[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ffVYxh41vQDHJp2pg4bVs3Ii4i_a9hMlbXMBLrJJQsB0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3604,"Torpan tyttö","Santavuori, Kalle (oik. Luoto, Kaarlo)",1875,1947,"3604-santavuori-kalle-torpan-tytto","3604__Santavuori_Kalle__Torpan_tyttö","Kaksinäytöksinen näytelmä","romaani",[],[],"fi",1928,null,3720,21808,false,34798,[23],"Fiction",[25],"Novels","\"Torpan tyttö I: Kuvauksia kansan elämästä\" by Anton Wilhelm Lindgren is a fictional work written in the late 19th century. The narrative is set in a rural Finnish community, exploring the everyday life and social changes experienced by its inhabitants. Central to the story is Mari, the daughter of a torppa (small farm), who is navigating her place in a society that is undergoing transformation.  The opening of the story introduces us to the village's evening bell tolling, sounded by the village's venerable unilukkari (the church bell ringer), marking a moment of peace and reflection for the hardworking villagers. As the unilukkari contemplates the changes brought about by new ideas and the younger generation's pursuits, we also meet Mari, who is depicted engaging in her daily chores while cherishing her connection to the beautiful landscape around her. She is visited by Severin, the son of a prosperous farmer, which stirs feelings of both admiration and societal reflection about their differing statuses. This beginning establishes a rich tapestry of themes including tradition, social class, and personal aspirations within the rural Finnish setting. (This is an automatically generated summary.)",[],279,"Kaksinäytöksinen näytelmä kuvaa torpan tyttären Hilman ja rikkaan talon pojan Villen välistä suhdetta. Teos käsittelee säätyeroja, rakkautta ja maaseudun sosiaalisia asetelmia 1900-luvun alkupuolella.","Kalle Santavuoren 'Torpan tyttö' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3604.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TORPAN TYTTÖ\n\nKaksinäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nKALLE SANTAVUORI [Kaarlo Luoto]\n\n\nSeuranäytelmiä n:o 121\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1928.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nMäkelä, torppari.\nKatri, hänen vaimonsa.\nHilma, heidän tyttärensä.\nHeinämäki, rusthollari.\nVille, hänen poikansa.\nKorpela, talollinen.\nRiento, maisteri.\nKyläläisiä tilan mukaan.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS\n\n\nNäyttämö: Mäkelän pirtti. Katri istuu ompelemassa; Hilma askartelee\naterian jälkeen.\n\n_Katri_. Tiedätkö, lapseni, minkätähden nuori Heinämäki on muuttanut\nkulkutiensä tänne meidän mäelle? Jos hän menee kylälle tai tulee,\nkulkee hän aina tämän kautta. Toinen tie on tietääkseni lyhyempi. Eikä\nhän ennen tätä tietä milloinkaan käyttänyt.\n\n_Hilma_. En tiedä, äiti, en. Ei hän ole minulle mitään puhunut.\n\n_Katri_. Kohta puhunee. Ei suotta kulkene.\n\n_Hilma_. Mutta, äiti, mitä ihmettä te nyt puhutte?\n\n_Katri_. Et ole huomaavinasi, vaikka arvannetkin.\n\n_Hilma_. Äiti kulta, en ole osannut sitä miksikään ajatella.\n\n_Katri_. Ehkä et. Kuule sentään: Tänä aamuna tapasin hänet tuossa\ntiellä, ja hän sanoi tähän aikaan tulevansa meille. Hän kysyi\nerikoisesti saisiko tulla.\n\n_Hilma_. Onhan hän käynyt täällä ennen kysymättäkin.\n\n_Katri_. Onpa niin, mutta nyt hän kysyi sinun puheillesi tullakseen.\n\n_Hilma_. Olisikohan sittenkin... Tulisikohan Ville?\n\n_Katri_. Taidatpa tietää asian?\n\n_Hilma_. En, hyvä äiti, tiedä, mutta sinun puheestasi arvelen, että jos\nhän...\n\n_Katri_. Soisitko hänen tulevan?\n\n_Hilma_. Totta on, että kyllä minä pidän Villestä, mutta en ole osannut\nodottaa häntä itselleni. Onhan hän niin suuren ja rikkaan talon ainoa\npoika.\n\n_Katri_. Sinun vuoksesi hän nyt kuitenkin tulee.\n\n_Hilma_. Puhutko sinä totta, äiti?\n\n_Katri_. En leikkiä puhuisi lapselleni semmoisesta asiasta.