[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLA4gL7kno6FtWvhgBGfwiIqtf61s37V64J4EQcMPb50":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},360,"Vilun-ihana","Auerbach, Berthold",1812,1882,"360-auerbach-berthold-vilun-ihana","360__Auerbach_Berthold__Vilun-ihana",null,"romaani",[],[15],"saksalainen","fi",1861,1879,87953,523910,false,23461,[24],"Fiction",[26,27],"German Literature","Novels","\"Vilun-ihana\" by Berthold Auerbach is a novel written in the late 19th century. The story unfolds in a picturesque village, focusing on the lives of its inhabitants as they navigate love, loss, and community ties. The opening introduces us to a young widow, Lents, and her son, who are grappling with the aftermath of a beloved family's death and adjusting to the changes brought by life's challenges.  At the start of the narrative, we meet a vibrant mountain home seemingly filled with happy people. The sun shines positively on this household, where a young woman—Wilhe's mother—worries about her son's impending journey to the Swiss mountains. Her emotions reflect the universal human experience of loss and yearning, urging him to bring back a \"vilun-ihana\" flower, symbolizing hope and renewal. The following discussions among the villagers reveal their deep bonds, hinting at Lents’s character as he navigates the complex social dynamics after the loss of his mother. The sense of community, reminiscence, and the contrast between sorrow and the vibrancy of life are woven throughout the opening, setting the stage for the emotional journey ahead. (This is an automatically generated summary.)",[],403,"Saksalainen kyläkuvaus kertoo kelloseppä Lenzin ja hänen vaimonsa Annin vaikeasta avioliitosta ja henkisestä kasvusta. Teos kuvaa pariskunnan välisiä ristiriitoja, ylpeyttä ja lopullista sovintoa koettelemusten jälkeen Mustanmetsän jylhissä maisemissa.","Berthold Auerbachin 'Vilun-ihana' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 360.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VILUN-IHANA\n\nKirj.\n\nBerthold Auerbach\n\n\nSuomennos [\"Edelweiss\"].\n\n\nG. W. Edlund, Helsinki, 1879.\nTh. Tigersteedt'in kirjapainossa Porissa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n         Kertomuksen aluksi\n      I. Hyviä jälkipuheita\n     II. Sureva ja hänen seurakumppaninsa\n    III. Työntekiä hyväntekiänä\n     IV. Kaikki kotosella\n      V. Pilgrimin matkustuksista\n     VI. Mailma alkaa ikääntymään\n    VII. Ravintolan tytär pitää emännyyttä\n   VIII. Vainaja ilmestyy ja toinen äiti haastaa\n     IX. Kahden ystävän keskustelua\n      X. Petrovitschin päivällispidot ynnä ruansulatuksen viettoa\n     XI. Suuri soittoteos soi, ja uusia soitelmia sävelletään\n    XII. Hyvää saattoa matkalla ja ajatuksia etäälle\n   XIII. Leijona, kettu ja harakka\n    XIV. Kaapit ja silmät aukenee\n     XV. Nuorten sydämmet vihkiäisien jälkeen\n    XVI. Sydän puhkee\n   XVII. Ystävällistä avioestelyä\n  XVIII. Herttaisen rauhallista rakkautta, kumppaniton kihlaus\n           ja kilvoitus yhteydestä\n    XIX. Koetuksia alangolla ja ylängöllä\n     XX. Ensimmäinen huvimatka\n    XXI. Suuret häät, joista jää karkea kannikka jälille\n   XXII. Huomenlahja\n  XXIII. Ensimmäinen naula lyödään seinään. Rauha ylängöllä ja\n           ensimmäinen sunnuntaivieras.\n   XXIV. Vanhat perit menevät tiehensä ja uudenlaista ääntä kuuluu\n           Morgenhaldessa.\n    XXV. Heilurit liikkuvat itsepäisesti ja ketjut uhkaavat katketa\n   XXVI. Kirves on pantuna puitten juurelle ja kyyneleitä vuotaa eipään\n  XXVII. Kaikki nurin narin.\n XXVIII. Lainahattu ja säästörahat\n   XXIX. Tämä on kuin toista mailmaa\n    XXX. Petrovitschin sydän pehmentyy, mutta paatuu taas\n   XXXI. Anninkin sydän heltyy, mutta paatuu taas\n  XXXII. Myrskyinen yö\n XXXIII. Ystävä hädässä\n  XXXIV. Lumen alle hautaantuneet ja hätääntyneet\n   XXXV. Särjetty sydän\n  XXXVI. Nöyrtyneen tunteita\n XXXVII. Apujoukko\nXXXVIII. Lumen alla kasvaa kukkanen\n  XXXIX. Hengen vaarasta pelastuneet\n     XL. Lopussa kiitos seisoo\n\n\n\n\nKERTOMUKSEN ALUKSI.\n\n\nVuoren rinteellä seisoo asuinhuone; aamun aurinko paistaa ison aikaa\nsinne sisään, ja ken hyvänsä huonetta katselee, sen silmät ilosta\nloistaa, sillä ensi katsanto sanoo: täällä asuu onnellisia ihmisiä; ja\noikein omanlaatuisia ihmisiä he ovat. Heidän on täytynyt kauan ja\nkovasti kamppailla, ennenkun ovat onnen omassa povessaan löytäneet; he\novat seisoneet kuoleman esikartanossa ja uusina ihmisinä kuolleista\nnousseet...\n\nTuossa tulee emäntä; hänen kasvonsa ovat nuoret, kauniit, heleänvereät,\nmutta hänen hiuksensa ovat lumivalkeat. Hän hymyilee eräälle\nvanhukselle, joka askaroitsee puutarhassa ja huutelee lapsille,\netteivät pitäisi semmoista melua.\n\n\"Tule nyt jo sisään Maisu ja tulkaa tekin lapset. Wilhe lähtee nyt\nkotoa pois\", sanoo nuori valkotukkainen emäntä; vanhus seuraa häntä\nsyvälle kyyristyneenä ja hyvään aikaan hypistellen esiliinaansa\npakoittavia kyyneleitä varten.\n\nVähän ajan takaa astuu huoneesta ulos mies nuoren pojan kanssa, jolla\non pieni reppu selässä, ja mies sanoo: \"Wilhe, sano tässä äidille\nhyvästi ja käytä itseäsi aina niin, ettes tee mitään, josta ei saata\najatella: minun isäni ja äitini saavat sen tietää. Sitte saatat,\nJumalan avulla takasin tultuasi ilomielin astua tämän kynnyksen yli\".\n\nNuori valkohiuksinen emäntä syleilee raitista nuorukaista ja sanoo\nnyyhkien: \"Minulla ei ole enempää sinulle sanomista, isä on sanonut\nsinulle kaikki. Mutta jos sinä Sveitsin vuorilla löydät vilun-ihania,\ntuo niistä kukkanen kotiin\".\n\nNuorokainen lähtee matkalle, sisarukset huutavat hänen jälkeensä:\nhyvästi, Wilhe! hyvästi! hyvästi! Heistä on hauskaa huutaa hyvästi eikä\nheidän tee mielensä ollenkaan lakata.\n\nIsä huutaa taaksensa: \"äiti, minä seuraan Wilheä ja Lorentsia rajaan\nsaakka vaan, ja Pilgrim saattaa heitä ensimmäiseen yöpaikkaan. Minä\ntulen kohta takasin\".\n\n\"Se on oikein, mutta ole hätimättä, äläkä tee hyvästijättöä itsellesi\nnoin raskaaksi. Ja sano Fallerin emännälle, että hän tulee meille\npäivälliselle ja ottaa Liisan kanssaan\".\n\nIsä menee poikinensa ja nuori emäntä sanoo vanhukselle: \"Minusta tuntuu\nniin turvalliselta se, että Fallerin Lorentsi on meidän Wilhen\nmatkakumppanina...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe tiedämme kertoa, minkätähden nuori äiti harmaantuneilla hiuksilla,\nhalajaa vieraille maille matkustavaiselta pojaltansa vilun-ihania. Tämä\non tuskaloinen, haikea, jopa melkein arvoton kertomus, mutta rakkauden\naurinko vihdoin tulee kirkkaasti paistaen näkyviin.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nHyviä jälkipuheita.\n\n\n\"Se oli kelpo vaimo.\"\n\n\"Hänen vertaistansa tuskin enää löytää\".\n\n\"Hän oli vielä noita vanhan ajan ihmisiä\".\n\n\"Kuka hyvänsä sai tulla hänen tykönsä, koska vaan tahtoi, aina hän\nauttoi ja tiesi neuvon\".\n\n\"Ja kuinka paljon hän sai eläissänsä kokea: neljä lasta ja miehensä hän\nsaattoi hautaan, mutta sentään hän aina oli niin iloinen ja\nhurskasmielinen\".\n\n\"Niin, kyllä nyt Lents vaan tulee häntä kovasti kaipaamaan. Vasta nyt\nhän oikein saa tuta, mimmoinenka äiti hänellä on ollut\".\n\n\"Vastako nyt? Senhän hän on tietänyt koko elämä-ikänsä; hän on\nkohdellut äitiänsä kuin omaa silmäänsä\".\n\n\"Nyt hänen pitää mennä naimisiin, ja se kohta\".\n\n\"Hän saa valita, kenenkä vaan tahtoo; kolkuttakoon joka huonetta, kohta\novet avataan selkki selälleen, niin kelpo miehelle, kuin hän on\".\n\n\"Eikä hän olekkaan mikään köyhä poika\".\n\n\"Ei suinkaan, ja vielä hän sitte perii setänsäkin, tuon Petrovitschin\".\n\n\"Eikös lauluyhteys veisannut kauniisti? Se meni läpi luiden ja ytimen\".\n\n\"Se maar vasta mahtoi käydä Lentsinkin sydämmelle. Hän on muutoin aina\nennen ollutkin laulamassa, hän on parahimpia joukossa\".\n\n\"Niin onkin, ja sitte hän saarnan aikana ei itkenyt, mutta kun\nlaulukumppanit veisasivat, hän itki ja nyyhki niin, että olisi luullut\nhänen rintansa pakahtuvan\".\n\n\"Ensi kerran Petrovitsch'kin oli maahanpaniaisissa: muutoin hän aina\nmuulloisti on mennyt koko kylästä. Siitä olisikin ollut hänelle suuri\nhäpiä, jos hän ei olisi ainoalle veljensä vaimolle osoittanut viimeistä\nkunniaa\".\n\nNäin ihmiset puhuivat keskenänsä kävellessään pitkin laksoa ja\nvuoriteitä ylös. He olivat kaikki mustissa vaatteissa, kun tulivat\nruumista saattamasta. Tuonne laksoon, jossa on ainoastaan muutamia\nhuoneita -- ja niistä on suuri ja laaja Leijonan-ravintola keskimmäinen\n-- kirkon viereen oli uurmaakari Lentsin leski Morgenhaldesta haudattu,\nja joka taholta hänestä ei muuta kuulunut kuin hyvää; oli niin, kuin\njokainen olisi ollut jotakin vailla, kun tuo kunnon vaimo oli temmattu\npois: saattoväki suri syvästi ja kaikkein kasvot olivat kalman\nmuotoisia; sillä ihan niinkuin uusi murhe johdattaa vanhan mieleen,\nniin saattoväkikin, sitte kun äsköin luotu hauta oli mullattu, meni\nhakemaan omaisiensa haudat, ja siinä itse kukin itsekseen oli\nmurehtinut edesmennyttä ja hiljakseen rukoillut.\n\nMe ollaan kelloseppäin kotimaassa, tuolla metsäisessä vuoristossa,\njossa yhdeltä puolen vesistöt juoksevat Rheinin virtaa päin, ja\ntoiselta puolen Tonavaan, joka saa alkunsa ei kaukana täältä.\nTäkäläisten ihmisten luonnossa on jotain rauhallista, tyyneen\nmiettiväistä; vaimoja on paljon enemmän kuin miehiä, sillä heitä on\nsuuri osa kaikilla ilman-kulmilla kellojen kaupalla. Kotona olevien\nmiesten kasvot ovat enimmästään kalpeat, ja siitä huomaa heidän\naskaroitsevan sisätyössä; sitä vastoin vaimoväellä, joka hoitaa\nulkotöitä pelloilla, on poski-punaa, ja heidän kasvoillensa antaa nuo\nleveät mustat, leuvan alle sidotut nauhat, vielä jotain kauniin\nuljastakin.\n\nMaanviljelys on kuitenkin pienenmoista; se ei ole, paitsi muutamilla\nisommilla talonpoikais-tiloilla, suurin muuta kuin lapion pitelemistä\nja niittytyötä. Monella paikkaa juoksee vielä kapea metsänkaistale aina\nlakson päähän, puroon saakka, ja siellä täällä niittyjen syrjillä\nseisoo vielä korkea, latvaan asti karsittu kuusi jäljellä ikäänkuin\nmerkiksi, että niitty- ja peltoala on metsästä väännetty. Saarnet ovat\nkuin hoikkamaisia kekopäisiä pajuja; niitä, näet, karsitaan joka vuosi\nkutun ruaksi. Kylä, eli oikeammin yhteiskunta, ulottuu paljon yli\npuolen saksalaista penikulmaa: huoneet ovat hajallansa laksossa ja\nvuoristossa, rakennetut kokonaisista, toinen toiseensa poikittain\nliitetyistä hirsistä; etupuolella on akkunoita yhtä mittaa, ilman\nväliseinustaa, sillä paljon valoa tarvitaan; sisään-ajo aittaan, missä\nsemmoinen on olemassa, tapahtuu vuorelta huoneen takana suorastaan\nkatos-alle, ja vahva olkikatto ulottuu etupuolelta pitkälle kuin\nmyrskyn suojaksi. Huoneitten väri sopii hyvin yhteen vuoren ja metsän\nkanssa, joitten turviin ne ovat rakennetut, ja niittyjen läpi menee\nkapeita näkyviä polkuja ihmisasuntoihin.\n\nSuuresta saattojoukosta, joka samaa suuntaa kulkee ylöspäin laksoa,\neroo joku vaimo väliin siellä, väliin täällä: virsikirjallaan vaimo\nviittaa päin omia huoneitaan lapsillensa, jotka kurkistelevat\nritirinnakkaisissa akkunoissa taikka hurjan huimasti juoksevat\nniittypolkua alas ottamaan palaavia vastaan. Ja sitte kotiin tultua,\nkun pyhävaatteet riisutaan, kuuluu syvä huokaus muistellessa toisen\nmurhetta ja ajatellessa, kuinka se sentään on hauskaa, että vielä\nyhdessä eletään ja voidaan vieläkin elää toinen toisensa hauskuudeksi.\nMutta työnteko tänään ei tahdo oikein käydä päinsä. Ajatukset ovat\nolleet maallisista askareista vapaat eikä ne taas tahdo niin äkkiä\nniissä liikkua.\n\nKylän tunnettu vihtiseppä Knuslingenistä (hän teki lyijystä ja\nmessingistä mitä visuimpia vihtipainoja), joka kulki saattoväen kanssa\nensimmäiseen tienhaaraan, sanoi aatosalta: \"Se on sentään tyhmyyttä,\nkoko se kuolema! Tuo Lentsin leski esim. on kyllä ollut viisas ja\nkokenut ihminen, mutta nyt hän on maahan mullattu eikä hänestä enää ole\nmailmalle mitään\".\n\n\"Poika on kumminkin perinyt hänen hyvän luontonsa\", vastasi nuori vaimo\njoukosta.\n\n\"Mitä taas viisauteen ja kokemukseen tulee sitä täytyy jokaisen itse\nhankkia itselleen\", lisäsi pieni vanhahko mies, joka yhtäpäätä katseli\nja kurkisteli niinkuin olisi jotakin vailla; häntä sanottiin\nPröbleriksi, vaikkei se ollut hänen oikea nimensä, sillä vanhus oli\nhairahtunut siinä, ettei hän pysynyt paljaana kelloseppänä, joka hän\noikeastaan oli, vaan hänen mielensä teki alinomaa keksiä jotakin uutta,\nja sentähden hän kaikkea popeeraasi eli koetteli, jonka vuoksi häntä\nkutsuttiinkin Pröbleriksi (Propeeraajaksi.)\n\n\"Entiset ajat olivat paremmat ja hauskemmat\", sanoi eräs vanha varvari\nvuorentakaisesta laksosta, jota sanottiin 'varvarin-Taavetiksi', \"ennen\naikaan pidettiin muhkeita maahanpaniaisia, joissa kumminkin kostui\npitkästä matkasta ja hiukauksista -- murhe on, nähkää, sitä laatua,\nettä se panee isoomaan ja janoomaan -- ja ennen aikaan opettajakin piti\nsemmoisen hautapuheen, että kyllä. Ja jos monesti kyllä on tullut vähän\nliiaksikin maistetuksi, ei mitään hätää sen vuoksi. Mutta nyt on\nsemmoinen komento kokonansa kielletty, ja minun on niin nälkä ja olen\nniin hervoton, että kohta pikaa en pääse tästä patosesta paikasta\".\n\n\"Niin on minunkin laita, ja minunkin\", kuului monelta tahoin, ja\nvarvarin-Taavetti jatkoi: \"Ja mitä työtä sitte enää tekee, kun kotiin\ntulee? Koko päivä on mennyt hukkaan. Sen suokin mielellään sille\nihmiselle, joka on ollut rakas. Mutta ennen aikaan oli toisin ja\nparemmin; silloin palattiin vasta yöllä kotiin, eikä sitte enää\ntarvinnut ajatella päänsä ympäri, mitä --\"\n\n\"Enempää kuin ajatuksiakaan oli päässä\", katkaisi nuori kelloseppä\nFaller korkealla äänellä; hän oli toinen baassi lauluyhteydessä ja\nkantoi nuottikirjaansa kainalon alla, -- muutoin miehen astunta ja\nryhti todisti, että hän oli ollut sotamies. -- \"Maahanpaniaispitoja\",\njatkoi hän, \"noitahan vanha mestaritar itsekään ei olisi sallinut.\nKaikella on aikansa, ilolla on aikansa, kuin surullakin, -- aikansa\nkutakin, se oli hänen sananpartensa. Minä olen ollut työssä vanhalla\nLents-vainaalla  viisi vuotta ja kolme neljännestä päälle. Minä ja\nnuori Lents menimme oppiin yhtaikaa ja yhdessä me tulimme kisälliksi\".\n\n\"Olisithan sitte saattanut olla opettajan verosta ja pitää\nhautapuheenkin\", sanoi varvarin-Taavetti närkästyksissään, ja sen\nlisäksi hän höpisi jotain laulukuntalaisista, jotka ovat niin kovin\nviisaita olevinansa ja luulevat, että vasta sitte mailmasta tietää, kun\nnuottia vedellä osaa.\n\n\"Olisinhan kyllä vaikka niinkin\", sanoi nuori mies, joka ei kuullut\nviimeisiä sanoja taikka ei ollut niitä kuulevinaan. \"Olisin kyllä\nsaattanut pitää hautapuheen, ja ansaitseehan niin perin-pohjin hyvä\nihminen kuin tänäpänäkin haudattiin sen, ettei niin oitis kohta puhuta\nmuista asioista ja kaikenlaisesta mieliteosta. Se vanha mestari, se\nvasta oli mies; jos kaikki ihmiset olisivat kuin hän oli, ei yhtään\ntarvittaisi tuomaria, ei sotamiehiä, ei vankihuoneita eikä kasarmia\nkoko mailmassa. Meidän vanha mestarimme oli ankara; ei yksikään\noppipoika arvannut siirtyä viilaustyöstä varvaustyöhön ennen kun hän\nkäsimäärältä osasi viilata kahdeksaskanttisen niin, että se näytti kuin\nvarvatulta, ja meidän on täytynyt oppia tekemään pikkukelloja, se joka\nosaa pientä työtä tehdä, osaa suurtakin. Ei hänen vertaastansa ole\nlähtenyt ainoatakaan ratasvärkkiä eikä lyöpäkelloa, joka olisi ollut\npienintäkään vailla. Minun itseni tähden ja meidän paikkakuntamme\ntähden\", sanoi hän, \"täytyy meidän säilyttää hyvää mainettamme\". --\nNiin, mutta jos ma kerron teille yhden ainoan tapauksen, siitä saatte\nkuulla, mimmoisiksi hän nuoret väkensä sai. Kun nuori Lents ja minä\npääsimme kisälliksi, me rupesimme tupakkia polttamaan. Silloin vanhus\nsanoi: \"Hyvä; jos mielenne tekee polttaa, minä en taida sitä kieltää,\nenkä soisi teidän sitä tekevän salaa; minulla on valitettavasti\nitsellänikin se paha tapa, että minun täytyy polttaa; mutta sen minä\nteille sanon, jos te poltatte, minä lakkaan, vaikka se minusta on\nvaikeata. Se ei käy päinsä, että me kaikki poltamme\". Tietysti emme\nsiihen itsiämme totuttaneet; ennen olisimme panneet tupakkihampaamme\nnaulaan, kuin pahoittaneet mestarin mieltä.\n\n\"Entäs mestarin rouva sitte? Hän seisoo tässä tuokiossa Jumalan edessä,\nja Jumala itse sanoo hänelle: sinä olet ollut vilpitön vaimo,\nmimmosiaka mailmassa on harvat. Tosin sinullakin on ollut vikasi: sinä\nolet pitänyt poikalastasi vähän liiaksi hyvänä etkä ole laskenut häntä\nmenemään vieraille vaikka se olisi ollut hänen omaksi hyväksensä, ja\nhän siitä olisi tullut vähän miehekkäämmäksi, mutta sinun monet\ntuhannet hyvät työsi, joita ei ole kukaan muu nähnyt, kuin minä, ja se,\nettes koskaan ole kärsinyt kenestäkään pahaa puhuttavan, -- se ettäs\nolet kaikki parhaaksi kääntänyt ja yksin Petrovitschinkin parhaaksi\npuhunut -- tämä kaikki ei ole unohdukseen jäänyt. Tule tänne, sinä olet\npalkkasi saava. Ja arvatkaas mitä äiti sanoo kun Jumala tahtoo palkita\nhyvän hyvällä? Hän sanoo: suo kaikkea hyvää pojalleni, ja jos sitä\nvielä jää jäljellekin, katso, siellä maan päällä on se ja se, joka\nkurjuutta kärsii, auta heitä; ei minusta enää ole holhojaa. -- Ettekä\nte uskoisi, kuinka hiukan hän itse on ruokaa nauttinut, siitä on\nmiehensä useasti tehnyt pilkkaa; mutta se on niin totta kuin minä tässä\nseison, että hän on tullut ravituksi siitä, ett' on katsellut, kuinka\nruoka muille maistaa. Ja yhtä hyvä sydän on pojalla, kuin äidilläkin on\nollut. Hän on sulaa sydäntä! Hänen edestänsä minä menisin vaikka\nkuolemaan\".\n\nNäin kelloseppä Faller kertoi, ja hänen raikas äänensä usein\nliikuttavasti vapisi. Vaan ei muutkaan olleet nuorta Lentsiä\nkiittämättä. Pröbler vakuutti Lentsin olevan ainoan koko\npaikkakunnassa, joka ymmärsi vähän enemmän, kuin vanhastaan oli totuttu\nymmärtämään. \"Ja jos ihmiset eivät olisi niin kovapäisiä ja\nkadehtivaisia, he olisivat jo aikaa hyväksyneet mallikellonkin, jonka\nhän ja minä yhdessä olemme valmistaneet, taikka niin se on, että\nhänellä on siinä työssä paras osansa, sen minun täytyy rehellisesti\nsanoa\".\n\nIhmiset eivät huolineet Pröblerin sanoista suurta pitää, sentähden hän\nniin solkkamaisesti puhuikin ja höpisi vaan itsekseen, niin että tuskin\nmuita sanoja selvästi kuuluikaan kuin ainoastaan \"mallikello\".\n\nSitä tyystemmin kuulleltiin varvarin-Taavetin sanoja, kun hän nyt\nrupesi puhumaan: \"Lents ei unohda yhtäkään ihmistä, jolle hän vaan\ntaitaa jotakin hyvää tehdä. Hän korjaa joka vuosi sokean\nharpunsoittajan urkuja Fuchsbergissä eikä koskaan ota mitään maksoa;\nsitä työtä hän tekee joutilaina sunnuntaisina. Se on varmaankin\nJumalanpalvelusta sekin, josta taivaan Isä iloitsee. Myös minuakin hän\non auttanut. Kerrankin hän tulee luokseni ja näkee, kuinka minä tunaan,\npolkiessani pyörää. Hän kohta menee myllärille, puhuu hänen kanssaan\nkaikki puhtaaksi, ja sitte tulee hän minun kanssani muuttamaan\nverstaani vinttiin ja panee pyöräni yhdistyäkseen vesirattaan kanssa,\nja nyt minä pääsen puolella vaivaa ja saan kolme vertaa enemmän\nvalmiiksi\".\n\nJoka mies nyt tunkesi esiin, niinkuin uhriarkulle, matkiaksensa jotain\nkiitosta nuorelle Lentsille.\n\nVihtimies oli ääneti ja nyökki vaan päätään, suostuen puheisin. Hän on\nkoko joukosta sukkelin, hän tietää, että kaikki on totta, mitä sanottu\non, mutta ei vielä ole sanottu tarpeeksi, hän tietää hiukan enemmänkin.\n\"Ei ole ketään, jolle mieluisammin työtä tekisi, kuin Lentsille tekee;\ntosi kyllä on, että visusti pitää tehtämän kaikki, niinkuin oikein\nonkin, mutta sitte saakin sekä palkkansa puhtaassa rahassa ilman\ntinkimistä, kuin myös hyviä kiitossanoja kaupan päälle, ja niistä käy\nmieli hyväksi\".\n\nFaller erosi nyt joukosta ja kulki vuorta ylöspäin omaan kotiinsa; myös\nkaikki muutkin hajosivat, yksi sinne, toinen tänne, sitte kun jokainen\noli ottanut nuuskapriisin Pröblerin tuohitoosasta. Varvarin-Taavetti\njäi ihan yksistään tuumastukkineen astuskelemaan laksoa ylöspäin, sillä\nhän asui toisenpuolisessa laksossa ja oli ainoa siitä paikkakunnasta\ntänne tullut.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nSureva ja hänen seurakumppaninsa.\n\n\nKylästä vie kaita polku erääsen yksinäiseen huoneukseen, joka on\nkatettu paitsi pieni mitta tiilillä siltä kohtaa, jossa korsteini on.\nLuomuksen näkee vasta sitte, kun on kävellyt runsaasti neljäsosa\ntuntia ylöspäin. Tie kulkee kirkon ohitse, toisella puolen, ensin\npensasaitauksen välillä ja sitte aukeana pitkin nurmikkoa, jossa kuuluu\nhumina kuusikosta, joka peittää koko jyrkän vuoren. Tämän vuoren takana\n-- sen nimi on Spannrente -- taas ylenee toisia vuoria; mutta tämä\nvuoren-nokka on niin jyrkkä, ettei saa lyhteitä ylänkö-pelloilta\nkuljetetuksi alas laksoon muulla tavalla kuin rekiluisua.\n\nPolkua pensasaitauksen välillä käveli paraikaa kaksi miestä perätysten:\nse, joka kulki edellä, oli pieniläntä vanhahko erinomaisen hyvissä\nvaatteissa. Hänellä oli sakarakeppi kädessä ja varovaisuuttaan hän\nvielä oli kietonut kepin tupsut ranteensa ympäri. Vanhuksen astunta oli\nvielä vakava; hänen kasvonsa, jotka olivat ryppyjä täynnä, liikkuivat\nylös ja alas, sillä hän maiskutteli sokerinpalasta ja otti aina vähän\najan takaa uuden palasen taskustansa. Vanhuksen punertavan vaaleat\nsilmänripseet olivat harjatut melkein vaakasuoraan ja hänen sukkelat\nheleänsiniset silmänsä kurkistelivat niitten alta. Nuori mies, joka\nkäveli perässä, oli suuri ja hoikka, hänen yllänsä oli sininen\npitkäliepeinen takki ja hän kantoi suruharsoa hatussaan ja\nkäsivarressaan. Hän katseli maahan päin ja pudisteli aikavälittäin\npäätänsä. Nyt nosti hän päätään ylös, että vaaleanvereät kasvonsa\nnäkyivät; hänellä oli siniset silmät ja hänen silmälautansa olivat\npunehtuneet.\n\n\"Setä\", sanoi hän pysähtyen, ja hänen äänensä kaikui langenneelta.\n\nSokerin maiskuttaja kääntyi päin.\n\n\"Setä, kyllä jo piisaa. Minä kiitän teitä monikertaisesti, matka on\npitää ja minun tekisi mieleni mennä yksinäni kotiin.\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"En tiedä sanoa, mutta minusta on niin --\"\n\n\"Älä huoli mennä kotiin ollenkaan, käy kernaammin minun kanssani\".\n\n\"Setä, se kyllä on vähän pahasti, etten taida teitä seurata, mutta nyt,\nnyt ei minussa ole ravintolaan menkää; ei minun ole nälkä eikä jano.\nMinä en saa päähänikään, mitä minä vastakaan söisin, taikka joisin.\nMinun on paha ollani, jos te minun tähteni kävelette tän pitkän\nmatkan\".\n\n\"Ei, ei, kyllä minä käyn kanssasi, en minä ole niin kovasydämminen,\nkuin äitisi on uskotellut\".\n\n\"Minun äitini ei ole minulle mitään teistä uskotellut, hän ei ole\nelämänsä päivinä puhunut ihmisistä muuta kuin hyvää, ja varsinkin\nsukulaisista hän ei ole tahtonut kuulla sitä eikä tätä. Hänen\nsananlaskunsa oli: jos tokaisen nenäni, sokaisen koko kasvoni\".\n\n\"Niin kyllä, hänellä oli monta sananlaskua; koko paikkakunnalla kuulee\naina sanottavan: niin sanoi Lentsin-Mari. Ei kuolleita pidä sanottavan\nmuuta kuin hyvää, mutta hänestä ei kukaan perästäpäin saa sanoa mitään\npahaakaan\".\n\nNuori mies katseli surumielisenä vanhusta. Kun se jonkun hyvän sanan\nsanoi, tuntui kuitenkin aina siltä, kuin olisi antanut pienen kolauksen\nniskaan.\n\n\"Niin setä,\" jatkoi nuori mies, \"kuinka useasti hän vielä viimeisinä\npäivinään sanoi minulle, ja ne sanat kävivät kipeästi sydämelleni:\nLents, sanoi hän, minä kuolen sinusta pois kuusi vuotta myöhään.\nKahdenkymmenen viiden vanhana sinun olisi pitänyt naida, mutta nyt se\nkäy sinusta kankeammaksi, ja sinä olet nyt niin tottunut minuun eikä se\nvoi sinänsä pysyä... Näistä ajatuksista minä en ole voinut häntä\nluovuttaa ja se on se ainoa, joka teki hänelle kuoleman katkeraksi\".\n\n\"Hänellä on ollut oikein\", sanoi sokerin maiskuttaja, \"hän oli\nhyväluontoinen, tahtoi kentiesi pitää oman päänsäkin, mutta siihen ei\ntule kenenkään mitään. Kuitenkin hän on hyväluontoisuudellaan pilannut\nsinun. Sinä olet semmoinen ämmälauri. Minä en oikeastaan ole aikonut\nsitä sinulle tällä haavaa sanoakaan ja odottaa saat siksi kun sinua\nsiitä toisen kerran torun. Vaan seuraa minua, äläkä ole noin lapsekas.\nOlethan sinä nyt, juuri kuin et enää tietäisi, mistä sisään. Se on\nmailman menoa se, että äitisi on täytynyt kuolla pois, etkähän sinä\nsaata itseäsi nuhdella siitä, ettes olisi ollut hyvä lapsi häntä\nkohtaan\".\n\n\"En, Jumalan kiitos, en!\"\n\n\"No, käytä itseäsi kuin miehen tulee, ja jätä valitukset ja\nvoivotukset. Olethan sinä jo kirkkomaalla itkenyt, enkä minä\nikipäivinäni ole nähnyt semmoista itkutusta\".\n\n\"Totta kyllä, setä, enkä minä taida sanoa, kuinka minun oli ollani.\nMinä itkin äitini tähden, mutta minä itkin myös itse tähteni. Kun\nlauluyhteytemme siellä veisasi omia virsiämme, joita itsekin olen ollut\nlaulamassa, ja kun minä siinä seisoin, ääneti kuin kuollut, niin\nminusta oli kuin olisin ollutkin kuollut ja kuin kumppanini olisivat\nlaulaneet haudallani enkä itse saanut lauletuksi --\"\n\n\"Sinä olet\", sanoi vanhus niinkuin tahtoen lisätä sanan pari, mutta hän\nnieli ne alas ja astui eteenpäin; mutta pieni koira, joka juoksi\nedessä, katseli vanhuksen kasvoihin ja pudisti päätänsä; semmoisia\njuonteita koira ei ollut ennen hoksannut herransa kasvoissa.\n\nVähän ajan takaa vanhus pysähtyi itsepasillaan ja sanoi; \"Minä\npuolestani käännyn takasin sitte. Mutta vielä yksi asia. Älä nyt vaan\nhuoli kotiisi ottaa ketään äitisi sukulaisista, jonka sinun sitte\ntäytyisi jonkun ajan kuluttua antaa mennä matkoihinsa. Ne unohtavat\nkaiken jonka olet heille tehnyt, ja ovat pahoillaan siitä, ettei sitä\nhyvää ijänkaiken kestä. Älä myöskään lahjo mitään pois, tulkoon kuka\nhyvänsä. Jos taas tahdot jotakin lahjoittaa, tee se vasta parin viikon\nperästä. Ota avaimet sisään, kun tulet kotiin. Hyvästi nyt, jää Jumalan\nhaltuun ja ole mies\".\n\n\"Jumalan haltuun, setä!\" sanoi nuori mies ja käveli eteenpäin, omaan\nkotiinsa. Hän piti silmänsä kiinitettynä maahan, mutta joka askeleella\nhän kuitenkin tiesi, missä oli; hän tunsi jokikisen kiven tiellä. Kun\nhän seisoi huoneensa edessä tuntui hänestä, kuin hän ei pääsisi\nkynnyksen yli.\n\nMitä hyvää siitä kaikesta ulos- ja sisäänkäymisestä onkaan, ja mitä\nperästäkin perii?! Kärsiä täytyi vaan. --\n\nVanha palveluspiika istui kyökissä valkeettoman piisin vieressä ja\npiteli esiliinaansa silmillään, ja kun nuori mies meni ohitse, sanoi\npiika niiskuttaen: \"sinäkös se olet, Lents? Jumalan terve!\"\n\nHuoneessa tuntui niin tyhjältä, ja kuitenkin kaikki oli kuin ennen:\ntuossa oli työpöytä viidellä uurteisella yhtä monta työntekiää varten,\naivan vanhalla paikallaan noiden yhtä mittaa juoksevien akkunain alla,\ntyökalut riippuivat hihnoissa ja koukuissa pitkin seinää, kellot\nnapsuttivat, käet kukkuivat, kyyhkyset kuhersivat, ja kuitenkin on\nkaikki niin tyhjää, niin kolkkoa ja kalman muotoista; nojatuoli seisoi\ntuossa ikäänkuin käsipuitaan levitellen ja odotellen... Lents nojausi\ntuoliin ja itki katkerasti. Nyt hän oikaisi itsensä ja pyrki kamariin.\n\"Ei, se ei ole totta, ettet sinä siellä enää ole\", sanoi hän melkein\nlujaa -- hän peljästyi omaa ääntänsä ja istahti hervotonna tuoliin,\njossa äiti niin monesti oli istunut.\n\nVihdoin hän rohkaisi mielensä ja meni tyhjään kamariin.\n\n\"Minun mielestäni on, kuin olisi minulla jotakin sinulle lähetettävää,\nkuin olisit sinä jotakin unohtanut!\" sanoi hän taas ja meni hienosti\nväristen avaamaan äitinsä kaappia, jonka sisustaan hän ei vielä koskaan\nollut katsellut; tämä teko oli hänestä kuin rikos, ja kuitenkin sen\nteki. Kukatiesi hän on sinulle jättänyt jonkun merkin, jonkun sanan\njälkeensä. Hän näki kaapissa edesmenneille sisaruksillensa annetut\nkumminlahjat, jokainen nimellä merkitty, kuin myöskin omat\nsaamansa kumminlahjat; sen ohessa muutamia muistorahoja, äitinsä\nrippiskoulu-todistuksen, hänen morsiuskruununsa, kuivettunut, mutta\nsievästi käärittynä, hänen kranaatti-koristuksensa ja vielä erityisessä\npienessä rasiassa, käärittynä viiteen paperiin, yhden hienon vanhemman\nkasvin ja sen vieressä paperin, johon äiti oli omalla kädellään\nkirjoittanut jotain. Poika luki ensin hiljaa, mutta sitte puoleksi\nlujaa, ikäänkuin hän olisi suonut kuulevansakin äitinsä sanat: \"Tämä on\nvilun-ihana kukkanen --\"\n\n\"Siellä on ruokaa!\" kuului äkkiä ääni huutavan kamarin avonaisesta\novesta.\n\nLents vavahti, ikäänkuin olisi hän kuullut aaveita, vaikkei se ollut\nkukaan kuin Maisu, joka oli huutanut.\n\n\"Minä tulen kohta paikalla\", vastasi Lents, pani tuota pikaa kamarin\noven kiini ja salpaan, kääri taas kaikki huolellisesti entiselleen ja\nmeni sitte tupaan. Hän ei enempää huomannut, kuinka Maisu pudisti\npäätään tuosta salavehkeilemisestä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nTyöntekiä hyväntekiänä.\n\n\nLikeisin naapuri, joka oli voutintalokas -- hän asui kuitenkin\nkappaleen matkaa Morgenhaldesta -- oli lähettänyt keittoruokaa: sillä\ntässä maassa on se tapa, että lähin naapuri lähettää maahanpaniaisien\njälkeen keittoa kuolinhuoneesen, kun edeltä arvaa, ettei surunalaiset\nitse vaiheta mieltään ruan laitoksiin. Eikä liioin saa koko\nmaahanpaniaisaikana eikä kolme tuntia sen perästä tehdä valkeata\ntakkaan.\n\nVoutitalokkaan tytär itse toi ruan tupaan.\n\n\"Minä kiitän sinua Katriina ja sano vanhemmillesikin kauniit kiitokset\nminun puolestani! Laske siihen vaan! Kun minun tulee nälkä, sitte syön;\nnyt en saa syötyä\", vakuutti Lents.\n\n\"Ei, sinun täytyy edes koittaa syödä, niin on tapa\", sanoi Maisu,\n\"täytyy laittaa sen verran edes, että suunsa avaa. Istu alas Katriina,\nsuruhuoneessa täytyy istua, ei siellä seisoa saa. Nuori väki ei enää\nollenkaan tiedä, kuinka oltaman pitää. Sinun täytyy myös sanoa jotakin,\nKatriina. Surevan luona pitää puhuttaman, ei siellä saa olla ääneti.\nSano nyt jotakin!\"\n\nTuo varteva ja täysiposkinen tyttö muuttui tulipunaiseksi kasvoiltaan\nja sai tuskin suusta maalle sanat: \"en minä osaa!\" ja purskahti sitte\nkatkeraan itkuun.\n\nLents katsoi häneen vakavasti; tyttö tämän kaiketi huomasi ja peitti\nkasvonsa esiliinallaan.\n\n\"Ole nyt vaan tyynellä mielin\", lohdutti Lents, \"ja kiitä Jumalaa joka\npäivä siitä, että sinulla on vanhemmat elossa. -- Kas niin, nyt olen\nsopasta maistanut\".\n\n\"Sinun täytyy vielä koittaa, miltä muukin ruoka maistuu\", kehoitti\nMaisu.\n\nSenkin Lents teki, vaikka se oli vastahakoista; hän nousi ylös ja saman\nteki tyttökin sanoen: \"älä pane pahaksesi, Lents, minä tahtoisin sinua\nlohduttaa, mutta minä ... minä...\"\n\n\"Kyllä mä tiedän, minä kiitän sinua. En minäkään nyt taida paljon\npuhua\".\n\n\"Jumalan haltuun! Isäni käski sanoa, että tulisit meille; hän ei pääse\ntänne sinun tykösi, hänen jalkansa on kipeä\".\n\n\"Saa nyt nähdä, kun taidan, niin tulen\".\n\nTyttö lähti pois, ja Lents rupesi kävelemään huoneessa edes takasin ja\nojensi käsiään, niinkuin olisi jotakin tartuttavaa, vaikka eivät\ntarttuneetkaan mihinkään. Sitte istui hänen silmänsä, kuin naulittuna,\nvarsinkin erääseen viilaan, joka riippui erikseen. Hän tuli\ntuskahikeen, kun hän kurotti kättänsä sitä päin; jotakin häneen nyt\nkosi.\n\nTämä viila oli hänen paras perinsä. Sen vahterisessa varressa oli\nkovertunut sia, jonka isän peukalo oli syönyt; kokonaista neljäkymmentä\nja seitsemän vuotta isä oli sitä työssään pidellyt, ja siitä oli ollut\nhänelle iloa ja useasti oli hän sanonut: \"eipä sitä kukaan uskoisi,\nettä puiseen varteen jäisi pitkästä pitelemisestä peukalon sia\". Kun\njoku vieras tuli tervehtimään, äiti näytteli tätä ihme-kapinetta.\n\nTohtori tuolla alahalla laksossa, jolla oli koko joukko kotimaisia\nseinäkelloja ja vanhanaikaisia kaluja, tahtoi usein tätä\nvillaakin omaksensa ripustettavaksi muitten kalujen joukkoon hänen\nsäily-kamarissaan, mutta isä ei luopunut siitä, ja äiti kuin poikakin\npitivät tämän hänen kuolemansa jälkeen saadun perin korkiassa arvossa,\nSilloin kun isä haudattiin ja poika äitineen istui hiljaisuudessa\nkotona, sanoi äiti: \"Lents kyllä nyt jo on tarpeeksi valitettu; meidän\ntäytyy tyyneellä mielin kantaa kärsimyksemme. Ota isäsi viila ja rupee\ntyöhön. Rukoilkaa ja tehkää työtä niin pitkä kuin päivä on, kuuluu\nkäsky. Ole iloinen, että taidat itseäsi kunniallisesti elättää työlläsi\nja ettei sinun tarvitse ajatella, mitä nyt pitäisi tekemäsi. Monta\ntuhannen kertaa on isäsi sanonut: kun aamulla nousee ja työtä on\ntekeillä odottamassa, sepä virkistyttää ja reipastuttaa, ja kun minä\nviilaan, niin minä samassa viilaan kaikki tyhjänperäiset sirut\npäästäni, ja kun minä paukutan vasarallani, niin annan kaikille\nraskaille ajatuksille kolauksen, ja -- ne kohta ovat tipotiessään\".\n\n\"Sillä lailla äiti silloin sanoi, ja hänen sanansa nyt soivat\nkorvissain, hän sanoo samaa taaskin. Jos ma vaan aina ja joka asiassa\nmuistaisin yhtä hyvin hänen sanansa!\"...\n\nLents rupesi kiivaasti työhön.\n\nMaisu seisoi ulkona voutitalokkaan Katriinan kanssa ja vakuutti uhoa\ntäynnä: \"Se vasta on minulle oikein mieleen, että sinä ensimmäiseksi\ntoit keittoa; se tietää hyvää. Se, jolta tämmöisessä tapauksessa saa\nensimmäisen suupalan nauttiaksensa, se myös -- mutta minä en sano sen\nenempää, eikä siihen käräjäin-käyntiä tarvita. Tule sinä vaan taas\nehtoolla meille, ja sinun täytyy olla se, joka hänelle tänäpänä sanot\nhyvää yötä, ja sinun pitää sanomasi kolme kertaa hyvää yötä, sitte\nsiitä seuraa vieläkin enemmän. -- Mutta mitäs tää on? Hiljaa! Niin,\neipä mailman päivinä, mitä minä nyt kuulen! Niin se on, hän tekee\ntyötä, nyt jo, tänäpäivä jo! Se maar on se mies, ei kukaan häntä\nymmärrä, ja kuitenkin minä olen hänen nähnyt lapsuudestaan saakka;\nhänellä kyllä on aina päänsä, jota ei kääntymään saa, mutta hyvä sydän\nhänellä on. Älä nyt vaan puhu kenellekään, että hän on tehnyt työtä;\nsiitä hän tulisi pahaan huutoon. Kuuletko sen? Ja ehtoolla sinä tulet\nnoutamaan astiat, ja katso sitte, että saat sanat suustasi maalle; sinä\nkyllä muutoin sen osaat\".\n\nMaisu lakkasi nyt, kun Lents huusi ovelta: \"Maisu, jos joku tulisi\ntervehtimään, minä en nyt ole puhepäällä kenenkään seurassa, paitsi jos\nPilgrim tulee. Kas! vieläkö sinä olet täällä Katriina?\"\n\n\"Minä menen jo\", sanoi tämä, ja lähti juoksemaan vuorta alas.\n\nLents meni takasin huoneesen, teki työtä taukoomatta, ja Maisu toisessa\nhuoneessa vaivasi päätänsä pitkin ja poikin tuosta kummallisesta\nmiehestä, joka äsköin oli itkusta menehtymäisillään ja nyt reuhtoi\ntyössä. Hänellä suinkaan ei ole kova sydän eikä hän ahneuttaan tee\ntyötä, mutta minkätähden hän sitte tekee?\n\n\"Minun vanha pääni ei ole kylliksi sukkela\", sanoi Maisu ja kääntyi\novelle, mennäksensä emännältään selkoa saamaan; mutta hän otti otsaansa\nkiini, kun vasta huomasi, että Lentsin äiti olikin poissa ja kuollut.\n\nMaisun rinta oli täynnä, kun nyt rupesi vieraita tulemaan, ensin\nopettaja ja muut lauluyhteyden jäsenet, ja sitte vanhempiakin ihmisiä.\nPahoilla mielin hän kielsi kaikkia tulemasta ja puhui niin lujaa kuin\nkaikki ihmiset olisivat olleet kuuroja; he olisivat kaikin kernaasti\nsaaneet tukkia korvansa, etteivät kuulisi Lentsin tekevän työtä. Hän\nodotti odottamistaan Pilgrimin tuloa, se oli mies, jonka mieltä Lentsi\nnoudatti, se mies saisi viilan otetuksi hänen kädestään pois. Mutta\nPilgrimiä ei kuulunutkaan, ja nyt Maisu keksi kelpo keinon: kuka hänen\nkäski kotona köröttämään? Hän lähti ulos odottamaan tiellä, niin\nkaukana kotoa, ettei viilaus eikä vasaran paukutus kuulunut niin\nkauaksi, ja ken nyt tiellä tuli, sen hän kielsi perille menemästä.\n\nMutta työnteko tyydytti ja rauhoitti Lentsiä, ja vasta ehtoommalla hän\nlakkasi työtä tekemästä. Hän meni ulos kävelemään laksoa päin,\nhuoneitten taustan sivuitse, hyvän toverinsa maalari Pilgrimin luo,\nmutta puolitiessä hän kääntyi takasin, niin äkkiä, kuin olisi joku\nhäntä huutanut, ja kuitenkaan ei yltäympäri kuulunut hiiren\nhiiskahdusta. Ainoastaan västäräkki visersi väsymättä pensastossa ja\nkeltavarpunen, istuessaan kuusenlatvojen tänvuotisissa tuoreissa\nvesoissa liverteli harvalukuisia säveleitään ja tirkisteli sinne tänne.\nLeivosia ei täällä löydy laksoissa eikä niittymailla; niitä liitelee\nylempänä ylänkölakeuksilla, jossa ohrapeltoja on lappeillaan.\n\nNiityt höytivät ja käveliä katsellessaan eteensä ja takansa näkee\nhienoa sumua, vaan ei näe sitä likimaillaan siinä paikassa, jossa\nseisoo ja liikkuu.\n\nLents astui riuskasti laksoa ylöskäsin, ja vasta kun aurinko laski\nSpannrenten taa ja sumu laksossa loisti tulipunaisena pilvellä, hänkin\npysähtyi ja sanoi: \"ensi kerran aurinko nyt laskee hänen hautansa yli\".\nEhtookello soi, hän otti hatun päästään ja kulki eteenpäin. Eräässä\nlakson notkossa hän jälleen pysähtyi ja katseli pensaan kätkössä\nylöspäin erääsen pieneen yksinäiseen huoneesen. Sen edustalla istui\nmies penkillä -- hänen tunnemmekin jo, se on kelloseppä Faller --; hän\npiteli pientä lasta polvillaan ja tanssitteli sitä, ja hänen vieressään\nistui sisarensa, jonka mies on ulkomailla, ja hänkin piteli lasta\nrinnoillaan, suudellen sen käsiä.\n\n\"Hyvää ehtoota, huusi Lents hänelle, tällä kertaa oikein raikkaalla\ntenoriäänellä.\n\n\"Hei vaan, sinäkö se olet?\" kaikui syvä baasi vastaan. \"Juuri pääsimme\nsinusta puhumasta. Lisabeth tässä sanoo, että sinä unohdat meidät\nvallan pois murheessasi, ja minä sanon: 'ei maar, päinvastoin hän pitää\nmeitä mielessään'\".\n\n\"Niin oikein, ja sen vuoksi minä tulenkin. Minun juolahti mieleeni,\nettä Hurgelin huoneet myydään huomenna. Jos tekee mielesi ne ostaa,\nkyllä minä menen takuusen. Sitte me olemme likempiä naapuriakin\".\n\n\"Se on vallan hyvä asia, erinomaisen hyvä! Sinä jäät siis kotiin?\"\n\n\"Kuinkas muutoin?\"\n\n\"Sanoohan ihmiset sinun lähteväsi ulkomaille vuodeksi taikka\nisommaksikin aikaa\".\n\n\"Kuka niin on sanonut!\"\n\n\"Muistaakseni on setäsi sen sanonut; en minä sentään tarkoin tiedä\".\n\n\"Vain niin? Voi olla mahdollista. Jos ma lähtisinkin, niin täytyy sinun\nsitte muuttaa huoneisini\".\n\n\"Parempi on, että jäät kotiin. Myöhäksi rupee jo matkustukset käymään\".\n\n\"Ja nai sitte hyvin pian\", lisäsi nuori vaimo.\n\n\"Tee se, niin matkustuksetkin katoovat mielestäsi: naitua ollaan kuin\nkytkeittynä. Mutta katsoppas, Lents, sinun mahtanee vielä käydä hyvin\nmailmassa. Ettäs minuakin murheessasi muistat, siitä sinun äitisi\ntaivaassa sinua siunaa. Ei minuutiakaan mene, etten häntä muistele.\nTuon sinä olet perinyt äidiltäsi, semmoinen hänkin oli, että hän aina\nkaikkia muisti. Jumala sen palkitkoon!\"\n\n\"Hän palkitseekin paraikaa. Kävelyni sinun luoksesi ja yhdessä olomme\nlievittää minua suuresti. Lisabeth, onko sinulla jotain haukattavaa?\nVasta nyt ensi kerran tänäpänä tunnen nälkää\".\n\n\"Minä laitan sinulle pari munaa\".\n\n\"Sepä hyvä\".\n\nLents söi hyvällä ruokahalulla ja kestiystävät olivat oikein\nmielissään, että ruoka hänelle niin hyvältä maistui.\n\nFallerin äiti pyysi, vaikka poika häntä kovin pidätti, että Lents\nlahjoittaisi hänelle jotakin vaatteen puolta.\n\nLents lupasi.\n\nFaller ei luopunut lähtemästä häntä saattamaan kappaleen matkaa\nkotiinpäin, mutta tuskin olivat parikymmentä askelta huoneesta, kun\nFaller kimeästi vihelsi. Sisar tuli ja kysyi, mikä nyt oli. Hän huusi\nvastaukseksi, ettei hän tänä yönä tulisi kotiin.\n\n\"Mihinkäs sinä aivot jäädä?\" kysyi Lents.\n\n\"Sinun luoksesi\".\n\nMolemmat ystävät kävelivät eteenpäin sanaakaan sanomatta; kuu paistoi\nhellästi, huhkainten ääniä kuului, mutta kylästäpäin tunki iloinen\nlaulu korviin.\n\n\"Ei olisi hauskaa, jos kaikki surisivat yhtä\". sanoi Lents. \"Jumalan\nkiitos, että jokainen iloitsee ja murehtii omasta kohden\".\n\n\"Nuohan taaskin ovat äitisi sanat sinun suustasi\", vastasi Faller.\n\n\"Mutta maltas\", huusi Lents nyt, \"etkös tahtoisi antaa morsiamellesi\ntiedon, että saat ostetuksi omat huoneet?\"\n\n\"Sen teen kuin teenkin. Tule mukaan. Saapas nähdä iloa, jonka moista ei\ntoista maan päällä\".\n\n\"Juokse yksistäsi vaan vuorta ylös; minusta ei ole iloitsemaan ja minä\nolen kovin väsynyt. Minä odotan tässä. Mene nyt pikaa ja joudu pikaa\ntakasin\". --\n\nFaller kiiruhti ylös vuorelle ja Lents istui tien viereen kiviläjälle,\nja samoin kuin kaste paraikaa lankesi puille, pensaille ja ruoholle\nettä kaikki jälleen virkistyisi, niin yksinäisen sielullekin lankesi\njotakin niinkuin taivaallista kastetta. Tuolla pienessä vuorihuoneessa,\njossa oli pimeä, vilahtaa nyt valkea, ja valo ja ilo koittaa ihmisten\nsydämmissä; he ovat ison aikaa olleet alakuloisia, mutta nyt ilo puhuu\nilmiin.\n\nEi ole maan päällä suurempaa autuutta, kuin hyväntekeväisyys.\n\nFaller tuli hengistyneenä takasin ja kertoi, kuinka kaikki oli\nriemuinnut; morsiamen vanha isä oli avannut akkunan ja huutanut päin\nlaksoa: \"ole tuhannen kertaa siunattu, sinä hyvänsuopa ihminen!\" ja\nmorsian oli väliin itkenyt, ja väliin riemusta huutanut.\n\nIson aikaa molemmat ystävät astuivat eteenpäin, kumpikin ääneti ja\nomissa ajatuksissaan. Fallerin astunta oli riuskaa, tukevaa, hänen koko\nkäytöksessään oli jotakin reipasta ja uskaliasta, ja kun Lents otti\naskeleitaan tasan hänen kanssaan, hänkin kävi niinkuin reippaammaksi.\n\nSiinä paikassa, jossa vuori taas kohoo, katsoi Lents kerran taaksensa\nkirkkomaata päin ja huokasi syvästi.\n\n\"Minunkin isäni lepää siellä, enkä minä ole saanut isääni pitää\nniinkauan elossa kuin sinä\", sanoi Faller.\n\nLents käveli edellä, vuorta ylös. Mikä tuo valkoinen on, joka liikkuu\ntuolla ylähällä vuorella? Kukahan se siellä on? onko se mahdollista?\nEikö se olekaan totta, että äiti on kuollut? Niin, ei hän sitä kestä,\nhän tulee varmaankin takasin...\n\nSisällisesti vapisten katseli sureva sinnepäin.\n\n\"Hyvää ehtoota, Lents!\" kuului ääni huutavan; se oli voutitalokkaan\nKatriinan ääni.\n\n\"Mitä sinä siellä tähän aikaan teet?\"\n\n\"Minä olen ollut Maisun tykönä; meidän tyttö on pitänyt hänelle seuraa,\nettei hän olisi niin yksinänsä. Hän onkin niin vanha ihminen ja pelko.\nMutta minä en ollenkaan pelkäisi, vaikka äitisi palaisikin takasin.\nHyvää yötä, Lents! hyvää yötä! hyvää yötä!\n\n\"Hyvää yötä!\"\n\nKolme kertaa Katriina sanoi hyvää yötä, niin oli Maisu käskenyt, sillä\nse tietää jotakin; saas nähdä mitä siitä seuraakaan!\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nKaikki kotosella.\n\n\nVilpoinen ilta virkistytti ihmisiä kuuman päivän perästä; perheet\nistuivat penkillä huoneittensa edustalla, useimmat heistä sillan\nkivisillä käsipuilla; sillä siellä, missä silta on, joko paikalla,\ntaikka läheisyydessä, sinne kokoontuu väkeä illalla juttelemaan ja\nlepoa pitämään päivän töistä. Tästä kulkee kaikki ohitse, jotka tulevat\ntältä taikka toiselta puolelta, ja joen mulina sillan alla ikäänkuin\nkehoittaa jutun jatkoon. Tuolla alahalla joessa on useampia puita\nlikoomassa, jotta kasvin nesteet lähtisivät syitten välistä ja puu itse\nsiten ei sikistyisi eikä turpoisi valmistettaissa kellojen koteloiksi.\nIhmiset sillalla olivatkin hyvin lioittamiseen harjaantuneet, moneenkin\npiihin. Vielä ehtoopuolellakin puhuttiin -- ja paljonpa puhuttiinkin --\nLentsin leski-vainajasta, mutta vielä enemmän siitä, että Lentsin\npitäisi kiiruumman kautta mennä naimisiin. Vaimot kiittivät Lentsiä\nylen määrin, ja moni kiitossana oli lausuttu kuin kehoitteeksi\nmiehille, että hekin käyttäisivät itsiään noin kiitettävästi; sillä\noikea mies aina oikeaksi tunnustaankin. Miehet taas puolestansa\nsanoivat: kyllähän se niin on; hän on kelpo ihminen, mutta -- liian\npehmoinen hän sentään mieheksi on. Tytöt sitä vastoin -- paitsi ne,\njoilla jo oli julkiset kihlattunsa -- olivat ääneti, varsinkin kun\noltiin sitä luuloa, että Lents naisi yhden tohtorin tyttäristä;\nvielähän muutamat vakuuttivatkin asian jo olevan päätetyn ja tehtävän\njulkiseksi kohta suruajan loputtua. Äkkiä ja tietämättä mistä se tuli,\nlevisi huhu huoneesta huoneesen ja varsinkin sillalla, että Lents\ntänäpänä, äitinsä maahanpaniaispäivänä, oli lakkaamatta tehnyt työtä.\nVaimoväki päivitteli, että niin hyvä ihminen taisi olla noin ahne;\nmiehet taas kokivat häntä puolustaa. Viimein ruvettiin haastamaan\nilmasta ja kalkista mailman asioista, ja sepä on venyväistä\npuheainetta, kun ei yhdestä enempää kuin toisestakaan taida sanoa, mitä\nsiitä tullee. Makoista juttua kumminkin piisaa, kunnes toivotetaan\ntoinen toiselleen hyvää yötä ja annetaan taivaan tähdet ja mailman\nasiat mennä menoaan, aivan kuin niitten on määrä mennäkin.\n\nKaikkein rauhallisin oltava on tuolla alempana laksossa, tuon kauniin,\nylisaksalais-asemahuoneitten muotoon rakennetun huoneen edustalla,\nihanassa puutarhassa, jossa nyt yön aikaan lemuaa ihmeellisen hyvältä.\nVaan se ei olekaan mikään ihme, koska täällä kukoistaa ja kasvaa\nkaikenlaisia apteikin kasvia. Nyt ollaan puutarhassa tohtorin luona,\njoka myös pitää vara-apteikia. Tohtori on tämän kylän lapsia ja\nkellosepän poika: hänen rouvansa on kotosin pääkaupungista, mutta\nhänkin on yhdessä miehensä kanssa, joka uudestaan on kuin tykkänään\njuurtunut kotilaksoon, tänne täydellisimmästi kodittunut, ja tohtorin\nvanha äiti -- häntä puhutellaan vanhaksi kylätuomarittareksi -- joka\nvielä elää perheessä, sanoo usein, että hänestä on kuin olisi\nhänen miniänsä jo ennenkin elellyt mailla ja vieläpä ihan kuin\nSchwarzwaldilaisen lapsena, koska hän niin hyvin ja tyyni tiesi maalla\npitää maan tapoja, ja sekin oli hänestä vallan sopivasti tehty, että\nhän mieluisammin kuuli kutsuttavansa kylätuomarittareksi kuin\ntohtorinnaksi. Tohtori, nähkäät, on myös kylätuomarikin. Hänellä on\nneljä lasta. Hänen ainoaa poikaansa ei ole ollenkaan, niinkuin muutoin\npakkona pidetään, tyrkytetty vuorostansa rupeemaan lukumieheksi:\npäinvastoin hän on käynyt kellosepän oppia ja on nyt ulkona mailmassa.\nHänen kolme tytärtänsä tosin ovat ylhäisempiä paikkakunnalla, mutta\neivät jää ahkeruudessa kenenkään jälkeen. Vanhin tytär Amanda on\noikeastansa isän apulainen aptikissa, ja hänen tehtävänsä myös on pitää\npuutarha kunnossa, jossa niin monenlaisia rohtokasveja viljellään.\nBertha ja Minna askaroitsevat talouden toimissa, mutta sen ohella he\novat näppärät tekemään hienoja olkipalmikoita, jotka viedään Italiaan\nja sieltä palaavat takaisin valmiina Florentsin hattuina.\n\nTänäpänä on perheellä yksi vieras, joka istuu puutarhassa; se on nuori\nkonemestari, ja häntä kutsutaan kylässä lyhyesti Taiteliaksi. Hänen\nmolemmat veljensä ovat Leijonan isännän vävyjä, joista toinen on rikas\npuukauppias likimmäisessä piirikaupungissa ja toinen veli, asuva\nalisessa Schwarzwaldissa, on erään ympäristöllä kuuluisan\nkylpölaitoksen isäntä ja suuren maatilan omistaja. Semmoinen puhe käy,\nettä Taitelia aikoo naida Leijonan isännän kolmannen tyttären, jonka\nnimi on Anni.\n\n\"Herra Storr\", sanoo tohtori Taitelialle -- ja tohtorin äänestäkin\nkuulee, että miehessä mahtaa olla ruumistakin. -- \"Herra Storr, se oli\noikein tehty ja se on minun mieleeni, että tulitte meitä tervehtämään.\nEi se kelpaa, että käy laksoja ja vuoria ihantelemassa, huolimatta\nihmisten riennoista ja pyrinnöistä, jotka paikalla asuvat. Tähän\nmailman aikaan ilmaantuu ihmisten matkusteluhalussa liian paljon\npintapuolisuutta ja levottomuutta. Minä puolestani en tunne halua\nlainkaan kuljeskelemaan ympäri mailmaa; minä tunnen voivani hyvin ja\nolevani täydellisesti tytyväinen pienessä piirissäni. Vielä minun on\ntäytynyt päälle päätteeksi luopua vanhasta mielitehtävästäni, kasvien\nkokoomisesta, eli oikeammin, minä olen siitä mielelläni luopunut, koska\nsiten olen enemmän kiintynyt ihmisiin. Kunkin kohdastansa pitäisi\ntaivuttaa taitonsa työn jaon mukaan; minun kotimaalaiseni eivät tahdo\nsiihen taipua, ja se juuri on meidän kotimaisen teollisuutemme kipeä\nkohta\".\n\n\"Saanko pyytää teiltä tarkempaa selitystä siinä asiassa?\"\n\n\"Asian yksinkertainen laita on tämä. Meidän kellotyömme on, niinkuin\nkaikellainen kotiteollisuus, luonnollinen seuraus maaperämme kehnosta\nanteliaisuudesta ja sukutalojen jakaumattomuudesta; nuoremmat pojat ja\nylimalkaan kaikki, joilla ei ole muuta pääomaa kuin työkykynsä, saavat\nosaksensa hankkia itselleen jotain omastakaa, sillä elääksensä. Sen\nlisäksi tulee vielä meikäläisissämme tavattavat luonnonlahjat: tarkka\nja vakava vaarinotto. Meidän metsämme tuottavat parasta, koteloiksi ja\nratasaineiksi kelpaavaa puuta, ja niin kauan kuin nuo vanhat, niin\nkutsutut Jockelin kellot hyvin kävivät kaupan, seppäkin teki koko\nkellon valmiiksi kodissaan yhdessä vaimonsa ja lastensa kanssa, jotka\nmaalasivat kellontaulut. Mutta jota enemmän metallikelloihin totuttiin\nja vanhan mestarin Jockelin kellot sysättiin syrjälle, sitä enemmän\ntyönjakoakin harkittiin. Jopa nyt Franskan maalla, Amerikassa ja\nvarsinkin Sachsenissa vahvasti kilpaillaan kellotyössä. Meidän täytyy\nruveta tekemään puukelloja, jotka, niinkuin tiedätte, eivät käy\npainojen, vaan vieterien voimalla. Mutta kaikkeen tähän tarvittaisiin\nlujaa yksimielisyyttä. Vanhat Hauensteinerilaiset tuolla toisella\npuolen olivat ennen aikaan yksimielisesti yhtyneet ja heillä oli\nyhteysmestarinsa, joka taaskin olisi tarpeen; kaikkein, jotka elävät\nvuorilla hajallansa, pitäisi liittymän lujaksi yhteyskunniksi ja\ntyöskentelemän yksissä neuvoin kädestä käteen. Mutta meikäläisiltä se\ntuskin kyllä käy päinsä. Sveitsin maalla kulkee taskukello\nsatakaksikymmentä kertaa kädestä käteen, ennenkun se on valmis. Mutta\ntuo minun rakkaitten kotimaalaisieni vakavuuskin, vaikka se kyllä on\nhyvä asia, estää kuitenkin heitä muiksi muuttumasta. Heitä ynnä koko\nmeidän teollisuutta on tähän asti auttanut yksinomaisesti heidän\ntytyväisyytensä ja verrattoman suuri työhalunsa. Niihin tuskin auttaa\nkajota; tuo kyyryllänsä istuminen verstaassa on moneen istuttanut\nomituisen arkamielisyyden; heitä täytyy varovasti kohdella, ja jos vaan\ntaitamattomasti ottaa kiini, tohtii sisusta seisahtua niinkuin kellon\nsisävärkkikin seisahtuu, ja huonosti käy, jos ketjut katkee\".\n\n\"Minun mielestäni\", sanoi nuori mies, \"pitäisi pidettämän huolta siitä,\nettä täkäläiset kellot saisivat kauniimman ulkomuodon, jotta ne samassa\nsaattaisivat koristaa huonettakin\".\n\n\"Sepä olisi hyvä asia\", sanoi Bertha, keskimmäinen tytär. \"Minä\noleskelin koko vuoden pääkaupungissa tätini luona, ja mihinkä ikinä\nminä tulin, siellä tapasin tuon kotiseutulaiseni, Schwarzwaldin\nseinäkellon, mutta se oli kyökissä niinkuin nurkkavirrinä. Paremmassa\nhuoneessa aina vaan franskalaiset pöytäkellot koreilivat kaikemmoisessa\nkullassa ja kalliissa kivissä, ja paraasta päästä ne seisoivat\nvetämättöminä, taikka sanottiin niitten käyvän huonosti, kun sitä\nvastoin tuo minun kotiseutulaiseni kyökissä kävi lakkaamatta ja\noikein\".\n\n\"Ja tuo nurkkavirri pitäisi kurjuudestaan pelastettaman\", sanoi nuori\nmies, \"mutta sen pitäisi sitte paremmassa huoneessakin pitämän hyvät\ntapansa ja käyvän oikein\".\n\nTohtori ei näyttänyt tahtovansa yhtyä nuoren parin tuumiin, sillä hän\nalkoi nyt yhä enemmän kertomaan Taitelialle täkäläisien asujainten\nomituisuudesta; hän oli kyllä kauan ollut muilla mailla, taitaaksensa\nolla siihen kaiheesti katsomatta, ja myöskin tarpeeksi perehtynyt\nkotiseutuunsa, tunteaksensa ja kunnioittaaksensa kansalaistensa salatut\nomaisuudet; hänen puheensa oli niin selvää saksaa, kuin kirjoissakin\non, mutta hän lausui sanat paikkakunnan murteiskorolla.\n\n\"Hyvää ehtoota teille kaikille\", kuului eräs ohikulkia huutavan\nseurustelioille.\n\n\"Kas vaan, sinäkö se oletkin Pilgrim? odota hiukkasen aikaa\", huusi\ntohtori. Tervehtiä jäi seisomaan aitaukselle, ja tohtori kysyi: \"Kuinka\nLents jaksaa?\"\n\n\"Minä en tiedä. En ole tänäpänä häntä nähnyt sitte maahanpaniaisien.\nMinä tulen Leijonan ravintolasta, jossa minä hänen tähtensä tyhmän\ntavalla suutuin\".\n\n\"Vai niin? mitä se sitte oli?\"\n\n\"Siellä kerrottiin, että Lents tänäpänä on koko puolipäivän aikana\ntehnyt työtä, ja he panettelivat ja haukkuivat häntä kitunikiksi.\nLentsikö olisi kitunikki? Se on varsin mieletöntä!\"\n\n\"Älä sitä pahaksesi pane! sinä ja minä ja moni muukin tietää vallan\nhyvin, että Lents on vilpitön ja nuhteeton ihminen. Eikö Petrovitsch\nole tänään käynyt Lentsillä?\"\n\n\"Ei, vaikka minäkin olin siinä luulossa enkä sen vuoksi mennytkään\nhänen luoksensa. Herra tohtori, minun pyyntöni olisi, että huomenna\ntulisitte käymältä minun luokseni, jos aikanne antaa myöden. Minulla\nolisi teille jotain näytettävää, jonka olen valmiiksi saanut\".\n\n\"Hyvä vaan, kyllä tulen\".\n\n\"Hyvästi kaikki yhteisesti!\"\n\n\"Hyvästi Pilgrim! Makiaa unta\".\n\nMatkustaja meni menojaan.\n\n\"Lähetä minulle huomenna minun lauluni takasin\", huusi Bertha hänen\njälkeensä.\n\n\"Minä tuon ne itse\", vastasi Pilgrim, ja vähän ajan takaa hän kuului\nkaukana kauniisti ja taitavasti viheltelevän.\n\n\"Siinä nyt näitte eriskummallisen ihmisen\", sanoi tohtori Taitelialle.\n\"Hän on kylttimaalari ja Lentsin paras ystävä, hänen, jonka äiti\ntänäpänä pantiin hautaan. Pilgrimin luonnon-lahjat ovat kehityksessään\nkeskeyntyneet, ja hänen elämäkertansa on merkillinen\".\n\n\"Kertokaa se minulle, minä pyydän\".\n\n\"Joskus toisten, kun olemme kahdakesken\".\n\n\"Ei toiste, vaan nyt oitis; me kuulemme sen mielellämme vielä\ntoistamiseen\", huusi rouva ja lapset, ja tohtori alkoi kertomaan:\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nPilgrimin matkustuksista.\n\n\nTämä Pilgrimi on erään kylttimaalarin poika, ja koska hän aikaisin jäi\norvoksi, otti vanha koulunopettaja hänen kunnan kustannuksella\nkasvatikseen. Mutta hän oleskeli enemmän tuolla ylähällä\nMorgenhaldessa, kelloseppä Lentsin luona, kuin koulunopettajan luona.\nEmäntä talossa, jonka maahanpaniaisia tänäpänä vietettiin, oli kuin\nhänen oma äitinsä. Perheen ainoa lapsi, joka on jäänyt eloon, myös\nLents nimeltään, se sama, joka tänään on tehnyt on työtä, on ollut\nkuin veli hänelle. Pilgrim on aina ollut toimekkaampi ja näppärämpi\nkuin Lents, joka ammatissaan kyllä kelpo työntekiä kuitenkin on\nhaaveksivainen luonnoltaan, ja eipä ole tietoa, vaikka Lents oikeastaan\nolisi nerokas musikantti ja Pilgrim nerokas maalari! Kumpaisenkaan\nnero ei ole tullut täyteen teräänsä. Teidän pitäisi kerran kuuleman\nLentsin laulavan; hän laulaa ensimmäistä tenoria lauluyhteydessä, ja\nkiittäköön meikäläinen lauluyhteytemme häntä siitä, että on saanut\npalkinnon neliäänisestä laulustaan soittojuhlilla, ensi kerran\nConstanz'issa ja toisen kerran Freiburgissa. Kun sitte molemmat olivat\npuolikasvuisia poikia, tuli Lents isällensä oppiin ja Pilgrim eräälle\nkylttimaalarille, mutta he pitivät kuitenkin uskollisesti yhtä.\nSuviehtoisina sai aina nähdä nämä molemmat yhdessä niin varmaan kuin\nkaksoistähdet tuolla taivaalla; lauleskellen ja vihellellen kävelivät\ntoinen toisensa rinnalla lakson läpi ja vuorien ylitse, ja\ntalviehtoisina käveli Pilgrim hangessa ja myrskyssä Lentsin luokse --\nsillä tämän täytyi olla kotona, koska äiti aina on häntä liioin määrin\nhemmotellut, kun hän, kuin sanottu, on kaikkiastaan viidestä lapsesta\nainoa elossa -- ja tällöin he yhdessä lukivat puoli öihin asti,\nerinomattain matkakertomuksia. Minä olen heille monta kirjaa lainannut;\nmolemmilla nuorukaisilla oli suuri tiedon halu. Sitte, kun arpa\nvapautti Pilgrimin sotapalveluksesta -- Lents oli ainoana lapsena\nitsestään vapaa -- molemmat ilmoittivat nyt aikovansa yhdessä matkustaa\navaraan mailmaan; sillä nähkää, vaikka meidän kansamme kyllä mielellään\npysyy paikoillaan kotimaallansa, siihen sentään tarttuu suuri\nvaelluksen halukin. Nytpä Lents vasta ensi kerran näytti olevansa kovin\nitsepäistä luontoa, jota hänestä ei lainkaan olisi uskonut; hän ei\ntahtonut millään muotoa luopua matkustuksesta. Isä kyllä puolestansa\nolisi laskenut hänen menemäänkin, mutta äiti oli tuskissaan, ja kun ei\nitse papinkaan kehoitukset auttaneet, kutsuttiin minäkin, ja minun piti\nLentsille rakentaman koko lasareetin, jos mun ei auttaisi. Tietysti\nminä koin muuta keinoa. Minulla oli näiden molempain eroamattomien\nluottamus, ja he uskoivat minulle kernaasti kaikki heidän tuumansa;\nPilgrim oli oikiastaan se, joka oli pannut asian alkuun. Lentsillä on\nkaiken herkkätuntoisuutensa ohella raitis käytännöllinen luonne,\ntietysti siihen määrään kuin tajunsa ulottuu, ja kun häntä ei mikään\nhäiritse, niin hän terävällä älyllä osaa oikean paikallensa, ja\nkaikessa työssään ja toimessaan on hänen kestäväisyytensä samaa laatua\nkuin palava hartaus. Minä näytän teille huomenna kellon, jonka hän on\ntehnyt malliksi, ja jos sitä ruvettaisiin yleisesti käyttämään, se\nolisi koko maakunnallemme lykyksi. Lents ei oikeastaan vielä ollut\npäättänytkään niin lujasti matkalle lähtevänsä, kuin oli saanut luvan\njutella hänen vanhemmillensa. Lents tahtoi, että Pilgrim ensin oikein\noppisi kellosepän työtä, ennenkun hän lähtisi kellokauppiaan retkelle,\nsillä semmoisen kauppiaan tietysti alinomaa täytyy osata kelloja\nkorjata, niin hyvin vieraitten, kuin omiakin, joita kuljettaa kaupan;\nja nyt Pilgrim todella rupesikin kellosepän oppiin. Mutta sitte kun hän\noli tarpeellisimman oppinut, hän taas oli täydessä puuhassa matkalle.\nTuon Pilgrimin päässä pyöri yhtä ja toista: välisti hän halusi\nmatkallansa ansaita sen verran, että pääsisi taideakatemiaan, välisti\nhän itse matkalla tahtoi oppia taideniekaksi, ja välisti hän taas ei\nmuuta tahtonutkaan kuin hyvin runsasta rahanansiota ja sitte palata\nsuurella, täysinäisellä rahasäkillä kotiin reipastelemaan rahavaltilla.\nOikeastansa hän rahaa halveksi, mutta juuri sen vuoksi hän olisi suonut\npaljon rahaa saavansakin. Kuitenkin tämän ohessa hänen mielessään\nsiihen aikaan hehkui eräs lempi-aate, minä uskon niin. Hänen matkansa\nmaalina oli Kreikan maa ja Athena, ja kun hän vaan sanoi Athenan\nnimenkin, niin hänen silmänsä kiilsivät ja puna hänen poskillansa\nvivahteli. Athena! sanoi hän useasti, eikös tunnu, sitä nimeä\nlausuttaissakin, juuri kuin astuisi sukevia marmoriportaita ylös\nkorkeaan pylväs-saliin? Hän ajatteli sen asian olevan laita niin, ettei\nhänen tarvitsisi muuta kuin hengittää Kreikan klassillista ilmaa,\nmuuttuaksensa uudeksi ihmiseksi ja ennen kaikkea suureksi\ntaideniekaksi. Minä tietysti koitin saada semmoiset harhaluulot hänen\npäästänsä, ja se minulle onnistuikin sen verran, että hän lupasi tytyä\nainoastaan rahavoittoon, josta sitte kaikkea muutakin perästäpäin\nseuraisi. Vanha Lents ja minä sitte takasimme hänelle ne tavarat, jotka\nhän mieli ottaa mukaansa. Hän Lähti siis matkalle, mutta yksistänsä,\nLents jäi meidän kehoituksestamme kotiin. Minä kuljen kuin Mustametsän\n(Schwarzwald'in) pölkky, Mustalle merelle, sanoi Pilgrim monesti. Hän\ntahtoi koittaa, eikö meikäläisiä kelloja saisi perehtymään itämailla ja\nKreikassa, joka tähän saakka ei ainakaan ole onnistunut yhtä hyvin,\nkuin pohjoismailla ja uudessa mailmassa. Lystillistä on, kun Pilgrim\nkertoo, kuinka hän kulki läpi maitten, kaupunkien ja kylien, ja hänen\nylt-ympärinsä oli Schwarzwaldin kelloja roikkumassa, joita hän lyötti\nja soitatti, yhä katsellen ylisten-ympäri; mutta siinä oli se vaan,\nettä hän liiaksi vaihetti silmiään ihan muihin esineisin: tapoihin ja\nmenoihin, kauniisin rakennuksiin ja maisemiin. Se ei ole kauppamiehen\ntekoa. Yhtä vähän kuin kellon sisävärkki toisenlaiseksi muuttuu,\nkuljetettakoon sitä läpi maitten taikka merien, yhtä vähän meidän\nmaalaisemmekin sanottavasti muuttuvat, jotka kuljeskelevat kaikissa\nilmanaloissa. Heidän mielessänsä ei ole muu kuin alinomainen ansio, ja\nkurja elämä, ja vasta sitte alkaa hyvät päivät, kun kotiin on päästy\nkukkuraisella kultasäkillä, menköön kaikki muut mailman asiat sillä\naikaa miten tahansa. Se onkin oikein ja kohtuullista; sillä eihän käy\nyhtaikaa päässään pitää monta erilaista asiaa. Mutta tänlaatuinen\nsäästäminen ja kuljeskeleminen talosta taloon on nyt ollutta ja\nmennyttä. Meidän täytyy hankkia teollisuudellemme aina vaan\nkaukaisempia markkinapaikkoja ja meidän tavaramme menekki pitää\nasetettaman alituisille varastoille, kauppamiehen tapaan\".\n\n\"Tuliko Pilgrim perästäkään Athenaan?\"\n\n\"Tuli kuin tulikin, ja hän on monesti sanonut: ristiretkeläiset, kun\nJerusalemin näkivät, eivät mahtaneet olla hartaampia ja onnellisempia,\nkuin hän oli nähdessään Athenan ensi kerran; hän hieroi silmiään,\nvakaantuaksensa, oliko se oikein totta, että tämä oli Athena.\nMarmoriset kuvapatsaat olivat häntä tervehtävinään, päitänsä\nnyykyttäen. Hän käveli kilistellen kellojaan pitkin katuja, mutta ei\nedes ainoatakaan kelloa hän saanut myydyksi: hän kärsi kurjaa puutetta\nja kiitti onneansa, kun hän vihdoin viimeinkin sai työtä, mutta\nminkämoista! Neljätoista päivää perätysten hän sai Kreikan sinitaivaan\nalla sutimaalarina sivellä erään kasvitarhan säleaitaa viheriäiseksi,\nihan vastapäätä Akropolista\".\n\n\"Mikä se Akropolis on?\" kysyi Bertha.\n\n\"Selittäkää te se hänelle, herra Storr\", sanoi tohtori.\n\nTaitelia kuvaili kerkeimmiten ja harvoin tämän Athenan linnan entistä\nkauneutta ynnä sen niukkoja jälkijäännöksiä; hän lupasi toiste\ntullessaan tuoda kuvan muassaan, ja sitte hän pyysi jatkamaan\nkertomista.\n\n\"Ei ole suurta enää kerrottavana\", sanoi tohtori. \"Pilgrim sai töin\ntuskin kellonsa myydyksi siihen hintaan, ettei hän tullut meidän\ntakauksellemme rasitukseksi. Sen lisäksi hän tarvitsi koko joukon\nrohkeutta, palataksensa takasin vanhoille oloille vielä köyhempänä ja\npilkattavaksi; mutta juuri sentähden, että hän innokkaalla\ntaideaistillansa perin pohjin halveksii rahan-rähjäystä -- tätä sanaa\nhän mielellään käyttää -- osoittikin hän olevansa suora ja\nteeskentelemätön ja teki pilkkaa pilkasta. Palattuansa kotiseudulle hän\nensiksi tietysti meni Morgenhaldeen. Täällä paraikaa seisottiin kädet\nristissä ja luettiin päivällisaterialle, kun nuori Lents äkkiä kiljahti\nniin, että äitinsä sittemmin usein sanoi, että hän kuolisi, jos vielä\nkerran semmoista kuulisi. Molemmat ystävät nyt syleilivät. Pilgrim\nkumminkin pikaa reipastui ja sanoi täällä kotona kohtaavansa korkeimman\nonnen, kun tuli valmiille pöydälle, eikä kukaan mailmassa hänelle\nparempaa soisi, kuin vanhemmat ja heidän poikansa Morgenhaldessa. Vanha\nLents tahtoi ottaa Pilgrimin huoneesensa ja ruokaansa, mutta\ntämäpä kielsi pois kiveen kovaan; hän kiivoittelee tavattomasti\nitsenäisyyttään ja tahtoo olla mies omasta kohden. Hän laittoi\nitsellensä tässä naapurissa nätin verstaan Don Bastianin talossa.\nEnsimmältä näki hän suurta vaivaa saadaksensa uudenmoisia kellontauluja\nkauppaan -- hän osaa panna monenlaisia väriä, mutta hänen\npiirustustaitonsa on sangen vaillinainen --, vaan siinä kohden hän on\nvarsinkin erehtynyt, kun on tahtonut muuttaa meidän schwarzwaldilaisen\nkellon-taulumme perusmuodon, joka on neliskulmainen ja ylipuolelta\nkaareva. Kun hän nyt huomasi, ettei hän saanut uudistuksiaan käymään,\nrupesi hän tilausta vastaan tekemään tavalliseen vanhaan malliin, ja\nonhan siinä kaunista ja hyvää tehtävää. Asian laita on, nähkää, se,\nettä eri maissa on ihan eri mieliä kellontaulujen suhteen: Franskan\nmaalla on heleänkirjavat värit mieleen ja taulu on täyteen maalattu,\nmutta pohjois Saksassa, Skandinaviassa ja Englannissa halutaan enemmän\naivan yksinkertaisia viivoja, jotain rakennustaiteellista, niinkuin\npäätyjä, pylväitä taikka korkeintansa, muutamia kukkakiehkuroita; ne\nkellontaulut taas, joihin on lammaslaumoja ja lampurin asuntoja\nmaalattuna, ovat Voralbergilaisien mieleen. Itämaihin ei tarvitse\nollenkaan lähettääkään kelloja, joitten numerotaululla on ihmisten\nkuvia, siinä ei saa olla muuta kuin turkkilaisia numeron merkkiä, ja\nvasta viime aikoihin on roomalaisia numeroitakin siellä suosimaan\nruvettu. Amerikassa ei ole värikoristuksesta mitään, siellä on\nseinäkellot kuin kirstuja, enemmän tai vähemmän varustetut\nveistokoristuksilla, koska täällä luodit pannaan kellovärkin sivustalla\njuoksemaan monikiekkoisilla kinungilla. Näitä kelloja sanotaankin vaan\namerikalaisiksi. Unkarissa ja Venäjällä on hedelmän kuvat ja maisemat\nmieluisia. Kaikki, jota taide pitää kauniina, ei käy aina kaupassa:\npäin vastoin on liikamainen koristelu usein mieluisinta. Jos joskus\ntahtoisitte tuota koittaa meikäläisten kellojen kaunistukseksi, taitaa\nPilgrim siinä olla teille suureksi avuksi, ja te puolestanne kentiesi\nsaatatte kohottaa hänen siipiään korkeampaan lentoon, vaikka hän tuskin\nsitä tarvinnee, koska hän onnea saavuttamatta tietää olla onnellinen,\njota harvat osaavat\".\n\n\"Minä pyytäisin teitä hyväksi tekemään minua hänen tuttavaksensa\".\n\n\"Kyllä vallan; saatatte käydä kansani huomenna; kuulittehan, että hän\npyysi minua tulemaan. Mutta tulkaa hyvin aikasin, niin saatamme samassa\nkävellä vuorien poikki; minä taidan teille näyttää kauniita paikkoja ja\nvilpittömiä ihmisiä\".\n\nTaitelia jätti hellästi hyvästi, ja tohtori meni omaisineen sisään.\n\nKuu paistoi kirkkaana taivaalla, kukkaiset lemusivat itseksensä yöllä,\ntähdet tuikkivat niille; hiljaisuus oli yltä ympäri, mutta tuolla,\ntäällä, kun huoneen ohitse kulki, kuuli kellon lyövän napsuttavan.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nMailma alkaa ikääntymään.\n\n\n\"Hyvää huomenta Lents! Sinä olet makoisasti maannut. Sinä olet sentään\nvielä kuin lapsi: sekin makaa hyvin, kun ensin on tarpeeksensa\nitkenyt\". Näin kuului Fallerin jyreä baasiääni aamulla, ja Lents sanoi:\n\"veli kulta, se on uutta surkeutta vaan kun herää, taas uudestaan herää\nja muistaa, mitä eilispäivänä on tapahtunut. Mutta minun täytyy\nrohkaista mieltäni. Minä otan nyt oitis ja kirjoitan takauksen sinulle.\nMene sillä sitte kylätuomarille, ennenkun hän ajaa pois ja sanoo\nhänelle terveisiä minulta. Nyt ikään johtuu mieleeni, että minä näin\nhänestä untakin. Jos sopii, mene Pilgrimin luo ja sano hänelle, että\nminä odotan häntä kotona. Toivotan sinulle onnea, kun pääset omiin\nhuoneisin. Minullekin tuntuu hauskalta, että sinulla nyt on oma\nsuojus\".\n\nFaller meni takuukirjeellä laksoon, ja Lents istui työllensä, mutta\nsitä ennen hän veti ylös yhden pelikelloista ja pani sen soittamaan\nkoraalia. Hän nyykytti päätänsä monta kertaa viilatessaan yhtä ratasta:\nsoitto käy hyvin, sehän olikin äidin mieluisin virsi, ajatteli hän\nitsekseen. Tämä suuri pelikello kauniisti vuolitussa pähkinäpuisessa\nkaapissaan, joka oli yhtä iso kuin kohtalainen vaatekaappi, oli saanut\nnimekseen \"Taikahuilu\" siitä syystä, että samanimisen operan ouvertyri\noli paras kappale kuudesta, joita kello kaikkiastaan soitti. Se oli jo\nmyyty eräälle teeravintolalle Odessassa. Toinen pienempi pelikello\nseisoi tän suuremman vieressä ja kolmatta pelivärkkiä Lents paraikaa\nvalmisti. Hän teki lakkaamatta työtä päivälliseen saakka. Hänen oli nyt\nhyvin nälkä. Mutta kun hänen nyt piti ypi yksistään istuman\npäivällispöytään, oli hänen mielestään koko ruokahalunsa kadonnut.\n\nHän käski vanhaa palveluspiikaa istumaan kanssansa rualle niinkuin\näitinsä eläessäkin. Piika kainosteli ja ujosteli kovasti näin\nkahdakesken nuoren miehen kanssa. Mutta viimein hän kuitenkin oli\ntaipuvainen istumaan, ja kohta kun soppa oli syöty, hän jo sanoi:\n\"oikeastaan sinun ei ollenkaan pitäisi naiman\".\n\n\"Kuka on sanonut sitte, että minä aivon naida?\"\n\n\"Minä tarkoitan vaan sitä, että jos naisit, sinun pitäisi naida voudin\nKatriinan, hän kun on kasvanut kelpo perheessä ja pitää sinua niin\nkunniassa, ettei hänen mielestään ole toista sinun vertaistasi.\nSemmoinen vaimo vasta olisi oikea. Mutta se olisi kauheaa, jos saisit\nsemmoisen, joka panisi sinua kenkiänsä siivoomaan. Tytöt tähän aikaan\novat ... niin käypämäisiä eivätkä tahtoisi muuta kuin koreilla ja\nlevitellä liepeitään\".\n\n\"Minun ei tee mieleni naimisiin, vähintänsä nyt\".\n\n\"Siinä teetkin oikein. Ei se ole tarpeellista. Paremmin et voi tehdä,\nusko minua. Ja minä kyllä tiedän, kuinka sinä vanhastaan olet tottunut,\nja kyllä minä laitan ja toimitan kaikki sinulle niin, että luulisit\näitisi vielä olevan elossa. Eikös ole totta, että pavut maistuivat\nhyvältä? Minä olen äidiltäsi oppinut laittamaan papuruokaa näin, ihan\nnäin. Hän ymmärsi kaikki, suurimmasta pienimpään. Saatpas nähdä, että\ntulet olemaan tytyväinen, jos me olemme kahden kahtuustamme\"\n\n\"Niin Maisu\", sanoi Lents, \"mutta minä en usko, että sillensä jää\".\n\n\"Vai niin? Joko sinulla on joku kultaluiru silmässä? Kuuleppa vaan!\nKukapahan luulisi Lentsin päässä pyörivän muuta kuin kellonsa ja\näiti-vainajansa! Jos nyt vaan tuo joku olisi kelpo sukua. Niinkuin minä\nsanoin, tuosta voudin Katriinasta tulisi kelpo vaimo sekä sunnuntaiksi\nettä arkipäiviksi, hän se osaa askaroita kotona ja pellolla, hän taitaa\nkehrätä, -- sanotaan, että hän kehräisi vaikka oljet katostakin alas.\nKaikki sanansa hän vahvistaa sinun kauttasi, ja kaikki, mitä sinä teet,\nja kaikki, mitä sinä sanot, on hänestä kuin uskonkappale. Alinomaa hän\nsanoo: Lentsistä ei tule muuta kuin hyvää, vaikka päältä nähden\nnäyttäisikin toiselta, niinkuin työntekosi eilen. Ja sen lisäksi\nhänellä on tavaraakin kelpo lailla ja vielä hän saa periä äitinsäkin,\nja sitte kyllä kerran kelpaa lastansa varustaa, ja lapsi hyvin\nhenkeänsä elättää\".\n\n\"Maisu, eihän nyt ole naimisesta ollenkaan ollut kysymystäkään.\nKukatiesi minä -- vaikken vielä oikein tiedä, kuinka se kävisi päinsä\n-- kukatiesi minä myyn taikka annan arennille kaikki, mitä minulla on,\nja lähden vastakin vieraille maille\".\n\nMaisu katseli nolotti Lentsiä eikä enää saattanut lusikkaa talrikilta\nsuuhunsa. Lents jatkoi: \"Kyllä minä sentään sinusta, Maisu, pidän\nmurheen, ett'ei sinun tarvitse puutetta nähdä; mutta minä ajattelen\nniin, etten minä vielä ole ollut missään ulkona mailmassa, ja minun\npitäisi joskus mennä mailmaa katsomaan ja kokemaan, ja kentiesi minä\nkartuttaisin taitoani, ja eipä tiedä vaikka -- -- --\"\n\n\"Minä en siihen sano mitään\", sanoi Maisu, \"minä olen tyhmä,\nyksinkertainen ihminen, vaikka meitä Knuslingenilaisia muutoin ei\ntyhminä pidetä. Mitä minä paljon tiedän mailmasta! Mutta tiedän minä\nsentään sen verran, etten minä turhaan ole mailmassa kahtakymmentä\nseitsemää vuotta palvellut. Minä tulin tähän taloon, kun sinä olit\nneljän vanha, ja sinä olit nuorin lapsi ja talon silmäkultakin. Entäs\nsinun veljesi ja sisaresi, jotka ovat kätketyt maan poveen -- mutta kas\nnyt, siitä minun ei pitänytkään puhumani sinulle. Minä olen ollut\nkaksikymmentä seitsemän vuotta äitisi luona. Minä en taida sanoa\nolevani niin ymmärtäväinen, kuin hän; sitä saa hakea likeltä ja kaukaa,\njotta saattaisi sanoa samaa. Semmoista ei koskaan löydy, niin kauan\nkuin mailma seisoo. Mutta minä kumminkin tiedän sanoa hänestä paljon.\nKuinka monesti hän on minulle sanonut: Maisu, sanoi hän, noita\nihmisiäkös karkaa ulos mailmaan, ikäänkuin tuolla kauempana, tuolla\nRheinin, taikka valtameren toisella puolen onni itse juoksentelisi\npitkin katuja huutamassa: hei, hyvää huomenta Hannu ja Mikko ja Risto,\noikein hauskaa minusta, että tulet; näin se vaan huutaisi Hannulle ja\nMikolle ja Ristolle. Maisu, sanoi äitisi, se jok'ei kotona saa mitään\ntoimeen, se ei saa muuallakaan, ja kaikissa mailman äärissä, tultakoon\nmihin hyvänsä, on myös ihmisiä entiseltä, ja vaikka siellä sataisi\nkultaakin, ne kyllä olisivat nopsat noukkimaan, odottamatta siksi, kuin\nmuukalaiset tulisivat sitä korjaamaan. Ja mitähän onnea tässä\nmaailmassa löytää sitte? Tuskin saa enempää kuin syödyksi, juoduksi ja\nmaatuksi. Maisu, niin hän sanoi, minun Lentsinikin -- anna minulle\nanteeksi, sinun äitisi se oli, joka niin sanoi, minä en sano sitä\nitsestäni -- minun Lentsinikin päässä hehkuu nuo vaelluksen\nhullutukset, mutta missä hän paremman kodon löytää? Eikä hänestä ole\nhurjassa mailmassa mihinkään. Mailman oloissa täytyy olla semmoinen\nveijari, kuin Petrovitsch, yhtä hävytön, itara, ahne, armoton ihminen,\nmutta näitä sanoja minä, totta puhuen, en pane vainajan suuhun, hän ei\npuhunut pahaa yhdestäkään ihmisestä; vaan ne sanat olivat omasta\npäästäni ja minä olen ne lausunut ja minun suustani ne ovat tulleet\nmaalle, eikä hänen, vainajan. Mutta nämä sanat hän pani sydämmeeni:\nnäetkös Maisu, jos minun Lentsini joutuisi ulos mailmaan, hän antaisi\nainoan paidan yltänsä, nähdessään kerjäläisen, hän kun on niin\nsääliväinen luonteeltaan, ja kuka hyvänsä, joka vaan tahtoo, saa hänen\npetetyksi. Maisu, sanoi vainaja, kun minua ei enää ole maailmassa ja\nhän taas saa vaellushalun, sitte Maisu, niin hän juuri sanoi, käy\nkiinni hänen takkinsa liepeisin, äläkä laske häntä menemään; mutta\nsitä, Herran tähden, sitä minä en tee, kuinka minä sen saisin tehtyä?\nMinä kuitenkin uskallan puhua siitä sinulle, sillä vainaja on sen\nteroittanut mieleeni. Katsopa ympärillesi vähän vaan: tässä on sinulla\nhuoneet täydessä kunnossa ja ruoka suruti suussa, sinua kunnioitetaan,\nkaikki sinusta pitävät, ja jos menet vieraille maille, ei sinua tunne\nkukaan. Kukapa siellä taitaisi sanoa: se on Lents Morgenhaldesta? Ja\nsitte aina kun sinulla ei ole yösijaa, vaan täytyy ollasi yötä\nmetsässä, kuinka monesti sinä ajattelet: voi hyvä Jumala! minulla on\nsentään ollut omat huoneet ja seitsemän tehtyä siaa, ja astioita\ntarpeeksi, ja lekkerillinen viiniä kellarissa... Enkömä mene tuomaan\nsinulle lasin viiniä? Maltappas, minä tuon! Alakuloisena pitää juoman\nviiniä. Monta tuhannen kertaa on äitisikin sanonut: se ilahduttaa\nsydäntä ja panee ajatukset toisaalle\".\n\nTuota pikaa Maisu riensi ovesta ulos kellariin ja pian hän sieltä toi\nmitallisen viiniä. Hänen täytyi tuoda itsellensäkin lasin, muutoin ei\nLentsikään olisi maistanut. Hän kaasi Maisun lasiin ja kilahti hänen\nkanssaan, ja Maisu vaan kasteli kainosti huuliaan, mutta vei kuitenkin\nmennessään lasinsa muassaan kyökkiin.\n\nLents teki taas ahkerasti työtä, siksi kun ehtoo tuli. Mikä lienee\nollut syynä, vai viinikö sen teki, että hän oli levoton työssään ja\nvähältä piti, ettei hän monta kertaa korjannut työkalujaan pois ja\nmennyt ulos johonkin vieraisin. Mutta taas hän ajatteli toisin, ettei\nhän saisikaan mennä mihinkään; varmaankin tänään tulisi hyviä ystäviä\nhäntä yksinäisyydessään lohduttamaan, ja heidän piti tapaaman hänet\nkotona. Mutta kukaan muu ei tullut, paitsi Pröbler. Hän piti Lentsistä\npaljon sen vuoksi, että Lents oli yksi niistä harvoista, joka ei tehnyt\nhänestä pilkkaa eikä ilkkunut, jos hän ei päässyt niin pitkälle, että\nolisi myynyt edes yhden taideteoksistansa eikä aina pantannut niitä\nniin isoksi ajaksi, ettei hän enää saanut niitä lunastaa, ja semmoinen\npuhe kävi, että Leijonan isäntä, joka pakkaajana -- niinkuin\nvarsinaisia kauppa-asiamiehiä ja tukkukauppiaita täällä kutsutaan --\nteki oikein \"krossissa\", sai kauniin rahavoiton Pröbleristä, joka\nsanottiin panttaavan mestariteoksensa hänelle.\n\nLents kuunteli ainiaan ja aivan tarkoin ja totisena vanhan Pröblerin\npuheita, kun hän jutteli paljon taitavansa ja kyllä osaavansa laittaa\n_perpetuum mobile_-koneenkin [_Perpetuum mobile_ ylimalkaan on kone,\njoka lakkaamatta käy, mutta erittäin se tietää jonkunlaista monin\nkerroin harkittua tehokonetta, jolla itsessään ja itsestään on\nkäymävoimansa ja siis kuluttamatta mitään muuta käyttövoimaa\njaksaa vielä toisiakin koneita käyttää. Semmoinen tehokone on\nyksinkertaisimmankin koneelliskäsitteen mukaan mahdoton. Suom. muist.];\nhäneltä ei puuttuisi tuohon muuta, kuin nuo neljäkymmentä kaksi\ntimanttia, joitten päällä koko värkki välttämättömästi olisi\nkäytettävä. Tästä hyvästä Pröblerikin kernaasti oli auttanut Lentsiä,\nhänen puuhatessaan tuota mallikellon, jota koko seudun työkansan tulisi\nnoudattaa, ja Lents kertoikin suoraan ja kaikkein kuullen, että Pröbler\nsitä paitsi oli tehnyt toisenkin hyvän asian siinä, että hän tyrkytti\nmallikelloa valmistettavaksi viittä eri suuruutta.\n\nTänäpänä Pröbler ei kuitenkaan tullut minkään uuden keksinnön vuoksi,\neikä liioin _perpetuum mobile_-koneen tähden, päinvastoin hän tarjosi\n-- sitte kun hän ensiksi oli ottanut tuon välttämättömän nuuskapriisin\n-- itsensä Lentsille puhemieheksi, jos niin, että hän aikoi mennä\nnaimisiin. Hän esitteli koko sarjan tyttöjä naima-iässä, joitten\njoukossa oli tohtorinkin tyttäret, ja puheensa hän lopetti näin:\n\"kaikki ovet avataan sinulle leveilleen, ja sinä olet tervetullut joka\ntaloon, mutta sinä olet liian ujo. Sano minulle vaan suoraan, ketä sinä\nmielit, ja minä laitan niin, että sinua tullaan puolitiessä vastaan\nottamaan\".\n\nLents vastasi tuskin mitään, ja Pröbler meni tiehensä. Kappaleen aikaa\nLents kuitenkin mietiskeli sitä, että hän voisi saada yhden tohtorinkin\ntyttäristä! Siinä nyt oli kolme aimollista sydänkäpyä. Vanhimman muoto\noli jotain tarkkaa ja melkein äidillistä huolta täynnä, ja toinen\nvuorossa taisi niin erinomaisesti soittaa klaveria ja laulaa. Kuinka\nusein Lents oli seisonut akkunan alla ja kuulellut häntä! Soitto ja\nmusiki oikeastaan olikin hänen ainoa intohimonsa, ja musikia hän oikein\nkaipasi, kuin janoova lähteen silmää. Kuinkahan olisi, jos hän saisi\nvaimon, joka hyvin osaisi klaveria soittaa? Hän se ensin soittaisi\nkaikki ne säveleet, joita oli kelloihin pantava, ja siitä sitte\nkelloihinkin tulisi ihan toisenlainen sointo. Mutta ei sentään, et sinä\nniin suuresta suvusta mene naimaan, eikä se, joka hyvin klaveria\nsoittaa, ei se osaa askaroita talossa, pellolla ja navetassa, niinkuin\nkellosepän-aviovaimon asia on. Sitte tulee vielä lisäksi se, että\nsinulla on kyllä miettimisaikaa.\n\nKun rupesi hämyttämään, puki Lents päällensä ja meni laksoon.\n\nPröbler oli sanonut: sinä olet tervetullut joka taloon. Niinkö, joka\ntaloon? Se on paljon se, juuri yhtä paljon, kuin ei mitään. Jos sinä\ntulet johonkuhun huoneesen, eikä sisällä olevat hervahda paikaltaan,\nniin sinä olet omaa väkeä, eikä yksikään silmä, ei sävyt kysy: mistäs\ntulet? Mitä nyt haluaisit? Kuinka laita on? Jos taas et ole omaa väkeä,\nsinulla ei myöskään ole siellä omaa kotoa.\n\nLents ajatuksissaan tuli ja meni talosta taloon, kävellen koko kylää\nylös alas, ja joka paikassa hänelle kättä lyötiin ilomielin, mutta ei\nyhdessäkään hän tuntenut olevansa oikein kuin kotona. Mutta sentään,\nsentäänkin hänellä on yksi ystävä, jonka luona hän on kuin kotona, ihan\njuuri kuin omissa huoneissaan. Kylttimaalari Pilgrim, sehän olisi\neilenkin seurannut häntä maahanpaniaisista kotiin, mutta kun setä\nPetrovitsch meni mukaan, ei Pilgrim seurannutkaan, vaan jäi, sillä\nPetrovitsch pitää Pilgrimiä halpana miehenä, sentähden että hän on\nköyhä saakeli, ja Pilgrim taas pitää Petrovitschiä halpana, sentähden\nettä hän on rikas saakeli. Siis Pilgrimille nyt menet.\n\nPilgrim asui kappaleen matkaa laksoa alaspäin Don Bastianilla, -- siksi\nPilgrim isäntäänsä kutsui. Se mies oli aikanaan ollut kellojen\nkauppias, joka oltuansa kaksitoista vuotta Spaniassa, oli koonnut\nsiellä melkoisen omaisuuden. Tultuaan kotomaille takasin, osti hän\ntalonpoikaistilan ja käveli talonpoikaisissa vaatteissa, eikä hänellä\nolostansa Spaniassa ollut muuta muistoa kuin rahansa ja pari\nspanialaista sanaa, joita hän ajoittaisin mielellään käytti, varsinkin\nsydänsuvella, kun mailman matkusteliat kaikilta tahoin palasivat\nkotiin.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nRavintolan tytär pitää emännyyttä.\n\n\nLeijonon ravintolan suuressa pitohuoneessa istui yksinään nuori mies\nhyvin valmistetussa pöydässä ja söi niin hyvällä ruokahalulla kuin\npulskan nuoren miehen kahdella kymmenellä iällään tulee, sitte kun koko\npäivän on kävellyt vuorilla ja laksoissa. Monta kertaa hän vaan katseli\nkuin unen alta noita erinomaisen raskaita hopeisia pöytäkaluja. Ne ovat\nkätköjä vanhoilta ajoilta, jolloinka kaikkea koron kasvavaa ei pidetty\nkulutettavana. Nyt nuori mies -- se ei ole kukaan muu kuin Taitelia,\njonka parissa eilen istuimme tohtorin luona -- sytyttää sikaarinsa ja\nsuorii pienellä taskuharjalla tuuheaa, hallavaa partaansa; hänen\nkasvonsa ovat ylevät, korkea otsa juoksee kaareen ruskean tukan alta,\nja hänen siniset silmänsä, hiukkasen syvällä, puhuvat sulaa hellyyttä;\nposket ovat pyöreät ja verevät.\n\nVilpoinen ehtootuuli huokuu avatun akkunan kautta ja vetää nopiasti\nmuassaan tupakin haituvat ilmaan.\n\n\"Vai jo maakan poltatte, Herra Kurt? Ette siis enempää syökään?\" sanoi\nsisään astuva tyttö erinomaisen siistissä vaatteissa ja valkoinen\nesiliina rinnustimineen edessä; hänen ruumiin vartensa oli hoikka,\nnoria ja liukkaasti notkistuva; hänen soikeat ja samassa täysiposkiset\nkasvonsa olivat heleänverevät, joista ruskeat vuohen silmät sukkelasti\npilkkivät, ja hänen tummat hiuksensa, pantuna kolmeen vahvaan\npalmikkoon, oli kuin kruunu päässä.\n\nVikkelän-kielevä tyttö jatkoi: \"Teidän täytyy nyt pitää hyvänänne. Emme\nenää uskoneet teidän näin myöhään syövän päivällistä\",\n\n\"Kaikki oli hyvin laitettu. Tulkaa nyt vähäksi aikaa istumaan luonani,\nneiti kälyni\".\n\n\"Kohta, jahka ma vaan olen nämä korjannut. Minä en saa istutuksi, niin\nkauan kuin kaikki on näin huiskin haiskin\".\n\n\"Niin, teillä pitää kaikki oleman niin nättiä ja siivottua, kuin te\nitsekin olette\".\n\n\"Kiitoksia paljon kohteliaisuudestanne. Se on hauskaa, ett'ette ole\nkaikkia hukannut tohtorilla\".\n\n\"Tulkaa nyt pian vaan takasin, minulla on teille paljon kertomista\".\n\nNuori mies taas yksinään hiukan aikaa, siksi kun ravintolan tytär tuli\nkutimillansa istumaan vastapäätä häntä ja sanoi: \"No, kertokaa nyt\nsitte\".\n\nNuori mies kertoi tänäpänä olleensa tohtorin seurassa yli vuorien ja\nlaksojen, hänen matkallansa sairaita katsomassa, eikä hän taitanut\ntarpeeksi kiittää, kuinka paljon hän oli perehtynyt ihmisien elämään\ntäällä. Ihmiset täälläpäin elivät, niinkuin tohtori oli sanonut,\nkahdesta asiasta: ahkeruudestaan ja hurskaudestaan, ja heidän\nhurskautensa ei ollut mitään ulkokultaisuutta. \"Me olimme tänäpänä myös\nneljässä ravintolassa\", sanoi hän; \"muutoin, kun suvikin tulee\npäivällisaikana johonkuhun ravintolaan, niin tavallisesti tapaa jonkun\nhäviölle joutuneen ihmisen, joka, ikään kuin tekisi loppuansa\ntuolla penkillä pöydän takana, silmät puoli ummessa ja laimistunut\nolut- taikka viinalasi vieressä, viheliäisenä katselee töllöttää\nsisään tulevia ja korskuu ja puoli selvästi jollain tapaa herjaa\nkaikkia ihmisiä. Sen olen muualla usein nähnyt, mutta täällä en\nmissään\".\n\n\"Niin\", sanoi Anni, \"meidän kylätuomarimme, tohtori, on ankara mies\nkaikkia juoppolalluja kohtaan, ja me puolestamme tässä talossa emme\nkoskaan anna semmoiselle yhtään mitään\".