[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fqmsyFgphY_p_oQ-qW-A9gXZLJo2qZ8jgbWKBAQYjOXA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3601,"Aamuruskon siivillä","Piha, Waldemar",1882,1952,"3601-piha-waldemar-aamuruskon-siivilla","3601__Piha_Waldemar__Aamuruskon_siivillä","Runosäkeistöjä","runous",[],[],"fi",1911,null,3631,21117,false,76824,[23],"Finnish poetry -- 20th century",[25],"Poetry","\"Aamuruskon siivillä :  Runosäkeistöjä by Waldemar Piha\" is a collection of lyric poetry written in the early 20th century. The poems revolve around the tension between darkness and light, the cycles of nature and the seasons, inward longing and faith, and the shaping forces of homeland, myth, and memory.  The book moves from existential wandering to renewal. After an opening on the traveler’s uncertain path, the first section sinks into night, storm, and mortality while guarding a stubborn spark of hope. The sonnets turn to longing, battle and fear (Ares), the forest’s hidden springs, parents and inheritance, and a tragic echo of Aino. Muinaisuus looks back to antiquity and legend (Aphrodite), sketches a homeless prince and the quiet step of Death, then circles home to birthplace, childhood, and a prophetic voice that exalts steadfastness. In the final section, spring breaks the ice: waters loosen, light ascends, the human spirit kindles, sea sunrise and moonlit forest enlarge the gaze, and the title poem greets dawn’s wings; symbols like the lily, hymns to happiness, and a closing “Resurrection” seal the arc from wintered despair to liberated, luminous resolve. (This is an automatically generated summary.)",[],124,"Runokokoelma sisältää säkeitä ja sonetteja, joiden aihepiiri ulottuu luonnon tunnelmista ja kevään odotuksesta eksistentiaaliseen kaipuuseen sekä antiikin muinaisuuteen. Neljään osaan jaettu teos tarkastelee elämän polkua, yksinäisyyttä ja toivoa.","Waldemar Pihan 'Aamuruskon siivillä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3601. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","AAMURUSKON SIIVILLÄ\n\nRunosäkeistöjä\n\n\nKirj.\n\nWALDEMAR PIHA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa,\n1911.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPolulla.\n\nI. Säkeitä syvyydessä.\n\nNyt tyyntyi tuuli kylmän pohjoisen.\nLaki.\nMinne menen.\nSyksy-yö.\nHopeapurressa.\nNiin vähän.\nVarjoin peitä.\nEnsi lumi.\nMurtumaton.\nMyrsky.\nEntisunelmat I—III.\n\nII. Sonetteja.\n\nKaipaus.\nAres.\nOn kätkettynä synkän metsän huomaan.\nKorvessa.\nVanhemmat.\nPohjan Aino I—II.\nIltatunnelma.\nPääskyjen tultua.\n\nIII. Muinaisuus.\n\nMuinaisuus I—III.\nAphrodite.\nKoditon prinssi.\nKuolema.\nKotiseudulle.\nLapsuuden kodissa.\nProfeetta.\n\nIV. Kevään merkeissä.\n\nMaaliskuulla.\nVetten vapautuessa.\nOn kevät ylhän valkeuden valta.\nIhmishenki.\nAuringonnousu merellä.\nEleision.\nSalo kuutamolla.\nAamuruskon siivillä.\nLiljan kukka.\nAutuas.\nKevät.\nValonvalta on noussut.\nOnni.\nYlösnousemus I—II.\n\n\n\n\n\nPOLULLA.\n\n\n    Kuljen, ah, kuljen — en mä tiedä minne —\n    avaruudet, riennänkö tähtösihinne?\n    Kuljenko määrättä niinkuin tuuli öinen,\n    niinkuni kuutamo hopeavöinen?\n    Kuljen, ah, kuljen — tietämättä minne —\n    yhdynkö, iäisyys, sävelihinne?\n\n         Vieras mulle valo,\n         tuttu tuskanpalo;\n         aavistan:\n    päämäärä kulkijan lie jalo.\n    Tiellä, mi on kaita,\n    onnetar saita\n    kuiskuttaapi: —\n    Kulkea saat yksin erämaita. —\n\n         Häipyi suuntarasti;\n         elon painolasti\n         uhkaapi: —\n    Kuilujen pohjahan asti\n         vajoot, matkamiesi;\n         väärä on tiesi! —\n         Huokaelen: —\n    Taivas, suo mun löytää kotiliesi. —\n\n    Toivon, ah toivon — turha toivo lienet;\n    sortumahan syntyvät maailmassa pienet.\n    Miksi, ah, miksikä, kohtalotar, ilkut?\n    Suuria varten on taivaan valopilkut.\n    Toivon, oi, toivon — turha toivo lienet —\n    minnekkä, polkuni, kulkijan vienet?\n\n\n\n\n\nI.  SÄKEITÄ SYVYYDESSÄ.\n\n\n\n\nNYT TYYNTYI TUULI KYLMÄN POHJOISEN.\n\n\n    Nyt tyyntyi tuuli kylmän pohjoisen,\n    myös illan viime rusko sammui sumuun\n    ja ihmiskunta vaipui unehen\n    jo uupuneena työnsä tyhjään humuun.