[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fz2fN5oxg7DRYIpRrhvVt6bpY_EQ1nhEDpzvgWM9S1EQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3605,"Yliopistovuodet Helsingissä 1904-1908","Wuolijoki, Hella",1886,1954,"3605-wuolijoki-hella-yliopistovuodet-helsingissa-1904-1908","3605__Wuolijoki_Hella__Yliopistovuodet_Helsingissä_1904-1908","Juhani Tervapään yksinpuheluja aikojen draamassa, II osa","muistelmat",[],[],"fi",1945,null,64269,452034,true,[],[],[],"Wuolijoen muistelmateos kuvaa nuoren virolaistytön opiskeluvuosia ja itsenäistymistä 1900-luvun alun Helsingissä. Teos valottaa samalla ajan poliittista kuohuntaa, vuoden 1905 suurlakkoa sekä kirjailijan verkostoitumista suomalaisiin kulttuuripiireihin.","Hella Wuolijoen 'Ylioppilasvuodet Helsingissä 1904-1908' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 3605. E-kirja on public domainissa koko EU:n\nalueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","YLIOPISTOVUODET HELSINGISSÄ 1904—1908\n\nJuhani Tervapään yksinpuheluja aikojen draamassa, II osa\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Tammi,\n1945.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nMuuan tyttö saapuu Helsinkiin.\nArkielämää suomalaisessa talossa.\nYlioppilas tuli yliopistoon.\nHämäläinen osakunta.\nVirolaistyttö tutustuu Suomen politiikkaan.\nMuut hyvät harrastukseni.\nHelsinkiläistä arkielämää vuoden 1905 alussa.\nEnsimmäinen tutkintoni yliopistossa.\nSuuria muutoksia kotielämässäni. Tutustuin ilmieläviin taiteilijoihin.\nKesä 1905.\nUudelleen Helsinkiin syksyllä 1905.\nSuurlakko.\nMiten vaarini opetti minulle kansantaloutta — marxismia.\n   Eräs tarina lapsuudestani.\nSuurlakon jälkeen.\nSisareni.\nVeripäivät Virossa.\nOnnellinen Suomi. Augusta af Heurlinin talossa.\nEnsimmäinen virolainen emigratio. Suuren vallankumouksen\n   ensimmäisiä pieniä pääskysiä.\nVictor Tshort ja \"Victor\" Burenin.\nPikkutapahtumia keväällä 1906.\nVappu 1906.\nKesä 1906. Näin läheltä suurta historiaa.\nKotona.\nViikko ennen Viaporin kapinaa.\nAnatoli.\nKapinan jälkeen.\nMinä lähden lukemaan.\nKotini seikkailuteillä.\nMaailmankatsomusta hankkimassa.\n\"Maanalaisten\" talossa.\nHelsinki keväällä 1907.\nKesä 1907.\nTavallinen ylioppilas.\nValmis ihminen.\n\n\n\n\nMUUAN TYTTÖ SAAPUU HELSINKIIN.\n\n\nEräänä aamuna syyskuun lopulla 1904 saapui Helsingin asemalle\n18-vuotias virolaistyttö matkakoreineen ja vanhan-aikaisine\nnahkakapsäkkeineen. Hänen harmaa huopahattunsa oli sidottu sinisellä\nharsolla leuan alta ja pieni balttilainen nahkalaukku riippui hihnassa\nyli olkapään. Tuhersi pientä syyssadetta. Tyttö seisoi yksin ja hieman\navuttomana asemasillalla, kunnes eräs kantaja havaitsi hänet ja vei\ntavarat ajuriin.\n\n»Pohjolan talo, Aleksanterinkadulla», sanoi tyttö ajurille, ja siinä\nolikin kaikki, mitä hän suomea osasi.\n\nAjuri katseli ja tuumi, että matka asemalta taisi sinne olla vähän\nlyhyt, mutta saatuaan selville, ettei tyttö osannutkaan maan kieltä,\najoi hieman kierrosta Espiksen kautta Aleksille. Perille saavuttuaan\nhän kumminkin otti maksunsa säädetyn taksan mukaan — ehkäpä hän vain\nhalusikin näyttää tytölle kaupungin keskusta hieman enemmän samaan\nmaksuun...\n\nPohjolan talossa oli Maria Andersonin matkustajakoti, ja tytöllä oli\ntohtori Kallakselta kirje neiti Andersonille sekä vakava kehoitus\njäädä ehdottomasti tuohon varmaan tyyssijaan Pohjolan taloon ja\nantautua neiti Andersonin hoivattavaksi. Niinpä siis kävi, että vaikka\nmatkustajakodissa ei ollutkaan vapaata huonetta, ei tytön mieleenkään\ntullut lähteä sitä hakemaan muualta, vaan hän sijoittautui nöyrästi\nneiti Andersonin ruokasaliin muutamaksi päiväksi, kunnes huone\nvapautui, ja hänelle kannettiin sinne kahvitarjotin ja kehoitettiin\nrupeamaan talosille... kaikki tämä selvisi ystävällisen emännän sangen\npuutteellisesta saksankielisestä puheesta.\n\nNäen vieläkin tuon vieraan, hieman pelokkaan tytön istuvan yksin\npuolipimeässä ruokasalissa vähän unisena ja väsyneenä arvelemassa,\nmistä aloittaa elämän vieraassa maailmassa. Olinkohan tässä todellakin\nminä? Siitä tytöstä ei ole enää mitään jäljellä, paitsi että muistan\nhänet, muistan, mitä hänelle tapahtui ja mitä hän tunsi silloin siinä\nympäristössään. Hän oli kuin kappale vahaa, johon maailma sai painaa\nleimojaan ja merkkejään. Leimat osuivat päälletysten ja hävisivät.\nSyvimmät merkit jäivät, muodostuivat haavoiksi, arpeutuivat — eivätkä\nsärje.\n\nNiin että tuo nuori tyttö olin nähtävästi sittenkin minä.\n\nOveni vieressä, pienessä välikössä, kilisi joskus kello, ja aina\nsiellä puhuttiin, milloin mies-, milloin naisäänellä, mutta aina\njonkinlaista harvaa monologia. En voinut käsittää, mitä se merkitsi,\nkunnes vihdoin muistin olevan sellaisen koneen, jota sanottiin\ntelefoniksi ja jolla ihmiset puhuivat lankaa myöten. Virossa oli\nsellainen olemassa virastojen ja kartanoitten välillä, ja Tartossa oli\nTönisson suunnitellut sen asettamista kotinsa ja toimituksen välille,\nmutta en ollut koskaan vielä tullut sen pedon kanssa henkilökohtaisiin\ntekemisiin. Enkä vuotta aikaisemmin Kuhmoisissa ollessanikaan vielä\nollut sellaista sattunut näkemään. Muutaman päivän päästä oli sitten\nminunkin puhuttava tuollaiseen vehkeeseen, sillä Helvi Genetz soitti\nminulle ja minun käskettiin puhua telefoniin, vaikka koetinkin välttää\nsitä sanomalla, etten osaa. Neiti Anderson vain pisti päättävästi\n»luurin» käteeni tai pikemminkin nosti sen korvaani vasten ja osoitti\nsäälimättömästi sitä torvea, johon oli puhuttava. Ihmeekseni kuulin\nselvästi Helvin äänen ja huusin sangen iloisesti hämmästyneenä torveen\nihastukseni siitä, kunnes minua kehoitettiin puhumaan tavallisella\näänellä... ihmeekseni. Sain asiani sanotuksi, mutta kyllä vieläkin\nkesti, ennenkuin uskalsin omasta aloitteestani lähestyä tuota konetta\nja asettua välilöihin sen vihaisen äänen kanssa, joka huusi »sentraali»\nja kielsi minua huutamasta.\n\nMinulla oli laukussani suuri joukko tohtori Kallaksen ja Tönissonin\nantamia suosituskirjeitä. Niihin oli tohtori Kallas piirtänyt ykkösen\nprofessori Kaarle Krohnille osoitettuun kirjeeseen ja kakkosen\nIlona Jalavan korttiin. Päätin seurata sitä järjestystä ja ajoin\nKaivopuistoon Kaarle Krohnin luokse, vaikka mieleni tekikin suoraan\nyliopiston kansliaan.\n\nAjuri pysähtyi Kaivopuistossa vanhan valkoisen huvilan eteen.\nNousin kapeita portaita yläkertaan, missä ovi avautui pieneen\neteiseen. Professori sattui olemaan kotona, ja minut ohjattiin hänen\ntyöhuoneeseensa sekä pyydettiin odottamaan.\n\nKaikissa vanhoissa puutaloissa ja kodeissa on oma erityinen tunnelmansa\nja hajunsa, mikä kai johtuu puuseinistä ja seinistä ja vanhoista\nhuonekaluista. Olin tottunut tarttolaiseen ummehtuneeseen omena-,\nlaventeli- ja villaripsituoksuun noissa kaappeja täyteen ahdetuissa\nhuoneissa. Täällä tuoksuivat seinät erilaiselta ja siihen yhtyi\nvanhojen kirjojen ja huonekalujen sekä — kahvin tuoksu. Satuin käymään\nkolmessa Krohneille läheisessä kodissa, jotka kaikki sijaitsivat\nvanhoissa puutaloissa; nimittäin professori Julius Krohnin lesken ja\nAino Kallaksen äidin kodissa vanhassa puutalossa Ruoholahden' kadulla\nsekä Aino Kallaksen tädin, professorinrouva Ida Godenhjelmin luona\nLudviginkadulla, talossa, jonka sijalla kai nykyään on Helsingin\nSanomain talo. Kaikissa niissä oli oma erikoinen tuoksunsa, joka muuten\nmyös tuntui senaattori Genetzin Siltasaarella sijaitsevassa huvilassa.\n\nKaarle Krohn... hän muistutti sekä ulkomuodoltaan että olemukseltaan\nisääni ja kuului niihin ihmisiin, jotka eivät arkipäivään sovi ja\njoita pitäisi säilyttää lasikuvun alla kuin vanhoja, kallisarvoisia,\nhentoja pronssikelloja. Hän ei nauranut eikä hymyillyt, hän vain\ntotisena säteili hyvyyttä ja innostusta elämäntyöhönsä, kansanrunouden\ntutkimukseen. Eikä hänen innostuksensa kohdistunut vain kansan runoihin\nvaan myös runon kansoihin. Hän säteili minullekin, virolaistytölle,\nkuultuaan että tulin opiskelemaan hänen luokseen, ja hän oli ainoa\nyliopiston opettaja, joka tosiaankin oli opettaja sekä minulle että\nmuille oppilailleen ja otti osaa meidän elämäämme ja työhömme enemmän\nkuin kukaan muu ainakin minun tiedekuntani professoreista.\n\nKuten sanottu, hän ei sopinut tähän materiaaliseen maailmaan,\nhän oli epäkäytännöllinen, hänelle naurettiin, hänen tiedettään\npidettiin ala-arvoisena ja hänen oppilaittensa väitöskirjoja liian\nhelppohintaisina. »Kansanrunotohtori» oli nimitys, johon erinäisissä\nintellektuaalisissa piireissä liittyi oma sivumakunsa, mutta hän kulki\ntietään aavistamatta, ehkäpä välittämättä siitä kaikesta mitään,\nsuoraselkäisenä, aurinkoisena, säteilevänä ja avuliaana kaikkia\nkohtaan, ihmisenä, joka kantoi elämäntyötään aurinkona sydämessään ja\nlämmitti sillä muitakin. Hänellä ei ollut mitään yksityiselämää eikä\nhavitteluja työnsä ulkopuolella, eikä hän käsittänyt senaikaisesta\nmaailmanmenosta, sodista ja vallankumouksista muuta kuin että hänen\nrunokansansa vapautuivat, ja runojen keräily ja tutkimus pääsi uuteen,\nvaltavaan vauhtiin.\n\nWeltfremd... maailmalle vieras, sanoisi saksalainen hänestä, mutta\nhän ei ollut vieras _ihmiselle_. Kun v. 1905 vallankumouksen\njälkeen Helsinkiin saapui suuret määrät virolaisia pakolaisia,\nvallankumouksellisia, jotka joutuivat elämään sangen raskaissa\nolosuhteissa, järjesti Krohn heille työtä, Hurtin kokoelmain\nkopioimista Suomen Kirjallisuuden Seuran laskuun, ja antoi heidän\nymmärtää, miten onnellinen hän oli löytäessään sopivia henkilöitä\nsiihen työhön ja miten suuren palveluksen he hänelle tekivät. Miten\npaljon hän joutuikaan yhteistyössä tohtori Kallaksen kanssa auttamaan\nvirolaisia noina raskaimpina vuosina ennen itsenäisyysaikaa... Kaiken\nhuippu oli tosiaankin, kun tohtori Kallas lähetti hänen luokseen\nvirolaisia työmiehiä, puuseppiä Tartosta, jotka pyrkivät Suomeen\ntyöhön oppiakseen suomea ja voidakseen edes suomenkielellä saavuttaa\nmahdollisuuden itseopiskeluun — kun eivät kyenneet oppimaan saksaa tahi\nvenäjää eikä vironkielellä siihen aikaan ollut kansantaloudellista\nkirjallisuutta. Professori Krohn raukka sai hakea heille työtä\ntäkäläisistä puusepäntehtaista ja tosiaankin onnistui siinä niin,\nettä monet miehet saapuivat Tartosta tänne, oppivat kielen, lukivat\nsosialistista kirjallisuutta ja pääsivät Suomen työväenjärjestöihin.\nUseista heistä tuli kommunisteja.\n\nOppilaansa tuottivat hänelle usein pettymyksiä, muun muassa minä,\njoka en koskaan valmistanut väitöskirjaani kansanrunoudesta, vaan\ntulin maailmanmatiksi. Ja niitä oli niin monia muita, joihin hän\noli kiinnittänyt paljon toiveita, mutta jotka häipyivät pois hänen\nulottuvillaan toisille aloille. Mutta hän liukui noiden pettymysten\nylitse kumminkin jollain tavoin sisäisesti koskemattomana. Hän odotti\nniin vähän ihmisiltä ja oli kiitollinen kaikesta pienestäkin, mitä he\nhänen tieteensä hyväksi tekivät. Hän oli kemiallisesti puhdas kaikesta\ntiedemieskateudesta, kuten hän yleensä oli puhdas kaikista paheista.\nHän säteili silloinkin, kun hänen oppilaansa arvostelivat häntä — sehän\nmerkitsi että hänen tieteensä eli ja kehittyi!\n\nTohtori Kallaksen jälkeen olin minä ensimmäinen ylioppilas, joka tuli\nVirosta opiskellakseen hänen erikoistiedettään. Ja professori kohteli\nminua aivan kuin olisin ollut juuri tuo kauan odotettu ja toivottu\nmessiaksen aihe — Viron kansanrunouden tuleva pelastaja. Hän säteili,\nhän neuvoi, hän järjesteli, soitteli yliopiston rehtorille, senaattori\nGenetzille ja professori Danielson-Kalmarille, joiden tyttäriä minun\npiti lähteä tapaamaan. Hän lupasi järjestää minut asumaan johonkin\nsuomalaiseen perheeseen, jossa kielitunteja vastaan saisin vapaan\nylläpidon ja samalla tilaisuuden opiskella suomea, ja sitten hän\nlähetti minut Aino Kallaksen ystävättären Ilona Jalavan luokse, tai\noikeammin lehtori Almbergille, siihen toiseen alkuaskelteni tukikohtaan\nHelsingissä.\n\nAjattelin melkein, että olin tullut Ihmemaahan, jossa oli vieläkin\nihanampia ihmisiä kuin Virossa. Kävelin Kaivopuistosta Pohjolan taloon\naivan huumaantuneena, söin kylmän päivällisen neiti Andersonin luona,\nsillä siellä ei oikeastaan ruokaa tarjoiltu, mutta enhän minä osannut\nlähteä minnekään muuallekaan syömään... eihän tyttöihminen _voinut_\nmennä yksin mihinkään ravintolaan.\n\nIltapäivällä lähdin siis lehtori Almbergin ja hänen tyttärensä Ilona\nJalavan luokse Albertinkadulle, missä he asuivat eräässä korkeassa,\nkapeassa talossa venäläisen teatterin vieressä. Ilona oli Aino\nKallaksen paras ystävätär, vaikk'en voinut käsittää, miten Ainon paras\nystävätär saattoi olla käsityön opettajatar ja mallien piirustaja ja\nniin täydellinen vastakohta haaveelliselle, kirjalliselle Ainolle!\n\nIlona — hänen isänsä oli unkarinkielen lehtori, siitä nimi — on ollut\ninstitutio Helsingin kulttuurielämässä. Harva se sivistyskoti, jossa\nei näy Ilonan tyyliteltyjä käsityömalleja, ja hänen viisaat silmänsä\nja purevat huomautuksensa ovat seuranneet jokaista teatteritapahtumaa\nja kulttuuri-ilmiötä Helsingin elämässä sekä kasvattaneet lukemattomia\nnuoria ihmisiä ajattelemaan ja suhtautumaan kriitillisesti aikamme\nilmiöihin. Itsenäisenä, riippumattomana, modernina naisena hän on omin\nkäsin ohjannut elämäänsä holhoten ja auttaen muitakin, ja hänen kuivat,\nkäytännölliset, järkevät sanansa ovat taitavasti verhonneet hellää ja\nkultaista sydäntä.\n\nJo neljäkymmentä vuotta sitten oli Ilona yhtä itsenäinen,\nitsetietoinen ja riippumaton nainen kuin nytkin, kutsui isäänsä ja\näitiänsä Almaksi ja Antiksi sekä holhosi sairasta Aino-sisartaan ja\nmetsänhoitajaveljeään Väinö Jalavaa. Oli oikeastaan käsittämätöntä,\nmiten ihanteellinen ja kuin pilvissä kulkeva Antti Almberg ja\nhänen vaimonsa, joka oli kuin kukka, hento ja hieno naisellisuuden\nperikuva, olivat aikaansaaneet tuollaisen robustin, itsenäisen,\nennakkoluulottoman ja asiallisen Ilonan, pylvään, jonka ympärille\nminäkin kietouduin innostuneen, ihanteellisen avuttomuuteni vuosina.\n\nIlonan valoisan työhuoneen valtavan piirustuspöydän ääressä minä luin\nhänelle ensimmäisen näytelmäni vuonna 1906 ja hänen ryijysohvallaan\nkerroin hänelle punastuen ensimmäisistä runoistani, joita hän sitten\nkehoitti lukemaan itselleen ja joita hän piti suorastaan petöfimäisinä!\nTosin ne jäivät myös viimeisiksi runoikseni, enkä onnekseni ole niitä\nkoskaan kehdannut julkaista.\n\nAntti Almberg... Hänen tukkansa ja partansa olivat silloinkin jo\nlumivalkoiset, mutta hän oli yhä vielä komea, elegantti ilmestys, vanha\nkavaljeeri, joka liikuttuneena piteli kättäni, kun Ilona saattoi minut\nhänen työhuoneeseensa, ja kertoi minulle, että hän oli ollut Koidulan\nystävä... että hän oli ollut kauan aikaa kirjeenvaihdossa tämän kanssa\nja että minäkin muistutin hänestä Koidulaa. Minä vallan sulin, kunnes\nkäsitin, että hän näki Koidulaa jokaisessa virolaistytössä, tai\npikemminkin haki niistä häntä, sillä Koidula-episodi oli sittenkin\nhänen kauneimpia nuoruudenmuistojaan, vaikka olikin niin, että Koidula\noli rakastunut häneen eikä hän Koidulaan — hänhän nai kuitenkin\nsuomalaisen kaunottaren eikä virolaista valkyyriaa. Tosin en voi\nkuvitella, että Koidulan ja Antti Almberginkaan avioliitto olisi voinut\nolla onnistuneimpia, paitsi että runoilijattaren elämä mahdollisesti ei\nsilloin olisi muodostunut niin äärimmäisen traagilliseksi kuin miksi se\nmuodostui Kronstadtin vankina.\n\nEnsimmäisinä ylioppilasvuosinani oli Ilonan ja Almbergien talo\nrakkaimpia paikkojani Helsingissä, siellä kun parhaiten sentään voin\nkeskustella Virosta ja kodistani. Sillä Ilona Aino Kallaksen ystävänä\ntunsi Tarttoa ja rakkaitani siellä, ja myöskin lehtori itse tunsi\nViroa, niin että minulle oli suuri helpotus joskus saada kertoa\nkoti-ikävästäni ja kaikesta mitä Tartossa tapahtui... Ensimmäisinä\nkuukausina kärsin nimittäin sydäntäsärkevää koti-ikävää, sitten se\nalkoi huomaamatta hävitä.\n\nProfessori Krohnin neuvosta lähdin hakemaan Helvi Genetziä ja\nMaija Danielsonia, jotka tunsin jo Tartosta saakka ja jotka olivat\nluvanneet luotsata minua Helsingissä. Lähdin siis Siltasaarelle, jossa\nTyöväentalon kohdalla, vanhojen puitten alla, sijaitsi meren rannalla\nsenaattori Genetzin vanha, valkoinen huvila syyskukkien ympäröimänä.\n\nHelvi, joka oli kuin synnynnäisen hämäläisemännän perikuva sangen\nnuoressa hahmossa, otti minut vastaan kaivattuna sisarenaan ja\nesitti minut isälleen ja äidilleen. Vanha senaattori oli imposantti\nja kunnioitusta herättävä, valkopartainen ilmestys yksinkertaisessa\narvokkuudessaan ja herttaisuudessaan sekä virolaisystävyydessään,\nja monta tappelua sain silloin tapella nuorsuomalaisten vintiöitten\nkanssa, jotka haukkuivat häntä bobrikovilaiseksi ja maankavaltajaksi,\nja moni suru kuvastui tuonkin miehen kasvoista raskaitten vuosien\njälkimaininkina. Senaattorinrouva Genetz oli aivan omaperäinen\npersoonallisuus, valtavan asiallinen käytännön ihminen, josta perheen\nkeskuudessa lienee lukemattomia kaskuja, mitkä kyllä kaikki kelpaavat\nkulttuurikaskuiksi ja mitkä toivon hänen läheisimpiensä säilyttävän\nja joskus kertovan maailmalle. Hänhän oli Saima Harmajan äidinäiti,\nvaikkakin ehkä juuri tohtori Juho Jännes ja Helvi-tytär olivat perineet\neniten hänen luonteestaan. Laura Genetz, josta tuli tohtorinna\nLeo Harmaja ja Saima Harmajan äiti, tuntui enemmän muistuttavan\nisäänsä. Hän oli Helviä ja minua vanhempi, ja taisin kohdella häntä\nnöyrällä kunnioituksella. Tohtori Jännes oli siihen aikaan Saksassa\nvalmistamassa väitöskirjaansa, joten tapasin hänet vasta paljon\nmyöhemmin. Ja Paavo Jännes oli pikkupoika kuten muutkin Jänneksen\npojat, joitten olemassaoloa ylioppilastyttöjen tuskin sopi huomata.\n\nRuhtinas Obolenski oli tullut Bobrikovin tilalle kenraalikuvernööriksi,\nja senaattorin väen oli valmistauduttava seurustelemaan Obolenskien\nkanssa. Siitä oli talossa paljon huolta — Bobrikovin kanssahan ei\nollut seurusteltu. Muistan, että minä opetin Helville hoviniiausta\ntaiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti: »J'ai l'honneur de vous saluer,\nmadame la princesse...», ja kävin senaattorinrouvan ja Helvin kanssa\nà la Parisiennessä tilaamassa Helville pukuja. Helvi puolestaan kulki\nuskollisesti mukanani yliopiston kansliassa ja näytti minulle ennen\nkaikkea tuon tarpeellisimman ja kaivatuimman paikan Helsingissä,\nyliopiston kirjaston. Yliopiston kansliassa otti silloinen vararehtori\nminut ystävällisesti vastaan, kiitos professori Krohnin suosituksen,\nlupasi esittää siirtoanomukseni konsistorille ja neuvoi minua\nkääntymään jonkin asianajotoimiston puoleen, joka hoitaisi anomukseni.\nNäin minä hänen kehoituksestaan jouduin Pohjolan talossa sijaitsevaan\nRenvall & Ignatiuksen toimistoon ja tutustuin sittemmin senaattori\nHeikki Renvalliin sekä tohtori Ignatiukseen, jonka kanssa 1917 jouduin\nW.R. Gracen edustajana hoitamaan Amerikasta Suomeen valtion laskuun\nostetun viljan selvittelyä.\n\nYhdessä Helvin kanssa lähdin sitten tapaamaan Maija Danielsonia\nPietarinkadulle, Suvantolaan. Siinä uudessa talossa oli jo aivan toinen\nilmapiiri kuin noissa vanhoissa professorien huviloissa. Kodissa kuten\nkoko talossa tavoiteltiin jo uutta suomalaista katajanokkalaistyyliä,\nmikä kankeudessaan sopikin sellaisen ihmisen kuin professori\nDanielsonin kehykseksi, jonka jäykkyys oli ilmiömäinen ja\nainutlaatuinen Suomessa. Tosin oli rouva Danielson herttaisuudessaan,\nhienoudessaan ja ystävällisyydessään yhtä ilmiömäinen tasoitellen\nmiehensä yksinäistä jäykkyyttä, jota myöhempi sokeus ja sen aiheuttama\neristyneisyys vain korostivat.\n\nMutta virolaistyttö otettiin kovin ystävällisesti vastaan, ja\nprofessorikin suvaitsi tiedustella minulta venäläisten suhtautumista\nvirolaisten pyrkimyksiin vallata maan kaupunginvaltuustot. Maija kuun\nteli tätä kysymystä kauhistuneena, mutta rauhoittui, kun huomasi, että\nkykenin siihen vastaamaan. Sain sittemmin vastata vielä moneen yhtä\nasialliseen kysymykseen, jotka osoittivat, että professori seurasi\nViron tapahtumia valtiomiehenä eikä pelkkänä platonisena veljeskansan\nharrastajana.\n\nMaija Danielson oli kukoistavan kaunis, ja hänessä tavallaan yhtyivät\nisänsä jäykkä politiikan harrastus ja äitinsä sulo. Molemmat tytöt\npuolustivat henkeen ja vereen isiensä politiikkaa ja vanhaa suomalaista\npuoluetta esittäen ne minulle isänmaansa pelastajina. Eikä se asenne\nollut minullekaan vieras, sillä olihan virolaistenkin koko ajan ollut\npakko sovitella tsaarinvallan kanssa saavuttaakseen julkaisu-, kokous-\nja yhdistymislupia. Mutta samalla minä myöskin tiesin, että se aika oli\nohi ja että koko Venäjällä ei kohta enää ollut sijaa minkäänlaiselle\nmyöntymispolitiikalle, että puristettu nyrkki kohosi joka puolelta\ntsaarinvaltaa kohti ja jokainen selänoikaisu sortovallan edessä,\njokainen peloton ele Suomenkin taholta otettiin riemulla vastaan ei\nvain Virossa, vaan koko Venäjän vallankumouksellisten leirissä.\n\n»Mitä se meille kuuluu?» sanoi Helvi... asiallisesti ja tanakasti.\nSiinä minä sain ensimmäisen läksyni Suomen politiikasta — mitä se\nmeille kuuluu, mitä Venäjällä tapahtuu — siinä olivat sekä nuor- että\nvanhasuomalaiset samaa mieltä, ja välinpitämättömyys Venäjän suhteen\nkohosi huippuunsa tuossa tunnetussa ruotsalaisten ylioppilaitten\nrallatuksessa:\n\n    Vad har Bobban här att göra,\n    på vår finska fosterjord...\n    Vi är finnar, vi må bra,\n    vi vill ingen surkål ha.\n\nEnglannissa kutsutaan tuota tunnettua omahyväisyyttä insularismiksi\nja hieman hävetään sitä sivistyneissä piireissä; täällä se muodostui\nolosuhteitten pakosta ja Venäjän sortopolitiikan vuoksi isänmaalliseksi\nja sangen lyhytnäköiseksi asenteeksi, joka kostautuu vielä tänäkin\npäivänä.\n\nTytöt veivät minut Fazerille ja Ekbergille, ja siellä minä sain\nensimmäiset opetukseni tyttöjen itsenäisessä esiintymisessä kahvin ja\n»baakelsien» parissa sekä Suomen ja erikoisesti ylioppilaspolitiikan\nsuhteen. Sitä paitsi päätettiin, että minä Viron hämäläisenä\nluonnollisesti pyrkisin heidän molempien osakuntaan, jossa sentään\nvallitsi vielä kunnon vanhasuomalainen henki, vaikka niitä kagaalejakin\nsiellä oli. Ja luonnollisesti minun oli tultava yhdessä heidän kanssaan\nylioppilaitten raittiusyhdistykseen. Samalla kuulin siitä suuresta\nraittiuskamppailusta, jota oli käyty Ylioppilastalon puhdistamiseksi\nalkoholin pahoista hengistä jne. Ja vielä oli käymättä taistelu\ntupakasta, jota molemmat tytöt vainosivat, kuten muitakin epäraittiita\nelintapoja, ja minä olin raittiusintoilija-isäni innoittamana\nhaltioissani kaikista noista suurista uudistuksista, joitten keskelle\nolin joutunut. Mitä kaikkea minulla olisikaan Postimeehelle kerrottavaa\nensimmäisissä Helsingin-kirjeissäni!\n\nSitten minut kuljetettiin Ylioppilastalolle ja erinäisiin\nruokasaleihin, joihin nuori ylioppilastyttökin uskaltaisi yksin mennä.\nNäin minut perehdytettiin Helsingin elämään, ja tärkeintä oli, että\nHelvi opetti minua käyttämään tuota kiusankappaletta, puhelinta.\nSitä paitsi alkoi Helvi puhua kanssani suomea ja hankki minulle heti\nsuomalaisia kirjoja.\n\nJa parin päivän päästä lähdin sille kaikkein tärkeimmälle käynnille:\nyliopiston rehtorin, professori Edvard Hjeltin luokse, jolle minulla\noli Tönissonin kirje.\n\nProfessori Hjelt oli varmasti sen ajan ensimmäisiä diplomaatteja\nmaassamme, eurooppalaisesti sivistynyt hovimies, joka osasi tulla\ntoimeen sekä nuor- että vanhasuomalaisten kanssa ilman mitään\nräikeämpiä konflikteja ja samalla osasi luotsata yliopiston raskaitten\nja vaarallisten sortovuosien lävitse ilman katastrofeja ja menettämättä\nvähääkään arvovallastaan enempää Suomessa kuin Pietarissakaan. Hän oli\nvaltiomies sormenpäitä myöten, ja kummallista kyllä minä vaistomaisesti\nkäsitin, että hän oli isäntä Suomi-nimisessä talossa... enemmän isäntä\nkuin senaattori Genetz. En tiedä, mitä Tönisson hänelle minusta\noli kirjoittanut, mutta minulla oli tunne, että professori puhui\nkanssani kuin täysi-ikäisen ihmisen kanssa ja olin tavattoman ylpeä\nsiitä. Eikä hän valittanut veljeskansan kärsimyksiä eikä ihaillut\nsen heräämistä, vaan tiedusteli vironkielen asemaa kouluissa sekä\nmahdollisuuksia valtuustojen valtaamiseen kaupungeissa, virolaisten\nsäästökassojen menestystä, Viron keskikoulujen perustamista jne.\nvielä tarkemmin kuin professori Danielson. Minä kerroin hänelle,\nmiten olin kansanvalistusministerin kautta onnistunut saamaan siirron\nSuomeen ja miten huvittunut tämä oli ollut tietämään, kävisikö päinsä\nsiirtyä venäläisistä oppilaitoksista Suomeen. Pidin velvollisuutenani\nkertoa hänelle siitä, sillä kuka ties minkälaisia suunnitelmia\nvenäläistäjät voisivat laatia sellaisten siirtojen suhteen, erittäinkin\nnaisyliopistoista. Rehtori oli kiitollinen, että kerroin hänelle, ja\nsanoi mahdollisesti olevan parasta, että konsistori ennakkotapauksen\nluomiseksi myöntäisi minulle oikeuden opiskella ja suorittaa tutkinnot\nyliopistossa olemattani kuitenkaan sen kirjoissa, kunnes olisin\nsuorittanut kandidaattitutkinnon, kuten sitten tapahtuikin. Samoin\nperustein saisin myös liittyä osakuntaan.\n\nHän toivoi, että virolaisia ylioppilaita alkaisi enemmän tulla Suomeen\nlukemaan ja ihmetteli, ettei heitä ollut saapunut. Minä selitin\nhänelle, miten mahdotonta suomalaisen yliopiston maisterin oli saada\nvirkoja ja työtä Virossa, kun ei niitä virolainen tahtonut saada\nvenäläisenkään yliopiston tutkinnot suorittaneena. Hän hymyili ja\nkysyi, enkö minä sitten pelännyt sellaista kohtaloa, vai olinko minä\ntaloudellisesti riippumaton. Sanoin hänelle, että minun päinvastoin jo\nylioppilaanakin oli pakko elättää itse itseäni sanomalehtityöllä ja\nkäännöksillä, mutta etten koskaan tulisi hakemaan minkäänlaista valtion\nvirkaa, koska vihasin virkamiehiä.\n\nHän nauroi, ja minulla oli kovin ikävä tapa punastua hiusjuuria myöten,\nmutta kun ei minulla ollut muutakaan ulospääsyä tuosta ikävästä\nlapsuksesta, päätin olla täysin avomielinen ja kerroin, miten isäni\nja vaarini olivat opettaneet minua vihaamaan tshinovnikkoja ja miten\nolin oppinut erään Lermontovin kuuluisan ja ihanan Kasakan kehtolaulun\nparodian, ja lausuin sen hänelle venäjäksi:\n\n    Virkamies oot päältäpäin\n    ja lurjus sisältä.\n    Saattamaan sun lähden mä\n    ja viittaan kädellä.\n\nJa minä viittasinkin halveksivasti kädellä, mutta lisäsin, että\ntietääkseni ei Suomessa ole tshinovnikkoja...\n\n»Kyllä niitä Suomessakin on», sanoi rehtori hymyillen, »tulette sen\nvielä näkemään...»\n\nMinä tulinkin sen näkemään; sain niitä nähdä oikein paljon, complet\nnauhoineen ja tähtineen, kuin joulukuusia — mutta se on eri juttu.\n\nMutta pidin sanani, eikä minusta koskaan tullut virkamiestä tai\n-naista, enkä myöskään ole koskaan unohtanut tuota ensimmäistä\n»Maskiani» Suomessa, jota valitettavasti seurasivat monet muut, jotka\nkyllä kertomuksen kuluessa aikanaan tulevat esille.\n\nOlen myöhemmin ihmetellyt, miten humaanisesti hän suhtautui\npystynenäiseen keltanokkaan, vaikkei huumorintaju ollut hänen\nsilmiinpistävimpiä ominaisuuksiaan, eikä hänellä myöskään ollut\nalkeiskoulunopettajan ominaisuuksia. Selityksen siihen sain monien,\nmonien vuosien jälkeen, kun hän oli kirjoittanut Gustaf Mattsonin\nelämäkerran ja minä kiitin ja onnittelin häntä siitä. Hän vastasi\nkysymyksellä, enkö minä ihmetellyt, että hän, joka ei ollut\nhumanisti ja oli vailla huumorintajua, uskalsi kirjoittaa suuren\nhumaanisen humoristin elämäkerran... Niin että hänelläkin oli niitä\nhumanismiunelmia, ehkäpä suorastaan boheemiunelmia virkamieskuorensa\nalla.\n\nJoka tapauksessa tunsin, että rehtori suhtautui minuun inhimillisellä,\nanteeksiantavalla uteliaisuudella. Hän kehoitti minua kääntymään\npuoleensa, jos tarvitsisin apua ja opastusta Suomen kallioisilla\npoluilla, minkä kiittäen armollisesti lupasinkin tehdä, samalla kun hän\nlupasi pitää puoliani yliopiston konsistorin taholla. Mutta vähitellen\nminulle toisten ylioppilaitten seurassa selvisi, mikä kauhean ylhäinen\notus yliopiston rehtori sellaisenaan oli ja että välimatka ylioppilaan\nja rehtorin välillä oli suunnilleen planetaarinen. Kun kerran hänen\npysähdyttäessään minut Aleksanterin patsaan luona ja jutellessaan\nkanssani osakuntalaisseurani haihtui olemattomiin Suurkirkon portaille,\nalkoi minuunkin kasvaa ylioppilasmentaliteetti ja kauhu rehtoria\nkohtaan, ja muistaen tuota tshinovnikka-juttua en olisi voinut\nuneksiakaan, että enää olisin uskaltanut kääntyä hänen puoleensa\nmissään asiassa.\n\nMutta minä tiedän, että hän silloin tällöin tasoitti tietäni.\n\nVasta monien vuosien jälkeen tapasin hänet uudestaan, jolloin hän\nhienosti hymyillen totesi, että olin todellakin hoitanut elämäni\ntulematta virkamieheksi.\n\nTällaiseen ilmapiiriin minä jouduin ensimmäisinä viikkoinani\nHelsingissä, ja näitten ihmisten hyväntahtoisella ja rakastettavalla\navulla aloin perehtyä maahan, josta oli tuleva varsinainen kotimaani.\nViikon luin Suometarta ja Päivälehteä sanakirjan avulla, sen jälkeen\naloin jo tulla toimeen ilman sanakirjaa.\n\nProfessori Krohnin ja Ilona Jalavan yhteisten ponnistusten tulos\noli, että parin viikon päästä sain muuttaa Andersonin pensionaatista\nprofessori L:n luokse, jossa sain ilmaisen täysihoidon venäjänkielen\ntunteja vastaan. Sain opettaa professorille venättä 6 tuntia viikossa.\nTarkoitus oli, että hän oppisi puhumaan kieltä, mutta sitä en\ntietänyt minä eikä kukaan muukaan, että hän siten valmensi itseänsä\nlääkintöhallituksen pääjohtajan virkaan, tai oikeammin että minä\nvalmensin häntä siihen.\n\nOlin hyvin onnellinen, että asuntokysymyksen! ratkesi tällä tavoin eikä\nminun tarvinnut sanomalehtityöllä ansaita muuta kuin taskurahani.\n\nSillä välin oli myöskin Aino Kallas tullut kaupunkiin, ja Aino se\noli, joka minut ensi kerran vei Kansallisteatteriin, ennen kaikkea\nIda Aalbergia katsomaan, Rosmersholmiin, ja näytti minulle siellä\nilmielävän Eino Leinon sekä hänen ihmeellisen, itämaisen näköisen,\nmurattiköynnostä muistuttavan odaliski-morsiamensa, Freya Schultzin.\nSilmäni olivat vähällä pudota päästä kaikesta Kansallisteatterissa\nnäkemästäni ja ennen kaikkea luonnollisesti Isosta Idasta Rebecka\nWestinä. Minä palvoin hänen kuvaansa, vaikken vielä osannutkaan loveen\nlankeamista, kun en siihen aikaan vielä ollut tavannut Maila Talviota.\n\nYliopiston konsistorilta tuli opintolupani, ja hämäläisosakunta\nhyväksyi minut joukkoonsa. Helvi Genetz edesauttoi suomenkielen\nopintojani ja selitti minulle yliopiston vaatimuksia ja ohjelmaa,\nprofessoreita ja luentoja, ja niin minä rupesin hapuilemaan eteenpäin\nyliopiston sokkeloissa.\n\nParin viikon kuluttua muutin professori L:n luokse, ja elämäni\nHelsingissä alkoi järjestyä, vaikkakin alussa ainoastaan saksankielen\navulla. Mutta korvani alkoi tajuta suomea ja erottaa kokonaisia\nlauseita, jotka yhtäkkiä käsitin. Luin sanomalehtiä, Juhani Ahoa ja\nYrjö-Koskisen Suomen historiaa ja päätin, etten käyttäisi sanakirjoja\nenkä haaskaisi aikaani... kyllä sanat lukien kumminkin jossain\nyhteydessä selviävät. Joskus vain kyselin niitä Helviltä ja Maija\nDanielsonilta ja huomasin, että useimmiten olin arvannut oikein.\n\nTarton kiehuvan elämän jälkeen, jossa olin näytellyt omaa osaani, sain\nnöyrästi tyytyä katselijan ja kuuntelijan vaatimattomaan asemaan,\nmikä oli minulle erittäin terveellistä. Helsinki hiljensi ääntäni ja\nhidastutti elämäntahtiani — se alkoi sammuttaa minua. Istuin puoliksi\npelästyneenä iltaisin yksin kirjojeni ääressä koti-ikävän nakertaessa\nsydänjuuriani. Enkä valittanut kirjeissäni enkä itkenyt. Vastasin itse\nkohtalostani, jonka itse olin valinnut.\n\n\n\n\nARKIELÄMÄÄ SUOMALAISESSA TALOSSA.\n\n\nJouduin siis asumaan professori L:n luokse vanhaan taloon\nKluuvikadulle, vastapäätä Fazeria, kaupungin keskukseen. Professori L,\noli siihen aikaan bakteriologian ja terveydenhoidon professori sekä\nHelsingin tunnetuimpia keuhkotautispesialisteja, jonka päivittäisille\nvastaanotoille tunkeutui suoranainen potilaitten tulva. Kello 12:sta\nalkaen kello 6:een illalla olivat eteinen ja sali täynnä kalpeita\npotilaita, joita hän otti vastaan työhuoneessaan. Salin takana oli\nmakuuhuone, jossa oleskeli hänen rouvansa, ja käytävän toisella\npuolella, pihalle päin, ruokasali sekä minun huoneeni, joka kai\naikoinaan oli tarkoitettu lastenhuoneeksi. Lapsia ei talossa ollut,\npaitsi minä...\n\nKaikki talossa keskittyi potilaitten ympärille. Talon rouvalla ei\nollut muuta oleskeluhuonetta kuin makuuhuone, jonka hän jakoi miehensä\nkanssa, sekä yhteinen pieni ruokasali. Niissä oloissa hän oli siihen\naikaan jo elänyt 14 vuotta, kuten hän minulle kertoi, miehen seurassa,\njota hän tapasi vain ruokapöydässä ja illalla myöhään.\n\nProfessori oli talonpojan poika Pieksämäeltä, jykevä ja roteva\npunaposkinen savolainen, joka hirvittävällä tahdon- ja työvoimalla oli\npuskenut itsensä professoriksi vanhojen ruotsalais-helsinkiläisten\nyliopistosukujen vesojen ohitse. Hän oli käyttänyt tukevasti\nkyynärpäitään ja istumalihaksiaan laboratorioissa päätettyään näyttää,\nmihin savolainen talonpoika kelpaa, ja kiivetä kaikki tikapuut, mitkä\nedestään tapasi.\n\nProfessorin rouva oli kunnanlääkärin tytär Pieksämäeltä, vanhaa\nkulttuurisukua, rikkaan kodin lapsi, jonka savolainen voimaihminen\noli temmannut mukaansa kärsittyään ensin alemmuuskompleksia. Perheen\nmurhenäytelmään alkusyynä oli lapsettomuus. Jos kenellä, niin\nprofessori L:llä olisi sopinut olla puolen tusinaa terveitä poikia,\nmutta sen sijaan hänen ympärillään liikkui pieni, tumma, sangen\nvaatimaton olento villakoiransa Pyren kanssa, hienotunteinen mutta\nhiljainen ihminen, joka ei pitänyt professorin tunnetuista kolleegoista\neikä heidän mondääneistä rouvistaan, joka ei harrastanut esiintymistä\neikä vieraita ollenkaan, vaan parhaiten viihtyi kotonaan koiransa ja\nIngeborg Maria Sickin kirjojen parissa.\n\nPaitsi professoria ja hänen rouvaansa kuuluivat talonväkeen professorin\nassistentti, tohtori K.O. Winter, ja minä. He nukkuvat nyttemmin\nkaikki haudoissaan, paitsi minä, enkä senvuoksi luule pahoittavana\nkenenkään mieltä antaessani kuvauksen kodista, joka näytteli niin\ntärkeätä osaa elämässäni ja edusti sellaisenaan ajan sivistyneistön\nelämää Helsingissä sekä virtauksia, joitten vaikutus tuntui useimmissa\nsivistyneissä kodeissa sortovuosina.\n\nJo ensimmäisenä päivänä tuossa kodissa huomasin, että talossa tapahtui\njotakin kummallista ja että jotakin oli vinossa.\n\nProfessorin rouva oli, kuten jo sanoin, erittäin ystävällinen,\nvaatimaton ihminen, joka sanoi olevansa mielissään minun tulostani\nheille, valitti yksinäisyyttään ja toivoi minusta seuraa itselleen,\nmistä olin hänelle kovin kiitollinen. Hän puhui välttävästi saksaa\nja lupasi keskustella kanssani suomeksi, jotta oppisin kielen\nmahdollisimman pian.\n\nYhtä ystävällinen oli professori, mutta kovin täsmällinen. Hänen\nkoko aamupäivänsä, joka alkoi sangen varhain, kului luentoihin ja\nsairaskäynteihin, ja iltapäivä sairaitten vastaanottoon, joten hänen\nvenäjänkielen tuntinsa olivat mahdolliset vain iltaisin 7—9. Se\nmerkitsi, ettei minulle olisi jäänyt yhtään vapaata iltaa. Mutta kun\nminun ainakin täytyi tiistaisin päästä osakunnan kokouksiin, niin\nprofessori suostui vaihtamaan tiistai-illan sunnuntai-iltapäivään.\nRaskaalta tuo iltojen menetys ensin tuntui, mutta jäiväthän minulle\npitkät päivät...\n\nTalon ruokajärjestys oli täsmällinen ja ruoka yleensä kovin\nterveellistä, kuten terveydenhoidon professorin luona pitääkin olla.\nPäivällistä syötiin kello 6 — sen jälkeen ei mitään. Koska olin\ntottunut työskentelemään iltaisin myöhään, pyysin rouvalta saada\nlasin maitoa ja yhden voileivän itselleni illalliseksi. Suureksi\nhämmästyksekseni rouva neuvoi minua kääntymään professorin tai\nkeittäjän puoleen, ja huomattuaan silmieni suurenevan hän selitti\nminulle, kuitenkaan motivoimatta selitystään, että professori määräsi\nyksityiskohtaisesti talon ruokalistan sekä kaikki mitä talossa\ntapahtui ja että tuskin voisimme siirtää kirjoituspöytää huoneessani\nilman professorin lupaa. Ja niin olikin. Vanhalla keittäjällä oli\ntalossa enemmän määräämisvaltaa kuin rouvalla, ja kaikki tämä\ntodettiin ilman kommentaareja. Talon rouvan ainoana tehtävänä tuntui\nolevan liinavaatteitten hoito ja kahvileivän osto silloin tällöin,\nkun hän lähti kävelemään villakoiransa Pyren kanssa, jota piakkoin\nopin sydämestäni vihaamaan, kun minulla jo ennestään oli huonot\nvälit sylikoirien kanssa. Ja vaikka intomielisesti pidin sorretun\nEdith-rouvan puolta professoria vastaan, niin sylikoirakysymyksessä\ntuntui professori olevan oikeassa, ja sen vuoksi annoin hänelle\nanteeksi monetkin hänen kovat otteensa rouvansa suhteen.\n\nPiakkoin tein vielä omituisemman havainnon perheen piirissä.\nRuokapöydässä meitä istui yhteensä neljä henkilöä, professori,\nhänen rouvansa, assistentti ja minä, Vähitellen aloin huomata,\nettä professori ja rouva keskustelivat vilkkaasti sekä minun että\nassistentin kanssa, mutta eivät vaihtaneet keskenään yhtään sanaa.\nJopa he tarjosivat toisilleen ruokaakin meidän välityksellämme. Ja\ntätä kesti kuukausimääriä. Ne ateriat muodostuivat kidutukseksi\nsekä maisteri Winterille että minulle. Maisteri oli luonnostaan\nhieman harvapuheinen, niin että pääasiallisesti minä sain ylläpitää\nkeskustelua ja yrittää olla huomaamatta isäntäväen suhtautumista\ntoisiinsa. Tulin onnellisesta kodista, jossa äidilläni ja isälläni oli\naina paljon sanottavaa toisilleen, puhumattakaan siitä, että meillä\nlapsilla oli yht'aikaisesti liikaakin kerrottavaa, ja minun tunnetulle\npuheliaisuudelleni oli kovin vierasta, että hakemalla täytyi hakea\nkeskusteluaiheita. Vanhanaikaisen Viron vanhanaikaisten ihmisten\nkeskuudesta tulleena en ollut koskaan muuta kuin huhupuheena kuullut,\nettä oli olemassa avioeroja, enkä ollut koskaan nähnyt eronneita\npuolisoja. Kärsin tavattomasti katsellessani näitä ihmisiä; en\nkäsittänyt, mitä heidän välillään oli tapahtunut, enkä luonnollisesti\nvoinut kenellekään puhua talossa vallitsevasta mielialasta, mikä\nahdisti minua kuin painajainen koko Helsingissä-oloni ensimmäisen\nvuoden.\n\nJa kumminkin nämä kaksi ihmistä nukkuivat samassa makuuhuoneessa\n— vierekkäin olevissa vuoteissa. Opin siitä ikuisesti vihaamaan\nnoita kahden sängyn makuuhuoneita. Siinä samassa huoneessa kului\nEdith-rouvan koko elämä — päivät pienen ompelupöydän ääressä, jossa\nhän joskus kirjoitti kirjeitä vanhemmilleen Savoon ja Dresdenissä\nopiskelevalle sisarelleen, josta myöhemmin tuli runoilija Aarni Koudan\npuoliso. Siinä huoneessa oli muuten nurkkaan, Pyren korin yläpuolelle,\nripustettu vanha romuttunut ja haalistunut morsiusvihko kellastuneille\nnauhoineen, professorin yhtä haalistuneen maisterinseppeleen viereen.\nHaalistunut ja vanha oli Pyrekin, ja haalistuneet olivat ihmiset siinä\nepäkodikkaassa, vankilaa muistuttavassa huoneessa... morsiuskukkakimpun\nja kahden sängyn vankeja.\n\nEdithin ainoana ilona olivat hänen veljiensä vierailut. Nämä\nolivat ylioppilaita, sangen iloisia ja paljon liikkuvia kagaaleja,\njotka veivät sisarensa joskus konsertteihin ja illallisille. Kuten\nsanottu, miehensä ystävien kanssa hän ei seurustellut, ja koko hänen\nmielenkiintonsa oli suuntautunut yksinomaan hänen oman perheensä\njäseniin, kun taas professori harrasti omaa talonpoikaista sukuaan,\njohon harrastukseen rouva suhtautui sangen ivallisesti.\n\nJa niin minun sitten oli ruvettava professorin opettajaksi. Olin\nalussa kovin peloissani, mutta kielen opetukseni sujuikin odotettua\nhelpommin. Professori luki Pushkinin Kapteenin tytärtä, jota hän oli\njo aloittanut koulussa ja johon hän tunsi erikoista rakkautta, ja\nminusta muodostui elävä sanakirja: professori luki, ja minun piti sanoa\nhänelle alussa saksaksi ja myöhemmin suomeksi kaikki sanat, joita hän\nei ymmärtänyt. Tosin niitä oli alussa sangen paljon, mutta hän muisti\nkoko joukon koulussa opittua kielioppia, niin ettei minulla siitä ollut\nvaivaa. Luetun hän kertoi minulle venäjäksi, ja sain ihmetellä hänen\nainutlaatuista muistiaan, sillä hän kykeni melkein sananmukaisesti\ntoistamaan lukemansa, niin että katsoin parhaaksi asettaa hänelle\nsiitä kysymyksiä. Kapteenin tyttärestä siirryimme Turgenjevin\nmetsästyskertomuksiin, ja vähitellen pääsimme Tolstoihin.\n\nProfessori ei kertonut minulle, mistä hänen venäjänkielen\nharrastuksensa johtui, mutta siitä piti kyllä hänen kotiväkensä huolen,\nsillä sekä Edith-rouva että maisteri Winter olivat kagaaleja... ja\nnäin minulle selvisi, että olin edesauttamassa professoria hänen\nkarriäärissään, mikä ei minulle suinkaan ollut erittäin mieluista.\n\nPöytäkeskustelussa käytettiin minun kanssani puhuttaessa saksaa, mutta\nsekä professori että Edith puhuivat assistentin kanssa suomea, ja\nvähitellen, tarkemmin sanoen jo parin viikon päästä, aloin ymmärtää,\nmitä suomeksi puhuttiin, vaikkakin itse vielä puhuin saksaa.\n\nHuoneeni ikkuna oli synkkään, Kluuvikadulle ominaiseen mustuneeseen\npihaan päin, josta Kämpin keittiön hajut ja Ylä-Kämpin musiikki\ntunkeutuivat sisään, jos avasi ikkunan sopimattomaan aikaan. Mutta\nvalkoisiksi maalatut huonekalut olivat aivan uutta Virosta tulleelle ja\nkirjani sekä kuvani lisäsivät asuntoni ylioppilashuoneen tuntua. Niin\nminä asetuin talosille ja kirjoitin ensimmäisen kirjeeni Postimeeheen\nsekä Tönissonille itselleen.\n\n\n\n\nYLIOPPILAS TULI YLIOPISTOON.\n\n\nYliopiston ohjelma... mikä jännittävä kirja ja maailman avain\nkeltanokalle! Ja sitten yliopiston vaatimukset eri arvosanoja varten\nja tuo keltainen pieni Snellmanin kirja »Ylioppilaalle», joka minulle\nannettiin yliopiston kansliassa.\n\nNiiden perusteella minun siis oli opintoni järjestettävä.\n\nPäätin lukea kirjallisuutta, kansanrunoutta ja historiaa. Nämä aineet\nainakin tiesin pääaineiksi, mutta sitäpaitsi tahdoin oppia kaikkea\nmuuta, mikä minua huvitti, ja pahinta oli, että minua huvitti melkein\nkaikki. Ennen muuta filosofia ja kansantalous, ja luonnollisesti\nkielet. Ja kun Helvi Genetz alkoi tulkita minulle yliopiston\nluentojen ohjelmaa, niin kävi selväksi, että mieleni teki kuunnella\nkaikkia professoreja, ja kovin ikävältä tuntui, että he luennoivat\nsamanaikaisesti ja että minun siis oli valittava eräiden välillä Helvin\nneuvoja seuraten.\n\nMutta sitä ennen minun oli vastattava Helvin kysymykseen, miksi aioin\ntulla ja mitä varten tulin yliopistoon. Hän kysyi sitä tavalla, joka\nvaati täsmällistä vastausta, ja hän oli sitäpaitsi itse selittänyt\nminulle tarkkaan omat päämääränsä elämän ja lukujen suhteen. Vastasin\nHelville rehellisesti, että aioin lukea ennen kaikkea kirjallisuutta\nja historiaa tullakseni kirjailijaksi, jolloin käytännöllinen\nGenetzin tytär kysyi, oliko minulla varoja sellaista uraa varten,\nsillä kirjallisuus ei kuulunut elättävän, ja selitti, että minun\nolisi parasta valmentautua samalla jonkinlaista virkaa varten, siis\nennen kaikkea opettajaksi. Selitin Helville, miten mahdotonta meidän\nvirolaisten oli saada opettajan virkojakaan kotimaassa, mutta että\nminun ehkä olisi mahdollista yrittää elättää itseäni sanomalehtityöllä.\nTämän suhteen Helvillä taas oli mitä vakavimmat epäilykset, sillä hänen\nmielestään sanomalehtityö kuului vain deekiksellä oleville entisille\nylioppilaille. Silloin minä selitin, että ajattelin jatkaa opintojani\nväitöskirjaan saakka ja että ehkäpä siihen mennessä minulle ilmaantuisi\nmahdollisuuksia tieteelliseen työhön Tartossakin, puhumattakaan siitä,\nettä sanomalehtityötä Postimeehessä oli joka tapauksessa tiedossani.\n\nTämä kaikki tuntui Helvistä kovin epävarmalta ja epäilyttävältä, ja\nhän koetti saada minut vakuuttuneeksi, että minun olisi kumminkin\nvalittava pääaineiksi kielet leipätyötä varten. Hän rupesi\ntulkitsemaan minulle etupäässä saksan- ja venäjänkielen vaatimuksia,\njotka näyttivät kiinnostavilta, kunnes tultiin kielihistoriallisiin\nvaatimuksiin, kuolettavan ikäviin sukukieliin, germaanisiin murteisiin\nja slaavilaiskieliin, jotka alkoivat jo muistuttaa matematiikkaa.\nSilloin minä sanoin stop ja selitin kauhistuneelle tytölle, etten\nollut tullut yliopistoon päntätäkseni päähäni ansiotyömahdollisuuksien\nvuoksi sellaista, josta en ollut kiinnostunut, kuten minun oli ollut\npakko tehdä koulussa matematiikan suhteen. En hetkeäkään aikonut\ntuhlata sellaiseen, tuli sitten mikä tuli. Ja siinä minä löin nyrkkini\npöytään ja selitin pelästyneelle toverilleni, ettei nyrkiniskuni\nollut tarkoitettu hänelle vaan Elämälle. Ja silloin minulle jo\nselvisi professori Krohnin suurenmoisuus, sillä hän ei koskaan ollut\nolettanutkaan, että tavoittelisin kansanrunoudella, estetiikalla ja\nväitöskirjallani ansiomahdollisuuksia.\n\nNäin siis Helvi Genetz ja Maija Danielson selvittelivät minulle\nluentoja ja vaatimuksia ja kertoivat professoreista ja yliopistosta,\nja näin minulle saatiin laadituksi jonkinmoinen työohjelma, jossa oli\nennen kaikkea otettava huomioon, etten alkuaikoina kyennyt seuraamaan\nsuomenkielisiä luentoja. Sen vuoksi jouduinkin professori Mandelstamin\nja lehtori Öhquistin luennoille ja seminaareihin seuratakseni edes\nVenäjän ja Saksan kirjallisuutta. Kumminkin aloin jo heti kuunnella\nmyöskin Gunnar Suolahden ja Aspelin-Haapkylän luentoja. He kumpikin\nedistivät selvällä kielellään suomenkielen opintojani, niin että jo\nmuutaman viikon päästä kykenin käsittämään heidän esitystään.\n\nSitten aloin kuunnella kaikkia historian professoreja ja dosentteja.\nVäinö Voionmaa oli elämys ja nuorison suuri toivo. Ja Kustavi\nGrotenfeltinkin luennoilla jaksoin istua, puhumattakaan Arvi\nGrotenfeltin filosofisista luennoista, joita seurasin pari kolme\nlukukautta ja joilla useimmiten olin ainoa tyttöihminen. Hän luennoi\neräästä Immanuel Kantista, ja muistan, miten hänen käsitellessään\nKantin mielipiteitä naisista suurin osa poikia kääntyi ja katseli\nminuun, joka muuten useimmiten istuin vaatimattomasti takimmaisilla\npenkeillä. Muistan, miten sanomattomasti minun teki mieli näyttää\nhäikäilemättömästi kieltä pojille, minkä Tartossa varmasti olisin\ntehnytkin, mutta täällä minun oli edustettava koko veljeskansaa ja\nhillittävä villiä luonnettani. Sitä sain muuten tehdä kovin usein.\n\nKäsittämätöntä on, miten kuitenkin osasin ensimmäisten lukukausien\naikana hommata itseni 4—5 luennolle päivittäin, mikä jo taitaa olla\nluentorekordi eikä sen jälkeen koskaan uusiintunut. Jo toisena\nopintovuotena minulle selvisivät ne professorit, joita kannatti\nkuunnella. Niitä olivat Venäjän kirjallisuuden professori Mandelstam,\njoka edusti pietarilaista intellektuaalis-vapaamielistä kirjallisuuden\ntutkijain ja luennoitsijain piiriä ja oli loistava puhuja ja Tolstoin\ntuntija. Hän luennoi monta lukukautta »Sodasta ja Rauhasta», enkä\nole koskaan unohtanut hänen analysointiaan venäläisestä »pyöreästä»\nihmisestä, jota Tolstoi kuvaa erään sotilaan hahmossa. Sitten\nluonnollisesti Westermark, Werner Söderhjelm ja Voionmaa sekä Gunnar\n(Nunu) Suolahti ja myös Gunnar Castrén — kaikki mukaansatempaavia\nluennoitsijoita, joita me vapaamielisetkin ylioppilaat mielellämme\nkuuntelimme. Siinä olivatkin sitten kaikki, ainakin hist.fil. osastosta\n— ei, olin sentään unohtaa Gebhardin.\n\nMutta jo kolmantena opintovuotena minulle oli selvinnyt, että\njos tahdoin oppia jotakin sekä suorittaa tutkintoja, niin oli\nlakattava kuuntelemasta luentoja ja keskittäydyttävä kirjastoihin ja\nseminaareihin. Harvalle se sentään tulee selväksi niinkään pian.\n\nOlin kovin kiitollinen noille hyville ystävättärilleni, jotka auttoivat\nminua selviytymään opintojen labyrintista. Jokaisella ylioppilaalla\nei ole sellaista apua toverien taholta, eikä mistään muualta heille\nainakaan minun aikanani apua tarjottu.\n\nSurkuteltava oli nuorten ylioppilaitten kohtalo minun aikanani, eikä se\nliene paljonkaan parantunut viimeisten neljänkymmenen vuoden kuluessa.\nAjatelkaamme, että nuoret ihmiset tulevat oppikouluista, joissa heitä\non johdettu eteenpäin määrätyn ja orjallisesti seuratun opinto-ohjelman\nmukaan lakkaamattomille kuulusteluineen ja valvontoineen, ja sitten\nheidät päästetään irti yliopiston laitumille ilman, että kukaan\nneuvoisi ja seuraisi heidän töitään ainakaan humanististen tieteitten\nalalla... Siinä he itse saavat valita, mitä opiskella ja miten, ja\njoku armelias toveri opastaa sitten omille poluilleen, jotka eivät\nsuinkaan aina ole niitä polkuja, joita nuori ihminen seuraisi, jos\nhänellä olisi asiantuntevaa opastusta. Minun aikanani ei kukaan\nprofessoreista välittänyt tiedustellakaan, miksi seurattiin juuri hänen\nluentojaan ja missä opiskeluyhteydessä. Vasta oppilaan ilmoittauduttua\ntentteihin tai otettua osaa seminaareihin heräsi professoreissa\njonkinlainen mielenkiinto, ja minun osakseni sitä mielenkiintoa\nsentään tuli tavallista enemmän, kun nyt kerran olin valkoinen varis\nmuiden joukossa. Voi kuvitella, miten välinpitämättömiä yliopiston\nopettajat saattoivat olla niitä nimettömiä maaseutulaisylioppilaita\nkohtaan, jotka arkana, vaatimattomana massana täyttivät luentosalit\nja epätoivoisesti yrittivät kirjoittaa vihkoihinsa käsittämättömiä\nlauseita tunnetulla hitaudellaan, kun useimmiten eivät kyenneet\nseuraamaan luentoja. Olen aikanani kauhulla tarkastellut muutamaa\ntuollaista muistiinpanovihkoa, enkä ollenkaan tahdo väittää, että omat\nmuistiinpanoni Kantin kategorisista imperatiiveista olisivat olleet sen\nnerokkaampia.\n\nLuennot, joiden yhteydessä ei ole kuulusteluja ja jotka eivät tarkoita\nminkään erikoisen vaikean kysymyksen mielenkiintoista, henkilökohtaista\nselvittelyä, ovat mielestäni aina olleet mitä suurinta ajanhaaskausta\nsekä oppilaiden että professorien kohdalta. Koko luentosysteemi on\nkotoisin keskiajalta, jolloin painettuja kirjoja ei ollut tai oli\nliian vähän. Professorit saisivat nykyisin luentojen sijasta kaikessa\nrauhassa tehdä tieteellistä työtään ja kirjoittaa hyviä kirjoja, joita\nylioppilaat samoin kaikessa rauhassa saisivat lukea saaden samalla\nprofessoreilta hyviä neuvoja opintojen suhteen. Oikein selkäpiitäni\nkarmii, kun ajattelen kaikkea sitä kallista aikaa, minkä parina vuotena\ntuhlasin luentoihin, sen sijaan että olisin rauhassa lukenut kotona ja\nkäynyt tenttimässä.\n\nKadehdin Englannin ja Amerikan college-systeemiä, missä yliopistokin\nantaa opetusta ja seuraa oppilaittensa kehitystä, sen sijaan että se\nmeillä päästää heidät valloilleen Helsinkiin hakemaan omin päin tietään\nopintojen villissä viidakossa.\n\nJouduin siis muiden tyhmyyksieni ohella saksankielen seminaariin\nJohannes Öhquistin luokse, jossa minulla ei ollut mitään tekemistä,\nsillä en aikonutkaan ottaa saksaa miksikään aineeksi. Mutta kun\nsiinä kumminkin tulin tekemisiin Saksan kirjallisuuden kanssa ja kun\nei se minulta vaatinut työtä, niin kävin ilmoittautumassa Johannes\nÖhquistille, joka luennoi Gottfried Kellerin »Vihreästä Heikistä» ja\nkäsittelytti tuota kirjaa seminaariesitelmissä. Sitä hän oli tehnyt\njo monta vuotta ennen minua ja vatvoi sitä vihertävää Heinrichiansa\nvielä vuosia minun aikani jälkeenkin. Kun myöhemmin luin Snellmanin\npilailun Helsingin yliopistosta, miten professorit ennen hänen\naikaansa, tai pikemminkin hänen aikanaan ikuisesti kirjoittelivat\nväitöskirjojaan Sursillien suvusta, muistelin Öhquistin Vihreää Heikkiä\ntuossa saksan seminaarissa. Ei silti, ettei se olisi hyvä kirja, mutta\nkun parikin lukukautta oli kuullut ylioppilaitten esitelmöivän siitä\npuutteellisella saksankielellään, kyllästyi siihen niin, että minun\npuolestani olisi tuo Heinrich saanut olla vaikka kirjoittamatta.\n\nSuurin iloni tuon Vihreän Heikin suhteen oli, että sain kirjoittaa\nsiitä seminaariesitelmiä myöskin muille tovereilleni ja sitten itse\narvostella niitä. Ensimmäinen tyttö, joka pyysi minun apuani, oli Anna\nJuslén, Helvi Genetzin sulhasen sisar, ja hänen jälkeensä tulivat monet\nmuut, niin että yhteensä sain kirjoittaa kymmenkunta eri esitelmää\ntuosta Heikistä. Työtä ne esitelmät eivät paljon vaatineet. Oli\nerikoisen pikanttia sitten myöhemmin arvostella noita omia tekeleitään\nja pitää huolta siitä, etteivät ne muistuttaneet toisiaan.\n\nVihreä Heikki oli muuten ensimmäinen pettymykseni yliopistossa.\nOlin odottanut, että vapaassa yliopistossa ainakin käsiteltäisiin\nnyky-Saksaa (senaikaista), siis Hauptmannia, Dehmeliä, Sudermannia tai\nmuita koulussa kiellettyjä täysi-ikäisten ihmisten kirjailijoita, ja\nsen sijaan siellä tulikin vastaan Gottfried Keller, joka olisi yhtä\nhyvin sopinut kimnaasin viidennelle luokalle.\n\nToinen pettymykseni oli Aspelin-Haapkylä, jolle oikeastaan olen\nsydämessäni tehnyt vääryyttä. Hän luennoi nimittäin Heinesta ja\nmyöhemmin olen tullut ajatelleeksi, että hän tosiaankin antoi\nerinomaisen analyysin Heinen lyriikasta, eivätkä hänen luentonsa\nolleet millään tavoin ikävystyttäviäkään. Jo sellaisenaan oli\nkulttuuriteko luennoida yliopistossa Heinesta, enkä luule, että sitä\nsen jälkeen on useinkaan tehty. Mutta hänen »ulosantinsa», hänen kuiva,\nmaiskuttava puhetapansa ja hänen saksankielensä olivat kauhistuttavia.\nProfessori kuului — taivas paratkoon — niihin suomalaisiin, kuten\nTaavetti Laitinenkin ja monet muut, jotka eivät voi oppia lausumaan\nvieraita kieliä, saati sitten Heinen runoja saksaksi. Sitä paitsi\nprofessorin, joka puhui Heinesta ja lausui häntä, piti mielestäni olla\nvähintään jonkinlainen sekoitus Gunnar Castrénia ja Voionmaata, jopa\nMandelstamia, se on: hänellä olisi pitänyt olla Gunnar Castrénin komea\nulkomuoto, Väinö Voionmaan temperamentti ja Mandelstamin suullinen\nilmaisukyky.\n\nRuotsiakin aloin opiskella heti ja omalla tavallani, mikä muutaman\nviikon päästä johti siihen, että kykenin lukemaan ruotsinkielisiä\nhistorian kurssikirjoja. Aloin nimittäin lukea Gösta Berlingiä\nsaksalaisen käännöksen rinnalla ja sittemmin ruotsalaisia pohjoismaiden\nhistorian kurssikirjoja suomalaisen käännöksen ohella. Schybergsonin\nSuomen historia olikin niin helppoa tekstiä, että piakkoin heitin\npois käännöksen ja kyselin vain sanoja Edith L:lta tai tovereiltani.\nSanakirjoja olen aina koettanut välttää kieliä opiskellessani.\nAikoinaan opin englanninkielen samalla tavoin, loppumattomalla\nlukemisella, enkä luultavasti ole koskaan nähnytkään englanninkielen\nsanakirjaa enkä liioin kielioppia. Ruotsinkieli oli luonnollisesti\nminulle erittäin helppoa, kun kerran osasin saksaa ja ranskaa.\nProfessori L:lla oli verrattain suuri suomen- ja ruotsinkielinen\nkirjasto, jota sain vapaasti käyttää, ja luulen, että ennen kaikkea\nsaan kiittää Juhani Ahoa ja Minna Canthia siitä, että aloin piankin\nkäsittää suomalaista kirjallisuutta.\n\nTyötä minulla oli yltäkyllin, kirjoja runsaasti, sillä tytöt veivät\nminut ylioppilaskunnan kirjastoon, joka olikin silloin uudemman\nranskan- ja saksankielisen kirjallisuuden aarreaitta, ylioppilaat\nkun lukivat tätä kirjallisuutta suhteellisen vähän ja kaikkea hyvää\nsinne kumminkin tilattiin. Ylioppilastalon lukusali oli myös autuuden\ntyyssija, sillä sinne tuli virolaisiakin lehtiä puhumattakaan saksan-\nja venäjänkielisistä.\n\nMutta koti-ikävä Tarttoon jyrsi sydänjuuriani. Sieltä tuli kirjeitä,\nsekä yksityisiä että kollektiivisia, terveisineen. Siellä valmistautui\nelämä 1905 vuoden myrskyihin, ja täällä minä kuljeskelin hiljaisena\nkatselijana ja personoituna vaatimattomuutena yliopiston ja professori\nL:n talon väliä. — Katselin ja kuuntelin ja päätin lukea mahdollisimman\nnopeasti päästäkseni kotiin.\n\n\n\n\nHÄMÄLÄINEN OSAKUNTA.\n\n\nMaija Danielson ja Helvi Genetz olivat hämäläisiä, ja koska olin Viron\nHämeestä, Viljandin maalta kotoisin, tytöt vakuuttivat minulle, että\nainoa mahdollinen paikkani olisi Hämäläinen osakunta. Toisaalta taas\nKaarle Krohn oli Eteläsuomalaisen osakunnan inspehtori ja kehoitti\nminua kaikin mokomin liittymään eteläsuomalaisiin vakuuttaen, että\nhän löytäisi minulle sieltä heti tarpeeksi ystäviä ja auttajia.\nSitäpaitsi oli tohtori Kallas aikoinaan ollut eteläsuomalainen, ja\nprofessori Krohnin ansiosta piti osakunnassa oleman erikoisen paljon\nkansanrunouden harrastajia.\n\nHämäläiset vetivät kuitenkin minua puoleensa, ja niinpä jouduin\nheidän joukkoonsa. Osakunta hyväksyi minut yhteyteensä, vaikk'en\nvirallisesti voinutkaan päästä osakunnan jäseneksi, kun en ollut\nyliopiston kirjoissa. Julius Ailio, joka oli osakunnan kuraattori,\npiti minulle veljeskansan edustajana kovin kauniin tervetuliaispuheen.\nInspehtorina oli professori Allan Serlachius ja sihteerinä muistaakseni\nErland Aarnio. Professori oli kiinnostunut osakunnan elämästä ja usein\nläsnä sen kokouksissa. Julius Ailio oli osakunnan sielu ja koossa\npitävä voima, ja sellaista tarvittiinkin, koska politiikan aallot jo\nsiihen aikaan aiheuttivat osakunnassa melkoisia myrskyjä nuor- ja\nvanhasuomalaisten kesken, ja ensimmäiset sosialistitkin olivat juuri\nkuoriutumassa munasta.\n\nOsakunnassa oli siihen aikaan suomettarelainen enemmistö, jota\nohjasi vanhasuomalaisten johtomiesten pojista muodostunut »kultainen\nnuoriso», etunenässä Thulen pojat, Antti ja Eino Tulenheimo, Jännekset\n(Genetzit), Kaarlo Koskimies, Frans Talaskivi ja Suolahdet sekä\nWuolijoen pojat, jotka tosin juuri olivat tulossa sosialisteiksi, mutta\nSulo kumminkin nuoruuden tuhmuudessaan ja isänsä vaikutuksesta oli\nallekirjoittanut laitonta asepalvelusta puolustavan, vanhasuomalaisten\nylioppilaitten, nk. »decemvirien» julistuksen, kuten myös Kaarlo\nKoskimies sekä Talaskivi — muita en tässä muista. Kagaalien johtomiehiä\nosakunnassa olivat Wuolijokien serkku, Oiva Raitis Kyrö, myöhemmin\nsanomalehtimies ja Helsingin Sanomain toimitussihteeri, jota hänen\nvähemmän raittiin olemuksensa vuoksi kutsuttiin Oiva Riettaaksi, sekä\nKalle Forstadius-Korte Iitistä, komea kavaljeeri ja osakunnan leijona.\nMuita nuorsuomalaisia en muista.\n\nVersovia sosialistinalkuja olivat siis Wuolijoen pojat, Pertti Uotila\n(Favénin poikia), Erland Aarnio ja Julius Ailio itse sekä, »last but\nnot least», eräs pienikokoinen, hintelä ja vaatimaton nuorukainen,\nO.W. Kuusinen, jonka Maija Danielson minulle erikoisesti näytti\nkuiskaten, että se kuuluu olevan viisain niistä kaikista, vaikka\nonkin vain räätälin poika Jyväskylästä. Hänellä oli silmäkulmassa\nväliin hymynpilkahdus, väliin jäänvälke, ja kun hän käytti puhevuoroa,\nkäpristyi hän oikein pieneksi ja käytti joka lauseen välissä\najatusrikasta »tuota noin, tuoota noin, tuota, tuota, tuota noooin»,\nErland Aarnio oli pitkä ja hoikka, huojuva ja viinaan menevä, ja\nkuten kaikki osakuntien sihteerit, hieman ikuinen ylioppilas, jonka\navioliitto ja Elanto pelastivat porvarilliselle yhteiskunnalle.\n\nVäinö Wuolijoki oli kalju ja kamalan viisas, ja ylenkatsoi osakuntaa,\nkun hän jo oli maisteri ja sitäpaitsi palannut Saksan laboratorioista.\nSulo oli tiuskea rakki, enfant terrible, »piski», joksi hän itse\nitseään myöhemmin tituleerasi, ja oli usein äänessä.\n\n»Itse » Julius Ailio oli innostunut tulisielu jo silloin, sovitteleva\nja kaikkien kanssa toimeen tuleva, ateisti ja kirkon vihollinen\nmiedolla, rakastettavalla tavallaan, samanlainen ja samannäköinen kuin\nelämänsä loppupuolellakin. Maailma se muuttui, ei Ailio.\n\nVäinö Hakkila oli kovin vaatimaton nuorukainen, jonka tulin\nhuomanneeksi vasta silloin, kun hän muodostui Lauri af Heurlinin\nuskolliseksi varjoksi suurlakon jälkeen.\n\nAntti Tulenheimo oli jo silloin vanhasuomalaisista komein, ja\nsellaisena hän on yhä pysynyt. Frans Talaskivi ja Eino Tulenheimo\nolivat eniten maailmanmiehiä ja osasivat kantaa frakkia. Maisteri\nHietalahti-vainajan, joka oli jo vanhempia miehiä, muistan myöskin\nosakunnasta, sekä Sakari Pälsin, niin, ja Ilmari Palménin.\n\nTytöt istuivat siihen aikaan osakunnassa hiljaa vaatimattoman ja\nsyyllisen näköisinä, ja luomakunnan herrat tekivät kokouksissa\nvoitavansa savustaakseen meidät ulos kokoushuoneesta. Poltettiin sekä\nsavukkeita että sikaareja, ja niin paljon, että ilmaa olisi saattanut\nveitsellä leikata, mutta en muista nähneeni kenenkään tytön polttavan,\npaitsi Onervan, kun hän tuli Pariisista. Tupakansavu oli niin tavaton,\nettä se pysyi koko viikon vaatteissa, jollei niitä ripustanut pariksi\npäiväksi ulkoilmaan tuulettumaan. Arvaa sen, ettemme me tytöt kovin\nmielellämme nähneet tuota savustamista, ja kyllä siitä riideltiinkin.\n\nPaitsi lähimpiä ystävättäriäni, Maijaa ja Helviä, en tullut osakunnan\ntytöistä paremmin tuntemaan muita kuin Linda Anttilan, nyttemmin Linda\nTannerin, sekä Onervan, ja ne muut ovatkin häipyneet muististani. Linda\nAnttila oli reipas, punaposkinen, oikea hämäläinen ja osakunnassa\npuoliaan pitävä kuten Maija ja Helvikin, uskaltaen heidän laillaan\npyytää joskus puhevuoronkin. Paitsi niitä kolmea tuskin kukaan muu\ntyttö avasi suutaan, ei Onervakaan. Mutta Onerva, kun hän palasi\nPariisista, oli kumminkin osakunnan leijonatar, kaunis, elegantti\nja juuri runoilijamaineensa saavuttanut. Pojat olivat menehtyä, ja\nme tytötkin katsoimme häneen häikäistyinä ja jumaloiden kaukaa. Ja\nkun kuiskattiin, että itse Eino Leino oli rakastunut häneen... voi\nsentään...!\n\nLuonnollisesti me keltanokat emme milloinkaan olleet poissa osakunnan\nkokouksista. Istuimme siellä uskollisesti ja kuuntelimme. Ja kuunnella\nkannattakin, sillä esitelmiä oli usein, ja poliittiset riidat olivat\npäiväjärjestyksessä. Sitäpaitsi kuuntelin suomenkieltä ja opin\nsiinä paljon. Ja osakunnan kokouksien jälkeen kuljettiin siivosti\nkotiin; minkäänlainen illastaminen ja kuljeskeleminen ei tullut\nkysymykseenkään, vaikka joskus joku poika lyöttäytyikin saattamaan.\nHelvi Genetz oli silloin jo kihloissa maisteri Juslénin kanssa, ja\nhänellä siis oli virallinen saattajansa.\n\nKirjoitin Postimees-lehteen yliopistosta ja osakuntaelämästä ja\nkuvasin, miten tohtori Ailio puhui lämpimästi ja innostuneesti Virosta\ntoivottaessaan minut tervetulleeksi osakuntaan.\n\nLause kuului viroksi: »Doktor Ailio rääkis suure vaimustusega». Kun\nnäytin kirjoitukseni osakunnassa, se herätti suurta, oikeammin valtavaa\nhuomiota, sillä lause luettiin suomeksi: »Tohtori Ailio rääkkyi\nsuurella vaimostuksella». Ailio raukka sai siitä monet vuodet kärsiä\nkaikissa pikkujoulutilaisuuksissa. Jokainen kynnelle kykenevä piirtäjä\npiirsi hänet rääkkyvänä lukuisain vaimoeläinten joukossa.\n\nSe oli ensimmäisiä sukulaiskielten aiheuttamia väärinkäsityksiä ja\nanekdootteja, mutta ei suinkaan viimeisiä. Viimeaikaistenkin lukuisain\nylioppilasvierailujen aikana on kielten yhtäläisyys aikaansaanut\nmitä kauhistuttavimpia välikohtauksia. Virossa kerrotaan siitäkin\nkohteliaasta suomalaisesta nuorukaisesta, joka tanssiaisissa Tartossa\ntahtoi sanoa virolaistytölle hienon kohteliaisuuden väittämällä,\nettä hänellä oli »hieno puku ja hyvä maku», mistä virolaistyttö\nloukkaantui hirmuisesti. Lause merkitsee nimittäin viroksi: hieno\nrinta ja hyvä maha. On vieläkin pahempia kommelluksia tapahtunut,\nmm. erään lähettilään virallisessa juhlapuheessa Virossa, jolloin\ntämä luovutti suomalaisten suojeluskuntain lähettämän lipun ja lausui\n»lippu» sanan niin onnettomalla tavalla, että siitä tuli viroksi — hm\n— liian pikantti sana, joka pilasi koko juhlallisen puheen virallisten\nsuurherrojen vääntäessä naamaansa pysyäkseen vakavina ja suuren yleisön\nlakkaamattomasi ja sopimattomasti riemuitessa.\n\nNiin on, kun veljeskansani elämässä samat sanat ovat joutuneet\nmerkitsemään eri asioita...\n\nLähempään tuttavuuteen osakuntani kanssa jouduin vasta eräässä\nKaisaniemessä pidetyssä osakunnan illanvietossa syksymmällä. Siellä\nsyötiin »sexa» ja tanssittiin. Minut »tyttönä vierailta mailta»\nasetettiin luonnollisesti istumaan inspehtorin ja kuraattorin väliin,\njotka innokkaasti keskustelivat kanssani Viron oloista — saksaksi,\nsillä vaikka jo täysin ymmärsin kaiken, mitä suomeksi puhuttiin, en\nkuitenkaan vielä itse ollut milloinkaan sanonut lausettakaan suomeksi,\nsaati sitten niin juhlallisessa seurassa. Mutta keskustelun kuluessa,\nkun siihen sekaantui myös muita lähellä istuvia, ennen kaikkea eräs\nvanhahko kaljupäinen herrasmies, alkoivat herrat keskenään puhua\nsuomea, jolloin professori Serlachius rupesi väittämään, että Viron\n»maapäivillä » sentään olisi myöskin poliittista merkitystä, ja\nvalitti, etteivät virolaiset olleet puolustaneet niitä venäläisten\nhyökkäystä vastaan. Silloin minussa kuohahti lahdentakainen\ntemperamentti ja minä sekaannuin juttuun selittääkseni tuon aateliston\npesäpaikan ja patkulilaisten privileegioitten merkitystä, noiden\nparoonien voileipien, joitten hinnasta he olivat Baltian maat myyneet\nenimmän tarjoavalle. Ja vasta kun olin perusteellisesti syytänyt tulta\nja tulikiveä parooneja vastaan huomasin, että olin tehnyt sen suomeksi\nja että minä siis faktillisesti puhuin suomea. Pelästyin hirmuisesti,\nja suuni meni paikalla tukkoon. Ailio kuvasi aina myöhemmin, miten\näkkiä olin huudahtanut: »Hab' ich wirklich finnisch gesprochen!», ja\npunastunut kuin keitetty krapu, kun kuulijakuntani taputti käsiään ja\nkieltäytyi puhumasta enää sanaakaan saksaa kanssani.\n\nJa niin minä aloin puhua suomea. Kankeasti ja virheellisesti, mutta\npuhuin kumminkin, ja kun kolmen ja puolen kuukauden kuluttua matkustin\njoululomalle kotiin, sekoitin jo aika tavalla suomalaisia sanoja\nvironkieleeni, sillä koko sinä aikana minulla ei ollut kertaakaan ollut\ntilaisuutta puhua viroa... ja lapset oppivat ja unohtavat pian.\n\nSiinä osakunnan illanvietossa tutustuin siis ensi kerran lähemmin\nsuomalaisiin poikiin ja sain tanssia tarpeekseni, muun muassa erään\nnenäkkään, kohtalaisesti saksaa puhuvan pojan kanssa, joka oli\nvallattomampi muita ja muistutti pilapuheineen tarttolaisia poikia,\njoten minäkin sain luontoni takaisin ja kysyin ilman pienintäkään\nrespektiä, kuka tuo koomillinen, jouluporsaan näköinen kaljupää\nherrasmies mahtoi olla, jonka kanssa juuri olin inspehtorin pöydässä\nväitellyt. Poika päästi hirmu naurunrähäkän ja sanoi:\n\n»Se on vain vanhempi veljeni, Väinö Wuolijoki...»\n\nTuskinpa silloinen tuleva lankoni on minulle sitä koskaan anteeksi\nantanut, sillä nuorempi veli levitti tuota sangen sattuvaa kuvaustani\nympäri salia, ja voi sitä kidutusta, kun huomasin hänen poikaryhmässä\nisoon ääneen aina vain toistavan tuota onnetonta juttua. Ja kyllä sitä\nmuistettiin vielä monet ajat jälkeenkin päin pikkujouluina, jolloin\nsekä Väinö että minä saimme jouluporsaita eri makeisten muodossa.\n\nSiihen aikaan pitivät inspehtorit vielä kotipäivällisiä\nosakuntalaisille ainakin kerran lukukaudessa ja tutustuivat samalla\nlähemmin osakunnan jäseniin. Minusta se oli vallan suurenmoista,\nsillä venäläisissä yliopistoissa ja Tartossakin sellainen\nseurustelu professorien ja ylioppilaitten välillä oli aivan\nvierasta, suorastaan mahdotonta. Tosin täälläkin luonnollisesti\nnoihin seurustelutilaisuuksiin pääsivät ainoastaan määrätyt,\nseurustelukelpoiset ylioppilaat, mutta se oli kumminkin todistuksena\ninspehtorin mielenkiinnosta osakuntaan.\n\nOlin muutaman kerran professori Serlachiuksen kutsuissa hänen\nkauniissa kodissaan Katajanokalla, jossa kalustuskin oli\nkatajanokkalais-isänmaallista, saarislaista, suurmerijokilaista\ntyyliä. Mutta voi, miten se oli hurmaavaa siihen aikaan, kuten koko\nKatajanokka, puhumattakaan Pohjolan talosta! Ja kuinka käsittämätöntä\non, että kerran voitiin hullaantua tuohon vuosisadan lopun kauheaan\nlinnatyyliin ja makuerehdyksen suomalaiseen muunnelmaan. Entäs ne\nImatran Valtionhotellin liljat ja kolmikulmaiset tuolit... voi sinä\nJugend-tyyli ja rikoksesi luontoa ja luonnollisuutta vastaan, sinä\nteennäinen, sentimentaalinen, romanttinen kauhistus! En voi sille\nmitään, mutta minusta tuntuu, että kaikesta kurjuudesta huolimatta\nHelsinki-seuran pitäisi olla kiitollinen tuosta Katajanokan\npommituksesta, sillä muutenhan tuo kaunis niemennokka jäisi vain\nihmiskunnan hirveän makuhairahduksen muistomerkiksi, kuten Pietarissa\noleva Aleksanteri III:n muistopatsas, josta Venäjän kansa sanoo:\nsiinä seisoo komoodi, komoodilla begamotti (virtahepo), begamotilla\nidiootti. (Väitetään, että kuvanveistäjä Trubetskoj tosiaankin\ntahallaan asetti lihavan Aleksanterin virtahevosmaisen hevosen selkään\nhänen aikakautensa häpäisemiseksi ja että senvuoksi Neuvostoliitto on\nsäilyttänyt sen rumuuden Moskovan aseman edustalla.)