\n\nTaitelia rupesi nyt, tosin jotenkin liikanaisesti, kuvailemaan tohtorin\nluontoa: kuinka hän, tuli mihin paikkaan hyvänsä, aina tuli kuin\npäiväpaiste, ja yksin köyhän mökkiinkin hänen avosydäminen luontonsa\ntoi juurikuin jotakin ravintoa, ja tuo vakaa uskallus, joka oli hänen\nluonnossaan kuin joka sanassansakin, reipastutti joka miestä.\n\nTyttö, joka istui ja kuunteli, oli kuin hiukan hämillänsä tästä\nintoisesta kertomuksesta eikä hän muuta kuin pinnisti sukkavarrasta\nhuuliensa välillä ja sanoi: \"kyllähän se niin on, meidän tohtorimme on\nhyvin ihmiskerno\".\n\n\"Hän on teidänkin ystävänne! hän on puhunut hyvää teistä\".\n\n\"Vai niin? Onko hän tehnyt sen? Sitä hän rohkenee sanoa ulkona\nkävellessään, mutta kotona ei. Hänen viidet vaimoväkensä sitä ei kärsi.\nMutta tätä minä en sentään sano vanhasta kylätuomarin leskestä, hän on\nherttaisen hyvänluontoinen, hän.\n\n\"Eiköstä ne toiset sitte ollenkaan? Muutoin minä olisin uskonut,\nettä --\"\n\n\"Minulla ei ole koko väkeä vastaan mitään. Minä en sano pahaa\nyhdestäkään ihmisestä. Minun ei, Jumalan kiitos, tarvitse hakea omaa\nkiitostani siitä, että laittaisin muita eli leikkelisin vieraan\nvuodasta hihnoja, niinkuin Lentsin leskellä oli sananpartena.\n[Saksalainen sanalasku, joka tietää samaa, kuin helppoa hyötymistä\nmuitten kustannuksella. Suom. muist.] Ihmisiä käy meillä tuhansittain\nulos ja sisään, jotka kaikilla kaduillakin taitavat kertoa, kummoinenka\nma olen, ja yksi ravintola on kuin avonainen huone, jossa ei niinkuin\nmuualla saa siivotuksi pariin päivään eikä rauhassa olluksi niin kauan\nkuin vieraita on, ja vielä sittenkin kestää semmoista roskailemista,\nettä silmää päästä riitelee, ja kun tietää kohinan olevan ohitse, sopii\ntaas laulaa hyryellä taikka hauskuudeksensa ottaa työn käteensä ja\nistua alallaan. Minä en sano kenestäkään mitään, tahtoisin vaan\nvaroittaa sinua olemasta noin pintapuolinen -- mutta suokaa anteeksi,\nettä teitä sinuksi puhuttelen, kun te minun mielestäni olette kuin\nteidän veljenne, minun lankoni, ja siitä se sinutteleminen tulikin\".\n\n\"Sitä vastaan minulla ei ole mitään sanomista; sinutellaan vaan toinen\ntoistamme\".\n\n\"Ei millään muotoa, ei. Jos vaan vielä niin tulee sanotuksi, minä en\njää tähän istumaan. Missä se isä taas viipyy?\" sanoi ravintolan tytär\npunehtuen.\n\n\"Niin, missä isä on sitte?\"\n\n\"Asioimis-toimissaan; hän taitaa tuossa paikassa tullakin. Jospa hän\nkerrankin jättäisi koko asioitsemisensa! Minkätähden hänen\ntarvitseekaan noin reuhtoa? Mutta sitä ilman hän ei eläisikään ja hän\nsanoo usein: jos kauppatoimeni jättäisin, kohta paikalla kuolisinkin,\nmutta huolet ja valvomiset ja ajatukset ja puuhat, ne pitävät ihmisen\nterveenä. Ja se onkin totta, enkä minä voi ymmärtää, kuinka ihminen\nterveillä jäsenillä taitaa istua aamusta varhain klaveria soittamassa,\ntaikka tyhjän vuoksi ja turhin päin rallattaa ympäri huoneessa; ei,\nvaan täysi työ ja nopsat kädet, se terveenä pitää. Tosi kyllä on, ettei\nse tee suurta, mitä me vaimoväki ansaitsemme, jos sen laskee rahassa,\nmutta maksaa sekin jotain, kun pitää ja hoitaa taloutta\".\n\n\"Maksaa kaiketi\", sanoi Taitelia, \"ja täälläpäin ollaan merkillisen\nkestäviä työssä; useimmat kellosepät tekevät työtä neljätoista tuntia\npäivässä. Sitä ansaitsee korkeimmasti kiittää\".\n\nTyttö katseli häntä hämmästynein silmin; mitähän hänellä aina oli\ntekemistä noiden yksinkertaisien kelloseppien kanssa? Eikö hän\nymmärtänyt taikka eikö tahtonut ymmärtää, mitä tyttö puheellaan oli\ntarkoittanut?\n\nNyt oltiin molemmin ääneti, kunnes Taitelia taas kysyi: \"Missä teidän\näitinne on?\"\n\n\"Hän on puutarhassa, palkoja noukkimassa, eikä hän sieltä malta erota.\nTulkaa, käykäämme sinne hänen luoksensa\".\n\n\"Ei, jääkäämme tänne. Mutta kuulkaa, neiti kälyni, saanenhan luvan\nsiksi sanoa: eiköstä tohtorin vanhin tytär Amanda ole oiva, sievä\ntyttö?\"\n\n\"Sekö? Miksikä hän ei olisi oiva? Hänellä on sen lisäksi ikääkin\ntarpeeksi, ja jos ei hän kaupungista hankkisi itsellensä niin näppärät\nliivit, suitsaisi nähdä hänen korkean selkänsä\".\n\nRavintolan tytär puri huuliansa: tuohan oli sinulta tyhmästi sanottu;\nkoska hän tutkii Amandasta, on hän mieltynyt Berthaan. Niin se onkin.\nAjatuksiansa kooten lisäsi hän sentähden: \"Mutta Bertha, se on\nlystikäs --\"\n\n\"Niin oikein, hän on muhkea tyttö\", keskeytti Taitelia, ja ravintolan\ntytöltä putosi varras pöydän alle, jonka vieras otti ylös. Nuorta\nmiestä näytti myös harmittavan se, että hän oli niin ajattelemattomasti\nsanoa tokaissut; hän rupesi sentähden muuhun ja sanoi: \"Eilen ehtoolla\ntohtori kertoi minulle paljon Pilgrimistä\".\n\n\"Mitäpä hänestä juuri paljon on kertomista? Tohtori vaan osaa tehdä\nvaikka tikusta asian\".\n\n\"Kuka se Petrovitsch sitte on? Te sanoitte minulle tietävänne hänestä\nyhtä ja toista\".\n\n\"En enempää, kuin mitä joka mies tietää. Hän syö päivällistä meillä ja\nmaksaa joka kerta päivällisensä. Hän on ykspäinen vanha karskuttaja,\nupporikas, mutta sydän kova kuin kivi. Hän on ollut monta monista\nvuotta vierailla mailla eikä sekaannu yhteenkään ihmiseen. Yksi ainoa\nasia häntä näkyy ilahuttavan, ja se on tuo kirsikkatuomilla istutettu\nkäytävä, joka laksosta vie päin kaupunkia. Ennen siinä kasvoi\nturmeltuneita puita, mutta Petrovitsch --\"\n\n\"Minkä tähden häntä sanotaan Petrovitschiksi?\"\n\n\"Hänen nimensä on oikeastaan Pietari, mutta koska hän on oleskellut\ntuolla etäällä, luullakseni Serbiassa, sanotaan häntä täällä\nPetrovitschiksi\".\n\n\"Kertokaa vielä tuosta kirsipuu-käytävästä\".\n\n\"Sen laita on niin, että Petrovitsch aina käveli veitsi kädessä ja\nleikkeli tien varrella olevista puista liikavesoja pois, ja tämän\ntähden teitten vartia kerran haastoi hänet puitten pilauksesta,\nja sitte hän omalla kustannuksellansa istutti ihan uuden\nkirsipuu-käytävän, ja kuusi vuotta peräkanaa hän jo on antanut noukkia\nmarjat niistä raakiloina, ettei varkaat puita turmelisi, ja ne ovatkin\nkauniiksi kasvaneet. Mutta ihmisiin hän ei ollenkaan sekaannu. Katsokaa\ntuossa menee hänen ainoa veljensä poika Lents Morgenhaldesta, joka ei\ntaida kehua, että hän sedältään olisi saanut sen verran kuin silmään\npistäisi\".\n\n\"Vai niin, tuoko se Lents on? Soma mies, hienot kasvot, semmoisen olen\najatellut hänen olevankin. Käykö hän aina noin kumarruksissa?\"\n\n\"Ei aina, mutta nyt hän käy, kun suree äitiänsä. Hän on hyväluontoinen\nihminen, kentiesi kuitenkin liiaksi pehmoinen mies. Noin kun hän\ntuonnepäin menee, tiedän, että kaksi silmää eräästä huoneesta häntä\nintonaisesti noudattaa ja mielellänsä viittaisivat sisään, ja ne silmät\novat Berthan\".\n\n\"Vai niin? Onko heidän välillänsä mitään?\" kysyi Taitelia, ja hänen\nvalkoinen otsansa punehtui.\n\n\"Ei, enhän minä sitä ole sanonutkaan. Hän kaiketi ottaisi hänen\nmielellänsä mieheksi, koska Lentsillä on hyvin varaa, vaan hänellä ei\nole muuta kuin kaunis olkihattu ja rikkiömet sukat\".\n\nRavintolan tytär eli, niinkuin hänen oikea nimensä oli, Leijonan-Anni\nilakoitsi itsekseen: kas niin, nythän kumminkin teidän soppanne on\nkatkera. Tämä ajatus pani hänen oman harminsa lauhtumaan.\n\nTaitelia sanoi, että hänen teki mielensä vieläkin mennä tuulehtumaan.\n\n\"Mihin sitte?\"\n\n\"Tuonne ylöspäin, Spannrentea päin\".\n\n\"Siellä on kaunista, mutta jyrkkää kuin katon harjalla\".\n\nTaitelia meni menojaan. Anni kiiruhti vuoripuistoon huoneen taustalla\nja katseli sieltä hänen peräänsä. Hän meni todella kappaleen matkaa\nvuorta ylöspäin, mutta pian hän kääntyi ja meni nopeilla askeleilla\nlaksoon, tohtorin taloa päin.\n\n\"Mene hiiteen\", sanoi hän itsekseen, \"minulta sinä et enää saa hyvää\nsanaa\".\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nVainaja ilmestyy ja toinen äiti haastaa.\n\n\nKun Lents tuli vuoriniittyä ylöspäin, huusi Don Bastianin emäntä\nhänelle: \"ei hän ole kotona; hän on arvattavasti mennyt teille. Eikö\nhän tullut tiellä vastaan?\"\n\n\"Ei. Onko hänen kamarinsa auki?\"\n\n\"On\".\n\n\"Minä menen sinne vähäksi aikaa\".\n\nLents meni tuttuun tupaan. Kun hän avasi oven, oli hän permannolle\nputoomaisillaan. Hänen äitinsä seisoi tuossa ja hymyili hänelle. Mutta\npian hän malttoi mielensä ja kiitti sydämessään ystäväänsä, joka oli\ntaululle pannut nuo armaat, hyvät, hellät kasvot, ennenkun ne muistosta\nhaihtuisivat. Tuommoisilla, ihan tuommoisilla silmillä on hän\nkatsellut! Pilgrim on minun hyvä ystäväni ja on sinä aina pysyvä. Kun\nhän ei ole taitanut olla luonani, on hän sillä välin ollut\nhyväntekiäni. Mikä parahinta olla taitaa sinä minulle tehnyt olet.\n\nKauan ja lakkaamatta Lents katseli näitä rakkaita kasvoja. Hänen\nsilmänsä vuotivat kyyneliä, mutta yhä vaan hän kuvaa katseli. Niin\nkauan kuin silmäni auki pysyy, saan nyt sinun nähdäkin, mutta kuulla --\njos ma vaan saisin sinua kuullakin. Oi, joska saisi edesmenneen\näänenkin ilmestyneeksi!... Tuskin hän taisi kamarista erota. Hänestä\noli niin ihmeellistä, että äiti tulisi jäämään yksistänsä katselemaan\nkatselemistansa eikä kukaan katselisi häntä...\n\nVasta kun yö joutui eikä enää mitään voinut nähdä, hän meni pois,\nja tiellä hän sanoi itseksensä: no, nyt on aika antaa surun lentää.\nItsekseni tahdon olla se, kuin tiedän olevani, mutta mailma ei saa\nminusta sanoa muuta, kuin että olen mies. -- Tohtorin talon\nkohdalle tultuaan, oli akkunat auki, ja sieltä kuului mies vahvalla\nbariton-äänellä laulavan vieraita lauluja. Tuo ääni ei ole tästä\nlaksosta kotosin. Kukahan se mahtanee olla? Olkoon kuka hyvänsä, mutta\nääni on kaunis.\n\nNyt kuului vieras sanovan: \"Neiti Bertha, laulakaa nyt tekin minun\nkuullen\".\n\n\"Ei, herra Storr, minä en saata nyt laulaa. Meidän täytyy kohdakkoin\nruveta ehtoolliselle. Vasta sitte laulamme vielä yhdessä. Silmäilkää\nsiliä välin näitä nuottia\".\n\nTämä muistutus ehtoollisesta ynnä Lentsin äsköin tekemä päätös elää\nreippaasti näytti hänessä yhtäkkiä vaikuttaneen sekä nälkää että janoa,\nja kohta paikalla hän teki riuskan päätöksen. Sinä menet Leijonaan,\nsanoi hän itsekseen, ja sitte hän vakavilla askeleilla ja pää suorana\nmeni kylään.\n\n\"No, hyvää ehtoota, Lents, onhan se hauskaa, ettet sinä surussasi\nunohda hyviä ystäviä! Ei ole monta minuutia kun juuri pääsin sinusta\npuhumasta, ja jos sinä tänään olisit ollut täällä, olisit omin korvin\nkuullut koko päivän sinusta puhuttavan; kaikki ihmiset jotka ovat\nmenneet ulos ja tulleet sisään, ovat sinusta puhuneet. Eikö ole oikea\nkorva soinut? Niin, hyvä kyllä sinulle vielä mailmassa palkitaan,\nmitä äiti-vainaallesi olet ollut. Ja senkin sinä hyvin tiedät, että\näiti-vainaasi ja minä olemme olleet parahimpia ystäviä, vaikka me,\nHerra nähköön, ainoastaan harvoin tapasimme toinen toisemme, kun äitisi\nei ollut mielellänsä kotoa pois, enempää kuin minäkään -- -- -- Eiköstä\nsinua haluttaisi juoda lasi vanhaa taikka tänvuotista viiniä? Juo sinä\ntänvuotista; se on aivan hyvää, eikä tuota silmään jyvää. Sinä näytät\nniin kuumettuneelta, sinua punottaa. Niin, niin, sehän on luonnollista\nsiltä, joka on kadottanut semmoisen äidin. Minä en sano muuta,\nvaan...\" Leijonan emäntä, se joka Lentsiä näin puhutteli, viittoi nyt\nkädellänsä, tahtoen täten sanon, ettei hän liikutuksesta saanut enempää\npuhutuksi.\n\nSitte hän jatkoi, laskiessaan pullon ja lasin pöydälle. \"Mitäs me\nvoimme sen tehdä? Me olemme kuolevaisia ihmisiä; sinun äitisi oli\ntoista vuotta kahdeksallakymmenellä, siinähän jo on runsas vuosi\nliikenemäänkin, ja huomenna kentiesi minunkin täytyy mailmasta erota,\nniinkuin sinun äitisi. Jumalan avulla tulen jättämään jälkeeni minun\nlapsilleni myös hyvän nimenkin. Tosin kyllä äitisi vertaista ei voi\nolla. Mutta ethän pahaksune, jos uskallan antaa sinulle hyvän neuvon?\nMinä totta kyllä en sinulle soisi muuta kuin hyvää\".\n\n\"Kyllä minä kuulen. Minä otan mielelläni hyviä neuvoja korviini\".\n\n\"Minun oli mielessäni sanoa sitä vaan, kun sinulla on niin hellä\nluonto, ettes antaisi surun sinua voittaa. Eiköstä niin, ethän vaan\nsuuttune minulle?\"\n\n\"En suinkaan, en, kuinka minä siitä suuttuisin? Päin vastoin, nyt vasta\nhuomaankin, kuinka monta hyvää ystävää äidilläni on ollut, ja kuinka\nminä niitä häneltä perin\".\n\n\"Oi, jo maakan sinä niitä omasta kohdenkin ansaitset; sinähän olet\nniin --\"\n\n\"No, Jumalan terveeksi, Lents!\" kuului heleä nuori ääni äkkiä\nkeskeyttävän Leijonan emäntää, ja uhka ympyriäinen käsi ojentui\nLentsille, ja kasvot, joihin käsi kuului, olivat yhtä ympyriäiset. Se\noli Leijonan Anni, joka tuli sisään kynttilä kädessä, ja siitä koko\nhuone kohta valkeni, ja kääntyen äitinsä puoleen, sanoi hän: \"Äiti,\nmiksi ette ole antanut minulle sanaa siitä, että Lents oli täällä?\"\n\nOmituisesti naurahtaen vastasi äiti: \"Minä mahtanen saada hämyssä\npuhella vaikkapa nuorenkin miehen kanssa, vaan sinä et sitä saane\".\nTämä leikkipuhe ei näkynyt ollenkaan olevan Lentsin mieleen, ja Anni\nlisäsi: \"Oi hyvä Lents, sinä kaiketi näöstäni huomaat, kuinka minä\neilen ja tänäpänä olen äitiäsi itkein surrut. Se tuntuu vielä\npolvissanikin. Semmoisten ihmisten ei pitäisi ollenkaan kuoleman, ja\nkun ajattelee, että kaikki se hyvä, jonka ovat aikaan saaneet, yhtäkkiä\non kuin sitä ei olisikaan -- siitähän voisi ajatella itsensä uuvuksiin.\nMinä kyllä käsitän, mitenkä sinun kotonasi nyt on laita. Sinä katselet\njoka nurkkaan, sinä odotat oven aukenevan; se ei voi olla mahdollista,\nettä sinun olisi käynyt niin, ettei äitiä enää olisi olevassa; hänen\ntäytyy tulla sisään. Oi hyvä Jumala! minun on täytynyt koko päivän\najatella näin: voi sentään sitä hyvää Lentsiä, jos minä vaan taitaisin\nhänelle huojennusta tehdä! Kuinka mielelläni minä tahtoisin huojentaa\nhiukankin vaan! Tänäpänä sinua odotettiin toden takaa tänne\npäivälliselle. Sinun setäsi sinua ensin odotti. Kun hänelle muutoin\ntäytyy laittaa kaikki kellon lyömältä valmiiksi, hän tänäpänä sanoi:\nAnni, odotetaan hiukan, laske pois vähäksi aikaa; minun Lentsini\nkaiketikin tulee tänne, ei hän suinkaan jää yksistään siellä ylähällä\nkotona istuskelemaan. Sitte Pilgrim sanoi sinun tulevasi syömään hänen\nkanssaan; tiedäthän, että Pilgrim käy meillä rualla, hän on kuin oma\nveljeni. Siinä miehessä on sinulla ystävä, oi, oikea todellinen ystävä.\nSitte piti sedällesi ypi yksistänsä katettaman hänen omalle pöydällensä\nja minun täytyi istua hänen viereensä juttelemaan. Hän on leikkiä\nlaskeva mies, mutta liukas kuin ilmetty piru itse. Nyt sinun pitää\nhuomenna tuleman päivälliselle. Sanopas nyt mitä ruokaa sinä mielelläsi\nsyöt?\"\n\n\"Minulla ei ole oikeata ruokahalua lähes ollenkaan. Minun olisi\nmieluisinta jos saisin maata kahdeksan päivää perätysten, yhtäpäätä\nmaata vaan, tietämättä mistään mitään\".\n\n\"Kyllä siitä muutos tulee. -- Malttakaa, minä tulen paikalla!\" huusi\nAnni toista pöytää päin, johon äsköin oli istunut muutamia vuurmannia.\nHeille hän pian toi ruokaa ja juomaa ja asettui sitte jälleen Lentsin\ntuolin taa. Vastatessaan muille vieraille piti hän kättänsä tuolin\nselkälaudalla, ja Lentsistä tuntui niin kummalliselta kuin olisi\nsähkövoimaa juossut läpi koko ruumiin. Mutta nyt muitten syöminen\nmuistutti hänelle omaa nälkäänsä ja kohta Anni nopiasti kuin leimaus\nmeni kyökkiin, tuli takasin, levitti hienon valkoisen liinasen Lentsin\neteen, pani ruat pöydälle ja asetti siihen pöytäkalut niin maukkaasti\nja sanoi niin herttaisella äänellä: \"Siunatkoon Jumala ruokasi!\" että\nse oli oikein Lentsin mieleen.\n\nKyllä se niin on, ettei äkkiä löydä toista noin vikkerää ja nättiä\ntyttöä kuin Anni on. Paha vaan, että hän pitää koko mailmaa pilkkana:\nhän osaa vastata niin että sanat paukkuvat ja tietää panna puheen\nalkuun ja jatkoon, eikä se sitte kesken katkee.\n\nLents oli tyhjentänyt ensimmäisen viinilasin ja oli paikalla valmis\ntuomaan ja kaatamaan toista sisään.\n\n\"Ethän sinä polta, vai kuinka?\"\n\n\"Minulla ei ole siihen pakkoa, mutta kyllä mä polttaa osaan\".\n\n\"Oikein, minä menen ja tuon sinulle niitä sikaaria, joita isäni\npolttaa. Vieraille niitä ei tavallisesti anneta\". Anni toi yhden\nsikarin, viritti kynttilästä paperin palaseen valkeeta ja piteli sitä\nLentsille.\n\nSillä aikaa tuli Leijonan isäntä sisään. Se oli suuri, hartiokas ja\nvarteva kunnianarvoinen katsella, melkein kuin pappismies, sillä hänen\nlumivalkeat hiuksensa olivat harvassa ja niitä peitti musta samettinen\npatalakki. Sen ohessa hänellä oli ympyriäiset hopesankaiset lasisilmät\npäässä, joita hän käytti lukiessansa, mutta enimmästi ne olivat\notsalla, ja siltä näytti, kuin hänen vakava älynsä katselisi otsasta\nulos, ja vakava mies hän olikin, melkein majesteetillisen vakava, ja\nerinomaisen älykkäänä hän pidettiin. Hän tosin hyvin harvoin sanoi\nmitään, mutta mahtaneehan semmoinen mies olla sangen älykäs, joka on\nhyötynyt niin, kuin Leijonan isäntä? Kasvonsa olivat punertavat ja\nnöyryyttävät, kuin sanottu. Ainoastansa hänen suunsa, joka eniten\nvääntyi kuin olisi hän jotain maukkaasti imenyt, se suu ei varsin ollut\nnöyryyttävää laatua. Hän oli totinen ja harvapuheinen ikäänkuin\npakoittaisi hän vaitiolollaan vaimonsa ja osaksi tyttärensäkin\npuheliaisuutta tasapainoon. Kun hänen vaimonsa laski liikoja ja\nkaunisteli puhettansa ylen määrin, hän välisti pudisteli päätänsä,\nikäänkuin tahtoisi hän sanoa: kunnon miehen ei tarvitse tuota tehdä.\nLeijonan isäntä olikin kunnon tunnettu mies, tunnettu likeltä ja\nkaukaa, sekä ensimmäisen luokan asioitsia, niin kutsuttu pakkaaja; hän\nnäet osti kelloja kellosepiltä ja sitte myi hän niitä pitkin maata\nmailmaa.\n\n\"Hyvää ehtoota Lents\", sanoi Leijonan isäntä leveällä äänellä,\nikäänkuin siinä olisi koko pitkä puhe, ja kun Lents kunnioittaen nousi\nylös, antoi hän hänelle kättä ja sanoi: \"istu alallasi vaan äläkä huoli\nollenkaan kursailla, kunhan olet ravintolassa\". Sitte hän nyykytti\npäätään äänetönnä, jota tiesi samaa, kuin olisi hän sanonut: sinä pidät\nminua kunniassa, ja minun säälini sinua kohtaan on, tietkös, yhtä\ntaattu, kuin kolmenkertainen pantti. Hän meni sitte pöydällensä ja\nrupesi sanomia lukemaan. Anni otti sukankutimensa ja tuli pitämään\nLentsille seuraa sanoen kohteliaasti: \"istun tähän sinun luvallasi\".\nHän haasteli paljon ja tottuneen tavalla; ja vaikea on sanoa, onko\nhänen luonnossaan enemmän sukkeluutta vai hyvyyttä. Hän on oikeastaan\nsukkela kuin hyväkin ja niin liipattu kuin olla taitaa. Kun Lents\nlopuksi maksoi, sanoi Anni: \"Tietkös, se on minulle oikein\nvastahakoista, kun minun täytyy sinulta ottaa maksoa, olisi paljon\nhauskempaa, jos olisit ollut kestivieraana. Toivotan sinulle hyvää yötä\nja ettes sydäntäsi surulla pakahduta. Minä soisin taitavani sinua\nauttaa. No, kun olin melkein unohtamaisillani: milloinka sinun suuri ja\nkaunis urkurakennuksesi, josta niin paljon puhutaan -- sanotaanhan sen\nolevan kauniimman kaikista tällä seudulla tehdyistä -- milloinka se\nviedään Venäjälle?\"\n\n\"Minä odotan joka päivä sanaa, että sitä tullaan noutamaan\".\n\n\"Saanko minä äitini kanssa tulla sinne kuulemaan ja katsomaan sitä?\"\n\n\"Se olisi minun kunniakseni. Tule vaan, tule, koska vaan haluttaa?\"\n\n\"Hyvää yötä nyt ja oikein makoista unta! Sano minulta terveisiä\nMaisullekin, ja jos hän jotain tarvitsee, tulkoon meille vaan\".\n\n\"Kiitos kaunis! Kyllä sanon\". -- --\n\nLentsin taloon on neljännes-tunnin matkaa, hyvin runsaasti, ja jyrkkää\nvastamäkeä, mutta tänäpänä hän pikaa pääsi kotiin, eikä hän tiennyt,\nkuinka se kävi. Kun hän taas oli yksistänsä huoneessaan, tuli hän\nmurheelliseksi. Hän katseli kauan ulos suviseen yöhön, ei hän tietänyt,\nmitä hän ajatteli. Mailman menoista täällä ei kuule, ei näe mitään,\nainoastansa kaukana etäällä, tuonpuolisella vuorella seisoo yksinäinen\nhuone, jossa kettinkiseppä asuu; nyt sieltä vilahtaa valkea, mutta\nkatoo taas pian. Ne ihmiset, joitten sydäntä ei särje, saavat\nmaatuksikin.\n\nSahamylly, joka ei ole kaukana kettinkisepän huoneesta, kuuluu yön\nhiljaisuudessa tuulenpuuskan tullessa nopiasti ratisevan. Tähdet\ntuikkivat kirkkaasti yli tumman vuorimetsän reunan; tuolla, jossa kuu\non laskenut vuorimetsän taa, näkyy vielä sinertävän vaalea kehä, ja\npienet pilvet taivaalla ovat vielä vienosti valaistut.\n\nLents kävi käsin polttavaan otsaansa ja tunsi suonensa lyövän. Koko\nmailma menee ympäri hänen silmässään. Sen vaikuttaa vissiinkin nuori\nviini. Sinä et ehtoisin saa viiniä juoda. Mutta Anni on kuitenkin\nsukkela ja herttainen tyttö. -- Älä nyt sentään ole mikään narri, mitä\nsinä hänestä huolit? \"Hyvää yötä nyt ja oikein makoista unta!\" toisti\nhän itsekseen ja sai todellakin tällä kertaa nauttia vahvaa unta.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nKahden ystävän keskustelua.\n\n\nKisälli ja oppipoika, jotka Lents oli käskenyt menemään\nmaahanpaniais-kohinan ajaksi kotiin vanhempainsa luo, tekivät jo työtä\nverstaassa, kun Lents seuraavana aamuna heräsi. Tuota ei ennen ollut\nmilloinkaan tapahtunut, että olisivat olleet työssä ennenkun mestari\nitse. Vieläpä aurinkokin jo oli korkealla taivaalla, kun Lents avasi\nakkunan, ja viisi tai kuusi kelloa, niin monta kuin huoneessa oli,\nlöivät yhtaikaa seitsemän. Lentsistä oli kuin olisi hänen toivonsa\nsaada maattua viikkokaudet käynyt toteen. Elisestä tähän päivään näytti\nviikkoja kuluneen, niin pitkä tämä väliaika oli hänen mielestänsä\nollut, ja niin paljon oli tällä välin tapahtunut.\n\nMaisu toi hänelle suuruksen, istui käskemättä hänen luoksensa ja kysyi:\n\"Mitä minä sinulle tänäpänä laitan päivälliseksi?\"\n\n\"Minulleko? Ei mitään ollenkaan, minä en tänäpänä kotona syökään. Laita\nsinä teille tavallista ruokaa, johon tottunut olet. Ajattelepas vaan,\nMaisu, tuo hyvä Pilgrim...\"\n\n\"Niin Pilgrim oli eilen ehtoolla täällä\", keskeytti Maisu, \"ja odotti\nsinua ison aikaa\".\n\n\"Vai niin? Ja minä kuin olin häntä hakemassa. Ajattelepas vaan, se hyvä\nmies on eilen, puhumatta kenellekään mitään, maalannut äitini kuvan.\nSinä tulet ihmettelemään, kuinka ilmetyltä hän näyttää. Luulisi kuvan\njuuri rupeevan puhumaan\".\n\n\"Minä kyllä tiesin, että kuva oli tekeillä; minun on täytynyt sinulta\nsalaa hänelle jättää äitisi pyhähameen, punaiset liivit,\nhienolaskoksisen kaulurin, kaulahuivin ja myssyn; kranaattihelmet sinä\nolet pannut tuonne lukon taa yhdessä muitten kapineitten kanssa, joista\nminä en mitään tiedä. Mutta mitä se minuun tulee. Ei minun tarvitse\nkaikkea tietää. Mutta sen minä vaan tiedän, että jos jotain on\npidettävä salassa, niin saa vaikka iskeä kaikki suoneni, enkä sittekään\nhiisku sanaakaan. Olenko minä henkeänikään vetänyt tästä Pilgrimin\nasiasta, josta kyllä tiesin? Olenko minä sanonut edes puolta sanaa,\nminkätähden hän ei ole ennen tänne tullut? Minulle sinä saat uskoa mitä\nhyvänsä\".\n\nKoska Lents kuitenkaan ei hänelle sen enempää sanonut, kysyi hän:\n\"Mihinkä sinä sitte eilen menit? Missä sinä olet ollut koko\neilisehtoon?\"\n\nLents katseli häntä kummastellen eikä sanonut sanaakaan.\n\n\"Sinä olit setäsi Petrovitschin luona?\" kysyi Maisu.\n\nLents pudisti kieltäen päätänsä, mutta ei sittenkään antanut muuta\nvastausta, ja Maisu päästi hänen ja itsensäkin tästä pulasta, kun\nsanoi: \"Nyt minulla ei enää ole aikaa, minun täytyy mennä puistoon\npalkoja leikkaamaan päivälliseksi. Minä olen kutsunut tänne päivämiehen\nminua auttamaan, kun meidän täytyy tänäpänä mullata potaatimme. Onkosta\ntämä mielestäsi oikein tehty?\"\n\n\"On kyllä, on; tee sinä vaan kuin tehtämän pitää.\"\n\nLentsikin nyt meni työhön, mutta hänen päänsä oli tänään kummallisen\nsekamainen. Hän erehtyi monta kertaa viilojen otossa, ja isävainajansa\nviilan, joka muutoin oli kuin jokin pyhä kalu, sen hän mielipahoillaan\nheitti syrjälle.\n\nTaikahuilu rupesi soimaan. \"Kuka on pannut värkin uudestaan käymään?\"\nkysyi Lents äkisti ja ihmetellen.\n\n\"Minä\", sanoi oppipoika. Lents ei tähän sanonut mitään.\n\n\"Jo on aikakin panna kaikki uudestaan käymään. Mailma ei seisahdu\nsiitä, jos yksi ihmissydän on iäksi lakannut sykkimästä ja vaikka yksi\nmurehtiva iki pitkiksi päiviksensä vapaaehtoisesti olisi liikkumatta\npaikaltaan\". Lents jatkoi tyyneellä mielin työtänsä.\n\nKisälli kertoi sitte, että eräs nuori mestarin poika Triberg'istä oli\npalannut kotiin ulkomailta ja aikoi nyt asettaa oman pelikello-verstaan\nja asettua tälle paikkakunnalle asumaan.\n\nSille miehelle, ajatteli Lents, sinuna sopisi myydä kaikki tyyni, ja\nsitte sinäkin saattaisit mennä katsomaan, miltä mailma oikein näyttää.\nMutta tämä matkahalu juolahti hänen päähänsä ainoastaan kuin kaukainen\nmuisto menneitten aikojen mieliteosta. Todenperäistä halua hänellä ei\nenää ollut, ja sekin seikka, että hänen setänsä oli pannut huhun hänen\nmuuttamisestansa käymään ja täten tahtoi häntä siihen pakoittaa, sekin\nteki hänen vastahakoiseksi. Hän otti taas isä-vainajansa viilan\nkäteensä ja katseli sitä hetken aikaa, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:\nSe mies, joka tätä viilaa on käyttänyt, on koko ikäpäivänsä -- jos\nlukee pois jonkun pienen matka-ajan -- pysynyt paikallansa ja ollut\nonnellinen; mutta sepä totta -- hän menikin jo nuorena naimisiin, se\noli toinen laita, se.\n\nLents lähetti tavallisesti oppipoikansa valajalle, joka asui vuorella,\ntuolla toisella puolen, mutta tänäpänä hän meni itse sinne.\nPalattuansa, istahti hän hiukan aikaa työllensä. Olihan vähän väärin,\njos et menisi Pilgrimille. Päivän kuluttua puoliväliin, lähti hän\nvuorelta alas kylän läpi ja ketoa ylös Pilgrimin luo. Tämä hyvä toveri\nistui maalaustelineillään ja maalasi. Hän nousi ylös, kävi molemmin\nkäsin pitkään, sileään, vaalean-punertavaan tukkaansa ja löi Lentsille\nkättä oikealla. Lents sanoi nyt kuinka odottamaton ilo oli hänellä\nkuvasta ollut ja kuinka uskollista ja sydämellistä tämä ystävän teko\noli. \"Mitä vielä\", kielsi Pilgrim ja pisti molemmat kätensä väljin\nroimahousuihinsa, \"mitä nyt vielä, itsellenihän minä täten hyvää teen.\nTuskalliseksi käy minusta vuodet kadoksiin maalailla noita lemmityitä\nkyliä ja pispan-hiipan muotoisia kirkkotornia, joissa on niin suuri\nreikä, että numerotaulu siihen mahtuu, ja tuo niittomies viikatteineen\nseisoo siinä aina eikä pääse paikaltaan, ja vaimo lapsineen on\ntulemassa häntä vastaan eivätkä pääse koskaan perille, ja lapsi\nkurottaa käsiään, mutta ei tavoitakaan isäänsä ikinä. Ja tuo mies\nriivattu seisoo siinä aina selin päin, enkä minä häntä koskaan\nkasvoiltaan tunne. Mutta täytyy vaan sata sataa kertaa maalata noita\nmyrkyn viheriäisiä kampsuja. Mailman meno on semmoista, että alinomaa\nhalutaan yhtä ja samaa. Mielestäni minä taitaisin noita maalata vaikka\nsilmät kiini, ja sentään minun täytyy uudestaan samaan työhön ryhtyä.\nNyt minä olen tehnyt itselleni sen hyvän, että olen maalannut äitisi\nkuvan. Muutoin minä en enää ota maalatakseni mitään muotokuvia;\ntäkäläisten kasvot eivät ole minun mieleeni enkä tahdo nousevalle\npolvelle tehdä sitä kiusaa, että heidän vielä lisäksi täytyisi noita\nmaalauksiani katsella. Sinun sedälläsi on oikein, kun sanoo, ettei hän\nanna kuvaansa maalata. Kun eräs matkustaja kautta kulkeissaan otti\nsiitä hänen kanssaan puheeksi, sanoi hän: ei, ei maar häntä; sittehän\nsaisin vastedes nähdä kuvani jossakin ramupuodissa riippuvan Napoleonin\nja vanhan Fritzin rinnalla. -- Silläkös miehellä ajatuksia piisaa, kuin\npyörää kiertäisi vaan\".\n\n\"Mutta mitä sinulla on sedän kanssa tekemistä? Eikös ole niin, että\nolet maalannut äitini kuvan minua varten?\"\n\n\"Jos vaan siitä huolit. Tule, aseta itsesi tähän näin. Minä olen\nvähimmin tytyväinen kuvan silmiin, niitä en tahdo saada luonnistumaan.\nTohtori oli täällä tänään aikasin, ja hän sanoi samaa. Hänen oli määrä\ntuoda muassaan erään vieraankin, joka pystyy taideteoksiin, mutta hän\nnousi niin myöhään ylös. Sinulla on ihan äitisi silmät. Tule, aseta\nitsesi tähän, juuri tähän näin. Ole nyt alallasi, ajattele jotain hyvää\nminusta, eli ole kuin antaisit lahjan jollekulle. Se oli hyvä asia,\nettä menit Falleria takaamaan. Ajattele sitä, niin saat äitisi silmät,\njotka sydäntä lämmittävät. Hymyillä et saa. Ainoastaan tuo hyvä, tuo\nvilpitön katsanto, tuo ... tuo ... nyt, nyt on oikein. Älä räpäytä\nsilmiäsi. -- Mutta enhän minä saakaan maalattua, kun sinä itket!\"\n\n\"Minun silmiäni vaan vetisteli hiukan\", vakuutti Lents, \"minun täytyi\najatella, että äitini silmät...\"\n\n\"No hyvä, jätetään tällä erää sikseen. Minä jo tiedän. Lakatkaamme\ntykkänään. Sen lisäksi on pian päivällisaikakin. Sinä toki syöt\npäivällistä kanssani?\"\n\n\"En; älä pahaksesi pane, minä syön päivällistä Petrovitschin kanssa\".\n\n\"Minä en pahaksu mitään sinulta. Sano nyt, kuinka sinun muutoin on?\"\n\nLents kertoi nyt, että hän puolittain oli päättänyt lähteä matkoille\nnoin parin vuoden ajaksi, ja kehoitti ystäväänsä panemaan nuo entiset\nrauenneet tuumat toimeen ja lähtemään yhdessä hänen kanssaan. Kentiesi\nnyt saavuttaisivat sen onnen, kuin siihen aikaan toivoivat\nsaavuttavansa.\n\n\"Älä tee sitä, älä lähde\", väitti Pilgrim vastaan. \"Näetkös Lents, sinä\nja minä, me molemmat emme ole syntyneet pohatoiksi, ja niinhän se onkin\noikein. Minun isäntäni Don Bastian, se oli oikea mailman mies, joka\nosasi koota rahaa; hän se on matkustanut puolen mailmaa eikä kuitenkaan\ntiedä mailmasta enempää kuin pässi. Mihinkä hän vaan tulee, missä ikinä\nhän kävelee ja seisoo, hän ei muuta kuin ajattelee: kuinkahan täällä\nsaisi raha-äyrin kokoon? Miten saisi oikein säästetyksi ja peijatuksi?\nJa sen hän ymmärtääkin pitkin koko mailmaa. Spanian talonpoika on yhtä\ntyhmän-sukkela kuin Saksankin, ja heidän pääriemunsa on riisua toinen\ntoisiaan liiviin saakka. Kun minun Don Bastianini palasi kotiin,\nhänellä ei ollut muuta hyvää matkoiltaan kuin rahansa eikä muuta\nmurhetta kuin mitenkä hän nuo rahat parahiten tallettaisi. Se, joka\nsemmoinen on, saa jotain kokoonkin\".\n\n\"No, entäs me sitte?\"\n\n\"Se, jota huvittaa muukin kuin käypä raha, ei rahasta paljon\npiittaakaan. Näetkös minua; minulla ei ole muuta liikamaista helisevää\nkuin kitarrini, ja onhan sitä siinä. Minä olen näinä päivinä kerran\nkuulustanut nuorinta Don Bastiania Jumalan kymmenissä käskyissä, ja\nsilloin sikisi sukkela ajatus aivoissani. Kuinka ensimmäinen käsky\nkuuluu? Ei sinun pidä muita Jumalia pitämäsi minun edessäni. -- Siinä\nsanotaan paljon. Ei yhdelläkään ihmisellä saata olla useampaa kuin yksi\nainoa Jumala. Sinulla ja minulla on iloa taiteestamme. Sinä olet\nonnellinen, kun olet saanut valmiiksi soittovärkin, jossa kaikki\nsointuu hyvin yhteen, ja niin minäkin kohdastani olen, vaikka usein käy\nminulle vastahakoiseksikin se, että minun täytyy maalata tuota\niankaikkista pikku kylää iankaikkisine niittäjineen, vaimoineen ja\nlapsineen. Mutta kun työni on valmis, se ilahuttaa minua, ja sitä\ntehdessäni minä olen iloinen kuin lintu, kuin tuo peipponen, näetkö,\njoka istuu tuolla kirkonkatolla. Ja se, jolla on iloa työstänsä, se,\njonka kaikki halu ja harrastus on työssänsä kiini, se ei myöskään sen\nlisäksi taida mieltänsä vaihettaa siihen, kuinka rikastuisi, kuinka\nkeinottelisi ja mailmaa kavaluudella pettäisi. Se, jolla vaan on\nsenkaltaista iloa, jota ei saa rahallakaan, mitä se huolii rahasta ja\nomaisuudesta? Minulla on iloa tarpeeksi, katsellessani kasvavia puita,\nkuinka auringon säteet leikkivät oksissa, kuinka ne heiluvat ja\nhumisevat niin kotimaisesti ja hauskuttavasti. Tarvitseeko minun sen\npuolesta olla metsän omistaja? Ei sinun pidä muita Jumalia pitämäsi\nminun edessäni. Se on hyvä lause se. Tuo muu Jumala on paraasta päästä\npiru itse, sen saatat huomata omasta sedästäsi Petrovitschistä. Vielä\nolen löytänyt evankeliumissa toisenkin paikan, joka kuulluu oikein ja\npitää yhtä: et sinä saata yhtaikaa palvella Jumalaa ja mammonaa\".\n\n\"Muuta sinä luokseni asumaan\", oli Lentsin ainoa vastaus ystävälle,\n\"minä laitan sinulle yli-tuvan valmiiksi ja vielä kamarin sen viereen\".\n\n\"Sinä tarkoitat hyvää, mutta hyvin se ei olisi. Lents, sinä olet\nihmeteltävä. Sinä olet syntyäsi aviomies ja perheenisä. Sinun pitää\nnaimasi, ja minä jo edeltäkättä olen iloissani siitä, kuinka ma sitte\nkerron sinun lapsillesi juttuja minun matkoiltani. Kun minä tulen\nvanhaksi enkä enää saa ansaittua mitään, sitte sinä saatat ottaa minut\nitse tähteni huoneesesi ja ruokkia minua kuolemaani asti. Mutta nyt,\npidä nyt silmäsi auki. Heitä minä vaikka hiukan syrjällekin, minä en\nole siitä minään, päin vastoin kehoitan sinua sitä tekemään, että\nsetäsi Petrovitsch muistaisi sinua testamentissaan. Ei olisi hullumpaa,\njos saisi periä. Minullakin kyllä on taipumusta perimään, niin suuri\ntaipumus kuin olla taitaa, mutta, Jumala parantakoon, minulla on\npelkkiä köyhiä sukulaisia, joiden ainoa rikkaus on lapsiparvet. Minä\nolen ainoa koko joukossa, jolta joskus on jotain perittävää. Olenhan\nminäkin tuommoinen perisetä, yhtä hyvä kuin Petrovitschkin\".\n\nYstävä teki Lentsin iloiseksi, aivan niin kuin paraikaa ripeä\npäivänpaisteinen sade ulkona virvoitti luontoa. He odottivat, siksi kun\nsade lakkasi, ja nyt mentiin yhdessä ravintolaan; mutta jo ulkopuolella\nhe erosivat, sillä Pilgrim sanoi, ettei hän Lentsin seurassa mene\nPetrovitschin näkyville. Ravintolan edustalla seisoi kyytirattaat ja\nLeijonan isäntä seurasi erästä nuorta miestä ulos, kurotti hänelle\nkaksi sormea hyvästijätöksi ja siirsi samassa lakkiansa hiukan\ntakaraivolle.\n\nNuori mies sanoi vielä kerran jäähyväiset emännälle ja tyttärelle ja\nkäski kyytimiestä ajamaan edellä ja odottamaan tohtorin talolla.\n\nKun hän kulki molempain ystäväin ohitse, tervehti hän heitä, nostaen\nlakkiansa.\n\n\"Tunnetko sinä tuota nuorta miestä?\" kysyi Lents.\n\n\"En\".\n\n\"Enkä minäkään\", sanoi Lents. \"Kummallista! Kuka se vieras on?\" kysyi\nhän Leijonan isännältä.\n\n\"Se on minun vävyni veli\".\n\n\"Ahaa!\" kuiskasi Pilgrim hiljaa Lentsin korvaan, \"minäkin muistan. Minä\nolen kuullut puhuttavan hänestä; hän on Annin kosia\".\n\nLents rupesi ottamaan nopeita askeleita kuistia myöden ylös. Pilgrim ei\nollenkaan huomannut, kuinka hänen kasvojaan vavahteli.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nPetrovitschin päivällispidot ynnä ruansulatuksen viettoa.\n\n\nPetrovitsch ei vielä ollut ravintolan pitohuoneesen tullut. Lents meni\nsiksi aikaa istumaan hänen siallensa ja keskusteli tässä isäntäväen ja\nPilgrimin kanssa.\n\nAnni oli tänään merkillisen harvapuheinen; vielähän teki senkin, kun\nLents tullessaan sisään tarjosi hänelle kättänsä, ettei hän ollut sitä\naskareistaan huomaavinansa. Hänen kätensä kaiketi on niin kiini\nkihloissa, ettei hän sitä taida kenellekään tarita edes tervetuloksi.\nMutta ei hän sentään siltä näytä, kuin olisi hän morsian. Ja nyt setä\nPetrovitschkin tuli, eli oikeammin hänen juoksiansa koira, joka oli\nmäyrän ja rottakoiran sekasikiö.\n\n\"Hyvää päivää, Lents!\" sanoi setä tultuansa kohta jälkeen, ja niinkuin\nvähän närkästyksissään. \"Minä odotin sinua jo eilen. Unohditko sinä,\nettä olin sinut käskenyt päivälliselle?\"\n\n\"Unohdin, minä unohdin peräti, sen täytyy tunnustaani\".\n\n\"Semmoisella ajan vaiheella, kuin sinä nyt, saattaa kyllä unohtaa,\nmutta muutoin ei ammattimiehen auta unohtaa mitään. Minä en ole\npäivinäni unohtanut mitään, enkä mitään kadottanut, en ole kadottanut\nainoatakaan nuppineulaa enkä unohtanut yhtäkään säkkiriepua. Kaikki\nseitsemän aistia pitää aina oleman vireillä. No, ruvetkaamme nyt\nsyömään\".\n\nAnni toi sopan; setä otti siitä itselleen ja pani vielä toisellekin\nsyrjätalrikille. Sitte hän sanoi Lentsille: \"ota sinä loppu\". Sen\nperästä hän taskustaan veti sanomalehden, jonka hän joka päivä kävi\npostista noutamassa, leikkasi sen auki sillä välin kuin soppa jähtyi,\nlaski tupakkikukkaronsa ja merenvahapiippunsa sen päälle, ja vasta nyt\nhän rupesi syömään.\n\n\"Näetkös\", sanoi hän syötyänsä sopan ja taittaessaan leipää toiseen\ntalrikkiin, tuolle tuntemattomalle, \"näetkös, näin minä mielelläni\nelelen; kun minä ravintolassa syön, niin minulle pitää joka päivä\nannettaman tuoretta nisustakin. Rätingin minä joka päivä heitän\nnurkkaan, ja olen ainiaan oma herrani\".\n\nKun liharuoka oli pöydällä, leikkasi Petrovitsch korkiakätisesti\nkappaleen Lentsin eteen, toisen hän leikkasi itse eteensä ja vielä\nkolmannen kappaleen tuon tuntemattoman talrikille. Tuohan mahtoi olla\nhänen ylimmäinen ystävänsä, koska Petrovitsch pisti pikkusormensa\nruokaan, pudisti päätään ja kaasi siihen sitte hiukan vettä, ennenkun\ntarjosi. Nytpä kaikki selvenikin, kun Petrovitsch huusi koiralle:\n\"tule, poju, tule! hiljaa, ei niin oitis kuumalta, poju, hiljaa, kas\nniin, hiljaa!\"\n\nHän asetti talrikin laattialle, ja koira söi maiskutteli maukkaasti\nruokaansa, kunnes se viimein nuoleskeli suupieliänsä ja katseli\nkiitollisesti ja tytyväisenä herransa silmiin.\n\nTämän jälkeen poju -- koko paikkakunnalla oltiin Petrovitschille\nvihaisia siitä, että hän oli antanut koiralle semmoisen nimen -- sai\nainoastaan pieniä makupaloja vielä. Petrovitsch puhui hyvin vähän\nsyömisen aikana, ja kun hän päivällisensä päätettyä oli virittänyt\npiippunsa ja tarttunut sanomalehteen, tiesi pojukin nyt olevan aika\nhypätä herransa syliin. Siinä se sitte levähti, puoleksi seisoen,\npuoleksi istuen, ja näin, koiran pään yli, Petrovitsch luki\nsanomalehteä.\n\nLents istui siinä neuvotonna, sillä setä ei ollut se jota olisi\nollut luovuttaa vanhoista tavoistansa. Vihdoin Lents kysyi: \"setä,\nminkätähden olette levittäneet sen huhun, että minä lähden\nmatkustusretkelle?\"\n\nPetrovitsch veti kolme makiata haikua ja puhalsi vielä savun perään,\nsitte hän silitteli pojua ja sysäsi sen hiljaa sylistään, pani\nsanomalehden taas kokoon, pisti sen taskuunsa ja sanoi viimeinkin:\n\"Lents, mimmoinenka sinä oikein olet? Sinähän itse olet minulle sanonut\ntahtovasi saada nuoruutesi palkituksi ja lähteväsi vieraille maille\".\n\n\"Sitä minä en muistuttele\".\n\n\"Enkä minä sitäkään pahaksesi pane, sinä kun et ole ollut oma herrasi;\nmutta hauskaa olisi, jos vieläkin lähtisit ulos mailmaan, sitte sinä\ntulisit sieltä miehenä takasin. Pakoittaa sinua minä en tahdo, enkä\nminä sitä voisikaan\".\n\nSedän vakava puhe sai Lentsin uskomaan, että hän oli tästä asiasta\nsedän kanssa keskustellut, ja hän pyysi nyt, ettei setä paheksuisi\nhänen huonoa muistoansa.\n\n\"Lents, siirry hiukan likemmäksi\", kuiskasi setä ystävällisesti, \"ei\ntarvitse kenenkään kuulla, mitä me puhumme keskenämme. Kuuleppas, jos\nnoudatat minun esimerkkiäni, et mene naimaan\".\n\n\"Mutta setä, kuinka minä nyt tuommoista sitte ajattelisinkaan?\"\n\n\"Te, nuori kansa, ette sitä asiaa ymmärrä ollenkaan. Se on tosi, se.\nKatsoppas, Lents, ota esimerkki minusta. Minä olen, kuin näet,\nonnellisimpia ihmisiä mailmassa; minä olen oleskellut kaksi viikkoa\nBaden-Badenissakin, ja nyt minun taas on täälläkin hauska ollani, ja\nmihinkä ikänä mä tulen, olen minä oma herrani, ja ihmisten täytyy minua\npalvella. Eikä niistä tytöistäkään tähän aikaan enää ole mihinkään.\nLöyhien ja mieltä noutavien parissa kuolisi ennen pitkää ikävyyteen, ja\njos taas ovat älykkäitä ja hauskuttavia, heille täytyy kolmesti\npäivässä, juuri joka ateriaksi, hankkia jotakin huvittavaa, että heidän\nolisi mieli hyvä. Sittenkin saa kestämiseen kuulla: oi sentään, kuinka\npitkällistä se talouden hoito onkin! Te miehet, te ette siitä tiedä\nmitään. -- Sen lisäksi sitte vielä tulee lasten parkunata ja sukulaisia\nja koulumaksoja ja ulostekoja\".\n\n\"Mutta, setä, jos kaikki ihmiset olisivat samaa mieltä kuin te, koko\nmailma ennen sataa vuotta kuolisi sukupuuttoon\".\n\n\"Mitä vielä! Siitä ei ole pelkoa!\" naurahti tuo vanha Petrovitsch ja\npainoi tupakkia syvemmälle piippuun pienellä posliinisella\nliipasimella, joka hänellä aina oli taskussaan. \"Katsoppa, tuossa\nhyörii Anni\". -- Lentsin sydäntä vavahti syvältä; hän ei itsekään\ntietänyt, minkätähden, mutta setä jatkoi tyyneesti: \"Katsoppa, siinä\non kiero naiseläjä, aina talttuva, ja hän on minun hovinarrini.\nNiin, nuo kuninkaat ennen aikaan olivat oikein sukkelia, ne pitivät\npalveluksessaan hovinarria, joittenka virkana oli naurattaa\nisäntäväkeänsä heidän aterioidessaan; sepä on terveellistä ja sulattaa\nruokan. Tuo Annikin on minun hovinarrini ja minun täytyy jokikinen\npäivä häntä nauraa\".\n\nKun Lents nyt katseli ympärillensä, oli Pilqrim jo kadonnut. Hän näytti\nmenollansa todellakin tarkoittaneen sitä, että ystävä kieltäisi\nPetrovitschille ystävänsä. Mutta Lents piti velvollisuutenaan sanoa,\nettä hän oli ja aina oli oleva uskollinen ystävä.\n\nSedän mielestä se oli aivan oikein ja hän kiitti veljensä poikaa siitä,\neikä Lents saanut oltua ihmettelemättä sitä, että Petrovitsch kiitti\nPilgrimiä. Siihen setä vastasi Pilgrimin olevan samaa luontoa, kuin hän\nitsekin, vaikka eri lailla; ei Pilgrimikään ollut naimisesta minään\neikä pitänyt vaimoväestä väliä.\n\nPoju kävi levottomaksi ja rupesi vinkumaan.\n\n\"Hiljaa!\" manasi Petrovitsch, \"ole ääneti ja alallasi; me mennään kohta\njo kotiin makaamaan, ole nyt vaan ääneti. Tule, poju. Käytkö sinä\nmukaan, Lents?\"\n\nLents saattoi setäänsä hänen kotiinsa saakka, jossa huoneet olivat\nsuuret ja komeat, vaikka hän yksistään siellä asui. Kohta kun hän tuli,\novetkin aukenivat itsestään, kuin taikavoimalla, sillä palvelustytön\noli määrä pitää vaaria ja avata ilman hänen kolkutustaan. Vieras\nihminen, jolla ei ollut erinomaista asiaa, ei uskaltanut mennä sisään,\nja kylässä sanottiin: ei sinne kärpänenkään pääse ilman passia.\n\nLents jätti tässä hyvästi, ja setä kiitti häntä haukotellen. -- --\n\nLents oli hyvällä päällä, kun hän taas jäljestä puolen päivän istui\ntyössänsä.\n\nHuone, joka oli käynyt niin autioksi, ettei hän siellä luullut\nmielestään voivansa kauan kestää, tuntui hänestä taas niin kotoiselta.\nEi niistä ulkohuvituksista olekaan oikeata hauskaa; hauskaa löytää\nainoastaan omassa kodissa. Lents rupesi katsomaan paikkaa äitinsä\nkuvalle: parashan paikka oli tuossa isän viilan ylipuolella. Siitä\nsopii äidin katsella alas, kuinka poika tekee työtä, ja hän itsekin\nsaattaa työstänsä katsella ylös äitinsä puoleen.\n\nPidä huoneet hiukan siistimpinä, oli Lents sanonut Maisulle, ja Maisu\noli oikein närkästyksissään vastannut: ne ovat aina siistit! Lents ei\ntahtonut puhua suutansa puhtaaksi, minkätähden hän olisi suonut niitä\nerinomaisen siistiksi; hän, näet, odotti joka hetki Annia äitineen\nkuulemaan ja katsomaan urkuvärkkiä, ennenkun se vietäisiin ulos\nmailmaan. Silloin myös oli hänen aikomuksensa suorastaan kysyä -- sillä\nsuorin tie on aina paras -- mitä tuo kulkupuhe taiteliasta oikein\ntiesi. Hän ei kuitenkaan ollut siitä oikein selvillä, onko hänellä\noikeutta kysymään semmoista asiaa, vaan hän arveli, että hänen piti\nkysyvän; sitte vasta hän taitaisi Annin kanssa haastella toisella\nlailla, joko niin, taikka näin.\n\nPäivä kului toisen perästä, eikä Annia vaan kuulunut, ja Lents käveli\nusein Leijonan ravintolan ohitse, menemättä sisään ja vihdoin\nkatsomatta sinnepäinkään.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nSuuri soittoteos soi, ja uusia soitelmia sävelletään.\n\n\nKun se sanoma levisi, että tuo kaunis ja suuri Taikahuilu,\nMorgenhalde'n Lentsin valmistama kellonvärkki, ensi päivinä olisi\nvietävä määräpaikkaansa Venäjälle, ei koko laksossa muusta puhuttukaan.\nNytpä oikea kansan vaellus aikoi Lentsin kotiin; jokainoa tahtoi\nvieläkin ihannella tuota kaunista teosta, ennen kun se iäksi\npaikkakunnalta katoisi. Maisulla oli paljon tekemistä, kun hänen piti\nsanoman tervetultua kaikille ihmisille, antaman jokaiselle kättä ja\nsitä ennen pyhkimän käsiään esiliinaansa ja vielä tulioita saattaman\nsisään. Eikä ollut tuoliakaan talossa tarpeeksi monta, joille olisi\nkäskenyt noin paljon ihmisiä yhtaikaa istumaan.\n\nYksin setä Petrovitschkin tuli taloon ja hänen muassaan ei ainoastaan\npoju -- se oli tietty, se -- vaan myöskin Ibrahim, Petrovitschin\npelikumppani, josta kävi semmoinen puhe, että hän ollessaan\nviisikymmentä vuotta pois kotopaikastaan oli tullut Turkkilaiseksi.\nNämä molemmat vanhukset eivät paljon puhuneet; Ibrahim istui itsekseen\nhiljaa paikallaan, poltti pitkästä turkkilaisesta piipustansa ja\nräpytti useita kertoja silmiään. Petrovitsch hääräsi hänen ympärillänsä\nmelkein kuin poju Petrovitschin ympärillä, sillä Ibrahim oli oikeastaan\nainoa ihminen, jolla tavallansa oli valta Petrovitschin yli, ja se\nhänellä oli sen vuoksi, ettei hän tätä valtaansa käyttänyt. Hän käski\npois luotansa kaikki ne, jotka hänen kauttansa kokivat saada\nPetrovitschia johonkin taipumaan. He löivät korttia kahdakesken ehtoot\nkadoksiin ja maksoivat toinen toisellensa puhtaassa rahassa, ja\nIbrahimin vakava, järkähtämätön tyyneys teki Petrovitschin\nvilkkaammaksi ja kernaammaksi, ja nyt täällä hänen vanhempainsa kodissa\nnäytti Petrovitsch tavallansa tahtovan pitää isännyyttä.\n\nSillä välin kuin eräs isompi kappale soi, seisoi Petrovitsch työpöydän\nvieressä, katsellen kaikkia, mitä pöydällä oli sekä seinällä ja\nkatonlaessa roikkui; viimein hän otti alas tunnetun viilan, johon käden\nsia oli jäänyt. Kun kappale oli loppuun soinut, sanoi hän Lentsille:\n\"tämä on ollut hänen viilansa, eikös ole tosi?\"\n\n\"On, se on ollut isävainaani\".\n\n\"Minä tahtoisin sen sinulta ostaa\".\n\n\"Setä, nyt ette puhu täyttä totta; eihän sitä myydä sovi\".\n\n\"Minulle vallan hyvin\".\n\n\"Ei teillekään; älkää sentään paheksuko\".\n\n\"No hyvä, mutta anna se lahjaksi sitte. Minäkin joskus sinulle\nlahjoitan jotain\".\n\n\"Setä, minä en tiedä -- minä en tiedä, mitä minä siihen sanoisin. Mutta\nminun mielestäni se on niin, etten minä saa sitä antaa omasta kodosta\nkenellekään\".\n\n\"Olkoon niin, jää siis tänne sitte\", sanoi Petrovitsch tuolle\nhengettömälle käsityökalulle ja laski sen taas entiselle paikalle.\n\nPian hän jälleen lähti Ibrahimin kanssa laksoon päin.\n\nMyös puolen penikulman takaakin ynnä tuonpuolisesta laksosta tuli väkeä\nihaelemaan soittokapinetta, ja Maisukos vasta oli onnellinen, kun\nensimmäinen vieras hänen omasta kotokylästään, tuttu vihtimies, tuli ja\nsanoi kaikkein kuullen: \"Ei ole sataan vuoteen niin paljon kansaa\nmeidän kulmalta ollut liikkeellä. Vahinko vaan, että tuo kello kapine\nmenee menoaan mykkänä eikä soita täältä Odessaan saakka ja sano näin:\n'Minä tulen Schwarzwaldista, ja siellä asuu taitavia ihmisiä, jotka\nsaavat tämmöistä aikaan'.\" Maisu kuulteli naurusuin ja oikein\nonnellisena. Niin Knuslingenilaiset vaan osaavat puhua, eikä niin osaa\npuhua kukaan, olkoon kotoisin mistä hyvänsä. Maisu jutteli, kuinka\nkauan ja ahkeraan Lents oli tätä pelikelloa valmistanut ja kuinka usein\nhän oli yösydännäkin noussut ylös korjaamaan jotain, jota oli saanut\npäähänsä; siinä teoksessa oli monta salaisuutta, joita ei kukaan\ntaitanut tutkia; Maisu yksistänsä tietysti tiesi kaikki tyyni, eikä\nlujempaa sydämmen-tykytystä tunne yksikään tyttö, kuullessaan rakkauden\nensimmäisiä kuiskutuksia, kuin Maisu nyt tunsi, kun oitis ensimmäinen\nmies hänen kotokylästään sanoi näin: \"Niin Maisu, ja semmoinen talo,\njossa semmoinen teos on valmistunut, niin säntilleen ja niin puhtaasti\nsoi -- semmoinen talo myös on kaikin puolin kuin talon olla pitää, ja\nsiihen on sinullakin osasi\".\n\nTähän puheesen Maisu näytti, kuin olisi hän tahtonut sanoa: niin\njärkeviä ihmisiä kuin meillä kotokylässä ollaan, ei olla missään\nmailimassa. Minä en tahdo ketään loukata eikä kukaan sitä pahaksensa\npanko, mutta sen minun täytyy sanoa: tuo mies on ensimmäinen ja ainoa,\njoka on osannut asiat oikein selittää. Kuinkas kaikki muut ovat\ntehneet? He ovat seisoneet ja katselleet kuin härkä uuteen porttiin.\nAmmuu! Ammuu! Mutta toista Knuslingenilaisien! Jumalan kiitos, että\nminäkin olen Knuslingenilainen! -- Niin Maisun muoto sanoi, niin sanoi\nMaisun kädetkin, jotka hän pani sykkivälle sydämmelleen ja samaa sanoi\nhänen silmänsäkin, kun hän tätä tehden katseli taivaaasen päin.\n\nLentsin täytyi aina nauraa, kun Maisu jokikisellä aterialla hoki\nhokemistaan, kuinka häntä Knuslingenissa kiitettiin, ja kuinka\nKnuslingen tosin on pieni kylä, mutta sentään siihen kuuluu kaksi\nkappeliakin: Fuchsberg ja Knebringen.\n\n\"Huomen-aamulla minä lyön kannen kiini ja huomen-ehtoolla Taikahuilu\ntekee menoa\", sanoi Lents.\n\n\"Joko huomenna?\" valitti Maisu ja katseli pakkalaatikkoa, ikäänkuin hän\nolisi tahtonut rukoilla sitä vielä viipymään kauemmin: \"onhan kotona\nhyvä oltava ja karttuuhan siten kunniaakin\".\n\n\"Yksi asia minua ihmettää\", jatkoi Lents, \"se, minkätähden tohtorin\nherrasväki ei tule ja ... ja sitte ... sitte on Leijonaltakin luvattu\ntullaa\".\n\nMaisu hieroi otsaansa ja kohotti olkapäitään, pahoillansa siitä, ettei\nhän tietänyt mitään; hän ei voinut millään muotoa tietää, mitä niin\nisosissa perheissä tapahtui.\n\nIson aikaa oli Leijonan Anni muistuttanut äitiänsä menosta Lentsille,\nmutta äiti ei tahtonut mennä ilman isää. Jos ei isä ollut muassa,\noltiin ylhäisyyttäkin vailla, mutta tuo hänen ylhäisyytensä ei juuri\ntaipunut menemään kenenkään luo, vaan hänen itsensä luo piti jokaisen\ntuleman, joka halusi huomatuksi tulla.\n\nMutta nyt, viimeisenä päivänä, oli Anni saanut tiedon -- hänellä oli\nvisut tiedusteliansa -- että tohtorin piti mentämän Lentsille, ja nyt\npiti hänen ylhäisyytensäkin saataman taivutetuksi, ja tänä viimeisenä\npäivänä vasta oikia aika onkin mennä, sillä tänään kaikki isoisemmat\nmeneekin. Äiti ja tytär päättivät, että Morgenhaldeen lähdettäisiin\nvasta sitte, kun tohtorin oli menty edellä, mutta hänen\nylhäisyydellensä ei puhuttaisi tästä juonittelusta mitään, sillä sitä\nhänen oma tarkkuutensa ja arvonsa ei olisi sietänyt.\n\n\"Sinuttelia tulee!\" huusi Maisu aamulla aikasin, kun hän katsoi kyökin\nakkunasta ulos. Sinutteliaksi vanha väki kutsui nuorta ja nuoren tapaan\nreipasta koulunopettajaa, sen tähden että kaikkia naimattomia miehiä\nkylässä sinutteli, jota moni pahaksensakin pani, ja senpätähden hänen\nseurakumppaninsakin häntä kutsuivat laulumestariksi, josta nimestä hän\npaljon piti. Hän se oikeastaan olikin lauluyhteyden perustaja ja\nkeskus, ja vielä sen lisäksi hän yhdessä Lentsin, Pilgrimin ja Fallerin\nkanssa olivat nelisin valioimpia laulukvartettia. Lents sanoi hänelle\nsydämmellisesti tervetuloa, ja Maisu samassa pyysi häntä viipymään pari\ntuntia kumminkin auttamassa ottamaan niitä monia vieraita vastaan,\njotka tänään tulisivat.\n\n\"Niin\", sanoi Lents, \"jää vaan meille; sinä et usko, kuinka minun on\npaha ollani siitä, että teokseni nyt viedään pois. Samalla varmaankin\ntuntuu, kun oma veli taikka lapsi perheestä lähtee vieraille maille\".\n\n\"Sinä liioittelet taas\", varoitti opettaja, \"sinä vaihetat joka asiaan\nosan sydämestäsi. Mistä sinä sitä uutta aina saat siaan? Sinä tiedät,\netten minä oikeastaan paljon piittaa uruista...\" -- tässä meni Maisun\nnenä solmeen, mutta opettaja jatkoi: \"urut ovat lapsia ja lapsimaisia\nvarten. Minä vähän kyllä klaveristakin piittaan, syystä että sävelet\nsiinä on valmiina; klaverin soitto ei ole yhtään sen enempää, kuin jos\nlaulukappaletta viheltelee, ja teidän urkuvärkillänne kyllä on kielet\nja keuhkot, mutta sydän puuttuu\".\n\nMaisu meni pahoilla mielin huoneesta pois. Jumalan kiitos, että\nKnuslingenilaisia vielä löytyy mailmassa, jotka kaikkia paremmin\nymmärtävät. Vähän ajan takaa hän kuuli sisällä tuvassa laulettavan\ntuota tuntoisaa laulua: \"Nyt mun täytyy lähteä\". Lentsillä oli raikas,\nvaikkei ihan täysiääninen tenori, ja opettajan ei tarvinnut koroittaa\ntäyttä baassiansa, ettei kävisi ylen lujaksi. Tämän heidän laulunsa\nMaisu katkasi, huutaessaan avonaisesta ovesta: \"tohtorin herrasväki\ntulee!\"\n\nOpettaja meni ulos huoneen edustalle heitä niinkuin edeskäypänä\nvastaanottamaan.\n\nTohtori tuli rouvansa ja kolmen tyttärensä kanssa ja sanoi kohta\nomituiseen miellyttävään tapaansa, vaatimatta mitään, mutta ei ollut\nsitä vastaan mitään väittämistäkään, että Lents ei kuluttaisi\ntyön-aikaansa pitkillä puheilla, vaan panisi soittovärkin oijetis\nkäymään.\n\nSen hän tekikin, ja kaikki kuuliat olivat ilmeisesti iloissaan. Kun\nensimmäinen kappale oli soinut loppuun, sai Lents kuulla niin paljon\nkiitosta, että hän painoi silmänsä maahan, ja kaikki kiitossanat olivat\nniin suoraan sanotut, ettei niissä ollut tinkimisen varaa\nkohteliaisuuden kannaltakaan.\n\n\"Isoäitimme käski onnittelemaan teitä\", sanoi tohtorin vanhin tytär, ja\nBertha huudahti: \"Kuinka monta ääntä sentään tuommoisessa kotelossa on\nolemassa!\"\n\n\"Tokkohan sinulla niin monta olisikaan?\" sanoi isä leikillänsä.\n\nVanhin tytär sanoi vieläkin Lentsille: \"Teillä on erinomaisen hieno\nsoitannollinen aisti\", ja tätä sanoessaan hänen ruskeat silmänsä olivat\nkuin kirkastuneet.\n\n\"Jos vaan minun isä-vainajani\", vastasi Lents, \"olisi minulle lasna\nollessani ostanut pienen viulun, kentiesi olisin soitannosa pitkällekin\npäässyt\".\n\n\"Sinä olet päässyt pitkälle kyllä\", sanoi paksu, läntä tohtori, laskein\nleveän kätensä Lentsin hartialle.\n\nOpettaja, jolla omasta kohden oli eri ilonsa siitä, että hän pystyi\nsoittovärkin sisärakennukseen, päästi nyt Lentsin vaivasta selittää sen\nkaikkia seikkoja rouvasväelle, eikä Lents olisikaan osannut niin juurta\njaksain sanoa, kuinka erittäinkin nuo pienet _crescendo_- ja\n_decrescendo_-kohdat olivat tähän yhteen sovitetut, ja kuinka tarkkaa\naistia siihen tarvitaan, kun tahtoo saada sävelet kuulumaan\nvoimakkaasti, loukkaamatta niitten hienoutta, kuin myöskin kestävät ja\näkkinäiset sävelet oikein tasan ääntymään. Hän selitti tavan takaa,\nkuinka soitannollinen aisti ja käytännöllinen taito ovat yhtä tämmöisen\nsoittovärkin valmistelussa, ja kuinka varsinkin nuo synkkämieliset\nkohdat olivat miellyttävästi onnistuneet; kahta vaikeampi oli, sanoi\nhän, saada soittokappaleen periaatetta ilmi, kun työskennellessä täytyi\nnoudattaa metronomia, sillä vapaasti soittava niekka ei koskaan soita\nmetronomin mukaan ja on sen takia esteetön tunteittensa ilmiannossa.\nHän oli juuri uhossa antaa selkoa tuon suuren vetovärkin käyttämisestä,\nsen pää-äänistä ja lisä-äänistä, ja erinomattain telojen laadusta,\nkuinka niitten täytyy olla lujasti yhteen-liitettynä, etteivät\npintapuoleltaan pehmeästä leppäpuusta, mutta sydän monesta eri\npuu-lajista, joitten syyt ovat asetetut eri suuntiin -- kun hän kesken\nselityksiään yhtäkkiä katkaistiin, sillä Maisu kuului ulkonna sanovan\nerinomaisen ystävällisesti ja sydämmellisesti tervetuloa. Lents meni\nulos. Siellä oli Leijonan isäntä rouvineen ja heidän tyttärensä Anni.\nLeijonan isäntä antoi hänelle kättä ja nyykkäsi sen ohessa päätänsä,\njoka tiesi samaa kuin olisi hän tahtonut sanoa: sen enempää ei voi\npyytää, kuin että ylhäiseksi tunnustettu kunnon mies osoittaa\nnuorukaiselle sitä kunniata, että tulee neljännes-tunniksikin\nsilmäilemään teosta, jonka valmistus on kysynyt vuosikausien ahkeraa\ntyötä.\n\n\"Joko sinä vihdoin viimeinkin tulit?\" tervehti Lents Annia.\n\n\"Minkätähden sanot vihdoin viimeinkin?\" kysyi Anni.\n\n\"Vieläkö sitä kysyt? Etkös muista, kun jo kuusi viikkoa takaperin\nlupasit tulla?\"\n\n\"Koska se oli? Minä en sitä muistakaan\".\n\n\"Päivänä äitini maahanpaniaisien jälkeen sinä lupasit tulla pian\".\n\n\"Niin, niinhän se taisi olla, niin, niin, ja niin se olikin. Minusta on\naina tuntunut, kuin olisi minulla joku hyvin tärkeä asia, mutta en ole\ntietänyt mikä se oli; mutta sepä se nyt olikin, niin oikein. Mutta\nmeidän talossa, sinä et voi ajatellakaan, kuinka paljon siellä on\nkaikenlaista, joka panee päätä pyörimään\". Niin Anni sanoi, ja Lents\ntunsi niinkuin pienen pistoksen sydämessään.\n\nOikeastansa hänellä ei ollutkaan aikaa miettiäksensä, mikä häntä näissä\nsanoissa pahoitti taikka ilahutti, sillä nythän oli kahden puolen,\ntohtorin ja Leijonan isännän puolelta, sanottava terveiset. Vähältä\npiti, ettei niinkuin kaupungissakin tehdään, antanut suuta tohtorin\ntyttäreille, noille ystävillensä, joita hän kuitenkin sydämmestään\nvihasi, koska he aina näyttivät ikäänkuin karttavan häntä.\n\nKoska Amandakin, tuo ryytimaan mamselli, oli ottanut leveän hattunsa\npäästään, juuri kuin hän olisi ollut kotona, niin Annikin teki saman,\nja hänelläpä vielä oli tuuheampi tukkakin kuin kaikilla kolmella\nyhteensä ja hän taisi vaikka istuakin omille hiuksillensa, -- niin\npitkä ja vahva hänen tukkansa oli. Hän levitti kolmikertaisen paksun\npalmikkokruununsa ja katseli keikahteli hyvillä mielin ympärilleen.\n\nLents viritti nyt Taikahuilun soittamaan vilkasta valssia, tuota\nmaurilaista laulua: \"Hei, kaunihilta kuuluu, ja suloiselta soi\", joka\nerikseen oli sävelletty soittovärkkiin.\n\nLeijonan isäntä hyrähteli hm! hm! Se oli paljon sanottu, se, sillä\nsamassa hän nyykkäsi päätänsä ja imeskeli alihuulellaan, ikäänkuin hän\nolisi hyvää viiniä maistellut.\n\n\"Varsin laadullisesti\", sanoi hän vihdoin päättäväisesti ja levitti sen\nohessa molemmat kätensä, ikäänkuin hän täten, puustavittaisin ja täysin\nkourin jakaisi Lentsille kiitostansa, \"todella laadullisesti\". Nämä\nsanat olivat totta syytä tähdelliset, kun tulivat Leijonan isännän\nsuusta.\n\nLeijonan emäntä pani kädet rinnallensa ristiin ja katseli Lentsiä\nvertaamattoman hartaasti sanoessaan: \"että kun ihminen sentään voi\nsaada semmoista aikaan, ja noin nuori mies vielä sitte! Ja sen hän\ntekee, ikäänkuin hän ei olisi yhtään parempi muita. Pysy sinä vaan\nsemmoisena, kuin olet, se on suuren taideniekan kaunein koristus, kun\non nöyrä; jatka edelleen vaan, saa samanlaista vieläkin valmiiksi, sinä\nolet siihen työhön omasi, sen minä sanon\".\n\nNäin puhuttuansa hän katsoi tytyväisenä tohtorinnaan, rinta riemua\ntäynnä: noin ei osaa hoikkavartinen ihminen, tuommoinen humalaseiväs\npuhua, ja jos hän puhuisikin, mitä se puhe sitte on? Se on jotain\nvarsin toista, kuin mitä minä sanon.\n\nAnnikin reipastui ja sanoi: \"Niin, Lents, tuota soittovärkkiä sinä jo\nvalmistelit, kun äitisi vielä oli elossa, ja hänen siunauksensa on\nsiinä pysynyt. Minä kyllä voin ajatella, kuinka raskaaksi sinulle käy,\nkun se nyt niin pian on vietävä pois avaraan mailmaan. Tiedätkös mitä?\nSinun pitää laittaman niin, että minä saan tuon äsköisen kappaleen;\nminä tahtoisin oppia sitä soittamaan klaverilla\".\n\n\"Minä sen kyllä lainaan sinulle\", sanoi tohtorin vanhin tytär, joka oli\nkuullut Annin viimeiset sanat.\n\n\"Mutta meillähän se on nelikätisesti soitettavana\", sanoi toinen tytär.\n\n\"Ja minä olen vaan kaksikätinen\", sanoi Anni viisastellen. Näin tytöt\nsitte lavertelivat ison aikaa, kunnes tohtori heille totisin silmin\nviittasi, että toki olisivat hiljaa nyt, kun uusi tela oli sovitettu\nsisään ja toinen kappale alkoi soimaan.\n\nSitte kun tämä oli loppuun soinut, ja aika oli mennä toiseen tupaan,\njohon Maisu oli pöydälle tuonut viiniä, voileipää ja juustoa, puhkesi\nLeijonan isäntä puhumaan ja sanoi: \"Lents, sinä saatat sanoa minulle\npuhtaasti, aivan puhtaasti, kuinka paljon sinä soittovärkistäsi saat;\nminulla ei ole siitä mitään hyötyä\".\n\n\"Kaksituhatta ja kaksisataa guldenia tasan ja täsmälleen. Minulla ei\nole siitä suurta ansioa. Se on ottanut minulta paljon aikaa ja minulla\non ollut suuria kustannuksiakin siitä. Mutta jos ma vielä rupeen toista\nsamanlaista tekemään, tiedän paremmin oman hyötynikin\".\n\n\"Teetköstä vielä toisenkin?\"\n\n\"En, ei ole toista tilattu\".\n\n\"Minä en sitä tilaa, enkä minä oikeastaan pelikelloja kaupitsekaan.\nNiinkuin sanon, minä en tilaa, mutta jos vielä toisen teet, minä\nluullakseni sen sinulta ostan, koska tiedossani on paikka, minne sen\nsaan myydyksi\".\n\n\"Kun minä vaan sen tiedän, ryhdyn taas rohkiasti uutta tekemään, ja\nsiitä on tuleva vieläkin parempi. Minusta tuntuu nyt melkein huokeaksi\nse, että tämä tässä menee menojaan ja vie muassaan ne vuosikaudetkin,\njotka sen työssä ovat kuluneet\".\n\n\"Niinkuin sanottu on, minä en hiisku sanaakaan sen enempää, enkä sen\nvähempää. Minun puolestani pitää kaikki käymän tarkoin ja puhtaasti.\nMinä en tilaa, vaan -- mahdollista on\".\n\n\"Siinäkin jo on minulle kylläksi, ja se tekee minun oikein\nonnelliseksi. Anni sanoi äsköin minulle samat sanat, jotka minä eilen\nlausuin Pilgrimille, että minusta tuntuu niin raskaaksi, ettei minun\npitäisi oikeastaan sitä sanomani, minusta tuntuu niin raskaaksi, että\nminun on annettava pois se teos, josta äidillänikin on ollut niin\nsuurta hauskaa\".\n\nAnni katsoi siivosti maahan päin. Leijonan emäntä sanoi: \"Minullakin on\nsiitä ollut yhtä suuri hauskuus, kuin äidilläsi\". Hänen sanottua nämä\nsanat, tohtorin rouva ja tyttäret katselivat häntä kummistuneina\nLeijonan isäntä veti kulmiansa syviin ryppyihin ja katsoi nuhdellen\nvaimoansa, mutta nyt syntyvästä äänettömyydestä Leijonan emännän sanat\nvasta kävivät vielä kummallisemmiksi. Maisusta nyt oli kumminkin hyvä\napu; hän tyrkytti jokaista syömään ja juomaan, ja hänkin oli oikein\nonnellinen, kun Anni sanoi, että Maisun sopi kopeillakin kun hän piti\ntaloutta niin näppärästi, ettei emäntää huomattu ollenkaan kaivata.\n\nMaisu pyhkieli silmiään hiljan pestyllä esiliinallansa.\n\nTällä välin Leijonan emäntä keksi sukkelan kysymyksen: \"Kuules, Lents,\neikö setäsi ole täällä ollut, ja eikö hänkin ole ihastunut sinun\nihanneltavaan teokseesi?\"\n\n\"Hän oli täällä, mutta ei sanonut muuta, kuin että olin myynyt sen\nliian halpaan hintaan, eikä hän taitanut tarpeeksi puhua oman hyötyni\npuolesta\".\n\nOnhan asian laita niin, ettei ole mitään mieleisempää puheainetta, kuin\njoku poissa-oleva henkilö, varsinkin jos se on semmoinen mailman\nmatkittu kuin Petrovitsch. Nyt tuli vaan sen päälle, mimmoiseenka\nääneen oli aljettava. Anni ja Leijonan emäntä hivuttivat jo kieltään,\nmutta Leijonan isännän manaavat silmäykset tukkivat heidän suunsa, ja\ntohtori alkoi Petrovitschiä kiittämään: Petrovitsch muka oli vaan\nolevinansa noin äreä, syystä että hän pelkäsi pehmoista luontoansa.\nSitte, kääntyen opettajan ja Lentsin puoleen, tohtori sanoi:\n\"Petrovitsch on kuin kivihiili, sepä on puuta, joka ennen muinoin, niin\nkutsutun vedenpaisumuksen aikoina on hiiltynyt, mutta josta lämmintä\nlähtee runsaasti; semmoinen Petrovitschkin on\". Opettaja hymyili\nniinkuin ollen samaa mieltä, Lents katseli tuijotti sanomatta mitään,\nja Leijonan isäntä hyrähteli. Tohtorin vanhin tytär sanoi:\nPetrovitschin on hauska kuulla musiikia, ja se, joka musiikia pitää\nhauskuutenaan, ei ole mikään ilkeä, vaan hyvänsydämmellinen ihminen.\nLents nyykkäsi yksimielisesti päätänsä, ja Anni hymyili laupiaasti.\nOlikos Leijonan emäntäkään muita huonompi? Hänpä oli pannut tämän\npiisaavan puheaineen alkuunkin, eikä kukaan mahtanekaan häneltä ottaa\nsuun-vuoroa. Hän kiitti Petrovitschin järkevyyttä ja vihasi\nhoksattavaksi, että hän oli Petrovitschin ainoa uskottu; ja vielä sen\nohessa hänen puheestaan jotenkin selvästi kuului, että hän itsekin oli\njärkevä ja kyllä tiesi oikein arvostella niin rikkiviisasta miestä,\njota tietysti ei kenen järki hyvänsä käsittänyt. Annillakin oli yhtä ja\ntoista hyvän-puolta lisättävänä; hän kiitti Petrovitschin siistiä\nkäytöstä ja sitä, että hän aina kävi niin puhtaissa ja hienoissa\nliinavaatteissa ja osasi keskusteltaissa niin huvittavasti leikkiä\nlasketella; vielähän pojullekin putosi kelpo muruja tältä runsaalta\nkiitospöydältä. Anni sanoi Petrovitschin olevan aimollisimman\nkotiystävän, tekipä hänestä viimein pyhänkin, eikä Petrovitschiltä enää\npuuttunut muuta kuin siipipari, ollaksensa todellinen enkeli. Viimein\nvieraat rupesivat lähtöä tekemään; opettaja meni tohtorin perhettä\nsaattamaan. Kun tohtori kohta jälkeen lähti, saattoi Lents häntä ja\nsanoi: \"Herra tohtori, minulla olisi pieni pyyntö, mutta älkää minulta\nkysykö, minkätähden minä kysyn\".\n\n\"Mitä se sitte on?\"\n\n\"Tahtoisin vaan mielelläni tietää, mikä kukkanen se vilun-ihana on?\"\n\n\"Etkö sinä Amanda tiedä sanoa?\" kysyi tohtori.\n\nAmanda vastasi punehtuen: \"onhan se se Alppein kukkanen, joka sanotaan\nkasvavan likellä lumirajaa, ja vieläpä lumen allakin; mutta minä en ole\nsitä kasvavana nähnyt\".\n\n\"Sen uskon hyvin, lapseni\", sanoi tohtori naurahtaen. \"Ainoastaan\nriuskat Alppijääkärit ja Alppipaimenet uskaltavat mennä tätä\nitsepintaista kukkasta piilopaikaltaan noukkimaan, ja se, joka sen on\nlöytänyt, tallettaa sen onnistuneen uskaliaisuuden merkkinä. Se on\nomituinen kasvi, hieno ja hento varreltansa ja niin hiukan mehevä, että\nsen huokeasti saa kauan säilymään; sen kukka on reunoitettu\nvaaleansammettisilla lehdillä ja sen varsi on villavan hatuinen. Kun\njoskus tulet luokseni, Lents, niin näytän sinulle tämän kukkasen. Sen\nnimi on latinaksi _Leontopodium alpinum_, joka tietää samaa kuin\nleijonan jalka Alppein vuorilta. Mistä se on saanut saksalaisen\nnimensä, en tiedä, ellen saa kirjoista selkoa, mutta kauniimpi se\nainakin on, kuin latinainen nimi\".\n\n  [Kukkasen ja koko tämän kertomuksen saksalainen nimi on \"Edelweiss\",\n  jonka sanan suomentaja on kääntänyt Vilun-ihanaksi. Samoin kuin\n  \"Edelweiss\" Alppein vuorilla, Vilun-ihanakin Suomessa tekee terää\n  lumen alla, josta tämä kukkanen selvästi on saanut suomalaisen\n  nimensäkin. Se on yksinkertainen, ujo ja sininen kukka, välisti\n  valkoinenkin ja valkohatuinen. Tuskin on kevään aurinko ennättänyt\n  sulattaa kukkasen hankikammiota, kun Vilun-ihanakin on valmis\n  päivän valoa ihantelemaan. Vaan mustasta mullasta sikii kylmässä\n  hangessa kukkanen, yhtä hellä, kuin pilvetön taivas. -- Kukan\n  latinainen tiedenimi on _Anemone hepatica_.]\n\nLents kiitti.\n\nTohtori meni omaisineen vuorta alaspäin.\n\nKun kaikki jo olivat lähteneet, Leijonan emäntä vielä viivähti Maisun\ntykönä kyökissä eikä saanut tarpeeksensa kiitetyksi, kuinka kaikki\nsiellä oli niin nättiä ja siistiä. \"Olethan sinä kuin oma äiti\ntalossa,\" sanoi hän ja nauroi samassa harakkanauruansa, niinkuin\nPilgrim sitä kutsui, \"ja sinä kyllä sen ansaitsetkin, että talon isäntä\npitää sinua kunniassa ja uskoo sinun haltuusi kipposet ja kapposet eikä\npidä sinulta mitään salassa\".\n\n\"Sitä hän ei ole tehnytkään, mutta on yksi asia sentään\".\n\n\"Vai niin? Vai on sentään? Saako tuon tietää\".\n\n\"Minä en itsekään sitä tiedä. Silloin kun hän tuli kotiin\nmaahanpaniaisista, hän oli kamarin kaapissa mylläämässä, jonka avainta\nemäntä-vainajamme ei antanut kenellekään, ja sitte kun minä häntä\nhuusin, pani hän kamarin oven kiini, mylläsi vielä ison aikaa ja pani\ntaas kaikki tyyni lukon taa, ja kun hän menee kotoa hän joka kerta\nvielä koittaa kaapin ovea, onko se vaan oikein lukossa. Muun puolesta\nhän ei ole epäluuloinen\".\n\nLeijonan emäntä tirskui lempeästi ja nauraa kikosti lyhyttä\nharakkanauruansa. Sepä hauskaa kuulla; äitivainaja on kaiketi saanut\nsäästöön koko sukallisen kultarahaa, eipä tiedä, kuinka paljon sitä\nlöytyykään! -- \"Tule nyt joskus minuakin tervehtimään\", sanoi Leijonan\nemäntä kohteliaasti, \"tule sinä vaan, tule, koska tahdot, ja koska\ntarvitset, sillä minä en ikipäivinäni antaisi anteeksi, jos menisit\nmuiden kuin minun luo. Sinun veljesi käy usein meillä häkkirattaineen.\nEikö sinulla ole mitään asiaa hänelle, jota toimittaisin?\"\n\n\"Olisihan minulla. Kyllä hän joutaisi joskus kerran tulla minuakin\nkatsomaan\".\n\n\"Sen sanon hänelle, luota sinä siihen, ja jos hänellä ei ole aikaa,\nniin lähetän sinulle sanan tulla meille. Meillä käy paljon\nKnuslingenilaisia, ne ovat hauskoja ihmisiä, ja minä puolestani\njuttelen mieluisimmin heidän kanssaan. Jos Knusligenilaiset vaan\nolisivat varallisia, ne olisivat mailman mainioita. Meidän keskenämme\non usein puhe sinusta, ja Knuslingenilaisten on kovasti mielihyvä, kun\nkuulevat, kummoinenka sinä olet ja kuinka hyvä maine sinulla on\".\n\nLeijonan emäntä veti henkeänsä, ja Maisu, täynnänsä nöyrää autuutta,\nolisi mielellänsä häntä hengen-vedossa auttanut, mutta hän ei itsekään\nsaanut henkeänsä vedetyksi; hän vaan pani kätensä sydämmelle,\nvakuuttaaksensa nouteliaisuuttansa, mutta ei hän sanaakaan suustansa\nsaanut. Miltä nyt yhtäkkiä kyökissä näytti? Olihan niin kuin kaikista\nastioista kurkistelisi pelkkiä naurusuisia Knuslingenilaisia, ja nuo\nkauniit, kiiltävät kupariset kattilat ja pannut paukkuivat kuin rumput,\nja läkkiratit toitottivat, ja tuo kaunis valkoinen kahvikannu pani\nkätensä puuskaan ja tanssi ihan kuin vanha pormestarin rouva, Maisun\nkummi; voi sentään, jo maakan se vissiinkin kaatuu! mutta kaikeksi\nonneksi Maisu sai vallattoman kahvikannun kiini. Leijonan emäntä nousi\nylös ja lopetti puheensa näin: \"Ja nyt Jumalan haltuun, Maisu! Tekee\noikein hyvää, kun kerran vielä saa puhua vanhan hyvän ystävän kanssa.\nMinun on paljon parempi olla täällä sinun luonasi, kuin tuolla sisällä\ntohtorin ja hänen pahanpäiväisien ryökkynäinsä seurassa, jotka eivät\nmuuta osaa kuin klaveria soittaa ja suuta muiskahdella. Jää Jumalan\nhaltuun, Maisu!\"\n\nPelivärkki tuvassa ei soittanut monituisempia eikä kauniimpiakaan\nsäveleitä, kuin nyt paraikaa soi Maisun rinnassa, hän olisi tanssinut\nja laulanut ilosta, hän nauraa hohotti valkeesen ja taas katsoi kyökin\nakkunasta Leijonan emännän perään. Sehän vasta on oikein muhkea rouva,\nja hänen vertaistansa ei ole koko paikkakunnalla, ja hän on itse\nsanonut olevansa sinun vanha, hyvä ystäväsi! Kun Maisu sitte tuvassa\nkattoi pöytää, vilkasi hän kerran rohkeasti peiliin, juuri kuin nuori\ntyttö tekee tanssista kotiin tultuansa: kas tuommoiselle Maisu\nnäyttää, se Maisu, joka on Leijonan emännän paras ystävä. Hän ei saanut\nsuuhunsa pannuksi palastakaan siitä hyvästä ruasta, jonka hän oli\nlaittanut; hän oli kyllin ravittu, yllinkyllin.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nHyvää saattoa matkalla ja ajatuksia etäälle.\n\n\nNyt on aika! sanoi Lents itsekseen tuvassa, eikä enää muuta, kuin onnea\nmatkalle. Hän rupesi nyt ottamaan teoksen osia erilleen. Kappalettaisin\nse sitte kuljetettiin laksoon, ja tuo suuri kotelo kannettiin paarilla\nalas, sillä Lentsin taloon ei käynyt mitään ajotietä.\n\nNuo molemmat vihamiehet Petrovitsch ja Pilgrin tapasivat toinen\ntoisensa vaunuilla, joissa Lents seisoi ja pakkasi sisään jokaisen eri\nkappaleen, hyvin käärittynä. Petrovitsch, seisoen yhdellä puolen\nvaunuja, sanoi: \"Minä tunnen sekä miehen, että talon, johon teoksesi\ntulee; Odessan kaupungissa juuri on yksi minun paraimmista ystävistäni.\nSe, joka teoksesi saa, on perin pohjin kelpo mies. Jos tekisit\nviisaasti, niin lähtisit itse mukaan ja panisit teoksen Odessassa taas\nkokoon; sitte myös saisit seitsemän uutta tilausta\".\n\n\"Minulla on jo uusi tilaus\", tydytti Lents häntä.\n\nToisella puolen vaunuja sanoi Pilgrim: \"Lents, me saatamme Taikahuilua\nkappaleen matkaa, ja ehtoolla ollaan hyvään aikaan kotona\".\n\n\"Siihen minä vallan suostun, minä en muutoinkaan tänäpänä enää pysty\ntyöhön\".\n\nKun sitte molemmat ystävät kävelivät vaunujen perässä ja tulivat\nLeijonan ravintolan sivutse, katsoi Anni akkunasta ulos ja huusi:\n\"Onnea matkalle!\"\n\nYstävät kiittivät molemmin.\n\nTohtorin talon kohdalla kävi vielä paremmin. Sieltä tuli palvelustyttö\nulos ja laski nopiasti seppeleen vaunuille.\n\n\"Kuka sen lähettää\", kysyi Pilgrim, sillä Lents oli hämmästyksestä\nällistynyt.\n\n\"Talon tyttäret\", sanoi tyttö ja meni takasin sisään.\n\nMolemmat ystävät kumarsivat akkunoita päin, vaikka niissä ei ketään\nnäkynyt; mutta kun olivat päässeet vähän matkaa eteenpäin, kuului\ntohtorin huoneista soitettavan taikahuilua.\n\n\"Tuolla tohtorilla sentään kaikki ovat oikein herttaisia ihmisiä\",\nsanoi Pilgrim. \"Minä en ole milloinkaan tyhmempi, kuin kysyessäni\nitseltäni: kuka heistä kaikista on paras? Minun mielestäni on vanha\nkylätuomarin leski herttaisin heistä. Koko paikkakunnan pitäisi\nrukoilla Jumalaa, ettei hän ottaisi häntä meiltä pois; nyt on sinun\näitisi kuollut, ja jos hänkin vielä kuolee, on koko mailma kuollut, se\nvanhanaikainen mailma, joka vielä elää kelpo kotitekoisissa vaatteissa.\nMutta hänen poikansa lapsetkin ovat laita-ihmisiä, ja Amandasta kerran\ntulee semmoinen isoäiti kuin vanha kylätuomarin leskikin on\".\n\nLents ei sanonut mitään, ja koko matkalla kaupunkiin hän oli ääneti.\nMutta sitte kun vaunut olivat tiessään, ja Lents ystävineen istui\ntuolla viinilasinsa vieressä, hän kävi iloiseksi ja puheliaaksi ja\nsanoi tuntuvan kuin rupeisi hän vasta oikeen uudestaan elämään.\n\n\"Ja naiman sinun täytyy!\" se oli taaskin Pilgrimin päätös. \"Sinulla on\nkaksi ehtoa: joko sitte nait jonkun kelpo sivistyneen, esim. jonkun\ntohtorin tyttäristä; sinä saat, kenenkä heistä vaan tahdot, ja minä\nneuvoisin sinua kosimaan Amandaa. Vahinko vaan, ettei hän osaa laulaa,\nkuin Bertha, mutta hän on peräti hyvä, ja hän on sinua kunnioittava,\njos vaan sinä häntä kunnioitat, ja hän myös pitää taidettasi suuressa\narvossa\".\n\nLents katseli lasiinsa, ja Pilgrim jatkoi: \"Toinen ehto on sinulla se,\nettäs niinkuin mukavuuden vuoksi nait jonkin talollisen kelpo tytön,\nesimerkiksi voutitalokkaan Katriinan; hän seuraa sinua, niinkuin Maisu\noikein sanoo, vaikka hypäten seitsemän aidan yli; hän on säästäväinen\nja pitää talon puolta, ja sinä saat terveitä lapsia, seitsemän vahvaa\npoikaa, jotka Leijonan isännän metsässä talosi takana kääntävät vanhat\npetäjät ylös-alasin, ja sitte sinusta tulee varallinen mieskin. Mutta\nsitte et saakaan vaimoltasi mitään vaatia taiteesi suhteen, taikka muun\npyrintösi puolesta. Kaksi ehtoa sinulla nyt on, ja jommankumman sinun\ntäytyy valita. Sitte kun olet vaalissasi vakaantunut, lähetä minä\nvaikka mihin hyvänsä. Minä ilomielin jo kokotan puhemiehen-arvoani; ja\nminä olen valmis sonnustamaan lanteeni, kun tarvitaan. Taidanko minä\nsinun hyväksesi enempää mailmassa tehdä?\"\n\nLents katseli yhä vielä lasiinsa. Näillä molemmilla ehdoillaan: joko\ntoinen, tai toinen, oli Pilgrim jättänyt Annin pois. Vasta pitkän ajan\npäästä sanoi Lents: \"jospa kerran olisin oikein olemalta isossa\nkaupungissa. Jospa vielä kerran kuulisin kokonaisen orkesterin\nsoittavan kappaleen, mutta soittavan samaa kappaletta viisi, kuusi\nkertaa. Sitte minä mielestäni osaisin säveltääkin peräti toiseen\ntapaan. Minusta on aina niin, kuin olisi vielä yksi sävel, jota en saa\nkiini. Näetkös, vaikka ihmiset minua kehuisivat kuinka paljon hyvänsä,\nitse kuitenkin tiedän, että niillä kappaleilla, joita olen säveltänyt,\nei ole oikia nuottinsa. Minä tiedän sen, ettei nuotti ole oikia, enkä\nkuitenkaan voi sitä muuksi muuttaa: siinä on jotain niin kuikuttavaa,\njotain niin karkeaa, yksitoikkoista, ikäänkuin kuulisi kuuromykän\npuhuvan: sehän kyllä kuuluu melkein niin, kuin meidänkin puheemme,\nmutta se ei sentään ole samaa. Jospa minä vaan saisin nuotista kiini!\nMinä sen tunnen, minä sen kuulen, mutta en saa sitä kiini!\"\n\n\"Niin, aivan niin on minunkin laita. Minun mielestäni löytyy vielä yksi\nväri ja yksi kuva, jota minä voisin saada aikaan. Minun pitäisi\nmielestäni väkisin temmata se puoleeni eikä päästää sitä luotani pois,\nmutta ennen kun niin pitkälle pääsen, kuolen pois koko mailmasta.\nSemmoinen se nyt on, meidän osamme; sinun ja minun. Siitä sinä et pääse\nyli eikä ympäri. Sen täytyy olla niin. Ei palkeet eikä ratasvärkki\nikinä voi ajaa samaa asiaa, kuin ihmisen keuhkot ja elävä ihmiskäsi:\nnehän saavat huilusta ja viulusta ääniä ulos, joita nuo molemmat\nkeinotekoiset eivät mahda, -- ja niinhän se onkin, kuin olla pitää.\nTuleppa, juokaamme pohjaan, ja menkäämme kotiin\".\n\nHe joivat ja lähtivät kotiin hyvillä mielin, vaikka oli synkkä\nsyksyinen yö, ja lauloivat yhdessä monenmoisia lauluja; ja sitte kun\nolivat tarpeeksi laulaneet, he vihelsivät kaksiäänisesti. Kotinsa\nkohdalla Pilgrim jätti hyvästi. Mutta koska Lents näki Leijonan\nravintolassa vielä paljon valkeita ja kuuli siellä lujasti puhuttavan,\npäätti hänkin sinne mennä.\n\n\"Sepä oli oikein hauskaa, ettäs vielä tulit\", sanoi Anni ja antoi\nhänelle kättä. \"Minä olen itsekseni ajatellut, että sinun mahtanee olla\nikävä siellä kotona, nyt kun soittovärkkikin on pois, aivan niin kuin\näitisi kuoleman jälkeen oli ollaksesi\".\n\n\"Eihän juuri ihan niin, mutta niinpäin. Kuuleppa, Anni, kiittäkööt\nsoitto-teostani kuinka paljon hyvänsä, minä kuitenkin itse tiedän, että\nse saattaisi olla peräti toisenlainen. Näetkös, minä en itseäni kiitä,\nmutta sen rohkenen sanoa, että minä käsitän soitantoa siinä kuin\nkuulenkin, ja kun osaa musiikia oikein kuulella, niinkuin kuulla pitää,\nse on jotakin se\".\n\nAnni katseli häntä kummistunein silmin. Mitähän erinomaista taitoa\nsiihen tarvitset, osataksesi musiikia kuulella! Sitähän jok'ainoa osaa,\njolla vaan korvat on eikä niitä tuki! Hän kuitenkin aavisti Lentsin\ntarkoittavan jotakin muuta. Anni oli monesti huomannut ja tiesi\nkokemuksesta sen, että moni ihminen alkaa puhettansa takaperäisesti,\nkun on jotakin sanomista, josta rinta on täysi. Hän siis vielä kerta\nkatseli Lentsiä pitkillä silmillä ja sanoi: \"Niin oikein, se on\njotakin, se\".\n\n\"Sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan\", huudahti Lents innostuneena.\n\n\"Ymmärrän kyllä, vaikken osaa sanoa\".\n\n\"Sepä sen on, enkä minäkään sitä osaa. Niin pian kun minun pitäisi tätä\nseikkaa selittämän, olen kuin änkkä. Minä en oikeastaan ole soitantoa\nsäännöllisesti oppinut enkä minä taida soittaa viulua enkä klaveria,\nmutta kun minä nuotit näen, minä tarkoin kuulenkin, mitä soittoniekka\non tahtonut sanoa. Minä en osaa musiikia puhua, mutta minä osaan\nmusiikia kuulla\".\n\n\"Kas ne sanat olivat paikallansa!\" riemahti Anni. \"Ne sanat pidän\nmuistossani kautta elämäikäni: musiikia puhua ja musiikia kuulla, on\nkaksi eri asiaa. Sinulta, Lents, saa ja saakin hyvää oppia, ja ihan\nniin kuin itsestäkin tuntuu, vaikkei sitä osaa niin selittää\".\n\nLents joi hyvää viintä, juopui kauniista puheesta, juopui Annin\nsilmistä yhtämittaa, ja sitte hän jatkoi: \"Erittäin ja varsinkin minä\nkuultelen mieleistä Mozart'iani, ja itse mielestäni minä häntä\nkuuntelen oikein. Joska ma kerran vaan elämässäni olisin saanut lyödä\nhänelle kättä! Mutta minä sentään luulen, että olisin niinkuin hänkin\nkuollut vienosuruisuuteen, jos hän olisi elänyt minun aikanani; mutta\nmahtanenhan minä toisessa elämässä tehdä hänelle jotakin hyvää.\nUseimmiten minä taas ajatellen näinkin: parempi se on, etten osaa\nsoittaa mitään soitinta: minä en sentään koskaan olisi oppinut niin\nmusiikia puhumaan, kuin sitä kuulla osaan. Tuo minun kuuloni on\nluonnonlahja, josta minun tulee kiittää Jumalaa, ja minun isoisäni\nsanotaan myös musiikia ymmärtäneen erinomaisen hyvin. Jos minun\ntäytyisi soittaa toisin kuin minä kuulen ja tajuan, se panisi korvani\nhalkeemaan\".\n\n\"Aivan niin on minunkin laita\", sanoi Anni, \"minä kuultelen kovasti\nmielelläni, mutta minä olen liian taitamaton, ja kun vielä täytyy\nkotiaskareissa taloudessa toimia eikä ole aikaa harjoitella, ei\nsoitosta tahdo tulla mitään oikein kelpoa. Minä olen vallan laannut\nklaveria soittamasta. Minun isäni kyllä on pahoillaan siitä, hän kun ei\nole kustannuksia kysynyt, vaan antanut meidän, hänen kaikkein lastensa\noppia kaikkia; mutta minun mielestäni täytyy tykkänään jättää sillensä\nkaikki, jota ei aakkosista alkaen osaa, ja olethan sinä tekemässä\nsoittovärkkiä semmoisille ihmisille, kuin minäkin, jotka eivät osaa\nmusiikia puhua, vaan kuullella. Jos minä olisin isäntä talossa, minä\nostaisin sinun parahimman soittoteoksesi enkä sallisi sitä Venäjälle\nviedä; täällä ravintolan huoneissa sen pitäisi oleman ja täällä se\nhauskuttaisi kaikkia vieraita, ja siten sinä myös saisit tilauksia\nenemmänkin. Aina siitä saakka kuin olin sinun luonasi ylähällä, soi\nalinomaa korvissani, missä ikinä mä vaan seison, taikka liikun, tuo\nkaunis laulunuotti kellopelissä: 'Hei kaunihilta kuuluu, ja suloiselta\nsoi'\".\n\nNiinpä Lentsin sydämmessäkin nyt soi niin suloisesti ja kauniisti. Hän\nkoitti Annille selittää, että jos vaan ei ole musiikille tarkkaa\nkorvaa, jos vaan nastoja ei hyvin mallata ja teloihin kiinitetä,\nniinkuin nuoteissa on kirjoitettu, -- vaikka se ei yksin sillä ole\ntehty eikä liioin tempojen muuttamalla sen mukaan kuin nuoteissa\nseisoo, -- jos vaan ei ole tarkkaa korvaa, ei koko työstä tule muuta\nkuin kantelon koppa. Hän niinmuodoin pani _piano_-paikat käymään vielä\nhitaammin ja _forte_-paikat vielä nopiammin; tuon tekee soittoniekka\nitsestään soittaessansa: _piano_-paikoilla hän itsestänsä käy\nvienommaksi ja _forte_-paikoilla kiivaammaksi. Tämä nyt ikään pitäisi\nsaataman nastoihinkin sävelletyksi, mutta hyvin vähän se sentään\non, mitä saa höllentää taikka kiristää, ja niin on olletikin\n_forte_-paikkojen laita, joille on annettava niinkuin pieni kyyti,\nkoska soittovärkkiä muutoinkin paljon pakottaa ja pidättää. \"Kuules\nAnni\", lopetti hän, \"minä en ensinkään taida sinulle sanoa, kuinka\nonnelliseksi taiteeni ja ammattini minut tekee. Pilgrimillä on oikein,\nkun sanoo minun istuvan kököttävän tuolla ylähällä ja säveltelevän\niloisia ja totisia kappaleita, jotka sitte soivat itsekseen ja\nilahuttavat sen sata sataa ihmistä kaukaisillakin äärillä\".\n\nAnni kuulteli aivan yksimielisenä ja sanoi viimein: \"Sinä hyvin\nansaitsetkin olla onnellinen, ja sinä selität niin kauniisti, kuinka\nkaunista työtä sinä teet. Minä kiitän sinua monin kerroin, ettäs\nminulle noin selitit kaikki tyyni. Moni minua kadehtisi, jos\ntietäisivät sinun noin selittävän minulle kaikkia\".\n\nNäihin sanoihin Lents kuljetti kättänsä otsaansa ja sanoi: \"Niin, Anni,\nsaanko sinulta kysyä jotain?\"\n\n\"Kysy, sinulle sanon kaikkea\".\n\n\"Älä vaan ota pahaksesi; onko siinä puheessa perää, että sinä olet niin\nhyvin kuin Taitelian morsian\".\n\n\"Kiitän sinua siitä, että kysyt suoraan. Tässä on kättä päälle, ettei\npuheessa ole sanaakaan totta, meidän välillämme ei ole niin mitään\".\n\nLents piti Annia kädestä ja sanoi: \"Vielä minä sinun luvallasi, kysyn\ntoistakin asiaa\".\n\n\"Kysy vapaan, mitä tahdot; minä vastaan vallan puhtaasti\".\n\n\"Sano minulle, minkätähden sinä aina olet niin toisenlainen minua\nkohtaan, kun Pilgrim on läsnä. Onko teillä keskenänne mitään\nerikoista?\"\n\n\"Minä otan vaikka myrkkyä sisään, jos en sinulle täyttä totta puhu\",\nvastasi Anni ja tarttui Lentsin lasiin ja maistoi siitä, vaikka Lents\nkyllä manasi: \"sinun ei tarvitse vannoa, minä en vannomista siedä\".