\n\n    On illan rauha mailla murheiden,\n    on hetki haaveiden — on muistoin hetki.\n    On laannut leikki laululintujen,\n    yö saapuu, alkaa unten ihmeretki.\n\n    Oi armas ilta, aika autuas,\n    suo minullekin onnestasi muru!\n    Oi laula lapsellesi laulujas —\n    sun eestäs väistyy ahdistus ja suru.\n\n\n\n\nLAKI.\n\n\n    Hiess' otsin työssä raasta! —\n    ihmislasten laki on;\n    öillä nähdä unta maasta,\n    jok'on saavuttamaton...\n\n    Nähdä onnen kangastukset,\n    niitä turhaan tavottaa,\n    nähdä paratiisin ukset,\n    joit'ei auki kukaan saa...\n\n\n\n\nMINNE MENEN?\n\n\n    Minne menen,\n    mistä tulen —\n    sit' en tiedä.\n          Sen vain tiedän,\n    missä olen:\n    maata polen,\n    kunnes ilta ennättää,\n    Päivä taakse jää...\n\n    Mikä olin,\n    miksi tulen —\n    tuot' en tunne.\n          Tunnen vainen,\n    että olen:\n    Ihminen,\n    kunnes kuolo ennättää,\n    juhla taakse jää...\n\n\n\n\nSYKSY-YÖ.\n\n\n    Voi, murheinen ja musta syksy-yö,\n    kun myrskyn valta yksin hallitseepi,\n    kun ikkunoihin lunta, vettä lyö,\n    kun kuolo maailmata syleileepi!\n\n    On hetket pitkät, niinkuin tuomion\n    ja kadotuksen aika tullut oisi...\n    On ihmisaatos arka, levoton,\n    kuin nousta enää milloinkaan ei voisi.\n\n    Näin päättyvätkö myrskyt maailman,\n    kun kerran loppuhunsa kiiruhtaapi\n    tään elon päivät murheen murtaman,\n    kun todet, unelmatkin unhon saapi?\n\n\n\n\nHOPEAPURRESSA.\n\n\n      Ma hopeapurressa aatosten\n    halk' avaruuksien matkailen\n          ylös tuonne,\n    missä viileä valkeus vaimentaa\n    surut synkät — missä syän auvon saa.\n\n      Näen suurta silloin ma: taivahan\n    tulihohdon kuin ruusupurppuran\n          syysilloin;\n    näen äärettömyyden aavan vain, —\n    oi, sielu, miksikä pelkäät ain'?\n\n      Pian pitkäisen salama viillättää\n    maan äärestä toisehen, väräjää\n          pyhä taivas.\n    Käy jylinä: elämä kamppailee,\n    pyhä taivaan avaruus valkenee.\n\n      Näen: maasta, mullasta heijastaa\n    kuin varjo — siell' ihminen ponnistaa\n          luo valon!\n    Hän taistelee, heikosti aavistain\n    olevansa sukua korkeain...\n\n      Jo haavepurteni pirstaks' lyö\n    tuhosalama: lankee pimeys, yö.\n          Ah, sielu:\n    vain kaihoja osanas ollut on\n    ja tuska ankara, armoton.\n\n\n\n\nNIIN VÄHÄN!\n\n\n    Ah, elämä, niin vähän annat riemujen\n                           huumaa,\n    vain taistelua tulista ja ahdistusta kuumaa.\n\n    Ei auta itku itkeväistä elämän suosta,\n    se taistelkohon, aikonut ken määrähän on\n                           juosta.\n\n    Miks', valtakunta valkea, sä saavut vasta\n                           sitten,\n    kun kuolema käy ystäväksi ylhäin aattehitten!\n\n\n\n\nVARJOIN PEITÄ.\n\n\n      Olen joutunut kohtuhun korpimaan,\n    johon päivän riemu ei pääse;\n    siell' aina varjossa asua saan —\n    mun kohtalon määräksi jää se...\n\n      Saan kuunnella ääntä huuhkaimen,\n    joka huutaa surunsa julki.\n    Ohi päivälinnun laulujen\n    minun tieni tänne kulki.\n\n      Tule, kuolema, ylitse korpien\n    tuhonuolesi herkät heitä!\n    Tule, ikuinen yö — minä rukoilen —\n    koko maailma varjoin peitä!\n\n\n\n\nENSI LUMI.\n\n\n    Kun pinnalle murheisen manteren\n    lumi valkean vaippansa kutoo,\n    sen valossa unelmat nuoruuden\n    iki-puhtaina luokseni putoo.\n\n    Oi, allesi lepoon mun jäädä suo\n    ja nähdä kaunista unta,\n    joka johtaa ystävän ylhän luo...\n    minä rakastan puhdasta lunta.\n\n    Ikiviileä viittasi levitä — niin\n    sen alla on autuus parhain,\n    ja salli mun kanssasi auteriin\n    ylös kohota keväällä varhain.\n\n\n\n\nMURTUMATON.\n\n\n      Ei ihmist' estä vastus vaarojen,\n    ei linnan muuri, kahle kalskahtava;\n    vain tuhon tuopi kosto oikeuden:\n    se kuilun pohjattoman ovet avaa.\n\n      Ja hengen vapautta viedä voi\n    ei vallat tyrannien, peisten odat;\n    vain sille orjan omatunto soi,\n    ken pakoon lähti, jättäin pyhät sodat.\n\n    Yö ahdistuksen, niinkuin marmoriin,\n    on miehen mieleen kuvat kaivertanut,\n    vaan sorron säilä, niinkuin timanttiin,\n    on siinä kappaleiksi kalskahtanut.