Kurjet etelään

KURJET ETELÄÄN

Matkakuvia

Kirj.

T. VAASKIVI

Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1946.

SISÄLLYS:

Kurjet etelään... Turun Sanomat 25.10.1942. Maarianmaa.

   Tallinnasta Tarttoon. Uusi Suomi 19.7.1937.
   Arthur Valdes eli keinotekoinen kirjailija. Uusi Suomi 8.8.1937.
   Tartto — kastanjoita ja muurisoraa. Uusi Suomi 26.8.1937.
   Kasveja ja vahakuvia. Uusi Suomi 17.8.1937.

Italia, unelmien maa

   Nukkuva antiikki. Uusi Suomi 17.8.1940.
   Aamu Palatinuksella. Uusi Suomi 18.8.1940.
   Vanhan Rooman jäljillä. Uusi Suomi 3.11.1940.
   Etruskien jäljillä. Elanto 12.1.1940.
   Päivä Ostiassa. Turun Sanomat 22.9.1940.
   Ellei nisunjyvä kuole. Suomen Kuvalehti 1940, n:o 41.
   Alkukristillinen Rooma. Turun Sanomat 6.10.1940,  20.10.1940,
      27.10.1940, 3.11.1940.
   Katakombit. Turun Sanomat 15.9.1940.
   Kaupunki vuorella. Turun Sanomat 10.11.1940
   Pyhimysten vuoret. Turun Sanomat 1.12.1940, 15.12.1940, 22.12.1940.
   Renessanssikirjeitä. Suomalainen Suomi 1939 n:o 6, 7.
   Kissojen puutarha. Kuluttajain Lehti 20.8.1941.
   Hedelmiä. Kuluttajain Lehti 30.4.1941.
   Tulivuoren kaupunki. Kuluttajain Lehti 27.3.1940
   Tulivuoren kevät. Suomen Kuvalehti 1939, n:o 21.
   Muukalaisena Syrakusassa. Suomen Kuvalehti 1939, n:o 23.
   Tuntematon Syrakusa. Elanto 6.6.1941.

Länsimaiden kevät. Aamu 1938, n:o 7. 8.

KURJET ETELÄÄN...

Ei ole ihme, että etelään muuttava kurkiparvi sai minut tarttumaan kynään. Tuttu lumiauran kuvio hopeanharmaata elokuun taivasta vasten, — linnut lensivät siksi korkealla, että silmä ei erottanut juuri muuta kuin tummat silhuetit. Miten monta kertaa olen mahtanut nähdä saman näyn? Ja millä mielellä olen sitä tarkannut? Varhaisimmasta lapsuudesta asti olen aivan varmaan katsellut muuttolintujen lähtöä samoin silmin kuin laivoja, jotka lähtevät satamasta. Jokin halu, toive, kaipaus on aina seurannut lintujen syysretkeä, — ehkäpä vain pelkkä mukanalennon ja lähdön kuvitelma. Tällä kertaa, sotasyksyn 1942:n kurkiauran lähtiessä etelää kohti, ajattelin ehkä ensi kerran ihan välittömästi lintuja itseään — niiden matkareittiä, niiden tietä ja suuntaa yli palavan Euroopan. Ne olivat nousseet lentoon Pohjois-Suomen ruosteenruskeilta rämemailta, jostakin, missä kivääri oli ne säästänyt. Ne olivat eläneet täyttä rauhanaikaa — toisin sanoen, tehneet pesänsä kostealle suomättäälle ja hautoneet täplikkäitä, vihertäviä muniaan saloseudun hiljaisuudessa, kun se aika koitti. Muuttolintujen ikuisesti ratkaisematon »vaisto» sai ne keräytymään johtajakurjen ympärille ja lähtemään etelään, kun syksyn ja tulevan talven uho jo oli ilmassa. Mitä tietä ne lensivät? Joko läntistä muuttotietä pitkin Atlantin rantaviivaa tai suoraan yli manteren, kunnes ne ehtivät Adrianmerelle, josta muuttolinnut säännöllisesti kääntyvät jyrkässä kaaressa Tunisiin ja Afrikkaan. Sukupolvesta sukupolveen tämä kahlaajalaji on »tietänyt», milloin lähtö neekereiden ja flamingojen maahan on edessä. Lentää ja levähtää, yhtyä jossakin Lüneburgin nummilla toisiin parviin, nauttia välttämättömät marja- ja sammalateriat, tervehtiä kurkia, jotka tulevat Siperiasta, ja toisia, joiden siipi sulissakin on Lapin jänköjen haju — matkan ohjelma on yksinkertainen. Kurjet — myös minun kurkiaurani — liitävät samaa rataa, vaikka päinvastaisessa järjestyksessä, jonka ihmiskunnan kulttuurityö on parin vuosituhannen kuluessa raivannut omakseen. Kurjet ovat konservatiiveja: ne rakastavat kaikkea, mikä on vanhaa. Syksyn tullen ne jättävät taakseen koko sen osan Eurooppaa, joka tätä nykyä on ihmiskunnan johdossa. Sen sijaan ne matkustavat kuin vanhat, arkeologiasta innostuneet turistit maihin, jotka joskus, hyvin kauan sitten, ovat jotakin merkinneet ja jotakin luoneet, mutta nykyään ovat väsyneet tuhatvuotisten muistojensa painosta. On tyvin mahdollista, että se tietty kurkiaura, joka eräänä elokuun päivänä siirtyi minun verkkokalvoihini, tuhoutuu matkallaan. Se ei kenties koskaan ehdi Tanskaa kauemmaksi. Mutta jos se välttää kaikki vaarat ja jatkaa matkaansa kaukana Afrikassa sotavyöhykkeen tuolle puolelle, ei ole aivan mahdotonta, vaikka se levähtäisi Maribin ja Saban ikivanhojen kaupunkien peruskivillä. Kurkiparven matkan pää voi osua Syyriaan ja se voi osua kauas Arabian sydämeen, siihen salaperäiseen maahan, jota kaksituhatta vuotta sitten nimitettiin »Onnelliseksi Jemeniksi». Ehkä johtajakurjen tappaa luoti matkan lopussa ja parvi hajautuu mikä minnekin... Tai ehkä linnut viettävät onnellisesti talvensa kaukana Sofala- ja Delagoa-lahtien rannoilla, niiden matalassa rämeikössä, johon heikoinkaan sodan jymy ei kuulu.

Vapaaksi ajasta ja ajan paineesta ihminen ei pääse. Jokainen yksilö on elänyt viimeksikuluneet vuodet sodan puserruksissa, tavalla tai toisella. Ei ole ollut »varaa» elää omalle itselleen, ei ole ollut mitään päätypaikkaa ja pakoonpujahtamisen ovea, josta olisi voinut hiipiä ulkopuolelle yhteisiä vaikeuksia. Syvemmin ajatellen tämä merkitsee vain, että yksilökohtalon tilalle on tullut yhteiskohtalo ja että ihminen ei enää ole »minä», vaan pikemminkin »me». Jokainen ajatus, mielenliike, tunnelma on mitä suurimmassa määrin sen valtavan maailmandraaman tartuttama ja värittämä, jota parhaillaan eletään. Tuttu pihamaa syksyisine koivuineen, jota tällä hetkellä katselen ja jonka taustaan kurkiaura äsken piirtyi, on sekin toisenlainen kuin ennen: sitä ei voi katsella tajuamatta samalla jossakin ajatustensa taustalla rautaisen ajan painoa. Putoava lehti, tuulen havina, syysvalon kultaama metsäpolku, veden loiske, niin, kurkien lentokin ovat tänään tulvillaan mahtavaa merkitystä, jota niissä ei ehkä rauhanpäivinä ollut. Ne ovat itsekullekin osa sitä maata, johon kohtalomme on sidottu.

Katkelma T. Vaaskiven viimeisestä kirjoituksesta.

MAARIANMAA

TALLINNASTA TARTTOON

Höyrylaiva lähenee Euroopan mannerta. Lokkien kirkuna on jälleen alkanut. Horisontissa nousevat Suomenlahden etelänpuoleiset rannat, jyrkät, suoraan aalloista huippenevat klintit, joilla Viro ensimmäiseksi tervehtii tulijaa. Tallinnan satama on peittynyt nokeen ja savuun. Tulee mieleen jokin englantilaisen Turnerin aihe, kun katsomme noita veteen kuvastuvia höyrypilviä, toimeliaan näköistä telakkaa, aallonmurtajaa, mustuneita savupiippuja, lotjia, ikivanhoja, outotyylisiä varastoaittoja. Ja kun tullimuodollisuuksien kuvaelma on näytelty loppuun, ajamme tuohon vuosisataiseen kaupunkiin, jonka vanhat rakennukset ja kapeat kadut viittoilevat niin vakuuttavasti historiallisten aikojen hämärään.

Lyhyt viivähdyshetki Tallinnassa.

Tuokioksi piirtyy silmiin suippoja, kolmikulmaisia fasaadeja, joita jyrkästi vaipuva tiilikatto varjoaa; kiltain taloja, joiden porttiholveista kuvittelee astuvansa suoraan keskiaikaan; pari hartaan juhlallista kirkontornia; jykevänraskas linnanmuuri, Toompean vihannoivat syreenipensaat... Muistan, että Tanskan maineikas kuningas, Ingemannin romaaneista tuttu Waldemar Sejr valloitti näillä tienoilla Lindanisan linnoituksen, ja että tämä kaupunki, jota nyt katselen, kasvoi raunioiden ympärille. 1200-luvun alkuvaiheilla täällä alettiin käydä kauppaa ja elää aitoon kaupunkilaiseen tyyliin, kunnes talojen rykelmä sai armon vuonna 1248 kaupungin virallisetkin oikeudet. Varsin vähäisellä fantasian ponnistuksella nämä rakennukset voidaan asuttaa silloisella inhimillisellä sisällöllään: hatuntekijäin ja oluenpanijain, satulaseppien ja leipurien ammattikunnilla, luvuin laskemattomien käsityöläisten, mestarien ja kisällien laumoilla, jotka tulevat näistä salamyhkäisistä porteista ja kuljeskelevat näillä soukilla ja sokkeloisilla kujilla... Ne seitsemän vuosisataa, joissa Viron sortoaika lasketaan, ovat keskeytymättä myös Tallinnan historiaa. Niin kuin koko ympäröivä maa, niin on tämä kaupunkikin siirtynyt tanskalaisilta saksalaisille, ruotsalaisilta venäläisille, alistunut, noussut kapinaan, järjestänyt verisiä pärttylinöitään, tullut mykistetyksi, sokaistuksi, painetuksi maan tasalle. Täällä on vielä viime vuosisadan loppupuolella ruoskittu raipoilla Anijan talonpoikaislähetystöä, joka saapui anomaan työorjuuden poistamista koskevan lain pikaisempaa voimaanpanoa. Täällä on myös koettu kansallisen heräämisen haltiokkaita hetkiä ja saavuttu sankoin joukoin juhlimaan rakennusta, joka nousi uuden voimantunnon kivisenä symbolina venäläiselle piiskauspaikalle: Estoniaa! Vaaditaan vain, että teemme kiertomatkan näillä kaduilla, kun koko kansallinen historia jo kulkee silmiemme ohi. Kolme vanhaa kirkkoa kertovat Tanskan hallitusajoista, linnan muurit, joita vuosisadat ovat peloittavasti murentaneet, ja pyöreät, synkän harmaina nousevat tornit, Pitkä Hermann ja Paksu Margareta, viittaavat samoihin päiviin. Mutta Saksan kalparitarien valtius kuvastelee teräväkattoisessa raatihuoneessa ja kolmessa fasaadissa, jotka ovat aikoinaan suojelleet kiltain meluavia kokouksia. Tosin historiallisuuden vaikutelma alkaa jo muuttua epäpuhtaaksi: mitä raatihuoneella tällä hetkellä tapahtuu, siitä emme vaivaudu ottamaan selvää, mutta sen tiedämme, että entisessä Ison killan talossa huudetaan noteerauksia ja lasketaan valuuttaa, muutetaan seinätaulujen kultaisia numerolevyjä ja vaihdetaan meidän suomalaiset markkamme maan kruunuiksi ja senteiksi. Pörssi!

Aikoinaan olemme myös tutkineet läpikotaisin Toompean kirkon ja häirinneet vainajia, jotka siellä lepäävät: Ruotsin sotaväen ylipäällikköä ja Narvan valloittajaa Pontus de la Gardieta sekä hänen rouvaansa, neiti Margaretaa (arvoltaan Hoyan kreivitär ja Kustaa Vaasan sisar), Kaarle Hornia ja hovimarsalkka Olavi Rynningiä. Näiden ruotsalaisten nukkujien unta vartioivat lukemattomat muistomerkit, jotka ovat peräisin Saksan kalparitarien ajoilta. Sekä Toompean että Nigulisten kirkossa välkkyy kenotafeja ja hautalevyjä, joista historioitsija voisi lukea synkän fantastisia tarinoita ja joihin mielikuvituksen valonsäde loihtii kohtalokasta kuumotusta. Olemme ihailleet vanhoja maalauksia, joiden kivihiilen tummalta pohjalta ulkonee jokin heleä kasvokuva tai pergamenttirullaa riiputtava käsi. Olemme katselleet kallisarvoisia kudoksia: kultaa, ametistia ja purppuraa! Mutta tällä pikakäynnillä, jota junan lähtöhetki rajoittaa, jäävät Reisebüroon tyrkyttämät nähtävyydet näkemättä, emmekä ehdi silmätä enempää Tallinnan kaupungin kuuluksi tullutta avainkimppua kuin niitä juomahaarikoitakaan, joihin raatiherrat ovat kastaneet partaansa. Aika on tullut! Juna, jonka etuoikeutena on sivuuttaa pysähtymättä kaikki pienemmät asemat, lähtee matkalleen.

Mitä tämän ekspressin ikkunoista näemme, ei enää vaikuta kotoiselta. Suomalaiseen maisemaan — eteläisimpäänkin — jättävät aina oman perusleimansa kuuset ja koivut, joiden suipoissa, solakasti ylenevissä muodoissa olemme tottuneet aavistelemaan »kotomaamme koko kuvaa». Mutta Suomenlahden eteläpuolella niiden sijan on vallannut sekä poppeli että lehmus, ja niiden pyöreät, tummanvihreät, yltäkylläisesti paisuvat kuviot tanssivat silmän valokalvoissa junan kiitäessä kohti etelää. Laajoja niittyjä, joilla kukkii keltaista värisauramoa. Ruosteenruskeaa rämettä, jonka umpimielisesti tuijottaviin silmäkkeihin piirtyy vaivaismäntyjen varjoja. Valkeita rakennuksia, jotka vaipuvat kumpareisten nummien taakse ja sukeltavat näkyviin, kun maa mataloituu tasaisiksi ja alaviksi apilapelloiksi. Hetkittäin taittaa joen mutka tämän vihannoivan, mutta pilvien peittämän maiseman, jonka päättymättömässä taustaviivassa vyöryy kastanjain, vaahteroiden ja satavuotisten lehtipuiden tanhu, rytmiltään samalla kertaa uljaana ja pehmeänä, noudatellen mäkien ja laaksojen vaihtuvia linjoja.

Viron maisemien maankuulu »alavuus» on sopivalla tavalla poimuuntunut, käydäkseen aidosta kumpumaastosta. Pohjois-Suomen, Kuusamon ja Paltamon mahtavia vaaroja tai Etelä-Suomen harmaagraniittisia kallioita silmä ei tavoita: niiden tilalla on tuo poljennollisesti nouseva ja laskeva vihreys, joka imee kukkarunsaaseen syvyyteensä valkeita, harmaita, tiilenpunaisia maalaistaloja. Juna kiitää eteenpäin. Nämä ovat Viron parhaita viljelysmaita, rukiin tähkä taipuu miljoonina kultaisina puntareina maan puoleen. Näemme myös kaistaleita korpimetsistä, joihin lehtipuut tyrkyttäytyvät miltei väkivallalla — nyt jo viljelyksille raivatuista, mutta aikoinaan sakeista ja synkistä tiheiköistä, piileksivän maarahvaan entisistä asuinsijoista. En tiedä, mikä näistä ohikiitävistä niityistä edustaa sitä, mitä ruotsalaiset sanovat alvariksi ja virolaiset loodiksi ja joka on näiden maisemien lisäksi luonteenomainen sekä Gotlannille että itäiselle Göötanmaalle. Se on Viron lehmikarjan tyypillisintä laidunmaata, sillä pelloiksi nämä soran peittämät kentät eivät kelpaa ja niityiksi niistä ei ole. Missä katse tavoittaa ohirientäviä tervaleppämetsiköitä — Erlenbüscher, kuten saksalainen sanoo — siellä voi aavistaa tätä omalaatuista, aitokansallista maapohjaa.

Kuinka näiden seutujen rahvas on seitsemän pitkän sataluvun kuluessa elänyt orjuutensa päiviä, siitä on meillä kaikilla kirjoista opittu käsitys. Mahtavia moisioita ja viheliäisiä tupia! Alustalaiset ovat tehneet heinää ja kantaneet kymmenyksiään aina vissiin kiehumapisteeseen asti, jolloin tukahdutettu, torjuttu, pois tungettu tuskan ja kapinan henki on kuohunut vulkaanisena paineena esiin ja jättänyt jälkeensä aatelistalojen savuavia raunioita. Mikä traagillinen voiton ja tappion, toivon ja pettymyksen vuoroliike! Mikä määrä nimettömiä ihmishahmoja, joita vallassaoleva vieras kansanaines piti niskureina, pahantekijöinä, mutta maan oma rahvas sankareina! Katselen noita iltahämyyn peittyviä kenttiä, joiden yläpuolella raskaat sadepilvet laahaavat ja joita junan sauhu hämärtää. Että niiden vainioita on sananmukaisesti kastettu verellä, sen kertoo meille veljeskansan historia, jonka yläpuolella häilyy milloin miekka, milloin piiska, ja Viron runous: eikö se ole aina tähän päivään saakka jättänyt näkemättä nuo vihannoivat lehdot ja rehevät vaahteraholvit? Eikö se ole tuijottanut epätoivoisen hengen keskitetyllä voimalla vain vaivaismäntyihin ja rämeihin, joista seitsemän vuosisataa ovat katsoneet omaa tuskaansa kuin peilistä! Suo — alistetun kansansielun surullinen alkusymboli, orjuuden maantieteellinen ilmaus, joka häviää karttapinnalta, kun orjuuskin häviää! Että se on näiltä seuduilta hävinnyt, sitä todistavat keltaiset viljavainiot, jotka vyöryvät junan ikkunalasien ohi vaihtuakseen nopeasti vilahtaviksi puutarhoiksi ja loputtomaksi, katsetta estäväksi leppäaarnioksi. Junan vihellys on käheä ja nuhainen: kaupunki lähenee! Iltapimeässä seisomme Tarton asemalla ja tähyilemme sangen hämmästyneenä lehtimetsää, joka avautuu — tai sulkeutuu — suoraan edessämme.

On siksi hämärää, että vaikutelma tiheästä viidakosta ei ota hälvetäkseen. Huojuva ja tärisevä »troska» vie matkustajaa loputtomien lehväholvien alitse, hiljainen sumusade tihkuu kasvoillemme, kaikki lyhdyt ovat sammuneet. Hiljaisuutta ja lehtien kahinaa — lehtien, jotka peittävät näköalat niin edessä kuin ympärilläkin ja sulkeutuvat tiheänä muurina taaksemme. Jossakin soi yksinäinen kirkonkello, ja tällä kertaa sen alakuloinen nuotti antaa meille hienoisen aavistuksen samoista vuosisadoista, joiden synkkiin päiviin eläydyimme junan ikkunalasien ääressä. Vanha yliopistokaupunki on paneutunut nukkumaan. Sateinen ja kolea kesäkuun ilta — lehviin hukkuvat vallihaudat — kirkontorni, jonka goottilainen kuvio nousee ajattomana ja uhkaavana tummaa taivasta vasten... Mutta tämän alakuloisen ensivaikutelman pyyhkii uni mielestäni, ja seuraavien vuorokausien yhä kasaantuvista huomioista kasvaa verkalleen impressionistinen kokokuva kaupungista, jossa veljeskansan viisituhantinen maan toivo suorittaa akateemisia opintojaan.

Tartto!

On olemassa seutuja ja paikallisuuksia, jotka vaikuttavat omituisen epätodellisilta elävässä nykyhetkessä, koska niiden varsinainen aikamuoto on imperfekti: »Oli kerran...» Tämänpäiväisen ihmisen asiallisina elämänympäristöinä ne ovat jollakin tavoin vajavaisia ja väärennettyjä, miltei olemattomia. Mutta täyttäkää niiden kadut ja kujat menneisyyden elämällä, antakaa niille oikea aikamuoto, nähkää ne historian taikovassa heittovalossa, ja katso — nyt niiden epätodellisuudesta kangastuu esiin jokin vakiintunut olevaisuus, nyt saavat äsken kuolleilta tuntuneet muodot salamyhkäisen elämän, ja kaikki kujat, torit, kadut, rakennukset, talonseinustat ja kirkontornit, jotka vapautuvat historiattoman nykyhetken arkivalaistuksesta, piirtyvät silmiinne sielukkaina ja todellisina, täynnä kohtaloa! Meren yli tultaessa on Tallinna ensimmäinen tällainen paikallisuus. Toinen on Tartto. Historian loputon holvikäytävä täytyy aina kuvitella tämän kaupunkikuvan taustalle, jos mieli lähestyä sen talojen ja asumusten »henkeä». Riistäkää niiltä tämä perspektiivi, eliminoikaa niiden ilmakehästä kaikki synkkien ja juhlavien tapausten jäljet, ja te näette vain rykelmän sekatyylisiä rakennuksia, kuin pittoreskeja pahvirasioita, jotka jokin leikittelevä jättiläisarkkitehti on erikoisempia ajattelematta sirotellut vihreään lehvistöön.

Vaellan.

Silmiin syöpyy katuperspektiivejä, jotka voisivat olla Porvoota, voisivat olla Turkua — ellei lehtipuiden uhkeus näyttäisi niin uljaan eurooppalaiselta. Vinoja, jyrkästi laskeutuvia kattopoimuja. Talonpäätyjä, joissa juoksee villiviinin kiemurtelevaa verkostoa ja joiden tiilenpunaista tai suklaanruskeaa väriä sateet ja tuulet ovat aikakausien vieriessä laimentaneet. Rytmillisesti nousevia kumpareita ja niiden aallolla kadun kiemurteleva nauha, joka vierii lehvistöjen tiheään hämärään ja kiipeää jossakin kauempana mustanruskeita kirkontorneja kohti. Sillä Viron kaupungeille (ja niin muodoin myös vanhalle Tartolle) on ominaista, että miltei jokainen vuosisata on saanut niissä pyhätön.

Suippotorneja ja venäläisiä sipuleja, goottilaista, bysanttilaista, romaanista ja myöhäis-klassillista rakennustaidetta. Ainoa näistä temppeleistä, joka voi täydellä syyllä viitata pitkään ja maineikkaaseen menneisyyteen, on — tuomiokirkon raunioita lukuunottamatta — 13. vuosisadalta periytyvä Jaanikirik, Johanneksen kirkko. Ihailen tämän keskiaikaisen basilikan jalon yksinkertaisia ääriviivoja, jotka piirtyvät taivaan sadepilviä vasten. Tutkistelen sen matalaa pääportaalia, jota poltetusta savesta tehdyt pyhäinkuvat koristavat, ja suiposti nousevaa tornia, jonka kauniista friisistä jokainen matkaopas huomauttaa. Mikä juhlallisuus ja hartaus! Mikä kiveen veistetty pyrkimys ylös maasta, pilviin, tuuliin ja tähtiin! Samaa vaikutelmaa ei synny, kun vaeltaja pysähtyy valkoisen Maariankirkon romaanisten muotojen eteen, sillä tämä Herran huone, joka sivumennen sanoen tuo mieleen Oulun tuomiokirkon, on sekä heleämpi että maallisempi sävyltään. Jykevien kiviseinien sisällä aukeaa hämärä keskilaiva. Kermanvärisiä penkkien selkiä ja pitkä pääkäytävä, tummanpuhuva alttaritaulu, jonka balttilainen taiteilija Hagen-Schwarz on maalannut, ja heikosti häilyvät kynttiläkruunut, joissa juhannuspäivänä lepattaa aavemaisen kalpeita tulenliekkejä. Peltikaton kouruissa kirkuvat naakat. Avoimista ovista vuotaa täyteläistä urkujensoittoa. Totisesti: sama ikimuistoinen ja veriin syöpynyt melodia, jonka jokainen venäläistä iettä kantanut kansa on valtaherroiltaan perinyt ja jonka hartaat sävelaallot yhä säilyttävät äskeisen valtiollisen menneisyyden muistoa: »Oi Herra siunaa ruhtinaamme...!»

Mutta nähtävyyksien joukossa on myös tiettyjä vaatimattomia asuinrakennuksia, joissa virolaista kulttuuria on voimaperäisesti luotu ja joihin 70-, 80- ja 90-lukujen suuret sivistystaistelut keskittyivät. Nykyisessä Bergmannin kirjapainossa on lehtori Faehlmann viettänyt iltapuhteitaan kylmenevän teen ja suurten paperipinojen ääressä, edessään konsepti, josta seuraavan päivän viron kielen luento on hahmottunut valmiina esiin. Entisessä Gustav Blumbergin majassa, jossa Tarton opettajaseminaari on sittemmin ottanut tyyssijan, on myös eräs merkittävä nurkkahuone: Virulaulikin, vanhan, umpimielisen, sardonisesti hymyilevän ja katkerasti viisaan Kreutzwaldin asumus. Niin, matkaoppaat ja muistotaulut viittaavat moneen »kotimuseoon», Vesken, Grenzsteinin, K.A. Hermannin ja A. Kitzbergin entisiin Tarton-asuntoihin. Mutta suomalaiselle, joka on tutkistellut oman kotoisen Kivensä murhenäytelmää ja muistanut joskus Heikinkatua kulkiessaan, että tuon seemiläisen hattubasaarin yläpuolella, noiden ikkunoiden takana eli, kirjoitti ja kamppaili ylioppilas Alexis Stenvall, Tarton talonpäädyillä on läheisempääkin puhuttavaa. Onhan Hetzeli-kadulla muuan talo ja talossa muistotaulu, jonka marmorissa väikkyy kirjoitus: Siin elas Juhan Liiv 1892. ja 93. aastal. Tosin tämä veljeskansan runoilijoista traagillisin, jonka elämänrata muistuttaa synkässä lopussaan sekä Kiveä että Kramsua, eli noiden seinien sisällä vain seitsemänkymmentä päivää ja sai valmiiksi vain »Vari»-nimisen kirjoituksen, kuten tarkemmista tiedoista käy selville. Mutta muistotaulun liioittelevalla kirjoituksella on silti oikeutuksensa. Sillä täällä alkoi Juhan Liivin, sairaan runoniekan, hengensilmä pimetä, ja täällä leimahtivat myös viimeiset kirkkaat älynsalamat, mitkä vielä syttyivät noissa kuumeisissa aivoissa ennen lopullista yötä. Tapaus on tunnettu. Se monistuu ja vaihtelee kautta laajan länsimaisen kirjallisuuden, se ilmenee kaikissa kulttuurikeskuksissa, missä jokin tai jotkin levottomat henget mittaavat lentimiään. Daidaloksen tarina! 1890-luvulla se tuli kirjoitetuksi myöskin virolaiseen hengenhistoriaan, että yleispätevä määritelmä mielenvikaisesta nerosta toteutuisi näilläkin tienoilla.

Se tapahtui silloin! Vuosisadan lopulla, kansallisen nousun aikakaudella. Ja omituista on, että tarttolaisessa kesässä 1937 on hyvin vaikea eläytyä eurooppalaiseen kesään 1937: koko tuohon kuumeisten sotavarustelujen, yleismaailmallisen uhkan, poliittisten neuvottelujen, Pariisin maailmannäyttelyn ja Espanjan sodan synkän kumeaan kaaokseen, jossa par'aikaa elämme. Tajuntaan ei näissä elämänympäristöissä mahdu käsillä oleva ajankohta. On luontevampaa, vaivattomampaa ja kieltämättä myös miellyttävämpää vaihtaa nykyinen kalenteri vanhaan ja täyttää nämä kaupunkinäyttämöt sillä idyllis-romanttisella hengellä, joka elähdytti 1800-luvun lopun Tarttoa.

Jälleen saa mielikuvitus tukea siitä, mitä silmä näkee. Jo ensimmäisenä päivänä katsetta sitoo eräs fasadi kodikkaan Tiigikadun varrella: vaatimaton, harmaanruskea puurakennus, jonka pyhitetyissä suojissa viipyy suloinen 60-luku ja jonka yläkerran ikkunoista voi kuvitella kurkistavansa suoraan äskeiseen virolaiseen kulttuurimenneisyyteen. Tosin talossa on tehty remontteja ja muutoksia, tosin entinen pääovi, joka sijaitsi rakennuksen oikeanpuoleisella kulmalla, on nyt seinustan keskellä. En tiedä, ovatko puutarhan ruusupensaat samoja, joiden kukkivia oksia neitsyt Lydia Koidula toi maalaislukkari Jannsenin kukkamaljakkoihin ja järjesteli hyväilevin käsin hänen paperien peittämälle pöydälleen. Silloinen tammi ja silloinen lehmus varjostavat ehkä vielä vanhaa lehtimajaa, suihkukaivo, joka esittää käärmeen päätä kohottavaa poikaa, on luultavasti jo lopettanut solinansa. Mutta mahdollista on, että villiviini, jonka lehvistöstä mamselli Lydian harmaansiniset silmät ovat katsoneet täysikuuta kohti, kiertää vieläkin lasikuistia. Ja niin käy kuten aina, katsellessamme jotakin rakennusta, jonka todellinen merkitys ja elämä on menneisyydessä ja joka näyttää sovittautuvan nykypäivään omituisen väkinäisesti, ikään kuin vasten tahtoaan. Mietimme, millaiseksi talon tämänhetkinen »henki» on muodostunut. Tahtoisimme silmätä ihmisiä, jotka liikuskelevat noissa maineikkaissa suojissa. Tosin on hyvin mahdollista, että tuloksena olisi täydellinen desilluusio. Olemmehan tehneet tuttavuutta nykyisen naapurimme, neiti Hedvig Michelsonin kanssa, aavistelleet hänen piirteissään äidin, Lydia Koidulan, kauneutta ja katsoneet häntä samalla silmällä, millä saksalainen katsoo Goethen lapsuudentoverin kaukaisinta sukulaista. Runoileeko neiti Hedvig? Ei — hän soittaa klaveerilla Bizet'tä ja lukee Conrad Ferdinand Meyeriä. Pitääkö hän äitinsä runoista? Hän ei sitä tiedä, hän ei ole niitä lukenut, hän ei osaa lainkaan viroa.

Mutta talo Tiigikadun varrella elää omaa ajatonta elämäänsä Jannsenin kodikas »salonki», joksi Aino Kallas uskaltaa sitä nimittää, lasikuisti, jonka katettu pöytä notkuu balttilaista vieraanvaraisuutta noissa 70-luvun ruskottavissa illoissa. Mitä ihmisiä näissä vaatimattomissa suojissa onkaan liikkunut? Mitä ajatuksia, toiveita, unelmia täällä on kehitetty? Voimme elävästi nähdä »balttilaisen Robespierren», C.R. Jakobsonin, pitkän ja ryhdikkään hahmon, joka ei tahdo mahtua tuon matalan katon alle ja jonka tuuhea tukkapehko ja tummat, savuttuneilta vaikuttavat silmälasit tekevät luonteenomaisen liikkeen, kun hän innostuu puhumaan. Hänestä tulee virolaisen kansallisliikkeen johtomies, hän piirtää nimensä lähtemättömästi maan historiaan. Ja hänen rinnallaan, tuon pieniruutuisen ikkunan luona, seisoo heleäsilmäinen, iäti lempeä pappismies, filologi ja historioitsija Jacob Hurt, käsissään kahvikuppi ja tipahtamaan valmiit sämpylät. Kantaako hän papinkaapunsa taskussa tälläkin hetkellä »Kalevipoegia», jota hän lukee ja selittää ylioppilaille järjestämissään illoissa, on vaikea arvailla. Ehkä hänen keskustelutoverinaan on paraikaa suomalainen Julius Krohn, jonka saksan kieli sointuu niin selvästi näissä suojissa. Mutta huoneen hämärimmässä nurkassa on nojatuoli ja tuolissa Kreutzwald — vanha, teräväpiirteinen, kumaraan kyyristynyt mies, jonka silmät etsivät kuistilla viipyvää Lydiaa ja joka viskaa keskusteluun pari kirpeää sanaa. Niin, he ovat erittäin eläviä ja aktuelleja, nämä vainajien varjot! He ovat lähtemättömästi ja kertakaikkisesti asettuneet asumaan tuohon puurakennukseen, jota mikään maailman mahti ei saa siirretyksi nykyaikaan, sillä sen elämä on täyteläisemmillään vain menneisyydessä.

Muualla, paitsi paikan päällä, on vaikea kuvitella 60-, 70- ja 80-lukujen tarttolaisia päiviä. Silloinen kulttuurioptimismi tuntuu meistä ikään kuin liian heleältä voidaksemme siihen enää eläytyä. Mutta täällä, näissä idyllisissä ympäristöissä, tuo kaikki on jotakin luontevaa ja välittömästi lankeavaa. Ymmärrämme vuosisadan lopun kansallisen Sturm und Drangin aitouden: sen naiivin, päivänpaisteisen, romanttisen elämäntunnon, joka puhkesi monisatavuotisen sorron pimeydestä kuin aurinko pilvestä, ja miten keskitetyn ja loistavan ilmaisun tämä eloon herännyt joukkotunne saakaan niissä juhlissa, joita vietetään kesäkuun 17. päivänä armon vuonna 1869! Silloin on maaorjuuden lakkauttamisesta kulunut tasan puoli vuosisataa, silloin kokoontuu Tarttoon neljäkymmentä mieskuoroa, kahdeksansataa laulajaa ja kuulijoita Maarianmaan kaikilta ääriltä, ellei kauempaakin. Juhlajumalanpalvelus avaran taivaan alla ja sitä seuraavat menot ovat miltei lähempänä legendaa kuin historiaa. Sillä niin käy, että nämä kolmipäiväiset laulujuhlat merkitsevät Viron historiassa suurta ja ratkaisevaa taitetta, ensimmäistä näkyvää vedenjakajaa, jonka tuolla puolen on vuosisataiseen hämyyn peittyvä kansallisen sorron jakso, tällä puolen kansallisen sivistyksen kasvava tarina. Voidaan väittää, että kansa löytää noina kolmena päivänä itsensä: on kuin herättäisiin syvästä, kauan kestäneestä unesta, jossa oman minuuden tietoisuus, oma nimi, on unohtunut! Näin on epämääräisestä »maarahvaasta» tullut »Eesti rahvas» — kansakunta kansakuntien pariin, suuri, kiinteä, yhteisessä innostuksessaan havahtunut ihmisorganismi, jonka syntysanat eräs vaatimaton maalaislukkari ja eräs sibylliininen tyttölapsi ovat lausuneet julki. Että Jannsenilla ja hänen Lydiallaan todella on tämä sija kansansa kunniakkaassa kehityksessä, on ilmeinen tosiasia. »Tapaus» on siirretty ad acta: historiaan!

ARTHUR VALDES ELI KEINOTEKOINEN KIRJAILIJA

Virolainen kirjailijatuttavani kertoi:

Tämä tapahtui maailmansodan kolmantena vuonna, mieltä masentavana aikana. Pakoilin silloin Suomessa, elin ja oleilin incognito, keksityn nimen ja keksityn passin varassa. Mutta kotimaani ja minun välillä säilyi sentään yhteys. Kirjoitinkin virolaisiin sanomalehtiin, vaikka aiheiden puute oli ainakin lehtien kulttuuriosastojen suhteen huutava. Tänä synkkänä kautena sain kirjeen Tartosta. Ystäväni G.E. Luiga, tarttolaisen »Päevalehden» toimittaja kääntyi puoleeni ja pyysi minulta jotakin kriitillistä kirjoitusta. Tietäisinkö kirjoja, jotka ansaitsivat arvostelun?

Nyt olin kuitenkin seulonut ja esitellyt koko sen painotuotteiden määrän, mikä tuona aikana oli tullut julki. Kustannustoiminta, jota sensuuri typisti, poti kuolemantautia. Ei ilmestynyt mitään mainittavampaa, ei sattunut mitään kirjallista »tapausta». Mutta edessäni oli Luigan kirje — ja tajunnassani kummitteli moninaisia mahdollisuuksia, julkaisemattomien teosten kirjoittamattomia arvosteluja, kriitillisiä mielialoja ja sanoiksi saamattomia mielipiteitä, jotka tahdoin vapauttaa. Tulin ajatelleeksi omaa kutsumustani, kriitikon kutsumusta. Eikö arvostelu ole lopultakin lähellä luovaa taidetta ja runoutta, eikö arvostelija anna sanallista ilmaisumuotoa niille tuomioille, jotka taideteos itsessään herättää, ja eikö hän niinmuodoin tule omien vaikutelmiensa tulkitsijana lähelle lyyrikkoa, joka selittää runossa omaa itseään. Ei arvostelija tulkitse kirjan sisältöä — omat mielenvireensä hän tulkitsee! Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä hän välittää vaikutelmia, jotka ovat vieraat useimmille hänen lukijoilleen, sillä ne ovat heränneet vain hänen omassa mielessään, kun taideteos on sitä koskettanut.

Pohdin edelleen: Olettakaamme, että taideteos on huono ja sen ilmaisumuoto typerä. Mutta jos sen sisin sisältö syystä tai toisesta ottaa lumoihinsa arvostelijan, tältä voi jäädä huomaamatta suorituksen virheellisyys, ja niin hän kirjoittaa palstoittain jostakin, mitä kirja sinänsä ei lainkaan ilmennä. On sanottu, että niin sanottu syvällinen kritiikki osuu oikeaan? Etsitään syvintä sanottavaa ja salaperäisiä taka-ajatuksia, laskeudutaan niin kuin sukeltaja taideteoksen pohjavesiin ja kuvitellaan, että salaiset johtolangat ovat löytyneet... Mutta uskokaa minua! Puoliakaan kaikesta siitä ihmeellisestä, mitä kritiikki runoudesta nostaa esiin, runoilijat itse eivät ole lainkaan ajatelleet luodessaan töitään! Kätkettyjen aarteiden löytäminen on vasta jälkipolven, vasta arvostelijan tehtävä: hän etsii ne omista aivoistaan, hän kätkee ne teoksiin! Ja kun näin kerran on, eikö olisi sekä totuudenmukaisempaa että vapaampaa kirjoittaa kritiikkiä ilman kirjoja, arvosteluja ilman arvosteltavia? Silloin voisimme keksiä ja »löytää» aatteita, unelmia, kätkettyä tarkoitusta ja symbolien takaista totuutta, ilman että meidän tarvitsisi lainkaan kiusaantua siitä, onko asianlaita todella näin vai eikö!

Hyvä! Koska tahdoin kirjoittaa arvostelun »Päevalehteen» ja koska arvostelusta piti tuleman sekä viisas että hieno, minun täytyi itse keksiä kirja, johon kävisin käsiksi. Mietiskelin mahdollisuuksia puoleen ja toiseen... Kuvittelin tuon objektin elävästi eteeni. Loin ja sorvasin sen omassa tajunnassani, annoin sille kaikki ne ominaisuudet, joitten perusteella voin laatia erään syvällisimpiä artikkeleitani. Minun tuli keksiä myös kirjan tekijä. Kuvittelin hänet aivoissani, annoin hänelle kasvot. Hän oli ilmeisesti vielä nuori mies, ehkä hän oli omalta kohdaltaan joutunut ajan vaiheiden käsiteltäväksi. Varmasti hän oli joutunut elämään tavallisena rintamasotilaana ja sodassa hänen vaiherikas elämänsä päättynyt... Hänen ikänsä, hänen elämäkertansa, hänen ulkonäkönsä, luonteensa, temperamenttinsa alkoivat saada ulkonaisia muotoja ja varmoja ääriviivoja... Ja hänen nimensä? Niin — keksin senkin. Näin syntyi nuori virolainen runoilija Arthur Valdes.

Helmikuussa 1916 ilmestyi »Päevalehden» neljässä numerossa laaja ja perinpohjainen esittely tästä salaperäisestä nuorukaisesta. Kerroin, kuinka olin hänet ensimmäisen kerran tavannut armon vuonna 1905 ja minkä vaikutelman olin hänestä saanut. Mainitsin edelleen, että tuttavuutemme ei ollut tyrehtynyt tähän ensi kohtaamiseen, vaan että Valdes oli tavannut minut maailmansodan aattopäivien Pariisissa. Olimmehan istuneet yhdessä Cafe de Lilas'n pienten bulevardipöytien ääressä, olimme viettäneet monia keskusteluhetkiä Observatoire-kadun kukkivien kastanjoiden alla —! Sittemmin oli Valdesin tie kääntynyt Etelä-Ranskaan ja Lontooseen, ja monen vuoden aikana en ollut kuullut hänestä mitään. Mutta virolaiselle kulttuuriyleisölle piti kuitenkin esitellä tämä uusi nimi, joka nousi säihkyvän lentotähden tavalla kirjalliselle taivaalle ja joka oli — sen tein lukijoilleni tiettäväksi! — epäoikeutetusti syrjäytetty yleisestä huomiosta.

Mitä hän siis oli kirjoittanut, tämä nuori Valdes? Hyvä —, olin antanut hänelle inhimillisen hahmon ja elämän, ja nyt minun tuli luoda myös hänen tuotantonsa, varustaa hänet elämäntyöllä. Se tapahtui. Tunsin omalaatuista tyydytystä, kun kehittelin tutkielmia teoksista, joita ei ollut koskaan kirjoitettu, ja annoin kritiikin uhrisavun suitsuta taiteikkaina kiemuroina tätä epäjumalaa kohti, jonka olin itse muovannut. Niin, Arthur Valdesin kirjalliset työt olivat harvat mutta valitut. Selostin parissa laajassa esseessä hänen puolittain runomitallisia kertomuksiaan, jotka todistivat erittäin merkillistä mielikuvitusvoimaa, ja laadin perinpohjaisia aineisto-kriitillisiä tutkielmia niistä vaikutteista, joita hänen nuori runoilijamielensä oli ottanut vastaan. Hän oli lukenut sekä Poe'ta että Hoffmannia. Hänen kirjahyllyssään oli englantilaisen ooppiumistin Edgar de Quinceyn muistelmateoksen rinnalla tilaa Flaubertin »Salammbolle» ja H.G. Wellsille. Selostin novellikokoelmaa, joka oli jo kesällä 1914 ollut painovalmis ja josta Valdes oli minulle kertonut, kun vietimme yhteisiä keskusteluhetkiämme Clamerte'in metsissä tai Bellevuen ja St. Cloud'n terrasseilla. Kerroin noiden novellien sisällön — se on: keksin sen, annoin sille muodon!

Arthur Valdesin teoksista minua kiinnosti lähinnä eräs legendamainen kertomus, jonka aihe oli saatu juutalaisesta folkloresta. Tunnetteko tarinan Golemista, savi-miehestä? Se on nyt levinnyt maailmalle sekä saksalaisen Meyrinckin tunnettuna romaanina että saman romaanin filmatisointina, mutta vuonna 1916, jolloin Valdes ja hänen tuotantonsa luotiin, sitä ei tunnettu. Alkuperäinen kertomus muistuttaa keskiaikaisia tarinoita Homunculuksesta, joka syntyy alkemistien salaisissa työpajoissa ja saa keinotekoisen inhimillisen elämän. Mutta heprealaisen sadun juoni on siinä, että Jumalan elävöittävä sana, schem hammphorasch, herättää elämän savikimpaleessa ja että tämä sieluton robotti joutuu keskelle inhimillistä elämää, joutuu näyttelemään ihmisen osaa, kunnes väkevä salasana pyörtää loitsun ja savi tulee jälleen saveksi.

Olin joskus nuoruuteni utuisina päivinä kuvitellut, että käytän itse tätä aihetta. Eikö totta, siinä on varaa syvälle allegoristiikalle...! Mutta kun Valdes oli astunut näyttämölle, täytyi minun uhrata kirjallinen unelmani ja antaa se hänelle. Millainen oli siis Valdesin »Golem»? Novellin juutalaisella rabbiinilla oli hallussaan savi-ihminen, jonka hän herätti loitsuvoimallaan eloon ja joka työskenteli hänen viinimäessään. Hänellä oli myös tytär, Lea, ja tämä isänsä ainokainen, jonka nuoruus oli kulunut elämältä varjeltuna niin kuin Shakespearen Mirandan, rakastui keinotekoiseen ihmiseen. Lean rakkaus herätti Golemin vähitellen tajuamaan, että hänellä oli poikkeusasema kaiken elollisen piirissä, että häneltä puuttui sielu, että hän oli syntynyt väärällä, luonnottomalla, mekaanisella tavalla. että hän — sanalla sanoen! — oli epäaito. Mutta Valdes johteli tämän aiheensa seuraavaan katastrofiin: kun vanha rabbi palaa matkaltaan ja havaitsee, mikä muutos hänen tyttäressään on tapahtunut, hän lukee salaperäisen loitsukaavan, savi-ihmisen näennäinen elämä häviää, Golem muuttuu jälleen sieluttomaksi aineeksi ja hänen rakastettunsa heittäytyy isän jalkojen juureen.

»Tapa minut! Tapa minut!» hän vannottaa. »Minä en tahdo olla enää ihminen, koska hänkään ei ole...!»

Ja näihin sanoihin päättyy Valdesin kertomus.

Mutta tämän lisäksi tein tutkielmassani selkoa hänen muista kirjallisista töistään. Selostin novellin, jonka aihe oli hieman muuteltuna saatu ranskalaisen Rosnyn »Profondeurs du Kyamosta», joka käsittelee gorillan elämää. Kuvasin Valdesin Lontoon-aiheiset käsialat, hänen novellinsa »Vuorenvarjo» ja toisen, jonka nimenä oli »Saaren jumala...» Voitte uskoa, että niiden sisältö kiinnosti mieltäni! Erittäin omalaatuinen oli myös katkelma laajemmasta yhteydestä, muuan loppusoinnullisella proosalla kirjoitettu prologi, jonka Valdes oli ristinyt »Yölliseksi kaduksi». Se todisti hänen mielikuvituksensa tavatonta rikkautta ja osoitti taaskin, miten vierasmaalaisesta kirjallisuudesta saadut vaikutteet olivat sulaneet hänen yksilöllisessä temperamentissaan ja muuttuneet sekä ajatukseltaan että muodoltaan. Viimeksimainitussa kirjallisessa työnäytteessä, jonka selostamiseen uhrasin monta palstaa, ilmenee omalaatuista metafysiikkaa, ja Arthur Valdesin nuorekkaan uhmaavat proosasäkeet soivat vielä tänä päivänä mielessäni. Jos tahdotte tutustua tähän erikoiseen »prologiin», voitte etsiä sen käsiinne vaikkapa yliopiston kirjastosta. Kertojana, päähenkilönä on anonyymi »minä» ja toisena osanottajana Saatana, joka näyttäytyy runoilijalle yöllisen Pariisin hämyssä.

Kun artikkelini olivat ilmestyneet, syntyi Viron kirjallisessa elämässä melkoinen hälinä. Haluttiin tutustua lähemmin tuohon omituiseen uneksijaan. Etsittiin hänen kirjojaan, mutta kumma kyllä, niitä ei löytynyt mistään. Juuri tähän aikaan kirjoitteli M. Kampmann kirjallisuushistoriansa viimeisiä sivuja; hän tahtoi kovin mielellään suoda tilaa myös Valdesille, mutta hän, kuten muutkin, raaviskeli neuvottomana takaraivoaan, sillä mihin olivat joutuneet asianomaiset argumentit, missä oli runoilijan alkuperäinen novellikokoelma —? Vastasin kyselyihin, minkä suinkin taisin. Herrojen tuli ymmärtää, että Valdes oli joutunut suorittamaan elämäntyötään kriitillisenä aikana ja että hänen elämänsä oli kauttaaltaan ollut emigrantin ja pakolaisen elämää. Jos hänen tuotantoaan oli julkaistu, se oli tapahtunut Viron rajojen ulkopuolella, ja noita teoksia oli miltei mahdoton saada sotavuosina käsiin. Itse olin kylläkin nähnyt alkuperäisen kappaleen. Pieni, kolmikymmensivuinen kirjanen, selitin. Se sisälsi Valdesin jälkeen jääneet kertomukset, se oli julkaisematon käsikirjoitus ja sen kanteen oli, mikäli muistelin, kirjoitettu Nietzschen sanat: »O Lebensmittag, feierliche Zeit! O Sommergarten...!»

Tähän saivat haastattelijat tyytyä!

Mutta ennen pitkää ilmeni, että mystillinen Arthur Valdes alkoi saada tukevaa jalansijaa yleisessä tajunnassa, — peloittavan tukevaa! Kiiruhdin ilmoittamaan, että olin omalta osaltani jo kerännyt kokoon kaikki mahdolliset novellit ja kertomukset, joita hänen nimissään kiersi kädestä käteen, ja suunnitellut jälkeenjääneiden teosten valikoimaa. Valdesin sukulaiset olivat kuitenkin kieltäneet painatusluvan, ja tämä oli tapahtunut osaksi uskonnollisista syistä, sillä kaikkihan tiesimme, että nuori runoilija ei niissä asioissa suinkaan aina arkaillut! Koetin kuitenkin tehdä kaikkeni vanhan ystäväni hyväksi. Keräsin nuo neljä alakertaa, muodostin niistä kirjan, varustin sen esipuheella, jossa lausuin muutamia tekopyhiä muistosanoja ja otin osaa yleiseen suruun, joka koski nuoren kirjailijan kuolemaa. Uteliaimmille viskasin selviä biografisia tosiseikkoja. Mainitsin, että Arthur Valdes oli syntynyt maaliskuun 3. päivänä 1886 Tartumaalla, opiskellut Hugo Treffnerin yksityislukiossa, suorittanut tutkinnon lontoolaisessa Davis and Harrisonin teknillisessä opistossa ja antautunut kauppa-alalle. Sodan syttyessä hän oli astunut Englannin vapaaehtoisten riveihin ja kaatunut Ypernin rintamalla tammikuun 20. päivänä 1916. Mitä tuli tietoihin, jotka koskivat hänen viimeisiä elämänvaiheitaan, olin saanut ne virolaiselta merimieheltä, Kustaa Toomingalta, sillä hänhän oli nuoren runoilijan rintamatoveri! Lopuksi täytyi etsiä valokuva, joka miten kuten esittäisi Arthur Valdesin konkreettisia kasvonpiirteitä. Löysinkin sellaisen. Valokuva esitti tosin erästä Suomen ruotsalaista, nuorena kuollutta runouden tutkijaa, mutta kun taiteilija Konrad Mägi oli sommitellut sen perustalla uuden kuvan, oli asia selvä. Ilmoitin vain erehdyksien välttämiseksi, että alkuperäinen valokuva oli otettu Lissabonissa vuonna 1912, tarkemmin sanoen Foto Camôes Conçalvesin ateljeessa. Se esitti kaunisilmeistä, siroa nuorukaispäätä, korkea otsa kertoi voimakkaista henkisistä harrastuksista ja silmäkulmien kaariviiva viittasi jaloon ylpeyteen, joka kuului Arthur Valdesin sielullisiin varusteihin.

Näin liitettiin Viron tieteelliseen kirjallisuuteen teos, jonka nimenä oli »Arthur Valdes, kriitillinen essee». Se käsitti 41 huonolle, sodanaikaiselle paperille painettua sivua, ilmestyi 1918 ja liittyi tunnetun, »Siuru»-nimisen kirjailijayhtymän toimituksiin. Kustantajana oli Odamees, julkaisupaikkana Tartto.

Mutta nyt seuraa tarinan mielenkiintoisin vaihe. Jos tunnette Anatole Franceen novellin puutarhuri Putois'sta, tiedätte, että kaikilla tavallisten juorupiirien myyteillä on taipumus muuttua todellisuudeksi ja irtautua itsenäiseen elämään. Vaaditaan vain, että yksilön luova mielikuvitus panee liikkeelle sen luovan mielenkiinnon, jota suuri yleisö edustaa, kun valheesta jo kehittyy totuus, kun sana jo tulee lihaksi —! Laajojen joukkojen tajuntaan oli vuosikausia rummutettu, että nuori runoilija Valdes on olemassa, ja niin hän oli olemassa, kenenkään tietämättä, miten se tapahtui! Hämäristä kätköistä vedettiin hänen jälkeenjäänyttä omaisuuttaan. Ilmestyi henkilöitä, jotka olivat tunteneet hänet, seurustelleet hänen kanssaan, tavanneet hänet Lontoossa ja Pariisissa ja solmineet läheisiä, — niin, uskomattoman läheisiä suhteita hänen kanssaan! Tapasin ihmisiä, jotka muistelivat häntä mitä suurimmalla pieteetillä ja vuodattivat vilpittömiä kyyneliä hänen sankarikuolemalleen. Tapasin toisia, jotka osasivat kertoa havainnollisia anekdootteja hänen Pariisin-ajaltaan ja eritellä sekä syvällisesti että terävästi hänen eksentristä luonnettaan. Muuan erittäin tunnettu taiteilija muisti tavanneensa hänet Luxembourgin puistossa eräänä tarkoin määrättynä kevättalvena ja vastasi kaikkiin kysymyksiini, että »Valdes oli hiljainen mies, kovin hiljainen!» »Postimeehessä» julkaisi Aleksander Tassa muistelmakirjoituksen, jossa kosketeltiin erästä runoilijan elämässä tapahtunutta episodia.

Minua kammotti. Luomukseni oli alkanut saada itsenäistä elämää, Golemista oli tulossa ihminen!

Itse en ollut koskaan muodostanut mielikuvaa Valdesin sukulaisuussuhteista. Minulle oli riittänyt, että hän syntyi Tartossa 1886 ja että hänellä oli tiettyjä hämäriä omaisia, jotka puolestaan takavarikoivat hänen jälkeen jääneen tuotantonsa. Mutta nyt tapahtui jotakin merkillistä. Ei ainoastaan ilmennyt, että keinotekoisella runoilijalla oli ystäviä Viron kaikilla äärillä, vaan hänelle ilmestyi jopa läheisiä omaisia minusta ja minun mielikuvituksestani riippumatta. Aavistin, että oli kehittymässä Valdesien perhe! Uskokaa tai älkää, mutta totuus on, että juuri näihin aikoihin julkaisi muuan elävä ja vaikuttava tohtori A. Valdes julkisen peruutuksen, jossa hän omalta kohdaltaan kumosi minun tiedonantoni runoilijan perikunnan suhteesta noihin jälkeen jääneisiin papereihin. Voi olla, että eräät kaukaisemmat omaiset ovat kieltäneet niitä julkaisemasta, selitti tohtori Valdes, mutta hänellä itsellään ei ole eikä ole koskaan ollut mitään sitä vastaan, että rakkaan Arthur-veljen teokset julkaistaan!

Ne, jotka tulevaisuudessa seuraavat Valdes-myytin kulkua, voivat myös hämmästyen todeta, että juuri näihin aikoihin ilmaantui erinäisiin albumeihin tuon kuolleen runoilijan autenttisia töitä. Minä en niitä sepittänyt, minä pesen käteni...! Luoja tietää, miten se on mahdollista, että vainajan muistoa vaalii nyt mitä hartain ja yhä laajeneva tuttavapiiri, joukko kirjailijoita, taiteilijoita ja sanomalehtimiehiä, jotka lukeutuivat hänen lähimpiin ystäviinsä, »löysivät» hänen hävinneitä novellejaan ja toimittivat niitä aikakausjulkaisuihin. Arthur Valdes oli elävä, elävämpi kuin jos hänen nimisensä yksilö todella olisi elänyt keskellämme. Pelkään pahoin, että hänellä on ollut vaikutusta Viron nuoreen kirjallisuuteen ja että hänen taiteilijalaatunsa on hedelmöittänyt eräitä sukulaissieluja, jotka ovat nähneet hänessä tiettyjen muotopyrkimysten esitaistelijan. Loin hänet muuten dekadenttisista aineksista. Annoin hänelle saksalaisten kauhuromantikkojen ja Ranskan symbolistien piirteitä, mutta päästessään käsistäni ja karattuaan itsenäisenä tyyppinä maailmalle hän alkoi kummitella muodoissa, joista en ollut uneksinutkaan!

Te tahdotte kuulla, mikä Arthur Valdesista tuli? Hyvä — myytin loppuvaiheet ovat seuraavat.

Kun keinotekoisen runoilijan ensiesiintymisestä oli kulunut erinäisiä ajast'aikoja, katsoin ajan koittaneen, jolloin legenda oli paljastettava. Tarttolainen »Päevaleht» vietti silloin 25-vuotisjuhlaansa. Minulta pyydettiin tavanmukaista muistelusta, rohkaisin luontoni ja kerroin koko historian alkaen toimittaja Luigan kirjeestä ja päättyen myöhempiin vaiheisiin, joista olette saanut kuulla. Mutta myytti oli mennyt yleisön veriin. Vain eräät uskoivat ja vihastuivat, toinen puoli lukijakuntaani, varsinkin Valdes-vainajan tuttavat ja uskotut, selittivät minulle kylmäverisesti, että tahdoin tuhota lahjakkaan runoilijan maineen ja turvautua halpahintaiseen sensaatioon! Hehän tunsivat Arthurin. He olivat, kuten ystäväni taiteilija, tavanneet hänet Luxembourgin puistossa ja muistivat kaikki, että »hän oli hiljainen mies, — kovin hiljainen!»

Mutta aikojen kuluessa tämä puolustajien joukko alkoi harveta ja Valdesin nimi häipyi kirjallisista keskusteluista. Tunsimme kaikki hienoista häpeää, kaihdoimme vetämästä häntä esiin, annoimme hänen palata takaisin platoniseen ideaansa ja sammua himmeäksi aivokuvaksi... Hän oli elänyt kiihkeän ja vaikuttavan elämän, eikähän ihmiseltä voi enempää vaatia, oli hän sitten oikea tai keinotekoinen. Homunculukseni sai siis hiljaisen hautauksen. Hänet unohdettiin. Vain Liettuassa ilmestyi vielä kauan tämän jälkeen ja ilmestyy vieläkin kirjallisuutta, jonka tekijänä on joku Valdes, ja mikäli sittemmin olen saanut tietooni, nimen taakse kätkeytyy Richard Behrsin, arvossa pidetty ja maineikas kynänkäyttäjä.

Tunnetteko muuten runoilija August Allen, antiikkisten aiheiden ja nykyaikaisen satiirin viljelijän? Hän on kerran ollut vähällä joutua yleisen epäuskon maalitauluksi... Se tapahtui noina aikoina, jolloin Valdesin myytti oli paljastettu ja jolloin lukijapiirini oli kerta kaikkiaan tottunut epäilemään kaikkea, mitä kirjoitin. August Alle oli silloin nuori, alkava lyyrikko, hän asui etäällä Tartosta, Puolassa. Hän kääntyi sieltä käsin puoleeni, ja koska toimitin erästä suurta aikakauslehteä, hän lähetti minulle jatkuvasti omia runojaan. »Kuka on tämä A. Alle?» minulta kysyttiin. Selitin, että hän on nuori virolaissyntyinen lyyrikko, että hän elää kaukana kotimaastaan ja että totta puhuen en voi häntä sen paremmin esitellä, koska hän ei ole henkilökohtaisesti läsnä. »Lukekaa hänen runojaan», vastasin, »ja päätelkää niiden perusteella, mikä hän on.»

Voitteko arvata, miten tähän kaikkeen suhtauduttiin? Hyvä, — he eivät uskoneet sanaakaan siitä, mitä kerroin, he eivät uskoneet August Allen olemassaoloon! On parasta, että käännyn tyhmemmän kuulijakunnan puoleen, he sanoivat, sillä Valdesin myytissä oli jo ollut kylliksi ja minun on enää turha jatkaa samaan tapaan! Näin oli useiden vuosien ajan. Selitin ja kerroin Allen henkilöllisyydestä, pysyin tiukasti ja itsepäisesti väitteessä, että sellainen runoilija oli todella olemassa, mutta kukapa minua olisi uskonut! Ja tällä aikaa eli elävä ja alkuperäinen August Alle maan rajojen ulkopuolella aavistamatta lainkaan, että hänet oli julistettu myytiksi ja lorupuheeksi!

Myöhemmin hän on muuttanut Tarttoon ja käy säännöllisesti siinä kirjailijakahvilassa, jossa tekin olette hänet tavannut. On kestänyt aikoja, ennen kuin vannoutuneimmat vastustajani ovat ottaneet hänet todesta, mutta nykyään taivutaan yleisesti siihen uskoon, että hän elää. Myytin olemuksena on unenkaltaisuus, häipyväisyys, aineettomuus — ja näitä edellytyksiä ystävämme Alle ei täytä. Hän kuuluu enemmän realismin kuin mytologian piiriin, niin, hän ei todellakaan muistuta vanhaa tuttavaani Arthur Valdesia, jonka seurassa vietetyt hetket kuuluvat elämäni unohtumattomiin muistoihin!

TARTTO — KASTANJOITA JA MUURISORAA

Kun vaeltaja, joka on Viron-matkallaan sattunut eksymään Kohtlan kuuluisille öljykivialueille, harhailee noissa koneiden murskaamissa louhistoissa, hän voi tehdä joukon erikoislaatuisia löytöjä. Hän kuulee sähköporan loppumattoman jyminän, hän on ehkä jo tutustunut laitoksen voima-asemaan ja mahtaviin jakotislauspannuihin, joissa sivutuotteet erkanevat palavasta kivestä, vuotaakseen lukemattomia retorttiputkia pitkin sadoille tahoille. Hän tutkistelee paikan päällä sitä mineraalia, josta kaikki tämä melske ja hälinä aiheutuu ja josta koneet par'aikaa muodostavat raakaöljyä, moottoriöljyä, voiteluöljyä, pikeä, bensiiniä, asfalttia, kattopahvi- ja rautalakkaa sekä puun jalostamiseen käytettävää fenolaattia. Alueella ei ole puutetta tuon merkillisen kiven kappaleista, joten hän voi kerätä sitä kaikkiin taskuihinsa. Ja mitä hän näkee! Riippuen siitä, mistä geologisesta kerrostumasta lohkare on peräisin, siitä voi löytää kivettyneitä muotoja, jotka kertovat ammoin hävinneistä eliöistä niin kuin parhaimmat paleontologiset oppikirjat. Kivi säilyttää kambrisia äyriäisiä, trilobiitteja, lonkerojalkaisia ja brachiopodeja, joiden kalkkeutuneet, piinkovat kuviot kuultavat esiin kivenkappaleesta. Devonisiin kerrostumiin on takertunut panssarikalojen suomuja, siluurisiin kiehkuraisia leviä, joiden haaveelliset muodot ovat vanhempia kuin ihmiskunnan Ikä! Mutta näitä fossiilisia muistomerkkejä tapaa muualtakin. Matkustakaa Ontikan klinteille, pysähtykää tuolle rantakaistaleelle, josta Suursaari häämöttää ja jonka hedelmällisessä maaperässä kasvaa mustanvihreää kotkansiipeä ja kauniskukkaista Lunariaa, »Juudaksen hopearahaa». Täältä, Suomenlahden etelärannalta, voi vähällä vaivalla poimia kiviä, joiden murtumattomassa massassa trilobiitit ja ammoniitit ovat tähän päivään asti säilyneet.

Sillä tämä on Viroa — maata, jonka jokainen kaistale on kuin kappale aikakirjaa. Sekä luonnosta että ihmisasumuksista voi täällä lukea menneisyyden loppumatonta satua, koska vuosisadat lepäävät näissä muistomerkeissä limittäin niin kuin kattotiilet vanhamallisissa taloissa.

Että maa on ollut suurten valtojen noppanappulana ja Tartto sen mukana, sen näen milloin mistäkin monumentista, jotka näinä kesäisinä päivinä syöpyvät uteliaaseen silmään. Seison Emajoen äyräillä ja katson vihreänkeltaisen veden hidasta juoksua. Piilipuiden komeat pehkot kuvastuvat tuohon lepäävään kalvoon, klassillistyylinen kivisilta peilaa sen kuvastimessa jykeviä sulojaan. Sangen vähällä vaivalla voisi mielikuvitus loihtia sen patsaiden väliin sekä karauttavia ratsuja että välkkyvävarusteisia ritareita: menoa, hälinää, väentungosta, huudahduksia ja tappelunmelskettä, jota tällä näyttämöllä on erittäin intensiivisesti esitetty, jopa useampaankin otteeseen. Raskaat rautaketjut kalahtelevat tuulessa. Kaksi graniittista porttia piirtyy taivasta vasten, holvikaaresta osuu silmään latinalainen vuosiluku MDCCLXXXIII, jonka suurella vaivalla käännämme 1783:ksi. Silta liittyy, kuten kiveen uurrettu muistokirjoitus vakuuttaa, Katariina Suuren kirjavaan historiaan — tuon miltei myytiksi muuttuneen naisen, joka tiettynä ajankohtana alisti kultapunoksisen tohvelinsa alle niin Potemkinin kuin koko laajan Venäjänmaan. Oi aikoja, rauhattomampia, mutta maalauksellisempia kuin meidän! Mikä slaavilaisen koreuden kama onkaan peittänyt Hänen Kaikkein Armollisimman Majesteettinsa valioratsua, kun tämä jalorotuinen eläin laski kavionsa noille kiville ja astui ylväästi korskuen tuon kaariportin alta!

Siirrymme Emajoen äyräiltä sisemmäs kaupunkiin — ja historian osoitin kääntyy. Muutaman sadan askelen päässä on puisto ja puistossa pronssinen patsas, O. Strandemannin käsialaa. Tunnemme tämän vaskisen herran. Tässä hän seisoo, Gustavus H Adolphus, arvoltaan Rex Succie, täkäläiseltä maineeltaan fundator Universitatis Dorpatensis. Hänet on pystytetty tähän pienoiseen puistoon heinäkuun 27. p:nä 1928, ja tilaisuudessa on professori Bergman lukenut latinankielisen tekstin, jota viron kielellä kutsutaan »üleandmiskirjaksi». Arkkipiispa Nathan Söderblom on tällöin saanut luvan edustaa maata, jonka kerrallinen hallitsija tässä on tullut valetuksi pronssiin: muisto eräästä valtikasta, joka monen muun ohella painoi pienoista Viroa!