\nAnni jatkoi: \"Jos kaikki ihmiset vaan olisivat semmoisia, kuin sinä\nolet, ei tarvitsisi mailmassa valalla vakuuttaa mitään. Näetkös,\nPilgrim ja minä, me emme muuta tee, kuin pilkkaamme alinomaa toinen\ntoistamme ja sanomme pistopuheita. Mutta hän ei kuitenkaan oikein tunne\nluontoani. Ja sitte, kun sinä olet läsnä, nuo pilapuheet ja\nnarrivehkeet eivät ollenkaan minua hauskuta. Mutta nyt sinunkin pitää\nlupaaman minulle jotakin. Ole aina semmoinen kuin olet! Jos sinulla on\nminusta tutkittavaa mitään, olkoon se mitä hyvänsä, älä kysy\nkeneltäkään, paitsi minulta itse; lupaa se minulle ja anna minulle\nkättä päälle!\"\n\nHe löivät kättä, ja Anni jatkoi haikean-suloisesti puhettansa: \"Minä\nolen ravintolan-tytär eikä minulla ole niin hyviä päiviä, kuin muilla\ntalontyttärillä. Heidän luona ei käy ken hyvänsä, jolle aina täytyy\nolla makoiset sanat ja vastaukset valmiina. Senpä tähden minä usein\nlavertelen, kun vaan taidan, mutta minä en sentään aina ole semmoinen,\njoksi itseni teen. Sinulle saatan sitä sanoa, ja sinulle sen sanon.\nMinun kyllä olisi monesti siitä syystä pahakin olla, mutta leikkiä\nlyöden saa surunkin lentämään tiehensä\".\n\n\"Enpä minä sitä olisi uskonut, en ikipäivinäni uskonut, että yksikään\nsurullinen ajatus olisi sieluusi tungennut. Minä olen aina luullut\nsinun olevasi kaiket päivät iloinen kuin lintu\".\n\n\"Kyllä iloisuus onkin minusta mieluisampi\", sanoi Anni, ja hänen\nmuotonsa muuttui äkkiä ihan toiseksi. \"Minä en suvaitse surullista\nsoitantoa lainkaan. En, vaan tämä: 'Hei kaunihilta kuuluu, ja\nsuloiselta soi!' se on laulua, se, se on hupaista, ja sen mukaan sopii\nvaikka tanssia\".\n\nPuhetta jatkettiin vieläkin musikista ja tänäpänä lähetetystä\nsoittovärkistä. Lents puhui mielellänsä ja paljon siitä, kuinka hän\najatuksissaan piti taikahuilulle seuraa pitkällä matkalla. Hän olisi\nmielellään huutamassa kaikille kuljettajille, vuurmanneille ja\nmerimiehille: pitäkää vaari! Paha se, etteivät voineet kuulla, mikä\nlaatikoissa on kätkettynä!\n\nLents ei vielä ikipäivinään ollut ravintolassa viimeiseksi viipynyt\nniinkuin tänäpänä, eikä hänellä vieläkään ollut pienintäkään halua\nnousemaan ylös ja lähtemään kotiin. Suuri seinäkello huoneessa löi\nlyömistään lujaa ja manaten, ja luodit vierivät alas kuin äristen, vaan\nLents ei sitä kuullut. Leijonan isäntä oli jäänyt huoneesen, koska\nemäntä oli mennyt levolle. Hän luki sanomiansa toisessa pöydässä, nousi\nylös, antoi Annille viittauksen päättää päivän työ, vaan Anni ei\nsuinkaan sitä huomannut, koska hän innokkaasti puhetta jatkoi. Leijonan\nisäntä sammutti kynttilänsä, niin että kolisi, vaan kumpikaan sitä ei\nkuullut eikä nähnyt. Hän käveli ylös ja alas huoneessa, että saappaat\nnarisivat; Lents ei ollut siitä millään. Semmoista ei ollut ennen ikinä\ntapahtunut, ettei olisi oltu huomaavinaan Leijonan isännän läsnä-oloa.\nHän lyötti taskukelloansakin, eikä Lents sitäkään hoksannut. Viimein --\nLeijonan isännän ei tarvitse kenenkään tähden panna pakkoa päällensä --\nviimein hän puhkesi sanomaan: \"Lents, jos mielit olla täällä yli yön,\ntahdon sinulle näyttää eri kamarin\".\n\nLents kavahti seisoalle ja antoi Annille kättä. Hän olisi mielellään\nkurottanut kätensä Leijonan isännällekin, mutta sitähän ei sovi tehdä,\nellei isäntä itse ensin tarjoo.\n\nÄänetönnä ja punniten kaikenlaisia ajatuksia päässään Lents nyt lähti\nkotiinpäin.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nLeijona, kettu ja harakka.\n\n\nEnsimmäisinä talvikuukausina ja ensimmäisinä kevätkuukausina oli\nMorgenhaldessa kaikkein hauskin oltava koko paikkakunnassa. Vanhalla\nLents-vainaalla oli oikein, kun hän sanoi: minun huoneessani ja minun\nniitylläni iloitsee aamun aurinko koko päivän. Lämmittää ei tarvinnut\npuolipäivään saakka muuta kuin hiukan. Pienessä kasvitarhassa\nhuoneitten takana kukoisti kukkasia sittekin, kuin ei niitä muissa\npaikoin enää ollut nähtävänä, ja siellä ne putkahtivat näkyviin jo\nsilloin kun maa kaikissa paikoin vielä oli paljas. Mutta tämä\nkasvitarha onkin niin suojassa kuin asuinhuone, ja siellä kasvoi\njotakin koko paikkakunnalla harvinaista, nimittäin viljelty\nkastanjapuu, jota kuitenkin oravat ja pähkinähakkiset likisessä\nmetsässä kävivät harmittavan lailla tervehtimässä. Huoneet suojelivat\nkasvitarhaa yhdeltä puolen, kuitenkaan estämättä aurinkoa paistamasta\nsinne kello kymmenestä alkain. Ja sitte tuo valmis metsäkin, joka\nkasvoi huoneen takana jyrkästi kohoavalla vuorella, näytti kuin olisi\nsillä ollut erinomaista iloa tuosta pienestä kasvitarhasta huoneen\ntakana. Se oli asettanut kaksi vahvimmista valkoperäsistään ikäänkuin\nvartioitsemaan talon porttia.\n\nJos kylässä olisi ollut enemmän jaloittelioita, he varmaankin olisivat\nnoina talven ensimmäisinä kolkkoina kuukausina usein menneet kävelemään\nsitä tietä, joka vuorinurmikkoa ylöspäin vie Lentsin huoneitten ohitse\nmetsään ja sieltä takasin yli vuoren harjun. Mutta kylässä ei ollut\nmuita jaloittelioita kuin yksi ainoa vaan, eli oikiammin heitä oli\nkaksi, nimittäin Petrovitsch ja hänen koiransa, tuo poju. Joka päivä\nPetrovitsch ennen päivällistä hankki itselleen hyvää ruokahalua siten,\nettä hän käveli juuri tätä tietä nurmikon poikki, huoneitten ohitse ja\nharjun yli, Poju puolestansa näillä retkillä liikutti käpälöitään kaksi\nkolme vertaa enemmän, sillä se aina juoksi ylös ja alas siinä vuoren\nrotkossa, joka oikealla puolen Lentsin huonetta juoksee alas laksoon.\nTämä virranjuova oli nyt kuivilla, mutta keväisin ja syksyisin vesi\nsiinä juoksi vahvasti. Petrovitsch kohteli koiraansa erinomaisen\nystävällisesti, ja ollessaan oikein ihastuksissansa kutsui hän koiraa\nmyös \"pojaksensa.\" Petrovitsch oli ulkomailta palannut rikkaana\nmiehenä; hänen tavaransa laskettiin paikkakunnalla tietysti kolme\nkertaa korkeammaksi, kuin se oikeastaan oli, mutta olihan sitä\nriittävän tarpeeksi, mitä hän todella oli kotiin tuonut. Ikävä kotiin,\njoka ei koskaan anna Ylisaksalaista eikä vuorimaan lasta ylen, vaan\npakoittaa häntä palaamaan takasin kotiinsa, se myös oli palauttanut\nPetrovitschinkin vanhoilla päivillänsä kotipaikkaan, jossa hän nyt\nomaan laatuunsa vietti hauskoja elämänpäiviä. Hänen iloisin aikansa oli\nsydänsuvella, silloin kun kauppiaat kaikilta mailman ääriltä tänne\nkokoontuivat. Silloin Leijonan ravintolassa kuultiin puhuttavan saksaa,\nitalialaista, englanninkieltä, ryssää ja hollantilaista, ja näitten\nkielien sekaan samat ihmiset, jotka niihin olivat harjaantuneet, väliin\nlaskivat puhdasta Schwarzwaldin saksaa. Silloin oli Petrovitschin\netsikkopäivät, ja hän eli kuin uudestaan ylös, kun hän sai tilaisuuden\nvielä kerran puhua spanian kieltä ja ryssää. Sen siaan kuin hän muutoin\nmäärätyllä ajalla lähti Leijonan ravintolasta, hän tällöin viipyi\nsiellä useasti päivät kadoksiin, puoliyöhönkin. Ja sitte kun markkinat\nolivat ohitse, ja hän jäi ypi yksistään, oli hänellä ison aikaa\njälkeenpäin suurta hupaa siitä, kun ajatuksissaan koitti laskea, kuinka\nkaukana markkinavieraat, ja varsinkin ne, jotka matkustivat Tonavan\nsuun puoleen, milloin minäkin hetkenä olivat.\n\nPetrovitsch jännitti koko paikkakunnan mielet puoleensa. Semmoinen puhe\nkävi, että Petrovitsch, vaikka hän tosin ei itse pitänyt siitä mitään\nsuurta ääntä, aikoi koko paikkakunnalle perustaa jonkun suuren\narmeliaan laitoksen. Jokainoa kamari siinä suuressa talossa, jonka hän\noli itselleen rakennuttanut, oli varustettu uunilla, joka osoitti, että\nhän talostansa aikoi laitosta vanhoille saamattomille työmiehille,\nmutta kun hänen kanssaan tästä asiasta otti puheeksi, hän ei siihen\nvastannut myöntämällä eikä kieltämällä. Hänen ainoan perillisensä\nmieltä niinikään kiihotettiin, sillä se tietysti pidettiin selvänä\nasiana, että Petrovitsch jättäisi jälkeensä hänellekin riittävän osan,\nmutta Lents ei koskaan pitänyt tästä peristä lukua. Hän osoitti\nsedällensä sitä kunniaa, jota hänen tuli osoittaa; muussa kaikessa hän\noli mies omasta kohden pitämään itsestänsä murhetta. Hän antoi\noppipoikansa pitää hyvässä kunnossa tien, jota setä mielellään käveli,\nvaan ei hän itse eikä Petrovitschkaan puhunut asiasta sanaakaan. Kun\nhanhet ja kanat puolipäivän aikaan kaakottivat ja koira kuului\nhaukkuvan, oli se merkki, että Petrovitsch tuolla tuli. Lents tervehti\nakkunata, jossa hän istui työllänsä; setä kiitti ja meni. Lents ei\nkoskaan käynyt setää tervehtämässä hänen kodissaan, eikä setäkään\nkäynyt hänen luonansa.\n\nEräänä päivänä setä pysähtyi seisomaan akkunan alle, ja koirakin näytti\narvaavan herransa ajatukset; se muutoin tavallisesti vainosi Lentsin\nkanoja ainoastaan kasvitarhan aitaukselle, tytyen siihen, että sai ne\nkaakottaen lentämään yli aidan ja aina sitte palasi hyvillä mielin\nherransa luo, niin se nyt tänään vainosi kanoja kasvitarhaan ja aina\nhuoneesen asti, kunnes pääsivät sinne Maisun turviin. Petrovitsch nyt\ntänäpänä torui toden takaa koiraansa ja meni kuin menikin ohitse,\najatellen itsekseen: Lents tulkoon itse sinun luoksesi, ja parempi se\non, etten ollenkaan hänestä huoli, ja niinpian kuin vaan sekaantuu\nihmisiin, ei heiltä enää saa pahaakaan rauhaa. Sitte on aina ajateltava\ntekeekö hän nyt sitä? taikka tekeekö hän nyt tuota? -- Ei häntä! ei\nollenkaan! Mitä minuun koskee kukaan ihminen mailmassa! -- Kuitenkaan\nhän ei saanut oltua ajattelematta: kuinkahan tuon metsäasian laita\noikein on? Olihan Leijonan emäntä tänäpänä päivällisaterialla istunut\nhänen viereensä ja sitte kun ensin oli puhunut yhtä ja toista, vihdoin\nruvennut, niinkuin mitään tarkoittamatta, häntä kiittämään siitä, että\nhän noin joka päivä oli hiljakseen kävelemässä; se piti hänen terveenä\nja siten hän tulisi sadan vuoden vahaksi ja siltä se jo päältä\nnähdenkin näytti. Sen hän hänelle sydämmestään soikin, hän kun aikanaan\noli nähnyt paljon vaivaa, hän siis nyt ansaitsikin sen, että hänen\nhyvin kävi. Petrovitsch oli viisas kyllä ymmärtämään, että noitten\nsanojen takana jotakin muuta oli kätkettynä; Petrovitschillä ehkä ei\nollut niin väärin, kun luuli Leijonan emännän sen vuoksi olevan noin\nystävällisen kohtelias, että hänellä oli joku aikomus Petrovitschin\nveljen pojan suhteen. Siitä emäntä kuitenkaan ei hiiskunut mitään. Hän\nvaan vielä toistamiseen otti nuo kävelymatkat puheeksensa ja sanoi,\nkuinka sopivaa se olisi, että Petrovitsch ostaisi hänen mieheltään tuon\nihanan Spannrenten metsän Morgenhalden vieressä; miehensä luultavasti\nei siitä mielellään luopuisi eikä hän ylipäin tietänytkään, luopuisiko\nhän siitä ollenkaan, mutta hän itsepuolestansa soisi sen hyvän, että\nsitte saisi joka päivä kävellä omassa metsässään, sehän olisi vielä\nhauskuttavampaa. Petrovitsch kiitti tuosta ylenmäärin hellätuntoisesta\nhuomaavaisuudesta ja sanoi lopullisesti menevänsä yhtä halukkaasti\ntoisenkin metsään kävelemään: hänellä päinvastoin siinä tapauksessa ei\nollut yhtään harmiakaan, jos hän tapaisi metsänvarkaita, ja semmoinen\nharmistuminen ei tekisi hyvää ennen päivällistä.\n\nLeijonan emäntä naurahti ylen älykästä naurua ja arveli niin, että jos\nken hyvänsä oli aprikoinnut jotakin vaikka kuinka sukkelaa. Petrovitsch\nsentäänkin aina oli sukkelampi. Hän kiitti toistamiseen, ja molemmat\nolivat oikein makoisia ystäviä, vielä makoisempia kuin se\nsokerinpalanen olikaan, jonka Petrovitsch hippeistä pisti taskuunsa.\n\nNyt oli tänäpänä Petrovitschin päähän pistänyt, että metsänosto olisi\nLentsille kelpo kauppa, jos sen ostaisi kolmannen kautta, sillä häneltä\nitseltään Leijonan isäntä vaatisi liian korkean hintaa. Se nyt se\nolikin, josta hänellä olisi ollut puhumista, mutta josta hän kuitenkin\nluopui, koska hänen jalo peri-aatteensa oli, ettei sekaantua yhteenkään\nihmiseen. Johan siinäkin oli vähän liikaa, että hän senkin verran otti\nasiaan kiini. Hän huomasi sen, että nousu vuorelle tänäpänä tuntui\nhänelle paljon raskaammalta; sillä vuorelle noustessa ei saa lainkaan\najatella, ei ollenkaan ajatella mitään, ei muuta kuin hengittää hyvin.\nKoirallensa, joka juoksenteli myyrän perään, vaikka valmis, lämmin\nruoka sitä odotti, Petrovitsch komensi: tule tänne! Tyhmä rahjus, mitä\nsinuun myyrä koskee? Anna myyrän kaivaa! Kun koira sitte käveli aivan\nhänen rinnallaan, hän taas komensi: taappäin! Nyt koira käveli hänen\nperässänsä, ja näin hän oli karkoittanut kaikki tarpeettomat ajatukset\ntaaksensa; hänen ei tehnyt mieli tietää mistään mitään eikä hänen\nlevollista elämäänsä mikään saanut häiritä.\n\nLeijonan ravintolassa Petrovitsch tapasi koko perheen pahoilla mielin.\nEmäntä oli sanonut miehellensä, että hän oli Petrovitschille tarjonnut\nMorgenhalden vieressä olevan metsän, mutta hänen ei huolivan\nsiitä. Isäntä oli kovasti suuttunut tuosta malttamattomasta\nliehakoitsemuksesta, ja sanoi lopuksi: \"Nyt Petrovitsch vissiinkin\nlevittää sen huhun, että minä tarvitsen rahaa\".\n\n\"Olethan sinä sanonut olevasi rahan tarpeessa\", vastasi emäntä\nnuristen.\n\n\"Mutta minä en tarvitse sinua välittäjäksi. Minä vaan en tahtoisi\nnykyisellä rahakursilla myydä arvopapereitani!\" huusi Leijonan isäntä\ntavattoman lujaa, juuri kun Petrovitsch tuli sisään. Tämäpä veti suunsa\nmieleiseen nauruun ja ajatteli itsekseen: koska sinä noin huudat ja\nkerskaat, sinä olet kuin oletkin rahan tarpeessa. Kun oltiin pöytään\nistumaisillaan, toi kirjeenkuljettaja useita kirjoja ja niitten\njoukossa muutamia vakuutettuja rahakirjeitäkin. Leijonan isäntä todisti\nne ottaneensa vastaan, vaan ei aukaissut kirjeitä, istui vaan pöytään\nja toisti lujaa saman, jonka hän jo monta kertaa ennen oli sanonut:\n\"Minä en lue koskaan kirjeitä ennen ateriaa; olkoot hyviä taikka\nharmittavia, ne aina pilaavat ruokahalun. Minun lepoani ei saa\nrautatietkään häiritä\".\n\nToisessa pöydässä tuo ilkeä pilkkakirves, joka ei ottanut\nvelvollisuudekseen kummastella tuota viisautta, vaan ajatteli\nitsekseen: kyllä sinun kimppuusi sentäänkin joku höyryhevonen käy,\nvaikka tekisit elämäsi kuinka mukavaksi hyvänsä. -- Tuo pilkkaaja\ntietysti oli Petrovitsch.\n\nPäivällisen jälkeen käveli Pilgrim monta kertaa Petrovitschin pöydän\nohitse ja aikoi nähtäväsi pysähtyä sen viereen. Tätä tehdessään, neljä\nsilmää häntä kummastellen katseli. Koira, joka istui herransa sylissä,\nkatseli tuijotti häntä ja murisi, kun älysi herraltansa jotakin\ntahdottavan. Petrovitsch itse tirkisti monta kertaa sanomalehtensä\ntakaa. Mitähän tuo mies tahtoo? Mahtaneeko hänelläkin olla metsä\nmyytävänä? Korkeintansa hänellä on tuo metsä päänsä päällä, jos niin,\nettei hänen ole siitäkin velkaa.\n\nPilgrim kuljetti monesti kättään läpi pitkän ja sileän tukkansa, mutta\ntämän kautta asiansa Petrovitschille ei selvinnyt; päin vastoin tämä\nnyt nousi ylös, maksoi ja meni. Pilgrim kiiruhti hänen jälkeensä, ja\nkadulla hän sanoi: \"Herra Lents, minulla olisi pari sanaa sanomista\".\n\n\"Hyvää päivää, siinähän on pari sanaa\".\n\n\"Herra Lents, minä en tahdo itse puolestani mitään, mutta luulen\nvelvollisuuteni olevan --\"\n\n\"Teidän velvollisuutenne ei koske minuun ollenkaan\".\n\n\"Herra Lents, ottakaa kuitenkin asiani teidän asiaksenne. Joku toinen\non teille sanova samaa, ja siinä on tarpeeksi, kun saatte vaan tiedon\".\n\n\"Minä en ole utelias\".\n\n\"Sanalla sanoen: asia koskee teidän veljenne poikaa, Lentsiä\".\n\n\"Sen kyllä arvasin\".\n\n\"Vaan ei siinä kaikki. Te voitte vaikuttaa hänen elämänsä onneen\".\n\n\"Jokaisen täytyy olla oman onnensa seppä\".\n\n\"Teidän ei tarvitse muuta kuin mennä tohtorille\".\n\n\"Onko Lents kipeä?\"\n\n\"Ei, vaan asian laita on lyhyesti se: hänen pitää naiman, ja hän on\nitsekin halukas, ja paras kaikista hänelle on tohtorin Amanda. Minä\nolen sen asian kaikin puolin punninnut. Mutta hän itse ei pääse alkuun,\nhänellä ei ole sitä rohkeutta; hän ajattelee niinkin -- vaikkei hän\nsitä ole suoraan sanonut, mutta minä tiedän sen -- hän ajattelee, ettei\nhän ole tarpeeksi rikas semmoiseen naimiseen. Mutta jos hänen setänsä\nnyt puhuisi hänen puolestansa ja samassa lupaisi --\"\n\n\"Vai niin? Sen olen arvannut, että minulta toivotaan kaikkia saatavan.\nJos veljeni poika halajaa vaimoa ja tahtoo saavansa jonkun,\ntoimittakoon itse asiansa. Minä olen vanha nuori-mies, enkä pysty\nsemmoisiin asioihin\".\n\n\"Mutta jos hänen ystävänsä ei huoli tehdä mitään, tulee Amanda\nnaiduksi; minä tiedän erään apteikarin häntä kosivan\".\n\n\"Sepä hyvä, hänelle hän on omansa. Vaan minä en ole mailman holhoja\".\n\n\"Entäs jos veljenne poika taitamattomasti takertuu toisaalle?\"\n\n\"Katsokoon sitte, kuinka hän itsensä suorii!\"\n\n\"Herra Lents, te ette ole niin tyly, kuin näytätte\".\n\n\"Minä näytän, että minä menen. Hyvästi herra Pilgrim!\"\n\nHän meni tiehensä, ja Pilgrim seisoi siinä syvältä hengittäen. Vihdoin\nhänkin lähti kotiinpäin, ruvetaksensa näin sumuisella ilmalla, jolloin\ntuskin päivästä tiesi, kumminkin väriä hieromaan kirkkaampien päivien\nvaraksi.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nKaapit ja silmät aukenee.\n\n\n\"Jumalan terveeksi Maisu! Tottapa kerrankin saa sinun meillä nähdä.\nOikein hauskaa, että tulit\". Leijonan emäntä tervehti, kun hän tuli\nravintolahuoneesen.\n\n\"Mutta\", vastasi Maisu änkyttäin, \"teidän luvallanne anoen, ettekö ole\nlähettäneet minua hakemaan? Pitäisihän minun veljeni oleman täällä\".\n\nLeijonan emäntä ei tietänyt mitään. Veli tosin oli ollut täällä, mutta\noli jo ison aikaa sitte lähtenyt pois. Leijonan emäntä oli vaan\nkäskenyt talonrenkiä joskus sopiessa viemään Maisulle sanan, mutta hän\nei tietänyt tuota tänäpänä tehdyksi.\n\nMaisu oli täällä mielestänsä kuin tiellä, pyysi anteeksi ja tahtoi\nkohta palata samaa tietä takasin; ja tämä näytti olevan Leijonan\nemännän mieleen. Mutta ei suinkaan tuo yksinkertainen palveluspiika\nmitään oivaltanut, oli kai päin vastoin ylen onnellinen, jos hänen\nkanssaan piti seuraa pari minuutia. Paras oli, velvoittaa häntä\ntuhansiin kiitoksiin, sen siaan kuin hänelle jäisi yhden kiitoksen\nvelkaa. Maisu tyrkytettiin nyt, koska hän kerran oli tänne tullut,\nmenemään perheentupaan ja siellä odottamaan vähän aikaa, siksi kun tuo\nmoni-askaroitsia kerkeisi tulemaan. Maisu ei rohjennut tänne tultuaan\nistua tuolille, vaan pysähtyi seisomaan ovelle ja katseli tuijotti\nyhtäpäätä noita isoja kaappia, jotka ulottuivat laattiasta kattoon.\n\nVihdoin viimeinkin Leijonan emäntä tuli sisään ja sanoi, silitellen\nvaatteitaan: \"Kas niin, nyt olen kaikki korteni korjannut, ja nyt\ntahdon hetken hauskutellakin vanhan ystävän kanssa. Mitä hyvää\nihmisellä tässä mailmassa on, vaikka hänellä olisi kuinka paljon\ntavaraa hyvänsä?\"\n\nMaisu oli kuin armon auringon paisteessa. Hänen täytyi istua Leijonan\nemännän viereen, aivan viereen, sohvalle, ja piika toi kahvia ynnä\nhentuisia.\n\nMaisu teki esteitä, niinkuin tehtämän piti, tekipä liiaksikin, kun\nkaikella muotoa tahtoi taalehikostansa, jonka Leijonan emäntä häntä\nvarten oli reunoilleen täyttänyt, kaataa pois Leijonan emännän kuppiin,\nkunnes tämä viimein sanoi: \"Minä täyttä totta oikein suutun, jos vaan\nkursailet\".\n\nKun toista kuppia juotiin, täytyi Maisun kertoa, miten tuolla ylähällä\nkotona nyt oli laita, ja Maisu kertoi, kuinka ahkerasti Lents teki\ntyötä, juuri kuin ei olisi leivänpalaa talossa, ja kuitenkin siellä oli\njoka lajia jäämäänkin. Lents tuskin meni ovesta ulos, ainoastansa\njolloinkulloin Fallerille, jota hän kävi auttamassa panemaan hänen\nuusia huoneitaan kuntoon, ja Lents oli mennyt Falleria takaamaan talon\nkaupassa ja vielä hän oli Fallerille lahjoittanut täydet sänkyvaatteet\nja Fallerin äidille oman äitinsä pyhävaatteet. Jos Lents piakkoin ei\nsaisi jonkun, joka hänen avaimiansa hoiti, hän lahjoittaisi kaikki\ntavaransa pois, vaikka hän omasta kohden kyllä oli säästäväinen ja ylen\nahne. \"Hän ei polta tupakkia, hän ei pane nuuskaa, hän ei maistele eikä\npelaa korttia, hän ei kuluta itse tähtensä mitään\", kehui Maisu.\n\nSitte kun Leijonan emäntä vielä oli tarpeeksi kiittänyt\nKnuslingenilaisia, jotka kaikkea ymmärtävät, lisäsi hän niinkuin\nohimennen: \"Ajatteleppa vaan, hyvä Maisu, sitä huhua, että sinun\nisäntäsi -- mitä minä nyt sanoinkaan? sinun kotopoikasi piti minun\nsanomani, aikoo naida tuon tohtorin ryytimaan-mamsellin. Onko siinä\nmitään perää?\"\n\n\"Onhan siinä vähän\".\n\n\"Vai niin?\"\n\n\"Minä tarkoitan, että siitä ei tule mitään. Pilgrim tosin on hänelle\npuhunut niinpäin, että hänen kyllä sopisi sen tehdä, vaan hän ei tahdo\nitse, ja minä luulen, että heidän välinsä on sen takia katkennut\".\n\n\"Vai niin? Se on toinen laita. Minä sen aina sanon, että Lents tietää,\nmitä hän tahtoo. On sittekin paljon parempi, että hän noutaa sinun\nmieltäsi ja nai voutitalokkaan Katriinan\".\n\n\"Kas sitä vaan!\" huusi Maisu riemuiten, ja hyrähti nauruun ja nyykäsi\npäätänsä, ikäänkuin Lents olisi seisonut siinä hänen edessänsä. Kas!\nsanoohan se viisas Leijonan emäntäkin, että minulla on oikein. Kas\nvaan? Ja sinä aina vaan sanot hänen olevan liian moukkamaisen sinulle,\nja ettei hänen suustansa saa sanaa maalle. \"Mutta sen minä sanon\nLentsille, että tekin olette samaa mieltä. Siitä on minulle hyvä apu.\nMinä olen jo kauvan kaivannut apulaista\".\n\n\"Älä, Maisu, älä millään muotoa minusta puhu yhtäkään sanaa, kun tulet\nkotiin. Mutta siinä on hänellä oikein, ettei voutitalokkaan Katriina\nhänelle sovi, hänelle, joka on niin siisti mies. Semmoinen kysyy jotain\nerikoista\".\n\n\"Niin, mutta mistä, herranen aika, se erikoinen saadaan sitte?\"\n\n\"Kas vaan, hyvää päivää, Maisu!\" sanoi yhtäkkiä sisään astuva Anni.\n\"Onpa hauskaa, että kerrankin tulit meille. Istu alallasi vaan, istu!\nLuulisihan sinun, noin muhkeana, olevan jonkun suuren talon emäntä, ja\nkylläpä sinä talon asiat tiedätkin siinä kuin sen hyvänsä. Juo nyt\nvaan, juo, muutoin sinun kahvisi jähtyy. Oletko vaan pannut tarpeeksi\nsokeria sekaan?\"\n\n\"Olen kyllä, olen enemmänkin\". Annin sanat olivat kuin kokonainen\nsokeritoppa.\n\n\"Minäkin täällä mielelläni istahtaisin kuulemaan järkeviä sanojasi,\nmutta minun täytyy mennä ravintolahuoneesen. Siellä täytyy yhden aina\nolla. Tule nyt toistekin pian. Sitte kun tulet, tulet minun\nvieraakseni\".\n\n\"Hänkös vasta on oikein armas, herttainen tyttö\", ylisti Maisu, kun\nAnni oli mennyt. \"Teillä sentään ollaan kuin taivaassa maan päällä.\"\n\n\"Kylläpä on monta murhettakin. Hän on ainoa lapsemme, joka vielä on\nkotona, mutta kuitenkin täytyy ajatella: kuinkahan saisi hänenkin\nturvatuksi!\"\n\nMaisun silmät meni ensin pystyyn, ja sitte hän automaisesti naurahti,\nmutta sanaakaan hän ei arvannut sanoa.\n\nLeijonan emäntä nyhkäsi nenäänsä useita kertoja ja nauroi kikosti, ja\nMaisukin piti velvollisuutenansa nauraa. Hän kyllä tiesikin, kuinka\nkahvivieraisilla oltaman pitää; tulkoon Knuslingenilainen mihin\nhyvänsä, se aina tietää itsiään oikein käyttää. Mutta Leijonan emäntä,\nvaikka olikin hyvin sukkela, ei nyt oikein tietänyt, mistä päästä piti\nalkamansa; keksipä toki kelpo keinon.\n\n\"Sano, Maisu, eikö sinua haluttaisi nähdä kauniita liinavaatteita?\"\n\n\"Se minusta hauskaa katseltavaa onkin. Jos minulla olisi varoja,\nhankkisin kaikkein ensiksi itselleni seitsemän arkkua täysivartisia\nliinavaatteita täyteen. Vihtimiehen emännällä Knuslingenissä, silläkös\non --\"\n\n\"Katso nyt tänne sitte\", sanoi Leijonan emäntä ja avasi erään suuren\nkaapin molemmat ovet, jossa liinavaatteita oli kattoon asti pantuna\nkerroksittain ja tusinoittain sidottuna kokoon sinisillä, punaisilla ja\nviheriäisillä silkkinauhoilla.\n\n\"Onko tämä kaikki ravintolan pitoliinaa?\" kysyi Maisu, sitte kun hän\noli lakannut ihmettelemästä.\n\n\"Mitä vielä! Ei suinkaan! Tämä kuuluu Annini myötäjäisiin. Jokainoalle\nkolmelle tyttärelleni minä olen näin pannut säästöön siitä saakka, kuin\novat olleet seitsemän vanhat. Noista tyttölapsista ei koskaan tiedä,\nkuinka äkkiä naiduiksi tulevat, eikä minun sitte enää tarvitse kaivata\nkankuria taikka neulojaa. Näkisin vaan mielelläni, että edes yhden\nlapseni myötäjäiset pysyisivät kotiseuduilla, ja että yhden lapsistamme\nsaisimme pitää likimaillamme. Minun lasteni käy, Jumalan kiitos,\nulkokunnissakin hyvin, paremmin kuin hyvin, mutta hauskempi olisi nähdä\nkuin kuulla heille hyvin käyvän\".\n\nMaisusta oli, kuin olisi hän nähnyt ilmestyksiä. Kaappi kaikkine\nliinavaatteineen tanssi hänen silmissään, ja nuo siniset ja punaiset ja\nkeltaiset nauhat sulivat yhteen kauniiksi taivaankaareksi. \"Emäntä\nkulta, arvaanko minä sanoa jotain? Jos se olisi häpeemätöntä, pyydän\ntuhannen kertaa anteeksi. Eipä mailman päivinä! Kun tätä on tässä näin\npaljon, mitähän kaikkea muualla löytyneekään? Kuinkahan se olisi?\nUskaltanenko sanoa... Jos meidän Lentsimme...?\"\n\n\"Minä en siihen sano mitään, minä olen äiti, ja minun tyttäreni on\nsiinä iässä, että häneltä sopii kysyä itseltä. Huomaatko? Minä\ntarkoitan ... minä en oikein tiedä --\"\n\n\"Siinä jo on tarpeeksi sanottu, enemmän kuin tarpeeksi. Oi armas\nluojani! Minä lähden lentämällä kotiin, minä olen häntä kantanut\nkätteni päällä, ja minä häntä kannatan vieläkin, mutta hänen täytyy\njuosta, juosta yli seitsemän aidan, yli joka huoneen. Emäntä hyvä,\nälkää sentään paheksuko, minä olen tyhmä, aivan yksinkertainen\".\n\n\"Mitä hyvää? Sinäkö yksinkertainen? Sinä urkit sielun salaisimmatkin\najatukset. Sinä pistät seitsemän raatimiestä pussiisi! Mutta näetkö,\nMaisu, me olemme tässä kahden kahtuustamme, kaksi hyvää ystävää,\nJumalan silmäin edessä; minä en ole sinulle sanonut mitään, vaan sinä\nolet itsestäsi asian arvannut. Minun mieheni tietysti tähtää\nkorkeammalle. Mutta minä tahtoisin pitää yhden lapsistani\nkotitienoilla, jos Jumalan tahto niin on. Minä puhun sinulle suoraan,\nminä en osaa olla petollinen enkä salavehkeinen, minä sanon suoraan,\nett'en hylkää sinun esitystäsi\".\n\n\"Siinä on minulle kyllä. Minä näytän, että me Knuslingenilaiset emme\nturhaan tuota nimeämme kanna!\"\n\n\"No, kuinka sinä nyt sitte aivot?\"\n\n\"Ohhoh!\" huusi Maisu vastaan ja näyttäikse samassa oikein sukkelalle.\n\"Sen pitää nopiasti käymän. Minä tempaan kaikki hänen työkalut\nkäsistään ja kiidätän hänet kotoa. Tänäpäivänä vielä hänen pitää oleman\ntäällä. Mutta olkaa tekin apumiehenä; vieraitten ihmisten kanssa hän on\nhiukan ujomainen --\"\n\nLeijonan emäntä rauhoitti kiihoittunutta Maisua, joka milloin nousi\nseisoalleen, milloin istui alas, milloin nosti kätensä taivaasen päin,\nmilloin taas pani ne hiljakseen ristiin. Hyvitellen hän teroitti Maisun\nmieleen, että hän oikein näyttäisi älyänsä eikä ilmaisisi Lentsille,\nettä Annin äiti häntä suosi. Hän antoi Maijulle vielä senkin viisaan\nneuvon, että hän ylipäin puhuisi halveksimalla kaikista muista tytöistä,\nse tahtoo sanoa, varoittaisi Lentsiä jokainoasta, mutta tuskin\nmainitsisi Annista mitään; \"näetkös\", lopetti Leijonan emäntä, \"sillä\nlailla täytyy hiukkasen teeskennellä, ja kuuluuhan sananlaskussa: ei\ntarvitse salamaa sormin näyttää\".\n\nMaisu teki ehtimän takaa menoa, muttei siitä tullut sen enempää.\nViimein hän sai oveen kiini, heitti vielä hyvästijättöä suurelle\nkaapille, ja hänen muotonsa sanoi: sinä tulet ennen pitkää meille. Hän\nnyykytti jokaiselle huonekalulle: te kaikki kuulutte meille, ja minä se\nolen, joka teitä sinne saatan... Hänen menonsa kotiin kävi kuin olisi\nkaikki nuo kauniit liinavaatteet muuttuneet purjeiksi ja kuljettaneet\nhäntä tuiman syksytuulen vallassa vuorelle.\n\nMutta Anni sanoi ravintolan tarjoilupöydän takaa äidillensä:\n\n\"Äiti, minkätähden tuota vanhaa hassahtanutta noin hyväilette?\nJos siinä on jotain täyttä totta, täytyy hänenkin luonansa\nkäydä kunniaterveisillä, ja ellei käydä, hän poraa ja parkuu\nkiittämättömyydestä. Ja mikä pakko teillä on tuota tekemään?\"\n\n\"Älä huoli olla kuin et olisi tietävinäsi mitään. Hyvinhän se on\ntarpeellista, ettäs tulet turvatuksi\".\n\n\"Minä en ole olevinani enkä tiedä mitään. Ettehän ennenkään ole\npiitannut Lentsistä mitään; minkätähden nyt sitte piittaatte?\"\n\nÄiti katseli Annia suurin silmin. Eiköhän tuo kielekäs todellakaan\naavistanut mitään? Äiti vastasi vaan: \"Nyt on asian laita toinen; nyt\non Lents yksinänsä, ja hänellä on talo täynnä tavaraa. Mutta\nanoppimuorille en olisi sinua laskenut\". Hän lähti huoneesta ulos,\najatellen itsekseen: jos sinä aivot vilpistellä, minäkin teen samaa\nsinulle.\n\nMorgenhaldessa Maisu askaroitsi ja hääräsi aina naurussa-suin, ja\nnauru-suin hän soimasi kaikkia tyttöjä, soimasi tohtorin tyttäriä,\nsoimasi voutitalokkaan Katriinaa, mutta ei hiiskunut Annista sanaakaan,\npuhui vaan tavattoman paljosta liinavaatteesta ja kelpo-ihmisistä.\nLents arveli, että vanha-piika yksinäisyydessään rupesi käymään\nsekamieliseksi; Maisu kuitenkin teki askareitansa hiljakseen, vaikka\noli lystikkäämpi kuin ennen, ja yhtä tytyväinen itseensä Lentskin oli\ntyöllänsä eikä hän isoon aikaan käynyt kylässä.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nNuorten sydämmet vihkiäisien jälkeen.\n\n\nLents istui kotona ja teki lakkaamatta työtä. Hänen onnistui\nKnuslingenin vihtimiehen kautta saada myydyksi toisen pienemmän, jo\nmelkein valmistamansa pelikellon. Oikein hyvällä työ-halulla hän sitä\nlaittoi valmiiksi, ja ilman sitä hän oli puuhissa ryhtymään tuon uuden\nsoittokellon tekoon, jonka Leijonan isäntä oli puolittain tilannut; hän\ntunsi itsensä niin onnelliseksi näissä askareissaan, että hän usein\najatteli: ei sinun tarvitsekaan naida, etkä saatakaan sitä tehdä.\nKuinka sinä taitaisit huolta pitää vaimosta ja lapsista, kun taiteesi\nsinulta ottaa koko pään ja sydämmen?\n\nPilgrim oli taas ryhtynyt noihin entisiin mallikellojensa tuumiin ja\nsuunnitelmiin, ja askaroitsi siinä työssä ehtimän kautta\nehtoopuhteilla, koska hän ei tahtonut varsinaista aikaansa tuohon\ntyöhön tuhlata. Näin ollen molemmat ystävät harvemmin tapasivat toinen\ntoisensa, eikä Lents tätä nykyä myöskään käynyt lauluyhteyden\nharjoituksilla.\n\nFallerin häät kuitenkin saivat Lentsinkin taas menemään kylään. Tuo\nhyvä toveri ei ennen helpoittanut, kuin hänen onnensa perustaja lupasi,\nvaikka hänellä suruakin oli, tulla hänen vihkiäisillensä kirkkoon.\n\nHäät olivat pienet vaan, ilman vieraita ja ilman soitantoa, sillä\nFaller selitti asian näin: \"Jos minulla joskus mailmassa on varoja\nliikenemään, kutsun vieraitakin, ja musikantti olen minä itse\".\n\nHäissä Lents sai kuulla kiitossanoja summittain kaikesta hyvästä, jota\noli hääparille tehnyt, ja Fallerin äiti sanoi: \"Jahka sinäkin, jos\nJumala suo, vietät häitä, minä käyn kirkkoon äiti-vainaajasi\nvaatteissa. Minä en ollenkaan häpee käydä hänen vaatteissaan, päin\nvastoin jokikinen sanoo minun samassa saaneeni kunniaakin\".\n\n\"Ja minulla puolestani on pyhä sia valmiina\", sanoi Faller, ja hänen\ntuntuva äänensä tuntui mielenliikutuksen tähden melkein naurattavalta.\n\"Oi Lents, tänäpänä minä en lähes ollenkaan rukoile Jumalaa itse\nedestäni, minä rukoilen sinua edestäsi. Varjelkoon sinua Jumala\nkaikesta vaarasta, mutta minä soisin kuitenkin saavani sinua auttaa,\njos joskus suureen vaaraan joutuisit. Minä tahtoisin kääntyä koko\nkirkkoväen puoleen ja heille huutaa: katsokaa, Jumala on minua\nauttanut, että tässä suorana seison, mutta hän on minua auttanut\nystäväni kautta, ja siunaa, hyvä Jumala, häntä siitä hyvästä ja hänen\nvanhempiansa taivaassa. Lents, sinä mahtanet olla onnellinen, sillä\nsinä olet koko perheen onnelliseksi tehnyt\".\n\nTuo vahva, vakava Faller ei saanut enempää puhutuksi ja väänteli nyt\nvanhan sotilaan tapaan viiksiänsä.\n\nHäähuoneessa osoitettiin Lentsille kunniaa melkein enemmän kuin\nnuorelle pariskunnalle, ja Lentsin oli oikein mieli hyvä, kun vihdoin\nlähdettiin kirkkoon.\n\nLauluyhteys veisasi kauniisti kirkossa; kuitenkin huomattiin, että\nkaksi kelpo ääntä puuttui, Fallerin ja Lentsin.\n\nKoko kylä, ja ennen kaikkia vaimoväki, oli vihkiäisissä läsnä; aviopari\nkuulteli mielellään vielä kerran avioliiton sanoja toistettavan, ja\nkaikki naimattomat sotivat sillaikaa mieltänsä rohkaista siksi kuin\nkukin heistä, toivon mukaan hyvinkin pian, joutuisi samaan tilaan.\nVaimot itkivät, ja tytöt katselivat uteliaasti ympärilleen kirkossa, ja\njos Lents vaan olisi nostanut silmänsä, hän olisi kohdannut monta\nsilmänluontia.\n\nVihkiäisten jälleen Lents erosi hääväestä ja meni yksistänsä kotiin.\nKohta kirkkopihan aitauksella häntä tuttava tervehti: se oli\nvoutitalokkaan Katriina, joka siinä seisoi erään pulskan pojan\nvieressä, vaatteista päättäen se oli joku talollisen poika\nnaapurilaksosta; -- ja Katriina punehtui, kun Lents katsoi tuijotti\nhäneen ja meni menoaan. Vähän edempänä tervehti Lents kohteliaasti,\nnostaen hattuansa. Siinä käveli tiellä tohtorin molemmat vanhemmat\ntyttäret, ja heillä oli kauniit, pauloilla kiinitettävät puolisaappaat\njaloissa, joita eivät taitaneet salata sateisen ilman tähden.\n\n\"Me olemme arvelleet teidän lähteneen ulkomaille\", sanoi tuo rohkiampi\nBertha.\n\n\"Ei, yhtä päätä minä kotona olen\", vastasi Lents.\n\n\"Niinkuin mekin olemme\", jatkoi Bertha. Lents oli ääneti.\n\n\"Onko teillä taas joku suuri, uusi teos tekeillä?\" kysyi Amanda.\n\n\"On uusi, ja on vanha. Semmoista työtä kuin meidän työmme on, yhä\nkestää lakkaamatta\".\n\n\"Eikö se ole kovin rasittavaa, noin alinomainen työnteko?\" kysyi Amanda\ntaas.\n\n\"Ei ollenkaan: minä en tietäisi, miten muutoin saisin aikani kulumaan\".\n\n\"Te kellosepät\", sanoi Bertha nyt leikillänsä, \"teidän pitää aina\noleman ihan kuin kellonneki käymään vedettynä\".\n\n\"Ja te olette kuin kellonavain, jota vetää\", vastasi Lents reippaasti.\nOikeastaan hän olisi sanonut jotain muuta, mutta ei saanut sanoja.\n\n\"Se on oikein, herra Lents, että maksatte samalla mitalla\", lisäsi\nAmanda. \"Tässä eroo meidän tiemme, tässä sanomme hyvästi\".\n\n\"Ehkä herra Lents vielä käy kappaleen matkaa mukaa\", sanoi Bertha\nsisarelleen, \"kentiesi hän menee Pilgrimin luo\".\n\nLentsin sydäntä tykytti; hän oli sanomaisillaan menevänsäkin Pilgrimin\nluo, mutta ikäänkuin peloissansa ja melkein vapisten hän sanoi\nehdottomasti: \"ei, minä menen kotiin. Jääkää hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi!\"\n\nLents meni syvältä hengähtäen vuorta ylös; hän mieli kääntyä takasin;\neipä tiedä, kuinka kävisi, jos hän kääntyisi! Hän kyllä heidät vielä\nsaavuttaa, nyt he ovat Leijonan kohdalla, nyt kirkkomaan muurilla ...\nmutta näissä ajatuksissaan hän nyt käveli eteenpäin, ja hänen\nsydämmensä tykytti taajaan, kun hän pääsi kotiin, ja hänestä oli kuin\nolisi hän pakomatkalla omiin huoneisinsa. Hän pakeni, mutta ketä ja\nmitä? Hän ei sitä itsekään tietänyt. Levottomaksi hän vaan itsensä\ntunsi, levottomammaksi ja tytymättömämmäksi kuin milloinkaan ennen.\n\nEhtoopuolella Lents muutti vaatteita ja meni kylään; hänellä oli\naikomus mennä Pilgrimille taikka tohtorillekin, koska tohtori oli monta\nkertaa sanonut, että hän joskus kerran tulisi. Pilgrim ei ollut kotona,\nja tohtorin talon kohdalla Lents seisoi ison aikaa eikä rohjennut mennä\nkilistämään kelloa. Hän käveli edes takasin monta kertaa; kentiesi\ntohtori, sanoi hän itsekseen, osuu tulla ja ottaa sinut mukaansa, --\nmutta ei tohtoria kuulunut eikä näkynyt. Nyt Don Bastian meni ohitse.\nLents pakeni kuin varas, jota ajetaan takaa, tuonne kylään; siellä\nsittekin on parempi oltava, ja siellä on erään huoneen ovet avoinna;\nsepä hyvä asia, se. Nyt olemme Leijonan ravintolassa, ja siellä ollaan\nhyvässä turvassa.\n\nLents oli iloissaan, että yksi rauhallinen paikka mailmassa kumminkin\non olemassa, että löytyy tuolia, joille sopii istua, pöytiä, joihin\nsuittaa jotakin asettaa, ja täällä on ihmisiä, joitten sydämmet ei\nlevottomuudesta tykytä niin, että rinta on pakahtumaisillaan, vaan he\novat tyyneitä ja vakavia, ja tuossapa lähestyy se, joka heistä kaikista\non sekä vakavin että tasamielisin ja tervehtää Lentsiä suosiollisesti.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nSydän puhkee.\n\n\nLeijonan isäntä kävi istumaan Lentsin viereen ja oli erinomaisen\nisäntapainen: \"Oletko jo saanut rahat soittovärkistäsi?\" kysyi hän kuin\nsivumennen.\n\n\"Olen\", vastasi Lents.\n\n\"Sinä tekisit viisaasti\", alkoi Leijonan isäntä taas, \"jos ostaisit\nuuden rautatielainan osakkeita; ne ovat hyviä, ne. Tottahan sinulla,\ntiemmä, koko summa vielä on puhtaassa rahassa?\"\n\n\"Ei, ei ole. Minulla oli entiseltä kahdeksansataa guldenia, ja kaikki\npuhtaat rahani olen lainannut naapurilleni, voutitalokkaalle, yhteensä\nkolmetuhatta guldenia. Hän tarvitsee rahat lunastusmaksoihin\".\n\n\"Vai niin? No, onkosta sinulla hypoteekkiä, ja kuinka paljon hän maksaa\nkorkoa?\"\n\n\"Ei minulla muuta ole, kuin velkakirja, ja viisi prosenttia hän\nmaksaa\".\n\n\"Voutitalokas on kelpo mies, ja viisi prosenttia myös on kelpo korko!\nMutta, kuin sanottu, jos joskus tekee mielesi rahoillasi keinotella,\nminä kernaasti sinua autan neuvolla ja toimella\".\n\n\"Minä puolestani en mielelläni sekaannu rahaseikkoihin, joita en\nymmärrä, mutta minä tietysti noudan teidän neuvojenne umpimähkään. Minä\nolen jo hyvässä alussa valmistamaan uutta soittovärkkiä, jonka sitte\nostatte, ja minä olen siinä uskossa, että se luonnistuu vielä paremmin,\nkuin tää viimeinen\".\n\n\"Muista vaan se, Lents, että minä en ole mitään vissiä sanonut. Kunnon\nmies ei koskaan...\"\n\n\"Älkää enempää sanoko mitään! Minä en teidän sanojanne koskaan...\"\n\n\"Niinkuin sanoin, parahimman ystävänsä kanssa pitää aina menettelemän\nviisaasti ja vinkkuroitsematta. Minun hautakivelleni on kerran\npiirustettava: tässä lepää visun varoisa mies\".\n\nLents oli ylenmäärin ihastunut tuohon vakavaan, lujaluonteiseen\nmieheen. Siinä miehessä on puhdasta kultaa.\n\nAnni tuli sisään ja istui, sanoen \"Teidän luvallanne\", samaan pöytään\nisänsä ja Lentsin seuraan. Ei aikaakaan, jo Leijonan isäntä nousi ja\nmeni, ja sitte Lents sanoi Annille: \"Anni, sinä saatat kerskata\nsemmoisesta isästä kuin sinulla on. Hänessä on miestä! Hän on mies\nomastakaa! Hän tarkoittaa jokaisen hyvää, jonka kanssa puhuu. Juuri sen\ntähden, että hän on niin harvapuheinen, on hänen joka sanansa -- kuinka\nminä nyt sanoisin -- sulaa mehua, paljasta ydintä\".\n\n\"Niin\", sanoi Anni, \"ei mikään ole lapselle hauskempaa, kuin kuulla\nisästänsä noin hyvää puhuttavan, ja sen hän ansaitseekin. Hän tosin\nkyllä sen ohessa on äreä ja jörömäinen, niinkuin kaikki miehet\nylimalkaan\".\n\n\"Kaikki miehetkö?\" kysyi Lents.\n\n\"Niin, kaikki tyyni. Minä en kamoksu sitä sanon vasten silmiäsi, sinä\nkun kumminkin olet paraimpia, mutta kyllä kaiketi sinullakin on\noikkusi. Mutta täytyyhän teidän kanssanne olla kärsivällinenkin\".\n\n\"Se oli oikein sanottu, Anni. Näetkö, se ilahuttaa minua erinomaisesti;\nei sen vuoksi, että sanot minun mieleistä kiitosta -- sitä en minä\nansaitse. Mutta minä en taida sinulle sanoa, kuinka usein olen itseeni\nsuuttunut. Minä olen monessa asiassa typerä, ja tuo soitanto, joka\nalinomaa mielessäni hehkuu, se tekee, että minä ainoastansa puolittain\nkuulen ja puolittain teen monta asiaa; minä olen taitamattomampi kuin\nmoni mun, enkä sentään ole taitamaton, ja minä olen äkkinäinen, ja\nmieleni on paha monesta asiasta, joista moni muu ei pitäisi suurta\nminään. Tiesi hänen hiisi, vaan minä en sitä voi auttaa. Minun äitini\non minulle sanonut monta tuhannen kertaa: Lents, vaikka sinä kyllä olet\nhyvänluontoinen, on kuitenkin sen, joka sinun kerran mieheksensä\nsaa, monesti vaikea tulla sinun kanssasi toimeen, ellei hän ole\nymmärtäväinen ja pidä sinua sydämmessään hyvänä. Mutta, näetkös, oikea\nkärsivällisyys ja oikea rakkaus on juuri se, että tietää kummoinenka\ntoinen oikeastaan on, vaikka hän jonkun kerran saattaa olla\ntuittupäinenkin. Anna minulle kätesi, Anni, minkätähden sinä eroitat\nkätesi?\"\n\nPuheinnossaan Lents oli tarttunut Annin käteen, mutta hän sen huomasi\nvasta sitte, kun Anni veti kätensä pois.\n\nKarttavan kainosti silmäillen ja pusertaen sukkavarrasta huulelleen\nsanoi Anni: \"Emmehän ole kahden kahtuustamme huoneessa; onhan täällä\nihmisiä enemmänkin\".\n\nLents tunsi yhtäkkiä pitkin ruumistansa juoksevan varikuuman ja vilun\nväreet, ja hän sanoi: \"Älä nyt vaan paheksu, Anni, minä en ole\ntungettelevainen luonteeltani, enkä minä tuota mieltä mielin tehnyt,\nkyllähän minun tunnet, Anni. Eikö niin, ethän ole suuttunut minuun?\"\n\n\"Kuinka sinä noin sanot? Suuttunut? Suuttunut? Kuinka sinä niin taidat\nsanoa?\"\n\n\"Entäs oletko mieltynyt sitte?\" sanoi Lents, ja hänen koko kasvonsa\nloisti.\n\n\"Älä herran tähden\", sanoi Anni, nojaten Lentsin tuolin selkälautaan,\n\"älä enää noin puhu. Kuinka sinä sait sen päähäsi? Mistä se semmoinen\ntuli? Minä olen aina ajatellut saavani puhua sinua kanssasi, kuin oman\nveljeni kanssa, vaan minulla ei, sen pahempi, olekaan veljeä\".\n\n\"Eikä minulla ole sisarta eikä yhtään ketään\".\n\n\"Sinustahan pitää kaikki ihmiset\".\n\n\"Eikä minulla sentään ole ketään, jonka puoleen kääntyisin\".\n\nNyt oltiin ison aikaa ääneti, kunnes Anni kysyi: \"Joko olet saanut\nkuulla, että voutitalokkaan Katriina on kihlattu erään nuoren miehen\nkanssa tuonpuolisesta laksosta, jota sanotaan seljapojaksi? He\ntuottivat äsköin juuri viiniä kihlajaisiinsa\".\n\n\"Vai niin?\" sanoi Lents, \"minä näin Katriinan tänään seisovan erään\nnuoren miehen vieressä. Hänestä tulee kelpo talonemäntä, ja minä toivon\nhänelle onnea. Sano, olitko sinä tänäpänä kirkossa vihkiäisissä?\"\n\n\"Olin, ja näin sinuakin. Fallerin mielestä sinä olet ansainnut\ntaivaan valtakunnan\".\n\n\"Sepä olisi helposti ansaittu. Mutta pappikos tänäpänä ylevästi\nsaarnasi! Siitä sai joka mies ottaa itseensä, sekä naidut, että\nnaimattomat. Herran pyhä sana on ihan samaa kuin musiiki. Sata sataa\nsitä kuulee, ja kaikki siitä lausuu eikä kukaan toinen toistansa\ntodeksi, vaan jokainen saa sen pitää tykkänään omanansa\".\n\n\"Ja minä saatan sinulle sanoa, että minä sinua kuultelen melkein\nkernaammin kuin pappia; sinä sanot sanottavasi niin perin selvästi,\nniin peräti -- minä en taida oikein sanoa, mitä tarkoitan. Monta kertaa\nminä ajattelen, että vahinko on, kun et ole muuta kuin kelloseppä\".\n\n\"En muuta kuin kelloseppä? Se minä olen mielelläni, sehän on jotain\nihanaa; siitä minä vaikka saarnaisin. Koko mailma on kuin kellovärkki,\niankaikkisuudesta iankaikkisuuteen Jumalan vetämä; siinä kieppuu tähdet\ntähtineen kiertäen toinen toisiaan. Pilgrim sanoi kerran, ettei\nparatiisissa kelloja käytetty. Se on kyllä luultavaa, mutta siitä\nhetkestä saakka, kuin ihmisten on täytynyt työtä tehdä, heidän myös on\ntäytynyt pitää ajasta vaari, ja ajattelepa vaan, kuinka olisi, jos emme\ntietäisi ajasta mitään, -- me olisimme kuin kakarat, kuin hourupäiset\".\n\n\"Sinä osaat hyvin selittää kaikki asiat, ja tuota seikkaa en ole tullut\nollenkaan miettineeksi\".\n\nTämä välikeskustelu teki Lentsin vieläkin puheliaammaksi.\n\n\"Minä pysyn kelloseppänä, ja teen, jos ei muu auta, vaikka\nJockelin-kelloja; niistä on jokapäiväinen leipäni aina ja paremmin\nturvattu, enkä niitä sitte tekemästä lakkaa. Minä tosin kyllä enemmän\nhyödyn pelikelloista, mutta siihen työhön ei ole turvaamista, kun ei\nsitä saata tilaamatta tehdä, eikä pelikellojen ostajia ole joka päivä.\nMinun korkein onneni olisi, jos saisin yhteyden aikaan, semmoisen, että\nkaikki kellosepät pitäisivät yhtä, ja kaikki yhdessä siitä hyötyisi.\nJos minä tuon saisin aikaan, niin olisin valmis lupaamaan ottaakseni\ntehdä seitsemän vuotta peräkanaa, ja vaikka koko ikipäiväni, jos pakko\nvaatisi, pelkkiä mallikelloja vaan\".\n\n\"Sinun tarkoituksesi on hyvä\", vastasi Anni, \"mutta pelikellot, nehän\novat oikeastaan sinun tehtävääsi\".\n\n\"Niin onkin, ja kun sitte saisin kellotyöstä ruveta soittovärkkien\ntekoon, olisin niin onnellinen niin...\"\n\n\"Sitte sinun sydämmesi riemuitsisi, sitte olisit kuin\nkirkkovihkiäisjuhlassa\".\n\n\"Oi Anni, kuinka sinä sentään olet älykäs ja armas! Jos minä vaan\ntietäisin yhden asian\".\n\n\"Minkä, minkä sitte?\"\n\nNämä kaksi tavallista sama: minkä sitte? Anni lausui erinomaisen\nlämpimällä ja lempeällä äänellä. Palavin poskin sokersi Lents: \"Minä en\ntaida sanoa. Jos et itse arvaa, minä en taida sitä sanoa. Minä olen..\nNäetkös, Anni...\"\n\nÄkki-arvaamatta astui Leijonan emäntä heidän luoksensa, sanoen:\n\"Lapset, lapset, mitä te keskenänne kuhertelette, kun kaikki vieraat\nteihin tirkistelee. Jos sinulla, Lents, on Annille jotain\nkuiskuteltavaa kahden kesken, minä sinuun luotan, luotettava kuin\noletkin, ja vien kynttilän kamariin, jossa saatte keskustella yhdessä\".\n\n\"Ei, äitini, ei\", huudahti Anni vapisten, mutta Leijonan emäntä riensi\njoutuen pois ja Anni täyttä lentoa perässä. Lents jäi yksinänsä\nistumaan ja koko huone meni ympäri hänen silmissään. Vihdoin hän nousi\nylös, puikahti ulos, kamarin ovi oli auki, ja näin hän oli kahdakesken\nAnnin kanssa. Anni peitti kasvonsa.\n\n\"Näytä silmäsi\", sanoi Lents, \"näytä oikein, noin. Nyt kumminkin saan\nluvan sinulle sanoa jotain. Näetkös, Anni, minä olen yksinkertainen\nihminen, aivan yksinkertainen, mutta\" -- hän taputteli rintaansa eikä\ntahtonut saada sanaakaan maalle -- \"mutta jos luulet minun sitä\nansaitsevan, niin saattaisit tehdä minun onnelliseksi\".\n\n\"Sinä maksat enemmän, kuin koko mailma, sinä olet liiaksikin hyvä etkä\nsinä tiedä, kuinka mailma on paha\".\n\n\"Mailma ei ole paha, olethan sinäkin mailmassa. Nyt minä sanon --\nlieneekö se vaan mieleesi, lieneekö se oikein mieleesi? Tahdotko olla\nminulle apuna, tahdotko auttaa minua olemaan hyvä ja ahkera, ja\ntahdotko olla minun äitini ja minun vaimoni ja minun kaikkini kaikessa?\nSano: tahdon, niin minä koko elinikäni panen käteni jalkasi\nastinlaudaksi\".\n\n\"Tahdon, tuhat tuhannen kertaa tahdon!\"\n\nAnni heittäytyi Lentsin syliin, ja Lents syleili häntä.\n\n\"Äiti, rakas äitini!\" huusi Lents, kun Leijonan emäntä tuli saapuville.\n\"Ja suokaa minulle Leijonan emäntä anteeksi\", kavahti hän yhtäkkiä.\n\n\"Minulta on sinulla odotettavana pelkkää hyvää\", sanoi Leijonan emäntä.\n\"Mutta, lapset, yhtä nyt pyydän teiltä. Anni kyllä tietää sanoa, kuka\nse on ollut, joka aina on hyvää sinusta puhunut ja aina sanonut:\nLentsin tulee käymään hyvin mailmassa, sillä hänellä on äitinsä\nsiunaus. -- Mutta, minä pyydän teitä olemaan maltilliset. Sinä et tunne\nmiestäni. Jokainoa hänen lapsistansa on hänelle ollut sangen rakas, ja\njoka kerta, kuin joku lapsi viedään, on hän äkeissään. Jumalalle kiitos\nolkoon, että kuitenkin nyt saamme, jos hänen tahtonsa niin on, pitää\nyhden lapsistamme kotiseuduillakin, ettei kaikki niin vieraannu\". Näitä\nviimeisiä sanoja sanoessaan Leijonan emäntä itki katkerasti, ja sitte\nkun hän oli vahvasti nenäänsä niistänyt, jatkoi hän näin: \"Isän ei\ntarvitse vielä tietää asiasta mitään. Antakaa, lapset, minun ensiksi\nhänelle tästä ilmoittaa, ja minä kyllä sitte annan sinulle tiedon,\nkoska sinun tulee häneltä Annia järjestyksenmukaisesti pyytää. Ole\nsiksi tulematta meille, muutoin ei luonnistu, ja kun sitte tulet\nanomaan hänen suostumustaan, ota myös setäsi mukaan, sillä se on varsin\nsopivaa, että hän saa kunnian olla niinkuin isän siassa. Kaikki minun\nlapseni ovat tähän saakka tulleet suureen sukuun. Meillä on otettu\ntavaksi elää kuin isoisissa perheissä. Lents, minulle ei ole Jumala\npoikalasta suonut, mutta minä sinulle rehellisesti sanon, että minua\nilahuttaa se, että saan sinun pojakseni. Minä vissiin pidän kaikki\nvävypoikani hyvänä, mutta kuitenkin he minusta ovat ylen isoisia ja\nyläsaksalaisia. Mutta lähde nyt jo, Lents; ukko saattaa minä\nsilmänräpäyksenä hyvänsä astua sisään, ja sitte ei ole tietoa, mitä\nsiitä seuraa! Mutta maltapa sentään vähäsen; ota ensin tämä; anna sinä,\nAnni, se hänelle!\" Äiti avasi suuren kaapin molemmat ovet, otti sieltä\nkultarahan ja antoi sen Annille näillä sanoilla: \"Näetkös, tämän on\nsinun risti-isäsi, kirkko-herra vainaja, pannut liiton merkiksi\nkehtoosi, ja sepä on sopiva, se on vanha muistoraha. Mutta, ei maar\nsentään; sinunhan ensisti täytyy kihlat ja lupaukset antaa\".\n\n\"Minulla ei ole muassani mitään; mutta onhan sentään. Tässä, Anni,\ntäss'on kelloni; sen on isä-vainajani itse tehnyt Schweitsissä ja\nantanut äidilleni. Mutta hääpäivinä, jos Jumala ne suo, annan sinulle\nvielä jotain äitini puolesta, ja se sinua varmaankin ilahuttaa. Mutta\nkello, ota se nyt! Pane se korvallesi ja kuule, kuinka se naputtaa! Se\non sydämmelläni hautunut! ja minä soisin samoin saavani sydämmenikin\notetuksi ulos ja annettavaksi sinun omaan uskolliseen käteesi\".\n\nNyt vaihetettiin kihlat molemmin puolin, ja Leijonan emäntä, jonka\nmielestä jotain piti sanottamankin, puhkesi rinnastansa raukeemaan:\n\"Sydän ja kello, ovathan ne kaksi yhtä, ja rakkaus, se on kellon avain\".\nHän nauroi omaa sukkeluuttaan, koskei kukaan muu sitä tehnyt. Hän kahmi\nkaapissaan ja sanoi: \"Kas nämä olivat Annin ensimmäiset pitovaatteet,\nja tässä on hänen ajastaikaiset kenkänsä\". Lents katseli ihastuksissaan\nnäitä lapsuuden muistomerkkejä ja pyysi: \"Lahjoittakaa ne minulle!\" Hän\nsaikin mielitekonsa, ja Leijonan emäntä jatkoi: \"Mutta nyt, Lents,\nsinun täytyy lähteä; minä en sitä sinulta voi säästää. Mene täältä\nkyökin kautta. Kas niin, tässä annan sinulle käteni. Hyvää yötä,\nLents!\"\n\n\"Eikö Annin sopisi minua vähän matkaa saattaa?\"\n\n\"Ei, sitä en voi sallia, äläkä sen vuoksi ole pahoillasi. Minä olen\nsitä luontoa, että olen vähän ankara; minä olen kolme tytärtä\nkasvattanut suuriksi, eikä löydy ketään, joka heistä mitään pahaa\npuhuisi -- ja siitä minä olen kopea. Te kyllä vielä saatatte, jos\nJumala sen suo, kunnialta ja vanhempain tieten, saada toinen toisenne\nseurasta kylläksi\".\n\n\"Hyvää yötä, Lents!\"\n\n\"Hyvää yötä, Anni!\"\n\n\"Vielä kerran hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä, sydänkäpyni!\"\n\n\"Hyvää yötä, armas Lents. Makaa makoisesti!\"\n\n\"Sinä samoin, tuhatkertaisesti!\"\n\n\"Kyllä jo piisaa\", torui Leijonan emäntä naurusuin. -- Lents tuli\nkadulle, ja koko mailma pyöri hänen silmissään; tähdet taivaalla\ntanssivat. Anni, Leijonan Anni on nyt sinun omasi! Hän kiiruhti kotiin,\nhänen täytyi ilmoittaa se Maisulle, jota niin suuresti on Annia\nkiittänyt. Siitäkös hän on oikein iloitseva! Jos nyt vaan jo saisit\nkäydä tuota juttelemassa huoneesta huoneesen... Mutta kun Lents jo\nseisoi talonsa kohdalla seisahtui hän; ei, Maisulle ei ole sanomista\nmitään, ennen kuin asia on oikein valmis, muutoin se ei pysy salassa.\nMutta jollekulle ihmiselle sentään siitä puhumaan pitäisi. Hän kääntyi\ntakasin samaa tietä, seisoi ison aikaa Leijonan ravintolan edustalla:\nsinun täytyy tässä seisoa vieraana, mutta huomenna siellä olet kuin\nkotona. Vihdoin viimeinkin hän itsensä irroitti ja lähti menemään\nPilgrimille.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nYstävällistä avioestelyä.\n\n\n\"Olipa se erinomaisen hyvä asia, että Pilgrim on kotona! Hänen\nkamarissaan on valkea, ja hän itse soittaa kitarria. Oi sinua hyvä\nPilgrim! Oi sinua hyvä Pilgrim! Kun nyt vaan pysyisin täydessä\njärjessäni enkä ilosta kuolisi! Oi, joska vielä äitinikin olisi saanut\ntähän asti elää!\"\n\nPilgrim soitti ja lauloi korkialla äänellä. Hän ei ollenkaan kuullut\ntulian askeleita rapuissa. Lents avasi oven ja huusi, levittäen\nkäsiänsä: \"huuda riemusta, armas kultaveljeni! Minä olen niin on\nonnellinen, niin!\"\n\n\"Mikä sinun nyt on sitte?\"\n\n\"Minä olen kihlattu mies!\"\n\n\"Vai kihlattu? Kenen kanssa?\"\n\n\"Kuinka taidat kysyä noin?! Hänen kanssaan, joka sydämmessään on paras,\nja niin ymmärtäväinen ja älykäs, kuin päivän valkeus. Oi, oma Annini!\"\n\n\"Mitä lajia? Anni? Leijonan Anni?\"\n\n\"Niinkö, vai niinkö sinäkin ihmettelet, että hän ottaa minut! Minä\ntiedän, etten häntä ansaitsisi saada, mutta minä tahdon koota itselleni\nansioita, Jumala sen tietää, että minä tahdon itselleni koota vastaavia\nansioita, minä tahdon asettaa käteni hänen jalkainsa astinlaudaksi, ja\nhän on saava...\"\n\nLents samassa huomasi äitinsä kuvan ja huudahti: \"Hyvä äitini! Armain\näitini! Iloitse siellä ylähällä taivaissa, sinun poikasi on\nonnellinen!\"\n\nHän ei saanut itkulta enempää sanotuksi ja vaipui polvillensa. Pilgrim\nmeni häntä likemmäksi ja laski kätensä hänen olkapäällensä. \"Anna,\nPilgrim kulta, minulle anteeksi, anna anteeksi!\" pyysi Lents, nousten\nylös. \"Minä tahtoisin pyytää anteeksi koko mailmalta. Minä olen lujasti\npäättänyt tästedes olla luja ja vankkamielinen mies! Minä saan nyt\nvaimon, joka ansaitsee järkähtämättömän miehen. Mutta tänäpänä,\ntänäpänä tämä käy voimieni yli. Tänne tullessani minä toivoin itselleni\nyhtä ainoata vaan: että joku tulisi ja määräisi minulle jotain oikein\nraskasta tehtävää, minä en tiedä mitä se olisi, mutta jotain, jotain,\njoka kysyisi koko sydämmen alttiutta ja olisi oikein vaikeata täyttää,\nniin olisin valmis sitä tekemään. Minä tahdon ansaita sen, että Jumala\non minulle tuon onnen suonut\".\n\n\"Maltu, maltu nyt kumminkin! Onhan niitä muutkin saanut miehen ja\nvieläpä vaimonkin, eikä tuommoisen asian tähden tarvitse mailmaa\nylösalaisin kääntää\".\n\n\"Joska vaan äitini edes olisi saanut elää tähän asti!\"\n\n\"Jos sinun äitisi vielä olisi elossa, ei Annikaan sinusta huolisi.\nAnnille sinä kelpaat ainoastaan ilman kumppanitarta, ilman äitiä\".\n\n\"Älä niin sano! Kuinka korkiasti hän äitiäni kunnioittaa!\"\n\n\"Se on helppoa tehtävää, koska häntä ei enää ole mailmassa. Ja sen minä\nsinulle sanon, että sinäkin olet mailmassa siitä alkaen kuin ei äitiäsi\nole olemassa\".\n\n\"Etkä sinä vielä edes ole minulle onnea toivottanut!\"\n\n\"Minä toivotan sinulle onnea, toivotan sinulle onnea!\"\n\n\"Minkätähden sitä sanot kahdesti? Minkätähden kahdesti?\"\n\n\"Minä nyt vaan noin sanoin tokaisin\".\n\n\"Etpä; sinä tarkoitat jotain muuta\".\n\n\"Niin tarkoitankin, se on totta. Mutta minä sitä en nyt sano, ennenkun\nvasta huomenna\".\n\n\"Minkä tähden huomenna vasta? Ei; sano kohta paikalla! Sinun ei\ntarvitse salata minulta mitään\".\n\n\"Mutta ajattelepa sitä, että sinä tällä hetkellä olet innoissasi, ja\nkuinka sinun kanssasi sitte voisi selvän tavalla puhua?\"\n\n\"Minä en ole päihtynyt, minä olen järkiselvä\".\n\n\"No hyvä! Sano nyt sitte, mistä se semmoinen kiiru tuli?\"\n\n\"Minä en itsekään sitä tiedä; se tuli minuun kuin taivaasta alas, ja\nnyt se minulle on selvä asia, että minä jo aika päiviä olen sitä samaa\najatellutkin\".\n\n\"Minäkin olen ollut siinä uskossa, mutta minä olen myös uskonut, ettet\nsinä ilman minua tekisi mitään\".\n\n\"En teekään; vaan sinä käyt huomenna minun kanssani niinkuin\npuhemiehenä. Minun täytyy isältäkin anoa Annia\".\n\n\"Vai niin? Se on minun mieleeni. Sittenpä toivon koko naimiskaupan\nmenevän myttyyn\".\n\n\"Mitä lajia? Tahdotko minua riivata?\"\n\n\"Ei ole tarpeen. -- Mutta, Lents, Anni ei ole vielä sinun morsiamesi,\nhän ei ole vielä sinun aviovaimosi ja vielä minä uskallan puhtaaksi\npuhua. Lents, jos vielä peräytät sanasi, sinä kyllä teet väärin, mutta\nsinä teet ainoastaan yhden ainoan kerran väärin, vaan jos sinä Annin\nnait, niin teet tuhannen kertaa, teet koko elämäikäsi väärin. Lents,\nAnni ei ole mikään aviovaimo sinua varten, hän vähimmin kaikista\".\n\n\"Sinä et häntä tunne. Te aina teette toinen toisestanne pilkkaa. Mutta\nminä olen oppinut tuntemaan hänen periluonteensa. Hän on perin pohjin\nhyvä ja ymmärtäväinen\".\n\n\"Minä en häntä tunne, sanot! Olen kuitenkin siinä perheessä kuluttanut\nkarpion suolaa. Minä sanon sinulle, mimmoisia he kaikin oikein ovat.\nAnni ja hänen isänsä ovat oikeastaan yhtä luontoa, ja juuri sen\ntähdenpä he eivät toinen toistaan suvaitse, vaikka _vapaan_ he\nmailman silmissä ovat olevinaan hyvässä sovussa. Kaikki, mitä he\nsanelevat, on paljasta huulisoittoa. Kun se aterialla soi, syömä ja\njuomakin luiskahtaa paremmin alas. He eivät pane sydämmelle mitään; he\novat tunteettomia. Minä en olisi uskonut, että semmoisia ihmisiä\nollenkaan onkaan, mutta niin se on; he saattavat sinulle paljon puhua\nhyvyydestä, rakkaudesta, armeliaisuudesta, vieläpä päälliseksi, kuinka\nvaan sattuu, uskonnosta ja yksin isänmaastakin, mutta tämä kaikki on\ntyhjää lorua, jota lasketellessa he eivät ajattele mitään eivätkä\npiittaakaan siitä mitään ja ovat sitä uskoa, että kaikki ihmiset ovat\nsuostuneet näin keskellänsä keskustella, miettimättä keskusteltavasta\nasiasta mitään. Anni ei pane sydämelle yhtään mitään, ja sen minä\nsanon: jolla ei sydäntä ole, sillä ei ole älyäkään eikä se ikinä\nkäsitä, kuinka toisen laita on, eikä liioin tiedä määrää eikä olla\ntaipuvainen. Anni ottaa, niinkuin äitinsäkin, oppia kuunnellessaan,\nmitä muut puhuvat, ja sitä hän sitte taitavasti matkii, ja vielä hän on\nhyvin taitava siinäkin, että hän osaa ketä hyvänsä moittia ja panetella\npahanpäiväiseksi, mutta sen hän tekee niin ettei tiedä, onko se\nrakkautta vai riidan-haastoa. Isä, äiti ja tytär tekevät yhteensä\nkolmiyhteisen soittoryhmän; Anni soittaa ensimmäistä viulua, äiti\ntoista ja isä baassi-äänellään ärisee. Sen minä sanon, että isäntä\nsittekin on ainoa paras koko perheessä. Tosi on, ja totena pysyy, että\nainoastaan naarasmehiläiset pistävät, ja mitenkä! Leijonan isäntä ei\npuhu yhdestäkään ihmisestä muuta kuin hyvää eikä ole siitä hyvillään,\nettä vaimoväkensä on kuin toista laumaa. Heidänpä mielestä on oikein\noikein, jos vaan saavat jonkun tytön tai rouvan hyvästä maineesta\nlopun. Tätä tekoansa Leijonan emäntä tekee jonkimmoisella ulkokullatun\nsääliväisyydellä, mutta Anni mielellään leikittelee ihmisten kanssa\nkuin kissa hiiren kanssa, ja lorun loppu on aina tämä: sinähän Lents,\nolet kauniin, sinä olet kaikkein raittiimpi ja älykkäämpi ja kaikista\nparas. -- Minä olen aikanani paljon miettinyt, mikä se oikea raakuus\non, ja se suorastaan monesti ei muuta kuin käy aivan sievistelevään\ntapaan. Se oikea raakuus on -- pahansuonti. Oi sentään, Lents, sinä et\ntunne sitä sävel-lajia, sinua ei auta soitintaitosi etkä sinä lainkaan\ntunne sitä sävel-lajia, jonka mukaan tämä perhe sointuu yhteen. Heissä\nei ole muuta kuin valhetta ja ivaa. Se väki ei koskaan käsitä sinua\neikä sinun intohimoasi enempää kuin iloasikaan. Minä vielä sanon yhden\nasian. Ainoastaan se, joka totuutta halajaa, voi totuuden käsittää ja\nsitä rakastaa. Sinä olet siinä perheessä outo muukalainen iki pitkinä\npäivinäsi\".\n\n\"Pilgrim, mimmoinenka ihminen sinä oletkaan? Saman perheen luona, josta\nsinä noin puhut, olet käynyt joka päivä kahdeksan vuotta umpeen, syönyt\nja syöt vieläkin heidän kanssaan samasta pöydästä, pidät hauskaa seuraa\nja olet hyvässä sovussa heidän kanssaan. Mitä minun pitää sinusta\najatellakaan\".\n\n\"Ravintolassahan minä käyn, syön ja juon ja maksan puhtaassa rahassa.\nMinä maksan joka päivä rätinkini, ja joka päivä heistä selviän\".\n\n\"Minä vaan en sitä käsitä, kuinka sillä lailla saa olluksi\".\n\n\"Sen uskon sinusta. Minä olen saanutkin paljon maksaa, ja minulle olisi\nhauskempaa, jos saisin olla ja elää kuin sinä. Se ei suinkaan ole\nhupaista, kun saa oppia tuntemaan ihmisiä semmoisina kuin oikein ovat.\nTosi kyllä, että ainahan löytyy muutamia...\"\n\n\"Ja sinä olet mielestäsi yksi noista muutamista hyvistä ihmisistä?\"\n\n\"Minä en ollenkaan itseäni hyväksi kiitä. Olen kuitenkin ajatellut,\nettä sinä olisit viimeinen minua laittamaan. Sitä saan luvan kärsiä.\nSoimaa minua, tee minulle mitä vaan tahdot, lyö vaikka käteni poikki,\nniin minä menen kerjuun, mutta samassa ajattelen näin: minä olen\npulasta päästänyt niin kelpo miehen, kuin sinun. Erkane Annista! Minä\npyydän sitä sinulta! Sinä et vielä ole häntä anonut isältä, etkä sinä\nole vielä itseäsi kahlinut\".\n\n\"Nuo estelyt ovat mailmanviisaan hätätemppuja. Minä en ole niin\nrikkiviisas kuin sinä, minä en ole ollut ulkomailla kuin sinä, mutta\nminä tiedän, mikä on oikein. Minä olen Annin kihlannut äidin nähden, ja\nminä en sanaani syö. Suokoon Jumala vaan sen, että saan isänkin\nsuostumuksen. Ja nyt sinulle sanon viimeisen kerran: minä en ole\nsinulta neuvoa kysynyt, ja itse kyllä tiedän, mitä teen\".\n\n\"Mutta, Herran tähden, mieleni on hyvä, jos olen erehtynyt. Vaan sitä\nen ole, en. Älä, veli kulta, älä ole kovakorvainen, herran tähden, vaan\nkuule minua; vielä on aika. Sinä et saata sanoa, että minä olisin sinua\nkieltänyt naimaan menemästä\".\n\n\"En saatakaan\".\n\n\"Sinä olet syntyäsi aviomies, mutta minä olen ollut hohko, kun en ole\nsinulle sitä tukevammin vakuuttanut; yhden noista tohtorin tyttäristä\nsinun pitää naiman\".\n\n\"Sinun mielestäsi minun siis olisi pitänyt mennä sinne ja sanoa näin:\nminun holhojani Pilgrim käski sanoa paljon terveisiä ja pyytää minulle\nyhden tyttäristä, etenkin Amandan. -- Se ei olisi käynyt päinsä, ja\nsitä paitsi he ovat liian isoisia minulle\".\n\n\"Voi olla niin, että ovat isoisia, mutta Anni ainoastaan tekee itsensä\niloiseksi. Sen vuoksi, että sinä tohtorin tyttäriä teitittelet, et ole\ntietänyt, kuinka heitä saisit sinutelluksi. Se on sinusta käynyt\nhuokeammin Annin kanssa. Sinä olet voinut käydä Leijonan ravintolassa,\nkenenkään kysymättä: mitä asiaa on sinulla siellä ollut? Minä tiedän\nkaikki tyyni, alusta loppuun, kuinka käynyt on. Anni on sinulle\nlaverrellut surustasi -- hän kun osaa jaaritella mistä hyvänsä -- ja\nhänen lorustansa on sydämmesi heltynyt. Annilla on joka hameessa\nnahkainen tasku, ja hänen sydämmensä on yhtäläinen nahkatasku, ja\nkumpaisessakin hänellä aina on pientä rahaa, jota vaihettaa ja jakelee\njokaiselle vieraalle\".\n\n\"Pilgrim, nyt sinä sanot syntiä, suuresti syntiä!\" sanoi Lents, ja\nhänen huulensa vapisivat vihasta ja surumielisyydestä. Hän rupesi nyt\nkertomaan kaikki tyyni, näyttääksensä Pilgrimille, kuinka hellä ja\nsydämmellinen Anni oli, mitä Anni oli hänelle sanonut hänen äitinsä\nkuoleman jälkeen, ja mitä hän vielä oli sanonut tuon suuren kellovärkin\nvietäissä. Lents oli kätkenyt joka sanan muistoonsa, ikäänkuin\nilmestyksen.\n\n\"Voi minun äyri-raukkojani! Voi minun pienet roponi!\" huusi Pilgrim\nvastaukseksi. \"Voi teitä, minun pikku penninkini! Kerjäläisellähän\nsemmoisia on, ja Anni on ne häneltä riistänyt. Voi minua\nyksinkertaista, kirottua narria! Kaikki, mitä hän sinulle noin on\nsanonut, aivan joka sanan on hän minun suustani saanut. Hänen\npuheentapansa on monimutkainen kuin tulpan kieli, ja hän osaa kaikkia\nlankaa onkia. Minä olen ollut niin löyhä, että olen silloin tällöin\nhänelle tuota kaikkea sanonut. Mutta se on ollut minulle oikein! Joska\nma vaan olisin aavistanut hänen noin solmivan sinut minun omiin\nsanoihini! Voi minun äyri-raukkojani!\"\n\nMolemmat ystävät istuivat ison aikaa äänetönnä; Pilgrim puri huulensa\nkieroon ja Lents pudisti päätänsä epäileväisesti. Mutta Pilgrim taaskin\npikastui: \"Tiedätkös syyn sitte, minkätähden Anni ylimalkaan sinut\nottaa? Ei suinkaan pitkän ruumiinvartesi tähden, ei lempeän luontosi\ntähden, eikä myöskään varallisuutesi vuoksi! Ei suinkaan; nämä kaikki\novat syrjäseikkoja vaan. Pää-asiallisesti hän ilkamoitsee siitä, ettei\nkukaan tohtorin tyttäristä sinua saa. Piti! piti! Eipä kukaan teistä\nhäntä saanut, mutta minä sain! -- Usko minua! Anni on semmoinen elävä,\njosta sinä et ollenkaan voi mitään päättää. Sinä et usko niitäkin\nihmisiä löytyvän, joitten ainoa ilo ja onni on saada muille mielipahaa\nja harmia aikaan ja joilla ei ole muuta ajateltavaa kuin sitä, kuinka\nheidän kauneutensa, rikkautensa ja hauska olonsa muita harmittaa.\nMinäkään en ole uskonut semmoisia ihmisiä löytyvän, ennen kun opin\nAnnia tuntemaan. Veli kultani; älä sinä huoli oppia häntä paremmin\ntuntemaan; siitä on sinulle onnettomuus! Minkätähden noin minuun\nkatsot, ja olet noin ääneti? Sano suusi puhtaaksi, tee, mitä hyvänsä,\ntee minulle, mitä tahdot, mutta erkane Annista, hän on myrkkyä! Minä\nrukoilen sinua, erkane Annista! Ja vielä yksi asia: minä olen vallan\nunohtanut pää-asian. Ajattele sitäkin, -- ja suokoon Jumala, ett'et\nmyöhästyisi siinä ajatuksessasi; minä en suinkaan tahdo pahaa ennustaa,\n-- mutta ajattele sitäkin, että Annista ei ole vanhaksi ihmiseksi\".\n\n\"Ha, haa! Vieläkö hän päälle päätteeksi on kivulloinenkin, ja kuitenkin\nhän on tuman terve. Onhan hänellä kasvot kuin verta ja maitoa\".\n\n\"Minä en tarkoita sitä; minä tarkoitan ihan toista. Muistele äitiäsi;\nLöytyykö toista, jonka tykönä on ollut parempi oltava? Minkätähden\nniin? Sentähden, että hänen kasvoistansa näki hänen sydämmensä laadun,\nnäki hänen ystävällisyytensä kaikkia ihmisiä kohtaan, hänen ilonsa ja\nhänen huolensa kaikkein ihmisten menestyksestä. Se, se tekee vanhan\nkasvot kauniiksi, ja se tekee laupiaaksi senkin, joka niitä katselee.\n-- Entäs kuinka on Annin laita? Kun hän ei enää saa hiuksiansa\npalmikoittua kruunuksi, kun hänen poskillansa ei enää ole punaa, kun\nhänen valkoiset hampaansa eivät enää nauraessa näy, -- mitä hänestä\nsitte on jäljellä? Hänellä ei ole mitään vanhan varaksi, hänellä ei ole\nelähdyttävää voimaa, hänellä ei ole muuta kuin liukas kieli, hänellä ei\nole hyvä sydän, ei terävää ymmärrystä, hän ei osaa muuta kuin\nviisastella; kun hänestä tulee vanha, hän ei ole muu kuin paholaisen\nisoäiti\".\n\nLents pusersi huuliaan kovasti hampaitten väliin ja viimein hän sanoi:\n\"Jo nyt on tarpeeksi, jopa on liikenemäänkin. Ei enää sanaakaan! Mutta\nyhtä sinulta vaadin: noin et saa puhua muille kuin minulle, ja olkoon\nse minullekin sanottu viimeinen kerta eikä tämän perästä yhdellekään\nihmiselle, ei ainoallekaan! Minä pidän Anniani rakkaana ja ... ja ...\npidän sinustakin; vaikka kiivastuksissasi sanot mitä tahdot. En nyt\nenää pyydä sinua puhemiehekseni. Ainoastaan nämä neljä seinää tietää,\nmitä tänään olet haastanut. Hyvää yötä, Pilgrim!\"\n\n\"Hyvää yötä Lents!\"\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nHerttaisen rauhallista rakkautta, kumppaniton kihlaus ja kilvoitus\nyhteydestä.\n\n\nKun Lents oli mennyt, istui Pilgrim kauan yksistänsä, katseli tuijotti\nvalkeesen ja väänteli tuimasti punertavaa poskipartaansa. Häntä\nharmitti; hän oli tosin sanonut suunsa puhtaaksi, mutta hän oli sanonut\nliika paljon ja ampunut yli maalin; hän ei voinut sanojaan peräyttää,\nkoska kaikki oli hänen mielestään totta, mutta mitäpä sekään auttoi?\nHän käveli levottomana edes takasin kamarissaan, sitte hän taas istahti\nja tuijotti valkeesen. Minkätähden elämä onkin niin eriskummallinen!\nKuinka harvan ihmisen kohtalo on päästä suoraan tarkoituksensa perille!\nSitä ei kukaan usko nuorena ollessaan; vanhoja ihmisiä soimataan\ntylyiksi, ja sitte kun itse vanhaksi tullaan, muututaan samanlaisiksi\nja kukin mukaantuu asianhaaroja myöten. Ei, hauskaa se elämä sentään\non. Mutta ei vaan saa kaikkia mieli tehdä.\n\nPilgrimin mieleen johtui koko elämänsä hiljainen juoksu. Kymmenen\nvuotta oli kulunut siitä, kun hän lähti ulkomaille, riuskasti, kuin\nolisi koko mailma voitettavana, ja häntä elähytti hiljainen onni. Hän\nei ollut saanut mitään lupausta eikä ennusmerkkiä, mutta kuitenkin onni\noli hänestä varma. Hänen lemmittynsä oli tohtorin kaunis,\nhoikkavartinen tytär Amanda, ja Amanda puolestansa suosi häntä kuin\nprinsessa, kuin jokin naisjumala, niin Amanda häntä suosi. Pilgrim\nauttoi häntä aina joutoaikoinaan pystyttäissä keppiä ulkomaisien\nkasvien tueksi, joihin hän ensin eräästä kirjasta oli koriasti\nkirjoittanut kunki kasvin nimet. Amanda kohteli tätä köyhää, turvatonta\npoikaa kuin lempiä enkeli, ja sittenkin, kun Pilgrim oli nuorukaiseksi\nvarttunut, hän vielä monta kertaa rohkeni olla Amandalle apuna, ja\nAmanda oli edelleen yhtä armas Pilgrimiä kohtaan ja hänen joka\nsilmänluontinsa kuin siunattu. Kun hän sitte yksistänsä lähti vieraille\nmaille ja vielä kerran meni puutarhan ohitse, niin Amanda hänelle\nkurotti kätensä aidan yli ja sanoi: \"Minulla on sinulta kokonainen\nmuistokirja, nuo lautaset, joihin olet piirtänyt ulkomaisien kukkaisten\nnimet. Kun sinä ulkona mailmassa joskus näet noita vieraita kukkaisia\nkasvavan kotimaassaan, olet myös monesti muistava meidän puutarhaamme\nja kotiamme, jossa kaikki ihmiset suovat sinulle hyvää. Voi hyvin, elä\nhauskasti ja tule takasinkin taas!\"\n\nNuo sanat \"voi hyvin ja tule takasin!\" ne saattoivat matkamiestä yli\nvuorien ja läpi laksojen, yli meren ja kautta vieraitten maitten, ja\nmonta kertaa kaikukin toisti Amandan nimen, joka ehdottomasti\nriemastutti hänen miestänsä avarassa mailmassa.\n\nPilgrim aikoi rikastua, aikoi mainioksi taideniekaksi ja tahtoi ansaita\nAmandan. Hän palasi takaisin köyhänä ja mailman nuijittuna. Kun sitte\nmoni häntä kohteli halvalla pilkalla, sanoi Amanda, joka oli kasvanut\nja varttunut suuremmaksi: \"Pilgrim, olkaa iloinen, että kumminkin\nolette terve, ja pysykää ilomielisenä!\"\n\nHän sen tekikin, eikä hukannut iloista luontoansa. Hän totutti itseään\nrakastamaan Amandaa kuin aitauksen toisella puolella, naapurin\npuistossa kasvavaa kaunista lehmusta, kuin tähtiä taivaalla. Ei kukaan\nkuullut sanaakaan, ei nähnyt mitään osoitusta hänen rakkautensa\ntunteista, ei yksin Amandakaan. Niinkuin satu kertoo kalliista kivistä,\nettä ne öisin kiiltävät kuin aurinko, samoin hellä rakkaus Amandaan\nvalaisi Pilgrimin elämän päivät. Hän ei nähnyt lemmittyänsä useasti\nmoneen viikkoon, mutta kun hän taas hänen näki, oli hänen käytöksensä\nniin tyyne, kuin olisi hän oudon nähnyt. Ainoastansa sitä hän useasti\najatteli, ken se mahtaisi olla, joka Amandan morsiamenaan kotiinsa\nveisi. Hän halasi mailmasta päästä, armaansa aavistamatta olevansa\nhänen lemmittynsä, mutta saman armaansa hän olisi suonut onnelliseksi.\nLents oli ainoa, jonka piti Amandan morsiamekseen saaman, Lentsille hän\nAmandan soi, he vetivät vertoja, ja hän itse tuudittaisi heidän\nlapsiansa käsivarrellaan ja hauskuttaisi heitä laulujensa ja\nleikkipuheensa runsaasta aarteesta. Mutta nytpä oli käynytkin ihan\ntoisin, ja Lents seisoi paraikaa äkkisyvän partaalla, siitä Pilgrim oli\nvakuutettu.\n\nHän katseli tuijotti kauan valkeesen ja pudisti tavan-takaa päätänsä,\nkunnes hän viimein sammutti valkean ja sanoi itsekseen: \"minä en ole\ntaitanut itseäni auttaa enkä minä myös voi auttaa muitakaan\".\n\nSillä aikaa Lents oli kävellyt kotiinpäin. Hän käveli hiljaksuten. Hän\noli niin väsyksissä, että hänen täytyi istahtaa kiviläjälle tien\nviereen. Kun hän tuli Leijonan ravintolan kohdalle, oli siellä jo\nkaikki valkeet sammutetut, eikä yhtäkään tähteä tuikkinut, kun taivas\noli mennyt pilveen. Lents oli pysähtynyt seisomaan ja hänen mielestänsä\noli kuin olisi koko ravintola kukistumaisillaan hänen päällensä.\n\nHän rupesi kävelemään kotiin. Maisu makasi jo. Lents herätti hänet,\nkoska hän tarvitsi kumppania, joka hänen kanssansa iloitsisi. Pilgrim\noli ikäänkuin varistanut tuhkaa hänen yllensä.\n\nKuultuansa uutisen oli Maisu oikein onnellinen, ja Lentsiä nauratti,\nkun Maisu nyt, näyttääksensä toteen, että hänkin kyllä tiesi, mitä\nrakkaus oli, tiesi enemmän kuin hyvin, kumminkin sadannen kerran kertoi\noman \"hukka-rakkautensa\", joksi hän sitä ainoastaan nimitti. Hän alkoi\naina itkulla ja lopetti torulla, ja kummassakin hän teki oikein.\n\n\"Kuinka ihanaa siihen aikaan oli olla tuolla toisella puolella\nlaksossa! Hän oli naapurin poika, kelpo miehen alku, uuttera ja pulska,\nniin pulskaa poikaa ei enää hakeinkaan löydy. Tuota ei kukaan\npahaksensa panko, mutta niin on asian laita. Mutta hän -- minä sanon\nkuin sanonkin nimen, koska joka mies kuitenkin tietää hänen nimensä\nolleen Anton Striegler -- hän kuitenkin sai päähänsä lentää ulos\nmailmaan, ja ulkomailla hän vieläkin oleskelee kauppatoimissaan ja minä\nmuistan kuin olisi se tapahtunut eilen meidän hyvästi-jättömme tuolla\npuron partaalla, kun hän sanoi: 'Maisu', sanoi hän, 'niin kauan kuin\ntää puro tässä juoksee, minäkin olen sinulle sydämmessäni uskollinen,\nja ole sinäkin samoin'. Hän osasi kauniisti puhua ja kirjeissäänkin hän\nniin kauniisti sanansa pani, mutta semmoisiahan ne viekkaat ihmiset\novat, vaikka minä en olisi häntä siksi ikinä uskonut. Neljä vuotta minä\nsitte häneltä sain yhteensä seitsemäntoistakymmentä kirjaa Franskan\nmaalta, Englannista ja Spaniasta. Kirje Englannista aina maksoi\nkokonaisen kruununtaalerin, sillä siihen aikaan Napoleoni ei olisi\nsuonut meille tulevan mitään kahvia eikä yhtäkään kirjettä, ja\nsentähden kirjeet tulivat, niinkuin meidän pastorimme sanoi,\nKonstanttinopolin ja Itävallan kautta tänne ja maksoivat joka kerta,\nniinkuin sanoin, koko kruununtaalerin. Sittemmin ei ole enää mitään, ei\nisoon aikaan mitään kirjettä tullut. Neljätoistakynmentä vuotta minä\nodotin, kunnes viimein sain kuulla, että hän Spaniassa oli nainut\nmustan. Siitä saakka minä en ole huolinut koko hylystä, eikä sen\nsuurempaa hylkyä ole, ja sitte minä kohta poltin hänen kauniit\nkirjeensä, nuo petturin kirjeet, ja rakkautenikin on mennyt samaa tietä\npitkin korsteinia ja savuna hukkunut tuulessa\".\n\nMaisu aina lopetti näillä sanoilla, jotka olivat kuin suuhun valetut.\nTänäpänä Maisu oli saanut kernon kuultelian, parahimman kuin toivoa\ntaisi, vaikka sillä oli se vika, että hän oikeastaan ei ollenkaan\nkuulellut, mitä Maisu haastoi; hän vaan katseli häneen päin, silmät\npystyssä, ajatellen Annin olevan edessänsä. Nytpä kiitollisuuden\ntunteet Maisuakin muistuttivat puhumaan Annista. \"Mitä Anniin tulee,\nminä hänelle sanon, kummoinenka sinä olet, minä kun parahiten sinun\ntunnen. Sinä et ole ikipäivinäsi pahoittanut edes lastakaan, ja minua\nkohtaan sinä aina olet ollut hyvä. Mutta älä nyt näytä noin\nsynkkämieliseltä. Ole iloinen! Minä kyllä tiedän, ja vallan hyvin\ntiedänkin, että, kun noin suuren onnen saavuttaa, myös luulee itsensä\nraukeevan. Kyllähän teidän, Jumalan kiitos, kelpaa; te pysytte yhdessä\nkotona, ja saatatte joka päivä, jonka Jumala teille suo, sanoa toinen\ntoisellenne hyvää huomenta ja hyvää yötä. Nyt minäkin sanon hyvää yötä!\nJo onkin hyvin myöhäistä\".\n\nPuoliyö oli ohitse, kun Lents vihdoin haki lepoa, hänkin. Hän nukkui\nnäillä sanoilla: \"hyvää yötä Anniseni! Hyvää yötä sinä hyvä tyttö!\"\n\nAamulla oli hänen eriskummallinen ollansa. Hän muistutteli nähneensä\nunta: hän oli ollut seisovinaan korkealla vuoren harjalla oman talonsa\ntakana, ja hän oli ehtimiseen nostanut jalkaansa ja tahtonut nousta\nylös ilmaan -- -- --\n\nSe nyt vielä puuttuu, että rupeisin unelmista murehtimaan, sanoi hän\nitsekseen, lakkasi ajattelemasta koko untansa ja rupesi muistorahaa\nkatselemaan. Mutta paljon enemmän häntä hauskutti nuo Annin pikkuruiset\nkengät ja ensimmäiset vaatteet, kunnes hän viimein pani nämä pyhäköt\nkätköön tuonne kaappiin, muitten perintöjensä joukkoon.\n\nNyt tuli Leijonan emännältä semmoinen sana, että Lents tulisi heille\nnoin yhdentoista aikaan. Lents puki pyhävaatteet päällensä, ja lähti\njoutuisasti menemään setänsä Petrovitschin luo.\n\nSitte kun hän oli monta kertaa likistänyt kelloa ja vihdoin päästetty\nsisään, tuli setä jotenkin jörömäisenä häntä vastaan ottamaan. \"Mitä\nsinuun nyt tulee, näin aikaisin?\"\n\n\"Setä, tehän olette isäni veli --\"\n\n\"Olen kyllä, ja kun minä lähdin ulkomaille, jätin jälkeeni isällesi\nkaikki perini. Kaikki, mitä minulla nyt on omaa, olen itse ansainnut\".\n\n\"Minä en teiltä vaiteloitse rahaa, vaan pyytäisin teitä kanssani isän\nsiassa\".\n\n\"Mitä? Kuinka?\"\n\n\"Setä, asian laita on se, että Leijonan Anni ja minä, me pidämme toinen\ntoisemme hyvänä, vilpittömästi hyvänä, ja Annin äiti on antanut\nsuostumuksensa, ja nyt olen menossa pyytämään Annia isältänsä, niinkuin\ntapana on, ja teidän pitäisi käymän kanssani, koska olette isäni veli\".\n\n\"Vai niin?\" vastasi Petrovitsch, sitte kun ensin oli pistänyt suuhunsa\nsokeripalasen, käyskenneltyään edes takasin tapetseeratussa ja\nmatoitetussa huoneessaan.\n\n\"Vai niin?\" sanoi hän kerran vielä kääntyessään. \"Sinä saat 'fiinin'\nrouvan ja minun täytyy sanoa, että sinulla on hyvä kursi. Minä en olisi\nuskonut sinusta sitä kursia, että menet mokomaa naimaan\".\n\n\"Minkätähden sanotte kursi? Mitä se tässä kohden kysymykseen tulee?\"\n\n\"Ei mitään pahaa sen puolesta, mutta minä en vaan olisi uskonut sinua\nniin ylpeäksi, että otat semmoisen rouvan\".\n\n\"Ylpeäksi? Mitä ylpeyttä siinä minun puolestani on?\"\n\nPetrovitsch naurahti vaan, eikä antanut vastausta mitään. Lents jatkoi:\n\"setä, kyllähän te Annin tunnette vallan hyvin. Hän on toimellinen ja\ntytyväinen sekä kelpo perheessä kasvanut\".\n\n\"Minä en tarkoita sitä. Mutta se on sinusta ylpeyttä, kun luulet\nvoivasi olla tytölle, joka ravintolassa on kasvanut kahdenkolmatta\nvanhaksi, tuolla hiljaisessa Morgenhaldessa noitten kaikkein ravintolan\nhuoneissa mairittelevain vieraitten verosta. Se on ylpeyttä sinusta,\nettä sinulle yksistäsi halajat semmoisen, joka osaa emännöitä suuressa\nravintolassa. Täysi-ikäinen mies ei ota semmoista rouvaa, joka häneltä\nkalvaa puolen ikää, jos tahtoo rouvansa mieleen elää. Eikä semmoisen\nrouvan talossa ole helppo pitää komentoa; se on vaikeampi kuin pukkia\nhillitsemästä ruveta hillitsemään neljää villihevoista\".\n\n\"Minä en tahdokaan komentaa\".\n\n\"Sen uskonkin. Mutta jompikumpi kahdesta: joko komentaa taikka olla\nkomennon alla. Se minun täytyy sanoa, että Anni on hyväntahtoinen,\nmutta tietysti ainoastaan sitä kohtaan, joka häntä kiittää taikka on\nhänen alammaisensa. Anni on Leijonan perheessä ainoa, josta saattaa\njotain hyvää sanoa. Molemmat vanhemmat ovat kumpikin eri lailla\nulkokullatuita: äiti suuripuheisuudessaan ja isä harvapuheisuudellaan.\nJos isäntä vaan sanankin sanoo, se tietää samaa kuin: minun suussani\njokikinen sana painaa leiviskän, punnitkaa, niin pitää olla tasan, ei\nole neljännes-luotiakaan vailla. Ja kun hän vaan askeleenki ottaa, se\nkäy niin arvokkaasti, kuin joka askel sanoisi: tässä tulee kunnian\nmies. Kun hän ottaa kahvelin käteensä, se tahtoo sanoa: näin syö\nkunnian mies, ja kun hän katsoo akkunasta ulos, hänen muotonsa sanoo\nkuin Jumala itse hänelle taivaasta tervehtäisi: hyvää huomenta, kunnian\nmies! Ja minä panen vaikka pääni vetoa siitä, että hänen on velkaa niin\nkahveli kädessä kuin narisevat saappaatkin jalassa\".\n\n\"Mutta, setä, sitähän en ole tullut teidän suustanne kuulemaan\".\n\n\"Sen uskon\".\n\n\"Minä olen ainoastaan tullut kaikella kunnioituksella kysymään, jos\ntahtoisitte isän siassa käydä kanssani puhemieheksi\".\n\n\"Ei pistä päähäni tulla. Sinä olet täysi-ikäinen itse, etkä sinä\nennenkään ole minulta neuvoa kysynyt\".\n\n\"Ettehän pyyntöäni kumminkaan paheksine?\"\n\n\"En ollenkaan. -- Mutta malta!\" huusi Petrovitsch, kun Lents oli\nmenemäisillään, \"vielä sanon sanan, yhden ainoan sanan vaan\".\n\nLents kääntyi takasin, ja Petrovitsch laski ensi kerran elämässään\nkätensä veljensä pojan olkapäälle, ja kummallisesti tämä kosketus\nLentsiä säikähdytti ja enemmän vielä se, kun Petrovitsch liikuttavalla\näänellä puhui näin: \"Minä en sentään soisi eläneeni tyhjän-toimittajana\nomaisiani kohtaan. Minä tahdon antaa sinulle jotain, josta moni ihminen\nantaisi koko elämäikänsä, jos he saman olisivat aikanansa saaneet.\nLents! Jos jonkun ihmisen on kuuma ja hiki, älköön hän juoko; hän\nsaattaisi juoda itselleen kuoleman, ja se, joka lyö lasin pois kädestä,\non oikia hyväntekiä. Myös muullakin lailla voidaan olla kuumettunut\neikä silloinkaan saa juoda, se tahtoo sanoa, ei saa tehdä mitään, joka\nkoskee koko elämäkautta, sillä siitäkin saattaa pitkällinen kidunta ja\nkuolema seurata. Sinua ei mikään tällä haavaa pakoita menemään\nnaimisiin, vaikka se olisi muunkin kuin Annin kanssa; sinä olet\npalavissasi; jähdy ensin tyyneesti ja tutki itseäsi uudestaan puolen\nvuoden perästä. Jätä nyt koko tämä asia minun huomaani, kyllä minä\nLeijonalla kauppasi saan rikki, ja haukkukoot he minua miten hyvänsä,\nsiitä ei ole minulle haittaa lainkaan. Tahdotko neuvoani seurata ja\nluopua koko naimatuumasta? Muutoin sinuun sattuu pitkällinen tauti,\njota ei yksikään tohtori enää parantaa voi\".\n\n\"Minä olen jo kihloissa, eikä se enää puhuen parane\", vastasi Lents.\n\nKun hän sitte lähti pois, oli hänen otsallansa kylmä hiki.\n\nMutta tommoisiahan kaikki vanhat nuoret miehet ovat. Heidän sydämmensä\non paatunut. Pilgrim'in ja sedän välillä ei oikeastaan ole mitään eroa.\nJa varsin somasti tämän asian on laita! Pilgrim'in mielestä isä on\nparas heistä, ja sedän mielestä Anni yksin. Pian saattaa kolmas\nilmaantua, joka pitää äidin parahimpana. Jääkää siis kaikin hyvästi,\nminun puolestani! Anni ja minä emme tarvitse kolmatta kumppania;\nminussa on miestä tarpeeksi. Tulkoon siitä jo loppu, että joka mies\nottaa sekaantuaksensa minun asioihini. Kohtasillään, tunnin kuluessa,\nseison vankkana tuossa kansaperheessä.\n\nEi kulunut tuntiakaan ennen kun Lents vakavana miehenä oli Leijonassa.\nPilgrim'in ja sedän muistutukset eivät olleet häneen vaikuttaneet\nsuurta mitään. Sen verran ne sentään olivat saaneet aikaan, että, kun\nLents harhailematta, reippaasti ja vakavasti isältä Annia anoi, hänestä\noli, kuin joku olisi hänelle kuiskuttanut: he kyllä vielä ymmärtävät\nminua kiittää, etten ole heidän muistutuksistansa lukua pitänyt.\n\nSepä paha se.\n\nAnni piti toisella kädellä esiliinaa silmillään ja toisella Lentsin\nkättä, sitte kun oli kättä lyöty. Leijonan isäntä käveli ylös ja alas\nhuoneessa ja hänen uudet saappaansa narisivat lujasti. Leijonan emäntä\nitki, ja tällä erää hän itki täyttä totta: \"Oi hyvä Jumala, kun\nviimeinen tytär on annettava pois kotoa! Kun sitte käyn vuoteelle\ntaikka nousen vuoteeltani, en tiedä, kuinka ma yksistäni tulen toimeen:\nmissä minun Annini on? Mutta sen minä sanon: vasta vuoden perästä\npidetään häät. Kuinka rakas sinä Lents meille olet, ei meidän tarvitse\nsanoa, koska sinulle annamme viimeisen tyttäremme. Oi hyvä Jumala!\nJoska sinunkin äitisi vielä olisi elossa! Mutta tuolla ylähällä\ntaivaassa hän iloitsee ja teidän puolestanne hän seisoo Jumalan\nistuimen edessä\". -- Kun Leijonan emäntä piti tämmöistä ääntä,\nLentsinkin täytyi ääneensä itkeä. -- Kohta kun emäntä oli alkanut\npuhumaan, kuului Leijonan isännän saappaat niinkuin paheksuen\nnarisevan, mutta nyt ne narisivat kahta pahemmin. Vihdoin ne\nlakkasivat, ja hänen suustansa kuului: \"Kyllä jo piisaa parkunaksi, me\nkun olemme miehiä. Lents! nosta silmäsi tyyneesti; noin, niin pitää\nolla. Sano nyt, onko sinulla vaimoväen tavara takanasi?\"\n\n\"Enhän minä puolestani ole mitään kysynyt myötäjäisistä. Onhan Anni\nteidän lapsenne, ja te ette suinkaan häntä halpana pidä\".\n\n\"Siinä sinulla on oikein. Meillä pidetään arvossa tuota vanhaa\nsananlaskua: 'sanasta mies tutaan,'\" virkahti Leijonan isäntä\npikimmiten, ja sitte hän oli vaiti; hänen ei ollut tarpeellista paljon\nvaivata suutansa.\n\nLents jatkoi: \"Rikas minä en ole, ja pääomaisuutenani on minun\ntaiteeni, mutta minun tulee kiittää vanhempiani siitä, että ovat\npitäneet kaikesta murhetta. Meillä ei puutu mitään. Meillä on leipä\nsuruti suussa, ja on hiukkasen voitakin lisäksi\".