\n\nNiin, ne päivälliset professori Serlachiuksen kotona... Hänen rouvansa\noli ihastuttava, tumma kaunotar, mutta vaatimaton ja harvapuheinen.\nProfessori itse oli eurooppalainen, viisas maailmanmies, joka teki\nparhaansa seurustellakseen meidän kanssamme, mutta ah, meidän joukkomme\noli niin jäykistynyt ja arvokas ja harvapuheinen ja istui kuin\nkirkossa, Tulenheimon Antin yrittäessä Maija Danielsonin ja minun\nsäestykselläni ylläpitää kohteliasta pientä konversaatiota. Pahinta\noli, etteivät muut vieraat uskaltaneet edes keskustella keskenään,\nvaan luulivat velvollisuudekseen kuunnella arvokkaimpien väkinäistä\nkeskustelua. Minä, nenäkkäistä nenäkkäin, Aino Kallaksen salongin\nkielevä kauhunlapsi, kiduin hirmuisesti, kun en vieraana uskaltanut\nyksin mennä rikkomaan suomalaista seurustelutyyliä ja yritin muistella\ntuota itselleni vannomaani vaatimattomuus- ja vaikenemisvalaa, mikä,\ntaivas paratkoon, vähän väliä taas unohtui. Enkä ollenkaan ole\nvarma, ettenkö kuitenkin ollut sopimattomasti äänessä, sillä minulla\noli sentään tuhansia kysymyksiä kysyttävänä, ja kuka nyt ei olisi\nmielellään jutellut professori Serlachiuksen kanssa.\n\nMikä pelastus sellaisessa seurassa olikaan kuva-albumi, tuo kaikkien\nsohvapöytien koristus kesähuvila- ja sukukuvineen, ja sitten kuvat\nulkomaan matkoilta, niitähän aina riitti. Ja minä kun keksin jonkin\ntaulun isäntäväen seinällä, ja siitäkin riitti selvittelyä, ja sitten\ntaas keskustelu lysähti kokoon, kunnes löytyi yliopistoa koskeva aihe,\njota isäntä pääsi pitkästi selostamaan.\n\nNäin sujuivat nuo osakuntalaisten vierailut inspehtorin luona, mutta\nnekin olivat kuin iloista kabareeta verrattuna illanviettoihin\nDanielson-Kalmarin kotona, jossa kumminkin Maija oli äitinsä\napulaisemäntänä ja jossa sentään tytöt viihtyivät hyvin talon tyttärien\nhuoneessa. Mutta salissa... Professori Danielsonin luokse oli kutsuttu\nosakunnasta luonnollisesti ainoastaan vanhasuomalainen kerma, plus minä\nja Onerva, joka siihen aikaan oli jo vanhasuomalaisen metsänhoitaja\nStrengin morsian. Rouva Danielson otti meidät vastaan hienona,\nsuloisena ja ystävällisenä lämpimine hymyineen koettaen viihdyttää\nmeitä albumeillaan ja tauluillaan, mutta sitten ilmestyi HÄN ITSE meitä\ntervehtimään istuutuen jäykkänä ja juhlallisena kansallismuistopatsaana\nkeskuuteemme, jolloin kaikki nöyrtyivät ja vaikenivat ja odottivat\nprofeetallisia sanoja ja siunausta. Danielson-Kalmari ei ollut luotu\nnuorison opettajaksi eikä seurustelijaksi, ja voin kuvitella, miten\nraskasta hänellekin mahtoi olla löytää meille sopivaa puheenaihetta\nvanhasuomalaisen puolueen korkeapolitiikan ohella. En muista, mitä hän\nmeille puhui, mutta ei se luultavasti muistamisen arvoista ollutkaan,\nsillä se oli vain seurustelua, johon hänen asemansa ja hänen tyttärensä\nkai olivat hänet pakottaneet.\n\nJa siinä me istuimme sydän kurkussa ja katselimme pelon ja\nkunnioituksen sekaisin tuntein tuota puolisokeata, kankeata, sekä\nruumiillisesti että henkisesti jäykkää aivoihmistä, joka oli yhtä\nkaukana kukkeasta nuoruudestamme kuin joku Marsin asukas ja jonka\nolemus painosti ja tukahdutti hengityselimiämme. Siinä istuimme\nväkinäisesti ja teennäisesti hymyillen ja muka osoittaen mielenkiintoa\nhänen keskusteluunsa, silloin kun ainakin minun sisimmässäni kehittyi\nvilli halu huutaa ja laulaa ja istuutua lattialle, tai sohvan nojalle\njalkojani heiluttelemaan, tai kiskaista naapurini piirileikkiin. Mutta\nainoa, minkä tein, oli, että kuiskutin Helvi Genetzin korvaan äsken\noppimaani rallia:\n\n    Häll' oli yllä tohvelpalttoo\n    ja käveli kuin herra...\n\nja sain Helviltä hirmuisen nuhtelevan silmäyksen.\n\nKun joukossa kuljimme kotiin, aikaansain vielä ankaramman\npyhäinloukkauksen kysymykselläni, voisiko kukaan minulle selittää ja\nkuvata, miten Danielson-Kalmari on kosinut Jenny-rouvaansa ja miten tuo\nsuloinen ihminen oli uskaltanut suostua hänen kosintaansa. Muistaakseni\nNunu Suolahti uskalsi lausua mielipiteenään, ettei hän luonnollisesti\nkoskaan ollutkaan kosinut, vielä vähemmän tunnustanut rakkauttaan, vaan\noli säädyllisesti anonut neidon kättä hänen vanhemmiltaan, jolloin\nneito punastuen oli kuiskannut otaksuvansa papan ja mamman parhaiten\ntietävän, mikä hänen onneensa sopi. »Entä sitten », kysyin minä,\n»mitenkä sitten kävi... », mutta silloin riuhtaisi Helvi minut pois\nrienaajain seurasta, niin että Maijan saattaminen maailmaan jäi minulle\nikuisesti epäselväksi.\n\nKun tulin kotiin, oli professori L:lla vielä skruuviseura salissa\nkoolla, ja joukossa oli vanha kultainen professori Matti Äyräpää.\nMinua huudettiin saliin tervehtimään ja kertomaan, oliko minulla ollut\nhauskaa Danielsonilla, jolloin minä luonnollisesti selitin, että meillä\noli ollut kovin hauskaa ja että professori itse oli istunut nuorison\njoukossa ja pitänyt meille seuraa, ja että se oli ollut unohtumaton\ntilaisuus. Professori Äyräpää vilkaisi minuun hieman virnistäen, mutta\nmuuten se meni täydestä. Mutta kun sitten huoneessani istuin sänkyni\nlaidalla omenaa syöden, tein päätöksen, jonka vuoksi muuten muistankin\nkoko omenansyönnin, nimittäin: etten koskaan enää tulisi pakottamaan\nitseäni Serlachiuksien ja Danielsonien kuolettavaan seuraan, en\nkoskaan sellaiseen, jossa en voisi olla oma itseni, en koskaan enää\npakkopaitaan, sohvannurkkaan sanattomaksi nukeksi, vaan että tulisin\nseurustelemaan vain ihmisten kanssa, joilta voin ottaa ja joille voin\nantaa ja että aina tulisin uskaltamaan sanoa, mitä haluan enkä pelkäisi\nhiljaisuutta ympärilläni enkä ihmisiä, joita käytökseni kauhistuttaisi.\n\nOlen jotensakin pitänyt päätökseni ja ollut omaa itseäni\nNiskavuorelaisten salissa tätien kauhistukseksi sekä, mikä on vielä\npahempaa, Tukholmassa, maailman jäykimmissä perheissä, joissa olen\ntahallani »skoolannut» isäntäväen kanssa väärällä vuorolla ja aivan\npäin-mäntyyn-tavalla. Olen omassa pöydässäni emäntänä istuttanut\nviereeni vieraita mistään arvojärjestyksestä piittaamatta kooten\nympärilleni ihmisiä, joitten kanssa minun on ollut hauska keskustella\nja suoden vieraillenikin heitä kiinnostavien ihmisten seuraa,\neikä ikäviä arvokkaita tantteja. Enkä ole välttänyt kiihkeitäkään\nkeskusteluja pöydässäni, vaan olen koettanut aikaansaada keskusteluja,\njoihin kaikki voisivat ottaa osaa ja provosoinut piintyneimmänkin,\nharvasanaisimmankin hämäläisen sanomaan mielipiteensä käyttämättä\nhohtimia sanojen tinkimiseen. Ja miten nautinkaan saadessani\nNeuvostoliiton ministeri Steinin ja AKS-läiset väittelemään keskenään\npolitiikasta kirjastossani, ja siitäkin tilaisuudesta, jolloin\npäivällispöydässä Pietarissa, Hotelli Europassa, tapasivat toisensa\nministeri Makkos-vainaja ja ministeri Hynninen sekä Edvard Gylling ja\nYrjö Sirola ja keskustelivat Viipurin taisteluista 1918, missä kukin\naikoinaan oli ollut piilossa ja miten taisteluja käytiin. Tämmöisissä\ntilaisuuksissa tuntee itsensä oikein kulttuuri-ihmiseksi ja alkaa uskoa\nihmisyyteen.\n\nMutta mitä tulee hämäläisiin ylioppilaisiin, niin ajat kuluvat ja\nsukupolvet muuttuvat, mutta he eivät muutu. Kun tyttäreni aikoinaan\nhämäläisenä ylioppilaana toi talooni osakuntatovereitaan, niin muistaen\nnoita kauheita professoriseuroja koetin seurustella nuorison kanssa\nmitä toverillisimmin, kertoa anekdootteja ja naurattaa heitä. Muistan\nerikoisesti, miten erään osakuntalaiskiertueen jälkeen tyttäreni toi\nmaatilalleni kymmenkunta kiertueeseen osaaottanutta toveriaan, jotka\njäivät useaksi päiväksi talooni ja joita koetin siis hauskuuttaa\nkaiken tunnetun seurustelutaitoni mukaan yrittäen puhua heitä varmasti\nhuvittavista asioista. Mutta, ah, ah, se kaikki oli turhaa vaivaa.\nHe istuivat kumminkin samoin kuin aikoinani osakunta Serlachiuksella\nja Danielsonilla, vastasivat kohteliaasti kysymyksiini, mutta\nminkäänlaista keskusteluinitiatiivia sieltä ei lähtenyt, lähti vielä\nvähemmän kuin aikoinaan yllämainituissa tilaisuuksissa, sillä niissä\nsentään minä osoitin kysymyksilläni jonkinlaista intressiä talon\nryijyihin ja tauluihin sekä perhekuviin. Mutta Marlebäckissä, jossa oli\nkyselyaiheitakin paljon enemmän kuin silloisissa professorikodeissa,\nei kuulunut edes sellaisiakaan. Pojat istuivat enimmäkseen kuoleman\nvakavina tai silloin tällöin kohteliaasti hymyilevinä ja kuuntelivat\nminua yhtä nöyrästi ja teeskennellyn kohteliaasti kuin me aikoinaan\nkuuntelimme Danielson-Kalmaria, enkä minä kuitenkaan ollut mikään\nkansalliskuvapatsas, vaan ilmielävä kirjailija, joka puhuin\nkansankieltä — suorastaan iittiläistä »murhakodikasta» kieltä. Turhaan.\n\nMutta minä tiesin, että niin pian kuin käänsin selkäni ja nuoret\njäivät yksikseen, löivät he toisiaan olkapäille, kiskoivat tyttöjä\nkäsivarresta tanssiin ja käyttivät keskenään mahdollisimman jämerää\nosakuntakieltä, sellaista kodikasta ylioppilaskieltä, joka nykyisin\nvallitsee koko maailman yliopistoissa, kieltä, joka jämeryydestään\nhuolimatta ei sentään ole rivoa, mutta jolla halutaan osoittaa, ettei\nnuorisossa ole »sementaliteettia»:\n\nVoi iäisyys... elä pelekee pittuuttas...\n\nEi silti, ettei meidän aikanamme olisi ollut samaa »dundeellisuuden»\nhalveksuntaa nuorisossa, mutta se ei ilmennyt niin paljon ulkonaisessa\nkäyttäytymisessä ja burshikositeetissa kuin henkisellä puolella,\nmaailmanhalveksunnassa, jota säesti flanöorityyppien keppi käsivarren\nkoukussa ja ivahymy suupielissä sekä tuo äärimmäisen kylmä\nkohteliaisuus naisia kohtaan, mikä itse asiassa oli vain eri muoto\nsitä äärimmäistä tekotoverillisuutta, jolla nykyajan ylioppilas näkyy\nkohtelevan osakuntansa tyttöjä.\n\nOsakunta eli sangen vilkasta elämää, ja politiikan aallot löivät\naika-ajoin kovinkin korkeina. Kesällä tapahtunut Bobrikovin murha\nnostatti vielä maininkeja. Nuorsuomalaiset jumaloivat Schaumania\näänekkäästi, suomettarelaiset hiljakseen, sillä vaikka kysymyksessä\nolikin Bobrikov, niin eivät he kumminkaan jaksaneet sulattaa\npoliittista murhaa. Varsinkin kun samanaikaisesti lähetettiin\nYrjö-Koskiselle kotiin ruumisarkkuja. Kagaalit katselivat minua alussa\njonkinlaisella epäluulolla, koska olin hyvä ystävä Danielsonin ja\nGenetzin tyttärien kanssa ja seurustelin muittenkin suometarlaisten\nparissa, enkä juuri tuntenut ketään nuorsuomalaista. Mutta\nvähitellen tulin Ailion kautta tutuksi kagaalienkin kanssa, ja\nkun he huomasivat, miten innostunut olin kaikkeen vastarintaan ja\nmiten jumaloin Schaumania, alkoivat he innokkaasti valistaa minua\nvanhasuomalaisten ystävieni suhteen, ja yhtäkkiä huomasin, että minulta\nruvettiin syyttävästi tiedustelemaan, miten saatoinkaan seurustella\nbobrikovilaisten kanssa. Vähitellen rupesin huomaamaan, että tilanteeni\noli kovin vaikea ja että minulta odotettiin kannanilmaisua, vaikka\nolinkin vierasmaalainen. Selitin, että minun oli oltava kiitollinen\nkaikesta minulle osoitetusta ystävällisyydestä, tulipa se kenen taholta\ntahansa.\n\n\n\n\nVIROLAISTYTTÖ TUTUSTUU SUOMEN POLITIIKKAAN.\n\n\nSe ei alkanut osakunnassa, vaan kotona professori L:n luona. Professori\nei ollut vielä saapunut sairaskäynniltä. Joimme kahvia yhdessä, s.o.\nprofessorinrouva, assistentti ja minä. Kerroin käynnistäni senaattori\nGenetzin kotona, jonne odotettiin ruhtinas Obolenskia vieraskäynnille,\nja lisäsin, että kuulemani mukaan odotettiin muutosta politiikassa\nsekä säätyjen kokoonkutsumista. Edith L. virnisti ivallisesti ja\nhuomautti jotakin siihen suuntaan, että bobrikovilaiset senaattorit nyt\nalkoivat kumarrella ruhtinas Obolenskia jatkaen maansa kavaltamista\nja laittomuuksien puoltamista. Myöskin assistentti, vaatimaton ja\nhiljainen, joka ei milloinkaan paljon puhunut professorin läsnäollessa\nmuusta kuin valkoisista hiiristään ja alkoholin ymppäyksestä\nkaniineihin, säesti yhtäkkiä Edithiä mitä myrkyllisimmin huomautuksin\nsuomettarelaisista kiipeilijöistä.\n\nOlin aivan kuin puusta pudonnut, ja minulle alkoi selvitä koko\nkotoisen ristiriidan pohja tuossa talossa. Siitä tehtiinkin minulle\nperusteellisesti selvää: kaikki minun ystäväni, Almbergit, professorit\nKrohn, Hjelt, Danielson ja Serlachius olivat suunnilleen isänmaansa\nkavaltajia, olivat myyneet itsensä venäläisille saadakseen virkoja.\nYlin ja rikollisin heistä kaikista oli Yrjö-Koskinen, jonka johdolla\noli perustuslaillisilta senaattoreilta riistetty paikat ja suostuttu\nkaikkiin laittomuuksiin. Ja molemmat opastajani ihmettelivät,\netten kaikkea tätä vielä käsittänyt, ja otaksuivat, että minua oli\nluonnollisesti pyydystetty suomettarelaisten verkkoon sokaisemalla\nsilmäni, koska en vierasmaalaisena käsittänyt tilannetta. Ja samalla\nvaroitettiin minua, etten saisi kovinkaan paljon seurustella niiden\nkodeissa, koska virolaisia muutenkin epäiltiin venäläisystävällisiksi\n— olihan virolaisia latojia tuotu maahan senaatin kirjapainoon\nvenäjänkielen latojiksi ja puhuttiin virolaisista santarmeistakin,\njotka opettelivat puhumaan suomea. Ja minä itsekin olin opettamassa\nvenättä professorille, joka oli suomettarelainen ja pyrki venäjänkielen\navulla lääkintöhallituksen pääjohtajan virkaan...\n\nTämä oli sangen suoraa puhetta professorin omassa kodissa ja pöydässä\nhänen lähimpiensä taholta. Se oli minulle samalla ensimmäinen osoitus\nsiitä, miten pitkälle poliittinen ristiriita saattoi kehittyä\nperheissäkin, läheisten ihmisten kesken. Olin kuin puulla päähän\nlyöty, en voinut sitä ollenkaan käsittää mahdolliseksi. Ja samalla\nminulle selvisi, ettei elämä veljeskansan keskuudessa suinkaan ollut\npelkkää ruusuilla tanssimista. Ennen kaikkea minun oli nyt selvitettävä\nitselleni, miten tulisin suhtautumaan minua ympäröiviin ihmisiin.\n\nEdith L:n ja maisteri Winterin puheista pääsin selville sekä\naktiivisesta että passiivisesta vastarinnasta, ja olin luonnollisesti\nkoko sydämestäni kummankin puolella. Sekä Virossa että Venäjällä\nseurattiin molempia liikkeitä suurella ihastuksella, ja ymmärsin\nmiten katkeralta Suomen vastarinta taistelijoista tuntui rintaman\nrikkominen ja sovittelu tsaarin laittomuusbyrokratian kanssa. Mutta\ntoisaalta minun oli mahdotonta käsittää, että senaattorit Genetz\nja Yrjö-Koskinen olisivat toimineet maatansa vastaan, enempää kuin\nmuutkaan vanhasuomalaiset, innostuneet isänmaanmiehet, kuten Kaarle\nKrohn, Suolahdet, Antti Almberg ja kaikki nuo ihmiset, jotka olivat\nottaneet minut ystävällisesti vastaan koteihinsa, puhumattakaan\nDanielson-Kalmarista. Enkä myöskään voinut pitää professori L:ää\nmillään lailla tsaarilaisena; päinvastoin hän oli puhunut minulle\nsuurella kunnioituksella passiivisesta vastarinnasta.\n\nPuhuin kaikesta tästä suurella luottamuksella Helvi Genetzille,\njoka yhtä kiihkeästi alkoi puolustaa isäänsä ja vanhasuomalaisia\nsenaattoreja kuin Edith L. ja maisteri Winter olivat hyökänneet\nheitä vastaan. Helvin mielestä suomettarelaiset olivat isänmaan\npelastajia, kun taas passiivisen vastarinnan miehet olivat ajamassa\nsitä perikatoon kevytmielisyydellään, puhumattakaan siitä, että\naktivistit olivat suorastaan rikollisia ja vaarallisia seikkailijoita,\njoista hän puolestaan yritti minua varoittaa. Siten siis jouduin\nensi kerran tekemisiin tuon tunnetun suomalaisen »varoitussysteemin»\nkanssa. Tiedän, miten paljon aikoinaan minun »poliittisen salonkiin»\njohdosta on ulkoasiainministeriön »pienten» taholta »varoitettu» maahan\nsaapuneita ulkomaalaisia minusta ja kodistani.\n\nTiesin Virosta käsin, ettei vastarinta tsaarivenäläisiä vastaan ollut\nhelppoa ja että virolaisten, Tönissoninkin, oli ollut soviteltava\nheidän kanssaan, käyttääkseen heitä hyväkseen pahinta vihollistamme,\nsaksalaisia, vastaan. Käsitin, että tsaarin tshinovnikat helposti\nsaattoivat ottaa käsiinsä koko Suomen hallinnon ja että suomalaiset\nsenaattorit tekivät voitavansa pelastaakseen maan itsehallinnosta mitä\npelastettavissa oli, vaikka heitä häväistiinkin kansallisen rintaman\nrikkureina. Toisaalta olin kuitenkin sydämeni pohjasta ihastunut\nvastarintamiesten uskallukseen ja miehekkyyteen ja siihen esimerkkiin,\nminkä he antoivat koko Venäjän kansalle. En kumminkaan uskaltanut siitä\ntunteestani paljonkaan mainita Helville, vaan päätin itse yrittää ottaa\nselvää nuorsuomalaisten kannasta ja päästä selvyyteen omasta tiestäni.\n\nTapasin muitakin kagaaleja ja nuorsuomalaisia. Aino Kallas oli\ntutustuttanut minut Swaneihin, ennen kaikkea Anni Swaniin. He asuivat\nUllanlinnassa, ja siis ympäristökin oli sopusoinnussa tulisen\nvastarintaromantiikan kanssa. Muistaakseni Swanien välityksellä\ntutustuin Aino Malmbergiin ja Tekla Hultiniin. Aino Malmberg,\nkagaaleista kagaalein, melkein venäläistyylinen vallankumouksellinen\nsalaperäisine tuttavuuksinaan ja uskoineen aktivismiin koko\nmaailmassa... Ihastuin ikihyväksi Ainoon, kuten nuoruuteeni sopikin.\nVihdoinkin löysin taas varman uskon Venäjän vallankumoukseen, ja\nse merkitsi samalla uskoa Vironkin tulevaisuuteen. Kuulin Ainolta\nensimmäiseksi, ettei »oikeutta maassa saa, ken itse sit' ei hanki».\nSehän oli evankeliumia!\n\nKaikki oli helppoa ja selvää, kun kuuntelin, miten Aino Malmberg\ndisponoi maailmaa ja vapautti Suomea ja vaati koko kansaa yksimieliseen\nvastarintaan syösten tulta ja tulikiveä suomettarelaisia »pettureita»\nvastaan. Ainolle siihen aikaan elämä oli niin selvää, ei muuta kuin\npommeja ja revolvereja, ja hävittämään tsaarin satraappeja Schaumanin\ntapaan! Ei muuta kuin ampua Plehvet ja Stolypinit — sitten kuuluisi\nvain yksi suuri rysähdys, kun tsaarinvalta luhistuisi ja ihanneaikamme\nalkaisi. Virossa ei ollut sosiaalivallankumouksellisia, virolaisten\nomassa joukossa oli vain alkavia sosialidemokraatteja, ja niitten\nvenäläisten radikaalien joukossa, joita olin tavannut Chwolsonien\nluona, oli vain viattomia kumousmiehiä, narodnikkeja, niin että Aino\noli minusta yllättävä, kauhistuttava ja innostuttava uskossaan,\ntoiveissaan ja uhrivalmiudessaan.\n\nMutta — kun tulin kotiin ja rupesin itsekseni miettimään, miten\npaljon niitä satraappeja Venäjällä oli, miten helposti hydralle yhden\npoistetun pään sijaan kasvoi satoja toisia, miten vähän Aino oikeastaan\ntiesi tsaarinvallan varsinaisesta mahdista ja siitä sorrosta, mikä\nlepäsi Viron yllä ja miten helppoa oli sentään tsaarinvallan tuhota\nSuomea määrättömästi, jos kamppailu kiristyisi, ja ennen kaikkea\nkun rupesin ajattelemaan niitä suomettarelaisia ystäviäni, jotka\ntosiaankin tarkoittivat maansa parasta, niin alkoi tuntua, että mahtoi\nolla monta erilaista tietä, jotka johtivat siihen maan parhaaseen.\nJa varsinkin kun kerroin Maijalle ja Helville — varovaisesti tosin\n— aktivistien uskosta ja voimasta ja yritin ihailla heitä, sain\nkuulla, miten niitten tarkoituksena oli syöstä maa perikatoon, josta\nsuomettarelaiset olivat sen pelastaneet. Siinä vihan ryöpyssä,\njota kummaltakin puolelta syöstiin toisiaan vastaan, saattoi silti\nhavaita, etteivät suomettarelaiset sentään olleet valmiita mustaamaan\nvastapuoltansa niin räikeästi kuin näiden taholta tehtiin, ehkäpä\nsiksi, että moraalinen pohja ja voima heillä sittenkin oli heikompi,\ntai että he yhteiskunnallisena aineksena olivat arvovaltaisempia ja\nkäyttäytyivätkin sen mukaan.\n\nMutta erään asian suhteen molemmat puolet olivat samaa mieltä,\nnimittäin työväen ja sosialismin suhteen. »Työväkeä» olivat\nnuo huonosti puetut miehet, jotka Aleksanterinkadulla kulkivat\nolutautomaateissa ja työntyivät hyvinpuettuja kansalaisia vasten,\ntöytäisten silloin tällöin meitä naisylioppilaitakin. Ja Pitkänsillan\ntakana he asuivat hökkeleissä, ja heidän repaleiset lapsensa\nkulkivat sanomalehtiä myymässä ja kerjäämässä. Ja perustuslaillisten\ntaholta kerrottiin jonkinlaisesta »soppa»-jutusta — eräästä työväen\njohtomiehestä, Walppaasta, joka oli muka myynyt työväen »ryssille »\njotain soppa-anniskelua vastaan. Muuten suomettarelaistenkin taholla\nvihattiin samaista Walpasta, joka muka johti harhaan työväkeä.\nKerrottiin lisäksi eräästä keittiöpiiasta, Miina Sillanpäästä,\njoka villitsi palvelijoita ja pyrki kaupungin valtuustoon. Edith\nL. päivitteli erikoisesti tuon Miinan vuoksi, joka oli kutsunut\nmeidänkin keittäjämme johonkin kokoukseen ja jonka opetukset kulkivat\nkulovalkeana kaikissa Helsingin keittiöissä. Aino Malmberg oli ainoa,\njoka tuntui puolustavan Miinaa.\n\nEikä suhtautumisessa »sveeseihinkään» ollut yksimielisyyttä\nsuomalaisten kesken, sillä vanhasuomalaiset syyttelivät nuoria\nsveesien asioilla kulkemisesta, vaikken minä sitä huomannut. Valtavat\nkielitaistelut olivat minun aikanani jo ohitse; kerrottiin vain\nvielä taruina, miten suomalaiset ja ruotsalaiset ylioppilaat olivat\ntapelleet, ja tuon taistelun maininkeina tuntui vielä kahnauksia\nylioppilaskunnan kokouksissa. Alkuvuosina Helsingissä en joutunut\ntekemisiin kenenkään ruotsalaisen kanssa.\n\nSillä välin, kun monin tuskin perehdyin Suomen puolue-elämään,\npuhalsivat Obolenskin uudet tuulet valtiolaivamme purjeisiin, ja\nsäätyeduskunta kokoontui viimeistä valtakauttaan varten. Minulle se\noli valtava elämys: olihan tämä ensimmäinen parlamentti, jonka jouduin\nnäkemään, parlamentti Venäjän valtion rajojen sisäpuolella, ennustus\nsiitä, mitä muka tuleman piti, sellainen parlamenttipahanen kuin se\nolikin. Minun piti edustaa Postimees-lehteä juhlallisissa avajaisissa.\nNaiskirjeenvaihtaja — enhän tiennyt, päästettäisiinkö sellaista\nollenkaan linnanmuurien sisäpuolelle sellaiseen tilaisuuteen, vaikka\nsenaattori Genetzkin oli luvannut avustaa minua siinä tapauksessa,\nettä minulle tehtäisiin vaikeuksia. Ajatelkaapa minuakin, te\nnaisreportterit, jotka nykyisin ylväinä kuljette jokaisesta ovesta.\nKuvitelkaa sitä 18-vuotiasta, jonka oli murtauduttava tsaarinaikaisen\nsäätyeduskuntahirviön linnoitukseen.\n\nSydän kurkussa lähdin valtiopäivien kansliaan, jossa vapaaherra Bruun\njakeli ja järjesti pääsylippuja avajaisiin — ja neuvottomana käänteli\nkäsissään kirjeenvaihtajakorttiani... Vihdoin hän ilmoitti minulle\ntapauksen olevan senlaatuisen, että hänen oli käännyttävä juhlamenojen\nyliohjaajan puoleen, jona siihen aikaan oli kreivi Erik Berg. Niin\nhän hävisi takahuoneeseen, mistä sitten ilmestyikin Erik Berg, joka\nesittäytyi minulle ystävällisesti, erittäin ystävällisesti, ja\nkysyttyään, olinko Walgan Murrikeja, totesi, että olimme »Landsleute»\nKangasten kulmalta ja sanoi olevansa hyvin mielissään siitä, että\n»kotipuolen» Postimees oli lähettänyt kirjeenvaihtajansa. Sitten hän\npyysi minua istumaan johonkin ja kyseli minun tänne joutumisestani\nja opinnoistani, jolloin minä kerroin, miten olin tavannut hänen\nisänsä viimeksi Tartossa. Ja yhtäkkiä minä huomasin, että todellakin\njuttelumme ja käyttäydyimme kuin »Landsleute», jotka ovat tavanneet\ntoisensa vieraalla maalla, ja aivan säikähdyin: oliko minulla sittenkin\nyhteinen maa Viron aatelisen vesan kanssa, vai oliko se vain senvuoksi,\nettä hän oli Sangasten Bergejä ja siis enemmän tai vähemmän oikeita\nihmisiä, kuten hänen isänsäkin.\n\nKoko tapaus on erikoisesti jäänyt muistiini, koska se oli ainoa kerta,\njolloin olen tuntenut itseni virolaisen aatelin jäsenen »maanmieheksi»,\ntuntenut, että meillä oli jotain yhteistä siitä vanhasta kodista, ja\nettä me yhdessä olimme vieraalla maalla. Ehkä se johtui nuoruudestani\nja avuttomuudestani, tuo sukulaisuustunne Bergin kanssa, ja hänen\nodottamattomasta ystävällisyydestään. Sain heti pääsykorttini sekä\nkaikki opastukset, ja kuultuaan, että asuin professori L:lla hän lupasi\nseurata menestymistäni täällä ja kutsua minut kotiinsa ja ystäviensä\nluokse. Hän tekikin sen todella. Mutta sillä välin olin jo päässyt\nselville hänen asemastaan kenraalikuvernöörin luona ja kauhistuin\najatustakin joutua hänen kanssaan lähempiin tekemisiin kaikesta hänen\nystävällisyydestään huolimatta.\n\nJa sitten ne juhlalliset avajaiset. Jännittyneenä nousin linnan\nportaita yhdessä senaattorinrouva Genetzin ja hänen tyttäriensä kanssa,\nmutta sitten erosin heistä hakeutuakseni kirjeenvaihtajien lehterille.\nOlin pukeutunut mustaan, »kestävään» silkkiin virkani mukaisesti, kun\ntaas Genetzit olivat taivaansinisissä juhlapuvuissa, kuten kaikki\nmuutkin sen ajan juhlalliset naiset sellaisessa suurtilaisuudessa.\nKiipesin siis virkaveljieni joukkoon lehterille, jossa tuloni muodostui\nsensatioksi. Olin varmasti ensimmäinen virkasisar, joka oli tullut\nheidän näköpiiriinsä, ja hieman hädissään ja kömpelösti he luovuttivat\nminulle parhaan paikan. Mutta yhtäkkiä ilmestyi sinne suojelusenkelini,\nkreivi Berg, pyysi minut mukaansa ja johdatti minut vastusteluistani\nhuolimatta juhlayleisön naisten lehterille: »Landsmännin, enhän minä\nvoi jättää teitä sinne yksin miesten joukkoon.»\n\nJa niin hän esitti minut prokuraattorinrouva Soisalon-Soiniselle ja\neräille muille naisille ja istutti minut rouva Soisalon-Soinisen\nviereen, pyytäen häntä huolehtimaan minusta ja selostamaan minulle\nihmisiä ja asioita.\n\nRouva Soisalon-Soininen oli kaunis ja herttainen nainen. Hän selosti\nminulle säätyjä parhaan kykynsä mukaan ja osoitti huomattavia\nhenkilöitä. Kun Obolenski seurueineen ilmestyi saliin, osoitti\nrouva Soisalon-Soininen minulle komeata miestä kullankirjavassa\nparaatiunivormussa ja sanoi herttaisen ylpeänä säteilevin, rakastunein\nsilmin: »Tuo on mieheni...»\n\nEn ole koskaan jaksanut sulattaa valtiollisia terrorimurhia enkä pitää\nHohenthalia sankarina.\n\nJa niin ne kulkivat saliin: aatelisto komeissa höyhenissään, papisto\nsekä porvarissääty. Näin ensi kerran Victor Magnus von Bornin,\nLinderin ja porvarissäädystä Jonas Castrénin. Jännittävintä minulle\noli luonnollisesti nähdä talonpoikia, jämeriä miehiä, joiden joukossa\nrouva Soisalon-Soininen osoitti minulle tyypillisimpinä Värrin sekä\nJ.R. Wuolijoen, jonka pojat olivat osakuntatovereitani. Ja tuleva\nanoppinikin mustassa silkkihameessaan osoitettiin minulle lehterillä.\n\nTässä siis olivat Suomen kansan edustajat, ja keisarin edustajan oli\npuhuttava heille. Yksinvaltiaan tsaarin oli siis kumminkin jossain päin\npuhuttava jonkin kansan edustajille. Muistan vieläkin riemuntunteeni.\nSe oli ensimmäinen poliittinen suurnäytelmä itsevaltiaan nuorelle\nalamaiselle.\n\n»Suomalaiset eivät tiedä, miten onnellisia he ovat, Landsmännin», sanoi\nminulle Erik Berg, joka tuli vielä saattamaan minua ulos, olisipa\nvienyt minut kotiinkin, jolleivät tuttavani olisi ottaneet minua\nsiipiensä suojaan.\n\nMuutama viikko tämän jälkeen ampui Hohenthal prokuraattori\nSoisalon-Soinisen, mutta hänestä ei kumminkaan tullut toista\nSchaumania. Kanaalienkin innostus hänen tekonsa johdosta tuntui\nkeinotekoiselta, eikä hänen pakonsa vankilasta suinkaan lisännyt\nhänen mainettaan. Joka tapauksessa suomaalainen mies oli ampunut\ntoisen suomalaisen miehen ensi kerran, vaan ei viimeisen, ja ihmiset\nhätkähtivät. Meillä kotona professori L:lla tapaus sai aikaan hyvin\nraskaan mielialan. Professori oli kauhistunut, enkä minä voinut\nsaada mielestäni prokuraattorin onnellista rouvaa, mutta Edith L.\nei voinut olla ilmaisematta iloaan. Hänen veljensä Rolf ja Henrik,\nsavokarjalaiset ylioppilaat, olivat kagaaleja ja kuuluivat Hohenthalin\nihailijoihin, enkä ole unohtanut erästä kahvipöytää, jossa tapahtui\nmelkein räjähdys näitten mielialojen vallitessa. Edith piti veljiensä\npuolta, ja tuloksena siitä kohtauksesta oli, että kun hän eräänä iltana\noli lähtenyt veljiensä mukana Seurahuoneelle »populääri»-konserttiin\nja sen jälkeen illastamaan, hänelle ei palatessaan avattu kotinsa\novea epätoivoisesta ovikellon soitosta huolimatta. Olin vuoteessa ja\nkuulin hänen soittonsa sekä keittäjän ja sisäkön yritykset lähteä\naukaisemaan ovea, kun professori ilmestyi eteiseen ja kielsi avaamasta.\nKuulin, miten keittäjä itkien poistui ruokasaliin. Odotin vielä, kunnes\nprofessori oli lähtenyt huoneeseensa, sitten hiivin eteiseen ja avasin\noven pelästyneelle Edithille, joka tuli huoneeseeni ja jäi luokseni\nminun muuttaessani nukkumaan sohvalle.\n\nOdotin seuraavana päivänä jännittyneenä tilintekoa ja katastrofia,\nmutta professori oli kyllin viisas ollakseen aivan kuin mitään ei olisi\ntapahtunut, ja elämä jatkui entisellään.\n\nPuolueriidat kiristyivät kiristymistään, ja kun pidin kiinni\nvanhasuomalaisista ystävistäni, tuntui aivan kuin nuorsuomalaiset\nosakunnassakin olisivat alkaneet vieroksua minua. Ja kun minulla heidän\njoukossaan ei ollut ketään tyttöystävää — Onervakin kuului siihen\naikaan vielä yhtä paljon vanhasuomalaisten piiriin — en joutunutkaan\nnuorsuomalaisten kanssa läheisempiin tekemisiin, varsinkaan kun heissä\nsitäpaitsi ei ollut Viron eikä kansanrunouden erikoisharrastajia.\n\n\n\n\nMUUT HYVÄT HARRASTUKSENI.\n\n\nTarkoitan luonnollisesti naisylioppilaitten harrastuksia. Ja oikeastaan\npääasiallisesti hämäläisten, jopa etupäässä vanhasuomalaisten.\n\nHelvi Genetzin ja Maija Danielsonin läheisimpien joukkoon kuuluivat\nvielä paitsi Anna Juslénia (Juusela), Helvin tulevan miehen sisarta,\nmyös eteläsuomalainen Toini Liljeström, josta tuli tohtorinna Toini\nJännes, sitten Toinin ystävätär Anna von Schoultz ja muistaakseni pari\nTavaststjernaa. Ja meidän kaikkien yhteiset harrastukset siihen aikaan\nolivat samat kuin Hilda Käkikosken, Alexandra Gripenbergin ja, last but\nnot least, Maila Talvion:\n\n    _Raittius, siveellisyys ja naisasia,_\n\nehkäpä vain eri järjestyksessä kuin noilla yllämainituilla\nnaisasianaisilla.\n\nTiedän, että tyttäreni ja hänen aikaisensa osakunnan tytöt nyt melkein\npyörtyvät, sillä sellaista kehityskautta heidän aikojensa tytöillä ei\nollut. He alkoivat osakuntaelämänsä jazzista, tangosta ja yliopiston\nkieliriidoista, täysin valmiin äänioikeuksin ja tasa-arvoisuuksin\nvarustettuina, täysin tietoisina siitä, että punaviini kuuluu\nliharuokiin ja makeat viinit vain keittoon ja jälkiruokaan, vaikka\nolisivatkin juoneet yksinomaan viimeksimainittuja, ja sitäpaitsi\nhe olivat melkein asiantuntijoita cocktailien suhteen. Ja mitä\nsiveellisyysharrastuksiin tulee, niin nykyajan nuoret naiset ovat\nrealisteja eivätkä haihattelijoita niinkuin me.\n\nNiin ne raittiusharrastukset veivät meidät ennen kaikkea Ylioppilaitten\nRaittiusyhdistykseen, jonka johdossa siihen aikaan oli niinkin\ntunnettu raittiudenharrastaja kuin sittemmin senaattori Louhivuori,\nja huomattavana tekijänä oli Laura Genetzin sulhanen, Leo Schadewitz,\nsittemmin tohtori Harmaja. Ja henkisinä isinä ja äiteinä olivat itse\nMatti Helenius sekä Alli Trygg-Helenius ja Maila Talvio, jotka kävivät\nmeille esitelmöimässä. Minäkin menin siihen mukaan, koska olen monen\npolven raittiusihmisten jälkeläinen, ja isäni oli nuoruudestaan saakka\nkaikenlaisten raittiusyhdistysten puheenjohtajana ja jokaisessa\nraittiuskongressissa edustajana. Mutta yleensä täytyy myöntää, että\ntuon raittiusyhdistyksen siihen aikaan kävi samaten kuin muutama\nvuosi myöhemmin Ylioppilaitten Sosialistiseuran, johon niinikään\nalussa liittyivät Sarkanen ja monet muut sittemmin huomattavat\nkokoomukselaiset — ellen erehdy, taisi professori Koskenniemikin olla\njoukossamme. Mutta aikojen kuluessa herroilta kului pois sekä raittius\nettä sosialismi. Ja kului se raittius naisiltakin, ainakin Maija\nDanielsonilta ja minulta, kun ne aviomiehemme eivät olleet kaikkein\ntunnetuimpia raittiudenharrastajia, vaan hieman niinkuin päinvastoin.\n\nMaila Talvio oli nuori ja häikäisevän kaunis sekä tosiaankin loistava\npuhuja, suuri harvinaisuus senaikaisten naisten joukossa. Me tytöt\nsuorastaan jumaloimme häntä, ja taisivat pojatkin tehdä samoin. Mutta\nHelvi Genetz, joka oli vakavin ja vaativin meistä kaikista, menetti\njo siitäkin uskonsa Maila Talvioon, että erään esitelmän jälkeen\nPalokunnantalolla, Helvin istuessa kyynelsilmin, haltioituneena elämän\nvakavuudesta, Maila raukka sattui astumaan Antti Jalavan luokse,\nkäymään kiinni hänen takinpieluksiinsa ja tiedustelemaan hakkaillen:\n»Oi Antti, puhuinko minä ihanasti?» saaden luonnollisesti mitä\nmyöntävimmän vastauksen. Siihen särkyi jumalattaren kuva, mistä huomaa,\nmiten korkea Helvin standardi oli.\n\nSe siveellisyysharrastuksemme johtui eräänlaatuisesta kirjallisuudesta,\njota siihen aikaan levisi nuorten naisten keskuudessa ja kutsuttiin\n»verismiksi », mikä nimi ei johtunut totuuden hausta, vaan erään\nVera-nimisen naiskirjailijan teoksesta, joka ilmestyi Saksassa\nja jossa elämäkerrallisen novellin muodossa esitettiin nuorille\ntytöille, että heidän oli vaadittava sulhasiltaan samaa siveellistä\npuhtautta kuin tytöiltä itseltäänkin vaadittiin eikä mentävä naimisiin\njo kokeneitten kavaljeerien kanssa. Siis sama kysymys, joka jo\nBjörnsonin ja Ibsenin aloitteesta oli muutama vuosikymmen aikaisemmin\nollut pohdinnan alaisena ja Minna Canthin aikana matkaansaattanut\nhelsinkiläisten siveellisten naisasianaisten taholta suuret vihat\nStrindbergiä ja Geijerstamia vastaan, jopa saanut itse Minnankin\nraivoihinsa ja riitoihin Juhani Ahon kanssa. Tällä kertaa kysymys ei\npaljonkaan joutunut Suomessa julkisuuden käsiteltäväksi, mutta meidän\nnaisylioppilaitten joukossa tuo »verismi» vaikutti aika lailla, ja\nvaatimuksemme miehiin nähden nousivat hirmuisesti. Tosin vain Genetzin\ntytöt taisivat pitää periaatteistaan kiinni, meille muille oli jo\nliian myöhäistä asettaa meitä hakkaileville maailmanmateille sellaisia\nkorkeita vaatimuksia.\n\nTätä »verismiä» tukivat sitä paitsi vielä Tolstoin opit, jotka Arvid\nJärnefeltin vaikutuksesta ja professori Mandelstamin selittäminä\nlevisivät keskuuteemme ja joitten pääasiallinen kannattaja oli\njuuri Toini Liljeström sekä Anna Schoultz. Muistan, minkä kauhean\nvaikutuksen meihin teki, kun kuulimme, että Toini, joka ei hyväksynyt\navioliittoakaan luettuaan »Kreuzersonaatin» ja vaati ehdotonta\nsukupuolista kieltäytymistä miesten ja naisten välillä, yhtäkkiä\noli mennyt kihloihin Juho Jänneksen kanssa Berliinissä. Mikä kauhea\ntapahtuma ja uskottomuus Tolstoita vastaan! Ainoa lohdutuksemme\noli, että avioliiton kuulemma piti olla platooninen, Huokasimme\nhelpotuksesta, että edes yksi meistä oli päättänyt pysyä ihanteissaan,\nmutta... piakkoin ilmestyi kumminkin pikku-Jänneksiä maailmaan, joka\ntaas oli yhtä periaatenaista köyhempi. (Entäs Toini Jänneksen kohtalo\nja kuolema sodassa!)\n\n»Verismiin» liittyi meillä sitten myös tuo tavaton Weiningerin\nviha... Ei ollut sitä ylioppilaspoikanaskalia — joka saksaa osasi ja\nhiukankin kirjallisuutta harrasti — joka ei olisi siihen aikaan lukenut\nWeiningerin häväistyskirjaa naisolennosta ja siteerannut siitä meidän\nkiusaksemme röyhkeyksiä. Ja näihin liittyivät vielä sairaalloista\nnaisvihaa uhkuvat Nietzsche-sitaatit. Kylläpä meillä tappelemista\nolikin!\n\nEipä ihmekään, että me siis myös yleisesti innostuimme naisasiaan.\nMinä olin jo Tartossa lukenut Lilly Bruunia ja Laura Marbachia ja\ntiesin, kuka oli Alexandra Gripenberg, vaikk'en ikinä olisi luullut\nhänen olevan niin vailla naisellista suloa... Joka tapauksessa me tytöt\ntutustuimme Alexandraan ja Hilda Käkikoskeen ja rouva Sjöströmiin\nja aloimme käydä Naisyhdistyksen kokouksissa. Minä kävin varmuuden\nvuoksi joskus nuorsuomalaistenkin naisten yhdistyksissä Tekla Hultinin\nkanssa. Ihailin kovasti noita arvokkaita vanhoja naisia, jotka niin\nitsetietoisen varmasti taistelivat meidän naisten paikasta auringossa,\nmutta samalla panin merkille, miten vähän nuoria naisia jo silloin\nkävi heidän kokouksissaan. Helvi ja minä olimme useinkin ainoat\nnuoret tytöt heidän joukossaan. Saimme Alexandralta englantilaisten\nsuffragettien liikettä koskevaa kirjallisuutta ja innostuimme kovasti\näänioikeustaistelusta, mikä näytti olevan niin äärimmäisen kaukana\nSuomen ja Venäjän oloista, mutta tulikin suurlakkoviikon jälkeen niin\näärimmäisen lähelle.\n\nMutta kaikki nämä harrastukset olivat oikeastaan sosiaalisia\nharrastuksia, vaikkumme sitä nimitystä siihen aikaan vielä osanneet\nkäyttää, ja yhtäkkiä minä huomasinkin, että olin joutunut sellaisen\nelämän pariin, josta minulla Tartossa ei ollut aavistustakaan,\nkehittyneempään yhteiskuntaan, jossa oli paljon oppimista.\n\nJa elämä, joka Tarton jälkeen oli tuntunut niin ohuelta, alkoi\nvähitellen täyttyä ja käydä jännittäväksi kaikkien niitten uusien\nprobleemain johdosta, jotka yhtäkkiä sukeltautuivat eteeni aivan\narkielämästä.\n\nJa sitten Kansallisteatteri... teatteri yleensä... Toiset tytöt\neivät olleet siitä erikoisen kiinnostuneita, joten se oikeastaan\njäi salaiseksi privaattiharrastuksekseni, josta en edes uskaltanut\nmuille kaikkea kertoa, sillä ainakin Helvin mielestä se oli hieman\nkevytmielisyyteen viittaavaa. Teatteri oli temppeli, jossa istuin\nsilmät ja kädet kuumina. Se oli minun omaa salaperäistä elämääni,\njosta en raaskinut muille kertoa. Jännitys ennen esiripun nousua\nRosmersholmissa oli niin tavaton, että purin huuleni verille.\nEläytymiskykyni ja mielikuvitukseni on teatterissa aina ollut hieman\njärkyttävä. Kaikki mitä näyttämöllä tapahtuu, on aina ollut minun\nomaa elämääni... vaikka olisin sen itse sinne kirjoittanutkin. — Olen\ntärissyt vielä omienkin kappaleitteni esityksissä, nähtyäni ne kymmenet\nkerrat... En ole koskaan elänyt niin rikkaasti kuin noina alkuaikoina\nteatterissa — enkä puhunut kenellekään mitään. Tuskallista oli, etten\npäässyt teatteriin ensi vuosina kuin aina joskus viikkojen päästä,\nkoska olin kaikki illat kiinni — professorin tunnit ja osakunta! Ja\nvaikka professori luopuikin tunneistaan silloin, kun olin kutsuttu\ninspehtorin tahi Danielsonien tahi Genetzien luokse, ei tullut\nkysymykseenkään, että hän olisi luopunut tunnistaan teatterin vuoksi.\nNiin että pääsin teatteriin aina vain silloin, kun professorin itsensä\noli iltaisin lähdettävä johonkin ja sain koko illan vapaaksi.\n\nMinä näin Ida Aalbergin, Ison Idan, ja ennen kaikkea näin hänet\nRebeckana, valtavana, myrskyisenä, mukaansa tempaavana sanan\ntodellisessa merkityksessä. Minulla oli aina se tunne häntä\nkatsellessani, että hän liikkui liehuen aaltojen yllä ja ojensi\nkatsojalle tuhannen kättä temmaten hänet mukaansa kulkemaan suoraan,\nvapaana, ylpeänä halki maailmojen: nyt lähdetään pian kaikki,\nkaikki! Suuret dramaattiset eleet, joita nykyajan teatteri välttää,\nolivat yksinkertaisia ja luonnollisia hänelle, koska hän oli suuri\nja paloi, ja liekit pyrkivät hänestä leiskahtelemaan. Ero Idan ja\nhänen epigooniensa välillä Kansallisteatterissa ja yleensä Suomen\nnäyttämöillä oli se, että he kyllä perivät Idan suuret eleet, mutta\neivät ilmaisseetkaan niillä suurta ihmistä, vaan pienen ihmisen\ntyhjyyttä. Siten hänen tyylinsä muodostui suorastaan onnettomuudeksi\nnäyttämöille kummitellen vieläkin peloittavan luonnottomana.\n\nMinä muistan Emilie ja Kaarlo Bergbomin jäähyväisjuhlan\nKansallisteatterissa. Siellä he istuivat, kaksi vanhaa, väsynyttä,\nsairasta ihmistä näyttämöllä, vaatimattomina, ensi kerran itse mukana\nnäyttelemässä. Ja kaikki ne, jotka ikinä olivat joutuneet tekemisiin\nsuomalaisen teatterin kanssa ja etupäässä ne, jotka he itse olivat\nluoneet, tulivat näyttämölle toinen toisensa perästä kiittämään\nsuomalaisen teatterin luojia. Mahtoivatko he molemmat, jotka olivat\ntottuneet ohjaamaan jokaista askelta tuolla näyttämöllä, jaksaa sillä\nhetkellä muuta kuin tarkastaa tuon oman näytelmänsä ohjausta, siksi\ntiukkasilmäisinä he näyttivät katselevan noita esiintyjiä antautumatta\nvähääkään tilaisuuden edellyttämään tunteellisuuteen.\n\nUnohtumattomasta jäivät mieleeni siinä tilaisuudessa, paitsi\nkunnianosoituksia Bergbom-vanhuksille, suomalaisen teatterimaailman\nkahden suurimman diivan esiintymiset, nimittäin Aino Acktén ja Ida\nAalbergin. Molemmat suuria, molemmat persoonallisuuksia, jotka olivat\navanneet Euroopan ovet Suomen näyttämötaiteelle, molemmat dynaamisia,\nvoimakkaita ihmisiä, sivistyneitä ja valloittavia, kauniita ja\nmenestyksen kruunaamia. Molempia ympäröi helsinkiläisten silmissä\nromantiikan hohde, molemmat olivat tälle pienelle kansalle kuin ikkuna\nEurooppaan.\n\nMutta mikä ero heidän välillään — muutenkin kuin iässä! Aino\nliukui näyttämölle nuorena, häikäisevän kauniina ja eleganttina\nmaailmannaisena, hän kumarsi vanhuksille mallikelpoisen syvään ja\nhymyili heille säteilevästä Hän oli kuin tuulahdus ja säde suuresta\nmaailmasta, kuin täydellinen taideteos. Aivan kuin hän olisi juuri\nastunut esiin tuosta lämpimästä Edelfeltin kuvasta Ateneumin\nseinältä... Kuin Debussyn musiikki virheettömästi soitettuna.\n\nJa sitten Ida... Ehkäpä hän oli yhtä elegantti kuin Aino, mutta sitä ei\ntullut ajatelleeksi. Hän tuli näyttämölle kuin tuulen tuomana, isona,\nvapaana, luonnollisena, laahustimen hulmutessa hänen perässään. Ja\nsiinä silmänräpäyksessä hän täytti näyttämön persoonallisuudellaan.\nTuntui, kuin joku luonnonvoima olisi ympäröinyt vanhukset, kun hän\nitkien kumartui heidän eteensä. Hän personifioi heidän elämäntyönsä,\nhän oli noiden pienten vanhusten suuri lapsi ja luomus. Hänellä oli\nollut liian ahdasta, hän oli lähtenyt lentoon, oli riidellyt kuten aina\nkäy nuorten ja vanhojen välillä, oli palannut ja taas lähtenyt tuulen\nviemänä. Ja hän oli kaikessa valtavuudessaan niin syvästi ihminen,\nsellainen, joka lankeaa, nousee ja erehtyy, taistelee ja voittaa...\nSellainen minä olen, enkä voi toisenlainen olla, sillä sellaisia ovat\nihmiset, nuo ihanat oliot maailmassa... En muista, oliko Ida kaunis,\nmutta hän oli jollakin tavalla taisteleva ihminen... Rodinin veistos.\nHänessä ei ollut mitään sileätä, ei taskukokoista eikä teeskenneltyä...\nHän eli eikä teeskennellyt elämää.\n\nJos ajattelen Aino Acktén mahtavaa tempperamenttia, muistan, miten\nhän maineensa huipulla ollessaan kerran lauloi Sibeliuksen Syysiltaa\naivan kuin kaikki luonnonvoimat irtipäästäen. Ja sittenkin Ida\nylitti hänet. Ida oli kuin itse luonnonvoima. Jotain hänestä on Emmi\nJurkassa, mutta Emmi Jurkalla ei ole ollut Bergbomin kasvatusta.\nSamanlainen oli muuten Virossa rouva Altleis — kappale raakaa\nkultaa, räätälin vaimo Viljandista, jonka tohtori Menning sattumalta\nlöysi ja toi Vanemuine-teatteriin, missä hän loisti muutaman vuoden\nhäviten ilman asianomaista koulutusta. Minusta on aina tuntunut,\nettä Ida Aalberg, Jurkka ja Altleis ovat olleet nousevien kansojensa\nsuuria neroudenvälähdyksiä — Ida tuli Bergbomin toimesta aikoinaan\ntalteenotetuksi ja sivistyksen muokkaamaksi, Jurkka ja Altleis eivät\nsaaneet sitä huolenpitoa, eivätkä senvuoksi päässeet samalle tasolle.\n\nMuistan vielä erään tuokiokuvan Isosta Idasta suunnilleen samoilta\najoilta. Olin asemalla odottamassa jotain tuttua, jonka piti saapua\nPietarin-junalla. Juna tuli, ja toisen luokan vaunusta astui\nensimmäisenä Ida Aalberg parooninsa saattamana. Häntä vastaanottamassa\noli Maila Talvio, joka hätääntyneenä kiiruhti vaunun luokse huudahtaen:\n\n»Oi, oo, oo, oo, vapaaaaaaherrrrratarrrrr... tervetuloaaa... oo, oo,\nvapaaaherrratarrr...» Ärrät häipyivät hienoon tremoloon. Ida Aalberg\nsanoi kuivakiskoisesti:\n\n»Päivää, päivää, hauskaa päästä taas Helsinkiin. » Hän varjosti kädellä\nsilmiään ja kulki kuningattarena yli asemasillan Mailan sipsutellessa\nhänen vieressään...\n\nSe oli ainoa kerta elämässä, jolloin näin hänet ulkopuolella näyttämön:\nhän oli suuri Iida ja minä olin ylioppilastyttö, joka jumaloin häntä,\nja sellaisia oli paljon.\n\n\n\n\nHELSINKILÄISTÄ ARKIELÄMÄÄ VUODEN 1905 ALUSSA.\n\n\nJouluksi matkustin kotiini Viroon. Saavuin Tarttoon kuin mikäkin\nprimadonna — olinhan helsinkiläinen ylioppilas, isolla Y-llä, ja\nsangen blaseerattu nuori nainen suurkaupungista. Sallin armollisesti\ntarttolaisten ihailla itseäni ja salasin ilokyyneleitäni kotikaupungin\nvanhalla asemalla... Mutta kyynelistä huolimatta — Tartto näytti\njollain tavalla pienentyneeltä ja ränsistyneeltä. Ja minulla oli\nhirmumäärät Suomen politiikkaa kerrottavana, ja kummallista kyllä se\ntuntui jo minusta tärkeämmältä kuin kaikki, mitä Virossa tapahtui.\nJa vaikkakin nuo neljä viikkoa Walgassa ja Tartossa olivat ihanat,\nniin kumminkaan ei ero Tartosta enää tuntunut niin raskaalta kuin\nsyksyllä. Palasin Helsinkiin tammikuun puolivälissä Pietarin kautta,\njuuri tammikuun verisunnuntain jälkeen, ja kuulin Pietarissa setä\nJaansonin luona sattuneiden tapahtumain mainingeista... jotain oli\ntulossa, jotain ihmeellistä oli ilmassa, Venäjän perusmuurit vapisivat\nsodan mylläkässä. Sanat »vallankumous» ja »konstitutio», joita\nvain kuiskailtiin puoli vuotta sitten, olivat käyneet äänekkäiksi.\nTsaarin kenraalien sota meni hullusti, Port Arthur oli menetetty.\nKoko Pietari juorusi kenraalien komeista yksityisjunista, joissa\noli vaunulasteittain ballerinoja sekä lehmiä ja joitten vuoksi\nsotilasjunat eivät päässeet kulkemaan Mandshurian radoilla. Kerrottiin\npöyristyttäviä juttuja suuriruhtinaitten juopottelusta ja elämöimisestä\nsotanäyttämöillä sekä intendentuurissa tapahtuneista kavalluksista\nja varkauksista ja miten ylhäisöupseerit ostivat itsensä vapaiksi\nMandshuriasta elämöiden sen sijaan Pietarin loistoravintoloissa jne.\nKeinottelijat ansaitsivat miljoonia, ja koko Pietari eli loisteliaammin\nkuin koskaan ennen odottaen Rozestvenskin laivaston lähtöä. Laivoja\nkutsuttiin vanhoiksi kalosseiksi, eikä kukaan epäillyt, miten niitten\nkävisi. Harvat toivoivatkaan niille parempaa kohtaloa, kuin mikä\nniitten osaksi tuli. Pietari kihisi ja kuhisi. »Isä Gaponia» pidettiin\nsiihen aikaan vallankumouksellisena ja odotettiin hänen esiintymistään.\n\nSaavuin Helsinkiin kaikkine uutisineni melkein kuin kotiin. Täällä\njuhlittiin ylioppilaitten kesken Port Arthurin valloitusta ja\ntervehdittiin toisiaan »banzai» huudoilla, kuten Virossakin, vaikka\ntäällä ei muuten Mandshurian sotatilanteesta paljonkaan tiedetty.\nMutta minulle alkoi sotanäyttämöltä saapua sellaisia terveisiä,\njoista oli paljon iloa osakunnassakin. Virolaiset Mandshuriassa\nolevat upseerit, etenkin Alexander Tönisson, josta myöhemmin tuli\ntunnettu virolainen kenraali, sekä luutnantti Unt, myöhemmin\nitsenäisen Viron yleisesikunnan päällikkö, alkoivat nimittäin\nkirjoittaa minulle etupäässä tuohesta tehdyillä postikorteilla mitä\njännittävimpiä juttuja sotanäyttämöltä. He olivat molemmat olleet\nkavaljeerejani noissa Pihkovan manööverien yhteydessä pidetyissä\nkeisaritanssiaisissa, eivätkä milloinkaan unohtaneet ilmoittaa\nminulle olemassaolostaan. Toistenkin joukko-osastojen virolaiset\npojat seurasivat heidän esimerkkiään ja alkoivat kirjoitella ainoalle\nvirolaiselle naisylioppilaalle Suomessa. Ja ne kirjeet olivat jotakin\naivan toista kuin nämä nykyiset kirjeet sieltä jostakin, jotka eivät\nsaa sisältää muuta kuin lempeä. Nuo tuohikortit nähtävästi välttivät\nkaiken sensuurin, ainakin rintamalla, ja levittivät Ylioppilastalon\nkirjekaappiin mitä seikkaperäisimpiä tietoja armeijan liikkeistä,\ntoiveista ja ennen kaikkea epätoivosta sekä poikien inhosta koko hommaa\nkohtaan. En tiedä, oliko siinä sodassa sellaista ikävää laitosta\nkuin sensuuria olemassakaan. Ei se ainakaan minun korttieni suhteen\ntoiminut, ei siellä eikä myöskään Suomen postilaitoksen taholla, niin\nettä minulla ja ystävilläni oli erittäin tarkat tiedot tsaarin armeijan\nkohtalosta. Mutta kyllä kai japanilaisetkin tiesivät kaiken, mitä\nVenäjän armeijoissa tapahtui, paljon paremmin kuin venäläiset kenraalit\nitse.\n\nVaikka tapahtuuhan sitä kommelluksia paremmissakin perheissä ja\nnykyaikanakin. Tämän sodan alussa kertoi minulle eräs täällä\npakolaisena asuva itävaltalainen kirjailija, joka oli saapunut tänne\nTshekkoslovakiasta saksalaisten miehityksen jälkeen, saaneensa\neräältä vanhalta tshekkiläiseltä rouvalta, jonka kartanossa oli\nasunut, kirjeen. Siinä tuo vanha ihminen selitti, että saksalaiset\nrakensivat hänen maatilalleen Puolan rajalle kaikenlaisia\ntykistöasemia, kuvaten tarkkaan niitä kauheita tykkejä, mitä sinne\nasetettiin, ja koko rakennustoimintaa ja hänelle tuotettua harmia\naivan yksityiskohtaisesti... Kirje oli koko kauneudessaan kulkenut\nsaksalaisen sensuurin kautta. Kirjeen saajalle tuli kova hätä\nkirjoittaa tuolle vanhukselle, ettei hän jatkaisi sotaisia kuvauksiaan.\n\nSitä minä puolestani en luonnollisestikaan tehnyt, koska niistä\ntuohikorteista oli paljon iloa. Vieläkin minulla on monta niistä\ntallella, ja suurella hilpeydellä olen Alexander Tönissonin kanssa\nniitä monet kerrat muistellut.\n\nHäilymiseni nuor- ja vanhasuomalaisten ystävien välillä jatkui, ja\nhiljakseen tutustuin yhä lukuisampiin ihmisiin yliopistopiireissä.\nIlmapiiri kotona professori L:n luona oli aina yhtä painostava.\nSiksi olin kovin kiitollinen niistä sunnuntaista, jotka sain\nviettää lehtori Almbergin tai Genetzien perheessä, puhumattakaan\nniistä sunnuntaipäivällisistä Julius Ailion »poikamies-bolagissa»\nKatajanokalla. Siihen aikaan oli yliopistopiireissä muodissa, että\npoikamiehet lyöttäytyivät yhteen, vuokrasivat jostakin asunnon ja\nperustivat yhteisen kodin, johon nikkareilta tilattiin erikoisten\npiirustusten mukaiset herrainhuoneen kalustot. Sellaisen bolagin\nmuodostivat Julius Ailio ja dosentit Gunnar Suolahti ja J.H. Vennola.\nToisessa bolagissa asuivat Väinö Wuolijoki ja Edvard Gylling, ja\nmyöhemmin oli Arvo Haverilla, Ilmari Palménilla ja tuomari Strengillä\nsellainen bolagi, ennen kuin herrat menivät naimisiin. Kuten sanoin,\nniissä yhteisasunnoissa oli siis kaikilla herroilla erikoiset\nherrainhuoneen kalustot, jotka tilattiin piirustusten mukaan ja olivat\nenimmäkseen petsattua tai maalattua koivua, tietysti »Jugend »-tyyliin.\nJa kaikille yhteistä oli huono pehmustus sekä sarkapäälliset tuoleissa\nja sohvissa. Tyyliin kuului sitäpaitsi sarkamatto, joka peitti\nkoko huoneen ja oli oikeastaan samaa kangasta kuin huonekalujenkin\npäällinen. Sohvien kummassakin päässä olivat tavallisesti kirjakaapit\nvärilasiovineen. Kirjoituspöydät olivat valtavia ja nojatuolit kurjan\nepämukavia. En tiedä, mistä ne piirustukset oikeastaan tulivat, mutta\nnuo mainitut detaljit toistuivat joka huoneistossa.\n\nMutta kuinka hienoa ja tyylikästä se olikaan olevinaan siihen aikaan,\nja minkälaisia kauheita tomunpesiä nuo yli lattian kiinninaulatut\nkansalliset sarkalevyt olivat! Muuten tuo sarkakulttuuri ei suinkaan\nrajoittunut huone kaluihin ja mattoihin, vaan jatkui vielä herrojen\npuvuissakin: Gallenista ja Vettenhovi-Aspasta alkaen osakunnan\nleijoniin saakka kaikki teettivät itselleen sarkapukuja parhailla\nräätäleillä, kunnes kansallisillan teet taas joutuivat saamaan\neri ilmaisuja. Kalevalaiset naiset taitavat olla hieman myöhään\nsyntynyt haara tuosta ohimenneestä sarkakulttuurista, ellei se ole\nValhalla-villitystä...\n\nKun tohtori Ailio kutsui minut ensi kerran päivälliselle heidän\nbolagiinsa, olin aivan kauhistunut. Balttilaisen tytönhän oli aivan\nmahdotonta lähteä vierailulle yksinäisten herrojen kotiin. Mutta Ailio\noli joka tapauksessa osakunnan kuraattori ja muut herrat yliopiston\nopettajia. Puhuin asiasta tuskissani professori L:lle ja Helville,\njotka ilman muuta kehoittivat minua lähtemään Helvin selittäessä\nminulle itsenäisen naisen asemaa ja ryhtiä... Varmuuden vuoksi päätin\nkuitenkin olla hiiskumatta siitä ryhdistä Tartossa ja kotona, ja\ntunsin itseni kauhean syntiseksi soittaessani Ailion ovikelloa, vaikka\nyritinkin näytellä huoletonta maailmannaista. Ja kuinka tämä kaikki\nsitten muuttui Helsingissä muutaman vuoden kuluessa!\n\nNäillä päivällisillä Ailion luona, jossa kaikki kolme herraa edustivat\neri puolueita Ailion saarnatessa mietoa sosialismia, aloin joka\ntapauksessa saada jotain käsitystä siitä, mitä Siltasaarella tapahtui\nja mitä sosialidemokratia ja työväenpuolue tarkoittivat. Se näytti\naivan kauhealta eripuraisuuden kylvöltä, ja minä hyökkäilin kilpaa\nSuolahden ja Vennolan kanssa tuota kansan hajaannuttamisyritystä\nvastaan ja huomasin ihmeekseni, että siinä asiassa nuo niin suuresti\nhajaantuneet ja eripuraiset nuor- ja vanhasuomalaiset olivatkin ihan\nsamaa mieltä ja unohtivat omat keskinäiset vihansa... niinhän sitten\naina myöhemminkin kävi.\n\nNäillä sunnuntaipäivällisillä sain olla emäntänä ja tosiaankin\nharjoitella seurustelutaitoa, ja ennen kaikkea sain olla poissa\nhelsinkiläisen kotini painostavasta ilmapiiristä. Tavallisesti herrat\nsaattoivat minut kotiin siinä klo 7:n aikaan, jolloin minulla sitten\nvielä oli venäjänkielen tunti professorin kanssa, ellei hän ollut itse\njossain vierailemassa, niin että pääsin teatteriin.\n\nTämä seurustelu minua vanhempien miesten kanssa aikaansai sen, etten\nensimmäisinä lukukausina ollenkaan joutunut tekemisiin ikäisteni\nnuorten miesylioppilaitten kanssa muuten kuin noissa edellämainituissa\nvirallisissa kutsuissa, ja koko seura- ja ystäväpiirini aikaansai\nsen, että jouduin osakuntalaisistakin erilleen Danielsonin ja\nGenetzin tytärten piiriin, mistä joku osakunnan leijona vain silloin\ntällöin uskalsi pyytää minua Alppilan pikkujouluun tahi osakunnan\nsexoihin, jolloin tyttö haettiin kotoa sufflettiajurilla ja poika\noli frakkiasussa ja esitettiin kotiväelle. Niin etten varsinaista\nylioppilasten boheemielämää, josta Sveitsissä opiskelevat koulutoverini\njuttelivat, joutunut Helsingissä näkemäänkään, ennen kuin kolmantena\nylioppilasvuotenani suurlakon jälkeen.\n\nEnsimmäisinä ylioppilasvuosinani Helsingissä minua kumma kyllä\nviehättivät eniten suomalaiset vanhat naiset, ja he ansaitsevat\ntosiaankin oman lukunsa, kun ottaa huomioon, ettei heistä\nsivistyshistoriassamme löydä juuri jälkeäkään. Mainitsen vain muutamia:\nprofessorinrouva Julius Krohn, Aino Kallaksen äiti, lehtorinrouva Alma\nJalava, professorinrouva Kaarle Krohn, professorinrouva Danielson,\nIda Godenhjelm, Aino Kallaksen täti, neidit Alma ja Hanna Birckman\nja sitten tietenkin Augusta af Heurlin, senaattorinrouvat Vuorenheimo\nja Genetz sekä anoppini, Wuolijoen emäntä. Mutta Augusta ja Wuolijoen\nmummo ovat aivan erikoisaiheita, jotka ansaitsevat oman lukunsa.\n\nYhteistä ensinmainituille oli jonkinlainen sisäinen rauha, hiljaisuus\nja hienous ja siitä johtuva ystävällisyys kanssaihmisiä kohtaan, joka\noli kuin päivänpaistetta. Eivätkä he suinkaan olleet aivan vieraita\nelämälle, vaikka vaikuttivatkin kukkasilta. Päinvastoin heitä suuresti\nkiinnosti miestensä työ sekä yhteiskunnalliset asiat, he elivät mukana\nja seurasivat kaikkia kulttuuri-ilmiöitä, puhumattakaan sellaisista\nintohimoisista poliitikoista kuin Agnes Vuorenheimo, joka omakätisesti\nkävi jakamassa kagaaleille kiusallisia kirjoituksia kirjeluukuista ja\nsaattoi tuntikaupalla istua puhelimessa haukkumassa Jonas Castrénia\nAugusta af Heurlinille tehden sen valtavan temperamenttisesti. Yhtä\nsuvaitsematon kuin Vuorenheimo — muuten Hatanpään Idmaneja — oli\nmiehensä poliittisia vastustajia kohtaan, yhtä suvaitsevainen hän oli\nlapsiaan ja ympäristöään kohtaan ja yhtä avulias ihmisille. Rouva\nKaarle Krohn — omaa sukua von Cleve — oli hiljainen, mutta hänen\nkerrottiin olevan voimakas luonne. En tiedä, miten paljon perää oli\njutussa, että hän laittomuusmanifestin jälkeen oli pukeutunut mustiin,\nkuten kaikki intohimoiset perustuslailliset naiset, ja että professori,\njoka oli vanhasuomalainen, olisi silloin vaatinut, että jos hän sen\ntekee, hän saisi lopun ikäänsä käydä puettuna mustiin. Tosiasia vain\non, etten ole koskaan nähnyt häntä muussa kuin mustassa puvussa.\n\nEniten kukkamainen ja ehkäpä kultaisin kaikista noista naisista oli\nprofessorinrouva Danielson, jonka osaksi ehkä tuli eniten suruja. Mutta\nnuo naiset osasivat kantaa suruja ja kohtaloniskujakin aivan kuin\nkruunua tai hiljaista hohdetta päänsä ympärillä. Uudet ajat tulivat\nrämisevine ristiriitoineen — he kuittasivat ne hienolla hymyllään\neivätkä asettuneet lastensa tielle. Ehkäpä joskus päivittelivät\nhieman vanhoille keittäjilleen tahi valittelivat pienin huokauksin\nkahvikesteissään, toistivat mahdollisesti pienellä pelolla siellä\ntäällä kuulemiaan juttuja uuden ajan kauhuista, mutta kieltäytyivät\nkumminkin uskomasta niihin eivätkä ristiinnaulinneet lähimmäistensä\nmainetta suotta, vaan koettivat kääntää asiat parhain päin.\n\nTietysti siihen aikaan miehet suojasivat heitä myrskyiltä. Heillä oli\nturvalliset kodit, säännöllinen elämä ja toimeentulo. Elämä ei vaatinut\nheiltä ylivoimaista työtä, ei uhannut heidän kotejaan, miehiään,\nlapsiaan. On helppoa olla hyvä silloin, kun elämä on sinulle hyvä.\nMutta sittenkin on naisia, jotka eivät sitä silloinkaan ole, enkä voi\nmuuta kuin kunnioituksella ajatella noita nuoruuteni ajan vanhoja\nnaisia, joitten herttainen olemus ja viisas hymy valaisivat minunkin\nelämääni sellaiseen aikaan, jolloin yksinäinen nuori tyttö vieraassa\nmaassa kaipasi ystävällisyyttä.\n\nMuuten nuoret Suomessa yleensäkin kehittyvät hitaasti, erikoisesti\nnuoret naiset, puhumattakaan vielä vuosisatamme alkuvuosista,\njotka ainakin suurlakkoon saakka muutenkin taisivat olla kuollutta\naikaa itsenäisten naisten kehityksessä. Naisliikkeen ensimmäinen\ntaistelukausi oli ohitse Minna Canthin aikaisen suurinnostuksen mukana,\neikä äänioikeustaistelu ollut vielä saavuttanut huippuaan. Oikeastaan\nse ei sitä Suomessa koskaan saavuttanutkaan, koska nuo valtiolliset\noikeudet saatiin melkein lahjaksi suurlakon jälkeen, kiitos\npohjoismaisten naisten tasa-arvoisuustunteen historiallisen taustan.\nYliopistossakin oli naisten asema jo siihen aikaan siksi vakiintunut,\nettei taistelumieltä muuhun enää tarvittukaan kuin tupakkasotaan\nosakunnissa. Nuorten sivistyneitten naisten joukossa ei sen vuoksi\nenää huomannut minkäänlaista innostusta naisasiaan, eikä juuri paljon\nmuuhunkaan, lukuunottamatta tuota pientä joukkoamme, josta yllä olen\nkertonut.\n\nTuloksena oli, etteivät toverini kovinkaan paljon kiinnostaneet minua,\nvaan viihdyin paljon paremmin vanhempien naisten seurassa, kunnes\nsuurlakko yhdellä iskulla muutti koko elämäni taustan.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN TUTKINTONI YLIOPISTOSSA.\n\n\nYleinen historia on kai luettavilta kirjamääriltään pisin aine\nyliopistossa, ja ainakin minun aikanani se voitiin tenttiä kolmessa\neri osassa: Pohjoismaiden historia ja vanha aika kumpikin erikseen\nennakkotentteinä ja lopuksi keski- ja uusi aika yhdessä.\n\nKoska yleinen historia oli estetiikan ja kansanrunouden ohella\npääaineenani, päätin tenttiä ainakin Pohjoismaiden historian\nensimmäisenä lukuvuotenani, puhumattakaan siitä, että se muutenkin\noli minulle tärkeä tutustuessani Suomen ja Ruotsin historiaan ja\noloihin, ja koska siihen kuuluvan Venäjän historian jo tunsin koko\nperusteellisesti kouluajaltani. Ruotsalaisia Ruotsin historian kirjoja\nlukiessani opin sitäpaitsi samalla ruotsia.\n\nJoulun jälkeen aloin siis ahkerasti lukea kaikkien noiden luentojeni\nohella, joita ristikseni olin ruvennut turhanpäiten kuuntelemaan. Sain\ntehdä ankarasti työtä, sillä venäläisessä kimnaasissa käsiteltiin\naikoinani Ruotsin historiaa ainoastaan minimaalisesti yleisen historian\nyhteydessä, niin että koko Pohjoismaiden historia ja ennen kaikkea\nRuotsin perustuslain historia oli minulle aivan uutta. Mutta se oli\nsamalla ihastuttava aine.\n\nTehtyäni siis kovasti työtä luulin huhtikuussa olevani valmis ja lähdin\nilmoittautumaan professori Magnus Schybergsonille, joka oli oikeastaan\nyleisen historian professori, mutta hoiti siihen aikaan jostain syystä\nPohjoismaiden historian professuuria. Professori S. oli ankarannäköinen\nherra, vähänläntä, melko roteva, hieman vihaisenmuotoinen ja\nkuivakiskoinen mies, joka katseli minua silmälasiensa ylitse, otti\nilmoitukseni vastaan ja suostui siihen, että saisin tenttiä saksaksi,\nkoska osasin suomea suunnilleen yhtä huonosti kuin professori itse ja\nruotsia vielä vähemmän.\n\nMääräpäivä oli huhtikuun puolivälissä. Viimeisen viikon luin yötä\npäivää tarttolaiseen malliin, mutta kun tuo päivä lähestyi, minusta\ntuntui, etten kuitenkaan vielä osannut mitään, ja lähdin jo paria\npäivää aikaisemmin ilmoittamaan professorille, etten vielä ollut valmis\nja pyytämään parin viikon lykkäystä. Siihen aikaan tentittiin vielä\nprofessorien luona kotona. Minulla oli raskas matka yli Katajanokan\nsillan; oli sangen häpeällistä, että jo ensimmäistä tenttiä varten\ntäytyi pyytää lykkäystä, mutta eihän sille mitään voinut. Professori\nkatsoi minua pitkään, mutta suostui siihen, että tulisin parin viikon\npäästä.\n\nTaas kaksi viikkoa ankaraa työtä. Vappuna olin aivan yksin.\nTyttötoverini olivat kaikki heiloineen vapputanssiaisissa, mutta\nminulla ei sellaista ollut, eikä kukaan poika osannut minua pyytääkään,\nkoska kuukauteen en ollut näyttäytynyt osakunnassa. Professori\nL. kehoitti minua kuitenkin, että menisin katsomaan kuuluisia\nylioppilaskunnan vapputanssiaisia, ja otaksuen, että siellä sittenkin\nlöytäisin tanssittajia, lähdinkin sinne. Tartossa oli tavallista, että\ntytöt lähtivät ylioppilasosakuntien baaleihin vanhempiensa ja tätiensä\nkanssa, ja ylioppilaskunnan tanssiaisia siinä venäläisessä yliopistossa\nei koskaan ollutkaan. Mutta hullusti minun vain kävi. Siellä minä\nistuin kuin nalli kalliolla, sillä kaikilla tutuilla pojilla oli omat\nheilat mukana, ja ainoastaan säälistä jonkun toverin sulhanen kävi\nminua tanssittamassa. Se oli ankara isku hemmoitellulle tarttolaiselle.\nLäksin piankin yksin kotiin, sillä nuo tuntemattomat, vappuhumalassa\nkeikkuvat kavaljeerit alkoivat peloittaa minua... Läksin kotiin ja\nistuuduin kirjojeni ääreen, jottei tarvitsisi itkeä, ja luin melkein\naamuun saakka. Mutta se olikin viimeinen yksin viettämäni vappu.\n\nTaas saapui tenttipäivä ja samalla sellainen »skakkus», että muistini\nkävisi kokonaan ja tuntui, etten mitenkään vielä ollut valmis, että\nRuotsin perustuslaki oli yhtenä puurona päässäni ja kaikki kuninkaat ja\nsodat sotkeutuivat toisiinsa. En missään tapauksessa saattanut lähteä\nhäpäisemään itseäni ensimmäisessä tentissäni yliopistossa, häpäisemään\nvieläpä koko Viron maata ja kansaa jonkun ruotsalaisen professorin\nsilmissä.\n\nLähdin siis taas raskain sydämin Katajanokalle ankaran professorin\neteiseen, niiasin ja selitin, että tunsin itseni sairaaksi, ja pyysin\nlupaa tulla vasta viikon päästä uudelleen.\n\nProfessori melkein hymyili ja oli ihmeekseni oikeastaan ystävällisempi\nkuin ensimmäisellä kerralla. Soi minulle siis anteeksi ja suostui\nsiihen että tulisin viikon päästä, kun terveyteni olisi parempi.\n\nKiiruhdin ilomielin ja rohkaistuneena kotiin, ja lukuunottamatta noita\nprofessori L:n venäjänkielen tunteja en tehnyt koko viikkoon muuta kuin\nluin aamusta iltaan pistäytymättä enempää yliopistossa kuin ulkonakaan\nja kieltäytyen tapaamasta tovereitanikin.\n\nTuli taas tenttipäivä, ja taaskin tunsin, että kaikki työni oli\nollut turhaa. En osannut yhtään mitään, pääni oli täynnä lyijyä.\nOli päivänselvää, etten voinut tenttiä ja että kaikkein parasta oli\nmyöntää suoraan professorille, etten kaikesta työstäni huolimatta\ntuntenut osaavani mitään ja pyytää lupaa siirtää tenttini syksyyn. Se\nmerkitsisi, että tulisin lukemaan koko kesän, mutta samalla se olisi\ntavaton skandaali. Koko ensimmäisenä yliopistovuotenani en siis olisi\nkyennyt saamaan valmiiksi mitään paitsi noita seminaariesitelmiäni.\n\nYhä raskaammalla mielellä kuljin taas Katajanokan siltaa ja soitin\nprofessorin ovikelloa. Esitin asiani täysin murtuneena. Sanoin, että\nvaikka olin koko lukukauden ahkerasti tehnyt työtä, tunsin, etten\nvieläkään osannut mitään Pohjoismaiden historiasta ja pyysin saada\njättää koko tentin syksyyn.\n\nProfessori sanoi moneen kertaan hm, hm, hm, yskäisi pari kertaa ja\nsanoi, että joskus hänestäkin tuntui, ettei hän osannut Pohjoismaiden\nhistoriaa. Tämä oli inhimillistä kieltä, hämmästyin ja kuuntelin\nkorvat hörössä. Sitten professori pani vieläkin muutaman kerran hm,\nhm, hm, ja sanoi, että koska oli lauantai-ilta eikä mitään tekemistä,\nniin hän tahtoisi hieman jutella kanssani Viron oloista. Käski minut\ntyöhuoneeseensa ja alkoi kysellä kaikenlaista Viron ja Venäjän väleistä\nsekä Baltian erikoisoikeuksista ja noista Landtag'imme perusteista ja\nvanhasta Viron kunnallisjärjestelmästä. Kerroin hänelle senaattori\nManasseinin revisioista Virossa, venäläistyttämisen alkuajoista ja\naateliston virheistä sen yhteydessä. Sitten hän tiedusteli Ruotsin ajan\nmuistoja Balticumissa ja mitä reduktio sielläkin merkitsi. Lopuksi me\nväittelimme Katariina Toisesta ja siirryimme juttelemaan Venäjän ja\nRuotsin suhteista ja Code Napoleonin vaikutuksesta Ruotsin lakiin jne.\nJa yhtäkkiä minulle tuli hirveä aavistus:\n\n— Ette suinkaan tenttaa minua, professori...\n\n— En ollenkaan, hymähti professori, ja soitti meille kahvia. —\nJutellaan vain...\n\nSäikähdykseni meni ohitse. Taas juteltiin politiikkaa, juotiin kahvia\nja minä kerroin hänelle ihastuksestani 1734 vuoden lakiin ja että\nolin lukenut puolet Naimakaarta ulkoa kuin kansanrunoa. Kerroin\niki-ihastuksestani Kustaa Waasaan ja sen sellaisista asioista,\njoista en juuri ollut siihen saakka saanut tilaisuutta kenellekään\nymmärtäväiselle puhua, ja panin sitten professorin ahtaalle kuningatar\nKristiinan kääntymisen suhteen, jota hänen historiankirjansa ei\nmitenkään kyennyt selittämään, eikä Strindbergkään. Professori\ninnostui, ja sitten minäkin innostuin lisää ja jatkoin professorin\ntenttaamista kaikkien kysymysten suhteen, jotka jäivät epäselviksi\nhänen historiankirjassaan, ja lopuksi riideltiin Nuijasodasta... Ja\nsitten oli kello jo 8, totesi professori, pieni hymy silmänurkassa.\nOlimme jutelleet yli kolme tuntia. Ja kun minä kiitin ja nousin, pyysi\nhän hieman kurillisesti virnistäen opintokirjani ja kirjoitti siihen,\nettä olin suorittanut tutkintoni korkeimmalla arvosanalla.\n\nMinä olin todellakin pyörtyä ja tein sen hirveän skandaalin, että itkin\nkuin mikäkin...\n\nProfessori sanoi että hm, hm, hm ja että hän on pitkän elämänsä\nvarrella tullut tentanneeksi monenlaisia ylioppilaita.\n\nMutta hänhän olikin eduskunnan »ryhmän», Emil Schybergsonin veli\nja erittäin sivistynyt ja valistunut mies... ruotsalaisen puolueen\npylväitä. Minun sydämeni hän voitti ikuisiksi ajoiksi.\n\nTuskinpa niin onnellista ihmistä on koskaan kulkenut Katajanokan sillan\nylitse kaupunkiin päin. Seisoin siinä pitkän aikaa kaidepuuhun nojaten\nja nauroin ja itkin.\n\nTuntuu, että vieläkin tulen kerran elämässäni sillä tavoin kulkemaan\nKatajanokan sillan yli... kotiin.\n\nMutta ehdottomasti paras tapa päästä tentistä on ruveta tenttaamaan\ntenttaajaa. Sen olen usein tehnyt.\n\nJossakin uusmaalaisten illanvietossa oli professori Schybergson\nkertonut Gustaf Mattsonille oman versionsa tuosta tentistä. Hän oli\nkovin liioitellut asiaa ja kertonut koko jutun anekdoottina siitä,\nmiten hän kerran joutui tentattavansa tentattavaksi. Kyllä se sentään\noli hän, joka ihmistuntijana itse asiat siihen johti.\n\nMutta professori Schybergson teki minulle suuren palveluksen\nkertomalla tämän jutun latinan professorille, Gustafssonille, joka\noli tiedekuntamme dekaani ja kaikkien tyttöjen verivihollinen ja\nitkettäjä pro exercitiossa ja missä hän vain tuli tekemisiin heidän\nkanssaan. Ja kun minä sitten aikoinani pääsin pro exercitiosta niillä\nvähäisillä latinan tiedoilla, mitkä olin puolittain leikkien kyennyt\nitselleni hankkimaan, niin täytyi siinä olla vaikuttamassa jonkinlainen\nsalaperäinen myötätunto minua kohtaan ehkäpä johtuen Pohjoismaiden\nhistoriasta ja 1734 vuoden laista — professori Gustafsson oli\nruotsalaisen puolueen huomattavimpia miehiä.\n\n\n\n\nSUURIA MUUTOKSIA KOTIELÄMÄSSÄNI.\n\nTUTUSTUIN ILMIELÄVIIN TAITEILIJOIHIN.\n\n\nEräänä aamuna ilmoitti Edith L. minulle, että hänen äitinsä tai isänsä\noli sairastunut ja että hän matkustaisi kotiinsa Savoon. Mutta hän\nnäytti kovin salaperäisen iloiselta sellaisesta uutisesta huolimatta.\nAutoin häntä lukuisain matkalaukkujensa pakkauksessa ja ihmettelin,\nettä hän otti niin tavattoman paljon tavaroita mukaansa, jopa suuren\nmäärän liinavaatteitakin. Olin kovasti kiintynyt tuohon yksinäiseen\nihmiseen, joka kohteli minua toverinaan, vaikka ikäeromme olikin\nlikipitäen äidin ja tyttären. Kaikesta päättäen, kuten hän itse\nsanoikin, valmistautui hän olemaan poissa ainakin koko kevään. Hän\nkertoi, että taiteilijatar Ester Helenius oli luvannut tulla siksi\naikaa emännäksi taloon, ja koska muuta huonetta ei ollut, niin hän\ntulisi olemaan huonetoverinani sen ajan kuin viipyisi talossa.