\n\n\nMYRSKY.\n\n\n    Sinä kuljet vinhasti, vimmassas\n    niin outoa säveltä soitat;\n    ei kukaan voi kieltää kulkuas,\n    lyöt rikki sen minkä voitat.\n\n    Oi, riehu, myrsky, ja rikki lyö,\n    laho lakaise, horjuva kaada!\n    On määräsi korkea, ylväs työ —\n    ja suurta ei säälien saada.\n\n\n\n\nENTISUNELMAT.\n\n\n    I\n\n    Maailma on surma kaikkein suurten unelmain,\n    maailmalta miksi valhelohdutusta hain...\n    maailma vain koettajalleen kostaa.\n    Lapsuuteni suuren uskon mukanani vein,\n    kun mä läksin kulkemahan ypö-yksiksein:\n    kun ma tahdoin elon riemut ostaa.\n\n    Maailmalla temppelit on huvein hurjimpain,\n    joiden alttarilla katoo kulta unelmain;\n    siell' ei heikko lapsenhaave kestä.\n    Himot hillittömät syttyy ihmisrintahan,\n    väijyy alla kultakuoren käärme kuoleman;\n    häipyy pyhä haave sydämmestä.\n\n\n    II\n\n      Oli mullakin hurja haave:\n    oli saada onni mi kestää.\n    Mit' olen ma saanut? — vain öinen aave\n    nyt nousuni kaiken estää.\n    Olen saanut vain tutkainta potkaista,\n    en voittojen riemua tuntea.\n\n      Lien jo väsynyt etsimähän,\n    lien liian uupunut taistoon.\n    Mut vielä mä joskus vähän\n    herään entisunelmain vaistoon.\n    Ja silloin mä itken, en kyynelin,\n    vaan sydämin verta vuotavin.\n\n      Minä katselen virran vettä,\n    joka kauas merehen kiitää.\n    Olen tunteetta, sydämettä\n    vain harmaa ajatus liitää\n    joen pohjalla, kuilussa syvyyden.\n    Ma oudosti syvyyttä katselen...\n\n      Lyö päässäni kiusaus kumma: —\n    tuoll' onneni ainoa vuottaa.\n    Vain syvyys pohjaton, tumma\n    voi pettyneen tuskille tuottaa\n    ikirauhan ja levon... Ma säikähdän...\n    nyt vasta vaarani ymmärrän...\n\n\n    III\n\n    Viel' ei sentään silloin onni\n    etsijäänsä jätä,\n    kun on pieni kipunainen\n    syöntä sykkivätä.\n    Viel' ei silloin loppu kaiken,\n    paljon jos ken hukkaa;\n    vielä tahdon viihdytellä\n    pyhää päivänkukkaa.\n    Tahdon laulaa taivaan tähden\n    paistamahan yöhön,\n    ryhdyn hartioin ja järjin\n    kohtaloni työhön.\n    Vannon valan, jonka pitää\n    tahdon hautaan asti;\n    tahdon ett' on elollani\n    varma, vakaa rasti.\n    Sit' ei vielä onni jätä,\n    joll' on pieni kipunainen\n    syöntä sykkivätä.\n\n\n\n\n\nII.  SONETTEJA.\n\n\n\n\nKAIPAUS.\n\n\n      Oi mistä, kaipaus, sä synnyitkään?\n    Oot ihmiselle yksin kuuluvainen.\n    Sa lienet liekki pyhä, jumalainen?\n    Voit sulamahan saada sydänjään.\n\n      Ain' ajat miestä onnen etsintään\n    ja lemmenhurmaan, jonka tuopi nainen.\n    Oot varmaan valta-aatos taivahainen,\n    mi johdat hengen eloon ylhäisään.\n\n      Oi, miksi kysyn! Tunnen liian hyvin,\n    ett' olet valta korkein niinkuin syvin\n    ja sielun autuus iankaikkinen.\n\n      Sä johdat ihmisyyden etsijöitä\n    kautt' aikain korpimaita synkeöitä\n    ja täytät elämämme tyhjyyden.\n\n\n\n\nARES.\n\n\n      Ken halki ilmain kulkee, seurassansa\n    vain synkkä pelko, raskaat kauhistukset?\n    Ei liikuttaa voi häntä rukoukset,\n    ei tuska ihmisten, ei kuollut kansa.\n\n      Hän missä kulkee, siinä surman ansa\n    jää väijymään, jää auki kuolon ukset,\n    jää uhriensa vaivat, valitukset.\n    Täyttyypi maa ja taivas huudoistansa.\n\n      Hän Ares on, tuo uljas nuorukainen:\n    hänt' ihaileepi jumalaisin nainen,\n    kun myrskyt tyyntyvät ja lepää hän.\n\n      Kun veri polttava taas vaatii sotaan\n    ja miekkain mittelöihin, peisten otaan,\n    niin taas hän Ares on yön synkimmän.\n\n\n\n\nON KÄTKETTYNÄ SYNKÄN METSÄN HUOMAAN.\n\n\n      On kätkettynä synkän metsän huomaan\n    suloinen lähde, vesi vilpoisin;\n    sen partahalle viivähtyypi juomaan,\n    kun päivän helle ompi hehkuvin.\n\n    Sen vesi pulppuaapi puron uomaan,\n    ja kiiruhtaen aalloin kirkkahin\n    se rientää eelleen virvoitusta tuomaan\n    salojen kaukaisimpiin soppihin.\n\n      Ma joskus riennän luokse lähtehen,\n    käyn synkimpihin korven pimentoihin.\n    On kätkettynä onni unelmoihin,\n\n      jotk' elää erämaassa eellehen;\n    vain siellä säilynyt on luonnon tuoksu\n    ja lähteen veden puhdas, vilpas juoksu.\n\n\n\n\nSYYS.\n\n\n      On tullut aika kuolon kaatavaisen;\n    oi terve kuitenkin, sä synkkä syys!