, liskot\npuhui liekkiä punaista,\nSyöjätär porossa keitti,\nKehno käänti kattilata.\"\n\nSuku jo surmata saneli:\n\"Mitä työstä tyhjän mieheni\"\n\nEnnätti emo etehen,\nkyyditti kylän kisoille.\n\nPalasi kylästä poika,\nei tohi tupahan tulla,\nkujilla kuvahtelevi,\npiilee peltojen perillä;\nlöysi äiti seisomasta\ntakaiselta tanhualta.\n\nPoika kaulahan kavahti:\n\"Oi emoni, kantajani!\nParas on minun paeta,\nparas mennä näiltä mailta,\nmennä Kalman karsikkohon,\npiillä Tuonelan pihoille!\nKolkkoja kotona näin ma,\nkamalampia kylässä!\nVeräjällä Vento seisoi,\nVennon poika portahalla,\nloukossa Vahinko vaani,\nKouko kohtasi ovella.\"\n\nTunsi äiti tummaisensa,\ntunsi jo tuhon-alaisen\nsyntymässä säikkyneeksi;\nitki, itki, ei evännyt,\nvirkkoi, vienosti saneli:\n\"Niin menekin, poloinen poika,\nmene kuolon kuusikkohon,\nvainajien varvikkohon,\ntuvan taakse taaton saaman,\nlempeän lepotiloille,\nmissä seisoo puut pyhäiset,\nhongat himmeät puhuvat\nollehista, mennehistä,\nmurehessa yön ikuisen.\"\n\nTaatto haudassa havasi.\n\"Mitä itket, heimon helmi?\"\n\n\"Tuota itken, oi isoni,\nei minuhun metsä mielly.\"\n\n\"Lehto laululla lepytä,\nniin teki isätkin ennen.\"\n\n\"Tuota itken, oi isoni,\nei minusta merelle miestä.\"\n\n\"Ahti uhreilla aseta,\nniin teki isätkin ennen.\"\n\n\"Tuota itken, oi isoni,\nei tuli minulle tuttu.\"\n\n\"Tuli kytke kahlehisin,\nniin teki isätkin ennen.\"\n\nYhä itki heimon helmi.\n\"Mitä itket, oi iloni?\"\n\nTuska ilmoille ajoihe:\n\"Oi isoni, ota minutkin\nkera Kalman kartanoihin,\nkun olen maammon tumma\nsyntymässä säikähtänyt,\nnäen kauhut kaikkialla,\nenin ihmisten elossa.\"\n\nNousi ääni nurmen alta,\nsana Tuonelta samosi:\n\"Säikkyivät isätkin ennen,\ntoki aikansa elivät.\nAutio elämän aamu,\nManan ilta autiompi.\nPirtit on pienet Tuonelassa,\nmaan alla kaitaiset kamarit,\nkuu ei loista, päiv' ei paista,\nyksin istut, yksin astut,\ntoukka seuloo seinähirttä,\nitse seulot itseäsi\nikävässä ainaisessa,\nhaikeassa, vaikeassa.\"\n\nPoika Tuonelta palasi,\ntuli miesnä hiljaisena,\nistui tuttuhun tupahan;\nkohenti takassa tulta,\ntalon töitä toimitteli,\nhymysuin hyreksi joskus\nsinipiioista saloilla,\nvellamoista veen selällä:\nmeni merelle, metsähänkin,\nvei verkon, asetti ansan,\nniin eli ikänsä kaiken,\nei iloiten eikä surren,\npannen päivät päälletyksin\nniin tulevat kuin menevät,\nniin paremmat kuin pahemmat;\npäällimmäiseksi paremmat.\n\n\n\n\nTOINEN SARJA.\n\n\n\nÄIJÖN VIRSI.\n\nTuop' oli Äijö yksin-synty,\nyksin-alku, yksin-kuolo,\nistui pilven paltehella,\nkatsoi maailman menoa,\nlauloi laulun kaikki-öisen\nsisimmästä sielustansa,\neikä peittänyt mitänä\ntulevaisen polven tulla:\n\n\"Uskoin kerran ihmisihin,\nen nyt uskone enempi,\nihmiset on ilvesheimo,\npaha, karsas, kahlehdittu;\njos joku kohoopi heistä,\nsen he iskevät ijäksi,\nriemuitsevat rinnassansa:\nollut meitä ei parempi!\n\n\"Uskoin ennen ihmisihin,\nen nyt itke, en iloitse,\nohi käyvät onnet heidän,\nonnettomuudetkin ohitse,\ntiedän kyllä kylmyyteni,\nen sitä sure, en kadu,\nse on voitto taisteloiden,\ntulos tappion tuhannen.\n\n\"Tein ma kerran ihmisiä\nkaavahan oman kuvani,\nottivat minun vikani,\nherjasivat herkintäni,\ntahdon tehdä toisen heimon,\nhiljaisen, varaväkevän,\nkäyvän maata, merta pitkin\nkuin on kärsiväin hymyily.\n\n\"Lienkö itse vanha liian,\ntullut lapseksi takaisin,\nen nyt siedä entistäni,\njoskin ymmärrän yhäti;\nlauloin hetken heijastusta,\nsoin huvia, loin kuvia,\nhaaveksin haluja mielen:\nkaikki tuo on multa mennyt.\n\n\"On paennut, ei palaja\nusko uutten ihmisien,\ntoivo voittavan totuuden,\nrakkaus rajattomimman,\nihmiset on ilvesheimo,\nminkä teinkin, sen tuhoan,\nluon ma uuden luomakunnan\nuuden itseni iloksi.\n\n\"Suljen siitä pois inehmot,\nkutsun kestivierahiksi\nmahdit maasta, vallat veestä,\nitseni ikuiset veljet,\nkutsun Kimmon kiukahasta,\nKammon kuolon porstuasta.\nvoimat vangitut vapautan,\nalan uuden aikakauden.\"\n\n\n\nMARJATAN POIKA.\n\nJuhlivat jumalat Suomen\nvaskiharjun hartioilla,\nkummulla kuparilinnan.\n\nTuop' on yksin Poika tuumi:\n\"Noin on mieli miekkoisien,\nkuinkapa kurjien ajatus\nlaaksoissa inehmonlasten?\"\n\nTunsi tuntonsa palavan\ntuo pyhä Jumalan Poika\nrajatonta rakkautta,\nmitatonta myötämieltä\nluonnon kuolevan keralla;\nläksi tuota tutkimahan\nheimoa matalan Mannun.\n\nKulki tietä kuusipuista\ntuo pyhä Jumalan Poika,\nlauloi koidon kohtaloa,\nluontoa kova-osaista,\nkun on tyhjästä kuvattu,\ntehty, kurja, maan tomusta,\npantu päivän kukkimahan,\ntoisena katoamahan,\ntuhat vuotta nukkumahan,\nyhtenä ylenemähän.\n\nHuokasi salolla honka:\n\"Mitä sie minusta tiedät?\"\n\nPaasi vahva paukahteli:\n\"Itse painu paatoseksi!\"\n\nTiuskutti tiainen puusta:\n\"Lie hyvä sivulta surra!\"\n\nKäärme kankaalta kähisi:\n\"Ota itse orjan muoto!\"\n\nJa hän otti orjan muodon\ntuo pyhä Jumalan Poika,\nitse painui paatoseksi,\nilman lintuna liversi,\nmeni pois meren kalana,\nvaahtopallona palasi,\npuutui puuksi, maatui maaksi,\nkasvoi kukkana kedolla,\ntoukkana kukan kuvussa,\nperhosena päivän alla.\n\nPaistoi marjana mäellä.\n\nKoppoi marjan kourahansa\nMarjatta, korea impi,\nsynnytti Pojan pätöisen.\n\nTuo urahti Suomen Ukko,\närjähti ikuinen Äijö:\n\"Mik' on tähti taivahalla,\ntuike maailman merellä,\nkuuta kummempi näöltä,\naurinkoa ankarampi?\"\n\nTutkivat jumalat Suomen\nkummulta kuparilinnan\ntuota ihmettä isoista,\ntuota kaukaisen tuloa,\ntuota pitkäisen paloa\nulapoilla ilman aavan.\n\nTaatto taivahan jyrähti,\nsinkosi sanan salaman:\n\"Outo on tulija tiellä;\ntokko tullevi talohon?\"\n\nJumalat jumahtelivat:\n\"Kohti korkea tulevi,\npäin vieras parempi meitä.\"\n\nPyhä paistoi pyrstötähti,\ntaivas kummasti helotti,\nkupu taivahan kumotti,\nloimotti sininen sähkö,\nhirnuivat hevot tulijan\nniinkuin Turjan pyörretuuli,\norhit oivat korskahteli\nniinkuin paisuva Imatra,\nnaukuivat navat ratasten\nniinkuin yössä jäitten jyske,\ntuop' on vankui vaununtanko\nniinkuin vuorien jylinä,\nilmat irjui, kaaret karjui,\nkirposi kipinämyrsky\ntullessa tulijan uuden,\nsaaden ankaran sanoman\nTuntemattoman majoilta,\nKaikkivallan kartanoista.\n\nJumalat jumahtelivat:\n\"Liekö loppu luomakunnan\nvai alku elämän uuden?\"\n\nLauloi kaikki luonto laaja:\n\"On riemu elämän uuden\nvertaisesta veljestämme,\nkuolottoman kunniasta.\"\n\nJa hän tunsi ihmistuskat\ntuo pyhä Jumalan Poika,\nja hän matkas maailmalle,\nlaaksoihin inehmonlasten:\npistihe joka pihalle,\njoka katsoi kartanolle,\nsouteli solut sydänten,\nluonnon tiehyet tuhannet,\nitki kanssa itkeväisten,\nnauroi kanssa nauravaisten,\nlempi lempiväin keralla,\nkuoli kuolevain keralla,\nharjoitti hyvehet kaikki,\nmaistoi maljat karvahatkin,\nammatit eri-alaiset,\nijät, säädyt ihmiskunnan.\n\nJa hän mietti ihmismielen,\nmietti myös eläinten mielen,\njätti kaikkehen jälelle\nomaan sähkönsä säkenen,\nkuolemattoman kipinän\nKaikkivallan kartanoista.\n\n\n\nKUUN LAPSET.\n\nKuu jo kylmeni.\n\n                Näkivät\ntähden talvisen eläjät\nedessänsä Maan ihanan,\nkuuma-rinnan, riemu-täyden.\n\nNurkui kansa nuorempainen:\n\"Sinne siirrymme ijäksi\nalle auringon paremman,\nluokse luonnon lempeämmän;\narmas on asua siellä,\nlämmin maata Maan povella.\"\n\nKansan vanhin noin nimesi:\n\"Kuun olen heimoa, elänen\ntaikka kuollen, tänne jäänen.\"\n\nSiirtyi sieltä kansa kaikki.\n\nViime venhon vieriessä\nilman aavoille selille\nnoinp' on virkki nuorempaiset:\n\"Ethän jääne jäätymähän\ntänne, kuuluisa kuningas,\ntykö tyhjän luomakunnan,\nsaarehen sanattomahan,\npakkasehen paukkuvahan,\näyrähälle yön ikuisen?\"\n\nTuop' on Kuun ukko urahti:\n\"Tänne jäänen, tänne kuollen,\ntääll' on syntyni syvimmät.\"\n\nPotkas purren lainehille,\nistui paadelle pyhälle,\nkatsoi menneiden menoa,\nhymähti hyvästit oudot:\n\"Voi, te miehet mielettömät,\nlapset Kuuttaren latomat,\ntytöt tyhjien halujen,\npoiat unten ponnetonten!\nTääll' oli elämä teillä,\nsiellä vain vale-elämä,\ntääll' oli ihanne teillä,\nsiellä itku vain ihanan,\ntäällä täyttymys parahan,\nsiellä vain parahan paine,\nikikaiho kauneuden,\nonnen ollehen ikävä.\"\n\nVieri vuossadat.\n\n                 Samosi\nKuu ja Maakin kulkuansa,\nMaassa mahtavat eläjät,\nluonnon kanssa kamppaellen.\n\nKuun ukko kumara yksin\njäätyi jääksi paikallensa.\nVain sydän sykehti hällä,\nlauloi laulua ijäistä\nelämästä entisestä,\ntalvettomasta kesästä,\nkussa kukki Kuun ylängöt,\nalangot enemmän kukki,\ntuoksui metsät lakkalatvat,\nmeret selkeät sinerti\nautuutta alinomaista,\nlaupeutta luonnon laajan.\n\nTuota ei Maan lapset tajua.\n\nMutta jos sävelen kuuli\nKuun lapsi, elämän orpo,\nsyttyi syömehen kipinä,\nsinkoi silmä taivahille,\nmuisti hän entisen elonsa,\ntunsi polttavan povensa,\nkoko sielun sairastuvan\nkodin korkean surusta,\nkauniista kadotetusta.\nSoi hälle jumalten virsi,\nkuoro taivon tähti-täyden:\n\"Onko nyt parempi olla,\nliekö armaampi asua\nviidakoissa vierahissa,\nuppo oudoilla ovilla,\nkuin oli olla Kuun povella,\nKuun on kummuilla levätä\nluona talven tuttavamman,\nsyksyn kylmänkin sylissä,\nsydän-yössä ystävässä,\nonnessa oman elämän?\"\n\nKuulevi lakean laulun\nKuun lapsi kumea-rinta,\npäänsä painavi poloinen\nparmahille Maa-emosen;\nei tajua taatto häntä,\nmaammo outo ei opasta.\n\n\n\nPIMEÄN PEIKKO.\n\nTuo tuima Pimeän peikko\ntunsi auringon tulevan\nLapin tunturin laelle\nkeralla kevähän uuden.\n\nMietti murha mielessänsä:\n\"Minä auringon tapankin,\nsurmannen valonkin suuren\nyön pyhän nimessä yhden,\nsydän-yöni synkeimmän.\"\n\nPeikot päivyttä vihaavat.\n\nTuli tunturin laelle\nrevontulten roihutessa,\nnäki taivahan palavan,\nhyrähti hymyhyn huuli:\n\"On iloni isommat, onpa\nriemuni remahtavammat\nkuin juhlat valon jumalten,\npidot, laulut päivän lasten.\"\n\nYö oli aava ympärillä.\n\nKimmelsi kitehet yössä\nkuin kirot sydämen synkän,\nmeri vankui valkeana\nniinkuin paatunut ajatus,\nkohosi luminen korpi\nmaasta kuolon-mahtavasta\nkuin uhma urohon hyisen,\nviha välkkyvän teräksen.\n\nTuo nauroi Pimeän peikko:\n\"Päivä, päätäsi kohota,\nsaat täältä sataisen surman,\nturman tutkaimet tuhannet!\"\n\nNäkyi kaukainen kajastus.\n\nSeijastuivat selvemmiksi\ntaivon rannat, korven kannat,\nheijastuivat heljemmiksi\nsynkeät sydänsopukat,\nsuihkivat tuliset nuolet\npäivän päästä nousevasta,\nsattui vastahan vasamat\nyöstä mielen valkenevan;\nsini koitti päivän koitto\nkuni peikon sielun koitto,\nsini soi kevähän kannel\nkuni peikon hengen kannel,\nyhtyi toinen toisihinsa,\nsäihkyi yhtehen sätehet,\nsointui yhtehen sävelet,\nnousi kohti korkeutta,\npuhki taivahan yheksän,\nyli kaaren kymmenennen,\nkunnes saapuikin kotihin,\nkorkeimman Isän ilohon,\nElon lempeimmän lepohon,\nRakkauden rajattomimman.\n\nKuului kuoro yön povesta,\nriemu päivän rintaluista:\n\"Pahin on parahan synty,\nrumin kauneimman kajastus,\nalin vain ylimmän aste.\"\n\nMutta ihmiset sanoivat:\n\"Tuo on peikko mielipuoli,\nvanki valkeuden ijäisen,\nitse poikia pimeyden,\npäivän virttä vierittävi!\"\n\nHeille taivahat hymyili.\n\nEikä hän ikinä saanut\nenää jäistä järkeänsä,\nkuoli pois keralla talven,\nsyöksyi veljenä vihurin\nsydämehen päivän pätsin,\nleimuhun Jumalan lemmen.\nTuo tunsi Pimeän peikko\nsydämensä sylkähtävän,\ntarttui päähänsä rajusti:\n\"Minne mieleni pakenet?\"\n\n\n\nUKRI.\n\nTuop' oli Ukri tuhma ukko,\nherttua väkevän heimon,\nAasian iki-aroilla,\nrannoilla rajattomilla.\n\nLiian suureksi sukesi,\nylen kasvoi ylpeäksi,\nvoimasta oman väkensä,\noman tietonsa tajusta,\noman taikansa tehosta,\noman hengen hekkumasta.\n\nLausui kansan kaiken kuulla,\nlyylijuhlassa julisti:\n\"Ensi uhri maan on uhri,\ntoinen uhri taivon uhri,\nkolmas itseni ikuisen,\nherran heitä korkeamman!\"\n\nKuuli kansa kauhistuen.\n\nTuop' oli Ukri tuhma ukko,\nkaasi maahan maitotilkan,\nmaito muuttihe vereksi,\npurskutti punaisen suihkun.\nHeitti tilkan taivahille,\ntaivahat tulena tuiski,\npoltti maakunnat poroksi,\narot kaikki autioiksi.\n\nKansa yhtehen keräysi:\n\"Pahoin teit sa, Ukri ukko,\nhylkäsit hyvät jumalat!\"\n\nTuop' oli Ukri tuhma ukko,\nviisti vettä siivellänsä,\ntoisella pihoja taivon,\nvirkkoi kaiken kansan kuulla:\n\"Jos jätin jumalat vanhat,\netsin uudet ja paremmat!\"\n\nTunkihe väki kokohon\nkuin hevot susien tullen:\n\"Näytä meille ne jumalat,\nparahia palvokaamme!\"\n\nTuop' oli Ukri tuhma ukko,\npuki päälle vainopaidan,\nvainon välkytti terästä:\n\"Näytän ne jumalat teille,\nveren jumalan, tulen jumalan\nja jumalat sinisen raudan,\nsaakatte sotisopihin,\nnyt on Ukrin uhrijuhla!\"\n\nSai kansa sotisopihin,\njuoksi lehtohon jumalten\nniinkuin hirvi hiihtäjäänsä\ntai petraa perin edellä:\n\"Oi Taatto, opeta meille\nhuurut hurmehen jumalan!\"\n\nTuop' oli Ukri tuhma ukko,\niski verta suonestansa,\nsillä kulmansa sivusi:\n\"Verta vaativi jumala,\nlepän-luoja leppymätön!\"\n\nKansa kasvonsa veristi,\ntiedusteli tietäjältä:\n\"Kuinka on tulen jumala,\nPanu suuri palveltava?\"\n\nTuop' oli Ukri tuhma ukko,\niski tulta kynnestänsä,\nkarkaisi sydämen kohdan:\n\"Panua palvotaan tulella,\njylinällä Pauannetta!\"\n\nKarkeni myös kansa kaikki,\nkyseli kuninkahalta:\n\"Kuinka on kumarrettava\nraudan rohkean väkeä?\"\n\nTuop' oli Ukri tuhma ukko,\niski tapparan tulisen\nmaksahan lähimmän miehen:\n\"Teräs kuulevi terästä,\nrauta miestä rohkeata!\"\n\nKumahutti kuulun kilven,\nsyöksyi aavalle arolle\nhulmuten hevosen harjan,\ntulta tupruten kavion,\nkansa pilvenä perässä,\nUkrin heimo ukkosena.\n\nMinkä matkas maita pitkin,\nsen sytti sotasavuja,\nminkä virtoja vilisti,\nsen veristi virran vettä,\nsyöksyi kansojen merehen,\nkansat kaatui kahdenpuolen,\nkosto kostajan tapasi:\naallot yhtyi päänsä päällä.\n\nTuop' oli Ukri tuhma ukko,\nnäki jo turmansa tulevan,\nkäski jo kokohon kansan\nalle taivon tähtikirjan.\n\nKäden korkean kohotti,\nhuusi kaiken kansan kuulla:\n\"Yks oli uhri Ukrin uhri,\nse oli sankari-unien,\ntoinen uhri heimon uhri,\nse oli sankaritekojen,\nkolmas uhri kuolon uhri,\nse on maine maailmalla!\"\n\nKaatui itse kalpahansa,\npaloi roihuten rovion,\nvarjojen vaeltaessa\naavoja aron pimeän.\n\nTuop' oli Ukri tuhma ukko,\nvain tuhkan jälelle jätti,\ntuop' oli tuima Ukrin heimo,\nkaatui viime kantahansa,\nkertoi kansan kohtalosta\nvain tuuli lumisen tundran,\nlauloi Ukrin yöstä yksin\nSalliman ikuiset immet.\n\n\n\nSYVÄRIN IMPI.\n\nTuo ihala Syvärin impi\npoimi kukkia pivosen\nkesäisestä pihlapuusta,\npuhui pihlaja hänelle:\n\"Mitä sie minusta tahdot?\"\n\nTytti taiten vastaeli:\n\"Kesän riemuja keräilen.\"\n\nTuo potra Kaparin poika\nnäki neien kartanolla,\nsydän rinnassa sykähti:\n\"Liet minulle mielitietty?\"\n\nNeiti lintuna liversi:\n\"Lienet armas liiatenkin,\nannan toivoa vähäisen.\"\n\nPeuran lailla pois pakeni,\nmeni pitkin metsätietä,\nhäipyi helmenä salolle,\nkaunehena kankahalle,\nhelmassa kukat koreat,\nympärillä yö heleä.\n\nPoika pyytä pyytämähän.\n\nNousi nopsa neien jalka,\nnopsempi kosijan jalka,\nsiro siukoi hirven nilkka,\nkinner kiireempi ajajan,\ntahtoi jo tavata kaunon,\nkiinni kirkkahan kopata;\nputosi polulle kukka\nrinnoilta ripeän immen.\n\nPoika tuota poimimahan.\n\nTaas oli paossa peura\nyhdeksännen suon selällä.\n\nKovin kiiti kautokenkä,\nhuiskin hunnuton samosi,\nsinisukka suota pitkin,\npunapaula puunsolia,\nhulmuten heleän helman,\ntukan tuulehen hajoten,\nkuuli jo läheltä huudon\nriemahtavan, raikahtavan:\n\"Armas, päätä jo pakosi,\ntaikka suulle suutelenkin!\"\n\nHeitti impi helmastansa\ntertun tuoksuvan polulle.\n\nPoika tuota tuntemahan.\n\nTytti huusi, huikahutti\nkymmenennen vaaran päältä:\n\"Tuntenet kukan korean,\nvaan et tunne neittä nuorta.\"\n\nTuo potra Kaparin poika\nkukan heitti kuusikkohon,\npuhki ilmojen puheli:\n\"Tuntenen sinutkin kerran,\nsie kuulu Syvärin kukka,\nennen aamun alkamista,\nKoi-Luojan korenemista!\"\n\nIlkkui impi kukkulalta:\n\"Ajat aamun auteretta,\nsie tuuli suvisen illan!\"\n\nLäksi poika piukomahan,\nkylän sulho suikomahan,\nkylän-joutsi joikumahan,\nsankari samoamahan,\nkulki kuin kulo mäellä,\ntuulispää salon saralla,\nkivet kirpoi kantapäistä,\ntuli silmistä sirisi.\n\nSai jo kiinni neien nuoren\nmättäällä salon sinisen\nennen aamun alkamista,\nKoi-Luojan korenemista.\n\nRiistihe sylistä riista,\nvirkkoi vielä vierressänsä,\nkotitielle tietessänsä,\npoiketen kotipolulle:\n\"Voip' on miestä mieletöntä,\nsulhoa sudenhalujen!\nToivon terttuja tavotit,\nmuiston kukkia keräsit,\nkeräätkin ikäsi kaiken,\npolun poimit kahden puolen,\nelontiesi toivottoman,\ntaipaleesi tarmottoman\nonnen. ollehen muruja,\net iloja, et suruja,\npoimit rinnan riutumusta,\ntahdon nuoren talttumusta,\nunelmaisi uupumusta,\npolttoa ilon-ikävän,\naikehia, aattehia\nammoin jo ajateltuja,\ntuntehia, tunnelmia\ntuttuja tuhannet kerrat,\ntuokioita mennehiä,\nkausia kadonnehia,\nyön hämyjä hälvenneitä,\nruskoja rusottaneita,\nelon entisen menoa,\nTuonen tyhjyyden tuloa.\"\n\nJop' on koitti Koi-Jumala.\n\nPoika polkua palasi,\nkesä-aamun auetessa,\nseisahti joka aholle,\njoka katsoi kankahalle,\nkukan poimi kuusikosta,\nmuisti mustakulmaistansa,\ntoisen jo lehosta löyti,\ntunsi tuskan rintaluissa,\nastui miesnä miettiväisnä,\nukkona uneksivaisna,\nhiljeten jalan hitahan,\nsilmän vettä vierittäissä.\n\n\n\nHERRAMME VAPAHTAJAMME.\n\nHerramme Vapahtajamme\nkerran kangasta käveli\nkeltaisella syyskesällä.\n\nSamosi salossa ukko,\nTieto, tuolta tietämähän:\n\"Taitanet polun talohon,\nei jaksa enempi jalka?\"\n\nUkko vastahan urahti:\n\"Kun ei kestä, katketkohon!\"\n\nHerramme Vapahtajamme\ntuli suurehen tupahan,\nanoi jo kamanan alta:\n\"Saisiko sijoa yöksi?\"\n\nVirui akka vuotehella,\ntuop' on vastahan tuhahti:\n\"Painu tielle, mieronkierto!\"\n\nHerramme Vapahtajamme\nistui riihen kynnyksellä,\nkylän rahvaalta kyseli:\n\"Lie lupa jyvänen syödä?\"\n\nPiika pilkkasuu sihahti:\n\"Kukko sulle kumppaniksi!\"\n\nHerramme Vapahtajamme\nkuuli vihtojen vitinän,\nkoputti ovelle koito:\n\"Totta sauna sallitahan?\"\n\nÄäni lempeä lemahti:\n\"Kuka lietkin, käy sisälle!\"\n\nHerramme Vapahtajamme\nheitti kiulun kiukahalle,\nsiunasi kylyn simaisen:\n\"Kansa, puhtaaksi peseite\nalle kasvon Kaikkivallan!\"\n\nVäki lausui lautehilta:\n\"Mittyinen tämä on löyly,\ntuoksuvat kukat tuhannet,\nkuuluvat kuin kirkonkellot?\"\n\nHerramme Vapahtajamme\nveden vihki sammiossa,\nsitä joukolle jakeli:\n\"Kansa kaikki terveheksi\njuhlahan Jumalan päivän!\"\n\nHämmästyi kyläinen kansa:\n\"Mittyinen tämä on miesi,\nsaa sokea näkönsä, kuuro\ntäällä kuulonsa takaisin?\"\n\nHerramme Vapahtajamme\nkirkasti ruhat ja rammat,\npaidat valkeat valitsi:\n\"Ruumis Hengen temppeliksi,\nHenki taivahan taloksi!\"\n\nKuiski toinen toisellensa:\n\"Mittyinen tämä on templi,\nkiuas on kirkoksi nokinen,\nperäpenkki alttariksi?\"\n\nHerramme Vapahtajamme\nkädet risti rinnallansa,\nseinät siirtyi, katto kaartui,\ntaivas telttana kohosi,\nvälkkyivät valot väkevät,\nliekuttivat Luojan lamput\npään päällä Inehmon Poian,\nvalitun tuojaksi vapauden.\n\nSoi laulu liki lakea:\n\"Missä lyö hyvät sydämet,\nsiell' on Luojan lyylilehto.\"\n\nJop' on tunsi toivottunsa\ntuo tuhma Kalevan kansa,\njop' on katsoi kaivattunsa\ntuo Suomen surujen heimo,\ntunsi ukko, tunsi akka,\ntunsi piikakin piloinen,\npolvin maata ponnistellen,\nkäsi onneton ojolla,\nhuusivat hädässä hengen,\nkansan eessä noin katuen:\n\"Tylyn teimme työn hänelle,\nKarjalan kuninkahalle!\"\n\nKertoivat kukin tarunsa.\n\nKuuli kansa kauhistuen:\n\"Tästä turmio tulevi,\nvihan vaaja valkahtavi!\"\n\nKansan vanhimmat kokousi:\n\"Uhratkaamme uskottomat\nlempeän lepyttimeksi,\njuhlaksi Jumalan Poian!\"\n\nTunsi maassa martahina\ntuomionsa maan katalat\nÄänen korkean korotti\nHerramme Vapahtajamme:\n\"Menkätte, peseykätte,\npukeukatte puhtosihin,\nniin sinä siveä piika,\nkuin sinä valio vaimo,\nkuin sa ukko uurastava,\ntuosta tulkatte takaisin\nArmo-Luojan atrialle!\n\nKuuli kansa kummastuen:\n\"Etkö rankaise pahinta,\npalkitse parasta meissä?\"\n\nHymyili hyvällä suulla\nHerramme Vapahtajamme:\n\"Pahimmasta teen parahan.\"\n\nJa hän kastoi kansan kaiken,\nei vedellä, vaan tulella,\nPyhän Henkensä palolla,\nhehkulla väkevän tahdon.\n\n\n\nARJA JA SELINÄ.\n\nPaistoi kerran kuu ja päivä\nautuaammille ahoille\nkuin on kummut kuolevaisten.\n\nKaksi nousi puuta nuorta\nsaman luontonsa luvalla,\nsaalaina saman elämän.\n\nKasvoi kaksi lemmen lasta\nalla auringon ikuisen,\nkohinassa aarnikorven.\n\nMik' oli luotu miehen alku,\nse oli Arjaksi sanottu,\nmikä miehen kainalohon,\nsen oli nimi Selinä.\n\nTuntenut ei toinen toista.\n\nToki yhdessä asuivat\npuun alla lakea-latvan,\nyhdessä tulen tekivät,\nvierähtivät vuotehelle,\nyhdessä näkivät unta\nijäisestä itsestänsä,\notsalla unelma onnen,\nhuulillansa huomensuukko.\n\nSe Selinä neiti nuori\nnäki kerran keski-yöllä\nsilmät kuin tuliset tähdet\nsingahtavan päänsä päällä,\nja ne paistoi täydet tähdet,\npaistoi paljaalle povelle,\nposkille punehtuville,\nvarren valkolumpehille.\n\nUskoi aamulla unensa:\n\"Liekö liikoja tulossa,\ntaikoja tapahtumassa?\"\n\nYstävä hyvä hymyili:\n\"Ihailin ihanintani.\"\n\nTuop' on Arja aimo sulho\nkuuli toisna keski-yönä\näänen kuin Ukon vihurin\nviuhahtavan päänsä päällä,\nja se huusi ääni hurja,\nhuusi kuin verenvihoja,\nhaastoi kuin sydänhaluja\nmiehen mielihautehia.\n\nKertoi kullan-kumppanille:\n\"Lienkö muuksi muuttumassa,\nuudeksi urostumassa?\"\n\nNaljaeli neiti nuori:\n\"Näit unta unelmastasi.\"\n\nValvoivat he vuotehella\nkeski-yönä kolmantena,\nsilmät suitsevan näkivät,\nkuulivat puhetta puusta:\n\"Tulla voitte kuin Jumala\nkaikkiviisas, kaikkivalta!\"\n\nSyli toisensa tapasi.\n\nSilloin yön virsi virisi\nsyvältä sydämestänsä:\n\"Olin ennen onnellinen\nluonnon orjana eläen,\noonko nyt otollisempi\nkuninkaana luomakunnan?\nTieto on viluinen vieras,\nkamalampi kaiken tieto,\ntieto tyhjyyden kamalin.\nTullen lapseksi takaisin,\nsaanen auvon, saanen armon.\"\n\nToinen työn virsi tohisi\naivoista avartuneista:\n\n\"Putoovat elämän puusta\nhedelmät hyvän ja pahan,\nmeill' on valta vain valita.\nEi kysytty minulta, miksi\ntänne synnyin, täältä lähden,\nsiksi en kysy sinulta,\nmitä mietin, suuri Luoja.\nTeen työtä, erehdyn, etsin\noikein, väärin, mielinmäärin!\"\n\nKasvoi heistä kaunis heimo,\nveressä väkevä loihtu,\nsilmässä tulenvälähdys\nTuntemattoman Jumalan,\nkansa kirkas, kaukomieli,\nrotu rohkea inehmon,\njoka tietoa janosi,\ntaivon kaaria tapasi,\nrajat ratkoi luomakunnan,\nilmoitti elon-ilonsa.\n\nSitten syöksyi syöverihin.\n\n\n\nHALLA.\n\nHalla harmaja emäntä,\nPallan eukko, Äijän akka,\npahoin hoiti poiiansa,\nlaulatteli lapsiansa.\n\nJosp' on joutui katsomahan,\näänen viuhutti vihaisen,\ntuutusessa tuutimahan,\nkova kuin kivestä kätkyt,\nminkä neuvoi, neulapuisen\notti kankaalta karahkan,\nminkä lämmitti, lähetti\npaitasilla pakkasehen.\n\nKasvoi tuosta kansa kumma,\nvääräsäärinen sukesi,\nsuku lynkkä, heimo länkkä,\nkiero-silmä, kitku-sielu,\npahan-suopa suuremmille,\npilkan-suopa pienemmille,\nkansa naapurikateinen,\nrampa, raaka, synkkä synty,\nilman ihmisten iloa,\nvailla auringon valoa,\ntytöt tynnyrin pituiset,\npoiat nahturin näköiset,\nkaikki kuin katajapehkot,\näyskiväiset, räyskiväiset.\n\nMinkä helkkyi heimon kannel,\nsen helkkyi suruja heimon,\nminkä kynti kansan aatra,\nkynti käärmehen-kähyjä,\nminkä kaikui naisten nauru,\nsenp' on soi sopen himoja,\nmin iski urosten miekka,\nsen teki salatihuja.\n\nMurahtivat muukalaiset,\nkansat outojen ovien:\n\"Herja on heimo tuntureilla,\nsuku kehno suonperillä!\nOrjaksi omansa, kellä\nmieltä ei vapahan miehen!\"\n\nLöivät maahan maan-katalan.\n\nSaivat orjan saamattoman,\nviekkahan, salavihaisen,\nväkänuolta vääntäväisen.\n\nTuop' oli yksi kansan kukka,\nmiesten lempi, naisten hempi,\nSuomen honkien humina,\nSotavalta, sorja poika.\nJa oli yksi pieni piika,\nlemmen lehti, tammen terhi,\nsyntynyt sydänkesällä,\nkesäpuussa keinuteltu.\n\nJa se virkkoi Suomen suurin:\n\"Maille muille lähtekäämme\nluota äidin äksymielen,\nisän ilkeän tyköä;\ntääll' ei konsa kaunis kartu,\nvartu ei vapaus mielen,\nsynny aateluus sydämen,\npään ei täyty päiväntähti!\"\n\nVastasi kave Kalevan:\n\"Mennen, mennen mieluhummin\nmaille muille muuraimeksi\nkuin jäänen kotipolulle,\nkotimaalle maatumahan,\nkotisoille sortumahan,\nkotikaunat kantamahan,\nkotijuorut juoksemahan!\"\n\nVetivät purjehen punaisen,\nmatkasivat maille muille,\narmahammille ahoille,\npäivänrinteille rikasten.\n\nJa se Suomen sulho suuri\nja kave Kalevan kaunis\nliittivät käden kätehen\nveräjillä vierahilla,\nsuetaksensa sukua,\nisompata itseänsä,\nrohkeampata rotua,\nheimoa heleämpätä.\n\nJa he maistoit maljat kaikki\ntuskan, itkun ja ilojen,\nja he jouduit toisistansa\nkaiken turhuuden turulle,\nja he painuit portahiksi\naarnihautaisten halujen,\nrakkauden rahanalaisen,\nelonhehkun hengettömän.\n\nHalla harmaja emäntä\nsai viestit vihurin teitä\nLapin tunturin laelle:\n\"Jop' on sortui sorjimmatkin\nkaunehimmatkin katosi\nsinun, herja, heimostasi,\ntulenlautta, lapsistasi!\"\n\nÄrjän akka noin ärisi:\n\"Kaotkohot jos kahesti\npettäjät oman pesänsä!\"\n\nVain ääni värähti äidin.\n\nHalla harmaja emäntä\nkuuli linnun laulavaksi,\nPohjan kurjilla kylillä:\n\"Tulevat lapsesi takaisin\nmailta päivänpaistamilta,\ntyttö silkissä sihisten,\npoika kullassa kulisten!\"\n\nPallan eukko noin pakisi:\n\"Pois portto pihalta tältä,\nporton sulho poikemmaksi!\"\n\nKuitenkin sydän sävähti.\n\nHalla harmaja emäntä\ntunsi tähtien puhuvan\nkaivotietä käydessänsä:\n\"Kuollehet on kumpainenkin,\nmolemmat mennehet manalle,\nmaammoansa muistamatta,\nkotimaille koitumatta!\"\n\nPään kätki käsihin maammo,\nlysmyi lynkkäpolvillensa,\nitki päivän, itki toisen,\nkolmanna kädet kohotti,\nkatsoi kohti korkeutta\nkuin suuri, sininen silmä,\ntutki tahtoa jumalten\nkuin sydän punan-palava,\npoljettu viattomasti,\nsynnytelty syyttömästi.\n\nVieritti suruisen virren\nitsestänsä, itkustansa,\nkansasta perillä Pohjan,\nTurjan tuulisen suvusta,\nkuulla yössä yksinäisten,\ntähtien tähyäväisten,\nkorven korkean, lumisen,\nkorvan niitä korkeamman:\n\n\"Mi minussa unohtamista,\nsen muistan alati heitä,\nkurjassa kiroamista,\nsenp' on siunannen ijäti!\n\n\"Lienen kaltoin kasvatellut\nlajiani, lapsiani,\nollutkin emona outo,\nvieras äänelle vereni,\ntyly liian tyttärille,\npahantuuli poijilleni,\nkaunoisilleni katala,\nkunnoton koko suvulle.\n\n\"Vaan oli kotikin köyhä,\nmissä lasta laulatella,\nkaru kasvatus emonkin\nturvatonta tuuitella,\nkolkkoa koko elämä\nsydänlämmön läikähellä.\n\n\"Lumet kasvoi kantapäillä,\nkinokset tupahan tunki,\nhanki peitti pirtinharjat,\niljanko takan iloisen.\n\n\"Minne katsoin, kaikkialta\nnäin kasvot nälän ja kylmän,\nkunne kuuntelin ulomma,\nhukat kuulin huutaviksi.\n\n\"Tuolla tunturit jylisi\njäissä jäämerisen myrskyn,\ntäällä paadet paukahteli\npakkasessa yön ikuisen,\nkaiken päällä taivonkansi\nkuin luja, kivinen lukko.\n\n\"Armoton oli elämä\nminun herjan heimolleni,\nkuolema sitä kovempi\ntulenlautan lapsilleni.\n\n\"Oisi ollut onni mulla,\noisin onnea jakanut,\nollut mulla lieden lämpö,\noisin lämpöä uhonnut,\nripeämmät rinnat mulla,\noisi suurempi sukuni,\nkohtaloni korkeampi,\nkorkeampi nyt kotini.\n\n\"Hyvin teitte kuopus-kullat,\nkun menitte pois minulta,\npahoin teitte kuopus-kullat,\nkun jäitte kotihin kauan,\nminun raukan rinnoilleni,\npolville minun poloisen,\nnäille nälkäparmahille,\ntälle kylmälle kylelle.\"\n\nVieri ääni äidin virren,\nkyynelet enemmän vieri,\nläikkyi lämpö äidin lemmen,\ntahto taivaisten enemmän:\nlumet läksi, suot sulivat,\nnurmet nousivat nukalle,\nkiuru kimposi sinehen,\nlehti puuhun lempeähän,\njoka kattoi maammon kummun,\nmissä lintunen levähti,\nkukahti käkösen kulta,\nhuomentuulonen humahti.\n\n\n\nMENNYT MANNER.