\n\n\"Se on oikein sanottu, oikein ja täsmälleen, juuri niin kuin minä\ntahdonkin. Entäs avioliiton välipuheesta, mitäs siitä tuumit?\"\n\n\"En tuumi mitään; onhan siinä kohden vaan lait voimassa\".\n\n\"On kuin onkin, mutta on sentään välipuhekin tarpeen. Näetkös,\ntiedäthän sen, että laskivaimo ei ole muuta kuin puolen väärtti ja\nhäntä täytyy rahat auttaman eteenpäin. Entäs sitte, jos sinä kuolisit\nilman avioperillistä --\"\n\n\"Isä!\" huusi Anni, \"jos vielä enemmän noin puhutte, laskekaa minä\nmenemään; minä en jaksa semmoista kuulla\".\n\nLentskin oli käynyt kalpeaksi. Mutta Leijonan isäntä jatkoi vaan\nyhtäläisesti: \"Älä huoli Anni noin teeskennellä! Semmoisia te vaimoväki\naina olette. Ei saa millään muotoa rahoista puhua! Hyi! ja voi! ja\nsiunatkoon! Teitä pöyristyttää ikäänkuin jos sammakko hyppelisi\njaloillanne; mutta jos vaan ei rahaa löydy, te kyllä osaatte sitä\nmankua. Sinun ei ole, Jumalan kiitos, ikipäivinäsi tarvinnut\nrahanpuutetta nähdä eikä tarvitse vastedeskään ikänäsi, ja sentähden\nmitä eloon ja kuoloon tulee, niin --\"\n\n\"Minä en tahdo tuommoista kuulla!\" kinasi Anni vastaan. \"Mitä hauskaa\nkoko kihlauksesta on, kun täytyy tuommoista puhetta kuulella?\"\n\n\"Isällä on oikein\", keskeytti äiti. \"Ole nyt viisas ja vaiti, pianhan\ntuo on ohitse ja sitte saatamme olla kahta iloisemmat\".\n\n\"Minun Annillani on oikein\", sanoi Lents tavattoman vakavalla äänellä.\n\"Me naimme toinen toisemme niinkuin vaan laki säätää, ja siinä kaikki,\neikä nyt enää sanaakaan siitä asiasta. Tule Anni. Mitä vielä! Vai eloa\nja kuoloa! Emmehän nyt huoli muusta kuin elosta. Suokaa anteeksi, isä\nja äiti, ollaanhan sovussa. Nyt joka minuuti maksaa miljoonan. Tiedätkö\nAnni, kuinka laulussa kuuluu?\n\n    \"Suuri rikkaus ei tuota mulle kunniaa\n    Ei suuri köyhyys mitään häpiää.\n    Ma soisin tuhat vertaa varakkaampi olevani\n    Ja omaa mielitiettyäni taluttavani\".\n\nNäin laulaen hän oli Annin kanssa ulos tanssimaisillaan, mutta Leijonan\nisäntä pani kätensä hänen olkapäällensä ja sanoi arvokkaasti:\n\n\"Mutta! Vielä muutama sana\".\n\nLents seisahti hämmästyksissään. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen\nsuuhunsa pantu tikari, jota vastaan huulet pusertuivat. \"Me olemme jo\nantaneet lupauksen toinen toisellemme, eikä muuta enää tarvita\", sanoi\nAnni jäykästi.\n\n\"Me miehet, meillä on vielä keskenämme puhuttavaa\", vastasi Leijonan\nisäntä vakavalla äänellä, ja Lentskin sen vahvisti sanoen: \"Niin\noikein, puhukoon isäsi\". Leijonan isäntä otti samettikalotin päästään,\nkatseli sitä, pani sen taas päähänsä ja alkoi: \"Sinun tarkoituksesi on\nollut rehellistä ja uskollista laatua, ja jos ihmiset sinua takana\npilkkaavat, sinun ei tarvitse pitää siitä väliä, ja vaikka\ntarkoituksesi tähden menettäisit koko omaisuutesi, sinä et ole\nkenellekään edesvastauksen alainen, koska sinä tähän saakka olet ollut\nihan yksistäsi\".\n\nTässä Leijonan isäntä pidätti puhettansa, ja Lents katseli häntä kuin\neksynyt, kysyen viimein: \"Mitä minä nyt sitte olen tehnytkään ja mitä\nkauhistavaa olen tarkoittanut?\"\n\n\"Niinkuin sanoin, sinun tarkoituksesi on rehellinen ja vilpitön, sitä\nminä aina olen vakuuttanut\", sanoi Leijonan isäntä selvästi kaikkein\nkuullen, ja vaimoväki katselivat häntä hämmästyneinä. \"Sinulla on\nyhdessä Pröblerin kanssa mallikello, siksihän sitä kutsutaan? Se ei\noikeastaan koske minua, koko se asia -- semmoinen kello, joka on\nkaikille omansa. Mutta tietysti sinun tästälähin ei ole Pröblerin\nkanssa mitään tekemistä; minun vävyni ja Pröblerin nimet eivät sovi\nyhdessä mainittaa. Se on sanottu kuin sanottu. Mutta toinen asia vielä,\nja se on pääasia. Sinä tahdot täällä saada yhteyden aikaan, -- sehän\nsillä nimenä on? Mutta olkoon siitä nimi mikä hyvänsä, siitä ei pidä\ntuleman mitään: se on niinikään ollutta ja mennyttä\". Tässä oli emännän\naikomus keskeyttää puhetta, mutta Leijonan isäntä löi tuimasti\njalkaansa laattiaan ja huusi: \"Salli, vaimo, minun puhua suuni\npuhtaaksi! Sen sanon sinulle, Lents, heitä koko yhteys mielestäsi. Älä\nusko minun sanovani sitä sen vuoksi, että semmoinen yhteys sotisi\nminun hyötyäni vastaan. Minä en pelkää mitään yhteyttä, ja vaikka\npelkäisinkin, niin minun hyötyni on tästälähin sama kuin sinunkin.\nMutta semmoisesta yhteydestä ei ole muuta kuin pilkkaa perästäpäin,\neikä siitä sinua kukaan kiitä. Minä tunnen ihmiset paremmin. Jos\nyhteydestä tulee täysi tosi, sinäkin menetät kaikki omaisuutesi ja\nsinusta tulee kerjäläinen. Siis -- kättä päälle! Tästä alkaen et enää\najatuksiasi vaiheta koko asiaan etkä huoli yhteydestä yhtään mitään\".\n\nLents seisoi epäröiden ja katseli maahan, ja Leijonan emäntä huudahti:\n\"Niin, anna kättä päälle, hän tarkoittaa hyvää, hän tarkoittaa oikein,\nhän tarkoittaa kuin isän tulee ja hän on sinun isäsi\", ja nyökkäämällä\nhän miehellensä osoitti kiitostaan.\n\nLents ojensi itsensä suoraksi. Hänen kasvonsa oli tulipunaiset ja\nratkaisevan päättäväisesti hän sanoi:\n\n\"Minä en anna kättäni sen päälle! Ennen se käyköön hervottomaksi, jotta\nen iki päivinäni saa sillä kortta korjatuksi\".\n\n\"Älä vanno, olethan sinä itse sanonut, ettei saa vannoa\", virkahti Anni\nväliin, otti Lentsin käteen ja tahtoi kurottaa sitä isälle, mutta Lents\npiti vastaan ja sanoi kiivaasti: \"Anna olla. Älä huoli. Mitä minä\nlujasti uskon, siitä minä en poikkee, ja jos minun täytyisi yhteyden\ntuumasta luopua, olisin samassa uskoni kieltänyt. Ja vaikka minun\najaisitte ulos täältä, jossa olen luullut tulevani kotolaiseksi, en\nsittekään, Leijonan isäntä, sitä tee! Minä kyllä sen uskon, että te\ntarkoitatte hyvää, mutta sitähän jokainoa tarkoittaa sen verran kuin\nhän ymmärtää. Minun ja Pröblerin keskenäinen väli ei ole juuri mitään,\nja vaikka se olisikin suurempi, niin minä olen Lents ja olen kenenkä\nparissa ma tahdon ja pysyn semmoisena kuin olen. Minä en mielelläni\nsitä sanoisi, mutta nyt minun täytyy se sanoani: minua ei saastuta\nkukaan, päinvastoin, minusta on kunniaa muillekin ja minä kiitän\nJumalaani, että niin on kanssani laita. Mitä vielä yhteyteen tulee --\naikeeni nimi on yhteys, sen te olette oikein muistissanne säilyttäneet\n-- niin minä olen sitä asiaa miettinyt päiväkaudet ja yöt jo vuosia\nsitten ja tiedän paremmin kuin kukaan mun, mitä se tahtoo sanoa. Minä\ntiedän varsin hyvin, ja siinä teillä on oikein, että veijaria ja\nyksinkertaisia ihmisiä löytyy, jotka minua sen vuoksi irvistelevät,\nmutta kukapahan on, joka ei ole saanut pilkkaa palkakseen, kun on\ntahtonut saada jotain hyvää mailmassa aikaan? Se seikka ei minua\nhuoleta. Mutta teidän pelkonne, että minä tuumailuuni menettäisin\nomaisuuteni, kyllähän se oikein on, että sitäkin ajattelette, ja minä\nolen kiitollinen teidän hyvyydestänne. Vaan siitä jo on täyttä kymmenen\nvuotta kuin minä yksinäni olen hoitanut ammattiani ja talouttani, ja\nminä näytän teille koko kirjanpitoni, niin saatte nähdä, olenko\ntaitamattomasti toiminut, eikä käykään niin, että omat varat menisi\nperikatoon, jos tahtoo saada aikaan jotain, josta kaikille on hyöty.\nLyhyesti sanoen: huomispäivänä, jos vaan voin saada yhteyden varteen,\npanen siihen omaisuudestanikin, sen verran kuin vastata voin. Minä\npuhun teille suoraa puhetta, ihan niin kuin tekin minulle olette\npuhuneet. Minä kättäni en anna, minä kyllä otan hyviä neuvoja vastaan,\nmutta täytyyhän minun itsekin tietää, mitä minulla on tehtävää. Kättäni\nsen päälle, jota minulta haluatte, en anna, vaikka sen tähden korkein\nonnenikin raukeisi\".\n\nLents tunsi, kuinka sydäntänsä puhuessa ahdisti ja vavahti, mutta hän\npuhui vakavasti ja kiivaasti, ja nyt hän taukosi.\n\n\"Aukaise kourasi! Tottahan minulle kumminkin kätesi annat? Sinä olet\nkoko mies, sinä olet minun hyvä mieheni, minun uljas mieheni!\" huusi\nAnni ja heittäytyi Lentsin kaulaan ja vuoroin itki, vuoroin nauroi,\nsäpsähtäen kuin olisi suonta vetänyt.\n\n\"Minun velvollisuuteni on ollut puhua sinulle tästä asiasta eikä se sen\nenempää minuun kose\", tydytti Leijonan isäntä vähän nuopeillaan, ja\nLeijonan emäntä sanoi, niistellen nenäänsä jotenkin ahkerasti: \"Sinä\nolet käyttäinyt miehekkäästi, sangen miehekkäästi. Vasta nyt olemme\noikein saaneet nähdä, kuinka yksvaltainen mies meidän Lentsimme on.\nMinun täytyy sanoa, että sitä en olisi uskonut, mutta se minua\nilahuttaa kahdenkertaisesti\".\n\nLentsillä oli paljon tekemistä saadaksensa Annin rauhoittuneeksi; hän\noli kuin naulittu Lentsiin ja sitte vasta hän oikein erosi, kun Lents\nhänelle antoi viiniä juoda.\n\n\"Menkää nyt yhdessä puutarhaan; minä tuotan teille viiniä lehtimajaan\",\nlopetti Leijonan emäntä ja lähti pullolla ja lasilla heidän edellä ja\nmorsiuspari tuli kohta perässä lujasti syleiltynä.\n\n\"Hänpä on kummallinen ihminen\", sanoi Leijonan isäntä itsekseen, kun\nLents oli mennyt ulos huoneesta, \"mutta niin on kaikkein soittoniekkain\nlaita: heillä on kullakin oikkunsa. Siinä hän ensin parkuu, niin pian\nkuin äiti-vainajastansa puhutaan, sitte hänen tekee mieli laulaa\nkuin leivonen, ja viimein hän saarnaa kuin joku vanhanpuolinen\nuudestakalastaja. Mutta peräti hyvä ihminen hän on, ja kun olen\nvoittanut tuon brasilialaisen riita-asiani taikka arpani lotterissa,\nhän on saava, sen vannon, kaikkein ensiksi naima-osansa, ja puhtaassa\nkultarahassa sen hänelle maksan pöydälle eteensä. Se on otettava\npäälimmäitteeksi, eikä kukaan ennen mitään saa\".\n\nTällä rauhoittavalla päätöksellä Leijonan isäntä meni\nravintolahuoneesen, virkistyi siellä noista tavattoman monenlaisista\njutuista ja otti arvokkaasti vastaan vieraitten ja sukulaisien\nonnentoivotuksia. Hän puhui vähän ja huomautti ainoastaan sitä, että\nhän puolestansa ei pitänyt lukua suuresta pohatasta vävypojaksensa. Kun\nvaan mies on raitis ja rehellinen -- se oli hänen perusteensa, johon\nkaikki suostuivat päätänsä nyykyttämällä. Noin saattaa muutamalla\nsanalla lausua koko mainitun viisauden.\n\nSillaikaa Lents ja Anni yhdessä istuivat ihastuksissaan puutarhassa, ja\nsyleiltyänsä Annia sydämmen pohjasta, sanoi Lents: \"Minun mielestäni\non, kuin en olisikaan kotiseudullani; minusta on, kuin olisin\nulkomailla ja palaisin pitkästä matkasta\".\n\n\"Sinä olet kotona ja siellä sinä olet pysyvä\", vastasi Anni; \"sinä olet\nvain vahvasti vaihettanut sanoja isäni kanssa. Minä en osaa sanoa,\nkuinka suuresti minua ilahutti kuulla sinun noin puhuvasi; minä toivoin\nvaan, että koko mailma olisi ollut sinua kuulemassa, sitte myös kaikki\nolisivat nähneet, mimmoinenka mies sinä olet, ja siitä sinua\nkunnioittaneet, mutta kuitenkin oli tarpeetonta, usko minua, se, että\nisäni tähden olet pitänyt noin lapsellista hälinää\".\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Usko minua, isäni ei, minä tiedän sen varmaan, että hän ei toden takaa\nnoin opettanut ja neuvonut. Hän on mielellään olevinansa periviisas,\njoka kaikki ennakolta tietää. Jos hänellä olisi ollut täysi tosi, hän\nolisi sanottavansa sanonut ennen kihloja eikä jälestäpäin. Hän on vaan\ntahtonut olla sinua sukkelampi, mutta sinä olit vielä sukkelampi, ja\nsiitä on mieleni hyvä\".\n\nNäistä sanoista Lentsin silmät rupesivat kulkemaan sinne tänne,\nikäänkuin hän olisi hakenut jotain, ja kun kyhkyisliuma samassa\nnopeasti lentäen liiti molempien rakastuneitten yli, jota lentoa yhtä\nnopea varjo mantereella seurasi, niin samoin sarja ajatuksia, joita\nPilgrim oli lausunut, lensi Lentsin päähän vielä nopeammin, ja niistä\nsikisi varjoja, jotka vielä nopeammin katosivat.\n\n\"Olkoon kaikki muut minun puolestani viisaampia, mailmantaitoisempia ja\narvokkaimpia\", sanoi Lents lopuksi, \"mutta kukaan mies mailmassa ei voi\nolla aviopuolisollensa armaampi, ei voi vaimoansa enemmän eikä\nuskollisemmasti rakastaa kuin minä\".\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nKoetuksia alangolla ja ylängöllä.\n\n\nEnsimmäinen, joka tuli Annia onnittelemaan, oli Faller. Anni kohteli\nhäntä kuin alhaisempaa rahjusta, mutta Fallerin nöyryys kuitenkin häntä\ntydytti, ja Faller osasikin hyvin pyytää anteeksi varhaisesta\ntulostansa; hän ei saanut itseltään lepoa, ennenkun tuli, sillä Lents\noli kuin osa hänen omasta sydämmestänsä ja Lentsin edestä hän menisi\nvaikka palavaan pätsiin.\n\n\"Sepä minusta hauskaa, että sulhollani on noin hyviä ystäviä\", virkki\nAnni, \"voihan heistä olla jonkinmoinen apu mailmassa, oli ken olikin\".\n\nFaller ei ymmärtänyt näitä viimeisiä sanoja taikka ei ollut niitä\nymmärtävinään, ja nyt hän innokkaasti rupesi kertomaan, kuinka\nsulosydämmellinen Lents oli. Vesi oli hänen silmissään, kun hän lopetti\npuheensa näin: \"Anni, hänellä on sydän kuin enkelillä, kuin äsköin\nsyntyneellä lapsella; älä vaan millään muotoa koskaan ole tyly häntä\nkohtaan, sitenhän saattaisit tehdä syntiä Jumalaa vastaan. Ajattele\naina vaan edessäsi olevan ihminen, johon yksikin tuima sana kosee kuin\nveitsellä leikkaisi. Hän ei ole äkki-äkäinen, mutta kaikkea hän panee\nliian kovasti sydämmelleen. Älä nyt vaan paheksu, että minä näin puhun,\nmutta minä puhun ainoastaan teidän hyväksenne; minä olisin valmis\nLentsille tekemään mitä hyvänsä, mutta en tiedä, mitä tekisin. Sinä\nolet Jumalan valittu, koska semmoisen miehen tulet saamaan; hän on mies\nvapaasti edustamaan ja puhtaasti puhumaan joka paikassa, eikä löydy\nsitä, joka häntä pienimmästäkään asiasta soimaisi, häntä, joka\nikipäivinään ei ole harha-askelta ottanut. Kohtele häntä vaan oikein\nhellästi, oikein hellästi ja lempeästi\".\n\n\"Joko aivot lakata?\" kysyi Anni -- hänen silmänsä säkenöitsi -- \"taikka\nonko sinulla vielä mitään sanomista?\"\n\n\"Ei enää ole\".\n\n\"No, nyt on minun vuoroni sanoa jotain. Sinä olet käyttänyt itseäsi\nniin ropi-rohkeasti, että minun suittaisi heti paikalla viskauttaa\nsinut ulos. Mitä se semmoinen puhe on? Mitä sinä uskallat sanoa? Kuka\nsinun on käskenyt välittäjäksi? Kuinka sinä rohkenet minulta vaiteloita\nhellyyttä? Mutta hyväpä se, että sain aikanaan tiedon; nyt mä huomaan,\nmimmoinenka kerjäläisjoukko on takistunut minun Lentsiini. Minä otan\noitis luudan ja lakaisen roskat pois. Se aika on nyt ohitse, jolloinka\nhäntä olette mairituksillanne rasittaneet. Sen maljan, jonka jo olet\ntyhjentänyt, annan sinulle ilmaiseksi, ja nyt saat mennä. Mutta\nLentsilleni minä sanon, kuinka sopimattomasti sinä olet puhunut, ja se\non kirjoitettava sinun saatavaksesi. Hyvästi!\"\n\nJos Faller olisi vaikka kuinka rukoillut tai vakuuttanut, pyytänyt tai\nkerjännyt, ei mikään auttanut. Anni näytti hänelle, missä ovi oli. Hän\nviimein menikin. Anni ei edes katsonut hänen peräänsä.\n\nKohta Fallerin mentyä tuli Maisu onnesta loistaen: Äiti vei hänen pikaa\nkamariin. Maisu täällä kiitteli onneansa, että oli saanut naimiskaupan\nkäymään, hän vakuutti nyt voivansa rauhassa kuolla. Mutta Maisun kävi\nnoloksi, kun hän näin luki ansioksensa enemmän kuin hän todella oli\ntehnyt, ja Leijonan emäntä opetti häntä: \"Maisu, mitä sinä\najatteletkaan? Sinä et tähän asiaan ole tehnyt mitään, enempää kuin\nminäkään. Me emme enää ole nuoren polvikunnan mielestä kyllin sukkelia.\nMe tosin kyllä muutama päivä sitte keskustelimme, kuinkahan tuo kävisi\nlaatuun, mutta sillä aikaa nuo nuoret ovat sopineet asiasta selkämme\ntakana. Annista minä tuota olisin uskonut, vaan en Lentsistä. Mutta\nparempi on, että kävi, kuin kävi. Jumala on sen sallinut, ja häntä\nmeidän tulee kiittää\".\n\nMaisu seisoi suu auki ja silmät pystyssä, mutta hänelle ei annettu suun\navausta edes sen verran kuin olisi silmään pistänyt. Hänen täytyi\nkääntymän kotiin kuivin suin, ja Anni tuskin sanoi hänelle sanaakaan,\nsillä nyt juuri Pilgrimkin tuli.\n\nIhan toiseen tapaan täytyi Annin itsensä käyttää Pilgrimiä kuin\nFalleria kohtaan. Hän tiesi hyvin, ettei hän ollut Pilgrimin mieleisiä;\nmutta ennen kun Pilgrim oli ennättänyt sanaakaan sanoa, Anni jo häntä\nkiitti sydämmellisestä osanotostaan, jota hän tulollansa oli\nosoittanut, ja Pilgrim puolestansa suoritti koko asian ylen\nleikillisesti ja hyvillä mielin, jonka ohessa hän kuitenkin mainitsi,\nettei keneenkään ollut luottamista, koskei Lentskään edeltäkäsin ollut\nhänelle virkannut mitään. Täten hän oli turvannut omatuntonsa eikä\nkuitenkaan häirinnyt kauppaa, joka kerran oli kiini.\n\nVielä oli yksi väärä hirsi suorittavana, ja se oli Petrovitsch. Tuohon\ntehtävään tarvittiin piilukirves: isä itse. Kun Petrovitsch saapui\npäivälliselle, oli hän kuin ei hän tietäisi mitään. Leijonan isäntä\nhänelle nyt oikein julkisesti ilmoitti kihlauksen, ja että Lentskin\npian oli tuleva päivälliselle. Anni oli erinomaisen lapsellinen ja\nnöyrä vanhusta kohtaan, ja vähältä piti, ettei hän langennut polvilleen\nja anonut hänen siunaustansa. Petrovitsch antoi hyväsuotuisasti Annille\nkättä. Leijonan emäntäkin tavoitti hänen kättänsä, mutta ei saanut\nmuuta kuin vasemman käden kaksi sormea. Lentsin oli mieli hyvä, kun\nkaikki hänen tulessaan oli suoritettu ja puhtaaksi puhuttu. Ainoastansa\nse häntä äköitti, että Pilgrim, joka noin oli isäntäväkeä sutinut, nyt\nistui samassa pöydässä. Mutta Pilgrim ei ollut koko asiasta minään, ja\nLents oli samalla tapaa.\n\nTaivas näytti pilvistä muotoa Lentsin kihlajaispäivänä, ja lakkaamatta\nsateli monta päivää perätysten. Sadetta ripotteli yhtä taajaan ja\ntaukoomatta kuin harmitustuttavan jaarittelian puhetta, jolla ei ole\nmitään määrää. Lents tietysti usein oleskeli Leijonan ravintolassa, ja\nsiellä on niin hyvä olla; välisti saa olla ihan itsekseen, juuri kuin\noltaisiin muussa huoneessa, välisti taas on, kuin olisi lämmitetyllä\n\"markkinatorilla\", niinkuin Lents kerran Annin kuullen kutsui\nravintolahuonetta, jossa oli kuusitoistakymmentä katettua pöytää.\n\n\"Sinä olet leikkipuheinen\", sanoi Anni, \"tuonpa matkin isälleni; hän\nkuulee semmoista mielellään\".\n\n\"Ei se ole tarpeellista\", vastasi Lents, \"siinä on kylliksi, kun\nsinulle vaan sen sanoin; älä sitä kauemmaksi kanna\".\n\nLents käveli tuota pitkää, tähän vuoden aikaan melkein pohjatonta tietä\nMorgenhaldesta edes ja takasin, ikäänkuin kävelisi hän yhdestä\nhuoneesta toiseen. Tiellä hän usein kohtasi miehiä ja vaimoja, jotka\nhäntä onnittelivat, ja moni sanoi: \"Sinä näytät kuin olisit kihlattuasi\noikein kasvanut\".\n\nAsian laita olikin, että Lents siitä ajasta alkaen käveli\nreippaammasti kuin milloinkaan ennen, ja häntä nauratti, kun joku\nhänelle sanoi: \"Sinä olet korkeassa hinnassa, sillä vaimo, jonka mies\nsaa, on se hinta, josta mies käy. En tahdo sinua loukata, mutta ei\nikinä olisi uskonut Annin jäävän kotikylään. On aina sanottu hänen\nnaivan jonkun ravintolanpitäjän Baden-Badenissa taikka taitelian...\nSaatat kyllä naurahtaa, sillä sinun leipäsi on hunajaan langennut\".\n\nLents ei lainkaan ollut närkästyksissään siitä, että häntä pidettiin\nAnnia halvempana, päin vastoin hän kopeili, kun Anni oli niin sävyisä,\nettä hänet otti. Kun hän istui kamarissa Annin ja äidin luona, ja\nLeijonan isäntä joskus sinne tuli ja hyrähti jonkun painavan sanan,\nsanoi Lents: \"Oi hyvä Jumala, kuinka suuresti sinua kiitän siitä, että\njälleen olet minulle suonut vanhemmat! Oikein hyvät vanhemmat olen\nsaanutkin! Minä olen kuin uudesti mailmaan syntynyt. Minä en tahdo\nsaada päähäni, että olen kuin oma lapsi Leijonassa. Kun minä\nmuistuttelen, miltä minulle lapsena tuntui, kun ylimmäinen hirsi tähän\nrakennukseen pantiin ja sitte peililasiruutuja joka akkunaan! Silloin\nme lapset sanoimme keskenämme: itse linna Kaarlsruhen kaupungissa ei\nsuinkaan ole komeampi. Minä olin myös sillä kertaa katselemassa, kun\nkullattu leijona ripustettiin. En suinkaan silloin voinut ajatella,\nettä kerran tuossa linnassa olisin kuin omassa kodossani. Se vaan on\nkova onni, ettei äitini enää elä\".\n\nNämä sanat liikuttivat Annin ja äidin sydäntä, vaikka Anni samassa luki\nsilmuksia tikkaustyössään, sillä hän oli kohta ruvennut Lentsille\nompelemaan varvaskenkiparia. Molemmin he olivat ison aikaa ääneti,\nkunnes äiti sanoi: \"Niin se on, ja ajattelepas vielä sitäkin, kuinka\nkelpo sukulaisia sitä paitsi saat kahden vävyni perheissä! Minä olen jo\nennen sinulle sanonut, että minä pidän suuressa arvossa ja rakastan\nheitä molempia, mutta ihan toisella lailla kuin sinua; sinunhan minä\ntunnen hamasta nuoruudestasi; sinä olet kuin oman rintani lapsi.\nMutta tunnethan sinä ja tiedät, kuinka jalosukuisia ihmisiä he ovat.\nKauppa-asioitsioita he ovat kiireestä kantapäähän. Kyllä kelpaisi joka\nmiehen elää, jos vaan olisi yhtä paljon rahaa, kuin molemmat vävyni\nansaitsevat yhdessä vuodessa\".\n\nAnnikin sanoi kotvasen kuluttua: \"Joska tuo riivatun sade kerran\nlakkaisi. Arvaapa mitä, Lents? Sitte oitis panetamme hevoset valjaisiin\nja lähdemme kerran yhdessä ajelemaan\".\n\n\"Sen teemme, ja minä jo edeltäkäsin olen iloissani, että sinun kanssasi\npääsen Jumalan avaran taivaan alle. Täällä huoneessa on minun ja onneni\nliian ahdas olla mielestäni\".\n\n\"Kaupunkiin me sitte lähdemme\".\n\n\"Niin, mihin vaan tahdot\".\n\nLents sanoi vielä: \"Vastikään minua ilahuttaa sekin, että minun\ntaikahuiluni on niin huolellisesti laatikoihin säilytettynä. Sydäntäni\nkirvelisi, jos se jollain lailla turmeltuisi\".\n\n\"Se vasta on varsin liikaa\", oikaisi äiti. Onhan kapine jo kerran\nmyyty. Jos vahinko sattuisi tulla, vastatkoon ostaja\".\n\n\"Ei äiti, niin ei ole. Minä tunnen Lentsini paremmin. Hänellä on\noikein, sillä kaikki hänen valmistama työnsä on lähtenyt hänen\nsydämmestänsä, ja hän soisi omat kätensäkin sitä alinomaa suojelevan.\nTiettyhän se on, että sydäntä särkee, jos mikä hyvänsä turmeltuu, jota\nvaan kuukausien kuluessa on yöt päivät tarkasti silmällä pitänyt\".\n\n\"Oikein sanottu, armas Annini, sinä olet minun ikiomani!\" huusi Lents,\ninnostuneena siitä, että tuo erinomainen tyttö niin perinpohjin ja\nhyvin ymmärsi hänen tunteensa ja tiesi kaikki niin sopivasti ja\nuskollisesti hänen parhaaksensa kääntää.\n\nÄiti napisi imelän sappeisella suopeudella: \"Teidän rakastuneitten\nmieleen ei kukaan osaa puhua. Ken vaan ei ole rakastunut, sen sanatkaan\nei teille kelpaa\". -- Äiti meni tavan takaa ulos ja tuli taas sisään,\nsillä Lents oli pyytänyt, että Anni kumminkin näinä ensimmäisinä\naikoina saisi olla vapaa ravintolan askareista. \"Minä en ole\nluulevainen luonteeltani\", vakuutti Lents Annille, \"enkä kiivoittele\nmorsiantani, pois se, mutta minä tahtoisin itse saada jokaisen\nvilkauksen, jonka muille annat; kaikki on kuuluva minulle\".\n\nYhtenä päivänä lakkasi puolipäivän aikaan hiukan satamasta. Lents ei\nantanut rauhaa, ennen kun Anni lupasi tulla hänen kanssaan\nMorgenhaldeen. \"Minusta on\", sanoi hän, \"kuin odottaisi sinua siellä\njoku esine, kaikki astiat, kaikki kaapit ja muut kapineet, joista\nsinulle on hupaa\".\n\nAnni oli ison aikaa tätä vastaan, mutta viimein hän sanoi: \"Äidin\npitäisi tulla mukaamme\".\n\nÄiti oli, vastoin heidän luuloansa, paikalla valmis. Mentiin sitä\ntietä, joka kulki kylän kautta. Tuskin oli tultu sata askelta eteenpäin,\njo Anni valitti: \"Lents, tämä on huonoa tietä, vähällä on, ettei vallan\nvajoo. Sinun täytyy laittaa tien paremmaksi, ja tiedätkö mitä? Sinun\ntäytyy laittamasi oikein ajotien, että ajaen päästään kotiimme asti.\nSisareni Babet'in mies myös on raivannut poikki kedon itsellensä oman\ntien aina talonsa edustalle saakka\".\n\n\"Se työ olisi vaivalloista\", vastasi Lents, \"ja se maksaa paljon rahaa,\nja minun täytyisi sitä varten lunastaa maatakin. Näetkö? Vasta tuolta\ntoiselta puolelta pähkinäpensastoa minun nurmikkoani alkaa, enkä minä\nammattiani varten ajotietä tarvitsekaan. Eikö totta, Anni? sinä tiedät,\nettä minä teen kaikkia sinun mieliksesi, mutta tätä en taida tehdä\".\n\nAnni oli ääneti ja käveli edellä. Mutta äiti sanoi kuiskuttaen\nLentsille: \"Mitä sinun tarvitsee olla noin pitkäpuheinen? Olisit vaan\nsanonut: oikein, armas Annini, saadaan nyt nähdä, taikka jotain muuta\nsemmoista. Ainahan sinä sentään teet, kuinka itse tahdot. Anni on\nlapsi, ja lasta täytyy tydyttää makoisilla sanoilla. Sinä voit hänen\nkanssaan menetellä kuinka tahdot, jos vaan olet viisas. Älä huoli joka\nasiasta tehdä hengen asiaa, äläkä jokaikistä sanaa tutkaile, sano\nyht'oikoisesti vaan ja päättäväisesti, ja jätä sitte koko asia sikseen\npariksi päiväksi, mutta älä sentään perästä kohta tartu siihen kiini.\nÄlä koskaan siinä silmänräpäyksessä asiaa ratkaise, jos luulet sen\nvielä sietävän miettimistä; Anni kyllä jo omin päin asioita miettii,\ntaikka unohtaa hän ne tykkänään pois, sillä hän on lapsi\".\n\nLents katseli äitiä suurin silmin ja väitteli vastaan: \"Anni ei ole\nenää mikään lapsi; hänen kanssaan taitaa haastella mitä hyvänsä ja hän\nymmärtää kaikkea\".\n\n\"Olkoon vaikka niinkin\", mutisi Leijonan emäntä, nostaen olkapäitään.\n\nKun oli tultu puolen matkaa nurmikenttää, Anni taaskin valitti: \"Kuinka\nkovasti pitkä matka tämä on! Minä en koskaan olisi sitä niin pitkäksi\nluullut. Kestäähän tätä iänkaiken, ennenkun ylös päästään\".\n\n\"Minä en voi tietä lyhyemmäksi tehdä\", sanoi Lents äreästi ja\nuhkamielin. Anni kääntyi Lentsin puoleen ja katseli häntä visusti.\nLents lisäsi änkyttäin: \"Minä tiedän, että sinä vielä ihanteletkin tien\npituutta. Jos tie on pitkä, on nurmikkomme sen siaan suuri, huomaapa\nse! Minä saattaisin pitää kolme lehmää, ellei se huoliani lisäisi\".\n\nAnni koitti vetää suutansa nauruun. Viimein päästiin perille. Anni\nhengitti raskaasti ja valitti, että hänen oli niin kuuma.\n\n\"Tervetultua Jumalan nimessä\", sanoi Lents ja antoi kynnyksellä Annille\nkättä. Anni katseli häntä kuin outoa muukalaista, mutta yhtäkkiä hän\nsanoi: \"Sinä sentään olet hyvä ja armas ihminen. Sinä sovitat kaikki\nparhain päin\".\n\nLents tuli lepytetty, ja Maijukos vasta oli iloissaan. Äiti antoi\nensiksi hänelle kättä ja sen perästä yhdessä he sitte molemmin\nkiittivät, kuinka siistiä ja nättiä oli kyökissä ja asuinhuoneissa.\n\n\"Vaivalloiseksi minulle käy tottuakseni asumaan näin matalissa\nhuoneissa\" sanoi Anni korottaen kättänsä kattoon.\n\n\"Minä en saa huoneitani korkeimmiksi, ja näinhän ne paremmin pitävät\nlämpimänsä\".\n\n\"Niin oikein. Mutta, tiedätkö kun juuri on päässyt tulemasta niin\nkorkeista huoneista kuin meidän ovat, tuntuu niin ahtaalta, kuin katto\nottaisi päähän kiini. Mutta sen minä mielelläni kärsin, eikä mitään\nhätää sen puolesta\".\n\nLents väänsi vipusinta, joka täynnä kaikenlaisia työkaluja kävi alas\nkatosta kuin kynttilänkruunu. Hän näytti Annille noita monenlaisia\ntyökaluja ja selitti, kuinka kukin niistä käytetään: näveri, jota myös\nkutsutaan vintiläksi, napakaira, jota niinikään sanotaan kieruttimeksi,\nja vaaja, jota myös sanotaan kiilaksi eli purasimeksi. Ennen pitkää hän\nkuitenkin sanoi: \"Sinä kyllä vastedes tulet tuntemaan kaikki kapineeni,\njoitten parissa päiväni vietän. Ne ovat minun äänettömät apulaiseni.\nNyt vaan näytän sinulle huoneet\".\n\nÄiti jäi Maisun kanssa tupaan istumaan, sillä välin kun Lents vei Annin\nkaikkiin huoneisin ja näytti hänelle nuo seitsemän valmista siaa ja sen\nlisäksi vielä kaksi suurta höyhensäkkiä, joista sopi ottaa täytettä.\nLents avasi arkut ja kistut, joissa oli liinavaatteita lajiteltuna\nkauniissa järjestyksessä, ja sanoi: \"Nyt Anni, mitä tästä kaikesta\nsanot? Sinä kummastelet, eikö niin? Eikö tämä ole muhkeinta, mitä olla\ntaitaa?\"\n\n\"On, kyllähän kaikki on kelpoa ja hyvässä järjestyksessä kuin olla\npitää. Mutta mitä minä tästä nyt sanon! Minä en puhukaan sisarestani\nTeresasta: hänellä kun usein on kuusikymmentä kylpöjää vieraina, niin\ntarvitaanhan paljon liinavaatteitakin, se kuuluu virkaan se, mutta\nnäkisit vaan sisareni Babetin anoppimuorin kaikki kistut. Mitä nämä\ntässä on niitten rinnalla!\"\n\nLents vaaleni kuin vaate ja tuskin hän sai suustansa ulos sanat: \"Anni,\nälä ole noin, älä sano noin, älä tee mitään pilkkaa\".\n\n\"Enhän minä pilkkaa tee, minä sanon täyttä totta; minä vaan en\nihmettele, koska olen päivinäni nähnyt hienompaa ja parempaa ja koko\njoukon enemmän. Ole sinä nyt vaan viisas! Älä vaadi sitä, että pääni\nmenisi pyörryksiin siitä, että kaikki on siistiä, vaan ei muuta mitään.\nMinä olen nähnyt enemmän mailmaa, kuin sinä, etkä sinä tiedä mailmasta\nmitään\".\n\n\"Kyllä kaiketi se niin on, on kai\", sanoi Lents, huulet vaalean siniset\nAnni kuljetti kättänsä Lentsin poskilla ja sanoi leikkiä laskien: \"Sinä\nhyvä mies! mitä se sinuun tulee, jos sinun tavarasi minua kummastuttaa\ntahi ei? Sinun äitisi on laittanut kelpo lailla eteesi, oikein kelpo\nlailla hänen tilaansa katsoen, eikä sitä kukaan kieltää voi, mutta\nLents kulta, enhän minä sinua ole ottanut tavarasi tähden, vaan _sinun\nitse_ tähtesi, _sinä_ olet ollut minun mieleeni, juuri _sinä_, ja sehän\non pääasia, se\".\n\nTämä oli makiaa puhetta ja yhtäkaikki karvastakin. Lentsistä se\nkumminkin tuntui karvaalle, ja hänen suussansakin muuttui maku äkkiä\nkatkeraksi kuin sappi.\n\nNyt palattiin takasin tupaan, ja siellä seisoi valmis pöytä\nodottamassa, semmoisena kuin Maisu juuri oli päässyt valmistamasta.\n\nAnni päivitteli ettei hänellä ollut ruokahalua lainkaan, mutta kun\nLents sanoi: \"Sinun täytyy jotain nauttia, kun ensikerran taloon tulet,\nmuutoin ei käy päinsä\", Annikin suostui, taittoi leipäpalasen ja\npureskeli sitä kuin väkisin.\n\nLentsin täytyi monta kertaa tukkia Maisun suuta, kun hän niin paljon\nhäntä kehui.\n\n\"Tottapa sinä olet mahtanut tehdä jotain hyvää mailmassa, koska tulet\nsaamaan noin hyvän miehen\", sanoi Maisu Annille.\n\n\"Kaiketi Lentskin on jotain tehnyt\", sanoi äiti ja katsoi näin sanoen\nAnniin, joka vastasi vihasilmin, sillä hän luuli äidin tarkoittaneen\nsamaa kuin: Hänkin on jotain tehnyt, kun hän semmoisen saa kuin Anni\non!\n\n\"Tule Anni ja istu tähän viereeni\" pyysi Lents. \"Sinä olet monesti\nsanonut, että joskus mielelläsi näkisit, kuinka minä soittokappaletta\nsävellän. Olen sen vuoksi sen työn säästänyt siksi kun esikerran\nluokseni tulisit, ja nyt näytän kuinka se työ päinsä käy ja sitte\nsoimistaan soi. Tämä kappale on erinomaisen kaunis, Spohr'in säveltämä.\nMinä laulan sen ensin, että kuulet, mutta se on paljon, paljon\nkauniimpi kuin mitä minun lauluni on\".\n\nHän lauloi Faustista aarian \"Rakkaus on vieno kukka\". Sitte istui\nAnni hänen viereensä, ja hän rupesi nyt edessänsä levitettyjen\nnuottipaperien mukaan lyömään telapuun ennakolta merkittyihin\npaikkoihin nastoja, ja jokainoa nasta istui oitis ensi lyönnillä\nlujasti kiini.\n\nAnni ei lakannut ihmettelemästä, ja Lents jatkoi iloinnoissaan\ntyötänsä; hän kuitenkin pyysi Annia olemaan puhumatta, sillä hänen\ntäytyi noudattaa metronomia, jonka hän oli pannut käymään.\n\nÄiti tiesi että liikahtamaton istunta ja jouten katsonta kävi Annille\nrasittavaksi, jonka tähden hän sanoi makeasti hyrähtäen: \"Sen joka mies\ntietää hyvin, että sinä olet erinomaisen taitava mestari, mutta meidän\ntäytyy nyt mennä kotiin, nyt kun päivällisaika on tulossa ja meillä on\nvieraita. Kyllä siinä jo on tarpeeksi, että olet työn alkanut meidän\nollessamme täällä\".\n\nAnni nousi ylös, ja Lents lakkasi työstä.\n\nMaisu katseli tavan takaa Annin ja Leijonan emännän käsien liikuntoa,\nja kun jommankumman käsi meni taskuun, vavahti hän ja piilotti äkisti\nkätensä selkänsä taa, näyttääksensä muka, ettei hän ota mitään\nrahalahjaa vastaan, paitsi jos hän juuri pakosta ottaisi. Mutta kyllä\nvissiin jotakin annetaan, oli sitte kultakäädyt, taikka hohkokivinen\nsormus, taikka sata ihkasen uutta taaleria. Kun noin isoiset antavat,\nhe antavat isoisten tapaan.\n\nMutta ei annettu isoa eikä pientä, tuskin annettiin kättä\nhyvästi-jätöksi, ja Maisu meni kyökkiin, haki sieltä suurimman ja\nvanhimman padan, nosti sen korkealle ylös niinkuin tahtoisi hän sen\nheittää noitten huonojen kiittämättömien ihmisten perään, mutta hän ei\nraskinnutkaan sitä tehdä padan tähden. Onko tuommoista koskaan ennen\nkuultu? Etteivät edes antaneet sen verran kuin esiliinavaatteen! Voi\nsinua Lents rukka! Sinä olet mokomaan joukkoon joutunut. Jumalan\nkiitos, etten ole siihen asiaan sormeani saattanut. Heillä on oikein,\nhe ovat itsekin sanoneet, että minä en ole tehnyt mitään koko asiassa.\nSiitä asiasta minä, Jumalan kiitos, en tahdo palkkaa; jokainoa ropokin\npolttaisi kuin kekäle.\n\nLents saattoi anoppiansa ja morsiantansa yli nurmikon ja sitte hän\npalasi kotiinsa, sillä niin oli päätetty tiellä, että huomispäivänä,\njos ilma olisi kaunis, piti lähdettämän tervehtämään Babet-sisarta.\n\nLentsillä oli vielä yhtä ja toista valmistelua ja neuvottavaa\nkisälleille ja oppipojille.\n\nHänen oli niin outoa olla, kun hän taas oli yksistänsä, ja tuskin oli\npari tuntia kulunut, kun hänen teki mielensä Annin luo. Hänen oli niin\npaha ollansa eikä hän tietänyt syytä minkätähden. Anni yksin saisi tuon\npoistetuksi. Hän kuitenkin jäi kotiin, ja kun hän ennen maata-panoansa\nsulki avatut arkut ja kistut, oli hänestä, kuin kuulisi hän jotain\nääntä, mutta mitä se oli, hän ei tietänyt. Tuossa oli äiti-vainajan\nkehruuta, jota hän oli huulillaan kastellut ja omin sormin kehrännyt...\nTuohan on niin kummallista, on kuin joku aatos alinomaa hiipisi hänen\ntakanansa ja ruikuttaisi kistuissa ja arkuissa.\n\nMaisu istui kamarissansa vuoteellaan ja höpisi itsekseen kaikenlaisia\nsadatuksia Leijonan emäntää ja Annia kohtaan, mutta siinä\nsilmänräpäyksessä hän taas rukoili Jumalaa, että ne sanansa olisi\nolleet sanomatta. Semmoisia sanoja hänen ei olisi pitänyt lausuman,\nsillä kaikki paha, joka koskisi Anniin, koskisi myös Lentsiinkin.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nEnsimmäinen huvimatka.\n\n\nSeuraamana aamuna koitti tuo palavasti ikävöitty päivä. Iloiten aurinko\npaistoi alas maan päälle, ja Lentsin mieli myös oli iloinen. Hän\nlähetti kohta oppipoikansa Annille sanomaan tulevansa pian ja että Anni\nvalmistuisi siksi. Puettuansa pyhävaatteet päällensä lähti hän menemään\nLeijonan ravintolaan.\n\nAnni ei ollut vielä valmis. Lentsin pyydettyä ja rukoiltua antoi Anni\nhänelle kätensä kamarin oven kautta, mutta silmiänsä hän ei näyttänyt,\nkurotti vaan Lentsille punaisia nauhoja ja kokartia, jotka oli\nannettavat palvelialle pantaviksi siloihin ja piiskaan. Vihdoin ja\nviimeinkin hän tuli kauniisti koristettuna ulos. \"Onko vaunut\nvaljastettuna?\" oli hänen ensimmäiset sanansa.\n\n\"Ei\".\n\n\"Miksi et ole siitä pitänyt huolta? Sano Gregorille, että hän pukee\nhyviin postiljoonivaatteisinsa ja ottaa soittotorven mukaansa\".\n\n\"Huoli siitä! Mitä sillä tehdään?\"\n\n\"Meidän ei tarvitse hävetä silmiämme ihmisten nähden, meidän ei\ntarvitse kysyä muitten mieltä, ja kaikkein pitää katsoman ylös, kun me\ntulemme\".\n\nNoustiinpa vihdoin vaunuihin. Tohtorin talon kohdalla sanoi Anni\nGregorille: \"Puhalla nyt ja puhalla aika lailla!\" Tohtorin tyttäret\nsitte katsovat ulos ja saavat nähdä, kuinka me ajamme yhdessä. Mutta\neihän siellä näykään yhtäkään sielua. Nyt peitetään kulmakamarin\nakkunat. Ne ovat siellä. He ovat siellä sisällä kiukusta\npakahtumaisillaan, ja vielä heidän täytyy siitä puhuakin, sillä minä\ntiedän, että vanha kylätuomaritar juuri nyt kysyy: minkätähden nyt\nulkona torvea puhalletaan? Minä soisin seisovani oven takana\nkuulemassa, mitä kaikkia kerrotaan\".\n\n\"Anni, sinä pöyhistelet tänäpänä!\"\n\n\"Miksi en sitä tekisi? Varsinkin tänäpänä sinä olet minun mieleeni.\nIhmisillä on oikein, kun sanovat sinulla olevan niin hellät, uskolliset\nsilmät. Minä en ole ollenkaan huomannut niitten olevan niin kauniit ja\nsinä olet todellakin soma mies\".\n\nLentsin kasvot kauttaaltaan kiilsivät ja hän kävi vielä somemmaksi.\n\"Minä teetän itselleni uudet vaatteet, ja uutta muotia. Mitä siitä\narvelet?\" kysyi Lents.\n\n\"Älä huoli uusimuotisista. Ole niissä kuin olet; se näyttää paljon\nkunniallisemmalta ja vakavaraisemmalta\".\n\n\"Ei ainoastaan siltä näytä, vaan niin onkin\".\n\n\"Se on oikein; ei ainoastaan siltä näytä, vaan niin onkin. Älä nyt\nsentään tutki jokainoata sanaani, kuin olisi se hammas kellonrattaissa!\"\n\n\"Siinä sinulla on oikein\".\n\nNyt ajettiin naapurikylän läpi, ja Anni käski taas: \"Gregori, puhalla!\npuhalla niin, että kuuluu! Katso, tuolla asuu kaupustelian Ernestiina.\nHän on sukulaiseni ja on kauan palvellut meillä ja sitte hän nai\nkraatarin, joka nyt on ruvennut kaupusteliaksi. Ernestiina ei voi minua\nkärsiä enkä minä häntä, ja kun hän nyt näkee meidän ajavan ohitse,\npoikkeematta heille, se häntä harmittaa niin, että hänen viheriät\nkasvonsa muuttuvat siniseksi. Kas! tuossa hän tulee akkunaan.\nKurkistele nyt, kurkistele sinun pullistuneet siansilmäsi päästä ulos,\npane vielä kärsäsi auki, että sinun mukulaiset ikeneesi näkyisi, niin,\nminähän se tässä olen, ja tämä tässä on minun Lentsini. Katsele häntä\nnyt mieliksesi! Sinunkin tekisi mielesi, eikö niin? Älä vaan nuole,\nennen kun tipahtaa! Tydy sinä vaan menneenvuotisiin silliisi!\"\n\nHän maiskaisi ilkamoiten kielellään, ja ajettiin eteenpäin.\n\n\"Hauskuttaako sinua tuommoinen teko, Anni?\" kysyi Lents.\n\n\"Minkätähden ei hauskuttaisi sitte? Pahalle ihmiselle täytyy pahaa, ja\nhyvälle hyvää. Kumpikin on oikein tehty.\"\n\n\"Minä puolestani en usko taitavani tehdä niin.\"\n\n\"Ole siis iloinen, että sinulla on semmoinen kuin minä. Meidän kaikkein\ntäytyy tieltämme kontata hiiren loukkoon ja olkoot hyvillänsä siitä,\nettä me vaan heihin katsomme.\"\n\nEnnen kun kaupunkiin ajettiin antoi Anni yljälleen käytös-ohjeita.\n\"Jos minun lankoni veli, tuo taitelia, on siellä, niin kohtele häntä\nhyvin ylpiästi. Hänellä kaiketi on niinkuin vanha väli suoritettavana,\nsillä hän on kovin vihainen siitä, etten häntä ottanut, mutta minä en\nkärsi sitä miestä. Ja jos minun sisareni rupee sinun kuullen\nruinaamaan, kuuntele kärsivällisesti; ei sinun tarvitse häntä\nlohduttaa, koska se ei hyödyttäisi eikä mitään auta. Hän istuu\nkultakasoissa, mutta ei tee muuta kuin itkee kollottaa; hän ei ole\noikein terve luullakseni. Muutoin on koko meidän perheemme terve ja\nraitis, senhän näet minustakin\".\n\nMorsiuspari ei tullutkaan suotuisaan aikaan sisaren luoksi. Hän makasi\nkuin makasikin vuoteella sairaana, eikä lanko eikä hänen veljensäkään\nolleet kotona. He olivat molemmin lähteneet suurella hirsilautalla\nRheinin virtaa alaspäin.\n\n\"Jäätkö sinä tänne sisaresi luo, kun minä menen katsomaan kaupunkia\".\n\n\"Enkö minä saa tulla kanssasi?\"\n\n\"Ei sovi; minä aivon hankkia sinulle jotain\".\n\n\"Sittenhän minunkin sopii olla muassa, ja siten paremmin asia käykin.\nTe miehet ette ymmärrä oikein hyvin valikoita\".\n\nLents piti päänsä vaan, sanoen: \"Ei, sinun ei sovi tulla mukaan\". Hän\notti vaunujen istuinloodasta jotensakin suuren mytyn ja meni sillä\nkaupunkiin päin. Babet'in koto oli näet ulkopuolella kaupunkia puron\npartaalla, lähellä lukuisia lautakarkkoja.\n\nKaupungista palattuaan sai Lents Annilta salaa myötä-otetun myttynsä,\nvähän suurennettuna, korjatuksi takasin vanhaan paikkaan, vaunujen\nloodaan.\n\n\"Mitä sinä minulle ostit?\" kysyi Anni.\n\n\"Saat nähdä, jahka tullaan kotiin\".\n\nAnnia oikein äköitti, kun ei saanut sisarellensa näyttää kaunista\nkoristustansa, mutta hän oli jo huomannut, että Lents muutamissa\nasioissa piti oman päänsä, jota ei mitään kääntänyt.\n\nPäivällistä syötiin ravintolassa, ja Anni kertoi, että ravintolan\nnuori poika, siisti mies, joka paraikaa piti suurta ravintolaa\nBaden-Badenissa, myös oli häntä kosinut, vaan hän ei huolinut hänestä.\n\n\"Semmoista sinun ei tarvitse kertoa minulle\", sanoi Lents. \"Menneitten\naikojen suhteen minä sinua liivoittelen, mutta mitä tulevaisuuteen\ntulee, en ole ollenkaan mustasukkainen. Tässä on kättä päälle. Minä\ntunnen sinut. Mutta siitä minun on paha ollani, että muutkin aikanaan\novat vaihettaneet silmänsä sinuun. Anna kaikki ollut ja mennyt olla\nollutta ja mennyttä. Meidän elämämme on alkava uudestaan\".\n\nAnnin kasvoilla sävähti omituinen lämmin leimaus Lentsin näin\nsanoessa. Hänessä vivahti ikäänkuin jotain Lentsin mielen pyhyydestä\nja hän oli erinomaisen hellä ja rakkautta täynnä.\n\nNäitä tunteitaan hän ei osannut paremmin pukea sanoihin, kuin\nvakuuttaen omaan tapaansa näin: \"Lents, sinun ei ollenkaan tarvitse\nostaa minulle morsiuslahjoja. Sinun ei tarvitse tehdä, mitä muut tekee.\nMinä tunnen sinut. Löytyyhän jotain muuta ja parempaa kuin kultaiset\nkäädyt\". Hänen puhuessaan kimalteli kyyneleet silmissä, ja onnellisempi\nkuin nyt Lents ei ollut vielä ikinä ollut.\n\nKirkonkello löi viisi kun jälleen istuttiin vaunuissa kotimatkalla.\n\n\"Tuon tornikellon on isä-vainajani valmistanut, ja siinä työssä on\nFaller ollut häntä auttamassa\", sanoi Lents. \"Mutta malta! Olipa se\nhyvä, että muistin. Faller sanoo, että sinä olet pahoillasi muutamasta\nhänen sopimattomasta sanastansa, mutta hän ei minulle sano, mitä se\noli. Älä ole suutuksissasi häneen, hän kun usein menettelee kömpelösti\nja on suorasuinen, jäykkä sotamies, mutta tavattoman hyvä ihminen\".\n\n\"Saattaa niin olla. Mutta näetkö Lents, sinuun on monta takkiaista\ntakertunut, joita sinun tulee pudistaa pois.\"\n\n\"Ystäviäni minä en anna ylön\".\n\n\"Sitähän minä en tarkoitakaan, Jumala varjelkoon! Minä en ole muuta\ntarkoittanut kuin sitä, ettei ken hyvänsä saisi sinua uskotelluksi\nkaikenlaiseen\".\n\n\"Siinä sinulla on oikein, ja se on minun vikani. Muistuta minua vapaan,\nniin usein kuin haluttaa, että siitä viasta vieraantuisin\".\n\nKun Lents oli nämä sanat näin nöyrämielisesti sanonut, nousi Anni\näkisti seisoalleen vaunuissa.\n\n\"Mitä nyt? Mikä sinun on?\" kysyi Lents.\n\n\"Ei mitään, ei ollenkaan mitään, minä en itsekään tiedä, mikä minun\npani seisomaan. En suinkaan mahtanut istua oikein mukavasti. Mutta nyt\non minun parempi istua. Kyllä näissä sentään kelpaa ajaa, meidän\nvaunuissamme, eikö totta\".\n\n\"Kelpaa vallan, niinhän näissä istuu kuin tuolissa ja sentään ollaan\navarassa mailmassa. Ajo on oikein hauskaa, enkä minä vielä koskaan ole\nomilla ajoneuvoilla matkustanut, ja sinun isäsi ajoneuvot kuitenkin\novat minunkin\".\n\n\"Ovat kaiketi\".\n\nPröbler käveli tiellä. Hän pysähtyi seisomaan siksi kun morsiuspari oli\najanut ohitse, ja hän nyykkäsi monta kertaa.\n\n\"Olisihan tuo vanha mies kernaasti saanut ajaa kanssamme\", sanoi Lents.\n\n\"Sepä vasta olisi ollut kaunista!\" hyrähti Anni. \"Morsiusmatka\nPröblerin seurassa!\"\n\n\"Oikein sanot\", vastasi Lents, \"emmehän sitte enää olisi olleetkaan\nkahden, näin kahden kahtuustamme, niin sydämmellisessä yhdistyksessä,\njos kolmas tässä istuisi katselemassa ja kuultelemassa. Minä en ole\nkovasydämminen sen vuoksi, vaikken häntä nyt ottanut mukaani ajamaan.\nTämä on semmoinen hetki, jona saamme olla yksistämme ja onnellisina. Oi\nkuinka ihanaa on kaikki! Minun mielestäni koko mailma hymyilee.\nSeisoihan Pröblerkin hymysuin eikä ollenkaan pahaksensa pannut, vaikka\najoimme ohitsekin. Varmaan hänkin ajatteli, että minä en voi tätä\nhetkestäni mitään lahjoa pois\".\n\nAnni katseli Lentsiä suurin silmin, sitte hän painoi silmänsä alas ja\ntarttui hiljaa ylkänsä käteen.\n\nMorsiusparin ensimmäinen huvimatka ei tosin ollut niin hauskuttava, kuin\nolevan odotettiin, mutta molemmat olivat erinomaisen iloiset kotiin\ntullessaan. Lents auttoi Annin vaunuista ja antoi hänen yksin mennä\nedellä. Sitte hän otti tuon huolellisesti käärityn mytyn vaunuista,\nmeni myös sisään ja huusi Annia tulemaan tupaan.\n\nSiellä käärittiin salattu kapine ilmiin näillä sanoilla: \"Anni tässä\nsinulle lahjoitan armahimman ja parahimman omaisuuteni. Sen on minun\nhyvä ystäväni Pilgrim valmistanut, ja sinun omasi sen pitää oleman\".\n\nAnni katseli ällistyksissään kuvaa, johon Lents noin salavihkaa oli\nkaupungissa toimittanut kullatut puitteet.\n\n\"Eikö ole tosi, ettet voi kuin sanoa, kuinka kuva on äitini muotoinen?\"\n\n\"Vai niin? Vai on tuo äitisi? On, kyllähän siinä on äitisi hame ja\nhänen kaulaliinansa ja hänen myssynsä, mutta sinun äitisikö? Ei häntä,\nei! Se saattaisi yhtä hyvin olla nikkarin Anna-Liisa taikka Fallerin\näiti, ja jommankumman muotoon kuva enemmän tuleekin. Mutta minkätähden\nsinä taaskin näytät niin vaalealta, ettei kasvoillasi näy veren\npisaraakaan: Lents, pitäisikö minun siis sanoa sinulle valhetta? Sitä\nsuinkaan et tahdo. Eihän se sinun syysi olekaan. Pilgrim on tuiki\nsaamaton mies. Hän ei pysty taiteesen, hän ei osaa muuta maalata kuin\nkirkontornia\".\n\n\"Kun sinä noin puhut, tuntuu minusta kuin olisi äitini toistamiseen\nkuollut\", sanoi Lents.\n\n\"Älä nyt kumminkaan ole noin surullinen\", rukoili Anni sydämmellisellä\näänellä. \"Minä kyllä pidän kuvaa kunniassa ja minä kohta ripustan sen\nvuoteeni yli. Nyt et enää ole surullinen, eikö niin? Sinä olet tänään\nollut niin armas, ja tiedät, että minä, kuvaa katsellessani, kuitenkin\nparemmin muistuttelen äitiäsikin\".\n\nNiinkuin Lentsin koko ruumista pitkin nyt värähteli varikuuma ja\njääkylmä vuoroitellen, niin Annikin taisi häntä mielensä mukaan milloin\nsaattaa korkeimpaan autuuteen, milloin solvaista kuolemaan saakka.\n\nNäin kului viikkoja, kuukausia. Mutta sentään ilo enemmän vallitsi\nheidän välillään, sillä Anniin oli tullut semmoinen helleys, jota ei\nkukaan ennen olisi hänestä uskonut. Yksin Pilgrimkin tuli eräänä\npäivänä Lentsin luo ja sanoi: \"Muut ihmiset ovat onnelliset, kun\nhavaitsevat olleensa viisaita, minua taas ilahuttaa se, että olen ollut\ntyhmä\".\n\n\"No, kuinka niin?\"\n\n\"Ei koskaan opi tyttöä oikein tuntemaan. Annissa on sentäänkin jotain,\njoka saattaa tehdä sinut oikein onnelliseksi. Kenties se on varsin\nhyvin, ettei hän ole noin herkkätuntoinen ja noin haaveksivainen kuin\nsinä\".\n\n\"Minä kiitän sinua. Jumalan kiitos, että olemme tulleet niin pitkälle\",\nhuudahti Lents.\n\nMolemmat ystävät löivät kättä ja pitivät ison aikaa käsiään yhdessä.\n\n\n\n\nYHDESKOLMATTA LUKU.\n\nSuuret häät, joista jää karkea kannikka jälille.\n\n\nMorgenhalden Lents viettää häitä!\n\nLeijonan Anni tulee naiduksi!\n\nNämä sanat olivat melkein joka miehen suussa kautta koko lakson ja\nkaukana loitommallakin, ja monesti oli samassa huoneessa puhe milloin\nainoastaan Annista, milloin Lentsistä. Molemmat eivät vielä ihmisten\nmielestä olleet yhtä. sen he ovat vasta vihkiäisien jälkeen, ja sitte\nLeijonan Annista vasta tulee Lentsin Anni.\n\nLunta oli satanut vahvasti, ja nyt oli oikein kelpo ja helisevä\nrekikeli. Kaikilta vuorilta ja kaikissa laksoissa kaikui kulkusien\nkilinää ja piiskan sutkahduksia. Sata rekeä seisoi hää-aamuna Leijonan\npihalla. Kaikissa taloissa majaili vieraita, ja moni yksiääinen lehmä\nei saanut päähänsä, minkätähden noin uljas hevospari yhtäkkiä oli\ntullut kyläilemään. Tietysti semmoinen lehmä, ollen yksistänsä yli\ntalven, ei voi tietää, mitä mailmassa tapahtuu, mutta sen tietää\nihmiset. Nyt on tapaus, jonka moista ei piakkoin ole tiedossa, ja yksin\nvanhat vatuneet eukot eivät saaneet pahaakaan rauhaa, ennen kun pantiin\nvaatteet heidän päällensä, että pääsivät istumaan akkunalle, vaikka\nkohta he asuivat niin syrjän puolella, etteivät mitään nähneet ja\nsilloin tällöin ainoastansa kuulivat kulkuset kilisevän ja piiskat\nsutkahtavan.\n\nKaupustelian Ernestiina oli jo monta päivää ennen ollut Leijonassa\napuihmisenä. Kun suuri sukutalo vietti perhejuhlaa, täytyi\nsukulaisienkin tulla saapuville itsestään, eikä siinä auttanut mikään\narkatuntoisuus, vaikkei muulloisti käyty sukuloitsemassa eikä erittäin\npyydettykään.\n\nErnestiina oli täksi aikaa saanut lapsensa erääsen naapuritaloon, ja\nmiehensä sai sillä välin olla koturina, seisoa puodissa ja hankkia\nitselleen keittoa, niin hyvin kuin taisi. Kun leijona kiljasee, sillä\non etuoikeus.\n\nErnestiina tunsi ja tiesi paikat talossa. Hän tiesi antaa jokaisen\nkäteen, mitä tarvittiin, hän emännöitsi kyökissä ja kellarissa, ja oma\nmahtavuutensa häntä miellytti. Hän se hää-aamuna oli Annin kaasokin,\nsillä Annilla ei ollut nimenomaista leikkikumppania.\n\nLeijonan ravintola näytti tänäpänä kaiken laveutensa. Koko alikerta oli\npitkin levyyttään yksi ainoa sali. Oli näet otettu pois kaikki\nväliseinät, jotka olivat laudoista, ja tänään se vasta oikein näytti\nsuurelta lämmitetyltä markkinatorilta.\n\nLents olisi mielellään taipumuksensa mukaan pitänyt pienet häät, mutta\nAnnilla oli oikein, kun sanoi: \"Minä hyvin tiedän, mikä olisi sinulle\nmielenmukaisinta ja siihen myöntyisinkin, mutta ihmisten tähden meidän\ntäytyy pitää suuret häät, ja kerranpa elämässä häitä vaan vietetäänkin.\nVuodesta vuoteen meillä on ihmisistä paljon vaivaa, ja heidän täytyy\nsaada tilaisuutta osoittamaan meillekin kiitollisuuttansa. Kuinka\nmonesti vuodessa pidetään paikkakunnallamme häitä, joihin me menemme\nantamaan lahjoja. Vähintänsä kaksituhatta guldenia on jo semmoisiin\nlahjoituksiin mennyt. No hyvä, nyt on heidän vuoronsa antaa joku osa\ntakasin. Minä en suinkaan heiltä liikoja vaadi. Minun on mieleni hyvä,\njos vaan antaisivat puoletkin takasin\".\n\nHäälahjat olivat todella ylenpalttiset, sekä rahan että raha-arvon\npuolesta. Ei auttanut muu, kuin pitää kahden päivän häät: ensimmäisenä\npäivänä kotiseutulaisille ja sukulaisille, ja toisena päivänä\nkaukaisemmille vieraille.\n\nHääpäivä-aamuna tuli Pilgrim, hiuksiltaan voideltuna ja monivärinen\nkukkaisvihko napinlävessä, Lentsin luo ja sanoi: \"Minulla ei ole mitään\nlahjoitettavaa hääpäivänäsi\".\n\n\"Olethan sinä jo lahjoittanut minulle äitini kuvan\".\n\n\"Se ei ole sanottavan mitään. Minä hyvin tiedän kuinka se olisi\ntehtävä, vaan en osaa. Ei, Lents, minä olen hääpäiväksesi lahjoittanut\nitselleni jotain, sillä, katsopas, tämän paperin avulla tässä olen\nSiegfried sadussa, jonka olemme joskus lukeneet yhdessä. Nyt olen\nvarustettu teräskalvolla, jota mikään pisto ei puhkaise\".\n\n\"Mikä se semmoinen paperi on?\"\n\n\"Se on elinkorko-todistus. Kuudenkymmenen vanhasta alkaen saan\nvuosittain sata guldenia elinkorkoa, ja siksi kuin niin vanhaksi tulen\nminä kyllä jollakin lailla itseni höystän. Ja sitte kun en enää tule\nyksistäni toimeen, sinun täytyy laittaa minulle joku nurkka talossasi,\njoku lämmin loukko uunin takana, ja siellä minä sitten leikittelen\nlastesi kanssa, ja kun minä heille kaavoja piirustan, he kyllä\nhuomaavat ne oikeiksi. -- Paljon olen saanut tunata ennen kun sain\nensimmäiset rahapanokseni kokoon. Minulla on sen verran varoja, että\ntulen toimeen, mutta se vaan on tyhmästi, ettei tahdo jäädä\nliikenemään. Sentähden olen totuttanut itseäni olemaan suurusta\nsyömättä. Leijonan isäntä on huomannut minun syöväni suurusta ja\npäivällistä yht'aikaa -- ja sillä lailla olen sentään saanut säästöjä.\nSitte on vuoro vieraantua päivällisestä ja näin vähitellen koko\nelämästä. Olisihan se oivallista, jos vähitellen taitaisi panna kaikki\nakkunan luukut kiini ja sitte hyvästi mailma\".\n\nNäin haastellen Pilgrim auttoi Lentsiä pukeutumaan hänen vaatteisinsa,\nihka uusiin kiireestä kantapäähän, ja hän kiitti ystäväänsä siitä, että\nhän nyt oli saattanut hänenkin kiinteäksi mieheksi ja tiesi sen ohessa\nkertoa, kuinka kaikki elinkorkolaitoksen jäsenet olivat kuin yksi ainoa\nperhe, kuitenkin sillä eroituksella, etteivät onnitelleet toinen\ntoisiansa syntymäpäivillä; sitä eivät kuitenkaan tehneet pahuuttaan,\nvaan sen tähden, etteivät toinen toisiansa tunteneet.\n\nPilgrimin päässä oli kokonainen tilastollinen tietotaulu\nelinkorkolaitoksista, ja nyt hän purkasi kaikki tietonsa, ettei Lents\njoutuisi ylenpalttiseen mielenliikutukseen.\n\nKun Lents oli täydessä juhlapuvussa, tuli Petrovitschkin itsepasillaan\nniinkuin morsiussaattajaksi. Koirankurisella katsannolla ja ikäänkuin\nsalavihkaa hän sanoi: \"Minulta sinä Lents et saa mitään häälahjaa, ja\nsinä kyllä tiedät, minkätähden niin; mutta aikanaan sitä sinulta ei\nsuinkaan puutu\". Viekoittelemalla että Lentsistä tulisi hänen\npääperillisensä -- jota hän ei kuitenkaan koskaan sanonut varsin\nsuoraan -- taisi Petrovitsch olla päävieraana hääpidoissa. Hänen\nmieleensä varsin olikin saada istua keskikohdalla, josta hänen sopi\nnähdä koko kemut ympärillänsä ja itsekseen ajatella: minun avaimeni on\ntaskussani, ja kotona on minulla tulen kestävä rahakaappi. -- Se oli\nihan hänen mielensä mukaan. Kaksi semmoista hauskaa päivää teki oikein\nhyvää talven yksitoikkoisessa elämässä.\n\nLeijonan isäntä piti tänäpänä apostolillisen päänsä tavallista\nkorkeemmalla. Hän loisti ilosta ja samassa hän alinomaa silitteli\nhiljan ajettua leukaansa.\n\nMusiikia ja laukauksia ja riemuhuutoja kajahteli kaikuvasti tänä\nkirkkaana ja raikkaana talvipäivänä, kun kirkkoon lähdettiin. Ei\nkirkkoon mahtunut kaikki uuteliaat ja osan ottajat. Kirkon mäellä\nseisoi kumminkin yhtä paljon väkeä kuin sisässäkin oli. Pappi piti\nerinomaisen saarnan. Ei se ollut valikoittu vanhoista varoista, joita\nmieliksi sovitellaan niinkuin lainavaatteita, vaan se istui ruumista\nmyöten. Hän puhui tehokkaasti kodon kunniasta, avioväen yhteisestä\nkunniasta: lapsi perii vanhempainsa kunnian, mutta jos lapsesta tulee\nhuono ihminen, voivat vanhemmat itsiänsä Jumalan ja ihmisten edessä\npuhdistaa ja sanoa: me olemme tehneet, mitä meihin kuuluu, enempää emme\nole voineet tehdä. Lapsi, jolla ei ole vanhempia, voipi ansaita\nitselleen kunniaa, hän elää niinkuin itsekseen; veli ottaa osaa\nveljensä kunniaan, hän toki saattaa myös siitä eritä elämänsä tiellä.\nMutta toista on avioväen kunnian. Heissä käy sanan sulimmassa\nmerkityksessä toteen lause: mies ja vaimo, ne kaksi, tulevat yhdeksi\nlihaksi. Yksimielisyys on heidän kesken yksi ainoa mieli. Mutta jos\ntoinen taikka toinen erikseen etsii kunniaa ja sitä tekee toisen\nkustannukselle, siitä seuraa eripuraisuus, kadotus, iankaikkinen\nkuolema. Se on pyhä sääntö se, että vaimo pitää omaksensa\nristimä-nimensä, mutta saa liikanimen mieheltä; hän kantaa miehensä\nnimen, miehensä kunnian. -- Pappi kiitti nyt molempien, alttarin edessä\nseisovien, hyviä avuja; Lentsiä hän tosin kiitti hiukan enemmän, mutta\nAnnikin sai runsaan osansa, ja vielä hän varoitti, ettei kukaan ihminen\nhyvillä avuillansa ylpeilisi, eikä itsestään toista tuomitsisi taikka\narvostelisi, ei toimelias saamatonta eikä saamaton toimeliasta,\nmuistutti sitte, ettei avioliitto ole ainoastaan maallisien tavarain\nyhteisyys, niinkuin vaan lait säätävät, vaan myös ikuisien mailman\nlakien mukaan hengellisienkin aarteiden yhteisyys, joten ei enää ole\npuhetta toinen toisensa omasta, vaan sanotaan: kaikki on meidän\nyhteistä, ja taas toisaalta katsoen, se ei ole meillekään yksin\nkuuluvaa, vaan se kuuluu koko mailmallekin, se kuuluu Jumalalle. --\n\nSitte pappi rupesi ylimalkaan, vaikka se oli sopivaa jokaiselle\nerityisesti, julki tunnokkaasti puhumaan ystävienkin huolista, kuinka\nheidän mielestään se voisi käydä mahdolliseksi, että kaksi luonteeltaan\nja elintavoiltaan niin erilaista ihmistä taitaisi tästedes viihtyä\nrauhaisessa sovinnollisessa yhteydessä.\n\nPilgrim, joka laulajain kanssa istui ylähällä, nyykytti päätänsä\nlaulun-johtajalle, joka yksimielisesti vastasi viittauksella. Faller ei\nnostanut päätänsäkään ylös, hän piti kättään molempien silmäinsä edessä\nja ajatteli itsekseen: Melkein noin sinäkin Annille puhuit, vaan ei ole\ntietoa, mitä hän papille antaisi takaisin, jos hän vaan uskaltaisi\nsuutansa avata! Mutta yhtä minä sinua, armas Jumala, rukoilen, olethan\nsinä niin monta ihmettä mailmassa tehnyt, te'e meille nytkin se, että\nistutat morsiamen sydämmeen hyvänsuopia ajatuksia ja johdatat hyviä\nsanoja hänen huulilleen tuon kernon, tuon uskollisen Lentsin hyväksi...\n\nVoimakkaammin ei kenenkään ääni kuulunut, kuin Fallerin, kun hän\nvihkiäisien jälkeen yhtyi laulamaan. Laulun-johtaja viittoi hänelle,\nettä hän pitäisi vahvalla baasillansa vähän määrää, sillä tenori-ääni\noli liian heikko, kun Lents puuttui, mutta Faller ei malttanut, vaan\nhänen raikas ja mahtava äänensä voitti urut ja laulukumppanit.\n\nKun vihkiäiset olivat ohitse, oli sillä osalla vaimoväestä, jolla oli\nollut onni niitä näkemään ja kuulemaan, paljon kerrottavaa ulkona\nseisoville; ei ikipäivinä oltu nähty yljän niin kovasti itkevän, ei\nkoskaan semmoista ole miehestä kuultukaan. Tosin kyllä pappi sydämmen\npohjasta oli saarnannut, varsinkin siinä paikassa, kun hän rukoili\nLentsin vanhemmilta heidän siunaustansa, ja silloin Lents oli niin\nkorkeasti nyyhkinyt ja itkenyt, että hän luultiin vallan pakahtuvan, ja\nkoko kirkkoväki myöskin itki. Nyt ulkona seisojatkin itkivät; he olivat\nsamoin kuin muutkin tulleet vihkiäisiin, ja heidänkin piti saaman\nosansa kaikesta, niin itkusta kuin huvistakin. Miesväki puolestansa\nsanoi ulko-seurakuntalaisille: \"Eikö ole tosi, ettei toista semmoista\npappia muissa kylissä löydy? Sanat tulevat hänen suustansa niin\npuhtaasti ja oikoisesti, eikä hän niistä nosta mitään suurta melua,\nvaan tuntuu ihan niin kuin hän keskustelisi kaikesta jokaisen kanssa.\nNiin vaan, sitä meidän pappiamme!\"\n\nSaarnan varsinaisesta sisällöstä ei vaimoväki eikä miesväkikään\npuhuneet sen enempää.\n\nKun Lents tuli ulos kirkosta hänen oikealla puolella käveli\nPetrovitsch, ja vasemmalla puolen Leijonan emäntä -- lähestyi häntä\nvanha Fallerin leski ja sanoi: \"Minä olen pitänyt sanani; sinun\näiti-vainajasi vaatteet ovat olleet ylläni kirkossa, eikä hän olisi\nedestäsi sydämmellisemmästi voinut rukoilla kuin minä\".\n\nLents ei saanut vastattua, kun Leijonan isäntä samassa rupesi\nmorkkaamaan Fallerin leskeä siitä, että hän ensimmäiseksi tuli ylkää\nvastaan. Hän tosin kyllä torui tuota taikauskoa, jonka mukaan ensiksi\npuhutteleva vanha eukko ei ennusta mitään hyvää, vaan kuitenkin hän nyt\nhuusi esiin erään nuoren kauniin pojan antamaan ensiksi Lentsille\nkättä.\n\nTästä pitäen vasta oikein huvitusta alkoi. Ei ollut kuulemistakaan,\nettä yksikään ihmissilmä olisi kyyneliä vuodattanut.\n\nKun Lents sitte häähuoneissa antoi kälyillensä kättä ja syleili sekä\nsuuteli lankojansa, ja kun sitte tohtori ynnä hänen tyttärensäkin --\nolihan se heiltä hyvin tehty, että tulivat häihin -- sekä yksi toisensa\nperään tuli ja meni toivottaen onnea, koko tänä aikana Anni istui\ntuolilla ja piteli hienoa valkoista harsoa silmillään, ja Lents sanoi\nmonta kertaa: \"Että minä vihkiäisissä niin kovin itkin, siihen minä en\nvoinut mitään, ja sinä tiedät, kuinka onnellinen minä olen. Ja nyt\npitäkäämme lujasti ja uskollisesti kiini siitä, että meidän kunniamme\ntästedes on yhteinen, ja meidän kumpaisemme kunnia on Jumalan avulla\nrinnatusten varttuva. Kun täten näen, kuinka sinä perhettäni kartutat,\nminä en koskaan sitä tekoasi unohda. Nämä kyyneleet ovat Jumalan avulla\nviimeiset, joita yhdessä vuodatamme. Ota hansikat käsistäsi pois, ei\nminunkaan käsissäni niitä enää ole\".\n\nAnni pudisti päätänsä kieltäen, mutta ei sanonut sanaakaan.\n\n\"Aterialle! Aterialle! Aterialle!\" kajahteli huuto kolme kertaa.\nTodella aterioittiinkin kolmikertaisesti. Ainoastaan yksi ainoa oli,\njoka ainoastaan valitti: \"Minä en saa syödä, rintani on niin täysi,\nett'en saa palaakaan suuhuni. Se on kyllä pahasti se, näin hyvissä\nhäissä, vaan en saa, en\" -- ja tämä vaikeroitseva henki oli Maisu.\n\nJo aterian aikana oli tanssi ylikerrassa alkanut, ja morsiuspari meni\nulos ja tuli sisään, vuoroitellen ateriapöydälle ja tanssipermannolle.\n\n\"Se on hävytöntä taitelialta, että hänkin tuli mukaan häihin\", sanoi\nAnni Lentsille erään kerran, kun mentiin portaita myöden alas. \"Hän ei\nkuitenkaan ole käskettykään. Älä nyt vaan huoli puhua sanaakaan hänen\nkanssaan\".\n\n\"Annetaan hänen olla\", tydytti Lents, \"ei tarvitse kenenkään mieltä\npahoittaa. Minua äköittää se, ettei Faller ole täällä. Minä olen\nlähettänyt häntä hakemaan, mutta hän ei ole tullut\".\n\nPilgrim tanssi ensimmäiseksi Annin kanssa. Anni sanoi: \"Tanssimaan sinä\nolet mestari\".\n\n\"Vaan en maalaamaan, sinä kaiketi tarkoitat?\"\n\n\"Sitä en ole sanonut\".\n\n\"Oikein vastattu, ja sentähdenpä minä en sinun kuvaasi maalaakaan,\nvaikka tänään päätin maalata sinut. Oikeastaan ei olekaan huokea asia\nsinun kuvaasi maalata, sinä kun olet kaunis sen aikaa, kun haastelet,\nmutta ollessasi ääneti, on sinun kasvoissasikin jotain, -- minä en\ntaida sitä selittää\".\n\n\"Joska sinä vaan osaisit yhtä hyvin maalata, kuin osaat joutavia\npuhua\".\n\n\"Siinäkin sanoit oikein, enkä minä vaan sinua maalaa. Tiedätkö mitä?\nSiinä tapauksessa että sinun poskikuvasi olisi maalattava --\"\n\n\"Sinä et tule kuvaani maalaamaan sinä ilmoisna ikänä\", naurahti Anni.\nTuota pikaa hän taas oli iloisella päällään.\n\nMorsiusparia nyt huudettiin alikertaan. Sinne oli arvokkaimmat miehet\nja vaimot sukulaisista kokoontuneet Petrovitsch'in ympärille. Kaikki he\ntahtoivat, että Petrovitsch nyt paikalla määräisi, mitä Lents saisi\nhäneltä periä. Heidän pääpuhujansa oli Don Bastian, tuo Pilgrimin\nsukkela talonisäntä; hän se osasi laihaa häälahjaansa maustaa vieraalla\nhöysteellä ja tiesi panna Petrovitschin niin ahtaille, että hänen\nmelkein oli vastus irroille päästä. Kettinkiseppä, joka kehui olevansa\nLentsin ainoa naapuri -- hän asui lähes puolen tunnin matkan päässä,\nmutta hänen huoneensa oli ainoa, joka Morgenhalde'sta näkyi -- hän oli\nyksi Petrovitsch'in leikkikumppaneista ja tiesi häntä löylyttää\nmuistoilla vanhoista ajoista. Nytpä Leijonan emännän mielestä ei\ntarvinnut muuta, kuin että morsiuspari itse olisi saapuvilla, ja sen\nvuoksi hän heitä käsketti tulemaan alas. Kun he nyt astuivat piiriin,\nsanoi Petrovitsch, joka oli pahemmassa kuin pulassa: \"No hyvä,\ntuossahan on Lents, ja hän kyllä tietää itse, mitä minä olen hänelle\naikonut. Meidän suvussamme ei ole tavaksi otettu semmoisia asioita koko\nmailmalle soittaa. Eikö ole totta, Lents, että sinä kyllä tiedät,\nkuinka meidän keskemme on laita?\"\n\n\"Tiedän vallan hyvin, setä\", vastasi Lents.\n\n\"Siis en enempätä tuhlaa sanaakaan\", huusi Petrovitsch, nousten ylös.\nOlletikin hän pelkäsi että joku joukosta, ja ennen kaikkia\nkettinkiseppä, saisi urkituksi, että tänäpänä oli hänen kuudeskymmenes\nviides syntymäpäivänsä, ja sitte olisi häntä kaikilta tahoin onniteltu\nja hänen olisi täytynyt Lentsin hyväksi lahjoituskirjan kautta\nkalliisti maksaa nämä onnentoivotukset. Hän tunkesi nyt kokoontuneen\njoukon läpi ulos huoneesta. Poju, joka juoksenteli hänen perässänsä,\nkiljahti pahasti, sillä sitä sattui näkymätön jalka tallaamaan.\n\nVähän hämillänsä katseli Lents poismenevän perään; kentiesi ei ollut\noikein viisaasti tehty, että hän noin oli auttanut setää pulasta. Nyt\nhän mahdollisesti olisi saatu johonkin taipumaan, mutta nyt se on tehty\nkuin tehty.\n\nLents kuitenkin pian heitti koko asian mielestänsä. Hän oli iloinen\naina myöhäiseen yöhön saakka. Ne sukulaiset, jotka olivat kauempaa,\nolivat jo lähteneet kotiinsa. Morsiusparinkin jo oli aika mennä kotiin,\nsillä ennen puoliyön aikaa pitää morsiusparin oleman omassa kodissaan.\nHäähuoneessa sanoi Lents: \"Anni, sinussa on sentään ollut oikeus; juuri\nnyt mieltäni pahoittaa, ettei meille ole mitään ajotietä. Kääri nyt\nvaan vaatteet hyvin ympärillesi\".\n\n\"Kyllä sinä vielä tulet huomaamaan, että minulla monessa asiassa on\noikein\", vastasi Anni.\n\nPilgrim oli taiturin tapaan järjestänyt menomatkan: etupäässä kulki\nmusiiki, ja morsiusparin edellä ja takana kävi kaksi tulisoiton\nkantajaa; kaikkein ta'aimpana tuli lapsia monenmoisilla kalliilla\nlahjoilla, pikarilla, talrikilla, lasilla ja kahviasettimilla,\nniinikään kantaen palavia päresoittoja. Kun päästiin vuorelle, seurue\ntosin meni epäjärjestyksessä hajalle, koska täyttymys oli kävellä\ntoinen toisensa perässä.\n\nLents sanoi Annille: \"Kävele sinä edellä; minä annan mielelläni sinulle\netuarvon\".\n\nViimein tultiin perille ja lahjat laskettiin käsistä pois. Musiiki\nvielä soitti hauskan tanssin ja kolmesti huudettiin hurraata. Kulkien\nlaksoa alas lakkasi musiiki vähitellen kuulumasta.\n\n\"Me olemme kuin korkealla taivaassa ja tiedämme ihmisten alahalla maan\npäällä riemuitsevan meidän tähtemme\", sanoi Lents.\n\n\"Minä en ole ennen tietänytkään, että sinä noin puhua osaat\", vastasi\nAnni. \"Kuinkasta nyt yhtäkkiä kaikki on niin hiljaista!\"\n\n\"Malta, minulla on vielä yksi kaunis soittokapine. Jumalan kiitos, nyt\nviritän soittoa itselleni ja meille molemmille yhtaikaa\". Hän pani\nsoittovärkin käymään ja se soitti Beethoven'in säveltämän \"Tyventä\nmerellä\". Se soi soimistaan ison aikaa edelleen, ja huoneessa kävi\ntuiki tyyneeksi.\n\n\n\n\nKAHDESKOLMATTA LUKU.\n\nHuomenlahja.\n\n\n\"Minusta on niin hauskaa, että tänään vielä kerran vietämme häitä; eikö\nole niin sinunkin mielestäsi, avio-omani?\" sanoi Lents seuraavana\naamuna.\n\n\"Ei, minkätähden sinusta sitte niin tuntuu?\"\n\n\"Oikeastaan turmeli itkuni eilen hääpäivänikin, mutta tänäpänä, vasta\ntänäpänä minä oikein iloitsen. Minusta on kuin olisin pyydetty häihin\".\n\n\"Sinä olet ihmeellinen ihminen\", sanoi Anni hymysuin.\n\n\"Maltapas!\" huudahti Lents äkkiä ylös hypäten, \"täytyyhän minun antaa\nsinulle jotain. Malta vaan hiukkasen aikaa\".\n\nHän meni kamariin ja kahmi siellä kauan. Mitähän tuoneekaan? Varmaankin\nhän jo on tullut huomanneeksi sen, että morsiamelle on tapana antaa\nkelpo kultakäädyt ja kauniit korvarenkaat. Mutta hänen olisi pitänyt\ntehdä se eilen, miksikä siis tänäpänä vasta? Annilla oli hyvin aikaa\nmietiskellä tätä asiaa.\n\nVihdoin Lents tuli ja sanoi: \"Anni, tässä se nyt on; minä olin sen\nepähuomioissani pistänyt piiloon. Tässä on sinulle äiti-vainaajani\nkranaatinauha; se on vielä sitä vanhan ajan hyvää tavaraa, ja se on\naivan hyvin sopiva sinun armaasen kaulaasi. Tulepa, koitapa sitä\nkaulaasi\".\n\n\"Ei, Lents, se on vanhanaikainen, sitä en voi kaulassani kantaa, ja se\nhieroo kaulani rikki; ei, sitä en voi kantaa. Minä vaihetan sen\nkultasepällä muuhun\".\n\n\"Sitähän et toti tehne\".\n\n\"Kuinka vaan tahdot. Mutta mitä muuta sinulla siinä on?\"\n\n\"Se on jotain, jota en uskalla antaa yhdellekään ihmiselle, paitsi\nsinulle. Niin on äiti vainaani määrännyt. Sillä ei ole mitään\nraha-arvoa, mutta se kuitenkin on jotain ihmeteltävää\".\n\n\"No näytä nyt vihdoinkin sitä ihmettä\".\n\n\"Tässä on, katsopa\".\n\n\"Mitä tämä nyt sitte onkaan?\"\n\n\"Se on vilun-ihana, semmoinen kukkanen, joka kasvaa lumen alla. Lue\nnyt, mitä minun äitini on siitä tuohon paperille kirjoittanut\".\n\n\"Minä en sitä osaa lukea, se on niin kankeata kirjoitusta\".\n\nLents säpsähti näistä sanoista, vaikka Anni kansan tapaan oli sanonut\nepäselvää kirjoitusta kankeaksi, ja Anni jatkoi: \"Lue sinä, minun\nkuullen\".\n\nLents luki lujaa: \"Tämä on vilun-ihana kukkanen, joka on kasvanut\nSveitsin korkeimmalla vuorella, lumen alla. Minun mieheni on sen\nlöytänyt itse, ja samassa muistanut minua, ja tuonut sen minulle\nmuistoksi matkoiltaan ja antanut sen minulle meidän hääpäivänämme. Se\non pantava käteeni, kun minä kätketään maan poveen. Mutta jos sitä ei\nmuisteta taikka huomata, on poikani sen antava toisena päivänä\nhäittensä jälkeen rouvallensa, ja niin kauan kuin hän sitä kunniassa\npitää, on se siunausta tuottava. Ei sillä kuitenkaan ole mitään\ntaikavoimaa. Tämän kukkasen nimi on vilun-ihana. Maria Lentsitär\".\n\nKun Lents oli lukenut loppuun, sanoi hän: \"Se koskee sydämmeesi, että\nvainaja näin sinulle puhuu, eikö tosi? Älä kuitenkaan sitä aivan kovin\nsydämmellesi pane. Ole iloinen! Se oli äiti-vainajanikin hyvin mieleen,\nkun oltiin iloisia, ja hän oli itsekin iloinen, vaikka hän oli saanut\nmonta kovaa kokea\".\n\nAnni hymyili ja pani kukkasen käärittynä paperiin kranaatinauhan\nviereen.\n\nNuori pariskunta vietti aikansa juttelemisella niin kauan, kunnes sana\ntuli Leijonasta, että siellä jo oli paljon vieraita, jonka tähden\nheidän piti kiiruusti joutuman.\n\nMaisu oli sangen taitamaton kamarirouva. Lentsin piti nyt mennä edellä\nja lähettää Leijonasta palvelusneitsyn ylös Morgenhalde'en. Ennen kun\nmeni, hän vielä sanoi poikkeevansa Fallerille, käskemään häntä häihin;\ntänäpänä täytyi hänen tulla, ja Anni oli häntä kohteleva hyvin ja\nunohtava Fallerin sanat, jos ne olivat sopimattomia olleet. Tähän Anni\nvastasi: \"Niin, niin, mene nyt, ja lähetä tänne pikaa Margreta taikka\nmieluukkaammin Ernestiina minua auttamaan\".\n\nViimein Anni ilmaantui vanhempainsa taloon. Äiti riensi häntä vastaan\nsyleillen.\n\nKamarissa Anni valitti äidille, että Lents tänäpänä oli hänelle antanut\nhuomenlahjaksi vanhan kranaatinauhan ja erään kuivettuneen kukan, eikä\nhän nyt tänään kehtaisi ilman kultakäätyjä itsiänsä näyttää muille\nravintolan tyttärille, emännille ja pojille. \"Lents on suuri kitunikki,\nhän on kurja ja visu, kelloseppä!\" valitti Anni.\n\nÄiti vastasi viisaasti: \"Anni, Lents ei suinkaan ole ahne, koska hän ei\nole sanaakaan virkannut sinun myötäjäisistäsi, eikä hän liioin ole\nmikään typerä mies, pikemmin hän on rikkiviisas. Onhan tänne viime\nyöllä saapunut eräs kultaseppä Pförzheim'istä suurella kistulla. Minä\nolen vallan hyvin huomannut, että Lents on hänen tänne kutsunut. Siinä\nsinä nyt saat valikoita itsellesi omaa mieltäsi myöden kaikkein\nkaunihimpaa\".\n\nÄiti tiesi hyvin, ettei Anni uskonut tätä valhetta, ja Anni puolestansa\ntiesi, ettei äiti pitänyt häntä tyhmänä, taikka semmoisien juttujen\nuskoteltavana; molemmin kuitenkin olivat toinen toistansa uskovinaan,\nja loppu käänsikin asian parhain päin. Lents oli ison aikaa poissa. Hän\npuhutteli kaupustelian Ernestiinaa kellarin ovella. Vähän ajan kuluttua\nhän tuli kuin tulikin, tuoden Annille talossa oleskelevalta kauppiaalta\nostamansa kultaiset käädyt. Vaikka hänen neuvoteltunsa kyllä oli\nkehoittanut, Lents ei kuitenkaan myöntynyt antamaan Annin itse\nvalikoita taikka ensin häneltä kysymään: mitä sydämmesi halajaa? ja nyt\nhän sen vuoksi saikin niukemmat kiitokset, kun hän näin perästäpäin\ntuli lahjoinensa.\n\nAnni kuitenkin ennen pitkää ja tuota pikaa taas tuli iloiseksi,\nniinkuin hänen tulla pitikin. Ravintolan tyttären tulee aina olla\nvalpas ja iloinen, ja tapahtukoon perheen keskuudessa mitä hyvänsä, se\nei kuulu ravintolan menoihin.\n\nJos eilispäivänä ei ollut ajalla määrää, oli sitä vähemmin tänäänkään,\nsillä tänä toisena päivänä tuli kaukaisia ravintolan-omistajia uljailla\najokaluilla ja kauniilla lihavilla hevosilla Tämmöisessä tilaisuudessa\nmyös täytyy näyttää, minkä arvoisia ollaan ja kuinka paljon tavaraa on\ntakana. Isännät kävelivät emäntineen ja tyttärineen paikasta paikkaan,\nniin pröystäten, kuin olisi heidän jokaisen olkapäillä koko ravintola,\nja jokikisen muoto sanoi: kotona on meillä kaikki ihan näin ja yhtä\nhyvin, ja vaikkapa meillä ei olisikaan niin paljon rahaa kuin Leijonan\nisännällä, saatamme kuitenkin olla tytyväisiä.\n\nNytkös sanottiin terveisiä, myös annettiin ystävyyden osoituksia,\nnytkös ihmeteltiin ja lausuttiin kiitoksia noista runsaista lahjoista:\nOi, onhan tässä nyt liiaksikin! Tämäkös vasta on oikein muhkeata!\nTämmöistä ei kukaan muu kuin Mettilän emäntä olisi tehnyt! Tästä tuntee\nKotkan emännän, niin, se joka vaan olisi noin sukkela! Entäs Otavan\nemäntä sitte! Minä toivoisin, että hyvin pian saisimme kaiken tämän\npalkita, mutta näin runsasta kättä meillä ei ole. Oikein ihmeellistä\noli, kuinka Annilla oli monta sukkelaa sanaa suussa. Lents seisoi\nvieressä eikä monesti saanut sanaakaan sanotuksi. Ne, jotka eivät\ntunteneet häntä, luulivat hänen joko ujoksi taikka typeräksi, mutta\nhänen mielestänsä tämä lahjominen ja kiitteleminen ei ollut oikein\npaikallansa.\n\nNyt tuli myös nuo kurjat kellosepät, Leijonan isännän veronalaiset,\njotka olivat hänen armoilla ja joilta hän osti heidän teoksensa\nlähetettäviksi ulkomaille. Anni ei pitänyt heistä mitään lukua, ja he\npuolestansa luottivat erittäin Lentsiin ja lausuivat jonkinmoista\nilahuttavaa mielihyväänsä siitä, että nyt oli yksi kellosepistäkin\ntullut Leijonan isännän vävyksi. Moni tästä toivoi kohtuullisempaa\nkohtelua Leijonan isännän puolelta, toiset kysyivät suoraan, aikoiko\nLents nyt luopua ammatistansa ja ruveta ravintolan pitäjäksi ja\nkauppiaaksi. He naurahtivat siihen, kun Lents vakuutti pysyvänsä samana\nmiehenä kuin tähänkin saakka. He myöskin pilkallaan kysyivät,\nmahtaisiko hän vieläkin, jouduttuansa rikkaan pakkaajan vävyksi, yhtä\nmielukkaasti puuhata mallikellonsa aikaan-saamista, joten sitte yhteys\nperustuisi ja kaikki kellosepät saisivat tasata keskenään koko voiton.\nHeitä ihmetti suuresti, kun Lents vahvasti vakuutti kernaammin tänäpänä\nkuin huomenna suovansa saavan yhteyden aikaan sekä sen jäseneksi\nrupeevansa. Kun sitte tämä köyhä väki, joitten kurjuus näkyi näöstäkin,\nja jotka ainoastansa sillä tavoin voivat pysyä hengissä, että\nneljätoista tuntia vuorokaudessa tekivät ankaraa työtä ja elivät\ntavattoman säästäväisesti, kun nyt nämäkin raukat tyrkyttivät Lentsin\nkäteen, yksi paperirahansa, toinen hopeapenninkinsä, kolmas vielä\nainoan äyrinsäkin, niin Lentsistä oli, kuin olisi hänen täytynyt\npidellä kuumia hiiliä. Hän olisi mielellänsä tälle väelle antanut\nheidän rahansa takasin, mutta hän ei tahtonut heitä loukata. Hän lausui\ntämän ajatuksensa Annille sillä välin, kun Anni hätimiten kerkesi hänen\nkanssaan vaihettaa muutaman sanan. Anni katseli häntä suurin silmin ja\nsanoi:\n\n\"Minun isälläni on oikein, kun sanoo, että sinä et ole mikään\nasiointimies. Sinä kyllä osaat itse puolestasi työtä tehdä ja ansaita\nleipäsi, mutta sinä et ole mikään työn teettäjä että muutkin\nvoisivat sinulle ansaita. Sinä pidät liian suurta huolta kaikista,\nkyselet ja tutkit, kuinka kukin tulee toimeen. Semmoinen ei käy päinsä.\nMailmassa on matkustettava mukavasti ja huolimatta kestään, joka\navojaloin tien varrella tallustelee. Sinun pitäisi antaman tuon vanhan\nPöblerin ja koko kerjäläisjoukon mennä sitä siloista tietänsä. Mutta\nenhän minä nyt ole sinulle oppia antamassa... Kas, tervetuloa Karitsan\nemäntä! Mitä myöhempi aika, sitä terve-tulleempi vieras. Minä jo ison\naikaa ajattelin, ja muutama minuuti sitte sanoin äidillenikin: missä\nviipyy se hyvä Karitsan emäntä Edelshof'ista? Minä olisin kuin puolta\niloani vailla, jos hän ei tulisi häihini. Tämä on kaiketi teidän\nminiänne? Entäs hänen miehensä, missä hän on?\"\n\n\"Hän on vielä katsomassa hevosien perään. Eihän täällä tiedä, mihin\nsaisi hevosensa suojaan\".\n\n\"Niin, meillä on, Jumalan kiitos, hyviä ystäviä enemmänkin. Tämmöisenä\npäivänä vasta oikein näkee, kuinka siunattavan täynnä mailma on\nystäviä. Lents, saata Karitsan emäntä ylipöydälle, minä olen\nsiellä säilyttänyt kunniapaikan emäntää varten\". -- Anni siinä\nsilmänräpäyksessä taas tervehti toisia tulioita.\n\nNiinkuin sivaltamalla Lentsiä kosketti, vieläpä hiukan kirveltelikin\nse, että Anni häntä soimasi, jo tänäpänä soimasi siitä, että hän ylen\npaljon sekaantui muihin ihmisiin, ja kuitenkin täytyi hänen tunnustaa,\nettä se oli totta ja että hän juuri sentähden oli vähemmin varovainen\nkuin muut ihmiset; juuri siitä syystä hän pidettiin vähemmän viisaana\nkuin hän itse luuli olevansa; yksi ainoa sana, joku vähäinen vaarinotto\nsaattoi häntä päiväkaudet vaivata, eikä hän täten koskaan elänyt noin\nitsekseen. Muut ihmiset menettelevät viisaammin, he elävät yksin\nitsensä tähden ja haalivat itsellensä kokoon, mitä suinkin saavat,\nhuolimatta ja kysymättä, kuinka toinen tulee toimeen. Sitä täytyy\nsinunkin oppiman, niin on ihmisten parissa parempi oltavasi.\n\nNäissä ajatuksissa Lents jonkun aikaa seisoi kuin outo muukalainen,\nkeskellä kohinaa ja riemua, ikäänkuin se ei olisi häntä ollenkaan\nkosenut. Pian hän kuitenkin lähti liikkeelle vieraitten joukkoon ja oli\nensimmäisenä miehenä niinkuin yljän tulee.\n\nPäivä kului täydelleen umpeen, ja onhan se oikein hauskaa, että niin\nmonta ihmistä ovat yhden ainoan tähden kokoontuneet iloitsemaan. Häät\nolivat niin hauskat, että Leijonan isäntä ehtoolla, kun vieraat\nrupesivat hankkimaan lähtöä, oli keksinyt kelpo kolttoset. Hänen\nkäskynsä mukaan oli Gregori koonnut kaikki asiat ja pistänyt ne\npiiloon. Nyt kunnioitettavat vieraat eivät päässeet lähtemään, vaan\nheidän täytyi viipyä ison aikaa yli puoli yön. Se kävikin sitä paremmin\npäinsä, kun jokainen lohdutti itsiään sillä, että kuukin vasta\npuoli-yön aikaan nousi.\n\nNoita katalia kelloseppiä ei estetty menemästä ja moni heistä oli\nmuutoinkin niin varovainen, että ennen pitkää lähti kotiinsa, koska\nmuutoin huomispäivän työ olisi hukassa. Mutta moni myös tahtoi saada\nhäälahjansa hyvin palkituksi, jonka tähden jäivät istumaan ja söivät\nsyömistään, ihan kuin heidän olisi ollut pakko syödä koko vuoden\nvaraksi. Kyllä maakan ruokaa sisään kannettiinkin aamusta alkaen sydän\nyöhön saakka; sekä lihaa, että sianlihamakkaraa ynnä hapanta kaalia\ntuotiin ehtimiseen toista sisään.\n\nFaller käyskenteli vieraitten joukossa jotenkin kankeasti ja\nujostellen, ja vasta sitte hän reipastui, kun kaupustelian Ernestiina\nsitoi hänen eteensä suuren valkoisen esiliinan ja pyysi häntä\npassaamaan. Tätä minä teen Lentsin tähden, sanoi hän itsekseen, ja\nolisi mielellään sanonut saman jokaiselle, jolle hän tarjosi juotavaa\nja maistettavaa. Itse hän maistoi tuskin mitään. Kun hän kerran kohtasi\nLentsin, sanoi hän hänelle: \"Minä en ole antanut sinulle mitään\nhäälahjaa: vähää en taida antaa ja paljon minulla ei ole, mutta koko\nsydämmen rinnastani tahtoisin sinulle antaa\".\n\nLents kehoitti kelpo toveriansa pitämään pitoja hyvänänsä ja etupäässä\npalvelemaan itsiänsä. Vielä hänen mieleensä hyvään aikaan johtui, että\nhänen pitäisi kutsua Pröblerinkin häihinsä. Faller otti mennäksensä\nhäntä kutsumaan. Vanha Pröbler tulikin, mutta häntä ei saatu tulemaan\nvieraitten huoneisin, kun hänellä ei ollut oikein hyviä pyhävaatteita,\nja sentähden Lents antoi hänelle koko korillisen ruokaa, kolmeksi\npäiväksi kumminkin, ja vielä päälliseksi pullon hyvää viiniä. Tämä oli\nvanhukselle niin äkki-odottamatonta, että hän melkein unohti tarjota\ntavallista nuuskapriisiänsä ja hoki vaan tavan takaa: \"Minä tuon pullon\ntakasin\". Lents sanoi: \"Saat sen omaksesi\". Se oli varsin ukon mieleen,\nja hän meni teputteli tiehensä.\n\nKun Lents ja Anni jälleen palasivat kotiinsa, oli aamu jo hyvin\nvoitolla ja kuu oli noussut, vaikka se taas oli mennyt pilvien taa.\nTänäpänä he olivat ilman saattojoukkoa ja ilman tulisoittoja. Anni\nvalitti, että oli niin kamalan pimeää ja että hän oli nääntymäisillään\nväsymyksestä. \"Minun olisi pitänyt jäämän kotiini\".\n\n\"Mihinkä kotiisi? Tuolla ylähällähän kotisi on\".\n\nAnni oli ääneti, ja niin he ison aikaa kävelivät rinnatusten sanaakaan\nvaihtamatta.\n\n\"Oletko laskenut yhteen, kuinka paljon rahalahjoja tuli?\" kysyi Anni\ntiellä.\n\n\"En, mutta sen teen kotona. Paljon sitä vaan on, koska tuntuu niin\nraskaalta käsissäni. Se oli oikein hyvä asia, että isäsi lainasi\nminulle yhden tyhjistä rahapussistansa\".\n\n\"Tyhjistä, sanot! Hänellä on täysiäkin yllin kyllin\", sanoi Anni\nkiivaasti.\n\n\"Niitä minä en ole pyytänyt enkä ole ajatellut sinnepäinkään\".\n\nKotiin tultua Anni kehoitti Lentsiä hyvin pikaa lukemaan rahat. Annin\nmielestä Lents luki liian hitaasti, ja hän näytti nyt, että ravintolan\ntytär osasi paremmin lukea.\n\nRahan-laskun aikana sanoi Lents: \"Minäkin olen jo ajatellut toisin. Oli\nse sentään sopivaa, että me köyhiltäkin otimme lahjoja vastaan;\nsiitähän heidän arvonsa omissa silmissään ylenee ja heille käy\nhuokeammaksi tulla meiltä apua anomaan, tarvitessansa yhtä tai toista\".\n\nKesken laskuansa Anni katsoi häneen suurin silmin. Lentsillä aina oli\nkaikkein tavallisimmissa asioissa aivan tavattomia syitä ja\nperustuksia. Hän ei hyväksynyt mitään semmoisena ja sentähden että se\nniin on, vaan vasta sitte, kun hän oli asiaa juurta jaksain\naprikoinnut, hän myös oli perinjuurin kääntynyt mies. Anni ei sanonut\nmitään, matki vaan itselleen, kuinka pitkälle hän oli laskenut, ettei\nse unohtuisi.\n\nSata ja kaksikymmentä guldenia tasan teki kootut rahalahjat, kun ei\notettu lukuun noita neljä kappaletta väärää pientä rahaa, jotka olivat\nmuun rahan joukossa. Anni moitti kauheasti niitä huonoja ihmisiä, jotka\nsillä tavalla tahtoivat toisia pettää.\n\nLents koki häntä tydyttää: \"Älä sentään sano noin pahoin heistä.\nKentiesi he ovat olleet niin tyhjiä, ettei heillä ole muuta ollut\".\n\nAnnin silmät leimahteli, ja hän sanoi: \"Siltä näyttää, kuin tietäisit\nsinä kaikki asiat paremmin, enkä minä ymmärtäisi yhtään mitään\".\n\n\"Minä en ole mitään pahaa tarkoittanut. Ole nyt vaan hyvilläsi\nkuitenkin\".\n\n\"Minä en ole ikipäivinäni ollut paha, ja sinä olet ensimmäinen, joka\nminun siksi sanot. Kysy vapaan muiltakin, ja olethan sinä tänänäpä\nnähnyt, kuinka paljon ihmiset minusta pitävät\".\n\n\"Niin se on kuin onkin, ei se mitään pyhitä, että me siitä kinaamme\".\n\n\"Ei mitään kinaa minun puolestani. Enkä minä rahoista piittaa; vaikkei\nolisi tullut muuta kuin puolen äyriä, se on minusta yksi maku. Eikä\nminun tapani ole tiuskoa, kun minä sanon jotain\".\n\n\"No, hyvä se, mutta malta kumminkin mielesi, muutoin Maisu saattaisi\nluulla meidän toruvan\".\n\n\"Maisu saa luulla, mitä hyvänsä, ja sen sinulle sanon oitis kumnalta,\nettä Maisu on pantava pois\".\n\n\"Eihän kuitenkaan tänäpänä enää?\"\n\n\"Ei tänäpänä, vaan huomenna taikka vaikka paikalla!\"\n\n\"Puhukaamme siis huomenna siitä. Minä olen väsynyt, ja olethan sinäkin\nsanonut olevasi väsyksissä\".\n\n\"Niin olenkin, mutta kun minulle tehdään väärin, katoo väsymykseni.\nSitte minä en huoli mistään!\"\n\n\"Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään vääryyttä enkä aivo tehdä.\nAjattelepa, mitä pappi tänäpänä sanoi: meidän kunniamme on yhteinen\".\n\n\"Mitä pappi kerran on sanonut, sitä sinun ei tarvitse minulle toistaa.\nNe sanat eivät suinkaan olleet kauniisti sanotut. Hän saarnasi kuin\nolisi hän saanut asiakseen rauhaa rakentaa\".\n\n\"Se, Jumalan avulla, ei ole tarpeen. Me tahdomme yksimielisesti ja\nuskollisesti rakastaa toinen toistamme sekä myötä- että\nvastoinkäymisessä, niinkuin äiti-vainaajani tapana oli sanoa\".\n\n\"Niin, me tahdomme mailmalle näyttää, että me nuhteettomasti hoidamme\ntalouttamme\".\n\n\"Panenko minä vielä kerran soittovärkin soimaan?\"\n\n\"Älä pane; tänäpänä olemme saaneet tarpeeksemme\".\n\n\n\n\nKOLMASKOLMATTA LUKU.\n\nEnsimmäinen naula lyödään seinään. Rauha ylängöllä ja ensimmäinen\nsunnuntaivieras.\n\n\nSeuraavana päivänä Anni sentään taas oli tytyväinen Maisuun. Hän osasi\ntoimittaa kaikki niin hyvin, ja Anni sanoi: \"Minä en vielä ole sinulle\nmitään lahjoittanut, Maisu; haluatko hamekangasta, vai rahaa?\"\n\n\"Raha olisi enemmän mieleeni\".\n\n\"Tässä on sinulle kaksi kruununtaaleria\".