[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPCyz7bvfj0UvizAMoaxY4fkKg1EGpZxsz4DtJ8O-ims":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3602,"Koulutyttönä Tartossa: vuosina 1901-1904","Wuolijoki, Hella",1886,1954,"3602-wuolijoki-hella-koulutyttona-tartossa-vuosina-1901-1904","3602__Wuolijoki_Hella__Koulutyttönä_Tartossa_vuosina_1901-1904","Juhani Tervapään yksinpuheluja aikojen draamassa, I osa","muistelmat",[],[],"fi",1945,null,59026,400330,true,[],[],[],"Wuolijoen vankilassa kirjoittama muistelmateos kuvaa hänen nuoruusvuosiaan ja kouluaikaansa Virossa 1900-luvun alussa. Teos valottaa Tarton opiskelijaelämää, heräävää poliittista tietoisuutta sekä kirjoittajan perhetaustaa ja ystävyyssuhteita.","Hella Wuolijoen 'Koulutyttönä Tartossa: vuosina 1901-1904' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3602. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KOULUTYTTÖNÄ TARTOSSA: VUOSINA 1901—1904\n\nJuhani Tervapään yksinpuheluja aikojen draamassa, I osa\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Tammi,\n1945.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkulause\nÄitini muistolle\nLapsuuteni Viro\nTartto vuosisadan alussa\nOlin viisitoistavuotias\nKouluni\nHugo Treffner\nPerhe, jossa asuin kaksi ensimmäistä vuotta\nChwolsonin perhe\nFrau doktor Meyer\nPolitiikkaan mukaan! Ja vast' olin viisitoista\nKoulutyö ja anemia\nMinä rakastun saksalaiseen\nTentit ja satakielet\nKesä v. 1902\nIsoisäni\nLukuvuosi 1902—1903. Olin kuusitoista vuotias\nVaaralliset nuorison juhlat\nJuhlien jälkikaiku\nSkeptikkoryhmä. Hanko ja hankoistit\nElisabeth ja Maria Stuart\nVanha Wissen sie (tiedättekös)\nRetki Pietariin\nMinä esiinnyn taas\nMusiikkini\nMatka toiselle puolen lahtea\nOlin 17-vuotias. Viimeinen kouluvuosi Tartossa 1903—1904\nJuhan Liiv\nPaulmeister ja hänen hiirensä\nTohtori Juhan Luiga\nErnst Enno\nJakob Ilves\nSisareni Salme\nTohtori Wesken hauta. Pieni laulu — iso tunne\nAino ja Oskar Kallas ja heidän kotinsa\nMaattomat, työväki ja sosialidemokraatit\nVanhempieni koti kouluaikanani\nMinä tapasin paronejakin\nYlioppilastutkintoni\nJälkimaininkeja\nAatu Grenzstein — Viron mysteerimies\nTindi-Hans, Tervandit ja Rogger-pikkuserkut.\nKultamitali ei riittänytkään\nHyvästi... Jumalaga\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nMuistelmani ovat yksinpuhelua nuoruuteni kanssa vankilan\nyksinaissellissä odotellessani kenttäoikeuden tuomiota. Pakenin\nsellini harmaudesta kuulustelijani kiusaksi nuoruuteni tuoksuvaan\nväririkkauteen... pakenin suin päin heidän kiduttavista käsistään\nelämäni kevääseen, karkasin kauneuteen, vapauteen, jossa he eivät\nkyenneet vangitsemaan minua.\n\nHyräilin joskus hymyillen itsekseni Sibeliuksen kultaisen iloista\nMusetten motiivia\n\n    .. minä menen Viroon takaisin,\n       minä menen Viroon, minä menen Viroon,\n       minä menen Viroon takaisin...\n\nNiinpä vähäksi aikaa karkasin Viroon, kirjoitin itse omaa\nkuulustelupöytäkirjaani, hyppelehdin asiasta toiseen, koetin muistella\nenimmäkseen valoisia tapahtumia, enimmäkseen, hyviä puolia ihmisistä ja\noloista... Olin niin hyvyyden tarpeessa.\n\nKirjoitin vain sellaista, mitä muistissani oli. Minulla ei ollut mitään\nlähdeteoksia eikä muistiinpanoja käytettävissäni. Varmasti ilmenee\nmonia epätäsmällisyyksiä, joita olojen pakosta en nykyisellään voi\noikaista, voi olla sellaista, jonka olen väärin muistanut. Suokoon Viro\nsen minulle anteeksi elämäni iltataivaan hohteessa...\n\n\n\n\nÄITINI MUISTOLLE\n\n\nÄitini kuului Viron Hämeen, Viljandinmaan, valtavien emäntien sukuun,\njotka syntyivät silmä tiukkana, toisessa esiliinan taskussa avainnippu\nja loisessa lempeä käsi. Muistan, kuinka he seisoivat kirkonmäellä\nkoivujen alla, mustien, kiiltävien linjaalivaunujensa vieressä,\nnuo sukuni emännät: Turandin, Tindin, Saarden, Korgemäen, Juhanin,\nMatsiksen ja muitten sukutalojen emännät, Hallisten, Helmen ja Karksin\npitäjien mustissa, pitkissä, sarkatakeissa, joitten alta näkyivät\nmustat, kahisevat hameet. Pitkä, valkoinen linnik-liina, batistista\ntai hienon hienosta pellavasta, oli sidottuna yli otsan ja sen päällä\nmusta, pitkäripsuinen kirkkosilkki, jonka alta melkein maahan asti\nriippui luo valkoinen linnik. Siinä he seisoivat kuin valtavat nunnat\ntahi pikemminkin abbedissat, kaikki yli sadan kilon painoisina, mutta\nheidän jalkansa liikkuivat ketterästi kotipihan nurmella ja olkapäät\nolivat painuneet vesisaavien painon alla, eivätkä edes omat lapset\nkoskaan suudelleet heidän karkeita työkäsiään...\n\nKun veimme äitini Suomesta takaisin Viroon hänen sukuhautaansa\nvanhan kirkkomaan korkeitten koivujen alle, kirjoitti eräs hänen\nharmaapäisistä ystävistään Viljandin lehdessä seuraavan tarinan\näidistäni:\n\n— Kun Viljandissa seitsemänkymmenluvun lopulla rakennettiin Viljandin\nMaanviljelysseuran suurta taloa, ensimmäistä rakennusta, jonka tsaarin\nvallan alainen Viron kansa yhteisvoimin pystytti, lahjoittivat\nkaikki lähipitäjät siihen hirsiä, jotka mielenosoituksellisesti\najettiin Viljandiin jopa 30—40 virstan takaa. Silloin lähti Helmen ja\nHallisten pitäjistä liikkeelle virstan pituinen hirsikuormajono, jonka\netunenässä, hirsikuorman päällä, ajoi nuori tyttö, Luppen talon tytär,\näitini, Helmen kansallispuvussa, kymmenet rivit kotisepän takomia\nhopeaketjuja ja merenvahahelmiä kaulassaan. Jono oli äitini järjestämä,\nja hän lauloi koko kolmekymmentä virstaa Viljandiin saakka yhä uusien\nmiesten ja hevosten liittyessä mukaan ja lakkaamattomaan lauluun läpi\nkukkivan Viron kevään. Laulua kuului riittäneen Viljandiin saakka,\nmutta hän olikin suurten laulajain sukua.\n\nEhkäpä tämä muisto äidistämme on jäänyt pysyväisimmäksi hänen\ntyttäriensä mieleen, tyttärien, joista yhdestä on tullut suomalainen\nkirjailija, toisesta englantilainen, kolmannesta vain muuten taiteilija\nja ainoastaan yksi jatkaa emännyyttä Virossa.\n\nKun isäni vei minut Tarttoon kouluun, äitini haki piirongin laatikosta\nrasian, josta hän nauhojen, nappien ja pitsien alta kaivoi esiin\npienen safiaanikukkaron. Siitä hän otti kymmenen ruplan kultarahan ja\nantoi sen minulle — äitini, jolla ei koskaan ollut \"omaa\" rahaa. \"Kun\nsinä nyt menet vieraaseen maailmaan, annan minä tämän sinulle — en\ntuhlattavaksi — vaan säilytettäväksi hädän varalta...\"\n\nKaikki hänen tyttärensä kävivät eri tyttökimnaasia, pääsivät\nylioppilaiksi kultamitalein, ja köyhinä ylioppilaina he möivät\nmitalinsa säälimättä, — mutta mamman kultaraha säilytettiin aina\nviimeiseen hätään.\n\nKoko Viron kansan kohtalo kuvastui tuosta äitini \"hädän varalle\"\nvaraamisesta. Vuosisatoja olivat sen naiset saaneet katsoa eteensä\n\"hädän varalta\", sotien, ryöstöretkien ja paronien tiellä. Kaivoihin\nupotettiin viljaa, maan luoliin piilotettiin elintarpeita sodan\nhyeenani, sissien ja ryöstöretkien varalta. Äidit saivat katsoa\neteensä, kun miehet oli viety, sillä kansa ei tahtonut kuolla. Ja\nnytkin: Viron kansa on saanut uudelleen kokea kaikki keskiajan kauhut,\nmutta kansan äidit ovat varmasti katsoneet eteensä \"hädän varalta\".\nEikä se kansa kuole, vaikka miehet on viety sotaan, niin kauan kuin\näitien suojelevat kädet keräävät \"hädän varalta\"...\n\nVielä eräs muisto:\n\nMinun kävi elämässäni niin, että itsenäisenä naisena hankin omin voimin\nomaisuuteni ja rakensin maatilalleni paljon uusia rakennuksia sekä\nihmisille että eläimille, myös talon äidilleni. Odotin äitiäni, joka\nei vielä ollut nähnyt taloani, päärakennuksen vihkiäisiin. Autoni oli\nhakemassa häntä asemalta, ja kun se saapui, seisoin taloni portailla\nBobby-koira vierelläni, heilutin keppiäni tahtipuikkona ja täynnä\nelinvoimaa ja vallatonta nuoruutta ja ylpeyttä lauloin äidilleni\nkovalla äänellä vanhan saksalaisen laulun muunnelmaa:\n\n    \"Ich habe gebauet (pro: mir haben gebauet)\n    Ein stattliches Haus\n    Und darin Pan vertrauet (pro: Gott vertrauet)\n    Trotz Wetter, Sturm und Graus.\"\n\n    [Minä olen rakentanut (pro: me olemme rakentaneet)\n    komean talon.\n    Ja siinä Paniin luottanut (pro: Jumalaan luottanut)\n    huolimatta pahasta ilmasta, myrskyistä ja hirmuista.]\n\nMamma ei noussut autosta, vaan sanoi: \"Sage Gott\". (Sano: Jumala!)\n\nMinä lauloin uudelleen: Und darin Pan vertrauet.\n\nMamma sanoi autonajajalle: Jussi, aja asemalle takaisin!\n\nJussi oli tottunut sekä äitiin että tyttäreen. Hän ajoi pihamaalla\nkukkamaan ja suihkukaivon ympäri kerran ja pysähtyi uudelleen\nportaitten eteen.\n\nMinä heilutin keppiäni ja lauloin vallattoman vakuuttavasti: Und darin\nPan vertrauet.\n\n— Verfluchter Pan, sage: Gott... (Kirottu Pan, sano: Jumala) sanoi\nmamma.\n\nMinä lauloin edelleen lauluani.\n\nMamma koputti sateenvarjollaan Jussia selkään: — Jussi, aja heti\nasemalle takaisin!\n\nJussi katseli minuun ja ajoi noin puolen kilometriä metsän reunaan,\nkäänsi sieltä ja tuli uudelleen portaille mamman yhä hakatessa häntä\nsateenvarjollaan.\n\nMinä lauloin nöyrästi:\n\n    \"... Wir haben gebauet\n         Ein stattliches Haus\n         Und darin Gott vertrauet,\n         Trotz Wetter, Sturm und Graus.\"\n\nMamma tuli autosta, eikä siitä sitten sen enempää puhuttu. Hän\nlähti suoraa päätä ruokasalin kautta keittiöön, huomauttaen minulle\nsamalla, että kaikki avaimet olivat kaappien suulla, moitti pesupöydän\npienuutta, hellan asemaa ja palvelijain huoneitten suuruutta. Sitten\nvasta hän lähti pyyhkäisemään sormellaan flyygeliä... Eikä hän sen\nenempää ihmetellyt taloani, mutta hän ei koskaan ihmetellytkään sitä,\nmitä hänen lapsensa tekivät.\n\nAinaisessa levottomuudessa me pidimme sinua, mamma raukka. Poikasi oli\nteillä tietymättömillä maailmansodassa ja myöhemmin Viron sodassa,\nTyttäresi osallistuivat yhteiskunnallisiin ristiriitoihin eri puolilla\nmaailmaa, menivät naimisiin luvattasi ja erosivat tietämättäsi.\nEikä meillä ollut kenelläkään samaa maailmankatsomusta eikä samaa\nmielipidettä politiikasta tai yhteiskunnallisista kysymyksistä,\netkä sinä ketään meistä hyväksynyt. Pidit kuitenkin intohimoisesti\npuoliamme, kun me jouduimme hätään. Emme ymmärtäneet ainaista\nlevottomuuttasi ja vasta kuolemasi jälkeen me tajusimme, miten paljon\nolit uhrannut miehellesi ja lapsillesi ja miten vähän olit saanut\nelää omaa elämääsi, jonka olit aloittanut laulaen yli kukkivan\nViljandinmaan...\n\nJa sinä lohduttauduit aina sillä, että tyttäresi oli joutunut Viron\nHämeestä Suomen Hämeeseen, sillä mielestäsi kansa oli aivan samaa\nmolemmin puolin Suomenlahtea...\n\n_Tyttäresi_.\n\nKatajanokan Lääninvankilassa elokuulla 194,3\n\n\n\n\nLAPSUUTENI VIRO\n\n\n    Mu meelen kuldne kodukottus,\n    Ma sagesti näe und weel sest,\n    Kus armsa esa kallis kattus\n    Mu varjas, wäikest latsekest.\n    — — —\n    Nüüd kaund, igaweste minnu,\n    Ni armsa aja ammogi,\n    Me latse nagu essind linnu,\n    Kik ilma laanen laiali...\n\n    (Virossa yleisesti kansanrunoksi\n    muodostunut runoilija Rennitin Aino\n    Tammelle ja Leeni Kaselle kirjoittama\n    runo heidän yhteisestä lapsuudestaan.\n    Runo on kirjoitettu Viljandinmaan\n    murteella.)\n\nLapsuuteni Viro oli laulun, runon ja sadun maa. Viron kansa laulaa\ntyötä tehdessään, mutta vielä enemmän työhön mennessään ja työstä\npalatessaan. Niityiltä ja kedoilta kuuluu laulua keskellä hellepäivää,\nja yksinäinen kyntäjäkin hyräilee syyshämärässä auransa kurjessa.\nPellonpientareilla laulavat tyttölapset mansikoita poimiessaan,\nja poikaroikka laulaa kesäyössä hiljaa hiiviskellessään tyttöjen\naittojen vierustoilla. Ja missä virolaisia joutuu yhteen, siellä\nmuodostuu laulukuoro. Ei ihmekään, että laulujuhlat ovat muodostuneet\nViron varsinaisiksi kansanjuhliksi ja että niihin kokoontuu yli\n20 000 laulajaa ja noin 100 000 ihmistä heitä kuulemaan, kuten\nTallinnan viimeisiinkin laulujuhliin, joissa oli 10 % koko kansasta\nmukana. Kotipitäjäni kirkossa laulettiin virret moniäänisesti ilman\nminkäänlaista harjoittelua, ja riemukkaan heleät naisäänet kaiuttavat\nsydämessäni vieläkin vanhoja virsiä täyttäen vanhan kirkon valkoiset\nholvit ihmeellisellä toivon riemulla. Monet kävivät kirkossa — ei\nsaarnan vuoksi, vaan päästäkseen laulamaan. Niinpä isoisänikin soitti\nkirkon urkuja vain soittamisen vuoksi. Ehkäpä vain Italiassa ja\nVenäjällä voi kansan keskuudessa ilmetä sellaista laulun iloa kuin\nVirossa.\n\nEhkäpä oli runo ainoa lohdutus Viron kansan 700 vuotta kestäneessä\nsorron yössä. Viron runohan on yksinomaan lyriikkaa, pelkkää kansan\nhuokausta, tuskaa ja itsesuggerointia. Sukuni on peräisin Viron\nlaulupitäjistä, Helmestä, Hallistesta ja Karksista, joissa runo oli\nlapsuuteni aikana vielä kaikkien vanhempien ihmisten huulilla. Se\nkuvasi maaorjuuden aikaa ja valitti orjan työtä. Se kertoi naisten ja\näitien murheesta kodissa, heidän kärsimyksistään orpona, miniänä ja\nhylättynä sekä heidän ikävästään \"Ihmemaahan\". Virolaisia runojahan\novat pääasiassa naiset sepittäneet sydänsuruistaan, — eikä siis ihme,\nettä tälläkin hetkellä Viron suurin runoilija on nainen, Maria Under,\njoka myös on Euroopan suurimpia.\n\nOn kuitenkin olemassa eräs teema, jota Viron kansanruno ei tunne\n— ja se on rakkaus. Yli 100 000 toisintoa käsittävä virolainen\nkansanrunokokoelma tuntee vain muutaman rakkausrunon, ja niissäkin\nneito ikävöi muka vain veljeänsä. Kansanruno ei kainoudessaan tiedä\nmitään rakastetusta, morsiamesta eikä sulhasesta, vaan laulaa\nyksinomaan sisaresta ja veljestä, joille laulaja valittaa kohtaloaan\nja joiden luokse hän ikävöi. Virolainen ei saa julkilausutuksi sanaa\nrakkaus, vaan tekee tuon välttämättömän tunnustuksen korkeintaan\nnykäisemällä kyynärpäällään. Naisten kainoudesta ja kärsimyksistä\nkertovat runot tytöstä, joka viedään kartanoon palvelukseen ja joka\nvakuuttaa omaisilleen, ettei salli siellä kunniaansa riistettävän. On\nolemassa surullisia runoja, jotka kuvaavat kartanoihin raastettujen\nnuorikkojen kärsimyksiä paronien ensi yön oikeuden takia.\n\nMutta kaikkia näitä vaikuttavampi kansan sielunelämän heijastajana\noli lapsuuteni aikaan runonpätkä, jota hiljaa hyräiltiin kartanoitten\nmuonamiesasumuksissa ja talonpoikaistalojen pihamailla. Sen oppivat\nlapsetkin ennen Isä meidän rukousta:\n\n    \"Moisiot palavat,\n    Saksat kuolevat,\n    Moision maa tulee meille...\"\n\nKansan sielussa kyti lakkaamaton tyytymättömyys ja unelma. Sitä ei 700\nvuoden sorto pystynyt lopullisesti tukahduttamaan, eivätkä kartanoitten\nrakentamat kapakat voineet hukuttaa viinaankaan kostonajatuksia ja\nunelmia. Kansa eli runoissaan omaa voimakasta, henkistä elämäänsä\nvalmiina murtautumaan historiansa kahleista.\n\nYhtä suuri sija kuin runoilla oli kansansaduilla lapsuuteni elämässä.\nLoppumattomina talvi-iltoina kulki tuvissa, joissa naiset kehräsivät\ntai kutoivat harmaata, pehmeätä villalankaa, satujen kultainen virta\nsekä aikuisten että lasten kuultavaksi. Lapset kuuntelivat sydän\nkurkussa, miten pahoille kostettiin ja hyviä palkittiin, aivan päin\nvastoin kuin elämässä... Niissä kosi kuninkaanpoika orpotyttöä ja köyhä\npääsi rikkaaksi, niissä — virolaisena erikoisuutena — viekas Ants aina\npetti pirun, kartanonherran, riihenvartijan ja kartanon pehtorin.\nJa vaikka viekas Ants myi sielunsakin pirulle, niin viime tingassa,\nkun Vanha Musta tuli häntä noutamaan, hän pelastui aina jollakin\nverukkeella ja viisaudellaan. Ja kun kartanon herra kuoli, tulivat\nmustat vaunut hakemaan häntä siihen kuumaan paikkaan, mutta viekas\nrenki pelastui.\n\nKun Taakeperan kartanon vanha rouva kuoli, kävimme me lapset monena\nyönä katselemassa ja odottelemassa hautausmaan muurien luona,\ntulisivatko mustat vaunut häntä hakemaan. Pikku pojat, jotka\nuskaltautuivat haudalle saakka, vannoivat nähneensä siellä kaksi\npunaista silmää... siinä oli Vanha Musta valvomassa ja odottamassa\npapin tekemän ristinmerkin häviämisiä. Vanhan, rahan arvon tuntevan\nrovastinkin olivat sarvipäät kuljettaneet mukanaan ja jättäneet\narkkuun vain paksun olkisäkin. Meidän vanha Hendrikimme, joka silloin\noli ollut pappilan kuskina, vakuutti, että arkku oli kevyt kuin\nhöyhen, vaikka rovasti oli ollut pitäjän lihavin mies. Ihmettelin jo\nlapsena, miksi helvetti näytteli kansan ajatuksissa niin suuria osaa,\nkun taas taivaasta puhuttiin vain vähän. Mutta helvetti taisi olla\npaljon tutumpi paikka tuolle kovia kokeneelle kansalle, jonka runotkin\nkuvaavat aateliskartanoitten paloa aivan peloittavan realistisella\nnäkemyksellä, vieläpä jo vuosisatoja ennen niitten todella tapahtunutta\npolttamista.\n\nItsenäisen Viron aikana ei Virossa ollut enää \"comme il faut\" puhua\ntuosta 700 vuoden maaorjuudesta. Silloin yritettiin kaikin mokomin\najatella entisiä virolaisia kuninkaita ja kansan taistelua saksalaisia\nkalparitareita vastaan, palkittiin romaaneja, jotka kuvasivat\nÜmera-joen taistelua saksalaisten kanssa, sekä haettiin historiasta\nkuuluisia päälliköitä ja kansanjohtajia. Ilmeni vakavia oireita\njonkinlaisen Viron suuruudenajan löytämiseksi. Samalla koetettiin\nunohtaa ja pyyhkäistä pois koko maaorjuuden kausi, melkeinpä hieman\npunastuen. En tiedä, ehkäpä minulla on erikoisen herkkä tunto tuon\nkansan elämän raskaudesta vuosisatojen sorrossa, luon kansan, jonka\npiiristä itse olen lähtöisin. Kenties myös suhtaudun poikkeuksellisen\nkipeästi sukuni Hennien, Hannuksien ja Marttien nurmettuneisiin\nhautoihin vanhan kirkkomaan koivujen alla, mutta minä en ole voinut\nunohtaa noita 700 vuotta. Enkä voi sille mitään, että tunnen itseni\nylpeäksi siitä, että olen maaorjien jälkeläinen ja kannan veressäni\nvapauden kaipuuta sekä vihaa kaikkea sortoa vastaan. Olen aina ollut\ntyytymätön ihminen enkä tyytyväinen sika — käyttääkseni John Stuart\nMillin sanoja.\n\nNiin, lapsuuteni Viro... Taivaansiniset olivat sen kukkivat\npellavapellot sydänkesällä, kun ne merenä lainehtivat lämpimässä\nkesätuulessa, mutta loppumatonta hikeä ja selän köyristystä vaati\npellava syksyisin, kunnes se vihdoin paalattuina kuormina lähetettiin\nPärnussa odottaviin englantilaisiin laivoihin. Vuosisadan viimeisellä\npuoliskolla Englannin lisääntynyt pellavankysyntä aiheutti\nvoimaperäisen pellavanviljelyksen koko Virossa, ja tuon pellavan\nhinnalla lunastivat Viron talonpojat — maan varsinaiset omistajat —\nikivanhat talonsa aatelistolta takaisin samoihin aikoihin perustettujen\nmaapankkien avulla. Niistä lainattiin osa ostohintaa. Siten siis\npellava loi taloudellisen perustan, jolle talonpoikien itsetietoisuus\nja kansallinen herääminen nojautuivat. Pellavalla koulutettiin\nvanhempani, ja pellavasta saaduilla rahoilla minutkin lähetettiin\nopintielle... kiitos siitä Englannin teollisuuden nousulle, mutta\nennen kaikkea kansan käsille ja hielle... velkani Viron työtätekevälle\nkansalle on suuri...\n\nPellavan viljelys ei ole helppoa. Se vie voiman maasta, ihmisten\nkäsistä ja selästä. Sen pöly tunkeutuu silmiin ja keuhkoihin, kun\nihmiset viikkomäärin aamuöisin hikoilevat pellavasaunoissa. Kauniita\novat kukkivat pellavapellot, mutta keväisin kulkevat naiset niitä\nkitkemässä selkä kyyryssä ja kipeänä, nyhtämisen aikana särkevät\nkädet ja vyötärö, liottamisen aikana kahlaavat miehet polviaan myöten\nlammikoitten kylmässä vedessä. Raskasta oli pellavatyö, kunnes talvisin\nkuormastot alkoivat kulkea Pärnua kohti kyytimiesten tuodessa sieltä\nmukanaan silakkanelikolta ja suolaa koko vuoden varaksi.\n\nPellavarahat joutuivat miehille talojen lunastamista ja lasten\nkouluttamista varten, naisten tulolähteinä olivat voipytyt,\nkananmunat ja kinkut, jotka kulkivat Viljandin, Walgan ja Pärnun\ntoreille tai lähetettiin joillekin kauppiaille. Niillä rahoilla\nostettiin vaatetavaraa, vaikka kangas pääasiallisesti olikin peräisin\nkotilampaitten villoista ja omista pellavista. Tuvassa kävivät monet\nkangaspuut lakkaamatta, sillä väen palkkaetuihin kuului pukukangas,\npuhumattakaan niistä vaatemääristä, jotka kudottiin tyttärien\nmyötäjäisarkkuihin. Keväällä oli omenapuiden alla pitkiä kankaita\nvalkaistumassa ja ne tuoksuivat pellavalta.\n\nMyötäjäisarkku... Jokaisella tytöllä se oli, paimenpiioista\ntalontyttäriin saakka. Myötäjäisarkkuaan varten kehräsi, kutoi ja\nompeli joka tyttö. Tätini talossa, Turandilla oli viisi tytärtä.\nSali oli täynnä heidän komeita arkkujaan, ja aina sitä mukaa kuin\ntytöt naitiin, tyhjeni sali, niin että lopuksi sinne jäivät vain talon\nperijättären vaatimattomat kapiot.\n\nMuistan, millä jännityksellä me katselimme näitten naimaikäisten\nserkkujemme arkkuja, kun ne joskus avattiin. Niistä tuli kuivattujen\nomenien, lavendelin ja kaikenlaisten yrttien tuoksua. Niissä oli\ntusinoittain lakanoita, tyynyliinoja ja pyyhkeitä, mutta myös sekä\ntytön että sulhasen alusvaatteita, sukkia ja käsineitä. Minulle oli\naina arvoitus, miten nuo, tuolle tuntemattomalle sulhaselle valmistetut\nvaatteet oikein saaliin sopimaan, sitten, kun hänet vihdoin löydettiin.\nEpäilin vakavasti, että sulhanen valittiin valmiiden kapioitten\nmittojen mukaan, kuten Leeni-täti minulle silmää vilkuttaen vakuutti.\n\nVaateaitoissa riippuivat orsilla villaiset pukukankaat ja rohtimet väen\npukukankaita varten... Vaateaitatkin tuoksuivat kaikelta hyvältä, ja\nvaatetta oli kaikille runsaasti, sillä lampaanvilloja ei myyty. Naisten\nkädet olivat ahkerina sekä talvisin tuvassa että kesäisin aittojen\nkynnyksillä laulun säestäminä.\n\nKunnan asioista huolehti kunnanneuvosto ja kunnanvanhin. Alin\noikeusaste oli kunnallinen tuomioistuin, jossa puheenjohtajana ja\nlautamiehinä olivat isännät tai maattomien edustajat. Sitä ylemmät\ntuomioistuimet olivat jo venäläisiä ja venäjänkielisiä. Kansakoulu\noli pääasiallisesti vironkielinen, mutta venäjänkieli oli niissäkin\njo siihen aikaan saanut jalansijaa senaattori Manasseinin kuuluisan\nBaltian-tarkastusmatkan jälkeen. Sotapalvelus kesti siihen aikaan kuusi\nvuotta, mutta ainoita poikia ei oteltu, joten lapsettomat pariskunnat\nolivat hyvin kysyttyjä ottovanhemmiksi, puhumattakaan siitä, että\nsotilasvirkailijoita ja -lääkäreitä lahjottiin vapauttamisen toivossa.\nViljandinmaan varakkaissa talonpoikaistaloissa pidettiin suorastaan\nhäpeällisenä, ellei pojan onnistunut jollakin tavoin välttää\nsotapalvelusta... pahimmassa tapauksessa tulivat kysymykseen pienet\nruumiinvammat, erittäinkin varattomien renkipoikien keskuudessa kirves\nusein sattui sormeen tai puu kaatui jalalle. Usein pojat saivat\nmerkillisen köhäyskän jonkun puoskarin avulla, mutta se parani heti\nheidän päästyään pois sotapalveluksesta. Oli vallalla käsitys, että\n\"tsaarin väkeen\" joutuivat ainoastaan kaikkein tyhmimmät, ja mies,\njoka oli ollut 6 vuotta tsaarin väessä ja oppinut siellä venäjää, oli\nkotipitäjässään melkein menetetty mies. Useat heisiä joutuivatkin\npoliiseiksi, \"urjatnikeiksi\", tai ainakin saivat etuoikeuden valtion\nhommiin. Rekryytiksi joutuminen oli omaisille raskas suru, melkein\nkuin jo suoranainen sotaanlähtö, sillä eihän sieltä täysimiestä\nkoskaan tullut takaisin. Sotamiestä odottava morsian oli traagillinen\nolio, tsaarin väestähän ei juuri päästy lomalle, ja tytöt kuihtuivat\nmurheisina odotellessaan tahi hylkäsivät pojan, joka saapui vieraana\ntakaisin kotiin... ja jäikin vieraaksi.\n\nMuuten \"vallavanemad\" ja kunnanoikeuden puheenjohtajat olivat\nuseimmiten arvokkaita, suoraselkäisiä miehiä, joita isänikin\nerikoisesti kunnioitti. He esiintyivät hyvin miehekkäästi vuoden\n1905 vallankumouksen aikana tsaarin rankaisuretkikuntien riehuessa\nmaaseudulla, ja useat menettivät henkensäkin esiintyessään kuntansa\npuolesta. Näistä kansan yleisellä äänioikeudella valitsemista miehistä\nnousivat maaseudun sivistyselämän johtajat.\n\nSaksalaisia paroneja vihattiin itsepintaisella, kytevällä vihalla,\ntaskuun puristetuin nyrkein. Venäläisiä virkamiehiä halveksittiin\nhyväntahtoisesti, eikä heitä oikeastaan pelätty ennen vuotta\n1905. Kaikki venäläisten sortotoimenpiteet pantiin saksalaisten\nneuvonantajain laskuun, sillä itse venäläistä pidettiin hyväntahtoisena\nja yksinkertaisena ihmisenä, jota oli helppo vetää nenästä niin kauan\nkuin hänen takanaan ei ollut saksalaista. Omituinen oli suhtautuminen\nläheisimpään naapurikansaan, latvialaisiin. Etelä-Virossa, siis Latvian\nlähimmässä naapuruudessa, heitä sekä vihattiin että halveksittiin,\nja tuntui siltä, että se oli vanhaa, 700 vuotta kestänyttä vihaa\najoilta, jolloin lätit antautuivat kalparitareille käydäkseen sitten\nyhdessä saksalaisten kanssa virolaisten kimppuun. Lisäksi lättien\nkevyt, iloinen suhtautuminen elämään oli virolaisille vastenmielistä.\nLatvialaisilla oli huonot hevoset ja hyvät rattaat, virolaisilla taas\nhyvät hevoset ja huonot rattaat. Latvialaiset kulkivat hienoissa,\nvärikkäissä hepenissä, Etelä-Viron naiset taas pukeutuivat mustiin\nsarkatakkeihin sekä mustiin ja valkoisiin liinoihin.\n\nLatvialainen kansanlaulu oli iloinen, virolainen suruista syntynyt.\nRajaseudulla oli paljon latvialaisia, jotka osasivat viroa, mutta\nkukaan virolainen ei osannut lätinkieltä. Nuoruudessani tapasin\nTartossa ainoastaan yhden lätinkieltä taitavan sivistyneen,\nkirjoitustaitoisen henkilön, taiteilija Pukitsin, joka oli hieman\nsekarotuinen ja sen tähden osasi kääntää viroksi latvialaisten\nkansanlauluja ja kirjallisuutta. Walgan, tuon rajakaupungin lähistöllä\noli kaksi suurehkoa talonpoikaistaloa, jotka olivat olleet siinä\nvuosisatoja. Toinen, tien pohjoispuolella oleva, oli virolainen ja\ntoinen, etelämpänä, latvialainen. Virolaisessa talossa kävin usein.\nSiellä ei kukaan osannut lätinkieltä, latvialaisessa talossa osattiin\nsentään jonkin verran viroa, mutta minkäänlaista kanssakäymistä ei\ntalojen välillä ollut ikimuistoisista ajoista saakka pidetty. Eikä\nkenenkään mieleen johtunutkaan seurustella latvialaisessa talossa.\n\nWalgassa oli tyttökoulussani koulutovereina paljon latvialaisia.\nSeurusteleminen heidän kanssaan oli äitini mielestä melkein samaa kuin\nottaa ystävättärikseen juutalaisia. Me lapset teimme sitä uhallakin.\nLatvian suurkaupunki Riika on aiheuttanut sen, että virolaiset itse\nasiassa ovat taloudellisesti ja ainakin ulkonaiselta sivistykseltään\npaljon takapajuisempia kuin latvialaiset. Mutta kaikesta huolimatta oli\nVirossa, vieläpä itsenäisyydenkin aikana, eräänlainen ylemmyyden tunne\nlättejä kohtaan, eikä minkäänlaisia, sydämellisiä suhteita syntynyt\nnaapurikansojen välille. Kielikin oli esteenä, sillä naapureitten\noli käytettävä keskenään joko saksan- tai venäjänkieltä, eikä niitä\nkumpikaan suosinut.\n\nSuomi oli lapsuudessani Viron ihannemaa. Siellä asui kansa, joka oli\nmelkein kuin oma ja kumminkin vapaa. Siellä oli oma hallitus, oma\nsivistyneistö, omat koulut ja ennen kaikkea oma yliopisto. Muistan,\nmikä pettymys minulle olikaan lapsena, kun sain käsiini ensimmäisen\nsuomalaisen kirjan, — se oli muuten \"Maamme kirja\" — enkä kuitenkaan\nymmärtänyt sen kieltä, tajusin vain muutamia sanoja. Mielestäni\nsuomen piti olla melkein samaa kuin viron. Isäni ja vaarini puhuivat\nSnellmanista melkein samaan sävyyn kuin Jakobsonista, ja Lönnrot oli\nikäänkuin Kreutzwaldin vanhempi veli. Snellman ja Lönnrot olivatkin\nensimmäisiä suomalaisia, joista kuulin. Sittemmin puhui isäni myös\nIda Aalbergista ja Julius Krohnista. Ensimmäinen suomalainen, jonka\nnäin omin silmin, oli Maikki Järnefelt. Hän antoi konsertin Walgassa\nv. 1900. Olin silloin 14-vuotias. Maikki lauloi kuin Herran enkeli\nSchumannia, Schubertia ja suomalaisia kansanlauluja. Sain ojentaa\nMaikille sinivalkoisia kukkia ja hän antoi minulle suukon. Päätin\ntietenkin tulla isona suureksi laulajattareksi, ja lauloin kaiket\nkesäyöt suuressa tammessani istuen Schubertia, kunnes pilasin ääneni\nlopullisesti.\n\nLapsuuteni Viro, sinä laulun, runon ja sadun maa, sinä kukkien ja\nkukkivien omenapuiden maa, niissä jokaisen mökkipahasen ikkunan alla\non kukkatarha ja kesäisin peittävät niittyjä vuokot ja kullanväriset,\nheleät kullerot, niissä siniset, tuoksuvat sirkunsilmät levittäytyvät\nsadun kauniina mattona kentille ja pelloille, joilla vuosisatojen\nkuluessa Euroopan kansat ovat iskeneet yhteen ja joilla samaan\nturpeeseen on valunut vieras ja oma veri... siksipä kukat kai\nkummuillasi niin kauniina kasvavatkin... Lapsuuteni Viro, sinä lempeä\nmaa, lempeitten ihmisten, hellien käsien, kärsineitten sydämien maa.\nPian koittaa vapaus sinulle, kuten minullekin.\n\n\n\n\nTARTTO VUOSISADAN ALUSSA\n\n\n    Oi Tarton linna, Tarton linn'\n    Jos minä siell' jo olisin...\n\n       (Vanhasta virolaisesta arkkiveisusta.)\n\nTartto oli siihen aikaan Viron sydän. Siellä olivat koulut ja\nyliopisto, Postimees-lehti ja Jaan Tönisson, siellä alkoi nousta Nuori\nViro, siellä kasvoivat melkein kaikki ne, jotka olivat mukana luomassa\nitsenäistä Viroa, jollaisesta ei lapsuuteni aikana uskallettu edes\nuneksia.\n\nOli Virossa muitakin kaupunkeja, Pohjois-Virossa oli Tallinna, jonne\nVenäjän valtio oli perustanut suuria tehtaitaan, mutta siellä hallitsi\nvanha saksalainen valtuusto ja sitä ympäröi köyhä, suoperäinen\nmaaseutu... köyhine, pienine taloineen, tuollaista Tamsaaren kuvaamaa\nkansaa ja salaperäistä rantarahvasta, josta Etelä-Virossa ei paljonkaan\ntiedetty. Rikkaassa Viljandinmaassa, Viron vilja-aitassa, sekä\nPärnunmaalla, jossa laivat rakennettiin ja jonka kautta kävi koko\nEtelä-Viron rikas pellavankauppa Englantiin, melkein halveksittiin\nTallinnanmaata. Saihan koko Viron kansallinen herätys alkunsa\nViljandista ja Pärnusta. Pärnussa julkaisi Jannsen Postimees-lehteään,\nsieltä tulivat Koidula ja Carl Robert Jakobson, tulisielu, joka lausui\nkansakunnan syntysanat, ja Viljandinmaassa rakensi kansa ensimmäisen\nkansallisen yhteisrakennuksen, Viljandin Maanviljelysseuran komean\ntalon, sekä perusti Aleksanterin-koulun, josta piti tulla Viron\nensimmäinen oma keskikoulu. Ja Viljandinmaan ja Pärnunmaan taloista on\nkotoisin Viron sivistyneistö. Sieltä lähtivät isäni ja äitinikin. Mutta\nkoulut olivat Tartossa, ja ne piti ensin valloittaa, ennenkuin kansa\nalkoi hiljaisesti vallata maataan saksalaisilta ja tsaarilta. Vain\nneljäkymmentä vuotta sitten...\n\nTartto oli Viron sydän ja sinne me lapsetkin kokoonnuimme valloittamaan\ntietoja ja valtaamaan omaa maatamme, sillä koulunpenkeiltä lähti Nuori\nViro alkuun, ja koko kouluaikamme oli sekä hiljaista että äänekästä\ntaistelua venäläisiä opettajia ja saksalaista mentaliteettia vastaan.\nKoulun penkiltä Gustav Suits julkaisi ensimmäisen Nuoren Viron albumin.\n\nHiljaisena ja arvokkaana virtaa Emajoki Viron matalien, kukkivien\nniittyjen halki Tarttoon ja edelleen Peipusjärveen, kuten sopiikin\nvanhalle, historialliselle joelle, jonka rannoilla ovat vuosisatojen\nkuluessa tapelleet Euroopan suurvallat maan oikeitten omistajien ja\nasukkaiden seuratessa sivusta vihassaan voimattomina tai ollessa\npakotettuina auttamaan joko yhtä tai toista maansa rosvoa sen\nvihollisia vastaan.\n\nTuomiovuorelta katselevat jylhät goottilaiset tuomiokirkon\nrauniot yli vanhan kaupungin tiilikattojen joen toisella puolen\nsilmänkantamattomiin leviävää viljavaa, avonaista Tartonmaata. Lapsena\nkuuntelin myrskyöinä, miten sen tornin kellojen haamut kaikuivat yli\nmaan julistaen tuntemattomalla kielellään nöyryyttä ja alistumista\nalistetulle kansalle. Vihasin noita raunioita, vaikka rakastinkin\nniiden suuruutta ja rauhaa. Vasta kouluaikani viimeisinä vuosina,\nsilloin kun nuorisossa alkoi kasvaa tunne, että se olikin maansa\nisäntä, aloin rakastaa noita linnan raunioita — olivathan ne sentään\nkansani kätten työtä, lihaa sen lihasta, kappale siitä historiasta,\njota ruvettiin etsimään, osa vuosisadoista, jotka valloittajat olivat\nViron kansalta ryöstäneet.\n\nTuomiovuoren juurella, pienten talojen ja kapeitten katujen keskellä,\nsijaitsi yliopisto, ja tuomiokirkon raunioissa yliopiston kirjasto.\n— Jalompaa paikkaa sellaiselle kirjastolle ei voisi löytää. Muistan,\nkuinka polveni notkuivat kunnioituksesta, kun kouluaikanani ensi\nkerran aukaisin sen oven. En ole myöhemminkään, en Oxfordin enkä\nCambridgen historiallisten holvien alla, tuntenut niin lähelläni\nkeskiajan henkäystä kuin Tarton tuomiokirkon kirjaston valtavissa\nikkunasyvennyksissä, joissa keskellä päivääkin odottaa näkevänsä\nmustakaapuisen munkin tai röyhelökauluksisen oppineen syventyneenä\nskolastiikkaan. Kukapa ei olisi nähnyt kummituksia noissa raunioissa...\n\nTuomiovuoren juurella, kapeitten katujen varrella, pienten puutarhain\nkeskellä sijaitsivat harmaat, rauhalliset talot jaloine, vanhoine\novineen, joissa useissa vielä kellon sijasta riippui vanhanaikainen\nkolkutin. Niistä ei koskaan kuulunut hälinää eikä juuri näkynyt\nihmisiäkään. Iltaisin välkkyi siellä täällä ikkunoista vihreitten\nkirjoituspöytälamppujen valo ja kuuli vanhalla flyygelillä hennosti\nsoitettavan Mozartia tai Beethovenia...\n\nSiellä täällä, vanhoissa, suurissa puutarhoissa tai pääkatujen varsilla\nsijaitsivat Tartonmaan aatelisten kaupunkitalot. Niiden edessä kuopivat\nparivaljakot katua ja koukkunenäinen junkkari auttoi landoohon\nsuoraselkäistä, kapeakasvuista paronitarta, jonka tukka oli kammattu\ntiukan sileästi vanhanaikaisen hatun alle ja jonka puku oli ainakin\nparikymmentä vuotia ajastaan jäljessä. Piittaamattomuus muodista kuului\nBaltian aatelin etuoikeuksiin. Jos muualla Euroopassa siihen aikaan\nnäki naisen, jolla oli ruskea nahkalaukku hihnassa yli olan ja päässä\nmusta huopahattu kukonsulkineen, niin hän oli varmasti kotoisin Baltian\nperukoilta.\n\nJoen rannalla oli kalatori, joka aina lemusi. Siellä oli klassillisen\nkaunis, vanha, likainen kauppahovi, jossa tuoksui nahalla ja kankailla\nja jossa myyntikojujen isännät aina hymyillen seisoivat ovella, vaikka\nhe eivät olleetkaan juutalaisia.\n\nMutta joen rantaan, jossa kauppa kukoisti, ei meillä ollut kouluaikana\nasiaa. Se oli aivan tuntematon maailma, yhtä tuntematon kuin\nhökkelikadut joen takana, Tarton slummit, joissa asui suutareita\nja nikkariverstaitten työläisiä ja joissa siihen aikaan tuskin oli\nyövalaistustakaan. Siellä asui myös kalpeita, köyhiä koulutovereitani.\nVielä etäämmällä, siellä, missä kadut nousevat rantatöyräälle, oli\naivan vieras maailma, siellä asui puutarhureita ja ajureita. Lisäksi\nsiellä oli salaperäisiä katuja, joista vain kuiskittiin. Niillä käveli\nsalaperäisiä, punaposkisia naisia ja öisin ajoivat ajurit sinne yli\nKivisillan.\n\nTuomiokirkon suojassa ja lähellä olivat koulut, ja niitä oli paljon.\nKoko Tartto elätti noin 40 000 ihmisiä koulutuotannollaan. Oli\nvaltion kouluja, oli yksityisiä, oli saksalaisia ja venäläisiä,\nmutta virolaisia ei ollut, paitsi kansakouluja. Vasta vuonna 1905\nperusteltiin ensimmäinen virolainen naislukio Tarttoon.\n\nTarton kadut vilisivät nuorisoa ja lapsia syksystä kevääseen, mutta\nolivat kesällä autiot. Siellä kulkivat ennen kaikkea tuhannet\nylioppilaat pukeutuneina venäläisen yliopiston viralliseen mustaan\npukuun ja takkiin, sininen nauha lakin ympärillä. Nauha oli useimmiten\nsangen haalistunut, ja se osoitti, ettei mies ollut keltanokka.\nSitä paitsi univormut olivat useimmiten kuluneita ja ränsistyneitä,\nsillä Tarton venäläinen ylioppilasaines oli enimmäkseen köyhää,\npääasiallisesti papiston lapsia, jotka lukivat ilmaiseksi hengellisissä\nseminaareissa ja pääsivät niistä yliopistoon. Tarton yliopisto oli\nniitä harvoja venäläisiä yliopistoja, jotka tsaarin hallitus pakotti\nottamaan vastaan seminaristeja. Hehän alensivat yliopiston tasoa ja\nmuodostivat Tartossa lakkaamattoman vihan aiheen. Seminaristit itse\npalkitsivat tsaarin hallituksen huolenpidon sillä, että he enimmäkseen\nolivat tyytymätöntä, vallankumouksellista ainesta. He asuivat kylmissä,\npienissä ullakkokamareissa ja kuljeskelivat kaduilla isot limput\nkainalossa ja maitokannu kädessä. Se aiheutti, että saksalaiset\nsnobit ja virolaiset, häveliäät köyhät ylioppilaat kaihtoivat heitä.\nToinen, pienempi osa venäläisiä ylioppilaita oli sellaisia, jotka\njoko vallankumouksellisuutensa tai — rikkaitten pappojen poikina\n— elämöimisensä vuoksi oli karkoitettu Pietarin tai Moskovan\nyliopistoista ja saivat nuoleksia haavojaan Tarton pikkukaupungissa\nerikoissilmälläpidon alaisina.\n\nSaksalaiset ja virolaiset ylioppilaat eivät tunnustaneet yliopiston\nvirallista vormua, vaan käyttivät omia korporatiovärejään ja —\nlakkejaan — tavallaan luvattomasti, ainakin kadulla. Saksalaisia\nkorporantteja näki kaduilla suhteellisen runsaasti, sillä heidän\nintohimonaan oli parivaljakolla ajaminen. Ainakaan parina ensimmäisenä\nvuotena ei kunnon aatelisen korporantin sopinut astua jalkaisin Tarton\nkaduille. Siksi korporatiotalojen edessä maleksi aina parivaljakoita.\n\nPoikakimnaasin oppilailla oli kaunis univormu: vaaleanharmaa verkatakki\nja hopeanauha lakissa. Reaalikimnaasin pojilla oli musta lakki ja\nmuistaakseni keltainen nauha. Tyttökimnaasin oppilailla oli taas\nruskea koulupuku, jonka hameen helmojen piti näkyä päällystakin alta.\nYksityiskouluilla ei tietenkään ollut kaduilla käytettävää univormua,\nsillä niihin ei ulottunut kansanvalistusministerin vormumääräys, eikä\nPietarin onnistunut saada kaikkia koulujen opettajiakaan esiintymään\nvirkapukuisina. Määräyksiä tosin taisi olla aina professoreihin\nsaakka. Ainoastaan meidän kimnaasimme naisopettajat kulkivat sinisiin\nunivormuihin pukeutuneina.\n\nLapsia ja opettajia vilisi kaduilla. Kaikki tunsivat toisensa. Vanhat\ntalot olivat täynnä pensionaatteja, joissa asui lapsia ja ikivanhoja\ntantteja. Nämä elättivät itseään vuokraamalla pieniä, ylikalustettuja,\nummehtuneita huoneita ylioppilaille, ullakkokamareita, joihin pääsi\npitkin kapeita, Tarton menneisyydeltä tuoksuvia portaita. Niissä sattui\nkyynärpää aina johonkin merkilliseen paikkaan sijoitettuun kaappiin tai\nromupiironkiin. Ja sitten luo haju niissä vanhoissa taloissa, joissa\nklosetit olivat taloissa sisällä toimien ilman vettä, vain hyvän vedon\nvarassa...\n\nMutta niissä taloissa luettiin. Kun iltaisin katseli Tuomiovuorelta\nTarton kattojen alaisiin ullakkohuoneiden ikkunoihin, vilkkui joka\npaikassa öljytuikkuja. Tiesi, että niiden takana oli kirja ja joku\nlukemassa pureskellen vesirinkeliä jäähtyneen teelasin ääressä.\n\nSellainen oli Tartto vuosisatamme alussa, jolloin isäni eräänä\nsateisena syysaamuna toi minut sinne. Asemalla kuhisi lapsia ja\nnuorisoa, ajurin rattaat kolisivat Tarton mukulakivikaduilla, ja\nTuomiovuoren juurella puistossa ravistelivat vanhat lehmukset vettä\nkuumeisille poskilleni! Minun Tarttoni... Ajoimme yliopiston ohi, isäni\npysähdytti ajurin ja sanoi:\n\n— Tässä on yliopisto, Tarton yliopisto, jonka pitäisi olla meidän ja\njoka on kuitenkin vieraitten käsissä. Tänne sinä et tule, sinä lähdet\nSuomeen, oman kansan keskuuteen.\n\nPappa piti Suomea aina omana kansana ja kieliä vain murteina.\n\nKoko Tartossa oloni ajan minä vihasin tuota vieraitten valloittamaa\ntsaarin yliopistoa...\n\nPappa oli hankkinut minulle täysihoidon puolalaiseen perheeseen,\nTarton notaarin Lioskon luokse, jonka kotona puhuttiin myös venäjää.\nVenäjänkielentaitoni oli puutteellinen ja isäni toivoi, että se siellä\nkorjaantuisi — niinkuin kävikin. Talon rouva oli juuri naittanut\nainoan tyttärensä, joten sain tämän huoneen sekä osan kohdetta vailla\nolevaa äidintunnetta, vaikka hän päivittelikin, etten 15-vuotisessa\nvirolaisessa kömpelyydessäni voinut kilpailla hänen siron, tulisen ja\nelegantin puolalaistyttärensä kanssa. Mutta ennen kaikkea opin siinä\ntalossa tuntemaan puolalais-venäläistä ristiriitaa ja korvat hörössä\nsain kuulla, miten koko Venäjänmaan alla kyti salaisia tulta.\n\nSiihen perheeseen isäni minut jätti. Lähdin saattamaan häntä\nasemalle ja itkin vähäisen, kun palasin yksin vieraaseen taloon,\njosta piti tulla kotini. Mutta asemalta palatessani poikkesin\nSchnackenburgin kuuluisaan lainakirjastoon, joka on Baltikumin paras\nja yliopistokaupungin arvoinen. Palasin sieltä syli täynnä kirjoja...\nJa niin alkoi lukuorgiani, jota kesti ensimmäiset kuukaudet Tartossa,\nniin että tuskin montakaan tuntia öisin nukuin. Kirjannälkäni oli\npienessä kotikaupungissani Walgassa ollut suuri, ja nyt oli maailma\navoinna edessäni. Minä ahmin ahmimistani yökaudet. Huoneeni oli\nkaukana perheen muista huoneista, ruokasalin ja salin takana, eikä\nvalvomistani huomattu, ennenkuin poskeni rupesivat kalpenemaan hyvistä\npuolalaisista piirakoista ja borštšista huolimatta. Vasta sitä mukaa\nkuin mielenkiintoni elämään lisääntyi, väheni lukuhulluuteni.\n\n\n\n\nOLIN VIISITOISTAVUOTIAS\n\n\nkun tulin Tarttoon kouluun. Kerron tässä, kuka olin, mistä tulin ja\nmitä tiesin Tarttoon tullessani.\n\nIsäni oli asianajajana Walgan kaupungissa ja omisti sitä paitsi\nkaupungin ainoan kirjakaupan — vironkielisen, jonka kaikki kirjat\nolin tietenkin lukenut alkaen \"Kauniista ja Onnettomasta Hirlandasta\"\nja \"Genovevasta\" \"Maanviljelysoppiin\" ja Kreutzwaldin \"Lembitiin\"\nasti. Asianajo ei paljonkaan tuottanut, sillä papan asiakkaat\nolivat enimmäkseen köyhiä. Sitä paitsi siihen aikaan huvitti pappaa\npääasiallisesti eräs Immanuel Kant, jonka \"Kritik der praktischen\nVernunft\" oli Reclamin Universal-julkaisuna aina hänen taskussaan.\nKirjakauppa sai hoitaa itsensä. Jollei äitini aina väliin olisi\nhuomannut tilata kirjoja, kun ne alkoivat loppua, olisivat hyllyt\njääneet tyhjiksi. Kirjakaupan kassasta ottivat siihen aikaan kaikki\nperheen jäsenet rahaa tarpeensa mukaan, mikäli siellä sitä oli.\niltaisin sai kirjakaupan neiti arvata, kuinka paljon siitä oli oteltu.\nTosin niihin tarpeisiin, joihin rahaa sai ottaa, eivät kuuluneet\nleivokset eivätkä suklaanapit, kuten katkera kokemus sisarelleni ja\nminulle opetti. Konditorian neiti oli meidän kirjakauppamme neidin hyvä\nystävä, ja meidän rahansijoituksemme tuli tietoon. Vihdoin kirjakauppa\noli lopeteltava, kun pappa ei enää voinut ostaa uusia kirjoja ja\nperhe muutti hänen perimäänsä vanhaan taloon kaupungin laidalla,\njossa oli myös valtava puutarha — satoja luumu- ja omenapuita. Mamman\npiti puutarhasta saada lisätuloja, mutta kun ympäristössämme asui\nvain köyhiä ihmisiä, joilla itsellään ei ollut hedelmäpuita, loppui\nluo business-unelma lyhyeen. Pappa ripusti puun oksaan ilmoituksen\nherroille varkaille: \"Ottakaa varovasti, älkääkä murtako oksia.\" Ja se\ntodellakin auttoi: oksia ei murrettu ja koko köyhä Purakylä piti meistä\nkovasti. Eikä meiltä muuta varastettukaan. Pappa siirtyi pian Kantin\n\"Puhtaan järjen kritiikkiin\".\n\nPappani oli niitä tiedemiestyyppejä ja maailmalle vieraita uneksijoita,\njoiden oikea paikka olisi lasikuvun alla, kuten vanhojen, arvokkaiden\npronssikellojen. Hän oli elämässään aina antamassa ja harvoin ottamassa\nsekä uskoi aina ihmisten hyvyyteen ja \"ihmiseen\". Hän kuului niihin,\njotka ovat valmiit menettämään henkensä pelastaakseen kissanpoikasen.\n\nPappa oli vapaa-ajattelija elämänsä loppuun saakka eikä\nkoskaan erikoisemmin harrastanut kirkkoa, kaikkein vähimmin\nkreikkalaiskatolisia, mutta minun täytyi muutama vuosi sitten suurella\nvaivalla hakea käsiini Helsingin kaupungista venäläinen emigrantti\npalauttaakseni häneltä ostamani ikonin, koska pappa ei saanut yölläkään\nunta ajatellessaan, että tuo epäjumalankuva ehkä oli onnettoman\nviimeinen aarre, joka hänen oli hädän hetkellä ollut pakko myydä. Olin\ntavannut miehen eräässä antikvaarikaupassa, jossa hänelle tarjottiin\nikonista aivan mitätöntä summaa. Ostin sen silloin häneltä hänen\nitse määräämällään hinnalla. Vein sen kotiini ja tuloksena oli, että\npapan vaatimuksesta minun oli palautettava kuva ja annettava miehelle\nmaksamani hinta. Mies oli vanha ja möi ikoninsa varmasti uudelleen.\nMutta pappa oli myös vanha eikä saanut unta...\n\nMeitä oli viisi lasta, neljä tytärtä ja yksi poika. Äidilläni oli\npaljon tekemistä, sillä kaikki vaatteet kudottiin ja ommeltiin\nkotona. Lisäksi hän oli synnynnäinen ruoanlaittaja. Hänen keittäjänsä\nsiirtyivät aina puolen vuoden päästä Pietariin kokeilemaan uusilla\ntaidoillaan ja saivat siellä mamman todistusten perusteella huimaavia\npalkkoja. Sitä paitsi oli talossa aina sukulaistyttöjä maalta oppimassa\nmamman luona taloutta ja \"hioutumassa\" tai kapioitaan valmistamassa,\njos olivat naimisiin menossa. Pöydässämme oli aina toistakymmentä\nhenkeä talon omaa väkeä. Lisäksi oli myös aina vieraita. Sanottiin,\netteivät vanhempani koskaan olleet syöneet kahden illallista.\n\nTalomme oli täynnä melua, aina tapahtui jotakin. Meillä lapsilla\noli oma teatteriseurue, joka esitti minun tekemiäni, ei tosin\nkirjoitettuja, mutta muuten vain laadittuja näytelmiä, mammalla oli\nlaulukuoro, ja pappa oli raittiusyhdistyksen puheenjohtajana ja\nkaikenlaisten johtokuntien jäsenenä, ja johtokunnat saivat aina talossa\nillallisia.\n\nOlin siihen aikaan lukenut jo Goethen ja Schillerin näytelmät.\nSchillerin osasin melkein ulkoa, vihasin Shakespearea, koska hän oli\nmuka raaka ja ikävä, rakastin Lessingiä ja Lenaun runoja, olin salaa\nlukenut Sudermannin \"Frau Sorgen\" ja \"Juhannustulen\" sekä varastanut\npapan kirjoituspöydän laatikosta Tolstoin \"Ylösnousemuksen\", jota\nseurasi monta itkun ja unettomuuden yötä. Olin lukenut Lermontovia ja\nPuškinia, osasin laulaa ulkoa koko Schubertin ja Schumannin ja paljon\nMendelssohnin lauluja, joita esitin kuuntelevalle laitakaupungille joka\nilta vanhassa tammessa istuen. Siellä pilasin ääneni iltakasteessa.\nIsäni ei kieltänyt minua, vaan istui puutarhassa kuuntelemassa.\n\nOlin kirjoittanut saksaksi ensimmäisen näytelmäni — jalosta\nkoulutytöstä — ja kun isäni arvosteli sitä, suutuin ja revin sen. Sain\nsiitä hyvästä selkääni. Sen jälkeen olen parkkiintunut ja suhtaudun\ntyynesti arvosteluun, vieläpä Jalkasen, Laurilan ja Palolankin.\n\nKotona puhuttiin saksaa, kuten kaikissa pikkukaupungin herrasväissä.\nKun tulin 12-vuotiaaksi, muuttui kotikieli jyrkästi viroksi. Osasin\nkirjoittaa viroa, mikä oli siihen aikaan harvinaista. Eräs papan\nkoulutoveri oli meillä vuoden verran kotiopettajana. Hän kertoi meille\nmyös Viron historiasta. Politiikasta liesin Dreyfus-jutun, jolla koko\ntalomme yhteen aikaan hengitti. Pappa ihaili Laborieta ja luki ääneen\nhänen puheensa. Jännittyneinä odoteltiin lehtiä, kun Dreyfusin asia\noli esillä, ja illallispöydässä väiteltiin valtavasti, koska papan\nparas ystävä, opettaja Einer, oli antidreyfuslainen. Jos totta puhun,\nniin olen aikoinani rukoillutkin Dreyfusin puolesta lukien sentään\n\"Isä meidän\" ensin isän, äidin ja sisaruksien puolesta. Mutta heti sen\njälkeen tuli luetteloon onneton Dreyfus, ennen isoisääni ja jumaloitua\nFräulein Adolhofia, kouluni johtajatarta.\n\nViron omasta politiikasta tiesin Grenzsteinin ja Tönissonin väliset\nriidat. Isäni oli Grenzsteinin ystävä ja vastusti Tönissonia. Vasta\nminä tein hänestä intohimoisen Tönissonin kannattajan, vaikka itse\nluovuin Tönissonista. Kodissamme puhuttiin myös aina Jakobsonista ja\nKoidulasta, jotka olivat äitini pyhimyksiä. Olin syntynyt muutama\nviikko Koidulan kuoleman jälkeen, ja äitini kertoi surreensa\nKoidulaa minua imettäessään. Osasin pienestä pitäen ulkoa kaikki\nKoidulan isänmaalliset runot. Edelleen sekä isäni että äitini olivat\nosallistuneet Kirjameeste Seltsin surulliseen kohtaloon, niin että\nolin kasvanut Viron historiassa mukana kansan heräämisajasta alkaen.\nJa mitä kansa sitä ennen oli kärsinyt, tiesin liiankin hyvin isoisäni\ntalosta, jossa elin kouluikääni saakka vanhoissa kansanrunoissa ja\ntarinoissa vaarini istuttaessa meihin lapsiin syvää vihaansa paroneja\nja pastoreita vastaan. Mutta tämä kaikki on eri tarinaa.\n\nOlin jo ennättänyt herättää pahennusta Walgan kaupungissa monella eri\ntavalla. Ensiksi: olin kerran kävellyt paljain jaloin läpi kaupungin,\nmikä siihen aikaan oli ennenkuulumatonta. Kyseessä oli vedonlyönti,\nja voittoni oli iso suklaarasia. Toiseksi olin ollut mukana Pihkovan\nkeisarimanöövereitten aikana pidetyissä keisarin tanssiaisissa,\nesiintyen 18-vuotiaana pitkässä hameessa ja tukka ylhäälle kammattuna.\nOlin tanssinut virolaisten upseerien kanssa ja puhunut viroa suureen\nääneen. Tosin äitini oli juonessa mukana ja istui esiliinanani salin\nseinustalla. Nämä virolaiset luutnantit olivat sittemmin kenraali\nAlexander Tönisson ja kenraali Unt, joka muutama vuosi sitten sai\nsurmansa Tallinnassa pimeällä kadulla. Ihmisten kohtalot ovat\nkummallisia... Ja minun oli pakko lähteä tanssiaisiin täysikasvuista\nnäytellen, koska kaupungissa ei ollut esiintymiskelpoisia virolaisia\ntyttöjä ja virolaisten poikien oli välttämättä saatava oma tyttö\ntanssiaisiinsa ällistyttääkseen tsaarilaisympäristöään.\n\nKolmanneksi olin tapellut keskellä päivää ja pääkadulla kymmenen\nkatupojan kanssa, jotka ahdistivat vanhaa juutalaista kääpiötä Lehmkeä.\nTämä söi lasten iloksi silloin tällöin elävän hiiren tai sammakon ja\nkuului Walgan katukuvaan. Tuosta tappelusta kerrottiin niin monia\nyksityiskohtia, että äitini oli aivan menehtyä.\n\nJa lopuksi olin flirtannut kaupungin ainoan naimakelpoisen miehen\nkanssa, joka oli 15 vuotta minua vanhempi, ja valloittanut hänet\nkaikkien mammojen kauhuksi. Hän kulki aina ohitseni naksahuttaen\nsavukelaatikon kantta ja hyräillen: \"Mein Herz ist wie ein Bienenhaus,\ndie Mädel darin sind die Bienen...\" Minun oli pakostakin todistettava\nhänelle, ellei se ollut hänen sydämensä, se mehiläispesä, vaan minun,\nsillä pari kuukautta sen jälkeen kun olin tullut Tarttoon, olin\nunohtanut hänet.\n\nSellaisena minä siis tulin Tarttoon kotikutoisessa hameessani ja\naloitin yksinäisen elämäntaipaleeni.\n\n\n\n\nKOULUNI\n\n\noli runoilija Puškinin nimellä varustettu valtion tyttökimnaasi.\nKoulu oli perustettu vasta muutama vuosi sitten tsaarivallan\nvenäläistyttämispyrkimysten edistämiseksi — kaikkeen sitä käytettiinkin\nsuuren, vapaamielisen runoilijan nimeä — mutta Tarton olojen\nvaikutuksesta koulun luonne muuttui aivan itsestään opettajiston\nmukana. Venäläistyttäjiä oli vaikea löytää Tarton opettajakunnasta\nja \"tuontitavaraan\" kuuluvat yksilöt kesytettiin pian. Jo minun\ntullessani kouluun siellä oli verraten siedettävät olot. Koska koulun\noli pakko kilpailla saksalaisten, vanhojen koulujen kanssa, piti sen\nhankkia itselleen hyvä opettaja-aines. Siitä aiheutui, että melkein\npuolet opettajista oli yliopiston professoreita tai dosentteja. Myös\nhuomattaville virolaisille opettajille annettiin virkoja. Niinpä meillä\noli saksankielen opettajana yläluokilla virolainen Heinrich Bauer, joka\nmyöhemmin oli opetusministerinä, ja hänen jälkeensä samaan virkaan\ntuli tohtori Oskar Kallas, sittemmin Viron lähettiläs Helsingissä\nja Lontoossa. Historian opettajana toimi alaluokilla vapaamielinen\nsaksalainen von zur Mühlen, joka jo viidennellä luokalla pisti salaa\nkouraani Carlylen \"Ranskan Vallankumouksen\". Uskonnon opettajana oli\nrehtori Hugo Treffner, Jakobsonin aikainen virolainen poliitikko ja\nTarton suurin originaali, josta Tammsaare on kirjoittanut kokonaisen\nkirjan. Hänestä myöhemmin enemmän.\n\nKoulun johtajattarena toimi Mme Voskressenskaja, hieno, sivistynyt\nja viisas ihminen, ruhtinaallista sukua, mitä vanha keikari, rehtori\nTreffner, meille aina korosti. Hän johti koululaivaansa tahdikkaasti\nkaikkien poliittisten salakarien ohitse. Me koululaiset saimme nähdä\nhänet ainoastaan koulun juhlatilaisuuksissa ja kun oli kysymyksessä\njokin suurempi rankaisutoimenpide, jota hän koetti lieventää\nhuumorintajuisella lempeydellään. Hän edusti joka tapauksessa\nvenäläisen sivistyneistön parasta ainesta ja voitti muutamassa vuodessa\nainakin Tarton virolaisen sivistyneistön puolelleen.\n\nVaikkakaan ei opettajiston palkkauksessa eikä opetusvälineitten\nhankkimisessa säästetty rahaa, ei koululla ollut omaa taloa, vaan\nse oli sijoitettu kahteen eri rakennukseen, epämukaviin, vanhoihin\nhuoneisiin. Toinen rakennus oli entinen tupakkatehdas, joka\nsisustettiin uudelleen ja jonka valtavat, matalat salit tehtiin\nluokkahuoneiksi. Mutta ilmanvaihto oli huono, ja mikä lienee kirous\nnoissa huoneissa vaikuttanut, joka tapauksessa minun luokaltani\nsairastui suuri osa tyttöjä keuhkotautiin ja sisareni luokalla kuoli\nmelkein 50 % lapsista jo nuorella iällä tuberkuloosiin. Koululääkäreitä\nei silloin vielä ollut eikä terveydenhoidosta ylipäänsäkään voinut\npuhua. Eivätkä Tarton täysihoitolatkaan olleet hygienisyydellä\npilattuja. Koulutyökin oli verraten raskasta ja kotiläksyjä oli niin\npaljon, ettei tavalliselle oppilaalle jäänyt aikaa edes kävelemiseen.\nKouluaika oli klo 9—15 ja pisin väliaika vain 20 minuuttia, jolloin\nsyötiin mukana olleet voileivät. Maito oli tuntematon käsite koulussa,\nyhtä tuntematon kuin voimistelukin. Mutta tanssinopetusta meillä oli.\n\nKoulupuku oli tummanruskea ja siihen kuului musta esiliina. Puvun\npituus oli määrätty, puoli arsinaa lattiasta, esiliina oli vähän\nlyhempi. Pukuun kuului korkea valkoinen kaulus ja valkoiset kalvosimet,\nne iänikuiset kiusankappaleet, sillä niitä täytyi melkein joka\npäivä muuttaa. Tukassa saimme pitää mustia nauhoja, mutta emme,\nkampoja. Juhlapukuun kuului valkoinen esiliina, jossa piti olla\n\"brodyyrejä\" ylt'ympäri. Tämä univormuvaatimus oli niin tiukka,\nettä jos tyttö tavattiin kadulla muussa kuin koulupuvussa, hän sai\nankaran rangaistuksen. Kaikissa teatteri- ja konserttiesityksissä me\nsaimme olla valkoisissa esiliinoissamme, eikä mihinkään julkiseen\ntilaisuuteen saanut mennä ilman koulun lupaa, ei edes vanhempiensa\nmukana, saatikka sitten yksin. Kuinka me vihasimmekaan tuota valkoista\nesiliinaa juhlissa! Muistan erään surkean tilaisuuden. Oli Sarasaten\njäähyväiskonsertti. Minä pääsin sinne ystäväni Fanny Chwolsonin mukana\nhänen isänsä kutsumana. Tämä näet kuului Sarasaten vastaanottajiin ja\nisäntäväkeen Tartossa. Väliajalla lähdimme hänen mukanaan mestaria\ntervehtimään ja pyytämään nimikirjoitusta hänen kuviinsa. Sarasate\noli ihastuttavan isällinen ja antoi meille kummallekin uuden kuvansa\nja kutitti meitä leuan alta. Sitten setvisi sanattomaksi kauhuksemme,\nettä hän piti meitä Chwolsonin sisäkköinä esiliinojemme vuoksi. Vaikka\nasia sitten selvitetyinkin ja kaikki herrat nauroivat, tunsimme\nitsemme ikiajoiksi loukatuiksi. Taisimme hukata ne Sarasaten kuvatkin.\nMuuten, Sarasate — hänellä oli leijonan pää ja suden silmät, hänen\nyläruumiinsa oli muodoton kuin jauhosäkki. Sen päälle oli liimattu\nvaltava frakkipaidan rinnus, jossa välkkyi timanttinappeja. Ja tuo\nsäkki lepäsi kahdella kepillä tai pikemminkin kulki noilla housuihin\nverhotuilla tikuilla, jotka päättyivät pikkuruisiin kiiltonahkakenkiin.\nMutta kun hän soitti, oli kuin taivas olisi auennut: enkelit itkivät\nja nauroivat ja itsekin tunsin hyppelehtiväni hänen viulunsa kielillä\nAndalusian taivaan alla. Kun lähdin kotiin, lähetin rukouksen noin\nvain maailmankaikkeudelle ja kauneudelle, koska hän konserttinsa\nlopussa aivan odottamattomasti ja tuntemattomasta syystä soitti\nyksinkertaisen Händelin \"Largon\" — jäähyväisiksi. Tämähän oli hänen\nviimeinen turneensa. Sarasate! Hänen nimensä on suurta musiikkia. Minä\nolen kuullut ja nähnyt Sarasaten enkä ole häntä unohtanut, vaikka hän\nkutittikin minua leuan alta...\n\nKukaan meistä tytöistä, jotka kahdeksan vuotta saimme pitää ruskeata\npukua, ei kai pukeutunut ruskeaan väriin pariinkymmeneen vuoteen,\nsiksi yksimielinen oli vihamme tuota kruunun väriä kohtaan. Mutta\ntoisaalta koulupuvulla oli kieltämättä edullinenkin vaikutus: se\ntasoitti aika tavalla yhteiskunnallista juopaa oppilaitten välillä.\nMeidän luokallammehan oli ruhtinattaria ja kenraalintyttäriä yhdessä\ntalonpoikien ja käsityöläisten lasten kanssa. Millainen kirjava\npukukokoelma siitä olisikaan syntynyt. Nyt sai yläluokka pitää vain\nvähän parempaa kangasta ja parempaa kuosia, mutta samanlaisia kruunun\nlampaita olimme kaikki.\n\nToinen suuresti vihaamamme laitos koulussa oli Klassendame, jokaista\nluokkaa alaluokilta saakka seuraava luokanvalvoja, kasvattajatar,\neli kuten me sanoimme, luokan santarmi. Luokkaa ei nimittäin koskaan\njätetty miesopettajan kanssa kahden, vaan kaikilla tunneilla istui\ntuo luokkadaami mukana, kutoen loppumatonta villasaaliansa ja\nvilkuillen sivuille lunttaajiin päin. Useimmilla heistä oli silmät\nselässäkin, ja kyllä he meidät tunsivat vikoinemme päivinemme. Heidän\ntehtäviinsä kuului seisoa joka aamu luokan ovella ja tarkastaa,\nolivatko kauluksemme ja kalvosimemme puhtaat, oliko tukka tarpeeksi\nsileä ja puku harjattu. Heillä oli oikeus ja velvollisuuskin käydä\noppilaan kotona, ja heistä riippui, hyväksyikö koulu oppilaan asunnon\nja holhoojan, jopa hyväksyikö koulu oppilaan vanhemmat ja kodin ja\nsiis oppilaan itsensä. Heillä oli oikeus tarkastaa oppilaan asunnossa\nkirjat ja lipastot, vaikka harvoin he sitä oikeutta uskalsivat käyttää.\nHe saivat kadulla käännyttää oppilaan kotiin, jos tämä liikkui ilman\nunivormua, vaikkapa vanhempiensa seurassa. He vastasivat oppilaan\nkäytöksestä ja kehityksestä, ja varjele niitä raukkoja, jotka he saivat\nhampaisiinsa. Useimmat heistä olivat vanhoja ikäneitoja ja muutoinkin\nvähän omituisia. Meidän luokkamme \"vartijan\" nimi oli Ptitsyna eli\nLintunen, ja vanhan variksen näköinen hän olikin. Hän vaakkui silloin\ntällöin ja syystä, mutta harmaitten siipien alla sattui olemaan\nyksinäinen, lempeä sydän, ja hänestä tuli loppujen lopuksi todellinen\nkarjansa kaitsija. Hän osasi taitavasti sulkea silmänsä kepposiltamme,\nja jos ylitimme rajan ja jouduimme kiinni, hän taisteli puolestamme\nkuin leijona, vaikka nuhtelikin meitä henkilökohtaisesti. Kun Venäjän\nvalta luhistui Virossa, jäi vanha Lintunen Viroon — minnepä hän olisi\nenää lentänyt? Ja hänen vanha luokkansa on pitänyt hänestä huolta.\n\nKaikki luokat eivät olleet yhtä onnellisia \"vartijoittensa\" suhteen.\n\nKoulun oppilasaines oli sangen sekava. Yläluokilla oli virolaisia\noppilaita neljäs- tai kolmasosa, mutta alaluokilla olivat virolaiset\ntytöt jo suurena enemmistönä. Minun luokallani oli 30 oppilaasta\nvain kahdeksan virolaista, joista minä yksin tulin sivistyneestä\nkodista. Muut olivat joko maalta talon tyttäriä tai kaupungista\nsangen köyhistä käsityöläiskodeista. Lisäksi meillä oli muutamia\nsaksalaisia ja latvialaisia sekä juutalaisia, mutta melkein puolet\noli venäläisten kenraalien tai professorien tyttäriä, joista osa ajoi\nkouluun parivaljakolla ranskalaisen kotiopettajattaren saattamana.\nJuutalaiset Rivosh-nimiset tytöt olivat miljonäärin tyttäriä. Heitä\nmyös kuski ajoi vaunuilla kouluun, mutta he kärsivät kumminkin\nhirmuista alemmuudentunnetta. Tämä sangen sekalainen seurakunta oli\njoka tapauksessa yhdestä asiasta yhtä mieltä, nimittäin että koulu ja\nopettajat olivat vihamiehiämme ja että heitä vastaan oli taisteltava\njoka tavalla. Mitään kauheampaa ei voinut sattua kuin joutua jonkun\nopettajan suosikiksi, vähemmälläkin voi pilata maineensa luokalla.\nAinoa poikkeus siinä suhteessa oli tohtori Kallas, mutta hän kohtelikin\nmeitä aivan toisella tavalla kuin muut opettajat, kohteliaasti sekä\nhuumorintajuisesti. Hänen asemansa koulussa olikin hieman erilainen,\naavistettiin hänen näet suhtautuvan kriitillisesti muihin opettajiin ja\nkoko koulun tarkoitukseen.\n\nOlin suorittanut pääsytutkinnon kouluun jo keväällä ja tulin siis\nsyksyllä ilman muuta viidennelle luokalle. Suojelusenkeli näytti\nminulle paikkani, istuuduin ja katselin ympärilleni. Edessäni sanoi\neräs tyttö hiljaa, viitaten minuun: \"Tšuhna!\" (Virolaisten ja\nsuomalaisten haukkumanimi Pietarissa.) Minä vastasin siihen aivan yhtä\nhiljaa: \"Ruski porosenok.\" (Venäläinen porsas.) Tyttö katseli minua,\nminä katselin häntä, sitten hän ojensi kätensä ja sanoi: \"Anteeksi,\nnimeni on Olga Levitskaja.\" Minä vastasin: — \"Annan anteeksi, ja minun\nnimeni on Hella Murrik.\" Hän oli Tarton yliopiston rehtorin tytär ja\nhyvin lahjakas tyttö. Meistä tuli hyvät ystävät eikä tšuhnasta mainittu\nenää mitään koko kouluaikana. Ja minä olin valloittanut tietenkin\naseman luokallani.\n\nVirolaiset tytöt minä löysin joukosta pian, sillä virolaisten\nuskonnonopetus tapahtui äidinkielellä. Mutta vähitellen kävi selville,\nettä luokalla oli vielä pari tyttöä, joilta oli virolaiset nimet, mutta\nosallistuivat saksalaiseen uskonnonopetukseen, koska olivat olevinaan\nsaksalaisia. Heitä vastaan oli ryhdyttävä toimenpiteisiin ja heistäkin\ntuli vähitellen virolaisia.