\n\nTuo oli tarina maasta\nmainitusta, kukkivasta\nkeskellä meren sinisen,\nalla täyden päiväntähden.\n\nPäivä päältä hellitteli,\nalla aaltoset vipasi,\nviidat kasvoi, kansa nousi,\nkansalle hyvät hedelmät,\nluonto tyyni, turvallinen,\nrauhan, rakkauden elämä.\n\nNiinkuin ulpukka ulapan\nkeinui se kevähän saari,\nuinui Luojansa suvessa,\nluonnon laajan parmahilla.\nMutta alla musta piili,\nammotti alat pimeät.\n\nKertoivat tarinat kansan:\nTullessa heleän heimon\ntälle maalle, manterelle,\nsaarelle suven suloisen,\npedot ilkeät elivät\nvielä saaren viidakoissa,\npeikot ahmatit asuivat\nrotkoissa, lomissa louhten,\ntahtoivat tapella, purra,\nkaiken raadella rajusti.\n\nKyllä neuvoi kansan vanhin,\noikein valtias opetti:\n\"Pedot on kesytettävät,\npeikot kiinni kytkettävät,\npedot kahleilla hyvyyden,\npeikot lemmen liitoksilla,\nei menesty manner muuten,\nrotu rohkea ylene.\"\n\nTuota ei totellut kansa,\najoi ahmatit pakohon\nluolihin salon sakean,\ntienohisin tiettömihin;\nsiitä turmio tulikin.\n\nVuossadat vaelsi, nousi,\nvaipui sankarit sukujen,\nkuolivat kuninkahatkin,\npojat valtikan perivät,\noli aika onnen aika,\nkausi kauniiden tekojen,\nhyvyyden hymyileväisen,\npäivän lasten laulavaisten.\n\nMutta korpien kohussa,\nsyys-öissä sydänpimeyden,\nmylvivät keralla myrskyn\nsaaren ammoiset asujat,\nvaativat vapauttansa\nniinkuin turma pohjatuuli.\n\nKansan vanhimmat varoitti:\n\"Tuolta se tulevi turma,\nloppu heimonkin heleän.\"\n\nRotu rohkea hymyili:\n\"Teemme templin auringolle,\npalvelemme Päivätärtä,\nsiinä on tuki ja turva\nvasten valtoja pimeyden.\"\n\nTemplin päivälle tekivät\nliepeelle kuningaslinnan,\nkuulsi kullat, päilyi päärlyt,\nalttarit alinomaiset,\nkaikui kaunis kuorolaulu,\npapit saatoissa samosi,\njalat nousi neitten nuorten,\nkaikki kunniaa Jumalan,\nrakkauden rajattomuutta.\n\nMutta rotkoista kumisi\nkuoro toinen, korpi-rinta:\n\"Yö oli alussa, yöhön\nkaikki kerran me palaamme,\naavan aukean sylihin,\nsynkimpähän, sankimpahan;\ntääll' on vanhin saaren valta,\ntäällä valtikka pimeyden.\"\n\nKuuli kumman kuorolaulun\npoika jo kuninkahankin,\ntuota tutki taatoltansa:\n\"Mik' oli virsi viime-öinen,\njonka kuulin kuin unessa?\"\n\nTaatto murheinen murahti:\n\"Tuot' älä kuuntele enempi\nkuoroa petojen kansan!\"\n\nTuop' on kuuli toisna yönä\npoika taas taruja korven:\n\"Tääll' on alku, tääll' on loppu,\ntäällä onnesi sinunkin\naarnihaudoissa halujen,\npäällä lieto virvaliekki;\nelon etsit arvoitusta,\nolen arvoitus elosi.\"\n\nAamulla ani varahin\ntutki poika taatoltansa:\n\"Mitä on salassa metsän,\nsaaren lempeän sisässä?\"\n\nKatsoi taatto kauhistuen:\n\"Ei sinne menoa meillä,\nsiell' ei laaksot päivän lasten!\"\n\nYönä kolmanna kohisi\ntaas korpi tarua uutta:\n\"Tule kerran keski-yöllä\nkahden kallion lomahan,\nmetsän synkimmän sylihin,\nsuon rajalle rannattoman,\nlöydät rimmen, löydät immen,\nrintasi sinisen liekin.\"\n\nEi kysynyt enempi poika,\nnousi kerran keski-yöllä,\nliikahutti linnan uksen,\nkorven kammoihin katosi;\ntuli tytti vastahansa,\nsoinnahti sorea ääni:\n\"Tullos taattoni kotihin,\nkorven kansan karkeloihin!\"\n\nKatsoi poika kauno-hiusta,\nhius kuni palava hiili,\nsilmä etsi silmän toisen,\nsielu kuin sininen liekki,\nhuuli painui huulosehen,\nhuuli kuin veri vetävä,\npovi toisensa tapasi,\nkaikki uppos unholahan.\n\nKuoro korpien kumisi:\n\"Jo meni merehen päivä,\npäättyi auringon tarina,\npäivä yötä suutelevi,\nvalo lempivi pimeyttä,\nnyt on vuoro meidän vuoro,\nkuoro kostonkin kovimman.\"\n\nJa se nousi korven kansa\nniinkuin syysmyrsky merellä,\nja se voitti korven voima\nniinkuin pilkkoinen pimeys,\nnousivat sotahan peikot,\nkaikki kaatui päivän lapset,\nsortui kauneuden jumalat,\nkuoli vallat valkeuden.\n\nJa ne ulvoi irti ilmat,\nsyysmyrskyt enemmän mylvi,\nja ne karjui auki aavat,\npärskyivät himojen pätsit,\nja se painui päivän manner\nkostohon kova-osaisen,\nalle aaltojen syvien,\nvihan vinhan pyörtehisin.\n\nEik' ole enempi noussut\nyöstä päivä, työstä riemu,\nilo kaunis ihmiskunnan,\nPäivätär heleän heimon.\nJäi yksin tarina, tuosta\nopin toiset ottanevat,\nlapset aikojen etäisten,\nkansat aamun kangastuvan;\nnäkevät näyn he oudon,\nkuvan kumman taivahalla,\nneiti korkea näyssä,\nsulho kahta korkeampi,\nkulkevat käsi kädessä\nkaarta taivahan sinisen,\npoika niinkuin päivän nousu,\nimpi kuin suvinen auer,\ntaluttavat toisiansa\nkohti taivahan kupua,\nsopusoinnun suuren maita,\nyön ja päivän yhteyttä;\naina astuvat ylemmä,\nhäipyvät valohämyhyn.\n\n\n\nUKON LINTU JA VIRVALIEKKI.\n\nAarnikotka ilman alla\nliiteleikse, laateleikse,\netsivi elosijoa\nLapin tuiman tuntureilta.\n\nVirvaliekki yksin yössä\nvilkehtivi, välkehtivi,\nsingoten sinisen soihdun\nmatkamiesten pään menoksi.\n\nUkon lintu linnastansa\ntulen allansa näkevi,\nsama itsellä salama\nrinnassansa rohkeassa.\n\nHiiden liekki yksin yössä\nläikehtivi, väikehtivi,\nkutsuvi kumartajaansa,\nottajata onnenkullan.\n\nKotka pitkän pilven päältä\nsanan ankaran sanovi:\n\"Ken on, kehno, uskaltanut\nsieluni sisimmän viedä?\"\n\nAarreliekki aarnihaudan\nhaastavi sulalla suulla:\n\"Yhtä ylpeät olemme,\nyhtä laajat lentimemme.\"\n\nIski tulta kynnestänsä\nilman aavojen kuningas,\nvalkahutti valkeata:\n\"Tiedän syntyni, sikesin\npäässä hongan lakkalatvan,\nsinitaivasta lähellä,\nvaan mikäpä sinun on synty,\nsilmä rimpisuon sumean?\"\n\nVirisi ylemmä virva,\nnousi niinkuin neiti nuori\nvyöhön saakka sammaleesta:\n\n\"Tiedän syntyni, sikesin\nsuon mudasta, maan madosta,\nsammakon salakudusta,\nkuitenkin sua rakastan,\nsulhoni sinisen ilman.\"\n\nTuop' on muuksi muuntelihe\nlintu pitkien pihojen,\nseisovi edessä immen\nniinkuin sulho seppelpäinen:\n\"Sallinet, sinut kohotan\nsinipilvi-siivilleni?\"\n\nTuop' on muuksi muuntelevi\nrahkan impi, rimmen kukka,\non kuin ulpukan unelma\ntai tyynten vesien joutsen:\n\"Sallinet, sinut opastan\nlipaskulta-linnalleni?\"\n\nTuop' on muuksi muuntelevi\njumal-sulho sulkapäinen,\non kuin myrsky metsikössä,\nlaine lammella syvällä:\n\"Sallinet, opetan sulle\nitsesi iki-ihanan?\"\n\nTuop' on muuksi muuntelevi\nlummekukka, lammenlintu,\non kuni sudenkorento\ntaikka keijun kehrävarsi:\n\"Sallinet, sinut lumoan\nlukinlanka-paulahani?\"\n\nTuop' on muuksi muuntelevi\nmyrsky pitkän pilven päältä,\nsyttyvi säkene sähkön\ntaikka taivahan salama:\n\"Liekki, tullos liekkihini,\ntuli, tultasi halajan!\"\n\nKiertyivät he toisihinsa\nniinkuin käärmehet siniset,\ntoistuivat he toisissansa\nkuin kahdet elämänlangat,\nhehkuivat he toisistansa\nniinkuin hiili hiiltä vasten,\ntoivat kuolon toisillensa\nkuin myrkky verihin mennyt.\n\nKatoi liekki kankahalta,\nlintu taivahan sinestä,\nvaan ei juhlista jumalten\nTuonen virran tuolla puolen.\n\n\n\nAURINGON HYVÄSTIJÄTTÖ.\n\nLiioin, Maa, sinua lemmin,\nluontoasi, lapsiasi,\nvaan on aikani erota,\nheittää jo ikihyvästit.\n\nKuulin kutsun kummallisen\nseitsentähtisen selältä,\nsain viestin salaperäisen\nkahvoilta Kalevan miekan:\n\"Jätä huoli huomisesta,\npääset illalla ilohon\ntaakse taivahan yheksän,\nylle kaaren kymmenennen!\"\n\nTuop' on sytti onnen oudon,\nviritti minussa mielen\nmennä haaveeni hakuhun,\ntulla tuntemattomihin;\nvoima uusi mua vetävi,\ntähti vieras viettelevi,\nvalta vankempi minua,\nmahti Maata korkeampi.\n\nJätän nyt hyvästi järvet,\nniitut, metsät, merten rannat,\nheitän hellästi ijäksi\nvalkamat, venot ja verkot;\nolen tehnyt orjan työtä,\nkainnut karjoja elämän,\nkruunupääksi nyt palajan,\niloiseksi itsekseni.\n\nTerve, taivainen Vapaus,\nRakkaus rajattomuuden,\navaruuksien Ajatus,\näärettyyden Henki heljä!\nSytyit sa sydämessäni\nammoin jo Ajan alussa,\nvälkytit väkevät liekit,\nsähkön säihkytit kipinät,\nvartuin muita vaikeampi,\nkartuin muita muhkeampi,\nmuita vahvempi valolta,\nlemmeltäni, lämmöltäni,\nmutta myös tulen-tuholta,\npalannalta, poltannalta.\n\nLiioin, Maa, sinua lemmin,\nkumpujasi, kutrejasi,\nvaan on pakko nyt paeta,\nmeidän mennä toisistamme.\n\nIllan viimeisen ilotan\nvarjoja vaellus-elon,\nkerran viimeisen valotan\nlaaksoja inehmonlasten,\nheitän heille hellettäni,\npaistan päivänpaahdettani\ntalven vastaisen varalle,\nvalkeaksi yön ikuisen.\nEtkö usko, Maa, minua?\nEikö mahdu mielehesi,\nettä en tule takaisin,\npoistun nyt palajamatta?\n\nNäit minun menevän aina,\naina kääntyvän takaisin\nilman pitkiltä pihoilta,\nsilloilta sinertäviltä;\nsaman silloin kutsun kuulin,\ntunsin jo tuhannet kerrat\nsaman mahdin määräyksen\nsyvällä sydämessäni,\nteki mieleni totella,\nvaan en voinut voimaltani,\nolin altis astumahan,\nvaan en jaksanut jalalta,\nkoska kuulin kutsun toisen,\nviestin vienomman tajusin\nniinkuin kanteleen helinän\nkankailta hämärtyviltä.\n\nJa ne lauloi laaksot, vuoret:\n\"Ohoh, tuhma Päiväntähti,\nheität Maa-elon ihanan,\ntäyden, herkän, heilimöivän,\ntähden Tyhjyyden ilojen,\nmitatonten mielten vuoksi;\nAjan vaihdat armas-helman,\nHetken kiitävän, heleän,\nijäisyyksien sylihin,\nvuodetonten vuotehesen!\nTiedä, tiedä, tähti tuhma,\nsylit on jäiset Järjetärten,\nkyljet kylmemmät sitäkin\nÄlytärten äänetönten\ntäydellisten tien tuvilla,\nasunnoilla autuaitten!\nHuudat Maata, armastasi,\nkuollut ei sinua kuule,\nitket kukkakumpujasi,\nkuki eivät uudellensa\nmyrjaadien vuotten mennen,\ntuhantisten toisten tullen.\"\n\nMuistin silloin, Maa, sinua,\nrintojasi, ripsejäsi,\nriensin myrskynä takaisin,\nliekkinä poveni polton.\n\nPilkkasivat ilman immet:\n\"Tuoko sankarin tapoja?\"\n\nÄrjyivät jumalten äänet:\n\"Siispä katko kahlehesi!\"\nTaivas korkea kohisi:\n\"Suistu jo radalta, raukka!\"\n\nValon itki valtakunta:\n\"Meiltä ylhäisin aleni.\"\n\nTuop' on tuima Pohjantähti\nse sanan sanovi täyden:\n\"Ohoh, urosta onnetonta,\nleimua petetyn lemmen!\nJo on kultasi levännyt\nkupehella Kuu-jumalan,\nonpa outo nauratellut\nnaista Päivyen pätöisen,\njoka ilta jo iloinnut,\njoka aamu armastellut,\nsuikannut suloista suuta,\nkaulannut Kavetta mointa\npoistuessa sun poloisen\navaruuden askareille!\"\n\nKaaret vahvuuden kajahti:\n\"Puhui totta Pohjantähti!\"\n\nKaikki Kaaos järkähteli:\n\"Auta armias Jumala!\"\n\nJylisi vihani jylhä:\n\"Poltan ma poroksi kurjat!\"\n\nHenget julmuuden julisti:\n\"Tapa heidät hekkumalla!\"\n\nJa ma hehkuin hekkumata\nteidän kummankin kupuhun,\nja ma painoin palkehia\nteidän kummankin palohon,\nja ma lietsoin liekkiänne\nteidän kummankin tuhoksi,\nja minä rakastin teidät\nrappiolle, turmiolle.\n\nLien myöskin palanut itse,\nparas mennyt pois minulta,\njäi kyllin jälelle vielä,\nkyven kuuma liiatenkin.\nSiit' on vierryt vuotta monta;\ntässä vierimme yhäti,\nsinä raukka Maa-emonen,\nminä parka Päiväntähti,\nkolmas kuollut Kuu-Jumala,\nmennyt meistä ensimmäisnä.\nSynkkä meill' on saattoseura,\nliemme synkemmät sitäkin,\nkurjemmat kuin kuolo itse.\n\nKun ma muistan muinaistasi,\nsilloin, Maa, sinua säälin,\nsilloin itken itseäni,\ntaivon pilvihin pimenen,\nmuistan muotosi tulisen,\nainehesi alkuhehkun,\nhenkesi valon väkevän,\nsielusi siniset liekit;\nkasvoi niistä kaunis vilja,\nnousi korttehet koreat,\nsanajalkojen jalous,\naarnipuiden aatelisto,\nkaikki itsesi ilosta,\nlämmöstä povesi päivän.\n\nSiit' on vierryt vuotta monta,\nolet jääksi jäätymässä,\nonnehesi tyytymässä.\n\nKuoli kerran Kuu-Jumala,\nolet kohta itse kuollut.\nEtkö konsana heräjä?\n\nPahoin tein ma, Maa, sinulle,\npahoin teit sa, Maa, minulle.\nEtkö sa lepy ikinä?\n\nKatsot, katsot liikkumatta.\n\nKuulen huultesi huminan:\n\"Ellös, Aurinko, eroa,\nmene pois minulta Päivä,\nainoa, jota rakastan\nkoko aavan ilman alla!\nVaikka vanhatkin olemme,\nsaamme toinen toisihimme,\nvaikka kurjatkin olemme,\nteemme riemun toisistamme,\najan tullen armahamman,\naikakauden kaunihimman,\nsydänhuolen huokeamman,\nhelpomman elämän hetken.\"\n\nUskoin muinen, Maa, sinua,\nen nyt uskone enempi,\nvaikka sammuisin samalla,\nkuolisin kuin itse kuolet.\n\nPoistun nyt palajamatta.\n\n\n\n\n\n\nSIMO HURTTA\n\nRunosikermä Isonvihan ajoilta\n\n(I 1904, II 1919)\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN SARJA.\n\n\n\nHÄÄT HOVILASSA.\n\nSimo Hurtta, hurja miesi,\najoi orhin pappilahan;\npappilassa lämmin liesi\nkatsoi kammon kulkijahan;\nhilpeästi räiskyi kuusi,\nliekkui lämmin ortten alla.\nIstunut ei Hurtta, huusi\näänellänsä karhealla:\n\n\"Ja jos nyt et tytärtäsi\nmulle pappi parka anna,\net sä enää ikänäsi\nkirkon kymmenystä kanna!\nKuuluttaako tahdot? Tässä\nkaikuu kellot kalvan tiestä,\nmyös on sotakirves lässä\njos on tarpeen puhemiestä.\"\n\nAntoi tyttärensä pappi,\nmieheen vihattuhun vihki,\nvapis valkoparta appi,\nnääntymäss' on nainen nihki;\nSimo Hurtta koppoi korjan,\nhevon neuvoi helmivyöllä,\ntoi kuin oisi tuonut orjan\nHoviin vaimon keski-yöllä.\n\nViikko häitä hankittihin,\npantiin olvet, leivät lestiin,\nsaatiin salit köynnöksihin,\npirtit sekä portaat pestiin;\nmaksoi viinat vilja-auman,\ntuotiin toista mailta muilta,\nryydit kautta Juutinrauman,\nviinit Saksan salmein suilta.\n\nVieri pitoviestit julki,\nhäihin rikkaat, köyhät vaati,\nvallat kuomureessä kulki,\nKajaanista kaikki raati;\njuhlittihin, juotiin kovin,\nkarkeloitiin vuorokausi,\neellimmäisnä voudit Hovin,\nArnkil, Björn ja Jessenhausi.\n\nKestit oli pihan puolla\nrahvahalle rakennettu,\nhöyryi lihaliemet tuolla,\nmurtui vehnä eikä pettu;\nvaan ei kaiu kanteloiset,\nvait on kansa, synkkä, vakaa;\nkarkeloita suurten toiset\nkatsoo ikkunoiden takaa.\n\n\"Läkkän, armas, kartanolle\nkatsomaan, kuin juhlii kansa\",\nlausui Hurtta nuorikolle\nparhaimmalla tuulellansa.\n\"Vieraat, Hurtan malja juokaa!\nNähdä ihmeen tuon ma halaan,\ntalonpoian täynnä ruokaa.\nHetki, pyydän, kohta palaan.\"\n\nPoistui. Raikui riemukesti\nkurkihirren kuulun alta,\nkohta päättyi verisesti:\npalas Hurtta ulkoisalta,\nhurme ohimosta juoksi;\nvieraskansa säikähtäynyt\nrientää pyörtyväisen luoksi:\n\"Mitä? Kuka? Kuink' on käynyt?\"\n\nPimeässä jousen tiehen\noli kirkas puukko pantu,\nosotettu otsaan miehen;\nsiitä Hurtan päässä rantu.\nKuiskutellen vieraat läksi:\n\"Häät on huonot, Hurtta parka!\"\nItse kääntyi kipeäksi,\nvaali häntä vaimo arka.\n\n\n\nERKKI PEHRSSON.\n\nÄrjyy Ämmä talvi-yössä,\nkarkaa varsat vahtopäiset,\nvälkkyy kuudan virran vyössä,\nhelkkää hiljaa hileet jäiset;\nkuuntelevi korpi sankka,\nkaupunki ja linnan muuri,\nvarus Kainuun uusi, vankka,\nvalmihiksi saatu juuri.\n\nKuutamossa kuohut ryntää,\nutu täyttää taivahalle,\npauhu paatta jäistä kyntää,\nhyytyy jälleen hyhmän alle;\nkosken päällä kohvakirkko,\nsiinä tornit, siinä pylväät,\nkimmeltävi jäinen nirkko —\ntaasen kaatuu kaaret ylväät.\n\nMutta Pöllyvaaran peikot\nlyövät yössä kättä kahta,\nvastaa tervehdykseen veikot\ntuolta puolen Turjan lahta,\nhumahtavat kuuset Kuhmon,\nPaltatörmän hongat kuiskaa,\nmutta Kivesvaaran ruhmon\npäällä Hiiden neiet huiskaa.\n\nKosken rannalla on talo,\ntulet tuikkaa virran vyöhön,\nvilkkuu kapakasta valo,\nkaikuu telme talvi-yöhön.\nSiellä Erkki Pehrsson peuhaa,\nsihteeri ja tullivouti,\nja hän räyhää ja hän reuhaa;\nhyvin juoda Erkki jouti.\n\nVirkana ei hällä muuta,\nsulkea vain tulliportit,\nkapakassa soittaa suuta,\nhoitaa pullot, pelikortit.\n\"Hei, vai etkö velkaa anna,\nsiispä päältä housut, paita!\nEukko, tuoppi täysi kanna,\njuokaa, veikot, harjakkaita!\"\n\nErkki Pehrsson iloissansa\niskee pöytään tinakannun:\n\"Kuka myöpi kunniansa,\nkuka panttaa maan ja mannun,\nkuka lahjat laulun, viisun,\nkuka tunnon hyvän tuhlaa;\nminä vainen vaatteet riisun —\neikös juoda Erkin juhlaa?\"\n\nTäss' on poika, Erkki Pehrsson,\nkaupungin ma portit suljen,\ntäss' on herra, Erkki Pehrsson,\nkoska tahdon, itse kuljen.\nPukuani moittii moni,\nmulla vastaus on ainut:\nkunniassaan Salomoni\nparemmin ei vaatehtainut.\"\n\nHoilaa Pehrsson pöydän päällä. —\nKoputetaan, viesti tuodaan:\n\"Hoi, on matkustaja täällä!\" —\n\"Veikot, hälle malja juodaan!\" —\n\"Hoi, hän portin eessä pauhaa!\" —\n\"Viekää hälle viinatilkka,\ntotta, toivon, saa hän rauhaa!\" —\n\"Erkki, jätä pois jo pilkka!\n\nMaaherran on airut tiellä.\" —\n\"Olkoon vaikka itse pirun,\nsaa hän siksi olla siellä\nkuin ma viinan päästä virun.\nHoi, on veikot virka vakaa:\nkun on torninkello kuusi,\nportti kiini! Miesi makaa,\nvirka valvoo. — Korjaa luusi!\"\n\nPunaisena koitti huomen,\nkohta kaikui joka kotaan:\n\"Rikottu on rauha Suomen,\nviedään jälleen miehet sotaan.\"\nTullut oli airut, tuoden\nsanan synkän, ilottoman.\nMutta ennen päätä vuoden\nsai jo Pehrsson virkaloman.\n\n\n\nSIPO NEVALAINEN.\n\nTalonpoika kelpo asui\nNurmeksessa, Nevalainen.\nPelto antoi, karja kasui,\nhyvin hyötyi mantu mainen;\nsäästi häntä hallan tuho,\nitse karhut kauas suisti,\npoika hällä ainut, Juho,\nvaimoltansa viime muisti.\n\nEsivallan alammainen\noli Sipo varsin nöyrä,\nkuninkaalle kuuliainen,\nvaan ei valtain eessä köyrä;\npäivällensä verot maksoi,\nsitten kirstut kiini sulki,\nviikon raatoi, minkä jaksoi,\nsunnuntaisin kirkkoon kulki.\n\nKuuli kansan nurkuvaksi:\n\"Auta Herra vainon alta!\nKäynyt liian raskahaksi\ntääll' on Hurtan huono valta.\nPiiat raiskaa, poiat ryöstää,\nviepi sotaan viimeisetki,\ntiloiltansa toiset syöstää;\neikä koita koston hetki.\"\n\nNevalainen kuokki, kaatoi\nniinkuin ennen kaskeansa;\nkauan rauhallisna raatoi,\ntuumi: \"Turhaan nurkuu kansa.\nKäypä laatuun elää täällä,\nonpa herra herrallaki:\nvaikk' on voudit vallan päällä,\nluja meill' on Ruotsin laki,\"\n\nKatso, kasvaa kansan nurku:\n\"Emme enää kestä tätä.\nTavarast' ol' ennen surku,\nnyt on tullut hengen hätä,\nsata saanut Hurtta miestä,\nalottanut hurjan huvin,\nsyödä, juoda, ryöstää, piestä —\nkaikki vievät omin luvin.\"\n\nNevalainen tuumi tuota:\n\"Hädästä ei päästä parku.\nJoka Jumalaan ei luota,\nhäll' on eessä hätä, karku.\"\nPennillensä verot maksoi,\nsitten kirstut kiini sulki,\nviikon raatoi, minkä jaksoi,\nsunnuntaisin kirkkoon kulki.\n\nPäättyy kansan pitkämieli:\n\"Jo nyt Herra heitti maamme.\nKallellaan on vallan pieli,\npoissa Kaarle kuninkaamme.\nOikeutta itse teemme,\nkirvein Hurtan huovit lyömme,\ntaasen kuivuu kyyneleemme,\ntaas on rauhalliset yömme.\"\n\nNevalainen kuokki, kaatoi\nniinkuin ennen kaskeansa;\nkauan rauhallisna raatoi,\nvaan kun vaikene ei kansa,\nkäypi miesi miettiväksi;\nvaljahisin varsan suori,\npapin pakinoille läksi;\njäi vaan kotiin poika nuori.\n\n\n\nPAPIN PAKINOILTA.\n\nPalas pappilasta. Pellot,\nniitut, nurmet vihannoivat,\nkeinui kilpaa kissankellot,\nterhen leikki, sirkat soivat,\najoi tuulen aallot viljaa,\nkeskikesän sydän sykki;\nvitkaan astui varsa, hiljaa\nukko ohjaksista nykki.\n\nMietti Nevalainen. Kummat\najatukset mielen täytti.\nAlat aavat, oudot, tummat\nkirkkoherra hälle näytti;\naukas ajantiedot, joista\nnäkyi, ettei vaiva lopu,\nellei tule taisteloista\nVenään kanssa pitkä sopu.\n\n\"Uus on merkki idän alla\" —\nopettanut oli pappi —\n\"tunnustähti taivahalla,\nsäihkyvä kuin päivän sappi;\nnyt se viistoon vielä loistaa,\nkohta paistaa päämme päältä,\nsodan, sorron maasta poistaa,\nkarkkoo Hurtan kauhut täältä.\"\n\nNäinpä suusta sulavasta\noli pappi tarinoinut,\npuhunut myös kapinasta:\nhyvää tuost' ei tulla voinut,\nellei vaihtuis esivalta\nmaassa kaikkiansa kerta;\npäästäis Hurtan ikeen alta\nvuotamasta liioin verta.\n\n\"Sunnuntaisin kirkkoon tule,\nsiellä enemmän ma puhun,\nsiihen asti suusi sule,\nkuulla Hurtta voisi huhun.\nMiehet varmat vaan on myötä;\nsaa ei kotiin jäädä kukaan.\nHiljaa tehdään suurta työtä.\nHyvästi, ja Luoja mukaan.\"\n\nSaattoi portahille saakka. —\nUkko ohjaksista nykki;\nraskas painoi mieltä taakka,\nsydän kuuluvasti sykki.\nVitkallensa varsa astui,\nvitkaan miehen aatos vieri;\nkasteesta jo niitut kastui,\nkun hän kotitielle kieri.\n\nJuoksi Juho vastaan ukon:\n\"Kävi Hurtan huovit meillä,\nrikkoi aitan uuden lukon,\noli pitkät piilut heillä,\nveivät lehmän ometasta,\nkarsinasta hiehon hyvän;\nhuusin, kielsin ottamasta,\nsain ma otsaan naarmun syvän.\"\n\nKieri kärryt kotipihaan. —\nVastauksen ukko säästi;\nsuuttunut ei ilmi vihaan.\nVarsan valjahista päästi,\näänetönnä hakaan johti;\ntullessansa aitan sulki,\nseisoi, siirtyi tupaa kohti,\nniska kumarassa kulki.\n\nSeuras poika myrskymiellä. —\nTuumi ukko, astui tupaan,\nliikkui niinkuin outo siellä,\nluottamatta omaan lupaan.\nVihdoin vuotehelle vääntyi;\nnäki tyhjän pyssyvaarnan,\nkysyvästi poikaan kääntyi,\ntoki säästi nuhdesaarnan.\n\nHuomenelta varhain nousi,\npoikaa punastuvaa tutki.\n\"Petoja on varten jousi,\nvihollista tuliputki.\nPyssy paikallensa nosta!\nVaikk' on esivalta väärä,\npahalla en pahaa kosta;\nJumalassa juoksun määrä.\n\nKäymme kynnökselle.\" — Läksi,\nläksi myöskin poika myötä.\nSaatiin pelto pehmeäksi,\ntehtiin iltaan asti työtä.\nAstuu ukko aurallansa,\nkyntää vaot suorat, harvat;\nmuu ei muutos muodossansa,\nrypyssä vain kulmakarvat.\n\n\n\nHURTTA MATKUSTAA.\n\nAamu kirkas Karjalassa,\ntuores kesäheinän tuoksu,\npäivän kehrä nousemassa,\nvilisevä virran juoksu;\npurret virran vettä viiltää,\nhopeaiset hunnut huljuu,\nkastehiset lehdot kiiltää,\nsuvannolla joutsen suljuu.\n\nPalaa Hurtta matkaltansa\nRepolasta rikkahasta,\nsaattajana salon kansa;\npalaa rajan katsonnasta.\nSeuraa immet Kuudanlahden,\npoiat Porajärven takaa\ntäyteiseltä purren kahden;\nkolmannessa Hurtta makaa.\n\nVaikka valtakunnat taistaa,\nKarjalassa, kahden puolen\nrajaa, rauhan päivä paistaa;\ntuo on heelmä pappein huolen\nKäräjill' on kansan nähden\nrauhan kirja rakennettu,\nluotu alla Luojan tähden,\nvalamiehin vahvistettu.\n\nMukavasti Hurtta loikoo,\ntaskumatistansa maistaa,\njäsenensä jäykät oikoo;\nsyvyys päilyy, päivä paistaa.\nViime yö, ei lämmin liian,\nnukuttihin nuotiolla,\nnoustiin lauluun sinipiian;\nnyt on Hurtan hyvä olla.\n\nPajariksi parhaimmaksi\nhäntä rajakansa sanoi,\nlöysi vallan laatuisaksi,\nviipymähän vieraan anoi;\nkunne tuli, oli tuttu,\nkussa istui, piiraat tuotiin,\nkannel kaikui, kiersi juttu,\nkoashat syötiin, voashat juotiin.\n\nNoita muistelee nyt Hurtta,\nhymyyn partahuuli kiertyy.\nHei, jo koski nielee purtta,\nmäkiseksi virta viertyy,\nvaahto varppehille loiskaa,\npärske yli päänkin hipuu,\nlehdot huiskaa, rannat roiskaa —\ntaasen tyyneen purret lipuu.\n\nRallatellaan rattoisasti,\nkiertää juttu ynnä kasku,\nkuuluu kumu kyliin asti,\nnähdään Hurtan koskenlasku;\nseisoo neiet rantamalla,\npoiat hiekkaa pitkin piukoo,\ntörmälläpä, talon alla,\nhieho yksinäinen siukoo.\n\nTarinoidaan venehissä,\nhyvin kertoo karjalainen:\n\"Tuoss' on sotasaari, missä\nyönsä nukkui Laurikainen. —\nTuoss' on piilopirtin tähteet,\ntuolla metsäkitkun seinä. —\nTässä läikkyi hurmelähteet;\ntulisijat peittää heinä.\"\n\nTarinoidaan taisteloita.\nVanhain posket puuntelevat;\nmuista eivät nuoret noita,\nkummastellen kuuntelevat.\nValitellaan vainon öitä,\nmuistellahan vanhaa aikaa,\nmuinahisten miesten töitä;\nvihdoin Vornan virsi kaikaa:\n\n\n\nVORNAN VIRSI.\n\nAunuksessa kauas, julki\nkuului Vorna voimallinen.\nMonet Suomen retket kulki,\ntyönä ryöstö, tappaminen.\nVarhain oli Kainuun kauhu;\npahemmaksi vielä paatui,\nmissä matkas, syttyi sauhu,\nmissä iski, miesi kaatui.\n\nRyösti vihdoin nuoren naisen.\nVienot lempiviikot vietti.\nHeimo neien karjalaisen\nkauan kostomatkaa mietti:\n\"Hirtettävä oisi Horna!\"\nSulhot sotatielle suori.\nTultiin kylään, nukkui Vorna;\nliitoss' oli nainen nuori.\n\nNukkuessa vangiks sitoi\nvaimo viekas miehen moisen,\norteen nuoran toisen nitoi\npankon patsahasen toisen;\nköytti kiini vankat ranteet,\npani paulat pitkin vyötä,\nsitoi solmut, väänsi vanteet;\nkatsoi kuuhut naisen työtä.\n\nKöytettäissä Vorna heräs.\n\"Mitä liikut, vaimo kulta?\"\n\"Sitä liikun, silmäteräs,\npudonnut on peitto sulta.\"\nHeräs Vorna toisen kerran:\n\"Miks et nuku, Luojan nuppu?\"\n\"Siks en nuku, nuppu Herran,\nsiirtyi päältäs sääskenhuppu.\"\n\nHeräs Vorna kolmannesti:\n\"Jäseneni jäykät ovat.\"\nVirkkoi vaimo kiirehesti:\n\"Allasi on oljet kovat,\nvarro, tasoitan ma tilan.\"\nPäätti työnsä nainen nurja.\nHuomas Vorna huonon pilan:\n\"Mitä mulle teit sa kurja?\"\n\n\"Jo nyt olet urho köytty,\nkytketty on Vornan voima,\nolet turman lintu löytty,\nnaisen nuoren kammitsoima;\njo on tullut tuomiosi,\nsotatiellä heimo sorja,\nmiekoin Vorna naista kosi,\non nyt itse naisen orja!\"\n\nPotkas Vorna vuoteellansa,\norret murtui, köydet aukes,\nponnistihe voimassansa,\npankon paadet maahan raukes,\nseisoi eessä naisen nuoren\nniinkuin synkkä aarnihonka,\nniinkuin myrsky päällä vuoren\ntaikka pitkän pilven lonka.\n\n\"Olin silloin urho köytty,\nkun ma äänes heljän kuulin,\nolin silloin lintu löytty,\nkun ma kullaksein sun luulin,\nolin silloin vaimon vanki,\nkun sa lattialla liikuit,\nolin tiellä Tuonelanki,\nkun sa polven päällä kiikuit.\"\n\nKoppoi keihään, miekan, syöksi\nulos iltaan synkeähän.\nPäätyi nainen nuori yöksi\nlautsan päähän itkemähän.\nSaapui suku aamun tullen:\n\"Jo nyt kuivu silmäkulma!\nJo nyt kosto koitti sullen,\nsurmattu on Vorna julma.\"\n\nHuusi vastaan hurja vaimo.\n\"Todeksi en tuota usko,\nvielä elää urho aimo,\npunertaa kuin päivän rusko!\"\nNäytetähän Vornan miekka:\n\"Totta tunnet tapporaudan?\nRuskottavi rannan hiekka,\nmiss' on sorja saanut haudan.\"\n\nKylpi nainen kyyneleissä:\n\"Viel' en todeks usko tuota,\nvarmaan vuorten jyrkänteissä\nkirpoi miekka miehen luota.\"\nNäytetähän keihäs hälle:\n\"Liekö tuttu tumma veri?\nVieri maalle vehreälle,\nmissä suuri surman peri.\"\n\nNyyhki vaimo voivuksissa:\n\"Viel' en menoon usko miehen,\nvarmaan soissa soiluvissa\ntarttui ruoste raudan tiehen.\nVielä elää kuulu kulta,\nvihertää kuin latva virven.\nItketätte ilmi multa,\nkunne johti jäljet hirven.\"\n\nNäytetähän Vornan vyöhyt\nkera puukon helapäisen.\n\"Kussa paistoi kuudan-yöhyt\npoikki virran vieriväisen,\nsiinä kaatui kaunis vuona\nTuonen virven vihannoiden,\nkuolon kukkiessa luona,\nManan lasten laulun soiden.\"\n\n\"Ja jos Manan lapset lauloi,\nlaulakohot maahan munki,\nja jos kuolo kullan kauloi,\nlöydän sulhon surmatunki,\ntulen, tunnen metsät sankat,\nkussa kukkii kuolon niini,\nväännän sieltä vaulat vankat,\nnidon niillä kullan kiini.\"\n\n\n\nHURTAN KOSKENLASKU.\n\nKuuluu jälleen kosken pauhu,\nkierretähän lehtosaari,\nnäkyy niemen takaa sauhu,\nkohoo kaunis taivaan kaari.\nHurtta nauraa höröttelee —\nkosken nielu purtta kiistää —\nniinkuin kirkkoon köröttelee;\nsilloin rantaan venhot viistää.\n\nSelittävi saattoväki:\n\"Nouse, mahti, maihin tässä!\nKov' on eessä koprumäki,\nsiinä Lempo leikkimässä.\nPurren poikki niemen viemme,\nniin myös veivät taatot ennen,\ntaas on väljä väylätiemme\nmeidän Lieksan vettä mennen.\"\n\nHurtta alla hurstiteltan\ntaskumatistansa maistaa,\nheittää taakse kypärheltan,\nsilmät hurjat päässä paistaa,\npartaan pullon kaula peittyy;\nkatsahtavi matkan menoon,\nmaiskahuttaa huulta, heittyy\nylpeästi selkäkenoon:\n\n\"Kun lie koski Lemmon luoma.\nLemmon lentoneuvot saamme,\nkun lie laskematta uoma,\nensi kerran laskekaamme!\nTulkoon, mikä tulkohonkin,\ntähän juutun niinkuin jurtta;\nakkoja jos urhot onkin,\npaikaltaan ei liiku Hurtta.\"\n\nSeisoo, miettii miesi parat,\naatkeloivat ankarasti.\nEivät oisi urhot arat,\nvaan on liian kallis lasti:\n\"Hukkuis meiltä saatettava,\nsota tuosta tulla voisi,\neessä meillä mestuulava\ntaikka hirttonuora oisi.\"\n\nMutta Hurtan muoto muuttuu,\nkaartuu kulmat synkät vakoon,\nja hän ärjyy ja hän suuttuu:\n\"Kun ma käsken, toteltakoon!\nEnsi kerran elämässä\npakko munko myötä antaa?\nNähdään, ken on herra tässä,\nkuka meistä kontin kantaa!\"\n\nKuiskuttavi miesten kuulla\nMikko huovi, Hurtan seura.\nHurtta itse tuhtopuulla\npuuskuttaa kuin jalopeura.\nHetki vakava on varsin.\nVaan jo hymyy karjalaiset,\nvastaa vanhat puheenparsin,\nnaureksivat nuorempaiset.\n\nTuokio! Ja metsä liikkuu,\naukee kuvat oudot, somat,\nimmet kuusten alla kiikkuu,\nniinkuin luonto, alastomat;\nluonteleivat luokse venhon,\nvarpaat valkohiekkaan piirtyy;\nniinkuin nostamalla tenhon\nteloillansa pursi siirtyy.