\n\nOlin hieman ihmeissäni, ettei minulta ollenkaan tiedusteltu,\nhaluaisinko huonetoveria, ja olin aivan kauhistunut ajatuksesta,\nettä minun pitäisi asua samassa huoneessa vieraan ihmisen kanssa.\nSiihen saakka oli Salme-sisareni ollut ainoana huonetoverinani, ja\nriidelleet olimme aina. Asia tuntui peloittavalta, ja ajattelin jo\nruveta kuulustelemaan itselleni uusia asuinsijoja. Ennen kaikkea\nminua peloitti tuo naistaiteilija. En ollut sellaista otusta vielä\nkoskaan nähnyt, ja kuvittelin hirveitä. Mutta kun Ester Helenius tuli\ntutustumiskäynnille koko vaatimattomuudessaan ja luonnollisuudessaan\nja boheemisuurpiirteisyydessään, oli pelkoni tipotiessään. Sitäpaitsi\ntuntui hirmuisen jännittävältä asua samassa huoneessa taiteilijattaren\nkanssa, ja niin siitä sitten sovittiin.\n\nProfessorin rouva siis matkusti Pyrensä kanssa. Minä olin ainoa, joka\nhäntä kaipasi, vaikkakin äänettömästi ja — minus Pyreä... se piski oli\nja pysyi vihollisenani. Muuten Edith hävisi aivan huomaamattomasti;\nprofessori ja Ester eivät koskaan maininneet hänen olemassaolostaan.\nEster istui hänen paikallaan ja jutteli professorin kanssa heidän\nyhteisistä nuoruudenmuistoistaan, ja professori nuorentui, humanisoitui\nja vilkastui. Keittäjä ja sisäkkö jatkoivat töitään kuin ennenkin,\nhekään eivät milloinkaan kaivanneet emäntäänsä, kun olivat professorin\nkotipuolesta kotoisin. Tuskinpa koskaan on ihminen lähtenyt talosta\njättäen niin vähän jälkiä itsestään... ja oltuaan siinä kumminkin lähes\n15 vuotta emäntänä. Vain maisteri Winter ja minä silmäilimme joskus\nsalavihkaa toisiimme muistellessamme häntä, ja pian mekin unohdimme...\n\nEsterin mukana tuli taloon hänen taiteilijaystäviään, ennen kaikkea\nHilda Maria Flodin, josta sitten parikymmentä vuotta myöhemmin tuli\ntoinen rouva professori L. Sitä ennen kuitenkin Hilda Maria ennätti\nolla naimisissa Jussi Rissasen kanssa. Kerrotaan, että hän kihloihin\nmentyään soitti Hufvudstadsbladetiin ilmoittaen, että hän oli Hilda\nMaria Flodin, valtioneuvoksen tytär (ellen erehdy), ja että hän oli\nmennyt kihloihin. Sieltä kysyttiin kohteliaasti: »Vem är den lyckliga?»\njolloin Hilda Maria vastasi: »De ä' bara Jussi Rissanen...»\n\nMutta siihen aikaan olivat sekä Ester että Hilda Maria suloisen\ntietämättömiä kaikista maailman asioista paitsi TAITEESTA, hyvin isoin\nkirjaimin, ja lukivat ainoastaan Dantea. En tiedä kuka tuon muodin oli\nalkuunpannut, mutta tytöt hikoilivat kaikki Divina Commedian kimpussa;\nse tuntui olevan aivan kuin pääsyvaatimus suomalaisen taiteilijan\nohdakkeiselle tielle... Danten käsikynkässä Ateneumin portaita ylös,\nse sopi silloin mielestäni ainakin Esterille, kun Ester aina on ollut\nhieman Danten näköinenkin kulmikkuudessaan. Minulle selvisi myöskin,\nettä professori L. oli tulossa mesenaatiksi ja taiteenharrastajaksi,\nkuten helsinkiläiset lääkärit yleensä olivat siihen aikaan ja vielä\nnykyisinkin ovat. Jos katselee lääkärien odotushuoneita ja taidetta\nniitten seinillä, niin ymmärtää kyllä, että suurimman osan siitä täytyy\nolla ostettu taidearpajaisista tai nuorten taiteilijain kannatuksen\nvuoksi, siksi absoluuttisen persoonattomia nuo taulut ovat ja niin\nilman henkilökohtaista taideharrastusta valittuja.\n\nProfessori L:n elämälle joka tapauksessa tämä taiteen harrastus antoi\nsisältöä, ja Ester maalasi siihen aikaan professorin tilauksesta erään\nihanan syysmaiseman, joka viimeiseen saakka on ollut professorin salin\nkauneimpana koristuksena.\n\nSamalla Ester myöskin innostui maalaamaan muotokuvani, joka tähän asti\non jäänytkin ainoaksi kuvakseni lukuunottamatta Thyra Malmströmin v.\n1918 tekemää miniatyyriä, joka joutui Englantiin. Ester Heleniuksen\nmaalaaman kuvan osti professori L., ja häneltä se myöhemmin joutui\nisälleni. Kuva esittää tyypillistä mustiin puettua tuon ajan\nylioppilastyttöä, joka on valmiina valloittamaan maailmaa... nyt sitä\nmennään...\n\nHilda Maria Flodin muovaili samaan aikaan käteni, niin että aloin\ntuntea itseni oikein taiteilijain malliksi. Meillä vierailivat mm.\nEhrströmit, hän itse pyöreänä ja pulleana ja käytännöllisenä, sekä\nhänen rouvansa hentona kuin huokaus. Kävi myöskin Åke Lauren, joka\ntuntui ajattelevan ja tietävän jotakin taiteesta, sekä Fahle Basilier,\njoka aavemaisin hymyin selaili Divina Commediaa ja yritti vipata\nprofessorilta, luultavasti onnistumatta. Ja koko tämä taiteilijaseura\npoltteli tupakkaa neitsytkammiossani ja loikoi sen ainoalla kovalla,\nvaatimattomalla »sheslongilla», ellei suorastaan istuutunut sängylleni\näärimmäiseksi pikkuporvarilliseksi kauhukseni, jota Ester ei ollenkaan\nvoinut käsittää, niin että välillämme jäi ratkaisematta, oliko sänkyni\npäiväpeitteelle kunniaksi vai ei, että niin aavemainen taiteilija kuin\nFahle Basilier sai sille istuutua.\n\nMutta yleensä: toimeen tultiin, toimeen tultiin, ja Ester raukka sai\nkitua yökaudet vuoteessaan, kun minä luin Pohjoismaiden historiaa,\nkunnes armahdin häntä ja siirsin lukupöytäni ruokasaliin.\n\nMutta Edith L:stä ei kuulunut mitään, ja parin viikon päästä koko talo\noli hänet unohtanut. Ester osti meille kahvileivät ja leivokset, ruoka\nilmestyi pöytään kuin ennenkin, ja huoneet siivottiin kuin ennen. Vain\nPyre-piskin kaulanauhakelloa ei enää kuulunut käytävässä. Sisäkkö\nkertoi, että tuo tomuttunut morsiusvihkokin oli hävinnyt professorin\nmakuuhuoneesta ja että hänestä tuntui, että se oli hävinnyt ikuisiksi\najoiksi.\n\n\n\n\nKESÄ 1905.\n\n\nOlin suorittanut yliopistokurssin Pohjoismaiden historiassa ja\nmatkustin kotiin sangen ylpeänä.\n\nMatkustin meren yli kevättä kohti.\n\nKoko yliopistoaikanani oli jokavuotinen autuuteni tuo matka meren\nyli kevään syliin. Tallinnan ja Helsingin välillä on jo melkein\nkahden viikon ero kevään tulossa, ja Helsingin ja Etelä-Viron ero\non ainakin kolme viikkoa. Kun täällä tuskin ovat lehdet puhjenneet\npuuhun, kukkivat Tallinnan lähellä jo tuomet ja siitä eteenpäin hurmaa\nmatkaajan vanhojen asematalojen puutarhain sireenintuoksu ja jo\nTartosta alkaen kukkivat omenapuut.\n\nLähdin Tallinnasta iltajunalla, joka vanhaan aikaan hitaasti\nluikerteli Järvamaan metsien kautta pysähtyen puuskuttaen harmaitten\nmatalien asematalojen eteen. En koskaan malttanut istua tomuisissa\nrautatievaunuissa. Seisoin junasillalla ja katselin metsänreunoilla\nniittyjen takana lepäileviä vanhoja, leveitä olkikattoisia taloja,\njotka olivat kuin harmaita jättiläistatteja ikikoivujen ja kukkivien\ntuomien alla. Kevätkostea, lämminnyt maa tuoksui huumaavasti\ntuomentuoksun leijaillessa iltatuulessa. Asemilla hämärässä kahisivat\njuuri puhjenneet hennot, leveänlaiskat pihlajain ja jalavain lehdet\nympäröiden tuomien valkovihkoja hempeällä vehreydellään, ja kaukaisista\nkartanonpuistoista kuului satakielen ensimmäisiä liverryksiä. Ja\netelämpänä peitti rautatien pengertä jo sirkunsilmäin heleänlila matto,\nja niitten raskaat tuoksuvat tertut huojuivat hennoissa varsissaan\njunan puhkuessa ohitse.\n\nJa sitten alkoi joillakin asemilla tuntua huumaavaa sireenin tuoksua,\nja ihmisetkin liikkuivat siellä hiljaisen äänettöminä, aivan kuin tuon\nraskaan tuoksun lumoamina. Suomen sireenit eivät tuoksu niin luvattoman\ntukahduttavasti ja salaperäisen lohduttavasti.\n\nTarton asemalla oli jo kesä, kahisivat kastanjat ja lehmukset, ja\nrakkaat ihmiset olivat vastassani. Kaikki oli suunnilleen samanlaista,\npaitsi minä itse. Suomi oli alkanut hidastuttaa, hiljentää ja sammuttaa\nminua, väitti tohtori Luiga, eikä tuo hänen mielestään pukenut\nminua. Sen siitä sai, kun koetti käyttäytyä arvokkaasti! Luiga ei\nkerta kaikkiaan pitänyt arvokkaasta käytöksestä, joka oli hänen oma\npäävirheensä.\n\nWalgassa oli puutarhamme yhtenä valkoisena kukkamerenä. Kukkivat sekä\nluumu- että omenapuut, ja niitten välissä ruoholla lainehtivat mamman\nkutomat valkoiset pyyheliinakankaat, jotka tuoksuivat pellavalta.\nEikä minua kukaan enää torunut, vaikka makasinkin niillä ja annoin\nkukkalumen leijailla kasvoilleni, mikä on ihaninta maan päällä, kun\ntaivaan sinessä leivoset laulavat ja aurinko omenapuun oksien lomitse\nyrittää väkisin suudella. Pappa oli taittanut monta omenapuunoksaa\nkukkamaljakkoon pöydälleni, mikä oli suuri synti ja omenanmurha, mitä\nemme lapsena ikinä olisi uskaltaneet tehdä. Vaikka taidettiin sitä\nkumminkin tehdä, luvaten samalla luopua yhtä monesta omenasta... Vain\npuun oksassa sai suudella vaaleanpunaista omenankukan sydäntä, ja olin\nvarma, että tunsin, miten kukan sydän tykytti huulieni alla.\n\nOlin kesällä usein Tartossa, mutta aloin jo tuntea itseni omituisen\nvieraaksi Viron politiikan suhteen. Rupesin katselemaan sitä kaukaa\nja mittaamaan sitä Suomen mittapuulla. Olin päättänyt kirjoittaa\nlaudaturtutkimuksen Pohjoismaiden historiasta, Ruotsin ajan jäljistä\nVirossa. Tönisson oli siitä kovasti innostunut ja kehoitti minua\narkistotutkimuksiin jo sinä keväänä, ja niinpä heinäkuussa tulin\nTarttoon ja ryhdyin työhön yliopiston kirjastossa Wissen-Sien suureksi\nihastukseksi.\n\nAino Kallas kutsui minut asumaan heidän tyhjään kaupunkikotiinsa,\nkoska perhe oli Elvassa huvilalla. Ja päivällistä minä söin\nTönissonilla, vietettyäni päiväni kirjaston viileitten holvien alla\nmitä mielenkiintoisimmassa työssä. Asuin siis ypöyksin aivan tyhjässä\ntalossa, sillä alakerrankin perhe oli maalla. Join aamukahvini\nkaupungilla Wernerin konditoriassa, ja illalla söin kotona voileipää\nja maitoa, joten talossa ei ollut minkäänlaista taloutta. Ja ainoana\nseuranani olivat talon — rotat, tuo Tarton kaikkien vanhojen\nrakennusten ikuinen vitsaus. Ja seuraa niistä olikin. Makuuhuoneeni,\nlastenhuoneen, ovi täytyi pitää tiukasti kiinni, etteivät ne päässeet\nsinne, mutta muuten ne jylläsivät kautta talon vihoissaan ja nälissään,\nkoska tohtorin väki oli uskaltanut hävittää koko ruokatalouden ja\njättää heidät suorastaan nälkään.\n\nEräänä päivänä, kun ostin paketin kynttilöitä ja jätin ne muutamaksi\nminuutiksi salin pöydälle, ne hävisivät äkkiä jäljettömiin. Ovet olivat\nkaikki lukossa, ja talossa ei ollut ketään paitsi minua. Hain kaikki\npaikat, mutta kynttilöistä ei näkynyt missään pienintäkään jälkeä.\nEn tahtonut uskoa kummituksiin, enkä kumminkaan löytänyt muutakaan\nselitystä. Asia tapahtui keskellä kirkasta päivää. Minun täytyi lopuksi\notaksua, etten ollutkaan ottanut kynttiläpakettia kaupasta mukaani,\nvaan jättänyt sen sinne ja vaistomaisesti vain kuvitellut tuoneeni sen\nmukanani. Lähdin uudestaan kauppaan, mutta siellä vakuutettiin, että\nolin kyllä ottanut kääröni mukaan. Ostin siis uuden paketin ja palasin\nkotiin. Asetin sen taas salin pöydälle ja lähdin muutamaksi minuutiksi\nmakuuhuoneeseeni. Palattuani oli kynttiläpaketti jälleen hävinnyt.\nNyt olin jo kauhistunut, ja päätin tehdä uuden, perinpohjaisemman\nkotitarkastuksen. Silloin löysin keittiön nurkasta erään rotankolon\nläheltä pienen pureskellun kynttilänpätkän, vaikken merkkiäkään\nkäärepaperista enkä muista kynttilöistä.\n\nNäin minä elin niitten kummituksien parissa ja ihmettelen itsekin,\netten sen enempää pelännyt.\n\nEräänä yönä olin kuitenkin aivan menehtyä kauhusta.\n\nOlin tullut väsyneenä ja varhain kotiin muuanna sateisena iltana ja\nolin syvässä unessa, kun äkkiä heräsin viereisestä huoneesta kuuluvaan\nhirveään kolinaan. Kuului huonekalujen särkymistä, hirveitä iskuja ja\nmölinää aivan kuin tusina ryöväreitä olisi tapellut keskenään. Olin\nensin kauhusta kangistunut, juoksin ovelleni, joka oli sisäpuolelta\nlukossa, ja sitten aukaisin ikkunan huutaakseni apua, kun yhtäkkiä\nkuulin tutun äänen mörisevän ja laskevan: »kaksikymmentäviisi,\nkaksikymmentäkuusi... sainpahan sinutkin, saamarin », ja vielä\nsellaisiakin sanoja, jotka eivät siedä painomustetta. Juoksin toisen\nhuoneen lukitulle ovelle ja huusin: »Tekö siellä olette, tohtori? »\nVastaukseksi kuului vielä kaameampaa mölinää ja iskuja, ja luulin\njo tohtorin tulleen raivohulluksi ja tarvitsevan tohtori Luigan\nammattiapua, kun tuosta salaperäisestä huoneesta kuului riemuitseva\nraivonhuudahdus: »Kaksikymmentä seitsemän, kahdeksan... häh... nyt\nsaatte kerrankin, häh, vieläkö... 29 ruumista minulla on, ja vielä\ntulee...»\n\nSilloin minä äkkäsin. Tohtori kävi rottasotaa. Puin ylleni ja riensin\navuksi. Siellä hän seisoi keskellä makuuhuonettaan paitahihasillaan\nkummassakin kädessä särkemänsä tuolin jalat ja onnen- ja vihansekainen\npunotus kasvoillaan. Koko hänen Saarenmaan merirosvoilta peritty\nberserkerverensä oli kuohuksissa, lattia oli täynnä hentojen\nJugend-tyylisten huonekalujen kappaleita, mutta makasi siinä myöskin\nkolmekymmentä ruumista.\n\nTohtori oli tullut kaupunkiin kokoukseen ja jättänyt eväslaukkunsa\nhuoneeseensa unohtaen oven auki, ja tuloksena oli, että rotat olivat\nkokoontuneet sinne orgioihin... Hain keittiöstä, tarjottimen, jolle\npinosimme ruumiit ja kannoimme ne juhlallisesti keittiöön. Aamulla\nniistä ei näkynyt jälkeäkään. Rottakannibaaleja...\n\nTartto on tavallisesti kesäisin aivan tyhjä. Niin se oli sinäkin\nkesänä. Ainoastaan Tönissonin luokse kokoontuivat ne vanhat piintyneet\ntarttolaiset, jotka eivät koskaan lähteneet kesälaitumille. Ja\nkaupungin ulkonaisesta rauhasta huolimatta levottomuus kyti kaikkialla.\nVenäjällä oli jotain tapahtumassa... olihan maaliskuusta saakka ollut\nluvassa jotakin kansanedustuksen tapaista, jotakin neuvottelevaa,\nkeisarille alamaista laitosta, jota joka puolella ivattiin. Mutta\nsamalla kiehuivat sisä-Venäjällä talonpoikaiskapinat, satraappeja\nmurhattiin, ylioppilaita vangittiin. Mustalla merellä, Odessassa,\nliehui punainen lippu panssarilaiva Potjemkinilla, joka luutnantti\nSchmidtin päällikkyyden alaisena hallitsi merta ja satamia uuden\nVenäjän nimessä. Venäläinen matruusi, jolle iankaikkisesti oli syötetty\nmatosten höystämää lihaa, kieltäytyi yhtäkkiä sitä syömästä ja sanoi\nirti tuttavuutensa tsaarin kanssa. Koko Euroopan sanomalehdistö puhui\nOdessan valtavista merelle johtavista portaista, joille santarmit ja\nsotaväki ampuivat kuoliaaksi satoja ihmisiä, naisia ja lapsia. Virossa\ntuntui siltä, kuin olisi eletty kyyristyneinä pensaikkoon piiloon,\njotta hypättäisiin sieltä esille sopivan ajan tullessa. Vironkin\ntyöväki jutteli lakoista ja sen sellaisista vaarallisista asioista, ja\nTönissonia näkyi peloittavan. — Minä olin nuori, minua ei peloittanut.\n\nKoko kesä oli tyyntä myrskyn edellä. Työni johti siihen, että pääsin\nselville Ruotsin-ajan lähteistä ja mistä niitä oli haettava ja sain\nkäsityksen tehtäväni vaikeudesta. Oli ihanaa sulkea kirjaston ovi\nkuumalta kesäpäivältä ja vielä kuumemmalta nykyajalta, syventyä\nkirjojen ja historian viileään menneisyyteen ja löytää joka päivä\njotakin uutta... kirjoittaakseen kirjoista kirjaa — aus den Büchern ein\nBuch zu schreiben... Olen onnellinen, että voin nykyisin kirjoittaa\nkirjoja elämästä.\n\nMuistan aina tuota kuukautta Tartossa, rauhan ja onnen keidasta.\nVielä kuolinvuoteellaan Snellmankin muisteli Tübingeniä ja puhui\ntyttärelleen, että he yhdessä kerran palaisivat sinne ja hän tekisi\nsiellä tieteellistä työtä, valmistaisi kaikki ne tutkimukset, jotka\nolivat matkan varrella jääneet keskeneräisiksi...\n\nLoppukesä Walgassa oli yhtä rauhallinen. En matkustanut maalle,\nkoska isoisää ei enää ollut... Kävimme sisareni kanssa joka päivä\nuimassa Walgan Sädejoessa, joka romanttisen hiljaisena virtaa läpi\nkaupunginmetsien kiemurrellen vanhan vesisahan luokse, joka on kuin\nsatukirjasta leikattu vanha puupiirros. Suuria vanhoja puita kasvaa\nyli joen kosketellen oksillaan joen pintaa. Eräässä viisihaaraisessa\nvanhassa riippakoivussa oli pesäni, josta saatoin katsella kuvaani joen\npeilissä. Kolossa istuinpaikkani yläpuolella olivat piilossa kirjani ja\nuimapyyhkeeni. Sisarellani oli toinen koivu. Siinä hän luki Tolstoita.\nMinä elin sen kesän Hamsunin »Pania» ja »Victoriaa».\n\nYöt olivat lempeitä, taivas kuin musta samettivaippa, johon oli\nommeltu koristeeksi kultaisia tähtiä. Minä kirjoittelin öisin alhaalla\npuutarhassa lampun valossa. Kun ei käynyt tuulen henkäystäkään, paloi\nlamppuni pöydällä kuin huoneessa tuhansien yöperhosten kierrellessä\nsen ympärillä. Olin kuin näyttämöllä... puut ja pensaat ihmettelivät,\nja salaperäiset varjot leijailivat ylitseni, yölepakoitten siivet\nsuhisivat, joku yölintu äännähti, ja taivaan tähtöset tirkistelivät\noksien välitse. Tuntui aivan kuin maailma pyörisi kanssani avaruudessa\nja että määrätyssä pisteessä sekä minä että lamppuni voisimme menettää\nmaan altamme ja lentää mukkelis makkelis mustaan avaruuteen.\n\nIhaninta maailmassa on nukkua tähtitaivaan alla. Olen valkoisessa\ntalossani Kymin varrella nukkunut kesäöisin ulkona verannalla\nyölintujen huikatessa minulle yli veden Kymentaustan metsistä ja\nkajavien itkiessä Hiidensaaressa. Mutta se kylmänkalsea aamukaste...\n\nVoi niitä Viron lempeitä, sametinpehmeitä kesäöitä ja yöorvokkien\ntuoksua...\n\nLempeä, lämmin Viro... Ranskassa sanotaan: »la douce France», lempeä\nRanska... Yhtä lempeä on Viro, kivetön, kallioton, kumpuavine mäkineen,\nlempeine tuulineen. Ja sen ihmiset ovat lempeitä, pehmeämpiä kuin\npohjoisessa.\n\nEi olisi saanut kirjoittaa öisin eikä haaveillakaan. Piti lukea pian,\npian joutuakseen kotiin, työhön. Ennen kaikkea oli otettava selvää,\nmistä oli aloitettava ja kuka oli oikeassa. Elämä ei ollutkaan niin\nyksinkertaista, eikä Tönisson niin kaikkitietävä kuin miltä oli\nnäyttänyt setä Jaaksonin luona Tartossa. Walgassa alkoivat lakot\nsuurissa rautatien tehtaissa, joitten työläisiä asui talomme lähellä\nsuuressa kurjuudessa. Heissä oli omituista itsetietoisuutta ja\ntaistelumieltä, eikä Postimeehellä ollut mitään sanottavaa heille. Eräs\nvanha mies väitti minulle, että on samantekevää, näkeekö nälkää viroksi\nvai venäjäksi.\n\nElokuun alkupuolella minun täytyi matkustaa Pihkovaan ja viedä\nveljeni sinne kouluun, kimnaasiin. Poika luki Walgassa, kalliissa\nyksityisessä alkeislukiossa, mutta jäi luokalle, ja samalla selvisi,\nettä hän oli paljon enemmän kiintynyt oraviin ja rottiin kuin kouluun.\nKeksittiin, että hän usean kuukauden ajan oli viettänyt oravajahdissa\nkaikki nuo iltapäivätunnit, joitten aikana hänen olisi pitänyt olla\nvirolaisen pastorin luona nauttimassa vironkielistä uskonnonopetusta.\nSitäpaitsi hänestä oli tullut erään kuuluisan intiaaniheimon päällikkö,\njoka taisteli espanjalaisia valloittajia vastaan ja uhrasi rottia\nauringonjumalalle... Joka tapauksessa isäni päätti, että olisi varminta\nerottaa hänet tuosta heimosta sekä oravainmetsästäjistä ja lähettää\nhänet Pihkovaan venäläiseen kimnaasiin, koska Pihkova oli yhtä lähellä\nkuin Tarttokin, mutta oli halvempi kaupunki, ja koska siellä oppi\npikemmin venäjän kielen, jonka opetus myöskin oli sangen alkeellista\ntuossa Walgan koulussa.\n\nOlimme sisareni kanssa jo pitkän aikaa huomautelleet perheen parissa,\nettä tuon poikanaskalin taskut olivat aivan erikoisesti pullollaan\nulospäin ja muodostivat suorastaan palloja sekä takkiin että housuihin,\nja nyt vaadin, että ne perusteellisesti tutkittaisiin ainakin ennen\nmatkalle lähtöä. Mutta poika sai mamman puolelleen — miehen taskut\nolivat kuulemma miehen yksityisasia — ja niin minä jouduin vaaraan\nkuljettaa mukanani Pihkovaan noitten »intiaaniheimojen» arsenaalin.\nVälttääksemme sen päätimme sisareni kanssa tehdä kuin tehdäkin\nperinpohjaisen tarkastuksen pojan taskuissa ja takavarikoida kaikki,\nmikä saattoi johtaa hänen huomiokykynsä pois tenttien luvusta\nPihkovassa. Sillä hänen oli läpäistävä sisäänpääsytutkinto viidennelle\nluokalle.\n\nNiinpä siis eräänä yönä haimme hänen arkihousunsa ja takkinsa ja\naloitimme tarkastuksen sisareni pitäessä siitä tarkkaa pöytäkirjaa.\nJa löytömme oli aivan järkyttävä. Purimme esiin lähes satakunta eri\nesinettä hauleista ja kuivatuista rotanhännistä alkaen kaikenlaisiin\nnalleihin ja sytytyslankoihin saakka, sitäpaitsi vanhoja kyniä ja\nkuivuneita leivän- ja makkaranpalasia, muttereita, kellonrattaita\nja eri likaisuusasteilla olevia nenäliinoja, plus ongenkoukkuja,\noravanhäntiä, jopa partaveitsen palasia, puhumattakaan muusta\narsenaalista, omatekoisista rautanaulatikareista alkaen. Tarkastuksen\ntulos sai mammankin vakuutetuksi sen tarpeellisuudesta, mutta kun ei\nmikään prässäys kyennyt palauttamaan taskuille niitten alkuperäistä\nmuotoa, täytyi poika pukea pyhävaatteisiin Pihkovan matkaa varten,\nja niin me sitten matkustimme Leon vielä kiukutellessa tuon\ntaskuntarkastuksen vuoksi, mutta kumminkin antaessa lupauksensa\nkäyttäytyä ihmisiksi ja totella vanhinta sisartansa ainoana\nsuojelijanaan vieraassa maailmassa.\n\nSaavuimme Pihkovaan ja saimme Huoneet vanhanaikaisesta venäläisestä\nhotellista. Minä lähdin heti ottamaan selvää pojan koulusta hänen\nitsensä jäädessä lukemaan. Ensimmäiseksi tapasin kadulla suureksi\nihastuksekseni Toini Liljeströmin, tulevan rouva Jänneksen, joka\noli Pihkovassa oppimassa venättä venäjänkielen laudaturiaan varten.\nTiesin hänen kyllä Pihkovassa olevan, mutta en tiennyt osoitetta,\nja niinpä sattuma saattoi meidät yhteen. Ja kaikkein hauskinta oli,\nettä hän sattui asumaan juuri saman kimnaasin rehtorin tai opettajan\nluona, jonne olin sijoittamassa veljeäni. Toinin luvattua minulle\napuaan haimme pojan hotellista ja lähdimme koululle ilmoittautumaan.\nLeo oli nöyrä ja kohtelias Toinille, ja koulussa kävi kaikki hyvin.\nPoika määrättiin tulemaan pääsytutkintoon seuraavana päivänä. Samaan\naikaan oli muitakin poikia ilmoittautumassa, mutta kun niitten joukossa\nei ollut yhtään tuttua, vein Leon hotelliin lukemaan ja lähdin itse\nToinin kanssa rehtorin kotiin visiitille. Päivämme kului hauskasti\nvieraanvaraisessa venäläisessä kodissa. Illalla lähdimme Toinin kanssa\nhotelliin, tilasin pojalle ruokaa, kuulustelin häntä vähäsen ja\nkehoitin ahkerasti kertaamaan historiaa, sillävälin kun yhdessä Toinin\nkanssa menin kesäteatteriin. Palattuamme sieltä lähdimme katsomaan,\nmiten poika luki. Olin varmuuden vuoksi pistänyt oven lukkoon. Avasin\nsen: lamppu paloi pöydällä, jolla historiankirja oli avoinna, mutta\npoikaa ei ollut missään. Hain häntä viereisestä omasta huoneestani,\nhaimme koko hotellista, kysyimme kaikkialta — ei poikaa missään,\neikä kukaan ollut nähnytkään häntä. Se oli kauhistuttavaa. Hotellin\novenvartija vannoi, ettei poika ollut lähtenyt ulos ja että lamppu oli\nkoko ajan palanut hänen huoneessaan. Vihdoin huomasimme, että toinen\nikkuna ei ollut hakasessa, vaan vain muuten kiinni työnnetty, ja että\nsen alla oli ränni, jota myöten teoreettisesti voi päästä maahan.\n\nIstuimme ja odotimme sydän kurkussa kello yhteen, kahteen, kolmeen...\nToinikaan ei lähtenyt kotiin, vaan jäi luokseni lohduttamaan minua.\nKello kolme lähdimme poliisilaitokselle ja herätimme horroksessa\nolevan poliisimestarin apulaisen, joka suuttui, että häntä häirittiin\npoikaviikarien vuoksi. Vain Toinin mahtavien tuttavien maininta sai\nmieheen eloa, ja sitten hän rupesikin tunkeilevaisen kohteliaaksi.\nKokonainen liuta gorodovojta lähetettiin poikaa hakemaan pitkin\nkaupunkia. Poliisimestari pokkaili ja vannoi hommaavansa pojan\nmeille elävänä tahi — kuolleena kello viiteen aamulla, kehuen\nPihkovan poliisivoimaa... Sitä ennen otti hän selvää, oliko pojalla\nmahdollisesti itsemurhatarkoituksia ja syitä. Minä hätäännyin\nkamalasti. Tuo taskuntarkastus oli omallatunnollani, ja kerroin sen\nrehellisesti. Poliisimestari sanoi tak, tak, tak ja ajajaj sekä lähti\nulos nähtävästi antamaan määräyksiä naarata Velikaja-joesta.\n\nMe hoipertelimme kauhun vallassa hotelliin, minun nyyhkyttäessäni ja\nluvatessani, etten ikinä enää edes tukistaisi sitä roikaletta, enkä\nkertoisi kotona mitään, kunhan vain vielä näkisin hänet elävänä, ja\nToinin kertoessa kaikenlaisia tapauksia Venäjän kouluelämästä ja\nhysteriasta... Kello viisi tuli poliisimestari raportteeraamaan,\nettei pojasta näkynyt elonmerkkiäkään ja että tusina poliiseja oli...\nnaaraamassa ja haravoimassa Velikaja-jokea. Samalla hän tiedusteli,\noliko pojalla ketään toveria Pihkovassa. Vannoin, ettei hänellä\nsellaista ollut, sillä olin käynyt vain koululla hänen kanssaan.\n\nKello 7 aamulla ilmestyi poika hotelliin märkänä kuin uitettu kissa.\nPoliisimestari, joka piti meille seuraa, katseli suu ammollaan. Poika\noli ollut kaverin kanssa kalassa. Kaverinko, mistä hän sellaisen sai?\nNiin, siellä koululla hän oli nähnyt erään Vasjan, joka oli kävellyt\nmeidän perässämme hotelliin saakka ja nähnyt sitten Leon ikkunassa ja\noli illalla tullut ikkunan alle ja kutsunut kaverin mukaansa siksi\naikaa, kun me olimme teatterissa. Sitten he olivat soutaneet Pihkovan\njärvelle päin ja nostaneet verkkoja ja menettäneet aironsa, ja sitten\naamulla kalastajat olivat löytäneet heidät ja tuoneet kaupunkiin...\n\n— Enkö minä sanonut, riemuitsi poliisimestari, kaveri sillä oli!\nPojilla on aina kaverit. —\n\nKaduin katkerasti, että olin luvannut olla torumatta ja kantelematta\nja että tuo nulikka mahdollisesti pääsisi vallan ilman rangaistusta.\nJa päälle päätteeksi minun täytyi juottaa sille kuumaa teetä ja pistää\nse sänkyyn ja sitten ruveta silittämällä kuivattamaan sen pyhäpukua...\ntuollaisella silitysmasiinalla, jossa oli tulisia hiiliä sisällä.\n\nMutta Toini pysyi uskollisesti mukanani. Nauroimme ja itkimme vuoroin,\nja silitimme... ja joimme kahvia, poliisimestarin surkutellessa,\nettemme suostuneetkaan menemään seuraavana iltana teatteriin hänen\nkanssaan.\n\nPoika suoritti sentään pääsytutkintonsa. Järjestin hänet asumaan saman\nopettajan luokse, missä Toinikin asui, ja matkustimme onnellisina\nkotiin. Pojalta jäi selkäsauna saamatta — se harmittaa minua vieläkin.\n\nMutta lasten itsemurhaepidemia pääsi Venäjällä alkuun vasta parin\nvuoden päästä, ja juuri Pihkovassa se vaati monta uhria. Muun muassa\nampui veljeni paras ystävä itsensä samassa asunnossa, jossa veljenikin\noleskeli. Poika säikähti siitä niin, että matkusti kotiin keskellä yötä\nilman lakkia ja takkia.\n\nOli sekin epidemia. Syynä siihen oli nuorison tavaton pettymys\nvaltiollisen taantumuksen vuoksi 1907-1908, ja sitten tuo onneton ja\ndekadentti Arzyhashevin tyylinen kirjallisuus, koululakoista johtunut\npoliittinen vaino, vangitsemiset ja yleinen toivottomuus, koska\ntilanteen loppua ei näkynyt. Mutta satoja ja taas satoja nuoria ihmisiä\nmenetti henkensä.\n\n\n\n\nUUDELLEEN HELSINKIIN SYKSYLLÄ 1905.\n\n\nPartir, c'est toujours un peu mourir... Lähteminen on aina hieman\nkuolemista, sanoo ranskalainen. Minä kuolin joka syksy vähäisen Tarton\nasemalta lähtiessäni ja Piritan luostarin raunioitten häämöittäessä\nTallinnan silhuetin vieressä, mutta elvyin joka syys yhä enemmän\nHelsingin tornien noustessa meren takaa taivaan rannalle.\n\nMatkustin yhdessä Aino Kallaksen kanssa, jolla oli pikku Laine\nmukanaan. Wellamon luoviessa Helsingin rantaan putosi lapselta kenkä\nmereen. Yleinen myötätunnon huoahdus yleisön keskuudessa. Aino katseli\nneuvottomana ympärilleen, otti sitten toisenkin kengän lapsen jalasta\nja heitti sen perästä. Jännittynyt yleisö hymähti tyytyväisenä, ja me\nkeskustelimme Ainon kanssa kylmäverisesti aivan kuin ei olisi mitään\ntapahtunut. Laiva lähestyi rantaa, ja molemmat kengät ajautuivat sen\nmukana lähemmäksi laituria. Nyt huomasi rannalla odottava yleisö\nnuo kengät, tai oikeastaan toisen kengän, ja eräs toimelias herra\nkeppeineen sai sen ongituksi vedestä. Toista ei näkynyt missään. Yleisö\nlaivan partaalla joutui epätoivoon. Kapteeni antoi meriselityksen\nylhäältä käsin tuolle taitavalle keppiherralle ja vähän ajan perästä\nlöytyi tosiaan toinenkin kenkä. Silloin yleisö melkein hurrasi, ja\nLaine sai molemmat märät pikku kenkänsä takaisin.\n\nSellainen pikkujuttu, joka aina muistuu mieleeni laivan liukuessa\nrantaan Helsingin satamassa.\n\nProfessori L:n luona oli suuria muutoksia käynnissä. Hän ilmoitti\nminulle itse aivan virallisesti, ettei Edith enää tulisi takaisin\nja että he olivat päättäneet purkaa avioliittonsa. En tiennyt, mitä\nsellaisessa tilanteessa sanotaan, onnitellaanko vai surkutellaan,\nja senvuoksi en uskaltanut virkkaa mitään. Tuijotin kai vain\ntyperän näköisenä, kunnes vihdoin keksin sanoa, että olin sen jo\njollakin tavoin aavistanut. Sitten professori kertoi, että hänen\nsisarentyttärensä tulisi olemaan emännän sijaisena talossa ja tulisi\nasumaan huoneessani. Toivotti, että tulisimme keskenämme toimeen. Ester\nHelenius oli häipynyt näköpiiristä.\n\nKaisa Halonen, professorin sisarentytär, oli roteva maalaistyttö,\nyhtä punaposkinen ja tanakka kuin professorienonsa. Hän opiskeli\nsairaanhoitajaksi, oli juuri Kirurgilla kurssilla ja jumaloi enoansa\nyli kaiken. Mutta hänellä oli myöskin rotevat ja pontevat otteet\nelämään nähden. Eikä hän ollut sivistyksen turmelema kuten Ester ja\nminä, eikä pitänyt »ainaisesta lukemisesta», vaikka minä suosittelin\nhänellekin Divina Commediaa selittäen, että se avaisi hänelle tien\nvaikkapa suomalaiseen taiteilijamaailmaan. Mikään ei auttanut —\nhän pysyi terveissä savolaisissa elintavoissaan ja lukuviisauden\nhalveksunnassaan. Minä olin vielä vähemmän tottunut roteviin\ntalonpoikaistyttöihin kuin taiteilijattariin — virolaiset sukulaistytöt\nolivat aina olleet nöyriä ihailijoitani — niin että vakavasti ryhdyin\nharkitsemaan professori L:n tuntien hylkäämistä ja muuttoa muualle,\nvaikkapa vain satunnaiseksi tuntiopettajaksi. En kuitenkaan uskaltanut\njättäytyä epävarman toimeentulon varaan, vaan koetin kestää. Muutaman\nkuukauden päästä elämäni muuttuikin aivan radikaalisesti, eivätkä\nsellaiset spekulatiot toimeentulon suhteen enää paljonkaan merkinneet.\n\nMyöskin kotoinen seurapiirimme muuttui perusteellisesti. Taiteilijain\nsijaan saimme vieraiksemme sairaanhoitajattaria sekä lääketieteen\nkandidaatteja, professorin oppilaita, jotka, kuten Kaisa itse kuivasti\ntotesi, tahtoivat olla hyvissä väleissä hänen kanssaan. Mutta\nprofessorikin kutsui joskus oppilailtaan kotiinsa, ja niitten joukossa\noli satakuntalainen Hannes Ryömä.\n\nHannes tunsi paljon hämäläisiä, Ailion ja Wuolijoen pojatkin, ja\noli aivan erilainen kuin ne muut flirttailevat lääkekandit, jotka\nseurustelivat Kaisan kanssa. Hän oli irtaantunut suomettarelaisista ja\nuskalsi lukea Työmiestä, jopa puhua minullekin siitä. Tosin hän kuului\nsiihen aikaan vielä Maila Talvion satakuntalaisiin hoivattaviin, mutta\nuskalsi jo hymähtää maakuntansa epäjumalille. Mutta ennen kaikkea hän\noli niitä, jotka seurasivat, mitä Venäjällä tapahtui, ja oli täynnä\nodotusta. En tiedä, kuka hänet oli pannut ajattelemaan ja lukemaan,\nehkä se johtui yleensä vanhasuomalaisen politiikan haaksirikosta. En\nainakaan usko, että Ryömän sosialisminharrastus olisi ollut peräisin\nsamasta lähteestä kuin hämäläisten, Ailion, Kuusisen, Sulo Wuolijoen\nja Pertti Uotilan, nimittäin Väinö Wuolijoen Saksasta ja Lauri af\nHeurlinin Ranskasta mukanaan kuljettamista herätteistä. Ryömä kulki\naivan eri tietä; hän tunsi Eetu Salinin sekä Sirolan, joka oli\nviipurilaisia ja vielä suhteissa ylioppilaihin. Tosin muistan Ryömän\nja Gyllingin alkuaikoina seurustelleen keskenään, mutta Gylling oli\nsittenkin Väinö Wuolijoen oppilaita.\n\nRyömä kuului myöskin Ylioppilaitten Raittiusyhdistykseen. Muistan,\nettä yhdistyksen kokousten jälkeen istuttiin ja väiteltiin ankarasti\npolitiikasta Maija Danielsonin, Helvi Genetzin ja Väinö Juslénin\nkanssa. Koko syksy keskusteltiin jo Venäjän lakoista ja kuohunnasta\nSuomenkin työväen keskuudessa. Luettiin Fria Ordia ja odotettiin\njännityksellä, mitä Venäjällä tulisi tapahtumaan. Tuntui siltä, että\nsuomettarelaisten olo senaatissa alkoi tulla tukalaksi. Ylioppilaitten\nkeskuudessa kuiskailtiin jo aktivistienkin toiminnasta.\n\nMinulla ei enää ollut niin paljon luentoja; olin aika lailla\nviisastunut ja osasin jo hieman järjestää opinnoitani. Kirjoittelin\nlaudaturkirjoitustani Krohnille ja lueskelin latinaa, sillä pro\nexercitio oli vielä suorittamatta, tuo kaikkien tyttöjen kompastuskivi.\nMinulla oli vakava aikomus yrittää kirjoittaa se jouluna, mutta\nlokakuun lopulla elämä alkoi käydä sellaiseksi, ettei juuri monikaan\nylioppilas kyennyt keskittymään lukuihinsa. Ja sitten tapahtui se,\nmikä muutti elämäni suunnan kokonaan hävittäen siihenastisen elämän-\nja maailmankäsitykseni perusteet ja luoden minulle uudet näkimet ja\nkorvat... Vain sydämeni jäi siinä maailmanjäristyksessä paikoilleen, ei\nmitään muuta. Tapahtui suurlakko... enkä minä ole ainoa ihminen, jonka\nnuo päivät muuttivat.\n\n\n\n\nSUURLAKKO.\n\n\nNykyaika on niin tottunut lakkoihin, vallankumouksiin, maailmansotiin\nja jos jonkinlaisiin verilöylyihin, että on vaikeata antaa oikeata\nkäsitystä siitä, mitä suurlakko merkitsi senaikaisille ihmisille.\n\nMe tiesimme, mitä lakko merkitsi, vaikkei meillä ollutkaan\nhenkilökohtaista kokemusta siitä, siksi että nuo lakot aina\ntapahtuivat niin kaukana meistä. Mutta yleislakko, jolloin kaikki\npyörät seisahtuisivat ja koko elämä pysähtyisi, oli hyvin vaikeasti\ntajuttavissa. Se merkitsisi kansan nousua hallitusta vastaan ja\nsillä voitaisiin pakottaa hallitus myöntymään kansan vaatimuksiin...\nmutta kuka puhuisi kansan puolesta... kaikki lakkokomiteat olivat\ntuntemattomia käsitteitä viisaammillekin ihmisille, puhumattakaan\nsiitä, ettei käsitetty, kuka niitä tulisi hoitamaan.\n\nSe alkoi, kuten tunnettua, postin ja lennätinlaitoksen sekä\nrautateitten lakolla Venäjällä. Me nielimme Pietarin sanomalehtiä,\nkunnes ne lakkasivat tulemasta. Me kuulimme, että kaikki tehtaat\nPietarissa pysähtyivät, että kaasu ja sähkö sammuivat. Se oli\nvallankumousta. Venäjän kansa oli noussut. Se oli ottanut maan\nelämän käsiinsä. Pietaria hallitsi työväen neuvosto. Tsaari oli\npakotettu julkaisemaan manifestin perustuslaista ja kutsumaan kokoon\nduuman, Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen. Manifesti\njulkaistiin lokakuun 30 päivänä, ja silloin vasta Suomi heräsi\nyhtyen yleislakkoon lokakuun 31 päivänä — kun Venäjällä voitto jo\noli saavutettu ja keisari taipunut. Venäjän vallankumoukselliset\novat usein hieman pilkallisesti huomauttaneet, että Suomi, jonka\nvastarintaa Venäjää vastaan he ihailivat, on aina kauemmin kuin Venäjän\nkansa pysynyt tsaarille uskollisena ja yhtynyt vallankumouksiin\nvasta silloin, kun he Venäjällä jo ovat voiton saavuttaneet. Niin\ntapahtui sekä 1905 että maaliskuussa 1917 — v:n 1918 lokakuussa Suomi\nei yrittänytkään heidän mukaansa. Ainoana poikkeuksena on Viaporin\nkapina 1906, jolloin Helsingin työväki teki jonkinlaisen yrityksen\nauttaa heitä muun Suomen pysyessä passiivisena. Ja johtopäätöksenään\nhe ovat aina esittäneet, että Venäjän vallankumoukselliset ja Venäjän\nvallankumous ovat antaneet Suomelle vapauden ja itsenäisyyden, ja että\nme sen vain täällä aina unohdamme...\n\nVallankumous Venäjällä — Virosta ei mitään tietoja. Kuljimme\nkuohuksissamme kaduilla, me ylioppilaat, jotka jotain tiesimme\nVenäjästä, ja kyselimme, mitä Suomi tekisi. En tiedä miten, mutta\nrupesimme kokoontumaan Ylioppilastalon eteiseen, kirjastoon,\njuttelemaan tunnettujen ja tuntemattomien kanssa. Pidettiin\njonkinlaisia kokouksia; Ryömä kävi minua hakemassa. Oli mahdotonta\npysyä alallaan ja huoneissa; jotain kiehui meissä. Huhut ja uutiset\nkulkivat suusta suuhun. Mitä varten Suomi viivytteli? Kuinka kauan\nannettiin santarmien riehua täällä ja kenraalikuvernöörin istua\nlinnassaan, kun Pietarissa oli santarmivalta murrettu?\n\nSitten tuli tieto Pietarin manifestista. Hannes Ryömä tuli luokseni\nkutsuakseen minut Ylioppilastalolle, jossa juuri perustettu\nYlioppilaitten Sosialidemokraattinen Yhdistys piti kokousta. En muista,\noliko se jo perustettu, vai perustettiinko se sinä iltana. Kokous\npidettiin Orkuksessa, Ylioppilastalon kellarikerroksessa. Pöydän\nyläpuolella paloi avonainen kaasuliekki heikosti valaisten sinne\nkokoontunutta salaseuraa. Ihan sydän värisi, kun ajatteli, miten se\nmuistutti jotain pariisilaista jakobiiniklubia Suuren Vallankumouksen\najoilta. Ja Primus Nymanin veli, kuuluisa aktivisti Nyman, salaperäisen\ntoiminnan mies, oli täydellinen Camille Desmoulins. Minä katselin\ntuota vallankumouksellista seuraa sydän kurkussa jännityksestä.\nSiinä istuivat paitsi tutut Gylling, Kuusinen ja Sulo Wuolijoki\nsekä Pertti Uotila, myöskin kuuluisa ja peloittava Sirola, sekä\ntunnetuita työväenmiehiä: Väinö Jokinen, miellyttävänä, Herttaisena\nja rauhallisena, Evert Eloranta, kansakoulunopettaja Hauholta, josta\nSulo ja Väinö Wuolijoki olivat tehneet sosialistin. Sitten siellä\nolivat Lauri af Heurlin, Väinö Hakkila ja Paavo Raittinen, Ailio sekä\nAarnio, ja lopuksi saapui myöskin Väinö Wuolijoki, joka oli ollut\nneuvottelemassa nuorsuomalaisten ylioppilaitten kanssa. Naisista\nmuistan Linda Anttilan — Väinö Tanneria en vielä muista niiltä ajoilta\n— eikä siinä muita naisylioppilaita tainnut ollakaan. Ne muut naiset\nolivat pelkkiä morsiamia, nimittäin Alma Jokinen, joka oli Väinö\nJokisen kihlattu, Aura Snell, nykyinen rouva af Heurlin, silloin\nkihloissa joko Toikan tahi Tukiaisen kanssa, ja sitäpaitsi vielä\nElviira Willman, joka tosiaankin myös oli ylioppilas sekä kirjailijatar\nja myöhemmin meni naimisiin Elorannan kanssa ollen sittemmin\npäätekijänä Pietarissa, kuuluisassa Kuusisen klubin joukkomurhassa,\njossa Väinö Jokinen, se siivoin ja kiltein ihmisistä, sai surmansa.\n\nOlin vähällä unohtaa insinööri Severi Alanteen, joka tutustui Kaisu\nHaloseen, meni hänen kanssaan kihloihin vielä suurlakon aikana ja toi\nKaisun mukanaan yhdistykseemme.\n\nSuunnilleen sellainen oli tuon seuran alkuperäinen kokoonpano siihen\naikaan, kun se ryhtyi avustamaan punakaartia poliisilaitoksella.\nMyöhemmin, suurlakon jälkeen, yhdistys kasvoi oikein valtavasti ja\nsiihen liittyivät monet sellaisetkin herrat, jotka tätä nykyä ehkä\npitävät piinallisena kuulla nuoruutensa tuhmuuksista ja niitä katuvat.\n\nSiihen Orkuksen kokoukseen tuli siis ilmoitus Pietarissa julkaistusta\nmanifestista, ja meille tuli hätä. Mitä ovat Suomen rautatieläiset\npäättäneet? Mitä on päätetty Yrjönkadulla työväentalolla? Pojat\nkulkivat puhelimen ja Orkuksen väliä. Joka hetki tuli uusia tietoja\nmuista aktivistien ja ylioppilaitten kokouksista. Ja sitten tuli joku\nriemusta huutaen: »Huomenna alkaa suurlakko meilläkin!»\n\nSeuraavana päivänä kuljimme kaduilla riemuiten toteamassa, että\nkauppa kaupan jälkeen suljettiin, vain elintarvikekaupat saivat olla\nauki. Raitiotiet pysähtyivät, ajurit hävisivät, junia ei tullut.\nIhastuneena huusi joku, ettei sähkö enää toiminut eikä kaasulaitos.\nIhmiset ostelivat kynttilöitä ja toiset hamstrasivat kaiken varalta\nelintarvikkeita. Yliopisto, koulut, posti- ja lennätinlaitos, kaikki\noli suljettu. Helsingin porvaristo kulki pelokkaana hiljaisilla\nkaduilla...\n\nJa ylinnä huusi Huhu: huhuuuu... kenraalikuvernööri on tapettu...\nVenäjän sotalaivaston on määrä ampua Helsinki mäsäksi... Viaporin\ntykit sihtaavat kaikki kaupungille päin... Tuo oli niitä tehokkaimpia\nhuhuja niitten taholta, joilla oli syytä pelätä kansan kättä, kuten\nvanhasuomalaisten senaattorien.\n\nPietarissa huhuiltiin, että Suomi olisi julistautunut itsenäiseksi ja\npannut Suurruhtinaansa viralta, ja täällä huhuiltiin, että Venäjä olisi\njo tasavalta.\n\nSosialismista ei meidän yhdistyksessämme tiennyt juuri kukaan mitään,\npaitsi varsinaiset työväenliikkeessä jo mukana olleet, Sirola ja\nmuut, sekä korkeintaan yllämainitsemamme hämäläiset pojat, jotka\njo olivat lukeneet Väinö Wuolijoen ja Lauri af Heurlinin hankkimaa\nkirjallisuutta. Me muut vaistosimme vain vallankumousta ja olisimme\nolleet mukana sitä tekemässä, kun vain olisimme tarkemmin tienneet,\nmiten sitä tehdään. Mutta kun kerran arkielämä pysähtyi, niin oltiinhan\nvarmaan oikealla tiellä, ja kun kerran keisarin oli Venäjällä pitänyt\nantaa perään kansalle, niin tottakai Suomessakin saavutetaan mitä\nvain. Ehkäpä saavutetaan tasavalta... kenraalikuvernööri vangitaan,\nkeisari vangitaan ja suljetaan vähintään Pietari-Paavalin linnoitukseen\ntahi Schlüsselburgiin, Vera Fignerin tilalle. Näimme unta kaikesta\nsiitä, mitä tapahtui ja vuotta myöhemmin, mutta Miljukov ei näytellyt\nsitä osaa, mitä me hänelle ajattelimme, eikä Plechanovkaan. Trotskiin\nja Leniniin saakka ei ajatuksemme vielä ulottunut, ja Stalinin\nolemassaolosta saimme tietää vasta monta kuukautta myöhemmin. Ja Suuren\nVenäjän keisari hävisi melkein äänettömästi, ilman Ranskan Ludvigin\nikuistettua näytelmää. Rodsjanko näytteli Lafayetteä, Kerensky jonkin\nverran Mirabeauta, mutta Marie Antoinetten Fersenin tilalla oli —\nRasputin.\n\nNiin me istuimme ja teimme vallankumousta suullamme ja\nkoulutiedoillamme ja korkeintaan kuuntelimme jonkin asiallisen\nselostuksen lakkokomiteasta ja puolueitten sekä ylioppilaitten\nsuhtautumisesta lakkoon... Kyntemme syhyivät halusta päästä mukaan\ntoimimaan ja tekemään jotakin, ja sitten tapahtui, että joku tuli\nmeille Orkukseen ilmoittamaan, että työväki oli ottanut käsiinsä\njärjestysvallan kaupungissa, vallannut poliisilaitoksen ja pannut\npoliisit ja kuvernöörit viralta ja että meidän yhdistyksemme pitäisi\nlähteä poliisilaitokselle auttamaan kansliatehtävissä ja miesten\nruokinnassa. Siis me naisetkin saisimme jotakin tekemistä!\n\nNäin huomaamattomasti oli syntynyt vallankumouskaarti meille\nkotoisella, Ranskasta perityllä nimityksellä, ja punainen kaarti siitä\nsitten kehittyi lähipäivinä.\n\nSäkkipimeänä marraskuun iltana marssin Linda Anttilan kanssa\nHannes Ryömän seurassa poliisilaitoksen likaisia, kapeita portaita\nylös virastohuoneisiin, missä seisoskeli satoja miehiä tupakoiden\nsiellä täällä tuikkivain kynttiläin valossa. Ainakin ulkonainen\nvallankumouslavastus oli täydellinen... henkeä salpaava. Unohtuivat\nprofessori ja hänen tuntinsa, illalliset ja päivälliset ja elämä kotona\nKluuvikadulla neljän seinän sisällä sekä kirjat. Jostakin löytyi meille\nkäskijöitä, muistaakseni Lauri af Heurlin, Tukiainen, Sulo Wuolijoki.\nMeille luovutettiin useita pieniä huoneita. Toiset meistä rupesivat\ntekemään joitakin luetteloita. Linda ja minä saimme määräyksen ryhtyä\nlaittamaan miehille voileipiä, ja äkkiä sinne ilmestyi isoja korillisia\nleipää, voita, makkaroita ja juustoa. Jostakin saimme puukkoja ja\nryhdyimme työhön. Haimme lisävoimia... pojat lähtivät johonkin\nravintolaan takavarikoimaan laseja ja kuppeja, tee- ja kahvipannuja.\nEikä niitä tarvinnut takavarikoida, vaan joka paikasta annettiin\nauliisti, kaikkihan meidän kanssamme tahtoivat olla välilöissä. Kun\nseuraavana päivänä pyysin professorilta keittiöpyyhkeitä, sain Miinamme\nkauhuksi koko tusinan, ja sinne laitokselle ne jäivät ikipäiviksi, eikä\nniitä sen jälkeen enää muisteltu.\n\nJa niin meidän yhdistyksemme siis jäi järjestysvaltaa auttamaan.\nTyötä oli armottomasti, sillä eihän meitä monta ollut: Aura Snell\nja Alma Jokinen sekä Aura Kiiskinen, jotka sentään joutuivat\ntyöläisnaisjärjestöjen tehtäviin, ja viimeksi minä hain kotoa vielä\nKaisu Halosen, joka sillä välin oli tutustunut Severi Alanteeseen ja\nsiten aivan syyttömästi joutui tulevien sosialistien joukkoon. Alussa\nemme osanneet päivystää, vaan pysyimme työssä yötä päivää, kunnes\nHannes Ryömä kolmantena yönä saattoi minut kotiin nukkumaan.\n\nKuitenkin kävelimme sillä kotimatkalla ensin kotvasen\nTähtitorninmäellä, enkä koskaan jaksa unohtaa Helsinkiä noina\nmarraskuun pyhinä öinä.\n\nNe yöt olivat mustat ja lempeät. Pimeässä kulkivat suuret ihmisjoukot\nhiljaa kaduilla... henkeä pidättäen, odottaen. Oli suuri sunnuntai.\nAivan kuin ihmiskunta olisi syntynyt uudestaan. Ei ollut liikkeellä\npoliiseja eikä sotavoimia. Vain silloin tällöin kulki työläispatrulli\npimeässä keskellä katua.\n\nEi tapahtunut suurkaupungille tavanmukaisia rikoksia, väkivallantekoja.\nEi ollut juopuneita, ei kuulunut tavallisia päihtyneitten sadatuksia ja\nraakuuksia. Yön pimeydessäkin kulkivat ihmiset kuin juhlakulkueessa.\nJa päivällä oli tuo sama loppumattoman sunnuntain tuntu. Ei kulkenut\nraitiotievaunu eikä kopsanut hevosen kavio, ei huikannut veturi eikä\nlaiva. Eikä ollut huoliakaan, ainakaan meillä nuorilla, joilla ei\nollut mitään elämässä menetettävänä vaan kaikki voitettavana — kuten\ntyöväelläkin...\n\nEmme tienneet, mitä oli tulossa, mutta se saattoi olla vain jotakin\nparempaa, koska koko elämän perustus ja käskijät muuttuivat. Kansa oli\nottanut elämänsä omiin käsiinsä — kai se tietäisi, mitä sillä tehdä\nja miten menetellä kaiken sen jälkeen, mitä ihmiskunta oli saanut\nkärsiä. Seisoin Hanneksen kanssa Tähtitorninmäellä, ja katselimme\nalas kaupunkiin ja satamaan, jossa siellä täällä tuikki heikko\nkynttilän valo, ja mastot sekä savupiiput piirtyivät taivasta vasten.\nJa uskoimme elämään ja kansan voimaan. Tiesimme, että meillä oli tie\navoinna ja tulisimme aina yrittämään muuttaa elämää sellaiseksi,\nettä se muodostuisi ihmisille sunnuntaiksi. Sellainen oli Hannes\nRyömäkin aikoinaan... ja monet muut, kun ei meillä vielä ollut »jäätä\nvatsassa...».\n\nHeinellä on ihana runo, »Frieden», tuosta ihmeellisestä, meren pohjassa\nolevasta kaupungista, Atlantiksesta, jonka hän Pohjanmeren matkalla\nnäkee meren syvyydessä:\n\n    O Friedenswunder! Wie still die Stadt,\n    Es ruhte das dumpfe Geräusch\n    Der schwatzenden, schwülen Gewerbe,\n    Und durch die reinen, hallenden Strassen\n    Wandelten Menschen, weissgekleidete,\n    Palmzweig-tragende,\n    Und wo sich zwei hegegneten,\n    Sahn sie sich an, verständnisinnig,\n    Und schauernd, in Liebe und süsser Entsagung,\n    Küssten sie sich auf die Stirne,\n    Und schauten hinauf\n    Nach des Heilands Sonnenherzen\n    Das freudig versöhnend sein rotes Blut\n    Hinunterstrahlte,\n    Und dreimalselig sprachen sie:\n    »Gelobt sei Jesus Christ!»\n\nJa me kaikki tunsimme ja opimme silloin: Uiminen on hyvä, ihminen itse\non hyvä, kun hänelle vain annetaan usko uuteen elämään, sellaiseen,\njossa hänestä pidetään huolta ja jossa ihmiskunta kokonaisuudessaan on\ntoverina häntä auttamassa.\n\nEräs omituinen sattuma. Kerran v. 1930 olin käymässä taiteilija Finchin\nluona hänen ateljeessaan. Tuli puhe suurlakosta, ja kerroin hänelle,\nmitä sen aikana tuolla Tähtitorninmäellä olin ajatellut. Hän kertoi\nminulle katselleensa Helsinkiä samasta paikasta aivan samaan aikaan\nsuunnilleen samanlaisin ajatuksin ja näytti minulle silloin tekemänsä\nHelsingin silhuettipiirroksen. Myöhemmin hän lähetti sen minulle\nomistuksin. Se on vieläkin seinälläni kirjoituspöytäni vieressä...\nsuurlakko-Helsinki, mustana, jylhänä, täynnä kansansa aavistamatonta,\nlupaavaa voimaa, pakahtumaisillaan tulevaisuutta.\n\nSiellä poliisilaitoksen synkeitten vanhojen seinien sisällä öisin\nlepattavain kynttiläin valossa minä tapasin hänet ensikerran elämässä\nja opin häntä ymmärtämään: hänet, teollisuustyömiehen, suomalaisen\ntyömiehen. He tulivat kadulta vahtivuoroiltaan, väsyneinä, nälkäisinä.\nHe olivat tavanneet venäläisiä sotilaita ja yrittäneet selittää\nheille tilannetta. He tulivat tehtaista, joissa he olivat hoitaneet\nkoneita ja järjestäneet vahteja, jott'eivät koneet turmeltuisi. He\nolivat seisoneet asemilla päiväkaudet syömättä ja tietäen, ettei\nkotonakaan ollut juuri mitään ruokaa, kun ei palkasta ollut tietoa ja\nkädestä suuhun elettiin. He kertoivat pitkistä päivistään tehtaissa ja\nainaisesta työstä, ja miten tämä viikko oli monelle ainoa loma hänen\nelämässään. Ja kaikki he olivat samaa mieltä, että nyt olisi olot\nperinpohjaisesti korjattava, ei ainoastaan valtiollisesti, vaan niin,\nettä omassa vapaassa maassa kaikki muukin elämä järjestyisi ja leipä\nleviäisi.\n\nHän oli kärsivällinen, vakava, voimakas ja itsetietoinen, vallan toista\nkuin tuo humalainen, raakapuheinen mies, jota me naisylioppilaat\npelkäsimme keskellä päivää Aleksanterinkadulla, automaattien kohdalla.\nHänellä oli selvät tiedot siitä, mitä yhteiskunta oli hänelle velkaa\nja mitä hän yhteiskunnalle merkitsi. Minä muistin niitä muonamiehiä ja\nrenkejä, joita olin tavannut Virossa, ja heidän saamattomuuttaan...\nMinä opin kunnioittamaan suomalaisen työmiehen arvokkuutta ja\nrauhallisuutta, hänen voimantunnettaan.\n\nKun Tampereelta tuli »punainen juna» tamperelaisine työmiehineen,\njotka tulivat helsinkiläisille sanomaan, että nyt oli irtaannuttava\nVenäjän valtakunnasta ja otettava koko valta omiin käsiin ja että\nmitä ne helsinkiläiset oikein vielä nukkuivat, kun Tampereella asiat\ntiedettiin paremmin, niin olimme haltioissamme, ja poliisilaitoksella\nkuiskailtiin: Tamperelaiset tulivat ja ovat »kapteenin», s.o. Kockin\npuheilla, ja nyt varmasti mennään ja valloitetaan Viapori!\n\nKaartimme kasvoi ja voimistui päivä päivältä. Tuhannet miehet marssivat\npitkin katuja. Perähuoneessa istui »kapteenimme» ja piti valtaa\nkäsissään Helsingin kaupungissa. Onnellinen se meistä tytöistä, joka\nsai viedä kapteenille kupin kahvia ja voileivän. Ja helsinkiläiset\nvaltaherrat kävivät kapteenia kumartamassa ja hänen kanssaan\nneuvottelemassa, meidän yhdistyksemme poikien toimiessa kapteenin\nadjutantteina ja lähetteinä ja kirjureina. Kävi Mechelin, kävi Jonas\nCastrén, tuo sen aikainen jokapaikan Eerikki, kävi perustuslaillisten\nvirallinen delegatio, samaten ruotsalaisten. Ryömä oli kerran\nhelisemässä, kun ei tiedetty, mihin niitä herroja kaikkia olisi saatu\nistumaan ja odottamaan. Ja eräänä yönä, jolloin me tytöt olimme yksin\nkansliassa, saapui Danielson-Kalmari, ja minun oli pyydettävä häntä\nodottamaan priimus-keittiömme vieressä — mutta olihan vallankumous.\n\nSikäli kuin pääsimme, juoksimme Linda Anttilan kanssa kunnan\nkokouksissa kuulemassa puheita ja riitoja, jopa osakunnassakin, jossa\nsuomettarelaiset olivat menettämäisillään puhevaltansa, joskaan\nei juuri puhekykyään. Kunnan kokouksissa puhui Ryömä muistaakseni\nkehoittaan ylioppilaita liittymään punakaartiin. Puhui Schauman, Korte,\nNikula ja luonnollisesti Nyman elein ja uhkauksin. Aktivistit olivat\nhädissään, kun ei ylioppilaita saatu tarpeeksi »mukaan».\n\nMaija ja Helvikin kävivät poliisilaitoksella, mutta eivät jääneet\nsinne. Maija haki minut erääseen suomalaisen puolueen kokoukseen,\njoka pidettiin Kirjallisuuden Seuran talossa ja jossa yhden ainoan\nlepattavan kynttilän valossa puhui nuori Rantakari tulisena,\nliekehtivänä ja ilmettynä vallankumouksen perikuvana ainakin\nniitten vanhojen senaattorien ja muiden vedenpaisumuksen aikaisten\nesihistoriallisten pappojen mielestä, joiden politiikka oli tehnyt\nhaaksirikon, mistä Rantakari nyt koetti heitä pelastaa. Matti Kurikka,\nRantakari ja Valpas olivat parhaita puhujia, joita lakkoviikon\naikana kuulin, ellei Rantakari vain ollut heistä kaikkein paras —\nluonnollisesti alallaan. Olimme molemmat, Maija ja minä, haltioissamme\nja kävimme puristamassa hänen kättään, tosin Maijan kannalta\nkohtalokkain seurauksin — avioliitto!\n\nNiin, Matti Kurikkaakin ennätin kuulemaan Ryömän kanssa. Koetimme aina\npujahtaa ulos sellaisiin tilaisuuksiin, missä oli jotain kuunneltavaa.\nOlihan Kurikka kansanpukuja Jumalan armosta ja hänen kantajoukkonsa\noli hänestä haltioissaan. Työväentalolla pidettyihin kokouksiin emme\nennättäneet — Kurikka puhui Rautatientorilla. En kuullut Valpasta\nsiihen aikaan, mutta hän kävi kapteenia tapaamassa ja neuvotteluissa\npoliisilaitoksella ja meidän poikamme pelkäsivät häntä kovasti...\nNaisiin hän ei katsonut ollenkaan. Naisethan olivat Valppaalle pelkkää\nilmaa. Mutta voi, kuinka porvaristo häntä jo siihen aikaan pelkäsi\nja vihasi! Nuorsuomalaisten joukossa kerrottiin, että hän oli myynyt\ntyöväen Bobrikoville, ja vanhasuomalaiset pitivät häntä personoituna\npaholaisena. Valpas nautti siitä, hymyili luihusti, piti käsiä\ntaskuissaan välinpitämättömyyden merkiksi ja käveli laahaten jalkojaan\nperässään... Suomen Robespierre ja tiikeri, josta aikojen mukana\ntuli... lammas. Hyvä, että ennättivät mestata Robespierren.\n\nSattui sellainenkin tilaisuus, että minä sain esiintyä virallisena\npunakaartin sanansaattajana, tosin nololla tuloksella.\n\nHelsingin venäläisten keskuudessa oli suurlakon alkaessa vallalla\npaniikinomainen pelko, että muka suomalaiset aikoivat panna toimeen\npogromin ja verilöylyn heidän keskuudessaan ja että murhalistat jo\nolivat kiertämässä aktivistien keskuudessa. Sen vuoksi Obolenski sai\nvastaanottaa toisen hysteerisen lähetystön toisensa perästä, jotka\nvaativat venäläisille sotilaallista suojaa, ennen kaikkea Viaporin\ntykkien muodossa. Kockille ilmoitettiin asiasta, ja kun professori\nMandelstam kuulutti venäläisten kokouksen Venäläiseen teatteriin\nrauhoittaakseen heitä ja ilmoitti siitä Kockille, päätettiin lähettää\nkaartin puolesta lähetystö tähän kokoukseen samassa tarkoituksessa.\n— Tuohon lähetystöön valittiin luonnollisesti minut venäjänkielen\ntaitajana sekä Jalmari Tukiainen tai Toikka, en muista enää, kumpiko\nheistä.\n\nLähdimme siis kokouksen alkuun Venäläiseen teatteriin, jossa Mandelstam\notti meidät ilomielin vastaan ja pyysi käyttämään puheenvuoroa hänen\nesiintymisensä jälkeen. Puhujalavalla paloi pari kynttilää, muuten\nkoko teatteri oli täysin pimeä. Ja siitä pimeydestä kuului suoraa\nmustasotnialaista huutoa: Suomalaiset tappavat meidät! Missä ovat\nkasakat?... En ole eläissäni muulloin kuullut sellaista! Valkopartainen\nMandelstam soitteli epätoivoisesti kelloaan ja yritti puhua siitä,\nmitä Venäjällä oli tapahtunut ja mitä suurlakko täällä merkitsi...\nTuskin hän sai muutaman minuutin ajan puhutuksi, kun sipulinkauppiaat\nja omenanmyyjät sekä entiset santarmit ja nuuskijat taas alkoivat\nsuoran huutonsa: Suomalaiset aikovat tappaa meidät! Punakaarti\naikoo murhata! Mandelstam alkoi taas epätoivoisen soittonsa ja\nkutsui meidät näyttämölle, yrittäen saada meidän ääntämme kuuluviin,\nmutta joko oli tuo mustasotnialainen hulluus vienyt kaiken järjen\nnoilta ihmisiltä, tai oli kysymyksessä suoranainen suunnitelma\nmellakoitten aikaansaamiseksi ja Mandelstamin vallankumouksellisen\npuheen estämiseksi. Joka tapauksessa juttu päättyi siihen, että\nMandelstamin oli lopetettava kokous ilman, että olisimme saaneet\npuhua. Keskustelimme sitten hänen kanssaan, ja ympärillemme kokoontui\nulkona aika tavalla ihmisiä, jotka eivät antaneet huutojen häiritä\nitseään. Ja kun meillä oli varmemmaksi vakuudeksi ulkona mukana\npunakaartilaispatrulli — Kockin itsensä järjestämä — niin saimme\nedes kadulla puhua ja yrittää rauhoittaa järkevämpiä aineksia, jotka\nsittenkin näyttivät olleen enemmistönä. Mustasotnialaiset seisoskelivat\ntoisella puolen katua näyttäen meille aseitaan ja huudellen kasakoita,\nmutta me käyttäydyimme ylvään rauhallisesti, kuten järjestyneen\ntyöväen edustajain tuleekin, emmekä välittäneet heidän huudoistaan. Ja\nniin me palasimme yhdessä Mandelstamin kanssa Kockin luokse antamaan\nraporttimme.\n\nSuomen vaatimukset oli esitetty Pietarissa, mutta ei vieläkään kuulunut\nmitään niitten hyväksymisestä. Niitten taholta, jotka olisivat\nmielellään lopettaneet lakon, alkoi kuulua huhuja, että Viaporin\ntykit oli käännetty kaupunkiin päin... Miten meidän kävisi, jos\nObolenski, joka oli paennut sotalaivalle, panisi ne paukkumaan? Mutta\nHelsingin työväki käsitti, etteivät ne tykit olleet niinkään helposti\npaukuteltavissa ja ettei niitä paukuteltu Pietarissakaan. Aktivistit\nkai koettivat veljeillä upseerien kanssa, ja työväki puolestaan yritti\njutella venäläisten solttujen kanssa, mutta se huomattiin, ja soltut\npidettiin visusti kasarmeissaan.\n\nKukaan ei tiennyt, kuinka kauan tätä tulisi kestämään, emmekä me\nnuoret siitä välittäneetkään. Elämä oli meidän kohdaltamme aivan\npysähtynyt, ja mahdotonta oli kuvitella, että se vielä kääntyisi\nentisille raiteilleen. Olin vain joskus aamuöisin kotona, ja aamuisin\nhävisin taas poliisilaitokselle. Professori käsitti, ettei noinkaan\ntärkeä henkilö saattanut ajatella hänen tuntejaan ja kotona olemista —\nsitä paitsi: olihan lakko ja hänenkin oli hyvä pysyä hyvissä väleissä\nniinkin tärkeitten tekijäin kanssa kuin Kaisu ja minä. Pysyihän talo\nsiten punakaartin suojeluksessa, eikähän sitä koskaan voinut tietää,\nmitä vielä saattoi tapahtua. Niin että professori koetti olla hyvällä\npäällä ja vaati meitä vain kertomaan kaikesta ihmeellisestä, mitä\nolimme saattaneet nähdä ja kuulla päivän kuluessa.\n\nMutta erään asian minä olin siinä suurlakon touhussa unohtanut,\nnimittäin, etten minä ollut suomalainen, vaan oikeastaan vieras\nkatselija tässä maassa. Eikä se näyttänyt kenellekään muullekaan\ntulevan mieleen. Sitäpaitsi lakkohan kohdistui tsaarinvaltaa vastaan,\nja se taas oli yhteinen vihollinen — oli jokseenkin sama, mistä päin\nsen kimppuun pääsi. Ja sitäpaitsi minähän sentään olin asiantuntija\nVenäjänkin oloihin nähden ja siis sangen tarpeellinen.\n\nKäsitän, miten sanomalehtimiehet voivat rintamilla unohtaa\npuolueettomuutensa ja tarttua innostuneina aseisiin, saatikka sitten\nminä, joka muutenkin tunsin itseni täysin kotiutuneeksi ja elin mukana\nkoko sielullani. Sitäpaitsi — ja sen ymmärsin vasta myöhemmin —\ntyömies, johon lakon aikana tutustuin, ei ollut yksinomaan suomalainen,\nvaan työmies yleensä... yhteiskunnallisten olojen tuote...\n\nVihdoin saapui tieto, että keisari oli allekirjoittanut manifestin,\njolla lailliset olot palautettiin maahan ja luvattiin kutsua kokoon\nylimääräiset valtiopäivät, jotka tulisivat käsittelemään ennen\nkaikkea eduskuntareformia, vaalilakia, jolla säädettäisiin yleinen\nja yhtäläinen äänioikeus. Manifesti annettiin Mechelinin vaatimusten\nperusteella, jotka laiva oli käynyt viemässä Pietariin.\n\nOli saavutettu kaikki, mitä porvaristo ja perustuslailliset puolueet\nvaativat, eikä kukaan puhunut mitään Tampereen »punaisen junan »\nvaatimuksista, väliaikaisesta hallituksesta, kansalliskokouksen\nkokoonkutsumisesta eikä valtakunnan yhteydestä eroamisesta. Yrjö\nMäkelin sai palata Tampereelle ilman, että kukaan olisi hänelle suurta\nkiitosta lausunut.\n\nPorvaristo oli sillä välin jo hissukseen varustanut oman kaartinsa\nvarmemmaksi vakuudeksi siitä, että tuo uhkaava punakaarti varmasti\nhajaantuisi, kun sille sanottaisiin seis. Ja seis sille sanottiinkin.\nAinoa, mitä sen hyväksi tehtiin, oli rahasumma, jonka Helsingin\nkaupunki sille myönsi avustuksena ja palkkiona järjestyksen\nylläpidosta. Mauri oli tehnyt tehtävänsä, mutta Mauri ei halunnutkaan\nmennä, vaan miehet alkoivat kysyä toisiltansa, oliko siinä nyt sitten\nkaikki, mikä oli saavutettavissa, kun kerran voimaa oli näytetty ja\npantu kaikki pyörät seisomaan. Aivan kuin sen pyörien seisottajan olisi\npitänyt saada hieman enemmän siitä viikosta, jonka piti muuttaa melkein\nkoko maailmanjärjestys!\n\nJa nyt piti kaikkien lähteä työhön, ja elämän piti rauhoittua ja\nliukua entisille urilleen. Hallitustuoleille vain asettuivat uudet\nherrat, etunenässä ruotsalaiset Mechelin ja Wrede. Ainakin puolet\nhallituksen jäsenistä oli ruotsalaisia, mutta sosialidemokraattisen\ntyöväen miellyttämiseksi siihen kutsuttiin myös työväenmies Kari,\njonka puolue heti hylkäsi. Joka tapauksessa tuntui siltä, että\nherrat aikoivat hallita tätä maata suunnilleen samoin kuin ennen\nlaittomuusmanifestiakin, huomaamatta, että sillävälin oli tapahtunut\nsangen paljon: oli muodostunut hyvin itsetietoinen suomalainen\nkansanaines, joka alkoi pitää itseänsä maan isäntänä, ja melkeinpä\nvielä itsetietoisempi järjestynyt työväki, jolla myöskin oli omat\nvaatimuksensa tuohon isännyyteen nähden.\n\nMutta ennen kaikkea työväki oli kokenut ja oppinut sen, että se\ntarpeen tullen kykenee pysäyttämään kaikki pyörät ja että koko\nyhteiskunnallisen elämän valtti on sen käsissä, joka työn tekee — että\nkoko yhteiskunnan elämä on työväen vallassa.\n\nJa meille tuli kiire ottamaan selvää siitä, mitä työväki tahtoi ja mitä\nsen olisi pitänyt tahtoa ja mitä se sosialismi oli, mihin työväki pyrki.\n\nKoko minun ympäristölläni ja seurapiirilläni oli valmiina selvä\nvastaus siihen: sosialismi merkitsi yleistä tasajakoa, rikkailta\npiti ottaa omaisuus ja jakaa se köyhille, niin että kaikilla tulisi\nolemaan suunnilleen yhtä paljon ja että siis suunnilleen kaikki\ntulisivat yhtä köyhiksi. Ja sitäpaitsi nuo rikkaat yleensä vielä\notettaisiin hengiltä. Sitä selittivät minulle monenlaiset ihmiset\nylioppilaista professoreihin saakka... vieläpä vaativat minua sitä\nuskomaan. Tuotantovälineitten yhteiskunnallistaminen oli heille vielä\nkuulumatonta abrakadabraa ja minulle se selvisi vasta, kun vihdoinkin\nsain käsiini Kautskyn taloudelliset opit.\n\nMutta suurlakko teki loppuaan. Muistan vielä tuon viimeisen punakaartin\nparaatin Senaatintorilla, jossa pelättiin kasakoita. Sitten lähdimme\npoliisilaitokselta, johon astui tilallemme perustuslaillinen poliisi\nuuden poliisimestarin, Gordien, johdolla.\n\nKansaa tulvi sosialidemokraattiseen puolueeseen ja ylioppilaita meidän\nyhdistykseemme, jossa pojat alkoivat esitelmöidä sosialismista, kuten\nosakunnassakin.\n\nVihdoin alkoi Virostakin tulla tietoja. Tuli sanomalehtiä, sain\nkirjeitä. Siellä puhuttiin täydellisestä autonomiasta, pidettiin\nkokouksia ja valmisteltiin lähetystöä keisarin luokse. Sanomalehdistö\noli vapautunut sensuurin kahleista, ja Viron työväki oli ollut\nyleislakossa ja oli myöskin oppinut tuntemaan voimansa. Ennen kaikkea\nViron maataloustyöväki oli herännyt, ja kuului uhkavaatimuksia\nkartanonherroille kartanoitten pakkoluovutuksesta ja niiden jakamisesta\nkansalle. Muonamiehet uhkasivat kartanoitten polttamisella... ei sitä\ntarvittu Venäjältä oppia, kyllä vuosisadat olivat sitä tarpeeksi\nvalmistelleet Virossa ja kansanlaulut siitä laulaneet. Postimees ja\nlehdistö yleensä varoitteli oman käden oikeudesta, mutta se oli liian\nmyöhäistä. Kansalle alkoi koittaa vapaus, ja siihen käsitteeseen\nkuului ennen kaikkea vapautuminen moisioista ja parooneista. Koko\nViron maaseutu kiehui, vaikkei niin kiihkeästi kuin Latviassa, jossa\njo marraskuussa alkoi kartanoitten poltto ja ryöstö. Kartanoitten\ntakavarikointi alkoi olla kansan päävaatimuksena, kuten Venäjälläkin,\nja siitä nousi sellainen hyökyaalto, jolle ei mikään puolue enää\nkyennyt asettamaan sulkuja.\n\nVallankumous jatkui muualla — paitsi Suomessa. Mutta täälläkin\nse jatkui, ainakin meissä nuorissa ja niissä, jotka syystä eivät\nluottaneet keisarillisiin manifesteihin.\n\nMiten vaikeata oli taas sopeutua arkielämään ja ruveta antamaan tunteja\nprofessorille, jonka venäjänkielen harrastuskin oli äkkiä suuresti\nvähentynyt. Ja miten vaikeata oli taas lähteä yliopistoon luennoille ja\nolla niin kuin ei olisi mitään tapahtunutkaan. Kirjoitin Postimeehelle\nsuurlakon kuvauksia, ja kai ne sellaisia olivat, että tohtori Kallaksen\ntäytyi ryhtyä niitä ankarasti sensuroimaan.\n\n\n\n\nMITEN VAARINI OPETTI MINULLE KANSANTALOUTTA — MARXISMIA.\n\nERÄS TARINA LAPSUUDESTANI.\n\n\nOlen kertonut sen ensimmäisessä romaanissani »Usvantakaiset»,\njossa se on kulkenut maailmalle kaunokirjallisuutena ja on siitä\njoutunut Viron koulujen lukemistoon, niin että jokainen virolainen\nkansakouluoppilaskin sen tuntee. Mutta sitä eivät tiedä monetkaan, että\ntarina on täyttä todellisuutta ja kerrottu aivan niin kuin se minulle\nlapsuudessani tapahtui.\n\nIsäni oli maailman epäkäytännöllisimpiä ihmisiä, joka ei voinut olla\nvastustamatta toisten ihmisten rahanpyyntöjä silloin, kun hänellä\noli rahaa, ja joka ei koskaan voinut karhuta toisilta ihmisiltä\nvelkojaan ja saataviaan. Siitä oli tuloksena, että hänen asiakkaansa\naina olivat hänelle velkaa ja että perhettämme vaivasivat ainaiset\nrahataloudelliset kriisit, joissa mammaraukan, perheen koossapitävän\nvoiman, täytyi auttaa. Ja tuo apu lähti useimmiten vaarilta,\nmamman isältä, jolla oli Viron olosuhteisiin nähden varakas talo\n— noin satakunta hehtaaria peltoa — ja verrattain runsaat tulot\npellavanviljelyksestä.\n\nNiinpä sattui kerran taas huomattavampi pula kotonamme ja äitini oli\ntullut vaarin luokse pyytämään 200 ruplan lainaa. Asuin sinä kesänä\nLuppella, vaarin ja Leeni tädin luona ja olin iloinen äitini tulosta.\nMutta samalla kuulin äidin melko ikävän tarinan ja vaarin vielä\nikävämmän kielteisen vastauksen. Vaari sattui olemaan pahalla päällä,\nja silloin ei oikein sopinut pyytää rahaa eikä hevoskyytiä. Mamma pyysi\nkumpaakin ja sai pelkkiä toruja vastaukseksi. Olin tavattoman onneton,\nsillä kuulin — kuten muuten kotona pienestä pitäen olin kuullut kaikki\nperheen huolet — ja itkin itsekseni yöllä äidin valittaessa Leeni\ntädille elämäänsä.\n\nJa silloin minä päätin auttaa.\n\nNiinkuin jo aikaisemmin olen kertonut, oli vaarini talossa useita\nvanhoja renkejä ja mummoja, talon vanhoja palvelijoita, joita ei\nlähetetty vaivaistalolle eikä ruotiin, vaan jotka kuolemaansa saakka\nsaivat asua tuvassa ja muissa talon nurkissa suoritellen pikkuhommia\nkuten kehruuta ja jonkinlaista puutyötä niin kauan kuin jaksoivat.\nMutta päätehtävänä heillä oli kertoa lapsille juttuja ja satuja sekä\nlaulaa runoja ja kaikenlaisia vanhoja lauluja.\n\nJa noitten satujen joukossa oli satu »tulihännästä», vihtahoususta,\njoka lensi sisään aittoihin ja huoneisiin ja toi ihmisille rikkauksia.\nSellaisen tulihännän omistajaksi huhuiltiin myöskin vaaria. Vanha Anu\nkertoi, että hän itse oli nähnyt, miten tulinen viiru oli taivaasta\nlentänyt Luppen vilja-aittaan, ja siellä oli seuraavana päivänä ollut\npuolta enemmän viljaa. Suurena salaisuutena kuiskailtiin minulle,\nettä tulihäntä oli käynyt vaarin huoneessakin, ja kun pellavakuormia\noli lähetetty Pärnuun, olivat miehet huomanneet, että sataman\npellava-aittaan oli ilmestynyt jostakin päin tuntemattomia kuormia,\njotka kaikki oli merkitty vaarin tilikirjoihin...\n\nTällaista minulle kuiskittiin, ja tällaisia tulihäntiä oli myöskin\nkaikilla kartanonherroilla. Se oli merkki siitä, että he olivat myyneet\nsielunsa tuolle hirveälle »Vanhalle Mustalle», joka sitten kävi heidät\nhakemassa haudasta mustilla vaunuilla ja hevosilla, joitten sieraimista\nja kavioista tuiskusi tulta ja tulikiven katkua.\n\nEikä ollutkaan vaikeata myydä sieluaan pirulle. Piti vain tehdä sopimus\nja kirjoittaa siihen nimi nimettömästä sormesta puristetulla verellä.\nMutta kaikkein mukavimmin se kävi teettämällä itselleen »tulihäntä»,\njoka sitten kuljetettiin torstai-iltana kello 12. täysikuun aikana\nneljän tien risteykseen. Siellä piti puristaa sormestaan kolme tippaa\nverta tuon tulihännän sydämeen ja sanoa erinäiset sanat; silloin\ntulihäntä saisi elämän, lähtisi lentoon ja toisi sitten asianomaiselle\nkaikkia rikkauksia, mitä hän vain haluaisi. Eikä siinä ollut mitään\nkovin peloittavaakaan. Ensin tulisi vain kova tuuli, ja sitten ääni\nkäskisi tulihännän lähteä lentoon. Vaarallista sen ei liioin tarvinnut\nolla, sillä Viron kansansaduissa oli aina mahdollista pettää piruakin.\nVaikka olisikin myynyt sielunsa pirulle, niin oli aina mahdollista\ntehdä niin paljon hyviä töitä, että loppujen lopuksi pirun tullessa\nhakemaan sielua enkelit asettuisivat puolustamaan sitä, ja sielu\nsittenkin nousisi enkelien saattamana taivaaseen, ja piru saisi pitkän\nnenän.\n\nSiis suunnilleen Faustin tarina ja resepti:\n\n    Wer immer strebend sich bemüht,\n    Den wollen wir erlösen...\n\nMinä päätin yrittää auttaakseni isääni, koska olin varma, ettei piru\nminua kumminkaan loppujen lopuksi saisi, sillä olin päättänyt muutenkin\nauttaa ihmisiä ja tehdä hyviätekoja. Niinpä yritin sitten ottaa Anulta\nja Matsilta tarkkaan selvää noista »sanoista» ja kaikista menoista ja\nyrittää hankkia itsellenikin tulihännän. Otin almanakasta selville tuon\nkuutamojutun, ja sattuikin juuri parin viikon päästä olemaan sellainen\ntäysikuutorstai. Parin virstan päässä oli neljän tien risteys,\ntosin arveluttavan lähellä hautausmaata, mutta sinne oli kumminkin\nyritettävä. Vielä otin selvää itse tuon elukan valmistuksesta:\npiti ottaa vanha luuta ja savea ja muovailla siitä sellainen iso\nlintu-luutahäntä, silmiksi piti panna hiilet, ja sen sydänkin oli\nerikoisesti valmistettava. Ja sitten nuo »sanat», joilla tulihäntä\nmanattiin. Ne täytyi oppia tarkoin ja siinä oli paha pula, kun Anun\nja Matsin sanat eivät ollenkaan käyneet yksiin. Mutta varmemmaksi\nvakuudeksi opettelin molemmat toisinnot.