\n    Jo öinen halla kotilammen hyys;\n    on hetki hautaan käydä katoovaisen.\n\n      Nyt hehku sammunut on lieden maisen;\n    on vallassansa kylmä itsekkyys,\n    mi kaiken turmiohon viedä pyys:\n    viherjän lehdon, kukan kaunokaisen.\n\n      Kuin ilkkuen tuo laakso värein harmain,\n    tuo ennen suloisin ja kaunein, armain,\n    nyt raskaan tunnon mielehemme tuo.\n\n      Sen sinikellot, heinät maassa makaa;\n    ne nousevatko jälleen talven takaa,\n    kun uusi kevät luomistansa luo?\n\n\n\n\nKORVESSA.\n\n\n      On korven kansa kovin kummissansa,\n    kun äänet oudot hongistossa soi.\n    Ei viel' oo valjennut ees aamun koi\n    — lie poluillansa pyyntimiehen ansa?\n\n      Ei — metsä kaatuu siellä: huonettansa\n    mies rakentaapi minkä vaivoin voi.\n    Niin huoletonna linnut karkeloi\n    ja sadoin äänin soittaa riemujansa.\n\n      Saa korven neitseellisen asuvaiset\n    inehmon huolet nähdä monenlaiset\n    ja hikihelmet oudot otsallaan.\n\n      On elon taisto aina ankarinta,\n    on yön ja päivän rauha onnen hinta\n    — mut onni lymyääpi piilossaan.\n\n\n\n\nVANHEMMAT.\n\n\n      He uuden ihmispolven kasvattivat,\n    lie voimat tyystin joskus tyhjenneet,\n    kun elon pulmain eess' on vapisseet;\n    niin harvoin onnestaan he uneksivat.\n\n      Loi huoli kurtut, hiukset harmenivat,\n    lie lepoa he illoin rukoilleet\n    ja lapsiltansa turvan toivoneet;\n    näin haavemielin eespäin katselivat.\n\n      On lapset maailmalla kiertämässä,\n    vain oman onnelansa etsinnässä —\n    sen pyörtehissä mennyt unhottuu, —\n\n      mut vanhempaisi vapisevat huulet\n    sä pettymyksen väreilyssä kuulet,\n    kun illoin humisevi muistoin puu.\n\n\n\n\nPOHJAN AINO.\n\n\n    I.\n\n      Mont' on aatoksissa aavistusta,\n    asuu sielussani synkkä yö.\n    Manan sulho leikkiänsä lyö,\n    viittaellen kohti kalman usta.\n\n      Mennyt päiv' on ollut liian musta,\n    ahdistuksen hammas syöntä syö,\n    loppuu lyhyt elämäni työ,\n    eroon — enkä tunne kaipausta.\n\n      Soita, meri, laulujasi mulle,\n    saavun kohta syleiltäväks' sulle,\n    armaiden, ah, aaltoin keinuntaan;\n\n      pääni raskas, sorrut alla painon,\n    koht' on suru loppu Pohjan Ainon,\n    rauhan, rauhan pian jo nähdä saan.\n\n\n    II.\n\n      Yö kulunut on häitä aamun koihin,\n    on leikki lahden laineen hurmaavata;\n    ois' sinne päästä liian suloisata —\n    ei halaa murhemieli nautintoihin.\n\n      Vaan silmänsä kun luopi ulapoihin\n    ja katsoo paatta kullanhohtavata,\n    min yli vallaton käy aaltoin rata,\n    — niin ihanaa ois unhottua noihin.\n\n      Hän muistaa lemmen lapsuutensa ajan\n    ja nuoren elämänsä tummentajan,\n    mi taaskin häntä kiinni tavottaa.\n\n      Hän sulhon näkee uivan aaltoloissa —\n    hän sinne syöksyy — kaikki katoo — poissa\n    on Aino. — Meren aallot humajaa.\n\n\n\n\nILTATUNNELMA.\n\n\n      Pois kulki päivän kehrä päältä soitten,\n    nyt muita maailmoita lämmittää:\n    ja heikko heijastus, mi jälkeen jää,\n    on kohta orja sumun ruhtinoitten.\n\n      Pian vallassa on kansa unelmoitten,\n    nyt alkaa aavistusten tuttu sää,\n    ja ikuisuuden soinnut helähtää,\n    kuin kuolonkellot aikain kaameoitten.\n\n      Miks', sieluni, niin katsot kummissasi?\n    Mun tyhjyy elämäni tuntilasi\n    ja päivän iltaan rientäen se vie.\n\n      Kun sammut, aatos, sammut taistostasi,\n    on silloin tullut vuoro kuolemasi,\n    ja alkanut on unten suora tie.\n\n\n\n\nPÄÄSKYJEN TULTUA.\n\n\n      Niin monen vaaran, vainon kautta tänne\n    te liitelitte mailta Afrikan;\n    te toitte meille kesän sanoman,\n    nyt kiireimmiten teette pesiänne.\n\n      — Oi, kevyttä on kulku elämänne! —\n    mä teidät nähdessäni huudahdan.\n    Te ette tunne huolta katsojan,\n    vain ylennätte visertelyjänne.\n\n      Mut miksi kuljen minä huolta kantain?\n    Oi kuule, sielu: metsäin, ilmain, rantain\n    sävelet soivat, laulut lintujen!\n\n      Pian maasta kohouvat kukkain sarjat,\n    ja laitumilla ammuin käyvät karjat —\n    ja kaikki vallassa on ihmisen!\n\n\n\n\n\nIII. MUINAISUUS.\n\n\n\n\nMUINAISUUS.\n\n\n    I.\n\n      Oi, muinaisuus! Miks' syntynyt en silloin?