\n\nVait on Hurtta hurmiossa.\nOnko taikaa, onko unta?\nVai tää lie se lehto, jossa\nleikkii lemmen valtakunta?\nLähtenytkö metsän kansa\npanemaan on urhon paulat,\nvaiko astui aalloistansa\nvellamoiset vaahtikaulat?\n\nVäikkyy hurman, turman kuvat:\nveikistäikse vöitten vanteet,\nkäsivarret pingoittuvat,\nnousee, notkuu nuoret lanteet;\npaistaa auringossa iho,\nvälähtelee koivun kuori,\npuiden takaa kosken kiho\nsekä vihryt rantavuori.\n\nTunne hurja Hurtan täyttää,\nhartaus ja mielihaave,\nkohottavan kättä näyttää,\ntuijottaa kuin metsä-aave,\ntanssii soihdut silmän eessä. —\nSilloin lehtoon immet lymyy.\nTaas on venho virran veessä;\nMikko hyvillänsä hymyy.\n\n\n\nISÄ JA POIKA.\n\nHyvin pappi liekin liehtoi,\nkulon kulkemahan laski,\npauloihinsa parhaat kiehtoi,\nkaatui tuosta kaunis kaski;\nliehtoi myöskin Hurtta julma,\nsekä kansan sorto, hätä;\nnäinpä kohta kulon huima\nkulki pitkin pitäjätä.\n\nEnsin Yrjö Sormu yhtyy\nrovastihin rohkeahan,\ntoimen, tarmon miesi, ryhtyy\nsamaa tulta liehtomahan;\nsyttyy Tuomas Turuinenki,\nSykkö, Tikka, Viklo, Jukko,\nvoittaa tulen tuiman henki,\nyhtyy tuumaan Mantsin ukko.\n\nMutta seisoo niinkuin vuori\nNevalainen virtaa vastaan,\ntyyn' on, kylmä miehen kuori,\nsydän sykkää ainoastaan.\nKohoo kesken liekkilammen\nniinkuin honka suuri suolla,\nseisoo lailla rautatammen\nesivallan vanhan puolla.\n\nMutta ukko suree. Huolta\nhälle suurta poika tuopi:\nsaa ei enää sanaa tuolta,\ntuskin vastauksen suopi.\nPäivät yrmy, yöt on poissa,\nviipyy aamunkoittoon asti,\ntoimittaa hän työnsä koissa,\nnekin varsin vaikeasti.\n\nSattuu joskus huomenella,\ntapaavat he toinen toisen\nkotipellon pientarella,\nauetessa aurinkoisen.\nKimmahda ei kielten lukko;\nkauan syrjään katsotahan.\n\"Mistä tulet?\" kysyy ukko.\nVastaa poika: \"Tulenpahan.\"\n\nTaikka saapuu viesti saloon:\n\"Taas on Hurtta tehnyt pillan.\"\nTulee Nevalankin taloon.\nHuokaa ukko suussa illan:\n\"Milloin saa hän tuomionsa?\nMilloin ajat parannevat?\nEipä taida ennen, konsa\nkuivuu tämän talon nevat.\"\n\nVälkähtävät silmät Juhon:\n\"Ei se oikeus aina voita,\neikä jälkeen turman, tuhon\naina onnen päivä koita!\nYöhön tarpeen yön on rotu,\nviekas, synkkä, tuima tähän.\nMies on mennyt, ken ei totu\npimeässä näkemähän.\"\n\nKuulee ukko kummastellen:\nOutoa on pojan kieli.\nMistä sanat saakin? Kellen\nhaastaa? Vai lie puolimieli?\nTyyntyy vihdoin tuosta, töitä\nHurtan hiljaksensa suree.\nMutta yksin, pitkin öitä\nJuho hammastansa puree.\n\nNiinpä ukko Nevalainen\nnaapurihin kerran läksi.\nNaapurissa nuori nainen\nkävi varsin kieleväksi.\nHaastelevi niitä, näitä,\nsattuu vihdoin sanomahan:\n\"Noh, kai kohta Juhon häitä\nNevalassa hankitahan?\"\n\nUkko epäluuloisesti\nkysyjähän katseen viskaa.\nNainen silmän karsaan kesti\nkeinutellen nuorta niskaa.\n\"Vai ei vielä aivan? Taitaa\nolla juttu juoksemassa.\nTuon ma tiedän, papin paitaa\nkudotahan Sormulassa.\"\n\nUkko nousi, läksi. Tiesi\nnyt hän, kusta kulki uho,\nmistä sanat otti miesi,\nmillä teillä juoksi Juho,\nKoskee isään poian hukka.\nMykkyys korpitaloon koituu.\nMutta Nevalaisen tukka\nhiljallensa hopeoituu.\n\n\n\nIRJA.\n\nIstuu impi kangaspuissa,\nkäämi kääntyy, pirta piukoo,\nvaan on immen mieli muissa,\naatos kaukomailla siukoo.\nKutooko hän maalle rauhaa\nvaiko sotaa, viel' ei tiedä,\nmutta onnea ei lauhaa\nSormun sorja tyttö siedä.\n\nYlpeä on Sormun Irja,\ntulikukka, suolla soihtu,\nkiehtova kuin noidan kirja,\nväkevä kuin velhon loihtu;\nsilmät tutkivat ja syvät,\nvarsi suora niinkuin salko,\nhuulet niinkuin marjat hyvät,\nsuu kuin hiirenherneen palko.\n\nSaapuu maiden, merten takaa\nsulhot suuret orhin, laivoin,\ntyttö rukkasia jakaa;\nottaa jonkun kihlat vaivoin,\nviikon pitää, sitten hylkää.\nTuost' on huoli äidin oman:\n\"Saa et koskaan kunnon ylkää.\"\n\"Niinpä saanen kunnottoman.\"\n\nNeittä Neva nuori lempii,\nSipon poika, siisti, rehti.\nMutta tyttö torjuu, empii,\nlepattaa kuin haavanlehti:\ntänään hälle hymyilevi,\nluokse luontuu, suuta antaa,\nhuomenna jo lymyilevi,\npäänsä korkealla kantaa.\n\nMielellänsä immen isä\ntahtois tytön suostumahan:\nsaadaan uusi, oiva lisä\nkansan pyhään asiahan.\nNevalaisten neuvon kieltä\nkuulee koko korven kansa,\nvaan jos poik' on meidän mieltä,\ntuo hän muutkin muassansa.\n\nIstuu impi kangaspuissa,\nkäämi kääntyy, pirta piukoo,\nvaan on immen mieli muissa,\naatos kaukomailla siukoo.\nKutooko hän maalle rauhaa\nvaiko sotaa, viel' ei tiedä,\nmutta veri nuori pauhaa\neikä tyttö tyyntä siedä.\n\nSeisoivat he kesä-yössä\nkerran aitan portahalla;\nuivat laaksot utuvyössä,\nvälkkyi järvet vaarain alla;\npohjan taivas puna-kelta\nveti juovat vienot vesiin,\ntoisen taivaan rantehelta\nkulki kuuhut valju esiin.\n\nTuli henki keskikesän\nniinkuin tuoksu kypsän marjan,\npaahde muurahaisten pesän,\ntaikka savunsiinto karjan,\nastui ahon päivälaitaa,\nkylpi päällä poimulehden,\nnousi pitkin pellon aitaa,\nsiinä kuperkeikan tehden.\n\nHaihtui, kun nuoret näki,\nkarkeloitsi kartanolla.\nMetsän puussa mykkä käki\nmalttanut ei vaiti olla,\nkukahti jo kerran, kaksi,\nniinkuin ollut oisi kevät,\nkohta varttui varmemmaksi,\nkullat, helmet helisevät.\n\nMutta Juho vaiti pysyi\nkädessänsä neien käsi.\nVihdoin hiljaa aivan kysyi:\n\"Olenhan sun ystäväsi?\"\nKuiski impi: \"Sun ma olen.\"\nAntoi suuta sulhaselle.\nTarjos sulho rintasolen:\n\"Milloin häitä impyelle?\"\n\nMutta Irja katseen heitti\nkauas laakson vienon vesiin;\ntaivaan valkopilvet peitti,\nkulki kuuhut valju esiin.\nVartoi sulho vastausta,\nvartoi metsä, vartoi tuuli,\nnäytti kuuhut kummastusta;\nmykäksi jäi immen huuli.\n\n\n\nELJAS IOCHMAN.\n\nEljas Iochman oli miesi,\npapin sälli, teini Turun,\nvarhain tuskan valjun tiesi,\ntunsi suuren sydänsurun:\nkadotti hän Annan vienon,\nHovin rouvan, Hurtan kyyhkyn,\nhelkanurmen heinän hienon,\nyksinäisen rinnan nyyhkyn.\n\nEleli nyt taaton koissa,\nkappalaisen valkohapsen.\nOli kodin onni poissa,\npainoi isää murhe lapsen.\nTaatto tointaan hoiti, yksin\nEljas hoivaa etsi vaivaan,\nkera metsän ystävyksin\nsekä yön ja tähtitaivaan.\n\nNiin he tyyntä eli täällä.\nOhi vyöryi ajan virta,\njyrissyt ei päiden päällä\nelon myrsky-neitten pirta;\nkutoi kaihon kalvas tytti,\nhelkki hiljaa huolten niidet,\njoskus vaiva värähytti,\nsoivat surun kielet viidet.\n\nAntoi vihdoin aika armon.\nVersoi alta murheen mullan\nterälehdet toimen, tarmon,\nvirpi kauniin viljakullan.\nElpyi Eljas eloon taasen:\nmikä mennyt on, ei palaa.\nTaaton toimeen laupiaaseen\nmiehen nuoren mieli halaa.\n\nKorpimaiden kuokkijaksi\nEljaksen on tahto vankka,\nviljelyksen vartiaksi\nsiinä, miss' on salo sankka,\nettei voittais hengen halla,\nhaipuis valon viime vana,\nsammuis pohjantähden alla\ntiedon alku, Herran sana.\n\nPaennut on piispa, poissa\nTurun koulut, konsistorit,\nvaan ei Eljaan tutkinnoissa\ntarpehen nyt professorit.\nOn nyt aika Herran pelon,\ntutkija nyt taivaan Luoja,\nkova eessä koulu elon,\nvaiva valtakirjan suoja.\n\nEljas hiljaa ahkeroipi,\nunhoittaa jo murheen maisen.\nOnnen virpi vihannoipi\njälleen koissa kappalaisen.\nPysähtyy jo huolen pirta,\nvaikenee jo surun vaski.\nMutta vyöryy ajan virta,\nroihuu kapinainen kaski.\n\nSyöksyy ukon-jyminällä,\nraastaa esiin rauhaisetki:\n\"Eljas, nouse, elämällä\nvain on yksi suuri hetki!\nPäälles papinkaulus pue —\njo nyt kosto koitti kerran —\nastu saarnastuoliin, lue\nvalankaava kirkkoherran!\"\n\nKalpenevi poian poski:\n\"Esivallan uuden kaava!\"\nKuohahtavi suonten koski,\nvuotaa verta vanha haava,\nherää viha, herää vaino:\n\"Rangaistaan nyt Hurtta raaka,\npoistuu maasta miekan paino,\njuurtuu lain ja Luojan vaaka.\"\n\nLuki Eljas valankaavan,\nvannoi kaavan mukaan kansa,\nuskoi ajan uuden saavan,\nrikkoi vanhan vannomansa,\notti esivallan uuden\nkesken sotaa palavata,\nmennen Ruotsin mahtavuuden,\nennen Kaarlen kuolemata.\n\nMutta, kertoo kansan taru,\nkoska ilta tyyni tuli,\nhuoahteli korpi karu,\nEljas kyyneleihin suli,\nkauan yössä kulki, sitten\nastui alle taaton katon,\nhaastoi halki kyynelitten,\nvieri virsi valapaton:\n\n\"Sydän-yön ma lapsi lienen,\nliekuttama surun summan,\ntuskan tuiman myötä vienen\nkäyden teitä elon kumman.\nKunne käännyn, eksyn tieltä,\nminne mennen, joudun harhaan;\nmilloin saanen miehen mieltä,\nmiehen murheet sain jo vanhaan.\n\nMinkä parahinta koitan,\npyhintäni pyydän tässä,\nsen ma onnettuutta voitan,\norpoutta elämässä;\nnyt en tiedä, mennä minne,\nkun on kauhu kaikkialla,\neessä jyrkkä vaaran rinne,\nkorpi kolkko vaaran alla.\"\n\nItki isä harmaahapsi,\nmurti häntä murhe sama:\n\"Sydän-yön sa lienet lapsi,\nAjatarten armastama,\nsynnytetty sydänkuussa,\nvaahtokuussa vöihin väätty,\ntuuditettu tuskan puussa,\nitkun puusta kätky käätty.\n\nEn nyt tunne huoles hoivaa,\nsull' on kauhu kaikkialla,\nenkä tiedä tietä loivaa\nsulle tämän taivaan alla.\nMitä teetkin, teet sa pillan,\nminne mennet, murhe herää;\nnäit sa aamun, näit sa illan,\nmilloinkaan et päivän terää.\"\n\n\n\nHOVILAN PIRTTI.\n\nPalaa päre pankon puussa,\nrengit iltaruokaa haukkaa;\nilta myöhä marraskuussa,\nulkoisalla myrsky paukkaa.\nYö kuin sysi, maa kuin noki,\nalastonna metsä, manner,\nriittehessä järvi, joki,\nkaljamalla kaikki tanner.\n\nHovilassa lämmin takka,\npirtti pitkä, lautsat laajat,\npinoo leipää Pirkko akka,\nröyhtäisevät ruoan saajat;\npiiat värttinätä vääntää,\nkyhnii uunin päällä ukko,\nkoira pöydän alla ääntää,\nnukkuu orrellansa kukko.\n\nMutta pirtin peräpuolla,\nkarsinassa, lasin alla,\nsuutarin on pöytä tuolla;\nsyltä sijaa mahtavalla.\nHällä oma kynttilänsä;\nmestarmies on pitkä Jyrkö,\nrokon-arpi, nokka känsä,\nirstas, yksisilmä yrkö.\n\nMuiden puheista ei piittaa,\nhoitaa Jyrki oman homman,\nväliin naskalilla viittaa,\npaiskaa pahasuisen komman,\ntuikkaa piian pakarahan;\nkirkaisevi tyttö kovin,\ntuosta rengit nauramahan,\ntorumahan Pirkko tovin.\n\nLepyttääkseen naisten mieltä\nkertoo Jyrki tarinansa\nimmestä, min saunatieltä\nkoppoi Hurtta korjahansa,\njäätyi kassa järven jäällä,\nkiini korjan perään hyytyi,\nmutta Hurtan huovan päällä\ntyttö kohtaloonsa tyytyi.\n\n\"Hyi!\" jo piikain kielet kilkkaa,\n\"tarinaa ei taida Jyrki,\ntaikka taas hän herja pilkkaa:\npoishan tyttö parka pyrki,\nkauan huuti talvi-yössä:\nhuurtehessa kutri kiilsi,\npuukko kirkas Hurtan vyössä,\nkassan kauniin poikki viilsi.\n\n— Huomenelta sulho tuli,\nkorjan kartanolta löysi,\nkassa kyyneleistä suli,\ntuli tuosta tuima köysi,\nsaip' on sulhon jousen jänne;\nlöip' on koston hetki kerta.\nHiipi sulho häihin tänne,\nvuodatti hän Hurtan verta.\"\n\nHaastellahan Hurtan töistä,\nHovin herrain hoilannasta,\nriettahista rikos-öistä,\nvaimosta myös valkeasta;\njää jo piian kehrävarsi,\nnousee rengit pöydän takaa,\npäre sammuu, putoo karsi;\nkohta koko pirtti makaa.\n\nMutta päällä lieden himmen\nPanu poika, punahuuli,\nistuu luona hiilen immen,\nkuulee, kuinka laulaa tuuli,\nja hän kullallensa kuiskaa:\n\"Kera etkö tahdo tulla?\nMissä ilman lapset huiskaa,\nsiell' on salit, linnat mulla.\"\n\nHuokaseiksi hiilen impi:\n\"Sinä valkee, minä musta,\non mun piillä kaunihimpi\nliki pirtin öisen usta;\njos ma taattos saliin saisin,\npimentäisin pihtipielen,\nlautsat uudet nokeaisin,\nvihoittaisin taaton mielen.\"\n\nSammuu hiljaa viime hiilu.\nNäy ei enää pimeästä\nmuu kuin kissan silmän kiilu;\nlähtee lieden lämpimästä,\nhaukottelee, köyristäikse,\noikoo selkää, oikoo jalkaa,\nsotisopaan pöyristäikse;\nkohta taisto tuima alkaa.\n\n\n\nVOUDIT.\n\nMutta viel' ei uinu talo.\nPirkko pihan poikki kulkee,\nliekkuu yössä lyhdyn valo;\nlukot tutkii, aitat sulkee.\nEikä pikkupuoli nuku,\nsiirtyneet on voudit sinne,\nkooss' on koko kolmiluku:\nArnkil, Jessenhaus, Björn Finne.\n\nIsäntä on itse poissa,\nsiks on hiiret pöydän päällä,\nvaahtoo viini haarikoissa,\nvoudit valtikoi nyt täällä;\nrehevöipi retoriikka,\nsanat sinkoo sokin sikin;\npuheena on politiikka,\npaikallinen tietystikin.\n\nPunoittaa jo Björnin naama,\ntotta tekee viini Ranskan:\n\"Pula tää on aikaansaama\nJessenhausin, 'Jästihanskan'.\nHänpä kirkoss' oli, milloin\ntehtiin tämä Lemmon retos.\nMiks ei ylös noussut silloin?\nPäättynyt ois valtapetos.\"\n\nJessenhausin muoto muuttuu\nja hän syrjään sysää kannut.\n\"Björnin puhe mieltä puuttuu!\nMiks en muka vastaan pannut?\nKansa tempun täyden ahtoi,\nkiilsi kirveet vöitten alta.\nMinkäs siviil'miesi mahtoi,\nmissä vaani miekan valta!\"\n\nArnkil, aina kylmä järki,\nlausuntonsa laatii siitä:\n\"Turhaan Björn nyt seuran särki,\nvaikk' en 'Jästihanskaa' kiitä.\nEhkä toisin tehnyt oisin,\nsentään synninpäästön suon ma,\nBjörniilekin saman soisin;\nkumppanuuden maljan juon ma.\n\nPulma tää on hiidenmoinen,\njoka miettimistä antaa:\nesivalta tääll' on toinen,\ntoinen kruununverot kantaa.\nMaa on Ryssän, voudit Ruotsin,\nkirkko itse pirun, — luon ma\nyöhön yhden lujan luotsin:\nkuninkaan' nyt maljan juon ma.\n\nVaikka pappi meidät petti,\npettää piru pappi pahan,\nvaikka Hurtta kansan ketti,\nketämme me Hurtan nahan;\nkäyköön, kuinka käykin, laihdu\neivät voudit, tiedän tuon ma,\neikä veronkanto vaihdu:\nesivallan maljan juon ma.\"\n\nJuodaan malja. Jessenhausi\nyhä yksin motkottavi:\n\"Arnkil aivan oikein lausi;\nkenpä tässä kotkottavi,\nsenpä syykin olla suittaa:\njuovuksissa verot kantaa,\npuolet kurkkuhunsa kuittaa,\ntoiset puolet anteeks antaa.\"\n\nKimpoaa Björn paikaltansa:\n\"Kuka leikkaa kunniaani?\nVieras mulle ei tää kansa\neikä outo oma maani.\nSaanut en ma Hurtan mieltä,\ntoisen sain ma syntymässä.\nVaan jos Suomi eksyy tieltä,\nRuotsin herrain syy on tässä.\n\nIljettää jo alkaa mua\ntämä ryöstö orvon, lesken,\nnähdä maata rosvottua,\nkäydä nälkäkyläin kesken.\nSiksi juon ma kanssa rahvaan,\nkoska rahvaan osaa huollan.\nTartun kerran kalvan kahvaan,\nverin synnyinmaata puollan!\"\n\nHorjuu Björn, jo pettää kunto,\nvuoteelle hän väsähtäypi.\nArnkil hymyy: \"Björnin tunto\nherää, kun hän maata käypi.\"\nKallistaa hän kannun, juodaan\nvielä joku hetki jouto;\nsilloin riemu päättyy, tuodaan\nHovilahan viesti outo:\n\n\"Jo nyt viuhka jousen jänne,\nnouse telme kalvan teillä,\nrientää talonpoiat tänne,\njohtajana Sormu heillä;\npäättäneet he ryöstää ovat\ntänä yönä kruunun talon,\nlyödä koston-iskut kovat,\ntehdä tuiman tulipalon.\"\n\n\n\nHYÖKKÄYS.\n\nSyntyy Hovilassa häly,\naseet kalskaa, soihdut hohtaa,\nherätetään rengit, äly\nArnkilin nyt kaikki johtaa,\njärjestää hän puolustuksen:\ntänne miesi, tuonne pari,\naitan solaan, taakse uksen;\nvarrotahan hetki vari.\n\nNiin jo joukko raivo ryntää,\npaukkaa pyssyt myrsky-yössä,\nluodit puuta, luuta kyntää,\nheiluu kirveet, keihäät työssä;\nleimahtaa jo tuolta palo.\nEnnen aikaa aamunkoiton\nvallattu on Hurtan talo,\nsaaneet talonpojat voiton.\n\nJa ne raivoo ja ne riehuu\nVierii viinitynnyreitä,\nkohta padat täydet kiehuu;\nsaapuu kansaa pitkin teitä.\nKukin omaa kättä käyttää,\nottaa lehmän, ottaa lampaan,\ntavaralla taskut täyttää,\nsaalihilla Hurtan hampaan.\n\nAuta ei nyt Pirkon vihat,\nämmä ärisee ja noituu:\nsai hän piiloon petran lihat,\nkohta hukka toinen koituu:\npenkkiin härjän parhaan lyövät.\nKahvelit ja veitset kilkkuu,\nherroiksi nyt moukat syövät;\npiiat virnistää ja vilkkuu.\n\nSaapuu aamun suussa pappi,\narvon herra, Herran miesi,\nHaerkepaeus, Hurtan appi;\nhänpä sodan säännöt tiesi.\nVarjelee hän jyvälaarin,\nlausuu suulla mahtiponnen:\n\"Vilja tavaraa on Tsaarin,\ntuottaa meille suuren onnen.\"\n\nSinne korpit, kussa raato;\nhöyryävi hyvä keitto.\nSaapuu sinne viinankaato\nluutnanttikin virkaheitto,\nAlholm, aina juovuksissa.\nTalonpoikain eessä teikkaa\ntäysissä hän asehissa;\nja hän vannoo ja hän veikkaa:\n\n\"Johtajaksi luotu lienen,\ntaistella kuin Lempo taidan,\njos ma teidät tuleen vienen,\nsaakin Hurtta hurmepaidan.\nLapset! Mull' on mielenlaatu\nteitä kohtaan varsin hellä.\nSiksi kuin on voitto saatu\nvoimme vähän ryypiskellä.\"\n\nMutta läätin pahnain päällä\nistuu verovoudit vangit,\nmurheiset on muodot täällä,\noven eessä paksut kangit;\nvait on Arnkil, synkkä, survaa\nusta, eipä murru muuri,\nsaatanaan Björn Finne turvaa,\njumalaansa 'Jessenjuuri'.\n\n\n\nSYKÖN VIRSI.\n\nVoipuneena haavoistansa\nSykkö yössä yksin makaa;\nympärillä räyhää kansa,\nkuuluu pauhu seinän takaa.\nOn nyt Sykön mieli synkkä,\ninto oisi iloon muiden,\nvaan on jalka lysmy, lynkkä,\nreikä alla rintaluiden.\n\nEi oo sulho Suomen maasta,\non hän tullut mailta muilta,\nAunuksesta autuaasta,\nsaanut Vienan virransuilta,\nhirven hiihtokankahilta;\nRepolan on miesi reima.\nOn nyt läsnä urhon ilta,\notsallansa Tuonen leima.\n\nVirittää hän vienon virren\nyössä maaten, matalalta,\nluota synkän seinähirren,\nsysimustan orren alta,\nsyöden miestä surun summan,\nvälkkyessä Kalman peisten,\ntuimellessa tuskan tumman,\nlautsan päässä Kuolon seisten.\n\n\"Miksi vierin vieno peura\nRepolasta rikkahasta?\nOli tuolla tuttu seura,\nmaanitteli maammo lasta.\nMiksi heitin heimon kannat,\nvierin maalle vierahalle,\nheitin heljät heinärannat,\npunapurret rannan alle?\n\nOuto tääll' on urhon olla,\nkorpi kolkko, kansa karu,\nkaihi eessä auringolla,\nsoi ei kannel eikä taru,\neipä kaiu hemme helske\nrantamilla rahkasoiden,\nkaikuu täällä miekan melske,\ntanhujuoksut tapparoiden.\n\nOli mulla kontu pieni,\nsenkin ryösti Hurtta julma;\non nyt musta murhetieni,\nasuntoni korven kulma,\nmätäs märkä vuoteheni,\nhongan oksat pääni harjaa,\nsärkyi silloin sydämeni;\nkohta kaitsen Tuonen karjaa.\n\nOli nainen nuori mulla,\ntarpoi lunta talvisäissä,\non nyt tupa tuiretulla,\nnääntyi tielle synnyttäissä,\npuhui jäinen pohjatuuli,\nkylmät siinti tähdet taivaan,\ntaaton kirot korpi kuuli;\nkohta astun kuolon laivaan.\n\nJää nyt multa pikku piltti.\nUkko, auta orjan lasta,\nnosta polves päälle kiltti,\nkorjaa koito maailmasta,\nkapaloissa kauas kanna,\nhyvin kätke hallan-arkaa,\nisää ällös ilmi anna;\nkohta kynnän Kalman sarkaa.\n\nÄlä suutu, suuri Luoja,\nvihan ärjy ääntä mullen,\nanna armo ynnä suoja\nminun Tuonen tupaan tullen!\nOsoittaos lämmin soppi\noven suussa, lieden luona;\noli kylmä elon oppi,\nsynkkä syödä mieron muona.\n\nVaan jos ärjyt ääntä vihan,\nkoska vuodan veljesverta,\nnäin ma sulle vastaan ihan:\n\"Tehtiin oikeutta kerta.\"\nEi se aina voita hyvyys,\npilven alta päivä loista,\neikä elon vetten syvyys\naina taivaan kaarta toista.\n\nTule, Tuonen tumma pursi,\nsatamahan miestä saata,\nmiestä, jonka matka mursi;\nkaipaan kangastuksen maata:\npääskyn virttä viiripuussa,\nkotikummun kultasantaa,\nlaituria lahden suussa,\nheleätä heinärantaa.\"\n\nLauloi Sykkö vienon virren\nyössä maaten, matalalta,\nluota synkän seinähirren,\nsysimustan orren alta.\nKädet rinnallensa risti;\nnousi Tuonen tuima rauta,\nnukkui urho kaunihisti,\npainui kiini silmälauta.\n\n\n\nHURTAN KOSTO.\n\nPäivää kolme juhlat kesti.\nSaapui Hurtta saaliin jakoon;\npoistui pappi kiirehesti,\npötki myöskin Alholm pakoon.\nAlkoi tuosta taisto tuima,\nmoni poika kuolon peri,\nmoni kaatui huovi huima,\nhuppeloitsi kansan veri.\n\nPäättyi punavirran vuoto,\nvoitti huovit, kansa parkas,\noli synkkä Hurtan muoto,\nkun hän kartanolle karkas;\npikkupuolen hiiloksessa\nkyti vielä mustat parret,\nseisoi Hurtta hurmehessa,\nkaaloi verta saapasvarret.\n\nJa hän vangituille huusi:\n\"Roistot! Vielä vuoden mennen\ntässä nousee linna uusi,\njonk' ei moista nähty ennen.\nTuomio on teille suora:\nkaksinverroin veronkanto,\njohtajille hirttonuora,\nmuille muuten anteeks-anto,\"\n\nKuuluu Yrjö Sormun ääni:\n\"Johtaja lien tässä minä,\nmun siis yksin menköön pääni;\nseuraat jäljestäni sinä.\nTullaan tuomiolle kerran.\"\nHymähtävi Hurtan huuli:\n\"Kaikki mennään tietä Herran,\nhyvä, että kutsun kuuli.\"\n\nJo on miehen surma lässä.\nNousee silloin nuorukainen:\n\"Johtaja lien minä tässä,\nnimeni on Nevalainen.\nMun siis menköön herja henki,\nYrjö Sormu olkoon vapaa!\nMaksat, Hurtta, hurmeen senki;\nkohta kosto sunkin tapaa.\"\n\nVäittää Yrjö Sormu: \"Ethän\npoikaa usko raivokasta!\nJohtajaksi älynnethän\nmiehen täyden etkä lasta.\nPäällikön hän käskyt täytti,\nmua kuuli kansan kuoro,\nhän vain sodan kättä käytti;\nvuoden päästä sun on vuoro.\"\n\nKuiskaa hälle nuorukainen:\n\"Sull' on vaimo ynnä lapsi,\nmulla morsian on vainen,\ntyttäresi tummahapsi,\nälä kahden turvaa katko!\"\nVirkkaa Yrjö Sormu vakaa:\n\"Pojasta on polven jatko,\nkoska marras maassa makaa.\"\n\nPäättää Hurtta jalon kiistan:\n\"Kun ja kosk' ei riita lopu,\nsiispä siten jaan ma riistan,\nettä tulee täysi sopu:\npää ken oli kansan uhman,\nhänpä päänsä pudottakoon,\nkäsi kenpä tuuman tuhman,\nkätensä myös kadottakoon.\"\n\nParahtavat vaimot, kansa\nkaikki polvillansa pyytää.\nVait on Hurtta voimassansa,\nkekäleitä silmä syytää.\nKääntyy, viipyy vielä tovin,\njakaa käskyjänsä muita.\nMutta kohta maalla Hovin\npystytetään teilapuita.\n\n\n\n\nTOINEN SARJA.\n\n\n\nKOHTALON KELLOT.\n\nIstui Irja yksin koissa,\nkuuli sanat kauhun, turman;\nistui impi unelmoissa,\nitki, tunsi hurjan hurman;\nylleen puvun parhaan puki,\njalkaan kautokengät pauloi,\nsuortuvansa pitkät suki,\nsukiessa hiljaa lauloi:\n\n\"Hyvästi nyt onni lauha,\npeipot pienet lehtipuissa,\njää nyt kesä-illan rauha,\nvirit vienot salmensuissa;\nterve, myrsky, terve, sota,\nterve, elon ukkoshetki,\nterve, tuskan tuima ota\nsekä riemut, rikoksetki!\"\n\nHiljaa Hovin tietä kulki;\nsai hän Hurtan kartanollen,\nvitkaan portin suuren sulki,\nhetken vartoi vaiti ollen.\nVaelsi jo poikki pihan,\nsydän sykki kuuluvasti,\nrinta ratketa ol' ihan;\nsaapui Hurtan eteen asti.\n\nYlpeä on Sormun Irja,\ntulikukka, suolla soihtu,\nkiehtova kuin noidan kirja,\nväkevä kuin velhon loihtu;\nei hän pyydä, ei hän palvo,\npatsahaksi häntä luulet,\nkostea on silmän kalvo,\npuoli-auki punahuulet.\n\nHurtta katsoo, katsoo. Terät\nsilmäin pienentyy ja suurtuu,\ntuikkii eessä tulikerät,\nhimmeäksi huone huurtuu.\n\"Mitä tahdot?\" Hurtta puhuu;\nvierii hiljaa hetki, kaksi,\nvihdoin ääni vieno huhuu:\n\"Tahdon taaton vapahaksi.\"\n\nNyökkää päätään Hurtta. Soluu\nhetket niinkuin virran juoksu,\njossa illan joutsen joluu,\ntuntuu tuores lehden tuoksu.\n\"Mitä varrot?\" Hurtta sanoo.\nVierii hetki, kaksi, mutta\nkohta ääni armas anoo:\n\"Varron sulhon vapautta.\"\n\nNyökkää päätään Hurtta. Suljuu\naika niinkuin suvi-yöhyt,\nmissä huomenruskot huljuu,\nvaikk' on mailla varjovyöhyt;\nlentää, liitää suuret perhot,\nsyttyy helaatulten palot,\npunertuvat pilvein verhot,\nkangastuvat taivaan talot.\n\nVirkkaa tyttö viimein: \"Lähden.\" —\nKäypi Hurtta käteen hälle,\nlausuu: \"Tyttärensä tähden\ntaaton annoin elämälle,\nsulhon morsionsa vuoksi;\nitseäs en enää anna,\njääös, hyvä, Hurtan luoksi,\nHurtan huolet, riemut kanna!\"\n\nKatsoo kaunis impi kauan:\n\"Jään ma hyvän Hurtan luoksi,\njoka jättää surmarauan\nminun heikon, vienon vuoksi;\njoka kanssa Jumalansa\ntekee tunnonrauhan syvän,\njota kerran siunaa kansa\nvuoksi hallituksen hyvän.\"\n\nNyökkää päätään Hurtta. Kaikuu\nniinkuin kauko-kirkonkellot,\nvaiko Manan vasket raikuu,\nkumahtavat kuolon pellot?\nSeestyy seinät Hurtan majan,\nliittyy käsi käteen varmaan;\nkesken suuren, synkän ajan\nsyttyy auvo kahden armaan.\n\nAstuu sisään Arnkil. Kysyy\nHurtta: \"Miksi kellot soivat?\"\nArnkil hetken vaiti pysyy,\nvastaa: \"Kellot kunnioivat\nkansan kuolintuomioita,\njotka täyttyneet on äsken;\nvaan jos siedä et sa noita,\nvaientaa ne kohta käsken.\"\n\nSimo Hurtan otsa uurtuu:\n\"Toimit joskus liian hyvin.\" —\nArnkil selin nöyrin kuurtuu,\npoistuu kumarruksin syvin.\nHuokaa Hurtta: \"Tyttökulta!\noot nyt orpo, yksin sinä,\npoiss' on isä, sulho sulta,\nniiden murhamies nyt minä.\"\n\nVirkkaa itkusilmin impi:\n\"Kadotin ma taaton harmaan,\nlöysin, mik' on kallihimpi:\nunelmaini urhon armaan.\nSuistui multa sulhaseni,\nhäipyi taakse Tuonen häivän,\noli laulu lapsuuteni,\nsinä laulu täyden päivän.\"\n\nKatsoo Hurtta kummastellen:\n\"Etkö sitten kiroo mua?\"\nVastaa tyttö tyrskähdellen:\n\"En ma koskaan kiroo sua,\nsiunaan elon kaiken kautta\nniinkuin Taivahisten tulta,\njotka tämän lemmen kautta\nriisti taaton, sulhon multa.\"\n\nHuokaa Hurtta murtuvana:\n\"Siis on tullut turmioni!\"\nVastaa tyttö valkeana:\n\"Koitti kerran kohtaloni;\nvaikeasta vaikeampaan\nkanssas käydä tahdon iki,\nhaikeasta haikeampaan,\nkussa kuolo liikkuu liki.\"\n\nPainaa Hurtta päänsä, kuiskaa:\n\"Siispä vihki meidät Surma!\nTuonen tässä hunnut huiskaa\neikä hetken helppo hurraa.\nTunnen, että eilisestä\non kuin pituus pilvenrannan,\nsinisilta, jok' ei kestä\nverta Hurtan kannuskannan.\"\n\nHelkkää ääni neien nuoren:\n\"Jos ei sinisillat kestä\nkuormaa sydänsyittes vuoren,\nteemme toisen teräksestä,\njoka tulla tuskan kantaa,\nlemmen, kuolon virttä soivan,\npitkin punapilven rantaa\nsulhon hurme-huppeloivan.\"\n\nVonkui, vankui kirkon vaski,\nvaikeni kuin noidan loihtu.\nVereen talvipäivä laski,\npunoitti kuin suuri soihtu.\nVait on Hurtta niinkuin hauta,\nvait on impi niinkuin vainaa;\nSallimuksen seppelrauta\nkumpaisenkin päätä painaa.\n\n\n\nKUNINKAIHIN.\n\nKodin hirsi-hiiloksella\nseisoo Sipo Nevalainen\ntalvisella tanterella;\npuhuu tuuli purevainen.\nHämärtää jo pakkas-ilta,\nkolkko huokaa korpi, salo,\ntakaisilta taivahilta\nnousee kuun jo valju valo.\n\nMiettii Sipo Nevalainen:\nMistä apu, armo tässä?\nKuninkaalle kuuliainen\nolen ollut elämässä,\nvaan on Kaarle kauan poissa,\nmässää herrat, moukat täällä;\nkun ei kissa, näätsen, koissa,\nhyppii hiiret pöydän päällä.\n\nSaapuu Hovilasta sana:\n\"Jo nyt Sipon onni koitti!\nSimo Hurtta mahtavana\nkansan kaiken kaali, voitti.\nPahalla hän kostaa pahan,\nhyvyydenpä hyvyydellä;\nsinut kutsuu Hovilahan,\non hän sulle aivan hellä.\"\n\nKohta kansliassa Hovin\nseisoo Sipo Nevalainen.\nHurtta häntä katsoo tovin,\ntuumii: Tuossa alamainen,\njok' ei tieltä oikealta\neksy, väisty eikä horju,\nvaikka horjuu esivalta,\nmaan ei vainolaista torju.\n\nVirkkaa: \"Tääll' oot ollut, luulen,\nesivallan vanhan suoja\nkauankin ja — niinkuin kuulen —\nkapinasta tiedon tuoja\ntuona turman yönä, konsa\npuhtaaks pantihin tää talo;\ntajuatko: palkintonsa\nansaitsevi työsi jalo.\"\n\nSipo vastaa vakavasti:\n\"Sain jo aimo palkan tuosta,\ntuntui sydänveriin asti;\ntäytyi talvi-yöhön juosta,\nkoska kostomielin multa\ntalonpoiat poltti talon;\ntakaa korpikuusten tulta\nkatsoin, tuumin syytä palon.\"\n\nJärkähtää jo Hurtan mieli:\n\"Minuako syytät siitä?\"\nSipo vastaa verkka-kieli:\n\"Syytökset ei tässä riitä,\ntäytyy tuomionkin tulla.\" —\nKysyy Hurtta: \"Siispä kelle?\" —\n\"Jos on syytä jollakulla...\"\nSipo tuumii — \"jokaiselle!\"\n\nKatsovat he toinen toistaan:\nSipo, niinkuin Suomen honka,\nHurtta, niinkuin salamoistaan\ntutaan pitkä pilvenlonka;\neipä kumpaisenkaan siirry\nsilmät eikä kasvot käänny,\nmyös ei pilkka niihin piirry,\nsuu ei suutu, ään' ei äänny.\n\nVirkkaa vihdoin Hurtta: \"Olet\nmulle hyvää tehnyt, miesi;\npolkuja jos mieron polet,\nsull' on Hovilassa liesi.\nVaan jos mikä painaa mieltäs,\npuhu, pyydä! Mik' on minun\nvallassa, sen täytän. Kieltäs\nkirvoita, on vuoro sinun!\"\n\nJa hän kärkevästi viittaa. —\nSipo tuumii tosissansa,\ntoisen kiirehest' ei piittaa,\npyörittää vain lakkiansa.\nMiettii, mik' ois onnekkaisin\nkansakunnalle ja maalle,\nvirkkaa viimein: \"Jos ma saisin\nlupakirjan kuninkaalle!\"\n\nHurtta huimat kulmat nostaa:\n\"Sinä kuninkaihin? Miksi?\nMulleko vai muille kostaa\naiot mieles leppymiksi?\nEt nyt etsimääsi kohtaa,\npoiss' on kuulu kuninkaamme,\nneuvosherrat yksin johtaa\nRuotsin sekä meidän maamme.\"\n\nVastaa Sipo vakain mielin:\n\"Tiedän, kuningas on poissa,\nvaan en silti mielinkielin\nheilu herrain porstuoissa.\nLuokse Kaarle kuninkaani\npyydän, vaadin pääsyn vapaan,\nvuoksi armaan synnyinmaani;\nhänet kyllä etsin, tapaan.