\n\nLents antoi mielihyvillään saman verran lisää, kun Maisu hänelle näytti\nmolemmat kultarahansa. Anni vasta muistaa kaikkia ja tietää paremmin\nkuin minä, kuinka mailmassa oltaman pitää; minä olisin muutoin vallan\nunohtanut pois, että Maisunkin mielihyväksi on jotain erityisesti\ntehtävä. Anni sentään eilen puhui hänen pois-panostansa. Näin Lents\najatteli itsekseen, mutta lujaa lausui hän: Anni on kujeellinen,\näkkinäinen, hyvänluonteinen, armas lapsi, ja Maisu rupesi selittämään:\n\"Anni on samanlainen, kuin meidän pormestarimme rouva nuorena oli minun\nkotipaikallani. Hänestä on vihtimiehen emäntä kerran sanonut: sillä\nroualla on alinomaa vieraita mielessä, sen seitsemän yhtaikaa, mutta\ntuolia on ainoastaan kuusi, ja siinä sitte yksi saa häärätä sen aikaa\nkuin toiset istuvat\". Lents naurahti, ja Maisu jatkoi; \"Me\nKnuslingeniläiset emme suinkaan ole tyhmäpäistä väkeä. Mutta näetkö\nvaan, kuinka sinun rouasi jo on pannut kaikki järjestykseen; siihen\nolisi joku toinen tarvinnut kolmekin päivää ja olisi kymmenen kertaa\nkompastunut ja lyönyt rikki puolet. Sinun rouallasi ei ole vasenta\nkättä ollenkaan; hänen kumpikin puolensa on oikea puoli\".\n\nLents kertoi Annille Maisun sanoneen, että hänellä on kaksi oikeaa\nkättä, ja tämä kiitos oli oikein Annin mieleen. Vastikään Anni näytti\ntaitavansa jotain uuttakin. Lents pyysi häntä lyömään yhtä naulaa\nseinään, ylipuolen isänsä viilaa. Anni osasi oitis naulan päähän, ja\ntuohon Annin ensimmäiseen lyömään naulaan oli äidin kuva pantava\nriippumaan.\n\n\"Nyt se on paikallansa\", vakuutti Lents. \"Jos kohta kuvassa ei olekaan\nhänen muotonsa, on siinä kuitenkin hänen silmänsä, ja ne tulevat, jos\nJumala suo, katselemaan hauskaa, onnellista ja kelpo kotielämää.\nKäyttäkäämme itsemme aina niin, että äiti saattaa tyytyväisenä katsella\nalas\".\n\nÄlä vaan hänestä mitään pyhimystä tee, aikoi Anni vastata, mutta piti\nsanat itsekseen.\n\nKoko viikkoa -- nyt oli vasta keskiviikko -- vielä vietettiin kuin\npuolipyhää. Lents teki muutaman tunnin työtä, ainoastaan kuin\nmuistutukseksi, että se oli hänen virkansa, ja hän olikin iloisempi,\ntehtyänsä pari tuntia työtä. Häämuistoja tietysti alusta loppuun\ntoistettiin. Erinomaisen lystikästä oli, kuinka hyvin Anni osasi\nkaikkia matkia ja kaikesta tehdä pilkkaa. Niin oli juuri kuin olisi\nkatsellut ja kuulellut Karhun emäntää, tai Karitsan emäntää, tai Kotkan\nemäntää ihan ilmetysti. Erinomattain Anni osasi Falleria\nmestarillisesti matkia: kuinka hän alinomaa väänteli viiksiänsä koko\nkämmenellään, ja Anni teki tätä niin sukkelasti, että melkein olisi\nuskonut karhean parran istuvan hänen koirankurisilla huulillansa.\nNäillä jälkikujeillansa hän ei kuitenkaan tarkoittanut mitään pahaa,\nhän kun aivan hauskuudekseen löi laskiaisleikkiä ja oli ylen\nriemastunut, ja huomeneltain hän sanoi: \"Oi, kuinka kaunis, hauska ja\nhyvä on täällä korkealla olla! Oi, armas taivas, kuinka hauskan\nhiljaista oloa tää on! Minä en ole aavistanutkaan, että mailmassa olisi\nnäin hiljainen oltava. Kun minä näin tässä istun enkä näe enkä kuule\nmailman kohinasta mitään, eikä minulla ole kenellekään vastausta\nannettavana, niin minusta on kuin nukkuisin valvovin silmin -- ja\nnukkuisin makoisesti. Tuolla alahalla laksossa on aina kuin olisi\nhuhmarissa, mutta täällä ylähällä ollaan kuin toisessa mailmassa, on\nmielestäni kuin kuulisin oman sydämmeni tykytykset. Minä en mene\nneljääntoista päivään alas laksoon, minä tahdon itseäni sieltä\ntotuttaa, ja minä sen hyvin taidankin tehdä. Ihmiset alahalla eivät\nollenkaan arvaa, kuinka hyvä täällä, ulkona mailmasta on olla, poissa\nkoko kammosta, kimmasta ja kummasta. Oi Lents, sitä et tiedä sinäkään,\nkuinka hyvä sinun on ollut olla koko elämäikäsi\".\n\nNäin riemusta huudahtaen aika-välittäin ja monituiseen tapaan istui\nAnni aamusilla Lentsin luona, ja hän vastasi ilosta loistavin silmin:\n\"Niin on oikein, on kuin olla pitää, ja arvasin ma sen, että sinä\ntäällä tulet hyvin voimaan, ja usko minua, että minä olen kiitollinen\nJumalalle ja vanhemmilleni, kun olen saanut täällä viettää elämäni\npäivät. Mutta, armas Anniseni, emme suinkaan koko neljätoista päivää\ntäällä oleskele eroitettuina, vaan täytyy meidän tulevana sunnuntaina\nkumminkin mennä kirkkoon, ja vielä olen ajatellut niinkin, että\ntänäpänä jo menisimme vanhempiamme tervehtimään pikimmältään\".\n\n\"Tehdään kuin tahdot, ja hyvä asia on, että tämä siunattu rauhallisuus,\njoka meillä on täällä, ei mene mukaamme, vaan on meitä taas\nodottamassa, kun palaamme kotiin\".\n\n\"Ja sinä, minun äitini\", keskeytti Lents, \"sinä olet meidän rauhamme\nhaltiatar ja katselet meihin uskollisilla silmilläsi ja sanot: Jumalan\nkiitos, lapseni, että olette noin, ja pysykäät vaan semmoisina elämänne\nloppuun\".\n\nLents katseli ylös äitinsä kuvaan ja Anni jatkoi: \"Minä en käsitä sitä,\nettä olisin asunut täällä niin vähän aikaa; mielestäni on, kuin olisin\nollut täällä jo ammon ajoista. Totta totisesti, tämmöisillä\nrauhallisilla hetkillä tuntuu yhtä yltäkylläiseltä, kuin muutoin koko\nvuosikausina\".\n\n\"Sinä käännät kaikki parhain päin, sinä olet viisas. Pysy aina vaan\nyhtäläisenä, joskin jonkun kerran päiväsi kävisi pitkäksi täällä\nkorkeudella. Ne ihmiset, jotka eivät ole uskoneet sinun voivasi\nyksinäisyydessä olla onnellinen, joutuvat häpiälle\".\n\n\"Kuka ei sitä ole uskonut? Varmaankin sinun ystäväsi Pilgrim'isi, tuo\nsuuri taideniekka, niin juuri hän, hän se on oikea mies semmoista\nsanomaan. Ellei hänen enkelinsä onnistu, tekee hän pirun; mutta minun\ntähteni hänen ei tarvitse astua yli kynnyksen\".\n\n\"Pilgrim ei ole sitä sanonut. Minkätähden soisit saavasi ihmisen, jota\nvihaisit? Minun äitini on sen sata kertaa sanonut: ei mikään mieltä\ntydytä enemmän kuin se, kun ajattelee hyvää kaikista ihmisistä. Minä\nolisin suonut hänen eläneen vielä yhden vuoden vaan, että sinä olisit\nsaanut häneltä pitää yhtä ja toista muistossa. Eikö ne sanat olleet\noikein hyvin sanotut? Sinähän kyllä ymmärrät joka sanan? Jos jotakuta\nihmistä vihaa, taikka jos joku tietää olevansa vihattu -- minä\npuolestani olen sitä saanut kerran eläissäni kokea, yhden ainoan kerran\nvaan, mutta raskas, kauhean raskas se kerta oli -- niin tuntuu siltä,\nkuin joka paikassa, missä vaan kävelee tai oleskelee, olisi pistoolin\npiippu vastassa, vaikka sitä ei silmin näe. Minun korkein onneni on,\nettei mailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, jota minä vihaisin, eikä\nminun tieten ketään, joka minua vihaisi\".\n\nAnni oli tätä kaikkea puoleksi kuulellut ja nyt hän kysähti: \"Kuka sitä\nsitte on sanonut, ellei Pilgrim?\"\n\n\"Oikeastaan sitä ei kukaan ole sanonut, vaan minä olen itsekseni monta\nkertaa niin ajatellut\".\n\n\"Tuota minä en usko sinusta, vaan joku se on, joka sen on sanonut,\nmutta se ei ollut viisaasti sinulta, että sitä minulle matkit. Minäkin\ntaitaisin sinulle matkia, mitä ihmiset ovat minulle sinusta sanoneet,\nihmiset, joista sinä et semmoista uskoisi; onhan sinullakin vihamiehesi\nsamoin kuin muillakin, mutta minä kyllä kartan sinua yllyttämästä ja\nmatkimasta semmoista joutavaa jaaritusta\".\n\n\"Tuota sinä nyt vaan sanot maksaaksesi minulle samalla mitalla. No\nhyvä, minä olen sen ansainnutkin ja nyt ollaan kuitti, ja olkaamme\niloisia vaan. Mitä me huolimme koko mailmasta; sinä ja minä, me olemme\nkoko mailma\".\n\nMolemmat he olivatkin totta todella autuaan onnelliset, ja kyökissä\nMaisun huulet rupesivat liikkumaan, niinkuin hänellä oli tapana aina\nkun hän itsekseen jotakin mietiskeli, ja hänen mietteensä nyt oli tämä:\n\"Jumalan kiitos, juuri noin pitää oltaman ja elettämän, ja noin minäkin\nolisin elänyt Antonini kanssa, jos hän ei olisi ollut semmoinen petturi\nja nainut Spaniassa mustan!\" --\n\nSunnuntai aamulla sanoi Lents: \"Minä olen vallan unohtanut sanoa, että\nminä päivälliselle tänäpänä olen sinun tähtesi tänne kutsunut vieraan.\nEihän sinulla ole sitä vastaan mitään sanomista?\"\n\n\"Ei, mutta kenen olet kutsunut?\"\n\n\"Hyvän ystäväni Pilgrim'in\".\n\n\"Mahdoit samassa kutsua setäsikin; se olisi ollut sopivaa\".\n\n\"Olisi kyllä, ja semmoinen oli minulla aikomuskin, mutta se ei maksa\nvaivaa, minä kun tunnen setäni hyvin\".\n\nKellot laaksossa alkoivat nyt ensi kerran nuoren pariskunnan kuullen\nsoimaan, ja Lents sanoi: \"Eikö tuo ole kaunista kuulella? Minun äitini\non monta tuhannen kertaa sanonut: itse kelloja emme kuule, vaan se on\nkellojen kaiku, joka kajahtaa metsässä huoneittemme takaa, ja sehän on\nkuin kuulisi taivaasta soivan\".\n\n\"Niinpä kyllä, mutta lähtekäämme jo menemään\", päätti Anni. Tiellä hän\ntaas pani puheen alkuun, sanoen: \"Lents, mitä minä nyt kysyn, en kysy\nuteliaisuudesta, vaan olenhan minä sinun vaimosi, jolle sinun sopii se\nsanoa, ja minä vannon sinulle kirkonkellojen kautta, ett'en siitä\nkenellekään hiisku\".\n\n\"Ei ole pakkoa vannomaan, ei ollenkaan; vannominen on minulle\nvastenmielistä. Sano, mitä tahdot?\"\n\n\"Lents, koska sinä ja setäsi meidän häissämme olitte niin yksissä\nneuvoin, onko teidän keskenänne mitään sovittu perinnön puolesta?\"\n\n\"Ei yhtään mitään; me emme ole sanaakaan siitä asiasta vaihtaneet\".\n\n\"Mutta sinä sentään olit olevinasi, kuin olisi kaikki tyyni vahvistettu\nseitsemällä sinetillä\".\n\n\"Minä en ollenkaan ollut olevinani, minä vaan sanoin olevani siitä\nsovussa setäni kanssa, ja niin onkin asian laita. Semmoisista asioista\nemme lainkaan puhu, ja hänellä on vapaa tahtonsa\".\n\n\"Ja sinä kun noin päästit setäsi pulasta! Sillä erää hänen ei olisi\npitänyt pääsemän. Semmoista otollista aikaa ei enää tule. Hänen olisi\ntäytynyt meille, se tahtoo sanoa sinulle, testamenteerata aika\ntavalla\".\n\n\"Niin mutta minä en voi kärsiä sitä, että vieraat ihmiset sekaantuvat\nsiihen asiaan. Enkä minä rahakiipaleessa olekaan, ja jos ei hän minulle\nmitään jätä perinnöksi, minä voin ansaita itse, mitä tarvitsen\".\n\nAnni oli vaiti, mutta hänen sisunsa ei soinut kirkon kellojen tapaan,\njoitten ääni paraikaa kuului yli laksojen ja vuorten. He kävelivät\nrinnatusten ääneti, ja kirkonmenojen jälkeen poikettiin pikimmältään\nvanhempain luoksi.\n\nLähellä aukeata niittyä huusi Pilgrim heidän takanansa: \"Ottakaa kurja\nsieluinenkin ylös teidän taivaasenne!\" Molemmin he purskahtivat nauruun\nja kääntyivät tuliaa päin. Pilgrim oli hauskuttava tiellä ja vielä\nhauskuttavampi päivällispöydässä. Viimeiseksi hän joi täyden lasin\npohjaan, niinkuin onneksi ja kumminlahjaksi tulevalle ristipojallensa.\n\nAnninkin täytyi kilistää lasiansa yhteen, ja hän oli erinomaisen\nystävällinen Pilgrimiä kohtaan. Ensimmältä tämä kohtelu sen ohessa oli\nhänelle vaivalloista, sillä miehensä silmät, kun hän niihin kerran\nkatsoi, sanoivat samaa kuin: \"noinko kauniisti sinä osaat\nteeskennellä?\" Sen perästä Anni ei enää katsonut sinnepäinkään, mutta\nhänestä tuntui kuin miehensä hänen selkänsä takana pudistelisi\npäätänsä, ja tuosta hän oli suutuksissaan. Mutta kun hän taas vilkasi\nhäneen ja näki hänen ilosta loistavat kasvonsa, joihin oli niinkuin\nkirjoitettu, että hän kernaasti ja vilpittömästi uskoi vaimostansa\nhyvää, niin hän tuli siitä vakuutetuksikin ja sanoi Pilgrim'ille\nsuoraan: \"Tästä päivästä alkaen pidän sinua oikein hyvänä. Teidän on\nmolemmin mailmassa hyvä olla, kun olette niin hyviä ystäviä\".\n\nKun Pilgrim meni, seurasi Lents häntä kappaleen matkaa, ja Pilgrim\nkiitti Annia ylen määrin. Palatessaan takasin kotiinsa huudahti Lents\nriemuissaan: \"Ei koskaan elämässäni ole mieleni ollut parempi kuin\ntänäpänä. Mitä parempaa voi mailmassa ollakaan, kuin kunniallinen työ,\nkohtuullinen ruoka ja juoma, rakas aviopuoliso ja sen lisäksi vielä\nuskollinen ystävä?\"\n\n\"Aivan niin, ja Pilgrim on hauskuttava ihminen\", todisti Anni.\n\n\"Ja se minua vielä ilahuttaa\", jatkoi Lents, \"että sinä olet hänen\nkääntänyt toiseen uskoon. Hän ei ole aina ollut juuri noin hyvä sinua\nkohtaan, mutta sinä olet hänen kääntänyt, ja sinä olet noita, joka saat\njokaisen siksi kuin tahdot\".\n\nAnni ei tähän sanonut mitään, ja Lents katui sanoneensa Annille noin\npaljon, se kun ei olisi sentään ollut tarpeellista, mutta eipä\nrehellisyyskään haita. Hän sanoi vielä toistamiseen, että mahtoihan\nAnnia erinomaisesti ilahuttaa se, että hän oli saanut vastustajan noin\nperki kääntymään. Anni yhä vaan oli vaiti eikä edelleenkään sanonut\nmitään, niin usein kuin Pilgrim vieläkin tuli puheeksi.\n\nVasta ikään Lentsiin oli käännyttävä, jos hänkin oppisi muista\nihmisistä toista ajattelemaan. Anni aikaa voittaen saikin monesti\nvoitostaan riemuita, sillä joka sopivassa tilaisuudessa hän Lentsille\nnäytti, kuinka pahoja, turmeltuneita, kamalia ja viekkaita kaikki\nihmiset olivat.\n\n\"Minä en ollenkaan ole aavistanutkaan, että mailma on noin paha; minä\nolen sentään elänyt mailmassa kuin lapsi\", sanoi Lents, ja Anni jatkoi:\n\n\"Niin kyllä, Lents, ja minä olen sinunkin puolesta ollut ulkomaissa\nja oppinut tuntemaan tuhannen tuhatta ihmistä kauppa- ja\nasia-liikkeissään, olen kuullut ja nähnyt, kuinka he puhuvat ihan\ntoista sitte kun se, jota juuri pääsivät hyväilemästä, on selkänsä\nkääntänyt, ja kuinka sitä nauretaan ja pilkataan, joka luottaa\nuskolliseen ulkomuotoon ja kaikenlaisiin puheenparsiin. Useimman\nihmisten suusta ei lähde ainoatakaan totta sanaa. Minä taidan sinulle\nkertoa enemmän, kuin itse olisit kokenut kymmenen vuoden matkoilla\".\n\n\"Onko mitään hyötyä semmoisesta taidosta?\" kysyi Lents. \"Minä en\nymmärrä, että se mitään hyödyttäisi. Jos vaan kulkee omaa oikoista\ntietänsä, ja vaikka mailma ympärillä olisi kuinka paha hyvänsä, se ei\nkuitenkaan tee asiaan mitään, ja onhan niitä rehellisiäkin ihmisiä\nmailmassa olemassa. Mutta sinulla sentäänkin on oikein; niinhän se on,\nettä ravintolassa kasvanut on samaa kuin olisi vierailla mailla\nmatkustanut. Sen sinäkin olet havainnut, ja jokikinen ehtoo sinä sen\nolet minulle sanonut. Vasta nyt sinä oletkin oikiaan kotiisi tullut, ja\nsinun pitäisi oleman iloinen siitä, ettei kuka hyvänsä astu sisään\nlasinsa vieressä lavertelemaan mitä sylki suuhun tuo sekä itseänsä ja\nmuitakin pahentamaan\".\n\n\"Niin kyllä\", vastasi Anni, vaikka ei ihastuksissansa enää, sillä häntä\nharmitti se, ettei Lents hänen menneitä päiviään korkeasti kiittänyt.\nEipä tiedä, vaikka Lents vielä ylpeilisikin siitä, että vaimonsa Anni\nvasta nyt on onnensa saavuttanut.\n\n\n\n\nNELJÄSKOLMATTA LUKU.\n\nVanhat perit menevät tiehensä ja uudenlaista ääntä kuuluu\nMorgenhaldessa.\n\n\nHääviikko on ohitse, ja monta muuta viikkoa ja kuukauttakin on kulunut.\nSiitä ajasta ei ole paljon kertomista. Anni nauroi melkein joka aamu\nLentsiä, kun hän ei saanut itseään totutetuksi siihen, että Leijonan\nemäntä joka aamu kylästä lähetti tänne ylös lämmintä nisuleipää. Se\nseikka, että ihmiset voivat tottua semmoiseen ylellisyyteen, se Lentsiä\nihmetti ison aikaa. Myös muussakin kohden tuli selville, että Anni oli\ntottunut tarvitsemaan paljon semmoista, joka Lentsin mielestä oli kuin\njuhlan kunniaksi. Anni teki pilaa semmoisesta taitamattomuudesta\ntalouden asioissa, ettei ymmärretä samalla rahamenolla elää hauskemmin\nja makoisemmin, ja totta olikin, että talossa nyt oli kaikki, mitä\nnautittiin, paljon ravitsevaisempaa, vaikkei kustannukset sen vuoksi\nolleet sen suurempia. Anni leipoi samasta jauhomäärästä paljon\nmaukkaampaa leipää, kuin ennen oli leivottu. Mutta sen ohessa Anni myös\nusein oli nureksivainen, ja keväällä hän alinomaa valitti: \"Voi\nsentään, kuinka täällä korkeudella käy semmoinen tuuli, että pahoin\npelkää huoneitten kukistuvan!\"\n\n\"Niin te on, armas lapseni, mutta mitä minä sen nyt teen? Juuri sen\nvuoksi ilmakin täältä ylähällä on kaikkein raittiimpaa. Jokainoa\nhengähdys täällä tuntuu kuin kastetta joisi. Ajattele vaan sitäkin,\nkuinka suuresti sinua syksyllä ilahutti se, että meillä ylähällä on\nkirkas ja ihana päivänpaiste, silloin kun alahalla laksossa on sakea\nsumu. Entäs meidän juomavetemme, kuinka hyvää sekin on! Täällä kaikki\nihmiset elävät vanhoiksi, ikivanhoiksi, eikä sinun tarvitse peljätä\nmeidän huoneitamme, ne kun ovat rakennetut honka-puista ja pysyvät\npystyssä vielä meidän lastemme lasten lapsillekin\".\n\nKun lumi suli ja väkevä virta kohisi mahtavissa putouksissa alas pitkin\ntuota muulloisti kuivaa vuorenrotkoa, ja Lents sitä ihanteli, niin Anni\nvalitti, ettei tuolta kauhealta kohinalta saanut maattua.\n\n\"Olethan sinä koko pitkän talven usein valittanut, että täällä ylähällä\non niin haudan-hiljaista, kun ei kuule rattaitten ratinaa, ei näe\najettavan eikä yhtäkään ihmistä menevän ohitse; nytpä on melua\nliikenemäänkin\". Anni hiukan vilkasi Lentsiin eikä sanonut mitään, vaan\nmeni ulos kyökkiin Maisun luo ja purskahti itkuun. Maisu meni\nvaroittamaan Lentsiä, ettei hän toki noin pahoittaisi rouvansa mieltä;\nse ei tee hyvää roualle eikä odotetullekaan.\n\nLents oli tyynellä mielin ja teki ahkerasti työtä, ja kun hänelle\nonnistui saada oikean sävelen ja hän sitte sanoi: \"Kuules, Anni, kuinka\nkaunista ja heleää kuin kellon ääni!\" niin sanoi Anni: \"Olkoon vaan\nminun puolestani; se ei kuulu minuun. Minä pelkään, minä pahoin\npelkään, että sinä töistäsi joudut häviölle; ne ottavat niin paljon\naikaa eikä ne maksa vaivaasi. Se, joka tahtoo saada jotakin aikaan, sen\ntäytyy myös olla vikkelä eikä noin kauan hankkia\".\n\n\"Sen asian, Anni, minä paremmin ymmärrän\".\n\n\"Kun sinä sen paremmin ymmärrät, älä siitä sitte minulle mitään\npuhukaan. Minä puhun ainoastaan sen mukaan kuin ymmärrän. Jos sinua\ntaas haluttaa saada myskytukki kuulteliaksi, niin mene tohtorille ja\nlainaa sinulle sieltä yksi. Niillä on kauniit, punaisiksi maalatut\nhuulet, eikä ne lausu niin sanaakaan\".\n\nPäivät kuluivat hiljakseen, ja kevät, joka paraikaa niin herttaisesti\njakeli ihanuuttansa maalle, näytti myös Morgenhalde'en tuovan\nytimellistä eloa. Leijonan emäntä kävi usein tervehtimässä ja ihanteli\nauringon suloutta täällä ylähällä. Leijonan isäntä tuskin näytti\nhahmoansakaan. Hän oli tullut vielä äreämmäksi kuin milloinkaan ennen.\nAnni eroitti itsensä nähtävästi ja ilmeisesti vanhemmistaan ja\nliittyi Lentsiinsä erinomaisen hellästi, vietä hän monesti meni\nsunnuntai-aamusina ja joutoiltoinakin yhdessä hänen kanssaan metsään,\njossa Lents, appinsa omalla pohjalla, oli laittanut itselleen\nistuinpenkin. Siinä he sitte molemmin istuskelivat hauskuudeksensa\nrinnattain, ja Lents sanoi: \"Kuuleppas lintua: sehän on se oikea\ntäysirintainen laulaja; se ei kysy, kuka häntä kuulee; se laulaa vaan\nlaulamistaan itsensä ja naaraksensa hauskuudeksi, ja niin minäkin\nteen\".\n\nLents lauloi ilomielin niin että metsä kajahteli, ja Anni vastasi:\n\"Sinulla on oikein, ja sen vuoksi saatoitkin erota lauluyhteydestä.\nSiinä ei sinun enää olisi sopinut olla. Naimatonna sinun olisi käynyt\npäinsä pitää kumppanuutta Fallerin ja noitten muitten kanssa, mutta nyt\nsinä olet aviomies, eikä semmoinen enää päinsä käy, ja olethan sinä\nsitä paitsi liian vanha lauluniekaksi\".\n\n\"Minäkö vanha? Joka kevät minä olen uudesta syntynyt mailmaan.\nMinä olen juuri nyt mielestäni kuin lapsi; minusta on, kuin olisin\njuuri äsköttäin laittanut itselleni kaarne-laivan, minä ja minun\nveli-vainajani. Oi hyvä Jumala, kuinka onnelliset me silloin olimme!\"\n\n\"Sinulle käy kaikki elämäsi vaiheet niinkuin pelkäksi ihmeeksi. Mitä\nerinomaista niissä nyt sitte on?\"\n\n\"Niin, sinulla on oikein. Minun täytyy oppimani vanhaksi. Minä olen\nmelkein yhtä vanha kuin tämä metsä tässä. Minä muistan lapsuudestani\ntässä olleen ainoastaan muutamia suurempia puita ja muutoin paljasta\nnuorta vesakkoa vaan. Nyt tämä metsä, joka on kasvanut minua koko\njoukon korkeammaksi, on Jumalan kiitos meidän omamme\".\n\n\"Meidän omamme sanot? Kuinka omamme? Onko se isältäni joutunut sinun\nhaltuusi?\"\n\n\"Ei, kyllä se isällesi kuuluu, se tahtoo sanoa: ehdollisesti. Metsää\nhän ei saa millään muotoa tykkänään hävittää, se kun on meidän suojamme\nilmoja vastaan, ettei lumi taikka koko vuorikin luiskahtaisi talomme\nyli\".\n\n\"Minkätähden siitä nyt minulle puhut? Mitä se minuun koskee?\"\n\n\"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat\".\n\n\"Enkä minä, mitä sinä. Eihän sinun pitäisi minulle, nyky tilassani,\nkertoa mitään noin surun-alaista\".\n\n\"No hyvä, niin rupeen sitte sinulle laulamaan, ja jos sen joku\ntoinenkin kuulisi, sekään ei haita\". Laulaen käveli Lents Annin kanssa\nkotiinpäin, ja vähän perästä tuli heille vieras; se oli Leijonan\nisäntä. Hän vei vävypoikansa sisempään huoneesen ja sanoi: \"Lents, minä\nolen sinulle hankkeissa jotain hyvää\".\n\n\"Sepä oikein. Hyvä aina kelpaa\".\n\n\"Onko sinun rahasi vielä voutitalokkaan takana?\"\n\n\"Hän on rahoista maksanut neljäsataa guldenia, mutta minulla on\nitselläni takavarana paljon vielä\".\n\n\"Tähän aikaan on puhdas raha valttia. Sinulle on nyt kelpo kauppayritys\ntarjonna\".\n\n\"Sen saa voutitalokas tietää\".\n\n\"Se olisi ajan tuhlausta. Anna minulle hänen velkakirjansa. Minä saan\nsen myydyksi, ja sinä hyödyt viisikolmatta prosenttia\".\n\n\"Sitte jakaamme voiton keskemme\".\n\n\"Paras olisi, jos et olisi mitään siitä sanonut. Minä puolestani olisin\njättänyt sen sinun omaan huomaasi, mutta sinä olet järjestyksen mies\".\n\n\"Kiitoksia, appeni; minä teen, mitä minuun kuuluu. Minä en mielelläni\nota lahjoja\".\n\n\"Paras on, että annat rahasi minun liikkeeseni, ja siitä tuleva ansio\non sinun\".\n\n\"Minä en pysty keinotteluihin. Minä otan mielukkaammin levolliset\nkorkoni\".\n\nAnnilla oli tupaan takasin tuleville kelpoa suun-avausta, mutta hänen\nisänsä ei tahtonut maistaa mitään; hän mieli paikalla pois. Mutta Anni\nei helpoittanut: \"Isä\", sanoi hän, \"tämä on teidän omaa viiniänne, ja\nkuitenkin jääkää, ilman sitäkin, istumaan hiukkaisen aikaa. Harvoinhan\nmeillä käytte\".\n\nMorgenhaldessa ei yksikään tuoli näyttänyt olevan kylläksi leveä\nkannattamaan Leijonan isännän levyyttä. Seisoaltansa hän joi\nlasillisen, meni sitte vuorta alaspäin, sillä välin monesti kädellään\nkoitellen povitaskuansa. \"Isä on tänäpänä eriskummallinen\", sanoi Anni.\n\n\"Hänellä onkin tärkeitä raha-asioita. Niihin minäkin olen lisännyt\nkahdet tuhannet ja kuudet sadat guldenini, jotka olen voutitalokkaalle\nlainannut\".\n\n\"Mitä vastavata isä sinulle antoi?\"\n\n\"Minä en käsitä, mitä sinä tarkoitat; ei hän vielä antanut mitään.\nSuittaahan isä minulle sopivassa tilassa antaa velkakirjan, koska tapa\nsemmoinen on\".\n\n\"Jos ensin olisit minulta kysynyt, et olisi ollenkaan hänelle rahojasi\nantanut\".\n\n\"Anni, mitä sinä sanot? Nyt en sinulta pane pahakseni mitään, koska\nsinä omaa isääsikin epäilet. Maisulla on sentään oikein, hänellä on\noikea kärsivällisyys sinua kohtaan, kun tätä nykyä täytyy joka asiassa\nmukaantua mieltäsi myöden\".\n\n\"Vai niin?\" sanoi Anni. \"Minun mieltäni myöden ei kenenkään tarvitse\ntaipua. Nuo sanani isästä olivat joutavia vaan. Minä en tiedä itsekään,\nkuinka tulin noin sanoneeksi. Mutta Maisu on pantava meiltä pois! Vai\nniin? Vai hän sinua yllyttää?\"\n\nVaikka Lents olisi sanonut mimmoisiakin esteitä, vaikka hän olisi\nkuinkakin Maisua syystä puhdistanut ja että Maisu oli sanonut aivan\ntoisella lailla, -- ei mikään auttanut. Ennen neljäntoista päivän\nkuluttua Maisun täytyi muuttaa pois. Lents koki voimainsa takaa häntä\nlohduttaa: epäilemättä hän ennen pitkää tulisi palaamaan takasin, ja\nLents maksaisi hänelle hänen vuosipalkkansa koko elämänsä iän. Maisu\nvaan pudisti päätään ja sanoi itkusilmin: \"Kyllä meidän kaikkein\nHerramme minun pian jo korjaa. Minä en koskaan olisi sitä uskonut, että\nminun täytyisi tästä talosta pois, ennen kun minua kannettaisiin. Minä\nolen täällä ollut kahdeksan kolmatta vuotta. Ja tuohon olisin itse\nsyypää! Oi hyvä Jumala, tässä on minun patani, minun kupariset\nkattilani, minun pannuni ja saavini. Kuinka monta tuhannen kertaa minä\nolen teitä pidellyt ja puhdistanut, eikä kukaan saata sanoa, että minä\nolisin ollut askareissani huolimaton, -- siitä te olette minun\ntodistajani. Jos te taitaisitte puhua, niin joka reikäkin olisi\njulistava, kuinka minä olen toiminut ja mimmoinenka minä olen ollut,\nmutta Jumala tietää kaikki, joka yhtaikaa näkee niin ravintolan tupaan\nkuin kyökkiinkin ja ihmissydämmeen. Se on minun lohdutukseni, se minun\nlievitykseni, se minun eläkevarani ja -- siinä kylläksi. Oikeastaan\nminä olen iloinenki, että täältä pääsen vapaaksi; ennen minä vaikka\norjantappuroita kehräisin, kuin täällä olisin. Minä en tahtoisi, Lents,\nolla lisänä rasitukseksi sydämmellesi; ennen minä lyötäköön kuoliaaksi\nkuin rotta, ennen kuin olisin eripuraisuuden syynä täällä. En, sitä en\ntahdo. Älä ollenkaan minusta huoli, sinulla on itselläsi huolia\ntarpeeksi. Jos vaan saisin ne sinulta vietyä kanssani, niin mielelläni\nvaikka vaipuisin niitten alla. Ole sinä surutta minun tähteni. Minä\nmenen veljeni luo Knuslingen'iin; siellä minä olen syntynyt, ja siellä\nminä odotan siksi kun kuolema tulee, ja jos minä pääsen äitisi pariin\nparatiisiin, siellä tahdon häntä palvella niin, kuin hän tottunut on,\nja hänen mieliksensä on meidän Herra Jumalamme kyllä laskeva minut\nsisään, ja hänen hyvyytensä tähden myös sinunkin on vielä käyvä\nmailmassa hyvin. Ja nyt -- voi hyvin ja anna minulle anteeksi, jos\nmieltäsi olisin toisinaan närkästyttänyt. Voi hyvin ja elä hauskasti,\ntuhannen kertaa hauskasti!\"\n\nLents oli Maisun mentyä ison aikaa äännetönnä ja alakuloinen. Mutta\nAnni oli sitä virkumpi. Hän taisi vissiinki noitua; hän osasi Lentsin\nkanssa menetellä tahtonsa mukaan; hänen äänensä, kun hän oli hyvällä\npäällä, oli kuin taikavoima, jota ei kukaan voinut vastaan seisoa.\nPilgrimkin vielä kohdastansa tydytti Lentsiä. Hän koitti Lentsille\nnäyttää todeksi, että Anni vasta oikeana emäntänä tunsi itsensä\nitseksi, ja sen hän teki aina siitä alkaen kuin tuo vanhapiika oli\ntiessään, joka tavallansa oli emännyyden anastanut. Anni oli ylimalkaan\ntottunut enempään työhön talouden toimissa ja hänen oli paljon parempi\nollansa, kun hänellä oli hyvin paljon tekemistä. Hän sanoi suorastaan\nLentsille, ettei heillä koskaan tarvittaisi palveluspiikaa; näin pieni\ntalous antaisi hänelle yksistänsä tuskin puolen tehtävää. Oppipojat\nsaisivat tarvitessa tehdä lopun. -- Lents kuitenkin sai anoppimuorinsa\navulla asian siksi, että uusi piika taas otettiin taloon.\n\nAina suveen saakka oli taas talossa hauska ja hyvä oltava. Anni kävi\näidin kimppuun, että isä maksaisi Lentsille hänen rahansa takasin. Tämä\ntodella tulikin eräänä päivänä ja tarjosi Lentsille makson verosta\nmetsän, joka oli talon takana, ja tahtoi vielä tuhannen guldenia\nlisäksi. Lents vastasi ei olevansa metsän tarpeessa, vaan puhdasta\nrahaa hänellä täytyi olla; kuitenkin hän vallan hyvin voisi odottaa\njonkun aikaa. Sille kannalle asia sitte jäi, eikä tuo kunnian mies\ntehnyt muuta mitään, kuin antoi Lentsille omakätisen velkakirjan, \"jos\nniin olisi, että sattuisi kuolema tulla\".\n\nSyyssuvella oli kylässä isot kemut. Taitelia nai Bertha'n, tohtorin\ntoisen tyttären -- vanhin tahtoi pysyä naimatonna --, ja tohtorin\npoika, joka niinikään teki pelikelloja, oli palannut kotiin ulkomailta.\nSemmoinen puhe kävi, että hän aikoi lähelle tohtorin taloa perustaa\nsuuren kellotehtaan, monenlaisilla masiinoilla varustetun. Koko\npaikkakunnalla kuului valitus, että se laitos olisi kaikkein\nkelloseppäin surma, kun kelloja valmistettaisiin niinkuin Amerikassakin\nsemmoisia, joissa ei näkynyt mitään viilan siaa, vaan masiina oli\nkaikki valmistanut. Lents kuitenkin oli yksi noista tyyneistä. Hän ynnä\nkylän opettaja näkivät paljon vaivaa, saadaksensa nuo kauan hankitut\nyhteyden tuumat varteen.\n\nNyt hädän piti pakottaman ihmisiä siihen, johon eivät vapaasta tahdosta\nolleet suostuneet.\n\nLents ja kylän opettaja kävivät huoneesta huoneesen päiväkaudet\nkadoksiin selittämässä mallikelloa. Viisi eri suuruutta ylimalkaan\notaksuttiin tarvittavan. Siinä määrässä olisi riittävän tarpeeksi, mitä\nmonenkaltaisuuteen tulee. Työn jako olisi ainoa keino auttamaan\nuhkaavasta pulasta. Akselia, ratas- ja vetovärkkiä, hakavieteriä ja\nvarsinkin ruuvia ynnä pidäkkeitä sopisi helpommin ja tarkemmin\nvalmistaa tehtaassa. Yhteen-sovitus ja lopullinen valmistus aina\nkuitenkin jää mestarin tehtäväksi, sillä masiina ei voi mitään teosta\nsovittaa yhteen, vaan siihen työhön tarvitaan ihmis-äly ja tarkkuus.\n\nLents kehotti, että ruvettaisiin aivotun tehtaan osallisiksi taikka\noitis yhteisesti perustettaisiin toinen tehdas, mutta hän näki\ntehokkaan toiminnan siaan ainoastaan toimetonta ruikutusta, ja loppu\noli se, ettei kukaan tahtonut luopua omituisesta vanhoillaolostansa,\nkun jokainen luuli parahiten menestyvänsä itsekseen ellei tahtonut\nantaa itseänsä alttiiksi toiselle.\n\nLents palasi mielipahoillaan kotiin, ja Anni valitti: \"Lakkaa nyt\nkerrankin, herran nimessä, olemasta keilapoikana, joka muitten eteen\nkeiloja asettaa. Lakkaa huolimasta muista ihmisistä. Kukapahan sinusta\nhuolii? Jospa vapaan voitelisit kaikkein huoneitten ovet, etteivät\nnarisisi, sitä muut eivät huomaakaan, vaikka se sinun korvissasi\nkipeätä tekee\".\n\nLents nauroi vaimonsa osaavia vertauksia. Hän lakkasi pitämästä muista\nhuolta, mutta sitten Anni rupesi häntä kivistämään, että hän yhdessä\nappensa kanssa perustaisi yhtäläisen tehtaan. Lents saattaisi, jos se\nniin välttämättömästi oli tarpeen, vuoden ajaksi lähteä ulkomaille ja\nsillä välin Anni olisi vanhempainsa luona. Mutta tähän Lents vakuuttaen\nvastasi: \"Minulla ei ole halua semmoiseen yritykseen, enkä minä enää\nvanhana miehenä matkoille lähde, koska ma naimatonnakin olen pysynyt\nkotona\". Ennen kaikkea muuta hän nyt luopui yhteyden tuumista ja\ntydytti Annia sillä, että heillä aina olisi toimeentulonsa, sitä ei\nvoinut epäilläkään, ja Pilgrim oli se, joka näissä keskusteluissa piti\nLentsin puolta.\n\nAnnin mielestä oli Pilgrim siis pää-syynä, ettei Lents päässyt sen\npitemmäksi. Pilgrim, sanoi Anni, ei ole saanut mitään aikaan eikä\nhänellä ole sitä haluakaan. Hän koki kaikkia keinoja ja neuvoja\nsaadaksensa Lentsin ja Pilgrimin riitautumaan, mutta se ei hänelle\nonnistunut.\n\nAnnilla oli aina kaikenlaisia tuumia ja alinomaa hänen pääsään oli\nkokonainen kirja asioita. Hän tiesi, että Lents oli mennyt Falleria\ntakaamaan talon ostossa, ja nyt hän kehoitti häntä sanomaan takaustansa\nylös. Lentsin täytyi antaa perään, mutta kun hän paki parastaan lähti\nFallerin luo, tuli tämä häntä vastaan ottamaan puoleksi naurahtaen\nsanoilla: \"Äsköin juuri on vaimoni toistamiseen saanut kaksoiset. Nuot\nmiekkoiset tietävät, että minä olen semmoinen lapsilieru, ja sen tähden\nheitä oitis tulee meille kahtaisin\".\n\nArvattava se oli, ettei Lents, asiain näin ollen, rasittanut Falleria\nsanomalla takaustansa ylös ja kun häneltä kysyi, kuinka sen oli laita,\nantoi hän karttavan vastauksen.\n\nYöllä ennen taitelian ja tohtorin tyttären hääpäivää synnytti Anni\npoikalapsen. Kun Lents riemurintaisena seisoi vuoteen vieressä, sanoi\nAnni: \"Lents, lupaa minulle nyt yksi ainoa asia, lupaa minulle se, että\nerkanet Pilgrimistä ja että teet sen koetteeksi edes neljäs osa\nvuodeksi\".\n\n\"Minä en nyt voi luvata sinulle mitään\", sanoi Lents, ja hänen ilonsa\nmaljaan sekaantui katkera pisara.\n\nAnni oli innoissansa, kun kuuli häämusiikin laksosta, ja äitinsä ynnä\nmiehensä vapisivat peläten hengen vaaraa tämmöisestä kiihtymyksestä.\nAnni kuitenkin nukkui päivällisaikaan uneen. Lents telkesi kaikki ovet,\nettei Anni kuulisi mitään. Sairas kävikin tyyneemmäksi, hän oli\nkärsivällinen ja lempiä, ja Lents kiitti isälle ja aviopuolisolle\nsuodusta kahdenkertaisesta onnesta. Anni vielä oli niinkin heltynyt,\nettä sanoi: \"Me olemme edeltäkäsin kutsuneet Pilgrimin kummiksi, ja\nmeidän täytyy pitää puheemme\". Oikein kummallista oli, kuinka hänen\nmielialansa oli vaihtelevainen. Lents vielä pyysi Petrovitschin\ntoiseksi kummiksi, mutta hänpä kielsi.\n\nPilgrim toi tullessaan suuren paperiarkin, jonka hän itse oli maalannut\nja monella allekirjoituksella varustuttanut, ja laski sen ristilapsen\nkehtoon.\n\nSe oli lauluyhteyden antama arvokirja, jonka kautta äsköin syntynyt,\nhänen epäilemättömän hyvän äänensä tähden, kutsuttiin kunniajäseneksi.\n\n\"Niin\", sanoi Lents, \"tiedätkö mikä on kaikkein kaunein ääni koko\nmailmassa? Se on oman lapsen ensimmäinen huuto. Malta poikaiseni, tässä\non sinulle vielä jotain, otappas kiini! Katsokaa vaan, kuinka hän\ntavoittaa!\" Lents pani piiskuisen pieneen käteen niinkuin vihkimykseksi\nisänsä viilan. Anni tempasi sen äkkiä pois ja huusi: \"Saattaisihan\nlapsi terävään kärkeen itsensä tappaa\". heitti viilan laattialle, niin\nettä kärki taittui.\n\n\"Nyt on isäni kunniamerkin kärki katkaistu\", sanoi Lents\nsurumielisesti. Pilgrim koki häntä lohduttaa ja selitti suu naurussa,\nettä ainahan mailmassa täytyy löytyä uusia ihmisiä ja uusia työkaluja.\n\nAnni ei sanonut sanaakaan.\n\n\n\n\nVIIDESKOLMATTA LUKU.\n\nHeilurit liikkuvat itsepäisesti ja ketjut uhkaavat katketa.\n\n\n\n\"Anni, tule tänne, minä näytän sinulle jotain\".\n\n\"Minulla ei ole aikaa\".\n\n\"Tule nyt vaan katsomaan, se on sinua hauskuttava. Katso, tässä panen\nnyt kahden kellon heilurit liikkumaan, yhden heilurin oikealta\nvasemmalle ja toisen päinvastoin. Saat nähdä, että molemmat muutaman\npäivän perästä heiluvat yhtäälle päin, oikealta vasemmalle tai päin\nvastoin. Vetovoima, joka niihin vaikuttaa, tekee sen, että kumpikin\nvähitellen antaa toiselleen perään\".\n\n\"Sitä minä en usko\".\n\n\"Saat sen nähdä omin silmin, ja näetkö, samoin käy meidänkin kanssa.\nNiin on laita meidänkin molempien: toinen alkaa oikealta, toinen\nvasemmalta. Mutta meilläkin on tuo vastakohta tasaantuva. Tosin kyllä\nheilurit eivät koskaan myöskin napsuta yhtaikaa, niin että ainoastaan\nyksi ääni kuuluisi. Sitä on jo eräs spanialainen kuningas tahtonut\nsaada aikaan ja sen vuoksi tullut narrimaiseen huutoon\".\n\n\"Minuun nuo kaikki narritukset eivät koske; sinulla semmoisiin näkyy\nolevan aikaa, vaan ei minulla\".\n\nHeilurit liikkuivat muutaman päivän perästä samaan suuntaan, mutta\nkummankin aviopuolison sydän piti vaan itsepäisesti saman pohtinsa,\njohon oli tottunut. Monesti oli kuin tapahtuisi se ihme, joka\nihmiskäden teoksessa on mahdoton, nimittäin yhdenaikainen tykytys.\nMutta se oli pelkkää pettymystä, ja sitä surkeampi oli sitte se\nhuomaus, että molemmin olivat pettyneet.\n\nLents luuli olevansa myöntyväinen, vaikkei hän todellakaan sitä ollut,\nvaan oli samanlainen, kuin hän aina oli ollut. Anni suorastaan ei\ntahtonutkaan olla myöntyväinen. Hän tiesi ja tunsi alusta alkaen kaikki\nasiat paljon paremmin; hän oli mailmanviisas ja mailmankokenut. Ihmiset\nkaikista mailman ääristä, sekä vanhat että nuoret, rikkaat ja köyhät\nolivat hänen lapsuudestaan saakka ravintolassa sanoneet hänen\nymmärtäväisyytensä olevan selvä kuin päivän valkeus.\n\nAnnilla oli semmoinen luonne, jota lyhykäisesti, vaikkei oikein\nosaavasti sanotaan pintapuoliseksi, mutta hän oli myöskin nopsa ja\nkätevä. Anni puhui jaaritteli paljon ja mielellään, mutta kun puheensa\nloppui, hän ei sen perästä miettinyt, mitä hän oli kuullut, enempää\nkuin mitä hän oli sanonut.\n\nLentsillä oli syvämietteinen, mutta myös kömpelöinen ja vieläpä useasti\narkamainenki luonne, ikäänkuin kaikki mailmassa olisi särkymäisillään;\nhän käsitteli kaikkia, yksin mitättömimpiäkin asioita kaikella\nammattinsa eli, niinkuin hän mielellämmin kuuli sitä kutsuttavan,\ntaiteensa varovaisella tarkkuudella.\n\nJos Anni ei saanut itse mitään nähdä eli kokea, hänellä ei ollut mitään\npuhumistakaan, mutta Lents, sillä taas oli juuri sitä enemmän\nsanomista, jota hiljaisempi hänen olonsa oli. Kun Lents puhui, hän\nsamassa aina taukosi työstään; taas puhui ja samassa toimitti kaikki\nkäsillä olevat askareensa.\n\nAnni kertoi mielellään kaikki unennäkönsä, ja kummallista oli, kuinka\nhän alinomaa uneksi olleensa ajelemassa kauniissa vaunuissa, kauniilla\nhevosilla kauniissa seudussa, hupaisessa seurassa, ja loppu oli aina:\n\"Oi sentään, kuinka meidän oli lystiä ja naurettiin!\" Taikka näki hän\nsemmoistakin unta, että hän oli ravintolan emäntänä, ja kuninkaita ja\nruhtinoita tulivat ajaen ravintolaan, ja hän osasi heille hyvin\nvastata. Lents ei piitannut unelmista mitään eikä hän niitä mielellään\nkuulenut jälleen kerrottavan.\n\nAnni oli aamusta varhain aina myöhään ehtoosen kauniisti ja sievästi\nvaatetettu. Annia ilahutti, kuu Lents häntä sen takia monta kertaa\nkiitti. Lents saattoi sanoa saman asian melkein samoilla sanoilla sen\nsatoja kertoja, ja sentään hänen tunteensa aina olivat niin uutta\nlaatua, kuin ei hän koskaan ennen olisi sitä asiaa ajatellutkaan.\nHänen ajatuksensa juoksu tuli ulkona olevaan luontoon, joka\nyhdenkaltaisuudessansakin alinomaa tuo uutta ja vihantaa ilmiin, taikka\ntuli se hänen ammattiinsa, jossa työssä hän sen sata kertaa\nkorjaamastansa sai yhtä halukkaasti ja tarkasti uutta aikaan. Annin\nmielestä se semmoinen teko oli pitkäpiimäistä ja yksinkertaista. Hän\ntahtoi, että Lents olisi pitänyt itseänsä hiukan pulskempana, mutta kun\nLentsin koko huomio oli työssä kiini, hän ei malttanut huolia omasta\nitsestään.\n\nAamusilla Lents tuskin taisi sanaakaan sanoa; hänen ajatuksensa valveni\nvasta vähitellen, ja hän näki ison aikaa unta avosilmin, vielä hän sitä\nsamaa teki istuttuaan työhönsäkin. Vasta vähin erin hänen oma päivänsä\nkirkkaaksi valkeni. Anni sitä vastoin oli oitis silmänsä auki saatuaan\nvalmis kuin sotamies vartioilla, aseissa ja varustettuna; hän otti\npäivänsä elävästi vastaan, ja kaikki horroksissa-olo oli hänelle\nvastenmielistä. Hän oli olevinaan sama pulska ja näppärä ravintolan\ntytär, jonka vieraat jo varhain aamulla tapasivat siistinä, ja\npäälliseksi hauskuttavasti jutellen.\n\nTänkaltaisessa hälinässä Lents monesti katsoi ylös äitinsä kuvaan,\nikään kuin hän olisi aikonut sanoa: älä nyt vaan sinäkin säikähdy\nvahvassa rauhassasi; meidän Annimme mielestä piiskojen pamaus on kuin\nonkin lystiä.\n\nAnnin levottomuus tarttui Lentsiinkin, niin usein kuin Anni katseli\nhäntä työssään. Kun Lents oli jotain valmistanut taikka oli\nvalmistamaisillaan, hän sitä tarkasteli pitkin ja poikki ja luuli\nsamassa Annin levottomat silmät häntä seuraavan ja luuli myös\nkuulevansa paheksuvia lauseita pitkäpiimäisyydestänsä, ja siitä hän\nitsekin tuli levottomaksi ja kärsimättömäksi. Se oli pahanpäiväistä\nkanssa-oloa.\n\nPikku Wilhe varttui oivan lailla Morgenhaldessa, ja kun lisäksi vielä\ntuli piiskuinen sisko, oli siellä semmoinen melu, kuin olisi kesytön\nlauma oleskellut huoneissa. Kun Lents monesti tätä valitti, vastasi\nAnni uhkamielin: \"Sen täytyy olla rikas, joka tahtoo olla itsekseen\nrauhassa; hänellä pitäisi olla koko linna, jossa prinssit asuvat\nerikseen omassa huonekerrassaan\".\n\n\"Minä en olekaan rikas\", vastasi Lents. Hän kyllä naurahti soimausta,\nmutta yhtäkaikki se häntä harmittikin.\n\nKaksi heiluria ei tee yhtaikaa yhtä monta heilahdusta, paitsi saman\nilman alla eli oikeammin, jos ovat yhtä kaukana maan keskipisteestä.\n\nLents kävi vieläkin hiljaisemmaksi ja itse puoleensa kääntyneeksi, ja\nkun hän vaimonsa kanssa jutteli, veti häntä oikein ihmeeksi se, että\nhän kaikista asioista osasi pitää niin pitkiä puheita. Jos Lents\naamusella sanoi: \"Tänäpänä on paksu sumu\", niin Anni vastasi näpsästi:\n\"Niin, ja näin aikaisin syksyllä jo. Ilma kentiesi sentään taitaa\nmuuttua selkeäksikin; ei ole koskaan täällä vuorella ilmaan\nluottamista, ja eipä tiedä, vaikka yksi toivoisi sadetta, toinen\nselkeätä, aina kuinka kullekin paras olisi. Jos meidän Herra Jumalamme\nlaittaisi jokaiselle mielenmukaisia ilmoja, olisi hänellä paljon\ntekemistä. Kuinkasta kävi entisen ilmojen tekiän?\" Ja nyt Annilla oli\njuttu kerrottavana, ja siihen lisäsi hän vielä toisenkin samanlaisen.\n\nKaikenlaisista asioista Anni osasi haastella, aivan samaan tapaan kuin\nkiiruhtavaista matkusteliaa hauskutellaan, joka on tilannut ruokaa,\nmutta saa sitä ison aikaa odottaa, vaikka veitset, kahvelit ja talrikit\novat pantuna pöydälle.\n\nSemmoisien puheitten perästä Lents nytkäsi olkapäitään ja oli usein\npäiväkaudet puhumatta, ja hänen vaimonsa sanoi hänelle ensimmältä\nsuopeasti ja sitte tylysti: \"Sinä olet pitkäpiimäinen, harvapuheinen\njörö\".\n\nLentsiä tämmöinen soimaus nauratti, mutta se sentään koski häneen\nkipeästikin.\n\nSe surma, jota uudesta tehtaasta ennustettiin tulevan, ei käynytkään\ntoteen, päin vastoin kotiteollisuus sai uutta vauhtia. Ensi aluksi\ntehtaassa vaan valettiin sinkkisiä alusvarustuksia, ja niillä oli hyvä\nmenekki. Lents piti paljon sen päälle, että hän oli edeltäkäsin\naavistanut niin käyvän. Siitä useat häntä kiittivätkin, mutta Anni\nyksin ei semmoisessa edeltä-arvaamisessa nähnyt mitään kiitettävää:\ntiettyähän se on, että jokainoan pitää tietämän arvata, kuinka oma\nammattinsa on menestyvä, ja tosiasia oli kumminkin se, että tohtorin\npoika ja taitelia rikastuivat, sitä vastoin kun kellosepät kiittivät\nonneansa, että pysyivät entisellään.\n\nNytkös Anni monesti kiitti Pröbleriä, joka kumminkin koki parastansa\nkeksiäksensä jotain uutta.\n\nYhtäkaikki Lents oli työtä tehdessänsä onnellinen, ja useasti hän sanoi\nAnnille: \"Näetkös kun minä aamuselta nousen ja ajattelen: 'tänäpänä\nsaatan taas vilpittömästi työtäni tehdä, ja kun se sitte menestyy ja\njoutuu, niin minusta on, kuin olisi sydämmessäni aurinkoinen, joka ei\nkoskaan laske'\".\n\n\"Sinä osaat hyvin saarnata, sinusta olisi pitänytkin tuleman pappi\",\nsanoi Anni ja meni ulos huoneesta ja ajatteli: \"siinä sinäkin nyt sait\nkerran kuulla, sinä, jonka sanoja aina kuulteleman pitää, mutta mitä\ntoinen sanoo, se ei ole mistään kotoisin. Siinä sait nyt kuulla\".\n\nSe ei tapahtunut minkään koston vuoksi, vaan se tuli sulasta\nhuomaamattomuudesta, kun Lents monesti aterialla oltaessa ja Annin\nkertoessa jotain, sanoi ikäänkuin unesta heräten: \"Älä pane pahaksesi,\nmutta minä en lainkaan tullut kuulleeksi, mitä sinä sanoit. Minun pääni\nympäri pyörii niin kaunis sävel. Joska minä vaan saisin sen soimaankin\nyhtä kauniisti. Se on erinomaisen kaunista, kun duuri muuttuu\nmolliksi\".\n\nAnni kyllä tähän hymyili, mutta Lentsin hajamielisyys ei sentäänkään\nmennyt hänen mielestään.\n\nHeilurit liikkuivat yhä vaan kumpikin omaa itsepäistä suuntaansa.\n\nEnnen aikaan, kun Lents tuli kotiin käveltyänsä pronssisepällä,\nlukkosepällä taikka muualla ulkona, istui äiti hänen viereensä, kun hän\naterioitsi, ja mitä ikänänsä hän kertoi, oli hyvin sanottu; se\nolutlasi, jonka hän tuolla poissa ollessaan oli juonut, virvoitti\nkotona äitiään; se, joka häntä oli ystävällisesti tervehtinyt, sitä\näiti sitte kotona kotoväellekin kiitti; kaikki, mitä Lents jutteli, oli\ntärkeätä, sillä olihan Lents itse sen nähnyt ja kuullut. Mutta nyt, kun\nhän tuli kotiin, Annilla ei ollut vähääkään aikaa istua hänen\nviereensä, ja jos hän hiukan istahtikin, ja Lents rupesi kertomaan,\nsanoi Anni: \"Oi, mitä se minuun tulee? Sehän ei ollenkaan koske minuun.\nEläköön ihmiset minun puolestani, miten tahansa, he eivät minulle tasaa\nmitään omastansa enkä minä heidän onnettomuudestansa yhtään huoli.\nKyllä kaiketi sinä pidät ihmisistä paljon, ja he sinusta, koska he\nhiukan vetämällä saavat sinun soittamaan ihan kuin minkä pelikellon\nhyvänsä\".\n\nNämä Annin sanat nauratti Lentsiä, sillä Pilgrim oli kerran verrannut\nhäntä kahdeksanvuorokautiseen kelloon, koska hän joka sunnuntaina oli\nkuin uudesti vedetty ylös. Koko viikon päivinä hänellä ei ollut\nlepoaikaa ja sentähden sunnuntai olikin hänelle sitä juhlallisempi, ja\nkun aurinko silloin kirkkaasti paistoi, taisi hän huudahtaa: \"Jumalan\nkiitos, tänäpänä tuhannen tuhatta ihmistä iloitsee tästä ihanasta\nsunnuntaista\".\n\nTähän riemuhuutoon Anni vastasi: \"Niinpä sinä olet, kuin olisit taivaan\nherra itse ja pitäisit murhetta kaiken mailman ihmisistä\". Vast'edes ei\nLents näitä tämmöisiä ajatuksiansa ilmaissut, vaan piti ne itsekseen,\nja se hänen teki melkein hourupäiseksi. Jos häntä taas halutti\njolloinkulloin sunnuntaisina mennä Annin kanssa ulos kävelemään\njonnekin lauluyhteyden kokouspaikkaan naapurikylässä taikka ainoastaan\nFallerin ja hänen vaimonsa kanssa laksoa ylöskäsin, sai hän kuulla: \"Te\nmiehet saatatte mennä mihin hyvänsä ja olla missä seurassa tahansa,\nmutta minä en mene mukaasi, minä olen mielestäni liian hyvä siihen;\nFallerin väki ei kuulu minun seuraani. Mene sinä yksin vaan; minulla ei\nole sitä vastaan mitään\".\n\nTietysti nyt Lentskin jäi kotiin ja oli äreämmällä päällä, kuin\nkohtuullisen miehen tulee, sekä Leijonassa käydessään, kuin kotona\nollessaan.\n\nLents ei ollut ikipäivinään pidellyt korttia taikka keilapalloa\nkädessä, jota muut ajan vietoksi ja huviksensa tekivät. \"Soisin olevan\nminullekin hupaa kortista ja keiloista\", sanoi hän, mutta hän ei\nodottanut saavansa semmoista vastausta, kuin Annilta sai: \"Miehen kyllä\nsopii lyödä korttia taikka nakata keiloja, kun hän vaan sen perästä\ntaas reippaasti ryhtyy töihinsä, ja ainakin niillä on parempi pelata,\nkuin pelaten töitänsä tehdä\".\n\nHeilurit liikkuivat yhä vaan kumpikin omaa itsepäistä suuntaansa.\n\nLents sai hyviin hintoihin myydyksi isoimman osan valmiista\nteoksistansa, mutta tuo suuri soittovärkki, jota hän oikeastansa oli\nruvennut apellensa valmistamaan, se ei tahtonut oikein edistyä, ja kun\nLents ei voinut olla Annille valittamatta, että se ja se paikka ei\nottanut onnistuksensa, koki Anni hänelle todeksi näyttää, ettei hän\ntarpeeksi pitänyt silmällä omaa rahavoittoansa. \"Ihmiset tahtovat saada\ntyönsä pikaa valmiiksi, mutta sinä teet pienemmästäkin teoksestasi\nhengen asian. Sinä olet uinailla, mutta sinä uinailet selkeällä\npäivällä. Herää nyt kerran kumminkin, herää herran tähden!\"\n\n\"Oi hyvä Jumala\", valitti Lents, \"minäkös oikein levottomuudessa elän.\nMinun makuuni ei enää ole mitään makuuta; tuntuu kuin makaisin\nnokkoisissa. Oi, joska minä vielä kerran saisin oikein makoisesti maata\nedes yhden ainoan yön. Minusta on kuin olisin huhmarissa, minä\nmielestäni olen yhtä päätä hereillä, minusta on kuin en päivällä enkä\nyöllä erkanisi vaatteistani\".\n\nSen siaan että Annin nyt olisi pitänyt osoittaman hellämielisyyttä ja\nrohkaisevan allapäistä uuteen itseluottamukseen, hän päin vastoin koki\nnäyttää todeksi, ettei Lents ymmärtänyt itseänsä auttaa, vaan pikemmin\nolisi vaimostansa hänelle apua. Jos Lents työssään onnistui ja hän ei\nmalttanut olla huutamatta Annille: \"Kuules kuinka kuuluu heleältä kuin\nkellon ääni!\" niin Anni tokasi vastaukseksi: \"Minä sanon sinulle selvän\ntotuuden, että minä en oikeastaan urkusoittoa siedä. Minä olen tuon\nsaman kappaleen kuullut Baden-Badenissa, ja se kuuluu ihan toisella\nlailla\".\n\nTämän tiesi Lents vallan hyvin itsekin, ja olihan Pilgrim'ille siitä\nmyös huomauttanut, mutta kun Anni näin sanoi tokasi, se häntä pahoitti.\nTäten Anni myrkytti koko hänen elämänsä toiminnan.\n\nKaiken tämän ohessa Annilla oli erikseen omat tuumansa. Anni piti\njärkähtämättä oman itseviisaan päänsä, ja oli mielestänsä siihen\noikeutettukin. Hän tunsi parahimman vaikutusvoimansa viruvan eikä\nsaavansa sitä näin pienessä taloudessa käytäntöön. Hän tahtoi ansaita,\nja hänen mielestänsä oli ravintolanpito hänelle sopivinta.\n\nTätä ennen hän oli koittanut eroittaa Lentsin ja Pilgrim'in, nyt hän\ntaas toivoi saavansa Pilgrim'in liittolaiseksensa. Olihan Pilgrim\njoskus sanonut olevan suuri vahinko, ettei Anni ollut ravintolan\nemäntä; Annipa saisi Leijonan ravintolan toiseen kuntoon, sen sanoi\nkaikki ihmiset. Nyt sopi Pilgrim'in auttaa häntä saada Lents\ntaivutetuksi ottamaan haltuunsa Leijonan ravintolan. Hän sen ohessa\nkyllä saattaisi harjoittaa taidettansa -- kun Anni oli hyvällä päällä,\nnimitti hän Lentsin ammattia taiteeksi, muulloisti se oli käsityötä\nvaan -- joko se sitte tapahtuisi Leijonassa, taikka Morgenhaldessa,\njossa se kuitenkin kävisi paremmin päinsä, koska siellä oli\nrauhallisempi olo, ja sitä paitsi monen tehdasliike oli vielä\nkauempanakin kodista kuin Morgenhalde oli Leijonasta.\n\nKun Pilgrim tuli tervehtimään kiiruhti Anni kohtelevaisesti sanomaan:\n\"Viritä nyt piippusi ja rupee polttamaan; tupakin haju on minun\nmieleeni ja se tuntuu niin kotoiselta, kun piippua poltetaan\".\n\nPilgrim ajatteli itsekseen: niinpä sinä täällä ylähällä olet, kuin\nolisit vieraassa alassa, mutta hän ei sanonut mitään. Kun Anni sitte\nkaukaa onkien alkoi puhumaan tuumistansa, kielsi Pilgrim apunsa pois,\nja Lents oli taipumattomampi sekä miellytyspuheille ja vihan puuskille\nkovakorvaisempi kuin olisi hänestä luullutkaan. \"Ensimmältä\", sanoi\nLents, \"sinä minun tahdoit tehdä kellokauppiaaksi ja sitte kellotehtaan\nperustajaksi, ja nyt minusta pitäisi tuleman Leijonan isäntä, mutta\nlyhyesti sanoen, jos minusta pitäisi tuleman uusi ihminen, mimmoista\nsinä odotit, kun minun mieheksesi otit?\"\n\nAnni ei antanut mitään suoraa vastausta, sanoi vaan: \"Kaikkia muita\nihmisiä kohtaan sinä olet hienoinen kuin voi, mutta minua kohtaan kova\nkuin piikivi\".\n\nLents luuli olevansa varakas mies, ja vasta nyt Anni hänen siksi aikoi\ntehdä. Anni ei myöntänyt olevansa ansioon kykenevämpi, hän vaan\nvalitti, ettei hänestä ollut mitään hyötyä ja surkutteli päiviänsä, kun\nhän kuitenkin koki parastansa. Mitähän Annin mielessä sitte hehkuikaan?\nHän olisi suonut itsellään olevan paljon tekemistä, hän tahtoi ansaita,\nmutta Lents ei antanut hänen koittaakaan.\n\nLents sanoi, että ennen oli saatu paljon rahaa kasvitarhasta, ja Anni\nsaattaisi puuttua kasvitarhan hoitoon. Mutta se työ ei Annia\nhaluttanut. Jokainoa taimi kasvitarhassa kasvaa niin kuin sen määränä\non, hiljaa ja hitaasti, eikä sitä saa sen joutuisammin hyötymään, eikä\nsiinä mikään kiiru auta. Liian pitkälliseksi käy odottaa siksi kun\nsiitä mitään tuloa heruu. Ei semmoisesta toimesta ole, vaan kun\nkolmesti käyn kyökissä ja kolmesti kamarissa, tiemmä ansaitsevani yhtä\npaljon kuin semmoinen kasvitarha antaa koko suvelta. Ja sitä paitsi,\nonhan päivämies oikein omansa kasitarhan hoitajaksi.\n\nNytkös vasta lakkaamatta kesti kuulella natkutusta, valitusta ja\nruikutusta, kuinka niukasti talossa piti elettämän. Lents oli monesti\nepätoivon alainen ja monta kertaa hän kävi niin vimmapäiseksi, että\nolisi luullut hänen muuttuneen toiseksi ihmiseksi. Äkkinäisyyttään hän\nsitte taas syvästi katui, mutta katumustansa hän ei suoraan\ntunnustanut, sanoi vaan häpeevänsä kisälliä ja oppipoikia, ja jos Anni\nvastedes ei antaisi hänelle rauhaa, panisi hän kaikki väkensä pois.\n\nTämä uhkaus Annia nauratti, koska Lents ei olisi mies panemaan sitä\ntoteen. Mutta hän näytti toden ja pani kuin panikin kisällit ja\noppipojat pois. Niin kauan kun Lents vaan malttoi olla luonteensa\nmukaan hiljainen ja vakava, sai hän Annista voitonkin tavallansa, mutta\nnyt kun oli täysi tora, vaikka se oikeastaan ei ollut muuta kuin\nvalitusta Lentsin saamattomuudesta, oli Annissa herraa, ja Lents sai\njoka päivä kuulla olevansa tyhjäntoimittaja; hän oli laiskuuttaan\npannut kisällinsä pois, ja hänen ihmiskernoutensa oli laiskurin\nlessutusta sekin.\n\nSen siaan että Lentsiä olisi tämmöinen ymmärtämätön soimaus\npitänyt naurattaa, taisi hän koko pitkäsen päivän, itsekseen\ntyöskennellessänsä, näitä sanoja juurta jaksain punnita, ja siinä sitte\nyksi ajatus antoi aihetta toiselle, josta syntyi kokonainen\nkellonvärkki, sillä välin kun Anni jo aikaa oli peräti unohtanut, mitä\nhän oli sanonut. Myöskin oli Annin mielestä tämmöinen erikois-elämä\nverrattava sateiseen sunnuntaipäivään suvisaikana; onhan niin, että\nlepopäivällä joka mies melkein oikeudellakin toivoo hiukan huvitusta ja\nhaluaa hauskutella muittenkin ihmisten seurassa: silloinhan on\npyhävaatteet yllä, mutta ne pahat tiet, ne ovat niin pohjattomat, ja\nkotona-olo tuntuu kuin istuisi vangittuna. Ei se semmoinen olo kelpaa!\nSiitä pitää tuleman toista! sanoi Anni sydämmensä pohjasta alinomaa\nitsekseen, ja kaikenlaisista vähäpätöisistä syistä hän kiukutteli ja\npikastui, vaikka hän ei itselleen eikä Lentsillekään taitanut tehdä\nselkoa, mikä hänen niin kiukkuiseksi teki.\n\nLents haki lepoa ja rauhaa ulkona kodista, mutta Annia enemmän harmitti\nhänen käytöksensä mennessään, kuin koko hänen poismenonsa. Lents\nlaakotteli ison aikaa ympäri huoneessa, ennen kun hän meni, ja mentyään\nhän sitte palasi kahdesti kolmesti takasin kuistille, ikään kuin hän\nolisi jotain unohtanut. Hän ei taitanut sanoa, miten raskaalta hänelle\ntuntui lähteä kotoa semmoisella mielialalla, joka hänen teki melkein\nkuin toiseksi ihmiseksi. Hänen mielestänsä Annin olisi pitänyt pidättää\nhäntä menemästä, taikka edes sanoa pari hyvää sanaa hänelle, joka\nkumminkin oli vanhempi. Ennen aikaan, kun Lents meni ulos johonkin\nasioille, äiti aina hänelle antoi leipäpalasenkin pöytäloodasta mukaan,\nniinkuin hätävaraksi ja hiukapalaksi, mutta vielä parempi kuin leivän\nkannikka oli äidin sydämmelliset sanat olleet. Toista oli nyt. Nyt hän\nlähti kotoa, kuin ei olisi koto hänen omansa eikä hän itsekään mies\nomasta kohden. Senpä tähden hän niin paljon aikaa kuluttikin, eikä hän\nsittekään taitanut sanoa, mikä häneltä oikein puuttui. Jos taas jotain\nsaa pyynnöstä ja pakosta eikä hyvän-hyvyydestä, se ei pyhitä mitään,\nsillä eihän se ole taikauskoa, kun sanotaan, että sitä siunaus seuraa,\njota ilman pakkoa tehdään.\n\nMonesti Lents, ennen kun hämy tuli ja päivän työt olivat päätetyt, jo\nistui Pilgrimin luona ja Anni samoin vanhempainsa tykönä. Näytti sille,\nkuin koko talo olisi häviämäisillään. Lents ei puhunut Pilgrimin luona\nmitään siitä, joka hänen sydäntänsä kalvoi, ja jos Anni vanhempainsa\nluona rupesi valittamaan, he eivät olleet sitä kuulevinaan; heillä oli,\nniin näytti, muita tärkeämpiä asioita mietittävänä.\n\nMyöskin Fallerin luona Lents usein istui, ja siellä hänen oli hyvä\nolla, melkein vielä parempi kuin Pilgrimin luona. Sinne tullessa, hän\notettiin ilolla ja kunnioituksella vastaan, siellä Lents vanhastaan\npidettiin hyvänä, mutta kotona hän ei käynyt minkään arvosta.\n\nFaller ja hänen vaimonsa elivät yksimielisessä sovussa. He olivat\nkumpikin puolestansa vakuutetut siitä, ettei onnellisempia ihmisiä\nmailmassa löytyisi, kuin he, jos vaan olisivat velattomia ja vielä\nvähän rahaa takana; sitte heitäkin huomattaisiin mailmassa. He elivät\nsäästäen ja tekivät työtä ja olivat aina hyvillä mielin. Faller ei\nollut erittäin mikään taitava työntekiä ja hän teki kernaammin\nsuurempaa kellotyötä -- sillä jota suurempi kello, sitä huokeammin käy\nsen tarkalleen valmistus -- ja sen ohessa hän hauskutteli itseään ja\nvaimoansa kertomalla kaikkia niitä näytelmäkappaleita, joita hän\nmuitten seurassa oli näytellyt senkin seitsemässä valepuvussa. Fallerin\nvaimo oli aina kiitollisena kuulteliana, ja ne purppuravaatteet,\nkultaiset kruunut ja kalliit kivet, joista Fallerilla oli kertomista,\nne olivat kaikki hänen vaimoansa varten.\n\nKuinka ihan toiselta Lentsille näytti hänen oma kotielämänsä. Hänen\nmielensä kävi yhä synkeämmäksi, yhä öisemmäksi. Kaikki hänen elämänsä\npäivät muuttuivat hänen mielestänsä katkeruudeksi ja suruksi.\n\nAina kun Lentsin välttämättömästi piti tulla lauluyhteyden\nharjoituksille ja näytteille, ja hän muitten kanssa lauloi rakkauden\ntaikka ikävöivän ja armaan ihastuksen lauluja, niin itku oli rinnassa:\n\"Onkos tuokin totta? Onko se semmoinen mahdollista? Onko totta todella\nlöytynyt semmoisia ihmisiä mailmassa, jotka olisivat olleet noin\nsulomielisiä, noin tuiki autuaallisia mielestänsä? Ja kuitenkin oli\nminustakin kerran ihan kuin...\"\n\nUsein hän halusi laulaa synkkämielisiä lauluja, ja hänen kumppaniensa\nihmeeksi veti eräs sydämmeen tunkeva värähdys hänen äänessänsä, joka\nkuului kuin kaipaavan valitus, mutta kun hän ei muulloisti koskaan\nkyllästynyt lauluun, hän tällöin äkkiä lakkasi laulamasta, oli väsynyt\nja pikastui pienemmästäkin sanasta, joka ei ollut ihan mielensä mukaan,\nja oli oitis sen perästä taas yhtä pikainen anomaan ketä hyvänsä\nanteeksi, vaikka ei mitään anteeksi annettavaa ollutkaan.\n\nLents kuitenkin jälleen reipastutti mieltänsä ja sanoi itsekseen, että\nsyynä hänen alakuloisuuteensa oli se, ettei hän ollut tarpeeksi ahkera.\nHän rupesi nyt vireästi työhönsä, mutta sillä ei ollut mitään\nsiunausta. Hänen täytyi usein seuraavana päivänä hajottaa ja hyljätä,\nmitä hän puoliyöhön saakka oli valmistanut. Hänen kätensä usein vapisi\nviilaa käyttäessään, eikä enää auttanut tuo uudestaan teroitettu isän\nviilakaan, joka aina ennen oli häntä rauhoittanut. Monesti hän taas\ntykkänään purkasi valmiiksi saadun työnsä, hän kun luuli sen panneensa\nväärinpäin kokoon, ja näin meni kokonaisen päivän työ häneltä hukkaan.\nVasta perästäpäin sitte selveni, että työ olikin ollut oikein tehty,\nvaan hän itse oli ollut hajamielinen ja siitä syystä luullut kaikki\ntyyni olevan väärin ja nurin päin pantuna.\n\nUsein hän käsin kävi otsaansa, ikäänkuin häneltä olisi jotakin\nunohtunut, taikka mennyt mielestä. Hän ei itsekään tietänyt, mitä se\noli. Hän oli, niin sanoaksi, kadottanut työnsä oman-tunnon, joka tekee\nsen, että hyvin paljon onnistuu ikään kuin itsestänsä ja ilman mitäkään\nmielen ponnistusta. Usein suuttuneena itseensä hän nyt väeltä väkisin\npakoitti itsensä tekemään työtänsä tyyneesti ja tarkasti. Jos sinä,\nsanoi hän itsekseen, kadotat tyyneen ja tarkkaavaisen luonteesi, niin\nhukka sinun perii. Ennen sinä olit onnellinen taiteen parissa, ja niin\nsinun nytkin taas täytyy sen kanssa yksistään olla onnellinen. Niinkuin\nsinä, soittokappaletta kuullessasi, voit eroittaa soiton hälinästä,\njoka ei kappaleesen kuulu, niin tee sinäkin tehtävääsi vaan, äläkä ole\nhuolevinasi mitään koko kohinasta, joka sillä välin ympärilläsi on. Jos\net sitä kuulla tahdo, sinä et sitä kuulekaan. Ole luja tahdossasi.\n\nLents taisi nyt taas työskennellä tyyneellä mielin ja tavallisessa\njärjestyksessä, eikä häneltä nyt puuttunut muuta, kuin pari pientä\nsanaa Annin suusta. Olihan Anni saattanut sanoa: Jumalan kiitos, että\nsinä nyt taas istut työssäsi! Lents luuli voivansa olla näitä sanoja\nkaipaamatta, mutta ei niin ollutkaan laita. Usein nämät sanat olivatkin\nAnnin huulilla, mutta hän ei niitä sanonut maalle, sillä aina kun hän\noli ne sanomaisillaan, kuiskasi kopea sisunsa hänelle: mitä sinun\ntarvitsee häntä kiittää siitä, että hän tekee velvollisuutensa? Ja\nnythän olisi hyvä asia, jos me pitäisimme ravintolaa; hän tekee\ntyötänsä parahiten, kun saa olla ihan yksistänsä ja kun ei kukaan häntä\nsilmäile, ja sill'aikaa kun hän on verstaassansa, minun sopisi olla\nravintolahuoneessa, ja kaikki kävisi hyvin.\n\nMutta työnteko nyt rasitti Lentsiä kahta vertaa enemmän kuin ennen. Hän\noli ehtoisilla niin väsynyt, kuin ei koskaan eläessään. Hän ei ennen\ntietänyt väsymyksestä mitään, eikä siitäkään, että työnteko väsyttäisi.\nVaan hän ei sentäänkään suonut itselleen virvoitusaikaa, hän pelkäsi\nkadottavansa kaikki ja joutuvansa maantielle, jos hän vaan jättäisi\nkotonsa ja verstaansa.\n\nHän ei moneen viikkoon mennyt kylään, mutta oleskeli paljon\nvanhempainsa luona.\n\nEräs kohtaus sai hänen kuitenkin hervahtamaan paikaltaan. Pilgrim\nsairastui pahasti. Lents istui yöt kadoksiin hänen tykönä, eikä\ntaitanut sanoilla sanoa, kuinka raskaaksi se hänelle kävi, sillä Anni\nmyrkytti tämänkin ystävyyden osoituksen, kerran sanoessaan: \"Sinun\nhyväntekeväisyytesi Pilgrim'iä kohtaan ei ole muuta kuin verhopeite\nsinun laiskuudellesi, sinun veltolle ja leväperäiselle luonteellesi.\nSinä luulottelet siten tekeväsi kumminkin jotain mailmassa, koska sinä\nmuutoinkaan et toimita mitään etkä saa aikaan mitään. Sinä olet kuin\noletkin tyhjäntoimittaja\". Kun Lents tämän kuuli, hänen hengityksensä\njuoksi taajemmin; hänestä oli kuin olisi kivi pudonnut sydämeensä, ja\nse kivi ei sieltä lähtenyt, vaan istui kiini.\n\n\"Nyt ei enää ole muuta pahaa, jota minusta taitaisit sanoa, ei yhtään\nmuuta, kuin sitä, että olisin kohdellut äitiäni pahasti\".\n\n\"Sen sinä oletkin tehnyt, sen oletkin. Sinun orpanasi Hörgertoni, joka\non Amerikassa, on tuhannen kertaa siitä puhunut. Ei löydy, sanoi hän,\nulkokullatumpaa ihmistä kuin sinä olet, ja monta tuhatta kertaa hänen\non täytynyt ruveta rauhan välittäjäksi sinun ja äitisi välillä, sanoi\nhän\".\n\n\"Noin sinä nyt puhut vaan sen vuoksi, että taas saisit minut villiin,\nmutta siksi et minua saa, semmoiset puheet ei kose minuun. Minkätähden\nsinä vedät vieraita miehiä Amerikasta? Miks'ei ketään täältä? Sinä vaan\ntahdot minulle pistosanoja antaa. Hyvää yötä!\"\n\nLents meni Pilgrim'in tykö, joka jälleen oli paranemaan ja jäi hänen\nluoksensa koko yöksi. Parantumisestaan Pilgrim tietysti oli iloinen,\neikä Lents tahtonut tätä hänen iloansa häiritä, päinvastoin hän\nkärsivällisesti kuulteli kaikkea, mitä Pilgrim jutteli.\n\nLentsilläkin olisi ollut paljon puhumista, mutta se oli niin surullista\nlaatua, ettei kenkään pitänyt saaman sitä kuulla.\n\nPilgrim jutteli hyvällä päällä: \"Raamatusta minä olen lujasti\nvakaantunut päätöksessäni pysyä naimatonna ja yksinäni. Niinhän\nRaamatussa selvästi seisoo, että mies ensimmältä oli ypi yksistään\nmailmassa, mutta vaimo ei koskaan ole ollut yksistään maan päällä, ja\nsiitäpä se tulee, että mies voi yksistäänkin olla\".\n\nLents naurahti, mutta sanat sentään sattuivat.\n\nAamulla Lents lähti kotiin työhönsä raskasmielisenä, yönsä valvoneena\nja ruumiinvaaleana. Kun hän kohtasi lapsensa, sanoi hän: \"Minä en ole\nenää muistanutkaan, että minulla lapsia onkaan\".\n\n\"Niin, kaiketi sinä ne unohdat pois\", sanoi Anni. Lents tunsi taas\nsydäntänsä pistävän, mutta se tuskin enää teki kipeätäkään. Kun hän\nsitte nosti silmänsä äidin kuvaan, huusi hän: \"Äiti! Armas äiti!\nSinuakin on Anni solvaissut. Etkö voi siihen sanoa mitään? Älä häntä\nrankaise, rukoile Jumalan edessä, ettei Hän häntä siitä rankaisisi; jos\nniin, että hän sen tekisi, niin samassa myös minäkin ja lapseni tulisi\nrankaistuksi. Ole apuni, armas äiti, anna minulle vakuutus siitä, että\nhän lakkaa kaivamasta sydäntäni rinnasta ulos. Ole apuni, armas äiti!\ntunnethan sinä minut\".\n\n\"Tuossa seisoo terve ihminen ja mankuu kuin kerjäläinen! Minä en viitsi\nkuulella sinun lörpötyksiäsi\", sanoi Anni ja meni molempain lastensa\nkanssa kyökkiin.\n\nKetjut uhkaavat katketa.\n\n\n\n\nKUUDESKOLMATTA LUKU.\n\nKirves on pantuna puitten juurelle ja kyyneleitä vuotaa leipään.\n\n\nPäivä oli ollut rasittavan kuuma, ja tuntui kuumalta vielä\nehtoommallakin, kun Leijonan isäntä palasi kotiin kaupungista aukeissa\nkaleesissa, ajaen kahdella rautiollaan. Kylään päästyänsä hän katseli\noutomaisesti ympärillensä, oikealle ja vasemmalle, ja tervehti\nkohteliaasti. Gregori, joka posteljoonivaatteissaan, vaikk'ei hänellä\ntällä erää ollut torvea, kyyditti isäntäänsä, oli jo riisunut hevoset\nvaljaista, mutta Leijonan isäntä istui vielä vaan kaleesissa. Hän\nkatseli aatosalta vuoroitellen ravintolaa, kaleesia ja hevosiaan. Kun\nhän vihdoin astui alas ja seisoi pihalla, huokasi hän syvästi, sillä\nhän tiesi ajaneensa viimeisen kerran näin komeasti. Kylläpä toki vielä\nkaikki on vanhoillaan, eikä löydy muuta kuin yksi ainoa ihminen, joka\npaitsi häntä tietää, kuinka pikaa asiat ovat muuttuneet.\n\nVaivalloisesti hän astui portaita ylös, ja ylähällä seisoi hänen\nrouvansa ja kysyi hiljaa: \"Kuinka kävi?\"\n\n\"Kaikki käy kuin itsestään\", vastasi Leijonan isäntä ja meni nopeasti\nrouvansa ohitse ravintolahuoneesen eikä ensiksi tupaan, niinkuin hän\ntavallisesti teki kotiin palatessaan. Palveluspiika sai ottaa hänen\nhattunsa ja keppinsä, ja itse hän meni istumaan läsnä olevien\nvieraitten seuraan. Hän tuotti myös itselleen syötävää, mutta tänään\nhänellä ei ollut ruokahalua.\n\nVieraat viipyivät myöhään yöhön saakka ja hänkin jäi heidän kanssaan\nistumaan. Hän ei puhunut suurta mitään, mutta olihan siinäkin tarpeeksi\nhuomaavaisuutta ja huvitusta, että hän heille piti seuraa.\n\nEmäntä oli mennyt makuulle, ja sitte kun hän jo aikaa oli nukkunut,\nLeijonan isäntäkin haki lepoa. Sitä hän ei kuitenkaan saanut, sillä\nhänestä oli kuin olisi näkymätön voima temponut hänen päänalusensa pois\nja kuiskannut hänen korvaansa: tämä sia, tämä huone ja kaikki mitä\nsiinä on, ei ole huomenna enää sinun omasi. Ennen kaikkia hänen\najatuksensa kiintyivät kaleesiinsa ja molempiin rautiohevosiin. Hän\nhieraisi silmiänsä, sillä äkkiä hänestä oli, kuin olisi molemmat\nrautiot karanneet sisään makuukamariin ja kuroittaneet päitänsä\nmakuusian yli, puhaltaneet kuumaa hönkää sieramista ja katselleet\nmulkoilleet suurilla silmillään häneen. Leijonan isäntä kuitenkin elpyi\nhorroksistansa ja häntä rauhoitti varsinkin se pöyhkeä ajatus, että\nhänen täytyy käyttää itsensä kuin mies. Ei hän vielä ollut vaimollensa\npuhunut mitään, ja siis vaimonsa tänä yönä vielä taisi rauhassa maata;\nvasta huomenna hän saa kuulla kaikki, mutta ei ennen kuin suuruksen\njälkeen; kun on saanut hyvästi maata ja syönyt vahvan suuruksen ja\npäivänen kirkkaasti paistaa, niin pahimmatkin uutiset ovat huokeita\nkuulella.\n\nPäivä valkeni kirkkaaksi, mutta Leijonan isäntä oli väsynyt ja käski\nemäntäänsä sillä välin suurustamaan yksistään. Vihdoin hän itsekin tuli\nsuurukselle ja hänen ruokahalunsa oli hyvä, ja kun emäntä nyt häntä\nkehoitti kerrankin sanomaan, kuinka heidän asiainsa oikein laita oli,\nselitti hän vihdoin viimeinkin: \"Vaimoni, minä olen antanut sinun\nsaada yörauhaa ja hyvän huomeneksen, ole nyt vaan vakavakin ja ota\nkaikki tyyneesti vastaan. Nyt juuri tällä hetkellä julistaa minun\nasian-ajajani kaupungissa kaikki omaisunteni meneväksi vasaran alle\".\n\nTuokion aikaa Leijonan emäntä istui kangistuneena ja äänetönnä; vihdoin\nhän kysyi: \"Miksi et sitä minulle yhtä hyvin ilmoittanut eilen yöllä?\"\n\n\"Sentähden että minä tarkoitin hyvää ja soin sinulle levollista unta\".\n\n\"Hyvää? Sinä minulle hyvää? Sinä olet yksinkertaisin mies koko\nmailmassa! Jos sen asian olisit minulle sanonut eilen yöllä, olisi\nsaattanut panna korjuun yhtä ja toista, josta meille olisi ollut\nvuosien kuluessa hyvä apu, mutta tänään, valkopäivällä se ei enää käy\npäinsä. Oi, voi! auttakaa! auttakaa!\" huusi Leijonan emäntä, ruveten\ntyyneesti puhuttuansa yhtäkkiä pahasti parkumaan ja vaipui melkein\nhervotonna tuoliin. Palveluspiiat kyökistä ja Gregori, tuo postiljooni,\nkiiruhtivat tupaan. Leijonan emäntä nousi seisoalleen ja huusi\nhaikeasti: \"Sinä olet pitänyt asiat minulta salassa, sinä et ole\nsanonut minulle mitään, kuinka asiain on ollut laita ja että sinä olet\nvararikko. Sinun päällesi lankee koko kurjuus ja kirous; minä olen\nvallan viatoin. Voi minua vaimoparkaa!\"\n\nLeijonan isäntäkin oli vähällä mennä tainnoksiin, ellei hänen vahva\nluontonsa olisi viimeiseen saakka kestänyt vastaan, mutta silmälasit,\nne luiskahtivat itsestään otsalta alas silmille, jotta hänen nyt\nselvästi sopi nähdä, oliko se ollenkaan totta, se, kuin täällä\ntapahtui, että tämä rouva, joka ei ollut hänelle antanut pahaakaan\nrauhaa, ennenkun hän luopui leipuri- ja oluen-pania toimistaan ja yhtyi\nhänen veljensä kanssa pitämään suurta kellokauppaa, ja sitte kun tämä\nlankonsa ja yhtiökumppaninsa kuoli, melkein pakoitti häntä jatkamaan\nliikettä yksistänsä, vaikkei hän sitä oikein ymmärtänytkään; oliko tämä\nrouva, joka ainoastaan oli häntä yllyttänyt uusiin keinotteluihin ja\ntiesi kaikki melkein paremmin kuin hän itse, se sama, joka nyt oli\nhuutanut palvelusväen vieraiksi miehiksi siinä tarkoituksessa, että\nkaikki vika ja kaikki häpiä lankeisi miehensä päälle?\n\nTällä hetkellä isäntä näki, kuinka kurja hänen tilansa oli; he olivat\nyhdessä eläneet kolmekymmentä viisi vuotta, ja tiesi kuinka monta\nvuotta vielä oli jälellä. Hänen vaimonsa nyt teki itsensä noin\nulkokullatuksi, puhdistaaksensa itseään antamalla miehensä alttiiksi.\n\nSilmälasit olivat käyneet himmeiksi eikä Leijonan isäntä enää niillä\nnähnyt. Hän pyhkäsi liinasella tyyneesti ensin silmälasia ja sitte\nsilmiänsä.\n\nTässä silmänräpäyksessä tarttui häneen kaihelma, joka ei koskaan\nkadonnut, mutta tuo pöyhkeä Leijonan isäntä pysyi tavallisen\nlevollisena ja tyynimielisenä.\n\nKun palveluspiiat ja postiljooni olivat menneet tuvasta ulos, sanoi\nhän: \"Kyllä kaiketi sinä itse tiedät, minkätähden olet tuommoisen melun\nnostanut, vaikka minä en käsitä, mitä hyvää siitä on; mutta minä en\nsano enää sanaakaan siitä\".\n\nLeijonan isäntä pitikin sanansa. Hän piti suunsa kiini kuin naulittu,\nja antoi vaimonsa puhua ja valittaa parahiten kuin taisi. Häntä melkein\nhauskuttikin se, että ihminen taitaa noin teeskennellä mailman\nsilmissä. Vasta nyt hän oikein näytti olevansa tuo rikkiviisas, jona\nhäntä aina oli pidetty, sillä vaimonsa teeskennellessä hän aina\najatteli: se on sentään ihmeellistä, kuinka ihminen taitaa kaikkia,\nmitä vaan tahtoo! -- Harjoitus tekee mestariksi.\n\nMutta nuo ymmärtämättömät ihmiset eivät ottaneet yhtä tyyneesti vastaan\nLeijonan isännän häviötä. Kautta laksojen ja mäkikylien kajahteli kuin\nukkosen jyrinä tuo sanoma; Leijonan isäntä on mennyt konkursiin!\n\nSe ei ole totta, se ei ole mahdollista, ja kuka sitte pysyy pystyssä,\nellei Leijonan isäntä? Yksin tuo kylttiin maalattu kullattu leijonakin\nnäytti tahtovan ponnistaa vastaan ja tuon kauaksi näkyvän kyltin sanat\nnarisivat pahasti, mutta konkurssipesän holhojamiehet lannistavat\nleijonatkin eivätkä kysy, onko ne ulkoa kullatut, vai ei. Kyltti\notettiin alas. Leijonan kuva näytti kurjan muotoiselta: toinen silmä ei\nnäkynyt ollenkaan ja toinen taas näytti tirkistelevän niin uupuneena,\nkuin sekin olisi kurjuudesta ja hävystä umpeen menemäisillään.\n\nKovalta otti alahalla kylässä, ja sama oli laita ylähällä\nMorgenhaldessakin.\n\nLents riensi alas kylään. Leijonan isäntä käveli mahtavin askelin\npoikki ja pitkin isossa tuvassa ja sanoi arvokkaasti: \"Tämänkin\nkohtauksen täytyy kärsiä kuin mies\". Vähältä piti, ettei hän sanonut:\nkuin kunnianmies.\n\nLeijonan emäntä itki, parkui ja valitti: hän ei ollut koko asiasta\ntietänyt mitään, ja vannoen hän vakuutti, että hän ottaisi kuoleman\npäällensä.\n\n\"Kuulkaa appi\", sanoi Lents, \"onko minunkin rahani mennyt hukkaan?\"\n\n\"Kun näin suuret summat ovat kysymyksessä, ei voi joukosta eroittaa,\nkenenkä omaa ne ja ne rahat ovat\", vastasi Leijonan isäntä viisaan\nsuulla. \"Mutta minä kyllä rahaseikkani selvitän. Jos minulle vaan\nannetaan kolme vuotta aikaa, maksan viisikymmentä prosenttia. Istu\nalas. Joutavaa tekoa se olisi, ruveta käsin ilmaa pieksemään. Liisi!\"\nhuusi hän kyökkiin päin, \"tuo minulle päivällistä!\"\n\nKyökkipiika toi sisään ruokaa runsaasti, ja Leijonan isäntä nosti\nreippaasti patalakin päästänsä, asetti sen sitte taas paikallensa ja\nlaskeusi mukavasti istumaan nojatuoliinsa, otti eteensä ja söi\ntyyneellä mielin, kuin viisaan miehen tulee. Toista ruokalajia\nsyödessään hän vasta nosti silmänsä ja sanoi: \"saisithan sinäkin akkani\nistua tähän. Tämä tämmöinenhän on parasta kyytiä, mitä olla taitaa. Kun\nvaan on vahvasti nauttinut liharuokaa, niin päästään jyrkintäkin vuorta\nylös. Ovatko he jo joutuneet pitseeraamaan kaikki viinimme, vai onko\nsinulla minulle pieni siemaus tarjonna?\"\n\n\"Kaikki tyyni on pantuna sinetin alle.\"\n\n\"No laita sitte minulle kuppi kuumaa kahvia, kyllä sekin auttaa\".\n\nLents kävi käsin päähänsä. Onko appi vallan mieltä vailla? Kuinka se on\nmahdollista, että kukaan ihminen, jonka tähden satoja tällä hetkellä\nepäilee elostaan, saattaa noin maukkaasti aterioida? Leijonan isäntä\noli alentuvaisen puhelias ja kiitteli Annia siitä, ettei hänkin\nrynninyt tänne lisäämään turhaa parkunaa. \"Lents, sinulla on toimelias\nja sukkela vaimo, sukkelin kaikista lapsistani. Vahinko vaan, ettei hän\nole mies, hänellä kun on keinottelevainen luonne, ja jos hän vaan olisi\nmies, asiatkin olisivat toisin. Vahinko se, ettei minun Annillani ole\nhoidettavana jotain suurta liikettä, esimerkiksi suurta ravintolaa, se\nse ravintola olisi ensimmäinen laatuansa sekä täällä että tuolla\".\n\nTämmöinen kerskaus, ja koko tämmöinen käytös juuri tällä hetkellä,\nsaattoi Lentsin sisun kuohumaan. Mutta hän koitti itseään hillitä ja\nnäin itseänsä pakoittaessaan hän sanoi arkamaisesti ja melkein nöyrällä\näänellä: \"Appi, pitäkää ennen kaikkia huolta siitä, ettei metsää taloni\ntakana tykkänään kaadeta. Koko tämän aamupäivän olen kuullut siellä\nhakattavan. Onko se laita-lailla?\"\n\nJota hieno-äänisemmin Lents lausui, sitä suuremman äänen Leijonan\nisäntä nosti ja huusi: \"Minkätähden se ei saisi tapahtua? Se mies, joka\nmetsän omistaa, tekee sen kanssa, mitä tahtoo\".\n\n\"Mutta, appi, olettehan luvannut metsän minulle?\"\n\n\"Sinähän et siitä sanonut huolivasi, ja metsä on nyt myyty eräälle\npuukauppiaalle Trenzlingenistä\".\n\n\"Mutta teidän ei sovi sitä myydä, se metsä on taloni suoja. Kyllä\nmuutamia puita saa kaataa, mutta ei koko metsää. Niin on satoja vuosia\nmenetelty, ja samaa on jo isoisänikin kuullut\".\n\n\"Se asia ei kuulu minuun. Minulla on nyt muuta ajateltavaa\".\n\n\"Oi hyvä Jumala!\" huusi Lents itku silmin, \"mitä te nyt olette minulle\ntehneetkään. Te olette minulta ryöstäneet kalliimman aarteeni tässä\nmailmassa\".\n\n\"Vai niin? Vai on rahat sinulle kaikkein kalliinta? Minä en ole\ntietänytkään, että sinunkin sydämmesi on housuntaskussa\".\n\n\"Ei niin, vaan minä tarkoitan sitä, ettei minulla enää ole vanhempia\nollenkaan\"\n\n\"Sinä olet jo niin iso, että kyllä tulet orpolapsenakin toimeen, vaikka\nminä hyvin tiedän sinun olevasi yhden noista, joka vielä isonakin\nhuutaa äitiänsä ja mankuu: äitini! nyt sinun lastasi loukataan!\nOlethan sinä kuitenkin sanonut olevasi mies, ja semmoinen joka saa\nyhteydenkin aikaan, ja sittehän, kuten hoetaan, kaikki seisovat yhtenä\nmiehenä kuin metsä, -- metsä täynnä pelkkiä kelloseppiä! Ha, ha! koska\noikein naurattaa! Pane nyt sitte yhteytesi varteen, niin sinä ja te\nkaikin olette hyvässä turvassa\". Näin Leijonan isäntä sanoi, eikä häntä\nolisi kukaan luullut noin ilkeäksi. Lents olikin hänen velkojistaan\nainoa, joka oli hänen ammuttavaksensa saapunut, ja sentähden hän nyt\nlaukasikin kaikki vihansa ampumavarat.\n\nLents oli käynyt tulipunaiseksi ja lumivaaleaksi vuoroitellen ja hänen\nhuulensa vapisi kun hän sanoi: \"Appi, te olette lasteni isoisä, ja te\ntiedätte, mitä olette heiltä riistänyt. Tottakaan teillä ei ole\nomaatuntoa. Mutta metsää ei saa kaataa. Minä panen asian oikeuteen\".\n\n\"Hyvä juttu! Siinä sinä teet, kuinka tahdot\", sanoi Leijonan isäntä ja\nmeni yöpöydälle kaatamaan itselleen kupin kuumaa. Lents ei saanut\nenempätä oltua tuvassa.\n\nKivipenkillä, Leijonan ravintolan edustalla istui murheissansa mies, ja\nse oli tuo vanha Pröbler. Hän sanoi jokaiselle ohi-menevälle istuvansa\nodottamassa asianomaisen virkamiehen tuloa, sillä tuolla sisällä\nLeijonassa oli hänen paras ja tärkein keksimänsä pantuna pantiksi, eikä\nsitä suinkaan saataisi panna menemään vasaran alle, joten se joutuisi\nmailmankuluksi ja joka mies ottaisi mallia siitä, eikä hänelle itselle\nolisi siitä mitään hyötyä. Konkursipesän hoitajain tulisi ensin\nhänelle hankkia hallituksen antaman patentti-oikeuden, joka hänestä\ntekisi rikkaan ja mainehikkaan miehen. Lents näki paljon vaivaa\nrauhoittaaksensa vanhusta. Hän koki hänelle todeksi näyttää, että häntä\nyksistään oli Leijonan isäntä hyvin kohdellut, sillä kaikki Pröblerin\nteokset olivat täyteen arvoonsa kirjoihin kirjoitettuna ja niinkuin\npanttikaluina hänen lunastettaviksensa. Mutta Pröblerin pää ei\nkääntynyt enempää kuin hän paikaltaankaan hervahti.\n\nLents lähti menemään; hänellä oli itsepuolestansakin tarpeeksi\ntekemistä. Hän meni setänsä Petrovitschin luo. \"Näetkö nyt\", sanoi setä\nhänelle riemusuin, \"enkö minä sitä sinulle sanonut juuri tällä\npaikalla, silloin, kuin sinä pyysit minua menemään Annia sinun\npuolestasi anomaan, enkö minä sitä sanonut, että Leijonan isännän on\nvelkaa sekä samettikalottinsa päässä että saappaansa jalassa? Ja\nitsensäkin hän on lihoittanut vieraista varoista\".\n\n\"Niin, niin, setä; teillä on ollut oikein ja te olette viisas, mutta\nauttakaa minua nyt\".\n\n\"Ei tässä mikään apu auta\".\n\nLents rupesi nyt kertomaan metsä-asiastansa ja kuinka sen oli laita.\n\"Kukatiesi jokin neuvo sentään auttaa,\" sanoi Petrovitsch.\n\n\"Jumalan kiitos! Jos minä vaan saisin pitää metsän!\"\n\n\"Siitä ei voi olla puhettakaan; metsä on myyty kuin myyty, mutta sitä\nkaadettakoon vaan paikka paikoin, eikä kauttaaltansa. Metsä on sinun\ntalosi suojana ilmoja vastaan, eikä sitä saa juuri ilman mitään\npuhtaaksi hakata. Näyttäkäämme tuolle metsän koloojalle\nTrenzlingenistä, että meissä on hänen mestarinsa\".\n\n\"Herra Jumala, minun taloni!\" huusi Lents. Hänestä oli kuin talonsa\nolisi kukistumaisillaan, kuin täytyisi hänen kiiruhtaa kotiin avuksi.\n\n\"Sinun talosiko? Niin oikein, sinun talosi on täpärällä,\" sanoi\nPetrovitsch ja nauroi tätä omaa sukkeluuttansa. \"Mene nyt kohta\nkylätuomarille, ja tee siellä vastaväite. Vielä yksi asia, Lents; minä\nen elinpäivinäni enää usko yhtäkään ihmistä, ja minä sanoin sinulle jo\nsilloin samalla kertaa, että sinun rouvasi on paras koko perheessä.\nMitä sen muihin jäseniin tulee, näethän nyt, etten ole heistä pettynyt.\nHe ovat kaikin jo aika päivä tietäneet, jo vuosia sitte tietäneet, ja\nvallan hyvin tietäneet, kuinka perheen isän on laita ollut. Ja sinä\nolit sitte hyvä hätävaraksi, kosk'ei tohtorin nykyinen vävypoika\nAnnista huolinut, ja siinä hän oikein tekikin\".\n\n\"Setä, minkätähden noin sanotte juuri nyt?\"\n\n\"Minkätähdenkö? Sentähden että se on totta; minulla on vaikka vieraita\nmiehiäkin siihen\".\n\n\"Mutta minkätähden juuri nyt, juuri tällä hetkellä sitä sanotte?\"\n\n\"Onkosta mitään määräaikaa pantuna, milloinka totuus on sanottava? Minä\nolen aina ajatellut niin, että sinä ja sinun Pilgrimisi, te olette\njuuri yhtä hyvät haaveksiat molemmat. Minä sanon sinulle, kummoinenka\nsinä olet; sinä olet ollut kurjimpia ihmisiä, ennen kun sinä menetit\nrahasi, sillä sinä olet katuvainen nahjus, ja semmoinen mies on\nsurkuteltavin ihminen, on kuin säkki läpiä täynnä. Niin juuri, sinä\nolet katuvainen nahjustelia. Mitä sinä eilen teit, sitä sinä tänäpänä\nkadut ja ajattelet: voi minua vaivaista lasta! Minun tarkoitukseni on\nkuitenkin ollut niin hyvänsuopa! Surkuttelemista ei yksikään mies\nkaipaa, taikka semmoinen ei olekaan mies; surkutusta kaipaa ainoastaan\nvaimoihminen.\"\n\n\"Setä, te kohtelette minua kovin kovilla sanoilla\".\n\n\"Sentähden minä sitä teen, että sinä olet itseäsi kohtaan niin\npehmoinen. Mutta ole nyt kerrankin vakava, äläkä pahoita rouvasi mieltä\ntämän tapauksen tähden. Kohtele häntä hennosti, sillä hän on nyt vielä\nkurjemmassa tilassa kuin sinä itse oletkaan\".\n\n\"Vai niin? Niinkö?\"\n\n\"Juuri niin. Tuolle muhkealle Leijonan Annille käy raskaaksi, kun hän\nei enää taida ajatella, että jokainoa, jolle hän hyvää huomenta sanoo,\non siitä pöyhkeissään\".\n\n\"Hän ei olekaan enää Leijonan Anni, vaan hän on minun vaimoni.\"\n\n\"On oikein sekä Jumalan että ihmisten edessä; sinä nait hänen omasta\nvapaasta tahdostasi, vaikka minä kyllä sinua estelin\".\n\nLents riensi kylätuomarin luo, mutta ei tavannut häntä kotona. Hän\nkäveli kuin orjantappuroilla, ja ne häntä pisteli ja nytki. Hyviä\nihmisiä hän ei tavannut kotona, mutta kaikki ilkeät hänelle sanoivat\njulki, mitä he salaa olivat hänestä ajatelleet; he kiusasivat ja\npilkkasivat häntä nyt, kun hän oli avun tarpeessa. Hän palasi takasin\nkotiinsa, mutta karasi talonsa sivutse metsään ja käski puitten\nhakkaajia lakkaamaan työstänsä: \"Täällä ei ollenkaan tarvitse puita\nkaataa.\"\n\n\"Maksatteko sitte palkkamme tältä päivältä?\"\n\n\"Maksan\".\n\n\"No hyvä\". Miehet laskivat kirveensä olkapäilleen ja menivät kotiin.\n\nSisään tultuansa kohtasi Lents Annin syleillen lapsiansa ja huutaen:\n\"Oi minun lapsi-raukkojani! Teidän täytyy nyt mennä kerjuun, minun\nlapsi-parkani!\"\n\n\"Niin kauan kuin minä elän ja pystyssä pysyn, se ei tapahdu; minähän\nolen mies, ja ole sinä nyt vaan rauhassa ja hyvällä päällä\".\n\n\"Hyvällä päällä? Minä en ole ikipäivinäni mitään pahaa tehnyt, ja sinä\nsuuresti erehdyt, jos nyt luulet voivasi taivuttaa minun ikeen alle\nkuin matelevaisen, nyt kun isääni on onnettomuus kohdannut. Älä\nuskokaan! Minä en taivu tippaakaan. Vasta nyt sinä saat osoittaa tuota\nkiitettyä hyvän hyvyyttäsi. Saat näyttää, kuinka sinä vaimoasi\nholhoot\".\n\n\"Niin tahdon ja teenkin, mutta ei sille kättä tarjota, joka ei kättänsä\nojenna\".\n\n\"Jos sinä vaan olisit ottanut neuvoni ja ostanut Leijonan, niin\nolisimme turvatut, eikä kotitalo olisi joutunut vierasten haltuun.\nMutta älä minulle hiisku sanaakaan rahoistasi! Sinä istuit ihan samalla\npaikalla, kuin nytkin istut, ja minä istuin tässä näin, ja tuossa\nseisoi viinilasi täytettynä melkein reunoilleen, ja minä vielä sitä\nsiirsin likemmäksikin, -- muistatko sitä? Silloin minä sinulle sanoin,\nja sanoin selvästi ja suoraan: ei järki-ihminen noin anna rahojaan\npois, ei yksin isälleenkään, noin ilman mitään\".\n\n\"Joko sinä sitte silloin tiesit, että näin pahasti piti käymän\".\n\n\"Minä en tietänyt mitään, en yhtään mitään; minä tiesin ja tiedän vaan,\nmikä on järki-ihmisen tekoa, ja anna minun viimeinkin olla rauhassa\".\n\n\"Eikö sinua haluta mennä äitisi luo? Hän valittaa ja on vallan\näkeissään\".\n\n\"Mitähän minä hänen luonansa tekisin? Sitäkö, että hän vielä enemmän\nporahtaisi tullessani? Minun kaiketi pitäisi oitis lähtemän menemään\ntuonne alas kaikkein ihmisten pilkattavaksi ja surkuteltavaksi? menemän\nsinne kuulemaan, kuinka tohtorin suloiset tyttäret soittavat ja\nnauravat minun ohitse mennessäni. Minulla on täällä ylähällä\nyksinäisyydessäni tarpeeksi, enkä minä kaipaa yhtäkään ihmistä\".\n\n\"Kentiesi kaikki täten on kääntyvä parhain päin\", lohdutti Lents,\n\"kentiesi nuo on tästälähin täällä ylähällä yksinäisyydessä hauskempi\nja parempi oltava minun kanssani yhdessä. Eipä tiedä, vaikka kävisi\nniinkin, ja niin pitääkin käymän, että vielä sanot samaa, kuin kerran\nennen sanoit: täällä ylähällä olemme kuin taivaassa ja suomme kernaasti\nihmisten tuolla alahalla riehuvan ja hyörivän ja pyörivän miten\nparahiten jaksavat. Niin olla ja elää tahdomme. Me olimme yhteen aikaan\nonnelliset, ja olemme vastedeskin taas. Kun sinä vaan olet hyvä, minä\nteen työtä siinä kuin kolme. Mitä taas tähän minun tappiooni tulee, ole\nhyvässä rauhassa sen puolesta; minä en ole sinua nainut rahojesi\ntähden\".