\n\n_Hilma_. Hän tulee, hän tulee sittenkin!\n\n_Katri_. Oletpa sinä häntä jo odottanutkin, siltä ainakin kuuluu.\n\n_Hilma_. Olenhan sitä joskus uneksinut, mutta en ole uskaltanut\nitsellenikään todeksi tunnustaa.\n\n_Katri_. Niin. Ei ihminen aina uskalla katsoa onneansa silmiin,\nvarsinkaan kauneintansa; pelkää sen katoavan, kun sen huomaa.\n\n_Hilma_. Sanoiko hän mitään muuta?\n\n_Katri_. Eipä erityistä. Sanoi vain emäntää talossa tarvittavan.\n\n_Hilma_. Siinäkin no yksi seikka, joka minua peloittaa.\n\n_Katri_. Mikä siinä on? Työtä sinä osaat tehdä ja teettää, ettei siitä\nole pelkoa.\n\n_Hilma_. En siltä puolelta asiaa pelkää. Mutta..\n\n_Katri_. Mitä mutta?\n\n_Hilma_. Mitä sanovat ihmiset, jos minä, köyhä mökin tyttö, joutuisin\npitäjän suurimman talon emännäksi?\n\n_Katri_. Aina semmoisista asioista ja tapahtumista puhutaan, mutta ken\nvoi tukkia maailman suun?\n\n_Hilma_. Aivan varmaan sanoisivat silloin, että minä olen tunkeutunut\ntaloon ja viekoitellut Villen itselleni, rikkaaksi päästäkseni. Ei\nsekään olisi hauskaa kuulla.\n\n_Katri_. Eipä kyllä, lapseni. Mutta sananlasku sanoo: »Kyllä kuiva\nrikka hännästä karisee.» Aika huhut hälventää, kun eivät tosia liene.\n\n_Hilma_. Pelkään minä sitä kuitenkin.\n\n_Katri_. Suotta pelkäät, lapseni.\n\n_Hilma_. Kun olisikin suotta!\n\n_Katri_. Eikä kaikista pikkusanomista pidä koskaan välittää.\n\n_Hilma_. Sen minä kyllä ymmärrän ja olen koettanut aina sitä käsitystä\nitsessäni vakiinnuttaa, mutta tämä on niin arka kohta. Onhan tässä\ntoisella puolella rikkaus ja valta, ja ihmiset luulevat minun vain\nniitä himoitsevan.\n\n_Katri_. Harvoin ihminen saa onneaan hännästä kiinni. Silloin kun\nvoi ylettyä, on siihen myöskin tartuttava. Ehkä se ei toista kertaa\ntulekaan niin likelle.\n\n_Hilma_. Jollen minä pitäisi Villestä näinkin paljoa, ei voisi olla\npuhettakaan siitä, että menisin vain talon tähden, ee-i.\n\n_Katri_. Hän näkyykin jo tulevan tuolla pellon takana.\n\n_Hilma_. Hyväinen aika! Kuinka minun nyt tuli paha olla!\n\n_Katri_. Mistä se tuli, nyt niin äkkiä?\n\n_Hilma_. Se tuli tästä kaikesta. Olisi ollut parempi, jos et olisi\nmitään virkkanut hänen aikeistaan. Se tieto se on, joka tekee minut\nniin levottomaksi.\n\n_Katri_. Kyllähän rauhoitut ajan vieriessä. — Minä lähden pois, sillä\nniissä kärryissä ei kolmatta pyörää tarvita.\n\n_Hilma_. Onpa usein hyvinkin tarvis.\n\n_Katri_. Mutta, hyvä lapsi, sinulla on jo yhtä isot silmät päässäsi\nkuin minullakin. (Menee käsitöineen.)\n\n_Hilma_ (yksin). Hän tulee kuitenkin minun tähteni! Minun suloisin\nunelmani siis toteutuu. Mutta miksi olen siitä niin kovin levoton? Onko\nse onnea, joka täyttää sydämeni saaden sen noin rajusti sykkimään?\nRauhoitu sydän, rauhoitu.- Älä onneesi pakahdu. — Nyt hän tulee!\nHyväinen aika!\n\n_Ville_ (tulee). Terve!\n\n_Hilma_. Tervetuloa!\n\n_Ville_. Olenko tervetullut?\n\n_Hilma_. Onko sinua milloinkaan ennen pois ajettu?\n\n_Ville_. Ei ole vielä ennen ajettu, mutta vasta voidaan ajaa.\n\n_Hilma_. Älä tee mitään semmoista, että tarvitsisi ajaa.\n\n_Ville_. Enhän minä teekään, mutta arvelin vähän, että kun minä iso\nmies näin arkena juoksen kylällä, että jos siitä...\n\n_Hilma_. Olet toki ennenkin arkena juossut.\n\n_Ville_. Olen niinkin, mutta nyt olen aika mies ja silloin pahainen\npoika.\n\n_Hilma_. Minkätähden sitten tulitkaan, jos poisajoa pelkäät?\n\n_Ville_. Olen saanut vähän asiata tullakseni, semmoista aikamiehen\nasiata.\n\n_Hilma_. Istuppas nyt ja selitä, minkälaista se on aikamiehen asia.\n\n_Ville_. Minä seisaallani selitän, että sitte pääsen pikemmin ulos, kun\nkäskenet.\n\n_Hilma_. Jo sinulla sittekin lienee pelko povessasi. Mitä lienetkään\ntehnyt, kun nyt pelkäät sitä kertoa?\n\n_Ville_.. Enhän minä vielä mitään ole tehnyt, mutta jos tulisi tehtyä.\n\n_Hilma_. Nyt en minä enää ymmärrä.