\"\n\nHymähtävi Hurtta: \"Mitä\nsanoisit, jos tapaisitki?\"\nSipo vitkaan vastaa: \"Sitä,\nettä kyllin kansa itki,\nkärsi teistä, Hovin herrat,\nynnä muutkin muukalaiset;\nverot veitte kymmenkerrat,\nlöitte miehet, naitte naiset!\"\n\nJopa Hurtan muoto muuttuu,\npainuu kulmat synkät vakoon,\njalkaa polkee hän ja suuttuu;\ntalonpoik' ei lähde pakoon,\nseisoo varsin vakavana\noven suussa oudon tuvan,\nkysyy, kun on hällä sana:\n\"Saanko kuninkaihin luvan?\"\n\nHulluks Hurtta luulee miehen.\n\"Arnkil! Lupa hälle laita\njuosta vaikka Hornan tiehen,\ntulla, mennä merta, maita,\nLemmon leikkiin, Hiiden pisaan,\nmissä Turkin kuuhut hohtaa,\nturkitarten kilpakisaan —\nkunnes kuninkaan hän kohtaa!\"\n\nArnkil lupakirjan laittaa.\nVartoo Sipo varsin vakaa;\nsaa hän kirjan, taskuun taittaa,\nkirja matkaturvan takaa.\nHurtta hänen hommiansa\nseuraa, silmiss' sääli, huoli,\nmuistuu jotain muistostansa\nja hän virkkaa: \"Poikas kuoli?\" —\n\nLausui, poistui niinkuin paasi.\nHurtta jälkeen tahtoo juosta:\n\"Arnkil! Sun jos tää ois maasi,\netkö ylpee oisi tuosta?\nRiennä jälkeen miehen moisen,\nhälle muiston annan armaan,\nnäistä pistooleista toisen,\ntakomista taaton harmaan!\"\n\nArnkil käy ja palaa. — Astuu\nHurtta askeleen ja kaksi,\ntuntee, kuinka silmä kastuu,\nvirkkaa: \"Suomen jumalaksi\nnimittäisin tuon vanhurskaan;\nvaan mik' oisin silloin minä,\njoka kaikki kaadan, murskaan?\nArnkil! Siihen vastaa sinä!\"\n\nArnkil aatkeloi: Ken tietää\nmajurimme mietteet syvät?\nSaa sen päähänpistot sietää\npienet, suuret, huonot, hyvät.\nSiedän, kestän, minkä jaksan,\ntoki kerran kohlut kostan,\nkerran koron kanssa maksan,\nkun ma vapaan pääni nostan.\n\nNousee Sipon selkä: \"Kuoli,\nkuolla jouti, kavaltaja,\nellei ollut mielipuoli,\njärjenjuoksu hällä vaja.\nTurha häntä surra. Lastaan\ntunnustako älköön kukaan,\njos hän esivaltaa vastaan\nnousee, tempaa muutkin mukaan!\"\n\nVaan hän ääneen vastaa: \"Oisi\nAffleck silloin Suomen piru,\nsilloin täällä valtikoisi\nvirkamies, mi suott' ei viro.\nVaan on moinen ihmisrotu:\nhuolii Jumalasta viisi\neikä saatanaankaan totu —\nitse oisin Suomen hiisi!\"\n\nHurtta synkin kulmakarvoin\nkatsoo voutiansa kauan,\njoka sanan virkkaa harvoin,\nsilloin raa'an niinkuin rauan.\nMiettii miestä, miettii maata,\nmissä kestää kauhun kausi,\nvihdoin päätään nyökkää: \"Saata\nsisään Björn ja Jessenhausi!\"\n\n\n\nKOTIKURIA.\n\nSaapuu Jessenhaus kuin käänne,\nketunnahka-turkki yllä,\nkaulassansa näätäpäärme;\ntalven tarkenee hän kyllä.\nVaan on toinen Björnin laatu:\nniinkuin kannunpohja paistaa\nnaama, Jumalalta saatu,\njoskin myös hän hieman — maistaa.\n\nKatsoo heitä Hurtta hetken,\nvirkkaa: \"Eipä jaksa päästä\npäähän elämänsä retken,\nken ei itseänsä säästä.\nJessenhausin terveys horjuu,\nvaatii varman virkaloman;\nvaivoin Tuonen työtä torjuu\nhenki äijän hervottoman.\"\n\nJessenhausi kauhumielin\nkuulee sanat Hurtan julman,\nselin nöyrin sekä mielin\nselvittää hän kokee pulman.\nKeskeyttää Hurtta ukon:\n\"Kajaaniin nyt kaikoatte,\nlujetessa linnanlukon\nappelaan tien asetatte.\n\nOlen kuullut, että appi,\ntulliherra Hoffrén, siellä\nteitä kauan kaipaa, pappi,\nporvaritkin murhemiellä.\nMutta enin — niinkuin kuulin —\nvartoo vainio kaunis, nuori.\nRitariks, hyi, teidät luulin,\nniinhän pettää ulkokuori!\"\n\nJessenhausi Hurtan pilkkaan\npuutu ei, jos tajuaakin,\njoskin pilkka pistää nilkkaan,\npistää, sattua se saakin!\nHäll' on huoli toinen: \"Saanko\npalkkani ees pienen kantaa?\"\nHurtta hymyy: \"Eestä maanko? —\nVoihan appi muonan antaa.\"\n\nJessenhausi huokaisevi,\nhenkäisevi hetken, kaksi,\nsitten, kurja, kuiskailevi:\n\"Totta sentään vierahaksi\nmeille tulee majurimme\nniinkuin ennen, niinkuin muinen:\ntuota toivoo Hoffréninume,\nvaimonikin valkeuinen.\"\n\nViittaa Affleck armoisasti;\nJessenhausi, 'Jessenjuuri',\nkumartavi maahan asti,\nmielessään jo toivo suuri.\nBjörniin Hurtan silmä siirtyy,\nlehahtaa jo leppeämmin:\n\"Teidän kasvoillenne piirtyy,\nmihin teill' on mieli lämmin\n\nArmeijaan te astumista\nootte usein aatellehet,\nvaikk' on noista aikehista\ntoimet tärkit estänehet.\nNyt ei niistä estett' enää:\nvirastanne ootte vapaa! —\nVaikenette? Teette tenää?\nOnko tuo nyt urhon tapaa?\"\n\nViiksiään Björn Finne kiertää:\n\"Liian nopeaan kentiesi\nmeitä onnen oikut viertää;\nolen sentään sotamiesi.\nArmeijaan ma astun, ajan\nryssän, saarran saarroksihin,\ntaakse vanhan Ruotsin rajan,\nvaikka itse helvettihin!\n\nToki toivon, ettei lähin\naika viel' ois lähdön aika,\nsaisi viikot vierrä vähin,\nsaapuis kevättalven taika,\nsuurtuis tähdet, taittuis hanki,\nkuuset, hongat hopeoituis,\nei ois ihminenkään vanki,\nhirven, karhun hiihto koituis.\"\n\nMutta Affleck ankarana\nkatsoo keväthaaveilijaan:\n\"Etelästä soi jo sana,\ntuli taisto tanssin sijaan;\nisänmaa ei enää vailla\nsaata olla miekan miestä,\njoka lupaa teidän lailla\ntäältä ryssät kaikki piestä.\n\nKreivi Nieroht teitä uottaa,\nKaarle kuningas ja kansa,\nja ne uskoo ja ne luottaa:\nurho tutaan sanoistansa.\nHyvästi siis hirvet, maisto\nmaljan, naisten naurut, soitto,\nterve, sota, terve, taisto,\nterve, kuolo taikka voitto!\n\nLuutnantti! Tää askar rauhan\nteitä veltostuttaa varmaan;\njoskus teille tenhon lauhan\nvei ne myöskin miehen harmaan.\nAikaa kolme päivää saatte:\nensin lähtömaljat juotte,\nsitten lähtösuukot jaatte,\nsitten lähtölaulut luotte.\"\n\nMutisee Björn Finne: \"Tokko\ntäss' ois sentään kiire parhain?\"\nHurtta hymyilee: \"Mies sokko!\nSankarkuolo liian varhain\nkellekään ei koita koskaan.\"\nJa hän viittaa kädellänsä. —\nVaikenee Björn Finne, joskaan\ntuost' ei tuiki mielissänsä.\n\nAffleck lausuu: \"Arnkil! Teistä\npitänyt jo olen kauan,\nteiss' on taiston tulta, peistä,\nkylmyyttä myös kylkirauan.\nTeidän olkoon tästä saakka\nlähin valta Hovilassa,\nvallan vastuu myös ja taakka,\nkun en itse kantamassa.\"\n\nArnkil kumartaa. — Jo päivä\nmailleen painuu joulukuinen,\npunoittavi pilven häivä,\nhuokaa metsä honkapuinen.\nVaan ei vielä majurilta\nhuomisesta huolet lopu,\nlausuu: \"Ennen kuin on ilta,\nmeill' on kirkon kanssa sopu.\n\nValjastakaa varsa paras!\nPapin pakinoille lähden,\nett' ois kiini suurin varas\nennen aikaa aamutähden.\n'Pienet hirtetään', he puhuu.\nKatsokaamme!\" — Hurtta ajaa.\nYmpär' yössä korpi huhuu,\nkatsoo kuuhut kauhistajaa.\n\n\n\nPIETARI HAERKEPAEUS.\n\nIstuu illan suussa pappi,\narvon herra, Herran miesi,\nHaerkepaeus, Hurtan appi,\neessään liekkavainen liesi;\nei hän yksin istu, tällä\nkertaa ompi seuranansa\nkanttori Porccander hällä,\njosta paljon pitää kansa.\n\nJuuri juossut heillä juttu\npäästännäst' on kansan pulman.\nUusi juttu, vanha tuttu:\nnurinaa vain ajan julman,\nvaikerrusta vainon uuden,\npettymystä kansan koston,\nolotilaa onnettuuden,\ntaakkaa viime veronnoston.\n\nNousee Haerkepaeus: \"Mahti\nvaikk' on Hurtan maassa tässä,\noon ma karitsaini vahti,\nheit' en heitä elämässä.\nMuu jos auta ei, ma liehdon\nliekkiin toisen turman palon,\nliittoon siihen ryssät kiehdon,\nsaamme tsaarin suuren, jalon.\"\n\nPeljästyy Porccander: \"Tänne\nryntäisikö ryssät huimat?\nEikö katkeis kansan jänne,\npäätyis päivät yhtä tuimat?\nEhkä paras oisi uottaa,\nkunne kääntyy pyörä ajan,\nLuojaan uskaltaa ja luottaa,\narmoon kaiken armahtajan?\"\n\nPappi pitkill' askelilla\nastuu pirtin lattiata,\navaroilla aatoksilla,\nmittaa, miss' on ajan rata;\ntuntee aikakirjat Suomen,\nuskoo hän myös taivaan Isään,\nkihoo kyynel alta luomen —\ntyöntyy silloin Hurtta sisään.\n\nSanoo susiturkistansa:\n\"Luojan rauha, rakas appi!\nNäen, astuu aatteissansa\nsiinä seurakunnan pappi —\nah, ja lukkarikin myötä!\nVarmaan tuumat tääll' on vakaat\ntehdään tyyntä Herran työtä:\nheräjä sa, joka makaat!\"\n\nLieden ääreen leveästi\nistuu itse käskemättä,\npistää pilaa keveästi,\nlämmittelee jalkaa, kättä;\nleikkii niinkuin hiirillänsä\nkissa, hetkeksikään päästä\nheitä ei hän silmistänsä;\nsaalistaan ei Hurtta säästä.\n\nRovasti nyt rohkeasti\nkeskeyttää kenstin pilan.\nlausuu varsin vakavasti:\n\"Arvaan itse oman tilan,\nannan arvon vierahalle.\nSiksi kysyn: mik' on tuonut\nteidät näitten ortten alle,\nmeille kunnian tään suonut?\"\n\nIskee Hurtan silmä tulta:\n\"Tulin käyntiin vastaamahan,\njonka teitte, appikulta,\nkansan kanssa Hovilahan.\nTietäkää, on mulla muisti\npitkä niinkuin kruunun koura,\njoka kansan eljet suisti,\njäi vaan uskon haave, houra.\n\nSiksi valan vannotatte\njälleen Ruotsin kuninkaalle,\nesivallan asetatte\nvanhan kansalle ja maalle,\nvaroitatte vastaisista\nerheistä ja kapinoista,\nseurakunnan paimenista,\nvääristä myös profeetoista.\"\n\nMiettii, vihdoin virkkaa pappi:\n\"Entä, ellen tehne sitä?\"\nPahoin paisuu Hurtan sappi:\n\"Entä? Ellen tehne? Mitä?\nTuomionne Tukholmasta\nsaatte neuvosherrain suulla,\nsyynne kansan kapinasta\nsovitatte hirsipuulla.\"\n\nTuumii tuota pappi, sanoo:\n\"Vaikk' on ange vaiva ajan,\nain on sille, joka anoo,\nsentään armo Vapahtajan.\nHäneen turvaan, luotan! Mutta\nkuink' on käypä kansan kurjan?\nSäälinette sortunutta\nteille taistokauden nurjan?\"\n\nHaastaa Hurtta: \"Säälin, säästän,\nrikostaan jos katuu kansa,\nkovan koston alta päästän,\nen, jos paatuu pahassansa.\nTehkää mitä mielinette!\nVeitte kansan teille pahan,\nsitä itse sääli ette,\nellette nyt — oikeahan.\"\n\nMiettii Haerkepaeus. Kuiskii\nkanttori: \"Se luvatkaatte!\nHurtan silmä tulta tuiskii,\nkohta salaman te saatte.\nTeeskennelkää ystävyyttä!\nTutkikaatte tuntoanne:\nturha myrskyyn mennä syyttä,\nmaa voi käyttää kuntoanne.\"\n\nSanoo pappi: \"Suostun!\" — Päänsä\npainaa, herpoo hengen jänne.\nLausuu Affleck, jättäin jäänsä:\n\"Saitte voiton itsestänne.\nOnnittelen! Olkaa tyyni,\nunohdamme vanhan vihan;\ntiedän itse omat syyni,\nniinkuin omanne te ihan.\"\n\nJa hän papin kättä puistaa\nparahalla tuulellansa,\nsitten jotain muuta muistaa,\nkuiskaa, katsoo appeansa:\n\"Tulkaa kerran kestiin Hovin!\nNähdä tytärtänne varmaan\ntahtonutte ootte kovin,\ntulkaa, näätte Annan armaan!\"\n\nKumahtaa, kuin kuolon multa\nkirstun kanteen, äijän ääni:\n\"Tyttäreni ryöstit multa,\nriistit puolen elämääni.\nHovia ma kammon, kulen\nkaukaa, kierrän Kalman usta,\nvaan jos sinne kerran tulen,\ntuon ma turmaa, kadotusta.\"\n\nHätkähtävi Hurtta, tuiman\ntuntee tuskan rinnassansa:\nTulkitseeko äijän huiman\nääni, mitä miettii kansa?\nOnko mahdoton siis sopu\nkanssa näiden härkäpäiden?\nEikö koskaan vaino lopu,\ntaukoo tanhu Tuonen häiden?\n\nVaan hän mielenliikutuksen\npilkkaan karkeaan nyt peittää,\npäästää kirkkaan kirouksen,\nsanat sarvipäiset heittää:\n\"Vaikk' ei tapa muuten mulla\ntallustella kirkkoteitä,\nsunnuntaina kirkkoon tulla\naion kuulemaan ma teitä.\n\nSaarnatkaatte, messutkaatte\nniinkuin leipäpappi parhain,\ntyöstänne jo palkan saatte\ntälläpuolla tähtitarhain!\nVarmaan kunnon kanttorimme\nveisaa kiitosvirren tuosta,\nettei arvon rovastimme\nheti tarvis taivoon juosta.\"\n\nMenee nauraa hohottaen.\nVait on lukkari ja pappi.\nMutta kädet kohottaen\nkohta Hurtan hurskas appi\nanoo avukseen nyt Luojaa\nahdingoissa ajan pahan,\npyytää Suomenmaalle suojaa,\nrajarauhaa Karjalahan.\n\n\n\nVALJU VAIMO.\n\nElää hiljaa Hurtan luona\nIrja Sormu Hovilassa,\non kuin vieno valkovuona\nukkokarhun karsinassa.\nVaan on Hurtta hälle hyvä,\nsilittelee silkkipäätä,\nneien silmänluonti syvä\ntyyntää miehen myrskysäätä.\n\nAsuu alakerrassansa;\nsuuret ovat suojat Hovin,\nniistä paljon kertoo kansa:\nsiellä kummittelee kovin,\nliikkuu vaimo valju, kulkee\nkuvat synkät, haamusaatto,\nsieltä astuu, aitat sulkee\nvanha vainaa, Hurtan taatto.\n\nSiellä usein Hurtta valvoo,\ntekee siellä temput salat,\nvarmaan paholaista palvoo,\nvannoo pirun kanssa valat;\nluja heillä liitto lie nyt,\nniinkuin vainajalla ammoin,\njot' ei rymä yksi vienyt,\nkun hän kuoloon kulki kammoin.\n\nMutta Irja kangaspuita\npäivät pitkät helskyttävi,\nmiettii mielen haaveiluita,\nväliin totta välskyttävi,\nuneks usein kaiken luulee;\ntaas hän herää hymyellen,\nkun hän Hurtan äänen kuulee.\nkäypi vastaan kynnyksellen.\n\nYks on hälle ihmepaikka,\nkutojalle kumma elki:\nkangas yöllä jatkuu, vaikka\noven pääll' on vahva telki;\nmutta mihin neitoselta\npäivän päättyy punaraita,\nsiinä nähdään huomenelta\nmurherantu musta, kaita.\n\nIhmettelee Irja tuota,\ntutkii seikkaa sieltä, täältä,\nja kun piikoihin ei luota,\nPirkolta myös ijäkkäältä.\nPirkko taiten vastaa: \"Kuka\ntäällä öisin kutois kumman?\" —\nIrja hourinut on muka,\nitse tehnyt raidan tumman.\n\nPäättää Irja itseksensä:\nLie, ken liekin! Turha tuosta\nsynkistää on sydämensä,\nsuotta naapuriinkin juosta.\nArvata jo sentään voin ma,\nett' on piikain työtä tämä,\nja jos oikein aatkeloin ma,\nkauniit myös on raidat nämä.\n\nKerran keski-yöllä havaa:\nnäkee liekin liikkuvaksi.\nhaamu sala-uksen avaa,\nastuu askeleen ja kaksi,\nistuu kangaspuille, alkaa\nkutomaan kuin varjo, vainaa;\ntuskin kättä käyttää, jalkaa,\npolkusinta tuskin painaa.\n\nKohoo Irja vuoteessansa,\nkatsoo suurin silmin naista:\nkumpi heist' on valveillansa,\nkumpi haamu kuolon maista?\nLiekin Tuonen tytti, tullut\nkutomahan kuolemaani,\nettä päättyis haaveet hullut,\nsaisin sadun onnelaani?\n\nKuiskaa hiljaa: \"Kuka olet?\nMiksi istut kangaspuille?\nMiksi polkusinta polet?\nKudot mulle vaiko muille?\"\nNainen kangaspuissa kääntyy,\nkatsoo häntä kynttilällä,\nvihdoin hiljaa huulet ääntyy,\nvaan on kuolleen ääni hällä:\n\n\"Olen Hurtan valju vaimo.\nMiks et, nurmilintu, nuku?\nOli mulla mieskin aimo,\nkoti kuulu, suuri suku,\nvaan nyt nukun nurmen alla,\nluona Manan herran jäisen;\npirtti pieni Tuonelalla,\nyökin pitkä yksinäisen.\"\n\nKatsoo Irja kauhun lyömä,\nkysyy: \"Mitä kudot? Kelle?\"\nVastaa vaimo surun syömä:\n\"Vaippaa vainaan sydämelle;\nnidon niidet huolistani\nkesä-öisin kehrätyistä,\nloimet muista murheistani,\nkuteet elon kurjan syistä.\n\nIstuin kerran illan suussa\nluona lammen päilypinnan,\nkäkö kukkui rannan puussa\nriemut, kaihot nuoren rinnan,\nmieli muita mietti, kutoi,\naalto paistoi aurinkoinen —\nkohahtipa korpi, putoi\nmulta kultakuontaloinen!\n\nKatoi syviin sydänvesiin;\nmennessään vei mieleniki,\nsielt' ei enää nouse esiin\nmulle elämässä iki.\nOhi korskui Hurtan hepo,\npärskyi surman päitset päässä,\nmeni lapsen lauha lepo\nniinkuin lehti myrskysäässä!\"\n\nHerää Irja huutohonsa,\nhuomaa ennallansa huoneen;\nvaan kun tuota muistaa konsa,\nhalu häll' on mennä Tuoneen,\nmissä tytti tuiretuinen\nkutoo kuolinhuntujansa,\nkehrää vaimo valkeuinen\nkesä-yössä huoliansa.\n\n\n\nPIRKKO.\n\nNähnyt paljon maailmassa\non jo vanha Pirkko-muori,\nemännöi jo Hovilassa\nammoin, ollessansa nuori,\nkoska notkui varsi suora,\nsilmät päässä leimahteli,\npalmikko kuin paksu nuora\nhartehilla heilahteli.\n\nNyt on vanha, kuuta, köyrä.\nsilti hoitaa hommat Hovin,\nisännälle yksin nöyrä,\nmuille koppavakin kovin;\npiiat ohjaa, suuta soittaa,\nsoimaa renkein ruokalomaa;\nsentään Irjaa kunnioittaa,\nneuvoo niinkuin lasta omaa.\n\nUsein, kun on Hurtta poissa,\nkaksin istuvat he illoin\nmuinaisissa muisteloissa;\nPirkko paljon haastaa silloin\najoist' entisistä, jolloin\ntoisin täällä juhlittihin,\ntoisin talonpoika-kolloin\nmaat ja mannut tuhlittihin.\n\nKatsoo häntä Irja. Muorin\nsilmät sädehtii ja palaa,\nkuin ois talon piika nuorin,\njoka tanhujuoksuun halaa;\nhuoahtaa hän hetken mennen,\njälleen vaikenee kuin hauta:\nei oo ajat niinkuin ennen\neikä kesämarjat auta.\n\nHiilos himmenee. Mut kuvat\nkulkee liekeiss' sinisissä,\nmonet armaat tuulentuvat,\njotka särkyy sydämissä;\ntoinen vanha, toinen nuori,\nnuorellai jo sydänsuru,\nkummallai sen päällä kuori,\nkuoren alla auvon muru.\n\nKuiskaa Irja: \"Milloin, miten\ntulit kerran taloon tähän?\"\nHaastaa hiljaa Pirkko: \"Siten,\nettä läksin kerjäämähän;\nisä kuoli, äiti kuoli,\njäin ma tielle niinkuin telkkä,\nmielessäni murhe, huoli,\nhuomisesta pelko pelkkä.\"\n\nKysyy Irja: \"Silloin eli\nvielä Hurtan taatto täällä?\"\nVastaa Pirkko: \"Remahteli\ntäällä riemu vallanpäällä!\nOli vanha inspehtori\nmiesi iloinen ja raju,\nniinkuin vuoden vanha ori,\njonk' ei vielä taltu taju.\"\n\nIrja tuumii, tutkii: \"Miksi\nmajuri ei naura enää?\"\nVastaa Pirkko: \"Varmaan siksi,\nettä vaiva tekee tenää.\" —\n\"Vaiva? Mistä?\" Irja kysyy.\n\"On hän mies nyt onnen, kunnon!\" —\nPirkko hetken vaiti pysyy,\nvastaa: \"Vaiva omantunnon.\"\n\nMiettii Irja itseksensä:\nOisko Pirkko oikeassa?\nPeittää Hurtta sydämensä,\nviihdy ei hän Hovilassa.\nVirkkaa vihdoin: \"Eikö lemmi\nenää hän kuin ennen mua?\"\nVastaust' ei Pirkko emmi:\n\"Kärsii hän, siis lempii sua!\"\n\nPainaa nojaan seinähirren\nIrja päänsä kaunokaisen,\nkuulee Tuonen toukan virren,\nvirkkaa suulla surevaisen:\n\"Ah, on täällä Hovilassa\nkaikki hämärää ja kummaa,\nniinkuin tarun maailmassa\nasteleisi tietä tummaa!\n\nNytkin, kun ma painan pääni\ntähän vanhaan seinähirteen,\non kuin vastais kauko-ääni\nsydämeni vienoon virteen,\nriksuttaisi rinnankielet\nihmisien entisien,\nriemunkielet, murhemielet\nammoin maassa maannehien.\"\n\nPirkko silmäkulmastansa\nkirkkaan vesihelmen pyyhkii:\n\"Pitää Kalma pitojansa,\nvanha aika siellä nyyhkii,\nriksuttavat rinnan tunnut,\nitkee onnen, lemmen hulmat,\nohi huiskaa häät ja hunnut,\npunaposket, mustat kulmat.\"\n\nKatsoo Irja häneen kauan,\nkaikk' on hälle niinkuin unta:\n\"Näin ma taaton, sulhon hauan;\ntuiskutteli tuuli lunta.\nJa ma mietin: Noinko kerran\nkatoaa myös kauneuteni?\nKukin, kuihdun hetken verran,\nmenen, minne muutkin meni?\"\n\nTääkö pyöreys povenkummun,\ntääkö kauneus käsivarren\nkerran kuihtuis lailla ummun,\nkatoaisi lailla karren?\nPirkko! Noin et puhuis, joskaan\nmua ymmärtäis et sinä,\njos sa ollut oisit koskaan\nnuori, kaunis, niinkuin minä!\"\n\nHaastaa hiljaa Pirkko-muori:\n\"Lintu laulaa äänellänsä;\nihmislapsi, kun on nuori,\nylpeä on itsestänsä.\nLienkö kaunis ollut? Tuosta\nkerro ei nää kasvonrypyt.\nMuistan vain: ma tahdoin juosta\nkylän kaikki tanssit, hypyt.\n\nToisin touko kasvoi silloin,\nkun ma kasvoin, heljä heinä,\ntoisin keikkui kenkä illoin,\nilo säihkyi säveleinä,\nheilui paksu palmikkoni,\nnotkui varsi nuori, norja;\nkaunihiks mua kehui moni —\nenin Simon taatto sorja.\"\n\nNyökkää päätään Pirkko. — Irja,\ntulikukka, suolla soihtu,\nkiehtova kuin noidan kirja,\nväkevä kuin velhon loihtu,\ntempaa kätehensä peilin,\nsuihkaa suulla tyytyväisen:\n\"Heleämmän näitkö heilin,\nkaunihimman kassapäisen?\n\nKatsoo Irja, käypi käteen:\n\"Olet Hurtan maammo kurja.\" —\nHeittää Pirkon silmä säteen:\n\"Siihen päättyi nuoruus hurja.\" —\nTummuu takka. Sammuu sana.\nKatsoo silmät kahdet yöhön.\nLiikkuu Hovin mailla Mana,\nkätkee kaikki varjovyöhön.\n\n\n\nJUMALAN MYRSKY.\n\nMutta yössä ulkoisalla\nratsastaapi Hurtta hurja,\nkaatuu hongat pauhinalla.\nMitä miettii miesi kurja?\nHälle Suomen korpi haastaa,\npuhuu suulla suuren tuulen,\njärjen jäätää, rinnan raastaa,\npakastaapi partahuulen.\n\nKautta erämaiden karkaa\nKajaanista, Sotkamosta,\nHurtta niinkuin kuolon sarkaa;\nkarkaa tunnon tuomiosta,\npeittäin viallista päätä,\nvitsoin varsaa vaahtosuista,\nsäikkyin yötä, myrskysäätä,\nnähden unta hirsipuista.\n\nKovin korpi kaikki ryskää,\ntuiki tuiskii kaikki Kainuu,\njärvet vankuu, vaarat jyskää,\nhankiin hevon harja painuu;\npäästänyt on Turjan-Lappi\nmyrskysolmun kolmannenki,\nauk' on Tulitaivon tappi,\nvaarassa on Hurtan henki.\n\nJa hän huutaa armahdusta\nmailta, soilta, metsän puilta:\n\"Tulit, Tuonen lintu musta,\nmistä lienet, mailta muilta,\npuutuit puulle sydämeni,\nloihdit loitsut mielipuolen;\nsilloin multa rauha meni,\ntaipui tarmo alle huolen.\n\nLauloit laulut, laadit pesän,\nviheltäissä tuulen vinhan,\nluulin saapuvaksi kesän,\ntuli tuiskut talven inhan;\nsaip' on Hurtta tuomionsa,\nvoittajansa Hurtan voima.\nEtkö enää eroo konsa,\neikö lakkaa laulus soima?\"\n\nEipä armahdusta anna\nkorpi Suomen, lintu Tuonen.\nMylvii myrsky: \"Vaivas kanna!\nLietson sulle tulta suonen.\nSydämeesi synkän majan\nteki lemmen tenho hurja;\ntekee tuska päähäs pajan,\ntakoo, sikskuin kuolet, kurja!\"\n\nKuulee Hurtta äänet korven\nniinkuin laulut Luojan koston,\nniinkuin tuomionsa torven\ntaikka uuden kansan-noston:\nkohta korpi liikkuu, helkkää\npuiden alta miekat, peitset,\nsinkoo silmät vihaa pelkkää,\nkohoo kourat, välkkää veitset.\n\nJa hän mylvii myrskyn lailla:\n\"Eikö koskaan koita sopu,\nsula mielet Suomen mailla,\nkoskaan täältä kosto lopu?\nEikö koskaan anteeks suone\nSuomen heimo sortajalle,\npäälle unhon lunta luone,\njos hän menee maankin alle?\"\n\nHuutaa maalle, taivahalle!\nEipä mielly mielen lepo.\nVastaa kaiku: \"Maankin alle!\" —\nRientää Hurtan hurja hepo\nrintaa vaaran pilvipäisen\nniinkuin tuima pohjatuuli;\nhyyssä hapset urhon jäisen\npakkasessa partahuuli.\n\nTulta orhin turpa tuiskaa,\nsäkeniä säärivarret,\nturpa tuiskaa, harja kuiskaa;\nryskää, paukkaa puut ja parret;\nkohta Pisanvuoren päältä\npiirtyy talven taivaankanteen\nmies, mi mennä aikoo täältä,\nsaada synneillensä anteen.\n\nAlla syvyys synkkä aivan,\nympärillä yö ja kauhu,\nvirkkaa vanki suuren vaivan:\n\"Sini älköön kasken sauhu\nnousko näiltä rintehiltä,\nkuni katoo Hurtan muisto,\nkauna Kainuun ihmisiltä —\nPisan seiskoon pitkä puisto!\"\n\nKannustaa jo orhiansa,\naikoo syvyyteen jo syöstä,\nkuulee, haastaa Jumalansa\nniinkuin korven kolkon yöstä:\n\"Ootko varma, ett' on mailla\nManan unho mennehien,\nettei ihmislasten lailla\nvihaa varjot vainajien?\"\n\nHurtta säpsähtää ja säikkyy. —\nTauonnut on myrskytuuli.\nTaivaan tähtitarhat väikkyy;\nhyinen hymyy Hurtan huuli:\n\"Liian liekin jyrkkä rinne,\nranta raisu Tuonen tiehen.\nTiedän paikan toisen, minne\nviallisen mennä miehen.\"\n\nJa hän orhin kääntää, suistaa,\npalaa alas aatteissansa.\nVanhan velhovaimon muistaa,\njota pelkää korven kansa,\njoka tuntee Tuonen pulmat,\nehdot elon, kuolon vallan;\nhymyy Hurtan huulet julmat,\nja hän kuiskaa: \"Luokse Mallan!\" —\n\n\n\nMALLA.\n\nElää erämaassa yksin\npiilopirtissänsä Malla\nkanssa karhuin ystävyksin;\nharvoin nähtiin maailmalla.\nTyöläs tulla, mennä tuonne,\nhuppuroida yltäpäältä,\ntäytyi olla Hurtan luonne,\njoka velhon etsi täältä.\n\nKaaloo hepo kaulaan asti\naukaisevi viime ummen;\neipä pienin pilkka rasti\ntalvitietä Mallan nummen.\nHaukahda ei koira eikä\nuksi ulvo, liiku havu,\nihmisistä kertoo reikä\nhangen vaan ja sinisavu.\n\nHurtta orhin puuhun köyttää,\nkiertää majaa matalata,\nseinää sieltä täältä täyttää,\netsii oven kamanata.\nHämärtää jo talvipäivä,\nvielä viime ruskon heittää;\nkohta kaikki kattaa häivä,\nkohta korpi kaikki peittää.\n\nKarmii Hurtan selkäpiitä:\nHeittäisikö herjan pelin? —\nVihdoin oven löytää, siitä\nsisään työntyy köyryselin,\ntoivottaa jo hyvän illan;\nkaikki yhtä hiljaa pysyy,\nnarahda ei palkki sillan;\nvihdoin viekas ääni kysyy:\n\n\"Onko Tauti hiihtämässä,\nSurma itse talvitiellä,\nvai on Simo Hurtta lässä,\naikoo velhon vanhan niellä?\nTervetullut Mallan majaan!\nKohta joutuu iltainenki:\nsaat vain kuolleen sormen vajaan,\nkanssa Kalman mullan senki.\"\n\nHuomaa Hurtta luona takan\nkuurullansa kumman jonkin,\näkkää silmäpuolen akan:\nsiinä etsimänsä onkin!\nRoikkuu päällä paidan risa,\nriippuu rinnat häijyt hällä,\nkonkelona koivun visa\nniinkuin lentoon lähtijällä.\n\nKiroo Hurtta kolminkerroin:\n\"Tuoss' on laukku, siinä naukku!\nEnsin syödään, juodaan herroin,\nsitten vielä viime paukku.\nMutta sitten virkat, milloin\nlevon löytää matkamiesi,\npimentynyt synkin pilloin,\nmiss' on koidon kotiliesi.\"\n\nTempaa pullon ahnahasti\nvelho suuhun hampaattomaan,\ntyhjentää sen pohjaan asti,\nirvistäen lausuu lomaan:\n\"Hyvä juoma Hurtan juoma,\nkäheä kuin käärmeen viha,\nheleä kuin Herran tuoma,\nsyntinen kuin nuori liha!\"\n\nLieteen risukimpun heittää,\nliekit räiskähtää ja palaa;\nsitten oman liemen keittää,\nSimo Hurtta katsoo salaa,\neukko hämmentää ja häärii,\ntekee työtä tärkeätä,\nmaustehiaan mittaa, määrii,\ntilkan tuota, toisen tätä.\n\nJop' on valmis velhon juoma,\nvelli outo sulhon suuhun:\n\"Saa'os tästä, Luojan luoma,\ntuntuu ytimeen ja luuhun!\nTuijottelet tulta sitten,\nkerrot, mitä näät sa sieltä,\npäästän pulmat ihmehitten,\nmiellyttelen Hurtan mieltä.\"\n\nHurtta maljan kumman kumoo;\nvelloo verta keitto kuuma,\naivot loihtii, aistit lumoo,\ntäyttää Hurtan outo huuma;\nkirjavissa kiehkuroissa\nsavun päällä kulkee kuvat\nsielun taikapeilin, joissa\nsydänsynnyt kangastuvat\n\n— \"Näen ensin niinkuin käärmeen — \"\n\"Se on nainen lempimäsi.\"\n\"Sitten niinkuin näädän päärmeen — \"\n\"Hän on ylin ystäväni.\"\n\"Hälle käärme hiipii hihaan — \"\n\"Syttyy nainen toiseen teistä.\"\n\"Nää en, lempeen vaiko vihaan — \"\n\"Katso kaunon kyyneleistä!\"\n\n— \"Nyt ma nään kuin punapirran\npilvilöissä puikovaksi,\nsitten niinkuin sinivirran\nlouhten lomi siukovaksi — \"\n\"Punapirta tietää verta,\nkadotusta, kuolon työtä,\nmutta sinivirta merta\nkyyneleiden, kansan yötä...\"\n\n— \"Näen nyt kuin töllin pienen,\nmissä nainen nuori makaa,\nitse lautsan luona lienen,\nkourassani kalpa vakaa ...\nah, nyt pistän puhki poven\nnuoren, vielä nukkuvaisen!\nKatsoo kuuhut kautta oven\nkuolemata kaunokaisen.\"\n\nKilkattavi velhon kieli:\n\"Jo nyt tiedän, tunnen, milloin\nlevon löytää Hurtan mieli,\npienentynyt synkin pilloin:\neipä ennen, konsa surmaa\nHurtan naisen Hurtan rauta,\nkonsa kesken koston hurmaa\nhälle mieluisin on hauta.\"\n\nParahtaapi urho aimo,\nputoo permantoon kuin kivi;\nkun hän herää, velhovaimo\nhäntä vielä lääkehtivi.\nViskaa lääkkehistä rahan,\nhoippuu Hurtta yöhön mustaan;\ntuntee painavaksi pahan,\nturhaan anoo armahdustaan.\n\n\n\nTURUNKORVA.\n\nKaksi pitkää vuotta vierii.\nSimo Hurtta harmentuvi.\nVitkaan kuut ja viikot kierii,\nhaihtuu talvi, vaihtuu suvi.\nVaan ei vaihdu aika vainon,\nkuulu kuningas on poissa,\nalla sodan, sorron painon\nhuokaa korven kansa koissa.\n\nYhä kestää Irjan lempi,\nmutta Simo Hurtta muuttuu,\nentistään on hiljaisempi,\nharvoin enää ärjyy, suuttuu,\nsotii kanssa Jumalansa;\nhymyn joskus kumman hymyy,\narvaa Irja ei, ei kansa,\nmitä mieless' urhon lymyy.\n\nHiljenee myös suojat Hovin;\nArnkil varpaisilla astuu,\nvait on, tekee työtä kovin;\nusein Pirkon silmä kastuu.\nHiljaa piiat, rengit kulkee,\nsupattelee karsinassa,\nkylä kertoa jo julkee:\n\"On kuin ruumis Hovilassa.\"\n\nMutta Irja iloitsevi:\nHyväksi on Hurtta tullut!\nVaikka vielä vaikenevi,\nhaihtuu haavehensa hullut;\nkoittaa aamut armahammat,\nlaupiaammat päivänlaskut,\nillat vieläi ihanammat,\njuttu juoksee, kaikuu kaskut.\n\nLausuu leikillänsä: \"Vietkö\njoskus Tukholmaan sa minut?\"\nHymyy Hurtta: \"Kiltti lietkö?\nVien ma Turunkorvaan sinut,\nsiell' on sadun, rauhan maasi.\"\nVirkkaa Irja: \"Vieös, kunne\ntahdot, omaan onnelaasi;\nvaan en Turunkorvaa tunne.\"\n\nSanoo silmät terhenessä\nSimo Hurtta: \"Tunnet hyvin!\nKullakin on sydämessä\naina Turunkorva syvin:\njoku paikka, jonne eivät\nelon myrskytuulet kanna,\nvaikka kaiken, kalliin veivät,\njot' ei kukaan ilmi anna...\n\nJoku muisto, armas, hyvä,\njoku lehti lemmen kirjan,\njoku katse kyyneltyvä,\nniinkuin nään nyt silmät Irjan;\njoku ilme, sointu, sana,\njoka vuotten takaa sulle\nsuurtuu, kahta kauniimpana —\ntuot' on Turunkorva mulle.\n\nSe on Sotkamossa talo,\nmissä lapsuuspäivät vietin,\njota saartaa sinisalo;\nsiellä leikin, lemmin, mietin.\nSinne kuulun, sinne halaan\nkuuraisien kuusten alle,\nsinne takaisin ma palaan\ntaaton, maammon tanhualle.\n\nSiell' ei pistä piikit pahan,\nsiell' on onni oksapuilla,\ntulee kuuhut akkunahan\nniinkuin päivä mailla muilla,\nkimmeltävät jäiset kukat;\nsiellä sirkan laulu soipi,\nelon elpyy ruusurukat,\nrauhan viidat vihannoipi.\n\nVaan jos talvistaivahalla\nsyttyy revontulten soihtu,\nsilloin siellä sotii Halla,\nLapin taika, Turjan loihtu,\nsilloin koko korpi pelkää;\nputoo pikkulinnut puista,\nyksin jäistä järvenselkää\nkiirii kilju sutten suista.