\n\nKielten asema koulussa oli sellainen, että kaikkien luterilaisten\naamurukoukset olivat yhteiset ja pidettiin sekä saksan- että\nvironkielellä. Tytöt puhuivat keskenään viroa, mutta ääneen sitä ei\nuskallettu puhua, koska oli saatu muistutuksia. Piti muka yrittää\npuhua venäjää oppiakseen kieltä paremmin. Suoranaista vironkielen\npuhumisen kieltoa ei ollut. Minä rupesin tietenkin puhumaan ääneen\nviroa välitunneilla ja pian huomasin, että ylemmilläkin luokilla oli\nvirolaisia tyttöjä, koska pitivät ääntä vironkielellä. Siellä olivat\nJohanna Sild-Piebane, myöhemmin Helsingin Vironlähettilään puoliso,\nsitten Linda Kaart-Simm ja Monica Ralkun sekä Frieda Sangernebo,\njotka pääsivät ylioppilaiksi vuotta ennen minua ja lähtivät Bernin\nyliopistoon. Ja alemmilta luokilta löytyivät Hilda Löhmus, nykyään\nrouva Hilda Tönisson, sekä tohtori Mahlstein, ja lopuksi monia muita,\njotka kuultuaan meidän yläluokkaisten puhuvan viroa, alkoivat olla\nyhtä paljon äänessä, niin että pian huomattiin virolainen äänekkyys\nmielenosoitukselliseksi. Historian opettaja Petrov huomautti\nsiitä kerran ohimennen professori Pokrovskylle, luonnontieteitten\nopettajallemme, joka kääntyi minun puoleeni huomauttaen: — \"Viro on\nkaunis kieli, mutta kummallisen kovalla äänellä te virolaiset sitä\npuhutte.\"\n\n— \"Totta kai\", vastasin minä, \"kun olemme vuosisatoja saaneet vaieta.\"\n\nPokrovsky ei sanonut mitään, viittasi vain kädellään ja lähti\nmatkaansa, mutta oli kumminkin kertonut sen opettajahuoneessa, ja\nseuraavan uskontotunnin jälkeen vanha rehtori Treffner pisti salaa\nkäteeni suklaarasian, jonka hän kaivoi isosta salkustaan voileipien ja\nkirjojen välistä. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä takavarikoimasta\nminulta Renanin teosta \"Leben Jesu\", jonka mielenosoituksellisesti olin\nkuljettanut mukanani hänen tunnilleen. Mutta siunattu olkoon hänen\nmuistonsa kuitenkin, sillä se ei ollut ainoa suklaarasia, jonka vuosien\nmittaan häneltä sain erinäisten, kylläkin ansaittujen rangaistusten\njälkeen.\n\nKäyttäydyin koulussa koko siivosti ja säännöllisesti ensimmäisen\nlukukauden, mitä ei enää voi väittää seuraavista. Mutta matematiikassa\nminulla oli vaikeuksia, ja se piti minua nöyränä. Sitä paitsi minua\nkumminkin vaivasi koti-ikävä. Luokkani virolaisista tytöistä minulla\nei ollut paljonkaan seuraa, sillä he tulivat aivan eri oloista ja\nolivat Juuli Suitsia lukuunottamatta lukutoukkia, joiden oli tosiaankin\ntehtävä paljon työtä vieraissa kielissä. He seurasivat minua kuitenkin\nkaikissa puuhissani. Lähimmiksi ystäväkseni tulivat Fanny Chwolson ja\nOlga Levitskaja, kuten jo aikaisemmin mainitsin.\n\nFanny Chwolson oli kuuluisan venäläisen fysiikan professorin Chwolsonin\npojantytär. Hänen isänsä oli Itämerenmaakuntien huomattavin asianajaja\nja Tarton yhteiskunnan pylväitä, vapaamielinen ja sivistynyt mies.\nHänen äitinsä oli, kuten Chwolson itsekin, juutalaista alkuperää;\nkaunis nainen ja kirjailijatar, joka on julkaissut monia satukirjoja.\nHeidän kotinsa oli Tarton vapaamielisyyden tyyssija, ja heillä\nelettiin enemmän Pietarin kuin Tarton elämää. Parin vuoden päästä he\nmuuttivatkin kokonaan Pietariin, jossa Chwolsonista tuli kuuluisimpia\nvenäläisiä asianajajia. Fanny oli saanut puolittain ranskalaisen\nkasvatuksen, tunsi kirjallisuutta, oli runollinen ja kirjoitteli\nitsekin runoja eläen ja hengittäen mukana suuressa maailmassa, mikä oli\nminulle, pikku kaupungista tulleelle, suuri ihanuus.\n\nSamanlainen oli Olga Levitskaja, vaikka hänen isänsä yliopiston\nvenäläistyttämis-rehtorina oli aivan toista maata. Koti, josta äiti\npuuttui, oli rikkinäinen ja ristiriitainen, tytär kun seurusteli\nvapaamielisten ylioppilaiden kanssa ja karttoi isäänsä. He asuivat\nTarton vanhassa observatoriossa, sillä Levitsky oli tähtitieteen\nprofessori, ja monta ihanaa hetkeä me vietimme Oljan kanssa tähtien\nparissa vanhassa tornissa, jossa ikuisuusnäköalat väkisinkin pyrkivät\nvaimentamaan myrskyistä elämänhaluani ja hirmuista toimintatahtoani,\njota väsähtänyt, latentti, laiska ja aristokraattinen Olja ei\nollenkaan käsittänyt. Hän oli muuten kuvankaunis, leveä suurvenäläinen\ntyyppi, kovin lahjakas, mutta tarmoton, kissamaisen veltto Loulou.\nHän oli aivan välinpitämätön koulusta, häntä odotti suurmaailman\nelämä Pietarissa sukulaisten luona ja hovipiireissä. Minä olin ainoa\nluokalla, jonka kanssa hän suvaitsi seurustella, ehkäpä juuri siksi,\nettä vitaliteettini vuoksi olin hänen täydellinen vastakohtansa ja elin\nomaa elämääni yhtä voimakkaasti kuin hän. Hän ei ollenkaan hyväksynyt\nystävyyttäni Fanny Chwolsonin kanssa, koska Chwolsonit olivat\njuutalaisia. Samalla hän oli äärimmäisen kohtelias Fannylle, oikein\nsuuren maailman naisen tapaan, mutta kieltäytyi ajamasta kotiinsa\nFannyn vaunuissa, kun taas minä olin autuas niihin päästessäni. Olja\nmakasi viehättävänä ja velttona leposohvallaan, silloin kun minä\nkaikessa virolaisessa kulmikkuudessani kävelin pitkin hänen pikku\nesineillä ylikuormitettua huonettaan selittäen elämänsuunnitelmiani\nja samalla aina pudottaen jonkin silkkityynyn hänen tuoliltaan tai\njonkin pikkunäppärän esineen hänen pöydiltään. Mutta me luimme\nyhdessä Nekrasovia ja Heineä, ja minä sain Oljan vakuuttuneeksi, että\nTarton kaupunki kuuluu Viron kansalle ja ettei maailma hänenkään\nkohdaltaan voinut jäädä sellaiseksi kuin se oli. En tiedä, miten hänen\non elämässään käynyt. Hänen isänsä siirrettiin Warsovan yliopiston\nrehtoriksi pian sen jälkeen kuin olin lähtenyt Tartosta. Aloitettu\nkirjeenvaihtomme jäi sikseen, kun tulin Suomeen ja maailmani tulvi\ntäyteen uusia intressejä. Miten lie hän asennoitunut vallankumoukseen\nnähden!\n\nFanny Chwolson oli siis toinen lähimmistä koulutovereistani, mutta\nkerron hänestä myöhemmin. Gretchen Türmer, Jansenin sukulainen,\njoka asui Jansenin perheessä Koidulan huoneessa, oli luokan rumin,\nmutta iloisin tyttö. Hän oli mukana kaikissa hullutuksissani ja\niloitteluissani. Hän oli hyväsydäminen ja auttavainen. Hänen kotinsa\noli jossakin Volgan rannalla; joka syksy ja joulu hukkuivat hänen\nvakuutetut matkatavaransa ja Venäjän valtion rautatiet saivat maksaa\nhänelle niin suuria korvauksia, että hän niillä rahoilla voi elää koko\nlukukauden. Valitettavasti hän ei selittänyt koskaan meille uteliaille,\nmiten hän menetteli niiden suhteen, mutta kerta kerralta nousi hänen\nmatkatavaroillensa paino ja vakuutus tunnetuin tuloksin. Rahat saatuaan\nhän kutsui meidät suklaa- ja leivosorgioille Wernerin konditoriaan.\n\nVirolaisista tytöistä oli minulle läheisin Juuli Suits, kiltti ja nöyrä\nvarjoni, joka aina tuli mukaan jos tarvitsin seuraa. Hän näytti minulle\nkaikki rakkauskirjeensä, ja kerran kuudennella luokalla kirjoitin\nniistä — harkitsemattomasti — novellin, jopa julkaisinkin sen jossakin\npääsiäis- tai joululehdessä vuonna 1902.\n\nOpettajista puhuen täytyy sanoa, ettei koko luokalla ollut\nminkäänlaista henkilökohtaista suhdetta kehenkään varsinaisesti\nvenäläiseen opettajaan, jotka olivat Tarttoon muutettuja\nvenäläistyttämismiehiä. Puolet luokkaa oli aina kynsin hampain\nheitä vastaan, ja he tunsivat olonsa epämukavaksi. Venäjänkielen\nja kirjallisuuden opettaja ei ollut alallaan hullumpi, mutta sekä\nmatematiikan että luonnontieteinen opettajat olivat yksinomaan\nvirkamiehiä ja veivät ohjelmaansa lävitse ilman mitään innostusta.\nHistorian opettaja Petrov oli meidän vihamiehistämme itsenäisin\nja yritti silloin tällöin poiketa isosta, virallisesta Hovaiskin\noppikirjasta, joka oli pelkkää tsaarien ja sotien historiaa ja\nvuosilukuja. Hän näytti pitävänkin niistä häijyistä kysymyksistä,\njoita Fanny Chwolson ja minä teimme hänelle. Ainakin hänessä oli\nhuumorintajua ja ihmistuntemusta. Kerran luokanvalvojan ollessa\nsairaana päätimme Gretchen Türmerin kanssa pelleillä Petrovin tunnilla\noikein perusteellisesti. Luokassamme oli entinen valtava tupakkatehtaan\nuuni, jonka ympäri pääsi kiertämään. Me päätimme viettää koko tunnin\nuunin takana ja esittää luokan iloksi apinapantomiimin. Petrov ei\naavistanut mitään pahaa eikä huomannut päiväkirjasta, ettei meitä\nollut merkitty poissaoleviksi, vaan piti tavallista tuntiaan. Mutta\nyleinen levottomuus johti hänen huomionsa piankin siihen, että uunin\ntakana tapahtui jotakin erikoista. Hän rupesi epäilemään, katsoi\npäiväkirjaan ja huomasi, että kaksi läsnäolevaa oli poissa paikoiltaan.\nNyt, luonnollisesti, kuka tahansa opettaja olisi tullut tarkastamaan\nuunin taustaa, josta olisi ollut tuloksena mitä naurettavin ja\nmeidän otaksumamme ja odottamamme juoksu uunin ympärillä tai ainakin\nmoninkertainen uunin kiertäminen luokan unohtumattomaksi iloksi. Mutta\nPetrov jäi paikoilleen ja jatkoi rauhallisesti tuntiaan niin kuin ei\nmitään olisi tapahtunut. Esitettyämme puolisen tuntia pantomiimiamme\nkaikkine mahdollisine irvistyksilleen asia kävi jo sangen kuivaksi,\neritoten kun meillä ei ollut istumamahdollisuuksia. Ja niin molemmat\npellet alkoivat väsyä. Paperikuulain heitto ei myöskään onnistunut,\nsillä olimme varanneet siihen liian vähän raaka-ainetta, eikä kukaan\ntytöistä suostunut heittämään kuuliamme takaisin. Sitä paitsi Petrov\npiti heitä ankaran kysymyssarjan puristuksessa ja meille kävi elämä\nsangen kuivaksi. Olisihan meillä ollut konserttiohjelma, mutta se ei\nvoinut tulla kysymykseenkään, ja näin meidän oli istuttava lattialla\nja kuunneltava Petrovin tuntia. Ja sitten yhtäkkiä Petrov alkoi\nkukoistaa ja kertoi meille Katariina H:sta mitä mielenkiintoisimpia ja\nodottamattomimpia asioita ja niin loistavalla tavalla, ettemme enää\ntunteneet Petrovia entiseksi byrokraatiksi. Lopputuloksena oli, että\nPetrov voitti kautta linjan. Hän lähti sitten arvokkaasti luokasta\naivan kuin ei olisi huomannut mitään ja jätti jälkeensä kaksi sangen\nnoloa pelleä. Muutama päivä myöhemmin hän sanoi minulle ohimennen: \"Ja\nminä kun luulin, että te piditte historiasta...\" Eikä mitään muuta.\n\nRanskankielen opettaja oli mademoiselle Busse, sveitsiläinen\nyliopistonainen, joka aikoinaan oli kai ollut opettajattarena jonkun\nsuuriruhtinaan perheessä ja vaati meiltä melkein hovikelpoista\nkäyttäytymistä. Hän oli ikäneito ja korkean verenpaineen vaivaama.\nTästä syystä hän oli aina pahalla päällä. En muista, näinkö hänen\nkoskaan hymyilevän. Hän vihasi meitä kaikkia, mutta erikoisesti niitä,\njoilla oli ranskalaisia kotiopettajattaria ja jotka osasivat ranskaa.\nOpetus kävi ranskaksi alusta alkaen, ja hän vaati meitä lukemaan\nulkoa kymmeniä sivuja kielioppia selittämättä juuri mitään. Ranskan\nkielioppi on tosin niin selvää, ettei siinä paljon selittämisiä\nolekaan. Vaikka me vihasimme häntä sydämemme pohjasta, oli tuloksena\nkuitenkin se, että tähän päivään saakka ranskan kielioppi on ainoa\nkielioppi, jonka osaan. Ainakin me luimme koko joukon Ranskan\nkirjallisuushistoriaa, ja vaikka hän siinäkin pakotti meidät lukemaan\nulkoa sivumäärin Corneillea, Racinea ja Molièrea, niin kumminkin\nsaimme aavistuksen Ranskan klassikkojen kauneudesta ja ranskalaisesta\nhengestä. Hän oli absoluuttisen korrekti virkanainen, ilmestyi aamulla\nkouluun korkeassa kauluksessaan ja tummansinisessä virkapuvussaan\nja tehtävänsä täytettyään lähti siellä, kenenkään tietämättä mitään\nhänen yksityiselämästään ja harrastuksistaan. Kerrottiin, ettei hän\nkoskaan matkustanut mihinkään Tartosta ja asui yksin vanhassa talossa,\njossa kukaan ei käynyt. Hänen juutalaisvihansa oli sairaalloista.\nKun hänen piti puhua Rivosh-sisarusten kanssa, hän käänsi aina\npäänsä pois ja etsi nenäliinaansa. Kerran hän pani toisen näistä\nkaksosista kirjoittamaan kaikki \"verbes irréguliers\" taululle, eikä\nkukaan käsittänyt mistä syystä. Rivosh-parka oli huonossa kunnossa\nja vähäverinen lihavuudestaan huolimatta. Hän kirjoitti puolisen\ntuntia ja sitten hän pyörtyi kaatuen äänettömästi lattialle. Hän oli\nlyhyt ja kovin lihava, ja muistan vielä, miten hän pyörähti lattialle\näänettömästi kuin säkki. Mademoiselle katsoi häneen, nousi, viittasi\nmeitä pysymään paikoillamme ja alkoi vetää Rivosh-parkaa hihasta\nparilla sormella ovea kohti, kasvot mitä syvimmän inhon vääristäminä,\naivan kuin olisi koskenut likaiseen elukkaan. Muistan, että minä\nhyökkäsin mielettömänä paikoiltani, ja vähällä oli, etten lyönyt\nmademoisellea. Yhdessä toisen Rivoshin kanssa, joka sitten myös uskalsi\nliikahtaa, kannoimme tytön ulos käytävään. Palattuani odotin kauheata\nskandaalia, mutta Busse jatkoi läksyn valmistelua aivan kuin mitään ei\nolisi tapahtunutkaan. Olin kovasti pettynyt, sillä kunnon skandaali\nolisi puhdistanut ilman, mutta näin jäi välillemme kytemään hiljainen,\nloppumaton viha.\n\nMutta suurin originaali koulussamme ja meille virolaisille tytöille\nmerkityksellisin oli uskonnon opettajamme Hugo Treffner.\n\n\n\n\nHUGO TREFNER\n\n\nsielunpaimenemme, ansaitsee oman lukunsa koulumuistelmissani. Tammsaare\non kirjoittanut Treffneristä ja hänen koulustaan, jossa Tammsaare\nitse opiskeli, kokonaisen kirjan, II osan kuuluisaa romaaniaan\n\"Totuus ja Oikeus\". Tammsaarekaan ei ole välttynyt käsittelemästä\nTreffneriä epäoikeudenmukaisesti, K.H. Hindreystä puhumattakaan, joka\non tehnyt Treffnerille suoranaista vääryyttä. Treffner oli teologian\nkandidaatti ja vihitty papiksi. Mutta hän jätti kirkkoherran uransa\nja perusti Tarttoon yksityisen lukion, todellisen ylioppilasleipomon\nvirolaisia varten, vaikka hän luonnollisesti otti vastaan myös\nmuita, yli- ja alaikäisiä oppilaita. Treffnerin koulussa ei näet\nollut minkäänlaista ikärajaa. Siellä istuivat samoilla penkeillä\npartasuut kansakoulunopettajat ja poikanulikat. Koulun yhteydessä oli\nhalpa täysihoitola, ja lukemattomat ovat ne virolaiset pojat, jotka\nTreffnerin koulusta ovat päässeet yliopistoon. Koulumaksut olivat\ntuossa koulussa aivan epämääräiset, sillä Treffner otti selvää, mitä\nkukin kykeni maksamaan ja kuinka lahjakas kukin oli. Muista kouluista\nkarkoitetuilta rikkailta pojilta hän otti kovan maksun, ja köyhät\nvirolaiset pojat maksoivat mitä jaksoivat tahi olivat maksamatta.\nJokaisen kanssa Treffner tinki erikseen. Ja sianlihalla, kanoilla ja\nkananmunillakin siellä maksettiin. Hänellä oli olevinaan rautainen\nkuri, mutta kuitenkin siinä koulussa kytivät sekä Viron kansallinen\nliike että Viron ja Venäjän vallankumoushaaveet.\n\nHuolimatta omasta koulustaan Treffner otti kumminkin vielä\nvastaan uskonnonopettajan viran meidän koulussamme. Myöhemmin\nkerran hän selitti minulle, että hän teki sen pysyäkseen hyvissä\nväleissä venäläistyttäjien kanssa ja lieventääkseen heidän yleistä\nkoulupolitiikkaansa.\n\nEn tiedä, uskoiko Treffner Jumalaan, ei hän ainakaan katkismuksesta\neikä kirkosta välittänyt. Hänen tuntinsa kuluivat pääasiallisesti\nkielellisiin ja poliittisiin selvittelyihin. Meidän oli luettava\ndogmatiikkaa ja kirkkohistoriaa, ja koko Treffnerin olemus oli pelkkää\nhaukottelua. Sitten minä keksin kysyä häneltä Viron Kirjallisuuden\nSeuran häviämisen syitä. Treffner oli siinä näytellyt ikävää osaa\nJakobsonin kuoleman jälkeen. Treffner oli ihmeissään, mutta sitten\nhänelle selvisi vähitellen, kuka oli isäni ja kuka äitini. Hän tunsi\nheidät molemmat ja hän oli onnellinen. Vihdoinkin joku, joka tiesi,\nmitä osaa hän oli näytellyt politiikassa. Ja vaikka osa ei ollut\nkovin loistava, oli se kuitenkin hänen nuoruuttaan. Ja niin alkoi\ntulla tarina toisensa perästä, ja tunti kului hyvää vauhtia. Tästä\nlähtien keksimme kysyä aina joko Koidulasta tai Kreutzwaldista, jopa\nGrenzsteinistakin, ja Treffner oli onnellinen voidessaan kertoa ja\nsaada ikävät tunnit kulumaan. Välistä, vaihtelun vuoksi, kysyimme,\nmistä johtui sana \"sela\" tai esimerkiksi \"profeetta\" ja Treffneriltä\nriitti kielitieteellistä analyysia vaikka kuinka pitkäksi aikaa.\nEmme kirkkohistoriassa koskaan päässeet edemmäksi Konstanzin\nkirkolliskokousta. Tosin hän toi meille erinäisiä kirkkohistoriallisia\nkirjoja ja kehoitti meitä lukemaan niitä, väittäen, että jotkut\nniistä olivat yhtä mielenkiintoisia kuin romaani. Niitä me sitten\nväliin luimmekin, koska keväisin tentti peloitti, mutta Treffneriliä\nei ollut siinä suurtakaan osaa. Ja meitä oli vain 8, niin että hän\nvähän väliä kutsui meidät kotiinsa kahville tai toi meille taskussaan\nkaramelleja, joten yhteisymmärryksemme oli täydellinen. Tentin\nsuhteen sovittiin, mitä hän kulloinkin tulisi kysymään sillä varalta,\nettä hänen tunnillaan tulisi olemaan vieraita tarkastajia, kuten\nylioppilastutkinnossa. Kaikki aineet siis jaettiin tarkkaan, mutta\npulma oli siinä, että piti osata myös jokin virsi. Minun monopolini oli\n\"Jumala ompi linnamme\". Treffner piti sitä liian tavallisena ja vaati\nminua opettelemaan jonkin muun. Siitä minä ehdottomasti kieltäydyin.\n(Walgassa kävi uskonnonopetuksemme saksaksi, ja siksi osasin sekä\nvirret että katkismuksen sillä kielellä, mutta en halunnut edes\nTreffnerille ehdottaa, että olisin saanut tenttiä ne saksankielellä.)\nNiinpä minä sitten pidinkin kiinni tuosta Lutherin hymnistä ja lausuin\nsen rovasti Willigeroden läsnäollessa niin komeasti, että hän keskeytti\nminut heti ensimmäisen säkeistön jälkeen. Siihen jäi minun mahtava\nluterinen propagandani, jolla aioin häikäistä tutkijani. Korkeimman\nnumeron minä kumminkin sain.\n\nMutta vasta hädässä Treffner tunnettiin. Jos koulussa tapahtui jokin\nkommellus, pahanlainen yhteenotto oppilaiden ja opettajien välillä,\njollaisia meillä virolaisilla oli pakostakin, niin Treffner tarttui\nasiaan, ja hänestä oli aina apua. Hän ajoi iso ruusuvihko kädessään\nparivaljakolla johtajattaren luokse, suuteli tämän kättä, selitti ja\nsai pahimmankin poliittisen jutun näyttämään viattomalta leikillä\npelastaen asianomaisen pienellä käytöksen alentamisella. Myöhemmin\nkerron erikseen isosta poliittisesta jutustani, jossa Treffner näytteli\npelastusenkelin osaa, mutta pienempiäkin oli paljon. Hän suuteli\nkaikkien opettajattarien kättä, ei vain johtajattaren, hän vei heitä\nparivaljakolla ajelemaan, hän puhui heidät pyörryksiin. Treffnerin\nkomea, hoikka, suoraselkäinen hahmo suippopartoineen ja teräville\nsilmineen kuului Tarton katukuvaan. Kun minä tulin kouluun, hän oli\nmuistaakseni jo 60-vuotias ja sangen harmaa, mutta hänen ketteryytensä\noli ilmiömäinen. Hän oli joka paikassa, kuuli ja näki kaiken ja piti\nkovin paljon omana tietonaan. Narrin osan esittäminen oli vaaratonta\nnoissa vaarallisissa oloissa, ja hän antoi usein pitää itseään narrina.\nViron orjuudenajan synnyttämä talonpoikainen viekkaus ja tekonöyryys\noli hänessä kehittynyt huippuunsa, mutta voi, kuinka väsynyt hän\nsisäisesti oli. Näin hänen kerran opettajahuoneessa yksin ollessaan\ntuijottavan eleensä tyhjin silmin ja pitävän vanhoin, vapisevin käsin\nkiinni pöydän reunoista. Hän oli uskonnon opettaja ja opetti meille,\nettä venäläisille pitää aina valehdella ja saksalaisia aina vihata.\n\"Mit dem Hute in der Hand kommt man durch das ganze Land\", sitä hän\nopetti meille ja sillä hän sanoi tulleensa toimeen maailmassa. Eipä\nihmekään, että hän, joka ylempiensä edessä sai niin paljon ryömiä,\nantoi vuorostaan alempiensa tuntea omaa ylemmyyttään ja oli kai omassa\nkoulussaan usein sietämätön, jommoiseksi Tammsaare hänet kuvaa.\nMahdollista, että me valtion koulussa näimme vain Treffnerin parhaat\npuolet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällainen siis suunnilleen oli koulu, johon tulin, ja ihmiset, joitten\nkanssa minun oli kolmen vuoden aikana tultava toimeen. Olipa koulu\nmitä tahansa, ikävää minä en siellä tuntenut. Tosin minulla ei juuri\nkoskaan eikä missään ole ollut ikävä, olen aina kantanut elämän ja\ntoiminnan mukanani, minne tahansa olen joutunut. Mutta kumminkin koulu\nsellaisenaan oli niin täynnä ristiriitoja, eriskummallisia aineksia\nja erilaisia pyrkimyksiä, että sen oli pakko muodostua samaiseksi\nTarton kaupungiksi pienoiskoossa. Niin, ikävää hetkeä minulla ei ollut,\naina oli jotakin tekeillä. Jollei muuta niin ainekirjoitus, jossa\nvoisi esittää jonkin vallattoman mielipiteen, tai tunti, jolloin voi\nkysyä jotakin, mikä oli kiusallista nöyrälle virkamiesopettajalle,\ntai oli mukana kielletty kirja, jonka voi selostaa muille, tai oli\njotakin suunnitteilla virolaisten poikien kanssa, tai olin lukenut\njonkin kirjan, joka täytti minut onnen tunteella. Minulla oli verraten\npitkä matka kouluun joen toiselta puolen, mutta kuljin sen aina\nkirjapakettiani heiluttaen ja laulua hyräillen, aina onnellisena,\ntietäen, että maailma oli avoinna edessäni ja että riippui minusta,\nmiten paljon siitä jaksoin ammentaa. Kuljin yli Kivisillan, katselin\nrakasta jokeani, kuljin vanhan Raatihuoneen ohitse, Barclay de Tollyn\nmuistopatsaan ohi, tervehdin vanhaa kenraalia melkein sukulaisena,\nolimmehan pitäjäläisiä — nousin aivan hitaasti kiviportaita\nTiigikadulle, sillä se oli pyhiinvaellusta Koidulan talolle saakka,\nja jos lähettyvillä ei ollut ihmisiä, koskettelin ohimennen hänen\novensa ripaa... Se oli suuri salaisuuteni, jonka toin mukanani Suomeen,\naavistus omastakin kohtalostani...\n\n\n\n\nPERHE, JOSSA ASUIN KAKSI ENSIMMÄISTÄ VUOTTA\n\n\nTartossa, oli siis puolalainen. Vasta viimeisenä vuonna muutin yhdessä\nnuoremman sisareni kanssa virolaiseen taloon, Postimees-lehden\naputoimittajan Jaaksonin luokse.\n\nLioskon luona asuivat lisäksi georgialainen juuri valmistunut\nlääkäri G—švili, sekä kaksi venäläistä ylioppilasta, veljekset,\npapin poikia ja seminaristeja molemmat. Hekin lukivat lääketiedettä\nja kutsuivat georgialaista tämän selän lakana lammasruhtinaaksi,\nsillä jokainen švili oli muka Georgiassa ruhtinas ja omisti\nenemmän tai vähemmän lampaita ainakin venäläisien puheen mukaan.\nVähitellen lyhensimme hänen nimensä Šviliksi. Hän oli parrakas, noin\n30-vuotias, itseensä sulkeutunut mies, joka nähtävästi sydämensä\npohjasta halveksi venäläisiä \"popovitseja\" — - papin poikia, kuten\nhän heitä nimitti. Täten meillä oli hiljaista kansallisuuskahinaa\ntalossa ja ruokapöydässä. Talon isäntä oli Švilin kanssa samaa\nmieltä papin pojista, jotka olivat äänekästä, suurvenäläistä tyyppiä\nja nähtävästi rikkaan papin poikia, sillä heillä näytti olevan\nvaraa alkoholiseurusteluun. Heidän huoneestaan toiselta puolen\ntaloa kuului iltaisin balalaikan soittoa ja iloista laulua, mitä\ngeorgialainen näkyi kovasti paheksuvan. Muuten sekä talon rouva\nettä Švili valvoivat argussilmillään, etteivät popovitsit saaneet\nmitenkään seurustella kanssani. Kun kerran olin salissa pianolla\nharjoittelemassa, tulivat popovitsit ja pyysivät minua soittamaan\nheille erään venäläisen romanssin, jota he opettelivat laulamaan.\nMutta silloin ilmestyi sinne Švili ja selitti, miten halpaa musiikin\nlajia romanssit ovat ja pyysi minua edelleen soittamaan Beethovenin\nsonaattia, jota olin poikien kauhuksi rimputellut koko iltapäivän.\nKun pojat lupasivat viedä minut luistinradalle, järjesti Švili talon\nrouvan sinne mukaan selittäen, että kuului rouvan velvollisuuksiin\nvalvoa käytöstäni. Yhtäkkiä huomasin, että olin täydellisesti Švilin\noma-aloitteisen valvonnan ja huolenpidon alaisena. En tiedä, oliko se\nritarillisuutta vai itämaisen ihmisen suhtautumista minuun samalla\ntavoin kuin oman maansa tyttöihin, mutta koko sen vuoden, kun Švili\nasui Lioskolla, olin hänen isällisen huolenpitonsa alaisena. Jos hän\nhuomasi, ettei voileipiini aamuisin tullut tarpeeksi makkaraa ja\nkinkkua, löysin takkini taskusta omenan tai viinirypäleitä, jotka\ntuoksuivat sairaalalta. Švili oli kirurgi ja kuljetti mukanansa\nainaista kloroformin tuoksua Tarton hiukan alkeellisista sairaaloista,\ntuoksua, joka oli ruokarouvamme kauhistus ja jota Švili itsekin\nkoetti kaikin mokomin hävittää pitämällä auki ikkunoitaan talvisinkin\nkoko päivän, paleli koko yön ja ilmestyi kahvipöytään aina kädet\nsinisinä. Hän teki tavattomasti työtä, oli hyvin harvapuheinen\nja hidasliikkeinen, mitä en lakannut ihmettelemästä. Mielestäni\netelämaisen ihmisen olisi pitänyt olla kuin olkitulta. Muistan, että\naina kyselin häneltä Elbrusista ja Kazbekista, joita hän kiusallani\nkielsi koskaan tavanneensa. Mutta hän vei minut kerran sunnuntaiaamuna\nkävelemään Emajoen rantoja pitkin kulkevaa tietä kauas Tartonmaan\ntasangolle ja valitti, miten vuoristo saattaa ahdistaa, kertoi\nGeorgian kansalliseepoksesta ja tiesi kaiken Viron politiikasta.\nOlin tottunut pitkiin kävelymatkoihin isäni kanssa ja laulamaan\nkävellessäni. Švilin kanssa sain olla samalla tavoin, ei tarvinnut\npuhua, ellei halunnut, ja sain laulaa kansanlauluista Schumanniin ja\nSchubertiin saakka, mitä mieleeni johtui, Švilin yrittäessä \"mylviä\"\nmukanani — kuten hän itse sanoi, — Karksin ikivanhan \"Kanteleen\nsynnyn\" säveltä, koska se hänen mielestään oli täysin itämaista.\nMutta oi — oi, kuinka väärin hän lauloi! Siitä lähtien otti hän minut\nusein mukaansa sunnuntaikävelyilleen. Hänellä ei ollut Tartossa\nyhtään ystävää, kukaan ei koskaan käynyt häntä tapaamassa. Virolaiset\nylioppilaat kertoivat, että kaikki professorit pitivät häntä etevimpänä\noppilaanaan ja että hänelle suunniteltiin yliopistokariääriä,\nmutta Švili ilmoitti matkustavansa keväällä Kaukasiaan ja jäävänsä\nsinne. Hän ei kertonut, mistä hän tuli ja minne lähti, ja minua hän\npiti vain lapsena. Ollessaan hyvällä päällä sunnuntaiaamuisin hän\nnimitti minua \"aamukasteeksi\". Sillä georgialaiset naiset ovat kuin\nkuuma keskipäivä, hän oli kerran selittänyt rouva Lioskolle. Mutta\nminulle tämä kaukasialainen \"vuoristokarhu\" muodostui kummalliseksi\nkaikupohjaksi ja turvaksi koko ensimmäisen kouluvuoteni aikana. Hänelle\nminä kerroin kaikki seikkailuni koulussa, kaikki flirttaukseni,\nrakastumiseni ja kunnianhimoni, mutta myös kaiken, mitä Viron kansa\non kärsinyt ja mitä meidän, sen sivistyneistön, pitäisi hyvittää ja\nmiten minä aina, käydessäni sukuni haudoilla olin luvannut, etten\nkoskaan tule unohtamaan heitä, nimettömiä, joilla vuosisatojen aikana\non ollut niin vähän iloa elämästä... Karhu kuunteli minua, murahteli\nja mutisi jotakin, että niin on ollut Georgiassakin. Ja kerran hän\nkertoi minulle yksinäisestä aulista, jonka kasakat olivat hävittäneet\nja jonka raunioilla vanha lammaspaimen istuu ja laulaa öisinkin, ja\nmiten vuoret ympärillä vastaavat siihen seitsenkertaisena kaikuna\nja ihmiset sanovat, että vuoret laulavat. Tämä jäi mieleeni Švilin\nmaasta, maasta, jossa vuoret laulavat, ja hänestä itsestään jäi\nmieleeni tuo huumorintäyteinen hyvyys, joka antoi minulle suuren\nturvallisuudentunteen vieraassa talossa.\n\nJännitys papin poikien ja Švilin välillä ei millään ottanut\nlauetakseen, ja sitten tapahtui skandaali. Eräänä päivänä\npäivällispöydässä puhuttiin kaukasialaisista pikku kansoista, mikä\njo sellaisenaan oli vaarallinen puheenaihe siinä talossa. Tosin\nŠvili ei ollut läsnä, mutta juuri kun vanhempi poika laukaisi,\nettä \"gruusialaiset ovat villi kansa\", Švili astui sisään, käveli\nrauhallisesti pöydän toiseen päähän, läimäytti vanhempaa poikaa\nkorville ja asettui kädet ristissä odottamaan, mitä tuleman piti.\nMutta papinpoika nousi pöydästä, pani ruokaliinan pöydälle, kumarsi\nkohteliaasti talon rouvalle ja sanoi: \"Mikä tällä on todistettu.\" Ja\nsitten hän poistui ja selvisi tilanteesta voittajana.\n\n— \"Hyvin vastattu\", Švili sanoi nauraen.\n\nMutta papinpojat olivat vakavasti loukkautuneet ja muuttivat pian\npois koko talosta. Heidän sijalleen tuli Georg von der Pahlen,\njoka ei ollut ainakaan suurvenäläisiä, mutta tosin aika lailla\nvenäläistyneen kenraali von der Pahlenin poika, siis baltilainen paroni\nkumminkin. Švili ja minä suhtauduimme häneen aluksi hyvin kylmästi,\nkuten paenneihin tuli suhtautua, kunnes selvisi, että Georgimme oli\nkarkoitettu Pietarin yliopistosta vallankumouksellisena. Tuloksena\noli, että Švili otti hänet siipiensä suojaan ja järjesti hänet\nlukemaan eläinlääkäriksi. \"Sillä lääkäriä ei hänestä kumminkaan ikinä\ntulisi\", sanoi Švili, joka yleensä suojeli ammattikuntaansa heikoilta\naineksilta. — Georg kirjoitti Iltatähdelle runoja kuten minäkin, mutta\nhän kirjoitti ne venäjäksi ja Švili pystyi lukemaan ne.\n\nKun kevätaamut tulivat, aloin taas nousta auringon mukana ja käydä\naamuisin kello kuudelta kävelemässä ennen kouluun menoani. Olin\npienestä pitäen isäni kanssa käynyt kevätaamuisin kävelemässä ja\nkäyskentelin yksin Tähtweren metsään saakka, jossa poimin sinivuokkoja.\nToin niitä mukanani ja asetin joka aamu pienen nipun Švilin lautaselle,\nkuten kotonani olin tuonut isälleni. \"Karhu\" sanoi aina: — \"Kiitos,\naamukaste\", ja pisti ne napinläpeensä eikä välittänyt, vaikka häntä\npiikiteltiinkin noista kukista.\n\nKun isoäidilleni, joka oli lähes 75 vuotta vanha, tehtiin silmäleikkaus\nja häneen tartutettiin ruusu silmäklinikalla, Švili toimitti hänet\nsieltä pois ja otti hoitoonsa. Hän istui tuntikaupalla kanssani, vanhan\nvirolaismuorin vieressä, nauratti häntä georgialaisilla lauluillaan,\nparansi hänet ja toimitti hänet nyytteineen ja matkalaukkuineen junaan,\nkun minä olin koulussa. Kuinka monta iltaa hän klinikoilta väsyneenä\ntultuaan saikaan istua laskemassa matematiikan tehtäviäni ruokasalin\npöydän ääressä vieressään samovaari ja huoneestaan luomansa iso tölkki\nhalvaa. — \"Kaste-kulta, matemaatikkoa teistä ei tule, ettekä ikinä opi\nlaskemaan\", hän huokaili, kun olin laskenut 5 kertaa 8 58:ksi ja hän\nsai uudelleen purkaa probleeman. Muistelin Šviliä yrittäessäni Aunuksen\nPuuliikkeen pääjohtajana itse uusia sahauskaavakkeita, kun olin myynyt\nliikaa lautoja ja lankkuja.\n\nKun lukuorgiani vuoksi aloin sairastaa verenvähyyttä, Švili hoiti minua\nkuin pikku lasta ja tyrannisoi koko talon ruokajärjestystä juottaen\nminulle madeiraa, portviiniä ja portteria. Mutta terveeksi hän minut\nsai. Käsitin, ettei hänellä ollut omaisia. Kun kysyin, miksi hän ei\njää yliopistoon dosentiksi, hän sanoi kerran yksinkertaisesti: \"Kansa\nodottaa minua kotiin...\" Siinä kaikki.\n\nHän ei koskaan kirjoittanut minulle, vaikka lupasi. En tietänyt hänen\nosoitettaan, enkä ole koskaan kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kun\nsaatoin hänet asemalle. Hän hävisi niin täydellisesti elämästäni,\nettei minulle jäänyt muuta kuin yhä vielä lämmittävä muisto ihmisestä,\njoka oli minulle kummallinen turva, ehkäpä enemmän kuin monikaan rakas\nihminen on minulle ollut. \"Partir, c'est toujour un peu mourir...\"\nsanoo ranskalainen. Hänen lähtönsä oli kokonaan kuolemaa. \"Huomenna\nminä matkustan\", hän sanoi eräänä päivänä. Toin hänelle aamukukat, eikä\nhän pistänyt niitä napinläpeensä, vaan taskukirjansa väliin. \"Minulla\nei tule koskaan enää olemaan aamukastetta\", hän sanoi. Minä uin\nkyynelissä. Hän tuli huoneeseeni, kuivasi pyyheliinalla kyyneleitäni ja\nsanoi, etten saisi itkeä, koska illalla oli suuret haalit Chwolsoneilla\nja miltä minä näyttäisinkään siellä nenä punaisena.\n\n— \"En tiedä, kuuletteko te koskaan enää minusta, aamukaste\", hän sanoi\nminulle asemalla. \"Mutta minä kyllä kuulen teistä, kun vain teette\nkaiken sen, mitä olette luvannut.\" En tehnyt kaikkea sitä, minkä olin\nluvannut, enkä myöskään ole koskaan kuullut hänestä, mutta kumminkaan\nsellainen ihminen ei ole voinut hävitä tietymättömiin paitsi jonkun\nonnettomuuden kautta. Olen elämäni varrella tavannut niin harvoin\nkaukasialaisia... tosin eräs heistä on maailman suurimpia valtiaita.\nJotakin ystävästäni Švilistä on hänessäkin.\n\nEn ole tehnyt kaikkea, mitä Švilille lupasin, enhän ollut itsekään\nmuuta kuin 15-vuotias lupaus. En tiedä, miksi hänen viisas hyvyytensä\nkohdistui minuun, joka en tehnyt muuta kuin kasvoin ja kukin hänen\nsilmiensä edessä. En voinut käsittää, että hän saattoi matkustaa pois\nkuulemalta, miten minun oli käynyt matematiikan tentissä ja millaisen\ntodistuksen tulisin saamaan. Sanoin sen hänelle juuri kun juna lähti\nliikkeelle. Hän hyppäsi portailla alas, silitteli minua kummallekin\nposkelleni ja hyppäsi takaisin junaan vastaamalta kysymykseeni. Juna\nhävisi silmistäni, enkä vieläkään jaksanut ymmärtää, ettei häntä enää\nollut... että hän oli kuollut, mutta että elämä sentään jatkui samaan\ntapaan, puut asematiellä kohisivat kuin ennen ja linnut lauloivat\nTuomiovuorella. Uusi tanssiaispukuni odotti minua... ja vaunut tulivat\nhakemaan minua ja Georg von der Pahlenia Fanny Chwolsonin tanssiaisiin.\nEhkäpä Švili oli valinnut juuri tuon päivän lähtöpäiväkseen, jotta\nminulla olisi lohdutusta... se olisi ollut hänen tapoistaan. Minä\nitkin kesken tanssiani, ja monena yönä oli tyynyni läpimärkä. Mutta\nsitten oli elämä taas niin jännittävää, ja kuukaudet kuluivat hänestä\nkuulematta, sitten vuodet, ja lopuksi minä käsitin, että kirurgi oli\nleikannut minut irti elämästään. Elämäni on ollut täynnä tapahtumia\nja ihmisiä, mutta en ole koskaan unohtanut tohtori Švilia. Ehkäpä on\nhyväkin, että ihmisille jää ratkaisemattomia arvoituksia...\n\nMadame Liosko oli pitkä, romuluinen puolatar, joka oli nähtävästi\nnähnyt parempiakin päiviä. Liosko oli hänen toinen miehensä, kuiva\nbyrokraatti, joka kuului alempaan šljahtaan, kuten rouva valitti.\nHänen tyttärensä oli ensimmäisestä avioliitosta, jonka aikana madame\noli koristanut Varsovan tanssisaleja ja ihmetyttänyt Radzivillejä\nmasurkallaan... Hänen tyttärensä masurkantaito kuului olleen myös\nhurmaava, koska hän sillä ihastutti venäläisen lääkärin jo 17-vuotiaana\nja joutui naimisiin Pietariin. Rouva Liosko poltti savukkeen toisensa\nperästä ja saattoi kertoa tuosta tyttärestään ja hänen suloistaan\nminulle tuntikaupalla, aina valittaen kömpelyyttäni ja rumuuttani,\nkunnes olin vakuuttunut, että olin maailman rumin ankanpoikanen —\nmutta hän väitti, että välistä rumatkin saattavat päästä naimisiin,\nkun miehet ovat niin eriskummallisen tuhmia. Hän koetteli ylleni\ntyttärensä pukuja, jotka tämä oli hylännyt pikkukaupunkimaisuuden\nvuoksi ja jotka minun mielestäni olivat eleganssin huippuja. Hän nauroi\nmakeasti, kun vyötärö ja hihat olivat minulle liian kapeat ja kuvasi\npäivällispöydässä virolaista kulmikkuuttani, kunnes juoksin saliin\npianon viereen itkemään Švilin minua lohduttaessa, ettei aamukasteen\ntarvinnutkaan likistäytyä nyöriliiveihin eikä tekeytyä sellaiseksi,\njota ei ole. Suurin suruni nimittäin oli, ettei mammani millään\nsuostunut ostamaan minulle kureliivejä, vaikka koko luokalla oli\nvaapsahaisvyötäröt, ja minä yksin sain kulkea nappiliiveissä... vaikka\nolin tanssinut keisaribaaleissa, jopa ollut salakihloissakin... Švili\nparka taisteli ankarasti tuota alemmuuskompleksiani vastaan kuvaamalla\ntoisten tyttöjen turmeltunutta maksaa ja keuhkoja ja selittämällä,\nmiten ihmisruumiinkin piti saada kehittyä vapaudessa, koska me\nhalusimme kansoille vapautta, ja tiedustelemalla, miten minusta voisi\ntulla taistelija, jollen uskalla olla oma itseni omalla tavallani ja\nolla matkimatta muita... Mikäs aamukaste minä olisin, jos kulkisin\nkureliiveissä kuten muut tytöt... Pitää olla niinkuin on luotu, pitää\nnauraa ja itkeä kun mieli tekee, sillä taivaskin antaa aurinkoa ja\nsadetta milloin haluaa, ja pitää olla hyvä ihmisille, sitä opetti\n\"vuoristokarhu\" minulle, kunnes taas lauloin ja tanssin ja unohdin\nkureliivit.\n\nMinun huoneeni oli salin perällä erossa koko huoneistosta, ja sänkyni\noli pienessä alkovissa, joka oli rakenneltu porraskäytävän yläpuolelle\nja johon johti monta askelmaa. Kun se oli punaisilla verhoilla eroteltu\nmuusia huoneesta, minulla oli aina se tunnelma, että nukuin näyttämöllä\nja että alhaalla pimeässä huoneessani oli silmiä katselemassa minua,\njosta syystä en uskaltanut riisuutua alkovissani, vaan riisuuduin aina\nhuoneessa ja juoksin hätäisesti sänkyyn. Rakastin yksinäistä huonettani\nja isoa kirjoituspöytää, jonka vieressä aloin kirjoittaa päiväkirjaani\niltatähdelle — silloin alussa, kun iltatähti oli ainoa ystäväni ja\nseurani. Mutta se päiväkirja jäi, kuten ne monet muutkin päiväkirjat,\njotka olen jättänyt kesken, sillä elämä on aina tullut niin rikkaaksi,\nettei se ole mahtunut mihinkään päiväkirjaan.\n\nHäpeällisintä alkuaikoina Tartossa oli, etten itse osannut palmikoida\ntukkaani — sen oli aina tehnyt äitini tai vanha hoitajani, — ja nyt\nminun oli pyydettävä Lioskon palvelijatarta auttamaan minua, sillä\nomat palmikkoni olivat sellaisia, ettei Klassendame hyväksynyt niitä.\nRouva Liosko sai ommella valkoiset kaulukseni ja kalvosimeni, minkä\nhän tavallaan tekikin mielellään saadakseen haukkua äitiäni, joka ei\nollut opettanut minulle ompelemista eikä tukkani hoitamista. Äiti\nraukka, hän oli tehnyt parastaan, mutta minua ei ole koskaan saatu\nopetetuksi edes pitämään oikein neulaa kädessäni, saatikka sormustinta,\nja kaikista ompelemisyrityksistäni on ollut se tuloksena, että\nolen pistänyt pahasti neulalla sormeeni ja saanut hoitaa uhkaavia\nverenmyrkytysmahdollisuuksia. Sitä paitsi tekivät parhaat taiturit\nkoulussa kaikki käsityöni, joten sain korkeimmat numerot käsitöissä.\nSillä tavallisesti parhaat käsityöihmiset olivat kaikkein heikoimmat\nainekirjoituksessa, joten minä kirjoitin vastapalvelukseksi heidän\nkotiaineensa. Näin hyvä yhteistoiminta jatkui vuodesta vuoteen,\njopa oli ajoittain kovaa kilpailuakin siitä, kuka saisi tehdä\nkäsityöni, niin että sain kylmäverisesti valita parhaat käsityöihmiset\nauttajikseni. Sitä paitsi sain käsityötunnit kulumaan kertomalla\nnaapureilleni mukavia juttuja. Noilla tunneilla oli näet vapaus jutella\nnaapuriensa kanssa, ja tuloksena oli, että ympärilleni muodostui\nsellainen tyttövalli, ettei opettaja huomannut, vaikka käsityöni olikin\ntoisen tehtävänä.\n\nRouva Lioskon ruoka oli erinomaista, eikä hän siinä kitsastellut\nyhtään. En luule, että he ylipäänsä pitivät meitä kodissaan ansion\nvuoksi, vaan pääasiallisesti, koska kahden vanhan ihmisen oli ikävä. He\nkumpikin olivat vieraita kaupungissa ja auttamattomasti seurankipeitä.\nOmalla tavallaan rouva Liosko yritti huolehtiakin minusta ja piti\nminusta, vaikka en täyttänytkään hänen vaatimuksiaan varatyttärenä.\nHän otti minut mukaansa konsertteihin ja välistä teattereihinkin, jos\nkoulusta saatiin lupa. Švili useimmiten saattoi meidät. Herra Liosko\nhoiti kukkiaan ja luki konttoristaan tultuaan venäläisiä ja puolalaisia\nsanomalehtiä ja vihasi venäläisiä. Siihen hänen elämänsä rajoittui.\nEn koskaan luule kuulleeni, miksi he olivat muuttaneet pois Puolasta,\nmutta jotakin kai oli tapahtunut, siksi salaperäisiä oli perheen\nmenneisyys. He eivät seurustelleet Tartossa juuri kenenkään kanssa.\n\nGeorg von der Pahlen oli vähäverinen, likinäköinen ja heikkorakenteinen\ndegeneroitunut tyyppi, avuton ja innostunut runoilijasielu, joka\nluokkatovereittensa mukana oli osallistunut Pietarin yliopiston lakkoon\nja joutunut vallankumouksellisten luetteloon pappansa kauhuksi. Tämä\ntoimittikin hänet heti Tarttoon tulemaan järkiinsä. Georg kiintyi heti\nsekä Šviliin että minuun, ja häneltä minä kuulin ensimmäiseksi Gorkista\nja Gorkin \"Myrskylinnusta\", jolla kaikki ylioppilasvallankumoukset\nsiihen aikaan alkoivat.\n\n\"Myrskylintu\" olikin siihen aikaan vain käsikirjoitteena nuorison\nvihkoissa ja niin minäkin kirjoitin sen vihkooni ja luin itkien ulkoa,\nkuten \"Laulun kotkasta\".\n\n    Tumma pingviini arkana peittelee\n    rasvaisen ruumiinsa kallionkoloon,\n    mutta uljas myrskylintu kiitää\n    rohkeana, vapahana\n    vaahtoharmaan meren yli...\n\nGeorgin mukana tulivat Lioskonkin taloon ylioppilaitten salaiset\nvallankumoukselliset lentolehtiset ja kielletty kirjallisuus, jota\nme nielimme ihastuneina. Ja Georg oli ensimmäinen, joka selitti\nminulle, mitä tarkoitettiin konstitutiolla Venäjällä ja yleensä\nperustuslailla, sillä me emme historiassakaan vielä olleet tulleet\nRanskan vallankumoukseen, eikä vielä edes Cromwelliin, vaikka jo\nsentään tiesin parlamentin, ja että Venäjän ainoa pelastus oli taistelu\nparlamentin puolesta ja yksinvaltiutta vastaan. Mutta Švili kertoi\nminulle dekabristeista, narodnikeista ja sosialidemokraateista,\njotka uhrasivat elämänsä nostattaakseen Venäjän kansan. Sellainen\nvallankumouksellinen oli meillä ollut Virossakin 70-luvulla. Hänen\nnimensä oli Tido ja isoisä oli ollut kuljettamassa häntä hevosella\nPeipusjärvelle, kun santarmit ajoivat häntä takaa. Myöhemmin Tido eli\nPariisissa maanpakolaisena, mutta Viljandinmaan kansa kuiski hänestä\nlapsuudessani.\n\nKuinka jännittäväksi elämä kävikään. Henkeä pidätellen kuuntelua\nŠviliä, kun hän kertoi, miten koko Venäjällä maan alla kuohui,\nhuolimatta kaikista Ilovalskin historian oppikirjoista, jotka kuvasivat\nVenäjän itsevaltiuden mahdin ikuiseksi. Muistan, minkä vaikutuksen\nteki, kun Georg selitti häpeävänsä asua maassa, jossa vielä vallitsi\nitsevaltius kuin missäkin Turkissa ja jossa Pobedonostsev ja Pyhä\nsynodi määräsivät henkistä elämää. Sosialismista Georg ei tietänyt\nmitään. Hän oli nähtävästi Pietarissa kuulunut johonkin enemmän tai\nvähemmän muodin vaatimuksia vastaavaan perustuslailliseen ryhmään,\neikä Švilikään selittänyt minulle erikoisemmin sosialismia, sillä\nGeorgiassahan oli kansallinen liike etualalla. Georg kirjoitti — kuten\njo mainitsin — runoja à la Gorki, mutta pian hän alkoi kirjoittaa\nrunoja minulle. Ne olivat minun mielestäni suurenmoisia, mutta kun\nnäytin ne kumminkin kaikessa salaisuudessa Švilille, rikkoi tämä kaikki\nillusionini niistä. Tuloksena oli, että Georg sairasti toivotonta\nromanttista lemmentuskaa monta kuukautta, kunnes onneksi rakastui Fanny\nChwolsoniin ja muutti runojensa tukan ja silmien värin, sillä Fanny oli\ntumma kuin yö ja minä heleä kuin päivä.\n\nTällaista oli elämäni ensimmäisenä vuotena koulussa ja Lioskojen\nluona. Seuraavana vuonna muutti Švilin huoneeseen muuan puolalainen\nylioppilas, jota sanottiin pan Zoltaniksi ja joka kuului johonkin\nkuuluisaan, mutta köyhtyneeseen puolalaiseen sukuun ja jota\nkohdeltiin talossa erikoisen huomaavaisesta Pan Zoltan oli pitkä ja\nkolkko vonkale, luki eläinlääkäriksi ja halveksi suuresti Tarton\npikkukaupunkia, mutta hän opetti minulle masurkkaa ja puolalaisia\nkansanlauluja sekä Puolan historiaa, mikä jätti minuun aivan\ntoivottoman vaikutuksen. Jos kerran Puola, jolla oli niin loistava\nhistoria, voi joutua jaettavaksi isojen naapureitten kesken ja menettää\nhistoriansa, niin paljonko oli toiveita pienellä kansalla, Virolla,\njolla ei ollut ollenkaan omaa historiaa. Muistan, että minussa silloin\nalkoi kehittyä tuo suuri vihani saksalaisia kohtaan, koska he olivat\nvarastaneet kansaltani historian. Muistan, miten jännittynein sydämin\notin ensi kerran käsiini Suomen historian. Siinä oli vihdoinkin\nsuomensukuinen kansa, jolla oli oma historiansa, kuten muillakin\nkansoilla. Tosin sittemmin tulin huomaamaan, miten paljon Suomeltakin\noli vienyt Ruotsi, miten vähän Suomellekin merkitsivät kaikki Euroopan\nsuuret henkiset liikkeet, miten huomaamatta uskonpuhdistus Suomessakin\nmeni ohi kansan, miten valistusajasta ei näkynyt jälkeäkään, ei\nmyöskään vallankumousajoista. Olin liikuttunut, kun sittemmin\nSnellmania lukiessani huomasin, että hänkin valitti samaa: miten vuoden\n1848 eurooppalainen murrosaika sai häipyä Nikolai I:n hallitseman\nSuomen ohi jättämättä muuta jälkeä kuin hiljaista puheensorinaa sen\nvalistuneimmassa nuorisossa.\n\n\n\n\nCHWOLSONIN PERHE\n\n\noli piiri, johon elämäni läheisimmin liittyi Tartossa oloni\nensimmäisinä aikoina. Kuten jo kerroin, oli Chwolson kuuluisan fysiikan\nja kemian professorin poika, ja valantehneenä asianajajana hän kuului\nVenäjän suurten poliittisten asianajajain joukkoon, jotka vuosisadan\nalusta bolševikkivallankumoukseen asti muodostivat kadettipuolueen\nrungon ja kaiken vapaamielisyyden puolustuskaartin. En käsitä, miten\nhän oli joutunut Tarttoon. Joka tapauksessa hän oli myös huomattavin\nsiviilijuttujen asianajaja koko Baltikumissa ja luultavasti ansaitsi\nhirmusummia noilla \"suurilla\" jutuillaan. He asuivat yksityistalossaan\njoen hienommalla rannalla, ja venäläinen vapaamielisyys, mitä Tartossa\nvain löytyi, kokoontui tuohon taloon, jossa oikeastaan hengitettiin\nenemmän Pietarin kuin Tarton ilmaa ja seurattiin valtakunnan\npolitiikkaa. Mutta samalla Chwolson kannatti kaikin puolin virolaisten\nkansallispyrkimyksiä ja Tönissonia, puhumattakaan, että hän ajoi\nvirolaisia poliittisia juttuja. Chwolson itse oli rajattomasti\nkiintynyt tyttäreensä Fannyyn, joka oli talon keskipiste, ja Fannyn\nystävättäret otettiin taloon vastaan kuin omat lapset.\n\nFanny oli hurmaavan kaunis, pitkäripsinen ja tummaihoinen, ja häntä\nhuvitti kaikki maailmassa. Mutta hänellä oli erinomainen lahja liukua\nkuin auringonsäde kaiken pinnalla, hän aivan kuin pelkäsi viipymistä\nja pysähtymistä mihinkään puheenaiheeseen tai tapahtumaan. Kun minä\nkerroin Fannylle, että luokallamme erään tytön oli pakko jäädä pois\nkoulusta, koska hänen oli mahdotonta saada koulumaksuja, hyökkäsi Fanny\nisänsä luokse rukoilemaan rahaa: \"Anna pian, anna pian, muuten minä\nmenehdyn, enkä voi juoda suklaatani...\" Ja pappa antoi rahan, mutta\nFanny unohti ottaa sen mukaansa kouluun viikon päivät, niin että tyttö\nkumminkin oli vähällä joutua pois koulusta, ennenkuin sain Fannyn\nmuistamaan lupauksensa.\n\nFannyn huone oli klassillinen rikkaan tytön huone sen ajan Venäjällä.\nSe oli täynnä sohvia ja nojatuoleja, tyynyjä ja pikku kapineita,\nBattistinin ja Cleo de Méroden kuvia, Burne-Jonesin ja Rosettin\nmadonnain ja primaverain jäljennöksiä, jotka oli kiinnitetty\npoimutettuihin samettitaustoihin. Kamiinan vieressä istuttiin pienillä\nbufftabureteilla ja luettiin Nadsonia ja kuunneltiin, kun rouva\nChwolson lauloi romansseja. Jos ylioppilaita oli tanssiaisissa mukana,\nistuttiin tanssien välillä pappa Chwolsonin kirjastossa ja luettiin\nNekrasovia ja Gorkia. Ja itkettiin niin kauniisti ja herttaisesti\nNekrasovin runoille ja hänen suurelle eepokselleen: \"Kenen on Venäjällä\nhyvä olla?\" Laulettiin kaikkia vallankumouslauluja ja kirjoitettiin\nniitä lehtisiltä muistiin. Ja välillä taas oli hyvä olla Venäjällä,\ntanssittiin ja jaeltiin kotiljongimyssyjä ja -koruja, joita jo monia\nviikkoja olimme käyneet valmistamassa Fannyn ranskalaisen kotiopettajan\nkanssa, rouva Chwolsonin lukiessa meille ihastuttavia satujaan.\n\nIhmiset siinä talossa olivat onnellisia, sopusointuisia ja herttaisia\ntoinen toisilleen. Rikkaitten on niin helppoa olla onnellisia ja\nherttaisia. Chwolsonilla itsellään oli suurenmoinen tapa puhua meille\nlapsille ja saada luottamuksemme. Hän ei hyväksynyt venäläistä\noikeuslaitosta Virossa ja voitti jo sillä sydämeni, sillä olin kuullut\nisäni arvostelevan ja vihaavan sitä siitä saakka, kun aloin kuulla.\nMutta kun Chwolson kuuli, millainen dreyfuslainen minä olin ja että\nosasin Lahorien puheita melkein ulkoa, voitin hänen sydämensä, ja\nsiitä lähtien tulin persona grataksi hänen talossaan ja olin sitä\nvielä kouluaikani jälkeenkin. Mutta ennen kaikkea minut hyväksyttiin\nFannyn ystävättäreksi, ja se merkitsi kirjoja, kirjoja ja kirjoja sekä\nkonsertteja, teatteria ja ilmapiiriä, jossa puhuttiin suurpolitiikkaa\nennen Venäjän ja Japanin sotaa ja arvosteltiin entente cordialea sekä\nselitettiin kaikkea sitä meille lapsillekin.\n\nHauskaa oli ajaa Chwolsonien vaunuissa koulusta koliin, mutta Švili ei\noikein hyväksynyt sitä eikä myöskään koko Chwolsonien ilmapiiriä... Ja\nminä tiesin, että hän oli oikeassa.\n\nVuonna 1904 Chwolsonit muuttivat Pietariin. Olin kirjeenvaihdossa\nFannyn kanssa vielä jonkin aikaa ja kävin kauttakulkumatkallani heidän\nluonaan Pietarissa. Olin siellä myös eräissä Fannyn ikimuistettavissa\ntanssiaisissa ennen joulua 1905. Tulin Suomesta suurlakon jälkeen,\ntapasin delegation Pietarissa. Sain kutsun Fannyltä. Selitin hänelle,\nettä ainoa iltapukuni oli vaatimatonta mustaa silkkiä Tarton mallia,\nmikä kyllä oli kelvannut Helsingissä toista vuotta ylioppilastansseihin\nja -juhliin valkoisine kauluksineen ja kaukasialaisine vöineen, mutta\nellen voinut sillä sokeerata Fannyn pietarilaista sosieteettia, jossa\nnaiset kahisivat pitsi-, nauha- ja volangipaljoudessaan. Fanny itse\nteetti uuden puvun meikein jokaiseen suurempaan tilaisuuteen, mutta\nminun mammani taas oli valinnut silkkini — kestämään sekä värin että\nlaadun puolesta, sillä mamman käsityksen puvun arvosta määräsi vain\nsen kestävyys. Mutta Fanny lähetti heti kamarineitsyensä noutamaan\npukuni, ja hänen sormensa tekivät ihmeitä. Puolipitkät \"säädylliset\"\nhihani leikattiin pois, sydämen muotoisesta pienestä kaula-aukosta\nlehtiin nelikulmainen décolleté. Sen kulmaan Fanny uhrasi yhden\nihanista orkideoistaan, jotka hänen kavaljeerinsa oli hänelle\nlähettänyt, ja vyötärölleni tuli Fannyn vanhasta puvusta suunnaton,\ntaakse sidottu perhosvyö. Rouva Chwolsonin lahjoittamilla mustilla,\npitkillä hansikkailla varustettuna minusta tuli melkein jotakin Yvette\nGuilbertia muistuttavaa ja täysin presantaabeli. Niinpä minä siis\njouduin koristamaan Fannyn soiréeta, jossa vilisi kreivejä, ruhtinaita,\nkaariin upseereita, poliitikkoja ja naisia, jotka olivat kuin taivaan\nenkeleitä briljantteineen ja helminauhoineen, ja jossa puhuttiin\npaljon enemmän ranskaa ja englantia kuin venäjää, jossa Fanny esitti\nminut oikealle ja vasemmalle erikoisena nähtävyytenä, suomalaisena\nylioppilaana, joka oli ollut mukana suurlakossa — ja siinä seurassa\nminä aiheutin armottoman skandaalin!\n\nVallankumous oli uhkaamassa Pietaria. Siellä työväenneuvostot pitivät\npuoliaan tehtaissa, ja sanomalehdistö oli vielä niin huumaantuneena,\nettä sen joka toinen sana oli \"perustuslaki\". Kaikkialla oli tunne,\nettä tanssittiin tulivuorella. Mielenkiinto Suomea kohtaan oli\ntavaton — koko Pietarihan oli uskonut, että Suomi irtaantuu kokonaan\nVenäjästä, jopa että tulee sota Suomen kanssa, ja mitä kaikkea\nminulla kysyttiinkään. Joka tapauksessa ympärilleni kerääntyi paljon\nuteliasta seuraa, ja minä kerroin sen kuin osasin ja jaksoin. Muun\nmuassa minulle esitettiin eräs paroni oikein Suomen tuntijana. Hän oli\nupseeri, ja myöhemmin minulle selvisi, että hän oli bobrikoffilaisen\nluotsipäällikön sukua. Kun minulta kysyttiin, miten Suomessa ruhtinas\nObolenski otettiin vastaan, kerroin, että häneen luonnollisesti\nsuhtaudutaan aivan toisella tavalla kuin Bobrikoffiin ja että\nsuomalaiset senaattorit seurustelevat hänen kanssaan. Silloin aukaisi\nparoni suunsa ja sanoi kuivasti, ohimennen, jotakin sellaista, ettei\nObolenskin oikeastaan sopisikaan seurustella Helsingissä muitten kuin\nkorkeintaan Linderien kanssa, sillä muuthan olivat pelkkiä tšuhnia.\n\nJa silloin minä löin, enkä vain korvalle, vaan suoraan poskelle,\nja kipeästi: \"Minäkin olen tšuhonka...\" sanoin ja olin edelleenkin\nvalmis tappelemaan. Skandaali oli sanomaton. Puheensorina isossa\nsalongissa lakkasi, Fanny kiiruhti luokseni ja tarttui käsivarteeni,\nikäänkuin peläten, että siitä tulisi vielä lisää. Paroni kumarsi\nsievästi ja sanoi, että valitettavasti naista ei voi lyödä, mutta pari\nherraa hänen vieressään vaati, että hänen oli pyydettävä anteeksi,\nsillä hän oli tosiaankin tahtonut loukata suomalaisia. Ruhtinas\nŠahovskoi, joka esitettiin minulle myöhemmin, yritti tunkea koko\nseuraa viereiseen huoneeseen, jossa jatkui kova puheensorina. Fanny,\njolta minä pyytelin anteeksi, koetti ymmällään ollen rauhoittaa minua\nnaisten huoneessa ja keskustella ryhmässään. Vihdoin huomasin, että\nkoko seura oli jakaantunut kahtia ja että viereisessä huoneessa alkoi\nnousta myrsky. Olin vajota maan alle, mutta olin vieläkin vihainen.\nPappa Chwolson tuli sitten pelastajana hakemaan minua kirjastoon\njuttelemaan vanhempien herrojen kanssa, ja siellä jouduin yleisen\nmyötätunnon kohteeksi. Kukaan ei nähtävästi hyväksynyt paronin tapaista\npenikkaa. Siellä muuten tutustuin kadettipuolueen johtajaan ja\nenglantilaismalliseen venäläiseen grand-seigneuriin Nabokoviin, joka\nsitten, tavatessaan minut puoli vuotta myöhemmin valtakunnan duumassa,\nvielä muisti minut tyttönä, joka oli jakanut korvapuusteja.\n\nParoni ei pyytänyt anteeksi, vaan lähti kotiinsa, ja minusta tuli\nmelkein baalikuningatar, ainakin pappa Chwolson lohdutti minua niin.\nMutta siihen päättyi ensiesiintymiseni Pietarin sosieteetissa, ja\nelämä istutti minut kokonaan Suomeen. Vähitellen häipyivät yhteyteni\nChwolsoneihin, ja vuoden 1917 vallankumouksen tapahduttua he, kuten\nmonet muut vanhat tuttavat, katosivat kokonaan silmistäni.\n\n\n\n\nFRAU DOKTOR MEYER\n\n\nVälitunneilla koulussa, jossa kolme ylintä luokkaa aina oli yhdessä,\ntutustuin erääseen viimeisen luokan saksalaiseen tyttöön, joka\nmielellään seurusteli meidän virolaisten kanssa ollen aina kaikissa\nkepposissa mukana ja ihaili piankin kuuluisia Treffnerin tunneilla\nsuorittamiani sankaritekoja, mm., että olin lukenut kokonaisen luvun\nRenanin \"Jeesuksen Elämää\", ennenkuin Treffner huomasi, että esitin\nkerettiläisyyttä. Tytön nimi oli Frieda Meyer, ja hän oli ruma kuin\nyö, mutta kovin kiltti ja avulias kaikille. Vähitellen selvisi, että\nhän oli juutalaista alkuperää, vaikkakin jo monen polven luterilainen,\nmutta kumminkin siksi luokkansa noblessin halveksima. Frieda harrasti\nkirjallisuutta kuten minäkin, ja sitä hänen luokallaan ei juuri\nharrastettu — viimeisen luokan pääharrastuksena oli aina ollut\n\"ylioppilas\", miesylioppilas nimittäin. Mutta Frieda oli ruma ja sitä\npaitsi kokonaan kotinsa valvonnassa, niin ettei hänellä voinut olla\npaljonkaan yhteistä luokkansa kanssa. Frieda kiintyi minuun ja kutsui\nminut kotiinsa äitinsä nimissä, jolle hän kertoi puhuneensa minusta.\n\nJa niin minä tutustuin Frau Doktor Meyeriin, kultaiseen, sivistyneeseen\nnaiseen, joka eli vain sekä omille että muitten lapsille ja suhtautui\nminuun herttaisemmin kuin omaan tyttäreensä. Hänen miehensä, joka\noli ollut tunnettu lääkäri, oli kuollut ja jättänyt hänet kolmen\nlapsen, kahden pojan ja Friedan kanssa, ja näiden kasvattamiseen\nkeskittyi hänen elämänsä. Hän oli varakas nainen, omisti talon\nRitarinkadulla. Hänen isänsä oli ollut kultaseppä ja kuulunut Tarton\nikivanhaan Bürger-sukuun, ja koti oli täynnä vanhoja huonekaluja\nja lasikupujen alla tiksuttavia pronssikelloja. Se oli tyypillinen\nTarton talo, jossa oli iso sali ja muut huoneet pahanpäiväisiä pieniä\nkoppeja vailla mitään järjellisiä suunnitelmaa. Ne sijaitsivat\nperäkkäin, niin että perheen jäsenet nukkuivat läpi kuljettavissa\nhuoneissa. Ylellisyyttä talossa ei ollut, mutta siellä hallitsivat\nlapset kuten minunkin kodissani, eikä heiltä mitään kielletty. Pojat\nsoittivat selloa ja viulua, Frieda pianoa hyvien opettajien luona,\nja talo oli täynnä kirjoja ja nuotteja. Vanhempi poika, Erwin, oli\njo Neo-Baltian korporatioon kuuluva ylioppilas, ja hän kulki, kuten\nasiaan kuului, ratsupiiska kädessä ja halveksi meitä koululaisia ja\noli olevinaan miestä. Nuorempi, Fredi, oli vielä kimnaasissa, hän oli\nlaiskanpuoleinen, ja hänestä tuli myöhemmin teologi.\n\nKun Frau Doktor pääsi selville, että minua huvitti suunnilleen\nkaikki maan ja taivaan välillä, ja että aina olin hakemassa vipua,\nmillä voisi ravistaa maailmaa hereille, hän pyysi minua ravistamaan\nhereille Friedaa ja ottamaan osaa ranskalaisiin konversaatio- ja\nkirjallisuustunteihin, joita hän järjesti Friedaa varten kykenemättä\ninnostamaan tätä vähääkään. Olin siitä kovin onnellinen, ja niin\nsiis järjestyi, että pari kertaa viikossa pääsin mukaan tunneille,\njoissa oli opettajana erittäin sivistynyt ranskalainen vanha rouva ja\njoissa sain ensimmäisen käsityksen Ranskan klassikkojen kauneudesta\nja selvyydestä. Mutta me luimme paljon muutakin: Figaron häät, suuren\nvallankumouksen naisista, madame Sévignén kirjeet ja Victor Hugon\nHernanin, jopa Maupassantin valittuja kertomuksia, sillä Frau Doktor\noli sitä mieltä, että kumminkin tulisimme niitä lukemaan, kuten\nZolatakin, ja sen vuoksi luimme Rougon Macquarteja. Opimme tosiaankin\npuhumaan ranskaa, sillä Frau Doktor oli itse mukana ja puhui ja kyseli\nmeiltä.\n\nEikä hänen opetuksensa rajoittunut ainoastaan ranskankieleen.\nSunnuntaisin hän kutsui meidät kahville, ja sen aikana luettiin Saksan\nkirjallisuutta tahi keskusteltiin siitä, ja hän itse puhui meille\nelävällä, huvittavalla tavallaan Goethestä, jota, hän rakasti, ja\nHeinestä, joka oli hänen epäjumalansa. Hän kertoi meille Charlotte\nvon Steinista ja Bettina von Arnimista ja Rachel Varnhagenista aivan\nkuin hän olisi heidät henkilökohtaisesti tuntenut ja luki meille\notteita Faustista, ja kauneimmat Goethen runot. Schiller oli hänelle\nkaukainen. Mutta paitsi Buch der Liederiä, hän luki meille Atta Trollia\nja Deutschlandia ja itki mukanamme, Hebbeliä ja Kleistia hän harrasti,\nmutta vihasi muuten saksalaisia romaaneja ja pani meidät lukemaan\nDickensiä ja Thackeraytä, puhumattakaan Charlotte Brontësta.\n\nVenäjää Frau Doktor ei osannut, eikä hän tiennyt politiikasta juuri\nmitään, mutta oli kumminkin virolaisten ja Tönissonin puolella\nTarton hallintakysymyksessä ja hyväksyi kaikin tavoin virolaisten\nkansallisuustaistelun, mitä suinkaan ei tehnyt hänen baltilainen\npoikansa Erwin, Frau Doktor oli ensimmäisiä itsenäisiä naisia,\njoita olen oppinut tuntemaan. Toinen niistä oli Augusta af Heurlin\nSuomessa, jolla muuten oli monia yhteisiä piirteitä Frau Doktorin\nkanssa, puhumattakaan siitä, että olen kummallekin suuressa\nkiitollisuudenvelassa kaikesta hyvyydestä, mikä on tullut osakseni\nheidän kodissaan.\n\nFrau Doktor oli lihavahko, pyöreäkasvoinen, harmaatukkainen ja\nlikinäköinen, joten hän aina kurkisteli huumorintäyteisillä rakkailla\nsilmillään pensneensä takaa. Omista vaatteistaan hän ei ehtinyt juuri\nhuolehtia, mutta piti huolta Friedasta ja myös minusta. Pari kertaa\nvuodessa hän järjesti nuorisolle kotinaamiaiset ja silloin tällöin\npienet tanssit. Mutta mikä ero Chwolsonien ja hänen tanssiensa\nvälillä! Ei mitään komeutta ja illallisia, vain voileipiä ja silloin\ntällöin hedelmäboolia, jossa oli vähän viiniä mukana. Ja pojilla\noli Erwinin huoneessa vähän olutta. Ei mitään nekrasovilaista ja\nkamiinaromantiikkaa, vaan tavallista saksalaisia gemütlichkeitia. Niin\nkovin erilaista kulttuuripiiriä, mutta Švili hyväksyi Frau Doktorin\ntalon pikemmin kuin Chwolsonit, kun taas äitini oli kovin tyytyväinen,\nkun sain \"nähdä maailmaa\" Chwolsonien luona.\n\nFrau Doktorin koko elämä oli keskittynyt meihin, lapsiin. Voidakseen\nkertoa meille taiteesta hän luki itse taidehistoriaa ja hankki\nlukemattomia laiteen klassikkojen jäljennöksiä. Häneltä olen perinyt\nEl Grecon-ihailuni. Hän kertoi, että hän usein sunnuntaisin lähetti\nlapsensa kirkkoon ja jäi yksin itsekseen katselemaan El Grecon\nkuvia, muistellen niitä alkuperäisiä, joita oli nähnyt Euroopassa\nhäämatkallaan miehensä kanssa. Dürer oli hänen toinen ystävänsä, ja\nniin voimakas oli kummankin vaikutus minuun, että aloin katsella\nympäristöni ihmisiä El Grecon ja Dürerin mittapuulla, samoin kuin koko\nrakasta talonpoikaissukuani, etenkin isoisääni...\n\nSe oli ihana maailma, jonka Frau Doktor sai avautumaan minulle, ja\nelämä tuntui välistä niin rikkaalta, että itkin rientäessäni kotiin\npitkin Tarton pimeitä kaluja.\n\n\n\n\nPOLITIIKKAAN MUKAAN JA VAST’ OLIN VIISITOISTA...\n\n\nOlin ollut koulussa puolisen vuotta, kun kuulin kaikessa hiljaisuudessa\nTreffnerillä, että olisi teoreettinen mahdollisuus saada vironkielen\noppitunteja kouluun, jos tarpeellinen määrä vanhempia anoisi sitä\nkansanvalistusministeriltä. Kielitilanne oli surkea. Harva virolainen\noppilas kykeni kirjoittamaan äidinkieltään, varsinkaan kaupunkilaiset.\nMaalaistytöt olivat sentään kansakoulussa oppineet kirjoittamaan,\nmutta hekään eivät tietäneet mitään kansansa historiasta, eivät edes\n\"Itämeren maakuntien historiasta\", sillä siitä ei puhuttu nimeksikään\nVenäjän historian yhteydessä. Mutta ministeriöön oli anomukset\njokaisen vanhemman lähetettävä erikseen, sillä tsaarin aikana ei\nsaanut, esittää minkäänlaisia joukkoanomuksia, ne olisi heti käsitelty\nmielenosoitukseksi. Ja pahinta oli, että jokaiseen anomukseen oli\nliitettävä ruplan leimamerkki. Se oli iso raha virolaistyttöjen\nköyhille vanhemmille. Vaikka he pistäisivätkin puumerkkinsä anomuksen\nalle, niin ruplaa ei heillä kuitenkaan riittäisi. Aloimme ottaa selvää\ntytöiltä, miten paljon nimiä voisimme saada. Alemmilla luokilla oli jo\nniin paljon virolaisia, että kertyi jopa 150 anomusmahdollisuutta.\nMutta 150 ruplaa oli hirvittävän suuri summa. Se oli saatava kokoon.\nNeuvoteltiin loputtomiin ja tehtiin laskelmia. Treffner lupasi 5\nruplaa, minun kotoani tuli ainakin saman verran ja samoin parilta\nyläluokkalaiselta, mutta siihen se sitten tyrehtyikin. Päätin silloin\nlähteä pyytämään apua siellä, missä kaikenlaisia kansallisia pyrintöjä\ntuettiin ja johdettiin, nimittäin Tönissonin luota. Se oli tosin\nkauhean vaikeata, mutta mikään muu ei auttanut, sillä me tarvitsimme\nkunnon tekstinkin anomustamme varten.\n\nNiinpä lähdinkin eräänä iltapäivänä sydän kurkussa Postimees-lehden\ntoimitukseen, josta sitten tuli henkisen elämäni keskus kouluvuosieni\nloppuajaksi. Pyysin tavata päätoimittajaa. Minua neuvottiin nousemaan\nkapeita portaita toiseen kerrokseen, josta juuri ehdittyäni portaiden\npuoliväliin alkoi kuulua hirmuista menoa. Minua vastaan melkein kieri\nkolme punanenäistä ja hirmupuheista vuokra-ajuria täydessä univormussa\npiiskoineen kaikkineen. Ja portaitten yläpäässä seisoi itse vihainen\nJupiter, joka voimasanoja säästämättä ja ennen kaikkea säästämättä\nääntään antoi juuri potkun viimeiselle ajurille. Ja Tönissonin ääni\noli sellainen, että sitä riitti 10 000 ihmisen kansalaiskokoukseen.