\n\n_Ville_. Se on nyt sillä lailla, Hilma, että ennen poikasena kävin\nkatsomassa, mitenkä sinä opettelit leipomaan ja muutakin tekemään, ja\nnäythän sinä olevan koko kätevä.\n\n_Hilma_. Vai niin, no sepä hyvältä kuuluu.\n\n_Ville_. Etkös sinä nyt tulisi sinne minulle...\n\n_Hilma_. Leipomaan?\n\n_Ville_. Niin.\n\n_Hilma_. Eikös teillä ole leipojia ennestään?\n\n_Ville_. Onhan siellä ne piiat, mutta tule sinä emännäksi. Tuletko,\nHilma?\n\n_Hilma_. Mitä sanoo isäsi asiasta?\n\n_Ville_. En ole isälle vielä puhunut mitään, mutta mitäpä hän sanoisi\nsiitä. Eikähän siinä sanominen auttaisikaan, olenhan jo aikamiesten\nkirjoissa.\n\n_Hilma_. Paha minun olisi tulla, jos isäsi...\n\n_Ville_. Tuletko, jos isä suostuu?\n\n_Hilma_. Tulen.\n\n_Ville_. Minä olen uskotellut itselleni, että sinä rakastat minua,\nHilma. Onko niin?\n\n_Hilma_. Aina olen sinusta pitänyt ja viime vuosina olen oppinut\nrakastamaankin.\n\n_Ville_. Se on siis totta, en ole erehtynyt. Minä olen sinua\nrakastanut, Hilma, jo pikkutytöstä asti. Ja jos et sinä olisi minua\nrakastanut, en olisi koko elämässäni voinut ketään toista ottaa\nvaimokseni.\n\n_Hilma_. Etköhän?\n\n_Ville_. En, en toki.\n\n_Hilma_. Minä olen usein, melkein itseltänikin salaa, sinua ihaillut\nja itselleni unelmoinut, mutta sinulla kun on talo ja minulla ei\nole mitään, ei mitään, olen koettanut aina tukehduttaa sen unelmani\nmahdottomana.\n\n_Ville_. Ja minä pidän sinua pitäjän rikkaintakin tyttöä rikkaampana.\nNiin paljon olet mielestäni kaikkia muita parempi.\n\n_Hilma_. Ville, minä olen sittenkin sinut saanut itselleni!\n\n_Ville_. Niin. Ja sinä olet minun Hilmani!\n\n_Hilma_. Olen, olen!\n\n_Ville_. Nyt minä olen onneni löytänyt, ja tänään vielä puhun asiasta\nisäukon kanssa ja sitte järjestämme sunnuntai-illaksi kuuliaiset. Eikö\nniin, Hilma?\n\n_Hilma_. Sen puolen saat yksin ratkaista.\n\n_Ville_. Ja kuuliaiset pidetään meillä, onhan siellä tilaakin enemmän.\n(Mäkelä ja Katri tulevat.)\n\n_Mäkelä_. Päivää. Onpa naapurivieras tuvassa.\n\n_Ville_. Liekö vieras vai mikä, mutta sukulaiseksi pyrkii.\n\n_Mäkelä_. No jopa jo!\n\n_Ville_. Ihan tosissa. Hilman kanssa olen jo asiani sopinut, eikä hän\ntunnu vastaan väittävän. Mitä sanotte, vanhukset?\n\n_Mäkelä_. Mitäpä minulla siinä. Pidä hyvänäsi.\n\n_Katri_. Enpä minä muille oikein Hilmaani uskoisikaan kuin sinulle,\nVille. Olet kasvanut tuossa ihan silmäin alla, etkä sinä juo etkä muuta\nsemmoista meteliä...\n\n_Heinämäki_ (tulee). Kuinka pitkällä täällä jo ollaan? Tätä jo olen\narvellutkin ja tulin perästä.\n\n_Hilma_. Hyvä Jumala!\n\n_Heinämäki_. Rukoile vain apua, ennenkuin toivosi täyttyy.\n\n_Ville_. Isä!\n\n_Mäkelä_. Mistä meteli isännällä?\n\n_Heinämäki_. Mistä, älä ole olevinasi, kun on tosi kysymyksessä.\n\n_Ville_. Turha torua, isä. Hilma on minun morsiameni, ja sunnuntaina\npidetään kuuliaiset meillä kotona.\n\n_Heinämäki_. Portto, mutta ei morsian!\n\n_Mäkelä_. Ulos, isäntä!\n\n_Ville_. Isä! Ottakaa sananne takaisin!\n\n_Hilma_. Jotakin semmoista arvasin tulevan.\n\n_Katri_. Kuka olisi uskonut!\n\n_Heinämäki_. Kuule, poika, minä tiedän sinun opettamattasi, mitä puhun.\n— Äläkä sinä, mökkiläinen Mäkelä, käske minua ulos.\n\n_Mäkelä_. Käsken ja vieläpä heitänkin, jos kerrankaan vielä omieni\nkunniaa loukkaat!\n\n_Heinämäki_! Olematonta kunniata, ha ha, hahaa!\n\n_Ville_. Vaiti, isä!\n\n_Heinämäki_. Suusi kiinni sinä, ja vastaa sitte kun kysytään. Vai sinä\nkiellät minua puhumasta.\n\n_Ville_. Jopa on korva korvan tasalla, isä.\n\n_Hilma_ (tulee Villen luo). Annetaan olla sen meidän asian, en minä\nkuitenkaan voi tulla, kun tuolla tavalla...\n\n_Heinämäki_. Niin, sen pitääkin jäädä, sillä semmoinen mustilaisen\nnaimiskauppa ei saa tapahtua.\n\n_Ville_. Tapahtuu se. Ette te voi sitä estää, isä!\n\n_Heinämäki_. Et ainakaan minun talossani ollessasi sillä lailla nai!\n\n_Ville_. Pitäkää talonne. Ei siitä tässä ole väliä...\n\n_Heinämäki_. Eiköhän ole. — Koko kerjäläisparven saisin sinne.