\n\nJa sitten tuli se kauhea ilta, jolloin oli lähdettävä. Peto oli\nvalmiiksi muovailtuna sängyn alla. Se painoi aika lailla. Kuutamossa\nkiipesin ikkunasta tulihäntä kainalossa ja aloitin raskaan matkani.\nSeuralaisekseni otin mukaan vanhan Looramme, joka oli hirmun iso\nBernhardiini, uskollinen ystäväni ja vartijani. Pidin Looraa tiukasti\nkaulanauhasta, ja niin sitä lähdettiin. Täytyi kiertää pitkin pellon\nojia, sillä kylän pojat olivat joko kävelemässä tyttöjen kanssa tahi\n»tätirantaan» menossa, eikä kukaan saanut nähdä minua, sillä piru ei\nmuuten ollenkaan tulisi, hänhän ei harrastanut julkisuutta.\n\nSaavuin sitten tuohon tienristeykseen. Peloitti hirveästi ja kuukin\noli nauravinaan, nimittäin tuo kuun ukko, joka tiesi hirmuisen paljon\nja josta minä olin Anulta kuullut niin monenlaista. Hytisytti ja\njännitytti samalla. Laskin petolinnun maantielle, otin silmäneulan\nja puristin ne kolme veritippaa tulihännän saviseen sydämeen ja luin\nkaikki oppimani »luvut». Ja sitten odotin hirmuista tuulta. Pidin\nLooraa kaulanauhasta kiinni. Mutta hirmulintuni makasi kuin kivi\nmaantien tomussa eikä liikahtanutkaan. Tuulenhenkäystäkään ei tullut.\nLuin kaikki sanat uudelleen varmemmaksi vakuudeksi, eikä sittenkään\ntapahtunut mitään. Loora paneutui maata tulihännän viereen ja haisteli\nsitä, ja istahdin minäkin sitten siihen kolmanneksi. Ja niin odotimme\nkuu-ukon irvistellessä. Odotimme ja odotimme... turhaan. Lopuksi oli\nlähdettävä kotiin, ja se oli sangen raskas kotimatka. Tuo luudanlintu\npainoi kahta kauheammin, mutta en uskaltanut sitä hyljätäkään. Jos\nlienee sanoissa ollut joku vika... Mutta pahinta oli, ja omaatuntoani\nkaivoi se seikka, että ystäväni Loora oli sillä matkalla mukanani.\nOlihan minulle nimenomaan sanottu, että sillä retkellä; piti olla\nyksin... Tosin Loora oli vain koira, mutta kenties tuo Iso Musta\npelkäsi koiria yhtä paljon kuin ristinmerkkejäkin...\n\nRaskain sydämin ja hieman itkeä tillittäen kahlasin kotiin kosteassa,\npitkässä ruohossa puutarhan vieriä, kun en uskaltanut tulla pihan\nkautta. Ikkunani alla oli tuoli, jonka avulla olin kavunnut alas.\nKiipesin taas samaa tietä sisään ja väsymyksessäni unohdin tuolin\nikkunan ulkopuolelle sekä koko ikkunan auki. Tulihäntä jäi sänkyni\nalle, ja siihen minä itse painauduin riisuutumatta ja nukahdin. Nukuin,\nkunnes aamulla Leeni täti seisoi sänkyni vieressä tuo luudanlintu\nsylissä. Hän oli aamulla maitokellariin mennessään nähnyt tuolin ja\navonaisen ikkunan, kurkistanut huoneeseeni sekä sitten tutkinut sänkyni\nalustan.\n\nTuomiopäiväni oli tullut. Perusteellisen pesun jälkeen minun oli\nmentävä vaarin huoneeseen, jossa corpus delicti makasi vaarin pöydällä,\nja äijä istui kädet ristissä sänkynsä laidalla ja kysyi:\n\n-— Mikäs vehje tämä on?\n\nEi siinä auttanut muu kuin täysi tunnustus, mutta samalla hoksasin,\nettä nyt olinkin oikealla tiedonlähteellä noitten mahdollisten\nvirheitteni suhteen. Niinpä selitettyäni epäonnistumiseni kysyin\naivan luottamuksellisesti, miten vaari sen asian oli toimittanut ja\ntulihäntänsä saanut sekä mikä oli syynä tuohon epäonnistumiseeni, ja\noliko hän nähnyt sen tuulispään ja eikö hän opettaisi minulle noita\noikeita »sanoja».\n\nHän oli peloittava mies, tuo Luppen vaari, joka ainoan poikansa oli\naikoinaan piiskalla kotoa karkoittanut, kun hän nai tytön, jonka isää\nvaari vihasi. Koko hänen ympäristönsä vapisi, kun hänen mahtavat\nperkeleensä ja muut sarvipäänsä jyrisivät yli pihan. Mutta silloin\nhän oli kerrankin ihan lempeä ja aivan kuin muotonsa muuttanut.\nLuulen, että tuo oli ainoa kerta eläessäni, jolloin hän otti minua\nkädestä... ei hän omia lapsiaankaan koskaan hellyydellä pilannut...\nHän kuljetti minut sanaakaan sanomatta ulos pihalle ja siitä pellolle,\njossa oli rukiinniitto käynnissä. Pelkäsin kauheasti, mitä hirveätä\nrangaistusta hän minulle nyt suunnitteli. Mutta hän vain vei minut\npellonpientareelle, osoitti pellolla hyörivää väkeänsä — jota oli aika\nlailla — ja piti minulle pisimmän puheen, mitä kai koskaan oli pitänyt.\nOsoittaen siis työväkeään, joitten joukossa nuo asiantuntijani Anu ja\nMatskin pelästyneinä häärivät lyhteitä kokoamassa, hän sanoi, että nuo\nkaikki ihmiset tuolla olivat juuri hänen tulihäntiään, ettei hänellä\nkoskaan ollut muita ollutkaan ja että koko puhe noista olioista oli\nvain pelkkää köyhien, hm hm hm, ja laiskojen puhetta. Ihmiset, jotka\ntekivät hänen työtään, olivat hänelle hankkineet omaisuuden, eikä\nmikään piru, eikä sellaista Isoa Mustaa ollut olemassakaan muualla\nkuin saamattomien ihmisten mielikuvituksessa ja puheissa. Hänen maansa\nsellaisenaan ei ollut mitään, hän hyötyi siitä vasta kun oli löytänyt\nihmisiä, jotka tekivät työtä hänen maallaan... kuin tulihännät...\n\nTämä oli suunnilleen Marxin »lisäarvon» illustratio omalla pellollamme.\n\nJa kuten kaikissa kauneissa saduissa tapahtuu, minä sain isoisältä 100\nruplaa papalleni, mutta tuosta jutusta ei saanut kenellekään kertoa.\nEi edes Anulle ja Matsille, joille vain ylvästelin, että tiesin\nmukamas kaikki tulihännät paremmin kuin he... Pelko ja omantunnontuska\nvaivasivat Anu raukkaa pitkät ajat, mutta kun isäntä ei mitään puhunut,\nniin jutut alkoivat taas luistaa entiseen tapaan.\n\nMinä taisin sittenkin aikoinani myydä sieluni Isolle Mustalle,\nkoska sain paljon tulihäntiä työhön kartanoni pellolle, ja minun\ntäytyy varmaan tehdä paljon hyviä töitä, jotta ne enkelit kerran\npuolustaisivat minua tilinteon päivänä.\n\nMuistin tuon vaarini opin, kun aloin lukea Kautskyn selostusta Marxin\nopeista. Se oli jännittävää lukemista ja avasi silmäni selkosen\nselälleen omaan aikaani nähden, mutta tuskinpa olisin noita oppeja\nkäsittänyt, jollei suurlakko olisi ensin avannut sydäntäni ja\nmielikuvitustani.\n\nTyöväki omaksui Marxin opit luokka-asemansa ja luokkavaistonsa avulla,\ntahi oikeammin: työväki ja sen luokka-asema loivat Marxin opit. Me\nsivistyneistö omaksuimme ne aivoillamme... tai sydämellämme... tai sekä\naivoillamme että sydämellämme. Mutta myös hylkäsimme ne aivoillamme,\nellei sydämemme ollut mukana.\n\nJa voi, miten nuo pään ja järjen marxistit halveksivat niitä\ntunteellisia haihattelijoita, jotka olivat lähteneet työväen mukaan\ntunteitten ja sydämen ajamina. Ja miten moni niistä järjen ja pään,\njopa luokka-asemankin ja vaiston marxisteista on hyljännyt ne opit\nsekä työväen asian, noitten tunteellisten haihattelijani pysyessä\nuskollisina nuoruutensa vakaumukselle kautta aikojen ja kärsimysten.\n\nEn puhu itsestäni, sillä olen hieman erikoinen ja luokittelematon otus.\nKuten tästä vähitellen selviää.\n\n\n\n\nSUURLAKON JÄLKEEN.\n\n\nSe oli kummallista aikaa. Muistan vain, että me jollakin tavalla\npaloimme. Vallankumous oli jäänyt kesken, ja meidän oli päästävä\nselville siitä, mitä oli tapahtunut ja mitä nyt edelleen pitäisi tehdä\nja vaatia.\n\nEduskuntareformi, yleinen äänioikeus — niiden kautta olisi siis\nkansan saavutettava valta ja ryhdyttävä uusimaan koko elämää. Me\nryhdyimme tutkimaan perustuslakeja, parlamentarismia, kaikkia\nkansanvallan muotoja ja sen päämäärää. Niin, tuo päämäärähän oli kansan\nvaltaanpääsy, ja koska se ei tapahtunut vallankumouksen avulla, niin\nse oli saavutettava parlamentin kautta, kuten kaikki taloudelliset\nuudistukset. Mutta ennen kaikkea alkoi kasvaa tietoisuus siitä, että\noli olemassa neljäs kansanluokka, tärkein luokka tuotannossa, joka oli\nvailla poliittisia oikeuksia ja jonka täytyi ne saavuttaa, ennenkuin\nelämää voitaisiin ruveta uusimaan.\n\nYliopistotyö oli aivan mahdotonta, oli niin paljon tärkeämpää ottaa\nselvää omasta nykyajastamme.\n\nMe emme voineet rauhoittua. Me parveilimme keskenämme, puhuimme ja\nluimme kaikenlaisista ismeistä — haimme ja kuuntelimme. Me keksimme\nEuterpen ja uuden feminismin ja taistelimme kirkkoa vastaan ja\nsiviiliavioliiton puolesta, ja kaikkea tuollaista repäisevää.\n\nOlin suurlakon aikana tutustunut Aduli Burjamiin, viipurilaisen\npankinjohtajan tyttäreen, joka oli nuorsuomalaisia radikaaleja ja\nkuului viipurilaiseen osakuntaan; ja hänen vanavedessään liikkui\ntohtori Kaasalainen, joka oli siihen aikaan osakunnan leijonia. Aduli\nBurjam oli kaunotar, komea ja elegantti ilmestys. Miten ollakaan,\nmutta jollakin lailla me tytöt saimme hänet vakuuttuneeksi siitä,\nettä hänen piti alkaa esiintyä meidän nuorten tyttöjen puolesta\nkaikenlaisin ismein ja ruveta ennen kaikkea radikalisoimaan feminismiä.\nJa niinpä Aduli sitten järjestettiin esitelmöimään oikein yliopiston\njuhlasaliin, meidän tyttöjen yrittäessä täyttää salia innostuneilla\nylioppilailla. Emme tosin saaneet salia täyteen — emme löytäneet niin\npaljon noita innostuneita — mutta Aduli luki kumminkin esitelmänsä.\nEmmekä lannistuneet, vaikka sanomalehdistö seuraavana päivänä oikein\nyksimielisesti totesi, ettei yliopiston juhlasali ollut oikea forum\nnuoren naisylioppilaan ensiesiintymiselle ja että esitelmä olisi\npikemminkin sopinut konventtiin.\n\nEsitelmän jälkeen olimme Seurahuoneella illallisella, ja minä näin\nja söin ensi kertaa hummerin oppien Adulilta laittamaan siihen\nranskalaista kylmää kastiketta, joka vieläkin on spesialiteettini. Ja\nillallisten jälkeen kotimatkalla olimme niin onnellisia, että pelkän\nhyvinvoinnin ja onnentunteen vuoksi potkimme kaikki kalossimme mereen,\nkolera-altaaseen ja sitten käveltiin Tähtitorninmäelle ja laulettiin\noikein isoon ääneen. Kun poliisi tuli meille nätisti järkeä puhumaan,\nkeräsi Hannes Ryömä hänelle kolehdin, ja viidestä markasta poliisi\nsuostui olemaan kuulematta meitä ja marseljeesiamme. Ja sitten me\nhurrasimme hänen humaniteetilleen.\n\nOli muitakin lystinpuoleisia tapahtumia. Eräänä päivänä ilmoitettiin\nTyömiehen toimituksesta ylioppilasyhdistyksellemme, että Kämpissä\nasui eräs saksalainen tohtori — muistaakseni hänen nimensä oli Adolf\nLöwenstein tai Löwenstern — joka oli sosialidemokraatti ja melkein\n_Vorwärtsin_ toimituskuntaan kuuluva ja halusi tutustua Suomen\nakateemiseen sosialistiseen nuorisoon. Yhdistyksen puolesta lähetettiin\nsitten Sulo Wuolijoki ja minut kielten taitajina tohtorin puheille,\ntarkoituksella kutsua hänet yhdistyksen kokoukseen. Emme löytäneet\ntohtoria hotellista, mutta jätimme hänelle korttimme ja kirjoitimme\nmuutaman sanan yhdistyksen puolesta pyytäen häntä kokoukseen. En tiedä,\nmiten hän oli sotkenut meidät, mutta Ylioppilastalon kirjelaatikkoon\nilmestyi kortti osoitettuna saksaksi Sulolle sekä »Frau Hellalle»,\nmikä herätti yleistä iloa. Tunsin Suloa siihen aikaan vähemmän kuin\nmuita yhdistyksen jäseniä ja olin kovasti kiukkuinen tuollaisesta\nennustuksesta.\n\nAsia selvitettiin sitten myöhemmin tohtorille, joka väitti, että »was\nnicht ist, kann werden», ja niinhän siinä sitten kävikin. Tohtori\npaljastui sittemmin kyllä etupäässä shampanja-agentiksi, vaikkakin\nsosialidemokraatiksi. Siihen aikaan shampanja-agentuurit eivät vielä\nolleet oikeitten ulkopoliitikkojen valmennuskouluja, mutta tohtori oli\nkuitenkin hauska ja sivistynyt mies, ja vielä hauskemmat olivat ne\nillalliset, joita hän tarjosi yhdistyksemme jäsenille Kämpissä.\n\nKielitaitoni oli syynä myös siihen, että sain pian ruveta\nvälitystehtäviin yhdistyksen ja venäläisten sosialidemokraattien\nkesken. Joulukuussa tuli insinööri Alanne luokseni ja pyysi minua\nopastamaan venäläisiä tovereita, jotka olivat matkalla Tampereelle\nsiihen salaiseen bolshevikkien konferenssiin, josta ei saanut ääneen\npuhuakaan, ennenkuin oli katsonut joka ilmansuunnalle.\n\nJa niin minä ensi kerran näin omin silmin Neuvostoliiton rakentajia.\nOlin kananpoikanen, joka ei tietänyt muuta eroa bolshevikkien\nja menshevikkien välillä, kuin että edelliset tahtoivat viedä\nvallankumousta eteenpäin tsaarinvallan hävittämiseen saakka, kun taas\njälkimmäiset rajoittivat ohjelmaa ja tyytyivät siihen duumalupaukseen,\njonka tsaari oli antanut. Herrat nauroivat ja sanoivat, että olin aivan\noikeassa... ja miten oikeassa elinkään... He pitivät Helsingistä ja\nSuomen kansasta. Minä kerroin, miten raskaan työn takana oli leipä\ntässä karussa maassa ja miten sitä raivattiin metsän alta kivien\nkeskeltä ja miten synkkä oli kansa, jonka kädet olivat koukistuneet\ntyöstä... Minä kuvasin suomalaisen työmiehen kättä, joka jäykkänä\nja koukeroisena hakee paperia taskusta. Se kuvaukseni oli jäänyt\nkuuntelijani mieleen, ja kuulin sen kymmenien vuosien jälkeen\nMoskovassa... Ja minun mieleeni jäi tunnelma, että olin nähnyt tulevia\nVenäjän hallitsijoita...\n\nTampereella tapasivat Lenin ja Stalin toisensa ensi kerran.\nTampereella, juuri Tampereella.\n\nEi auta olla tunnustamatta historian suurtapahtumia pienessä maassa.\nEmme me itse siitä tule suuremmiksi, että pidämme suuria pieninä.\n\nEiväthän ristiretkienkään aikana ritarit kieltäneet turkkilaisten\nja muitten murjaanien kuninkaita eivätkä sotapäälliköitä... (Huom.\nKirjoitettu vankilassa.)\n\nVirosta tuli aina kummallisempia tietoja. Maassa oli täysi kapina\nkäynnissä. Tönisson sähkötti minulle, että matkustaisin jouluksi kotiin\nPietarin kautta, jonne hän oli saapunut suuren virolaisen lähetystön\nkanssa, oikeammin sen johtajana, jättämään keisarille Viron kansan\nsuurta autonomia-anomusta. Matkustaminen Virossa oli nimittäin käynyt\nhyvin vaaralliseksi, koska joka hetki pelättiin rautatielakkoja, joita\nkoetettiin aikaansaada väkivaltaisin ratojen rikkomisin ja attentaatein\njunia vastaan.\n\nMatkustin siis Pietariin, ja setä Jaansonin luona tapasin Tönissonin\nsekä lähetystön muut jäsenet, joista ainakin muistan professori\nPaldrockin, tohtori Koppelin ja asianajaja Rütlin. Vasemmistosta ei ollut\nketään heidän mukanaan, eivät edes Päts ja Teemant, jotka siihen aikaan\nolivatkin kovin vasemmistolaisia ja tuomittiin sittemmin kuolemaan.\n\nLähetystö oli istunut Pietarissa jo viikon päivät tunnetulla\ntuloksella: keisari ei suvainnut ottaa heitä vastaan.\n\nMinä tulin Suomesta täynnä rajatonta innostusta suurlakkoon, työväkeen\nja sosialismiin. Setä Jaansonin työhuoneessa tapasin Jupiterin,\nTönissonin, ja sain taistella ensimmäisen, vaikk'en viimeistä\ntaisteluani noiden uusien oppieni puolesta. Minä olin saanut Suomessa,\njuuri Suomessa, sosialismin tartunnan ja minut oli pelastettava tuosta\nMarxin uskonnonhulluudesta, kuten asiaa siihen aikaan kutsuttiin.\nTönisson käveli edestakaisin huoneessa ja puhui, paitsi minulle,\nmyös niille tuhansille, jotka olivat silloin nostattamassa Viron\nkansaa sosialismin nimissä. Jälkeen puolen yön setä Jaanson häipyi\nnukkumaan, mutta Tönisson ei sitä huomannutkaan, ja kaikki, mitä\nhän elämän varrella oli Kantin avulla koonnut maailmankatsomusta,\nkohdistui minun sinisilmäistä, itsepäistä, yhdeksäntoista vuotiasta\nsosialismiani vastaan. Kello 8 aamulla palatessaan hyvin nukkuneena\nsetä Jaanson löysi Tönissonin vielä kävelemästä ja iskemästä minua\nkategorisilla imperatiiveillaan, vaikkei minusta ollut paljon muuta\njäljellä kuin läjä kurjuutta, josta silloin tällöin pisti esiin kaksi\nsisukasta, itsepäistä nyrkkiä. En voi mitenkään muistaa enkä oikeastaan\nkäsittääkään, millä minä oikeastaan tueta uutta maailmankatsomustani\nosasin puolustaa, kun en vielä paljon mitään ollut lukenutkaan, mutta\nTönissonin pelolla taisi olla suuret silmät, ja hän kuvitteli kai minun\nolevan suuremmassa vaarassa joutua harhaoppien valtaan kuin vielä\nolinkaan, tai sitten tuo suurlakko- ja vallankumoushuuma oli minussa\nniin valtava, että Tönisson katsoi välttämättömäksi ruveta nuijimaan\nsitä. Ja hän herätti siten luonnollisesti kaiken vastustustahtoni ja\nhaluni ottaa selvää asioista.\n\nMuuten tässä yhteydessä muistui mieleeni eräs Aino Kallaksen lausunto\nhänen kirjoittamastaan Koidulan elämäkerrasta Tähdenlento, joka\nminuun aikoinaan koski melko lailla, Hän kuvaa Koidulan ja Jakobsonin\nvälistä intensiivistä kirjeenvaihtoa ja lausuu siitä suuresti\npettyneenä, että »he kirjoittivat toisilleen kansallista rihkamaa».\nKieltämättä olisi ollut sekä elämäkerran kirjoittajan että nyky-yleisön\nkannalta kiintoisampaa, jos Koidula ja Jakobson, Viron senaikuiset\nhuomattavimmat poliittiset tekijät, olisivat kirjoittaneet toisilleen\npsykologisia huomioita tai rakkauskirjeitä, mutta heidän elämänsä\nja työnsä oli niin sidottu siihen »kansalliseen rihkamaan», ettei\nhenkilökohtaiselle suhteelle ollut tilaa.\n\nMinua kauhistuttaa ajatellessani, että joku Tönissonin ja minun\nelämäkertani kirjoittaja aikanaan kirjoittaisi halveksien siitä, että\nme 12 tuntia yhtä kyytiä puhuimme \"yhteiskunnallista rihkamaa\"... Mutta\nniin se oli. Tuo »rihkama» oli elintärkeää ja on vieläkin.\n\nJoka tapauksessa nuo päivät Pietarissa olivat ihania ja jännittäviä,\nvaikkakin setä Jaanson ja Tönisson kuljettivat minua oopperassa, sen\nsijaan että lähetystön muut jäsenet istuivat opereteissa ja varieteissa\nja Medvedissä, ja vaikka setä Jaansonkin olisi mieluummin ollut mukana\nnoissa äskenmainituissa paikoissa, puhumattakaan minusta. Mutta\nTönissonin ominaispaino oli niin suuri, että hänen toivomuksensa oli\nratkaiseva. Vallankumous-Pietarista en luonnollisesti nähnyt mitään,\nja kuulinkin siitä eniten koulutoverini Fanny Chwolsonin kotona,\nerikoisesti hänen tanssiaisissaan, jotka jo olen kuvannut tämän kirjan\nensimmäisessä osassa.\n\nPari päivää ennen joulua alkoi sitten ikimuistettava kotimatkamme\nPietarista junalla, jonka perilletulosta ei ollut mitään takeita.\n\nMuuten tämän juttelun tausta on äärimmäisen vakava ja tuskallinen.\nTilanne Virossa oli enemmän kuin sekava — erittäin uhkaava. Tönisson\noli sen vakavuudesta paljon paremmin selvillä kuin ne nuoret miehet,\njotka Pohjois-Virossa johtivat vallankumousta sekä kartanoitten\ntakavarikoimista ja polttamista. Tallinna oli kuohuksissa, tehtaat\nlakossa ja suuret joukot työläisiä kulki yhdessä muonamiesten\nkanssa maalla kartanoita polttamassa. Ryöstöistä pitivät huolen\nkartanoitten omat muonamiehet viinatehtaitten ja valtion viinapuotien\nhävittämisestä alkaen. Sosialidemokraattisen puolueen vaatimusta\nkartanoitten ottamisesta valtion haltuun alkoivat muonamiehet täyttää\nomin lupinsa toteuttaen samalla vuosisatojen unelmaa kartanoitten\npolttamisesta ja saksojen karkoittamisesta. Tönissonin puolueella,\njosta siihen aikaan juuri muodostui kansallinen edistyspuolue, ei\nollut Tallinnassa paljonkaan sanomista, ja aivan kuin taikaiskusta ja\nkulovalkeana levisi Martnan johtama sosialidemokraattinen puolue yli\nkoko maan, jopa Viljandimaalle saakka, jossa Tönisson siihen saakka\noli ollut yksinvaltiaana. Pätsin ja Teemantin ympärille muodostui\nradikaalinen porvarillinen puolue, työpuolue, eräänlainen sekasikiö\nvenäläisestä trudoviki-puolueesta ja entisestä Hankon ja Oleskin\njohtamasta tarttolaisesta paikallisesta radikaaliryhmästä. Ja tuloksena\nkaikesta oli, että Tönisson oli menettää valta-asemansa maan elämässä\neikä enää kyennyt näkemään, mihin maa kulkisi ja mitkä olisivat\nseuraukset kaikesta tästä, varsinkin kun Pietarista käsin järjestettiin\nrangaistusretkikuntaa kenraali Orlovin johdolla ja mustasotnialaiset\nlehdet sekä Baltian aatelisto vaativat maan »rauhoittamista».\n\nSellainen oli tilanne, eikä ihmekään, että Tönisson yritti poistaa\nainakin minun päähäni ja mieleeni tarttunutta vaarallista sosialismia.\n\nMinä olin nuori, minulle tuo matka läpi vallankumousmaan oli tavaton\nseikkailu, eikä tullut mieleenikään pelätä katkaistuja kiskoja ja\nerinäisiä mykkiä, pimennettyjä asemia, joitten vaiheilla liikkuivat\nsalaperäiset kartanonpolttajain joukot.\n\nHeti Narvasta lähdettäessä alkoi talviyössä taivaanranta uhkaavasti\nkumottaa. Juna oli melkein pimeä, ja me katselimme kaikki ikkunoiden\nääressä aivan sanattomina. Mitä siellä tapahtuikin, miten hirveätä,\njärjetöntä ja edesvastuutonta se kaikki olikin ja miten peloittavien\njoukkojen työtä, niin se oli kumminkin sitä, mistä esi-isämme olivat\nvuosisatoja uneksineet ja laulaneet... kauheata kostoa... Ja vaikka me\nistuimme siellä kaikessa mukavuudessa toisen luokan rautatievaunussa,\nosallisina Euroopan sivistyksestä ja sen saavutuksista, niin kumminkin\nme olimme maaorjien jälkeläisiä... Mitä minuun tulee, olisin tietysti\nmieluummin ollut koko joukon lähempänä katsomassa tuota historian\ntuomiota.\n\nJuna mateli hitaasti kautta Viru- ja Järvamaan tasankojen Tarttoa\nkohti. Siellä täällä korjailtiin rikottua rataa ja seisoskeltiin\nasemilla, mutta parinkymmenen tunnin päästä olimme turvallisesti\nTartossa, josta minä heti jatkoin matkaa Walgaan. Etelä-Viron\ntapahtumista meillä ei Pietarissa ollut ollut paljonkaan tietoa, paitsi\nettä Latviassa rangaistusretkikunnat olivat toiminnassa, mutta Walgan\nasemalla oli täysi sodan tuntu. Asematalo oli upseereita täynnä, ja\nsantarmit ja kasakat tarkastelivat passeja. Humalainen luutnantti\ntarttui käsivarteeni, mutta isäni sai minut turvallisesti ajuriin.\nKaupunki oli kuin kuollut.\n\n\n\n\nSISARENI.\n\n\nTämä oli raskas joulu meille, etenkin vanhemmilleni, koska se oli\nensimmäinen, jolloin yksi perheemme jäsenistä puuttui. Salme-sisareni\noli Moskovassa, eikä hänestä ollut mitään tietoa, koska sekä lennätin-\nettä postiyhteys Moskovaan oli katkennut. Moskovasta tiedettiin vain,\nettä siellä taisteltiin barrikaadeilla ja tykit ampuivat esikaupunkeja.\n\nHeti syyslukukauden alettua sisareni sananmukaisesti karkasi Tartosta\nMoskovaan, matkusti yöjunalla Walgan kautta ilmoittamatta mitään\nkotiin. Vasta Moskovasta hän kirjoitti, mitä oli tehnyt. Hän oli juuri\ntäyttänyt 17 vuotta ja oli kimnaasin viimeisellä luokalla, kun hän\nyhtäkkiä päätti ottaa elämänsä omiin käsiinsä ja lähteä Tartosta.\nOlen jo aikaisemmin kertonut, että hän oli tulossa tolstoilaiseksi,\nkirjoitti minulle sentin korkuisin kirjaimin, että likainen ihmiskunta\nsaisi kuolla pois, ja osoitti kaikin puolin inhoansa koulutoverien\nkeimailua ja kevytmielisyyttä kohtaan, puhumattakaan siitä, että hän\njo viidenneltä luokalta lähtien alkoi kasvattaa »karaktääriänsä»,\nmikä sittemmin minun Tartosta lähdettyäni johti melkein askeettiseen\nasenteeseen ja ristiriitaan luokkatoverien kanssa. Ja vihdoin hänessä\nheräsi niin tavaton vastenmielisyys tuota koulua ja tyttöjen ja poikien\nliian vapaata seurustelua kohtaan, että hän yhtäkkiä päätti lähteä\nTartosta ja nimenomaan juuri Moskovaan, koska siellä oli helppoa\nkielten avulla saada tuntioppilaita ja niin elättää itseään sekä\nsamalla lukea. Yhtenä syynä, josta emme puhuneet isälle, oli sitäpaitsi\nse, että hän tiesi, miten vaikeata isäni jo siihen aikaan oli kouluttaa\npoikaansa Pihkovassa ja häntä Tartossa.\n\nMinäkin kuulin asiasta vasta kun sisareni jo oli saanut elämänsä\nMoskovassa järjestykseen.\n\nNiinpä hän siis saapui Moskovaan mukanaan koulutodistus, josta näkyi,\nettä hän oli lähtenyt keskellä lukukautta viimeiseltä luokalta.\nTuo todistus taskussaan hän lähti Moskovan hienoimman yksityisen\ntyttökimnaasin Pereversevin johtajattaren luokse, kertoi, miksi\noli lähtenyt Tartosta ja pyysi päästä hänen kouluunsa sekä saada\nsuosituksen häntä alempien luokkien oppilaitten valmentajaksi,\netupäässä kielissä, jotta voisi ansaita elatuksensa sekä koulurahat.\nKoulu oli Moskovan kallein — lukukausimaksu noin 200 ruplaa, mikä oli\nhirmuraha siihen aikaan — ja täynnä Moskovan rikkaitten perheitten\nlapsia, joilla oli joko guvernantit kotona tai joita vanhemmat antoivat\nmuuten valmentaa. Sillä köyhien oppilaitten ja ylioppilaitten onneksi\nrikkaitten vanhempien lapset useimmiten tarvitsevat erikoisapua\nsivistyksen saavuttamiseksi.\n\nJohtajatar oli joko erikoisen humaani tai sitten sisareni lumosi hänet\nsuurilla, vakavilla silmillään, joita synnilliset ihmiset pelkäsivät.\nJoka tapauksessa hän otti sisareni kouluunsa ja suositteli häntä\nkotiopettajattareksi miljonäärien perheisiin. Tuloksena oli, että tyttö\niltapäivisin tunteja antamalla ansaitsi erinomaisen hyvin, vieläpä niin\npaljon, että voi elättää sekä itsensä että Tartosta mukanaan ottamansa\nköyhän koulutoverin ja vielä maksaa koulumaksunsakin, josta hänet tosin\nseuraavana lukukautena vapautettiin. Tuo toveri, joka myös osoitti\ntolstoilaisuuden oireita, oli köyhin tyttö luokalla sekä yleisesti\nhalveksittu eikä mitenkään erikoisen lahjakaskaan. Joka tapauksessa hän\nei osannut saksaa eikä ranskaa niin paljon, että olisi kyennyt antamaan\ntunteja, vaan tarvitsi itsekin opetusta. Sillä niin paljon tytöt eivät\nsaaneet kokoon, että tuo toinenkin olisi päässyt kouluun.\n\nNiin sitten sisareni työtaakka muodostui seuraavanlaiseksi: aamupäivät\nhän kävi koulua, iltapäivisin antoi tunteja moskovalaisissa perheissä\nja iltaisin luki itse sekä opetti tuota toista tyttöä, niin että\nhe molemmat seuraavana keväänä pääsivät ylioppilaiksi, sisareni\nkultamitalein palkittuna.\n\nMutta kaikesta tästä tyttö kirjoitti kotiin ja minulle sitten vasta,\nkun hänen elämänsä oli järjestynyt, eikä luonnollisesti tullut\nkysymykseenkään, että hän olisi päässyt jouluksi kotiin Moskovasta\nsaakka.\n\nSitten tuli Moskovan vallankumous ja kaikki sen kauhut. Vasta\ntammikuun puolivälissä saimme tietää, että tytöt vielä olivat\nolemassa ja miten heidän oli käynyt. Heidän asuntonsa oli ollut\npahimpien taistelujen lähettyvillä ja moneen päivään he eivät olleet\npäässeet ulos syömäänkään, kunnes Rumjantsevin museon apulaisjohtaja,\nvirolainen maisteri Pörk haki heidät suojaan museoon, missä hän\nitsekin asui. Mutta samalla he joutuivat sellaiseen paikkaan, jonka\nylitse tykit koko ajan ampuivat. Siitä sai alkunsa vaikea tauti, joka\nvaivasi sisartani parikymmentä vuotta. Mutta siitä, mitä tyttö näki\nMoskovassa kapinan aikana, heräsi hänessä myös käsitys Venäjän kansan\nkärsimyksistä ja toteamus Tolstoin oppien riittämättömyydestä pahan\nhävittämiseksi. Ja keväällä tyttö palasi Moskovasta täynnä sosialismia\nja vallankumouksellisuutta.\n\nMe olimme aina kaikki olleet yhdessä jouluna. Oli käsittämätöntä, että\nsisareni paikka joulupöydässä oli tyhjänä kaiken muun kurjuuden lisäksi\n— siksi kiinteästi vielä kuuluimme kaikki isäni pöydän ympärille. Mutta\npian tuli siihen toisiakin tyhjiä paikkoja... Viron taivas oli täynnä\nlyijyn harmaita, synkkiä pilviä, ja toivottomuus laskeutui ihmisten\nylle noitten lyhyitten, huomaavien vapauspäivien jälkeen.\n\nJa minä tulin Suomesta onnellisena ja lumoutuneena kaikesta siitä\nuudesta, mitä olin kokenut.\n\n\n\n\nVERIPÄIVÄT VIROSSA.\n\n\nTuo kuukausi Virossa, joulusta 1905 tammikuuhun 1906, on aika, jota en\nole koskaan voinut unohtaa ja joka ehkä enemmän on määrännyt elämääni\nkuin kaikki järkyttävät ajat paljon kauheampine veripäivineen, joita\nolen saanut kokea Suomessa-oloaikanani ja joihin verraten nuo Viron\ntapahtumat olivat pelkkää leikkiä. Mutta olin nuori, ja Eurooppa\noli siihen aikaan sivistynyt ja kauempana keskiajasta kuin nyt,\nja venäläisten pienet juutalaispogromitkin Ukrainassa ja Puolassa\nnäyttivät kauheilta, petomaisilta tapahtumilta. Mutta voi miten pientä\nse oli, jos ajattelee, mitä »aseveljemme» ovat nykyaikana tehneet ei\nvain miljoonille juutalaisille, vaan myös puolalaisille ja tuolle\nkansanvaltaisuuden mallikansalle, tšekeille, puhumattakaan muusta\nlänsi-Euroopasta.\n\nPieni Walgan kaupunki oli muuttunut sotaleiriksi. Se oli Etelä-Viron\nja Pohjois-Latvian rankaisuretkikuntien keskus. Sieltä lähtivät eri\nretkikunnat maaseudulle vangitsemaan, pieksämään ja tappamaan... ja\npalasivat mukanaan kuormalliset vangittuja, rekiin sidottuja ihmisiä\nsekä valtavat määrät kaikennäköisiä aseita, joista ainakin 99 %\ntaisi olla vanhoja tapporautoja, jopa Ruotsin vallan aikaisiakin\ntulikiikkuja. Niitä sitten näin parin viikon ajan Myllylammikon jäällä,\nmissä sotilaat, pääasiallisesti kasakat, niitä särkivät ja polttivat ja\nmistä yön aikana pikkupojat kävivät niitä varastelemassa.\n\nJo jouluaattona alkoivat hirveät viestit saapua meillekin, Myllymäen\ntaakse piiloutuneeseen taloomme, jossa koko perheemme — se on:\nvanhempani, minä ja kaksi pikkutyttöä — oleskeli enimmäkseen ulkona\nliikkumatta ja peläten isäni vuoksi, joka oli ollut puheenjohtajana\nerinäisissä poliittisissa kokouksissa ja istunut kaikenlaisissa\nkomiteoissa.\n\nVangittiin ensiksi kaikki, jotka ikinä olivat olleet mukana\npolitiikassa maaseudulla tai jostakin muusta syystä olivat paroonien\nmustilla listoilla. Etelä-Virossa kartanoita ei ryöstetty eikä\npoltettu. Kuvaavaa oli, että tällaista toimintaa tapahtui juuri\ntakapajuisimmissa ja köyhimmissä maakunnissa, jotka eniten olivat\nsaaneet kärsiä kartanoitten taholta. Jos ei kartanoitten polttajia\nollut, vangittiin kunnan johtohenkilöt sekä opettajat, jotka olivat\nolleet mukana kokouksissa autonomiaa vaatimassa ja noita ponsia\nlaatimassa. Sitten pidätettiin kartanoille yleensä vastenmieliset\nisännät ja vihdoin, niittenkin puutteessa, kaikki irtolaiset ja\nepämääräiset henkilöt... Ja ellei näitä ollut kukaan erikoisesti\npuolustamassa, heidät ammuttiin ilman muuta.\n\nKoko homma tapahtui sillä tavalla, että rangaistusretkikunnan\netunenässä ratsastivat hienoilla ratsuillaan paroonit ja heidän\npehtoorinsa venäläisten upseerien seuraamina, hienot jahtipyssyt olalle\nripustettuina ja... luettelot taskuissa. Jono liikkui kartanosta\nkartanoon, pysähtyi kunnantaloille verisiä toimituksia varten\nkuljettaen mukanaan pitkää jonoa vankeja ja kasasi niitä kartanoitten\nvanhoihin vankikellareihin lajitellakseen, ketkä sitten ammuttaisiin,\nketkä piestäisiin ja ketkä lähetettäisiin edelleen kaupunkien\nvankiloihin.\n\nSiten kuljetettiin myös tohtori Raamotia, joka siihen aikaan oli\nPöltsamaan maanviljelyskoulun opettaja ja myöhemmin, maaliskuun\nvallankumouksen jälkeen, ensimmäinen Kerenskin määräämä Suomen\nkenraalikuvernööri, ja jonka puoliso Mari Raamot on meilläkin\nSuomessa erinomaisen hyvin tunnettu. Tohtori Raamot oli sidottu\nvitsakuorman päälle ja joka kartanossa neuvoteltiin, piestäisiinkö\nvai ammuttaisiinko hänet. Rouva Raamot ajoi paikkakunnan papiston\nmukana retkikunnan jäljessä kartanosta kartanoon ja sai vihdoin erään\nvenäläisen kenraalin avulla miehensä pelastetuksi, niin että hänet\nlähetettiin Wiljandin vankilaan ja sieltä säännöllisen tuomioistuimen\ntuomittavaksi. Sitten hänet vapautettiin.\n\nEniten saivat kärsiä kansakoulunopettajat ja kuntien puheenjohtajat,\njotka eivät tienneet tai ennättäneet paeta. Hirveintä oli tuo ihmisten\npieksäminen. Vielä kerran ennen katoamistaan ja vallankumouksia\nnuo keskiajan herrat saivat tyydytyksensä entisten alustalaistensa\nruoskimisesta. V. 1906, vain 8 vuotta ennen maailmansotaa, ajettiin\nsiis Viron sivistyneitä talonpoikia oikein venäläiseen malliin\nkunnantaloille ja... piestiin. Kun ajattelee, että olen omin silmin\nnähnyt piestyjä ihmisiä, jotka olivat päässeet pakoon ja tulivat\ntaloomme turvaa hakemaan... Olihan niitäkin, jotka eivät suostuneet\ntuohon historialliseen kidutukseen, vaan valitsivat sen sijasta\nkuoleman, kuten taiteilija Hans Laipmannin veli, josta Aino Kallas on\nkirjoittanut järkyttävän novellinsa »Bernhard Riives».\n\nJoka yö tuli ovellemme pakolaisia hyytävä kuolemankauhu silmissään,\npääasiallisesti isäni tuttuja raittiusyhdistyksen kokouksista ja\nkongresseista, eniten kansakoulunopettajia. Niitten joukossa oli\nSangasten opettaja Kurvits, joka oli kuolemaan tuomittu ja pääsi pakoon\nennen teloitusta erään upseerin avulla, joka viittasi hänelle pihalla\nvaljaissa olevaa hevosta ja pidätti sotilaita jollakin keskustelulla,\nniin että Kurvits pääsi hyökkäämään ulos, istumaan rekeen ja lähtemään,\nennen kuin perässä ammutut kuulat tapasivat hänet. Muistaakseni vain\nyksi kuula oli sattunut hänen jalkaansa.\n\nTilanne kotonamme oli tavattoman vaikea. Sisareni oli, kuten\nsanottu, koulussa Moskovassa ja sikäläisen kapinan aikana teillä\ntietymättömillä, ja veljeni Pihkovassa, niin että kotona olimme\nvain kaksi pikkutyttöä ja minä. Joka hetki voitiin odottaa isäni\nvangitsemista ja kotitarkastusta, ja kuitenkin tuli pakolaisia\nyhtämittaa. Palvelijamme oli sellainen lörpöttelijä, johon ei voitu\nluottaa, niin että päätimme lähettää hänet joululomalle maalle. Äitini\nsai ilman apua huolehtia koko väen ruoasta. Joku oli aina vahdissa\ntarkastamassa, liikkuiko ketään mäelle päin, jolloin pakolaiset saivat\npainua keittiön lattian alla olevaan vanhanaikaiseen kellariin, joka ei\nnäkynyt mihinkään ja jonka luukku peitettiin matolla.\n\nMutta sitten onnettomuuden kukkuraksi sairastui äitini\nkeuhkokuumeeseen, kolmannen kerran, eikä ollut juuri toiveita hänen\neloon jäämisestään. Hän sairastui äkkiä illalla ja alkoi heti\nyskiä verta. Oli haettava lääkäri. Puhelimia oli vain muutama koko\nkaupungissa, ja liikkuminen illalla kello seitsemän jälkeen oli\nkielletty. Alhaalla kulki Myllysillan ylitse kasakkapatrulli ainakin\njoka kymmenes minuutti, kulki rantamäkeä ylös ja tiellä puutarhamme\nohitse. En tule koskaan unohtamaan tuota hevosten kavioitten kopsetta\njäätyneillä teillä ja kasakkain hihkaisua silloin tällöin, jota\nkuuntelin kylmästä ja pelosta väristen puutarhaportillamme. Ei tullut\nkysymykseenkään, että olisimme voineet antaa isän lähteä suoraan\npatrullin käsiin, ja niin minun oli yritettävä aidantauksia pitkin\nmäkeä alas sillan pieleen. Piilottauduin sinne pensaitten taakse\nvalkoiseen lakanaan kääriytyneenä — hätä opetti lumivaippaa käyttämään.\n(Hymyilin itsekseni, kun talvisodan aikana Ruotsin matkan vuoksi täytyi\nhankkia lumivaippa!) Livistin sillan yli, kun patrulli oli mennyt\nohitse, ja tuttuja porttikäytäviä käyttäen pääsin poliisilaitokselle\nsaakka, Siellä löysin vanhan poliisimestarin, joka oli isän hyvä tuttu\nja muuten oikeastaan pelastikin hänet silloin ikävyyksistä. Hän antoi\nminulle mukaan tavallisen passipoliisin, jonka olin lapsesta saakka\ntuntenut, ja tämän kanssa pääsin tohtori Barthille saakka ja sain\ntohtorin heti lähtemään mukaan.\n\nTietäähän sen, mitä keuhkotulehduksen hoito merkitsee kääreineen\npäivineen, vieläpä niin toivottomassa tapauksessa. Opin silloin\nsairaanhoitajattareksi ja sitäpaitsi keittäjäksi ja siivoojaksi.\nTosin miehet kuorivat minulle perunat ja tekivät kaiken voitavansa\nkeittiössä. Mutta kun he eivät saaneet näyttäytyä, täytyi minun itse\nkantaa vedet kaivosta päiväsaikaan, kunnes vihdoin, äidin kriisin\npäivänä, saapui avukseni Leeni täti, jolle lopultakin olimme saaneet\nsanan... Sain edes käsistäni pikkutytöt, jotka vaikeroivat äidin\nvuoteen ympärillä.\n\nJa aina kauheampia tietoja tuli. Kävin soittamassa Tönissonille\nTarttoon ja kuulin, että koko virolainen sivistyneistö Tartossa,\netunenässä Tönisson ja tohtori Kallas, oli vangittu ja että kenraali\nOrlov uhkasi ampua heidät, elleivät peruuttaneet venäläiselle\nlehdistölle rankaisuretkikuntien takia lähettämäänsä protestia.\nMuistaakseni he olivat kolme vuorokautta vangittuina — sitten he\nperuuttivat...\n\nEi missään näkynyt valon ja avun pilkahdustakaan. Yhdeksäntenä\nvuorokautena tuli äidin sairaudessa käänne. Olin pari viimeistä\nvuorokautta umpeen istunut hänen vieressään silittäen hänen päätään\njääkimpaleella, sillä se ei kärsinyt enää jääpussia. Lääkäri sanoi\nminulle suoraan, että olisi parasta sähköttää sisarelleni ja veljelleni\n— hän ei enää voinut antaa toiveita... Mutta sitten tapahtui kumminkin\nse ihme, jota olin odottanut: kuume laski 43 asteesta 34:ään ja sydän\nkesti. Muistan, että lääkäri ja isäni taluttivat minut vuoteeseen ja\nettä minun sanottiin sitten nukkuneen 24 tuntia yhtä kyytiä.\n\nÄitini parani, mutta kauhu jatkui. Kotiseudullamme ammuttiin vanha\nSikk-Willem, joka lasten iloksi söi sammakoita ja hiiriä ja tanssi\ntasakäpälää. Hän oli tapansa mukaan nauranut ja laulanut sotilaille ja\nnäyttänyt heille kieltä. Hänet oli ammuttu kyläkapakan seinän viereen.\n\nTallinnan torilla ammuttiin väkijoukkoon kokouksen aikana. Marta\nLepp-Utuste haavoittui siellä, ja monia kuoli. Kävin tammikuussa isäni\nkanssa Wiljandissa. Vanhan linnan mäenrinteeseen oli ammuttu 78 ihmistä\nyhtaikaa — näin omin silmin, miten mäki hikoili verta.\n\nViron ensimmäinen vapausunelma oli sammutettu vereen tai ainakin\nyritetty sammuttaa. Paroonit olivat oppineet käyttämään hyväkseen\ntsaarin armeijaa ja kasakoita. Kansan sydämiin jäi tuhkan alle kytemään\nvaarallinen liekki, joka puhkesi v. 1918. Siihen saakka Virossa ei\nvielä ollut osattu vihata tsaarin kätyreitä, niille oli enemmän tai\nvähemmän naurettu. Nyt ne oli opittu tuntemaan.\n\nKartanoissa rallatettiin yökaudet, juhlittiin, juotiin sampanjaa. Ja\naateliston neitoset tanssivat siihen saakka halveksimiensa venäläisten\nupseerien kanssa. Mässäiltiin viimeisiä kertoja. Sen jälkeen viisaimmat\nnäkivät parhaaksi katsoa eteensä ja ruveta myymään metsiään sekä\nsijoittamaan pääomiaan ulkomaille. Valtavat metsät kaatuivat Virossa\nlähivuosina, ja kartanoita pantattiin pankkeihin varmuuden vuoksi.\n\nKuten sanottu, siihen aikaan uskoimme vielä Euroopan sivistykseen.\nEn ollut koskaan nähnyt kuolemaa ja poliittista vainoa läheltä, olin\nvain lukenut niistä. Kaikki tuntui painajaisunelta. Ihmiset eivät\nuskaltaneet puhua ympärilleen katsomatta, ja keskustelivat puoliääneen.\nKuinka lapsellisesti olikaan luultu, että tsaarin valta murtuisi noin\nvain!\n\nMoniakin lapsellisia haaveita sain silloin haudata. Minusta tuntui,\netten koskaan enää voisi nauraa, enpä edes hymyillä elämässä. Me\nelimme Tartossa kaikki jonkinlaisessa horroksessa. Keskinäiset riidat\nmenettivät toistaiseksi merkityksensä.\n\nMutta tsaarinvalta oli ravistanut Viron kansan lopullisesti hereille.\nVerta oli vuodatettu, ihmisiä ajettiin takaa kuin petoja, ja kansa\nkysyi, miksi sitä pelättiin ja vainottiin.\n\nTammikuun lopulla lähdin paluumatkalle Helsinkiin. Olin päättänyt\njättää professori L:n talon ja hakea itselleni toisen asunnon,\nsillä tarvitsin enemmän vapautta. Sain Tartosta Viron ainoasta\nstipendirahastosta Bergmannin stipendin ja ajattelin yrittää tulla\ntoimeen sillä sekä sanomalehtityölläni. Olin sydämen pohjaan saakka\nväsynyt kaikesta, mitä olin saanut kestää. Teki vain mieli olla yksin.\nMinusta tuntui, ettei Suomessa koskaan jaksettaisi käsittää, mitä\nVirossa oli tapahtunut. Minulla oli suorastaan kauhu tuota onnellista\nja tyytyväistä Suomea kohtaan — ja kumminkin tuli aika, vuonna 1918,\njolloin minun piti myöntää, että kaikki, mitä Virossa silloin tapahtui,\noli kuin pientä operettia Suomen tragediaan verrattuna.\n\nKaikki on suhteellista.\n\n\n\n\nONNELLINEN SUOMI.\n\nAUGUSTA AF HEURLININ TALOSSA.\n\n\nKirjoitin Suomeen ainoastaan Ilona Jalavalle ja Hannes Ryömälle...\nKuvasin osapuilleen, mitä olin kokenut. En jaksanut kirjoittaa Helvi\nGenetzille enkä muille tytöille — pelkäsin, etteivät he jaksaisi\nkäsittää. Enkä halunnut nähdä ihmisiä; tuntui, etten ollenkaan\nsaattaisi kertoa kaikista kauhuistani. Varsinkin tuntui mahdottomalta\npuhua professori L:n kanssa ja uudestaan sopeutua tuohon taloon. Ilona\nymmärsi minua. Hän kirjoitti puhuneensa minusta Augusta af Heurlinin\nkanssa ja ilmoitti tämän kutsuvan minut luokseen asumaan, koska Kaarlo\nja Emilie Bergbom sillä välin olivat kuolleet ja Heurlineilla oli\nvapaita huoneita ja koti tuntui tyhjältä. Eikä minun tarvinnut tehdä\nmuuta kuin ehkä joskus puhua saksaa.\n\nOlin kerran tavannut rouva Heurlinin lehtori Jalavalla ja puhunut\nhänen kanssaan suurella ihastuksella Isosta Idasta ja teatterista.\nTunsin Lauri af Heurlinin suurlakon päiviltä, enkä tietänyt Helsingissä\nsivistyneempiä ja miellyttävämpiä ihmisiä, puhumattakaan siitä, miten\nihmeelliseltä minusta tuntui päästä asumaan Kaarlo ja Emilie Bergbomin\nkotiin.\n\nOlin enemmän kuin kiitollinen, ja niinpä minä siis muutin professori\nL:ltä Yrjönkadun 13:een, jonka alakerrassa Heurlinit asuivat ja jossa\nnykyään kai sijaitsee Uuden Suomen toimitus. Siihen aikaan siinä\ntalossa asuivat myöskin Lounasmaat ja Miesmaat.\n\nLauri ja Maunu Heurlin olivat muuttaneet yläkertaan Kaarlon huoneisiin,\nja minä sain asunnokseni vastapäätä rouva Heurlinin omaa huonetta\nsijaitsevan huoneen, johon oli sijoitettu Kaarlo Bergbomin huonekalut,\nja mikä oli ratkaisevaa minulle, suurin osa Kaarlo Bergbomin\nkirjastoa... näytelmät, joihin hän oli tehnyt reunamuistutuksiaan.\n\nNuoruuteni kenties onnellisin aika oli se, jonka sain viettää tuossa\ntalossa Augusta Heurlinin turvallisten siipien suojassa, sen ajan ehkä\nviisaimman suomalaisen naisen seurassa, ilmapiirissä, joka oli vieläkin\ntäynnä suomalaista teatteria ja Kaarlon ja Emilien taisteluhenkeä...\nsiellä hengitettiin eurooppalaista ilmaa ja oltiin vapaita kaikesta\njäykästä teennäisyydestä ja juhlallisuudesta, mikä siihen aikaan niin\nauttamattomasti painosti suomalaisia sivistyneitä piirejä eikä suinkaan\nvieläkään ole kokonaan hävinnyt.\n\nAugusta Heurlinin elämäkertaa ei ole vielä kirjoitettu eikä hänen\nosuuttaan sisarensa ja veljensä elämäntyössä tarpeeksi korostettu. Olen\naina ollut vakuuttunut siitä, että Augustan viisas, kyynillisyyteen\nsaakka realistinen ja voimakas olemus oli suuresti määräävänä Kaarlon\nja Emilien toiminnassa. Varmaan Augustan tahdonvoima ja ihmistuntemus\nsekä salattu temperamentti usein ohjasi hänen sisaruksiaan, vaikkakin\nhän suuren viisautensa avulla kykeni sen peittämään paitsi maailmalta,\nmyöskin asianomaisilta itseltään. Augusta Heurlin kasvatti lapsensa,\njoista kaikista tuli persoonallisuuksia, — voimakkain ehkä tohtori\nMaunu Heurlinista — äärimmäisen vapaamielisesti suoden heille\nenemmän vapautta kuin kaikkein suvaitsevimmatkin nykyajan vanhemmat,\nja sittenkin... hän osasi huomaamatta ohjata heitä. Ja samoin hän\nmenetteli koko ympäristönsä suhteen.\n\nHän hävisi elämästä v. 1918 aivan liian hiljaa ja huomaamattomasti,\nsillä maailmassa tapahtui silloin niin paljon kauheata ja järkyttävää,\nettei ihmisillä ollut tilaisuutta kaivata olentoa, jonka mukana hävisi\nniin paljon kaunista, viisasta ja valoisaa Helsingin elämästä ja\nsuomalaisesta sivistyksestä.\n\nAugusta oli joka suhteessa itsenäinen, moderni nainen, joka eli\npaljon edellä aikaansa. Ei häntä kauhistuttanut Lauri af Heurlinin\nsenaikainen sosialismi eikä Maunun kyynillinen ja liian asiallinen\nelämänkatsomus, vaan hän suhtautui heihin kuten minun alkavaan\nvallankumouksellisuuteenikin suvaitsevan viisaasti hymyillen,\nhuolimatta hänen vanhasuomalaisesta, kiivaasta poliittisesta\nvakaumuksestaan ja siitä osasta, jota hän sentään näytteli puolueensa\nsekä naisten että miesten joukossa.\n\nHänen vierasvaraisesta kodistaan oli kieltämättä muodostunut\nsuomalaisen puolueen poliittinen salonki, jossa hän kaikkea ymmärtävin,\nsäteilevin hymyin otti vastaan vanhoja ystäviään ja suurella\ntaidolla johti keskustelua tehden pieniä purevia huomautuksiaan.\nSunnuntaiaamupäivisin Antti Jalava ja Vihtori Lounasmaa saapuivat\nsilinteri päässä ja valkoiset hansikkaat käsissä aamupäiväkahville,\nkuten senaattori Vuorenheimokin, päivittelemään politiikkaa ja\nkagaalien hommia ja kuulemaan Augustan myrkyllistä uutisreportaashia.\nPoliittisilla uutisilla oli erinomainen taipumus kantautua Augustan\nkuuluville ja tarttua hänen tuntosarviinsa. Siitä piti huolta\npuhelinkin, jota Augusta osasi erikoisesti kuunnella ja jota tietä\nkaupungin rouvilta saamansa tiedot hän käden käänteessä lajitteli\npilkallisesti, ymmärtäväisesti hymyillen.\n\nAugusta, jota hänen omat lapsensa ja heidän toverinsa aina kutsuivat\nvain »Kekeksi», äidittelemättä tai tädittelemättä täysin tasa-arvoisina\nja -ikäisinä, mutta silti lävitsekuultavan, vaikkakin salatun hellästi,\nei ollut nuoruudessaan ollut mikään kaunotar, yhtä vähän kuin Emilie\nsisarensakaan, mutta vanhempana, kun opin hänet tuntemaan, hänen\nkasvoissaan oli niin paljon eloisaa intelligenssia ja säteilyä ja\ntemperamenttia, etten muista koskaan tavanneeni kauniimpaa vanhaa\nnaista.\n\nHän oli maailmannainen liikkeiltään ja koko olemukseltaan, vapaa ja\nrakastettava käytökseltään ja sangen nuori mieleltään. Hän kertoi\nminulle, miten itse J.W. Snellman kosi Emilietä sekä myöhemmin häntä\nitseään, »mutta hän oli niin vanha ja leski ja luuli, että voi määrätä\nkaiken maailmassa, ja oli vakuuttunut, ettei naisilla koskaan omaa\ntahtoa ollutkaan...» Ja Snellman oli kavaljeeri, mutta siihen aikaan\nolivatkin kaikki miehet kavaljeereja, huomautti Kekke keikauttaen\nolkapäitään aivan kuin nuori tyttö...\n\nAugusta Heurlin oli täysin riippumaton nainen, joka miehensä kuoleman\njälkeen itsenäisesti hoiti koko omaisuuttansa ja elämäänsä ja määräsi\ntalossaan. Hänen talonsa olikin jotakin aivan tavatonta Helsingissä.\nSiellä vallitsi sellainen vapaus, joka nytkin vielä on harvinainen\nporvarillisissa perheissä ja joka siihen aikaan professori L:n kodin\njälkeen oli minulle autuus. Heurlinillä kaikki perheen jäsenet tekivät\nmitä tahtoivat, ja päivällinen oli ainoa ateria, jolla oli oltava\nkotona tai ainakin annettava meriselitys poissaolosta, vaikkapa vain\nhataranpuoleinenkin. Aamuisin noustiin, milloin kukin katsoi parhaaksi;\nkahvi ja lämmin omeletti oli aina pöydässä. Aamiaiselle tultiin,\njos ennätettiin. Ja illalla oli teepöytä valmiina, jos joku sattui\ntulemaan kotiin. Iltaisin kaikki muuten hävisivät omalle taholleen,\njoko teatteriin tahi kokouksiin. Kukaan ei ollut tilivelvollinen.\nJokaisella oli oma yksityiselämänsä, ennen kaikkea Kekellä itsellään.\nEi silti, ettei seuraavana päivänä ainakin naisväki olisi kertonut\nedellisen iltansa kokemuksista ja elämyksistä. Miehillä oli omat syynsä\npitää yksityiselämänsä ja kokemuksensa paremmin verhottuina tuossa\nruokapöydässä, jossa naiset olivat huomattavana enemmistönä ja jossa\nKekellä oli valtikka hallussaan.\n\nPaitsi minua, Heurlinilla asui vielä heidän serkkunsa, Lea Bergbom,\njoka opiskeli hammaslääkäriksi. Paula af Heurlin oli siihen aikaan\njo laulunopettajatar ja Leaa ja minua vanhempi. Paulan ystävättärinä\nolivat usein talossa neiti Anna Sarlin, Ilona Jalava ja ennen kaikkea\nAini Nevander, Hypoteekkiyhdistyksen kamreeri, itsenäinen nainen,\nkuten Kekkekin, itsetietoinen, intohimoinen vanhasuomalainen ja terävä\nkieleltään, vaikka vailla Keken bonhomie'ta.\n\nSellainen oli koti, johon jouduin, Vanhan Kirkon puiston viereen.\nKeväisin kukkivat salin ikkunoilla sadat ruusut Keken ahkerien\nkätten hoitamina ja salissa vallitsivat vielä vanhanaikaiset mukavat\nnojatuolit ja sohvat ja mahonkipöydät, ja seiniltä katselivat vanhat\nitalialaiset taulut, miten Kekke korkeitten jalkalamppujen leveitten\nsilkkivarjostinten alla luki lehtiään ja jutteli politiikkaa. Eikä hän\npitänyt siitä, että hänelle noin vain myönneltiin ja sanottiin jaa ja\namen, vaan hän vaati mielipiteittensä puolustamista tai vastustamista.\nHän ei yksinkertaisesti tahtonut tulla kohdelluksi vanhuksena, jonka\nkanssa ei ollut sopivaa enää tapella.\n\nJa minun oli sanomattoman hauskaa jutella hänen kanssaan ja kertoa\nhänelle kaikesta näkemästäni ja kuulemastani, kaikista huomioistani ja\nepäilyksistäni ja... myös kaikesta, mitä olin kokenut Virossa joulun\naikana. Sen edessä hän oli neuvoton. Se oli kokonaan ulkopuolella hänen\njärjestetyn, perityn maailmansa, ja hän teki kaikkensa saadakseen minut\nunohtamaan sen kuin jonkin järjettömän painajaisunen... Hän kohteli\nminua kuin haavoittunutta, kunnes sain elinvoimani takaisin.\n\nMuistan, että ensimmäisinä viikkoina Heurlinillä kirjoitin ensimmäiset\nrunoni, jotka luin Ilonalle ja joista jotkut ovat ilmestyneet Noor\nEestissä. Onneksi osasin ne jättää oikeaan aikaan pöytälaatikkooni,\njoten minun ei ole ainakaan runojeni vuoksi tarvinnut paljonkaan\npunastua; onhan, Jumala paratkoon, muutenkin tullut tehdyksi tarpeeksi\ntyhmyyksiä.\n\nEn lukenut runojani Augustalle, sillä runoja Kekke ei hyväksynyt eikä\nymmärtänyt... runoilijat ja sanomalehtimiehet, paitsi päätoimittajat,\nolivat suunnilleen ihmiskunnan paarias-luokkaa Keken mielestä, noin\nluottamuksellisessa keskustelussa. Mutta myös ensimmäisen näytelmäni\nminä kirjoitin tuossa Kaarlo Bergbomin kodissa, ja sen kehityksestä\noli Kekkekin kovin kiinnostunut ja seurasi sitä näytös näytökseltä,\nvaikkemme siitä kenellekään talossa puhuneet. Kun se oli kirjoitettu\nviroksi, en voinut sitä Kekelle suorastaan lukea, mutta kyllä Ilonalle\nhänen ryijysohvallaan, ja molemmilta sain innokkaita kehoituksia ja\nneuvoja. Tuon näytelmän, jonka nimi oli, kuvaavaa kyllä, »Madonna\nMarianna», lähetin sitten Virossa julistettuun näytelmäkilpailuun,\njossa Kitzbergin »Tuulten pyörteessä» sai ainoan palkinnon minun\nnäytelmäni saadessa erittäin imartelevan lausunnon, mutta jäädessä\nvaille palkintoa teknillisten puutteittensa vuoksi. Siitä kehittyi\nsitten viisi vuotta myöhemmin todellakin ensimmäinen näytelmäni »Talon\nlapset», jonka ensi-ilta oli Tallinnan Estonia Teatterissa 1912 ja\nHelsingin Kansan Teatterissa 1913 ja jonka tsaarinaikainen venäläinen\nsensuuri kielsi sekä Virossa että täällä.\n\nOlin pakahtua Virosta tullessani, ja nuo raskaat elämykset saattoivat\nminut ainakin kirjoittamaan, samalla kun ne vieroittivat minut\nyliopistotoverieni piiristä. Kuinka kaukana olivatkaan Danielsonin\nja Genetzin piirit siitä, mitä minä olin kokenut! Mutta Lauri\nHeurlin ja Väinö Wuolijoki kävivät usein Sosialidemokraattisessa\nYlioppilasyhdistyksessä, ja niin jouduin minäkin aivan kuin\nitsestään lähemmäksi yhdistystä, jossa siihen aikaan elämä kiehui ja\nkuohui ja innokkaasti seurattiin eduskuntauudistuskeskusteluja ja\näänioikeustaistelua nelijalkaisessa säätyeduskunnassa.\n\nSitä paitsi yhdistyksen jäsenet olivat aika lailla äänessä\nosakunnassakin, missä Kuusinen ja Sulo pitivät esitelmiä, joita aina\nseurasi sangen vilkas väittely.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN VIROLAINEN EMIGRATIO.\n\nSUUREN VALLANKUMOUKSEN ENSIMMÄISIÄ PIENIÄ PÄÄSKYSIÄ.\n\n\nHeti ensimmäisten rankaisuretkikuntien saavuttua Pohjois-Viroon alkoi\nTallinnasta virolaisen sivistyneistön ja työväen johtohenkilöitten pako\nkenttäoikeuksien tieltä, jotka tuomitsivat kuolemaan poissaoleviakin,\nkuten Pätsin ja Teemantin. Kun tammikuun lopulla saavuin Helsinkiin,\noli täällä jo satoja pakolaisia, mm. molemmat yllämainitut sekä Virgo,\nViron myöhempi monivuotinen lähettiläs erinäisissä Länsi-Euroopan\nmaissa, Martna tyttärineen ja suuri joukko virolaisia nuoria\ntaiteilijoita, niiden joukossa Koort ja Triik. Otto Sternbeck,\nmyöhemmin kenraali ja ministeri, kuljetti ensimmäisen duuman vaalien\naikana kiellettyä kirjallisuutta ja täällä painettuja lentolehtisiä\nTallinnan ja Helsingin välillä virolaisten salakuljettajani taitavasti\nja asiantuntevasti avustamana, kunnes joutui keväämmällä kiinni ja\ntuomittiin Siperiaan.\n\nPakolaiskeskukseksi tuli Helsingin Virolainen Seura, johon myöskin\nkeskittyivät kaikki Virosta tulleet uutiset ja jossa Martna\nalkoi intensiivisen poliittisen valistustoiminnan odotellessaan\nvallankumouksen kypsymistä Pietarissa, kunnes katsoi viisaammaksi\nsiirtyä Sveitsiin. Luokseni alkoi saapua tuttavieni lähettäminä\nihmisiä, joitten oli liian vaarallista jäädä Suomeenkin ja joita\npiti yrittää toimittaa edelleen Ruotsiin ja Saksaan. Toisilla oli\nmatkarahoja, toisilla ei. Työläisille täytyi muun muassa opettaa sen\nverran vieraita kieliä, että tulisivat toimeen. Välistä tuntui, että\nolin muuttunut matkatoimistoksi, ja kyllä sainkin tutkia reittejä\nSuomesta ulos. Paljon työläisiä järjestettiin Amerikkaan saakka\nsikäläisten virolaisten avustuksella.\n\nOli monenlaisia kohtaloita ja monenlaisia ihmisiä. Valitettavasti\nolen ne unohtanut, kun juuri siihen aikaan elämäni alkoi olla hieman\nliiankin täynnä nimiä ja vallankumouksellisia kohtaloita, mutta elämän\nvarrella ovat ne joskus pilkahtaneet uudelleen esiin — häipyäkseen\njälleen. Niinpä 2,5 vuotta myöhemmin, kun kerran olin paluumatkalla\nLeningradista Suomeen käytyäni Gyllingin kanssa metsäkauppoja ja\nolin hakemassa passiviisumiani Ulkoasiainkomissariaatin Leningradin\nosastosta ja sydämistyneenä viisumini viipymisestä astelin hirmun\npahalla tuulella tuon marmoripalatsin portaita alas, tuli vastaani eräs\nenglantilaistyylinen, salkullinen, diplomaatin näköinen herrasmies,\njoka pysäytti minut huudahtaen selvällä viron kielellä: »Anteeksi,\noletteko te neiti Hella Murrik?» Oli sentään jo yli parikymmentä vuotta\nsiitä, kun minua erehdyksessäkään oli neiditelty ulkonäön perusteella,\nniin että pysähdyin huvittuneena ja myönsin, että olin joskus ollut,\nja kysyin, kuka hän sitten oli. Hän sanoi nimensä ihmetellen, etten\nhäntä muistanut, ja selitti olevansa yksi niitä virolaisia työläisiä,\njoita silloin olin auttanut Helsingistä matkoille Amerikkaan. Hän\nkiitti ja kuvasi, miten olin ylipuhunut erään laivankapteenin ottamaan\nhänet mukaansa ilman minkäänlaista passia ja nimen varjoakaan. Hän oli\ntehnyt vallankumousta jos jossakin ja oli nyt Ulkoasiainkomissariaatin\npalveluksessa... Tietysti sanoin muistavani hänet, vaikka vasta monen\nviikon päästä mielessäni alkoi jotakin häämöittää siitäkin jutusta.\nMutta on niin monta muuta tapausta, jotka vielä ovat vallan muistini\nhämärissä ja joita vain silloin tällöin joku vanha kirjelappunen\npalauttaa mieleen.\n\nMitä muuten Helsingin Virolaiseen Seuraan tulee, tutustuin siihen\njo heti Helsinkiin saavuttuani. Se oli omituinen kokoelma ihmisiä,\nenimmäkseen käsityöläisiä, joita elämä oli sattumalta heittänyt\nSuomeen. Joukossa oli tehdastyöläisiä ja kirjaltajia, ja kaikkien\nheidän koossapitävänä voimanaan oli neiti Kuhlberg, joka oli aikoinaan\ntullut kotiopettajattareksi Forsbyhyn Askolinien perheeseen. Hänestä\ntuli myöhemmin liikenainen, kenkäkaupan omistajatar sekä konsulinna\nSchwalbe, ja hän on yhä vieläkin virolaisten kokooja Helsingissä.\n\nSeuran esimies oli eräs vanha liikemies Isakson, omaperäinen, kuuro,\nitsepäinen herra, joka oli monina vuosina rahoittanut koko yhdistyksen\nja yhä piti erikoista huolta sen taloudellisesta toimeentulosta\ntukien siihen aikaan yhdistystä pääasiallisesti »muhviksilla».\nYhdistys oli nimittäin vuokrannut ns. Polyteekin pikkusalin ja sen oli\nansaitakseen vuokrarahoja pakko pitää noita tanssiaisia, joitten yleisö\nmuistutti suuresti Pariisin apasheja tanssien hattu päässä, tupakka\nsuussa ja usein kalossit jalassa. Konsulinna Schwalben oli välistä\npakko asettua kävelykepillä tahi piiskalla varustettuna keskelle\nsalia pakoittaakseen yleisön tanssimaan säädyllisissä kierroksissa.\nYhdistyksessä oli kova nurina tuota muhvisbusinessta vastaan, mutta\nvanha Isakson uhkasi erota ja heittää yhdistyksen tuuliajolle, jos sen\nfinansseja uhattiin vaarantaa, ja niin ruljanssi sitten jatkui, kunnes\nnuo maanpakolaisjoukot saapuivat ja toimeenpantiin vallankaappaus\nsekä suursiivous yhdistyksessä. Kun Gustav Suits v. 1906 saapui\nHelsinkiin lukemaan, valittiin hänet puheenjohtajaksi ja minut\nvarapuheenjohtajaksi, ja Isakson-raukka vetäytyi loukkaantuneena pois\njoukostamme.\n\nMartnan saapuminen aikaansai yhdistyksessä mielenkiintoisia esitelmiä\nja väittelyjä sekä vallankumouksellisen mielialan, mikä suuresti\nhämmensi tuota aikaisempaa epäpoliittista jäsenjoukkoa, joka\naivan hukkui intomieliseen pakolaistulvaan. Pian yhdistys edusti\nkoko vallankumouksellisen Viron kaikkia vivahteita, joihin siis\noikeastaan tutustuin vasta Suomessa. Minulle oli elämys se, että\nTallinna oli täynnä samanlaista tehdastyöväkeä, kuin se, joka johti\nsuurlakkoa Helsingissä, että Viron maattomat olivat äkkiä muuttuneet\nluokkatietoiseksi työväestöksi ja että koko Viron yhtenäisen\ntalonpoikaiskansan rakenne oli ollut vain silmänlumetta minulle...\n\nOlin juuri nähnyt piestyn ja vainotun Viron ja sen neuvottoman,\nmasennetun sivistyneistön ja porvariston. Nyt Suomesta käsin uudesta\nperspektiivistä opin tuntemaan aivan toisen Viron ja sellaisia\nihmisiä, jotka vainoista huolimatta eivät olleet masentuneet eivätkä\npelästyneet, vaan jatkoivat taistelua tsaarinvaltaa vastaan siinä\nvakaumuksessa, että ainoastaan Venäjän vallankumous ja tsaarinvallan\nluhistuminen voi suoda vapauden Viron kansalle. Ja he olivat\nvoitonvarmoja huolimatta kaikesta taantumuksesta.\n\nNäin minunkin masennukseni alkoi häipyä ja muuttua taisteluhaluksi,\nennen kaikkea haluksi ottaa selvää, mistä koko minua ympäröivä kaaos\njohtui.\n\nMaailma oli tapahtumia tulvillaan hiljaisessa Helsingissäkin.\n\nOli laskiainen 1906. Sosialidemokraattinen Ylioppilasyhdistys oli\njärjestänyt laskiaisretken Keravalle erääseen pieneen maalaistaloon.\nLähdin sinne Ryömän kanssa. Meidät haettiin reellä Keravan asemalta\nvarhain aamulla. Perillä juotiin kahvia, laulettiin ja tanssittiin.\nMinulle oli tämä ilo ylivoimaista: olinhan vasta muutama viikko sitten\nsaapunut Virosta. Kun Ryömän oli keskipäivällä oltava kaupungissa\nsairaalassa, lähdin hänen mukanaan pois, ja kävelimme hiljakseen\nasemalle. Juuri sinne saavuttuamme tuli juna Helsingistä päin, ja\nkuului laukauksia ja kovia huutoja. Meidän ohitsemme juoksi joku mies,\nja hänen perässään vähän ajan päästä toisia häipyen yli peltojen\nmetsän taakse. Asemasillalla makasi ammutun santarmin ruumis. Kukaan\nei koskenut siihen, ihmiset seisoskelivat hämillään sen ympärillä...\nVähänläntä, harmaapartainen mies asemasantarmin puvussa. Hän näytti\nniin kovin pieneltä maatessaan siinä lumella... Se oli ensimmäinen\nammuttu ihminen, minkä olen nähnyt... Vaikkakin hän oli santarmi, en\nvoi unohtaa...\n\nEn ole tehty sotia ja murhia ja kuolemaa varten...\n\nHelsingissä olivat lättiläiset pakolaiset toimeenpanneet venäläisen\nvaltakunnanpankin haaraosaston ryöstön Esplanaadilla. Päätekijöinä\nolivat kuuluisat Tshokken veljekset. Yksi heistä pääsi Keravalle saakka\nja nähdessään siellä santarmin vaununsa ovella ampui hänet ja juoksi\nkarkuun metsään, josta hänet sittemmin vangittiin. Rahaa he saivat\nmuistaakseni lähes puolen miljoonaa ruplaa. Eräs heistä oli saapunut\nTampereelle, ja olen myöhemmin kuullut, miten hän oli tuonut rahat\nsinne työväentalolle rehellisten suomalaisten kiusaksi, jotka eivät\nsiihen aikaan mitenkään ymmärtäneet, ettei kysymyksessä ollut ryöstö,\nvaan Venäjän kansan rahojen takavarikointi ryöstäjätsaarin pankista ja\nniitten käyttäminen kansan taistelutarkoituksiin.\n\nTottahan oli, etteivät ryöstäjät käyttäneet valtiolta ryöstettyjä\nvaroja omiin yksityisiin tarkoituksiinsa. Näin kaikkia siihen aikaan\nVenäjällä tehtyjä pankkiryöstöjä motivoitiin, ja suuri osa niistä\nsuoritettiin vallankumouksen laskuun ja tarkoituksiin. Joka tapauksessa\nnuo Helsingissä valtionpankilta otetut rahat joutuivat osaksi sangen\nhyväksyttyihin ja suomalaisten sosialidemokraattien vai voimassa\noleviin tarkoituksiin, kuten myöhemmin olen kuullut kerrottavan.\n\nMuuten tämä asenne, ettei tsaarin valtaa ja oikeutta käyttää\nkansakunnan varoja enää tunnustettu, oli yleinen monien\nvallankumouksellisten ryhmien taholla. Ilmoitettiinhan niitten\ntaholta ulkomaillekin, etteivät vastaiset Venäjää hallitsevat ja\nkansaa edustavat puolueet tulisi tunnustamaan tsaarin hallitukselle\nmyönnettyjä lainoja, ja vuodesta 1905 alkaen levisi jo Venäjän tulevien\nhallitsijainkin taholla se käsitys, että tsaarivaltion varat olivat\nkansalta anastettuja rahoja.\n\nNuo tulevat hallitsijat tunsivat todella voimansa jo silloin\nja lakkasivat johdonmukaisesti tunnustamasta myöskin tsaarin\ntuomioistuimia ja tuomareita. Kuinka paljon olikaan niitä\nbolshevikkeja, jotka tsaarin oikeudessa syytettyinä eivät suostuneet\nilmaisemaan nimeään eivätkä vastaamaan kysymyksiin ilmoittaen, etteivät\nhe tunnustaneet tsaarin tuomioistuinta ja oikeudenkäyttöä ja alkoivat\nlaulaa Kansainvälistä, kunnes heidät poistettiin oikeussalista ja\ntuomittiin umpimähkään. Eikä ollut harvinainen näytelmä, että syytetyt\nalkoivat syyttää tuomareitaan tietäen, että heidän takanaan oli melkein\nkoko Venäjän kansa.\n\nKun nyt myöhemmin olen ajatellut monia niitä nyky-Venäjän suurmiehiä,\njotka silloin olivat nuoria ja joita silloin opin tuntemaan Suomessa,\nniin täytyy myöntää, että he jo silloin tunsivat itsensä Venäjän\nhallitsijoiksi. Leninin asenne hänen puhuessaan Venäjästä oli vallan\ntoinen kuin meikäläisten sosialidemokraattien, kun he puhuivat omasta\nmaastaan. Kukaan suomalainen sosialidemokraatti ei olisi unessakaan\ntullut pitäneeksi maan varoja ja tuotantovoimia noin ominaan ja työväen\nmäärättävinä eikä yleensä puhuneeksi oman maansa nimissä. Se oikeus\njätettiin kiltisti maan hallitukselle, vieläpä puolueen äänimäärien\nniin satumaisesti kasvaessa pelättiin kamalasti tuohon hallitukseen\njoutumista. Kuinka paljon mukavampaa oli siirtää tuollaiset kiusalliset\nja vaaralliset asiat kuin työvälineitten sosialisoimiset tulevien\npolvien ja rauhallisen kehityksen tehtäväksi...\n\nMutta minä siis opin tuntemaan ihmisiä, jotka puhuivat\nvallankumouksesta ja työvälineitten sekä maan yhteiskunnallistamisesta\nkuin suunnilleen huomispäivänä tapahtuvasta asiasta, lähimpänä\nohjelmanaan ja selviönä, ja olivat ilman muuta valmiit panemaan\nhenkensä alttiiksi tuon ohjelmansa puolesta, aivan yksinkertaisesti,\nilman sankariasenteita ja ilman muita päämääriä elämässä. Se riitti\nyhden pienen elämän tehtäväksi, jotta siitä olisi tullut suuri. Sitä\nvarten he olivat jättäneet vanhempansa ja kotinsa tuskin enää muistaen,\nmiltä puolelta mahtavaa Venäjää he olivat kotoisin. Onhan se niin\nsuuri, selitti minulle kerran Kolja Feodorovsky, että tuollaiset pienet\nsyntymäpaikat siinä suorastaan unohtuvat.\n\nEnsimmäinen niitä »ammattivallankumouksellisia», joihin siihen aikaan\ntutustuin, oli Nikolaj Fedorovsky, siihen aikaan »tovaritsh Stepaniksi»\nkutsuttu, myöhemmin Moskovan vuoriakatemian rehtori ja professori.\nHän kuului silloin jo bolshevikkiryhmään ja hoiti sotilasorganisation\njäsenenä agitatiota venäläisten sotilaitten keskuudessa Suomessa.\nTutustuin häneen joskus kevätpuolella 1906 Sosialidemokraattisen\nYlioppilasyhdistyksen kokouksessa, jossa hän oli vieraana, ja\nvenäjänkieltä osaavana jouduin lähempiin puheisiin hänen kanssaan. Hän\noli siihen aikaan suunnilleen 20-vuotias, siis melkein ikäiseni, ja oli\njo 16-vuotiaana karannut kimnaasin viimeiseltä luokalta liittyäkseen\nmaanalaisena työväenjärjestöihin organisoimaan tehdastyöväkeä kautta\nVenäjän. Hän joutui Suomeen keskuskomitean lähettämänä.\n\nPuhun hänestä lähemminkin tässä yhteydessä, koska hänen kohtalonsa on\ntyypillinen senaikuisille »ammatti»-vallankumouksellisille ja koska\nhänestä tavallaan tuli ensimmäinen opettajani teoreettisen sosialismin\nalalla.\n\nHän oli kulmikas isovenäläinen poika, melkein suomalainen\nulkomuodoltaan ja hitaudeltaan, tuo »toveri Stepan». Hän puhui melkein\nharva se ilta venäläisille sotilaille »Ursinin kallioilla». Hänen\nnaapuruudessaan puhuivat pelastusarmeijalaiset ja vähän matkan päässä\nJean Boldtin kannattajat, ja siellä täällä joku muu uskonnon julistaja.\nNuo kalliot muistuttivat siihen aikaan lontoolaista Hyde Park Corneria\nkansanpuhujineen. Kävimme usein siellä kuuntelemassa Stepania, joka\nsuurella huumorilla suhtautui noihin kilpailijoihinsa ja valitti,\nettei itse päässyt heitä kuulemaan. Niin että sulassa sovussa niillä\nkallioilla elettiin.\n\nMitä Stepanin puheisiin tulee, niin ne olivat suorastaan taideteoksia\nkansanomaisuudessaan ja selvyydessään. Olen elämäni varrella kuullut\nerinäisiä puhujia, muuten juuri sinä kesänä noita suurpuhujia\nvaltakunnan duumassakin, mutta tuo nuori poika vei monistakin voiton.\nSuurella, leppoisalla huumorilla hän kuvasi venäläisen sotilaan\nelämää ja pilkkasi tsaarin upseeristoa, kuvaili työväen kurjuutta\nja venäläisen hallitsevan luokan, barinin, tympäisevää olemusta\n— ja nagaikkaa. Hän puhui rauhallisesti ja purevasti, niin että\njokainen yksinkertainen solttu sen kykeni käsittämään. Hän suggeroi\nselvyydellään ja kansanomaisuudellaan. Hän tunsi kuulijakuntansa perin\npohjin... ja soltut tunsivat hänet, ja kysymyksiä sateli hänelle joka\npuolelta.\n\nHän vaikutti noin 30-vuotiaalta, ja hänen tietomääränsä oli aivan\ntavaton. Kysyin häneltä, mistä hän sen oli ammentanut, ja häneltä\nkuulin ensi kerran selostuksen marxilaisesta yliopistosta Venäjän\nvankiloissa. Vuoden sisällä hän oli vankilassa opiskellut erään\nyliopiston dosentin ohjaamana enemmän kuin tavallisen nelivuotisen\nyliopistokurssin kansantaloudessa, historiassa sekä, niin kummalliselta\nkuin se kuuluukin, geologiassa. Ja ennen vankilaan joutumistaan hän\noli puolueen agitaattorina kulkenut kautta koko laajan Venäjänmaan ja\ntunsi sen etelästä pohjoiseen. Kaiken maanalaisen toiminnan paras suoja\nVenäjällä olivat maantieteelliset etäisyydet. Jos vallankumouksellista\ntekijää haettiin Pietarista, matkusti hän Kaukasiaan tahi Samaraan tai\nIrkutsiin, eikä mikään poliisimahti kyennyt pitkään aikaan hänestä\nselvää saamaan. Näin oli Stepankin pärjännyt ja viimeksi joutunut\nsotilasvallankumouksellisen järjestön asioissa Suomeen.\n\nKoko kevätpuolen 1906 Viaporin kapinaan saakka oli vallankumouksellinen\ntoiminta sotaväen keskuudessa Helsingissä melkein julkista. Paitsi\nulkoilmakokouksissa tehtiin agitaatiotyötä kaikissa sotilaskahviloissa,\njopa öisin kasarmeissakin. Annankadun kahvilat olivat Stepanin\nvaltakuntaa, missä hän istui kaikki illat sotilaitten ympäröimänä\njärjestäen kapinaa aivan levollisena ja varmana vallankumouksen\nvoitosta ja tuntien itsensä suunnilleen maansa herraksi.\n\nEikä kapinan epäonnistuminenkaan lamauttanut noita nuoria miehiä.\nHe purivat hampaansa, yhteen, ja ne, jotka eivät kuolleet, lähtivät\njatkamaan työtänsä muihin Venäjän kolkkiin. Niinpä Stepankin\nlähti santarmien takaa-ajamana Suomesta. Olin silloin elokuussa\nTammisaaressa, ja Stepan soitti minulle Helsingistä ilmoittaen\nlähtevänsä, jolloin sovittiin, että tavataan Venäjän lakiasäätävässä\nkansalliskokouksessa... Viron valtiostahan ei vielä nähty untakaan,\nmutta selvää oli, että minä tuossa kansalliskokouksessa tulisin\nedustamaan Viroa!!!\n\nTällaisin sopimuksin kai monet Venäjän nuorisosta siihen aikaan\nerosivat toisistaan tuntemattomille poluille, ilman muuta osoitetta.\n\nEikä nimiäkään juuri tunnettu. Minä tiesin Stepanin nimen, koska\nhänen enonsa oli valtakunnan duuman jäsen Kurskista, ja Stepan pyysi\nminua puhumaan hänen kanssaan, kun lähtisin duumaan Postimeehen\nkirjeenvaihtajaksi. Stepanin omaiset eivät olleet vuosikausiin kuulleet\nhänestä, ja hänen enonsa kyyneltyi...\n\nNiinpä siis Stepan hävisi Venäjänmaan rannattomaan avaruuteen.\nTaantumus hallitsi Venäjällä, eikä lakiasäätävää kansalliskokousta\nhäämöittänytkään; otaksuin Stepaninkin kantavan kahleita jossain\nSiperian pakkotyölaitoksessa. Kului seitsemän vuotta. Silloin sain\neräänä päivänä äidiltäni kirjeen, joka sisälsi vanhaan kotiini Viroon\ntyttönimelleni lähetetyn kirjeen, pari vuotta vanhan. Se alkoi\nsanoilla: »Tuo kansalliskokous taitaa viipyä hieman liian kauan,\nantakaa jotakin tietoa itsestänne, jos vielä olette olemassa.»...\nEdelleen Stepan siinä ilmoitti olevansa insinöörinä eräässä Uralin\ntehtaassa ja jatkavansa työtänsä... ja lähetti minulle osoitteensa.\nOlin raivoissani äidilleni, joka selitti, ettei hän katsonut sopivaksi\nlähettää nuorelle rouvalle sellaista kirjettä, joka ei alkanut sanoilla\n»arvoisa rouva» ja josta kävi selville, ettei kirjeen kirjoittaja\ntiennyt minun olevan naimisissa, Balticumissa on omat museosääntönsä\nelämän suhteen, eikä siinä kiukuttelu auttanut — äitini oli aina\navannut kaikki kirjeeni, mitkä käsiinsä sai. Kirjoitin joka tapauksessa\nUraliin, mutta posti palautti kirjeeni, koska vastaanottaja oli\npoistunut paikkakunnalta.\n\nKului taas 9 vuotta. Tuo lakiasäätävä kansalliskokous tuli kuin\ntulikin vihdoin Venäjälle 1917. Mutta minä istuin suomalaisena\nliikenaisena ja kapitalistina Helsingissä ja edustin Viron kansan\nsijasta amerikkalaista W.R. Grace & Co:a hankkien viljaa ja kahvia\nSuomeen, ja Stepan kuului niihin bolshevikkeihin, jotka tuon Venäjän\nkansalliskokouksen hajoittivat sen ensimmäisenä kokouspäivänä. Lenin\noli kyllä sallinut, että herrat siinä saisivat keskustella niin kauan\nkuin haluaisivat, mutta Taurian palatsia vartioivat merisotilaat ja\npuna-armeijalaiset haukottelivat unisina, ja päästäkseen vihdoinkin\nnukkumaan käskivät tuon kansalliskokouksen hajota... Edustajat panivat\nvastalauseensa, mutta väistyivät pakon edessä...\n\nMinä luin siitä kytevän kamiinani edessä... käsittämättä mitään.