\n\nSilloin pien' on ihmissuku,\nsuuri luonnon kaikkivalta,\nlaaja kuin sen lasten luku,\nyhtä kaunis kaikkialta;\nhyv' on pillojansa piillä\nsilloin yksin yössä Turjan,\nmiss' ei tuska, vaiva viillä,\nhimot hiiltä mielen hurjan.\"\n\nKaulaa käsin kaksin, vienoin\nhäntä Irja hämärtyvä,\nvirkkaa: \"Täällä haihtuu hienoin,\nsiell' on lämmin, siell' on hyvä!\nSinne tahdon kylätieltä,\nluota kyläkansan pahan,\nmiettimähän Hurtan mieltä,\nHurtan tunnut tuntemahan.\n\nKaikki Nurmeksessa täällä\nmua katsoo karsahasti,\njuoksee juorut Pielisjäällä,\nkiitää kirkkohonkin asti,\nkaikki soimaa Sormun lasta,\njok' ei muista huollut, huoli\ntaaton, sulhon surmaajasta,\njotka kansan eestä kuoli.\n\nTurunkorvaan tahdon. Siellä\nsininen ois mulle salo,\nlaulaa voisin lapsenmiellä,\nleimuaisi pohjanpalo.\nTurunkorvaan vieös minut!\nSinne mennään sydämitse;\nsiellä vasta saisin sinut\nomaksein, kuin oot sa itse.\"\n\nNoin he unelmoivat illat\nikuisesta onnelasta,\nmiss' ois puhtaat lautsat, sillat,\nkuuset katsois akkunasta;\njättää päättävät he Hovin,\npitää pienet läksijäiset,\nettei muistot jäisi kovin\ntänne heistä kolkot, jäiset.\n\n\n\nHENKIHERRA ARNKIL.\n\nHyvän Hurtta lähdön laittaa:\nlieventää hän veronkannon,\nruokkii, kelle rokka maittaa,\nmyöntää muille anteeks-annon;\nhoivatahan Hovilassa\nmieron miestä, naista, lasta,\nIrja itse hoitamassa:\ntuop' on hälle riemu vasta!\n\nEi nyt enää Arnkil tuota\nkestä, etsii Hurtan kerran,\nlähtee tilikirjain luota;\nsynkk' on hahmo henkiherran:\nHurtta hempukkansa tautta\narmahtaa jo vaikka pirun,\nuhraa kansan köyhän tautta\nesivallan viime sirun!\n\nHurtan eteen Arnkil astuu\nkumarruksin siroin, sievin:\n\"Vaikk'ei mulla edesvastuu,\nero lie sen palkka lievin,\njoka näkee isäntänsä\nsyöksyväksi surman suuhun\neikä estä itseänsä\njoutumasta hirsipuuhun.\"\n\nVirkkaa Hurtta hämmästyvä:\n\"Jutun onpa outo juoksu,\nvaan lie siinä mieli syvä,\non sen tuttu mulle tuoksu;\nmikäli sain siitä selon,\nmenemäss' oon surmaan sulaan,\nsun' on henkiherran pelon\nsyy — hän minut heittää pulaan?\"\n\nLausuu Arnkil: \"Pois ma lähden!\nEn ma enää kestä täällä.\"\nKysyy Affleck: \"Minkätähden?\"\nVastaa Arnkil: \"Vallanpäällä\ntääll' on rammat, tääll' on ruhat,\nmissä ennen miekankärki;\nkäskijätä tääll' on tuhat,\nvaan ei enää miehen järki\".\n\nHurjistuu jo Hurtta, uurtuu\nkulmat kolkot: \"_Minä_ käsken!\"\nArnkil kumaraksi kuurtuu,\nsanan sinkoo: \"Vielä äsken.\"\nKatsoo Hurtta häneen kauan,\nvihdoin kimmahtaa jo kieli:\n\"Kautta kylmän kylkirauan,\nmik' on puheen moisen mieli?\"\n\nLausuu Arnkil laatuisasti:\n\"Toden täyden saatte tietää.\nTääll' en viihdy siitä asti,\nsiit' en Hovilaa voi sietää,\nkuin tuo nainen tänne tuli,\nanoi, sai sen lemmen, armon,\njonka ahjoon teiltä suli\nkaikki rauta tahdon, tarmon.\"\n\nYlös karkaa Affleck: \"Mitä!\nParahintain parjataanko?\nTäytyykö mun kuulla sitä?\nHeleintäin herjataanko?\nMitä oisin häntä vailla?\nMetsä vailla lauleloa,\nmykkä meren kalain lailla,\ntaivas ilman aurinkoa!\n\nHän on luonut mulle lemmen\npyhän niinkuin päiväntähti,\nsuonut nuoruutensa hemmen,\nkun mun nuoruutein jo lähti!\nHänen kauttaan elän, olen;\nkaitselmust' en muuta keksi,\nhänen tauttaan tietä polen,\nmun mi tekee ihmiseksi.\n\nHänestä en koskaan luovu,\nennen kuin tää rinta raukee!\nEnää julmuudest' en juovu,\nmulle aika toinen aukee:\nmuita huonomp' ollut lienen,\ntahdon paremp' olla muita,\nvaikka hautaan myötä vienen\nvain ma kasan Hurtan luita.\n\nEn ma usko taivaan Luojaan\nenkä isään perkeleesen,\nuskon yhteen auvon tuojaan,\nyhteen iki-ihanteesen,\nlempeen naisen nuoren, joka\nantaa rinnan rauhan mulle,\nkun on pesty saasta, loka,\ntullut ilta tuiretulle!\"\n\nVastaa ääni henkiherran\nniinkuin pohja jäinen tuulee:\n\"Tuomiolle tullaan kerran;\nkukin siihen kutsun kuulee.\nVaan on yksi elonsääntö:\nken on paha ollut alun,\nkäy ei hälle kättenvääntö\neikä itku hyveen halun.\n\nKuka tahtoo maailmassa\nseista, muita murtakohon!\nKuka olla onnelassa,\ntuntehensa turtakohon.\nVaan jos Hurtan harmaahapsen\nHurtan töist' on sielunhätä,\non hän itse lainen lapsen,\nei hän kestä elämätä.\n\nSiksi poistun. Sulle surman\ntahtoneet on Taivaan vallat,\ntuoda lemmen, lämmön turman,\nkun ei voineet hyyt ja hallat.\nHyvyyteesi sorrut, sokko!\nKaikki tuhlaat kansan tähden\netkä ees sa tutki, tokko\nkukaan siitä kiittää. Lähden.\" —\n\nMenee paras palvelija;\nhaaveihinsa Hurtta haipuu,\nnäkee unta uneksija,\nkuinka kaikki katoo, vaipuu,\nyksinäistyy ympärillä;\nymmärrä ei häntä kansa,\nhuolt' on monta ihmisillä,\nHurtall' yksin sielustansa.\n\n\n\nHURTAN LÄKSIJÄISET.\n\nTulet tuikkaa Hovilasta,\npalaa kruunut kynttiläiset,\nsiell' on kiire, touhu vasta:\nonhan Hurtan läksijäiset.\nPuikkaa ees ja taaksi piiat,\nkovin pieksää Pirkko kieltä,\nuksest' ulos ohjaa liiat,\ntoiset työlle, toiset tieltä.\n\nHurtta suuriss' suojissansa\nastuu virkatakki yllä,\ntuumii: hiukan viipyy kansa,\nkohta kaikki saapuu kyllä.\nKutsutut on Hurtan kestiin\nherrat ynnä talonpojat,\nsiksi sillat, lautsat pestiin\nsekä tuolit, selkänojat.\n\nViel' ei ketään kuulu. Siirtyy\nsilloin muudan seinäverho,\nsiihen Irjan hahmo piirtyy\nkaunis niinkuin kultaperho,\njok' ei kehrää, tee ei työtä; —\nkysyy: \"Oonko kyllin soma?\nJos en, sanon hyvää yötä!\" —\nHymyy Hurtta: \"Oothan oma.\"\n\nVaan ei ketään kuulu. — Soivat\nsilloin tiuvut heljät tieltä,\non kuin korskuis orhit oivat:\nvarmaan saapuu vallat sieltä!\nRientää Hurtta porstuahan;\ntyöntyy sieltä sisään pappi,\nilkilintu ilman pahan,\nHaerkepaeus, Hurtan appi.\n\nMutta vieraan vilkkahasti\nHurtta, vaipumatta huoliin,\nsaattaa salin perään asti,\nistuttavi keinutuoliin.\nHaerkepaeus kiikkuu, kiikkuu,\nkatsoo upeutta Hovin;\nmitä mielessänsä liikkuu,\nvasta virkkaa päästä tovin:\n\n\"Kuullut kummat Hovilasta\nolen äsken kansan suusta,\nsairahien hoidannasta\nynnä lempeydestä muusta;\nvaikk' en todeks uskois tuota,\ntoki kaaloin katsomahan,\nkuinka, ken ei Luojaan luota,\nparhaaksi voi kääntää pahan.\"\n\nHymyy Hurtta: \"Uskon seikat\nheittäkäämme, appikulta!\nMonet tehdään kuperkeikat\ntaivastieltä tarvotulta.\nYksi vaan on varma: hyvää\nkylvän, minne ennen pahaa,\nsiroita en sielun jyvää,\nhiukan ruokaa vain ja rahaa.\"\n\nHaastaa Haerkepaeus: \"Totta\nsiispä mulle kertoi kansa.\nHyvä jää ei palkinnotta\neikä paha aikanansa.\nSaat sa vapaan pääsyn siksi\nHovilasta yönä tänä,\njos sa mennet myötyriksi,\nelät kansan ystävänä.\"\n\nHurtta silmiänsä hieroo,\nkorviaan ei enää usko:\n\"Tiedän, mua kansa vieroo;\nmutta vienyt Sallimusko\nnoin on järjenjuoksun hältä,\njoka kotonain mua uhkaa;\nlien jo kuollut elämältä —\ntulta oon, en vielä tuhkaa!\"\n\nVieraalleen hän oven näyttää.\nMutta nousee Herran miesi,\nääntä korkeampaa käyttää:\n\"Sinun siell' on kotiliesi\ntähti-yössä, mieron tiellä!\nMutta kaihda korvenrantaa:\nvälkkää miestä, peistä siellä,\nsulle surman ryssät antaa.\"\n\nJop' on paisuu Hurtan sappi:\n\"Tänne ootko ryssät tuonut?\"\nVastaa hälle armas appi:\n\"Lienen liekin uuden luonut,\njoka Ruotsin maasta ajaa,\nRuotsin herrain armottuuden,\nkansan kahtapuolta rajaa\nliittää uskoon rauhan uuden.\n\nNiin! Ma olen kaksi vuotta\nvalmistanut yötä tätä,\nkaikunut ei mulle suotta\nole kansan kaiken hätä.\nTurusta ma juuri tulin\nluota Ryssän ruhtinoiden,\nkautta kaiken maan ma kulin,\nkyläin kylmäin, autioiden.\n\nMitä näin ma matkallani,\ntuskin uskoo ihmismieli,\nmitä tunsin rinnassani,\nkertoa ei saata kieli:\nhävitetty kaikk' on Häme,\nTurunmaa ja Pohjanpuoli,\nkolkko uhkaa korpi, räme,\nviljelys jo kaikki kuoli.\n\nLienet haastanut sa mulle\njoskus metsän huminasta,\njot' et siedä, jok' on sulle\nniinkuin tuntu Tuonelasta;\nmyös on metsä ollut aina\nkuin tään heimon vainolainen,\nleipä vain kuin Luojan laina\ntaikka korko kotimainen.\n\nTiedä: täällä väistyi vitkaan\nihmistieltä korven kolot,\nsuli suo-maan rimmet sitkaan,\nsaatiin tänne ihmis-olot;\nvaan nyt voittaa jälleen pedot,\nkoht' on valta kontioilla,\nviita peittää pellot, kedot,\nhukat huutaa kartanoilla.\n\nSiell' on kauhun päälle kauhu!\nMatkasin kuin tietä Manan,\nsiell' ei nouse saunan sauhu,\nsoi ei kello Herran sanan,\nsiell' ei kukko kieku, hauku\npeninkuulumill' ei peni,\nkirves parsikossa pauku:\nSuomi erämaaksi meni.\n\nKansa kaikk' on viety sotaan,\njätettiin vain harmaahapset,\nmiehet sortuu miekan otaan,\ntappaa tauti vaimot, lapset,\nkoht' on Suomen heimo kuollut;\nkohta kurki yksin suolla\nkertoo, miss' on surrut, huollut\nsuku outo pohjanpuolla.\"\n\nRientää Hurtta ikkunahan:\nkoko taivaanranta palaa!\nVastaa papin pakinahan:\n\"Enempää en kuulla halaa.\nTuli paistaa pappilasta,\ntulikukko kirkon päältä!\nLuulen, sinne joutumasta\nmikään teit' ei estä täältä.\"\n\nMaahan polvillensa painuu\nHaerkepaeus, Herran miesi:\n\"Sitten palaa kaikki Kainuu,\nsammuu Suomen viime liesi!\nPettäneet mun ryssät ovat,\nethän, Luoja suuri Sinä?\nNyt on eessä päivät kovat,\nniihin syypää yksin minä.\"\n\nHuutaa Hurtta: \"Satuloikaa\nkaikki orhit! Kaikki pakoon!\nArmas appi, hyvin voikaa,\njäädä saatte saaliinjakoon.\"\nKoht' on talo kaikki työssä,\nkohta alkaa tuima ajo,\nsyöksyy orhit talvi-yössä,\ntietä näyttää liekinkajo.\n\n\n\nIRJAN KUOLO.\n\nRyösti, poltti ryssät Hovin,\nmyöskään säästäneet ei muita,\nmurhas miestä, naista kovin,\npisti piikein piimäsuita;\ntoiset kohti Kajaania\nkaikoo, toiset Hurttaa ajaa,\nkaikki kokoo saalihia,\nraivoo, riistää pitkin rajaa.\n\nMutta Hurtan ratsu rientää\nniinkuin erämaassa myrsky,\nvauhti miehen mieltä lientää,\nvaan on vaivan, tuskan tyrsky:\nlepää urhon rintaa vasten,\nluo ei auki silmäterää\nIrja, lailla autuasten,\ntaikka niiden, jotk' ei herää.\n\nTarttunut lie ruttotauti,\nhäneen Hovin sairahista,\nei hän ruokaa, juomaa nauti,\npuhuu rinnan pistoksista,\nhiljakseen vain vaikeroipi;\nhulluksi on Hurtta tulla,\nhälle Tuonen kellot soipi,\nmiss' on tupa tuiretulla.\n\nTakanansa ryssät ryskää,\neessään erämaan on mahti,\nympärillä jylhä jyskää\npakkas-yö kuin kuolon vahti.\nHymyänsä Hurtta hyistä\nhymyy: \"On tää outo karku!\nVaan ei auta sydänsyistä\nmiestä itku eikä parku.\"\n\nMiettii, muistaa pirtin pienen\nerämaassa yksin aivan,\ntuumii: \"Sinne sairaan vienen,\nsinne hankihaudan kaivan\nalle hongan pilvipäisen,\nalle kuusen kuurakaton,\npanen päälle ristin jäisen,\nristit kahden henkipaton.\"\n\nLöytää töllin tyhjän. Raivaa\ntiensä halki hankivuoren,\nuksenkin jo ilmi kaivaa,\nkantaa sisään naisen nuoren,\nlaskee perälautsan päähän;\nikkuna on iljankona,\nlies on kylmä käynyt jäähän,\nlumipeite permantona.\n\nEtsii tulta, tuluksia;\nsilloin Irja sairas herää,\nkuulee armaan askelia,\nraottaa jo silmäterää,\nhaastaa hiljaa: \"Missä liemme?\nLiekö Turunkorva tämä?\"\nVastaa Hurtta: \"Sinne tiemme\njohti, sen on seinät nämä.\"\n\nHymyy Irja itseksensä:\n\"Tääll' on lämmin, tääll' on hyvä!\"\nKuivaa Hurtta kyynelensä,\npuhkee huokaus vain syvä.\nSilloin kuuluu kopse tieltä,\nhoippuu sisään Hovin renki,\nhuutaa: \"Ryssät ryntää sieltä,\nvaarassa on Hurtan henki!\"\n\nMiettii Hurtta hetken, mitä\ntehdä tilanteessa tässä.\nTaistellako? Voishan sitä,\nellei oisi sairas lässä,\nlautsall' lepäis nainen norja,\njoka voittajille jäisi,\noisi vainolaisen orja,\nryssän miestä miellyttäisi.\n\nHurtan hurjat silmät suurtuu,\nmutta sydän itkee, suree,\nurat poskipäihin uurtuu,\nkun hän hammastansa puree:\nkiljahti hän kerran, sitten\nkylkirauan kylmän pisti\npuhki rintain ripeitten;\nsiihen jäi se niinkuin risti.\n\nTappoi Hurtta kalleimpansa,\nkarjuin talvi-yöhön karkas;\nmutta kauan kertoi kansa,\nkuinka korpi kaikki parkas\ntuota surmaa naisen nuoren\nerämaassa autiossa,\nalla kolkon Kotavuoren,\nkuolon valjun kuutamossa.\n\n\n\nKAINUUN HÄVITYS.\n\nPunaisessa pakkasessa,\njota uhmaa Ämmän pauhut,\nkohoo aamun auteressa\npystysuorat pyhäinsauhut,\nkertoo elost' ihmisien,\njotka tuntee tuskan, hallan,\nillan itkut, päivän hien,\nenin kuolon kaikkivallan.\n\nLämpiävät liedet, talot;\nKajaanissa noustaan varhain,\nsytytetään pärevalot,\nyksin porvaristo parhain\nvielä vetää siki-unta;\ntoiset porttejaan jo aukoo,\ntarinoidaan, luodaan lunta —\nsilloin uni, toimi taukoo.\n\nHerää toiset vuoteissansa:\n\"Miksi hätäkello kaikuu?\" —\nToiset rientää huoneistansa:\n\"Mistä melske, huudot raikuu?\" —\nKohta kertoo liekinhulmat\nidän, lännen taivahalta:\n\"Kaupungiss' on ryssät julmat,\nraivoo raakalaisten valta!\"\n\nKoht' on kaikki liekkimerta;\nkuka ehtii, pyrkii linnaan,\nkalvat kalskaa, vuotaa verta;\npäivä koittaa kirkkahinnaan.\nMutta hätäkello kaikaa!\nKovin ryssät kummeksuvat:\n\"Kellä tääll' on siihen aikaa,\nvaikka palaa aitat, tuvat?\"\n\nKenpä muistaa Erkki-herran,\nvirkaheiton, viinanjuojan?\nSulki tulliportin kerran\neestä kruunun sanantuojan,\nmeni virka, arvo hältä;\nsai hän linnan kellarissa\nopin oivan elämältä,\noivemman kuin juovuksissa.\n\nPäivänvaloon sieltä pääsi,\noli Erkki Luojan vanki,\nsentään porvaristo sääsi:\n\"Itse työllä leipäs hanki!\"\nTutkittihin, huomattihin\nhulluks aivan rauhaisaksi,\nniinpä kirkon tapulihin\npantiin kellonsoittajaksi.\n\nHoiti tointaan vuotta monta\nErkki-herra hartahasti,\nvirkavuotta moitteetonta,\naina tähän päivään asti;\nkuuli kumun, huomas humun,\ntulenlieskat taivahilla,\nkaikki niinkuin halki sumun,\njok' ol' Erkin aatoksilla.\n\n\"Maailman on tullut loppu!\"\ntuumi Erkki hätään tähän,\n\"siispä myöskin mull' on hoppu\nviranhoitoon vireähän.\nSaattais arkkienkel-kansa\nitse kirkkotielle tulla,\neik' ois ketään vastassansa —\noisi eropassit mulla\"\n\nKiipeää hän tapulihin,\nkohta vankuu kirkon vaski\nheräävähän kaupunkihin,\nmissä roihuu ryssän kaski;\nmoni erämiesi salon\nkuulee kummat äänet, älyy,\nmist' on suitsu suuren palon;\nkotiin hiihtää, taakseen pälyy.\n\nSaapuu sana Paltamohon,\nalkaa kiire, touhu tuolla:\n\"Miss' ois paras paikka, johon\nmennä, piillä taikka kuolla?\"\nKautta Kainuun korpimaita\nvierii viesti kirkonkellon:\n\"Salasaunaan itses laita,\nrahapennit päähän pellon!\"\n\nMutta Erkki Pehrsson soittaa\nkeskell' liekin, kauhun merta,\nparastansa panna koittaa\nvirass' ylhäisessä kerta;\nsoittaa Herran tuomiota\ntälle maalle, maailmalle,\njost' ei ennen pääty sota\nkuin on menty mullan alle.\n\nErkki soittaa, soittaa. Tarttuu\ntuli kaikkeen Kajaanihin,\ntulikielet kasvaa, karttuu,\nkiipee kirkkoon, tapulihin,\nviriää kuin veisuu virren;\nkuuluu sitten kumma jyske,\nparsku parren, hilske hirren,\npalavien puiden ryske.\n\nPutoo kello kumein äänin,\nmykistyy sen myrskysoitto;\nmutta autioitun läänin\nnäkee toisen aamun koitto.\nKaikkialle kauhun kantaa,\npalaa pappilat ja talot,\npuuntaa pitkin taivaanrantaa\nsuuret, synkät tulipalot.\n\n\n\nRAUHA.\n\nSanotaan jo, ett' on rauha;\ntuot' ei kukaan todeks usko.\nKuinka alkais aika lauha,\nkoittais uuden aamun rusko?\nSotaa kestänyt on kauan,\nsukupolven suuren ajan\nraikunut vain valta rauan.\nKen ois sille pannut rajan?\n\nNiinkuin kysyi ennen lapset\nvanhemmilta: \"Mik' on sota?\" —\nhaastelee nyt liinahapset:\n\"Mik' on rauha? Jotain, jota\nsyödä voiko taikka juoda?\"\nVastaa vaimot kyyneltyvät:\n\"Saattaa rauha senkin tuoda,\njos te ootte oikein hyvät.\"\n\nMutta rauha saapuu. Vitkaan\nniitut, nurmet vihannoivat,\naatrat painuu ahoon sitkaan,\njälleen karjankellot soivat;\nvilja nousee, tekee terää,\nhelpehissä heinä kastuu,\nkoko korven kansa herää,\nrauhan askareille astuu.\n\nMonelta on maammo kuollut,\nveli viety, sisko poissa,\nmonen taatto nurmen nuollut\ntasapäiss' on taisteloissa,\nvaan on joku jäänyt aina\ntekemähän ensi tulta,\nliekki naapurilta laina,\npeninkulmin pengotulta.\n\nJäip' on vielä viime siemen\nsiittämähän köyhän lasta,\neip' on suku Suomenniemen\nvielä kuollut maailmasta;\nkohoo kirkot, koulut, palaa\nTurun teinit, professorit.\nKotimaahan tulla halaa\nkorkeat myös konsistorit.\n\nSeisoo ruskoss' uuden aamun\nHurtta niinkuin suolla honka,\nniinkuin varjo haudanhaamun\ntaikka pitkä pilvenlonka;\nymmärrä ei elämätä\nenää uutta, alkavaista,\nhäipynyt on sielunhätä,\nsure ei hän nuorta naista.\n\nOn jo niinkuin nöyräpäinen;\nryösti ryssät kaiken hältä,\nhymy hyytyi hältä jäinen,\nmurtui mieli miettijältä.\nJäi vaan Turunkorva. Siellä\nkaksin kanssa Pirkon asuu,\nkuulee tiuvut talvitiellä;\ntukka kasvaa, parta kasuu.\n\nKovan myös on saanut koston\nHaerkepaeus, Hurtan appi,\nsyypää koko kansan-noston:\nsaip' on silmin nähdä pappi,\nkuinka vietiin Venäjälle\nHovin valju vaimorukka\nkanssa lasten pienten; hälle\njäi vaan musta muiston kukka.\n\nNiinp' on jälleen kerran kevät,\nruoho puussa, rauha maassa,\nlinnunlaulut helisevät,\nkilkkaa karjankellot haassa.\nPajassansa Hurtta takoo\nniinkuin itse Ilmarinen,\nsäen säihkyy, sauhu sakoo,\nkauas kuuluu kalkkaminen.\n\nTuo on Hurtan työ nyt ainoo;\non hän oiva pyssyseppä,\nvaan kun maa ei toista vainoo,\nvirtaa enää miesten leppä,\nturhaan raukka seppo raataa:\npohjan poika keihäskoura\nhirven hiihtää, karhun kaataa;\nsiks on sota Hurtan houra.\n\nPainuu silloin ukko pajaan,\nouto ei, vaan vanha tuttu,\nurho univormun vajaan,\nyllään repaleinen nuttu,\nkasvot harmaat niinkuin savi,\nsilmät, joist' ei päivä paista;\nja hän vitkaan virkahtavi:\n\"Terveisiä kuninkaista.\"\n\nNousee rautiolle rauan\nkaukomuisto Nevalaisen,\nmiehen, muuall' olleen kauan,\nkuninkaalle kuuliaisen;\nkatsoo häneen, kättä hälle\ntarjoo, lausuu laatuisasti:\n\"Terve tervehyttäjälle!\nMinne matka? Mistä asti?\"\n\nVirkkaa Nevalainen: \"Tulen\nNorjan tuntureilta noilta,\nympär' Pohjanlahden kulen\nkuninkaani pakinoilta.\"\nSuurtuu silmät kysyjältä:\n\"Kohtasit siis valtiaamme?\nSanan minkä saatat hältä,\nsodanko vai rauhan saamme?\"\n\nNevalainen päänsä nostaa:\n\"Kohtasin ma korkeuden,\njoka voudit väärät kostaa,\ntuntee Suomen surkeuden.\nTäss' on suojakirja sula\nhältä Suomen rahvahalle,\njosta päättyy kansan pula;\npuumerkkinsä piirsi alle.\"\n\nJa hän nutun riekaleista\nsuojakirjan kalliin kaivaa,\njonka vuoks on saanut seista,\njuosta, nähdä nälkää, vaivaa.\nTuskin tuohon katsoo toinen:\n_Rex Carolus_ seisoo alla.\nAatos uusi, aurinkoinen\npaistaa Hurtan taivahalla.\n\n\"Siispä sodan saamme!\" sanoo,\n\"taasen virtaa miesten lepät;\ntalonpoika rauhaa anoo,\ntoista pyytää pyssysepät.\nTaistoon kuninkaamme tautta!\nEespäin eestä Ruotsin rauan!\nJälleen maan ja kansan kautta\nsoi: _Vivat Carolus_ kauan!\"\n\nMutta virkkaa vanhus vakaa:\n\"On nyt kuollut kuninkaamme,\nsentään sanallaan hän takaa\ntalonpoiat meidän maamme.\"\nPainuu Hurtan pää: \"Jos kuoli\nKaarle kuulu, kaikki kaatui,\nvallitsee vain leipähuoli,\nvoitto, maine maaksi maatui.\"\n\nNostaa Sipo hattuansa,\nkuninkaalle kuuliainen.\nMutta virkoo uudestansa\nHurtan usko uupuvainen:\n\"Kuningas jos kuoli; voipi\nhyvin Armfelt, armeijamme,\nvielä sotalaulut soipi,\nliput voiton liehutamme!\"\n\nVirkkaa vanhus kuolon-vakaa:\n\"Saavun armeijasta juuri,\njoka hangen alla makaa;\nsortui sotajoukko suuri\nmyrskyyn joulu-yönä kerran,\ntuiski tuntur-tuuli lunta;\nsikskuin kuuluu kutsu Herran,\nsiellä nukkuu siki-unta.\"\n\nVait on Hurtta. Hartiansa\nvain kuin alas jumahtavat,\nveret kaikoo kasvoiltansa,\npartahuulet humahtavat:\n\"Vai jo nukkuu sankar-suku!\"\nKiertyi kylmään hymyyn suunsa,\npäättyi Hurtan päiväin luku,\nampui puhki kulmaluunsa.\n\n\n\n\n\n\nBELLEROPHON\n\nRunotarina\n\n(1919.)\n\n\n\nPEGASOS.\n\nUron uljahan nimi oli Bellerophon.\nHän mies oli muuten moitteheton,\nmut joutunut vihoihin jumalien\njo aikoina armahan lapsuuden:\nnäki aina hän eessänsä tuulentuvat,\nvain kuolematonten ihannekuvat,\nhän kuuli, mitä ei kuullut kukaan,\nei sopinut siksi hän muiden mukaan,\noli kuin jokin aina ois ollut poissa;\nei viihtynyt siks isän, äidin koissa,\nei tyytynyt maan hän tyttäriin,\nhänen tahtonsa paloi taivaisiin,\nnäin harhaili yössä ja päivässä yksin\nhän vain kera orhinsa ystävyksin.\n\nPegasos oli orhinsa oivallinen:\nhepo siivekäs, saalas Medusan sen,\nmin kaamein joukossa Kauhutarten\noli katse ihmisen vaivaa varten;\nkun Perseus hakkasi häneltä pään,\nPegasos sai syntynsä verestä tään,\noli varsa vauhko se pelon ja kauhun,\noli sälkö säihkyvä tulen ja sauhun,\nkuin kiro hän kiisi, kuin leimaus lens,\nyli kuoleman kuin elon kuilujen ens,\noli ratsuna rajaton, riihaton —\nhänet hillitä tais toki Bellerophon.\n\nOli sattunut näin, kävi kansassa kuiske:\nPegasos tuli tiellä kuin tuulen tuiske,\nsen pilvissä hulmusi harja, tulta\nsen turpa tuiski, löi kavion kulta;\ntoki peljästynyt ei Bellerophon,\nvaan huus: \"Kuka kuuluisa herras on?\nJa mistä on matka ja minne vie?\nSun ostan, jos liika ei hintas lie.\"\n\nHepo hirnahti: \"Kuultu ei kummempaa!\nOlen sen, joka voi mua ratsastaa.\nMun kotini tuulessa, tähdissä on,\nmut hintani murhe on mittaamaton.\"\n\nHymys Bellerophon: \"Siis oot oma mun!\nOlen syntynyt siellä, miss' on koti sun.\nSiis oot sinä oikea sankarin hepo,\nmin hinnaksi liika ei mieleni lepo.\"\n\nHepo hirnahti: \"Kavahda, onneton!\"\nHänen hyppäsi selkäänsä Bellerophon;\nhepo sivulle heittihe, suoraan sen\nhän ohjasi, ohjitta suistaen;\nhepo karkasi taivaan korkeuksiin,\nuros laikahti lietoihin laulelmiin,\nhepo syöksyi kuoleman kuiluihin,\nmies miestyi viisauden miettehin;\nnäin kiertäen, kaartaen ylös ja alas,\nmaan vihreän pinnalle vihdoin he palas.\n\n\"Pegasos, olet orhini oivallisin!\"\nsana samosi ilmojen sankarin,\n\"jos olet mun orhini nyt ja ain,\nkirot ankarat kilpistyy jumalain,\nolen onnen mies, olen miekkoinen mies,\nmua paina ei kohtalon kolkon ies,\nei houkuta elämän riemut turhat,\nei synkistä syyt, ei rikokset, murhat,\nkuin viaton vierin, kuin kuningas kulen,\nkäyn halki tunnonkin tuskain tulen,\nTuon lauluista ilon ma itselleni,\nsaan soitosta lohdun ma sydämelleni,\nnäin uhmaten unhoa Sallimusta,\nkun kuolen, kolkutan jumalten usta.\"\n\nHepo hiljaa hirnahti: \"Tunnehan\ntoki ensin turmiot Salliman!\"\n\n\n\nHELIKONIN IMMET.\n\nOli aamun hetki. Ja Eos nousi\npunasormin aalloista aavan veen,\njo joutui, ampui Apollon jousi\nmaan, metsän, pilvien pimeyteen,\nja niinkuin valkea niitynvilla\ntai liljat hempeät Heben vyön\nkävi keijut kummuilla kasteisilla,\npois käsin käärien usmat yön.\n\nLoi loitos silmän hän toisahanne:\nnous siellä siintävä Helikon,\nja niinkuin Pallahan kultavanne\nsen palteill' yhdeksän neittä on;\nne toinen toistansa hiljaa kaulaa,\nne katsoo äärihin kaukaisiin,\nne laulun kirkkahan hälle laulaa,\nkuink' kohoo ihminen jumaliin.\n\n\"Ah, nuorukainen, on tuumas turhat,\net eloa vältä, et kuolemaa,\nsull' eessäs synkät on syyt ja murhat\nsun kosto Salliman saavuttaa;\nmut kärsimyksistä nousten, noudat\nOlympon korkeimman seppeleen;\nkuin joutsen joikuen kuolet, soudat\npois unten laaksohon ijäiseen.\n\nOot oma meidän. Sun nähdä suomme\nme elon synkimmät syvyydet,\nsen kultakukkulat etees tuomme,\nsen heelmätarhat ja hyvyydet,\nsaat maistaa maailman kaiken onnen\nja onnettuuden, ah ihmislaps:\nme vasta murramme henkes ponnen,\nkun olet poikana harmaahaps!\n\nSaat kyllin leimuta lemmen tulta,\nsaat kyllin riemuita rikostöin,\nmut kymmenkertaisen tuskan sulta\nme tuimin vaadimme tunnon öin;\nsun teemme suureksi vaivaa varten,\nvoit olla vertainen valtojen,\nsun suomme saaliiksi Raivotarten,\nja sitten — särjemme sydämen.\n\nRunon ruhtinaaksi sun suomme tulla,\nmut kerjäläisenä kerran käyt,\non murhe, orpous omaa sulla,\nja mieron liesillä lämmittäyt:\nmaanpakolaisena harhaellen\nsa antaut outojen armoihin,\nkäyt kynnykseltä sa kynnyksellen\nja kysyt leipääsi kyynelin.\n\nMut laulun lahjan me sulle suomme\nkuin kuolevalle ei konsanaan,\nmyös kirkkaan kärsimyskruunun luomme,\nmi loitos loistavi maailmaan;\njos vihdoin viemmekin järkes valon,\nsun vieläi virtesi suurna soi,\net pääse hehkuista henkes palon,\nmi ikiluojia ihannoi.\"\n\nTuon kuulee kummana nuorukainen,\ntuon kuulee myös koko Helikon,\nhänet tempaa hurmio taivahainen:\nkuin laulun, miehenkin mieli on!\nHän tahtoo seista jo seppel päässä,\nhän oivaa orhia kannustaa,\nkuin liekki sinkoo hän myrskysäässä,\njo allaan häipyvi ahdas maa.\n\nMut tuskin pilviin hän päästä ehti,\nnäön hältä päivä jo huikaisee,\nja niinkuin lentävä syksyn lehti\nhän alas ratsulta raukenee;\ntoki ehtii Pegasos häntä ennen,\nhänet ottaa sirkuille siivilleen\nja saattaa sankarin maahan mennen\nluo vilppaan, läikkyvän lähdeveen.\n\n\n\nHIPPOKRENE.\n\nHän herää illassa lauhkeassa.\n\"Miss' oon?\" hän kysyy.\nHän on kuin oudossa maailmassa,\nmi vaiti pysyy.\nVain hepo hiljaisesti hirnahtaa:\n\"Oot siellä, missä mieli rauhan saa.\"\n\nHän jälleen silmänsä kiinni painaa;\nhänen hyvä on olla,\nhän vaikk' on valkea niinkuin vainaa;\nkodin kartanolla\nkera siskoin, veljien hän karkeloi,\nhänen korvissansa lapsuuslaulut soi.\n\nJa jälleen silmänsä suuret aukee:\n\"Miten tänne tulin?\nMiks sielu, ruumis mulla niin on raukee?\nMinä kaukaa kuun,\nmut miks en mitään muista matkaltain?\"\nHepo hirnahtaa: \"Oot unhoss' unelmain.\"\n\nPunertaa aurinko puiden takaa;\nse silmäteriin\nkäy unten urhon, mi maassa makaa,\nkäy sydänveriin;\nne pulpahtaa, ja poskin kuumeisin\nhän kuiskii, hourii töistä sankarin:\n\n\"Mies enkö suurimman ollut onnen?\nMiten pienempähän\nma tyydyin, mahtaja mahtiponnen,\nelon piiriin tähän?\nMun eikö ollut taivahille tie?\nNyt mulla eessä Manan ilta lie.\"\n\nPään painaa, katsovi illanruskoon,\nmi hiljaa riittyy.\nHän itkee, uppoo jo epäuskoon,\nmihin murhe liittyy\nsydämen linnun, varhain vaienneen;\nniin sanat soivat solinasta veen:\n\n\"Ei viel' oo päivies mitta pantu,\nei määrä elon;\ntuo tietää taivahan kultarantu:\nei syytä pelon,\nsa pääsit pilviin, vaikk' et taivohon,\nviel' eessäs monen aamun rusko on.\n\nSa riensit riemuin, myös mennös murhein!\nEi ikuisinta\nuros aina saavuta uhmin urhein,\nei ihmisrinta\nain ihannettaan ensi päivin, öin,\nvaan vasta elon pitkin päivätöin.\n\nMut koska huomaan sun sankariksi,\nmi tahtoo taivoon,\nsun nähdä suon ikitähdet siksi,\njos katsot kaivoon,\nmun iski kenkä orhis kavion\nkun äsken läksit taivaslentohon.\"\n\nTuon urho kuulevi äänen kumman.\n\"Ken oot?\" hän kysyy.\nHän näkee vain vedenpinnan tumman,\nmi vaiti pysyy;\nmut huulillaan kuin maljan kultaisen\nhän tuntee, nauttii nektarista sen.\n\n\n\nNAJAADI\n\nJopa sielu sankarin avautuu,\nuros havautuu:\nmin kultamaljaksi luuli,\nse olikin impyen ihanan suu,\njonk' äänen hän äsken kuuli;\nkuin lummekukka\nlaineiden\nsen keinuu tukka\nkeltainen,\nja niinkuin rusko pilvyen\nsen palaa punahuuli.\n\nMut silmänsä suuren, himmeän\nkun avaa hän,\nse sankarin silmään vaipuu\nkuin syytös syyttömän, kärsivän,\nkuin rukous ja kaunis kaipuu,\nkuin pyytäis hiljaa,\nettei veen\nhän taittais liljaa\nhuvikseen,\nvaan virittäisi vitkalleen\nkuin jousen, joka taipuu.\n\nSanat humahtelee hänen huuliltaan:\n\"Polo poika maan!\nKuin lähde lietona läikyn,\nminä pelkään vilppiä, vihaa vaan,\nminä maantien tomua säikyn;\noon impi laulun,\nsoittelon,\nmyös taltan, taulun\nvoittelon,\nmiss' ikään kiista kaunis on,\nma siellä välkyn, väikyn.\n\nSiks' jos oma olla tahdot mun,\nkuin oon ma sun,\npidä puhtaana laulus siipi:\nmonen povehen taiturin tahratun\nhämähäkki jo häijy hiipi;\nkäy tietäs yksin\nennemmin\nkuin ystävyksin\nylhäisin,\nhe sua parjaa kuitenkin\ntai pettää, kadehtiipi.\n\nPegasos vain ystävän oikea on,\nvaka, pelvoton,\njoka ei sua koskaan heitä,\nvie toteen kuin leikkiin ja karkelohon,\nkäy tulen kuin tuulien teitä;\nmut koska turtuu\ntuntehes\ntai synkkä murtuu\nsydämes,\nmun luoksein saavu murheines\nja helmahain ne peitä!\n\nSua tahdon ma tuutia tunnelmin\nikituorehin\nunen aalloilla armahilla,\nsua juotan ma huulin punaisin\nilon paisuvan parmahilla:\njos lienet köyrä,\nsuortunet,\njos vanha, nöyrä,\nnuortunet,\nja vannon, täältä lähde et\nhapsilla harmahilla!