\n\n_Hilma_. Minä en tule sinne, kuulitteko!\n\n_Mäkelä_. Omallani olen elänyt niinkuin sinäkin, kerjäämättä, vaikka en\nolekaan kyennyt suurentelemaan rikkauksiani.\n\n_Katri_. Voi hyväinen aika, minkä piti tulla!\n\n_Ville_. Joka tapauksessa menemme Hilman kanssa naimisiin.\n\n_Heinämäki_. Et saa penniäkään talosta.\n\n_Ville_. Siihen asiaan on minullakin jotain sanomista, ja sitäpaitsi\ntarvitaan täällä Mäkelässäkin kohta miestä.\n\n_Heinämäki_. Ei kauan. Katsoppas tuota. (Antaa kauppakirjan Villen\nluettavaksi.) Kuinka kauan luulet tässä pysyväsi?\n\n_Mäkelä_. Sen kaiketi määrään minä.\n\n_Katri_. Mitä ihmettä tästä vielä mahtaa tulla?\n\n_Ville_. Tarkoitatteko totta tällä paperilla?\n\n_Heinämäki_. Täyttä totta!\n\n_Mäkelä_. Mitä siinä on?\n\n_Ville_. Isäni on tämän paperin eli kauppakirjan mukaan ostanut tämän\ntorppanne kaikkine maineen Karhulan isännältä.\n\n_Mäkelä_. Tämänkö torpan?\n\n_Ville_. Niin.\n\n_Katri_. Voi hyvä Jumala, se tässä vielä puuttui!\n\n_Hilma_. Onko sekin minun tähteni?\n\n_Heinämäki_. He, he, hehehehee! Jokos nyt huomaatte, kuka tässä\nrähjässä on käskijänä?\n\n_Ville_. Ettehän tarkoita, että...\n\n_Heinämäki_. Tarkoitan, että jos Mäkelä antaa tyttönsä mennä sinun\nkanssasi naimisiin, ajan minä tuon omistusoikeuteni perusteella kaikki\npois torpasta maantielle.\n\n_Ville_. Ettekä aja vielä. (Repii kauppakirjan pieniksi palasiksi.)\n\n_Heinämäki_. Poika riivattu, mitä sinä teit! Ei se kuitenkaan\npelastusta tuo. Karhulan isännällä on toinen kappale, josta minä otan\njäljennöksen.\n\n_Hilma_. Minä olen sanonut jo, ettei siitä naimiskaupasta mitään tule.\n\n_Mäkelä_. Enkä minä tahdo olla mielelläni tuommoisen isännän\nalustalaisena.\n\n_Katri_. Voi hyväinen aika, voi hyvä Jumala, mitä piti tulla yhden\nlapsen tähden tässä vanhoilla päivillä!\n\n_Hilma_. Älä, äiti kulta; noin voivota, onhan maailmaa muuallakin.\n\n_Heinämäki_. Joko näette niskoittelun turhaksi, hä? Ensi muuttoaikana\nsaatte siirtyä mökistä pois.\n\n(Riento ja Korpela tulevat.)\n\n_Riento_. No, kuka saa muuttaa mökistä pois? — Hyvää päivää sentään\ntaloon.\n\n_Korpela_. Päivää!\n\n_Hilma_. Ah, maisteri!\n\n_Mäkelä_. Terve tultua.\n\n_Toiset_. Päivää, päivää.\n\n_Riento_. Ollaan niin vakavina. Mitä täällä on tekeillä?\n\n_Mäkelä_. Heinämäen isäntä ajaa meidät mökistä pois, ja siihen ovat nuo\nkaksi syyllisiä.\n\n_Riento_. Vai niin.\n\n_Korpela_. Mutta eihän tämä Heinämäen maalla ole.\n\n_Heinämäki_. On. Maa on minun, ja mökki on minun.\n\n_Korpela_. Olet ostanut siis?\n\n_Heinämäki_. Rahalla saa.\n\n_Riento_. Välistä saa ilmankin. Ahkeruudella ja kunnolla saavutetaan\nmyös jotakin. Ne kaksi ominaisuutta ovat velvoittaneet minut sekä\nKorpelan tänne asialle köyhän mökin tytön luo.\n\n_Heinämäki_. Mitä? (Toiset ovat vaiti uteliaina.)\n\n_Riento_. Minua on pyydetty kansanopiston puolesta jättämään neiti\nHilma Mäkelälle viisisataa markkaa pienenä kehoituksena toisille ja\npalkintona hänelle itselleen osoittamastaan uutteruudesta ja taidosta\nopistossa. Tässä on teille, neiti Mäkelä, rahat, käyttäkää hyväksenne.\n\n_Hilma_, Kiitoksia. Kiitoksia, herra maisteri. En tiedä tätä\nansainneeni ja enkä olisi mitenkään osannut odottaa, että...\n\n_Riento_. Mikä annetaan, se on ansaittua, ei sieltä lahjoitella.\n\n_Mäkelä_. Minä en tiedä, mitä sanoisin, se tuli niin yllätyksenä. Mutta\nkiitoksia, maisteri.\n\n_Katri_. Ottakaa, herra, minunkin kiitokseni.\n\n_Riento_. Ei ansaitse, ei ansaitse.\n\n_Korpela_. Minullakin on asiaa Hilmalle.\n\n_Mäkelä_. No mitä vielä?\n\n_Korpela_. Eilen illalla päättivät pitäjäläiset kuntaan\njärjestettäväksi säännöllisen käsityönopetuksen. Ensimmäiseksi\nopettajaksi päättivät niinikään ihan yksimielisesti pyytää Hilmaa.\nMinun, kokouksessa olleen lähimmän naapurin, tehtäväksi jättivät asian\nesittämisen. Tässä on valtakirjani.\n\n_Heinämäki_ (nykäisee paperin). Enpäs minä ollut eilen illalla\nkokouksessa.