Vaskinen patsas tuijottaa terhakkana ja tukevana tyhjään ilmaan. Lihavuuteen taipuva Pohjolan lumikuningas, kiivas ja kiukkuinen, niin kuin »Välskärin kertomuksista» muistamme, mutta sen lisäksi toverillinen ja helposti leppyvä. Sota on ollut hänen majesteetilleen samaa stimulusta, mitä raivonpurkaus sydäntautiselle, jonka veltostunut valtimo vaatii meteleitä ja räjähdyksiä. Muistot hiirenkorville käännetyistä läksykirjoista elpyvät. Tämä mies se siis oli, joka sotaisena vuonna 1632 astui pyylevänä ja toiminnanhaluisena Nürnbergin leirialueen yli, suuntasi kulkunsa kuninkaalliseen telttaan ja piirsi nimikirjoituksensa paperiin, jolla Tarton schola classica muutettiin tavallisesta gymnasiumista oikeaksi yliopistoksi. Ei ole todellakaan vaikea nähdä tuota historiallista hetkeä ja tuota päärmärullan yli kumartunutta miestä. Vaikka hänen haaleansinisissä silmissään välkkyykin selvä tieto, että tällä sulkakynän liikkeellä muutetaan mitä perinpohjaisimmin »olevia oloja» ja että tämä valtaan tottunut käsi kiristää jälleen ohjaksia Jumalan armosta, hän ei ehkä kuitenkaan aavista sitä suunnatonta merkitystä, joka teolla on kauas tuleviin aikoihin. Väljät, keltaiset saappaat painavat juurevasti teltan permantoa. Nuhrautunut pitsikaulus litistyy kaksoisleukaa vasten, kunnes oljenkeltainen suippoparta ponnahtaa ylös ja kuninkaallinen silmäys antaa tietää, että argumentti on valmis. Käden heilahdus! Kuivaa hietaa lennähtää kostealle nimikirjoitukselle. Lakkasinetti pergamentin laitaan! Rullalle kierretty käskykirje kuriirin laukkuun ja mies ratsaille...! Tästä näystä alkaa Tarton yliopiston sekava ja loppujen lopuksi voitokas historia, jossa Viron venäläistäminen on sittemmin ilmennyt keskitetymmin kuin minkään muun julkisen laitoksen elämäkerrassa.

Sillä mitä painostusta tämä opinahjo onkaan saanut kestää.

Oltuaan ensin uutuuttaan komea kustavilainen yliopisto, johon maan alkuperäisillä asukkailla, »orjilla», ei ollut tulemista, se joutui pohjoismaisen sodan jalkoihin ja siirtyi, kuten kaikki muukin, Venäjän herruuden alle. Tämä oli aikaa, jolloin balttilainen aatelisto sai Virossa lähes rajattoman vallan. Kun vuosisata oli mennyt mailleen ja almanakat alkoivat 18:n numerolla, voitiin täkäläisen ihmislapsen arvo laskea käyvässä rahassa: Viron kansalaisia ostettiin ja myytiin, heitä vaihdettiin hyviin ajonarttuihin. Ja että eräs lukkarin poika, studiosus O.V. Masing, saattoi tällaisina aikoina todella pujotella akateemiseen sivistykseen, olisi ihme ja arvoitus, elleivät hänen yliopisto-opintonsa olisi tapahtuneet etäällä Tartosta, Hallen ja Turgaun vapaissa saksalaisissa kaupungeissa!

Kun Itämerenmaat joutuivat Venäjän vallan alle, oli tsaari Pietari I jossakin yhteydessä antanut sen lupauksen, että Tarton akateeminen opinahjo pysyisi pystyssä. Mutta todellisuudessa sen toiminta lakkasi. Se nukkui vuosisadan ajan, ja vasta v. 1802, jolloin edellä mainittu lukkarinpoika oli jo elänyt omat oppivuotensa, se avattiin uudelleen, elpyi, sai joukon lisärakennuksia ja alkoi jakaa tiedon muruja kaupungissa asustavalle nuorisolle, jopa tällä kertaa maan omillekin pojille, mikä kummastuneena mainittakoon. Mutta seuraa vuosiluku 1889, ja yliopisto, joka on tällä välin saanut uudet säännöt sekä varman sisäisen itsehallinnon, alkaa järjestelmällisesti venäläistyä. Pientä kansallisuutta »sulatetaan» suurempaan, käsky on käynyt keisarilta. Alussa muutetaan lainopillisen tiedekunnan opetuskieleksi venäjä ja perustetaan Venäjän oikeuden oppituoli. Myöhemmin ulottuu »sulattaminen» muihinkin tiedekuntiin, ja vain teologit saavat lukea ja luennoida pahamaineista saksaa. Nyt ei tällä laitoksella ole myöskään oikeutta nimittää enempää rehtoria kuin dekaaneja ja professoreitakaan, sillä heidät nimittää hallitus. Opettajiston kansallisuus vaihtuu, venäläisiä ylioppilaita alkaa virrata Tarttoon — Derptiin — jossa entinen Universitas Dorpatensis vaihtuu Universitas Jurjevensis’eksi. Vasta vuoden 1905 vallankumous, — niin, itse asiassa vasta maailmansota muuttaa täydellisesti nämä surkeat olot, ja nopeasti toisiaan seuraavien seikkailujen jälkeen Tarton yliopistosta tulee siunatuksi lopuksi erinomainen »ülikool», jollaisena sen nykyinen nuorisopolvi tuntee. Tuossa se on, oman rauhallisen katunsa varrella! Valkoisissa pilaristoissa hohtaa aurinko, raskas ovipari on avoinna valolle. Mutta mitä sanoisivatkaan herrat Faehlmann, Peterson ja Kreutzwald, jotka kokivat 18. vuosisadan yliopisto-olojen kirouksen ja joista ainakin viimeksimainittu oli kirjaimellisesti orjan poika, jos he saisivat silmätä nykyisiin aikoihin. Täällä he ovat lukeneet lääketieteensä ja teologiansa, täällä he ovat kokeneet kiirastulen, jota ei moni läpäise! Mitä ääretöntä tarmoa on vaadittu, mitä tulenpalavaa sisua ja sisäistä hammastenkiristystä, että jokin Kreutzwald todella pääsi pujottelemaan loppumattoman pilkan ja ilkeyden kujanjuoksusta, sen tietää vain mielikuvitus, joka koettaa eläytyä tämän katkeroituneen ja viisaan merkkimiehen nuoruusvuosiin.

Mutta lähellä yliopistoa on jyrkästi ylöspäin nouseva mäki, jonka kiemurteleva polku häipyy sakeiden lehtipuiden hämärään.

Kiipeän kastanjan riippuvien oksien ja karheiden jalavanlehtien alta rinnettä ylös. Valo tihkuu kultaisina virtoina oksien alta, jalkojen tasalla kuumottaa punaisia tiilikattoja... Täällä on jyrkästi putoavia töyräitä, jotka ovat tulvillaan keltakukkaista Impatiens parvifloraa — Tarton valtakasvia, kuten helposti voi todeta. On kuin olisin tullut loputtomaan metsään! Ei ihmisvarjoa äänettömillä poluilla, ei ihmisen ääntä. — Toomemäen suunnaton luonnonpuisto, jota puutarhurin sakset eivät ole vielä koskaan päässeet parturoimaan ja jossa kesäkuun lopulla näkee maalaismaisia heinähaasioita ja tomuisia niittomiehiä, on itse asiassa Tarton idyllisen pienoisvaltakunnan sydän. Kilometrittäin taivaan korkeuteen yltäviä saarnia ja holvimaisesti kaartuvia jalavia, mustanvihreää hevoskastanjaa, ja paisuvia, valtansa täyteläisyydessä levittäytyviä vaahteroita... Tiet häipyvät näihin vihreisiin kätköihin, polut johtavat äkkijyrkille äyräille, joiden syvyydessä uinuu koreanvärisiä taloja. Vihannoivassa hämärässä viipyy historian hellittämätön varjo. Vaikka puut ympärilläni ovatkin suhteellisen nuoret — nehän eivät voi kertoa kahta vuosisataa kaukaisemmista ajoista! — uhoaa itse maaperästä kansakunnan keskitettyä menneisyyttä, tällä kertaa vanhempaa kuin koskaan Katariinan kivisillan ja Ruotsin kuninkaan pronssikuvan vaiheilla.

Näillä näyttämöillä vaikuttaa jokainen vastaantulija omituisen epäaidolta. Käy kuten Jannsenin talossa, jossa mielikuvitus astui aistihavainnon tilalle ja historia kävi väkevämmäksi kuin nykypäivä. Toomemäen yksinäiset kävelijät — sinipuseroiset työmiehet, lastenvaunuja työntävät palvelustytöt, mehukioskin asiakkaat ja suuren kirjastotalon tulijat ja menijät — kantavat vaatepartta, joka ei näihin puitteisiin kerta kaikkiaan sovi! Mutta olettakaamme, että kansallismuseon mannekiinit jättäisivät lasikaappinsa ja tulisivat vastaan näillä poluilla. Tulisi tyttöjä kultasolkisissa liiveissään, yllään pukukuosi, jota aikoinaan käytettiin Tarton, Vörun ja Pohjois-Viljannin maisemissa ja jonka silmiinpistävimpänä piirteenä on pieni liinainen tanu. Silmiin vilkkuisi myös loistavia paljetteja, esivaatteen kiehkuraiset arabeskikirjonnat ja nuorukaisten hauska sininen takki näyttäytyisivät. Ja nyt vasta olisi näyttämön ja näytelmän harmonia solmittu, ja satavuotisella hiekkakäytävällä liikkuisi se elämä, minkä harhaava ajatus siihen pakosta kuvittelee.

Hiljaisuutta jatkuu. Luulisi, että tämä pohjois-eurooppalainen pikkukaupunki viettää siestaa ja että keskipäivän tunnit ovat täällä, kuten etelämpänäkin, pyhitetyt jumalalle. Aika ja hetki on otollinen sille mielleleikille, mikä käy kävelijän tajunnassa: näissä puitteissa ei mikään ole kaukaisempaa kuin kesä 1937!

Lähestyn kivipaatta, johon historia ja kyyhkyslinnut ovat jättäneet merkkinsä, — viimeksimainitut tosin näkyvämmän, mutta se on eri asia... Paikka on entinen uhrikukkula. Kivi on uhrialttari. Näillä tienoilla ovat Ugaunian kansalaiset vuosituhat sitten arponeet ilmi henkien tahtoa. Maahan on heitetty keihäs, sen eteen on talutettu sotaratsu ja tilapäiset uhripapit ovat visusti tarkanneet, kummalla jalalla hevonen astuu keihään yli. Kuinka monesti tämä virolaisten auguurien taito on osunut oikeaan, siitä ei tarina kerro. Varmaa vain on, että he ovat lukemattomina kertoina keräytyneet uhripuiden varjoon aavistellen tuhoa ja kuolemaa, mielissään palavien kotien kolkon tuskallinen näky. Karsikon varjot tuntuvat vielä häilyvän maan kamarassa, vaikka tuli ja kastevedellä pirskoitettu kirves ovatkin ammoin kaataneet pyhät rungot. Entisen uhripaikan laakea kivipaasi vaikuttaa ylen jokapäiväiseltä, vaikka sen ikä onkin vanhempi kuin se uusi uskonto, jonka ensimmäiset julistajat, kristityt saksalaiset kauppiaat, ajautuivat myrskyn vieminä Väinäjoen suuhun synkkänä sotavuonna 1159. Tosin tuossa harmaassa pinnassa on hankautuneita uurteita ja syvennyksiä, jotka puhuvat omaa kieltään. Vuodatettua uhriverta...? Teräaseen jälkiä...?

Annan ajan pyörän kiertyä takaisin niille asemille, joissa se silloin oli. Paikkahan on ikivanha — vanhempi kuin ympärillä kasvanut kaupunki, vanhempi kuin Itämerenmaiden kristinusko, vanha kuin pakanuus. Muinainen myytti kertoo, että ylijumala on täällä jakanut kansoille kielet ja että Vanemuine on näiltä istuimilta laulanut ensimmäiset laulunsa. Valkopukuiset ryhmät ovat usein lähestyneet tätä pyhää paikkaa, synkän juhlallinen vainajien laulu on sulanut uhripuiden huminaan. Sillä »hingekuu», henkien kuukausi, jolloin kuolleet janoavat punaista juomaansa, on tämän kansan mytologiassa jotakin määräävää ja keskeistä! Ei ole ihmeteltävää, että heimo, jonka elämänvaellus on alusta alkaen tarjonnut niin runsaasti tuhon ja kuoleman mahdollisuuksia, varusti kerran vainajat suurimmalla jumalallisella vallalla, runsaammalla kuin itse ukkosenjumala Taaran, skandinaavien Thorin. Niihin aikoihin, jolloin mitään noista rakennuksista ei vielä ollut rakennettu eikä mikään näistä lehtipuista vielä tarjonnut katvettaan, Toomemäen kummulla on vietetty loppumatonta kuolleiden juhlaa.

Olen istahtanut uhrikiven sileäksi kuluneelle levylle ja antanut vallan näille mietteille. Kaikki arvonanto vanhukselle, joka toi Liivinmaan pakanoille oikean opin! Miten lempeänä hän näkyykään historian hämystä, tämä valkohapsinen isä Meinhardt, tämä augustinolais-munkki, joka yritti kymmenvuotisen julistajantyönsä jokaisena hetkenä viljellä vain rauhan ja evankeelisen armon aseita. Mutta kun hänen heiveröinen ruumiinsa oli haudattu multaan, saivat kirkonkellot uuden, synkän kumahduksen. Hellyyden kylvöstä kasvaa vihan haarniskoitu sotajoukko, evankeliumi vaihtuu ankaraan lakiin, Kristus Sinain jumalaan! Viron varsinainen käännyttäjä on epäilemättä jylhimpiä hahmoja, mitä Pohjoismaiden historiallisesta kuvagalleriasta voidaan vetää esille: todellinen suurinkvisiittori Torquemadan tyyliin, Odium theologicumin, jumaluusopillisen vihan lihaksitullut edustaja, haarniskaan puettu Herran soturi, piispa Albert.

Tämä bremeniläinen kanunki vihitään Liivinmaan kirkolliseksi käskynhaltijaksi A.D. 1199. Hän ottaa heti ohjakset rautaisiin käsiinsä ja hänen tililleen on luettava, että eräs länsimainen kansallisuus on vähällä joutua hävitetyksi maan kamaralta! Sillä kalparitarien veljeskunta, jonka hän perustaa, ei säästä miekkaansa. Ristiretkien ajatus on »ilmassa», maa valloitetaan, alistetaan ja tuhotaan sitä mukaa kuin Golgatan vertauskuvallinen merkki kulkee näillä raukoilla rajoilla. Ja niin kehittyy Väinäjoen suulle täydellinen saksalainen kirkkovaltio, jonka ylimpänä miehenä on piispa Albert ja joka ulottaa valtaansa yli maan kalpaveljesten ritarikunnan tunnollisten, teräshermoisten, taistelunhimoisten jäsenien välityksellä. Me voimme Henrik Lättiläisen kronikasta lukea, mitä ja millaisia nämä kaksikymmentä vuotta kestäneet riistosodat ovat olleet, miten määrättömästi verta on vuotanut ja millä kuolemaa halveksivalla uljuudella maan alkuperäinen rahvas, »ylpeät pakanat», on taistellut käännyttäjiään vastaan. Sortajia vaiko hyväntekijöitä? Varmaa vain on, että niinä vuosikymmeninä, joina piispa Albertin uhkaava varjo heittyy kylien ja kaupunkien yli, ristin merkillä on tulen ja veren kaamea kaksoishehku. Se etenee turmaa kylvävänä pakanuuden viimeisiä puolustusasemia kohti, mikään suojavarustus ei enää kestä, kun uusi hengellinen veljeskunta tarttuu käännytystöihin. Tiedän, että tämä synkeä ritaristo on kerran hallinnut niilläkin tienoilla, joilla vaellan. Vankka, korkeamuurinen Taaralinna, Tarton Toomemäen entinen ylpeys, on kaikunut aseiden kalskeesta ja kuolevien valituksista, ennen kuin aluksi voitolliset virolaiset ovat kokeneet tappion ja luovuttaneet sen saksalaisille valtaherroilleen. Nyt etsii silmä turhaan sen luhistuneita jätteitä. Turhaan hakee myös linnoitettua piispanlinnaa ja sotaväen majoituspaikkaa, jonka polttopisteestä pyhät hävitysretket suunnattiin maan kaukaisimpiin sopukoihin. Mutta eräs muistomerkki on säilynyt. Katolisen uskonnon päätemppeli antaa raunioinakin tietää, miten uljaana tämä piispa Hermannin rakennuttama tuomiokirkko on kerran hallinnut ympärillä levittäytyvää asutusta!

Löydän doomin rauniot kuin sattumalta.

Olen jättänyt uhrikiveni kahden, maakummun kyljestä kuumottavan onkalon suojaan ja noussut töyräälle kiemurtelevaa polkua. Lehvämetsä aukeaa taaskin edessä, harhailen jalavien holvistossa, jossa säilyy vihreä hämärä. Mutta nyt vaihtuu hiljaisuus lintujen käheäksi kirkunaksi: naakat! Niiden lakkaamaan säestys myötäilee mielikuviani jo etäältä. Mustanharmaat, torailevat, puheliaat linnut, vanhojen tuomiokirkkojen kanta-asukkaat, joita mikään maailman mahti ei saa pesimään uuteen kivirakennukseen, olkoonpa se ulkonäöltään miten rauniomainen tahansa, — nämä pahantuuliset luomukset antavat jo kaukaa tietää, että vaeltaja lähestyy muinaisuuden kivisiä jätteitä.

Koska mikään turistioppaasta luettu läksy ei valmenna minua tähän tuttavuuteen, on vaikutelma todella valtava. Vihreiden lehvien keskeltä nousee murskattu kirkko kuin azteekkien uhritemppeli. Punaiset kiviseinät hehkuvat kuparin karvaisina, sortuneet holvikaaret ja ylväät, goottilaiset pylväät pyrkivät suistuneinakin ylös taivasta kohti. Sateet ja päivänsäteet pääsevät vapaasti tunkeutumaan basilikan muinaiseen keskilaivaan. Lintujen jätteet, kalkkitomu ja raunioyrtit ovat luoneet oman kirjontansa näihin mahtaviin seiniin, joiden purppuranvärinen tiili hohtaa tulen ja veren kolkon väkevissä väreissä. Naakat kirkuvat. Tuuli puhuu muurin halkeamissa, raunioruoho suhisee.

Käy niin kuin on käynyt pitkin matkaa.— Noille nurmettuneille permannoille, joilla nyt vaikenevat mehukioskin pyyhinliinat, ilmestyy historiallisten varjojen äänettömiä saattueita. Klerikaalinen seurue, josta erotan hänen ylhäisyytensä piispan kanunkiensa ja apupappiensa ympäröimänä —! Tarkka korva voisi ehkä kuulla, miten Ora pro nobis ja Te Deum vuotaa ammoin tuhoutuneista urkutorvista väärän vuosisadan ilmoihin... Ilma on täynnä äänetöntä puheensorinaa, aseiden vaimennettua kilinää, haarniskain salamointia, kauhtanoiden, outomuotoisten vaateparsien, silkin ja kullalla kirjotun palttinan välkettä... Mitä tunteita ja intohimoja näissä katottomissa holveissa onkaan vuosisatojen kuluessa koettu? Mitä murhe- tai huvinäytelmiä täällä on näytelty?

KASVEJA JA VAHAKUVIA

Keski-Virossa, Tarton, Viljannin ja Pärnun tienoilla, suomalainen matkaaja löytää ehkä naapurimaamme viljavimmat maisemat. Linja-auto nielee kilometrejä, loivat, kukkivat mäenrinteet ja lainehtivat viljapellot vierivät ohi. Edellyttäen, että vaeltajalla on kasvitieteellisiä harrastuksia, hän voi niittyjen mielenkiintoisista väritäplistä ja ohi vilahtavista mättäistä päätellä, että täällä ovat hyvät botaaniset saalistusmaat. Vaikka Viron valtakasvullisuus onkin suurin piirtein samaa kuin Uudellamaalla ja Hämeessä, huojuttelevat itä-eurooppalaisen mannerilmaston vienot leyhkät silti outojen lajien runsaita kukintoja. Maan luoteispuolella, Läänemaan ja Saaremaan lauhassa meren hengessä, viihtyy luonnonvaraisena sekä marjakuusi että muratti, joita taas saa turhaan etsiä varsinaiselta mantereelta. Viimemainitun tummanvihreä lehtipeite kutoo lyyrillisiä harsojaan Saaremaan hautakiviin, tosin vaatimattomammissa mittasuhteissa kuin etelämpänä Euroopan alueella. Se on, kuten tunnetaan, korkeasti kirjallinen kasvi. Aristofanes ja Plinius antoivat sille aikoinaan nimen epheu, ja Paul Verlaine on sijoittanut sen erääseen ihanimmista rakkausrunoistaan.

Mikäli osaan päätellä, Viron alue on kasvistollisesti hurmaavan sekasotkuinen. Tänne ilmestyy tuntemattomalla tavalla lajeja, joiden oikea olinpaikka olisi kaiken järjen nimessä Lapin pohjoisin perukka ja joiden maantieteellisiä vaellusretkiä joutuu todella ihmettelemään. »Eurooppaa» edustaa eräs tulililja, josta suomalaiset keräilijät eivät ole edes uneksineet, mutta kasvupaikoilta voisi poimia laatokkalaisia putkikasveja tai pohjois-suomalaisia harvinaisuuksia. Tallinnan kaupungin läheltä löysin ja asianmukaisesti kuivasin pienen, kitukasvuisen Senecio nemorosan, jonka varsinainen olinpaikka on jossakin Kuollan niemimaan pohjois- ja itäosassa! Se viihtyi oivallisesti mannermaisen vuoristoapilan seurassa, joka sekin teki ilmeistä pilaa kasvimaantieteellisistä laeista, kasvamalla — ei suinkaan kalliolla, vaan hiekkapohjaisessa, kuivassa notkossa!

Mutta se, mikä on luonteenomaista virolaiselle maisemalle yleensä, herättää huomiota sellaisessakin paikassa kuin Tarton Yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa. Vietin erinäisiä aamupäiviä näissä vihannoivissa asunnoissa, ja yleinen huomio oli, että täällä on edustettuna sekä etelän että pohjolan floora. Siperialaisia havupuita ja punalehtisiä pyökkejä, joiden oikea kotiseutu on Thüringenissä, Zürichin kantonissa, Castellanossa Rovereton lähettyvillä —! Pohjois-amerikkalaisia mäntyjä ja niiden rinnalla austraalialainen kumipuu ja eteläeurooppalainen, punaisissa kukkakoruissaan upeileva oleanderi...! Lisäksi on professori Kusnezov, maineikas Kaukasian-tutkija, tuonut tänne kokonaisen metsän sikäläisiä puita ja pensaita, joiden kasvuvoimaa Keski-Viron lauhkea ilmanala ei näy tyrehdyttävän.

Kun muuan G.A. Germann joskus 1800-luvun alussa otti haltuunsa Tarton kasvitieteellisen puutarhan isännyyden, hän ei voinut aavistaa, mihin loistoon tämä Emajoen partaalle noussut viidakko kerran kohoaisi. Se raivattiin osaksi entisten linnoitusvallien päälle, ja niin muodoin se sai maaston, jossa on tarjolla sekä kumpareita että notkoja, sekä rinnettä että kenttää kolmen ja puolen hehtaarin laajuisella pinta-alalla. Lihavasta mullasta alkoi vähitellen työntyä puita, joita kasvaa Kaukasiassa ja Altailla. Johtajat vaihtuivat. Historian kellossa kääntyivät osoittimet. Ja koska Tartossa, enempää kuin muissakaan virolaisissa kaupungeissa, ei ole laitosta, jonka elämäkertaa aikakausien mullistukset eivät olisi suuressa määrin muutelleet, on kasvitieteellinen puutarhakin saanut maistaa milloin venäläistä, milloin saksalaista saapasta. Tapahtuihan yliopiston venäläistämisen aikoina, että botaanisiin kokoelmiin ei ollut lupa tallettaa ainoatakaan kotimaista kasvinäytettä, koska kuivatut ruohot ilmeisestikin herättäisivät separatistisia tunteita ja saisivat aikaan vaarallista kansalliskiihkoa! Näin oli lähes neljänkymmenen vuoden ajan. Ylioppilaat saivat mielin määrin penkoa Rhododendroneita ja Phellodendroneita, joiden kasvualue oli turvallisen kaukana heidän kotimaastaan. Mutta koska kaikella sorrolla on ohimenevä perusluonne, tapahtui pian täydellinen käännös oloissa, ja kasvitieteellinen kaistale vanhaa Tarttoa uudestisyntyi niin kuin kaupungin muukin yliopistollinen puoli. Tätä nykyä siellä on oma virolainen osastonsa. En tunne sen lajien lukumäärää, mutta alueen laajuus ja huolellinen hoito puhuu puolestaan.

Helsingin yliopisto ylpeilee eräistä erinomaisista harvinaisuuksista, jotka ovat kuin ovatkin kehittyneet ja kasvaneet sen omassa botaanisessa yrttitarhassa. Ellen väärin muista, siellä on jossakin lasihuoneiden varjossa japanilainen neidon hiuspuu — mimoosamaisen hienostunut, kunnianarvoisa virpi, joka on tuotettu sinne Nipponin ikuisesta kesästä, vanhojen temppelilehtojen hämärästä, pagodien, geishojen ja kilisevien hopeakellojen itämaisesta olopiiristä. Lapsuutensa päivinä, ihannoidessaan silkkisenä vesana rehevän emopuun kupeella, sen kukkaistajuntaan ei lainkaan mahtunut, että sen vanhuuden olinpaikaksi on tuleva lumen ja jään maa ja että se ei koskaan voi toteuttaa luonnollisia unelmiaan Linnén lemmensysteemin mukaan. Mutta — mitä japanilainen pensas siellä, sitä lukemattomat aasialaiset puut täällä! Keski-Viron lauhkeassa ilmastossa on saatu kehitetyksi kokonainen pienoismetsä runkoja ja lehvistöjä, joiden varjossa, mikäli ne kasvavat oikeilla olinpaikoillaan, kamelit lepäävät ja mongolit pystyttävät telttojaan. Jos lähden vaeltamaan puutarhan sopukoissa, olen keskellä Aasiaa. Ovathan sellaiset herrat kuin Ledebour, Willkomm, Russow ja Trautvetter tuoneet tänne mitä moninaisimpia itä-eurooppalaisia ja pohjois-aasialaisia kasveja, ja niin voi kuljeksija summaarisella silmäyksellä vilkaista, mitä ja minkälaatuista lehvistöä hän voisi käyttää hyväkseen liialla päivänpaisteella, jos hän tekisi retken Altaille, Amurinmaalle, Kaukasiaan... Jos sortovuosien aikainen puutarha olisi ollut samassa kunnossa kuin tämä nykyinen, olisi siellä voinut harjoittaa kasvustollista ennakkotutkimusta myös Siperian suhteen!

Olen syvällisesti perillä siitä hurmauksesta, jota nuori, keltanokkainen botanisti tuntee systematisoidun puutarhaverkoston ja järjestelmällisten nimilippujen edessä. Mutta romanttisempaa minääni ilahduttaisi, jos lasketut penkkisarat, viivoittimella vedetyt käytävät, multaan isketyt paalut ja kirjoituksella varustetut puulaatat, jotka joskus muistuttavat elävän luonnon hautapatsaita, hukkuisivat ylivoimaisesti versovaan kukintaan. No niin — Tarton botaanisessa puutarhassa tämä viimeksimainittu halu tulee suurin piirtein tyydytetyksi! Kuljen lasiseinäisten kasvihuoneiden taakse, vaellan reheviin lehtoihin, pyyhin silmiltäni kukkien painosta taipuvaa oksistoa ja tunnen olevani luonnossa, jossa puutarhurin läsnäolo tuntuu kalpeana kuin aavistus: sitä ei enää huomaa.

Kuumassa päivänvalossa kuuluu mehiläisten unelias surina ja vihreän lehtohepokatin sirisevä ääni, mikä intohimoinen musiikki täyttää muuten omalla taiallaan kaikki eurooppalaiset kesäyöt. Missä oksistossa tämä komea puusirkka ilmaisee tunteitaan, en osaa arvata. Sirinä kuuluu hiljaisen puutarhan kaikilta ääriltä, se ympäröi suvisena unilauluna pienellä jokipahasella uinailevia joutsenia... Suurten jättipuiden lehvistöstä lankeaa viheriää varjoa poluille, joilla vaellan. Täällähän ojentelee mantshurialainen vaahtera kouramaisia lehtiään välähtelevään päivänvaloon, amuurilainen viiniköynnös kuvittelee tulevansa hedelmälle, vaikka tertuissa onkin vain pihlajanmarjan kokoisia raakileita. Lasihuoneen kattolistaa pyyhkii rehevän jättiläispuun, Phellodendronin oksa. Kiinan ja Japanin osastossa voi pysähtyä ihailemaan lukuisien Rodgersia-lajien uskomattoman suuria lehtiä, Maackiin kuusaman outoja muotoja, Actinidiaa ja Codonopsista. Eräs uljas ja kaukainen hedelmäpuu, jolla on etäisiä sukulaisuussiteitä meidän omenaamme ja tuomeemme, on tyvipuoleltaan todellinen nähtävyys. Emme ole yrittäneetkään sylipainia sen kanssa, sillä rungon ympärysmitta lähentelee metriä ja latvus häipyy taivaan siintävään korkeuteen! Nyt, kesän kuumimmassa helteessä, voi myös kaukasialainen Pterocarya-puu ojennella hienohermoisia lehvävaippojaan, jotka on aina kylmimmäksi vuodenajaksi huolellisesti kääritty olkiin.

Sielussa kehittyy vieno eksoottinen viritys, kun kitukasvuisen mutta silti aidon banaanin laajat ja repaleiset lehtipinnat läiskähtävät kasvoja vasten. Punainen lumme on kukalla — kasvi, jonka löytäminen ja kuivaaminen oli lyseolaisvuosieni unelma ja jonka taittaminen on lailla ja asetuksilla kielletty. Vaellan niin kutsuttuun notkoon, alas puutarhan sisempiin sopukoihin. Täällä on auringonpuoleiselle rinteelle rakennettu laaja, keinotekoinen alppi, todellinen regio montana, jossa on sekä puita että ruohokasvullisuutta ja jossa tapaa Steiermarkin, Tyrolin, Rivieran lajeja. Eräs löytö antaisi aihetta filosofisiin mietelmiin. Aivan oikein — suoraan jalkojeni edessä kukkii Edelweiss, liiaksi ylistetty, ulkomuodoltaan vaatimaton, miltei ruma jäkkärä-kasvi, jonka nahkeat, homeenharmaat laitakukat ulkonevat säännöttöminä säteinä ruskeankellervästä keskustasta niin kuin päivänkakkaran valkoinen papinkaulus voinsilmästä. Mikä on aiheuttanut Edelweiss-kultin? Mikä on saanut aikaan, että tälle epämuotoiselle yrtille, joka avaa vaivaisen kukintonsa jossakin ikuisen lumirajan vaiheilla, tuhlataan niin runsasta huomiota ja että maapallon kukkakaupat kartuttavat sen avulla tuloeriään —? Se on tietyssä mielessä »ajan kasvi» niin kuin töyhdönnäköinen Papyros oli egyptiläisen kulttuurikauden ja akanthus erään kreikkalaisen ajanjakson tyyppikukka. Määrättynä historiallisena hetkenä tämä alppikiipeilijöiden unelma, tämä ylimmillä huipuilla viihtyvä, yksinäinen, rujo Ja surullisen paljas ruoho, jota ei ympäröi mikään kukinnan ylväs illuusio, vaan jonka kalpeissa muodoissa voi korkeintaan aavistaa karua plastillisuutta, — tämä miltei symbolinen kasvi ilmestyy äkkiä lukemattomiin uus-asiallisiin kukkaruukkuihin, valloittaa maailman ja syöksee tuhoon vuoristoretkeilijöitä, jotka ovat lähteneet sen etsintään Baijerin alpeille!

Mutta pieni polku, jonka reunamilla kasvaa jo kukkansa heittäneitä kääpiömanteleita ja Virossa yleistä, meillä harvinaisempaa verijuurta, johtaa entisten linnoitusvallien tienoille. Tänne on nykyisin sijoitettu puutarhan biologinen osasto. Tänne on koottu kasvullisuutta, jossa morfologi voi ihailla tyylipuhtaita muotoja ja aavistella teriöiden erikoisia pohjakaavoja. Mustasta, tarhalapion ja kastematojen muokkaamasta mullasta versoo kaamea ja kaunis hyönteissyöjäkasvullisuus. Kapeita, miltei lehdettömiä varsia ja niiden jatkona loistava kukkaterttu! Peloittava lehtiruusuke lepää maan kamaraa vasten, ja sen houkuttelevat saalistusleuat odottavat herkkäuskoisia kärpäsiä, sulkeutuakseen keveällä pihtiliikkeellä niiden ympärille. Sitten: vegetatiivisen nälän kaikkivalta pakottaa myrkyllisen eritteen esiin, solustossa käy hiljainen ja jatkuva kohina, vangittu hyönteisruumis raukeaa kukan tappavaan syleilyyn, sulaa, liukenee, häviää nesteiden taukoamattomaan kiertokulkuun... Suomalaisella kihokilla, joka ilmestyy täydellisenä harvinaisuutena joihinkuihin koululaisherbaarioihin, mutta jonka jokainen meistä tuntee Kivirikon kasviopin tutusta väritaulusta, on näiden vampyyrien joukossa kiehtovan kauniita sukulaisia. Ja hieman kauempana ovat saaneet sijansa myös loistokasvit, muita vallanhimoisimmat rikkaruohot, jotka laitoksen ylipuutarhuri pysyttää jollakin tuntemattomalla taikakeinolla niille varattujen penkkien ahtaissa rajoissa. Katselen... Erittäin karvaat kokemukset, jotka koskevat pitkän retiisipenkin kitkemistä, kummittelevat muistoissa.

Mutta lasihuoneissa, joissa vallitsee hellettäkin hiostavampi keskuslämmitys, en käy. Tosin siellä kasvaa sekä teetä että kahvia, ja — jos kaipaamme mausteita — sokeriruokoa ja kanelia sekä uskomaton paljous orkideoja, joiden kummallisia, baudelairelaisia muotoja jokainen lyyrillinen nuorukainen on maailmantuskan ikäkaudella ihaillut. Ei — kasvitieteellinen ekskurssini on päättynyt ja niin tulen ulos puutarhan muuriin murretusta portista botaanisilla harrastuksilla kyllästettynä. Kiitos Tarton yliopiston maantieteen professorin ja hänen suomalaissyntyisen rouvansa, nykyisessä olinpaikassani on mahdollisuus jatkaa tätä havainnontekoa. Talossa, jonka turkulainen arkkitehti on suunnitellut ja joka sijaitsee hieman kaupungin liepeillä, kukoistaa saunan, sähköllä käyvän vesijohdon ja muiden Tartossa harvinaisten ns. nykyajan mukavuuksien lisäksi myös eräs erikoinen pihan kaunistus, mantshurialainen pähkinäpuu. Kasvitieteellisessä puutarhassa sen mahtava lehdistö, josta riippui turnipsin kokoisia hedelmiä, tuntui levittäytyvän yli luvuin laskemattomien neliömetrien ja täyttävän suipoilla lehdyköillään koko laajan taivaan. Täällä, yksityistalon puutarhassa, se on vain nuoruuttaan hento virpi, joka uupuu liian raskaiden lehtiensä painosta ja yrittää epätoivoisesti kasvaa ihanan äitikasvinsa kaltaiseksi vieraan, oudon, kaukaisen auringon alla...!

Mutta seuraavana päivänä matkan määränä on Raadimöisa ja sen alueella sijaitseva nähtävyys — Viron kansatieteellinen museo kokoelmineen.

Täyteen ahdettu autobussi, josta on maapallon kaikilla kulmilla muodostunut eräänlainen vaeltava kirous, pilasi matkan tiettyyn luonnonihanaan järviseutuun, joten kavahdan tätä pyörillä vierivää sardiinirasiaa, missä suinkin voin. Lyhyt jalkamatka poppelien alla on monin verroin vaivattomampi. Helteen paahtama maantie vie kaupungista poispäin; vaellan vanhan moision metsää, jossa metsästystorvien kaiut tuntuvat vielä väreilevän tiheässä lehvähämärässä ja jossa jalorotuiset ratsut ovat aivan äskettäin, historian läheisessä eilispäivässä, korskuneet liekaan sidottuina. Äänet ovat kuolleet. Metsä ja maantie, samoin kuin kaukainen kaupunkikin, nukkuvat. Joukko työmiehiä laskee helteen armottomassa paahteessa tietä, ja kiehuvasta asfalttipannusta nousee lemua, johon kaupungin läheisyys tuntuu omituisella tavalla sisältyvän, niin kuin eräiden kukkien olemus sisältyy niiden kitkerään tuoksuun... Matkan varrella näyttäytyy omalaatuinen inhimillinen ilmestys, sillä tienhaarassa, josta polku kääntyy Raadimöisaan, kerjää muuan yliravittu madame, mustalaisten heimoa, yhtä tai kahta kymmenen sentin kolikkoa. Mikä näky! Vaikka Tarton naispuolinen asujamisto harrastaakin koreutta ja kirkkaita värejä ja vaikka jokainen, kenen pukusuojasta suinkin löytyy kaistale silkkiä, pitääkin sitä yllään sekä arkena että pyhänä, on vaikutelma tällä kertaa sanoin kuvaamaton. Romaanittarella on kanariankeltainen pääliina, hiilenmustat liivit ja maata viistävä, punainen samettilaahus. Laahuksen kultapunoksiset tupsut, jotka ovat alkuaan tiettävästi kuuluneet elokuvateatterin esirippuun, lakaisevat jalosti kimmeltäen tien kuonaa ja tomua...!

Metsä avautuu ja matkan maali on edessä: todellinen pieni Versailles linnoineen ja puistoineen, idyllisine lehtoineen ja leikattuine pensaineen.

Hopeanvihreät piilipuut kuvastuvat veteen. Valo säkenöi ja nukkuu kaislarantaisen järven kuvastimessa, johon yksinäinen sorsa piirtää häviäviä uurteita ja jonka samea, savenhimmeä kalvo tuo mieleen kotoisen Tuusulanjärvemme. Vanhuutta ja kulttuuria! Kukapa ei tuntisi niiden yhteistä henkäilyä tällä loivalla vastarannalla, josta katse voi rauhallisesti suuntautua edessä kohoavan maiseman harmonisiin linjoihin, ikivanhojen puiden tummiin kuvioihin, palatsimaisen museon julkisivuun, joka hohtaa valkeana kuin häikäisevin lumi ja marmori. Tuuli on lakannut tuntumasta, vesi on tyven. Se säilyttelee maiseman ylösalaista heijastuskuvaa, jossa kaikki muodot ovat plastillisempia ja kaikki varjostukset pehmeämpiä kuin objektissa itsessään. Hetkeksi valtaa minut tuo salamyhkäinen näköharha, joka syntyy lehtevärantaisten vesien vaiheilla. Onhan maan ja veden rajaviiva kadonnut, onhan sekä ylhäällä että alhaalla samaa taivasta! Sama ilmava perspektiivi näyttäytyy jalkojeni alla ja pääni päällä, pilvet uivat järven harmaan-kuultavissa syvyyksissä yhtä todellisina kuin ylhäälläkin. Kumpi on todellisuutta, kumpi heijastusta? On kuin näkisin edessäni katkelman nurinkurista maailmaa, samojedilaisten myyttien kasvavat puut, arabialaisten satujen päälaelleen pystytetyn linnan, jonka kupoli kelluu kosteissa syvyyksissä kuin hohtava maneetti!

Sorsa kohottautuu vesilintujen tavalliseen lähtöasentoon. Se lyö tylpillä siivillään vettä ja päästää narisevan huudon. Viri leviää pienen lammen yli, puut, pensaat ja rakennus järkkyvät, ja niin hämmentyy äskeinen kuva kalvon epätasaiseen värinään. Lumous on mennyt —. Katsoja astuu maanpäällisen museon tukevasta pääty-ovesta eteiseen aloittaakseen vaelluksen kansatieteellisille kokoelmille varatuissa saleissa.

Oivallisena oppaana on suomalaisen etnologin Ilmari Mannisen Führer durch die Ethnographischen Sammlungen — tiheään painettu sinikantinen kirjanen, joka selittelee erittäin perusteellisesti näitä puisia, kivisiä ja kankaisia nähtävyyksiä. Huone huoneelta sivuutan maan maineikasta muinaishistoriaa. Tänne on kerätty suurin osa siitä, mikä Viron kivikautisesta kulttuurista vielä on tallella: — seinäpinnat peittyvät historiantakaisiin näyte-esineihin, joiden muoto on pahoin kulunut ja joista maallikko aavistelee vain hämärästi alkuperäistä tarkoitusta. Mikä määrä lapasia ja kintaita! Kaiken kokoisia, kaiken värisiä, heleiden aniliinivärien, ruusunpunaisten kuvioiden ja kultaisten, tyyliteltyjen ristinmerkkien kirjomia. Täällä on myssyjä ja päähineitä, hiippoja ja hilkkoja, joita maan alkuperäisin naispuolinen rahvas on juhlissaan kantanut ja joiden lähes eksoottista väriloistoa vuosisadat eivät ole kyenneet haalistamaan. Mutta pienellä sivupöydällä on vanha, lovelle hakattu lyömämiekka ja sen terässä vihertävän ruosteen luonnollista ornamentiikkaa. Jätän vilkaisematta kaikkitietävään opaskirjaan ja omaksun itsepäisesti sen romanttisen mielikuvan, että juuri tällä aseella on joskus 1030-luvulla puolustettu Liivinmaan talonpoikaiskoteja venäläisten ensimmäistä hyökkäystä vastaan. Olenhan tavaillut vanhaa slaavilaista kronikkaa, Lavrentjevskaja letopisjia näissä tarttolaisissa illoissa, jotka ruskottavat kuin ammoin sammuneiden tulipalojen loimusta. Olen lukenut tarinan suuresta Jaroslavista, Novgorodin ruhtinaasta, joka vuosituhannen alkupuolella tunkeutui sotajoukkoineen tänne, valloitti virolaisia linnoituksia ja perusti Emajoen äyräälle Jurjevin linnan, josta vuosisatojen vieriessä kasvoi nykyinen yliopistokaupunki.

Vaellan huoneesta huoneeseen. Auringon valo leikkii lasikaapeissa, joissa luonnollisen näköiset vahakuvat seisovat kabinettiasennossa niin kuin niiden tapana museoissa on. Mannekiinien kasvot on muovailtu taattuun suomalais-ugrilaiseen tyyliin. Jäyhää miehevyyttä ja nykerönenäistä naisellisuutta, uurteisia otsia ja kuolleita, jähmettyneitä, pistäviä katseita, jotka eivät suuntaudu minnekään, jotka häviävät museosalin tyhjään, historialta ja formaliinilta tuoksuvaan ilmaan! Nämä mannekiinit kantavat vaateparsia ja koruja, jotka ovat kerran kimaltaneet meluisissa maalaishäissä ja välkkyneet juhlallisissa kansankokouksissa ammoin laskeneiden aurinkojen alla. Täällä seisoo lasikaapin turvallisessa suojassa vahasta tehty Mihklin mies. Hänen tumma kokotukkansa hipoo hartioita, ruskeanmusta mantteli on napitettu alhaalta mutta jätetty avoimeksi ylhäältä, että takin heleänsininen verka ja loistavat kultanapit pääsisivät näkymään. Täällä on Kadrinan vaimo punapäärmeinen hame ja hienosti kirjottu esiliina yllään. Muhulaisen morsiamen korea ja korkea päähine säihkyy viattomuuden ja intohimon, lumen ja veren väreissä, tiukka kaulus painuu vahasta veistettyä leukaa vasten, poskille on sivelty punamaalia, joka kuitenkin tuntuu kalpenevan esiliinan leimuavan purppurakirjonnan rinnalla. Miten he jaksavatkaan kantaa helyjen ja rintasolkien kuormaa — noiden kuperien, raskaiden, ajan himmentämien koristusten, noiden käätyjen ja kaulavöiden, salamoivien kahleiden ja kimmeltävien paljettien taakkaa...! Mutta uudet huoneet avautuvat ja uudet lasikaapit ilmestyvät soppien hämystä. Vahasta tehty kansa seisoo jäykistyneessä paraatiasennossa tai istuu jähmettyneenä ammoin seisahtaneen rukin ääressä, ikään kuin tuntematon taikasana olisi äkillisesti iskenyt arkipuuhissaan hääriviin ihmisiin ja kivetyttänyt heidät paikalleen. Tässä he vaeltavat katseeni ohi, kansatieteen balsamoimina ja vailla elämää, ilottomina, suruttomina, tyyninä niin kuin nuket ja jumalankuvat.

Näen puoli- ja kokovalmiita venheitä, joiden pituus muistuttaa omia kirkkovenheitämme. Näen puuleikkauksin koristettuja taloustavaroita, huhmareita, tuoppeja, vateja, puurokuppeja ja kulhoja, ja ihailen niiden taidokasta ornamentiikkaa, jossa sakarat ja puoliympyrät yhtyvät niin nerokkaan mielikuvituksellisella tavalla. Jauhinkiviä, jotka kuuluvat yleiseen itä-eurooppalaiseen tyyppiin, erikoismallisia puulusikoita, jotka on otettu käytäntöön vain häissä ja hautajaisissa, umpikantisia kirnuja, puisia pokaaleja ja olutruukkuja, jotka on koristeltu hevosen päillä ja polttokuvioiden kirjomin kädensijoin... Huoneessa, joka on järjestyksessä yhdestoista, on vanhojen virolaisten aterioiden välttämättömiä alkuaineksia, setukaisten kivikoviksi kuivuneita leipiä, historiantakaisia uudenvuoden kaakkoja, suolattua uunijuustoa ja niinkutsuttua »kamaa», jota meillä sanottaisiin talkkunaksi ja Venäjällä toloknoksi. Mutta siinä huoneessa, johon kansalliset soittimet on koottu — tuohitorvien, kannelten ja vanhojen tarttolaisten säkkipillien parissa tapaa sellaisenkin harvinaisuuden kuin monokordin, jolla kirkkolaulajia on aikoinaan säestetty! — on sarvilla varustettu joulupukin sukulainen, virolainen Sylvesterin pukki. Ennen kuin joulu-ukon inhimillinen ja sedällinen hahmo on vallannut sijan pohjoismaisessa seremonistiikassa, on sorkallinen ja karvainen joulu-pukki peloitellut dionyysisellä ulkonäöllään lapsia ja kummitellut pimenevillä kyläteillä. Aikojen kierto on koskenut tähän puolittain mytologiseen olentoon. Ehkä se koskee myös hänen valkopartaiseen viranperijäänsä, ehkä tulevat sukupolvet etsivät joulun puolijumalaa museosta, josta minä löysin sen sarvipäisen edelläkävijän!

Eräs ajatus säestelee mielialojani tämän kansatieteellisen vaellusmatkan aikana. Nemesis — nemesis...! Kuvittelivatko tämän linnan paronilliset asukkaat koskaan sitä mahdollisuutta, että heidän silkille loistavat pukusuojansa kasattaisiin täyteen orjuutetun rahvaan omaa kulttuuria ja että upeat salit, joissa maalaismiehen saapas ei ollut koskaan koskenut kiilloitettuun permantoon, täyttyisivät ajan kellon kääntyessä alustalaisten kamalla ja rihkamalla? Raadimöisan pieni Versailles, siro, valkoinen, auringonpaisteinen palatsi luotiin toisia tarkoituksia varten — luotiin ylvään aatelissuvun olinpaikaksi, juhlapitojen, klaveerinsoiton ja ilakoivan tanssiaisväen tyyssijaksi. Täällähän on saleja, joiden rapistuneissa kattomaalauksissa vielä välkkyy entisen isännyyden ylväs sulo ja jonka ikkunakehyksiin voi niin vaivattomasti kuvitella samettipukuisen herrattaren siron ja itsetietoisen kuvion. Vastaa minulle, ihana demoiselle, sisältyikö tulevaisuudenunelmiisi koskaan tätä näkyä? Sinä kauhistut pelkkää mahdollisuuttakin. Sinä häviät museon valohämyyn, jossa sinun paronillisen isäsi haamu kummittelee vihaisena ja voimattomana kansallisten taloustavaroiden keskellä!

Astun museosta ulkoilmaan. Tarton idyllinen kaupunki avautuu taas edessäni ja sen sokkeloisilla kaduilla kuohuu hieman vaisuna XX:n vuosisadan elämä.

Mutta pienessä myymälässä, jossa uniset kärpäset tanssivat maksamakkaroiden ja kuminaleivän vaiheilla ja jossa räikeä sikurimainos ärsyttää kahvia vaativia hermoja, suorittaa päivittäisiä ostoksiaan nunna. On kuin uusi vahakuva liittyisi entisiin! Hänen yllään on roomalaiskatolisen luostarin vaateparsi, nilkkoja viistävä suklaanruskea hame, synkkä, musta vaippa, hopeapunoksinen vyö, rukousnauha, tumma hilkka ja jäykkä, rinnalle laskeutuva edusta, jonka hohtavasta valkeudesta ei huomaa virhettä. Hän on aivan nuori. Kalvaille kasvoille on levinnyt ohutta punaa, huulilta ääntyy hiljainen ja vaivalloinen saksan kieli: Ach so... On kuin hänen tummat ja raskasmieliset silmänsä arastelisivat kesäpäivän valoa, joka tunkee pieneen leipäkauppaan, ja niin kuin hänen hipiässään vielä viipyisi hiljaisten, viileiden luostariholvien raikkaus. Pieni sisar Cecilia hypistelee arasti pyhää helmiketjua. Kauppias puhuu selitellen ja elehtien, mutta vienona vastauksena on vain: Ach so... Hänen kasvonsa, kätensä, hänen tummaan, sukupuolettomaan pukuun vaatetettu ruumiinsa on ehkä samaa vahaa, josta kirkon kynttilät on valettu ja jota lepattava liekki kuluttaa latinalaisen kuorolaulun hyminässä... Millainen on tämän vaharuumiin, tämän vahasydämen kohtalo? Kuuleeko hän koskaan elämästä muuta kuin kaukaisen kohun, joka kantautuu lyijykehysikkunoiden sisäpuolelle tai luostarin äänettömiin puutarhoihin? Ja mihin häipyy hänessä elävä nainen, hänen nuoruutensa...?

Mutta vahasta tehdyt huulet eivät vastaa, niillä häilyy vain henkäyksenkaltainen: Ach so...

ITALIA, UNELMIEN MAA

NUKKUVA ANTIIKKI

Tulipa Roomaan pohjoisesta tai etelästä, ensi vaikutelmaa tuskin voi sanoa latinalaiseksi. Tuliperäisen Campanian viinintuoksuisten rantakaupunkien ja Umbrian hiljaisten feodaalisten vuorilinnoitusten jälkeen Rooman asematori on sorasointu hienossa sinfoniassa. Suurten liikekatujen pauhu puhuu hyvin kansainvälistä kieltä. Aseman melu on ilmeistä esimakua Corson survovasta tungoksesta ja Piazza Colonnan autojenhumusta. Elleivät viuhkapalmut ympäröisi pienen puistikon sanomalehtikioskia ja ellei pariisilaistyyliseltä Piazza Esedralta kuuluisi suihkukaivon loiske, aitoroomalainen virtaavan veden ääni, voisi kuvitella tulleensa mihin tahansa mannermaan metropoliin. 1870- ja -80-luvuilla tämä tienoo oli vielä suureksi osaksi rehevää viinitarhaa. Ympäröivä tasanko työnsi viheriää tulvaansa kaupungin kivialtaaseen muistona antiikin Esquilinuksen, Viminaliksen ja Quirinaliksen puutarhoista. Sitten sen istutukset hakattiin maahan. Sen kukoistavat pergolat poltettiin ja rappeutuneet romanttiset talot revittiin hajalle. Niiden tilalle kohosi ranskalais-saksalaiseen tyyliin rakennettuja palatseja, joihin pesiytyi virastoja ja hotelleja. Toria ympäröivissä puolikaaren muotoisissa pylväiköissä avattiin katukahviloita. Ne vetivät ja vetävät yhä turisteja puoleensa kuin hevosenkenkämagneetit, niissä alkoi tuo kosmopoliittinen hyörinä, jolla ei oikeastaan ole paljoakaan tekemistä todellisen Rooman kanssa.

Mutta aseman lähellä, puiston kätköihin uponneena, on joukko harmaanruskeita muureja — Diocletianuksen kylpylät. Niiden korkeat rauniosalit täytettiin aikoinaan Italian kansallismuseon veistoksilla, ja näin syntyi eräs Euroopan ihastuttavimpia taidekokoelmia, jonka muratin peittämillä ulkoseinillä on kuudentoista sadan vuoden ikä hartioillaan ja jonka pääsalin kattona on taivas. Michelangelo suunnitteli tänne aikoinaan kirkon ja luostarin. Santa Maria degli Angeli, Enkelien Pyhän Maarian kirkko, rakennettiin vanhan kylpylän tepidariumiin, haaleiden kylpyjen halliin. Ei edes Vanvitellin typerä korjaileminen 1700-luvulla kyennyt pilaamaan Buonarrotin mahtavaa käsialaa, vaikka hän kirkon sisäänkäytävässä tekikin kelvottomia uudistuksia, muovaillakseen tämän uljaan ja antiikintuntuisen hallin oman makunsa mukaiseksi. Vihdoin, viime vuosisadan alussa, ranskalaisvallan aikaan, jolloin Comission pour les embellissements de Rome innokkaasti kunnosti historiallisia muistomerkkejä, eräät asiantuntijat — joukossa ehkä myös Canova ja Valadier — toisen kerran uusivat Michelangelon kirkkoa.

Mutta kylpylän yhteyteen syntynyt luostari on yhä ennallaan. Ennen kuin se täytettiin antiikin veistoksilla, se kuului benediktiineille. Järjestön valkopukuiset veljet rukoilivat, vaikenivat, multasivat puita ja arvattavasti tislasivat vihreää likööriään tässä rakennuksessa oppineiden tutkimusten välissä. Entinen konventin suuri luostaripiha, grande chiostro, on nykyään täynnä valoa, villikukkia ja vanhaa marmoria. Puutarhaa reunustavien kaarikäytävien voimakkaat kirkkaat linjat ovat nekin lähtöisin Michelangelon suunnitelmista. Munkkien sellit on täytetty veistoksilla. Pienistä ikkunoista lankeaa auringonsäteitä hämärän läpi vanhojen jumalien ja faunien jäseniin, ja hymettolainen marmori rupeaa kuultamaan kuin elävä ihmisiho. Antiikin hiljainen kivinen kansa on kokonaan valloittanut luostarin. Isien sandaalit eivät enää loksu käytävissä, rukouskirjat eivät kahise, kello ei ilmoita kumahduksillaan Ave Marian tuntia.

Tähän auringonpaisteiseen rauniopalatsiin ei kuulunut kaupungin melu. Se oli kuin Pariksen puutarha Goethen sadussa — se erottui jyrkästi ympärillä kohisevasta elämästä aivan kuin latinalainen muinaisuus olisi juuri täältä, asemahallin läheltä, keksinyt itselleen turvallisen lymypaikan. Kaarikäytävät, kukkien täyttämä piha, sirot loggiat ja äänettömät hiekkakäytävät eivät muuten millään tavalla erottuneet noista luostareista, joita on Aventinuksen puistoissa ja Caeliuksella tai joiden kellojen soiton voi kuulla Via Merulanan unisiin katukahviloihin.

800-luvun luostarit ovat Roomassa olleet valtioita valtiossa ja niiden ulkonaisessa sommittelussa ilmenee selvästi tämä pyrkimys. Niiden valoisa, avara peristyyli on tavallisesti muuttunut hiljaiseksi yrttitarhaksi. Santissima Quatro Coronatin nunnaluostarissa on tietääkseni eräs kauneimpia italialaisia puutarhapihoja, jossa lavendelin pehmeä sinipuna ja myrtin, muratin ja sitruunapuiden vihreys kilpailevat keskenään värihehkussa. Kaarikäytävien kapeat ja hennot pylväät kannattavat siellä benedettinejä, näkinkenkäkapiteeleja, ja arkadien varjoon on kerätty pihasta kaivettuja roomalaisia ja kristillisiä muinaisveistoksia. Siinäkin tapauksessa, että luostaripiha on yhtä autio ja spartalainen kuin Trasteveren Pyhän Cecilian benediktiininunnien kolkko, kivinen kartano, se ei vaikuta arkipäiväiseltä. Eristyminen ulkomaailmasta on niin jyrkän ehdoton. Muurien takana saa tapahtua suuria kumouksia, vuosisadat saavat ajaa ohi notkuvissa kaleeseissa, kultalasivaunuissa tai uuden ajan autoissa, mutta Pyhän Cecilian nunnat eivät siitä paljoakaan piittaa. He kävelevät edestakaisin chiostrossa niin kuin luostarin perustamisen aikaan, jolloin pelättyjen normannikuninkaiden nimet hädin tuskin tunkeutuivat muurien läpi pihan hiljaisuuteen. Tämä pysähtymisen, ajattomuuden, ikuisuuden vaikutelma on jäänyt myös siihen aurinkoiseen rauniopalatsiin, jonka yleisesti tunnettuna nimenä on Museo delle Terme, Termimuseo.

Minä vaelsin noissa valohämärissä selleissä tai kuljeskelin loggioissa tai menin puutarhaan. Varhaiskeväällä se oli tyypillinen latinalainen hortus, lumottu yrttitarha sypresseineen ja suihkukaivoineen. Luostarin joka loukossa tuntui paahtuvan kiven ja meiramin tuoksu. Tuuli leyhytti sitä ikkunoista. Hienot valojuovat saivat munkkikoppien hämyn maagillisesti välkkymään niin kuin Rembrandtin kaikkein herkimmissä ruskeissa etsauksissa, ja kaksituhatvuotiset marmorikuvat ojentelivat jäseniään kuumottaviin ikkunoihin päin. Valo kutoi sädekehää ihmeen kauniin nuoren vestaalin pään ympärille. Eloisa torso, polvistuva nuorukainen, jota Nero oli aikoinaan ihaillut Subiacon huvilassa, on eräs tämän museon suuria aarteita. Kenties kuva täydellisenä on esittänyt juoksijaa tai ehkä se on nymfien takaa-ajama Hylas, tai kukaties joku Nioben pojista, johon Apollon nuoli on juuri sattunut. Tuntematon taiteilija veisti sen marmoriin neljännen vuosisadan alussa ennen Kristusta.

Vestan talon peristyylissä Forum Romanumilla seisoi aikoinaan sekin Pyhän Tulen vanha ylipapitar, arvokkaan vakava virgo vestalis maxima, jonka hunnun kietomat kasvot ja juhlallinen ryhti nykyään vangitsevat katsojien huomion Termimuseossa. Muutamia kreikkalaisia nuorukaisia ja tyttöjä, joukossa jokin nukkemaisesti hymyilevä arkaainen jumalatar, seisoi Antoniusten keisariajan veistoksien keskellä, Auringonsäteet kimalsivat uurnissa, joihin Tiberiuksen aikaiset taiteilijat ovat veistäneet satyyrien, villisikojen ja faunien kuvia. Löysin ihastuttavan polttosavikuvan, joka esittää nuorta viljanjumalatarta molemmissa käsissään hedelmällisyyden käärmeet ja kypsät tähkäpäät, lempeät paksut huulet puoliavoimina aivan kuin hän hengittäisi etelämaisen kesän ilmaa... Täällä oli myös ihastuttava la fanciulla d'Anzio, laakeria kantava nuori marmorineito, kreikkalainen teos, jonka tuntematon mestari herkästi veisti kiveen joskus Praksiteleen päivinä. Miten monta vuosikymmentä, vuosisataa se makasi Antiumin satamakaupungin maaperässä, kuka aikoinaan omisti sen, kenen palatsista se joutui kulkutielle, sitä emme tiedä.

Augustuksen ja Hadrianuksen ajan rikkaat roomalaiset olivat innokkaita kreikkalaisen taiteen keräilijöitä. Heidän puutarhoissaan on ollut monin verroin enemmän neljännen, viidennen, kuudennen vuosisadan töitä kuin mitä me näemme Rooman museoissa. Sodat ja ryöstöt sekä tietysti keskiaikaiset kalkinpolttajat ovat tehneet puhdasta jälkeä. Kuinka harvoin Rooman palatseissa esimerkiksi kohtaa Kreikan vanhimman tyylikauden teoksia — noita hieraattisia kiviolentoja, jotka tuntee olkapäiden tasasuhdasta, askelten liitelevästä jäykkyydestä, peplumin poimuista, terävästä nenästä ja ennen kaikkea salaperäisestä, naamiomaisesta hymystä! Lateraanin kokoelmissa on eräitä Aeginan temppelin kuvapatsaita. Villa Albanissa on ihastuttava Leucothea, Vatikaanissa ja Termimuseossa jokin kuin sattumalta sinne eksynyt veistos.

Mutta maan povessa säilyi sentään paljon vanhoja aarteita sillä välin kuin kohteliaat vuosisadat humisivat yli. Suurin osa niistä kuvapatsaista, mitkä on sijoitettu Capitoliumin Konservaattoripalatsiin tai Museo delle Termen halleihin, löydettiin vasta viime sataluvun lopulla. Niinpä kun Esquilinuksen ja Viminaliksen ulkorinteillä olleet Ludovisin puistot hakattiin maahan ja sikäläinen kortteli purettiin, vanhoista viinitarhoista paljastui tavan takaa kalleuksia.

Silloin löytyi myös nykyisen Ludovisi-kokoeiman ylpeys — Afroditen valtaistuin, jonka kolme arkaaista korkokuvaa ovat omituisen väkevän, soivan ja lyyrillisen tunteen täyttämät. Kreikkalainen veistäjä hahmotti ne hunajanväriseen, kirkasjyväiseen Paroksen marmoriin. Aika ei ole riistänyt näiltä kuvilta elämää. Huntupäinen nainen uhraa, alaston nuori tyttö soittaa huilua, jumalatar nousee meren vaahdosta yhtä nuorena kuin kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten, jolloin maalaiset vielä koristivat kehäkukilla hänen alttareitaan Paphoksessa. Esquilinuksen rinteistä ja Maecenaan puutarhoista kaivetut veistokset muodostavat tätä nykyä Capitoliumin museon peruskokoelman. Vanha lietemaa Tiberin lähellä, Farnesinan puisto, oli kolmas arvokas löytöalue — sieltä kaivettiin muun muassa Augustuksen aikaisen talon seinämaalaukset ja stukkikoristelut, jotka nykyään on sijoitettu erääseen Termimuseon huoneeseen, benediktiiniveljien saliin.

Roomalaisesta taiteesta puuttuu se mysteerin henkäys, mikä kuuluu kreikkalaiseen. Roomalainen käsi veistää väkevästi, kirkkaasti, selvästi. Ote on aina realistinen. Helleenisen ja latinalaisen korkokuvan välillä vallitsee sama ero kuin Theokritoksen idyllien ja Vergiliuksen paimenrunojen välillä. Kreikan persoonatonta, kosmillisesti syvennettyä ja laajennettua taidetta vastaan tai pikemminkin sen luonnolliseksi historialliseksi jatkoksi Rooma kehitti taiteen, jossa kaikki on persoonallisesti keskitettyä, enemmän yksilöllistä kuin yksilöiden takaista.

Tämä persoonallisuuksien taide rakastaa ihmiskasvoja. Se veistää kiveen lapsuuden, nuoruuden ja vanhuuden vaihtelevat muodot Termimuseon tytönpään lapsimaisen pehmeistä piirteistä vanhan vestaalin uurteisiin kasvoihin. Museon yläkerroksessa näen suuren joukon näitä roomalaisia muotokuvia. Siellä on lempeästi katseleva nuori marmorineito, joka löydettiin Platorinien haudasta la Farnesinasta ja jolle vieressä olevan tuhkauurnan nimilevyn mukaan annettiin nimeksi Minatia Polla. Siellä on Palatinukselta löydetty otsatukkainen tytönpää, joka muistuttaa quattrocenton Firenzen tyttäriä, Tornanbuonien neitoja Santa Maria Novellan kappelin freskoissa. Siellä on myös suuri joukko latinalaiselle taiteelle luonteenomaisia miehenpäitä — kaljuja pääkupoleja ja kurttuisia poskia, intohimon, tahdon ja toimintatarmon uurtamia piirteitä, eräänlaisia ehdottoman yksilöllisyyden ilmennyksiä, joiden ontot silmät katsovat sisäänpäin, tuhannen ja yhdeksän vuosisadan taakse, muistoihin.

Minkä kulttuurikauden, minkä kansan taide käsittää yhtä rikkaan muotokuvien sarjan? Ei minkään. Niinkuin Latiumin pääkaupungin historia on aina liikkunut yksilöstä yksilöön, niin on ihminen persoonallisuutena ensi kerran astunut etualalle sen nimettömien mestarien veistoksissa. Olen katsellut tasavallan porvarien kuvia Italian eri museoissa. Asteikko on tavaton. Otsatukkainen veltto Caligula Termimuseossa, Claudiuksen laihat kärsineet kasvot Napolin kokoelmissa, ihrainen seppelöity Aulus Vitellius Louvressa, Capitoliumin Vespasianus, jonka kurpitsamaisessa kallossa näyttää hautuvan jotakin Colosseumin tapaista ja jonka ovelasti siristyneissä silmissä kuvastuu hänen luonteensa, sekoitus suurpiirteisyyttä ja porvarillista kitsautta... Sarjan loppupäästä voisi mainita Septimus Severuksen litteän Panin-pään tai mielisairaan Caracallan pälyilevät salamurhaajan kasvot.

Niiden vaeltajien joukossa, jotka 1700-luvun puolivälissä saapuivat Roomaan, oli myös Johann Joachim Winckelmann, Seehausenin lukion lehtori, silloisen Saksin hovin stipendiaatti. Köyhä saksalainen suutarinpoika, joka oli Dresdenin taidekokoelmissa turhaan yrittänyt ruokkia kauneudennälkäänsä... Hän etsi yhtä palavasti kadonnutta antiikkia kuin hänen maanmiehensä Heinrich Schliemann kadonnutta Troijaa, ja voisi tosiaan sanoa, että kumpikin heistä pikemmin luuli löytäneensä kuin löysi —. Se, mitä Winckelmann aavisteli Olympian ja Ateenan museoissa ja mitä hän etsi Roomassa rikkaan kardinaali Albanin myötävaikutuksella, oli unelma Hellaasta. Hänen elämäänsä sisältyi sekä ruhtinaiden palatseja että köyhiä italialaisia trattorioita, joissa hän vietti monta hiljaista tuntia edessään vehnäleipä ja punaviinin neljännes. Hän kansoitti nämä kadut, nämä rauniot, nämä kukkien tuoksun ja suihkukaivojen loiskeen täyttämät puistot omalla yksilöllisellä antiikillaan, jolle hän kuvitteli »jalon yksinkertaisuuden ja hiljaisen suuruuden». Uni antiikista?