\"\n\nKäsivartensa viileät, valkeat\nylös ojentuvat\nkuin kaaret, kuin joutsenkaulat,\nhänen kuiskii huulensa hurmoisat:\n\"Sinut vapauttaa nämä vaulat!\nSun nostan taasen\nsatulaas,\nvien autuaasen\nmaailmaas,\noot unelmaisi urho taas\nja laveammin laulat.\"\n\nAlas aaltohon sankari tenhoutuin\nnyt syöksee kuin\nrajupilvestä ukkosen vaaja,\nveti vellamo luo, sitoi silmin ja suin,\noli verkkonsa vetreä, taaja; —\nkun sieltä sousi\nilmi hän,\nlaill' lapsen nousi\nleikkivän\nnäki tähdet taivaan hilpeän,\nol' eessään elo laaja.\n\n\n\nJUMALTEN KIROT.\n\nLäks sankari elämänretkelleen,\nsous laulun kaikki laineet,\nläpi myrskysi ilman ja tulen ja veen,\ntuta tahtoi hän alku-aineet,\nmyös tunki hän sydänten syvyyksiin,\nelon ongelmat oppia tahtoi niin,\ntuli tuttaviin, suli suudelmiin,\nnäki maailman kunniat, maineet.\n\nEi tyytynyt hän tomun maailmaan,\nhaki kuvaa hän kuolottomuuden,\noli kuullut sen piilevän kuoressaan,\nyhä murskasi muodon hän uuden,\npian häll' oli rinnassa rikosten yö;\nhän vitsalla orhia virkkua lyö,\nhänen mieltänsä murhe synkkä syö\nja etsintä ikuisuuden.\n\nHepo vihdoin hirnahti: \"Houkkako liet?\nEi paeten erkane vaiva!\nSe samoo sankarin kaikki tiet,\non nopsempi kuin hepo, laiva;\nja vaikka sun kanssasi pilvihin\nma nousisin laulun lentimin,\nois kaukana onni se kuitenkin,\njota ontoks ei kaihosi kaiva.\"\n\nUros vitkaan vastasi: \"Tiedän sen,\nmyös että en ikuisuutta\nma löytäne juhlista jumalien,\nsiks koitan nyt tapaa uutta:\nma tunnustan haavehet haavehiks,\nma aion nyt iloita ihmisiks,\nsiell' yhtyä kesti-ystäviks,\nmissä mielen ei rauhattomuutta.\"\n\nLuo läksi hän Tirynsin valtiaan;\nsai vastaan-oton hän hyvän,\nisännältä sai sanan iloisan,\nemännältä katsehen syvän.\nMut kohta huomasi koito mies,\nmiten täälläkin painoi jumalten ies,\nei lepoa leimunnut linnan lies,\nhän tännekin toi torajyvän.\n\nKun vastata valtiattaren\nei voinut hän hurjaan huumaan,\ntää joutui raivohon rakkauden,\ntää syttyi vihaan kuumaan,\nhänet lähetti viestinä Lykiaan,\nluo taattonsa, Lykian kuninkaan,\nmut pyys sanantuojan tuhoamaan,\nisän vihkien häijyyn tuumaan.\n\nMut mies oli muhkea Bellerophon,\noli saanut hän suuren sulon:\nkun astui hän kuningaskartanohon,\nois kulkevan luullut kulon,\nniin syttyivät sydämet impien,\nenin kuninkahan toki tyttären,\nnäki kaikki hän kuin läpi terhenen,\ntuns tuskan ja lemmen tulon.\n\nHän riensi rinnoille taaton nyt:\n\"Ken tuo oli kosija korja?\nMonet sulhot suuret on hyljännyt\nsun Sophrosynesi sorja.\nJo tunnen: nyt oikea tullut on!\nJos hänestä miehen ja puolison\nma saan, olen nuorikko nuhteeton,\nolen hälle ma vaimo ja orja.\"\n\nKovin kuuli valtias kummissaan\nsanat tyttären, muuten tyynen;\nei ollut hän nähnyt milloinkaan\nnoin riehuvan Sophrosynen.\nHän kutsutti luokseen airuen,\nluki kirjehen, mietti vaieten,\njo keksi keinon ja julisti sen:\n\"Kiven kallihin kalliista myynen.\n\nHyvä on! Jos lie uros oiva tää,\nKhimairan. hän varmaan voittaa,\ntuon häijyn, mi maatani hävittää,\nkylät kylmille autioittaa.\nPedon tuon jos surmaa sankari,\nsaa Sophrosynen hän palkaksi,\nja puolet valtakuntaani —\nhänen kelpaa ainakin koittaa!\"\n\nTytär kuninkahan huus huolissaan:\n\"Hänet lähetät suoraan surmaan!\"\nSydän järkkymätön oli valtiaan:\n\"Tien osoitan onneen ja hurmaan.\"\nSai tiedon seikasta Bellerophon;\nhän koht' oli valmis voittelohon,\nvuoks lemmen ei, vaan taistelon,\ntuo vaikka veisikin turmaan.\n\n\n\nSOPHROSYNE.\n\nKuin leyhkä läntisen lempeän,\nniin sylke on sydämen lämpimän.\n\nKuin on suven suuren kukoistus,\nniin naisen nuoren on rakkaus.\n\nKuin ujous on puron ulpukan,\nniin punerrus posken on puhtahan.\n\nNiin lemmen tuntehin, tuskineen\nkävi neitonen viertä nyt virran veen.\n\nHän tavata tahtovi armastaan,\njoka joella juottavi orhiaan.\n\nHänen mielensä laaja ja lämmin ois,\njos onnensa uneen hän uskoa vois.\n\nMut ah! Khimairan hän tuntee tuon,\njok' asuu alhossa Hornan suon.\n\nNiin monen on surma jo sulhaisen\ntuo miesten päänmeno hirmuinen.\n\nNäki Sophrosyne, kun läksi nää,\nei puuntunut, kalvennut poskipää.\n\nMeni monta urhoa kuuluisaa;\ntään yhden hän tahtois pelastaa.\n\nTään ainoan, jota hän armastaa!\nEi, raukka, hän rinnan rauhaa saa.\n\nHätä hällä on hengestä sankarin,\nsiit' uhrais hän lemmen ja onnenkin.\n\nLäpi kaislikon hiljaa hän hiipii kuin\nsäde kuuhuen, varjojen tummentuin.\n\nHän hiipii ja kuulevi kummakseen,\nhepo kuinka haastavi herralleen:\n\n\"Mitä mietit? Miks olet murheinen?\nSua varmaan miellytä enää en.\n\nMua silitä et, mua puhuta et,\nen tiedä, surret vai iloinnet.\n\nSun arvaa en sydän-aikeitas.\nToki muistahan kunnon kumppanias!\n\nMyös muista tuo, mikä eessäs lie,\nyli estehien sinut siipeni vie.\n\nJa jos sua painavi tomu ja maa,\nvoit kanssani taivahat tavoittaa.\"\n\nTuo vastasi vitkaan sankari:\n\"Minä muistelen eilistä untani.\n\nSe oli niin kaunis ja kaamea,\nkuin on tulivuoren purppura.\n\nSe oli niin seijas ja hirmuinen\nkuin leimaus ukkosen läheisen.\n\nMitä merkinnee? Toki kertoa\nsen tahdon, jos tahdot kuunnella.\"\n\nHän vaikeni. Solina virran veen\nsoi tähti-yössä vain yksikseen.\n\nJa kaislojen vieno kahahdus,\nkuin kuiskaus, kuin rakkaus.\n\n\n\nSANKARIN UNI.\n\nOlin niinkuin linnassa\nvalkeassa,\nmin joskus nähnyt\njo olin ma lassa.\n\nMut nähnyt kaukaa\nkuin sateenkaaren\ntai Hesperiidien\nhedelmäsaaren.\n\nSe seisoi keskellä\nsypressilehtoin,\nsitä aurinko kultasi\naamuin ja ehtoin.\n\nJa marmoriportaat\nvei virralle siitä,\nmut koskaan kukaan\nei kulkenut niitä.\n\nNyt siellä olin,\nen tiedä, miten,\nen miettinyt: usein\nkäy unessa siten.\n\nJoku vaatinut lie,\njoku vartoi varmaan ...\nolin siellä kuin kutsusta\nkullan armaan.\n\nSisäsuojasta jostain\ntuon lumotun linnan\nkuin soittoa kuulin,\nkuin tarua rinnan.\n\nJoku kärsi siellä,\njoku siellä suri,\nniin nyyhke mun poveni\npuhki puri.\n\nKuin leimaus lensin\nma ääntä kohti!\nKuu kylmä permannon\npaasiin hohti.\n\nYlt' ympäri aukeni\nautiot huoneet;\noli kuin ois vainajat\nvarjoja luoneet.\n\nKuin kuoleman mahtien\nmaassa kulin ...\nniin vihdoin ma salihin\ntummaan tulin.\n\nPysähdyin, seisoin:\nsen kynnyksellä\nsoi ääni, kuin kannel\nse helisi hellä:\n\n\"En outo ma lie\nolen ihanimpasi,\nkuva kuoloton omasta\nsielustasi!\n\nMiks viivyt, mies?\nSua kyllin jo varroin,\nsua murhein muistin\nja haavehin harroin.\n\nMinut vapahda vallasta\nhirviön, joka\nmun muotoni tahraa\nkuin saasta ja loka!\"\n\nMa kuuntelin, katsoin,\nma käänsin pääni,\nnyt huomasin, mistä\nse humisi ääni.\n\nSalin toisella puolla\noli alttaani avoin,\nkuunpaisteinen, hohtava\nhopean tavoin.\n\nNojas pylvästä vasten\nsiell' impi norja,\nmut kahlehdittu,\nkuin ois hän orja.\n\nMa huusin: \"Varro!\nSun vapahdan varmaan.\"\nNiin kaulassa tunsin\nkuin kädet ma armaan.\n\nNe irroitin, astuin\njo askelen, kaksi —\njalan johonkin tunsin\nma takertuvaksi.\n\nMa katsoin: mun polvia\nhalasi jokin\nnaisrinnoin, mut linnun\nkynsin ja nokin.\n\nVedin miekkani. Silloin\nhän huus kuin hurja:\n\"Kas, naisen tappaa\ntuo urho kurja!\"\n\nMa suutuin, ma tartuin\nnyt hänehen kourin.\nHän kuiski: \"Sua ijäti\nhalaan ja hourin.\"\n\nLöin maahan hänet,\nylös kimpos hän jälleen —\nkai aamuun asti\nme painimme tälleen.\n\nMut vieläkin rintansa\nuntuvaiset\nkun muistan, ma unhotan\nkaikki naiset.\n\nHänet vihdoin voitin!\nHän kirkuen läksi.\nMut itsekin käynyt\nolin kelmeäksi.\n\nMa horjuin, ma hoipuin\nma vuosin verta —\nmua sydämen kohtaan\nhän satutti kerta.\n\nMa katsahdin silloin\nsen toisen puoleen,\nmin hukkuneheksi\njo luulin huoleen.\n\nMut hän, min vuoksi\nsodan sodin ma ylvään,\nmua katseli lailla\nvain marmoripylvään.\n\nEi säälinyt, hellinyt\näänin helein,\nei kiittänyt ilmehin\neikä elein.\n\nVaan riisui kahlehet\nkaulaltansa\nja haastoi ja hymyi:\n\"Se vain oli ansa!\"\n\n\n\nNEIEN SURMA.\n\nEi Sophrosyne nyt enempää\nvoi itseänsä pidättää,\nhän kaislain kätköstä syöksähtää,\non hulluksi tulla aivan;\nhän tarttuvi kätehen sulhaisen,\ntätä silmihin katsoo rukoillen,\nnäin virkkavi halki kyynelten\nnyt vankina surun ja vaivan:\n\n\"Äl' lähde Khimairan kiistahan,\nsua vaikka, raukka, ma rakastan\nse tahto on taaton ankaran,\nei koskaan, koskaan minun!\nJos hirviön voittais voimasi,\nse oisi suurin onneni,\nmut murhe mulla ois suurempi,\njos surma kohtais sinun.\"\n\nJa syvään huokaa synkkä mies,\njota paatinen painaa jumalten ies,\nmut rinnassa liekki lemmen lies\nvain taruja, taistoja varten:\n\"Pois luotani, immyt puhtoinen,\nsua että erheessä surmais en,\nen syöksyisi syyhyn uutehen\nja valtahan Raivotarten!\"\n\nTuo vastaa neitsyt valkea,\nkuin kuoleman kukka kalpea,\nkuin vainaja syytön, soutava\npäin ijäisyyden rantaa:\n\"Mun onneni moinen kuolo ois,\nen siks sun luotasi lähde pois,\nmut ettet multa sa kuolla vois,\nvoit mulle sa surman antaa.\"\n\nMies katsovi häntä miettien:\ntuo lie siis liekkiä rakkauden,\nsen kaikuja kultakantelen,\nmi kätkevi kuolottomuuden?\nSävelsoiton tuon jos särkisin,\nsalat ehkä ilmi ma saisinkin\njoit' etsin haavehin hehkuvin\nma äyräiltä ikuisuuden.\n\nHän vastaa: \"Ah, kaunis kassapää!\nKhimairako noin sua säikyttää?\nTyyn' ollos! Hän tantereelle jää,\nhänen hurmeensa pilviin purskaa.\nMut muista, kun saapuvaks mun näät,\nsull' eessä on itsellä Hymen ja häät,\non lemmen leimut ja myrskysäät,\njotk' onnesi lauhan murskaa!\"\n\nTuo helkähti itku impyen\nkuin joiku kuolevan joutsenen,\nkuin sointu särkyvän soittimen\ntai kilven, mi saanut on vamman:\n\"Äl' lähde Khimairan kiistahan!\nSua liioin, raukka, ma rakastan,\nsaat ruumiini kainon, kukkivan\nja sieluni kukkivamman.\"\n\nJo pilvehen peittyy kalvas kuu,\nhääruusut poskien ruskottuu,\nkäsi kättä kohtaa ja suuta suu,\npyhä hetki on Hymenin taian!\nNiin kuolematonten kuoro soi:\n\"Se lempi, min Salliman tahto loi\nvain tähtien heimona heiliä voi,\nei lie se liljoja Gaian.\"\n\nJa tahdosta valtojen taivaisten\nnyt rannalle neien rakkauden\nnous virpi korkea viisauden\nja kauneuden hyveen kainon;\nken siitä oksan otti hän\nlöys keinot kestää elämän,\nlöys lohdut sydämen kärsivän\nsai sielulleen tasapainon.\n\n\n\nKHIMAIRA.\n\nSill' aikaa sankari karkaa pois,\nkuin jäljissä ois\nkoko kauhujen kansa vankka,\nhän ratsuin vaahtisin ratsastaa,\nvaka vaappuvi maa,\ntult' iskevi ilma sankka,\nja vaikka hän piukoo pilvihin,\nlyö kuitenkin\nhänt' tuntonsa raippa rankka.\n\nJo eessänsä aukee Hornan suu,\nhepo kauhistuu:\n\"Nyt, ystävä, mielesi malta!\nKetä kerran tuimivi tunnon syy,\nhän synkistyy,\nniin säännyt on Salliman valta;\nvaikk' koituisit Tuonelan tuomarin luo,\nei rauhaa suo\ntää rankaisun ankaran alta.\"\n\nMut hurjana huutaa Bellerophon:\n\"Kenen kohtalo on\nnäin kytkenyt kiinni Khimairaan,\njos hän sitä välttää, hän väärään käy,\npolun päätä ei näy,\nhän hoippuvi harhaan ja hairaan,\nmut jos pedon voittaa, hän toipua voi\ntaas toiseksi, oi,\nsaa terveeksi sielunsa sairaan.\"\n\nHän syöksevi Hornan kuiluhun,\npedon kohtaa, kun\ntää nälkäänsä ärjyen yöhön\non lähdössä saalista samoamaan\nyli metsän ja maan,\njoka-yöllisehen tuhotyöhön;\nhänen katseensa kiiluu, kuin hämmästynyt\nhepomieheen nyt\nse ampautuu asevyöhön.\n\nKuin leijona kohta hän karjahtaa:\n\"Hyvä saalis, haa!\nTulit kanssani kamppaelulle.\nVäkivaltaani nousitko vastahan?\nSua varoitan!\nOlen turmion tuoja ma sulle.\nKai tiesit, kun saavuit sa taistelohon:\nväkevämmän on\nens isku, se kuuluu mulle!\"\n\nKäpälänsä hän nostaa jo hirmuisen,\ntoki eelle sen\nuron ehtivi raikuva rauta,\ntuli tutkaimesta sen leimuaa,\npedon tavoittaa,\nei enää voima sen auta,\nalas kuiluun jo vierii sen pärskyvä pää;\nnäin päättyvi tää,\noli Horna hirviön hauta.\n\nAh, ei! Pian hahmossa huikean\npukin puskevan\nse sankarin kimppuun täyttää,\non leveä, luiseva otsa sen\nkuin tuhmuuden,\nkaikk' iskut se kestävän näyttää,\nse sokkona eespäin ryntää kuin\nyhä voimistuin,\nse sarvea kymmentä käyttää.\n\nPäin häntä on voimaton Bellerophon:\nhepo pelvoton\ntoki tuohonkin keinon tiesi:\nhän taapäin kääntyy ja potkaisee,\npeto parkaisee —\nhän sai, mitä pukki siesi!\n\"Hyvin potkaistu!\" huutaa Bellerophon,\n\"sun kunnia on;\nhepo taisi, mit' tainnut ei miesi\".\n\nMut muodossa käärmeen kähisevän\npedon kuulee hän\njo purskuvan kuoloa, turmaa,\nkuin kaikki henget nyt häijyyden\nois suussa sen,\nkuin kaikki ne suitsuis surmaa;\ntoki peljästy tuosta ei Bellerophon,\nhän voitokas on,\nhänet taistelon touhu jo hurmaa.\n\nHän laulavi: \"Viihtynyt milloinkaan\nen päällä maan\nniin hyvin kuin keskellä vimman;\nkun näin minä vastaani kiiltävän\nvihan viiltävän,\ntulet tuikkivat kiron ja kimman,\ntaas sain minä sieluni nuoruuden,\nsydänsuoruuden\nja urhouden uhmaavimman.\"\n\nJa poikki hän hakkaa käärmeen pään;\nmut myrkkyään\nkyy ehti jo kyllin valaa:\nuron eessä nyt nainen on suloinen,\nuros huomaa sen,\nhän naista jo lempii salaa,\nhänet hurmaa jo muhkeat muodot nuo,\njoit' tarjoo tuo —\nsydän hällä ja pää jo palaa.\n\n\n\nKIUSAUS.\n\nJa nainen virkkavi naurusuin:\n\"Minun nimeni soipa on Phryne.\nKuten huomaat silmin sa huikaistuin,\nolen sorjempi Sophrosyne;\nolen aistien hurma ja armaus.\nelon pimeän valtoja vastaan,\nkun painavi päivien harmaus,\nyö, kuolema liioin lastaan.\n\nOlen vaistojen virta ja välke veen,\nolen viettien vienous hellä;\nmitä haavoitti taisto, sen terveeks teen\nma hetkien hempeydellä.\nOlen tuokio kiitävän tunnelman,\nkisan kultaisen kirjava perho,\nkuin morsiushuntu ma huiskahdan,\nolen ijäisen ilmiöverho.\n\nMua lemmit, jo lapsesta lempinyt liet,\nolet herjannut, hävennyt mua,\nminä eelläsi tanhusin elosi tiet,\nminä kutsuin ja kiehdoin sua;\nsinä peitit mun syömesi syvyyteen,\nminä kuplana kultaisna nousin,\nsinä heitit mun huolehen ijäiseen,\nelonriemuna esiin ma sousin.\n\nMua turhaan sa väistelet, välttelet,\nolen, kaunis, ma kaikkialla,\nmut sentään sa konsana saavuta et\nmua varsalla vaahtoavalla;\nolen vilkahdus, olen välkähdys,\nkuva kulkeva elämänpiiris,\njumal-hetken juhla ja helkähdys,\nläpi ilmojen välkkyvä Iris.\n\nJoka syksyn ruusu, mi ruskottaa,\njoka illan pilvi, mi palaa,\nmun lempeyttäni leimuaa,\nmun helmaani sammua halaa,\njoka meri, mi taivasta heijastelee,\njoka manner, mi silmääs kohtaa,\nmun vaippani solkea somistelee,\nmun hopeavyötäni hohtaa.\n\nSa luulet mahtavas maailman,\nkun tunnet sa tahdon ja taiston:\nnyt tunne — niin sua armastan —\nmyös vallat vietin ja vaiston!\nNaiskauneuden, naisrakkauden\nrajutuulet sun tuntea annan,\nkunis armoille Moirain ylhäisten\nsinun sielusi kartena kannan.\"\n\nHän laulaa, hän virkkaa, hän vierii jo pois\nkuin aalloilla valkea vahto,\nmut oli kuin myötä sen vierinyt ois\nmyös sankarin tarmo ja tahto\nhänen ruumiinsa rautainen raukeaa,\nsaa sairaus hiipivä sieluun —\nhän ratsua raisua kannustaa\nja syöksyvi Hornan nieluun.\n\n\n\nHORNAN HOVI.\n\nLuo viedään hän Hornan valtiaan,\ntää tytärtänsä kiittää:\n\"Jo tuonut mont' olet lasta maan,\nmi täällä nyt sukua siittää,\nmut tuonut sa konsana tämän et moista,\nniin uljasta, armasta, aurinkoista.\n\nVähän meitä hän vielä kuin vierastaa:\nlie outoa hälle lika!\nMut viikon kun täällä hän viettää saa,\npian sielultaan hän on sika;\nhänet syötämme; heitämme sikojen seuraan,\nhyvän hänestä juotamme juhlateuraan.\n\nKai ensin hälle sa karkeloit,\njos armaakses hänet aiot,\nhänet sitten hulluksi haltioit,\nalakärsäksi käännät ja taiot,\nja varmaan hän röhkivä meille on monta\nhäävirttä ja kuoroa kuolematonta.\n\nMut orhinsa korskuvan, ylpeän\npanen lantakuormien vetoon,\nsiks kuin on vanha ja vaivainen hän\nja kepertyy Manan ketoon,\nnäin heistä kun hyötyä, huvia saamme,\nalamaisia olkoot he mainion maamme.\"\n\nHän viittaa sankarin lähestymään;\ntään katse ympäri kiitää,\nKhimairan on vain sulot silmissään,\nmi permannon palkkeja liitää\nkuin liehuva liekki, kuin lempivä liha,\nkuin alaston, armoton, viiltävä viha...\n\nHänen lanteensa läikkyy ja lainehtii,\nhänen rintansa nousee ja vaipuu,\nhänen varpaansa väijyy ja vaaneksii,\nhänen vartensa kaarena taipuu,\nkuin korsi se keinuu, kuin korvessa palmu,\nsen latvassa huultensa hehkuva valmu.\n\nUros enää ei paikkaa, sen kansaa nää,\nhän näkee yksin Khimairan,\nmi Phrynen hahmossa viehättää\nhänet teille nyt tenhon ja hairan,\nmut juuri kun silmänsä tulena tuiskii,\nhän kuulee, kuink' korvaansa kuningas kuiskii:\n\n\"Mitä arvelet? Eiköhän kannattais\ntuo kauneus laulua uutta,\njoka varjohon virtemme vanhat sais,\nsois aistien kuolottomuutta,\nja, kiittäen auvoa kiitävän hetken,\nihannois ikirientoa ihmisen retken?\"\n\nUros päätänsä nyökkää. Hän kitaran saa,\nsen koskee kielihin soipiin,\nsävel outo Hornassa ouruaa,\nkäy miesten mieliin ja koipiin,\nsoi naisten naurussa, kantapäissä;\npian kaikki he hyppii Khimairan häissä.\n\nHänet saavansa jos ivasaaliikseen\noli luullut Hornan väki,\nheti huomas he herransa erehtyneen:\nrunoniekan he hänessä näki,\nmi soittanut, laulanut lailla ei sian,\nvaan kasvoi ja korkeni keskeltä lian.\n\nHän lauloi, kuink' elon armaus\nkuin virta vierivä haipuu,\njää jälkeen vaan kukan kuihtumus\nja murhe ja muisto ja kaipuu,\nmut sentään on elänyt, laulanut iki,\nketä kerran Khimaira on liikkunut liki.\n\nHän lauloi, kuink' ilot ihmisten\novat laatua, muotoa monta,\nyks niistä on yksin taivainen,\nsukukuntaa kuolematonta,\non lempi, mi sankarin loihtii ja liehtoo,\nkun häntä Khimairan kauneus kiehtoo.\n\nHän lauloi, kuink' ovat onnelliset,\njotk' onnensa omaksi saavat,\nei sentään hukkahan huoannehet,\njoille lemmestä jää vain haavat;\nkas, ruusuja poimii, jos vuotaakin verta,\nkenen kättä Khimaira on koskenut kerta.\n\nHän lauloi — laulusta kiihtyen\nKhimairan kimma nyt laukee,\nhän heittää huntunsa viimeisen,\nhänen sylinsä sykkivä aukee,\nja kuumemman kuin aron polttava tuuli,\nsaa suudelman hältä nyt sankarin huuli.\n\nHuus huohottaen nyt valtias:\n\"On syntynyt Orpheus uusi!\nJos tahdot mun tappaa laulullas,\ntuki suusi ja korjaa luusi!\nMut jos sävelsurmalta säästänet minut,\nhovirunoilijakseni nimitän sinut.\"\n\nTuo tuumi sankari tuokion, kaks,\nhänen silmänsä siirtyi Khimairaan:\n\"Ma Hornan jään hovirunoilijaks,\nteen terveeksi sieluni sairaan,\nelon entisen toivot ja muistotkin epään,\nKhimairan kun lempeän vierellä lepään!\"\n\n\n\nPOLYHYMNIA.\n\nKakskymmentä vuotta\njo ollut on\nKhimairan kahleissa\nBellerophon,\nhän tuskin tuntevi\nitseään,\nei muista entistä\nelämätään.\n\nMut lupaustansa\nei Runottaret\nole unohtaneet,\nei pettänehet:\nkuin muinen, mahti\non harmaapään,\nsäen outo on\nhänen silmissään.\n\nSiks uskoo hän itse\nvieläkin,\nett' on hän heimoa\nsankarin,\nett' istuu hän täällä\nvain iltikseen,\nkuin Herakles orjana\nOmphaleen.\n\nEik' enää hän huomaa,\nett' aistien\nhän vanki on vallassa\nvaistojen,\njota itse Khimaira\njo halveksii,\nhovi Hornan riemulla\ntervehtii.\n\nTies, kuinka ois\nhänen käynytkään,\ntarun tähän jo päättyä\ntäytynyt tään,\njos säälinyt häntä\nei Helikon ois,\nPolyhymnia vieno\nei viitannut pois.\n\nTuli kerran keskelle\njuhlien\ntää hahmossa Hornan\nneitosen,\nhänet hurmasi silmin\nhän syntisin,\nmut kanssansa tahtoi\ntaivaihin.\n\nNäin lausui: \"Lapsesta\nasti lien\nain halannut kukkia\ntaivas-tien,\nvain sille mun lempeni\nleimuta voi,\nken niistä kiehkuran\npäähäni toi.\n\nJa lapsesta saakka\njo sankarin\nnäin unessa haavehin\nhehkuvin,\nmi vieläi sen seppelen\ntuoda vois,\nhän ellei himmennyt,\nhävinnyt ois.\"\n\nTuon kummana kuulee\nBellerophon,\nse soi kuin kuiluista\nkohtalon,\nhän neittä katsoo\nja kauhistuu:\nPolyhymnia onhan\nse siveä-suu!\n\nMiten keskelle Hornan hovia on\ntuo joutunut joutsen kuolematon?\nHän untako näkee\nnyt valveillaan?\nKuink' astunut taivas\non alle maan?\n\nHän muistavi, kuinka\njo vanhastaan\noli kiintynyt hän\nPolyhymniaan,\nmiten rakkain neidoista\nrunouden\ntuo' hälle ol' immyt ijäinen.\n\nSiks, kuin meren saartavi\nmyrsky-yö,\nnyt häntä tuska\nja häpeä lyö,\nja kuin yölongat\nukkosen,\nurat kaartuvat urhon\nkulmien.\n\nJa salama pilvestä singahtaa:\n\"Ken arvokas on,\nhän seppelen saa!\nMut miksi et tullut\nsa ennemmin,\nkun taistelin, eksyin\nja epäilin?\n\nNyt vain olen uupunut,\nvanha mies,\njota paatinen painaa\njumalten ies,\njo jäähtynyt henkeni\nhehku on,\nlien outo jo uhmaan\nja taistelohon.\n\nMut kun sinut näen\ntaas silmissäin,\nkun soi sun äänesi\nhelkähtäin,\nma nousen taas,\nsun tahtos teen,\ntuon sulle taistoni\nseppeleen.\"\n\nJa niinkuin vuori,\nkuin harmaa paas,\nhän kasvoi mittaansa\ntäyteen taas\nkuin lukinlangat\nhaurahat\nKhimairan kahlehet\nkirpoavat.\n\nHovi Hornan huutaa:\n\"Hän hullu on!\"\nPäälakensa koskee\njo laipiohon.\nPolyhymnian käteen\nhän hiljaa käy,\nsalin poikki samoo,\nhänt' enää ei näy.\n\nKohos korkeuteen\nPolyhymnia,\nei viipynyt sankari\nHornassa,\nhän orhinsa oivan\nviheltää,\npois rientää kuin tuli,\nkuin tuulispää.\n\n\n\nTAHTI-YÖ.\n\nVilu kiihtyy. Valta on pakkasen.\nAlla palavien\nikitähtien\nhepo seisoo ja mies nyt huurteinen\nRunotarten katsoen kaivoon.\n\nHe siinä vaieten seisovat\nkuin vainajat,\nkuin patsahat,\nmonet muistaen muistot suloisat,\nmonet toivot, noussehet taivoon.\n\nJa sankarin tippuu kyyneleet:\n\"On vaienneet\nkesän kaikki veet,\nmyös Lähtehettäret mykistyneet\nja karkelot kauneustaikain.\nVain tahto tieni nyt ohjatkoon!\nMa valmis oon\nkäyn taisteloon,\nen enää kuin voittoon vaan tappioon\nvuoks armasten nuoruus-aikain.\"\n\nMut kylmyys kyynelet jäätävi,\nsurut häätävi,\nhänet säätävi\nvain haaveensa hyisimmän urhoksi,\njolle outo on onni ja kaipuu.\nHän vaipuvi vaivaansa miettimään,\nhepo vierellään\nluo tunkee pään,\nkuin hyytäis hänenkin elämätään,\njoka hyödyttä tyhjiin haipuu,\n\nTuo virkkavi vihdoin Bellerophon:\n\"Miten laita on\nrunon Pegason?\nHänet kerran tunsin, hän pelvoton\noli kumppani vaaran tiellä.\nMut lie jo rampa ja raihnas hän;\nhän hämärtyvän\nnäki elämän,\nveti kuormia Hornan hirveän,\nlie voimansa voipunut siellä.\"\n\nHepo hiljaisesti hirnahtaa:\n\"En ratsastajaa\nma toista saa,\nen rohkeampaa, en raisumpaa,\nkuin Bellerophon oli ennen.\nMut häntä painoi jumalten ies,\nhän paljon sies,\nlie mennyt mies,\nlie kuollutkin jo kukaties\nhän vuosien pitkien mennen.\"\n\nTult' iskevi silmä sankarin:\n\"Liet sinäkin\nkuin minäkin,\nmut kerran sun tavata tahtoisin\ntaas taivaalla, auringon alla.\nNe, luulevat, ett' emme jaksane,\npilapuhett' on se:\nme jaksamme!\nme pilkalla pilkan maksamme\ntai kuolemme kunnialla.\"\n\nHepo hirnahtaa: \"Uros uhmaava!\nMitä käsket sa,\nsen täytän ma,\njos tunnenkin, ett' on se kuolema —\ntoki tautihin ei, ei vaivaan.\nSe olkohon kuolema vaivaisien!\nSun päähän vien\nma taivas-tien,\nniin totta kuin untesi orhi lien\nja tahdot sa nähdä taivaan!\"\n\nYö kylmä on. Kiihtyvi pakkanen.\nKäy viiltäen\nläpi jäsenien\nkuin jäinen henkäys ijäisen,\nkuin halla, mi surmaa haaveet.\nHe kumpikin lähtehen veestä juo;\non kylmä vuo,\nvärisyttää tuo,\nhe virralle viimeisen katseen luo —\nja lähtevät niinkuin aaveet.\n\n\n\nTAIVASRATSASTUS.\n\nMik' on ilmassa jyske?\nMi pilvissä ryske?\nMi taivaankannella kauhu?\nMies orhilla kiitää,\nkuin lintu hän liitää,\nylt'ympäri liekki ja sauhu.\nHän Kuusta jo jatkaa,\nMars-tähtehen matkaa,\nhän tähdestä tähtehen karkaa,\non kuin valovyössä\nhän vyöryisi yössä,\nei muistaisi Maaemo-parkaa.\n\nHän rientää, hän ryntää,\nkuin aura hän kyntää,\nkuin Kointähti itse hän koittaa,\nhepo henkivi tulta,\nuros kiiltää kuin kulta —\nah, kuulkaa, hän tähdissä soittaa!\nHän laulaa: \"En onnen\nmies ollut, vaan ponnen,\nen voiton, vaan taiston ja tarmon,\njumal-liekkien hulmat\nmyös tunsin ma julmat,\nen valtoja säälin, en armon!\"\n\nSoi taivaalla kumu,\nkäy huiske ja humu,\nvalot suuret ja pienet jo suuttuu:\n\"Ken on hepomiesi?\nLie hullu kentiesi?\"\nHe itsekin hulluiksi muuttuu.\nHe hyörii, he pyörii,\nhe jäljestä vyörii,\nhevon harjasta kiinni he rippuu;\nhepo korskuen karkaa\nkuin kuoleman sarkaa,\ntaas vainoojat tielle jo tippuu.\n\nJa sankarin soitto\nsoi lieto ja loitto:\n\"Pian, Juppiter, valtasi vaipuu!\nOlet ihmisten turma,\ntitaanien surma\npian taivahat tahtooni taipuu.\nMa heimon nostan,\nPrometheun kostan,\nja valtasi vaipuvan tuhkaan\nma pystytän toisen,\nmun mieleni moisen —\nsua pilkkaan ja uhmaan ja uhkaan!\n\nMinä Hornasta tulen,\nkuin tuomio kulen,\nkuin rankaisuraippa ma laulan!\nMinut hellänä näki\nvain hellyyden väki,\nmut muilta ma katkaisen kaulan.\nVäkivaltaiset murskaan,\nmut säästän vanhurskaan,\nteen kullekin oikeuden mukaan:\nolen sellainen, miksi\nkukin uskoo mun, siksi\nmun voimaani vältä ei kukaan.\"\n\nHän laulaa, hän soittaa,\nhän syöksee, hän voittaa,\njo Helikon hempeä säikkyy;\nRunotarten jo rukkain\nväri poskien kukkain\nkuin kalma jo kalpeena väikkyy;\nkuin kuolon on kuilun\nään' Euterpen huilun:\n\"Menet meistä jo loitolle liian!\"\nEraton sydän sykkää\nvain murhetta mykkää,\nkädet tuskasta vääntyy Thalian.\n\nMut kuin elon pirtain,\nkuin kultaisten virtain,\nPolyhymnian soi sävelhyrsky\nyli yön valosaarten,\nali taivahan kaarten,\nei kuin kivun, kyynelten tyrsky,\nvaan kuin elon vaikeus,\nkuin haaveiden haikeus,\nkuin kauneus sankarin murheen,\ntai kuin suru neion,\nmi sulhon ja veion\nisänmaalle on uhrannut urheen.\n\n\n\nSANKARILAULU.\n\nPolyhymnia urhouden\nuskoa laulaa:\n\"Ei maan päällä kahletta,\npilvissä paulaa,\nmitä katkoa voisi\nei kauneuden kaipuu,\nkuin Okeanos, joka\nnousee ja vaipuu;\nkuin ylpeä, purppura-\npurjeinen laiva,\nniin aaltoja kyntävi\nsankarin vaiva,\nveet valtavat, lyijyiset\nlyö emäpuuta,\nkarit karttaa hän, seuraten\npäivää ja kuuta,\nja vaikk' yli kannenkin\nkarkaa jo vahto,\non valkama varma\nkuin ruorissa tahto.\n\nJa kuin vähä tähti,\nmi välkkyvi yössä,\non yksilö maailman\ntuskassa, työssä,\nhän rientää, hän ryntää,\nhän sammuu, hän haihtuu,\nei Henki, mi maailman\nmahdiksi vaihtuu,\nei parhain, mi etsijän\naskelet johti,\npyhin ei, jota astui\nja pyrki hän kohti,\nvaan kuin valojuova\nkäy kannella taivaan,\nniin jälkensä jää iki\nihmisten vaivaan,\njumaloit' yhä juhlien,\nsuuruutta siittäin,\nviel' uhmassa taivahan\nvaltoja kiittäin.\n\nNäin urhon, mi miekkaa\nja kannelta kantain\nkuin aurinko nous yli\nmaailmanrantain,\nmi lens yli paikan\nja piirin ja rajan,\nkuin lempi, kuin leimaus,\nahtahan ajan,\nhän, ääretön, rientäjä\nriemua vailla,\nhän, määrätön, uhmaaja\nukkosen lailla,\njoka näytti, min ihminen\nmaan päällä mahtoi,\nmaan alla ja taivaalla,\nkoska hän tahtoi:\nhän suur' oli erheissä,\nsankari töissä,\nnyt tähtenä kiitää\nhän kaikkeuden öissä.\n\nMa seppeltä hältä,\nmaan lapselta, anoin —\nSe tähtien tarhoista\npoimi! ma sanoin;\nhänet nähdä mä tahdoin\ntaivaalla kerta,\nniin totta kuin hän oli\nsankarin verta,\nniin totta kuin häntä\nma rakastin, raukka;\nminut säikytti äsken\njo orhinsa laukka,\nei enää, hän vaikk' ijät\nkiitäisi tälleen,\nei konsana koituisi\nmaan päälle jälleen,\nhän on mun, hän on mun,\nminun lempeni vuoksi\nhän läksi, hän poistui,\nei palaa mun luoksi!\"\n\nPolyhymnia urhouden\nuskoa laulaa;\nhänt' itkien, säälien\nsiskonsa kaulaa,\nsanan lohtua montai\non Melpomenella,\nvain tanhunsa tenho\non Terpsikhorella,\nsen hurmalla siskon\nhän huolta nyt lientää;\nmut laulu, mi taivahan\nrantoja rientää,\nvie tähtihin outoihin\nviestiä uutta,\nmiten kaipasi kuoleva\nkuolottomuutta,\nkuink' kuolottomalle\nhän lempensä antoi\nja kuink' iki-immyt\nkaihonsa kantoi.\n\n\n\nMOIRAT.\n\n    Mut päältä pilvein\nOlympon vallat jo katsoo miestä,\n    mi uhmin, ilvein\nnäin välttää tahtovi taivaan iestä;\n    Zeus kulmakarvoin\njo yhteen uurtuvin uhkaa turmaa,\n    ja turhaa harvoin\nApollon jousi jo joikuu surmaa.\n\n    Hän katsoo, kysyy:\n\"Tuon maahan ammunko uskalikon?\"\n    Zeus vaiti pysyy.\nHän nähnyt on monen haaksirikon.\n    Mut tää on uutta:\nei koskaan etsinyt lapsi ajan\n    noin ikuisuutta.