\n\n_Korpela_. Et ollut. Olisi tarvittu.\n\n_Ville_. Isä oli kai eilen illalla mökin ostossa Karhulassa.\n\n_Heinämäki_. Älä siitä sillä lailla... (Ville ja Hilma puhelevat\nkeskenään.)\n\n_Ville_. Näette nyt, isä, äsken te soimasitte morsiantani ja hänen\nvanhempiansa, ja kuitenkin heitä yleisesti kunnioitetaan kunnon\nihmisinä.\n\n_Heinämäki_ (häpeissään). Köyhiä ovat kaikki.\n\n_Riento_. Saatteko te taivaan tai paratiisin ostetuksi rahallanne.\nEtte. Muuta ihmiseltä ensin kysytään ja vasta toisella ja kolmannella\nsijalla rahaa.\n\n_Katri_. Ei vielä ole koko maailma meitä vastaan.\n\n_Korpela_. Ei likikään. Jos tästä tulisi todellakin muuttaa pois, niin\nminun maaltani saat, Mäkelä, valita mieleisesi mökin paikan.\n\n_Mäkelä_. On ihmisiä maailmassa. Kiitoksia. — Muuttaminen riippuu\nHeinämäen isännästä, koska hän on mökin ostanut.\n\n_Heinämäki_ (yhä häpeissään). Enhän minä vielä niin tosissani...\n\n_Ville_. Se on jo peruutusta. Ettehän tosissanne kieltänyt Hilmaa ja\nminua yhtymästä, ettehän.\n\n_Heinämäki_. Asia on vähän muuttunut, niin että...\n\n_Riento_. Ei lastensa onnea pidä häiritä.\n\n_Heinämäki_. Pitäkööt toisensa, pitäkööt.\n\n_Ville_. Tiesinhän minä, että se kova päätös purkautuu vielä, kunhan\nennättää. Ja nyt sinä Hilma, purat myös päätöksesi, ettet muka\ntulisikaan.\n\n_Hilma_. Minä puran, jos isäsi lupaa, ettei milloinkaan vaivaa minua\nköyhyyteni takia.\n\n_Heinämäki_. Enhän minä ketään vaivaa.\n\n_Ville_ (sieppaa Hilman syliinsä). Sittenhän meillä on ensi sunnuntaina\nkuitenkin kuuliaiset. Teitä, maisteri ja Korpela, pyydetään saapumaan\nensimmäisinä.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS\n\n\nNäyttämö: Heinämäen pirtti, sievistetty juhlaa varten. Sisällä ovat\nVille ja Hilma.\n\n_Ville_. Nythän on kaikki valmiina, ja me voimme hetkisen levähtää\nvieraita odotellessa.\n\n_Hilma_. En minäkään tiedä, puuttuisiko vielä jotakin.\n\n_Ville_. Ei mitään, huoleti voimme vieraita odottaa. Ahaa, puuttuu\nsentään!\n\n_Hilma_. Hyväinen aika! Mitä vielä?\n\n_Ville_. Minulta puuttuu Hilma sylistäni.\n\n_Hilma_. Sinä mokoma, säikäytit minut!\n\n_Ville_. Tulehan tänne kuitenkin.\n\n_Hilma_. Enkä tule, koska sillä lailla...\n\n_Ville_ (juoksee Hilman luo, ottaa hänet syliinsä ja kantaa yli tuvan,\nistuutuen ikkunan pieleen penkille; asettaa Hilman polvelleen). Tällä\nlailla lapset pannaan tottelemaan. Istuppas nyt kauniisti siinä. Noin.\n\n_Hilma_. Kyllä sinä olet sentään väkevä, Ville!\n\n_Ville_. Jaa-a! Kun kannoin itseni kokoista...\n\n_Hilma_. Olet sinä muutenkin.\n\n_Ville_. Ajatteleppas. Nyt istut ensi kerran minun polvellani.\nMilloinka istunet viimeisen kerran?\n\n_Hilma_. Tahtoisitko sinä senkin tietää? — Mutta päästä pois, Ville.\nJoku voisi tulla, ja me tässä...\n\n_Ville_. Ei haittaa. Enkä päästäkään, kun kerran syliini sain.\n\n_Hilma_. Päästä heti, taikka lyön esiliinan nauhalla, että...\n\n_Ville_. Että loiskahtaa. Ja silloin minä ihan varmaan tottelen. —\nOlehan nyt siivolla! Ajattelehan, minä olen sittenkin saanut sinut,\nHilma, ja onneni sinun mukanasi.\n\n_Hilma_. Helppohan sinun oli minut saada, mutta se on jotakin, kun minä\nsain sinut.\n\n_Ville_. Siitä asti kun äiti kuoli, olen aina aikonut ja aikonut, mutta\nnyt se vasta toteutui.\n\n_Hilma_. Etkä vieläkään myöhästynyt.\n\n_Ville_. En, Hilmani.\n\n_Hilma_. Minäkin kannoin unelmaani, kunnes se toteutui.\n\n_Ville_. Me etsimme toisiamme yhtyäksemme yhdeksi ja nostaaksemme uuden\nelämän tähän meidän taloon. Ajattelehan, ehkä joskus pikku Villet ja\nHilmat juoksevat tuossa lattialla ja meluavat...\n\n_Hilma_. No sinä nyt vasta...\n\n_Ville_. Annappahan, kun katson tyttöni silmiin, nähdäkseni, mitä hän\noikein ajattelee.\n\n_Hilma_. Sieltä et sinä selvää saa.\n\n_Ville_. Etpä voi katsoa suoraan, kun pelkäät, että minä...\n\n_Hilma_. En minä mitään pelkää. Katso vain.