Minä istun Diocletianuksen kylpylän rauniosalissa, jonka useimmat marmorikuvat olivat vielä Winckelmannin aikaan löytämättä. Sisiliskot leikkivät tyhjässä hautauurnassa ja villimehiläiset tekevät pesää kivisten uhrieläimenpäiden sieraimiin. Miten mahtaa olla —? Onko historian pyhittämien paikkojen salaisuus siinä, että hävinneet kulttuurit tosiaan tulevat meitä vastaan kiven välkkeessä ja ruohon suhinassa? Vai luommeko me vain oman mielikuvituksemme aineesta joukon petollisia näkyjä elämästä, jollaista ei ole koskaan ollut? Vanhat kirjat, rakennusten rauniot ja joukko maan happojen kuluttamia veistoksia, siinä kaikki näkyvä, mitä on jäljellä keisariajan Roomasta. Minä yritän täydentää niitä omilla mielikuvillani. Mutta muinaisuuden ja nykyhetken välillä on sentään pieniä tärkeitä siltoja. Sisiliskot pujahtelevat marmorijäsenillä aivan samoin kuin joskus Tiberiuksen aikaan. Valo ja ilma väreilevät samalla tavoin. Sama latinalainen maa työntää suveen samoja lavendeleja, myrttejä ja labiatae-kasveja.

AAMU PALATINUKSELLA

Näin Rooman heräävän. Albanovuorten harjat taivaanrannalla olivat vielä pelkkää harmaansinistä usvaa. Itse kaupunki muistutti jähmettynyttä merta, jonka yläpuolella syttyy majakkatulia, sillä aurinko sai noustessaan ensin neljänsadan kirkon tornit ja kupolit välkkymään ennen kuin pyyhkäisi yön varjot tyhjiltä kaduilta. Italialaisen kaupungin aamuäänet, joissa säleluukkujen kalinalla on sama osuus kuin kastanjettien napseella espanjalaisessa kansantanssissa, kutoivat ruskottavien seinien vaiheilla hitaan heräämisen tunnelmaa... Nahkapatjojen peittämistä kirkonovista leyhyi suitsutuksen hajua, ja jossakin Caeliuksen luostari maailmassa se yhtyi suloisesti tomun ja kukkien tuoksuun.

Oli vielä niin hiljaista, että olin kuulevinani kaupungin kaikkien suihkukaivojen yhteisen aamupuhelun. Ylimyksellisellä Esedralla, lähellä Diocletianuksen kylpylän ulkoilmamuseota, kimposivat hienot kirkkaat vesikaaret. Putous kuohui Fontana di Trevin sammioon, johon turistien on tapana viskellä kuparirahoja. Espanjalaisella torilla. Pyhän Kolminaisuuden kirkon myssypäisten tornien ja monien ruusukojujen juurella, vesi läiskähteli sointuvasti Berninin altaaseen. Kivisten merihirviöiden suista norui puroja Piazza Barberinilla, jossa harmaat palatsiseinät säilyttävät kardinaalien vaununpyörien kaikua. Joillakin kohdin tähän ääneen sekaantui maalaisvankkurien jyry. Campanialta saapui valkoisten härkien vetämiä viinirattaita, ja ne ilmestyivät muinaisen kaupunginmuurin aukosta kuin näky antiikista, joka viipyi muistorikkailla paikoilla aamumessuun asti. Valoisa, ajaton hetki. Ainoakaan kello ei vielä soinut Aventinuksen kirkoissa. Saavuin Rooman Forumille hiukan sen jälkeen kuin vartija, joka pitää huolta Pyhän Kadun portista, oli avannut sen.

Tituksen riemukaari ei ollut ainoankaan katseen maalitauluna. Tässä varhaisaamun valossa se ikään kuin puki hetkeksi päälleen sen vankan, hämmentävän ylhäisyyden, jonka lähikatujen kohu päivän mittaan häivyttää pois. Kaaren sisäsivun korkokuvat, Jerusalemin seitsenhaarainen kynttilänjalka, näkyleipien pöytä ja leviittojen hopeatorvet, piiloutuivat syvään varjoon; silmä pikemmin aavisti kuin näki marssivien kivisotilaiden ääriviivat. Via Sacran, Pyhän Kadun valkoiset kivet hohtivat. Tuuli suhisi murateissa.

Olin harhaillut Forum romanumilla keskipäivän aikaan, jolloin turistit, munkit, postikortinkauppiaat ja pappiskoululaiset ovat kokonaan anastaneet sen omakseen; olin katsonut sitä kauan taikamaisena yönä, jolloin il Ducen kaupunki juhli Albanian valtausta ja valonheittäjien keilat loihtivat sinistä aavevaloa Rooman raunioihin. Mutta eikö varhainen aamu lopultakin tee parhaimmin oikeutta tälle muinaisen tasavallan ja keisariajan keskukselle? Silloin tuo näköjään kuin jättiläisten pirstoama alue paljastaa luonteensa. Se ei ole vain pelkkää ruohoa, raunioita ja kivensirpaleita. Se on taistelutanner, jossa vuosisatojen ruumiit maatuvat hautaamattomina. Tasavallan ajoista keisarikunnan lopulliseen häviöön asti Rooman sydämenä oli ja pysyi tämä tori, — kuin jokin urbaanisen elämän sekoitusallas, jossa kaikki vedet, kaikki hallinnollisen, kaupallisen, poliittisen elämän virrat yhtyvät.

Aika on pommittanut sen basilikat ja temppelit hajalle. Sen laakakivien välistä kasvaa ruoho. Vielä miespolvi sitten se oli ilmetty kaistale maaseutua: niitty, jonka povesta kohosi jokin korinttilainen kapiteeli ja joka oli luovutettu lehmien laidunmaaksi. Forum oli ollut koko keskiajan ja kauas uudelle ajalle todellinen pilaantuneiden muistojen kaatopaikka, tunkio, jota tuonaikaiset ulkomaalaiset matkailijat pengoskelivat viedäkseen kotiinsa kappaleen marmoria. 19. vuosisadan alussa Carlo Fea aloitti ensimmäiset järjestelmälliset kaivaukset — ja siitä asti tori on vähitellen kohonnut esiin soran alta. Vanha murtunut permanto, johon seinien tyngät ovat jääneet. Ensi katsannolta aivan liian ahdas, jotta mielikuvitus jaksaisi täyttää sen keisariajan rakennuksilla.

Ehkä juuri autius synnyttää tässä tapauksessa tuon harhakuvan, joka häviää vasta, kun laskeutuu Tituksen voittokaaren luota Pyhälle Kadulle ja kahlaa raunioiden ohi Clivus Capitolinukselle, niiden kahdeksan pylvään luo, jotka konsuli Munatius Plancus, Lyonin kaupungin perustaja, antoi neljäkymmentä vuotta ennen Kristusta uudestaan päällystää marmorilla, koska ne olivat tasavallan ensimmäisen vuoden muistoja ja siis tavallaan vanhinta, mitä Roomasta voi löytää. Ne ovat ainoat jäännökset Saturnuksen temppelistä. On kuin tori venyisi yhä laajemmaksi sitä mukaa kuin kuljen...

Maa on hajallaan viruvien palkkien, marmorinsirpaleiden, pilarinpalasten, akanthuskapiteelien peittämä. Lavendeli kukkii — ja muratti kutoo kilpaa suikertavan kannusruohon kanssa lehvämattoa Faustinan temppelin kellanruskeaan muuriin. Vestan neitseiden atrium on perinjuurin hävitetty, — pelkkä katoton ja seinätön permanto. Pienestä pyörötemppelistä, jossa kerran paloi pyhä tuli, on jäljellä vain aavemainen muisto. Suuri hallirakennus, Julian basilika, on laajana soraläjänä. Elleivät kukat tuoksuisi ja villimehiläiset keräisi hunajaa ja ellei Juturnan lähteen ikuinen solina kaikuisi vesiruohojen sisästä, Forum romanumista haihtuisi häviön runous ja jäljelle jäisi vain häviö. Nuo pyhäkköjen jäännökset — dioskurien temppelin kolme pilaria, säästynyt pylväikönkulma lähellä Septimius Severuksen riemukaarta — ovat nykyään kuin harpun kappaleita. Ääni on hävinnyt.

Kerran tätä toria ympäröivät loistorakennukset. Temppeleitä, pylväikköjä, basilikoja, kauppahalleja. Valkoista carraralaista ja hunajankarvaista numidialaista marmoria Italian taivasta vasten, voittovaunuja ja kullattuja voitonjumalia katonpäätyjen harjalla. Noiden rakennusten on keisariajan lopulla täytynyt osittain muistuttaa Viktor Emanuel II:n tunnettua kansallismuistomerkkiä, joka hallitsee nykyistä Roomaa kuin jokin suunnaton rakennustaiteellinen sokerikaakku. Kansaa tulvimassa upeissa pylväiköissä, kansaa rostrain, puhujalavojen ympärillä; väen vilinää Pyhällä Kadulla, joka oli harmaista alkuajoista asti kiemurrellut torin poikki.

Sen lähettyville ei rakennettu vain pyhäkköjä jumalille, vaan sitä ympäröivät myös rahanvaihtajien hallit, kultaseppien, jalokivenhiojien ja värikauppiaiden myymälät. Minä kuvittelen elämän virtaavan Emporiumin viljamakasiinien luota ja Marskentän laivaveistämöistä tälle torille. Kuvittelen tuota kirjavaa ihmiskuohua, joka vähitellen vuosisatojen kuluessa ikään kuin pakottaa kaupungin alkuperäisen muuripiirin, Pomeriumin, laajentumaan yhä etäämmäs ympäröivälle tasangolle. Rooma kerää kaikki virrat, — idän, etelän ja pohjolan kauppavaihto vuotaa tuhansia kanavia myöten kaupungin keskukseen, Forumille pystytetyn kultaisen rajapyykin luo, josta etäisyys mitataan itään päin Jerusalemiin ja länteen päin Lontooseen asti. Tiberin satama-alue on kaikkien lastilaivojen päämaali. Pompeijuksen ja Luculluksen sotien jälkeen on ovet lyöty auki rikkaisiin Itämaihin, ja noista ennen saavuttamattomista seuduista, Intiaa ja Ceylonia myöten, karavaanit kuljettavat ylellisyyttä keisariajan aateliskoteihin.

Roomalle kauttaaltaan, mutta ennen kaikkea Forumille ja kauppiaiden kortteleille, antoi leimansa jo Augustuksen hallitusajan lopulla tuo kansainvälinen väenvilinä, josta Egyptin Aleksandria ja Syyrian Antiokia, Idän Pariisi, tulivat kuuluiksi. Voisi väittää, että Rooman rappeutumisen historia käy käsi kädessä kosmopolitismin valtaanpääsyn kanssa. Ajateltakoon vain, miten monet valtimot pumppusivat verta tähän maailman sydämeen. Se, että Roomalla oli kyky ottaa vastaan ja sulattaa ulkoapäin tunkeutuvia vieraita virtauksia, on ollut — kuten tiedetään — eräs tärkeimmistä edellytyksistä, joihin sen kulttuurinousu perustui. Mutta tämä muuntava voima ei ollut ikuinen, — alkuperäinen kansallistunne alkoi rakoilla lisääntyvän paineen alla. Rooman historiaa seuratessa on näkevinään, miten vieraat elementit vähitellen valtaavat suurempaa tilaa, ei vain hallitsijahuoneiden muutoksissa, vaan tavoissa, henkisessä suuntauksessa, elämänmuodoissa. Provinssit kostavat. Voima haihtuu valtakunnan keskuksesta. Keisariajan loppuluvut kertovat hyvin selväsanaista tarinaa siitä, kuinka tuo yhdistävä kyky, joka aikoinaan kokosi valtakunnan eheäksi, hitaasti muuttui hajoittavaksi tekijäksi.

Minä kiipesin Palatinuksen rinnettä ylöspäin. Valo oli käynyt väkeväksi, taivaalla oli syntymässä keskipäivän orvokinvärinen tummuus. Appelsiinit kypsyivät Villa Millsin puutarhassa, jonka maaperästä arkeologit ovat etsineet ja yhä etsivät maan nielemiä aarteita. Raivasin polkua myrttien, villikuusamain ja mastikspensaiden keskellä. Tie pujotteli laakerien välissä, noiden pienten, mutta kunnianarvoisten laakerien, joista senaattoreille kiedottiin tummanvihreitä seppeleitä heidän kokoontuessaan Concordian temppeliin ja Kuurian kokouksiin tai juhlallisille sukuaterioille.

Siellä täällä, tämän puistoksi muuttuneen kunnaan rinteillä, kohosi vanhojen romaanisten kirkkojen campanileja. Nuo tasakattoiset, punanruskeat kellotornit, joiden ikkunareikiä päivänsateiden neulat hilpeästi ompelevat, muistuttaisivat Toscanan kyyhkyslakkoja, jos ne olisi kalkittu valkoisiksi. Miltei kaikki tämän alueen kirkot on omistettu sotilaspyhimysten muistolle — marttyyrien joukossahan oli runsaasti sekä tavallisia legioonalaisia että palatsikaartin upseereja, joista Pyhä Sebastian on tunnetuin ja Pyhän Yrjänän nimi kokonaan legendojen peittämä. Caligulan palatsin muureista San Giorgion kirkkoon on lyhyt kävelymatka ja kuitenkin niiden välillä on vuosisatojen taipaleita.

Tuuli suhisi rosmariinimättäissä. Laskeuduin ehtyneen kaivon luota synkkään cryptoporticukseen ja vaelsin tuossa pimeässä holvissa, jonka seiniä home ja kosteus syö. Kaukaa käytävän päästä kuumotti vihreää valoa, joka syntyy, kun aurinko lävistää säteillään taajoja lehvähuntuja. Kun jälleen astuin päivänvaloon, seisoin sen maailman raunioilla, joka oli nähnyt Augustuksen kultakauden vaihtuvan julmaksi mielivallaksi ja tukahtuvan vereen ja tuleen. Mitä kaikesta tuosta oikein oli jäljellä? Pieni hiljainen talo loggioineen, Livian huvila, jossa nuori keisarinna aikoinaan imetti pikku Tiberiusta ja kuiskaili hänen korviinsa vallanhimoisia uniaan. Joukko jylhiä holvikaaria ja pylväiden kappaleita. Loistorakennusten alusmuureja, joiden sorassa leijonankidat kukkivat.

Kun Rooma kerran alkoi kasvaa Tiberin rannalle, Sabiinilaisvuorten ja Tyrrhenan meren välille, asutus valtasi ensin Palatinuksen. Kaupunki laajeni vähitellen ympäristöön, joen viereisille karstakivikunnaille, jotka nousivat rämettyneiden ja epäterveellisten laaksojen keskeltä. Vanhin kaupunki, Roma quadrata, oli tällä kummulla: joukko yksinkertaisia puusta ja savesta valmistettuja majoja, paimenten asuntoja. Ja tasavallan alkuajoista keisarivallan loppuun Palatinus säilytti keskeisen asemansa — se alkoi jo Augustuksen aikana pukeutua marmoriin, sen rinteet täyttyivät noista linnoista ja temppeleistä, joiden ruohottuneita pilarinjäännöksiä Gimbattista Piranesi 1700-luvulla kuvasi vaskipiiroksissaan. Missä ne ovat? Mihin on hävinnyt Apollon temppeli suurine kirjastoineen, joissa ruma, narrimainen ja salaviisas Claudius lueskeli Etruurian kronikoita? Ja missä on Domitianuksen palatsi, jonka holveissa synkkä vainohullu mies istui yksin kuin peikko hohtokiviluolassaan tai kuunteli saturnaliajuhlan kohinaa öiseltä Forumilta?

Sodat ja tulipalot eivät ole suinkaan säästäneet keisariajan muistorakennuksia. Palatinuksen Apollontemppeli paloi perin poljin jo vuonna 363, noin sata vuotta myöhemmin vandaalit ja Genserion johtamat numidialaiset tyhjensivät neljänätoista päivänä jokseenkin kaiken, mitä keisaripalatseissa vielä oli tallella, ryöstivät Jupiterin temppelin kalleudet, muun muassa kullatut kattolevyt, veivät muassaan Jerusalemin kynttilänjalan, näkyleipäpöydän ja Tituksen tuomat pyhät astiat. Viisikymmentä vuotta aikaisemmin oli jo Alarik gootteineen uhrannut eräitä monumentaalirakennuksia tulelle: senaatin kokoushuone Curia paloi, Aemilian ja luultavasti myös Julian basilikat paloivat... Keskiajalla nielivät kalkkiuunit mielettömän paljon vanhaa marmoria. Kalkinpolttajien korttelissa, entisen Circus Flaminiuksen holveissa, lapioitiin monen vuosisadan ajan tuota arvaamattoman kallista raaka-ainetta tuleen, sillä kukaan ei ollut huolehtimassa muinaisjäännösten säilyttämisestä. V. 1819 löytyi Venuksen ja Rooman temppelien läheltä muuan näistä pyöreistä uuninkuopista, ja sen seinämät oli kokonaan holvattu kalliilla porfyyrillä, jotta ne olisivat kestäneet kuumuutta. Seitsemisenkymmentä vuotta myöhemmin Vestan neitseiden talossa tavattiin vestaalien kuvista ladottu röykkiö, joka oli syystä tai toisesta jäänyt polttamatta. On tallella muuan Rafaelin paavi Leo X:lle lähettämä kirje, jossa urbinolainen mestari valittaa, että koko renessanssiajan Rooma palatseineen ja kirkkoineen on rakennettu vanhoista marmoriteoksista valmistetulla kalkilla.

Luultavasti ajatuksen näkövoima muuttuu suuremmaksi kuin silmien, milloin kuljemme paikoilla, jotka vuosituhannet ovat pyhittäneet. Ilma Palatinuksella on tiheä muistoista. Tämä matala kukkula laakereineen, pinjoineen ja raunioineen saa menneisyydestä sen taikamaisen tunnun, jota jokainen Roomankävijä on hengittänyt: Haec est Roma Diis Sacra! Jos historian jäljissä on käynyt hävitys, muinaisuus on samalla jättänyt näille seuduin niin voimakkaita kaikuja ja varjoja, että nykyisyys kalpenee tässä menneisyyden kyllästämässä ilmapiirissä. Minä en sano, että tämä olisi vain tuon yhden ainoan muistopaikan ominaisuus. Eikö muuten koko Italian nykyhetki ammenna vanhoista lähteistä? Kaikki ne uteliaat vaeltajat, jotka ovat aikojen kuluessa saapuneet Roomaan kantotuoleissa, 17. sataluvun kaleeseissa, junissa, ovat löytäneet kukin oman nykyaikansa ja sen pohjalta yhteisen muuttumattoman suuruudenihmeen, mutta tuskin koskaan niin esilletunkevana kuin nyt.

Sotilaslaulu, marssiääni, väkijoukkojen hälinä on tasavallan diktaattorien ajoilta Mussolinin päiviin ollut kuin luontaista hengitystä, jolla tämä mahtava Urbs ilmaisee itsensä.

Alhaalla Forumin laidalla työläiset puhdistivat sorasta ja liejusta punagraniittista patsasta. Se löytyi Santa Maria Antiquan kirkoksi muutetun kirjastorakennuksen luota, läheltä Caligulan palatsin muureja. Jumala vaiko Caesar? Se sai minut joka tapauksessa ajattelemaan erästä keisariajan monista julmureista. Kenties Caligulan katse oli kerran levännyt tuossa kuvassa. Ehkä se oli seisonut siinä salissa, jossa kullattuun tekopartaan ja jalokivistä kankeaan penulaan pukeutunut itsevaltias oli opetellut ilkeitä ilmeitä kuvastimen edessä. Laakerien ja myrttien taaja varjo kätki huolellisesti häpeän vanhat jäljet, ajan tuuli oli huuhtonut pois niiden ihmisjoukkojen huudot, jotka rummuttivat Palatinuksen viljamakasiinin ovia sinä päivänä, jolloin Caesar leikitteli alamaistensa nälällä. Sama kansa näki hänen lähtevän Bajaen kylpylään. Hän ratsasti torin poikki valkoisella tammalla, kreikkalainen vaippa hartioillaan, kupeellaan miekka ja rinnallaan espanjalainen nahkakilpi. Päivää myöhemmin huhu tiesi kertoa, että hän oli viettänyt Puteolin lahdella soihtujuhlan ja ilahduttanut mieltään upottamalla katsojia mereen.

Hän ei ollut täyttänyt kolmeakymmentä vuotta, kun Cassius Chaerea surmasi hänet veitsellä sadan askelen päässä siitä paikasta, missä seisoin.

Nousin murentuneita laakakiviä ylös kukkulalle. Puistot olivat vielä typötyhjät, täynnä valoa ja linnunviserrystä ja timjamin tuoksua, jota tuuli leyhytteli Villa Millsin puutarhassa. Keisari Hadrianuksen valtiosihteeri Suetonius tuskin tiesi, millaiset mustat silmälasit hän jätti jälkipolville julkaistessaan aikoinaan vanhojen hovien häpeälliset legendat. Minä ajattelin synkkää Tiberiusta, jonka palatsi kerran kohosi tällä kummulla ennen kuin hän vetäytyi kuusikymmentäseitsemänvuotiaana Caprille. Näin hänen kasvonsa sellaisina kuin ne on lyöty vanhoihin kultarahoihin: tyly tuskastunut haukanpää, johon katkeruus ja ihmisinho ovat kyntäneet ryppyjä. Hänen linnansa Damecutan jyrkänteellä, josta näki vain tummansinisen taivaan ja Välimeren, on muistitiedoissa ollut kauhun ympäröimä niin kuin Espanjan Filipin Escorial ja Richard III:n Tower. Yksin sekin suuri historioitsija, joka monta vuosikymmentä Tiberiuksen kuoltua kuvasi »Annaaleissaan» hänen hallitustaan, kutoi tämän yksinäisen ihmisen ympärille väkevää veristä sumua, — arvattavasti pitääkseen peiliä oman aikansa tyrannin Domitianuksen edessä ja piirtääkseen peloittavan esikuvan. Viktor Rydbergin mieleen hänen marmoripäänsä toi taivaasta syöstyn arkkienkelin.

Ja kulkiessani Palatinuksella näin hänet istumassa hävinneessä palatsissa, kylmänä, umpimielisenä ja ivallisena, uskottujensa vehkeilyjen piirittämänä. Kenties hänen kuvansa olisi muodostunut kokonaan toisenlaiseksi, ellei lähiympäristö olisi alusta alkaen myrkyttänyt hänen sydäntään. Sopii kysyä, eikö hänen katseensa nähnyt Caprin jyrkänteeltä muutakin kuin taivaan ja meren. Kaikki antaa tukea ajatukselle, että tällä synkällä vanhuksella oli peloittavan kaukonäköinen silmä, joka kykeni katsomaan ihmishyörinän pohjaan sen jälkeen, kun ystävät olivat hänet järjestelmällisesti pettäneet. Hänen hahmoaan ympäröi autius. Hän elää hyvin vanhaksi, mutta kuolema kaihtaa häntä; sen valta on peloittavan täydellinen vain hänen ympärillään. Aikalaistensa yli hän kohoaa kuin ylpeä musta puu. Siinäkin suhteessa, että hänessä on ollut niin runsaasti älyä, taitoa ja hallinnollista nerokkuutta, hän muistuttaa noita maailmanhistorian ongelmallisia kohtalonihmisiä, joiden sarjaa voi seurata Claudiusten huoneesta kastilialaiseen Filipiin ja Lontoon Richardiin, niin, eräisiin Habsburgeihin asti.

Rooman historia on alusta alkaen ollut persoonallisuuksien historiaa. Siinä tapahtuu jo hyvin varhain tasavallan aikoina tuollaista ylivoimaista minänmuodostusta, yksilöitymistä, joka saa ajattelemaan, että tämän kansakunnan heikkous ja voima on aina keskittynyt yhteen mieheen, johtajaan. Suunnattoman runsas kuvakokoelma! Se alkaa Appius Claudius Sokeasta ja sen viimeisenä muotokuvana on kenties Konstantinus Suuri. Mahtavia, suurpiirteisiä luonteita niin hyveessä kuin paheessa, ihmispersoonallisuuden koko värikäs asteikko verisistä saalistajista suuriin voittajiin, shakaaleista kotkiin.

Yksistään niiden keisarien joukossa, jotka ovat hallinneet maailmaa tältä kukkulalta, jota poljen, tapaa uskomattoman eriarvoisia historiallisia näyttämötekoja. Sen jälkeen kuin Julius Caesarin ruumis eräänä kuutamoisena maaliskuun yönä poltettiin alhaalla torilla Palatinuksesta tuli valtakunnan sydän. Sen tarina on kieltämättä verinen ja mieletön, mutta siitä ei myöskään puutu inhimillisiä nousuja.

Unohdan irstailevan Neron, unohdan mielenvikaisen, mutta omalla tavallaan syvällisen Domitianuksen ja Commoduksen tapaisen narrimaisen julmurin. Palautan mieleeni Antonius Piuksen, joka oli keisarinistuimella niin harvinainen »hyvä ihminen». Hänen kaksikymmenyksi-vuotinen hallitusaikansa on pelkkää hiljaisuutta ja rauhaa, jonka vallitessa Rooma tasaisesti vaurastuu. Hänen poikansa Marcus Aurelius... Niin, Capitoliumin torilla on vaskinen ratsastajapatsas, jota lukemattomat vaeltajat ovat ihailleet. Parrakas, avojalkainen filosofi jäykän väkinäisesti istuen sotahevosen selässä. Tuosta stoalaisesta keisarista ei ole olemassa ainoatakaan luonnehtivampaa kuvaa, ei marmorissa eikä vaskessa, ei myöskään paperilla. Marcus Aureliuksen olisi pitänyt kulkea tietä, mille hänen nuoruutensa viittasi, — hän oli syntynyt hiljaiseksi syvälliseksi mietiskelijäksi, hän oli vaatimaton rauhanmies, mutta parthilaissodat alkoivat jo hänen hallituksensa alussa ja kaunopuhuja Fronton oppilas sai vaihtaa ajattelijan laakerin sotapäällikön paludamentumiin.

Laskeudun viettävää alamäkeä Via dell' Imperolle, lähellä Maxentiuksen basilikaa, jonka muureissa marmoriset kartat esittelevät uuden Italian pojille Rooman suuruuden tarinaa. Forum oli tulvahtanut täyteen mustapuseroisia balilloja. Sotilaat availivat voileipäpaketteja Vestan atriumin peruskivillä. Valkoinen ja vihreä tori, Capitolium muistomerkkeineen, Colosseum ja Mussolinin avaama valtakatu, joka komeasti yhdistää keisariajan pyhät muistopaikat fascistiseen hallintokeskukseen, kylpivät valossa. Entisen suuren Sirkuksen paikkaa osoitti valtava lohkare carraralaista marmoria, joka oli tuotu kaupunkiin mineraalinäyttelyä varten.

Mutta Palatinus oli salaperäinen suljettu puutarha. Valon auer sai sen rinteet samettimaisesti himmenemään — pinjat kuvastuivat suurina tummanruskeina päivänvarjoina taivasta vasten. Ja selkäni takana katsoivat keisarien pronssipatsaat asfaltin ja rautakaiteiden yli Forum Romanumille, jonka yläpuolella, valtiopalvonnan kukkulalla, Ara Coelin kirkon munkit lukivat messukirjoja suihkualtaan kaiteella, väsyneen ja raihnaisen virranjumalan kuvan vieressä.

VANHAN ROOMAN JÄLJILLÄ

I.

Rooman keskipäivä on lumottu suvanto, johon katuelämä pysähtyy. Kuuma valo vaientaa ääniä. Piazza San Pietrolta asematorille on levinnyt painostava raukeus. Keltainen ja harmaa miljoonakaupunki nauttii päiväunensa sinä hetkenä, jolloin taivas on käynyt tummansiniseksi ja taatelipalmujen varjot Janiculumin puistossa ovat lyhyimmillään. Vuokravaunut ajavat. Ihmistulva kaduilla on tuskin vähentynyt. Mutta kaupungin pauhulla on nukuttava, kaukainen sävy, aivan kuin kuuntelisi putouksen kohinaa pumpulitukot korvissaan. Oli tullut tavakseni tuona päiväntuntina kuluttaa aikaa Oppiuksen kukkulalla, palmujen, ruohokenttien ja kukkiin peittyvien raunioiden hienossa seurassa. Seutu itsessään on noita mielikuvituksen satamapaikkoja, joista Italian vanha mahtava pääkaupunki on niin rikas. Sinne voi poiketa eloisalta ja nykyaikaiselta Via Cavourilta tai katolisten muistojen pyhittämällä Via Merulanalta, luostarien, renessanssipalatsien ja nukkuvien kahviloiden kadulta. Kukkula nousee tuskin huomattavasti, kaupunki sulaa salamyhkäisesti maaseutuun, kivimaisema puutarhaan... Näillä tienoin levittäysivät kaksituhatta vuotta sitten Maecenaan puistojen äärimmäiset sitruunaistutukset ja täällä osti, tinki, kauppasi, pelasi, söi ja nukkui antiikin Suburra, keisariajan esikaupunki.

Minä nousin Oppiuksen kukkulalle vanhaa hiljaista Via delle Sette Salea, joka on kuin outoon kaupunkiin eksynyt sisilialainen kylätie. Rinteen pengermiltä näki allaan vanhan Rooman. Näin yksinäiseltä puutarhatuolilta Colosseumin mahtavien massojen kohoavan autereessa. Vanha amfiteatteri hehkui kuuman harmaana, kauempana oli Palatinus raunioineen ja yksinäisine pinjoineen, mutta valo sai sen rinteet sumumaisesti hämärtymään. Oudoissa tuuheissa puissa suhisi tuuli. Oppiuksen nurmikentät olivat täynnä leikkiviä lapsia, sinipukuisia Caeliuksen nunnia, unkarilaisia pappiskoululaisia. Kevät oli sokeroinut nämä laajat niityt valkoisilla tuhatkaunoilla.

Trajanuksen kylpylän ruskeita holvikaaria kohosi siellä täällä fantastisina ja valtavan korkeina. Tuo Guadalquivirin rannalla kasvanut alppikiipeilijä ja metsämies, joka kerran rakennutti nämä jättiläismuurit, oli Rooman keisariksi tullessaan täyttänyt neljäkymmentäkahdeksan vuotta. Edeltäjänsä Nervan kuolemasta hän sai tiedon Kölniin v. 98. Hän lähti Roomaan, nousi Capitoliumille väkijoukkojen riemun jyristessä ja astui kuin syvissä mietteissä ylijumalan alttarin eteen rukoilemaan siunausta kansalle, senaatille ja itselleen. Tungoksentäydet kadut aukesivat, kun keisari saapui ilman minkäänlaista juhlakomeutta, jalkaisin, kävellen hitaasti, jotta hänen alamaisensa voisivat tarkastaa häntä läheltä ja jotta vuoteista raahautuneet sairaat paranisivat hänen varjonsa pyyhkäisystä. Sota oli hänelle uskaliasta eränkäyntiä ja hän oli syntyperäinen metsämies. Hän avarsi valtakunnan rajat kauemmaksi kuin kukaan toinen hänen lähimmistä edeltäjistään. Ollessaan aikaisemmin Reinin saksalaisten siirtokuntien sotilaskuvernöörinä hän oli uutterasti toteuttanut suuria reformeja, kohottanut Neckarin varsilla olevat seudut vaurauteen, rakennuttanut muhkean valtatien Mainzista Heidelbergin kautta Baden-Badeniin. Hän toteutti sekä sodan että rauhan imperialismin, ja valtakuntansa mahdin nostajana tämä mies on nykyajalle hyvin läheinen.

Mutta minusta tuntuu, että hänen persoonallisuutensa on uponnut tekojen varjoon. Rumpujen ja kilpien kumahtelu, Tonavan laivojen aironloiske, sodan melu ja kansankokousten kohina ympäröivät hänen olemustaan tiiviinä eristävänä kerroksena, jonka lävitse korva ei enää tavoita hänen yksilöllistä ääntään.

Plataanit humisivat, musta kahvi tippui posliinikuppeihin Oppiuksen puistokahvilassa; pienet aasit vetivät jäätelökärryjä. Karmeliittaluostarin nunnat vaelsivat edestakaisin iäkkäässä puutarhassa, hikiliinan kietomilla kasvoillaan etsivä ilme, ikäänkuin olisivat hakeneet jälkiä Neron kultaisesta talosta, joka tuhat ja yhdeksänsataa vuotta sitten vaipui tämän maaperän syvyyteen. »Annaalien» kirjoittaja oli nähnyt sen nuorukaisena. Se ulottui Velian rinteen yli ja täytti Esquilinuksen ja Caeliuksen kukkulain välisen alueen; sen sisäänkäytävä on sijainnut Tituksen riemukaaren kohdalla. Tuosta jättiläispalatsista puutarhoineen ja keinotekoisine järvineen oli tuskin jäljellä muuta kuin puolittain luhistunut maanalainen käytävä, kun Rafael aikoinaan sinne laskeutui toverinsa Giovanni da Udinen seurassa. Ja valaistessaan lyhdyllä näitä hautamaisia luolia hän keksi niiden seinistä viehättäviä koristekuvioita, joita myöhemmin mukaili Vatikaanin loggioiden seinämaalauksissa, Cortile di San Damason holvikaarissa.

Laskeuduin rinteeseen ladottuja upeita portaita alas Colosseumin juureen ja pääkadulle. Italian nykypäivä virtasi tuossa väylässä, mutta maaperä sen kahden puolen oli menneisyyden pyhittämää, vanhalle Roomalle kuuluvaa. Kadun toisella laidalla kohosivat Konstantinuksen basilikan sivulaivan kolme kasettikattoista tynnyriholvia kahdenkymmenen viiden metrin korkeuteen, mielettöminä ja suuruudentuntoisina niinkuin keisari, joka oli muurauttanut ne siihen. Sininen taivas paistoi niiden suunnattomista aukoista. Ne olivat kuin »Gulliverin retkien» kuvitusta — ja jos keskilaivan hallissa vielä olisi nähnyt Konstantinuksen varatalopatsaan, jonka pelkkä jalkapohja tänä päivänä peittää huikean alan Konservaattorin Palatsin sisäpihasta, vaikutelma olisi ollut täydellinen.

Hiukan etäämpänä kadulla painoi saman kaikkein-kristillisimmän majesteetin raskas, pramea voittokaan tukevat jalkansa asfalttiin. Erittäin mielenkiintoinen muistomerkki, jonka kiviset medaljongit ja korkokuvat osoittavat taiteellisen näkemyksen täydellistä kalkkeutumista, elleivät ole varastettuja Trajanuksen muistomerkeistä... Ja minä näin mielessäni, miten tuo pieni serbialainen itsevaltias. Pyhän Helenan maineikas poika, viimeinen roomalainen ja ensimmäinen bysanttilainen, saapui nelivaljakolla ajaen, kädet punaisina poikansa Crispuksen, vaimonsa Faustan ja sijaishallitsijansa Liciniuksen verestä. Hän seisoi kultaisissa vaunuissaan raskaaseen hohtokivipukuun verhoutuneena. Hänen ovelan avomieliset kasvonsa olivat paksun ihomaalin peitossa. Ja ajaessaan suuren voittokaaren alta pieni mies taivutti vaistomaisesti päätään, ettei olisi satuttanut otsaansa jättiläisportin kamanaan.

Ympäröivä alue on muuten kokonaisuudessaan niitä, joissa antiikki havainnollisen näkyvästi vyyhteytyy esikristilliseen maailmaan. Luostarit vartioivat pakanallista muinaisuutta, temppelien yli on kohonnut kirkkoja. San Francesca Romanan siro punainen kellotorni heittää varjonsa sille tasanteelle, jolla vielä 500-luvun matkailijat näkivät Venuksen ja Rooman temppelin seisovan miltei samana, kuin minä se oli lähtenyt Hadrianuksen arkkitehtien käsistä. Temppeli oli puolentoista sadan metrin levyinen ihmerakennus; permannon juovikkaat, liekehtivät marmorilaatat olivat pelkkää hunajanruskeaa, lunta ja sineä. Sata ja viisitoista sileää korinttilaista pylvästä kannatti kattoa. Peripteroksen valkoinen pääty kultaisine kuvanveistoksineen vangitsi joka ilta auringonlaskun viime punan, kylvääkseen sen ympäristöönsä.

Ja ongelmallinen vanha Hadrianus, tuo ensimmäisen vuosisadan ruhtinaallinen keräilijä ja turisti toi monilta ulkomaanmatkoiltaan parantumattoman melankolian mukanaan. Hänen kohtalossaan on romanttisuutta, joka on vedonnut monen tunteellisen sukupolven mielikuvitukseen, mutta joka toisaalta on tehnyt hänet nyky-Italian nuorisolle yhtä vieraaksi kuin Julius Caesar, Augustus, Trajanus ovat sille läheisiä. Riikinkukot astelevat hänen ihmeellisessä rauniohuvilassaan vanhan Tiburin rinteellä. Siellä peittää iäkkäiden sypressien varjo hyvin raskaana noita egyptiläisten, syyrialaisten, kreikkalaisten rakennusten jäännöksiä, joiden loistossa keisari viihdytti apeaa sydäntään. Se on antiikin hautausmaa. Muuta Roomassa hänestä on Moles Hadrianin, Sant'Angelon linnan lisäksi kertomassa oikeastaan vain tämä temppelipihan permanto Forumin liepeellä. Pylväiden tynkiä, harmaata graniittia ja itämaista marmoria huolellisesti siistityssä ruohokentässä.

Roomassahan ei, niin kuin on laita esimerkiksi Ateenassa, muinaisuus ylhäisesti eristäydy jonkin määrätyn alueen piiriin. Roomalla ei ole temppelivuortaan, Akropolista. Totta on, että historian ilmakehä tiheimmin keskittyy Capitoliumin, Palatinuksen ja Esquilinuksen väliselle alueelle, missä vanha Forum romanum ja keisariajan torit leviävät kuin aikakausien temmellyskenttänä uuden ajan rakennusten väliin. Mutta Aika ei ole leimannut omakseen vain tätä aluetta. Siellä täällä kirkkojen, palatsien, vuokratalojen meressä, hiljaisissa kansankortteleissa ja kohisevassa keskuksessa, avautuu toreja, joiden pölyä vankkurit ovat kyntäneet kaksikymmentä pitkää vuosisataa; temppeliaukeita, joiden rakennukset ovat kuunnelleet pyhiä huiluja ennen kuin ainoakaan kirkonkello koko maan piirissä kutsui väkeä aamumessuun.

Samoin kuin Latiumin suurkaupunki aina on ollut kokonaisten kulttuurikausien sulatusastiana, sen nykyisessä kuvassa voi nähdä aikakausien tyylien mutkattomasti yhtyvän. Temppeli nojautuu kirkkoon, vanha roomalaistie luo pohjaa nykyajan liikekadulle. Uuden ajan suihkualtaista pulppuavat antiikin lähdesuonet — ja yksikään kaupunginosa ei täydellisesti kuulu sille vuosisadalle, joka on jättänyt näkyvimmät jäljet sen rakennusten seiniin. Jokaisen torin, jokaisen puiston historia on upottava. 70- ja 80-luvun persoonattomat ranskalaismalliset rakennukset kätkevät renessanssipihoja, mustuneet keskiaikaiset muurit esikristillisiä kirkonkuoreja. Ja pakanalliset temppelit piiloutuvat nunnaluostareihin kuin ydinluut taateliin.

Rooman jokapäiväisen hyörinän kronikka on kirjoitettu korkokuviin. Vanhojen sarkofagien kylkiin ja voittokaarien mitaleihin. Kivisiin tauluihin, jotka jossakin yksityispalatsin puutarhassa hautautuvat muratin alle. Trajanuksen pylvääseen, jonka tummuneissa reliefeissä roomalainen miles, sotilas, lujittaa paalusiltoja tai taistelee ase kädessä Savan ja Saonen varsilla... Näissä korkokuvissa meidät kohtaa Juvenaliksen satiirien ja Martialiksen epigrammien koko kirjava, loistava, sekasortoinen suurkaupunki, niin, keisariajan Italia jokaista kulmaansa myöten. Vatikaanin kokoelmien hauta-arkuissa voi vielä nähdä Vergiliuksen aikaisten kyntöhärkien kulkevan, maan kääntyvän auran viilloksesta, laivojen purkavan lastia Emporiumin makasiinien luona, Campanian paimenten ajavan vuohilaumoja... Niiden kulttuurihistoriallinen arvo on usein suurempi kuin taiteellinen. Oivallisia väiähdyskuvia kahdentuhannen vuoden takaa! Henkilöiden ahtaminen pieneen alaan ja liioitellun voimakas syvyysvaikutus, samoin huomattava mieltymys arkkitehtoonisiin taustoihin ovat olennaisesti latinalaisia. Näiden laatukuvien keskellä on jokin Capitoliumin museon kaunis attikalainen hautakivi, johon on kuvattu vain nuori tyttö ja kyyhkynen, haaveellisen yksinäinen ilmestys.

Ehkä vain Niilin temppelien pylonit eloisine työmaalauksineen tuovat muinaisuuden arjen yhtä lähelle meitä. Aina on kirkas havaintokyky toiminnassa, silloinkin, kun taiteellinen sommittelu ei ole kehuttava. Paavien kruunauskirkon sivupalatsissa, Lateraanin Museo Profanossa, voin jatkuvasti lehteillä tätä marmorista kuvakirjaa. Elämän hyörinä näyttää kivettyneen sarkofageihin ja hautauurniin, joissa on säilytetty vainajien tuhkaa. Sitä voi seurata monen arkun korkokuvissa. Se on hakattu kivimaljojen reunoihin ja kaivojen koristelevyihin, suurten kynttilänjalkojen jalustoihin, suihkualtaisiin. Aitoa latinalaista havainnon terävyyttä osoittavat yksin kiviset eläimenkallot ja lehtikiehkurat vanhoissa alttareissa, joiden reunasta voi vielä lukea kuluneen omistuksen: Diis manibus sacrum.

Aurelianuksen kaupunginmuurin seitsemäntoista portin joukossa on eräs, Porta Maggiore, jonka holvikaaren kyljestä kohoaa kivinen seinämä täynnä tuijottavia pyöreitä reikiä kuin kanuunansuita; niiden yläpuolella friisissä on korkokuvien rivejä. Tämä omalaatuinen muistomerkki on Augustuksen aikaisen Marcus Vergilius Eurysaceen, »leipurin ja julkisen leivänhankkijan» hauta. Friisiin on vakuuttavasti hahmoteltu kaikki leipomisen salaisuudet, taikinan vatkaus, paahtouunin käyttö, punnitseminen, korien lastaaminen, sämpyläin lajittelu... Eloisa kääpiökansa ylhäällä ruskeassa muurissa on asiallisesti vaipunut jokapäiväisiin puuhiinsa, vaikka leipurin kuolemasta on kulunut kaksituhatta vuotta. Ympäristöä ei juuri voi sanoa museomaiseksi. Viinirattaita vetävät aasit tervehtivät joka kerta portista työntyessään kuvia iloisella kiljunnalla, ja tomun, raunioyrttien ja kahvibaarien tuoksu ympäröi kuin mikäkin suitsutus tätä työn monumenttia.

II.

Uudenvuoden päivänä 1926 Mussolini lupasi eräässä julkilausumassaan, että kaupungin zona monumentale, hautautunut muinaisalue, on viiden vuoden sisässä nouseva päivänvaloon. Viisi vuotta myöhemmin 1931 Rooman uusimiseen varattu vuosiraha vakiintui kolmeksikymmeneksi miljoonaksi liiraksi — sitä ei suinkaan määrätty vain rakentamiseen, vaan myös niiden korttelien repimiseen, jotka vielä peittivät keisariajan rakennuksia. Tiedetään, miten tarmokkaasti Roomassa on lapioitu esille vanhojen kukkuloiden salaisuuksia, — yhtä määrätietoisesti kuin Ostian, Pompeijin, Herculanumin kaivauksissa.

Flaviusten amfiteatterista johtaa tänään uusi linjasuora valtatie fascismin keskuspalatsiin, — jylhään sakaratomiseen Palazzo Veneziaan. Venetsialaissyntyinen kirkkoruhtinas Paavali II Barbo antoi kerran rakentaa sen vanhan torin kylkeen. Hän täytti sen salit, kokoelmillaan, jalokivillä, vanhalla kullalla, kameoilla, hopealautasilla ja pronsseilla, ja antoi 1400-luvun arkkitehtien somistaa pihaa suihkukaivoilla ja loggioilla. Ulkonaisesti keskiaikaisen ankara, sisältä avara ja loistelias linna. Se oli aikoinaan Venetsian tasavallan, myöhemmin Itävallan lähettiläiden asuntona. Tällä hetkellä se on uuden sotilaallisen Rooman eittämätön sydän. Sen tiilenvärinen torni tuijottaa monin ikkunoin vanhalle Capitoliumille, kansallismuistomerkin pylväikköihin. Ja juhlailtoina, jolloin musta ja kultainen samettimatto riippuu palatsin parvekkeelta, jolloin kynttilät palavat kaikissa lähirakennusten ikkunoissa, jolloin valonheittäjät pyyhkivät linnaa, Piazza Venezia on pelkkää kuohuvaa ihmismerta. Etelän ulkoilmaelämä on aina suosinut toreja, juhlien ja kansankokousten näyttämöitä, »kadun parlamentin» puhujalavoja. Ja Rooman historiallisten kohtausten keskittäjinä niillä on ollut tärkeä merkitys.

Keisariforat, neljä perättäistä antiikinaikaista toria, muodostavat pitkän rauniokentän Via dell' Imperon varrelle. Herää helposti mielikuva, että ne ovat jättiläisrakennusten permantoja, joiden ympäriltä myrskynpyörre on pyyhkäissyt seinät... Keisariajan hautausmaita Colosseumista Mussolinin palatsiin! Vuonna 54 ennen Kristusta Julius Caesar määräsi oman foruminsa rakennettavaksi tasavallan aikaisen kansankokousten paikan, Comitiumin tienoille, ja tämä aukeama, sellaisena kuin se kaivettiin päivänvaloon kuuden metrin syvyydestä, luo puistojen ja katujen väliin omalaatuisen syvennyksen. Juliusten suvun suojelusjumalattaren Venus Genetrixin temppelistä on jäljellä kolme pystyä pylvästä. Pyhäkköä eivät kaunistaneet vain kreikkalaiset taideteokset ja perustajan oma ratsastajapatsas, — vihkiäisissä sinne sijoitettiin myös Egyptin Kleopatran kultainen kuva, tuon kuningattaren, jota hänen omassa maassaan palveltiin Isis-Afroditena. Jossakin Tiberin toisella rannalla, nykyisessä Trasteveressa, olivat tuohon aikaan ne suljetut kauniit puutarhat ja se hiljainen huvila, missä Kleopatra katseli pienen poikansa Caesarionin leikkiä.

Jos tapahtumien kulku olisi hiukan muuttunut, jos Caesar ei olisi historiallisena maaliskuun aamuna epäilyksistään huolimatta lähtenyt senaattiin, pieni prinssi Trasteveren puutarhassa olisi ehkä kerran painanut päähänsä roomalais-egyptiläisen maailmanvallan kruunun. Mutta isän kuoleman jälkeen hänen satunsa loppuu. Myös Kleopatran kuva katoaa Forum Juliumin temppelistä ja kuningattaresta jää tuskin Roomaan muuta kuin hänen jumaluutensa muisto. Vielä paljon myöhemmin toinen hänen korvarenkaistaan taitetaan kahtia ja sen puolikkaat kiinnitetään juhlallisesti Pantheonissa olevaan Venuksen kuvaan.

Kun Augustus miespolvea myöhemmin rakennutti oman foruminsa, hän antoi sille tuon loistokkuuden, josta hänen aikansa julkiset rakennukset tulivat kuuluisiksi. On tunnettua, että keisari itse asui yhtä vaatimattomasti kuin elikin: hän oli valinnut Palatinuksella puhuja Hortensiuksen ruman pienen karstakivitalon, jossa ei ollut marmoripatsaita, ei mosaiikkeja, ei kultaisia astioita. Mutta hänen torinsa rakennuksineen tehtiin Albanovuorten kovasta kiinteästä kivilajista, peperiinistä, portit, kaaret, portaat ja pylväiköt kalpeankeltaisesta travertiinista, lapis tiburtinuksesta, jota louhittiin Anio-virran lähteiltä Sabinilaisvuorten kalkkikallioista. Päällystys oli välkkyvää marmoria. Ja alue on raunioinakin vaikuttava, kestettyään parin vuosituhannen myrskyt. Jäljellä on ympärysmuurien jäännökset, sileä, koristeellisesti laskettu kiveys, Mars Ultorin temppelin seinä, joka kolmen pylvään kannattamana työntyy torin yli kuin jättiläisteatterin kulissi... Varjot leikkivät vanhan friisin korkokuvissa. Mahtava valkoinen kiviolento, joka on jäänyt seisomaan temppelinpäätyyn, kohottautuu puolittain pimentoon painuneena valoa kohti.

Sodanjumalan pyhäkön vasemmalta puolelta paljastettiin pieni kappelimainen huone, luultavasti sotakassan säilytysholvi, josta ei löytynyt vain pylvään päitä ja marmorisen palmunlehtifriisin siruja, vaan jäännökset tyypillisestä kultakauden mosaiikkipermannosta: värikästä kivikoristelua, sinitäpläistä synnadilaista pavonazettoa. Jo vuonna 78 e.Kr. Rooma oli ihaillut konsuli Lepiduksen loistorakennusta, jonka aineeksi oli runsaasti tuhlattu numidialaista kiveä, kullankarvaista giallo anticoa. Scaurus Clodiuksen, Crassuksen ja myöhemmin yhä useamman rikkaan ylimyksen kodit pukeutuivat heleään väripeitteeseen. Violetit, vihreät, opaalinväriset kivilajit tulivat muotiin. Temppelit koristettiin uurteettomilla, kaneloimattomilla pylväillä, joiden värikäs marmorikiille pääsi täysiin oikeuksiinsa Italian päivänvalossa. Mutta kaiken tuon voi nähdä vain mielikuvitus. Silmälle on tarjona tuskin muuta kuin jokin fragmentti.

Vespasianuksen forumista, jota kaunisti Jerusalemin voiton muistoksi rakennettu temppeli, ja kapeasta pylväikön ympäröimästä Forum Transitoriasta, joka erottaa välikäytävän tavoin Juudean voittajan alueen Augustuksen alueesta, on jäljellä pelkkä yhtenäinen soran peittämä tasanne. Nuo vanhat rauniot muodostavat joka tapauksessa maalauksellisen taustan uuden Rooman katuelämälle. Aika on säälittömästi pirstonut ja lohkonut niiden seiniä, muratti pesii niiden muureissa, kissat metsästävät hiiriä niiden sokkeloissa. Mutta joinakin iltoina leimahtavat puistoihin kätketyt siniset ja vihreät valonheittäjät palamaan. Kaikki muu näyttää nopeasti sammuvan pimeyteen — nuo ikivanhat kiviset muodot liukuvat esiin yöstä.

Minä seurasin tätä vaikuttavaa näytelmää Rooman marssin vuosipäivän iltana. Sen kuvaamiseksi olisi puserrettava yhteen näkyyn kaikki vaikutelmat — väen kohina kaduilla, Capitoliumin pikipadoista tupruavat savupilvet, tuhansien soihtujen tuike, soiton pauhu, järjestölippujen lepatus Piazza Venezialla. Vihdoin Mussolinin kaikuva voimakas ääni, joka tuntui täyttävän koko kaupungin.

88 Kurjet etelään

Myrttien juurilta syöksyi sihisevän sinisiä valokeiloja pimeyteen. Muurit ja maassa makaavat marmorinlohkareet näyttivät ryömivän tulen valoa kohti. Forum Romanum ei ollut koskaan ollut niin salaperäinen. Vanha Via Sacra, jonka laakakivien välistä vilkkuivat tuhatkaunojen pienet silmät, kätkeytyi varjoihin, mutta vestaalien esipiha sukelsi kuin näkymättömän voiman kannattamana yöstä. Hämärässä voi erottaa päättömiä ja kädettömiä hahmoja, vanhan kivialttarin uhrieläimet, Romuluksen tarunomaisen haudan suun, mustat varjot Saturnuksen temppelin sorassa...

Tämä keisariajan esilleloihtiminen on Rooman yön vaikuttava sensaatio. Trajanuksen kauppahallien puolikuun muotoinen kehä kuumotti kuin spriiliekkien valossa, ja ajatus etsi niiden loistorakennusten haamuja, jotka damaskolainen arkkitehti Apollodoros sommitteli torin ympärille, vuoreen lohkaistulle alueelle. Caesarin, Augustuksen, Vespasianuksen, Nervan forumit käsittivät vain temppelin ympäröivine aloineen. Mutta Trajanus kaipasi mahtavampaa, — hän antoi murtaa Quirinalis-kukkulan kylkeen oman foruminsa, hän ympäröi sen kaksinkertaisella pylväskäytävällä, avasi suunnattoman suuret puoliympyrään rakennetut monikerroksiset kauppahuoneet, hemicyklit, roomalaisen liike-elämän palvelukseen, rakennutti torin pohjoisreunalle marmoriporttia vastapäätä Basilica Ulpian ja edemmäksi kaksi kirjastoa. Niiden lähellä seisoi silloin sekin muistomerkki, jonka aika on miltei täydellisesti säästänyt: korkokuvin peitetty Trajanuksen pylväs. Kun tori 1200-luvulla muuttui lopullisesti rauniokentäksi, Pyhän Cyriacuksen luostarin nunnat ottivat haltuunsa tuon pylvään. Keisarin kuvapatsas hävisi sen huipusta ja sen tilalle nostettiin Sixtus V:n toimesta Pietarin pronssinen kuva; keisarin kultainen tuhkauurna katosi jalustasta, mutta pylvään pintaan hakattu kivinen kuvakirja ei tuhoutunut.

Soihtujen ja valonheittäjien hehku sai sen hetkeksi elämään. Pitkin pylvään spiraalimaista kuvasarjaa kävi tärisevä salaperäinen liike. Näytti kuin pienet kiviset sotilaat olisivat temmanneet kilpensä ja miekkansa ja marssineet kiemuraisena jonona apostolin luo, pylvään jalustasta sen huippuun. Ylhäällä torin oikealla sivulla vanhan muurin harjalla hehkui maltalaisritarien prioraatin siro pieni pylväsrakennus punaisten lamppujen valossa. Se oli luullakseni ainoa »uusi» muistomerkki, johon valoa tietoisesti tuhlattiin — kardinaali Barbo oli vuonna 1465 määrännyt sen rakennettavaksi ja myöhemmin se oli miltei hautautunut Convento dell' Assunzionen rumaan luostarinmuuriin. Nyt se näkyi kauas yli katujen ja torien — se muistutti veripunaisella lasilla päällystettyä lyhtyä.

Parisilainen Italian-kuvaaja André de Regnier etsi kerran köyhälle romaanisankarilleen Nicolas Galandotille mahdollisimman roomalaistuntuista asuntoa jostakin Tiberin läheltä. Ja niin hänet sijoitettiin asumaan Piazza Bocca della Veritàn, antiikin Karjatorin tienoille, — tuon hiljaisen nurmettuneen kentän, jolla ikivanhat temppelit ja hyvin iäkäs kirkko torkkuvat sataman tuoksuissa. Joka ilta Ave Marian aikaan vanha pieni kello alkaa kilistä Santa Maria in Cosmedinin tornissa kuin herättääkseen torin tuhatvuotisesta unesta. Suihkukaivon mustunut merenhaltija kohottaa simpukkakuortaan. Ruoho suhisee. Tuoksuu virralle.

Muistot, jotka liittyvät tähän piazzaan, johtavat kauas tasavallan aikaan. Paljon ennen Rooman keisarikautta torin keskellä sijaitsi Herkules Voittajan pyöreä temppeli, jonka eteläsivulla oli vaskisesta sonninkuvastaan tunnettu alttari. Täällä oli myös Emporium, suuri jyvämakasiini, johon Tiberin proomut toivat Espanjan, Egyptin, Sisilian vehnää vapaata viljanjakelua varten; rakennuksen jäännöksiä on pelastunut Santa Maria in Cosmedinin kirkkoon. Nykyään — niin kuin Nicolas Galandotin päivinä — torin ylpeytenä ovat molemmat temppelit. Alueen pohjoispuolta hallitsee Mater Matutinan hyvin säilynyt pyhäkkö, kreikkalais-joonilainen pseudoperipteros, jossa vain esihallin pylväät kohoavat vapaina, kolmen ulkoseinän puolipylväät taas on upotettu korkokuvan tavoin sisärakennuksen, cellan, seiniin. Sen värikäs koristelu on aikoja sitten hävinnyt. Portaat ovat viheriän ruohon vallassa. Temppelin ruskeiden pylväiden välistä on kaikunut sekä huilujen että kirkkolaulun säveliä, — se muuttui vanhoista jumalista luovuttuaan Pyhän Maria Egyptiläisen kappeliksi ja tarjosi suojaa milloin armenialaisille munkeille, milloin lepakoille, jotka tunnetusti rakastavat historiallisesti merkittäviä rakennuksia.

Muutaman askelen päässä on pieni elegantti pyörötemppeli siroine tuufikivipylväineen ja liuskakattoineen, niinsanottu Vesta-pyhäkkö. Temppelin ydin, sisusmuuri, on tässäkin tapauksessa myöhemmän tasavallan aikainen, mutta kapeat naiselliset pylväät rikkaasti kukkivine kapiteeleineen, jotka ympäröivät marmorisellaa, periytyvät kenties keisarikunnan kolmannelta vuosisadalta. Onko Vestan liekki koskaan palanut sen alttarilla? Ovatko katetut juhlavaunut tuoneet sen portaiden eteen Pyhän Tulen valkopukuisia nunnia? Traditio kertoo näin... Mutta torin molemmat temppelit ovat jääneet vaiteliaiksi, milloin niiden merkitystä on yritetty selvittää. Ja nykyään ne uneksivat tomuisessa päivänpaisteessa vanhan maailman kauneudentajun sanattomina todistuskappaleina, antiikin kuorina ja koteloina, joista elävä ajatus on aikoja sitten lentänyt pois.

Vanhan ajan Rooma pyrkii tuhansin tavoin esille uuden Rooman alta. Minä luulen, että tuon suurkaupungin jokapäiväisessä hyörinässä on nyt, niin kuin satoina vuosina ennen meitä, aina avautunut noita murtumia, joista muinaisuus tunkeutuu värittämään nykyaikaa, valamaan siihen ilmettään. Kadun vilinä tuo näkyviin kasvoja, jotka kaksituhatvuotinen traditio on veistänyt. Mutta menneisyyden jäljet sotkeutuvat aina uusien aikojen alle, häviävät sukeltaakseen siellä täällä sitä säpsähdyttävämpinä esille... Roomaa pitäisi kuvailla kokonaisuutena unohtamatta enempää ihmisiä kuin rakennuksia. Sen elämän ulottuvaisuudet ovat huimaavan laajat... Sen viehätyksenä on tuo miltei väkivaltaisen voimakas menneiden paine, jonka ilmaukset kohtaavat vaeltajaa joka askelella. Vanhan latiumilaisen elämän henkäys ei luultavasti koskaan haihdu Roomasta. Se on aina antamassa pohjaväriä, se ilmenee odottamattomissa yhteyksissä niin kuin bakkanttien tanssia esittävä pieni kuva Quattro Coronatin nunnaluostarissa.

ETRUSKIEN JÄLJILLÄ

Ensi kerran sain kosketuksen tähän Italian salaperäiseen muinaiskansaan Firenzen museossa, sateisena helmikuun aamuna. Olin harhaillut sen egyptiläisissä kokoelmissa ja siirryin saleihin, joihin on kerätty pohjois-italialaisesta maaperästä kaivettuja aarteita. Näin raskasmuotoisia korkokuvin koristettuja sarkofageja kannella lepäävine savi-ihmisineen, joiden suuret kasvot näyttivät liioitelluilta pieneen vartaloon verrattuna. Täällä hymyilivät tuhannet harmaanpunaiset polttosavikuvat kummallista ja viehkeää hymyä; niiden alasluodut silmäluomet toivat mieleen Buddhan. Tomuisista lasilippaista tuijottivat ikivanhat tuntemattomat kivijumalat sama luoksepääsemätön hymy huulillaan. Vanhoista haudoista löydetyissä pienoispatsaissa tapasi eräitä, joiden realistinen ilmeikkyys hämmästytti: leveitä, muhoilevia vanhuksenpäitä, nuorten tyttöjen siroja ja eläviä muotoja, viehättäviä ja vastenmielisiä, reheviä ja hauraita luonnetutkielmia, joita tuntemattomat taiteilijat olivat tehneet saveen tai hiekkakiveen. Täällä oli rikas kokoelma mustapohjaisia, tummanvioletteja tai kahvinruskeita maljakoita vaaleine tyyliteltyine maalauksineen; metalliastioita ja koruja, joihin maaperän hapot olivat luoneet kirpeänvihreitä läikkiä; pieniä pronssikuvia, joiden taiteellinen sopusuhta oli niin täydellinen, että ne olisivat luonnolliseen kokoon suurennettuina kilpailleet jaloimpien kreikkalaisten veistosten kanssa. Eräät niistä olisivat hyvin voineet olla nykyaikaisen kubistisen taiteilijan käsialaa, ja kuitenkin nämä tyylitellyt pronssiolennot olivat viisi, kuusi vuosisataa vanhempia kuin kristinusko!

Myöhemmin olen löytänyt monesta museosta ja monelta seudulta tuon maanpinnalta hävinneen kansan jälkiä. Alppien juurelta Vesuviukseen asti tapaa etruskien kaupunkeja, jotka ovat ryhmittyneet kuin kivettyneet harmaankeltaiset koralliriutat vuorten rinteille. Vanhimmista ajoista on muistuttamassa jokin muuri, jokin jättiläismäinen linnoitus, jokin kukkulalle kiemurteleva tie, joka sukeltaa mukulaisena ja kuoppaisena vanhojen öljypuiden varjoon. Pohjois-Italiassa etruskien muisto säilyy yhä paikannimissä, hautakummuissa, kansantavoissa, kielessä, ihmisten ulkonäössä. Eräät uniset, rappeutuneet pikkukaupungit, joihin matkailija vain harvoin eksyy, ovat kerran olleet tasavallan aikaisen Rooman veroisia kulttuurikeskuksia. Tällainen on vaatimaton Chiusi viinirinteiden ja vuorten kainalossa, tällainen on Cortona ja autio, puuton, auringonpaahtama Volterra, joka aikoinaan jäi piiritettyjen etruskien viimeiseksi turvapaikaksi. Tuskin voi kuvitella jylhemmin romanttista seutua kuin tämä turistiliikenteestä ja alabasteriteollisuudesta elävä kaupunki! Tuliperäisen maan syvät, mustat kuilut purkavat sen ilmakehään rikkihuuruja; rotkot ja vuorenhuiput vuorottelevat; jokin keskiaikainen linna sakaratorneineen hallitsee yksinäiseltä sijaltaan villiä synkkää maisemaa.

Vain hyvin hämärästi, arvailujen ja olettamusten perustalla, voi luoda itselleen kuvan tämän kansan historiasta. Ei tiedetä varmaan, tulivatko etruskit Italiaan Vähästä Aasiasta. Lyydian maakunnasta, vai Alppien pohjoispuolelta. Tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua Välimeren rannoille ilmestyy joka tapauksessa vaaleatukkainen valloittajakansa, joka valtaa vanhat asutuskeskukset ja ottaa haltuunsa maan alkuperäisen väestön kauppapaikat. Yhteiskunnan johdossa ovat papit ja aateliset; alkuaan etruskeilla on luultavasti ollut kuninkaita, mutta pian Etruriasta muodostuu liittovaltio, joka on jaettu kahteentoista itsenäiseen kaupunkiin. Kutakin johtaa valittu virkamieskunta, eräänlainen alkeellinen parlamentti. Sen edustajat pitävät yhteisiä kokouksia Volsiniin alueella, Voltumnan temppelissä. Myöhemmin asutus on levinnyt yhä etelämmäs, yksin silloinen Roomakin on joutunut tämän voimakkaan ja taitavan kansan valtaan, kansan, joka hallitsi sisämaahan perustamien siirtoloiden ja lukuisten satamiensa avulla sekä mannerta että Välimeren länsirantoja. Pienet monisoutuiset laivat kuljettivat viljaa, viiniä ja vuorista saatuja metalleja etäisiin kauppasatamiin. Muureilla ympäröidyissä kaupungeissa kukoisti ruukkujenvalmistus, kullan ja hopean kaivertaminen, jalokivienhionta, mitä monipuolisin käsityö. Vuonna 474 ennen Kristusta tapahtuu vihdoin käänne. Silloin nousevat Etelä-Italiassa sijaitsevan Cumaen asukkaat vastarintaan ja heihin liittyy Sisilian väestö. Syrakusasta tullut sotalaivasto voittaa etruskien laivaston, ja tätä ensimmäistä tappiota seuraavat nopeassa tahdissa yhä tuhoisammat menetykset.

On sanottu, että etruskien alkuperäinen elinvoima oli jo tuohon aikaan ehtynyt. Kerran valloitettuaan maan itselleen he olivat suunnanneet kaiken tarmonsa suuremman elämänmukavuuden, turvallisten ja tyynien olojen säilyttämiseksi. Kun kreikkalaiset ja karthagolaiset alkoivat laivoillaan ahdistaa heidän eteläsatamiaan ja vaeltavat kelttiläiset heimot tunkeutuivat pohjoisessa heidän asuinsijoilleen, kansan asenne oli yksinomaan passiivinen. He eivät kyenneet puolustautumaan ylivoimaa vastaan, vaan sortuivat niissä pitkällisissä taisteluissa, joita 400- ja 300-luvuilla käytiin sekä Ylä-Italiassa että nykyisen Napolin ja Rooman lähistöillä. Vuonna 265 heistä on jäljellä vain joukko historiallisia muistoja; he ovat sulautuneet miltei täysin roomalaiseen rotuun; viimeiset, jotka ovat osanneet lukea heidän piirtokirjoitustaan ja puhua etruskien kieltä, kuolevat Rooman keisariajan alussa. Mutta kaikki, mitä tuosta salaperäisestä sivistyksestä on jäänyt jäljelle, on yhtä omalaatuista kuin Kreetan, Babylonian, Sumerin, Perun, vanhan Intian muistomerkit. On esiintynyt tutkijoita — englantilainen runoilijafilosofi Lawrence on heistä kenties tunnetuin — jotka ovat luulleet löytävänsä etruskilaisesta menneisyydestä eheän ja orgaanisen kulttuurin ihanteen. Mutta kukaan ei ole tulkinnut heidän piirtokirjoitustaan, — kukaan ei voi varmasti vastata kysymyksiin, jotka pyrkivät kielelle. Mitä jumalia, mitä voimia tämä tuntematon kansa on palvellut? Mistä se on perinyt taiteensa hienostuksen ja loiston? Millainen se on ollut arkielämässään ja juhlissaan, mitä lakeja se on noudattanut, miten se on vihdoin tullut miltei täydelleen pyyhkäistyksi maan pinnalta?