\nAjurit vyöryivät ohitseni kapeissa portaissa minun pienentyessäni\nseinää vasten, niin että sain hakea itseäni ja ihmetellä, olinko vielä\nolemassa. Ja Jupiter paukautti sitä paitsi oven kiinni nenäni edestä.\nMutta silloin minä suutuin ja päätin, ettei ainakaan minua kohdella\nniin kuin punanenäisiä, ja lähdin ylös kyselemään päätoimittajaa.\nTartossa oli näet ajurilakko, ja ajurit korottivat taksansa niin\nkorkeiksi, että Postimees ja Tönisson päättivät ruveta suojelemaan\nyleisöä, ja siitä oli tuloksena ajurien käynti Tönissonin luona\nja muutama heidän puolellaan lausuttu kova sana edellä kuvattuine\nseurauksineen. Isossa toimitushuoneessa istui monta herraa, jotka vain\nviittasivat päätoimittajan oveen päin nähtävästi itse uskaltamatta\navata sitä. Koputin oveen, mutta kun ei kuulunut vastausta, uskalsin\navata sen ja astuin sisään. Tönisson kirjoitti eikä suvainnut katsoa\nylös. Minä niiasin, niiasin toisenkin kerran, mutta vihaisen miehen\nkynä vain lensi paperilla. Minä olin hänelle kuin ilmaa. Silloin\nminäkin vihastuin, astuin kirjoituspöydän ääreen ja sanoin, että\nminäkin olen olemassa ja että haluaisin puhutella herra Tönissonia.\n\n— Kuka te sitten olette? Tönisson kysyi ihmetellen.\n\nMinä selitin, kuka olen ja millä asialla liikun. Hän tunsi ja\nmuisti isäni, jonka oli tavannut raittiusyhdistysten kongressissa.\nMolemmat olivat tunnettuja raittiusihmisiä. Minä selitin vakavasti,\nettä isäni ja minä olimme Grenzsteinin kannattajia — Grenzstein\noli kumminikin —, mutta että minä olin muuttanut mielipiteeni ja\npidin Tönissonin ajamaa politiikkaa oikeana. Grenzstein oli liiaksi\nliehakoinut tsaarin valtaa. Me, nuoriso, olimme valmiit taistelemaan\nnousevan Viron puolesta. Tönisson kuunteli, nauroi ja sanoi olevansa\niloinen voitettuaan puolelleen Grenzsteinin lähimmät kannattajat.\nIlmoitin nimittäin, että varmasti saisin isäni myös Tönissonin\npuolelle, kuten sainkin. Tönisson kohteli minua kuin täysi-ikäistä\nja vertaistaan politiikan ohdakkeisella polulla kysellen kaikkea\nkoulustani, opinnoistani ja töistäni. Hän lupasi auttaa minua tuossa\nvironkielen jutussa ja oli kovasti kiinnostunut siitä, miten elämä\nitsestään alkoi kiehua kouluissa. Muuten, aivan yhtä juhlallisesti ja\nsuoraan tulin Tönissonille jouluna 1905 ilmoittaneeksi, että luovuin\nhänen puolueestaan ja että minusta oli tullut sosialisti. Tosin\nTönisson ei silloin ottanut ilmoitustani yhtä humoristisesti, vaan\nyritti kokonaisen vuorokauden kumota Marxia Kantin kategoorisilla\nimperatiiveilla, mikä on tunnetusti sangen toivoton yritys, mutta se on\ntaas kokonaan eri juttu.\n\nNiinpä sain Tönissonilta erinomaisen anomuskaavakkeen, useita ruplia\nleimamerkkikassaamme sekä luvan kerätä siihen lisää rahaa. Sitä paitsi\nhän lupasi kutsua nuorison luokseen, kuten hänellä olikin jo ollut\nsuunnitteilla Eesti Üliöpilaste Seltsin seniorien rouvien kanssa. Hän\npyysi minua käymään luonaan sunnuntai-iltapäivällä ja tuomaan mukanani\nmuitakin luokaltani.\n\nMinulle oli kasvanut siivet, kun tulin ulos Rüütlikadulle. Tönissonista\noli tullut sankarini, enkä voisi parempaa sankaria nuorelle\ntytölle suositella. Mutta hän pilasi nuorien poika-ikätovereitteni\nmahdollisuudet minun suhteeni, sillä hänen standardinsa oli siksi\nkorkea, ettei hänen kanssaan voinut kuka tahansa kilpailla. Ja\nsamalla alkoi ystävyytemme, joka on kestänyt tähän asti myrskyistä ja\npoliittisista erimielisyyksistä huolimalta. En ole vieläkään tavannut\nvaiherikkaan elämäni varrella kuin pari ihmisiä, jotka ihmisinä voisin\nasettaa Tönissonin rinnalle tai yläpuolelle. Ja nuo harvat ovat\nenimmäkseen olleet — kommunisteja.\n\nTönisson oli Viron elämässä siihen aikaan kuin majakka, joka kokosi\nihmisiä ympärilleen ja antoi heille kansallisen itsetietoisuuden\nja taistelumielen. Kaikki, mikä vain oli liikkeellä maassa, vetosi\nhäneen. Hänen työtaakkansa ja harrastuksensa oli jättiläismäinen.\nHän tunsi melkein koko kansan henkilökohtaisesti ja hän huolehti\nkansastaan, ystävistään, vieraistaan ja palvelijoistaan ja palveli\nsamalla kaikkia. Ennen kuin hän meni naimisiin — ja vielä sen\njälkeenkin — hän oli kotonaan aivan mahdoton isäntä, vaikka hänen\nherttainen rouvansa suhtautui asiaan humoristisesti. Ulkoministerinä ja\npresidenttinä ollessaan hän saattoi vaihtaa vieraille heidän lautasiaan\npalvelijoitten kauhuksi tai siirtää heidän tuolejaan ja hakea tyynyjä\nheidän mukavuudekseen. Ruoka-aikoja ei Tönissonin kodissa ollut\njuuri milloinkaan. Muistan, että hän saattoi väsyneenä, työpäivänsä\njälkeen, kävellä minun, koulutytön kanssa, kuunnellen suunnitelmiani\njostakin poliittisesta manööveristä koulussa tai juttuja isoisästäni.\nHän saattoi tuntikaupalla kertoa minulle omista vaikeuksistaan ja\nsuunnitelmistaan ja kiiruhti sitten yhtäkkiä ajurilla kotiin pyytämään\nanteeksi joltakin kiukustuneelta ystävältään, joka oli häntä odottanut,\nmutta joka kuitenkin oli valmis antamaan hänelle anteeksi, sillä\nTönissoniin ei voinut suuttua.\n\nTosin ei ole mikään ilo kävellä Tönissonin kanssa Tarton kaduilla,\nsillä hänet tuntee ja häntä tervehtii melkein jokainen vastaantulija\n— ne samat ajuritkin. Rouva Tönisson kertoi minulle, että hänen\najaessaan yksin ajurilla keskikaupungilta kotiin kääntyi ajuri\nuseimmiten hänen puoleensa kysyen, eikö \"vanha Jaan\" itse ollutkaan\nkotona ja miten \"vanha Jaan\" voi, kun häntä ei ole muutamaan päivään\nnähty. Kaikesta tuttavallisuudestaan huolimatta siinä kysymyksessä on\nkunnioitusta ja todellista osanottoa \"vanhan Jaanin\" elämään, vaikka\nhe silmien edessä sentään tituleeraavat häntä herra Tönissoniksi.\nJokainen kerjäläinen tuntee hänet ja aina saa hänellä jotakin. Jos\non kysymyksessä humalainen, tämä saa hirmuisen ripityksen, mutta\nlantin kuitenkin. Tönissonin mahtava, kookas olemus — hän on muita\nihmisiä päätään pitempi — kuului Tarton katukuvaan ja teki maailman\njollakin tavoin turvallisemmaksi. Postimees-lehden pääkirjoitus oli\nmeille nuorisolle jokapäiväinen saarna. Hänen sanomalehtityylinsä\noli raskasta ja sensuurin pakosta usein vielä raskaampaa kuin olisi\nmuuten ollut, mutta siinä puhui mies, joka ajatteli ja pani meidätkin\najattelemaan. Muistan, miten jännittyneenä joka päivä odotin tuota\nlehteä. Miten ylpeitä me olimmekaan Tönissonista, siitä, että meillä\noli mies, joka osasi johtaa kansansa läpi Punaisen meren. Ja miten\nme kauhistuimmekaan, kun vuoden 1903 paikkeilla alkoi selvitä, että\nVirossakin oli sellaisia ihmisiä, jotka sanoivat itseään sosialisteiksi\nja olivat keksineet, että Virossa oli työväkeä ja että työväellä oli\neri intressit kuin Tönissonilla, joka mukamas ajoi Viron porvariston\netuja. Niitä oli entinen maalarimestari Martna, joka alkoi pilkkoa\nViron kansaa. Minä luulin sitä maailman suurimmaksi rikokseksi, sillä\nolimme juuri kaikki päässeet paronien puristuksesta, ja nyt ruvettiin\nsukua, josta olin lähtenyt, Viljandinmaan talonpoikia, nimittämään\n\"harmaiksi paroneiksi\". Kun minä ollessani kuudennella luokalla\nsain ensimmäisen kerran käsiini Viron sosialidemokraattien jakaman\nsalaisen lentolehtisen, itkin katkerasti, että löytyy ihmisiä, jotka\novat valmiit kylvämään eripuraisuutta juuri ikeen alla vapautuvaan\nkansaani ja maattomien nimessä repimään Tönissonin lyötä, kun tiesin,\nettä Tönissonkin olisi suonut maata koko Viron kansalle... Mutta\nkolme vuotia myöhemmin, vuonna 1905, suurlakon jälkeen, minusta\ntuli Suomessa sosialidemokraatti. Elämä tuli valtavana ryöppynä ja\navasi silmäni näkemään ihmiskunnan kehityksen, josta Virokaan ei\nvoinut olla erillään. Samalla katkesivat minun, Tönissonin kasvatin,\njuuret irti Virosta. Sitä ennen en ikimaailmassa olisi voinut pitää\nsellaista mahdollisena... Mutta suurlakon aikana elin intensiivisesti\nylioppilastovereitteni ja Suomen työväen kanssa, ja silmäni ja sydämeni\navautuivat opille:\n\n    \"rintamaamme yhtykää,\n    niin huomispäivänä kansat on\n    veljet keskenään...\"\n\nMutta sekin on eri asia. Yhä vielä olin Tartossa ja näihin aikoihin\nkirjoitin Postimees-lehteen ensimmäisen artikkelini Viron kielen\nasemasta oppikouluissa. Tosin minut kirjoittajana pidettiin salassa.\nVähemmästäkin, olisi saanut lentää Puškinin kimnaasista. Paitsi\nTönissonin, tiesi siitä vain hänen lähin aputoimittajansa Jaakson,\njosta niin ikään tuli uskollinen, isällinen ystäväni. Ja tietenkin\nsiitä tiesi myös Švili, sillä olin haljeta ylpeydestä, kunnes Švili\nselitti minulle, miten paljon minun tuli opiskella ja tehdä työtä\ntullakseni sanomalehtinaiseksi. Mutta Švili osasi aina puhua niin,\nettei ihminen masentunut, vaan sai työniloa. Ja Tönissonin-ihailunikin\nhän hyväksyi sanoen itsekin pitävänsä Tönissonista.\n\nTönissonin veljekset omistivat yhteisesti suuren kauppapuutarhan Tarton\naseman lähellä. Sitä hoiti vanhempi heistä, Jüri Tönisson, joka oli\npuutarhuri. He asuivat matalassa vanhassa talossa keskellä puutarhan\nkukka merta. Jüri Tönisson oli talossa \"emäntänä\" vanhan emännöitsijän\nKadrin avustamana. Muistan Kadrin 40 vuoden ajalla aina samanlaisena,\nystävällisenä ja iloisena, vaikkei hän koskaan ruokaa valmistaessaan\ntietänyt, kuinka monia ihmistä tuli syömään. Kadri jäi Tönissonin\ntaloon tämän tuodessa siihen nuoren vaimonsa, mutta elämäntavat eivät\nsiitä muuttuneet. Taitaa Kadri vielä nytkin hoitaa emäntäänsä näissä\nonnettomissa olosuhteissa Virossa, talon isännän ollessa teillä\ntietymättömillä. Minua Tönissonin talon tavat eivät ihmetyttäneet,\nsillä ne muistuttivat vieraanvaraisuudessaan omaa kotiani, jossa niin\nikään äitini oli aina varattava ruokaa odottamattomille vieraille. Ja\nsellaista oli yleensäkin Viljandinmaan taloissa.\n\nTönissonin vanha äitikin asui joskus poikiensa luona Tartossa, mutta\nhän ei juuri ottanut osaa talon hoitoon eikä komentoon. Karuluontoisena\nhän muistutti isoäitiäni ja tuntui olevan vähän ihmeissään siitä, miten\noli saattanut maailmaan tuollaisen kotkanpojan kuin Jaan Tönisson.\n\nTuohon taloon sitten kokoontuivat mitä erilaisimmat ihmiset ajallisina\nja ajattomina aikoina. Siellä kävivät virolaiset ylioppilaat, siellä\nasui jostakin syystä Johan Köpp, josta myöhemmin tuli Viron piispa,\nsiellä kävivät koululaiset saamassa kirjoja, opastusta ja avustusta.\nSinne kokoontuivat Eesti Üliöpilaste Seltsin huomattavat miehet,\nsiellä pidettiin poliittisia neuvotteluja Willem Reimanin johdolla,\nsinne kokoontuivat Postimees-lehden toimituskunnan jäsenet ja sinne\ntuli maakunnasta ihmisiä, ja siellä oleskelivat Tarton originaalit,\njoita Tönisson harrasti, esimerkiksi yliopiston kirjaston hoitaja\nvanha Masing, josta käytettiin nimitystä \"Wissen Sie\", koska hänen\njoka toinen sanansa nimittäin oli \"wissen Sie\" (tiedättekös). Siellä\nkävi myös Treffner salaperäisine juttuineen. Siihen kokoelmaan liityin\nminäkin tuntien palavaa mielenkiintoa kaikkia näitä ihmisiä kohtaan, ja\ntaisin olla yhtä kummallinen otus kuin monet muutkin siinä talossa.\n\nTönissonin luona tutustuin johtaviin virolaisiin perheisiin, jotka\nkai Tönissonin vaikutuksesta rupesivat kokoamaan ja hoitamaan\nmeitä nuorisoa. Ennen kaikkea tohtori Schultzenbergin perheeseen,\njonka rouva, kultaisena ja hyväntahtoisena, aina liikkeellä\nolevana komiteadaamina järjesteli virolaiselle nuorisolle yhteisiä\ntanssitunteja ja kutsui heitä taloonsa. Siinä oli rouva Jögever,\nvirolaisen sensorin puoliso, väsymätön myyjäisten ja juhlien\njärjestäjä, Paula Koppel, tunnetun tohtori Koppelin sisar ja emäntä,\nrouva Paldrock, hieno ja taidetta harrastava tohtori Paldrockin\nensimmäinen rouva, joka kuoli nuorena. Edelleen rouva Löhmus,\njosta myöhemmin tuli Tönissonin anoppi. Heidän järjestämissään\nvastaanotoissa, heidän kodeissaan ja juhlissaan virolainen koulunuoriso\nalkoi löytää toisiaan ja tutustua toisiinsa sekä virolaisiin\nylioppilaihin. Minun kouluni tytöistä kokoontuivat sinne ylemmiltä\nluokilta Johanna Sild, Linda Kaari, Frieda Sangernebo, Monica Kalkun,\nja minun luokaltani Juuli Suits ja Juuli Waher, Poikakimnaasista\nennen kaikkea Gustav Suits, Rudolf Lesta, Jaan Warik, sitten\nreaalikimnaasista Oinas. Treffnerin koulusta Hansen-Tammsaare — muita\nen tähän hätään muista — ja ylioppilaista ennen kaikkea Hanko ja Olesk,\nMargens, Rebane, Hellat, Artur Beck, jotka lukivat lakia ja kuuluivat\nTönissonin puolueeseen ja joista kaikista tuli itsenäisen Viron\njohtomiehiä ja ministereitä.\n\nVaikka minä Tönissonin luona jo ensimmäisenä kouluvuotena tutustuinkin\nmelkein kaikkiin noihin henkilöihin, jouduin varsinaisesti vasta\nseuraavana vuotena, kuudennella luokalla ollessani, tuon virolaisen\nelämän ja taistelun pyörteeseen. Sillä vasta syksyllä 1902 alkoi Gustav\nSuitsin johdolla varsinainen Nuoren Viron toiminta ja valmistettiin sen\nensimmäistä albumia \"Kiired\".\n\n\n\n\nKOULUTYÖ JA ANEMIA\n\n\nKoko tämä intensiivinen elämä ja seurustelu erilaisten piirien kanssa\ntapahtui kumminkin aina koulutyöni ja lukuorgiani ohella, ja toisena\nlukukautena, kevättalvella, alkoivat seuraukset siitä jo näkyä\npäänsäryn ja anemian muodossa.\n\nMinulla oli hirmuinen kiire elää ja minun oli mahdotonta kieltäytyä\nmistään, mitä elämä tarjosi. Näin oli kai koko virolaisen nuorison\nlaita. Oli aivan kuin kaikki ne sukupolvet Viron kansasta, joitten\nelämä aikoinaan oli keskittynyt vain runoihin, olisivat siirtäneet\nsivistysnälkänsä meihin, lapsiinsa. Sen vuoksi me ahmimme kaikkia\nkulttuuri-ilmiöitä, jotka lähellemme sattuivat, ja istuimme yökaudet\nlamppujen ääressä.\n\nSain olla Lioskon luona aivan itsenäinen, kukaan ei valvonut\ntyötäni eikä elämääni eikä välittänyt, vaikka luin kello kolmeen,\nneljään aamulla. Koulutyö oli verraten ankaraa. Meillä oli paljon\nkotiläksyjä ja ainekirjoituksia, jotka tosin olivat suurin iloni ja\nnautintoni ja joista aina sain parhaat numerot. Mutta kaikki vaati\nkumminkin työtä. Sitä paitsi tulin jo ensimmäisellä lukukaudellani\nluokkani priimukseksi, ja se oli onnetonta, sillä oli helppoa tulla\nensimmäiseksi, mutta tavattoman vaikeata pysyä, eikä luonteeni millään\nantanut perään laskeutua alas tuolta korkeudesta koko kouluaikanani.\nSitä paitsi tuo luokan ensimmäisenä olo antoi aina turvallisen taustan\nja vapauden poliittiselle toiminnalleni ja kepposilleni — senkin opin\njo ensimmäisenä kouluvuotenani. Tosin saatuani kerran priimuksen\nmaineen ei minun tarvinnut kovinkaan tarkkaan valmistaa läksyjäni,\nsillä yleinen lukeneisuuteni aiheutti, että tiesin aina sellaista, mitä\ntoiset eivät tietäneet ja mitä ei oikeastaan ollut koulukirjoissakaan.\nVaikka en ollenkaan tietänyt vuosilukuja enkä muistiaineita, selvisin\nsentään, sillä minulta kysyttiin yleensä vain sellaista, mitä muut\neivät tienneet. Minä tulin täten bluffillani toimeen tentteihin saakka,\nmutta silloin täytyi äkkiä lukea ankarasti, vaikka tosin tenteissäkin\nminulla oli apua saavuttamastani maineesta. Mutta tämä ei ollenkaan\nauttanut minua matematiikassa, ja siinä minun tosiaankin piti tehdä\nankarasti työtä, vaikka vihasin matematiikkaa ja luonnontieteitä\nsydämeni pohjasta enkä koskaan kouluaikana ymmärtänyt, mitä varten\nniitä tarvittiin. Jouduin yökaudet laskemaan probleemeja, sillä sisua\nminulla kumminkin oli. Minulla olisi ollut vielä vaikeampaa, ellei\nŠvili olisi ruvennut auttamaan minua silloin tällöin, vaikka hänenkin\n— voidakseen auttaa minua — täytyi itse uudelleen tutustua koko\naineeseen. Ja sittenkin hän väitti tekevänsä sitä mielellään, enkä\nlapsellisessa itsekkyydessäni koskaan osannut aavistaa, miten paljon\nkallista aikaansa hän kulutti auttaakseen minua.\n\nIntensiivinen seurusteluni yllämainituissa taloissa, tanssi- ja\nkonversaatiotunnit, konsertit ja joskus teatteri — Tartossa kun ei\nollut vakinaista teatteria — sitten nuo kielianomukset, joista sain\nsuuret määrät kirjoittaa itse, puhumattakaan niiden nimien keräilystä,\nkaikki vei aikaa koulutöiltäni. Lisäksi tulivat vielä öiset lukuorgiani\nlainakirjastokirjojen parissa. Ne jatkuivat vielä kevätlukukaudellakin.\nOlin päässyt käsiksi Skandinavian kirjallisuuteen. Selma Lagerlöfin\n\"Gösta Berling\" oli ilmestynyt juuri saksaksi. Ihastukseni ja onneni\noli suunnaton. Sitä seurasi Knut Hamsunin \"Nälkä\", Arne Garborg...\nPaljon aikaa minulta veivät myös musiikkitunnit. Äitini vaatimuksesta\nopiskelin musiikkiopistossa sekä pianonsoittoa että musiikin teoriaa.\nSe merkitsi kahta, jopa neljää tuntia viikossa ja vähintään tunnin\nharjoittelua joka päivä. Ja Dresdenin koulun mukaan se oli pelkkää\nklassillisia musiikkia ja klassillisia harjoitelmia. Pianonsoitto\nkuului tyttöjen baltilaiseen yleissivistykseen, eikä siinä kysytty,\noliko halua soittamiseen vai eikö. Mutta ikävintä oli, että pianoläksyt\npirstoivat päiväni ja myrkyttivät elämäni parin vuoden ajan,\npuhumattakaan, että ne fyysillisesti rasittivat minua tavattomasti.\n\nPahinta kumminkin oli, etten kuukausimääriin nukkunut muuta kuin pari\ntuntia öisin, ja tuloksena oli anemia, jota vastaan sain taistella\nkoko kouluaikani. Äitini tapana oli sanoa, että hän on antanut niin\ntavattoman terveysreservin lapsilleen mukaan elämään, että vaikka\novatkin tehneet kaikkensa terveytensä pilaamiseksi, he kuitenkin ovat\nvielä elossa. Ja siinä hän todellakin oli oikeassa. Englantilainen\nsisareni, Salme Palme-Dutt, on liikarasituksen takia sairastanut\nkaikki taudit anemiasta keuhkotautiin saakka. Ne ovat kaikki peräisin\nkouluajoilta, ja kumminkin hän on kaiken tähän asti kestänyt. Minun\nanemiani alkoi salakavalasti päänsäryllä ja sitten pyörtymisellä,\nvaikka painoni oli siinä 50 kilon vaiheilla enkä menettänyt kasvojeni\nväriä. Mutta Švili keksi sen kuitenkin ajoissa ja kauhistui. Hän\naiheutti täydellisen muutoksen elintavoissani. Lamppuni vietiin pois\nhuoneestani klo 10 illalla, koulusta tultuani oli minun maattava ja\nnieltävä suuret määrät pillereitä ja rautaviiniä. Joitakin ruiskeitakin\nannettiin, mutta maksaekstrakteja ei siihen aikaan vielä käytetty. Ja\njollen olisi totellut, uhkasi Švili puhua Tönissonille ja — mikä oli\npahinta, kirjoittaa isälleni. Ja sitten hän lopetti pariksi kuukaudeksi\nmusiikkituntini ja siitä olin hänelle kiitollinen. En usko, että\nolisin totellut ketään muuta lääkäriä — en ole sitä koskaan tehnyt —,\nmutta Šviliä minä tottelin, hänen isoja, turvallisia käsiään, jotka\naukaisivat silmäluomeni, koettelivat verisuoniani ja järjestivät\nelämän ympärilleni niin mukavaksi. Sekä rouva Liosko itse että\npalvelijatkin tottelivat häntä ja pitivät nurisematta huolta minusta.\nMutta kloroformin hajusta, joka aina kulki hänen mukanaan ja tulvahti\nvastaani hänen istuessaan sänkyni laidalla, minä voin pahoin. Enkä\nkuitenkaan voinut sanoa sitä hänelle.\n\nKuinka vihasinkaan ruumistani, joka petti minut. Kun pääni kerran\nei väsynyt, niin miksi piti ruumiini väsyä. Itkin kiukusta, kun\nŠvili vei kirjani Schnackenburgille takaisin. Kieltäydyin koskemasta\nsuklaaseen, jonka hän toi sijalle. Olin kiittämätön huolimatta kaikesta\nansaitsemattomasta hellyydestä, joka tuli osakseni. En koskaan kysynyt\nhänellä itseltäänkään, mistä se johtui. Hän oli kuin nenäliina, joka\noli olemassa aina silloin, kun minun piti kuivata kyyneleitäni. En\ntarvinnut tyttöystäviä, äidistäni puhumattakaan, koska voin kertoa\nkaiken Švilille, kaiken sen, minkä olisin kertonut isälleni. Sillä\näidille me tyttäret emme yleensä kertoneet yhtään mitään. Eikä\nŠvili kehunut eikä imarrellut minua, hän torui aina. Mutta minä\ntiesin olevani osa hänen elämästään, että hän kiiruhti päivälliselle\nkysyäkseen \"tyttölasta\", jos olin vähän myöhästynyt, otti selvää\nläksyistäni ja siitä, minne olin menossa iltapäivällä, kuka saattoi\nminut kotiin tanssitunneilta tai Chwolsoneilta. Ja kuinka usein,\ntullessani pimeässä yksin kotiin hän \"sattumalta\" löysi minut matkan\nvarrelta. Monesti hän tuli itse hakemaan minut kotiin Olga Levitskajan\nluota observatoriolta, seurasta, jota hän paheksui. Ja minusta tämä\nkaikki oli vain luonnollista, ja suutuin silmittömästi, kun Olga teki\nmyrkyllisiä huomautuksia rakastuneesta georgialaisesta.\n\nJoka tapauksessa Švili hoiti minut verraten terveeksi ja ennen\nkaikkea opetti minut hoitamaan itseäni. Sen jälkeen lepäsin kesäisin\naina enemmän tai vähemmän ja siten hillitsin anemiaani aina\nylioppilasvuosiin saakka.\n\n\n\n\nMINÄ RAKASTUIN SAKSALAISEEN\n\n\nTammsaare on kirjoittanut kirjan: \"Minä rakastin saksalaista\". Se\non surullinen, neurasteninen tarina Viron itsenäisyyden päiviltä,\nheikkojen arki-ihmisten kipeä tarina. Minun tarinani aikana oli Viron\nnuoriso vielä romanttista, voimakasta ja liiankin itsetietoista, ennen\nmuuta nuorta.\n\nFrau Doktorin luona kotona oli nuorison naamiaiset, kuten niin usein.\nTyttöjä oli koulun ylemmillä luokilta, Frau Doktorin seurapiirin\ntyttäriä, poikia samaten, mutta sitä paitsi oli suuri osa pojista\njo ylioppilaita, etupäässä Neo-Baltian korporatiosta. Frieda ja\nminä olimme pukeutuneet baby-pukuihin, minä olin sininen baby ja\nFrieda vaaleanpunainen. Frau Doktor oli itse ommellut meille lyhyet\npikkulasten hameet ja ihastuttavat hatut ja päästänyt meidät irti\nsaliinsa vallattomuuden perikuvina. Vaarallisempaa pukua ei ainakaan\nminulle olisi voitu keksiä, kun en siihen aikaan muutenkaan tahtonut\npysyä puussa, enkä maassa, vaan olin aina lennossa niiden yläpuolella.\nMuistan, että joku nosti minut pianolle istumaan ja että se joku oli\nSäckingenin torvensoittaja ja kulkuri, tummasilmäinen ylioppilas, joka\nmatalalla äänellä lauloi minulle Schubertia:\n\n    Die Liebe liebt das Wandern\n    Gott hat sie so gemacht,\n    Von einem zu dem Andern...\n    Gott hat sie so gemacht...\n\nJa minä vastasin Schumannilla:\n\n    Ich kann es nicht fassen, nicht glauben,\n    Es hat ein Traum mich berückt,\n    Wie hast du doch unter allen\n    Mich arme erwählt und beglückt.\n\nSilloin hän kiipesi kamiinalle ja vastasi minulle:\n\n    Du hast Diamanten und Perlen,\n    hast alles was Menschenbegehr,\n    und hast die schönsten Augen...\n\nMinä peitin isolla hatullani silmäni ja lauloin hänelle:\n\n    Die Lotusblume ängstigt,\n    Sich vor der Sonne Pracht,\n    Und mit gesenkten Lidern\n    Erwartet sie träumend die Nacht...\n\nJa näin jatkui dialogia Schumannin ja Schubertin lauluilla aivan\nloputtomiin. Aina kun jompikumpi oli säkeistönsä laulanut, oli\ntoisella jo vastaus valmiina, eikä kukaan uskonut, että se oli pelkkää\nimprovisointia ja että me tapasimme toisemme ensi kerran elämässämme.\nKaikki taputtivat käsiään erinomaiselle lintudialogille, joka jatkui\nloputtomiin, sillä me molemmat osasimme suuret määrät lauluja. Lopuksi\npoika lauloi minulle aavistuksellisesti torvensoittajan oman laulun:\n\n    Behüt dich Gott, es wär' so schön gewesen,\n    Behüt dich Gott, es hat nicht sollen sein...\n\nKulkuri oli Neo-Baltian saksalainen ylioppilas, tosin ei kotoisin\nBaltikumista, vaan Wolgan saksalaisia. Hän oli teologi, tuli elämänsä\nvarrella piispaksi ja kirjoitteli runoja. Näissä naamiaisissa me\nnäyttelimme pääosaa, sillä hänellä oli yhtä paljon temperamenttia kuin\nminulla. Me keksimme hullunkurisen tempun toisensa perästä ja esitimme\njos jonkinlaisia pantomiimeja. Tanssimme pääasiallisesti vain toistemme\nkanssa, mikä oli hyvin sopimatonta. Ja me rakastuimme toisiimme niin\nsilmittömästi, ettei Frau Doktor oikein uskaltanut sallia Schleuningin\nsaattavan minua kotiin, vaan järjesti vallan toisen neo-baltilaisen\nminua saattamaan. Hän ei ottanut huomioon, että tuo toinen poika oli\nfuksi ja että Schleuning odotti alhaalla kadulla lennättäen fuksin\ntiehensä hirvittävästi uhkaillen, jos tämä puhuisi asiasta sanaakaan.\n\nMutta kadulla kevätyössä oli toisia kuin ylhäällä tanssiaisissa.\nOlimme hirvittävän arkoja ja vaikenimme molemmat. Oli maidonvalkea\npilvikuutamo. Kävelimme kaupungista ulos maantielle lumiseen\nsatumaailmaan ja vaikenimme. Mutta kumminkin hymyilimme toisillemme,\nkunnes tuli se musta villakoira... Huomasin sen jo Ritarinkadulta\nlähdettäessä, sitten se häipyi jonnekin sillan luona, mutta nyt se\ntaas käveli perässämme kuin paha omatunto. Schleuning koetti ajaa\nsitä pois, mutta se piiloutui jalkojeni viereen eikä edes murissut,\nvaan jatkoi matkaa mukanamme. Minä puhuin sille sievästi: \"Rakas\nMefisto, lähde kotiisi, minä en ole ollenkaan pahoilla teillä.\"\nMutta Mefisto ei välittänyt ollenkaan puheistani, kunnes käännyimme\nkotiin. Ja vasta portillani se hävisi, en ainakaan huomannut sitä\nenää, kun Schleuning uskalsi suudella kättäni ja minä lensin portaita\nylös posket kuumina. Mutta joka tapauksessa villakoiran vuoksi minä\nkerroin Schleuningille, kuka olin ja mikä oli elämäntehtäväni ja\nkuinka vihasin saksalaisia, kansani sortajia, ja että me virolainen\nnuoriso olemme ennen kaikkea kansamme puolesta taistelijoita, joilla\nei ollut oikeutta henkilökohtaiseen onneen... Seuraavana aamuna päätin\nunohtaa koko naamiaiset ja saksalaisen pojan, mutta kadulla katselin\nkumminkin, näkisinkö hänet. Sitten muutaman päivän päästä sain häneltä\nrakkauskirjeen runoilleen, mitä kauneimman rakkauskirjeen, jossa hän\nlaski leikkiä kansallisuustaistelustani ja virolaisuudestani ja pyysi\nminua odottamaan häntä, kunnes hän valmistuisi parin vuoden päästä...\nTämä tapahtui juuri siihen aikaan kun anemiani alkoi. Olin sairas,\nväsynyt, kauhistunut ja häpeissäni sekä hirvittävissä omantunnon\ntuskissa flirttaukseni ja rakastumiseni vuoksi. Päätin, etten tapaa\nhäntä koskaan enää enkä vastaa hänen kirjeeseensä. Mielestäni oli rikos\nedes lukea sitä. Istuin kytevän uunin ääressä ja poltin sen lehti\nlehdeltä — itkien. Švili huomasi tuskani muutaman päivän kuluttua\nja kysyi, mikä minua vaivasi. Itkin hänen kloroformilta tuoksuvaa\nolkapäätään ja hänen karheata, isällistä poskeaan vasten ja kerroin,\nmiten olin polttanut kirjeen ja päättänyt, etten koskaan tapaa poikaa\nenää. Siltä \"eihän minulla ole oikeutta rakastua kehenkään muuhun kuin\nvirolaiseen, minun on jäätävä oman kansani keskuuteen auttamaan sitä...\nNiinkuin teidänkin, tehän sen ymmärrätte...\" En ymmärtänyt, miksi Švili\ntarttui ranteeseeni niin lujasti, että huudahdin tuskasta. Hän pyysi\nanteeksi huomauttaen, että georgialaiset ovat villi kansa. Hän lähti\näkkiä huoneestani eikä tullut illallisellekaan. En ymmärtänyt, mutta\naavistin, että maailmassa on minulle varattuna vielä paljon suruja,\njoita en vielä käsittänyt, pelkäsin vain vähäsen...\n\nMuutaman vuoden päästä rakastuin suomalaiseen, menin naimisiin\nsuomalaisen kanssa ja jäin ainiaaksi Suomeen rakastuen sen kansaan ja\nkärsimyksiin.\n\nPidin päätökseni. En vastannut Schleuningin kirjeeseen enkä tavannut\nhäntä ennen kuin sattumalta puolen vuoden päästä eräässä perheessä.\nHän saattoi minut koliin ja minä selitin sen, minkä hän oli arvannut.\nHän väitti, ettei voinut unohtaa minua, mutta minä olin jo unohtanut\nhänet. Puolen vuoden aikana oli minulle tapahtunut niin paljon. Elämäni\nrikastui päivä päivältä, minä kuuluin jokaisella henkäykselläni\nnousevaan kansaan, Nuoreen Viroon, ja hänen Saksansa oli vanha. Mutta\nhän ei lakannut minulle kirjoittamasta. Tulipa hän minua tapaamaan\nHelsinkiinkin, kun hän oli valmistunut papiksi. Mutta minä olin silloin\njo kihloissa suomalaisen kanssa ja naimisiin mentyäni sain häneltä\nkirjeen ja kauniin runon. Ja sitten joskus kuulin, että hänestä oli\ntullut piispa. Miten kaameasta kohtalosta minä pelastuinkaan. Muuten\nniistä kahdesta muustakin teologian ylioppilaasta, joiden kanssa\ntanssin ja flirttailin Tartossa, tuli kummastakin piispa itsenäisessä\nVirossa. Kumpikaan ei saanut minua menemään rippikouluun. Piispa\nKukk oli huumorintajuinen ihminen. Hän kävi aina luonani vieraisilla\nHelsingissä, vielä silloinkin kun sosialismi oli lopullisesti pilannut\nsuhteeni kirkkoon. Hän kertoi minulle, että kun hän Tönissonin\npyynnöstä oli koettanut saada minut vakuuttuneeksi rippikoulun\nvälttämättömyydestä, hän oli — väiteltyään kanssani muutaman päivän\n— kieltäytynyt jatkamasta yrityksiään, perustellen kieltäytymistään\nsillä, että jos minä olisin suostunut tulemaan rippikouluun, hän olisi\nvarmasti eronnut kirkosta... Hänessä, kuten sanottu, oli huumoria.\n\n\n\n\nTENTIT JA SATAKIELET\n\n\nTuli toukokuu, ja se toi mukanaan tentit kouluihin ja satakielet\nTarton puistoihin. Venäläisissä kimnaaseissa ei päässyt luokalta\ntoiselle ilman tenttejä. Ne olivat yhtä ankaria kuin lopputentitkin ja\nmyrkyttivät joka kevät lasten elämän, koska silloin kerrattiin koko\nvuoden kurssit. Ja se tapahtui juuri siihen aikaan, kun satakielet\nsaapuivat Tarton puistoihin, kun omenapuut, sireenit ja tuomet\nkukkivat, kun koko kaupunki oli kuin kukkameri ja ilma iltaisin kuin\nsilkkiä. Ihmiset soutelivat Emajoella laulaen ja valkoiset purjeveneet\nkiitivät kukkivien niittyjen välissä, kukkivalla joella. Silloin oli\nmeidän tukittava korvamme kaikella ilolta ja istuttava kirjojemme\nääressä. Minulle se oli kamalaa kidutusta. Sitä paitsi satakielet\nlauloivat juuri iltahämärissä, jolloin meitä oli kielletty kävelemästä\npoikien kanssa. Kotoakaan ei päästetty sellaisille kävelymatkoille,\neikä kukaan vanhempi ihminen lähtenyt kuuntelemaan satakieliä.\n\nTarton satakielet... niitä oli siihen aikaan vielä tavattomasti, kun\nisot, vanhat puistot olivat koskemattomia. Mutta eniten niitä oli\nTähtweren puistossa ja Kissadoomilla sekä vanhoilla valleilla ja\nhautausmaalla toisella puolen jokea. Kun oli kaunis ilta, ne lauloivat\ntoisilleen yli joen niin, että ihmisten sydämet sulivat pelkästä\nkauneudesta.\n\nLuin tenttiläksyjäni illalla Lioskon verannalla. Švili palasi kotiin ja\ntuli teelaseineen istumaan viereeni.\n\n— No, aamukaste, pitää lukea eikä saa katsella puutarhaan.\n\n— Tohtori, minä olen unohtanut jo sen saksalaisen.\n\n— Vai niin, se kävi pian. Kuka se virolainen nyt on? Minä suutuin.\n\n— Se on vain Tönisson eikä kukaan muu.\n\nTohtori nauroi:\n\n— Tönisson ei ole vaarallinen.\n\n— Tohtori, viettekö minut kuuntelemaan satakieliä? Rouva Liosko ei\npäästä minua yksin eikä Georgin kanssa... Mutta teidän kanssanne\nkyllä...\n\nŠvili nauroi sydämensä pohjasta.\n\n— Diplomaatti Eeva, minä kelpaan, mutta Georg ei... Ja vielä esipuhe...\n\nMinä loukkauduin hirveästi.\n\n— Ei pidä loukkautua, aamukaste, hän sanoi ja me lähdimme kuuntelemaan\nsatakieliä. Kävelimme hautausmaalle ja istuimme hautausmaan muurilla.\nTähtweren puistossa alkoi juuri konsertti, salakielen kutsu: Pitkä\nyö, pitkä yö... Läheltämme kuului vastaus. Ääni oli niin puhdas kuin\ntaivaan enkelin. Alhaalla joella taukosi ihmisten laulu, valkoiset\npurjeet vain lepattivat iltatuulessa, sireenit tuoksuivat muuria\nvasten ja vanhassa raidassa vieressämme alkoi iltauninen satakieli\nhiljaisen rakkauslaulunsa, joka paisui rajattomaksi riemuksi, kun\nhänelle vastattiin kaukaisista puistoista... Suloiset äänet soittelivat\nihmissydämen kanteleilla... Minun oli kylmä ja Švili kääri minut\nsanaakaan sanomatta takkiinsa.\n\nTuli pimeä ja satakielet vaikenivat.\n\n— Tulkaa pois, sanoi Švili hiukan karheasti. — Voi vielä joku\nKlassendamenne sattua tiellemme, ja kuinka teidän sitten käy!\n\n— Ei käy mitenkään, minähän olen teidän kanssanne...\n\nŠvili kävi kiinni olkapäihini, ravisti minua ja katsoi minua\nensimmäisen ja viimeisen kerran niin, että sydämeni jähmettyi ja\nsilmäni pimenivät. Sitten hän nosti minut varovaisesti muurilta.\n\nEmme puhuneet sanaakaan kotimatkalla. En tiedä miksi, mutta minä\nsuutelin hänen kättään salin ovella ja juoksin huoneeseeni. Seuraavana\naamuna hän ilmoitti matkustavansa pois.\n\nSen enempää en sinä keväänä kuullut satakieliä. Ja sitä seuraavana\nkeväänä oli vielä ankarammin luettava tenttejä, ja vain Tönisson\nsaattoi minut Tähtweren puistoon... Mutta kumma kyllä, silloin\nmuistelin yhtä paljon Šviliä kuin satakieliä ja nieleksin kyyneleitäni.\nEn puhunut hänestä koskaan kenellekään, sillä arvasin, ettei hänkään\npuhuisi minusta kenellekään siellä Kaukasiassa, paitsi ehkä Kazbekille\nja Elbrusille.\n\nViimeisenä Tarton-keväänä oli jo ylioppilastutkintoni, ja tuskin koko\ntoukokuun aikana nukuin montakaan tuntia yössä. Asuin silloin jo\nsisareni kanssa Jaaksonilla, vanhassa talossa linnanmuurin vieressä\nja Tähtweren puiston laidassa. Menetin kaikki taskurahani lahjoessani\niltaunista sisartani seurakseni puistoon satakieliä kuuntelemaan.\nEpäilen, ettei hän ollutkaan niin iltauninen, mutta mitä unisemmalta\nhän näytti, sitä korkeammaksi hänen hintansa nousi suklaassa. Ja hän\noli haukottelevinaan satakielten ihanimpien liritysten aikana, vaikka\nkuunteli niitä yhtä jännittyneenä kuin minäkin ja tunnusti sen vasta 30\nvuotta myöhemmin Belgiassa Ardennien metsässä.\n\nPäätin silloin Tartossa, että kun kerran olen vapaa, täysi-ikäinen ja\nitsenäinen ihminen, tulen jonakuna keväänä Tarttoon ja istun siellä\nkaiket yöt Tähtweren puistossa yksin kuuntelemassa satakieliä... Mutta\nelämä on mennyt eikä sellaista kevättä ole sattunut. Nyt ei taida enää\nolla Tähtweren puistoa, ja satakielet ovat hylänneet Tarton. Ne ovat\nauttamattomia pasifisteja. Sinne, hautausmaalle, jonka muurilla istuin\nŠvilin kanssa, ovat haudattuina molemmat Tönissonin pojat, joista pidin\nkuin omistani. Kävin siellä sinä vuonna kun maailman katastrofi alkoi\n— Tönissonin kanssa. Kävelimme kevätsateessa verkalleen kuin vanhat\nihmiset konsanaan — haudoille. Meidän takanamme oli lähes 40 vuotta\nrikasta ilon- ja tuskantäyteistä elämää. Edessämme oli maailmansota,\nsanomaton kurjuus ja vankila meille kummallekin, tietämättömyys\nEuroopan, Viron ja Suomen kohtalosta. Mutta me emme häviä jäljettömiin,\nsillä me olemme maksaneet elämälle veromme.\n\n\n\n\nKESÄ 1902\n\n\nSuoritin kaikki tenttini, jopa uskonto-opinkin Treffnerin\nsuosiollisella avustuksella ja pääsin priimuksena kuudennelle luokalle.\nVarasin hirmuisesti kirjoja, etupäässä Tönissonilta, ja matkustin\nkotiini Walgaan.\n\nTulin aika lailla hiljaisena tyttönä kotiin, sillä ensinnäkin oli\nterveyteni huono ja toiseksi surin Šviliä. En tahtonut itsekään sitä\nitselleni tunnustaa, saatikka sitten puhua toisille. Švilin varjo\nlepäsi koko kesäni yllä.\n\nMutta kesähameeni olivat pidentyneet jo nilkkoihin saakka, ja se teki\nminut pakostakin naisellisemmaksi ja liikkeiltäni arvokkaammaksi.\nPalmikkoni pysyivät jo pääni ympärillä ilman mustaa nauharusettia,\nja koulun ulkopuolella sain pitää tukassani koristekampoja. Ainakin\nensimmäiset viikot kotona yritin esiintyä mammani mieliksi, jopa\nauttaa taloudessakin. Se tosin herätti hänessä odotetun ihastuksen\nsijasta ansaitsematonta epäluuloa. Mutta hän tunsi tyttärensä, ja kun\nnuo talouspuuskat olivat onnellisesti menneet ohitse, kuulin hänen\neräänä aamuna sanovan isälleni, että häntä oikein helpotti, kun taas\nsai aihetta torua minua ja käydä öisin sammuttamassa lamppuani. Sitä\npaitsi, hänestä oli ollut suorastaan luonnotonta, että minä, joka\naina vain väkipakolla oli saatu pöytää kattamaan, yhtäkkiä tarjouduin\nkeittäjälle kuorimaan perunoita...\n\nMutta, kuten sanottu, se meni ohitse, ja pian alkoi tuo vanha\ntaistelu äidin ja tyttären välillä, mutta siihen osallistui nyt\nSalme-sisarenikin, joka hänkin oli täyttänyt 14 vuotta ja jolla\noli sangen paljon sekä omaa tahtoa että lukuhalua ja keittiövihaa.\nTämä ei kuitenkaan ollut esteenä siihen, että hän nykyään niin\nmielellään keittää samoja mamman ruokia ja tarjosi Englannin kuninkaan\nkruunausjuhlan aikana intialaisille sukulaisilleen virolaisia ruokia.\nOlisimme sisareni kanssa mielellämme matkustaneet maalle Helmeen\nisoisäni luokse, mutta äitimme oli sitä vastaan, koska muka vasta\nolimme oppineet kuria ja käytöstä, faconia, ja olisimme maalla\ntaas unohtaneet kaiken ja syksyllä olisimme palanneet takaisin\nvilliintyneinä. Hän salli meidän kuitenkin lähteä Walgan läheisyyteen,\nerääseen Koivajoen varrella sijaitsevaan taloon, jossa saimme itse\nhoitaa itsemme ja jonne papan oli määrä sunnuntaisin tulla meitä\nkatsomaan. Siellä me vasta oikein villiinnyimme, ja pappa piti varansa,\nettei kertonut kotona millaisesta villiydentilasta hän meidät löysi.\n\nMeitä oli kolme tyttöä, sisareni, latvialainen ystävättäreni Irma ja\nminä, jotka siis jouduimme Koivajoen Arkadiaan. Joki virtaa siellä\nkristallinselkeänä hiekkakaltaitten välissä, tammimetsän sylissä\nVirosta Latviaan. Koiva on sangen oikukas ja vaihtaa vähän väliä\nvalkoista uomaansa, jonka tammet peittävät raskailla lehvillään.\nLoppumattomiin ulottuvat tammimetsät liiviläistä Sveitsiä, Segevoldia\nja Gremonia kohden, ja tammien alla kasvaa pehmeä aroheinämatto kuin\nsamettipeite. Vain siellä, missä varjo vähenee, muuttuu se kukkivaksi\nniittyheinäksi.\n\nSiihen aikaan oli seutu hyvin harvaan asuttua, koska metsät kuuluivat\njollekin isolle kartanolle. Me asuimme yksinäisessä, sammalkattoisessa\nmetsänvartijan talossa, ja aivan yksin, sillä koko talon väki oli\nviikkokaupalla karjoineen jossakin etelämpänä heinänteossa. Me saimme\nitse hoitaa itsemme oman päämme mukaan. Väliin nukuimme talossa, mutta\nkuumina öinä makasimme joen rannalla valkoisessa hiekassa. Maitoa\nsaimme eräästä toisesta talosta parin kilometrin päästä, kahvia, munia\nja kinkkua meillä oli mukanamme, ja pappa toi meille sunnuntaisin lisää\nmuonaa, niin että tulimme toimeen. Enimmäkseen keitimme ruokamme joen\nrannalla, johon oikeastaan koko elämämme keskittyi. Me tulimme vallan\nvesieläviksi. Emme tunteneet enää kenkiä ja sukkia. Päiväkaudet olimme\naivan alastomina tai valkoiseen hiekkaan pukeutuneina. Suurin huvimme\noli hautautua korkealle joen äyräälle hiekkaan ja vierähtää sieltä\nalas kylmään veteen. Se oli Arkadia, sillä toisella puolen jokea oli\nsammalista ja juurista muodostuneet selvät Panin kasvot. Sen silmät\nsuorastaan vilkkuivat minulle. Meidän oli muutettava päämajamme joen\ntoiseen mutkaan, sillä en uskaltanut riisuutua Panin nähden. Kun toiset\ntytöt kiusallani uivat Panin kasvojen luokse ja ryhtyivät muuttamaan\nhänen silmiään, oli tuloksena vain, että hänen suunsa alkoi nauraa.\nHuutaen juoksimme kaikki pois loivempaan mutkaan, emmekä iltaisin\nlähestyneetkään Panin päätä.\n\nKullakin meistä oli korkea tammensa, johon kiipesimme katsomaan\nauringon laskua pitkin virtaa. Tammen latvasta minä kerran huusin kauas\njokea alas kaiun vastatessa: Tule... Toisetkin tytöt, kukin tammessaan,\nyhtyivät minuun, ja niin kaikui rytmikäs, vallaton ikävämme: Tule,\ntuleee...\n\nEmme tienneet, kenen piti tulla. Se oli vain huutoa elämälle, ja\nsamaa oli tanssimme tammien välissä. Solmimme ihmeellisiä seppeleitä\ntuoksuvista niittykukista, pidimme niitä päässämme ja kaulassamme kuin\nTahitin tytöt, tukkamme hulmutessa vapaana tuulessa. Leveät, valkoiset\nalushameemme olivat tanssipukumme ja jokainen tanssimme päättyi\njokeen hyppäämiseen. Uhrasimme Koivalle kuihtuneet seppeleemme, jotka\nvirkistyneinä uivat virtaa alas, ja minä kerroin tytöille mahtavan\nhistorian seppeleittemme kohtalosta Segevoldissa. Siellä ruhtinas\nLieven, joka asui mustalla sametilla verhotuissa huoneissa, löysi\nseppeleemme ja lähti ratsastaen jokea ylös hakemaan seppeleitten\nlähettäjiä. Kaikki latvialaiset tytöt väittivät niitä omikseen,\nmutta kukaan heistä ei tuntenut yövuokkoja, eikä hän uskonut heitä,\nvaan jatkoi Vönnusta yhä ylöspäin saapuen luoksemme... — Kuuletteko,\ntytöt, nyt hirnahti hänen hevosensa? — Samassa kiipesimme kiljahtaen\ntammiimme. Myönsin jalosti etuoikeuden ruhtinaaseen Irmalle, joka oli\nmeistä vanhin. Kuvasin sitten nuotion ääressä hänen tulevaa kohtaloaan\nPietarin hovissa Salmen ja minun vallankumouksellisina taistellessa\nhänen miestään vastaan... Irma kuoli kuusi kuukautta myöhemmin\nkurkkumätään puristaen nukkia sylissään. Hän rakasti nukkiaan, ne\nhaudattiin hänen mukanaan. Hän oli kultaisin, onnellisin, puhtain\ntyttö maan päällä, jota kaikki rakastivat ja ihailivat ja joka palveli\nkaikkia. Eräs nuori latvialainen ylioppilas ampui itsensä hänen\nhaudallaan. Se oli elämäni ensimmäinen suuri murhenäytelmä.\n\nMutta vielä me leikimme sinipiikoja Koivan tammimetsässä emmekä\naavistaneet, että kutsuimme kuolemaa luoksemme. Me elimme ilman\nkelloa, vain auringon mukaan, söimme kun oli nälkä, nukuimme kun\nolimme väsyneitä ja luimme kun halusimme lukea, tulimme terveiksi,\nvoimakkaiksi ja ruskeiksi kuin murjaanit — sanoi mamma kauhistuneena.\nKaikki talvella päällemme silattu hienous oli hävinnyt, jalkamme\neivät enää olleet mahtua korkeakantaisiin kenkiin, käytöksemme oli\ntaas muuttunut \"poikamaiseksi\". Ja kun hän sitten pari päivää kotiin\npaluumme jälkeen kuuli, että me taas olimme auttaneet Purakylän muijia\nkantamalla risuja metsästä, oli mitta täysi. Mamma päätti lähettää\nvilliintyneen joukkonsa isoisän luokse.\n\nTuo risujen kantaminen oli sisareni ja minun ensimmäisiä käytännössä\ntoteutettuja vastalauseita yhteiskunnan vääryyttä vastaan. Purakylä\noli maailman köyhimpiä ja likaisimpia pesiä, täynnä nälkiintyneitä\nlapsia. Käsittämätöntä oli, miten tuo joukko ylipäänsä eli tilapäisillä\ntöillä ja miten se oli muodostunut isojen kartanoitten kaupunkiin\nsiirtyneistä loisista ja alustalaisista. Talvisin noissa hökkeleissä\npaleltiin armottomasti, ja ainoa mahdollisuus saada polttoainetta\noli risujen kerääminen kaupungin metsistä, joista niitä sai vapaasti\nottaa. Ja niinpä olikin tavallisimpia näkyjä, että vanhat mummot\nja ukot kantoivat selässään tavattomia risukasoja kilometrien\npäästä, sillä metsähän pakeni vuosi vuodelta. Meille se oli aina\nkuin niiden taakkojen symbolina, joita Viron kansa oli saanut\nkantaa vuosisatoja, ja oli mahdotonta katsella noita kuormattuja\nihmisiä auttamatta heitä. Niinpä me kannoimme risuja, kun tapasimme\nheitä nummella kaupungin laidalla. Monia taakkoja kannoimme heille\nkotiin mamman pikkuporvarillisten ystävien suureksi kauhuksi. Nämä\nkiduttivat häntä sillä, että meistä \"puhutaan\", ja se puhe oli\nkamalaa: Kantavat roskaväen risuja ja kieltäytyvät rippikoulusta... —\nAjattelin huojentuneena, etteivät he tienneet Tarton syntejäni. Tuo\nrippikoulukysymys alkoi olla ikävimpiä ja riitaa uhkaavimpia kotonani.\nOlin jo mielessäni päättänyt olla menemättä rippikouluun ja silloin\ntällöin pudottanut siitä varomattomia huomautuksia, joita ei oteltu\nvakavalla kannalta. Ennen kaikkea olin onnistunut siirtämään ratkaisun\nvuoden eteenpäin. Ja asennoitumiseni kirkkoon ei aiheutunut niinkään\npaljon Renanista eikä Straussista kuin isoisästäni, jonka luokse\npääsimme loppukesäksi.\n\n\n\n\nISOISÄNI\n\n\nHän oli kookas ja tanakka. Hänen kasvonsa olivat sekoitus Martti\nLutherista ja Gladstonesta. Hänellä oli hirmuinen temperamentti,\nmistä syystä hän ei voinut sulkea ovia normaaliin tapaan, vaan aina\npaukutteli niitä perässään kiinni, niin että koko talo vapisi. Hän\nomisti metsien takana pitäjän isoimman ja yksinäisimmän talon, Luppen,\nja pitäjän komeimmat hevoset, Orloffit, joita hän kasvatteli ja joilla\nhän ajoi Tarttoon ja Walgaan ja Pärnuun saakka 50—80 km päivässä, sillä\nhän ei hyväksynyt rautateitä. Hän oli C.R. Jakobsonin aikalaisia ja\nystäviä, hän eli politiikasta ja sanomalehdistä ja hengitti politiikkaa\nseuraten koko maailman tapahtumia. Jos hän suuttui sanomalehtiin, hän\nvaljasti hevosensa ja ajoi Tarttoon. Siellä hän löi nyrkkiä pöytään\nGrenzsteinille, joka suorastaan pelkäsi häntä. Yleensä hän oli koko\npitäjänsä pelätyin mies. Kunnan asioista hän ei paljon välittänyt mutta\njos siinä tapahtui jotakin, mitä hän ei suvainnut hyväksyä, niin hän\nilmestyi kunnan kokoukseen, löi nyrkkiä pöytään ja saneli päätökset.\nHän oli yksinäisimpiä ihmisiä maailmassa, sillä Jakobsonin kuoleman\njälkeen hän puhui ja väitteli korkeintaan isäni kanssa, muita lapsiansa\nhän ei ollenkaan hyväksynyt ja kohteli heitä armottomana tyrannina.\nIsoäitini oli kuollut, kun äitini oli 15-vuotias. Isoisäni haki tämän\nsilloin koulusta, pani hänet suuren talon emännäksi, hoitamaan ja\nkasvattamaan 4 nuorempaa lasta. Nähtävästi hän suri isoäitiäni niin,\nettei hän ensimmäisenä vuonna tämän kuoleman jälkeen tehnyt muuta kuin\nsoitti urkuja ja luki sanomalehtiä.\n\nKun Jakobson kuoli, toi eräs yksinäinen ratsastaja tiedon siitä taloon.\nIsoisäni ajoi yhden mustan Orloffinsa puoli kuoliaaksi ehtiäkseen\nkirkolle ennen paroneja. Nämä näet arvasivat, että kansa aikoi soittaa\nkirkonkelloja tämän kuoleman johdosta ja aikoivat estää sen. Jakobson\nkuoli tavalliseen keuhkokuumeeseen, mutta kansa väitti itsepintaisesti,\nettä saksalaiset myrkyttivät hänet. Joka tapauksessa isoisäni ehti\nensimmäiseksi kirkkoon ja soitti siellä Jakobsonin kuolinkelloja\nyksin kolme tuntia potkaisten paronien kellonsoittajat ja voudit alas\nportaista. Kuvittelin aina lapsena häntä siinä, soittamassa kelloja\nsilmät harmaina ja hyisinä, malmikellojen itkiessä yli maan...\n\nIsoisälläni oli aina kolme koiraa, joitten nimet olivat: Paroni, Von\nja Pastori. Von Stryck ammutti niitä alituiseen, ja siitä syntyi\nloppumattomia oikeudenkäyntejä. Ainoa saksalainen, jota isoisäni ei\nvihannut, oli Bismarck, mutta hän pelkäsi Bismarckia. Ensimmäisiä\nhistoriallisia tietojani oli isoisäni kertomus Patkulista ja niistä\naatelisista, jotka tarjosivat Baltian maita naapureilleen, jotka ennen\nmuita olivat valmiit vahvistamaan aateliston erikoisoikeuksia Viron\nja Latvian kansojen sortamiseksi. Sitten hänen juttunsa \"hyvästä\nRuotsin ajasta\". Nuo jutut elivät hyvin voimakkaina Hallisten ja Helmen\npitäjissä, joissa oli ns. Ruotsin vapaita 'kuninkaan taloja'. Koska\nkirkko oli välikappale paronien käsissä kansan sortamiseksi, kohdistui\nhänen vihansa myös pastoreihin, jotka siihen aikaan melkein kaikki\nolivat saksalaisia ja puhuivat kansan kieltä, jopa niin huonosti, että\nvielä minun aikanani virolaiset ylioppilaat urheilivat käymällä Tarton\nja lähiseudun kirkoissa kuuntelemassa saksalaisia pappeja ja matkivat\nsitten heidän kieltään. Isoisällä oli luonnollisesti tavaton kokoelma\nkaskuja saksalaisten pappien kielestä. Eipä siis ollut ihme, että\nseurakunta alkoi suhtautua kriitillisesti itse kirkkoonkin.\n\nItse asiassa oli isoisä kaikesta kirkonvihastaan huolimalta sangen\njumalinen, sillä hän luki itsekseen raamattua. Pahinta ristiriitaa\naiheutti se, että hän rakasti kirkkomusiikkia intohimoisesti ja\nopetteli itsekseen soittamaan urkuja. Kun kirkkoon ostettiin uudet\nurut, osti hän vanhat kotiinsa, sai korottaa vielä salinsa katonkin\nsaadakseen ne sinne mahtumaan, ja äitini kertoman mukaan juuri isoäidin\nkuoleman jälkeen tapahtui hyvin usein, että pellolta haettiin mies\npolkemaan hänelle urkuja, kun hän ei voinut hillitä soittohimoaan.\n\nTaakeperan kirkko oli vain Helmen kirkon filiaali, jossa rovasti kävi\nkerran kuussa saarnaamassa ja muulloin lukkari sai olla papin sijasta.\nSilloin joku opettaja soitti urkuja. Mutta kun tälle piti maksaa ja\nisoisä tarjoutui soittamaan urkuja ilmaiseksi, suostui rahaa tunteva\nrovasti siihen, että tunnettu kirkonrienaaja sai soittaa urkuja\nmelkein joka sunnuntai. Isoisä kärjisti asian niinkin pilkalle, että\nheti virtensä soitettuaan otti sanomalehden käsiinsä ja julkisesti,\nkoko kirkkokansan aikana, luki sanomalehteä papin saarnatessa. Kun\nviisivuotiaana istuin kirkossa äitini kanssa, kuulin yhtäkkiä kesken\npapin saarnan sanomalehden kahinaa ja isoisäni kuivan yskän. Katsoin\nylös lehterille, ja siellä hän oli sanomalehtineen. Ilahduin siitä niin\nkovasti, että huusin kovalla äänellä: \"Isoisä, minäkin olen täällä...\"\nRovasti oli myöhemmin väittänyt äidille, että isoisän kylvö näkyi jo\nviisivuotiaasta. Ehkä ei juuri silloin, mutta joka tapauksessa vaarin\nsuhtautuminen kirkkoon vaikutti minuun jo pienestä pitäen ja ennen\nkaikkea hänen ylpeä väitteensä, että hän tulee itse toimeen Jumalansa\nkanssa eikä tarvitse huonoa viroa puhuvia huonoja välittäjiä. 'Tuhannet\ntarinat, mitkä kansan keskuudessa kerrottiin papista ja paronista,\njoita sarvipää mustilla vaunuilla haki kuumaan paikkaan, kaikki\nvaikuttivat niin paljon, että rupesin suurella epäluulolla kuuntelemaan\npappeja, kun minut lapsena vietiin kirkkoon. Kun en sitä paitsi voinut\nymmärtää saarnasta mitään, koetin kaikin mokomin päästä pois kirkosta,\nvaikka joka ilta uskollisesti rukoilinkin \"Isä meidän\" kaikkien\npuolesta, joista pidin ja aikoinaan Dreyfusinkin puolesta. Sitä paitsi\nmuistan, että vielä kaksitoistavuotiaanakin rukoilin aina, kun näin\njotakin oikein kaunista. Kun isäni vei meidät Viron korkeimmalle\nvuorelle, Munamäelle, joka on lähellä Vönnun 'kaupunkia, ja ensi\nkerran näin kumpuilevan, kukkivan Vironmaan valtavassa suuruudessaan\nja kaukana sinisessä etäisyydessä siintävät Venäjän lakeudet,\nmuistan, että itkin ja rukoilin yhä uudelleen \"Isä meidän\"-rukousta.\nSamoin tein, kun Riian rannalla näin ensi kerran meren... Kuulin sen\nhengityksen kaukaa, juoksin ylös rantavallille, ja siellä se oli\nsilmieni edessä kuin toinen taivas... rukoilla sitä täytyi.\n\nKun meitä odoteltiin asemalta, käveli isoisä pitkää puistokujaa meitä\nvastaan, mutta heti kun hän huomasi meidän tulevan, hän kääntyi ja\nalkoi muina miehinä astuskella kotiinsa päin. Pysähtyi, kun hevonen\ntuli kohdalle, haukkui kuskia siitä, että hevonen oli vaahdossa, ja\nmutisi sitten meille: \"No, päivää, päivää, noh, noh\", vastaukseksi\nmeidän ilohuutoihimme. Ei hän koskaan kysellyt, mutta kuunteli\njännittyneenä, kun kerroin Tönissonista, jota hän Grenzsteinin\nvihollisena vihasi, mutta jota kohtaan hän kesän aikana alkoi tuntea\nmielenkiintoa. Myöhemmin hän ilmoitti tulevansa Tarttoon kerran\nperusteellisesti riitelemään Tönissonin kanssa. Sen hän tekikin, ja\nTönissonin kannattaja hänestä tuli. Joka tapauksessa olin hyvin ylpeä\nsiitä, että hän suvaitsi puhua kanssani politiikkaa, jopa kertoi\nminulle Jakobsonistakin sellaista, jota hän siihen asti oli puhunut\nvain papalle. Tulin niin tärkeäksi, että luovuin tavallisista villeistä\npitäjänretkistäni, jotka olivat olleet Leeni-tädin kauhistuksena.\n\nLeeni-täti oli äitini nuorempi, naimaton sisar. Hän piti emännyyttä\nisoisän talossa ja oli perheen koossapitävä voima ja enkeli. Hän oli\nitse kauneus ja hyvyys, uhrasi koko elämänsä perheelleen saamatta\nkoskaan kiitosta muilta kuin meiltä lapsilta, jotka jumaloimme häntä.\nHänen ruokakomeronsa ja kellarinsa oli meille paratiisi, sinne oli\nkerättynä kaikki se hyvä, jota me kotona saimme vain niukasti, koska\nsiellä täytyi kaiken riittää niin monelle suulle. Mutta Leeni-täti\nvarasi valtavat kirsikkahillo- ja karviaismarjatölkit jokaiselle\nmeistä, ja loppumattomiin kaakkuja, vaahtokermatorttuja ja voivuoria\nja lisäksi vapautta hävitä metsiin ruoka-ajoista huolimatta, nukkua\nhänen omenilta ja lavendelilta tuoksuvassa aitassaan sekä kävellä ja\nmaata hänen pellavakankaillaan, jotka loppumattoman pitkinä olivat\nvalkaistumassa auringossa omenapuitten välissä. Joka aamu meitä odotti\nvanhan omenapuun alla myllynkivipöydällä tuoksuva, rukiinen leipä,\nkeltainen, vastakirnuttu voi ja valtavassa tölkissä kultainen hunaja,\njoka oli kuin esanssi kaikista Viron niittyjen ja apilapeltojen mille\nfleurstuoksuista. Meille lapsille varattu maito oli vaahtoavaa kuin\nkerma, ja kaiken tuon ihanuuden keskellä istui Leeni-täti aurinkoisesti\nhymyillen. Hymy pilkahti hänen viisaista, ruskeista silmistään\nsilloinkin, kun suu oli vakava. Leeni-tädille saattoi huoletta kertoa\nkaikki pahat tekonsa, hän torui vähäisen, mutta unohti ne sitten eikä\nkoskaan kertonut niitä äidille. Minun Tartossa saavuttamani arvokkuus\nja poliitikko-asenteeni ei hämännyt Leeni-tätiä ollenkaan. Muutaman\npäivän päästä atavismi voitti, ja sitä oltiin taas kuin 10-vuotiaita,\nunohdettiin Tartto kirjoineen, kouluineen ja flirtteineen. Leeni-tädin\nkanssa minä uskalsin vakavasti pohtia rippikouluasiaakin. Hän oli\noikeastaan ainoa, jonka kanssa siitä uskalsin puhua... nimittäin siitä,\netten ymmärtänyt katkismusta enkä dogmeja enkä voinut käsittää, miksi\nkirkkoa tarvittiin ihmisen ja Jumalan väliin, kun Jumalan löysi paljon\nparemmin yksinäisyydessä ja metsässä, merellä ja mäillä. Esimerkiksi\nWalgan kirkossa ruskea alttarirakennelma muistutti suklaata, ja\nlapsena, jolloin ei suklaata koskaan saanut tarpeeksi, minulta\nkului kirkossa koko aika siihen ajatukseen, että jos alttarikaappi\ntodellakin olisi suklaata ja siitä voisi veitsellä viiltää isoja\nkappaleita... Leeni-täti piti tuollaisia ajatuksia hyvin synnillisinä\nja sopimattomina, mutta ei hänkään kyennyt näitä mielikuvia kumoamaan.\nSitten luo rippikouluajatus oli kauhistuttava — että piti symbolisesti\nvalmistua ottamaan vastaan Kristuksen lihaa ja verta sekä mekaanisesti\nuskomaan ja toistamaan sellaista, mitä järki ei voinut käsittää... Ja\nkaikkein vaarallisin oli tuo kodin todisteluperuste, että kaikkien\noli käytävä rippikoulu ja mitä ihmiset sanoisivatkaan, jos siitä\nkieltäytyy... Leeni-täti tunsi lapsen siksi hyvin, ettei hän noita\nperusteluja käyttänyt, mutta hän hätääntyi henkisesti, kun ei kyennyt\nauttamaan minua. Isoisä tietenkin vain vahvisti oppositiohaluani.\n\nIsoisäni suurimpia mielihaluja oli sunnuntainen kilpa-ajo kirkkoon\nparoni von Stryckin kanssa. Stryckillä oli komeat vaunut ja kuskit,\nmutta vain tavalliset hevoset. Isoisä sen sijaan valitsi aina\nhuonoimmat vankkurit, mutta valjasti niitten eteen parhaat hevosensa,\njotka villeinä nelistivät von Stryckin valjakon ohitse. Noissa isoisän\nvankkureissa ei lapsena ollut kovinkaan mukava olla. Meitä oli\nsilloin tällöin haettava ojista, mutta vaarin vauhtivilleys tarttui\nmeikinkin, emmekä pelänneet, sillä vaarin käsissä eivät hevoset\nkoskaan pillastuneet. Saavuimme tukka hulmuten ja voitonriemuisina\nkirkonmäelle, jossa sukulaisemännät kauhistuneina kertasivat vaarille\nhänen syntejään, sitoivat rusetit uudelleen tukkaamme ja korjasivat\nvyötärönauhojamme. Mutta vaari vain nauroi ja lähti soittamaan\nurkuja, sanomalehti tietenkin taskussaan. Me lähdimme tätien mukana\nkirkkoon, kuuntelimme vaarin soittoa ja veisasimme virsiä, niin\nettä kirkko kaikui, ja saarnan aikana hiivimme ulos kuljeskelemaan\nsukumme haudoilla. Istuimme kaikkien kuolleitten kanssa ja puhuimme\nisoäidillemme, jota emme olleet nähneet, mutta joka mielestämme oli\nsamanlainen kuin Leeni-täti. Muistan, miten aivan pienenä painoin\nkorvani hautakumpuun kuullakseni, vastaisiko mummo jotakin. Ja kaikki\nkuolleet olivat niin läheisiä ja ystävällisiä, että heille saattoi\npuhua mitä vain. Minä tiesin, miten raskasta heidän elämänsä oli ollut,\nja lupasin, että tulen auttamaan maailman muuttamisessa sellaiseksi,\nettä ihmisten Virossa olisi hyvä olla.\n\nVäenluvassa Luppella asui monta vanhaa palvelijaa. Heitä ei siitä\ntalosta milloinkaan lähetetty köyhäintalolle, vaan he saivat elämänsä\nloppuun asunnon ja ruoan. Heidän joukossaan oli jo niin vanhoja,\netteivät he tehneet muuta kuin kertoivat satuja meille lapsille,\nopettivat minulle vanhoja runoja ja kuvasivat kartanoitten komentoa\norjuuden aikana. Muistan talvi-iltoja tuvassa, kun vanha Mari lauloi\nkilometrin pituista kanteleen syntyä mummojen sukkavartaitten\nsäestäessä laulua kilinällään ja sirkkain sirittäessä seinänraoissa.\nKesäisin he paistattivat päivää aittain kynnyksillä ja kertoivat\nminulle tarinan jokaisesta isommasta kivestä ja puustakin Luppen\nliepeillä ja ennen kaikkea Ihmemaasta, jossa köyhän sauna oli kuin\nlinna ja herrat ohi ajaessaan kyselivät: \"Kenen linna tämä lie?\" Ja\nköyhä vastasi siihen kuin ohimennen: \"Sauna pahasenihan tämä vain on...\"\n\nKaikki nuo tarinat ja runot ja mielikuvat olivat perintöni, jonka toin\nViljandinmaalta Suomeen mukanani, ja olin ihmeissäni, kun en löytänyt\ntarinan jälkeäkään Isosta Hiidenvuoresta Iitissä sijainneen maatilani\nMarlebäckin saaressa, vaikka kuljin kaikki vanhat torpat ja hain esiin\nikämummot... Ei auttanut muu kuin luoda tarinat itse. Kyllä nyt jo\nIitissä lapset tietävät tarinan Isosta Hiidestä ja ehkäpä Marlebäckin\nrouvastakin...\n\nSe oli viimeinen kesä, jonka vielä yhtäjaksoisesti vietin isoisäni\nluona; sen jälkeen olen ollut siellä vain muutaman päivän silloin\ntällöin, ja kun vaarini kuoli vuonna 1906, en enää halunnut nähdäkään\ntaloa, joka joutui enolleni ja sitten aivan vieraitten käsiin.\nMatkustin kerran sen ohitse vain muutama vuosi vaarini kuoleman jälkeen\nja suljin silmäni, ettei tarvitsisi nähdä koivukujaa, jonka päässä\nvaari ei enää ollut odottamassa minua. Kumminkin parikymmentä vuotta\nmyöhemmin, äitini hautajaisten aikana, vein tyttäreni katsomaan tuota\ntaloamme. Itsenäinen Viro ja maareformi olivat silloin jo jakaneet\nkartanoitten pellot ja maat uusille pienviljelijöille, ja samaa tietä\noli kulkeutunut meidän rappeutunut sukutalomme. Joka puolelle oli\nsinne pelloille ilmestynyt uusia taloja, emmekä tosiaan löytäneet,\nedes tietä vanhaan kotiimme. Koivukuja oli hävitetty, ja tie kulki\naivan uutta suuntaa. Ja yhtä paljon kuin ihminen kykenee muuttamaan\nmaisemaa paremmaksi, yhtä paljon hän voi sitä rappeuttaa. Päärakennus\noli painunut kasaan, puistomäelle olivat tsaarin sotilaat maailmansodan\naikana rakentaneet näkötornin ja kaataneet kaikki Koidulan, Jakobsonin\nja Kreulzwaldin omin käsin istuttamat muistotammet sekä hävittäneet\nihanat lehmukset ja niiden alla olevat sammalpenkit. Tekolammet, joissa\nlumpeet aikoinaan kukkivat, olivat kasvaneet umpeen, sireenipensaat\nhävinneet... Puutarhasta olivat kirsikkapuut kaatuneet vanhuuttaan ja\nomenapuut hakattu pois. Ihanista karviaispensaista oli vain muutama\nkönkäre enää jäljellä. Mutta talon ikkunan alla rehoittivat Leeni-tädin\nnarsissit yhtä ihanina ja kuolemantuoksuisina... Leeni-täti itse makasi\nvaarin vieressä hautausmaalla.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKesä alkoi loppua, ja minun teki mieleni Tarttoon ja huumaavaan\nelämään, joka odotti minua siellä... Kirjatkin oli kaikki luettu\nja tunsin itseni jo siksi suurkaupunkilaiseksi, että Walga tuntui\nikävältä. En huolinut sokeerata Walgan tätejäkään. Olin taas terve\nja elinvoimainen, olin valmis valloittamaan koko maailman. Olin\nunohtanut Švilin, puhumattakaan Schleuningista. Ystävättäreni olivat\nkirjoittaneet minulle: Fanny Chwolson Ukrainasta, sokerimiljonäärin\nmaatilalla, Olga Levitskaja sukulaistensa kartanosta jostakin\nPietarhovin lähellä, Frieda Meyer oli vieraillut luonani Walgassa ja\nsamaten Juuli Suits sekä muistaakseni Linda Kaart.\n\nMatkustin tällä kertaa yksin Tarttoon, entiseen kotiini Lioskojen\nluokse. \"Tee työtä\", isäni sanoi asemalla. Sitä lupasin tehdä ja\nteinkin, mutta sitä paitsi paljon muuta.\n\n\n\n\nLUKUVUOSI 1902—1903. OLIN KUUSITOISTAVUOTIAS\n\n\nLieskojen luona odotti minua ikävä yllätys. Rouva Liosko oli\nkorottanut täysihoitoansa maksun 30 ruplaksi. Minun vanha huoneeni\ntuli minulle nyt aika tavalla kalliimmaksi, joten hän ehdotti minulle\npientä huonetta pihan perällä, johon päästiin keittiöportaita. Minun\nvanhaan huoneeseeni hän sijoitti kaksi ylioppilasta. Niistä toinen\noli Georg von der Pahlen, joka oli kovin häpeissään, kun minulta\nriistettiin huoneeni. Eikä minun auttanut muu kuin suostua tuohon\njärjestelyyn, sillä pappani raha-asiat olivat yhä vain huonontuneet,\nenkä voinut ajatella ylimääräisiä menoja itselleni. Taskurahanikin\nvähenivät tuntuvasti, ja ilman isoisäni apua olisi minun täytynyt\nluopua lainakirjastostanikin. Koko vuoden sain sitten kärsiä tavatonta\nalemmuudentunnetta Lioskojen luona, sillä rahalähetykset kotoa\ntulivat niin epäsäännöllisesti, että rouva Lioskon täytyi minulle\nniistä alituisesti muistuttaa, puhumattakaan siitä että koulumaksuni\nmyöhästyivät. Tiesin pappa raukkani vaikeudet. Oli huono aika, isäni\nei saanut saataviaan eikä voinut karhuta. Enonsa perinnöstä hän oli\nlainannut ystävilleen, jotka eivät voineet maksaa takaisin. Olin aina\nollut selvillä vanhempieni rahahuolista ja tiesin, kuinka suuria\nuhrauksia heille merkitsi minun kouluttamiseni toisessa kaupungissa.\nSiitä lähtien kärsin aina nakertavaa pelkoa, että joutuisin varojen\npuutteessa keskeyttämään kouluni. Lasten kouluttaminen oli siihen\naikaan Virossa kallista lystiä. Melkein kaikki maalta tulleet lapset\nsaivat asua missä sattui ja elivät koulukortteereissaan kotoa\nlähetetyllä, pääasiallisesti kuivalla muonalla, mikä kimnaasin\noppilaille ei oikein ollut sallittua.\n\nKoska kamppailu vironkielen opetuksesta jatkui ja anomuksia oli\nlähetettävä, jouduin heti lukukauden alusta yhä enemmän virolaisten\noppilaitten joukkoon ja seuraamaan myös, mitä tapahtui muissa\noppilaitoksissa. Alkoi tietty yhteistoiminta poikakiimnaasin ja\nreaalikoulun kanssa. Ennen kaikkea tutustuin lähemmin Gustav Suitsiin,\njoka jo tietoisesti ajoi Nuoren Viron suuntaa Nuoren Suomen malliin,\nsillä hän opiskeli ja luki jo silloin suomea. Hänen ja Tammsaaren\naloitteesta pääasiallisesti alkoi Nuoren Viron kirjallinen toiminta.