\nMi miel' on ratsun ja ratsastajan?\n\n    Mut korvissansa\nnyt Moirain synkkien laulun kuulee\n    Olympon kansa;\nsen ensin kuoroksi kuolon luulee.\n    Se on niin loitto,\nniin himmee kuin Manan manner ankee,\n    miss' aamunkoitto\nei koskaan nouse, ei ilta lankee.\n\n    Vaan virsi varttuu,\nse soi kuin värttinä suuri vääntyis,\n    se kasvaa, karttuu,\nkuin langat harmajat laulain ääntyis;\n    jo hyytää harmaus\nOlympon kukkivan onnen kummut,\n    maan tummuu armaus,\ninehmoin kuolevat unten ummut.\n\n    Näin Moirat: \"Meidän\non valta, voima ja voitto täällä\n    yli kaikkein teidän\nmaailman lasten, maan alla, päällä,\n    niin ihmisien,\nvaikk' olkoot tahtonsa kuinka ylväät,\n    kuin jumalien:\nOlympon kerran myös kaatuu pylväät.\n\n    Ei kestä mikään.\nOn loppu sillä, mill' alkuhetki;\n    käy ijäst' ikään\nmaailmain kiitävä kiertoretki.\n    Sukukunnat kulkee,\ntaivaiset seuraavat Sallimustaan,\n    kunis kaikki sulkee\nyö, unho, kuolema kuiluun mustaan.\n\n    Mut mahti meill' on\ntuo kautta kuolonkin kuiluin iki:\n    ken elonteill' on\nijäistä pyrkinyt, päässyt liki,\n    hän saa, mit' tahtoi,\nsaa ijäisyyksien ihanuutta,\n    mink' ottaa mahtoi\nhän hetkein kullasta kuolottuutta.\n\n    Me sääli emme:\ntuon urhon, ken ikitähtiin lähti,\n    me tuomitsemme\nikuiseen kiertoon, kuin ois hän tähti,\n    ei enää vaivaan,\nvaan tunteen järjenkin tuollepuolen,\n    valomerkiks taivaan,\nyl' ihmisriemun ja ihmishuolen.\n\n    Sinis orhiansa\nsiell' ohjatkoon, kunis kuulu elää\n    Olympon kansa\nja ihmisheimojen harput helää;\n    sinis nähkööt sieltä\nhänet oudot maat, suvut myöhäis-ajan,\n    kunis ihmismieltä\ntiet tenhoo taivahan-ratsastajan.\n\n    Hän kiitäköhön\nkuin kylmyys siellä, kuin talven taika:\n    hän liitäköhön\nain eemmäs, että ei paikka, aika\n    hänt' enää estä\ntajusta viisauden taivahaisen:\n    ei kukaan kestä\nken hylkää Maan-elon kukkivaisen.\"\n\n    Soi laulu Moirain,\nkuin Tuoni tuima, kuin hauta harmaa,\n    kuin Hadeen koirain\nsois haukku, saalista vartoin varmaa;\n    sen kautta saavat\nsalat julmat julki, sen kauhuin kuulee\n    avaruudet aavat;\nvilu viima Kosmoksen yöstä tuulee.\n\n\n\n\n\n\nJUHANA HERTTUAN JA CATHARINA JAGELLONICAN LAULUJA\n\n\n\nINVOCATIO.\n\nTaas karjuu Kaos ikivanha. Kauhu\ntitaanit valtaa, yltyy alku-yö,\nsyvyydet kuohuu, korkeudess' on pauhu,\nPrometheun taas maksaa kotka syö,\nmaanpiirin saartaa luomismyrskyn sauhu;\nnyt pient' on ihminen ja ihmistyö,\nmut sentään sydämissä kansain, maiden\nkuin ennen kukkii ahot autuaiden.\n\nKuin muinen siellä kuolottuuden kaipuu\nkäy rinnan kanssa hetken hurmion,\nja valtakunnat nousee, toiset vaipuu,\nmut taide seisoo, voittaa Tartaron,\nse taide, joka taivaan tulkiks taipuu\nja valtain korkeampain viesti on,\nmi suulla suurempien, haastain, uutta\nluo joka hetki hetken ikuisuutta.\n\nKas, kirkkahat kuin aikain aamunkoissa\ntotuuden pylväät pyhät heijastau,\nja tuoreina kuin Tauriin ruusut, noissa\nikuiset kauneus-innot seijastau,\nkuin muinen, taiteen esikartanoissa\njalouden juhlaan kansat kaunistau:\nmiss' ihmissilmä lempeydestä kastuu,\nIphigeneia alttarille astuu.\n\nJa niinkuin ennen aikaan Atreun lasten,\nOresteen huuto tunkee taivaisiin,\nlyö raivottaret Spartan valtiasten\nkuin muinen ihmisheimon herkimpiin,\nsoi laulut kirottuin, ei autuasten,\nkuin päätään puistais Tantalos taas niin,\nett' yöstä kuiluin kuuluu ääni kumma\nkuin ihmisyyden syiden tunto tumma.\n\nJa niinkuin ennen ihmisrintaa raastaa\nraakuuden valta, vaikka voimaton,\nkun hälle heleämmät henget haastaa,\nsoi kielet kaunihimman kantelon,\nhän suurtuu, kasvaa keskell' yötä, saastaa,\nhän tulee ylvään itsetuntohon:\nbarbaari pelkää, koska järkkyy Kaos,\nei Agamemnon eikä Menelaos.\n\nSiks soios soitto armahampain aikain,\nuponnut kello ihmis-unelmain,\nsydänten syvyyksistä ilmi kaikain\nihanteet hengen, runon ruhtinain;\nei sinis kuollut mahti taiteen taikain,\nei kunto maasta kuolemattomain,\nkuin kautta taivaan vauhtiansa virmaa\nPhoibos Apollon tuliorhit kirmaa.\n\nHelise lyyra, helkä harppu parhaan,\nmit ihmisheimo tietää päällä maan,\nmin tutki, tuomitsi tai iski harhaan,\nse täällä toisin vaaoin tuomitaan;\nopasta kaikki siihen onnen tarhaan,\nmiss' ihmiskuntaan kukin kuulutaan,\nja missä vaalii mieli miehen, naisen\nvapautta kauneuden kansalaisen.\n\n\n\nURSUS FINLANDICUS.\n\nMiks katsot tähtiä vain öisen taivaan?\nPian aamu koittaa, tähdet kalpenee.\nOot astunut nyt Suomen karhun laivaan —\nmiks, Catharina, rintas huokaisee?\nKadutko, että vaivuit iloon, vaivaan\nsa miehen, jota murhe murtelee,\nmut joka hymyy, laulut liedot laulain,\nkun on hän orja onnen, lemmen paulain.\n\nTuo luuttu tänne, hovipoika! Malja\nmyös käteen, että virsi viriää!\nKuin sinkoo kipinöitä sepon palja,\nniin neron välkkehiä neste tää.\nKaikk' karkeloimaan! Soikoon nauru, nalja!\nMeill' eessä viittoo elon määränpää,\nja tuolla tietkööt porvaritkin Turun:\nnyt saapuu riemun saatto eikä surun.\n\n— \"Hääretkeltään nyt palaa herttuamme,\ntuo rakas, hyvä, vaikka vallaton.\nMe hälle hurraamme ja huiskutamme —\nJagellon neiti hällä myötä on.\nMe huiskutamme ja me kuiskutamme\nhyveitä kuuluisia morsion:\nhän kuink' on kaunis ja hän kuink' on soma\nja sentään alhainen, kuin meidän oma.\"\n\nMiks, Catharina, minuun katsot? Etkö\nihastu säveliini iloisiin,\nvai niiden ennustusta epäiletkö?\nÄl' epäile! Se kaikk' on käypä niin.\nMinulle suutut? Suotta! Sydämetkö\njo synkenneet, vaikk' äsken lemmittiin?\nOh, mahdotonta! — Kuinka? Maljan riistät\nmun kädestäin ja multa riemun kiistät!\n\nSiis ota luuttukin! Kah, miks et ota?\nNe kaksi kuuluneet on yhtehen\nniin kauan kuin on soinut lemmen sota\ntai riita käynyt ritar-kalpojen,\nniit' ilman tyhjä ois maailma, jota\nen kärsi, siedä, niinkuin siedä en...\nEi, ei! En suutukaan, vaan kiitän Sua,\nkun muistutit Sa mullan lasta mua.\n\nTuon tempun mulle jos ois tehnyt toinen —\nei, sit' ei tohtinut ois kukaan muu!\nSen täytyi olla nainen nuori, moinen\nkuin Sinä, sielussa min heijastuu\nkaikk' kaunis, hellä, herkkä, haaveiloinen,\npyhäinen, kukkiva kuin pihlapuu,\nmut sentään kiinteä kuin kirkas rauta,\njonk' eessä eivät leikinlyönnit auta.\n\nAh, Catharina, Suomen karhu olen,\nkuin on tää laiva, joka meitä vie,\noon korven mies, ma polut korven polen,\nja ryskäin siitä silloin aukee tie;\nmut tieltäin kalliin näin jos rintasolen\nma löydän, lahja Laupiaan se lie,\nsen hiljaa painan sydämellein silloin\nja itken, rukoellen aamuin, illoin:\n\n\"Madonna suuri! Ällös minuun suutu,\nvaikk' olet valtiatar taivahan,\nma vaikk' en koskaan tästä muuksi muutu,\njään lapseks aina toisen maailman:\nSun juures eivät tähän maahan juutu,\nmun eivät juuret maihin Jumalan,\njoist' olet tullut tänne, tähti ylpein,\nmi koskaan kirpos seeste-merta kylpein.\"\n\nSinulle tahdon toisen laulun laulaa,\nenemmän ehkä mieles mukaisen,\nen kiittää lemmen pyhän pyyteen paulaa,\nen jumaluutta maisten muotojen,\nen silmäripsiäs, en joutsenkaulaa,\nen öistä kauneutta katsehen,\nvaan tahdon luutuin, lauluin tuoda julki,\nmin sydän kauan sisimpäänsä sulki.\n\n\n\nCONFESSIO CORDIS.\n\nEt tiedä, laiva, mitä kallehinta\nnyt kannat, eikä tiedä tähti-yö,\nyön tuuli ei, ei meren aavan pinta,\nei aallot, jotka laivan laitaan lyö,\nsen tietää yksin tämä ihmisrinta,\nijäinen jota itku lemmen syö,\nja jok' on kärsinyt niin paljon, että\nei armastaan voi nähdä kyynelettä.\n\nAh, Catharina, yössä tässä tahdon\nSinulle seikat kaikki selvittää:\nlien vaikka kaltainen ma merten vahdon,\nSua lemmin niinkuin maata vehreää,\ntai lien ma kaltaisempi aallon Ahdon,\njok' ajaa vellamoista vierivää,\nmin milloin olkapää tai jalka vilkkuu,\ntaas yllä aallon yhdeksännen ilkkuu.\n\nSinussa, Catharina kaunotukka,\najelen utuisinta unelmaa,\nmin tunsi koskaan trubaduuri rukka:\nei suotu tähtiä mun rakastaa,\nvain itkeä, kuin itkee rannan kukka\nkesäisen iltapilven purppuraa,\ntai niinkuin huokaa metsä honkapuinen,\nkun hopeoi sen kuudan toukokuinen.\n\nTai niinkuin valkeassa yössä Suomen\nyörastas yksin laulaa kullalleen,\nniin laulan Sulle, kunnes koittaa huomen,\nma haaveen haikeutta sydämeen,\nSun vaikk' ei kyynel vieri alta luomen,\nei mulla taikaa Ahdin kanteleen;\nheit' olen kurjempi: heit' armas kuulee,\nmun ympäri yön tuulet yksin tuulee.\n\nSa sanot: kuulut kokonaan Sa mulle —\nAh, Catharina, mit' on kokonaan,\nkun jäävät aattees salaisimmat Sulle,\nmiel'alas, joit' en arvaa milloinkaan,\nkaikk' outo tuo, mi mulle tuiretulle\ntuo ikituskaa pelkäll' olollaan,\nsyvyydet sielus, joit' en kestä, siedä,\nyöpuoles tumma, jost' et itse tiedä!\n\nOlemme vieraat toisillemme, vennot,\nniin että usein Sua pelkään, oi,\nkun kuulen äänes, tunnen sormes hennot,\nnään armautes, min Aphrodite loi,\ntai silmäis syvän taivaan tähtilennot,\nnuo ukonvaajat, jotka vasamoi\nminulle rangaistusta uhkaavinta\ntai elon arpaa, jonk' on kuolo hinta.\n\nAh, Catharina, vastakohdat liemme,\nSua ymmärtämään sentään pyrkinen,\nniin vaatii yhtynehet valtatiemme,\nmut vahvemmin tää tuska sydämen:\njos jatkuu näin, me hautahamme viemme\ntuon tunnon raskaan, synkän, syyllisen,\nett' oudon kanssa oli meillä olo,\nmeilt' että särkyi siihen sydän polo.\n\nYlemmä siis jos pääse en, Sa astu\nalemma, että Sinuun yltäisin,\nSa linnun-laulupuu, ma virran lastu,\nSa Pohjantähti, maan mamatalin!\nSun eikö koskaan sitten silmäs kastu,\net tunne koskaan ihmistuntehin,\nma vaikka eessäs menehtyisin huoleen —\net, katsot kaltaistes vain tähtein puoleen.\n\nAh, Catharina, katso taivaanrantaa,\nmaa siellä siintää, päivä koittaa uus,\n_mun_ maani, minne laiva meitä kantaa,\nSun maasi myös ja meidän vastaisuus;\nse meille murheen vaiko onnen antaa,\nvain tietää Hän ja taivaan avaruus,\nmin eessä nyt ma alla aamuntähden\nSun kanssas kaitsemaan sen valtaa lähden.\n\nNyt yllän Sinuun. Maassa tuoss' on taikaa,\nsen puut ja lähteet loitsulauluin soi,\nsen heimon hengen onkaloista kaikaa\nijäisyys-äänet, jotka ilkamoi\nkovuutta kohtalon; myös itse aikaa,\nne varmaan suuri sielun vaiva loi:\nsiell' on mun murheen, laulun, hengen maani,\nmi utuisinta vastaa unelmaani!\n\nSanani äskeiset siis anteeks anna\nkuin ois et koskaan niitä kuullutkaan,\ntaas suurna seiso taivaan morsianna\nkuin herttuattarena hengen maan,\nmin Sulle suon, min otsalehti kanna\npäin pystyin, niinkuin kruunut kannetaan,\nmut muistain, että on se kruunu murheen,\ntuo valtamerkki sielun vahvan, urheen.\n\n\n\nARTE & MARTE.\n\nSun arvoises jos Turun linna oisi,\nse kuultais kultaa nyt ja purppuraa,\nsen päällä Päivätärten soitto soisi,\nsun juhlis kauneuttas kaikki maa,\nkuin jumaluutta, jonka juureen toisi\nmit' ijäisintään koskaan aavistaa\ntää korpi kolkko ja sen kansa karu,\nmin kannel kyynelöi ja huokaa taru.\n\nJa arvoises jos oisi Suomen herrat,\nhe valtakuntas rajat laajentais,\nhe kantais kansan verot kymmenkerrat\nja ritariston rivit taajentais,\nnäin asejoukot, idän, lännen verrat,\nhe herttuansa johtoon asettais,\nja Sinun väreissäsi välkähtäen\nhe voittais Venäjän kuin Ruotsin väen.\n\nJa jos ma itse oisin arvoisesi,\nma Sulle toiset laulut laulaisin,\nniin siniset kuin kukat silkkiesi,\nniin punaiset kuin päärlys puuntavin,\nniin tähti-täydet kuin yö huntujesi,\nniin raudan-raskaat kuin on raskahin\nSun huokaukses kotimaasi puoleen,\nmin kaipuu Sun ja mun jo saattaa huoleen.\n\nEi ole arvoisesi täällä kukaan,\nen minä eikä Suomen herratkaan,\ntää maa on tehty toisten mittain mukaan,\nme erämaita täällä hallitaan,\neik' koskaan täällä ole hallittukaan,\nme ollaan ensi ruhtinaita maan,\nmeit' ennen sudet, karhut vallanpäällä\nvain peninkulmin kuninkoitsi täällä.\n\nMeist' alkaa valtasuku Suomen uuden,\nme perustamme, mitä perii muut,\nja vaikk' on verho eessä vastaisuuden,\nnää mulle virkkaneet on viikot, kuut:\nme ihmistämme korven ihanuuden,\nme teemme puistikoiksi korven puut,\nmyös pian täällä huojuu pyökit, tammet,\non taidelammikkoina metsälammet.\n\nJa tuonne lehtoon kilpakentän luomme,\nmiss' urhot jalot taittaa peitsiään\nvuoks impiensä ihanain, ja tuomme\nnäin muiden maiden tavat maahan jään,\nmyös trubaduureille me suojan suomme,\njotk' omaa kieltä rahvaan raa'an tään\nvoi taivutella siroin taiderunoin,\nnäin sankartöille seppeleitä punoin.\n\nMut suotta solmia on voiton vöitä,\nkun miestä ei, ken niillä vyötettäis,\ntääll' ensin tehtävä on sankartöitä,\njos mieli, että harput heläjäis,\nsiks tuumin pitkin päivää, pitkin öitä,\nikuisin mistä meille maine jäis,\nens iskun Moskovako ansaitseisi,\nvai Tukholmaanko meri meidät veisi.\n\nAh, Catharina, runon, kalvan impi,\nSa määrää, kunne meidät kuljetat,\nkump' on Sun mielestäsi kaunihimpi:\nhaemme haaveet, joita halajat.\nEi Sulle riitä Suomen korpi, rimpi,\nei Venään veet, ei Ruotsin rantamat,\nvain maailman jos jalkais juureen toisin,\nma ehkä arvoisesi olla voisin.\n\n\n\nULTIMA THULE.\n\nMun mihin maahan olet vienyt, julma,\nmin kansan keskeen synkän, karkean?\nSen aina kiiluu karsas silmäkulma,\nkun riemuin metsälle ma ratsastan.\nMa nään, on outo sille onnen huima,\nse tuntee tuskan, kaunan katkeran\nja vihan, roudan saakka sielunjuuriin —\nei lempeä, mi lietsoo töihin suuriin.\n\nIhailla itseään he ehkä taitaa,\nei muuta: heill' on sydämessä jää.\nHe päivää pelkää, itsens' ahtaiks aitaa,\nett' ei vois jalous heitä lämmittää.\nKas, kääpiöt on sukukuntaa saitaa,\nitara heill' on into, sydän, pää.\nHe kuolis auringossa! Riemuns' ainoo\non riemu vahingon, mi toista vainoo.\n\nTää kerikansa! Yhtä outo sille\non ilo, onni, kuin on ihmisyys,\ntuo kuolematon, jonka kuoleville\nsoi Taivaan Rakkauden äärettyys.\nMitä he tahtoo? Miks he elää? Mille?\nJäämeren tuuli heiltä tunteet hyys.\nKen koskaan hehku, sammu ei, on hyhmää,\nja siksi ikuista, kun on se — tyhmää!\n\nNää raakalaiset! Joudun raivoon, joskaan\nniin pitäis ei Jagellon tyttären,\nmut kun ma aattelen, he ettei koskaan\ntajua tulta hengen korkeuden,\nma säälin, että tähän roisto-roskaan\nsun täytyi valtiaaksi vaivaisten,\njotk' eivät tiedä ees, ken olet sinä,\nkeit' oomme me ja kuka olen minä!\n\nTää Turjan heimo! Niin ei varmaa mikään,\nkuin ettei koskaan kuuna päivänään\nse täällä nää, vaikk' eläis ijäst' ikään\nvertaista näiden kahden kruunupään,\nja vaikka ei se iki eläisikään,\nsiks elää se, ett' tulee näkemään,\nkuin käy sen heimon, joka herttuansa\nvain tarun lukee aikakirjoistansa.\n\nNää pohjanperäläiset! Jos he tietäis,\nmink' armon teemme heitä halliten,\nhe eivät halpuuttansa enää sietäis,\nvaan hankkisivat valta-istuimen,\nme jolle lauluin, harpuin, huiluin vietäis,\nmin vartioisi miekka vapauden,\nja nähtäis, kuinka kesken jäätä, lunta\non pohjolassa uusi valtakunta.\n\nJuhana, tiedän moista miettiväsi,\nmun siitä salli sua varoittaa.\nSa muista: täytyy olla pää ja käsi,\njos tavoitella tahtoo valtikkaa;\npää oomme me, ja uskot mielelläsi,\nett' on sun kätes suuri Suomenmaa,\nsiks aiot kapinaan sa kansan nostaa\nja siten vehkeet Eerik-veljes kostaa.\n\nAh, Juhana! He sua rakastavat,\nniin luulet, luotat, että pety et,\nmut heillä rakastaa on toiset tavat\nkuin meillä: sutten, jotk' on nälkäiset.\nJos voitat, laativat he juhlalavat,\njos et, niin mestauslavat, kirvehet,\nja sun he kieltää veljes tuiman tullen,\nsuo purppuraksi punapaidan sullen.\n\nEi, Juhana! Ei meille jäänyt muuta\nkuin lemmen laaja valtakunta tää.\nJos kuulla tahdot linnun-laulupuuta,\nkuin mua kutsut, jätä tuumat nää!\nSiks syleilkäämme, antakaamme suuta,\nja ohi olkoon tämä myrskysää:\nma koen kolkkoutta maasi kestää,\njos lupaat haavehesi hullut estää.\n\n\n\nLUNA MENDAX.\n\nKuu kylmä autiolla taivahalla!\nAh, nainen lempimäni, noinko liet?\nKun paistat, silmistäsi paistaa halla,\nvalaiset sentään elon aavan tiet,\njoit' astun, mietin mieliä ankealla;\net anna onnea, mut pelon viet,\nja korpikuuset polun kahtapuolta\nne kummeksii, kun kuljen ilman huolta.\n\nSa saavuit kutsumatta: nousit kuni\nlait luonnon nousee eteen uhmaajan,\net tullut niinkuin kauan-kaivattuni,\nvaan niinkuin tulee tieto Jumalan,\net niinkuin kaunis haave, armas uni,\nvaan niinkuin varmuus tutkimattoman,\nkuin selviö, jot' epäile ei kukaan,\nvain kaikki järjestyy sen järjen mukaan.\n\nEt mitään vaatinut, vaan paljon annoit,\nsiks oon Sun suhtees aina velkainen,\net suonut kaikkeas, vaan kaiken kannoit,\nmi liioin painoi mieltä murheisen,\net suulla vannonut, ja sentään vannoit\nain olla ylin ystäväin; ma en\nlähetä voi, en loitota: mun täytyy\nsiks vartoa kuin selvä selvittäytyy.\n\nJa sentään on kuin palais syksynpuistot,\npuutarhat kummat tuoksuis tulvanaan,\nja vieris virrat oudot, virransuistot,\nkaupungit nostais kaukotornejaan,\nkun syttyy sydämessäin jälleen muistot\nnuo armaat kaksin-olon autuaan,\nja on mun kera nainen musta, muudan,\nmi paista ei kuin syksyn kylmä kuudan.\n\nEi, hän on armas, nuori, hellä, uhkee,\nkuin punapilvi lämmin leimuaa,\nhän sulkee silmänsä, ja ruusut puhkee,\nne aukaisee, ja pilvet aukeaa,\nhän rakastaa kuin luonto toinen, muhkee,\nkuin taivas etelän, kuin aamun maa,\nja päänsä päällä rakkautensa rusko\non niinkuin elämän ja onnen usko.\n\nKuu kylmä autiolla taivahalla!\nEn tiedä, ehkä nähnyt unta lien,\nvain yksin vaeltanut maailmalla,\nkuin käyn nyt kujaa tämän korpitien\nma haaveksien miellä hallaisalla;\nmut sentään hautahain tuon tunnon vien:\nei ollut olentos kuin syksyn kuudan,\nvaan olit kuin tuo musta kukka muudan.\n\n\n\nCARMEN RUSTICUM.\n\nMa kuljin kerran erämaassa, kuulin\nsen korpihonkain kieltä korkeaa,\nne kuinka lauloi tuimin pohjatuulin\ntään kansan virttä vavahduttavaa,\ntuon ensin ääniksi vain metsän luulin,\nmut kuulin sitten: kaikui kaikki maa,\nsen kivet, kannot, viidat virttä samaa,\ntään kansan kieltä, kansain unohtamaa.\n\nTuo sävel sydämeeni tunki tumma,\nkuin ois se ollut sieltä kotoisin,\ntuo multa mielen kiehtoi laulu kumma,\nkuin käynyt oisin kuoroon kappelin,\nsoi soitto, tuoksui pyhäsauhu summa,\nma outoon hiljaisuuteen himmenin,\nja hartahasti niinkuin lasna liitin\nma kädet ynnä Kaikkivaltaa kiitin.\n\nMa kuulin niinkuin kehtolaulun armaan\najoilta, joita aavista ma en,\nma elin niinkuin esikauden harmaan\ninehmo kanssa luonnon ihmeiden,\nmun vaistoni lie olleet poissa varmaan,\nma elin maailmoissa muistojen\netäisten, kummallisten, lapsellisten,\nkuin sinipiikain silkkihapsellisten.\n\nJa kas, ne astui kaikkialta esiin\nilmasta, puista maan tään haltiat,\nne nousi aalloille, ne vaipui vesiin,\nkiveltä kivelle ne kiikkuivat,\nne kutsui kauas kaunihimpiin kesiin,\nkun kypsyi toiset toivot, unelmat,\nkun toinen, ammoin kuollut, ihmiskunta\nuneksi täällä onnellisten unta.\n\nNe lauloi: \"Mik' on meidän herttualla?\nHän erämaita yksin ratsastaa.\nHän jättää karkelot, vaikk' ulkoisalla\ntuul' ulvoo, huokaa synkkä metsä, maa.\nYön, myrskyn halki, rakeen rankan alla,\nhän samoo eikä rinnan rauhaa saa.\nHän Liivin linnojaanko miettii, vaiko\njo hänet raivottaret saaliiks saiko?\n\nEi, naista nuorta miettii hän,\nmi taivu ei miehen tahtoon, joskin miehelään,\nmi mielellään ei sulhon syliin vaivu,\non niinkuin kukka alla hangen, jään,\nei liikaa uneksi, ei haavein haivu,\nvaan oman pitää pystyn, korskan pään,\nja siten hengen viepi herttualta,\ntuo linnan valtiatar neitivalta.\n\nEi tiennyt hän, ett' yhtä ylvään naisi\nkuin on hän itse: nyt hän havahtui.\nJos mieltä murheisen tuo lohduttaisi,\nmit' tässä maassa kerran tapahtui,\njoelta Tuonen tarun toisen saisi\nhän kuulla, missä kumma joutsen ui,\nja kunne kerran keskeen virran jäisen\nupotti lempi liedon Lemminkäisen.\n\nHän lempi Kyllikkiä, saaren kukkaa,\ntää vannoi, ettei kiitäis kisoihin,\nmut vaati vannomaan myös sulho-rukkaa,\ntää että hylkäis taistot hyvätkin,\nja kisat kiehtoi yhä kirjosukkaa,\nja miekkaan paloi mieli sankarin;\nkalassa Kauko viipyi, Kylli hiljaa\nkuin kuudan hiipi pitkin pellon viljaa.\n\nHän kisaan kulki. Suuttui sulho nuori,\nhän murti suuta, mustaa haventaan,\nhän miekan vyötti, sotatielle suori\nja tuli vihdoin tummaan Tuonelaan;\nois siellä vieläi, ellei äiti-muori\nois hoivaellut hänen haavojaan;\ntuost' uros uljastui, mies miestyi sorja,\nmut ollut enää ei hän naisen orja.\"\n\nMun mielein tenhos tarun taika kuuma,\nma vannoin maahan, kansaan kuuluvain,\njonk' oli oksapuilla moinen huuma,\nahoilla leikki lemmen haltiain;\nsiit' asti ollut mun on mielituuma\nTurusta tehdä linna valtiain,\nmin hovikiel' ois Lemminkäisen kieli\nja hovimiel' ois Suomen honkain mieli.\n\n\n\nAD MANES.\n\nKun myrsky käy, kun valtakunnat kaatuu,\nmaan muodot taipuu tahtoon Jumalan,\nkun moni armas haave maaksi maatuu,\ntie verta tiukkuu uuden maailman,\nkun sydän jähmettyy, kun tunto paatuu\nedessä kauhun aina kasvavan,\nniin kaunis kulkea kuin kuutamolla\non silloin kuollehien kalmistolla.\n\nNe nukkuu hiljaa, miehet mielen, voiman,\nja vaimot, kotiliettä vaalineet,\nurohot aatran, hengen aateloiman,\ntai taiston jäyhän miekkaa mitelleet,\ntyön jättiläiset, tuollapuolen soiman\nja kiitoksen, on turhat kyyneleet:\nkuin menee merten taakse iltatähti,\nkointähtenä taas noustakseen, he lähti.\n\nOn heitä mennyt monen monta tuonne\nylintä ystävää ja tuttavaa,\nmin muistuu mieleen joka kasvonjuonne,\nmin piirteet tuntee kaikki kansa, maa,\nniin monta, jonka kunto, kirkas luonne\nviel' elonpäiviämme kirkastaa,\nmyös niitä, jotka kuolo vaati varhain,\nmut joista riemu nyt on tähtitarhain.\n\nNuo taatot harmaat, jotka hauta nieli,\nnuo maammot armaat, tulleet Tuonelaan,\njos kuulis, että kumpuin näiden mieli\nois kerran noussut kukkaan, kunniaan,\nett' elpyin, viljeltynä viidan kieli\nsois Lapinmaasta saakka Laatokkaan,\nhe tuntis, itkein tuvat tulvillensa,\njo katkeavan kuolon-kahlettensa.\n\nMit' on tää? Taikaa vaiko unta? Säen\ntaivaasta sinkoo keskeen kuolon yön,\nma kuoron kuulen, valon oudon näen,\nmi tulee tuoltapuolen tähtivyön,\nse nousee, laji laaja nurmen-väen,\nse saapuu, sankar-suku tyynen työn,\nja niinkuin Manan koski paasipaltain\nse virttä veisaa korkeampain valtain:\n\n\"Oi, pyhä vapaus synnyinmaan, mi loisti\ntään kansan parhaimpien sydämiin,\nkuin varma tie, mi pelon, vaaran poisti,\nkuin totuus, joka juuttui jumaliin,\nkuin elämä, min vaatimusta toisti\nhe vielä kuolinvuoteellansa niin,\nse että säilyy sydämissä nuorten,\nkuin hehkuu uhriliekit helkavuorten!\n\nEik' enää sammu koskaan Suomenmaasta\nse tuli, tulkoon mikä tuulispää,\nkuin kuohukoonkin pohjamutain saasta,\nkuin heilukootkin hetken huiput nää;\non paikka, miss' ei päivän kielet haasta,\npyhäkkö, kunne soi ei myrskyn sää,\ntuo templi muiston, kerran toivon kehto,\nja voiton, maineen, laulun laaker'-lehto.\"\n\nJa minä, laulut lehtoin toisten taitain,\ntuon tunnen niinkuin oma kutsuis maa,\nsoi helke hillebardein, rautapaitain,\nritarit rientää, liput leimuaa,\nne yli ryntää elon, kuolon aitain,\nne pois kuin rautamyrsky ratsastaa,\nne nousee, mennen merta, maata pitkin,\nTavastit, Kurjet, Hornit, Flemingitkin.\n\nAh, Catharina! Enää en ma kestä,\nlupauksen rikon, jonka Sulle tein.\nMua ällös epää, enää ällös estä!\nRiveihin syöksyn Suomen ritarein,\nlyö liekki outo Suomen sydämestä,\nse valtaa, tenhoo, syttää sydämein,\nkäyn kalpaan eestä maan ja eestä Sinun!\nNyt arpa lyödään Eerikin ja minun.\n\n\n\nNIL NISI MORS.\n\nYö on niin pitkä, kolkko vangin koppi,\nmun hyvät henget kaikk' on hyljänneet.\nSiis tuta täytyikö mun tääkin soppi,\nnää nähdä kammon jylhät jyrkänteet,\nett' oppisin, mit' orjanmieli oppi,\nett' tunnon tuskan kuumat kyyneleet\nmun kastais katuvaisen poskipäitä,\njok' äsken vielä vietin omien häitä?\n\nEi koskaan, koskaan! Surustain ma suurrun\nkuin tarun jätti, jonk' ol' äiti Maa.\nJos murheen multaan lyöty lien, ma juurrun\nsen helmaan, juon sen voimaa voittoisaa.\nTään alle ankaran jos kuorman kuurrun,\nansaitse armoa en korkeaa,\nma että synnyin kruunupääksi, että\nen elää voi ma elon ylpeydettä.\n\nIsomman itseään he kammitsoivat,\nsiks keltään, koskaan pyydä anteeks en!\nHe viedä vallan merkit multa voivat,\nmut henkeni on herttuallinen;\nhe minut paikkaan tähän pahaan toivat,\nma pidän aarteheni ainoon sen,\nmin perin taatoltani uljahalta,\nmin mulle antoi Taivaan kaikkivalta.\n\nMa pystypäänä käydä tahdon kautta\neloni tarun, kuoloon kruunatun.\nJo tiedän, mua vainotaan sen tautta —\nah, Eerik, Eerik, hyvin tunnen sun!\nMua valmis vartoo vainajain jo lautta,\nmut vaikka Kharon kohta korjaa mun\najaen airoin alhon tumman tiehen,\nminusta saa hän purren kokkamiehen.\n\nJa nainen nuori, vierelläin mi makaa,\nmyös viime matkallani vierelläin\non seisova kuin Pallaan patsas vakaa\nManankin mahteja näin viehättäin,\nsen muotonsa tuo marmor-tyyni takaa\nja poven päiväkummut kukkapäin;\nma niitä suutelen ja hiljaa kuulen,\nhän kuinka herää humistessa huulen:\n\n\"Ei muu kuin kuolo erottaa voi meitä,\nmeill' yks on tuska lemmen, yksi tie,\nme käymme yhdess' yön ja päivän teitä\nmik' eessä elon armolahja lie,\nse suokoon kukkia tai kyyneleitä,\nmeit' autuaita sama arpa vie\nain autuudesta autuuteen, kuin kantaa\nhääpurtta yö päin punapilven rantaa.\n\nJa tiedätkö, on pilvein tuolla puolla\nmun valtakuntani, on onnen maa,\nmiss' osataan myös armaan eestä kuolla,\nei yksin huoata ja armastaa,\nsun suuteloihis kuolla tahdon tuolla,\njos tääll' en heidän vainoltaan ma saa,\ntai tahdot ennemmin, sua että lemmin\nvain sydämessäin vielä ijäisemmin.\n\nNe houkat! Niinkuin Fatum itse kulkee\nyl' ihmisriemun, ihmistuskankin,\nniin kulkee Lemmen kaikkivalta, sulkee\nsyliinsä kaikki suonin sykkivin,\nja mulle haastamaan he tulla julkee,\nsun että heljän, hyvän hylkäisin,\nmin luona myrskyisen on olla lauha,\nmin luona rauhattoman mull' on rauha.\"\n\nJagellon tytär, suljen suudelmiini\nsulosi, sikskuin koittaa päivän koi!\nMa Sinuun miellyin, Sinuun kierryin kiini,\nen Sua ilman elää, kuolla voi.\nPunainen huuliltasi purskuu viini,\nma kuulen, maasi satakielet soi,\nja suurta suudellen Jagellon lasta\nma olen vapaa joka vankilasta.\n\n\n\nCHORUS MYSTICUS.\n\nOn tuskan tuttu jalo Vaasan suku,\ntuo suuri hyveissään kuin paheissaan,\nmyös laaja Sforzain rikosten on luku,\nJagellot julmat maissa mainitaan,\nJumalan armost' teill' on päällä puku,\nmin hurmevirrat vihki purppuraan,\nsiis kuulkaa, kaunokaista lasta kaksi,\nse kuink' on huuhdottava valkeaksi.\n\nVain rakastakaa toisiannel Lempi\non lahja teille taivaan ylimmän,\nmyös suotu teille hekkuman on hempi\nja hellyys, tähkä onnen täyttyvän,\nmaa että oisi teille etäisempi,\nlähempi taivas, kussa kutsuu Hän\nluo milloin luotujaan kuin myrsky, milloin\nkuin lounatuulen kuiske kuudan-illoin.\n\nVain rakastakaa toisianne! Vihan\ntuo lempi tullessaan, se tuntekaa!\nSyvyydet nähkää sydämen ja lihan,\nmaat, joita aatos yksin aavistaa,\njumalten kaltaisia olkaa ihan,\nmit' teille onni suo, se ottakaa!\nNäin hetken hurmioita kunnioittaen\nte käytte eespäin ijäisyyttä voittain.\n\nTe älkää luulko: ijäisyys on täällä\ntai siellä! Ijäisyyttä kaikki on.\nEi aikaa ole. Niinkuin myrskysäällä\non lehden lento, niin on inehmon,\nmi pyyteen varsall' ajaa vauhkopäällä\ntai orhill' onnetarten tuokion:\nhän paikan tietää, mistä tielle lähti,\nei, kunne kulun ohjaa kiertotähti.\n\nKuin lempi muinen tarumailla Hellaan\nHelena Parista, niin lempikää!\nHävitti kaupungin he kauneudellaan,\nmut raunioille rakkaus, laulu jää.\nAkhilleus, Briseis maita mainehellaan,\nAeneas, Dido lemmell' itkettää;\nihana sortui Ilion, mut nousten\nsen yöstä soi taas suihke sotajousten.\n\nTai kirja kun Paolon nuoren pauloi\nFrancescan kaunokutrin kahleisiin,\nBeatricen sulho suuri siitä lauloi,\nsen kaiku että kantoi jumaliin:\nhän itse kultaa kuolotonta kauloi,\nihaili lemmen ijäisyyttä niin,\nett' astui kautta kuolon kauhun, vimman\nhän Tulitaivoon auvon korkeimman.