\nKatselin sammuvia hiiliä ja ajattelin nuoruuteni aikoja ja sitä\nsovittua kohtausta Stepanin kanssa, johon en ollutkaan saapunut...\nmahtoikohan Stepankaan olla siellä, vai tunsiko hänkin itsensä yhtä\nsyylliseksi kuin minä...\n\nMutta aikamme on täynnä satuja. Kesällä v. 1922 istuin Aino Malmbergin\nkanssa Berlinissä Venäjän lähetystön vastaanottohuoneessa. Eräs hyvä,\nyhteinen englantilainen ystävämme oli siellä lähettilään puheilla, ja\nkun olimme kaikki yhdessä lähdössä Philips Pricen luokse aamiaiselle,\nistuimme siellä odottaen autoamme. Ison sanomalehtipöydän luona seisoi\npari venäläistä herraa, jotka keskustelivat professori Fedorovskysta.\nJollakin tavalla tuo nimi sattui korvaani, ja alitajunnasta ilmestyi\nmuistiini Nikolai Fedorovsky — Stepan. Ja pilan päiten minä äkkiä\nkäännyin herrojen puoleen ja kysyin, oliko tuon professorin etunimi\nNikolai. He katsoivat minuun hieman kummastellen ja vastasivat\nmyöntäen. Silloin minun täytyi jo jatkaa. Sanoin, että olin professorin\nvanhoja tuttuja, ja kysyin hänen osoitettaan, jos hän oli Berlinissä.\nMinulle annettiin eräs puhelinnumero, jonka kirjoitin muistiin.\n\nJa siinä kaikki. En ollut 16 vuoteen kuullut Nikolai Fedorovskysta\nmitään. Nimi ei ole mikään harvinaisuus Venäjällä, eikä minulla ollut\nmitään syytä otaksua Stepanin olevan professori.\n\nOlin ollut sairaana Karlsbadissa, missä Aino Malmberg hyvänä enkelinä\noli hoivannut minua, ja nyt olimme paluumatkalla Berlinin kautta.\nAsuimme vanhassa Kaiserhofissa. Istuin siellä seuraavana aamuna\nja soittelin spesialisti-lääkärilleni. Sattumalta löysin tuon\npuhelinnumeron, jonka lähetystössä olin kirjoittanut muistikirjaani,\nja lääkärin puhelua odotellessani soitin piloillani siihen numeroon,\najatellen, että voisinhan tuntemattomana joka tapauksessa kysyä, oliko\nse ihminen Stepan.\n\nSoitin. Minulle vastattiin: Kabinett Rathenau. Olin vähällä pyörtyä,\nmutta sanoin, että minua oli neuvottu tällä numerolla kysymään\nprofessori Fedorovskya. Siellä ei ihmetelty ollenkaan, vaan sanottiin,\nettä professori oli hetkisen poissa, ja pyydettiin soittamaan uudestaan\nneljännestunnin päästä. Nyt olin jo suorastaan utelias tietämään,\nmitä venäläinen professori teki Rathenaun kabinetissa. Soitin siis\ntodellakin uudestaan, ja puhelimessa vastasi ääni, jonka vielä 16\nvuoden päästäkin tunsin. Kysyin kumminkin, oliko se tovaritsh Stepan,\nja sieltä vastasi muutaman sekunnin äänettömyyden perästä sama ääni\nkysyen, olinko minä Hella Murrik. Siis äänemme eivät ainakaan olleet\nmuuttuneet, totesin minä myöskin hetkisen äänettömyyden jälkeen...\nmutta kaikki muu sen sijaan... Tuntui aivan kuin koko nuoruuteni olisi\nnoussut haudasta.\n\n»Olitteko kansalliskokouksessa?» kysyin minä. »Toivottavasti ette\ntekään ollut», vastasi hän. »Sitäpaitsi 16 vuotta ei ole yhtään mitään\nnykyajan ihmisen elämässä», sanoi hän. Sovittiin sitten, että hän\ntulisi tapaamaan minua puolen tunnin kuluttua Kaiserhofiin. Lupasin\nistua hallissa ja pitää nenäliinaa kädessä, jotta hän tuntisi minut.\nVanha vallankumouksellisten tapa tuntemattomien hakiessa toisiaan.\n\nEi sitä nenäliinaa tarvittu, sillä tunsin hänet heti. Ei hän ollut\npaljonkaan muuttunut, ja Leninin lempipoika hän oli vieläkin\nja vuoriakatemian rehtori Moskovassa, nyt erään venäläisen\ntiedemieskomission johtajana Berlinissä laatimassa jotakin sopimusta\nRathenaun luona.\n\nMeillä olikin jonkin verran juttelemista. Ainakin kolme vuorokautta\nsitä riitti. Ihmeellisiä olivat sen ajan ihmisten tiet. Mutta\neriskummallisia olivat nuo ihmisetkin ja sitkeitä. Kaikista\nkärsimyksistä ja vaaroista huolimatta heidät aina vihdoinkin jostain\nlöysi maansa johtoasemista, vaikka olisi luullut verivirtojen heidät jo\naikoja nielleen.\n\nFedorovskysta oli tullut huomattava geologi. Kävin usein hänen luonaan\nmyöhempinä vuosina Moskovassa, vuoriakatemiassa, jossa hän ihastutti\n12-vuotista tytärtäni ihmeellisellä uralinkivikokoelmalla. Hänellä oli,\nkuten muillakin Suomessa tyyssijan löytäneillä vallankumouksellisilla,\npaljon lukkarinrakkautta Suomea kohtaan. Kävin Moskovassa ollessani\nusein hänen kanssaan Tiedemiesten talolla, jossa kokoontui myöskin\neräänlainen suomalainen klubi, jonka jäseninä olivat Suomessa olleet\nja työskennelleet vanhat vallankumoukselliset. Valitettavasti en\nkuitenkaan osunut olemaan Moskovassa sellaiseen aikaan, että olisin\nvoinut päästä klubin iltoihin, mutta tapasin kuitenkin sen jäseniä.\n\nFedorovskyn terveys oli huono, ja sotien välisenä aikana kuulin eräältä\nhänen helsinkiläiseltä ystävältään, että hän oli kuollut juuri ennen\ntalvisotaa...\n\n\n\n\nVICTOR TSHORT JA »VICTOR» BURENIN.\n\n\nTutustuin molempiin Victoreihin lehtori Smirnovin välityksellä\nyliopiston venäläisessä kirjastossa, mikä oli kaikkien venäläisten\npakolaisten ja vallankumouksellisten koti ja kokoontumispaikka.\nOlihan kirjaston esimies, kapteeni Igelström, vanha tunnettu\nvallankumouksellinen, puhumattakaan lehtori Smirnovista, joka oli\nLeninin parhaita ystäviä ja suojelijoita ja jonka luona Lenin asui\npitkähkön ajan. Smirnovin kauhuksi ja tuskaksi Leninkään ei pysynyt\npoissa kirjastosta, ja muistan nähneeni hänet siellä useamman kerran\nsyventyneenä kirjoihin tai niitten hakemiseen... ystävällisen\ntouhukkaana. Kerran hän istui vastapäätä minua tehden pitkän aikaa\nmuistiinpanoja. Muistan hänen elävät kasvonsa ja ystävällisen ilmeensä,\nja miten hän naputteli sormillaan kirjaansa, ja hänen määrätietoiset\nvapaat liikkeensä... hän oli aivan kotonaan siellä kirjojen parissa.\nLuulin häntä joksikin professoriksi ja kysyin sitä lehtori Smirnovilta,\njoka katseli ensin oikealle ja sitten vasemmalle ja vielä taaksensa,\njopa ikkunastakin ulos, ennenkuin uskalsi kuiskata: »Se oli Lenin.»\n\nTapasin hänet sittemminkin vielä, mutta se on eri tarina.\n\nNiin — Victor Tshort. Häntä kutsuttiin Victor Piruksi, jottei häntä\nsekoitettaisi kilttiin Victoriin, Nikolaj Bureniniin, jota myös\n»Hermanniksi» kutsuttiin. Tämä oli valtioneuvos Bureninin poika,\npianisti, taiteilija ja erittäin sivistynyt mies, jolla oli lukuisia\nystäviä Suomessa, kuten koko hänen perheelläänkin. Perhe vietti useita\nkesiä Suomessa vuokraten Kiialan kartanoa Porvoon lähellä, jossa\nvierailivat sekä heidän venäläiset että suomalaiset ystävänsä. Burenin\noli pitkän aikaa Gorkin impressaariona ja ystävänä ja kuului läheisesti\nGorkia ympäröivään piiriin, johon muuten kuuluivat myöskin Krassin,\nAlexander Michailovitsh Ignatjev ja Beresin, joista edellinen myöhemmin\noli Suomessa Neuvostoliiton kauppavaltuutettuna ja viimeksimainittu\nhänen apulaisenaan. Krassin, Ignatjev, Beresin ja Burenin olivat samaan\naikaan aktiivisesti mukana bolshevikin ryhmän salaisessa toiminnassa\nSuomesta käsin.\n\nMutta tärkein mies tuossa aktiivisessa salaisessa toiminnassa oli\nVictor Tshort, jonka oikeata nimeä hänen lukuisat ystävänsäkään\nSuomessa eivät tunteneet. Vasta Moskovassa 1913 tapasin hänet\nuudestaan ja kuulin, että hän oli insinööri Bogomolov, josta sittemmin\nNeuvostoliitossa tuli Moskovan lähellä sijaitsevan kuuluisan\nturveteollisuustrustin johtaja.\n\nVictor Tshort oli Venäjän sosialidemokraattisen puolueen keskuskomitean\nasiamies ja, kuten aina sellaiset asiamiehet, hyvin tärkeä herra,\npuhumattakaan hänen toimintansa äärimmäisestä salaperäisyydestä,\njosta sotakapinaa lietsovat nuoret eivät juuri välittäneet. Victor\nasui siihen aikaan joko kuvanveistäjä Sailon tahi Engelbergin\nluona — en muista, mutta oli ainakin kummankin läheinen ystävä.\nHän oli intensiivisessä yhteistoiminnassa aktivistien kanssa ja\nvälitti sekä kirjallisuutta että aseita Pietariin. Victor oli\nmaailmanmies, romanttinen mefistotyyppi, ja muistutti pikemminkin\nsosialivallankumouksellisia herrastyyppejä kuin bolshevikkeja.\nMutta hän oli loistava konspiraattori. Kuka olisi voinut otaksua\nenglantilaistyylistä, hyvin pukeutunutta liikemiestä muistuttavaa\nherraa vallankumoukselliseksi aseitten kuljettajaksi, jonka\nsalkku usein sisälsi pommeja ja dynamiittia. Hän oli insinöörinä\nräjähdysaineiden asiantuntija, ja kerrottiin, että hänen taskunsa aina\nolivat täynnä vaarallisia pulvereita.\n\nHänen rohkeutensa tahi uhkarohkeutensa oli satumainen. Hän saattoi\nystävällisesti ja rauhallisesti tiedustella santarmeilta asemilla\njunankulkuja ja tarjota heille tupakkaa, samalla kun hänen kapsäkkinsä\noli täynnä räjähdysaineita, joita hän luovutti muitten haltuun\npienillä asemilla ennen Rajajokea. Ignatjevilla oli Kannaksella vanha\nperitty maatila lähellä rajaa ja sieltä kuljetettiin kirjallisuus ja\nräjähdysainepaketit heinä- ja vihanneskuormissa Pietariin.\n\nVictorissa oli paljon näyttelijää. Hän kohteli minua pikkutyttönä,\nmutta yritti kaikin voimin imponeerata minuun. Arvaahan sen, minkä\nvaikutuksen tekee sankari, joka lakkaamatta asettaa henkensä alttiiksi\nkansansa tulevaisuuden puolesta. Minun oli monta kertaa käytävä\nasemalla saattamassa ja hyvästelemässä häntä antaakseni nuuskureille\nja santarmeille sen vaikutelman, kuin olisi kysymyksessä romanttinen,\ntunteellinen kohtaus ja aiheellinen matka. Minun piti muistaakseni\ntilauksesta itkeskelläkin, mutta eihän sitä tilata tarvinnut, kun ei\nkoskaan tiennyt, oliko ehkä viimeinen kerta, kun senkin ihmisen näki.\n\nVictor ei käyttänyt suuria ja kauniita sanoja. Hän oli valinnut tuon\nelämän, koska tsaarin valta oli häpeäksi Venäjälle, ja hän lähti\ntyöskentelemään niitten kanssa, jotka varmimmin voivat uusia koko maan.\nHän ei koskaan puhunut kodistaan eikä perheestään. »Meikäläisillä ei\nole sellaisia», hän sanoi, »meillä on vain tovereita, ja niitä on\npaljon...»\n\nHän oli kuten Stepankin, niitä sellaisia, jotka olivat lähteneet kotoa\nja jotka koti oli hylännyt. Tämä kaikki oli järkyttävää minusta, joka\nolin kodissani ja maassani kiinni ja jolla ei ollut »tovereita», vaan\njoka päinvastoin sain yksin järjestää elämäni koko maailmaa vastaan.\n\nNäin minä tutustuin ihmisiin, joilla ei ollut yksityiselämää, jotka\neivät ajatelleet omaa henkilökohtaista tulevaisuuttaan, ammattejaan,\nvirkojaan, vaan elivät yksinomaan yhteiskunnalle. Eivätkä ollenkaan\nolleet yksin — päinvastoin...\n\nJa kaikesta siitä minä kerroin vankalle Augusta af Heurlinille, joka\nsiihen aikaan oli pääuskottuni. Eiväthän Maija Danielson ja Helvi\nGenetz voineet tätä ymmärtää, ja jollakin tavalla tuntui mahdottomalta\npuhua siitä kaikesta heille. Mutta Augusta ravisteli päätään ja hymyili\nhieman tuskallisesti, kuten teatterissa murhenäytelmän ensi-illassa...\nsehän koski vain Venäjää, ja hän oli ennenkin lukenut nihilisteistä.\nMutta jotakin siellä saattoi tapahtua, ja mielellään hän kuuntelikin.\n\nVictor-Piru oli intellektuaalinen, romanttinen tyyppi, toiminnan mies,\njoka ei puhunut teoriaa eikä harrastanut joukkoja eikä, kuten sanottu,\nkoskaan puhunut alkuperästään ja kehityksestään. Mutta hän puhui\nminulle Balaclavan kallioista ja Mustastamerestä, sinisestä kuutamosta\nkotkanpesäkaupungin yllä ja muinaiskreikkalaisista muistomerkeistä\nsen kallioilla... Kuinka mitättömiltä tuntuivatkaan Kaivopuiston\nrantakivien ympärillä liplattavat harmaat laineet Mustanmeren\nvaltaviin maininkeihin verrattuina. Minä oikein häpesin tuon harmaan,\nvaatimattoman suomalaisen meren puolesta, ja olen aina muistanut sitä\nMustanmeren kaupunkia kuin kaukaista runoa:\n\n    Balaclava, Balaclava,\n    Heissgeliebte langer Jahre...\n\nvapaasti Heinen »Don Ramiron» mukaan...\n\nKuten sanottu, en koskaan kuullut, miten Victor oli joutunut\nbolshevikki-puolueeseen, Leninin kannattajaksi ja avustajaksi.\nKoko olemukseltaan hän olisi paljon paremmin sopinut\nsosialivallankumoukselliseksi, joita teoriat eivät erikoisesti\nvaivanneet. Mutta joka tapauksessa hän oli ja pysyi bolshevikkinä.\nSitäpaitsi hän oli hyvä ystävä Gorkin ja Maria Feodorovna Andrejevan\nkanssa ja oli mukana puoluetta rahoittamassa.\n\nVictor hävisi Helsingistä äkkiä Viaporin kapinan jälkeen, mutta hänkin\nlöytyi jälleen Venäjän suuresta kaaoksesta.\n\nOlin Moskovassa v. 1915 tai -26 ja jouduin Krasinin kautta\nSuureen Teatteriin näyttelijäin kutsuihin, ja siellä ilmestyi\neteeni Victor-Piru samanlaisena kuin aina ennenkin, eleganttina\nja pirullisena maailmanmiehenä, vain hieman enemmän ryppyjä\nryppyisissä silmäkulmissaan. Mutta hän hakkaili tähtiä samalla\ntaidolla kuin ennenkin ja joi Krimin Chateau Yquiemillaa nuoruutemme\nmaljan, oli eurooppalaisempi grand seigneur kuin koskaan ennen ja\nsamalla täysiverinen englantilainen sofisti. Hän oli siihen aikaan\njuuri Turveteollisuuden johtaja. Viimeksi tapasin hänet Krasinin\nodotushuoneessa, jossa hän luovutti minulle vuoronsa.\n\nHän kuoli muutama vuosi jälkeen Krasinin. Hänen terveytensä ei ollut\nkoskaan ollut loistava... hän selitti minulle saavuttaneensa suurin\npiirtein kaikki, mitä elämässään oli toivonut, vaikka Neuvostoliitto\nsiihen aikaan kituikin vielä Nepin synnytystuskissa.\n\nVictor Burenin eli »Hermann» on Suomessa paljon yleisemmin tunnettu,\nja Ruotsissakin hänellä on lukuisia ystäviä. Burenin oli valtioneuvos\nBureninin poika ja Leninin sekä Stasovan ja Gorkin lähimpiä ystäviä.\nHänen isänsä kuului Pietarin ylhäisöpiireihin, jossa hän sai\nerinomaisen kasvatuksen ja hienon musikaalisen sivistyksen. En muista\nenää, miten hän oli joutunut vallankumouksellisiin piireihin, mutta\njoka tapauksessa hän itse sekä hänen herttainen sisarensa antautuivat\nkoko eliniäkseen Venäjän vallankumouksen uhrautuvaisiksi avustajiksi.\n\nBurenin järjesti v. 1906 Gorkin matkan Suomeen ja tutustutti\nhänet täällä suomalaisiin taiteilijoihin, joista erikoisesti\nGallen-Kallelasta ja Kajanuksesta muodostui Gorkin ystäväpiiri,\npuhumattakaan kuvanveistäjä Sailosta, joka esiintyi hänen\nhenkivartijanaan yhdessä muitten aktivistien kanssa...\n\nNiin, ne olivat aikoja, jolloin kaksi suurta taiteilijaa Gorki ja\nGallen-Kallela pitivät toisistaan kuin veljekset ikään, istuivat\nkaulatusten, ja Gallen yritti puhua venättä. Seurahuoneella pidettiin\njuhla Gorkin kunniaksi ja häntä kannettiin käsillä. Antti Favén\nmaalasi hänet yhdessä Gallenin kanssa. Taiteilijapiirit olivat kaikki\nhaltioissaan Gorkista. Se oli v. 1906, jolloin Bertel Gripenberg\nsaattoi aktivistien toimeksiannosta Gorkin Tukholmaan ja Berliniin\nsaakka, suojeltuaan häntä ensin eräässä kartanossa Suomessa. Ja v.\n1920, kun Gorki aikoi matkustaa ulkomaille Helsingin kautta, hän ei\nsaanut kauttakulkulupaa, eikä Gallen eivätkä ketkään muutkaan hänen\ntäkäläiset ystävänsä tahtoneet tuntea häntä, bolshevikki Gorkia. Gorki\nitse kertoi minulle Berlinissä 1920, miten Gallen ei vastannut hänen\nkirjeeseensä, eivätkä eräät toisetkaan hänen täkäläiset ystävänsä. Eikä\nhän voinut oikein käsittää, että vuosi 1918 voi sillä tavalla vaikuttaa\ntaiteilijoihin. Sillä hänen mielestään suurten taiteilijain piti olla\nmyös suuria ihmisiä... Mikä paha erehdys, joka hänelle kyllä sitten\nEuropassa aikaa myöten selväsi. Mutta se johtui siitä, että Gorki itse\nei ollut ainoastaan suuri taiteilija, vaan vielä suurempi ja ihanampi\nihminen. Mutta siitä myöhemmin.\n\nEn voi tässä olla huomauttamatta eräästä kohdasta Bertel Gripenbergin\nmuistelmissa, jossa hän kertoo Gorkin saapuneen edellämainittuun\nkartanoon Suomessa »kauniin rakastajattarensa Andrejevan kanssa»...\nGripenbergille ei liene selvinnyt, että tuo »kaunis rakastajatar» Maria\nFeodorovna Andrejeva oli koko maailman edessä Gorkin puoliso ja että\nainoastaan tekopyhä amerikkalainen keskisääty aikoinaan skandalisoi\nGorkia sen johdosta, ettei hän ollut kirkollisesti vihitty Andrejevan\nkanssa. Muuten Gripenbergin ylenkatseellinen snobiasenne olisi\nvarmasti muuttunut, jos hän olisi tiennyt, että tuo rakastajatar oli\nkeisarinnan sisaren, suuriruhtinatar Sergein entinen hovinainen, ja\nMoskovan Taideteatterin kuuluisimpia näyttelijättäriä, puhumattakaan\nsiitä, että hän yhä vielä on Neuvostoliiton suuria naisia.\n\nMutta palatkaamme Bureniniin. Hän oli ja on, sillä toivottavasti hän\nelää vieläkin, maailman hienoimpia ihmisiä ja uhrautuvaisimpia ja\navuliaimpia olentoja, mitä olen tuntenut. Hänen ja hänen perheensä\nkoko elämä keskittyi Venäjän vallankumouksen edesauttamiseen ja uskoon\nLeninin ja bolshevismin voittoon siitä huolimatta, että kumous riisti\nhäneltä koko hänen ja perheensä suuren omaisuuden. Kun viimeksi tapasin\nhänet vuonna 1931 Pietarissa, asui hän sisarensa Veran kanssa entisen\nsuuren kansallistetun talonsa yhdessä huoneessa, johon oli koottu\nkaikki perheen kalleudet. Ja heidän vanha taloudenhoitajattarensa\nkeitti pienen improvisoidun hellan ääressä yhtä loistavan maukasta\nruokaa kuin ennenkin, ja kaikki kolme olivat täysin tyytyväisiä\nelämäänsä, koska Neuvostoliitto yritti toteuttaa sosialismia ja koska\nsiitä oli tuleva tulevaisuuden ihannevaltio kaikista kärsimyksistä\nhuolimatta.\n\nVallankumouksen jälkeen oli Burenin jonkun aikaa Suomessa\nkauppavaltuuskunnan jäsenenä ja hoiti sen jälkeen useat vuodet\ntaide-esineitten vientiä Neuvostoliitosta, samalla muutenkin harrastaen\nmaansa taide-elämää ja sen yhteyksiä Eurooppaan.\n\nKuuluen vanhan venäläisen intelligentsijan parhaimmistoon oli\nBurenin kuten Gorkikin niitä, jotka vallankumouksen aikana kaikin\nvoimin pyrkivät vaalimaan maansa henkistä elämää ja auttamaan sen\nedustajia. Samalla kuului Burenin niihin uuden Venäjän ihmisiin,\njotka eivät koskaan unohtaneet sitä osaa, mitä Suomi näytteli\nVenäjän vallankumouksen edesauttajana urhoollisesti taistellessaan\ntsaarinvaltaa vastaan. Hän on aina suurella myötätunnolla seurannut\nSuomen vaiheita ja surrut Neuvostoliiton ja Suomen välien huononemista\nvalittaen Suomen vihamielistä suhtautumista uuteen Venäjään... jälkeen\nvuoden 1918.\n\nNiin, tuo minun viimeinen käyntini Bureninien luona, muistaakseni v.\n1931, kun olin läpikulkumatkalla Pietarissa. Soitin hotellistani,\nja minut pyydettiin päivälliselle. Kuten mainitsin, hän asui\nentisessä jättiläistalossaan, mutta ei entisessä palatsikerroksessa\n— sisäänkäynti oli pihanpuolelta ja vaikeasti löydettävissä. Mutta\ntuossa huoneen ja keittiön asunnossa he asuivat yhtä aurinkoisina\nja onnellisina, täynnä optimismia Neuvostoliiton suhteen. Huone oli\nkohtalaisen iso, mutta kalustuksensa ja järjestyksensä puolesta\nmitä omituisin. Verhoilla oli eristetty eri nurkkaukset sisarelle\nja veljelle, ja keskellä huonetta oli heidän ruokasalinsa ja\nvastaanottohuoneensa, jonka he ylpeästi esittivät. Ja siihen oli, kuten\nsanottu, koottu kokonainen museo vanhoja, jaloja esineitä. Ahdasta\nheillä oli, sanoi vanha Vera rouva, mutta tuohan oli Venäjällä kaikki\nvain väliaikaista, ja kaikilla oli samanlaista. Olihan heillä kumminkin\npaljon parempaa kuin työläisillä ennen muinoin tsaarin aikana, ja sitä\npaitsi heidän elämänsä oli rikasta ja täynnä mielenkiintoista työtä\nuuden Venäjän hyväksi.\n\nPäivällinen oli yhtä erinomainen kuin ennenkin Vera rouvan ja heidän\nuskollisen vanhan palvelijattarensa valmistamana: borshtshia ja\nvatrushkeja ja shashlikia. Ruoka oli vaikeasti saatavissa, mutta heillä\noli ystäviä maalla, ja tiedemiesten ja taiteilijain »pajok» (annos)\nnähtävästi auttoi. Sitäpaitsi ystävät kautta maailman lähettelivät\nsellaista, mitä Venäjällä oli vaikea saada. Seuraa ja elämää heidän\nympärillään oli paljon. Vanhat ystävät, jotka olivat samanlaisessa\ntyössä kuin hekin, kokoontuivat heidän ympärilleen kuin aina ennenkin.\nKesät he olivat tottuneet viettämään kylpylöissä, mutta sekin heille\njärjestettiin. Burenin säteili puhuen minulle kaikesta uudesta ja\nolisi tahtonut minua jäämään muutamaksi päiväksi, jotta he olisivat\nsaaneet viedä minut mukanaan taiteilija- ja tiedemiespiireihin, mutta\nminä olin siihen aikaan vielä sidottu liike-elämääni ja oli kiire\nkotiin. Ennen junalle lähtöä he kuitenkin veivät minut vielä katsomaan\nlastenteatteria, josta muodostui minulle unohtumaton elämys.\n\nEntiseen Aateliston taloon oli sijoitettu teatteri, johon mahtui noin\n2000 lasta. Jo aikoja ennen alkua nuo lapset alkoivat kokoontua.\nHe olivat hyvin puettuja ja hyvin ruokittuja ja oman kurinpitonsa\nalaisina, sillä koko teatterissa ei ollut muita täysikäisiä ihmisiä\nkuin Burenin ja minä, sekä teatterin johtaja ja hänen apulaisensa.\nVoi kuvitella sitä iloista ääntä ja elämää, kun 2000 lasta on\njännittyneessä odotuksessa ennen näytännön alkua. Mutta gongin soitua\nvallitsi salissa syvä hiljaisuus ja kuri. Esiintyjät olivat Pietarin\nparhaita näyttelijöitä, ja kappale oli muistaakseni Juhnevitshin\nnäytelmä juutalaispogromeista, jossa 15-vuotias poika näyttelee\npääosaa. Näyttämö oli melkein ilman kulisseja, johtaja piti ennen\nkappaletta lyhyen esitelmän, jota 2000 lasta kuunteli hiiren hiljaa, ja\nsitten alkoi näytelmä... mutta minä katselin noita lapsia ja Bureninia,\njoka oli onnellinen. Se oli siihen aikaan, kun meillä kerrottiin\nkauhutarinoita bolshevikkien kouluista ja neuvostolasten kurjuudesta...\n\nNämä kolme olivat ensimmäisiä venäläisiä bolshevikkeja, joita opin\ntuntemaan. Pääasiallisesti lehtori Smirnovin kautta tutustuin samana\nvuonna vielä useihin sekä menshevikkeihin että bolshevikkeihin, jotka\nsiihen aikaan ahkerasti käyttivät yliopiston venäläistä kirjastoa ja\njoista useat olivat Helsingissä harjoittamassa agitatiota venäläisten\nsotajoukkojen keskuudessa emien Viaporin kapinaa. Itse lehtori\nSmirnoviin tutustuin professori Mandelstamin välityksellä.\n\nLehtori Smirnov oli siihen aikaan venäjänkielen lehtorina\nyliopistossa sekä yliopiston venäläisen kirjaston apulaishoitajana.\nHän oli hyvin omalaatuinen persoonallisuus, jonka osuus sekä\nVenäjän vallankumouksessa että venäläisten vallankumouksellisten\nsosialidemokraattien suhteessa Suomeen on huomattava ja historiallinen,\nvaikkakin se luonnostaan siihen aikaan oli sangen konspiratiivinen.\n\nSmirnovin äiti oli suomalainen, ja siitä johtui hänen suhteensa\nSuomeen, johon hän muutti opiskeltuaan ensin aikansa Pietarin\nyliopistossa, jossa hän joutui suhteisiin vallankumouksellisiin ja\ntutustui Leniniin. Helsingissä hän joutui sittemmin suojelemaan Leniniä\nja järjestämään hänen matkojaan. Lenin asui useampaan otteeseen\nSmirnovin kotona vanhan rouva Smirnovinkin suuresti ihailemana.\nTämä ei muuten ollenkaan välittänyt kaikista poikansa vaarallisista\ntuttavuuksista, vaikka avusti ja suojelikin niitä suurella, karulla\nuhrautuvaisuudella. Vanha rouva Smirnov oli niinikään omalaatuinen ja\nkiinnostava ihminen, joka kohteli minuakin suurella ystävyydellä. Poika\noli hänen ainoansa ja kaikki kaikkensa elämässä, ja raskasta hänen\noli seurata tämän vaarallisia edesottamuksia. Mutta vaikka hän mutisi\nitsekseen ja arvosteli noita vallankumouksellisia boheemeja omalla\nkunnon porvarillisella mittapuullaan, niin hän kuitenkin hoiteli heitä\nja avusti poikansa konspiratiota tsaarin nuuskureita vastaan saavuttaen\nsiinä huomattavan tottumuksen, puhumattakaan rohkeudesta. Itse asiassa\noli vanha rouva Smirnov samanlainen itsenäinen ja myös taloudellisesti\nriippumaton nainen kuin rouva Heurlin, puhumattakaan, että kummankin\nluonteessa oli samanlaista kuivaa huumoria ja realismia. Mutta ero\nkummankin elämässä oli aivan valtava, ja minä jouduin suurin silmin\nbalanseeraamaan näitten molempien naisten kotien välillä.\n\nEn muista enää, olenko koskaan kuullut, miten lehtori Smirnov\noli aikoinaan joutunut vallankumoukselliseen seuraan ja\nsosialidemokraattien joukkoon, mutta tuskin on olemassa monta ihmistä,\njotka ovat vakaumuksensa vuoksi uhranneet niin paljon elämästään ja\nolemuksestaan kuin Smirnov. Hän oli alkuaan kai luotu säännölliseksi,\nhiljaiseksi, vaatimattomaksi virkamieheksi viettämään rauhallista,\nsuojattua elämää kirjojensa ja asiapapereittensa parissa. Ja sen sijaan\nhän joutui mitä vaarallisimpiin tehtäviin Venäjän vallankumouksessa,\nsuojelemaan erästä maailman tärkeintä ja vaarallisinta miestä, olemaan\nmukana ja lähellä sotilaskapinan valmistelussa tsaarinvaltaa vastaan\nja uhraamaan kaiken aikansa, omaisuutensa ja elämänsä rauhan maailman\nsuurimman kumouksen hyväksi. Hän oli luonnostaan äärimmäisen arka,\neikä hänen asemansa Helsingissä yliopiston liepeillä ollut helppo. Ja\nsamalla hän kuitenkin joutui tekemisiin nuorison kanssa, joka teki\nmitä huimapäisimpiä tekoja valmistaessaan Viaporin kapinaa aivan hänen\nläheisyydessään ja härnäsi häntä suoranaisella välinpitämättömyydellään\nsantarmin nuuskijoiden suhteen. Smirnov kärsi siitä suorastaan\nfyysillisesti puhumattakaan hänen henkisistä kärsimyksistään,\nja sittenkin hän oli aina mukana. Hänen kirjastonsa oli täynnä\nepäilyttäviä henkilöitä, ja santarmihallitus luonnollisesti valvoi\nhänen kotiaan ja seurasi joka ihmistä siellä. Smirnov kulki ikkunain ja\novien väliä nuuskijoita silmälläpitäen ja puhui mitä epäilyttävimmällä\ntavalla isoon ääneen yhdentekevistä asioista vilkuillen ympärillensä\nainaisen hermostuksen vallassa. Mutta kaikki se ei estänyt häntä\nvaarantamasta asemaansa ja henkeään, kun tarvittiin. Muistan, miten\neräänä iltana ennen Viaporin kapinaa meitä oli suuri joukko nuorisoa,\nmm. juuri Stepan sekä Victor Tshort ja hän, jota kutsuttiin Anatoliksi,\nmenossa vierailemaan Leonid Andrejevin luokse Espooseen ja kuljimme\nFabianinkatua jotensakin äänekkäinä, kun äkkiä alkoi perässämme kulkea\ntyypillinen santarminuuskija. Silloin Anatoli äkkiä kääntyi mieheen\npäin, katseli häntä ja sanoi mitä rakastettavimmalla äänellä: »Kuules,\nspitshok, pikku spiooni, mitä sinä kävelet tässä meidän nuorien\nperässä, mene mieluummin kotiisi maata ja kirjoita raportti omasta\npäästäsi, — se on paljon vaarattomampaa.» Ja tuo viimeinen sana tuli\nhieman uhkaavasti.\n\nMies kääntyi äkkiä ja hävisi meidän iloksemme, mutta lehtori parka\noli fyysillisesti nääntyä, ja hänellä oli siihen kaikki syy.\nOlihan hän sentään yliopiston lehtori ja sitä paitsi tekemisissä\nsellaisten henkilöitten kanssa, joitten takia häntä ei olisi pitänyt\nkompromettoida.\n\n\n\n\nPIKKUTAPAHTUMIA KEVÄÄLLÄ 1906.\n\n\nOli huumaavan kaunis kevät. Jo huhtikuu oli lämmin, mutta vapusta tuli\njo vallan kesä. Maailmani oli täynnä jännittäviä ihmisiä ja tapahtumia.\nKirjoitin runoja, kirjoitinpa näytelmänkin, mutta yliopiston luvut\njäivät sangen vähälle. Kuitenkin suoritin Gunnar Suolahdelle yleisen\nhistorian vanhan ajan tentin, vaikken oikein käsitä, milloin sain\naikaa lukeakseni Mommsenin Rooman historiaa ja Rancken Kreikkaa,\njotka molemmat teokset ovat sangen laajoja sekä sisällöltään että\nsivumäärältään, mutta luetuksi ne kuitenkin tulivat, ja taisin minä\npärjätä yhtä hyvin kuin Schybergsonillakin, puhumattakaan siitä, että\nSuolahdelle ei muutenkaan ollut kauhistuttavaa tenttiä. En muista enää,\nkävinkö historiallisen seminaarin silloin vai seuraavana keväänä, mutta\njoka tapauksessa nuo seminaariesitelmäni Ranskan vallankumouksesta ja\nkommuunista painettiin Sosialidemokraattisen Ylioppilasyhdistyksen\näänenkannattajassa, Sosialistisessa aikakauslehdessä, joka silloin\nalkoi ilmestyä ja jonka toimituskunnan muodostivat Sirola, Gylling,\nKuusinen ja Sulo Wuolijoki. Tuosta aikakauslehdestä muuten myöhemmin\nsanottiin, että sen päätehtävänä oli toimittaa toimituskuntansa\neduskuntaan. Ja sitten se kuoli. Mutta joka tapauksessa se oli\nensimmäinen yritys tieteellisen sosialistisen aikakauslehden\naikaansaamiseksi, ja lehdellä oli kieltämättä merkityksensä marxismin\nlevittäjänä työväen huippukerroksiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToukokuun alussa sain kotoani sangen järkyttävän sähkösanoman. Meidän\nvanha talomme Putranmäellä oli palanut.\n\nIsäni oli ollut matkoilla Riiassa ja äitini palvelijain kanssa alhaalla\npuutarhassa työssä. Eräs isäni ystävä, joka vieraili talossa, oli\nlähtenyt juttelemaan äitini kanssa puutarhaan ja jättänyt palavan\nsikaarin isäni pöydälle. Ikkunat olivat koko talossa auki selkosen\nselällään, lämpöinen, kaunis kevätpäivä kun oli. Tuuli puhalsi\nikkunaverhon lähelle sikaaria, verho syttyi, ja pian olivat isäni\npaperit ja koko kirjasto ilmiliekissä. Tulen ollessa jo katossa kiinni\nvasta se huomattiin alhaalla puutarhassa, ja kunnes pikkukaupungin\npalokunta saatiin hälytetyksi, oli koko talo tuhkana ja sen mukana\nmelkein kaikki irtaimisto. Paloi koko isäni keräämä Estica kirjasto,\njohon kuului jo hänen isänsä isän kokoomia vanhoja virolaisia\njulkaisuja, sekä myöskin äidinisäni kirjasto. Puhumattakaan siitä,\nettä kaikki sisareni ja minun lapsuudenmuistot paloivat huoneessamme.\nKun kesällä tulin kotiin, seisoi pianon rautaskeletti vielä tuhkan\nja sammuneitten kekäleitten keskellä, ja sen pedaalien alta löysin\npuoleksi palaneen vihkon Beethovenin sonaatteja. Ja vanha latvialainen\nmuori naapuritalosta väitti, että piano kummitteli kesäöisin... kylän\nlapset olivat käyneet aidan takana kuuntelemassa aaveitten soittoa,\nkuten ennen kuuntelivat talomme monen lapsen soittoa ja iloa ja\nlaulua...\n\nTämä oli tuon kummallisen, yksinäisen, harmaan talomme loppu, talon,\njoka kyykötti isojen puitten alla turvallisena suojana kuin sieni\nmättähällä. Se oli niin vanha ja järjetön talo, rakennettu miten\nsattui, ilman suunnitelmia ja piirustuksia, talo, jossa oli vain yksi\novi ja hirmuisesti ikkunoita, joista omenapuut olivat kasvaa sisään. Me\npidimme siitä, koska se aina tuoksui omenille ja kuivatuille luumuille\nja koska sen valtavat, vanhanaikaiset uunit ja uunikaapit jakoivat\ntasaista, suojaavaa lämpöä meille lapsille, ja koska keittiön muurin\ntakana lauloi sirkka...\n\nTaloa ei koskaan rakennettu uudestaan. Ja se oli oikein, sillä mehän\nkaikki olimme jo lentäneet ulos tuosta lämpöisestä pesästä kylmään\nmaailmaan. Eikä uusi talo olisi sopinutkaan vanhaan puutarhaan, joka\nseisoi vanhojen balttilaisten sotakenttien keskellä ja jonka ympärillä\nmeidänkin aikanamme on kaksi sotaa riehunut — ja kolmaskin varmasti\nvielä riehuu. (Kirjoitettu 15/12 1943-)\n\nMutta oli kolkkoa istua vieraalla maalla ja lukea, ettei sitä vanhaa\ntaloa enää ollut.\n\nTietenkin oli tunnetusti epäkäytännöllinen ja Immanuel Kantin tapainen\nisäni pitänyt talomme sangen alhaisesta summasta vakuutettuna;\nsellaiset asiat häneltä aina unohtuivat. Tulos oli, ettei noilla\nvakuutusrahoilla taloa olisi voitukaan uudelleen rakentaa. Ja niin\nperheemme muutti vuokra-asuntoon Luken kirkon viereiseen kulmataloon,\njonka ikkunoista sitten vuotta myöhemmin sain katsella, miten tuo\nkirkko paloi, ja odottaa tornin kaatumista talomme päälle, mitä se\nei kylläkään tehnyt, vaan otti suunnan hieman etelämmäksi... Meidän\nperhettämme on muuten tuli aina vainonnut. Vanhempieni ensimmäinen koti\npaloi, kun olin viisi vuotta vanha. Ja paloi keskellä yötä, niin että\nisäni sai heittää lapset ikkunasta syyskostealle ruoholle. Heräsin\nsiinä kukkapenkissä kolmivuotiaan Salme-sisareni kanssa ja huomasin,\nettä pappa heitti perässämme myös peitteitä ja tyynyjä. Muistan, että\notin pikkusiskoa kädestä ja juoksin hänen kanssaan puutarhan nurkkaan.\nIstutin nyyhkyttävän pikkusiskon ruoholle ja juoksin itse ottamaan\ntyynyjä ja peitteitä. Raahasin ne aidan viereen, istuuduimme tyynyille\nja kääriydyimme peitteisiin katsellen sitten, miten talo paloi ja\nihmiset hääräsivät — kunnes nukahdimme molemmat. Ja vasta aamun tullen\nmeidät sieltä löydettiin sen jälkeen kuin epätoivoinen isäni ja äitini\nsekä sammuttajat jo olivat varmoja siitä, että olimme uudestaan\njuosseet taloon ja palaneet siinä.\n\nNyt oli eräs talo taas palanut, ja juureni alkoivat itsestään irtaantua\nvanhasta kodistani...\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlin onnellinen Heurlinillä. Kävin paljon teatterissa, sillä Augusta\nHeurlin otti minut usein mukaansa ja sain sitä paitsi muutenkin käyttää\nhänen paikkojaan Kansallisteatterissa. Kuulin kaikista Bergbomin\nsilloisista riidoista Minna Canthin ja Ida Aalbergin kanssa, tosin\ntäydellisesti Bergbomin kannalta, sillä Augusta piti sukunsa puolia.\nJa syvällä nuo riidat olivatkin, sillä Iso Ida kävi sovinnolla\nsenaattori Bergbomin luona, mutta ei Heurlinillä. Augusta kohautti\nolkapäitään ja hymähti katkerasti... Pahin Idan synti oli hänen\navioliittonsa Uexkull-Gyllenbandin kanssa, ja siinä minä kannatin\nKekkeä intohimoisesti: kuka nyt menisi naimisiin balttilaisen aatelisen\nkanssa...\n\nKerran Kansallisteatterissa tapasin Elvira Willmanin, joka oli\nSosialistisen Ylioppilasyhdistyksen jäsen ja siihen aikaan kuuluisa\nkirjailijatar: olihan hänen »Lyylinsä» esitetty Kansallisteatterissa,\nja Elvira oli aivan kotonaan ja emäntänä sen suojissa. Hän vei minut\nensi kerran kulissien taakse teatteriin. Sydämeni hakkasi, kun pääsin\npyhän näyttämön taakse... ja vielä jännittävämpää — Elli Tompurin\npukuhuoneeseen. Elli oli siihen aikaan Kansallisen paljon puhuttu\nprimadonna, muistaakseni se oli Salome-esitysten aikoihin. Siitä\nalkoi tuttavuuteni Tompurin kanssa, jonka ihania pukuja, eritoten\nerästä harmaasamettista kävelypukua, me ylioppilastytöt suuresti\nkateellisina ihailimme Espiksellä. Keskipäivällä lähdimme luennoilta\njoukolla Espikselle toivoen näkevämme vilaukselta Tompurin ja hänen\nsamettipukunsa. Me, jotka käytimme puseroa ja mustaa hametta sekä\nkorkeita nappikenkiä ja huopahattua, olimme menehtyä, kun ohitsemme\nkulki ihana ilmestys ruumiinmukaisessa harmaassa prinsessapuvussa,\njonka liepeitä piteli elegantti käsi näyttäen kahisevaa pitsistä\ndessous'ta, ja hatusta liehuivat samanväriset ihanat plyymit... Hän\noli kaunis ja elegantti, ja hänen rinnallaan kulkivat usein Euterpen\nkuuluisat maailmanmiehet ja leijonat, kuten aivan elostelijaksi\nhuhuiltu Bertel Gripenberg ja hurja Lagerborg... Eikähän kukaan muu\nuskaltanutkaan kulkea keskellä päivää Esplanaadilla vaaleanharmaassa\nsametissa ja laahustimessa ja plyymihatussa...\n\nJa arvaa sen, miten synnilliseltä ja jännittävältä tuntui sellaisesta\nylioppilaskananpoikasesta jutella ilmielävän primadonnan kanssa, joka\nmaalasi naamiotaan peilin edessä ja oli vielä paljon hurmaavampi kuin\nEsplanaadilla ja puhui meille suurista menestyksistään ulkomailla... Ja\nsitten tuli sisään Jussi Snellman ja hänet esitettiin meille, ja kun\nElviira ei tahtonut päästää Jussia oikein sisälle, koska primadonnasta\nnäkyi aivan luvattoman paljon, niin Elli sanoi välinpitämättömästi:\n\n»Antaa Jussin tulla...» Ja silloin minusta jo tuntui aivan kuin\nolisin ollut jossain »suuressa maailmassa», jossa ei enää kiljahdeta\npaljaitten olkapäitten vuoksi.\n\nSeuraavana päivänä »munasin» itseni aamiaispöydässä aivan\nauttamattomasti. Kerroin iki-ihastuneena seikkailustani näyttämön\ntakana — miten pukuhuone tuoksui kaikille yrteille ja mitä suuri diiva\nkertoi Lessing Theaterista ja miten kaunis hän oli, ja miten Jussi\nSnellman tuli sisään, kun hänellä ei ollut paljon mitään päällään ja\nmiten diiva sanoi, että Jussi oli nähnyt hänet ennenkin (Se »paljon\nmitään» oli sentään vain paljaat olkapäät, ei sen shokeeraavampaa).\nPöydässä vallitsi äkkiä sangen kiusallinen hiljaisuus. Lauri Heurlin\noli syventynyt ruokaansa, mutta Paula ja Lea Bergbom yskähtelivät\nvahingoniloisina ja vilkuttivat minulle silmää, ja Augusta oli aivan\nkuin hän ei olisi kuullut mitään. Ja minä onneton enfant terrible\njatkoin pahaa aavistamatta pikanttia kuvaustani, kunnes Lea Bergbom\npotkaisi minua pöydän alitse. Lauri Heurlin hakkaili siihen aikaan\ntulevaa rouvaansa mitä innokkaimmin... Mahtoiko hän koskaan antaa\nanteeksi minulle...\n\nJa muitakin kommelluksia sattui.\n\nDuodecim-seuran naamiaiset Ylä-Kämpissä olivat siihen aikaan\nsuurtapahtuma Helsingin seurapiireissä. Olin siellä Ilona Jalavan\nkanssa Wuolijoen poikien ja Ryömän seurassa, ja koko heurliniläinen\nnuoriso oli siellä, samoin Wuorenheimot, Aarne ja kultainen\nTherese, sekä Ailio ja Gunnar Suolahti, ja meillä oli hurmaavan\nhauskaa. Niin että seuraavana aamuna aamiaispöydässä, jossa aina\nkerrottiin edellisen illan kokemuksista, minä pahaa aavistamatta,\nkoettaen antaa mahdollisimman eloisia kuvauksia illan tapahtumista,\nkaikessa naivisuudessani kuvasin, miten Aarne Wuorenheimo hakkaili\nnäyttelijättäriä ja juotti niille shampanjaa... Sitä minun ei olisi\npitänyt tehdä... Aarne ei ollut vielä ylioppilaskaan, ja oli kovan\nkotivalvonnan alla. Sitäpaitsi hän oli liian paljon kruununprinssi\nja Augustan erikoiskritiikin kohde — ja oli ollut naamiaisissa aivan\nluvattomasti... Epätoivoiset silmänvilkuttelut tyttöjen taholta\nvaroittivat minua liian myöhään, sillä Kekke alkoi kiukkuisena tutkia\nminulta yksityiskohtia Aarne-raukan escapadista. Ja miten sitten\npoikaparan lienee käynytkään... Mutta kai hän elämän varrella lienee\nollut pahemmassakin pulassa.\n\nAugusta kontrolloi aika tavalla koko sukuaan. Oli suomalaisen puolueen\nmyyjäiset Vanhalla Seurahuoneella. Pääemäntänä ja järjestäjänä\noli luonnollisesti Agnes Wuorenheimo yhtä väsymättömänä muulta\nruumiiltaan kuin kieleltäänkin, ja se on paljon sanottu, sillä hänen\nkielensä liikuntakyky oli ilmiömäinen. Ei mikään Elviira Suulasvuo\nvoi vetää vertoja Agnes Wuorenheimolle, kun hän sattui olemaan koko\nvigöörissään. Kun hän kerran tuli Heurlinille, eikä sattumalta ollut\nketään muuta kotona kuin minä, ja hän oli juuri ollut tapaamassa\njotain kagaalirouvaa, niin kahden tunnin aikana koetin epätoivoisesti\nsaada suutani sen verran auki, että olisin voinut Hänelle ilmoittaa\nvälttämättömästä luennostani ja pakostani lähteä heti yliopistolle —\nenkä onnistunut.\n\nTulin Augustan kanssa vähän ennen alkua Seurahuoneelle, sillä Augusta\nkuului myöskin johonkin toimikuntaan ja oli luonnollisesti sijoittanut\nminutkin yhdeksi myyjättäreksi, muistaakseni yhdessä Siiri Paloheimon\nkanssa. Kun satuimme Keken kanssa saliin, liehui siellä Agnes\nWuorenheimo punaisena ja hikisenä ja tulisena jumaloivain edeskäypäin\nympäröimänä, edessään hirmuisen iso esiliina, joka valitettavasti ei\nollut puhtaudellakaan pilattu. Kekke pysähtyi ja melkein tahtomattaan\nsähisi: »Aivan kuin Hatanpään keittiössä...» Agneksen esiliina hävisi\nsiinä silmänräpäyksessä. Olihan herra herrallakin.\n\nAugusta oli aina äärimmäisen korrekti ulkoasultaan ja käytökseltään,\nvanhanaikainen ja arvokas, eikä hän nähtävästi harrastanut veljensä\ntalon liiaksi silmiinpistävää rikkautta.\n\nMuuten ne myyjäiset. Senaikaisen myyjäistradition mukaisesti, josta\nAugusta erittäin tarkasti piti kiinni, asetettiin joka pöytään\nmyyjätärtytöille myöskin kavaljeeri, joka sai tehdä heille pientä\n»passninkia» sekä avustaa tavarain kehumisessa ja rahain kasaamisessa,\nmutta ennen kaikkea huolehtia myyjättärien hauskuuttamisesta. Meidän\nkavaljeeriksemme määrättiin suureksi iloksemme Gunnar Suolahti, ja\nkyllä me häntä juoksutimmekin, vaikka hän kyllä uhkasi kostaa sen\ntenteissä. Mutta hän olikin niitä maailman kilteimpiä poikia.\n\nMuuten Gunnar Suolahti oli paljon viisaampi kuin yliopistossa yleisesti\naavistettiinkaan. Hän seurasi ilolla jokaista uutta ajatusta ja\nkunnioitti ihmisten itsenäistä vakaumusta. Häneltä jäi elämä kesken.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKummallista kaksoiselämää minä vietin. Toisaalla Augusta\naf Heurlinin vankat traditiot ja silloisen suomalaisen\nkulttuurielämän huippuedustajat — toisaalla uuden maailman,\nkaikkien vallankumouksellisten käsitteiden hyökyaalto räikeimpien\nesitaistelijainsa, Venäjän vallankumouksellisten edustamana. Toisaalla\nkaikki ne kansalliset ihanteet, jotka olin Virosta tuonut mukanani ja\ntoisaalla nouseva käsitys työväen ja sosialismin sekä kansainvälisyyden\nmerkityksestä.\n\nMutta, Augusta af Heurlinin viisaassa, suvaitsevassa ympäristössä\nnämä ristiriidat eivät päässeet myrkyttämään elämääni. Ne päinvastoin\nkannustivat ajattelemaan ja etsimään ja rikastuttivat päiviäni\naurinkoisena kaleidoskooppina. Ei mikään vielä pahoittanut valitsemaan\npuolia, jättämään toista maailmaa siirtyäkseni toiseen. — Mutta sekin\naika oli vielä tuleva kaikkine kärsimyksineen ja kamppailuineen.\n\n\n\n\nVAPPU 1906.\n\n\nKymmeniä tuhansia ihmisiä oli liikkeellä ihanassa auringonpaisteessa.\nRautatientorille kasaantunut ihmismassa huumaantui omasta\npaljoudestaan ja voimastaan. Yhdistyksemme kokoontui torille\nluonnollisesti täysilukuisena ja meidän lippunamme oli pelkkä punainen\nvallankumouslippu ilman tarpeettomia lauseita. Sitä kantoivat\nmuistaakseni eräs eduskunnan puhemies Hakkila ja, ellen erehdy,\nhänen senaikainen uskollinen ystävänsä Paavo Raittinen. Ja tuon\nlipun takana marssi erinäisiä ihmisiä, jotka eivät sitä kai enää\nmielellään muistaisi. Muun muassa Jooseppi Julius Mikkola, vaikkei\nsentään Maila-rouva, ja ainakin rehtori ja runoilija Koskenniemi\nsuloisessa sovinnossa O.W. Kuusisen ja Edvard Gyllingin kanssa.\nJa sitäpaitsi meidän mukanamme marssivat enimmät bolshevikkien\nsotilasvallankumouksellisen komitean jäsenet ja agitaattorit, joista\nmuutamista jo ylempänä olen puhunut.\n\nEnnen mielenosoituksen alkua tuli yhdistyksemme johdon luokse\nvenäläisen poikakimnaasin lähetystö valittaen, että venäläisen koulun\njohto vaati koulua työskentelemään vappunakin, vaikka kaikilla\nsuomalaisilla kouluilla oli lupaa, niinkuin myös venäläisillä\nkouluilla Venäjällä. Pojat pyysivät Sosialistista Ylioppilasyhdistystä\nryhtymään toimenpiteisiin heidän vapauttamisekseen koulun vankeudesta\nja varmemmaksi vakuudeksi lähettämään koulun ulkopuolelle jonkin\npataljoonan punakaartilaisia. Koulun lähetystöön kuuluivat Leonid\nVorobjev, josta myöhemmin tuli huomattava tekijä Neuvostoliiton\nkotiteollisuudessa ja ulkomaankaupassa ja joka Moskovassa myöskin\nkuului aikaisemmin mainitsemaani suomalaiseen klubiin, sekä viimeisen\nluokan oppilas Aleksandrov, josta kuulemma on tullut Neuvostoliiton\nhuomattavimpia teatterimiehiä.\n\nYhdistys päätti auttaa poikia ja määräsi lähetystön esittämään\nuhkavaatimuksen koulun johtajalle. Lähetystöön valittiin luonnollisesti\nSulo Wuolijoki ja minut venäjänkielen taitajina, ja poikien\ntoivomuksesta annettiin mukaamme muutamia punakaartilaisia, jotka\nme kyllä sentään jätimme koulun ulkopuolelle. Pojat itse hävisivät\nkuin tuhka tuuleen valmistelemaan saapumistamme koulussa, ja kun me\nHeikinkadulta marssimme koulun eteiseen ja kysyimme johtajaa, otti\nmeidät vastaan poikien loppumaton hurraa sekä kalpea, hermostunut\nrehtori, joka käsiään levitellen yritti pyytää meiltä anteeksi, ettei\nkoulun johtokunta ollut huomannut, että heidän pitäisi Suomenmaassa\nelää Suomen tapaan. Hän salli tietysti poikien lähteä kotiin. Koko\nkoulu hurrasi meille uudestaan ja marssi perässämme Rautatientorille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOsakunta ja entiset tyttöystäväni alkoivat jäädä yhä enemmän syrjään,\nkuten yliopistoluvuistakin tuli sivuseikka kaiken sen suuren ohella,\nmitä maailmassa tapahtui. Eduskuntareformi kuohutti mieliä, osakunnissa\nesitelmöitiin ja väiteltiin, ja naisten äänioikeustaistelu piti meitä\nkaikkia jännityksessä.\n\nKun nyt perästäpäin ajattelee noita asioita ja koko eduskunnan\nuudistusta, niin täytyy myöntää, että tuo reformi tuli sentään sangen\nodottamattomana Herran lahjana tälle kansalle, jolla oli sangen\npuutteelliset käsitykset koko hommasta ja kansanvallan rakenteesta\nyleensä. Työväki taisi parhaiten olla perillä valtiollisen äänioikeuden\nmerkityksestä ja siitä, mitä »yleisellä ja yhtäläisellä» tarkoitettiin,\nsamoinkuin parlamentarismista ja kansaneduskunnan rakenteesta, sillä\nsiitä pitivät huolta työväen lehdistö sekä puolueen lähettämät\nluennoitsijat ja puhujat, jotka selittivät sille asian juurta jaksaen.\nJa työväellä oli luonnollisesti myös eniten kipeitä uudistustarpeita,\njoten sen elinkysymyksiin kuului ottaa selvää asioista.\n\nMutta jos arvioi muiden kansankerrosten tiedot sen mukaan, mitä\nylioppilaat siihen aikaan tiesivät parlamentista ja parlamentarismista\nja mikä käsitys heillä oli eduskunnan uudistuksesta... oi, oi... En\nluule, että osakunnassa esimerkiksi oli kymmentä sadasta sellaisia,\njotka käsittivät, mitä kaksikamarisella eduskunnalla tarkoitettiin\nja mitä suuri valiokunta merkitsi. Ainakin osakunnan tytöille ne\nkamarit olivat kokonaan tuntemattomia ja toivat arveluttavasti mieleen\nkotikamari-käsitteen. Muistan, että kerran sain Nikolainkadulla entisen\nHankkijan kohdalla selittää kokonaiselle tyttöliudalle noita kamareita,\nja heistä olivat useimmat Helsingin sivistyneimmistä kodeista. Mutta\nnaisten äänioikeusvaatimus oli sentään selviö kaikille, ja sen ohella\nnaiset yleensä kannattivat äänioikeutta myös työväelle.\n\nMuistan, miten intohimoisesti me ylioppilastytötkin sentään seurasimme\näänioikeuskysymyksen käsittelyä säädyissä ja miten me vihasimme\nnoita äänioikeuden vastustajia. Ja sitten tuo jännittävä yö, jolloin\nseisoimme, tuhannet naiset, Säätytalon ympärillä — työläisnaiset,\nylioppilastytöt ja porvarilliset naiset kaikki yhdessä. Minullehan asia\nei mitenkään kuulunut, kun en ollut Suomen kansalainen. Mutta jollakin\ntavalla olin itse sen unohtanut, samoin muutkin, ja mukana minä siis\nseisoin koko yön — varmasti jännittyneempänä kuin pesunkestävät\nsuomalaiskaverini.\n\nLuonnollisesti elettiin Heurlinilläkin eduskuntareformin huumassa,\nja Lauri af Heurlin valisti meitä naisia väitellen äitinsä kanssa,\njoka, niin vanhasuomalainen kuin olikin, täydellisesti kannatti\neduskuntauudistusta, puhumattakaan naisten äänioikeudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn tutustunut Gorkiin silloin, kun hän oleskeli Helsingissä. Gorkihan\nliikkui etupäässä taiteilijapiireissä, missä minulla ei ollut mitään\ntekemistä, ja Bureninkin näyttäytyi harvoin Smirnovilla ja hänen\nkirjastossaan. Mutta minä tutustuin Leonid Andrejeviin, Gorkin suureen\nkilpailijaan, joka silloin asui Espoossa. Andrejevilla ei vielä ollut\nyhtä vankkaa eurooppalaista mainetta kuin Gorkilla, mutta Venäjän\nhallitus vainosi häntä yhtä paljon. Hänen kirjojaan »Kuningas Nälkä»,\n»Kertomus seitsemästä hirtetystä» ja »Punainen nauru» ahmi koko Venäjän\nvallankumouksellinen nuoriso.\n\nEn muista, miten Andrejev oli joutunut juuri Stepanin ja Victorin\nerityiseksi ystäväksi, mutta heidän välityksellään ja mukanaan minäkin\njouduin Andrejevin ihailijain joukkoon.\n\nHän oli realisti Gorkin, tuon talonpoikaisen itseoppineen, kulkurin\nja voimaihmisen täydellinen vastakohta. Andrejev oli tyypillinen\nintelligentti, heikkohermoinen, mystillinen sekasikiö Maeterlinckia ja\nVerhaerenia, joita hän muuten ihailikin. Hän oli suuresti jännittynyt\nvalmisteilla olevasta sotilaskapinasta ja oli kuuntelemassa Stepanin\npuheitakin kallioilla. Muistan erään illan, jolloin istuimme jossakin\nhämäräperäisessä kahvilassa, missä Stepan tapasi sotilaitaan ja johon\nhän oli haalinut mukanaan Andrejevin ja minut. Meidän pöydässämme istui\nneljäntenä »välskäri, joka ammuttiin». En tiedä hänen nimeään, mutta\nmyöhemmin, kun hänet Viaporin kapinan jälkeen ammuttiin, kulki hän aina\nsillä nimellä.\n\nHän oli jykevä kansanmies, tuo välskäri, ja täysin tietoinen siitä,\nmikä häntä odotti. Hän kertoi meille venäläisen sotilaan elämästä\nkansanmiehen kielellä, suurella huumorilla ja katkeralla ivalla sekä\nihmeellisellä selvyydellä. Andrejev tuijotti häneen kuin ilmestykseen.\nHänen valkoiset, pitkät-, sangen naiselliset ja hermostuneet sormensa\nliikkuivat koko ajan pöydällä aivan kuin apua hakien ja hän pyyhki koko\najan otsaansa. Luulin hänen sairastuneen. Mutta kun välskäri lähti,\nsanoi Andrejev minulle:\n\n— Minä näen, miten hänet ammutaan, minä näen sen. Minä tahtoisin olla\nhänen tilallaan. Ja hän istui kauan aikaa kädet silmillä.\n\nLuulimme, että hän oli suorastaan menettänyt järkensä, ja katselimme\ntoisiamme avuttomina. Andrejev huomasi sen ja sanoi katkerasti\nhymyillen tietävänsä, mitä me ajattelimme, mutta ettei hän sentään\nollut hullu, vaikka hän joskus näki enemmän kuin muut ihmiset.\n\nParin kuukauden päästä välskäri ammuttiin... Hän meni yöllä\nikkunasta Liisankadun kasarmiin ja piti sotilaille puheen\nsotilasvallankumouksellisen komitean puolesta. Joku upseeri sai hänet\nkiinni, ja hänet tuomittiin kuolemaan.\n\nAndrejev ei hyväksynyt Neuvostoliittoa ja kuoli Suomessa palaamatta v.\n1918 Venäjälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä tapasin Gorkin ensi kerran vasta 1921 Berlinissä,\nKurfürstendammilla. Siellä kuului erään pensionaatin koko ylin kerros\nGorkille ja hänen seurueelleen. Minut oli kutsuttu teelle rouva Gorkin\nluokse, jonka olin muutama kuukausi aikaisemmin tavannut Tukholmassa,\nHän oli ihana ihminen, Venäjän suuria naisia, joka työskenteli\nBerlinissä maansa puolesta Neuvostoliiton lähetystössä ollen lähetystön\nvaraemäntänä. Juuri kun olin saapunut hänen huoneeseensa, soitettiin\nlähetystöstä ja pyydettiin häntä tulemaan sinne vähäksi aikaa hyvin\ntärkeässä asiassa. Hän pyysi minua odottamaan huoneessaan suklaarasian\nja lehtien parissa, koska Gorkikaan ei ollut vielä kotona. Olin jo\nistunut siellä jonkin aikaa, kun yhtäkkiä ovi lensi auki ja pitkä,\nkookas mies syöksyi huoneeseen ja suoraapäätä ikkunaan, jonka avasi\nhuutaen: »Siellä hän on!»\n\nGorki oli juuri sen näköinen kuin kuvansa, eikä ollut ihmeellistä, että\nihmiset kadulla tunsivat hänet ja kääntyivät häntä katselemaan.\n\nMinäkin syöksyin ikkunaan, sillä vastapäätä, noin muutaman kymmenen\nmetrin päässä olevan talon katon harjalla, juuri ikkunamme kohdalla,\nkäveli mies hoippuen ja huutaen, ja talon ullakon ikkuna-aukoista\nojentelivat poliisit ja ihmiset kaulojaan hakien häntä. Mies oli väliin\nvatsallaan, väliin pystyssä juuri katon harjalla, ja talo oli 7—8\nkerroksinen ja katto kovin jyrkkä.\n\nKaikesta päättäen mies oli mielipuoli, mutta hän huusi meille Berlinin\nmurteella jotain, jota minäkään en ymmärtää nyt. Näky oli tosiaankin\naivan kammottava. Pihalta kuului väkijoukon hirveä huuto, ja poliisit\nkiljuivat palokuntaa riippuen ullakon ikkunoista. En tahtonut katsoa,\nmutta en voinut olla katsomattakaan ja koetin tukahduttaa omia\nhuutojani. Gorki kävi käteeni kiinni, ja siinä me seisoimme kuin\npelästyneet lapset ja värisimme kumpikin, koska emme voineet auttaa:\n\n— Nyt, nyt hän putoaa, ei, hän sai sittenkin kiinni savupiipusta... Nyt\non loppu... Ja taas näkyi miehen pää katon toiselta puolen.\n\nMe olimme kuin käärmeen lumoamat. Mutta juuri kun mies liukui katolta\nja minä peitin huutaen silmäni sai palosotilas harjan toiselta puolelta\nmiehen kädestä kiinni, ja alkoi kamppailu, jota en enää voinut katsoa.\nPeitin pääni ja huusin sohvan nurkassa, kunnes Gorki istuutui viereeni\nja selitti, että kaikki oli ohi. Palosotilaat raastoivat miehen\njostakin ullakon ikkunasta sisään.\n\nEn tiedä, kuinka kauan tätä kaikkea oli kestänyt, ennenkuin me\nheräsimme taas todellisuuteen, ja Gorki kysyi varjostaen silmiään:\n\n— Kuka pahus te olette?\n\nHän pääsi siitä sitten vähitellen selville, sillä Maria Feodorovna oli\njo minusta kertonut. Ja Gorki suli ja pyysi minua kertomaan Suomesta ja\nGallenista ja Kajanuksesta ja Antti Favénista ja Sailosta ja hänelle\nrakkaasta Helsingin kaupungista ja Suomen kansasta. Hän ei kaikesta\nhuolimatta jaksanut käsittää, mikä oli vieroittanut hänen suomalaiset\nystävänsä hänestä siinä määrin, ettei hänen sallittu matkustaa Suomen\nkautta.\n\nMaria Feodorovna viipyi kauan, ja koko pitkän illan me istuimme siinä\npuhuen menneitä ja tulevia.\n\nMinä olin Berlinissä Krassinia tapaamassa ja viivyin siellä useita\nviikkoja. Olin Gorkin luona suurilla päivällisillä yhdessä Litvinovin,\nTshitsherinin ja Krassinien kanssa, kun he palasivat Genovan\nkonferenssista, enkä koskaan voi unohtaa niitä Gorkin juttuja, joita\nhän kertoi meille Venäjän kansan suulla noilla päivällisillä...\nGorki joi yksinomaan reininviiniä pitkäkaulaisista pulloista, ja\nerään sopivan lasiluvun jälkeen hän alkoi kertoa, jolloin kaikki\npolitiikka vaikeni kuin yhdestä iskusta. Hän oli vuoroin kulkuri ja\npyhiinvaeltaja, vuoroin bolshevikkisotilas, tsaarin gorodovoj tahi\nkannuksia kilistävä upseeri. Me kaikki kuuntelimme lumottuina, henkeä\npidättäen...\n\nOlen kuullut elämäni varrella paljon hyviä kertojia: Arthur Ransome'in\nsadut olivat taideteoksia, Eino Leino voi olla verraton, kuten Gustaf\nMattsonkin, Bertolt Brechtiä voi kuunnella tuntikaupalla hänen\nkertoessaan teatterielämyksiään, ja suomalaiselle yleisölle aivan\ntuntematon suurkertoja oli entinen Helsingin poliisimestari Vilanka,\njoka on piilottanut verrattomat lahjansa juridiikan vakan alle.\nMutta kaikista kuulemistani ei kukaan voinut vetää vertoja Gorkille,\njoka ei koskaan kyennyt kirjoittamaan siten kuin kertoi... Koko\nhänen dramatiikkansakin on vain heikkoa heijastusta siitä, miten hän\nkertoessaan koko olemuksellaan näytteli.\n\nMinä uskalsin kerran kysyä häneltä, miksi hän ei kirjoittanut niin kuin\nkertoi. Se oli tosiaankin suuri hävyttömyys ja röyhkeys puoleltani, ja\npelkäsin hirveästi heti kun olin kysymykseni laukaissut. Oikeastaan\ntein sen melkein vain ääneen ajatellen. Hän vastasi hymähtäen:\n\n— Kai se on »respektiä» valkoisen paperin edessä...\n\nKuten sanottu, samassa pensionaatissa asui koko Gorkin »seurue», jota\nilman hän ei voinut olla ja jota hän kuljetti mukanansa valtiosta\nvaltioon ja kaupungista kaupunkiin. Siihen kuuluivat tuohon aikaan,\npaitsi hänen poikaansa ja tämän perhettä, Aleksei Tolstoi, sitten\ntuon kuuluisan historiallisen pietarilaisen ravintolan »Villa Rodhen»\nomistaja (hänen nimeänsä en muista), edelleen Marianne Pistohlkors,\nsuuriruhtinas Paulin morganaattisen puolison, ruhtinatar Palejn tytär\nhänen ensimmäisestä avioliitostaan parooni Pistohlkorsin kanssa, sitten\neräs säveltäjä, en muista, oliko se Prokofjeff vai Stravinsky, muutama\nnuori runoilija, jne.\n\nMuistan, että Marianne Pistohlkors siihen aikaan yritti päästä takaisin\nNeuvostoliittoon, ja Gorki kertoi, että hän oli täyttänyt lähetystössä\nkyselykaavakkeen paluulupaa hakiessaan ja vastannut kysymykseen: miksi\nlähtenyt Venäjältä? lyhyesti: tuhmuuteni vuoksi.\n\nEn muista kuulleeni, oliko hän saanut paluuluvan.\n\nAleksei Tolstoi oli jo silloin rehevän ja valtavan slaavilaisuuden\nperikuva. Sain eräänä päivänä kutsun saapua Gorkin luokse »orgialle»\nAleksei Tolstoin kunniaksi. Gorkin »orgiaan» kuului kylmä, erittäin\nmonipuolinen venäläinen »sakuska»-illallinen ja muutama tusina\nreininviinipulloja, ja hän koetti aina löytää syitä noihin »orgioihin».\nSillä kertaa oli syynä Tolstoin matka Heringsdorfin kylpylään...\nmuutamaksi päiväksi.\n\nMinäkin jouduin silloin viettämään muutaman viikon Gorkin »seurueessa»,\njonka suurimpana nautintona oli kuunnella miltei ilta illalta, mitä\nGorki oli päivän kuluessa kirjoittanut muistelmateoksestaan, joka\nhänellä silloin oli tekeillä. Hän kaipasi tuota seuruettaan kuin\nopiumia, tarvitsi sitä kaikupohjakseen.\n\nMutta kaikki tämähän ei ollenkaan kuulu tämän muistelmajaksoni\npuitteisiin, joka käsittelee nuorta ylioppilasta. Palaankin siihen\nvasta vuoden 1922 yhteydessä, jolloin uudestaan jouduin noitten\nihmisten piiriin, ihmisten, jotka olivat toteuttaneet nuoruutensa\nunelman, eivätkä unohtaneet sitä elämän tomuiselle hyllylle, kuten minä.\n\n\n\n\nKESÄ 1906.\n\nNÄIN LÄHELTÄ SUURTA HISTORIAA.\n\n\nJa niin tuli kesä 1906. Onnellisena ja jännittyneenä olin edellisenä\nkeväänä matkustanut kotiini Viroon. Mutta nyt... Olin joutunut aivan\nerilaiseen maailmaan, jonka elämänkaari ja mittapuut olivat aivan\ntoiset kuin pienen Viron. Walga ja Tartto tuntuivat pikkukaupungeilta,\nvaikkakin rakkailta, joissa ei ratkaistu mitään. Olin elänyt mukana\neduskuntauudistuksen, naisten äänioikeustaistelun. Suomessa kehittyi\nmaailman demokraattisin kansanedustus — mitä kaikkea se voisikaan\naikaansaada — ja Venäjällä kokoontui valtakunnan duuma, josta lähtisi\nuusi elämä myöskin Virolle. Tönisson oli valittu duuman jäseneksi\nja oli kutsunut minut Pietariin, jossa pääsisin kuuntelemaan duuman\nistuntoja Postimeehen kirjeenvaihtajana. Olin siitä rajattoman iloinen.\n\nOli samalla sentään vaikeatakin lähteä Helsingistä. Täällähän\nvalmisteltiin sotilaskapinaa tukemaan valtakunnan duumaa. Muistan,\nmiten kerran istuimme Löfströmillä, Ryömä, Sirola, Alanne, Victor\nTshort ja minä ja puhuimme Suomen itsenäistämisestä jo silloin — suoraa\npäätä — kun kapina olisi onnistunut.\n\nLehtori Smirnov oli ehdottanut Gorkille, että hänen\nkustannusliikkeensä, »Snanie», johon siihen aikaan koko radikaalisen\nVenäjän kirjallinen elämä huipentui, julkaisisi työväenliikkeen\nkehityksestä Suomessa teoksen, johon myöskin aktiivisen ja passiivisen\nvastarinnan edustajien piti kirjoittaa, ja Smirnov tarjosi minulle\nnoitten artikkelien kääntämistä suomesta venäjäksi. Koska kirjoitusten\npiti valmistua vähitellen kesän kuluessa, ehdotettiin, että menisin\nkesäksi Tammisaareen, jossa Smirnoveilla oli huvila, ja toimittaisin\ntyöni siellä Smirnovin avulla. Minun oli kuitenkin ensin matkustettava\nkotiini sekä välttämättä mentävä Pietariin, ja niin sovimme, että\ntulisin heinä- ja elokuuksi Tammisaareen. Sillä koko kesää Pietarissa\nen kumminkaan kestäisi.\n\nNiinpä minä siis saavuin Pietariin ja pääsin näkemään tuota\nainutlaatuista ihmiskokoelmaa, valtakunnan duumaa, Venäjän\nkansalliskokouksen komeata alkusoittoa Taurian palatsissa, Potjemkinin\nvalkoisessa, valtavassa jättiläislinnassa.\n\nVirolla oli muistaakseni kolme edustajaa tuossa laitoksessa. Tönisson,\nRüütli ja pohjois-Virosta eräs opettaja Amberg, aivan tuntematon\npoliittinen suuruus, joka jollain kummallisella tavalla oli tullut\nvalituksi. Tönisson ja Rüütli asuivat yhdessä eräässä pensionaatissa\nShuvalovossa, ja Tönisson oli järjestänyt minutkin sinne asumaan.\nSieltä siis aamuisin yhdessä matkustimme Pietariin. Minun huoneenani\noli suunnattoman suuri lasikuisti, jossa ei ollut verhoja, ja koska\naina saavuimme kotiin aamuyöstä ja aurinko paistoi tuohon lasikaappiin\njoka puolelta, en ollenkaan voinut nukkua koko viikkoon. Ei sitäpaitsi\ntarvinnutkaan — elämykseni olivat siksi valtavat. Siellä minä sain,\nnuori keltanokka, istua duuman sanomalehtimiesaitiossa ja nähdä\nedessäni koko valtavan Venäjän pienoiskoossa — Venäjän vallankumouksen\nVersaillesin Pallosalin.\n\nRanskan Suuren Vallankumouksen historia taisi olla niitä luetuimpia\nkirjoja siihen aikaan, ainakin sanomalehtimiesaitiossa.\n\nTönisson johti minut tuohon aitioon kaikkien mutkikkaitten\nmuodollisuuksien jälkeen ja jätti minut siihen seisomaan...\nkirjaimellisesti, sillä aitio oli kuuluisa pienuudestaan ja tsaarin\nviranomaisten puolelta tahallisesti sellaiseksi tarkoitettukin\nosoitukseksi hallituksen halveksunnasta sanomalehtirakkien\nammattikuntaa kohtaan. Koko maailman sanomalehtikirjeenvaihtajat\nsaivat seisoa siellä kuin sillit tynnyrissä pystyssä ja noitten\nsillien joukossa oli siihen aikaan vain kaksi naista, kuuluisa Kuskova\n(Rjetshin Teffi) ja minä. Ja sitten luonnollisesti joku englantilainen,\njoka mittaili minua ensin murhaavin silmin, luovutti minulle möristen\npaikkansa, ja kun minä aioin siitä kieltäytyä, hän sähisi minulle: »Sit\ndown... » ja luultavasti nielaisi siihen kuuluneen jatkon, nimittäin:\nyou fool...\n\nJa siellä minä sitten istuin kaverien harmiksi ja katselin\ntuota valtakuntaa pienoiskoossa. Ja olipa se kirjava näky:\ntalonpojat, pitkätukkaiset, paitapuseroissaan ja laskostetuissa\ntakeissaan, puolalaiset paanit kansallispuvuissaan nyöreineen ja\nkiiltonahkasaappaineen — he olivat melkein koristeellisin osa koko\nduumasta — ja heidän joukossaan koristeellisin kaikista puolalainen\nkardinaali von der Ropp violetissa samettipuvussa kultaristi\nbriljantteineen päivineen roikkumassa vatsalla. Kardinaali kuului\ntärkeänä jäsenenä rajakansojen ryhmään, jossa Tönisson muistaakseni\noli varapuheenjohtajana ja jonka kokouksiin minäkin sain mennä.\nKauheinta oli, että eräässä teetilaisuudessa siellä Tönisson esitti\nminut kardinaalille, ja kun tämä ojensi kätensä minulle suudeltavaksi,\nse meni yli voimieni, niin että minä kaikessa rauhassa tartuin hänen\nkäteensä ja niiasin syvään.\n\nSitten nuo itämaiset kansallisuudet: tataarit kirjavissa päähineissään,\nvuoristokansat, tsherkessit ja georgialaiset komeissa puvuissaan,\nkirgiisit lammasnahkoissaan. Entäs vallankumoukselliset ryhmät\npunaisine rusetteineen ja ennen kaikkea Aladjin itse, jolla aina oli\nPietarin naisten lahjoittama punainen ruusu napinlävessä. Aladjin —\nduuman Mirabeau, joka samoin kuin Mirabeau aikoinaan tuntemattomana\nilmestyi Venäjän kansan uumenista, loisti hetken kirkkaana tähtenä,\nhuusi julki itsevaltiuden syntejä Pietarin vapaamielisten seurapiirien\nja etupäässä naisten käsillään kantamana, ja hävisi taas meteorien\ntavoin pakolaisena johonkin Lontoon esikaupunkiin soveltumattomana\ntodelliseen taisteluun, järkähtämättömään kamppailuun Venäjän\nkansanvallan puolesta.\n\nJa sitten kadetit, ainoat »oikeat» eurooppalaiset koko duumassa,\nenglantilaistyyliset hyvin puetut herrasmiehet, jotka olisivat\nsopineet mihin parlamenttiin tahansa: Miljukov, Struve, Nabokov sekä\nduuman presidentti Muromtsev, arvokas ja juhlallinen, personifioitu\nkansanvallan edustaja tsaarin valtaa vastaan, rauhallinen kuin jäävuori\nsatojen purkautuvien Vesuviusten keskellä.\n\nNiin, ja sitten Purishkevitsh pukinpartoineen sekä Schulgin ja\nmuut mustasotnialaiset. Ja hallituksen aitiossa Stolypin ja toiset\ntsaarin ministerit ivallisine hymyineen. Muistan hyvin Stolypinin\njäätävän rauhallisuuden, kun puolet duumaa huusi häntä murhaajaksi\nja hirttäjäksi: valta oli hänen ja aika oli hänen aikaansa — tuo\nkansankokous sai olla olemassa ja huutaa itsensä käheäksi... niin kauan\nkuin hän suvaitsi sen olemassaoloa.\n\nJa se huusikin. Kaikki itsevaltiuden vuosisataiset synnit ja julmuudet\nsaatiin vihdoinkin julistaa julki. Se oli kuin kansan valtava\ntuskanpurkaus. Kaikki vuosisatoja vanhat hirttonuorat, talonpoikien\nselässä tanssineet ruoskat ja rankaisuretkikuntien ampumat kuulat\nkaivettiin esiin ja heitettiin ministerien silmille. Ja mitä muuta\ntyötä duuma olisi saattanutkaan tehdä, kun hallitus koetti kaikin\nkeinoin rajoittaa sen budjettioikeuksia ja liikkuma-alaa eikä\nparlamentarismista ollut puhettakaan.\n\nKuulin monta Aladjinin kuuluisista puheista, enkä ole koskaan voinut\nniitä unohtaa. Aladjin oli entinen näyttelijä ja tiesi teknillisesti\nmiten puhua, mutta täysin tiedottomasti hän varmaan personifioi\npuhuessaan koko Venäjän kansaa ja tuon kansan vihaa ministeriaition\nsatraappeja vastaan. Olen kuullut monia hyviä puhujia, mutta en\nmonta parempaa. Valpas muistutti hieman Aladjinia selvyydessään ja\nkylmässä ivassaan, mutta hän ei koskaan saavuttanut Aladjinin hyytävää\nsatiiria, puhumattakaan hänen tulivuorenpurkauksistaan. En koskaan\nkuullut Leninin puhuvan, mutta kuvittelen, että hän puhui kuin opettaja\nlapsilleen. Valtakunnan duuman puhujat eivät myöskään muistuttaneet\nführerien demagogisia, paatoksellisia purkauskoneistoja eleineen;\nheidän esityksissään oli niin määrättömän paljon jokapäiväisiä, kipeitä\nasioita, ettei niihin päässyt tulemaan pienintäkään paraatisävyä.\n\nSuomalaiset eduskunnan suurpuhujat ovat yleensä englantilaismallisen\nrauhallisia ja asiallisia, vaikka eipä Churchill itse suurpuheissaan\nole aina englantilaistyylinen, puhumattakaan Rooseveltista, jonka\npuheet ovat täynnä tunteellisuutta. Mutta englantilaisin kaikista\npuhujista on Stalin. Hänen rauhallinen selvyytensä on ilmiömäinen.\nKuuntelin radiossa puhetta, jonka hän piti marraskuun 7. päivän\naattona 1941 Moskovan neuvoston juhlakokouksessa, kun saksalaisten\ntykkien jyske kai kantautui Moskovaan. Hän todisteli rauhallisesti ja\nloogillisesti, miksi Saksa tulisi häviämään. Hänen äänensä hiljainen,\ntasainen metallikaiku ei kertaakaan kohonnut eikä laskenut, ja lopuksi\nhän sanoi nuo hirvittävät sanat: kuolema saksalaisille okkupanteille —\nniin järkähtämättömän rauhallisesti, ettei siihen jäänyt pienintäkään\ntunne- tahi toiveajattelun varjoa — ei muuta kuin rautainen toteamus.\nMiten turvalliselta se tuntui...\n\nMutta palatakseni valtakunnan duumaan... Tönisson kuului sekä\nkadettipuolueeseen että sen liepeillä sijaitsevaan reunavaltioitten\nryhmään, jossa pittoreskit puolalaiset kreivit näyttelivät suurta\nosaa puhumatta siihen aikaan Puolan itsenäisyydestä sen enempää kuin\nvirolaisetkaan Viron itsenäisyydestä. Mutta autonomiasta puhuttiin\npaljon, ja se muodostui kaikkien reunavaltioitten taikasanaksi.\n\nTaurian palatsin kuloaari on kai pisin huone, minkä katon alla olen\nollut. Siihen mahtuisi varmaan kolme Suomen eduskunnan kuloaaria, eikä\neduskuntatalokaan ole pienimpiä. Muistan vain, että duuman kuloaarin\ntoisesta päästä ei ihmistä tunne, ja tuo pitkä käytävä vaikutti minuun\njostain syystä aivan erikoisesti. Mutta kummallista oli, ettei koko\nduuma tuntenut itseään isännäksi tuossa valtavassa, matalassa talossa.\nKaiken maailman poliisit ja santarmit valvoivat sen ovia ja käytäviä,\nja muistan jonkun työryhmän edustajan jo silloin sanoneen minulle, että\nkoko talo muistutti loukkua, jonka ovi oli viettelevästi auki ja paikat\nväljät, mutta jossain väijyi vaara, ja satraappien silmät seurasivat\ntuota viattomien hiirten leikkiä, kunnes tuli aika siepata ne kaikki\nkiinni. Koko laitos oli jollakin tavoin aivan epätodellinen, niin\nkauan kuin tsaarin ministereillä ei ollut vähääkään aikomusta antaa\nsen ruveta määräämään valtakunnassa. Muistan, että minulla usein oli\ntunnelma, että yhtäkkiä nuo ovet suljetaan ja santarmit kasakkoineen\nsyöksyvät sisään ja vievät kaikki puhujat mennessään.\n\nOlin siellä kymmenkunta päivää, tutustuin lukemattomiin ihmisiin,\nkatselin ja kuuntelin silmät ympyriäisinä, väittelin yhä Tönissonin\nkanssa ja matkustin sitten kolmeksi viikoksi kotiin palatakseni\nheinäkuun alussa jälleen Pietariin.\n\n\n\n\nKOTONA.\n\n\nSaavuin kotiin Pihkovan kautta. Vanhempani olivat onnelliset saadessaan\nedes minut kotiin, sillä sisarestani ei ollut mitään tietoja, vaikka\nisäni oli sähköttänytkin Moskovaan. Ainoa, mitä tiedettiin, oli, että\nhän oli lopettanut kimnaasin kultamitalein palkittuna — sen isäni oli\nnähnyt Moskovan lehdistä. Sisareni sähkösanoma ei ollut jostain syystä\ntullut perille. Ja nyt häntä odotettiin kotiin isäni käydessä melkein\njoka päivä junalla vastassa.\n\nMatkustin muutamaksi päiväksi Tarttoon tapaamaan kaikkia vanhoja\nystäviäni. Kävelin siellä kadulla tohtori Luigan kanssa, kun meitä\nvastaan tuli nuori nainen, joka näytti jollakin tavalla tutulta. Hän\nkulki ohitsemme, mutta katsoi taaksensa samanaikaisesti kuin minä.\nSe oli sisareni... tuo kaivattu. Minä itkin ja nauroin tapani mukaan\nja hän oli itkemättä ja nauramatta — oman tapansa mukaan. Hän oli\nsamana aamuna tullut Moskovasta Walgan kautta, jossa oli yöllä pari\ntuntia odottanut asemalla Tarton junaa, mutta ei ollut mennyt kotiin\neikä antanut itsestään elonmerkkiä. Oli ensin tullut Tarttoon käymään\ntuon ystävättärensä mukana, jonka oli kuljettanut mukanaan Moskovaan,\nsovittaakseen tämän välit hänen perheensä kanssa. Nyt hän kyllä oli\nvalmis matkustamaan kanssani kotiin.\n\nIsäni ja minä emme koskaan antaneet hänelle tätä juttua anteeksi, mutta\nsellainen hän oli.\n\nMutta yht'äkkiä hän oli tullut täysi-ikäiseksi, tuntuipa melkein\nvanhemmalta kuin minä. Ja hän oli paljon enemmän kuin vain sisar,\nhänestä oli tullut täysin itsenäinen persoonallisuus ja sangen\nmielenkiintoinen ihminen, kiintoisampi kaikkia tyttöjä, jotka olin\ntavannut.\n\nMatkustimme yhdessä kotiin, missä vallitsi suuri ilo. Isälläni oli\nnyt siis jo kaksi kultamitali-ylioppilastyttöä ja aikoinaan niitä\ntulisi vieläkin kaksi lisää. Venäjänkin yliopistot avautuivat\ntytöille, ja sisarellani oli jo ilman muuta mahdollisuus päästä\nMoskovan yliopistoon, jossa hänelle muutenkin oli varattu varma\ntoimeentulo tutkintovalmentajana samoissa kodeissa, missä hän viime\nlukukauden oli opettanut. Sitä myöten oli siis kaikki hyvin, mutta\nnyt tuli se kaamea kysymys, jota minun suhteeni oli lykätty vuodesta\nvuoteen, nimittäin rippikoulu. Olin edellisenä kesänä taas onnistunut\npuikkelehtimaan siitä pois sillä verukkeella, että minulla oli\nvälttämättömiä töitä Tartossa, yliopiston kirjastossa, ja nyt ennen\nsisareni tuloa olin ilmoittanut, että voin ajatella rippikouluun menoa\nainoastaan siinä tapauksessa, että sisarenikin siihen menisi. Tämä\noli anteeksiantamattoman kavalaa opportunismia ja jänistämistä, sillä\nolin aivan varma, ettei sisareni lähtisi rippikouluun, josta hän jo\naikaisemmin tolstoilaisena oli kieltäytynyt, vaikkei pappa siihen\nsilloin vielä kiinnittänyt huomiota, pitäen sitä vain lapsellisena\nuhmana.