\n\n\"Enkä minäkään ole rahaan katsonut, kun sinut otin, eikä se olisi\nvaivaa maksanutkaan. Jos minä olisin rikkautta halunnut, olisi minulla\nollut monta muuta tarjonna\".\n\n\"Me olemme jo niin kauan eläneet yhdessä, ettei naimajutut enää\nkostuta\", katkaisi Lents, \"ruvetkaamme aterialle\".\n\nAterioidessaan Lents kertoi, miten metsä-asiansa oli laita. \"Tiedätkö\",\nsanoi Anni, \"mimmoinenka loppu siitä tulee?\"\n\n\"Mimmoinenka sitte?\"\n\n\"Semmoinen vaan, että sinä saat hakkuumiehille maksaa heidän\npäiväpalkkansa\".\n\n\"Saadaanpa nähdä vaan\", vastasi Lents, ja lähti oitis aterioittuaan\ntoistamiseen kylätuomarille, jota hän ei ensi kertana tavannut kotona.\n\nTiellä sai hän seuraksensa kurjan kumppanin. Se oli Faller, joka\nruumiinvaaleana saavutti hänet ja huusi: \"Oi, voi! tämä on kauhia\ntapaus, kovin kauha; on, kuin selkeä taivas salamoitsisi\".\n\nLents puhui rauhoittavan tavalla. Tosin kyllä puolen kolmatta tuhatta\nguldenia oli melkoinen tappio, mutta hän kuitenkin pysyisi toivon\nmukaan pystyssä. Hän kiitti hyvää toveriansa hänen osanotostaan. Nytpä\nFaller pysähtyi seisomaan kuin paikallensa puutuneena. \"Mitä lajia?\nOnko Leijonan isäntä sinunkin kanssasi noin menetellyt? Hän on\nminullekin velkaa kolmekymmentä yksi guldenia pelkistä hyvistä\nkelloista, joista minä hyvin vähän hyödyin, mutta minä olen rahat\ntallettanut hänellä niinkuin säästöpankissa, että minulla olisi\nmääräaikana maksaa taloni hinnasta pois. Tämän kautta minä olen\nvähintäkin kahdeksi vuodeksi jäänyt takapajulle\".\n\nLents pani kätensä alas ja sanoi ettei hänellä ollut aikaa pitämään\nkumppanille seuraa; hänen oli määrä mennä kylätuomarille.\n\nFaller katsoi hänen peräänsä surusilmin ja melkein hän unhotti oman\nkurjuutensa ystävän tähden.\n\nKylätuomari-tohtori oli Leijonan isännän ikävästä kohtauksesta kovin\npahoillaan. Ne rahat, jotka hän itse sen kautta kadotti, ei olleet\nsanottavan suuret, mutta Leijonan isännän häviö oli onnettomuus koko\nkylälle, koko paikkakunnalle.\n\nKun Lents sitte kertoi itsensäkin kärsineen vahinkoa, huusi tohtori\nvarsin uhoisaan: \"Siis on hän saanut sinunkin mukiinsa! Nyt en enää\nkummeksu mitään. Mutta kuinka se on ollut mahdollista? Kuinka se on\nvoinut olla mahdollista?\" Vähän ajan takaa hän kysyi: \"Kuinka sinun\nrouvallesi kaikki tämä tuntuu?\"\n\n\"Hän sanoo kaikki tyyni minun syykseni\".\n\nLents kertoi metsästä ja vaati ryhdyttävän kiiruimpiin keinoihin, ettei\nvielä hänen talonsakin joutuisi kaikenmoisien rajuilmojen valtaan ja\nkentiesi äkkikuulematta koko vuorenlohkareitakin vierähtäisi hänen\npäänsä päälle. Kylätuomari-tohtori oli samaa mieltä: \"Jos metsä\nhakataan paljaaksi, siitä tulee koko paikkakunnallemme pahaa perästä,\nja kentiesi vielä pilaantuu meidän paras kaivommekin, se joka on kirkon\nkohdalla ja jota juuri metsä kostuttaa. Kumminkin pitäisi vuoren\nharjulle jätettämän puita pystökseksi, mutta valitettavasti me emme\nsiinä asiassa voi mitään. Se on kurjaa ja kurjana pysyy, että\nmetsänomistajat saavat mielensä mukaan typi tyyni hävittää metsät. Nyt\nollaan parhaillaan puuhassa laatia laki tuota menettelyä vastaan, mutta\nminä pelkään pahaa, että loppu on sama kuin aina ennenkin; kun karja on\nkäymässä, pannaan naveton ovet kiini\".\n\n\"Mutta, herra kylätuomari, minua kurjuus kaikkein ensiksi kohtaa. Eikö\nsitä vastaan mitään voi?\"\n\n\"Tuskin kyllä, minä luulen. Se paikka lunastettiin talon-alaksi -- minä\nen siihen aikaan ollut kylätuomarina, vaan sinun appesi oli silloin --\nniin jäi kunnan oikeus ja sinun oikeutesi metsän suhteen valvomatta.\nVarmaankaan ei kukaan olisi huoneitansa rakentanut siihen paikkaan,\njossa sinun talosi nyt seisoo, jos olisi tietänyt siitä, että on lupa\nmetsää kaataa, ja eihän sinulla olekaan mitään metsää suojelevaa\nturvakirjaa. Sinun sopii sentään koittaa korkeammassa oikeudessa, ja\nkyllä minä annan kirjoituksen mukaasi; kentiesi asia siellä voi\nautetuksi tulla\".\n\nLentsin jalat olivat kuin solmessa, ja tuskin hän pääsi paikaltansa\nliikahtamaan. Mutta nyt ei ollut aikaa viivyskelemään eikä auttanut\nkustannuksia kammoksua. Lents haki hevosen ja lähti kaupunkiin oikeutta\netsimään.\n\nSillä välin Anni sai vieraita. Kaupustelian Ernestiina-täti, se sama,\njota Anni silloin ensimmäisellä huvimatkalla oli niin pahasti\npanetellut, tuli häntä tervehtimään ihka uudessa silkkihameessa, jonka\nvyötärössä näkyi kultakellokin kiiltävän. Hän sanoi käyneensä kylässä\nrahan kannossa, kaikki asiat kävi Jumalan kiitos hyvin, ja hänen\nmiehensä ansaitsi paljon välittäjänä talojen ja maatilojen kaupoissa\nkuin myös lumppukauppiaana, ja niinikään hän oli monen vakuutusyhtiön\nasiamiehenä sekä palo- että rakeitten vahinkoa vastaan, kuin myöskin\najoi asioita ihmisten ja eläinten hengenvakuutuslaitoksille, joitten\nkauniilla kirjaimilla präntätyt taulut riippuivat hyllyissä ja\nloodissa. Tästä kaikesta sai rahat poikineen eikä se ollenkaan ollut\nmitään onnen kauppaa, ja nytkin juuri oli käynyt saataviansa velkomassa\nja hän ei saanut samassa oltua tulematta Anniakin tervehtimään.\n\nAnni kiitti kohteliaasti ja pyysi antamaan anteeksi, ettei hänellä nyt\nollut mitään erikoista tarjottavana. Ernestiina vakuutti, ettei hän\nollut sitä varten tullutkaan.\n\n\"Sen sinusta uskonkin\", sanoi Anni, ja ne sanat sopi kääntää moneen\npäin. Anni puolestansa oli vallan varmaa siitä, että Ernestiina oli\ntullut tänne koston himosta. Anni, joka aina oli Ernestiinaa pitänyt\nhalpana, Annin piti nyt pakahtuman kateudesta ja harmista. Mutta\nAnnissa kuitenkin vielä oli sen verran ravintolan tytärtä, että hän\ntaisi tuommoista häijyyttä torjua muutamilla kohteliaasti löylyttävillä\npuheenparsilla ja sen ohessa myöskin näyttää vanhaa kopeuttansa --\nhänpä olikin talon tytär Leijonasta ja Ernestiina vaan katala\nsukulainen, joka kerran oli heillä palvellut -- kun hän huomautti\nErnestiinaa siitä, että monenmoista askaroimista löytyi, joka oli\nsopivaa ainoastaan alhaisemmille ihmisille, mutta parempain ihmisten ei\nsopinut kaikenmoisiin raha-ansioihin ryhtyä.\n\nErnestiina oli todellakin tullut Morgenhaldeen vahingon ilosta, ja sen\nhuomasi siitäkin, että hän oitis tultuansa rupesi kourimaan taskujaan,\njossa oli naula poltettua kahvia ja sama verta sokeria, jonka hän aikoi\nAnnille lahjoa tuliaisiksi. Mutta samassa kun hän Annin näki, muuttui\nhänen vahingon ilonsa vilpittömäksi suruksi, ja kun Anni häntä noin\nylhäisesti puhutteli, niin hänessäkin heräsi tuo entinen nöyrä\nalammaisuuden tunto ja hän unohti sekä silkkihameensa että\nkultakellonsakin. Tuliaiset, jotka hän oli aikonut lahjoa, ne hän nyt\ntarjosi kuin maistiaisiksi taikka kauppatuttavuuden vuoksi, ja hänen\nsanansa tuli oikein sydämmestä, kun itkusilmin sanoi: jos kaikki\nihmiset, jotka ovat Leijonassa hyvää nauttineet, nyt sen palkitsisivat,\nniin olisi Annin vanhemmilla vaikka sata vuotta elääksensä. Hän lisäsi\nvielä totisella äänellä, että jos vaan olisi tullut Leijonaan naiduksi,\nkaikki epäilemättä olisi entisellä hyvällä kannalla.\n\nTämmöinen puhe oli Annin mieleen, ja se teki, että hän unohti pois\nkaikki vanhat kiistat ynnä tämän sietämättömänsä sukulaisen uudet\nvaatteet. Nyt kumpikin vuorotellen rupesi toinen toistansa\nmuistuttamaan menneistä onnellisemmista ajoista ja sen ohessa\nvalittamaan, kuinka ihmiset nyky aikaan olivat viekkaita ja\nkiittämättömiä, ja Anni ja Ernestiina olivat niin yksimieliset, että he\nerotessaan näyttivät iänkaiken olleen ylimmäisiä ystäviä ja eläneen\nyhdessä kuin sisarukset.\n\nAnni vielä meni Ernestiinaa saattamaankin kappaleen matkaa ja käski\nhäntä pyytämään miestänsä kuulustelemaan, eikö löytyisi myytävänä joku\nsiistikäs ravintola, varsinkin semmoinen, jossa monta hollia tehdään,\njonka heidän sopisi ostaa ja laittaa hyvään kuntoon, ja sitte myydä\nhuoneensa täällä Morgenhaldessa.\n\nErnestiina lupasi tämän asian toimittaa ja pyysi Annia ehtimiseen, että\nhän vaan lähettäisi ostamaan puotitavaraa heiltä eikä suinkaan mistään\nmualta.\n\nAnnin päässä pyöri kotiin palatessaan monemmoisia ajatuksia: minun\nkotini on sentään holhonut hyvin monta ihmistä ja perustanut heidän\nonnensa, ja meidän itsemme ei enää pitäisi olevan mistään arvosta! Tuo\nyksinkertainen Ernestiinakin on meillä niin viisastunut, että hän nyt\ntaitaa pitää kauppapuotia ja on saanut miehensä, tuon lamaantuneen\nkraatarinkin ihmismäiseksi. Ernestiina on ennen pitänyt minun vanhoja\nvaatteitani, mutta kuinka hän nyt on vaatetettuna? On kuin\nvirkakuntalaisen vaimo ja kilistelee rahoja taskussaan! Vaan minunkos\npitäisi elää tästälähin tyhjäntoimittajana ja kuihtuvan täällä\nylä-ilmoissa, ja vielä vastaan ottaman lahja-antimia Ernestiinalta?\nEipä hän sentään rohjennut tarjota kahvinsa ja sokerinsa minulle\nlahjaksi, vaan jätti ne maistiaisiksi. -- Ei, minun uhripeuraseni,\ntämmöinen olo ei kelpaa! Minä panen sinun ketarasi toisella lailla\nkeikkumaan ja laitan musiikin, joka on toista nuottia.\n\nSiitä Anni vaan oli mielihyvissään, että hän oli antanut Ernestiinan\ntoimeksi ravintolan haun. Kun siitä vaan saisi tietää jotain vissimpää,\nniin saisi kaikki asiansa asettaa sen mukaan.\n\nSiksi aikaa hän siis päätti tyyneesti odottaa. -- Vasta myöhään\nehtoolla palasi Lents takasin kaupungista kieltäväisellä vastauksella.\nMitään kirjeellistä sopimusta metsän suojeluksen suhteen ei löytynyt.\nKun Lents seuraavana aamuna heräsi ja kuuli kirveitten iskun vuorelta\ntalonsa takaa, oli hänestä kuin joka isku tunkeisi hänen ytimiinsä.\nMinä tahtoisin kaikkein mielukkaamin kuolla, sanoi hän itsekseen ja\nistui työhönsä. Hän ei sanonut sanaakaan koko pitkänä päivänä, ja vasta\nsitte, kun hän ehtoolla sammutti kynttilän kamarissaan, lausui hän\nlujaa: \"Minä soisin saavani noin sammutetuksi elämänikin!\"\n\nAnni ei ollut tätä kuulevinaan.\n\nTähän saakka ei Anni ollut itkun pisaraa vuodattanut tämän surullisen\nkohtauksen tähden, ei itse tähtensä enempää kuin vanhempainsakaan. Hän\npysyi malttuneena, paitsi mitä hän lastensa puolesta valitti. Mutta\nseuraavana aamuna, kun ei enää tullut kylästä lämmintä nisuleipää eikä\nollut kahvipöydälle pantavana muuta kuin tavallista ruokaleipää, rupesi\nposkia pitkin vierimään katkeria kyyneleitä, jotka lankesivat leivän\nsekaan. Anni leikkasi Lentsin huomaamatta kyynelten kastaman kaistaleen\npois ja söi sen, söi ja itki.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.\n\nKaikki nurin narin.\n\n\nKonkursipesän uskotut miehet saattoivat kaikki päivän valkeuteen, ja\nnyt tuli ilmi, miten Leijona oli menetellyt salavihkaa.\n\nLeijonan isäntä näytti olevan oikea veijari.\n\nTydyttääksensä niitä, jotka olivat vieraita ja vastoin häntä ankaroita,\noli Leijonan isäntä pettänyt juuri niitä, jotka häneen luottivat\ntaikka olivat hänen käskynalaisiansa, Yksin hollimiestenkin pienet\nsäästörahat oli saamatta. Kurjat kellosepät kulkivat kylässä paikasta\npaikkaan valittaen epätoivoissaan, että Leijonan isäntä oli heidän\nelämä-iästänsä varastanut kuukausia ja vuosiakin, ja kuitenkin olisi\njokainoa heistä ollut ennen tätä valmis vaikka vannomaankin, ettei\nrehellisempää miestä hakeinkaan löytynyt. Paremmin ei Leijonan\nemännänkään käynyt, vaikka hän itsensä niin viattomaksi teki. Emäntähän\naina oli niin levitellyt perheen siipiä ja aina niin isoisesti\nkerskaillut, sekä jokaiselle suosiotansa osoittanut kuin armolahjaksi.\nLeijonan isäntä ei kumminkaan ollut kerskannut muulla kuin\näänettömyydellään ja tytynyt että häntä yhdeltä ja kahdelta tahoin\nkutsuttiin kunnianmieheksi ja joskus sitte vielä visun varoisaksi.\n\nMoni velkoja tuli Lentsin tykö Morgenhaldeen. Heitä ei pidättänyt tuo\npitkä matka sinne ylös, koska kerran olivat kylään tulleet ja heillä\noli niinkuin oikeus nähdä koko kurjuuden. Kun he kaikki sanoivat\nsurkuttelevansa Lentsiä, että hän oli joutunut näin pahaan pulaan, se\noli kuin he olisivat puoleksi säälineet häntä ja puoleksi ennustaneet\nhänelle vielä suurempaa kurjuutta. Muutamat häntä lohduttivat sillä,\nettä hän kukatiesi saisi periä setänsä, ja he vakuuttivat, etteivät he\nhäneltä velkoisi mitään, vaikka hän rikaskin olisi, heillä kun ei\nsiihen oikeutta ollutkaan. Mihinkä hyvänsä Lents vaan tuli, siellä\nhäntä päiviteltiin ja surkuteltiin appensa tähden, joka oli tehnyt niin\nhuonosti, että meni omaa lastansa pettämään. Yksi ainoa vaan oli, joka\npuhui Leijonan isännän puolesta, ja se oli Pilgrim, ja kun hän sitä\nteki sulasta sydämmensä pohjasta ja aina Lentsin luona vakuutti, että\nLeijonan isäntä oli ainoastaan erehtynyt laskuissansa ja pannut kaikki\ntoiveensa tuohon onnettomaan brasilialaiseen riita-asiaan eikä suinkaan\nollut mikään väärintekiä, niin hän sillä voitti Annin koko sydämmen,\nkoska Anni aina oli isäänsä rakastanut. Kylässä kävi semmoinenkin puhe,\nettä Leijonan isäntä vieläkin koitti koota Morgenhaldeen kaikki, mitä\nhän vaan salaa irti sai. Yksi köyhä kelloseppä tuli suoraa päätä\nLentsin luo kotiin ja sanoi, että jos hän vaan saisi omansa, hän ei\nkenellekään hiiskuisi sanaakaan. Lents huusi Annin sisään ja selitti\nhänelle vieraan kuullen, ettei hän ikinä antaisi hänelle anteeksi, jos\nhän ottaisi tallettaaksensa väärin saatua tavaraa edes äyrinkin\narvosta. Anni laski kätensä lapsensa päähän ja vannoi, ettei semmoista\nollut koskaan tapahtunut eikä tapahtuisikaan. Lents eroitti Annin käden\nlapsen päästä, koska hän ei vannomista kärsinyt. Totuus olikin Annin\npuolella, ettei Morgenhaldessa mitään väärin saatua tavaraa talletettu.\nAnoppimuori siellä usein kävi. Lents ei vaihettanut montakaan sanaa\nhänen kanssaan, ja varsin sopivasti oli se, ettei Maisua enää talossa\nollut, sillä uusi palvelupiika -- se oli Leijonan-Annin lähin\nsukulainen -- sai usein öisin kävellä edes ja takasin Leijonan ja\nnaapurikylän väliä kantaen raskasta koria, ja kaupustelian Ernestiina\nosasi kaikkia rahaksi muuttaa. Ernestiinan mies olikin ainoa Leijonan\nisännän alammaisista, joka ei hänen tähtensä vähintäkään hävinnyt,\nvaikka kaikki ne kellosepät, joille Leijonan isäntä ei ollut antanut\npuhdasta rahaa, sen siaan olivat saaneet ottaa Leijonan isännän takuuta\nvastaan kaikenlaista kamaa kaupustelialta. Nyt näillä kurjilla ei ollut\nkellon kuortakaan, ei muuta kuin paljasta velkaa, mutta kaupustelia\nvakuutti kuitenkin, että he olivat maksoon kykenevämmät kuin heidän\nentinen takuumiehensä.\n\nIhmiset Lentsiä surkuttelivat senkin tähden, että appensa häviö veisi\nhänenkin häviöön. Siihen Lents luottamuksella vastasi, että hän pysyisi\npystyssä, mutta nyt, vasta nyt alkoi iankaikkinen juoksu ja vaitelus.\nKenellä vaan oli hiukankin Lentsiltä saatavaa, se tuli sitä hakemaan,\nkoskei häntäkään enää uskottu. Lents oli pahemmassa kuin pulassa, ja\nvielä oli yksi pääpula, josta hän ei uskaltanut Annille mitään hiiskua,\nkoska Anni oli häntä juuri samasta varoittanut. Asian laita oli se,\nettä keskellä näitä selkkauksia sanoi Fallerin velkoja saatavansa ylös,\nkun Lentsin takuu ei nyt enää ollut otollinen. Faller oli tuskissaan,\nkun hänen täytyi tämän Lentsille ilmoittaa ja hän valitti, ettei hän\ntietänyt mihin hän kaikilla kaksoisparillaan joutuisi.\n\nLuottavaisesti Lents hänelle lupasi apunsa; olihan hänen tunnettu, hyvä\nja vanhemmilta peritty nimensä kuitenkin vielä tallella. Eihän mailma\nlienekään niin huonontunut, ettei vanhastaan taattu nimi enää olisi\nmistään arvosta. --\n\nAnni ei muistanut muita kuin pienempiä sitoumuksia, ja hän neuvoi:\n\"Mene kuin menetkin setäsi luo; hänen täytyy sinua auttaa\".\n\nKyllä kaiketi sedän luo! jos setä vaan olisi ollut tavattavana!\nPetrovitsch aina katosi säännöllisesti koko kylästä, kun\nmaahanpaniaisia pidettiin. Sitä hän ei tehnyt minkään sääliväisyyden\nvuoksi, vaan sen tähden, että ne menot olivat vastoin hänen luontoansa.\nPetrovitsch kohta toisena päivänä jälkeen Leijonan-isännän häviötä oli\nkadonnut. Häntä niinikään harmitti nuo kulkupuheet hävinneestä\nmiehestä, ja tällä erää hän vielä jätti noitten tuleentumattomien\nkirsimarjojen poiminnan käytävällä kasvavista kirsipuista erään\nrenkimiehen huomaan. Vasta sitte kun talvi jo teki tuloa ja Leijonassa\noli uusi isäntä ja sen entinen isäntäväki oli muuttanut erääsen\nvävypoika-puukauppiaan omistamaan moisioon lähellä kaupunkia, vasta\nsitte hän taas nähtiin kylässä käyskentelevän.\n\nLeijonan-isäntä oli muutoin kantanut kohtaloansa melkein ihmeteltävällä\ntasamielisyydellä. Ainoastansa kerran, kun taiteilia istuen kaleesissa\najoi molemmilla rautioilla vähän matkaa kylästä hänen ohitsensa,\nLeijonan-isäntä ei pysynyt tasavoitolla, vaikka kukaan ei sentään\nnähnyt, kuinka hän kompastui ja putosi ojaan, ja jäi sinne isoksi\naikaa, kunnes hän vihdoin pääsi ylös.\n\nPetrovitschillä oli tätä nykyä uusi kävelytie. Hän ei enää kävellyt\nLentsin talon sivutse eikä hän enää etsinyt metsää, josta jo oli\nmelkein puhdas tehty.\n\nLents valvoi lähes puoliyöhön ja luki varojaan. Kaikki voi vielä\nkääntyä parhain päin, ja kohta pikaa olikin rahasumma tarjonna, mutta\nse poltti, juuri kuin olisi ihan kuumalta tullut itse pirun\nrahapajasta.\n\nKaupustelian Ernestiinan mies tuli erään vieraan kanssa Morgenhaldeen\nja sanoi: \"Lents, tämä mies tässä tahtoisi ostaa sinun talosi\".\n\n\"Mitä lajia? minun taloniko?\"\n\n\"Niin, olethan itse siitä puhunut. Sillä on nyt paljon pienempi arvo\nkuin ennen, nyt kun metsä on kaadettu ja vaara ei ole kaukana. Mutta\nsitä vastaan saattaa vielä keinoja keksiä\".\n\n\"Kuka on sanonut, että minä myisin taloni?\"\n\n\"Sinun rouasi.\"\n\n\"Vai niin? vai minun rouani? Anni, tulepa tänne! Oletko sinä sanonut,\nettä minä aivon myydä taloni?\"\n\n\"En ole sanonut juuri niin; sanoin vaan Ernestiinalle, että jos hänen\nmiehensä tietäisi myytävänä olevan joku kelpo ravintola hyvällä\npaikalla, me sen ostaisimme ja myisimme sitte talomme\".\n\n\"Viisaampaahan se on\", lisäsi kaupustelia, \"että ensin myytte talonne.\nKun on puhdasta rahaa kädessä, pääsee huokeasti siistin ravintolan\nomistajaksi\".\n\nLents valkeni kuin vaate ja viimein hän sanoi: \"Minä en lainkaan\ntaloani myy\".\n\nKaupustelia meni vieraineen tiehensä, pilkaten ja haukkuen tuommoisia\nhuolimattomia ihmisiä, joille ei hyvät sanat kelvanneet ja jotka turhan\ntähden muita vaivasivat.\n\nLents oli vähällä pikastua, mutta hän kuitenkin vielä sai itsensä\nhillittyä. Kun hän sitte oli kahdakesken vaimonsa kanssa -- Anni oli\nääneti, vaikka Lents häneen monta kertaa katsoi -- sanoi hän vihdoin:\n\"Minkätähden olet minulle tämän tehnyt?\"\n\n\"Sinulle? Minä en ole sinulle tehnyt ollenkaan mitään, mutta itse asia\non sanottu, kuin sanottu. Ei ole meillä pahaakaan rauhaa, ennen kun\ntäältä muutamme pois. Minä en täällä enää asu, ja ravintolaan minä\ntahdon, ja sen sinä saat nähdä, että minä vuodessa ansaitsen kolme\nkertaa enemmän kuin sinä nastojen nyppimisellä\".\n\n\"Ja sinä luulet voivasi minua pakoittaa?\"\n\n\"Sinä vielä minua kiitätkin siitä, että pakoittanut olen; tuskin sinua\nmuutoin saisi saranoistasi mihinkään\".\n\n\"Minulla on saranat, ja hyvät onkin\", sanoi Lents kolkosti, otti takin\näkkiä päällensä ja meni ulos.\n\nAnni juoksi hänen perässään vähän matkaa.\n\n\"Mihinkä sinä menet Lents?\"\n\nLents ei vastannut mitään, meni vaan menemistään vuorta ylöspäin.\n\nPäästyänsä vuoren harjalle, katsoi Lents vielä kerran ympärilleen.\nTuolla näkyi hänen vanhemmilta peritty talonsa, jota metsän puut eivät\nenää peittäneet. Talo oli kuin alastoin, ja hän itsekin oli mielestänsä\nkuin alastoin, ja koko hänen elämänsä hunningoilla. Hän kääntyi pois ja\nkarasi eteenpäin. Mene muille maille, muille maille vieraisille, ja\nsitte kun sieltä palaat, on sinusta tullut toinen mies, ja kaikki\nmuutoin ovat muuttuneet...\n\nHän karasi eteenpäin kuin karkulainen, ja kuitenkin joku vastustamaton\nvoima häntä pidätti. Vihdoin hän istui puun kannolle ja peitti kasvonsa\nkäsiinsä. Oli lauhkia, syksyinen sydänpäivä; aurinko ei muuta kuin soi\nhyvää maaperälle ja varsinkin Morgenhaldelle; se lämmitti sulovalollaan\nnoita kaadettuja puitakin, joita se niin isot ajat oli elähyttänyt.\nKastanjapuissa harakat haastelivat raakkuen ja pähkinälintu pani täyttä\nrintaa omaa joukkoon. Lentsin mieltä rasitti kuolema ja yö. Yhtäkkiä\nkuului lapsen ääni huutavan: \"Kuulkaa, mies, auttakaa minua pääsemään\nylös\".\n\nLents nousi seisoalleen ja auttoi Fallerin vanhimpaa tytärtä, joka\ntällä paikkaa oli koonnut lastuja, saamaan takkansa selkään. Lapsi\nsäikähtyi, kun tunsi Lentsin ja näki hänen noin villimiehen muotoisena,\nmelkein kuin murhamiehenä ja aaveenkaltaisena. Lapsi kiiruhti vuorta\nalas. Lents katseli ison aikaa hänen kiiruttaan.\n\nJo oli yön aika, kun hän palasi kotiin. Ei hän sanonut sanaakaan, vaan\nistui tunnin kumminkin tuolilla, silmät alas tuijottaen. Sitte hän\nkatseli työkalujaan, jotka riippuivat seinällä, ynnä kaluvipusimia\nkatossa niin oudoksuvilla ja tutkivilla silmin, kuin olisi hän tuomittu\nmuistuttelemaan, mitä nämä kaikki olivat, taikka mitä virkaa niillä\noli.\n\nLapsi rupesi huutamaan kamarissa ja Lents meni sinne sisään, mutta ei\nsaanut lasta vaikenemaan muutoin kuin täytyi ruveta laulamaan.\n\nÄiti laulaa lapsen tähden, vaikka oma sydän surusta särkee. Lents nousi\nylös tuolista, meni kamariin ja sanoi: \"Anni, minun oli halu kadota\nkotoa pois, mutta minun teki taas mieleni kotiin takasin. Naura sinä,\nmitä naurat; minä kyllä arvasin, että sinun nauramasi piti\".\n\n\"Minua ei naurata ensinkään, olen vaan minäkin ajatellut niin, että\nkukatiesi olisi hyväkin, jos perästäkin näyttäisit toden ja vuodeksi\nlähtisit vieraille maille. Sinä tulisit vissiinkin viisaampana takasin\nja sitte olisi meillä kaikin puolin levollisempi olo\".\n\nLentsin sydäntä leikkasi kuin veitsellä se, että Anni olisi antanut\nhänen noin paki paraastaan mennä, mutta hän vastasi vaan: \"Minä en sitä\ntehnyt silloin kuin minun hyvin kävi, sitä vähemmin nyt, kun tuska on\nrinnassa. Jos vaan minulla ei ole mitään, joka mieltäni onnistuttaa, ei\nminusta ole mihinkään enkä minä mihinkään kelpaa\".\n\n\"Vasta nyt minua naurattaa\", sanoi Anni, \"sinusta ei siis ole\nulkomaille enempää onnellisena kuin onnettomanakaan?\"\n\n\"Minä en sinun puhettasi ymmärrä enkä ole koskaankaan ymmärtänyt, etkä\nsinäkään minun\".\n\n\"Se on pahinta, mitä olla taitaa, että kurjuutta on ympärillämme ja\nkurjuutta itsessämme\".\n\n\"Heitä kurjuus pois ja ole hyvilläsi\".\n\n\"Älä puhu niin lujaa, taikka herätät lapsen taas\", vastasi Anni.\n\nAina kun Anni sai kuulla, että hänen piti oleman hyvällä päällä, ei\nhänen kanssaan ollut puhumistakaan.\n\nLents meni takasin tupaan, ja kun Annikin tuli sinne, pantuaan kamarin\noven hiljaa kiini, sanoi Lents: \"Nyt juuri, kun meitä on onnettomuus\nkohdannut, pitäisi meidän vasta oikein rakastaman ja pitämän toinen\ntoistamme hyvänä; sehän on meidän ainoa tavaramme, mutta sinä et siitä\npiittaa mitään. Miksi et sitä tee?\"\n\n\"Siihen on mahdoton pakoitettaa\".\n\n\"Sitte minä menen toistamiseen tieheni\".\n\n\"Ja minä jään kotiin\", vastasi Anni kolkosti, \"minä jään lasteni luo\".\n\n\"Ne ovat minun lapsiani juuri yhtä paljon kuin sinunkin\".\n\n\"Vaikkapa niinkin\", vastasi Anni uppiniskaisesti.\n\n\"Ja nyt pelikellokin juuri rupee soimaan!\" valitti Lents. \"Oi hyvä\nJumala, soittaakin vielä tuota ilovalssia! Minä en kärsi kuulella\nainoatakaan säveltä, en ainoatakaan. Paras olisi, jos joku musertaisi\notsaluuni pirstaksi; minä en enää saa ainoatakaan selvää ajatusta\nkiini. Anni, eikö sinulla ole yhtäkään hyvää sanaa minulle sanottavaa?\"\n\n\"En tiedä yhtäkään\".\n\n\"Koitan minä sitte sanoa: Pitäkäämme rauhaa keskenämme, niin on kaikki\nkääntyvä parhain päin\".\n\n\"Se on minunkin mielestäni oikein\".\n\n\"Etkö sinä nyt saisi tulla minua syleilemään ja olla iloinen, kun taas\nolen kotona?\"\n\n\"En tänään, mutta kentiesi huomenna\".\n\n\"Entäs sitte, jos minä tänä yönä kuolen?\"\n\n\"Sitte minusta tulee leski\".\n\n\"Ja menet kaiketi uuteen naimiseen?\"\n\n\"Jos vaan kukaan huolii\".\n\n\"Sinä tahtoisit tehdä minun hulluksi!\"\n\n\"Siihen ei paljon tarvitakaan\".\n\n\"Anni!!!\"\n\n\"Siksi olen ristitty\".\n\n\"Kummoinenka loppu tästä perästäkin tulee?\"\n\n\"Tiesi Jumala\".\n\n\"Anni! Emmekö me yhteen aikaan pitäneet toinen toistamme sydämmestä\nhyvänä?\"\n\n\"Pidimme kai yhteen aikaan\".\n\n\"Eikö se enää käy laatuun?\"\n\n\"En tiedä\".\n\n\"Minkä tähden sinä noin minulle vastaat?\"\n\n\"Sen tähden, että sinä noin kysyt.\"\n\nLents peitti kasvonsa molempiin käsiinsä, ja sillä lailla hän sitte\nistui melkein koko pitkäsen yön.\n\nHän ei lakannut ajattelemasta, mikä syynä oli tähän kaikkeen ja minkä\ntähden yksi onnettomuus toisensa perään häntä kohtasi, ja vielä\ntämmöinen kamaluus lisäksi.\n\nHän ei käsittänyt syytä. Hän ei sitä käsittänyt, vaikka hän ajatteli\nkaikki läpitse, ensimmäisestä päivästä alkaen tähän päivään saakka.\nMinä en käsitä sitä! Minä en voi sitä käsittää! -- -- huusi hän. Jos\njoku ääni taivaasta sen minulle ilmoittaisi!\n\nMitään ääntä taivaasta ei ilmaantunut; kaikki oli hiljaista ja tyyntä.\nKellot löivät napsuttivat tavallista tahtiansa. Lents katseli ison\naikaa akkunasta ulos.\n\nYö oli niin hiljainen. Ei liikkunut oksa, ei puu, ainoastaan taivaalla\najelehti lumipilviä kiitäen. Tuolla etäisellä vuorella kettinkisepän\nluona paloi kynttilä, ja se paloi koko yön, sillä kettinkiseppä oli\ntänään kuollut. Miksi hän sai kuolla etkä sinä? Kuitenkin sinä olisit\nniin mielelläsi...\n\nLentsin mielessä muutteli milloin elämä, milloin kuolema, vuoroitellen\nja sekamaisesti. Elävät ihmiset eivät eläneet ja kuolleet eivät olleet\nkuolleita. Koko elämä oli kuin ääretön onnettomuus; ei ollut linnun\nääntä koskaan kuulunut eikä ilmisääni laulua hyrittänyt. Koko mailma\noli uudestaan autio ja tyhjä kuin ennen luomista, kaikki aaltoili\nsekaisin...\n\nLentsin otsa sattui ikkunan pieleen ja peljästyksissään hän säpsähti\nhirviästä unen horroksesta. Hän meni vuoteelle hakemaan lepoa ja\nunohdusta unessa.\n\nAnni makasi jo aikaa. Lents katseli häntä. Joska hän nyt vaan tietäisi,\nmitä Anni uneksii! Joska hän vaan voisi auttaa Annia ja itseään!\n\n\n\n\nKAHDEKSASKOLMATTA LUKU.\n\nLainahattu ja säästörahat.\n\n\nNäillä seuduilla, joissa me nyt ollaan, ei maa sula moneen kuukauteen,\nkun se kerran on jäähän mennyt. Niin on ylimalkaan laita kaikkialla,\npaitsi Morgenhaldessa, jossa aurinko lämmittää niin vaikuttavasti, että\nräystäät tippuu, kun muualla vahvat jääpuikot sitkeästi istuvat kiini.\nMutta tänä talvena näytti sille, kuin aurinkokaan ei olisi ollut niin\nhyvä tuttava Morgenhaldelle, kuin ennen muinoin. Ei ollut tietoa\nsulasta talon ulkona, ja sisälläkös vasta -- --\n\nEi nyt sentään ollut ilma kylmempi kuin ennenkään, vaan kyllä kai syy\noli kaiketi siinä, että metsä oli kaadettu.\n\nHakatuita puita oli pitkin matkaa odottamassa kevään tulvavesiä, jotka\nne uittaisi alas laksoon. Mutta ihmisetkin Morgenhaldessa olivat kuin\njäätyneinä jäässä. Anni ei näyttänyt ollenkaan enää elpyvän entiseen\nelävyyteensä: oli kuin koko hänen olentonsa olisi ollut kontassa, jota\nei mitään lämmin henkäys olisi saanut sulamaan, ja se jäi\nkoittamattakin.\n\nAnni, ainoa sisaruksista, joka oli naitu kotikylään, tunsi nyt, kun\nvanhempansa eivät enää täällä olleet, olevansa heiltä vallan ylen\nannettu. Se ajatus, että hänen yksistänsä täytyi kaikista sisaruksista\nolla kurjin, kalvoi häntä kuin koi, mutta sitä hän ei kenellekään\nsanonut. Hänestä yksistänsä ei ollut vanhemmille mitään turvaa, hän\nyksin ei voinut heitä auttaa. Eikä ollut tietoa, vaikka kentiesi hänen\nitsekin täytyisi käydä kerjäämässä sisariltaan ja pyytämässä heitä\nantamaan hänen lapsillensa heidän lastensa vanhoja vaatteita.\n\nAnni askaroitsi aina hiljaisesti, ja hän, tuo hyvinkin kielevä, tuskin\nenää sanoi mitään. Hän kyllä vastasi kaikkeen, mitä häneltä kysyttiin,\nmutta sen enempää ei sanaakaan. Kotoa hän ei mennyt mihinkään, mutta\nhänen entinen levottomuutensa näytti tarttuneen Lentsiin. Lents epäili\nsuuresti, voisiko hän tästedes ollenkaan hyppysiensä työllä päästä sen\npitemmälle, ja se vaikutti hänessä sen, että tuoli, jolla hän istui, ja\ntyökalut, joita hän piteli, tuntuivat ikäänkuin polttavan.\n\nKaiken tämän lisäksi hänen täytyi hyvillä sanoilla tydyttää pikku\nvelkamiehiään. Hän, jonka pari yksinkertaista sanaa ennen oli pidetty\npuhtaana rahana, hänen täytyi nyt yhtä päätä julki ja juhlallisesti\nvakuuttaa maksavansa velkansa sille ja sille. Sitä suurempi oli sen\nperästä hänen murheensakin, voisiko hän vaankin lunastaa luvatut\nsanansa, ja hän epäili kunniansa säilyttämisestä enemmän kuin tarpeen\nolikaan. Alinomaa hänen mielessänsä oli ne, jotka häneltä saatavansa\nodottivat, yksi siellä, toinen täällä, ja hänen levottomuutensa karttui\nkarttumistaan. Lentsiä oli muutoin aina pidetty luotettavana miehenä,\nja nyt häneltä oli jäänyt maksamatta yhdelle ja toiselle, joka oli\ntoivonut varmaan saavansa ja vieläpä niillekin, joille hän oli antanut\nvakavan lupauksensa. Hän sentään uskoi ihmisistä sitä hyvää, että he\nainoastaan huomaisivat hänen kovaa kohtaustansa, eivätkä puhuisikaan\nmistään muusta. Mutta pian hän sai kokea, että puhdas raha aina on\nihmisten mielessä, ja tänäpänä juuri pitää rahat taskussa kilisemän,\neikä auta, vaikka ennen olisi kuinka rikkaaksi huudettu. Niitä on nähty\nmonta luotettavan varallista, jotka ovat tulleet muitten holhottaviksi.\n-- Anni näki vallan hyvin sen, että Lents liian paljon kiusasi ja\nmonesti hänen huulillansa oli sanoa Lentsille, mitä sydämmensä manasi,\nettei hän olisi niin tavattomasti tuskissaan, sillä jota enemmän\nitseänsä köyristää, sitä enemmän mailma tallaa. Mutta Anni ei sentään\nsanonut mitään; Lentsin tuskan piti edistämän hänen tuumansa\ntoteentumaan -- ne eivät menneet hänen mielestään -- ravintola oli\nostettava, ja sitte olisi kaikki hyvin. Suruissaan ja epätoivoissaan\ntunsi Lents, kuinka hänen koko sydämmensä surkastui, ja monta kertaa\nhän vilkasi Anniin ja ajatteli, vaikkei hän sitä lujaa sanonut: sinulla\non ollut oikein, kun olet sanonut minua tyhjäntoimittajaksi, ja se on\nnyt käynyt toteen, minä kun olenkin tyhjäntoimittajaksi tullut. Suru\nkalvaa minun sydäntäni ja meidän eripuraisuutemme sen pakahduttaa. Minä\nolen kuin molemmista päistä palamaan viritetty kynttilä. Kun nyt vaan\npikaa kaikki paremmaksi muuttuisi!\n\nLentsille tuotiin korjaustöitä, ja siten hänen nyt piti maksaman pienet\nvelkansa. Kyllä käski tekemään työtä vanhojen velkojen kuittaamiseksi,\nja kuitenkin oli joka päivällä omat tarpeensa! -- Eikä huomispäivästä\nollut mitään toivomista!\n\nMoni jäi Lentsin luoksi istumaan niin kauaksi, kuin hän oli saanut\nheidän tuomansa työn valmiiksi. Näin he pitivät häntä vangittuna hänen\nomassa huoneessaan eikä hänen voimassaan ollut näyttää, missä ovi oli.\nToiset taas ottivat haukku- ja herjaus-sanoilla valmistumattoman työnsä\npois.\n\nEi tämmöisestä olosta ole mihinkään; täytyy ruveta perinpohjaiseen\nperkaustyöhön. Tämä tämmöinen ei ole elämän eloa eikä kuolevan kuoloa.\n\"Mihin minä vaan silmäni käännän,\" sanoi Lents yhtenä päivänä Annille,\n\"on suo siellä ja vetelä täällä. Minun täytyy hakea tukevampi pohja\njalkaini alle\". Annin tuskin huomasi nyykytävän päätänsä, mutta Lentsin\nluja päätös antoi hänelle uutta voimaakin.\n\nAikasin aamulla Lents hankki lähteäksensä äitinsä sukulaisille, jotka\nasuivat tuonpuolisessa laksossa. Heidän piti nyt häntä auttaman; he kun\naina olivat hänestä kerskanneet, he eivät suinkaan soisi hänen joutuvan\nrappiotilaan.\n\nKun hän oli päässyt vuoren harjalle, rupesi päivä pilkoittamaan, tähdet\ntuikkivat taivaalla, ja Lents katseli kauas avaraan lumella peitettyyn\nmaisemaan. Ei missään näy elämän merkkiä, ja miksipä sinun sitte elämän\npitää?\n\nNyt juolahti hänen mieleensä eräs kummitus hänen unettomista öistään:\ntuo valkoinen uniaave. Siinähän se nyt oli hänen edessänsä ihan\nilmettynä.\n\nTämä näky teki hänen kuin kuumetautiseksi, ja hänen poskensa polttivat,\nvaikka juuri nyt harjun yli suhisi jääkylmä tuulen puuska.\n\nLents kuitenkin virkosi, sillä tuuli tempasi lakin hänen päästään ja\nvei sen alas äkkisyvään. Lents tahtoi tavoittaa lakkiansa, mutta heti\npikaa hän hoksasi kuoleman kidan aukenevan edessänsä. Hänen päähänsä\nlensi ajatus: olisipa hyväkin, jos sinä tapaturman kautta pääsisit\nmailmasta, mutta lyöden otsaansa hän lennätti päästänsä tämmöisen\npetturimaisen ajatuksen.\n\nLumituisku ei lakannut pyryttämästä; se melkein häikäsi silmiä ja itse\nkorppikin, tuo muutoin suoraan ja tyynesti lentävä lintu, tuskin taisi\nlentääkään, vaan liiteli laateli vaivalloisesti ja melkein kuin\nviskattuna välisti korkialle ilmaan, välisti alemmaksi laksoon.\n\nLents käveli tunasi vastatuulta lumessa, ja vihdoin hän hengitti\nhuokeammin. Tuolla näkyy huoneita! Savu nousee työläästi ilmaan katon\nreijästä; se ajelee kuin tuulen viemä pilvi ympäri huonetta. Korsteinit\neivät näy olevan täältäpäin kotoperää.\n\nLents meni sisään ensimmäisiin huoneisin, ja häntä tervehdittiin\nsanoilla: \"Kas, Jumalan terveeksi Lents, onpa oikein hauska, että\nminuakin vielä muistelet\". Häntä vastaan tuli pulskea vaimoihminen,\njoka liedellä seisoen juuri oli päässyt taittamasta suurta oksaa.\n\"Mutta minkätähden olet lakitta?\"\n\n\"Vasta minä sinun nyt tunnen; olethan se sinä, Katriina? Sinä olet\ntullut oikein tukevaksi. Minä tulen luoksesi kerjuun\".\n\n\"Oi Lents, eihän niin pahasti lienekään\".\n\n\"Kaiketi kai\", sanoi Lents, katkerasti naurahtaen -- hän huomasi, ettei\nhänen sentään sopinutkaan semmoisessa asiassa leikkiä laskea --\n\"kaiketi kai sinä minulle lainaat taikka lahjoitat vanhan lakin, kun\ntuuli vei lakin päästäni\".\n\n\"Astu kuitenkin sisään tupaan. Ikävä vaan ettei mieheni ole kotona. Hän\non metsässä hirviä vetämässä\".\n\nVoutitalokkaan Katriina avasi tuvan oven ja käski säädyllisesti Lentsiä\nmenemään edellä.\n\nTuvassa oli lämmin ja suloinen olla. Katriinan oli oikein hyvin\nmieleen, kun Lents teeskentelemättä sanoi ei ajatelleensa eikä\ntietäneensä, että Katriinan täällä asuttiin. Hänestä oli hauskaa, että\nhän sattumalta oli tänne tullut.\n\n\"Sinä olet koko elämässäsi ollut perin pohjin hyvä ja vilpitön mies, ja\nse minua ilahuttaa, että semmoisena olet pysynyt\", sanoi Katriina.\nHän toi sitte vanhanaikaisen virttyneen hatun ja miehensä vanhan\nsotilaslakin ja käski Lentsin mielukkaamin ottamaan lakin, sillä hattu\noli niin pahanpäiväinen, ettei siitä ollut mihinkään. Mutta Lents\nsittekin valitsi hatun, vaikka se oli kovasti mykertynyt ja nauhatkin\npois. Kun Lents oli noin itsepäinen, meni Katriina sukkelaan noutamaan\nmustan pyhämyssynsä, varustettu leveillä nauhoilla, ratkoi yhden irti\nja pani sen hatun ympärille. Tehdessään tätä hän jutteli kaikenlaisista\nkotoasioista ja kaikkia hän muisteli vanhoista ajoista.\n\n\"Muistatko vielä sitä, kun palasit laulujuhlasta Konstanz'issa ja\nilomielissäsi heitit hattusi ilmaan, ja se kieri alas kedolle, ja minä\nsen sitte sinulle toin?\"\n\n\"Muistan, hyvin muistankin. Mutta enpä enää heitä hattuani ilmaan;\ntuuli sen nyt päästäni tempaa\".\n\nKatriina lohdutti ja sanoi: \"Nyt onkin talvi ja tuleehan aina talven\nperästä suvi\".\n\nOikein ihmeekseen Lents katseli tuota muhkeata perheen emäntää, joka\noli niin nopsa auttamaan ja osasi niin hyvin ja paikalleen puhua. Vielä\nLentsin täytyi juoda kahviakin, ei mikään muu auttanut, ja pian\nKatriina sen saikin keitetyksi. Lentsin juodessa Katriina muiden\nmuistojensa ohella sanoi: \"On Maisukin käynyt meillä monesti, ja me\nolemme yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin\".\n\n\"Sinun käy kaikki hyvin\", sanoi Lents, \"sen näkee päältäsikin\".\n\n\"Minulla ei ole, Jumalan kiitos, mitään valittamista, minä olen terve\nja minulla on tarpeeksi itselleni ja vähän muillekin antaa. Minun\nmieheni on hyvä ja ahkera. Tosin kyllä ihmiset täälläpäin eivät ole\nniin iloisia kuin kotiseudullani; he eivät ollenkaan ymmärrä laulella.\nKaikki olisi kuitenkin hyvin, jos minulla vaan olisi lapsi, ja me\nolemme mieheni kanssa päättäneet, että, ellei meillä viidentenä\nhääpäivänämme vielä lasta ole, otamme kasvatin. Fallerin sopisi meille\nantaa yhden, ja siinä sinun pitäisi tulla avuksemme\".\n\n\"Sen teen aivan mielelläni\".\n\n\"Sinä olet kovin vanhentunut, Lents; sinä näytät niin kivulloiselta.\nOnko se tosi, että Annista on tullut niin häijy aviovaimo?\"\n\nLentsin kasvot kävivät tulipunaisiksi, ja Katriina huusi: \"Oi minua\nvaivaista lasta, kuinka tyhmä minä olenkaan! Älä vaan paheksu kaikella\nmuotoa, minä pyydän tuhannen kertaa anteeksi; minä en suinkaan ole\ntahtonut sinua loukata, eikä se puhe varmaankaan ole totta. Ihmisillä\non aina paljon puhumista niin pitkä kuin päivä on, ja jos päivä ei\npiisaa, parsitaan öillä. Minä pyydän sinulta tuhannen kertaa anteeksi;\najattele etten ole sanonut ollenkaan mitään. Minusta oli, näetkös, niin\nkovasti hauskaa, että kerran tulit luokseni omaan kotiini, mutta nyt on\nkoko hauskuus ohitse, enkä minä saa mitään lepoa viikkokausiin. Se oli\noikein sanottu, kun Leijonan emäntä Maisulle sanoi, että minä olen\nkovin tyhmä. Minä pyydän sinua antamaan anteeksi löyhät sanani\".\n\nKatriina kurotti kätensä Lentsille, ikäänkuin saadaksensa sanansa\ntakasin kouraan.\n\nLents kätteli Katriinaa ja vakuutti, ettei hän lainkaan ollut\npahoillaan, päin vastoin hyvillään ja sydämmestänsä kiitollinen.\nMolempien kädet vapisivat. Lents tahtoi kohta paikalla mennä\nmatkoihinsa, mutta Katriina vieläkin pidätti häntä ja tahtoi jatkaa\npuhetta pitemmältä, että nuo hänen tyhmät sanansa tulisi palkituksi, ja\nsitte kun Lents vihdoin viimeinkin lähti, huusi Katriina vielä hänen\nperäänsä: \"Sano Annille paljon terveisiä minulta, ja tulkaa kerran\nyhdessä meitäkin tervehtämään\".\n\nLents meni tietänsä, lainahattu päässä. Sinä kävelet kerjuhaussa,\nsanoi hän itsekseen surumielisesti naurahtaen.\n\nKatriinan sanat kajahteli tiellä hänen korvissaan. Samalla lailla kuin\nKatriina varmaan moni muukin häntä surkutteli. Se häntä suretti, mutta\nsurutunteensa hän koki poistaa, ja syytti itseään siitä ettei hän ollut\nmiehekkäämpi.\n\nMatkasauva putosi sen satoja kertoja hänen kädestään, ja joka kerta kun\nhän kumartui sitä ottamaan, tuntui hänestä, kuin selkä taittuisi.\n\nSemmoista se on, kun vaipuu synkkämielisiin ajatuksiin. Yksin kädetkin\nputoisi, ellei ne istuisi lujasti kiini. Anna surun lentää, ja ole\nmies!\n\nLents rohkaisi mieltänsä ja käveli pää pystyssä rohkiasti eteenpäin.\nPäivä paistoi ja lämmitti, jääpuikot vuorenkyljillä kimaltelivat ja\ntippuivat. Pitkät matkat ja iloiset matkalaulut, joita hän niin monta\nkertaa oli lauluyhteydessä laulanut, muistui nyt hänen mieleensä, mutta\nniitä laulamaan hän ei lähtenyt; hän ei ollut mielestään enään sama\nmies, joka ennen oli niitä sydämmensä pohjasta laulanut.\n\nSukulaiset, joita hän poikkesi tervehtimään, sanoivat hyvin iloisesti\nterve-tultuansa, ja monesti hän kertoi hattujutun, selittääksensä tätä\nhänen pahaa pulaansa. Sitte kun hän luuli nähneensä, ettei hänen\nkulunutta hattuansa huomattukaan, lakkasi hän siitä kertomastakin,\nmutta juuri kun hän ei mitään puhunut siitä, yksi ja toinen itsekseen\najatteli: hän mahtanee olla hyvin ahtaassa tilassa, kun hän noin\nhuonossa hatussa käy.\n\nMuutamat vastasivat hänen asiallensa kohteliaasti, toiset olivat\ntörkeitä. \"Kuinka meidän apumme tulisi kysymykseenkään! Sinulla on\nsuuri suku, on monta rikasta lankoa ja vielä upporikas setä. Heidän\npikemmin tulee sinua auttaa\".\n\nNe, jotka olivat hyväluontoisempia, sanoivat: \"Me tarvitsemme itse\nrahaa, meidän täytyy rakentaa ja olemme ostaneet uuden pellon\".\nToisessa paikassa taas sanottiin: \"Olisit vaan osannut tulla kahdeksan\npäivää aikaisemmin, olisi meillä ollut antaa rahaa, mutta nyt ne ovat\nlainattuna hypoteekkia vastaan\".\n\nRaskasmielisenä Lents matkusti eteenpäin, ja kun koti tuli mieleensä,\noli hänen rintansa täysi: \"Oi, joska minun ei koskaan tarvitsisi palata\nylös Morgenhaldeen. Paras kaikesta olisi kuolla pois ja maata maan\nalla, tuolla metsässä, jossa on kyllä tilaa\".\n\nVastustamaton voima kuitenkin häntä alinomaa vei eteenpäin matkallansa.\n\nTuossa on Knuslingen ja siellä Maisu asuu veljensä luona. Tottahan yksi\nihminen kumminkin löytyy, jonka sinun tulosi iloiseksi tekee.\n\nKuka oli iloisempi kuin Maisu, kun Lents astui sisään. Maisu istui\nakkunan vieressä ja kehräsi rohtimia, ja kohta kun hän Lentsin näki,\nlensi rukki tiehensä. Kaksi kertaa Maisu pyhki tuolin, johon Lentsin\npiti istuman, eikä hän lakannut valittamasta, että huoneessa näytti\nniin siivottomalta; vasta hän nyt oikein huomasi, kuinka ummehtunut ja\nsavuttunut tupa oli. Nyt Lentsin piti kertoman kaikki tapahtumat sitte\nviimeisen, mutta hän ei saanutkaan suun vuoroa Maisulta, joka puhui\npuhumistaan. \"Ensimmältä minä täällä tahdoin kuolla viluun, kun olin\ntottunut Morgenhalden suloiseen aurinkoon. Siellä aurinko ei anna\nainoatakaan sädettä, josta ei kostuisi. Oi hyvä Lents! Vaikka sinun\nkävisi kuinka hyvänsä, ole aina iloinen ja kiitollinen siitä, että\naurinko on sinulle niin armas, ja sitä ei kenkään sinulta riista.\nToista täällä. Seitsemään viikkoon ja viiteen päivään aurinko ei näytä\nhahmoansakaan täältä meidän laaksossa. Toisena päivänä loppiaisesta\nkello yhdentoista aikaan päivällä heittää aurinko ensimmäiset säteensä\ntuonne ylös vuoren huipulla kasvavaan perunapuuhun, ja siitä alkaen on\nsiellä ylängöllä auringosta hupaa, ja suvelta meilläkin on oivallisen\nlämmin. Mutta nyt olen jo tähän olooni tottunut. Mutta mimmoiselta sinä\nLents näytätkään! Sinun kasvoissasi on jotain outoa, jota minä en\ntunne, eikä sinulla ole oikea muotosi. Mutta kun sinä vedät suusi noin\nnauruun, sinulla taas on se vanha hyvä muotosi. Joka ehtoo ja aamu minä\nrukoilen sinun ja sinun perheesi edestä, ja totta kaiketi sinäkin siitä\nolet tietänyt. Enkä minä ole Annille enää vihoissani, en ollenkaan.\nAnnilla on ollut oikein; ei minusta vanhasta vatuneesta ole muuhun kuin\nmaan multaan. Mimmoisiaka sinun lapsesi ovat? Mikä on heidän nimensä?\nJos minussa vielä keväällä on henki, minä tulen luoksesi; minun täytyy\nnähdä lapsesi, vaikka minä sinne konttaisin\". Ja nyt Maisu kertoi, että\nhänellä oli kolme kanaakin ja omastakaa kaksi hanhea ynnä oma\npotaatimaa. \"Me olemme köyhiä\", sanoi Maisu laskien kätensä toinen\ntoisen päälle rintaan, \"mutta meidän ei ole, Jumalan kiitos, tarvinnut\njouten katsella, kuinka toiset syö; meillä on itsellä aina ollut leipä\nsuruti suussa. Ja tulevaksi kevääksi minä, jos Jumala suo, hankin\nitselleni kutun\". Maisu kiitti hanhiansa, ja eritoten kanojaan. --\nEntäs kanat itse, kuinka niitten oli laita tuolla häkissä, uunin takana\ntalvikorttierissaan? Ne kaakottivat, kohteliaasti kiittäen, ja\nvääntelivät päitään välisti oikealle, välisti vasemmalle päin vierasta,\njolle heidän hyviä avujaan julistettiin. Vielä päälliseksi tuo\nkullankeltainen kana mielihyvillään levitti molemmat siipensä ja\npudisteli niitä olevilla annillansa. Lents ei saanut sanoja suuhunsa,\nja Maisu luuli häntä lohduttavansa siten, että hän aika lailla rupesi\nLeijonan emäntää laittamaan, ja välimmiten taas kiitti voutitalokkaan\nKatriinaa, kuinka paljon hyvää hän teki kaikille köyhille koko\npaikkakunnalla. \"Hän höystää kanojani, ja kanani taas antavat höystettä\nminulle\". Maisu nauroi näitä sukkelia sanojaan.\n\nViimein Lents vuorostaan sai sanoa sen verran kumminkin, että hänen\ntaas täytyi mennä. Anni sanoo oikein, kun sanoo hänen aina\nlaakottelevan liian kauan joka paikassa, vaikka maa hänen jalkainsa\nalla polttaisikin; hän ei ole mies keskeyttämään puhetta, jos\njollakulla on hänelle jotakin valittamista taikka puhumista. Hänestä\ntuntui, kuin kuulisi hän Annin nuhtelevan häntä juuri nyt, tällä\npaikalla; hänen mielessään Anni seisoi hänen takanansa muistuttamassa\nhäntä lähtemään jo. Hän katsoi taaksensa, olisiko Anni todellakin\ntäällä. Hän otti nopiasti hattunsa ja keppinsä. Mutta nyt Maisu käski\nhäntä tulemaan kanssansa vinttikamariin; hänellä oli jotakin sanomista.\nLentsin rinta vavahti. Oliko Maisullakin jotain sanomista heidän\neripuraisuudestansa kotielämässä? Maisu ei kuitenkaan siitä asiasta\nhenkeänsä vetänyt, otti vaan olkivuoteesta raskaan, täpötäysinäisen ja\nmoneen kertaan solmitun kengän ja sanoi: \"Tässä on sata guldenia ja\nkolme kruununtaaleria; tee minulle se hyvä, että otat niin paljon kuin\nvaan tahdot, tee nyt se, minä pyydän sinua, muutoin minä en saa unta.\nNäetkös, sitte sinä nukutat minua, ja minä saan uneni takasin\".\n\nLents ei ottanut rahoja vastaan. Kun hän vaan tahtoi jättää hyvästi,\nrupesi Maisu itkemään, ja piti vielä hänestä kiini ja sanoi: \"Jos\nsinulla on jotain äidillesi sanomista, anna minun tietää se. Minä\npääsen hänen tykönsä pian, jos Jumala sen sallii, ja kyllä minä\ntoimitan kaikki sinun puolestasi. Jos niin olisi, että sinun äitisi\nolisi ujo sanomaan meidän Jumalallemme kaikkea, niin minä sen teen.\nUskotko minua siitä?\"\n\nMaisu ei laskenut Lentsin kättä irti, vaan piti siitä ja sanoi monta\nkertaa: \"Minulla olisi vielä paljon sanomista sinulle ja se on juuri\nkielelläni, vaan ei nyt tule mieleeni, mitä se on, mutta minä olen\nvissi siitä, että kohta kun olet pois, minä sen muistan. Minun pitäisi\nsinua vielä muistuttaa jostakin; etkö sinä taida sanoa, mitä se on?\"\n\nLents ei taitanut sanoa sitä ja lähti vihdoin melkein mielipahoillansa\nmenemään.\n\nTiellä Lents poikkesi erääsen ravintolaan, ja tervehdykseksi hän kuuli\nvastaansa äänen huutavan: \"Hei hauskaa, että sinunkin saa kerran täällä\nnähdä\". Se oli vanha Pröbler, joka häntä näin tervehti. Hän istui\npöydän takana kahden kumppanin kanssa ja kokonainen suuri viinipullo\nedessä. Toinen juomakumppaneista oli se sokea pelimanni Fuchsberg'ista,\njonka urkuja Lents joka vuosi uudelleen viritti. Sokean pelimannin\nkasvot kävivät jotenkin pitkäksi, kun hän kuuli Lentsin äänen, mutta\nhän koki parantaa sen siten, että hän nosti lasinsa korkealle ja huusi:\n\"Terve tuloa; minun kanssani ja minun lasistani sinun pitää juomasi\".\nLents kiitti. Pröbler oli täällä kuin kotona; hän tahtoi nousta ylös\nottamaan Lentsiä vastaan, mutta hänen jalkansa käskivät häntä istumaan\nalallansa, ja nyt hän huusi lujasti: \"Istu tähän alas, Lents, ja anna\nulkomailman peittyä lumeen ja mennä konkurssiin, se ei muuta\nansaitsekaan. Täällä me istumme tuomiopäivään saakka. Minä en huoli\nmuusta, en ollenkaan muusta, ja sitte kun minulla ei mitään ole, myyn\ntakkini ja juon sen suuhuni, ja menen lumihankeen, ja sillä lailla te\nsitte pääsette maahanpaniaiskustannuksista. Nähkää nyt, hyvät\nkumppanini, tässä näette parahimman esimerkin siitä, mimmoinenka\nlumppumailma nykyaika on. Se, joka on muita parempi, se survotaan.\nMaistappas kerran, Lents. Kas niin! Nähkää, tää mies tässä oli paras ja\nkelvollisin mies mailmassa, mutta mitenkä mailma on häntä kohdellut!\nOllessansa vielä nuori mies, ja eritoten hänen äitinsä kuoltua, kun\nkaikki hokivat: Morgenhalden Lentsin pitää naiman, -- silloin tietkää,\nsanon sen, ettei varpusetkaan, käydessään puhjenneen jyväsäkin\nkimppuun, ole hohkopäisempiä kuin tytöt silloin olivat\".\n\n\"Jätä se nyt sikseen\", sanoi Lents.\n\n\"Ei, sinun ei tarvitse kainosella\", tydytti Pröbler, \"totta se on sulaa\ntotta. Sekä tohtorin tyttäret, että paperintehtailian tytär, joka on\nniin kaunis ja niin rikas, ja jonka paroni Dingsda nyt on kihlannut,\nkaikki ne olisivat ilomielin hänet ottaneet. Kohta hänen\nkihlauspäivänsä jälkeen sanoi paperintehtailia minulle: Morgenhalden\nLentsille olisin minäkin tyttäreni mielelläni antanut. Entäs kuinka nyt\non laita? Minä en sentään hiisku sanaakaan, Lents, ole vakaa siitä,\netten minä sano sanaakaan, mutta kyllä sen tietää Jumala taikka paha\nhenki, kuka komentoa pitää tahtoo. -- Katsokaapas nyt tätä miestä\ntässä! Hänen oma appensa on hänen paljastanut, ja hän on myynyt\nhiuksetkin hänen päälaeltansa, ja nyt hänen talonsa keskellä talven\nahdinkoa on hyvin täpärällä. Oi Lents, olen minäkin aikanani ollut\nkelpo mies, vaan minä en enää mistään huoli, minä olen jo saanut\ntarpeekseni. Olethan sinäkin jo saanut samaa kokea. Kulje nyt ympäri\nmailmaa, jos sinä jotain tarvitset; mene ja hae hyvänsuopia ihmisiä.\nPaneppas nuuskaa! Ihmiset kyllä aukaisevat toosansa ja tarjoovat\nsinulle näpillisen nuuskaa; ei yhtään muuta kuin näpillisen. Otappas\nnuuskaa nyt!\" Pröbler tyrkytti hänelle toosastansa ja nauroi\nhillittömästi.\n\nLentsin sydän vapisi, kun hän näin esiteltiin loistavimpana esikuvana\nhävinneestä miehestä; semmoista kiitosta hän ei ollut ikinä\najatellutkaan saavansa. Hän koitti Pröblerille todeksi näyttää, ettei\nse ole laitaihmisen tekoa, jos itsensä hulttiomeksi heittää ja sitte\nhuutaa: Näetkö nyt, hyvä mailma, mitä olet tehnyt! Etkö kadu tekoasi?\n-- Hän esitti Pröblerille omat ajatuksensa asiasta, ettei kukaan saa\nmailmalta odottaa sitä, jota hän itse voi aikaan saada, että jokaisen\npitää oleman oman onnensa seppä, ja jota enemmän hän puhui, sitä\ninnokkaammin se kävi, mutta semmoiset ajatukset eivät pystyneet\nPröblerin päähän. Hän otti taskustansa veitsen ja pöydästä toisen,\ntuppasi ne Lentsin käteen ja huusi \"Siinä on sinulla nyt veitset\nkädessä; minä en voi sinulle mitään tehdä, enkä teekään, mutta sano nyt\nminulle suoraan, olenko minä reutale, vai voisinko olla mailman\nensimmäisiä miehiä, jos mailmalta olisin autetuksi tullut. Sinun\nappesi, jonka paholainen punnitkoon luodittaisin, se mies on voidellut\nnarisevat saappaansa minun ytimelläni; siitä on ollut hänelle hyvää\nsaapasvoidetta. Sano suoraan, olenko minä reutale, vai mitä minä olen?\"\n\nLents myönsi, että Pröbler tietysti olisi ensimmäisiä mestaria, jos hän\nvaan pyrkisi suoraan maalia päin. Pröbler löi kätensä pöytään ja huusi\nääneensä ilosta. Lentsillä oli täysi työ pidättää häntä syleilemästä ja\nsuutelemasta.\n\n\"Minä en muuta ruumiinsaarnaa kaipaa; Lents on jo pitänyt sen, ja nyt\nolen kuullut kyllikseni, ja nyt minä juon pohjaan, pohjaan, aivan\npohjaan!\"\n\nLentsin täytyi myös tyhjentää lasinsa, ja Pröbler kaasi nopiasti toista\nsisään ja huusi riemuissaan: \"Tohtori tahtoo minua parannuksen päälle\ntuohon uuteen vapriikiinsa. Se on myöhäistä. Minun puolestani on jo\ntarpeeksi tohtoroittu ja vaprikoittu. Katsokaa päälle, tuossa on\nMorgenhalden Lents. Kaikki häntä kunnioittaa, tänäpänä vielä,\nhuomennakin vielä, mutta kauanko sitä kestää? Minunkin on ollut laita\nsama, vaan nyt, kun kylän läpi kuljen, jokainen osoittaa minua\nsormillaan ja pudistaa olkapäitään sanoen: ois ja äis, se mies ei ole\njuuri mitään, se on Pröbler! Tottele minua, Lents, äläkä tule näin\nvanhaksi, vaan tee aikaisemmin täysi käännös! Kuule, Lents! veljeni!\nMinä annan sulle hyvän neuvon. Muistatko vielä, kuinka me yhdessä\npuuhailimme mallikelloa? Tiedätkö mitä me silloin oikeastaan olimme? Me\nolimme kokonansa yksi pari mallinarria. Sinä hankit saada kelloseppäin\nyhteyden aikaan. Mahdollista kyllä, että semmoisen saatkin, mutta sitte\njossakussa iltaseurassa jätät sen herran haltuun. Kuule, veljeni! Älä\nminusta erkane vielä, istu, istu vähän vielä; minä annan sinulle hyvän\nneuvon. Sinulle minä testamenteraan kaikki. Kuule! Mailmassa saa vielä\nrahalla ostaa ilomielisyyttä, unohdusta ja riemua. Minä tiedän, mikä\nsinun sydäntäsi kalvaa. Minä tiedän, missä kissa pahnojen alla makaa;\nminä tiedän kaikki, -- Pröbler tietää enemmän kuin muut ihmiset. Kun\nsydäntäsi kalvaa, vala sinne viiniä, joko viiniä taikka paloviinaa; se\npanee unohtamaan, eikä ole huolta kelloista, eikä kalluista, ei\ntunnista, ei päivistä, ei öistä eikä ajasta ollenkaan; on kuin olisi\niankaikkisuus sydämmessä\".\n\nPröbler pauhasi hurjasti ja sekamaisesti; välisti ikäänkuin salamoitsi\nselviä ajatuksia, välisti hän taas vaipui mielettömyyteen. Hänen\npuheistaan ei saanut selkoa, oliko se totta, että hän oli Leijonan\nisännän konkurssissa kadottanut kaikki vanhan päivän varansa, vai\nluulotteliko hän sitä, taikka oliko se hänen salassa pitämänsä, mutta\nnyt huutokaupassa myyty kelloteoksensa, joka häntä näin äköitti\nepätoivoon? Aina vaan hän tavan takaa huusi Lentsille: \"Juo nuorena\nollessasi hyvään aikaan kurkkusi poikki, ennenkuin sinun täytyy näin\nelää kuristumaisillasi kuin minun on täytynyt\".\n\nLentsille kävi tukalaksi kuulella tätä tyhjää lorua, ja häntä\npöyristytti nähdessään elävästi silmäinsä edessä, mihinkä ihminen\njoutuu, joka itsensä heittää hulttiomaksi, ja jonka ainoa turva on\nunohtaa itsensä ja kaikki.\n\n\"Sinun äidilläsi\", sokersi Pröbler taas, \"oli hyvä sananlasku.\nEnkös minä ole teille jo sanonut, että tämä mies tässä on Lents,\nMorgenhaldesta? Sinun äitisi, minä sanoin. Hänellä oli tapana sanoa:\nparempi on kävellä paljain jaloin, kuin rikkinäisissä jalkineissa,\nsanoi hän. Ymmärrättekö, mitä se tietää? Mutta, on minullakin\npuheenparsi, ja se kuuluu näin: Ennenkun hevoskaakki viedään\nmyllärille, otetaan ensin kengät pois. Ravintola, hoi! Tässä on yksi\nhevosen kenkä. Viiniä tänne!\" Näin huusi Pröbler ja paiskasi taalerin\npöytään.\n\nKun äitinsä muistoa mainittiin tämmöisessä paikassa ja näin\nsopimattomassa tilassa, se manasi Lentsiä lähtöön, ikäänkuin äidin\nsilmät olisivat terävästi häneen tungeneet.\n\nHän nousi istualtaan, vaikka Pröbler piti hänestä kovasti kiini. Lents\ntahtoi ottaa Pröblerin mukaansa pois kotiin, mutta häntä oli mahdotoin\nsaada paikaltaan, ja Lents puhui sitte isännälle, ettei hän tänäpänä\nenää laskisi vanhusta menemään kotiin eikä antaisi hänelle enemmän\njuotavaa.\n\nKun Lents oli pannut oven jälkeensä kiini, heitti Pröbler tuohitoosansa\nhänen peräänsä ja huusi: \"Nyt minä olen nuuskani nuuskannut\".\n\nSyvältä hengittäen, ikäänkuin olisi hän päässyt kuumasta ummehtuneesta\nhornan luolasta, käveli Lents raikkaassa ilmassa. Rupesi hämyttämään\njo; jäälintu lauleli tuolla jäätyneellä puron partaalla, korpit\nlentelivät päin metsää; tuossa tuli kauris metsästä, pysähtyi seisomaan\nisoksi aikaa rinteelle ja katseli törötti Lentsiä lakkaamatta, kunnes\nhän pääsi aivan likelle, mutta sitte se äkisti juoksi takasin\ntiheikköön, ja sen jäljet näkyi ison matkaa lumessa, joka varisi alas\nnuorista kuusista.\n\nLents pysähtyi monta kertaa, sillä hän luuli kuulevansa jonkun huutavan\nnimeänsä. Kentiesi Pröbler sentään tuli perässä? Lents vastasi\nkorkealla äänellä, ja kaiku matki häntä. Lents vielä kääntyikin takasin\nkappaleen matkaa, mutta ei Pröbler'iä, eikä ketäänkään kuulunut eikä\nnäkynyt. Sitte hän käveli eteenpäin; puut ja vuoret tulivat hänen\nvastaansa ja tanssivat hänen silmissään, ja tuolla kauempana tulee\nvaimoihminen ja sillä on juuri kuin hänen äitinsä muoto. Entäs jos äiti\nnyt näkisi hänen tämmöisessä tilassa! Vanha vaimo, joka häntä vastaan\ntulee, tervehtää ystävällisesti; Lents kiittää, ja vaimo sanoo, että\nLents vaan koittaisi päästä laksosta ennen yötä, kun lumessa näkyi\ntummia paikkoja ja laviinia kierteli joka korkeudelta alas eikä ollut\ntietoa, koska ja millä lailla tiet menisi tukkoon.\n\nVaimon ääni kuului niin ihmeelliseltä. Se oli sittekin kuin äidin ääni.\nJa tuo sydämmellinen varoituskin!\n\nLents teki sydämmensä pohjasta pyhän lupauksen. -- -- --\n\nHän ei kuitenkaan tahtonut tyhjin käsin palata kotiin. Hän meni\nkaupunkiin lankonsa, puukauppiaan luo, ja hänen oli onni tavata hänen\nkotona.\n\nVaikeata Lentsin oli sanoa asiansa, sillä \"patruuna\" oli taikka oli\nolevinaan harmissansa. Hän antoi Lentsille nuhteita sen tähden, ettei\nhän appensa keinotteluja pidättänyt, ja ettei hän ollut ottanut koko\nkomentoa häneltä pois. Lents oli onnettomuuteen syypää. -- Jos tuo\nlanko nyt oli harmissaan taikka vaan teeskenteli, se ainakin oli paras\nkeino avun kieltoon. Lents anoi ojennetuin käsin lankoa auttamaan\nhäntä, muutoin olisi hän vallan hukassa. Lanko vaan nytkäsi olkapäitään\nja käski Lentsin kääntymään rikkaan setänsä Petrovitschin puoleen.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSKOLMATTA LUKU.\n\nTämä on kuin toista mailmaa.\n\n\n\"Hyvää ehtoota herra Lents\", kuuli tiellä kotiinpäin turruksissa\nkävelevä hänelle huudettavan. Se häntä säikähti. Kukahan se on, joka\nhuutaa: \"herra Lents?\"\n\nYksi hankireki pysähtyi, ja taitelia laski nahkakaulurinsa alas sanoen:\n\"Täällä on siaa kyllä; eikö teitä haluta ajaa kanssani?\"\n\nHän astui maalle re'estä, otti pälsyt päältänsä ja sanoi: \"Ottakaa nämä\nyllenne, te kun olette kävellessä lämminnyt; minä käärin loimen\nympärilleni, siitä on minulle tarpeeksi lämmintä.\"\n\nEi auttanut vastaväitteet. Lents istui pällyihin puettuna rekeen\ntaitelian viereen, ja hevoset lähtivät juoksemaan täyttä laukkaa. Se\noli suloista, helisevää ajoa, melkein kuin lentoa, tällä erinomaisen\nvienolla öisellä säällä, ja Lents ajatteli köyhässä tilassansakin:\nAnnilla on kaiketi sentään ollut oikein. Niin pitkälle täytyisi\nkoittaa, että aina ajaen kulkisimme. -- Tämä ajatus siitti hänestä\npalvan himon; oli, kuin tänään olisi joku näkymätön, juonikas henki\nlaatinut kaikki käymään niin, että Lents omin silmin huomaisi, sekä\nsen, kuinka hairahtunut hänen elämänsä oli, että myös herättämään\nhänessä pahoja himoja.\n\nTaiteilia oli hyvin puhelias, ja varsinkin halukkaasti hän kertoi,\nkuinka suuresti se häntä ilahutti, että hän oli saanut Pilgrimin\nystäväkseen. Pilgrimillä oli erinomainen aisti värien puolesta, mutta\nhänen kuvaanto-taitonsa oli säännöllisyyden suhteen vaillinainen;\ntaiteilia itse oli vuoden aikaa ollut akatemiassa maalaustaidetta\nharjoittamassa, mutta oli hyvään aikaan huomannut, ettei hänestä ollut\nmaalaustaiteiliaksi, vaan hänelle soveltui paremmin joku käytännöllinen\ntoimitus. Mutta nyt hän taas väli-aikoina oli ruvennut harjoittamaan\nmaalausta, ja silloin Pilgrim väriaistillaan oli hänelle avuksi, ja hän\npuolestansa oli Pilgrimin apumies kuvaannossa. Näin he toivoivat\nyksissä neuvoin päästä pitemmällekin; varsinkin he valmistivat uusia\nmallikaavoja nikkareille, varvareille ja puukoristuksien veistäjille ja\nmonenmoisia piirrossuunnitelmia heillä oli valmiina kellotaulujen\nmalliksi. Toivon mukaan oli tästä kaikesta kellosepillekin suuri etu.\nPilgrim oli avuiltansa sangen kekseliäs ja kiitteli onneansa, että\nhänen mielihauteensa kuitenkin kerran oli käymässä toteen.\n\nTätä kaikkea Lents kuulteli kuin unen-päin. Mitä tekoa se semmoinen\nonkaan? Löytyykö niitä semmoisiakin ihmisiä, joilla on hupaa askaroita\nsillä lailla ja auttaa toinen toistansa edistymään? Lents ei puhunut\nsuurta mitään, mutta ajo teki hänelle oikein hyvää. Semmoinen kulku on\ntoki parempaa kuin vaivalloisesti kävellä yli vuorten ja läpi laksojen.\n\nEnsi kerran elämässään tunsi Lents jotain niinkuin kateutta.\n\nTohtorin pihalla nousi Lents reestä, mutta nuo ystävälliset ihmiset\neivät helpoittaneet, ennenkuin Lents tuli sisään.\n\nKuinka hauskat huoneet siellä oli! Lieneekö muualla mailmassa niin\nmielenmukaisia huoneita, joissa on niin hyvä ja lämmin olla ja joitten\nasunnoissa kukoistavat hyasintit tuoksuttavat lemuansa? Ja ihmiset ovat\nniin ystävällisiä ja hiljaisia, ja sen näkee kaikesta, ettei täällä\nkuule ankaraa, ei pahaa sanaa, ja kun näin istutaan kaikin yhdessä ja\nkaikkein sydämmet ovat kuin uskollisesti sulaneet yhteen, se lämmittää\nenemmän kuin paras uuni.\n\nLentsin piti juoman teetä. Amanda tarjosi ja sanoi: \"Olipa se oikein\nhupasaa, että kerran meillekin tulitte. Kuinka Anni voi? Jos minä\ntietäisin, että se olisi rouanne mieleen, niin tulisin häntä joskus\ntervehtimään\".\n\n\"Minä en ole sitte kello neljältä tänä aamuna ollut kotona -- minun\nmielestäni on kuin olisi jo kahdeksan päivää kulunut -- mutta minun\nluullakseni Anni voi hyvin, ja kyllä minä sitte lähetän sanan, jos\njoskus tulisitte meitä tervehtimään\". Näin sanoi Lents lujalla äänellä\nja katseli samassa ympärilleen, sinne tänne, ikäänkuin hakisi hän\njotain. Kuka tiesikään, mitä kaikkia ajatuksia hänen mielessään\nvaihteli.\n\nToista olisi ollut, jos hän oli kosinut jotakuta tän talon tyttäristä.\nOlisihan Pilgrim vahvasti vakuuttanut, ettei häntä olisi hyljätty.\nSitte hän nytkin täällä istui kuin oma poika, ja hänellä olisi tyyssia\nmailmassa, ja kummoinenko se olisikaan! Hänen rouvansa kunnioittaisi ja\npitäisi häntä arvossa, ja kaikki nämä hyvät ihmiset olisivat hänen\nomaisiansa.\n\nEnsimmäinen siemaus teetä, jonka Lents joi, melkein istui hänen\nkurkkuunsa.\n\nVanha kylätuomaritar -- tohtorin äiti --, joka istui teepöydässä\nerikoisella keitollansa, oli erittäin mielihyvissään Lentsin seurasta.\nLentsin piti istuman hänen viereensä ja puhuman oikein lujaa, koska hän\noli huonokuuloinen. Hän oli ollut Lentsin äidin leikkikumppani ja tiesi\nkertoa hänestä paljon, kuinka he nuorina ollessaan olivat yhdessä\nhauskutelleet erinomattain huviajoissa laskiaisaattona, joita ei nyt\nenää vietetty, ja silloin Maria aina oli ollut ensimmäinen laskemaan\nhauskinta leikkiä. Vanha kylätuomaritar myös kysyi Maisun perään, ja\nLents kertoi tavanneensa hänen -- Maisun rahantarjouksesta hän tietysti\noli ääneti --, ja niinikään hän kertoi Katriinan avuliaisuudesta, jota\nhän kaikkia kohtaan osoitti, ja kuinka hänen teki mielensä kasvattia.\nTätä kaikkea Lents osaavasti kertoi.\n\nKoko kotikunta kuulteli häntä tarkasti ja katkomatta, ja Lents näytti\nolevan kuin hiukan hämmästynyt siitä, että hän näin sai puhua ilman\nkinaa sekä tuntematta tuota tavallista: \"Oih, mitä ne semmoiset asiat\nminuun kuuluu!\"\n\nVanha kylätuomaritar käski Lentsiä tulemaan useammin ja tuomaan rouansa\nmuassaan. \"Sinun rouasi tuntuu olevan niin toimelias ja hyvä; sano\nhänelle ja lapsillesi terveisiä minulta\". Lentsin mielestä oli niin\noutoa, kun hän sai tätä kaikkea omakohtaisesti kuulla ja\nkiitollisuudella vastaan ottaa. Vanhus puhui niin sydämmen pohjasta\neikä hän suinkaan sitä tehnyt pilan viteeksi. Tässä perheessä ei\nsuinkaan puhuta ihmisistä muuta kuin hyvää, ja siitä on ollut seuraus\nse, että vanhuskaan ei ole muuta kuullut kuin hyvää.\n\n\"Vähää ennenkuin sinä tulit\", sanoi vanha kylätuomaritar, \"lakkasimme\njuuri puhumasta sinun isästäsi ja minun miesvainajastani. Täällä kävi\nkerran eräs kellokauppias Preussista, joka sanoi, ettei tänaikaiset\nkelot käy yhtä oikein kuin siihen aikaan, kun sinun isäsi ja minun\nmieheni vielä elivät; ne eivät enää käy niin paikalleen. Päinvastoin,\nsanoin minä, kellot, kaikella kunnioituksella kuolleita kohtaan,\nvarmaankin tähän aikaan käyvät yhtä paikalleen kuin ennen aikaankin,\nmutta ihmiset silloin eivät vielä olleet niin tarkkoja ajan suhteen\nkuin nyt ovat. Siinä se ero on. Onko minussa oikeus, vai eikö, Lents?\nSinä olet rihti mies, onko minussa oikeus, vai eikö?\"\n\nLents sanoi, että se oli oikein puhuttu, ja erinomaisen hupaista oli\nhänen mielestään kuulla, ettei vanhoja aikoja kiitetä uuden ajan\nkustannuksella.\n\nTaiteilia sanoi, että ajan tarkempi noudatus tuli rautateistä ja\nsähkölennättimistä.\n\nKun kanssapuhe nyt kävi yleiseksi, vei tohtori Lentsin erikseen ja\nsanoi: \"Lents, älä nyt vaan pane pahaksesi sitä, kuin minulla on\nsinulle sanomista\". Lentsin sydän vavahti. Tohtorikin aikoo puhua\ntalouteni rappiotilasta.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi Lents.\n\n\"Minä vaan tahtoisin sinulle sanoa, vähässä se ei olisi sinulle\nvastoinmielistä, ja minun luullakseni sinä siihen suostut -- mutta mitä\nminun tarvitsee pitää pitkiä esipuheita! Minun tarkoitukseni on\nlyhyesti se, että rupeisit työnjohtajaksi minun poikani ja vävyni\nkellotehtaassa. Heidän aikomuksensa on nyt laajentaa tehtaansa ja\nheille olisi sinusta hyvä apu, ja paitsi palkkaa he tarjoovat sinulle\najan päälle määrätyn osan voitosta\".\n\nTämähän oli kuin käsi taivaasta, ojennettu häntä auttamaan. Lents kävi\nkuumeen palavaksi ja vastasi: \"Kyllä, kyllä vallan sen teen. Mutta,\nherra tohtori, te tiedätte minun koittaneen ahkeroita sitä, että saisin\nkaikki paikkakuntamme kellosepät yhtymään yhteydeksi. Se asia on nyt,\nmuitten syrjäseikkojen tähden, saanut minulta levähtää. Nyt saattaisin\nryhtyä tehtaan toimiin ainoastaan sillä ehdolla, että teidän molemmat\npoikanne sopivat kanssani siitä, että tehdaskin tulisi kuulumaan\nyhteyteen ja kentiesi aikaa voittaen joutuisi yhteyden omaisuudeksi\".\n\n\"Se on ihan meidänkin aikomuksemme, ja se minua oikein ilahuttaa\nsinusta, että sinä oman onnesi sattumoilta alati pidät muistakin\nmurhetta\".\n\n\"Sitte on kaikki hyvin, ja nyt pyydän vaan teiltä yhtä asiaa: älkää\npuhuko tästä mitään, ennenkuin olen\" -- -- -- Sanat istuivat Lentsin\nsuuhun.\n\n\"No, ennenkuin olet?\"\n\n\"Ennenkuin olen siitä keskustellut vaimoni kanssa; hänellä on oma\npäänsä\".\n\n\"Sen tiedän hyvin, mutta hän on myös taipuvainenkin, jos vaan hänen\nkopea sisunsa antaa myöden. Hänen uljuuttansa täytyykin ennen kaikkea\nkunniassa pitää\".\n\nLents painoi silmänsä alas. Tohtori oli antanut hänelle opin ja sen\ntehnyt hyvässä tarkoituksessa ja säädylliseen tapaan. Niin tehtämän\npitääkin, ja siten kaikesta opista on hyvää.\n\nLentsin ajatukset kuitenkin pian taas kääntyivät tehtaasen ja hän\nsanoi: \"Herra tohtori, minulla olisi vielä yksi kysymys, jos\nsuvaitsette\".\n\n\"Kysy vapaan, äläkä ole noin arkamainen\".\n\n\"Kuka täkäläisistä mestareista muutoin ensiksi tehtaasen menee?\"\n\n\"Emme vielä ole juuri ketään puhutelleet. On sentään siitä ollut\npuhetta Pröblerin kanssa. Hänen olisi myös määrä tulla tehtaan\njäseneksi, ei kuitenkaan johtajaksi, niinkuin sinun, vaan tietysti\nkäskynalaiseksi. Hänellä on kekseliäs pää ja hän on keksinytkin yhtä ja\ntoista, josta on ollut käytännöllinen arvo. Mies raukan puolesta olisi\nsuotava asia, että hän tulisi turvatuksi vanhoilla päivillään; sitä\npaitsi on hän muuttunut hyvin narrimaiseksi aina siitä saakka kuin\nhänen salakeksimänsä teos tuli huutokaupassa myydyksi\".\n\nLents oli ison aikaa ääneti. Sitte kertoi hän tavanneensa Pröblerin, ja\nlopetti näin: \"Minulla on vielä yksi pyyntö, herra tohtori, minä kun en\nitse saa puhuttua setäni kanssa. Te olette paikkakuntamme ylhäisin\nmies, ja se, joka jotain teiltä kieltää, ei ole saanut sydäntä\nrintaansa. Herra tohtori, puhutelkaa te setääni minun puolestani, että\nhän minua auttaisi. Minä luulen niin, -- jota enemmän minä asiaa\nitsekseni mietin --, ettei minun vaimoni suostu näihin tehdastuumiin,\nja sanoittehan tekin äsköin, että hänen uljuuttansa täytyy ennen\nkaikkia kunniassa pitää\".\n\n\"Hyvä, minä menen oitis. Tahdotko siksi aikaa jäädä meille, taikka\nseuraatko minua kylään saakka?\"\n\n\"Kyllä minä teen seuraa\".\n\nKaikki toivottivat Lentsille sydämmellisesti hyvää yötä. Jokainoa häntä\nkätteli, ja kun vanha kylätuomaritar antoi hänelle oikean kätensä,\nlaski hän vielä vasempansa kuin siunaten Lentsin käden päälle.\n\nLents meni tohtorin kanssa, ja kun he tulivat Pilgrimin huoneen\nkohdalle, kuului sieltä vihellys ja kitarin soitto. Tuo uskollinen\nkumppani otti sydämmellisesti osaa Lentsin kovaan onneen, mutta toista\non osan-otto, toista itse kokea. Itse kokenut kaikki tietää.\n\nSiinä, missä tie poikkesi ylös vuorelle, erosi Lents tohtorista, joka\nvielä lisäsi: \"Odota minua kotona, minä tulen vielä luoksesi. Tämä ilta\non erinomaisen lämmin. Saadaan nähdä, että ennen pitkää saamme\nvesisuoja ilman\".\n\nMinä olen, ajatteli Lents, kaukaa hakenut, mitä likeltä löydän. Onpa\nvielä hyviäkin ihmisiä mailmassa, ja ne ovat paljon parempiakin kuin\nsinä itse, ajatteli Lents, kävellessään vuorta ylös kotiinsa.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\nPetrovitschin sydän pehmentyy, mutta paatuu taas.\n\n\n\"Minä tiedän, mitä asiaa teillä on\", sanoi Petrovitsch sisään astuvalle\ntohtorille, \"mutta istukaa alas\". Hän nosti tohtorille tuolin likelle\nkakluunia, jossa paraikaa paloi iloinen valkia.\n\n\"No, mitä asiaa minulla on sitte, herra profeetta?\" kysyi tohtori niin\nleikillisesti kuin suinkin taisi.\n\n\"Rahaa te haette, rahaa veljeni pojalle\".\n\n\"Te olette vaan puoleksi profeetta; minä haen myös kernoa sydäntä\".\n\n\"Raha, raha on kuitenkin pääasia, mutta minä sanon lyhyesti ja ilman\nmutkia: minä en ole niitä miehiä, jotka armeliaasti auttavat juopunutta\nojasta ylös, ja vaikka hän vielä olisi taittanut jalkansakin, se on\nhänen oma syynsä. Yhden minä sanon teille, koska te olette yksi niistä\nharvoista, joita minä kunnioitan\".\n\n\"Kiitän kunniasta; mutta kunnon lääkärin asia on parantaa ei\nainoastansa ansaittuja, vaan ansaitsemattomiakin vammoja\".\n\n\"Te kyllä olette tohtori, mutta kuitenkin olette sairas, niinkuin koko\npaikkakuntamme, niinkuin koko sukukuntamme nykyjään on\".\n\nIhmeekseen sanoi tohtori oppivansa tuntemaan Petrovitschiä muuksi\nmieheksi; hän kun tähän saakka oli luullut Petrovitschin halveksivan\nihmisiä sentähden, ettei hän viitsinyt itseään vaivata, huomasi nyt\nhänen sitä tekevän mieltä mielin.\n\n\"Haluttaako teitä istumaan luonani hetken aikaa? Tänäpänä on minun\nseitsemäskymmenes syntymäpäiväni?\"\n\n\"Toivotan onnea\".\n\n\"Kiitoksia!\"\n\nPetrovitsch lähetti palveluspiikansa Ibrahimin luo sanomaan, että hän\nvasta tunnin takaa tulisi korttisille, ja sitte hän istui tohtorin\nviereen ja sanoi: \"Minä olen tänäpänä semmoisella päällä, että vaikka\npurkaisin sydämmeni. Minä en ollenkaan pidä väliä, mitä ihmiset minusta\najattelevat; yhtä vähän tämä puu, jonka panen pesään, välittää, ken sen\npalamaan heittää\".\n\n\"Erinomaisen hauskaa olisi kuulla, jos teitä haluttaisi minulle kertoa,\nkuinka teistä on paisunut niin lujaa visaa\".\n\nPetrovitsch naurahti, ja vaikka tohtori tiesi Lentsin kipeästi\nodottavan, hän kuitenkin toivoi saavansa äreän vanhuksen taivutettua,\ntultuansa hänet tarkemmin tuntemaan. Tohtorin tarkoitus oli se, että\nPetrovitsch lainaisi vissin rahasumman, jotta Lents oitis tulisi\ntehtaan osakkaaksi.\n\n\"Te ette vielä olleet kahdeksan vanha\", alkoi Petrovitsch, \"kun minä\nmatkustin ulkomaille, ettekä siis minusta paljon tietäneet\".\n\n\"Kyllä sentään paljon puhuttiin yhtä ja toista teidän kujeistanne\".\n\n\"Minun kutunpaimen-ajoiltani, eikö niin? Oikein, ja se aika kuuluukin\nelämäni pääkohtiin. Minä olen oleskellut ulkomailla neljäkymmentä ja\nkaksi vuotta, sekä merillä että mailla, joka kuumassa ja kylmässä\nilmanalassa, jota vaan ihminen ja koira sietää voi, ja tuo koiran-nimi\non minua vaivannutkin kuin koira, ja se on ollut omaa tyhmyyttäni,\netten sille antanut potkausta iäksi päiväksi.\n\n\"Meitä oli kolme veljestä, vaan ei ainoatakaan sisarta. Meidän isämme\noli ylpeä siitä, että me niin kauniisti kasvoimme, mutta siihen aikaan\nei lapsia hyväilty niin, kuin tähän aikaan, ja parempi se olikin, sillä\nse teki mietteliääksi, ja yksi ainoa sana, oli se sitte hyvä tai paha,\nvaikutti enemmän kuin sata nyt. Veljeni Lorents, jota tavallisesti\nsanottiin Lentsiksi sukunimemme mukaan, nykyisen Lentsin isä, oli\nmeistä vanhin, minä olin nuorin, ja keskimmäinen meistä, nimeltä\nMatti, oli ihmeen kaunis mies. Hänen vei se suuri ihmisteurastaja\nNapoleon mukaansa, ja sillä tiellä hän kuoli Spaniassa. Samalla\ntappotantereella, jossa hän kaatui, minä olen käynyt. Siinä seisoo\nkorkea vuori, ja siellä vuoren juurella sanotaan lepäämän pelkkiä\nsotamiehiä, ja niitten joukosta on mahdoton veljeänsä löytää. Mutta\nminkätähden minä tätä mainitsen? -- Ei aikaakaan sen jälkeen kuin\nmeidän Mattimme tuli sotamieheksi, matkusti veljeni Lorents vieraille\nmaille, Schweitsiin, ainoastansa neljäs-osa vuodeksi, ja otti minun\nmukaansa. Kuka olikaan onnellisempi kuin minä? Minun veljeni oli\nluonteeltaan tyyne, varovainen mies, ei taida sanoa muuta. Hän oli aina\nkuin hyvin käypä kello, säännöllinen sekä sen ohessa ankara, hirmuisen\nankara. Minä taas olin hurjapää-poika, vallaton, en kelvannut\nmihinkään, eikä minulla ollut lainkaan kykyä istumaan työpöydän takana.\nMitäs teki veljeni nyt? Hän vei minun, kohta kynttilänpäivän jälkeen,\npoikamarkkinoille Santta Gallen'iin. Siellä pidettiin vielä siihen\naikaan joka vuosi poikamarkkinoita, joille nuo isoset Schweitsin\ntalonpojat tulivat hakemaan paimenpoikia Schwabenista.\n\n\"Kun minä nyt näin veljeni kanssa seisoin markkinatorilla, tuli\nluoksemme pöyhkeä Appenzelliläinen, seisahtui jalat leveellään meidän\neteemme ja kysyi veljeltäni: 'mitä poikanulikka maksaa?'\"\n\n\"Minä vastasin rohkeasti 'hinta on kokonainen syli Schweitsiläistä\njärkeä, kuusi jalkaa leveä ja kuusi jalkaa korkea'.\n\n\"Tuo paksu Appenzelliläinen veti suunsa nauruun ja sanoi veljelleni\n'Poikahakkeli ei ole tyhmä; minä miellyn häneen'. -- Minä vastasin\nmiehen kaikkiin kysymyksiin niin hyvin kuin vaan taisin.\n\n\"Veljeni ja Appenzellin mies sopivat pian kaupasta, ja hyvästi\njättäissäni sain veljeltäni tämän ainoan opin: 'Jos sinä vaan ennen\ntalvea tulet kotiin, saat selkääsi'.\n\n\"Sitte minä koko suven olin kutunpaimenena. Se oli oikeastaan lystiä\nelämää, ja minä vietin aikaani laulaen vahvasti, mutta monta kertaa\nminusta oli kuin olisi taivaasta huudettu minulle: mitä poikanulikka\nmaksaa? Mielestäni minä olin myyty kuin Jooseppi Egyptiin; veljeni myi\nminun, niinkuin hänkin myytiin, mutta tiesi, tulisiko minusta kuningas.\n\n\"Talveksi palasin kotiini, mutta kotona minun ei ollut hyvä olla, eikä\nminustakaan mitään hyvää ollut. Kevään tullessa sanoin isälleni:\nantakaa minulle kelloja sadan guldenin arvosta, minä lähden\nkaupparetkelle. Siihen veljeni Lorents sanoi: sata korvapuustia sinä\nsaatat saada. Veljeni oli silloin jo vastaan ottanut koko verstaan ja\ntalouden, isäni oli sairas, ja äitini ei uskaltanut sanaakaan sanoa.\nSiihen aikaan ei vaimoihmisiä vielä pidetty niin suuressa arvossa kuin\nnyt, ja minä olen sitä mieltä, että heidän sen ohessa oli paljon\nparempi olin, niinkuin heidän miestensäkin. Minä laitoin sitte niin,\nettä eräs kellokauppias otti minun kanssaan, ja minä kannoin hänen\nkellojansa. Minun täytyi kantaa kelloja, selkä melkein väärässä, ja\nsääliväisyyden siaan sain nähdä nälkää enkä voinut kiusaajastani\nerkaantua. Minä olin pingoitettuna pahemmissa hihnoissa kuin hevonen,\nja kuitenkin sen voimia koitetaan säästää, jos se vaan on vähässäkin\nhinnassa. Minä ajattelin monta kertaa ruveta varkaisiin ja sitte mennä\nkarkuun, mutta rangaistukseksi näistä ilkeistä ajatuksista päätin\nedelleen pysyä kiusaajani luona. Eikä se minulle miksikään vahingoksi\nollutkaan; minä olen pysynyt raittiina ja rehellisenä. -- Yhtä minun\npitää tällä kohtaa oitis kertoman, koska ma siitä vielä edespäinkin\ntulen puhumaan ja se tapaus on antanut minulle paljon miettimistä.\nSpaniassa minä satuin yhteen Anton Strieglerin kanssa. Me olimme\neräässä suuressa kylässä, kolme saksan penikulmaa Valenciasta. Oli\nkaunis suvinen sydänpäivä. Me istuimme posadan edustalla -- siksi\nravintolaa kutsutaan Spaniassa -- ja juttelimme yhtä ja toista. Silloin\nkulkee eräs kaunis nuorukainen ohitse, kuultelee meidän puhettamme ja\nhuimii ympärilleen kuin olisi hän riivattu. Minä nytkäsin Striegleriä\nsivuun, ja hänkin katseli tätä kummaa menoa, mutta jopa nuorukainen\njuoksee Strieglerin luo, tarttuu häneen ja kysyy spanian kielellä: Mitä\nte puhuitte keskenänne? Siihen ei tule kenenkään mitään, sanoo\nStriegler, niinikään spanian kielellä. Mitä kieltä se oli? kysyi\nspanialainen taas. Se oli saksaa, sanoi Striegler. Nuorukainen ottaa\npyhimyksen kuvan, joka riippui hänen kaulassaan, ja suutelee sitä juuri\nkuin hän tahtoisi syödä se tykkänään, ja viimein sanoo hän meille, että\nisänsä kotona puhui samaa kieltä, ja pyytää meitä toki tulemaan hänen\nkanssansa. Tiellä mennessämme hän kertoo meille isänsä tulleen Spaniaan\njo enemmän kuin neljäkymmentä vuotta takasin ja hänenkin olevan Saksan\nmaasta kotosin, ja hänen virkansa oli hevosen kengittäjä ja täällä hän\noli nainutkin. Nyt hän oli jo viikkokausia sairastanut kuoleman tautia,\nja sitte monta päivää puhunut kieltä, jota ei kotoväki ymmärtänyt\nsanaakaan, eikä hän itse ymmärtänyt äidin puhetta, eikä lapsien, eikä\nlasten lapsien. Siitä oli kaikki tuskissaan. -- Me astuimme sisään\nhuoneesen ja näimme vanhan miehen lumivalkeilla hiuksilla ja pitkällä\nvalkoisella parralla istuvan suorana sängyssä ja huutavan: antakaa\nminulle kimppu rosmarinikukkaisia! ja sitte lauloi hän: ja istuttakaa\nniitä haudalleni! -- Kun minä tämän näin ja kuulin, se meni läpi\nluitten ja ytimeni, mutta Striegler oli riuskempi, meni hänen luoksensa\nja sanoi: Jumalan terveeksi, maanmies! Ne silmät, jotka vanhus sai, kun\nhän nämä sanat kuuli, ne silmät minä aina muistan, vaikka ma tulisin\nsadan vanhaksi, ja minä näen ne aina avoinna, ja käsivartensa hän\nkurotti ja laski kätensä rinnallensa toinen toisen yli, ikäänkuin hän\nolisi pusertanut sanat rintaansa. Striegler jatkoi puhetta, ja vanhus\nvastasi järkevästi jokikiseen kysymykseen, tosin monta kertaa vähän\nsekavaisesti, mutta ylimalkaan kuitenkin selvästi. Hän oli Hessenistä\nkotosin, nimensä oli ollut Reuter ja täällä hän oli muuttanut nimensä\nCaballero'ksi. Viiteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut muuta puhunut kuin\nspanian kieltä, ja nyt kun kuolema lähestyi, ei hän saanut lausutuksi\nyhtäkään spanialaista sanaa, vaan koko kieli oli kuin tuuleen\nhaihtunut, ja minä puolestani uskon, vaikken sitä vissiä tiedä, ettei\nhän spanian kieltä enää ymmärtänytkään. Koko perhe oli iloissaan siitä,\nkun me tulkitsimme kaikki, mitä vanhus tahtoi. Tästä oli Strieglerilie\nse hyöty, että hän voitti itselleen suuren arvon kylässä, jota hän\nsittemmin on käyttänyt hyväksensä ja saanut paljon ansiota, ja minä\npuolestani vaan istuin vanhuksen luona, ja tämä aika Strieglerin\nparissa oli minun huokein aikani. Minä sain ruokaa ja juomaa riittävän\ntarpeeksi. Ihmiset elättivät minua, juuri kuin siitä olisi ollut hyvää\nvanhuksellekin. Kuolemaa ei kuitenkaan kuulunut, ja kolmen päivän\nperästä lähdimme pois. Mutta tuskin olimme kävelleet penikulman matkaa,\njo tuli poika ratsastaen perässämme, kun isä haikeasti meitä kaipasi,\nja meidän täytyi palata takasin. Me tulimme sinne taas ja kuulimme hänen\nkyllä puhuvan saksaa, mutta mahdotonta oli ymmärtää, mitä hän tahtoi,\nja hänen viimeiset sanansa olivat: nyt minä tahdon lähteä pois, nyt\nhalajan kotiini! ja sitte hän kuoli\".\n\nPetrovitsch pidätti vähäsen, ja sitte hän taas jatkoi kertomustaan:\n\"Koko tämä tapaus on syvästi liikuttanut mieltäni; kuitenkaan se ei\nsilloin vielä kosenut niin kuin se vastedes jälleen minua kosi.\nStriegler palasi sitte vielä jälestäpäin Spaniaan, ja on nyt, kuten\nolen kuullut, nainut yhden Caballeron tyttäristä. Franskan maalle\njouduttuani, tapasin siellä Marseillen kaupungissa teidän isänne, herra\ntohtori, ja hän huomasi, etten minä sentään ollut niinkuin moni oli\nluullut, niin peräti kelvoton kaikkeen. Hän lainasi minulle rahaa, ja\nsiitä alkaen koitin omin voimin tulla toimeen. Minä olen elänyt\nsäästäen ja nähnyt nälkää toisten tähden, ja vasta nyt vanhoilla\npäivilläni olen oikein saanut jalkani oman pöydän alle. Teidän\nisällenne minä aina säännöllisesti lähetin rahat, ja sain taas häneltä\nenemmän myymätavaraa. Minä olen kulkenut ympäri puolen mailmaa. Minä\nosaan puhua viittä kieltä, mutta missä ikänänsä minä vaan olen kuullut\nyhdenkin saksalaisen sanan, on minusta ollut, kuin tahtoisi sydämmeni\nhaljeta. Minulla on yksi suuri vika: minä en ole koskaan voinut\ntukahuttaa kodin-kaipuuta. Se on salaa hiipinyt minun jälkiäni, taajaan\ntakanani, ikäänkuin joku näkymätön henki, ja monesti on ilojuoma\nsuussani maistunut, kuin olisi joku sekoittanut pöytäsuolaa\nviinilasiini\".\n\nPetrovitsch taukosi taas ja korjasi valkeata pesässä, että se\nleimahtaisi kirkkaammin palamaan; sitte kuljetti hän kättänsä kasvojen\nyli, liikutteli kasvonsa ryppyjä ylös alas ja alkoi: \"Minä menen\nkymmenen vuoden ohi. Minä olen Odessan kaupungissa ja olen varakas\nmies. Se on komea kaupunki. Siellä kaikki kansakunnat ovat kuin kotona,\nja siellä on minulla yksi ystävä, jota en ikipäivinäni unohda. Likellä\nkaupunkia on kaksi kylää, Luftdorf ja Kleinliebenthal ja vielä monta\nmuutakin kylää, joissa asuu pelkkiä saksalaisia, vaikka ne eivät ole\nkotoisin tältä paikkakunnalta, vaan Würtenbergistä. Kaikilta tahoin nyt\nminulle tarjottiin kauppatavaraa, vaan minä olin uskollinen isällenne,\nsiksi kun hän kuoli. Minulla oli nätti omaisuus ja minä olisin\nsaattanut kulkea hevosella, mutta minä vaan kävelin jalkasin läpi koko\nVenäjän maan. Matkan rasitukset eivät minua ollenkaan vaivanneet. Tässä\nnäette käsivarteni, herra tohtori; siinä on kaikki lihakset kuin\nteräksiset, ja arvatkaapa niitten jäntevyyttä kolmekymmentä vuotta\ntakasin! Toista oli silloin vielä.\n\n\"Minä asetuin taas Moskovan kaupunkiin ja viivyin siellä neljä vuotta.\nMinä en oikeastaan saata sanoa, että asetuin sinne asumaan, sillä minä\nen koskaan ole asettunut ainoastaan lepoa nauttimaan, en koskaan ole\nsiunaaman ajaksikaan, niinkuin sanotaan, kotiutunut, ja se, juuri se,\non auttanut minua säästämään ja ansaitsemaan. Minua ei ole elämäni\npäivinä kukaan ajanut unesta enkä ole ikipäivinäni kääntynyt toiselle\nkyljelleni, aamulla herättyäni. -- Kotimaalaisia ilmaantui täällä\nenemmänkin, ja minä autoin heitä. Niitä on enemmän kuin yksi tuolla\nulkomailla, jotka minun kauttani ovat onnen saavuttaneet. Minä kysyin\nheiltä, kuinka kotona voidaan. Vastattiin, että isäni on kuollut,\näitini kuollut ja veljeni nainut. Minä kysyin, eikö hän ole minusta\ntiedustellut mitään, vaan siitä en ole saanut mitään selvää tolkkua, on\nainoastaan sanottu veljeni hokeneen, että minä vielä palaan\nkerjäläisenä takasin. Ja arvatkaapa, herra tohtori, mikä minusta on\nollut kipeintä kuulla? Se, että kotimaalaiseni kutsuivat minua\nkutunpaimeneksi. Siihen on veljeni syypää, että minä saan koko\nelämäkauteni tätä haukkunimeä kantaa. Monesti minä ajattelin pitkin ja\npoikin näin: minä hänelle lähetän kaksituhatta guldenia ja samassa\nkirjoitan hänelle: tämän lähettää sinulle kutunpaimen palkkioksi niistä\nsadoista korvapuustista, jotka sinä vielä olet velkaa, kuin myös\nkaikesta hyvästä, jota olet hänelle tehnyt sekä siitä, että olet\nhänestä niin suurta murhetta pitänyt. Tätä tehdäkseni minä aina päätin,\nmutta hiisi tiesi miksei siitä sen enempää tullut. Eikä ollut olostani\nMoskovassakaan; minun teki mieleni kotiin. Mutta sen siaan jouduin\nTlflis'iin ja siellä minä viivyin yksitoista vuotta. Kun minä tunsin\ntulevani vanhaksi, ajattelin minä: ei tästä ole, vaan sinun pitää\ntekemäsi toisin: sinä lähdet kotiin ja otat kultasäkin kanssasi. Joka\nmies siellä on sen näkevä, paitsi veljesi ei, että sinä tulet hänen\nkanssaan vaihettamaan sanaakaan -- näin ajatellessani minä yhä\nvakaannuin ja yhä tulin selville siitä, että hän se oikeastaan on minua\nsortanut, että hän mielukkaimmin olisi auttanut minua elämästä pois.