Tavallista voimakkaammin mieleeni on syöpynyt muisto niistä hetkistä, jotka olen viettänyt Rooman, — niin, koko Italian ihastuttavimmassa etruskilaisessa kokoelmassa, paavi Julius III:n palatsissa. Arkkitehdit Ammannati ja Vignola suunnittelivat neljäsataa vuotta sitten tämän aurinkoisen rakennuksen eksyttävine valheterasseineen ja korkeine kaariholveineen, palatsin, joka on kummallinen ja näköään oikukas yhdistelmä salapolkuja, valoisia sisäpihoja suihkulähteineen ja kalalammikkoineen, pieniä puutarhoja, saleja, parvekkeita... Lämmin auringonvalo kietoo kuin vienoon kultaan kaikki ne metalliset ja kiviset muinaismuistot, joita tänne on kerätty; se tehostaa omalla tavallaan etruskilaisen maailman valoisaa luonnetta. Tahtoen tai tahtomatta täällä joutuu sen hymyilyn lumoihin, joka värehtii epämääräisenä ja lukittuna vuosituhansien takaisten kuvien, vanhojen kivijumalien, satyyrien ja ihmishahmojen huulilla. Näissä saleissa on loputtomiin punaruskeita polttosavikuvia, jotka ovat kerran koristaneet temppelien päätyjä, ja omituisesti venytettyjä ja vääntyneitä pienoispronsseja, joissa paljastuu silloisen taiteen epätasainen tyylittelevä mielikuvitus. Rikasta ja levotonta jokapäiväisen todellisuuden tulkintaa, voimakasta realismia, karkeaa satiiria ja hienoa lyyrillisyyttä rinta rinnan! Lasivitriineissä nuokkuvat paksuvatsaiset, nauravat miehet kuin ylenpalttisen juomisen ja syömisen uuvuttamina, ja hennot huilunsoittajattaret näyttävät liikehtivän kivettyneessä tanssissa. Kun olen miltei väsyksiin vaeltanut tämän mykän savikansan parissa, palaan takaisin ensimmäiseen saliin. Jykevällä korokkeella, murskautuneiden ruusunpunaisten simpukkakoristusten ja muurinkappaleiden keskellä seisoo etruskilainen Apollo ylhäisenä ja vaikuttavan kauniina, tummilla kasvoillaan ikuinen sfinksin hymy, värikäs viitta rytmillisesti lainehtien. Tästä miehenkorkuisesta patsaasta säteilee yhä salaperäinen elämänvoima. Jalat tuntuvat nousevan, jumala astuu siivekkään keveästi eteenpäin; vinoissa, »hindulaisissa» silmissä hohtaa kahdentuhannen vuoden takainen tuijotus.

Meillä ei ole mitään mittapuuta, millä mitata etruskilaisen kulttuurin syvyyttä ja korkeutta. Mutta vanhat värikkäät hautamaalaukset, vanhat jumalankuvat, maljakoiden kuvitetut kyljet, kertovat yksimielisesti valoisasta ja rauhallisesta elämästä. Joka on käynyt etruskien kuolleidenkaupungeissa, ennen kaikkea Tarquiniassa, ja tutkinut soihdun tai kynttilän epävakaisessa valossa heidän maanalaisia hautojaan, on huomannut, miten elämänonnen kuvittelu viettää riemujuhlaansa näissä kuoleman asunnoissakin! Haudat ovat matalia pimeitä saleja kivisine kattoparruineen ja vankkoine tukipilareineen. Niihin laskeudutaan kuin kellareihin jonkin viiniä kasvavan kummun, jonkin viljavainion reunalta. Ajan ja kosteuden kuluttamilla seinillä katse erottaa aluksi vain valkoiselle laastipohjalle tehtyjä kuultavansinisiä, vihreitä, tummanpunaisia, rukiinkeltaisia väriläikkiä. Vasta vähitellen nämä himmentyneet kuvat saavat selvän muodon ja sisällön. Täällä vierii ohitsemme juhlien, aseleikkien, taisteluiden hämärä filmi... Tuntemattomat taiteilijat ovat kuvanneet näihin haudanseiniin hilpeitä juominkeja tanssijattarineen ja soittajineen, metsästysmatkoja, jäähyväisiä, kilpa-ajoja tai realistisen paljaita lemmenkohtauksia, joissa on meille vierasta antiikkista ujostelemattomuutta. Maalaukset liittyvät tiettävästi vainajainpalvontaan, — niiden syvimpänä tarkoituksena oli, että holviin haudatut ruhtinaat nauttisivat niiden välityksellä maanpäällisen elämänsä riemukkaista yksityiskohdista. Kuva »korvasi» puuttuvan todellisuuden; juhlien ja rakkauden, sotien ja aseleikkien muisto seurasi poismennyttä tulevaan elämään. Itse asiassa nuo hautamaalaukset ovat miltei ainoita valonvälähdyksiä siinä sakeassa pimeydessä, johon etruskilainen muinaisuus on peittynyt. Ne paljastavat pienen ja irrallisen katkelman rikasta, nautinnollista, aisti-iloista elämää, jonka luonne jää vain arvausten ja olettamusten varaan.

Etruskilaisten taideteosten kauneustyyppi ei ole kreikkalainen eikä roomalainen, ei foinikialainen eikä egyptiläinen. Sille on ollut erikoisesti ominaista pohjoismainen vaaleus. Mielettömän monta kirjaa on kirjoitettu, monta yltiöpäistä teoriaa on sepitetty, jotta tämän Italiaan ilmestyneen rodun arvoitus ratkeaisi! Ovatko etruskit olleet lyydialaista alkuperää, kuten vanha latinalainen runous antaa aiheen olettaa, vai ovatko he todella saapuneet pohjoisesta, on ongelma, joka on sekä Italian omassa että varsinkin saksalaisessa historiantutkimuksessa uudelleen tullut päiväjärjestykseen. Muistan, että muuan ranskalainen tutkija, professori Martha, esitti jo 1912 hämmästyttävän ajatuksen, että etruskien kieli kuuluu suomalais-ugrilaiseen ryhmään ja että tämä vaalea, rauhallinen, mietiskelevä rotu on tullut muinaisille asuinpaikoilleen samasta alkukehdosta, josta suomensukuiset heimot kerran lähtivät vaeltamaan pohjoisiin metsiin. Mutta niin kauan kuin vanhojen savimaljojen ja kivitaulujen kirjoitus pysyy tulkitsemattomana, mielikuvitus voi tapailla huikeimpia mahdollisuuksia. Jäljet johtavat joka tapauksessa sumuun.

PÄIVÄ OSTIASSA

Vuonna 41 jälkeen Kristuksen, eräänä talvipäivänä, Rooman Palatinus-kukkulan porttikäytävässä tehtiin pikainen loppu keisari Caligulan mielettömästä hallituksesta. Luihu, suuruudenhullu itsevaltias, joka niin kuin Domitianus paria miespolvea myöhemmin antoi nimittää itseään Herraksi ja Jumalaksi, kaatui sotilaiden tikariniskuihin. Hetkistä myöhemmin palatsissa mellastavat keisarin murhaajat löysivät oviverhojen taakse piiloutuneena Claudiuksen, vainajan änkyttävän ja vapisevan sedän. Hänet nostettiin siekailematta kilpien päälle, — potkiminen ja rukoukset eivät mitään auttaneet, sillä yleisen sekasorron keskellä oli välttämätöntä mitä kiiruimmin keksiä joku vallanperimysehdokas. Claudius kruunattiin, hänen päälleen puettiin Caesarien purppurapuku. Hän joutui, vasten tahtoaan, näyttelemään Rooman keisarin epäkiitollista osaa. Hallitsijana hän osoitti, kuten nykyinen tutkimus jokseenkin yksimielisesti myöntää, suurta taitoa niin rauhan kuin sodan teoissa.

Ja monien muiden uudistusten lisäksi hän ryhtyi puuhaamaan merkitsevää reformia: Rooman vanha merisatama Ostia oli saatava ennalleen! Alue oli vähitellen kokonaan joutunut liejun valtaan. Jo Julius Caesar oli suunnitellut sen puhdistamista, mutta unohtanut asian, kuten niin monta muuta... Claudius aloitti työt satamassa, syvensi sitä, rakensi Välimeren hyrskyjä vastaan leveän aallonmurtajan, jonka yläpuolella paloi yön aikaan majakan tulenliekki valaisten viljalaivojen tietä. Siihen asti oli Rooman merenkulku auttamattomasti pysähtynyt vuosittain marraskuun 10:nnen ja maaliskuun 10:nnen päivän väliseksi talvikaudeksi; Tiberin vanha satama avautui vasta kevääksi. Mutta nyt voitiin Egyptistä, Espanjasta, Sardiniasta, Syyriasta, Sisiliasta tulevat vehnälastit purkaa Ostian varastoaittoihin mihin aikaan vuodesta hyvänsä. Leveät, kömpelötekoiset jokiproomut olivat aina odottamassa Tiberin suulla, kuljettaakseen lastia pääkaupungin makasiineihin.

Roomasta lounaaseen kulkee vanha maantie noin kolmen peninkulman pituudelta Ostiaan. Pieni sähköjuna mittaa tämän matkan puolessa tunnissa. Laajoja kenttiä lammaslaumoineen, viiniviljelyksiä, maissipeltoja... Kuumaa ja hedelmätöntä tasankoa, joka vielä miespolvi sitten oli kuumetautien kotimaata. 1800-luvun lopulla matkustajat saattoivat tehdä käynnin Ostiassa vain talven aikaan, jolloin synkät pilvimassat lennättivät sadekuuroja latinalaisen tasangon yli; kesän helteessä täällä vallitsi tappava malaria, tai sitten tien varteen lymynneet enemmän tai vähemmän koristeelliset maantierosvot tekivät selvää jälkeä turistien maallisesta omaisuudesta.

Kun nykyään lehteilee jotakin tuon aikaista matkakuvausta, voi tuskin tuntea seutuja samoiksi... On kuin katselisi noita vanhoja, ruskeiksi tummuneita maisemamaalauksia, joihin isoisiemme aikaiset taiteilijat kuvasivat sen Italian, mitä enää ei ole olemassa. Itse Ostia oli silloin pelkkää ruohottunutta kumpua, jonka sorakerroksien alle kaupunki oli huolellisesti peittynyt. Tien varrella ei kasvanut vihreitä eukalyptuspuita, »kuumepuistoja», jotka myöhemmin ovat suuresti rajoittaneet malarian leviämistä, sen jälkeen kuin Tre Fontanen apottikunnan valkoiset munkit rupesivat istuttamaan niitä oman luostarinsa alueelle. Ja Ostian vanha, jylhä, punanruskea linnoitus, jonka vankiloissa paavit säilyttivät haitallisia vihamiehiään, on tänään täynnä vanhasta satamasta kaivettuja marmorifragmentteja. Minä matkustin tuohon merikaupunkiin kuumana alkukesän päivänä ja löysin suuren osan niistä rakennuksista, joissa Claudiuksen ajan merimiehet olivat tapelleet ja pelanneet noppaa.

Italian arkeologia on paljastanut miltei kokonaan maaperään hautautuneet rakennuskorttelit; kappale antiikin jokapäiväistä elämää on noussut päivänvaloon. Ostia ei, niin kuin esimerkiksi Vesuviuksen ylelliset huvilakaupungit Herculanum ja Pompeiji, voi ylpeillä mainittavalla loistolla. Se on ennen kaikkea ollut laivanvarustajien, käsityöläisten, kauppiaiden uuttera porvarillinen yhdyskunta. Rooman ylimyksiä varten siellä tosin sijaitsi upea ja peräti uusasiallinen kylpylä, jonka uimahallit on nykyään perattu ruohoista; niiden mustavalkoiset mosaiikkilattiat ovat merikaupungin hengen mukaisesti täynnä delfiinien, merenjumalien, kalojen, vedenneitojen, merihevosten herkänsiroja kuvia.

Sen jälkeen, kun Tiber muutti suuntansa toiseen uomaan, tämä satamakaupunki ei enää ole ostium, »joen suu». Laakeiden, meriheinää kasvavien tasankojen ja tuulisten hiekkamäkien keskellä, yksinäisiä tummanvihreitä pinjoja vasten, muinainen Ostia vaikuttaa kaukaa katsoen aidolta nykyaikaiselta pikkukaupungilta. Mutta kaikki elämä on kuollut. Helteiset kadut kiertelevät autioina. Hämmästyttävän eheinä säilyneet talot muodostavat hiljaisia kortteleita; rapautuneiden seinien yli versoo rehevästi kukkien valkoisia ja veripunaisia ruusuja.

Pitkä valtakatu, Hautojen Tie, on matalin laavalevyin kivetty. Se johtaa suoraan antiikin aikaiselle kaupungin portille, — sen molemmin puolin, tummanvihreän muratin ja köynnöskuusaman peitossa, kohoavat vanhojen basilikojen tynnyriholvit ja valtion jumalien punatiilitemppelit. Entisen pääportin, Porta Romanan, peruskivillä seisoo ypöyksin kuumassa päivänvalossa marmorinen voitonjumalatar paistatellen katkenneita jäseniään auringonsäteissä. Vaellan Ostian torille, muinaiseen teatteriin. Pengermittäin laskeutuvat, puolikuun muotoiset istuinrivit ovat kuin äsken rakennetut — vain näyttämö on hävinnyt ja sen kohdalla leviävästä vihreästä kentästä kohoaa murtuneita pilareita ja yksinäisiä, hiukan tummuneita kuvapatsaita. Alueella sijaitsi kerran Afroditen temppeli, Veneri Sacrum, — ja luhistuneen alttarin otsikkokirjoitus puhuu vielä selvää kieltään korkean ruohon vihreydestä. Jumalatar seisoo nykyään kaupungin pienen museon salissa: oudon kaunis, hunajankeltaiseen marmoriin veistetty alaston nuori nainen, joka kevyesti nojaa sormillaan vesiruukkuun, meren symboliin.

Istun teatterin kivipenkillä. Muistelen henkevän Roomanmatkailijan Muratoffin sanoja, jotka kirjoitettiin kymmenkunta vuotta sitten: Minkä kuvan meidän elämämme, meidän sivilisaatiomme on antava hävityksensä jälkeen? Mitä oikeastaan löydetään modernin Pariisin tai Lontoon raunioista, joka edes jossakin määrin vastaisi tämän teatterin jäännöksistä kohonnutta Afroditen pehmeätä marmoriruumista? — Nuo jumalat, joita niin runsain määrin tapaa Italian eri puolilla, museoissa tai avotaivaan alla, eivät loppujen lopuksi ole vain taideteoksia. Tunnemme suurin piirtein kuvanveistäjien nimet ja teosten syntymäajat, mutta meidän mielikuvitustamme ei pelkästään viritä tieto, että tämä tai tuo teos on Pheidiaan, Alkameneen, Polykleitoksen, Myronin käsialaa ja sellaisenaan kappale vanhaa kreikkalaista taidetta... Puhtaasti esteettiseen nautintoon sekoittuu toinen tunne. Tulee ajatelleeksi uhreja, joita näille kuville on suoritettu, ihmisiä, jotka ovat koristaneet kukin ja lahjoin niiden alttareita, ja koko sitä vilisevän runsasta elämää, joka kerran kuohui niiden ympärillä yhtä kohtalontäytenä kuin oma elämämme. Ne ovat sammuneen kulttuurin vertauskuvia. Aika on säilyttänyt jälkipolville nämä satunnaiset sirpaleet, joiden etäinen hymy nyt kohtaa meitä kahdentuhannen vuoden takaa.

Tämä menneen ajan elämys on oikeastaan sitä voimakkaampi, mitä jyrkemmin oma aikamme vaatii meitä syventymään ongelmiinsa, mitä väkevämpää kieltä se puhuu asioista, jotka ovat ihmiskunnalle ikuisesti yhteiset. Ja kaunis hymyilevä jumalatar Ostiassa? Paimenet, merimiehet ja sotilaat, jotka yhdeksäntoista vuosisataa sitten vielä näkivät sen seisovan alttarillaan, kiinnittivät siihen kenties paljonkin hurskasta toivoa. Kun se pitkien aikojen jälkeen on kaivettu esiin vanhan autiokaupungin puistosta, se tuo viestin ajalta, joka monessa suhteessa oli samanlainen kuin oma aikamme. Syvimmiltä vaistoiltaan ihminen tuskin on muuttunut. Hän toivoo, rakastaa ja vihaa, rakentaa ja hävittää, elipä hän sitten Claudiuksen ajan tai sotavuoden 1940 Euroopassa.

Mutta jotakin on kaikesta huolimatta muuttunut... Kenties avoin, läheinen suhde elämään on käynyt meille vieraaksi, — ehkä luonto ei enää puhu meissä ja meille niin kuin ennen. Onko tuon ilmiön seurausta, että luontainen kauneuden taju ei läheskään näyttele meidän elämässämme samaa osaa kuin antiikin sivilisaatiossa, vieläpä sen häviönkin aikoina? »Kehitys», »edistyminen» on ongelmallinen asia. Tulee miettineeksi, miten paljon ihmiskunta on menettänyt siinä historiallisen muuttumisen prosessissa, joka on tapahtunut siitä saakka, kuin jokin kreikkalainen veistäjä taltalla hahmotteli Ostian Afroditen muodot.

Ostia herättää vaikutelman, että sen asukkaat ovat aivan äsken jättäneet lietensä kylmilleen ja hiipineet pois... Kuolemanhiljaiset kadut pujottelevat äänettömien talojen välissä. Vain kissat ja sisiliskot katsovat mustista ikkuna-aukoista. Vain köynnösruusu on uskaltanut asettua asumaan vanhojen temppelien pyhään halliin, cellaan, ja verhota iäkkäät muurit kuin repaleisella tummanpunaisella sametilla. Meren kaukainen humu ja tuuhealatvaisten pinjojen suhina on ainoa ääni, mikä tapaa korvaa.

Mutta tyhjissä ihmisasunnoissa, joihin voi poiketa suoraan kadulta, näkee yhä roomalaisen arkielämän pieniä pettämättömiä merkkejä. Kellareissa on tomuisia viiniruukkuja. Seinien syvennyksistä tuijottavat kotijumalien, lajien ja penaattien, harmaat polttosavikuvat sammuneita, savun mustaamia tulisijoja. Vanhat suihkukaivot ovat ehtyneet; lavendelit, myrtit ja meiramit kutovat sinipunaista kukkamattoa permannoille, joita tuntemattomien ihmisten paulakengät ovat monta sataa vuotta sitten polkeneet. Heidän odottaisi minä hetkenä tahansa astuvan sisään oviaukosta — aivan kuin he olisivat hetkeksi poistuneet johonkin läheisyyteen... Joukko itkuun vääntyneitä marmorinaamareita tuijottaa puhkaistuin silmin suuren teatterin penkkirivejä: ne näyttävät yhä murehtivan vanhan näytelmän loppua.

Ei ole mitään varmaa tietoa, miten ja minkä vuoksi Rooman satamakaupunki kerran autioitui. Säilyneet rakennukset eivät ainakaan kerro maanjäristyksistä — vaikka Vulcanus, tuliperäisen maan jumala, kuuluikin niihin, joita Ostiassa enimmin palveltiin. Herää pakosta ajatus, että asukkaat ovat aivan äkkiä, meille tuntemattoman pelon ajamina, poistuneet kodeistaan. Voi kuvitella tulvan, ruton tai hyökkäyksen uhkaa, ehkäpä rosvoilevan laivaston lähestymistä... Mutta se ei selitä kaupungin lopullista kohtaloa. Miksi väestö ei palannut takaisin vaaran mentyä ohi? Kuinka on ymmärrettävissä, että vauras, menestyvä, maineikas satamakaupunki jää tyhjilleen niin pitkiksi ajoiksi, että lieju peittää sen monikerroksiset asuintalot, sora hautaa sen viljamakasiinit, ja sen temppelit, teatterit, kylpylät uppoavat ruohojen alle? Hiekkapeite on säilyttänyt meille jokseenkin kaiken, mitä voi toivoa näkevänsä. Ei edes ylellinen Pompeiji eheine loisteliaine huviloineen herätä nykyaikaisessa katsojassa samaa tutunomaista vaikutelmaa kuin Ostia.

Vaellan tunnista toiseen tässä mykässä kaupungissa. Talot kohoavat katujen kahden puolen yllättävän nykyaikaisina; pankkiirien, viljanvälittäjien ja laivurien kodit, suuret »modernit» liiketalot, matkatoimistot. Laivayhtiöiden huoneistossa tapaa musta-valkoisia permantoja, joihin on taiteellisina mosaiikkeina upotettu merenkulun vertauskuvia, lastilaivoja ja proomuja, sekä sen lisäksi ilmoituksia, mihin osiin maailmaa yhtiö on perustanut välitystoimistoja... Jyväaittojen muurit hehkuvat tummanruskeina kuumassa valossa. Palokunnan parakit ovat yhdeksäntoista vuosisadan aikana vain hiukan lohkeilleet sieltä ja täältä, samoin viinituvat, tabernat, joista hienoimmissa jälleen näkee mosaiikein koristettuja baaripöytiä. Mikäli tiedän, vanhimpien rakennusten tekoon käytettiin täällä niin kuin kaikkialla Roomassa muuriseosta, harmaata betonia sisustaksi, pinnaksi erisuuruisia tuufikiviä, opus incertum, tai sitten samanlaisia neliömuotoisia kivilevyjä, opus reticulatum. Temppelien ja suurten julkisten rakennusten marmori on kadonnut jäljettömiin. Korkeat, kolmi-, nelikerroksiset asuintalot parvekkeineen voisivat itse asiassa olla peräisin Lontoon tai Manchesterin esikaupungeista, — yksinpä niiden lämmitysjohdotkin, jotka on taitavasti laskettu permantojen alle, puhuvat hyvin nykyaikaista kieltä. Kun huoneistojen sisustus, niiden veistokset, freskot ja koruesineet, ovat joko tuhoutuneet tai siirretty museoihin, Ostian vuokratalot, insulat, muistuttavat tosiaan erehdyttävästi oman uusasiallisen maailmamme karuja, värittömiä asuinkasarmeja.

Kiipeän murtuneita portaita kaksituhatvuotisen talon parvekkeelle. Hiljaisuus. Vain Välimeri hehkuu kirpeänsinisenä niin kuin suunnaton auki levitetty turkoosi. Aallot kohahtavat hiekkarantoihin aivan kuin kerran 300-luvulla, jolloin Eusebios Sophronius Hieronymus, lempeä dalmatialainen kirkkoisä, kuunteli niiden loisketta myötätuulta odotellessaan ja sepittäessään kirjettä neito Ansellalle, sydämensä rakastetulle. Näen mielessäni Rooman viljalaivojen saapuvan avomereltä lepattavin märssypurjein. Kultaiset keulakuvat sukeltavat esiin kaukaisuuden sinestä. Kolmisoutujen airorivit nousevat ja vaipuvat tahdikkaasti, rannat ovat täynnä kansaa, joka tervehtii Egyptin viljalastien tuloa. Ja vaikka näky on aikojen takainen, Ostiassa on yhä kuulevinaan sen elämän humun, joka vallitsi näiden insuloiden, majatalojen ja parakkien vaiheilla, aikana, jolloin suuren maailmanvallan kauppa ja merenkulku oli parhaasta päästä tämän satamakaupungin varassa.

ELLEI NISUNJYVÄ KUOLE

Aurinko laski ja tuli hämärä.

Kadulla marssi vielä sotilasjoukkoja, heidän märistä saappaistaan jäi loistava jälki mustaan maahan, jota ammukset olivat kyntäneet. Aurinko valaisi mailleen mennessään heidän kasvojaan ja asetakkejaan yhtä puolueettoman viileästi kuin se on kaikkina aikoina, ihmissuvun tarinan kestäessä säteillyt voittajille ja voitetuille... Tänä iltana sen silmä katsoi sadan viidenkymmenen miljoonan kilometrin kaukaisuudesta Maan tähteen. Pieni pallo kääntyi hitaasti ympäri eetterissä, — ja valo liukui ja putosi yhä nopeammin, yhä kauemmas siitä kohdasta, josta minä katsoin aurinkoon.

Jossakin kirkastui juuri nyt aamurusko. Se paistoi kuumiin kosteisiin metsiin, joissa rumpujen yksitoikkoinen pärinä oli jo kevätpäivän tasauksesta tervehtinyt valon syntymää. Mutta minä puolestani näin vain illan. Yön rajalla hävisivät vähitellen kaikki sodan merkit maisemasta. En enää erottanut ikkunoiden lautasuojia tummista seinistä enkä hiekkasäkkejä yhtä tummasta maasta.

Niin kuin usein viime päivinä tahdoin ajatella kevättä. Kevät teki kuitenkin kärsivällistä työtään kaikkialla, — ilmassa, jonka valo oli saanut uuden tunnun, maassa, jossa siemenet itivät. Kevät oli aina tullut. Se oli tullut viheriänä ja säteilevänä ja lämpimänä niihin alkumetsiin, joissa ensimmäinen pystypäinen kädellinen tahrasi piikiviveitsensä heikompien vereen. Se syntyi auringon mukana. Se oli jakanut valoaan ja kukkiaan ihmiskunnan pitkän tien yli, niin kauan kuin luonnollinen valinta oli ollut vaikuttamassa murhanhimon ja sankaruuden aaltoleikissä. Kerran jokaisena vuonna oli eletty kevätpäivän tasaus. Miten eläinradan arabeskit kalentereissa olivatkin vaihtuneet niiden kahdenkymmenen kuuden vuosituhannen vieriessä, jotka aurinko oli tarvinnut muuttaakseen asemaansa Maan tähtitaivaalla, — huilut, rummut ja kuorot olivat aina vuosittain julistaneet kevään tuloa. Niin oli tapahtunut jo Niilin ja Eufratin temppeleissä aikoina, jolloin ihmistajunta vielä suhtautui juhlallisesti valon ihmeeseen.

Talvi ja pimeys merkitsee kuolemaa. Kolkon hiljaisessa kaupunginpuistossa, jossa lamput tuskin jaksavat valaista vanhan luostarikirkon ruskeata seinää, ei vielä muutamia viikkoja sitten, pääsiäisen aikaan, voinut nähdä merkkiäkään keväästä... Odotuksen tunnelma oli kuitenkin tiheä. Jossakin lumen ja pimeyden syvyyksissä Maan oma historia toisti jälleen vanhaa vaihetta, jolloin talven ovet lyödään lukkoon. Enkö ollut kevätpäivän tasauksen iltana seurannut katseellani viimeistä kultaista sädettä, joka lävisti pilvet välkkyvänä osoittimena? Näytti siltä kuin taivaallisen vaa'an molemmat kupit olisivat asettuneet tasapainoon hämärän rajalla...

Silloin oli jo alkanut vuoden salaperäisin vaihe. Se kausi, joka ulottuu palmusunnuntaista helluntaihin ja jonka kestäessä kuu ehtii syntyä kaksi kertaa täydessä pyöreydessään. Kevättalvi! Niin kauan kuin ihmisajatus on hitaasti syventänyt luonnon tosiasioita selventäväksi maailmankuvaksi, tähän ajanjaksoon on aina liittynyt vertauskuvallista merkitystä.

Nyt etsii ajatukseni menneisyydestä jotakin tapahtumaa ja jotakin aikaa, joka vastaisi tämän kevättalven tuntoihin niin kuin soittimen kielet vastaavat ääniraudan lyöntiin —. Kuvittelen iltaa kaksituhatta vuotta sitten. Iltaa, joka loi pitkiä varjoja erään kaupungin torille Rooman itäisessä provinssissa. Tuo aika on niin kaukainen, että auringon asema eläinradan kuviossa oli silloin toinen kuin nyt. Mutta kevään juhla lähestyi, uusi kuu hehkui tummansiniseltä taivaalta ja kaduilla survoi tungos. Käsimyllyjen ikuinen jyrinä köyhissä, likaisissa taloissa oli vaiennut ikään kuin merkiksi siitä, että tämä ei ollut mikään tavallinen arkipäivä. Jos voisi keskittää kaikki itämaisen kaupungin äänet, hajut ja näyt yhteen ainoaan kuvaan, saisi luultavasti käsityksen nisan-kuun 14. päivän Jerusalemista sinä vuonna, jota Roomassa vielä kauan jälkeenpäin muisteltiin vain Augustuksen lesken Livian kuolinvuotena. Koska koko Samaria valmistui juhlimaan kevätpäivän tasausta ja koska Jerusalem oli kaikkien toivioretkeläisten päämaali, sen muurien varjossa vallitsi suurempi hälinä kuin koskaan. Pyhimysten, ilveilijöiden, profeettojen, hunnutettujen naisten, kauppiaiden, orjien ja sotamiesten tulva oli jo monen päivän ajan myrskynnyt kirjavana kaupungin porteista. Kun kuu alkoi levittää valoaan burnusheihin ja ryysyihin, melu kuulosti yhä kasvavan.

Mitä maailman eri puolilla muuten tapahtui tuona yönä?

Kevään tuloa odotettiin sekä kuumissa että kylmissä maissa. Ikivanhan tavan mukaan monipäiväisen juhlan alkujakso oli omistettu surulle. Maailma valitti jumalan kuolemaa. Syyrian rannalla keinuviin kalastajalaivoihin saattoi pimeän meren yli kuulla naisten itkun Byblosista. Oli juuri se vuodenaika, jolloin Nahr' Ibrahimin virta värjäytyy savesta punaiseksi ja jolloin punainen vuokko kukkii Libanonin vuorilla, siellä, mihin perimätieto sijoittaa kevään jumalan kuolinpaikan. Päivänmatkan päässä laulettiin samoja surulauluja Kypros-saaren korkeimmilla jyrkänteillä. Vaikka meri kohisi raskaasti riuttoja vasten, se ei kokonaan vaientanut ylhäältä kuuluvaa huilunsoittoa. Tuntui kuin koko asuttu maa olisi tänä yönä ollut täynnä levottomasti tuikkivia tulia, hiiltyvän myrrhapuun savua, tamburiinien ja pillien yksitoikkoista ääntä. Kuu, jonka punainen valo alkoi yön mittaan muuttua kalpeaksi, valaisi juuri silloin Jerusalemin ympäristön vanhoja oliivitarhoja ja olentoa, joka makasi ryhmyisten puiden alla, puutarhassa, missä säilytettiin suuria öljynpuristimia. Hän saattoi ehkä jo kuulla lähenevän sotilasvartion askelet ja erottaa soihtujen ja lyhtyjen pahaa ennustavan tuikkeen. — Hän, joka sitten seuraavana aamuna ristiinnaulittiin.

Caprin autiossa linnassa vaelsi kenties juuri nyt väsynyt vanha mies. Imperaattorin viitta riippui veltosti hänen olkapäiltään. Salamalta suojeleva seppele pysyi vaivoin hänen kaljulla päälaellaan ja sen kuivat kullatut lehdet loivat arpiselle otsalle varjon. Tiberius käveli raskaasti sitä käytävää, jonka murtuneita fragmentteja on myöhemmin etsitty soran ja ruohon alta. Hän tutki tähtien asemaa. Hän oli levoton kuten muuten aina tällaisina öinä, jolloin taivaallisessa kiertokulussa tapahtuu jokin huomattava muutos. Hänen saksalaiset henkivartijansa, hänen vainukoiransa, mateleva ja synkkä kaartinpäällikkö Macro, ennustaja Thrasyllus, orjat, fasaanit ja riikinkukot joko nukkuivat palatsin eri puolilla tai olivat poissa, Roomassa. Pimeä Välimeri hengitti autiutta. Kaukaa Misenumista, läntisen laivaston satamasta, kantautui epäselvää ääntä niin kuin maininki olisi kalisuttanut ankkuriketjuja.

Diktaattori voi hyvin kuvitella, mitä Roomassa tapahtui. Sielläkin vietettiin syyrialaisen keväänjumalan synkkää »veripäivää», joka oli aivan pian vaihtuva hilariaksi, ilojuhlaksi. Kybelen papit eivät tänä yönä nukkuneet Vaticanuksen temppelissä. Jättiläisvaltakunnan keskuksessa ja sen kaikissa provinsseissa leivottiin juhlaleipiä, karkeita savikuvia koristettiin tähkillä ja unikoilla, uhrattiin kukkauhreja, vihittiin pellot, jotka kevät oli vapauttanut kuoleman vallasta. Soittajien hikiset sormet napsuivat käsirumpuja vasten Rooman kujilla ja viinin uuvuttamat sotamiehet heittivät noppaa tyhjäksi ryöstetyssä Isiksen pyhäkössä. Keisari oli kuulevinaan, miten he pilkkasivat häntä ja rukoilivat oman kotiseutunsa jumalia, että maailma pian vapautuisi hirviöstä... Palatinumin huviloissa istuivat hänen petolliset ystävänsä falernoviinin ja kyyhkyspaistin ääressä. Sillä välin kuin orjat täyttivät ruukkuja kellarissa, he alensivat ääntään ja aloittivat kuiskaavan neuvottelun.

Niin kauas kuin itsevaltiaan muisti ulottui, ilma hänen ympärillään oli aina ollut tahmea petoksesta ja juonittelusta ja murhanhankkeista. Hän oli nähnyt lähimpiensä kuolevan toisensa jälkeen aivan kuin hänellä olisi ollut paha silmä, joka tuotti koko valtakunnalle onnettomuutta. Ystävyyden harhakuvat olivat aikoja sitten paljastuneet vääräksi metalliksi. Hän oli hyvin vanha ja sairas mies, mutta kuolema kaihtoi häntä; sen valta oli peloittavan täydellinen vain hänen ympärillään. Hänen kätensä olivat punaiset verestä, jota hän oli uhrannut ihmisinholleen tai jota toiset olivat uhranneet hänen nimissään.

Jos tässä hiljaisessa yössä oli ja hengitti yksikin ihminen, jonka silmistä ei kuvastunut ihmistunteiden auttamaton mataluus, kuka ja missä hän oli? — Oliko keisarillinen sananviejä matkalla Juudeaan? Saiko Caprin synkkä erakko koskaan kuulla niistä tapauksista, jotka sattuivat tuona samana yönä, eräässä Idän kaupungissa? — Tähdet hehkuivat Parthenopen tumman rannan yli. Hiljaisuus oli niin syvä, että diktaattori säpsähti ja kääntyi, kun hiilet rahisivat kuparisissa suitsutuspannuissa.

Mutta Juudean Jerusalemissa yö kului hitaasti loppuun.

Roomalainen maaherra ei ollut saanut unta silmiinsä, sillä nisan-kuut olivat aina tuoneet mukanaan levottomuuksia ja kansanmeteli saattoi puhjeta milloin tahansa. Hän ei ollut koskaan oppinut ymmärtämään tätä kiihtynyttä, metafyysillistä kansaa, jonka olisi pitänyt iloita siitä, että se sai olla mahtavan maailmanvaltakunnan suojelusvaltiona. Aamu vaaleni ja öljylamput savusivat riutumaisillaan. Roomalaiset patrullit riitelivät beduiinien kanssa, temppelivuoren tienoilta kuului yksitoikkoista joikuvaa laulua, suljetuissa savimajoissa napsuivat pienet tamburiinit ikään kuin pähkinöitä olisi poltettu hiilloksella. Kun säteilevä valo nopeasti vahvistui, vartiosotilaat riensivät Antonialinnan esipihaan ja aikoivat pestä hikisiä kasvojaan altaassa. Vesi läiskyi heidän panssareilleen ja niiden kultaiset kotkankuvat kipinöivät ikään kuin ne olisi hangattu kirkkaiksi. He vetivät halukkaasti keuhkoihinsa kylmää tomuista ilmaa.

Tämän aamun tapahtumista jäi sitten vanhoihin papyruskirjoihin muisto, joka on vähitellen syöpynyt ihmiskunnan tajuntaan. Vanki, jonka maaherra pitkän kuulustelun jälkeen luovutti henkivartijoiden huostaan, joutui vähän ennen kuolemaansa näyttelemään karnevaalijumalan osaa. Kenties eräät sotilaat olivat syyrialaisia, kenties heidän mieleensä nousi ikivanha pääsiäistapa... Joka tapauksessa he antoivat uhrilleen kaikki vallan merkit, sinipunaisen viitan ja valtikan, ja punoivat hänelle kruunun sen kasvin oksista, joka oli pyhitetty Afroditelle ja kevään jumalalle. Jos olisi mahdollista seurata tuon aamun ja päivän tapauksia, näkisi näytelmän, jonka osanottajat tietämättään antavat ihmissuvun suurelle kärsimystarinalle ilmauksen. Oli kuin kaikki, mikä maailmassa on mieletöntä, väärää, sortuvaa ja tappiossa voitollista, olisi nisan-kuun kevätjuhlan aikaan keskittynyt Jerusalemiin.

Nämä mielikuvat häilyvät kaikkien kevättalvien yllä. Kertomus kahdentuhannen vuoden takaisista asioista saa päättyä tähän, sillä katkelma ei missään tapauksessa ole merkityksetön. Se viittaa eteenpäin. Talven pimeä historia päättyy kirkkaaseen loppulukuun, joka on täynnä vihreyttä ja valoa ja itäviä siemeniä. »Ellei nisunjyvä putoa maahan ja kuole...» Tuo ajatus lausuttiin aikana, jolloin maailman tajuntaan oli monien, monien sukupolvien vaihtuessa syöpynyt luonnon suurpiirteinen opetus. Sanat oli ymmärretty sekä Isiksen että Kybelen temppeleissä, ne olisivat herättäneet vastakaikua Rooman ylimyshuviloissa, joissa riutuva hellenistinen ajattelu kehitti hienoja ja kalpeita kukkiaan. Vuosisadat ovat sittemmin menneet menojaan... Ja vertaus, joka syntyi jossakin Syyrian vehnäpelloilla, siellä, missä kuuma kevät vuosittain pakottaa maan kuoleman vaihtumaan ylösnousemukseksi, — vertaus on vähitellen siirtynyt luonnosta ihmiseen itseensä. Minä en tätä kirjoittaessani näe valoa, sillä aurinko on laskenut. Mutta miksi ajatella yötä? Aamu herää yhtä varmasti kuin kevätkin, näennäisestä kuolemasta, pimeydestä. Puut viheriöivät vasta kun ne ovat pudottaneet vanhat lehtensä.

»Ellei nisunjyvä kuole...» Ajatuksen muodonvaihdoksia voisi seurata maailman kaikkiin keväisiin, aikoihin, jolloin ensimmäiset karkeat alttarit koristettiin orvokeilla ja vuokoilla valon uudestisyntymän kunniaksi. Myöhemmin olemme oppineet ajattelemaan, että samat lait, jotka vaikuttavat maan elämässä auringon alla, läpäisevät ihmiskunnan oman kärsimystarinan. Tappio ja voitto? Hyvin korkealta katsoen niiden pinnallinen merkitys vähenee. Aatteiden, yksilöiden ja kansojen arvon mittana on heidän kykynsä muuttaa näennäinen tappio syvimmäksi voitokseen.

Kun aloin kirjoittaa tätä lukua keväästä, minä tahdoin lopettaa sen auringolle omistettuun rukoukseen. Mutta tuo kirkastuva, kasvava valo ei kaipaa rukouksia. Sen lämpö tulee yhä runsaammaksi Maan taivaalla, se saa kuolleiden haudat viheriöimään ja kukkimaan. Sen täytyy avaruuden ikuisen järjestyksen nimessä jälleen uudestisynnyttää pellot, jotta ne kasvaisivat leipää eläville.

ALKUKRISTILLINEN ROOMA.

I

Vuonna 326 keisari Konstantinus saapui Roomaan saatuaan lopullisen voiton sodassa, jota hän oli käynyt entistä kanssahallitsijaansa, illyrialaista Liciniusta vastaan. Hänen tuntoaan tahrasi petoksella voitetun sotapäällikön, lahjakkaan poikansa Crispuksen ja vaimonsa Faustan veri. Pieni serbialainen itsevaltias tuli ajaen nelivaljakolla, jalokivistä kankeaan dalmaticaan pukeutuneena, kuivat keltaiset poskipäät ylt'yleensä punamaalin peitossa. Keisarin pullottavissa silmissä hehkui voitonriemun kipinä, jota kenties hiukan hämärsi taikauskoinen kohtalonpelko... Linnassaan Konstantinopolissa hänen oli tapana unettomina öinä palavasti rukoilla jumalaa sotalippunsa labarumin edessä, johon hän oli antanut ommella Ristiinnaulitun nimikirjaimet. Ja kenties juuri noihin aikoihin keisari vihitytti joukon kirkkoja Kristukselle, omana henkilökohtaisena puhdistusuhrinaan.

Ajan ilmakehä oli sakea teeskentelystä. Verenjanoinen julmuus ei enää kuvastellut paljaana, — se oli alkanut naamioitua kankeaan, tekohurskaaseen asuun. Oli kuin Rooman keisarikunnan yli olisi tuohon aikaan langennut mailleen menevän päivän hehku, jonka verisessä valossa kristinuskon nuori puu hiljalleen kasvoi vanhasta pakanallisesta maapohjasta. Rooman historiassa elettiin iltaa. Caesarien kaupunki oli saanut uudet paimenet, vallanhimoiset piispat, vehkeilevät eunukit, loistonhimoiset kirkkoruhtinaat ja hänen pyhyytensä Konstantinuksen, jonka sielusta kuului kolme neljännestä Aasialle, Idälle.

Ennen Konstantinusta länsimaissa tuskin oli ainoatakaan kristillistä kokoushuonetta, joka oli ansainnut kirkon nimen. Nyt kohosi alkuseurakunnan vaatimattomien, köyhien kokoontumispaikkojen, ecclesioiden, tilalle joukko upeita patriarkaalikirkkoja. Neron sirkuksen paikalle rakennettiin vanha San Pietro, se vihittiin vuonna 349, sen muurit ja tornit kohosivat sillä kohden Vaticanuksen kukkulaa, muinaisen Cornelian tien varrella, missä apostoliruhtinas oli legendan mukaan kärsinyt marttyyrikuoleman. Tuosta kaikkein vanhimmasta Pietarinkirkosta meille on itse asiassa säilynyt vain vähäpuheinen muistitieto. Basilika oli rakennettu viidensadan jalan pituiseksi, siinä oli suuri mosaiikein koristettu apsidi, puolikupolin muotoinen päätyjä viisi sivulaivaa, joita ympäröivät antiikkiset pylväät. Confessionin yli, jossa Pietarin luita säilytettiin kultaisessa arkussa, kohosi tabernaakkeli. Viisi porttia johti temppelin atriumiin, jossa oli pyhä kaivo, cantharus; kirkon päätyyn oli sommiteltu heleitä maalauksia ja koristekuvia. Kappelit, salit ja piispainpalatsit muodostivat pienen rakennusryhmän sille Rooman kulmalle, jossa Vatikaanin muurit nykyään ympäröivät jylhinä massoina Kirkkovaltion aluetta. Paavi Julius II:n aikana 1500-luvulla, Rooman renessanssin voiman päivinä, vanha kirkko kaikkine sivurakennuksineen purettiin ja uudistettiin perinpohjin. Muinaisesta San Pietrosta on jäljellä jokin kulunut mosaiikkilevy Museo Petrianon holveissa, jokin paavin muotokuva, joukko pyhimysten ja enkelien kuvia, pari hienosti veistettyä kattolistan fragmenttia.

Sama häviäminen tuli myös toisen patriarkaalikirkon, Paavalin kirkon, kohtaloksi. Se perustettiin 300-luvulla Ostian tien varrelle, Aquae Salviaen tummalatvaisten pinjojen suojaan, niissä apostoli oli perimätiedon mukaan teloitettu. Nykyinen Rooman-matkailijoille tuttu San Paolo fuori le Mura rakennettiin sen jälkeen, kun tulipalo oli vuonna 1823 perin juurin tuhonnut kaiken, mitä vanhasta basilikasta oli jäljellä. Ja uuden kirkon kylmä, peilimäinen loisto ei juuri anna käsitystä alkuperäisestä temppelistä! Sen sileän permannon yli tuijottavat kahdensadan kuudenkymmenen paavin kuolleet marmorikasvot seinien medaljongeista. Paavali Tarsoslaisen henki, hänen palava nöyrä uskonsa, hänen rakkauden-mystiikkansa on täysin vieras siellä.

Rooman tunnetusti vanhin kirkkorakennus, Lateraanibasilika, on tuhannen kuudensadan vuoden aikana kokenut niin monta muodonvaihdosta, että Konstantinuksen aika kuvastuu nykyaikaiselle vaeltajalle sen kappaleissa, laivoissa, ristikäytävissä vain satunnaisina välähtelyinä... Jokin oudon kaunis mosaiikki San Venanzion oratoriossa, jokin vanhassa kastekappelissa oleva muistoesine puhuu vielä aitoa kieltä. Mutta vanhan 300-luvun kirkon tuhosi maanjäristys jo vuonna 896. Myöskään sitä temppeliä, joka rakennettiin paavien Avignoninvankeuden jälkeen 1300-luvun lopulla, ei enää ole olemassa. Kun vaellan nykyisessä upeassa basilikassa, voin vain kalpeasti kuvitella niitä rakennuksia, jotka aikoinaan kohosivat täällä korkeiden muurien sisässä.

Viime vuosisadalla, jolloin saksalainen historioitsija Gregorovius vaelsi Italiassa, Rooman alkukristillisten muistojen tunnelma oli vahvimmillaan hiljaisen Merulana-kadun varrella. Pitkä uneksiva renessanssikatu. Tuon tuostakin se avautuu vihreisiin puistoihin tai näköalaa sulkevat hylättyjen luostaritarhojen ruskeat muurit. Hiljaisina iltapäivän tunteina sen yli kaikuu vanhojen kirkonkellojen läppäily. Katu päättyy toisaalla Lateraanibasilikan autiolla torille, egyptiläisen obeliskin eteen, — ja toisaalla aukeamalle, jota hallitsee Santa Maria Maggioren kirkon kuvio. Perimätiedon mukaan kirkon peruskivi laskettiin vuonna 352, jolloin Pyhä Neitsyt näyttäytyi unessa paavi Lebiriukselle ja käski hänen rakentaa temppelin sille paikalle kaupunkia, mihin elokuun viidennen päivän aamuna sataisi lunta. Ja määräpäivänä, kun kaikkialla muualla vielä vallitsi etelämainen vihreys, valkoisia hiutaleita alkoi putoilla torille. Itse kirkko on myöhempinä vuosisatoina kokenut monenlaisia vaiheita, sitä on ehtimiseen uusittu, siihen on tehty torneja, sivulaivoja, siipirakennuksia. Mutta vanhan patriarkaalikirkon juhlallista sävyä se ei ole kadottanut.

Pitkässä päälaivassa välkkyvät marmori, graniitti ja malakiitti. Vihreää ja harmaata... Joukko kreikkalaisia pylväitä kohoaa hyvin siroina kattoa kohti; kerran ne ovat kannattaneet meille tuntemattoman temppelin päätyä. Permannon mittausopillinen kivikoristelu on jonkin verran kulunut sukupolvien jalkojen alla. Rikkaasti leikattu kasettikatto välkkyy tummasti, — se silattiin aikoinaan Uuden maanosan kullalla, jota Kolumbuksen laivat ensi kerran toivat valtameren takaa. Mutta kirkon ylpeytenä ovat naiivit ja kauniit mosaiikit, jotka koristavat sekä sivulaivaa että kuoria ja triumfikaarta. Kokonainen uskonnollinen kuvakirja pitkin harmaita seiniä!

Kun paavi Gregorius II aikoinaan kiivaasti taisteli kreikkalaisia kuvantekijöitä vastaan ja tahtoi hävittää pakanuuden näkyvät muistomerkit, hän ei suinkaan yksipuolisesti kieltänyt värien ja muotojen iloa. Hänellä oli terävä psykologinen ymmärrys. Nuoren kristikunnan tuli saada jotakin vastaavaa, antiikin kuvainpalveluksen tilalle piti kasvaa uusi elävä taide. Italian vanhoissa kaupungeissa tulee kerran toisensa jälkeen huomanneeksi, että kristikunnan kirkot eivät alkuaikoina olleet vain pelkkiä kokoushuoneita; ne oli tarkoitettu myös opetusvälineiksi. Jokainen kirkko oli kivinen kirja. Kuorit, ambonit, laulajalehterit olivat kiveen hakattua uskontunnustusta, marmoriin ja malakiittiin veistetty taiteellinen credo. Seinät levisivät katsojien eteen kuin rukouskirjan lehdet, joihin on maalattu raamatullisia kohtauksia tai kirjoitettu kultaisin kirjaimin latinalaisia mietelauseita.

Kun Maria Maggioren basilika aikoinaan rakennettiin, hurskaat kuvantekijät koristivat sen keskilaivan neljälläkymmenelläkahdella mosaiikilla. He sommittelivat välkkyvistä lasitetuista kivikuutioista rikkaan sarjan vanhatestamentillisia tauluja: Abrahamin, Isakin ja Jaakobin historiaa, kohtauksia Mooseksen elämästä ja korpivaelluksen ajoilta... Kuvat ovat nykyään lähes tuhannen ja kuudensadan vuoden ikäisiä, niiden värien heleys on aikoja sitten häipynyt; mutta tummuneinakin ne antavat aavistaa, miten lapsenomaisen raikkaan näyn kirkko tarjosi sille seurakunnalle, joka joskus 300-luvun lopulla saapui sinne kuulemaan kuoron laulua tai esilukijan ääntä. Tässä eepillisessä kuvakirjassa voi vielä erottaa yli neljäkymmentä värivivahdusta, niin suuresti kuin mosaiikkien pienet lasikuutiot ovatkin kadottaneet entistä valoisaa hehkuaan.

Ja niin kuin monissa hyvin vanhoissa roomalaiskirkoissa, täälläkin valtaa katselijan eräs ajatus: oikeastaan noiden taulujen halki yhä puhaltaa pakanuuden henkäys! Nuori kristinusko on vielä antiikin läpitunkemaa, — sen orastavassa taiteessa voi nähdä monia merkkejä vanhasta roomalaistaiteesta, jonka voimakkaaseen runkoon sen nuori vesa kerran ympättiin. Varhaiskristilliset mosaiikit, maalaukset, koristekuviot säilyttävät yhä hellenistisen ajan jälkikukintaa. On joskus huomautettu, että tuo muutos, joka ensimmäisten vuosisatojen taiteessa tapahtui, lopultakin oli vain näennäinen: roomalaisista voitonhaltijoista tuli enkeleitä, senaattorit ja konsulit muuttuivat patriarkoiksi ja profeetoiksi, antiikin korkokuvien kiertelevät, hedelmälliset viininlehvät jäivät vielä kehystämään ornamentaalisina koruina apostolisen ajan kappeleita. Santa Maria Maggioren mosaiikeissa on kieltämättä jotakin vahvasti roomalaista, »keisarillista»... Vaikuttaa vertauskuvalliselta, että kirkon pilarit ovat peräisin pakanallisesta temppelistä ja että sen pääalttarina on tuntemattoman rikkaan roomalaiskodin kallisarvoinen kylpyamme.

Vuonna 431, jolloin Maria korotettiin taivaan kuningattaren arvoon Efeson kolmannessa kirkolliskokouksessa, helleenisen äitijumalattaren Artemiksen vanhassa palvontapaikassa, paavi Sixtus III antoi koristaa Maggioren kirkkoa uusilla mosaiikeilla. Vanhasta basilikasta muodostui Madonnan temppeli... Se oli aikaa, jolloin Juvencuksen ja Prudentiuksen kertova raamatullinen runous vietti riemuvoittoaan — aikaa, jolloin kristilliset hymnit syntyivät vanhoissa temppeleissä ja juhlapukuiset kuorot lauloivat ensi kertaa liturgisia virsiä Pyhälle Neitsyelle. Ja Santa Maria Maggioren kirkossa voi vielä nähdä kuin kaukaisen valonhohteen noilta päiviltä... Kenties se kuvastelee selvimmin apsidin kauniissa mosaiikissa, jossa Taivaan Kuningatar on kumartunut ottamaan vastaan säteilevää valokruunua.

Kirkon triumfikaaren tuntemattomat taiteilijat laativat samoihin aikoihin yksitoista kaunista kuvaa Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeista. Aiheina on tällä kertaa Jeesuksen syntymä Bethlehemissä, samoin hänen lapsuutensa. Niissä on huomaavinaan pettämättömiä merkkejä siitä, että entisen helleenisen kauneuden tajun lähde ei ole vielä aivan ehtynyt. Kuvien lävitse käy hieno dramaattinen liike, kasvot ovat yksilöllisiä, ryhmitys ja värien soinnuttelu on herkän juhlallista niin kuin Cavallinin taiteessa monta vuosisataa myöhemmin, 1200-luvulla. Ja niin kuin aikoinaan vanhoissa roomalaisissa korkokuvissa, näissä mosaiikeissakin on käytetty rakennusmaista taustoja ja taiteellista kehystystä; niiden henki on täysin klassillinen. Neitsyen kruunausta esittävä mosaiikki on sittemmin käynyt lävitse monta korjausta, — 1290-luvulla sitä muovaili vapaasti Jacopo Torriti, joten kaikkein varhaisimmasta kuvasta on jäänyt jäljelle vain varjon varjo, vain epäselvä muistontapainen heijastus.

Tuossa temppelissä elää vielä järjestäytyneen kirkon alkuaika, sen ensimmäinen mahtava nousu, silloin kun nuori usko vapautui marttyyrivainojen kahleista. Ei mikään myöhempien vuosisatojen korjaus ole hävittänyt tätä vaikutelmaa. Antiikkisten pylväiden kalpea kiilto ja alttarin komeus viittaavat aikoihin, jolloin pakanuus ei ollut täysin hävinnyt. Suunnilleen Maggiore-kirkon perustamisen aikoina gallialainen kirjailija Salvianus valitti opetusrunoissaan, että Rooman gymnasiumeissa rukoiltiin vielä Minervaa, sen teattereissa Venusta ja sen sirkuksissa meren jumalaa, vaikka keisari Konstantinus olikin ommellut omaan sotalippuunsa Ristiinnaulitun nimikirjaimet. Kun jonakin aamuna seison Maggioren päälaivassa, minut valtaa noiden etäisten aikojen voimakas läsnäolo. Vanhat mosaiikit saavat entisen kirkkautensa. Punainen, kulta ja ultramariini välkkyvät niin kuin Lindisfarnen evankeliumikirjan koristekuvissa. Kirkolliset esilukijat kulkevat pitkissä mustissa kaavuissaan alttarin luo, hihat liehuen, öljytyin hiuksin, otsalla kimalteleva rukousside. Suitsutuksen ja vahan tuoksuiseen ilmaan nousee vanhojen länsimaisten hymnien livertävä sävel. Näen seurakunnan suorittamassa rituaaleja pesu- ja vihkivesimaljan luona, näen sairaiden polvistuvan tumman, tammipuisen arkun ääreen, joka on nostettu sivueteiseen ja jossa säilytetään marttyyrien tomua.

Rooman vanhimmat kirkot ovat välittömästi kehittyneet keisariajan basilikoista. Niissä voi vielä nähdä avoimen, valoisan atriumin niin kuin Pompeijin huviloissa, niissä on julkisten roomalaistalojen selvä pohjakaava. Forum Romanumin reunalla on vanha Santa Maria Antiquan kirkko, — eräs niistä, joissa ensimmäiseksi palvottiin Pyhää Neitsyttä. Se perustettiin vuonna 350 Augustuksen aikaisen kirjaston peruskiville. Keisarien aika näyttää yhä edelleen ulottuvan sen luo palatsien jätteinä ja raunioina, aivan kuin menneisyys vyöryisi sitä kohti ahmaistakseen sen. Tällä pakanuuden pyhittämällä alueella kirkko herättää varsin orvon vaikutelman. Hämärissä, puoleksi luhistuneissa saleissa on paavi Johannes VII:n aikana maalattuja freskoja; niiden värit ovat lohkeilleet ja kuluneet, kosteus on syönyt seinien rappaukseen leveitä halkeamia. Mutta noissa 700-luvulla maalatuissa kuvissa voi vielä erottaa varhaiskristillisen taiteen jäykkiä nukkemaisia olentoja... Hiljaisina päivänhetkinä tänne voi kuulla Juturnan lähteen salaperäisen solinan, voi nähdä Vestan atriumin köynnöskuusamain kietoutuvan muurien ympärille ja seurata katseellaan, miten temppelien varjo hitaasti leviää yli vanhan torin. Kirkko itsessään on todellinen havaintoesimerkki vanhasta kristillisestä kokoushuoneesta, jonka jokainen holvi, jokainen kulmaus on elimellisesti kasvanut keisariajan rakennuksen pohjakaavasta. Rappeutuneet korinttilaiset pylväät jakavat sen kolmeen laivaan, siinä on avokattoinen latinalainen atrium, narthex, laulajain aitaus ja triumfikaari. Hämy peittää kaiken, katse tuskin erottaa vanhaan kalkkiseinään maalattua Ristiinnaulitun kuvaa.

Ensi aikoina Rooman julkisia rakennuksia samoin kuin yksityistaloja varsin mutkattomasti muutettiin kristillisiksi temppeleiksi.

Basilica San Salvatoris eli Lateraanibasilika, »kaikkien kirkkojen emokirkko» on todennäköisesti syntynyt Lateraanien aatelisperheen vanhaan loistoasuntoon. Esquilinuksen kukkulan lähellä sijainnut Junius Bassuksen kaunis basilika muuttui 400-luvulla Pyhän Andreaksen kirkoksi paavi Simpliciuksen toimesta. Saman paavin määräyksestä keisari Neron aikainen pyöreä teurastushalli vihittiin Pyhän Stefanuksen nimeen ja sisustettiin kirkoksi, jonka synkkää holvia nykyään hiukan kirkastaa kaunis purppuranhohtoinen, kultaiselle pohjalle sommiteltu mosaiikki. Kaupungin viljanhankinnan päällikön virkataloon, Statio annonachen, Tiberin rannalle kirjoitettiin luultavasti jo keisari Theodorikin aikana pieni pyhäkkö, jonka paavi Hadrianus I sitten 700-luvun lopulla laajensi, rakennuttamalla siihen lisärakennuksia lähellä sijaitsevan vanhan temppelin kivistä; näin syntyi eräs nykyisen Rooman tunnelmallisimpia nähtävyyksiä, Santa Maria in Cosmedinin kaunis, hiljainen kirkko. Rooman Pantheon, jonka Augustuksen ystävä Agrippa oli aikoinaan perustanut ja jota keisari Hadrianus korjasi, vihittiin Pyhän Neitsyen ja marttyyrien muistokappeliksi. Keisariajan senaatin päärakennus, Curia, muuttui Pyhän Hadrianuksen kirkoksi ja sen kansliasali, Secretarium senatus, valonhämyisine holveineen Pyhän Martinan basilikaksi. Faustinan temppelistä tuli Pyhän Laurentiuksen kirkko, Julian basilikasta kasvoi kuin sieni maahan sortuneesta perustuksesta Santa Maria in Cannaparan pieni temppeli.

Antiikin rakennukset olisivat kenties kaikki hävinneet jäljettömiin, ellei nuori kristikunta olisi ensi aikoinaan vihkinyt monia niistä kokoussaleikseen. Tässä ilmiössä voisi, jos tahtoisi, nähdä vertauskuvallista merkitystä... Miten moni pakanallinen temppeli on saanut luovuttaa marmoriaan ja kalliita kiviään varhaiskristillisten kappelien rakennusaineeksi, — aivan samoin kuin antiikin elämäntunne on hiljaa ja huomaamatta valanut sisältöä nuoreen kristinuskoon! Pisan, Luccan, Salernon, Amalfin, Spoleton, Orvieton tuomiokirkot on miltei kauttaaltaan rakennettu latinalaisen keisarikunnan raunioista revityistä aineksista. Henrik III:n hauta Lontoon Westminster Abbeyssa on tehty porfyyristä ja serpentiinistä, jota apotti Richard of Ware joskus 1200-luvulla antoi kuljettaa Ikuisen Kaupungin haudoilta. Ja Santa Maria Maggioren kirkossa, aivan lähellä pääalttaria, on vieläkin kulunut kivilaatta, joka kenties kaukaisina aikoina koristi Afroditen pyhäkköä. Kun auringonsäteet hiipivät kirkkoon, kivessä voi selvään erottaa seuraavan piirtokirjoituksen: Ingratae Veneri spondebam munera supplex Erepta coniux virginitate tibi — Epäsuopealle Venukselle minä lupasin rukoillen lahjoja, koska sinä, puolisoni, olit riistänyt neitsyyteni.

Aventinuksen kukkulalla, miltei kauttaaltaan menneisyydelle pyhitetyssä roomalaismaisemassa, on Pyhän Sabinan kirkko, — eräs noita vanhoja rakennuksia, joissa latinalaisen antiikin henki hyvin voimakkaana viipyy. Kirkko rakennettiin viidennellä vuosisadalla hiljaisen ja varjoisan kukkulan lehvistöön. Keskilaivan pitkää käytävää reunustavat kauniit, uurretut korinttilaiset pylväät — ne ennen kaikkea antavat tälle pyhäkölle aidon roomalaisen temppelin luonteen. Iäkäs puukatto leikkauksineen, himmeästi kuumottavat ikkunat, kauniit hautaholvit ja vaalean permannon kivikoristelu yhdessä sinertävien varjojen kanssa saavat täällä aikaan lumotun, juhlallisen vaikutelman. Pieniruutuisten ikkunoiden »lasi» on kalpeaa seleniittiä, kuunkiveä, — antiikin metallum gypseumia. Sisäänkäytävän muinaisesta koristelusta on jäljellä kaunis jäännös: suuret loistavat latinalaiset kultakirjaimet turkoosinsinisellä pohjalla ja niiden vieressä tummapukuisen Pyhän Sabinan kuva, juhlallinen naispyhimys, joka pitää kädessään avointa pergamenttikirjaa —. Kirkon ovi muodostaa muuten kokonaisen puuhun leikatun kuvaraamatun. Tuntematon mestari, joka kerran 5. vuosisadalla kaiversi, siselöi, veisti sen kauniit tummat korkokuvasarjat, oli sen mestarin varhainen edelläkävijä, joka uudenajan ensi sarastuksessa valoi pronssiin Firenzen kastekappelin kuuluisan oviparin, »Paratiisin portin».

Urut eivät soi, laulu ei kaiu, seurakunnan piispa ei istu norsunluutuolissaan tässä salaperäisen tyhjässä kirkossa. Täällä, niin kuin kaikissa Rooman vanhoissa pyhäköissä, vallitsee aistimiin tarttuva autius kuoriaitausten ja laulajalehterien, ambonien ja valkoisten saarnatuolien vaiheilla. Vaaleanharmaat holvikaaret nousevat mahtavien antiikin aikaisten pylväiden varassa — pylväiden, jotka vieläkin ovat kuin pakanuuden mahlan täyttämiä puunrunkoja.

II.

Aika on sitonut ja sekoittanut vanhat ja uudet juonteet Rooman kuvassa niin kuin se on sulattanut toisilleen vieraat kulttuurit. Mutta paavien kaupunkia hallitsevat vielä neljänsadan kirkon kivimassat. Niiden keltaiset, suklaanväriset, tiilenruskeat päädyt katsovat toreille, joissa suihkukaivojen vesi läiskyy altaisiin, tai ne kyyröttävät iäkkäinä ja unisina, rakennusten väliin kiilautuneina, ahtaiden kujien varsilla. Kattojen, savupiippujen, obeliskien, lyijypaanujen, kourutiilien yli kohoaa kupoleja ja torneja ikään kuin maaperän paine olisi saanut kivisen valtameren poreilemaan. Voi sanoa, että kirkkorakennus on Roomassa käynyt läpi kaikki historian muutokset, kaikki kristillislänsimaisen kulttuurin puvunvaihdokset Konstantinuksesta Napolin kuninkaihin ja Bonaparteen, Paavali Tarsolaisesta Pyhään Fransiskukseen ja edelleen uudenajan viimeisiin itsenäisiin kirkkoruhtinaisiin asti. Kahdentuhannen vuoden sotien, kumousten, poliittisten muutosten, ajattelun, taiteen ja elämäntyylien kronikka on luettavissa Rooman kirkoista. Siitä saakka, kun piispa Silvester 300-luvulla rupesi koristamaan Lateraanibasilikaa, siihen asti, kun suuret rakentajat Giuliano di San Gallo, Rafael, Peruzzi ja urbinolainen Bramante 1500-luvulla muuttivat Pietarinkirkon ulkonäön renessanssin maun mukaiseksi, niin, aina myöhäisbarokin mestareihin saakka, Euroopan näkyvä historia on ollut hallitsevien uskonmäärääjien, piispojen, paavien ja kardinaalien historiaa. Toisin sanoen: se on keskittynyt Roomaan.

Kaikkein vanhimmat noista kirkoista painavat vielä lujasti raskaat romaaniset jalkansa antiikkiin. Niissä tapaa alttareita, jotka ovat kerran kuuluneet rikkaiden roomalaiskotien kylpyhuoneisiin; pilareita, joiden kapiteelit paljastavat niiden pakanallisen alkuperän; hylättyjä vihkivesiastioita, joissa ei vuosisatoihin ole ollut vettä eikä puksipuun oksia. Mikään punakantinen opaskirja ei täysin selitä niiden historiaa enempää kuin se voi varmasti mainita niiden perustamisvuoden. On hyvin luultavaa, että eräät niistä ovat nähneet viimeisten uhrialttarien vielä savuavan ja viimeisten pakanallisten pappien uhraavan viiniä ja jyviä Latiumin jumalille.

Esquilinuksen kukkulan juurella, unisen ja hiljaisen kadun, Via Urbanan, varrella on muuan tuollainen iäkäs, hurskas, nukkuva pyhäkkö, jonka muurit ovat uponneet syvälle marttyyriaikaan samalla kuin romaaniset kappelit ja sivulaivat jo kuuluvat Bysantin keisarikuntaan: Pyhän Pudenzianan kirkko. Maaliskuun sade solisi alakuloisesti sen kivetyllä pihamaalla, kun vartija avasi minulle ruostuneet ovensalvat. Rakennuksen ulkomuoto on vaatimaton, sisus vielä vaatimattomampi. Harmaata, rapautunutta kiveä ja tummaa muurilaastia; yksinäinen punatiilitorni, jossa vanhat kellot riippuvat äänettöminä. Joskus romaanisella keskiajalla ne ovat heleästi kilisseet seudun asukkaiden korviin ja kutsuneet viinikauppiaita, lukkoseppiä, kultaompelijoita, palkkasotureita ja lasinpuhaltajia aamumessuun. Kirkon kaksikymmentäneljä porrasta ovat kuluneet askelista. Hämärä, ristin muotoinen holvi sivulaivoineen ja kappeleineen on peräisin ehkä kolmannelta vuosisadalta. Seinien harmaa muuriperus on luultavasti kuulunut Rooman vanhimpaan kristilliseen kokoushuoneeseen, senaattori Pudensin kotikappeliin, tuohon ecclesia domesticaan, jonka Paavali mainitsee kirjeessään Timoteukselle. Nämä kuolleet holvit, nämä homeenkarvaiset seinät, tämä avara keskilaiva, jota myöhemmät vuosisadat jatkoivat ja laajensivat sivukappeleiksi, on yhtä vanha kuin kristinusko: se on kajahdellut Pietarin ja Paavalin äänistä. Muutamia vuosia sitten kirkon permantoa ruvettiin murtamaan, jotta sen alta paljastuisi maan sisään uponnut osa vanhaa senaattorin palatsia. On olemassa tunnettu teoria, jonka mukaan Tarsoksen apostoli asui Roomassa ollessaan juuri tässä talossa; senaattori Pudensia, joka todistettavasti eli ja kuoli keisari Neron aikaan, on pidetty hänen velipuolenaan.