\n\nEräänä päivänä se sitten tuli. Isäni ei ollenkaan tehnyt siitä\njuhlallista kysymystä, vaan sanoi noin ohimennen, että hän jo oli\nkeskustellut pastori Wühnerin kanssa rippikoulustamme ja että se oli\nheti käytävä, ennenkuin minä taas matkustaisin pois. Sen sijaan, että\nolisin reilusti vastannut isälleni kysymyksellä, miltä näyttäisi, jos\nminä ylioppilaana ja sanomalehtimiehenä vielä menisin rippikouluun,\nsanoin puoleksi leikillä, etten suinkaan voinut sitä tehdä, ellei\nSalmekaan suostunut rippikouluun. Ja sisareni vastasi aivan lyhyesti,\nettei hän missään tapauksessa sitä kävisi. Ja jollakin tavalla tuo\nsisareni lause kuulosti niin nenäkkäältä ja kevytmieliseltä, että tuo\nmaailman rauhallisin ja hyväntahtoisin isä hyppäsi tuoliltaan ja löi!\nHän löi sisartani, niin että tyttö kaatui lattialle, ja kivahti: »Ulos\ntalosta, molemmat!» Hän ei lyönyt minua, ja se on vaivannut minua tähän\nasti, vaikkei siitä koskaan sen enempää ole puhuttu... Minähän sen\niskun olin pikemminkin ansainnut kuin sisareni.\n\nJa sitten pappa meni huoneeseensa ja lukitsi ovensa... kraks... Kyllä\nme tiesimme, mitä hän siellä huoneessaan teki: otti varmasti rakkaan\nKantinsa, »Puhtaan järjen kritiikin», ja luki sitä, kunnes rauhoittui.\n\nMamma itki ja oli paheksuvinaan pappaa ja vaati meitä pyytämään\nanteeksi röyhkeyttämme, johon minä ikuisena kompromissaajana taas\nolin valmis, vaikken ollutkaan itse puolestani ollut röyhkeä. Mutta\nsisareni sanoi »ei» ja alkoi pakata tavaroitaan. Kyllä minäkin sitten\nkäsitin, että jotain perusteellisen ratkaisevaa täytyi tapahtua, sillä\nanteeksipyynnön jälkeen rippikoulukysymys ei nähtävästi kuitenkaan\nhautaantuisi, ja niin me sitten matkustimme seuraavalla junalla\nTarttoon. Vietimme siellä neljä, viisi hauskaa päivää kaikkien\nvanhojen ystäviemme parissa, vaikka omassatunnossamme kiemurtelikin\nmusta käärme, ja öisin kysyimme toisiltamme: »Nukutko sinä?» Ja\nolimme vaikka kuorsaavinamme osoittaaksemme välinpitämättömyyttä\ntuota papparaukkaamme varmasti vaivaavaa unettomuutta kohtaan. Sitten\nmatkustimme eräänä iltana taas kotiin.\n\nSaavuimme yöllä Walgaan ja ajoimme vanhoilla, rämisevillä\najurinrattailla pitkin mukulakivikatuja kotia kohti laulaen isoon\nääneen kuuluisaa Warssoyjankaa, vallankumouslaulua:\n\nAikamme valtataistelussa eivät katoa jäljettömiin ne, jotka\naatteittensa puolesta kunnialla kaatuivat...\n\nVanha ajurisetä, joka meitä lapsuudestamme saakka oli kuljettanut\npitkin mukulakivikatuja, yhtyi tuohon »mukavaan refrängiin», ja niin me\nsaavuimme kotiperälle ja kiipesimme puutarhaan. Äitini, joka tunsi sekä\nmukulansa että miehensä, oli jättänyt joka yö huoneemme ikkunan auki,\nja siitä me kiipesimme sisään, haimme ruokakonttorista kylmän munakkaan\nja kinkun ja jätimme tyhjät lautaset ruokasalin pöydälle terveisinämme.\nJa aamulla me ilmestyimme kahvipöytään muina miehinä, toimme papalle\naivan tuoreen Postimeehen ja terveisiä Tönissonilta, joka muka\noli ollut Tartossa käymässä, ja puhuimme hirmuisesti kaikenlaisia\nduuman uutisia ja Tarton kuulumisia, kunnes pappakin reagoi ja alkoi\nhaukkua Stolypinia. Ja sen enempää ei isäni elinikänään enää koskenut\nrippikoulukysymykseen eikä lastensa uskontoon, paitsi että hän joskus\nväitti Marxia profeetaksemme ja osoitti pientä halveksumistaan\nsosialismi-uskonnolle, jota hän pelkäsi myöskin levitettävän tulella ja\nmiekalla.\n\nSisareni oli kokenut vallankumouksen Moskovassa ja minä Helsingissä,\nja kuitenkin oli kokemuksemme sama. Ja samat suurlakkoelämykset oli\nsisarellanikin kuin minulla.\n\n\n\n\nVIIKKO ENNEN VIAPORIN KAPINAA.\n\n\nIkävää oli lähteä kotoa muutaman viikon päästä, mutta minua odotti\nTammisaaressa kiintoisa työ, ja sitäpaitsi ajattelin koota Helsingissä\naineksia laudaturkirjoitustani varten kansanrunoudesta. Ja Pietarissa\npääsin taas muutamaksi päiväksi duumaan. Duuman kohtalosta alkoi\njo liikkua huhuja, ja vaikkeivät kadetit tahtoneet uskoa, että tuo\nmaalauksellinen laitos tultaisiin hajoittamaan, niin kuitenkin\nsosialistien keskuudessa oli selviönä, että duuma veti viimeisiä\nhengenvetojaan ja ettei itsevaltius aivan helposti tulisi luopumaan\nasemistaan, kun kerran vallankumouksen ensimmäinen aalto näkyi\nasettuneen. Pietarissa oli hirvittävän kuumaa. Kirjoitin öisin, kun\noli viileämpää, ja vihdoin pääsin lähtemään. Tönisson ja setä Jaanson\nsaattoivat minut Suomen asemalle, Helsinkiin lähtevään yöpikajunaan.\nJa sillä matkalla tapahtui minulle seikkailu, joka myrkytti minulta\njunamatkat pitkiksi ajoiksi, hermostoni kun ei siihen aikaan muutenkaan\nollut kunnossa tapahtumavyöryjen takia.\n\nHerrat auttoivat matkatavarani makuuvaunuun, ja siinä selvisi, että\nolin ainoa matkustaja koko vaunussa, paitsi vanhaa siivoojatätiä vaunun\ntoisessa päässä. Juuri ennen junan lähtöä tuli kuitenkin vaunuun eräs\nmustapartainen, hienosti pukeutunut herrasmies matkalaukkuineen,\nja setä Jaanson huomautti leikillisesti, ettei matkani tulisikaan\nikäväksi, koska sain mukavaa seuraa.\n\nNiin, sain tosiaankin seuraa. Juna lähti liikkeelle. Herrasmies oli\nhävinnyt, samaten siivooja. Olin väsynyt ja riisuuduin pikaisesti\nsuljettuani oven tarkkaan ja vedettyäni verhot sekä oven että ikkunan\neteen. En kumminkaan sammuttanut valoa, vaan jätin toisen puoliskon\nlampusta peittämättä ja vaivuin jonkinlaiseen horrostilaan. Yhtäkkiä\nminulle tuli tunne, että joku katsoi minuun. Uskalsin vihdoin avata\nsilmäni ja huomasin selvästi, että oviverhot liikkuivat. Hyppäsin\nylös ja hyökkäsin ovelle. Ovi oli kiinni, mutta ei enää lukossa. Ja\nkumminkin muistin varmasti, että olin pannut sen lukkoon. Ensin en\nuskaltanut avata sitä enkä katsoa käytävään, mutta vihdoin kuitenkin\ntein sen. Käytävässä ei ollut ketään.\n\nPanin taas oven lukkoon ja yritin nukkua. Kuulin, miten juna pysähtyi\nValkeasaaressa, mutta vaunussamme ei ollut mitään liikettä. Junailija\nkuului juttelevan ikkunani takana. Luulin koko juttua näköhäiriöksi\nja muistamattomuudeksi ja koetin uudestaan nukkua. Yht'äkkiä olin\nkuulevinani jotain kahinaa. Avasin silmäni, ja ovessani, verhojen\nvälissä seisoi tuo mustapartainen ja sanoi minulle makeasti,\ninhoittavasti hymyillen: »Golubushka — kyyhkyseni...» Siitä saakka\nolen sydämeni pohjasta vihannut tuota sanaa. Minä huudahdin ensin,\nmutta sitten pääni toimi. Minulle selvisi, ettei junan melulta\nmikään huuto minnekään kuuluisi, ja samassa sattuivat silmäni apua\nhakiessaan avonaiseen, pieneen matkalaukkuun, jossa lampun valossa\nkiilsi hopeainen kaukaasialainen vyöni. Ja siinä silmänräpäyksessä sain\npelastavan päähänpiston. Sieppasin vyön, joka kai heikossa valossa\nkimalsi ja vähän kilisikin, ja huusin:\n\n— Minä ammun, jos ette sulje ovea! Yksi... kaksi... Mies katseli\nympärilleen ja epäröi, ja hymy hävisi hänen inhoittavalta naamaltaan.\nEnnen kuin sanoin kolme, sulki hän oven, ja minä olin samassa\nsilmänräpäyksessä ovella, painoin lukon kiinni ja pitelin sitä kaikin\nvoimin samalla yrittäen ajatella, mitä tehdä. Selvää oli, että miehellä\noli avain, ja että ainoastaan suurella roistolla voi olla makuuvaunun\navain varattuna. Edelleen oli selvää, ettei mikään huuto auttanut, vaan\nolisi ainoastaan paljastanut avuttomuuteni. Juna kulki pysähtymättä\nlentäen asemien ohitse. Käytävässä ei liikkunut ketään, ei junailijaa\neikä muitakaan.\n\nSiinä minä sitten varmuuden vuoksi roikuin ovessa tietäen, ettei minun\nvoimillani kumminkaan tuota ovea voitaisi estää aukeamasta jos niikseen\ntulisi, mutta luottaen bluffini onnistumiseen, kunnes vihdoin juna\npysähtyi Viipurin asemalla ja sain ruveta huutamaan ikkunasta apua.\n\nJunailija tuli ja kohautti olkapäitään. Mies oli nähtävästi\nhypännyt pois ennen Viipuria, vaikka hänellä oli ollut matkalippu\nsekä makuuvaunupaikka Helsinkiin saakka. Sitten junailija haki\nasemasantarmin, joka oli uninen ja kiukkuinen kaikenlaisista\nprotokolleista. Junailija tuli myöhemmin kertomaan, että santarmi\nnähtävästi tunsi herran, koska hän ei ollut vähääkään kiinnostunut\nkoko asiasta, ja kaikenlaisilla omituisilla ihmisillä kuului olleen\nmakuuvaununavaimia.\n\nSiihen se juttu sitten jäi, ja onnellisesti tulin perille Helsinkiin.\nMutta omituista on, että vaikka kuinka muistelisin duumassa\ntapahtuneita asioita ja niiden sanomalehtimiesten nimiä, joitten\nkanssa siellä jouduin keskusteluihin, niin en muista niistä montakaan,\nkun taas tämä turhanpäiväinen tapahtuma on pysynyt muistissani aivan\ntuoreena. Olinhan sentään ennen kaikkea nuori tyttö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelsingistä soitin lehtori Smirnoville Tammisaareen ja kuulin, että\nkoko joukko kirjoituksia kirjaamme varten jo oli saapunut ja että\nhän odotti kääntäjäänsä. Hän oli vuokrannut minulle huoneen eräästä\nhuvilasta, ja päivällistä minun oli määrä syödä Smirnoveilla. Hän\nkiirehti kaikin mokomin tuloani Tammisaareen.\n\nMutta minä olin Helsingissä tavannut sekä Stepanin että Victorin, jotka\nkertoivat, että koko Viaporin varuskunta sekä Helsingin sotajoukot\nolivat valmiina kapinaan ja että pian oli ihmeitä odotettavissa. Ennen\nkaikkea minä tapasin Anatolin, johon olin jonkun verran tutustunut\ninsinööri Alanteen välityksellä jo ennen kotimatkaani. Ja Anatoli\npyysi minua jäämään muutamaksi päiväksi Helsinkiin ja auttamaan heitä\nerinäisten osoitteitten löytämisessä yhteyden pitoa varten Pietariin,\nsekä välittämään heidän ja suomalaisten välillä. Koko Helsinkihän oli\nmelkein tyhjä ja kaikki Ylioppilasyhdistyksemme jäsenet maalla. Ja\nniin minä jouduin avustamaan kapinan alkuvalmistuksissa, ja olin siitä\nenemmän kuin ylpeä. Vihdoin minuakin tarvittiin!\n\nAjattelinko mitään? Vaaraa ja santarmeja? En. Oli niin itsestään\nselvää, että minun oli autettava niitä, jotka taistelivat itsevaltiuden\nja keskiajan karistamiseksi niskoiltamme. Kaikkien oli autettava ja\nkärsittävä, koska se oli ainoa tie vapauttaa Viro ja Suomi ja Venäjä.\n\n\n\n\nANATOLI.\n\n\nHän oli Venäjän sosialidemokraattisen puolueen bolshevistisen\nvasemmiston sotilasvallankumouksellisen komitean edustaja ja Helsingin\nosaston johtaja, siis Viaporin kapinan tärkein sosialidemokraattinen\ntekijä. Hän työskenteli yhdessä sosialivallankumouksellisten\nkanssa, joitten paikallinen ja näkyväinen johtaja oli kapteeni Cion\nsuomalaisten aktivistien avustamana. Anatoli elää vieläkin, ja on niitä\nNeuvostoliiton johtavia, vastuunalaisia henkilöitä, jotka milloinkaan\neivät ole unohtaneet Suomen osuutta Venäjän vallankumouksessa eivätkä\nsitä apua ja suojaa, jota monet Venäjän vallankumouksen suurmiehet\nsaivat osakseen tässä maassa.\n\nVasta vuosien kuluttua minulle on selvinnyt, miten suuressa\nkiitollisuudenvelassa olen Anatolille. Hän oli sekä suuri ystäväni\nettä unohtumaton opettajani. Hän opetti minut näkemään elämää\nyhteiskunnallisena ilmiönä ja todellisuutena, hän opetti minulle\nomalla elämällään ja esimerkillään ihmisen arvoa, uhrautuvaisuutta\nja hyvyyttä. Hän opetti minulle systemaattista työntekoa, opetti\nminua lukemaan lyijykynä kädessä ja muistiinpanovihko vieressä ja\nkäymään pelkäämättä kiinni kaikkiin ongelmiin sekä laati minulle\nopintosuunnitelman, jota mikään yliopisto siihen aikaan ei kyennyt\nantamaan — paitsi Venäjän vankilat, joissa nyky-Venäjän hallitsijat\naikoinaan saivat perusteellisen sivistyksensä. Ja lopuksi hän pelasti\nminut joutumasta santarmien kynsiin.\n\nEikä hän tehnyt sitä kaikkea senvuoksi, että olisin ollut jotakin, vaan\nsen vuoksi, mitä minusta olisi voinut tulla. Hän kieltäytyi näkemästä\nsitä, mitä olin — Viron talonpojista polveutunut, maahan kiinni\njuurtunut nationalisti, pikkuporvarillinen, kesytetty hanhenpoikanen —\nja uskoi voivansa antaa minulle siivet ja tehdä minusta villijoutsenen,\nvapaan ja ihmiskunnan vapauden puolesta itsensä uhraavan, itsetietoisen\nihmisen. En tosin jäänyt pikkuporvariksi — minusta tuli suurporvari,\nkapitalistinen työnantaja, jolla oli marxilainen maailmankatsomus\nja usko kapitalismin vararikkoon... mutta noiden siipien havina\non jäänyt johonkin sieluni soppeen. Siksipä järkevät ja kylläiset\nystäväni sanovat minua — naiiviksi... erittäin tätä nykyä, kun sota\non palauttanut minulle nuoruuteni taistelumielen ja saattanut minut\nlopullisesti sille puolen rintamaa, jossa tapellaan uuden, vapaan\nmaailman puolesta.\n\nAnatoli oli siihen aikaan, kun häneen tutustuin, noin 35-vuotias,\nmutta näytti 40-vuotiaalta. Hän oli vähänläntä, heikkorakenteinen,\nälykäs juutalainen. Hänen silmälasiensa lävitse katsoivat viisaat,\nhyvät ja niin tavattoman vanhat silmät. Ne katsoivat terävästi maailmaa\nsilmästä silmään, aivan pelottomina ja ilman vihaa. Hänen ivansakin\noli leikkisää ja lempeätä. Hän ei käyttänyt monia sanoja, mutta hänen\nsanansa pitivät aina paikkansa. Hän muistutti Leniniä siinä, että\noli aina valmis auttamaan ja jotakin tekemään, aivan kuin hänelle ei\nmikään olisi ollut mahdotonta. Ja kun hän joutui mahdottomuuden eteen,\nvangittuna tsaarin oikeudessa, niin hän nauroi tuomarilleen vasten\nnaamaa, seisoi kylmänä kuin kivipatsas, eikä myöntänyt muille kuin\nVenäjän kansalle oikeutta tuomita itseään. Hän meni varmasti hymyillen\nja laulaen kantamaan kahleita Akatuin pakkotyövankilaan, Siperiaan,\nodottamaan joko karkaamisen mahdollisuutta tai sitä hetkeä, jolloin\nVenäjän kansa hänet vapauttaisi... Ja Venäjän kansa vapautti hänet\n1917. Yhdeksän vuotta hän istui pakkotyövankilassa hänen vanhan äitinsä\nasuessa ne vuodet vankilan ulkopuolella varustaakseen häntä kirjoilla\nja huolehtiakseen hänestä, jotta hän kestäisi. Ja hän kesti.\n\nZurbaran on aikomaan maalannut Anatolin kuuluisan Munkkinsa kuvassa,\nehkäpä jonkun hänen esi-isänsä ollessa mallina, mutta yhdennäköisyys on\nvallan tavaton.\n\nHänen rauhallisuutensa, neuvokkuutensa ja pelottomuutensa vaikeissakin\ntilanteissa oli ilmiömäinen ja suurena tukena hänen ympäristölleen.\nNäin hänen leikkiä laskien hyvästelevän ihmisiä, jotka menivät\nkuolemaan. Hänen kädenpuristuksensa oli sellainen, että mielellään meni\nvaikka kuolemaan hänen lähettämänään, sanoi »välskäri, joka ammuttiin»\n— ja joka meni kuolemaan. Hän ei ollut mikään juhla- tahi kansanpuhuja,\nkuten Fedorovsky. Anatoli puhui kuin valtiomies, rauhallisesti ja\nivallisesti, ja kuulija tiesi, että siinä oli ihminen, joka vastasi\nsanoistaan. Sotilaat luottivat häneen ja jumaloivat häntä, ja kaikkein\nkauheinta oli, että ennen kapinaa hän ei voinut kulkea päävahdin ohitse\nsotilaitten tekemättä hänelle kunniaa kaikista upseereista, kaikista\nkielloista ja vaarasta huolimatta.\n\nAnatoli ei hakkaillut naisia eikä kulkenut tyttöjen kanssa meren\nrannalla kuutamossa, kuten Stepan ja Victor ja muut. Ei hänellä ollut\naikaa istua Smirnovin luona kirjastossa eikä seurustella aktivistien\nkanssa. Tutustuin häneen, kuten sanottu, Alanteen välityksellä,\njoka koetti järjestää hänelle turvallisia Helsingin-osoitteita\nkeskuskomitean jäseniä varten. En tullut paljonkaan tuntemaan häntä\nkeväällä, vaikka hän kävi luonani Heurlinillä, mutta kesällä hän oli\nkuullut, että olin tullut kaupunkiin, ja tuli minua tapaamaan hotelliin\npyytäen, kuten mainitsin, etten vielä matkustaisi Tammisaareen, vaan\nauttaisin häntä löytämään tuttujeni luona varmoja paikkoja, missä\nhän voisi tavata Viaporissa olevia vallankumouksellisia upseereita,\netupäässä Jemeljanovia ja Kachanskya. Hän selitti minulle kapinan\nolevan niin lähellä, että heidän oli vaikeata pidättää sotilaita sitä\nalkamasta, ennen, kuin Kronstadt ja Pietari olisivat yhtä pitkällä,\nsamoinkuin Moskova ja Sevastopol. Ja hän otaksui, että olisin valmis\nauttamaan voimieni mukaan. Tutustutin hänet sitten Lauri Heurliniin,\njoka lupasi kotinsa yhdeksi tapaamispaikaksi — hänen äitinsä ja muu\nperheensä oli maalla — ja professori L:n luokse järjestyi toinen\npaikka. Sirolan kanssa järjestimme sitten kaikenlaisia osoitteita\nheille, ja niin minä jouduinkin auttamaan Anatolia aivan vakavasti.\n\nSitten tuli tuo ikimuistettava sunnuntai, jolloin Hesperian puistossa\noli suuri punakaartin juhla ja samalla venäläiselle sotaväelle\njärjestetty suuri julkinen kokous, jossa oli läsnä tuhansia sotilaita\naivan julkisesti ja luvattomasti upseerien uskaltamatta kieltää\nheitä kokoontumasta. En enää muista, ketkä puhuivat juhlassa,\nmutta venäläisistä siinä esiintyivät Leonid Andrejev sekä eräs\nsosialidemokraattinen duuman edustaja. Ja sitten piti sattua niin\ndramaattisesti, että juuri kokouksen aikana saapui tieto valtakunnan\nduuman hajoittamisesta, ja tuntui aivan selvältä, että samalla\npuhkeaisi uusi vallankumous. Ihmiset olivat vallan hysteerisiä.\nAndrejev puhui kyynelet silmissä ja nyrkkiä puiden. Hänen puheensa\nkäänsi kapteeni Kock, ja jonkun puheen minäkin tulkitsin.\n\nVenäläisille puhuivat sekä Stepan että Anatoli ja Andrejev, ja\nsotilaitten mielenkuohu oli aivan tavaton. Poikia kannettiin käsillä ja\nkeisarille huudettiin »alas» sen kuin jaksettiin, eikä mikään kasakka\nuskaltanut näyttäytyä sen massan läheisyydessä.\n\nKokouksesta lähdimme kaikki taidekauppias Sjöbergin luokse, joka oli\nkaikkien vallankumouksellisten venäläisten suurtuki ja suoja ja jota\nNeuvostoliitossa myöhemminkään ei unohdettu. Siellä vasta tutustuin\nAnatoliin lähemmin ja lupasin tulla auttamaan häntä kapinan alettua.\nHän lupasi soittaa minulle vain sanan: »Tulkaa».\n\nSaavuin Tammisaareen, jossa odotti työni sekä lehtori Smirnov.\n\nTammisaari oli siihen aikaan varmaan uneliain kaikista maailman\nuneliaista pikkukaupungeista. Jossakin pienessä harmaassa talossa\nisojen pihakoivujen alla, jonne päästiin vanhasta portista, oli\nhuoneeni, jossa kai talvisin asui joku seminaarin oppilas. Emäntäni\noli yhtä pieni ja harmaa ja käpristynyt kuin hänen talonsakin, jossa\nei koskaan kuulunut muuta ääntä kuin pienen, laihan kissan nau'unta\n— eikä silläkään ollut mitään tekemistä lemmen levottomuuden kanssa,\nvaan se ilmaisi hyvin kasvatetun kissan luonnollista pikkupromenaadien\ntarvetta. Ikkunastani näin vastapäätä aivan samanlaisen talon ja\nsamanlaisen tädin, mutta hänellä oli vaihteeksi koiranrakki, pörröinen\nkymmenen rodun sekasikiö, ja se vihasi meidän kissaamme aikaansaaden\nvaihtelua Tammisaaren elämään.\n\nVaihtelua toin minäkin Smirnovien elämään. Kävin siellä päivällisellä\nja illallisella ja toin mukanani kaikki Pietarin ja Helsingin uutiset.\nTosin vanha rouva Smirnov otti kapinauutiset Helsingistä vastaan\ntavanomaisen skeptillisenä ja huokaillen, sillä hän aavisti jo, että\nse merkitsi taas uutta kapinoitsijain invasiota heidänkin taloonsa ja\nuutta pelkoa hänen poikansakin puolesta, mutta lupasin hänelle, että\njos tosi tulee, niin en ainakaan yrittäisi vietellä lehtoria Helsinkiin\nmyrskyjen keskelle. Ja lupaukseni pidin.\n\nAloitin käännöstyöni ilman innostusta, sillä mieleni oli luonnollisesti\nkiinni odotettavissa tapauksissa. Ja pian ne tulivatkin.\n\nEräänä maanantaiaamuna minulle soitti tuttu ääni: »Tulkaa», ja minä\nlupasin lähteä heti aamujunalla... ja soittaa erääseen numeroon.\n\nKiiruhdin Smirnovien luokse kertomaan, että »se» oli alkanut.\nSain heiltä heidän Liisankadulla sijaitsevan asuntonsa avaimet ja\nluvan jäädä sinne asumaan sekä tarpeen tullen luovuttaa heidän\nasuntoaan muillekin. Rouva Smirnov antoi minulle liinavaatekaappinsa\navaimet, tietämättä miten paljon joutuisin väärinkäyttämään hänen\nystävällisyyttään. Mutta hän oli siksi tyytyväinen siitä, että poikansa\njäi tuosta leikeistä pois, että hän mielellään salli minun järjestää\nLiisankadulle kapinan päämajan. Lehtori saattoi minut asemalle haikein\nmielin, sillä hänen sydämensä paloi luonnollisesti Helsinkiin, mutta\nvarovaisuus ja järki roikkuivat hänen takinliepeissään ja pidättivät\nhänet Tammisaaressa kuuntelemassa kaukaa Viaporin tykkien jyskettä — ja\nkitumassa...\n\nMutta minä lensin vapaana Helsinkiin, sillä minun mammani oli kaukana,\neikä järjellä ole mitään tekemistä vallankumouksen kanssa.\n\nJoka asemalla kävin kuuntelemassa, kuuluiko tykkien jyske, ja sitten\nvihdoin se tosiaankin alkoi kuulua silmittömäksi ilokseni... Se tuntui\nmaailman ihanimmalta musiikilta, eikä sellainen ajatus kuin että se\nmerkitsi ihmishenkien hukkaa vähääkään vaivannut nuoria raakalaisia\nsiihenkään aikaan.\n\nViikko, joka silloin alkoi, muodosti vielä vuoteen 1918 saakka\nelämäni huippukohdan. Muistin siitä joka hetken ja tunnin, melkein\njoka silmänräpäyksenkin, kaikki ilot ja vielä suuremmat surut, kaiken\nsuunnattoman jännityksen ja ihmisten tuskan, mutta jälkeen vuoden —18,\njolloin elämäni kaleidoskooppi alkoi pyöriä aivan huimaavaa vauhtia,\nolen unohtanut koko Viaporin tapahtumain kronologian, ja vain sieltä\ntäältä nousee jokunen kuva silmieni eteen.\n\nSydämeni värisi, kun Helsingin asemalla kuulin tykkien jylinää.\nSuurella vaivalla sain ajurin, sillä kaupungissa alkoi juuri lakko,\nja olin tuskin päässyt Liisankadulle ja soittanut Anatolille, kun\nruutikellari Viaporissa räjähti, ja Smirnovin huoneen molemmat raskaat\nikkunanpuoliskot lensivät auki. Ne olisivat varmaan tappaneet minut,\nellen jonkin vaiston ajamana juuri sekuntia sitä ennen olisi noussut\nSmirnovin kirjoitustuolista.\n\nHuomaan muuten, miten turhanpäiväisiltä kaikki silloiset räjähdykset\nja tykkien laukaukset tuntuvat meidän aikamme pommitusten ja\nsotajulmuuksien rinnalla ja miten naurettavalta koko kapina, jos\najattelee myöhempiä mullistuksia sekä Venäjällä että muualla.\nMutta siihen aikaan, kun maailma ei vielä ollut niin hemmoteltu\nsensaatioilla ja kapinoilla, oli Viaporin kapina, kuten Kronstadtin\nja Sevastopolinkin tapahtumat, aivan valtavia merkitykseltään...\nNaurettavaa, että sitäkin täytyy nykyajalle vakuuttaa.\n\nKapina alkoi päällystön provosoimana ennenaikaisesti. Ainakaan ei\nkapinanjohto sitä mitenkään siihen aikaan halunnut, koska valmistukset\nmuualla Venäjällä eivät olleet päättyneet. Mutta vallattomuus Viaporin\nja Helsingin varuskunnissa oli aivan tavaton, ja kapinan johdolle kävi\nylivoimaiseksi pidättää miehistöä ennenaikaisesti riehaantumasta.\nKapinan alkusyy oli aivan mitätön: jollekin pataljoonalle ei jaettu\nsille tulevaa viinaosuutta. Miehet alkoivat nurista, ja sen sijaan,\nettä heitä olisi nätisti tyynnytelty, kuten upseereille jo oli\nvallankumousuhkan edessä tullut tavaksi, heidät yht'äkkiä vangittiin.\nJa kun toiset pataljoonat nostivat hälyn ja alkoivat osoittaa mieltään\ntuollaista äkkinäistä kurinpitopuuskaa vastaan, osoittautui, että\ntapaukseen oli jo päällystön puolelta varauduttu ja suurin osa tykkien\nlukoista ajoissa viety talteen.\n\nEn muista sitten tarkemmin tapahtumain kulkua, eikä se oikeastaan\nkuulukaan näitten muistelmieni puitteisiin, jotka käsittelevät minun\npikkuista osuuttani niitten ihmisten elämään, jotka joutuivat hoitamaan\nkoko tapahtumaa ja kärsimään siitä kuka kuoleman, kuka vankilaa.\n\nSunnuntai-illasta torstaihin saakka kesti kapinan nousuhumalaa.\nTorstaina ilmestyivät taivaanrannalle Kronstadtista lähteneet\nsotalaivat, joitten saapuneitten tietojen mukaan piti kapinoida ja\nkulkea punaisen lipun alla. Mutta laivoilla ei ollut tullut kapinasta\nmitään, ja punainen lippu oli vain Venäjän sotalaivaston hyökkäyslippu.\nLinnoitus ja laivat ampuivat ja vahingoittivatkin toisiaan, mutta\nkapinan kohtalo oli selvä. Jo sitä ennen, maanantaina, osoittautui,\nettei kaupungin varusväki tulisi kapinoimaan: epäluotettavat\nainekset oli ajoissa vangittu. Kun Katajanokalta lähti toistatuhatta\nmerisotilasta kapinaan yhtyneinä kulkemaan kaupungille päin,\noli Katajanokan sillan kohdalla vastassa joukko-osastoja, jotka\nuhkasivat ampua, ja kapinoitsijain ja uskollisten joukkojen välissä\nleikkivät kirkon luona lapset juoksennellen edestakaisin jaloissa,\nja utelias yleisö katseli vaaraa aavistamatta, miten merisotilaat\nja maasotilaat koettivat puhutella toisiaan. Tuloksena oli, että\ntuhatkunta merisotilasta sai paeta Katajanokalta veneissä ja miten\nyleensä osasivat, ja me saimme aktivistien myötävaikutuksella auttaa\nkapinoitsijoita pakenemaan piiloitellen heitä alustavasti ensin\nHelsingissä ja sitten maaseudulla, ja venäläinen ei ole Suomessa\nmilloinkaan ollut silmiinpistämätön otus, ei ainakaan maaseudulla.\nTuntui suorastaan käsittämättömältä, että santarmien ja tsaarin\nsotaväen onnistui vangita Suomessa ainoastaan muutama kymmen\nkapinallista, tuhansien luultavasti päästessä karkumatkalle.\n\nOlosuhteet Neuvostoliiton ja Suomen välillä ovat muodostuneet\nsellaisiksi, ettei Suomi koskaan ole tahtonut lukea hyväkseen niitten\nkansalaistensa tekoja, jotka avustivat Venäjän vallankumousta\nsuurellakin uhrautuvaisuudella, eikä ole liioin koskaan saanut\nhyvitystä avunannostaan niille henkilöille, jotka nykyään hallitsevat\nVenäjää... Päinvastoin kahdenkymmenen vuoden rauhan aikana maittemme\nvälillä on vallinnut sellainen mieliala, ett'eivät henkilöt, jotka\navustivat vallankumouksellisia täällä, etupäässä tunnetut aktivistit,\nole julkisuudessa uskaltaneet puhuakaan avustamisestaan saatikka\nylläpitää suhteitaan vanhoihin Neuvostoliitossa oleviin ystäviinsä.\nSilmiinpistävin esimerkki siitä oli Gallen-Kallelan ja Gorkin tapaus,\neikä mahdollisesti eräs Suomen eduskunnan puhemies Väinö Hakkilakaan\nole julkisuudessa »kehdannut» mainita, että Lenin aikoinaan 1917 asui\nhänen luonaan ollessaan Kerenskiä paossa Suomessa.\n\nPieniä välähdyksiä niistä päivistä...\n\nMuistan erään kokouksen Lauri af Heurlinin luona. Siihen ottivat\nosaa kapteeni Cion sosialistivallankumouksellisten puolesta\nsekä luutnantit Jemeljanov ja Kachansky sosialidemokraattien\nsotilasvallankumouksellisesta komiteasta, Anatoli ja kapteeni\nKock sekä eräs bolshevikkien keskuskomitean jäsen, jonka nimeä en\nmuista. Kokous oli kai myöhään maanantai-iltana. Minun tehtävänäni\noli johtaa salaliittolaiset paikoilleen ja sittemmin valvoa, ettei\ntulisi yllätyksiä, sekä antaa merkki epäilyttävien henkilöitten\nliikkumisesta Mariankadulla, talon ympärillä. Jemeljanov ja Kachansky\nolivat tulleet Viaporista pienellä moottoriveneellä Kaivopuiston\nrantaan, ja oli kyseenalaista, pääsisivätkö he samaa tietä takaisin.\nKachansky jäi järjestämään punakaartilaisten siirtoa linnoitukseen,\nmutta Jemeljanovin oli yritettävä palata heti... Minun täytyi lähteä\nsaattamaan häntä ja tarkastamaan, oliko vene paikoillaan... Oli\nkäveltävä käsikoukkua flirttaavan pariskunnan näköisinä äänekkäästi\njutellen ja nauraen epäilyttävien henkilöitten läheisyydessä. Nauru\noli meistä kaukana. Jemeljanov aavisti alusta alkaen, että taistelu\nolisi toivoton, vaikk'ei hän sitä minulle sanonut... minä olin niin\nvoitonvarma, kuten Stepan, Grigori ja muut nuoret, jotka eivät mitään\ntienneet. Jemeljanov vaikeni väsyneenä minun yrittäessäni jutella\niloisesti... Olin ensi kerran saattamassa ihmistä sotaan ja kuolemaan,\nja oli niin kaunis kesäyö!\n\nVene oli paikoillaan, ja sotilaat odottivat piilossa kallioilla.\nMuutaman minuutin kuluessa vene häipyi silmistäni, mutta minä\nistuin rantakivellä ja itkin pelosta ja jännityksestä... — tykkien\nsäestyksellä.\n\nSmirnovin asunnossa odotti minua Anatoli ikivanhoine silmineen. Hän\noli rauhallinen ja leikkisä, laati sähkösanomiaan Pietariin ja oli\nvoitonvarma ikuisuuden perspektiivissään: vallankumous Venäjällä ei voi\nhävitä, sillä aika on meidän...\n\nNiin, Jemeljanov... Hän oli nuori, kaunis, ryhdikäs mies\nsivistyneestä kodista, ajattelijatyyppi. Täysin tietoinen toimintansa\nvälttämättömyydestä ja vastuusta, sangen tietoinen myös dekabristien\ntraditiosta Venäjän sotaväessä. Hän ei ollut puhuja, ei käyttänyt\nsuuria sanoja eikä tunteillut. Kädenpuristuksensa, jolla hän parin\npäivän päästä jätti hyvästit Anatolille ja minulle, oli luja ja\nmiehekäs. Se tapahtui illalla, ennenkuin sotalaivat tulivat. Loppu\noli selvä. Hän oli tullut kaupunkiin neuvottelemaan. Neuvottelu\ntapahtui Alma Suppasen kodissa — Suppaset olivat aktivisteja ja kovin\navuliaita Anatolille. Kapteeni Cion oli jo paennut Viaporista, ja\nmuistan rouva Klingstedtin jo päivällä kertoneen minulle iloiten,\nettä Cionin oli onnistunut paeta ja että hän jo oli turvassa.\nAnatoli kysyi Jemeljanovilta, tahtoisiko hänkin mieluummin jäädä\nkaupunkiin... Minä ehdotin, että hän tulisi Smirnovin asuntoon ja että\nme järjestäisimme hänelle turvallisen pakomatkan. Jemeljanov hymähti\nja sanoi rauhallisesti, ettei hän voinut jättää sotilaitaan ja ettei\nhän tulevaisuutta silmälläpitäen mahdollisesti milloinkaan voisi tehdä\nenemmän elämänsä hyväksi kuin kuollessaan miestensä mukana. Hän sanoi\nsen aivan yksinkertaisesti, rauhallisella vakaumuksella. Ja sitten hän\npuristi kättämme lämpimästi ja toverillisesti.\n\nEikä enempää voitu puhua. Mies pani pisteen elämänsä loppuun... sitä\neivät sanat enää voineet muuttaa.\n\nVuosikausia minä tunsin kädenpuristuksen, ennenkuin arkipäivä sen\nkulutti käsistäni. Minä olen tosiaankin nähnyt miehen, joka meni\nhymyillen kuolemaan kansansa vapauden puolesta.\n\nHänet tuomittiin kuolemaan yhdessä Kachanskyn ja parinkymmenen sotilaan\nkanssa ja ammuttiin Viaporissa. Muutama vuosi sen jälkeen kävin kerran\njuttelemassa siitä merisotaväen lääkärin, vanhan tuttavani tohtori\nMartensin kanssa, joka oli ollut läsnä teloituksessa. Hän kertoi,\nettä Kachansky oli rukoillut, mutta Jemeljanov oli yrittänyt puhua.\nEnnenkuin rummut olivat ennättäneet tukahduttaa hänen puheensa, oli hän\nsanonut selvällä, rauhallisella äänellä: »Toverit...»\n\nTohtori Martens ei voinut unohtaa eikä antaa anteeksi sitä, ettei\nhän ollut sanonut kuin sotilaan tulee: »Veljet... bratzy», vaan tuon\nvieraan sanan: toverit...\n\nTohtori Martens ei käsittänyt, enkä minä kertonut hänelle, minkä vuoksi\nJemeljanov kuoli.\n\nKachansky oli uneksiva, romanttinen tyyppi, jota omatunto ajoi\ntaistelemaan tsaarinvaltaa vastaan. Hän oli syvästi uskonnollinen ja\noli koko vankeutensa ajan lukenut raamattua. Hän oli kovin nuori, kai\nalle 20-vuotias.\n\nTuokiokuvia...\n\nPunakaartilaiset, jotka lähtivät Viaporiin auttamaan sotilaita,\nolivat ensimmäiset suomalaiset, jotka olivat valmiina ottamaan\nViaporin suomalaisten haltuun kapinan onnistuttua. Muistaakseni\nheitä oli useampia satoja, ja heidät tuomittiin pitkäaikaisiin\nkuritushuonerangaistuksiin.\n\nTapasin yhden heistä ennen maailmansotaa, kun olin kerran luennoimassa\nForssassa. Asuin siellä eräässä työläisperheessä ja kuulin, että talon\nisäntä oli istunut vankilassa viisi vuotta Viaporin kapinan vuoksi.\nHän kertoi mukavasti myhäillen, että eräänä päivänä kapinan aikana\nhän oli sanonut eukolleen: »Panes sinä Mari kahvipannu tulelle, kun\nminä lähden ostamaan vähän pullaa maitokaupasta.» Ja kun hän oli\ntullut kadulle, oli siinä ollut tovereita, jotka olivat ilmoittaneet,\nettä punakaartilaisten olisi kaikkien kokoonnuttava Alppilan taakse\nkallioille, missä kapteeni heitä odotti. Ja niin hän sitten meni\nkaverien mukana, ja siellä kallioilla hän sai määräyksen lähteä yhtä\nkyytiä Viaporiin auttamaan venäläisiä tovereita ja ottamaan sitten\n»fästingin» punakaartin haltuun. Mitäs muuta kuin mukaan siitä oli\nlähdettävä, ja viiden vuoden reisu siitä sitten oli tullut. Ja kun hän\nsitten palasi kotiin, oli hän aukaissut oven ja kysynyt Marilta: »Jokos\nse kahvi on valmista, kun minä ne pullatkin hain?» Mari oli hieman\npyyhkinyt silmiään ja sanonut, että totta maar se jo valmista on, jahka\nhän vain hakee vuorollaan kahvikerman maitokaupasta. Ja niin hän sitten\nkumminkin oli saanut ne kahvit.\n\nMinä kysäisin häneltä, että miltäs vankilassa sitten tuntui ja kuinka\nhän kesti sen ajan. — »Mitäs, sen kun naputtelin vain kengänpohjia\nverstaassa ja ajattelin, että kai se aika tässä kuluu ja vapauskin\nkerran koittaa ja sitten kostetaan sille Nikolaille.»\n\nNiinhän se sitten tulikin, se vapaus, ja Nikolaille kostettiin...\n\nAsetin aikoinaan tuon pikkujutun sellaisenaan näytelmääni »Laki ja\njärjestys», jossa on muuten enemmän historiallista totuutta kuin\nyleensä arvataan.\n\nTuokiokuva... Työväentalon piha Yrjönkadulla. Tuo vanha työväentalo\noli oikeastaan kapinan keskus ja kanslia, johon saapuivat kaikki\ntiedoitukset. Siellä, jossain salaperäisessä huoneessa, jonka ovella\noli merisotilaita validissa, istuivat Anatoli, Stepan, Grigori ja\nmuut. Kuriireja kävi lakkaamatta. Torstai-iltapäivällä tulivat\nviimeiset Viaporista pakoon päässeet sotilaat, sellaiset, joille oli\nliian epäterveellistä jäädä sinne. He tulivat isoilla moottori- ja\nsoutuveneillä. Heitä ammuttiin sekä kaupungista käsin että mereltä.\nMonet kuolivat veneisiin, ja rantaan päässeet tulivat suoraan\ntyöväentalolle. Näin ihmisiä, jotka tulivat luotituiskun alta, ja\nniillä oli kauhusta hyytyneet silmät. Muistan erään sotamiehen, joka\nseisoi seinään nojaten, liikahtamatta, ja hänen silmänsä olivat kuin\nlasista. Tarjosin hänelle vettä, mutta hän ei saanut huuliaan auki.\nTyöväentalon pihalla oli kokous, tuhatkunta ihmistä, paljon naisia\nja lapsia. Suomalaiset puhuivat, portaitten puoleiseen nurkkaukseen\nolivat kokoontuneet sotilaat. Koko työväentalo oli kuin loukku siinä\nYrjönkadun nurkkauksessa. Olin jo usein ajatellut, mitä tapahtuisi,\njos taloon hyökkäisi tsaarille uskollinen sotaväki. Ja oikeastaan oli\nkäsittämätöntä, ettei mitään hyökkäystä ollut tullut, siksi tunnettua\noli, että kapinan keskus oli tuossa talossa ja että sotilaat sinne\nkokoontuivat. Ja niin helppoa kun sitä taloa olisi ollut piirittää!\nMutta nähtävästi venäläisten taholta otaksuttiin sen olevan hyvinkin\nvartioidun ja puolustuskykyisen, ja olihan siinä aseistettuja miehiä,\nsekä punakaartilaisia että varsinkin merisotilaita, jotka olivat\ntuoneet aseensa mukanaan kasarmeista paetessaan.\n\nMutta työväentalolla ei kukaan ajatellut niin pitkälle. Olihan lakko,\nja päivät pitkät oli Torppa täynnä naisia ja lapsiakin.\n\nJa sinä päivänä se sitten tuli, mitä olin sydämessäni koko ajan\npelännyt, huuto: »Kasakat tulevat!» vanha kauhunhuuto.\n\n— Kasakat tulevat Simonkadulta päin...\n\nOlen nähnyt monta pakokauhua elämässäni, ja senjälkeen on aina kestänyt\nkauan, ennenkuin olen voinut saada ihmisrakkauteni takaisin. Olen\npahoinvointiin saakka inhonnut tuota ihmiseläintä, massaolentoa, joka\nhädän tullen menettää ajatuskykynsä ja paljastaa eläimellisyytensä,\njota niin huolellisesti verhotaan sivistyksellä ja kristinuskolla\nja suurilla sanoilla. Mutta se, mitä siellä pihalla tapahtui, oli\nsanoin kuvaamatonta. Miehet riistäytyivät yli naisten ja lasten, koko\nihmismassa painoi pihan vankkaa lankkuaitaa ja se lensi rytisten\nkumoon. Huuto oli kauhistuttavaa, ja hirveätä on ajatella, mitä\nolisi tapahtunut, jollei venäläisiä sotilaita olisi ollut siellä\naidan lähellä. He asettuivat muurina ihmismassan eteen ja saivat sen\npysähtymään. Eräs heistä nosti minut ylös ja seisoi kivipatsaana,\nkunnes alkoi kaikua huutoja, ettei kasakoita ollut missään ja että\nhuuto oli provokaatiota. Todellisuudessa kasakkapatrulli oli sentään\nkulkenut, mutta Simonkatua alaspäin. Anatoli oli kalpea, mutta sanoi\nrauhallisesti hymyillen:\n\n— Ihmiset ovat sellaisia, ja sittenkin heitä on autettava ja\nkasvatettava.\n\nJa paljon siinä oli auttamista, kun sellaisille sotilasmäärille\ntäytyi hankkia siviilivaatteita ja asumuksia. Paljon me keräsimme\nvaatteita passiivisen ja aktiivisen vastarinnan ihmisiltä, mutta vielä\npaljon enemmän uhrasi Suomen työväki vähäisestään noitten ihmisten\nauttamiseksi. Ja kummallisinta oli, ettei paniikkikaan ihmisiä\npelästyttänyt, vaan Torppa pysyi yhä edelleen mehiläispesänä ja\nkeskuksena.\n\nMutta palatakseni vieläkin paniikkiin. Suurlakon aikana sattui\nsamanlainen pakokauhu Senaatintorilla, punakaartin paraatin aikana.\nMutta silloin huusi kolme suomalaista taiteilijaa, jopa ne kaikkein\ntunnetuimmat ja sivistyneimmät, nuo samat kohtalokkaat sanat: Kasakat\ntulevat! Huutajat olivat Gallen, Enckell ja Simberg... Se oli muka\nvallattomuutta, ja herrat olivat vihaisia, kun kaartilaiset pidättivät\nheidät. Gallen oli kuulemma selittänyt, että he sillä huudolla\ntahtoivat osoittaa halveksumistaan massoille. Taiteilija-yli-ihmiset\ncontra profanum vulgus, taiteilijat nauttimassa kansansa hädästä ja\nkauhusta... ja kasakkapelosta. Heille annettiin anteeksi, koska he\nolivat taiteilijoita.\n\nNiin, muistuu sentään muutamia hauskanpuoleisiakin tuokiokuvia...\n\nLähdin eräänä iltana yksin »Torpalta» palatakseni Liisankadulle,\nSmirnovin asuntoon, jossa silloin majaili Smirnovin työhuoneessa\njo parikymmentä karannutta, aseistettua merisotilasta ja joka oli\nAnatolin pääkortteeri ja senvuoksi pidettävä mahdollisimman salaisena\nja asumattoman näköisenä. Lähtiessäni työväentalolta katselin\nvarovaisesti ympärilleni todetakseni, ettei minua seurattu. Samalla\ntuli vastaani hienosti puettu herrasmies, joka katseli minua tarkkaan\nja yhtäkkiä alkoi seurata minua. Kun minä pysähdyin näyteikkunan\nkohdalle, pysähtyi hänkin toisen ikkunan eteen. Minä käännyin ja\nlähdin takaisin Yrjönkadulle pysähtyen nurkan taakse... Herra seurasi\nminua uskollisesti... Aivan selvä nuuskuri. Kävelin hyvin nopeasti\nEsplanaadille hävitäkseni siellä ihmisjoukkoon, mutta varjoni ei\njättänyt minua. Hätäännyin: ajureita ei ollut, ovet olivat joka\npaikassa lukitut — en voinut päästä tuttujenikaan luokse. Ei auttanut\nmuu kuin yrittää palata Yrjönkadulle ja hakea sieltä apua. Mutta\nHeikinkadulla herra tarttui käsivarteeni ja kysyi, lähtisikö »fröken»\nhänen kanssaan illalliselle, vai odottiko fröken toista herraa...\nja miksi fröken käveli niin levottomasti, eikä vastannut hänen\nrakastuneisiin silmäyksiinsä!\n\nMinä sain naurukrampin helpoituksesta. Nauroin niin, että katu kaikui.\nEikä minun tarvinnut muuta vastatakaan, kohtelias kavaljeerini luuli\nminun kai tulleen hieman vialliseksi, koska mutisi jotain, nosti\nhattuansa ja hävisi kiiruusti. Hän oli muuten tunnettu helsinkiläinen\n»flanööri», hyvin silmäänpistävä tyyppi, johon muutaman vuoden päästä\ntutustuin Kappelin kavaljeeriflyygelissä, vaikk'ei hän minua tuntenut.\n\nLehtori Smirnovin työhuoneessa sijaitsi siis tuo minun yksityinen\nmerisotilaskasarmini. Ikkunat olivat peitetyt sanomalehdillä, jotta\nkoko asunto ulospäin näyttäisi asumattomalta, ja miehet makasivat\nlattialla kuin sillit tynnyrissä. Ja aina kun avasin ulko-oven,\nsuuntautui minua vastaan monta pyssynpiippua työhuoneen oven raosta.\nKoko joukko oli valmiina myymään elämänsä mahdollisimman kalliisti.\n\nEn voi sanoa, että olisin tuntenut oloni erikoisen turvalliseksi\nnoitten pyssynpiippujen keskellä, eikä minulla oikeastaan ollut mitään\noikeutta kompromettoida Smirnovin asuntoakaan eikä repiä tyynyjä ja\npeittoja kesätiloiltaan matruusien majoittamiseksi. Mutta Smirnovit\nsuhtautuivat kaikkeen kultaisella hyväntahtoisuudella, eihän ihmisten\nhätä tuntenut minkäänlaista lakia. Kuitenkaan ei ollut erikoisen\nhauskaa kuunnella sotilaspartioitten askeleita ikkunan takana ja\ntietää, mitä tapahtuisi, jos joku suojateistani hieman äännähtäisi...\nPojat katselivat ikkunanraoista noita patrulleja ja tunsivat niissä\nkavereitaan, olivatpa valmiit pakinoimaankin heidän kanssaan\nkäännyttääkseen heidät. En ollut kotiin palatessani milloinkaan varma,\netteikö seurani sillä välin ollut lisääntynyt jollakin katupartiolla.\nAinakin yhden »Vanjan» he olivat eräänä päivänä jostakin hakeneet\njoukon jatkoksi.\n\nJa sittenhän tuota joukkoa täytyi ruokkia, sillä mahdotonta oli sallia\nheidän liikkua asunnosta pitkin kuppiloita. Mutta »välskäri, joka\nammuttiin» karkasi yöllä ja lähti Liisankadun kasarmiin agiteeraamaan\ntunnetuin seurauksin.\n\nMuutaman päivän päästä miehet sijoitettiin muualle. Saimme\nsiviilivaatteita, ja osa palasi väärien paperien turvin Venäjällekin\nvalmistamaan uutta kumousta epäonnistuneen tilalle.\n\nSeitsemän vuorokautta kesti tätä draamaa. En ummistanutkaan silmiäni\nsinä aikana. Eikä unta tarvittukaan, sillä väsymys ei tuntunut.\n\nSitten tuli sekin päivä, jolloin lähdin Lauri af Heurlinin kanssa\ntapaamaan Kockia johonkin Alppilan kallioille. Kuljimme pitkin\nEläintarhan tietä Hakasalmen torille päin, kun vähän matkaa torilta\nalkoi kuulua kovaa menoa ja huutoja. Ihmiset juoksivat vastaan ja\nhuusivat meitä palaamaan, koska siellä ammuttiin. Ja sitten alkoi\ntulla kuulia, ja meidän oli heittäydyttävä pitkälleen kadulle —\nmaastoutumiseksi kai sitä nykysodissa kutsutaan. En sentään laskeutunut\nmuuta kuin polvilleni, sillä ajattelin tuota ainoata puhdasta\nkesäpukuani... Kapinat ovat kapinoita, mutta kesäpuku oli köyhälle\nylioppilastytölle vakava asia. Niin siinä siis pyssyt räiskyivät, ja\nse mikä tapahtui, oli ensimmäinen verinen yhteenotto punakaartin ja\nvalkokaartin välillä, kenraaliharjoitus vuoden 1918 varalle. Kuvaavaa\noli, että me makasimme katuojassa rintamain välissä, samoin kuin vuonna\n—18:kin...\n\nSitten alkoi laskuhumala, kaikilla muilla paitsi Anatolilla... hänelle\nse oli vain yksi vallankumouksen episoodeja, joka levitti sen valtavia\naatteita. Taistelu jatkui — yli henkilökohtaisten kärsimysten, tuskien\nja kuoleman.\n\nUseita sotilasjärjestön jäseniä alettiin santarmiston taholta etsiä.\nNähtävästi oli vangittujen sotilaitten joukossa ollut ilmiantajia.\nAnatoli alkoi järjestää etsiskeltyjen pakomatkaa. Keskusjärjestöltä\nei tullut hänelle ajoissa rahaa, eikä järjestö täälläkään voinut\njärjestää hänelle hänen tarvitsemaansa huomattavaa summaa. Ja miehet\noli saatava pois. Mitä tehdä? Anatoli oli kauttani tutustunut erääseen\nvanhasuomalaiseen puolueeseen kuuluvaan varakkaanpuoleiseen naiseen,\njoka mielellään väitteli politiikasta hänen kanssaan. Hän lähti tämän\nhenkilön luokse, kertoi pulmastaan ja pyysi lainata huomattavan\nsumman Venäjän vallankumouksen tilille, luvaten suorittaa sen ensi\ntilassa... ellei hänelle mitään tapahtuisi. Ja siinäkään tapauksessa\nhänen järjestönsä ei velkaa unohtaisi. Rahasumma merkitsi huomattavaa\nosaa tuon ihmisen omaisuudesta. Hän oli yksinäinen, itsenäinen nainen.\nHän katsoi Anatoliin ja kirjoitti hänelle shekkinsä vain Anatolin\nyksityistä velkakirjaa vastaan.\n\nTuo neiti sai rahansa takaisin, kuulemma verrattain pian, niin ettei\nhänen siis tarvinnut odottaa Venäjän vallankumoukseen saakka. Mutta\nkun parikymmentä vuotta sitten tapasin Anatolin uudestaan Moskovassa,\nmuisteli hän hyvin lämpimästi suomalaista naista, joka luotti häneen\nja Venäjän vallankumoukseen, ja pahoitteli, että olot nähtävästi\nolivat senlaatuiset, ettei hänellä ollut mahdollisuutta osoittaa\nomaa eikä Neuvostoliiton kiitollisuutta tuota ihmistä kohtaan...\nkompromettoimatta häntä poliittisesti.\n\nLehtori Smirnov kiirehti hermostuneena ja onnettomana paluutani\nTammisaareen, ja Anatoli katsoi, että olin puolestani tehnyt kaiken\nvoitavani. Hän piti senvuoksi minulle terveellisempänäkin hävitä\nTammisaareen mahdollisimman pian, vieläpä lähteä sinne mahdollisimman\nvarovaisesti, jotta tuosta pikkukaupungista voisi muodostua\nturvallinen paikka hänen puolueensa maanalaisten elimien mahdollisia\nkokouksia varten. Tammisaaren ympäristöön aktivistit järjestivät\nruotsalaisten talonpoikien luokse turvapaikkoja useille kymmenille\npakolaisille, ja heitä täytyi kuljettaa sinne kaikella varovaisuudella.\nMinun täytyi henkilökohtaisesti ottaa Tammisaareen mukaani eräs\nsotilasagitaattoreita, Grigori eli George, joksi häntä kutsuttiin;\nhänen oikean nimensä olen unohtanut. Grigori oli sangen suuressa\nvaarassa, sillä häntä oli alettu etsiä jo heti kapinan alussa ja hän\noli ulkonäöltään erikoisen tyypillinen venäläinen intelligentti,\nhintelä ja laiha silmälasiniekka, jota oli sangen vaikeata naamioida ja\npiilottaa.\n\nNiin siis kävi, että kaikista Anatolin varovaisuustoimenpiteistä ja\nSmirnovin manauksista huolimatta minä kumminkin purjehdin Tammisaareen\nkaikkein pahiten kompromettoidun ja vaarallisimman henkilön seurassa\nja samassa junassa aktivistien kuljettamien kymmenien karanneitten\nsotilaitten kanssa, jotka kaikki tunsivat Grigorin. Tosin Grigorin\nnaama oli järjestetty hammassärkyä kärsimään: hänen poskensa ylitse\nkulki musta side ja lyhytnäköisiä pakollisesti silmälasittomia\nsilmiään hän piti tuskan merkiksi enimmäkseen suljettuina minun\ninnokkaasti puhuessani hänelle selvällä suomen kielellä kaikenlaisia\nviattomia juttuja hänen Hangossa oleskelevasta mielikuvituksellisesta\nperheestään. Junassa vallitsi ankara silmälläpito kaikenlaisten ja\nkarvaisten urkkijain taholta. Grigori vastasi minun suomalaisiin\npuheisiini henkevällä ja hyvin harjoitetulla »juu» sanalla, mitä ikinä\nlienen sanonutkaan, ja koetti olla mahdollisimman kärsivän näköinen.\nOnnellisesti me sentään perille tulimme, ja Tammisaaressa Smirnov\njo otti itselleen vastuun Grigorista sijoittaen hänet turvalliseen\npaikkaan. Minä taas painuin suoraa päätä nukkumaan, niin ettei\nSmirnoveilla minusta ollut paljonkaan hyötyä mitä uutisten saantiin\ntuli.\n\nKesti viikkokausia, ennenkuin pääsin mielessäni selville kaikesta, mitä\noli tapahtunut, ja siitä, minne olin itsekin joutumassa.\n\nOnneksi käännöstyöni vaati voimiani ja mielenkiintoani. Kirjeenvaihtoni\nAnatolin kanssa rohkaisi ja lohdutti. Stepan soitti minulle eräänä\npäivänä ja sanoi matkustavansa. Olikin viimeinen hetki, sillä hän ei\nenää voinut junalla päästä Pietariin. Ja puhelimessa sitten sovimme\ntapaamisesta lakiasäätävässä kansalliskokouksessa, josta olen jo\nylempänä kertonut.\n\nTammisaaressa piti olla jonkin vaarallisen komitean neuvottelukokous.\nLehtori Smirnovin piti järjestää kokouksen käytännöllinen puoli, ja\nminun oli noudettava osanottajat asemalta sekä saatettava heidät\nasianomaisiin paikkoihin. Ensimmäisen saapujan piti olla joku »Peter»,\njonka ulkonäöstä minulla ei ollut aavistustakaan. Mutta minulla piti\nolla oikeassa kädessä valkoinen nenäliina, jota minun vähän väliä\npiti tiukasti pusertaa rintaani vasten ja sitten lähteä kävelemään\nkaupunkiin päin, jolloin Petterin piti seurata minua, kunnes minä\npysähtyisin turvallisessa paikassa ja sanoisin hänelle jonkin\ntunnussanan.\n\nNiinpä minä siis seisoin Tammisaaren asemalla ja odotin junaa nenäliina\nasianomaisessa asennossa. Juna saapui. Väkeä siinä oli kovin vähän,\nniin että minun oli helppoa huomata eräs ulkomaalaisen näköinen herra,\njoka salkku kainalossa katseli ympärilleen ja jolle minä hymyilin\ntuttavallisesti puristaen nenäliinaa rinnalleni. Mies tuntui olevan\nkovin tottunut konspiratioon, koska hän vain hymähtäen vilkaisi minuun\nsilmäkulmastaan ja alkoi astella kaupunkiin päin odottamatta minua.\nKatselin junaan päin ja huomasin siellä erään epäilyttävän näköisen\nhenkilön, joka oli ostavinaan sanomalehtiä, ja ajattelin, että Petteri\nnähtävästi pelkäsi sitä miestä ja oli senvuoksi lähtenyt liikkeelle\nennen minua. Kiiruhdin sitten hänen jäljessään ja sivuutin hänet\nvilkuttaen hänelle varovaisesti toisella silmällä. Petteri kulki\nhitaasti perässäni hieman hymähtäen minulle.\n\nTultiin erääseen tienristeykseen, ja minä marssin eteenpäin aikoen\njohtaa hänet sellaiselle kadulle, missä ei ollut liikennettä\nnimeksikään ja missä voisin hänelle jotakin kuiskata sopivan välimatkan\npäästä. Mutta kun sitten käännyin kadun kulmassa, ei Petteri\nseurannutkaan minua, vaan kääntyi vallan toiselle kadulle. Samassa\nhuomasin erään indiviidin kulkevan hänen perässään ja ajattelin, että\nsiinä oli nähtävästi nuuskuri, eikä Petteri senvuoksi uskaltanut\nseurata ja kompromettoida minua. Toisaalta Petterillä ei ollut\naavistustakaan tapaamispaikasta, niin etten voinut päästää häntä\nsilmistäni. Siksi päätin taas kulkea nopeasti hänen jäljessään ja\nsivuuttaa sekä tuon indiviidin että Petterin ja antaa jonkin merkin,\njotta hän ilman muuta voisi lähteä perässäni vaikkapa ulkopuolelle\nkaupunkia. Sillä joskushan tuon varjonkin piti luopua meistä, jos\nseuraaminen kävisi kovin silmiinpistäväksi. Ja pahimmassa tapauksessa\nsaattoi Smirnov aina järjestää Petterin piiloon aktivistien avulla.\n\nSivuutin siis uudestaan Petterin ja huomattuani, että nuuskuriksi\nepäilemäni henkilö meni erään talon porraskäytävään Petterin katsomatta\ntaakseen ja huomaamatta sitä, nyökkäsin Petterille ilman muuta ja\nkuiskasin: »Seuratkaa minua, tuo mies ei ole vaarallinen».\n\nPetteri ravisti päätään ja oli aivan kuin koettaisi olla huomaamatta\nminua, ja kun kadunkulmassa katselin taakseni, hän seisoi erään\nrautakaupan ikkunan alla ja meni sisään kauppaan aivan kuin minua\npeläten.\n\nOlin aivan ymmällä. Jäin kadunkulmaan odottamaan. Ketään muuta\nihmissielua ei näkynyt kadulla. En voinut käsittää, mitä tuo mies\noikein pelkäsi. Odotin kumminkin kärsivällisesti, kunnes hän vihdoin\ntuli ulos. Nähtyään minut hän teki kädellään torjuvan liikkeen ja lähti\nkulkemaan seuraavaan kadunkulmaan häviten taas erääseen kauppaan.\n\nEn voinut enää ollenkaan käsittää, mitä minun oli tehtävä, ja miksi hän\nei uskaltanut puhua kanssani. Mutta kun Smirnovin asunto oli lähellä,\nkiiruhdin hengästyneenä sinne ja kerroin hänelle. Smirnov kauhistui,\ntuli mukanani, ja minä näytin hänelle kaupan, minne mies oli hävinnyt.\nNäimme hänet siellä par'aikaa puhumassa erään myyjän kanssa.\n\nAsia päättyi siten, että lehtori Smirnov hälyytti Tammisaaren\naktivistit asiasta selvää ottamaan, epäillen miestä nuuskuriksi,\njolle minä aavistamattani olin paljastanut omia konspiratiivisia\nmeininkejäni. Mies oli viaton kaupparatsu ja kovin ihmeissään\nTammisaaren naisten tunkeilevaisuudesta. Hän ei lainkaan osannut\nvenättä eikä käsittänyt, mitä yritin hänelle kuiskia.\n\nOikea Petteri saapui vasta parin päivän päästä, yhdessä Anatolin kanssa\nja pyysi anteeksi myöhästymistään.\n\nKoko järjestön Helsingissä oli pakko hajaantua, koska santarmisto\naloitti systemaattisen vainon. Anatoli oli viimeisiä, jotka jäivät\nkaupunkiin erinäisissä puolueensa tehtävissä. Smirnovit muuttivat\nHelsinkiin, mutta katsottiin viisaimmaksi, että jäisin vielä\nTammisaareen työtäni jatkamaan siltä varalta, että minäkin olisin\nansainnut santarmiston silmälläpidon.\n\nNiin minä siis jäin yksin Tammisaareen suorittamaan käännöstyötäni ja\nlukemaan kirjoja, joita Anatoli minulle lähetti — kunnes yliopisto\nalkaisi.\n\nJäin mielelläni yksin sulattelemaan kaikkea kokemaani, ja kyllä siinä\nsulattelemista olikin. Joskus olin jonkinlaisessa horrostilassa,\nhermostunut ja väsynyt. Aloin tehdä pitkiä kävelymatkoja Tammisaaren\nkauniiseen ympäristöön raikkaina syyspäivinä, ja vähitellen sain\nelinvoimani takaisin noilla merenrantapoluilla, missä ei koskaan kukaan\nliikkunut... paitsi kajavat ja sorsat.\n\nEräänä päivänä lähtiessäni ulos tuli asuntoni emäntä pelästyneenä\nvaroittamaan minua kävelyretkistäni: Tammisaaren koirissa oli todettu\nvesikauhua, ja kaupungin ympäristössä harhaili vielä useita koiria,\njoita ei ollut saatu ammutuksi. Hän rukoili minua jäämään kotiin, ja\nkun en millään suostunut siihen, antoi minulle miesvainajansa oikein\ntukevan kävelykepin, jonka sitten nauraen otinkin mukaani. Kävelin\nvanhaa merenrantapolkuani muistamatta koiria ollenkaan...\n\nJa sitten minä näin sen piskin juoksevan minua kohti vaahtosuisena ja\nhäntä luonnottomassa asennossa. Mutta samassa huomasin polun vieressä\nkallionkielekkeellä nukkumassa venäläisen meriupseerin — Lapvikissä\noli venäläinen laivasto-osasto, ja upseerit kävivät silloin tällöin\nTammisaaressa. Olin vain kymmenkunnan metrin päässä nukkuvasta\nmiehestä. Koira tuli oikealta ensin suoraan minuun päin muuttaen sitten\näkkiä suuntansa nukkuvaa miestä kohti. Minä huusin miehelle, huusin\napuakin, mutta mies nukkui liikkumattomana. Ja koira lähestyi häntä\nuhkaavasti. Jäin kivettyneenä seisomaan, mutta sitten käsitin, että\nkoira tulisi puremaan nukkuvaa ihmistä, ja hyökkäsin sitä vastaan\nkeppeineni. Saavuimme upseerin luokse melkein yhtaikaa, ja noin\npari metriä hänen päästään minä iskin koiraa, joka vinkuen pökertyi\npaikalle minun epätoivoissani huutaessa. Ja sitten en muista muuta,\nkuin että upseeri hypähti pystyyn, kuulin laukauksen ja näin koiran\nmakaavan verissään. Mutta silloin minäkin olin jo pudonnut polvilleni,\nja tuntui kuin minuakin olisi ammuttu. Ainakin minä vapisin ja itkin\nja nauroin yhtaikaa siinä verisen koiranraadon vieressä. Ja raadon\ntoisella puolella istui meriupseeri revolveri kädessä ja väitti minua\nenkeliksi, joka oli pelastanut hänet, sillä ainoastaan enkeli taivaasta\nsaattoi Tammisaaressa tytön hahmossa liikkuen osata venäjän kieltä ja\npelastaa hänet raivohulluudesta. Ja minä itkin yhä ja haukuin häntä\nvaatien selitystä, miksei enkeli eikä taivaan pasuuna voinut herättää\nhäntä unestaan, ja miten hän kerran maailmassa aikoi valvoa Venäjän\nvaltakunnan turvallisuutta. Hän selitti puolestaan, ettei Lapvikissa\nja Tammisaaressa ollut mitään muuta tehtävää kuin nukkua, eikä Venäjän\nlaivastollakaan muuta tehtävää ollut... josta minä tosin olin eri\nmieltä. Mutta katsoin terveellisemmäksi pidättyä propagandasta.\n\nMuuten satuin vielä erään toisenkin kerran toteamaan Venäjän laivaston\nerinomaisen nukkumiskyvyn. Vuonna 1916 olin mukana junaonnettomuudessa\nKausalan asemalla, jossa pikajuna törmäsi tavarajunan päälle, ja minä\nolin siinä suomalaisessa makuuvaunussa, joka syöksyi kansainvälisen\nmakuuvaunun sisään surullisin seurauksin — muistaakseni 6 kuollutta.\nMinä itse olin viimeisimmässä osastossa ja putosin vain sängystäni\nlattialle loukaten etupäässä käsivarteni, mutta viereisessä osastossa\nnukkui kaksi tsaarin laivaston amiraalia, ja niistä ei kuulunut yhtään\nmitään. Sitten kun heidän ovensa oli suurella vaivalla murrettu auki\nja odotettiin heidän makaavan murskautuneina, osoittautui, että herrat\nnukkuivat mitä sikeimmässä unessa ja olivat aivan vahingoittumattomia.\nMyöhemmin toinen heistä kertoi, että hän oli nukkunut koko Tsushiman\ntaistelun ajan kuulematta sitä ja herännyt vasta japanilaisten vankina.\n\nTammisaaren liepeillä minä sitten istuin moisen meriupseerin ja\nkoiranraadon vieressä ja ajattelin, mitä tuokin sanoisi, jos tietäisi,\nmissä hommissa minä olin ollut Helsingissä muutama viikko sitten. Ja\nsamassa huomasin joutuneeni pelastajan osassani kovin pahan pulman\neteen. Luutnanttina nimittäin esittäytyi kaikin säännönmukaisin\nkumarruksin lausuen häikäisevän nimensä ja pyysi lupaa tulla kiittämään\nja esittäytymään kodissani. Huomasin, että siitä voisi muodostua\nsangen vaarallinen tuttavuus, ja siksi sanoin hänelle suoraan, että\nolin suomalainen ylioppilas ja Tammisaaressa yksin lueskelemassa ja\nettä tuttavuuteni venäläisen upseerin kanssa voisi saattaa minut\nsuomalaisten ystävieni silmissä ikävään valoon, josta syystä minun siis\nkävi mahdottomaksi jatkaa tuttavuuttani hänen kanssaan.\n\nLuutnanttini kauhistui ja yritti selittää minulle, että hän aina oli\nymmärtänyt Suomen aseman ja että hän sotilaana oli aivan ulkopuolella\npolitiikan. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa, sillä minä en enää\nkestänyt, vaan sanoin siihen, että asia valitettavasti oli niin, ettei\nminusta kenenkään pitäisi olla politiikan ulkopuolella, vaan yrittää\ntulla kansalaiseksi ja vaatia itselleen kansalaisena vapauksia ja\noikeuksia... Ja niin minä tahtomattani sittenkin jouduin harjoittamaan\nvallankumouspropagandaa meriväen keskuudessa ja huomasin kauhukseni\nluutnanttini mielenkiinnon minuun yhä kasvavan. Luonnollisesti hän ei\nvoinut päästää minua yksin palaamaan kaupunkiin, sillä murhaamamme\npiski ei varmaankaan ollut ainoa vesikauhun tartuttama otus noilla\nseuduin. Eikä minua liioin huvittanut antautua uuteen taisteluun\nvesikauhua vastaan, joten minun siis oli suostuttava eskorttiini. Mutta\nkeskikaupungilla minä sanoin järkähtämättömänä hyvästi ilmoittamatta\nnimeäni ja osoitettani, enkä edes suostunut siihen, että hän\nTammisaaren iloksi olisi saanut suudella kättäni.\n\nSeuraavana aamuna sain valtavan kukkavihkon ja kirjeen, ja siitä\nlähtien jokikinen aamu. En kiittänyt enkä vastannut kirjeisiin, enkä\nuskaltanut enää lähteä kävelemäänkään. Mitä visummin vaikenin, sitä\nsuuremmiksi kukkavihkot kasvoivat... ja kun eräänä iltana uskaltauduin\nkadulle, ilmestyi luutnantti aivan sattumalta jostakin ja oli aivan\nsattumalta huomaamatta, etten lainkaan halunnut jutella hänen kanssaan.\nLausuin ihmettelyni hänen kyvystään ottaa selvää nimistä ja osoitteista\nja hänen energiastaan yleensä, jolloin hän kertoi, ettei se ollut\nmitään hänen isäänsä verraten, joka oli kolme kertaa ryöstänyt erään\ntytön, kunnes tämä suostui naimaan hänet, eikä kysymyksessä ollut edes\nhänen äitinsä, vaan isän ensimmäinen vaimo, joka sitten kuoli, joten\nisä voi neljännenkin kerran ryöstää naisen — hänen äitinsä.\n\nSilloin minä päätin lähteä, ja heti seuraavana päivänä.\n\nMinulle tuli siis äkkilähtö Tammisaaresta, enkä uskaltanut milloinkaan\nkertoa Anatolille syytä siihen, miksi niin odottamatta ilmestyin\nHelsinkiin. Vielä vähemmän lehtori Smirnoville, joka olisi saanut\nkauhusta halvauksen!\n\nMinun onnistui kuitenkin eksyttää ritarini jäljiltäni. Ehkäpä hän tuli\nvakuuttuneeksi auttamattomasta sydämettömyydestäni.\n\n\n\n\nKAPINAN JÄLKEEN.\n\n\nSillä välin oli menossa oikeudenkäynti kapinaan osallistuneita vastaan.\nJemeljanov ja Kachansky sekä kolmattakymmentä sotilasta tuomittiin\nyhdellä kertaa ja toisessa prosessissa vielä parikymmentä miestä. Mutta\nkuvaavaa sotilaitten mielialalle oli, ettei kukaan kapinan johtajista\njoutunut kiinni; ei ollut ilmiantajia, joten santarmisto oli kovin\nhuonosti informoitu. Vaikka useimmat organisaattoreista matkustivatkin\nkaikessa hiljaisuudessa pois, niin Anatoli pysyi Helsingissä ja jatkoi\nmistään huolimatta järjestelytyötään. Ja vasta puolitoista vuotta\nmyöhemmin hänelle löytyi ilmiantaja, joku Zyruljnikov, paenneita\nsotilaita.\n\nAnatoli sai kaikki tiedot sotilaitten oikeusjutusta. Minä kuljin nuo\npäivät kuin jonkinlaisessa horrostilassa. Vasta oli kaksi vuotta\nkulunut siitä kun olin lähtenyt Tartosta vaalittuna ja hoivattuna\noptimistina — lapsena — ja vuoden sisällä olin joutunut kosketuksiin\nelämän kaameimpien kauhujen kanssa sekä Virossa että täällä —\nkosketukseen kuolemankin kanssa. Olin nähnyt rohkeutta ja sankaruutta,\nkärsimyksiä ja valtavaa uskoa elämän uusiin, häikäiseviin arvoihin,\njoista minulla oli vasta hieman aavistusta.\n\nJa kaikesta tästä minä kirjoitin Tönissonille suuressa\navomielisyydessäni. Olin tottunut ripittäytymään hänelle. Eipä\nihmekään, että Tönisson kauhistui mielentilaani ja mielipiteitäni ja\nkoetti ennen kaikkea saada minut Tarttoon, pois Helsingin vaarallisesta\nilmapiiristä.\n\nValtakunnan duumakin oli yrittänyt omaa pientä vallankumoustaan. Heti\nhajoittamisen jälkeen suurin osa sen jäsenistä kokoontui laittomasti\nViipuriin, jossa he antoivat itselleen kohtalokkaaksi koituneen nk.\nViipurin manifestin, protestin laitonta hajoitusta vastaan. Mutta\nsiihen heidän vastarintansa sitten rajoittuikin, ja manifestista herrat\ntuomittiin 3—6 kuukauden vankeusrangaistuksiin. Mutta kuitenkin he\nilman muuta menivät toisen duuman vaaleihin.\n\nMuistaakseni loka- tai marraskuussa Helsinki sai koko kadettipuolueen\nvieraakseen. Puolueen kongressi pidettiin nimittäin Helsingissä,\nUusmaalaisten talolla, ja minä jouduin monen venättä taitavan\nylioppilaan mukana kadettien opastajaksi, kuljettamaan mielenkiintoisia\nvieraita Helsingin nähtävyyksiä katselemassa. Tönisson oli yksi\nkongressin edustajista, ja tunsinhan sitäpaitsi useita herroista vielä\nduumasta käsin, niin että jouduin koko viikon kuulemaan puolueen\nmurheista ja vaiheista.\n\nHeurlinit olivat keväällä muuttaneet Yrjönkadulta Mariankadulle, ja\nminä jouduin asumaan rouva Heurlinin vanhojen ystävätärten, Birckmanin\nneitien luokse Vilhonkadulle, jossa asunnostani muodostui mitä\nomaperäisin keskus. Kadettien kongressin aikana siellä kävi vieraisilla\nsekä entisiä duuman jäseniä — Tönisson itse asui Heurlinillä —\nettä Viaporin kapinan johtajia ja virolaisia sosialidemokraatteja,\njotka siihen aikaan hoitelivat täältä käsin salaisen kirjallisuuden\nlevittämistä Viroon. Ja sitäpaitsi osoitteellani saapui bolshevikkien\nkeskuskomitean lähettämiä salaperäisiä henkilöitä, joista eräs oli —\nParvus.\n\nHuolenpitoni kadeteista aiheutti Anatolin puolelta suurta hilpeyttä\nja purevia ilkeyksiä — huolenpitoni Viaporin kapinallisista herätti\nTönissonissa surua ja huolestumista kohtalostani. Iva ja hilpeys\nsatuttivat enemmän.\n\nMutta minä olin nuori ja kevytmielinen, eikä minulla ollut vuosisatoja\nvanhoja silmiä. Minusta oli hauskaa kulkea päivällisillä ja\nillallisilla, kokouksissa ja teattereissa kadettien kanssa unohtaen\nkaikki Viaporin kauhut, ja leukailla ja valaa kannuja ihmisten kanssa,\njotka olivat siinä mestareita ja suhtautuivat Anatolilta lainaamiini\npoliittisiin ilkeyksiin elegantilla bonhomie'lla — olihan koko heidän\noma nuorisonsa samanlaisia enfant terrible'ja.\n\nKävin Miljukovin kanssa ostoksilla ja selitin hänelle ihastuneena\nSuomen passiivista vastarintaa suositellen sitä myös venäläisille\ntaistelussa tsaaria vastaan. Muistan, että Miljukov katsoi minuun\nsurumielisesti ja sanoi, että sitä varten pitäisi koko kansan olla\nlukutaitoista. Muuten Venäjän suurherrat, vaikka olivatkin kiitollisia\nSuomen vieraanvaraisuudesta, katselivat meidän politiikkaamme kuin\nsuunnilleen pientä maakunnallista separatismia. Kuljetin heitä\nAteneumissa ja loukkaannuin siitä ylimielisyydestä, millä he katselivat\nGallenia, vaikka koko vallankumouksellinen nuoriso tuntikaupalla istui\nihastuneena Lemminkäisen äidin edessä.\n\nMuuten Ateneumissa myytiin silloin juuri Taideyhdistyksen arpoja, ja\nosoittaakseen kiitollisuuttaan Suomelle nuo grand seigneurit ostivat\nkaikki arvat, mitä jäljellä oli, eli suunnilleen puolet koko arpojen\nmäärästä, ja lahjoittivat ne minulle. Olin onnellinen, mutta ei\nyksikään arpa — todella ei ainutkaan! — siitä puoliskosta voittanut\npienintäkään taulua.\n\nPeriaatteen vuoksi en ole koskaan sen jälkeen ostanut minkäänlaista\narpaa voiton tarkoituksessa, enkä ole mitään voittanutkaan.\n\nElämässäni on muutenkin ollut tarpeeksi arpapeliä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy 1906 oli yleensäkin täynnä kaikenlaista rauhattomuutta.\nMahdotonta oli käsittää, että vallankumous oli pysähtynyt moneksi\nvuodeksi ja että taantumus yhä tulisi voimistumaan. Virossa oli\nkaikesta taantumuksesta ja rankaisuretkikunnista huolimatta\nvallankumousliike entisestään kasvanut ja sitä hoidettiin, kuten\njo aikaisemmin olen kuvannut, täältäkin käsin. Venäjällä olivat\nsosialidemokratian ratkaistavana kysymykset puolueen yhtenäisyydestä\nsekä toisen valtakunnanduuman vaaleista, joita ei enää aiottu\nboikottoida. Vilkas maanalainen yhteys Suomen ja Venäjän välillä\njatkui. Karkoitettujen ja pakolaisten tulva ulkomaille kulki suuressa\nmäärin Helsingin kautta. Monet keskuskomitean lähettämät henkilöt\ntulivat minun luokseni osoitettuina.\n\nEräänä aamuna tuli Birckmanin neitien sisäkkö pelästyneenä herättämään\nminut. Oli saapunut eräs venäläinen mies, joka välttämättömästä\nhalusi tavata minua, eikä suostunut tulemaan myöhemmin, eikä lainkaan\nkäsittänyt, mitä likkapaha hänelle puhui, ja siellä hän siis istui\neteisessä ja odotti minua.\n\nOtin hänet sangen korskeasti vastaan kiukkuisena aikaisesta\nherätyksestä. Hän lausui tunnussanansa ja pyysi minua saattamaan hänet\nheti yhteyteen Lauri af Heurlinin tahi Väinö Wuolijoen kanssa. Kysyin\nvielä ylpeämmin, kuka hän sitten oli. Mies hymähti hieman — oli kai\ntottunut tuollaisiin tärkeisiin vallankumouksellisiin tekijöihin — ja\nvastasi lyhyesti: »Parvus». Kertoi sitten karanneensa vankilasta ja\nolevansa matkalla Saksaan.\n\nMinä pienenin tuntuvasti, sillä tiesin hyvin Parvuksen merkityksen\nplechanovilaisena teoreetikkona, ja lupasin järjestää asian heti.\nSoitin Heurlinille.\n\n— Eikö hän halunnut kupin kahvia? Luonnollisesti hän halusi. Neiti\nBirckman lähetti meille kahvit... Kertoisiko hän, minkälaista oli\nollut hänen karkoituspaikassaan? Oliko siellä yksinäistä, mitä hän\nsiellä ajatteli, saiko hän lukea ja kirjoittaa? Kaikkea tuollaista minä\nkyselin, mitä tavallisesti kananpoikanen kysyy.\n\nParvus käveli edestakaisin, vastasi hajamielisesti, kuten\nkananpoikaselle sopiikin vastata, pysähtyi, ryyppäsi kahvia ja käveli\ntaas. Yhtäkkiä hän pysähtyi eteeni, nosti toisella kädellä leukaani ja\nsilitti toisella päätäni ja sanoi: »Tyttölapsi...»\n\nMinä iskin hänen kätensä leualtani ja hypähdin raivostuneena ylös:\n»Kuinka te uskallatte...»\n\n— Sellaista se on, kun sieltä tulee, sanoi hän, eikä edes pyytänyt\nanteeksikaan.\n\nSiunatkoon, kuinka minä vihasin häntä.\n\nLauri Heurlin oli tullut kotiin ja soitti, joten sovin ajasta hänen\nkanssaan ja selitin Parvukselle Heurlinien osoitteen. Sitten hän lähti,\nmutta väitti lähtiessään, että minulla olisi vielä paljon oppimista.\n\nNiinkuin olikin.\n\nEn nähnyt Parvusta koskaan enää, enkä luonnollisesti uskaltanut kertoa\nVäinö Wuolijoelle, miksi en lähtenyt illalliselle hänen ja Parvuksen\nkanssa, puhumattakaan, etten hiiskunut mitään Anatolille, joka ei\nmuutenkaan harrastanut Parvusta.\n\nJoka tapauksessa Parvus sai Väinön passin ja matkusti Saksaan, jossa\nhän sitten monet vuodet oleskeli ja esiintyi Väinö Wuolijoen nimellä\nVorwärtsin piireissä.\n\nMaailmansodan aikana hänestä taisi tulla jonkinlainen välittäjä ja\nviljakauppias Turkin ja Saksan välillä. Joka tapauksessa hän ansaitsi\nmiljoonia, ja kun Väinö v. 1918 kävi Berliinissä, kutsui Parvus hänet\nvieraakseen ja vei hänet kaikenlaisiin vähemmän vakaviin tilaisuuksiin,\nkuten varieteihin, missä hän esiintyi tyttö kummallakin polvellaan. Se\noli hieman liikaa jopa Väinöllekin, jolle olisi riittänyt yksikin.\n\nKuitenkin Väinö käsitti, ettei Parvus ollut unohtanut Venäjän\nvallankumousta, vaan väitti rahoittavansa sitä. Hän katosi\nhuomaamattomasti vallankumouspyörteitten aikana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYritin epätoivoisesti jatkaa opintojani käännöstyön ohella. Luennoilla\nen käynyt muuta kuin silloin tällöin, sillä olin lopultakin viisastunut\nniitten suhteen. Mutta jatkoin historian opinnoitani yliopiston\nkirjastossa, jossa aloin valmistaa laudaturkirjoitustani. Toisella\npuolen pöytää istui Sulo Wuolijoki samanlaisissa puuhissa. Silloin\ntällöin vaihdettiin kirjelappusia kirjaston pyhässä hiljaisuudessa,\nja usein mentiin yhdessä aamiaiselle tai kahville ja palattiin taas\ntyöhön. Olimme siihen saakka olleet vain hyvän päivän tuttuja, ja\ntunsin Väinön paljon paremmin. Mutta yht'äkkiä minä keksin, että Sulo\nkäsittikin kaiken, mitä oli tapahtunut, paremmin kuin hänen vanhempi\nveljensä ja kävi samanlaista kamppailua kuin minäkin yrittäen päästä\nselville asioista ja niitten syistä. Ei ollut Hauhon rusthollistakaan\nhelppoa tulla sosialistiksi. Hän kirjoitti laudaturkirjoituksensa\nGebhardille Hauhon torppareista joutuen siten tutkimaan heidän sangen\nraskaita verojaan ja olojaan ja tuli sitä tietä käsittämään Suomen\nmaataloustyöväen oloja — ja paljon muutakin.\n\nMutta sellainen oli mieliala jopa yliopiston kirjastossakin, että\nlukemisen sijasta minä kirjoittelin runoja ja näytin niitä Sulollekin\ntulkiten niitä suomeksi.\n\nTapasin entisiä suomalaisia tyttöystäviäni enää sangen harvoin. Enhän\nminä voinut ruveta Maija Danielsonille kertomaan Viaporin kapinasta,\nyhtä vähän kuin voin odottaa häneltä ymmärtämystä sen suhteen, mitä\nVirossa tapahtui. Helvi Genetz ja Toini Liljeström sen sijaan pysyivät\nminua lähempänä; me tapasimme silloin tällöin, mutta tunsimme, että\ntiemme pyrkivät eri suuntiin.\n\nKoko elämäni oli menossa sekaisin. Mikään entisistä uskomuksistani ei\nenää pitänyt paikkaansa. Kritiikinhalu kasvoi minussa, mutta perusteet\npuuttuivat. Juureni olivat irtaantuneet Virosta; vanhat jumalat olivat\nkaatuneet, ja uusia olin vasta hakemassa. Ajatukseni häilyivät ja\nhajaantuivat mielialojen mukaan, ja mielialani ailahtelivat sinne\ntänne. Tuntui siltä, että aina olin samaa mieltä viimeisen puhujan\nkanssa. Kun Anatoli ja hänen toverinsa väittelivät sosialismin\nteorioista, puolueen taktiikasta ja sen sisäisistä ristiriidoista,\nistuin suu auki ja käsitin, etten tiennyt mitään ja ymmärsin\nvarsin vähän aavistaen vain, että tuo kaikki oli kovin tärkeätä ja\nselvilleotettavaa. Ja yliopistotyö tuntui niin mitättömältä siihen\nverraten, varsinkin kun en enää tiennyt, mitä varten sitä tein.