\n\nGustav Suits, runoilija ja sittemmin Tarton yliopiston kirjallisuuden\nprofessori, tulisielu, Eino Leinon, Joel Lehtosen ja Juhani Ahon sekä\nmyöhemmin Volter Kilven ja Koskenniemen palvoja, oli siihen aikaan\nse voima, joka ei koonnut aumastaan nuorta sukupolvea kansallisten\naatteitten ympärille, vaan kutsui meitä nuorisoa omaksumaan\neurooppalaisia aatteita ja virtauksia, ennen kaikkea niitä, jotka\ntulivat Skandinaviasta, siis Brandesia, Ibseniä, Björnsonia, Hamsunia.\nSe oli minulle kokonaan uusi maailma. Suits oli jo siihen aikaan\nmäärätietoinen kirjallisuuden harrastaja ja kirjoitti runoja, joihin\nolin rajattomasti ihastunut. Sitä paitsi hän oli mukana julkaisemassa\nsalaista lehteä koululaisillekin, jollen väärin muista, sillä sellainen\nalkoi juuri ilmestyä. Suits oli muita poikia vakavampi eikä välittänyt\nkansallisista tanssitunneistamme eikä erikoisemmin tytöistäkään.\nHänen parhaat ystävänsä olivat Bernhard Linde ja Tammsaare Treffnerin\nkoulusta. Tammsaare oli hiljainen itsekseen-kulkija ja kirjoitteli jo\nsilloin novelleja, kuten Bernhard Lindekin, ja heidän kolmen ansiosta\nilmestyivät sitten ensimmäiset Nuoren Viron albumit, — Kiired — sillä\nNuoren Viron nimeä sensuuri ei vielä sallinut julkisuudessa. Suitsin\ninnokkaita aseenkantajia olivat molemmat maailmanmiehinä esiintyvät\nkimnaasipojat Rudolf Lesta, esteetikko, ja Jaak Varik, josta tuli\nrovasti ja jonka kerrotaan kaatuneen Saksan valtauksen aikana.\n\nReaalikimnaasin pojat olivat radikaalisempaa ainesta eivätkä tulevina\ninsinööreinä ja talousmiehinä harrastaneet niin paljon kirjallisuutta.\nHeidän joukossaan olivat Oinas ja Kestner, muistaakseni myös Sepp,\nhekin itsenäisyysajan ministereitä. Aleksander Rei tuli juuri siihen\naikaan Tarton kimnaasiin Pärnun kimnaasista vallankumouksellisuuden\nlakia karkoitettuna. Hänestä tuli itsenäisyyden aikana Viron\npresidentti, ministeri ja lähettiläs.\n\nMeidän koulumme huomattavimmat tytöt olivat kaikki viimeisellä\nluokalla, siis minua kaksi vuotta ylempänä ja muutenkin minua ainakin\nviisi vuotta vanhempia, joten he enimmäkseen seurustelivat vain\nylioppilaiden kanssa. Heidän joukostaan oli kehittynein ja vanhin\nLinda Kaari, josta tuli Vanemuisen teatterin johtajan Simmin puoliso\nja Tarton johtavimpia naisia. Lindalla oli kullankeltainen, valtava\ntukka polviin saakka ulottuvine palmikkoineen. Tahdonvoimaa hänellä\noli kahden edestä. Johanna Rebane oli hänen ikäisensä itsetietoinen\ntyttö, joka sittemmin lopetti yliopistolukunsa Bernissä. Hänestä\ntuli myöhemmin Helsingin Viron-lähettilään puoliso. Molemmat olivat\nlahjakkaita, mutta heitäkin lahjakkaampi oli Frieda Sangernebo,\nomituinen persoonallisuus. Hänen, kuten Johanna Sildinkin isä oli\npuuseppä. Tartto oli näet jo vanhastaan kuulu huonekaluteollisuudestaan\nja siellä oli kuuluisia ammattikoulutuksen saaneita puuseppiä.\nSangernebon isä oli oikein taiteilija, hänen työpajansa oli täynnä\nkullattuja enkeleitä ja leijonia. Isä oli kai mustalaissukua, pieni,\nmusta taiteilijan näköinen mies, kun taas hänen vaimonsa oli yhtä\ntemperamentikas, mutta romuluinen, mustasilmäinen ja mustatukkainen\nvaltava nainen, jonka näköiseksi tytärkin oli muuttuva. Friedallakin\noli musta, kihara tukka, syvät samettisilmät ja itsepäinen suu sekä\nikäisekseen harvinaisen rehevä, mutta viehättävä vartalo. Hänen\ntemperamenttinsa oli häikäisevä, ja minä kuvittelin häntä suureksi\nviettelijättäreksi. Kun meillä siihen aikaan Tartossa oli muodissa\nluonteen kasvattaminen, oli Frieda siitä syystä puhumatta parin\nkuukauden ajan. Ja hän piti päätöksensä siitä huolimatta, että\nisä kuului häntä sen vuoksi pahoinpidelleen, ja kaikista koulun\nrangaistuksista ja uhkauksista välittämättä. Hän vastasi kaikkiin\nkysymyksiin luokalla alttiisti, mutta vain kirjallisesti. Viimein\nopettajat jättivät hänet rauhaan, ja hän sai pitää päänsä.\n\nHuomattavimpiin tyttöihin kuului myös Monica Kalkun, joka oli\nperäisin omituisesta perheestä. Isä taisi olla opettaja ja\nikiliikkuja-vesipyörän keksijä, veli ylen lahjakas matemaatikko, joka\nei ollut tästä maailmasta kotoisin. Kaikki nämä neljä tyttöä lähtivät\nminun aikanani ensimmäisinä virolaisina naisylioppilaina Berniin\nlukemaan, mutta jättivät kumminkin opintonsa kesken. Vasta myöhemmin\nJohanna Sild suoritti kurssinsa ja Monica Kalkun valmistui lääkäriksi\nPietarin yliopistosta, silloin kun naiset jo saivat opiskella siellä.\nTäten minusta, joka vuonna 1904 pääsin Helsingin yliopistoon, tuli\nensimmäinen virolainen naismaisteri.\n\nMutta vielä me olimme kaikki Tartossa, ja syyslukukaudella 1902 aloimme\nenemmän tai vähemmän määrätietoisesti järjestäytyä ja ryhmittyä\ntuleviksi Viron kansan huoltajiksi, pääasiassa Tönissonin lipun alle.\nMinä aloin vähitellen vieraantua niistä venäläisistä ja saksalaisista\npiireistä, joihin olin joutunut koulutovereitteni välityksellä. Kävin\nyhä harvemmin Chwolsonien ja Olga Levitskajan luona, ja kun molemmat\nperheet siirtyivät pois Tartosta, Chwolsonit Pietariin ja Levitsky\nWarsovan yliopiston rehtoriksi, minulla oli enää vain Frau Doktorin\nperhe, jossa saksalaisen ja ranskalaisen kirjallisuuden harrastus vielä\njatkui.\n\n\n\n\nVAARALLISET NUORISONJUHLAT\n\n\nNuoriso päätti pitää oikein jymyjuhlan, tavallaan voimiensa paraatin\nja katselmuksen sekä herätystilaisuuden niille koululaisille, jotka\neivät vielä olleet hereillä. Juhlan piti tietenkin olla suljettu,\nseurapiirien rouvien suojeluksen ja johdon alainen. Koko yleisö\noli vain kutsuvieraita, jotka vapaaehtoisesti maksoivat jotakin\novella kustannusten peittämiseksi. Koululaisille oli pääsy tietenkin\nvapaa. Suojelijoiksi lupautuivat vakinaiset enkelimme, Paula Koppel,\nrouva Schultzenberg ja rouva Jögever. Heidän nimissään lähetettiin\nkutsukortit. Ohjelmaan kuului Suitsin puhe, Lestan, Suitsin ja\nminun lausuntaesitykseni sekä muistaakseni Koidulan viaton näytelmä\n\"Saarenmaan serkku\", jossa minä esitin pääosaa ja kolme kimnaasin\npoikaa olivat kosijoinani. Lopuksi oli tietenkin tanssia. Suits lausui\nomia runojaan, minä Koidulan. Lesta, Varik ja Bernhard Linde koristivat\nsalin köynnöksillä ja kuusilla sekä iskulauseilla, jotka esittivät,\nmitä isänmaa odotti nuorisoltaan.\n\nMutta kuten kerroin, alkoi koulussa myös alemmilla luokilla meidän\nkansallisen liikkeemme vastapainoksi radikaalinen sosialistinen liike,\njonka isänä oli Martna, Tönissonin verivihollinen siihen aikaan, ja\njota koulussa edustivat viidennellä luokalla Alma Ostra, Alma Unt ja\nvielä pari muuta tyttöä. Reaalilukiossa heillä oli paljon kannattajia,\nmutta poikakimnaasissa ainoastaan Keskküla, josta puhun myöhemmin.\nJa kun pidimme juhlan, niin sosialistit, häijyläiset, luonnollisesti\nmyös keksivät pitää juhlansa samana iltana ja siten kilpailivat\nmeidän kanssamme nuorisosta. Sen oli siis valittava, kumpaan ryhmään\nkuului ja kumpaan juhlaan meni. Meidän juhlamme pidettiin \"Raittiuden\nYstävät\"-nimisen raittiusseuran salissa, sosialisteilla oli pienempi\nsali \"Taaran\" yhdistyksessä. Seurauksena oli, että viikkokausia ennen\njuhlaa käytiin tavatonta agitaatiota nuorison keskuudessa, mikä ei\nollutkaan hullumpaa, sillä hereille me saimme kaikki koulut ja väkeä\nriitti täyttämään molemmat salit.\n\nKuten sanottu, meidän juhlastamme muodostui sitten Tarton virolaisen\nintelligenssin paraati, ja me järjestäjät tiesimme vastuumme ja\nkoetimme tehdä parhaamme. Harjoittelimme viikkokausia emmekä nähtävästi\nhullummin näytelleetkään; minulle se ainakin merkitsi ensiesiintymistä\nteatterin alalla, ja muistaakseni itse Ants Simm ohjasi meitä. Suitsin\npuhe oli suurenmoinen ja lausuntanumerotkin menivät mukiin. Ellei\nTönisson itse, niin ainakin joku toinen poliittinen henkilö piti\npuheen, ja innostus yleisömme keskuudessa oli suuri. Ja sitten alkoi\ntanssi, jolloin käyttäydyin kovin tuhmasti. Minusta tuli toimikunnan\njäsenenä ja juhlan emäntänä ilman muuta tanssiaisten primadonna,\njonka piti avata haalit. Istuin tätien joukossa ja odotin, mitä\ntuleman piti. Saksankielen opettajaamme Heinrich Baueria, josta\nmyöhemmin tuli itsenäisen Viron ministereitä, oli poikien puolesta\npyydetty avaamaan kanssani tanssit. Mutta sitä ennen oli tohtori Luiga\nasettunut istumaan viereeni ja juuri kun näin Bauerin etsivän minua\nympäri salia, tohtori Luiga pyysi minua. Se oli kamala silmänräpäys...\nBauer oli koko kuudennen luokan ihanne, ja oli autuus avata tanssi\nhänen kanssaan. Tohtori Luiga oli rokonarpinen ja vanha, olin vasta\nhäneen tutustunut, ja nyt olin menettämäisilläni suuren triumfini,\navaustanssini juhlan suurimman leijonan kanssa. Mutta minä keksin äkkiä\nhätäkeinon: aloin kovin jännittyneenä keskustella toisella puolen\nistuvan täti Schultzenbergin kanssa, enkä ollut ollenkaan kuulevinani\ntohtori Luigan tanssipyyntöä, kunnes Bauer ehti luokseni kumartamaan.\nSilloin Luiga sanoi kuivasti, että hän jo viiden minuutin ajan on\npyytänyt minua, mutta en ole suvainnut kuulla häntä. Ja voi, miten\nminä pyysin anteeksi, mutta kumminkin tanssin Bauerin kanssa. Luiga\nei unohtanut tuota debyyttiäni pitkään aikaan, sillä hän oli nähnyt\nlävitseni. Miten katkerasti sainkaan sitä katua, sillä Luiga oli\nViron mielenkiintoisimpia ja viisaimpia miehiä, josta myöhemmin tuli\nläheisimpiä ystäviäni, ja Bauer oli vain kaunis mies.\n\nNämä olivat siis elämäni ensimmäiset suuret tanssiaiset, olin\nhuumaantunut ja onnellinen, kuten koko muukin nuoriso. Tönissonkin oli\nhyvin tyytyväinen, sillä me olimme osoittaneet, että olimme olemassa ja\nesiin tulemassa ja että meille oli tehtävä tilaa.\n\nItse asiassa ei kukaan tullut ajatelleeksi, että siitä saattaisi olla\njoitakin seurauksia, siksi viaton oli koko juttu. Kukaan meistä ei\ntullut harkinneeksi, mitä se merkitsi venäläistyttämisaikana, jolloin\njokaisessa kansallisessa omatoimisuudessa nähtiin vallankumousilmiö. Ja\nkun jälkeenpäin muistaa, miten ankarasti meiltä oli kielletty kaikki\njulkinen esiintyminen, niin oli oikeastaan käsittämätöntä, ettemme\ntulleet ajatelleeksi asian mahdollisia vakavia jälkiseurauksia... Ja\nvaikka olisimme ajatelleetkin — juhla olisi kumminkin pidetty.\n\n\n\n\nJUHLIEN JÄLKILASKU\n\n\ntuli sitten äkkiä muutaman viikon päästä. Eräänä aamuna ilmestyi itse\njohtajatar luokkaamme punaisena ja hermostuneena ja käski minut sekä\nviidenneltä luokalla Alma Ostran kansliaan. Sinne meidät suljettiin\npariksi tunniksi lukkojen taakse eri huoneisiin, kunnes johtokunnan\nhuoneessa oli kuulusteltu kaikkia niitä tyttöjä, jotka olivat olleet\njommassakummassa juhlassa. Pietariin opetusministeriöön oli näet tehty\nilmianto Tarton saksalaisten taholta, että koulunuorison keskuudessa\noli päässyt valloilleen voimakas vallankumouksellinen liike ja\nettä me olimme pitäneet salaisia juhlia. Ministeri oli lähettänyt\nerikoisvirkamiehen, jonkun etelävenäläisen opetuspiirin kuraattorin\nSaiantshkovskyn tutkimaan tätä räikeätä tapausta poliisivaltuuksin.\n\nMinut kutsuttiin päärikollisena sitten tuon herran eteen, ja nyt alkoi\nkuulustelu, jossa hänen sihteerinsä piti pöytäkirjaa ja ainoastaan\nonneton johtajattaremme sai olla läsnä. Kuulustelu kesti lähes koko\npäivän ja minua seisotettiin koko ajan, kunnes kaaduin kirjoituspöydän\nviereen. Siitä oli seurauksena, että johtajatar suuttui herroille ja\nminut vietiin pitkäkseni kanslian sohvalle ja annettiin vähän levätä.\n\nKuulustelijani oli iso, pitkä mies, jonka valtava ruumis lepäsi\nlyhyillä, pienillä jaloilla. Käsiänsä hän piti koko ajan ristissä\nvatsallaan ja tuijotti minuun pienillä siansilmillään.\n\nKuulustelun tarkoituksena oli saada osoitetuksi, että jokin salainen\njärjestö oli ollut koko jutun takana. Sitä ei todellisuudessa ollut,\nsillä meillä oli vain pieni, kolmesta koulusta valittu juhlatoimikunta,\njossa Suits ja minä olimme päähenkilöltä. Sitä emme kieltäneetkään.\nMutta me toimimme, sen me vaistomaisesti kumpikin esitimme, kolmen\ntädin avustajina, ja ilmoitimme, että juhla oli tätien alkuunpanema\nperhetilaisuus lapsille, suljettu perhetilaisuus kutsuvieraille...\n\nSitten kysyttiin ohjelmasta. Mitä minä olin lausunut? Ilmoitin\nsilloin ensimmäiseksi Koidulan runon: \"Miksi itket, kukkaseni?\" Minua\nkäskettiin kääntämään se venäjäksi. Suorasanaisesti käännettynä sen\nsisällys oli seuraava:\n\n    \"Miksi itket, kukkaseni,\n    nuput täynnä kyyneleitä?\n    Oletko raskaita sieluntuskia,\n    kaunokaiseni, sinäkin kärsinyt...\n\n    Onko Viron kamara puhunut sinulle?\n    yön hiljaisuus kertonut\n    muinaisesta orjanajasta,\n    kuiskinut kadonneesta onnesta.\n\n    Nosta päätäsi, kukkaseni,\n    koitto on noussut kansallemme,\n    lähettää hellästi säteitään\n    kuivattamaan kyyneleitäsi.\"\n\n— \"Ahaa, ahaa\", sanoi Saiantshkovsky, \"kuka se koitto on, jonka pitäisi\nkuivata kyyneleitä? Kyllä minä teidän koittonne käsitän, vallankumous\nse on... Vai mitä?\"\n\nMinä selitin, että runo on peräisin jo kolmekymmentä vuotta sitten\njulkaistusta runokokoelmasta. Mutta Saiantshkovsky pauhasi, että\nvallankumousta se silloinkin tarkoitti, ja yhtäkkiä minusta tuntui,\nettä minussa ojentui kärsivän Viron ja Venäjän selkäranka. Nostin pääni\npystyyn, katselin kuulustelijaani ja sanoin kohtalokkaat sanat: \"Voi\nolla.\"\n\nJohtajatar nousi punaisena: \"Mitä te joutavia juttelette, lapsi kulta!\"\nHän kutsui mitä rakastettavimmin hymyillen piinaajani aamiaiselle\nja lennätti minuun murhaavan silmäyksen sulkiessaan tai oikeammin\nlukitessaan oven jälkeensä.\n\nKuulin sitten Treffnerillä perästä päin kaiken, mitä noilla aamiaisilla\noli tapahtunut. Treffner itse oli ollut mukana, ei vain toisessa,\nvaan kummassakin juhlassa ollakseen molempien puolien suosiossa. Heti\nkun hätä alkoi, Treffner oli puolestamme todistamassa. Hän kuljetti\njohtajattarelle ruusukimpun sekä aamiaisille parhaan klubin parasta\npunaviiniä ja selitti Saiantshkovskylle, että tuo Koidulan \"koitto\"\nmerkitsi luonnollisesti hyvää Venäjän aikaa, jolloin maaorjuus tsaari\nAleksanterin toimesta lakkautettiin, ja että muka tyttö parka joutui\nvallan sekaisin kuulustelussa jne. Mutta sitä paitsi Treffner järjesti\nitselleen tilaisuuden pistäytyä vangin luona kuiskaamassa, miten asia\npitäisi selittää, kun siihen uudelleen palattaisiin. Minä kieltäydyin.\nVihdoin sovimme siitä, että selitän \"koiton\" Viron kansan sivistyksen\nheräämiseksi. Saiantshkovsky ei enää kuitenkaan palannut asiaan, vaan\npiti hyvänään tuon vallankumousteorian Koidula-raukan laskuun.\n\nKuulustelu jatkui aamiaistauon jälkeen. Minun ei edes sallittu syödä\nvoileipiäni. Kuulustelija oli kuitenkin tuntuvasti paremmalla päällä,\nkiitos punaviinin, jonka väri jo näkyi hänen nenästään ja kasvoistaan.\nMinulta kysyttiin sitten osuuttani näytelmään ja vaadittiin tekemään\nselkoa näytelmän sisällyksestä. Se oli sangen kiduttavaa. Esitin, että\nolin muistaakseni talon tyttärenä, jolla oli kolme kosijaa, joista en\nhuolinut, vaan otin neljännen...\n\n— \"Ahaa, ahaa\", sanoi Saiantshkovsky, \"ne kosijat olivat tietenkin\nVenäjä, Saksa ja Ruotsi. Mutta te otitte neljännen, joka oli Suomi...\"\n\nMuistan, miten minun teki mieleni huutaa ja polkaista jalkaani tai\nrepiä tuolta mieheltä silmät päästä. Se oli minussa suoranaista\natavismia, muistona puissa eläneiltä esi-isiltäni. Mutta onneksi\nen ruvennut selittämään hänelle Darwinin teorioita, vaan sanoin\nrauhallisesti, etteivät kosijat olleet symboleja, vaan tuttuja\npoikakimnaasin oppilaita. Johtajatar vältti katsomasta minuun.\n\nJa sitten minulle selvisi, miten uskomattoman typerä tuo mies\noli, kun hän kaikin mokomin koetti saada minut tunnustamaan, että\nhameessani näyttämöllä oli ollut Viron värit, sini-musta-valkoinen,\nettä kaikessa mitä puhuttiin, oli poliittinen tarkoitus ja että\nminua pidettiin juhlan kuningattarena, koska olin esittänyt muka\nViroa tuossa maailman viattomimmassa näytelmässä. Samalla minulle\nselvisi, että jutusta voitaisiin kehittää koko Viroa ja Tönissonia\nvastaan valtava kapinajuttu, koska minulta niin tarkkaan koeteltiin\nsaada selvää kaikista osanottajista. Kun en sanonut tietäväni, ketkä\nsalin koristivat, niin hän oikein kuvasi minulle, miten Lesta,\nSuits ja joku kolmas poika olivat kiipeilleet pitkin seiniä minun\npidellessäni seppelettä. Nähtävästi hänellä oli aivan tarkka ilmianto\nkäytettävänään, ja hän käytteli sitä niin suurella nautinnolla,\nettä minä päätin arvokkaasti vaieta. Tuloksena oli, että minut\nsuljettiin uudelleen lukkojen taakse ja mentiin johtajattaren\nluokse juomaan teetä, johon tilaisuuteen Treffner varmasti oli\njärjestänyt konjakkipulloja. Mutta sitä ennen korkea herra selitti\nminulle, millainen kapinallinen tyyppi minä olin ja Suits samaten,\nja että valtion kimnaasit eivät ole oikea paikka tuollaisille\nvaarallisille aineksille, vaan että poliisin oli otettava selvää Viron\nseparatisteista.\n\nIstuin siinä siis hämärässä vankilassani kuin kasa kurjuutta tietäen,\nettä vastassani oli koko suuren Venäjän valtiomahti ja minä olin\nvain pikkuinen tyttö, että tiesin niin vähän eikä minulla vielä\nollut hallussani minkäänlaisia aseita sen mahtia vastaan. Päätin ja\nvannoin mielessäni, että jos vielä jokin koulu jää minulle avoimeksi,\ntulen lukemaan silmäni sokeiksi hankkiakseni itselleni aseita tuota\nraakaa typeryyttä vastaan. Päätin, etten itke, vaan odotan kädet\nnyrkeissä, mitä tuleman pitää. Koulu oli jo aikoja sitten tyhjentynyt,\nopettajahuoneestakin häipyivät äänet vähitellen. Treffner oli jostakin\nhankkinut minulle voileipiä ja kävi oven takana, mutta ei päässyt\nsisään, kun johtajatar oli Saiantshkovskyn vaatimuksesta ottanut\navaimen mukaansa. Hän kuiskasi minulle kuitenkin jonkin rohkaisevan\nsanan, vaikka oli itsekin hädissään.\n\nVihdoin piinaajani palasivat. Mutta nyt oli Treffnerkin saanut\nluvan tulla mukaan. Se oli jo suuri helpotus minulle. Korkea herra\nalkoi jo olla niin hyvällä tuulella, että hän kutsui minua \"pikku\nvallankumoukselliseksi\". Minulla oli tunne, että hän olisi melkein\ntaputtanut poskeani, ellei johtajatar olisi ollut läsnä. Kuulustelu\njatkui siitä huolimalta, että johtajatar yritti lykätä sen jatkamisen\nseuraavaan päivään. Korkea herra selitti hänelle, että lykkääminen\nolisi vaarallista, koska minulla olisi tilaisuus sopia asiasta\nrikostovereitteni kanssa. Oliko kukaan virolainen poliittinen\nhenkilö ollut mukana hommissamme? Oliko tarkoituksena tukea Venäjän\nvallankumouksellisia? Oliko meitä kehoitettu järjestäytymään? Sanoin,\nettä juhlan tarkoituksena oli näyttää vanhemmillemme, että osaamme\nviroa niin paljon, että voimme sillä esittää lausunta- ym. esityksiä,\nvaikka meille ei äidinkieltämme koulussa opetettukaan, mihin meillä\nVenäjän lain mukaan olisi oikeus. Tämän minä keksin teenjuonnin aikana\nja huomasin, miten Treffner vilkuili minuun ihastuneena. Tiesin, että\nainakin suklaarasia taas oli tiedossa, kävi sitten miten tahansa.\n\nYhdeksän aikaan illalla minut sitten päästettiin vihdoinkin kotiin,\nnälkäisenä ja puolikuolleena... En jaksanut puhua rouva Lioskolle\nmitään, ja seuraavana päivänä makasin kovassa kuumeessa. Mutta\nmaatessani siinä yksin huoneessani minä opin vihaamaan valhetta ja\nväkivaltaa tietäen, että jos minut karkoitetaan Tarton kimnaasista,\nminulta luultavasti myös suljetaan kaikki muut koulut Venäjän\nvaltakunnassa, ja ainakin papan olisi mahdotonta lähettää minua muualle\nkouluun.\n\nSeuraavana päivänä olivat Alma Ostra ja muut olleet kuulustelussa,\nmutta Martnan vallankumouksellinen joukko oli asiantuntijaväkeä\nsellaisissa vainoissa, ja he pääsivät paljon vähemmällä kuin minä ja\nSuits kumppaneinemme. Ehkäpä Saiantshkovskykin oli sillä välin tullut\nvähän järkiinsä. Missään tapauksessa meitä ei annettu poliisin käsiin,\nvaan ilmoitettiin, että juttu käsitellään kouluissa kurinpitoasiana.\n\nKun minua ei kuulunut kouluun, tuli Klassendame minua katsomaan ja\npelästyi pahanpäiväisesti. Rouva Liosko oli ilmoittanut, että olin\nhourinut edellisenä päivänä. Silloin Treffnerkin ilmestyi luokseni\nkahden lääkärin seurassa ja hänen perässään tuli itse johtajatar.\nSitten tulivat virolaiset rouvat ja sain kuulla asiain kehityksestä.\nTönisson itse oli lähtenyt Riikaan opetuspiirin kuraattorin luokse\nvalittamaan Saiantshkovskyn toimenpiteistä ja kidutuksesta, Chwolson\noli pannut liikkeelle koko vapaamielisen venäläisen lehdistön, jossa\nkuvattiin kuulusteluni ja sairauteni ja koko Tartto oli suutuksissaan.\nHuhuiltiin, että kansanvalistusministeri oli kutsunut Saiantshkovskyn\ntakaisin Pietariin — joka tapauksessa jutun käsittely jätettiin\nkoulujen omaksi tehtäväksi. Minulle alkoi saapua namusia ja hedelmiä\npuolelta ja toisella, jopa opettajiltakin. Pahinta asiassa oli\nkumminkin se, että pappa ja mamma lukivat tapauksen sanomalehdistä ja\nilmestyivät tietenkin heti Tarttoon, ja vasta Treffnerin lohdutukset\nsaivat heidät lähtemään koliin Walgaan tanttien reposteltavaksi, jotka\naina olivat ennustaneet minulle huonoa loppua.\n\nMutta asian lopputuloksena oli kumminkin, ettei meitä erotettu\nkoulusta, vaan alennettiin käytös niin paljon kuin oli mahdollista,\nja pääsyyksi siihen sanottiin tietenkin, että me kaikki olimme, ellei\npriimuksia, niin ainakin koulun parhaita oppilaita, joita ei voitu\nilman muuta erottaa. Mutta luonnollisesti meiltä kiellettiin ankarasti\nkaikki järjestäytymisyritykset, ja vironkielen opetus taas lykkääntyi.\n\nKun minä parin viikon päästä ilmestyin takaisin kouluun, oli koko\nkoulun ilmapiiri muuttunut. Venäläiset opettajatkin tuntuivat\nsaaneen silmänsä auki ja olivat meidän puolellamme. Ainoastaan\nKlassendamellamme oli niin paljon järkeä, ettei hän päästänyt minua\nottamaan sankarinasennetta. Minulle selvisi samalla ilman muuta, että\nminun oli parasta pysyttäytyä luokan parhaimpien oppilaitten joukossa,\nellen halunnut nöyrtyä tottelevaiseksi tsaarinvallan alamaiseksi meidän\nkoulussamme.\n\n\n\n\nSKEPTIKKORYHMÄ\n\n\n        Hanko ja hankoistit\n    (Lausutaan suomeksi: Hankko.)\n\nMeitä, Tönissonin ympärille ryhmittyvää innostunutta isänmaallista\nnuorisoa, oli vastustamassa paitsi Martnan ja sosialistisen\nUudised-lehden päätoimittajan Speekin johtama sosialistinen\nnuorisoryhmä, vielä Tönissonin omien kannattajienkin joukossa\nylioppilasjuristien ryhmä, jonka henkisenä johtajana oli Hanko. Hän\nedusti joukossamme terveellistä radikaalista skeptisismiä ylenpalttisen\ninnostuksemme ja sankaripalvontamme vastakohtana. August Hanko oli\nsiihen aikaan Tartossa epäilemättä kulttuuritekijä, vaikka Nuoren Viron\nryhmä vihasi häntä kuin myrkkyä. Asia meni niin pitkälle, että Gustav\nSuits kirjoitti hänestä Nuoren Viron albumiin mitä myrkyllisimmän\ntutkielman \"Ex ungue leonem\".\n\nHanko sekä hänen kumppaninsa Artur Beek, Lui Olesk, Reisik ja\nBaars kuuluivat myöskin Tarton katukuvaan siihen aikaan. Kaikista\nnäistä pojista tuli myöhemmin itsenäisen Viron johtohenkilöitä ja\nministereitä, paitsi Artur Beekistä, joka oikeastaan oli enemmän kuin\nHanko ryhmän henkinen isä ja piti skeptisismistään kiinni viimeiseen\nasti. Hän kieltäytyi kerran rupeamasta Viron oikeusministeriksi\nhuomauttaen, että Viron hallitus on osakeyhtiö, johon hän ei viitsi\nostaa osakkeita.\n\nHelsingin Esplanaadilla ja Skandinaviassa kutsuttiin Hankon tyyppiä\n\"flanööriksi\". Joka päivä, noin klo 17—20 Hanko ja hänen ystävänsä\nkulkivat pitkin Tarton pääkatua, Rüütlikatua, mukamas ikävystyneinä\nkeppiään heilutellen, kaulus pystyssä ja leveälierinen hattu silmillä.\nHe halveksivat julkisesti lukuja, mutta tekivät työtä yökaudet, ja\nHanko oli juridisen tiedekuntansa parhaita oppilaita. He naureskelivat\nkaikelle kansallismieliselle innostukselle ja sisimmässään olivat\nTönissonin uskollisimpia kannattajia. He halveksivat kaikkia tunteita\nja olivat pohjaltaan hyvin tunteellisia ihmisiä. He esiintyivät mitä\njulkeimpina kyynikkoina ja olivat todellisuudessa maailman siivoimpia\nihmisiä. Sanalla sanoen:\n\n    \"Sie predigten öffentlich Wein\n    und tranken heimlich Wasser.\"\n\n    (He saarnasivat julkisesti viiniä\n    ja joivat salaa vettä.)\n\nHe kantoivat mukanaan synkkää weltschmerziä tyttöjen ihailtavaksi, he\nolivat olevinaan Onegineita, ja Tatjanoja oli Tartossa paljon tarjolla.\nTyyliin kuului, että käveltiin tytön kanssa pari tuntia sanaakaan\nsanomatta tahi puhuttiin heille sellaista, mistä he eivät tienneet\nmitään, mikä teki tyttöihin valtavan vaikutuksen. Se aiheutti tytöissä\nsen käsityksen, että heitä pidettiin suurenkin viisauden arvoisina.\nMutta samalla hankoisteilla todellakin oli sivistyksellinen vaikutus\nympäristöönsä ja nimenomaan tyttöihin, joitten kanssa he seurustelivat,\nTytöt rupesivat näet lukemaan mitä ihmeellisimpiä kirjoja näyttääkseen\nerikoisuuttaan, ja pojat kantoivat uskollisesti tytöille kirjoja\nyliopiston kirjastosta. Vaikka kaikkea ei ymmärrettykään, niin jotakin\nniistä sentään tarttui. Olen nähnyt Frieda Sangernebon lukevan\nSpenceriä ja jopa Comte'ia hänen ollessaan rakastunut Hankoon, ja kun\nnäin Johanna Sildin pöydällä Descartes'in, tiesin, että kysymys oli\nHankosta. Kun sisareni kuudennella luokalla alkoi kasvattaa luonnettaan\njäämällä monena yönä yksin hautausmaalle, syntyi minussa pahoja\naavistuksia, että siinä oli taas Hankon vaikutusta. Epäilys kasvoi\nvarmuudeksi, kun näin hänen pöydällään Henry Georgea ja huomasin hänen\nmuuttuvan vähitellen tolstoilaiseksi, sillä Hanko nojautui välillä\nTolstoinkin mielipiteisiin saadakseen pikkuporvariston selkäpiin\nkarmimaan. Minäkin sain Hankolta Voltairea ja hän jopa kuljetti minulle\nkerran Montesquieun L'esprit de loi'n, jota hän muka itse oli lukenut,\nmikä oli valhetta, koska hän osasi ranskaa paljon huonommin kuin\nminä. Minussa oli sentään uskallusta sanoa hänelle, etten ymmärtänyt\nsiitä yhtään mitään enkä koettanutkaan lukea sitä. Tämä odottamaton\nrehellisyys varmasti tympäisi Hankoa, sillä sen enempää kirjoja en\nhäneltä saanut, luuli Suits raukka puolestaan oli mennä aivan sekaisin\nkirjoista, joita hän ei ymmärtänyt ja joita hän tunnesyistä koetti\nrehellisesti lukea, ilman että niistä olisi tarttunut väkipakollakaan\nmitään hänen taiteellisilla taipumuksilla varustettuun päähänsä.\nMuuten ei ainoastaan Gustav Suits ole kirjoittanut tutkielmaa\nHankosta, sillä jo kuudennella luokalla minä kirjoitin hänestä\nensimmäisen novellin. Olin näet lukenut kaikki Hankon Juuli Suitsille\nkirjoittamat kirjeet, joita tyttö raukka piti rakkauskirjeinä ja\nihastuneena näytteli minulle. Siten jouduin tutkimaan Hankon tyyliä\ntyttöjen valloittamisessa ja kirjoitin siitä novellin, jonka painatin\nPostimees-lehden pääsiäisnumeroon. Olin haljeta ylpeydestä. Hankokin\ntaisi olla haljeta — ja syystä. Niin meistä tuli vihamiehiä.\n\nHanko oli muuten ensimmäisiä virolaisia, jotka japanilais-venäläisen\nsodan aikana alkoivat Tartossa tervehtiä \"bansailla\" ja käsittivät,\nmitä sola voi aiheuttaa. He alkoivat kaikin puolin kannattaa\njapanilaisia silloin, kun virolaisten virallisesti, Tönissoninkin,\ntäytyi kannattaa keisarin sodankäyntiä, vaikka kymmeniä tuhansia\nvirolaisia nuorukaisia lähetettiin kuolemaan Mantsurian aroille. Tosin\nhe saivat kotoaan mukanaan evästyksen koettaa välttää kuolemaa tsaarin\npuolesta ja \"pinnata\" niin paljon kuin mahdollista, niin ettei loppujen\nlopuksi virolaisia niin paljon kaatunutkaan.\n\nLui Olesk oli Tarton huomatuimpia juristeja ja persoonallisuuksia.\nHänestä pidettiin enemmän kuin hänen ystävästään Hankosta. Olesk olikin\nsen ajan Viron sivistyneimpiä miehiä... eurooppalaisia. Hankolaisien\nerikoisuudentavoitteluhalu johti hänet hyvin pahaan ristiriitaan sangen\nsiveellisen ja kristillissiveellisen Nuoren Viron sivistyneistön\nkanssa. Olesk meni näet vapaaseen avioliittoon Minni Kursin kanssa\nkauhistuttaakseen \"tantteja\" ja osoittaakseen radikaalisuutta\nteoissaan. Hänen rouvansa oli useita vuosia opiskellut Englannissa\ntutustuen fabiolaisiin ja venäläisiin vallankumouksellisiin ja tuli\nkotiin täynnä periaatteita ja sosialismia. Tuloksena oli siis vapaa\navioliitto kirkon tai valtion siunauksetta. Siitä tuli Tarton suurimpia\nskandaaleja, ja mentiin niin pitkälle, että Tönisson kosketteli\nasiaa Postimees-lehdessään karkoittaen nuoren parin seurapiireistä.\nOleskien talo muodostui siten aivan eristetyksi ja vainotuksi\npaikaksi, jossa alkuaikoina vain hankoistit uskalsivat seurustella.\nMeitä, nuoria naisia, suorastaan kiellettiin tapaamasta Oleskeja.\nSuurin osa tarttolaisia lakkasi tervehtimästä heitä. Boikottaus oli\nalkuvuosina aivan täydellinen ja aiheutti pahan ristiriidan Tönissonin\nja minun välilleni, sillä minä en voinut hyväksyä tuota yleistä\nhalveksuntaa ja olla ihailematta Oleskien moraalista rohkeutta, asettua\nperiaatteittensa puolesta koko maailmaa vastaan. Oleskien asema oli\nalkuvuosina kovin raskas, sillä Oleskin isä uhkasi tehdä poikansa\nperinnöttömäksi. Joka tapauksessa kuohutti tapaus Tarton elämää, ja\nmeidän oli pakko määritellä asiassa kantamme. Täten alkoivat naisasia,\nsosialismi ja muut yhteiskunnalliset kysymykset nousta nuorison\neteen ja tulla hirmuisten väittelyjen kohteiksi. Kyynikkoryhmä pysyi\nluonnollisesti kokonaan Oleskien kannalla ja siihen alkoi yhtyä yhä\nenemmän meitä nuorisoa, samalla kun yleinen taloudellinen boikottaus\nalkoi vaikeuttaa Oleskien toimeentuloa. Tosin Olesk väitti, että\njos hän menestyisi asianajajana ja tarpeeksi rikastuisi, tulisi\nkoko seurapiiri taas ottamaan heidät vastaan. Mutta miten kävikään:\ntaisteltuaan monta vuotta — heillä oli kai jo 4—5 lastakin — yhtäkkiä\nkuultiin, että Oleskit ovat kuitenkin antaneet vihkiä itsensä.\nEn tiedä, oliko syynä perinnön toivo vai jokin muu. Olin aivan\nkauhistunut, kun ylpeät maailmanmullistajat, jotka olivat aiheuttaneet\nniin paljon riitaa monessa perheessä lasien ja vanhempien välillä,\nsitten lopuksi kumminkin alistuivat vihaamansa yhteiskunnan pylväiksi.\nRouva Olesk tosin pysyi sosialidemokraattina.\n\nArtur Beek pysyi elämänsä loppuun originaalina ja uskollisena itselleen\nnegatiivisessa suhtautumisessaan koko ihmiskuntaan ja maailmaan,\nkun taas Hankosta itsestään tuli sangen tavallinen yhteiskunnan\npylväs, sekä ministeri että suuri laivanvarustaja. Mutta hänenkin\nkariäärinsä loppui surullisesti, sillä hän teki Viron komeimman ja\nkuuluisimman vararikon oltuaan ensin useita vuosia ministerinä. Artur\nBeek sen sijaan, uskollisena kaiken epäilijänä, löysi ainoan elämän\nlohdutuksensa alkoholista ja huolimatta kaikkien lukuisten ystäviensä\navusta ja huolenpidosta — minäkin pidin häntä pitkän aikaa luonani\nkodissani Suomessa — päätti päivänsä irvistäen maailmalle melkein\nGorkin kuvaaman yömajan tapaisessa murjussa Tallinnassa. Hän suhtautui\nhirvittävän selvänäköisesti, epäluuloisesti ja toivottomasti Viron\nitsenäisyyteen ja Viron asemaan ja ennusti toista maailmansotaa jo\nsilloin, kun kaikki hänen ympärillään pitivät maailmaa kokonaan\npaikoilleen asettuneena.\n\nOikeastaan Artur Beek oli koko kyynikkoryhmän henkinen johtaja, vaikka\nhän osasi pysyä enemmän taka-alalla. Hänessä muuten huipentui tuo Viron\nkansan toivottomuus ja piintynyt epäluulo, joka on nakertanut kansan\nsielua vuosisatoja ja luonut Viron nuoren sivistyneistön syövyttävän\nkriitillisyyden ja skeptisismin, joka on ollut yllätys monille\nsuomalaisille.\n\nPienen Tarton elämän vesilasissa olivat hankoistit kirpeä suola\nja toivat mukanaan monta myrskyä, ainakin he saattoivat meidät\najattelemaan ja itsenäisesti päättämään asenteestamme. Muistan, miten\njärkyttävän vaikutuksen Minni Kursin päätös teki minuun, ja ennen\nkaikkea se oli omiaan vahvistamaan minunkin päätöstäni, etten kävisi\nrippikoulua. Olin päättänyt taistella vakaumukseni puolesta.\n\n\n\n\nELISABET JA MARIA STUART\n\n\nKoko juhlajupakan jälkeen olin tietenkin jonkin verran pelästynyt.\nKoetin olla koulussa mahdollisimman siivosti ja \"parantaa\" käytöstäni,\nsillä erottamisvaara oli suuri, ellei seuraavana lukukautena tulisi\nparempaa numeroa käytöksessä. Mutta elämä kävi ikäväksi ainaisessa\nsovussa opettajain kanssa, ja johtajatarkin oli alkanut kiinnittää\nminuun erikoista huomiota, jopa kutsunut minut pari kertaa kanssaan\nteelle juttelemaan siitä, miksi aioin koulun loputtua sekä lähtisinkö\nPietarin yliopistoon jatkamaan lukujani. Hän lupasi ystävällisesti\nauttaa minua Pietarissa, jossa oli koko hänen ruhtinaallinen sukunsa.\nEn uskaltanut hiiskua noista visiiteistäni kenellekään luokallani, enkä\nsiitäkään, että tosiaankin pidin johtajattaresta, se kun olisi ollut\nseuran pettämistä.\n\nMutta pian ilmestyi aikamoinen tilaisuus isompaan koiruuteen. Saimme\nHeinrich Bauerilla kotiaineen aiheeksi \"Kuningatar Elisabet ja Maria\nStuart\" — tietenkin Schillerin mukaan. Olin jo alusta pitäen selvillä,\nmitä tulisin tekemään, ja kysyin viattoman näköisenä Bauerilta,\nsaisimmeko aineen puitteissa vähän viittailla myös Schillerin\nhistoriallisiin lähteisiin. Pahaa aavistamatta Bauer meni ansaan ja\nantoi siihen suostumuksensa. Minä olin perin onnellinen. Kirjoitin\nsitten julman tutkielman, koko ison vihkon täyteen. Kehuin siinä\nElisabetin maasta taivaaseen viisaana hallitsijana, joka ajatteli vain\nmaansa ja kansansa parasta eikä lirkutellut miesten kanssa — sivuutin\nEssexin täydellisesti — ja vastakohdaksi esitin kevytmielisen Marian,\njoka tanssi ja vietti huonoa elämää skotlantilaisen aateliston kanssa,\njoka tapatti miehiään eikä välittänyt maastaan ja joka aikoi viedä\nEnglanninkin kruunun Elisabetilla. Alkuun ja loppuun oli liitetty\nsitten höysteeksi jos jonkinlaisia teorioita naisien itsenäisyydestä\nja työstä, jopa tehty Elisabetista suorastaan itsenäisen naisen\nesitaistelija. Tämä ei välittänyt naimisiinmenosta, vaan yksin ja\nitsenäisenä hoiti kuninkaallista virkaansa säästäen maansa varoja\nja huolehtien kansansa tulevaisuudesta. Ja siellä täällä oli sitten\npiikkejä Schillerille, joka heikkona miehenä ei ollut käsittänyt\nElisabetin suuruutta, vaan itketytti Marian surullisella kohtalolla\nsentimentaalisia naisia ja koulutyttöjä — sekä muita. Se \"muita\"\ntarkoitti enemmän tai vähemmän Mariaa ihailevaa Baueria itseään.\nOllakseni varmalla pohjalla tarkastutin koko propaganda-artikkelini\nFrau Doktorilla, jotta se kielellisesti olisi virheetön, vieläpä\nFrau Doktorin suureksi ihastukseksi, sillä Frau Doktor piti ennen\nkaikkea itsenäisistä mielipiteistä. Jätin sitten tekeleeni pahaa\naavistamattomalle Bauerille odottaen, mitä tuleman piti, ja valmistaen\nluokkaammekin sen varalta.\n\nKoitti sitten se päivä, jolloin Bauer toi meille vihkot takaisin\njuuri ennen joulua. Ja siitä aineesta riippui puolivuotistodistuksen\nsaksankielen numeromme. Koko luokka oli hirmujännityksessä kuullakseen,\nmitä Bauerilla oli sanomista Marian puolustukseksi. Bauer jakoi vihkot\nja viimeiseksi jäi hänen eteensä minun paksu vihkoni. Hän yskäisi ja\nrohkaisi mielensä sanoen, että hänen ikävä velvollisuutensa on puhua\naineesta, jonka neiti Murrik on kirjoittanut ja josta hänen täytyy\nsanoa, ettei se ole koulutyötä. Hän ei voi sitä arvostella eikä antaa\nsiitä numeroa, vaan palauttaa sen minulle ilman muuta. Koko luokka\npidätti henkeänsä. Minä astuin hitaasti opettajapöydän luokse. \"Siis\nse ei herra Bauerin mielestä ole koulutyötä?\" minä kysyin uhkaavasti\nja jääkylmästi. — \"Ei ole\", vastasi Bauer, joka oli keksinyt tämän\nkonstin päästäkseen selittämästä asiaa luokalla, Sattumalla Klassendame\nei ollut läsnä. Minä otin rauhallisesti vihkoni ja sanoin: \"Jollei se\nole koulutyötä, niin voinhan sen sitten repiä.\" Revin Tahkoni kahtia\nhänen edessään ja heitin puolikkaat Bauerin taakse nurkkaan, mutta\nsiksi läheltä häntä, että sen yhtä hyvin olisi voinut käsittää päin\nhänen naamaansa heittämiseksi. Lähdin sitten rauhallisesti paikoilleni\nBauerin tulipunaisena hokiessa sanoja:\n\n— Tulkaa neljännestunnin kuluttua alas opettajainhuoneeseen.\n\nSamassa soi kello, hän nousi ja lähti hyvästelemättä.\n\nJännitys luokalla laukesi, mutta vähän pelästyneitä olimme kaikki.\nBauer oli tunnetusti hyvänahkainen, mutta hän oli enemmän kuin\nsuuttunut, eikä voinut tietää, mitä mies sellaisessa mielentilassa\ntekisi. Luokka oli puolestani huolissaan ja päätti jäädä odottamaan\ntuloksia. Samassa tuli Klassendame ja kaikkien oli lähdettävä\nkotiin, paitsi minun, joka vähän alakuloisena ja hermostuneena aloin\nhiiviskellä opettajainhuonetta kohti. Se alkoi myös tyhjentyä. Kun\nsaavuin sinne, Bauer seisoi siellä yksin ikkunan luona. Minä olin\nvalmistautunut puolustamaan näkökantaani ja olin henkisesti täysin\naseistautunut hänen hyökkäystään vastaan. Mutta hän sanoi väsyneesti:\n\n— Mitä minä teidän kanssanne nyt teen!\n\nJa silloin minä naisellisen välittömästi tajusin, että nyt oli varminta\nsiirtyä pois koulutasolta, ja sanoin päätäni keikauttaen: — Enkä enää\nviitsi tanssia teidän kanssanne, jos te ihailette Marioja.\n\nBauer nosti kauhuissaan molemmat kätensä ja viittasi minua lähtemään.\nMinä niiasin kohteliaasti, sanoin \"hyvää yötä\" ja lähdin.\n\nVoittoni oli täydellinen ja kaikki olisi ollut hyvin, mutta — \"oma suu\ntikanpojan surma\". Luonnollisesti minun piti ruveta vielä kehumaan\nasiaa lähimmille ystävilleni, ja sitten vähitellen sen tiesi koko\nluokka, ja muutaman päivän päästä Klassendame kutsui minut luokseen\nja aloitti saarnansa juuri noilla sanoilla: \"Oma suu tikanpojan\nsurma!\" Ja asia meni kaikessa hiljaisuudessa johtajattareen asti.\nMutta johtajatar oli sydämessään feministi, ja kun minä sen huomasin,\npidin intohimoisen puheen Elisabetin puolesta ja kerroin julmasta\ninhostani Mariaa kohtaan, ja miten minä halveksin tuollaisia Mariaa\nkumartelevia miehiä ja otaksuin, että johtajatar myöskin itsenäisenä\nyksinäisenä naisena oli varmasti ymmärtävä minua. Ja minä sain\njohtajattaren niin innostumaan, että hän aivan unohti tuon verisen\nloukkauksen Baueria kohtaan. Hän juotti minulle teetä, syötti hirmuisen\nmäärän mansikkahilloa ja lähtiessäni halasi minua sanoen: \"Me kaksi\nitsenäistä, yksinäistä naista...\"\n\nMuuten nämä samat sanat sanoi minulle myöhemmin 12-vuotias tyttäreni,\nkun kerroin hänelle, että olin eronnut hänen isästään.\n\nKoko Bauerin juttu painettiin villaisella, mutta olin jo siksi\nviisastunut, etten sitä enää ruvennut kehumaan pitkin Tarton kaupunkia.\nBauer itse pyysi samalla lukukaudella siirtoa Warsovaan lehtoriksi.\nSurimme kovasti hänen lähtöään, ja pyysin häneltä anteeksi. Hän katsoi\nminua pitkään ja kysyi:\n\n— Lupaatteko uudelleen tanssia kanssani?\n\n— Lupaan, sanoin minä.\n\n— Teillä on niin paljon tanssittajia, sanoi Bauer ja huokaisi. — Niin\non, sanoin minä ja huokaisin myös.\n\nTapasimme uudelleen, kun hän jo oli opetusministerinä itsenäisessä\nVirossa ja niin paljon ihmeitä oli tapahtunut 20 vuoden aikana. Hän oli\nvielä yksinäinen, naimaton mies, ja kertoi, ettei hän uskaltanut naida\nMarioja, eivätkä Elisabetit hänestä huolineet. Hän sanoi, että minä\nolin ollut hänen kauhein oppilaansa ja että hän pelkäsi aina nauravia\nsilmiäni, eikä ottanut millään uskoakseen, että minun oli ollut niin\nusein ikävä hänen tunneillaan.\n\nMutta olen sydämessäni pyytänyt anteeksi Schiller-vainajalta kaikkia\nhänen Mariaansa kohtaan tekemiäni syntejä, samaten Marialta itseltään,\nja olen lausunut itkien Marian monologia Koivajoen kauniille rannoille,\nsen tammille ja Panin päälle:\n\n    \"Lebt wohl, ihr Berge, ihr geliebten Täler,\n    Maria sagt euch ewig lebe wohl.\"\n\nKun näin Tora Tejen esittävän Elisabetia, muistin tuota\nainekirjoitustani ja nauroin, sillä siellähän tuo minun Elisabetini oli\nkaikessa kauheudessaan.\n\n\n\n\nVANHA WISSEN SIE (TIEDÄTTEKÖS)\n\n\nSiihen aikaan kokoontui aina sunnuntaisin Tönissonin luokse joukko\nvanhempaa virolaista sivistyneistöä ja originaaleja, joista\nhuomattavimmat olivat runoilija K.E. Sööt, omituinen vanhapoika,\nsamanlainen vanha nuorimies-säveltäjä Sprenk-Lätte, runoilijatar\nAnna Haava, itse ruumiillistunut runous haaveellisille silmineen,\nPostimees-lehden ulkopoliittisen osaston toimittaja Ilves, vanhapoika,\nkaukaista sukua isälleni, ja vihdoin heistä kaikista suurin originaali,\nTarton yliopiston kirjaston hoitaja Masing, jota kutsuttiin Wissen\nSie'ksi (suomeksi: Tiedättekös), koska melkein joka kolmas sana hänen\nsuussaan oli \"wissen Sie\", — puhuipa hän mitä tahansa. Näitten ihmisten\njoukossa minä liikuin silmät, korvat ja sydän avoinna, ja kaikki\nkohtelivat minua ansaitsemattoman hellästi.\n\nMutta ennen kaikkea vanha Wissen Sie.\n\nOikeastaan ei kukaan tuntenut Wissen Sien tarinaa kokonaisuudessaan.\nTönisson tiesi siitä osia, mutta se oli vähän, ja Wissen Sie piti\nelämänsä omana tietonaan kuten myös osoitteensa. Tiedettiin vain, että\nhän asui jossakin Puusillan lähellä, vanhassa talossa, josta hän joka\naamu kulki Tuomiovuorelle kirjastoon ja sieltä illalla kotiin. Mutta\nkukaan ei ollut käynyt hänen luonaan eikä hän ketään luokseen pyytänyt.\nKaikki kävivät häntä tapaamassa kirjastossa. Hän oli nuoruudessaan\nollut useita vuosia jossakin suuriruhtinasperheessä kotiopettajana\nja oli silloin rakastunut suuriruhtinaan tyttäreen. Siitä kehittyi\njonkinlainen murhenäytelmä, mutta keisarillisilla suosituksilla ja\nmääräyksillä hänestä yhtäkkiä tehtiin Tarton yliopiston kirjaston\nhoitaja, ja tähän kirjastoon hän sitten jäi elämänsä loppuun saakka.\nHän ei enää liikahtanutkaan Tartosta, vaan kaivautui kokonaan\nkirjoihinsa. Luultavasti ainoa paikka, jossa hän Tartossa kävi, oli\nTönissonin koti, enkä sattunut kuulemaan, miksi hän oli kiintynyt\njuuri Tönissoniin. Ehkäpä kiintymys oli peräisin jo Tönissonin\nylioppilasajoilta, sillä vanha Masing oli sydämestään nousevan Viron\npuoltaja ja julma saksalaisvihaaja sekä venäläisten professorien ja\nyliopiston halveksija. Hänen erikoisuutenaan oli kertoa mitä purevimpia\nkaskuja venäläisten professorien tyhmyydestä ja virheistä. Hän keräsi\nniitä saksalaisilta professoreilta. Mutta yhtä paljon hänellä oli\nkaskuja saksalaisista, joita taas venäläiset hänelle kertoivat.\nVanha Masing istui myhäillen kuin laiska hämähäkki valtaistuimellaan\nkirjastossa ja rekisteröi kaskuja esittäen niitä sitten Tönissonin\nluona sekä venäläisten että saksalaisten uskoessa hänen olevan juuri\nheidän kannattajiaan ja uskotuitaan, kuten hän hihittäen meille kuvasi\nsamalla selittäen, että täytyihän vanhalla miehellä olla jotakin iloa\nelämästään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nWissen Sien ja minun ystävyyteni alkoi irlantilaisista kansanlauluista.\nLauloin nimittäin kerran Tönissonin luona koko kotipitäjäni vanhoja\nrunoja käsittävän kansanlauluohjelmistoni. Wissen Sien sydän suli\nniistä kokonaan, ja seuraavana sunnuntaina hän oli tuonut mukanaan\npari vihkoa irlantilaisia kansanlauluja väittäen, että ne muistuttivat\nvirolaisia ainakin hengeltään. Hän pyysi minua laulamaan niitä, eikä\nsiinä muu auttanut. Minun täytyi oppia niitä soittamaan sekä laulamaan\nja harva se sunnuntai sain tulla Tönissonin luokse konsertoimaan\nMasingille. Hänen lempilauluistaan muistan erikoisesti:\n\n    \"Let Erin remember the days of old\",\n\nsekä Kathleen Mavourneenin, mutta osasin niitä tusinoittain, tai\nainakin kaikki tunnetuimmat irlantilaiset kansanlaulut. Vanha Wissen\nSie istui Tönissonin sohvan nurkassa ja pyyhki kyyneleitään. Sitten hän\nkertoi salaisuutensa, joka liikutti sekä Tönissonia että minua. Hänen\nprinsessansa oli nimittäin rakastanut irlantilaisia lauluja ja laulanut\nniitä hänelle, ja kaikki sen vuoksi, että hän oli käsittänyt Viron\nVenäjän vallan alaiseksi Irlanniksi. Hän oli siis tahtonut osoittaa\nrakkauttaan virolaiselle Masingille harrastamalla irlantilaisia\nlauluja, kun virolaisia ei ollut saatavana. Hän ei koskaan maininnut,\nkenen suuriruhtinaan tyttärestä oli kysymys. Mutta joka tapauksessa\nkysymyksessä oli eräs niistä, joilla oli sukulaisia Englannissa, sillä\nMasing tiesi paljon Home rule-taistelusta ja kerran hän kertoi minulle\nGladstonesta ja käynnistään Englannissa prinsessansa seurassa. Minun\npyöreät silmäni olivat kuulemma yhtä pyöreät ja siniset kuin hänen\nprinsessallaan ja poskeni viiva yhtä lapsellinen. Minä yritin kysellä\nenemmänkin, mutta Wissen Sie huomasi sen heti ja vaikeni äkkiä. Ehkäpä\ntuo vanha mies kantoi itsessään vuosikymmenien takaista arpeutumatonta\nhaavaa, tai ehkä hän oli saanut paikkansa ja asemansa ehdolla, ettei\nkertonut mitään. — Vanha runoilija Sööt otaksui, että hän oli salaa\nnainut prinsessansa ja sitten tullut tästä väkipakolla erotetuksi.\nOtaksumia oli monenlaisia, mutta vanha Wissen Sie meni hautaansa\nkenenkään pääsemättä hänen salaisuudestaan perille.\n\nHänen ainoat ystävänsä olivat hänen kertomansa mukaan rotat, katupojat\nja minä irlantilaisine lauluineni. Niin, ne rotat! Hän asui vanhassa\ntalossa joen rannalla, vanhojen viljamakasiinien lähellä, siis oikeassa\nrottaparatiisissa. Tartto vanhoine puutaloineen oli ylipäänsäkin\nrottienpesä. Niitä vilisi kaikissa porttikäytävissä, portaissa\nja jokaisen lattian alla. Ne söivät kaiken, mihin niiden hampaat\npystyivät. Ne tulivat viljalotjissa Venäjällä myllyjen laareihin ja\nleipureitten säkkeihin, pitivät tanssiaisiaan takapihoilla ja vaanivat\nylioppilaiden limppuja. Koko Tartto vihasi niitä, yritti niitä hävittää\nja oli niiden suhteen aivan voimaton.\n\nMutta vanha Wissen Sie rakasti niitä. Ne olivat sopivaa seuraa\nvanhalle miehelle, hän kertoi, kolistelivat ja leikkivät vanhan,\nyksinäisen miehen kammiossa. Ja ettei tulisi riitaa eväistä, hän asetti\nniille aina osan ruoastaan lattialle ja kuunteli sitten hiljakseen\nsängyssään, miten ne nakertelivat ja välistä tulivat häntä sänkyynkin\ntervehtimään... \"Tulkaa pois vain, pikku elävät\", sanoi Wissen Sie.\n\"Eihän minua kukaan muu käykään lämmittämässä.\" Hän kehoitti niitä\nkumminkin pysymään siivosti jalkopuolella, ja niinpä ne sitten\nolivatkin nukahtaneet sinne. Mutta kerran oli yksi niistä lähtenyt\nseikkailemaan ylöspäin. \"Tule vain\", oli Wissen Sie miettinyt. Ja otus\noli tullut, istahtanut hänen otsalleen... ja sitten otsa oli hieman\nkastunut... Se oli jo sopimatonta käytöstä Wissen Sienkin mielestä.\nHän suuttui ja tukki kaikki makuuhuoneeseen johtavat reiät ja otti\nrottia vastaan vain ruokasalissa järjestäen niille asianomaiset astiat\nlattialle. Ystävyys jatkui täten häiriintymättä.\n\nSitten ne katupojat, pikku pojat. Ne odottivat Puusillan seuduilla\nWissen Sietä joka aamu ja saattoivat hänet kirjastoon ainaisessa\njuhlakulkueessa. Wissen Sie kulki keppiään heiluttaen, lämpöisellä\nilmalla pitkässä bonjourissaan ja kylmällä säällä vanhassa, kuluneessa\nvihertävässä palttoossaan, mutta olipa sää mikä tahansa, aina roikkui\nWissen Siellä jostakin taskusta, hihasta tai housunlahkeesta jokin\nepäilyttävä valkoinen nauha tai nenäliina. Pikku pojat kulkivat\nhuutaen ja laulaen hänen perässään: \"Wissen Sie mit Fitzelband\",\njonka virolainen muunnos on niin repäisevä, että sitä on paras\nolla toistamatta. Nenäliinasta oli tehty laulu omintakeisella\nvirolais-saksalaisella sekakielellä, samoin housunlahkeista. Siten\nkulkue suuntautui ylös Tuomiovuorelle kirjaston ovelle saakka\nWissen Sien aina mulkoillessa ja vähän väliä heristellessä poikia\nkepillään. Iltapäivällä hänen lähtiessään kirjastosta oli sakki taas\nhäntä odottamassa, satoi taikka paistoi. Mutta eräänä aamuna, kun\ntulin kävelyltäni, huomasin Wissen Sien tulevan talostaan Puusillan\nrantaan, ja mitä hän teki? Hän kiinnitti huolellisesti nuppineulalla\nnenäliinan riippumaan bonjourinsa taskusta ja vilkuili sitten\nympärilleen vartoillen poikaparveaan. \"Vanha petturi\", sanoin minä.\n\"Puolet Tarton poliisivoimasta on tarjonnut teille apuaan poikasakkia\nvastaan ja harkinnut keinoja pelastamiseksenne. Jopa on tehty ehdotus\nerikoistarkkailijan palkkaamiseksi toalettimme aamukatsastusta varten.\nMinä olin aikonut ehdottaa erikois-Klassendamen valitsemista siihen\ntoimeen, sitten te itse...\" Ääneni loppui siihen. Wissen Sie raapi\nkorvantaustaansa ja oli hirveän syyllisen näköinen. Sitten hän selitti\nminulle, ettei pitäisi paljastaa tätä yksinäisen, vanhan miehen pikku\npetosta, hänestä kun oli niin hauskaa saada seuraa pitkälle matkalleen\nkirjastoon, ja pojillakin kun oli niin hauskaa... he olivat aivan\nniinkuin rotatkin...\n\nMutta kerran tapahtui skandaali, josta Wissen Sie oli vallan\njärkyttynyt. Koko roikka oli juuri saapunut kirjaston eleen.\nEnsimmäisenä Wissen Sie, jonka takalistosta riippui valkoinen nauha\nja hänen perässään parikymmentä poikaa pidellen toisiaan takin\nliepeistä kiinni ja hoilaten täyttä kurkkua. Silloin pari venäläisiä\nprofessoria hyökkäsi keppeineen poikajonoon pelastaakseen Wissen\nSien kiusanhengistään ja saatuaan pari nulikkaa kiinni pehmittivät\nniitten takapuolta aika lailla, ennenkuin Wissen Sie pääsi apuun. He\nsaattoivat täten poikaparven moneksi päiväksi pelon valtaan. Wissen\nSie oli raivoissaan ja valitteli, että mitäpä muuta venäläisillä\ntsaarin tomppeleilta voisi odottaakaan. Hän surkutteli, ettei jaksanut\npuolestaan antaa heille selkäsaunaa.\n\nMinustakin muodostui tuollainen rotta Wissen Sien elämään. Kotimatkalla\nkoulusta rupesin poikkeamaan Wissen Sien luokse kirjastoon, ja minulle\navautui ihanan ihana aarreaitta. Kirjasto oli siihen aikaan päivästä\njo suljettuna, mutta Wissen Sie avasi itse minulle oven erikoisen\nmerkinantokoputuksen jälkeen. Sain kiivetä johonkin ikkunakomeroon\nja lukea, mitä ikinä halusin. Erään hyllyn nurkassa oli paksujen\nkirjojen takana Wissen Sien varaama leivos- tai omenapussi, niin\nettei minulta mitään puuttunut. Vain yhden kerran Wissen Sie unohti\nminut sinne ja hätääntynyt vahtimestari luuli minua aaveeksi. Muuten\nseurustelin pelkäämättä kirjaston haamujen kanssa, ja niitä oli siellä\niltahämärissä paljon. Vuosisadat silittivät päätäni ja vanhojen,\nnahkakantisten nidosten tuoksu ja tomu seurasi minua kotiin, jossa\nsain toruja, kun myöhästyin päivälliseltä. Vanha Wissen Sie, harmaa\nja kyyryselkäinen, liikkui itsekin hyllyjen keskellä hiipien kuin\nmikäkin Quasimodo. Goottilaisista, jättimäisistä kaari-ikkunoista\navautui taivas korkeana yli puitten latvojen, ja ilta-auringon\nsäteissä tanssivat tomuhiukkaset valtavien hyllyjen ympärillä tuossa\n\"ihmiskunnan ajatuksen museossa\", joksi Wissen Sie kirjastoaan nimitti.\nHän käski minua muistamaan, että me, maaorjien lapset, joiden esi-isät\naikoinaan olivat pystyttäneet nuo muurit, olimme nyt vaalimassa\ntuota ajatuksen museota, että kaikki tieto siinä olisi meidän\nsaavutettavissamme. Muista se, pikku tyttö...\n\nMuuten, luo elämän jatkuvaisuuden tunne on ollut minussa sangen\nvoimakas lapsuudestani saakka, ehkäpä kiitos sen, että isoisäni luona\nsain elää niin voimakkaasti kansani menneisyydessä ja historiassa.\nMinulla on aina ollut elävä tietoisuus siitä, että haudassaan\nolevat elävät kumminkin aina mukanani. Samaten olen koko elämäni\najan kuljettanut mukanani joukkoa eläviä ihmisiä, koko sukuani, ja\nystävistäni, jotka kerran ovat olleet minua lähellä, on minun aina\nollut hyvin vaikeata luopua. Paitsi vanhempiani, jotka vuonna 1915\ntulivat luokseni sotaa pakoon, kun silloin pelättiin saksalaisten\nmaihinnousua Pärnuun, tulivat vähitellen kaikki sisarukseni Suomeen\nja häipyivät vasta minun toivomuksestani takaisin itsenäiseen Viroon.\nSamaten pysyivät kaikki sukuani koskevat langat isäni käsissä niin\nkauan kuin hänellä oli yhteyttä Viroon. Vaikka minulla on vain yksi\nlapsi, on taloni aina ollut täynnä lapsia; vaikka olen yksinäinen\nihminen, en ole koskaan ollut yksin, sillä sekä elävät että kuolleet\novat aina mukanani. Ja kummalliselta tuntuu, että tultuani Suomeen\nlöysin Hauholla mieheni suvusta aivan samoja ihmisiä, jotka minulla\njäivät Viljandinmaalle. Kieli vain oli hiukan toista murretta ja\nihmiset hitaampia kuin Viljandinmaalla, ja he lauloivat vain hiukan\nvähemmän...\n\nSamoin kuin poikajonoaan Wissen Sie kuljetti mukanaan kansaansakin\nja omaa menneisyyttään. Kirjat Baltikumin historiasta elivät hänen\nkäsissään vanhan munkin, Latvian Hindrekin kronikasta Grenzsteinin\npoleemiseen \"Kansankirkko vai Herrain kirkko\"-teokseen asti, ja Wissen\nSien siellä saamien lähteitten perusteella aloin seitsemännellä\nluokalla pitää hapuilevia esitelmiä Viron historiasta alempien luokkien\ntytöille.\n\nWissen Sie sanoi minua kirjastorotakseen, ja miten onnellinen minä\nolinkaan tuossa kirjastorauniossa, jossa koko maailma aukeni eteeni.\nSain jokaisen kirjan, jonka halusin. Enkä puhunut siitä kenellekään,\nkoska Šviliä ei enää ollut. Vain Tönisson arvasi, että sain kirjani\nWissen Sieltä, mutta hänkään ei aavistanut, mikä salaisuus vallitsi\nminun ja Quasimodon välillä. Vasta myöhemmin kuulin, että venäläiset\nprofessorit, jotka silloin tällöin tapasivat minut kirjastosta, olivat\npanneet liikkeelle huhun, että olisin Wissen Sien ja tuon salaperäisen\nprinsessan lapsi, jota Wissen Sie salaa kasvatti Tartossa. Wissen Sie\noli tästä ikihyvillään eikä varmastikaan sitä peruuttanut.\n\n\n\n\nRETKI PIETARIIN\n\n\nKeisarinna Marian toivomuksesta kutsuttiin joka kevät useimmista\nhänen suojeluksessaan olevista oppilaitoksista parin yläluokan\noppilaat noin pariksi viikoksi Pietariin tutustumaan kaupunkiin ja sen\ntaidelaitoksiin. Noita Marian kimnaaseja oli Venäjällä kymmenkunta,\nmm. Helsingin venäläinen tyttökimnaasi oli myös Marian koulu. Vaikka\nmeidän koulullamme olikin Puškinin nimi, sitäkin pidettiin jostakin\nsyystä keisarinnan suojeluksessa olevana kouluna, ja niinpä mekin\npääsimme tuolle matkaile — yhteensä parikymmentä oppilasta. Saimme\noman rautatievaunun sekä meno- että paluumatkalle. Asuimme Pietarissa\nkeisarinnan vieraina, osa kuuluisassa Smolnan instituutissa, josta\ntuli suuren vallankumouksen aikana Leninin päämaja, ja osa Bestuževin\nnaisyliopistossa.\n\nMeidän, lasten, oli suoriteltava matkakuluista muistaakseni kymmenen\nruplaa, ja se aiheutti, etteivät köyhemmät tytöt päässeet mukaan.\nKymmenen ruplaa oli siihen aikaan iso raha. Sittemmin kuulin\nTreffneriltä, että rahasensus olikin oikeastaan vain sitä varten,\netteivät köyhät ja huonosti pukeutuneet tytöt olisi päässeet mukaan\nkoulua häpäisemään... Noin kylmäveristä se oli! Sain kotoa 10\nruplaa, mutten onnistunut saamaan muille virolaisille tytöille rahaa\npaitsi yhdelle ja sen tietenkin Treffnerin välityksellä. Hän antoi\nkai siitä itse enimmät puolet. Kaikki muut matkakulut tulivat siis\nkeisarinnan erikoiskassasta, ja meitä ohjaamassa Pietarissa oli hänen\nkamariherransa Polovzev, ja teattereissa saimme istua leskikeisarinnan\nomissa aitioissa. Museoihin meitä kuljetettiin hänen vaunuissaan ja\nhevosillaan.\n\nPietari vuonna 1903 keväällä... Oli ihana kevät ja koko kaupunki juhli\nRanskan presidentin vierailua, presidenttinä muistaakseni silloin oli\nFallières. Saimme osallistua juhlanäytäntöihin molemmissa suurissa\nkeisarillisissa teattereissa. Marian teatterissa oli baletti. Näin sen\nja koko Pietarin sosieteetin ensi kerran elämässäni koko loistossaan.\nEturivissä istuivat balettomaanit kiikareineen. Kšesinskaja ja muut\nprimaballerinat tanssivat, ja ranskalaiset upseerit huusivat: \"Vive\nla femme russe...\" Aitiot ympärilläni hohtivat helmistä ja säteilivät\nbriljanttidiadeemeista, täyttyivät silkistä ja sametista ja pitseistä;\nnaiset niissä olivat sivuasia... Me istuimme silmät selällään ruskeissa\nhameissamme ja valkoisissa esiliinoissamme kuin kuvapatsaat. Muistan,\nettä Olga Levitskaja sanoi minulle kylmällä äänellään: \"Pian minäkin\nistun noissa aitioissa.\"\n\nEn tiedä, istuiko hän koskaan noissa aitioissa. Häneltä jäi siihen\naikaa vain 15 vuotta, sillä vuonna 1918 oli tämä loisto, hohde ja\nbriljanttien säteily hävinnyt olemattomiin, ja vaaleansiniseen\nsamettiin verhotuilla tuoleilla istuivat sodanjälkeisissä repaleissaan\nja ryysyissään Pietarin työläiset, ehkäpä samojen kerjäläisten\njälkeläiset, — elleivät he itse — jotka nälkiintyneinä ja likaisina\npiirittivät teatteria meidän tullessamme ulos. He kerjäsivät almuja\nlihavien kuskien työntäessä heitä pois loistovaunujen luota,\nvälkkyvissä valjaissa kiiltelevien hevosten melkein ajaessa heidän\nylitseen. Mutta vaikka kulta onkin hankautunut pois ja sametti kulunut\nnojatuoleista, niin kumminkin eräs säteily on jäänyt teatterin\nkatsomoon, jonka tuo harmaa työläismassa täyttää — ihmissilmien\nsäteily. Se on loistavampi kaikkia briljantteja ja helmiä, tuo säteily\nnälkäisissä ihmissilmissä, jotka eivät koskaan aikaisemmin ole nähneet\nbalettia, teatteria ja kaikkea sitä, mikä rikastuttaa ihmiselämää.\nTuolle yleisölle esiintyvät samat suuret taiteilijat, jotka silloin\nesiintyivät haukottelevalle, liiaksi kultivoidulle Pietarin ylhäisölle.\n\nMutta me keisarinnan aitiossa emme haukotelleet. Meidän silmämme\nsäteilivät kuten noitten teatterien uusien valtiaitten, sillä me olimme\nlapsia ja myöskin tulevaisuutta.\n\nAleksanterin teatteri — kultaa, punaista ja samettia... häikäisevät\nsalit ja käytävät... Ostrovskin Metsä oli näyttämöllä, ja muistaakseni\nme näimme Tšehovin jonkin näytelmän. Minulle aukeni kokonaan uusi\nmaailma, olin hiljaa kuin kirkossa.\n\nSitten Eremitaasi, joka oli ensimmäinen taidegalleria, minkä näin.\nOlimme siellä kai kolme aamupäivää ja kuljimme kuin unessa. Näin omin\nsilmin El Grecoa, Rembrandtia ja Düreriä, mutta ennen kaikkea Rafaelia,\nja hiljennyin yhä enemmän. Kamariherra, joka oli suuri taiteentuntija,\npiti meille suoranaisia esitelmiä ja oli vähällä repiä hihani\npitäessään minusta kiinni, jotten pääsisi karkuun niitten taulujen\nluokse, joita rakastin. Vannoin itsekseni, että tulee aika, jolloin\nminäkin saan itsekseni istua jokaisen rakastamani taulun edessä miten\nkauan haluan. Mutta kamariherra oli vanha ja viisas ja näki valani\nsilmistäni. Hän sanoi minulle surullisesti:\n\n— Se aika ei tule koskaan. Me kaikki luulemme, että se tulisi, mutta\ntulematta se jää...\n\nHän oli oikeassa. Minulla ei ole koskaan Pietarissa ollut niin paljon\naikaa, että olisin voinut istua El Grecojen edessä tuntikausia.\nKummallisinta, että olen unohtanut, mitä kaikkia tauluja minun siellä\nolisi pitänyt ihailla, mutta sitä en ole unohtanut, että ihminen pystyy\nlukemaan toisen ihmisen ajatukset, että ihminen on ihmeellisin kaikista\ntauluista. Olen niitten sijasta usein muistanut tuota suippopartaista,\nvähän keikkuvin askelin kulkevaa kamariherraa, joka rakasti kaikkea\nsitä, mitä minäkin, ja viitsi puhua meille lapsille.\n\nAleksanteri III:n museossakin me kävimme ja sieltä perin erään\nrakkauden, joka minussa on säilynyt tähän asti. Se ei ole Repin\neikä kukaan muukaan suurista venäläisistä maalareista, joilla on\nkilometrin pituisia jättiläistauluja, vaan metsän maalari Šiškin, jonka\nsatumaisten ihmeellisten metsämaisemien yllä lepää ilmielävä kaste.\nTekisi mieli taittaa puun oksa ja suudella kosteata tammen lehteä.\nVarjoisan maan ja sammaleen tuoksu kantautuu sieraimiin. Kamariherra\nlahjoitti minulle Šiškinin tuttavuuden.\n\nSitten me kävimme paroni Stieglitzin taidekoulun yhteydessä olevassa\nrakennustaidemuseossa ja näimme ihmisten asuinsijoja aina luolista ja\nkatakombeista nykyaikaan saakka. Ainakin meistä se oli jännittävää,\nvaikka koko laitos taitaa nykyisin olla hävitetty.\n\nMeille näytettiin Talvipalatsi ja jännittävin paikka siinä talossa\noli minusta talvipuutarha, jossa tuhannet linnut lensivät ja\nlauloivat ikuisessa palmujen ja ruusujen kesässä. Sen käytävillä oli\nlumivalkoista hiekkaa ja siellä täällä solisivat suihkukaivot ja\nmarmoriveistokset katselivat pensaitten lomista. Ajattelin, että jos\nminä olisin keisarinna, asuisin aina talvipuutarhassa ja miettisin,\nmitä voisin tehdä saattaakseni kansani onnelliseksi ja poistaakseni\nkaiken kurjuuden Pietarin kaduilta, miten kutsuisin koolle Venäjän\nparlamentin ja antaisin autonomian kaikille pienille kansoille\n— itsenäisyyttä ei silloin vielä kukaan uskaltanut uneksiakaan.\nOpettajiemme äärettömäksi kauhuksi aloin selittää kamariherralle tuota\nohjelmaani. Tämä kuunteli minua huvittuneena ja oli pelastanut minut\nsanomalla myöhemmin opettajalleni, että hänellä oli ollut suuri ilo\ntutustua Tarton \"kehittyneeseen\" kouluun...\n\nKymmenen tyttöä siitä \"kehittyneestä koulusta\" asui, kuten jo\nkerroin, Klassendamen kanssa Smolnassa ja he suorastaan kapinoivat\nsitä vastaan. Se oli vankila verrattuna Bestuzevin naisyliopistoon,\njossa toiset kymmenen viihtyivät naisylioppilaitten vapaassa seurassa\nerinomaisesti. Minä ja Fanny kuuluimme tuohon Smolnan joukkoon ja\npäätimme kapinoida. Ne kilometrien pituiset käytävät, komento makuu- ja\nruokasaleissa ja koko tyttöjen henki oli meille vapaudessa kasvaneille\nsuorastaan masentava. Kumminkin Fanny löysi sieltä pari tyttöystävää,\nja me pääsimme livahtamaan ulos erään heidän opettajattarensa avulla\nihmeellisiä käytäviä pitkin kummalliselle ovelle ja siitä Pietarin\nvapauteen sekä parivaljakkoon, jolla me neljä tyttöä ajoimme Nevskille\nilotulitukseen; kuinka me nautimmekaan siitä, että ranskalaiset\nupseerit heittivät meille ruusuja huutaen: \"Vive la femme russe\",\nmeidän vastatessamme: \"Vive l'armée française.