Kirkko tuntuu muuten vain köyhältä kehykseltä, joka on antamassa täyttä loistoa apsidimosaiikille. Suoraan alttarin yläpuolella, koveran kilpikonnankuoren muotoisena, hehkuu ja kimaltaa suunnaton kivinen korukudos. Tietääkseni se on Rooman vanhimpia mosaiikkeja, sommiteltu ennen 400-lukua vieläkin varhaisemman mallin mukaan. Pyhäkkö itse on hämärä, kuoreissa viipyy tumma varjo, mutta kuva näyttää palavan omalla valollaan. Purppuraiset, kultareunaiset pilvet kaartuvat ylhäällä kuvussa, taivaallisen Jerusalemin muurit ja tornit kuvastuvat taustalla, arvattavasti uskollisesti jäljitellen Pyhän Helenan aikaisen todellisen Jerusalemin kuvaa. Mosaiikin keskellä istuu Kristus valtaistuimellaan, kädessä kirja, jonka lehdiltä voi lukea sanat: Dominus conservator ecclesiae Pudentianae — Herra, Pudentianan kirkon suojelija, ja hänen takanaan näkyy kukkula, jonka huipulle on pystytetty suunnattoman suuri, hohtokivin koristettu risti. Kristuksen ympärille on kerääntynyt ylhäinen joukko apostoleita, todellinen pyhien sielujen senaatti. Asuuri ja kulta välkkyvät heidän roomalaistyylisissä viitoissaan. Taivaan Kuninkaan vasemmalla puolen on Pietari matkavaippa hartioillaan, oikealla kädellä Paavali käsikirjoitus sormissaan. Vanhan perinteen mukaan (joka mosaiikin syntymäaikaan vielä saattoi nojautua silminnäkijöiden muistoihin!) Galilean meren kalastaja on kuvattu jykevänä, parrakkaana, matalaotsaisena, Kilikian apostoli taas heiveröisenä ja miltei kaljuna.

Aikoinaan tutki italialainen professori Lanciani niinsanottuja vetri cemeteriali-laseja, joita toisella ja kolmannella vuosisadalla pantiin vainajien mukana hautoihin. Niiden kantaan oli usein upotettu kultalevy, jossa on kaiverruskuva molempien apostolien kasvoista, ja vakiintuneet tyypit — mikäli kuvajäljennösten perusteella voin päätellä — muistuttavat täydellisesti Pudenzianan mosaiikissa kuvattuja miehiä. »Näitä muotokuvia», sanoo Lanciani, »olemme saaneet monia kymmeniä. Niitä on maalauksina katakombeissa... Niitä on muovattu pronssiin, taottu hopeaan ja kupariin ja kuvattu kivisommitelmissa. Tyyppi ei koskaan muutu. Pietarin kasvot ovat täyteläiset ja voimakkaat, hiukset ja parta kähärät ja lyhyet, kun taas Paavali näyttää kuivemmalta ja laihemmalta, hiukan kaljulta, ja parta on pitkä ja suippo.» Molempien apostolien takana seisovat kreikkalaiseen peplumiin verhoutuneet nuoret naiset, pitäen kädessään seppeleitä, siroilla kapeilla kasvoilla juhlallinen, tyyni ilme. He ovat kuin hurskaat naiset Pyhän Clemensin homiliassa: heidän pukunaan on nöyryys.

Suuri ranskalainen taiteilija Nicolas Poussin nimitti aikoinaan tätä mosaiikkia »Rooman kauneimmaksi kuvaksi». Ei ole taulua, kultakaiverrusta, kivisommitelmaa, ei korkokuvaa eikä veistosta, jossa ei ilmenisi sen syntymäajan henki, kulloisenkin sivistyshistoriallisen vaiheen henkinen katsomus. Jokainen kirja, sävellys, reliefi, maalaus, mosaiikki on yhtenäisen kulttuurikauden ilmaus, jokainen taideteos ammentaa aina jossakin määrin ajan henkisistä ja aineellisista virtauksista. Niin kuin 1700-luvun ranskalainen rokokoo ulottui yhtenäisenä tyylinä Boucherin ja Watteaun kimaltelevista paimentauluista oopperain partituureihin ja rouva Scudéryn romaaneista Le Petit Trianonin pastellinvärisiin tuoleihin, pendyyleihin ja kamiininkoristuksiin, niin on roomalaisen kirkon alkuajan henkinen tyyli jotakin elimellistä, jotakin kaikkialle tunkeutuvaa... Ja Pudenzianan kirkon hohtavalla mosaiikkikuvalla on syvällinen yhteys tuonaikaiseen hengenelämään: bysanttilaisen oppineen Coelius Seduluksen jouluhymniin, hallitsevien kirkkoruhtinaiden, ennen kaikkea Pyhän Clemensin saarnoihin, puoleksi pakanallisiin, puoleksi kristillisiin tarinoihin, joita 400-luvulla ahkerasti luettiin.

Minusta on varsin mielenkiintoista huomata, miten kirkon apsidikuva nojautuu silloiseen maailmankäsitykseen. Umpinainen, kupumainen taivas punaisine ja kultareunaisine pilvineen kohoaa siinä eräänlaisena maan ullakkona. Taustalle kuvattu kukkula risteineen voisi olla kiirastulivuori, maailman keskus, akselin napa, sellaisena kuin Cosmas Indikopleustes kuvaili sitä teoreettisessa maantiedossaan... Mutta häviävän pakanuuden heijastus valaisee vielä tätä mosaiikkia. Sen maalauksellisessa luonnonmukaisuudessa, sen harvinaisessa, raikkaassa realismissa on jotakin, joka viittaa kauas taaksepäin, Pompeijin kreikkalaisiin freskoihin. Voisi sanoa, että siinä on sekä antiikin perintöä että uuden aikakauden, renessanssin, aavistusta, kummallisesti sulautuneena vallitsevaan alkukirkon ilmapiiriin.

Kristus ylevässä roomalaisessa togassaan, kauniina ja majesteettisena, lämpöisen väriloiston ympäröimänä ja valorengas hiuksillaan, ei lainkaan muistuta Konstantinopolin hovin aikaisia jäykkiä hahmoja, joiden kasvot ovat kuin mustunutta kultapaperia ja puku kankea hohtokivistä... Tuon mosaiikin syntymäaikaan bysanttilainen Apollinaris otti vielä runoissaan antiikin jumalia nuoren kristillisen ajatuspiirin tulkiksi, ja hallitsevat kirkkoruhtinaat pitivät niin sanoakseni toisessa kädessään Platonia, toisessa Raamattua. Kukaan ei enää tunne niitä taiteilijoita, jotka joskus 400-luvulla tai ennen sitä sommittelivat värikkäistä lasikuutioista tämän kuvan kuin englantilaiset lapset puzzlepelin. Mutta kun he seisoivat telineillä, kun he maistelivat viiniä ja söivät sämpylöitä, kun he mittasivat, laskivat ja jakoivat seinää ruutuihin, he kenties muistivat Vesuviuksen huviloiden hehkuvat taulut ja heidän sydäntään paisutti hedelmällinen kilpailunhalu.

Alkukirkon historia on kirjoitettu mosaiikkeihin. Sitä voi lukea noissa synkissä, mystillisissä, matalien romaanisten kaariholvien varjostamissa pyhäköissä, jotka siellä täällä, ruohottuneiden pihojen perällä tai luostaripuutarhoissa, torkkuvat muistoissaan. Se on jäänyt säilymään kupolien sisään ja alttarin yläpuolisiin apsideihin, triumfikaariin, kastekappeleihin, hautakuoreihin... Vanhimmat mosaiikit ovat vielä kuin ikkunoita, jotka vapaasti avautuvat ulkoilmaan. Niissä on sineä ja viheriää ja purppuraa, niissä hehkuvat elävän luonnon intohimoisen tuoreet värit. Myöhemmin kaikki alkaa peittyä paksun kultasilauksen alle aivan kuin nuori uskonto itsekin, joka muuttuu dogmaattiseksi, papilliseksi, kivettyneeksi. Keisari Konstantinuksen tyttären Kostantian hautakappelissa, jota renessanssiajalla luultiin Bacchuksen temppeliksi, elää vielä pakanuus koristekuvien aiheissa: seinillä kiertelevät antiikin viininlehvä köynnökset, heleät ja vihannoivat vendemniat. 600- ja 700-luvun kirkoissa tämä hilpeä huolettomuus kuolee itäroomalaiseen jäykkäkouristukseen.

Pyhän Constantian mausoleumista on pitkä askel Pyhän Agnesen kirkkoon Via Nomentanan varrella, tuohon Justinianuksen ajan temppeliin, jonka apsidissa on kuvattu aleksandrialainen naispyhimys puuteroituna, kasvot ihomaalin peittäminä ja kultaan puettuna. Itä on tuohon aikaan jo voittanut Lännen; latinalainen kauneudentaju on surkastunut. Konstantinopolin hovista leviää uusi poliittis-papillinen taide, joka kylvää Rooman kirkkoihin loistavaa ja luonnotonta jalokivipölyä. Taivaan ja maan värit, sininen ja viheriä, käyvät harvinaisiksi, ja kirkot rupeavat muistuttamaan hovin rukouskappeleita. Bysanttilaisten mosaiikkien Kristukset ja pyhimykset, sellaisina kuin niitä voi vielä katsella paavi Paschalis I:n koristamissa 800-luvun kirkoissa. Santa Prassedessa, Santa Maria in Dominicassa ja Tiberin takaisessa Santa Ceciliassa, uhoavat eräänlaista muunnettua buddhalaista mystiikkaa. Jyrkät vartalot, siunaavat laihat kädet, kuvien luonnoton korkeus, punakultaiset sädekehät ja kuolleet mantelinmuotoiset silmät ovat olemassa sitä varten, että ne juhlallisella liikkumattomuudellaan herättäisivät rituaalista pelkoa. Niissä vallitsee sama magneettinen pitkäveteisyys kuin katolisessa messussa. Niissä ei ole mitään inhimillistä ja maanpäällistä, ne ovat kokonaan yliaistillisia, ankaria ja ylhäisiä niin kuin Konstantinopolin hallitsijat.

500-luvulla, kuningatar Amalasuntan ja paavi Felix IV:n aikana, vanhan muistorikkaan Forum Romanumin reunalle rakennettiin Pyhän Kosmaksen ja Damianoksen kirkko. Entinen keisariajan rakennus, Templum Sacrae Urbis, mukautui vaivattomasti romaanisen pyhäkön osaan. Sen holvit paisuivat ja kaartuivat, sen katon alla ilmestyivät ambonit, kuoriaitaukset ja piispanistuin. Alttarin yläpuolella sommiteltiin puolikaaren muotoinen kultamosaiikki, jonka ankaran kauniit hahmot ovat kuin vapaan latinalaisen kauneudentajun viimeisiä ilmauksia, ennen kirkon lopullista itämaistumista. Sineä, kultaa ja ruosteenruskeaa. Hehkuvaa taustaa vasten Pietarin ja Paavalin hahmot kirkon nimikkopyhimysten vieressä, Kristus kultapilven ympäröimänä, Theodoruksen ja paavi Felixin ruhtinasmaiset kuvat... Pyhimysten jalkojen alla virtaa Jordan, ja mosaiikin alareunassa kulkevat valkoiset apostoliset lampaat lempeänä rivinä niin kuin Santa Maria in Trasteveren kirkon kauniissa apsidissa. Pyhä Kosmas ja Pyhä Damianos — nuo kaksi egyptiläistä lääkäripyhimystä, joiden muisto levisi el-Lejadin erämaan luolista yli koko silloisen kristikunnan ja joita kutsuttiin »hopeattomiksi marttyyreiksi», koska he eivät ammatissaan ottaneet vastaan rahapalkkioita — olivat kuolleet kaksisataa vuotta ennen heidän kirkkonsa perustamista Roomaan. Heidän aikansa kristillisyys, Egyptin erakkojen, kummallisten hurskaiden legendojen ja marttyyrivainojen aika, oli jo 500-luvulla vaipumassa unhoon. Mutta jotakin sen naiivista hartaudesta on vielä jäänyt välkkymään tuon pienen, puolipimeän, iäkkään kirkon mosaiikkiin, niin selvästi kuin siitä jo heijasteleekin tuleva itämainen hoviuskonto, Bysantin jäykkyys ja loisto.

Seuraava vuosisata, 600-luku, merkitsi kieltämättä suurta historiallista vaihdekautta koko nuoren kristikunnan kulttuurissa. Elettiin keisari Herakleitoksen uljasta aikaa, jolloin avaarit peräytyivät Konstantinopolista ja Persian kuningas Khosrian Parviz kukistui. Vuosisadan koko loppupuoli on tulvillaan juhlallista voimantuntoa, ja missä se kuvastui selvemmin kuin tuon aikaisessa taiteessa, halleluja-lauluista ehtoollisastioihin, bysanttilaisen liturgian pitkistä kuviollisista sävelistä kirkkojen koristeluun asti!

Mutta Bysantin taiteen varsinainen nousu sattuu vasta 800- ja 900-luvuille, jolloin makedonialainen keisarisuku piti valtaa Konstantinopolissa, ja Roomalla oli paavi Paschalis I:n tapainen nuorekas, ylihienostunut ja kreikkalaiseen taiteeseen ihastunut kirkkoruhtinas. Edellisen sataluvun lopulla sommiteltiin jo hehkuvia karoliinilaisia mosaiikkeja — esimerkiksi Leo III:n teettämä Kaarle Suuren mosaiikki Lateraanikirkon tricliniumissa. Tuon aikaisten kirkkojen seinät ovat kuin välkkyviä koruvarjostimia: kaavamaisia ja samalla siroja niin kuin joku niistä epigrammeista, joita bysanttilainen apotti Studita munkkikammiossaan kirjoitteli pyhimyksille ja Kristukselle. Niissä on valoa, värien heleyttä ja lisääntyvää papillista juhlallisuutta. Paschalis I:n aikana tämä taide vakiintui selväksi hovityyliksi. Hän kaunisti mosaiikeilla joukon Rooman kirkkoja niinä seitsemänä vuotena, jotka hän oli paavina: Santa Maria in Dominican Caeliuksen puistoissa, Santa Cecilian virrantakaisessa Trasteveren kaupunginosassa ja San Marcon lähellä nykyistä Piazza Veneziaa, fascistisen Italian keskustoria. Hän antoi myös Pyhän Basiliuksen munkeille oikeudet Praxediksen luostariin Esquilinuksen kukkulan juurella; vieressä olevaan San Prasseden kirkkoon oli haudattu hänen kuuluisa äitinsä Theodora Episcopa, jonka muotokuva vieläkin näkyy katsojan silmään San Zenon kappelin seinältä, samanlaisesta tummasta mosaiikkipinnasta kuin paavin omat nuorekkaat kuvat Santa Maria in Dominican ja Pyhän Cecilian kirkoissa.

San Prasseden hämärä, mystillinen kirkko on kuin kiveen muurattu kappale itäroomalaista sivistyshistoriaa. Tuskin ihmettelee, että 800-luvun paavi koristi äitinsä hautakirkon itämaisen rikkaaksi! Sen seinillä välkkyy vielä tänä päivänä puoleksi aasialainen hovityyli. Hautakammioiden tapaisista sivulaivoista näkyy valkoista, tummansinistä ja unikonpunaista. Smaragdinvihreä, hedelmällisyyden ja maan kasvun väri, on alkanut väistyä. Tilalle on tullut raskas kultaus. San Zenon puolipimeä pikku kappeli sai keskiajalla nimen Honus paradisi, Paratiisin puutarha, — ja itse asiassa herää vaikutelma ikään kuin astuisi sisälle katolisen messukirjan koristekuvioihin. Katon kupolissa koskettavat toisiaan välkkyvät enkelinsiivet, seinät ovat ilmeistä kivettynyttä kultabrokadia, ylt'yleensä raskaan, suomumaisen mosaiikin peitossa. Nelinurkkaisen kappelin ainoasta ikkunasta osuu heikko päivänsäde kammioon, hipoo marmoritauluja ja valaisee holvin keskellä olevaa mitalia, jossa Kristus seisoo neljän lumivalkoisen enkelin ympäröimänä. Vaikutelma on loistava ja painostava. Hämäriin seiniin on kuvattu täydellinen pyhimysten hovi, joka tuijottaa tummin, liikkumattomin silmin reliikkilippaita.

Kun yksinäinen kynttilä joskus lepattaa kappelissa, kultaniityt ja punaiset kukat alkavat haaveellisesti välkkyä. Syvät yönsiniset värit yhdessä metallin hohdon ja ummehtuneen pimeyden kanssa antavat tälle kirkolle oudon, lumotun tunnelman. Sen enemmän tai vähemmän epäaidot pyhäinjäännökset, sen kiiltomadon tapainen seinien välkähtely ja ylenpalttinen bysanttilaisuus vetoavat suuresti lähiseudun nunniin. He hiipivät varpaillaan keskilaivaa pitkin. Pienessä sivukappelissa he suutelevat tahraista vihreätä porfyyripylvästä, joka legendan mukaan kerran kuului Pilatuksen palatsiin ja jossa Jeesusta on ruoskittu. Tai sitten he katsovat jäykkinä, syviin mietteisiin vaipuneina pieniä lasilamppuja; niiden heikko liekki valaisee kirkon kryptaa, jossa kahdentuhannen viidensadan marttyyrin tarunomaiset luut ovat kätkettyinä jalokivilippaisiin.

III.

Mikä on länsimaiden vanhin säilynyt kirkko? Varmaa vastausta on mahdoton antaa. Sangen monet vaeltajat ovat tietämättään tutustuneet siihen, he ovat löytäneet sen joko Rooman hiljaisista syrjäpuistoista tai luostarikatujen varsilta. Luultavasti se on pieni Pudenzianan kirkko, mutta yhtä hyvin se voi olla Santa Maria in Cosmedinin tai Pyhän Priscan tai Pyhän Saban pyhäkkö... Tai ehkä se on San Clementen maanalainen kirkko Rooman keskuksen liepeillä. Nykyään, kun alkuperäisistä Pietarin ja Paavalin basilikoista ei ole jäänyt mitään jäljelle ja kun paavi Liberiuksen kunnianarvoisa rakennus Santa Maria Maggiore on käynyt lävitse monien vuosisatojen uudistavat puvunmuutokset, kristinuskon vanhinta kokoushuonetta voidaan hakea hiukan sieltä ja täältä! Alkuperäinen kirkko on useissa tapauksissa vaipunut maan alle tai sortunut. Sen päälle ja ympärille on aikojen vieriessä kasvanut uutta kirkkoa kuin sipulinkuorta. Niinpä esimerkiksi pienen Santa Maria in Cosmedinin kirkon muurin työntyessä kauas pakanuuden hämärään ja sen salaperäisen eteisen kristinuskon etäisimpiin aikoihin, kirkon sisusta, amboni, kuoriaitaukset ja permanto ulottuvat suurelta osalta ensimmäiselle vuosituhannelle, jolloin paavi Pascuale II antoi niillä seuduin asuvien käsityöläisten kaunistaa tuota vanhaa pyhäkköä kivikoristelulla.

Jos Roomassa on jokin paikka, missä antiikin muistot ja vanhin katolinen mystiikka tänäänkin yhtyvät toisiinsa kuin kahden eri alttarin savut, se on nukkuva, puutarhojen ja plataanien täyttämä Aventinuksen kumpu.

Siellä kohosi keisariaikana metsänjumalatar Dianan temppeli, jonka peruskivet ovat aikoja sitten vaipuneet maan poveen. Kun Alarik sotajoukkoineen vuonna 410 hyökkäsi Roomaan, hänen sotilaansa hajautuivat ryöstelemään ylimysasuntoja, ja löysivät eräästä tämän kukkulan rakennuksesta Jumalalle vihkiytyneen aatelisneidon, Marcellan, joka oli luovuttanut kaiken omaisuutensa seurakunnan käytettäväksi. Hän on ollut nunna ennen varsinaista järjestynyttä luostarilaitosta, eräänlainen Kristuksen vestaali. Vanhan kertomuksen mukaan hänet surmattiin siksi, että hänen hallustaan ei löytynyt lainkaan jalokiviä tai kultaa. Sotilaiden oli aivan mahdoton uskoa, että hänen kaltaisensa rikas ylimysneito olisi jakanut omaisuutensa pois! Aikoinaan näille tienoin rakennettiin paavi Honoriuksen upea asuntolinna, ja 1200-luvulla se luostari, jonka puutarhassa Pyhä Dominicus istui kukkivan oranssipuun alla mietteisiin vaipuneena ja kenties uneksien oman munkkikuntansa ensimmäisiä luomisunia. Tuuheiden, suhisevien puiden alta poikkeaa käytäviä maltalaisritarien luostariin ja Pyhän Alession pikku basilikaan, jota kukkien tuoksu ympäröi nykyään kuin suitsutus vuosisatoja sitten. Valo ja puiden lehdet kutovat varjoverkkoa polkujen yli. Katujen humu kantautuu tänne vain aavemaisena kohinana, jossa kaikki yksityiset äänet ovat tukahtuneet. Muratin, villiresedojen ja jasmiinien keskellä on jäljellä kappale vanhaa, kummulle ulottunutta muuria, jonka leveät murentuvat tuufijärkäleet välkkyvät punervanruskeina kolmentoista metrin korkeudessa...

Kunnaan pohjoislaidalla, lähellä Castello di Constantinoa, mistä voi nähdä sen vesirikkaan laakson, jossa tarunomainen Euandros-paimen juotti hirviään ennen kuin Rooma oli vielä kaupunkina syntynyt, on muuan kaikkein iäkkäimpiä kirkkoja, Santa Prisca. Sen taustana aukeaa roomalainen Campagna niittyineen ja värisauramokenttineen aina sinertäviin vuoriin asti.

Kirkossa itsessään on hyvin vähän, jos lainkaan nähtävää. Se on noita vuosisatojen kuluttamia kunnianarvoisia rakennuksia, joiden harmaat seinät puskevat ruohoa ja joiden holveissa, kryptoissa, kosteissa kappeleissa vallitsee lähtemätön haudanhaju. Ainoa mielenkiintoinen ongelma on rakennuksen ikä. Arvattavasti se on peräisin kahden Paavalin ystävän, Akvilan ja Priscillan ajoilta, ellei se suorastaan seiso heidän kotinsa sijoilla... Vuonna 1776 sen alta löydettiin maahan vajonnut rukoussali, jonka seinillä oli neljännen vuosisadan freskoja. Jostakin salaperäisestä syystä, jota minä en lähde arvailemaan, löytäjät muurasivat nopeasti rukoussalin umpeen jäljentämättä ainoatakaan seinämaalausta. Koko löydöstä on nykyään olemassa vain lyhyt muistiinpano. Se on kirjoitettu kellastuneelle paperipalaselle, mitä säilytetään Pariisin Kansalliskirjastossa; kirjoittajana on ollut joku Carrara ja se on osoitettu paavi Pius VI:n rahastonhoitajalle Vatikaaniin. Loukkasiko jokin seikka noissa maalauksissa hurskaita kaivajia? Horjuttiko löytö katolisen kirkon arvovaltaa jollakin tavoin? Miksi tuon apostolisen ajan jäännöksen annettiin unohtua...?

Trasteveren vanhassa likaisessa korttelissa Tiberin takana on useita iäkkäitä kirkkoja, antiikkisista pylväistään kuuluisa San Crisogono, Pyhän Maarian ja nuoren kauniin marttyyrineito Cecilian pyhäköt. Näillä tienoin sijaitsi vanhan ajan ghetto, juutalaisten kaupunginosa, jossa köyhät pimeät puodit sekoittivat kuluneiden vaatteiden hajua liejun ja pölyn tuoksuun. Kaksituhatta vuotta sitten näiden katujen vierillä rätisivät hiilipannut, joissa synagoogien kaikkein halvimmat jäsenet keittivät ruokaansa.

Rooma on Trasteveren kohdalla yhä synkkä kurjuuden muistoista. Keskiaikaiset muurit imevät kyllä tarpeeksi kuumaa paistetta, mutta niiden syvät varjot lepäävät katujen yli kuin korpinsiivet, niiden halkeamissa viheriöi ruoho; kuumat pienet torit ovat kuolonhiljaisia. Paavalin aikoina täällä vetelehti syyrialaisia ilotyttöjä, kantotuolin kantajia, orjia, Tiberin matruuseja, jotka odottivat myötätuulta päästäkseen Ostian merisatamaan, esikaupungin pohjasakkaa, joka huvitteli härnäämällä satamassa sijaitsevan Taberna Meritorian invalideja ja kirjoitteli koirankurisia huomautuksia juutalaiskauppojen seiniin. Entinen kasarmimainen sotilassairaala jäi sitten tyhjilleen... Kauniin legendan mukaan sen paikalla oli juuri Kristuksen syntymähetkellä puhjennut öljylähde, ja kun se myöhemmin muutettiin kristittyjen kokoushuoneeksi, sitä kutsuttiin nimellä Fons olei. On olemassa perimätieto, että keisari Aleksanteri Severus, jonka kerrotaan palvelleen kotikappelissaan muiden jumalien joukossa myös Kristusta ja jonka syyrialaissyntyinen äiti Julia Mamae oli kirkkoisä Origineen ystäviä, olisi lahjoittanut tämän pyhäkön paavi Calixtus I:lle vuonna 222. Kirkkoa on joka tapauksessa keskiajan alussa suuresti korjattu. Se on nykyinen Santa Maria in Trastevere — »Pyhä Maaria Tiberin takana».

Jos Trasteveren kirkon muurit juurtuvatkin syyrialaisten keisarien kauteen, ihmeuskon, salaoppien ja aasialaisen mystiikan aikaan, nykyinen pyhäkkö on pakahtumaisillaan Bysantin loistosta. Jo pääty on koristettu itäroomalaisella mosaiikilla, joka esittää viisaiden ja tyhmien neitseiden kulkuetta. Kirkon sisällä välkkyvät sateenkaaren väriset hohtokivipinnat. Ilmeistä Konstantinopolin kiillepeitettä, joka levittää mystilliset salamerkkinsä, kukkansa, lintunsa, symbolinsa ja evankeliset lampaansa keskilaivan katosta sivukappeleihin —! Värit loistavat kuin intialaisessa metsässä. Hehkuvan suurpiirteisessä kivisommitelmassa on kuvattuna Pyhä Neitsyt, kirkon nimikkopyhimys, istumassa Kristuksen rinnalla taivaan valtaistuimella ja hänen ympärillään joukko kultapukuisia apostoleja. Apsidin ympärillä olevista seinistä kipinöivät metalliset korukirjoitukset kuin Sofian moskeijassa. Täällä on myös hienoja kimaltavia laatukuvia Maarian elämästä, mosaiikkeja, joihin Pietro Cavallinin tapainen mestari aikoinaan teki luonnokset.

Italian renessanssin ensimmäisen suuren maalarin Giotton opettaja ja edelläkävijä Cavallini on muuten koristanut toistakin Trasteveren kirkkoa, Santa Ceciliaa. Tuo urkurien suojeluspyhimys, joka kuoli marttyyrinä vuonna 177 ja josta myöhempinä vuosisatoina muodostui eräänlainen kristillinen musiikin runotar, oli aluksi haudattuna Calixtuksen katakombeihin, kunnes hänen luunsa siirrettiin hänen omaan pyhäkköönsä Tiberin taakse. Cecilian kirkossa on sekä paavi Paschalis I:n ajan jäykkiä kullanvärisiä mosaiikkeja että Cavallinin suuri kalkkimaalaus »Viimeinen tuomio», joka vuonna 1900 varovasti paljastettiin kalkkilaastin alta. Sen yksityiskohdat — piispojen ja paavien kuvat, hohtavasiipiset enkelit, pasuunat ja ylösnousseet vainajat — on kuviteltu ja maalattu keskiajan rajoitetun maun vallitessa, mutta niistä kuvastuu jo heräävän renessanssin tulo.

Kahdeksannella vuosisadalla yritti eräs Bysantin keisari, tarmokas lainlaatija Leon Isauricus antaa kuoliniskun kristilliselle kuvataiteelle. Sodat ja arabialaisten hyökkäykset olivat saattaneet keisarikunnan Islamin tuttavuuteen, kalifi Suleimanin laivasto oli piirittänyt sitkeästi Konstantinopolia ja jokainen sotavanki osoitti hyvin selvästi kuulustelijoilleen, miten Muhammedin uskolaiset halveksivat kristittyjä, jotka antavat täyttää jumalanhuoneiden seinät eläinten ja ihmisten kuvilla! Jo 300-luvulla oli riidelty maalauksista —. Espanjalainen Elviran synodi kielsi 306 kaikki kirkkomaalaukset, munkki Eusebios piti Kristuksen ja apostolien kuvaamista sopimattomana ja pakanallisena, Epifanios repi eräässä Palestiinan kyläkirkossa kuvilla varustetun esiripun riekaleiksi. Vuosisadan lopulla kiista oli kuitenkin tauonnut ja alkoi mosaiikkitaiteen suuri nousu. Mutta keisari Leon palasi neljäsataa vuotta taaksepäin ajassa. Vuonna 726 hän julkaisi dekreetin, joka kielsi jyrkästi »bysanttilaisen kuvainpalvelun» — sen lähimpänä seurauksena oli taiteellisten hellakiidien kapina Kreikassa ja Konstantinopolin uusi piiritys, myöhemmin veriset melskeet Italian kaupungeissa ja Ravennan etnarkin murha, joten taideriita tässä tapauksessa paisui maailmanpolitiikaksi. Viisi vuotta myöhemmin Rooman paavi Gregorius III päästi länsimaisen taiteen näistä kiusallisista ja tilapäisistä siteistä. Ennen pitkää Italiaan alkoi tulvia kreikkalaisia kuvan tekijöitä, joita Bysantissa ei suvaittu. Maalarit, mosaiikkimestarit, kultasepät, lasittajat ja kivenveistäjät asettuivat asumaan Velabrumin laakson kortteliin, lähellä antiikin aikaista Karjatoria.

Tänne, keltaisen joen äyräälle, paavi Hadrianus I antoi vuonna 772 perustaa heidän oman kirkkonsa in cosmedin. Hehän olivat kaikki »cosmediineja», koristajia, — ja heidän nimikkopyhäkkönsä oli samanlainen ammatillinen temppeli kuin Hirttonuoran Pyhän Maarian kirkko, Santa Maria in Cannapara, jossa kaupungin hamppuköyden punojat kävivät rukoilemassa.

Nykyään Santa Maria in Cosmedin on eräs Rooman tunnelmallisia vanhoja pyhäkköjä. Sen sirossa, lävistetyssä punaruskeassa kampaniilissa kumahtelee vanha kello vain tuolloin tällöin... Torilla suhisee ruoho, kaksi kellanharmaata pakanallista temppeliä torkkuu leudossa tuulessa aivan kirkon lähellä. Mustunut suihkukaivo torin keskellä on ehtynyt; joen äyräistä kihoaa kosteuden ja kaislojen tuoksu. Tietääkseni pyhäkkö rakennettiin sen antiikin aikaisen hallin kylkeen, jossa säilytettiin ilmaisia jyvävarastoja viljanjakelua varten; osia tuosta vanhasta rakennuksesta on vieläkin tallella kirkon eteisessä. Puolipimeän esihuoneen seinään nojaa suuri, pyöreän leivän muotoinen levy, jossa voi erottaa silmät, nenän ja huulet. Vanha perinne on antanut sille nimen Bocca della Veritá, Totuuden Suu, — se on kuvaavinaan Kristuksen kasvoja ja seudun naiset tekevät hurskaan ristinmerkin sen edessä ollenkaan aavistamatta, että se on pakanallisen merenjumalan Okeanoksen naamari, joka on kaksituhatta vuotta sitten koristanut suihkukaivoa...

Kirkko on hiljainen, kuollut. Mutta sen marmoristen laipioiden alla viipyy vielä suurten oratooristen kuorojen aikakausi ja sen vaaleista amboneista, kivikirjailusta ja rei'itetystä kuoriaitauksesta voi lukea alkavan keskiajan historiaa. Nykyinen pyhäkkö on kenties peräisin 700-luvulta, ja pimeä alaluola, krypta, on ehkä vieläkin vanhempi... Mitä tulee kauniisti leikattuun piispantuoliin alttarin takana, schola cantorumin välkkyvään marmoripitsiin ja permannon tummavalkoiseen kivikirjailuun, ne ovat ensimmäisten tuhatlukujen tuotetta; lattia, samoin kuin piispanistuin ja lukupulpetti valmistettiin luultavasti vuonna 1120 kardinaali Alphanuksen toimesta, hänen, jonka hauta on pyhäkön esihallissa. Pieni alttaritabernaakkeli, muuten eräs Rooman kauneimpia, on lähtöisin kivikoristaja Adeodatuksen herkistä sormista kaksisataa vuotta myöhemmällä kaudelta.

Koristajien Pyhän Maarian, piispa Clemensin ja Ara Coelin Pyhän Neitsyen nimikkokirkkojen permannot ovat suuren romaanisen taiteen luomuksia, peräisin joko 1100- tai 1200-luvuilta, ja niinkutsutun Kosmaattien taiteilijasuvun käsialaa. Tämä käsityöläisten dynastia, jonka jäsenet nimittivät itseään marmoria romani, roomalaisiksi marmorinveistäjiksi, kulkee parin vuosisadan halki ja sirottaa kirkkoihin kymmenittäin mosaiikkeja, hauta-arkkuja, korkokuvia ja pienoisveistoksia... He ovat tehneet pyhäkköjen lukupulpetteja ja piispantuoleja, he ovat sorvanneet pääsiäiskynttilöiden jalkoja ja muovailleet hohtavasta vaaleasta kivestä siroja tabernaakkeleja. »Kosmaatit» ovat valmistaneet kardinaali Aquaspartan pakanallisen kauniin haudan Ara Coelin kappeliin ja koristaneet San Tommaso in Formiksen kirkkoa Caeliuksen puistossa ihastuttavan taiteellisella ovella.

Kalliit ja hienot kivilajit taipuivat heidän sormissaan uskomattoman siroihin muotoihin: kullanpunainen giallo antico ja merenvihreä, läpikuultava cipollini-kivi ja ruskea porfyyri ja vihreä serpentiini-kivi... He mursivat niitä pieniksi ruuduiksi ja sommittelivat kirkonlattioita antiikin perinteiden mukaan, kunnes ovesta alttarille levisi välkkyvä, kuviollinen kivikudos, ihana opus teselatum. Kaikissa heidän koristetöissään on huomaavinaan omalaatuista lapsellista hartautta, joka sitten kuoli keskiajan ensimmäisten »suurten vuosisatojen» mukana. Suvun otaksuttu kantaisä Jacobus valmisti Civita Castellanan tuomiokirkon upean koruportin ja hänen poikansa Cosmas ja pojanpoikansa Cosmas II antoivat nimensä koko marmorikoululle, josta sittemmin kohoaa mestareita sellaisia kuin muuan kuvanveistäjä-kosmaatti Giovanni ja eräs Petrus ja eräs kosmaatti Vassaletto.

On sanottu, että nämä pitsimäiset mosaiikkipermannot vastaavat Rooman kirkoissa Idän moskeijoiden pehmeitä mattoja. Silmä viipyy niiden väreilevässä viivaleikissä ja ihailee niiden hartaalla huolella sommiteltuja kuvioita, kukkakiehkuroita, lintuja ja eläimiä, tähtisikermiä, siipiä, arabeskeja ja ympyröitä.

IV.

Rooma tarjosi 600-luvun alkaessa kuvan hävitetystä suuruudesta, jonka raunioita mikään romantiikka ei verhonnut. Alarikin, Genserikin ja Ricimerin joukot olivat pyyhkäisseet sen yli kuin rajutulva. 500-luvulla oli käyty ankaraa taistelua kaupungin omistamisesta; kreikkalaisten päälliköiden Belisariuksen ja Narseksen armeijat vanhan kaupunginmuurin sisäpuolella ja Totilan ja Vitigesin satatuhantinen hyökkäysvoima sen ulkopuolella olivat keskinäisissä sodissaan polkeneet ja raastaneet antiikin perinnön miltei maan tasalle. Rooma oli nähnyt germaanikuningas Odoakarin ja goottilaisen Teodorikin tulevan sotajoukkoineen. Nimellinen hallitsija, keisari, oli kaukana Konstantinopolissa ja hänen sijaisensa, Ravennan etnarkki, Adrianmeren etäisessä rantakaupungissa. Vuoden 568 jälkeen pohjoisesta alkoi tulvia langobardeja, jotka valtasivat kaikki kaupungit Italian rajalta sen keskiosiin; heidän ryöstönhalulleen oli antamassa entistä suurempaa pontta se seikka, että heidän ruhtinaansa hankkivat liittoa suurten barbaarihallitsijoiden, keisari Kaarle Suuren ja frankkilaiskuningas Pippinin kanssa, 500-luvun lopulla Rooman asukasluku kuihtui armottoman pieneksi.

Ja niin kuin suurten sotien aikoina ainakin, aseiden rinnalla raivosivat luonnonvoimat. Tiber tulvi uomastaan kaupungin yli, maanjäristykset ja veden kalvaminen aiheuttivat jäljelle jääneiden rakennusten, muurien, kirkkojen sortumista Rooman eri puolilla. Temppeleistä ja basilikoista oli jäänyt vain tulen mustaamia perusmuureja, jotka törröttivät kuin luurangot Palatinuksen rinteillä tai tarjosivat Caeliuksella ja Aventinuksella turvapaikkoja rosvojoukoille.

Vuonna 663 tähän hävityksen kaupunkiin saapui Bysantin keisari Konstantinos III. Hän oli käynyt silloin pitkällisiä taisteluja Konstantinopolia piirittävien arabialaisten kanssa ja vaelsi nyt sotajoukkoineen Italiaan pelastaakseen maan langobardeilta. Yritys ei onnistunut; tasan viisi vuotta myöhemmin keisari murhattiin eräässä Sisilian Syrakusan kylpylaitoksessa ja hänen suuri rohkea hankkeensa keskeytyi. Hän oli patriarkka Sergioksen oppilas, eräs noita Itä-Rooman ruhtinaita, joissa oli tarmoa ja uupumattomuutta, mutta joiden luonteen juurista on vaikea sanoa, ovatko ne työntyneet Aasiaan vai lännen maapohjaan... Vanhat bysanttilaiset kronikat kuvailevat elävästi hänen tuloansa Roomaan ja hänen kaksitoistapäiväistä oleskeluaan Palatinuksen rauniolinnassa.

Kun hän saapui suurella loistolla ja pauhulla vanhaa valtatietä pitkin, piispat ja papisto olivat keräytyneet vastaanottamaan häntä krusifiksit, palavat vahakynttilät ja pyhäinjäännöslippaat käsissään Via Appian kuudennen mailitolpan kohdalle. Kulkue kääntyi virsiä veisaten kaupunkiin päin. Hidas, seremoniallinen saattue, jonka tietä pienet lepattavat liekit valaisivat, muistutti varmaan lähinnä hautajaissaattoa. Roomassa oli tulva peittänyt koko Marskentän, vesi solisi alakuloisesti rakennusten alakerroksissa. Rinteillä mädäntyviä ruumiita ja talouskalujen jätteitä; kaikki säilyneet kirkot täynnä kuumetautisia... Palatsista, johon Idän keisari asettui asumaan, oli jäljellä jonkinmoinen muurien haamu. Lepakot pesivät sen lokeroissa, sen perusholvit olivat jo kauan aikaa olleet vauhkojen kettujen tappelupaikkoina.

Hänen majesteettinsa kuunteli kaksitoista päivää hermostuneena virrenveisuuta, joka jatkui päivin ja öin, taukoamatta, yksitoikkoisen tuskallisena. Hän halusi poistua Roomasta niin pian kuin suinkin, ja ennen lähtöään hän antoi lastata laivaansa mahdollisimman suuret kasat niitä kalleuksia, joita vielä oli jäänyt jäljelle. Keisarin jäljessä tuli paiserutto. Laulu, rukoukset ja miraakkelit eivät mitään mahtaneet. Vuosisata painui umpeen yleisen epätoivon vallitessa. Oli kuin raskas musta portti olisi kumahtanut lukkoon ja ilmaan olisi vielä vuosikymmeneksi jäänyt kaikumaan sen saranoiden vihlova huokaus.

Roomalla oli perikadon päivinä sentään Gregorius Suuren tapainen hengellinen valtias, ensimmäinen benediktiinimunkki, joka on kruunattu paaviksi. Hän oli ainoa kokoava voima keskellä hajaannusta. Hän oli Ainiciuksen vanhaa aatelissukua, mies, jossa vanhan roomalaisuuden voimakkaimmat luonteenpiirteet tosiaan olivat puhjenneet tarmon, monipuolisen kyvyn ja hallitsemisen ominaisuuksiksi... Hänen oma muistokirkkonsa seisoo vielä tänä päivänä Rooman Caeliuksella puoleksi sypressien lehviin peittyneenä hänen entisen sukupalatsinsa raunioiden päällä: vanha ruskeatorninen San Gregorio Magnon pyhäkkö. On tunnettua, kuinka hän laski lujan perustuksen paavin vallalle. Voisi sanoa, että hän nosti hädän hetkenä Rooman yli katolisen uskon symboleineen, juhlamenoineen ja ihmeineen kuin parantavan vaskikäärmeen...

Ne kirkot, joita hän tai hänen lähimmät seuraajansa avasivat, eivät noina aikoina olleet vain sovinnaisia kokoushuoneita. Kirkosta oli jälleen tullut koti. Kaupungin muurien ulkopuolella korjattiin ikivanha, jo vuonna 388 perustettu Pyhän Laurentiuksen basilika — San Lorenzo fuori le mura... Kaupungissa uusittiin San Clementen ja Santa Maria in Cosmedinin rappeutuneet kirkot, Pyhän Teodoroksen kirkko Palatinuksella, Santa Maria in Antiqua keisariajan torin vierellä ja Neljän Pyhimyksen luostarikirkko Caeliuksen puutarhassa saivat uuden koristeellisen asun. Niiden muistorikkaissa holveissa vallitsee omalaatuinen nöyrän hurskauden ja rituaalisen loiston yhteistunnelma. Niissä on seremoniallista juhlallisuutta, mutta ei tuota kankeata, kullattua vaikutelmaa, joka on ominainen useille Bysantin pyhäköille.

Muuten on jälleen sanottava, että Rooman kirkkojen sijoittaminen johonkin määrättyyn ajanjaksoon on epätoivoinen yritys. Ne ovat käyneet niin monien muutosten, vaihtelujen, tyylien, jopa vuosisatojen lävitse siitä asti kuin niiden ensimmäiset kivet muurattiin ja niiden valtaistuimelle ensi kerran istui Rooman piispa. Niiden perusmuurit ulottuvat hyvin usein vanhaan keisariaikaan, pylväät ovat Jupiterin tai Junon temppeleistä niin kuin Maria Maggioren tai Santa Maria in Cosmedinin kirkoissa, kun sitä vastoin koristelu kutoo kuvioitaan kaikkien kristillisten vuosisatojen läpi.

Hiljainen San Clementen kirkko on erikoisen mieltäkiinnittävä näyte tästä. Se uneksii kunnianarvoisen pihan perällä Rooman keskuksessa, ja sen syvimmät maanalaiset onkalot ovat vielä täynnä pakanuuden hämärää. Kirkko luostareineen on kuulunut irlantilaisille dominikaaneille vuodesta 1623. Kun laskeuduin livettäviä portaita sen syvyyksiin, sain mielikuvan rakennuksesta, jossa on jotakin hämmästyttävän geologista... Kerros kerroksen päällä, vuosisata toisensa päällä! Ulkona satoi rankasti ja ukkonen pani yläkirkon oudosti kumisemaan. Tämä maanpäällinen pyhäkkö on rakennettu vaaleasta ja valkoisesta marmorista, sen kuori, schola santorum, jonne saavutaan itäpäädyn ovesta, on erotettu kirkon muista osista matalalla marmoriaidakkeella. Alttarin takana, puolikuun muotoisen penkin keskeltä, kohoaa rikkaasti koristeltu piispanistuin kivisine leijonanpäineen ja valkoisine korkokuvineen.

Vielä vuonna 1857 kuviteltiin, että tämä kuultava, salaperäinen »lumikirkko» on sama iäkäs pyhäkkö, joka hyvin kaukaisina aikoina perustettiin Rooman kolmannen piispan, Pietarin oppilaan Clemensin talon raunioille; se on ollut vanha rakennus jo vuonna 385, jolloin kirkkoisä Hieronymos on maininnut sen kirjoituksissaan. Mutta itse asiassa vanhimmasta kirkosta on muistona vain kuorin kuvussa oleva mosaiikki — kimaltelevan himmeä kivisommitelma, joka esittää Ristin Voittokulkua ja johon on kuvattu valkoisia lampaita ja smaragdinvihreitä ja kultaisia akanthuksenlehtiä sinistä pohjaa vasten.

Luostarin priori, isä Mulooly, oli kuitenkin jo kauan aavistellut, että jos kirkon permannon alta ruvettaisiin kaivamaan, vanhan pyhäkön rauniot paljastuisivat. Hän työskenteli viisitoista vuotta apulaisineen lapiot, kuokat ja salalyhdyt työvälineinään. Hän oli juuri saanut poistetuksi soran ja mullan maanalaisista kammioista, kun niihin alkoi tulvia vettä, eikä niiden kuivattamista voitu ajatellakaan varojen puutteessa. Vasta isä Muloolyn kuoltua, tarkemmin vuonna 1912 kuivaaminen aloitettiin ja työ päättyi juuri ensimmäisen maailmansodan puhjetessa siten, että vesi ohjattiin vanhaan roomalaiseen viemäriin. Tämä löytö oli piispa Clemensin varsinainen talo, jonka päälle ensimmäinen kirkko oli 300-luvulla rakennettu. Innokas priori oli tietämättään tunkeutunut kahden kerroksen syvyyteen maan alle, niin että se, mitä hän etsi, hautautunut vanha alkukirkko, jäi hänen päänsä yläpuolelle!

Valkopukuiset veljet valaisevat minulle lyhdyillään tietä näissä kaikuvissa, kosteissa holveissa, joihin laskeudutaan kirkon sakaristosta. Kaikkialla kellarinporteissa vanhoja marmorifragmentteja, tuufiseinän välkettä, veden ja soran kuluttamia korkokuvien sirpaleita... Lyhdyn valo liukuu ja lepattaa vettä tihkuvissa muureissa. Maanalainen kirkko, joka on heti maanpäällisen permannon alla, on puolitoista tuhatta vuotta sitten seisonut nuoren kristillisen Rooman sydämessä, ja hiukan myöhemmin sen iäkkäät muurit ovat kumisseet barbaarien hyökätessä kaupunkiin. Eräässä Itä-Rooman historian vaiheessa sen seinille on maalattu joukko freskoja, joiden vienot, hämärät siniset, ruskeankeltaiset ja vaaleanpunaiset värit ilahduttavat vieläkin silmää, vaikka kosteus onkin niitä hiukan turmellut... Niihin on kuvattu fantastisia kohtauksia pyhimyslegendoista, joita Bysantin hovissa luettiin. Henkilöt ovat juhlallisia ja siroja, taiteilija on kohdistanut kaiken huomionsa itse tapahtumaan ja pannut vain suhteellisen vähän painoa kertomuksen moraalille.

Voisi ajatella, että tämä maanalaisten seinien värikäs satukronikka muistuttaa noita historiallisia freskoja, joilla Konstantinopolin palatsin seinät oli samaan aikaan koristettu. Pimeä pyhäkönholvi on kuin Bysantin vastaanottosali. Jos sen muurilaastissa on ollut vieläkin varhaisempia, katakombien aikuisia tauluja, ne ovat peittyneet näiden maalausten alle, joita tuntemattomat, kenties kreikkalaissyntyiset taiteilijat loihtivat siveltimellään kirkon seiniin joko 900- tai 1000-luvuilla... Varmat ajanmääräykset ovat pahasta. Aina epäämätön piirre on freskojen itäroomalainen seremoniallisuus, joka osoittaa, että ne ovat suunnilleen peräisin samoilta ajoilta kuin San Saban ja Santa Maria Antiquan kirkon bysanttilaiset kalkkimaalaukset.

Henkevä Rooman-kuvaaja Paolo Muratoff on huomauttanut, että noissa taideteoksissa tuntuu hyvin selvänä itämaisen naishovin tuoksu. Pyhän Clemensin ja Pyhän Alessiuksen legendat elävät niissä herkkää, samalla kertaa juhlallista ja suloista elämää... Niistä heijastuu jumalanpalveluksen uudenlainen kauneus, vanhojen puolipakanallisten kuorotanssien ja liturgioiden henki. Pyhimyskehät, hennot valoympyrät, ristit, kirkkoliput, symmetrisesti riippuvat lamput ja leijailevat suitsutuspilvet viittaavat itä-roomalaisen kristinuskon rokokoohon, aikaan, jolloin Bysantin kohtalo oli hovinaisten käsissä.

»San Clementen maalausten henkilöt tanssivat, kun he ovat liikunnassa, ja he tanssivat silloinkin, kun he seisovat hiljaa aloillaan. Naishahmot ottavat pehmeitä vartalonasentoja ja heidän päänsä ovat yhtä viehättävästi painuksissa kuin myöhäisen 1400-luvun freskoissa.» Mieleeni on painunut jokin yksityinen haalistunut maalaus, kuva äidistä, joka pelastaa lapsensa merenalaisesta talosta ja joka luultavasti kuvaa tuntemattoman legendan jännittävää kohtausta. Mutta haurauden lisäksi näissä freskoissa ilmenee joka tapauksessa myös Bysantin hovityylin kylmyys — tuo rituaalinen kuolleisuus, jota voi eritellä Rooman myöhemmissä kultamosaiikkikirkoissa.

Syvemmäs maan alle...! Munkit astelevat vanhoja portaita alaspäin, heidän valkoiset viittansa laahaavat porraskiviä ja niiden kahiseva ääni herättelee kumeita kaikuja näissä suurissa hiljaisissa luolissa. Maahan uponneen kirkon alla on maahan uponnut talo, ja niiden välillä on kahden vuosisadan sorakerros. Tulemme piispa Clemensin pimeään, luhistuneeseen kotiin, jonka ikkunoista tihkui päivänvaloa viimeksi tuhatkahdeksansataa vuotta sitten. Sen muurit ovat lokaiset, mustuneet ja veden kalvamat. Jokin vanhan maalauksen himmeä jälki paljastuu lyhdyn valossa pelkäksi hometahraksi. Kaikkein syvimpänä ovat tasavallan aikuiset muurit, joiden ikä on yhtä vanha kuin pakanuus. Jossakin täälläpäin, maan pinnalla, levisivät kaksituhatta vuotta sitten Maecenaksen suuret, etelämaiset puutarhat ja kesyt valkoiset riikinkukot astelivat niiden käytävillä odottaen sitä kohtalokasta päivää, jolloin niiden siivet sidotaan yhteen ja ne uhrataan Juno Monetan alttarilla.

Pimeiden käytävien perällä avautuu maanalainen kammio, johon lyhdyistä heittyy jonkin verran valoa. Täällä on vielä kolmannella vuosisadalla vietetty iraanilaisen auringonjumalan, kristinuskon vaarallisen kilpailijan Mithran mysteerejä... Dominikaaniveli sytyttää taskulampun ja valaisee valkoista patsasta, jossa on joukko korkokuvia. Näen tiarapäisen nuorukais-jumalan, joka polkee uhrihärän ruumista. Hänen kummallakin puolellaan seisovat tuohusta pitelevät suojelushaltijat; toinen soihduista on kohollaan, toinen maata kohti. Hedelmällisyyden käärme kiertää uhkean köynnöksen tavoin marmoriin hakattua puuta. Ajattelen noita aikoja, jolloin papit saapuivat tänne valkoisissa viitoissaan, jolloin he teurastivat sälekatoksen päällä pyhän uhrihärän ja antoivat lämpimän veren valua kokelaiden hiuksille ja vaatteille, kunnes pellavakaapu muuttui tummanpunaiseksi.

Sotilaat ja virkamiehet omaksuivat kiihkeästi tuon Aasiasta tulleen uskonnon. Näytti siltä kuin Mithra olisi ollut voittamaisillaan Kristuksen; sen jälkeen kuin keisari Caracalla oli mieltynyt näihin salamenoihin, kaikki kolmannen vuosisadan keisarit suosivat niitä poikkeuksetta. Liittyihän sekä siihen että kristinuskoon ajan kaipaamaa mystiikkaa, ennen kaikkea ajatus uhriverestä ja sijaiskärsijästä. Näitä auringonjumalan luolia on sittemmin löydetty Milanosta, Saksan Heddersheimistä, entisen Itävallan alueelta, Ranskasta... Kultti oli levinnyt yli silloisen roomalaisen maailman eräänlaisena kaikkialle ulottuvana vapaamuurariutena.

Valo välkkyy Mithran alttarista. Munkit lähtevät kulkemaan takaisinpäin pitkissä lumivalkoisissa kaavuissaan kuin Auringon papit, jotka ovat tulleet suorittamaan myöhästynyttä uhria.

KATAKOMBIT

Kun keisarien Rooma temppeleineen ja palatseineen oli keskiajan alussa muuttunut pelkäksi muistoksi, silloiseen rauniokaupunkiin vaelsi ehtimiseen hurskaita pyhiinvaeltajia katsomaan alkuseurakunnan asumasijoja. Ensimmäiset toivioretkeläiset 300-luvun lopulla olivat vielä nähneet häviävän kajastuksen vanhasta loistosta: julkiset suuret kylpylät, keisarilliset loistorakennukset, hohtokivibasilikat, amfiteatterit, vanhojen ylimyssukujen linnamaiset asunnot kukkuloiden rinteillä... Mutta seuraavien miespolvien aikana Rooma mureni kivi kiveltä, yhtä paljon ryöstelevien kalkinpolttajien kuin goottien, langobardien, hunnien ja saraseenien hävittämänä. Vuonna 546, jolloin kuningas Totila joukkoineen peräytyi vieden muassaan suunnattomat määrät sotavankeja ja kalleuksia, kaupunki jäi niin kolkon autioksi, että perimätiedon mukaan vain pedot asuivat kuukauden ajan sen luhistuneissa holveissa. Kauas keskiajalle se on jylhä, synkkä näyttämö. Murskattujen temppelien keskeltä nousee rosvoilevien feodaaliherrojen, »Rooman paronien» linnantorneja, kadut sukeltavat pimeinä ja kuilumaisina, kukkulat kasvavat villiä lehtimetsää, josta iäkkäät kirkot kohottavat kellotornejaan, hyvin kaukana ihmisasunnoista.

Roma sacra, »pyhä kaupunki», vetosi vanhojen toivioretkeläisten tunteeseen ennen kaikkea marttyyriajan muistomerkeillä, haudoillaan. Vainajia oli goottilaissotiin asti haudattu kaupungin ulkopuolella, Campagnan maaperään. Myöhemmin, barbaarien hyökkäysten aikana, tämä tapa hävisi ja vainajien kolumbaariot ja katakombit hiljalleen unohtuivat: suurin osa niistä on kaivettu päivänvaloon vasta pitkien vuosisatojen jälkeen, hyvin myöhään uudella ajalla. Niin kuin Rooman juutalaiset olivat aikoinaan vanhatestamentilliseen tapaan valinneet perhehautausmaat muurien ulkopuolelta, tasangon peruskallion louhituista rotkoista, niin menettelivät myös varhaiset kristityt. Aluksi näitä maanalaisia hautapaikkoja nimitettiin kreikkalaisella sanalla koimeteria, leposija. Katakombin nimi annettiin vain sille holville, johon oli kätketty kristityn upseerin Pyhän Sebastianin luut, — San Sebastiano ad catakumbas. Kenties juuri täällä, niinsanotussa Platonian kryptassa, säilytettiin ensimmäisten kolmen vuosisadan ajan Pietarin ja Paavalin tomuja, ja juuri tänne keskiajan hurskaat toivioretkeläiset myöhemmin saapuivat kunnioittamaan marttyyrejä.

Rooman tasankojen alla leviävät kokonaiset maanalaiset hautojen kaupungit. Holvien yhteenlaskettu pituus on joskus arvioitu 94 penikulmaksi, ja ensimmäisestä kuudenteen vuosisataan niihin haudattiin yli kuusi miljoonaa ruumista. Syvällä viinitarhojen alla, maan povessa, kiertelevät yhä niiden kuolonhiljaiset kadut ja sokkelokäytävät; avautuu maanalaisia toreja, joihin kattoon puhkaistuista valoluukuista kuumottaa heikko päivänkajo... Pimeys, kosteus, hiljaisuus ja sulavan kynttilävahan tuoksu luovat niiden omituisen ilmakehän. Marmorilaatat, joihin on kirjoitettu vainajien nimiä ja helliä jäähyväislauselmia, pysyttelevät joko itsepäisesti kiinni hautalokeron kyljessä tai ovat pudonneet ja nojaavat nurkkiin. Alempaan papistoon kuuluvat haudankaivajat, fossores, hakkasivat käytäviä kilometrimäärin löyhään tuliperäiseen kalliopintaan, tuufikiveen, — viisi katakombia kaikkein vanhimpana apostolisena aikana, myöhemmin, kolmannella ja neljännellä vuosisadalla, suuren joukon uusia.

Aikojen kuluessa noilla haudoilla on poltettu paljon savuavia soihtuja ja kynttilöitä. Kerran ovat omaiset pienet vihreät lamput sormissaan, vanhoja hymnejä laulaen, saattaneet kuolleitaan leposijoihin maan alle; heidän edellään on kulkenut seurakunnan vanhin, valaisten tietä pitkällä vahatuohuksella. Voisi sanoa, että alkuseurakunta muodosti keisariajan Roomassa tyypillisen salaisen klubin, ja sen tapaiset järjestöt olivat yleensä kielletyt. Mutta jonkinlaisia hautauskiltoja laki suojeli. Ne saivat keräytyä viettämään vainajien muistojuhlaa heidän haudoilleen, ja sinne rakennettiin myös heidän yksinkertaiset kokoushuoneensa, scholae. Kaikkein vanhimmat katakombit, Sebastianin katakombit, ovat tavallaan maanalaisia kappeleita, joissa muuan vainottu uskonlahko keräytyi lain suojassa viettämään vainajien sielumessua ja syömään muistoaterioita. Täällä nautittiin nöyrät eukaristiset illalliset: hieman punaviiniä, vehnäleipää ja kalaa. Omaiset muistelivat vainajia ja lohduttivat toisiaan. Täällä heidän ei tarvinnut pelätä palatsikaartia eikä vangitsijoita, sillä heitä voitiin metsästää vain kaduilta ja yksityisasunnoista, ei haudoilta.

He olivat täällä hyvin lähellä kuolleita. Vainajien tomu yhtyi heidän hengitykseensä, vainajien muisto viipyi täällä niin väkevänä, että he olivat miltei kuulevinaan heidän äänensä ja askelensa ja naurunsa... Oudot värikkäät kuvat tuijottivat heihin kattoholveista. Öljy kärisi, lampun liekki lepatti himmeästi, suuret varjot hoippuivat holvin seinillä, ja heistä näytti, että rukoilevien olentojen kömpelöt hahmot liikahtivat kattomaalauksissa. Mutta he eivät pelänneet. Kaikki kauhu oli heissä kuollut. Itse kuoleman ilmiö oli tulvahtanut täyteen voimakasta elämää, niin kuin ruma musta ruukku hienoa viiniä. Hehän odottivat kaikki jälleennäkemisen päivää, ja missä sen odotus olisi ollut valoisampi kuin täällä, jossa heidän rakkaat kuolleensa nukkuivat.

On hyvin luultavaa, että heidän muistojuhlansa joskus venyivät pitkiksi; kenties he varasivat mukaansa leipää ja viiniä päivien tai viikkojen varalle. Jos seurakunta vainojen aikaan halusi piileskellä, ei olisi voitu valita turvallisempaa kätköä. Noista ajoista on myöhempinä aikoina kehitelty romanttisia kuvitelmia, — katakombeja on pidetty eräänlaisina kauhukammioina, joista marttyyrejä raahattiin päivän valoon. Mutta niissähän ei, kuten sanottu, milloinkaan pantu toimeen roomalaisia joukkovangitsemisia. Minä luulen, että keisarillisen kaartin sotilaat kammosivat näitä hautoja paljon enemmän kuin kristityt heitä! Kaikki kuolleet, olivatpa he sitten pakanoita, juutalaisia tai kristityitä, kuuluivat Manalan jumalille, ja heidän hautausmaitaan ei suojellut vain virallisen lain mahti, vaan paljon vaikuttavampi tekijä, yön ja kuoleman ikivanha pelko.

Itse roomalainen laki nojautuu tässä »pyhään vainajien kammoon». Sen sepittäjät ovat tunteneet sisimmässään saman väristyksen, josta ihmiskunnan synkimmät myytit ovat nousseet. Sama kunnioittava kauhu, joka on sukua primitiiviselle pimeänpelolle, sai joonialaiset vaimot monta vuosisataa aikaisemmin itkemään vanhoilla haudoilla ja valuttamaan niihin maanalaisille hengille pyhitettyä uhrihunajaa. Tuon pelon varjot viipyvät sitkeästi kaikkien uskontojen menoissa ja tarinoissa. Sama kauhu varjostaa yksin vanhinta kreikkalaista murhenäytelmää, jota on esitetty haudan ympärillä. Hautausmaat ovat aina olleet eräässä mielessä tabu.

Kerran vuodessa, joulukuun 31:ntena, ympäröivän tasangon viinitarhoihin voi kuulla laulua Pyhän Priscillan katakombista. Munkit ja pyhiinvaeltajat valaisevat silloin sadoilla tuikkivilla kynttilöillä aivan kirkkaiksi nämä kuoleman holvit. Silloin vietetään marttyyrien sielumessua synkässä, vanhassa kryptassa, joka muuten on kuolonhiljainen. Vahapuikkojen kyynelet tippuvat permannolle, tulet lepattavat kaikissa käytävissä. Jos katoliseen kirkkolauluun on jäänyt jokin sävel varhaisten kristittyjen virsistä, se kuuluu kenties nyt, täällä... Metalliristien, lamppujen, postikorttien ja eukalyptuksen siemenistä tehtyjen rukousnauhojen kauppiaat häiritsevät jossakin määrin tunnelmaa, mutta ei heidänkään läsnäolonsa pysty laimentamaan paikan mielenkiintoisuutta.

Calixtuksen katakombit, joihin laskeuduin trappistimunkkien kauniista puutarhasta, antavat parhaan kuvan esikristillisistä kuolemankaupungeista koko laajuudessaan. Ne on kaivettu neljän kerroksen syvyisiksi. Ne käsittävät neljä maanalaista »kaupunginosaa», aerea, ja kulkevat viinitarhan alla pitkinä mutkaisina katuina. Koko tuo ääretön alue ostettiin kristittyjen hautapaikaksi joskus 3. vuosisadan alussa. Näin kaikkialla luolia, sokkeloita ja hautakoloja, cubicula ja loculi, mutta vain joskus yksinäisen keltaisen luun, kuin museoesineen, jonkin lasikannen alla. Tänne haudattiin Trasteveren nuori kaunis marttyyrineito Cecilia, jonka ruumis perimätiedon mukaan lepäsi kasvot maata vasten, hennot sormet valaan ojennettuina, kun hänet löydettiin. Täällä on krypta, jonne monet paavit, jotka ovat hallinneet vuosien 168 ja 296 välillä, on kerran haudattu.

Mutta tummien, valohämärien käytävien katossa ja seinissä hehkuu vielä antiikin muisto haalistuneissa maalauksissa. Jos kohotan kynttilää, näen kristillisten merkkien, kalojen, rauhankyyhkysten ja öljypuun lehvien keskellä lyyraa soittavan nuoren pakanallisen jumalan Orpheuksen kuvan. Uuden uskon vertauskuvat kiertyvät täällä antiikin mielikuvien ympärille, kuten nuori viiniköynnös kietoutuu vanhaan tukipuuhun. Katakombien seinämaalaukset eivät ole pelkästään ylösnousemustoivon kuvitusta, — ne ovat myös maallisen ilon, ruskeanpunaisten lemmenjumalien, leikkivien kukkaköynnösten ja rypäleiden taidetta. Ensimmäiset kristilliset haudat kaunistettiin aina tuufiseinään maalatuilla freskoilla. Silmä ihailee naiivin yksinkertaisesti hahmotettuja näkyjä — hyvän paimenen kuvia rinnan kreikkalais-roomalaisten hahmojen kanssa, pieniä sinisiä kaloja, valkoisia lampaita, palmunoksaa kantavia lintuja, Junolle pyhitettyjä riikinkukkoja, pelikaaneja ja tummansinisiä tähtitaivaita. Katakombien värikudoksessa on paljon, mikä tuo mieleen Pompeijin yksityishuviloiden rikkaat maalaukset. Jos Comodillan katakombien vaikeapääsyistä pikku kryptaa valaisee kynttilällä, vaalean kiven maaliläikät alkavat hehkua keisariajan heleissä väreissä. Nuori kristinusko on vielä tuohon aikaan kiinteästi liittynyt pakanalliseen kauneusmaailmaan, juonut mehua siitä —. Antiikki saa sen kuvat loistamaan niin kuin mailleen painuva päivä kirkastaa lasimaalauksia katedraalin ikkunassa.

Keisari Domitianuksen vainoissa vuonna 95 surmattiin muiden muassa hänen serkkunsa Flavius Clemens, ja tämän kristitty vaimo Flavia Domitilla karkotettiin Pantadarian saarelle, missä hän pian sen jälkeen kuoli. Mutta ennen lähtöään hän oli lahjoittanut Via Ardeatean puutarhakadun varrella olevan maahuvilansa kristittyjen hautapaikaksi. Vuonna 1817 tästä muistorikkaasta maasta kaivettiin esiin kuvapatsaita, freskojen kappaleita, mosaiikkilattian siruja —. Kostea multa ei ollut hävittänyt niiden pakanallista kauneutta. Voi helposti nähdä, että nämä Domitillan kartanon seinämaalaukset esittivät hehkuvaan, elämänriemuiseen tyyliin vanhojen myyttien kohtauksia — kaunista Phaidraa, joka rakastuu Hippolytos-nuorukaiseen, kuningatar Pasiphaeta ja sonnia, ilotyttö Myrrhaa. Mutta huvilan maanalaiset osat oli muutettu katakombeiksi. Niiden hautalokeroista löytyi eräitä ylimyssukuihin kuuluvien kristittyjen leposijoja, muun muassa keisari Vespasianuksen veljen lastenlasten, Flavius Sabinuksen ja Flavia Titanian haudat. Tämän aateliskalmiston ympäristö on vanhaa roomalaista viinimaata. Kapealta Seitsemän Kirkon Kadulta, joka liittää Ardeatean puutarhakadun Ostian tiehen, voi nähdä avoimien porttien läpi viinirinteitä ja appelsiinitarhoja, nähdä ukkospilvien keräytyvän eukalyptuspuistojen ylle, kuulla kyntöhärkien mylvintää vehnäpelloilta.