\n\nKun Tönisson oli Helsingissä, jatkui väittelyni hänen kanssaan\nyhtä ankarana. Arsenaalini oli sentään hieman parantunut. Hän\nkauhistui huomatessaan miten vaaralliseksi asemani oli käynyt\nvallankumouksellisten piirien yhteydessä, ja kutsui minua\nmahdollisimman pian kotiin pelastaakseen minut Anatolin seurasta. Hän\nymmärsi, ettei luvuistani Helsingissä voinut tulla mitään, ja kehoitta\nminua Tartossa kaikessa rauhassa lukemaan kaikkea, mistä tahdoin ottaa\nselvää, sekä sen ohella valmistamaan tenttejäni.\n\nSamaa mieltä oli muuten Anatolikin. Hänkin neuvoi jättämään yliopiston\nkoko kevätkaudeksi ja lähtemään rauhassa lukemaan, ei kuitenkaan\nTarttoon, vaan kotiini Walgaan, luvaten itse ohjata lukujani ja hankkia\nminulle kaikki tarpeelliset kirjat.\n\nAina varovainen lehtori Smirnov ja muutkin ystäväni olivat sitä mieltä,\nettä minulle muutenkin olisi terveellistä hävitä joksikin aikaa\nHelsingistä, koska venäläinen santarmisto alkoi tuntea mielenkiintoa\nmyöskin kaikkia suomalaisia kohtaan, jotka olivat avustaneet\nkapinallisia. Virosta tulvi poliittisia pakolaisia Helsinkiin. Jouduin\nolemaan paljon niitten parissa ja viettämään varsinaista itsenäistä\nylioppilaselämää, kun en enää asunut perheessä, eikä se suinkaan ollut\nomiaan edistämään lukuhaluani. Aikani kului loppumattomiin väittelyihin\npolitiikasta sekä yleensä kannunvalantaan.\n\nKai minun kirjeeni Tönissonille olivat peloittavia, koska hän\nmarraskuun lopulla sähkötti minulle ja kutsui pikaisesti Tarttoon.\n\nYht'äkkiä tein päätökseni ja matkustin.\n\n\n\n\nMINÄ LÄHDEN LUKEMAAN.\n\n\nPietarissa tapasin Anatolin, joka oli iloinen päätöksestäni, mutta\nei ollenkaan iloinen siitä, että aioin jäädä Tarttoon. Sain häneltä\nhirmumäärän kirjoja mukaani ja lupasin lukea.\n\nTartossa jäin asumaan Tönissonin luokse, joka oli muuttanut isoon\ntilavaan taloonsa ja lupasi minulle täyden työrauhan... Se työrauha\nosoittautui kylläkin aivan illusooriseksi, sillä hauskaa oli tavata\nvanhoja tuttuja, ennen kaikkea Kallaksia ja tohtori Luigaa, joka\ndiaboliseen tapaansa suuresti nautti asioitteni ja mielipiteitteni\nkehityksestä. Hän istui iltakaudet luonani, ja samat helsinkiläiset\nväittelyt politiikasta ja sosialismista jatkuivat, vaikkakin eri\ntasolla. Keskustelimme myöskin kirjallisista harrastuksistani.\nHän hyväksyi näytelmäni, mutta teilasi runoni kehoittaen minua\nkirjoittamaan teattereille.\n\nOli suuri nautinto käydä Aino Kallaksen kanssa Wernerillä, tuossa\ntarttolaisessa kahvilassa, jossa on maailman parhaat leivokset ja johon\njo alkoi kokoontua koko kirjallisesti kiinnostunut Tartto sekä kaikki\nTarton juorut. Tosin me harjoitimme siellä omaa spesialiteettiamme,\nnimittäin psykologista juoruilua, mikä on juorutaidon korkein aste\nja luvallinen vain kirjailijoille, mutta juorulta sekin tuoksui.\nTartto oli jo täynnä uusia kasvoja ja vanhat olivat jollakin tavalla\nränsistyneet ja väsyneet, jotenkin avuttomat suurtapahtumien vyöryn\nalla, joka odottamatta oli kulkenut niitten ylitse.\n\nJa yhtäkkiä minä huomasin jotakin aivan odottamatonta. Tartto,\ntuo jumaloitu ja ikävöity Tartto, oli pikkuinen, itsetietoinen,\nprovinsielli nurkkakaupunki nurkkahuveineen, täynnä pikkukaupunkilaisia\nkirjallisia snobbeja, »presiöösejä», pientä kateutta ja ammottavaa\nikävää. Jokainen uusi tulokas oli saalis, joka pyydystettiin,\ntutkittiin ja leikeltiin, nielaistiin vääntynein naamoin, ja sitten\nsulateltiin ja märehdittiin pitkän aikaa.\n\nMikä olikaan muuttanut silmäni niin säälimättömiksi? Näin kaikkea\nsellaista, mistä minulla kouluaikana ei ollut ollut aavistustakaan...\nja minä haukottelin. Mutta pelkkä inertia sai aikaan sen, etten\nkuitenkaan voinut reväistä itseäni irti ympäristöstäni enkä ryhtyä\nsäännölliseen työhön. Oli selvää, että Tartossakin jatkuisi sama\nmieliala, mikä minut oli vallannut Helsingissä. Ja sitten tein\nvihdoinkin rohkean päätöksen, ja ilmoitin Tönissonille mieluummin\nlähteväni kotiin Walgaan ja ryhtyväni siellä vakavasti työhön.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVirokin oli täynnä salaperäistä maanalaista elämää. Vallankumousta\nja sen valmistelua ei päässyt pakoon Tartossakaan. Eräänä iltana\ntuli minua Tönissonin luokse tapaamaan tuntematon mies, joka riisui\nsilmälasinsa ja tekopartansa ja osoittautui A.K.:ksi, Tönissonin\npahimmaksi viholliseksi, jota poliisi haki kuin silmäneulaa.\n\nNiin, A.K. kyllä ansaitsee oman lukunsa Viron synnyttämien originaalien\njoukossa.\n\nKeväällä 1904, kun tulin ylioppilaaksi, tapahtui poikakimnaasissa\ntavaton skandaali. Sen jälkeen kun päästötodistukset oli jaettu,\nalkoivat opettajat onnitella nuoria miehiä. Muiden muassa uskonnon\nopettaja, Hugo Treffnerin veli Cornelius Treffner onnitteli\noppilaitaan, mutta kun hän tarjosi kättään eräälle heistä, A.K.:lle,\nei tämä ottanut hänen kättään vastaan, vaan antoi opettajalleen\nkorvapuustin selittäen yleisen kauhean hämmingin vallitessa, että hän\noli koko kouluajan halunnut rangaista tuota »vanhaa konnaa» siitä, että\ntämä salaa oli työskennellyt vironkielen opetusta, jopa vironkielistä\nuskonnonopetustakin vastaan. Sen vuoksi hän halusi nyt todistaa, miten\nsyvästi hänen oppilaansa halveksivat häntä.\n\nTreffner oli yli 70 vuotta vanha mies, ja vaikeata oli muiden\noppilaitten sulattaa K.:n menettelyä siitä huolimatta, että Treffneriä\ntosiaankin vihattiin. Opettajakunta ei asialle enää mitään voinut,\nsillä K:lla oli päästötodistus jo taskussaan. Asiaa koetettiin kyllä\npainaa villaisella, mutta juttu levisi kuitenkin Tartossa.\n\nK. pääsi yliopistoon ja Viron Ylioppilasyhdistyksen jäseneksi ja\nalkoi heti osoittaa suurta itsenäisyyttä ja energiaa. Samalla hän\ntuli Tönissonin luokse ja haki sanomalehtityötä, ja Tönisson,\njoka piti häntä persoonallisuutena, otti hänet toimitukseen sillä\nseurauksella, että K. alkoi järjestää Postimeehen kirjapainon\ntyöläisten keskuudessa ammattiyhdistystä ja sittemmin lakkoa. Ja\nsamalla selvisikin, että K. oli sosialidemokraatti, vaikka hän sen\nvisusti oli salannut koulutovereiltaan ja ennen kaikkea Tönissonilta.\nTulos oli, että Tönisson, kiihkeän temperamenttinen kun oli, potkaisi\nK:n ulos toimituksesta. Mutta K. oli saman ylioppilasjärjestön jäsen\nkuin Tönissonkin ja vaati tätä kaksintaisteluun lähettäen hänen\nluokseen oikein silinteripäiset sekundantit, joille Tönisson vastasi,\nettä hän kyllä suostuisi siihen kaksintaisteluun sitten, kun K.\nensin olisi saavuttanut hänen ikänsä ja yhteiskunnallisen asemansa.\nSiitä oli tuloksena, että K. ilmoitti ylioppilaskorporatioitten\nkeskusjärjestölle, että Tönisson oli kieltäytynyt kaksintaistelusta,\nmistä syystä tuo keskiaikainen laitos määräsi jäsenilleen boikotin\nTönissonia vastaan. Ja oli tosiaankin saksalaisia parooneja ja\nkaupunginvaltuuston jäseniä, jotka eivät vähään aikaan olleet\nTönissonia tuntevinaan.\n\nK:n vaino Tönissonia kohtaan jatkui Tarton hauskuudeksi pitemmän\naikaa. Hän oli luvannut tavalliseen korporanttien malliin antaa\nTönissonille selkäsaunan ja kulki monet ajat kaduilla ratsupiiska\nkädessä. Mutta kaikkein pahin kohtaus tapahtui maanviljelysnäyttelyn\navajaisissa, tuossa jokavuotisessa Tönissonin paraatissa, jossa hän\nsilinteripäisenä piti suuren poliittisen puheensa. K. oli varustautunut\nsiihen tilaisuuteen sekä silinterillä että ratsupiiskalla ja käveli\narveluttavan lähellä Tönissonia kaikkien niitten kauhistukseksi, jotka\nolivat tilanteesta perillä. Ylioppilaat ryhmittyivät jo puolustamaan\nTönissonia. Silloin sisareni uhrautui pelastaakseen tilanteen. Hän\nyksinkertaisesti lähti K:n luokse, jutteli ystävällisesti hänen\nkanssaan ja kesytti kuin kesyttikin hänet niillä suurilla silmillään,\njoita K. pelkäsi. Tulos oli, että molemmat kaikessa rauhassa poistuivat\nnäyttelyalueelta jonnekin kävelemään yleisön jännittyneenä seuratessa\nnäytelmää... Sieltä täältä kuului yrityksiä kättentaputuksiinkin\nylioppilaitten taholta.\n\nK:n toiminta Alkibiadeksena huipentui vallankumoussyksynä 1905\nTallinnassa, missä hänestä tuli kuuluisa ekspropriaattori, joka\ntakavarikoi rikkailta kauppiailta rahoja vallankumouskomitean nimessä\nja vallankumouksen tarkoituksiin. Luonnollisesti hänen hieman\nradikaalinen toimintansa johti siihen, että hänen oli ruvettava\nammattivallankumoukselliseksi »maan alle». Sellaisena hän sitten\ntoimi Tartossakin 1906 vuoden lopussa, kunnes siirtyi ulkomaille ja\nvähitellen Sveitsiin, jonne jäikin.\n\nMutta sitä ennen hän siis teki tuon odottamattoman vierailun Tönissonin\ntaloon, täysin varmana siitä, ettei Tönisson koskaan antaisi häntä\nilmi eikä poliisin käsiin. Hän oli hyvin pukeutunut, kuten aina, ja\nhänen »pakaasinsa», jota hän minullekin näytti, oli — hammasharja. Sen\nseurassa hän sitten jatkoi hänelle itselleen sangen mielenkiintoista\nseikkailua Tartossa.\n\nVaikka K. jäi Sveitsiin ja kokonaan kotiutui sinne mennen siellä\nrikkaisiin naimisiinkin, ei hän sittenkään häipynyt Viron horisontista.\nVuoden 1917 lopulla, kun lankoni Väinö Wuolijoki yhdessä Suomen\njääkäriliikkeen miesten kanssa palasi Berlinistä, kertoi hän minulle\nTukholmassa terveisiä vanhalta ystävältäni K:lta, jonka oli tavannut\nmeidän aktivistiemme seurassa. Asuin silloin Grand Hotelissa ja lähetin\nK:lle terveisiä kutsuen hänet luokseni käymään.\n\nHän tuli ja oli yhtä salaperäinen kuin aina ennenkin. Minun oli\nhieman kolkkoa tavata häntä, sillä pelkäsin, mitä liittolaisystäväni\nsanoisivat, kun kuulisivat, että tapaan saksalaismielisiä ihmisiä sodan\naikana. Kysyin häneltä muuten aivan avomielisesti, työskentelikö hän\nTukholmassa Saksan asiamiehenä, vai mistä johtui hänen suhteensa meidän\naktivisteihimme. Hän ei vastannut minulle, mutta muutaman päivän päästä\nsain häneltä kirjeen, jossa luki vain, että katsoisin apostoli Paavalin\nsitä ja sitä kirjettä sitä ja sitä paikkaa. Hankin suurella vaivalla\nraamatun ja katsoin: se oli tuo tunnettu värssy: Herra, anna heille\nanteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät...\n\nTein siitä sen johtopäätöksen, minkä hän nähtävästi toivoikin\nminun tekevän. Ja muutaman kuukauden päästä, kun Viron hallituksen\ndelegatio, etunenässä Tönisson ja professori Piip, oli Tukholmassa\nRanskan lähettilään puheilla Viron itsenäisyyden tunnustamisasioissa,\nkutsuttiin sinne tulkiksi ja asiantuntijaksi — K., joka erittäin\nkohteliaasti avusti Tönissonia ja delegatiota ja sangen korrektisti\ntoimi Viron kaitsijana ympärysvaltain lähetystöjen luona.\n\nEn muista kuulleeni, miten sydämelliseksi hänen suhteensa Tönissoniin\nmuodostui.\n\nSen jälkeen on mysteriomies hävinnyt näköpiiristäni, enkä ole kuullut,\nettä hän koskaan olisi käynyt itsenäisessä Virossa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEnkä silloinkaan Tartossa tavannut muita virolaisia\nsosialidemokraatteja. Vanhasta tuttava- ja ystäväpiiristäni oli vaikea\nmurtautua lävitse, ja ne sosialidemokraatit, jotka vielä pari vuotta\nsitten olivat olleet vihollisiani, katselivat minua kai yhäkin hieman\nepäillen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTartto oli vieläkin vanha ja rakas ja läheinen, mutta minä olin\nauttamattomasti »kasvanut ulos» siitä. Vanhoissa taloissa kukoisti\nedelleen spitzwegiläinen idylli ja tuoksui omenille ja laventelille,\nmutta minun uudelle maailmankatsomukselleni nuo tuoksut olivat pelkkää\nmyrkkyä.\n\n\n\n\nKOTINI SEIKKAILUTEILLÄ.\n\n\nEn tiedä perhettä, jossa olisi ollut vähemmän seikkailuhenkeä ja\ntaipumusta seikkailuihin kuin meidän perheessämme. Sekä isäni että\näitini olivat predestinoidut olemaan matkustamatta viittäkymmentä\nvirstaa edemmäksi kotoa ja nukkumaan elämänsä loppuun saakka samoissa\nsängyissä —. Tämän he kyllä tekivätkin kirjaimellisesti, sillä\nkun he muuttivat Virosta Suomeen jättäen koko kodin maailmansodan\njalkoihin, toivat he kuitenkin sänkynsä mukanaan Suomeen meidän lasten\nkauhistukseksi, sillä nuo jykevät, kotimetsän tammesta rakennetut\nlaitokset eivät mitenkään sopineet helsinkiläisiin makuuhuoneisiin.\n\nIsäni oli suoranainen pedantti ympäristönsä järjestykseen nähden\nja piti perhetavoista ja traditioista viimeiseen saakka kiinni, ja\nsittenkin hänen perheensä joutui tuuliajolle ja hän sekä äitini saivat\nlastensa vuoksi jättää kotimaansa elämänsä loppuvuosiksi. Niinkin\nsaattaa käydä pienessä maassa, joka on sijoittautunut suuren maailman\nvaltaväylille.\n\nEniten seikkailuhalua koko perheessämme olen sittenkin osoittanut minä,\njoka en koskaan ole välinpitämättömänä saattanut kuunnella junan tahi\nlaivan vihellyspilliä. Yhdeksänvuotiaana karkasin ensimmäisen kerran\nkoulupensionaatista lähteäkseni jalkaisin kotiin maalle, koska en\nhalunnut olla ikävien tyttöjen seurassa, jotka vain puhuivat pojista\nja lauloivat erästä inhoittavaa, tähänkään saakka unohtumatonta\npiirileikkilaulua:\n\n    Cori, dori, du, mein Herzchen,\n    Dick erwarte ich mit Schmerzen...\n\nPäätin, että lähtisin pois, kotiin, ja lähdinkin, kunnes viiden\nvirstan päästä kaupungista pensionaatin »Tante Julia» minut löysi\nja toimitti ajurilla kaupunkiin. Ja olihan sitäpaitsi vielä muita\npienempiä escapadeja, mutta seikkailuni eivät yleensä olleet\nvaarallisia. Sisareni luvaton karkaaminen Tartosta Moskovaan oli jo\nhuomattavampi yritys. Mutta että pappamme, jonka matkarahat mamma aina\nvaatimattomilla Riian matkoillakin kiinnitteli hakaneulalla takin\nvuoriin, että pappa, jolle jokainen pienempikin matka puhumattakaan\nhänen Suomessa käynnistään oli suuri elämys, lähti seikkailemaan\nUraaliin, oli jo aikamoinen ennätys perheessämme!\n\nEräs papan hyvä ystävä, insinööri, oli rakentamassa Vologdan-Uraalin\nrautatietä, joka oli Venäjän oikea kultarata siinä mielessä, että\nsiellä urakoitsijat leikkasivat kultaa ja että sen rakennustöissä\nvallitsi tavaton lahjomissysteemi. Kaikenlaiset suuriruhtinaat ja\nylimykset olivat intressoituina sen rakentamisessa, kuten myöskin\naikoinaan Siperian radan rakennuksessa. Insinööri oli saanut papan\npäähän, että hänen pitäisi ottaa mukaansa kaikki mahdollinen pääoma ja\ntulla sinne urakoitsijaksi hänen alaiselleen rautatiejaksolle. Samaten\npiti papan ottaa omiin nimiinsä huolehdittavakseen myöskin insinöörin\noma pääoma, sanalla sanoen ottaa edullisia urakoita omiin nimiinsä ja\nantaa aliurakoitsijain, pikkumiesten, tehdä koko työ. Ja siinä piti\nansaittaman miljoonia.\n\nPapalle itselleen oli koko ajatus mahdollisimman vieras, mutta silloin\nalkoivat mamman unennäöt kaupungin keskuksessa olevasta suuresta\ntalosta, jossa oli monen hehtaarin laajuinen vanha puutarha — mamman\nalituisen ihailun esine — ja joka juuri oli myytävänä. Ja sitäpaitsi\nmamman kuvitelmat ulkomaan yliopistoista tyttärilleen saattoivat kai\npapan uskomaan, että hän voisi onnistua siinä, missä muutkin tyhmät\nkapitalistit, jotka asiaa tuntemattomina sijoittelivat rahojaan. Ja\nniinpä pappa muutti rahaksi mitä voi omaisuudestaan, vieläpä äitini\nperintöosuudenkin, ja lähti matkalle Uraaliin, pääpakaasina Kantin\n»Kritik der reinen Vernunft» ja monet nidokset Schopenhaueria.\n\nMe vanhemmat tyttäret olimme syntisen iloisia siitä, että papparaukka\nkerrankin pääsi mamman huolenpidosta ja holhouksesta ja sai\noikean loman perhe-elämästä. Hän saapui siis Uraaliin, johonkin\nTsheljabinskin puolelle. Hän ei ollut koskaan nähnyt ratarakennusta\nmuuta kuin junavaununikkunasta, mutta insinööriystävä väitti,\nettei hänen tarvinnutkaan nähdä, ei edes omien ratavallien tekoa.\nPappa sijoitettiin mukavaan vogulin tai votjakin taloon, missä hän\nKantin höysteeksi heti rupesi tutkimaan suomen suvun murteita.\nJa hänen nimissään insinööri järjesti urakan suururakoitsijalta\nsekä pikku-urakoitsijoita sitä täyttämään, niin että pappa tyhmänä\nkapitalistina tuli kulkulaitosministeriön suururakoitsijan ja pienten\ntyöntekijäurakoitsijain välikädeksi, ja hänen tehtävänään olisi pitänyt\nolla pelkkä rahan kokoon kääriminen. Sen sijaan kävi vallan toisin.\nSuururakoitsija oli juutalainen, eikä hän ollut ajoissa lahjonut\ntarpeeksi asianomaisia suurruhtinaita ja virkamiehiä. Nämä rupesivat\nsiksi kostamaan, eivätkä hyväksyneet yhtään ratavallia ja leikkausta,\njotka alaurakoitsijat papan nimessä suorittivat, ja tulos oli, että\npappa hävisi jotensakin kaikki, mitä hän töihin oli pannut, eikä\ninsinööri voinutkaan auttaa pappaa, vaan hävisi itsekin kaikki rahansa.\nJa näin pappani palasi viiden kuukauden seikkailun jälkeen kotiin —\nminus omaisuus — sekä todellinen että tuo mielikuvituksen tuote — ja\nmeillä oli tavaton tekeminen lohduttaessamme häntä. Mammakin suhtautui\nasiaan vallan suurenmoisesti, niin että me melkein saimme uskotelluksi\npapalle, että olimme iloisia ja onnellisia, koska hän oli hävinnyt\nkaikki perheen rahat.\n\nTosin ennen kaikkea yritettiin unohtaa koko ikävä tapahtuma ja\nerinomaisesti pappakin siinä onnistui, sillä sangen harvoin hän\nseuraavina vuosina teki viittauksia aikaan, jolloin »minä kävin\nUraalissa». Ja kun Suomessa tuli aika, jolloin Suur-Suomen asianajajat\nalkoivat hahmotella rajoja Uraaliin, niin pappa innostui kovasti ja\nkertoi niistä Suomen sukulaisista, joita hän oli Uraalissa tavannut,\nmutta lisäsi siihen hieman hymähtäen, ettei Uraaliin ollut hyvä mennä.\n\nPapan Uraalin-matka ja sen tulokset selvittivät sisarelleni ja minulle,\nettä sisariemme ja veljemme koulutus taitaisi suurin piirtein jäädä\nmeidän vanhempien lasten tehtäväksi, ja sen vuoksi Salme-sisareni, joka\nsyksyllä 1906 lähti Moskovan yliopistoon — hyvässä toivossa elättää\nitseään siellä saksan- ja ranskankielen tunneilla, mikä hänelle myöskin\nerinomaisesti onnistui — päätti ottaa 12-vuotiaan Mimmi-sisaremme\nmukanaan Moskovaan ja sijoittaa hänet samaan kouluun, jossa itsekin\noli lukenut ja jonka johtajatar oli ruvennut hänestä pitämään huolta\nhankkien hänelle enimmät oppilaat. Ja niinpä tyttö pääsi Moskovan\nhienoimpaan kouluun ja sijoittautui Salme-sisareni kanssa asumaan\nerääseen tyypilliseen ylioppilaskotiin.\n\nSisareni joutui piankin mukaan Moskovan ylioppilaitten\nvallankumouspuuhiin. Talossa oli salainen kirjapaino; lentolehtisiä\npainettiin ja levitettiin kaiken muun työn ohella.\n\nTaloon tuli kotitarkastus ja santarmit hääräsivät kaikkialla, muun\nmuassa myöskin sisarieni huoneessa. Sisareni antoi minulle siitä\naikoinaan seuraavan kuvauksen.\n\nKun santarmit tulivat sisään, olivat molemmat tytöt lukemassa\nläksyjään... Koska kotitarkastukset Venäjällä kuuluivat siihen aikaan\npäiväjärjestykseen, ei siitä erikoisesti välitetty, välitettiinpä\nvähemmänkin kuin todella olisi pitänyt. Sillä aikaa kun iso sisko\nselvitteli asioitaan santarmeille ja ne kiipeilivät kaappien päällä ja\nryömivät sänkyjen alla, istui pikkutyttö lukemassa pöydän vieressä.\nMutta kun pöytääkin ruvettiin tarkastamaan, hän siirtyi istumaan\nkeskelle lattiaa, tukki korvansa sormillaan ja luki ääneen: »Kun\nCaesar palasi valloitusretkiltään, oli Brutus jo ryhtynyt järjestämään\nkapinaa häntä vastaan...» Santarmit kuuntelivat raivoissaan, ja näkyi,\nmiten mielellään he olisivat potkaisseet tuota lasta. Mutta ovi oli\nauki, ja kynnyksen takana seisoi kymmeniä ylioppilaita, jotka kaikki\njännittyneinä seurasivat tilannetta.\n\nSantarmit virnistivät ja kopeloivat seiniä ja pöytälaatikolta. Lapsi\nluki läksyään aivan tiedottomana kaikesta vaarasta... »Caesar, Marcus\nAntonius, Brutus...» Ja santarmitkin kai tunsivat, että jos he olisivat\ntehneet pienimmänkin liikkeen saadakseen lapsen jaloistaan pois, olisi\njotain räjähtänyt noissa ihmisissä ovella, ja seuraukset olisivat\nolleet kauheat. Sisareni kertoi, että hän hyytyi pelosta, niin mieletön\noli viha ovella seisovien poikien silmissä.\n\nEi tapahtunut mitään sillä kertaa, mutta muista huoneista löytyi\ntarpeeksi sellaista aineistoa, että koko puulaaki näki parhaaksi\nhajota ja häipyä pitkin Venäjää, hakemaan terveellisempää ilmanalaa.\nEräs yliopiston professori, sisareni opettaja, joka tunsi tilanteen,\nneuvoi häntä vapaaehtoisesti ajoissa siirtymään Siperiaan ja hankki\nhänelle Verhneudinskin vuoriteollisuuskaupunkiin erinomaisen paikan\nerään miljonäärin taloon opettajattareksi. Sisareni päätti keskeyttää\nopintonsa muutamaksi vuodeksi ja siirtyä sinne sekä kouluttaa\npikkutyttöä Moskovassa.\n\nSisareni siirtyi siis Siperiaan, toisen jäädessä Moskovaan, ja veljeni\noli koulussa Pihkovassa, niin että ainoastaan nuorin meistä jäi Walgaan\nvanhempien luokse. Täten oli koko pesämme melkein hajallaan papan\nmatkustaessa Uraaliin.\n\nIsäni oli kuitenkin jo jouluna taas kotona Uraalin-haavojaan\nnuoleksimassa, ja sinne siis saavuin minäkin rauhan satamaan viettämään\nelämäni työteliäimpiä kuukausia.\n\n\n\n\nMAAILMANKATSOMUSTA HANKKIMASSA.\n\n\nTalomme sijaitsi kadun kulmassa avonaisella paikalla, vastapäätä Walgan\nmaaseutuseurakunnan vanhaa Luken kirkkoa, jonka harmaanvihertävä torni\nmuistutti hieman Pisan vinoa tornia. Huoneeni ikkunat antoivat kadulle,\njolla ei juuri koskaan kukaan kulkenut, paitsi maitorattaat aamuisin\nja joskus jokin rämisevä ajuri junan tultua. Pikkupoikien lumisota\noli tapaus, jota säestivät vanhat varikset ja harakat kirkon katolta.\nHarakat olivat asuneet siellä muinoisista ajoista saakka ja lentelivät\nsurkeasti itkien raunioilla, kun kirkko eräänä yönä paloi.\n\nHuoneessani oli vain vanhaa, rumaa kalustoa, joka oli hankittu\nhätäisesti sen jälkeen kun kotimme oli palanut. Kirjoituspöydälläni oli\nplakaatti, johon olin tekstannut itselleni, kumma kyllä, imperialisti\nKiplingin sotamieslaulun sanat:\n\n    .......\n    all along of dirtiness,\n    all along of mess...\n    all along of doing things\n    rather more or less\n    .......\n    mind you keep your rifle _just so_.\n\n(Minulla on aina ollut sydämessäni heikko kohta Kiplingin suhteen\nkaikkien vapaamielisten ja radikaalien englantilaisten ystävieni\nkauhuksi, puhumattakaan intialaisesta lankomiehestäni...)\n\nOlin päättänyt, etten enää tekisi työtä »more or less», vaan\nperusteellisesti, »just so», enkä siis olisi »pakana pimeydessä».\n\nAnatoli oli opettanut minulle, miten vankiloissa luettiin ja\ntehtiin työtä lyijykynän ja muistivihon avulla, ja miten siellä\nsystemaattisesti hoidettiin terveyttä tulevaisuuden varalle —\nkaikesta huolimatta. Ne olivat perusteellisia sivistyksen voimaan ja\nvelvollisuuteen uskojia nuo senaikaiset vankiloissa istujat, eikä ole\nihmekään, että he sittemmin tieteellisesti yrittivät soveltaa uutta\ntalousjärjestelmää maailmassa. Bernard Shaw on sanonut, että Moskovasta\nkäsin ovat taloustiedemiehet ensimmäisen kerran maailman historiassa\nsaaneet tilaisuuden hallita maailmaa. Ja vielä Teheranin konferenssin\naikana hän näkyy surkutelleen, miten Churchill, joka on 18. vuosisata,\nja Roosevelt, joka on pyhäkoulun opettaja, voisivat pärjätä tiedemies\nStalinin kanssa...\n\nAnatolin opetukset ovat olleet minulle suureksi hyödyksi nytkin,\nlähes 60-vuotiaana vankilassa ollessani, ja suureksi avuksi ne olivat\nminulle siihenkin aikaan Walgassa, jossa isäni sanojen mukaan järjestin\nitselleni vapaaehtoisen vankilan kotonani.\n\nKieltäydyin ehdottomasti kaikesta seurustelusta Walgassa, vältin\nkaikki juhlat ja muut julkiset tilaisuudet, minkä johdosta sain\nlakkaamattomasti kamppailla äitini kanssa. Mutta — ja se oli hänestä\npahinta — vältin myöskin hänen kahvikestinsä ja kahvitätinsä... tosin\nvarastaen itselleni kaikki kaakkujen ja safranirinkilöitten tähteet.\nEttä ylioppilastytär, josta niin paljon puhuttiin, oli kotona ja ettei\nhäntä ollenkaan saanut näyttää uteliaille ystävättärille... ja ne\njutut, joita siitä nousi... Minun oli suorastaan pakko joskus kävellä\npääkadulla todistaakseni vartaloni häiriintymätöntä solakkuutta ja\nhelpoittaakseni mammaraukan elämää. Kun muutenkin opiskeli poikien\nkanssa yhdessä sellaisessa epäilyttävässä laitoksessa kuin yliopisto!\n\nMamman haikea paheksuminen olisi suorastaan voinut käydä\ntraagilliseksi, ellei hän olisi huomannut, että tosiaankin olin\nvakavasti työssä, ja ellei se olisi imponoinut häneen. Nousin aamuisin\nkello 7, juoksin kävelemään lumiseen maailmaan aina metsään saakka ja\ntulin sitten vasta kahville. Enimmäkseen söin huoneessani, kirjojeni\nääressä. Iltapäivisin kävin kovalla kävelyllä asemalla saakka ja toin\ntuoreita Pietarin lehtiä.\n\nOlin järjestänyt päiväni tarkkaan. Yliopistoaineista luin yleistä\nhistoriaa ja latinaa. Mutta pääaineeni oli marxismi, historiallinen\nmaterialismi, kansantalous.\n\nAnatoli lähetti minulle paljon sitä koskevaa kirjallisuutta, Tönisson\ntaas marxismin kritiikkiä, Davidia, Bernsteiniä ja muita. Olin\nluvannut hänelle, että lukisin kaikkea kritiikkiäkin, ja sen tein.\nTuloksena oli, että saavutin vakavasti historialliselle materialismille\nperustuvan maailmankatsomuksen, joka minulla on säilynyt kautta aikojen\nja ajan myrskyjen.\n\nLukuni aloitin siis klassillisen venäläisen vankilaohjelman mukaisesti\nKautskyn taloudellisista opeista ja historian kirjoista. Samalla\nluin Bebeliä ja Lassallea. Ja sitten siirryin Marxin historiallisiin\nteoksiin. Venäläisen Shelesnovin »Poliittinen ekonomia» oli myöskin\nperusteoksia, jonka jälkeen luin Bogdanovin »Historiallisen\nmaterialismin», ja sitten seurasi Engelsin kuolematon Anti-Dühring,\nhistoriallisen materialismin perusraamattu.\n\nAvenarius ja Mach olivat siihen aikaan kovin muodissa uuden marxilaisen\ntietoteorian luojain keskuudessa. Marxin »hieman vanhentuneita»\nluonnontieteellisiä premissejä yritettiin korjailla Machilla, mutta\nMach oli raskasta lukemista. Minulla ei ollut siihen filosofian\nluomia edellytyksiä, eikä siinä rytäkässä liioin ollut aikaa ruveta\nniitä hankkimaan. Vasta kevätpuolella olin valmis aloittamaan Marxin\n»Kapitaalin» ensimmäistä osaa, jonka luin, enkä sen edemmäksi ole\nkoskaan päässytkään, sillä elämä tuli väliin, Samalla huomasin\nmatemaattisten tietojeni riittämättömyyden ja ensimmäisen kerran\nelämässäni kaduin, etten ollut ottanut matematiikkaa enkä eksaktisia\ntieteitä yleensäkään vakavalta kannalta.\n\nJa sen ohella ahmin kaikkea sitä uutta ja valtavaa, mitä venäläinen\nkirjallisuus ja aikakauslehdet siihen aikaan tarjosivat. Jokainen\nuusi ajatus ja ilmiö Euroopassa sai silloin aikaan aina ensimmäisen\nja voimakkaimman vastakaiun Venäjän aikakaus- ja sanomalehdistössä,\njoka eli vallankumouksellista nousukauttaan lukemattomien mitä\nkiintoisimpien uusien julkaisujen syntyessä. Sitä paitsi ilmestyi\nsiihen aikaan skandinaavialainen, englantilainen, saksalainen ja\nranskalainen uudempi kirjallisuus melkein samanaikaisesti alkuteosten\nkanssa venäjänkielisinä käännöksinä, ja mikä tärkeintä, tavattoman\nhalpoina julkaisuina. Esimerkiksi Hamsunin teokset, jotka alkukielellä\nja skandinaavisina käännöksinä maksoivat silloin useita markkoja,\nvoitiin ostaa venäläisinä käännöksinä Universalin (venäläisen\nReclam-yhtiön) julkaisuina muutamalla kopeekalla. Siitä johtui,\nettä esimerkiksi kaikki Hamsunin ja Björnsoninkin uudemmat teokset,\npuhumattakaan Verhaerenistä ja Maeterlinckistä, olen lukenut venäjäksi\nostaen ne itselleni heti niitten ilmestyttyä.\n\nEikä vain kaunokirjallisuus, vaan kaikki maailman kirjallisuuden\nperusteokset olivat halvimmat ostaa venäjäksi, kun ei pitänyt väliä\nkirjan ulkoasusta, ja sillähän luonnollisesti ei ollut väliä köyhälle\nylioppilaalle, jolle oli suunnaton ilo saada itselleen halvalla kaikki\nuneksimansa kirjat. Universal-julkaisuja levitettiin Venäjällä satoihin\ntuhansiin nousevina painoksina ja oli ymmärrettävää, että ne tulivat\nkovin halvoiksi, halvemmiksi kuin vastaavat leipzigiläiset halvat\njulkaisut, puhumattakaan siitä, ettei Reclam koskaan kyennyt hankkimaan\naivan viimeisiä eurooppalaisten kirjailijain teoksia. Sitä paitsi\ntekijänoikeuskaan ei Venäjällä eurooppalaisiin kirjailijoihin nähden\nollut tarpeeksi suojattu, joten kustannusliikkeet taisivat painattaa\nomalla kielellä kaiken, minkä käsiinsä saivat.\n\nSitten isot aikakauslehdet, joitten varsinaisena kotimaana Venäjä aina\non ollut, ennen kaikkea Gorkin julkaisema »Snanie» ja sen yhteydessä\nolevat lehdet, julkaisivat Venäjän kirjailijain uusia teoksia, niin\nettä niitäkin saatiin verrattoman halvalla. Ja koko Venäjän nuoriso\nluki ja ahmi siihen aikaan kaikkea, mitä käsiinsä sai.\n\nJa minulle oli tämä kaikki autuutta. Kaikkea sitä Euroopan\nkirjallisuutta, jota Tartossa oli kädestä käteen suurella vaivalla\npyydystetty, sai yhtäkkiä niellä miten paljon hyvänsä... eivätkä päivät\nenää riittäneet, vaan alkoivat taas nuo öisetkin lukuorgiat. Kaiken\nvakavan lukemisen keskitin kuitenkin luonnollisesti päiväiseen aikaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlen vieläkin säilyttänyt tuon köyhän ylioppilaan mentaliteetin\nkirjoihin nähden. Ostan mielelläni nidottuja kirjoja, jos voin yhden\nsidotun hinnalla saada kaksi nidottua, vaikkakin kateudella katselen\ntoisten ihmisten kauniisti sidottuja volyymeja ja mielelläni omistaisin\nsellaisia. Ja tämä siitä huolimatta, että monet kerrat olen joutunut\nuudestaan hankkimaan rikki menneiden ja repaleisten volyymien tilalle\nuudet ja että olisi ollut varaa kustantaa itselleni kauniitakin\nsidoksia. On oikein helpotus, että englantilaisia ja amerikkalaisia\nkirjoja hankkiessa ei ole tuota pulmaa, koska ne enimmäkseen ovat\nkauniisti sidottuja ja halvatkin sarjat niin lujissa kansissa, etteivät\nheti hajoa.\n\nMinun kirjastoni on senvuoksi täynnä rumia, nidottuja kirjoja, ja se\non yleensäkin hieman omituinen laitos. Siinä ei nimittäin normaalin\nkirjastoihmisen silmillä katsottuna ole minkäänlaista järjestystä.\nEräs kirjastomies tutki sitä kerran tuntikaupalla ja kysyi sitten\nepätoivoisena, mitä systeemiä minun valtavassa kirjastossani oikein oli\nkäytetty. Hän oli nähnyt jos jonkinlaisia kotikirjastojen järjestelyjä:\naineen mukaan, kielen mukaan, jopa koon ja kirjojen värinkin mukaan,\nmutta hassuimmatkaan olettamukset eivät pystyneet ratkaisemaan minun\nmetodiani, kirjastossani kun viihtyy Spencer sianhoidon vieressä\nja sahauskaavakkeet ja Montesquieu Virginia Woolfin lähimmässä\nnaapuruudessa. Koetin vakuuttaa hänelle, että siinäkin oli olemassa\n»metod i galenskapet», nimittäin jotakin, mitä tyttäreni ja minä\nkutsumme kirjaston seikkailumetodiksi.\n\nJos me haemme kirjastostamme jotakin kirjaa; merkitsee se heti\nseikkailua kirjamaailmassa. Siitä suloisesta kirjojen sekamelskasta\nme harvoin löydämme teosta, jota haemme, mutta sillä välin olemme\nkeksineet paljon muuta mielenkiintoista luettavaa, joko jotakin uutta,\ntai vanhan hyvän ystävän, ja kaikki se vaiva, mikä meiltä siis kuluu\nkirjan hakemiseen, tulee täysin palkituksi niillä odottamattomilla\nlöydöillä.\n\n— Entäs, jos ette millään hakemisella löydä sitä tarvitsemaanne kirjaa?\n\n— Sitten se ostetaan uudestaan, — ja siinä on selitys, miksi meillä on\nniin monesta kirjasta useita kappaleita. Ja ainahan sen liikakappaleen\nvoi joskus lainata niille, jotka eivät koskaan palauta kirjoja.\nMitä kirjojen lainaamiseen tulee, niin minusta aina tuntuu hieman\nihmeelliseltä, että joku palauttaa minulle lainaamansa kirjan, jos\nnimittäin minä sen kirjan jo olen lukenut. Mutta auta armias, jos en\nsaa takaisin jotakin lukematta jäänyttä kirjaa tyttäreltäni, jolla on\ntapana asettaa sellaisiakin johonkin hyllyilleni! Sillä luonnollisesti\nemme niitä sieltä löydä ennen kuin taas joskus sattumalta,\nseikkailuretkillämme.\n\nAnti-Dühringistä muodostui minulle, kuten koko silloiselle\nsosialistiselle nuorisolle (ja tuskin vain silloiselle!) kirjojen kirja.\n\nHistoriallinen materialismi kohotti ennen kaikkea ihmisen\nitsetietoisuutta ja ylpeyttä, teki hänet maailman todelliseksi\nhallitsijaksi, osoittaen maailman kehityksen lait, joita ihminen kykeni\nhallitsemaan ja ohjaamaan tieteen ja objektiivisen totuuden avulla,\nsen sijaan että metafysiikka mystillisillä »Ding an sich»-ideoilla ja\n»ikuisilla totuuksilla», joihin järkemme ei pystynyt, teki maailmasta\nikuisten kiertokulkujen sekamelskan, missä mylläkässä ihminen painui\nsattumain hallittavaksi, eristetyksi ja juurettomaksi olioksi.\n\nDialektiikka... tuo vapauttava yhteiskunnan kehitysoppi... Mikä onni\noli yhtäkkiä nähdä, ettei mikään toistu eikä kulje kehässä, vaan että\nkaikki kehittyy, että maailma ja elämä menee eteenpäin. Käsittää, että\nkaikilla ilmiöillä on menneisyytensä ja tulevaisuutensa, ettei ole\nikuisia totuuksia eikä jumalia, ei ikuisia oikeuksia eikä moraaleja.\nEttä luonnon ilmiöt ovat toisistaan riippuvaa kokonaisuutta, ettei ole\nerillisiä, tutkimattomia, järjen yläpuolella olevia ilmiöitä, vaan\nyksinomaan toisistaan riippuvia ja toisiaan määrääviä ja ihmisjärjen\nkerran saavutettavia. Kaikki muuttuu, liikkuu, kehittyy, kvantiteetti\nmuuttuu kvaliteetiksi.\n\nDialektiikka opetti, että kaikissa ilmiöissä käy kamppailu vanhan ja\nuuden, katoavan ja kehittyvän, kuolevan ja syntyvän välillä. Ja se\nkamppailu muodostaa kehitysprosessin, kvantitatiivisten muutosten\näkkinäisen kehityksen kvalitatiiviseksi.\n\nSiis on mahdollista olla mukana elämää kehittämässä, asettua\nauttamaan yhteiskunnan kehitystä, seuraamalla yhteiskuntakerrostumia,\njotka luovat tulevaisuutta, katsovat eteen- eivätkä taaksepäin, ja\nauttavat ihmiskunnan kehitystä eteenpäin maailman kaikkien ilmiöitten\nhallitsijaksi, sattuman ja kuoleman käskijäksi.\n\nMikä valtava oppi nuorelle ihmiselle, kuinka ylpeäksi tulikaan, kun\nalkoi ymmärtää, ettei maailmassa ole salaperäisiä, käsittämättömiä\nhirmuasioita, kuten kuolema ja »Ding an sich», vaan yksinomaan asioita,\njoille ei vielä ole ennätetty tai kyetty löytämään selityksiä... ettei\nole kysymyksiä ilman vastauksia, vaan ainoastaan kysymyksiä, joihin\ntiede ei vielä ole ennättänyt antaa vastausta eikä ratkaisua.\n\nJa kuinka sitten tunsi itsensä viisaammaksi kaikkia professoreita,\njotka vielä olivat metafysiikan noitauskonnon pauloissa ja\npeloittelivat meitä skolastiikallaan... ja kaikilla niillä »ikuisilla\noikeuksillaan», jotka muka määräilivät ihmiskunnan kehitystä\nyhteiskunnallisen järjestelmän muutoksien asemesta.\n\nEngels opetti meille, että luonto on objektiivinen realiteetti, joka\non olemassa tietoisuuden ulkopuolella ja siitä riippumatta, että aine\non primäärinen ja tietoisuuden lähde, — se on materialistinen käsitys\nluonnosta.\n\nJa ajattelu on aineen tuote, eli kuten Marx sanoo, ajatusta ei voida\nerottaa aineesta, joka ajattelee. Siis aine, joka on objektiivinen\nrealiteetti ja jota voidaan tutkia, määrää ajattelun. Tutkimalla\nainetta, aineellista elämää ja sen muotoja, yhteiskunnallista elämää,\ntuotantomuotoja, tuotannon suhteita ja niitten kehityksen lakeja\nvoidaan tieteellisesti tutkia ihmiskunnan ajatusmaailmaa, ihmiskunnan\nhistoriaa. Siten historia ei ole enää sattuman leikkiä, vaan se seuraa\nkehityksen lakeja, jotka voidaan objektiivisesti määritellä, ja niinpä\nhistoriastakin on tullut tiede.\n\nIhmiskunnan talousprosessi määrää kaiken ajattelun ja ideologian;\nerilainen talousjärjestelmä on luonut erilaisen ideologian, eri\njumalat. Tutkimalla talousjärjestelmää voi siis päästä selville\nideologioista.\n\nPaljon jäi uskon varaan, paljon jäi epätäydelliseksi ja\nyltiömieliseksi, mutta joka tapauksessa minä, nuori talonpojista\npolveutunut ylioppilas, luonnostani pikkuporvari, pääsin marxilaisen\ntieteellisen maailmankatsomuksen omistajaksi, eikä sitä ole mikään\nmaailmassa kyennyt minulta viemään, vaikka se on elämän varrella\nyhdessä ja toisessa suhteessa muuttunut ja täydellistynyt ja vaikka\nse olosuhteitten vaikutuksesta ja aikamme sosiaalidemokratian liian\nmukavan ja mekaanisen näkemyksen vuoksi ei ole tarpeeksi vaikuttanut\nelämääni.\n\nOli niin mukavaa uskoa siihen aikaan, jolloin kapitalistinen\njärjestelmä joka tapauksessa tulisi luhistumaan, vaikkei puolue siihen\nerikoisesti pyrkisikään vaikuttamaan vaarallisten vallankumousten\nja senlaatuisten katastrofien avulla, vaan odottaisi kiltisti\nhiljaisuudessa kapitalistisen järjestelmän kvalitatiivista muuttumista.\nJa samalla me, puolueen viisaat johtohenkilöt, nauttisimme vielä\nkapitalistisen järjestelmän meille suomia etuja palkkojen ja paikkojen\nmuodossa, tai kuten minä, kaupan, teollisuuden ja maanviljelyksen\nalalla!!!\n\nOhohoh... Tarvittiin pari maailmansotaa ennen kuin tämä kaikki selvisi\nminulle ja monelle muulle.\n\nToisen duuman vaalit olivat käynnissä. Bolshevikit olivat julistaneet\nboikotin noita vaaleja vastaan, mitä he kyllä myöhemmin ovat katuneet.\nAnatolin toiminta oli siirtynyt Suomesta Pietariin ja Baltian maihin,\njossa hän sotilaskomitean tehtävien ohella hoiti kai vaalien boikottia.\nWalgan kautta kulkivat kaikki Itämerenmaitten väylät, ja niin A.\npoikkesi usein meille Walgaan, pitäen kotiani hieman kuin päämajanaan\nisäni ollessa täysin selvillä hänen toiminnastaan ja valmiina\nauttamaan, ei tietenkään mielellään, mutta koska hänen lapsensa kerran\nolivat sen toiminnan hyväksyneet ja sitä auttaneet. Ja olihan Venäjän\nvallankumous Viron ainoa toivo.\n\nEmme milloinkaan tienneet, saapuisiko Anatoli silloin, kun hän oli\nilmoittanut tulevansa, vai olisiko hänet matkalla vangittu tai jotain\nmuuta tapahtunut. Äitini ja isäni oppivat pitämään hänestä, ja heille\ntuotti tavatonta kidutusta hänen elämänsä toivoton epävarmuus,\nhuolimatta siitä, että A. aina oli mitä iloisimmalla tuulella ja täynnä\ntulevaisuudentoiveita.\n\nAnatolin vallankumouksellisen elämän epävarmuus ja ainainen pelko hänen\npuolestaan lepäsivät synkkänä varjona koko kotimme yllä.\n\nMahdotonta oli olla pitämättä hänestä. Äitini ja isäni kiintyivät\nhäneen siinä määrin, että Anatoli ja hänen kohtalonsa muodostui heidän\nainaiseksi salaiseksi puheenaiheekseen. Äitini itki Anatolin äidin\npuolesta, ja vaikka A. mitä iloisimmin selitti, miten hänen äitinsä\nhyväksyy hänen toimintansa ja uskoo Venäjän kansan puolesta Venäjän\ntulevaisuuteen eikä pelkää hänen joutumistaan vankilaan, ei mikään\nauttanut. Ja lopputulos oli, että sekä äitini että isäni olisivat\nAnatolin puolesta tehneet mitä tahansa, vaikka he minua toruivat\nvaarallisista tuttavuuksistani.\n\nAnatolin koko olemus oli luonnollisesti yllättävä meidän\npikkuporvarilliselle mielenlaadullemme. Hänen ainainen iloisuutensa\nja hyvä tuulensa ja vääjäämätön elämänuskonsa kaikista vaaroista ja\nkauhuista huolimatta, hänen suunnaton velvollisuudentuntonsa, joka\nsaattoi hänet kulkemaan vaarallisia teitään puolueensa määräysten\nmukaan, siitä huolimatta että hänen terveytensä oli huono ja hän olisi\nollut levon tarpeessa, saattoi meidät kaikki palvomaan häntä. Joka\nkerta kun hän lähti, itki äitini epätietoisuudesta, näkikö hän tuon\nihmisen viimeisen kerran. Mikä tuska mahtoikaan olla äidilleni, kun\nhän ei saanut kertoa Anatolista yhdellekään ystävättärelleen, vaikka\nolisi ollut niin paljon puhumista... tulos oli, että pappa ja mamma\nkeskustelivat yhdessä pitkin päivää kuin mitkäkin salaliittolaiset,\nja ainakin äiti olisi ollut itse valmis istumaan vankilassa Anatolin\npuolesta.\n\nJa kerran sitten tapahtuikin, että Anatoli tuli viimeisen kerran...\nvähän ennen kuin santarmit hänet vangitsivat. Hänet lähetettiin\nSiperiaan pakkotyöhön, eikä äitini nähnyt häntä koskaan enää. Mutta\nAnatoli pysyi salaisena epäjumalana sekä äidilleni että isälleni heidän\nkuolemaansa saakka.\n\nMinulle merkitsi Anatolin saapuminen loppumattomia keskusteluja ja\ntyöniloni ja intoni lisäystä. Hänen mielestään minun piti yleisen\npoliittisen taantumuksen vallitessa yrittää mahdollisimman pian\nsuorittaa yliopistolukuni ollakseni sitten vapaa valmistautumaan\nvarsinaiseen yhteiskunnalliseen elämään. Vaikka ei hän niitä yliopiston\ntutkintoja pitänyt millään lailla tarpeellisina.\n\nJa miten oikeassa hän itse asiassa olikaan. En ole koskaan ansainnut\nleivänpalaa filosofiankandidaattitutkinnon perusteella enkä tarvinnut\nelämässäni tuota »gradusta», ja kaikkein pahinta on minulle ollut\nkuulla itseäni kutsuttavan »maisteriksi». Liike-elämässä tuo titteli\nolisi voinut suorastaan hävittää luottoni, puhumattakaan siitä,\nettä pankkiherrat olisivat voineet saada kohtauksen kuullessaan,\nettä kansanrunoudentutkimuksella oli osuutensa siihen maisterin\ntitteliin... vähemmälläkin ihminen voi joutua haihattelijan\nmaineeseen sahanomistajana. Tosin meitä oli kaksikin sellaista\nsalaista haihattelijaa sahanomistajina Suojärvellä: naapurini,\nViborg Woodin johtaja, Nikolai Beljajeff, oli säveltäjä ja\nmuusikko, mikä sopi hyvin yhteen minun kansanrunousharrastusteni ja\nnäytelmäkirjailijataipumusteni kanssa.\n\nNe yksityisesitelmät, joita Anatoli piti minulle sosialismin\nperusteista ja maailmankatsomuksesta sekä menshevikkien ja\nbolshevikkien taktiikasta ja ristiriidoista, saattoivat minut\nkäsittämään paljon sellaista, mikä suomalaisille sosiaalidemokraateille\nsiihen aikaan oli Leninin ja Plehanovin ristiriidoissa sangen\nepäselvää, ja samaten opin häneltä tarkemmin tuntemaan monien\nmyöhemmässä historiassa esiintyneitten miesten elämää ja kirjoituksia.\n\nAnatoli halveksi Trotskia jo siihen aikaan kutsuen häntä Aladjinin\ntapaiseksi näyttelijäksi ja haki sitä koiraa, mikä oli haudattuna\nTrotskin »permanenttiin vallankumoukseen», joka noina taantumuksen\naikoina tuntui sangen viehättävältä. Mutta Trotskilla olikin siihen\naikaan Anatolin halveksima keskusta-asema. Anatoli kertoi minulle\nStalinin merkityksestä, viittasi Stalinin kirjoituksiin ja piti\njo siihen aikaan Stalinia merkittävimpänä miehenä ja vakavimpana\nja johdonmukaisimpana Leninin kannattajana. Ainakin varsinaisten\npuoluetyöntekijäin joukossa oli Stalin jo silloin niitä, joiden\nsanoilla oli suurta luottamusta herättävä vaikutus, niin etten koskaan\nole ihmetellyt hänen myöhäisempää nousuaan, vaan olin alusta alkaen\nvarma, että Leninin seuraajaksi tulisi hän, eikä höyhensarjan mestari\nTrotski.\n\nOlen ylpeä siitä, että kaikkina seuraavina vuosina ja erikoisesti\njälkeen vuoden 1918 olen aina seurannut Stalinin kohtaloa erikoisen\nsuurella mielenkiinnolla, vaikka kaikki englantilaiset ystäväni,\njotka kävivät Venäjällä ja tutkivat oloja siellä, olivat varmat, että\nLeninin seuraaja tulisi olemaan joko Trotski tai kuka muu tahansa\nKamenevista alkaen. Bolshevikkipuolue on valtava elimistö ja sillä\non valittavana paljon sellaisia miehiä, jotka ovat kommunisteja ja\nelävät yhtä puhtaasti ja meidän käsityksemme mukaan »naiivisti» kuin\nensimmäiset kristityt konsanaan, ero on vain siinä, että he tietävät\nniin pahuksen paljon kansantaloudesta ja tieteistä yleensä käytyään\nVenäjän tsaarinaikaisen vankilayliopiston.\n\nMuuten tuo kristittyjen elämä nykyään... Muistan tässä jutun\nPaavo Ruotsalaisesta, joka käski pistämään viinapullon ja\nkorttipakan pöydälle, kun nimismies tuli hajoittamaan herännäisten\njumalanpalvelusta. Nimismies tuli sisään, ja kun hän näki humalaa\nteeskenteleviä miehiä nakkia pelaamassa, sanoi ihmetellen: »No, kun\nminua käskettiin hajoittamaan lahkolaisten kokousta, ja täällä onkin\nnäemmä vain oikeita kristittyjä...»\n\nKerroin Tönissonille Anatolista ja lukemistani sekä mihin käsitykseen\nolin tullut. Hän oli, kuten ennenkin, kauhistunut siitä vaarasta, johon\nolin antautunut maanalaisen vallankumoustyön avustajana. Mutta lopuksi\nhän käsitti, että olin intensiivisesti aikani lapsi ja että se aika oli\nantanut minulle toiset silmät kuin hänelle.\n\nOli minulla seikkailukin Walgassa... sellainen, jolla olisi voinut olla\nhullumpikin loppu.\n\nMinulle oli lähetetty lentolehtisiä jaettavaksi eri paikkakunnille. Ne\noli pakattava ja postitettava rautateitse edelleen.\n\nOlin menossa asemalle, monta pakettia kainalossa. Kompastuin liukkaalla\ntiellä ja kaaduin, ja samalla lensivät pakettini pitkin käytävää. Yksi\nniistä sinkoutui kadulle, jossa se sattui parhaillaan ohiajavan ajurin\nreen jalaksien alle, repeytyi, ja hektografoidut lentolehtiset lensivät\npitkin katua. Santarmi seisoi vähän matkan päässä, mistä tie kääntyi\naseman eteen.\n\nOhitse kulki eräs herra, joka auttoi minut ylös ja samalla näki nuo\nhajaantuneet hektografoidut lappuset, joitten tarkoitus ja ulkonäkö oli\nsangen tuttu noina vallankumousaikoina.\n\nHän huomasi santarmin ja äkkäsi samassa koko tilanteen.\n\nAutettuaan minut jaloilleni hän naurahti ja alkoi kylmäverisesti\nkoota lappusiani nimittäen minua Manjaksi ja toruen minua ääneen\nhänen työohjeittensa levittämisestä pitkin katukäytäviä. Kun santarmi\nlähestyi, antoi hän tälle salkkunsa ja käski viemään sen aseman\nkonttoriin ja ilmoittamaan, että hän palaa kohta. Santarmi teki\nkovasti kunniaa ja kääntyi heti paikalla asemalle päin. Saimme erään\npikkupojan avulla kaikki laput ylös ja käärityksi paperiin, paitsi sen\nosan, mikä joutui herran taskuihin. Sitten hän otti minua käsikoukusta\nja kulki kanssani muina miehinä kaupungille päin... varmemmaksi\nvakuudeksi. Olin hieman hengästynyt ja kalpea, mutta yritin myöskin\njutella kuin vanhalle tuttavalle. Eräällä yksinäisellä poikkikadulla\nsitten pysähdyimme, ja hän esitteli itsensä. Hän oli rautatietehtaan\npääinsinöörejä ja entinen sosiaalivallankumouksellinen ylioppilas\nsekä täysin tottunut tämänlaatuiseen toimintaan, jota hän juuri oli\navustanut... Hän haukkui minua kömpelöksi ja varomattomaksi ja saattoi\nminut kotiin uudestaan pakkaamaan lähetyksiäni, joista hän osan otti\ntoimittaakseen perille — siitä huolimatta, että lehtiset koskivat\nduuman boikottia, jota hän ei harrastanut.\n\nNäinkin hyvin saattoi käydä siihen aikaan, kun koko Venäjän\nsivistyneistö oli vallankumouksellista.\n\nHän tutustui vanhempiini ja alkoi käydä kotonani, ja hänestä sain\nerinomaisen kiistatoverin keskustellessamme tuon ajan klassillisesta\nideologisesta riidasta sosiaalivallankumouksellisuuden ja\nsosiaalidemokratian välillä. Riitamme jatkui usein kävelymatkoillani\nasemalle, jolloin useimmiten tapasin hänet. Hänellä oli tapana\nseisahtua keskellä katua ja elehtiä käsillään venäläisen\nintelligenttityypin klassillisessa asennossa, ja piankin alkoivat\nkaupungin tädit jutella mammalle minun uudesta kavaljeeristani, jolla\nsitäpaitsi oli ankara emäntä kotona. Mutta miesraukka oli suorastaan\nnälkiintynyt seuran puutteesta. Walgan sivistyneistö rajoittui siihen\naikaan muutamaan venäläiseen virkamieheen, tshehovilaisiin tyyppeihin,\nja pariin saksalaiseen lääkäriin, opettajaan ja asianajajaan,\njotka eivät seurustelleet venäläisten kanssa, sekä muutamaan\nvirolaiseen lääkäriin ja asianajajaan, jotka eivät seurustelleet\nenempää saksalaisten kuin venäläistenkään kanssa. Insinööri alkoi\nistua luonamme iltaisin, ja keskustelumme siirtyi politiikasta ja\nduumasta sosialismiin ja loppui useasti aamuyöhön mennessä Jumalan\nolemassaoloon, kuten kaikki väittelyt venäläisten kanssa.\n\nMuistan kerran Väinö Tannerin valittaneen minulle, että Venäjän\nlähettiläs Tshernyh istui hänen luonaan tuntikaupalla, muttei\nkeskusteluista tullut mitään, koska ne aina valuivat filosofiaan ja\npäätyivät kysymyksiin Jumalan olemassaolosta... realisti Tannerin\nkanssa, joka ei ole koskaan päätänsä vaivannut »turhilla».\n\nSain selitetyksi insinöörillemme, että olemassaoloni tarkoitus oli\ntyönteko. Emme tulleet siitä yhteisymmärrykseen, mutta seurustelumme\nsai kuitenkin normaalisemmat, pikkukaupungin rauhalle sopivammat\nmittasuhteet.\n\nEikä Walgan kaupungilla ollut aavistustakaan, että se pieni,\ntummasilmälasipäinen mies, joka silloin tällöin yöjunalla saapui\nkaupunkiin ja talviyössä huomaamatta käveli taloomme, oli yksi tulevan\nNeuvostoliiton vastuunalaisista rakentajista.\n\n\n\n\n»MAANALAISTEN» TALOSSA.\n\n\nLähdin huhtikuun lopulla Helsinkiin suorittamaan tutkintoja. Lupasin\nmatkustaa Pietarin kautta tavatakseni Anatolia ja asua siellä erään\nhänen tuttavansa luona, sillä Anatoli ei luonnollisesti olisi\nvoinut aivan helposti tulla minua tapaamaan setä Jaansonin luokse.\nVaikkakin vapaamielinen porvaristo siihen aikaan suhtautui Venäjän\nvallankumouksellisiin ylimalkaan suopeasti, olisi minulla ollut\nhieman liian paljon selittelemistä sellaisista tuttavuuksista.\nAnatolille taas olisi pitänyt selittää, miksi en olisi voinut setä\nJaansonin luona kieltäytyä halveksituista, kyynillisistä varietee- ja\noperettihuvituksista illallisineen 'Medvedissä', joihin setä Jaanson ja\nSaarva minua niin mielellään kuljettivat ja joista olisi ollut sangen\nsuurtöistä ja hankalaa kieltäytyä, vieläpä epämieluistakin. Sillä\ntotta puhuakseni: mielellänihän sentään olisin nähnyt maailmallistakin\nhuvittelua istuttuani luostarikammiossani lähes puoli vuotta, enkä\nmitenkään tuntenut itseäni pyhimykseksi. Mutta Anatoli oli päättänyt\nyrittää tehdä minusta sellaisen, ja niin minä jouduin asumaan Zinan\nluokse.\n\nEn muista, mitä muuta nimeä Zina käytti, eikä se olekaan tärkeätä,\nsillä varmasti sekin oli väärä nimi.\n\nZina asui lapsineen erään palatsin takapihalla, piharakennuksessa,\njoka oli mitä räikein vastakohta kadun varrella olevalle linnalle,\nlikainen, ummehtunut, köyhä slummitalo köyhine asukkaineen, joitten\nkurjuus katseli suoraa päätä palatsin pihanpuoleisiin ikkunoihin. Mutta\nsiellä palatsin puolella kai oltiin tottuneita sellaisiin näköaloihin\nja vastakohtiin. Jos Ella Erosen ja Onervan rullaisi yhteen ja jakaisi\nkahdella ja lisäisi siihen aimo annoksen mitä aristokraattisinta\nsuurvenäläistä boheemimaisuutta, niin saisi suunnilleen aavistuksen\nrakastettavasta Zinasta. Hän oli aikoinaan karannut kotoa\npalvelijoineen, joka oli muistaakseni hänen vanha »njanjansa» ja\nhoivaili hänen kahta tai kolmea suloista pikkulastaan. Hänen miehensä\noli luonnollisesti vankilassa, ja Zinan oma vapaus oli väärän passin\ntakia talonmiehen ja hiuskarvan varassa.\n\nZinan talo oli aina täynnä maanalaisia ihmisiä, joilla ei ollut passeja\nollenkaan tai sitten ainoastaan vääriä. Se oli jonkinlainen keskus,\njossa ihmiset aina tulivat ja menivät ja jossa emäntä järjesteli\nsalaista kirjallisuutta ja salaperäisten ihmisten elämää lukemattomien\nsavukkeitten säestämänä ja aina hyväntuulisena optimistina ihmiskunnan\ntulevaisuuden suhteen. Samovaari oli aina pöydällä, ruokaa kuljettivat\ntoverit mukanaan, lapsia hemmoteltiin, taktiikasta riideltiin,\njulistuksia kirjoitettiin. Zinalla oli kai jotakin laillista\nporvarillista työtä silmänlumeeksi, jotakin puhtaaksikirjoitusta tai\nkäännöstä tai sanomalehti työtä, jota hän silloin tällöin suoritti\nainaisessa aamupuvussaan tupakan savun ja tuhkan pilvessä.\n\nHänen huolimattoman pukeutumisensa synnynnäinen eleganssi ja hänen\nkäytöksensä vapaus ja pelottomuus nähtävästi häikäisivät pihanpuoleisen\ntalonmiehenkin, ehkäpä tuntuvien »natshaj»-lahjojen ohella, niin että\ntuo kaikkien venäläisten kaupunki-ihmisten kauhu puristi silmänsä\nkiinni Zinan vieraitten suhteen. Mutta kun minä tulin taloon laillisine\npasseineni, tuli Zina tavattoman ylpeäksi siitä, että hänelläkin\nvihdoin oli laillisen passin haltija asunnossaan, ja halusi väittämättä\nilmoittaa minun passini talonmiehelle ja Okolototshny Pristaville,\npoliisiosastolle, joilla talonmiesten piti leimauttaa passit, ja hän\noli kovin nyrpeä siitä, ettei Anatoli sallinut hänen sitä tehdä, koska\nse olisi auttamattomasti pilannut Zinan talon tyylin.\n\nLämmintä ja kotoista ja herttaista oli Zinan samovaarin ja rikkinäisten\nkuppien ympärillä, missä väiteltiin asioista aina puoluetaktiikasta\nJumalan olemassaoloon saakka, oikeammin Leninistä ja Plehanovista\nMachiin ja Avenariukseen ja viimeisiin tietoteoreettisiin ongelmiin\nsaakka. Pöydät ja lattiat olivat täynnä sanoma- ja aikakauslehtiä,\nkirjoja, ajatuksia, ja tulevaisuusunelmia sekä vihaa olevaisia oloja\nvastaan.\n\nSohvan, divaanin, joustimet olivat rikki. Niillä oli kai nukkunut\nkymmeniä levottomia nuoria ihmisiä, sellaisia, joilla ei ollut sijaa\nnykyajassa, Ikaruksia, jotka nukkuivat vain koska sekin toimitus täytyi\ntehdä, kun silmät väsymyksestä väkisin sulkeutuivat, mutta jotka\nvihasivat unta... Heillä ei ollut oikein aikaa nukkua vankilassakaan.\nYritin löytää itselleni ehjää paikkaa noitten joustimien välistä\nenkä saanut unta, huumaantunut kun olin tuosta hälinästä ja kaikesta\nuudesta. Minähän tulin mammani pellavalakanain välistä, sellaisesta\nkodista ja sellaisten ihmisten parista, jotka olivat kaikki\n»paikallaan». Zina istui vieressäni ja kertoi minulle sankaritarinoita\nystävistään, Anatolista ja hänen äidistään sekä niistä, jotka riutuivat\npakkotöissä Akatuissa, niistä jotka Pietarin tehtaissa piiloutuneina\ntynnyrien ja laatikkojen taakse odottivat sellaisia silmänräpäyksiä,\njolloin saattoivat puhua työläisille luokkataistelusta, ja jotka\nseisoivat pysähtyneellä koneella hajareisin, kunnes santarmit\nhyökkäsivät tehdassaleihin... Hän kuvasi, miten hän oli alkanut\najatella nähdessään venäläisen talonpojan paljasjalkaista kurjuutta...\n\nTällaista oli ammattivallankumouksellisten luona katakombeissa:\nei paljonkaan yksityiselämää, mutta sitä enemmän toverillisuutta,\nauttavaisuutta ja ristin kantamista koko uuden maailman puolesta, jossa\nkukaan ei enää riistäisi toisen ihmisen työtä eikä eläisi toisten työn\ntuloksilla — kuten minäkin olen tehnyt tähän saakka.\n\nKoulutoverini salongissa valkosukkainen ja valkohansikkainen lakeija\ntarjosi teetä kupeista, jotka olivat ohuita ja kuultavia kuin\nhenkäys. Ylikalustetussa victoriaanisessa, vaaleaan samettiin ja\nsilkkiin tuhahdetussa huoneessa orkideat tuoksuivat teepöydällä ja\nmarmorikaminalla tiksutti hopeaisella äänellään Sevres-kello yhtä\nsinisenä kuin Ranskan aurinkoinen taivas:\n\n— Miten hauskaa tavata sinua taas... Vai olet matkalla Suomeen? Minulla\non ollut ihana aika. Battistini lauloi meillä, ja olen ollut mukana\nloppumattomissa haaleissa. Pappa lahjoitti minulle helminauhan...\nDuse näytteli, hän oli jumalainen... Duncan oli tanssimassa...\nhänkin oli jumalainen... Stanislavsky oli Pietarissa, ihanaa...\n»Kirsikkapuutarha», olin haltioissani... Oletkos nähnyt Kshjesinskajan\nuutta balettia, taivaallista, ihanaa. Olimme illalla Saarilla...\nSasha... muistathan Sashan, hän hakkailee minua intensiivisesti, mutta\nmamma aikoo minua ruhtinattareksi... Nyt alkaa jo kaikki järjestyä.\nStolypin on suurenmoinen. Kesällä me pääsemme taas kartanoomme. Toinen\nduuma tulee olemaan järkevämpi. Kun vain ne kaikki lakot loppuisivat...\nMatkustan mamman kanssa Biarritziin... Andrej, golubtshik, tuo meille\nlisää kaviaarivoileipiä... Nukuin kello kahteen saakka ja jäin ilman\naamiaista... Ja Sashalla on auto, oikea sellainen, joka itsestään\nkulkee; hän hakee meidät ajelemaan mamman kanssa kello viideltä...\n\nSain nipun orkideoja mukaani ja vein ne Zinalle, Asetimme ne ilakoiden\nrikkinäiseen vesilasiin, ja Zina lupasi ottaa uudeksi salanimekseen\n»Orkidea», joka sopi hänelle erinomaisesti.\n\nMe nauroimme, laskimme leikkiä, olimme iloisia kuten nuorten ihmisten\nsopiikin. Anatoli oli hyväntahtoisen sarkastinen, mutta alentui sentään\nselittämään meille poliittista tilannetta. Mutta kaiken leikin ohella\njokaikinen kuunteli ovikelloa ja pidätti henkeään, kunnes kuuluivat\ntutut merkit. Ja kun Anatoli illalla lähti huolettoman näköisenä\nja viheltelevänä hattu hieman takaraivolla ja yliviisaat silmät\npeitettyinä säihkyvien lasien taakse, ei kukaan koskaan tiennyt,\npalaisiko hän enää. Häntä haettiin intensiivisesti, ja hänen täytyi\njo yhtämittaa muuttaa ulkomuotoaan, mikä oli sellaiselle pregnantille\ntyypille vaikeata.\n\nEi ole helppoa olla sankari, enkä minä sopinut katakomheihin ollenkaan.\nOlin aina tottunut kävelemään suorana ja avopäisenä Jumalan taivaan\nalla ja juttelemaan ääneen kaikesta, mikä mieleeni tuli, ja kaikille.\nJa Anatolinkin mielestä minun oli valmistauduttava yliopistossa käymään\nkiinni maailman vipuun.\n\nHukkasin sen vivun kuitenkin pitkäksi aikaa.\n\n\n\n\nHELSINKI KEVÄÄLLÄ 1907.\n\n\nKaikesta katakombien ihailustani huolimatta olin onnellinen, kun pääsin\nniitten painostuksesta, ylimoraalista, lakkaamattomasta pelosta ja\nhermojännityksestä Helsingin suojaan, tavallisten, epäsankarillisten,\npikkuporvarillisten arki-ihmisten pariin. Pääsin ainaisesta\nalemmuudenkompleksista, joka minua vaivasi Anatolin seurassa. Olin\nsaanut taistella itselleni uuden maailmankatsomuksen; se oli jo\nsellaisenaan hirmutehtävä. Ja samalla minun oli kontrolloitava itseäni,\nettei muutos vain tapahtunut pääasiallisesti Anatolin vaikutuksesta,\nvaan että todellakin olin itse omalla järjelläni saavuttanut tuon\nkatsomuksen, jota pidin oikeana ja josta minulle muodostui maailman\nmittapuu.\n\nNaisten maailmankatsomuksethan riippuvat useimmiten niistä miehistä,\njoitten kanssa he seurustelevat... näinhän yleisesti uskotaan. Vaikka\nolenkin niin monen naisen poliittisesta ja yhteiskunnallisesta\nuskontunnustuksesta, samoin kuin heidän kirjallisen makunsakin\nkehityksestä, usein voinut päätellä kehen mieheen he juuri siinä\nmäärätyssä vaiheessaan ovat olleet rakastuneita, niin en kumminkaan\nvarauksetta allekirjoittaisi tuota totuutta. Epäitsenäiset\nihmisethän yleensä ovat alttiita vaikutuksille, ja koska naisten,\njumala paratkoon, on ollut vaikea löytää edes jonkinlaisella\nmaailmankatsomuksella, paitsi uskonnollisella, varustettuja\nkanssasisaria, niin he eivät ole paljon voineet joutuakaan naisten\nvaikutuksen alaisiksi. Ja onhan niitä voimakkaita naisiakin, jotka ovat\nvaikuttaneet miesten vakaumuksiin.\n\nKatakombeissa istuin hiljaa, kyselin korkeintaan, — ja kuuntelin\nviisaampia. Ja kyseltävää minulla oli tavattomasti. Mutta Helsingissä,\nSosialidemokraattisessa Ylioppilasyhdistyksessämme, minä olin jo\nkappaleen matkaa muita edellä, sillä eihän kenelläkään muulla,\nlukuunottamatta ehkä Gyllingiä ja Kuusista, ollut ollut aikaa syventyä\nteoriaan saatikka istua kuukausimääriä kirjojen ääressä erinomaisen\nteoreetikon ohjaamana. Niinpä saatoinkin häikäistä monia, etenkin\nSuloa ja Sirolaa, tiedoillani historiallisesta materialismista ja\ndialektiikasta.\n\nEnsimmäinen yksikamarinen oli sillä välin valittu, ja yhdistyksemme\nmelkein kaikki huomattavimmat jäsenet olivat hommanneet itsensä\neduskuntaan. Siellä istuivat nyt Väinö ja Sulo Wuolijoki, Sirola,\nGylling, Kuusinen, Väinö Jokinen, Alma Jokinen, Hilja Pärssinen ja\nmuistaakseni myöskin Hörhammer... Hakkila ei vielä päässyt ainakaan\nensimmäiseen eduskuntaan.\n\nKuulin paljon juttuja poikien vaalikokouksista ja vaaliagitaatiosta.\nParas niistä oli sentään Sulon ja Nevanlinnan yhteenotto. Siihen\nsikaanhan vielä eri puolueet pitivät yhteisiä väittelykokouksia,\nja jossakin sellaisessa, en muista Porissako vai Hämeenlinnassa,\nesiintyivät Nevanlinna ja Gebhard suomettarelaisten taholta ja\nSulo sosiaalidemokraattien. Siihen aikaan puolueilla oli, kuten\nvielä nytkin, tapana pitää huutokauppaa kaikesta hyvästä, mitä he\nlupasivat valitsijoille. Niinpä siis Sulo oli puolestaan luvannut\nkaikenlaatuisia kouraantuntuvia sosiaalisia uudistuksia, koko\nminimiohjelman vanhuudenvakuutuksineen, äitiysvakuutuksineen ja muuta\nsen sellaista. Raivostunut Nevanlinna nousi puhumaan, pitkänä, komeana,\nmahtavaäänisenä, valmiina musertamaan nuoren sosialisti-piskin, joksi\ntämä itse itseänsä kutsui. Sulohan oli nuorin kansanedustaja vuonna\n1917, juuri saavuttanut äänioikeusikärajansa, ja Nevanlinnasta on\nnorjalainen professori Nielsen kerran sanonut, että hän on »lika snabb\ni munnen som andra på ben».\n\nNevanlinna siis levitti kätensä, osoitti nuorta miestä sormellaan ja\nkysyi:\n\n— Nuori mies puhui täällä vanhuuden vakuutuksesta; minä pyytäisin\nkysyä: mistä rahat? Hän lupaili täällä äitiysvakuutuksia ja vaikka mitä\nmaan ja taivaan väliltä; minä pyytäisin kysyä: mistä rahat?\n\nYleisen jännittyneen hiljaisuuden jälkeen nuori mies nousi ja vastasi\nkylmällä, tiuskealla rakinäänellään, aivan hyytävän rauhallisesti:\n\n— Rahat otetaan riistäjän pussista.\n\nNevanlinna oli tullut sanattomaksi mokomasta hävyttömyydestä, mutta\nyleisö oli kaikkea muuta kuin sanaton, ja tulos oli sellainen, että\nSulo julkaisi oman vaalikiihoituskirjasensa otsakkein »Rahat otetaan\nriistäjän pussista» ja pääsi sen avulla eduskuntaan sillä kertaa ja\nvielä sen jälkeenkin 15 vuoden aikana. Eikä hänen juuri sen kummemmin\nenää tarvinnut esittäytyä vaalipiirissään Hämeen eteläisessä.\n\nPojilla oli paljon kertomista vaaleista, ja jännittävää oli päästä\nensi kerran Palokunnantalolle katsomaan yksikamarista, josta siihen\naikaan koko Eurooppa oli kiinnostunut. Sanomalehtinaisena pääsin\ntuolloin itse istuntosaliinkin. Vasemmalla, ikkunain alla sitä\nistuttiin vaatimattomilla puusohvilla, ja ainoastaan ne ahkerat, jotka\ntekivät muistiinpanoja keskusteluista, istua kököttivät ylhäällä\nparvekkeella sanomalehtimiesten aitiossa. Ja siinä yksikamarisessa\noli aika tavalla osakuntaakin mukana, jollei edustajien niin ainakin\nvaliokuntasihteereitten hahmossa. Wuolijoen pojat ja Kuusinen istuivat\nedustajina, ainakin Antti Tulenheimo oli jossakin valiokunnassa\nsihteerinä ja Oiva Raitis Kyrö sanomalehtimiehenä.\n\nTapahtui siinä toukokuussa eduskunnassakin yhtä ja toista.\nValtakunnan duuman lähetystö kävi sitä tervehtimässä ja samaten\nlähetystö valtakunnan neuvostosta. Kielitaitoni vuoksi jouduin\ntutustumaan kumpaiseenkin. Jommankumman lähetystön aikana Nuorteva oli\ntulkitsemassa Svinhufvudin puhetta venäjäksi. Muistan, että puhemies\npuhui viisi minuuttia, mutta Nuorteva viisitoista. Hän kutsui sitä\n»vapaaksi» käännökseksi ja sangen vapaata se olikin. Mutta olihan siinä\nmuutamia tähteitä puhemiehenkin puheesta.\n\nValtakunnan neuvoston edustajain joukossa oli ruhtinas Kudashev, Ufan\nläänin aatelismarsalkka, kai radikaalisin tuon laitoksen jäsenistä ja\nvapaamielisen Ufan aateliston edustaja, joka aikoinaan lienee itsekin\nollut ulkomailla pakolaisena. Tutustuin häneen latvialaisen tohtori\nWaltersin välityksellä, joka siihen aikaan oli saapunut Suomeen ja meni\ntäällä naimisiin suomalaisen kanssa.\n\nTohtori Walters oli maailman jännittävimpiä, laskemattomimpia ja\narvaamattomimpia ihmisiä, pohjaltaan intensiivinen runoilijasielu\nja sangen suuri internationalisti, vaikka hän lienee joutunut\nLatviassa esiintymään täysiverisenä nationalistina. Hän on ennättänyt\nolla alkuaikoinaan vallankumouksellinen, sitten runoilija, hieman\nliikemieskin, Latvian sotaministeri ja maansa lähettiläs Pariisissa.\nViimeksi kuulin hänen olleen Latvian pääkonsulina Danzigissa, ja Herra\nties missä kaikissa viroissa hän on ennättänyt ollakaan, sillä hukkasin\nhänet näköpiiristäni parikymmentä vuotta sitten, jolloin kai tulin\nsaaneeksi liian punaisen maineen, Waltersin sädekehän taas muuttuessa\nyhä valkoisemmaksi.\n\nHän oli tunnettu sydänten särkijä, tumma, romanttinen, juuri tarpeeksi\nsalaperäinen maailmanmies. Ja samanlainen suunnilleen oli ruhtinas\nKudashevkin.\n\nMutta miten tyhjiä ja pintapuolisia ja mitättömiä minun maanalaisiin\nystäviini verraten, sen minä ainakin käsitin. Herrat leikkivät\nvallankumouksellisuudella ja radikaalisuudella, vähääkään käsittämättä,\nminne se tulisi johtamaan.\n\nRuhtinas Kudashev oli suunnilleen kuin Tshehovin »Kirsikkapuutarhasta»\ntahi »Setä Vanjasta» siepattu romantikko Ufan lakeuksilta, täynnä\nvenäläistä loppumatonta resonemangia, päättömiä ja hännättömiä\nargumentteja. Olin kutsuttuna illallisille tai päivällisille, jotka\npäättyivät kevätaamukävelyyn meren rannalla ja väittelyihin Leninistä,\nPlehanovista, Tshernovista ja muista sosiaalivallankumouksellisten\nepäjumalista, minun yrittäessäni antaa Venäjän valtakunnan neuvostolle\nkäsitystä Suomen oikeudellisesta asemasta ja kansankulttuurista ja\nViron kansanrunoudesta.\n\nKuljetin ruhtinasta ja tohtoria luonnollisesti Ateneumissa palvomassa\n'Lemminkäisen äitiä' ja 'Ainoa' ja 'Kullervoa'. Voi, kuinka ne\nsiihen aikaan olivat maailman suurenmoisinta taidetta ja kuinka noin\npuolittain halveksien ja ohimennen pysähdyttiin Edelfeltin 'Kristuksen'\neteen. Ja kun nyttemmin ajattelee, niin ei oikein enää käsitä,\nmiten oli mahdollista, että Gallen tuolla Kalevala-huumalla kykeni\nsillä lailla sokaisemaan ihmiset. Muistan, miten minä Kudasheville\nasetin Gallenin Rjepinien ja Makovskien ja Vereshtshaginien ja\nkaikkien suurten venäläisten taiteilijain edelle, ja minusta tuntui,\nettä onnistuinkin puhumaan ainakin Kudashevin pyörryksiin, hän kun\nmuutenkin oli siihen aikaan valmis näkemään kaikessa, mitä Venäjällä\noli, ainoastaan pahaa... noin suunnilleen englantilaisten liberaalien\nmalliin, jotka ovat valmiita haukkumaan omaa maataan ja hallitustaan ja\nsyyttämään tuota viimeksimainittua kaikesta pahasta, mitä maailmassa\ntapahtuu, mutta, varjele, jos yrittää haukkua englantilaista taidetta...\n\nNiin, ja enkös minä saanut Kudashevia ihailemaan myöskin Pohjolan taloa\nja Katajanokkaa ja Seurasaarta!\n\nJa muutahan Helsingissä ei ollutkaan näytettävää.\n\nMutta keskustellessani Kudashevin kanssa minulla oli omituinen\nilo siitä, että olin niin arvaamattoman paljon vanhempi noita\nneljänkymmenen korvissa olevia herroja. Minähän olin katakombien\nkasvatti ja halveksin noitten olioitten näkökantain hataruutta:\nminähän olin marxisti. En tiedä, annoinko minä herrojenkin aavistaa\nomaa ylemmyyttäni; en yhtään ihmettele, vaikka olisin senkin\ntehnyt. Mutta oli se kummallinen harppaus: walgalaisen lukukammion\nluostarinhiljaisuudesta Pietarin levottomiin katakombeihin ja sieltä\nyhtäkkiä Suomen uuden eduskunnan hyörinään, seurustelemaan Valtakunnan\nNeuvoston kanssa!\n\nMinulle on usein elämässäni sattunut tuollaisia harppauksia, enkä voi\nsille mitään, että olen niistä nauttinut.\n\nVuonna 1923 vuokrasin oman kyläni pikkusahan oppiakseni\nsahateollisuutta, siis oikeastaan perustin itselleni yksityisen\nsahateollisuuskoulun. Leimasin miltei omakätisesti maatilani metsän,\nkuutioin puut, tein ajolaskelmat, ajoin puut sahalle omilla hevosilla,\nsahautin ne omia kaavakkeitani käyttäen ja myin sitten laudat,\nsatakunta standarttia, kotimaiselle laatikkotehtaalle. Joka aamu ajoin\ntyttäreni pikkuponilla kolmen kilometrin päässä olevalle sahalle.\nIstuin siinä kanttipenkin ääressä ja opiskelin sahausta. Kanttarina oli\nMarlebäckin oma vanha vouti Toivonen, jonka kanssa sitten ruokatunnilla\njuttelin kaikista asioista maan ja taivaan välillä. Toivonen oli niitä\nsellaisia kotitekoisia räätälintyyppisiä filosofeja, ja minulle oli\naina suuri nautinto häikäistä häntä omalla yhteiskuntafilosofiallani.\nMitä jumaluusoppiin tulee, olimme kovasti samaa mieltä...\n\nJouduin silloin äkkiä matkustamaan maatilaltani Lontooseen, ja viikkoa\nsen jälkeen, kun huopasaappaissani ja nahkatakissani olin istunut\nkanttipenkillä, jouduin Lontoossa istumaan aamiaisella lordi Haldanen,\nEnglannin työväenhallituksen sotaministerin luona. Lordi Haldanehan\noli vanhan Heidelbergin kasvatti, melkein saksalainen filosofityyppi\nja hämmästyttävän paljon vanhan Toivosen tapainen ja näköinen.\nHuomasin sen yhtäkkiä kesken lammaskotletin syöntiä ja kerroin\nlordille keskusteluistani Toivosen kanssa sekä hänen ja Toivosen\nyhdennäköisyydestä, joka ulottui jopa maailmankatsomukseen saakka.\n\nTämä tapahtui Englannin kuuluisan hiililakon aikana, joka oli\nsangen tuskallinen juttu työväen hallitukselle. Lordi Strabolgi oli\ntoimittanut minulle kutsun aamiaiselle, sillä lordi Haldane oli sangen\nkiinnostunut kuulemaan asioiden kehityksestä meidän puolellamme\nmaailmaa. Kun kuitenkin lakosta muodostui pääkeskustelunaihe, kysyi\nlordi Haldane minulta, mitä sovittelumenetelmiä meillä Suomessa on\nkäytetty lakkojen aikana. Minä vastasin, että meillä oli siihen\naikaan aivan erikoinen tapa ratkaista kaikki lakot, ehdottoman varma\nmenetelmä, jota tosin en tahtoisi suositella Englannille. Haldane\noli kovin jännittynyt. Selitin sitten, että meidän menettelymme oli\nsuojeluskunnat, jotka siihen aikaan estivät asevoimin kaikki lakot,\nniin ettei minkäänlaisia kollektiivisopimuksia tarvittu... ei muuta\nkuin aseistaa vain hyvin yhden osan kansaa toista vastaan, niin —\nhyvästi, kaikki lakot ja riitaisuudet! Erinomainen keksintö niin\nkauan kuin se kävelee... Minä hymyilin, mutta vanha demokraatti kävi\nvakavaksi.