\" Oi, niitä menneitä\naikoja...\n\nKumma kyllä, koko retkemme pysyi salassa. Eivät nuo ylimystytöt\nvarmaankaan olleet ensi kertaa tuollaisella matkalla.\n\nPietarhovissakin me kävimme ja kaiken maailman palatsit ja ylellisyydet\nme näimme. Mutta kaiken loistonkaan keskellä en voinut unohtaa tuota\nryysyistä, paljasjalkaista kerjäläisjoukkoa, joka maleksi Gostinyi\nDvorin kaupparivien pylväskäytävillä ojentaen käsiään ihmisille. Joka\npalatsin, teatterin ja aseman liepeillä heitä oli. Nevskillä ajoivat\nihanat landoot lihavine kuskeineen ja kynttilänsuorine lakeijoineen\nhiljaista paraatiajoa niissä istuvien kauniiden naisten pitsireunaisten\npäivävarjojen loistaessa aurinkoisella valtakadulla kuin kirjavat\nilmapallot. Hevosten kaviot kopistivat hiljaa puumosaiikkia, kuskien\nsilloin tällöin huudellessa toisilleen iloisia kompasanoja. Ja samalla\nNevskillä hoiperteli kellarikerroksissa sijaitsevista likaisista\noluttuvista ja tshainajoista esiin humalaisia miehiä ja kalpeata,\nnälkäistä köyhälistöä, jota meidän koululaisjonomme pelokkaana väisteli\nja jota ylhäisön piirissä sanottiin \"pittoreskiksi vaihteluksi\"\nPietarin katukuvassa.\n\nMe kävimme myös keisarinnan omassa, Anitskovin palatsissa Nevskin\nvarrella. Hän itse ei ollut Pietarissa, mutta meille pidettiin puhe\nhänen hyvyydestään ja annettiin teetä keisarillisista kupeista\nkamariherran toimiessa isäntänä ja kutsuessa runollisesti keisarinnan\nvanhaa kotimaata Hamletin maaksi. Muistan, että opettajiemme kasvot\nloistivat autuudesta, jota me lapset emme vähääkään tunteneet. Ajan\nhenki oli jo puhaltanut ylitsemme.\n\nEläintarhassa ja Kansan talossa, Narodni Domissa, me kävimme.\nRouva Leijonan ja Herra Tiikerin seurassa kirvoittui meistä kaikki\narvokkuutemme ja muutuimme taas lapsiksi. Kansan talon ravintolassa\npaistettiin pihvi aivan silmiemme edessä valtavassa keittiössä, johon\nkoko yleisöllä oli pääsy. Muistan, että talo oli suurenmoinen laitos,\nmutta sen koommin en ole siellä käynyt.\n\nMiten väsyneitä me olimmekaan kotimatkallamme. Kenkäni olivat kuluneet\nrikki ja ne olivat muutenkin epämukavat. Sain niitten vuoksi kovasti\nkärsiä.\n\nMatkan päätulokseksi jäi minulle tietenkin teatteri. Olin 10-vuotiaasta\nsaakka itse \"tehnyt\" teatteria, näytellyt ja laatinut näytelmiä,\nmutta se, mitä nyt olin nähnyt, ylitti kaiken maailmassa. Minä tiesin\nnyt, että elämä voidaan keskittää huimaavan rikkaiksi elämyksiksi\nja että katsoja voi olla kuin kantele, jolla näyttelijä voi soittaa\nihmiskunnan ihaninta soittoa, tehdä ihmiselämästä unelmia, lahjoittaa\nihmiselle monta ihanaa elämää ja saattaa hänet unohtamaan arkipäivän ja\nonnettomuuden ja elämään mukana toisen ihmisen kohtaloita. Kuvittelin\nsilloin jo mielessäni, että minäkin tulisin kerran soittamaan ihmisten\nsieluilla ja seisomaan tuhansien silmäparien edessä katsojien\nhurratessa minulle. Ajattelin, että silloin voisin kuolla onnen\ntunteesta.\n\nOlen seisonut melkein kaikkien Viron ja Suomen teatterien näyttämöillä\nihmisten hurratessa minulle, enkä ole tuntenut sitä onnen tunnetta. Kun\nLontoossa \"Niskavuoren naisten\" ensi-illassa parituhathenkinen yleisö\njuhli minua, nipistelin käsivarttani ja koetin sanoa itselleni: \"Tämä\non Lontoo\" ja etsin itsestäni onnen tunnetta — enkä löytänyt. Ainoa\nlämmön tunne, mikä minulle jäi, aiheutui tietoisuudesta, että sisareni,\nhän, joka oli joutunut minusta kauas, mutta johon olin sidottu\nverisitein, oli lähelläni ja ikäänkuin piteli yli ihmismeren kättäni —\nsuuressa yksinäisyydessäni. Olimme hyppineet yhdessä käsi kädessä yli\nvesilätäkköjen, hänelle olin kertonut ensimmäiset omatekoiset satuni,\nja kun talomme paloi eräänä syysyönä ja isä oli heittänyt meidät\nikkunasta sänkyvaateläjään — minä olin silloin viisi- ja sisareni\nkolmivuotias — olin ottanut häntä kädestä, juossut hänen kanssaan aidan\nviereen ja käärinyt hänet peitteeseen itse värjötellen vieressä. Tätä\najattelin seisoessani Lontoossa näyttämöllä ja nyt vasta kerron sen\nhänellekin. Ihmissielu on kuin viljava veden pinta...\n\n\n\n\nMINÄ ESIINNYN TAAS\n\n\nKevätpuolella 1903 oli se vaara, johon olin joutunut tuon nuorison\njuhlan vuoksi, alkanut jo häipyä mielestäni siksi paljon, että uskalsin\ntaas antautua erääseen seikkailuun, josta olisi saattanut koitua\nminulle mitä ikävimpiä, seurauksia, ellen olisi pelastunut siksi, että\nminulla oli joko onni mukanani tai että olin voittanut johtajattaren\nsydämen puolelleni ja koko opettajakunta katsoi asiaa sormiensa lävitse.\n\nViron ylioppilasyhdistyksessä (Eesti Üliöpilaste Selts) vietettiin\ntavanmukaista vuosijuhlaa, jossa aina esitettiin jokin näytelmä muun\nohjelman ohella. Juhla oli tietenkin täysin suljettu, siis järjestetty\nvain kutsuvieraille ja ylioppilaskunnan jäsenille. Mutta se oli Tarton\nvirolaisen seurapiirin jokavuotinen suurtapahtuma, johon oikeastaan\nkokoontui koko virolainen sivistyneistö.\n\nEsitykselle sattui sellainen onnettomuus, että näytelmän pääosan\nnaispuolinen esittäjä joko sairastui tai suuttui. Ei voitu löytää\nketään muuta kuin minut, joka olisi voinut niin lyhyessä ajassa\nharjoitella osan. Yritin luonnollisesti kieltäytyä, koska meiltä\nkoululaisilta oli kaikenlainen julkinen esiintyminen jyrkästi kielletty\nja koska jo aikaisemmin olin joutunut samanlaisesta rangaistukseen.\nAnts Simm puhui minut kuitenkin pyörryksiin vakuuttaen, ettei nimeäni\ntultaisi julkaisemaan ja että juhla oli aivan perhejuhla, jne. kaikkea,\nmitä voitiin esittää huonon asian puolustukseksi. Olen unohtanut\nnäytelmän nimen, mutta sen muistan, että minun piti esittää siinä\nitsepäisen, villin tytön osaa, joka miellytti minua suuresti. Niinpä\nminä siis kumminkin suostuin toivoen, että pelastuisin jollakin\njuridisella tempulla koulussa.\n\nKoko teatteritapaus sai merkitystä niitten henkilöitten vuoksi,\njotka osallistuivat kappaleen esittämiseen. Ohjaajana toimi tohtori\nMenning, joka oikeastaan oli teologi, mutta josta tuli kuitenkin Viron\nensimmäisen teatterin — tavallaan kansallisteatterin — Vanemuisen\njohtaja ja luoja ja joka juuri aloitteli teatteriuraansa. Sittemmin\ntästä teologista ja teatterimiehestä tuli myöhemmin Viron itsenäisyyden\naikana monivuotinen Viron Berliinin-lähettiläs.\n\nEnsimmäistä miespääosaa esitti Anis Simm, josta tuli Menningin\njälkeen Vanemuise teatterin monivuotinen johtaja ja vihdoin viimein —\npankinjohtaja.\n\nToista miespääosaa esitti Ants Rebane, josta tuli Viron suurimman\nsanomalehden, Päevalehden, toimittaja ja sittemmin Viron tasavallan\nSuomen-lähettiläs.\n\nNiin, ja sitten primadonnana esiinnyin minä, joka olen ollut mm.\npuutavaraliikkeitten johtajana Suomessa ja josta tuli suomalainen\nnäytelmäkirjailija.\n\nOnhan siinä jo ihmiskohtaloita yhden iltaman näytelmään.\n\nVaikka harjoitusaika oli lyhyt ja sangen riitainen Simmin ja minun\ntemperamenttini vuoksi, niin kuulemma menestyimme hyvin, ja Aino Kallas\ntutustui minuun näyttelijättärenä eikä tahtonut uskoa, että olin vain\nhänen miehensä oppilas tyttökimnaasista.\n\nAino Kallas oli juuri muuttanut Pietarista Tarttoon ja saanut kotinsa\njärjestykseen. Hän ryhtyi nyt tutustumaan tarttolaiseen maailmaan ja\nTartto häneen.\n\nAino oli kaunis kuin ilmestys, häikäisevän älykäs ja sitä paitsi\nsuomalainen. Me olimme kaikki hurmaantuneita, ja Kallaksen talosta\ntuli Tönissonien talon ohella Viron älymystöä koossa pitävä voima.\nAino Kallas tuli Tarttoon tietoisena tehtävästään, hän oli utelias\nmeidän kaikkien suhteen ja valmis runoilijan koko herkkyydellä\nvaalimaan tarttolaisia. Tartossa oli helpompaa päästä lähelle ihmistä\nkuin Suomessa, ja mitä puutteita meissä olikin, niin lämpöä ja\nomaperäisyyttä meistä ei puuttunut.\n\nMuistan, että olin tosiaankin onnellinen sinä iltana. Jollakin\ntavoin oli itsestään selvää, että elämäntehtäväni tulisi olemaan\nteatterissa ja luonnollisesti näyttelijättärenä. Istuimme Menningin\nkanssa ja rakensimme pilvilinnoja. Hänestä piti tulla Bergbom ja\nminusta Ida Aalberg, Duse ja Iso Sarah samassa persoonassa. Tämän\npiti olla yhteinen salaisuutemme. Sitä ennen minun oli päästävä\nyliopistoon, sillä Menningin mielestä teatteri vaati ihmiseltä kaiken\nkulttuurin, mitä ihminen ikinä kykenee hankkimaan ennen varsinaista\nteatterikoulutusta. Olen siitä neuvosta aina ollut Menningille\nkiitollinen, vaikka kestikin kolmekymmentä vuotta, ennen kuin tulin\nnäyttämölle, tosin en näyttelijättärenä, vaan näytelmien luojana,\nmutta tulin kuin kotiini, sillä kirjavan elämäni aikana yliopisto-\nja liikenaisena olen aina ollut varma siitä, että joudun teatteriin\nharjoiteltuani ensin maailmanteatterissa.\n\nMenningin itsensä kävi toisin. Hän sai jättää teatterin siirtyäkseen\nelämänsä loppuun saakka maailmanteatteriin, diplomaatiksi,\nmutta sitä ennen hän laski pohjan Viron teatterille. Hän oli\nkulttuuripersoonallisuus, järkevä ihminen. En unohda milloinkaan,\nettä hän siihen aikaan olisi voinut neuvoa minua menemään heti\nkoulusta teatteriin, jolloin olisin joutunut mitä raskaimpaan\nristiriitaan... Wissen Sie oli aivan raivoissaan, kun vihjaisinkin\nhänelle teatterisuunnitelmistani. Oli suorastaan sopimatonta ajatella\ntuollaisia temppuiluelämää, jo kaikki kirjatkin siitä suuttuivat.\nNäyttelijä on ilveilijä, hän sen tiesi. Hän oli nähnyt Ellen Terryn\nsekä Iso-Sarah Bernhardiin. Tönissonille en uskaltanut vihjaistakaan\nkoko jutusta ja vielä vähemmän kotonani. Ja niin tuo näyttelijäunelmani\nhäipyi, kuten niin moni muukin unelma.\n\nMutta koko näyttelemishomman aikana olivat koulussa tentit käynnissä ja\nkaikki yöt sain lukea ja sulkea korvani satakieliltä ja koettaa olla\najattelematta Šviliä. Sain monia kirjeitä mm. Mantsuriasta virolaisilta\nupseereilta, joitten kanssa olin tanssinut keisaribaaleissa ja jotka\neivät milloinkaan unohtaneet minua. Mutta Kaukasiasta en saanut yhtään\nelonmerkkiä, ja vähitellen alkoi minulle selvitä, miten hirvittävän\nitsekäs ja ymmärtämätön olin ollut ja miten oikeassa kirurgi olikaan,\nkun oli leikannut minut pois elämästään. Se oli elämäni ensimmäinen\ntodellinen suru, jota en voinut kenellekään puhua, en ennen kuin nyt...\nkun se nousee nuoruuteni usvan takaa.\n\nKuten sanottu, koulussa ei kukaan ollut tietävinäänkään uudesta\nrikoksestani teatterialalla En tiedä, oliko se ehkä tohtori Kallaksen\nansiota. Klassendamen silmäyksistä tosin ymmärsin, että asiaa oli\nopettajien piirissä käsitelty. Hän teki uhkaavia viittailuja sen\nvaralta, etten läpäisisi tenteistä ensimmäisenä, niin että sain lukea\nhenkeni edestä, ja säilytin asemani, vaikka anemiani taas yltyi.\n\n\n\n\nMUSIIKKINI\n\n\nElämäni varjonpuolelle saan laskea onnettomat musiikkiopintoni, jotka\nmyrkyttivät minulla monta päivää Tartossa puolentoista vuoden aikana\nja joista en ole vielä tähän päivään kertonut kenellekään — kiitos\nbaltilaisen kasvatukseni.\n\nÄitini käsitykseen tyttöjen sivistyksestä kuului ehdottomasti musiikki\nja erittäinkin pianonsoitto, jota ilman baltilaista tyttöä ei\nsaattanut kuvitellakaan. Hän oli itse aikoinaan, kun hänen isänsä oli\nhakenut hänet pois koulusta äidin kuoleman jälkeen, saanut keskeyttää\nmusiikkiopintonsa ja suri sitä kovasti, koska rakasti laulua ja soittoa\nyli kaiken. Sen vuoksi siis minun nyt piti koulutyöni ohella opiskella\nsoittoa. Ei silti, etten olisi pitänyt musiikista, mutta se oli\nkuitenkin tarkoitettu vain yksityiseksi huvikseni, ja kaikkien lukujeni\nja harrastusteni ohella se pakostakin muodostui vain harmilliseksi — ja\nsitäpaitsi sangen vaaralliseksi sivuharrastukseksi.\n\nMusiikkiopettajani G. oli mies, jolla oli huomattava sija koko\nBaltikumin musiikkielämässä, valtavan lahjakas persoonallisuus, joka\naikoinaan oli ollut professorina Dresdenin konservatoriossa, ellen\nerehdy. Hän oli nainut rikkaan baltilaisen paronittaren ja sillä\ntavalla siirtynyt Tarttoon.\n\nHän asui isossa yksityistalossa, sangen eurooppalaisessa ympäristössä,\njossa vilisi palvelijoita. Hänen musiikkisalinsa oli aivan valtava ja\nsiellä oli paitsi Bechsteinin ja Steinwayn flyygeliä, lisäksi vielä\nvaltavat urut takaseinällä. Näitten urkujen vuoksi annan hänelle paljon\nanteeksi.\n\nHän oli komea, kookas mies ja hänen temperamenttinsa, todellinen\ntaiteilijatemperamentti, oli peloittava. Hänen silmänsä leimahtelivat\nvähemmästäkin ja hän pudisteli usein mahtavaa, jo harmahtavaa\ntukkaansa, kun tein virheitä soittaessani. Yleensä oppilaat pelkäsivät\nhäntä. Kerrottiin, että hän oli jopa lyönytkin heitä suuttuessaan.\nSitten hän oli myrskyisesti pyytänyt anteeksi. Mutta saattoi\noppilaitten pelkoon olla muitakin syitä. Minä en pelännyt häntä, sillä\nuskoin aina hyvää ihmisestä. Kun hänen äkkinäiset vihanpurkauksensa\neivät vaikuttaneet minuun, hän sanoi, että virolaiset ovat kylmiä\nkuin kalat, ja tunti jatkui taas. Olin hänen ainoa virolainen\noppilaansa. Hänen tuntinsa olivat hyvin kalliit, enkä minä olisi\nvoinut ajatellakaan niitä, ellei isoisäni, joka oli kuunnellut\nhänen kirkkokonserttejaan ja nähtävästi suorastaan jumaloi hänen\nurkumusiikkiaan, olisi tarjoutunut maksamaan tuntejani. Sitä paitsi\nG. muutenkin valitsi oppilaitaan, joten olin ylpeä, kun hän hyväksyi\nminut. Soitin hänelle Schumannin pikku kappaleen näytteeksi ja hän\nväitti minussa olevan musikaalisia temperamenttia. Se oli hänestä\npääasia. Isäni oli menestyksestäni hyvin onnellinen.\n\nNäin siis alkoivat tuntini ja hänen harmoniaopin ja musiikinteorian\nluentonsa, jotka olivat suorastaan suurenmoisia. Harjoittelin\nalussa uskollisesti, mutta minun tuhannet muut harrastukseni olivat\nsyynä siihen, että innostukseni pian laimeni. G. kutsui minua pikku\ntytöksi ja kuunteli kärsivällisesti kun kerroin, mitä kaikkea luin\nja harrastin. Minua hermostutti, että hän alkoi soittaessani pitää\nkättänsä olkapäälläni. Sanoin siitä hänelle, mutta silloin hän siirsi\nkätensä vyötärölleni, tietenkin hyvin isällisesti ja hellästi. Minua\ninhoitti hänen kätensä sanomattomasti. Koetin siirtää tuoliani, mutta\nse ei auttanut. Hän alkoi pitää kättäni kädessään selitellen virheitäni\nja samalla nojautuen yhä lähemmäksi \"pikku tyttöä\". Sitten hän yhtäkkiä\nhermostui, istui urkujen eteen ja soitti jonkin Bachin preludin niin\nvaltavasti ja huumaavasti, että minä pianotuolillani lepatin kuin lehti\ntuulessa, ja kaikkein ihaninta oli, kun hän ryhtyi improvisoimaan\nantaen vox humanan julistaa ihmisen yksinäisyyttä yli maailman pauhinan.\n\nUnohdin vastenmielisyyteni sekä tunteja että häntä kohtaan ja olin\nyksinomaan onnellinen siitä, mitä hän minulle oli antanut. Hän tiesi,\nettä oli soittanut sydämeni kielillä, pyyhki kyyneleitäni ja sanoi\nuskovansa taas itseensä, koska pikku ihminen itki. Minä lupasin\nharjoitella hyvin seuraavaksi kerraksi, ehkä aavistaen sen, mitä nyt\ntiedän, nimittäin, että olin kuullut ihmisen taistelevan itsessään\npirujen kanssa.\n\nHänen rouvansa oli pieni, harmaantunut, hieno ihminen, varmasti\nhäntä vanhempi. Hän ei koskaan hymyillyt, vaikka oli herttainen ja\nystävällinen meille kaikille miehensä oppilaille. Mutta hänen suunsa\nympärillä tykytti aina jokin kipu ja hänen silmänsä olivat värittömän\nlaimeat ikäänkuin niistä olisi kyynelillä huuhtoutunut pois kaikki\nloisto. Hän ei koskaan käynyt miehensä konserteissa.\n\nG:n käyttäytyminen minua kohtaan kävi yhä tuttavallisemmaksi\nensimmäisen vuoden aikana. Hän puristeli vyötäröäni ja suuteli\notsaani sanomattomaksi inhokseni ja sitten hypähti äkkiä ylös ja\nhyökkäsi uruilleen tai Bechsteininsa luokse. Hän soitti siihen kaiken\nintohimonsa palaten sitten rauhallisesti tuolini ääreen ja pyytäen\nanteeksi hermostumistaan.\n\nOlin hyvin onneton enkä tiennyt, mitä tehdä. Sen aavistin, etten voisi\nkertoa asiaa Švilille. Hän olisi voinut järjestää skandaalin. Näin\nsilmissäni, miten hän pitkän kaukasialaisen tikarinsa kanssa syöksyisi\nG:tä vastaan, ja päätin vaieta. Emien kaikkea en voinut kertoa siitä\nisälleni tai äidilleni, en missään tapauksessa äidilleni. Olisin\nhävennyt itseni kuoliaaksi. Tämä oli baltilaisen kasvatuksen tulosta,\nVielä 12-vuotiaana uskoin, että lapset syntyivät suutelemisesta, ja\nolin kovin onneton, kun näin meidän uskollisen Miinamme suutelevan\nrautapuodin kisälliä Juhania, jolle olin Miinan puolesta kirjoittanut\nkaikki rakkauskirjeet ja jolta luulin Miinan nyt saavan lapsen, vaikka\nMiina oli ilmoittanut, ettei halunnut naimisiin Juhanin kanssa. Kun\n14-vuotiaana ruumiissani tapahtui tuo kammottava muutos, joka tekee\nlapsen aikuiseksi, en uskaltanut puhua siitä äidilleni mitään ja\nkärsin summatonta kauhua, kunnes hän itse huomasi asian ja selitti\nsitä hiukan. Minulla ei ollut läheisiä kuiskailevia tyttöystäviäkään,\njoilla olisin kuullut nämä asiat. Äitini nähtävästi \"ei kehdannut\"\npuhua minulle... Kuinka silloin olisinkaan voinut puhua opettajani\nkäytöksestä kotona.\n\nG. luultavasti tiesi sen, enkä varmaankaan ollut ainoa hänen\noppilaistaan, joita hän sillä tavalla kouri, tietäen, etteivät\nbaltilaiset tytöt puhu mitään kotonaan.\n\nKoetin kaikin tavoin päästä pianotunneistani valittaen väsymystä ja\ntyöni paljoutta. Pääsinkin niistä siksi ajaksi, kun sairastin anemiaa.\nMutta äitini oli kovin vihainen, kun uskalsin mainitakaan, että\njättäisin pianotuntini. Kaikesta huolimatta olin kuitenkin edistynyt\nsoitossani ja päässyt jo käsiksi Beethovenin G-dur sonaattiin, jota\näitini rakasti ja jonka osasin jäsennellä ja pukea sanoiksi. G. oli\nsuurenmoinen siitä, että hän ymmärsi haluni tulkita sanoilla kaikkea\nmusiikkia ja antoi minun usein kertoa, mitä olin kuullut jostakin\nmusiikkikappaleesta tai miten tulkitsin hänen improvisaatiotaan.\nSe johti melkein melodeklamaatioon. Muistan, miten lausuin Heinen\nVedenneidon ja Vetehisin ja hän säesti sitä musiikillaan. Kerran hän\nkutsui minua omaksi Bettina von Arnimikseen, jolloin minä vastasin,\nettä se oli kovin väärin, sillä Bettina oli rakastunut Goetheen. Tätä\nhän nauroi katketakseen, sillä hänessä oli huumorintajua.\n\nMutta sitten kuudennella luokalla tuli lopullinen kriisi jonkin aikaa\nnuorisojuhlajupakan jälkeen, josta hänkin oli kovasti kiinnostunut.\nHänen piti kirjoittaa minulle puolen vuoden todistus ja sitä varten\nhän kutsui minut musiikkisalin perällä olevaan kabinettiinsa. Hän\npiti taas isällisesti kättänsä vyötärölläni kaikesta vastustuksestani\nhuolimatta. Yhtäkkiä hän kiskaisi minut syliinsä ja yritti suudella\nminua pidellen minua kuin rautapihdeissä rimpuilemisestani huolimatta.\nTiesin, että koko talo oli tyhjä, sillä sekä hänen rouvansa että\nsisäköt olivat jouluostoksilla, joten huutamiseni olisi turhaa.\nYhtäkkiä hän päästi minut sylistään ja sulki musiikkisalin oven\nlukkoon. Silloin minä olin yhdellä harppauksella kirjoituspöydän takana\nikkunalaudalla huutaen, että jollei hän avaa ovea, särjen ikkunan ja\nhyppään siitä ulos. Varmimmaksi vakuudeksi löin kirjalla jo yhden\nsisäruudun rikki. Huone oli alakerrassa, joten ei tarvittu mitään\nsankaruutta ikkunasta ulos hypätessä. Mutta lasin kilinä vaikutti\nhäneen ihmeen rauhoittavasti, joten voin suositella sitä muillekin\nnuorille tytöille vastaavanlaisissa tapauksissa. Nykyajan tytöt\novat kuitenkin niin kokeneita, elleivät he hevin joudu tuollaisiin\ntilanteisiin. Joka tapauksessa kyseessä oleva luolamies pysähtyi\novelle, nauroi käheästi ja avasi sen. Komensin häntä avaamaan myös\neteisen oven, jonka samoin arvasin olevan lukittuna. Senkin hän teki.\nSitten hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja pyysi anteeksi, minun yhä\nseisoessani ikkunalaudalla, mutta nyt jo valmiina itkukohtaukseen. En\ntiennyt, miten menetellä. Jos hyppäisin alas, voisin uudelleen joutua\nsatimeen. Hän yritti rauhoittaa minua, yritti laskea leikkiäkin,\nsanoi, että olin liian nuori ymmärtääkseni miehiä, ja puhui koeteltua\npölyä nuoren tytön viehätysvoimasta ja miesten taipumuksesta menettää\njärkensä minun nyyhkyttäessäni vastaan, etten ollut nähnyt kenenkään\nmuun miehen menettävän järkeään ja että tulen ikuisesti halveksimaan\nja inhoamaan miehiä... Sitten sovittiin vihdoin, että hän siirtyisi\nvasemmalle puolelle huonetta nojatuoliin siksi, kun minä saisin\npäällystakin ylleni ja ulko-oven kiinni. Muuten lapasin huutaa niin,\nettä vanha paronitar talon yläkerrassa — hän oli aivan kuuro — kuulisi\nsen. Näitten valmistelujen jälkeen olin sitten yhdellä harppauksella\nlattialla ja toisella eteisessä, sieppasin päällysvaatteeni ja juoksin\nulos kertaakaan taakseni katsomatta. Unohdin musiikkilaukkuni, tuon\njokaisen tarttolaisen \"backfishin\", keskenkasvuisen tytön tunnetun\nvirkalaukun opettajani luo ja juoksin itkien Koidulankatua alas.\nTuomiovuorella otin puhdasta lunta ja pesin sillä kasvoni ja huuleni —\nen sentään siksi, että olisin luullut tuosta suutelosta lapsia saavani\nmutta osoittaakseni inhoani kaikkea suutelemista kohtaan.\n\nEn ole sen koommin elämässäni nähnyt enää G:tä. Hän lähetti minulle\nseuraavana päivänä musiikkilaukkuni, todistukseni, kukkia ja nöyrän\nkirjeen, jossa hän pyysi anteeksi ja lausui toivovansa, että saisi\nnähdä minut jälleen joulun jälkeen lunneillaan. Poltin kirjeen ja\nvein kukat rouva Lioskolle. Ilmoitin kotona, etten koskaan enää tule\nopiskelemaan musiikkia. Ja koska isoisäni rahat tarvittiin kipeästi\nkoulumaksuihin, ei kotonakaan sitä enää vaadittu.\n\nG. kuoli 20-luvulla oppilaittensa suuresti kunnioittamana. Kumminkin\nkuulin myöhemmin, että hänellä oli ollut pari julkista skandaalia\nsuhtautumisessaan naisoppilaisiinsa. Olen myöhemmin aina katunut, että\nsilloin vaikenin asiasta ja mahdollisesti sen vuoksi joku toinen tyttö\njoutui kärsimään hänen häikäilemättömyytensä uhrina. Mutta minä olin\nsellainen, joka en kehdannut riisuutua valaistussa alkovissa pimeyden\nväijyvien silmien alla. Nyt vasta olen ensi kerran elämässäni saanut\nrohkeutta kertoa tämän, ehkäpä vain toisten, jo 60-vuotiaitten tyttöjen\nhuviksi ja opastukseksi.\n\nMutta G:tä ihmisenä olen oppinut ymmärtämään elämäni varrella.\nEn unohda, että hän kehoitti minua joko maalaamaan tai kertomaan\nmusiikkia. Istuin vuonna 1922 parin viikon ajan joka ilta Dresdenin\noopperassa Aino Malmbergin kauhuksi. Hän saattoi minua silloin\nKarlsbadiin ja Dresdeniin hoitamaan sappikiviäni ja olisi mieluummin\nnähnyt minut lääkärin määräämässä vuoteessa kuin oopperassa. Mutta minä\nsuljin silmäni, kuuntelin musiikkia itsessäni ja muistelin, miten G.\nantoi minun maalata sanoilla musiikkia ja kutsui esiin omaa musiikkiani\nsisimmästäni... Hän oli villi arohevonen kytkettynä Tarton kullattuun\ntalliin, silkkinauhalla sidottuna, narrin päähineessä höyhenet ja\nhelistimet...\n\nMutta silloin Tartossa nuori tyttö kulki kotiinsa suu ja posket lumella\nhangattuina ja itki, koska Švili ei ollut koskaan suudellut häntä.\n\n\n\n\nMATKANI TOISELLE PUOLEN LAHTEA\n\n\nOli ihana kevät vuonna 1903. Vaikka satakielet jäivätkin suurin\npiirtein kuulematta, niin olinhan sentään onnistunut tenteissäni ja\nsaanut — vieläpä ansaitsematta — kunnollisen numeron käytöksestäni ja\nlahjaksi matkan ihannemaahani — Suomeen. Tohtori Kallas oli koettanut\nlöytää minulle tilaisuuden viettää kesäni Suomessa, että siten\nvalmistuisin siirtymään Helsingin yliopistoon... vuoden päästä.\n\nMinun piti päästä senaattori Kairamon luokse Hattulaan puhuakseni\nsiellä hänen tyttärensä kanssa saksaa. Mutta jonkin perheonnettomuuden\nvuoksi ei asiasta tullutkaan mitään. Sen sijaan järjestyi matkani\nPäijänteelle, Kuhmoisiin Muurilan taloon, jossa oli ikäiseni tyttö.\nHänen kanssaan minun oli puhuttava saksaa ja siellä voisin itsekin\noppia suomea. Olin kovin mielissäni, että pääsin todelliseen Suomeen,\ntalonpoikaistaloon, jossa voin nähdä kansan elämää paljon lähempää kuin\nsenaattorin huvilassa. Kun myöhemmin tutustuin senaattori Kairamoon ja\nhänen jäykkyyteensä, ajattelin, että kohtalo oli ohjannut askeleitani\nKuhmoisiin ja vielä kultaisempien Hannikaisten joukkoon rakastumaan\ntähän maahan ja kansaan.\n\nNäin minä sitten lähdin yli lahden. Ensi kerran yksinäiselle\nmatkalle. Siihen saakka olin käynyt vain kerran Riiassa isäni kanssa\nenkä kertaakaan Tallinnassa. Sitä paitsi, baltilaisen 16-vuotiaan\ntytön ei sopinut matkustaa yksin. Walgan tätien mielestä tuollainen\nmatka oli kuin iankaikkiseen kadotukseen joutumista. Äitini oli\ntuhannessa tuskassa. Vain tohtori Kallaksen vakuuttelut saivat hänet\nrauhoittumaan. Tämä selitti, että Suomessa nuorikin tyttö voisi\nhuoletta matkustaa yksin minne vain.\n\nOlin ensi kertaa laivassa ja merellä. Söin aamiaistani ja huomasin\npeilistä, että yhtäkkiä nenänpääni alkoi merkillisesti vaalentua.\nSanoin nopeasti hyvästit wieninleikkeleelle, enkä sen jälkeen\nvuosikausiin voinut syödä, en edes katsoa sellaista. Vihasin siihen\naikaan Tallinnan kapeita katuja ja kansalaisuutta melkein yhtä paljon\nkuin myöhemmin opin niitä rakastamaan. Ihminen on sellainen. Helsinki,\ntuo uusi ja puhdas, oli mielestäni paratiisi Tallinnan vanhuuteen\nverrattuna. Siitä on nyt tasan 40 vuotta, kun vanha Vellamo loi\nminut Helsingin rantaan. En tuntenut ihmissieluakaan, olin nuori ja\navuton. Ja kuitenkin tulin kuin kotiini. Junani lähtöön oli vain tunti\naikaa. Otin ajurin ja ajoin sillä pilkin kaupunkia: Kaivopuistosta\nEläintarhaan. Näin Säätytalon, Suomen Pankin, Nikolain kirkon.\nYliopiston, Senaatin — ja ennen kaikkea Kansallisteatterin. Asemalla\nminut opastettiin Lahden junaan. Mutta lippuluukulla ei osattu sanoa,\nmiten pääsisin Lahdesta Vesijärvelle, meneekö sieltä laiva vai juna tai\nolisiko lähdettävä ajurilla rantaan. Mutta kun jo istuin vaunussa, tuli\nlipunmyyjätär ilmoittamaan minulle, että Vesijärvelle menee juna... Hän\ntuli ilmoittamaan sen vieraalle tytölle pelkästä ystävällisyydestä,\nhuonolla saksankielellään. Sellaista ei kai missään muualla\nrautatiehenkilökunnan taholla voisi tapahtua, ei ainakaan Venäjän\nvaltakunnassa. Jos satut vielä olemaan elossa, sinä ystävällinen\nihminen, niin tiedä, etten koskaan ole unohtanut sinun avuliaisuuttasi.\n\nYhtä ystävällisiä minulle oltiin Vesijärven laivassa, jossa vanha\nkapteeni yritti puhua minulle jotakin, jota hän sanoi vironkieleksi,\nistutti virolaistytön pöytäänsä ja piti huolta, että minut herätettiin\nkello kolmelta aamulla ennen Kuhmoisiin tuloa, Päijänne oli kuin\nunelmaa, ja Asikkalan kanavalla kohisivat minulle kotoiset koivut.\nEn halunnut nukkua, vaan istuin ja palvoin Päijännettä. Ja kun\naurinko nousi, minua odotti Kuhmoisten rannassa nuori tyttö: Elin\nMuurila. Muurilan talo oli aivan laivarannan ääressä. Siellä tarjosi\nvanha emäntä meille kahvia ja paljon ihania pikkuleipiä, joita emme\nVirossa tunteneet. Elin osasi sentään sen verran saksaa, että tulimme\ntoimeen. Vaikeata hänen kuitenkin oli vastata minun kymmeniintuhansiin\nkysymyksiini.\n\nMuistan, että minua Muurilassa ennen muita huvittivat kokoon\ntyönnettävät sängyt, jollaisia en ollut koskaan ennen nähnyt. Lisäksi\noudostutti, ettei talon emäntä koskaan ollut mukanamme syömässä. Elin\noli ainoa lapsi. Isä oli kuollut ja äitikin oli jo iäkäs. Hän ei kai\njoutanut kanssamme ruokapöytään, varsinkaan kun ei osannut puhua.\n\nJa sitten aloin tutustua, ympäristööni, joka oli kuin satua\nvirolaiselle. Päijänteen rannassa oli korkea kallio, josta tuli\nlempipaikkani. Ihastuin myös kapeisiin maanteihin koivumetsien\nkeskellä. Ne olivat kuin yksityisten puistojen teitä verrattuina\nViron leveisiin, huonosti hoidettuihin maanteihin. Lahdenpoukamat ja\nkiikkerät hämäläiset veneet, joissa pelkäsin... hymyilevä, leppoisa\nKuhmoinen valkoisine ja punaisine taloineen, kylineen, jotka olivat\npiilossa metsien lakana ja joissa me vähitellen Elinin kanssa rupesimme\nvierailemaan! Ennen kaikkea käytiin Hannikaisilla, jossa punaposkinen\nja iki-iloinen Alli-täti otti virolaistytön vastaan paljas- ja\npitkäkoipisen poikajoukkonsa keskellä. Pojista Ilmari, Väinö ja\nTauno soittelivat jo isänsä kanssa. Lehtori Hannikainen ja Alli-täti\npuhuivat hyvin saksaa, niin että heiltä minä vasta sain pääasialliset\nvastaukset kysymyksiini. Hannikaisten talo oli täynnä laulua, sillä\nrouva Hannikainen ohjasi Kuhmoisten sekakuoroa Asikkalan laulujuhliin.\nLuonnollisesti Elin ja minäkin yhdyimme kuoroon. Siinä lauloi mukana\nKaarlo Maijalakin, juuri valmistunut varatuomari, josta sittemmin\ntuli Tampereen pormestari ja välillä kai Hämeen läänin maaherrakin.\n(Hän kuoli muutama viikko sitten.) Hänkin puhui saksaa ja vielä\nparhaiten joukosta, joten hänestä tuli pääasiallisin puhetoverini.\nSitten oli joukossa vielä erinäisiä Hukkisen poikia, joista yksi tuli\nSaksasta eläinlääkäriopista ja oli blaseerautuneempi muita, jo oikea\nmaailmanmiehen alku.\n\nTämä suurin piirtein oli se ilmapiiri, johon olin joutunut ja joka\nantoi minulle ensimmäisen käsityksen Suomesta. Se oli ristiriidatonta,\nleppoisaa onnellista pienoisoloa meidän myrskyisen Tarton elämämme\njälkeen. Tartossahan vasta kamppailtiin kaiken sellaisen puolesta,\nmikä Suomessa oli saatu melkein ilmaiseksi. Sortovuodet... miten\npinnallisesti ne sentään koskivatkaan maaseudun elämää. Ainakaan\nKuhmoisissa ei kukaan puhunut minulle pilvestä, joka lepäsi\nSuomen yllä, eivätkä Kuhmoisissa tuntuneet suomettarelaisten ja\nnuorsuomalaisten väliset ristiriidatkaan, jotka vuotta myöhemmin\nkuohuivat vastaani Helsingissä. Me Virossa tiesimme luonnollisesti\nSuomen aseman vaarallisuudesta, Bobrikoffista ja passiivisesta\nvastarinnasta, jota täällä yritettiin. Mutta kutsunnat ja vastarinnan\nilmenemismuodot olivat minulle aivan tuntemattomia, etenkin kun\nViron lehdistö sai kirjoittaa sangen vähän sellaisista asioista.\nOlihan Viron sensuuri venäläistäkin hullumpi. Eikä Kuhmoisissa\nviljelty saksankieltä niin paljon, että sillä olisi saattanut puhua\npolitiikasta. Sanomalehtiä en voinut lukea, sillä Elinin sanavarasto ei\nriittänyt niiden kääntämiseen. Jouduin täten Tartosta, jossa suorastaan\nhengitettiin politiikkaa ja juuri sinä keväänä kirjallisuutta Brandesin\nmuodossa, sellaiseen maailmaan, jossa ei välitetty kummastakaan.\nTarton kuumeisen elämänsykkeen sijasta jouduin Päijänteen viileyteen\nja Hannikaisten musiikkimaailmaan. Kun mukanani olleet kirjat olin\npian lukenut, loppuun eikä Elinillä ollut muita kuin suomalaisia\nkirjoja, lähdettiin rovastin pappilasta niitä hakemaan. Mutta\nrovastiltakaan ei löytynyt saksaksi muuta kuin jokunen minun tuntemani\nnidos Schilleriä ja ranskaksi Rousseaun \"Emile\". Näin sain siis parin\nkuukauden ajan henkiseksi ravinnokseni Rousseaun kasvatusopin ja opin\nvihaamaan hyveellistä Emileä. Kumminkin yritin suomeksi ottaa Elinin\navulla selvää Eino Leinosta. Elin tunsi Leinon henkilökohtaisestikin\nHämeenlinnan oppilaana. Mutta Leinon kieli oli virolaiselle\naloittelijalle vaikeinta, mitä voi löytää, ja Leinon lukemiseni jäi\nsiis vähiin. Kivi oli vielä vaikeampaa. Kun lisäksi yritin auttaa\nEliniä saksan opiskelussa, hänellä oli ehdot saksassa, jäi suomenkielen\noppimiseni verraten vähäiseksi. Eniten opin kieltä kuorolaulujamme\nteksteistä, joista Hannikaiset auttoivat minua saamaan selvää. Rakkain\nlauluni oli:\n\n    \"Kas Suomenlahdella hyrskyt\n    ja laajat Laatokan veet\n    — — —\n    ne halkoo Suomea suurta,\n    ne pilkkoo kansaa sen...\"\n\nLauloin sitä Kuhmoisten kallioilla niin että kylä raikui, ja se on\nvieläkin pysynyt minulle rakkaana lauluna. Mutta minun Suur-Suomeeni\nei sisälly väkivaltaa eikä valtauksia, vaan Suomen sukujen valtava\nelämän- ja sivistyksen kaipuu, sekä elin- että luomisvoima, johon uskon\nkaikkien kansojen vapauden koittaessa.\n\nAsikkalassa oli laulujuhlat, ja rouva Hannikainen lähti kuoroineen\nmatkalle sinne. Meidät naiset majoitettiin erääseen taloon kosken\nrannalle, ja olin iki-ihastunut pienen kosken pauhinaan, niin että sen\nvieläkin muistan. Laulujuhlat olivat vaatimattomat, jos vertasi niitä\nvirolaisien laulujuhliin, mutta hyvin siellä laulettiin, ja rouva\nHannikaisen kuoro sai palkinnon siitä huolimatta, että minä Abtin\n\"Lumpeenkukan\" ihanassa pianokohdassa lauloin:\n\n         \"_Oi Hanna Backman kaunis,\n         oletko dundedon?_\"\n\n    pro: \"_Oi lumpeenkukka kaunis,\n         oletko tunteeton?_\"\n\nHanna Backman oli ikäneito kansakoulunopettajatar, eikä hän ollut\nkauneudella pilattu. Minä olin lyönyt Haljalan kanssa vetoa siitä, että\ntulisin tekemään tämän julmuuden. En ole koskaan jaksanut vastustaa\ntämän tapaisia kiusauksia. Jaoin kuitenkin kristillisesti Maijalan\nkaramellit Hanna Backmanin kanssa. Hän antoi minulle anteeksi, ja rouva\nHannikainen, joka oli aina kultainen ihminen, osasi nauraa.\n\nAsikkalassa oli samaan aikaan myös Hämäläisen osakunnan kesäjuhla.\nSiinä tutustuin osakuntaan, johon vuoden päästä tulisin kuulumaan.\nKolmenkymmenen vuoden päästä oli osakunnalla juhla samassa paikassa, ja\nsiihen osallistui minun sijastani hämäläinen tyttäreni... Lähetin hänet\nsinne autollani Iitistä maatilaltani, ja viitattuani hänelle hyvästiksi\najattelin omia ajatuksiani kohtalon kummallisuuksista kulkiessani\nkotiini ruisvainioitten välistä polkua.\n\nMe loikoilimme Asikkalassa osakuntajuhlien aikana kanavan rannalla\nruohikossa, ja pitkin kanavaa veti kaksi miestä lotjaa ylös\nPäijänteelle... Minä kuuluin siihen aikaan ihmisiin, jotka eivät\ntuskattomasti voi katsoa toisien olevan raskaassa työssä kesäkuumalla\nja itse loikoa ruohikossa. Oli kuuma kesäpäivä ja miehillä valui\nhiki virtanaan. Lotja oli suuri ja miehiä oli vain kaksi. Niinpä\nminä sanoin Kaarlo Maijalalle, että meidän pitäisi mennä auttamaan.\nMaijala oli olevinaan ja sanoi, että miehet saisivat työstään palkan\neikä hän kehdannut. Silloin minä lähdin yksin ja autoin toista miestä\nkiskomisessa. Vähän ajan perästä ilmestyi Maijalakin toiselle puolelle\nkanavaa auttaen toista. Eikä kestänyt kauankaan, ennenkuin puolet\nosakuntaa oli naruissa kiinni, ja lotja kiiti Päijänteelle kuin \"Mullin\nTiinan tanssi\". Kuulin silloin ensi kerran tuon hauholaisen sananparren\nja se jäi mieleeni. Eipä silti, kyllä minäkin olen oppinut seisomaan\npellonpientareella ja katselemaan, miten toiset tekevät työtä. Mutta\npuolustuksenani on ikäni ja kipeä selkäni.\n\nSitten lähdimme rouva Hannikaisen kanssa paluumatkalle Kuhmoisiin.\nOlen usein ihmetellyt, mahtavatko Hannikaisen nerokkaat pojat tietää,\nmiten kultainen äiti heillä on. Jos koskaan ihminen on säteillyt\nhyvyyttä ja lämmittänyt säteillään toisiakin ihmisiä, niin sen on\ntehnyt rouva Hannikainen. Minulle olivat hänen kukoistavat kasvonsa\nkuin sukua ammoisilla ajoilta enkä ollenkaan tuntenut itseäni \"tytöksi\nvierailta mailta\", vaan sellaiseksi, joka on käymässä sukulaisissa.\nJa yhtä läheiseltä tuntui Muurilan väki. Jykevä, tarmokas Elin, josta\ntuli sittemmin agronomi, lienee naimisissakin toisen agronomin kanssa.\nVuosien jälkeen olen tavannut hänet yhtä herttaisena. Mutta minun\nelämäni tiet ovat olleet niin monivaiheisia, etten koskaan ole palannut\nKuhmoisiin rakkaalle kalliolleni, jolle lähtiessäni sanoin \"näkemiin\".\nTäti Hannikainen, joka sittemmin muutti Helsinkiin ja on anoppini\nWuolijoen vanhan emännän ystäviä, jäi läheiseksi elämääni. Hän opetti\ntyttärelleni pianonsoittoa ja oli tälle yhtä kultainen kuin aikoinaan\nminulle.\n\nKaarlo Haljalan tapasin vuotta myöhemmin Tampereella, jossa hän oli\npormestarina. Olin ollut hänen kanssaan kirjeenvaihdossa vuoden verran,\nmutta Helsinkiin tultuani yliopistoaikanani ja naimisiin mentyäni\nolin hänet kokonaan unohtanut. Kun olin Tampereen työväenopistossa\nluennoimassa, tuli luokseni luennon jälkeen vanhanpuoleinen herra, jota\nen tuntenut, mutta joka sanoi tulleensa kuuntelemaan virolaistyttöä.\nSellaista on elämä. Istuimme melkein koko yön, junan lähtöön saakka,\nTeatteriravintolassa, josta pormestaria ei kai kehdattu häätää, ja\njuttelimme, mitä kaikkea elämä vuosien aikana voi ihmiselle tehdä.\nHänen kohdaltaan se oli pysynyt raiteillaan ja pysyi kai loppuun saakka.\n\nNiin, Kuhmoisissa viivyin pari kuukautta. Paluumatkalla Helsinkiin\nleikin laivassa erään saksalaisen pikkupojan kanssa ja tutustuin hänen\nvanhempiinsa, Baltian saksalaisiin, tohtori Martensin perheeseen.\nMartens oli venäläisen meriväen lääkärinä ja asui Katajanokalla\nmeriväen satamassa, idyllisessä puutarhatalossa. Koska olin yksinäinen\nbaltilaistyttö, ottivat he minut ilman muuta haltuunsa kaikessa\nhyvyydessään, ja heidän opastamanaan ja suojelemanaan näin siis\nHelsinkiä parina päivänä. Tohtori Martens oli hyvin sivistynyt\nja paljon matkustellut, kuten hänen rouvansakin. Hän arvosteli\nankarasti tsaarin toimenpiteitä Suomea vastaan. Vasta hänen kauttaan\npääsin selville, mitä Suomessa tapahtui. Jouduin myöhemminkin,\nyliopistoaikanani, tapaamaan usein tohtori Martensia, enkä ole koskaan\nunohtanut sitä ansaitsematonta ystävällisyyttä, mikä tuli osakseni\nhänen taholtaan.\n\nLähdin paluumatkalle samalla Vellamolla ja olin yhtä merikipeä kuin\ntullessani. Hyttitoverini oli ystävällinen vanhahko nainen, joka puhui\nkanssani saksaa ja piti minusta huolta. Hän oli Mathilda Wrede...\nJouduin Tallinnassa heti laivasta junaan, ja neiti Wrede huolehti\nsiitä, että junassakin sain makuuvaunuosaston. Hän oli matkalla\nSegevoldiin ruhtinas Lievenin luokse, joka oli tunnettu filantropi\nhänkin. Hän jutteli minulle elämästään ja nuoruudestaan... Istuimme\npuoliyöhön saakka valveilla hänen kohdellessaan minua kuin sairasta\nlasta konsanaan. Vasta vuosien päästä minulle selvisi, kuka Mathilda\nWrede oli. Kerroin hänelle siitä omituisesta tunteesta, joka minut\nvaltasi, kun Tallinnan rantaan saavuttuamme näin ensi kertaa meren\npuolelta Piritan luostarin rauniot. Minulla oli tunnelma, että olen\nennenkin monet kerrat tullut tätä samaa tietä ja saapunut rantaan\nPiritan juurelle. Koko Tallinnan siluetti meren puolelta oli minulle\nniin tultua, etten jaksanut sitä ollenkaan käsittää. Nauroimme sitä\nneiti Wreden kanssa, ja hän lausui epäilynään, että jossakin entisessä\nelämässäni olin kuulunut Pyhän Birgitan nunnakuntaan ja tullut Suomesta\nkäymään Piritalle. Mutta kaikkein omituisinta on, että laivalla Turkuun\nsaapuessani on Turun linnan siluetti minulle yhtä tuttu ja silmäni\nhakee aina sitä kuin muistoa aikojen hämäryydestä. Tapasin Mathilda\nWreden myöhemmin Suomessa; olin silloin jo sosialisti. Väittelimme\npaljon, mutta kunnioitin hänen työtään. Olen aina rakastanut ihmisiä,\njoilla on palava sydän. Hänellä se oli aina ilmiliekissä auttamaan\nihmisistä kaikkein onnettomimpia, joilta yhteiskunta on vienyt\nvapauden, vankeja. Hän auttoi heitä voimiensa ja kykyjensä mukaan.\nMutta tuli aika, jolloin hän ei osannut auttaa — kuten hän minulle\nsanoi — silloin, kun ihmisiä pantiin vankiloihin heidän vakaumuksensa\nvuoksi. Silloin hänen rukouksensa oli kokonaan voimaton. Olen aina\najatellut kirjoittaa siitä hirveästä ristiriidasta hänen elämänsä\nloppupuolella... jolloin ei rukous enää tahtonut auttaa.\n\nNäin minä olin siis käynyt Suomessa, mikä oli kuin rauhan tyyssija\nTarton myrskyjen jälkeen. Kirjoitin kesän kuluessa vain Tönissonille\nja Wissen Sielle sekä tietenkin kotiin. Lisäksi kirjoitin Gustav\nSuitsille. Hänkin oli ollut Suomessa, jossakin Ruovedellä tai\nVisuvedellä. Lähetin Suitsille muun muassa Kuhmoisissa kirjoittamani\nrunon, jossa mummon sukkavartaitten tarinan muodossa kuvasin\nmaaorjuuden aikaa. Sain Suitsilta murhaavan arvostelun. Runoilemiseni\nkuivui sen vuoksi kokoon, paitsi niitä muutamia runoja, jotka Suits\nsittemmin julkaisi Nuoren Viron Albumissa.\n\nNäin päättyi ensimmäinen Suomen-matkani, Vuoden päästä tulin Helsinkiin\nylioppilaana ja aivan toisiin piireihin. Jouduin silloin samanlaiseen\nelämänpyörteeseen kuin Tartossa.\n\n\n\n\nOLIN 17-VUOTIAS\n\nViimeinen kouluvuosi Tartossa 1903—1904\n\n\nSe oli kummallinen kypsymisvuoteni. Tein paljon työtä koulun\nulkopuolella ja koulussakin täytyi syventyä perusteellisesti tuohon\nonnettomaan matematiikkaan sekä fysiikkaan ja kemiaan, sillä niistä\nei voinut juuri \"bluffilla\" suoriutua ylioppilastutkinnossa. Palasin\nSuomesta matkaväsyneenä, mutta muuten levänneenä ja hyökkäsin käsiksi\nkirjoihin. Kirjanälkäni Kuhmoisissa oli ollut hirveä.\n\nKotielämääni Tartossa oli tullut muutos. 15-vuotias Salme-sisareni\ntuli kanssani samaan kouluun. Emme mahtuneet pieneen huoneeseeni rouva\nLioskon luo. Sitä paitsi oli täysihoito siellä tullut vuosi vuodelta\nyhä kalliimmaksi, ja isäni vaikeudet olivat lisääntyneet, erittäinkin,\nkun sinä syksynä viisi lasta joutui oppikouluun. Veljeni koulu,\nyksityinen poikakimnaasi Walgassa, oli kovin kallis. Koulumaksu oli 200\nruplaa vuodessa, mikä muuteltuna nykyiseen Suomen rahaan olisi noin 10\n000 mk. Mutta se tuli sittenkin halvemmaksi kuin lähettää hänet kouluun\ntoiseen kaupunkiin. Kouluttaa 5 lasta yliopistoon saakka merkitsi\nsen ajan Virossa huimaavia menoja, ja isäni tuhlasi siihen kaiken,\nminkä irti sai. Sittenkin me vanhemmat lapset, sisareni ja minä,\nsaimme auttaa kahden nuoremman kouluttamisessa. Mutta se oli aikaa,\njolloin suurin osa Viron vanhempia eli vain lapsilleen, ajatellen vain\nheidän tulevaisuuttaan. Mitä erityisesti meidän kotiimme tuli, niin\nme lapset täytimme vanhempiemme elämän aivan kokonaan, ainakin siitä\nasti, kun muistan perhettämme. Me olimme levotonta joukkoa ja pidimme\nheitä lakkaamatta jännittyneinä. Siitä saakka, kun täytin 10 vuotta,\ntapahtui meillä aina jotakin, sanoi äitini, ettei muuta niin jokin\nkarkaamisyritys. Ensimmäisestä täysihoitokoulusta karkasin näet kaksi\nkertaa — seurauksena tuosta villistä vapaudesta isoisäni talossa.\nMuutkin sisarukseni olivat aina valmiit lähtemään omin päin maailmalle.\nJollei karkaaminen käynyt päinsä, niin luettiin salaa kesällä jonkin\nluokan ylitse tai kirjoitettiin vaikkapa härnäävä näytöskappale. Jos\nmikään, niin minun kotini Virossa muistutti suuresti Margaret Kennedyn\n\"Sirkus Sangeria\", ja valitin aina, että isäni oli sen esittämisen\naikana jo niin kuuro ja vanha, etten voinut ottaa häntä teatteriin sitä\nkatsomaan.\n\nPääsyynä Lioskojen luokse joutumiseeni aikoinaan oli ollut\npuutteellinen venäjänkielen taitoni. Kahden vuoden aikana olin oppinut\npuhumaan sitä jokseenkin sujuvasti, niin etten siinäkään enää tarvinnut\napua.\n\nOlin Tönissonin luona tutustunut Postimees-lehden apulaistoimittaja\nJaaksoniin, joka oli sangen ystävällinen vanhanpuoleinen herra ja\nTönissonin uskollisimpia aseenkantajia. Jaakson oli naimisissa itseään\npaljon nuoremman naisen kanssa. Tämä oli kilteimpiä ihmisiä maan päällä\nja palvoi miestään. He asuivat Tähtweren kadulla, puiston alapuolella\nvanhan kaupunkimuurin liepeellä olevassa pienessä puutalossa, jonka he\nomistivat, ja lapsettomia kun olivat, vuokrasivat siitä osan huoneita.\nTönissonin suosituksesta ehdottivat Jaaksonit, että muuttaisin heille\nasumaan ja täysihoitoon. Niinpä sisareni ja minä muutimme sinne, koska\nmaksukin oli kohtuullisempi. Jouduimme täten kai Tarton kaupungin\nkummallisimpaan asuinpaikkaan.\n\nJaaksonit itse asuivat yläkerrassa Tarton tapaan täyteen ahdetuissa\nhuoneissa. Alakerran kolmessa huoneessa asuimme me, vuokralaiset:\nisoimmassa, kadunpuoleisessa sisareni ja minä, pihanpuoleisissa\nPostimees-lehden toimittaja Paulmeister ja runoilija Juhan Liiv.\nPaulmeister oli periodijuoppo ja väliin juoppohullunakin. Juhan Liiv,\nViron Aleksis Kivi, oli mielisairas ja ainoastaan silloin tällöin\nvaloisina hetkinään mielisairaalan ulkopuolella. Juuri siihen aikaan\nsattui tällainen hetki. Jaaksonit kumpikin olivat keuhkotautisia ja\nJaakson yski verta, mutta salasi sairautensa vakavan laadun, jottei\nhänen tarvitsisi jättää työtään rakkaassa sanomalehdessään. Niinpä\nhän vain kotona koetti hoitaa itseään mahdollisuuksiensa mukaan, mm.\npitäen ikkunoita auki. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt varoittaa 15-\nja 17-vuotiaita tyttöjä tartunnan vaarasta. Siihen aikaan ei Tartossa\nvielä pidetty keuhkotautia kovin tarttuvana. Eikä se \"kovin\" tarttuvaa\nollutkaan. Ainoastaan sisareni sai tuberkuloosin, mutta minä vältyin\nsiitä jostakin syystä.\n\nTällaiseen taloon ja vaaraan me siis jouduimme. Mutta valopuolia oli\ntalossa yhtä paljon kuin varjopuoliakin. Ensiksi suuri vapaus, sillä\nJaaksonit kohtelivat meitä täysi-ikäisinä ihmisinä, niinkuin oikeastaan\nolimmekin nuoruudestamme huolimatta. Emmekä me käyttäneetkään\nvapauttamme väärin, korkeintaan luonteemme kasvattamiseen, kuten\njo aiemmin kerroin, hautausmaapromenadien muodossa ja lisäksi\nsitten öiseen lukemiseen. Lukemisessamme ei ollut yhtään järkeä.\nTenttien aikana luin yhteen menoon koko viikon nukkuen silloin\ntällöin vain puoli tuntia. Kun sain Brandesin ensi kerran käsiini,\nluin 'Päävirtauksia'' yökaudet. Siihen aikaan syksyisin ja keväisin\npelattiin kaikki päivät tennistä, joka juuri oli päässyt muotiin.\nTönisson oli järjestänyt meille kentän maanviljelysnäyttelyalueella.\nSilloin kun ei pelattu, istuin Wissen Sien luona kirjastossa\nlukemassa. Jaaksonin luona ei tarvinnut välittää ruoka-ajoista kuten\nLioskolla. Jaaksoneilla sai ruokaa milloin vain sattui tulemaan\nkotiin, ja sitä saivat kaikki, jotka taloon tulivat, sillä heidänkään\nvieraanvaraisuudellaan ei ollut mitään mittaa.\n\nJos sattui olemaan iltapäivällä kotona päivällisaikaan, kun Jaakson\nitse tuli kotiin toimituksesta, sai käteensä juuri koneesta otetun,\npainomusteelta tuoksuvan lehden ja sen ohella kuulla kaikki sensuurin\nsiitä poistamat uutiset, millä päällä Tönisson oli ollut ja mitä\nuutta politiikassa oli tekeillä. Todellisuudessa elimme kokonaan\nPostimees-lehden toimituksessa, sillä Jaaksonilla itsellään ei ollut\nmuuta iloa ja huvia kuin lehden piiri, ja se oli siihen aikaan samaa\nkuin Viron kansan politiikka, pyrkimykset ja toiveet. Jaaksonin\nluokse kokoutuivat myös iltaisin muut Postimees-lehden toimituksen\njäsenet, siiloni kun he eivät olleet Tönissoneilla. Me väittelimme\naina puoliyöhön, sillä Tartossa istuttiin hyvin myöhään yhdessä eikä\nsiellä ollut vielä siihen aikaan ravintolaelämää. Vain aamupäivisin\nistuskeltiin Wernerin tai Feichingerin konditoriassa. Näillä\nkummallakin oli maailman parhaat leivosmestarit, Wienistä kotoisin.\n\nKenenkään mieleen ei tullut, että me, sisareni ja minä, oikeastaan\nolimme lapsia. Päinvastoin Jaakson, jonka tapana oli aina puhua\ntyöstään jollekulle, alkoi suunnitella artikkeleitaan minun\nkanssani ja käski minua silloin tällöin kirjoittamaan jostakin\nkysymyksestä, niin että muutaman kuukauden päästä minulla oli\nkoulu jäädä aivan sivuseikaksi. Samaan aikaan jouduin myös itsensä\nTönissonin kanssa paljon tekemisiin. Mielenkiintoni alkoi kokonaan\nkeskittyä jokapäiväiseen Viron politiikkaan. Sitä hoiteli Tönisson\nsiihen aikaan täydellisenä isäntänä. Päts ja hänen Teataja-lehtensä\nolivat radikaalisille puolueineen vasta päässeet alkuun, eikä sillä\nollut vielä muuta paikallista merkitystä itse Tallinnassa, tuossa\nhalveksimassamme, puolittain venäläisessä kaupungissa. Sillä ei ollut\npaljonkaan sanomista varsinaisessa Viron sivistyselämässä.\n\nSota oli käynnissä, Venäjä häviöllä, ilma oli täynnä aavistuksia\ntulevista tapahtumista. Virossa alettiin suoristaa selkärankaa,\nsuunniteltiin erinäisiä kongresseja, ruvettiin käymään hieman\nröyhkeiksi tuota venäläistä, haavojaan nuoleksivaa karhua kohtaan.\nMuistan mikä kummallinen vapauden ja onnen tunne meissä alkoi syntyä,\nkun rakensimme Jaaksonin pienessä, ahtaassa ruokasalissa pilvilinnoja.\nUnohdin vähitellen kaikki entiset ystäväni ja tuttavani.\n\nJaaksonin luona asuessamme emme sisareni kanssa milloinkaan tulleet\najatelleeksi, miten eriskummallisessa paikassa ja seurassa me\noikeastaan olimme, ja kummallista, miten oli mahdollista, etteivät\ntoisetkaan sitä ajatelleet. 25 vuotia myöhemmin istuimme, sisareni\nja minä, kerran Pariisissa ja erittelimme elämäämme Jaaksonin\nluona. Tulimme siihen johtopäätökseen, että Tartto oli täynnä Viron\nsyvyydestä kertyneitä eriskummallisia ihmisiä, jotka toivat sinne\nmukanaan vuosisatani syövyttämiä haavoja — ehkä olimme itsekin vähän\nomituisempaa laatua emmekä siksi huomanneet mitään.\n\n\n\n\nJUHAN LIIV\n\n\nJos Kiven ja Leinon kohtalo ovat kuin elävä haava Suomen kansan\nruumiissa, niin Juhan Liivin elämä Virossa on vielä paljon enemmän\nverta vuotava. Hän oli kuin elävä perikuva paljon kärsineen kansansa\nkohtalosta. Kun hän Jaaksonien luona astui sisareni ja minun\nelämääni, oli kuin koko kansamme menneisyys ja kaikkien sorrettujen\nihmisten tuska olisi astunut ovestamme sisään. Samaa tunsi vanha,\nkultainen Jaakson ja sen vuoksi hän oli ottanut Liivin huostaansa ja\nkoetti kohdella tätä kuin tervettä ihmisiä yrittäen soveltaa häntä\nnormaalielämään. Ja sitä me yritimme kaikki, vaikka se oli liian\nmyöhäistä.\n\nHän pääsi miehuutensa ikään 80-luvulla, jolloin Viron kansa ei\nvielä kyennyt häntä auttamaan, ja hän sortui puutteeseen ja nälkään\nkykenemättä kehittämään kaikkia lahjojaan. Hänet suljettiin\nmielisairaalaan, pidettiin siellä muutama vuosi ja lähetettiin sitten\nkotipitäjäänsä Alatskivelle parantumattomana hiljaisena mielisairaana,\njoka kulki ruotuvaivaisena talosta taloon. Köyhäintaloa ei ollut\ntuollaisia varten. Toistakymmentä vuotta myöhemmin löysi tohtori\nJuhan Luiga hänet erään talon pihalla Alatskiveltä, jossa hän oli\nsanomalehtien valkoisiin reunoihin kirjoittanut ihania runojaan muun\npaperin puutteessa. Luiga oli nimittäin tutkimassa mielisairautta\nAlatskivellä ja löytö tapahtui aivan sattumalta. Luiga luki hänen\nrunojaan, muisti sitten hänen aikaisemmin terveenä julkaisemansa kirjat\nja päästyään täten hänestä perille, alkoi tutkia, mitä hän oli muka\nmielipuolisuuden aikana kirjoittanut. Hän löysi hämmästyttäviä runoja\nsiellä täällä paperilapuista ja sai ainakin osan niistä pelastetuksi.\nHän toi Liivin mukanaan Tarttoon mielisairaalaan, jossa hän itse toimi\nprofessori Tšišin assistenttina, sai järjestetyksi Liiville maksuttoman\nhoidon ja huoneen sairaalassa. Luiga alkoi tutkia Liivin nerokkuutta ja\ntämän taudin laatua. Kävi selville, että Liiv oli pitkiä aikoja täysin\nnormaali ja kärsi tavattomasti tilastaan, kunnes taas tuli sellainen\npuuska, että hänen mielikuvituksensa alkoi ylittää normaali-ihmisen\nrajat. Vaarallisin hänen mielikuvistaan oli se, että hän oli Puolan\nkuningas ja Aleksanteri II:n poika. Silloin hän lähti Puolaan muka\nkruunuaan hakemaan ja kulki pitkiä matkoja jalan, kunnes hän viimein\nliikarasittuneena sairastui ja joutui ihmisten avun tarpeeseen.\nVähitellen hän sitten taas selvisi. Hän kuolikin aikoinaan tuollaisella\njalkamatkalla Puolaan päin. Hän oli päässyt aina Riikaan saakka, kunnes\nhänet löydettiin. Silloin hän oli vilustunut ja sai keuhkokuumeen, mikä\nvei hänet hautaan.\n\nTerveenä ollessaan Liiv oli yliherkkä ja niin äärettömän hienotunteinen\nja arka, että ihmisten satunnainenkin kylmä katse saattoi loukata häntä\nmitä syvimmin. Hän pelkäsi rajattomasti ihmisten avuliaisuutta ja\narmeliaisuutta ja kaikki apu, mikä hänelle annettiin, oli järjestettävä\nhänen kirjoistaan tulevan etumaksun muodossa. Tohtori Luigankin täytyi\nottaa vastaan maksua hänen hoidostaan, ja kaikki hänen hoivaamisensa\noli järjestettävä niin varovaisesti, ettei Liiv itse sitä päässyt\nhuomaamaan, sillä silloin hänen tilansa paheni heti. Häntä täytyi\nkohdella täysin terveenä ja normaalina ihmisenä, vain silloin hän\npysyi terveenä. Se vaati hänen ympäristöltään tavattomia ponnistuksia.\nViron kirjallisuuden takia tohtori Luiga katsoi parhaaksi päästää\nhänet terveitten ihmisten joukkoon, sillä hänen työkykynsä palasi heti\nsellaisessa ympäristössä, ja juuri hänen Jaaksonilla asuessaan se oli\nparhaimmillaan. Sinä aikana Nuori Viro keksi hänet, ja hänen runojaan\nja aikaisempia teoksiaan ruvettiin julkaisemaan. Ne löivät meidät\nkaikki hämmästyksellä ja ihastuksella.\n\nLuigan pyynnöstä meidän oli siis kohdeltava Liiviä äärimmäisen\nvarovaisesti ja hienotunteisesti. Se vaati meiltä ponnistuksia,\nsillä Liiv kiintyi ensin minuun ja sitten, huomattuaan minut liian\nmaailmalliseksi, nuorempaan sisareeni. Sellaisia komplikatioita ei\nkukaan ollut osannut ottaa huomioon. Tuloksena oli, että hän kirjoitti\nmeille pari kirjettä päivässä, jotka hän työnsi ovemme alta sisään\nhuoneeseemme, ja tavattoman määrän runoja. Tämän sairaan ihmisen\nkäsiala oli niin vaikeasti luettavaa, ettemme koskaan ennättäneet\nlukea suurinta osaa hänen kirjeistään ja samoin jäivät hänen runonsa\ntoiseen aikaan, jolloin meillä olisi siihen enemmän tilaisuutta. Liiv\nei vaatinut vastausta kirjeisiinsä. Riitti, jos hänelle vain silloin\ntällöin hymyili. Jaakson yritti selvittää hänelle, ettei ollut oikein\nhäiritä meitä, nuoria tyttöjä koulutyön aikana. Liiv sanoi sen kyllä\nymmärtävänsä, mutta ettei hän voinut olla kirjoittamatta. Tohtori\nLuigan mielestä ei asia ollut vaarallista, ellemme vain loukkaisi\nhäntä. Niin kirjetulva sitten jatkui. Pahemmaksi asia kävi, kun hän\nalkoi kävellä ikkunamme alla tuntikausia edestakaisin odottaen, että me\nkatsoisimme häneen. Sen sisareni sitten tekikin. Ja silloin vieläkin,\nkun tohtori Luiga kutsui hänet sairaalaan takaisin ja päästi hänet vain\nsilloin tällöin kävelemään kaupungille, hän oli heti ikkunamme alla.\nSiellä hänet sitten haettiin sairaalaan. Me kärsimme kovasti, sillä\nkatupojat, sydämettömät, kulkivat hänen perässään ja kutsuivat häntä\nPuolan kuninkaaksi. Lopuksi Jaakson sai pojat kartoitetuksi selittäen,\nmiten vaaralliseksi sairas mies voi käydä.\n\nSisarellani on tallella suuri määrä Liivin kirjeitä ja hänen runojaan:\nFr. Tuglas, joka on kirjoittanut suurenmoisen elämäkerran Liivistä, ei\nole tietänyt niistä mitään. Sisareni on aina itse tahtonut järjestää\nkirjeet, jotka säilytetään äitini jäämistön joukossa, mutta jouduttuaan\nnaimisiin Englantiin ja kokonaan toiseen maailmaan, ovat Liivin kirjeet\nsamoin kuin runotkin jääneet syrjään. Sisareni itse on kirjoittanut\nkauniita runoja — englanninkielellä — ja me olemme päättäneet, että\noikein vanhoiksi tultuamme kerran järjestämme myös Liivin jäämistön.\n\nLiivin oleskelu Jaaksonilla oli meille raskasta. Hän kulki kuin varjo\nympärillämme. Me olimme aina tietoisia hänen olemassaolostaan ja\naina varuillamme. Me puhuimme hänen kanssaan hellävaroen. Silloin\nhänen silmänsä kyyneltyivät, sillä hän oli saanut elämässä niin vähän\nhyvyyttä osakseen. Jos meillä oli kiire työhömme ja elämäämme, niinkuin\nmeillä useimmiten oli, niin täytyi siitä huomauttaa hänelle hyvin\nvarovaisesti, ettei hän joutunut epätoivoon. Kalpeana, palavin silmin,\nhartiat painuksissa, hän oli kuin alttaritaulu ristiinnaulitusta\nIhmisen Pojasta, hänen väsyneet, laihat käsivartensa olivat kuin\nristiltä pudonneet. Kesken ateriaa saattoi hän yhtäkkiä nousta\nruokapöydästä ja huudahtaa vedet silmissä:\n\n\"En voi syödä, koska kansani näkee nälkää.\" Sisareni ja minä olimme\nnähneet kartanoiden muonamieskasarmeja ja niitten nälkäisiä,\npöhöttyneitä lapsia. Meillekin nousi pala kurkkuun. Tällaisen\nkohtauksen jälkeen Liiv oli usein pitkiä aikoja syömättä, ja meidän\ntäytyi hellävaroen selittää hänelle, ettei hän voinut auttaa kansaansa\nolemalla itse syömättä ja hävittämällä oman terveytensä... Mutta me\nolimme nuoria ja tunsimme, ettei todistelumme riittänyt.\n\nVuonna 1921 vieraili luonamme eräs Neuvostoliiton jaloimpia ihmisiä,\nperikuva Zubaranin kuuluisasta munkista. Tarjosimme hänelle tietenkin,\nmitä talossa oli parasta, mutta hän söi vain leipää, suolaa ja teetä.\nSe oli meille hyvin vaikeata, ja me luulimme häntä sairaaksi. Mutta\nsitten hän vihdoin tunnusti, että hän yksinkertaisesti ei voi syödä,\nkoska koko Venäjän kansa näki nälkää. Se tapahtui siihen aikaan,\njolloin koko Euroopassa kuvailtiin bolševikkeja mässäilijöiksi. Hän\noli nuoruuteni ystävä, uhrannut koko elämänsä vallankumoukselle ja oli\nvieläkin pysynyt Suomen ystävänä. Kohtalo on saattanut tielleni paljon\nihania ihmisiä — ihminen on ihanin, mitä maailmaan on luotu silloin,\nkun hän seuraa vapaasti sydämensä ääntä.\n\nLiiv ei koskaan ollut tunkeilevainen eikä vaarallinen noista\nkirjeistä ja runoistaan huolimatta. Päinvastoin hän yritti aina olla\nmahdollisimman huomaamaton ja hienotunteisesti välttää häiritsemästä\nmeitä millään tavalla. Mutta jo hänen olemassaolonsa oli meille\nkidutus. Kuitenkin yritimme saattaa hänet näkemään elämän valoisiakin\npuolia ja kohtelimme häntä aivan terveenä ihmisenä.\n\nMutta hänen hiiviskelynsä ja tassuttelunsa pitkin taloa ja hänen\ntuskantäyteinen olemuksensa...\n\n\n\n\nPAULMEISTER JA HÄNEN HIIRENSÄ...\n\n\nPaulmeister oli Saarenmaalla kotoisin, erittäin lahjakas\nsanomalehtimies ja auttamaton juoppo. Kun ottaa huomioon, miten\nTönisson harrasti raittiutta ja vihasi juoppoja, niin käsittää,\nettä Paulmeisterin piti olla erinomainen alallaan säilyäkseen\nPostimees-lehdessä. Hän oli periodijuoppo ja hävisi viikkokausiksi\nteille tietymättömille. Palattuaan hän sai niskaansa Tönissonin hirveän\nsanaryöpyn, ja jos hän oli huonossa kunnossa, lähetettiin hänet\njohonkin parantolaan, mutta otettiin kumminkin työhön takaisin. Hän\nasui Jaaksonin luona, koska Jaakson jo Postimees-lehden menestymisen\nvuoksi otti hänet holhottavakseen ja yritti kaikin puolin kääntää\nhänen mieltään pois alkoholista hoivaten ja suojellen häntä Tönissonin\npurkauksilla. Niitten lankeemustensa aikana hän oli aina lähellä\njuoppohulluutta, ja kuulemma hän viimein kumminkin kuoli siihen.\n\nPaulmeister oli naimaton ja raittiina ollessaan yksinäisimpiä ja\nkatkerimpia ihmisiä, mitä maa päällään kantaa. Humalassa pusertui esiin\nhänen luonteensa koko salattu hellyys ja hienous. Silloin hän oli\nsydäntä särkevä avuttomuudessaan.\n\nSitä, mitä Wissen Sielle olivat rotat, olivat Paulmeisterille valkoiset\nhiiret. Ne olivat, kuten hän sanoi, hänen ainoa rakkautensa maailmassa.\nIhmiset olivat aina syyttäneet häntä siitä, että hän muka humalassa\nnäkee valkoisia hiiriä. Sen vuoksi hän oli päättänyt viljellä niitä\nraittiinakin. Niitä oli paljon. Perheelliset hän piti häkissä, jossa\nne vapaasti lisääntyivät. Nuoret miehet saivat juoksennella vapaasti\nhänen huoneessaan, josta hän väitti tukkineensa, kaikki raot. Väitti\n— mutta meidän suklaalevymme kirjoituspöydän laatikossa kertoivat\npienistä hampaanjäljistä, vaikka hän yritti todistella jälkiä Salmen\nhampaitten jättämiksi. Sitten aloimme löytää valkoisia nakertajia jopa\nkoululaukuistammekin. Oli aivan selvää, että hänen ja meidän huoneemme\nvälillä oli koloja. Niitä tehtiin sillä välin kuin me olimme koulussa.\nVihdoin hän pääsi selville, että pahantekijät olivat Kuri ja Puri.\nHänen hiirillään oli näet kaikilla nimet: Kuri, Puri, Suri, Muri, Nuri\njne. Niillä oli merkit hännässä ja hän väitti tuntevansa ne kaikki.\nPari kappaletta hänellä aina oli povessaan tai taskuissaan kapakoissa,\neivätkä ne koskaan karanneet häneltä. Kun luin Steinbeckin kuuluisan\nkirjan \"Mies ja hiiri\", ajattelin, että Kaliforniassa ja Tartossa on\nsamanlaisia ihmisiä, siksi paljon Steinbeckin hiirtä silittävässä ja\nhellyyttä kaipaavassa jättiläisessä oli meidän vanhaa Paulmeisteriamme.\n\nHänen nakertajakuntansa kävi ajan mittaan yhä julkeammaksi ja\nsuorastaan uhkasi muuttaa meidän huoneeseemme, erittäinkin silloin,\nkun Paulmeister sattui olemaan ikävillä retkillään. Minä uhkasin\nnaapurin mustalla kissalla, jollei asia paranisi. Ja todellakin,\nnaapuritalon kissa pääsi kuin pääsikin kerran Paulmeisterin huoneeseen,\nvaikka ei tosin minun toimestani. Se söi ainakin puolet Paulmeisterin\nparhaita ystäviä ja yritti häkistä ryöstää näitten jälkeläisiäkin...\nToimeenpantiin suuret käräjät. Silloin selvisi, että syy oli\nsiivoojatädin. Paulmeister kielsi kokonaan huoneensa siivoamisen\nrouva Jaaksonin kauhuksi. Paulmeister lähetti uhkauksia naapuritalon\nisännälle ja hänen mustalle kissalleen.\n\nJa sitten se tapahtui. Musta kissa löydettiin hirtettynä meidän pihan\nvanhasta tuomesta. Paulmeister selitti valittaen, ettei se ollut hänen\ntyötään, sillä hän olisi varmasti hirttänyt kissan naapurin oman tuomen\noksaan. Totta se lienee ollutkin, sillä minä epäilin heti alun perin\nmurhamieheksi erästä naapurin omassa talossa asuvaa ylioppilasta, jolla\noli ennestään kaunaa kissalle ja joka käytti nyt hyväkseen kissan ja\nPaulmeisterin huonoja välejä.\n\nJoka tapauksessa saman ylioppilaan myötävaikutuksella kissa haudattiin\nmeidän puutarhaamme ja seuraavana aamuna oli haudalla seppele, johon\noli kirjoitettu selvällä käsialalla: \"Väkivallan uhrille. Kurin ja\nPurin urhoolliselle hävittäjälle syvällä kiitollisuudella XYZ.