Helleenisen elämäntunteen varjomainen jälki on iäksi jäänyt Domitillan katakombien seiniin. Niihin on joskus maalattu kukkia ja hedelmäkoreja ja lemmenjumalia; iloiset tuntemattomat taiteilijat ovat tehneet parhaansa kaunistaakseen nämä kuoleman asuinsijat verevän, maallisen elämän kuvilla. Täälläkin pakanuus sovinnollisesti kohtaa kristinuskon. Pieni Eros tähtää vanhassa freskossa veitikkamaisesti jousipyssyllään siivekästä Psyykeä, hiukan kankeat, mutta silti sirot kukat kohottavat nuppujaan vaaleaan ilmaan... Maalausten kulumisesta huolimatta voi nähdä itämaan tietäjät raskaine ja kallisarvoisine lasteineen etsimässä pyhää lasta. Eräässä näistä freskoista Kristus istuu apostolien keskellä nuorena ja kauniina, punajuovaisessa togassa, aivan kuin jokin Aleksandrian kaunopuhuja olisi tullut murtamaan leipää ja maistamaan viiniä kristittyjen aterialle. Jos herkistäisi kuulonsa, täällä tapaisi kaikuja ajoilta, jolloin Rooman ylimyskodeissa luettiin rinta rinnan Partheniuksen elämänriemuisia runoja ja Paavalin ensimmäistä korinttilaiskirjettä. Ei tiedä, ovatko nämä kirkkaat värit syksyn vai kevään. — Niissä kimaltaa menneisyyden ilo koko rikkaudessaan, aivan kuin hävinnyt huilun sävel vielä kerran kajahtaisi kuuluviin kirkkolaulun alta.

Noita ensimmäisten vuosisatojen muistoja, kaikuja, varjoja, jotka ovat jääneet säilymään muuten niin synkkiin holveihin, ei matkamies voine loukata. Niissä on, tahtoisin sanoa, jotakin syntiinlankeemuksen takaista, naiivin aurinkoista... Ne ovat syntyneet kristillisyyden raikkaassa aamuhämyssä. Uuden uskonnon virpi juurtuu vielä hienona ja viheriänä antiikin ruokamultaan, ja Raamatun, luonnonmyyttien ja lemmenrunojen muistot punoutuvat köynnöskasvien tavoin toisiinsa. Kuitenkin kaikessa tässä on jo heräämässä uusi henkinen katsomus. Kerran, hyvin pitkien aikojen perästä se on kivettyvä uskonkappaleiksi. Esikristilliselle elämäntunteelle on minun ymmärtääkseni peräti luonteenomaista, että ainoakaan ristiinnaulitsemisen kuva ei ole koristamassa marttyyrien hautoja. Rooman kristityt, jotka kerran alastomina ottivat vastaan kasteen sakramentin ja jotka sitten puettiin valkoisiin pellavakaapuihin, puoleksi pakanallisten hymnien kaikuessa, eivät mielikuvissaan nähneet Jumalaansa häpeäpaaluun naulittuna, vaan Herrana ja Kuninkaana taivaan pilvissä. Seurakunnan kokoushuoneisiin ristiinnaulitsemisen kuvat ilmestyivät luultavasti vasta kahdeksannella vuosisadalla, jolloin muuan tuntematon bysanttilainen taiteilija maalasi Forum Romanumin reunalla olevaan vanhaan Santa Maria Antiquan kirkkoon freskon Golgatan tapahtumasta.

Katakombeissa vieraili kerran Linköpingin kaniikin rippilapsi Birgitta Persson, joka myöhemmin kanonisoitiin »Pyhäksi». Pyhä Birgitta tuli Roomaan tyttärensä ja suuren ruotsalaisen ystävätärpiirin seurassa, paavi Urbanus V:n aikana. Hän löysi Sebastianin katakombeista sen muistojen mystiikan, jota hän etsi. Kun hänen kirjansa »Ilmestyksiä», Revelationes, oli painettu lyypekkiläisessä kirjapainossa ja 1400-luvun hurskaat Rooman-kävijät etsivät siitä joitakin paikallisvaikutelmia, heidän silmiinsä osui ehkä se kohta, missä Birgitta ylistää San Sebastianon hautaa »pyhimmäksi kaikista pyhistä paikoista, joissa pyhimys lepää». Mutta täälläkin vallitsee itse asiassa sama salaperäinen antiikintuntu kuin katakombeissa yleensä. Valkoiset stukkikoristelut ja kukat, linnut, hedelmäköynnökset ovat säilyttäneet muiston kristillisestä antiikista tai pakanallisesta esikristillisyydestä, mitä sanaa vain haluamme käyttää. — Ovathan juuri täällä keisariajan vanhat haudat ja molempien apostolien leposijat sovinnollisesti rinnakkain! On yhä kuulevinaan, miten kasteveden pisarat tipahtelevat voidelluista hiuksista kivipaasiin, miten seurakunnan vanhimman sauva kolahtelee permantoon niin kuin Rooman ylipappien käyräsauva. Täällä elää lähtemättömänä hymnien, kahisevien papyruskirjeiden ja iloisen sanoman kaiku.

KAUPUNKI VUORELLA

Rooman ympäristössä, laajan Campagnan liepeillä ja Sabinilais- tai Albanovuorten rinteillä on joukko näköään unohtuneita kaupunkeja. Ne peittyvät öljypuumetsiin tai nousevat punertavasta kalliosta yhteen ahdettuina rykelminä, kuin maaperän kasvannaisina. Joskus ne muistuttavat itämaisten satujen kivettyneitä kaupunkeja. Herää mielikuva, että kaikki elämä on niissä pysähtynyt, että kellot eivät soi, aasit eivät kanna risutaakkoja niiden sokkeloissa, eikä tummista, aurinkoluukkujen peittämistä ikkunoista katso ainoakaan elävä olento. Maaperä on kaikkialla tarujen ja muistojen pyhittämää. Juuri tällä — näiden jyrkkien ja heleäväristen viinivuorten, suuren tasangon ja etäisten sinipunaisten harjanteiden muodoissa — kohtaa sen perusmaiseman, mistä latinalainen sivistys kerran kohosi. Ja voisi sanoa, että nykyinen Rooman-matkailija, joka seuraa junan ikkunasta noiden ikivanhojen kulttuuriseutujen panoraamaa, on jäänyt vaille hienointa matkustamisen nautintoa. Ikuiseen Kaupunkiin pitäisi tulla 1800-luvun tyyliin ajopeleillä, nauttiakseen täysin siemauksin ihmeellisestä ympäristöstä. Pitäisi yöpyä Sabinumin kuninkaiden vuorten ja Oskilaisvuoriston kummallisissa, hylätyissä kaupungeissa. Mikään kiire ei oikeastaan sovellu näiden seutujen ilmapiiriin — nehän ovat niin monien vuosisatojen varjostamia, ne ovat niin sanoakseni aina kyyröttäneet kansojen ja kulttuurien suuren valtatien mutkassa, ja kuunnelleet historian ohimenevää kumua.

Saksalainen tutkija Ferdinand Gregorovius vaelsi Italiassa 1800-luvun puolivälissä, ja niin kuin hänen oivallisesta matkakirjastaan voi päätellä, hän omisti Rooman ympäristölle miltei yhtä innokasta huomiota kuin pääkaupungille itselleen. Hän oli matkavaunujen aikakauden lapsi, ja hän ajoi notkuvilla kaleeseillaan vuorten yli pohjoisesta etelään. Hän uhrasi Latiumin muistorikkaille pikkukaupungeille monta elämysrikasta viikkoa. Gregorovius pysähtyi Corissa, jonka linnanmuurit ovat kuin jättiläisten rakentamat ja jonka keskellä hiekankeltainen Herkuleen temppeli vielä suojelee alttarikiviä. Hän löysi myös salamyhkäisen Ninfan, keskiajan Pompeijin, jossa latinalaisen maan kukinta on ottanut ylivallan kaikesta muusta elämästä. Ruusut, muratit ja köynnöskasvit kehräävät paksua lehvämattoa sen raunioihin, tunkeutuvat talojen ikkunalokeroista sisään. Tekevät koristuksia portinkaariin, peittävät punaiset kourutiilikatot ja rapautuneet seinät. Kukat nousevat kuin vihreä tulva vanhojen ritarilinnojen vyötäisiin tai kiipeävät niiden ruskeita ampumatorneja myöten... Se on noita Aasiassa yleisiä, mutta Euroopassa harvinaisia muinaiskaupunkeja, joissa luonto näyttää vallanneen maan takaisin ihmiseltä ja olemassaolon taistelun voittajiksi ovat jääneet kasvit!

Ja suhteellisen lähellä Roomaa on myös etruskilaisista haudoistaan tunnettu Corneto, samoin Tarquinia, kirkkoruhtinaiden maalauksellinen residenssi Subiaco ylhäällä vuoren harjalla, öljypuiden piirittämä Olevano Romano, jonka poimuttelevien kattojen varjokuva tuo mieleen vanhojen kuparipiirrosten uneksivat feodaalikaupungit.

Näiltä seuduin voisi epäilemättä löytää kohtia, joiden ikä ulottuu hämärään taruaikaan asti. Sellainen on vanhojen myyttien kotiseutu, Castel Fusanon pinjalehto Campagnalla. Tai vaeltaja voisi hakea alhaalta tasangolta Ovidiuksen ylistämän joen, »lempeän Almonen», äyräät, jotka ovat paljon iäkkäämpiä kuin kristinusko, vanhempia kuin Juppiter: täällä on sijainnut Latiumin alkukantaisen luonnonpalvonnan kehto. Joen läheisessä tiheikössä on Pyhän Urbanuksen kirkoksi muuttunut pakanallinen pyhäkkö. Siellä on nymfi Egerian vuotokiviluola, jossa tipahtelevien vesipisaroiden ääni muistuttaa oraakkelin kuisketta. Seudun karjanpaimenet ovat tuoneet sinne uhreja vedenhaltijoille jo siihen aikaan, kun Roomaa ei kaupunkina ollut olemassakaan, ja latinalaisten tarujen luonnonhenget, nymfit ja satyyrit, ovat tavallaan jättäneet läsnäolonsa tunnelman näihin maisemiin, jotka rodullinen mielikuvitus on aina kuvitellut eläviksi, hengen ja henkien täyttämiksi.

On syytä muistaa, että juuri roomalainen tasanko, Campagna, on kaikkina aikoina vedonnut vapaaseen luovaan fantasiaan kenties enemmän kuin kaupunki, jonka historian varjon alla se yhä pysyttelee. Sen monet muinaisjäännökset, sen huviloiden, palatsien ja hautojen rauniot, sen luolat ja uhrilehdot ovat jumalaistarujen runouden ja taiteen yhteisomaisuutta. Ei ihmettele, että kun eurooppalainen maisemamaalaus syntyi uuden ajan keskivaiheilla, se riisui kapalonsa juuri täällä.

Roomasta johtaa itään päin Sabinilaisvuorille kesällä verraten autio ja pölyinen, talvella vetinen ajotie. Ympäröivästä tasangosta nousee siellä täällä mustansinisiä sypressejä, pinjalehtoja, jotka kaukaa näyttävät sateenvarjojen kokoukselta, valkoisia maahuviloita kyyhkystorneineen, karjakartanoita, suunnattoman suurien mehiläiskekojen muotoisia olkiaumoja... Polut mutkittelevat lakeuden yli. Oikealla ja vasemmalla voi nähdä tuuheiden eukalyptuspuiden reunustamat suorat olleet, joilla ajaa härkävankkureita tai suhahtelee moottoripyöriä. Sileärunkoisia, valkokylkisiä kuumepuita istutettiin vuosisadan alussa suojaksi malariaa vastaan, ja nykyään niiden pitkät silkinhienot lehdet kutovat varjopälviä sinne tänne viheriöivälle lakeudelle; ne ovat kotiutuneet Rooman ympäristöön.

Jossakin tuon vanhan tien mutkassa minua vastaan löyhähtivät keisarin aikaisen Aquae Albulan, nykyisen Bagnin kylpylän rikkilähteiden tuoksut. Ajettiin ohi keskiaikaisten »Rooman paronien» rauniolinnojen, joiden ampumaparvekkeissa pesivät nuolihaukat. Niiden synkät mustanpuhuvat tornit lyövät pitkiä varjoja lakeuteen aivan kuin muistuttaen mieleen seitsemän-kahdeksansadan vuoden takaisia aikoja, jolloin rosvoilevat feodaaliherrat hallitsivat niistä ympäristöä. Viimein auto rupesi loivin kaartein nousemaan Sabinilaisvuorten rinnettä myöten. Kahdensadankolmenkymmenenkahden metrin korkeudessa kohosivat vanhan ajan Tiburin, nykyisen Tivolin talot synkkinä ja yhteen ahtautuneina, kuin jokin vuosisatojen lasti, joka on pelastunut vedenpaisumuksesta tälle Italian Araretille.

Tibur näyttää kaukaa katsoen hämärältä ja kuluneelta korkokuvalta, jonka jättiläiset ovat hahmottaneet punertavaan kallioseinään. Talot riippuvat tai kiipeävät säännöttöminä massoina jyrkännettä myöten — mustuneet, ajan hampaan kalvamat, nokiset, murentuneet, myrskyn ja paahteen korventamat talot. Niiden seinissä näkee vielä ritariajan kilpiä, ellei muratti ole kokonaan niitä peittänyt. Valurautaisissa soihdunpidikkeissä ei ole palanut tuohuksia moneen sataan vuoteen. Rakennusten ikkunat eivät ole jääneet muistiini, mutta mikäli tiedän, monissa niissä on samanlaatuiset vihertävät pullonpohjalasit kuin hollantilaisten pienoismaalarien kodikkaissa sisäkuvissa.

Romanttisempaa, jylhempää ympäristöä tuskin voi kuvitella! Vuorten rinteillä kasvaa tuhatvuotisia öljypuita, joiden hopeankarvaiset lehvät peittävät kuin vaaleina huntuina tummanvihreää aluskasvullisuutta. Liekehtivän heleiden, nahkealehtisten köynnöskasvien matto valuu raskaina poimuina pengermältä toiselle. Italian vuorethan ovat usein amfiteatterimaisesti porrastettuja: vaakasuorat terassit laskeutuvat eräänlaisina riippuvina puutarhoina päälletysten yhä alemmas, syvyyteen... Alaspäin viettäviä viinitarhoja ja kumpareisia peltoja, joiden multa on kuparinruskeaa, miltei punaista. Lumivalkoiset ajotiet kiertelevät vihreyden keskellä kuin serpentiininauhat, ja niitä reunustaa mukulakivistä ladottu matala aita. Kun seisoin Tiburin kaupunginmuurin kohdalla, mieleeni muistuivat välittömästi eräät Salvator Rosan parhaimmat romanttiset maalaukset. Samat synkästi vyöryvät pilvimassat vuorten harjalla, sama laaja tasanko alhaalla syvyydessä, samat kukkien peittämät kallioseinämät ja suunnattomien putousten kimaltelevat vesiryöpyt, jotka paiskautuvat kumeasti pauhaten vuorten onkaloon...

Ylhäällä tummansinisellä taivaalla leijaili kirkuvia haliaetus-kotkia niin kuin Horatiuksen ja Plinius nuoremman aikoina, jolloin Rooman ylimykset rakensivat tänne huvilansa. Kuuluisat Tivolin kaskadit, mahtavat vuoriputoukset, kuljettavat Anio-virran veden alas tasangolle, missä se yhtyy mutkittelevana purona Tiber-joen pääuomaan. Rotkojen yllä leijailee alituinen kostea vesiusva. Putousten humu on tämän vanhan kaupungin oma erikoislaatuinen ääni, jolla se on puhunut romanttista kieltään kaikille niille matkalaisille, jotka ovat vuosisatojen kuluessa vierailleet siellä. Niillä kohdin kalliossa, missä vesi paiskautuu kaikkein laajimmassa kaaressa rotkoon, on joko luonnon tai ihmiskäsien muovaama luola. Sen ja veden pauhun välillä on vain kuhmuraisten puiden muodostama repaleinen lehti-esirippu, ja meno tähän omalaatuiseen näköalapaikkaan on kuin laskeutumista alas helvettiin.

Vuorten kaiku paisuttaa putousten pauhun kymmenkertaiseksi. Tuossa humisevassa, jymäjävässä äänessä on jotakin noiduttua — se puhuu koskemattoman luonnon väkevää kieltä, se vaientaa kaiken puheen, se tuntuu täyttävän kumealla jylinällä koko alhaalla leviävän tasangon.

Eräs Rooman salaperäisimmistä keisareista, omalaatuinen uneksija ja vaeltaja Hadrianus rakennutti elämänsä loppuvuosina tänne kuuluisan palatsialueensa, joka on kaikkiin turistioppaihin nykyään merkitty kolmella tähdellä. Tämä Villa Adriano, »Hadrianuksen huvila», täyttää laajat alat Sabinilaisvuorten loivaa alarinnettä. Synkät, ylhäiset, tummansiniset sypressit kohottavat tuhatvuotisia havupylväitään sen raunioista. Kesyt riikinkukot astelevat keinotekoisten lammikoiden rannalla ja ruusut kukkivat nurmettuneissa puistoissa, joissa on niin runsaasti särkynyttä vanhaa marmoria ja kummallisten rakennusten muureja...

Vanha keisari tiesi, mitä halusi. Hän uneksi suuresta temppelilaaksosta, johon olisi koottu kaikki vaikuttava ja kaunis, mitä hän oli nähnyt monilla matkoillaan. Ja niin hän antoi rakentaa tälle alueelle egyptiläisiä, kreikkalaisia ja syyrialaisia palatseja, antoi pystyttää rakennuksia, joiden muurit vieläkin vetoavat mielikuvitukseen, ja sommitella keinotekoisia kaikuluolia tai oman makunsa mukaisia pyhäkköjä, joista ei tiedä, mitä idän tai lännen jumalaa varten ne on perustettu. Täällä sijaitsi Canopus, egyptiläisen Serapiksentemppelin taitava jäljennös, joka oli muistona keisarin käynnistä Aleksandriassa. On hyvin luultavaa, että laakson perällä olevassa pienessä rauniopyhäkössä on palveltu Hadrianuksen lemmikkiä, kaunista bithynialaista paimenpoikaa Antinousta, jonka hienostuneet ja surumieliset kasvot katselevat meitä nykyään niin monina marmorikuvina Italian museoissa.

Hänen kohtalonsa peittyy salaisuuteen. Tiedämme hänestä tuskin muuta, kuin että hän seurasi vanhaa hallitsijaa tämän Egyptin-matkalla ja joko hukkui tai hukuttautui Niiliin. Ongelmallinen ja yksinäinen keisari laajensi luultavasti hänen muistojuhlansa kokonaiseksi uskonnoksi, jonka pyhiä uhripaikkoja ilmaantui sekä Afrikan pohjoisrannikolle että Italiaan.

Hadrianuksen aikana Tibur oli muuten jo kunnianarvoisa vanha kaupunki. Täällä ovat sijainneet Horatiuksen ja Maecenaan huvilat. Muinaisen torin reunalla, tätä nykyä kaupungin turistiravintolan pihassa, on hyvin säilynyt korinttilaisten pylväiden ympäröimä pyörötemppeli, jossa valkopukuiset papittaret ovat vaalineet Vestan pyhää tulta. Keisariajan Sibyllantemppelistä on jäljellä neljäpylväiden joonialainen esihalli, jonka permannon ovat kokonaan valloittaneet omikseen villikasvit. Nämä kaksi kelianharmaata pyhäkköä eivät millään tavalla poikkea esimerkiksi niistä pikkutemppeleistä, jotka uneksivat Rooman idyllisellä »Karjatorilla», Piazza Boccadella Veritalla.

Mutta tässä jylhän-kauniissa maisemassa, näiden vuorten taustaa vasten, ne saavat oman erikoisen ilmeen. On kuin peloittava ja salaperäinen jumaluus, roomalainen Pan, olisi ottanut ne ikiajoiksi tyyssijakseen. Jokainen Rooman-matkojen tarinoihin perehtynyt tietää, että Tivolin temppeleitä on yritetty käyttää tilapäisenä ulkoravintolana ja että niihin voitaisiin helposti kattaa pöytä. Mutta ravintoloitsija ei siihen mielihyvin suostu. Tavallisesti tekevät pyörretuulen puuskat koko puuhan mahdottomaksi, ja tuulettomalla säällä, esimerkiksi eräänä ikimuistoisena päivänä, jolloin kaksi italialaista taiteilijaa yritti panna Sibyllan temppelissä pystyyn juomingit, vieraita saapuu tervehtimään pitkä musta käärme, yhtä klassillisen kaamea kuin kuuluisa Tiberiuksen käänne Caprin saarella! Italian taikauskon historiasta ei minun tietääkseni koskaan ole kirjoitettu kirjaa. Ja se ansaitsisi sen. Useimmissa tapauksissa uskomukset juurtuvat syvälle pakanuuden ruokamultaan.

Ei ole mikään ihme, että renessanssin nautiskelevat rikkaat kirkkoruhtinaat rakensivat antiikin esimerkin mukaan palatseja Latiumin vuorille. Albanovuorten pikkukaupungeissa, viinintuoksuisissa castelleissa, on suuri joukko samanlaisia maahuviloita kuin Medicien Firenzen ympäristössä. Frascatin rinteillä ovat Aldobrandinin, Falconierin ja Lancelottin ruhtinassukujen huvilat, Castel Gandolfossa, paavien nykyisessä kesänviettopaikassa, Barberinien upea kartano, Genzanissa Cesarini-suvun palatsi, ja kaikkien niiden ihastuttavia puistoja suihkukaivoineen ja luolineen ranskalainen De Brosse on esitellyt loistavissa matkakuvauksissaan.

Ja eräs näistä renessanssiajan »villoista», kenties kaunein ja upein kaikista, on Tivoliin perustettu Villa d'Este. Arkkitehti Ligorio, paavi Pius IV Medicin rakennusmestari, joka muun muassa suunnitteli Vatikaanin puutarhaan ajan tyylin mukaisen kasinon, rakensi sen rikkaalle kardinaali Ippolito d'Estelle. Pitkän sypressikäytävän päässä katsoessa palatsi kohoaa vuorenrinnettä vasten kuin jalon, vanhanaikaisen oopperan kulissipuistot terasseineen ja kaariholveineen. Laajat puistot ovat villikukkien täyttämät. Satojen suihkulähteiden hilpeä tai alakuloinen loiske vanhaa marmoria vasten herättää kaikuja, jotka kiertelevät avarissa puutarhoissa ja yhtyvät öljypuiden suhinaan. Tämä italialainen pienois-Versailles on kuin idyllinen pakopaikka muuten niin draamallisen väkevässä maisemassa.

Luulisin, että juuri Este-suvun puutarhapalatsia ajatellen ryhdyttiin ensi kerran yleisessä mielessä puhumaan tivoleista, huvitarhoista. Italian kielen lakiin kuului, että juhlallinen latinalainen Tibur muovautui uusien sukupolvien huulilla Tivoliksi, kunnes nimestä tuli käsite, — kunnes Kööpenhaminan Tivoli lopullisesti astui Rooman kirkkoruhtinaiden Tivolin tilalle!

PYHIMYSTEN VUORET

I.

Italian saappaan varressa on Firenzen ja Rooman välissä säännötön tahra, jota molemmilta puolin rajoittavat mutkittelevat poimut: ylhäällä Arno-virta, alhaalla Tiber. Alue on Apenniinien niemimaan hiljaista sydänseutua. Lukemattomien pyhimystarujen ja laulujen pyhittämä maakunta, vanha muistoista rikas Umbria.

Kaupunkien täplät ovat tuossa osassa karttaa sekä pienempiä että harvemmassa kuin esimerkiksi renessanssin kotiseudussa Toscanassa tai Rooman maakunnassa Latiumissa tai tuliperäisessä Campaniassa. Jokainen Firenzestä etelään matkustanut on nähnyt junan ikkunoista Umbrian maisemien muutaman tunnin ajan joko torkkuvan kullankarvaisessa valossa tai leviävän sadepilvien alla. Harmaat ja punahohtoiset kaupungit kohoavat vuorilla näköään luoksepääsemättöminä linnoituksina. Niiden tiilikattojen yli pilkistää jokin feodaaliajan torni tai tomunvärinen, leveä kirkonpääty ikkunaruusukkeineen.

Maiseman värit ovat pastellinpehmeät: punaruskeaa multaa, mustansinisiä sypressejä, hopeanharmaata oliivimetsää, etäisyyden himmentämiä keväänvihreitä viinirinteitä. Vuorten plastillinen viiva kaukana taivaanrannalla nousee ja vaipuu kuin valtameren käynti. Kukkuloiden huiput kuultavat sinipunaisina. Itse ilmakehässä on jokin erikoinen kultahäive, jota turhaan etsii muualta Välimeren maista. Vanhan kiven kiilto linnanseinissä, murattien syväntummat lehdet, kukkien värit ovat vähemmän loistavia mutta henkisempiä kuin joillakin vanhoilla kreikkalaisseuduilla. Sinisen meren hehku, sen suolankylläinen tuuli ei koskaan ulotu tänne. Pienet joet kiertelevät epäselvinä valonauhoina uneksivissa etäisyyksissä. Dolce e simpatico, suloista ja miellyttävää, sanovat italialaiset, herzlich, sydämellistä, sanoo saksalainen... Umbrian maisemat ovat yhtä vähän sovinnaisesti klassillisia kuin sovinnaisesti romanttisia. Niillä on ilme, joka herättää mielikuvan hiljaisesta pyhäaamusta suuressa maalaistuvassa.

Olen aina kiitollinen sille maanvieremälle, joka särki Italian sisäosien rautatien eräänä alkukesän viikkona, jolloin minun piti matkustaa sähköjunalla Roomasta pohjoiseen. Radan luhistumisesta oli tuloksena, että kunnioitettavan suuri osa matkaa suoritettiin autolla. Huikeata kapuamista vuorten jyrkänteille, syöksyjä alas laaksoihin, sukeltamista kylästä toiseen, tavaranvaihtoa ihastuttavilla sydänmaan asemilla. Matka, jolle olin varannut vain pari päivää, venyi monin verroin pitemmäksi. Olen myöhemmin tullut monta kertaa todenneeksi, että juuri Umbria on lumonnut pohjoismaisia vaeltajia — he ovat löytäneet siellä erikoisen Italian Italiassa, maan ja maiseman, jossa salaperäisellä tavalla yhtyy Pallastunturin näköpiiriin pohjoinen avaruus ja etelämaisen luostaritarhan idylli.

Umbrian kaupungit ovat kristillisen keskiajan läpitunkemat. Niiden ahtailla kaduilla vallitsee munkkikammion hämy. Niiden perusäänenä on homeisten vaskikellojen heleä ja raskasmielinen tremolo tai sitten morra-pelin äänet yksinäisissä viinituvissa ja härkien kumea mylviminen pelloilla. Sekoitus vanhojen linnanherrojen ritarielämää ja tukevaa maalaisaskaretta. Eräänlainen kodikkaan talonpoikaisuuden sävy on yksin kirkkolaulussakin, joka tulvii hämärien katedraalien ovista päivänpaisteisille toreille. Pitsimekkoiset kuoripojat laulavat latinalaisia hymnejä umbrialaismurteellaan. Suitsutuksen tuoksu on raikkaampaa kuin muualla. Vakavan näköiset pyhiinvaeltajat, jotka kapuavat vuoripolkuja Pyhän Ritan kirkkoon Cascian myrttirinteillä tai Narnin kirkkokaupunkiin punaharmaiden kalliojärkäleiden, varjoisten lehtojen suistuneiden roomalaisten vesijohdon kaarien ja humisevien putousten ohi, kantavat pyhiä öljypuun oksia tuolla vanhan perinteen antamalla naiivilla juhlallisuudella, joka on kotonaan vain tässä maakunnassa, länsimaisen luostarilaitoksen syntymäseudulla.

Kun erakkolaisuuden ajatus ensi kerran etsi ilmausta Egyptin Teeban erämaiden pohjoispuolella, sen kehdoksi tuli Italian Umbria. 500-luvun alussa Nursian pienessä kaupungissa eli ja vaikutti kuuluisa poikaerakko Benedictus, jota voidaan pitää ensimmäisen järjestetyn munkkikunnan perustajana. Hänen elämäntarinansa on kirjoitettu monen vanhan kronikan vasikanvuotaan. Tiedämme, että hän melkein lapsena vetäytyi elämään Subiacon lähellä olevaan ahtaaseen, piikkiruusuja kasvavaan vuorenkoloon, jota synkensi alituinen pimeys ja tippuvan veden pisartelu. Hän ja hänen kesy korppinsa elivät kolme vuotta niillä leivänmuruilla, joita ystävällinen veli Romanus säästi heille. Luolan ympärille kehittyi vuosien varrella kokonainen erakkojen siirtola, joka muodosti benediktiinijärjestön varhaisen ja erikoislaatuisen alkumallin.

Heidän hiljaisesta mietiskelystään, heidän elämänvieraasta askeesistaan ja rukousharjoituksistaan on vuosisatojen kuluessa kasvanut se valkopukuisten munkkien maailmankuulu veljeskunta, joka yhä tutkii messukirjoja, multaa öljypuita ja tislaa viheriää likööriään Ranskan Chartreusen ja Italian kartusiaaniluostarin päivänpaisteessa. Pimeinä vuosisatoina he ovat olleet enemmän kuin kutkaan toiset sivistyksen etuvartijoita. Veljeskunnasta on kohonnut lukemattomia piispoja, kardinaaleja, paaveja, kirjailijoita, pyhimyksiä. Hiljaisissa munkkikammioissa ei ole jäljennetty vain psalttareita ja rukouskirjoja, vaan myöskin arvokkaita maallisia teoksia. Cultura, »viljelys» — yhtä hyvin hedelmäpuiden kuin viisauden ja tiedon — on aina kuulunut heidän erikoistehtäviinsä rajattoman monipuolisessa munkkikuntien historiassa.

Ja Umbrian maisemien keskellä on tavallaan helppo ymmärtää, että nämä ensimmäiset »enkelien ja eläinten ystävät», angelorum amici et animalium, käyttääkseni vanhojen kronikkojen harrasta sanontaa, löysivät kutsumuksensa tien Nursian vihreiden myrttipensaiden sisästä.

Jokaisella maailmanaatteella on kotimaisema, jonka luonnon mukaan se on muovautunut. Firenzen seutujen valoisa ja realistinen kauneus, kukkuloiden selkeä joustavuus ja näköalojen sopusuhta opettaa tavallista paremmin käsittämään, kuinka uuden ajan kolmisatavuotinen kukoistuskausi, renessanssi, saattoi herätä ja kasvaa vain täällä. Rooman tasanko laajoine pintoineen ja vyöryvine pilvineen selittää ainakin osaksi »roomalaisuuden» olemusta. Ja Umbria on ennen kaikkea maakunta, jonka pehmeiden värien ja kullanhohtoisen avaruuden halki ikuisesti puhaltaa jokin henkisyyden tuuli... Sen maisemissa on mystillistä rauhaa, jonka on täytynyt voimakkaasti tehota ihmismieliin noina varhaisina katolisen järjestäytymisen aikoina.

Maan kauneus ja taivaan sielukkuus ovat täällä solmineet platonisen avioliiton. Jos yritän pohtia, mitä vaistomaisia haluja nämä ilmavat näköalat voisivat virittää tavallista herkemmissä luonteissa aikana, jolloin kaikkien elämäntoimien yläpuolella liehuu uskonnon lippu, tulen pakosta ajatelleeksi ihmismielen luontaista, mutta meidän ajallemme verrattain vierasta hiljaisuuden tarvetta. Luopua maailmasta maailman kauneuden keskellä. Asettua elämään hyvin lähellä luontoa yksinkertaista ja kaupunkien humusta eristäytynyttä elämää. Olla erakko, munkki, benediktiini. Eikö vuorten sinihämyisissä linjoissa kuvastu äärettömyyden lähelläolo, jota mikään muu tienoo ei samalla tavoin tarjoa sitä kaipaavalle? On muistettava, että luostarilaitoksen syntyminen ei suinkaan ole vain kirkkohistoriallinen, eipä edes pelkkä maailmanhistoriallinen ilmiö — siihen liittyy aivan uudenlainen luonnontunteen herääminen, jota Euroopan henkisessä kehityksessä ei ollut tapahtunut sen jälkeen, kun antiikin maailma vaipui perikatoon.

Nykyään Umbrian kaupungit ovat siinä määrin tuonaikaisten muistojen valaisemat tai hämärtämät, miten vain haluamme sanoa, että astuminen niiden muuriportin sisäpuolelle on kuin askel tuhannen vuoden taakse. Tosin Folignon tapainen asutuskeskus vihreän peltoalueen keskellä on tänä päivänä muuttunut kukoistavaksi teollisuuspaikaksi, jonka nykyaikaisuuteen vanha leveä harmaakivinen tuomiokirkon seinä ikkunaruusuineen ja kauniisti uurrettuine ovikaarineen kokonaan uppoaa.

Mutta lähellä ja kauempana on joukko lumottuja kaupunkeja, jotka torkkuvat vuortenharjoilla tai jokivarsilla kuin keskiaikaisten katedraalien kauniit, hiukan homeiset kivikuvat. On maalauksellinen Spoleto, jossa kardinaali Albomozin punaharmaa linna vielä seisoo jykevänä kuin mikäkin Borgioiden levottoman ajan varustus tuulia torjuen ja jonka tuomiokirkossa kummittelevat langobardilaisten herttuoiden aaveet. Lähellä Abruzzien metsäisiä vuorenkylkiä on joukko ihastuttavia pikkukaupunkeja — oikeastaan vain luostarikirkkoja ympärille ryhmittyneine talorykelmineen: Pyhän Bernardinon renessanssikirkko ja Santa Maria di Colemaggion tomunvärinen romaaninen pyhäkkö Rosetten vuorikaupungissa. On Narnin aito keskiaikainen kaupunki kaksine majataloineen kallion jyrkänteellä; vesiputoukset virtaavat sen ympäristöissä, ja Augustuksen aikana pystytetty, nykyään ruohoa kasvava vanha kivisilta seisoo matalan joen äyräällä. Luultavasti eräs kaikkein mielenkiintoisimpia on sakaratorninen, harmaiden romaanisten palatsien täyttämä Todi hiljaisine toreineen ja kirkkoineen. Sen alkuperä veisi meidät kauas vanhojen umbrialaisten historiaan — tuohon vuosituhansien takaiseen hämärään, joka peittää paksuna tomuna ympäristön pelloista löydettyjä savikuvia.

Vuosisatoja ennen roomalaisten tuloa Umbria oli samoin kuin pohjoisempi Toscana etruskien kotimaata. Sitkeä, voimakas ja salaperäinen kansa! Sen kulttuurin jälkiä tapaa siellä täällä Italiassa ja sen lukemattomat oudosti hymyilevät kuvapatsaat tai värikkäät hautamaalaukset hämmästyttävät nykyään vaeltajaa monissa Euroopan museoissa. Se ei ole jättänyt meille mitään tietoa alkuperästään, ei edes avainta selittämättömiksi jääneisiin kivikirjoituksiinsa.

Kun englantilainen kirjailija D.H. Lawrence aikoinaan asui Italiassa, etruskilaiset hautalöydöt tehosivat häneen tavallista voimakkaammin. Hän tutki noita ruusunpunaisia nukkemaisia jumalia ja Monna Lisan tavoin hymyileviä jumalattaria sekä Roomassa että Firenzessä. Pienet pronssiveistokset, vaskisoljet, Tarquinian maanalaisen hautakaupungin freskot, joihin on kuvattu juhlamenoja ja vavahduttavan eloisia tanssiaiskohtauksia, olivat hänelle kuin ilmestys aikojen takaisesta, onnellisemmasta kulttuurikaudesta kuin meidän. Mikään kirja ei kerro, keitä nämä Italian kanta-asukkaat olivat ja tunsivatko he sen elämänonnen salaisuuden, joka on häipynyt meidän tiedostamme. Kenties heidän historiansa tuntemattomuus juuri vetoaa mielikuvitukseen niin valtavalla teholla. Eräs maaliskuun päivä, jonka itse vietin paavi Juliuksen vanhassa huvilassa Roomassa etruskilais-kokoelmien keskellä, on lähtemättömästi jäänyt muistoihini. Tunsin olevani kuin Kolumbus, joka aavistaa tuntemattoman meren takaa tuntematonta rantaa —.

Uuden ajan keväässä Umbrian maakunta joutui, kuten tiedetään, näyttelemään hyvin huomattavaa osaa renessanssin taiteen historiassa. On helppo käsittää, että juuri täältä on lähtenyt Peruginon, vieläpä nuoren Rafaelinkin maalausten hienostunut luonnontunne. 1400- ja 1500-lukujen vaihteessa Umbrian Perugiassa ja myöhemmin Italian pääkaupungissa työskenteli köyhä mutta toivorikas maalarinkisälli Pietro Vanucci, jonka nimi muutettiin hänen kotikaupunkinsa nimen mukaan Peruginoksi.

Kun tutkii hänen taulujaan Firenzen Uffizi-palatsissa tai hänen oman synnyinseutunsa museossa, huomaa, miten syvälle »kotiseudun kuva» on syöpynyt hänen silmiinsä. En tahdo tässä käydä arvostelemaan hänen hiukan maneerimaisia henkilöryhmiään — madonnia, munkkeja ja pyhimyksiä taivaansinisine ja appelsiininkeltaisine viittoineen, hiljaisessa tuulessa liehuvia kaapuja, tyttömäisen hauraita ja usein sukupuolettomia kasvoja, jotka tuntee pienen pienestä kirsikkasuusta ja ovaalimaisesta soikeudesta. Mutta taustalla kuuluvat aina Umbrian vuoret hämärämmin tai selvemmin. Niiden soitannollinen kaariviiva näyttää liikkuvan kuin paimenpillin tahdissa. Puut seisovat virpimäisen hentoina hopeanharmaassa aamuilmassa. Värit ovat kuivat, vienot ja hartaat, herkästi loistavaa vedenväriä ja nöyrää umbrialaista ruskeaa. Öljypuut, kukkulat ja kalpeansininen taivas ovat vajonneet pyhään ajattomuuteen, tuohon rajattomien näköpiirien sunnuntaihartaaseen tuntuun, joka joskus tehoaa katsojaan urbinolaisen Rafaelinkin, Peruginon oppilaan taustamaisemissa.

Firenzen väkevässä renessanssissa kuvastuu ajan historiallisten vaiheiden ja taiteen yhteys, mutta Umbrian renessanssissa näemme ajattoman luonnon ja taiteen yhteyden vastaansanomattoman selvästi. Kun eräänä aamupäivänä kuljeskelin Perugian Palazzo Comunalen saleissa, tämä kotimaiseman vaikutus näkyi sangen monessa niistä maalauksista, joihin lankesi auringonvalo suippokaarisista goottilaisikkunoista. Katselin Dom Alfanin värikästä »Kuninkaiden kumarrusta», joka oikeastaan on Rafaelin kopio. Katselin Pinturiccion, syntyperäisen perugialaisen mestarin, isoja ja usein satumaisesti kehiteltyjä maalauksia, jotka eivät kuitenkaan tehonneet minuun yhtä paljon kuin ne, mitä olin nähnyt Sienan kirkon kappelissa. Mikä voima saa maaperän mehut tihkumaan ihmisajatukseen? Minkä hämärän lain mukaan kotimaisema ruokkii ja juottaa taiteilijan näkemystä mullallaan ja virtojensa vedellä? Joka osaisi vastata tuohon kysymykseen, olisi samalla valaissut laajan alueen henkisen luomistyön hämärää, tajunnan takaista maailmaa.

II.

Kun toukokuun päivänä saavuin Italian Bethlehemiin, Umbrian vuorten hiljaisuudessa nukkuvaan Assisiin, kaupunkia ja alhaalla leviävää tasankoa verhosi sadevihma.

Mutta veden tihuutus ei sammuttanut pienillä paperisuojuksilla verhottuja palavia kynttilöitä, joita toivioretkeläiset kantoivat Pyhän Claran ja Pyhän Fransiskuksen kirkkoihin. Alhaalla kukkulan rinteellä kiipesi mustahuntuisia naisia vihkivedellä pirskotetut oliivinoksat sormissaan. Pieni, keskiaikainen kaupunki oli täynnä pyhiinvaeltajia. Hotell Giotton ruokasalissa istui klarissilaisnunnien järjestön maallikkojäseniä, Todin, Folignon ja Narnin pappeja punaviinin ääressä, parvittain lähiseudun viininviljelijöitä, jotka olivat käyneet suutelemassa Claran muumion edessä välkkyvää metalliverkkoa ja sytyttämässä uhritulia Pyhän Fransiskuksen haudalle. Hotellin tenniskentän yli kaikui latinalainen miserere niin korkeana ja kirkkain äänin, että yksin vanhojen kellojen kumahtelukin kuulosti vaikenevan.

Assisin kissat pujahtelivat märkien katusolien poikki. Kaupungin ainoa kaivo, joka on vanha kuin vanhanajan historia, koska sen alkuperä häviää johonkin etruskilaisaikojen pimeyteen, solisi alakuloisesti riippuvien, vettä valuvien pelargonien ja verenpisaroiden keskellä. Omassa asunnossaan istui tanskalainen kirjailija Johannes Jörgensen kirjoittamassa teosta Pyhän Fransiskuksen elämästä — joten hänkin muuttui vain yhdeksi vähäpätöiseksi statistiksi siinä uskonnollisen palvonnan näytelmässä, joka liitti yhteen nunnat, munkit ja Claran muumiota tuijottavat pyhäpukuiset pikkutytöt, öylättirasioita kohottavat messupukuiset papit ja pitsihameiset kuoropojat.

Mutta Assisin vanha, kunnianarvoisa, ahdas ja uninen vuorikaupunki kyyrötti öljypuumetsien keskellä samanlaisena kuin se oli ollut tuhat vuotta sitten. Mikä olisikaan muuttunut! Jokin katukahvila ehkä, tuskin edes pullolasi-ikkunat ja viheriät aurinkoluukut talojen harmaissa seinissä. Katujen mukulakivet tuntuivat vielä kumisevan goottien, bysanttilaisten, langobardien, karolingien ratsujen kavionkopseesta. Risukuormaa kantavat aasit hirnuivat halveksivasti vihatun naapurikaupungin Perugian muuleille.

1300. luvun alussa tässä kaupungissa eli kauppias Bernardonen poika

Fransiskus — mies, jonka legendojen verhoama nimi on lähtemättömästi jäänyt leijailemaan näiden kukoistavien seutujen ylle. Niin lähtemättömästi, että Assisi on jokaiselle matkalaiselle, tulipa hän sitten etelästä tai pohjolasta, ennen kaikkea Pyhän Fransiskuksen kotikaupunki! Vanhat kronikat kertovat meille hänen elämänsä: kuinka hän nuoruudessaan luopui kaikista iloista ja valitsi sydämensä naiseksi »Rouva Köyhyyden», kuinka hän kulki paljain jaloin, ruskeassa erakonviitassaan ja nuora vyötäisillään Umbrian maakylissä. Hänen tunteeseen vetoava muistonsa kukkii monien luostaripuutarhojen tuoksuvissa, piikittömissä kärsimysruusuissa, se tuikkii kynttilöissä, jotka ikuisesti luovat joulun tunnelmaa hänen hautaholviinsa San Francesco-kirkon alla, se säteilee lukemattomien maalausten, puuristien, pyhimyskuvien ja muistolippaiden lapsellisen herkästä maaseutulaistaiteesta.

Vuosisadasta toiseen Assisiin on tulvinut pyhiinvaeltajia tuoden mukanaan joko rikkaita uhrilahjoja ex voto tai vain nöyrän uskonsa sen miehen merkitykseen, joka kahdeksansataa vuotta sitten kuoli köyhänä ja alastomana kuumeeseen Portiunculan pikku kappelin kynnyksellä, sokaistuna, otsaluu välskärin polttoraudan korventamana.

Pyhän Fransiskuksen elämä on ollut samalla kertaa jumalanmiehen ja runoilijan elämää. Hän ei ollut vain taivaanvaltakunnan, vaan myös kukkivan kotiseutunsa trubaduuri. Liljat, öljypuut, lampaat ja leivoset olivat tämän suuren kristillisen panteistin veljiä ja sisaria Herrassa. Pieni kirjanen Fioretti, »Kukkasia», kertoo minulle varhais-keskiajan tuoksuvalla legendakielellä niistä merkillisistä asioista, jotka hänen elämäkertansa kirjoittaja Tuomas Celanolainen heti pyhimyksen kuoltua merkitsi muistiin. Hän saarnaa linnuille ja pitää jumalanpalveluksia luomakunnan mykille jäsenille. Hän vetäytyy kauas Alverno-vuoren uneksivaan hiljaisuuteen. Hän saa käsiinsä ja jalkoihinsa ristiinnaulitun verimerkit, stigmat, leijailee rukouksen hetkinä pyhän hurmauksen vallassa ylhäällä maan pinnasta, karkottaa Saatanan yksinäisestä erakkomajasta ja näyttäytyy taivaan istuimella istuvana munkkiveljelleen Eliaalle. Mutta hänen suurin ja syvin ihmeensä oli nöyrä, lapsenomainen rakkaus kaikkiin luotuihin, olivatpa ne sitten Assisin vuorten öljypuita tai aaseja tai kodittomia köyhiä vaeltajia, joille hän jakoi viittansa ja leipänsä. Tämä kaikki on suuriarvoisempaa kuin Gubbion suden käännyttäminen, josta hurskas legenda kertoo.

Kokonainen aikakausi on humissut hänen arkkunsa yli, ja voimme vieläkin kuulla hänen suuren sydämensä sykinnän siinä runossa, jonka Fransiskus kirjoitti ja sävelsi ennen kuolemaansa ja joka on kauneinta, mitä italian kielellä 1200-luvulla kirjoitettiin: Il Canto di Solessa, »Aurinkolaulussa». Assisin fransiskaanikirkon yläkerroksessa on muuan harmaasävyinen fresko, joka koruttoman tuoreutensa vuoksi erottuu kaikista muista. Siihen on kuvattu vaaleisiin kukkiin puhjenneita puita, avara keväinen rinne ja ruskeakaapuinen Fransiskus, joka saarnaa lintuparvelle. Tuntematon maalari ei jättänyt sen kulmaan nimikirjoitustaan — opaskirjat väittävät, että sen tekijä on Giotto di Bondone, mutta minä en luota opaskirjoihin varsinkaan silloin, kun ne yrittävät tulkita Assisin kirkon seinämaalauksia! Asian ydin ei ole nimettömän mestarin henkilöllisyys, vaan hänen siveltimensä jälki — sen luonnontunne, värien sielukkuus, kuvan henkinen välke... Tuossa freskossa on vanhan kirkonmuurin pintaan kytketty se runon ilmakehä, joka ympäröi Umbrian pyhän miehen olemusta ja jonka maakunnallinen, maisemallinen lähtökohta kuvastuu joka askelella näiden seutujen vaeltajan silmiin.

Voisi sanoa, että Fransiskuksen muisto käy kuin luonnonraikas tuulenhenkäys munkkilaitoksen ummehtuneen historian lävitse. Jälleen tulee todenneeksi, että missä syntyperäiset umbrialaiset ovat tavalla tai toisella olleet luomassa historiaa, siellä on elpynyt ja versonut tavallista voimakkaampi luonnontunne.

Näyttää kuin tuon maakunnan asukkaat aina kantaisivat vaatteenhelmoissaan kotiseutunsa mullan tuoksua, menivätpä he ottamaan vastaan luostarinperustajan valtakirjaa niin kuin Fransiskus tai ostivat kivennäisvärejä ja siveltimiä niin kuin maalari Pietro Perugino. Maiseman näky hohtaa heidän silmistään. Sen oliivimetsät, vuoret ja virrat kukoistavat heidän unissaan. Heidän uskontonsa on jumalanpalvelusta viheriöivässä luonnossa ja heidän taiteensa on sekin uskovan hartauden läpäisemää. Siinä on vanhan joululegendan tuoksua ja kimallusta niin kuin Gentile da Fabrianon maalauksissa, tai pääsiäisaamun rauhaa tai kyläkirkon levollista koruttomuutta niin kuin Ottaviano Nellin ja Giotton oppilaiden taiteessa.

Assisin kaupunkia hallitsee Pyhän Fransiskuksen muistolle perustettu kirkko. Sen luostarin arkadirivit kuvastuvat kauas tasangolle kuin jokin vuoriperustan elimellinen kasvutuote. Sen muurimassat näyttävät takaapäin luostaripihasta katsottuina suurilta, taittuneilta, tavallista leveämmiltä urkutorvilta. Harmaan päädyn ruusukeikkuna katsoo alas auringonpaisteiselle, kauniiden holvikäytävien reunustamalle torille kuin jokin suuri salaperäinen silmä. Rikkaasti koristeltu romaaninen porttaali, sen kivileikkaukset, koristekuviot ja oviparit ovat porttina mystiikan lumottuun maailmaan.

Käsityöläiset, jotka pyhimyksen kuoltua 1200-luvulla muurasivat ja hakkasivat tätä muistotemppeliä Subasio-vuoren himmeästi kimaltavasta piikivilajista, työskentelivät todennäköisesti saksalaissyntyisen mestarin johdolla — siitä kirkon pohjoismainen goottilainen sävy! On olemassa perimätieto, että johtavana sieluna toimi Fransiskuksen munkkitoveri Fra Elia. Kirkkoa rakennettiin aluksi kaksi vuotta, se sommiteltiin kaksikerroksiseksi, alempi miltei pimeä temppeli syntyi vuoren kaltaalle, valoisa yläkirkko sen päälle. Kappeleiden holvaamiseen ja ylemmän pyhäkön valmistukseen meni useampia vuosia, ja käsityöläiset heittivät talttansa ja muurauslapionsa vasta 1253. Rakennus — tai oikeammin kaksi päällekkäistä rakennusta — kohoaa tukevan sopusointuisena ylhäältä kukkulalta, sen mataliksi kaartuneet tukikaaret, sen pilaristot ja ikkunaruusut ovat puoleksi goottilaisia, puoleksi romaanisia. Tekisi mieli puhua aivan erikoisesta umbrialaisesta tyylistä. Ympäröivä maisema on saanut ilmauksen tässä kivisessä jättiläisteoksessa samalla tavoin kuin Subasio-vuoren salattujen lähdesuonienvesi antaa kasvuvoiman tuhatvuotisille öljypuille.

Lukemattomat vaeltajat, sekä uskovat että uskottomat, ovat vuosisatojen kuluessa sokaistuneina astuneet valoisalta pihalta pimeään alakirkkoon, jossa katse vasta vähitellen erottaa kiillekiven välkettä ja kaukaisten uhrikynttilöiden tuiketta. Vaikutelma on unohtumaton. On kuin syvästä yöstä hitaasti, hyvin hitaasti alkaisi hohtaa tähtisumun valoa... Tummat, matalat holvit välkähtelevät yönsinisissä ja vihreissä väreissä. Holviruoteet kaartuvat pään yläpuolelle kuin urkusoitto, tulet lepattavat, kappelien pimennossa säkenöi hopeisia monstransseja ja ehtoollismaljoja. Seinien kiviupotteet kimaltavat siellä täällä ja sammuvat kuin tulikärpästen lamput italialaisessa yössä. Katse harhailee salaperäisessä tummuudessa, jossa sarkofagien muodot ja vanhojen maalausten pyhimykset kultaisine sädekehineen kauan aikaa uiskentelevat epäselvien unikuvien kaltaisina, ennen kuin silmä tottuu hämyyn —.

Eivät edes yksinkertaiset ja heleät lasimaalaukset jaksa valaista tätä mystiikan yötä. Rooman kullankiiltoisten ja seremoniallisten kirkkojen jälkeen Assisin pyhäkkö tehoaa ennen kaikkea harvinaisen aidolla tunnelmallaan. Sen holvien alla vallitsee omalaatuinen, väkevä hartaus, uskon henki, joka ei ole sovinnaisesti katolista, vaan jossa jälleen ilmenee jokin erikoinen umbrialainen tunnesävy. Vaikka vihkivesimaljassa riippuvat puksipuun oksat ovat kahisevan kuivat, kirkossa ei tuoksu vain suitsutus, vaan myös tuoreiden lehvien haju: maaseudun tuntu, ympäröivien metsien ja laidunmaiden läsnäolo. En luule olevani ainoa, joka on Pyhän Fransiskuksen muistotemppelissä vaistomaisesti tullut ajatelleeksi Suomen kauneimpia keskiaikaisia kivikirkkoja.

Vanhassa, hyvin säilyneessä laastissa hehkuvat seinämaalaukset. Pyhän Katariina Sienalaisen ja Pyhän Nikolauksen kappelit, joille ulkomaalaiset usein omistavat innokasta huomiota, ovat lopultakin taiteellisesti vähäarvoisimmat. Kuorin ja sivulaivojen kuvapiiri on valittu suureksi osaksi nimikkopyhimyksen Fransiskuksen elämästä, mutta sen ohessa on kuvattu kohtauksia keisarinna Faustinan marttyyriudesta, Uudesta Testamentista, ranskalaisen ritaripyhimyksen Martinuksen legendasta. Mieleeni on jäänyt jokin sienalaisen taiteilijan Pietro Lorenzettin »Ristiltäotto», jonka surevat naiset kulmikkaine kasvoineen vielä kuvastelevat bysanttilaista kirkkotyyliä samalla kuin henkilöiden ryhmityksessä ja asennoissa paljastuu erikoisen herkkä, melkein hienostunut poljennollisen muodon taju.

Raskaista kynttilänjaloista lankeavien varjojen keskellä, korkokuvamaisesti veistetyssä seinäpinnassa on rivi niin ikään sienalaisen mestarin Simone Martinin freskoja — tuon romanttisen taiteilijan, jonka herkkiä ja lyyrillisiä teoksia Boccaccio ihaili; ne ovat kieltämättä kauneinta 1300-luvun taidetta. Uhrikynttilöiden uneksivassa tuikkeessa seisoo Pyhä Clara, Fransiskuksen henkinen sisar ja klarissilaisnunnien järjestön perustajatar, kalvaat hauraat kuutamoiset kasvot suoraan katsojaan päin, kapeissa hindulaisnaisen silmissä mietiskelevä katse. Muistan Simone Martinin satumaisen kauniin freskon Pyhän Martinuksen kappelista: Toursin sotilaspyhimyksen uumille vyötetään kultakahvainen ritarinmiekka, taulu on täynnä trubaduurirunon tuoksua, leikarit, luutunsoittajat ja huilunpuhaltajat kulkevat ihastuttavana ryhmänä tyttömäisen Martinuksen ohi...

Mutta alakirkon poikkilaivassa, pääalttarilta vasemmalla, on myös kuuluisa suuri seinämaalaus, joka esittää valtaistuimellaan istuvaa Madonnaa ja enkeleitä ja jonka oikealla laidalla seisoo parroittunut, lempeän näköinen Pyhä Fransiskus. Sen maalasi keskiaikaisen taiteen viimeinen täydellinen ja suuri edustaja Cimabue vanhuudenpäivinään, mutta tavalla, jossa jo heijastuu uuden näkemyksen aamunsarastus. Bysanttilaisen kullan ja purppuran ohessa kimaltavat hartaat ruskeat ja vehnänkeltaiset värisävyt, musta, hämärä violetti ja taivaan sini. Pyhän Magdalenan kappelin maalaukset ovat vieläkin voimakkaamman uudenaikaisen, realistisen näkemyksen kirkastamia. Niiden henkilöissä, pukujen hillityssä värihehkussa ja sommittelun voimakkaassa sopusoinnussa on heräävän renessanssin selvä leima. Eräät niistä, esimerkiksi Latsaruksen herättämistä kuvaava fresko, ovat todennäköisesti lähteneet sen miehen käsistä, jota yksimielisesti pidetään uuden ajan taiteen ensimmäisenä suurena edeltäjänä: vanhan Giotto di Bodonen, 1300-luvulla eläneen yksinäisen ja mahtavan mestarin.

Nousen korkeita kiertoportaita yläkirkkoon. Sen valoisa avaruus ei samassa mielessä vetoa mystilliseen tunteeseen kuin alhaalla olevat pimeät, kynttilöiden valaisemat hohtokiviholvit. Mutta seinien maalaukset muodostavat täällä laajan ja mielenkiintoisen kuvakirjan ovesta pääalttarille. Yläkirkon kuorin maalaustyöt saivat alkunsa 1200-luvulla, ja on luultavaa, vaikk'ei varmaa, että osa näistä taideteoksista on Giotton nuoruudenajan työtä. Olipa hän tai olivatpa hänen oppilaansa sivelemässä laastiseiniä kivennäisväreillä, joka tapauksessa noiden jäntevien eepillisten kuvaryhmien, noiden keltaisten, punaruskeiden väripintojen alta aavistaa realistisen elämänkäsityksen murtautuvan esille. Seison kuin renessanssin kynnyksellä. Keskiajan katolinen, seremoniallinen, kaavojen sitoma taide on jo takanapäin. Uusi aika herää.

III.

Yrjö Hirn on syvällisen henkevässä teoksessaan »Erakoita ja vaeltajia» osoittanut, miten läheisesti keskiajan luostarimielialaan liittyy heräävä luonnontunne. Hän kuvailee Ranskassa, Isèren departementissa sijaitsevaa La Grande Chartreusea, suurta kartusiaaniluostaria, ja sen romanttista taustamaisemaa — jylhiä vuoripenkereitä, tummaa metsää ja solisevia puroja. Voisi lyhyesti sanoa, että näyttämö on tässä määrännyt näytelmän sävyn. Munkkilaisuuden historia kuvastuu aina tuollaista pohjamaisemaa vastaan...

Ja Italian Umbria, erakkojen, pyhimysten ja luostariveljien luvattu maa, tarjosi ainakin 1200-luvulla elimellisen pohjan sille uskonnolliselle herätysliikkeelle, joka sai alkunsa pienessä Assisin vuorikaupungissa ja kulki leveän aallonkäynnin voimalla rotujen, maiden ja kansallisuuksien halki aina Suomen Turkuun ja Naantaliin. Fransiskaanien järjestö on — tekisi mieli väittää — vienyt muassaan eri kansallisuuksien piiriin kotimaisemansa henkisen tuoksun. Mihin nämä harmaaveljet, minoriitit, keskiajalla kulkivatkin kerjuupusseineen, he eivät levittäneet vain yhteistä katolista uskoaan, vaan myös Pyhän Fransiskus Assisilaisen erikoista elämänoppia, jossa nöyryys ja armeliaisuus ja luonnonrakkaus, maa ja taivas olivat niin salaperäisesti yhtyneet.

Suomessa heidän luostareitaan kohosi 1300-luvulla Viipuriin, Raumalle ja Kökariin. Heidän tummanruskeat villakaapunsa ja vyötäisille solmittu ruoskansiima, lyhyet huppupäähineet, sandaalit ja käyräsauvat kuuluvat aivan lähtemättömästi myöhäiskeskiajan elämänkuvaan pohjoismaissa, jopa hyvin kauas uudelle ajalle.

Olen edellä koettanut valaista Umbrian vuorten ja oliivimetsien, laaksojen, torkkuvien feodaalikaupunkien ja romanttisten linnanvallien orgaanista kulttuurihistoriaa. Polku päättyy pieneen idylliseen Assisin kaupunkiin, jonka piikivien välkkeiset talot ja tomunharmaat kirkot hautovat keskiajan muistoja Subasio-vuoren rinteellä. Kun kirjoitan tätä, voin vieläkin kuulla korvissani Assisin päivä-äänet. Veden hiljaisen solinan vanhasta Marcella-kaivosta, josta mustapukuiset naiset ammentavat vettä saviruukkuihin, vihreän vuokra-auton suhahduksen ahtailla kujilla, muulien ja aasien huudot, viinirattaiden narinan...

Assisin ainoan varsinaisen torin, Viktor Emanuelin piazzan, laidalla seisoo vielä roomalaisten muistona keltaisenharmaa Minervan temppeli, jonka hyvin säilynyt pääty ja uurteiset doorilaispylväät ovat nykyään pienen ahtaan kirkon portaalina. Tori itsessään on erikoisen maalauksellinen keskiajan näyte: harmaita vaakunakilpiä talojen seinissä, mustia soihdunpidikkeitä, jotka on taottu satueläinten, siipileijonien ja lohikäärmeiden muotoon, tomunvärisiä palatseja, jotka notkuvat vuosisatojen painosta ja joiden vihreissä pullolasi-ikkunoissa kimaltaa romantiikan satuvalo. Ahtaat kadut sukeltavat kaikille tahoille, haarautuvat kuin köynnösruusun varret, valuvat penkereittäin vuoren kuvetta, kiipeävät synkkien portinkaarien alta autioille ja kuoppaisille vuoriterasseille. Sade suhisee elegisesti punaisten tiilikattojen yli ja auringonsäde sytyttää katujen tomun välkkymään. Talojen valurautaisilta parvekkeilta pursuaa kuin runsaudensarvesta pelargoneja, tummanpunaisia ruusuja, geraniumeja, elämänlankoja. Keskipäivän hiljaisuudessa luulisi miltei kuulevansa, miten terälehdet varisevat kaduille.

Tuo pieni vuorikaupunki eli itse asiassa mukana maailmanhistoriassa jo silloin, kun Umbrian tasanko Subasio-vuoren laaksossa oli vielä leveä sininen järvi.

500-luvun keskivaiheilla Totilan joukot polttivat ja hävittivät Assisia, Sissifredin ja Narseksen voittajansaapas painoi jäljen sen vanhaan maaperään. Kun 1200-luku sitten alkoi, se kuului Spoleton herttuakuntaan, ja sen pientä, ahdasta, kodikasta elämäntunnelmaa synkensivät alituiset taistelut naapurikaupungin Perugian kanssa. Myöhemmin keski- ja uuden ajan rajoilla Assisi joutui elämään intensiivisesti monien tyrannien ja kondottieerien läpikulun. Kaupunkia heiteltiin kuin palloa käsistä toisiin, sen vaakunakilvet vaihtuivat uskomattoman nopeasti, sen vallinsarvella liehui milloin ruhtinas Muzio Francescon, milloin gubbiolaisen Ser Cante Gabrielien tai kardinaali Albomozin tai perugialaisten voittajien Biordon, Ceccolino Melchiotton ja Broglia di Trinon sotalippu. 1400-luvun lopussa sen kaappasi haltuunsa Milanon Viscontien julma ja synkkämielinen renessanssisuku. Seuraavana vuosisatana sitä hallitsivat vuoron perään Guidantonio Montefeltro, mahtava Braccio da Montone, paavi Martinus V ja Fortebraccin aatelisherrat. Kaikesta tuosta — aseiden kalinasta ja toistuvista sodan kauhuista ja voiton ja häviön ikuisesta verisestä vuoroveden käynnistä — uneksivaan pieneen vuorikaupunkiin on jäänyt vain heikko kumu.

Tosiaan: Assisissa ei juuri tule muistelleeksi sen suuria maailmanhistoriallisia vaiheita. Kaupungin merkityksen on lopullisesti sinetöinyt pieni yksityinen ihmiskohtalo, Fransiskus Assisilaisen elämä.

Rikkaalle liinavaatteiden ja silkin kauppiaalle Bernadonelle syntyi vuonna 1182 poika, joka ristittiin Giovanniksi, mutta joka uskonnollisen kääntymyksensä jälkeen valitsi uuden nimen, Francescon. Hän kasvoi tukevan porvarillisen vaurauden keskellä. Vasta vuonna 1201 hän jätti lopullisesti jäähyväiset serenadeille, tansseille ja punaviinille joutuessaan perugialaisten vankileiriin ja sairastuessaan kuumeeseen. Tuosta ajasta alkaa hänen käänteentekevä elämänsä hurskauden ja köyhyyden apostolina. Paavillinen lupakirja viitan poimussa hän kerää ympärilleen veljeskunnan, joka pian tekee lähetysmatkoja Egyptiin ja Palestiinaan, Umbrian köyhistä maakylistä puhumattakaan. Alverno-vuoren korkeudessa, Eremo delle carceren erakkomajassa, San Damianon öljypuulehdossa ja Portiunculan pikku kappelissa, jonka Fransiskus on korjannut rappiotilasta kerjätyillä varoilla, hän rukoilee, paastoaa ja erkanee yhä kauemmas ihmisistä tullakseen sitä lähemmäs mykkää jumalallista luontoa. Kun hän kuolee alastomana ja opetuslastensa unohtamana Portiunculan kynnykselle, hänen oppinsa on jo kantanut satoa: fransiskaanien veljeskunnan lähetystyö on alkanut.

Pyhimyksen eläessä Assisissa ei tietenkään ollut San Francescon suurta kaunista luostarikirkkoa, ei myöskään miltei kolkon yksinkertaista Pyhän Klaaran hautakirkkoa, jonka ummehtuneessa kappelissa Italian ensimmäisen abbedissan musta, kuivunut, balsamoitu ruumis lepää kynttilöiden lepattavassa tuikkeessa. Mutta pääpyhäkkönä oli silloinkin San Rufinon katedraali. Sen nelikulmainen torni on jylhästi varjostanut monta vuosisataa — sen kellot kumisevat nykyäänkin ja valo kimaltaa mystillisesti päädyn kolmessa erisuuruisessa ruusuikkunassa aivan samoin kuin yhdeksänsataa vuotta sitten, jolloin kirkon seinät eivät vielä olleet yhtä rapistuneita kuin nykyään. Vankka ja laaja fasadi on aito umbrialaiseen rakennustyyliin jaettu kolmeen horisontaaliseen pintaan, joista alin on muurattu täyteen neliömäisiä kivisyvennyksiä; siitä johtaa kolme oviparia sisälle kirkkoon. Keskimmäisen portaalin reunoissa voi erottaa rikasta kivikoristelua, ajan patinoimia korkokuvia, veistoksia ja leikkauksia, jotka vanhan katedraalityylin mukaisesti kiertävät kuin jokin kivettynyt köynnöskasvi ovikaaria.

Niinä kertoina, jolloin kävin Pyhän Rufinon temppelissä, siellä vallitsi haudanhiljaisuus. Hämärät, puoleksi romaaniset, puoleksi goottilaiset holvit kajahtelivat kumeasti vain omista askelistani. Dono Donin ja Nicolo da Folignon vanhat hartaat maalaukset, jotka puhuvat enemmän uskonnolliselle kuin taiteelliselle maulle, lähettivät taivaallisten värien himmeätä säteilyä sivulaivojen yöhön. Vihkivesimaljassa ei ollut vettä. Vain kuivat puksipuun oksat kahisivat. Ja ylhäällä tämän jylhänkauniin kirkon päädyssä evankelistojen kivikuvat katselivat paheksuvin silmin kyyhkysiä, jotka hautoivat muniaan kellotornin luukuissa.