\n\n_Heinämäki_ (ja Hilman, vanhemmat tulevat). Täällähän ne jo »särkiä\npaistavat».\n\n_Hilma_. Hyväinen aika!\n\n_Mäkelä_. On heillä omat huvinsa.\n\n_Heinämäki_. Tervetulleita olkaa taloon mielivieraina ja hyvinä\nsukulaisina. Älköön tienne koskaan tulko liian pitkäksi tänne\npäästäksenne.\n\n_Katri_. Sinne onkin aina asioita, missä ovat rakkaimmat.\n\n_Mäkelä_. Ja kunpa niitä olisi kohdakkoin hyvin paljon.\n\n_Hilma_. Mitä se isä nyt hulluttelee?\n\n_Mäkelä_. Älä ole olevinasi, sitä itsekin toivot.\n\n_Riento_ (ja Korpela tulevat). Terve taloon!\n\n_Korpela_. Onni taloon!\n\n_Riento_. Ennen muuta onni!\n\n_Heinämäki_. Tervetuloa, tervetuloa!\n\n_Ville_. Tulkaa istumaan, hyvät vieraat.\n\n_Riento_. Kiitos.\n\n_Korpela_. Olemmeko ensimmäiset?\n\n_Hilma_. Olettepa niinkin.\n\n_Ville_. Se onkin hyvä, ja niin pitikin käydä.\n\n_Riento_. Täällä todellakin on vasta asianomaisia. Minä pyydän\nonnitella teitä, neiti Hilma, nyt ensimmäisenä: Pysyköön alkanut onni\npöytänne päässä ja älköön koskaan vähentykö. Siinä on teillekin, nuori\nisäntä. Yhteistä teillä on onnenne. Jakakaa siitä vanhuksillekin.\n\n_Hilma_. Kiitoksia, herra maisteri.\n\n_Ville_. Kiitoksia!\n\n_Korpela_. Minäkin onnittelen teitä uudelle kynnöksellenne. Kasvakoon\nse täysiä tähkäpäitä.\n\n_Hilma_. Kiitos, kiitos!\n\n_Ville_. Naapureina ja hyvinä neuvonantajina olkaa molemmat aina\ntervetulleita vieraita.\n\n_Heinämäki_. Missä palvelustytöt ovat? Kahvia laittamaan!\n\n_Hilma_. Ovat pukeutumassa. Minä laitan pöydälle. Kahvi onkin jo muuten\nvalmista ja kupitkin pöydällä; kaadan vain.\n\n_Riento_. Otamme onnellisilta mekin onnen kupit, ja ne on saatava\nmorsiamen kädestä!\n\n_Katri_ (yrittää lähteä). Vielä minäkin voin kahvipannun kantaa.\n\n_Hilma_. Ei, äiti. En minä sinun anna... (Menee ottamaan.)\n\n_Riento_. Niin, antaa nuoren morsiamen näyttää, osaako emännöidä.\n\n_Katri_. Aina sillä maisterilla on leikki valmiina.\n\n_Hilma_. Tässä sitä taitoa kysytäänkin. (Lähtee kahvipannun kanssa,\nmutta kompastuu ja kaatuu keskelle lattiaa.) Hyväinen aika!\n\n_Katri_. Hyvä Jumala! Mitenkä sinä, hyvä lapsi, sillä lailla?\n\n_Ville_. Vahinko on vahinko.\n\n_Mäkelä_. Vahinko ei tule kello kaulassa.\n\n_Riento_. Eipä tuossa vaaraa tullut, ei edes kahvi ennättänyt maahan\nmennä.\n\n_Hilma_. Hävettää oikein.\n\n_Riento_. Sen se ansaitseekin, kun ensimmäinen näyte niin huonosti\nonnistui. Vai mitä?\n\n_Katri_. Ihan kuin ei osaisi kunnolla kävellä.\n\n_Ville_. Sattuiko sinuun pahasti?\n\n_Hilma_. Eikös mitä!\n\n_Heinämäki_. Se on mennyt jo menojaan, ja voidaan uutta kertaa odottaa.\n\n_Hilma_. Enpäs toista kertaa kaadukaan.\n\n_Heinämäki_. Älä ole varma.\n\n_Hilma_. Olen, ja nyt onkin vaarin vuoro. (Kaikki nauravat.)\n\n_Heinämäki_. Kahvia, vieraat.\n\n_Ville_. Niin, olkaa hyvät.\n\n_Korpela_. Vanhat sanoivat ennen, että jos morsian kuuliaisissaan\nkompastelee, jäävät häät pitämättä.\n\n_Hilma_. Mitä te, Korpela, ennustatte?\n\n_Ville_. Vanhoilla on paljonkin vanhaa. Vai mitä?\n\n_Korpela_. Kyllä minä sanon niin olevan, hyvät lapset.\n\n_Katri_. Mikähän näiltäkin keskeyttäisi? Ei minkäänlaisia juoruja\nkiertele kummankaan takana.\n\n_Ville_. Eipä luulisi häiden jäävän meiltä pitämättä. Eikö niin, Hilma?\n\n_Hilma_. Niin on.\n\n_Riento_. Tarkimmatkin laskelmat joskus pettävät. Niinpä se vanhain\nennustuskin voi mennä useinkin sivu maalistaan.\n\n_Korpela_. Olkoon se jo sinänsä. — Mutta tässä näin pienessä joukossa\nkysäisen suotta aikojaan: Joko sinulla, Heinämäki, on maakauppa valmis\nniiden venäläisten kanssa?\n\n_Heinämäki_. Johan se alkaa olla.\n\n_Hilma_. Myyttekö maata venäläisille?\n\n_Riento_. Mihinkä tarkoitukseen? En minä ole kuullutkaan.\n\n_Ville_. Se on sillä lailla, että ne kävivät täällä aina pyytelemässä\nostaaksensa tuota niemen rannikkoa. Aikovat kai sinne jonkun uuden\nlinnoituksen rakentaa.\n\n_Hilma_ (puhkeaa rajusti itkemään). Hyvä Jumala! Nyt se kuitenkin tuli!