\n\nTai taikamaljaa kun Isolde-impi\nja Tristan koito oli maistaneet,\nupotti heidät unten viepä rimpi,\nerotti heidät maat ja väljät veet;\neik' kannel kaikunut lie kaunihimpi\nkuin kerran kaikui kansan kanteleet,\nmin kesken nous kuin kukkaköynnös-pylväät\nGinevran, Lancelotin laulut ylväät.\n\nJa monta muuta, jotka hauta nieli,\njoit' ilman maa tää toki tyhjä ois,\nei taipuis taivahisin ihmismieli,\nei kaunehintaan kansat ihannois,\ntääll' yksin haastais rahvaan raaka kieli,\nvain patarummut, sotatorvet sois,\nei koskaan lyyrat lempeyden, ei sulon,\nvain ähky-äänet työn ja toimeentulon.\n\nSiks rakastakaa toisianne! Suorin\ntie on se taivohon, ei tasaisin.\nMut vaikka pilviin piirtyis vastavuorin,\nse käykää, nouskaa liekin leimuvin\njumalten tupiin, tulkaa tänne nuorin\njäsenin, ruumiin, sieluin, unelmin\nkointähti-korkein, syvyys-täysin sylin,\nteiss' että aukeis alhaisin ja ylin.\n\n\n\nVOX INTIMA.\n\nMa tulen niinkuin erämaasta tuuli,\nmut saavun kera keitaan tuoksujen;\nkun myrskyt mylvii, mun on mykkä huuli,\nmut päättyessä päivän melskeisen,\nma ijäinen, min kuolleheks jo luuli\ninehmon heimo, hiivin vaieten\nkuin varjo korven taikka kuusten kuiske,\nkun luona liikkuu keijun hunnun huiske.\n\nMua älkää karkoittako! Kerron teille\nma itsestänne ihanimmasta.\nEn mitään pyydä. Tehköön kerjureille,\nmit' aikoo mulle lahjaa antava.\nVain vaadin korvaa lasten kyyneleille\npovenne maininkien pohjassa,\njotk' Eedeninsä katoomista itkee,\nkun kalma heiltä kukat heljät kitkee.\n\nNe leikki siellä sievin päivänperhoin,\nne kirmas yli niittuin kirjavain.\nYön hunnut yksin heidät huoli verhoin,\nKoi-Luojan rusko heidät riisui vain.\nSuristen lailla kimalaisten kerhoin\nhe tanhus aattein, tuntein autuain;\nMaa, suuri maammonsa, ol' heille hyvä\nja Taivas taatto korkea ja syvä.\n\nSe oli heidän koko maailmansa,\nei ollut heille tuttu piiri muu.\nHe siihen uskoo, pyrkii uudestansa,\nhe haaveissansa siihen sijoittuu,\nja jälleen taivas tarjoo armoansa,\nmaa kukkii, paistaa onnen päivä, kuu,\nmut kaikki niinkuin halki kuolon härmän\ntai kautta särkyneiden unten särmän.\n\nTuon tarun, tuodun päältä päivänkukkain,\nma kuiskin kuolevaisten sydämiin,\nkun vait on intohimot ihmisrukkain,\nmiel' altis ijäisyyden aatoksiin,\nja katso: laulu lasten kaunotukkain\nse seestyy, lautuu, sädehtii jo niin,\nheill' että haaveissaan on yllä kaaret\nkuin taivon korkean tai höyhensaaret.\n\nAh, kuinka kultaisena tuolla paistoi\nelämän onni joka oksapuin,\nmut onneton, ken niiden heelmää maistoi,\nhän riutui, riutui rinnan haaveiluin,\nhän näkymättömiä vain nyt vaistoi,\nhän kuuli helkkeet harppuin salattuin:\nlaill' Ekhon toinen niiden ääntä toisti,\nmut toinen kuin Narkissos nuori loisti.\n\nTapahtui: iski tulta ilmanrannat,\nmaa tummui, peittyi pilvein pimeyteen,\nvihisi virrat, liikkui linnat, sannat,\nvapisi vahvuus päällä maan ja veen,\npuut pitkät murtui, kaatui vuorten kannat,\nmaailma syöksyi yöhön ikuiseen,\nkuin sortuu pyyteen pyörremyrskyn alla\npyhinkin lapsenhuudoll' haikealla.\n\nJa niin ne huus, ne hyvää lasta kaksi,\nkuin kannelkielet, jotka katkeaa!\nMin Luoja loihti heille onnelaksi,\nse meni, niinkuin menee taivas, maa;\nhe juoksi, joutui aina kauemmaksi,\nhuus turhaan toisiaan ja jumalaa;\nlie heidät niellyt peto korven, taikka\nall' ilman oudon heill' on hautapaikka.\n\nMut kerrotaan: kun hirmumyrskyn kuulee\nhe vieläi viidakoissa kulkevan\ntai ihmis-intohimon tuulet tuulee\nkuin hehku aron, päivän polttaman,\nniin yhä huutaa he, ett' outo luulee\nheit' ääniks omantunnon tuskaisan,\nmi vaatii vastausta, kunne heiltä\nkatosi Eeden elon lyhyen teiltä.\n\nHe ovat jälleen hyvää lasta kaksi,\njotk' ovat onnelansa löytäneet,\nkaikk' karkkoo halpa heistä kauemmaksi,\netäälle elon tuskat, kyyneleet,\nkäy heille maa ja taivas kirkkahaksi,\nvihertyy viita, hopeoituu veet,\nhe näkee unta, kuinka leikki kerran\nhe ahoill' autuailla lemmen Herran.\n\nMut taru lisää: heistä toinen toisen\njos pettää, kumpikin he heräjää,\nvoi toinen anteeks suoda angervoisen\ntuon toisen syyn, mi syynsä selittää,\nelämä vieläi heille aurinkoisen\nvoi illan antaa, mutta murhe jää,\nkuin katsois toistaan kautta kuolon härmän\nhe taikka särkyneiden unten särmän.\n\n\n\nCARMEN BOREALE.\n\nJagellon lapsi, jälleen luuttus lainaa\niloksi illan yhä tummuvan.\nSun päähäs tahdoin Suomen kruunun painaa,\nmut painoin tuskan orjantappuran.\nLien mennyt mies, jo hautaan valmis vaihaa,\nvain tiedän, että Sua rakastan,\nSun kauttas vaan, kun sulat suudelmiini,\nma vielä riipun elämästä kiini.\n\nNäin siis on käynyt, rakas lapsirukka!\nTakana vangin rautaristikkoin\nnyt nääntyy kristikunnan kaunein kukka\nvain vuoksi sulhon polon suuteloin,\ntuon lemmen, nuoren niinkuin poskes nukka,\ntään hurman, jonka huuliltas ma join;\nkuin puron poikki puiden latvat taipuu,\nniin meidät liitti rakkaus ja kaipuu.\n\nOn talvi tullut, koht' on jäässä meri,\nyö saartaa, sammuu toivo viimeinen,\nmun talttuu tahtoni, mun viihtyy veri,\njää jäljelle vain nöyryys sydämen,\nja sentään mull' on luonto, mieli eri\nkuin ihmisillä maan tään hallaisen:\nheill' lemmetön kuin Lapin laajin salo,\nmun niinkuin korven päällä pohjanpalo.\n\nJos kerran katto siirtyis, päivä koittais,\nSun puhtaan kauneutes se purppurois,\nja Juhana jos veljen julman voittais,\nme mentäis täältä kaukomaille pois,\nSun maahas, missä satakielet soittais\ntai missä Böhmin viidat vihannois,\nain tuonnemmaksi, Alppein tuolle puolen,\ntaa veljesvainon sekä huomen-huolen.\n\nSiell' alla puiden toisten, toisen taivaan\nSua kaikesta ma kiittää tahtoisin,\nkun suostuit kerran Suomen karhun laivaan,\neloni aavan astuit myrskyihin,\nmun vangitunkin murheeseen ja vaivaan,\nSa ihmisistä armain, ihanin,\nmin silmiss' on kuin siinto tähtein toisten,\ntai terhen aamun rantain aurinkoisten.\n\nMa uskon tähtiin, tähtitarhain valtaan\nylitse kansakuntain, yksilöin,\nse meitä seuraa ääreen kuolonkaltaan,\nse meille puhuu sielun keski-öin,\nkipuja vielä Kiirasvuoren paltaan\nse verhoo Taivas-armon auervöin\nja Toivon, jok' on ikuisuutta itse,\nsiks parhain paistaa ihmissydämitse.\n\nJagellon lapsi, jalo lilja, käyös\nsiis kanssain kärsimyksen kirkkauteen,\nkuin tähti yön mun tielläin ylennäyös,\nmut vieös viitaan iankaikkiseen;\nmink' yöhön eksyn, yöstä välkähtäyös,\nmink' etsin päivää, päily sydämeen,\nma että erottaisin hyvän, pahan,\nen paatuis veljeäni vihaamahan.\n\n\n\nDE PROFUNDIS.\n\nRakastaa tahdon! Kuulun rakkaudelle\nkuin kukka auringolle aamunmaan.\nMitä ma olen pahaa tehnyt, kelle,\nmua näin ett' ylenmäärin kiusataan?\nJumala, armos anna vaivaiselle,\nsuo minun mennä tummaan Tuonelaan!\nEn enää elämää ma kestä. Rauhaan\nma tahdon Manatarten maahan lauhaan.\n\nMiss' olenkin, ma olen tiellä muiden,\nsiks salli päättää minun päivät nää,\nsuo soutaa rantaan Tuonen raitapuiden,\npäin käydä tupaa pientä, himmeää,\nja vierren viikkoin, vierren vuotten, kuiden,\nkatua kauhistavaa elämää,\njohon ma synnyin, itse syytä vailla,\nvaan josta vastuu mull' on muiden lailla.\n\nEn kestä enää tässä vankilassa!\nma tunnen, että täällä turmellun,\ntai ammoin turmelluin jo maailmassa,\nmut siellä kohtaloin ol' yksin mun:\nkaks meitä tääll' on ilmass' saastaisassa,\nmi myrkyttää myös, Catharina, Sun,\nSun poskes kelmenee, Sun sulos haihtuu,\nSun sydänkesäs sydänsyksyyn vaihtuu.\n\nOh, usein yössä rukoellut yksin\nma oon, ett' täällä yksin oisinkin,\net kärsimyksiäni kärsimyksin\nlisäisi, kahden kurjan tuntemin!\nOn onni hyvä jakaa ystävyksin,\nmut murhe yksin kantaa kaunoisin;\nkun tummut, tummuu tuska sydämeni,\nkun valkenet, ei palaa valkeuteni.\n\nMa kiittämätön? Tuota tuskaa puuttuis!\nSit' ilman kyllin suur' on kurjuutein.\nMua koeta ymmärtää, Sa ettet suuttuis:\nSun suruas vain säälii sydämein.\nSa uskot, toivot, että kaikki muuttuis...\nei muutu mikään. Tänne ijäksein\nma jään, sen näen, holvein näiden huomaan,\ntään tuskan maljaa sakkaan saakka juomaan.\n\nAh, Catharina, lähde kaukomaille,\nunohda minut, miehes onneton!\nSun suurta sieluas jos jäänkin vaille,\njää mulle riemu riemuin muistelon.\nIsäisi maille matkaa autuaille,\njumalten lapsi, juurta auringon,\nja siks äl' itseäsi kiinnä minuun,\nma että, kurja, kerran kiinnyin Sinuun.\n\nMitä ma lausuin, Catharina? Poisko,\nSa, ainoo aarteheni päällä maan?\nNää holvit järkeni jo vieneet oisko,\nkun haastan, mit' en mieti milloinkaan?\nSinäkö pois? Tuo vastaukses voisko\nunohtua, tuo sana valtiaan,\nmi meitä seuraa ilon, tuskan teitä:\n\"Ei muu kuin kuolo erottaa voi meitä.\"\n\nMua ethän kuule, Catharina? — Poistu!\nEi, jää! — Pois, pois! — En Sua kestää voi.\nSa seesty, kirkastu, Sa auringoistu,\nmun, pimeän, jo sielukellot soi.\nKun niitä kuulen, tiedän: koskaan toistu\nei taru onnen, jonka lempes loi...\nJää, armas, jää! Mua ethän kurjaa kuule,\ntosiksi hourehia houkon luule!\n\n\n\nCONSOLATIO.\n\nJuhana! Juhana! Miks kiusaat mua\nja itseäsi sanoin kirpein noin?\nNoin ruoskii raivottaret rangaistua,\nnoin iskee nuolet ihmiskohtaloin.\nSa tiedät, että rakastan ma sua,\nsun tähtes kaikki kestää, kantaa voin,\nmut jos sa horjut, epätoivoon lankeet,\non mullai eessä päivät pitkät, ankeet.\n\nSua usko en ma kiittämättömäksi,\nmua sentään murheutat sanoillas,\nkun hulluus, äsken huuliltas mi läksi,\nvain muistuttaa sun omaa murhettas,\nkun soisin sorjemmin sun kärsiväksi,\njalommin jaksavaksi vaivassas,\nmut sentään, kuinka jaksat, kärsinetkin,\noot mulle kallis elon kaiken retkin.\n\nLien ollut liian kylmä rakkaudessa,\nma vaikka rakkauteeni raukean,\nmull' oli tunto lemmen leimutessa,\nett' ovat lainaa lahjat Salliman;\nsiks yhtä tyynnä onnen kukkiessa\nkuin kuihtuessa näit mun kulkevan,\nmun uskoit patsahaks, mi tuskin eli;\nsen sydän vaikka tulta sykähteli.\n\nHavaitsin usein: pitänyt et siitä —\näl' epää — ei, sun hyvin ymmärrän,\nnäät rakkaudessa liikakaan ei riitä:\nken paljon saa, jo vaatii enemmän.\nEi Eros kerran annetusta kiitä,\nvaan toivotusta iloitsee jo hän\nkuin laps, mi kysyy joka loppiaissa,\ntaas eikö pian olla joulun maissa.\n\nOon ollut sentään hyvä seura sulle\nja uskollinen sielun sisimpään,\nmyös olet ollut mies sa muhkein mulle,\net pieni koskaan: kannoit korskan pään!\nJos sallimus siis sulle, sorretulle,\ntoi turmion, sit' yhdess' itketään,\nja vaikka tuska monet tunteet turtaa,\nse saa ei meitä masentaa, ei murtaa.\n\nLuo monet seikat lohdutusta meille:\nkuin kurjat oommekin, on jumala,\non Taivas, miss' on armo kyyneleille,\nja pyhimysten sääli palava,\nsäteileväinen elon eksyneille;\nja Juhana, on meillä muistoja,\non menneisyyden kuvakirja, jota\nei meiltä mikään onnenvaihe ota.\n\nKas, tässä kirja! Kesken armon aikaa\nma siihen aatokseni siirtelin,\nnuo lentäväiset, koska lemmen taikaa\nma taivaankanteen saakka piirtelin,\nsäkeistä näistä ehkä kaukaa kaikaa,\nsyvintä silloin mitä mietinkin,\nkun elo seijastui kuin tähtiseule\nja kuulsi maailma kuin kultaneule.\n\nSe ota, joskus sitä illoin lue,\nkun paistaa kammioomme kalvas kuu,\nsa sillä mieltäs turtuvaista tue,\nkun öisin aavehin se ahdistuu,\nparempiin sointuihin sen puutteet pue,\nsalasta keksi, mit' ei virka suu,\nja muista tuo: on rakastettu sua\nkuin ketään maailmassa — paitsi mua.\n\nSa näet, sun' on tilaa vielä: kaksi\ntai kolme lehteä, ne tyhjät on.\nTää mulle kävis kahta kalliimmaksi,\njos niihin tuhlaisit sa tuokion.\nOn tuska luotu meille lunnahaksi\nrunouden, taiteen, taivaan auringon,\nja kun ei täällä leikareita muita,\nme leikkikäämme lemmen haaveiluita.\n\n\n\n\nRIME.\n\n\nSERENATA.\n\nArmaani nukkuu! Ah, en herättää\nma häntä tohdi, hiljaa laulan aivan.\nNyt tuollapuolen valon tuskan, vaivan\nhän kulkee kummun tietä himmeää.\n  Hän minne päätyy? Miss' on määränpää?\n\nHän vierii valkamahan haavelaivan,\nmi lähtee kohti merta myrskyisää,\nmut vaikka muistoistani kuinka kaivan,\nen muista, minne päätyy pursi tää.\n  Ylintä muistelen vain ystävää.\n\nArmaani nukkuu! Ah, en herättää\nvoi henkeäsi, siksi eessäs emmin:\nse itsestänsä herää iloisemmin;\nvain yölle virteni voin virittää.\n  Mun yksin tähdet täysin ymmärtää.\n\nSiis, kivi kallis, lippaaseesi jää!\nKun kuulet, kuinka Sua laulan, lemmin,\nSun kirjokantes aukee kiirehemmin\nkuin ikkunaasi lentää laulu tää.\n  Sun hohtos silloin päivän pimittää.\n\n\n\nBALLATA.\n\nEn onnekses ma tullut elämääsi,\nen olotilaa tuskatonta tuomaan,\nma tulin sulle surut suuret luomaan,\nmun tuntos tuomariksi Luoja sääsi.\n\nNään sinut selvään kaikin virheinesi,\nmut lempimästä laata\nen sua voi, en tahdo, tohdi lainkaan.\nRakastan, raukka, kaikin erheinesi\nsua enkä muuta saata —\nma onneton, mink' osan kurjan sainkaan!\nMa tuota vaikerranko? Oh, en vainkaan,\nihanin ihmisistä oot sa, armain,\ntien viitta mulle, vahti suuntain varmain,\nvereni vaikka velloo tuulispääsi.\n\nVisersi mulle pääskyt räystähältä:\n\"Te käytte tuhoon, turmaan,\njos liitytte te toinen toisihinne.\"\n\"Voi olla\", vastasin, \"saan kuulla häitä,\nhän kunne kulkee, hurmaan\nvai hulluuteen, ma häntä seuraan sinne.\nSiis virka, rakas, suuri sulho, minne\nsa menet, että menisin sen mukaan\nkuin pursi myrskyn kanssa myötäsukaan.\nMa valmis olen. Milloin vietät hääsi?\"\n\nJa puiston vanhan puut ne varoitteli:\n\"Äl' ole, neiti nuori,\nniin valmis lempeen, rakkauteen niin raju!\nSe rakkaus vain elon halki eli,\nmin kauan kattoi kuori,\nmin kukkimista vaali valpas taju.\nJos taivut helposti, jos niinkuin paju\nkädessä kierryt miehen miekallisen,\nhän unhottaa sun arvos antamisen,\nsiks liekkis peitä alle järjen jääsi!\"\n\nMa vastaan huokasin: \"Ah, tiedän hyvin,\nujompi olla pitäis,\nuneksivampi suurten sulhoin eessä,\nmut rakkaus on olemuksein syvin;\nsen ihanuus ett' itäis,\nma sitä hellin, hoidan silmät veessä.\nMut tunnen naurussa kuin kyyneleessä:\nsalata liekkiäin en voi, se hiiluu\nmun lävitsein, se poskipäiltä kiiluu,\nsilmistä sinkoo, etsii kipinääsi.\"\n\n\n\nBARCAROLA.\n\nKas, kuinka kuudan virran veessä häilyy,\njää jälkehemme vana hopeinen,\nniin muistossain tuo ilta muudan säilyy,\nkun kuulin lyönnit rintas rakkauden,\nSua uskon, armas mies,\nsua rakastan kenties,\nmut niinkuin syvyydestä tähdet päilyy\ntai siimes suree rannan raitojen.\n\nSa mulle virkoit vienoin äänin silloin:\n\"Ah, Catharina, olen onneton,\nmua lemmit, luulen, mutta virka, milloin\nvoin kotiin viedä moisen morsion!\"\nSua uskon, armas mies,\nsua rakastan kenties,\nmut niinkuin tuoksuu kukat kuudan-illoin,\ntai kielet helää kaukokantelon.\n\nJa vielä virkoit: \"Täältä tahdoin noutaa\nma sielulleni rauhan rakkahan,\ntuo toivo turha oli, mennä joutaa,\njuon surun maljan saakka sakkahan.\"\nSua uskon, armas mies,\nsua rakastan kenties,\nmut niinkuin säde ilmain merta soutaa\ntai tuli syttyy kodin takkahan.\n\nJa vielä lausuit: \"Rakas lapsirukka,\non mullai mielessäni kuolottuus,\nmut vain sun kauttas, kristikunnan kukka,\nma Luojaa kuuntelen, kun haastaa suus,\"\nSua uskon, armas mies,\nsua rakastan kenties,\nmut niinkuin kastein kylpee nurmen nukka\ntai tuntureilta tulee aamu uus.\n\nSyleile, suutele mua, armas miesi,\nmin otsall' onnen kruunu kimmeltää!\nMihinkä mennet, kunne käynee tiesi,\nsua seuraa, sulle sykkää sydän tää.\nSua uskon, unten mies,\nsua rakastan kenties,\nmut niinkuin lämpöänsä liekkaa liesi\ntai perho kiitää kohti kynttilää.\n\nMun surmaa suutelos, ma tahdon palaa,\nsun silmistäsi liekki outo lyö,\nmun sieluin, ruumiini sua yksin halaa,\nsydäntäin kaipuu, sulo tuska syö.\nSua uskon, unten mies,\nsua rakastan kenties,\nmut niinkuin kuudan lempii kultakalaa\ntai kaiken kattaa tähtiteltta-yö.\n\n\n\nNOTTURNO.\n\nAh yöhyt hellä, joka lempeydellä\nmaan huolit huntuus iankaikkiseen,\nnäin maata suo maailman sydämellä\nsa lapses, unelmiinsa uupuneen,\nkuin sallit, ett' on tupa tähtösellä\nja laineell' liikkuvalla linna veen,\nmyös piha pitkä ilman pilvyellä\ntai talo nousta taivaan autereen;\ntyyssija heillä tyyni on, — mut kellä\non rauha riutuvalla rakkauteen?\n\nAh, armas, kuule, kuink' yön sykkehellä\non niinkuin kaiku kaukokanteleen,\nkuink' alkaa hiljaksensa helkähdellä\nkuin jää yks-öinen ääneen hopeiseen!\nSyyskylmät saapuu, suo mun lämmitellä,\nen muuten kestä uuteen keväimeen,\nsuo sydänlämpöäs mun lähennellä,\nmun tuta riemu rinnan syttyneen,\nkun kaikki sammuu, katoaa, — mut kellä\non helkatulta arkeen ainaiseen?\n\n\n\nRONDO.\n\nOli itkun ilta,\nmaan tanhuvilta\nyön kuudan-silta\npois kutsui vain;\nsen muistan iki\nkuin tuskaniki,\nkun kuiskit liki:\n\"Sua lemmin ain!\"\n\nOli haave-hetki,\noli aave-retki,\nsoi kulkusetki\nkuin kuolleiden:\n\"Sua lemmin aina,\nah, Luojan laina,\nnyt taakat paina\nei taivaisten!\"\n\nOli onnen hyrsky,\noli tuskan tyrsky,\noli tunteen myrsky\nja järjen jää,\nmua kutsui hääni,\nmun murtui jääni,\nmun sortui ääni\nja pyörtyi pää.\n\nOli kuusten kuiske\nkuin huntuin huiske,\nkävi tuulten tuiske\nkuin viuhka yön,\nyli maiden, soiden\nme mentiin noiden,\npois karkeloiden\ntaa tähtivyön.\n\nOli laulu loitto,\nsoi sfäärein soitto\nkuin aamunkoitto\nmaill' autuuden\nlie kirkkahilla,\nyökasteisilla,\ntai kuolevilla\nhymy viimeinen.\n\nOli kukkain suku\nkuin Floran puku,\noli karjain luku\nkuin Artemiin,\nnous kumpuin pinnat\nkuin Cereen rinnat\ntai taikalinnat\nlie Eleusiin.\n\nOli hetket huvat\nkuin tuulten tuvat,\nkävi mielikuvat\nkuin vyöryt veen,\nkaikk' kahleet laukes,\nmaan kammot raukes,\nrajat yöhön aukes\nja rakkauteen.\n\nOli huokaus huolen,\nma luulin, kuolen,\njään tuollepuolen\nma Tuonen vuon,\nmut sentään palaan:\nniin luokses halaan,\njos sen ma salaan\ntai julki tuon!\n\n\n\nCAPRICCIO.\n\nYön pitkän vaikka viihdyin vierelläs,\nen ollut, onneton, sun mielessäs,\nsa muita tuumit, mietit mietteitäs,\net mua, suuri, tuhma sulhokulta!\nKai muistit muinaisia? Lempeäs\ntät' uskotonta taikka uutta tulta,\nmin kipinät jo kiehtoo sydäntäs,\nnäin riistäin kaksin-olon onnen multa?\nVain varmaa on: et ikipäivinäs\nsaa rauhaa rakkauteni haaveilulta!\n\nKen on hän? Tiedän muita lempinees\nmua ennen, enkä tiedä empinees,\njos etees sattui silmä, otsa sees,\npunainen poski, maire marjahuuli.\nÄl' epää! Uskoton, et myönnä ees?\nSun lujaks ehkä luonteheksi luuli\nnaisraukka, joka luotti rakkautees,\nniin huimaan, haihtuvaan kuin pohjatuuli!\nKah, kerro! Kenen myönnät pettänees?\nJo sydän tää sun salaisuutes kuuli.\n\nMua petät! Mutta jos sa myönnät sen,\nniin, kautta rakkautemme Irattoisen,\nsinusta tekee henkipattoisen\njokainen leikamoiva lemmenhovi:\nsoi sulle ään' ei sulokuiskehen,\nei armas aukee salpa, sala-ovi,\nkäyt mierolaisna maassa miekkoisten,\nsun kiroo joka kauniin naisen povi,\nnäin kesken parhaiden oot pannainen,\nja muiden kanssa ei sun elää sovi.\n\n\n\nCANZONE.\n\nSoi, laulu, kerro maasta Gruusian,\nmin miehet uljaat on ja naiset norjat,\nmut kaikki Sukkamielen suuren orjat\nja ylpeät kuin tähdet taivahan.\n   — \"Ah, armas, liian kauan sun\n  jäi silmäs päivänlaskuhun,\n  ei noussut päivään nousevaan!\"\n  Näin Gruusiassa lauletaan.\n\nSoi, laulu, kerro ruhtinattaresta,\nmin silmät lemmen, leikin tulta lyö,\nmut joka synkkenee kuin synkin yö,\nkun kuulee kuiskittavan vertaisesta.\n   — \"Ah, armas, liian kauan sun\n  jäi silmäs päivänlaskuhun,\n  ei kohti käynyt korkeaan!\"\n  Näin Gruusiassa lauletaan.\n\nMyös oli ruhtinas, mut runon vain,\nhän kuumin verin vallatarta lempi,\nmut kerran erhettyi, ei tuhoisempi\nlie ollut lemmen erhe näillä main.\n   — \"Ah, armas, liian kauan sun\n  jäi silmäs päivänlaskuhun,\n  siksi kuljit, koito, kuolemaan!\"\n  Näin Gruusiassa lauletaan.\n\nIstuivat illan suussa kukkulalla,\nkatsoivat kaksin päivää painuvaa,\nmi päärly-päärmehellä, purppuralla\npunaili tarun, taiston Gruusiaa.\n   — \"Ah, armas, liian kauan sun\n  jäi silmäs päivänlaskuhun,\n  sa luontoako lemmit vaan?\"\n  Näin Gruusiassa lauletaan.\n\nPuristuu nyrkkiin käsi hieno, hento,\nrypistyy otsa, silmä tulta lyö,\nvälähtää tikari kuin tähdenlento,\nja runon ruhtinaan jo saartaa yö.\n   — \"Ah, armas, liian kauan sun\n  jäi silmäs päivänlaskuhun,\n  siks hyvin jouti sammumaan!\"\n  Näin Gruusiassa lauletaan.\n\n\n\nSONETTO.\n\nEhk' enemmän sua kiehtois lempi tää,\njos oisi mulla naljat naisten muiden,\njos lämmetessäs jäähtyisin kuin jää,\njos huikennellen säänä huhtikuiden\nma voisin viihtää, kiihtää, kimmeltää —\nma vieron tapaa tuota virnasuiden;\nma otan syleilys kuin lämmin sää\nja aurinkos kuin kukat heelmäpuiden.\n\nMa hyvää sulle tahdon ainoastaan,\nsua varten kaikki kukat, heelmät kannan,\nen vartoa voi sinun antaa ees:\nvaan niinkuin takaa kesän taivaanrannan\nkäy aamu iltaa puolitiehen vastaan,\nniin punastun — ja syöksyn sydämees.\n\n\n\nPASTORALE.\n\nHeleä painui päivä laskulleen,\nsen säteet säilyi,\nsen kullat niinkuin keltahunnut häilyi,\nne kaiken taivaan kaarsi keltaiseen,\nmyös metsän, maan ja veen\nja niitun kukkineen\nja puistolammen, joka tyynnä päilyi.\n\nSen partahalla paimentyttönen\ntuo keltatukka,\ntuo kautokenkä, punapaula-sukka,\nritarin eessä seisoi vaieten,\nmi vaati vastauksen\nrunoista rakkauden,\njotk' oli juuri huoannut hän rukka.\n\nVeen kaivoon kesän kauneus heijastui\nniin helakasti\nkuin aikois elää elon syksyyn asti;\nmaailma toinen siellä seijastui:\nkuin täällä, ulpu ui,\npuun-oksat ojentui,\naurinko paistoi iki-armahasti.\n\nNiin erhettyikin keltasirkku tuo,\nlens lehtipuusta\npäin kuvapäivyttä, päin kuvakuusta,\nyritti unten ystävänsä luo,\nerotti totuus nuo,\nei toisillensa suo,\nsiks soi nyt laulu keltasirkun suusta:\n\n\"On pakko pantu, säätty lause lain,\nken tahtoo kuulla:\npyhällä pysy lemmen laulupuulla\nja tyynnä tyydy onneen unelmain;\nnäät kylmän kylvyn vain\nsaa keltasirkku ain,\njos tosiks alkaa haaveitansa luulla.\"\n\nRitari kuuli mielin murheisin\nja virkkoi julki:\n\"Tuo laulu multa ovet onnen sulki.\"\nMut kun hän kääntyi puoleen kumppanin,\nhän yksin olikin,\npois hitain askelin\njo puistontietä paimentyttö kulki.\n\n\n\nALBA.\n\nHerätkää! Hehkuu koitto auringon!\nPäin linnaa rientää ratsu puolison.\nHerätkää hurmastanne!\nPois houreet houkkion!\nTuon viestin turmastanne:\nhän asestettu on!\nHän teidät surmaa, nauttii surmastanne.\nHerätkää hulluudesta haaveilon\ntai kohta käytte hurmekuolohon!\n\n— \"Jos lemmen tään me eitämme,\nniin parhaimpamme peitämme,\nelomme helmen heitämme —\npäin pystyin käymme teitämme!\nEi, suloineen ja suukkoineen\ntää lempi kuuluu korkeuteen,\nkoinhetkeen toiseen, kolmanteen,\nehk' aamuun iankaikkiseen!\"\n\nEi hullutusta moista kuullakaan!\nOn turmionne turma kansan, maan.\nVoi, herjaa, häpeäänne,\njos vaimo valtiaan —\nsep' oisi kauhun käänne! —\nnäin täällä tavataan.\nPian kalman karkeloihin häipyis häänne.\nOh, onnettuutta, näin jos parhaat maan\nvain aattelevat omaa onneaan!\n\n\"Vaikk' kaatuis valtakunnat, maat,\nme oomme yhtä autuaat!\nSen viestin täältä viedä saat:\nnäin lempii lemmen ruhtinaat.\nJa ratsumiesi, muista sie:\nei aina auvoon lempi vie;\nse meille kuolon polku lie,\nmut milloinkaan ei harhatie!\"\n\n\n\nLETRA.\n\nTahtoisin kiittää Sua kerran niin,\ntuo kiitos että tunkis sydämiin,\nsieluihin ihmisien ijäisiin,\nne tehden toisillensa hellemmiksi;\nSua siitä kiittää tahtois sydän tää,\nkun sitä suuri päivä lämmittää,\nkun murtunut sen murehelt' on jää,\nsen liikkeet käyneet inhimillisiksi.\n\nJa siitä Sua kiittää tahtoisin,\nkun kohtasin ma naisen, toverin,\nmi minuun katsoi silmin syyttävin,\nmut sentään anteeks-antavaisin, lempein.\nEn muista enää, mitä tunsinkaan,\nvain että itkin kauan katkeraan\nma kukkeutta, kuihtumusta maan,\njonk' olet itse olomuoto hempein.\n\nAh, virpi vieno, tähkä tähden muun,\nkuin tohdit, kumma, tänne vierailuun\nSa alle ankeen, polon päivän, kuun,\nmiss' ei Sua ymmärrä, ei kuule kukaan?\nYks ehkä ymmärtäjäs ollut ois,\nmut hänen täytyy kohta mennä pois,\nhän ehkä vieläi ymmärtää Sun vois,\nellei hän oisi mennyt muiden mukaan.\n\nHän tuhlas kaunehensa kalleimman,\nmin hälle antoi armo taivahan,\ntuon itseytensä lahjan ihanan,\nmi suodaan kurjimmalle, köyhimmälle;\nsiks hänet nyt on Herra hyljännyt,\nsiks on hän maailmassa orpo nyt,\nsiks häntä vaivaa päivät päätetyt,\nja ilta varhainen jo vaipuu hälle.\n\nSua sentään siitä kiittää tahtoisin,\nkun sai hän nähdä hyvän enkelin,\nmi häntä katsoi silmin tähtisin\ntäält' ennen eroomista hautaan mustaan;\nja kaikki kaunis, johon uskoi hän\nviel' ensi koittehessa elämän,\ntuon silloin saarsi kaiken-kieltäjän\nja vaati hänen varmaa rangaistustaan.\n\nJa tapahtukoon, mikä oikein on!\nSain silloin kuolemani tuomion,\nkun näin, ett' yks on lapsi auringon,\nmin kaltainen ma olla oisin voinut.\nMa menen sinne, kuhun kuulunen,\nalhaalle, yöhön yksinäisehen,\nmut unhota ees mailla Tuonen en,\nett' ääni Taivaan korvahain on soinut.\n\nAh, armas laps, on kuolla vaikeaa,\nnäin nähdä eessään Luojan ryytimaa,\nsen kukkaa kaunehinta rakastaa\nja sentään mennä pois kuin merten tuuli;\nmut mua jos Sa joskus muistanet,\nmun varmaan erheitäni muista et,\nvain harppuniekan orvot haavehet:\nken niitä kuuli, ijäisintäin kuuli.\n\nAnelen anteeks ajallistani;\net rakastanut rajallistani,\nmi niin Sua usein syvään loukkasi:\nrakastit rajattuutta hengen polon.\nKoht' ollaan rajattomat kumpikin:\nma uppoon mielipuolen unihin,\nSa kohoot Taivas-lemmen lentimin\nkotihin kaiken lemmen läsnäolon.\n\nMut yöni kuiluistakin kiitän Sun,\nkun saatoit miehen, tuskaan tuomitun,\nsaleihin seeste-korkeoihin, kun\nnäin sydänpäärlyt, jotka peittää syvyys:\non suurta olla suuri valtias,\nenempi hengen, runon ruhtinas,\nmut suurempi kuin suurin kuningas\non kruunun kilvoitellut ihmishyvyys.\n\n\n\nCATENA.\n\nKuin rautakahle meidät yhteen liittää,\nei syy, vaan yksinäisyys sydämen,\nmi koskaan, koskaan\nei katkee, joskaan\nSua, onnen haave, omaks saisi en,\nsais koskaan kanssas kauneutt' en niittää\ntääll' elon kumpuin tuhatkukkaisten.\n\nSua unten tähdistä siis suo mun kiittää;\non meillä kahle toinen, kultainen,\nmi koskaan, koskaan\nei katkee, joskaan\nen Sua löytäis joukost' ihmisten:\non meillä mielikuvat, jotka riittää,\nkun tulee tunto kaiken-tyhjyyden.\n\n\n\nANGELUS.\n\nSoi, kello, kutsu kokoon kaikki kansa,\njo yöhyt saapuu, ilta hämärtyy.\nJokainen, joll' on huoli sielustansa,\nmin rintaa ruoskii rikos, rutsa, syy,\nnyt tulkoon, tuokoon juureen Jumalansa\nsen tulen, mit' ei turra halla, hyy,\nmi ihmislasten sydämissä palaa,\nkun herkintänsä haave heidän halaa.\n\nMa olen tehnyt paljon, paljon pahaa,\nvähemmän tieten, tietämättäni\nenemmän, siksi sydäntäin mun sahaa\nkuin ruumiskirstun seppä sahaisi;\noon itse herkkä, olen muille vahaa,\ntuon tiedän: monen monta sortuvi\nvain kohtalonsa kovuuteen tai siksi,\nheit' ettei täällä tietty ihmisiksi.\n\nJumala taivaan! Meille armos lainaa,\nsit' ilman emme pääse eteenpäin,\nme orjat oomme, meitä kahle painaa\nhalujen, jotka mielen myrskysäin\nheräävät haudoistansa niinkuin vainaa\nhetkellä Herran, torvein-jylinäin,\neik' auta meitä usko, voima vaja,\njos synny silloin meiss' ei Vapahtaja.\n\nEi hurskautehen tietä muuta meillä\nkuin nöyryys, tieto voiman puuttuvan,\nja hartaus, mi elon harhateillä\nvoi ohjaella lailla oppahan.\nEi tunnon rauhaa tehdä temppeleillä,\nei mahtitöillä maisen kunnian,\nse vaatii poikkeemahan valtatieltä,\nse kysyy elon erämaista mieltä.\n\nAh, Catharina! Tähän saakka tiemme\non Luojan luokse rinnan kulkeneet,\ntäst' eteenpäinkin ystävät me liemme,\nmeill' yhteiset on kaihot, kyyneleet\nja haaveet, jotka myötä hautaan viemme;\nmeit' erottaa vain sielun syvänteet,\nSun kukkivaiset niinkuin niitut taivaan,\nmun kuihtuvaiset tunnon tuskaan, vaivaan.\n\nSoi, kello! Jospa jalkais juureen voisin\ntään tuoda sydämeni syyllisen,\nSun eessäs jospa vähä lapsi oisin\nkuin aikaan armaan ensi rakkauden!\nJumalan äiti! Katso aurinkoisin\nminua silmin, miestä murehen,\nma etten vaipuis tähän vankilaani,\nen hukkais kultaisinta kudelmaani!\n\n\n\n"]