Assisi ei olisi legendojen ja pyhimyskultin kotikaupunki, ellei sen katedraaleissa ja luostareissa olisi suuri joukko enemmän tai vähemmän ihmeitätekeviä pyhäinjäännöksiä. Santa Maria degli Angelin prameassa renessanssikirkossa alhaalla tasangolla on pieni vaatimaton Portiunculan kappeli, jonka kynnys on kulunut suudelmista. Sen porraslevythän olivat kuolevan Fransiskuksen viimeisenä leposijana. Tai vaellan hopeanharmaiden öljypuiden ympäröimään San Damianon pyhäkköön, jonka koruttoman hartaassa refektorion holvissa tuikkii joukko homeisia kuparilyhtyjä. Savuisen tummassa sivukappelissa on Getsemanen oliivipuusta veistetty ristiinnaulitun kuva, Innocenzoda Palermon käsialaa — laiha, kuoleman horrokseen vaipunut Kristus, jonka päälakea peittää turbaanin tapainen orjantappuraseppele. Kuvan kasvot vaihtavat salaperäisesti ilmettä aina sen mukaan, miltä suunnalta niitä katsoo. Piirteet jäykistyvät kuolinkamppailuun tai pehmenevät epäselväksi, vaikuttavaksi, unen tapaiseksi hymyksi.

Sekä luostarin munkit että vanhat kronikat pitävät innokkaasti kiinni legendasta, jonka mukaan juuri tässä kappelissa tapahtui Fransiskuksen lähetystyön ensimmäinen ihme. Bysanttilainen ristinkuva, jota pyhimyksellä oli tapana rukoilla, avasi kesällä mustat puuhuulensa ja puhkesi sanoiksi: »Vade, Francisco, et repara domum meum — mene ja uudista minun taloni!» Tuo käsky on ollut fransiskaanien munkkikunnan historian peruskivenä. Ja miten monet vaeltajat ovat etsineet Damianon luostaritarhasta kuuluisia piikittömiä ruusuja, joiden okaat hävisivät ihmeellisesti eräänä kylmänä tammikuun yönä, jotta pyhä mies voisi heittäytyä nukkumaan ruusuvuoteelle!

San Damianon toivioretkeläiskirkkoa ympäröi muuten erikoisen henkinen, tekisi mieli sanoa palestiinalainen tunnepiiri. Se on tarttunut maantien tomuun, jota tuhannet pyhiinvaeltajat ovat tallanneet. Se elää humisevien öljypuiden hopeahäiveessä. Se tuntuu portaalin alta mustuneisiin kappeleihin, joiden leveissä kaariholveissa välkkyvät keskiaikaisten ornamenttien värit. Pyhän Klaaran refektorion madonsyömät lukupulpetit, naispyhimyksen yksinkertainen alttaripöytä, jolla tuikkii neljä kapeaa kynttilää, koraalikirjat, urkuharmoni, öylättirasiat ja loville menneet, himmeät, tinanväriset ehtoolliskalkit säteilevät omalaatuista nöyrää hartautta. Se valaisee tummuneita 1300-luvun tuntemattomien maalarien freskoja, joihin hartaat kädet ovat liikuttavasti kuvanneet kolme kohtausta Fransiskuksen elämästä. Vanha uneksiva maalaiskappeli. Kenties tunnelmallisin, mitä Umbriasta voi löytää. Tavalla, jota en ryhdy erittelemään, siellä tuntee maan sydämen lämpimät ja herkät lyönnit. Elävä kappale keskiaikaa ja ajatonta umbrialaista pyhimyspalvontaa.

Kaunis ja hurskas aatelisneito Clara Scifi, mahtavan Sasso Rosson linnanherran tytär, on muuten Fransiskuksen elämäntarinassa pyhimyksen naispuolinen vastanäyttelijätär. Jälleen kuvailee vanha legenda, kuinka hän näyttäytyi maaliskuun 19:nnen yönä 1212 Assisin pyhälle miehelle Portiunculan kappelissa, kuinka hän nuorena morsiamena pakeni kodistaan Fransiskuksen luo. Pyhimys leikkasi keritsimillä hänen kullankarvaiset hiuksensa ja vihki hänet nunnaksi. Claran ympärille keräytyi joukko hurskaita naisia, jotka pian muodostivat täydellisen, sairasten hoitoa ja käsitöitä harjoittavan nunnajärjestön, ordo sanctae Clarae. Mutta tuon kauniin linnanneidon hahmo peittyi aikojen kuluessa samaan legendojen hohtoon kuin miehenkin. Kaksi vuotta kuolemansa jälkeen paavi kanonisoi hänet Pyhäksi Klaaraksi, ja klarissilaisnunnat, jotka käyttävät fransiskaanien harmaata mekkoa, valkoista vyönuoraa ja valkoista, mustan päähunnun peittämää otsasidettä, ovat seitsemänsataa vuotta palvoneet järjestönsä perustajattaren kultahelyjen peittämää muumiota. Assisin kaupoissa hänen ja Fransiskuksen kuvat maksavat yhteensä viisikymmentä centesimiä, — molemmat uskomattoman kurjia värijäljennöksiä Simone Martinin ja Cimabuen kirkkomaalauksista!

Mieleni tekee väittää, että neito Clara Scifin hahmo vasta antaa Pyhän Fransiskuksen elämäkerralle väärentämättömän inhimillisen lämmön. Kenties pyhä mies ei sitä itse koskaan tullut tietämään, mutta hänen henkinen rakkautensa Sasso Rosson linnanneitoon oli tulvillaan trubaduurirunon tuoksua. Me poimimme tämän pikku tarinan vanhasta pyhimyskronikasta kuin jonkin noista kalpeanpunaisista syklaameista, joita kasvaa Subasiovuoren ohuessa ja ylhäisessä ilmassa. Legenda jäisi kovin harmaaksi, ellei siitä hehkuisi tämä sydämen punatäplä.

Miltei täsmälleen seitsemänsataa vuotta sen jälkeen, kun Italian ensimmäinen erakko Benedictus vetäytyi asumaan Norcian vuorenkoloon, Pyhä Fransiskus rakensi itselleen erakkoluolan Monte Subasiolle, tuolle loivalle ja jylhälle vuorelle, jonne nykyään johtaa kapea ajotie.

Auto sukeltaa öljypuiden reunustamaa polkua. Ikivanhoja puita. Vanhimmat niistä ovat viettäneet tuhatvuotisjuhlaa. Ne ovat samoja nivelikkäitä, pahkaisia ja hopealehtisiä oliiveja, joita näkee kuvattuina San Francescon yläkirkon freskoissa. Vuoren rinteet käyvät yhä jyrkemmiksi, auto kiipeää äänekkäästi kehräten viileään vuoristoilmaan. Seitsemänsadan metrin korkeudessa alkavat ensimmäiset tammimetsät. Mustanvihreitä ja jylhän tuuheita rautatammia, joiden piikkilaitaiset lehdet läpättävät tuulessa kuin rautapeltilevyt. Punatammia, joiden kuparinkarvaisiin latvoihin näyttää takertuneen aamuruskon punaa. Arvokkaita, syvänvehreitä ja suhisevia kivitammia, joiden piinkovaa runkoa peittää vaivaismuratin kiertelevä köynnös...

Vuoren laki, jyrkänteet, huimaava syvyys, jalkojen alle painuvat usvapilvet ja alhaalla kimalteleva Chigiojoki muodostavat keskiaikaisen erakkokertomuksen mahtavan ja romanttisen taustan. Kahdeksansadan metrin korkeudessa on pyhän Fransiskuksen erakkola, harmaa ja rappeutunut, liuskakivikattoinen Eremo delle carcere, kuin metsäiseen vuorenlakeen takertunut kotkanpesä. Kivetty pieni piha, valurautainen vinttikaivo, pimeä sisäänkäytävä ja matala kellotorni. Kylmä ja kirkas vuori-ilma tuntuu korvien rumpukalvoissa. Sisältä refektoriosta kuuluu urkuharmonin soittoa.

Minulle näytetään alastomaan kallionkylkeen koverrettu syvennys, muuten hämmästyttävän lyhyt mittasuhteiltaan, jossa Fransiskus nukkui erakkuutensa öinä. Näen punaisen kiven, jonka Saatana on polkaissut vuoren rinteeseen noustessaan alhaalta laaksosta kiusaamaan pyhimystä. Näen uskomattoman tuuhean ja paksurunkoisen kivitammen, niin sanotun albero degli uccellin, »lintujen puun», jonka latvan alla luostariveljet ylistivät pyhimyksen ihmetyötä, kun hän pakotti vuoripuron muuttamaan uomaansa hiukan kauemmaksi, jotta veden solina ei olisi häirinnyt erakkojen rukoushetkiä.

Niin, tässä on katkelma samaa jylhää ja tunnekylläistä erakkoromantiikan maisemaa, joka ympäröi Ranskan Le Grande Chartreusen luostaria. Näiden tammimetsien läpi puhaltaa ihmeuskon tuuli, pieni vaskikello julistaa ihmettä. Autius, yksinäisyys, rauha, harhanäyt ja mystiikka kiertyvät toisiinsa kuin murattien varret erakkomajan ympärillä.

Vuori on se maisemallinen erikoisuus, joka kuuluu yhtä lähtemättömästi sekä italialaisiin pyhimyslegendoihin että Umbrian näköaloihin. Jokainen kertomus samoin kuin jokainen yksinäinen polkukin johtaa aina vuorelle. Korkeat, kaikesta maailman hyörinästä eristyneet ja lähelle taivasta kohonneet kukkulat ovat olleet luostarilaitoksen taustamaisemana. Luonto itse on niissä rakentanut Jaakobin tikapuita maasta taivaaseen päin, ihmishälinästä hiljaisuuteen, levottomista laaksoista lähemmäksi lepoa ja uneksivaa yksinäisyyttä. Luenpa sitten Pyhän Benedictuksen tai Pyhän Fransiskuksen elämäkertaa, aina kohoavat vanhan kronikan lehdiltä nämä pyhimysten vuorten rinteet.

Ja Umbrian maakunnan ohuessa, valoja ja värejä sielullistavassa ilmapiirissä ne saavat tuon aivan erikoisen henkisen kuullon, tuon ratkaisevan valoautereen, joka on kuin säteilyksi muuttunutta kirkkolaulua.

RENESSANSSIKIRJEITÄ

I.

Vuonna 1497, viimeisenä karnevaalipäivänä, Firenzen dominikaaniveljien pikisoihdut lensivät Palazzo Vecchion edustalle kerättyyn rovioon. Tuli poltti tuona iltana satumaiset määrät »maalattua turhuutta»; Botticellin piirustuksia ja Leonardon kankaita, aatelistaloista ryöstettyjä kalleuksia, itämaisia koruverhoja, pergamenttikirjoja, etruskilaisia ja kreikkalaisia pronssiveistoksia. »Kristuksen tasavallan» lapsisotajoukko oli lähtenyt ristiretkelle renessanssia vastaan! Vaikuttaa jumalalliselta ivalta, että samalle paikalle pystytettiin vuotta myöhemmin sen miehen polttorovio, jonka synkät profetiat ja uskonintoinen julistus kummittelivat tämän hävitystyön taustalla: Girolamo Savonarolan. Firenzen suuruudenajan ilme on selittämättömällä tavalla säilynyt täällä. Aurinko hehkuu torin kiveyksestä uhkaavan ankarana; priorien entisen palatsin tiilitorni näyttää syöksähtävän suoraan taivaan sineen. Villankarstaajien loggia, joka nykyisin on Euroopan suurenmoisin ulkoilmagalleria, torin kuvanveistokset tummuneine marmorijäsenineen, palatsin kattolistan vaakunakilvet ovat kappale nykyaikaan säilynyttä renessanssia.

Munkkien hävitystyötä voi pitää suhteellisen vähäpätöisenä reaktiona. Tuli kulutti tuona iltana vain pienen murto-osan niitä taidearvoja, jotka olivat versoneet Firenzen porvariskulttuurin hoivissa. Miten tämä Arnon rannoille ryhmittynyt kaupunki tuli renessanssin keskukseksi ja miten se säilyi neljä vuosisataa sulatusmaljana, jossa tuhannelta eri taholta tulleet taiteen virrat yhtyivät, on monivivahteinen ongelma. Firenzen ilmakehästä puuttuu tyystin se haaveellinen sadunomaisuus, joka värittää esimerkiksi Venetsian elämänilmaa. Kaikkeen henkiseen viljelykseen painaa täällä leimansa juureva todellisuudentaju, eräänlainen porvarillinen selväjärkisyys ja väkevä elämänkunnioitus.

Se tosiasia, että maallinen ja kirkollinen taide joutui Medicien tapaisten suurten organisaattorien valvonnan alle, selittää paljon. Lombardiasta, Umbriasta, Toscanan kaikista taidekeskuksista virtaa heidän hallituskautenaan alati uutta nuorta voimaa — kulta- ja hopeaseppiä, marmorinhakkaajia apulaisineen, silkinkutojia, hurskaita maalarimunkkeja, jotka ovat kehittäneet luostarikammioissaan taidon kytkeä kirkkaita värejä valkoiseen siannahkaan, venetsialaisia mestareita, jotka osaavat pienistä värillisistä lasiruuduista sommitella kirkonikkunoita. Taiteen ja käsityön onnellinen kombinaatio on täällä vedonnut hedelmällisiin kilpailuvaistoihin. Kohisevan tuhatvivahteisen luomistoiminnan suurina ahjoina ja kokoajina ovat Lorenzo Medicin huvilat, joissa humanistinen antiikintulkinta ja virkeä riimitaide pesiytyy vanhojen käsikirjoitusten, maakarttojen ja maasta kaivettujen kreikkalaisten maljakoiden seuraan. Sellainen on Palazzo Medici, jonka ankaran harmaiden kivimuurien sisään keräytyy enin osa silloista firenzeläistä rikkautta. Nuo taiteiden ruhtinaalliset suosijat ovat antaneet tälle kaupungille hämmästyttävän yhtenäisen ilmeen. Medicien vaakunapillerien koristamat kirkonportaalit, Medicien lukemattomat asuntolinnat, heidän kirjastonsa, pankkinsa, varustorninsa ja kukoistavat huvilansa kuuluvat Firenzen kuvaan erottamattoman orgaanisesti.

Firenzen Uffizi-gallerian »primitiivisessä salissa» on kaksi suurta kultapohjalle maalattua Madonnan kuvaa.

Toinen, Cimabuen tekemä, syntyi joskus 1200-luvun lopulla; toinen, jonka on maalannut Giotto di Bondone, viittaa aivan uuteen realistiseen käsitykseen. Näitä kahta taulua erottaa toisistaan sama raja, jonka me vedämme keski- ja uudenajan väliin. Cimabuen Pyhä Neitsyt on vielä täysin bysanttilainen, ruumiiton... Hän istuu enkelien kannattamalla marmori-istuimella; siniviheriä vaate valuu koristeellisin laskoksin rinnalta polville. Vihervät, sädekehän ympäröimät kasvot ja kaavamainen käsi pitkine peukaloineen kuuluvat keskiajan dekoratiiviseen kirkkomaalaukseen. Cimabuen tiliin luetaan tosin monia töitä, joissa hämärä todellisuudentaju jo kaukaa valaisee hänen bysanttilaisuuttaan. Muistan erikoisesti Assisin tuomiokirkon alttariseinään maalatun freskon, jossa Madonna istuu kultaisella tuolillaan pyhimysten ympäröimänä ja jossa joku sivuhenkilö — ennen kaikkea Pyhä Fransiskus koruttomine karkeine munkinpiirteineen — todistaa hämmästyttävää psykologista silmää. Mutta Cimabuen loistelias koristeellisuus kalpenee Giotton elämäntunteen rinnalla. Viimeksimainitun Madonna on riisunut yltään bysanttilaisen puvun. Hän istuu kunniakatoksen alla ruumiikkaana ja lempeänä kuin jokin yksinkertainen maalaisnainen, joka on vielä puolittain huikaistunut oman kunniakehänsä kirkkaudesta. Giotton alttaritaulun koko käsittely ilmaisee uudistumista. Neitsyen viitta ei enää pysyttele taulun pinnassa, vaan aaltoilee laajoin poimuin rinnoilta polville. Sovinnaiset pieniksi sommitellut enkeliryhmät eivät esittäydy katsojalle suoraan en face, kuten keskiajan alttaritauluissa, vaan polvistuvat sirosti valtaistuimen juureen ja suuntaavat kaiken huomionsa Maariaan.

Miten taide siirtyi bysanttilaisesta kaavamaisuudesta varhaisrenessanssin vielä epävarmaan aamuvaloon, ei ole täysin selvitetty. Se tuntematon mestari, joka on maalannut Assisin yläkirkkoon joukon Pyhän Fransiskuksen elämää kuvaavia freskoja, on luultavasti ollut roomalainen. Hänen karkea, tyly taiteensa kuvastelee kaikessa arkaaisuudessaan uuden luonnonkäsityksen tuloa. Noissa rapautuneissa seinämaalauksissa olen pannut ennen kaikkea merkille ilmeikkyyden, millä tämä tuntematon taiteilija on kuvannut munkkien uskonkiihkon. Kädet, kasvot, tuijottavat silmäterät, lauluun avautuvat suut, asentojen jännitys ovat jotakin uutta... Mutta vaste Giotton suurissa sommitelmissa varhaisrenessanssi herää elämään vielä nuoruuttaan kankeana ja hapuilevana.

Pohjois-Italiassa on kaksi kirkkoa, joista tämä Danten ihailema mestari on tehnyt todellisia taidegallerioita: Padovan Arena-kappeli ja Firenzen Santa Croce. Kun astuu viimeksimainitun temppelin pramean marmoriportaalin alta hämärään päälaivaan, silmä väsyy siihen tyylien sekaannukseen, jota vuosisadat ovat kasanneet tämän vanhan fransiskaanikirkon suojiin. Sen holvit ovat uupumaisillaan barokkikoruihin. Sen seinäsyvennyksissä tapaa suhteellisen uuden hautamerkkitaiteen ikäviä luomuksia. Kalkitut seinät, joiden kätköstä on vasta äskettäin alettu paljastaa vanhoja freskoja, pysyvät harmaina ja koleina, vaikka niihin osuu ikkunoiden värillinen valovihma. Mutta kirkon parissa kappelissa varhaisrenessanssin maalaus hehkuu mahtavimmillaan. Giotto maalasi freskonsa kahden pankkiirin Bardin ja Peruzzin tilauksesta, — hän loi siveltimellään seinien kalkkipintaan kokonaisen eepoksen, jossa Italian taide miltei huomaamatta avaa silmänsä todellisuudelle. Bardi-kappelin maalaukset kertovat Pyhän Fransiskuksen legendan, Peruzzin tilaamat freskot esittävät Johannes Kastajan ja Johannes Evankelistan elämänhistorioita. Näissä järkälemäisen leveissä sommitelmissa on imponoivaa rauhaa ja dantemaista vakavuutta; Giotton luonteeseen ei kuulu dramaattisuus. Sinisen toscanalaisen taivaan hillitty valo päärmää hiekankeltaisia, vihertäviä, ruusunpunaisia vaippoja, joissa on raskaan sarkavaatteen tuntu. Etualan mahtavat ihmishahmot eivät enää liimaudu bysanttilaiseen kultapohjaan; he kulkevat, polvistuvat, seisahtuvat katsojasta välittämättä, juron äänettöminä ja huolestuneina, aina arvokkaan tyyninä, ilman eleiden paatosta. Minua on Santa Crocen kirkossa erikoisesti kiinnostanut tapa, millä tämä naiivi ja nerokas mestari viljelee taiteellista »sääntöä». Hän sulkee ihmissommitelmat äärimmäisen yksinkertaiseen arkkitehtoniseen taustaan: leveä ja tiivis taivas kaartuu heidän ylitseen kuin kupukatto, jokin yksinkertainen kellervä loggia ja pyhäinjäännösarkku piirtyy taustalta itämaisen temppelin tyyliteltynä symbolina. Giotton taide on tässä suhteessa yhtä kaukana orjallisesta luonnon jäljentämisestä kuin bysanttilaisista kaavoista. Pukujen kultapäärmeet ja helmikirjonnat ovat kadonneet. Pyhien miesten sädekehät palavat — mutta lämpöisen ruosteenpunaisina kuten auringonnousun valo toscanalaisten talonpoikien ohimoilla.

Giotton oppilaiden lukemattomissa maalauksissa, joita Firenzen 1300-luvun kirkoissa tapaa, mestarin taiteellisesta vankkuudesta ei juuri tapaa jälkeäkään. Taddeo Gaddin Madonnat voivat lumota koristeellisuudellaan, mutta niiden viivojen musikaalisuus ja pintojen latteus viittaa takaisin bysanttiin. Santa Maria Novella kirkossa (joka sittemmin tuli kaamean kuuluisaksi inkvisition tuomioistuimena) on niin sanottu »espanjalainen kappeli». Sen seinille maalatut profeetat ja allegoriset neidot, jotka luultavasti ovat Orcagna-veljesten käsialaa, herättävät monenlaisia mietteitä. Toisaalta tuntuu kuin sommittelu olisi vaipunut avuttomaan hataruuteen Giotton synteettisen maalauksen jälkeen; toisaalta voi ihailla yksityiskohtia, jotka todistavat, että virkeän huomiokyvyn virrat yhä uurtavat väylää, vaikkakin maan alla ja salassa.

Samaan aikaan, kun Firenzen taide herää omien terveiden voimiensa tajuun, Pohjois-Italian muissa taidekeskuksissa suunnat viittaavat toisaalle. On kulttuurihistoriallisesti erinomaisen merkittävää, että juuri Firenze nousee alusta alkaen uuden elämäntunteen johtoon. Sitä vastoin sellainen keskus kuin Siena voi vain hienostaa vanhoja traditioita, mutta ei varsinaisesti luoda uutta... Italian kaupungit ovat olleet 1200- ja 1300-lukujen vaihteessa valtioita valtiossa. Ne olivat eristettyjä toiminnannäyttämöitä. Kullakin voi katsoa olleen omat erikoiset kulttuuripiirteensä, oma paikalliskulttuurinsa. Siitä johtuu Pohjois-Afrikassa Italian urbaanisten taidekeskusten tavaton erilaisuus. Nuo Umbrian ja Toscanan lukemattomat keskiaikaiset pikkukaupungit, jotka ovat ryhmittyneet säännöttöminä ruskeina rakennusrykelminä vuorten pengermille, oliivitarhojen ja sypressien pariin, eivät tunnelaadultaan lainkaan muistuta toisiaan.

Sienassa, Madonnan palveluksen pääpaikassa, olen tarkastellut 1300-luvun alun maalausta. Sen ylihienostunut, eräällä tapaa säröilevä primitivismi viehättää koristeellisuudellaan, mutta kulttuurihistoriallisena välikohtauksena se sitä vastoin merkitsee vanhan perinteen jatkumista, bysanttilaisuuden liikakypsyyttä. Cimabuen sienalainen vastine, Duccio di Buoninsegna pysyy 1300-luvun taiteilijoiden esikuvana. Samaan aikaan, kun renessanssi tekee tuloaan Firenzeen, nuoret lyyrilliset maalarit tutkivat ihastuneina Duccion Maestàs-taulua, joka kerran kannettiin virsien ja kellojensoiton kaikuessa tuomiokirkkoon. Suloinen Pyhä Neitsyt istuu koristeellisella kirjoistuimellaan uneksivien enkelien ja mietteisiin vaipuneiden pyhimysten ympäröimänä. Sädekehien kultavaloviivat kimaltavat vienosti kuin iltarusko. Pyhien neitseiden ristityistä käsistä ja kalvaista kasvoista huokuu ohentunut elämäntunne, hento spiritualistinen lyyrillisyys, joka sittemmin käy läpi sienalaisen taiteen sen omalaatuisena pohjavirityksenä. Juuri tähän aikaan kaupunkiin tulvi Alppien toiselta puolen ranskalaisia norsunluureliefejä ja miniatyyrimaalauksia; goottilaiset taidearvot löydettiin uudelleen; provencelainen trubaduurirunous ja vanhan kirkkotaiteen laulavat vertikaaliviivat määräsivät suunnan, mihin nuorten taiteilijoiden mielikuvitus kulki.

Sienan on täytynyt tuohon aikaan muistuttaa tavallista enemmän noita värikkäitä satukaupunkeja, joita tapaa tuomiokirkon kirjaston Heleissä miniatyyrimaalauksissa. Ritaripukujen ja silkkilippujen kimallusta kapeilla keskiaikaisilla kujilla... Turnajaistunnelmia Palazzo Pubblicon torilla, jonka loivasti keskustaan viettävä ruosteenruskea kiveys eksyttää ja hämmentää valheperspektiivillään. Vanhan rautakellon raskas kumahtelu raatihuoneen tiilikivitornista soi nykyaikaisen kuuntelijan korvaan kuin vuosisatojen takaa. Tässä kääpiöiden, lyhdynsytyttäjien ja kirkkomaalarien kaupungissa elämä on joutunut kytketyksi vanhoihin koristeellisiin kehyksiin, ikään kuin kaupunki yhä tuijottaisi omiin muistoihinsa. Sienalla on tämä ilme nykyisin, ja sillä on ollut sama erikoisleima renessanssin nuoruudenpäivinä. Taiteessa enempää kuin politiikassa se ei laajene eikä kehity, vaan kuihtuu firenzeläisen porvariskulttuurin varjossa. Taiteellinen mielikuvitus imee siellä paloainettaan bysanttilaisuudesta ja gotiikasta, huipistaa vanhat traditiot lumoavaan, mutta vaaralliseen hienostukseen ja sammuu vihdoin kuin kynttilänliekki. Ducciota seuraa Simone Martini. Hän maalaa sekä Sienan Palazzo Publicoon että Assisin fransiskaanikirkkoon kuutamonkalpeita, hauraita neitojaan, joiden päät taipuvat pyhimyskehän painosta. Hän sommittelee heleälle kultapohjalle kuuluisan »Nyrpistävän Madonnansa»; valkoista liljaa kantavan enkelin, Pyhän Neitsyen, joka painautuu valtaistuinta vasten kalpeana ja säikkyen. Hän maalaa kotikaupunkinsa raatihuoneen saliin saturitari Guido Riccio Fogglianin kirjovaippaisen sotaratsun selässä. Tämä italialainen »Kullervon sotaanlähtö» on itse asiassa keskittävä loistonäyte 1300-luvun sienalaisesta romantiikasta.

Firenzen Uffizi-galleriassa minut pysähdytti Gentile da Fabrianon suuri maalaus, joka kuvaa kolmen pyhän kuninkaan tuloa Betlehemiin. Kullan, helmien ja kalliiden kivien runsaus on miltei syyrialainen! Mutta Madonnan ja Jeesus-lapsen olemusta verhoaa suloinen lempeys, taustan toscanalainen maisema kukkuloineen ja kaupunkeineen on kuin vanhasta sadusta. Tyypillinen sienalainen oli kerran-tunnelma...! Nämä Toscanan uusgoottilaiset taiteilijat ovat olleet samalla kertaa naiiveja ja hienostuneita Maarian trubaduureja; he ovat pyhittäneet siveltimensä ja väripalettinsa taivaalle eikä maalle. Hetkellinen realistinen harrastus, jota huomaa jonkun Ambrogio Lorenzettin pahoin kuluneissa freskoissa, ei jaksa nostaa Sienan taidetta raukeasta unitilasta, kun renessanssi alkaa.

Anno Domini 1434 Firenzen Porta Romanan kaariholvista ajoivat ruhtinaalliset vaunut, joiden ovea koristi Albertien suvun vanha vaakuna. Tulija oli Leone Battista Alberti, humanisti ja yleisoppinut. Hän saapui kotikaupunkiinsa pitkän maanpaon jälkeen, Firenzestä karkotetun sukunsa sangen itsetietoisena jälkeläisenä. Sattumaa tai ei, tästä hienostuneesta kaunosielusta kehittyi Arnon laaksossa kasvaneen uuden elämäntunteen todistaja ja selittäjä. Hän löysi Firenzen toreilta ja palatseista aivan uuden ihmistyypin, jossa vitaalinen elämäntarmo yhtyi avosilmäiseen henkiseen uteliaisuuteen. Kun hän eräässä kirjoituksessaan yritti luonnehtia tätä firenzeläistä renessanssilaatua, hänen täytyi käyttää mainesanaa il divino, jumalallinen. Uusi aikakausi kuohui ja kohisi hänen työkammionsa ovea vasten — aika, jossa kaikki luomisen voimat näyttivät keskittyvän ja jossa karkea naturalistinen katsantotapa yhtyi mitä suurimpaan henkiseen hienostukseen, voima sulouteen, sielukkuus aineellisuuteen, lapsellinen elämänviihtymys haaveilevaan idealismiin.

1400-luvun Firenze ei ollut ainoastaan mahtavan kaupallisen ekspansion keskus, vaan Italian johtavin taidekaupunki. Ne näyt, jotka avautuivat sen muurien sisäpuolella Leone Albertille, vakaavat nykyaikaisen katsojan miltei samalla tenholla. Kaupungin vanhat rustika-palatsit, joiden järkälemäiset harmaan seinän kivet hehkuvat auringossa, kirkkojen marmoripäädyt ja viheriöivät luostarinpihat on vain kuviteltava vähemmän ahdettuun urbaaniseen ympäristöön. Ahtaiden katujen varsilla kohosi aateliston ja rikkaiden kauppiassukujen mahtavia asuntolinnoja vaakunoineen, rautaisine soihdunpidikkeineen, »espanjalaisine» ikkunaristikkoineen. Pietro Brunelleschi, tuomiokirkon kupolin ja Löytölasten Talon nerokas arkkitehti, työskenteli tuohon aikaan parhaillaan uusien rohkeiden rakennussuunnitelmien parissa. Tämä äreä pieni mies, joka on enemmän kuin kukaan toinen jättänyt oman tyylileimansa Firenzen kuvaan, rakentaa basilikoja ja magnaatti-porvarien asuntolinnoja. Palazzo Pittin kahdentoista metrin korkuiset kerrokset kohoavat vielä puolivalmiina mahtavien telineiden varassa. Seitsemän jättiläismäistä ikkuna-aukkoa tuijottaa tyhjälle torille; fasadi kasvaa hitaasti, mutta varmasti... Samaan aikaan on ryhdytty uusimaan eräitä kaupungin keskiaikaisia rakennuksia. Oliivikunnaan huipulle kohonnut San Miniaton marmorikirkko, jonka koristeellista parrukattoa ja alabasteri-ikkunoita Dante on ylistänyt, on saanut ennen niin autioihin seinäpintoihinsa Spinello Aretinon kirkasvärisiä freskoja. Kuvanveistäjä ja kultaseppä Lorenzo Ghiberti sommittelee Firenzen kastekappeliin kullatun pronssiovensa, »Paratiisin portin», joka jää ikuisiin aikoihin erääksi toscanalaisen korkokuvataiteen voimannäytteeksi. Vanhan kaupungin kaikki romaaniset rakennusluomukset kohoavat ajan tummentamina näiden 1300-luvun goottilaisten seinämuurien, tornien ja julkisivujen rinnalla. Elämä kuohuu kirjavana tuomiokirkon torilla. Narrien, aatelispoikien, munkkien ja käsityöläisten joukot tungeksivat Loggia dei Lanzin kullankeltaisissa pylväskäytävissä ja täyttävät hälinällä Herrojen Torin, jonka kiviin heittyy tumma varjo priorien palatsin tornista. Kellot helisevät Giotton marmorisessa Campanilessa, joka hehkuu hoikkana valopilarina tuomiokirkon vihertävän koruseinämän vierellä. Or San Michele-kirkon lasitetuissa, kultatähtien täyttämissä seinälokeroissa seisovat ammattikuntien suojeluspyhimykset vakaina ja levollisina vaskisessa unessaan, ikään kuin ne siunaisivat ohi vaeltavia käsityöläisiä.

Tähän aikaan, tarkemmin sanoen 1430-luvulla, Albizzien ylimyksellinen porvarissuku väistyy Firenzen historian etualalta ja johtoon nousevat Medicit. Viisas, varova, salamielinen Cosimo Vanha istuu punaiseen samettitakkiinsa kietoutuneena palatsinsa työkammiossa ja kutoo kuin hämähäkki äärettömän kauppavaihdon seittiä Espanjaan, Englantiin, Intiaan. Hänen pankkinsa ja taidekoulunsa, hänen platolainen akatemiansa, hänen perustamansa kirjastot ja vihdoin San Marcon luostari, johon hän vetäytyy yksinäisinä hetkinään, ovat aivan erikoisen kulttuurivaiheen merkkejä. Mutta vasta Lorenzo il Magnifico organisoi Villa Careggin taiteilijahovissa ne luovat voimat, joista tuon aikainen Firenze on ollut niin uskomattoman rikas. Hän edustaa hämmästyttävän puhdastyylisesti ajan oppinutta johtajantyyppiä: hienostunut humanisti ja häikäilemätön renessanssiruhtinas samassa persoonassa, runoilija ja diletantti, henkevä taiteenymmärtäjä ja notkea kauppiassielu. Medici-näyttelystä, joka avattiin viime keväänä tämän johtavan firenzeläisen suvun mahtavassa asuntolinnassa, muistan erityisesti Lorenzon kuolinnaamion. Hänen säännöttömissä kasvoissaan on miltei väkivaltaisen vastakkaisia piirteitä, keskittävän voiman ja hajaannuksen merkkejä. Hän on kypsän renessanssin tyyppi par excéllence. Mitä erityisesti Firenzen ruhtinassukuihin tulee, kaupungin aineellinen ja henkinen johto pysyy kautta renessanssin mahdollisimman terveissä käsissä. Arnon laakson kulttuurikeskus on siinä suhteessa ollut onnellisempi kuin jokin Milano, jossa sairaalloisen julmat Viscontit määräsivät mielivaltaisesti alamaistensa elämää. Tämä selittää osaksi, joskaan ei täysin, miksi juuri Firenze nousi 1300-luvun mentyä renessanssin johtoon.

Palazzo Medicin yksityiskappelin seinille, kultaisen reliikkilippaan kahden puolen ja matalan oven yläpuolelle, 20-vuotias maalari Benozzo Gozzoli on 1400-luvulla laatinut unohtumattomat »tapeetit». Kappelin alttaria kohti vaeltaa itämaan tietäjien kulkue. Mutta ratsujen valjaat ja kuninkaiden viitat ovat peräisin Medicien Firenzestä, kumpuileva maisema sypresseineen ja poppeleineen on katkelma Toscanan luontoa. Loputon korea juhlasaatto kiemurtelee alas vuorenrinteitä. Punapukuiset paashit, haukankantajat ja asepojat, kultakruunuiset renessanssiprinssit ja panssaripukuiset ritarit muodostavat hilpeän maallisen kuvituksen jouluyön legendalle. Tämä siveltimellä kirjoitettu renessanssinovelli on suurenmoisimpia ylistyksiä, mitä taide on tuhlannut Medicien suvulle. Lievästi ihannoituna, mutta silti tunnettavina valkoisten ratsujen satuloissa istuvat kaikki vanhan kauppiasperheen jäsenet, vanha Cosimo di Medici samettimyssyineen, hänen pojanpoikansa Lorenzo nuorena ja ritarillisena, kullalla kirjotussa viitassaan. Kaikessa avomielisessä mieltymyksessään loistoon ja muhkeuteen tämä heleä kuvakirja on aito: se on kappale renessanssia, sen mielikuvapiiriä vallanunta, nähtynä 1400-luvun tyypillisen renessanssi maalarin silmillä.

II.

Muinaisen Via Largan, nykyisen ahtaan, mutta vilkasliikkeisen Via Cavourin kulmassa Firenzessä katua hallitsee vielä Medicien järkälemäinen vanha palatsi. Raskaat rustika-muurit nousevat jäntevinä ja laskettuina keskiaikaisesta maapohjasta. Kun arkkitehti Michelozzi aikoinaan esitteli rakennuspiirustuksiaan Cosimo Medicille, vanha pankkiiri hyväksyi halukkaasti tämän järeän asuntolinnan suunnitelman. 1400-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä siitä tuli Firenzen tieteellisen ja taiteellisen toiminnan keskus. Italian hallitus ei äsken Medici-näyttelyä suunnitellessaan olisi voinut valita luontevampaa museota! Juuri tänne — alkuperäiseen tyyssijaan — tuotettiin maan eri puolilta ja ulkomaisista kokoelmista sadoittain veistoksia, tauluja, pergamenttikirjoja, reliikkilippaita ja ylellisyysesineitä, joita palatsin muinaiset asukkaat olivat keränneet. Viikosta toiseen Mostra medicea houkutteli uteliasta yleisöä. Vanhan antiikkisen pihan valoisista loggioista, joita suvun pillerivaakunat koristivat, voi vaeltaa loistoisiin renessanssisaleihin. Quatrocenton Firenzen nuorekas kulttuurinousu valtasi katsojan reaalisen todellisuuden täydellä voimalla. Tuli vielä kerran todenneeksi, miten korkeisiin saavutuksiin toscanalainen taide saattoi Medicien tapaisten organisaattorien hoivissa kohota.

En ole missään muualla saanut niin vakuuttavaa käsitystä aikakauden vaikutuksesta taiteeseen kuin Firenzessä. Jokaisella teoksella on täällä syntymähetkensä ilme.

Verocchion ja Donatellon töihin puristuu valtava määrä sitä raikasta elämäntarmoa, joka on ollut tuonaikaisen sivistyksen pontimena. Aikakauden virtus, sen poikamainen innostus ja miehinen kunto on jättänyt jälkensä sekä kirkkojen freskoihin että kuvapatsaiden vaskijäseniin. On kuvaavaa, että Firenzen taiteilijat ottivat uuden nousukauden symboliksi nuoren Davidin, joka polkee voitetun filistealaisen päätä tai pitää sormissaan jännitettyä linkoa. Donatellon alaston pronssipoika, joka alkuaan luotiin Palazzo Riccardin pihakaivoa varten, siirrettiin Medici-näyttelyn aikaan museohuoneesta suvun vanhaan linnaan, ja täällä saatoin ihailla sen voitokasta nuorta realismia. Tummien vaskikasvojen rohkea ja pilkallinen ilme tulee kuin heräävän renessanssin sielusta. Samalla kertaa kulmikas ja pehmeä vartalo näyttää viivoissaan tulkitsevan 1400-luvun uhittelevaa, elämänjanoista giventóta. Kun Michelangelo vuonna 1504 hakkaa marmoriin oman Davidinsa, henkinen asenne on Firenzessä jo täysin toinen. Medicit on karkotettu tilapäiseen maanpakoon, kokonainen vuosisata on kehittänyt taidetta heräävästä nuoresta realismista miehuuden kypsyyteen.

Donatellon pronssityöt näyttävät sitä vastoin syntyneen kuin ihanassa puolivalveessa. Suuri kulttuurinousu ei ole takana, vaan vasta edessäpäin. Keski- ja uuden ajan kynnys on juuri sivuutettu, — silmät aukeavat elämälle kuin pitkän unen jälkeen. Tämä vaikutelma ympäröi haarniskaseppäin suojeluspyhimystä Pyhää Yrjänää, jonka mestari sijoitti vanhan viljamakasiinin, nykyisen Or San Michele-kirkon seinäholviin. Itse asiassa tuosta hajasäärisestä itsevarmasta nuorukaisesta puuttuu kaikki »pyhyys»... Hän on heräävän todellisuudentajun ensimmäisiä avosilmäisiä vartijoita. Aivan uudenlainen kunnioitus elävää, fyysillistä ihmistä kohtaan on täyttänyt taiteilijan tajunnan tulvivalla luomisriemulla.

Firenzeläisten valajien ja veistäjien töistä voi lukea kuin avatusta kirjasta uuden elämäntunteen kehitystarinaa. On tunnettua, että renessanssi ei »ala» yhdellä kertaa ja yhdessä kulttuurikeskuksessa: uusi aikakausi ei vaivu taivaasta minään imaginaarina lahjana! Pisan kirkossa ja kastekappelissa olen nähnyt 1300-luvulla kuolleen Giovanni Pisanon marmoritöitä, joiden tulinen dramaattisuus ja liekehtivä, tunteellinen muotokieli herättää pakosta ajatuksen, että tämä varhainen kokeilija on edeltäkäsin tyhjentänyt tulevien kuvanveistäjien kehitysmahdollisuuksia. Firenzen marmorikoulun suuret nimet, Rossellinon veljekset, Benedetto da Maiano, Mino da Fiesole, Settignano, ovat sitä vastoin quatrocenton elämänasenteen tyypillisiä heijastavia tulkkeja. Koko se raikas nuoruudentunne, joka sädehtii hajallaan aikakauden lukemattomissa taiteellisissa ilmauksissa, on keskittynyt heidän hymyilevien Madonniensa ja nauravien marmoripoikiensa ilmeihin. Kun värillisistä lasitetuista polttosavikuvistaan tunnetuksi tullut Luca della Robbia v. 1437 veistää Firenzen tuomiokirkon lehterin, hän antaa samalla nuoren renessanssin hengestä monumentaalisen näytteen. Hänen soittavat ja laulavat poikansa ovat puolittain enkeleitä, puolittain pakanallisia putteja. Uusi muodonihanne, uusi todellisuuden havainto, jota elpyvä antiikinharrastus on lietsonut, kuvastuu näiden marmoriin hakattujen olentojen jokaisessa eleessä.

Sant' Apollonian pienessä luostarissa, lähellä vanhan Firenzen kaupunginmuuria, quatrocenton realismiin tutustuu kenties syvemmältä kuin muualla. Refektorion seinää peittää Andrea del Castagnon »Pyhä Ehtoollinen». Tänne on myös eräästä Legnaian huvilasta siirretty saman taiteilijan kuvasarja Toscanan poliittisista ja henkisistä johtajista. Aikakirjat ovat säilyttäneet Castagnosta tuiman ja juron kuvan; tiedetään, että hän elätti itseään köyhänä lammaspaimenena, nousi vähitellen kiistanalaiseen kuuluisuuteen, hankki itselleen oikeuksia terävän kielensä ja nyrkkien avulla ja »keksittiin» varsinaisesti vasta myöhempinä vuosisatoina. Nykyään hän tehoaa kuin joku 1400-luvun Michelangelo. Hän edustaa keskellä elämänraikasta quatrocentoa uutta, puritaanista pidättyväisyyttä, — synkän persoonallista tyylinihannetta, jolla on — lähempää eritellessä — syvällinen yhteys ajassa viriävään yksilöllisyyden palvontaan. Realistinen ja näköään karkea kuvaamistapa, padottu inhimillinen tunne ohjaa hänen sivellintään. Cenacolossa, »Ehtoollisessa», muutamat opetuslapset ovat kuin inkarnoitunutta välinpitämättömyyttä. Eräät odottavat väsyneinä ja kuunnellen, tukahduttaen levottomuutta, joka välkkyy heidän kuumeisissa silmissään. Kristuksen kasvojen raskasmielinen resignaatio ja Juudaksen ilkeä pettäjänhymy muodostavat miltei vihlaisevan vastakohdan. Maalatessaan näitä illallispöytään keräytyneitä Galileanmeren kalastajia, joiden karkeita piirteitä mikään legendan valohämy ei pehmennä, Castagno näyttää tietoisesti painineen subjektiivisia tunteita vastaan. On syntynyt omalaatuinen sekoitus pakahduttavaa sääliä ja kylmää »katsomista», kuten jossakin Alfred de Vignyn ylhäisenkatkerassa runossa.

Mutta Legnaian aatelishuvilan maalauksissa sama mestari on kompensoinut sisäisen särkyneisyyden. Tämä firenzeläisen taiteen yksinäinen Diogenes etsii lyhty kädessä ihmistä, joka olisi rautaisen ehyt ja täydellinen, ja niin hän maalaa renessanssin yli-ihmisen, quatrocenton ihanteen. Boccaccio seisoo lujana ja ylväänä raskaanpunaisessa manttelissaan, joka on kuin hehkuvaa lyijyä. Kondottieri Pippo Spano on jähmettynyt hajasääriseen asentoon, säilä käsissään. Cumaelainen Sibylla tuijottaa uhmaten tulevaisuuteen, — arezzolainen Petrarca kohottaa sormiaan juhlallisena kuin runouden ylipappi. Herää mielikuva, että nämä valloittajat, näkijättäret, runoilijat todella ovat sen aikakauden salaisimpia voimanhaaveita, joka rakentaa jykevät palatsinsa Firenzen katujen kulmiin, kruunaa tuomiokirkon titaanisella kahdeksankulmaisella kupolilla ja yltää viimeisessä kouristuksellisessa nousussaan Michelangelon suuruuteen.

Renessanssin hukuttavan rikkaassa kuvakokoelmassa Castagno ei suinkaan ole ainoa yksinäinen messer, joka on purkanut taiteeseen omia, synkkiä ja väkeviä näkyjään. Jokainen Firenzen-kävijä on luultavasti vieraillut Santa Maria del Carminen puolipimeässä Brancacci-kappelissa ja löytänyt sen seiniltä kokonaisen jylhien muotojen ja väkevästi hehkuvien värien kosmoksen. Tänne teki renessanssimaalauksen uudistaja Masaccio raamatulliset kuvasarjansa al fresko, — vasta rapattuun, vielä kosteaan seinään. Valohämärän mysteeri nousee niissä ensi kerran quatrocenton taiteen näköpiiriin. Leimuavat valopinnat taistelevat varjoja vastaan, apostolien dramaattisia hahmoja ympäröi epävarma, häälyvä, säkenöivä hämärä, ikään kuin heräävä päivä yrittäisi hälventää yötä.

Sanat, jotka Axel Romdahl on sovittanut Firenzeen, pitävät paikkansa koko quatrocenton Italian suhteen: renessanssi ei kohtaa meitä vain yksityisissä loistavissa ilmauksissa, vaan leveän yhtenäisen aallonkäynnin voimalla. Ruhtinaiden ja paavien hovit ovat juuri tuohon aikaan muodostuneet henkisen toiminnan keskuksiksi. Riminissä on julmuudestaan kuuluisa Sigismondo Malatesta samalla kulttuurin kaikkien hienouksien tuntija ja suojelija. Entinen kondottieri Federigo Montefeltre, jonka karakteristiset lappalaisenkasvot Piero della Francesca on ikuistanut tunnetussa pienessä muotokuvassa, kerää Urbinon linnaan henkevän taiteilijahovin. Rooman paavit Nikolaus V:stä Aleksanteri Borgiaan asti ovat yhtä tunnettuja mesenaatteina kuin Pietarin istuimen häpäisijöinä! Se osuus, mikä Vatikaanilla on ollut uudenaikaisen kulttuurin eloonherättäjänä, ei rajoitu vähiin. Mutta sallittakoon minun tässä keskittyä seuraamaan vain keskeistä linjaa, firenzeläistä taidetta. Jätän syrjään umbrialaisen Francescan ja hänen kalpeat, ylimykselliset, »japanilaiset» naishahmonsa. En puhu mitään niistä rajuista ja leimuavista tuomionkuvista, jotka Luca Signorelli maalasi Orvieton kirkkoon, tai Mantegnan, Pinturichion, Melozzo da Forlin töistä...

Firenzen dominikaanikirkossa, Santa Maria Novellassa, jossa kultapohjainen vanha Madonnan taulu yhä kysyy tutkijoilta, onko tekijää etsittävä Firenzestä vai Sienasta, on joukko ajan tummentamia freskoja. Ghirlandaio maalasi ne noin miespolvea Andrea del Castagnon jälkeen —- ja helposti huomaa, miten kehitys on herkistänyt taiteellisen realismin vaatimusta. Kun Tornabuonien suku tilasi Ghirlandaiolta nämä maalaukset, hän sitoutui ylvään itsevarmasti loihtimaan »henkilöitä, linnoja, kaupunkeja, vuoria, tasankoja, vesiä, pukuja, eläimiä, lintuja, petoja, mitä tahansa ja minkälaisia tahansa». Niinpä hänen freskonsa muodostavatkin kuin renessanssikomeuden arsenaalin! Mutta niissä on myös aivan uuden hienostuksen leima, — samalla kertaa hento ja mehevä elämäntuntu. Tornabuonien suvun tyttäret kulkevat kullanruskeissa rikkaissa juhlapuvuissaan Madonnan kedon ääreen; hilkkapäiset palvelijattaret ovat kerääntyneet marmoriportaille, — erootit kantavat hedelmällisyyden seppelettä hämärissä kaarihalleissa. Jos kokonaisuus voi vaikuttaa ahdetulta, yksityiskohdissa on suloista sopusuhtaa, mitä renessanssin alkujakson taiteilijoilla ei juuri tapaa.

Näiden maalausten tiheä kulttuuri-ilma on peräisin Villa Careggista, Lorenzo il Magnificon henkevästä hovista. Hänen vaikutuksensa alaiseksi joutui myös lahjakas ja haaveellinen kultasepänsälli Alessandro Filipepi, joka sommitteli ensimmäisiä haparoivia ryhmäkuviaan iloisen fra Filippo Lippin johdolla. Taidehistoria tuntee hänet Botticellin nimisenä. Varmaa on, että hänen lukuisat maalauksensa eivät ainoastaan kuvasta ajan kauneuden kulttia, vaan paljastavat samalla renessanssin ytimissä syntyneen vaarallisen halkeaman. Voiman ja riutumisen, elämänjanon ja hiipivien häviöntunnelmien kummallinen sekoitus...! Kaikkein varhaisimmissa töissä Botticellin aistit ovat avoinna lämpimän inhimillisen todellisuuden kuville. Hänen toistuva aiheensa — Madonna ja Jeesus-lapsi — on vielä virkeän realismin leimaama. Mallina on säännöllisesti nuoren taiteilijan morsian Giovanna Albizzi, eikä, kuten myöhemmissä suurissa sommitelmissa, murhatun Giuliano di Medicin rakastajatar, vaaleatukkainen la bella Simonetta. Mutta Botticellin kehitys vie asteittain tuohon riutuvaan tunnehurmaan, joka kohotti hänen nimensä viime vuosisadan loppupuolella miltei kaikkien renessanssimaalarien yläpuolelle. Hänen taiteessaan on ensi kerran puhjennut saman tunteen suoni, joka sykkii Lorenzo Medicin tunnetussa vanhassa canzonessa:

    Kuinka nuoruuspäivät päilyy!
    Vaan ne pettää — niin on laita.
    Tänään elon ruusut taita.
    Huomenna jo onni häilyy.

Olisi tosiaankin mielenkiintoista seurata ensimmäisen vaarallisen melankolian, ensimmäisen kalvavan mietiskelyn tunkeutumista quatrocenton taiteeseen. »Venuksen syntymän» ja »Floran» kuuluisa maalaaja antautuu yhä passiivisemmin häviön ajatuksille ja luo maalauksia, joissa realistinen havaintokyky ikään kuin säteilee keskipisteestä periferiaan. Madonna on aineeton ja ofeliamainen, mutta valtaistuimen ympärillä seisovissa enkeleissä on kuuma maallinen tunne löytänyt muodon. Tummilla kasvoilla, joista ei tiedä, ovatko ne lasten vai nuorukaisten, hehkuu aistillinen onnenjano. Värit ovat himmeitä, viinin, kuparin ja hunajan hohtoisia. Ääriviivat kulkevat korostetun ankarina, — profiilit on pelkistetty äärimmäiseen yksinkertaisuuteen asti.

Näistä synkän kaipauksen kuluttamista yliaistillisista olennoista Englannin prerafaeliitit löysivät esikuvan ja ihanteen. Tuskin kukaan on ruokkinut heidän mielikuvitustaan runsaammin kuin juuri Botticelli! Suuret sirosti sommitellut pyörömaalaukset, jokin Madonna Magnificat, jonka kuumeisille ohimoille enkelit laskevat välähtelevää kylmää kidekruunua, tai »Madonna ja granaattiomena» ovat kieltämättä saman surunvoittoisen tunteen polttamia kuin Rossettin hehkuvat värilegendat. Savonarolan vaikutuksen kasvaessa Botticelli vaipui, kuten tunnettua, yhä syvemmälle uskonnollisiin näkyihin. Hän elää taiteessaan renessanssin koko tunneasteikon ja päätyy synkkämielisyyteen samoin kuin hänen aikalaisensa, tyypillinen renessanssioppinut Pico della Mirandola.

Filipepin opettaja, rakkausseikkailuistaan kuuluisa Filippo Lippi voi viehättää heleällä elämänilollaan; mutta hänen valoisa taiteensa on vailla ongelmia. Silmä lepää säteilevissä, lempeissä väripinnoissa. Maarian viitta on kuin taivaansinestä kudottu, kultainen sädekehä välkkyy kuin 1300-luvun naiivien ja herkkien mestarien pyhimyskuvissa... Miten runsaana quatrocenton taide muuten onkaan keräytynyt juuri Firenzen kokoelmiin! Niissä voi tutkia Pollajuolon veljesten erinomaista anatomista tuntemusta tai Paolo Uccellon tieteellisen harkittuja, mutta jossakin määrin kuolleita ja kuivia sotatauluja. Niissä löytää jonkin Filippo Lippin pojan monista herkistä alttarimaalauksista, jonka kömpelön värijäljennöksen muistaa nähneensä lapsena, vanhan joululehden liitteenä.

Mutta jäljentäjät ja miniatyyrintekijät ovat miltei säännöllisesti pystyttäneet maalaustelineensä Andrea del Sarton taulujen luo. Niiden vaiheilla nousevat lornjetit kaikkein uteliaimmin, — ihastuksesta hymisevät turistit eivät tiedä, kummalle he tuhlaisivat enemmän superlatiiveja, Peruginolle vaiko hänelle. Sarto on maalannut San Salvin luostariin oman »Ehtoollisensa», jonka sovinnainen suurpiirteisyys vaikuttaa Castagnon rinnalla rakastettavalta musiikkioopperalta; on kuin Leoncavalloa vertaisi Brahmsiin! Hän on täyttänyt dello Scalzon avaran salin yksivärisillä, Johannes Kastajan elämää kuvaavilla piirroksilla. Annunziata-kirkon ilmavassa esihallissa on hänen heleitä freskojaan, joiden aiheet ovat Madonnan lapsuudesta. Hänen maineensa tukena on sopusointuinen plastiikka ja linjojen piirroksellinen kauneus. Mutta ankarasti ottaen hän kuuluu niihin taiteilijoihin, jotka tajutaan ja omistetaan kaikkein vaivattomimmin. Mikään sisäinen intohimo ei ole koskaan kärventänyt hänen suloisia värejään, — ruusunpunaista, taivaansinistä, saframinkeltaista... Hän osaa loihtia nuorten pyhimysten kasvoille valohämyn, joka tehoaisi mystillisyydellään, ellei se olisi niin tarkoituksellista. Hänen suuret alttarimaalauksensa ovat itse asiassa jättiläismäisiä kiiltopostikortteja, eräänlaista »taidetta kaikille», yleiskauniita kuten iltarusko ja lemmenkukkaseppele. Häneltä puuttuu Rafaelin tapaisen kultakauden mestarin salainen suuruus ja taiteellinen omavaloisuus.

Uffizi-galleriassa on muuan Leonardo da Vincin keskeneräinen työ, — taulunpohjalle tehty väritön alkuhahmotelma. Neitsyt istuu syvässä ruskeassa hämyvalossa lapsi polvellaan. Valo säteilee polvistuvien tietäjien kasvoihin ja valaisee heidän viittojensa poimut... Mutta sivellin on pysähtynyt kesken työtä. On syntynyt kuin salaperäinen heijastuskuva renessanssista itsestään, täydellisyyteen ehtineenä ja äkkiä herpoavana, ikään kuin luova voima säikkyisi mahdollisuuksiaan. Taulu on nykyisin eräs niitä harvoja ja kallisarvoisia torsoja, jotka antavat vain välähdykseltä silmätä luomisen työpajoihin ja aavistaa intuition salaista kulkua... Soittamaton soitin, ajatus, jota ei ole johdeltu loppuun! Leonardon ongelma on samalla sen kuolevan jättiläiskulttuurin ongelma, jonka ylipappina hän liikkui vanhan Firenzen kaduilla, Milanon palatseissa, Ranskan hovissa. Kaikki tietämisen ja taitamisen henget tottelevat häntä, hänen ajatuksensa liikkuu inhimillisen tiedon äärimmäisiä taivaanrantoja kohti, mahtavana ja väsähtäen lennossaan, uljaana ja kukistuvana kuin Ikaros. Kun hän 1500-luvun alkuvuosina kuolee Loiressa, jonne hän on seurannut huvittelevaa ja henkevää Frans I:stä, hänen mukanaan häviää ydin Firenzen renessanssista.

KISSOJEN PUUTARHA

En enää tarkoin muista, milloin löysin sen ensi kerran. Luultavasti jonakin kuumana maaliskuun päivänä tuohon aikaan, jolloin Eurooppa varustautui sotaan. Kuumuus, ukkosenedellinen hiljaisuus ja katujen kulmiin liimatut sotilaalliset ilmoitusplakaatit ovat joka tapauksessa jääneet mieleeni... Minä asuin Roomassa lähellä pääasemaa ja keisari Diocletianuksen kylpylän raunioita. Huoneen ikkuna antoi takapihalle, aina aamuisin herätyskellona toimi naapurin kesy kottarainen, joka vihelsi ensimmäiset tahdit eräästä Verdin aariasta. Italiassa ovat ihmiset, linnut ja sisiliskot yhtä musikaalisia, joten tuo pieni, tumma, höyhenpukuinen laulaja ei ollut mikään ihme. Mutta Rooman pääaseman tienoo oli silloin ja on edelleenkin melko kolkko; radanrakentajien moukarinkalke, sähköporien jyrinä, junien humu ajoi perheeni ja minut suhteellisen aikaisin kaupungille, ja me palasimme tilapäiseen asuntoomme vasta pimeän tullen.

Tavallinen turisti, joka »käy lävitse» niinsanotut julkiset nähtävyydet ja muistomerkit, ei milloinkaan kykene tuntemaan Kolumbuksen nautintoa, kun hän näki uuden mantereen nousevan näkyviin. Olen aina ihmetellyt, mitä ihmistä pyhittää, että hän juoksee tunnissa Vatikaanin gallerioiden puolentuhannen salin läpi vain voidakseen sanoa nähneensä ne! Maapallon muistorikkaiden seutujen sisintä olemusta ei voi ahmaista niin kuin kravunlihaa. Mitä kauemmin joudumme viettämään vieraissa kaupungeissa, mitä huolellisemmin valikoimme paikalliset erikoisuudet ja jätämme toiset näkemättä, sitä suurempi on muistojen ja vaikutelmien saalis.

Tämä pitää paikkansa Euroopan kaikkien suurkaupunkien suhteen, mutta aivan erikoisesti se kelpaa Rooman-matkailijoiden ojennusnuoraksi. Italian pääkaupungissa, jossa antiikin, varhaiskristillisyyden, keskiajan, renessanssin ja nykyhetken eri kulttuurikerrostumat yhtyvät huimaavan runsaina, runsaampina kuin missään muualla maan päällä, on tosiaan mahdollista tehdä Kolumbuksen-retkiä syrjäkatujen ja puistojen sokkeloissa. Voi löytää paikkoja, jotka muinaisuus on kokonaan pyhittänyt, vaikka tavallinen turistiopas ei niistä kerro.

Kaupungin kaakkoislaidalla, suhteellisen lähellä päärautatietä, on Viktor Emanuelin tori puistoineen. Alkukevään päivinä keksin sen miltei sattumalta — ja sitten myöhemmin tein sinne yhä uudelleen toivioretkiä. Tori on laaja ja paahteinen, sitä ympäröivät kaikilta tahoilta aito-italialaiset kapeat, tomuiset, päivänpaisteiset syrjäkadut, joilla on miltei järjestään ruhtinaalliset nimet. Napoleon III:n katu pienine korumyymälöineen, Carlo Alberton katu, prinssi Eugenien katu...!

Taivas hehkui etelämaisen sinisellä ja hiljaisissa ulkokahviloissa vaelsivat pienet kiinalaiset kravattikauppiaat pöydästä toiseen tyrkytellen enemmän tai vähemmän heleävärisiä silkkinauhojaan. Torin laidalla oli käynnissä kalamarkkinat. Kuilumaisten katujen kulmissa ja pienissä, aurinkokatosten varjostamissa kahviloissa tuntui voimakas makrillinjätteiden lemu, johon yhtyi luultavasti läheisestä Pyhän Eusebion kirkosta tulviva mirhamintuoksu.

Mutta itse piazzan, torin keskellä, sen laajoissa ja rehevissä puutarhoissa, vallitsi maaseudun raikkaus. Roomahan poikkeaa siinä suhteessa kaikista Euroopan kaupungeista, että sen kiviset asuntokorttelit siellä täällä miltei huomaamatta vaihtuvat satumaisen laajoiksi puistoiksi ja päinvastoin. Miljoonakaupungin keskuksesta voi löytää alueita, jotka ovat kuin kappale vihannoivaa Etelän luontoa: vain oranssipuut suhisevat, vain lintujen ja suihkukaivojen ääni kuuluu, kaupunki kaikkine rakennuksineen on kuin taikavoimasta häipynyt olemattomiin jonnekin lehvämetsän taakse...

Viktor Emanuelin tori puistoineen on noita Rooman vihreitä keitaita. Mikään opaskirja ei sitä erikoisemmin mainitse; eipä edes perusteellinen saksankielinen Grieben-julkaisu uhraa sille yhtä ainoata petiittiriviä nähtävyyksien-luettelossaan...! Vierasmaalaisille Italian-kävijöille se on osa »tuntematonta Roomaa», neitseellisen yksinäinen ja koskematon. Ja kuitenkin jo pelkästään sen puistot kuuluvat Rooman kauneimpiin...

Kääpiöpalmujen välkkyvänvihreät lehtiviuhkat, solakat taatelipalmut ja japanilaiset magnoliat, joiden kukat ovat kuin suunnattoman suuria vaaleita tulppaaneja, ovat vain Monte Pincion kuuluisissa puutarhoissa yhtä reheviä kuin täällä. Hiljaisuutta häiritsee yksinomaan solisevan veden ääni, — puiston suihkukaivo syöksee ilmoille taukoamattoman pisarasateen. Leveässä vesialtaassa kasvavat lumpeet ja oudonväriset levät, vesiruohot huljuvat altaan reunoja vasten... Miltei kokonaan köynnösmuratin peittämällä kohoaa siellä täällä harmaanruskeita muurien raunioita, jotka todennäköisesti ovat vanhempia kuin kristinusko, iäkkäitä kuin pakanuus. Villikukat ovat aikoja sitten valloittaneet omikseen nämä menneisyyden muistomerkit. Sorautuvien vallien raoissa kukkivat leijonankidat ja resedat, kosteat holvikaaret ovat kuin jokia epätodellinen, kivinen kukkalava, johon on kylvetty sinipunaista kannusruohoa.

Niitä harvoja ihmisolentoja lukuunottamatta, jotka silloin tällöin etsivät suojaa puiden varjosta tai istuvat sammaltuneilla kivipenkeillä, puiston ainoan asutuksen muodostavat kissat.

Kalamarkkinoiden vetovoima, epäilemättä...! Hännättömiä ja hännällisiä, mustia, harmaita ja kuparinkellertäviä kissoja hiipi palmujen alla. Ne pujahtelevat raunioissa ja kapuavat valleille. Ne tavoittavat käpälillään vesialtaassa uiskentelevia kultakaloja. Unettavassa keskipäivän paahteessa niitä nukkuu vieri vieressä puiston nurmikoilla kuin kaikenvärisiä kiviä, joita mielikuvituksellinen puutarhuri on siroittanut kukkien sekaan. Itse asiassa kissoja on aina suosittu meidän pallonpuoliskomme eteläosissa enemmän kuin mitään muita kotieläimiä, kenties noiden kaukaisten aikojen vaistomaisena perinteenä, jolloin faaraoiden Egypti palveli ja jumaloi pyhiä kissojaan. Italia ei tässä suhteessa muodosta poikkeusta. Mikäli tiedän, Firenzessä on vanhojen kissojen turvakoti ja Rooma on kauttaaltaan kuulu näistä suojateistaan. Haluaisin kuulla, onko kukaan koskaan nähnyt Roomassa koiraa! Mutta Viktor Emanuelin puistot ovat ylivoimaisesti mirrien Eeden, enkä itse puolestani ole löytänyt sieltä ainoatakaan kissatonta sopukkaa, vesiallasta lukuunottamatta.

Jos vertaa toisiinsa antiikin aikaisen ja nykyisen Rooman karttoja, voi helposti oivaltaa, miten kunnianarvoisan iäkäs tori puistoineen on. Näillä tienoin kohosi yli kaksituhatta vuotta sitten Esquilinuksen kukkulan rinne patriisipalatseineen. Kenties juuri nykyisen torin paikalla sijaitsi Minerva Medican temppeli, jossa palveltiin lääketaidon ja parantavien yrttien jumalatarta. Paljon myöhempinä aikoina tämän puiston nähtävyydeksi tuli niin sanottu Trofei di Mario, eräs Rooman kauneimpia suihkulähteitä...

Mutta menneisyys on myös jättänyt jäljelle erään muistomerkin, jota ympäröi tavallista tiheämpi salaperäisyys. Puiston laidalla kohoaa köynnöskasvien peittämä kivimuuri portteineen kuin pommituksen säästämä vanhan palatsin seinä, ja holvimaisen oven yläpuolelle, ympyränmuotoiseen laattaan, on kaiverrettu joukko haaveellisia salamerkkejä. Ne muistuttavat lähinnä kabbalistisia, mittausopillisia kuvioita. Portin molemmin puolin seisoo kuin vartijoina kaksi harmaata kuvapatsasta, joista on mahdoton sanoa, esittävätkö ne kaamean irvokkaita jumalia vai peikkoja. Harmaa kiviparta valuu alas rinnalle; leveät kivikasvot ovat ilmeettömät; turpeat ja pullistuneet kivivatsat tuovat mieleen kreikkalaisten jumalaistarujen Silenoksen. Ne tuijottavat sokein silmin valotäplien ja varjojen leikkiä, muodottomina, aavemaisina, epätodellisina kuin painajaisunen kuvat, kämmenet kivipolvilla.

Kesti kauan, ennen kuin sattumalta keksin eräästä Rooman kirjakaupasta pienen nidoksen, jonka oli kirjoittanut rouva Margherita Naval ja jossa selostettiin tavalliselle matkailijalle tuntemattomia nähtävyyksiä. Kirjan nimi oli A Roma si racconta che... »Roomassa kerrotaan...» ja se selvitti myös tuon muuriportin, peikkojen ja salamerkkien arvoituksen.