\"\n\nLuettuaan tämän ja hävitettyään seppeleen, joka oli varmasti sisareni\nkäsityötä, Paulmeister lähti ryyppyretkelle, josta muodostui\ntavallista pitempi. Sieltä palattuaan hän vielä höyrypäissään selitti\nTönissonille, että oli lähtenyt ryyppyretkelle — ei Purin ja Kurin\nkuoleman takia, sillä sellaista voi nakertajille sattua — vaan siksi,\nettä siinä seppeleessä oli ollut: \"Kiitollisuudella.\" Voiko Tönisson\nkäsittää, että ihmiskunta voi olla niin julmaa ja vielä kiittää\nkissaa sellaisesta murhasta. Miten hän. Paulmeister, vielä voisi elää\nmaailmassa? Eikö olisi parasta, että hän lähtisi takaisin Saarenmaalle\nja tulisi puolestaan rantarosvoksi kostaakseen ihmiskunnalle\nylimalkaan... Tönissonille julmistuminen ei onnistunut, ja Paulmeister\nlähetettiin kotiin nukkumaan ja häpeämään, minkä hän tekikin.\n\nTämä oli Paulmeisterin olemassaolon hauskimpia puolia. Mutta sattui\nniinkin, että me kuulimme tuon yksinäisen ihmisen itkevän öisin,\nsilloin kun hän oli ollut pitemmän aikaa raittiina ja taisteli\nkiusaustaan vastaan pahojenhenkiensä kanssa. Se oli kauheata. Me tytöt\nnyyhkytimme hiljaa hänen mukanaan, vaikka häntä halveksimillekin.\n\nHän aloitti juopottelunsa aina ylioppilaitten seurassa paremmissa\nkapakoissa, mutta lopetti sen Tarton hökkeleissä, salaperäisissä\nsokkeloissa, joista sitten joku hämärä olio tuli Jaaksonille\nilmoittamaan ja tuomaan sanaa. Jaakson sitten sanaa sanomalta haki\nPaulmeisterin kotiin pulituurilta haisevana tämän hokiessa vielä\najurissa, että hän oli Tönissonin elinkautinen orja eikä Jaaksonkaan\nollut sen parempi...\n\nPaulmeister lienee jo kuollut, samoin Jaakson ja hänen rouvansa,\ntohtori Luiga ja kaikki muut Postimees-lehden toimituksen senaikaiset\njäsenet, puhumattakaan Juhan Liivistä. He olivat jo silloin tuomittuja\nnääntymään ylenpalttisen työtaakan alle, raskaista oloista lähteneinä.\nEi ollut pitkä tuo senaikaisen virolaisen ihmisen elinikä, ja he\ntiesivät sen...\n\nMe kaksi lasta, jotka olimme olevinamme täysi-ikäisiä ja isoja, elimme\nheidän varjossaan ja pidimme heistä, sillä he olivat osa meistä\nitsestämme.\n\n\n\n\nTOHTORI JUHAN LUIGA\n\n\nHän oli pitkä, suora, elegantti mies, ryhti kuin ratsuväen upseerilla.\nKasvot olivat rokonarpiset, isopiirteiset, silmät viisaat ja kylmät.\nSuu oli niin äärimmäisen ikävystynyt, että luuli sen joka hetki\nvetäytyvän haukotukseen. Sitä se ei kumminkaan tehnyt, vaan hymyili\nsangen inhimillisesti. Hän oli Juhan Liivin lääkäri, todellisuudessa\nsamaa ihmistyyppiä, vain eri oloihin istutettuna. Heidän ympärillään\noli sama suuri yksinäisyydentunne, se valtava määrä omaa elämää,\njohon muilla ei ollut asiaa. Minullakin on sitä kehää, ja siinä on\nkaikessa ystävällisyydessä: Pääsy kielletty. Olemme kävelleet Luigan\nkanssa pitkiä matkoja maaseudulle Tartosta ja Tallinnasta, aina\nvaieten, Luigan niittäessä kepillään kuminoita ja putkikasvien päitä\nosoittaakseen, mistä olemme kulkeneet. Me olemme kulkeneet vaieten,\nsanattomina rinnakkain kunnioittaen kehämme olemassaoloa ja nauttien\nsiitä. Heinen runossa \"Merenneito ja vetehinen\" tapaavat nuo serkukset\ntoisensa naamioituina ja eroavat kylminä:\n\n    \"Sie kannten sich viel zu gut...\"\n\nTosiaankin, hamasta nuoruudestani saakka tunsimme toisemme, minä\nja Luiga, liiankin hyvin. Jo ensimmäisessä tutustumisessamme\nnuorison juhlassa sivuutin Luigan tanssiakseni tuon koululeijonan\nBauerin kanssa. Se huvitti häntä suuresti. Toistemme suuren\ntuntemisen perusteella muodostui välillemme ystävyys, joka perustui\nmolemminpuoliseen mielenkiintoon ja uteliaisuuteen — mitä, mukamas,\nvielä tulet tekemään tai ajattelemaan. Se oli pelkkää intellektuaalista\nmielenkiintoa. Me tapasimme harvoin Tarton ajan jälkeen, sillä kävin\nvain joskus Virossa. Luiga taas oli maailman paikallaan pysyvimpiä\nihmisiä. Mutta joka kerta, kun tapasimme, oli kuin meissä jokin olisi\nsuoristunut, kuten puissa, jotka lähetysten kasvavat ylitä pitkiksi.\nHän kirjoitti minulle hyvin harvoin, aina kun olin tehnyt jotakin\nhyvin epäloogillista ja odottamatonta elämässäni. Minä kirjoitin\nvielä harvemmin — vain silloin, kun suutuin hänen lehtimiesmäisille\naivoleikeilleen. Hän allekirjoitti aina kirjeensä merkinnällä: \"Se\nyksinäinen saatana\".\n\nLuiga tuli Jaaksoneille Liiviä hoitamaan ja sukeltautui siten meidänkin\nilmapiiriimme. Hän haki siihen aikaan kaikkea, mikä oli omaperäistä\nViron sivistyselämässä ja mitä pieni kansa voisi tarjota noustessaan\nkansakuntien joukkoon. Hänen kutsumuksensa oli hoivata tuossa kansassa\nkaikkea, mikä siinä oli luomiskykyistä. Minä kutsuin häntä silloin\njo reistraattoriksi, hän kun rekisteröi meitä kaikkia tarkastaen,\nmitä meistä voisi saada irti. Koko nouseva Viro kulki hänen kylmien,\nviisaitten silmiensä editse, hän haki ja kokosi meidät kaikki. Ei\nniinkuin Tönisson, joka innosti ja järjesti, Luiga vain totesi ja\nkatseli. Siitä aiheutui hänen mielenkiintonsa minua ja sisartanikin\nkohtaan, samoin voimakasta mysteerinaista Frieda Sangerneboa, ehkäpä\nmyös Mathilde Pistrikia kohtaan, joka oli kuin Raiperlingin kirjoista\nleikattu.\n\nSama mielenkiinto Luigalla oli Paulmeisteriin, Liiviin, jopa vanhaan\nJaaksoniinkin, runoilija Ennoon, Wissen Siehin ja koko virolaiseen\nsivistyneistöön.\n\nHänen suhteensa Tönissoniin oli kriitillisen, mutta samalla\nhyväntahtoisen tarkastajan asenne. Tönisson, joka oli väkevä luoja\nja vaali innostunutta mukanaoloa, ei Luigaa aina hyväksynyt, vaan\nsuhtautui tähän hieman pilkallisella kunnioituksella. Jos Luiga oli\nvastahakoinen, Tönisson viittasi kädellään: \"No niin, se on Luigan\ntapaista.\"\n\nKun vuonna 1939 kävin Tönissonin kanssa Tarton hautausmaalla, jossa\nTönissonin pojat lepäävät, kuten aiemmin olen jo kertonut, Tönisson vei\nminut myös Luigan haudalle. Luiga on haudattu puitten ja pensaitten\ntiheikköön, jossa ristin sijasta on hautapatsaana — pöllö. Aivonsa hän\njätti perinnöksi Tarton yliopiston lääketieteelliselle laboratoriolle.\n\nMe sovimme jo aikoinaan tuosta pöllöstä. Hän lupasi pitää huolta, että\nminun hautapatsaalleni tulisi kajava. Toivottavasti sitä ei unohdeta,\nvaikka Luigaa ei enää ole.\n\nTönisson katseli pöllöä vähän tuskastuneen pilkallisesti, ehkäpä\npienellä kateudella... \"Pöllö\", sanoi hän, \"hän pysyi pöllönä loppuun\nsaakka...\"\n\nLuiga uskalsi ajatella aina loppuun saakka. Hänelle ei jäänyt\npienintäkään illusiota yksinäisyytensä voittamiseksi, vain paluu\naineen ikuisuuteen, ja hän nauroi minulle, kun uskoin ihmisten suureen\nyhteyteen.\n\nLuiga oli täysin eurooppalainen ilmiö Virossa — hermolääkäri\nkirjallisuuskriitikkona ja kirjallisuuden sekä kirjailijain vaalija.\nEino Leino pelkäsi häntä, kuten moni muukin. Olisipa Leino aikanaan\njoutunut Luigan vaalittavaksi! Luiga ei muuten koskaan kysynyt,\ntarvittiinko häntä. Hän tuli itse ja alkoi huolehtia siitä, jonka\nhän katsoi olevan avun tarpeessa, ja piti sen omana tietonaan.\nHän ei koskaan erikoisesti ollut kansan suosiossa lääkärinä eikä\nansainnut hirmusummia. Sitä paitsi suurin osa hänen ajastaan kului\nsanomalehtityöhön ja erikoiseen \"sosiaalihoitoon\", jota hän harrasti.\nTartossa oli siihen erityisen otollinen työmaa, sillä koko nouseva\nsukupolvi kulutti itseään liiaksi, ja Luiga tiesi, miten kansan\nhermosto oli kärsinyt 700 vuoden aikana.\n\nHän osasi kuunnella ja katsella meitä. Oli helppoa ripittäytyä hänelle,\nnäyttää hänelle ensimmäisiä runojaan ja kyhäelmiään. Hän arvosteli,\nmutta samalla me tunsimme, että hän uskoi meihin ja että hän oli\nkyvykäs.\n\nHän meni aikoinaan naimisiin Viron suuren näyttelijättären Erna\nWillmerin kanssa, joka kasvoi ja kehittyi hänen ohjauksensa alaisena.\nErna Willmer oli nerokas ihmiskukka, joka kaipasi hellyyttä, mutta\nsitä ei yksinäisellä Luigalla ollut hänelle antaa. Oli aikoja, jolloin\nLuigan täytyi asuakin yksin, kun hän ei voinut kestää ketään läheistä\nihmistä vierellään. Näin oli silloin, kun Luiga oli mobilisoitu\nlääkäriksi Helsinkiin maailmansodan aikana. Tuo ihmiskauhu oli\nvälistä hänessä niin voimakas, ettei hän esimerkiksi voinut matkustaa\nViroon veljensä hautajaisiin. Hän päätti lähteä. Me olimme häntä\nsaattamassa asemallakin. Mutta seuraavana päivänä hän palasi Pietarista\nkäymättäkään Tartossa. Hän kertoi minulle, että hän Pietarissa ajoi\nBaltian asemalla saakka, ja silloin yhtäkkiä hänet valtasi tuo\nhirvittävä ihmiskauhu ja hän päätti palata Helsinkiin yksinäisyyteen,\njossa hänen ei tarvinnut sietää ketään lähellään. Niinpä hän haki\nminut joskus noille pitkille kävelymatkoille, jolloin emme puhuneet\nsanaakaan. Minunkin aivoni toimivat parhaiten kävellessäni... ja\nsinfoniakonserteissa, joissa usein häpeäkseni en ole edes kuullut,\nmitä on soitettu. Olen kerran suunnitellut sinfoniakonsertissa koko\nnäytelmän, Niskavuoren Leivän, enkä tosiaankaan ollut kuullut koko\nkonsertista mitään.\n\nLuiga ja Erna Willmer erosivat kaikessa ystävyydessä ja\nmolemminpuolisessa kunnioituksessa. Erna löysi kaipaamansa hellyyden\nja huolenpidon aurinkoisesta Ants Lauterista, jonka puoliso hänestä\ntuli. Luiga jäi haluamaansa yksinäisyyteen, työkammioonsa, omaan\nläpipääsemättömään kehäänsä.\n\nMutta vielä oltiin Tartossa ja istuttiin Jaaksonien tukahduttavan\npienessä oleskeluhuoneessa Juhan Luigan kuunnellessa, silmät viisaina\nja hymyilemättä, kun minä lapasin hakea tähdet taivaalta maan päälle\nniille, jotka olivat paljon kärsineet. Lupasin rakentaa Liiville ja\nhänen kaltaisilleen Viron kansan puolesta mahtavat kirjailijakodit\njne. Luiga osasi kuunnella ja saattaa ihmiset kertomaan ja kukkimaan\nedessään. Ehkä me olimme Luigalle samaa kuin hiiret Paulmeisterille.\n\nKesti puoli vuotta, ennenkuin hän kutsui Liivin takaisin sairaalaan...\nMutta vasta vuoden kuluttua hänelle selvisi, miten vaarallista meidän\noli asua Jaaksonilla.\n\n\n\n\nERNST ENNO\n\n\ntoimitti Postimees-lehden kuva- ja kirjallisuusjulkaisua Lindaa. Hän\noli insinööri ja runoilija Anna Haavan tavoin. Uneksiva runoilijasielu,\npieni, pehmeä mies, joka liikkui hiljaa kuin hiiri, äänettömin askelin.\nHän oli vaatimaton, hiljainen ja kaikkien sortama. Hänen silmissään oli\nusein kyynel. Minä kutsuin häntä aina \"Pikku Ennoksi\", vaikka hän oli\nminua 15 vuotta vanhempi. Mutta hän oli kaikin puolin taskukokoa sekä\nrunoilijana että ihmisenä, etenkin sellaisen jättiläisen kuin Liivin\nrinnalla.\n\nAino Kallas oli minulle hyvin vihainen siitä, että kohtelin Ennoa vain\nEnnosena ja uskalsin nuorena penikkana tällä tavoin loukata herkkää\nrunoilijaihmistä. En koskaan ajatellut sitä loukkaukseksi, tuskinpa\nEnnokaan. Mutta hyvinkasvatetulle ihmiselle voi olla piinallista kuulla\nnenäkkään tyttöletukan esiintyvän sillä tavalla. Kuului tyyliin sortaa\nEnnoa, kaikki tekivät niin, Tönissonista lähtien meihin muihin. Aino\nKallas lienee ollut ainoa, joka turvasi häntä. Elämänsä loppupuolella\nhän kirjoitti oikein arvokkaita runoja, mutta meidän aikanamme hän oli\nturvattomuuden huippu ja kulki vain vanhan Jaaksonin kainalossa.\n\nKuitenkin juuri Enno Loi taloon Gösta Berlingin tarun ja alkoi\njulkaista sitä Lindassa. Enno hankki meille Strindbergiä\nsaksankielisenä ja luki meille Flaischlenin runoja. Ne olivat silloin\nkovasti muodissa Tartossa, samoin kuin Peter Altenberg, jonka teokset\nK.H. Hindrey toi mukanaan Münchenistä. Kun puolen vuoden päästä\ntulin Suomeen, ihmettelin, ettei yliopistossa kukaan tiennyt mitään\nFlaischlenistä, Altenbergistä, Richard Dehmelistä eikä Otto Julius\nBierbaumista, joilla me herkuttelimme 'Tartossa.\n\nJoka tapauksessa Enno enemmän kuin muut Noor-Eestin piirissä seurasi\nulkomaista kirjallisuutta, erittäinkin saksalaista. Häneltä saimme\nLitterärische Echon ja Neue Rundschaun aivan säännöllisesti. Ennokin\nliittyi Noor-Eestiin, vaikka hän oli paljon vanhempi Suitsia, Hansenia\nja Lindea. Jaakson itse oli mitä innokkaimpia Noor-Eestin kannattajia\n— muuten hän taisikin olla meistä kaikista nuorin ja innostunein ja\nrakasti meitä nuoria. Ehkäpä juuri auttamaton kuoleman läheisyys\nkiinnitti hänet meihin nuoriin... ja heikkoihin, kuten Ennoon.\n\n\n\n\nJAKOB ILVES\n\n\noli aivan toisenlaatuinen ihminen. Hän oli vanhempi mies, Tönissonin\nsukupolvea Karksista ja isälleni kaukaista sukua. Hän oli ollut\nTönissonin lukutoverina lakia lukemassa, mutta en saanut koskaan\ntietää, miksi hän ei ollut valmistunut. Syynä oli kai vain se, että\nhän yhtäkkiä päätti antautua ulkopolitiikkaan. Täten hänestä tuli\nPostimees-lehden ulkopoliittisen osaston toimittaja, ja parhaita,\njollei paras, mitä Virossa on koskaan ollut. Postimeehen ulkomaanosasto\noli ehdottomasti parhaiten toimiteltu osasto koko lehdessä, ja sen\nyksinvaltiaana oli Ilves, Tönissonillakaan ei ollut sillä osastolla\nmitään sanomista. Kerran, jo minun lähdettyäni Virosta, myrskyvuosien\naikana, Tönisson uskalsi huomauttaa jotakin Ilvekselle. Tämä heitti\nsilloin kynän pöydälle ja lähti Tallinnaan \"Päevalehteen\". Jonkin ajan\nkuluttua, suututtuaan sielläkin päätoimittajalle, hän oli kuulemina\npalannut Tarttoon, oli istuutunut vanhaan huoneeseensa karkoittaen\nsiitä onnettoman uuden toimittajan ja sanonut Tönissonille vain, että\n\"nyt minä tulin takaisin\". Asiasta ei sen enempää puhuttu. Tönisson sai\nluvan järjestää toiselle toimittajalle muuta työtä. Mutta sitten tuo\nmuutteleminen rupesi tulemaan Ilvekselle muotiasiaksi. Hän vaihteli\nuseamman kerran edestakaisin Postimeehen ja Päevalehden välillä, kunnes\nhän haihtui näköpiiristäni. En tiedä, elääkö hän ja minne on joutunut.\n\nMutta siihen aikaan Ilves oli täysi itsevaltias ulkopolitiikan alalla\neikä hänellä muuta elämää ollutkaan. Silloin tällöin hän kiipesi\nvinttikamaristaan ja kävi Tönissonin tai Jaaksonin luona \"kuulemassa\",\nsillä ei hän sentään alentunut nimeksikään itse puhumaan, mörisipä vain\nsilloin tällöin sanan joukkoon.\n\nIlveksen vaiteliaisuudesta on olemassa seuraava tositarina:\n\nKerran kello 12 aikaan Tönisson oli menossa aamiaiselle Ilveksen\nhuoneen kautta. Hän näki Ilveksen kirjoituspöydällä tämän voileivät.\nIlves ei koskaan alentunut syömään missään ravintolassa, vaan toi\naina voileivät mukanaan, joilla hän sitten sotki toimituksen pöydät.\nVoileivät olivat nyt pöydällä ja aurinko oli juuri osumassa niihin.\nTönisson sanoi sen vuoksi noin ohimennen: \"Ilves, aurinko paistaa kohta\nvoileivillesi\". Ilves ei nostanut päätään eikä tapansa mukaan vastannut\nmitään. Seuraavana päivänä samaan aikaan meni Tönisson jälleen huoneen\nkautta, jossa voileivät taas odottivat syöjäänsä. Ilves nosti silloin\npäänsä ja sanoi:\n\n— Eipä paistakaan.\n\nMutta vaikka Ilves ei paljon puhunut, vastasi hän aina, jos me\nkysyimme. Ja paljon meille siten selvisi buurisodasta, Englannin\nja Saksan ristiriidasta, syy Venäjän ja Ranskan liittoon sekä\njapanilais-venäläiseen sotaan — ylipäänsä kaikki ulkopolitiikan\naakkoset.\n\n\n\n\nSISARENI SALME\n\n\nHän oli kaksi vuotta minua nuorempi. Olimme aikoinaan pieninä nukkuneet\nsamassa sängyssä, sittemmin aina asuneet samassa huoneessa, ja nyt\noli viimeinen vuosi, kun olimme yhdessä. Sen jälkeen olemme käyneet\nsellaisiksi, ettemme viihdy samassa huoneessa kenenkään kanssa, ja\nPariisissa ollessamme jopa asuimme eri hotelleissakin: hän omassa,\nvanhassa Hotel Sainte Annessaan ja minä omassa puolienglantilaisessa\nHotel Buckinghamissani. Olimme sentään samalla puolen Seine'iä.\nRiidelleet olemme hirmuisesti ja aina olleet eri mieltä, mutta olemme\nkuuluneet elimellisesti yhteen ja ymmärtäneet toinen toisemme puolesta\nsanasta, ja sisarusparvessa muodostimme aina yhteenkuuluvan ryhmän.\n\nHän alkoi jo silloin muodostua \"karaktääriksi\", kuten Tartossa\nsanottiin, ja hänen isot, siniharmaat silmänsä rupesivat hallitsemaan\nympäristöä, vaikka alussa vain lähimpiä luokallaan. Heistä tuli hänen\nuskollisia orjiaan. Hän oli hiljaisempi ja määrätietoisempi kuin\nminä ja kulki aina omia teitään. Hän ei lukenut niin paljon, mutta\nkeskittyneemmin, eikä hän liikkunut niin paljon ihmisten joukossa, vaan\nistui ja kuunteli. Jo vuoden päästä, kuudennella luokalla, hän alkoi\ntulla tolstoilaiseksi, häntä inhoitti tyttöjen keimailu ja hakkailu,\nmiesten ja naisten välinen suhde. Hän kirjoitti minulle Helsinkiin\nlukeneensa \"Kreutzersonaatin\" ja inhoavansa kaikkea sukupuolielämää.\nHän julisti vaativansa ehdotonta platonista rakkautta ihmisten välille.\nMinä vastasin hänen kirjeeseensä kysyen, miten ihmiskunnan sitten\nkävisi, kuka sitä jatkaisi. Hän vastasi minulle yhdellä lauseella, joka\noli kirjoitettu parin sentin korkuisilla kirjaimilla:\n\n— \"Mag doch die schmutzige Menschheit aussterben...\" — Kuolkoon\nlikainen ihmiskunta.\n\nOlen säilyttänyt tuon kirjeen ja näytin sitä hänelle, kun hän\nparikymmentä vuotia sitten meni toisiin naimisiin.\n\nMuuten kaikki tytöt, kun he tulivat Hankon vaikutuksen alaisiksi,\nalkoivat kirjoittaa jättiläiskäsialaa. Se kuului \"karaktääriin\".\n\nSisareni oli aluksi yhtä suuri Tönissonin ihailija kuin minäkin, mutta\nkyynikkoryhmän vaikutus oli häneen paljon voimakkaampi ja muutenkin\ntaipumus kritiikkiin. Aloimme väitellä, ja minulle rupesi olemaan\nsisarestani sekä apua että seuraa. Sitä paitsi osasimme sekä nauraa\nettä itkeä yhdessä, vaikka me aina muuten valitsimmekin erilaisen\nseuran. Hän oli jo lapsena yhtä itseensä sulkeutunut kuin minä olin\navomielinen. Ajan mittaan kävi hän luoksepääsemättömäksi, jopa\nkorskeaksi vieraille ihmisille. Emme ole ollenkaan samannäköisiä,\ntuskin meissä on montakaan yhteistä piirrettä. Vieraat ihmiset tuntevat\nmeidät sittenkin sisaruksiksi. Täytyy olla jokin perinnöllinen\nyhdennäköisyys, jotakin ilmeessä, joka sen aiheuttaa. Tulin kerran\nMoskovassa Metropol-hotellin portaille ja odotin siellä autoa. Eräs ohi\nkulkeva herra pysähtyi eteeni, katsoi minua tarkkaan ja sanoi:\n\n— Te olette Salmen sisar, koska ette ole Salme itse.\n\nSe oli hieman häikäilemätöntä Moskovankin oloissa, ja minä vetäydyin\nkorskeana takaisin, vaikka miehessä oli jotakin kummallisen tuttua.\nLopuksi kysyin:\n\n— Kuka te sitten olette?\n\nHän kumartui herttaisesti hymyillen puoleeni ja sanoi kuiskaten: \"Minä\nolen Borodin...\" Sitten hän lähti heiluttaen kättään.\n\nEn ollut koskaan ennen enkä ole jälkeenpäinkään nähnyt häntä. Hän oli\nmysteeri, mies, joka hallitsi Kiinaa Neuvostoliiton puolesta ja jota\nkukaan ei tuntenut. Sisareni nauroi, kun kerroin hänelle jutun vuosien\npäästä. Hän sanoi, että Borodinilla on silmät, jotka näkevät kuoren\nlävitse ihmisten sisälmyksiin.\n\nElämä on kuljettanut meidät eri puolille maailmaa. Sisarestani on\ntullut kokonaan englantilainen, minusta kokonaan suomalainen. Mutta\nuskomme samoihin elämänilmiöihin, ja jotakin meissä vieläkin on\njäljellä niistä koulutytöistä, jotka asuivat samassa huoneessa ja jotka\nkyynelsilmin kuuntelivat mielipuolisen runoilijan askeleita. Eikä Salme\nkoskaan valittanut, vaikka lamppuni paloi yökaudet, kun luin tenttejäni\nja tyttö parka yritti nukkua vetäen peitettä ylleen. Tällaista oli\nelämä Jaaksonin talossa tai oikeastaan Postimees-lehden toimituksessa.\n\nOlen ylempänä vain kuvaillut niitä, jotka esittivät pääosia Jaaksonin\n\"sirkuksessa\", sitä paitsi meillä vieraili muitakin Tarton omaperäisiä\nja yksinäisiä. Hansen-Tammsaare tuli ja istui hiljaa kuin Paulmeisterin\nhiiret. Ei olisi voinut aavistaa, että hänestä oli tuleva Viron suurin\nkirjailija. Anna Haava luki meille runojaan ja Aino Tamm, Viron\ntunnetuin laulajatar, äitini nuoruuden ystävätär, kävi silittämässä\npäätämme.\n\nMutta he kaikki ovat jo ikuisesti poissa, ihan kaikki, vain sisareni\nja minä vielä olemme jäljellä, vaikka kuluttavassa Tarton elämässä me\nolimme kai niitä, jotka eniten kuluttivat itseään. Elämällä on omat\ntarkoituksensa.\n\nNytkään en vielä käsitä, missä välissä me luimme läksymme, sillä niitä\noli paljon.\n\n\n\n\nTOHTORI WESKEN HAUTA\n\n\n    Pieni laulu — iso tunne.\n\nTohtori Weske oli Jakobsonin ja Koidulan aikaisia ensimmäisiä\nvirolaisia yliopistomiehiä — tiedemies, kieltentutkija. Hän oli\nkotoisin Viljandinmaalta, naapuripitäjästämme, tutusta talosta, ja\npalava isänmaanystävä, joka oli pyhittänyt koko elämänsä kansansa\nasialle. Hän oli isäni ja äitini ihanne. He olivat nuoruudessaan\ntunteneet hänet ja surreet hänen kohtaloaan. Hamasta lapsuudestani\nolin kotona kuullut hänen surullisista vaiheistaan, miten saksalaiset\ntekivät hänen elämänsä ja toimeentulonsa Tartossa mahdottomaksi, miten\nhänelle ei annettu paikkaa yliopistossa eikä muuallakaan ja miten hän\nsai lopuksi lähteä suomensukuisten kielten professoriksi Kasaanin\nyliopistoon, missä hän kuoli ypöyksinäisenä. Viron kansan toimesta ja\nkokoomilla rahoilla hänen ruumiinsa tuotiin Tarttoon ja haudattiin\nyliopiston hautausmaahan. Se oli ainoa paikka, minkä kotimaan yliopisto\nhänelle soi.\n\nWeske kirjoitti muun ohessa runojakin. Ne ovat vanhenneita eivätkä\nmillään tavalla nerokkaita, jos vertaa niitä Liivin runoihin tai\nmyöhempien Viron suurten runoilijain teoksiin. Mutta vaikutukseltaan\neräs hänen pieni runonsa on ollut tehokkaampi kuin monet suuret teokset.\n\nRuno ei ole millään tavalla ihmeellinen. Se sisältää vain muutamia\nyksinkertaisia rivejä, ja vaikka olen oppinut lapsuudessani paljon\nrunoja ja unohtanutkin niitä elämäni varrella, niin tämän minä vielä\nmuistan sana sanalta. Koetan esittää sen raakakäännöksenä, joka\nnoudattaa mahdollisimman tarkoin virolaista alkutekstiä:\n\n    \"Kodilleni kun mä kerran\n    hyvästejä heittelin,\n    sydäntäni murhe painoi,\n    viilsi tuska polttavin.\n\n    Veräjästä tietä myöten\n    lähdin. Veli saatteli,\n    ajoi yli mäen rinteen,\n    jonne talo pilkoitti.\n\n    Veli puhui: \"Älä itke!\n    Pyyhi kyynel poskipään.\"\n    Minä sanoin: \"Aja hiljaa,\n    tästä vielä kodin nään.\n\n    Hevostasi pidättele,\n    että vielä nähdä saan.\n    Kotipellon pientarelle\n    ehk'en palaa milloinkaan.\n\n    Hyvästi, sä lapsuuskoti,\n    nurmet, niityt, karjamaa.\n    Suo, oi taivas, kodilleni,\n    antiasi siunaavaa.\"\n\nSen pituinen se. Pieni, sentimentaalinen laulu, mutta ei ole\nketään virolaista vielä tänäkään päivänä, joka ei sitä osaisi. Sen\nyksinkertainen sävel kuuluu polveutuvan jostakin latvialaisesta\nkansanlaulusta, mutta sen staccatossa laulettava kolmas säe on vallan\nsydäntä repivä tuskanhuuto.\n\nViron sivistyneistössä on paljon sellaisia, jotka ovat saaneet sanoa\nviimeisen kerran hyvästi isäinsä talolle, ovat lähteneet veljensä\nsaattamina veräjästä maantielle ja pyytäneet seisottamaan hevosta\nkatsoakseen viimeisen kerran taakseen ja toivottaakseen siunausta\nkotitalonsa vainioille. Ja vielä enemmän on niitä, jotka ovat nähneet\ntoisten lähtevän vieraaseen maahan, vieraan kansan joukkoon hankkimaan\nleipäänsä, jota heille ei ole suonut virkavalta kotimaassa.\n\nSe oli Viron sivistyneistön kirous tsaarin vallan aikana. Opintolaina\noli tuntematon käsite. Se, joka koulutettiin, sai oppinsa isänsä\ntalon kustannuksella, ja vielä useammin veljiensä ja sisartensa\nkustannuksella. Koulutus tuli paljon maksamaan, ja kun poika pääsi\nylioppilaaksi, oli useimmiten talo jo niin velkaantunut, että sen\noli vaikeata pysyä pystyssä ilman sivistyneen pojan apua ja samaten\noli toisten lasten perintöosuus kulunut. Pojan oli heti päästävä\nansiotyöhön käsiksi pelastaakseen kotitalonsa häviöllä. Ainoat, joitten\nonnistui löytää työtä kotimaassaan, olivat teologit, mutta heilläkin\noli vaikeuksia niin kauan kuin patronaattioikeuksien perusteella\naatelisto määräsi yksinvaltiaasti papit suuressa osassa Viroa. Se\nmääräsi virkoihin tietenkin saksalaisia, huonosti vironkieltä osaavia\nmiehiä.\n\nOn tavatonta, jos ajattelee, että tuo keskiaikainen aatelisten\netuoikeus, patronaattioikeus, oli Virossa vallalla vielä 1900-luvulla,\nja lapsuuteni ensimmäisiä muistoja oli isäni taistelu sitä vastaan.\nIsäni ajoi näet paljon patronaattioikeutta vastaan suunnattuja\njuttuja ja vielä enemmän niitä rikosjuttuja, jotka aiheutuivat\npatronaattioikeuksia vastaan tehdyistä kapinoista. Huomattavin niistä\noli Helmen pitäjän kirkkokapina, jonka mainingeissa kului koko\nlapsuuteni. Kartanonherra määräsi saksalaisen papin, jota seurakunta\nei hyväksynyt pitäen kartanon patronaattioikeutta peruutettuna — en\nmuista kaikkia yksityiskohtia — ja siitä aiheutui, että saksalainen\npappi kanneltiin kirkosta ulos pellolle, ja kun hänet poliisivoimalla\nasetettiin virkaansa, istui kirkkokansa paikoillaan ja veisasi \"Jumala\nompi linnamme\", kunnes koko toimitus oli peruutettava. Sitten alkoi\nkirkon boikotti, tuli kaikenlaisia tappeluita ja väkivallantekoja\nsekä rikossyytteitä. Viranomaiset nostivat puolestaan syytteitä\nkirkkovaltuustoa vastaan, ja niin koko suuri pitäjä, Viljandinmaan\nrikkaimpia, oli yhteen aikaan sekoitettu kirkkoriitoihin, kunnes\nvihdoin kansa voitti ja sai virolaisen papin, jopa juuri haluamansa,\nvaikka paronit yrittivät vielä pujottaa pitäjään heille kuuliaista\nvirolaistakin pappia. Miten ylentävästi tämä kaikki vaikutti\nseurakuntien kirkolliseen mieleen, sen voi kuvitella... Näitä riitoja\nseurasivat myös pitkät pilkkalaulut saksalaisista papeista, ja useat\nniistä olivat aivan murhaavia kirkolle yleensäkin.\n\nPoliittisesti nämä kirkkoriidat olivat erittäin herättäviä ja kansan\nitsetietoisuutta lietsovia, niin että kirkkoriitapitäjät olivat\nkaikkein valveutuneimpia. Ja vihdoin päästiin siihen, että vähitellen\naateliston itsensäkin oli ruvettava luopumaan tuosta mahdottomasta\netuoikeudestaan, eikä enää uskallettu aiheuttaa isompia juttuja, joista\ntsaarinhallitus suuresti nautti toivoen niistä aseita viimeisiäkin\nItämeren maitten erioikeuksia vastaan.\n\nNiinpä siis vähitellen virolaiset papit alkoivat saada paikkoja, mistä\ntaas aiheutui, että kaikki vanhemmat yrittivät poikiaan papeiksi ja\nleipäpaikoille. Teologeista alkoi siis olla ylituotantoa. Samaten siitä\naiheutui paljon ristiriitoja lasten ja vanhempien välille, koska pojat\nmieluummin antautuivat toisille aloille.\n\nMyös lääkärit alkoivat saada yksityispraktiikkaa kotimaassa, mutta\nkaikki epävapaat ammatit, joihin tarvittiin hallituksen nimitys, olivat\ntietenkin jokseenkin suljetut virolaisilta. Niinpä virolaisten oli\nvaikeata päästä kouluihin, insinöörit eivät saaneet nimityksiä eivätkä\narkkitehdit, eivät myöskään juristit, paitsi ne harvat, joilla, oli\nasianajotyötä.\n\nNäin ollen oli lähdettävä Venäjälle koettelemaan, voisiko siellä\nleikata kultaa, ja palata sitten viettämään kotimaassa loppuikää, kun\nensin kotitalo oli pelastettu. Ne, jotka kotitalot voivat kustantaa\nvain yliopistoon saakka, yrittivät venäläisiin yliopistoihin, koska\nniiden liepeillä oli mahdollista saada kielitunteja ja elättää sillä\nitsensä yliopistoaikana. Saksankielen osaaminen oli virolaisten\nylioppilaiden päävaltti taistelussa yliopistosivistyksen puolesta.\n\nNäin on virolaista sivistyneistöä valunut Venäjälle suuret määrät\n90-luvulla itsenäisyyteen saakka. Tönissonkin oli lähtenyt\nVenäjälle prokuraattoriksi, mutta koti-ikävän ajamana hän pelastui\nPostimees-lehden omistajaksi ja päätoimittajaksi. Äitini serkku Kase,\njoka oli huomattava juristi, joutui myös prokuraattoriksi Siperiaan,\ntoinen hänen serkkunsa Ermas huomattavaksi asianajajaksi Pietariin,\nsamaten olivat myöhemmät riigivanemat Päts ja Teemant virkamiehinä\nVenäjällä, kuten myös professori Piip. Siperiassa oli paljon virolaisia\nproviisoreita, Moskovassa oli paljon opettajia, kuten muuallakin\nVenäjän suurkaupungeissa; virolaisia lääkäreitä, insinöörejä oli pitkin\nVenäjää; itsenäisyysajan virolaisista professoreista tulivat kai\nuseimmat Venäjältä.\n\nEivätkä virolaiset, kuten eivät yleensäkään vieraat sivistyneet\nainekset, olleet enkeleitä kohdellessaan Venäjällä Venäjän kansaa.\nHeidän päämääränään oli useimmiten pikainen rikastuminen ja paluu\nkotimaahansa. He halveksivat ympäristöään ja muodostivat itse Venäjällä\nuseimmiten vanhoillisen aineksen. Hyvin monet naivat venäläisen, ja kun\nheidän itsenäisyyden aikana oli häntä koipien välissä pelastauduttava\nkotimaahansa Venäjän mylläkästä, olivat venäläiset rouvat sangen\nkiusallisia. Muuten niitä vasta 1917 vallankumouksen jälkeen palanneita\nsivistyneitä, joita Virossa sanottiin optanteiksi, ei oikein pidelty\narvossa itsenäisessä Virossa, koska he eivät olleet palanneet\nkotimaahansa heti, vaan odottelivat ja katselivat ensin Venäjällä,\ntulisiko sinne palautumaan vanha järjestelmä, ja kun sitä ei kuulunut,\nalkoivat vasta sitten tuntea itsensä oikein virolaisiksi hakeutuen\nkotimaahansa. He muodostivat itsenäisessä Virossa aineksen, joka\najoi nähtävästi aika lailla omaa etuaan kansan kustannuksella, kuten\nolivat telineet tsaarin aikaisella Venäjälläkin. He toivat tsaarin\naikaisen suosikkijärjestelmän ja muitakin tapojaan mukanaan Viroon ja\naiheuttivat paljon sisäisiä riitoja. He olivat tottuneet Venäjällä\npaljon komeampaan elämään kuin kotimaan köyhä sivistyneistö ja puhuivat\näänekkäästi vanhoista Pietarin ihanuuksista, ja mitä kaikkea he siellä\nolivat menettäneet. Kuten oikeastaan ne suomalaisetkin, jotka Venäjältä\npalasivat. Vielähän hekin muistelivat suuria ansioitaan ja Pietarin\nsuurkaupungin leveätä elämää.\n\nMutta ihmiset ovat ihmisiä, eikä se kaikki ollut heidän syytään, vaan\ntsaarin aikaisien nurinkuristen olojen, jotka pakottivat sivistykseen\npyrkivää kansaa menettämään parhaat voimansa.\n\nMekin, nuoret tytöt, olimme itse kukin Venäjälle joutumisen vaarassa.\nSinnehän sitä häivyttiin kotiopettajattariksi, ja opettajiksi —\nparhaassa tapauksessa, sillä yliopistoon pääsyyn ei monellakaan ollut\ntoiveita.\n\nWesken kohtalo on ollut minulle kuten vanhemmillenikin haava. Kun tulin\nTarttoon, olin päättänyt käydä hänen haudallaan pyhiinvaellusmatkalla,\nja niin teinkin. En ollut millään löytää sitä. Sillä vaikka Viron\nkansa oli hakenut hänen tomunsa kotiin, se ei sittemmin ollut millään\ntavalla pitänyt huolta hänen haudastaan ja se oli jäänyt melkein\nunohduksiin, koska Wesken sukukin oli jo kuollut. Suurella vaivalla\nminun onnistui vihdoin löytää se pitkän heinän peitosta, aivan\nhylättynä, ruosteisen, vinoon kaatuneen aidan sisällä. Kokosin sitten\neräänä sunnuntaiaamuna luokkani virolaiset tytöt ja monia alaluokilta,\nvein heidät hautausmaalle Wesken haudalle ja kerroin heille, kuka Weske\noli, ja pidin tavallaan elämäni ensimmäisen esitelmän. Lauloimme Wesken\njäähyväislaulun ja päätimme sitten yhdessä, että tulemme pitämään\nhuolla hänen haudastaan ja muistamaan hänen työlään kansansa puolesta.\nVarmasti jokainen meidän joukossamme hiljaisesti päätti, että tulisi\nvälttämään Wesken kohtalon.\n\nSiitä lähtien kävimme aina sunnuntaisin hoitamassa hänen hautaansa,\nloimme sinne kukkia ja jätimme hänen hautansa huollon perinnöksi koulun\nalemmille luokille. En tiedä, lieneekö itsenäinen Viro perinyt meiltä\nWesken haudan hoitamisen ja millaisessa kunnossa se nykyään on.\n\nNäin muodostui yhdysside meidän ja alempien luokkien välille, ja kun\nsisareni tuli viidennelle luokalle, joutui hänen luokkansa tavallaan\nläheiseen yhteyteen minuun. Kun vironkielen opiskelua ei vain kuulunut,\nkoetin saada tyttöjä itsekseen opiskelemaan vironkielen kirjoittamista.\nWissen Sien avulla pääsin selville Viron historian alkeista ja päätin\nitse ruveta opettamaan Viron historiaa alempien luokkien tytöille.\nKokosimme tyttöjä meille, välistä parikymmentäkin pieneen huoneeseemme\nJaaksonille, Siellä he saivat istua sängyillämme ja tuoleillamme,\njopa lattiallakin. Piirongilla istuen minä itse juttelin heille Läti\nHindrekin kronikasta ja Viron taistelusta Kalparitareita vastaan,\nlatvialaisten kavalluksesta ja antautumisesta saksalaisille, ja miten\nnämä sitten yhdessä saksalaisten kanssa hyökkäsivät virolaisten selkään.\n\nEnnen sotaa ollessani Virossa \"Niskavuoren leivän\" ensi-illassa tapasin\ntuonaikaisia tyttöjä, mm. tohtori Malsteinin, joka vielä muisteli\nhistorianluentojani ja tavatonta lättiläisvihaani...\n\nLuonnollisestikaan en taaskaan tullut ajatelleeksi, mitä koulussa olisi\nsanottu tuollaisesta kapinanvalmistelusta, taisin luottaa siihen,\netteivät tytöt antaisi minua ilmi. Eivätkä he sitä tehneetkään, mutta\nuskallettua luo luottaminen oli, sillä joukossa oli 12-vuotiaitakin.\nElävä harrastus oman kansan kohtaloon ja voimakas tunto ympäröivästä\nsorrosta oli olemassa kipsissäkin, niin että he pitivät suunsa kiinni,\nkuten olivat luvanneet, ja minä pääsin ehein nahoin ylioppilaaksi, mitä\nisäni ei millään tahtonut uskoa.\n\nMutta enhän minä voinut istua kädet ristissä tekemättä mitään, kun\nkaikkien piti auttaa. Ja näin on ollut aina elämässäni. Jokin sisälläni\non aina ajanut minua tekemään sitä, mitä pidän oikeana, välittämättä\nseurauksista, ihmisten mielipiteistä, tulevaisuudestani. Välistä olen\nkatunut, useimmiten — en.\n\n\n\n\nAINO JA OSKAR KALLAS JA HEIDÄN KOTINSA\n\n\nTohtori Oskar Kallas muutti perheineen Tarttoon vuonna 1903 tultuaan\nsaksankielen opettajaksi kouluumme sekä samalla Postimees-lehden\naputoimittajaksi. Perheellä oli silloin jo kolme lasta, jotka\nantoivat Aino-rouvalle paljon tekemistä. Perhe asui koulumme lähellä\nTiigikadulla. Kuten jo edellä mainitsin, oli Aino Kallas ilmestys\nTartossa, kaunis, intelligentti, runoilija ja suomalainen.\n\nTohtori Kallas oli silloin jo samanlainen kuin myöhemminkin\nesiintyessään lähettiläänä Helsingissä ja Lontoossa, yhtä joviaalinen,\ntarmokas, asiallinen, täynnä tervettä järkeä ja paljon huumoria,\nsydämellinen kaikille ihmisille, aina avulias ja lukkarin poikana\nsyvästi uskonnollinen ja vanhoista tavoista kiinni pitävä. Hän oli\niso ja tanakka mies pitkine viiksineen, jotka peittivät humoristisia\nsuuta, turvallinen ja luotettava koko olemukseltaan. Hänen työkykynsä\noli yhtä suuri kuin Tönissoninkin, ja liikuttavaa oli, että hän\nsuuren työtaakkansa ohella kuitenkin vielä joka päivä säännöllisesti\nja epätoivoisesti yritti tehdä tieteellisiä työtään kansanrunouden\nalalla. Hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät voi katsoa rempallaan olevia\nasioita tai ihmisiä heti koettamatta auttaa. Lukemattomat ovat ne\nvirolaiset, jotka ovat Oskar Kallakselta saaneet apua sekä sanoin että\nteoin, ne, joita hän on ohjannut, neuvonut ja auttanut. Minä olen yksi\nniitä. Hän järjesti tuloni Suomeen. Sekä Aino että hän suosittelivat\nminua lukuisien tuttaviensa ja sukulaistensa luokse tasoittaen kaikin\npuolin tietä nuorelle tuntemattomalle naisylioppilaalle, seuraten\nmyötätuntoisesti kohtaloani niin myötä kuin vastoinkäymisissäkin. Olen\nheille loppumattoman kiitollisuuden velassa. Mutta minä en ole ainoa.\nEn tiedä ketään, joka olisi rakentanut Suomen siltaa niin hartaasti\nkuin Oskar Kallas tuolla puolen ja professori Kaarle Krohn tällä puolen\nlahtea. He työskentelivät oloissa, jotka olivat paljon vaikeammat\nkuin itsenäisyyden aikana reittien ollessa häiriintymättömät. Oskar\nKallaksen ja Kaarle Krohnin ympärille keskittyi se, mikä on todella\nyhteistä ja ytimeltään läheisintä kahdelle sukulaiskansalle: yhteinen\nkansanrunous, yhteinen sisäinen maailma ja sydämen kieli.\n\nSyyspuolella vuolla 1903 alkoivat Kallaksen talossa vastaanotot, jour\nfixit, kerran tai kahdesti kuussa, ja niistä muodostui useaksi vuodeksi\nTarton älymystön tapaamisen keskipiste. Niihin kokoutuivat politiikan\njohtajat, yliopistomiehet, kirjailijat, taiteilijat, musiikki-ihmiset,\njopa yliopistorajalla olevat koululaisetkin, kuten Gustav Suits,\nBernhard Linde ja minä. Siellä kävi säännöllisesti Tönisson, sinne\ntuli Wilhelm Reiman, jos hän oli kaupungissa, siellä oli tohtori Luiga\nja professorit Konik ja Paldrock ihanine rouvineen, säveltäjä Tobias,\nViron senaikainen musiikkinero, taiteilijat Rand ja K.H. Hindrey, Anna\nHaava, Ernst Enno, K.E. Sööt, vanha runoilija ja persoonallisuus,\ntohtori Talvik rouvineen ja tohtori Koppel, lehtori Jögever rouvineen\njne.\n\nPuhuttiin politiikasta ja kirjallisuudesta, juotiin teetä, syötiin\nvoileipiä, väiteltiin ja kuunneltiin. Pelkään, että minä, vaikka olin\nnuorin joukosta, olin vallan sopimattoman paljon äänessä, sillä mihin\nsitä kultaista elinvoiman paljouttaan olisi muutenkaan käyttänyt.\nMinä olen varmasti ollut sietämättömän nenäkäs, sillä puhuin aina\nasiat suoraan niin kuin mieleeni tuli, ja minulle tuli aina paljon\nmieleen. Kallas joskus yritti minua vähäisen kasvattaa, mutta Tönisson\nei koskaan tehnyt minulle huomautuksia sopimattomasta käytöksestäni.\nOlin tunnetusti \"enfant terrible\" ja sen asian kanssa kävi samoin kuin\naikoinaan englanninkieleni kanssa. En päässyt puhumaan kunnollista ja\nvirheetöntä englantia, koska kukaan englanninkielisistä ystävistäni\nei ruvennut korjaamaan virheitäni. He selittivät pitävänsä niistä,\nkoska ne olivat pittoreskeja. Yhtä pittoreskina kai pidettiin minun\nnenäkkyyttäni siihen aikaan, koska ei siitä tehty mitään huomautuksia.\nVasta vuosien kuluttua olen itse kauhulla ajatellut, millainen olin.\n\nMutta kyynikkomme eivät ilmestyneet Kallaksen salonkiin, he urheilivat\npoissaolollaan kuvaten tuota salonkia patavanhoillisuuden pesäksi,\nmitä se ei oikeastaan ollut. Tohtori Kallaksen jyrkkä kanta Oleskien\n\"vapaan avioliiton\" jutussa jyrkensi vielä juuri heränneen virolaisen\nälymystön kahtia jakautumisia, jota Martnan ympärille kerääntyneet\nsosialidemokraatit puolestaan edesauttoivat kuvaten Kallaksen ja\nTönissonin ympärille ryhmittyneitä sivistyneitä Viron nousevan\nsuurporvariston ja noblessin alkusoluksi, mikä raivostutti minua aivan\nsilmittömästi... Ja se oli kumminkin tavallaan totta.\n\n\n\n\nMAATTOMAT, TYÖVÄKI JA SOSIALIDEMOKRAATIT\n\n\nNiinkuin edellä kerrottiin, alkoi samanaikaisesti Nuoren Viron kiihkeän\nkansallisen nousun kanssa Tartossa myös kehittyä sen vastapainoksi\nsosialidemokratia kaikessa kansainvälisyydessään. Aika oli sellainen,\nja Tartossakin oli työväkeä, vaikka me emme sitä oikein huomanneet, kun\nkoko Viron kansa siihen aikaan näytti niin kovin työihmisillä ja tuntui\nmelkein rikoksella kylvää eripuraisuutta sen keskuuteen, puhumattakaan,\nettä se merkitsi kapinaa jumaloimaamme Tönissonia vastaan.\n\nSosialistien johtajana oli siihen aikaan Tartossa siis Viron\nsosialidemokratian isä Mihkel Martna, Viron Bebel. Martna oli kookas\nmies, hieman kuin kirveellä veistetty, ja nenä aina punaisena, vaikkei\nhän käyttänyt ollenkaan alkoholia. Nenä oikein julisti hänen ammattiaan\n— hän oli maalarimestari. Martna oli tulinen, pursuava, kiihkeä luonne,\nerittäinkin väittelyssä. Ja aina hän väitteli, jollei vastustajien\nniin omiensa kanssa. Hän oikein puhkui hiljaisia välihuudahduksia,\nkun vastustaja puhui. Tuntui helpotukselta ympärilläolevistakin, kun\nMartna pääsi purkautumaan. Hän oli itseoppinut, oli kai Saksassa\nammattimatkoillaan tutustunut sosialidemokratiaan ja alkoi kotiin\npalattuaan järjestää Tarton työväkeä ammatillisesti. Sen ohessa aloitti\nhän muunkin sosialidemokraattisen propagandan yhdessä Peeter Speekin\nkanssa. Tämä julkaisi radikaalista Uudised-lehteä. Sen ympärille\njärjestyivät Martnan kannattajat. Tämä kansainvälinen oppi oli\nkauhistus Tönissonille, enkä minä Tartossa ollessani päässyt selville,\nen edes martnalaisten koulussa jakelemista lentolehtisistä, mitä tuo\nsosialismi oikein oli ja mitä tuollaisella eripuraisuuden kylvöllä\ntarkoitettiin.\n\nKuten jo mainitsin, edustivat koulussa martnalaisia luokkaa minua\nalempana olevat Alma Ostra ja Alma Unt, molemmat maalta kotoisin\nolevia, vähän karkeatekoisia tyttöjä, mutta hyvin reippaita — ja ennen\nkaikkea sellaisia, jotka ajattelivat ja lukivat muutakin kuin vain\nläksyjä. Enimmät virolaiset tytöt olivat lukutoukkia, etupäässä sen\nvuoksi, että heillä oli puutteellinen alkukoulutus maalais- eli niin\nsanotuista ministeriökouluista, ja he osasivat heikosti saksaa ja\nranskaa, joten he saivat todellakin lukea läksyjään erittäin ankarasti.\n\nAlma Ostra oli yhtä paljon Martnan kuin minä Tönissonin kasvatti. Hän\noli erittäin lahjakas tyttö, kuten jo sanoin, karkeatekoinen karkeine\npiirteineen ja luonteeltaan hyvin kova. Hän tunsi itsensä proletaariksi\nja arvosteli siltä kannalta jo koulussa tanssivia ja iloittelevia\nyläluokkalaistyttöjä. Hän toi minulle ensimmäisen heidän hektograafilla\npainamansa lehden ja ohjelmajulistuksen, joista en päässyt selville,\nvaikka minulla oli haluakin. Luin niitä ja koetin väitellä Ostran\nkanssa. Tönissonin ympäristössä merkitsi sana \"sosialismi\" vielä siihen\naikaan \"tasajakoa\", ja sillä se kuitattiin. Kipein kysymys oli minulle\n\"maattomien\" kysymys, joitten puolesta Martna puhui. Minä en voinut\nlakata sitä ajattelemasta, eikä Tönisson pystynyt antamaan minulle\nsiihen oikeata ratkaisua.\n\nMaalaisköyhälistöä sanoivat sosialidemokraatit siihen aikaan yleensä\nvain \"maattomiksi\" ja kysymyksessä oli näitten järjestäytyminen. Koska\ntunsin heidän elämäänsä, tiesin, ettei Tönissonin ohjelma riittänyt\nheidän olojensa korjaamiseen.\n\nIsojen kartanoiden muonamiesten elämä oli siihen aikaan sanomattoman\nkurjaa, suorastaan keskiaikaista. Kotitalomme lähellä, noin 3 km.\nmatkan päässä, oli metsässä Taakeperan kartanon iso muonamieskasarmi.\nSe oli sijoitettu ainakin parin kilometrin päähän kartanosta, jotteivät\nnuo kaleeriorjat rumentaisi kartanon lähiseutua. Isossa rakennuksessa\nasui kymmenittäin perheitä asumuksissa, joissa oli maalattia ja joissa\nmaan ja olkien päällä sanomattomassa liassa makasi liudoittain lapsia.\nKesäisin ne juoksentelivat alasti eivätkä talvella voineet vaatteiden\npuutteessa juuri koskaan päästä ulos. Lasten kuolevaisuus oli hirveä.\nOlin käynyt Leeni-tädin kanssa siinä kasarmissa useinkin, koska\nLeeni-täti koetti lääkitä lapsia ja säästi niille riepuja sekä kuljetti\nohiajaessaan aina heille jotakin syötävää. Tuskinpa paronittaret\nkoskaan olivat nähneetkään tuota muonamiesasuntoa. Suuret, ihanat\npuistot, joissa he ratsastivat ja kävelivät, olivat vallan toisella\npuolella. Eikä siihen aikaan ollut muodissa kysyä muonamiesten vointia.\nHevoset ja koirat olivat paljon tärkeämpiä elukoita. Von Stryck rakensi\nkartanoonsa uuden valtavan linnan, johon tuli kai yli 100 huonetta.\nLinna valmistui juuri ennen maailmansotaa v. 1914, ja sen vihkiäisiin\nsaapui Preussin prinssi Heinrich. Von Stryck oli suurenmoisen hyvin\njärjestänyt asiansa: pari poikaa palveli Venäjän armeijassa ja\nyksi tai kaksi Saksan, niin että voitti mikä puoli tahansa, aina\noli joku von Stryck voittajan esikunnassa. Vuoden 1905 tapahtumien\npeloittamana hän oli myynyt ajoissa ennen sotaa suuret määrät metsiä\nja sijoittanut kaiken varalta metsämiljoonansa Saksan pankkeihin,\nnoille Saksan puolella oleville pojilleen. Linnaa rakennettaessa oli\nSaksasta tuotettu työmiehiä rakentamaan valtavia rautabetoniholveja\nja kellareita, joihin sijoitettiin kaikki kartanon aarteet ja joitten\npiti olla pomminkestäviä. Mutta von Stryck unohti, ettei hän itse\nollut pomminkestävä. Kun vallankumoukselliset tulivat, he yrittivät\nensin räjäyttää kartanon holveja, mutta tuloksetta. Sitten he hakivat\nvon Stryckin itsensä Tartosta ja pakottivat hänet aukaisemaan holvit.\nLinnan valtavat aarteet jakautuivat muonamiehille, joitten vaimot\nompelivat tyynynpäällisistä lapsilleen paitoja ja lakanoista hameita.\nNoita yli koko pitäjän hajonneita kartanoista ryöstettyjä tavaroita\nhaettiin sitten kuumeisesti, kun saksalaiset tulivat. Mutta kerrotaan,\nettä niitä riitti sittenkin pitäjässä aina itsenäisyyteen asti, jolloin\nkartano otettiin valtion haltuun ja jaettiin maattomille muonamiehille.\nViron valtio teki kartanon päärakennuksesta tuberkuloosisairaalan.\nAluksi se oli kai tarkoitettu Viron kirjailijain kodiksi, mutta\nvaltiolla ei ollut varaa ylläpitää sellaisia linnaa tähän\ntarkoitukseen, niin että sairaala siitä lopuksikin tuli.\n\nVaatimus kartanoitten takavarikoimisesta ja jakamisesta kansalle on\nhistoriallinen, kansan vereen juurtunut tosiasia, jota ei mikään puolue\nVirossa voinut vastustaa. Mielellään olisivat kommunistit pidättäneet\nkartanot suurviljelminä valtion hallussa kollektivisoimisohjelmansa\nmukaisesti, mutta se oli heillekin mahdotonta. Kansan 700 vuotta\nkärsimä vääryys vaati oikaisuaan.\n\nJos oikein asiaa ajattelee, on ollut suoranainen taidonnäyte\nsaksalaisen aateliston taholta omistaa kartanonsa ja linnansa 700\nvuotta ja pysyä kumminkin vieraana maalle ja kansalle yrittämättä\nosoittaa pienintäkään yhteistuntoa sitä kohtaan, koettamatta — kansan\nonneksi! — edes saksalaistaa sitä. Saksalaistaminen olisi varmasti\nherättänyt kansassa vastustamishalun, sillä eihän Itä-Preussin\njunkkarikaan saanut koskaan kohdella alustalaisiaan tuohon\nkotitekoiseen baltilaiseen malliin.\n\nJa niin he sitten aikoinaan lähtivät maasta Hitlerin kutsumina,\nlähtivät kuin vieraat konsanaan... isännöimään saksalaisten\npuolalaisilta ryöstämiin kartanoihin.\n\nAateliskartano omisti useimmiten lähes puolet kunnan maista. Näin\nainakin Etelä-Virossa. Mutta kartano ei kuulunut kuntaan eikä maksanut\nsille veroa. Sillä oli oma jurisdictio, oma kartanon poliisivalta\nja oma koulu — jos oli. Kunta teki tiet sen puolesta ja kantoi\nkaikki rasitukset. Maaorjuuden lakkauttamisen jälkeen itsenäinen\nkunta ei tuntenut enää paronia, ei tervehtinyt sitä vierasta oliota,\njoka parivaljakkoineen ja lakeijoineen ajoi kunnan maantietä tomua\nnostattaen, mutta sen oli siedettävä sitä keskuudessaan ikuisen sorron,\nsymbolina. Ja muistaakseni sen täytyi ottaa köyhäinkotiinsa kartanon\nloppuun kuluttamia muonamiehiä.\n\nOli suuri ero kartanoitten ja talonpoikaistalojen muonamiesten välillä.\nEdelliset olivat kaikkein huonointa ainesta, sillä kunnon mies ei\nmennyt kartanon töihin, vaan hakeutui talonpoikaistaloon. Mutta köyhä\nnai toisen köyhän, ja niin niitä köyhiä riitti kartanoihinkin, kunnes\nTallinnassa alkoi syntyä tehtaita ja sinne alkoi kansainvaellus jo\nminun kouluaikanani. Kartanoissa nimittäin tehtiin pakkotyötä, siellä\njokainen mies yritti laiskoitella, varastaa aikaa ja varastaa viljaa\nparonin aitasta — jokaisessa kartanossa oli oma viljapoliisi, rehepapp,\nja kansan suussa on tuhansia tarinoita, miten tuota riihenpappia\npetettiin. Muuten nämä olot loivat kansalle aivan oman moraalin:\nviljavarkaus, hevosvarkaus ja salametsästys eivät olleet rikoksia,\nkun ne kohdistuivat paroniin, vaan pikemminkin urheilua, ja kartanon\nvarkaita suojelivat kaikki... Mutta jälkiä siitä jäi kansan moraaliin,\nja siksi Virossa aina on ollut huomattava määrä omaisuusrikoksia...\n\nSiis kartanon maattomien suhteen oli minunkin tunnossani selvä ohjelma,\nsama kuin sosialidemokraateilla. Vaikka se oli myös Tönissonin\ntunnossa, niin ei siihen aikaan kuitenkaan hänen puolueensa, joka\noli julkinen, voinut ottaa tällaista hurjistelua tsaarin aikaiseen\nohjelmaansa silloin, kun sosialidemokraatit ilman muuta koristautuivat\nsillä. Siitä oli tuloksena, että minulla oli tavan takaa luuloa\nvaivaavia keskusteluja Tönissonin kanssa.\n\nEi myöskään käynyt kieltäminen, että talojen \"maattomien\"\nrenkien oloissa oli sellaista, mikä saattoi minut ajattelemaan\nsosialidemokraattien ohjelmaa ja kyselemään Tönissonilta, saamatta\nkuitenkaan tyydyttävää vastausta. Minulla olikin tuota uteliaisuutta\nelämän suhteen niinkuin viisivuotiailla, niin ettei Tönisson ottanut\nkaikkia kysymyksiäni vakavalta kannalla. Minua askarrutti myös kysymys\ntalonpoikaistalojen omien lapsien proletarisoitumisesta. Näin elävän\nesimerkin edessäni. Mammani sisar Kärt (Gertrud) jäi nuorena leskeksi\nkahden lapsensa kanssa. Hän sai asua isoisäni talossa, pienessä\nmökissä, ja hänen lapsistaan tuli melkein työväkeä taloon. Hänen\npoikansa olivat jo 14-vuotiaina työssä talon pelloilla saaden käydä\nvain kansakoulua. Oli selvää, koska vanhan tavan mukaan eno perisi\ntalon ja suorittaisi sisarilleen vain heidän perintöosuutensa, noin 2\n000—3 000 ruplaa, ettei noilla rahoilla serkulleni voitaisi hankkia\ntaloa. Hän joutuisi lähtemään muitten ihmisten palkkatyöhön, kuten\nhän sittemmin joutuikin tullen aikoinaan vuonna 1905 paikkakunnallaan\nmaattomien johtajaksi ja vuonna 1918 kommunistiksi ja siirtyen\nmyöhemmin Neuvostoliittoon. Näin kävi yleisesti monilapsisissa\nnaapuritaloissa... minne he joutuisatkaan, ne lapset, jotka saivat\nlähteä taloista... jossakin oli vika.\n\nSitten talonpoikaistalon renki. Hänellä oli erikoisen raskas menneisyys\ntakanaan. Tiesin jo kansanrunoista, noista orjalauluistamme ja\nmaaorjuuden kuvauksista, kuinka monenlaista ristiriitaa oli olemassa\nkartanonherrain, talonpoikaisisäntien, muonamiesten ja renkien\nvälillä. Työorjuudessa kartanoissa kävivät ensiksi kartanoiden omat\nmuonamiehet, sitten talonpoikien muonamiehet ja rengit ja vasta\nviimeiseksi talonpojat itse. Siis talonpoikaistalojen isännät eivät\njuuri nimeksikään itse käyneet suorittamassa päiviään kartanoissa,\nvaan lähettivät sinne renkinsä. Vain silloin, kun niitä ei riittänyt,\nhe itse lähtivät hevosineen työhön. Kansanrunoissa renki sanoo\ntalonpoikaisisännälleen, että \"mene itse kartanon töihin niin näet,\nmillaista siellä on ja miten siellä vouti hosuu keppeineen\". Kaikki\nkuvaukset sukutaloistamme maaorjuuden ajoilla osoittavat, ettei kukaan\nisäntä itse ollut käynyt kartanossa työssä, vaan että sinne aina\nlähetettiin rengit.\n\nOn olemassa suuri määrä kansanlauluja, jotka kuvaavat —- ei\nkartanonherrain ja heidän muona miestensä oloja — vaan isännän ja\nrengin suhdetta, ja niissä on moitteita talonpoikaisisännille.\n\nKun ajattelin sitä, miten talonpoikaistaloissakin suhtauduttiin\nrenkeihin ja palkollisiin, niin täytyi myöntää, että juopa oli melko\nsuuri, erittäinkin Viljandinmaalla, jossa ihmisten arvoa mitattiin\nsillä, oliko hänellä talo tai oliko hän edes talon lapsia. Abjan\npitäjässä kysyttiin aina: \"Onks kottus kanss\", ts. onko talo myös?\nJa siitä \"kottuksen omistajasta\" vasta: alkoi ihminen. Muistan, miten\nMarlebäckissä äitini ja hauholainen anoppini olivat ehdottomasti\nyksimielisiä siitä, etten saanut noin vain sanoa irti kykenemätöntä\nemännöitsijääni, \"koska hän oli talon tytär Jaalasta...\n\nEn oikein voinut tyytyä selitykseen, että renki on ikuisesti luotu\nolemaan renkinä ja isäntä isäntänä, ellei rengissä itsessään ollut\nmiestä tulla isännäksi. Ja että jokainen renki saattoi tulla isännäksi,\njos vain hosui tarpeeksi.\n\nJäin hyvin monissa kysymyksissä vaille vastausta, koska en ymmärtänyt\nniitä martnalaisten vastauksia, joissa puhuttiin kapitalisteista ja\npääomasta, sosialismista ja riistosta jne. Ennen muuta tympäisi minua\nTönissoniin kohdistuva kiihkeä viha. Hän tarkoitti silloin mielestäni\nkuitenkin sekä elämällään että toiminnallaan kansansa parasta.\n\nJa niin sitten kävi, että lähdin Virosta käsittämättä Viron\nsosialidemokratiaa, ja vaikka Martnasta ja minusta myöhemmin tuli\nystäviä hänen ollessaan maanpakolaisena Helsingissä, en koskaan oppinut\nsen paremmin tuntemaan virolaisia sosialidemokraatteja, ja meidän\nvälillemme jäi myöhemminkin eräänlainen kylmyys... Puhumattakaan siitä\najasta, jolloin Viron sosialidemokraatit kesyyntyivät ja istuivat\nsamoilla ministerin tuoleilla Tönissonin kanssa alkaen nyt puolestaan\nvainota \"maattomien\" edustajina olevia kommunisteja... Näiden joukossa\nei ollut ketään aikalaistani. Kun vuonna 1932 \"Koidula\"-näytelmäni\nsai palkinnon Virossa ja aiheutti suuren kohun ja polemiikin\nmoneksi kuukaudeksi, hyökkäsi vanha Martna minua vastaan, koska\nmuka \"Koidulassani\" saarnasin kansalliskiihkoa ja ihailin Koidulaa\nnatsionalismin esitaistelijana. Olisi tehnyt mieleni vastata Martnalle\nanteeksi pyytäen, etten voinut tehdä Koidulasta sosialidemokraattia\nja että minun oli historiallisen totuuden vuoksi pakko ihailla\nhäntä senaikaisen edistysmielisen ja kansansa puolesta taistelevan\nnatsionalismin edelläkävijällä. Mutta koska en periaatteesta koskaan\nvastaa hyökkäyksiin, vaan yksinomaan rekisteröin ne, pidin suuni\nkiinni tahi oikeammin kynäni kurissa ja vaikenin Martnan suureksi\nharmiksi, hän kun oli toivonut ylentävää polemiikkia todetakseen minut\nikiporvariksi.\n\nJa niin kävi, että vaikka olin tullut sosialidemokraatiksi Suomessa,\nkumminkin ainoaksi yhdyssiteeksi minun ja entisen kotimaani\nvälille jäivät etupäässä vanhat ystäväni Tönissonit. Huolimatta\nmielipiteittemme eroavaisuudesta emme koskaan lakanneet pitämästä\narvossa toistemme katsomuksia. En voi olla surematta sitä, että elämä\nnyt on saattanut meidät eri puolille rintamaa.\n\n\n\n\nVANHEMPIENI KOTI KOULUAIKANANI\n\n\nOleskelin kotonani Walgassa kesäajat ja lisäksi luonnollisesti kaikki\njoulu- ja pääsiäislomani. Sinne kulki mukanani lakkaamaton virta\ntarttolaisia ystäviäni, joko sellaisia, jotka tulivat suoraan meille,\ntai niitä, jotka olivat läpikulkumatkalla ja pistäytyivät Putramäelle,\nhuvilaamme, viettämään muutamia tunteja junia odotellessaan, tunteja,\njotka venyivät päiviksi ja välistä viikoiksikin. Jos meitä oli enemmän\nkoolla, kerättiin lisäksi walgalaisia alkuasukkaita mukaan ja pidettiin\nraittiusyhdistyksen nimissä walgalaisille jokin juhla näytelmineen,\npuheineen, lausuntaesityksineen ja tansseineen. Tuo raittiusyhdistys\noli ainoa seura, jolla oli iso talo ja jossa raittiuden nimessä\nvoitiin pitää virolaisia juhlia. Varsinainen raittiuden harrastus\noli pikemminkin sivuseikka ja sen otti ainoastaan isäni vakavasti.\nHän siinä yhdistyksessä olikin ainaisena puheenjohtajana, ja\nkova raittiusmies hän oli muutenkin. Tosin Walgan venäläisellä\npoliisimestarilla oli yhtä ja toista sanottavaa näistä juhlista,\nmutta muuten hän piti pappaa kovasti arvossa. Niinpä asiat sitten\nselviteltiinkin hiljaisesti ja harmittomasti.\n\nErikoisen vallaton ja tavallaan viimeinen vallaton aika oli meillä\nviimeisen kouluvuoteni joululoma. Uudeksi vuodeksi tulivat meille\nWalgaan käymään sekä Tönisson että Kallakset ja kaikkiaan parikymmentä\nylioppilasta ja koulutovereitani, tyttöjä. Vanhemmat vieraat\nmatkustivat iltajunalla Tarttoon takaisin, mutta nuoret jäivät, ja\nseuraavana päivänä me improvisoimme taas juhlan raittiusyhdistykseen\nwalgalaisten suureksi iloksi. En käsitä, miten meille kaikille oli\ntilaa talossa, jossa oli vain kuusi pienehköä huonetta, mutta aina\nme sinne kaikki mahduimme. Pojille tehtiin iso veljesvuode sisareni\nja minun huoneeseen, joka oli pitkä ja kapea ja jonka takaseinällä\noli sopiva tila sellaiselle. Me tytöt sijoittauduimme osittain isäni\nhuoneeseen samanlaiselle siskosvuoteelle, osittain saliin. Vain iso\nruokasali jäi tavallisesti vapaaksi vieraista — mutta ei silloin.\nVieraitten joukossa oli nimittäin myös Lui Olesk, joka ei vielä\nsiihen aikaan ollut vapaassa avioliitossa, vaan sangen haluttu ja\nnaimakelpoinen vävyehdokas kaikille mammoille, varsinkin kun hän\ntaloon tullessaan aina piti tapanaan hurmata mammat ennen tyttäriä.\nNiinpä siis meidänkin mammamme ihastui Oleskiin, joka jo silloin\noli lakitieteen kandidaatti ja asianajaja. Mammassa syntyi heti\nsuunnitelmia, tosin hiljaisia, tyttäriensä suhteen. Oleskille ei siis\ntarjottukaan veljesvuodetta, vaan mamma järjesti hänelle ruokasalin\nsohvalle mukavan vuoteen yöpöytineen ja lamppuineen, ja Olesk nukahti\nsinne tanssiaisten jälkeen ruhtinaalliseen yksinäisyyteensä. Sillä\nvälin muut pojat, etunenässä Anis Simm, Haars ja Karl Luud, jotka\npäivällä olivat olutkuskin kanssa kantaneet olutkorin keittiön\nalla olevaan kellariin ja samalla olivat tutkineet kaikki kellarin\nihanuudet, päättivät yöllä lähteä sinne ryöstöretkelle. He toivat\nhuoneeseensa olutkorin ja seulallisen piimäkorppuja, jotka ovat\nViljandinmaan erikoisherkkuja ja mammani keittotaidon erikoisuus:\nteelautasen kokoiselle vehnäleivän puoliskolle asetetaan munan,\ntvorogin ja hapankerman sekoitus, joka, sitten paistetaan uunissa, ja\nleivokset säilytetään isoissa seuloissa. Pojat järjestivät itselleen —\ntosin minun tieteni — erikois-yönvieton. Siinä tyhjennettiin olutpullot\nja syötiin satakunta korppua siunaten äitini hellää kättä. Ja kun\nkaikki oli toimitettu, he hiipivät hiljakseen ruokasaliin, asettivat\ntyhjät pullot Oleskin vuoteen ympärille ja tyhjän seulan hänen\nvuoteensa eteen, yhden siunatun korpunpuoliskon hänen yöpöydälleen ja\nvajaan olutpullon hänen kainaloonsa... He tiesivät Oleskin kyvyn vaipua\nmelkein kuin ikuiseen uneen, kun hän oli juonut pari lasia olutta.\nSitten poikajoukko lähti nukkumaan tyytyväisenä ihanasta yllätyksestä,\njonka olivat valmistaneet äidilleni ja hänen lellipojalleen Oleskille.\n\nAamu koitti, ja ruokasaliin oli ilmestynyt ensimmäiseksi sisälikka,\njoka tukkien suunsa oli lähtenyt hakemaan mammaa katsomaan Oleskia.\nMamma kyllä kuvasi meille myöhemmin niitä tunteita, joita Oleskin\nnäkö hänessä herätti, sillä jokin atavismi oli saattanut Oleskin\nunenpöpperössä suorastaan halaamaan luota puolityhjää olutpulloa.\nMammalla oli hyvät kertojanlahjat, ja hän osasi kuvata meille, miten\nOlesk hänen kauhistuneitten katseittensa pakottamana oli vihdoin\navannut silmänsä, huomannut pullon kainalossaan, katsonut mammaan\nja korpunpuolikkaaseen ja sitten alkanut laskea tyhjiä olutpulloja\nlattialla mamman seisoessa vieressä kuin suolapatsas. Sitten oli Olesk\nsanonut \"hyvää huomenta\" ja ruvennut kylmäverisesti pureskelemaan\nkorppua, ja ryyppäämään, suuta virnistäen, olutta puolityhjästä\npullostaan. Sen kaiken mamma sieti sanattomana. Mutta kun Olesk\nkuulusteli häneltä talon suurinta vesikannua, silloin mamma lähti\nhuomauttaen, että keittiössä oli koko saavillinen vettä, jos hän luulee\nsen itseensä mahtuvan oluen lisäksi.\n\nMutta Olesk, tuo rauhallisuuden perikuva, lähti roikkuvin\nhousunkannattimin Miinan puheille, sai talon isoimman vesikannun,\nhaetutti siihen jääkylmää vettä, jopa jääpaloja, ja lähti sitten\npoikien huoneeseen, jossa kahdeksan oluesta väsynyttä poikaa nukkui\nkuin tukit. Olesk otti kannun ja valeli heitä oikein roimasti pitäen\nhuolta siitä, että jokainen sai jääpalan povelleen, ja muistan, että\nheräsin salissa sellaiseen ääneen, kuin Antverpenin leijonatarhassa\nolisi ollut ruokatunti. Kun ruokasalin kautta yhdessä toisten\ntyttöjen kanssa ryntäsin ääntä kohti, näin poikien huoneessa sangen\nvilkkaan kohtauksen! Keskellä huonetta seisoi mamma kamalan iso\nkeittokauha toisessa ja valtava kahvipannu loisessa kädessä. Hänen\nedessään raivosi kahdeksan yöpukuista tiikerinpoikaa yrittäen hyökätä\nmamman selän takana piileskelevän Oleskin kimppuun, joka roikkuvine\nhousunkannattimineen tanssi suhteellisen turvallisessa paikassa, sillä\nmamman paino oli siihen aikaan koko joukon yli sadan kilon.\n\nMutta huomatessaan meidät paitasillamme suuntautui mamman koko huomio\nja ankaruus sekä luo keittokauha meitä kohti. Olesk livahti eteiseen ja\nmeidät lennätettiin saliin minun vaatiessani loukkaantuneena selitystä\nainakin tuohon keittokauhaan, — luuta tai harja olisivat olleet enemmän\npaikallaan. Mamma kertoi, että hän oli juuri ollut sekoittamassa isoa\nkanakeittokattilaa, kun tuo mylvintä oli alkanut, ja hän oli siepannut\nkaksi ensimmäistä esinettä, jotka käteen sattuivat, ja ne olivat tuo\nkiehuva kahvipannu ja keittokauha...\n\nSelityksen jälkeen Olesk istui mamman huoneen ikkunassa edessään kaksi\nolutpulloa — varmuuden vuoksi lukitun oven takana — kun muut pojat\nkantoivat märkiä vuodevaatteita aurinkoiseen, leutoon ilmaan kuivumaan.\n\nVoi niitä menneitten talvien lumia...\n\nJuhlia varten käännettiin nurin koko talo. Äitini pukuvarasto vanhoja\nverhoja myöten riistettiin vaatettamaan pellejämme, improvisoitiin jos\njonkinlaisia kohtauksia elämästä, karrikoitiin vanhaa paronia ja armoa\nsekä heidän henkevää keskusteluaan kamaripalvelijan kanssa, esitettiin\nsaksalaisia pastoria puhumassa omatekoista vironkieltään seurakunnalle,\nesitettiin koko raittiusyhdistyksen johtokuntakin pappaa myöten, mikä\ntosin oli sangen uhkarohkeaa, kun ottaa huomioon pikku kaupungin\npomojen arkatuntoisuuden. Vältettiin kuitenkin kaikki salakarit, ja\nväkeä oli paljon ja tulos raittiusyhdistyksen solakassaan huomattava.\n\nTanssittiin kello yhteen saakka, ja sitten alkoi juhlan huippunumero.\nrekiretki ja tanssi hangella.\n\nKen ei ole nuoruudessaan kuutamossa hangella tanssinut vienon viulun\näänen soidessa kuusten alla, ei tiedä mitään elämän ihanuudesta. Me\ntanssimme. Me ajoimme Walgan lähellä olevaan ihanaan kuusimetsään,\njossa tien vierellä oli pieni niitty. Monta päivää oli ollut\naurinkoista suojaa ja yöllä pakasti niin että hanki kannatti.\nAlfred Luikilla oli viulukin mukana tätä tilaisuutta varten. Luik\noli uneksiva filologi, joka soitti viulua tositaiteilijan tavoin ja\noli ilmeisesti jotenkin erehtynyt filologian alalle. Hän oli vuoron\nperään rakastunut kaikkiin meihin neljään sisarukseen ja pysyi niinkin\nuskollisena, että viidennen kerran rakastui jo toisen polven neiti\nMurrikiin, veljeni tyttäreen, saaden kuitenkin kroonillisesti rukkaset\njokaiselta. Mutta soittaa hän osasi, ja erikoisesti kuutamossa.