\nHyvä, kyllä minä taidan kostaa. Minä olen häntä vihannut ja useasti\najatuksissani herjannut, vaan en sittekään ole saanut häntä\nvieroitetuksi ajatuksistani. Sen ohessa on minulla sentään alati ollut\nkodin kaipuu, semmoinen, etten saata sitä sanoakaan: ei mikään vesi\nmailmassa maistu paremmalta, kuin vesi täällä kaivossa kirkon kohdalla,\nja se ilma suviehtoisina täällä kotopaikalla on kuin sulaa palsamia!\nMinä olisin maksanut sata guldenia, jos joku olisi minulle tuonut\nkamarini täyteen kotipaikkani ilmaa -- niin ajattelin monta monista\nkertaa. Minä olen ajatuksissani ihannellut, kuinka kaikki väki yli- ja\nalikylässä kokoontuisi ja sanoisi keskenänsä: se on Pietari eli\nPetrovitsch, joksi minun nyt ovat ristinneet, ja kuinka heidän pitäisi\nkaikin saada syödä ja juoda kolme päivää peräkanaa, siksi kun\nkyllästyisivät. Tuonne isolle niitylle talomme edessä minä ajatuksissa\nlaitatutin pitkät pöydät, ja kaikkein piti saaman sinne tulla, ketä\nhyvänsä vaan halutti, kaikki, kaikki, paitsi veljeni ei. Aikapäivittäin\ntuntui minusta taas niinkin, että hän oikeastaan on ainoa ihminen\nmailmassa, jota minun pitäisi rakastaman. Mutta minä en ole tahtonut\nsiihen itseäni taivuttaa. Joka vuosi olen itsekseni sanonut: kun tää\nvuosi on loppunut, lähdet kotiin, mutta minulta ei ole tullutkaan\nlähtöä, sillä kun toimeni on ollut sitä laatua, että kaikki mihin\nkoskee, muuttuu kullaksi, on ollut vaikeaa siitä erota. Minä tulin\nharmaapääksi ja vanhaksi, tietämättä itsekään, kuinka se kävi. Sitte\nminä sairastuin ensi kerran elämässäni, ja pahoin sairastuinkin.\nViikkokausiin minä en tietänyt mitään, ja kun minä jälleen pääsin\ntäyteen järkeen, sanottiin minun hourupäissäni puhuneen kieltä, jota ei\nkukaan ihminen ymmärtänyt; ainoastaan tohtori oli pari sanaa ymmärtänyt\nja sanonut ne olevan saksaa, mutta hän ei sentään niitäkään sanonut\noikein käsittävänsä, minä kun olin usein huutanut: 'Kain!' ja 'mitä\npoikanulikka maksaa?' Nyt johtui mieleeni Caballero, tuo kyläläinen\nValencian kohdalla. Jos nyt sinäkin, ajattelin minä, tulisit\nsairastamaan yhtä pitkällistä tautia ja jos olisit janoon\nnääntymäisilläsi ja tahtoisit vettä eikä kukaan ihminen sinua\nymmärtäisi -- -- -- Kyllä nyt jo on aika mennä, eikä nyt enää muuta\nkuin kotiin, kotiin, kotiin! Pian minä sitte paranin, minulla kun on\nraitis luonto, ja sitte minä lujasti päätin, kerrassansa päätin lähteä\nkotiin. Ja jos hän, veljeni, nöyryttää itsensä, jos hän sanoo: minä\nolen tehnyt sinulle vääryyttä, -- sitte minä asun äänen luonansa\nkuolemapäivääni saakka. Kuinka kauan tätä elämää sitte kestääkään?!\nMitä hyvää koko mailmasta on, ellei ole ihmisiä, jotka ovat omaisia?\nMatkallani kotiin -- vihdoin viimein pääsin niin pitkälle -- olin kuin\nlapsi, joka karattuansa metsään, juoksee itkusuin kotiin. Minä\nmietiskelin monesti, kuinka vanha minä nyt olinkaan, ja viha veljeäni\nkohtaan kiusasi minua taas, ja kun vaan ei voi lakata jotain\nmielipahassa ajattelemasta, on kuin olisi iskenyt jonkun suonta: niin\npian kuin siihen koskee, taikka vaikkei muuta kuin sitä ajatteleekin,\nkohta rupee veri juoksemaan, paha, musta veri.\n\n\"Minä pääsin kotipaikalleni.\n\n\"Kun minä tulin laksoon, näytti minusta kuin vuoret olisivat nousseet\njuoksemaan minua vastaan.\n\n\"Minä ajan kylien ohitse; tuossa asuu se ja se, mutta minä en muista\nkylien nimiä, ennenkun ne vasta sivutse tultuani johtuu mieleeni.\nKyläkatu on nyt leveämpi ja mukavampi kulkea. Nyt ei enää kuljeta yli\nvuorten, vaan lakson kautta. Minä olen kuin vieraassa maassa, ja olen\nkuitenkin kotona. Vuoret, joilla ennen kasvoi puita taajassa, ovat nyt\nnäöltään kuin paljaaksi ajetuita turkkilais-päitä. Täällä on\nhirmuisesti menetelty metsän kanssa. Oli kaunis suvinen ilta, kun minä\ntulen meidän kylään; on juuri päästy heinän teosta; ehtookellot soivat,\nja minä kuultelen niitten ääntä, jonka vertaista ei ole mailmassa\ntoista. Vierailla mailla ollessani neljäkymmentä kaksi vuotta olen\nmonenmoisia kelloja kuullut, mutta ei yhdellä ainoallakaan ole\nsentapaista ääntä. Minä otan hatun päästäni, -- en tiedä minkä tähden,\n-- mutta tuntui niin suloiselta, niin autuuttavan suloiselta, kun kodin\nilma puhalsi pääni ympäri; se toi semmoisia terveisiä, etten taida sitä\nsanoa. Oli juuri kuin harmaat hiukset päässäni jälleen nuorentuisi.\nHarvat minä tunsin niistä ihmisistä, jotka kävelivät tiellä, mutta\nteidän, herra tohtori, minä tunsin oitis: te olette niin isänne muotoa.\nMinua ei tuntenut kukaan. Minä pidätin Leijonan edessä ja kysyin: Onko\nLorents Lents Morgenhaldessa kotona? Kotonako? Hän kuoli jo seitsemän\nvuotta sitte. Se uutinen oli, kuin salama olisi lyönyt minun maahan,\nmutta minä maltoin itseni taas, eikä kukaan muodostani huomannut, mitä\nminun mielessäni liikkui.\n\n\"Minä menin ylös osoitettuun kamariini, ja myöhempänä yöllä läksin ulos\nkävelemään kylän läpi, ja näin käydessäni muistutti senkin sata asiaa\nja esinettä minua lapsuuteni päivistä. Minä kävelin ylös vanhempaini\ntaloon: siellä on kaikki hiljaista. Kuuset metsässä talon takana, jotka\nsiihen aikaan olivat tuskin kahta vertaa korkeammat kuin minä, olivat\nnyt kasvaneet mahtaviksi ja kaadettaviksi. Minä päätin itsekseni lähteä\nmatkaan taas ennen päivän koittoa. Mitä minun on täällä tekemistä?\nEihän kukaan ole minua tuntenutkaan.\n\n\"Mutta ei minulta tullutkaan lähtöä.\n\n\"Nyt rupee luonani juoksemaan ihmisiä joka haaralta, kädet oikoisena\nottamassa lahjoja vastaan. Mutta, herra tohtori, minä olen kerran,\nikävyyteni vietoksi, ruokkinut varpusia akkunalaudallani, ja nyt nuo\naneliaat kerjäläiset saapuvat joka aamu kuin riivatut samalle paikalle\nja panevat pääni pyörälle, enkä minä enää saa niitä peloitetuksi\npoiskaan. Helppo asia on totuttaa, mutta vaikea on vieroittaa. Minä en\nenää kysy yhdenkään ihmisen perään, sillä milloinka olen kysynyt, en\nole vastaukseksi saanut muuta kuin: hän on kuollut, taikka, hän on\nhävinnyt, ja se tuottaa ruumiiseni väristyksen seitsemäntoistakymmentä\nkertaa päivässä. Ken minua kohtelee, se on kohdeltu, mutta ken minua ei\nkohtele, siitä minäkään en ole tietävinäni. Kaikki tutut ovat luonani\nkäyneet, paitsi minun veljeni vaimo ja hänen prinssinsä. Kälyni on\nsanonut: minun kytyni kyllä tietää, missä hänen vanhempainsa talo on;\nme emme juokse hänen perässänsä. Nuori Lents, kun minä ensi kerran\nhänen näin, inhoitti minua; hän ei ole sukumme muotoa, vaan hän tulee\näitiinsä. Ja nyt kun katselen tän kylän oloja ynnä koko paikkakunnan,\ntahtoisin repiä vanhat hiukset päästäni, että kotona olen. Täällähän on\nkaikki ihmiset niin kyyristyneitä, niin lamaantuneita, niin\nkitukasvuisia. Missä on entinen iloisuus, missä ylimielisyys? Ei sitä\nole ollenkaan. Ei edes nuorisostakaan ole mihinkään. Täytyyhän minun\nantaa puisto-käytävässäni noukkia kirsimarjat raakoina, ettei nuoret\noksat varkaitten käsissä taittuisi. Minun veljenpoikapiipottajani,\nkummoinenka hän on mieheksi? Hän on komuttunut kyyryllänsä-istuja, ja\nminä taas olen ulkomailla tuulettunut ja karaistu. Minuun ei kose\nmikään; häneen kosee pienikin tuulen puuska, ja joka kovempi sana tekee\nhänen kipeäksi. Oli sentään sekin aika, jolloin minä hänestäkin toivoin\njotain ja ajattelin: hän on kerran tekevä elämäni hauskaksi. Jos hän\nolisi nainut teidän tyttärenne Amandan, olisin minä tullut vedetyksi\nnuoren parin puoleen, taikka he minun puoleeni. Koko minun omaisuuteni\nolisi joutunut teidän perheesenne, ja se olisi minusta ollut oikein,\nsillä minun tulee kiittää teidän isäänne onneni perustuksesta, jos se\non mikään onni. Tuo pahanpäiväinen Pilgrim on kuin onkin arvannut minun\najatukseni ja tullut luokseni tahtomaan minua Lentsin puhemieheksi,\nmutta minä en semmoiseen sekaannu, en ikinä! Minä en koskaan houkuttele\nketään, enkä anna itseänikään houkutella. Jokaisen täytyy elää omasta\nkohden. Summa on se, joka on ollut mielessäni sanoa, että minä en anna\nkupariäyriäkään; ennen minä vaikka heitän rahani äkkisyvään. Jo nyt\nolen, kuin olenkin tarpeekseni kertonut; minun on oikein hiki\".\n\n\"Miltä teille sitte maistui vesi kirkonkaivosta, jota niin suuresti\nteki mielenne?\" kysyi tohtori.\n\n\"Huonolta, hyvin huonolta; se on liian kylmää ja liian kalseaa; minä\nen sitä siedä\".\n\nTohtori otti näistä sanoista kiini ja koki saada Petrovitsch'iä\nkääntymään ja hänelle todeksi näyttää, että mailma ei ole muuttunut\neikä huonommaksi tullut, yhtä vähän kuin äsköin sanottu kaivovesikään;\nhänen vatsansa vaan ei ollut sama kuin ennen nuorena, eikä liioin\nhänen silmänsä, enempää kuin hänen ajatuksensakaan. Hän selitti\nPetrovitschille, että hän tosin ja syystä kyllä, ulkomailla ollessaan,\noli tullut karaistuksi ja voittopäiseksi, mutta kotiahkeruuden\nkehoitukseksi ja tytyväisyyden vuoksi oli välttämättömän tarpeellista\nsekin, että moni pysyi kotomaalla hiljakseen ja ahkerasti\ntyöskennellen, ja ikäänkuin ruuviraudat kiinitettynä työpenkkiin.\nTohtori piti erinomattain tärkeänä sitä seikkaa, että ken se\nsoittovärkkiä valmistaa, sillä tulee olla erinomainen tarkkuus,\nmelkein arkamaisuus, joka myös tekee arkaluontoiseksi ja samassa\nhän Petrovitschiä huomautti siitä, että hän itsekin oli yhtä\nhelläsydämminen kuin hänen veljensä poikakin. Hartaimmilla sanoilla\ntohtori pani hänen sydämmellensä, että hänen täytyi ryhtyä apuun, mutta\nPetrovitsch oli jälleen tuo vanha jäykkä jöröpää, ja vastasi vaan: \"se\non sanottu, kuin sanottu. Minä en houkuttele ketään, enkä anna itseäni\nhoukutella. Minä en tee siihen asiaan mitään. Vielä pari sanaa, herra\ntohtori: jos tahtoisinkin, en tiedä mitä tekisin\".\n\nEi mikään auttanut. Kun nyt tuli sana Ibrahim'iltakin, lähti\nPetrovitsch kotoa tohtorin kanssa. Tohtori meni Morgenhaldea päin.\nPäällystakkinsa hänen täytyi kääriä oikein ruumista myöden, sillä nyt\nkävi raju tuuli, vaikka se oli erinomaisen viileä.\n\n\n\n\nYHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nAnninkin sydän heltyy, mutta paatuu taas.\n\n\nSillä aikaa kun Lents tuskistuneena kulki paikasta paikkaan\nmäkikylissä, sai Anni kotona vieraita. Hän oli jäänyt yksin kotiin, ja\nvielä yksinäisemmältä tuntui, kuin Lents ei ollut jättänyt hyvästikään.\nSanomatta sanaakaan ja huulet tukittuna oli hän koton lähtenyt. Vaikka\nAnni kyllä koki itseään lohduttaa ja ajatteli: mitä turhia! sanon pari\nsanaa, niin on kaikki hyvin taas, kuitenkin häntä tänäpäivänä rasitti\ntavaton levottomuus, ja hänen poskensa polttivat. Hän ei ollut tottunut\npäätänsä vaivaamaan ajatuksilla; hän oli kaiken ikänsä elänyt hälinässä\nja huvissa eikä oikeastansa koskaan hiljaisuudessa itsekseen miettinyt\nmitään. Mutta nyt hän ei päässyt omia ajatuksiansa pakoon, vaikka hän\nolisi ruvennut mihin askareesen hyvänsä, taikka kävellyt edes takasin\nhuoneissa. Oli kuin jokin olisi häntä vainonnut, jokin, joka tavan\ntakaa nyki häntä hameesen ja kuiskasi hiljaa: kuule minua.\n\nHän oli saanut pikku tytön nukkumaan; pikku Wilhe istui palveluspiian\ntykönä nyhtien lankaa, jota piika oli kehrännyt, ja nyt kun lapsi\nmakasi, tuntui Annista kuin joku pidättäisi häntä tuolissa, jossa hän\nistui, eikä laskisi häntä nousemaan, ja oli kuin ääni hänelle\nkuiskaisi: Anni, mikä sinusta on tullutkaan? Se kaunis, hauskuttava,\nrakastettu ja kiitetty Leijonan Anni istuu nyt täällä hämärässä\nkamarissa, autiossa talossa, säästäen syöden ja murhetta nähden. Minä\nkyllä tekisin, vaikka mitä hyvänsä, kun minua vaan talossa\nkunnioitettaisiin. Mutta kaikki, mitä minä teen, ja kaikki, mitä minä\nsanon, on vastoin hänen mieltänsä. Ja mitä pahaa minä olen hänelle\ntehnyt sitte? Enkö ole ollut säästäväinen ja ahkera, ja enkö minä\nmielelläni tekisi vielä enemmänkin työtä? Mutta täällä ylängöllä ollaan\nkuin haudassa...\n\nNämä ajatukset tempoivat Annin ylös; hän seisoi pystysuorana vapisten.\nHänen mieleensä muistui unensa mennyt yönä: hän ei tällä kertaa nähnyt\nunta huviajoista eikä hauskoista ravintolan vieraista; hän oli ollut\nseisovinaan oman auenneen hautansa partaalla. -- Omin silmin hän oli\nsitä katsellut, vielä nähnyt senkin, kuinka luodusta mullasta pieniä\nkokkareita kieri alas hautaan. Hui, voi! huusi hän nyt lujaa ja seisoi\nison aikaa kuin halvattuna.\n\nVihdoin hän virkistyi ja sanoi itselleen: minä en tahdo vielä kuolla,\nminä en vielä ole oikein elänytkään, en kototalossa, enkä täällä.\n\nHän itki, syvästi surkutellen itseään, ja hänen ajatuksensa juoksi\nmenneisin aikoihin. Hän oli ajatellut saavansa elää hauskasti,\nrakastetun miehen kanssa hiljaista elämää, tietämättä koko mailmasta\nmitään, hän kun oli jo kyllästynyt ravintolan oloihin, ja nyt häntä\nahdisti semmoinen pelko, vaikkei hän ollut siitä oikein selvillä, että\nkoko tämä kerskailtu elämä seisoo horjuvilla jaloilla. Hänen miehensä\nvika se tykkänään on, että häntä taas haluttaa ulos toimekkaampiin\noloihin käyttämään täällä viruvia voimiansa. Hänen miehensä on ihan\nkuin soittovärkki: se soittaa soitettavansa, muttei ole muusta soitosta\nminään. --\n\nKesken valitustaan hänen täytyi nauraa tätä vertaustansa.\n\nYhä edelleen ajatuksensa juoksivat: hyvin mielellänsä hän tahtoisi olla\nalammainen semmoiselle miehelle, joka mailmalle näyttää olevansa\nmestari, vaan ei tuommoiselle nastojen nyppiälle.\n\nHänen rintansa tykytti: mutta olethan sinä kuitenkin tietänyt, mikä\nmies hän on, ja mimmoinenka. -- Olen -- vastasi hän -- mutta en ole\ntietänyt häntä semmoiseksi, en semmoiseksi.\n\nMutta eikö hänellä ole hellä sydän?\n\nOn, kaikkia muita ihmisiä, paitsi minua kohtaan. Ei ole kukaan elänyt\nhänen kanssaan yhdessä, eikä kukaan uskoisi, kuinka oikullinen hän on\nja kuinka pirullisen riivatuksi hän taitaa tulla. Se semmoinen elämä ei\nkäy päinsä; ei auta enää nastateitä eteenpäin pyrkiä; tästä täytyy\ntulla toinen elämä.\n\nMuutos koti-elämässä oli Annin palavin halu, ja se hänen mielessään\nalinomaa hehkui. Hän tahtoi käyttää uhkuvia voimiansa ravintolan\nemäntänä, kaikkein etsityimpänä emäntänä sekä likeltä, että kaukaa, ja\nsitte kun hänelläkin oli täysi työ, kun hänkin voi omasta kohden jotain\nansaita ja elää muitten ihmisten keskuudessa, silloin vasta alkaa\nrauhan hetket ja hyvät ajat.\n\nAnni meni tupaan ja katseli itseään peilissä ja puki siististi\npäällensä. Hän ei saanut olluksi huolimattomasti vaatetettuna;\ntohvelissa hän ei ollenkaan askaroinnut, sitä vastoin kuin Lents\nmonesti yhdestä sunnuntaista toiseen ei vetänyt saappaita jalkaansa.\nKun hän nyt näin itseään siistiksi puki ja isosta ajasta taas pani\npäänsä kolmikertaiseen paksuun palmikkokruunuun, oli kuin hänen ynseä\nmuotonsa sanoisi: minä olen Leijonan Anni enkä minä tahdo huoliini\nnääntyä; minä levitän siipeni täyteen lentoon, ja hänen täytyy seurata,\ntäytyy. Olenhan minä ohjannut meidän kahta väkevintä parihevostakin.\nHän maiskasi suullansa ja ojensi oikean kätensä korkealle, ikäänkuin\nhän paraikaa olisi ajellut lystiä hevosparilla.\n\n\"Onko rouva kotona?\" kuului kysyttävän ulkona.\n\n\"On\".\n\nOvelle naputettiin, ja Annin silmät suurenivat, kun pastori astui\nsisään.\n\n\"Terve tuloa, herra pastori\", sanoi Anni niiaten. \"Te olette tulleet\nminua tervehtimään ettekä minun miestäni?\"\n\n\"Sinua, niin. Minä kyllä tiesin, että miehesi oli lähtenyt matkalle,\nmutta minä en ole sinua enää nähnyt kylässä sitte vanhempaisi\nvastoinkäymisen, ja minä ajattelin itsekseni: ehkä kentiesi taidan olla\nsinulle joksikin avuksi yksinäisissä ajatuksissasi\".\n\nAnni hengitti vapaammin. Hän oli ensin ollut siinä luulossa, että Lents\nolisi lähettänyt pastorin tänne, taikka pastori itsepasillaan tullut\nhänen miehensä puolesta puhumaan hänen kanssansa.\n\nAnni valitti nyt vanhempainsa kovaa onnea ja sanoi pelkäävänsä, ettei\näiti kauankaan eläisi tämän kohtauksen jälkeen.\n\nPastori puhui hänelle sydämmellisellä tavalla, ettei Jumalan kanssa\nauta napista siitä, mitä kerran tapahtunut on, oli se sitte ansaittua,\ntai ansaitsematonta, eikä sen tähden vihoissaan ja äkeissään vieroittaa\nitseänsä maailmasta. Hän muistutti siitä, mitä hän vihkiäisissä oli\nsanonut avioparin yhteisestä kunniasta, ja hyvänsuopeasti lisäsi hän,\nettä Leijonan isäntä oli ainoastansa erehtynyt laskuissaan, tosin kyllä\npahasti, mutta kuitenkin syyttömästi.\n\n\"Minä en ole unohtanut sitäkään\", sanoi pastori, vähän tauottuansa,\n\"että tämä päivä on viides hääpäiväsi, ja tänään minua halutti sanoa\nsinulle hyvää huomenta\".\n\nAnni kiitti, nöyrästi hymyillen -- mutta sydäntänsä pisti se, että\nLents oli lähtenyt sanomatta hyvää huomentakaan. Tottuneella\npuheliaisuudellaan hän sitte sanoi kuinka hyvää se hänelle teki, että\npastori häntä näin kunnioitti; hän puhui paljon hänen hyvyydestään ja\nkuinka koko kylän väen pitäisi rukoileman Jumalaa suomaan hänelle\npitkää ikää.\n\nNähtävästi Annin aikomus oli makoisella puheella pidättää pastoria\nsekaantumasta heidän perhe-elämäänsä; hän ei tahtonut, että pastori\nmillään muotoa olisi ryhtynyt heidän riitansa välitykseen. Hän pani\nhuulensa suippuun samalla itseluottamuksella kuin postiljooni Gregori\nteki asettaissaan torvea huulillensa, puhaltaakseen vanhaa, hyvin\nopittua soittoansa.\n\nPastori huomasi sen hyvin. Hän alkoi kiittämään Annia -- jota Anni\ntodella ansaitsikin -- siitä, että hän aina oli ilomielinen ja\njärjestystä rakastava sekä kaiken kujeellisuutensa ohella kuitenkin\naina elänyt siveästi ja vanhempainsa kodissa pitänyt kaikesta vaarin.\n\n\"Minä en ole enää tottunut kiitosta kuulemaan\", vastasi Anni, \"minä en\nenää tiedä mitään siitä, että olen joskus maailmassa ollut jostakin\narvosta ja että vieläkin olen jotain olevinani\".\n\nPastori nyykytti päätänsä, nyykytti tuskin nähtävästi; luja väkä oli\nvastassa. Vaan samoinkuin lääkäri voittaa sairaan luottamuksen, kun\nsanoo: se ja se paikka on kipeä, siinä pistää, siinä ahdistaa, siinä\npolttaa -- sairas nostaa silmänsä iloisesti ylös: niin oikein, tuohan\ntietää kaikki ja tuo se auttaa taitaa -- samoin tiesi pastorikin kertoa\nAnnin sielun taudin, ikäänkuin hän itse olisi samaa kokenut, ja hän\nlopetti näillä sanoilla: \"Sinä olet kaiketikin monesti nähnyt verta\njuoksevan, josko olet itse, taikka on joku muu saanut haavan iskusta,\ntai loukkauksesta, taikka lyömästä. Tuo tumma, juosnut veri saa\nvähitellen kaikki taivaankaaren seitsemät värit, ja samoin on\nihmissielunkin laita: sen saama solvaus tai herjaus tulee juosneesen\nvereen, jossa niinikään läikkyy sen seitsemät värit: viha, ylenkatse,\nkiukku, surku itseänsä kohtaan ja katumus pikaisuudesta, halu\nvahingoittaa muita ja taas yhtäläinen halu jättää kaikki kalmettumaan\".\n\nNyt oli kuin olisi Anni ottanut oman sydämmen käteensä ja elävästi\nnäyttänyt, kuinka se oli survottu rikki, kuinka rahnaantunut, kuinka\nsärkynyt, ja tuo nastojen nyppiä, tuo tyhjäntoimittaja sai nyt mittansa\ntäyteen. Anni lopetti sanoilla: \"Herra pastori, auttakaa te!\"\n\n\"Sen teenkin, mutta vielä täytyy jonkun toisenkin olla apumieheni, ja\nse olet sinä itse. Sinun ei kuitenkaan tarvitse peräti muuttua toiseksi\nihmiseksi. Jos sinun täytyisi tehdä se, olisi se surullista. Minä olen\ntarpeeksi vanha tietämään, kuinka vaikea semmoinen muutos on, vaikka se\non huokeasti sanottu. Sinun ei tarvitse muuta kuin parantaa itseäsi, ei\nmuuta kuin riisua pois se, joka sinuun on vieraantunut, sillä\nalkuhamaan sinä olet hyväluonteinen, vaikka sinä olet tuon unohtanut\nmieltä mielin ja pitänyt sitä pilkkana, ylpeillen liukkaasta\nkielestäsi. Heitä kopeutesi pois ja vallanhimosi. Ellei avioliitto ole\nsydämellistä sopua, se on paljasta toinen toisensa kalvamista\".\n\nPieniläntä pastori muuttui yhtä haavaa suureksi; hänen äänensä oli\nvoimakkaampi, kun hän nyt Annin mieleen johdatti hänen sydämmensä\ntylyyden Maisua kohtaan ynnä hänen kopeuttansa. Anni kuulteli ja\nkatseli säkenöitsevin silmin, ja hän tarttui kiini kuin saaliisen, kun\npastori mainitsi hänen rikoksestansa Maisua kohtaan.\n\nTämä on kylä kaunista kuulella! Hän se on siis, tuo salavehkeinen\nvanhapiika, tuo ulkokullattu, joka on ärsyttänyt kaikki ihmiset häntä\nvastaan; papinkin ja kaikki ihmiset hän on yllyttänyt. Eikä mikään\nkissa halukkaammin pureskele hiirtä, kuin Anni nyt panetteli ja\nsadatteli Maisua: \"Jos minä nyt vaan saisin hänen kiini\", kirskui Anni\nehtimän kautta.\n\nPastori antoi Annin riehua loppuun ja sanoi sitte: \"Sinä kyllä olet\nMaisulle osoittanut olevasi paha, mutta sittekin on, kuin olen sanonut,\nettä sinä et ole niin paha, sinä et ylimalkaan ole ollenkaan paha\".\n\nNyt Anni itkusilmin valitti käyneensä niin peräti toisenlaiseksi, hän\noli muuttunut niin kiukkupäiseksi, vaikkei semmoinen kuulunut hänen\nluontoonsa lainkaan, ja syynä tähän kaikkeen oli se, ettei hän mitään\nansainnut eikä mitään ansaituksi saanut, eikä hän ollut luotu pitämään\nvähäpätöisen kellosepän taloutta pystyssä, hän joka syntyänsä oli\nravintolan emäntä, ja jos pastori vaan auttaisi häntä pääsemään\nravintolan emännäksi, oli hänen luja lupauksensa, ettei ikinä enää\nhänessä havaittaisi mitään vihaa taikka pahan rahtuakaan.\n\nPastori myönsi, että hän oikeastaan oli syntynyt ravintolan emännäksi\n-- Anni suuteli kiitollisuudesta pastorin käsiä -- ja pastori lupasi\npuolestansa tehdä, mitä taisi auttaaksensa häntä saamaan ravintolaa,\nmutta manasi ja rukoili häntä sen ohella olla odottamatta minkäänlaista\nmuutostaan ulkoa. \"Sinä et ole vielä kurjuudesta tai onnettomuudesta\nnöyristynyt tarpeeksi. Sinun kopeutesi on sinun syntisi ja sinun omasi\nja omaisiesi onnettomuus. Suokoon Jumala, ettei joku todellinen\nonnettomuus vasta sinua käännä miehesi ja lastesi puoleen\".\n\nAnni oli istunut vastapäätä peiliä, kuitenkaan huomaamatta sitä ennen\nkuin nyt, kun hän näki kasvonsa peilissä, ja hänen mielestänsä oli kuin\nhämmähäkin seitti peittäisi hänen kasvojansa ja hän pyhkäsi sitä monta\nkertaa kädellään pois.\n\nPastorin piti lähtemän, mutta Anni pyysi häntä kuitenkin vielä jäämään;\nhän voisi paremmin ajatella, kun pastori oli läsnä, jos pastori vaan\ntekisi niin hyvin ja viipyisi vähän aikaa vielä.\n\nMolemmin he sitte istuivat ison aikaa ääneti. Ei kuulunut muuta kuin\nkellojen napsutus. Annin huulet kyllä liikkuivat, mutta hän ei saanut\nsanankaan maalle.\n\nKun pastori vihdoin meni, suuteli Anni innokkaasti hänen käsiänsä ja\npastori sanoi: \"Jos luulet itsesi otolliseksi vieraaksi ja jos olet\nvilpittömästi kääntynyt, mutta aivan vilpittömästi, muista se, niin\ntule sitte huomenna Herran ehtoolliselle. Jumalan haltuun!\"\n\nAnni tahtoi kohteliaasti tehdä pastorille seuraa, mutta hän sanoi: \"Ei\nnyt kysytä kohteliaisuutta, vaan ennen kaikkea tee itsesi hyväksi,\nnöyrytä itsesi. Tuomitkaa itse, ett'ette tuomituiksi tulisi, sanon\napostoli Paavali. Ole oma tuomarisi, malta mielesi. Totuta itsesi\nistumaan alallasi ja miettimään omaa itseäsi\".\n\nPastori meni, ja Anni jäi istumaan kuin pannaan pantu. Hänen tapansa ei\nollut istua alallansa taikka joutilaana, ja sentähden se tuntui hänestä\nvaikealta, mutta nyt hän otti sen pakon päällensä, ja eräs pastorin\nlausuma oli yhtäpäätä hänen mielessään. Pastori oli sanonut: \"Sinulla\non usein kelpo hyviä ajatuksia, katuvaisen ajatuksia, mutta sinä saat\nniitä vaan kuin vieraisiin, pitämään seuraa pikkuiseksi aikaa, ja sitte\nne katoovat näkymättömiin kuulumattomiin. Sinä asetat taas paikallensa\ntuolin, pyhkäiset pöydän ja -- sitte on kuin ei olisi ketään\nvieraisilla ollut\".\n\nNäitä sanoja Anni nyt mietti ja -- huomasi ne tosiksi.\n\nAnni taisi olla ankara itseänsäkin kohtaan, eikä ainoasti muita\nkohtaan. Hän kysyi itseltään: minkätähden sinä oletkin asettanut\nelämäsi näin?\n\nLapsi heräsi ja itki. Äkkiä lensi Annin päähän tämmöinen ajatus:\nPastorilla ei olekaan lapsia: hänen kyllä kelpaa käskeä minut istumaan\nrauhassa, vaan minä en sitä saa; minun täytyy rauhoittaa lastani.\n\nAnni nosti lapsen ylös vuoteelta ja hyväili sitä enemmän kuin\nmilloinkaan ennen. Auttoihan lapsikin häntä karkoittamaan näitä\najatuksia yksinäisyydessä.\n\nLasta unetti vielä, ja yhtäkkiä Annin mieleen muistui laulu, jonka\nLents hänen ensimmäisellä käynnillänsä Morgenhaldessa oli laulanut, ja\nnyt Anni rupesi laulamaan: \"Rakkaus on hieno kukka\". Lapsi nukkui\njälleen; Anni piti sitä hiljaisesti helmassaan, jatkaen laulua, ja\nitselleen hän teki tämän kysymyksen: \"Ketä sinä olet päivinäsi\nrakastanut? Ketä sinä nyt rakastat?... Sinä olet tahtonut tulla\nnaiduksi ravintolan pojan kanssa ja taiteilian kanssa, sinä olisit\nmielelläsi tahtonut olla uljas rouva, mutta sinä et ole rakastanut,\noikein sydämmesi pobjasta rakastanut vielä ketään. Entäs sinun\nmiestäsi? Sinä olet huollut hänelle sen tähden, että yksi tohtorin\ntyttäristäkin olisi hänelle huollut, ja sen tähden että sinä tahdoit\npikaa päästä kotoa pois ja senkin tähden, että hän oli hyväsydämminen,\nkaikkein mieluinen mies...\"\n\nLapsi helmassa vavahti unissaan, ja se peljästytti Annia. Lapsi kyllä\ntaas nukkui levollisesti, mutta Annia kamotti, kun hän oli näin\nyksistänsä ajatuksissaan. Sehän on juuri kuin keskellä päivää\nkurkistelisi aaveita joka nurkassa. Jos nyt olisi täällä joku, joka\nminua huvittaisi. Niin, niin, tule Lents! Tule kotiin, tule! ja jos\nsinä vaan olet hyvä, on kaikki hyvin. Ei yhdenkään papin, eikä\nkenenkään tarvitse tulla meille avuksi, meissä on itsessämme apu:\nkaikki onkin jo autettu; minä pidän sinua rakkaana...\n\nNyt oli puolipäivän aika, ja aurinko paistoi lämpimästi. Anni kääri\nheränneen lapsen ympäri riittävän tarpeeksi vaatteita ja vei hänen ulos\nhuoneen edustalle. Kentiesi Lents jo pikaa palaa kotiin, ja sitte minä\nhäntä hellästi tervehdän, huudan hänelle hyvää huomenta, jota hän\nunohti minulle sanoa, ja sanon hänelle, että kaikki välimme on hyvin.\nNyt on juuri se hetki, jolloin me viisi vuotta takasin vihittiin, ja\nnyt vietämme häitä uudestaan.\n\nTuolla näkyy mies tulevan vuorta ylöspäin, mutta ei vielä voi eroittaa,\nkuka se on. Anni sanoo lapselle: \"Huuda isää!\"\n\nLapsi huutaa: \"Isää, isä!\"\n\nMies tulee likemmäksi; se ei olekaan Lents, vaan se on Faller. Hänellä\non hattu päässä, ja toista hattua hän pitää kädessä. Hän riensi\nnopiasti ylös Annin luo ja huusi: \"Onko Lents jo palannut kotiin?\"\n\n\"Ei vielä\".\n\n\"Herran tähden, tässä on hänen hattunsa. Minun lankoni on sen löytänyt\nmetsässä Igelswang'en kohdalta puita tuodessaan. Kun ei vaan Lents\nolisi lopettanut itseänsä!\"\n\nAnni vapisi polvista saakka. Hän pusersi lapsen rintaansa vastaan, niin\nettä se huusi ääneensä. \"Sinä olet mielen viassa, taikka tahdot saattaa\nminut mielenvikaan\", huusi hän. \"Mikä sinun mielessäsi on?\"\n\n\"Eikö tämä ole hänen hattunsa?\"\n\n\"Herran tähden on, on!\" huusi Anni. Hän vaipui maahan lapsineen.\n\nFaller auttoi molemmat ylös.\n\n\"Onko hän jo löydetty? Kuolleenako?\" kysyi Anni.\n\n\"Ei, Jumalan kiitos, ei! Käydään sisään, mene sinä yksistäsi, minä\nkannan lasta. Ole tyyneellä mielin; hän on ainoastaan hukannut\nhattunsa\".\n\nAnni meni sisään horjuen. Hänestä oli kuin olisi sumuinen pilvi\npeittänyt hänen kasvojansa, ja molemmin käsin hän huiski sinne tänne,\nikäänkuin saisi hän käsillään sen poistetuksi. Olisiko se mahdollista,\nettä Lents olisi kuollut? Nyt, juuri nyt, kun sydämmensä heltyen\ntykytti Lentsiä kohtaan? Se ei voi olla mahdollista, eikä se ole voinut\ntapahtua. Sisään tultuansa istui hän alas ja kysyi malttuneena: \"Mistä\nsyystä minun Lentsini tekisi itsestään lopun? Minkätähden niin luulet?\"\n\nFaller ei vastannut yhtään mitään.\n\n\"Onko sinulla sanoja suussa silloin vaan, kun niitä ei sinulta\nvaadita?\" kysyi Anni tuimasti. \"Istu, istu alas\", komensi Anni, \"ja\nkerro minulle, kuinka laita on\".\n\nIkään kuin Annin rankaistukseksi jäi Faller seisomaan, vaikka hänen\npolvensa notkahteli. Hän katseli Annia niin surumielin, niin katkeralla\nkatsannolla, että Anni painoi silmänsä alas. Vihdoin Faller lausui:\n\"Kuinka sinun luonasi saisi istutuksi? Sinähän olet pakoittanut rauhan\npois joka tuolilta\".\n\n\"Minä en tarvitse sinun saarnojasi. Senhän sinä olet aikapäiviä\nkuullut. Jos sinä tiedät jotain minun miehestäni, niin kerro. Onko hän\nlöydetty kuolleena? Missä? Aukaise suusi, sinä sentin...\"\n\n\"Ei, Jumalan kiitos, ei. Jumala siitä varjelkoon. Kattopäreen tekiä\nKnuslingen'istä, Maisun veli, on laksokylässä kertonut, että Lents on\nollut Maisun luona, ja sinne on noin kahden tunnin matka siitä\npaikasta, jossa hattu löydettiin\".\n\nAnni veti henkeään syvältä. Pian hän taas kysyi: \"Minkä tähden sinä\nnoin peloitit minua?\"\n\n\"Vai taitaa sinua peloittaakin?\"\n\nNyt Faller kertoi, että Lents monessa paikkaa oli hakenut rahaa\nlainaksi myöskin siihen takuusen, johon hän oli mennyt Fallerin\ntalonkaupassa. Mutta sen puolesta ei enää ollut mitään tarpeen, sillä\nDon Bastian oli tänään maksanut hänen puolestansa puhtaassa rahassa\nkaikki.\n\nKun Anni tämän oli kuullut, nousi hän suoraan seisoalleen ja hänen\nvanha kiukkuinen sisunsa heräsi taas, vähän pantisempana vaan ja\nenemmän kiusankiihkoisempi, ja hänen kasvonsa sävyt sanoivat: Siis on\nLents ollut petollinen ja valehdellut sinulle. Nyt hän ei ole kuollut,\nvaan hän elää, ja hänen täytyy elää, sillä hänen pitää saaman\nrankaistuksensa, koska hän on sinulle sanonut peruuttaneen takauksensa.\nJoudu nyt vaan kotiin, sinä valehtelia, sinä tekopyhä!\n\nAnni meni kamariin ja jätti Fallerin yksin, siksi kuin hän meni. Pois\noli Annista kadonnut kaikki katumus, kaikki hellyys, kaikki rakkaus.\nLents on ollut petollinen, valheellinen, ja siitä hänen pitää saaman\nrankaistuksensa. Semmoisia ne ovat, ne nahjukset, nuo mielinkieliset,\njoilla ei ole miehuutta tarttua rohkiasti kiini silloin, kun oma asia\nniin vaatii, ja heitä pitäisi pitelemän kuin kuoretointa munaa ja\nhokevat: älä tee minulle mitään, en minäkään muille mitään tee, älä\nminulta mitään kiellä, en minäkään kiellä keneltäkään mitään, vaikka\nsen tähden itsekin tulisin kerjäläiseksi. Joudu nyt vaan kotiin, sinä\nnahjustelia!\n\nAnni ei pannut mitään keittoa valkeelle Lentsiä varten, siksi kun hän\ntulisi kotiin; Annilla oli toisenlaisia lämpimäisiä kypsymässä.\n\n\n\n\nKAHDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nMyrskyinen yö.\n\n\nKun Lents erosi tohtorista ja käveli vuorta ylös kotiinsa, oli hän\ntäynnä lujaa luottamusta, hänellä kun oli kaksi turvatietä tiedossa:\njoko setä, taikka tehdas.\n\nKun hän näki valkean pilkottavan kodistansa, sanoi hän itsekseen: Oi\nAnni, sinun on paljon tuskallisempi olla kuin minun. Sinä olet\nlapsuudestasi saakka oppinut uskomaan ainoastaan pahaa ihmisistä,\nmutta minulle mailma näyttää kelpo hyväksi, kun vaan taas pulastani\npääsen. Minä tahdon olla apunasi, että sinullekin tuntuisi\nhuokeammalta.\n\nÄkkiä, ja niinkuin tulinen nuoli lensi hänen mieleensä tämmöinen\najatus: sinä olet tänäpänä ollut kehno mies, peräti kehno,\nkaksinkertaisesti ja kolminkertaisesti kehno. Sekä voutitalokkaan\nKatriinan kuin tohtorinkin luona on sinussa herännyt se syntinen\najatus, että asiasi olisi voinut toisinkin käydä. Sinä olet johonkin\nmäärään luottanut omaan kuntoosi, mutta se ei suurta maksa. Sinä olet\nkahden lapsen isä ja olet ollut viisi vuotta nainut mies. Herran\ntähden, tänäpänä on meidän viides hääpäivämme.\n\nLents pysähtyi seisomaan ja sydämmensä pohjasta hän huokasi: Anni!\nArmas Anni! Yhtenä päivänä minä olen monta tyhmyyttä tehnyt. Minun\nvanhempani taivaassa eivät suinkaan anna anteeksi, jos samaa tekoa\nvielä toistaisin. Tästä päivästä alkaen olemme, Jumalan kiitos,\nviettäneet uudesti häitä.\n\nSuuttuneena itseensä, mutta iloissaan siitä, että kaikki taas oli\nkääntyvä parhain päin, astui Lents oman kynnyksensä yli. \"Missä on\nminun rouani?\" kysyi hän, nähdessään palvelustytön istuvan tuvassa\nmolempien lasten kanssa.\n\n\"Hän meni levolle äsköin juuri\".\n\n\"Mitä? Onko hän kipeä?\"\n\n\"Ei hän ole kipua valittanut\".\n\nLents meni Annin luo. \"Hyvää iltaa Anni! Minä sanon sinulle hyvää iltaa\nja hyvää huomenta yhtaikaa, koska lähteissäni unohdin mitään sanoa.\nSamassa myöskin toivotan sinulle onnea, sinulle ja minulle, koska tästä\npäivästä alkaen on, jos Jumala suo, kaikki paremmaksi muuttuva\".\n\n\"Kiitos kaunis!\"\n\n\"Mikä sinua vaivaa? Oletko kipeä?\"\n\n\"En. Olen vaan ollut väsyksissä, niin vihaisesti väsyksissä. Mutta minä\nnousen paikalla ylös\".\n\n\"Älä tee sitä! Ole pitkänäsi, jos se sinua virvoittaa. Minulla on hyviä\nsanomia sinulle\".\n\n\"Mutta minua ei haluta olla pitkänäni. Mene tupaan, minä tulen kohta\".\n\n\"Kuule kuitenkin sitä ennen, mitä minulla on sanomista\".\n\n\"Aikaa on meillä jäämäänkin, eikä hätä semmoinen, että se kysyisi kahta\nminuutia\".\n\nLentsin koko itseluottamus oli raukeemaisillaan. Hän kuitenkin malttui\nja meni tupaan lastensa luo. Vihdoin Annikin tuli. \"Eikö sinua\nhaluttaisi ruoka?\" kysyi hän.\n\n\"Ei minua maita. Mistä minun hattuni on tänne tullut?\"\n\n\"Faller toi sen. Sinä kaiketi panit Fallerin häikistelemään hattuasi\nminulle?\".\n\n\"Minkätähden niin? Tuuli sen päästäni vei\".\n\nLents nyt lyhyesti kertoi tavanneensa voutitalokkaan Katriinan. Anni\nkuulteli sanaakaan sanomatta, mutta se nuoli, joka oli karkaistu\nLentsin valheesen takauksensa peruuttamisesta, sen hän piti piilossa,\nvalmiina aikanansa lentoon. Lents saa odottaa siksi.\n\nLents käski palveluspiian menemään kyökkiin, ja sitte hän, pitäen lasta\nhelmassaan, vilpittömästi kertoi Annille kaikki paitsi yhden ainoan\nasian, ja se oli -- hänen mieleensä puikahtunut äkkinäinen ajatus\navioliittonsa pettymyksestä. Anni sanoi:\n\n\"Sinun juttusi ei ole mistään arvosta, paitsi yksi ainoa asia. Tiedätkö\nmikä se on?\"\n\n\"Mikä sitte?\"\n\n\"Nuo kolmesataa guldenia ja kolme kruununtaaleria, jotka Maisu sinulle\ntarjosi. Kaikki muu ei ole mistään kotosin\".\n\n\"Minkätähden ei?\"\n\n\"Sentähden ettei setäsi suinkaan sinua auta. Siitä näet nyt, että sinun\nsilloin, tänäpänä viisi vuotta takasin, ei olisi pitänyt laskeman häntä\nniin helpolla\".\n\n\"Entäs tehdas? Eikö sekään ole mistään arvosta?\"\n\n\"Keitä muita vielä tehtaalaisiksi rupee?\"\n\n\"En tiedä vielä muista kuin Pröbleristä, ja tosi on, että hänellä on\nkekseliäs pää\".\n\n\"Ha, ha! Koska oikein naurattaa! Sinä ja Pröbler, sepä somaa, oikein\nsomaa! Tehän olette kelpo pari. Enkö minä ole satoja kertoja sinulle\nsanonut, että sinusta vielä tulee toinen Pröbler? Kuitenkin hän on\nsinua parempi; hän ei ole kekseliäisyydellään saattanut vaimoa ja\nlapsia kurjuuteen. Mene hornaan, sinä senkin vaprikoitsia, senkin\nnahjus. Sidota itsesi Pröblerin kanssa samaan ikeesen!\" kirkasi Anni ja\ntempasi lapsen hänen sylistään ja lausui sitte lapselle: \"Sinun isäsi\non saamaton kuin kakara, ja hänen täytyy saada imisarvi suuhunsa. Paha\nvaan, ettei hänen äitinsä enää elä; hän saisi antaa hänelle puretusta.\nOi minua, minä olen vallan hukassa! Mutta sen minä sanon: sinä et rupee\ntehtaalaiseksi niin kauan kuin minussa henki on; ennen minä menen\nlasteni kanssa kaivoon. Mene sitte vasta tehtaalaiseksi; kentiesi sinun\nsitte ottaa tuo ryytimaan mamselli, tuo pitkäsäärinen tohtorin tytär\".\n\nLents istui köykistyneenä ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Viimein\nhän sanoi: \"Älä huutele äitiäni. Anna hänen olla iankaikkisuuden\nrauhassa\".\n\n\"Annan kyllä. Minulla ei ole mitään hänen kanssaan tekemistä, eikä\nminulla ole mitään muistoa häneltä\".\n\n\"Mitä lajia? Eikö sinulla enää ole hänen antama vilun-ihana tallella?\"\n\n\"Vielä kyllä se minulla on, se hullutus\".\n\n\"Missä se on? Anna tänne se!\"\n\nAnni avasi kaapin ja näytti sen. \"Jumalan kiitos, että se on vielä\ntallella; se on vielä siunauksen tuova\", huusi Lents.\n\n\"Päälle päätteeksi hän vielä on taikauskoinen ja mieltä vailla. Hänellä\nei enää ole muuta neuvoa, kuin turvata oljen korteen. Semmoisia he\novat, nuo rääsy-retetit, juuri semmoisia, ja semmoisena hänkin on\njuoksennellut paikasta paikkaan mitättömänä miehenä ja armointullen\".\n\nAnni puhui kiivaimmassa kiukussaan, koko ajan kääntyneenä seinää päin\nja ikään kuin puhuisi hän koko mailman kuulleen. Hänen katsantonsa oli\ntunnoton, ja kun hän sen ohessa alinomaa hoki: hän, hän, juuri kuin\nmiehensä ei olisi huoneessa ollutkaan, -- se Lentsiä kaikkein pahimmin\nloukkasi.\n\nLents koki malttaa mieltänsä ja sanoi: \"Anni, älä puhu noin, tuolla\ntapaa! Se on kuin et sinä itse puhuisi, vaan joku pirullinen henki\nsinua riivaisi. Älä rytistä kultaista, se on pidettävä pyhänä\".\n\n\"Ha, ha, ha!\" nauroi Anni. \"Se nyt vielä puuttui. Hän on päälle\npäätteeksi taikauskoinenkin. Lennä pois tuuleen koko vilun-ihana, ja\nsamassa menköön tuo pyhä kirjoituskin\".\n\nAnni avasi akkunan; ulkona kävi raju tuuli. \"Tule tuulenpuuska!\" huusi\nhän, \"tule! Ota kaikki tyyni, vie koko roska!\" Kukkanen ja kirjoitus\nlensi ilmaan. Tuuli vinkui ja viuhui ja vei kirjoituksen vuoren\nkaljamoille.\n\n\"Anni, mitä olet tehnyt?\"\n\n\"Minä en ole niin taikauskoinen kuin sinä. Minä en ole vielä vajonnut\nniin syvälle, että turvaisin taikaan\".\n\n\"Se ei olekaan mikään taita. Äitini ei ole sillä tarkoittanut muuta\nkuin sitä, että niin kauan kuin vaimoni pitää arvossa, mitä äitini on\nantanut, on siitä oleva siunaus meille. Mutta sinusta ei mikään ole\npyhä\".\n\n\"Aivan niin; sinä et ole mikään pyhä, eikä liioin äitisikään\".\n\n\"Jo olen kuullut tarpeeksi, enemmän kuin tarpeeksi!\" huusi Lents\nsähiästi ja pusersi tuolin rikki. \"Mene kohta ulos tuvasta Wilhen\nkanssa. Nyt on tarpeeksi. Älä enää sano sanaakaan, taikka mä tulen\nhulluksi. Hiljaa nyt! Joku tulee\". --\n\nAnni meni lapsen kanssa kamariin.\n\nTohtori astui sisään.\n\n\"Niinkuin arvasin on pahoin kyllä käynyt. Setä ei tee asiassa mitään,\nei yhtään mitään. Hän vaan sanoo kieltäneensä sinua menemästä naimaan,\nja on siitä syystä vastahakoinen. Minä olen koittanut parastani, mutta\nturhaan. Ei paljon puuttunut, ettei hän käskenyt minua ovesta ulos\".\n\n\"Oi hyvä Jumala, minun tähteni! Se on kauheinta kaikesta, että ken\nminulle hyvää soisi ja minulle hyvää tahtoo tehdä, se vielä saa pahaa\npalkaksensa. Antakaa se minulle anteeksi, herra tohtori hyvä! Minä en\nsiihen mitään voi\".\n\n\"Sen tiedän aivan hyvin, ja kuinka sinä taidat noin sanoa? Minä olen\noppinut tuntemaan monta ihmistä, mutta semmoista ihmistä kuin sinun\nsetäsi on, en ole koskaan tavannut. Hän avasi minulle sydämmensä;\nhänellä on teidän sukunne pehmeä sydän. Minä olin sitä uskoa, että\nsaisin hänen myöntymään ja mukaantumaan kuin lapsen, mutta niin pian\nkun tulee kysymys rahasta vaan, niin -- tohtori napsautti sormillansa\n-- kaikki on rauennut tyhjään. Minä luulenkin lujasti, ettei hänellä\noikeastaan olekaan muuta rahaa, kuin määrätty vuosikorkonsa jostakin\nelinkorkopankista. Mutta, olkoon hän oloillansa. Minä puhun molemman\npoikani kanssa. Jos sinulle ei näy soveliaaksi käydä tehtaassa,\nvoisitpa täällä kotona tehdasta varten pitää viisi taikka kuusi\nkisälliä, niin monta kuin saatat työssä pitää\".\n\n\"Älkäät puhuko niin lujaa. Minun vaimoni kuulee kamariin kaikki. Ja\nniinkuin te arvasitte, kuinka setäni luona piti käymän, niin minäkin\nedeltäkäsin arvasin asian täällä kotona. Semmoinen ei vaimoni ole\nkoskaan ollut kuin hän äsköin oli, kun puhuin tehtaasta. Vaimoni ei\nkärsi sitä kuulla\".\n\n\"Mieti kumminkin asiaa vielä. Eikö sinua haluta tulla kappaleen matkaa\nkävelemään kanssani?\"\n\n\"Ei, suokaa anteeksi, minä olen niin väsyksissä. Polveni ovat kuin\nkatkeemaisillaan; minä en ole saanut huoata sitte kello neljästä\naamulla. Minä en ole tottunut olemaan paljon liikkeellä, ja luulen\nmelkein, että minussa on joku kova taudin puhti\".\n\n\"Sinun suonesi tykkii kuin kuumetautisen. Se on varsin tietty seuraus.\nPane nyt maata, niin se on ohitse. Mutta ole tästedes varoillasi. Sinä\nkyllä voit pahastikin sairastua, jos et ole tyyneellä mielin, jos et\nsäästä voimiasi ja hoida terveyttäsi. Sano rouallesi terveisiä\nminulta\", lisäsi tohtori niin lujalla äänellä, että sen täytyi kuulua\nkamariin, \"ja sano hänelle se, että itse isää\", -- tässä tohtori mieltä\nmielin pidätti puhettansa -- \"hänen lastensa isää täytyy hänen näin\nsuoja-ilmalla erinomaisen huolellisesti hoitaa ja viihdyttää kotona,\nsillä paikallansa istuva kelloseppä on heikko terveydeltään. Hyvää yötä\nLents, ja makoista unta!\"\n\nTohtori meni. Tiellä kävellessään hän monta kertaa luiskahti ja melkein\nvaipui lumeen, joka kauttaaltaan vajosi ja jonka pinnalta petollinen\nkivilouhikko pisti näkyviin. Hänen täytyi tarkemmin katsella tietä eikä\nkävellä niin syvissä ajatuksissa, kuin hän teki. Hän mietti sitä, jota\nPilgrim hiljakkoin oli hänelle sanonut, että Lentsillä kyllä olisi,\nniinkuin sanotaan, hyvät päivät, mutta kotielämä ei häntä tydyttänyt;\nhän halusi onnea, iloa, sydämmellistä rakkautta -- mutta sitä hän oli\npaitsi.\n\nLents jäi yksin istumaan tupaan. Hän oli niin väsyksissä, vaan\nkuitenkaan hän ei saanut lepoa. Hän käveli edes takasin tuvassa kuin\nvangittu otus häkissä. Hänellä olisi ollut tohtorille paljon\nvalittamista. Hän tunsi kovaa särkyä jäsenissään, ja yhtäkkiä hän\nrupesi huutamaan: \"Oi tämmöistä elämää! Olla kipeänä ilkeän vaimon\nluona, jonka kanssa ei voi tulla toimeen! Tässä nyt olen voimatonna ja\nsaan pitää kaikkea hyvänä, kuulella kaikkea pahaa itsestäni. Minun\ntaudin puhtini ei ole muuta kuin kuria, eikä minun parahimmat ystäväni\nuskalla tulla luokseni. Ennen kuin täällä virun kipeänä pahanilkisen\nvaimon armoilla, -- ennen tulkoon omakätinen kuolema!\"\n\nTuuli puhalsi valkean sammuksiin; huone tuli savua täyteen. Lents avasi\nakkunan ja katseli kauan ulos. Kettinkisepällä ei näy mitään valkeeta,\nhän makaa mustassa mullassa. Se joka olisi niin onnellinen, että\npääsisi kaikesta tästä kurjuudesta!\n\nIlma oli lämmin, merkillisen lämmin; katon räystäät tippuivat, ja tuuli\nriehui ja pauhasi vuorella ja laksossa, ja ilmassa pamahteli ikäänkuin\nyksi tuulenpuuska toista pakoittaisi eteenpäin. Vuorella huoneitten\ntakana jyskii ja jyrisee: vihuri on vihoissaan siitä, että siltä on\nriistetty metsä, jossa se mieliksensä saisi vinkua, ja sen siaan se nyt\npurkaa vihaansa pihan kastanjapuihin ja petäjiin, jotka rytisten ja\nratisten notkistuvat sinne tänne. Se vaan on hyvä asia, että huoneet\novat rakennetut vanhanaikaiseen tukevaan tapaan ja vanhasta\nhonkapuusta, muutoin olisi vaara läsnä, että tuuli tempaisi mukaansa\nhuoneet ynnä kaikki, mitä niissä on. Se vasta olisi lystillistä, se!\nLents hymyili katkerasti, mutta monta kertaa hän katsoi ympärilleen\npeloissaan, sillä tänäpänä nuo vanhat hirret ja orret jyskävät niin\neriskummallisesti, ikäänkuin koko tää vanha rakennus aavistaisi mitä\nsisällä tapahtui. Ei olekaan, ajatteli hän itsekseen, nämät vanhat\nseinät koskaan kuulleet semmoisia sanoja eikä kukaan näissä huoneissa\nasuneista vielä ikinä viettänyt tämmöistä yötä tämmöisessä mielen\ntilassa, ei minun isäni eikä isoisäni, eikä isoisän-isäni.\n\nLents meni ottamaan kirjoituskalujaan, ja tuossa hän tietämättänsä\nseisoi kynttilä kädessä peilin edessä ja katseli tuijotti omia\npullistuneita silmiään. Viimein istui hän ja rupesi kirjoittamaan. Hän\nkeskeytti kirjoitustaan monta kertaa, pani kätensä silmille ja sitte\ntaas hän kirjoitti kiiruumman kautta. Hän hieraisi silmiään; niistä ei\nherunut kyyneleen pisaraa: sinä olet jo vallan unohtanut itkun pois,\nsinä olet jo liiaksikin mies, sanoi hän kolkosti itselleen. Hän\nkirjoitti:\n\n    \"Sydämmestä rakas veljeni!\n\n    Rintani on pakahtumaisillaan, kun nyt sinulle kirjoitan, mutta minun\n    täytyy vielä kerran puhella sinun kanssasi. Minä muistelen niitä\n    päiviä ja niitä kesä-öitä, joita minä kävellen vietin sinun\n    kanssasi, minun rakas veljeni. Minä en voi uskoa, että minä se olin;\n    se oli joku toinen ihminen. Jumala tietää sen ja minun äitini\n    taivaassa myös, etten minä ehdollani ole elämässäni ketään\n    loukannut, ja jos olen loukannut sinua, minun oma rakas veljeni,\n    anna se minulle anteeksi, minä pyydän sinua tuhannen kertaa\n    anteeksi: se on tapahtunut vastoin mieltäni. Ei semmoisen ihmisen,\n    kuin minä olen, tarvitsisi ollenkaan elää.\n\n    Ja niin se tällä haavaa onkin: minulla ei ole muuta neuvoa kuin\n    kuolema. Minä kyllä tiedän, että se on häpiällistä, mutta parempi on\n    kuolema, kuin vaivalloinen elämä. Minä olen joka päivä kuin\n    murhaaja. Sitä en kestä. Minä itken yöt kadoksiin, ja siitä syystä\n    minä itseäni ylenkatson. Minä uskallan sanoa sen, että minä olisin\n    ollut suora, tyyne, kelvollinen mies, jos olisin saanut kulkea omaa\n    suoraa tietäni. Minä en ole luotu vastakamppiin. Minä itken sitä,\n    kun ajattelen mimmoinenka minusta on tullut, ja kumminkin minä olen\n    ollut toisenlainen. Jos minä eloon jäisin, se olisi häpiäksi\n    lapsilleni, mutta nyt on ainoastaan kuolemani omaksi häpiäkseni.\n    Vuoden kuluttua se on unohdettu ja haudalleni on ruoho kasvanut.\n    Yhtä minä sinulta anon, luottaen hyvään sydämmeesi ja kaikkeen\n    hyvään, jota minulle olet osoittanut koko elinaikasi: ole kuin isä\n    minun turvattomille lapsilleni! Oi minun lapsi parkojani! -- Minä en\n    uskalla ajatuksiani jatkaa. Sen joskus luullut kelpaavani isäksi,\n    jonkamoista parempaa ei mailmassa. Minä en siihen kykene, en kykene\n    lainkaan. Se joka itsestänsä ei minua hyvänä pidä, sitä minä en voi\n    siihen taivuttaa, se on minun ristini, ja siitä en pääse; se on kuin\n    täytyisi minun kiivetä lasiseinää ylös. Minun äiti vainajallani on\n    ollut oikein, kun on sanonut: kaikkia saattaa kylvää ja istuttaa ja\n    ahkeruudella aikaan saada, mutta yhtä ei kylvämällä eikä\n    istuttamalla saa, vaan sen täytyy kasvaa itsestään, ja se on\n    hyvänsuopeus. Se, juuri se ei meillä kasva siinä maassa, jossa sen\n    kasvaa pitäisi.\n\n    Mene lapsinesi kylästä pois silloin, kun minä haudataan. He eivät\n    saa sitä katsella. Pyydä lupa papilta ja kylätuomarilta, että saisin\n    levätä vanhempaini ja heidän lastensa vieressä. Kaikkein heidän\n    lastensa on paremmin käynyt kuin minun. Minkätähden minä yksin olen\n    eloon jäänyt, saadakseni tänkaltaisen lopun?\n\n    Sinä olet Wilheni kummi, ja nyt pitää sinun olla hänelle isänsä\n    siassa. Sinä olet aina sanonut hänellä olevan kykyä kuvaantoon, pidä\n    nyt huolta hänestä. Ja jos sinulle on mahdollista, tee sovinto\n    Petrovitschin kanssa; kenties hän sentään tekee jotain lasteni\n    hyväksi, kun minua ei enää ole. Ja sen sanon sinulle vielä kerran --\n    minä en suinkaan tahdo tällä hetkellä sinua pettää valheella -- että\n    hän oikeastaan pitää sinusta, ja teistä voi vielä tulla hyvät\n    ystävät, ja hänellä on hyvä sydän, parempi kuin hän myöntää tahtoo;\n    sen on äiti vainajanikin satoja kertoja sanonut. Minun vaimoni ...\n    minä en tahdo sanoa hänestä mitään. Kun vaan lasteni käy hyvin,\n    puhuttakoon minusta perästäpäin mitä hyvänsä.\n\n    Minun on täytynyt kuulla ja sanoa paljon, jota en olisi uskonut\n    mahdolliseksi. Oi mailma sinun päiviäsi!\n\n    Minä olen vangittuna ja minun täytyy päästä vapaaksi. Minä olen\n    viettänyt öitä ja päiviä, jotka minusta ovat olleet yhtä pitkiä kuin\n    vuosikaudet. Minä olen väsynyt, kuolemaan saakka väsynyt, enkä\n    enempätä kestä. Jo moneen kuukauteen, kun painan silmäni kiini ja\n    tahtoisin nukkua, tuntuu minusta kaikki niin hirvittävältä, ja sama\n    on minun laita päivälläkin. Minä en enää kestä tätä mustaa unta,\n    minä halajan valkoista unta, ja se valkoinen uni on kuolema!\n\n    Siitä rahasta, jonka olen sinulle velkaa, olkoon kelloni, joka\n    minulla on taskussani, sinun omaisuutesi, ja se tykyttäköön\n    uskollista sydäntäsi vasten, kun minun sydämmeni ei enää tykytä.\n    Sitte kun minun kaluni myydään, osta sinä minun isä-vainajani viila\n    ja säilytä se Wilhelleni. Minä en jätä hänelle mitään periä\n    jälkeeni, mutta sano hänelle kumminkin aina ja usein, että hänen\n    isänsä ei sentään ole ollut mikään huono mies. Hänellä on myöskin\n    minun onneton luontoni, mutta vieroita se hänestä pois, kasvata\n    poika oikein lujaksi ja miehekkääksi. Ja sitte tuo pieni piiskuinen\n    tyttölapseni -- -- --\n\n    Minua kivistää, kivistää kipeästi se, että minun täytyy erota\n    elämästä; olenhan minä vielä niin nuorella iällä, mutta parempi on\n    erota nyt. Tohtori pitäköön murhetta siitä, ettei minua viedä\n    Freiburg'iin ylioppilaitten käsiin. Sano hänelle sydämmellisiä\n    terveisiä ja kaikille hänen omaisillensa. Hän on kyllä monta kertaa\n    huomannut, kuinka minun on ollut laita, mutta sitä ei kukaan tohtori\n    voi auttaa. Sano myös kaikille laulukumppanillemme jäähyväiset,\n    erinomattain Fallerille ja laulunjohtajalle. Minun sydämmestäni\n    rakastettu veljeni! Minulla olisi mielestäni vielä paljon sanomista,\n    mutta silmiäni huikaisee. Hyvää yötä nyt! Voi hyvin ja elä\n    hauskasti! Iäksi päiviksi,\n\n                                      sinun uskollinen veljesi\n                                               Lents\".\n\nHän pani kirjeen kokoon ja kirjoitti toiselle puolelle: \"Armaan veljeni\nPilgrimin omaan käteen\".\n\nPäivä koitti; Lents sammutti valkean. Kirje kädessä, ikäänkuin\nviimeinen tervehdys avaralle ulkomailmalle, katseli hän ulos\nakkunasta. Tuolla toisella puolella vuoria nousi aurinko. Ensiksi näkyi\nvaalean keltainen raita taivaan rannalla ja sen yli ajelehtaa pitkä\ntumma pilvi. Pilven ylipuolella levenee taivaan avara sinikansi, ja\nkoko aukea valkovaippainen maanpinta ikäänkuin värähtelee hallavassa\nvalossa. Tumman pilven reunalla ilmaantuu hienoinen hehkuva rusko,\nsydän pysyy tummana, kunnes äkkiä -- pilvi repee heleän keltaisiin\nhattaroihin. Koko taivas kellahtaa ja vähitellen käy se punaiseksi ja\nennen pitkää kaikki loistaa hellässä purppuraloisteessa. Se on se\nvalkeuden mailma, se kirkkaan olon mailma, joka sinulle vielä kerran\nnäyttäikse, ennen kun siitä iäksi eroot.\n\nLents pisti kirjeen taskuunsa, meni ulos ja käveli huoneittensa ympäri;\nhän vaipui polviin saakka lumeen. Hän palasi takasin tupaan. Anni ei\nnoussut tänäpänä ylös; Lents puki itse lasten päälle ja söi einettä\nheidän kanssaan. Suurimmalla hellyydellä hän heille antoi ruokaa ja\njuomaa; sitte, kun huoneenkello rupesi soimaan, käski hän palveluspiian\ntaluttamaan pikku Wilheä kädestä ja ottamaan tytön käsivarrellensa ja\nmenemään Pilgrimille. Hän aikoi ensin antaa kirjeen piian käteen, mutta\notti sen taas hänen kädestään ja pisti sen salaa pikku tytön taskuun.\nHän ajatteli näin: kun lapsen vaatteet ehtoolla riisutaan, niin\nkirjekin huomataan, ja silloin on kaikki jo ohitse.\n\n\"Mene Pilgrim'ille\", käski Lents kerran vielä, \"ja odota siellä siksi\nkun minä tulen, ja jos niin, ett'en tulisi, ole siellä siksi kun\npimenee\". Hän suuteli lapsiansa, sitte kääntyi hän poispäin ja nojasi\npäänsä pöytää vasten. Näin hän lepäsi ison aikaa. Huoneessa ei kuulunut\nhiiren hivahdusta. Ulkona kuului soitettavan yhteen; Lents nosti\npäätänsä ja kuulteli siksi kun kellot lakkasivat soimasta. Sitte hän\npani ovet telkeen ja palasi tupaan takasin. Tämän tehtyä hän huusi\nsurkeasti: Herra Jumala, anna minulle tämä tekoni anteeksi, mutta sen\ntäytyy tapahtua! -- -- Hän vaipui alas polvilleen, ja olisi mielellänsä\nrukoillut, jos hän olisi saanut rukoilluksi. Osasihan Annikin usein\nrukoilla, Anni niin -- mutta tuskin oli rukouksen viimeinen sana käynyt\nhänen huuliltansa, jo taas oli tora ja kina ja herjaus ja pilkkasanat\nvalmiina suussa. Hän, Anni on rikkonut kaikkea vastaan mitä taivaassa\nja maan päällä on... Hän tehköön kanssani seuraa... Ei, hän jääköön\neloon. Mutta hänen silmäinsä edessä loppuni tapahtukoon, hänen täytyy\nomin silmin nähdä, mitä hän on saanut aikaan...\n\nHän peitti kasvonsa molempiin käsiinsä, sitte hän puristaen nyrkkiänsä\nkarasi kamariin aikomuksella murhata itseään Annin nähden. Hän veti\nsängyn uutimet auki -- ja kuuli pikku tytön, joka oli puikahtanut\nistumaan äidin viereen sänkyyn, huutavan häntä vastaan: kukkuu! kukkuu!\nLents kävi kuin hengettömäksi ja vaipui alas sängyn viereen. Nyt\nsamassa -- nyt kuuluu jyrinä -- maa aukaisee kitansa ja nielee kaikki\n-- -- on kuin ukkonen jyrisisi maan alla -- maan yli ilmassa -- -- se\niskee kaikella voimalla rakennukseen -- -- yhtäkkiä päivänen muuttuu\nyöksi, synkiäksi yöksi.\n\n\"Jumalan tähden, mitä tämä on?\" huusi Anni. Lents nousi seisoalleen:\n\"Minä en tiedä, en tiedä, mitä on tapahtunut\". Anni itkee ja huutaa,\nlapsi itkee ja huutaa, ja Lents huutaa: \"Herra Jumala, mitä tämä on?\"\nKaikin he ovat kuin pyörryksissä, Lents meni aukaisemaan akkunaa, mutta\nse ei aukene. Hän haparoitsee tupaan, mutta sielläkin on pilkkosen\npimeä. Lents kompastuu tuoliin, haparoitsee takasin kamariin ja huutaa:\n\"Anni, me olemme haudatut, me olemme lumeen haudatut!\" Molemmat eivät\nsaa sanotuksi sanaakaan, lapsi yksin huutaa kovasti, ja kanat vajassaan\nkaakottavat surkiasti, juuri kuin näätä olisi käynyt heidän kimppuunsa;\nsitte on kaikki niin hiljaista kuin haudassa.\n\n\n\n\nKOLMASNELJÄTTÄ LUKU.\n\nYstävä hädässä.\n\n\nJuuri tähän aikaan oli Pilgrim aikeissa mennä kirkkoon, mutta tiellä\nkääntyi hän takasin ja käveli monta kertaa Petrovitschin huoneen\nohitse. Viimein pysähtyi hän seisomaan ovelle ja kilisti kelloa.\nPetrovitsch oli ison aikaa akkunasta katsellut hänen tekoaan, ja nyt\nkun kilinä kuului, sanoi Petrovitsch itsekseen: \"Vai niin? Sinä aivot\ntulla tänne? Mutta nyt saat miettiä, miten annan sinun mennä samaa\ntietä takasin\".\n\nPetrovitsch oli tänäpänä pahalla päällä, ja niin nureissansa kuin olisi\nhäntä vaivannut pään särky yöllisien juominkien jälkeen, ja melkein\nolikin laita niin. Hän oli tullut viekoitelluksi ahmimaan vanhoja\nnuoruutensa muistoja, ja oli antanut toisen niistä päihtyä. Se häntä\nharmitti, ettei hän ollut vastustanut haluansa näyttää hyvältä edes\nyhden ihmisen silmissä. Hän ei tietänyt, kuinka hän vastedes kehtaisi\npäivällä katsella tohtorin silmiin. Se hänen kerskauksensa, ettei hän\nollenkaan pitäisi lukua, mitä ihmiset hänestä ajattelivat, oli\nkadonnut, Nyt tuli Pilgrim hyvin sopivaan aikaan, ja hänen pitää saaman\ntuta koko hänen vihansa purkauksen, niin ettei häntä tänäpänä enää\nhaluttaisi kitarria soittaa ja viheltää ja lauleskella.\n\nPilgrim astui sisään ja sanoi: \"hyvää huomenta, herra Lents!\"\n\n\"Samalla tapaa, herra Pilgrim\".\n\n\"Herra Lents, minä poikkesin teille, aivottuani kirkkoon\".\n\n\"Enpä olisi uskonut minua niin pyhänä pidettävän\".\n\n\"Herra Lents, minä tulen teidän luoksenne, en sen vuoksi, että siitä\nolisi mitään hyvää, vaan sen vuoksi, että olen tahtonut tehdä\nvelvollisuuteni\".\n\n\"Se on hauskaa, kun joka mies tekee velvollisuutensa\".\n\n\"Te tiedätte, että teidän Lents'inne...\"\n\n\"En tunne muuta Lents'iä kuin tämän tässä\", sanoi Petrovitsch,\nkatsellen hyvin ajeltuja kasvojaan peilissä.\n\n\"Te tiedätte, että teidän veljenne poika on kurjassa tilassa\".\n\n\"Ei, kurjuus on hänessä itse, ja se tulee siitä, kun luulee itsellänsä\nolevan hyvä sydän, ja vielä hänellä on semmoisia kumppania, jotka häntä\nsen tähden hyväilevät, ja jos joku muu vaan ei ole samaa mieltä, se ei\nole muuta kuin äreän ja typertyneen vanhuksen sulaa oikkua\".\n\n\"Kentiesi teillä on oikein, mutta tässä ei nyt auta viisastelemiset.\nTeidän Lentsinne kurja tila on suurempi kuin luulettekaan\".\n\n\"Minä en olekaan sitä mitannut, kuinka suuri se on\".\n\n\"Sanalla sanoen, minä pelkään, että hän tekee itsestään lopun\".\n\n\"Sen hän jo on aika päiviä tehnyt. Se, joka niin tyhmästi nai, tekee\nlopun itsestänsä\".\n\n\"Minä en enää tiedä, mitä minä sanoisin. Minä olen odottanut kaikkea\nmuuta, kuin tätä. Te olette vielä enemmän ... te olette toisenlainen,\nkuin olisin uskonutkaan\".\n\n\"Kiitän kiitoslauseesta. Vahinko vaan, etten minä sitä taida\nkunniamerkkinä ripustaa rintaani, niinkuin lauluyhteyden jäsenetkin\".\n\nTuo leikkipuheinen Pilgrim, joka aina oli hyvällä päällä, seisoi\nvanhuksen edessä saamatonna kuin taistelia miekkaisilla, jonka kädestä\nsäilä joka työkkäyksellä väännetään.\n\nTämmöinen näytäntö huvitti Petrovitschiä, ja hän pisti suuren\nsokerinpalasen suuhunsa. Sitte hän sanoi valittaen: \"Minun\nveli-vainaajani poika on tehnyt oman vapaan tahtonsa mukaan, eikä se\nolisi minulta oikein tehty jos minä riistäisin häneltä vapaan tahtonsa\nhedelmät. Hän on tuhlannut elämänsä ja rahansa; minä en niitä voi\nhänelle takasin palauttaa\".\n\n\"Oi, herra Lents, sen te kyllä voitte! Hänen elämänsä ja hänen koko\nperheensä käy vielä päinsä pelastaa. Eripuraisuus kotielämässä katoo,\nkun taas on aitta täynnä ja kaikki käy puhtaasti ilman murhetta. Kun\nseimi on tyhjä, häyhyy hevoset, sanotaan. Raha ei ole rauhaa, mutta se\ntuo rauhaa\".\n\n\"Kyllä nykyinen polvi on sukkela käyttämään toisen rahoja, mutta itse\nniitä ansaita se ei huoli. Suorastaan sanoen: minä en tee Leijonan\nAnnin miehen hyväksi mitään, jonka täytyy rahalla ostaa vaimonsa hyviä\nsanoja\".\n\n\"Entäs jos teidän veljenne poika kuolee?\"\n\n\"Sitte hän arvattavasti haudataan\".\n\n\"Ja mitä sitte lapsista tulee?\"\n\n\"Sitä ei kukaan tiedä mitä lapsista tulee\".\n\n\"Onko veljenne poika tehnyt teille mitään pahaa?\"\n\n\"En tiedä mikä syy hänellä olisi minulle pahaa tehdä\".\n\n\"Mitenkä voitte rahanne paremmin käyttää, kuin että nyt -- -- ...\"\n\n\"Kun minä joskus tarvitsen holhojaa, pyydän siksi saada teitä herra\nPilgrim\".\n\n\"Herra Lents, minä huomaan, etten minä ole niin rikkiviisas kuin te\".\n\n\"Siitä on minulle suuri kunnia\", sanoi Petrovitsch, asettaen toisen\njalkansa toisen päälle ja heiluttaen tohveliaan.\n\n\"Minä puolestani olen tehnyt tehtäväni\", sanoi Pilgrim taas.\n\n\"Ja hyvin halpaan hintaan. Pari hyvää sanaa vaan. Paljonko kokonainen\nkarpio semmoisia maksaa? Minäkin mielelläni niitä ostaisin\".\n\n\"Tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun minä teiltä mitään\npyydän\".\n\n\"Ja minä olen ensimmäisen ja viimeisen kerran teiltä mitään kieltänyt\".\n\n\"Hyvästi, herra Lents!\"\n\n\"Samalla tapaa, herra Pilgrim!\"\n\nTultuansa oven suuhun kääntyi Pilgrim vielä takasin. Hänen kasvonsa\nolivat punaiset ja hänen silmänsä tuikki, kun hän sanoi: \"Herra Lents,\ntiedättekö, mitä teette nyt?\"\n\n\"Tähän saakka vielä olen aina tietänyt, mitä teen\".\n\n\"Oikeastaan te ajatte minun ulos ovesta\".\n\n\"Vai niin?\" hyrähti Petrovitsch. Hän kuitenkin painoi silmänsä alas,\nkun hän näki Pilgrimin katsannon. Siinä oli jotain; oliko se sitte halu\ntapella tai itkeä? Pilgrim lisäsi: \"Herra Lents, minä kärsin teiltä\nkaikkea. Niin pitkältä kuin ihmisiä löytyy, jotka ovat nähneet puita ja\npensaita, joista sopii keppiä taittaa, ei löydy ketään, ei yhtään\nketään, joka rohkenisi sanoa, että Pilgrimiä saattaa rankaisematta\nloukata. Te uskallatte sitä tehdä, ja arvatkaa minkätähden uskallatte?\nSen tähden, että minä kärsin sitä ystäväni tähden. Minä en, sen\npahempi, voi muuta tehdä hänen hyväksensä. Minä en sano teille pahaa\nsanaa, en ainoatakaan. Te ette saata sanoa minusta: Pilgrim on\nkohdellut minua raakamaisesti, ja sen vuoksi minä en huoli hänen\nystävästänsä Lentsistä. Minun ystäväni tähden otan minä hävynkin\npäälleni. Kertokaa kernaasti pitkin maata mailmaa, että olette ajanut\nminun ovestanne ulos\".\n\n\"Siitä en itselleni kokoo suurta kunniaa\".\n\nPilgrim hengähti syvältä, hänen huulensa vaalenivat ja sanaakaan\nsanomatta hän meni pois.\n\nPetrovitsch katseli meniän perään kuin voittosankari, semmoisilla\nsävyillä kuin kettu ainakin silloin, kuin se vatsa täynnä vielä pilkan\npäihin imee hieman verta jäneksen pojasta ja laskee sen sitte menemään\nniin hyvin kuin se mennä jaksaa.\n\nSuurella mielihyvällä hän sitte käveli edes takasin huoneessansa ja\nlevitteli yönuttunsa liepeitä. Näytti kuin mielihyvänsä häntä oikein\nolisi paisuttanut. Molemmin käsin hän silitteli ruumistansa, ja se\ntiesi samaa kuin: kas niin! nyt sinä taas olet Petrovitsch itse; eilen\nehtoolla sinä olit yksinkertainen narri, eikä sinulla ollut mitään\noikeutta pitämään näitä ihmisriepuja täällä pilkkanasi.\n\nTällä välin Pilgrim hiljakseen meni kotiinpäin, mutta tultuaan kotinsa\nkohdalle kulki hän ohitse ja käveli kauas kedolle, kunnes hän vihdoin\npalasi takasin. Kotona oli iso ilo häntä vastassa; hän tapasi siellä\nystävänsä pojan. Semmoista se on, kun ystävät pitävät toinen toisiaan\nmuistossa. Se hyvä Lents, ajatteli Pilgrim, on ihan samalla hetkellä\nmuistanut minua, kuin minäkin häntä. Kukaties hän sen lisäksi vielä on\narvannut senkin, että kävin Petrovitschinkin luona. Lents on lähettänyt\nlapsen ikäänkuin apumiehekseni, mutta ei sekään olisi auttanut;\nsemmoisen miehen mieleen ei osaa puhua ihmiset eikä enkelit. Pilgrim\noli väsymätön lapsen kanssa leikkimään. Hän leikkeli ja piirusteli\nkuvia hänen eteensä. Vielä hän taisi sormillaan sovitella valkoisesta\nsäkkikankaasta ja mustasta kaulaliinastansa ihmisen ja koiran, kuinka\nne ajoivat toinen toistansa takaa. Pikku Wilhe oli riemua täynnä, ja\nPilgrimin täytyi hänelle kertoa yhtä samaa juttua kolmeen kertaan.\nPilgrim osasikin hyvin kertoa juttuja, varsinkin eräästä\ntummanruskeasta turkkilaisesta, nimeltä Kulikali, suurella nenällä,\njoka osasi savua niellä. Pilgrim puki itsensä tuon turkkilaisen\nKulikalin muotoiseksi, istui laattialle levitetylle peitolle jalat\nristissä ja teki siinä kaikenlaista koirankuria. Pilgrim oli tänäpänä\nvarmaankin yhtä paljon lapsi, kuin hänen ristipoikansakin, ja yhdessä\nsyötiin Don Bastian'in kanssa. Välistä puolenpäivän täytyi Pilgrimin\nkumminkin vähäksi aikaa mennä Wilhen kanssa purolle, vaikka satoikin\nlunta ja vettä. Siinäkös vasta olikin jotain kaunista katsella! Purossa\nuiskenteli suuria jäitä, ja jäälohkareilla istui korppia. Korppien\nteki mieli kerran edes kulkea laivalla, mutta kohta kun joku\nlohkare musertui, lensi ne taitavasti ylös ja asettuivat toiselle.\nHeti-melkein päätä huimasi, katsellessa tämmöistä menoa ylähältäpäin.\nOli juuri kuin maa jalkojen aika liikkuisi ja puro jäineen pysyisi\nliikkumatonna. Poikanen piteli peloissaan Pilgim'istä kiini. Pilgrim\nveikin hänen kotiin ja teetti ristipojallensa makuusian rikkiöimäksi\nistutulle sohvallensa, ja molemmin he sopivat siitä, että nuori Lents\nei enää ollenkaan menisi omaan kotiinsa. Ne sanat tunki läpi Pilgrimin\nluitten ja ytimen, kun lapsi sanoi: \"Isä huutaa aina niin, ja äitikin\nhuutaa, ja äiti sanoo, että isä on ilkeä mies\".\n\nOi Lents parka sinun päiviäsi! Sinun täytyy aikanansa laittaa lapsesi\nmuille aloille, ajatteli Pilgrim.\n\nVettä ja lunta satoi sekaisin, niin ettei juljennut mennä ulos\nhuoneesta, olletikin kun lumivyöryjä kierieli katoilta ja vierumailta.\nEi tietoakaan ennenkun ehtoo tuli, vaan Lentsiä ei kuulunutkaan, ja\nPilgrim kuulteli tarkasti, kun palvelustyttö sanoi tullessaan\ntavanneensa Petrovitschin tiellä, lähellä Morgenhaldea. Hän oli kysynyt\ntytöltä: kenenkä se lapsi on? ja kun tyttö vastasi: se on Lentsin\nWilhe, niin Petrovitsch oli taputtanut lasta ja antanut hänelle\nsokerinpalasen, ei kuitenkaan koko palasta, vaan toisen puolen hän oli\npurrut pois ja pistänyt omaan suuhunsa.\n\nOlisiko se mahdollista? Olisiko Petrovitsch todellakin pehmittynyt?\nKuka voi tuntea ihmisen ajatukset?\n\nKun Petrovitsch, Pilgrimin mentyä, oli kylliksensä ihaillut loistavaa\nvoittoansa, jonka hän oli saanut tohtorista ja Pilgrimistä, tunsi hän\nolevansa hyvin tytyväinen.\n\nHän katseli akkunastaan noita kirkkoon meneviä ihmisjoukkoja, ja\nviimeiseksi tuota yksinäistä vaimoihmistä ja yksinäistä miestä, jotka\nkiiruusti sinne riensivät, ehtiäksensä vielä aikanaan.\n\nMuutoin Petrovitschkin kävi melkein säännöllisesti kirkossa; kävipä\nsemmoinen puhe, että hän testamentissään oli määrännyt summan kirkon\nuutisrakennukseen. Tänäpänä hän kuitenkin jäi kotiin, hänellä kun oli\nkylläksi tekemistä itsensä kanssa, ja ehdottomasti hän rupesi\najattelemaan näin: Lentsillä kuitenkin on hyviä ystäviä hädässä. Mitä\nturhia! Tiesi kuinka hyviä olisivat, jos heillä olisi rahoja...\nPilgrim'illä kuitenkin saattaa olla täysi tosi, se näyttää olevan varma\nasia; eihän hänestä ollut itku kaukana, mutta hän pidätti itseään ja\npiti hyvänään kaikki, mitä minä sanoin, ettei hän pilaisi ystävänsä\nasiaa.... Ei tiedä sentään, vaikka hänen käytöksensä olisi petollista?\nEi, se ei voi olla mahdollista; ystäviä löytyy todellakin...\n\nUrkujen humina kuului kaukaa ja seurakunnan veisu kaikui tänne saakka,\nja nyt se lakkasi; nyt pappi on saarnassa, vaikkei yksinäinen ääni\nkuulu näin kauaksi. Petrovitsch istui tuolillansa ja piti toista\nkättään toisessa; oli melkein kuin joku olisi pitänyt hänelle saarnan,\nja yhtäkkiä hän nousi seisoalle ja sanoi melkein lujaa: se on hyvä,\nkun näyttää ihmisille olevansa heidän mestarinsa, mutta paremmalta\nkuitenkin maistuu ihmisten kunnioitus. -- Ei sentään, ei sekään suurta\nmaksa, -- mutta jos kerran aukaisisi ihmisten silmät, jotta he\nsanoisivat: ei totta toisen kerran kukaan olisi hänestä sitä uskonut!\nSe, se vasta maistuisi jommoiseltakin.\n\nPetrovitsch ei ollut moneen vuoteen pukenut niin pikaisesti päällensä,\nkuin hän nyt puki. Muutoin hänen pukeutumisensa, niinkuin ylimalkaan\nkaikki, mitä hän toimitti, kävi niin vaivattomasti kuin olisi se\nhauskaa työtä ajan vietoksi, mutta tänäpänä hän oli pikaa valmis.\nPetrovitsch pani itse päällensä pälsytkin ja hänellä oli paraat pälsyt\nkoko paikkakunnalla; suottako hän oli niin ison aikaa ollut Venäjällä.\nHänen vanha emäntäpiikansa, joka muutama minuuti sitte oli nähnyt hänen\nyönutussa, katseli nyt häntä suurin silmin, mutta ei uskaltanut sanoa\nsanaakaan, ennen kun Petrovitsch häntä ensiksi puhuttelisi. Nojaten\nkultanuppiseen keppiinsä, jonka toisessa päässä oli terävä kisko, lähti\nPetrovitsch sitte kävelemään kylän kautta ja meni kuin menikin vuorta\nylöspäin. Tiellä ei näkynyt yhtäkään ihmistä, ei kukaan katsellut\nakkunasta eikä kukaan ihmetellyt näkevänsä hänen olevan ulkona\ntämmöisellä tavattomalla ajalla ja näin pahalla ilmalla. Ainoastansa\nPoju haukunnallaan ilmoitti julki kaikille ihmisille: minun herrani\nkävelee semmoista tietä, jota ei yksikään ihminen olisi uskonut! En\nminäkään olisi sitä uskonut. -- Välisti se haukkui korppia, joka\naatosalla istui pensastossa miettivällä katsannolla tarkastellen kuinka\nlumi suli sulamistaan, välisti se haukkui ihan itsekseen, ja jota\nsyvempi hanki oli, sitä korkeampia hyppyjä se, ikäänkuin kannustettuna,\nteki monimutkaisilla koukkuteillään vuorta ylös ja alas. Sitte se taas\nkatsoi herraansa päin, kuin olisi se tahtonut sanoa: meitä molempia ei\nymmärrä yksikään ihmissielu; ainoastaan sinä ja minä, me tunnemme\ntoinen toisemme.\n\nJos nyt teen, mitä olen aikeissa tehdä, sanoi Petrovitsch itsekseen,\nniin kyllä hukkaan leponi ja rauhani, mutta jos en sitä tee, en\nsittekään rauhaa saa, ja parempi se on sentäänkin, että minulla on\nkiitokset tiedossa. Veljeni poika on kuitenkin yksinkertainen, hyvä ja\nrehellinen ihminen, aivan ihan semmoinen kuin hänen isänsäkin on ollut;\nniin se on, niin.\n\nPetrovitsch oli tullut Lentsin porstuan ovelle saakka. Ovet olivat\nlukossa. Poju seisoi jo kynnyksellä, ja samassa silmänräpäyksessä kun\nPetrovitsch tarttui lukkoon, hän kaatui maahan. Hän oli joutunut\nkierivän lumivyöryn alle. Semmoista sitte saa palkaksensa, kun näkee\nomista ihmisistä vaivaa, oli Petrovitschin ensimmäinen ajatus\nkaatuessaan. Mutta pian ei ollut hänellä enää ajatuksia ollenkaan.\n\n\n\n\nNELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.\n\nLumen alle hautaantuneet ja hätääntyneet.\n\n\"Viritä kynttilä palamaan, Lents, viritä se palamaan. Kun joku vaara\non, minun täytyy se nähdä. Sinä vaan istut pimeässä ja valitat ja\nitket. Minkätähden sinä valutat kättäni kyyneleilläsi? Mitä se tietää?\nPäästä minä irti, minä tahdon nousta ylös valkeata virittämään\".\n\n\"Anni, älä nyt hätäile sentään\" sai Lents tuskin sanotuksi. Hänen\nhampaansa kalisivat. \"Anni, minulla oli aikomus murhata itseni sinun\nsilmäisi edessä\".\n\n\"Tee ennen loppu minusta. Minulle olisi kuolema oikein\".\n\n\"Anni, etkö sinä ymmärrä minua? Me olemme haudatut lapsemme kanssa. Me\nolemme lumivyörykkeen alle hautaantuneet\".\n\n\"Niinpä peräti; jos sinä olisit ollut onnettomuuteen vaikuttavainen, se\nei olisi tapahtunutkaan, ja sen vuoksi on sen täytynyt tulla\nitsestään\".\n\nAina vaan ja tälläkin haavaa tuo sama tuima, kimeä ääni, samat äkäiset\npistosanat! Lents taisi tuskin vetää henkeään.\n\n\"Minä nousen ylös, nousen kohta paikalla\", sanoi Anni, \"minä en ole\nsemmoinen kuin sinä, että istuisin kädet ristissä. Tule, onni taikka\nonnettomuus, ja tee kanssani, mitä tahdot! Minun täytyy tutkia, mitä\ntehtävänä on. Sinä kaiketi mielukkaimmin odottaisit siksi, kuin sinä\nkaivetaan ylös taikka lumi itsestään katoo. Minun on laita toinen.\nTorju! se oli meidän vanhan koiramme nimi\".\n\n\"Ole rauhassa. Minä viritän kynttilän\", vastasi Lents ja meni tupaan\npäin, mutta hän ei ollut vielä kynttilää virittänyt, kun Anni jo seisoi\nhänen vieressään. Hän kantoi lasta käsivarrellaan. Hän meni\nruokakamariin, mutta tuli pikaa takasin ja kertoi kauhistuneena, että\nkatto oli painunut alas. \"Sitä ei ole lumi yksin tehnyt\", sanoi Lents\n\"vaan lumen kanssa on puurankojakin kierinyt alas. Sentähden niin\nkovasti jyskikin\".\n\n\"Mitä se minuun tulee? Apu, pelastuskeino on pää-asia\".\n\nAnni juoksi paikasta toiseen. Hän koitti saada joka akkunaa, joka ovea\nauki. Ei ollut mahdollista mielestään, että niin suuri onnettomuus\nolisi tapahtunut. Vasta sitte, huomattuansa, ettei mikään antanut\nperään, että kaikki oli kuin kiini muurattu, hän rupesi surkiasti\nvalittamaan ja laski lapsen pöydälle. Lents nosti lapsen käsivarrelleen\nja kehoitti Annia malttumaan. Anni ei hiiskunut sanaakaan. \"Kuoleman\nkylmä käsi on laskeunut huoneemme yli\", sanoi Lents, \"tässä ei auta\nponnistaa vastaan. Onko sinulla Wilhekin täällä kotona? Onko hän\njossakin piilossa?\"\n\n\"Ei, hän on poissa; tytön minä vaan pidin luonani\".\n\n\"Jumalan kiitos, ettemme kumminkaan kaikin huku; yksi meistä kumminkin\non pelastunut. Oi sinuasi lapsi raukkaa! Minä sanon sinulle suoraan,\nettä lähetin pojan pois, ettei hän näkisi, kuinka itseni lopettaisin.\nNyt on toisin. Nyt on Jumala kutsunut meitä molempia yhtaikaa. Lapsi\nparkaani, että sinunkin täytyy kuolla vanhempaisi syntien tähden!\"\n\n\"Minä en ole syntiä tehnyt; minä en taida itseäni syyttää mistään\".\n\n\"Hyvä; ole vaan nytkin siinä uskossa. Sinä et tiedä mitään siitä, että\nolet minua kalvanut, olet sydämmeni myrkyttänyt, olet minua häväissyt\nvasten silmiäni, minua olet tahtonut tallata jalkasi alle ja riistänyt\nminulta kaikki voimani\".\n\n\"Se mies, joka antaa voimiansa riistää, ei parempaa ansaitsekaan\".\n\n\"Anni, mene omaan itseesi, Jumalan tähden; ennen pitkää seisomme\nkentiesi toisen tuomarin edessä\".\n\n\"Minä en kaipaa sinun saarnojasi; pidä itsellesi saarna\".\n\nAnni meni kyökkiin tehdäksensä valkeaa, mutta päästi surkian huudon.\nKun Lents tuli katsomaan, näki hän Annin tuijottavan piisiin. Siinä oli\nrottia ja hiiriä summittain silmät pystyssä, ja yksi korppi lensi sinne\ntänne kyökissä ja löi välisti talrikin rikki, välisti muun astian.\n\n\"Lyö ne kaikki kuoliaaksi\", huusi Anni ja meni tupaan pakoon.\n\nLents teki pian lopun rotista ja hiiristä, mutta korppia hän ei saanut\nkiini, ellei hän samassa tahtonut saada kaikki astiat kyökissä\nrikotuksi, kun korppi lampun valossa oli kuin riivattu ja ilman\nvalkeata sitä ei nähnyt. Lents meni tupaan ja sanoi: \"Minulla on täällä\nladattu pistooli; minä kyllä saisin korpin ammutuksi, mutta en uskalla\nsitä tehdä; täräys laukauksesta voisi jouduttaa huoneemme kukistusta.\nKoitan kumminkin saada tupamme tuetuksi. Kas näin!\"\n\nHän siirsi suuren kaapin keskelle tupaa kurkihirsien alle, nosti toisen\npienemmän kaapin päälle, pani sen täyteen liinavaatteita ja hyvin\npiukkaan lakea vastaan, että tukea piti oleman tarpeeksi.\n\n\"Ja nyt kannan sisään ruokavaroja niin paljon kuin täällä on\", sanoi\nLents. Tämänkin hän toimitti nopiasti ja tarkasti. Anni katseli häntä\noudoksuen ja paikaltaan hervahtamatta: hän oli kuin halvattu.\n\nLents toi sitte omansa ja Annin rukouskirjan ja haki molemmista saman\nkappaleen nimeltä: Valmistus kuolemaan. Hän laski toisen kirjan Annin\neteen, ja toisesta hän luki itse, mutta pian nosti hän silmänsä\nkirjasta ja sanoi: \"Sinä teet oikein, kun et kirjaan katsokaan; ei\nsiinä seisokaan meille sopivaa mitään. Onkohan koskaan mailmassa ollut\nkahta ihmistä, joitten olisi pitänyt, niinkuin meidän, eroitettuna\nmuista hiljaisuudessa tehdä elämänsä kahdenkertaisesti hauskaksi ja\nsitä eivät ole tehneetkään, vaan yksi on vetänyt yhtä, toinen toista\nkynttä, kunnes he molemmin, kuin nyt, ovat vangittuna kuoleman\nesikartanossa ja heidän täytyy yhdessä kuolla. -- Hiljaa!\" keskeytti\nhän puhettansa äkkiä. \"Etkö kuullut huutoa? Minusta oli, kuin olisin\nkuullut jotain hörinää kuin kuopasta\".\n\n\"Minä en kuullut mitään\".\n\n\"Me emme voi tehdä valkeata\", jatkoi Lents, \"sillä korsteini on\ntukossa, ja me tukehtuisimme. Meillä on kuitenkin, Jumalan kiitos,\nspriilamppu, jonka äiti-vainajani on taloon hankkinut. Niin armas\näitini\", sanoi Lents, katsoen ylös äidin kuvaan, \"sinä autat meitä\nkuoltuasikin. Tässä on, viritä nyt Anni, mutta pane säästäen spriitä.\nEi ole tietoa, kuinka kauan meidän täytyy täällä kestää\".\n\nAnni katseli kuin köntistynyt Lentsin toimia, ja hän oli monta kertaa\nsanomaisillaan: \"Oletko sinä se Lents, joka olet saamaton?\" Mutta hän\npiti sanat itsekseen; hän oli kuin valekuollut; ei tullut sanaakaan\nsuusta maalle.\n\n\"Mutta jos tännekin tunkee hiiriä\", sanoi Anni, sitte kun hän oli\nhiukan maistanut lämmintä maitoa.\n\n\"Sitte lyön ne täälläkin kuoliaaksi ja korjaan ne lumeen, ettei\nmätähaju ole haitaksi. Minä korjaan kohta kyökin niistä puhtaaksi\".\n\nAnni katseli taas Lentsiä ihmeekseen. Onko hän muuttunut ihan toiseksi\nihmiseksi? Onko tuo se entinen hienonen, hervoton mies, joka nyt noin\nrohkeasti katsoo kuolemaa silmiin?\n\nAnnin huulilla juuri oli hyväksyvä sana, mutta ei siitä tullutkaan sen\nenempää.\n\n\"Näetkö, tuo riivattu korppi on purrut minua\", sanoi Lents palatessaan\nkyökistä verisellä kädellä, \"enkä minä voi sitä saada kiini. Se on\nhohko elävä, kun on lumivyörykkeen muassa sisään pyörähtänyt. Läpi\nkoko korsteinin on tungennut pitkä lumipatsas alas saakka. Kas vaan,\nkun kello on kymmenen jo. Nyt juuri kylässä tullaan kirkosta.\nYhteen-soitettaissa me hautaantuimme lumivyörykkeen alle. Silloin\nsoitettiin meidän hautakellojamme\".\n\n\"Mutta minun ei tee mieleni kuolla; minä olen vielä niin nuori! Ja\nvielä sitte minulla on lapseni! Minä en ole ikinä tietänyt, en edes\naavistanutkaan sitä, että oltaisiin kuin kuoleman kaupalla, kun\nsioittuu asumaan tämmöiseen yksinäiseen paikkaan\".\n\n\"Tämä tapaturma onkin sinun isäsi syy\", vastasi Lents. \"Minun\nvanhempani kyllä ovat kolmasti olleet lumen hädässä, kun ulkona ympäri\nhuonetta oli niin paljon lunta, ettei kahteen kolmeen päivään päässyt\novesta ulos, mutta lumen alle emme koskaan ole joutuneet. Mutta nyt on\nsinun isäsi hävittänyt metsän, se on hänen tekoansa; hän se on antanut\nkaataa metsän, joka oli taloni turva\".\n\n\"Se on oma syysi. Hän tahtoi antaa metsän sinulle\".\n\n\"Se on tosi, se\".\n\n\"Oi hyvä Jumala!\" valitti Anni, \"joska minä vaan lapseni kanssa olisin\ntäältä kaukana\".\n\n\"Minusta sinä et ollenkaan huolikaan\".\n\nAnni ei ollut näitä sanoja kuulevinaan, hoki samaa vaan: \"Oi hyvä\nJumala, minkätähden minun täytyy kuolla näin? Mitä pahaa minä olen\ntehnyt?\"\n\n\"Mitä sinä olet tehnyt? Vähän perästä on itse Jumala sinulle sen\nsanova; minun puheistani ei se parane\".\n\nLents oli ääneti, eikä Annikaan mitään sanonut. Annin mielestä olisi\nhänen kuitenkin pitänyt sanoa jotain ihan toista, mutta ei siitä tullut\nmitään.\n\n\"Oi hyvä Jumala\", alkoi Lents, \"tässä olemme molemmin kuoleman\nkourissa, mutta mimmoinenka meidän välimme on! Pelkkää kurjuutta ja\nsurkeutta! Ja jos tulisimme pelastetuiksikin, on taas uusi piina ja\nkidutus tiedossa. Minun vanhempani olivat kolme kertaa lumen hädässä,\nja minun äitini hankki joka talveksi sitä varten varoja runsaasti ja\nmeillä on aina ollut suolaa ja öljyä riittävästi. Kahta ensi kertaa en\nollenkaan muista, mutta kolmas kerta on vielä elävästi muistossani. En\nollut eläissäni ennen nähnyt isäni ja äitini suutelevan, vaikka he\nkyllä sydämmellisesti ja hellästi pitivät toinen toistansa rakkaana,\nmutta silloin kun isäni sanoi: Maria, tällä erää olemme yksistämme ja\neroitettuna mailmasta -- silloin minä ensi kerran näin äitini\nsuutelevan isää, ja näinä kolmena päivänä oli koko aikana, kuin olisi\noltu yhtä päätä paratiisissa. Aamuisin, puolipäivän aikaan ja ehtoisin\nisä ja äiti yhdessä lauloivat virsikirjasta, ja jokikinen sana, jonka\ntoinen toiselleen sanoivat, oli niin rauhallista, niin pyhää, etten\ntaida sitä sanoa. Kerran äitini sanoi: Joska me saisimme kerran kuolla\nnäin yhdessä, näin rauhallisesti muuttaa iankaikkiseen lepoon, ja joska\nminä saisin kuolla samalla hetkellä kuin sinäkin, ettei kumpikaan jäisi\ntoistansa suremaan. Silloin samalla kertaa se oli, kuin isäni rupesi\npuhumaan sedästäkin, ja sanoi: jos nyt olisi aikani kuolla, ei minulla\nolisi mailmassa ainoatakaan vihamiestä, enkä minä ole kenellekään\nmitään velkaa, ainoastaan veljeni Pietari on minulle vihoissaan ja se\nmieltäni pahoittaa\".\n\nYhtäkkiä Lents lakkasi puhumasta.\n\nUlkoa kuului raaputusta ovelle, sieltä kuului ruikutusta ja koiran\nhaukkua. \"Mikä siellä on? Minun täytyy mennä katsomaan, mitä se on\",\nsanoi Lents.\n\n\"Älä tee sitä, Herran tähden, älä mene!\" huusi Anni, ja pani kätensä\nhänen olkapäilleen, joka Lentsiä väristytti kuin salaman säikäys. \"Älä\nmene Lents. Siellä on kai kettu, joka haukkuu, ei, susi se on, niin\nsudet haukkuvat. Minä olen kerran kuullut suden haukkuvan\".\n\nUlkoa kuului raaputus ja haukkuminen karttuvan, ikäänkuin yllytettynä\näänistä sisällä.\n\n\"Ei, se ei ole mikään susi; se on koira. Hiljaa nyt, se on Poju. Oi\nkummaa, se se on! Siellä missä Poju on, siellä on setäkin. Hän on myös\nlumen alle hautaantunut\".\n\n\"Jos hän se olisi, anna hänen olla; se veitikka ei ole parempaa\nansainnut\".\n\n\"Vaimo, oletko oikein viisas? Etkö sinä nytkään voi hillitä myrkyllistä\nkieltäsi?\"\n\n\"Minä olen juonut itseni myrkkyä täyteen. Minulla ei ole pitkinä\npäivinä muuta ollutkaan; se on ollut minun ainoa ravintoni\".\n\nLents meni kyökkiin ja toi sieltä kirveen.\n\n\"Mitä nyt aikoot?\" sanoi Anni ja piteli lasta edessään.\n\n\"Pois tieltä! Pois!\" huusi Lents ja hakkasi voimainsa takaa ovea, joka\naukeni ulospäin, pirstaksi. Siellä oli todellakin Poju, joka parkuen\njuoksi sisään, mutta pian se taas juoksi takasin ja rupesi tonkimaan\nlumessa, yhtä mittaa haukkuen.\n\nLents rupesi luomaan lunta. Ei ollut pitkä aika, ennen kun tuli\npälsyjen kaistale näkyviin. Lents loi vielä varovasti, heitti kuokan ja\nlapion pois ja rupesi kaivamaan käsin. Hänen täytyi viskoa lumen\nhuoneesen, saadaksensa enemmän tilaa. Setänsä tuli näkyviin. Hän oli\nkangistunut ja niin raskas, että oli niin paljon kuin veti. Lents\nkantoi hänen kamariin, riisui vaatteet hänen päältänsä ja laski hänen\nsänkyyn. Siinä hän häntä hieroi siksi kun hän rupesi hengittämään.\n\"Missä minä olen?\" vohkasi hän, \"missä olen minä?\"\n\n\"Minun luonani, setä\".\n\n\"Kuka minun tänne on saattanut? Kuka on vaatteeni riisunut? Missä on\nvaatteeni? Missä pälsyni on? Missä on liivini? Missä on avaimenikin.\nHahaa! Joko nyt olette saanut minun käsiinne?\"\n\n\"Setä, olkaa rauhassa; minä haen ylös kaikki tyyni. Tässä, täss' on\npälsynne, ja tässä näin on teidän liivinne\".\n\n\"Anna tänne ne! Onko avaimet taskussa? Tuossa ne tuntuu olevan. Ha,\nPoju, oletko sinäkin vielä elossa?\"\n\n\"On, setä, sehän on teidän pelastanutkin\".\n\n\"Niin oikein; vasta tulee mieleeni. Me olemme lumihaudassa. Kuinka iso\naika siitä on? Eikö se ollut eilen?\"\n\n\"Siitä on tuskin tunti kulunut\", sanoi Lents.\n\n\"Eikö kuulu apua?\"\n\n\"Minä en vielä kuule mitään, mutta olkaa nyt alallanne vaan. Minä menen\ntuomaan teille toisesta tuvasta jotain suuhunne\".\n\n\"Jätä kynttilä tänne ja tuo minulle jotakin lämmittävää\".\n\nKun Petrovitsch oli jäänyt yksistänsä, sanoi hän itsekseen: \"Se oli\noikein minulle. Kuka käski minun tänne tulla!\"\n\nLents toi sedälle pikarillisen paloviinaa. Se näytti virvoittavan\nhäntä, ja silitellen koiraa, joka kyyristeli hänen edessänsä, sanoi\nPetrovitsch: \"Antakaa minun maata! Mikä ääni se oli? Onko täällä korppi\nrääkymässä?\"\n\n\"On; tänne on korppi pyörähtänyt lumen kanssa kortsteinin kautta\".\n\n\"Vai niin? Antakaa minun maata rauhassa\".\n\n\n\n\nVIIDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nSärjetty sydän.\n\n\nLents istui Annin kanssa tuvassa. Kumpikaan ei sanonut mitään. Lapsi\nyksin naurahteli ja tavoitti välisti kynttilää, välisti isän silmiä,\njotka tuijottivat häneen. \"Jumalan kiitos\", sanoi Lents vihdoin, \"että\npoikamme kumminkin on pelastunut, jos meidän täällä nyt täytyy kuolla\".\nAnni oli ääneti. Kellot seinällä yhä napsuttivat tahtiansa, ja nyt\nrupesi pelikello soittamaan koraalia. Ensikerran isosta ajasta Anni ja\nLents taas katsoivat toinen toisensa silmään. Anni siirsi lasta\nhelmassansa ja pani kätensä ristiin riemuitsevan lapsen rinnan yli.\n\n\"Jos nyt osaat rukoilla\", sanoi Lents, sitte kun koraali oli soinut\nloppuun, \"niin sinun sopisi mielestäni mennä omaan itseesi ja katua\".\n\n\"Sinun suhteesi ei minulla ole mitään katumista, ja mitä muuta\nkatumista minulla on, sen sanon ainoastansa Jumalalle. Minä en ole\nsinulle tarkoittanut muuta kuin mitä hyvää ja nuhteetonta on\"\n\n\"Entäs minä sinulle?\"\n\n\"Sinä minulle samalla lailla, juuri niin paljon ja sen verran kuin\nvoinut olet. Minä olen ollut rehellisempi sinua kohtaan, kuin sinä\nminua. Sinä et tahdo päästää minua niin pitkälle, että saisin jotakin\nansaituksi\".\n\n\"Entäs sinun hirvittävät sanasi, muistatko niitä?\"\n\n\"Mitä nyt vielä! Ei sanat kenenkään päätä puhkaise\".\n\nLents pyysi ja rukoili Annia, että hän nyt kumminkin sedälle näyttäisi\nolevansa hyvä ja sopuisa. Anni vastasi, ikäänkuin unesta heräten:\n\"Setä, ja korppi tuolla toisessa huoneessa, ennustavat minulle, että\nmeillä nyt on kuolema edessämme\".