\n    On ahdas aikani, myös aatokseni!\n    Katoopi kaikki: kauniskin pois meni.\n    Nousseeko kuollut haudastansa milloin?\n\n      Miks' aikana en ollut Hellaan suuren,\n    miks' silloin en, kun nous' se uudestansa,\n    kun maata polki jumalainen kansa,\n    mi löysi ihmiskunnan sukujuuren?\n\n      En tunne surua, vain kaipausta:\n    miks' ihmiselo liian pian sa vaihdut?\n    Ah, aatoskin, kuin tyhjään haihdut, haihdut!\n    Kun nuoruus kukkii, nousee pilvi musta.\n\n      Ma kuulen vienon soiton kaukaa yöstä,\n    mi rajana on menneisyyden maille.\n    Niin, parhaintako jäänyt olen vaille,\n    orvoksi kuolemattomien työstä?\n\n\n    II.\n\n      Taas istun vallassa aatosten,\n    kuu illan kirkasna hohtaa.\n    Nykypäivien murheita muista en:\n    ohimennyt mieltäni johtaa.\n\n      Nero säihkynyt mahtava muinoisin,\n    sitä patsaat laulavat yössä,\n    sitä kertoo kirkkaus marmorin\n    hyyhohdossa, hopeavyössä.\n\n      Mun nousee mieleeni kaihon vuo\n    ja suurten henkien muisto;\n    pyhän viileytensä yöhyt tuo,\n    jäätähdissä uinuu puisto.\n\n      Oi, aatos sa autuas, lennä, luo\n    ikikuulujen aikojen kuvat!\n    Ylös joudu ja hurman juomat juo:\n    sun voimasi uudistuvat.\n\n      Elä vaivu, sieluni, unehen,\n    kun kerran rauha on sulla!\n    Kuka hetken valossa kestää sen:\n    saa ylitse pimeys tulla.\n\n\n    III.\n\n      Vuossatais-untansa nukkuvat nurmien alla\n    sankarit ylevät. Kerran he kulkivat ees\n    hehkuen, vapautta janoten taistelemalla.\n    Heidät, oi iäisyys, kohota kirkkautees!\n\n      Haudoista isien nouseepi siunaus, siemen,\n    taistoista sankarten aartehet, aatokset, maa.\n    Rauhassa untansa kohdussa kotoisen niemen\n    iäti levätä vapauden vartiat saa.\n\n\n\n\n\nAPHRODITE.\n\n\n    Suku suurien jumalten\n    eli huipulla Olympos vuoren:\n    iloitsi, suruja tunsi\n    lailla laakson ihmislasten.\n\n    Sylissä säihkyvän lemmen\n    ihanimmaksi yleni\n    Aphrodite.\n    Itse lemmen liekkinä paloi\n\n    ja ihmislasten sydämet\n    rakkauden\n    tulehen tuimahan sytti.\n    Aphrodite: jumalain kukka.\n\n    Kuollut et keralla muitten.\n    Elät vielä ja iäti vaalit,\n    iäti lietsot\n    elämän pyhintä tulta.\n\n\n\n\nKODITON PRINSSI.\n\n\n      On hyljätty kruunu Eerikin\n    kera lempeän Kaarinansa.\n    On hyljätty suku — lapsetkin\n    käy pystyjä polkujansa.\n\n      Ja lailla vainotun harhailee\n    nuor' Kustaa määrättä, tiettä;\n    yö sielussansa vallitsee,\n    hän vailla on lämmön liettä.\n\n      Yks' säilyy kirkasna sielussaan:\n    syli äidin, hellivä muoto,\n    joka myrskyjen merellä ollut on\n    kuin rauhan lempeä luoto.\n\n      Hän päättää päivänsä, onneton,\n    ja tiensä oudolle maalle;\n    elo hänelle pistoja tuonut on\n    kuin Eerikki kuninkaalle.\n\n      Se onnekas päivä on ollut vain,\n    kun syleillä häntä on saanut,\n    ketä muistaen, kaihoten kaipasi ain',\n    kenen rinnoilla läsnä on maannut.\n\n      Ja prinssi on hänkin Ruotsin — vaan\n    hän ei kruunua koskaan peri.\n    On hänelle laulanut laulujaan\n    vain pettymyksien meri.\n\n\n\n\nKUOLEMA.\n\n\n      Niin hiljaisna kuolema käy tietä kukkatarhain\n    ja ruusut se taittavi kaunihimmat,\n    se ottaa useat pois liian nuorra, varhain,\n    kun veret viel' on poskilla hurmaavat.\n    Vain nauraa surevien sydäntuskan nähden\n    ja ilkkuu haudalla lempiväisen,\n    ain' kulkenut on keralla turman tuhotähden,\n    siteet poikki lyö armotta ystävien.\n\n      Se tyynnä käy tykö lemmen pyhän, polttavaisen\n    ja lausuu: Sa elämäsi jättääkö voit? —\n    Käy luokse kehtolapsen, luo rakastavan naisen,\n    ja turhaan sen eessä sinä vaikeroit.\n    Tykö vanhan se ystävänä, auttajana astuu,\n    kun iltarusko sätehensä viimeiset luo,\n    mut sulhon silmä säteilevä kyynelistä kastuu,\n    kun valkeana yössä lepää impensä tuo.\n\n      Se poies vie elämästä uuteen valtakuntaan\n    ja äänetönnä valtaovet umpehen lyö;\n    siell' ihmisrinta uinua saapi iki-untaan,\n    on tauonnut murehet ja riemut ja työ.\n    siel!' ankara on vartia pakenijaa varten...\n    ken vastaan nousta voisi, uhmahan lain,\n    se koti ompi orjain kuin ruhtinatarten,\n    sen portista sisään käypi kukin kerran vain.