\n\nMutta Toivosista ja Suomen kansasta juttelimme paljon, ja toin\nToivoselle vanhan lordin terveiset.\n\nJa kerran olin teellä lordi Haldanen luona, jolloin kolmantena kamiinan\nedessä oli hänen vanha, laiska, valtava angorakissansa, jota minä\nrakastin. Lordi puhui historiasta ja elämästä ja sanoi iloitsevansa\nsiitä, että enemmän kuin koskaan ennen historian tarkoituksettomuus on\nnyt voitettu kanta, ja ihmiskunta näkee eteenpäin... Ja hän siteerasi\nminulle Schilleriä:\n\n    Wer für das Beste seiner Zeit gelebt,\n    der hat gelebt für alle Zeiten...\n\nJa hän oli kuitenkin sotaministeri.\n\nPalatkaamme taas kevääseen 1907. Omantunnon tuskia minulla oli\nkovasti kaiken tuon kevytmielisen seurustelun aikana; tuskin uskalsin\nmokomasta kirjoittaa pyhimyksille, jotka jatkoivat epätoivoista\nvallankumoustaisteluaan yleisen taantumuksen aikana.\n\nJollakin tavoin tuo vallankumouksen jännitys oli lauennut meissä\nkaikissa täällä Suomessa. Eduskunta istui, ja siltä toivottiin\nsuuria unohtaen, että tarvittiin tsaarin vahvistus jokaiseen lakiin,\njolla aiottiin elämää uusia... saman tsaarin, joka teki kaikkensa\ntukahduttaakseen vapauden ja välttääkseen vallan luisumisen kansan\nkäsiin.\n\nSosialidemokraattinen Ylioppilasyhdistys eli vieläkin lyhyttä\nloistoaikaansa, ah, niin lyhyttä... Eduskunnassa olevilla jäsenillä\nei enää ollut paljonkaan aikaa yhdistykselle, ja keväthurma\nvaikutti sen, että koko yhdistys luisui sellaiseksi tavalliseksi\nseurustelupaikaksi, jossa korkeintaan vain vielä opittiin ja laulettiin\nvallankumouksellisia lauluja. Olihan kolme yhdistyksen jäsentä,\nO.W. Kuusinen, Pertti Uotila ja Sulo Wuolijoki, yhdessä suomentanut\n»Kansainvälisen» tekstin, ja komea siitä tulikin, oikeastaan paljon\nvaltavampi kuin laulun alkuperäinen teksti, puhumattakaan sen\nmuunkielisistä toisinnoista. Millään muulla maailman kielellä siinä ei\nole niin mahtavaa sanontaa kuin:\n\n    Ei muuta johtajaa, ei luojaa,\n    kuin kansa kaikkivaltias,\n    se yhteisonnen säätää, suojaa,\n    se on turva tarmokas.\n\nSekä loppu:\n\n    — —  —  —  —\n    Niin huomispäivänä kansat\n    on veljet keskenään.\n\nKuinka kömpelöltä tuntuukaan siihen verrattuna alkuteksti:\n\n    Il n'a pas de sauveur suprême,\n    ni Dieu, ni César, ni tribun.\n    —  —  —  —  —\n\nJa loppu:\n\n    L'internationale\n    sera le genre humain.\n\nTosin vähän vähemmän runolliselta ja hieman liian asialliselta kuulosti\nsuunnilleen samoihin aikoihin syntynyt Matti Turkian »Vala»:\n\n    Hengen,...\n    sydänveremmekin,\n    kaikki annetaan\n    jos vaan tarvitaan.\n\nMatti ei totisena poliitikkona haihattele. Sydänverikin annetaan vain\nsiinä tapauksessa, että tarvitaan. Ei Mattikaan sitä tarpeettomasti\nmennyt antamaan.\n\nEmme me nyt siinä yhdistyksessämme oikeastaan sellaisia lauluja\nlaulaneet, vaikka meidän niitäkin oli opittava kokouksia ja\nmielenosoituksia varten. Pääharrastuksenamme olivat sentään nuo Pertti\nUotilan kokoamat rekiveisut, jotka juuri alkoivat valloittaa osakuntia,\nmuitakin kuin hämäläistä. Kun Pertti vietti Wuolijoella häitään Tyyne\nWuolijoen kanssa, oli hän antanut painattaa kolmisensataa värssyä\n»Hanssin Jukkaa». Huomattavinta niissä häissä oli, paitsi tuo »Hanssin\nJukan» veisaaminen, Elli Tompurin ja Juntulan Roopen tanssi. Juntulan\nisäntä Miehoilasta oli Hämeenmaan suurimpia tappelijoita, mutta samalla\nmyös tanssijoita, ja koko Hauho puhui vielä vuosikausia siitä, miten\nRoope oli Elliä »vienyt» kuin ei kukaan muu, sekä niiaten että muuten.\n\nPertti Uotila oli Hautaan kartanon Favénin poikia Kylmäkoskelta,\nja Favén oli Wuolijoen vaarin eduskuntatovereita, eikä Pertin veli\nAnttikaan ole aivan tuntemattomia. Häät olivat komeat, vieraita koko\nEtelä-Hämeestä, sekä Hauholta että Kylmäkoskelta, ja Wuolijoelta lähti\nhääsaattue Kylmäkoskelle, jossa jatkettiin »Hanssin Jukan» veisausta.\n\nVappuna osallistui Sos.-dem. Ylioppilasyhdistys tulipunaisina\nlippuineen sen vuoden suunnattomaan mielenosoitukseen työväen tuntiessa\nitsensä suunnilleen maan ja maailman hallitsijaksi, sillä istuihan\neduskunta...\n\nVappu oli pelkkää huumaa, sillä silloin oltiin yleensä tavallistakin\nenemmän nuoria. Vapputanssiaisissa näytti sitten se nuorin\nkansanedustaja minulle Simplicissimuksesta reväistyä kuvaa, taisi\nolla Thönyn piirtämä, jossa vanha, ryppyinen aviopari istuu päivää\npaistattamassa portailla, ja vanha, tutiseva äijäpaha sanoo uneksien:\n\n»Ich habe mal ein wunderschönes Mädchen gekannt. Sie hiess Anni\nSchmidt.»\n\nJa vanha, ryppyinen mummiraasu vastaa hymyillen, kädet ristissä\nvatsallaan:\n\n»Aber, Alterchen, das bin ja ich...»\n\nJa tarkoitus oli, että niin mekin kerran juttelisimme ryppyisinä\nmökkimme portailla, yhdessä ensin sortteerattuamme maailmaa aika\nlailla... yhdessä, sillä hänkin oli vakuuttunut siitä, ettei\nkapitalistinen maailmanjärjestys voinut pysyä ja että vallan oli\nsiirryttävä uuden kansanluokan käsiin...\n\nTosin hänen sitä ennen täytyi mennä naimisiin toisen kanssa. Ja kun\nsitten kumminkin elämä järjesti meidät yhteen, niin jäi niin kovin\npaljon tekemättä, emmekä me joutuneetkaan ryppyisinä istumaan saman\nmökin kynnykselle...\n\n»Aber, Alterchen, das bin ja ich...»\n\nKeväästä ei tahtonut tulla loppua, emmekä millään olisi malttaneet\nmatkustaa kaupungista pois kesälomille. Eräänä päivänä joku keksi, että\nyhdistyksen pitäisi tehdä yhteinen retki Seurasaareen. Siitä tuli monta\nretkeä. Siellä juotiin kahvia, juteltiin ja laulettiin rekiveisuja,\nja niihin retkiin ottivat osaa Lauri Heurlinistä alkaen vanhemmatkin\nyhdistyksen jäsenet ja valtiopäivämiehet. Linda Anttila siellä oli\naina mukana ja Väinö Tanner ja Kuusinen ja Gylling ja Hakkila ja Paavo\nRaittinen sekä luonnollisesti Erland Aarnio, joka oli pääasiallisesti\nSulon ja minun »förkkelinä» melkein jokapäiväisen yhdessäolomme aikana.\nPäivällisen jälkeen mentiin useimmiten »lehvaan», tahi oikeammin\ntehtiin kierroksia »elävissä kuvissa» istuen samana iltana ainakin\nkolmessa paikassa. Esityksethän kestivät siihen aikaan vain tunnin.\nMeidän »hovibiomme» oli »Sentraali» Mikonkadulla. Siellä kuului usein\nkummallista melua etumaisimmilta penkeiltä, missä istuivat pikkupojat\n25 pennin paikoilla. Niitten joukossa oli melun aiheuttajana Lauri\nHeurlin, jota kotona »Punnuksi» kutsuttiin ja joka pääasiallisesti kävi\n»lehvassa» pikkupoikien vuoksi ja sirkuksessa luonnollisesti — musiikin\ntähden.\n\nSeurasaarella tuoksui metsä ja laakso ravintolan edessä, ja pilvet ja\npurjeet leijailivat merellä kajavain ja valkoisten laivain huudellessa\nkilpaa. Sitä vain oltiin, eikä ajateltu mitään maista ja kansoista ja\nihmiskunnasta ja niitten murheista, joita olimme niin kärkkäät ottamaan\nkantaaksemme ja jotka kuitenkin unohdimme. Elin ensimmäistä kertaa\nvarsinaista ylioppilaselämää, asuin tavallisessa boksissa ja söin missä\nsattui, minä, jota aina oli perheissä hoivattu. Ja vältin, tai ainakin\nyritin välttää, entisiä ystäviä ja tuttuja. Minunhan täytyi siirtyä\n»barrikadin» toiselle puolelle ja jättää koko entinen elämäni.\n\nMutta vaikeata se oli... Eihän sitä pääse suuttumaan yhteiskunnalle\nkovin perusteellisesti, kun ihmiset ovat ystävällisiä ja ymmärtäväisiä,\neikä minua henkilökohtaisesti vielä kukaan yrittänytkään pahasti\nsortaa. Ja ylioppilas oli Helsingissä niin pahuksen kaukana sorretusta\ntyöväestä, eikä sitä osannut silloin lähteä hakemaan Sörnäisistäkään,\njotta olisi oikein perusteellisesti päässyt suuttumaan sen kurjuudesta\nja jaksanut ruveta vihaamaan kaikkia frivoleja porvarillisia\nhuvituksia. Helpompaa on kamelin päästä taivaaseen sen tunnetun\nneulansilmän kautta kuin porvarillisen ylioppilaan tulla taistelevaksi\nsosialistiksi... Muistuivat mieleeni katakombit ja vankilat ja Anatoli,\nmutta ne olivat niin kaukana, ja Helsingissä oli nuoren ihmisen\nhelpompaa elää ja hengittää, vaikka tiesikin, mistä yhteiskunnallinen\nkurjuus johtui.\n\nEi tullut luvuistani eikä tutkinnoistani mitään sinä kuukautena.\nYritin vain valmistautua erästä mielenkiintoista tehtävääni varten,\njonka Anatolikin hyväksyi. Tallinnassa järjestettiin nimittäin sinä\nkesänä ensimmäiset yliopistolliset kesäkurssit, ja minut oli pyydetty\nsinne luennoimaan Ranskan vallankumouksista tai oikeammin sekä\nsuuresta vallankumouksesta ja sen syistä että vuosien 1830, -48 ja -70\nkumouksista. Kurssini piti yhteensä käsittää no luentoa.\n\nYliopistollisten historianlukujeni painopisteeksi oli jo sinänsä\nmuodostunut Ranskan historia, ja Ranskan vallankumoushistoriaan\nolin syventynyt jo Walgassa keskittyen Jauresin ja Tocquevillen\ntutkimuksiin vallankumouksen taloudellisista syistä. Siinä sain\nerinomaisen tilaisuuden käsitellä vallankumoushistoriaa historiallisen\nmaterialismin metodia käyttäen. Yritin siis ainakin valmistella noita\nluentoja yliopiston kirjastossa, ja siihen se kevät sitten kuluikin.\nAinakin virallinen puoli siitä. Epävirallisella puolella oli paljon\nonnea ja paljon tuskaa, yhä suuremmaksi kasvavaa kiintymystä Suomeen\nja sen elämään sekä ihmisiin ja yhä selvempää vieraantumista Virosta.\nJa yhä selvemmäksi kävi näkemys siitä, että uusi maailmankatsomus\npakottaisi minut eroamaan kaikista vanhoista ystävistäni ja hakeutumaan\nyhdessä uusien tovereitteni kanssa auttamaan työväkeä uuden maailman\nrakentamisessa.\n\n\n\n\nKESÄ 1907.\n\n\nPääsin Helsingistä ja kevään huminasta pois vain karkaamalla.\nEduskunta istui, ja sen ohjelmana oli koko Suomen elämän uudistaminen\ntaustana Suomen kansan järkähtämätön usko, että eduskunta kykenisi\nluomaan Suomen uudestaan. Ainahan meillä unohdettiin tuo tsaari ja\nhänen Stolypininsa, jotka antoivat suomalaisen lastenkamarin leikkiä\nparlamenttia ja uskoa siihen eivätkä vahvistaneet ainoatakaan niistä\nuusista suurista lakiehdotuksista, joilla kansaa huumattiin.\n\nNo niin, me uskoimme eduskuntaan, ja vaikeaa oli lähteä sen liepeiltä,\nmissä elämä kiehui ja missä oli tuo maan nuorin kansanedustaja, joka\nhenkilökohtaisesti kytki minut eduskunnan työunelmiin.\n\nLähdin siis suorastaan pakoon Viroon valmistamaan luentojani Tallinnan\nkesäyliopistoa varten.\n\nAsuin Tallinnassa Harjutänavilla, keskiaikaisessa talossa sijaitsevassa\npensionaatissa, ylimmässä kerroksessa, mistä näkyi lukemattomia\njyrkkiä, vanhoja tiilikattoja ja mansardi-ikkunoita. Koko Tallinnan\nkeskiaika tulvahti ylitseni, ja ensi kertaa alkoi minussa itää tunne,\nettä kuuluin kansaan, jolla oli oma historiansa, historia, joka siltä\nvain oli varastettu, että se oli varmasti samanlainen kuin Ranskankin\nkansa, jonka historia vavisutti maailmaa ja josta historiasta minä\ntiesin niin paljon, että kykenin luennoimaan siitä, — minä joka kuuluin\nhistoriattomaan kansaan.\n\nNäin minulle selvisi, että luentojeni tarkoituksena täytyi olla\nherättää Ranskan vallankumouksen historian avulla oma kansani\nvallankumoukseen niitä vastaan, jotka siltä olivat historian\nriistäneet. En tiedä, missä määrin tarkoituksessani onnistuin,\nmutta kuulijakuntani — toistasataa käsittävä ryhmä pääasiallisesti\nkansakoulunopettajia — oli innostunutta väkeä. Vallankumous väreili\nvieläkin ilmassa, ja tiedonjano oli loputon. Oppilaitteni joukossa\noli muutamia minua vanhempia miehiä, joita satuin myöhemmin tapaamaan\nja jotka eivät jääneet aivan tuntemattomiksi Viron elämässä. Yksi\nheistä oli professori Ants Piip, tunnettu Viron entinen ulkoministeri\nja ensimmäinen lähettiläs Englannissa, toinen Peter Olak,\nEstonia-teatterin johtaja. Heidän kanssaan olen useinkin joutunut\nhymyilemään itsetietoisen nuoren ylioppilaan suurelle viisaudelle\ntärkeänä luennoitsijana.\n\nMuut luennoitsijat olivat Viron myöhempi ulkoministeri, tohtori\nAkel, entinen sotaministeri Hanko sekä professori Suits, ja koko\nkesäyliopiston järjestäjänä oli Edvard Virgo-vainaja. Kesä oli\nhuumaavan kaunis. Virgo ja Martnan lapset järjestivät retkiä Tallinnan\nympäristöön, ja Tallinnan merenranta oli kuin Välimeren rannikkoa\nja meri kuin sinistä silkkiä. Mutta sen takana oli aavistus Suomen\nkalliorannoista, — ja kauhukseni huomasin, että minun oli ikävä noita\nensi alussa niin vihaamiani kallioita ja kiviä.\n\nTallinnasta palasin kotiin ja jatkoin kansantaloudellisia\nhistorianopintojani Anatolin ohjelman mukaan, vaikkakin Anatoli itse\nalkoi häipyä elämästäni. Hän oli jossakin tuntemattomissa tehtävissä,\nja kirjeenvaihtomme oli laimentunut. Tartostakin olin etääntynyt;\nkävin siellä vain pikimmältään kirjojani hakemassa ja ystäviäni\ntapaamassa. Mutta elimellinen mielenkiintoni kaupungin elämään oli\naivan lakannut. Tönissonin politiikka ajoi minulle vieraita ja\nvihamielisiä tarkoitusperiä. Keskustelumme johtivat ristiriitoihin,\nkoska siihen aikaan en vielä ollenkaan kyennyt erottamaan ihmistä hänen\npolitiikastaan, eikä myöhemmästä toleranssista ja ymmärtämyksestä vielä\nvoinut olla merkkiäkään.\n\nEn tahtonut mitenkään myöntää itselleni etääntyneeni Virosta,\nmutta lopuksi en kuitenkaan voinut olla rehellisesti näkemättä,\nettä Viro tuntui minusta vain myrskyiseltä vesilasilta ja että\nkoko mielenkiintoni alkoi keskittyä Suomeen ja Venäjään — ennen\nkaikkea Suomeen, joka oli toimeenpannut Eurooppaakin häikäisevän\neduskuntareformin, minkä avulla näytti mahdolliselta mullistaa\nkoko maa, saavuttaa sosialistinen eduskuntaenemmistö ja toteuttaa\nsosialismi. Näin yksinkertaiselta kaikki tuntui. Mutta minusta\noli selviö, etten halunnut elää sellaisessa yhteiskunnassa, jossa\ntsaarin tshinovnikat määräsivät, jossa ihmisten olemassaolo riippui\nkapitalistin mielivallasta, jossa santarmit ja sensuuri hallitsivat\nhenkistä elämää ja jossa jokainen lihava poliisimestari saattoi\ntuntea itsensä yhteiskunnan hallitsijaksi. Tiesin, että vanhan\nyhteiskunnan kaatamiseksi täytyi olla aseita ja että eräs tärkeimpiä\naseita oli _tieto_. Ja sitä minä yritin nöyrästi hankkia lukemalla\nmäärätietoisesti kansantaloutta ja sosialismia.\n\nMutta ennen kaikkea minulle selväsi, ettei yliopisto kyennyt antamaan\nminulle niitä tietoja, joita tarvitsin elämää varten — ei kyennyt,\nehkei tahtonutkaan — ja ettei minulla ollut yliopistosta saatavana\nmuuta kuin diplomi, joka mahdollisesti voisi avata minulle ovet\nporvarillisen yhteiskunnan avainasemiin, Sekin oli erehdys, kuten jo\naikaisemmin olen maininnut. En ole koskaan elämäni varrella käyttänyt\neikä minun ole tarvinnut käyttää tuota maisterin diplomia.\n\nMutta kumminkin päätin suorittaa yliopiston loppututkinnon ja siis\npalata Helsinkiin, koska isänikin hienokseltaan alkoi udella, mitä\nminun tutkintoihini kuului ja miksi minä oikein aioin. Eikä suinkaan\nsopinut hänelle sanoa, että pääpyrkimyksenäni oli aikaansaada uusi\nyhteiskuntajärjestys, vaikkei hänkään sisimmässään sitä vanhaa niin\nkovin harrastanut — ei ainakaan Virossa.\n\n\n\n\nTAVALLINEN YLIOPPILAS.\n\n\nNiinpä siis palasin syksyllä Helsinkiin, jossa sillä välin tuo\nnuori kansanedustaja oli ennättänyt mennä naimisiin ja alkuunpanna\navioeronkin ja jossa minä päätin kieltäytyä kaikista elämän\nviettelyksistä ja rakastumisen tuskista ja keskittyä kokonaan\ntutkintoihin. Tutkintoihin — eikä lukuihin, sillä mitään hyötyä minulla\nniistä luvuista ei tenttejä varten ollut, ja tuskinpa sellaista\nhyötyä niistä kenellekään on, paitsi että silloin tällöin joku\nsivistyksen jyvä voi pudota niittenkin aikana jonkun maalaisylioppilaan\nvastaanottavaiseen ja sivistyksennälkäiseen, ammottavan tyhjään päähän.\n\nMinusta siis tuli tavallinen tenttivä ylioppilas, joka ei ottanut\nosaa mihinkään »rientoihin», asui boksissa, söi missä sattui, istui\npäiväkaudet joko seminaari- tai yliopiston kirjastossa, luki illatkin\ntai istui vakituisen, salakihlatun heilansa kanssa elokuvissa tai\nteattereissa, ei seurustellut missään perheissä ja kävi harvoin\ntansseissa, silloinkin vain tanssien sen »vakituisen» kanssa.\nAinoa epätavallinen ilmiö tuon tavallisen ylioppilaan elämässä oli\nmielenkiinto eduskuntaan ja sen valiokuntiin, mikä täytti tuon\n»vakituisenkin» elämän.\n\nLukemista minulla oli hyvin paljon lopputenttejä varten. En ollut\nsuorittanut muuta kuin pohjoismaiden historian ja yleisen historian\nlaudaturista vanhanajan. Tuo vihattu pöpö, latinan pro exercitio,\noli vielä suorittamatta, ja sitä ilmanhan ei päässyt lopputenttejä\naloittamaankaan. Olin lukenut latinan kieltä sangen omaperäisellä\ntavalla, nimittäin käännöksen avulla, Cornelius Nepoksesta\nVergiliukseen saakka. Hallitsin koko sanavaraston, mutta en kielioppia,\njosta minulla oli sangen hatarat tiedot. Ranskan kielen taito auttoi\nminua ymmärtämään tekstiä ja sen suurta kauneutta ja logiikkaa,\nmutta... Vihdoin käsitin kuitenkin, että kielioppi oli a ja o latinan\ntaidossa, ja niin minun oli nöyrästi mentävä dosentti Hidénin kieliopin\nluennoille. Tosin samalla antauduin myös »sen kansanedustajan»\nvalmennettavaksi. Hän oli oikeita latinalaisia, Jyväskylän lyseosta.\nNiinpä pääsinkin siihen asteeseen, että uskalsin lähteä ilmoittautumaan\nprofessori Gustafssonille pro exercitioon. Hän katsoi minuun julmasti\nsilmälasiansa alitse ja tiesin, että edessäni oli kivikova kohtalo.\nProfessori Gustafsson latinalaisena vihasi kaikkia reaalikoulujen\noppilaita ja luonnollisesti erikoisesti tyttöihmisiä, joille hän\naina saarnasi kirkkoa, keittiötä ja lapsia ja joita hän kokeissa\nasetteli harvakseen istumaan nenänsä eteen, jottei tyttöparoilla ollut\npienintäkään mahdollisuutta lunttaukseen, jota pojat takariveillä\nperin uutterasti harrastivat. Niinpä kävikin, että tuttavieni\njoukossa oli kovin monta tyttöä, jotka yrittivät pro exercitiota jo\nviidettäkin kertaa, olipa sellaisiakin, jotka eivät koskaan läpäisseet\nja senvuoksi tulivat tuomituiksi opettajakandidaateiksi, missä\ntutkinnossa ei tarvittu latinaa. Kokoonkipristyneenä kurjuuden kuvana\nistuin Gustafssonin julmien katseiden alla ja kirjoitin käännöstäni\nhiki otsalla. Kokeen jälkeen huomasin, että olin tehnyt kauheita\nkielioppivirheitä, ja ne kiduttivat minua yökaudet siihen hetkeen asti,\njolloin luin sanomalehdestä tuon ihastuttavan ilosanoman, että olin\nläpäissyt pro exercition. En usko, että olin sitä ansainnut, taisi onni\nolla myötäinen.\n\nSamaan aikaan kuin valmistauduin pro exercitioon, kirjoitin myöskin\nlaudaturkirjoitustani kansanrunoudesta professori Krohnille.\nKäsittelin runoa »Äidin haudalla», erästä kaikkein tunnetuimpia\nvirolaisia kansanrunoja, josta yksistään Hurtin kokoelmissa on\nkuudettasataa toisintoa. Tein siitä Krohnin vertailevan metodin mukaan\nsäetutkimuksen saadakseni selville runon alkuperäisen syntymäpaikan\nja -ajan sekä leviämisen, mikä on vertailevan folklorentutkimuksen\npäämäärä ja jonka metodin avulla ensin Julius ja sitten Kaarle Krohn\novat kirjoittaneet Kalevalan runojen historian. Olin aloittanut\nvertailevan säetutkimuksen jo ensimmäisenä ylioppilasvuotenani, mutta\nsillä välin marxismin yhteydessä oppinut tieteellisen metodiikan\ntottuen kunnioittamaan tieteellistä, eksaktista työtä. Ja yhtäkkiä\nhuomasin mitä epätieteellisimmän mielivallan vallitsevan koko\nkansanrunoudentutkimuksessa — ja kauhistuin. Otettiin mielivaltaisesti\njokin runon säe ja johdettiin sen kehitystä ja levenemistä, vaikka\njokainen toisinto kokonaisuudessaan olisi ollut tieteellinen aineisto\ntieteellisteoreettisesti katsottuna. Jokainen toisinto oli laulajan\ntoteamus ympäristöstään — »Aussage». Käsitin yhtäkkiä, että toisinnot\neivät olleet samanaikaisia, vaan suksessiivisia todistajanlausuntoja\nmentaalisesta prosessista, joka oli synnyttänyt runon. Tulin siis runon\nsynnystä päinvastaiseen otaksumaan kuin professori Krohn ja vertaileva\nfolklorentutkimus. Krohnin metodi lähti otaksumasta, että runo syntyy\nvain kerran ja kulkee kuin lumivyöry suusta suuhun kasaten itseensä yhä\nuusia säkeitä. Minä taas päädyin tulokseen, että runo aivan hyvin voi\nsyntyä samanlaisissa olosuhteissa ja samankaltaisten ihmisten luomana\nuseammankin kerran. Esimerkiksi »Äidin haudan» kuvauksessa runonlaulaja\ntoteaa, että ruoho ja kukat ovat kasvaneet haudalle. Hän ilmaisee\nsen kuvauksella: »Muro (ruoho) kasvoi mullan päälle, aroheinä haudan\npäälle, sinikukat silmillensä, kullerkukat kulmillensa» jne. Siis\nhaudan kuvauksessa saadaan ruohon mullan päälle kasvamista koskevat\ntoistot kuvaamalla kukkien kasvamista erinäisille ruumiinosille,\njolloin kukat asetetaan sellaisille ruumiinosille, jotka vastaavat\nniiden alkusointua: sinikukat silmille, kullerkukat kulmille, vaahterat\nvarpaille. Koska kukkien luku on rajoitettu ja ruumiinosien luku samoin\nrajoitettu, oli luonnollista, että pyrkimys kuvata hautaa ja sen\npäälle kasvavaa ruohoa sellaisenaan johti eri paikoissa aina uudestaan\nja uudestaan samanlaisten säkeitten syntymiseen. Eivätkä yksistään\nsäkeet ole syntyneet tällä tavoin, vaan laulavia orpoja oli paljon, ja\nluonnollista oli, että orpolapsi kulki äitinsä haudalle ja kuvasi sitä\nhautaa, valitti äidilleen suruaan ja maailman taholta tullutta kovaa\nkohtelua ja pyysi äitiään nousemaan haudasta auttamaan lastaan.\n\nHuomasin säetutkimuksessa suuren aarteen tietoteoreettisia\ntutkimuksia varten, joilla voidaan osoittaa, miten sama ympäristö\nsanelee ihmisille samanlaisia ajatuksia, samanlaista ideologiaa.\nOsoitin säetutkimuksessani, miten samat mielikuvat runoissa olivat\neri paikoissa ja eri aikoina syntyneet aina uudelleen ja miten\nrunojen kaikki säkeet olivat tärkeät tutkimukselle tietoteoreettisen\ntutkimuksen, eksaktisen tieteen kannalta ja miten jokaisen runojen\ntutkijan pitäisi saada tietoteoreettista valmennusta. Ja vaikka\ntulin päinvastaiseen tulokseen kuin professori Krohn, täytyy minun\nhänen kunniakseen mainita, että hän yhtä paljon innostui uudenkin\ntutkimusmetodin mahdollisuudesta, huolimatta vaarasta, että se kumoaisi\nhänen omien väitteittensä tieteellisen perustan.\n\nHän hyväksyi puolivalmiin tutkimukseni laudaturkirjoitukseksi ja\nsai minut lupaamaan käsitellä aihetta väitöskirjassani, jota sitten\nvuotta myöhemmin aloin kirjoittaa. Hän seurasi työtäni suurella\nmielenkiinnolla, hankki minulle konsistorilta luvan kirjoittaa\nväitöskirjani viron kielellä ja seurasi sen kohtaloa sen surulliseen\nloppuun, maailmansodan puhkeamiseen saakka, jolloin minun oli pakko\njättää tieteellinen työ. Tutkimukseni kasvoi lumivyörymäisesti ja\ntulin huomaamaan, että tietoteoreettinen valmennukseni ei riittänyt,\nvaan että minun olisi ollut pyrittävä Dijonin ja Sorbonnen vaiheille\nharjoittamaan lisäopintoja, ja siihen en saanut mistään varoja siihen\naikaan.\n\nTämä nyt on sellaisenaan taas eri juttu ja eri ajan kuvausta,\nmutta joka tapauksessa laudaturkirjoitukseni yhteydessä huomasin,\nettei mikään humanisti voinut rankaisematta tutustua eksaktiseen\ntieteelliseen metodiin tuntematta suurta kunnioitusta eksaktisia\ntieteitä kohtaan ja menettämättä arvonantoaan noita tavanomaisia\nmielivaltaisia vertailevia tutkimuksia kohtaan. En ole siitä lähtien\nenää jaksanut sulattaa ilmassa häilyvää ideologista jaarittelua,\nerikoisestikaan sellaista, jossa kirjallisuutta käsitellään ja\nkritisoidaan ilman yhteiskunnallista taustaa ja sumutetaan lukijaa\nhirmuisilla sitaattimäärillä, jotka eivät lopuksikaan selitä mitään.\n\nNiin siis professori hyväksyi tutkimukseni, ja minun oli ryhdyttävä\nvalmistautumaan suulliseen tenttiin, mikä oli kauhistuttavan ikävää.\nSillä eri asia oli tehdä säetutkimuksia ja tutustua itse kansanrunojen\ntoisintoihin kuin opiskella »Kalevalan runojen historiaa» ja\nKrohnien tutkimusten tuloksia, joihin en ollenkaan jaksanut luottaa.\nMutta kurssi on kurssi, ja minun oli uhrattava kokonainen kuukausi\nelämästäni sen täysin turhaan oppimiseen. Henkinen alennustilani oli\nkauhea; tuntui, että tuosta kaikesta oli vielä vähemmän hyötyä kuin\nmatematiikasta koulussa, ja minun täytyy myöntää, että toisinaan\nkansanrunouskurssin lukemisen aikana suorastaan ikävöin matematiikkaa.\n\nSitten sattui vielä niinkin hullusti, että jouluaattona sairastuin\nkeuhkokuumeeseen. Olin salaa joulua viettämässä sen »nuorimman\nkansanedustajan» asunnossa, jossa vain Erland Aarnio oli esiliinana.\nSe oli ensimmäinen jouluni poissa kotoa ja myös ensimmäinen jouluni\ntulevan mieheni seurassa. Olimme hankkineet pienen joulukuusen\nja ostelleet kaikenlaisia kylmiä herkkuja — ja yhtäkkiä, kesken\njouluglögin, minulle selvisi, että olin lähes 40 asteen kuumeessa\nja etten enää päässyt kotiin. Tilanne oli aivan peloittava. Pojat\nolivat onnettomia ja neuvottomia, kunnes Aarnio luottamuksellisesti\nlähti hakemaan Maunu Heurlinia, joka käsitti tilanteen mutkallisuuden\nja kriitillisyyden (siunatkoon: sairastaa siihen maailman aikaan\nnuoren miehen asunnossa!) sekä vaiteliaisuuden velvoituksen ja\nkoetti auttaa mahdollisuuden mukaan ihmetellen ennen kaikkea, miten\nerinomaisesti kestin korkeaa kuumetta, ja luvaten hankkia vaiteliaan\nsairaanhoitajattaren. Pojat olivat helisemässä, mutta itse olin\nsiksi sairas, etten onneksi enää välittänyt maineestani. Asunnossani\nselitettiin asia siten, että olin matkustanut maalle, ja sieltä\nhaettiin tarpeelliset vaatekappaleeni. Mahtoikohan asuntoni rouva\noikein asiaa uskoa, mutta joka tapauksessa minua hoidettiin niin\nhyvin, että tulin terveeksi huolimatta siitä, että sairasvuoteellani\nsain lukea kansanrunouden laudaturia. Tenttini oli nimittäin määrätty\ntammikuun puoliväliin, ja se oli suoritettava, koska yleisen historian\nlaudaturtyökin oli vielä kirjoittamatta. En vieläkään tiedä, kumpi oli\nvaikeampaa kestää, keuhkokuumeko vai kansanrunouden laudatur; joka\ntapauksessa minä kalpeana ja surkeana ilmestyin Krohnin luo tenttiin ja\nläpäisin sen mielestäni pääasiallisesti kalpeuteni ja Kaarle Krohnin\nhyvän sydämen vuoksi. Sillä mitenkä hän olisi kehdannutkaan reputtaa\nminua, joka olin asettunut takajaloilleni vertailevaa kansanrunouden\nmetodia vastaan ja jolta hän jostakin käsittämättömästä syystä toivoi\napua kansanrunouden tutkimuksen elvyttämisessä — vaikkapa pienellä\nskandaalilla.\n\nNiin minä vihdoinkin pääsin koko kansanrunoudesta ja edessäni oli\nyleisen historian ja estetiikan ohdakkeinen polku. Ennen kaikkea\nyleisen historian laudaturkirjoitus, josta oli kirjoitettava\nmyös pro gradu. Professori Schybergson luennoi siihen aikaan\nHenrik IV:stä ja oli kokonaan syventynyt tuohon navarralaiseen\naikakauteen, joten hän esitteli meille laudaturkirjoituksia siitä\naiheesta, varsinkin kun yliopiston kirjastosta oli saatavissa\npaljon tuon aikakauden muistelmateoksia ja oli siis mahdollista\nottaa siitä selkoa alkulähteitten perusteella. Kun minä kuuluin\nniihin, jotka osasivat ranskaa, hän ehdotti minulle ilman muuta\ntuon navarralaisen hallitusmuodon tutkimista. Näin minä tulin\nkirjoittaneeksi tieteellisen tutkimuksen Henrik IV:n absolutismista\nja sain siinä ensimmäisen tilaisuuden käyttää historiallisen\nmaterialismin metodia jonkin kaukaisen aikakauden tutkimiseen. Siitä\nminulle muodostui ihastuttava aika. Istuin lähes pari kuukautta\nmelkein aamusta iltaan yliopiston kirjastossa syventyneenä tuon\naikakauden memoaareihin ja suurten ranskalaisten tutkijain teoksiin,\nja tuloksena oli siis oma tutkimukseni, jonka mottona oli komeasti\nMarxin lause: »La propriété, c'est vol» — omaisuus on varkautta.\n— Osoitin siinä mitä häikäilemättömimmällä tavalla, että Henrik\nIV:n absolutistinen hallitusmuoto kehittyi Ranskan nousevan\nkaupunkiporvariston avulla, joka tarvitsi kuninkaan itsevaltiutta\npitääkseen kurissa feodaaliherroja, jotka itsenäisissä linnoissaan\nprovinsseissa ehkäisivät kaupan kulkua ja kehitystä. Kuvasin Ranskan\ntaloudellista tilaa ja osoitin, miten kapitalismin kehitys siihen\naikaan saneli hallitusmuodon. Valitettavasti on tuo saksaksi laadittu\nkäsikirjoitukseni hukkunut, sillä Martna vei sen aikanaan mukanaan\nBerliiniin, Mehringille, julkaistavaksi »Neue Zeitissa», mutta hukkasi\nsen matkalla, enkä ole koskaan enää ollut kiinnostunut kasaamaan\nsitä uudelleen vanhoista muistiinpanoista. Minua kauhistuttaa, kun\najattelen, miten mekaaninen koko tutkimukseni oli, vaikka onnistuinkin\nlöytämään memoaareista hyvin sattuvia todistuksia väitteilleni, mutta\ntutkimukseni pääansioita sekä Schybergsonin että Gunnar Suolahden\nsilmissä oli se tosiasia, että minulla oli oma itsenäinen kanta ja\nmielipide, ja tulos siitä oli, että laudaturkirjoitukseni hyväksyttiin\npunastuttavalla kiitoksella ja että pro gradusta sain laudaturin\npäästen ensi sijalle kirjoituksissa, professori Laurilankin, joka otti\nosaa samaan graduun, joutuessa minun jälkeeni; toivottavasti hän ei\nsentään sen vuoksi ole vihannut näytelmiäni. Sanomalehtileikkeistä\nhuomaan, että siihen samaan graduun ottivat osaa paitsi professori\nLaurilaa, myöskin professori Kaira ja Eino Palola sekä vuorineuvos Åke\nGartz.\n\nNäin olivat siis molemmat laudaturkirjoitukseni läpäisseet, ja ryhdyin\ninnokkaasti valmistamaan yleisen historian suullista tenttiä Gunnar\nSuolahdelle. Sain lukea koko Rancken »Ranskan historian». Sitäpaitsi\nolin Suolahden suosiollisella avustuksella saanut kurssiin pujotetuksi\nmyös Jaures'in »Ranskan historian» ja muuta sellaista, ja luin kaikki\nkurssikirjani suurella mielenkiinnolla ja ihastuksella, niin että\nkurssin pituudesta huolimatta koko juttu tuntui leikiltä. Tarkoitukseni\noli ainoastaan ottaa kaksi laudaturia sekä cum laude estetiikassa ja\nvenäjän kielessä.\n\nEstetiikassa oli kevätlukukaudella käynnissä seminaariharjoitukset\nhiljattain dosentiksi määrätyn nykyisen professori Gunnar Castrénin\njohdolla, ja professori Söderhjelm kehoitti minua menemään niihin\nmukaan, jolloin saisin seminaaritöiden avulla helposti suoritetuksi\ncum lauden. Siinä seminaarissa meitä oli sitten omalaatuinen joukko:\nkaikki senaikaiset ruotsalaiset »diktarynglingit» sekä Eino Palola ja\nminä. Siinä oli Runar Schildt, Georg Gripenberg (siunatkoon! ministeri\nGripenbergkin oli silloin »diktaryngling»), Agnes Langenskiöld,\nSynnöve Gripenberg ja Josef Volontis sekä Henning Söderhjelm.\nMeidän oli esitelmissämme käsiteltävä Tegnériä, ja professori jakoi\nsiitä eri teemoja. Seminaari oli ruotsinkielinen, mutta koska en\nsiihen aikaan tarpeeksi hallinnut ruotsia, pyysin lupaa kirjoittaa\nesitelmäni joko suomeksi tai saksaksi ja käyttää lausunnoissani\njompaakumpaa kieltä — kumpi vain olisi opiskelijatovereilleni\nmieluisempaa. Asiasta tuli äänestys, ja tulos oli yllätyksellinen:\nsaisin käyttää saksaa enkä suomea. Suomen puolesta äänesti vain Eino\nPalola. Koska en myöskään hallinnut ruotsalaista kirjallisuutta,\nkuten muut, ehdotin, että saisin käsitellä esitelmässäni jotakin\nvalistusajan saksalaista kirjailijaa, ja tulos oli, että sain ottaa\naiheeni Lessingistä ja käsitellä hänen esteettisiä teorioitaan hänen\n»Laokoon»-teoksensa perusteella. Näin sitten seminaari järjestyi ja\nesitelmät alkoivat. Runoilijanuorukaiset kirjoittelivat voimiensa\nmukaan sieviä, sileitä kuvauksia erinäisistä teoksista. Silloin minä\npäätin olla pirullinen ja rupesin pelkäksi hauskuudekseni esitelmien\narvostelussa repostelemaan noita nättejä aikaansaannoksia esittäen\ntohtori Castrénille sangen ilkeitä kysymyksiä ilman mitään muuta\ntarkoitusta kuin hermostuttaa nuorta, komeata tohtoria, joka aina\nsäpsähti, kun kuuli minun kylmänvirallisen puheenvuoron pyyntöni: »Herr\nDoktor»! Tein herra tohtorille kysymyksen, oliko näillä esitelmillä\nmuutakin tarkoitusta kuin pelkkä Tegnérin teosten sisällyksen\nselostaminen, ja selitin, että ne vaikuttivat minuun aivan kuin\njos kuuta taivaalla kuvattaisiin litteäksi 20 markan kultarahaksi,\njoka oli näkymättömillä nauloilla kiinnitetty taivaankanteen, kun\ntaas tietääkseni yliopistollisilla tieteenharrastajilla sentään oli\nvelvollisuus kuvata sellaistakin, mikä ei pinnalta näkynyt; olisi\nkai kiinnitettävä huomiota myös erinäisten astronomien selitykseen\nkuun eittämättömästä pallomaisuudesta ja erinäisistä laaksoista ja\nvuorista sen pinnalla, puhumattakaan sen kieltämättömistä liikkeistä\ntaivaankannella ja niistä tähdistä, joista se saa valonsa. Joten siis\nminun mielestäni nuo Tegnérin teoksetkin olisivat yliopistollisessa\nkäsittelyssä vaatineet paikalleen asettamista erääseen Ruotsin\nkirjallisuuden ajanjaksoon kehityksen alaisessa ruotsalaisessa\nyhteiskunnassa. Dialektiikkaa — dialektiikkaa — Ja niin minä repostelin\nnoita esitelmiä, ja helppoahan oli seisoa historiallisen materialismin\nkalliovuorella ja katsella sieltä tovereitteni avutonta hyppelehtimistä\nkirjallisuuden suossa. Mutta häikäilemättömät puheenvuoroni synnyttivät\nsuurta hämminkiä runoilijanuorison keskuudessa ja aikaansaivat\nennen kuulumatonta todellista väittelyä seminaarin rauhallisissa\nsuojissa. Esitelmätilaisuudet muodostuivat suorastaan jännittäviksi\nnuoren tohtorin katederilla punastuessa ja kalvetessa. Suokoon\nhän minulle anteeksi, mutta se oli minulle suunnattoman hauskaa\nleikkiä, enkä sanalla sanoen tarkoittanut mitään pahaa kenellekään\nrunoilijanuorukaiselle.\n\nVihdoin tuli minun esitelmäni. Vastaväittäjäkseni oli määrätty\nmuistaakseni Runar Schildt, mutta esitelmäni, joka, kuten sanottu,\nkoski Lessingin »Laokoonia», kiersi ennakolta kädestä käteen, ja\nkoko runoilijakaarti valmistautui piikein ja peitsin hyökkäämään\nminun kimppuuni. Ja kyllä siinä hyökkäysaihetta olikin. Minä\nselvittelin häikäilemättömästi Lessingin »Laokoonin» esteettisiä\nteorioita Saksan porvariston nousulla ja vapautumisella feodalismin\nkäärmeenpuristuksesta, kuvasin estetiikan riippuvaisuutta\ntaloudellisesta kehityksestä viitaten Engelsiin, Avenariukseen ja\nMachiin ja siteeraten häikäisevän rohkeita, yltiöpäisiä asioita,\nniin etteivät runoilija-championini millään lailla kyenneet minua\nkumoamaan. Siinä olisikin tarvittu sellaisia aseita, joita ei parin\nviikon esteettisellä seminaarityöllä pystytä hankkimaan, ja tulos oli,\nettä minun bluffini onnistui suurenmoisesti, ja professori Söderhjelm\nvaati esitelmäni nähtäväkseen ja hyväksyi sen suureksi kauhistuksekseni\nlaudaturkirjoitukseksi. Mutta samalla hän vaati myös muut esitelmät\nnähtäväkseen, koska Henning Söderhjelm nähtävästi oli kotonaan\nreferoinut noita pieniä skandaaleja ja arvostelujani seminaarissa,\nja seurauksena oli, että runoilijapolvi sai kirjoittaa esitelmänsä\nuudelleen, minun jäädessäni kukoksi tunkiolle. Olin sydämestäni\nmasentunut tuosta ansaitusta rangaistuksesta enkä tiennyt, miten olisin\nseminaaritovereilleni selittänyt sydämettömältä näyttänyttä leikkiäni.\nEihän mitenkään riittänyt selitykseksi, että halusin saada hämminkiä\naikaan tohtori Castrénin puhtaasti esteettisessä sielussa. Runar\nSchildt antoi sen minulle kyllä vähitellen anteeksi, kun hänestä tuli\nhuomattava kirjailija, ja Synnöve Gripenbergin kullanpuhtoinen sielu\nei muutenkaan voinut kantaa kaunaa. Georg Gripenbergin kanssa, josta\nvähitellen tuli ministeri Lontooseen, muistelimme noita esteettisen\nseminaarin aikoja kaikessa ystävyydessä eräillä illallisilla\n»Savoyssa» Lontoossa »Niskavuoren naisten» ensi-illan jälkeen ja\nkaipasimme nuoruutemme päiviä ja niitten vallattomuuksia. Myös Josef\nVolontiksen löysin jokin vuosi sitten Tukholmassa aloittelevana\nnäytelmäkirjailijana.\n\nNiin siis päättyi tuo ihastuttavan vallaton seminaari, ja\nrangaistukseksi siitä sain lukea keväällä viime tingassa cum lauden\nsijasta laudaturin estetiikassa ja tenttiä sen toukokuun viimeisinä\npäivinä itse Werner Söderhjelmille. Se todellakin _oli_ rangaistus.\nLukeapa yleisen historian kurssin ohella vielä koko estetiikan\nlaudaturin kurssi Tassosta Shakespeareen saakka Söderhjelmin hyppiessä\ntentissä Hans Saclisista ja Petrarcasta Shakespearen sonetteihin asti,\nmutta visusti varoen kysymästä minulta ah niin uskollisesti lukemiani\nShakespearen draamoja.\n\nNiin, se oli viimeinen tenttini toukokuun viimeisenä päivänä ennen\n»publiikkia». Tentti oli yliopistolla, ja meitä oli kaikkiaan\nmuistaakseni kolme. Olin pukeutunut obligatoriseen mustaan pukuun,\nmutta vähän matkaa yliopistolta, niinkutsutussa Edlundin kulmassa,\nhuomasin, että olin unohtanut jalkaani — ruskeat kengät! Säikähdin\nniin että sydämeni melkein seisahtui. Söderhjelm oli itse äärettömän\nkorrekti ja vaati oppilailtaan ainakin ulkonaista säädyllisyyttä.\nOlin varma, että hän voisi reputtaa minut yksinomaan noiden\nkeltaisenruskeiden kenkieni vuoksi. Eräs osakuntatovereistani\noli kertonut, miten hän oli lähtenyt ilmoittautumaan tenttiin\nSöderhjelmille. Oli soittanut ovikelloa, jolloin otaksutun sisäkön\nsijasta ovella seisoikin itse professori punaisena, vihaisena,\npörröisenä. Tyttö rukka oli sopertanut hämmentyneenä: »Anteeksi\nprofessori, tulin kai sopimattomaan aikaan.» — »Hyvin sopimattomaan»,\noli professori vastannut ja paukauttanut oven kiinni jatkaen oven\nsisäpuolella juuri paraikaa käynnissä olevaa suurta riitakohtausta\nkotiväkensä kanssa. Ja siihen se tentti-ilmoitus sitten oli\njäänyt siltä päivältä. Eikä tämä ollut ainoa juttu Söderhjelmin\ntemperamentista ja laskemattomuudesta ja jupiterimaisuudesta.\n\nTentin piti alkaa viiden minuutin perästä, ja kotiini oli pitkä\nmatka. Asia oli auttamaton. Keltaiset jalkineeni irvistelivät\nmustan hameenliepeen alta, ja ainoa keino oli notkistaa polvia ja\nyrittää siten pidentää hametta peittämään noita rivoja kenkiä. Mutta\nprofessori oli loistavalla tuulella, ja minä puolestani koetin\nhymyillä viettelevästi johtaakseni hänen huomionsa pois toalettini\npuutteellisuudesta — ja onnistuinkin. Läpäisin niistä Shakespearen\nsoneteista sittenkin, vaikka väitinkin, että Shakespeare oli\nkirjoittanut ne naiselle.\n\nNo niin, siinä tentissä tapahtui yhtä ja toista, mutta tulos oli\njoka tapauksessa minulle edullinen. Sainpa professorilta kehoituksen\nantautua kokonaankin kirjalliselle alalle, ja olin vähällä pilata koko\nasiani selittämällä sangen rehellisesti, että pidin politiikkaa paljon\nviehättävämpänä alana.\n\nNiin se estetiikan laudaturini sitten syntyi ilman pienintäkään\ntarkoitusta puoleltani. Kuukautta aikaisemmin olin suorittanut yleisen\nhistorian laudaturin Gunnar Suolahdelle. Tentti kesti useita tunteja,\nmutta siihen otti osaa paitsi minua vielä kolme tai neljä nuorukaista,\njoita »Nunu» otti erikoisesti kiusatakseen kysyen minulta vain\nsellaista, mitä pojat eivät tienneet. Oli tavallisen helppoa vastata,\nkun olin saanut miettimisaikaa toisten hakiessa vastausta. Ja milloin\nen minäkään tiennyt oikeata vastausta, osasin kuitenkin aikaansaada\npolemiikkia asiasta ja lypsää lopuksi professorilta itseltään\nvastauksen — kunnes hän huomasi tekniikkani. Olin paljon vähemmän\nvalmistautunut kuin aikanaan muistorikkaaseen Schybergsonin tenttiin.\nTiesin paljon vähemmän faktoja, enkä vuosilukuja juuri lainkaan,\nmutta osasin tehdä Suolahdelle selväksi, että faktat olivat aivan\ntarpeettomia maailmankatsomuksen ja suvereenin historiankäsittelyn\nrinnalla. Elettiin vielä niitä kultaisia aikoja, jolloin yliopistossa\nkunnioitettiin ylioppilaiden itsenäistä maailmankatsomusta ja\noriginaliteettia, vaikka nuo itsenäiset mielipiteet nojautuivatkin\nKarl Marxiin ja Friedrich Engelsiin, jopa Leniniinkin, ja »Nunu»\nSuolahti oli erittäin suvaitsevainen. En tullut seuranneeksi häntä\nmyöhemmin, mutta mielikuva, joka minulle hänestä on jäänyt, on, ettei\nhänessä ollut pienintäkään ahdasmielisettä ja että hän rehellisesti\nsoi yhteiskunnan kaikille voimille vapaan ja häiritsemättömän\nkehitysmahdollisuuden. Hän osasi katsella maailman teatteria\nhistorioitsijan suurella rauhallisuudella, puhumattakaan siitä, että\nhän oli hieno, huumorintajuinen persoonallisuus.\n\nNiin menivät nuo kolme pääainetta, laudaturaineet, ja jäljelle jäi\nviimeinen tenttini, venäjän kieli, johon minulla ei ollut minuuttiakaan\naikaa valmistautua ja jossa koulutiedoillani aioin läpäistä cum\nlaude-kurssin. Perustin toivoni siihen, että professori Mandelstam,\njonka luentoja olin uskollisesti kuunnellut ja johon olin suurlakon\naikana erikoisen hyvin tutustunut, ei mitenkään rupeaisi minulle\nasettamaan epämukavia kysymyksiä, olinhan siksi paljon jutellut hänen\nkanssaan venäläisestä kirjallisuudesta ja luulin hänen hoksanneen,\nettä tietoni suuresti ylittivät tavallisen suomalaisesta koulusta\ntulleen cum laude-ylioppilaan harrastukset. Niinpä siis rohkeasti\nilmoittauduin Mandelstamille cum laude-tenttiin ja lähdin siihen,\nkuten sanottu, ilman pienintäkään valmistautumista. Eipä sellaiseen\nolisi ollut aikaakaan tuon estetiikan vuoksi. Mandelstam otti minut\nystävällisesti vastaan, sain kahvia ja sitten ruvettiin juttelemaan.\nJuteltiin Karamzinista, Katariina II:sta, jopa Dostojevskistakin,\nja taisi professori kertoa minulle enemmän kuin minä professorille.\nMutta sitten yhtäkkiä tapahtui katastrofi. Hän siirtyi slaavilaiseen\nfilologiaan, mikä kuului cum laude-kurssiin, ja alkoi suorastaan\ntenttiä minua pieni humoristinen pilkahdus silmissä ja silitellen\npitkää, valkoista partaansa — vanha kettu. Minä jähmetyin ja nolostuin\nsuuresti, mutta totuus tuli esille: olin lukenut vähän slaavilaista\nkielioppia kymnaasin IV:llä luokalla, tuota hirveätä kirkkoslaavia,\nja onnistunut unohtamaan sen niin perusteellisesti, ettei minulle\nollut jäänyt siitä juuri harmainta aavistustakaan. Tein rehellisen\ntunnustuksen ja sanoin, etten oikeastaan tarvitse cum laudea, koska\nminulla on kolme laudaturia, ja että mieluummin tyytyisin approbaturiin\nkuin alkaisin vaivata itseäni tuolla vihaamallani slaavilaisella\nfilologialla. Selitin, etten ollut pitänyt sitä niin tärkeänä cum\nlaudessa, vaan olin luullut, että kirjallisuustiedoillani voisin\nläpäistä sen ilman muuta. Professori siristi hieman silmiään ja pyysi\nopintokirjani ja kirjoitti siihen pyytämäni approbaturin selittäen,\nettä hän kyllä olisi suonut minulle cum lauden, mutta että hänen täytyi\npitää kiinni yliopiston vaatimuksista. Annoin sen hänelle anteeksi,\nmutta minua kirveli kumminkin, että kaikista tahtomatta ja tahallisesti\nläpäistyistä laudatureista huolimatta olin saanut reput viimeisessä\ntentissäni. Vaikka riittihän sentään se approbaturkin.\n\nJa niin minulla siis toukokuun viimeisinä päivinä oli kaikki tentit\nsuoritettuna ja vein paperini dekanukselle, professori Gustafssonille,\nsen vuoden viimeistä nk. »publiikkia» varten.\n\nHeti pro exercition jälkeen joulukuussa olin käynyt professori\nGustafssonin luona ilmoittamassa aineyhdistelmäni. Dekanus katsoi\nminuun silmälasiensa alitse ja murisi jotakin, kun kuuli, että ilmoitin\nkaksi laudaturia ja kaksi cum laudea. Kun hän lisäksi syventyi\naineyhdistelmääni, murisi hän vielä kovemmin: »Kaksi laudaturia, eikä\nyhtään leipäainetta, paitsi yleinen liisteriä — hm — ja kaikki tentit\nsuorittamatta paitsi kaksi yleisen historian preliminääriä — hm —\nja kaikki pitäisi muka suorittaa kevääseen mennessä — hm — hm — ja\ntuossa se seisoo, punaposkinen, terve tyttö, aivankuin luotu menemään\nnaimisiin ja saamaan lapsia, mutta ei — pitää vain tulla yliopistoon\npojilta paikkoja riistämään — hm — hm — hm — Ja minkänäköinen te\nsitten keväällä olette, jos tentti on suoritettu...» Se »jos» kaikui\nsynkkänä ja uhkaavana, kymmenen kertaa alleviivattuna. Ja minä haihduin\nprofessorin edestä, tosin en niin pelon ja ahdistuksen vallassa kuin\nkanssasisareni tavallisesti, mutta täynnä uhmaa: jahka minä näytän\nsinulle!\n\nJa nyt minä olin siis valmis näyttämään. Vein hänelle todistuksen\nkolmesta laudaturista plus gradulaudaturista, joista kaikista hän taisi\njo olla tietoinen, sillä yleensä hän sentään tiesi ylioppilaistaan\npaljon enemmän kuin mitä kuviteltiin. Hieman voitonriemuisena työnsin\npaperit hänen eteensä valmiina nolaamaan dekaanin, jonka olemuksesta\njo näin, että hän sangen hyvin muisti minut sekä ennustuksensa. Mutta\nGustafssonia ei niinkään nolattu. Hän otti todistukseni, kohotti\nleijonanpäänsä ja jylisi: »Enkös minä arvannut, kolme laudaturia — ja\nmitä teistä on jäljellä? Kalpea kuihtunut varjo tuosta kukoistavasta\ntytöstä. Ja kukas poika teistä vielä huolisi?» — Minä olin kovin\npunaposkinen ja terveempi kuin koskaan ennen, enkä mitenkään\nmuistuttanut variksenpelätintä. Enkä antanutkaan tallata itseäni\ntomuun. Julistin kiukkuiselle professorille, että kyllä maar minusta\npojat huolivat, ja naimisiin olenkin menossa. Dekaanin suuttumus nousi\nhuippuunsa. — »Vai kolmella laudaturilla naimisiin — sitäkö varten\ntullaan yliopistoon ja narrataan professoreita työinnolla, ja sitten\nei muuta kuin mennään naimisiin vain. Häh?» — Näin jylisi dekaanin\nsuu, mutta silmät hymyilivät täyttä päätä lasi-ikkunain takaa. Ja minä\nirvistelin vastaan.\n\nTuli sitten se toukokuun 31. päivä ja tuo publiikki. Se oli viimeinen\nkaiku entisestä yleisestä tutkinnosta, tilaisuus, jolloin kaikki\nprofessorit olivat koolla, ja onnellisille kandidaateille jaettiin\nyliopiston diplomit. Meitä taisi olla kymmenkunta. Asianomaiset\nprofessorit kiersivät keskuudessamme onnitellen kädestä pitäen, jopa\nitse Söderhjelmkin, jolla tosin oli hirmu kiire siinä toimituksessa. Ja\ndekaani, jonka oli määrä pitää meille puhe, kiersi toisen luota toisen\nluo käsi ojennettuna ja mumisi jotakin maan suolasta. Taisi siinä olla\njotakin muutakin, hänen puheessaan, mutta en ainakaan minä erottanut\nmitään muuta kuin: »..maan suola... maan suola... maan suola...»\n\nEhkäpä yliopisto tosiaankin tarkoitti meitä maan suolaksi —\nsäilytysaineeksi — konservoimaan tätä maata sellaisena kuin se oli,\njotteivät vaaralliset ideologiset tartunnat muualta maailmasta\naiheuttaisi pilaantumista vapaamielisyyden muodossa kansakunnan\nitsetyytyväiseen ruumiiseen. Tuon »maan suolan» olisi kovin tehnyt\nmieli purkaa näitä epäilyksiään dekaanille, mutta eihän siihen ollut\naikaa, tilaisuus kun kesti vain muutaman obligatorisen minuutin. Ja\nsitten yliopisto purki meidät ulos Suurtorin puoleisille portaille,\nmissä — kuten jo aikaisemmin kerroin — tuo eduskunnan poika odotti\nminua kolme punaista ruusua kädessä ja josta sitten unisena ja\nväsyneenä lähdin sähköttämään isälleni.\n\nHyvästi yliopisto!\n\nNäin siis tapahtui lähtöni yliopistosta. Tosin silloin ajattelin palata\nsinne väitöskirjoineni, mutta todellisuudessa palasin vuoden kuluttua\nlukemaan juridiikkaa tullakseni juristiksi kuten miehenikin. Ne opinnot\nkeskeytti kuitenkin maailmansota.\n\nMitä sain minä yliopistolta, paitsi diplomia? — Kovin vähän —\ntai oikeastaan en mitään. Ystävällisyyttä sain osakseni kaikkien\nprofessorien taholta, mutta en opetusta, juuri sitä mitä varten\nyliopistoon oikeastaan olin tullut. Luennot olivat persoonattomia,\nei kukaan yrittänytkään minua opettaa eikä ohjata, paitsi Kaarle\nKrohn, — ja hänellä oli niin vähän opetettavaa. Koulut paiskasivat\nmeidät suoraan yliopiston helmaan, akateemiseen vapauteen, jossa\ntosiaankin vapaus oli niin rajaton, ettei kukaan välittänyt,\nmitä me siinä vapaudessa ja sillä vapaudella teimme. Professorit\neivät tutustuneet meihin luennoilla, vaan vasta tenteissä, joihin\nhankkiuduimme ilman minkäänlaista osviittaa ja opetusta heidän\ntaholtaan. Korkeintaan saimme — kuten Suolahdelle — joskus vaihtaa\njonkin kurssikirjan toiseen, oman makumme mukaisesti. Osakunnissa\nvilkkaimmat meistä ehkä oppivat tuntemaan inspehtorinsa, tai\noikeastaan vain ne meistä, jotka olivat »mukana» ja pitivät itseään\netualalla. Loput sadoista osakuntalaisista jäivät inspehtorilleen\nvallan tuntemattomiksi, puhumattakaan siitä, että rehtori ehkä tunsi\nvain muutamia silmäntekeviä erinäisistä osakunnista, eikä dekaanikaan\nmeistä tietänyt paljon mitään, ennenkuin käytiin arvosanayhdistelmää\nhänelle ilmoittamassa tai jos tuli kysymykseen nuhteleminen. Niin,\ntosiaankin, tunsihan rehtorikin tavallisista ylioppilaista sellaiset,\njotka kävivät hänen luonaan nuhdeltavina, mutta niitä oli itse asiassa\nkovin vähän, silloin tällöin juopottelutapauksia, kun eivät poliittiset\nmielenosoitukset siihen aikaan vielä olleet muodissa.\n\nNiin, tuo akateeminen vapaus. Se oli kaunis sana ja kaunis käsite,\nmutta kukaan ei opettanut, mitä sillä vapaudella piti tehtämän, muuta\nkuin että koulunpenkiltä tulleilla pojilla oli vapaus istua kapakoissa\n— jos oli rahaa. Ja oli vapaus saada opintolainoja, joitten avulla\nuseat meistä voivatkin istua kapakoissa. Se olikin vekseliviljelyksen\nkulta-aikaa, pankit ottivat diskontatakseen ylioppilas- ja\nmaisterivekseleitä liiankin auliisti, ja pojat joutuivat liiankin\nsuureen kiusaukseen, ainakin ne, joilla oli tunnettuja nimiä pappoina\ntai muitten sukulaisten ja tuttujen joukossa. Urheiltiin nimien\nkeräyksillä noihin vekselianomuksiin, ja poikien röyhkeydellä ei siinä\nsuhteessa joskus ollut rajoja. Ja niillä rahoilla kultainen nuoriso\nistui Kämpissä tai Kleinehissa tai Sigrid Nybergillä, puhumattakaan\nKappelista ja Kaisaniemestä, ja Alppilasta, jonne ajettiin sufletilla,\nmikä oli kaiken komeuden huippu.\n\nAkateeminen vapaus. Kukaan ei opettanut sen suurta historiallista\nja tieteellistä arvoa, kukaan ei opettanut kunnioittamaan tiedettä\nja tieteellistä metodia, jota ylioppilaitten piti viljellä. Kukaan\nei pitänyt henkisesti huolta siitä »maan suolasta», joksi meitä\nnimitettiin. Olen myöhemmin haikein kateudentuntein kävellyt\npitkin Cambridgen ja Oxfordin pilarikäytäviä ja niiden collegeien\nruokasaleja, seurusteluhuoneita ja kirjastoja ja ihastuneena katsellut\nharmaapäisiä doneja istumassa vuosisataisten nurmikkojen kivipenkeillä\nnuorten ylioppilaitten seurassa huolehtimassa näiden kehityksestä.\nKalvavalla kateudella olen seurannut englantilaisten collegeien\nkeskusteluseurojen harrastuksia ja elämää, ajatellen, miten paljon\nminun aikani nuoriso, jopa minun tyttärenikin aikainen, on menettänyt\nkehitysmahdollisuuksistaan yliopistoissamme.\n\nJos ajattelen taaksepäin ajassa, niin ei yliopisto minulle mitään\nantanut eikä tarjonnut, vaan minä se väkisin ryöstin siltä koko\nröyhkeydelläni ja tarmollani kaiken, mitä voin siitä irti saada.\nEikä se ollut paljon. Anatoli antoi minulle paljon enemmän kuin mitä\nyliopisto silloin olisi saattanut minulle antaa kymmenien vuosien\naikana.\n\nMutta yhden lahjan minulle yliopisto kuitenkin soi: kirjastonsa.\nEnhän luonnollisesti voi olla lämmöllä ajattelematta nuoruuteni\njalanjälkiä yliopiston kuluneilla kiviportailla ja sen luentosalien\nkynnyksillä, ja kieltämättä sydäntäni kouristi, kun pommit hävittivät\nsen aulan kauneuden ja tuhosivat vanhat luentosalit. Mutta kaikki\nrakkauteni ja kunnioitukseni on kohdistunut sen kirjastoon ja tuon\nkirjaston sekä ulkonaiseen että sisäiseen jalouteen. Siellä, kirjojen\nvaltakunnassa, asustaa koko tuo vapaus ja suvaitsevaisuus, tieteellinen\nmetodi ja oppi ihmiskunnan kehittymismahdollisuudesta, jonka olen\nyliopistosta itse kaivanut esiin. Sinne eivät ole luultavasti\nulottuneet natsilaisystävällisten professoriemmekaan viimeaikaiset\najatuksenvapauden hävittämispyrkimykset. Se oli sotavuosienkin aikana\nviimeinen henkinen vapauden tyyssija, vaikka sitä henkistä vapautta\nolikin aika tavalla evakuoitu.\n\n\n\n\nVALMIS IHMINEN.\n\n\nUiminen, joka on yliopistokurssin suorittanut, on siis suunnilleen\nvalmis elämään.\n\nKaikkea muuta kuin valmis. Minussa ei ollut kerrassaan mitään valmista.\nTosin en ole sen jälkeenkään elämässä paljon valmiimmaksi tullut, mutta\nsittenkin olen tuntenut itseni jonkin näytelmäni ensi-illan jälkeen\nhieman valmiimmaksi kuin suoritettuani yliopiston tutkinnot.\n\nEn tuntenut itseäni valmiiksi, mutta tavattoman väsyneeksi. Kaiken\njännityksen lauettua en jaksanut pitää silmiäni auki, ja juhlimisen\nsijasta tuon kansanedustajan oli saatettava minut ruusuineni kotiin,\njossa nukuin 20 tuntia yhtä kyytiä, maisterikekkereihini saakka.\n\nNuo maisterikekkerit piti minulle Aini Nevander, ja niihin oli\nkutsuttu, paitsi Sulo Wuolijokea, Yrjö Sirola sekä O.V. Kuusinen. Ja\npoikien kauhuksi Aini piti ne kotonaan, ja siellä oli käyttäydyttävä ja\nryypättäväkin siivosti.\n\nAini Nevander oli jonkinlainen Augusta Heurlinin kodin haaraosasto,\njossa Augustan tyyli jatkui, vain hieman pienennetyssä mittakaavassa.\nAini oli Hypoteekkiyhdistyksen kamreeri, ensimmäisiä täysin\nriippumattomia, itsensä elättäviä naisia, joka asui omassa\n»garçonnierissään». Hän oli vanhasuomalainen, mutta itsenäinen\nkaikissa mielipiteissään, kielettään hirmun terävä ja ainaisessa\nristiriidassa ympäristönsä kanssa juuri tuon kielensä terävyyden\ntakia. Erittäin sivistyneenä ja lukeneena, vaikka ei ollutkaan saanut\nyliopistosivistystä, hän seurasi enemmän kuin muut ulkopolitiikkaa,\nvarsinkin Venäjän politiikkaa, ja ehkäpä juuri se veikin meidät\nyhteen kaikista mielipide-eroavaisuuksistamme huolimatta. Hänen\noriginaliteettinsa ja suvaitsevaisuutensa oli sen ajan oloissa\nilmiömäinen, sitä jo todistivat nämä maisterikekkeritkin, joihin\nhän siis antoi minun kutsua ne, jotka siihen aikaan olivat\nylioppilastovereistani minua lähinnä ja mihin ympäristöön eivät enää\nsopineet Helvi Genetz, Maija Danielson ja Toini Jännes, nuo ensimmäiset\nystäväni yliopiston poluilla. Luokkaristiriidat muodostuivat siihen\naikaan jo sangen teräviksi.\n\nNiin että minun, kodittoman, kekkerit pidettiin vanhasuomalaisella\nmaaperällä sosiaalidemokraattisille ystäville, ja muistan, että hauskaa\nmeillä oli, eivätkä ne suinkaan olleet mitkään raittiuskekkerit. Ja\nemännän kanssa väiteltiin aivan vapaasti, ja politiikkaa puhuttiin\nkoko illan, eikä tuota yliopistollista yhdessäolon aihetta paljon\nmuistettukaan. Eduskunta ja sen työ oli sentään paljon tärkeämpää kuin\njonkun keltanokan maisteriksi tulo, ja muistaakseni Sirola piti minulle\npuheen ja antoi minulle jalosti anteeksi, että tulin 20-vuotiaana\nmaisteriksi — eihän tuollainen vielä osannut maailmassa oikein\norientoituakaan — selittäen, että ihmisen oikeastaan pitäisi jäädä\nainaiseksi ylioppilaaksi, kuten hän esimerkillään osoitti, peläten,\nettä »valmiit» ihmiset menettäisivät innostuksensa ja ihmiskuntaa\neteenpäin vievän epäkypsyytensä käyden itsetyytyväisiksi ja tärkeiksi\nja varovaisiksi.\n\nKultainen Yrjö Sirola pysyi tosiaankin ikuisena ylioppilaana eikä\nvalmistunut koskaan. Ja hän oli aina ihastunut maailmaan ja uskoi\nkaiken kääntyvän parhain päin. Pietarissa joskus oleskellessani\ntapasin häntä silloin tällöin. Kävimme koulupoikien malliin salaa\nsirkuksessa, taputimme käsiä klovneille ja huusimme kilpaa pikkupoikien\nkanssa, ja kun hän saattoi minut »Eurooppa»-hotelliin, pyysin hänet\nporvarillisesta maailmasta tulleena tätinä illalliselle, jolloin\nryyppäsimme yhdessä pullon kaukasialaista viiniä ja muistelimme\nnuoruutemme tyhmiä, ihania aikoja Helsingissä. Ja minun täytyi aina\nkertoa kaikesta, kuinka Helsinki oli kasvanut ja minne ja miten sitä\noli rakennettu ja miten Työväentalolla oli entistä pitempi torni ja\nettä sen seinien sisäpuolella vielä hänkin tulisi puhumaan.\n\nJa viimeksi muistan hänet Petroskoissa, opetuskomissaarina, yhtä\ninnostuneena ja vaatimattomana ja onnettomana vastuustaan... »enhän\nminä miksikään ministeriksi sovi»... ja ihastuneena kaikesta uudesta\nelämästä ympärillämme ja täynnä uskoa Neuvostoliiton ja kommunismin\nsuureen tulevaisuuteen ja voimaan — täynnä uskoa myöskin Karjalaan,\njota rakennettiin... »Ikuinen ylioppilashan minä olen», sanoi hän...\nJa niin hän olikin, eikä koskaan valmistunut. Ja sydänjuuriani kalvaa,\nettä hän lähti pois niin aikaisin eikä nähnyt uutta eduskuntataloa,\njosta hän aina kyseli, eikä suomalaista työläismassaa Messuhallissa.\n\nNiin, tämä oli taas asiasta poikkeamista muistoihini Yrjö Sirolasta,\nkauniista, ikuisesta taistelijasta. Vaikkei se oikeastaan sittenkään\nollut poikkeamista, sillä samalla tahdoin kuvata myöskin omaa ikuista\nepävalmiuttani ja lupaustani vanhalle ystävälleni Sirolalle, etten\nminäkään sentään koskaan valmistuisi ja että pysyisin sillä puolen\nbarrikadia, jossa ihmiset eivät valmistu eivätkä viisastu, vaan aina\ntaistelevat nuoren maailman mukana.\n\nTuota maisterikaronkkaa jatkui sitten vielä muutamia päiviä\nylioppilaitten Sosialidemokraattisen Yhdistyksen kokouksissa, ja sitten\nminä matkustin viettämään viimeistä kesääni vanhassa kodissani Virossa.\nMatkustin Tarton kautta, jossa viivyin vain yhden päivän tavatakseni\nTönissonin. Hain hänet toimituksestaan ja kävelimme Tuomiovuorelle,\nenkä unohda tuota kävelymatkaa. Minä tulin kertomaan, että olin\ntullut maisteriksi ja että aioin jättää Viron lopullisesti mennäkseni\nnaimisiin suomalaisen sosiaalidemokraattisen kansanedustajan kanssa.\nJa Tönisson kertoi minulle, että hänen tunnin kuluttua oli mentävä\nvankilaan istumaan hänelle duuman jäsenenä nk. »Viipurin julistuksen»\nallekirjoittamisesta annettua kolmen kuukauden vankeusrangaistusta.\nJuopa välillämme kasvoi ainakin Suomenlahden levyiseksi ja syvyiseksi,\nja hän käsitti, että 17 Virossa viettämääni lapsuusvuotta eivät voineet\nmitenkään painaa vaa'assa enemmän kuin ylioppilaana Suomessa viettämäni\nneljä viimeistä vuotta, joiden aikana olin oppinut Suomen kansan\nkielen ja liittynyt sen kohtaloon. Ja vanhoillisuudessaan Tönisson\nainakin ymmärsi, että mieheni maa oli tuleva minunkin maakseni. Sanoin\nhänelle suoraan, että tulisin yrittämään kiskoa juureni irti Virosta,\nsillä en voisi elää ainaisessa koti-ikävässä, ja että minun täytyi\ntulla kokonaan suomalaiseksi. Jollen olisi niin tuhansin juurin ollut\nsidottu Viroon, olisi minun ollut helpompi lähteä. Näin ollen en\nkerran lähdettyäni tulisi palaamaan, ennenkuin kaikki haavani olisivat\narpeutuneet. Ja lähdettyäni sinä kesänä kotoa en tosiaankaan palannut\nsinne ennenkuin kuuden vuoden kuluttua, keväällä 1914. Vaikka eivät ne\nhaavat vielä silloinkaan olleet arpeutuneet.\n\nNiin me sitten erosimme, minä mennäkseni naimisiin ja Tönisson\nmennäkseen vankilaan, jonka portille hänet saatoin.\n\nKaikki muut siteet, jotka olivat kytkeneet minut vanhaan Tarttoon,\nolivat jo enemmän tai vähemmän katkenneet. Minä olin joutunut\naivan uuteen maailmaan, tullut sosiaalidemokraatiksi, kun taas\nvanhojen ystävieni porvarillinen maailmankatsomus oli Virossa\nalkaneessa luokkataistelussa yhä vain vahvistunut. Vaikka minuun\nhenkilökohtaisesti, vieraalta maalta tulevana, vielä suhtauduttiinkin\nystävällisesti, tiesin, ettei minulla ollut vanhojen ystävieni kanssa\nmuuta yhteistä kuin vanhat muistot. Ja niiden on tapana piankin häipyä.\nTohtori Luiga ei luonnollisestikaan kuulunut noiden loittonevien\njoukkoon; ystävyyteni häneen kesti kaikki maailmankatsomusten ja\nkohtaloiden muutokset. Mutta hän olikin vain personifioitu intellekti,\nyläpuolella puolueiden ja luokka-intressien.\n\nSaavuin kotiin Walgaan, jossa ilo oli suuri maisteriksi tuloni\nvuoksi. Kuljin useita päiviä suuressa kidutuksessa, koska minun oli\npahaa aavistamattomille vanhemmilleni ilmoitettava kihlauksestani\nsekä sen seurauksista — kotimaani jättämisestä. Kiersin kuin kissa\nkuumaa puuroa, kun isäni kyseli tulevaisuudensuunnitelmiani. Mutta\nlopuksihan asia oli tunnustettava, koska sulhaseni oli määrä tulla\nkotiini hakemaan minua pois Suomeen. Äitini pystyi muutaman päivän\nkuluttua suhtautumaan asiaan varsin hyväntahtoisesti, mutta isälleni se\noli hirvittävä isku. Ehkäpä siitä syystä tulevasta miehestäni sitten\ntulikin hänen lempipoikansa. Joka tapauksessa isäni kaikki unelmat\nminun suhteeni kärsivät haaksirikon, ja minulle muodostui olo kotona\nraskaammaksi kuin olisin osannut aavistaakaan. Tilanteen pelasti\nkuitenkin sisareni paluu Siperiasta.\n\nSalme-sisareni oli Siperiassa vaarallisesti sairastunut, ja koska\nen itse voinut lähteä häntä hoitamaan, lähetin sinne Moskovassa\nkoulua käyvän 12-vuotiaan Mimmi-sisareni. Sain nimittäin tietää, että\nsisareni makasi tajuttomana sairaalassa, mutta ennenkuin ehdin hälyttää\nkotiväkeäni, kuulin, että hän itse halusi pikkusiskonsa Moskovasta\nluokseen. Järjestin sitten Helsingistä käsin tuon 12-vuotiaan matkan\nhänen koulunsa johtajattaren avulla. Matka kesti siihen aikaan 9\nvuorokautta. Koulu luovutti pikkutytön jonkun naisihmisen huostaan,\njoka sitten piti hänestä matkalla huolta, ja niin tyttö saapui\nIrkutskiin, jossa sisareni oli jo siksi paljon toipunut, että voi\nsiirtyä sairaalasta asuntoonsa, missä pikkusisko siis alkoi pitää\nhänestä huolta samalla jatkaen Irkutskin kimnaasissa opintojaan.\nSalme-sisareni jatkoi kotona tuntien antamista. Muiden muassa hänellä\noli oppilaana eräs 12-vuotias poika, upporikkaan, sivistymättömän\nkauppiaan jälkeläinen. Poika, joka oli karkotettu kaikista kouluista\ntottelemattomuutensa ja villiytensä vuoksi, oli pariin otteeseen\nisältään kähveltämillään rahoilla päässyt seikkailemaan Japaniin ja\nPekingiin saakka, mistä isä oli suurella vaivalla saanut haetuksi\nainoan vesansa takaisin kotiin. Jostakin ihmeellisestä syystä oli\ntuo villikko sitten joutunut sisareni oppilaaksi, ja tapahtui se\nihme, että sisareni suuret silmät ja vakava auktoriteetti kykenivät\npitämään pojan kurissa, niin että poika, joka oli muuten harvinaisen\nlahjakas, jermakilaisen kasakan jälkeläinen, perin aloiterikas,\ntodellakin alkoi totella sisartani ja oppia jotakin. Vanhemmat olivat\nhaltioissaan, ja sisarelleni maksettiin huimaava palkka. Ja kun hän\nkesällä 1918 aikoi lähteä kotiin Viroon, rukoilivat vanhemmat häntä\nottamaan pojan mukaansa kasvatettavakseen, luvaten sisarelleni ummet ja\nlammet. Ja sisareni, joka piti pojasta ja ennen kaikkea sääli häntä,\nsuostuikin tuohon hulluun suunnitelmaan, niin sairas kuin olikin.\nJa niin tuli kevät ja matkalle lähtö. Mutta samalla tapahtui, että\nIrkutskin kaupunginvaltuusto oli kuullut tuon erinomaisen opettajan\nmatkasta Moskovaan päin, ja kun valtuustolla oli huolehdittavanaan\nkaksi pientä orpolasta, jotka oli toimitettava sukulaisten luo\nMoskovaan, keksittiin, että sisareni olisi kaikesta tuberkuloosistaan\nhuolimatta erinomaisen sopiva kuljettamaan nuo orvot Moskovaan.\nJa niin heidät sitten varustettiin matkaan. Siperian pikajunasta\noli Salme-sisarelleni varattu kokonainen osasto, jossa yhdellä\nalavuoteella nukkuivat sisareni ja ne kaksi orpolasta, ylävuoteella\npikkusisareni ja toisella puolella Villi-Vasja. Ja niin he sitten\nteekannuineen ja eväineen lähtivät tuolle 10 päivää kestävälle\nmatkalle. Jo ensimmäisellä asemalla Irkutskista lähdettyä Villi-Vasjan\nonnistui vaihtaa isänsä lahjoittama kultakello pieneen taskuveitseen.\nYhtenä sisareni asettamista ehdoista oli näet ollut, ettei Vasjalla\nsaisi olla minkäänlaisia teräaseita mukanaan. Ja vaikka sisareni\nsittemmin takavarikoikin tuon kynäveitsen, niin kultakello oli joka\ntapauksessa mennyttä. Orpolapset olivat siinä 3—4 vuoden korvilla.\nJo toisena matkapäivänä pisti toinen heistä sormensa oven väliin,\njonka Villi-Vasja koko voimallaan löi kiinni. Tuloksena oli, että\njuna sai seuraavalla asemalla seisoa muutaman ylimääräisen tunnin,\nkunnes löydettiin lääkäri hoitamaan tuota sormea. Näin jatkui sitten\npitkä matka Moskovaan saakka, ja kun Vasja öisin, jolloin sisareni\nhaukansilmä ei kyennyt häntä hallitsemaan, osoitti karkaamisoireita\ntai ainakin aikoi viettää osan matkastaan vaunun katolla, jollei\nvaunun alla, täytyi Salmen sitoa paksu nuora Vasjan jalkaan, toisen\npään ollessa sidottuna hänen omaan ranteeseensa, niin että hän heräsi\njokaiseen Vasjan nykäisyyn. Näitä mielenkiintoisia detaljeja riittäisi\npitkältikin, sillä matka oli kaiken kaikkiaan vaiherikas, mutta\nlopulta koko seurue saapui kuin saapuikin Moskovaan, pikkusiskoni\nsuureksi iloksi. Ja orpolapset luovutettiin asianomaisille sukulaisille\nasianomaisille jäähyväiskyyneleineen. Sillä sekä sisareni että Vasja\nolivat jo oppineet pitämään orpolapsista ja olivat jo vähällä kuljettaa\nheidät mukanaan kotiin Viroon. Mutta onneksi he sitten vihdoinkin\njäivät Moskovaan ja Salme-sisareni saapui Viroon, tosin sairaana ja\nvuoteen omana, mutta kuitenkin vain Villi-Vasjan ja pikkusiskoni\nseurassa. Ja siitä Villi-Vasjasta sitten muodostui koko kesämme kauhu.\nPoika oli nimittäin ruumiillisesti hirveän roteva ja voimakas. Niinpä\nkun sulhaseni vihdoin saapui ja yritti ranskalaista painia Vasjan\nkanssa, oli hänellä tekemistä saadakseen Vasjan hartiat mattoon. Se\noli kuitenkin tarpeellista, sillä paitsi sisareni syrjäsilmäyksiä ei\nmikään, ei edes isän keppi, kyennyt pitämään Vasjaa kurissa. Vielä\nvähemmän siihen kykeni Walgan kaupungin poliisikunta, joka silloin\ntällöin haki tuon »jermakin» joko palo- tai kirkontornista.\n\nJoka tapauksessa me opimme ymmärtämään, minkälaisia olivat olleet\nnuo Jermakin kasakat, jotka Siperian valloittivat, ja mikä hirveä\nvapaudenhalu noissa Siperian sisseissä piili. Sisareni tuli kesän\nkuluessa yhä sairaammaksi ja joutui ensiksi tohtori Luigan hoitoon\nTarttoon ja sitten Suomeen, Nummelan parantolaan, eikä hän tietenkään\nvoinut kuljettaa poikaa mukanaan sairaaloissa ja parantoloissa, joten\nonneton isäni peri koko Vasjan. Eikä hänellä eikä koko talolla ollut\nsenjälkeen enää yhtään rauhallista päivää, sillä Vasjan keksimiskyky\noli ilmiömäinen. Eivätkä ne suuret rahasummat, jotka Vasjan isä\npappani käytettäviksi asetti, millään lailla riittäneet Vasjan\nkepposten aiheuttamien vahinkojen korvaamiseen. Ja kuitenkin poika\noli rakastettava, ja me kaikki pidimme hänestä. Hänen seikkailunsa\ntalossamme loppuivat siihen, että isäni Irkutskista tulleiden\nloppumattomien pyyntöjen jälkeen lopuksi vei hänet Pietariin\nkadettikouluun, mistä hän oli muutaman kuukauden perästä karannut.\nSamalla isäni kuitenkin ilmoitti ikuisiksi ajoiksi luopuvansa kaikesta\nvastuusta pojan suhteen ja kieltäytyi antamasta Vasjan vanhemmille\nsisareni osoitetta. Niin Vasja häipyi näköpiiristämme. Mikä lie hänen\nkohtalonsa ollut aikojen myllerryksessä? En ole muistanut sisareltani\ntiedustaa, olisiko hän mitään kuullut Vasjasta, mutta minusta vain\ntuntuu, että hän varmaankin on aikanaan tapellut sissien mukana\nKoltshakia vastaan, ehkäpä ollut mukana rakentamassa uusia, mahtavia\nsiperialaisia kaupunkejakin.\n\nOleskeluni kotona oli enää vain vierailua. Valmistauduin tulevan\nmieheni mukana palaamaan lopullisesti Suomeen. Koska en ollut käynyt\nrippikoulua enkä yhä vieläkään suostunut tekemään sitä, tuli minun\nkohdaltani vain siviiliavioliitto kysymykseen. Ja koska Suomessa\nei muuta siviiliavioliittomuotoa ollut kuin tuo tri Lagerborgin\nkeksimä raastupa-avioliitto, oli minun mukauduttava siihen ja ennen\nkaikkea saatava isäni käsittämään sen laillisuus. Tuo kaikki oli\nraskasta, mutta isäni juristina kuitenkin lopuksi ymmärsi sen. Näin\nollen suuri tragiikka asian johdosta jäi kotona tulematta. Sisareni\noli luonnollisesti tyytyväinen, että pysyin periaatteessani. Hänen\nantamansa tuki oli huomattava, puhumattakaan siitä, että tuleva mieheni\nvoitti kaikkien omaisteni sydämet, vaikkakin huomattava syy siihen\noli hänen kykynsä — matkia kuutta haukkuvaa piskiä. Sen hän teki\ntodella voittamattoman suloisesti — sekä luonnossa että paperilla,\nsanomalehtimiehenä ja kansanedustajan ominaisuudessa.\n\nJa niin minä loppukesällä lähdin Suomeen tullakseni Suomen\nkansalaiseksi muodollisestikin; sisimmässänihän olin sitä jo kauan\nollut. Olin todellisuudessa jo neljä vuotta sitten jättänyt Viron, ja\nnämä käynnit kotona olivat vain kuin vieraskäyntejä.\n\nMinä lähdin silmät auki ja kädet nyrkissä raivaamaan itselleni uutta\nelämää siellä, minne kohtalo minut oli saattanut — enkä enää ollut\nyksin, enkä lähtenyt tuntemattomaan tulevaisuuteen, vaan sellaiseen\ntuttuun, määrättyyn, yhteiseen taisteluun hyvän elämäntoverin rinnalla,\ntaisteluun ei vain pienen kotionnen, vaan uuden yhteiskunnan, kansojen\nvapauden puolesta. Meitä molempia odotti jättiläistyö Suomen työväen\nparissa. Olimme molemmat onnellisia siitä, ettei maailma ollut vielä\nvalmis, ja molemmat olimme valmiit tarttumaan siihen vipuun, jolla\nmaailmaa ravistetaan hereille.\n\n    ... Niin huomispäivänä kansat\n    on veljet keskenään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta eivät ne tulleetkaan, ne kansat, vielä veljiksi keskenään.\nPaljon henkilökohtaista onnettomuutta, yksinäisyyttä, verta, hikeä ja\nkyyneleitä saimme kestää. Mutta se kaikki kuuluu eri kirjaan.\n\n\n\n"]