\nAjettiin siis metsään Luikin soittaessa ensimmäisessä reessä. Metsässä\nheitettiin päällystakit ja turkit rekeen ja tanssi alkoi. Hanki hohti\nkuutamobriljanteissa ja kuuset seisoivat kunniavahteina, ja me kiidimme\nkuin varjot hohtavassa salissamme. Tanssittiin chaconnea, pas de\nquatrea, mignonia, pas des patineursia ja muita senaikaisia siivoja\ntansseja, joissa liikuttiin pääasiallisesti kädestä kiinni pitäen.\nNe sopivatkin hankitansseiksi, ja kun oikein villiinnyttiin, niin\nlennettiin masurkassakin ja pudottiin syvälle hankeen — iloksemme.\n\nEi meillä tosin ollut kovin avokaulaisia eikä -selkäisiä\ntanssiaispukuja, mutta kumminkin oli ihme, ettemme vilustuneet, kun\nhiestyneinä pukeuduimme taas kylmiin päällysvaatteisiimme. Pappa istui\nreessä katselijana, ja mammalle ei tietenkään kerrottu mitään muusta\nkuin rekiretkestä.\n\nMeidän vanha talomme Putramäellä paloi v. 1906 keväällä. Olin silloin\nSuomessa, ja isäni matkoilla Riiassa. Hänen vanha ystävänsä oli\njättänyt palavan sikarin pöydälle ja lähtenyt juttelemaan äitini\nkanssa puutarhaan, jossa tehtiin kevätkylvöjä. Kevättuuli lennätti\nikkunaverhon sikariin, ja ennen kuin alhaalla puutarhassa huomattiin,\noli koko talo ilmiliekissä... Sinne meni suuri kirjasto ja kaikki\nkirjalliset kyhäelmäni. Vain huonekalujen rippeitä ja vaatteita\npelastettiin...\n\nTaloamme ei ennätetty rakentaa uudelleen ennen maailmansotaa. Vuonna\n1905 kutsuin vanhempani Suomeen, koska pelättiin saksalaisten\nmaihinnousua Pärnussa. Sinne jäi puutarhamme ja siellä se on vieläkin.\nVuonna 1918, kun käytiin Viron ja Latvian välistä rajaa, veti\nrajatuomari, englantilainen eversti Tallents rajan Walgan kaupungin\nkautta ja läpi meidän puutarhamme, joten pohjoispuoli jäi Viroon ja\neteläpuoli Latviaan. Toisin paikoin tuo raja kulki niin, että keittiön\nhella jäi Latviaan ja pesupöytä Viroon. Eräässä sänkykamarissa se\nerotti herran ja rouvan vuoteet, ja vaikka sitä sitten korjailtiin\nasuintalojen suhteen, meidän puutarhamme jäi jaetuksi, ja piti olla\nrajapassi, että pääsi puutarhan toisesta päästä toiseen. Harmillisinta\noli, että tie jäi Latvian puolelle, niin että päästäkseen sinne\nautolla täytyi olla ulkomaanpassi Latviaan. Niinpä vuonna 1929 äitini\nhautajaisten aikana lähdimme läpimatkalla Walgan kautta vanhan\nkotimme puutarhaan ottaaksemme sieltä vähän kukkia äitini haudalle.\nMutta meidän täytyi ensin käydä raja-asemalla tarkastuttamassa\npassimme, ja suomalaisilla passeilla päästiin sitten erikoisluvalla\nilman viisumia lähtemään puutarhaamme, jossa molemmin puolin rajaa\nasustivat rajavartijat vajoissamme ja nauttivat villiintyneen puutarhan\nhedelmistä. Otin mukaani sieltä kukkivan omenapuun oksan ja muutamia\nnarsisseja.\n\nNyt on isänikin Helsingin hautausmaalla odottamassa vuoroaan\npäästäkseen vanhaan sukuhautaamme, tuolle koivujen alaiselle\nkirkkomaalle, mutta puutarhamme on yhä siellä olemattomilla rajoilla,\nei kenenkään maassa... Satakielikin on sen hylännyt...\n\nPuut lahoavat kuten ihmisetkin, mutta mahdotonta on ajatella, ettei\nsinne olisi jäänyt mitään soitostamme ja lauluistamme... Kai ne\nsyystuulessa sentään kummittelevat rajavartiostolle, kun kansa molemmin\npuolin rajaa kertoo niistä nuorista tytöistä, jotka kerran kantoivat\nhakoja helpottaakseen kansansa kuormaa ja tekivät paljon muutakin\nkäsittämätöntä.\n\nIsäni vanha ystävä. Walgan pormestari Soo on kai tähän asti maksanut\nmaaverot ja muun veron puutarhastamme toivoen vanhan ystävänsä\npaluuta, ja on ne maksanut muka puutarhan tuloista, hedelmistä. Sitä\nkyllä suuresti epäilen. Mutta kuvaavaa perheemme liiketaipumuksille\non, ettei kukaan ole ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin tontin ja\npuutarhan myymiseksi. Sen on vain \"annettu olla\"... rajavartijoin\niloksi. Nyttemmin ovat kai rajavartijat hävinneet ja luultavasti häviää\nomistusoikeuskin, josta emme ole pitäneet kiinni...\n\n\n\n\nMINÄ TAPASIN PARONEJAKIN\n\n\nEn paljon, mutta aivan tarpeeksi. Muistellessani kouluaikani hauskimpia\njuttuja, olisi kai kerrottava myös eräistä kohtauksista \"sinitakkien ja\npunahousujen\" kanssa, kuten Viron kansa lauluissaan paronejaan kuvaa.\n\nEn muista enää, oliko se vuoden 1903 vai 1904 kesällä, kun\noleskellessani Luppella isoisäni luona olin mukana heinänteossa\nkaukaisella metsäniityllä, toisin sanoen: hosuin jonkin verran harava\nkourassa ja sitten hävisin suovan alkuun ja kaivauduin kirjani kanssa\ntuoksuvaan, pehmeään luonnonniittyheinään Leeni-tädin eväät mukanani.\nJa eväistä olivat parhaat talkkunakakut, so. talkkuna sekoiteltuna\nhappameen kermaan ja leivottuna kakuiksi, jotka väriltään ja muodoltaan\nmuistuttivat Fazerin perunaleivoksia, mutta olivat niitä paljon\nparempia. Niitty oli märkä, joten olin paljain jaloin, ja kun olin\nkoonnut yrttejä mättäitten välisiä, eivät jalkani olleet puhtaudella\npilatut. Samaa täytyy sanoa esiliinastani, jonka taskut pullottivat\nkaikenlaisesta tavarasta. Se ei todellakaan muistuttanut nuoren\ndaamin esiliinaa, puhumattakaan palmikoistani, jotka olivat täynnä\nheinänpahnaa.\n\nJa sitten se tapahtui. Pärnumaan puoleiselta metsäpolulta ilmestyi\nkavalkadi, juhlallinen ratsukulkue, käsittäen noin parikymmentä hevosta\nsekä miehiä ja naisia, jotka olivat pitkäliepeisissä ratsastuspuvuissa\nharsot silinterien ympärillä, miehet todellakin punaisissa ja sinisissä\ntakeissa, kuten kansanrunoissa kuvataan. Koko joukko tuli niittymme ja\nkaadetun heinän yli sotkien luokoa märkään niittyyn. Se oli oikeata\nenglantilaista \"cross country\" ravia ja joukko oli menossa Stryckien\nsuuntaan.\n\nHuomattuaan minut koko rykmentti pysähtyi ja kerääntyi suovan ympärille\nhevosten alkaessa syödä heiniämme. Eräs koukkunenä kysyi huonolla\nvironkielellä tietä Taakeperan kartanoon. Minä tungin suuni oikein\ntäyteen talkkunakakkua ja kun sen viimein välinpitämättömästi aukaisin,\nosoitin heille oikean suunnan yhä vain kylmästi loikoen heinissä ja\nsamalla huomauttaen, etten pitänyt siitä, että hevoset söivät meidän\nheiniämme.\n\n— Schau mal an — katsokaa, millaiseksi kansa on käynyt — sanoi eräs\nherroista. \"Wie frech.\" — Miten häikäilemätöntä.\n\nMinä en ollut ymmärtävinäni saksaa, vaan jatkoin talkkunani syömistä.\n\n— Katsokaa, sillä on kirjakin mukanaan, huudahti eräs naisista, ja\nmuuan herroista hyppäsi hevoselta ja otti kirjani eväsvakan vierestä.\nMinä tuijotin häneen mahdollisimman välinpitämättömästi. Kirjani oli\nMolièren \"L'École des Femmes\" — Naisten koulu, jota koulussa ei meidän\nsallittu lukea ja jota Frau Doktorkaan ei hyväksynyt. Siksi olin\nhommannut sen ensi tilassa itselleni.\n\nKoukkunenä, joka otti kirjan, katseli sitä ja kysyi: — Est-ce que vous\nparlez français? — Puhutteko te ranskaa.\n\nMinä vastasin välinpitämättömällä maailmannaisen sävyllä:\n\n— Non, monsieur, j'ai préparé ce livre pour vouz épater. — Olen ottanut\nkirjan mukaani häikäistäkseni teitä.\n\nKoukkunenä katseli minua hetkisen, vilkutti sitten silmäänsä ja sanoi\nyhä ranskaksi:\n\n— Et vouz mangez pour nous épater. — Ja te syötte häikäistäksenne\nmeitä. Ja hän nauroi.\n\nMinä nauroin ja kysyin, saisinko tarjota hänellekin. Hän otti\ntalkkunakakun, kiitti ja istuutui viereeni pyydettyään ensin luvan.\n\nKoko muu seurue tuijotti ympärillämme, kunnes joku nuorimies, joka ei\nollut oikein kuullut eikä käsittänyt ja oli muutenkin aivan typerän\nnäköinen, teki odottamani herttaisen ja puhdassydämisen kysymyksen\nmurteellisella vironkielellä:\n\n— Kuka sinä olemas? Mikä talo olemas?\n\nMinua harmitti sanomattomasti, että naapurini ennätti räjähtää nauruun,\nennenkuin silmäni oikein pääsivät välkkymään ja ennätin kysyä kaikkein\nhävyttömimmällä äänenpainollani:\n\n— Entäs kuka sinä olemas, taloa en tahdo tietämäs.\n\nNuori mies sanoi: \"Hävytöntä\" ja ratsasti poispäin. Koko seurue katseli\nhämillään ja ratsasti hänen peräänsä, koukkunenän jäädessä viereeni\nistumaan ja viitaten heille: \"Auf Wiedersehen.\"\n\nEräs naisista huusi yli olkapäänsä jotakin naapurilleni heinäsuovalla.\nTämä esittäytyi minulle:\n\n— Olen paroni S. eikä suvullani ole hiukkaakaan huumorintajua, niin\nettä suokaa anteeksi, ja tässä on puhdas nenäliinani.\n\nOlin nimittäin epätoivoisesti hakenut taskustani nenäliinaa eikä\nLeeni-tädin ruokakorissakaan ollut lautasliinaa. En sentään noin kahden\nkesken kehdannut nuolla näppiäni, niin että otin kiitollisena vastaan\nhänen rintataskusta tulleen nenäliinansa.\n\nNiin me sitten söimme talkkunakakkuja ja juttelimme esi-isiemme\nväleistä ja siitä, että minä kuuluin siihen polveen, joka tulisi\nesittämään heille laskun vanhoista veloista. Hän väitti, että nuo\nlaskut olivat vanhentuneita. Hän oli sivistynyt ihminen, oli opiskellut\nGöttingenissä ja oleskellut Münchenissä ja nauroi suvulleen avosilmin.\n\nKun kirjoitin näytelmäni \"Palava maa\", otin hänet vapaamielisen paronin\nmalliksi, ja kun näytelmäni esitettiin Tallinnassa, väittivät ihmiset\nsiellä itsenäisen Viron aikana, ettei sellaisia paroneja ollut olemassa\nja että olin tekaissut tyypin. Olin muka niin suomalaistunut, etten\nenää tarpeeksi osannut vihata saksalaisia!!\n\nJoka tapauksessa tuo heinäsuovalla istuva paroni pyysi lupaa saada\ntulla tapaamaan minua isoisäni luokse, ja minä sanoin hänelle, ettei\nse ollut mahdollista. Isoisäni ei sallisi minun seurustella hänen\nkanssaan. Sanoin hänet kuitenkin tervetulleeksi kotiini Walgaan. Hän\nkävi siellä kerran minua tapaamassa ja pistäytyi toisenkin kerran,\nmutta silloin minä olin jo Suomessa. Tapasin hänet vielä myöhemmin\nTartossa, mutta sitten hän häipyi näköpiiristäni. En ole hänestä sen\nkoommin kuullut muuta kuin että hän menetti vuonna 1918 kartanonsa ja\nlähti sitten Amerikkaan.\n\nIsäni luona kävi vanha Abjan paroni von Stackelberg, joka oli suuri\noriginaali ja jolla oli isäni kanssa kaikenlaisia vanhoja Karksin\nasioita ja tilejä. Hänestä kovin pidettiin — mutta oikeastaan narrina.\nTuo viimeinen asia aiheutui siitä, ettei kansa voinut käsittää, että\njoku paroni saattaisi olla hyvä, olematta narri. Sanottiin, että Abjan\nparoni köyhtyi, mutta talonpojat rikastuivat. Hänen lopputarinansa oli\nsurullinen. Kun hänen kartanonsa takavarikoitiin ja jaettiin etupäässä\nhänen muonamiehilleen, oli paronin lähdettävä kotikartanostaan. Hän\nkieltäytyi lähtemästä ja kulki pitkin entisiä peltojaan, johon väki\nrakensi uusia pikku taloja, neuvoi kolonisteja, että \"tee pyörät alle,\njah, sanon minä, jah.\" Hän käytti nimittäin \"jah\"-sanaa jokaisen\nlauseen perässä. Mutta helpompaa oli siirtää kartanon mahtavat\nkivirakennukset ilman pyöriä kuin näitä pikku taloja, vaikka niissä\nolisi ollutkin pyörät. Sellainen ominaisuus niillä kartanoista\njaetuilla pikku tiloilla on. Ajan viisaria ei kukaan voi kääntää\ntaaksepäin.\n\nNäin siis Stackelberg kieltäytyi jättämästä päärakennusta, ja Abjan\nvanhat talonpojat, jotka muistelivat häntä kiitollisuudella, olivat\nkovin hämillään hänen kohtalostaan. Viron valtio tuli ja lain mukaan\nhääti hänet, niin että hänet kannettiin ulos talostaan. Vihdoin hän\nsiirtyi Riikaan ja kuoli siellä onnettomana. Ei ole helppoa maksaa\nvuosisatain laskua.\n\nHän oli pitkä ja kolkko mies. Kun Viljandin kapearaiteinen rata\nrakennettiin, kerrottiin sen vaunujen olleen niin lyhyitä, että Abjan\nparonin jalat ulottuivat pitkän matkaa ulos ikkunasta. Kun heikko\nveturi välillä pysähtyi ylämäessä, sanottiin, että Abjan paronin jalat\nolivat tarttuneet puuhun kiinni.\n\nÄitini oli ollut vuoden ajan aateliston ylläpitämässä nuorten tyttöjen\noppilaitoksessa Bockatdin linnassa Helmessä ja sieltä perinyt\naatelistätien tuttavuuden sekä aivan erilaisen suhtautumisen näihin\nkuin vallitsi isoisäni luona. Mutta pohjimmiltaan hänkin käsitti\nheidän anekdoottimaisen olemuksensa eikä antanut noiden baltilaisten\nkeskiaikaisten kasvatusperiaatteitten sittenkään pahasti vaikuttaa\nitseensä, vaikka saikin silloin tällöin nuhteita meidän, lasten,\nkäytöksen vuoksi. Saivathan tädit aikaan sen, että pastori Wühner\npitkän aikaa piti kirkossa esirukouksen puolestani, että Jumalia\nvalaisisi järkeni ja saattaisi minut rippikouluun. Jutun takana oli\nvanha rouva v. B. ja saksalainen pastori. Äitini sai niellä yhtä jos\ntoistakin... Pikkukaupunki on julma paikka.\n\n\n\n\nYLIOPPILASTUTKINTO\n\n\nSe kesti yli kuusi viikkoa, ja samalla oli Tartossa kaunein kevät,\nminkä muistan- Satakielet eivät ole koskaan laulaneet niin hurmaavasti\nTarton puistoissa eivätkä sireenit ja kastanjat kukkineet niin kauan ja\ntuoksuneet niin voimakkaasti...\n\nJa minun oli istuttava melkein yötä päivää kirjojeni ääressä. Tukin\nkorvani unohtaakseni kevään ulkopuolella. Matematiikassa, kemiassa ja\nfysiikassa ei auttanut entinen hyvä maine. Ne oli osattava, jos mieli\nsaada kultamitali. Pietarin naisyliopistoista, jotka olivat ainoa!\nVenäjällä sekä Bestuzevin korkeakoulussa tuli sellaisia terveisiä,\nettei ilman kultamitalia ollut toivoakaan hakeutua sinne. Ja ainoastaan\nnäiden korkeakoulujen kautta kulki minun tieni Suomeen, sillä isälläni\nei ollut varaa lähettää minua Saksaan tai Sveitsiin lukemaan. Niin että\ntuo mitali oli hankittava. Kunnianhimo ei enää näytellyt mitään osaa,\nsillä olin ihastunut sankariini, ja ero Tartosta ja sen kiehtovasta\nelämästä oli edessäni. Uhkaava ero tuntui sietämättömän raskaalla,\naivan kuin aavistin, että se tulisi olemaan lopullinen.\n\nNiin — tuo matematiikka. Tosin Olga Levitskaja ja Fanny Chwolson,\njotka myös olivat kultamitalikandidaatteja, eivät hekään olleet\nneroja matematiikassa ja olivat myöskin hurjasti tanssineet pari\nlukukautta. Olga oli sitä paitsi leikillä ja kiusalla mennyt\nkihloihin kuuluisan baltilaisen maalarin Julius v. Cleverin pojan\nkanssa, joka kuului Livonia-korporatioon, baltilaisen aateliston\npesäpaikkaan, ja joka kaikkien vapaaherrallisten tätiensä kiusaksi ja\nkauhuksi vei morsiamensa korporation baaleihin ilman \"esiliinaa\" ja\nmahdollisimman avokaulaisessa ja säädyttömässä puvussa, niin että pari\npäivää myöhemmin koko Tartto puhui siitä läähättäen Olgan suureksi\nihastukseksi. Hän oli näet kumminkin hurmannut kaikki Livonian tanttien\npojat. Mutta Olga oli kuin olikin yliopiston rehtorin tytär, ja kaikki\nopettajat olivat enemmän tai vähemmän riippuvaisia yliopistosta, minkä\nOlga aivan kylmäverisesti totesi.\n\nSitä paitsi Fanny ja Olga olivat harjoitelleet peilin edessä silmäpeliä\ntenttejä varten. Olgalla oli sametin pehmeät, tummat slaavilaiset\nsilmät pitkine ripsineen, ja kun hän nosti raskaita silmäluomiaan,\noli aivan kuin Keisarillisen Marian-teatterin esirippu olisi noussut.\nFannynkin mantelinmuotoiset itämaiset silmät olivat pitkien ripsien\nverhoamat ja salaperäiset, ja niitten tehoa oli yhteisesti jo pitkiin\naikaa harjoitettu. Minä olin ehdottomasti alakynnessä avonaisine\nnukensilmineni, joita lyhyillä ja vaatimattomilla ripsillä ei saanut\nmillään salaperäisiksi ja kaikkitietäviksi, ja tyttöjen yhteinen päätös\noli, että minun oli luettava. Olga uhrasi viimeisimmän flirttinsä,\nerään matemaattisen Livonia-pojan, kuulustelemaan minua.\n\nTentit olivat sekä kirjallisia että suullisia. Luonnontieteissä,\nhistoriassa ja uskonto-opissa ne olivat yksinomaan suullisia. Paitsi\nopettajaa, oli läsnä erikoiskomissio, johon muistaakseni kuului kolme\njäsentä, ja heilläkin oli oikeus tehdä kysymyksiä.\n\nMutta kaikkein naurettavinta oli, ettei luotettu opettajaan vähääkään.\nKoko koulun kurssi ja kirjat jaettiin yhtä moneen lippuun kuin oli\ntyttöjä. Ennen tenttiä saivat siis kaikki vetää lippunsa opettajan\npöydällä olevasta vadista jonkun komissionin jäsenen pitäessä\npöytäkirjaa. Niin että kaikkien kohtalo oli arvan varassa. Jos osasi\nkoko kurssin, mutta ei sattumalta kysymyksessä olevan piletin kohtaa,\nsai kumminkin kirkkaasti reput. Ja jos onnen kaupalla veti numeron,\njonka sattui osaamaan, vaikka kaikki muu olisi ollut hämärän peitossa,\nvoi saada loistonumeron.\n\nKuinka monen oppilaan kädet vapisivat arpaa vedettäessä. Jokaista\nkuulusteltiin neljännestunnista puoleen tuntiin saakka, niin että\ntentit kestivät myöhään yöhön ja aakkosten loppupää sai kitua jopa 14\ntuntia. Kirjallisissa tenteissä annettiin aikaa noin 8 tuntia.\n\nJokaisen tentin välillä oli noin 5—6 päivää, ja kun minun ei juuri\ntarvinnut valmistautua historian eikä venäjän- tai saksankielen ja\nkirjallisuuden tentteihin, sain käyttää niihinkin varatut päivät\nmatematiikkaan. Keskimäärin nukuin kai 2 tuntia vuorokaudessa.\nIltapäivät pelattiin tennistä, ja se teki minulle kumminkin hyvää,\nvaikka menetinkin aikaa, sillä kotiinsaattajani kanssa tuli usein\nkävellyksi hämäriin saakka. Vielä useammin näin unta avosilmin, sillä\nolihan kevät ja minä 17-vuotias. Käteni ulottuvilla oli koko nousevan\nkansan elinsuoni ja sydämeni tykytti usein niin, että pelkäsin ihmisten\nkuulevan sen.\n\nKirjoitin pöydälleni jättiläiskirjaimin:\n\n\"− − −, täytyy lukea.\"\n\nKatkoviivat merkitsivät: Ei saa uneksia, ei saa ajatella.\n\nJoskus sain ison nipun ruusuja, peitin ne huoneeni nurkkaan, ja kun\nsisareni nukkui, kävin salaa suutelemassa niitä.\n\nOn harmillista, että jos ihminen saa, mitä hän haluaa ja ikävöi, niin\nse varmasti tulee aina sopimattomaan aikaan. Niin ainakin on minun\nelämässäni ollut.\n\nTohtori Luigan viisaat silmät seurasivat elämääni, mutta hän ei puhunut\nkoskaan silloin, kun hän tiesi, ettei puhe auttaisi. Hän vain istui ja\njutteli ja jätti kuin huomaamatta pöydälle arsenikkipillerirasian tai\ninhoittavan rautaviinipullon...\n\nKirjalliset tentit menivät onnellisesti. Mademoiselle Busse pysyi\nuskollisena vihamiehenäni, mutta komission yksimielinen päätös\nratkaisi minulle ranskankielen aineessa viitosen mademoisellen ääntä\nvastaan. Viitonen oli korkein numeromme. Aine koski muistaakseni\nCorneillen Horacea, en muista, missä yhteydessä. Kirjoitin sen\ninnolla, sillä pidin Corneille'sta ja halveksin vielä siihen aikaan\nShakespearea, kunnes vasta Werner Söderhjelm avasi silmäni. Suullisessa\nranskankielen tentissä taas oli johtajatar läsnä ja pelasti minut\nsiinäkin mademoisellen kynsistä. Tuo ranskankielen opetus alkoikin olla\njo skandaali koulussa, koska esimerkiksi minunkin luokaltani vain 8\noppilasta luki ranskaa, se kun ei ollut pakollinen aine. Ranskankielen\nopiskelijoitten joukossa eivät olleet Fanny Chwolson ja Olga\nLevitskaja, jotka osasivat kieltä melkein äidinkielenään. Mademoisellen\nainoana pyrkimyksenä oli kai karkoittaa oppilaat tunneiltaan...\npalkkahan hänelle siitä huolimatta maksettiin.\n\nVenäjänkielen ainekirjoitus käsitti Länsi-Euroopan vaikutuksen Puškinin\n\"Jevgeni Oneginiin\" ja Lermontovin \"Aikamme sankariin\" — suureksi\nilokseni, sillä olin juuri tutkinut flanöörityyppien geneologiaa\nByronista alkaen. Kirjoitin ainetta 8 tuntia, hirmuisen tekeleen ja\nsain siitä 5+. Plus-merkin sain myös historiasta, ja se takasi minulle\nkultamitalin. Tai olisi taannut, jollei minulla olisi ollut huonoa\npoliittista mainettani. Siksi Chwolson kehoitti minua varmuuden vuoksi\nolemaan perustamatta toiveitani plusseihin.\n\nTsaarin aikaisissa Venäjän kouluissa ei mitään ainetta voinut\nylioppilastutkinnossa korvata toisella, niin että matematiikka oli\nosattava, vaikka olisi ollut miten toistava tahansa muissa aineissa,\nhirmuponnistuksilla minä siitäkin selvisin istuttuani kirjallisissa\nkokeissa yli kahdeksan tuntia. Hikoilin probleemieni kimpussa,\nmutta selvisin niistä kuitenkin ja sain viitoseni. Tyttäreni, joka\nperi minulta tunnetun taipumukseni ja rakkauteni matematiikkaan,\njätti ylioppilaskokeissa sisään nimellä varustetun, mutta muuten\nneitseellisen puhtaan paperin, korvaten matematiikan kielillä ja\nhistorialla, ja kaikesta päättäen tyttärenitytär, joka valtion varoja\nhoitavasta isästään huolimatta on perinyt sekä äitinsä että mumminsa\nmatemaattisen nerouden, päätellen hänen mielikuvituksensa vapaasta\nlennosta, tulee jatkamaan taannehtivaa kehitystä puissa istuneiden\ndarwinilaisien esiäitiemme tasolle.\n\nMuistan vieläkin sitä puhdasta, huumaavaa onnen tunnetta, kun\nonnellisesti suoritettujen matematiikan tenttien jälkeen me, kaikki\nmatematiikan ystävät, kokouduimme koulun pihalle ja heitimme\nmatematiikan kirjamme loimuavaan rovioon tanssien sen ympärillä villiä\nintiaanitanssia ja unohtaen kaiken abiturienteille kuuluvan arvokkaan\nkäytöksen. Lauloimme minun sepittämääni matematiikan häpäisylaulua,\nainoata runoa, jonka olen venäjänkielellä kirjoittanut — ja surukseni\nunohtanut. Kun se koski myös matematiikan opettajaamme Serebrjanskia\nhenkilökohtaisesti, olin vähällä saada hänestä vihamiehen, kun\nlopullista käytöstäni arvosteltiin. Mutta Treffner oli ystävä hädässä\nja vei tuon roviojutun nuoruuteni pursuavan ylimielisyyden tilille.\n\nMutta onnenhuuman jälkeen tuli kotona aikamoinen ”Katzenjammer” ja\nkatumus, sillä minun täytyi selittää, mihin olin hukannut matematiikan\nkirjat, joita sisareni olisi kipeästi tarvinnut seuraavana vuonna.\nIhanaa oli kuitenkin ollut rovion ympärillä... while it lasted...\n\nTulipa elämässäni myös aika, jolloin käsitin tarvitsevani\nmatematiikkaa. Se oli täydellisesti jo silloin eliminoitunut\naivoistani. Tämä tapahtui silloin, kun päätin muuttaa luonnista\nvientiteollisuuteen ja järjestin itselleni yksityisen\nsahateollisuuskoulun, nimittäin vuokrasin pienen sahan maatilani\nvierestä ja hoidin siinä sahauksen alusta loppuun itse. Leimasin\nitse omasta metsästäni puut, tein ajolaskelmat, ajoin puut omilla\nhevosillani sahalle ja sahautin omien laskelmieni ja kaavakkeitteni\nmukaan. Silloin olisin todellakin tarvinnut matematiikkaa tuon pahuksen\npyöreän puun kuutioimisessa, lautojen ja sahausraon laskemisessa.\n\nAikojen kuluessa olen ruvennut myöntämään, että matematiikkaa ehkä\nsentään tarvitaan aivojen treenauksessa ja että niillä itseoppineilta,\njotka halveksivat koulu- ja yliopistosivistystä, puuttuu treenaus.\nSiitä heidän tunnettu alemmuuskompleksinsa huolimatta lahjakkuudesta ja\nkyvyistä.\n\nNiin, ne tentit... Ei ollut hauskaa lukea koko yötä, kun toisessa\npäässä huonettani sisareni nukkui autuaallista unia. Vaikka ei ollut\nhänenkään hauskaa herätä joka kerta, kun kävin hakemassa yläkerrasta\nmustaa kahvia tai juoksemassa puutarhassa aamukasteessa.\n\nTreffnerin tentti oli viimeinen, ja siitä muodostui puhdas farssi.\nVoimammekin olivat jo lopussa, niin että oli ihmisrakkautta hänen\npuoleltaan tehdä hiljainen sopimus kirkkohistoriasta, Meitä oli vain\nkahdeksan tyttöä, eikä siis kurssia jaettu piletteihin. Lisäksi\noli uskonto-oppi koulussamme arvoltaan käsitöitten ja piirustuksen\nrinnalla. Ortodoksinen tsaarin opetusministeri ei välittänyt, miten\nluterilaisuutta koulussa viljeltiin. Siksipä opettajalle myönnettiin\noikeus tenttiä, miten hän vain halusi jonkun komissionin jäsenen\nläsnäollessa. Saapuvilla olikin yliopiston jumaluusopin dosentti,\npastori Girgenson, kotipitäjäni saksalaisen pastorin poika. Hän oli\nmelkein kuin sukua eikä viitsinyt ruveta kiusaamaan isäni tytärtä.\nPäivää ennen tenttiä kokouduimme vanhan tavan mukaan Treffnerin\nluokse. Hän otti sitten selvää, mitä kukin osasi ja halusi esittää\nkirkkohistoriasta ja kirjoitti sen tarkkaan muistiin, ettei tulisi\nerehdystä. Riitaa oli vain siitä, kun kaikki pyrkivät saamaan\nosalleen Lutherin tai Melanktonin, joihin minulla oli etuoikeus,\nkoska olin mielenlaadultani kumouksellinen ja koska muutenkin olin\nharrastanut Lutheria ja Galvinia. Olin sitäpaitsi kovasti halukas\nhäikäisemään Girgensonia retoriikallani ja hälventämään hänen\nepäluulokaan Treffnerin oppilaitten tietojen ja uskonnollisen\ninnostuksen suhteen. Josta syystä siis Treffner uskoi Martin Lutherin\nhaltuuni ja minä valmistin hänestä niin innostuneen esitelmän, että\npelastuin Girgensonin turhalta uteliaisuudelta kirkkohistorian muissa\ntosiseikoissa. Kaikki kävi hyvin. Me tytöt olimme Treffnerille hyvin\nkiitollisia ja tunnemme, ettemme ole elämässä mitään menettäneet,\nvaikka emme tietäneetkään kaikkien kirkolliskokousten päätöksiä.\n\nNäin ne tentit sitten sujuivat. Historian tentti oli enemmän tai\nvähemmän muodollisuus, sillä minulta kysyttiin vain sellaista, mitä\ntoiset eivät tienneet. Arpaosuutenani sain selostaa Katariina II aikaa\nja vastaavaa valistusaikaa Euroopassa. Mikä mieluinen selostettava\nminulle! Oli helppoa saada 5+!\n\nSaksankielen sekä kirjallinen että suullinen koe oli pelkkää iloa,\nkiitos tohtori Kallaksen huumorin ja humaanisen suhtautumisen.\nFrau Doktorin ja oman lukuhaluni ansiosta osasin siihen aikaan jo\nsuunnilleen yliopiston cum laudekurssin, niin että Helsingissä sain\nyrittää vain olla unohtamatta tarttolaisia kirjallisuustietojani.\nGustav Suitsilla oli sama juttu. Emme oppineet paljonkaan lisää Werner\nSöderhjelmiltä.\n\nJa niin tuli sekin aamupäivä, jolloin kaikki oli ohitse ja me\nkokouduimme viimeisen kerran koululle kuuntelemaan johtajattaren\npuhetta ja saamaan todistuksemme sekä kultaisen mitalin, jonka piti\navata minulle yliopistojen ovet.\n\nEdellisenä päivänä oli ollut viimeinen tentti. Hermojännitykseni oli\nollut niin suuri, etten voinut nukkua. Ilmestyin aktukseen puoleksi\nhuumaantuneena ja puoli kuolleena väsymyksestä. Muistan, että joku\nopettaja oli hyvin liikuttunut, ja Fanny Chwolson tapansa mukaan\npyörtyi. Joku kysyi minulta tulevaisuudensuunnitelmistani, mutta olin\naivan tylsä. En voinut pitää puhettanikaan opettajille, josta olin\nsopinut. Pistin kultamitalini päällystakin taskuun enkä sittemmin\nmillään tahtonut löytää sitä.\n\nNiin, se mitali... Se oli noin kymmenen kultaimperiaalin (10 ruplan\nkultarahan) kokoinen. Se antoi tsaarin lakien mukaan henkilökohtaisen\naatelisarvon, joka merkitsi sen aikaisella Venäjällä mm., ettei\nsen omistajaa saanut tuomita raipparangaistukseen... Ja se antoi\netuoikeuden päästä yliopistoon. Miten heikko ja erehdyttävä tuo\netuoikeus oli, sen tulin vasta muutaman kuukauden päästä huomaamaan.\n\nJa niin viimein koulun ovi sulkeutui perässäni ja minä astuin\njuhlallisesti ensimmäiset askeleeni vapaana ihmisenä Tarton kaduilla.\nJa sitten huomasin, että olin unohtanut käsineeni kouluun ja minun\nkumminkin oli palattava sinne, niin että tuo juhlallinen vapauden tunne\nsai aika kolauksen.\n\nOnneksi olivat muut jo lähteneet, niin että sain yksin kulkea kadulla\nvapaana, täysi-ikäisenä ihmisenä ja vakuuttaa itselleni, että elämä oli\nnyt edessäni selkosen selällään, tuo tie, josta Walt Whitman sanoo:\n\n    The long, brown road before me,\n    leading where ever I choose...\n\n    Pitkä ruskea tie edessäni,\n    vie minut minne haluan...\n\nMinä halusin Suomeen. Mutta kun yksin kuljin tuttua katua koulusta\ntuntemattomaan maailmaan, olin aivan avuton enkä tiennyt, minne lähteä.\nKuljin, minne jalat veivät ja havahduin vasta keskikaupungilla. Silloin\nmuistin ensimmäisen päämääräni, isäni, lähdin sähkösanomatoimistoon ja\nsähkötin kotiin yhden ainoan sanan: kultamitali. Samanlaisena toukokuun\n31. päivänä neljä vuotta myöhemmin kuljin melkein yhtä väsyneenä ja\ntiedottomana Helsingin yliopiston Senaatintorin puoleisia portaita alas\nkolmen laudaturin filosofiankandidaattitodistus kourassani, pysähdyin\nneuvottomana enkä tiennyt minne mennä, mutta \"hän\", joka tiesi, minne\nminun oli mentävä, oli tullut eduskunnan istunnosta ja odotti minua\nmuutama ruusu kädessään. Yhdessä sitten menimme Kasarmintorille\nsähkösanomatoimistoon, josta sähkötin taas isälleni yhden ainoan sanan:\nfilkand.\n\nJa taaskin 25 vuolla myöhemmin, samana toukokuun 31. päivänä tuli\nsuomalainen tyttäreni ylioppilaaksi valkopukuisena, ruusukuorma\nsylissään, suvun ja ystävien juhlimana. Hän ei harhaillut yksin, kuten\nminä, pitkin Tarton katuja, unisena ja viimeisen kerran ruskeassa\npuvussani ja mustassa esiliinassani, aivan auttamaton, hyytävä\njäähyväistunne sydämessä, vaikka en osannutkaan katsoa tulevaisuuteen.\n\nNyt lähdin sähkösanoma toimistosta Postimees-lehden toimitukseen ja\nolin sen näköinen, että heti onnittelujen jälkeen setä Jaakson lähetti\nhakemaan ajurin ja Tönisson istutti minut siihen vannottaen, että\najaisin suoraan kotiin vuoteeseen. Sen sijaan minä ajoin Tuomiovuorelle\nkirjastoon Wissen Sien luokse, lähetin ajurin pois ja muistaakseni\nharhailin vähän aikaa, ennenkuin löysin kirjaston oven. Wissen Sie\nkatseli minua hetken ja vuorostaan lähetti vahtimestarin hakemaan\najuria ja vei minut sitten itse kotiin. Sen jälkeen en muista muuta\nkuin että heräsin pukeutuneena 28 tuntia myöhemmin vuoteessani\nsisareni itkiessä vieressä valmiina hakemaan minulle lääkäriä. Hän oli\ntehnyt kaikkensa herättääkseen minut edellisenä iltana abiturienttien\nyhteiseen illanviettoon, mutta minä olin vain mumissut enkä vironnut\nkylmävesikuuristakaan. Olin jo kerran istunut tuolillakin ja valittanut\nmitalini hukkuneen, mutta sitten olin nukahtanut uudelleen...\nJohtajatar oli kutsunut minut aamiaiselle. Hänelle oli sisareni käynyt\nilmoittamassa, ettei minua saatu hereille. Aamiainen oli ystävällisesti\nsiirretty, ja Klassendame oli jäähyväiskäynnillä katsellut, miten\nnukuin.\n\nItkin kiukusta, sillä koko talo oli käynyt minua katsomassa ja setä\nJaakson oli kuvannut toimituksessa prinsessa Ruususta. Minne vain\nmenin, kyselivät sydämettömät, kuka oli prinssini ollut.\n\nSeuraavana päivänä olin sitten johtajattaren luona, jossa elämä\njohdatti minut pahaan kiusaukseen, mitä podin Suomeen tulooni saakka.\n\nJohtajatar tarjosi minulle paikkaa sukulaisensa ruhtinatar M:n luokse\nseuranaiseksi tämän 17-vuotiaalle tyttärelle. Hän oli jostakin ikävästä\nsyystä joutunut pois Smolnan instituutista, ja yksityisopettajat\nvalmistivat häntä loppututkintoon. Minun velvollisuuteni olisi ollut\navustaa häntä luvuissa ja lukea hänen kanssaan kirjallisuutta.\nTarkoituksena oli, että minua, kohdeltaisiin perheen jäsenenä,\nsaisin joka paikassa olla tytön mukana. Ruhtinatar olisi kustantanut\nvarusteeni kokonaan, ja palkakseni olisi määrätty 100 ruplaa\nkuukaudessa. Se olisi ollut puhdasta nettotuloa, sillä menojahan\nminulla ei olisi ollut ollenkaan. Perheen oli määrä piakkoin lähteä\nNauheimiin, jonne minutkin olisi otettu mukaan. Syksyksi olisi sitten\nmatkustettu Krimille heidän huvilaansa.\n\nPuhumattakaan kaikista ihanuuksista ja tilaisuuksista päästä\nmatkustamaan ja näkemään maailmaa olisi 100 ruplaa merkinnyt minulle\nsitä, että olisin huomattavasti voinut helpottaa isäni elämää ja\nkustantaa kokonaan sisareni koulunkäynnin... Olisin ollut siitä\nrajattoman iloinen ja ylpeä.\n\nOlin hetken kuin häikäistynä. Johtajatar puhui puhumistaan kuvaten\nkaikkea, mitä tulisin näkemään ja kokemaan hänen serkkunsa perheessä.\nHe olivat melkein joka kevättalvi joko Rivieralla tai Krimillä, heillä\noli vanha palatsi Millionnajakadun varrella Pietarissa ja valtava\nkartano Moskovan lähellä. Saisin ratsastaa ja tanssia, ja joskus\nmyöhemmin pääsisin ehkäpä lukemaan yliopistoonkin. Ruhtinatar olisi\nkustantanut matkani Pietariin muutamaksi päiväksi voidakseen tutustua\nminuun, mutta johtajatar oli ilmeisen varma, että minut ilman muuta\nhyväksyttäisiin.\n\nOlin häikäisty ja säikähtynyt ja pyysin muutaman päivän miettimisaikaa,\nkun kerran jäin vielä viikoksi Tarttoon.\n\nKuljin kotiin kuin unessa ja kuvittelin kaikkia elämän ihanuuksia:\najaa vaunuissa — lakeijan avatessa ovia — teattereihin, baletteihin,\naurinkoiselle Nevskille, Eurooppaan... Mutta yhtäkkiä muistin\nkenraalitar von Gersdorffin seuranaisen, joka aina kuljetti hänen\nFiffiään ja Fluffiaan, maailman inhoittavimpia sylikoiria. Ehkäpä\nminäkin saisin talutella sylikoiria... Se oli ensimmäinen kauhuni.\n\nJa sitten — sitäkö varten olin tehnyt työtä ja lukenut silmäni\nsokeiksi, että itse tulisin venäläisen ruhtinattaren sylikoiraksi.\nEntäs kaikki se, mitä minun pitäisi maailmassa tehdä, mitä olin\nluvannut Tönissonille, Švilille, koko sukuni haudoille. Entä yliopisto,\nSuomi, taistelu sitä maailmaa vastaan, johon olin menossa sylikoiraksi.\nMinun oli kiire elää ja lukea, enhän voinut hukata muutamaakaan\nvuotta elämästäni. Muistin kerjäläisjoukot Nevskin puumosaiikkikadun\nvierustoilla...\n\nIstuuduin piiloon Kissadoomin synkimmälle penkille ja ajattelin:\ntiesin, etten voisi kysyä neuvoa kotoani. Äitini olisi heti neuvonut\nminua tarttumaan tilaisuuteen, ehkäpä isänikin olisi ajatellut samoin,\nkenties kehoittanut minua lähtemään Pietariin ainakin muutamaksi\nvuodeksi. Tönissonille ei kannattanut puhua. Hän olisi ehdottomasti\nkieltänyt minua lähtemästä. Wissen Sie taas olisi yhtä tarmokkaasti\nkehoittanut minua ottamaan vastaan paikan. Sen voin arvata, sillä hän\noli itsekin ollut sylikoirana ruhtinasperheessä. Päätin siis olla\npuhumatta kenellekään asiasta. En hiiskunut siitä sisarellenikaan.\nIllalla kuitenkin lähdin klinikalle ja kerroin jutun tohtori Luigalle.\nHän ymmärsi, mitä minulle olisi merkinnyt isäni elämän helpottaminen.\nEmme puhuneet paljon. Hän vain kysyi minulta, aionko kulkea leveätä\nvaiko kapeata tietä. Luigalle ominaisella hienolla ironialla hän\nkuvasi, miten joku degeneroitunut kaartinupseeri Pietarin ylimystöstä\nrakastuisi minuun jne.\n\nSeuraavana päivänä lähdin johtajattaren luo sanomaan, että olin\npäättänyt lähteä Suomeen. En katsonut voivani tuhlata elämästäni\nyhtään vuotta. Hän katsoi minuun säälien ja tiedusteli, millä aioin\ntulla toimeen, sillä hän tiesi, etten voisi saada enää apua kotoa.\nKielitunneilla ja sanomalehtityöllä, vastasin ylpeästi. Hän kehoitti\nminua tulemaan luokseen, jos olisin avun tarpeessa. Kiitokseni tarttui\nkurkkuuni, mutta hän ymmärsi minua. En tavannut häntä enää sen jälkeen.\nMinulle alkoi vähitellen selvitä, ettei kansallisuudella ole mitään\ntekemistä ihmisen hyvyyden kanssa. Oli vain niin vaikeata päästä siitä\nluulosta, että hyvyys oli keskittynyt ainoastaan Viroon ja Suomeen,\nettä muut hyvät ihmiset olivat aivan satunnaisia.\n\n\n\n\nJÄLKIMAININKEJA\n\n\nOli vaikeata lähteä Tartosta. Sisareni matkusti kotiin, mutta minä\nviivytin yhä lähtöäni. Täytyihän minun sanoa hyvästit joka puulle ja\npensaalle, puhumattakaan ihmisistä. Mutta väsynyt minä olin ja punaisia\nverisoluja puuttui jälleen pahassa määrin.\n\nPahin pulmani oli luo onneton rippikoulukysymys, joka nyt\nauttamattomasti joutui etualalle ja oli heti ratkaistava, kun pääsin\nkotiin. Oli jo riittävä skandaali Walgassa, että tyttöihminen haaveili\nyliopistoon menoa, saatikka sitten kun hän ei ollut käynyt rippikoulua.\nTiesin, että lopullinen kieltäytymiseni aiheuttaisi kotonani suuren\nräjähdyksen. Ei siinä auttanut, vaikka olisin tuonut kymmenen\nkultamitalia tullessani.\n\nViimein Tönisson keksi eräänlaisen kompromissin. Hän kirjoitti Willem\nReimanille Kolga-Jaaniin ja tämä lupasi ottaa minut yksityiseen\nrippikouluun edellyttäen, ettei minun olisi pakko mennä Herran\nehtoolliselle, jollei omatuntoni sallinut sitä. Reiman oli Viron\nLauri Ingman, ankara kirkonmies, mutta Tönissonin jälkeen huomattavin\npoliitikko maassaan. Pelkäsin Reimania kovasti, mutta en mitenkään\nvoinut kieltäytyä tästä humaanisesta ja ystävällisestä järjestelystä.\nTönisson vakuutti minulle, että saisin puhua Reimanille suoraan kaikki\nepäilykseni. Kotiin tultuani siis ilmoitin, että lähtisin Kolga-Jaaniin\nkuukaudeksi heinäkuussa ja että sillä koko rippikoulujuttu olisi\nratkaistu.\n\nSitä ennen valmistin kotona kaikki paperini ja anomukseni kuntoon ja\nlähetin ne Besluževin yliopistoon. Ja kylläpä siihen tuohon aikaan\npaperia tarvittiinkin! Vihdoin sain ne kuntoon ja valmistauduin\nlähtemään Kolga-Jaaniin. Silloin tuli pastori Reimanilta ilmoitus, että\nhän oli pahasti sairaana eikä voisi ottaa minua luokseen ennen syksyä.\nSyksyllä minun taas piti olla joko Pietarissa tai Suomessa. En voinut\nsalata iloani siitä, että olin pelastunut Willem Reimanin kourista.\n\nKotona oltiin kovasti pahoilla mielin rippikouluni lykkääntymisestä.\nIsäni kävi jo pastori Wühnerinkin puheilla. Se oli pahinta, mitä\nhän saattoi keksiä. Tämä oli näet kaikkein yksinkertaisimpia ja\nahdasmielisimpiä pappeja, mitä maa päällään kantaa. Tiesin ennakolta,\nettä en voisi hänen kanssaan hillitä itseäni ja että koko juttu tulisi\npäättymään skandaaliin. Tönisson oli sillä välin puhunut minusta\npastori Kukkille ja niinpä asia järjestyikin, että lähdin Tarttoon\nkeskustelemaan hänen kanssaan mahdollisuuksistani kuulua edelleen\nevankelis-luterilaiseen kirkkoon. Keskustelumme käytiin osittain\nTönissonin luona, osittain pitkillä kävelymatkoilla, ja valitan,\nettei minulla ollut pikakirjoittajaa. Kukk oli siihen aikaan moderni,\nennakkoluuloton pappi. Hän oli itsekin \"hakija\" ja suhtautui omantunnon\nkysymyksiin kaikella vakavuudella yrittämättäkään painostaa minua\nskolastiikallaan. Sain ja uskalsin luottamuksella puhua suuni puhtaaksi.\n\nMuistan, että suurin vastenmielisyyteni kohdistui katkismukseen ja sen\npakkopaitaan. Kieltäydyin uskomasta ja toistamasta asioita, jotka eivät\nmenneet järkeeni. Sitten kolminaisuus ja sen tarpeettomuus. Ymmärsin\nIsän, vieläpä Pojankin, mutta se Pyhä Henki... Siihen järkeni pysähtyi.\nSitten raamattu sellaisenaan: en millään voinut pitää sitä pyhänä. Jo\nennenkuin olin lukenut mitään raamatun kritiikkiä, oli sisimmässäni\nselvänä, että raamattukin oli kansanrunoutta. Vaarikin käsitti sen\nsellaiseksi kauniiksi ja jaloksi kirjaksi.\n\nKaikkein vaikeinta minun oli käsittää, ettei kirkko seurannut viidettä\nkäskyä: älä tapa, vaan rukoili Jumalalta siunausta ja voittoa juuri\nkäytävään Venäjän sotaan. Kirkossa rukoiltiin tsaarin ja hänen\nperheensä puolesta, esivallan puolesta, joka sorti kansaa ja jota kansa\nvihasi. Mutta niiden puolesta ei rukoiltu, jotka antoivat henkensä\ntaistelussa vapauden puolesta.\n\nOsasin minä kirkkohistoriaakin sen verran, että sain syytetyksi\npastori Kukk parkaa kaikista kirkon erehdyksistä, ja sen käyttämästä\ntulesta, miekasta ja julmuudesta. Olen myöhemmin ihmetellyt, että\nkirkko uskaltaa esittää uskovaisilleen verisiä historiaansa ja siitä\nhuolimatta vaatia heiltä sokeata tottelevaisuutta. Kuinka suuri onkaan\nihmisten avuttomuus ja yksinäisyys sekä Jumalan tarve, kun he voivat\nsulattaa kirkon historian ja kaiken kristinuskon nimessä tehdyn\nvääryyden. Ei ainakaan minussa kirkkohistoria herättänyt rakkautta eikä\nkunnioitusta kirkkoon. Pidin sitä suorastaan uskonnolle vaarallisena\nkirjana.\n\nEn pelännyt pastori Kukkia, mutta hän pelkäsi minua. Häntä varmaankin\nkauhistutti saada julkiseen rippikouluun tuollainen otus. Hän ei toki\nollut edessäni aseeton, puolusti kirkkoansa kaikin voimin, mutta minä\nolin vaikea tapaus. Ja niin sitten kävi, että erosimme ystävinä ja\npysyimme sellaisina vielä hänen piispaksi tulonsa jälkeenkin.\n\nIsäni oli aivan kauhistunut kuultuaan keskustelujen tuloksista pastori\nKukkin kanssa. Hänen mielestään oli skandaali ylipäänsä ruveta\nväittelemään tyttöletukan kanssa. Mutta kesä oli joka tapauksessa\nvenynyt jo niin pitkälle, että minun oli matkustettava Pietariin\nkuulustelemaan pääsyä yliopistoon. Jos sen kautta pääsisin Helsinkiin,\nlykkäytyisi koko rippikoulu juttu seuraavaan kesään.\n\nIlokseni sain tohtori Kallakselta kutsun tulla Tarttoon tapaamaan ja\nopastamaan helsinkiläisiä naisylioppilaita, tulevia opintotovereitani.\nMatkustin heti sinne ja jouduin keskelle maanviljelysseuran\nnäyttelyn järjestelyjä. Se oli jokavuotinen, puolittain poliittinen\nparaati aikana, jolloin Viron kansan politiikka kulki pääasiassa\nmaanviljelysseurojen ja raittiusyhdistysten naamarin alla.\nHelsinkiläiset ylioppilaat olivat Maija Danielson (Kalmari),\nvaltioneuvos Danielsonin tytär, myöhemmin rouva Rantakari, sekä\nHelvi Genetz (Jännes), sittemmin rouva Juusela (Juslin), senaattori\nGenetzin tytär. Tytöt olivat olleet Tallinnaa katselemassa ja tulivat\nKallaksien luokse Tarttoon. Molemmat olivat hämäläisiä, vaikka\nen heitä tavannutkaan Asikkalassa. He olivat kultaisia tyttöjä,\ninnostuneita samoihin asioihin kuin minäkin, yhtä kiihkokansallisia,\nsamoin raittiutta, siveyttä ja kansansivistystä harrastavia. Maija\noli todellinen kaunotar, tummatukkainen ja samettisilmäinen. Helvi\noli rotevahko, ennen kaikkea asiallinen ja tanakasti maakamaralla\nseisova, aina asioita silmästä silmään katsellen, yhtä vankkana ja\njärkkymättömänä kuin veljensä Juho Jännes, joka on näyttelijäveljensä\nPaavo Jänneksen, tuon taiteilijasielun, täydellinen vastakohta.\n\nNäyttelin siis tytöille rakasta Tarttoani ja sen ihmisiä, koko Baltian\nHeidelbergia originaaleineen. Kuljetin heidät yliopiston kirjastoon\nWissen Sien luokse, hain virolaisia ylioppilaspoikia viemään heitä\njoelle purjehtimaan ja soutelemaan — suomalaisia vesi-ihmisiä — näytin\nheille Eesti Üliöpilaste Seltsin talon ja Wanemuine seuran talon, sen\nvanhan, jossa ei ollut paljonkaan näyttämistä. Vein heidät kotiini\nWalgaan ja talonpoikaistaloihin sen läheisyyteen. Ei ollut aikaa\nlähteä isoisäni luokse, jossa he olisivat nähneet väärentämätöntä\nViljandinmaata. Mutta joka tapauksessa he saivat käsityksen siitä, että\nVirossakin on Häme. Erosimme ystävinä, ja tytöt lupasivat auttaa minua\nHelsingissä, kun saavun sinne. Sehän näytti niin kaikin puolin selvältä\nja varmalta.\n\nJouduin maanviljelysnäyttelyssä avustamaan sen kansliassa ja\nkaikenlaisissa järjestelyasioissa. Jäin eräänä iltana yksin viimeisenä\nkansliaan, sillä lakkaamatta tuli näyttelyilmoituksia, vaikka\nkanslian piti jo aikoja sitten olla suljettuna. Oli jo melkein\nhämärää ja tein juuri lähtöä, kun kookas, vähän kumarainen isäntämies\nrasvanahkasaappaissa, tavallinen, parrakas talonpoikaistyyppi, saapui\nhuoneistoon pyytäen kohteliaasti, että vielä ottaisin vastaan hänen\nilmoituksensa isommanpuoleisesta eläinryhmästä ja rukiista. Annoin\nhänen selvin sanoin ymmärtää, mitä ajattelin miehistä, jotka otaksuvat,\nettä me päivällistä vailla olevat ylioppilaat voimme istua heidän\nvuokseen koko yön sateisella näyttelyalueella. Suostuin kuitenkin\narmollisesti ottamaan vastaan hänen ilmoituksensa. Hän oli kai hiukan\nkuuro eikä siis saanut selvää koko puheryöpystäni, mutta pyyteli\nkuitenkin syyllisenä kovasti anteeksi. Rupesin sitten asiallisena\ntiedustelemaan hänen tuomisiaan.\n\n— Mikä nimi?\n\n— Mitä neiti sanoi?\n\nHuusin harmistuneena, että tiedustelin hänen nimeään. — Ahaa, sanoi\näijä, kreivi Berg Sangastesta.\n\nMinä pienenin ja käpristyin aika lailla. En sen vuoksi, että hän oli\nkreivi, vaan koska hän oli Berg Sangastesta, se ainoa Viron aatelinen,\njoka osallistui Viron talonpoikien maanviljelysnäyttelyihin ja teki\nluovaa kasvinjalostustyötä kartanossaan. Hän käyttäytyi kaikin puolin\nihmisiksi, osasi viroa ja kävi huvikseen Walgan torilla myymässä\nvihanneksiaan ja juttelemassa ihmisten kanssa. Hän tunsi äitini ja\nvaarini. Olin nähnyt hänet vain kerran aikaisemmin, vuosia sitten, enkä\ntuntenut häntä hämärässä.\n\nOtin hänen ilmoituksensa vastaan, kerroin kuka olin ja jäimme sitten\njuttelemaan. Ulkona oli rankkasade ja hämärsi. Minä istuin pöydällä ja\nhuusin hänen korvaansa, että olin menossa Suomeen opiskelemaan. Vanha\nkreivi säteili, kun mainitsin Suomesta. Hänen poikansa Erik oli myös\nsiellä. Suomi oli kaunis maa, mutta sen maatiaisruis oli mitätöntä. En\nkäsittänyt mitään rukiista, mutta sitä enemmän Suomen ihanuudesta. Näin\nme istuimme puolipimeässä hänen kertoessaan Suomen menneisyydestä ja\nminä tulevaisuudesta.\n\nEn tietänyt, että hänen poikansa Erik oli kenraalikuvernöörin\nkansliassa. Tapasin Erik Bergin Suomessa, mutta se on aivan eri tarina.\n\nMutta jotakin aivan lämmintä ja yhteistä oli tuon Sangasten vanhan\n\"Vuoren\" ja minun välilläni. Oli kuin me olisimme yhteisestä maasta\nlähteneitä... Sanotaankin, että Bergeissä olisikin vain virolaista\nverta.\n\n\n\n\nAATU GRENZSTEIN, VIRON MYSTEERIMIES\n\n\nGrenzstein oli tarttolaisen aikakauslehden \"Olevikin\" päätoimittaja ja\nomistaja, C.R. Jakobsonin kuoleman jälkeen tuli Grenzsteinista Viron\nkansan radikaalisimman siiven itseoikeutettu johtaja. Vanhoillisimmat\nainekset kerääntyivät Jansenin Postimees-lehden ympärille, joka\nkaikessa kansallismielisyydessään joutui enemmän tai vähemmän\nvirolaisen papiston vaikutuksen alaiseksi. Lehti säilytti klerikaalisen\nsävynsä vielä silloinkin, kun Tönissonista tuli sen päätoimittaja.\nGrenzstein oli käynyt Wienissä opettajaseminaarin ja saanut\nvaikutteita Euroopasta. Hän peri Kreutzwaldilta, Viron Lönnrotilta,\ntieteellisen maailmankatsomuksen ja pappisvihan. Kreutzwaldin rinnalla\noli Grenzstein ensimmäisiä virolaisia, jotka käsittivät Venäjän\nkumousliikkeen merkityksen Virollekin. Hän harrasti ennen kaikkea\nRanskaa ja sen tasavaltaa. Mistä hänen Ranskan-harrastuksensa johtui,\nsitä en saanut koskaan tietää, mutta hän oli dreyfuslainen, ja Olevik\njuuri toi Dreyfus-harrastuksen meidänkin kotiimme.\n\nGrenzstein oli isäni ja äitini parhaita ystäviä. Hän oli aikoinaan\nollut isäni opettajana Hollmanin seminaarissa, ja meidän kotimme oli\nniitä harvoja, joissa luo yksinäinen ja umpimielinen mies viihtyi. Hän\noli jonkin verran Clemenceaun näköinen, ja minun mielessäni hän aina\nsäilyy Viron tiikerinä, Clemenceaun tapaisena verrattomana poleemikkona.\n\nHänen kynänsä oli kuin veitsi tai tikari, satiirikkona ei ollut\nhänen vertaistaan Virossa. Hänen satiiriset runonsa levisivät kansan\nkeskuuteen kulovalkean tavoin, ja Grenzsteinilla oli intomielisenä\ntaistelijana vain ihailijoita tai vihamiehiä. Hänen pääteoksensa on\npatronaattioikeutta vastaan saksaksi julkaistu \"Herrenkirche oder\nVolkskirche\". Siinä hän syytää tulta ja tulikiveä baltilaista aatelia\nvastaan. Kirja loi hänelle suorastaan vallankumouksellisen maineen. Tuo\nkirja oli isälleni kuin evankeliumia, ja sen vaikutuksesta hän alkoi\najaa oikeusjuttuja patronaattioikeutta vastaan. Grenzstein puolestaan\nauttoi häntä niissä.\n\nKuten sanottu, hän oli hieman Clemenceaun näköinen vanhapoika, harrasti\nruusuja, runoja ja kanarialintuja, ja ainakin äitini lapsia, mm. minua.\nHän oli vailla kaikkia perhesuhteita, veljestäänkin vieraantunut,\nja jossakin oikunpuuskassa hän olisi ottanut minut ottolapsekseen.\nSiihen vanhempani eivät luonnollisestikaan suostuneet, mutta siitä\nhuolimalta hän lähetteli Tartosta minulle aina kanarialintuja, joitten\nnimet olivat Kulla, Nalla, Malla jne. Niitten mukana tuli ohjeet,\nmiten lintuja oli hoidettava. Meille muodostui ajan mittaan aikamoinen\nkanarialintudynastia. Samalla kulkeutui meille hänen puutarhastaan mitä\nihmeellisimpien ruusujen juuria; eräs ruusu oli melkein mustanpunainen\nja tuoksui iltaisin yli kaikkien muitten kukkien. Sitä kutsuttiin\nGrenzsteinin ruusuksi.\n\nHän rakensi itselleen Tarttoon Tuomiovuoren juurelle kummallisen talon\nomien piirustustensa mukaan. Siinä talossa ei ollut minkäänlaista\ntavallisen talon järkeä. Hänen ruusupuutarhansa ulottui Tuomiovuorelle\nsaakka ja on siellä vieläkin kuten talokin, elleivät viimeiset Tarton\ntaistelut ole sitä tuhonneet. Taloa koristivat enkelit, joita hän\njostakin käsittämättömästä maun oikusta harrasti. Minä katselin aina\nkauhulla tuota \"Enkelilinnaa\" ja ajattelin, että minun piti se kerran\nperiä.\n\nOllessaan elämänsä ja maineensa huipulla, omistaen lehden, joka luotti\nerinomaisesti, hän päätti yhtäkkiä myydä talonsa ja lehtensä ja lähteä\nPariisiin lopuksi ikäänsä. Syytä tekoonsa hän ei koskaan kenellekään\nselittänyt. Muistan että vanhempani ja isoisäni olivat aivan\nsuunnillaan surusta, ja asiasta arvailtiin jos jotakin. Grenzstein kävi\nhyvästelemässä meitä kotona Walgassa. Hän istui useita tunteja isäni\nkanssa ja lienee kai jotakin kertonut isälleni, mitä tämä ei kuitenkaan\nkoskaan kertonut kenellekään. Äitini itki eikä mennyt häntä saattamaan\nasemalle. Vain isäni ja minä vilkutimme hänelle hyvästiksi junan\nlähtiessä Walgan asemalla. Vaunusillalla hän nosti minut korkealle\nilmaan ja lupasi kutsua minut Pariisiin, kun tulisin isoksi tytöksi.\nHän käski minun lukea ranskaa, suloisen Ranskan kieltä... la douce\nFrance... sanoi hän.\n\nMiksi hän lähti? Miksi ihminen kesken kaiken katkaisee koko elämänsä\nkulun ja häviää yksinäisenä vieraaseen maahan, vaikkapa se olisikin\nRanska. Tätä arvoitusta ei kukaan Virossa ole kyennyt ratkaisemaan.\nOn kerrottu ja koetettu todistaa, että Grenzstein oli koettanut\nkäyttää hyväkseen venäläisiä valtiovaltaa estääkseen Tönissonin ja\nReimanin johtaman kansallisen liikkeen kehitystä ja olisi tehnyt\nPietariin niistä valituksia ja ilmiantoja. En usko, että sitä koskaan\ntodistettiin tai perusteltiin. Puolueitten välinen viha oli niin suuri,\nettä tuon tapaisia juttuja syntyi helposti. Tähän juoruun liitettiin\nmyös mielipide, että Grenzstein halusi hävittää koko Viron kansallisen\nliikkeen. Ja kuitenkin hän oli koko elämänsä taistellut sen puolesta.\n\nJoka tapauksessa Grenzstein myi lehtensä ja myöhemmin talonsakin,\nasettui Montmartrelle yksinäisyyteen, vietti aikansa Seine’in varrella\nNotre Damen varjossa, vanhojen kirjojen kauppiaitten luona katkaisten\nkaikki yhteytensä kotimaahansa. Hän ei kirjoittanut vanhemmillenikaan\nenkä kuullut, että hänellä olisi ollut yksityistä kirjeenvaihtoa\nkenenkään virolaisen kanssa. Enkelilinna Tuomiovuoren juurella\nrappeutui, ja Tartto alkoi unohtaa Grenzsteinin.\n\nTäisi olla syksy 1903 tai 1904, kun Tartossa levisi huhu, että\nGrenzstein oli palannut. Se tapahtui maatalousnäyttelyn aikana, jolloin\nTönisson aina piti suuren puheensa. Kuulin, että Grenzstein oli tullut\nmyymään taloansa ja asui yksin jossakin hotellissa päästämättä ketään\npuheilleen. Minulle se oli ihmeellinen sanoma. Entä jos sittenkin\nsaisin tavata sen miehen, joka oli lapsuuteni epäjumala, elämäni suuri\narvoitus. Kerroin haaveestani Tönissonille, joka nauraen kehoitti\nminua yrittämään, vaikka pitikin todennäköisenä, ettei Grenzstein\nhaluaisi tavata minuakaan. Ja silloin mieleeni juolahti, että puhuisin\nGrenzsteinille, millainen valtava nousu oli käynnissä Viron nuorisossa,\nkertoisin, että häntä vielä muistetaan ja että suurin toivoni\nolisi saada välittää hänen ja Tönissonin välisiä sovintoa, Olinpa\nniinkin ylimielinen, että lupasin Tönissonilie tuoda mukanani hänen\nvihollisensa voitettuna näyttelyyn tekemään sovintoa. Tönisson nauroi:\nVai aiotte kesyttää tiikerin. Hän kuuluu nykyään vihaavan kaikkia\nihmisiä... mutta voittehan yrittää.\n\nMenetin rohkeuteni sinä päivänä, mutta seuraavana iltapäivänä päätin\nkumminkin lähteä kysymään, oliko hän vielä kaupungissa. Hän asui\nvanhassa hotellissa lähellä Kivisiltaa. Kävelin edestakaisin hotellin\nedessä. Miksikä pelkäisin häntä, joka oli kiikuttanut minua lapsena\npolvellaan? Mahdotonta oli, että hän olisi muuttunut tiikeriksi ja\nolisi minulle paha. Minun täytyi saada tietää, miksi hän oli jättänyt\nisänmaansa ja kaiken, mitä oli rakentanut.\n\nJa sitten yhtäkkiä lähdin hotelliin ja kysyin, voisinko tavata häntä.\nOvenvartija sanoi hänen huoneensa numeron, mutta väitti, ettei herra\nGrenzstein tahdo tavata ketään. Pyysin häntä ilmoittamaan minut, sillä\nkuultuaan nimeni hän kenties muuttaisi mielensä. Mies katsoi minuun\nepäilevästi, mutta käski minun mennä ylös ja itse koputtaa oveen.\nYhtäkkiä sisuni nousi, lähdin yläkertaan ja koputin oveen. Vihainen\nääni huusi: \"Sisään!\" Astuin sisään sydän kurkussa ja jäin seisomaan\novenpieleen. En koskaan unohda, mitä näin: Huone oli järjettömän pitkä\nja kapea aivan kuin jättiläisruumisarkku. Se päättyi ikkunaan, jonka\nääressä hämärässä istui mies nojaten päätään käteensä. Hänen asentonsa\noli epämukavasti jähmettynyt; toinen käsi lepäsi pöydällä aivan\nkuin se olisi ollut tarttumaisillaan johonkin ja äkkiä lamaantunut,\nniinkuin kokkipojan käsi \"Prinsessa Ruususessa\" linnan vaivuttua äkkiä\ntaikauneen. Minäkin jähmetyin ovenpieleen. Kului monta minuuttia. Mies\nei liikahtanut, ja olin kumminkin ollut kuulevinani: Sisään! Hänen\ntäytyi kuulla, että avasin oven.\n\nMinua ahdisti niin, että pelkäsin huutavani. Ensi kerran elämässäni\nsain käsityksen siitä, miten suuri ihmisen yksinäisyys voi olla...\nkeskellä elämääkin, eikä vain luostarinmuurien takana. Vavisten\nastuin keskelle huonetta ja sanoin: \"Hyvää päivää.\" Hän ei kääntänyt\npäätäänkään, kysyi vain yhä liikahtamatta:\n\n— Kuka te olette?\n\nSanoin nimeni ja kerroin olevani se pikku tyttö, jolle hän oli\nlähettänyt kanarialintujaan ja jonka hän käski kasvaa pian isoksi.\nSanoin, että olin nyt iso ja tulin kysymään häneltä, miksi hän jätti\nkotimaansa ja lähti Pariisiin. Oliko hän nyt tullut takaisin jne.\n\nHän kuunteli minua liikahtamatta. Sitten hän nousi, tuli lähemmäksi,\nvei minut ikkunan luokse, katseli minua tarkkaan ja otti käteni\nistuttaen minut viereensä.\n\n— Vai olette te se pikkuinen Hella-tyttönen...\n\nSitten hän sanoi tunteneensa, että jotakin ystävällistä oli tullut\nhuoneeseen.\n\nMuuta ei tarvittukaan. Minä kylvin kyynelissä ja nyyhkytin hänen\nyksinäisyyttään ja kohtaloaan. Kerroin, miten me kaikki olimme\nsurreet hänen ja Dreyfusin vuoksi ja että hänen ruusunsa yhä kasvavat\npuutarhassamme. Lisäksi ilmoitin, että sekä isästäni että minusta oli\ntullut Tönissonin kannattajia ja ettei Tönisson ollutkaan niin pappien\nkäskettävänä kuin alussa olimme luulleet.\n\nHän piteli yhä kättäni ja nauroi ja kyseli opintojani sekä miksi aioin\ntulla. Mainitsin, että aioin lähteä Suomeen yliopistoon lukemaan\nkirjallisuutta, filosofiaa ja kansantaloutta tullakseni kirjailijaksi\ntai sanomalehtinaiseksi tai poliitikoksi, ellen näyttelijättäreksi, ja\nettä olen jo kirjoittanutkin Postimees-lehteen.\n\nSitten hän kysyi, tulisinko Ranskaan lukemaan hänen luokseen. Minä\nsanoin rehellisesti, miksi lähden Suomeen ja että aion lukea ja itse\nelättää itseni. Kysyin puolestani häneltä, miksi hän oli muuttanut\nPariisiin ja miksi hän ei halunnut tulla takaisin kotimaahan. Kerroin,\nmiten se kysymys minua lakkaamatta kiusasi.\n\nHän vaikeni... ja sanoi, että paljonpas pikku tyttö haluaakin tietää.\nVäitin, etten ollut enää pikku tyttö, vaan että olin osallistunut jo\npoliittiseenkin toimintaan. Kerroin hänelle valtavasta juhlastamme\nja sen seurauksista. Grenzstein hymyili ja kuunteli yhä tuijottaen\nikkunaan.\n\nSitten hän kertoi minulle Pariisista, maailman kaikkien maanpakolaisten\nkotimaasta, jonka bulevardeilla kulkivat maailman kaikkien\nkansallisuuksien loukatut ja yksinäiset. Nämä upottivat pienissä\nkatukahviloissa koti-ikäväänsä vihertävänkeltaiseen juomaan ja\nmustaan kahviin ja kuuntelivat, kun kukkasmyyjättäret huutelivat:\n\"Fleurissez-vous, messieurs, mesdames, fleurissez-vous...\" —\n\"Kukittautukaa, herrat ja naiset, kukittakaa itsenne.\" Hän maalaili\nminulle kaupunkia, jossa jokainen katu esittää ihmiskunnan ajattelun\nhistoriaa, taistelua vapaudesta. Hän kertoi Ranskan vallankumouksen\nperinteistä, jotka tekivät Ranskan kaikkien kansojen vainottujen\nkotimaaksi, — oh, Feuchtwanger, muistelen kokemuksianne! — jossa\nsaattoi kuunnella maailman sydäntä ja sen verisuonta, jossa maailma\nmuuttui niin pieneksi ja Venäjä itsevaltiuksineen tuntui kuin museolta,\nsen pienet kansat ihmiskunnan sirpaleilta. Väsyneen ihmisen oli hyvä\nolla Pariisissa. Ei tarvinnut enää taistella, sai ajatella rauhassa\nkaikkia niitä ajatuksia, joita ei ollut elämänsä varrella ehtinyt\najatella.\n\nHän puhui minulle kauan kaikkea tätä, puhui sammuneella äänellä,\nkiihkottomasti, yhä tuijottaen kauas etäisyyteen. Mutta tämä ei ollut\nvastausta kysymykseeni, ei ollut sittenkään. Ja minä sanoin sen\nhänelle. \"Utelias pikku tyttö\", hän sanoi ja naurahti. Ja siihen asia\njäi. Mutta hän väitti, että kerran maailmassa tulisin ilman muuta\nkäsittämään hänen motiivinsa... ehkäpä.\n\nSitten minä kerroin hänelle avomielisesti, että olin aikonut vietellä\nhänet seuraavana päivänä näyttelyyn ja näyttää ihmisille hänen\nsopineen vanhan vihollisensa Tönissonin kanssa. Sanoin, että syvästi\nhäpesin luota kavaluuttani ja siksi kerroin sen nyt hänelle suoraan.\nHän hymähti, sanoi, että se olisi ollut puuttuva seppele Tönissonin\nriemukulkueessa. Silloin minä huomasin, miten syvällä vanha viha\nTönissonia vastaan kumminkin hänessä kiehui ja että tuon sammuneen\nlaavan alla kyti sittenkin vanha tuli, joka vielä voi leimahtaakin.\nTönisson oli sokaissut nuorison ja Tönissonin takana seisoivat papit\npitkässä, mustassa rivissä kylvämässä pimeyttä...\n\nJa sitten hän sanoi jotakin, jonka vasta monien vuosikymmenien jälkeen\nkäsitin: \"Tärkeintä maailmassa on se, mitä Venäjällä tapahtuu, ja\nsiellä tulee vielä paljon tapahtumaan.\" Viro oli vain vesilasi, jossa\nhänkin oli ollut mukana tekemässä myrskyä, mutta nyt hän oli kypsä\nkatsomaan kaukaa tulevia suurmyrskyjä ja hänellä oli siihen oikeuskin...\n\nTosin minä en käsittänyt, mikä oikeus kenelläkään oli vetäytyä pois\nmyrskystä, jossa oli mahdollisuus ohjata omaa kansaansa, mutta olin\nvaiti, sillä muutenkin olin puhunut liikaa.\n\nHän näki mielellään, että menin Suomeen. Pääasia hänen mielestään oli,\nettä pääsi pois jonnekin, jossa sai perspektiiviä pieneen maahansa\nnähden. Hän tunsi Juhani Ahon ja Jonas Castrénin, eikä heilläkään\nollut perspektiivin puutetta... Sitä tulin ajatelleeksi myöhemmin, kun\nminäkin tutustuin heihin.\n\nMinulle jäi tapaamisestamme kummallisen ahdistava tunne. Olin tavannut\nihmisen, miehen, joka oli taistellut kansansa puolesta kiihkeämmin\nkuin kukaan, mutta joka nyt oli kasvanut kansansa ja sen pyrkimysten\nylitse... kansainvälisyyteen. Se käsite oli minulle tuntematon,\nsisäisesti. Hän sanoi, että Viro oli ahdas. Miten se voi olla\nmahdollista? Maa, jossa oli niin paljon tekemistä, maa, joka ei koskaan\nvoinut valmistua, kuten Tallinnan kaupunki... Vanha tarina kertoo,\nettä joka uuden vuoden yönä nousee Tallinnan yläpuolella olevasta\nYlemisten järvestä pieni äijänrähjä ja kyselee Tallinnan asukkailta:\n\"Onko kaupunki valmis?\" Silloin pitää aina vastata, ettei ole, sillä\nmuuten tulvii Ylemisten järvi alas ja upottaa koko kaupungin. Lapsena\ntarinaa kuunnellessani olin aina niin iloinen siitä, ettei Tallinna\nvoisi koskaan valmistua, että ihmisillä olisi aina jotakin tehtävää\nja luotavaa. Väliin olen suorastaan vihannut Länsi-Euroopan valmiita\nmaita, jotka ovat kuin Jumalan puutarhoja ja joissa ihmisillä on\nniin vähän tehtävää, joissa kivet ja puut ovat rivissä ja ihmiset\ntarkasti luokiteltuja. Mutta tällä puolen maailmaa, Suomessa, Virossa,\nVenäjällä, jossa ei ole vielä mitään järkeä ja järjestystä, on kaikki\nmahdollisuudet tehdä maailmasta ja ihmisistä vielä vaikka mitä, kun\nensin oppii sen, mitä lännessä on tehty.\n\nEn muista, osasinko tätä oikein ilmaista Grenzsteinille, mutta kerroin\nainakin siitä ilostani ja onnestani, ettei maailma ollut vielä valmis\nja että sellaisia kuin minuakin vielä siinä tarvittiin ja etten voinut\nkäsittää, miksi hän oli heittänyt kirveensä järveen.\n\n— Onko teitä tuollaisia nykyään paljon? hän kysyi.\n\n— Hirveän paljon, vastasin minä.\n\n— Ehkäpä sitten olenkin heittänyt kirveeni järveen, hän sanoi hymyillen.\n\nHän lupasi kirjoittaa minulle ja kutsua minut Pariisiin. Hän antoi\nminulle osoitteensa ja käski minun kirjoittaa hänelle — silloin kun\npettymykseni alkaisivat. Hän lausui toivomuksenaan, että pitäisin hänet\npère Grenzsteinina, vanhana abbéna, jolle voisi ripittäytyä ja tulisin\nsitten hänen luokseen, hänen ottolapsekseen.\n\nOli hämärä ja satoi tihkusadetta, kun lähdin kotiin jättäen yksinäisen\nihmisen hänen yksinäiseen ruumisarkkuunsa, kynttilän valoon ja outojen\nvarjojen seuraan. Hän sanoi matkustavansa seuraavana päivänä eikä\ntoivonut, että saattaisin häntä asemalle. Hän ei tahtonut muistaa\nketään ihmistä Tarton asemalta, ei ainakaan ketään \"hellää\" ihmislasta,\njosta olisi ikävä erota.\n\nNiinpä minäkin, joka kuljin täysin purjein ja hulmuavin lipuin elämän\nvoittokulkueessa, tunsin itseni vähän aikaa pieneksi ja voimattomaksi\nja kauhistuneeksi tuon yksinäisyyden edessä. Kerroin Tönissonille, joka\nsanoi vain: \"Vanha tiikeri!\" varmasti peittääkseen kauhistumistaan ja\nsääliään vanhaa vihollisiaan kohtaan. Kesti kauan, ennenkuin pääsin\nmasennuksestani.\n\nEn kirjoittanut hänelle koskaan. Silloin kun tarvitsin rippi-isää, hän\noli jo Ranskan mullassa, josta hän ei halunnutkaan pois. Eikä hänkään\nkirjoittanut minulle muuta kuin yhden postikortin, joka oli maleksinut\nkuukausia Helsingin ylioppilastalon kirjekaapissa ja jonka sain vasta\nhänen kuoltuaan. Siinä hän kysyi, milloin tulisin Pariisiin, ja lähetti\nterveisiä.\n\nNäin hävisi elämästäni ihminen, jolle olisin suonut siinä isommankin\nsijan. Vironkielellä ei ole kukaan kirjoittanut sellaisia selvää\nproosaa, suorastaan gallialaista poleemista kieltä kuin Grenzstein.\nMutta hänen elämänsä yllä on yhä hämärän varjo.