\n\n\n\n\nKOTISEUDULLE.\n\n\n      Kun vuotta monta mailla vierahilla\n    ma kuljin etsein turhaan onneani,\n    niin joskus aattehilla kotoisilla\n    mä viihdytellä koitin murheitani.\n    Vaan vihdoin kaipuu voittamaton johti\n    mun askelteni suunnan sinne, missä\n    soi kehtolaulut mulle; maata kohti,\n    jost' olin kauvan ollut eksyksissä.\n\n      Mun höyryn voima niinkuin lintu liitäin\n    vie synnyinseudun suloisehen syliin,\n    mut aatokseni, nopeammin kiitäin,\n    ne tuttuihin mun johdattaapi kyliin.\n    Näen siellä kansan työssä kiireisessä,\n    sen taistelut ja riemut, kärsimykset,\n    näen lehdot, laaksot, lammet keväimessä\n    ja kuulen lintuparvein liverrykset.\n\n      Mä herään mietelmistä, koska kuulen\n    puhetta tutuin murtein vierelläni;\n    se on kuin tuoma vienon kevättuulen,\n    se koskettaa kuin soitto sydäntäni. —\n    Myös kohta seutu vuorten reunustama\n    on tuossa kaupunkeineen, torneinensa;\n    se muuttunut on paljon — sentään sama...\n    Sua siunaan, seutu, taloin, luostarkirkoin!\n\n      Lien ollut väsynyt jo päivän matkaan,\n    nyt tuntenut ei ruumis riutumista.\n    Ma halki kaupungin vaan yhä jatkaan —\n    on illan kulku oudon onnellista.\n    Niin kiirein astun synnyinkylän maille,\n    sen metsäin, järvien ja vuorten luokse,\n    ja kansan peltomaille onnekkaille...\n    Sa, riemukyynel, tyyneemmästi juokse!\n\n      Ma kulkeissani tunnen: yksin täällä\n    voi täyttymyksen saada rinnan kaipuu.\n    On synnyinpaikka puhtahin maan päällä,\n    vain siellä lapseksi taas nöyrtyin taipuu.\n    Kuin onnellista, ett' on kulkijalle\n    yks' seutu suotu, jossa viivähtääpi,\n    ennenkuin matka päättyy mullan alle,\n    ennenkuin taistot iäisesti jääpi!\n\n\n\n\nLAPSUUDEN KODISSA.\n\n\n      Sun muotos muinaisuutta ihailin,\n    sa koti armas, unissani öin.\n    Sun ylläs valvoo taivas tähtivöin,\n    on päällä maan sun paikkas rauhaisin.\n\n      Ja nyt, kun luokses saavun vihdoinkin,\n    on sielussani suuri sunnuntai,\n    sult' elämäni ensi johdon sai,\n    sun seurasi on päivä pyhäisin.\n\n      On tupa tuttu vielä ennallaan,\n    vaan seinät painostansa kumartuu,\n    ja painunut on alas uuninsuu —\n    kaikk' kuultaa kulunutta vanhuuttaan...\n\n      Pois käännyn taas, oi rauhaan, rauhaan jää,\n    mä vielä kerran saavun luoksesi.\n    Mutt' sana kallis: lapsuuskotini,\n    se aina sielussani helähtää.\n\n\n\n\nPROFEETTA.\n\n\n      Hän hetken kulki, aatteensa ain' elää,\n    tuhanten vuotten takaa äänens' soi: —\n    Nyt riemuitkaatte kaikki työtä tehneet!\n    Ken murheissansa vielä askaroi? —\n\n      Omisti uskon vahvan, valtavimman:\n    vain valo voittohonsa ennättää,\n    vain suuri sielu kestää mailman tuskan,\n    vain sille taistelussa tanner jää,\n\n      ken uskollisna ajain aatettansa\n    käy hehkurinnoin, missä määrä on,\n    ken aina luottain omaan itsehensä\n    on eessä ristinpuunkin pelvoton...\n\n      Hän kerran kulki mailla veljiensä\n    ja ääni pyhä, jumalainen soi,\n    ja laineet merten laajain, tuuli taivaan\n    sanansa suuret maailmalle toi.\n\n\n\n\n\nIV. KEVÄÄN MERKEISSÄ.\n\n\n\n\nMAALISKUULLA.\n\n\n      Täynnä lepää vielä hanget maan,\n    uhmallisna viluvirsi helää,\n    humiseepi viita huolissaan,\n    ihmisrinta vangittuna elää.\n\n      Mutta päivän kehrä korkeaan\n    kohos, kukaan valtiast' ei estä,\n    tuhoon määrää kaiken, kuolemaan,\n    jok' ei valon ylhäisyyttä kestä.\n\n      Yön ja valheen valta vapisee,\n    kuuluu päivän huuto: — Nouse, vanki!\n    Kukkaan ei käy henki, terää tee,\n    ennenkuin on voitettuna hanki. —\n\n      Iäisyydet yhtyy kamppailuun,\n    saapuu pyhän vapauden vuoro,\n    syttyy liekki sieluun sorrettuun,\n    valtaan nousee valon ylväs kuoro.\n\n\n\n\nVETTEN VAPAUTUESSA.\n\n\n        Kevät saapunut on,\n        kevät kukkasineen:\n    myös saapuiko täyttymys toivehien?\n        Vapautensa sai\n        taas ulappa veen:\n    myös saapuiko vapaus sydämien? —\n    Ah, lennä sä aatos kuin lintunen tuo,\n    oi, siivillä lennä nyt onnesi luo!\n        Kevät kuulakka on,\n        pyhä keväinen yö:\n    niin arkana sydämet nuorien lyö.