\n\n_Ville_ (säikähtäen). Mikä tuli, Hilma?\n\n_Katri_. Mikä sinulle niin äkkiä?\n\n_Ville_. Tulitko sinä sairaaksi?\n\n_Hilma_. Antakaa minun olla vähän aikaa.\n\n_Riento_. Minä kyllä jo näen, mihin Hilmaa on sattunut.\n\n_Heinämäki_. Eihän suinkaan siinä kaatuessa mitenkään? Naurattihan se\nsilloin.\n\n_Katri_. Sano, hyvä lapsi, mikä sinulle tuli!\n\n_Hilma_. Ville, kuulehan, sinä et ole ollut minulle oikein rehellinen.\n\n_Korpela_. Nyt minäkin näen, minkä iskun Hilma sai. — Miksi en pysynyt\nedelleenkin vaiti?\n\n_Ville_. Ethän tarkoita sitä kauppaa?\n\n_Hilma_. Sitä minä tarkoitan.\n\n_Heinämäki_ (närkästyen). Jää sitä maata vielä sinunkin kynnettäväksesi.\n\n_Hilma_. Teillekin sitä on ollut liikaa.\n\n_Ville_. Mutta mitä sinä, hyvä Hilma, siitä sillä lailla rupesit?\n\n_Hilma_. Joko se kauppa on valmis?\n\n_Heinämäki_. Jo. Enkä sinun vuoksesi sitä tekemättä jättäisi.\n\n_Hilma_. Oletko sinäkin, Ville, suostunut siihen kauppaan?\n\n_Ville_. Yhdessä sitä isän kanssa mietittiin ja päätettiin myydä, kun\ntarjosivat niin erinomaisen hyvän hinnan.\n\n_Hilma_ (itkien). Sinäkin, Ville, Ville! Minä olen rakastanut sinua\nmiehenä. Olen erehtynyt. Olen rakastanut raukkaa. Miksi et sitä minulle\nennen kertonut? (Tulee kyläläisiä.)\n\n_Ville_. En osannut pitää tarpeellisena semmoista enkä muistanutkaan.\n\n_Hilma_. Noinko tyynesti sinä puhut siitä?\n\n_Ville_. Oliko se väärin sinun mielestäsi?\n\n_Hilma_. Oli. Ja uskon, että kaikkien muidenkin mielestä.\n\n_Heinämäki_. Etköhän ruvenne liian aikaisin emännöimään?\n\n_Ville_. Olkaa te, isä, vaiti nyt. — Pidätkö sinä, Hilma, sitä minulle\nrikoksena?\n\n_Hilma_. Pidän; ja rikos se on. Maan ja kansan sortajalle ei pidä\nantaa tuumankaan alaa tästä maasta. Kuitenkin te olette myyneet ison\nkappaleen linnoitusalueeksi. Te varmensitte sillä paljon sortajan\nhäpeätyötä tässä maassa.\n\n_Ville_. Voi minua!\n\n_Riento_. Hilma puhuu oikein.\n\n_Toiset paitsi Heinämäet_. Oikein, oikein, oikein on!\n\n_Heinämäki_. Oletteko te sitte kaikki niin kovin perustuslaillisia?\n\n_Korpela_. Eipä kyllä. Minä olen kansallismielinen, mutta sen vuoksi en\nmöisikään nykyhetkinä kalleintani.\n\n_Hilma_. En minä tiedä mitään teidän puolueistanne, mutta pidän\nrikoksena kansaa kohtaan sitä tekoa.\n\n_Riento_. Se on enemmän kuin puoluekysymykset. Kun käydään taistelua\nkansan olemassaolosta, täytyy kaikkien puolueitten katkaista sarvensa\nja tämänlaisessa tapauksessa hyväksyä Hilman esittämä menettely.\n\n_Ville_. Enkö minä saa sitä mitenkään anteeksi, Hihna?\n\n_Heinämäki_. Tehtyä ei saa tekemättömäksi.\n\n_Hilma_. Pyydätkö sinä anteeksi?\n\n_Ville_. Pyydän minä, — Hilma.\n\n_Hilma_. Ajatteleppas vähän: sinulle on kohtalo suonut laajan alan\ntästä maasta, jota sukupolvet ovat toinen toisensa jälkeen puolustaneet\nja suojelleet vieraan sorron alle joutumasta, ja kuitenkin sinä\nolet suostunut myymään hoidettavaksesi uskotusta osasta kauneimman\nkappaleen. Voitko arvata, kuinka paljon olet sen maapalan mukana myynyt\ntätä maata suojanneiden sankarien verta ja luita.\n\n_Ville_. Hilma, Hilma!\n\n_Hilma_. Anna minun puhua! Noille esi-isäin haudoille rakentavat\nsortajat itselleen suojuksia. Häiritsevät vainajien kunniakkaasti\nansaittua lepoa. Ja siitä suojuksestaan he levittävät yhä sortoa ympäri\nseudun, jossa ilman tätä kauppaa eivät olisi jalansijaa saaneet. Sieltä\nsuojuksestaan he, sortajat, ilkkuvat sortamilleen. Ja jokainen heidän\ntoimensa on vain tämän kansan ilkkumista, ja sitä minä en tahdo näin\nläheltä kuunnella enkä katsella. Sinä, Ville, voit ehkä paremmin elää\nuusien ystäviesi kanssa.\n\n_Ville_. Aiotko jättää minut?\n\n_Hilma_. Minä jätän sinut. Minun täytyy, minä en voi elämälläni tukea\nsellaista kehnoutta!\n\n_Ville_. Hilma rakas! Minä rukoilen sinua antamaan anteeksi.\n\n_Heinämäki_. Älä rukoile kerjäläistä, poika!