\n\n\"Ethän sinä ennen ole ollut taikauskoinen; oletkosta nyt? Se olisi\nkauheata, varsinkin sinun itse tähtesi. Olethan sinä viskannut äitini\nkirjoituksen ja muistolahjan ulos ja uhkamielisesti käskenyt tuulta\nniitä viemään\".\n\nAnni ei antanut mitään vastausta, ja Lents nousi vähän ajan päästä ylös\nja sanoi menevänsä kaivamaan ontta avarammaksi, jossa setä oli maannut,\nja sitte lumen läpi luomaan tietä siksi kun vuori tulisi vastaan ja hän\nvoisi kiivetä ylös apua saamaan. Annin käsi oli jo oikoisena\npidättämään Lentsiä menemästä. Jos lumi laskisi ja Lents jäisi lumen\nalle, ei olisi hänellä eikä Petrovitschillä voimia kaivamaan Lentsiä\nylös. Annilla oli käsi jo oikoisena Lentsiä pidättämään, mutta sen\nsiaan hän kuljetti kättänsä kasvojensa yli ja antoi hänen mennä. Vähän\najan takaa Lents kuitenkin tuli takasin ja sanoi lumen olevan niin\nhaurasta, että se joka lapion luomalla laski, ja pahoin pelkäävänsä,\nettä ulkona vielä yhtä mittaa lunta satoi.\n\nHän rupesi nyt ajamaan pois lunta, jota hän setää kaivaessa oli\nviskonut huoneesen, ja siirsi kaapin ovipielien väliin, kun särkyneestä\novesta alinomaa tuppasi lunta sisään.\n\nHänen täytyi pukea toiset vaatteet päällensä, ja ne oli pyhävaatteet,\njotka hän otti yllensä.\n\nTänäpänä viisi vuotta takasin, sanoi hän kuin itsekseen, oli monta\nrekeä Leijonan pihalla; joshan vaan kaikki silloiset vieraat nyt\nolisivat saapuvilla meitä ylös kaivamaan.\n\nPetrovitsch oli hiukan nukuttuansa herännyt kamarissa, mutta hän oli\nhiljakseen. Hän kantoi erinomaisen tyyneellä mielin tämän kohtauksensa.\nEi tässä auttanut mikään kiiru, eikä liioin valituskaan. Hän oli eilen\nvielä kerran elvyttänyt muistia elämänsä menneistä päivistä, hän oli\nvähässä ajassa uudestaan elänyt monet vaiheensa, ja tähän ne nyt\nloppuivat. Tämän sanoi hän itselleen tyynesti. Mutta siitä hän ei isoon\naikaan päässyt selville, kuinka hän käyttäisi itsensä noitten molempien\ntuvassa olevien suhteen. Viimein huusi hän Lentsiä ja halusi saada\nvaatteensa, hän mieli nousta ylös. Lents sanoi tuvassa olevan kylmä\neikä sitä voitu lämmittää, ja vaatteetkin olivat märkiä. Petrovitschin\nteki kuitenkin mieli nousta ylös ja hän kysyi: \"Eikö sinulla ole\nkelvollista yönuttua?\"\n\n\"On, minulla on vielä säilyssä isä-vainaajani yönuttu. Haluttaako teitä\nottaa se päällenne?\"\n\n\"Jos ei sinulla toista ole, tuo se tänne\", sanoi Petrovitsch äreästi,\nmutta haikealla ja melkein hirvittävältä hänestä tuntui pukea päällensä\nveli-vainaajansa nutun.\n\n\"Te näytätte nyt ihan isäni muotoiselta!\" huusi Lents, \"muutoin ihan\nhänen näköisensä, paitsi hiukkasen heikkovartisempi\"\n\n\"Minulla on ollut nuoruuteni aikana kovat päivät, muutoin minäkin\nolisin vartevampi\", sanoi Petrovitsch, ja katseli kuvaansa peilissä,\ntultuaan tupaan. Korppi kyökissä rääkyi nyt. Petrovitsch peljästy ja\nkäski Lentsiä isännän äänellä lyömään korpin kuoliaaksi. Lents selitti,\nettei hän sitä taitanut, ja nythän piti saataman Poju ja kissa\nsopimaan. Poju kitisi sitte ison aikaa ja sitä näkyi kipeästi\nsattuneen. Ei nyt muuta kuin kissa teljettiin kyökkiin, ja siitä oli\nkaksinkertainen hyvä, sillä korppi pysyi edelleen hiljaisena.\nPetrovitsch tahtoi vielä enemmän kirsimarjaviinaa, ja Lents jutteli\nsitä kaikeksi onneksi vielä olevan kolme pulloa jäljellä, jotka olivat\nvähintään kahdentoista-vuotisia; ne olivat hänen äiti-vainajansa\nsäästöä. Petrovitsch valmisti kuumasta vedestä ja sokerista totia. Hän\ntuli puheliaaksi ja huusi: \"Sehän vasta olisi oikein hullusti, että\nolisin raahannut ruumistani läpi mailman musertuakseni mäsäksi kotona\nvanhempaini huoneissa. Mutta se on minulle juuri oikein; miksi en\nolekaan tukahuttanut tuota kodin-kaipuuta! Semmoista se kodin-kaipuu\ntekee!\" Hän purskahti suureen nauruun, kun jatkoi: \"Minun henkeni on\nvakuutettu, mutta mitä se minua nyt auttaa? Ja tiedättekö, kuka meidän\ntänne on haudannut? Sen on tehnyt se kunnian-mies, tuo lihava Leijonan\nisäntä; hän se on ahminut suojelevan metsän päältämme\".\n\n\"Samassa hän myös, sen pahempi, hautaa oman lapsensa ja lapsensa\nlapsen\", lisäsi Lents.\n\n\"Ja te molemmat ette ole sen arvoisia, että ansaitsisitte isäni nimeä\nmainita\", huusi Anni kimeästi. \"Minun isääni on kohdannut onnettomuus,\nmutta sen vuoksi hän ei ole huonompi, ja jos te vielä hänestä puhutte\nsemmoista, pistän huoneet palamaan\".\n\n\"Sinä olet mieletön!\" huusi Petrovitsch, \"pitäisikö meidän häntä\nkiittää siitä, että hän on viskannut lumiläjän päämme päälle? Mutta\nrauhoitu, Anni, tule tänne, tule, istu viereeni, kas niin, anna minulle\nkätesi. Minä sanon sinulle jotain. En minäkään ole pitänyt sinua hyvänä\nihmisenä, mutta nyt sinä osoitat olevasi hyvä; ne sanat olivat sinulta\noikein sanotut, ja se on sinulta oikein ett'et kärsi isääsi\nmoitittavan. Harvat ne ihmiset ovat, jotka pysyvät uskollisina sille,\njoka on köyhtynyt. Niin kauan kuin rahaa on kukkarossa, hoetaan: Oi,\nkuinka paljon minä sinusta pidän! Mutta sinun sanasi olivat oikein\npaikallansa\". Anni katsahti vilkaisemalla Lents'iin silmiin, ja Lents\npainoi silmänsä alas. Petrovitsch jatkoi: \"Kenties on se hyväkin asia,\nettä vielä jonkun aikaa näin istumme yhdessä; ei ole tietoa, kuinka\npian meidän täytyy kuolla! Ja nyt puhukaamme kaikki välimme puhtaaksi;\nLents, siirrä itsesi hiukan likemmäksi. Minä olen sitä uskoa, että sinä\nolisit toivonut rouasi lohduttavan sinua onnettomuudessasi, ja juuri\nsen tähden, että sinä olet ollut tytymätön itseesi etkä ole voinut\nitseäsi kiittää, olet muilta kiitosta odottanut, sen siaan kuin sinun\nitse olisi pitänyt olla Annille apuna, tuolle kopealle Leijonan\nAnnille. Niin kyllä, sinä Anni olet kopea, älä ollenkaan pudistele\npäätäsi. Se saattaa kyllä olla hyvä asia, jos Lentsilläkin vaan olisi\nsitä samaa hiukan enemmän, mutta älä sinä Lents nyt sano sanaakaan,\nkyllä sinunkin vuorosi vielä tulee.\"\n\n\"Niin on laita\", sanoi Anni, \"että Lents on valehdellut minulle ja\nsaanut minun uskomaan hänen peruuttaneen Fallerin takuun, mutta se ei\nolekaan totta\".\n\n\"Minä en ole sinulle niin sanonut suoraan; minä olen vaan kiertämällä\nvastannut sinun alituisille pakoituksillesi\".\n\n\"Niinkuin äsköin juuri sanoin, kyllä sinunkin vuorosi vielä tulee.\nMutta sano sinä nyt, Anni, minulle yksi asia\", jatkoi Petrovitsch, \"ja\nsano se toden ja omantunnon mukaan: tiesitkö, kun menit Lentsin kanssa\nnaimisiin, että sinun isälläsi ei enää ollut mitään\".\n\n\"Sanonko minä oikein kuin laita on?\"\n\n\"Sano!\"\n\n\"No sitte vaikka vannon, että asian on ollut laita näin: minä tiesin,\nettei isäni silloin enää ollut mikään rikas mies, mutta varakkaaksi\nminä hänen aina luulin. Minä pidin Lentsistä silloin kun olimme\nrikkaat, mutta siihen aikaan äitini ei sitä ollenkaan suvainnut. Minun\näitini on aina tahtonut, että me naitaisiin isoisiin sukuihin ja sen\nohessa hän ei olisi laskenut minua taloon, jossa anoppimuori oli\nelossa\".\n\n\"Sinä puolestasi olisit siis kyllä tullut tähän taloon, äitini\neläissäkin, ja kuitenkin on Pilgrim sanonut, ettet sinä olisi millään\nmuotoa sitä tehnyt\".\n\n\"Jos Pilgrim on niin sanonut, on hän sanonut totta. Minä olen\ntyttöpäivinäni sanonut monta tarpeetonta sanaa ja ladellut liikaa\nsenkin vuoksi, että ihmisiä on naurattanut rohkeat sanani\".\n\nLents katseli Annia suurin silmin, mutta Petrovitsch sanoi hänelle:\n\"Älä sinä puutu puheesemme, ennen kun sinulta kysyn. Te olette molemmin\npettäneet toinen toisenne ja itsekin pettyneet. Te olette molemmin\nluulleet naivanne sulasta rakkaudesta ja hellyydestä, vaikka oikeastaan\nkumpikin on toivonut saavansa rikkautta, ja kun sitte on selvinnyt,\nettei niin ollutkaan, on mielipaha ja turhat luulot yhtaikaa ja\näkki-arvaamatta heränneet teidän sydämmissä. Sano Lents: etkö ole\nuskonut Leijonan Annia rikkaaksi?\"\n\n\"Olen, sen olen tehnyt. Mutta, setä, kun kurjuus minua ahdistaa, kun\nsydäntäni särkee ja otsaani polttaa, se ei tule siitä. Minä en ole\nrikkautta etsinyt, mutta minä olen uskonut Leijonan isäntää rikkaaksi\".\n\n\"Entäs sinä, Anni?\"\n\n\"Minä en ole uskonut Lentsiä rikkaaksi. Ja vaikka te molemmin repisitte\nminun kahtia, se ei ole totta\".\n\n\"Hyvä, mutta sillä et ole vielä itseäsi puhdistanut, ja sen sinun\ntäytyy antaa myöden, että te molemmin olette sairastaneet samantapaista\ntautia. Sinä Lents olet ylpeillyt hyvyydestäsi, ja sinä, Anni,\nymmärtäväisyydestäsi. Eikö ole totta sekin, Anni?\"\n\n\"Minä en ole ollenkaan ylpeillyt ymmärtäväisyyttäni, mutta minä\nkuitenkin olen ymmärtäväisempi ja kokeneempi kuin hän ja tiedän\nparemmin tulla toimeen. Ja jos hän olisi suostunut minun\nravintolatuumiini, emme nyt istuisi kurjuudessa, kentiesi odottamassa\nkuolemaa\".\n\n\"Millä lailla sinä sitte olet koittanut saada Lentsiä taivutetuksi\nmyöntymään tuumiisi?\"\n\n\"Minä olen hänelle näyttänyt, että hän on tyhjän-toimittaja,\nnastojen-nyppiä. Minä en kiellä sitä. Minä olen häntä soimannut pahasti\nja hänelle sanonut, mitä suuhuni on tullut, ja jota karvaammaksi hänen\nmielensä on käynyt, sitä hauskempi on ollut minun olla\".\n\n\"Anni, uskotko sinä helvettiä olevan?\"\n\n\"Täytyyhän minun uskoa, koska te molemmat olette minun edessäni. Minä\nolen teidän molempainne hallussa, eikä suinkaan tuolla toisessa\nhelvetissä mahtane pahempi olla. Te molemmat saatatte nyt minua\nkiduttaa, miten vaan mielenne tekee; minä en voi itseäni puolustaa,\nminä olen heikko vaimo\".\n\n\"Heikko vaimoko?\" kirkasi Petrovitsch, ja hänen äänensä oli erinomaisen\nkarkea. \"Heikko vaimo? Sepä se oikea olikin. Kun on niin uppiniskainen,\nettä toinen epätoivoissaan on juoksemaisillansa päänsä seinään, kun\ntiputtelee myrkkyä toisen sydämmeen, että hulluksi tahtoo tulla, ja sen\nperästä sanoo: minä olen heikko vaimo!\"\n\n\"Minä kyllä nyt saattaisin valehdella\", jatkoi Anni, \"ja tällä hetkellä\nluvata teille yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, mutta sitä en te'e;\nennen annan vaikka itseni pirstata, ennen kun poikkeen askeltakaan\noikeasta. Kaikki, mitä sanonut olen, on ollut totta, ja sekin on totta,\nettä olen sanani myrkyttänyt\".\n\n\"Vai niin? Vai on kaikki ollut totta?\" kiljasi Lents kalman muotoisena.\n\"Ajattelepa yhtä vaan! Sinä olet sanonut senkin, että minun\nhyväntahtoisuuteni on ainoastaan verhopeite laiskuudelleni, ja vielä\nolet sanonut, että olen kohdellut äitiäni tylysti. Minun äitiänikö?\nKuuletko, minun äitiäni? Mimmoiselta sinulle tuntuu, jos nyt vähän ajan\ntakaa kenties astumme hänen eteensä?\"\n\nAnni oli ääneti; Petrovitsch hioi ison aikaa huuliansa hampaita\nvastaan. Hän ei saanut ensimmältä mitään sanotuksi, mutta viimein hän\npuhkesi sanomaan: \"Anni, jos Lents olisi kuristanut sinun kuoliaaksi\nniitten sanojen tähden, olisi hän tullut mestatuksi, mutta Jumalan\nedessä hän olisi viattomaksi nähty. Sinä ravintolan tytär, sinä suuri\nsuupaltti, sinä olet vissiinkin saanut hulttiomilta, hirtehisiltä\najorengiltä kuulla, että heillä on tapana panna palavaa taulaa hevosien\nkorvaan, jos ne eivät oikein hyvin juokse, -- ja sinäkin olet Lentsin\nkorvaan pannut palavan taulan vertasia sanoja, joista hän on tullut\nvilliin. Kättä sen päälle, Lents, ettet sinä ole oikein miesmäinen;\nsinä kuljeskelet ympäri, rukoillen jokaiselta suopeaa silmäystä, hyvää\nsanaa; semmoinen teko on kurjamaista. Mutta sentäänkään et sinä ole\nansainnut sitä, että joku pirullinen sinun tekee riivatuksi. Lapsi\ntänne, Anni! Sinä et ansaitse kantaa viatonta lasta käsivarrellasi\".\n\nPetrovitsch tempasi lapsen häneltä; lapsi huusi ääneensä, mutta Lents\ntuli väliin ja sanoi: \"Ei niin, setä, ei niin. Anni, kuule minua\nhyvällä mielellä, minä tahtoisin sinulle samalla mielellä puhua. Anni,\nme seisomme auenneen haudan partaalla --\"\n\n\"Voi minua!\" huusi Anni ja peitti kasvojaan. Lents jatkoi: \"Sinäkin\nseisot auenneen haudan partaalla --\"\n\nAnni ei antanut mitään vastausta; hän vaipui hengettömänä laattialle.\n\n\n\n\nKUUDESNELJÄTTÄ LUKU.\n\nNöyrtyneen tunteita.\n\n\nAnnin kaatuessa oli lamppu pudonnut laattialle ja sammunut; kaikki\nneljä oli pimeässä. Lents hieroi Annia kirsimarja-viinalla, jonka hän\nkaikeksi onneksi oli kahmiessaan saanut käsiinsä. Anni rupesi\nhengittämään ja pani kätensä silmilleen. Lents kantoi hänen kamariin ja\nkiiruhti takasin valkeata virittämään.\n\nLentsillä oli kotona suuri varasto puhdistettua terpenttiini-öljyä, jota\nhän tavallisesti poltti työssään öisin. Nyt oli korppi särkenyt suuren\nastian kyökissä, ja ovea avatessa tunki sietämätön pihkahaju tupaan.\nLents pani lamppuun kirsimarjaviinaa ja viritti sen palamaan, ja lumen\nalle hautaantuneita kamotti katsellessaan toinen toisiansa sinisessä,\nvaaleanharmaassa valossa.\n\nPetrovitsch laski lapsen vuoteelle; sen jalat olivat kylmät kuin jää.\nHän käski Pojun asettumaan lapsen jaloille. Poju totteli. Sitte\nPetrovitsch talutti Lentsiä kädestä tupaan. Kamarin ovi jäi auki.\n\nKorppi ja kissa kyökissä olivat taas riidassa. Ne annettiin olla\naloillansa, siksi kun ne lakkaisivat itsestään.\n\n\"Eikö sinulla ole minkäänlaista haukattavaa?\" kysyi Petrovitsch; \"kello\non jo viisi, ja minun on kova nälkä\".\n\nSyötävää oli jäämäänkin: oli kinkkua, jota oli pudonnut korsteinin\npiipusta alas, oli leipää, ja ennen kaikkia oli suuri säkillinen\nkuivatuita hedelmiä.\n\nPetrovitsch söi hyvällä ruokahalulla ja tyrkytti Lentsiäkin syömään,\nmutta Lents ei saanut palastakaan alas. Hän kuulteli ehtimiseen\nkamariin päin. Lapsi puhui unissaan, ja se oli kuin jotakin epäselvää\njokerrusta, ja kauhistavaa oli kuulla, kun lapsi nauroi. Anni hengitti\nhiljaa. Lents meni sisään ja tavoitti lasta, mutta kauhistuksesta hän\nhuusi korkeaan ääneen, kun hän oli tarttunut koiraan kiini, ja se kävi\nhampain hänen käteensä. Anni heräsi huutoon ja kutsui Petrovitschin ja\nLentsin luoksensa ja sanoi, noustuansa istumaan: \"Minä kiitän Jumalaa,\nettä vielä elän, vaikka sitä ei kestäisikään enempää kuin tunti vaan.\nMinä pyydän teiltä kaikilta anteeksi, ja erinomattain sinulta, Lents\".\n\n\"Älä nyt puhu paljon\" keskeytti Lents. \"Eikö sinua haluttaisi nauttia\njotain? Minä olen löytänyt kahvia, mutta kahvimyllyä en löydä. Minä\nmurennan kahvin pieneksi hakaten, jos lapsi on hereillä. On täällä\nhyvää kinkkuakin\".\n\n\"Minua ei maita mikään ruoka eikä juoma. Anna minun puhua loppuun. Mitä\ntäällä on tapahtunut! Minkä tähden sinä niin huusit Lents?\"\n\n\"En juuri minkään tähden. Minä vaan tavoitin lasta, ja kun Poju samassa\nkävi minuun hampain, se minusta tuskissani ja hämmästyksissäni oli kuin\njoku, en tiedä mikä hirviö olisi tahtonut minua niellä\".\n\n\"Niin\", sanoi Anni, \"se hämmästys, se tekee kaikki. Oi, Lents, niin on\nkäynyt, kuin uneksuinkin, ja kuin sinä äsköin sanoit. Mennä yönä minä\nnäin semmoista unta, että olin seisovinani auenneen haudan partaalla ja\nkatselin sinne alas, syvään, mustaan, pimeesen hautaan. Pieniä\nkokkareita kierieli alas, ja minä koitin pidättää itseäni putoomasta,\nvaan en voinut; minä putosin alas, hauta nieli minun. Kannata minua,\nLents! Noin, noin; nyt se on ohitse. Nyt houru katosi. Pane kätesi\nkasvoilleni. Noin. Oi armas Jumala, että teidänkin täytyy kanssani\nkuolla, että tämä onnettomuus on kohdannut meitä kaikkia sen tähden,\nettä minä tekisin parannusta! Minä kyllä olen tämän ansainnut, vaan\nette te, eikä minun lapseni! Oi minun Wilheänikin! Minun Wilhe\nraukkaani! Sinä katselit minua niin laupiaasti mennessäsi ja sanoit:\n'Äiti, minä tuon tuliaisia tullessani'... Taivaasen sinä olet minulle\ntuliaisia tuova. Pysy vaan kunnollisena ja hyvänä, kilttinä poikana,\nja...\"\n\nHän ei voinut enempää itkulta puhua. Hän tarttui Lentsin käteen ja\npiteli sitä kauan poskeansa vastaan. Sitte hän jatkoi: \"Äsköin, vähän\naikaa sitte, olisin mielelläni kuollut, mutta nyt minä taas tahtoisin\nelää. Minä tahtoisin vielä mailmalle näyttää, mitä minä täyttää tahdon\nja voin. Minä huomaan nyt, kuinka minun on ollut laita. Tästedes tahdon\nvaikka kerjätä itselleni jokaisen suosiollista silmäystä. Armas Jumala!\nAuta meitä täältä ulos, ainoastaan päiväksi, ainoastaan hetkeksi! Mutta\nLents, Maisun minä tuotan tänne takasin, hänestä minä alotin\".\n\n\"Nyt minä luulen\", sanoi setä, \"että paholainen on sinusta pakenut, ja\nmerkkinä on minulle se, että sinä muistat Maisua, että sinä tahdot\nhyvittää sitä, jonka elämän sinä olet tehnyt karvaaksi. Nyt sinä olet\nhyvä, ja kättä sen päälle\".\n\nLents ei saanut sanotuksi sanaakaan; hän riensi tupaan ja huomasi\nsiellä sedän paneman totilopun. Hän maistoi sitä, nosti sitte lasia\nAnnin suulle ja sanoi: \"Malta, Anni, malta; niin monta pisaraa kuin\nsinä nautit, niin monta tuhatta sydämmellistä sanaa tahtoisin sinulle\nlausua\". Anni laski lasin pois, ja Lents jatkoi: \"Maista vähän vielä,\njuo pohjaan, ja mene sitte levolle, äläkä puhu enempää\".\n\n\"Minä en saa juoduksi enempää. Usko minua, en saa\", sanoi Anni ja\nvalitti haikeasti, että heidän kaikkein nyt piti kuoleman, ja kun Lents\nhäntä lohdutti että heillä vielä oli elatusta moneksi päiväksi, josta\nheidän tuli Jumalaa kiittää, ja että varmaankin apu ennätti tulla ennen\nkuin heidän ruokavaransa loppui, Anni taas valitti sitä, että hän vasta\nnyt huomasi tehneensä suuresti syntiä siinä, kun hän kiittämättömänä ja\npaatuneena ei ollut pitänyt sitä minään, että heillä sentään aina oli\nollut yllin kyllin elääksensä. Anni valitti vielä: \"Minusta on, kuin\nkasvaisi päässäni pelkkiä kärmeitä. Koitapa päätäni, eikö siinä ole\njoka hiuskarva kärme. Ja minä, joka tänäpänä vielä, taikka oliko se\neilen, kun ensi kerran isosta ajasta taas panin pääni palmikkoon.\nEroita kätesi! Minun täytyy päästää hiukseni palmikoista\".\n\nVapisevin käsin ja ikäänkuin kuumetautinen hän sitte päästi hiuksensa\nja nyt hän näytti sekä surulliselta että metsistyneelle yhtaikaa.\n\nLentsillä ja Petrovitschillä oli vastus saadessa häntä rauhoittuneeksi;\nviimein setä vei Lentsin väkisin kanssansa tupaan, että Anni saisi\njäädä yksistänsä. Tultua tupaan sanoi setä: \"Pidä nyt itsesi tyyneenä,\nmuutoin rouasi kuolee, ennen kun apu meille joutuu. Semmoista muutosta\nminä en olisi yhdestäkään ihmisestä uskonut enkä ole semmoista ikinäni\nnähnyt. Se on melkein enemmän kuin ihminen kestää. Mutta sano minulle\nnyt, mikä tämä kirje tässä on, joka tuli käsiini lapsesi vaatteista,\nkun panin Pojun makaamaan hänen jaloillensa?\"\n\nLents kertoi myi kauhistavan päätöksensä, jonka hän oli tehnyt,\nja pyysi setää antamaan kirjeen takasin, koska se oli hänen\nhyvästi-jättönsä elämälle, mutta setä piti kirjeen ja luki sen hiljaa\nitseksensä.\n\nLentsin sydän vapisi, kun hänen täytyi olla läsnä tätä näkemässä, ja\nhänestä oli, kuin kuuluisi hänen korvissaan ne kuolon sanat, jotka hän\noli kirjoittanut. Hän koki sedän kasvojen sävyistä tiedustella, sen\nverran kuin hän sinisessä valkean valossa taisi, mitä setä aikoisi\nsanoa, mutta setä ei nostanut silmiään ylös kirjeestä, vaan luki\nloppuun, ja sitte hän kerran vilkasemalla katsoi terävästi Lentsiin ja\npisti kirjeen taskuunsa.\n\n\"Antakaa kirje minulle ja poltetaan se sitte\", pyysi Lents tuskin\nkuuluvalla äänellä. Petrovitsch vastasi samoin hyvin hiljaa: \"Ei, minä\npidän sen; minä olen tähän saakka tuntenut sinua puolittain vaan\".\n\nEpätietoista oli, tarkoittiko Petrovitsch näillä sanoillaan hyvää, tai\npahaa. Hän nousi ylös, otti veli-vainajansa viilan seinästä, piteli\nsitä ja painoi peukaloansa tuohon vuosikausien työssä kovertuneesen\nreikään.\n\nKentiesi hän samassa teki lujan lupauksen tästedes kohdella Lentsiä\nisän tavalla, jos he kaikin pelastuisivat. Hän ei kuitenkaan sanonut\nmuuta kuin: \"Tule tänne likemmäksi, minä kuiskasen jotain sinun\nkorvaasi. Kaikkein kurjinta ihmistekoa on itsemurha. Minä tulin kerran\ntuntemaan erään itsemurhaajan poikaa, joka sanoi: minun isäni on\nluullut huojentavansa oman elämänsä ja tehnyt meidän elämämme\nraskaammaksi. Ja sitte sama poika\" -- tästä Petrovitsch äkkiä pidätti\npuhettansa, tempasi tuimasti Lentsin likemmäksi ja huusi lujasti hänen\nkorvaansa -- \"kirosi isänsä muistoa\".\n\nKun Lents tämän kuuli, hän horjahti ja oli melkein kaatumaisillaan\nmaahan, ja Anni huusi kamarista: \"Lents, Herran tähden, mikä sinuun\ntuli?\" Molemmat miehet juoksivat hänen tykönsä, ja Anni sanoi: \"Oi hyvä\nLents, sinulla oli aikomus lopettaa itsesi; minä en tiedä, olisitko\nvoinut sitä tehdä, mutta minun syyni se on, että semmoinen ajatus on\ntullut mieleesi. Sinun sydäntäsi on mahtanut kovin särkeä! Minä en\ntiedä sanoa, mitä pahinta minulla olisi sinulta pyydettävänä anteeksi\".\n\n\"Kaikki on ollutta ja mennyttä\", tydytti Petrovitsch. Oikein\nkummallista oli, kuinka Anni kamarissa taisi arvata mistä puhe oli\nollut, vaikka hän ei kuitenkaan voinut kuulla, mitä miehet tuvassa\nmatalimmalla äänellä olivat puhuneet.\n\nMolemmat koittivat Annia rauhoittaa. Monta seinäkelloa nyt yhtaikaa löi\nkolme.\n\n\"Onko nyt päivä vai yökö?\" kysyi Anni.\n\n\"Varmaankin nyt on yö\".\n\nYhdessä he nyt rupesivat muistuttelemaan kaikkea, mitä tapahtunut oli\njälkeen heidän hautaantumisensa, ja siitä päättivät puoliyön jo\nkuluuneeksi.\n\n\"Oi kultaista päivää! Joska minä vielä kerran vaan, yhden ainoan kerran\nvielä saisin nähdä aurinkoa! Tule, aurinkoinen tule! Tule tänne\navuksemme!\" Näin valitti Anni ainoastaan. \"Minä halajan elää, minun\ntäytyy vielä elää monta monista vuotta. Jospa vaan olisi mahdollista\nyhtenä päivänä sovittaa kaiken tekemänsä pahan, mutta siihen tarvitaan\nvuosikausia. Minun luja päätökseni on elää vilpitönnä ja kärsivällisenä\nloppuun asti\". Anni vihdoin nukkui rauhattomuuteensa.\n\nPetrovitsch nukkui myös, ja Lents yksin valvoi. Hän ei uskaltanut\nnukkua; hän piti velvollisuutenaan katsoa kuoleman vaaraa silmästä\nsilmään ja torjua sitä niin paljon kuin taisi. Hän sammutti valkean.\nValo-ainetta piti säästettämän, koska tietämätöntä oli, kuinka kauan\nsitä oli tarvittava. Kun Lents näin istui ja tuijotti pimeässä, hänen\nmielestänsä välisti oli vasta puolipäivän aika, välisti taas yö,\nvälisti edellinen oli hänelle lohdutukseksi, välisti toinen: jos nyt on\npäivä, on apukin lähempänä, mutta jos on yö, on tehty isomman aikaa\npelastustyötäkin korjatessa pois lunta ja kiviä ja puurankoja. Monesti\noli kuin kuuluisi ulkona melua, mutta se oli harhaluuloa; korppi se oli\nkyökissä, joka unissaan rääkyi.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.\n\nApujoukko.\n\n\nPuolenpäivän aikaan oli Faller lähtenyt menemään Morgenhaldeen\nsanoaksensa Lentsille, että hän oli takuustansa kuitti. Vettä ja lunta\nsatoi vuoroitellen, ja raju tuuli ajoi lunta ja vettä vasten silmiä,\nettei voinut eteensä nähdä. Faller käveli yhä eteenpäin, nostamatta\nsilmiään maasta. Mutta kerran katsoi hän ylös ja hieraisi silmiänsä:\nmissä minä nyt olenkaan? Olenko minä eksynyt? Missä Lentsin talo on?\nHän katseli ympärillensä eikä saanut selkoa paikasta. Malta! Tuossahan\non petäjät, jotka seisovat Lentsin huoneitten kohdalla, mutta huoneet!\nmissä on itse huoneet? Hädissään oli Faller luiskahtanut ja vajonnut\nlumittuneesen kuoppaan, ja jota enemmän hän itseään auttoi ylös, sitä\nsyvemmälle hän vajosi. Hän huusi apua niin paljon kuin hän jaksoi, vaan\nkukaan ei häntä kuullut. Hän onnistui kämpiä erääsen puuhun, mutta\nedemmäksi hän ei päässyt, vaan piti oksista kiini. Kaikeksi onneksi\ntuli veres lumivyöryke kierien vuorta alas, ja se vei mukaansa lumen\nhänen altansa, ja nyt hän pääsi liikkeelle. Vyörykkeen tekemää uraa hän\nkiiruhti alas laksoon. Pian hän näki valkeita pilkottavan, kun jo oli\nyö joutunut, ja hän huusi kautta koko kylän: tulkaa auttamaan! tulkaa\nauttamaan! niin tuskistuneella äänellä, että nukkuneetkin olisi\nheränneet siitä.\n\nJoka mies kiiruhti akkunalle, ja Faller ilmotti Lentsin huoneet\nMorgenhaldessa olevan lumen alla.\n\nFaller riensi kirkolle soittamaan hätäkelloa. Harvat ne olivat, jotka\nkaukaa tulivat, kun ilma oli niin armoton, eikä tuulikaan vienyt kellon\nääntä kauaksi.\n\nPilgrim ja taiteilia olivat ensimmäisiä, jotka kirkolle tulivat.\n\nKaikki surkuttelivat tätä kauheaa kohtausta juuri yön aikaan ja\ntämmöisellä raju-ilmalla. Pilgrim ei saanut sanottua sanaakaan; hän oli\nkuin kangistunut.\n\nTaiteilia osoitti olevansa toimelias ja riuska nuori mies. Hän huusi:\n\"Tikapuita tänne, ja köyttä niin pitkältä kuin piisaa, ja lapioita, ja\nkuokkia koko joukko!\"\n\nTulisoittoja viritettiin palamaan, mutta vihainen tuuli puhalteli\nniihin tuimasti.\n\nVaimoihmisiäkin kokoontui paikalle. He olivat lumirännän tähden\nnostaneet päällysvaatteensa pään yli, ja oikein kamotti katsella,\nkuinka nämä aaveen-tapaan huputetut vaimot tulisoittojen valossa\nvapisivat miestensä ja poikainsa tähden eivätkä olisi ollenkaan\nlaskeneet heitä menemään, etteivät hekin hukkuisi lumeen.\n\nTaiteilia sitoi ympärillensä pitkän köyden ja komensi -- tietysti tuli\nhänen eikä kenenkään muun komentaa -- kuusi miestä sitomaan itsensä\nsamaan köyteen kappaleen matkaa toinen toisistaan, ettei heidän\ntarvitsisi hakea toinen toistansa ja siten paremmin voisivat olla\nkeskenänsä avuksi.\n\nPilgrim sitoi itsensä samaan jaksoon kuin taiteilia, ja hänen jälkeensä\ntahtoi vielä Don Bastiankin tulla, mutta taiteilia käski häntä\njohdattamaan toista riviä.\n\nKuivia puita otettiin mukaan nuotiovalkeata varten, ja sitte mentiin\nvuorta ylöskäsin varustettuina lapioilla, kuokilla ja tikapuilla. Noin\nviisikymmentä askelta Lentsin huoneista -- lähemmäksi ei päästy --\nluotiin suoja-paikalle vapaa sia valkeeta varten. Sitte pantiin\ntikapuut vasten lumivyörykettä, mutta ne vajosivat, niin pian kuin\nmies niille nousi, ja sen ohessa tuuli sammutti soitot, ja yksi ja\ntoinen huusi: minä vajoon! Monella lailla koitettiin. Viimein sovittiin\nsiitä, että yöllä on apu mahdoton. Lähdettiin menemään kotiin.\nNuotio-valkeelle pantiin vartia-väkeä. Faller tarjoutui kohta jäämään\nvartiaksi, ja Pilgrimkin tahtoi tehdä samaa, mutta kun taiteilia näki,\nkuinka hänen hampaansa kalisivat, vei hän hänen puoliväkisin kanssansa\nkotiin, lohduttaen häntä sillä, että jos lumen alle hautaantuneet vielä\nolivat hengissä, apu heille ehtisi aikanaan huomennakin.\n\nKylässä saatiin tietää, että Petrovitschin luultavasti oli lumen alle\nhautautunut, koska hän edellä puolen päivän oli lähtenyt Lentsille päin\neikä ollut palannut takasin. Hänen korttikumppaninsa Ibrahim oli\nhätäkellon kuuluessa juossut kortit kädessä kadulle hokien alinomaa:\n\"Minä odotan Petrovitschiä\". Pilgrim sanoi uudelle ystävällensä,\ntaiteilialle: \"Se on sentään kauheata, jos Petrovitsch vihdoinkin olisi\ntaipunut apuansa tarjoomaan ja samassa myös saanut hukkansa!\"\n\nPilgrim nuhteli itseään katkerasti sen tähden, että hän oli tuhlannut\nkoko päivänsä lapselliseen leikkiin. Hänellä oli koko aikana ollut\nniinkuin jonkunlainen aavistus vaarasta, joka häntä veti Morgenhaldeen,\nmutta hän oli saanut sen voitetuksi ja rauhoittunut ristipoikansa\nparissa. Nyt hän istui, siksi kun silmänsä painuivat kiini, lapsen\nvieressä, joka makasi levollisesti eikä ollenkaan aavistanut,\nmimmoisenka kohtalon tämä yö hänelle toisi, kentiesi oli jo tuonutkin.\n\nFaller pysyi uskollisesti vartiapaikallaan kuin sotamies virassaan, ja\nhänellä oli sotakumppanikin seuraa pitämässä, eräs vaunuseppä, joka\nasevelvollisuus-aikoinaan oli ollut vallin kaivajana. He pitivät\nneuvottelua, millä keinoin tuo lumilinna olisi valloitettava, mutta\neivät keksineet. Faller korjasi valkeata vuorella ja oli kovin\nvihoissaan, ettei hän tällä väliajalla voinut olla miksikään avuksi.\n\nEräs vieraskin liittyi heidän seuraansa nuotiovalkealle; se oli\nsanansaattaja kaupungista, joka oli tullut hakemaan Annia äitinsä tykö,\njoka makasi kuolinvuoteellaan.\n\n\"Hae Anni tuolta!\" sanoi Faller suutuksissaan, \"tuolla hän on\nkätkettynä\". Hän kertoi sitte, mitä oli tapahtunut, ja sanansaattaja\nlähti läpi yön kotiin.\n\nFaller uskalsi mennä kiertotietä tuonne kaadettuun metsään. \"Jos\nhän vaan onnistuisi päästä petäjiin saakka Lentsin talon kohdalle,\nolisi apu likempänä. Yhdessä vaunusepän kanssa hän sitte rupesi\nkierittelemään alas monta karsittua puuta, joita oli vuorella, alas\npetäjiä päin. Useammat kierivät alas saakka ja jäivät seisomaan pystyyn\nlumessa, mutta yksi jäi pitkinpäin petäjien päälle.\n\n\"Voi meitä\", sanoi vaunuseppä, \"nuo puut, joita olemme alas\nkierittäneet, tulevat painamaan kattoa ja kentiesi musertamaan\nhautaantuneita\".\n\n\"Minä olen kaikkein tyhmin mies mailmassa, tyhmin ja yksinkertaisin.\nKun en nyt vaan olisi sinua, hyvä Lents, surmannut\", valitti Faller.\n\nVähän perästä hän pitkin tuota puurangon tekemää siltaa meni neljin\nryömin alas ja hänen onnistui soitolla virittää palamaan puut, jotka\nolivat yhteen kierineet.\n\n\"Tämä panee lumen sulaamaan\", huusi hän ilomielin.\n\n\"Kyllä kai se sen tekee, mutta saattaa se myös sytyttää olkikaton\npalamaan\" vastasi kumppani.\n\nFaller seisoi tuskistuneena ääneti. Hän rupesi nyt tekemään suuria\nlumipalloja ja kierittelemään niitä valkeesen, ja päivän koitteessa\nvalkea sammuikin.\n\nPäivä oli kaunis, melkein kevätlämmin. Aurinko paistoi lämpimästi\nMorgenhalden yli; se haki huoneita, joita se niin isot ajat oli\nsäteillään tervehtänyt, mutta se ei niitä löytänyt; se haki mestaria,\njoka hiljaa ja uutterasti maanantai aamusin istui tuolla akkunan\nvieressä työtä tehden, niinkuin hänen isänsäkin ennen teki, ja hänen\nisoisänsä, mutta se ei löytänyt ei huoneita eikä mestaria, ja sangen\noudosti kimalteli auringon säteet ja säikähtelivät ikään kuin olisivat\neksyneet. Tuo petollinen lumi, se vaan makasi leveillään kuin sanoisi\nse: mitäs minun nyt teet! Aurinko valoi vieläkin palavampia säteitä yli\npäällimmäisiä kiteitä, jotka kyllä haihtuivat, mutta ei se auttanut;\nsemmoista lumilinnaa täytyy päiväkaudet piirittää.\n\nKaikki pelastuskumppanit tulivat taas saapuville, Taiteilia etupäässä\nja myöskin ylikylästä ynnä muistakin kyläkunnista oli väkeä kokoontunut\ntarpeeksi apuun.\n\nFallerin kierittämät puut tarjosivat kumminkin tukevan pysäyspaikan.\nVuorimiesten tapaan nyt ruvettiin kaivamaan käytävää alahalta päin, ja\nmyös ylähältä tehtiin työtä uutterasti ja määrättyyn suuntaan.\n\nTyöskentelevien läheisyydessä lenteli yksinäinen korppi yhtä päätä ylös\nja alas, eikä sitä saanut peloitetuksi pois. Toiset korpit ilmassa\nsitte kyllä rääkyivät, mutta se ei huolinut niistä, katseli vaan lunta\nluovia ihmisiä, ikään kuin sillä olisi ollut heille jotain sanomista.\n\n\n\n\nKAHDEKSASNELJÄTTÄ LUKU.\n\nLumen alla kasvaa kukkanen.\n\n\nLents istui yksistänsä yöllä kuoleman kourissa äänetönnä.\n\nPetrovitsch oli ensimmäinen, joka nousi ylös, ja hän kertoi Lentsille,\nettä kerran hänen nuoruudessaan niinikään eräs huonerakennus oli näin\nhautaantunut, ja kun hukkuneet saatiin kaivetuksi ylös, he kaikki\nolivat litistyneet; heitä oli neljä talonpoikaa pöydän ympärillä\nmäsässä ja heillä oli vielä kortit kädessä. Vanhusta väristytti tätä\nmuistoa kertoessaan, vaan ei hän sentäänkään sitä saanut oltua\npuhumatta, hänen täytyi omaksi huojennukseksensa sitä kertoa, vaikka se\ntunkisikin läpi kuuliansa luitten ja ytimen. Hän kuitenkin kohta pikaa\nlisäsi, että Jumala heitä kyllä varjelisi tuon viattoman lapsen tähden,\nja hän nyt jo melkein napisi Jumalaa vastaan, jos niin kävisi, että\nlapsikin hukkuisi.\n\n\"Annikin on jälleen niin hyvänluonteinen kuin lapsi\", vastasi Lents.\nPetrovitsch pudisti päätänsä ja varoitti Lentsiä olemasta niin\näkkinäinen uskossaan, jos hän vielä päivän valoa näkisi: hänen pitäisi\nkäyttää itsensä niin, että Anni joka päivä ja joka hetki etsisi hänen\nrakkauttansa. Lents väitti vastaan ja sanoi, että setä, ollen vanha\nnuorimies, ei tietänyt avioliiton asioita arvostella; Annissa oli\nkätkettynä enkeli, joka saattoi koroittaa toisen vaikka taivaasen, ja\nsyynä koko kurjuuteen oli ollut se, että Anni tuimuudessaan oli\nsortanut ja runnellut yhtä paljon omaa sydäntänsä kuin muittenkin.\n\nPetrovitsch vaan pudisti päätään eikä vastannut enää mitään.\n\nLapsi huusi nyt yhtäkkiä ääneensä, ja Annikin heräsi ja huusi: \"Katto\nlaskee! Katto laskee! Missä sinä olet, Lents? Ole tykönäni, ja\nkuolkaamme yhdessä. Pane lapsi tähän käsivarrelleni\".\n\nAnni kuitenkin rauhoittui ja voimistui, ja kaikin yhdessä nyt\nmentiin tupaan. Lents rupesi pienentämään kahvipapuja, jotka vielä\nolivat loppuja kaupustelian Ernestiinan tuomisista. Taas istuttiin\nhimmeän-sinisen valkean valossa. Kahvi elvytti heitä kaikkia. Kellot\nseinässä löivät. Anni sanoi ei enää lukevansa lyöntiä, ei kysyvänsä\noliko nyt päivä vai yö, kun toinen toisensa kanssa jo elettiin\niankaikkisuudessa; jos vaan tuo vaikea askel olisi ohitse. Anni olisi\nmielellään suonut jonkun poistavan hänen pelkoansa ja vakuutustansa\nkuolemasta, vaan kukaan ei sanonut mitään.\n\nNäin istuttiin ison aikaa sanaakaan vaihtamatta; ei ollut enää mitään\npuheen ainetta. Vähän ajan päästä sanoi Lents sedälle kaikki muut asiat\njo olevan selvillä, ainoastaan sen hän tahtoisi tietää, minkätähden\nsetä aina oli ollut niin tyly ja umpimielinen häntä kohtaan.\n\n\"Sentähden, että olen vihannut sitä, jonka yönuttu nyt on päälläni,\nniin juuri vihannut. Hän on sortanut minua nuoruudessani, ja hänen\nsyynsä se on, että minua on kutsuttu kutun paimeneksi. Lujaankin\npuuhun, jos sitä pitelee kovin kourin, jää käden sia, niinkuin tuohon\nviilan varteen, saatikka sitte ihmissydämmeen, ja sydäntäni on aina\nrasittanut tämä ajatus: sinun ainoa veljesi on kohdellut sinua kovin\nkourin! Kuitenkin minua on ilahuttanut se, että kotiin tultuani\nvihdoinkin pääsin tuosta vihatakasta. Mutta minä saatan sanoa\nvihanneeni häntä kuolemaan saakka; minkätähden hän kuolikin pois, ennen\nkun saimme sanoa toinen toisellemme totuuden? Koko pitkällä matkallani\nkotiin minä iloitsin siitä, että minulla vielä oli veli elossa, mutta\nei niin ollutkaan laita, kun kotiin tulin. Ja oikeastaan, totta puhuen,\nminä en sentäänkään ole häntä vihannut. Jos niin olisi ollut laita,\nolisinko nyt kodissani? Minä en enää tässä mailmassa saa kuulla veljeni\nääntä mutta eheä mä pian saan toisessa...\"\n\n\"Setä\", sanoi Anni, \"silloin kuin Poju raappi ovea, silloin samassa\nminuutissa oli täällä Lentsini kanssa puhe siitä, kuinka hänen isänsä\nkerran, kun hän täällä oli lumen hädässä, vaikkei lumen alla niinkuin\nme nyt, sanoi: jos minun nyt pitäisi kuoleman, minulla ei koko\nmailmassa olisi muuta vihamiestä kuin veljeni Pietari, ja hänen\nkanssaan minä mielelläni tekisin sovinnon\".\n\n\"Vai niin? Vai niin?\" sanoi Petrovitsch ja pani toisen kätensä\nsilmäinsä eteen ja toisella hän tempovasti tarttui viilan varteen,\nsamaan varteen, jota hänen veljensä vuosikymmeniä oli pidellyt\nkädessään.\n\nIsoon aikaan ei kuulunut muuta kuin kellojen naputusta, kunnes Lents\nkysyi, taas minkätähden setä oli ollut niin kovasydämminen häntä\nkohtaan. Hänen oma sydämmensä oli ollut pakahtua siitä, että isänsä\nainoa veli melkein koko pitkän vuoden ei ollut häntä tuntevinaankaan,\nja hän olisi aina tavatessa mielellänsä lähestynyt lyömään kättä\nhänelle.\n\n\"Sen olen kyllä huomannut\", vastasi Petrovitsch, \"mutta minä en pitänyt\nsinusta sinun äitisi tähden, kun olin saanut kuulla, että hän oli sinua\nhemmoitellut ja tuhannen kertaa päivässä sinulle sanonut: Oi sentään,\nkuinka hyvänlaatuinen sinä olet, ja poijista paras, taitavin ja\nviisain. Se, se ei ole oikein. Ihmiset tulevat vähän lintuihin.\nSemmoisia lintuja löytyy, jotka joka minuuti kaipaavat jotain kupuunsa,\nja semmoinen lintumainen mies sinäkin olet: jota minutin perästä sinä\nkaipaat taputusta taikka kiitoslausetta\".\n\n\"Sedällä on oikein; eikö totta Anni, sedällä on oikein?\", sanoi Lents\nkarvaasti nauraen.\n\n\"Voi olla niinkin!\" vastasi Anni.\n\n\"Ole rauhassa sinä!\" huusi Petrovitsch, \"olethan sinäkin oikea lintu,\nolet kumminkin ollut, ja tiedätkö mimmoinenka? Petolintu; ne voivat\nolla päiväkausia syömättä, mutta sitte syövätkin, mitä vaan saavat,\njoko viattoman laululintuisen, tai pienen kissan pojan suolineen\nsorkkineen\".\n\n\"Minun täytyy tunnustaa\", vastasi Anni, \"että sedällä, paha kyllä, on\noikein. Minun on ollut kaikkein hauskin ollani, kun olen saanut\njotakuta sanoillani oikein raadella ja runnella. Sen sisun huomasin\nminussa jo silloin meidän ensimmäisellä huvimatkallamme, kun niin\ntäyttä haluani panettelin kaupustelian Ernestiinaa ja kun sinä\nkysyit: hauskuttaako sinua olla tuommoinen? Ne sinun sanasi kävivät\nsydämmelleni, ja minä päätin itsekseni tulla yhtä hyväksi kuin sinäkin,\nkoska semmoisena on paljon parempi olla. Ja sitte kun sinä\npaluumatkallamme kotiin mielit ottaa vanhan Pröblerin ajamaan\nkanssamme, olisin mielelläni viskannut sinun vaunuista alas semmoisesta\nyksinkertaisuudesta. Mutta kun sinä sitte aikomuksestasi luovuit ja\npuhdistit itseäsi Jumalan ja omantuntosi edessä, ettet ottanut kurjaa\nmiestä maantieltä ajamaan kanssamme ja samassa sanoit olevasi niin\nonnellinen niin -- olisin taas mielelläni suudellut sinun käsiäsi\nhyvyytesi tähden, mutta sitä minun kopeuteni ei antanut myöden, päätin\nsen siaan hiljaa itsekseni tulla yhtä hyväksi kuin sinäkin, vaikka\nolen sentäänkin jatkanut vanhaa sisuani ja ainoastaan päättänyt joskus\nvastedes parantua, mutta sitä muutostani ei saisi kukaan huomata,\nvähintänsä oma mieheni, ja niin on käynyt käymistään, että tuo vanha\npaholaiseni taas on minua riivannut ensiksi häpeemään sitä, kun ihmiset\ntulisivat huomaamaan minun nyt tahtovani muuttua toisenlaiseksi, ja\ntoiseksi vaikuttanut, ettei minun enää ollenkaan tehnyt mieleni\nparantua. Olenhan minä se Leijonan Anni, sanoin itsekseni, josta\nkaikilla ihmisillä on ollut hupaa semmoisena kuin ollut olen. Minun ei\nlainkaan tarvitse paremmaksi muuttua. Ja minä olen vihastunut sinuun,\näreästi vihastunut, sentähden, että sinä olet ollut ensimmäinen\nihminen, joka minussa olet moittinut sitä, jota kaikki muut ovat\nkiittäneet ja kehuneet, ja sitte olen sinulle koittanut todeksi\nnäyttää, ettei sinunkaan omaisuutesi ole mistään kotoisin. Ja vihdoin\nviimein on ainoa haluni ja toivoni ollut tämä: minun täytyy päästä\nravintolan emännäksi, niin sitte taas tiedän, mikä olen ja\nihmisetkin sen tietävät. Sillä lailla olen minä ilkeästi elämöinnyt\nelämöitsemistäni. Entäs kuinka eilen oli -- oliko se eilen, kun pastori\ntäällä oli? -- Kuules, setä on nukkunut. Se vasta oli hyvä asia, se.\nMinä tahdon vielä hetken aikaa olla kahdakseen sinua kanssasi, ennen\nkun astumme iankaikkisuuteen. Ei sitä kumminkaan kolmas taida tietää\neikä kukaan ihminen käsittää, kummoinenka kummankin sydän on toinen\ntoistansa kohtaan ollut kaiken kurjuuden ohella, jota olemme saaneet\nkokea. Oi Lents, eilen kun minä istuin täällä yksinäisyydessäni, tuli\nensi kerran eläissäni mieleeni, etten vielä ikinä ole tuntenut,\nmimmoista oikeastaan on rakastaa toista kaikesta sielustansa. Minä\ntulin sinun aviovaimoksesi, mutta en minä tietänyt, kuinka rakas sinä\nminulle olit, ennen kuin eilen vasta, ja jos sinä silloin olisit tullut\nkotiin, minä olisin suudellut silmiäsi ja kasvojasi -- et sinä usko,\nkuinka minä saatan pitää sinua hyvänä. Mutta Faller tulikin sinua ennen\nja peloitti minun ensiksi ja sitte hän kertoi, että sinä olit pettänyt\nminua takauksen puolesta, ja taas rupesi tuo paha henkeni minua\nriivaamaan -- se kuiskii minulle ja tekee kanssani, mitä se tahtoo eikä\nmitä minun itse pitäisi tekemän. Vaan nyt on se minusta karkoitettu.\nNyt sillä ei enää ole mitään valtaa ylitseni. Tästedes tahdon sinua\nkantaa käsieni päällä. Jos vaan kerran saisin sinua katsella oikein\npäivän valossa, yhden ainoan kerran vaan! Tämmöisessä sinertävässä\nvalossa ei näe mitään. Joska minä yhden ainokaisen kerran vielä saisin\nkatsella sinun hyviä kasvojasi, sinun uskollisia silmiäsi kirkkaalla\npäivällä! Oi, kuinka tuskalliselta tuntuu kuolla pimeässä, näkemättä\nsilmien katsantoa! Ja minä, joka niin monesti olen kääntänyt kasvoni\npois, huomattuani sinun silmäsi minua etsivän! Oi, yksi leimaus, yksi\nainoa leimaus vaan, että sinun vielä kerran nähdä saisin!\"\n\nTällä välin Petrovitsch makasi koiran unta. Hän oli varsin hyvin\nhuomannut sen, että Anni nyt tahtoi purkaa sydämensä ja ettei siinä\ntilaisuudessa ketään kolmatta tarvittu. Lapsi leikitteli Pojun kanssa\nja Anni jatkoi: \"Oi, jos vielä saisin menneet vuoteni takasin!\nMuistatko sitä, kun sinä kerran keskipäivällä sanoit: onko mitään\nparempaa mailmassa, kuin aurinko -- ja toisen kerran ehtoolla, kun\nsanoit: oi tätä raitista ilmaa, sehän on kuin sulaa autuutta! Minä tein\npilkkaa semmoisesta sinun yksinkertaisuudestasi, minä olen kaikessa\nrikkonut sinua vastaan, vaikka sinussa sentään on ollut oikeus, ja olet\ntuntenut olevasi onnellinen. Pieninkin asia tekee sinun onnelliseksi,\nja niin pitää olemankin. Ja silloinkin, kun minä paiskasin isäsi viilan\nlaattialle, että kärki taittui, silloin se kärki meni sydämmeeni,\nvaikka minä en antanut sinun mitään asiasta huomata; päin vastoin; ja\nsinun äitisi hellän kirjoituksen ja hänen jättämänsä muiston olen minä\nviskannut akkunasta ulos. Ei ole mitään, ei yhtään mitään, jota ei\nolisi rikoksekseni luettava. Minä tiedän ja varmaan tiedänkin, että\nsinä minulle anteeksi annat, mutta rukoile Jumalaa minun puolestani,\nettä hänkin minulle antaisi anteeksi niin elämässä kuin kuolemassakin\".\n\nYksi pelikelloista rupesi nyt soimaan, ja setä väänteli itseään\nnureissansa sinne tänne tuolissaan, mutta pian hän jälleen nukkui,\nniinkuin näytti. Kun kappale oli soinut loppuun, huusi Anni taas: \"Oi\nhyvä Jumala! Mielestäni on, kuin pitäisi minun pyytää anteeksi kaikilta\nja pelikelloltakin. Vasta ensi kerran eläissäni tajuun, kuinka\njuhlalliselta sen soitto kuuluu, ja kuinka usein olen sitä pilkkana\npitänyt. Armollinen Jumala! Minä rukoilen sinua, pelasta meitä, ei\nminun tähteni, vaan meidän kaikkein tähden. Oi, pelasta, auta meitä!\nSuo minun näyttää elämälläni todeksi, että minun puolestani voi kaikki\nparhaaksi kääntyä\".\n\n\"Kaikki on jo hyvin, jos niinkin, että meidän täytyisi kuolla\", vastasi\nLents. \"Sillä välin, kun kappale äsköin soi, johtui mieleeni tämä\najatus: me olemme löytäneet vilun-ihanan jälleen; se on lumen alla\nkasvanut hellässä sydämmessäsi ja meissä kaikissa. Minkätähden sinä\nvapiset noin?\"\n\n\"Minun on vilu, minun jalkani ovat kuin jäässä\".\n\n\"Riisu kenkäsi, minä hieron jalkojasi. Kas näin, tällä tapaa näin\ntahtoisin tästedes elämä-ikäni kannattaa sinua käsilläni. Onko sinun\nparempi nyt?\"\n\n\"On koko joukon parempi, mutta päässäni tuntuu kuin juoksisi joka\nhiuskarva verta. Kuule! minä kuulen kukon laulavan, ja korppikin antaa\nääntä. Jumalan kiitos, nyt on päivä!\"\n\nMolemmat nousivat seisomaan, ikään kuin pelastus jo olisi taattu, ja\nsetäkin virkoi vale-unestaan; mutta nyt äkkiä kuului jyske. Petrovitsch\nhuusi: nyt olemme hukassa! Taas oli kaikki hiljaa. Sänkykamarissa oli\nkatto laskenut; ovea ei saanut enää auki. Ensi tuskan perästä kiitti\nLents Jumalaa siitä, että vaimonsa ynnä lapsi olivat vaaran\naavistaneet, ja rauhoitukseksi sanoi hän, että sänkykamari oli\njäljestäpäin rakennettu, eikä sen vahingoittumisesta ollut mitään\nvaaraa päärakennukselle; vanhan kehän kurkihirret olivat lujat ja\njärkähtämättömät. Kuitenkin näytti siltä -- vaikkei Lents sitä lujaa\nsanonut -- kuin kallistuisi orret sänkykamaria päin, mutta kentiesi se\noli harhanäköä näin epäselvässä sinertävässä valossa.\n\nTaas oli pitkä äänetön hiljaisuus eikä muuta kuulunut kuin kaukaa kukon\nääni, ja likellä Poju haukkui ja korppi rääkyi.\n\n\"Täällä ollaan todella kuin Noakin arkissa\", sanoi Petrovitsch, ja\nsiihen Lents sanoi: \"Jos meidän on mennä kuolemaan taikka elämään,\nolemme kuitenkin pelastuneet synnin tulvasta\". Anni kätki kasvonsa\nhänen käteensä.\n\n\"Jos minulla olisi edes piippu tupakkia\", napisi Petrovitsch. \"Vahinko\nse, ettet polta, Lents!\" Muistaessaan rakastettua tupakkipiippuansa\nhyllyllä kotona, lienee myös samassa hänen tulen-kestävä rahakaappinsa\njohtunut mieleensä, kun hän lisäsi: \"Sen sanon teille: jos tulisimmekin\npelastetuiksi, ette sittekään rahaa minulta saa. Ette äyriäkään\".\n\n\"Me emme enää rahaa tarvitsekaan\", sanoi Lents, ja Anni kysyi hienolla\näänellä: \"Arvatkaa, kuka näitä teidän sanojanne ei usko?\"\n\n\"Sinä kaiketi?\"\n\n\"En suinkaan minä, vaan ihmiset sitä ei usko. Sitä ei yksikään ihminen\nusko, vaikka vannoisitte sata kertaa, että se, joka kanssamme on ollut\nkuoleman hädässä, ei tahtoisi meidän kanssamme yhdessä elää. Koko\nmailma lainaa meille rahansa teidän takaustanne vastaan ja rikastuttaa\nmeitä, jos meitä vaan haluttaa\".\n\n\"Sinä olet vielä yhtä kurillinen kuin ennenkin\", torui Petrovitsch.\n\"Muutoin oli mielestäni, kuin olisi entiset leikkipuheesi tiessään\".\n\n\"Jumalan kiitos, että ne vielä ovat tallella\", sanoi Lents. \"Anni, ole\nleikkipuheinen vastedeskin, jos Jumalan avulla tästä haudasta pääsemme.\nVireä ja ilomielinen, sanoo Pilgrim\".\n\nAnni kävi molemmin käsin Lentsin kaulaan, syleili ja suuteli häntä. Ei\ntietoakaan ennen kuin kaikki kolme tunsivat olevansa niin ilomielisiä,\nkuin olisi kaikki vaara ohitse, ja nyt se kuitenkin oli korkeimmallaan.\nKukaan ei tahtonut toisellensa pelkoaan ilmoittaa, ja kuitenkin joka\nmiehen sydän vapisi, seinät tutisivat ja siltä näytti kuin notkistuisi\norret.\n\nAnni ja Lents istuivat syleiltyinä. Anni sanoi:\n\n\"Rukoilkaamme näin ja suojelkaamme lastamme. Hyvästi mailma! Herra\nJumala, anna lapsemme pelastua!\"\n\n\"Kuuletko? Humina kuuluu. Se on meidän apujoukkomme; se tulee, se tulee\nmeitä pelastamaan...\"\n\n\n\n\nYHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU.\n\nHengen vaarasta pelastuneet.\n\n\n\"Nyt, nyt kuulin kaksi jyskäystä peräkanaa!\" huusi Lents. \"Minäkin\nannan merkin ja panen pelikellot soimaan yhteen\".\n\nHän pani molemmat soittovärkit käymään, mutta nyt hän huomasi, että\nniitten kauhia epäsointu saattoi hänen melkein mielettömäksi; yksin\nkuoleman tuskassakin oli hairasointo hänestä mahdotonta kärsiä. Hän\nseisatti soittovärkit, ja kun suuremmassa värkissä hätähisestä\npidätyksestä kuului rytkähdys, tuntui kuin olisi hänen oma\nsydän-valtasuonensa rytkäissyt.\n\nTaas kuuntelivat niin tarkasti, että tuskin vedettiin henkeäkään. Ei\nkuulunut enää mitään.\n\n\"Te olette riemuinneet liian aikasin\", sai Petrovitsch tuskin sanotuksi\nhampaittensa kalistukselta, \"vielä on kuolema meitä lähempänä kuin\nelämä\".\n\nJa taas kuului jyskinä ylhäältäpäin, ja lapsi rupesi matkimaan.\nPetrovitsch valitti, että tuo lakkaamaton kolkutus vaivasi hänen\npäätänsä; oli kuin joka lyömä olisi tungennut aivujen läpi.\n\nLents kaiketi ei saanut soittovärkkiä oikein seisatetuiksi, koska\ntoinen niistä yhtäkkiä aikoi soitta, vaan halleluja-nuottia, ja Lents\nyhtyi korkealla äänellä laulamaan: \"Hallelujat. Kiitosta Herralle\nveisatkaa!\" Anni lauloi mukaan ja piti samassa toista kättänsä Lentsin\nolkapäällä ja toista lapsen päällä. Nyt kuului ylähältäkin ääni\nvastaavan: \"Halleluja! Halleluja!\"\n\n\"Pilgrim! minun armas veljeni!\" kiljahti Lents samaan läpi sydämmen\ntunkevaan ääneen, kuin kerran ennenkin.\n\nKamarin ovi lyötiin ulkoa kirveellä rikki.\n\n\"Vieläkö kaikin olette elossa?\" huusi Pilgrim.\n\n\"Vielä Jumalan kiitos olemme\".\n\nPilgrim syleili ensiksi Petrovitschiä, jonka hän luuli Lentsiksi, ja\nPetrovitsch suuteli häntä molemmille poskille venäläisten tapaan.\n\nKohta Pilgrimin perässä tuli taiteilia. Häntä seurasi Don Bastian ja\nkaikki lauluyhteyden jäsenet.\n\n\"Onko Wilheni terve?\" kysyi Lents.\n\n\"On oikein; hän on minun luonani kotona\", sanoi Don Bastian.\n\nNyt ruvettiin ulkona luomaan lunta pois akkunain edestä.\n\n\"Aurinkoinen, armas aurinko, jo sain sinun nähdä\" huusi Anni ja vaipui\npolvilleen.\n\nSoittovärkki soitteli yhtä päätä hallelujaa, ja kaikki laulajat\nyhtyivät samaa laulamaan täysiäänisesti ja mahtavasti. Oli kuin\nlumipöykyt laulun voimasta kierielisi alas, sillä juuri nyt koko\nlumivyöryke luiskahti rakennuksen etupuolelta alas laksoon.\n\nTalo oli nyt lumivyörykkeestä vapaa. Tuvan ovi oli jäänyt auki, ja kun\nakkuna nyt avattiin, lensi korppi lapsen pään yli ulos avaraan ilmaan.\n\n\"Korppi lensi\", huusi lapsi. Tuolla ulkona oli toinen korppi\nodottamassa, ja molemmat sitte lensivät yhdessä poispäin lakson yli,\nliidellen välisti korkeammalla välisti alempana.\n\nEnsimmäinen naisihminen, joka tuli Annia tervehtimään, oli\nkaupustelian Ernestiina. Hän oli saanut kuulla tämän onnettoman\ntapaturman ja vielä lisäksi Leijonan emännän kuolleen, ja oli sen\nvuoksi kiiruhtanut tänne Annin avuksi. Hän laski polvilleen Annin\nviereen. Lents nojasi vasten Pilgrim'in rintaa.\n\nPetrovitsch oli jo äkääntymäisillänsä, kun ei kukaan hänestä lukua\npitänyt, kunnes taiteilia juuri parhaasen aikaan lähestyi häntä,\ntoivotti onnea hänen pelastumiseensa ja koki kaikin tavoin pitää\nhänestä huolta. Se oli Petrovitschin mieleen, ja taiteilia paras koko\njoukossa. Myöskin Pilgrim'kin teki itsensä ystävälliseksi ja sanoi\nääneensä: \"Pyydän anteeksi syleilemisestäni, ja nyt lyökää kanssani\nkättä\".\n\nPetrovitsch kurotti hänelle kätensä.\n\n\"Minä olen lumessa löytänyt erään äitisi käsikirjoituksen\", sanoi\nFaller kähisevällä äänellä. \"Kaikki muu kirjoitus on hiestaantunut,\nmutta vielä näkyy nämä sanat: Tämän kukkasen nimi on vilun-ihana. Maria\nLentsitär\".\n\n\"Se paperi kuuluu minulle!\" huusi Anni, nousten ylös. Kaikki nyt\nhämmästyksissään rupesivat häntä katselemaan, ja Ernestiina huusi:\n\"Anni! Herran tähden, mitä sinulla on päässäsi? Onko sinulla valkoiset\nhiukset?\"\n\nAnni meni katsomaan peiliin, huusi haikeasti ja kävi molemmin käsin\npäähänsä kiini.\n\n\"Nyt olen vatunut vanhaksi! Nyt olen vanha akka\", valitti Anni ja antoi\npäänsä vaipua vasten Lentsin rintaa. Vähän päästä nosti hän nyyhkyttäen\npäänsä ylös, pyhkäsi kyyneleet pois ja kuiskasi Lentsin korvaan: \"Se on\nminun vilun-ihanani, joka minulle on lumen alla kasvanut\".\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENES LUKU.\n\nLopussa kiitos seisoo.\n\n\nKorppipari lenteli lakson yli, vuorien yli, ne lenteli erään\nviheliäisen huoneen ohitse, jossa istui akkunan vieressä vanhus\nkehräten rohtimia, ja kyyneleitä valui kehruusen. Vanhus oli Maisu. Hän\noli saanut kuulla sanoman, että Lents perheineen oli hautaantunut\nlumivyörykkeen alle, ja Knuslingenn'istäkin oli pelastusväkeä\nkiiruhtanut tuonne vuoren toiselle puolen. Maisu olisi myös mielellään\nmennyt heidän kanssansa auttamaan, mutta hänen jalkansa eivät häntä\nkannattaneet, ja sen lisäksi hän vielä oli lainannut ainoat hyvät\nkenkänsä eräälle köyhälle vaimoihmiselle, jonka täytyi mennä\ntohtorille. Kesken kaikkia näitä murheitaan Maisu monta kertaa kolhaisi\ntyhjää kommopäätänsä sanoen itsekseen: miksi en toissapäivänä, kun\nLents kävi täällä, saanutkaan sitä ajatusta päähäni? -- Mitä se nyt\nenää pyhittää? Ja silloin kuitenkin oli juuri huulillani muistuttaa\nLentsiä siitä, että hänen pitäisi hankkiman varokeinoja lumen hätää\nvastaan; olimmehan kolmesti lumen hädässä, jota kerran kesti\npuolentoista päivää, ja sen tähden täytyy siellä olla joka talvi\nvaroillansa. Mutta mitä nämä ajatukseni enää auttaa? Vanhalla mestarin\nemännällä oli oikein siinä, kun hän sen satoja kertoja minulle sanoi:\nMaisu, kyllä sinussa on järkeä, mutta se tulee aina penikulman\nperästäpäin.\n\nKorpit, jotka nyt juuri lensivät ohitse, olisivat voineet Maisulle\nsanoa, että hän saattaisi pyhkiä pois kyyneleensä nyt, kun\nhautaantuneet olivat pelastetut, mutta ihmiset eivät ymmärrä korppien\nkieltä, ja ihmiset tarvitsevat ison aikaa, ennen kun saavat sanan\nkulkemaan yli laksojen ja vuorten.\n\nOli jo ehtoopuhde, kun kuului kulkusien kilinä ja yksi reki läheni\najaen. Mitä reen on täällä tekemistä? Ei ole kukaan muu kotona kuin\nyksin Maisu vaan.\n\nLuikoreki pysähtyi juuri akkunan alle. Kuka se on, joka nousee reestä?\nEikö se ole Pilgrim? Maisu halusi nousta ylös ottamaan häntä vastaan,\nmutta se ei luonnistunutkaan.\n\n\"Maisu, minä tulen sinua noutamaan!\" huusi Pilgrim. Maisu hierasi\nsilmiään. Onko tämä unen-näköä? Vai mitä tämä on? Pilgrim jatkoi:\n\"Lents ja kaikki tyyni ovat pelastuneet, ja minun on määrä noutaa\nsinua, sinä tuhkimus-prinsessa. Uskotko itseäsi luikon haltuun?\"\n\n\"Minulla ei ole kenkiä\", sai Maisu vihdoin sanotuksi.\n\n\"Senpä tähden juuri minulla on karvanahkaiset päällyssaappaat, jotka\nvallan hyvin sopivat sinun pieniin jalkoihisi\", vastasi Pilqrim, \"ja\ntässä on vielä hattukin, se tahtoo sanoa, lammasnahkaturkit,\nPetrovitschin, sen häijyn omat. Sinun täytyy seurata kanssani tänään\nvielä, sinä kaikkein armahin Maisu, kotoisin Knuslingen'istä ynnä\nsiihen kuuluvista Fuchsberg'in ja Knebringen'in kappelikunnista. Tuon\nlumoovaisen rukkisi sinun täytyy jättää tänne, jos niin, ettei sen\ntekisi mieli juosta puujaloilla perässämme.\n\n    \"Sonnusta lantees kultain\n    Ja lähde kanssani!\n    On elot korjattuina\n    Ja täynnä aittani\".\n\nNiin Pilgrim lauloi viimeiseksi ja tarjosi sitte Maisulle kätensä\nikäänkuin olisi mentävä tanssimaan.\n\nMaisu oli kuin hassahtanut. Kaikeksi onneksi tuli kuitenkin hänen\nkälynsä kotiin, joka ei suinkaan pannut sitä pahaksensa, että Maisu\najoi luiko-reessä pois. Hän tahtoi auttaa Maisua korjaamaan hänen\nkapineitansa, mutta Maisu, joka kaikella muotoa tahtoi saada tuon\nsalaisen aarnikenkänsä hyvään korjuun, käski kälynsä mennä kamarista\nulos.\n\n\"Minulla on omat sänkyvaatteeni, etkö sinä saisi niitä sopimaan\nrekeen\", kysäsi Maisu.\n\n\"Anna vaikka koko Knuslingen'in maata niissä\", vastasi Pilgrim. \"Ota\npäänalusesi istuttavaksesi. Jätä loput tänne. Sen siaan sinä saat\ntelttakatteisen vuoteen ja sinä tulet tässä matoisessa mailmassa voimaan\njuuri kuin olisit taivaassa\".\n\n\"Entäs kanani ja hanheni? Jätänkö mä nekin tänne? Ne ovat omani,\nihkasen omani, ja niistä on kultasirkkuni jo muninut kuusi viikkoa\".\n\nTuo kehuttu kana samassa pisteli päätänsä ulos häkistä kuin tahtoisi se\nnäyttää kaunista punaista harjaansa.\n\nPilgrim selitti, että kanat ja hanhet itsestäänkin ja kuljettamatta\njuoksevat todellisen tuhkimus-prinsessan perässä, ja jos nämäkin tekee\nsaman, se on niille kernaasti suotu, mutta mukaan niitä ei oteta.\n\nMaisu sanoi nyt kälyllensä, että hän suurimmalla huolella hoitaisi\nhänen siipikarjaansa, ruokkisi niitä hyvin ja lähettäisi ne sitte\nsopivassa tilassa.\n\nKun Maisu sitte lähti tuvasta, rupesi kanat häkissä levottomuuttaan\nkaakottamaan, ja hanhillakin oli pari sanaa sanottavana, kun mentiin\ntallin ohi.\n\nTalviyö oli kaunis ja kirkas, kun Maisu ajoi pois Pilgrim'in kanssa;\ntähdet taivaalla tuikkivat, ja Maisun aivoissa kimalteli taivas täynnä\ntähtiä. Hän tavoitteli ja puserteli tavaroitansa monta kertaa, siksi\nkun hän sormiinsa tunsi täysinäisen aarnikenkänsä. Tätä tekoa hän teki\nehtimiseen senkin tähden, kun hän yhtä päätä luuli näkevänsä unta vaan.\n\n\"Näetkö, tuossa on minun potaatisarkani, omilla rahoilla ostamani\",\nvirkki Maisu; \"siinä paikassa ei ennen ollut muuta kuin kivilouhikko,\nmutta neljässä vuodessa minä ne korjasin pois, ja nyt se maa maksaa\nneljä kertaa sen verran ja antaa niin mehuisia potaatia kuin puhdasta\nnisujauhoa\".\n\n\"Ne potaatit tulee maistumaan Knuslingen'iläisten suussa makeilta, ja\nniitten siaan sinä saat jotain toisenlaista\", vastasi Pilgrim ja kertoi\njuurta jaksain hautaantuneitten pelastumisesta sekä sen, että he nyt\nasuivat Petrovitschin tykönä, ja sanoi nykyjään olevansa hänen\nylimmäisen ystävänsä. Tuo vanha kitunikki oli kuin tehty uudesta ylös,\nja Annin ensimmäinen mieliteko oli ollut saada Maisunsa takasin taas.\nKun Pilgrim kertoi, että Annin hiukset olivat lumivalkeat, itki Maisu\ntäyttä kolloa. Maisu sanoi kuulleensa semmoista ennenkin tapahtuneen;\nvanha pormestarin rouva oli hänelle sanonut äitinsä kertoneen, että\neräs mies Elsass'ista kotoisin ja oma sukulaisensa oli pelosta saanut\nvalkoiset hiukset. Mutta kummallista se kuitenkin oli, sanoi Maisu, ja\nAnnia hänen tuli surkeen, kun hän tämän tähden joutuisi ihmisten\nhuutoon. \"Ihmiset\", arveli Maisu, \"ovat, tiedätkös, niin kovasti\ntyhmiä, kun jokaisen tekee mieli kertoa jotain uutta ja esimerkillä\ntodeksi näyttää, kuinka ihmeellistä se uutisensa on. Mutta kyllä minä\nheidän suunsa tukin. Meidän ei tarvitse kuulella heidän\nlörpötyksiänsä\".\n\nMaisu olisi mielellänsä joka talon edessä, missä vaan valkeata näkyi,\nastunut ulos ja mennyt sisään uutisia kertomaan. Tuolla asuu se ja se\nja ne ja ne, pelkkiä sydämmellisiä ihmisiä, ja he ovat niin\nsurkutelleet Lentsin kovaa onnea; se on ikävä asia, että he sitä\nvieläkin murehtivat, vaikka se ei enää ole tarpeellista, ja heidän\nilollansa ei olisi määrää, jos saisivat kuulla, että Maisua kaikkein\nensiksi lähetettiin noutamaan, eikä ole tietoa, jos toiste enää tässä\nelämässä tavataan.\n\nMutta Pilgrim oli armoton kaikkia hyviä ihmisiä kohtaan, hän ajoi\nohitse pidättämättä missään. Missä akkuna aukeni ja joku huusi re'en\nperään, siinä Maisukin huusi ääneensä: \"Voikaa hyvin ja jääkää Jumalan\nhaltuun!\" vaikka siitä ei voinut paljon kuulua kulkusien kilinältä.\nMaisu kumminkin oli huutanut hyvän sanan noille hyville sieluille;\ntiesi, koska toiste saa sanoa samaa.\n\nSiinä, missä voutitalokkaan Katriina asui, täytyi Pilgrim'in pysähtyä.\nMutta -- ei mikään ilo tässä mailmassa ole täydellinen -- Katriina ei,\nkova onni, ollut kotona. Kun Katriinalla ei ollut omia lapsia,\nkäskettiin hän useasti kummiksi, ja nytkin hän oli käsketty erään\npariskunnan luo. Maisu jutteli nyt kaikki sanottavansa eräälle\nneulojattarelle, ja sanoi kaikki kahdesti, ettei mitään unohtuisi.\n\nKun hän taas istui reessä oli hänen onnensa vasta korkeimmallaan. \"Minä\ntunnen voivani paljon paremmin\", sanoi hän. \"On juuri niin kuin\nmakoisesti maatessansa sen verran yöllä herää, että ennättää sanoa: ah,\ntämäkös on suloista, ja sitte taas nukkuu. Mutta minä en nyt makaakan,\nminusta on kuin jo olisin iankaikkisessa elämässä\".\n\nVähältä piti, ettei Pilgrim tämän perästä sopimattomalla\nleikkipuheellaan pilannut Maisun autuaallista iloa.\n\n\"Niin, Maisu, niin\", sanoi hän, \"tuolla toisella puolen on palaset\npiukassa\".\n\n\"Missä toisella puolen?\"\n\n\"Minä tarkoitan tuolla toisessa mailmassa. Sinä pääset nyt kuin\nparatiisiin, ja se, joka tässä mailmassa saa niin hyvät päivät, älköön\ntoivokokaan toisessa mailmassa yhtä hyvin käyvän. Kaksi hyvää on liian\nliikaa\".\n\n\"Pidätä! pidätä! Minä astun ulos, minä menen kotiini\", huusi Maisu.\n\"Minä en halua teiltä mitään, minä en vaiheta iankaikkista elämääni\nmihinkään hyvään. Pysäytä taikka hyppään minä pois\".\n\nMaisu tarttui ohjaksiin semmoisella voimalla, ettei sitä olisi voinut\nhänestä uskoa ja tahtoi temmata ne Pilgrimin käsistä. Pilgrimillä oli\nsuuri vastus saadessa Maisua malttumaan, ja sanoi Maisun ei enää\nollenkaan ymmärtävän leikkiä. Maisu ei tahtonut kuulla puhuttavankaan,\nettä semmoisista asioista sopi leikkiä laskea. Pilgrim koitti saada\nMaisua uskomaan, ettei hän tulisi kadottamaan iankaikkista elämäänsä ja\nveti todistukseksi erään pyhän Haspuciuksen kirjoittaman paikan, jonka\nhän lausui kreikan kielellä ja sitte omaan tapaansa käänsi saksaksi ja\nkohta sen perästä Schwarzwaldin murteella, ja se paikka sanoi selvillä\nsanoilla: palkollisten laita on toinen, koska heillä muutoinkin, vaikka\nheidän tässä mailmassa olisi kuinkakin hyvä olla, sentään on kyllä\nkovat päivät. Ylimalkaan Pilgrimillä näytti olevan hyvät tiedot taivaan\noloista, ja se nyt vaan oli hyvä asia, että hän sai hillityksi häijyn\nhalunsa vakuuttaa Maisulle olevansa pyhän Pietarin hovimaalari.\n\nMaisu rauhoittui siitä, että palkollisten tila oli taattu ja varma, ja\npian hän taas jatkoi puhettansa: \"Suurin iloni on saada nähdä Lentsini\nlapset. Minä en vielä tiedä niitten nimistäkään. Pojan nimi kaiketi on\nWilhe, niinkuin sinunkin; eikö totta? Entäs mikä tytön nimi on?\"\n\n\"Maria\".\n\n\"Oikein; hänellä on isänäidin nimi\".\n\n\"Olipa se hyvä, että muistutit minua siitä asiasta, kun muutoin\npiammiten olisin sen unohtanut. Lapset ovat sitä uskoa, että olen\nisänäitiä noutamassa, ja että se on se, joka tulee ajaen luikoreessä.\nLasten on määrä olla valveilla siksi kuin tulemme, ja sinä\nkorkeasukuinen Knuslingen'istä, siihen kuuluvine kappelineen Fuchsberg\nja Knebringen, -- teidän armonne piti sanomanikin, te kaiketi\nsuvaitsette lasten puhutella teitä isänäidiksensä\".\n\nMaisu, tuo \"tyttö naimaiässä\" katsoi tuon asian jumalattomaksi,\nkahdenkertaisestikin, koska se ei ollut oikein uskotella semmoista\nlapsille. Sukulaisen nimi sopii ainoastaan veriheimolaiselle, ja se on\nsemmoista, joista ei saa laskea leikkiä. Maisu kuitenkin malttoi\nmieltänsä, ja sanoi kyllä selittävänsä lapsille kaikki; hän ei suotta\nollut Knuslingen'istä kotoperää. Maisun ainainen turva oli, kun tiesi\npitävänsä Knuslingen'in kunnian puolta.\n\nNämä välisattumat matkalla kuitenkin olivat oikein paikallansa. Siitä\nselkeni Maisun pää johonkin määrään. Maisu oli nimittäin ensin alussa\nsaanut sen päähänsä, että koko kylän väki seisoisi oikealla ja\nvasemmalla puolen tietä pitkissä riveissä häntä vastaan ottamassa\ntakasin palatessaan. Mutta häntä vastaan ei kuulunut muuta kuin\nPetrovitschin hillitsemätön nauru, joka niin nauroi Maisun juhlakulkua,\nettä hänen täytyi istua alas tuolille, ja Pojukin puolestansa teki\nparastansa, ja koska se ei saanut naurettua, se rupesi Maisua\nhaukkumaan, eikä ne Petrovitschin sanatkaan olleet suurin suopeita, kun\nhän sanoi: \"Se Anton Striegler se vasta tiesi, että sinun piti käymän\ntuommoiseksi, ja sen takia hän sinun jättikin istumaan vanhana\npiikana\".\n\n\"Ja teidän on madot jättäneet vielä vähäksi aikaa täällä\nkuljeskelemaan, kunnes tulette oikein kypsäksi, koska te niille vielä\nolette liian sitkeä\", vastasi Maisu. Nuo vanhat vihaiset välit, ja\nolletikin kiukku siitä, että hänen pettyneestä rakkaudestansa tehtiin\npilkkaa, pani Maisun suuhun tämän pistovastauksen. Poju ei enempätä\nhaukkunut, eikä Petrovitschiä enää naurattanut. Molemmilla oli Maisusta\noma kammonsa.\n\nLents oli pannut maata. Anni oli lasten tykönä, jotka kuitenkaan eivät\nenää olleet hereillä. Ei paljon puuttunut, ettei Anni langennut Maisua\nkaulaan, mutta hän häpesi molempia samassa sisään tulevia miehiä,\nPilgrimiä ja Petrovitschiä.\n\n\"Näetkö, tässä on meidän lapsemme\", sanoi hän, \"suutele heitä kerran;\nsiitä he eivät herää\".\n\nAnni meni kyökkiin laittamaan ruokaa Maisulle, jonka täytyi jäädä\ntupaan. Maisu nyykytti päätään, ajatellen: toista tämä kuin ennen. --\nMutta isompaa aikaa hän ei tuvassa pysynyt, vaan meni Annin luo\nkyökkiin, ja Anni sanoi: \"Oikein hauskalta tuntuu, kun taas saa tehdä\nvalkeata!\" Maisu katseli tuijosilmin; hän ei lainkaan käsittänyt sitä,\nettä Anni oli oppinut olemaan kiitollinen kaikesta pienimmästäkin\nasiasta, jota jokapäiväisessä elämässä pidetään ihan luonnollisena\nasiana.\n\n\"Mitä sanot minun valkoisista hiuksistani?\" kysyi Anni.\n\n\"Minä tahtoisin mielelläni voivani antaa minun hiukseni siaan, ne ovat\nkaikki vielä mustat. Niin on, kuin äitini satoja kertoja on sanonut,\nettä olen tullut mailmaan pää karvoja täynnä\".\n\nAnni naurahti ja sanoi, että niin piti käymän kuin oli käynytkin.\nHänellä piti koko elämäikänsä oleman muisto siitä, että hän oli ollut\nkuoleman kidassa ja tästedes elämän ihmisissä sovinnolla. \"Kaiketi\nsinultakin anteeksi saan, Maisu? Minä muistin sinua kuolintuskissani\".\n\nMaisu purskahti itkuun.\n\nKummallista todella oli, kuinka Anni oli muuttunut. Kun hän kuuli\nkellot ensi kerran soivan, otti hän pikku lapsen käsivarrellensa ja\npani sen kädet ristiin sanoen: \"Oi oma lapseni, en olisi uskonut\nsaavani enää koskaan kelloja kuulla!\" ja kun Maisu toi ensimmäisen\nämpärillisen vettä, sanoi Anni: \"Kuinka hyvää ja kirkasta se vesi\nsentään on! Kiitos hyvä Jumala siitä, että vettä meille antanut olet!\"\n\nKun miehet pian melkein unohtivat sen kauhuajan kuin olivat kuolon\nuhassa eläneet, oli sitä vastoin Annin mielessä aina tämä elämänsä\nvaihe, ja hän pysyi hellänä ja lempeänä, ja jokainen äkkinäinen sana\noli hänestä kuin pistos sydämmeen, niin että Maisu usein Pilgrimille\nvalitti: \"Minä pelkään, ettei Anni enää kauan elä; hänessä on jotain\nniin hurskasta, niin pyhää, etten sitä sanoa taida\".\n\nHautaantuneitten pelastuksesta jäi eräs toinen tapaturma melkein\nhuomaamatta, vaikka siitä muutoin olisi kyllä paljon puhuttu ja\nmietitty.\n\nToisena päivänä pelastumisen jälkeen oli eräässä vuoren-rotkossa\nlähellä Knuslingen'iä löydetty miehen ruumis lumen alle hautaantuneena,\nkangistuneena, ja se oli Pröbler. Ei kukaan häntä niin suuresti surrut,\nkuin Lents; hän luuli vaan vieläkin, että Pröbler oli häntä viime\nkerralla huutanut, ja hänellä oli tuon vielä vanhoillakin päivillään\nhulttiomaksi muuttuneen miehen kuolemasta omat ajatuksensa, mutta ne\nhän piti itsekseen.\n\nAnni viihtyi hyvin sedän suuressa talossa, oli terve ja kukoistavampi\nkuin koskaan ennen.\n\nTäällä sedän luona sitte asuttiin aina sydänsuveen saakka, siksi kun\nvanhat huoneet saatiin korjatuiksi. Sedällä oli usein omat oikkunsa. Se\nhäntä harmitti, että pikku Wilhe nousi tuolille ja sohville, joilla\nPoju kuitenkin mielensä mukaan mukkeli.\n\nPetrovitsch oli saanut pahan yskän hautaantumisensa jälkeen. Lääkäri\nmääräsi hänen lähtemään kylpylaitokseen, vaan ei hän lähtenytkään. Hän\najatteli kaiketi näin, vaikkei hän sitä sanonut: \"Jos minun aikani on\ntullut, tahdon kuolla kotona, niin loppuu koko kodinkaipuukin siihen\".\nHän meni usein pikku Wilhen kanssa kävelemään Spannrente'n harjulle,\njossa paraikaa istutettiin jotenkin varttuneita saksankuusia suojaksi\nLentsin talolle ja niinikään ojia kaivettiin, ja kun hän kerran\nleikillään sanoi: \"Wilhe, sinä ja Poju olette juuri yhtäläisiä; te ette\nosaa kävellä suoraa tietä, siinä ei ole teille tarpeeksi, vaan teitä\nhaluttaa juosta pitkin ja poikki, välisti yli ojan, välisti kalliota\nylös! Niin Poju, sinä olet juuri samanlainen, ja te olette oikea pari!\"\n-- niin pikku Wilhe vastasi siihen: \"Setä, eihän koira ole mikään\nihminen, eikä ihminen mikään koira\".\n\nNämä lapsen yksinkertaiset sanat teki vanhan sedän kernommaksi, niin\nettä hän pyysi Lentsiä jättämään Wilhen luoksensa, kun hän itse taas\nmuuttaisi omiin huoneisinsa.\n\nAnni varsinkin vaati lakkaamatta, että pian muutettaisiin takaisin\nMorgenhaldeen. Asunto Petrovitschin huoneissa oli ennen hänen\nmielestään ollut kuin paratiisin oloa, kun hän saisi vanhusta hoitaa ja\nviimein periä, nyt hän ei enää muuta halunnut kuin viettää päivänsä\nhiljaisuudessa, onnellisesti ja tytyväisesti tuolla yksinäisellä\nylängöllä.\n\nÄidin kuolema, joka häneltä ison aikaa salattiin, kosi häneen kuin\nkipeä isku. Kaikki nämä kovat kohtaukset olivat yhtenä ainoana yönä\ntapahtuneet.\n\nWilhe jäi sedän luokse, ja Pilgrimkin muutti hänen taloonsa. Kun talon\nohi kuljettiin, kuului sieltä kuin olisi varsa hirnunut, porsas\nröhkinyt, satakieli viserrellyt taikka pöllö parkunut, ja monesti näkyi\nakkunassa vanhuksen ja lapsukaisen päät vieretysten; se oli Pilgrim ja\nhänen ristipoikansa, jotka kokivat, kumpika olisi suurempi mestari\nmatkimaan useimpien eläinten ääniä, ja aika välittäin kuului todellinen\nhaukku, joka taas oli Pojun ääntä, ja taaskin kuului mahtava nauru,\nvälisti yskän katkomaa, ja se oli Petrovitsch, joka ei tahtonut saada\nlakatuksi nauramasta näitten molempien hohkopäisten kujeita, ennen kun\nhänen yskänsä pakoitti lakkaamaan. Vuosikausiin hän ei enää käynyt\nkylää ulompana; hän vakuutti, että ahkera nauru oli hänelle yhtä hyvä\nkuin terveysveden juonti.\n\nHuoneet Morgenhaldella parannettiin kuin uusiksi, ja nyt näkyi, kuinka\nmonta ystävää Lents'illä oli. Ihmisiä tuli kaikilta tahoin, kuljettaen\nhänelle maksotta hirsiä ja kiviä, ja taiteilia perusti vuorelle lujan\nturvavarustuksen.\n\nLentsistä oli sanomattoman vaikea jatkaa ammattiansa samaan tapaan kuin\ntätä ennen, vaan sekin piti asetettaman uudelle ja laajemmalle\nkannalle. Hänen oli sama laita kuin taudista toipuneen, jota ei tydytä\njatkaa elämäänsä samoin kuin ennen tautia; hän tunsi olevansa niin\nvoimakas ja varttunut, että hänen työnsä ja toimensakin piti\nasetettaman ihan toiselle kannalle.\n\n\"Minä olen käynyt vierailla mailla kovaa kokemassa; mahtanenhan minä\nsaada aikaan jotain parempaa, suurempaa, nyt kun palaan\", sanoi hän\nusein.\n\nJa nytpä näyttikin nuo vanhat yhteystuumat huokeasti käyvän toteen;\nkaikki näytti olevan valmistettu, kaikki näytti sitä vaan odottaneen,\neikä kukaan jouduttanut sitä enemmän kuin Anni. Hän puhui Lentsille\nluottamusta ja vakautti häntä sanoessaan: \"Ne tuumat ovat sinussa aina\nkyteneet, ja sinussa piiloo sen satojen ihmisien onni. Minä en ole\nkoskaan unohtanut sitä, kun sanoit silloin kohta jälkeen naituamme:\ntämä kaunis sunnuntaipäivä ilahuttaa minua siitäkin syystä, että\ntuhansittain tuhansia ihmisiä voivat tänä päivänä iloita. -- Mene ja\npane tuumasi toimeen, ja mihin vaan tulet, seuraa sinua aurinko ja\npäiväpaiste. Minä tekisin mielelläni seuraa kanssasi, saadakseni joka\nihmiselle sanoa, kuinka hyvä mies sinä olet\".\n\nYhdessä taiteilian, tohtorin, Pilgrim'in, opettajan ja vihtimiehen\nkanssa Lents kävi kylästä kylään, huoneesta huoneesen, kuin hartioilla\nkannettuna, ja kaikki ihmiset kiitteli häntä puheliaaksi, älykkääksi ja\nhyväksi, kuinka sydämmellisesti hän piti murhetta kaikkein hädästä ja\nahdingosta ja tiesi apua kaikkeen.\n\nSe, mikä hänelle ei onnistunut noina hyvinä päivinä, se luonnistui nyt\nkuin itsestään, ikäänkuin olisi vaivihkaa siitä sovittu, ja Lents sai\nhajallansa olevat käsityöläismestarit yhtymään yhteydeksi.\n\nJa samoin kuin hän uudestaan asetti oman taloutensa ja turvasi muitten,\nperusti hän myös uuden perhekunnan.\n\nKerran oli Pilgrim tarjounut Lentsille puhemieheksi jollekulle tohtorin\ntyttäristä; nyt Lents vuorostansa kosi Pilgrimin puolesta Amandaa, ja\nPilgrim tuli tehtaan johtajaksi. Hänen keksimäänsä ovat ne mieluisat,\nniin kutsutut pysäyshuoneitten kellot, ja suuri joukko puurankoja\nentisestä Spannrente'n metsästä löytyy vieläkin varana valmistettavaksi\nkaikenlaisiksi puukoristuksiksi, ja takavaraan on vielä luettava nuo\nläpi-savuttuneet hirret, jotka jäivät Morgenhalde'n uutisrakennuksesta.\n\nElettiin toista vuotta, kun Lents eräänä päivänä tuli sedän luo ja\nsanoi: \"Setä, minä en ole teiltä vielä koskaan mitään pyytänyt\".\n\n\"Mutta minä pyydän jotain sinulta. Ole hyvä ja ole pyytämättä minulta\nmitään!\"\n\n\"Minulla ei ole itse puolestani pyytämistä mitään, vaan Fallerin\npuolesta. Puuhatessansa meidän pelastustamme sai hän pahan\nkurkkutaudin, ja hänen tarvitsisi mennä vesiparannuslaitokseen\".\n\n\"Hyvä, tässä on sinulle rahaa. Sano hänelle, että hän minunkin\npuolestani viljelisi vettä ja valuttaisi yskäni pois. Sepä hyvä se,\nettet itse-puolestasi pyydä mitään. Se onkin parasta että luotat omiin\nvoimiisi\".\n\nTyölästä oli saada Falleria taipumaan ottaa rahat vastaan ja menemään\nkylpylaitokseen, mutta Anni ja hänen oma vaimonsa saivat hänen\nmyöntymään.\n\nAnnilla oli nyt kaksi hyvää ystävää, vaikka vallan eri luontoa. Toinen\nniistä oli entinen tohtorin Amanda, nykyinen roua Pilgrim, ja\nMorgenhalde'n kasvitarhassa löytyi monta istukasta tohtorin\nkasvitarhasta. Annilla oli nyt suuri hupa kasvitarhan hoidosta, hän oli\noppinut kasvia hoitamaan hätäilemättä. Toinen hyvä ystävänsä oli\nFallerin roua.\n\nFaller lähti kylpylaitokseen Annin keskimmäisen sisaren luo, ja täällä\nhän tapasi vanhan tuttavan. Laitoksen johtajana täällä oli entinen\nLeijonan isäntä, joka rouansa kuoleman jälkeen oli tänne vetäytynyt.\nHänellä oli yhä vielä sama suosiakatsanto, jota hän kernaasti jakeli;\nhänen kärsimänsä murheet näytti tehneen hänen elämänsä huokeammaksi ja\nhän oli nähtävästi virkumpi ja puheliaampikin. Omista menneistä\noloistansa ei hän puhunut mitään, se olisi ollut vastoin hänen\narvoansa, ja siitähän olisi saattanut syntyä harmittavan pitkiä\npuheita, ja tuo löylyn lyöty Fallerkin olisi voinut hairahtua\nmuistuttamaan hänen entisistä hyvistä päivistänsä.\n\nSitä vastoin Leijonan isäntä oli Lentsistä puhuttaissa täynnä arvokasta\nhyväntahtoisuutta, ja pani Fallerin sydämmelle sanoa Lentsille: \"että\nhän ei ammatistansa koskaan antaisi itseänsä houkutella muihin\nyrityksiin, joihin hän ei ole harjaantunut\". Tämän lauseen sai Faller\nmatkia sanasta sanaan, ja sitte kun Faller vihdoin osasi ne puhtaasti\nsanoa, pani Leijonan isäntä lasisilmät päähänsä, nähdäksensä, miltä\nFaller nyt näytti, kun hänellä oli semmoinen oppilause päässä.\nSemmoisia sanoja ei ole joka miehellä -- sanoi hän nyykyttäen\nitsellensä -- niissä on viisautta.\n\nVarsin halukkaasti hän sitte kertoi, ettei riita-asiasta Brasiliassa\nollut saatu sen selvempää, ja sitte hän kiitti laitoksen vesilähteitä\nynnä heraa, jota täällä saatiin. Ne molemmat sai ihmeitä aikaan, ja jos\nvaan joku prinsessa joskus kerran tänne saapuisi, tämä vesilaitos\ntulisi mailman ensimmäiseksi.\n\nJokaiselle kylpyvieraalle Leijonan isäntä esitteli nämä toiveensa\nprinsessan tulosta, sillä ensiksi jokainen siitä huomaisi, kuinka\nälykäs mies hän oli ja eteensä katsovainen, ja toiseksi ei ollut\ntietoa, vaikka toivonsa kerran kumminkin joutuisi jonkun prinsessan\nkorviin.\n\nTuon hyvän Fallerin täytyi tarkoin ja tavantakaa teroittaa tämän kaikki\nmieleensä, ikäänkuin olisi hän se mies, jolla tuossa tuokiossa olisi\nkäskettävänä kaksitoista suurta ja kaksitoista pientä prinsessaa.\n\nFaller palasi taas kotiin, mutta kevät-talvella, juuri siihen aikaan\nkuin lumi suli, hän kuoli.\n\nKohta hänen jälkeensä Petrovitschkin haudattiin. Hän oli jo monesti\nollut likellä kuolla, sillä sitte syksyn oli hänen paha yskänsä yltynyt\nniin, että hän joka kerta luuli tukehtuvansa, ja niin vihdoin kävikin.\n\nNiinkuin kylätuomari-tohtori oli hänestä ennustanut, niin laita olikin.\nPetrovitschillä ei ollut muuta rikkautta kuin määrätty vuotinen\nelinkorkonsa, jonka hän oli itsellensä lunastanut lopulla\nomaisuudestansa. Hänen pää-omaisuutensa oli pelipöytä Baden-Badenissa\nniellyt.\n\nTästä seikasta nyt selveni moni epätasaisuus ja riitaisuus\nPetrovitschin käytöksessä; ennen kaikkea päätti tohtori Petrovitschin\nolleen vihassa Lentsiin sen tähden, että hän oli itsensä kanssa\nvihassa.\n\nLents otti yhden Fallerin poikalapsen kasvatiksi; pikku tyttö jäi\näidille, ja toisen kaksoisparin otti voutitalokkaan Katriina\nkasvattaaksensa; hän nyt kyllä olisi tytynyt yhteen, mutta lapset eivät\nvoineet erota toinen toisestaan.\n\nMaisu oli riemua täynnä, kun sai vanhalle ystävällensä Katriinalle\nkertoa, kuinka Morgenhaldessa asuttiin ja elettiin. \"En taida sanoa,\nkumpaaka Anni enemmän hemmottelee, miestänsäkö vai minua. Meidän\nHerramme Jumala taivaassa varmasti iloitsee, nähdessään kuinka he\nelävät yhdessä. Sinä tiedät minun olevan Knuslingen'istä kotoisin ja\nettei minun silmäini edessä ole teeskenneltävä, enkä minä suinkaan\ntahdo sen vuoksi itseäni kiittää, mutta minä huomaan enemmän kuin muut\nihmiset huomaakaan. Ensimmältä he vielä pelkäsivät toinen toistansa\nsamoin kuin palaneen huoneen raunioissa kaivettaissa peljätään valkean\nvielä leimahtavan näkyviin. He pelkäsivät, että yksi varomaton sana\nsaattaisi vanhaa vahinkoa aiheuttaa, kunnes he vähitellen huomasivat\nkumpaisenkin tulleensa paremmaksi ja pitävänsä toinen toisensa\nsydämmestään hyvinä, ja mitä ennen olivat pitäneet ilkeytenä ja oli\nilkeytenä pidettäväkin, oli ainoastaan ollut kurjaa kurjuutta\nkummaltakin, kun ei toinen eikä toinen tietänyt oikein noudattaa toisen\nmieltä. Ravintolan tuumat ovat kuin pois puhaltuneet Annista, ja senkin\nminun täytyy sanoa, että minun Lentsini on käynyt koko joukon\nmiehekkäämmäksi. Lauluyhteyskin on muuttunut toisenlaiseksi, ja kaikki\nsanoo Lentsin äänen siinä vasta nyt olevan ensimmäisen; hän on juuri\nhyvä laulaja. Täällä on vielä joku muukin yhteys, jota en osaa oikein\nselittää, mitä se on, mutta jotain erinomaisen hyvää siitä jokaiselle\non, ja minun Lentsiäni he kutsuvat yhteyden mestariksi. Jos joskus\ntapaat vihtimiehen Knuslingen'istä, hän voi sen asian sinulle paremmin\nselittää, hänkin on yksi jäsen siinä. Oletko kuullut sitä sitte, että\nLentsilleni on Englannista lähetetty muistoraha, koska hänen\nsoittovärkkinsä näyttelyssä siellä oli ollut paras kaikista? Ja kun\nhän näyttää Annille muistorahansa ja sanoo: tämä ilahuttaa minua\nenemmän sinun tähtesi, että näet, mitä osaan, niin Anni kyynelsilmin\nvastaa: ne sanat ovat vielä vanhaa muistoasi entisestä elämästämme; älä\nsitä enää kaiva ylös! Minä en kaipaa keneltäkään todistusta sinusta,\nminä annan sinulle parahimman.\n\n\"Kun Anni näin sanoo, hän aina katsoo äidin kuvaan ja sanoo: Äiti!\nIloitse taivaassa! Me olemme onnelliset!\"...\n\nVoutitalokkaan Katriina kuulteli tätä kertomista oikein ilolla, kuin\nkuulla tulikin. Maisu olikin kuin ylös vedetty kellonvärkki ja jatkoi\nyhä: \"Ja tiedätkö, mitä saimme Petrovitschiltä periä? Emme yhtään\nmitään muuta, kuin hänen koiransa, ja tiedätkö, ettei se syö potaatin\nrahtuakaan, eikä palastakaan kuivaa leipää paljaaltaan. Sitä minun piti\nsille sitte opettamani, mutta minun Lentsini on hyvä koiraakin kohtaan\nja sanoo, että sehän on pelastanut pikku Marian hengen. Siis emme ole\nsaaneet Petrovitschiltä äyriäkään, ja samaa ennusti tohtori jo aikoja\nennen, kun sanoi hänen olevan osallinen erääsen sairaslaitokseen --\nsiksi sitä luulen kutsutaan -- eikä hänellä olevan muuta kuin määrätyt\nvuosirahansa. Se on selvä, minkä tähden hän on ollut niin tyly ja\nmyöntymätön, ja vasta nyt on saatu tietää sekin, että hän on\npelipankissa kadottanut kaikki mailman äärissä kootut rahansa.\nSemmoisia ne kaikki korttipelarit ovat: sukkelimpia ihmisiä mitä olla\ntaitaa ja samassa tyhmimpiä. Niin on tohtori sanonut, ja mitä tohtori\nsanoo, on totta ja oikein sanottu. -- Etkö jää tänne huomiseen? Silloin\non vanhan kylätuomarittaren maahanpaniaiset; hän oli se viimeinen\nvanhan ajan ihmisistä. Hän ei ollut täyttä kahdeksan kahdeksatta vanha.\nMinun Lentsini sanoi sedän kuoltua: se on minulle mieluisempaa, etten\nhäneltä mitään saanut; minussa on hyvä apu itsessäni. Hän aikoo myös\nottaa Fallerin pojan oppiin oman Wilhensä kanssa, mutta oppi-ajan\nperästä, sanoo hän, täytyy heidän lähteä ulkomaille\".\n\n\"Joska sinä pidetään hyvänä?\" kysyi kumminkin Katriina, sanoaksensa\nkumminkin jotain.\n\n\"Oi hyvä Jumala, liian hyvänäkin! Minä en tiedä mitä hyvää minusta\nonkaan, kun ihmiset ikään kuin eivät voisi onnellisina elääkään ilman\nminua. Se vaan on kovasti ikävää, että minä jo olen niin vanha, mutta\nvielä vanhempi on oma äitini ollut. Häin eli kolme yhdeksättä vuoden\nvanhaksi, ja kukapa tiesi, vaikka hän olisi ollut vanhempikin.\nSemmoiset vanhat ihmiset erehtyvät laskussansa, kun eivät osaa lukea\neikä kirjoittaa. Minäkin voin tulla yhtä vanhaksi. Ruoka ja juoma minua\nmaittaa ja uni myöskin. Kaikki on meillä kuin siunattua. Ja katsopa,\nmetsäkin kasvaa taas, ja se on nyt meidän omamme, ja niin totta\ntotisesti kuin metsä siinä kasvaa, niinkuin Jumala sen on kasvamaan\npannut ja niinkuin sen kasvaa tulee, niin totta sekin on, että meillä\nkaikki on parhaimmassa kasvussa ja menestyksessä. Nuo nuoret puut\ntuolla ovat kauniita, eikö tosi? Me saamme vielä yhdessä nähdä ne\nsuurinakin\".\n\nKatriinalla ei olut aikaa odottaa siksi, kuin puut suuriksi\nkasvaisivat, ja kun hän, Lentsin, Annin ja Fallerin lesken seurassa\nmeni kotiinsa päin, huusi Maisu kyökistä vielä heidän jälkeensä:\n\"Katriina, varo vaan, kun tulevalla kertaa meille tulet, ettet saa\nkummin virkaa\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämmöinen nyt on kertomus Morgenhalden Lentsistä ja Annista. Nyt\ntiedämme syyn, minkätähden nuori äiti ja harmaapäinen halavat vieraille\nmaille menevältä pojaltansa vilun-ihana kukkaisia.\n\nKun Lents tuli matkapoikia saattamasta, huomasi hän vihannan\nkukkais-vihkon äitinsä kuvan yllä. Hän vaan nyykytti päätänsä Annille;\nhe ovat aina tällä tapaa viettäneet äitinsä muistoa tuona päivänä,\njosta oli kulunut kahdeksantoista vuotta, sitte kuin äiti maahan\npantiin. Siitä he eivät puhuneet sanaakaan toinen toisellensa, mutta\nvanhastaan he tiesivät sen, että vainajan muisto heissä kukoisti aina\nuudistuen, kuin kukkaisetkin nousee joka vuosi.\n\nTänäpänä Fallerin leski tyttärineen oli päivällisellä. Lents lohdutti,\nkun hän ainoostaan valitti: \"Oi, jos minunkin mieheni olisi saanut elää\nniin kauan, että olisi nähnyt meidän molempien lapsemme yhdessä\nlähtevän ulkomaille!\" Hän kertoi, että kaksoispari, jonka voutitalokkaan\nKatriina oli ottanut kasvattaaksensa, näytti päältäkin nähden hyvin\ntoittuvan. Toinen, joka oli sotamies, oli jo päässyt vältvääpeliksi, ja\ntoinen piti todellakin perimän kasvatusisänsä perintömaan. Fallerin\ntytär, pitkä hoikkavartinen viidentoistavuotias, sanoi luvanneensa joka\nkuukauden ensimmäisenä päivänä kirjoittaa veljellensä ja Wilhelle.\n\nJälestä puolen päivän Lents taas tavallisuuden mukaan teki työtä.\nTänäpänä kahdeksantoista vuotta takasin oli hän samoin työn teolla\nrauhoittanut paljon raskaampaa mielen kohtausta. Hänen tapansa oli aina\nse, ja semmoisena hän pysyi, että hän työpöytänsä ääressä tahtoi olla\nitsevaltias. Anni kyllä istui käsityöllään hänen vieressänsä, mutta hän\nei enää ollut levottomuutta täynnä eikä hänen katsantonsa enää\nvaikuttanut levottomuutta, päin vastoin se oli kuin siunaus ja työ\njoutui paremmin hänen katsellessaan. Hän ei suurta puhunutkaan, ja\nheidän molempien ajatuksien juoksua arvasi siitä, kun Anni sanoi:\n\"Meidän Wilhellä on muassaan kuusi paitaa vielä samasta liinasta, jota\näiti-vainaajasi on kehrännyt\".\n\nLentsillä oli nyt taas kuin alussakin kaksi oppipoikaa, sillä kaikilta\ntahoin tahdottiin kilvan päästä Lentsille oppiin. Maisu oli erinomaisen\nonnellinen, kun Lents oli ottanut Knuslingenistäkin yhden vihtimiehen\nlapsen lapsista oppiin.\n\nEhtoopuolella tuli opettaja tuoden suuren käärön paperia kainalossaan.\nHän laski paperit pois. Suurilla kirjaimilla oli siinä kirjoitettuna:\nKelloseppä-yhteyden asiakirjat.\n\nOpettaja ehdotti Lentsille, että menisivät, ennen kun kaikki jäsenet\nkokoontuisi, metsään kävelemään. Lents meni. Sillaikaa Anni järjesti\ntuolit tuvassa kahteen riviin, sillä Lents on yhteyden esimies.\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]