\n    Oi, terve! — he huutavat riemuiten —\n    kevät toivojen, lemmen ja kukkasien!\n\n        Tuli aurinko taas\n        valonsätehillään\n    yön peikkoja, varjoja viemähän pois.\n        Tuli aurinko taas:\n        elon synnyttämään\n    se saa kuin ei kuoloa konsana ois.\n    Ah, uudistu, mieli, kuin kukkanen maan,\n    oi, lennä ja liitele vapahana vaan!\n        Sinet taivahien\n        yli autiuden\n    niin kauniina kaartuvat suojaks' sen.\n    Ja aina, oi, aina riemuiten näin\n    me kevättä palvomme tervehtäin.\n\n        Tule tuomahan taas\n        ilo taivahinen,\n    pois sulata hangen ja pakkasen hyy!\n        Tule poistamahan\n        suru pettymysten,\n    ja onnemme este ja huolien syy!\n    Sydän liekkihin sytytä uudestaan,\n    elä sammua salli sen milloinkaan.\n        Tule, lämpöä tuo,\n        sydänlempeä luo,\n    käy laajaksi vaahtoisan virran vuo.\n    Oi, terve! — me huudamme riemuiten —\n    kevät toivojen, lemmen ja kukkasien!\n\n\n\n\nON KEVÄT YLHÄN VALKEUDEN VALTA.\n\n\n      On kevät ylhän valkeuden valta,\n    sylissä kevään juomme riemujamme,\n    on vapauden verta suonissamme,\n    ja tiemme suunnattu on korkealta.\n\n      Pois ponnistamme pimeyden alta,\n    on hengen valo meidän aarteitamme;\n    se nousten valaiskohon sielujamme,\n    kuin valo suuri kevättaivahalta.\n\n      Nyt taistoon kaikki ihmisyyden eestä;\n    me vahvistumme kevätsäveleestä,\n    mi laaksoissamme valtavana soi.\n\n      Pois sulaa sieluistamme talven kirsi,\n    kun helää hengen mailta kevätvirsi,\n    kun nousee valkeuden kirkas koi.\n\n\n\n\nIHMISHENKI.\n\n\n      On mahtava virran valkea vuo,\n    meren aaltojen leikki on ylväs;\n    ja salama, surman mi suuren tuo,\n    on kuoleman kaatava pylväs.\n\n      On kaunis ja ääretön tähdikäs yö,\n    joka hopeaholvina kaartuu;\n    se luojan on aavistuttava työ,\n    joka ajasta aikahan aartuu.\n\n      Mut suurin ja ihmeisin päällä maan\n    lie ihmisen hehkuva henki;\n    se kestävi riemussa, murheessaan,\n    se poistavi pimeydenki...\n\n\n\n\nAURINGONNOUSU MERELLÄ.\n\n\n      Nousee päivä meren syleilystä,\n    loistossansa taivaan purppuroi;\n    ihmisille innon — ihmetystä\n    itse jumalillekin se toi.\n\n      Aamuin aurinko luo ulapoille\n    timantit; ne sielun lumoaa;\n    elo syvyyksistä rannikoille\n    herää, luomissanan kuulee maa.\n\n      Liikkuu päilyvien vetten päällä\n    henki ikuisuuden, kaiken syy.\n    \"Tulkoon valkeus!\" kun kaikuu täällä,\n    muodot, muodottomat ilmestyy.\n\n      Aurinko, sun arvaa mahtavuutes\n    vain kun aamuin kuvas aaltoon luot.\n    Meri, tiedät voittamattomuutes,\n    valonjumalan kun lemmen juot.\n\n\n\n\nELEISION.\n\n\n      Meren aution äärell' on Eleision,\n    johon valkeat henget matkaa;\n    ken sinne saapunut kerran on,\n    hän iäistä onnea jatkaa.\n\n      Soi siell' yhä hymnit autuuden,\n    jotk' ei ole totta, ei unta;\n    yö saarille laske ei koskaan sen —\n    ah, autuas valtakunta...\n\n\n\n\nSALO KUUTAMOLLA.\n\n\n    Sirppi kuun jo on kulkemassa,\n    suuri hartaus yön avarassa.\n\n    Hongat aaveina kohouupi,\n    varjot latvojen vaihettuupi.\n\n    Kuuset kuiskivat aikaa uutta,\n    viidat vaieten salaisuutta.\n\n    Salo sieluni soinnuttaapi,\n    taikakellot kun kumajaapi.\n\n    Salon impyset karkeloivat,\n    tanssin sävelet riemuin soivat.\n\n    Suurta tunnen ma aavistusta,\n    värjyn elämän haaveilusta.\n\n    Pyhä hiljaisuus Pohjolassa,\n    salo ihmeisin maailmassa.\n\n\n\n\nAAMURUSKON SIIVILLÄ.\n\n\n    Yö siirtyvi pois kera peikkojen vallan,\n    kun aurinko vasamansa valkeat luo;\n    yli laakson ja suon, yli hyytävän hallan\n    jo lankesi lempeä elämänvuo,\n    mi täyttää korkean taivahankuvun:\n    meren iäisen, mahtavan, pohjattoman;\n    tien näyttäen kulkea ihmisen suvun\n    ohi kuilujen määrähän korkeahan.\n\n    Maa kiitäen ylhässä kirkkaudessa\n    siniaalloin jo aamua tervehtää;\n    vedenkalvohon taivas kuin kuvastimessa\n    pyhän valtansa maan yli yhdistää;\n    ja katsehet hartaat nousevat silloin\n    avaruutehen joukosta ihmisien —\n    vaan vapauden saapa tää heimo on milloin,\n    konsa päättyvä taival on taistelojen?