\n\n_Hilma_. Minä en voi sitä anteeksi antaa. Ja isäsikin vuoksi se\non mahdotonta kaksin kerroin. Hän osoitti juuri mitenkä minua\nkohdeltaisiin. Minä olen sinua rakastanut minkä ihminen voi rakastaa,\nmutta meidän teittemme täytyy erota. (Yhä itkee.)\n\n_Ville_. Rakas Hilma, minä en voi kestää tätä iskua! Tue minua, älä\nhylkää minua!\n\n_Heinämäki_. Kuulitko, poika, ei kerjätä kerjäläiseltä.\n\n_Mäkelä_. Kiitoksia vieraanvaraisuudesta.\n\n_Katri_. Pitikö sittenkin näin käydä lapseni onnen?\n\n_Ville_. Auttakaa te, vanhukset, minua!\n\n_Mäkelä_. En puutu asiaan. Väärin olette tehneet.\n\n_Riento_. Minun onnitteluni oli heikko. Sen annettuani onni pakeni.\n(Alkavat siirtyä oveen päin.)\n\n_Ville_ (epätoivoissaan). Jätätkö sinä, Hilma, minut näin pian yksin?\n\n_Hilma_. Minun täytyy. En voi muuta tehdä. Koeta elää onnellisena ilman\nminuakin. Olethan sinä rikas.\n\n_Ville_. Onko se viimeinen sanasi, Hilma?\n\n_Hilma_. On, Ville. (Ville juoksee sanaakaan sanomatta viereiseen\nkamariin.)\n\n_Mäkelä_. On parasta lähteä, koska talo tuli tällä tavalla entistään\nvieraammaksi.\n\n_Katri_. En olisi suonut tätä nuorille, mutta kuka tuntee edeltäkäsin\nkohtalonsa kirjan.\n\n_Riento_. Jos me kaikki omistaisimme sen lujuuden, jota Hilma on tässä\nosoittanut, ei minkäänlainen sortaja tätä kansaa voittaisi.\n\n_Korpela_. Hilma on tänään elvyttänyt meissä kaikissa uuden innon.\nMinä kiitän sinua. Ja koskaan tämä tekosi ei voi olla sinulle\nonnettomuudeksi.\n\n_Hilma_. Ville on ollut ainoa ihailtuni, rakkaani, hänelle ainoalle\nolisin uskonut elämäni, mutta se mielikuva pettikin. Hän ei ollut se\nnuorukainen, joksi minä häntä luulin. Kansan kärsimykset unohtaen hän\netsi omaa etuansa, ottaen sen halpamaisesti sortajan kädestä liian\nkalliilla hinnalla.\n\n_Heinämäki_.. Mitä sinä kopeilet, tyttö? (Kuuluu laukaus viereisestä\nhuoneesta.)\n\n_Hilma_. Hyvä Jumala! Mitä se... (Heinämäki ponnahtaa seisaallensa,\nmutta vaipuu hervottomana takaisin penkille, silmät tuijottavina.)\n\n_Mäkelä_. Menkää, hyvät ihmiset, katsomaan, mitenkä siellä kävi. Eihän\nvain ampunut itseänsä.\n\n_Heinämäki_ (hypähtää jälleen ylös raivostuneena; sieppaa kirveen\nja hyökkää lyömään Hilmaa; miehet joukolla sen estävät). Ulos,\nkerjäläiset, minun tuvastani, kaikki. Antakaa minun pieksää mäsäksi tuo\nsaatana!\n\n_Korpela_. Asetu nyt siivolla, taikka panemme sinut nuoriin. (Asettavat\nukon penkille istumaan, johon hän jää herpaantuneena, läähättäen.)\n\n_Hilma_. En minä tätä olisi heille sentään toivonut enkä tahtonut.\n\n_Katri_. Voi, hyvä Jumala, tätä päivää! Että minun piti tämä kaikki\nnähdä lapseni tähden! Voi minua poloista!\n\n_Hilma_. Paljon se tuo tuskaa minullekin, on särkeä minutkin kokonaan,\näiti, mutta en minä tätä kaikkea voi ottaa omalletunnolleni. (Mäkelä on\nkäynyt katsomassa Villeä.)\n\n_Mäkelä_. Hän on ampunut ohimoonsa eikä jäljellä ole henkeä rahtuakaan.\n\n_Korpela_. Toinen kuolleena, toinen mielipuolena.\n\n_Hilma_. Minun sulhaseni, minun appeni! Voi, että koskaan häntä\nitselleni toivoin!\n\n_Heinämäki_ (puhuu houreissaan nyyhkyttäen ja vaikeroiden). Älkää\nviekö minulta poikaani ja maatani. En minä vielä ole saanut keisarin\nkultarahaa rintaani. Se tulee kohta. — Kohta tulee. — Muilla ei\nolekaan. Minä sanoin jo sille herralle, että pojankin pitää saada\nkultaraha. — Tuokaa pois minun poikani. Ville, tule isäsi luo!\n\n_Riento_. Mielipuolisuus toi esiin totuuden!\n\n_Korpela_. Hän poloinen, kurja, on vielä odottanut rahaa rintaansa\nisänmaansa hinnalla!\n\n_Hilma_. Ja Villekin! Hänen vaimonaan olisin kuollut häpeästä tai sitte\nkarannut.\n\n_Mäkelä_. Tämä päivä oli sittenkin tyttärelleni onnen päivä.\n\n_Korpela_. Oli. Hilma säästyi häpeästä.\n\n_Riento_. Menkää joku teistä vieraista hakemaan nimismiestä ja\nlääkäriä. Meidän juhlimisemme on täällä loppunut.\n\n_Katri_. Eihän vain tässä Hilman syytä ole, herra maisteri?\n\n_Riento_. Ei, emäntä hyvä! Suomen suojatar on kostanut!\n\n\n\n"]