\n\n\n\n\nTINDI-HANS, TERVANDIT JA ROGGER-PIKKUSERKUT\n\n\nKoko suuresta suvustamme Viljandin- ja Pärnunmaalla — ja suuri se suku\nolikin, sillä sukujuhliin, häihin ja hautajaisiin saattoi kokoontua\nkolmisensataa henkeä — oli äidinisäni talonväen lisäksi meitä lähinnä\nisäni serkku Hans Tervand, Tindin talon omistaja, vanhapoika, jonka\nemännättömään taloon kesäisin kokoutuivat sekä meidän perheemme\nlapset että Hansin sisarenpojat, pikkuserkkumme Roggerit, joita\noli viisi. Kouluaikaisina kesinä muodostui Tindi meille yhteiseksi\ntemmellyspaikaksi. Sieltä vallitsi täydellinen vapaus, juoksentelimme\npaljain jaloin ja saimme laulaa ja temmeltää, miten paljon halusimme.\nSiellä putosivat kirsikat itsestään suuhumme ja kultaista hunajaa\nvuoti mittaamattomiin, siellä ei ollut äitiä eikä tätejä torumassa,\nsiellä saatiin kääntää koko talo ylösalaisin. Hans vain nöyrästi\nrukoili, että jättäisimme hänen ullakkokamariinsa sänkypahasen,\njohon hän saisi kallistaa päänsä. Mutta me tiesimme, että Hans aina\nodotti Tindille meluavaa joukkoamme ja elleivät maito, kinkku eivätkä\nkananmunat loppuneet sieltä eivätkä ehtyneet myöskään Hansin mukavaa,\nleppoisaa huumoria ja elämän realiteetteja pursuavat jutut. Hans ei\nelänyt mielikuvitusmaailmassaan kuten isäni. Tindille oli Luppelta\nnoin 8 kilometriä. Sinne saattoi karata metsien halki koska tahansa,\nja Hans kyyditsi meidät aina takaisin pitäen huolta siitä, että\nsaimme synninpäästön Leeni-tädiltä. Se olikin välttämätöntä, sillä\noli tapauksia, joissa Leeni-täti piti selkäsaunaa välttämättömänä, ja\nkarkaukset juuri kuuluivat pahimpiin tapauksiin. Mutta kun tulimme\nvanhemmiksi, kyyditsi Leeni-täti meidät itsekin Tindille ja joku\nRoggerin pojista toi meidät takaisin. Roggerin pojista oli ikäisiäni\nkaksi vanhinta Julius ja Paul. Paul oli minun kouluaikanani jo emäntänä\nTindillä. Sittemmin hän tuli Suomeen, Mustialaan, lukemaan oltuaan sitä\nennen harjoittelijana Hausjärvellä Kiipulan talossa. Kiipulan isäntä\noli appiukkoni J.R. Vuolijoen läheisimpiä valtiopäivämiesystäviä.\nMaailma on niin pieni. Paulista piti tulla Hansin perillinen, ja\nsellaisena hän emännöi Tindillä meidän yhteiseksi iloksemme. Hän kaatui\nNarvan luona Viron armeijassa 1919. Hän oli lahjakas, viisas ja aina\niloinen, täynnä laulua, leikkiä ja aurinkoa, täysin mukana kaikissa\nhullutteluissa ja kaikkea parhain päin kääntämässä.\n\nJulius oli Paulin vastakohta, hiljainen, pieni ja terävä kuin naskali,\nsynnynnäinen satiirikko, jota kuitenkin luonteen hellyys ja hyvyys\npiti kurissa. Hän holhosi meitä hiljaisella tavallaan, mutta oli\nkaikessa mukanamme. Juliuksen kanssa oli mahdotonta riidellä tai\naikaansaada hankauksia. Hän oli ainoa joukostamme, joka ei totellut\npäähänpistojani, mutta teki sen niin taitavasti, etten sitä huomannut,\nja pian päähänpistoni unohtuivat.\n\nJulius luki reaalilyseossa ja siirtyi Pietariin metsäinstituuttiin,\njosta hänet lähetettiin Itävaltaan opintomatkalle. Hän väitteli\nmetsätieteen tohtoriksi ja tuli dosentiksi instituuttiin. Hän kuoli\nlavantautiin vuonna 1921 Pietarissa, josta oli kieltäytynyt palaamasta\nViroon, jonne häntä kaikin voimin koetettiin saada siirtymään. Kukaan\nei tiedä kieltäytymisen syytä, joskin minä sen hieman aavistan.\n\nNuoremmat Roggerit, Oskar, Alfred ja Elmar ovat jo olleet opiskelemassa\nTarton yliopistossa ja olleet mukana itsenäisen Viron maatalous- ja\nliikemiehinä. He ovat kaikki naimattomia, mutta kiintyneitä sukuumme\nja sen kohtaloihin.\n\nMeille lapsille oli yhteistä se, minkä olimme Tervandeilta perineet.\nHe olivat jämerää, tulta ja tervaa tuiskuavaa sukukuntaa. Isoäitini\nviidestä veljestä tulin tuntemaan vain kolme, muut olivat kuolleet\nennen minun syntymääni. Näitten joukossa oli myös Hans Tervandin isä,\nmutta ne, jotka muistan, olivat tavattoman itsevaltaista väkeä. He\nkohtelivat naisiaan kuin orjia ja yrittivät joka paikassa määrätä\nmaailman kulkua sekä ottivat mistä saivat... Ei ollut isoäitinikään\nenkeli — hän oli suurissa juhlissa kerran palauttanut äitini porstuaan,\nkun tämä huomaamattaan oli mennyt saliin ennen anoppiaan. Ja kumminkin\noli hänestä syntynyt poika, isäni, joka oli kuin hyvyys itse.\n\nMutta ne isäni enot! Komein ja rikkain oli Saarden karjakartanon isäntä\nWillem, joka myöhemmin vielä omisti taloja Walgan läheisyydessä.\nSitten Enn, jolla myös oli Hans Tindin rinnalla oleva Ennun Tindin\ntalo. Enn pieksi vaimonsa ja monet lapsistaan ulos talosta. Hän\noli pitäjän kuuluisin salametsästäjä ja käräjäpukari. Kun hän oli\npäissään, niin koko pitäjä vapisi. Kun isoeno Enn lähti hirvijahtiin,\nhän toimitti kartanoon sanan metsänhoitajalle, että muka Tindi-Enn\non nyt jahtipoluilla ja aikoo ampua hirven Pinsatun mäellä. Niin\nhän tekikin, mutta metsänvartijat odottivat häntä vallan muualla.\nKun Enn sitten saapui metsästä hirvenlihat reessä, tuli metsäherra\nmiehineen vastaan ja kysyi, mitä Enn kuljetti reessään. Isoeno vastasi:\n\"Luonnollisesti hirvenlihoja...\" — \"Älä valehtele\", sanoi metsäherra,\n\"lehmänruho se on.\" Isoeno kuljetti aina lehmänruhoa metsässä, kun\nlehmä talossa teurastettiin, ja ammuskeli sitten vähän lystikseen.\nNiinpä oli kartanosta käsin käyty takavarikoimassa monta lehmää\nja kuljetettu häpeillen takaisin Tindille. Kaikki tämä oli omiaan\naiheuttamaan, että Tindillä melkein aina oli hirvenlihaa uunissa.\nIsoenosta tuli täydellinen sankari, sillä mitään ei siihen aikaan\nihailtu niin suuresti kun hirvenampujaa, etenkin kun hirvi ammuttiin\nkartanon metsistä. Täytyy myöntää, ettei isoeno milloinkaan ampunut\nnaarasta eikä turhaan haavoittanut eläintä, vaan kaikin puolin auttoi\nnaarashirven ampujan kiinnisaamisessa. Kartanon ei tarvinnut muuta\nkuin ilmoittaa asiasta Ennulle. Hän kyllä piti huolta kytän kiinni\njoutumisesta. Ihmeellistä kyllä, että siitä huolimatta isoenolla ei\nollut kadehtijoita eikä ilmiantajia. Hän ei syönytkään hirvenlihojaan\nkoskaan yksin, vaan jakoi ne kartanon muonamiesten kanssa, jotka aina\nolivat lihan ja muunkin puutteessa.\n\nTällainen oli isoeno Enn, mutta isoeno Willem oli vielä pahempi, ja\nisälläni oli monet tuskat, kun minä kyselin häneltä, mitä eroa oli\nisoenojeni — harmaitten paronien — ja oikeitten paronien välillä. Ne\noikeat olivat sentään vähän sivistyneempiä, kun taas Tervanditkaan\neivät säästäneet muonamiehiään.\n\nKun isoeno Juhan Tervand kuoli ja testamenttasi omaisuutensa isälleni,\ntunnusti hän samalla, että isoäitini jäätyä veljiensä holhottavaksi\nnämä olivat perusteellisesti jakaneet hänen omaisuutensa keskenään,\nniin ettei lapsille jäänyt juuri mitään. Sen vuoksi hän hyvitti isääni\nantamalla hänelle luon pienen talon Walgasta ja kaikki säästönsä.\nSuvussa nousi tuosta hirmumyrsky. Eno Willem piti aika rähäkän siitä,\nettä hänen veljensä kehtasikin tunnustaa sellaisia ja testamenttasi\nkaiken omaisuutensa sisarensa pojalle. Vielä monia vuosia tapauksen\njälkeen, kun isäni ja minä kohtasimme hänet Walgan kadulla, hän sähähti\nohimennessään: \"Kurrarradi, kurrarradi, kurrat.\" (perkeleen, perkeleen,\nperkele!) Vielä kauan kuului ärrien tärinää.\n\nMutta kummallista kyllä, kaikkien noitten enojen pojat olivat papan ja\nmeidän ystäviämme. Tosin he olivat elostelijoita, pitivät kauniista\nhevosista ja pelasivat paronien kanssa klubeissa préférence’ia, rahaa\nheillä oli paljon — politiikkaa he eivät harrastaneet, ja itsenäisyys\ntuli heille sangen odottamatta. Mutta he viljelivät hyvin tulojaan ja\ntaisivat nousta Viron maalaisliiton tukipylväiksi... Nyt nuo vanhat,\nhärkäpäiset Tervandit makaavat kaikki kirkkomaassa, mitä lienee heistä\njäänyt sukumme uusiin polviin...\n\nKuten sanottu, paras ja rakkain kaikista Tervandeista oli Hans, joka\nsamalla oli Karksin pitäjän johtava talousmies ja Tönissonin paras\ntukipylväs. Hansilla ei ollut aikaa ajatella talonsa ulkoasua. Se\npysyi aina vaatimattomana poikamiestalona, sen salissa ei ollut\nmuita huonekaluja kuin tuoleja ja pöytiä ja uunin reunalla vanha\nsimpukankuori, josta kuului meren kohinaa. Se oli lapsuuteni\nensimmäisiä muistoja, luo Tindin vaaleanpunainen simpukankuori.\nKun tulin taloon, saatoin istua sen ääressä tuntikausia kuunnellen\nniitä meriä, joita en ollut koskaan nähnyt. Olen ikuistanut\nsimpukankuorikohtauksen Justiina-näytelmässäni, jossa annan Justiinan\nkuunnella näkemättömiä meriä. Tyttäreni lahjoitti minulle eräänä\njouluna komean helmiäissimpukankuoren, mutta se ei kohise... hän oli\nunohtanut juuri kohinan tuosta simpukankuoresta, eikä ihmekään, sillä\nhän on kasvanut meren rannalla ja nähnyt monia meriä, eikä hänen ole\nkoskaan tarvinnut ikävöidä simpukankuoresta kaukaista maailmankohinaa.\nKun toistakymmentä vuotta sitten olin Tindillä äitini hautajaisissa,\noli siellä kaikki vielä samanlaista, samat vaatimattomat huonekalut.\nHans puhumassa hauskoja vitsejään, mutta simpukankuorta ei enää ollut.\nSe oli mennyt rikki. Ei ollut myöskään Paulia eikä Juliusta... Hekin\nolivat menneet — rikki.\n\nKoululomien aikana Tindillä ollessamme Hans kuljetti meitä pitkin\nKarksin pitäjää, joka Hallisten rinnalla on Viron tärkeimpiä\nkansanrunopitäjiä. Sen rajojen nimetkin ovat kuin kansanrunoa. Kitzberg\non ikuistanut ne muistelmissaan, hänkin oli karksilainen. Karksin\nmäet ovat täynnä sissien luolia, sen lähteissä asustaa vetehisiä, ja\nkirkonmuuriin on haudattu Maimu-tyttö. Hän puolusti kunniaansa paronia\nvastaan, kun hänet hääyönään vietiin kartanoon. Maimun muistoksi\nleikkaavat kaikki Karksin naineet naiset hääpäivänä tukkansa ja\npitävät valkoista pitkää linnik-liinaansa yli otsan sidottuna. Jotakin\nkummallisen sydämellistä ja sulavaa on Karksin ihmisissä, jotakin,\nmitä ei ole muissa virolaisissa. Sitä kuvaa parhaiten sana \"illike\",\nsana, jota ei muualla Virossa tunneta ja joka merkitsee kaikkea, mikä\nmaailmassa on hyvää ja kaunista ja lupaavaa. \"Hyväinen aika\", on\nKarksin kielellä \"illike aeg\". Jos karksilainen jostakin oikein pitää,\nhän sanoo: \"Illike, kullake\".\n\nKun Wuolijoen suku vaati tyttäreni nimeksi vanhan hämäläisen Vapun,\nsain minä panna hänen toiseksi nimekseen Illike. Mutta kun hänen\nluonteenlaatunsa koulussa osoittautui pikemmin ilkeäksi kuin illikeksi,\nsattui, että ylioppilastodistuksia jakaessaan johtajatar huusi:\n\"Wuolijoki, Vappu Ilk...\" ja siihen hän pysähtyi sanoen vain lyhyesti:\n\"Wuolijoki, Vappu.\"\n\nHans piti meille kutsuja ja rekiretkiä ja antoi meidän pitää juhlia\nKarksin kansalle loma-aikoina. Me näyttelimme, lauloimme ja lausuimme,\nkokosimme nuoria ja vanhoja ja pysyimme koko sielullamme kiinni\npitäjässämme ja haudoissamme. Opimme kaikki Karksin sävelmät, ja\nniitä on paljon. Me opimme laulamaan niitä samalla tavalla kuin kansa\nlaulaa ja veimme tuon laulutavan mukanamme Tarttoon. Aikoinaan Eino\nLeino tahtoi minua konsertoimaan niillä yhteisellä Viron-kiertueella.\nEnsimmäisenä ylioppilasvuotenani oli edesmennyt tohtori Heikki Ojansuu\nmukanamme Tindillä ja Karksissa ja viipyi siellä koko viikon. Me\nihastuimme häneen ikiajoiksi, koska hän täydellisesti ymmärsi meitä\nkarksilaisia ja mukautui Roggerin poikien ja meidän sävyymme. Hän\nemännöi kanssamme Tindillä ja oli kuin synnynnäinen karksilainen\nikään. Kaiken huippu oli, kun hän retkellämme Karksin kunnantalolla,\njossa isännöi Jakob Ilveksen veli, vanha omituinen kunnansihteeri,\nsöi kärpäsvoileipiä hunajan kera, tai hunajavoileipiä kärpästen\nkera. Oli kuuma kesäpäivä ja Ilveksen vanha emännöitsijä toi pöytään\nKarksin perinteellisen vierasruoan, \"suunavauksen\", joka ei ole kahvi,\nvaan ruisleipä ja keltainen voi sekä hunaja ja morellikirsikat,\nvaaleanpunaiset kuin ruusunnuput... Mutta hän ei ollut ottanut lukuun\nkärpäsiä, jotka seurasivat hunajaa niin sankkana parvena, etten ole\nniitä koskaan nähnyt niin paljon yhdessä kasassa, hunajavati oli niitä\naivan mustanaan. Ja sitten Ojansuu ilmoittikin kärpästen olevan hänen\nsuurinta herkkuaan ja alkoi survoa niitä hunajaan, levitti sitten\nkärpäshunajaa voileivälle, joka oli leikattu Vironmaan isoimmasta\nruisleivän limpusta ja oli suunnilleen sellaisen voileivän näköinen,\njoita satukirjoissa leveäsuiset noidat syövät ja joille voisi asettaa\npari pikkulasta höysteeksi. Sellaisen voileivän hän laittoi itselleen\nja sitten hän avasi ison suunsa — se olikin harvinaisen leveä — ja\nalkoi syödä leipäänsä ihmissyöjän tavoin. Silloin Julius ja minä saimme\ntodellisen naurukrampin, niin että kyyneleet virtasivat silmistämme ja\nkieriskelimme Ilveksen jykevillä palkeilla.\n\nSamalla tarkastimme yhdessä tohtori Ojansuun kanssa kunnanarkistossa\nMurrikin ja Tervandin sukujen asiakirjoja. Ne ulottuvat kolmesataa\nvuotta taaksepäin. Talojen haltijain joukossa, siis isällä ja pojalla,\nolivat aina vuorotelleet Henn- ja Hannus-nimet, so. Hendrik ja\nJohannes, mutta isästäni oli rovasti tehnyt Ernstin, koska hänen oli\nmäärä siirtyä opin tielle.\n\nTervandit ovat enimmäkseen olleet ryyppäävää, räyhäävää, jopa\nrosvoavaakin sukua, mutta oma tyylinsä heillä on aina ollut ja oman\nleimansa he ovat jättäneet. Emännillä ei ole koskaan ollut mitään\nsanomista heidän taloissaan, tulivatpa he kuinka mahtavista suvuista\ntahansa. He ovat ottaneet sen naisen, kenet ovat halunneet, ja he\novat halunneet aina rikkaita. Eikä heidän tyttärillään ole ollut\nhelppoa, sillä he ovat talosta aina vieneet eivätkä koskaan tuoneet.\nMutta vieneet he ovat kuitenkin aina runsaasti ja osanneet myös pitää\npuolensa. Mutta katkeria ja synkkiä naisia he ovat olleet.\n\nSellainen oli isänäitinikin. En muista, olisinko koskaan nähnyt hänen\nnauravan, ja kovat olivat hänen kätensä. Muistan, miten hän jylhänä,\nyksinäisenä puolisokeana muorina oli meidän lasten ainainen pelon aihe.\nHän oli mahtavien veljiensä kiusaksi isoisäni kuoltua mennyt naimisiin\ntyövoutinsa kanssa, joka palveli häntä hänen elämänsä loppuun saakka.\nMuori vihasi äitiäni eikä koskaan käynyt meillä. Mutta isästäni hän\npiti. Viikkoa ennen kuolemaansa, minun ollessani jo Suomessa, hän\noli kahdeksankymmenvuotiaana itse ajanut Walgaan isäni talon eteen,\npikkupoika kyytimiehenään. Siinä hän oli ketterästi noussut rattailta\nkimpsuineen ja kampsuineen ja oli selittänyt isälleni tulleensa\npoikansa luokse kuolemaan. Kelirikon aikana syksyllä oli näet vaikeata\njärjestää hautajaisia maalla, eikä suku sinne joka puolelta olisi\npäässytkään. Sanoi ja heittäytyi sänkyyn ottaen esiin kuolinpaitansa.\nJa viikon päästä hän kuolikin, jylhän vieraana koko perheellemme\nja mahdollisesti isällenikin, vaikka tämä ei sitä koskaan halunnut\ntunnustaa.\n\nHans Tervand meni vanhoilla päivillään naimisiin — Roggerin poikien\nkuoltua. Hän nai kansakoulunopettajattaren Nuian kauppalasta, joka oli\nKarksin pääkaupunki, hienon ja hyvän ihmisen, joka palveli uskollisesti\nmiestään ja tämän sukua, vaikka suku kohteli häntä kuin vierasta,\njoka tuli ja vei suvulta sille kuuluvan perinnön. Kun hän lisäksi ei\nollut talon tytär, eivät Tervandit antaneet anteeksi. Tuo sukuylpeys\nTervandin vanhoissa talonpoikaissuvuissa on jotakin aivan tavatonta\nja muistuttaa suuresti paronien sukuylpeyttä, ellei ole vieläkin\nräikeämpää.\n\nHans Tervand oli jo kymmenkunta vuotta ollut naimisissa, kun äitini\nkuoli, ja hänen hautajaisensa pidettiin Hansin talossa. Hän oli isäni\nlähin elossaoleva sukulainen ja halusi mielellään vielä koota suvun\nluokseen. Hänhän oli sen päämies. En jaksanut paljonkaan järjestää\nasioita Suomesta käsin, mutta Hans ja hänen vaimonsa tekivät ihmeitä,\nkun lähes parillesadalle ihmiselle oli saatava ruokaa pariksi päiväksi.\nViljandista saakka luotiin kokit ja tavarat ja koko talo järjestettiin\ntuota ihmispaljoutta vastaanottamaan, Kun sitten hautajaispäivänä\nistuin emäntien joukossa, selvisi minulle, että suku oli vasta\nensimmäistä kertaa Hansin naimisiinmenon jälkeen hänen talossaan.\nSerkkuni Marie, joka oli Turandin tyttäriä ja pienen talopahasen\nemäntä, aivan sivistymätön metsäläinen, nakkasi niskaansa ja sanoi yli\nolkapäänsä viitaten: \"Kun Hans naikin sellaisen ompelijan tyttären\nNuiasta...\" Nauroin katketakseni, mutta Marie ei kai ole koskaan\nkäsittänyt, miksi.\n\nEi ole sellaista pikkuserkkua tai serkkujen serkkua, joka ei\nminua Karksissa sinuttelisi, olkoonpa hiin sitten vaikka muurarin\nhanttimiehiä. Mutta suku on todellisuus, josta ei pääse enkä haluakaan\npäästä.\n\nPikkuserkkuni Juliuksen tapasin sittemmin vielä Pietarissa, mm.\nvuonna 1917, jolloin kävin usein Pietarissa liikematkoillani. Hän\noli läheisin kaikista sukulaispojistani, melkein kuin veljeni. Kuten\nkaikki taskukokoa olevat ihmiset, à la Dollfuss, hänkin kärsi tiettyä\nalemmuudentunnetta. Hän muistutti muuten paljon Aleksander Reitä minus\nrouva Therese, joka on pilannut liiallisella kiillolla miehensä, tuon\nvaatimattoman ajattelijaihmisen ja saattanut hänet karkurimatkalle\nRuotsiin.\n\nJulius oli yksinäisiä metsäihmisiä ja kävi ajan mittaan yhä\nyksinäisemmäksi. Tytöistä hän ei välittänyt — hänellä oli huilu.\nHän käsitteli sitä kuin kalleinta aarrettaan ja soitti sillä\nkuin taiteilija. Karksin metsissä hän jo alkoi soittaa ja jatkoi\nharrastustaan Itävallassa.\n\nJulius asui Pietarissa v. 1917 idioottimaisen isossa salissa, jonka\neri nurkkiin hän oli järjestänyt makuuhuoneensa ja työhuoneensa. Sen\nkeskustaa hän kiersi soittaen huiluansa ja kaiuttaen sitä kuin metsissä.\n\nHän tiesi paljon vallankumousvuosien tapahtumista. Metsäinstituutti\noli Liesnoin esikaupungissa, ja hän kulki sinne Punaisen Pietarin\nkautta, kävi kuuntelemassa Leniniä Kšešinskajan palatsin luona ja\nennusti minulle aina, että Lenin oli Pietarin tuleva isäntä, silloin\nkun koko suurkapitalistinen ympäristöni teki pilaa Leninistä ja hänen\nsinetöidystä kuljetuksestaan Berliinin kautta.\n\nKävin Pietarissa niihin aikoihin melkein joka viikko. Minulla oli omat\nvarsinaiset huoneeni vanhassa Hôtel de Francessa Moikan puolella. Ja\nminulla oli aina kovin kiire. Mutta kumminkin kävin joskus Juliuksen\nluona kuuntelemassa hänen huiluaan ja muistelemassa Karksin kumpuilevia\nmetsiä, jotka silloin olivat minusta yhtä kaukana kuin maailman toinen\nääri.\n\nLokakuussa 1917 lupasin kerran hänelle, että lähtisin hänen kanssaan\nkatsomaan varsinaista Pietaria, pieniin, satiireja esittäviin\nteattereihin ja yökokouksiin Pietarin puolella. Hän lupasi näyttää\nminulle vallankumouksen Pietarin. Mutta kun seuraava viikko tuli, oli\nAmerikan lähettiläs, vanha Mr. Francis, pyytänyt minut päivällisille\nlähetystöön yhdessä Colonel Robbinsin ja National City Bankin\njohtajan Sievensin kanssa. Hyvä ystäväni lähetystöneuvos Bailey oli\nsen puolestani järjestänyt — Mr. Francis harrasti, kuten yleensä\namerikkalaiset, vain kreivittäriä ja ruhtinattaria, mutta minä olin\nlöytänyt armon hänen silmissään. Olinhan itsenäinen liikenainen, ja se\noli harvinainen otus siihen aikaan. Kosin häntä kilpaa Holstin kanssa\npuoltamaan itsenäisyyttämme, ja luonnollisesti minä selitin serkulleni\nJuliukselle, että minun oli välttämättä mentävä noille päivällisille.\nPyysin, että hän veisi minut vasta seuraavalla viikolla katsomaan\nPietaria. Julius istui takkani ääressä vastaanottohuoneessani, joka\noli valtava kuten kaikki Pietarin hotellihuoneet; häntä paleli ja\nhän oli surullinen. Hän katseli, miten kampaajani kiinnitti tukkaani\nbriljanttipuolikuuta, jota en kehdannut Helsingissä käyttää... ja\nveljeni Julius katseli minua ja mustaa pitsipukuani, kiersi minua\nkriitillisesti ja sanoi vihdoin hyväksyvänsä minut, vaikka petinkin\nhänet sinä iltana. Minä vastasin hänelle, ettei hänen hyväksymisensä\nmerkinnyt paljonkaan, sillä hän ei ymmärtänyt naisten pukuja, eikä\ntiennyt, mikä oli haute couture tai Jeanne Lanvinin malli. Hän väitti\ntietävänsä eron ainakin tuon hameen ja sen välillä, jonka revin kerran,\nkun luistelimme yhdessä poikien kanssa Tindin olkikattoa alas, ja\njonka takafasadipalan Paul myöhemmin löysi nokkospensaasta. Hame oli\nollut ehdottomasti paikattava ja sen ajan sain käyttää Paulin housuja.\nLisäksi Paul haukkui minut kauheasti, koska en itse osannut neuloa,\nvaan minun oli turvauduttava vanhaan Reetiin, mutta kun Julius istui\ntämän silmälasit rikki keittiön pöydällä, sai Paul itse ommella hameeni.\n\nSe oli hyvin sopimaton juttu ja tarkoitettu häpäisemään nuorta daamia,\njoka Juliuksen silmien edessä puuteroi nenäänsä ja valmistui lähtemään\npäivällisille. Mutta sen jutun takia me kumpikin istuimme Hôtel de\nFrance'n nojatuolien nojille, aivan kuin Tindin aitankatolle ja\nlauloimme kovaa \"Mu meelen kuldne kodukottus...\" — Muistan kultaista\nkotitaloani — niin etten kuullut, kun tähtilipulla varustettu auto\ntörähteli Moikalla. Ja portieri oli mykkänä kauhusta, kun hänen piti\nsaattaa tuollainen seurue tähtilippuautoon.\n\nEmmekä kumpikaan aavistaneet, että sillä kertaa näimme toisemme\nviimeisen kerran, minä ja pikkuserkkuni — veljeni Julius.\n\nVielä nytkin särkee sydäntäni, kun en silloin lähtenyt seikkailemaan\nJuliuksen kanssa Pietarin vallankumouksellisiin paikkoihin ja kuulemaan\nhänen kuvaustaan siitä, mitä tuleman piti, vaan istuin Mr. Francisin\npöydässä. Tosin siellä oli Colonel Robbins, tuo Amerikan Punaisen\nRistin suurherra, joka oli juuri matkustanut suurine tuomisineen\nSiperian kautta rintamille ja kertonut kauhistuneille isännilleen,\nettei Kerenski ollut muuta kuin suuri bluffi, sillä hän oli omin silmin\nnähnyt pitkin Venäjää, että koko valta oli neuvostojen käsissä ja että\nLeninin vapaassa vallassa oli, milloin hän suvaitsisi ottaa vallan\nkäsiinsä Pietarissa. Baileytä lukuunottamatta, joka oli viisas mies,\nolivat kaikki pöydässä sitä mieltä, että jos Lenin pääsisikin valtaan,\nse kestäisi vain muutamia viikkoja, ja se olisi kovin terveellistä\nVenäjälle, koska se osoittaisi, ettei työväki voisi hallita ilman\nporvaristoa, Minä istuin pöydässä sydän kipeänä, koska en oikein\nymmärtänyt siihen aikaan työväen diktatuuria ja \"rumaa\" vallankumousta.\n\nVeljeni Julius saattoi minut autoon Hôtel de Francen edustalle ja\nsilitti näädännahkaista iltakappaani:\n\n— Se on isoista metsistä tullutta, näätää... ikäänkuin kantaisit metsää\nmukanasi, pikkuserkku.\n\nSellainen oli Julius. Hän sanoi minulle Pietarin kadullakin vielä\n\"illike\" ja tuli mukaan autoon saattaen minut Sergijevskajalle saakka\nkävelläkseen sieltä kotiin huilunsa luokse. Lähetystön ovella me\nerosimme. Lupasin palata viikon päästä ja soittaa hänelle. Mutta sitten\ntuli vallankumous enkä enää palannut ennen kuin vuonna 1923, jolloin\nJulius jo lepäsi tuntemattomassa haudassaan.\n\nTämä oli sellainen tarina, jossa vanhat ihmiset hyppelevät virolaisilta\naitankatoilta Amerikan Pietarin lähetystöön.\n\n\n\n\nKULTAMITALI EI RIITTÄNYTKÄÄN\n\n\nKuin salama kirkkaalta taivaalta tuli vastaus Pietarista Bestuzevin\nyliopistosta, etten ainakaan vuoteen voinut päästä sinne. Olinhan vasta\n17-vuotias ja täytin 18 vuotta loppukesällä, siis vasta sen jälkeen kun\nolin lähettänyt paperini Pietariin. Heillä oli vielä 20-vuotiaitakin\nkultamitalin saaneita tyttöjä odottamassa vuoroaan. Samanlainen vastaus\ntuli niin ikään Pedagogisesta instituutista, johon myös olin lähettänyt\nanomukseni. Ei olisi luullut niin paljon kultamitaleja Venäjän\nvaltakunnassa olevankaan. Mutta niin niitä vain näytti olevan. Nämä\nnaisylioppilaat kykenivät vuosittain ottamaan vastaan vain parisataa\nhakijaa.\n\nOlin aivan epätoivoinen, sillä silmissäni häämöttivät heti nuo\nruhtinattaren sylikoirat. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä luona\nvuoden kestävänä odotusaikana? Ylioppilastutkinnon suorittaminen vielä\nkerran ja suomen kielellä oli aivan mahdotonta, sillä niin paljon en\nvierasta kieltä sentään olisi lyhyessä ajassa oppinut. Lähdin Tarttoon\nTönissonin ja Kallaksien luo. He neuvoivat minua heti lähtemään\nPietariin hakemaan erikoislupaa päästäkseni yliopiston kirjoihin,\nvedoten siihen, että en aikonut jäädä Pietariin lukemaan ja täyttämään\nsiellä olevia vähiä paikkoja. Tarvitsin tämän matrikuleeraustodistuksen\nvain siirtyäkseni heti Suomen yliopistoon. Tönisson antoi mukaani\nkirjeen kauppakoulun rehtorille Jaansonille pyytäen tätä huolehtimaan\nminusta ja pahimmassa tapauksessa koettamaan järjestää minulle pääsyn\nkansanvalistusministerin puheille.\n\nNiin minä siis lähdin Pietariin. Isäni antoi kirjeen mukaani Hôtel\nAlt-Rigan omistajalle, pyytäen pitämään minusta huolta, Alt-Riga oli\nvanha saksalainen hotelli, jossa pappa ja muutkin baltilaiset asuivat\nPietarissa käydessään. Oli kuulumaton tapaus, että nuori tyttö lähti\nyksin johonkin hotelliin Pietariin. Saavuin sydän kurkussa eräänä\naamuna Alt-Rigaan, jossa minulle papan kirjeen ansiosta annettiin hyvä\nhuone. Sinne minut kuljetti pikaisesti paikalle haettu tädin tapainen.\nJoin teetä, söin mamman eväskorppuja ja sitten heti lähdin hakemaan\nrehtori Jaansonia, joka asui verraten lähellä Kasaaninkadulla. Tapasin\nhänet kotona odottamassa minua, sillä Tönisson oli hänelle sähköttänyt\ntulostani. Kuultuaan, että olin asettunut Alt-Rigaan, hän lähetti heti\nmiespalvelijansa hakemaan tavaroitani pois ja luovutti ilman muuta\ntyöhuoneensa asuttavakseni. Siitä lähtien jouduin kaikilla Pietarin\nmatkoillani setä Jaansonin suojaan ja kaikin puolin hemmoteltavaksi.\nTosin Alt-Rigan emäntä oli kovin huolissaan puolestani eikä tahtonut\nluovuttaa tavaroitani, ennenkuin oli saanut varman vakuuden siitä, että\nsetä Jaanson oli täysin kunniallinen herra eikä valkoinen orjakauppias.\n\nSetä Jaanson oli Tönissonin ikäinen vanhapoika, kuten myös hänen\nystävänsä David Saarva. Tämä asui hänen kanssaan ja hoiteli\nyhdessä vanhan emännöitsijän kanssa Jaansonin taloutta. Saarva oli\nVakuutusyhtiö Rossijan virkailija, erittäin sivistynyt ja hyvä ihminen,\nPietarin virolaisen siirtokunnan päätekijöitä.\n\nNäitten molempien miesten osaksi, jotka monia vuosia olivat parhaita\nystäviäni, tuli mitä kummallisin kohtalo. Jaansonilla oli jo\nsiihen aikaan, kun minä häneen tutustuin, sangen huomattava asema\nPietarissa. Hän omisti Pietarin ensimmäisen ja suurimman kauppakoulun,\njota kaupunki huomattavasti tuki. Hän oli myös Venäjän alempien\nkauppakoulujen alkuunpanija ja luoja. Myöhemmin hän perusti Pietariin\nvielä useampia samanlaisia kauppakouluja. Hän kuului Pietarin\nvaltuustoon ja myöhemmin kaupunginhallitukseen ja oli erittäin\narvovaltainen kadettipuolueen jäsen. Hän oli kookas, lempeäsilmäinen\nmies ja muistutti munien ulkonäöltään ja tavoiltaan kovasti valtakunnan\nduuman ensimmäistä puhemiestä Muromtsevia. Kansanvalistusministeriössä\nsuosittiin Jaansonia, vaikka hän olikin virolaisen siirtokunnan sielu\nja tuki. Tönisson käytti häntä apunaan kaikenlaisten Viron kysymysten\nselvittelyssä Pietarissa. Niinpä Jaansoniinkin asti oli ulottunut\nmaineeni kuuluisasta Saiantshkovskyn koulujupakasta, jonka onnelliseen\npäätökseen hän oli vaikuttanut ministeriössä. Ainoa surumme oli, ettei\nministeri vain muistaisi pahamaineista nimeäni, mutta se pelko oli\naiheeton, kuten minulle myöhemmin selvisi, sillä koko Venäjänmaa oli\ntäynnä tuollaisia koulujupakoita.\n\nNiinpä siis setä Jaanson alkoi tuumia, miten voisi auttaa minua. Ennen\nkaikkea oli yritettävä Bestuževin yliopiston rehtorin puheille, ja se\noli vaikea asia, — Pietarin korkeakoulujen rehtorit eivät ilman muuta\nvain ottaneet vastaan korkeakouluihin pyrkiviä tuhansia tyttöjä. Minun\nasiaani ei kuitenkaan kannattanut selvitellä pikku virkailijoille, se\nkun kerran koski periaatteellista päätöstä. Suurella vaivalla setä\nJaanson sai järjestetyksi minulle audienssin ja tuli itse mukaani\nrehtorin luokse. En muista siitä paljonkaan, selitin siellä vain\nasiaani ja sain vastaukseksi, että minun oli lähetettävä kirjallinen\nanomus. Tapaus oli kuulemma ainoalaatuinen. Kukaan ei koskaan ollut\nanonut pääsyä yliopistoon vain muutamaksi viikoksi. Konsistorin\nolisi käsiteltävä asiaa. Rehtori sanoi olevansa vakuuttunut siitä,\nettei ilman ministerin lupaa sellaista päätöstä voitaisi tehdä. Minä\nrohkenin kysyä, eikö heiltä sitten koskaan ollut kukaan ylioppilas\nsiirtynyt Berliinin yliopistoon tahi Sorbonneen... Hän katsoi minuun\nkummastuneena ja vastasi:\n\n— Mutta Suomeen...\n\nJätin kirjallisen anomuksen, jossa selitin pyytäväni vain kirjoihin\npääsyä voidakseni siirtyä ylioppilaana Suomeen lukemaan folklorea,\nkansanrunoutta, aineita, jota Pietarin yliopistossa ei ollut, ja\nilmoitin, etten tämän takia tulisin tarvitsemaan heiltä oppilaspaikkaa.\n\nJäin jännittyneenä odottamaan anomukseni käsittelyä. Setä Jaanson\nja Saarva yrittivät helpottaa odotusaikaani kaikin tavoin. Yhdessä\nViron ensimmäisen naisproviisorin kanssa, jonka nimen olen unohtanut\nja joka palveli Pietarissa Venäjän ensimmäisessä ja ainoassa naisten\napteekissa Nevskin varrella, Jaanson ja Saarva kuljettivat minua\nPietarin ihanuuksia katsomassa. Näin aivan toisen puolen Pietarista\nkuin ollessani koulumatkalla. Olinhan jo nuori neiti ja ylioppilas\nja lisäksi poliittisen maineen ympäröimä, niin että minut vietiin\nillalliselle Dononiin ja Villa Rodhé’hen ja teattereihin katsomaan\nsellaisia näytelmiä, joista Klassendame olisi pyörtynyt. Ooppera ja\nteatterit eivät vielä toimineet. Kesäteatterien ohjelma oli arveluttava\nvieläpä setä Jaansonillekin, mutta minä vakuutin hänelle, etten tule\npuhumaan siitä mitään Tartossa ja että minun kuitenkin ennen pitkää\noli opittava synnillinen maailma. Ja voi, miten ihanan synnilliseksi\ntunsin itseni, kun \"saarilla\" eräässä isossa kultaravintolassa\nkomea kaartinupseeri osti kukkastytöltä kaikki punaiset ruusut\nja pyysi setä Jaansonilta lupaa ojentaa ne minulle, koska olin\n”nuorin koko ihmiskunnasta\". Sellaista voi vain \"shirokaja natura\"\nkovin liikuttuneena sanoa. Naiset voivat paljon unohtaa, mutta ei\ntilaisuutta, jossa ovat saaneet sylillisen punaisia ruusuja.\n\nYmmärsin kyllä, että pääasiallinen syy kaikkeen siihen huikenteluun\nPietarhovissa ja Pavlovskin konserteissa, teattereissa ja illallisilla\noli noitten kultaisten ihmisten pyrkimys tyynnyttää onnetonta ja\nrauhatonta mieltäni, kun anomukseeni ei kuulunut vastausta. Se oli\nluvattu muutaman päivän päästä. Mutta se venäläinen \"skoro\", tietäähän\nsen... Kumminkin, kun kymmenen päivää oli kulunut enkä tietänyt,\nmitä tehdä, setä Jaanson lähti erään tunnetun Bestuževin professorin\npuheille, ja siitä oli tuloksena, että vastaus saatiin parin päivän\nkuluttua. Se oli kielteinen. Ei ilman kansanvalistusministerin lupaa.\nMitään perusteluja ei ollut.\n\nJa niin minun sitten oli pyrittävä ministerin puheille, ja setä Jaanson\nryhtyi erityisiin toimenpiteisiin ja lopulla onnistuikin kokonaisen\ntuttavaketjun välityksellä. Hän vei minut itse ministerin asunnolle ja\npisti kouraani kaksi viiden ruplan seteliä, jotka minun oli annettava\novenvartijalle ja hovimestarille.\n\nEn muista enää tuon kansanvalistusministerin nimeä, mutta muistaakseni\nhänet sittemmin ammuttiin. Audienssi oli illalla, kuuden tai seitsemän\ntienoissa. Ihmeellistä, ettei minua tarkastettu, vain eteisessä istuva\nmies, joka luultavasti oli salapoliisi, vilkaisi setä Jaansoniin\nkiinnittämättä erikoista huomiota minuun. Lihava, vanha hovimestari\njohdatti minut isällisesti ministerin työhuoneeseen ja käski minun\nodottaa. Hänen ylhäisyydellään oli viereisessä huoneessa opetuspiirien\nkuraattorien kokous. Pian hän tulisi. Viereisestä huoneesta kuului\nkiivasta puhetta. Kamiinassa oli roihuava tuli ja sen edessä makasi\nisoin bernhardilaiskoira, minkä olen koskaan nähnyt. Hovimestari käski\nminun istuutua, ja minä painuin mukavasti kamiinan edessä olevaan\nisoon nojatuoliin. Koira katseli minua laiskasti, nousi sitten,\nhaisteli minua ja vainuten Koti-Mustimme hajun hameestani tervehti\nminua ystävällisesti asettaen käpälänsä polvelleni. Se katseli minua\nbernhardilaisen tuhmilla, mutta rakkailla, uskollisilla silmillä.\nHovimestari lähti pois, ja minä rupesin juttelemaan Bobbyn kanssa,\ntämän nimisenä hovimestari oli sen minulle esittänyt. Muistin pikku\nlordi Fauntleroyn, ja Bobby ymmärsi täydellisesti, miten avuton ja\npelästynyt olin ja lupasi tukea minua voimiensa mukaan. \"Eihän se mies\nsinua kuitenkaan syö, vaikka onkin tsaarin ministeri ja vihollisesi.\nAjattele, mitä kaikkea sinulla on kysymyksessä... ja taistele\nvain.\" Bobby pisti päänsä kainalooni, ja siinä jutellessamme emme\nhuomanneetkaan, että muuan isonpuoleinen herra oli tullut huoneeseen\nsamettiverhojen takaa. Pelästyin kamalasti kun joku sanoi: \"Hyvää\niltaa.\"\n\nHypähdin kauhistuneena ylös, mutta tuo iso herra käski minun vain\nistua ja istuutui itsekin vastapäätä olevaan tuoliin kysyen, mitä olin\njutellut Bobbylle...\n\nHuomasin, että tämä oli vallan inhimillinen kysymys, ja kaikki pelkoni\nhävisi heti. Äänikin oli inhimillinen ja vallan toista kuin yliopiston\nrehtorin virallinen, puolitöykeä törähdys. Mies tuijotti väsyneenä\ntuleen. Kerroin jutelleeni Bobbylle huolistani, siitä, etteivät tahdo\nhyväksyä minua Bestuževin yliopistoon, koska muka olin liian nuori,\nja vaikka minulla oli kultamitali. Lisäksi en haluaisikaan jäädä\nsinne olemattomaan tilaan. Olisin heti valmis siirtymään Helsingin\nyliopistoon lukemaan folklorea.\n\n— Folklorea? hän kysyi ihmetellen, ja minusta tuntui kuin hän ei\nolisi koskaan kuullut sitä sanaa. Selitin hänelle, että folklore\non kansanrunoutta ja sitä voi lukea vain Helsingissä. Olin tuon\nkansanrunousjutun keksinyt siirtymiseni syyksi, ja tarpeen se olikin.\n\nMinisteri ihmetteli, miten minä tulisin vieraalla kielellä toimeen\nHelsingissä, johon vastasin, että totta kai minä virolaisena opin\nsuomenkielen.\n\n— Ahaa, siitä syystäkö te Suomeen pyrittekin, kun olette virolainen?\nHuomasin edullisemmaksi perääntyä vaaralliselta alueelta ja sanoin,\netten tahdo hukata aikaani ja että minun muuten olisi hukattava\nkokonainen vuosi, ennenkuin pääsisin Pietarissa lukemaan.\n\nHän tiedusteli, minne minulla olisi niin kiire, etten ehtisi yhtä\nvuotta odottaa. Minä vastasin, että minulla oli yleensä kiire elämään\nja toimimaan sellaisena aikana...\n\nHän nauroi vähän surullisesti... ja vaikeni. Sitten hän kysyi, miten\nhänen pitäisi auttaa minua. Pyysin häneltä suositusta yliopistoon, niin\nettä minut merkittäisiin kirjoihin ja saisin siten parin viikon päästä\nsiirtyä tavalliseen kansainväliseen tapaan Helsinkiin.\n\nHän ihmetteli, tulisiko Suomen yliopisto hyväksymään tällaisen\nsiirron. Minä vastasin, että Suomenkin yliopisto varmaan noudattaa\nyleiseurooppalaisia tapaa kirjoissa olevien ylioppilaitten suhteen. Hän\nkatseli minua miettiväisesti ja sanoi, että hänen mielestään Venäjän\nylioppilaitten oli luettava Venäjällä. Kun minä olin räjähtää, hän\njatkoi samaan menoon, ettei hän voisi sekaantua yliopiston asioihin,\nja yliopiston oli itse määrättävä, voisivatko ottaa minut kirjoihin\nsiirtymistä silmälläpitäen.\n\nMinä nielaisin ja sanoin yliopiston rehtorin minulle nimenomaan\nsanoneen, että tämä matrikuleeraus voisi tapahtua vain ministerin\nluvalla. \"Sen hän sanoi vain päästäkseen irti teistä\", ministeri\nvastasi ja käski sanoa rehtorille, ettei hän halua sekaantua yliopiston\nmääräämisvaltaan. Hän nousi, ja audienssi oli päättynyt.\n\nBernhardilaiskoira tuli ja pisti päänsä syliini ja katsoi minua\nsurullisilla koiransilmillään. Se ei päästänyt minua nousemaan. Silloin\nminä sanoin:\n\n— Teidän koiranne on paljon ystävällisempi minulle...\n\nHän katsoi minuun hetkisen, hymähti ja istuutui kirjoituspöytänsä\nääreen hyvin väsyneenä. Hänen kynänsä lensi paperilla. Sitten hän\nojensi kirjeen minulle ja toivotti menestystä. Minä kiitin ja niiasin\nsyvään. Hän soitti kelloa ja saattoi minut ovelle. Minä juoksin\ntakaisin kamiinan luokse ja halasin Bobbyä.\n\nIso mies nauroi ja sanoi, että jos kuitenkin siirtyisin Suomeen, niin\nminun olisi ilmoiteltava hänelle, hyväksyttiinkö siirtyminen Helsingin\nyliopistossa. Hovimestari suli, kun hänen herransa nauroi, ja minä\najattelin itsekseni, että kyllä ymmärrän yskän ja tarkoituksesi\nmahdollisesti lähettää koko joukko venäläisiä ylioppilaita Suomeen,\njos kerran tämä siirtyminen hyväksyttäisiin. Päätin olla hiiskumatta\nmitään, niiasin vain vielä kerran ja juoksin portaita alas.\n\nAvasin kirjeen jo eteisessä lakeijan hakiessa minulle ajuria. Kirje\noli osoitettu yliopiston rehtorille, ja se sisälsi ministerin\ntoivomuksen, että minulle varattaisiin tilaisuus päästä yliopistoon\nheti — varauksetta, ei sanaakaan siirrosta. Minä istuin ajurissa kuin\nhumaltuneena...\n\nEn muutenkaan ole koskaan hyväksynyt poliittisia murhia en murhia\nyleensäkään, enkä sotaa.\n\nSetä Jaanson tuli itse mukanani rehtorin luokse seuraavana päivänä.\nRehtori otti kirjeen, tuli äärimmäisen kohteliaaksi ja sanoi, että\nministerin toivomuksesta pääsen heti yliopistoon ja hän otaksuu, etten\nhaluaisikaan siirtyä Suomeen. Minä vastasin, etten missään tapauksessa\nhaluaisi jonkun tytön menettävän hänelle varattua tilaa minun takiani\nja että kumminkin pyytäisin siirtoa parin viikon päästä... Rehtori oli\naivan kummissaan.\n\nSetä Jaanson selitti minulle sittemmin kadulla, että rehtori parka\nkaikesta päättäen kummeksui, kun joku ministerin suosikki halusi\nsiirtyä pois Pietarista.\n\nMutta tämä tapaus on aiheuttanut sen, että kaikki omistamani koirat\novat bernhardilaisia ja Bobbeja. Ja jos yksi Bobby uskollisine, tuhmine\nsilmineen on kuollut vanhuuttaan tai penikkatautiin, niin toinen Bobby\non taas tullut tilalle. Ja nytkin istuu yksinäisen taloni portailla\nBobby-koirani uskollisine silmineen, kuulostelee maantielle päin,\nhaukahtelee ja ulvahtelee silloin tällöin odotellen emäntäänsä kotiin.\n\nOn niin hauskaa tietää, että joku odottaa minua kotiin. Koirat eivät\nunohda.\n\nOlin saavuttanut päämääräni, olin Bestuževin ylioppilas, eikä\nminun tarvinnut muuta kuin lähteä kotiin valmistautumaan\nSuomen-matkaa varten. Matkustaessani sinne voisin ottaa Pietarista\nsiirtymätodistuksen Helsinkiä varten. Olin sanomattoman kiitollinen\nsetä Jaansonille. Sitä paitsi olin löytänyt monta hyvää ystävää\nPietarissa, niin että matkani Pietarin kautta aina muodostuivat minulle\nlevoksi ja virkistykseksi. Aina oli joko setä Jaanson tai Saarva\nodottamassa minua asemalla ja saattamassa minua joko Suomeen tai kotiin\npäin mukanaan Jelissejevin \"humalaisia kirsikoita\", mitkä olivat sen\najan suurimpia suklaaherkkuja. Fazerin liköörisuklaat eivät vedä niille\nlikimainkaan vertoja.\n\nNiin, setä Jaansonin ja Saarvan kohtalo... Koska tuonnempana\nylioppilasvuosieni kuvauksessa minulla ei ole enää aihetta palata\nheihin, kerronkin heistä jo tässä.\n\nSetä Jaanson oli v. 1917 Pietarin kaupunginhallituksen jäsen, sen\nkaupunginduuman, jonka Trotski ja Lenin hajoittivat. Hän siirtyi\nViroon ja alkoi elämänsä uudestaan yli 55-vuotiaana. Tuotuaan\nmukanaan jonkin verran pääomaa hän joutui itsenäisessä Virossa\nliike-elämään, perusti hyvin suuren tuonti- ja vientiyhtymän ja\ntuli kauppaministeriksi Tönissonin hallitukseen. Tapasin hänet\nviimeisen kerran v. 1919 itsenäisen Viron ensimmäisen vuosipäivän\nparaatissa. Hän oli silloin kauppaministerinä, ja minäkin olin mukana\nmaailmankaupassa... Keskustelimme kohtaloistamme ja nauroimme tsaarin\naikaiselle opetusministerille. Setä Jaanson oli lähestynyt Suomea\nmentyään ennen vallankumousta naimisiin suomalaisen kanssa. Toivoin\nnäkeväni hänet usein Suomessa. Enkä nähnyt koskaan. Hän ampui itsensä\nja rouvansa pari vuotta myöhemmin Berliinissä eräässä hotellissa. Hän\noli menettänyt koko omaisuutensa eikä enää jaksanut aloittaa uudelleen.\nHän oli sisäisesti ylpeä ihminen kaikesta bonhomiesta huolimatta. Hän\noli tottunut auttamaan muita, ja sellaisten on kovin raskasta olla\nitse avun tarpeessa. Eikä hän kuulemma siitä kenellekään puhunut,\npäätti vain kaikessa hiljaisuudessa lopputilinsä. Voin kuvitella,\nettä hän hymyillen maksoi tarjoilijattarelle juomarahat ja toivotti\nhyvää yötä vanhan grandseigneurin tapaan. Hänen rouvansa seurasi häntä\nvapaaehtoisesti...\n\nSyynä oli se, että Pietari oli totuttanut hänet eri mittapuuhun, kuin\nmitä itsenäinen Viro voi tarjota. Pietarin leveä elämä oli myrkkyä\nmonelle miehelle. Jokainen Pietarista lähtenyt ikävöi sinne takaisin.\n\nSaarvan kohtalo oli vieläkin kummallisempi. Hän nai kauniin\nlatvialaisen naisen Pietarissa. Tämä oli hyvin taiteellinen,\npukeutui omaperäisesti — ja käytti aina kultaisia kenkiä. Siksi\nhäntä kutsuttiinkin rouva Kultakengäksi. Tämä oli mahdollista\nPietarissa, jossa ei juuri mikään herättänyt huomiota. Mutta kun he\nvierailivat luonani Helsingissä, sai mieheni kulkea Kultakengän kanssa\nEspiksellä... keskellä kirkasta päivää. Tosin koko muukin asu oli\nkenkien veroinen. Soin mielelläni miehelleni sen, kun ajattelin, minkä\nkiirastulen hän saisi kestää illalla Kappelin kavaljeeriflyygelissä.\nMutta hän väitti kohdanneensa siellä vain pelkkää kateutta.\n\nMutta puheen ollessa Pietarin katuyleisön välinpitämättömyydestä...\nOli kesä 1924 tai 1925. Kuljimme Morskajakatua eräänä kesäiltapäivänä,\ninsinööri Makkonen, pääkonsuli Hynninen, eräs huumorintajuinen\nliikemies ja minä. Kävelimme auringonpaisteessa Suomen konsulaatista\nEuropan-hotelliin päin, ja oli hirvittävän ikävää. Oli tuollainen\nkesäiltapäivän tunnelma, jota ulkomailla ei saa viihtyisäksi edes\niltapäiväkahvilla ja jota huikentelevaisinkaan suomalainen liikemies ei\nvielä niin aikaisin kehtaa tappaa ryyppäilemällä grogiaan.\n\nMutta keskellä Morskajaa sanoi liikemies Makkoselle:\n\n— Annatkos markan, niin kävelen käsilläni tuon talon mitan?\n\n— Annan, sanoi Makkonen ja otti taskustaan markan.\n\nMies riisui lakkinsa, tyhjensi housuntaskunsa antaen kaikki tavaransa\nMakkoselle, pisti hansikkaat käsiinsä ja käveli käsillään melkein\nkaksi talon mittaa. Eikä mitään tapahtunut. Miliisi käveli vieressä\nvääntämättä suutaankaan vinoon. Kukaan kadulla ei pysähtynyt eikä\nkatsonut. Kaikki olivat kuin olisi aivan tavallinen näky, että Pietarin\nKluuvikadulla joku herrasmies kävelee käsillään ja heiluttelee\njalkojaan tervehdykseksi. Pikemminkin jotkut katsoivat paheksuvasti\nminuun, joka olin saada naurukohtauksen. Miliisin silmissä näkyi\nkorkeintaan lievää halveksuntaa: huvittele miten haluat, porvari,\nkunhan et itke... Sitä paitsi ei ollut mitään reklementtejä siitä,\nettä kadulla saa liikkua vain pää ylöspäin ja jalat alaspäin. Olihan\nPietarissa jo käännetty siihen aikaan niin monta asiaa ylösalaisin,\nettä tämä kaikki tuntui tavallaan virkistävältä. Mutta kuten sanottu:\nvaikeata oli saada Pietaria ihmettelemään mitään, ei edes ennen\nvallankumousta.\n\nNiin, ne rouva Saarvan kengät. Hän oli jossakin tehnyt lupauksen siitä,\nettä tulisi käyttämään vain kultajalkineita. Sen lupauksen hän piti,\nvaikka hän muuten oli täysin normaali. Mutta niin ei ollut Saarva paran\nlaita. Sillä välin kun mieheni näytti rouva Saarvalle Helsinkiä, minä\nistuin Saarvan kanssa Fazerilla, enkä koskaan unohda keskusteluamme.\nSaarva oli näet pyytänyt saada oikein perusteellisesti kahden\nkesken jutella kanssani eräästä häntä vaivaavasta asiasta. No niin,\naleksanterinleivoksien ja kahvin kera se siis tuli: Saarva tunnusti,\nettä hänen oli hyvin vaikeata elää ja että hän oli jo muutaman kerran\nollut sairaalassa siitä syystä, että hän pelkää — ei kuolemaa, vaan\nkuolemantakaista elämää. Nimittäin, ettei elämä loppuisikaan kuolemaan,\nvaan hänen sielunsa siirtyisi esimerkiksi johonkin kyläpiskiin,\njoka saa kärsiä vilua ja nälkää ihmisten ovien takana, tai että hän\nsyntyisi uudestaan rikollisena ja joutuisi vankilaan jne. Hänen\nmatkansa tarkoituksena oli ottaa minulla selvää, uskonko minä elämän\nloppumiseen vai pelkäänkö minäkin joutuvani esimerkiksi jonkinlaiseksi\nStolypiniksi, tai talitiaiseksi, joka palelee ihmisten ikkunain takana.\nHän sanoi, ettei voinut kuukausimääriin nukkua kamalan pelkonsa vuoksi,\nja sitten hänen oli tietenkin mentävä taas sairaalaan hoidettavaksi. Ei\nminun tarvinnut kysyä, millaista sairaanhoitoa hän tarvitsi. On vähän\nepätavallista syödä Fazerilla leivoksia herran kanssa, jota täytyy\nvakuuttaa elämän loppumisesta. Varmuuden vuoksi koetin myös kumota\nhänen käsityksensä siitä, että kyläpiski ja talitiainen olisivat kovin\nonnettomia. Mistä hän tiesi, mitä iloja talitiaisella oli? Piskinkin\nkärsimykset voivat olla suhteellisia. Hän tarttui käteeni:\n\n— Luuletteko varmasti, ettei talitiainen kärsi kylmyydestä?\n\n— Varmastikaan ei, minä vakuutin, se vieläpä nauttiikin siitä;\nerityisesti varpunen nauttii pakkasesta ja visertää lumipyryssäkin, kun\nvain löytää lämpöisen hevosomenan maantieltä...\n\nSaarva vakuutti, että olin antanut hänelle taas toivoa, että oli\ntodellakin mahdollista, etteivät muut oliot kärsineet niin paljon kuin\nluulimme. Mutta... jos hänestä tulikin lattiamatto, johon ihmiset\npyyhkivät jalkansa? Vakuutin, että lattiamatto on varmasti onnellinen\nvoidessaan olla ihmisille hyödyksi ja että minä suorastaan toivoin\nmuuttuvani lattiamatoksi.\n\nSellaistakin voidaan puhua Fazerilla keskellä kirkasta päivää\nkoululaisten hakkaillessa vieressä. Rouva Saarvan saapuessa olimme\ntaas normaaleja, vaikka hän sitten matkalla kysyi minulta, oliko\nhänen miehensä puhunut joitakin kummia, kun hän joskus tarvitsi\nhermosairaalahoitoa eräitten mielikuviensa vuoksi.\n\nKuulin sittemmin, että Saarva oli joutunut pitemmäksi ajaksi hoitoon,\nmutta taas täysin tervehtynyt. Sittemmin hän oli virkamiehenä Viron\nvaltiovarainministeriössä Viron itsenäisyyden aikana. Otaksun, että\nhänkin on nyt päässyt rauhaan kaikilta kauhuiltaan ja että elämä\ntodellakin on loppunut hänen kohdaltaan. Tuota sielunvaelluksen pelkoa\non muutenkin esiintynyt useasti erikoisesti virolaislaatuisissa\nmielenhäiriöpuuskissa, väitti tohtori Luiga aikoinaan.\n\n\n\n\nHYVÄSTI... JUMALAGA...\n\n\nJa näin minun oli sanottava hyvästit nuoruuteni vanhalle maalle,\nVirolle...\n\nMinähän lähdin Suomeen vain lukemaan, oppia saamaan, tuodakseni opin\nmukanani kotiin; lähdin vain korkeintaan neljäksi vuodeksi. Neljän\nkuukauden kuluttua palaisin joululomalle Tarttoon ja Walgaan.\n\nJa kumminkin jokin kummallinen tunne sydämessäni sanoi, etten koskaan\nenää palaisi Viroon niin kuin kotiin... siihen maahan, jonka uumenista\nolin lähtenyt, jossa juureni ulottuivat lukemattomien hautojen\nsyvyyksiin ja jonka kieli lauloi sydämessäni tuhansin vivahtein.\n\nEnnemmin olisi voinut luulla kameelin kulkevan neulansilmän lävitse\nkuin minun jättävän tuon maan, jopa kadottavan korvistani sen pehmeän,\nkultaisen kielen vivahteet...\n\nJa kumminkin niin tapahtui. En minä ottanut Suomea uudeksi\nkotimaakseni, Suomi otti minut lapsekseen ja istutti juureni kovaan\nkallioonsa, josta ne eivät enää irtaantuneet.\n\nMutta kaikki se on eri tarinaa ja kuuluu toiseen kirjaani, elämäni\nnäytelmän toiseen näytökseen.\n\nMinä elin vielä ensimmäisen loppukohtausta.\n\nTulin Tarttoon täynnä onnen huumaa Pietarissa saavuttamastani voitosta.\nMinulla oli vielä muutama päivä aikaa järjestää asioitani. Tohtori\nKallas ryhtyi heti tasoittamaan tietäni Helsingissä: hän kirjoitti\nprofessori Kaarle Krohnille ja professori Setälälle tulostani ja pyysi\nheidän apuaan voidakseni päästä yliopiston kirjoihin. Sitten sain\nsekä Aino että Oskar Kallakselta lukemattomia suosituskirjeitä heidän\nsukulaisilleen ja tuttavilleen: Godenhjelmeille, Ilona Jalavalle,\nAntti Jalavalle, Maila Talviolle, Anni Swahnille, Lucina Hagmanille\nja Danielson-Kalmareille (Maijanhan jo tunsin ennestään, samoin Helvi\nGenetzin), Y.K. Yrjö-Koskiselle jne. Tönisson kirjoitti minusta vielä\nerikseen Edvard Hjeltille, silloiselle yliopiston rehtorille.\n\nJärjestin sisareni yhä edelleen asumaan Jaaksoneille ja lähdin kotiin\nWalgaan hakemaan matkavarusteitani lähteäkseni Suomeen.\n\nEivät olleet matkavarusteeni eleganssilla pilatut. Niihin kuului\niso ja vahva matkakori kirjojani ja vaatteitani varten, papan vanha\nnahkamatkalaukku, sitten vielä tietenkin \"plaidi\" ja tyyny jykevässä\nkantohihnassa. Lopuksi vielä nahkalaukku, \"Reisetasche\", jonka hihna\nkulki yli olkapään ja joka antoi vasta oikean baltilaisen matkailijan\nleiman.\n\nAlusvaatteeni olivat kaikki kotona ommeltuja. Ne oli tarkoitettu\nkestämään — tyttäreni pyörtyisi ajatuksesta, että hänen pitäisi\npukeutua sellaisiin, hän kun on tottunut sullomaan tusinan verran\nalusvaatteita pieneen käsilaukkuunsa. Varusteisiini kuului sentään\njo tuo kauan ikävöity musta taftialushame, kahiseva, kohiseva,\nsalaperäinen frou-frouhame, joka oli jokaisen koulutytön ihanne. Paras\nhameeni oli sinistä, kiiltävää verkaa, mustalla sutašilla koristettu,\nja siinä oli puolen metrin laahustin, sekin koulutytön unelma. Se\noli Tarton parhaan ompelijan tekemä ja todellakin \"travaillée\". Sen\nsisäpuoli, siis vuori, oli yhtä korea kuin ulkopuolikin ja sen vuorin\nalareunassa oli leveä musta pitsi, joka näkyi laahustinta kädessä\nkannettaessa... kuinka hienoa se olikaan — verkahame vuorin kera — ja\nsiinä hameessa tanssittiinkin! Lisäksi minulla oli äitini lahjoittama\nmusta, silkkinen juhlapuku, oikein kestävä, ja erinäinen määrä\npuseroita, joita pidettiin ruskean puolihameen kanssa ja jotka vasta\nantoivat leimansa ylioppilastytölle. Pukuun kuuluivat vielä korkeat\nnappikengät ja mustat, hyvät, paksut, pehmeät ja lämpöiset villasukat.\nSukkienkin tarkoituksena oli lämmön säilyttäminen, ne eivät koskaan\nsaaneet olla näkyvissä säädyllisellä tytöllä... joka ei tanssinut\ncancania.\n\nEivätkä ylioppilastytöt Helsingissä olleet sen elegantimpia, paitsi\nOnerva, hän kun tuli Parisista, ja Aduli Burjam, jota me osakunnan\ntytöt katselimme kaula pitkänä.\n\nMutta olipa puku mikä tahansa, me tarttolaiset tytöt opimme\ntanssiopettajamme johdolla kävelemään sekä laahustimin että ilman,\nopimme kumartamaan niin ettei olkapäämme eikä selkämme notkunut,\nopimme \"kantamaan\" pukujamme. Tosin opimme tarpeettomiakin, mm.\nkuusiliikkeisen hovikumarruksen: \"J'ai l’honneur de vous saluer,\nmadame la princesse...\" jonka aikoinaan sain opettaa Helvi Genetzille,\nkun hänen perheensä oli ruvettava seurustelemaan Obolenskien kanssa.\nPaavo Jänneskin sen tempun vielä muistaa. Tuli se minullekin\ntarpeen, kun Kööpenhaminassa \"Niskavuoren naisten\" ensi-illassa sain\ntehdä hovikumarruksen kuningas Kristianille ja sitten vasta muulle\nyleisölle... Mutta mielellään tuon kumarruksen tekikin sellaiselle\nkuninkaalle.\n\nNäin äitini sitten sääli minut matkalle. Osan kapiolakanoistanikin sain\nmukaan, ja viime tingassa minua opetettiin vielä sukkiakin parsimaan,\nsillä eihän Helsingistä sentään sopinut lähettää kotiin rikkinäisiä\nsukkia niinkuin Tartosta. Sisareni ompelivat hienoa reunapitsiä\nnenäliinoihini. Veljenikin olisi tahtonut tehdä jotakin hyväkseni,\nmutta kun hän ei muuta osannut, niin vei hän minut edes katsomaan\nhiirenpoikasia, joita hän kaverinsa kanssa salaa elätti ja jotka olivat\nhänen pieniä possujaan.\n\nIsältäni sain 50 ruplaa ja samalla hän ilmoitti, että se luultavasti\ntulisi olemaan viimeinen rahaerä, minkä kotoa saisin. Ja niin se\nolikin. Sen jälkeen olen minä saanut antaa kotiin, ja kiitollisuuttani\njatkui hänen kuolemaansa saakka, sillä hän antoi meille lapsilleen\nkaiken, minkä ikinä voi.\n\nKun lähdin matkaan, oli lompakossani 50 ruplan lisäksi Postimees-lehden\nkirjeenvaihtaja-kortti ja suuri määrä itseluottamusta sekä\nelämänrohkeutta, ja niillä oli tultava toimeen, vaikka minua joskus\npeloittikin ja itkin itsekseni, mutta en muiden aikana. Leeni-täti\nantoi minulle lähtiäisiksi opetuksen, jota en ole koskaan unohtanut:\n\n— Muista, ettet kävele kadulla sellaisella naamalla, että jokainen\nvastaantulija katsoo velvollisuudekseen ruveta sinua lohduttamaan.\n\nJätin Walgan kaupunkiin viholliseni, pastori Wühnerin, joka ei\nlakannut kutsumasta minua rippikouluun, sekä ne lukuisat tantit, jotka\nkävivät päivittelemässä äitini luona sitä kuulumatonta tapausta,\nettä nuori tyttö lähetetään yksin yliopistoon — olinhan ensimmäinen\nsellainen koko kaupungista. Tanttien ehdottomana käsityksenä oli,\nettä joutuisin turmion tielle. Ja jo todellakin oli tätejä, jotka\neivät enää vastanneet tervehdykseeni. Entä sitten herrat! Ne alkoivat\niskeä minulle silmää, ja eräänä iltana kävi kaupungin rikkain pomo\nkäsikoukkuuni ja kutsui minua nimipäiville herraseuraan. Hänen\nkorviensa kävi huonosti, mutta siinä maailmassa, Baltikumissa,\nitsenäisen nuoren naisen oli pakko oppia jakelemaan korvapuusteja.\nMiten uutta naisten opiskelu vielä oli, osoittaa jo se, että ennen\nminua olivat vain Linda Kaart, Frieda Sangernebo ja Johanna Sild\nlähteneet Berniin lukemaan, mutta he keskeyttivät lukunsa vuoden\npäästä. Viimeksimainittu jatkoi lukujaan tosin parin vuoden kuluttua\nuudelleen ja pääsi valmiiksi kolme vuotta minua myöhemmin. Näin minä\njouduin olemaan ensimmäinen virolainen naismaisteri. Emma Irene Åström\nvalmistui kai Suomessa jo 1886, samana vuonna kuin minä olen syntynyt.\n\nPaljon oltiin Virossa jäljessä ja nopeasti siellä täytyi elää.\n\nNiinpä äitini laittoi matkaevääni kuntoon...\n\n    Matalan torpan nokisilta orsilta\n    leivän minun käteheni taittoi..\n\nTuona leipänä olivat äidin voikorput, ja ne kestivät vielä kauan\nHelsingissä.\n\nKirkkaana syysaamuna saattoi isäni minut asemalle ja sanoi: \"Tee työtä!\"\n\nMatkani keskeytyi Tartossa, jossa oli niin paljon niitä, joille oli\nsanottava hyvästit. Setä Jaakson yski verta. Mitäpä olisin voinut sanoa\nhänelle, minä joka astuin elämään. Juhan Liiv kulki talon ohitse kuin\nvarjo ikään. Sisareni jäi yksin ja pelkäsi, vaikka ei sanonut mitään.\n\nWissen Sie pyyhkäisi vanhan miehen kyyneleen silmistään ja oli\nhaukkuvinaan Suomen yliopiston kirjastoa mutisten paheksuvasti\nministeristäkin, joka päästi lapsia yliopistoon.\n\nAino Kallas kadehti minua, joka lähdin hänen vanhaan kotimaahansa, ja\nGustav Suits lupasi pian tulla perässäni, mutta ilmestyikin Helsinkiin\nvasta parin vuoden päästä.\n\nTohtori Luiga taas kysyi, miten aioin tulla toimeen Helsingissä.\nSelitin hänelle; sitten hän yskähteli ja sanoi, että jos joutuisin\npienen rahan puutteeseen, niin voisinhan aina sähköttää hänelle. En\ntehnyt sitä koskaan, vaikka jouduinkin olemaan pienen rahan puutteessa.\nHänellä oli vähän yksityispotilaita, ja assistentin virka oli koiran\nvirka. En koskaan kuitenkaan unohtanut hänen yskähtelyään.\n\nVelkani Tartolle on hyvin suuri, kaikille niille ihmisille ja\nperheille, jotka sekä ruumiillisesti että henkisesti ottivat\nhuolehtiakseen minusta, vieraasta lapsesta, ja olivat aina antavana\npuolena. Sillä mitäpä minä olisin voinut antaa heille, paitsi olla,\nkuten Luiga minusta kerran kuuluu sanoneen, uhkeana lupauksena...\njota en pitänyt. Voi olla, että minussa oli ladattuna tavallista\nsuurempi määrä elämää ja että minä alituisessa rauhattomuudessani\n\"pidin ihmisiä vireillä\", kuten setä Jaakson kirjoitti minulle ennen\nkuolemaansa lähettäen minulle piirustuksen, jossa hän makaa sängyssään\nÅsena ja minä istun jalkopäässä Peer Gyntinä... Ravistelinhan minä\nihmisiä ympäristössäni sen tavattoman, kuluttamattoman elinvoiman\npurkautuessa, jonka olin tuonut mukanani Viljandinmaalla. Mutta että\ntäysikäiset ihmiset osasivat keskustella kanssani ilman ostentatiivista\nja poistyöntävää pragmatismia, joka usein tympäisee nuoria ihmisiä ja\njohon itse olen tehnyt itseni syypääksi keskustellessani \"opettavasti\"\nnuorten ihmisten kanssa, se oli ominaista Tartolle ja sille suurelle\najallemme, joka juuri alkoi ja jonka ensimmäisiä sanansaattajia me\nnuoret silloin olimme.\n\nSuurena tekijänä oli kumminkin se seikka, että silloisessa Tartossa\nkiinnitettiin paljon huomiota nuorisoon ja elettiin vain lapsille. Kun\nyhteiskunnallista elämää ei ollut, oli kai lapsilla perheissä juuri\nsiksi niin valtava merkitys. Sitä paitsi Tartossa elettiin aina korva\nmaassa sille, mitä Euroopassa tapahtui. Kuvaavaa on, että Helsinkiin\nlähtiessäni sain Luigalta mukaan naisvihaaja Weiningerin kirjan sekä\nVerlaine'in ja Rimbaud'n runot, ja kesällä olin jo lukenut Fleurs du\nmal'in... Koko yliopistoaikani Helsingissä elin maailmankirjallisuuteen\nnähden sillä varastolla, jonka Tartosta olin saanut mukaani, vieläpä\nmelkein suoritin estetiikan laudaturin sen avulla. Samoin oli Gustav\nSuitsin laita; uutta löysimme vain skandinaavisesta kirjallisuudesta.\n\nTarton vanhoissa, vaatimattomissa taloissa piili silloin paljon\nomaperäistä sivistyselämää ja omaperäisiä ihmisiä. Kun itsenäisyyden\naikana Viron poliittisen ja yhteiskunnallisen elämän keskus siirtyi\nTallinnaan, nukahti Tartto aika lailla, käpristyi pieneksi pöyhkeilevän\nTallinnan rinnalla. Virolainen yliopisto oli alkuaikoina köyhä sekä\nopettaja-aineksesta että välineistä. Ylioppilasaineksen normaali\nelintaso oli alhainen. Vieras saksalainen ja venäläinen sivistys hävisi\nsen liepeiltä, mutta hävisi muutakin... ylioppilasten kielitaito ja\nelävä kulttuurinharrastus, joka oli meissä, jotka saimme taistella\nsivistyksen puolesta. Ylioppilaiden sivistystaso on huomattavasti\nalentunut.\n\nPuolet Tartosta kuuluu olevan raunioina. En uskalla kuvitellakaan sitä\nsilmissäni. Mutta yliopisto on paikallaan, ja Tuomiovuorella yliopiston\nkirjasto. Ehkä sen ikkunoissa syysöisin kummittelee Wissen Sien haamu\nja hapuilee erään kirjahyllyn takaa sinne unohtamaani makeisrasiaa.\n\nKuinka monta kertaa ovatkaan sodat hävittäneet ja polttaneet Tarton\n— aina se nousee uudelleen. Sellainen vanha, viisas kaupunki\n— venylteleikse, räpyttelee silmiään ja alkaa jälleen lukea.\nSivistystahtoa ei polteta eikä tuhota, sitä eivät pyyhkäise pommitkaan\nmaan päältä.\n\nSiitä saakka, kun syysyönä 1904 lähdin Tartosta, olen ollut siellä\nkäymässä vain silloin tällöin, viikon päivät, enimmäkseen Tönissonien\nluona, useimmiten näytelmieni ensi-illoissa Wanemuine-teatterissa.\nKirjani ja näytelmäni ovat sentään kulkeneet sinne takaisin. Koidulan\nensi-illassa oli minulla omituinen elämys. Kun tulin teatterin aulaan\nteatterinjohtajan saattamana, seisoivat ihmiset muurina, ja minulle\nojennettiin siitä muurista sieltä täältä kukkavihkoja, tuttujen ja\ntuntemattomien taholta äänettömässä hiljaisuudessa, aivan kuin olisin\nsaanut anteeksiannon Tartolta.\n\nSinä lämpöisenä syysyönä siis Tartto saattoi minut pois Suomeen.\nViimeisenä näin pitkän miehen heiluttavan minulle hattuaan, hänet,\njoka niin usein oli ollut saattamassa minua pois Tartosta. Tönissonin\nerottaa aina ihmisten joukosta, hän on päätään pitempi muita.\n\nJäin seisomaan vaunusillalle ja katsoin, miten kaupunki häipyi\npimeyteen. Juna kulki yli Emajoen sillan aivan hiljaa, rantaniityt\ntuoksuivat ja kaukaa häämöttivät kaupungin valot. Juna tuprutti\nraskaasti eteenpäin pimeyteen. Taisi sydämessäni ja jaloissani olla\nkuin tinaa. Kun kulkee yksin nuorena tuntemattomaan tulevaisuuteen\nmustassa yössä, tuntee itsensä niin kovin pieneksi. Täytyy lujasti\npitää kiinni rautaveräjästä, ettei putoaisi junan alle.\n\nTartosta seuraavalla asemalla, johon juna hiljakseen pysähtyi, seisoi\nasemasillalla vanha nainen ja leveäharteinen mies, joka nosti raskaan\nmatkalaukkunsa viereisen kolmannen luokan vaunun sillalle ja jäi siihen\npaljain päin seisomaan käteltyään vanhaa naista.\n\n— Hyvästi sitten, äiti...\n\nNainen oli vanha, pieni, kuivettunut, käpristynyt. Näin hänen harmaat\nkasvonsa asemasillan kirkkaassa valossa... Puomin vierellä oli hevonen\nja rattaat, joilla hän nähtävästi oli ajanut läpi tihkusateisen yön\nsaattaessaan poikaansa, joka kai oli matkalla Pietariin. Hän ei puhunut\nmitään, tuijotti vain pimeyteen, eikä poikakaan puhunut.\n\nJuna lähti liikkeelle, hiljaa, raskaasti tuprutellen ja sitten se\ntapahtui: vanha äiti alkoi laulaa vanhalla, vapisevalla, hiljaisella\näänellä jäähyväislaulua, pientä, vain Virossa laulettavaa säveltä\n\"hyvästi\"-sanaan, joka siinä toistuu kolme kertaa:\n\n    \"Jumalaga, jumala— a — ga...\n    Jumala— a — a — aga — — —\"\n\nHän kulki junan vieressä ja lauloi hiljaa yksikseen, uudelleen ja\nuudelleen: \"Jumala — a — a — aga...\" Mies vaunusillalla pyyhki\nhihallaan silmiään ja sanoi: \"Äiti.\"\n\nJuna lisäsi vauhtiaan ritisten, ryskien, rämisten, mutta yli kaiken\nräminän ja puuhkinan kaikui hento, värisevä ihmisääni. Silmissäni\nhäämöttivät vanhat, kuihtuneet, ristissä olevat kädet, kunnes ne\nhäipyivät pimeään.\n\nOli tihkusade. Mies oli hävinnyt vaunusillalta. Jossakin kaukana\ntakanani, pehmeällä, syksyisellä maantiellä ajoi pimeässä vanha nainen\nrämisevillä rattaillaan johonkin vanhaan, pimeässä värjöttävään\ntaloon...\n\nMinä tiesin: ei se ollut vain sen miehen äiti... se oli koko tuo vanha,\nrakas Vironmaani, joka oli käynyt laulamassa minullekin hyvästiä, tuo\nvanha, harmaa, olkikattoinen, rypistynyt maani se oli, siksi eivät\nneljäkymmentä rikasta, elämäntäyteistä vuotta ole kyenneet pyyhkimään\nsilmistäni tuota vanhaa, harmaata naista, ja niin monen junan lähtiessä\nolen muistanut hänen hennon äänensä:\n\n\"Jumala— a— a— aga — — —\"\n\nNäin laski esirippu elämäni ensimmäisen näytöksen eteen. Exit Viro.\n\nHelsingin Lääninvankilassa 7. p. marraskuuta 1943.\n\n                        _Hella Wuolijoki_.\n\n\n\n"]