\n\n    Ja aamu on auringon valtavin valoin\n    elon autuain hetki; se lumoavan\n    väriloistonsa siivin ja säde-tulipaloin\n    ylös herättää uinuvan maailman.\n    Se nostaen aattehet, hengen ja mielen\n    on johtona onnen ja oikean luo. —\n    Myös väräjävän tunnen mä sydämeni kielen,\n    valonvaltias aamu kun vaikeni tuo!\n\n\n\n\nLILJAN KUKKA.\n\n\n    Liljan kukka valkoinen,\n    sull' on puhdas terä.\n    Illoin sua katsellen\n    nousee ihmismielehen\n    oma syntyperä.\n\n    Sull' on tuoksu pyhyyden,\n    hohto taivahainen,\n    perikuva hyvyyden,\n    aatos ylhäisyyksien, —\n    vaikk' on varsi mainen.\n\n    Himmeneepi silmien\n    näkö katsellessa:\n    sielu, orja alhaisen,\n    unelmin vain onnehen\n    vajoo nukkuessa.\n\n    Lilja, kukka kuutamon,\n    kaihot pyhät luopi. —\n    Pettymystä elo on,\n    valkeuden voittohon\n    harvan päästä suopi.\n\n\n\n\nAUTUAS.\n\n\n    Lie uljas hän, joka uskaltaa,\n    vaikk' astua vastahan tapaa,\n    mutt' itsestänsä ken voiton saa,\n    hän aina on valtias vapaa.\n    Hän laulaa yöstäkin peikot pois,\n    vihamiehien vimman voittaa,\n    hän kuolla rauhassa aina vois,\n    hänet elämä aateloittaa.\n    Ei salama lentävä häntä lyö,\n    ja myrskykin hiljentääpi,\n    on kirkas taivahan tähtivyö,\n    tuhonuolet ne kauvas jääpi.\n    Mutt' aina suuri ja autuas on\n    ja valmisna eteen Herran.\n    Hän uljas on sekä pelvoton,\n    kun kuolema tapaa kerran.\n\n\n\n\nKEVÄT.\n\n\n    Huomenkellot humajavat\n    laaksoloissa!\n    Kaiku vastaa:\n    taakse jäivät arkitavat,\n    yö on poissa.\n\n    Luonnon valtalaulut soivat\n    kaikkialla!\n    Soivat aallot,\n    linnut joukoin karkeloivat\n    taivahalla.\n\n    Sydänkielet helähtävät,\n    riemu raikuu.\n    Kaikkein suusta:\n    \"Terve, terve, pyhä kevät!\"\n    laulu kaikuu.\n\n\n\n\nVALONVALTA ON NOUSSUT.\n\n\n    Pois! uumentoihin maan\n    sa poistu pimeys!\n    Valoa levittäköön päivä,\n    mi alkanut on jo nousullaan!\n    Pois, astu syrjään\n    sydämestä kansan\n    hämärän häivä!\n    Nyt saapuu valkeus,\n    raittihit tuulet.\n    Nyt ahdistus\n    ja valonarkojen valta\n    iäksi murtuu, murtuu...\n    ja kärsineet pääsevät\n    taakkansa alta.\n\n    On saapunut korkealle\n    auringon valo,\n    on tulehen syttynyt\n    synkehin salo.\n\n    Valonvalta on noussut!\n\n    Valontemppelit uljaat\n    työkelloja soittaa\n    onneksi kansan.\n      Soi!\n         Heläjä!\n             Ennä!\n               Lennä\n    vuorelta vuorelle,\n    lammelta lammelle,\n    kylistä korpiin\n    ja pirttien orsien alle!\n    Viritä intoa innottomalle,\n\n    Valonvalta on noussut!\n\n\n\n\nONNI.\n\n\n    Kirkas, kuulakas päivä,\n    kaukana murhe ja mana;\n    poissa on pelko ja tuska.\n    Kaikuu elämän sävel\n    ilmassa idän ja lännen.\n\n    Nyt, oi sieluni, nauti\n    ikuisen sävelen tenho!\n    juovu viinistä, tanssi\n    niinkuin päiväperho\n    häitään laidassa lehdon!\n\n    Oi, te siniset kellot,\n    onneni jumalan kukat!\n    Oi, te punaiset ruusut,\n    puiston suviset unet!\n    Teitä mä lemmin, lemmin!\n\n    Ah, sa kosken pauhu\n    säestät kuoroa juhlan.\n    Ah, mun puroni pieni\n    lomassa laulavan lehdon.\n    Teitä mä kiitän, kiitän!\n\n    Kirkas, kaunis kaipuu\n    täyttynyt hetkeks' ompi...\n    Riemun autuas hetki,\n    onnen kuulakas päivä\n    ellös pakene koskaan!\n\n\n\n\nYLÖSNOUSEMUS.\n\n\n    I.\n\n      Nyt ohjaan onneni venhettä,\n    valonviittoja etsin sille,\n    vaan suuntani vieras, sen tiedän ma\n    on toisille soutajille.\n\n      Ne harhaan sanovat kulkevan\n    mun laivani, tuhoa kohti,\n    vaan näin, että aurinko onnelan\n    ihan purteni suunnasta hohti.\n\n      On selkeä suunta mun purrellain,\n    sen purje vie ulapalle;\n    se uljasna aaltoja halkoo vain,\n    tuo riemua ohjaajalle.\n\n      Vie sykintä kielissä sydämen\n    mun taistohon vasten väärää,\n    ja valtius valon ja veljeyden\n    se oikeustuntoni määrää.\n\n\n    II.\n\n      On tie nyt suora,\n    kuin ois ijäisyys jo alkamassa.\n    Sain rauhan, rauhan\n    suurten unelmien valkamassa.\n\n      Nyt taivaan tunnen,\n    mitä tajunnut en ennen milloin;\n    sun oma itses,\n    sielu, nousee korkeuteen silloin.\n\n\n\n"]