Jykevä seinämä on ainoa jäännös palatsista, jossa joskus renessanssin päivinä asui muuan markiisi Palombara. Hänen yksityislinnaansa ympäröi laaja, hiljainen puisto, nykyisen kissojen puutarhan ilmeinen edeltäjä. Markiisin erakkomainen elintapa herätti seudun asukkaissa sekä pelkoa että uteliaisuutta; tiedettiin, että hän keräsi vuodesta toiseen kirjastoonsa alkemistisia teoksia ja että hän puuhaili päivin ja öin suljetussa työhuoneessaan, jossa oli sulatusahjoja, suuri joukko vanhoja tomuisia foliantteja, pulloja, kulhoja, kuivumaan ripustettuja lääkeyrttejä, suodattimia, savimaljoja, kemiallisia sekoitusastioita... Siis ilmeinen kullantekijän työpaja! Myöhemmin markiisi Palombara antoi ympäröidä puistonsa tukevalla kivimuurilla, jotta hänen salaisuutensa ei milloinkaan tulisi maailman tietoon. Ja niin kuin kuuluisa alkemisti Nicolas Flamel vanhan tarinan mukaan merkitsi kullanvalmistuksen salaisen kaavan Pariisin Notre-Damen kirkon päätyyn, niin antoi roomalainen kaivertaa kivilaattaan joukon salamerkkejä, joita kukaan ei ole pystynyt lukemaan.

Ovea ja kirjoitusta vartioivat kivipeikot ovat kenties nekin peräisin tuolta ajalta... Ne muistuttavat suuresti eräitä etruskilaisia veistoksia, joita voi nähdä Italian eri museoissa. Kansan suussa tätä vanhan puiston salaperäisintä sopukkaa on aikoja sitten nimitetty Porta Magicaksi, »taikaportiksi». Ja on hyvin luultavaa, että vielä 1700-luvulla puistoon saapui silloin tällöin ajan tyylin mukaisia salatieteilijöitä, jotka uneksivat kullanvalmistuksesta ja tutkivat epätoivoisen uutterasti kivilaatan salaperäisiä alkemistisia merkkejä.

Kuin markiisi Palombaran elämää koko tienoota peittää mystillinen hämy. Muinaistutkimus ei suinkaan ole täysin selvittä Jo nyt kaikkien näiden holvien, vallien, muurien alkuperää. Ja niin kuin kaikki, mikä on historiallisesti puolittain tuntematonta, Viktor Emanuelin torin rauniot vetoavat väkevästi mielikuvitukseen. Vetoavat siihen saakka, kunnes joku arkeologi sitovasti todistaa niiden alkuperän ja ne merkitään saksalaisiin opaskirjoihin kolmella tähdellä!

HEDELMIÄ

Motto:

  »Kauppamiesten kerrotaan Itämailta tuoneen kultaisia
  ja punaisia, ylen mehukkaita hedelmiä, joita sanotaan
  bizarrioiksi. Puut eivät ole kovin korkeita, tuskin
  omenapuun korkuisia.»

               Firenzeläisestä kronikasta 1644.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole ärsyttää lukijain eikä myöskään tekijän omia makuhermoja säännöstelyn ja rajoituksien keväänä 1941. »Aihe» vain kaipaa tulla asian mukaisesti kirjoihinviedyksi. Pohjoisen pallonpuoliskon asukkaalle Italia on ennen kaikkea hedelmämaa. Kun ensimmäiset »kultaoranssit», appelsiinit tuotiin Suomeen, ne tulivat luullakseni suurelta osiltaan Sisilian Messinasta ja San Pellegrinon rinteiltä läheltä Palermoa. Nuo mehukkaat, oudot, punakeltaiset hedelmät ovat olleet monelle lapselle kuin sadun taikapallo, josta näkyy kaukainen aurinkoinen maa... Makeat rypäleet kilpailevat tietysti appelsiinien kanssa tästä kunniasta — mutta ne kypsyvät jo Saksassa ja Ranskassa, ja kahisevalehtinen ampelopsis-köynnös, joka kutoo lehvämattoja monen Kaivopuiston kivihuvilan muuriin, on sekin eräänlainen viinipuu. Joten rypäleet ovat kuin ovatkin vähemmän eksoottisia. Alemmaksi arvoasteikossa putoavat tietysti happamet sitruunat ja kuivatut aprikoosit ja viikunat kauppojen hedelmälaareissa.

1600-luvun hollantilaiset ja flaamilaiset maalarit toivat silloisesta Italiasta kaikkialle pohjoismaihin romanttisen etelänrakkautensa.

He matkustivat Roomaan näkemään hilpeitä kansantansseja ja nauttimaan appelsiineja punaviinin kera. Ja kun joku Swanevelt, joku Jan Booth tai Berchem kuvasivat pienissä, kullanruskealle vivahtavissa tauluissaan lehtimajatrattorioita, joissa Campagnan paimenet ovat lyöneet olkihattunsa puupöytään ja tilanneet eteensä korillisen fruttaa, oli toisia Leydenin tai Antverpenin kasvatteja, joiden aiheeksi riitti noiden ruokapöytien värikäs hiljaiselo... Kukkia, oransseja ja meloneja, viinilaseja ja Medicien aikaisia juomakannuja välkehtivällä brokadiliinalla. Käpristyneitä viiniköynnöksen lehtiä, rypäleitä ja persikoita.

Jan de Heem — mies vanhaa utrechtilaista taiteilijasukua — sommitteli erikoisella mieltymyksellä noita suurikokoisia hedelmätauluja, joissa hopeakannujen rivat kimaltavat ylhäisesti suklaanruskeasta hämystä. Kuin suoraan runsaudensarvesta pursunneena niissä näkee rikinvärisiä sitruunia, läpikuultavia rypälekimppuja ja suuria, juovaisia, vihreitä meloneja, joiden vaaleanpunainen liha ei ole kadottanut mehuaan kolmensadan vuoden aikana. Tai niissä on, aito-hollantilaisina täytekuvina, hyönteisiä ja linnunpesiä munineen ja kallisarvoisia venetsialaisia laseja, Jan van Huysum kuvasi mielellään Apenniinien kukkia, jotka oli sovitettu koreaksi leikkokukkavihkoksi majolikamaljaan, Willem Heda enimmäkseen hopeakannuja ja sitruunia, Rachel Ruysch upeita hedelmä- ja kukkasommitelmia, ensin mainittuja tavattomalla kulinaarisella antaumuksella. Delftin ja Amsterdamin kanavakatujen ateljeereistä tuli omalaatuisia italialaisuuden tyyssijoja. Tuon lajin etelänromantiikkaa me kaikki tunnemme. Se on: olemme sisimmässämme yhä alttiit sille, emme voi tehdä matkaa Välimerenmaihin viemättä muassamme enemmän tai vähemmän tehoisia lapsuudenmuistoja kuvalehtien tutuista taidejäljennöksistä tai parhaassa tapauksessa gallerioiden tummuneista, lumoavista tauluista.

Italialainen päivällispöytä — rajoitun tässä siis vain hedelmiin — katettiin 1600-luvulla ja katetaan nyt puutarhaan, terassille, pergolaan, jos se on todella »italialainen». Kattona ovat enimmäkseen säleiden ympärille köynnöstyneet viininlehvät. Sopiva sekoitus laikukasta auringonvaloa ja sinivihreää varjoa... Viinirypäle ansaitsisi kuvauksensa yksinään — sen historia ja traditio on vanhatestamentillinen, sen viljelykseen liittyy monia kuurnanpolkemis- ja maistiaismenoja, niin paljon ikivanhojen pakanallisten juhlien jälkielämää, että äänenpainot pitäisi vastaavasti sovittaa ylevän juhlallisiksi. Italian karttapinnasta se peittää tätä nykyä täsmälleen seitsemännen osan. Nämä luumunkokoiset vihreät ja sinimustat hedelmät, jotka aurinko kypsyttää heinä- ja elokuussa, ovat täysin toista laatua kuin ne villiviinin marjat, joita Ylä-Italian paimenten tiedettiin syöneen jo kivikaudella. Pienet, vaatimattoman kellertävät kukat puhkeavat huhtikuussa — ja niiden reunasta puhkeaa sitkeästi hentoja nuoria virpiä. Välimeren maisemia on tätä nykyä mahdoton kuvitella ilman näiden puiden antamaa pehmeätä värisävyä. Ne ovat yhtä kotonaan etelässä kuin sinisenmustat sypressit. Juuri niistä saavat Umbrian ritariajan vanhat vuorikaupungit ilmeen, joka pakottaa ajattelemaan Getsemanea ja Betlehemiä. Ja kun öijypuumetsät ovat kukassa, kun lukemattomat pienen pienet okrankellervät teriöt avautuvat ja sinertävä ilma tuo valöörejä lehvistöihin, oliivitarhat vivahtelevat kullan ja vaalean syreenin väreissä. Elävässä käytännössä öljypuun hedelmä, musta oliivinmarja, esiintyy niin kuin viinirypälekin enimmäkseen jalostettuna tuotteena. Läpikuultavaa keltaista ruokaöljyä, joka vastaa sulatettua voita.

Jo Napolinlahden tienoilla, mutta varsinkin Messinasta Sisilian sisäosiin alkavat laajat ja tuottoisat agrumi-viljelykset. Agrumia on kaikki, millä on kiiltävät ikivihreät lehdet ja enemmän tai vähemmän keltainen hedelmä. Toukokuun aamussa näin ensi kerran junan ikkunasta nuo tummat, rehevät istutukset, jotka jatkuvat Messinasta Letoiannin asemalle, tarkasti ottaen viisikymmentäkaksi kilometriä. Ne käsittävät vain osan Etelä-Italian kahdestakymmenestä miljoonasta agrumi-puusta. Näin helakankeltaiset sitruunat, joiden esivanhemmat olivat kaukaisina siirtolaisina saapuneet tänne Intiasta ja Länsi-Aasiasta Aleksanteri Suuren valloitusten päivinä. Pohjoismaisten kauppapuotien hiukan vaaleammat limonit riippuivat kiiltävien lehtiensä keskellä kolmen, neljän metrin korkeudessa, niin kuin ne muuten riippuvat kotiseudullaan Birmassa ja Himalajan etelärinteillä.

Rooman myymälöissä voi hyvin tutustua eri hedelmätyyppeihin: ohutkuorisiin bignetteihin, suunnattoman suuriin, kalpeanvärisiin rosolini-hedelmiin, jotka painavat jopa kilon, lapsen pään mittaisiin pompelmuksiin. Mutta nuo Messinan sitruunat — cedri, sanoo italialainen — ovat enimmäkseen tasaisen pallomaisia ja sokerinmakeita. Arvattavasti on kysymys samasta oudosta hedelmästä, jota Rooman keisariajan pöydissä käytettiin imeltämään ruokia; ainoakaan pohjois-eurooppalainen kauppa ei niitä tunne eikä myy. Meidän tuttu väkevä sitruunamme kasvaa, mikäli oikein tiedän, jo pohjoisempana — yksi ainoa puu saattaa hyvinä vuosina kantaa esimerkiksi Salernon lahden kuumissa, tuliperäisissä puutarhoissa tuhannenkahdensadan hedelmän sadon.

Appelsiinit, mandariinit, oranssit ja pomeranssit eivät yhtä välittömästi saa Sisilian suuren kamiinan, Etnan, lämpöä kuin sitruunalajit — ne kasvavat enimmäkseen tulivuoren etäisillä liepeillä kaukana lännessä, Palermon luona.

Normannikuninkaat, ennen kaikkea Roger II, pitivät kunnia-asianaan istuttaa puistoihinsa noita muhamettilaisten tuntemia hedelmäpuita. Ensimmäiset pomeranssit ilmestyivät siihen aikaan Italiaan vaeltavien arabialaisten mukana. Me luemme pomeranssipuun appelsiinin lähisukuiseksi lajiksi, tiedämme, että sen hedelmän malto on väkevän hapan, kuori kitkerä ja vahvan aromaattinen ja että puun oksista riippuu yhteen aikaan vuotta mustanvihreitä ja erikoisen hyvänhajuisia raakileita, jotka ovat kirsikankokoisia ja joita alkuasukkaat kutsuvat nimellä arancinetti. Olen eräässä Firenzen puutarhassa nähnyt pomeranssipuun puhkeavan alkukeväästä vaaleihin perhosmaisiin kukkiin, — noihin, joista Rivieralla tislataan nerioliöljyä. Sata kiloa kukkia ja sata grammaa öljyä! Mutta pomeranssipuun siementaimia käytetään Länsi-Sisiliassa appelsiinipuiden perusrunkoina.

Niin sanottu makea oranssi, appelsiini, on Euroopassa hiukan myöhäisempi tulokas kuin pomeranssi; sen toivat Portugalin kauppiaat Intian viljelysmailta noin vuonna 1450. Lumivalkoisiin kukkiin puhjenneena tai sitten tummanvihreänä ja hedelmiä kantavana se muistuttaa eräänlaista suurennuslasin läpi nähtyä nahkealehtistä varpua. Vaatisi hyvinkin laajaa sivistyshistoriallista taustaa, jos kävisi kuvaamaan, miten Sisiliassa alettiin ensin sitä viljellä, miten sen punakeltaiset ja monilohkoiset marjat ilmestyivät ruhtinas Lorenzo di Medicin pöydälle Careggin huvilan illallisilla ja myöhemmin Italian köyhiin koteihin — nuo kauniit makeat hedelmät, joiden liha on oikeastaan vain kuoren sisästä kasvanutta, mehun turvottamaa karvaa. Kirjoituksen alussa mainitut hollantilaiset ristivät sen ensiksi appelsiiniksi: appelsien, »Kiinan omena»! Sen syöminen vaihtelee todennäköisesti kansojen ja leveysasteiden mukaan. Me halkaisemme appelsiinin kuoren veitsellä lohkoviivoja myöten, mutta Sisiliassa, Espanjassa, Malagassa ja Pohjois-Afrikassa se halkaistaan kahtia ja molemmat »kupit» kalutaan hampain, aivan niin kuin Italian maalaisväestö kaluaa meloninviipaleet.

Antilleilla ja Etelä-Euroopassa viljelty bergamotti voisi ulkonäkönsä puolesta olla yhtä hyvin appelsiinin kuin päärynän pikkuserkku. Sileäkuorinen, hapan, pienikokoinen hedelmä. Jokainen Kalabriassa matkustanut on nähnyt nuo viljelys- ja jalostusalueet, missä bergamottien kuorista survotaan kalpeanvihreää ja tuoksuvaa öljyä. Sen haju tuntuu italialaisessa pesusaippuassa, se tuoksahtaa vastaan erinäisistä likööreistä, se täyttää henkäyksenhienona tunnelmana Etelä-Italian radanvarret jonakin kuumana alkukesän päivänä.

Kukkiva persikkapuu ja kukkiva mantelipuu ovat niin toistensa näköiset, että niiden eroa on vaikea keksiä. Molempien paljaat, nivelikkäät oksat peittyvät varhaiskeväällä vaaleanpunaisiin kukkiin — joten jossakin Tyrhenan merenrannan kalliopuutarhassa tai Sisiliassa, Etnan rinteellä, voi nähdä huhtikuun maiseman, jollaisia japanilaiset maalaavat vesiväreillä silkkipaperille. Mehevät, päältä untuvaisen punertavat, sisältä myrkynvihreät persikat kuuluvat säännöllisesti italialaiseen kesäruokalistaan. Ovat kuuluneet jo Kristuksen syntymän ajoilta, jolloin karavaanit toivat tuon jalon puun taimia Kiinasta Roomaan, mistä se myöhemmin levisi Ranskan silloisiin sotilassiirtoloihin.

Molemmat mantelipuulajit taas, makea ja karvas manteli, ovat erityisesti Sisilian vanhan kreikkalaisen temppelitienoon Agricenton luonnonkoristuksia silloin, kun niiden teriöt puhkeavat. Eräänlaisia vaalealla tulella palavia kukkarovioita... Ruskeat kuorimantelit anglosaksilaisten maiden joulupuurovadeissa, Euroopan apteekkien valkoiset porsliinipurkit, joiden kyljessä ovat nimiliput amygdala amara ja amygdala dulcis, pienet vihreät hajupullot, joissa on karvasmantelivettä, ja amerikkalaisen salapoliisiromaanin sinihappopullo ovat itse asiassa seikkoja, joita kaikkein vähimmin tulee ajatelleeksi seistessään kukkametsän keskellä vanhassa Suur-Kreikassa, missä kaikki nämä »tuotteet» vielä piilevät Luonnon epämääräisinä mahdollisuuksina tuoksuvissa teriöissä.

Kun kesä saapui Livornon provinssiin, meille katettiin päivällispöytä vanhaan pergolaan, jossa ukkosenhelteistä ilmaa hiukan lievitti köynnöskasvien varjo.

Ruokalistan loppupuolella tulivat hedelmät — frutti. Koska tavallinen kansanihminen ei lajittele Italiassa juuri sen enempää hedelmiä kuin kukkiakaan — kaikki, mikä kukkii, on yleisnimeltään flore, kukka! — minulle on tuottanut arvaamattomia vaikeuksia ottaa selville, mitä oikein sulatimme. Tämä ei koske vain hedelmiä. Esimerkiksi paisti... Hämärä aavistus paistetuista pääskysistä muuttui sitten kaameaksi varmuudeksi, että meidän kulinaariselle halullemme uhrattiin muuli! Kun maalaisnaiset aamuisin astelivat Livornon vuorilta alas rantakylään hedelmäkorit pään päällä ja jalon rytmillisesti niin kuin Parthenonin sulottaret, me tunsimme vain osan heidän tuomisistaan.

Noilla vuorilla kasvoi muun muassa mansikkapensas, arbutus unedo, jonka kellomaiset valkeanvihervät kukat kukkivat koko talven myöhäissyksystä esikevääseen ja joiden pähkyläisiä marjoja myydään jo Rivieralla. Siellä kasvoi pistachiapähkinä ja tietysti jalokastanja, jonka kiiltävän suklaanruskeita hedelmiä kansa käristää hiilloksella. Edelleen terebinttipistachia, kvitteni, jonka omenamaisista marjoista tehdään marmelaatia jo Saksassa ja jota Plinius-vainaja kehoitti ripustamaan kotien ovenpieleen sen tuoksun vuoksi, sekä Capparis-pensas, joka kukkii lumivalkoisenaan syksyllä. Kuumissa puutarhoissa kypsyivät aprikoosit kullankeltaisiksi, kirpeän mehukkaiksi, toiselta kyljellään kesakkoisiksi. Söimme niiden mehevää keltaista lihaa keskikesällä samoin kuin isoja vahapintaisia luumuja. Minun on mahdutettava tähän myös tuoreet viikunat — hyvinkin tuoreet vihreät, tummanvioletit tai miltei punaiset viikunat, joiden kukkalapakkojen turpoamista saattoi viikko viikolta seurata kesähuvilamme pikku puutarhassa, meren äyräällä; viimein niihin tuli vetisen melonin maku. Viikunapuu on tiettävästi ollut Italiaan kotiutunut jo tertiääriaikana, kun aprikoosi vielä opetteli kasvamaan jossakin Keski-Aasiassa ja kirsikkapuu siellä, mistä sotapäällikkö Lucullus sen sitten Rooman sotien aikana toi tuliaisiksi Euroopalle.

Mutta livornolaiseen ruokalistaamme kuuluivat myös nuo etelän hedelmät, joiden nimet tuoksuvat aarniometsille. Niitä oli persimoni eli kakiluumu, Japanin, Kiinan ja Etelä-Euroopan maukas lahja pohjoismaisten matkustajien päivällispöytään, kullankeltainen tai punainen, hiukan tomaattia muistuttava hedelmä. Söimme itä-aasialaista lootusluumua, jonka marjat ovat kuin tummansinisiä suuria kirsikoita ja joita japanilaiset sanovat karatshurmaksi, italialaiset susineksi. Heinäkuussa vadille ilmestyi jokin heleän vihreä avogato-hedelmä, joka muistuttaa sekä päärynää että viikunaa. Puutarhassa, missä niitä viljeltiin, kasvoi myös suuria, kullankellerviä, sipulia muistuttavia guajaveja omena- ja kirsikkapuiden joukossa.

Ja melkein keskellä talvea Firenzen toreilla myydään pieniä tummankeltaisia hedelmiä, joiden happamen ja raikkaan maun muiston me tuomme muassamme Välimeren maista. Ne ovat japanilaisen mispelipuun, Eriobotryan, pakkasen puremia marjoja, Italian »nespoleita». Muoto ja väri on kuin pienen aprikoosin ja puu itse suurine harmaanvihreine lehtineen ja valkoisine kukkineen, jotka muistuttavat hevoskastanjan »kynttilöitä», on sataneljäkymmentä vuotta viihtynyt Euroopassa, aina Ranskan Rivieralla. Niin — minun piti kirjoittaa myös pähkinöistä, suuresta kuningaspähkinäpuusta ja lehtopähkinästä ja Lambertin-pähkinästä, jonka vesat tuotiin etäisinä aikoina Mustanmeren rannalta Italian kreikkalaisiin kolonioihin. Mutta ne kuuluvat jollakin tavoin pohjoisempiin maihin, ehkä ennen kaikkea saksalaisten lasten jouluun. Sitä paitsi pähkinät ovat ristiriidassa aiheen luontaisen eksoottisuuden kanssa.

TULIVUOREN KAUPUNKI

Edessäni kirjoituspöydällä ovat italialaisen professori Amadeo Maiurin suuret muhkeat kuvajulkaisut, jotka ostin roomalaiselta katukauppiaalta. Niiden valokuvat ja monivärijäljennökset antavat kutakuinkin yksityiskohtaisen kuvan Pompeijista, Vesuviuksen rauniokaupungista. Niille, jotka pari vuosikymmentä sitten tekivät Italian-matkansa ja ajoivat Napolista Scavi di Pompeijin asemalle, ei suinkaan avautunut samoja lumoavan värikkäitä näkyjä kuin nykyisin. Fascistinen hallitus ei ole kitsastellut jakaessaan arkeologeille vanhojen roomalaismuistojen paljastamiseksi määrättyjä miljardeja. Kuten afrikkalaisissa roomalaiskeskuksissa, kuten valtakunnan entisessä merisatamassa Ostiassa ja laavan ja tuhan alta vasta suhteellisen myöhään paljastetussa Herculanumissa, niin on Pompeijissakin jatkuvasti nostettu päivänvaloon muinaisen ylhäisökaupungin loistoa, joka vuonna 79 jälkeen Kristuksen peittyi kosteiden tuhkapilvien ja kuuman, nopeasti hyytyvän hohkakiven alle. Kaikista Vesuviuksen purkauksista tämä on ollut tuhoisin. Kaksi suurta, kukoistavaa kulttuurikeskusta hävisi tarumaisen lyhyessä ajassa maan pinnalta palatseineen, temppeleineen, amfiteattereineen... Laavantapaisen massan sisästä on vasta 1700-luvun puolivälissä alettu paljastaa muureja ja käytäviä, mutta piikiven kovuista suojusta on ollut vaikea kovertaa yksinkertaisin vuoritaltoin. Se, mitä silloin löydettiin — joukko lohkeilleita seinämaalauksia, kultaisia ja kuparisia koruesineitä, sirotekoisia pienoispronsseja, marmorikuvien sirpaleita, kivettyneitä leipiä, viljantähkiä, ihmisten ja eläinten ruumiita — vietiin aikoinaan Napolin kansallismuseon lasilippaihin. Pompeiji oli pelkkä jättiläismäinen äänetön kalmisto. Missä hohkakivikuorta oli murrettu, oli paljastunut vain mustuneita asuintalojen seiniä ammottavine ikkuna-aukkoineen, ilman kattoa...

Mutta kuva on muuttunut. Vuodesta 1861, jolloin professori Fiorelli otti järjestelmällisten kaivaustöiden johdon määrätietoisiin käsiinsä, antiikin rikkaat hehkuvat muistot ovat alkaneet paljastua Vesuviuksen rinteestä. Tässä kuolleiden kaupungissa kulkee nykyään kuin puutarhaan yhdistetyssä ulkoilmamuseossa. Doorilaisten temppelien solakat keltaiset pylväänkatkelmat ovat muistona kaikkein varhaisimmista ajoista, jolloin Kalkediken kreikkalaiset ankkuroivat laivansa nykyisen Napolinlahden rannoille ja viettivät uhrijuhlia tulivuoren laella. Loivasti mereen viettävä laakso on aina ollut viljava ja hedelmällinen; mikä olikaan luonnollisempaa, kuin että juuri näille tienoille, viinitarhojen ja appelsiinimetsien keskelle, kasvoi eräs helleenisen maailman suurista kauppakeskuksista, värjäämöistään, kehruuhuoneistaan, palatseistaan kuuluisa Pompeiji. Kaupunki on jo oskilaisten ja etruskien ajoilta kangastanut valloitushaluisten ruhtinaiden mielissä kuin jokin upea kallisarvoinen aarre, jonka omistamisesta kannattaa taistella. Se on ryöstettyjä vallattu kerran toisensa jälkeen, — se on siirtynyt etruskeilta samnillisille, joiden hallitusajasta kertoo nykyään vain jokin omalaatuinen koristekuvio vanhan muurin kyljessä. Roomalainen tyranni Sulla on tehnyt siitä sotilaiden siirtolan, ja toisella vuosisadalla ennen Kristusta se on laajentunut yhdyskunnaksi, johon rikkaat ylimykset rakennuttivat kartanonsa ja senaatin jäsenet saapuivat kylpemään, lepäämään, juhlimaan.

Tältä ajalta ovat Pompeijin nykyiset kasvot. Näiden aikojen hämärä ja viekoitteleva muisto viipyy kylpylöiden kirjavissa mosaiikkilattioissa ja basilikojen muhkeissa holveissa, joihin muratti ja ruusut ovat kietoutuneet; tummanpunaisella lasituksella peitetyissä pilareissa, kuolleilla autioilla kaduilla, vanhojen atriumien puutarhoissa, joissa tuhatvuotiset lähteet yhä solisevat marmorialtaissa ja joissa kuumuus ja hiljaisuus kutsuu kaikki mielikuvituksen voimat toimintaan...

Ennen Augustuksen hallitusvuosia täällä oli vain kapeiden katujen ympärille ryhmittyneitä kalkkikivitaloja. Mutta myöhemmin rakentajat alkoivat muurata palatseja, virastorakennuksia, pylväikköjä harmaasta tai keltaisesta tuufista, — samasta kivilajista, josta Sisilian kreikkalaiset temppelit on louhittu ja joka hohtaa hunajan ja vanhan kullan väreissä tummansinistä keskipäiväntaivasta vasten. Seinät koristettiin loistavin marmoripäällystyksin: syvänpunaista ja kiiltävän mustaa marmoria, heleitä lumivalkoisia pintoja, köynnöksiä, arabeskeja ja kirjavia koristekuvioita kattolistoissa tai plastillisesti leikatuissa seinäpaneeleissa —. Kun tulee Porta Marinalta kaupunkiin, silmä näkee ensiksi avaran ja sopusuhtaisen foorumin, jonka reunoilla kohoavat Apollon temppelin, basilikan, elintarvikehallin katkaistujen pylväiden ja hennosti väritettyjen seinien kuviot. Helteinen ilma värisee, — tulivuoren kumpu näyttää täältä katsoen aineettomalta, pilvimäiseltä. Verrattain pienen kävelymatkan päässä on villankankurien ja värjääjien myyntihalli, Concordia Augustalle pyhitetty suuri rakennus, jonka papitar Eumachia antoi rakentaa omilla varoillaan ja joka on todennäköisesti kerran ollut Pompeijin kaupallisen elämän sykkivä, levoton sydän. Muinaisten kylpylöiden ontoista seinistä, joiden tehtävänä oli johtaa ja säilyttää kuumaa ilmaa tepidariumeihin, on säilynyt puolittain ruohoon peittyneitä muurinkappaleita. Mutta ilmavat, vienojen väripintojen koristamat avoholvit ovat miltei ennallaan. Täältä johtaa monta suoraa katua Pompeijin sisäosiin. Kadut ovat, kuten kaikissa tuonaikaisissa roomalaiskaupungeissa, leveillä laavaliuskoilla kivetyt. Heleänkeltainen maksaruoho versoo niiden uurteista anastaen itsepäisesti tilaa kääpiömäisiltä keltanoilta ja resedoilta, jotka uskaltavat kukkia polttavien kivien uurteissa. Pylväikön reunustama palestra, nuorison kilpakenttä, on tyhjä. Aikoinaan sen keskellä kohosi Polykleitoksen kuvapatsas, kermanvärisestä juovikkaasta marmorista hakattu nuorukainen, joka on pysähtynyt kesken kävelyään ja nojaa miettivänä keihääseensä.

Helleenisen ajan henki tuntuu vielä näissä valoisissa pylväshalleissa ja vihreiksi puutarhoiksi muuttuneissa peristyleissä. Tänne on kivettynyt ujostelematon elämännautinto. On vielä kuulevinaan forumilta, valtakaduilta, markkinakojuista nousevan hälinän, syyrialaisten ja kreikkalaisten, juutalaisten ja roomalaisten sekavan kieltensorinan, joka vaikenee, kun Isiksen papit saapuvat pitkänä kulkueena kilisyttäen pyhää sistrumia ja puhaltaen huiluihin. On näkevinään sinisten, ruusunhohtoisten, kultaisilla ompeleilla kirjottujen tunikkojen aavemaisen häilähdyksen, joka häviää aution rakennuksen hämärään. Auringonpaahtamat muurit värähtelevät uhrilauluista, noppanappulat ja juomamaljat kalisevat Pompeijin ilotaloissa, seiniin kirjoitetut vaalilauseet huutavat kahdentuhannen vuoden takaista politiikkaa, ikkuna-aukot ovat kuin suuria sinisiä filmiä, joista katsoo meille vieraan aikakauden sielu.

Täällä on taloja, mihin vaeltaja yhä uudelleen palaa. Selkeyden ja sopusoinnun ihmeteltäviä pikkutemppeleitä, palatsimaisia huviloita, joiden luulisi kuuluneen jumalille eikä elähtäneille roomalaisille senaattoreille. Mustilla, himmeänkiiltävillä seinälevyillä tanssivat vielä pienet amoriinit ikuisen keväänsä ylenpalttisessa onnessa, ja suurten kurjenmiekkojen kukat varisevat vanhoille marmoripöydille hiljaisissa, avokattoisissa pylväiköissä... Kokonaiset korttelit ovat nousseet lapion ja kiviporan avulla tuhkamassojen sisästä. Faunin Talo, Syyrialainen Talo, Marcus Lucretiuksen Talo, Vettiusten Talo, Kultaisten Lemmenjumalien Talo... Niiden laajoissa keittiöissä ovat kerran paahtuneet valkoiset maissikakut ja niiden kellareista on kannettu viiniruukkuja, joita näkee Napolin kokoelmissa. On hyvin luultavaa, että Pompeijin ylimystaloihin hankittiin suuret määrät kreikkalaisten marmori- ja pronssikuvien jäljennöksiä, joita taitavat käsityöläiset valmistivat; jokseenkin kaikki, mikä koristi silloisten keisarinpalatsien saleja Rooman Palatinumilla, on ollut täällä onnistuneina kopiavaloksina. Tätä laatua ovat Pompeijista löydetyt lukemattomat pienet mestariteokset, — nuo erinomaisen hienot pienoispatsaat, jotka ovat niin täydellisiä, että ne kilpailisivat Plieidiaan ja Praksiteleen parhaimpien veistosten kanssa, jos ne kuvittelisi suurennetuiksi luonnolliseen kokoon. Vesuviuksen monisatavuotinen tuhka ja rikkihuurut ovat luoneet niiden tummanruskeaan pintaan värikkäitä sinivihreitä läikkiä. Ne ovat muuttuneet turkoosin ja malakiitin värisiksi kuten egyptiläiset polttosavikuvat. Näiden vaskeen valettujen jumalien, eläinten, nuorukaisten, tyttöjen ja satuolentojen rinnalla herättävät ihailua tuntemattomien käsityöläisten maalaukset, jotka ovat koristaneet salien seiniä. Tummanpunaiset ja keväänvihreät värisoinnut, ilmava violetti, valoisa keltainen, hehkuvat vuosisatojen kuluttaminakin antiikin elämäniloa, jonka muisto väreilee Pompeijin ilmassa yhtä kuumana kuin auringonvalo.

Uudempien kaivausten alueella, niin sanotun Abbondanzakadun jatkolla, lapiot ja kuokat ovat tunkeutuneet syvältä vanhoihin asuntokortteleihin. Täältä paljastettiin aikoinaan miltei kokonaisuudessaan Octavius Quartuksen talo seinineen, pylväineen, pihoineen. Uuden periaatteen mukaisesti on jokainen »löytö» koetettu, mikäli mahdollista, jättää alkuperäiselle paikalleen. Metalliastiat, maljakot, korut, pöydät, marmoriset leposohvat, koristeelliset ovikellot, kuivuneet kalalammikot, vanhojen viikunapuiden palaneet kannot on restauroitu kipsi- ja savivalannosten avulla. Täällä on kokonaisia kauppabasaareja tyhjine myymälähuoneineen, pöytiä, joilla on punnuksia ja viljavaakoja. Täällä on seinillä vaalijulistuksia ja mainoskilpiä, on ravintoloita viinikellareineen, muuan roomalainen keskuskeittiö, termopolium, ja sen kaikki keittiölaitteet kasareista juomakulhoihin asti. Kun kaivauksissa on taitavasti otettu käytäntöön rautakiskoitus, joka on sovitettu murentuneiden puisten kannatinpalkkien tilalle, talojen yläkerrokset ja parvekkeet on voitu estää luhistumasta. Mutta seinämaalaukset eivät näytä kestävän ulkoilman vaikutusta. Niitä peittää uusimmalla kaivausalueella taitavasti sovitettu lasilevy; se ei ainoastaan estä lohkeilemista, vaan samalla vahvistaa värien kuultoa.

Pompeiji lepää Vesuviuksen vihreällä rinteellä kuin suunnaton aarrearkku, jonka kansi on poistettu. Etruskilaiset, sabinilaiset, helleeniset, syyrialaiset, roomalaiset muistot sulloutuvat toisiinsa, vuosisadat pujottautuvat toistensa lomitse kuin muratin ja villiruusun köynnökset. Välähdys Kreikkaa, välähdys aistillisia Itämaita...! Tulivuoren levoton savu vyöryy ikuisesti rauniomaiseman taustalla. Vesuviuksen kraaterista tuikkii punainen tuli, kun aurinko laskee ja pimeys peittää Pompeijin. Napolista päin, junan ikkunasta katsoessa se on kuin ammoin hävinneen elämänmuodon viimeinen kuuma leimahdus, kuin roomalaisten pappien uhrikynttilä, joka on muiden sammuttua jäänyt yksinään lepattamaan yöhön.

TULIVUOREN KEVÄT

Kirjoitan näitä rivejä tyypillisen sisilialaisen maalaistalon katolla. Kone on sovitettu punaisten kourutiilien lomaan. Ilma värisee huhtikuisesta helteestä, mutta kartat ja paperit, jotka viruvat hajallaan katon mosaiikkilaatoilla, eivät värähdäkään. Viheriät smaragdiliskot ovat viimeisten kahden viikon aikana ehtineet tottua aurinkotuolini narinaan ja remingtonin ääneen; ne paistattavat päivää muurin rappauksessa. Kuin muistutuksena näiden seutujen kreikkalaisuudesta näköalaa rajoittavat kaikkialla suuret kuparinruskeat saviruukut. Niitä on alhaalla terassilla ja ylhäällä katonreunoilla. Ruusut, sineraariat ja tulipunaiset liljat pursuvat niiden kauloista jähmettyneenä värivaahtona, ja muratti kutoo niiden ympärille kiiltävää lehväverkkoa. Hieman alempana laaksossa se koristaa saraseenipalatsin vanhoja tiilitorneja.

Maisema, jonka näen, huimaa avaruudellaan. Sadan metrin syvyydessä hehkuvat Taorminan vuoristokaupungin katot hajallisina, harmaanpunaisina pilkkuina. Kapeilta kujilta nousee taukoamaton soinnukas kohina, jota kukot ja aasit täydentävät kromaatisella kiljunnallaan. Jos laskeudun keskipäivän hetkinä kaupunkiin, löydän sen hiljaisilta kaduilta ja päivänpaisteisilta piazzoilta täydellisimmän idyllin, mitä Italian pikkukaupungeista tapaa. Talot torkkuvat uneliaassa helteessä. Seinät ovat sortumaisillaan glysiinien ja köynnösruusujen painoon; kapeat solat mutkittelevat ylös rinteille ja pujottelevat alas merenrantaa kohti. Niiden kuluneista portaista versoo heleää ruohoa, jota Taorminan aasit näykkivät. Kun kirkonkellot vaikenevat, kun kauppojen oviluukut suljetaan ja kaupungin alkuasukkaat viettävät siestaa kotiensa kynnyksillä, voi helposti kuulla, miten Joonianmeren kuohut murtuvat kallioriuttoihin kahdensadan metrin, syvyydessä. Meren yksitoikkoinen pauhu ei täällä koskaan vaikene. Se on Etnan rinteiden äänekkäiden pikkukaupunkien todellinen perussävel — se säestää hiljaa mutta itsepäisesti muulien, sanomalehtipoikien ja sirkustirehtöörien huutoa, kirjavien carrozzien narinaa kaupungin kujilla, viiniruukkujen kalahtelua, laulua. Omalaatuinen sinfonia! Rinteiden kaiku korostaa joskus yksityisiä ääniä oudon voimakkaasti, kun kuuntelen niitä oman vuoristoasuntoni katolta. Lasihelmet kilahtelevat Corso Umberton katukahvilan oviverhoissa. Yksinäinen ruukunkantajatar nousee kreikkalaisen teatterin jyrkkiä portaita, ja hänen paljaiden jalkapohjiansa tasainen läiske kuuluu yhtä selvään kuin vuohien määkynä Monte Veneren laitumilta.

Tämä maisema ei ole paljoakaan muuttunut niistä ajoista, jolloin Pindaros katsoi sitä suunnilleen samoilta näköalapaikoilta kuin minä. Monte Taurus, Härän Vuori, on tosin saanut rinteilleen uutta asutusta; viininviljelys ja öljypuuistutukset ovat levinneet laajemmalle; Etnan rinteille on kasvanut pieniä kaupunkeja, meri on vetäytynyt kauemmas rannasta. Mutta valo, avaruus, ilmakehän selittämätön kullanhohto ja vuorten kuviot ovat samat kuin ennen. Mitä Friedrich Nietzsche on nimittänyt välimatkojen paatokseksi, on juuri Taorminan ympäristölle luonteenomaista. Ilmavien etäisyyksien takana piirtyy vuorten aaltoviiva epätodellisena ja sinervänä kuin jähmettynyt savu. Pilvien varjot liukuvat maisemien yli, ja niiden liike loihtii vuorten rinteille salaperäisen valoleikin. Violetit ja vihreät värit vaihtuvat kuin kaleidoskoopissa; maisema näyttäytyy aina uutena, kaukaiset ja läheiset kukkulat vaihtavat väriään. Loivasti mereen viettävät vuoret muodostavat jättiläismäisen amfiteatterin, jonka istuinpenkkeinä ovat rinteiden pengermät ja näyttämönä Joonianmeri. Suunnaton katsomo peittyy oliivimetsien hämyyn. Viininviljelyksen pehmeä vihreys peittää lähimpien vuorten kupeet samettimaton tavoin. Sisilian viiniköynnöstä ei kiedota öljypuiden ympärille kuten Toscanassa eikä pingoteta ketjuiksi puusta toiseen kuten Napolin lähistöllä. Se kiemurtelee pystysuoria riukuja pitkin — ja nämä vihannoivat Aaroninsauvat muodostavat vuorten rinteille ihmeellisiä pienoismetsiä, jotka ovat maisemille vähintään yhtä kuvaavia kuin euphorbiapensaiden keltaiset täplät ja koristeelliset kaktukset. Etnan yksinäisessä korkeudessa, siellä, missä kaikki kukinta alkaa lakastua ja lumiraja lähenee, viljellään viiniä. Olen nähnyt talonpoikien perkaavan vanhoja viheriöiviä vesoja Monti Rossin kuolleilla laavakentillä, ilmastossa, joka jo muistuttaa Lappia.

Taorminan kaduilta, kreikkalaisen teatterin raunioilta, meren rannalta, Molan vuorilinnoituksesta, oman asuntoni katolta näkyy Etna. Tulivuoren kuvio luo uhkaavan taustan kauneudelle, jota luonto on tuhlaten kylvänyt näille tienoille.

Kaikki Italian vuoret näyttävät heiveröisiltä ja proosallisilta sen rinnalla. Hiljainen kumea jylinä antoi jo ensi päivinä muistutuksen maanalaisesta ukkosesta. Myöhemmin — monina päivän hetkinä — olen tarkastellut tuon majesteettisen kivijättiläisen ilmeitä. Kirkkaalla sydänpäivällä se voi näyttää aineettomalta ja tarumaiselta kuin Fudsijama, jonka japanilainen taiteilija on piirtänyt valkoisella liidulla siniselle paperille. Lumipeittoisen huipun uurteet muistuttavat hohtavan atlassilkin laskoksia. Savu vyöryy kraaterista yksitoikkoisen hitaasti kuin suuri tumma pilvi, joka on liian kaukana, jotta sen liikettä voisi erottaa. Lumirajan yläpuolella, niin korkealla, että kaikki elämä on lakastunut ohuessa, hyytävän kylmässä ilmastossa, valuu liekehtiviä laavavirtoja. Tuhannen metrin syvyinen repeämä ei ole milloinkaan ummistunut. Maanalainen käyminen jatkuu, heikko punertava hehku tuikkii joskus tuhkapilvien sisästä jaksamatta sulattaa rinteiden lumikenttiä. Tulen ja lumen selittämätön, epätodellinen vastakohta...! Joka on pitkillä automatkoilla todennut Etnan suunnattoman laajuuden, käsittää, miten keskeiseksi tekijäksi tämä vuori on ympäristön asukkaiden elämässä muodostunut.

Etnan huiput ovat autiot ja karut, mutta sen liepeillä maa antaa satakertaisen kukinnan. Messinasta Taorminaan ja Taorminasta Cataniaan laavapenkereet versovat paratiisillista kasvillisuutta, joka muuttaa sinänsä karun maan todelliseksi villiksi puutarhaksi. Siellä, missä tulivuoren hameenlieve vaipuu Joonianmereen, rinteet ovat jo huhtikuussa tulipunaisten pelargonioiden ja leijonankitojen koristamat. Tuliperäinen maa luo leimuavia värivastakohtia — persikkametsien varjossa kukkii liljoja ja kurjenmiekkoja, oranssinväriset kehäkukkaniityt laskeutuvat loivina penkereinä Castelmolan harjanteilta meren rantaan, ja agavet, kaktukset ja keltakukkaiset putkikasvit lisäävät maisemiin maalauksellisia väritäpliä. Tulivuoren kevät! Maalaiset, jotka hoitavat viinitarhojaan ja sitruunametsiään Etnan laaksoissa, eivät milloinkaan vapaudu ikivanhoista uskomuksistaan. Itse maaperä ruokkii täällä tunnetta, että vuori on jättiläismäinen elävä olento, kammottava ja lempeä jumaluus, joka antaa sadon ja hävittää sen. En pääse vaikutelmasta, että kristinusko on näillä Joonianmeren rannoilla vielä hyvin nuori ja että tienristeyksiin pystytetyt puiset madonnankuvat, joille sisilialainen talonpoika uhraa tuoreita eukalyptuksen oksia, ovat pikemminkin vanhan pakanuuden kuin uuden uskon todistuskappaleita.

Hiljaisina aamuina, jolloin Taorminan kaupunki nukkuu vuoren rinteellä, maisema avautuu minulle täydessä ajattomuudessaan. Kaikki »uusi» on näillä rannoilla pientä ja ohimenevää. Aitoa on vain näiden seutujen myytillinen valohämy, joka saa Etnan huipun ja viinivuorten rinteet välkkymään. Syvällä alhaalla leviää sama pehmeänsininen lahti, johon ensimmäiset joonialaiset siirtolaiset ankkuroivat laivansa seitsemänsataa vuotta ennen Kristuksen syntymää. Maininki vyöryy rantaan samana kuin silloin, vuorten ääriviiva on sama. Mikään historiallinen muutos ei ole kyennyt täysin hävittämään sen elämänmuodon jälkiä, jonka kreikkalaiset merenkulkijat siirsivät omilta kotisaariltaan tänne. Kun nuoret sisiliattaret palaavat kaivolta, he nostavat vesiruukun päänsä päälle kuten heidän esiäitinsä ovat tehneet vajaat kolmetuhatta vuotta ennen heitä. Näen, miten he nousevat jyrkkiä vuoristoportaita Rocca della Madonnan kukkulalle tai Molan harjalle. Kahvinruskeilla umpimielisillä kasvoilla värehtii raskas sulo. He astuvat yhtä tanakasti ja varoen kuin näiden seutujen pienet sirot vuorivuohet. Kivet vierivät rinnettä alas, varjot ja valotäplät luovat eksyttäviä kuvioita huimaaviin kalliopolkuihin, mutta ruukut eivät horjahda tasapainosta. Syvällä Etnan laaksoissa paimenet vuolevat kaisloista ja bambuista huiluja. Kun kimeä kromaattinen sävel joskus yhtyy kirkonkellojen ääneen, voi kuvitella kuulevansa etäisen kaiun niistä huiluista, joilla joonialaiset vuohipaimenet soittivat laumojaan kokoon.

Välimeri leviää syvällä allani typötyhjänä helteisessä rannattomassa sinessään. Siellä, missä vaahto vyöryy hiekkaan, korallit ja merilevät luovat siihen purppuraisia varjoja; se välkkyy kauempana siniviheriänä kuin turkoosi, jonka tuntematon, syvältä tuleva valo saa loistamaan. Katson sitä kreikkalaisen teatterin raunioilta. Sortuneista pilareista hehkuu keskipäivän kuumuus, raunioruoho viheriöi areenan tiiliperustassa. Ajatus hipoo kiihkeästi näitä ajattomia ja iättömiä rantoja. On oudon helppoa todeta, että Odysseus purjehti juuri täältä kotisaarelleen ja että pyhät tarinat, jotka olivat ikivanhoja jo Pindaroksen ja Empedoksen aikoina, ovat huuhtoutuneet Tauromeniaoksen rantaa uskollisen itsepäisinä kuin maininki... Kirkkaalla säällä voin helposti nähdä sen yksinäisen kalliosaaren, jossa kreikkalainen merenkulkija sokaisi kykloopin. Grotta di Polifemo, Polyfemoksen luola! Näen auringon karjojen tarumaiset laitumet; voin hakea katseellani sen kohdan Etnan kupeessa, johon vanha myytti sijoittaa kuoleman valtakunnan portin. Pilvien varjot luovat vielä tänä päivänä sen tummaan vihreyteen aavistelevaa valoleikkiä.

Kun kello lähenee puolta kahdeksaa, maisema peittyy nopeasti pimeyteen. Lämpimässä mustassa yössä kimaltelevat pikkukaupunkien tulet kuin pienet levottomat kiiltomatoketjut. Voi nähdä, miten ylhäälle tulivuoren rinteille ihmisasutus on ehtinyt kiivetä. Laaksot ovat täynnä rauhatonta ääntä. Taorminan kujilta kantautuu tamburiinin kiihkeä helske ja vankkurien kolina; huilut soivat jossakin etäisyydessä. Yksinäinen koira ulvoo suurta lumivalkoista ristiä, jonka kapusiinimunkit ovat pystyttäneet mereen antavalle kallionharjalle. Yön aikaan, jolloin maiseman yksityiskohdat ovat peittyneet pimeyteen, se kuvastuu aavemaisen suurena Joonianmerta vasten. Päivisin se on vain pieni kuvio vuoristokasvillisuuden tulvivassa väriloistossa.

MUUKALAISENA SYRAKUSASSA

Juna, joka on lähtenyt Messinasta, sivuuttaa paahtavassa helteessä Valsavoian ja Augustan asemat. Avatuista ikkunoista puhaltaa tuuli. Kolmannen luokan vaunussa hikoilee kaikki, mikä hikoilla voi — lattialle viskatut appelsiininkuoret ja mädät nepsolit, pegamoidilaukut, kihisevät mehupullot, nuori sisilialainen morsiuspari, huolestunut maalaispappi ja minä. Tuijotan värikkäiden maisemien tanssia. Alkuasukkaiden melu ja kiskojen jyminä sulaa huumaavaksi afrikkalaiseksi musiikiksi. Leimuavan keltaiset eukalyptusmetsät syöksyvät ohi, valkoiset hohkakivivuoret ovat väliin verenkarvaiset tuntemattomista rauniokukista. Olen katsonut silmäni väsyksiin Etelä-Sisilian tarumaisia valkoisia kalliokaupunkeja, joiden kupoleista, minareeteista ja tiilikivipalatseista heijastuu salaperäinen Itä. Syrakusan lähellä asutus häviää. Juna mittaa tasankoja, joiden maaperä on vain kiveä ja soraa, mutta joita peittää ylenpalttisen kasvirikkauden violetti, aniliininpunainen, sitruunankeltainen matto. Aurinko kuivaa ja idättää, hävittää ja pitää elossa näitä jumalanhylkäämiä autioita maita. Tuntemattomien kukkien pilkallinen väri-ilo versoo sielläkin, missä maalaiset nääntyvät kivipelloilleen ennen kuin saavat peratuksi yhtä auranalaa.

Kun rata lähestyy rantaa, unohdan repeytyneen matkalaukkuni ja epämukavan asennon. Thalatta, Meri...! Olen nähnyt sen Kalabrian jyrkiltä rannoilta hopeanpurppuraisessa aamuvalossa; olen katsonut sitä Taorminan-asuntoni katolta ja kuvitellut sen pehmeään sineen kreikkalaisia soutulaivoja. Mutta Afrikan porteilla se piirtyy luonnottoman, pistävän sinisenä taivaanrantaa vasten. Kuumat valkoiset kalliot näyttävät sen rinnalla aivan aineettomilta. Silmäterät juovat supistuneina maailman väkevintä väriä, jonka käsittämättömästä heleydestä on kerran syntynyt kokonaisia uskontoja. Makrillinkalastajien pienet tulipunaiset purjeveneet tuntuvat kelluvan jossakin tuntemattomassa aineessa, joka on samalla kiinteämpää ja loistavampaa kuin koskaan vesi. Tuuli tuoksuu suolalta. Kun juna lähestyy Syrakusaa, siihen sekoittuu tuntemattomien mausteiden vieno imelä lemu, ikään kuin vaunujen pyörät murskaisivat muskottia.

Syrakusa! Vappuaaton paahde hehkuu palazzojen espanjalaisista terasseista ja marokkolaisista katoista. Ahtaat kadut, jotka ovat kuin palosolia, pujottelevat keskikaupungilta laitaosiin, ajurinpiiskojen läiske, katupoikien huuto, sotilasmusiikki ja aasien kiljunta kaikuu vanhojen maurilaistalojen mustuneista, vaaleanpunaisista ja homeenvihreistä seinistä. Löydän hotellin Hyvän Rauhan Kadulta, tarpeeksi etäältä kaupungin nykyaikaisesta keskustasta. Vaellan tunnista toiseen Syrakusan kujilla, joiden kuiluissa velloo itämainen väenvilinä. Hedelmäkauppiaiden metallinen kiljunta voittaa riikinkukkojen kirkunan, koristeellisten, kuin tulen nuolemien kivikasarmien ovet avautuvat hajuun ja pimeyteen, ja niiden mukaisilla kynnyksillä torkutaan, pelataan noppaa, juodaan muskottiviiniä. Mustia balkongeja kiertää kuivuvien pyykkivaatteiden ikuinen liputus, joka ei edes värähdä keskipäivän porottavassa helteessä. Tahdon hakea täällä, kuten Veronassa, Firenzessä, Roomassa, ne pikkuiset trattoriat, joita tavalliset matkaoppaat eivät koskaan mainitse ja joissa kuitenkin syödään vahvaa kansallisruokaa hyvän punaviinin kera. Syön lähellä asemaa — syön öljyistä makaronia ruttotautiselta lautaselta ja hätyytän hyönteisiä, joiden varalle täällä ei ole pingoitettu mitään moskiittoverkkoa niin kuin hotellihuoneessani. Ravintolan padronan tyttäret opiskelevat saksaa linguaphone-levyjen avulla. Gramofoni kitisee ja valittaa, ruusut ja vuohenjuusto tuoksuvat, ruokaöljyn pilaama lautasliina on kuin pergamenttilehti, johon Syrakusan kärpäset ovat kirjoittaneet mystillisiä sähkösanomia.

Tällä kaupungilla on sama ilme, jonka voi nähdä vanhojen kiinalaisten kasvoilla. Jotakin ryppyistä ja ikuisesti-mennyttä, jotakin, mikä on yhtä harmaata ja ajatonta kuin maa... Vaellan tunkkaisilla syrjäkaduilla; pujottelen sataman ihmisvilinässä; katson laivoja, jotka liukuvat sytytetyin lyhdyin Jaffaan ja Afrikkaan. Kaikista maista tulleet merimiehet riitelevät siirtomaasotilaiden kanssa. Baabelin kieltensekoitus kuohuu sinivihreän satama-altaan ympärillä. Elämä liikehtii hermostuneena ja levottomana jonnekin pois, tietämättä enää minne. Huudon, laulun, meriveden raskasmielisen läiskeen syvyydestä tapaa kaikuja, jotka tuovat aavemaisia viestejä kreikkalaisen Välimeren jättiläiskaupungista. Historian etäisyydet ovat täällä huimaavat. Tiedän, että tässä sulatusmaljassa ovat kerran sekoittuneet kaikki kulttuurit, joiden jätteillä meidän nykyinen maailmamme elää. Kuivien torien ikuisesta helteestä, kuivien araukariapuiden ja papyrusten kahinasta uhoaa lohduttomuutta, jota on vaikea eritellä. On kuin Syrakusan muinaisessa elämänloistossa tapahtunut lakastuminen ja hävitys yhä näkyisi nykyisen kaupungin kuvasta. Vaikuttaa symbolilta, että laitakaupungin talot ovat kuin kuolleiden kaupunkia. Ikkunattomista, tuhkanharmaista seinistä ei tule loppua. Matalat laatikkorakennukset, jotka muistuttavat talleja, eivät avaudu kukkiviksi pihoiksi tai puutarhoiksi, vaan nukkuvat umpimielisen sulkeutuneina pölisevien kujien kahden puolen.

Tuulisella tasangolla, joka muodostaa laajan niemekkeen Välimereen, kukoisti jo seitsemän vuosisataa ennen Kristusta suurin kreikkalainen kulttuurikeskus, korinttilainen kauppasatama. Viisi pientä kaupunkia, Ortygia, Akhradina, Tykhe, Neapolis ja Epipolai, on ehtinyt upota tämän rantatasangon soraan. Jos kreikkalainen elämäntyyli on jonkin asutusalueen historiaan keskittänyt kaiken loistonsa ja synkkyytensä valot ja varjot, se on tapahtunut täällä. Syrakusan historia on ollut sekä verilöylyissään että kevytmielisissä palatsijuhlissaan kärjistyneempää, kulminoidumpaa, ylimittaisempaa kuin missään muualla Joonianmeren rannoilla. Nyt tällä alueella kukoistaa vain villi, hautaava rauniokasvillisuus. Sisilialainen ajuri etsii Himeran taistelun muinaista näyttämöä ja Epipolain kaupunginmuuria. Hevonen kahlaa villeissä unikoissa, vaunujen pyörät painuvat narisevaan soraan. Kahden tunnin ajomatkan päästä voin kavuta Euryaloksen sotalinnoitukseen, jonka Arkhimedes suunnitteli ja antoi rakentaa Syrakusan tyrannin Dionysioksen käskystä Epipolain ylängölle, kalliorannalle. Miten mahtavana tämä Sisilian Mykenai on kerran vartioinut merta ja miten se on vastustanut karthagolaisten hyökkäyksiä, voi kuvitella! Sorautuvista valkohehkuisista jättiläispaasista liekehtii kummitteleva tuomionkirjoitus, historian mene tekel. En tiedä, miltä nämä kivimuurit näyttävät yöllä; päivänvalossa niiden autius on lamauttava.

Kaktukset, oliivipuut ja viikunat muodostavat kumpuilevaa pensaikkoa muinaisen Syrakusan alueelle. Aukeilla tasangoilla, Ortygian muureilla ja torneilla on jokainen tuuman ala peittynyt kukkaverhoon; merituulen ja auringon hedelmöittävä vaikutus panee täällä kivetkin kukkimaan. Mutta kaikella kauneudella on kuivat ja kuumat värit. Kinsteripensaiden, jäniksenvarpujen, värisauramoiden heleä keltainen muodostaa kentille sitruunanvärisiä mattoja. Sinipunaiset koirankielet, tulenkarvaiset unikot, Syrakusan lukemattomat ohdakelajit ovat kaukaa katsoen kuin pastellitäpliä, jotka mieletön taiteilija on väkivaltaisesti soinnuttanut yhteen. Kahlaan kukkaloistossa ja nousen vaunuihin. Poimin Neopoliksen alueelta valkokukkaisia asphodetoksia, joiden sipulien pitkät juurihapsut ovat epätoivoisesti imeneet kosteutta kuivasta maasta. Nämä kukat tahtovat syvälle. Mutta ne eivät läheskään yllä sinne, missä Hieronin hovin herrat ja palvelijat, runoilijat, luutunsoittajattaret ja juomanlaskijat yhtyvät maaperän tomuun. Koulupoikana luin paljon taruja Syrakusan tyranneista, joiden palatseissa vallitsi korkein kreikkalainen elämännautinto ja suurin julmuus. Nyt yritän kiihkeästi tajuta tuota maannielemää elämää. Tykhen, Epipolain ja Akhradinan auringonpolttamat kentät salaavat todellisen Syrakusan temppeleineen ja palatseineen; Syrakusan, jonka tyrannit kutsuivat hoveihinsa kreikkalaisia runoilijoita ja uhrasivat Karthagon Baalille elävää ihmislihaa; voittamattoman, loistavan ja kevytmielisen Syrakusan; antiikin jättiläiskaupungin, joka kykeni kilpailemaan julkisten rakennusten kauneudessa Ateenan kanssa; suurimman kreikkalaisen sataman, mihin itämaiden aarrelaivat ja korinttilaisten monisoudut milloinkaan olivat saapuneet. Tämän antiikin Syrakusan rinnalla kalpenevat kaikki historialliset muistot, mitkä vielä liittyvät saraseenien ja maurien hallitusajan jäännöksiin.

Neljännestunnin kävelymatkan päässä nykyisestä kaupungista, avoimen taivaan alla, näen eräänä iltapäivänä aidon kreikkalaisen näytelmän esityksen. Antiikkisen Draaman Kansallinen Instituutti on jo muutaman vuoden ajan antanut näytäntöjä Italian vanhoissa amfiteattereissa. On onnellinen sattuma, että olen Syrakusassa sinä toukokuun päivänä, jolloin Euripideen »Hekabe» esitetään kreikkalaisten siirtokuntien mahtavimmassa pyöröteatterissa, tyranni Hieronin omalla näyttämöllä. Murtuneet kivi-istuimet ovat ääriään myöten täynnä yleisöä. Vain näyttämön moderni lavastus tyyliteltyine papyruksineen ja linnan torneineen rikkoo jossakin määrin suggeroivan »kreikkalaista» yleissävyä. Symbaalin kumahdus vaientaa nopeasti jäätelönmyyjien huudot; hälisevä katsomo on äkkiä hiljentynyt. On Amfiteatterin erinomaisen akustiikan ansio, että kuulen omalle kiviportaalleni joka säkeen Manlio Faggellan italialaisesta runokäännöksestä.

Kumea enteilevä musiikki soi näkymättömistä kätköistään. Tuuli on herännyt; se saa kuorotyttöjen kreikkalaiset peplumit ja tanssijatarten vaaleanvihreät hunnut liehumaan. Amfiteatterin korkeudesta katsoen jokainen näyttämöryhmitys sulautuu vaikuttavaksi kokonaiseleeksi. Rosalia Chadekin ohjaamat pantomiimit ovat kuin suuri plastillinen säestys Hekaben murheelle. Vaskiin-ripojen hiljenevä ja paisuva kumahtelu, huilujen soitto ja kuorolaulu luovat tämän ikivanhan kivinäyttämön vaiheille kuin vienon huimauksen ilmakehän.

Yritän eritellä Rina Morellin Hekaben-tulkintaa kuten tavallista teatteriesitystä — turhaan! Ajatus kulkee omia rauhattomia teitään. Se yhdistää nykyaikaisen esityksen Temeniidien suuriin kuoronäytelmiin; se taikoo silmäni kuten arabialaisten satujen noitavoide. On kuin ajan kellot kävisivät takaperin ja voisin nähdä peilimäisen heijastuskuvan niistä murhenäytelmistä, joita Epikharmoksen aikalaiset katsoivat samoilta istuinpaikoilta. Akhilleuksen haamu näyttäytyy; Agamemnonin henkivartiosto kulkee loistavissa hopeapanssareissaan näyttämön yli; vanhat kilvet, joiden vuotiin on maalattu vertauskuvallisia eläintenkuvia, välähtelevät iltaruskossa. Kun näytelmä ehtii suureen nousukohtaansa ja sokaistu traakialainen kuningas horjuu näyttämölle, yleisö kohottaa kiikarit silmilleen. Efekti on täsmälleen sama kuin Euripideen omana aikana: kansa haluaa nähdä ja sille näytetään verta! Rumpujen jylinä paisuu. Hekaben ja Polymestorian suurenmoinen vuoropuhelu soi taaskin kuin kaikuna ajoilta, jolloin väsynyt helleeninen sielu virkisti itseään samoilla näyttämökeinoilla, samassa amfiteatterissa.

Päivän ja yön välillä on täällä vain lyhyt hämärä. Sininen taivas pimenee nopeasti. Kun lähden teatterista, akasiat leimuavat iltaruskossa, mutta viidentoista minuutin kävely kaupunkiin sammuttaa taivaalta kaiken valon. Kuunpaisteisilla, kapeilla kaduilla kuohuu elämä; ulkoilmakahviloiden radioista tihkuu tamburiinin vieno helske, merimiehet tungeksivat Syrakusan baareissa, katupojat kalastavat likaviemäreistä savukkeenpätkiä. Lämpimässä, sametintummassa yössä äänet ja kaiut sulavat epätodelliseksi kaukaiseksi sorinaksi, kun kuuntelen yötä Villa Marian terassilta. Sirokko saa palmujen tummat viuhkat taipumaan. Afrikkalainen tuuli pöläyttää hienoa hiekkaa kreikkalaisten muistojen, kuoleman ja mätänemisen yli, suhisee valottomalla merellä, paukuttaa hotellin oviluukkuja.

TUNTEMATON SYRAKUSA

Olin ikivanhassa Joonianmeren satamakaupungissa, joka on palatseineen ja kirkkoineen levännyt Sisilian lahden poukamassa jo vuosituhansia kuin käyttökelvoton laivanhylky. Kuumuus oli painostava; olisi voinut kuvitella, että Afrikan shirokkotuuli huljutti katujen onkaloissa edestakaisin matruusien, kerjäläisten, ilotyttöjen, berberien ja neekerien tulvaa. Kaupungin satamassa huojui Välimeren laivojen mastometsä, ja telakoilla ja rannan viinituvissa kuluttivat aikaansa merenkävijät, joiden kotina ovat kaikki maapallon satamat. Syrakusan alkuasukkaat itse ovat vanhojen kreikkalaisten jälkeläisiä. Vuosisadat vain ovat myöhemmin sekoittaneet ja himmentäneet vanhoja jaloja rotupiirteitä, heidän suoniinsa on tullut pisara vaaleaveristen normannien, pisara maurilaisten verta. On vaikea uskoa, että he tosiaan ovat tuhoutuneen Hellaan viimeisiä mohikaaneja Sisiliassa, jonka suuret kaupungit kilpailivat kaksi ja puolituhatta vuotta sitten Ateenan ja Korinttin kanssa joonialaisen sivistyksen loistossa.

Albergo Villa Maria, missä asuin, ei sanottavammin poikennut muista etelän hotelleista. Kuivat taatelipalmut kahisivat janoisesti, asunnon valkoinen seinä peittyi verenkarvaisiin loiskukkiin. Musta ja tähdekäs yö lisäsi hellettä, niin että unettoman ihmisen ajatus väsyneesti takertui yön salaperäisiin välähtelyihin ja ääniin... Näin tulikärpästen lentävän ikkunan moskiittoverkkoa vasten aivan kuin pimeydessä olisi lyöty tuluksia. Kitara soi jossakin, — hyvin lähellä tanssittiin tarantellaa. Tamburiinin napsahtelu jatkui itsepintaisena, tuskallisena. Hämyisten valoeliöiden parveilu satamassa sai täällä, niin kuin Napolinkin lahdessa, koko meren näyttämään suurelta tummansiniseltä lasilevyltä, jonka alla palavat vaimennetut lamput.

Kun aurinko ilman mitään edelläkäyvää varoitusta ponnahti taivaanrannalle, Syrakusan yöstä oli tullut päivä. Tyypillinen Välimeren satamakaupunki, saman tapainen kuin Tunis tai Tripolis etelässä, Livorno pohjoisessa! Vappuaaton paahde hehkui vanhojen palatsien espanjalaisista terasseista, joiden rautaiset koristeaidat olivat kuin jotakin mustaa pitsiä. Ahtaat kadut, jotka muistuttivat palosolia, pujottelivat suhteellisen uudenaikaiselta keskikaupungilta laitaosiin. Ajurinpiiskojen läiske, katupoikien huuto, sotilassoitto ja aasien kiljunta kaikui vanhojen maurilaistalojen mustuneista, vaaleanpunaisista tai vihreistä seinistä.

Muutaman tunnin päivittäiset vaellukset Syrakusan kaduilla tarjosivat melko kirpeätä ruokaa aisteille. Näen vieläkin nuo taivaan sinen peittämät fasadit, joihin erittäin ylenpalttinen etelämainen barokkityyli on kutonut kivisiä koristeluita — merenjumalien, lintujen ja kukkien kuvia. Jokin tavallista ahtaampi liikekatu on kuin kuilu; sen päälle on viritetty sininen taivaankatos ja sen pohjalla velloo itämainen väenvilinä. Hedelmäkauppiaiden luikkaukset voittavat niiden riikinkukkojen kirkunan, jotka pöyhkeästi astelevat pienen puutarhan hiekkakäytävällä. Mitä kauemmas Syrakusan varsinaisesta keskuksesta tulen, sitä synkemmäksi käy elämisen ja asumisen tyyli. Ikkunattomat talot ovat kuin vieri viereen ladottuja, tulen ja savun mustaamia savilaatikoita. Niiden seinistä aukeaa jokin oventapainen hajuun ja pimeyteen, niiden mukaisilla kynnyksillä torkutaan, pelataan noppaa, juodaan muskottiviiniä.

Hyvin historiallisilla, hyvin iäkkäillä kaupungeilla on ilme, jonka voi nähdä vanhojen kiinalaisten kasvoilla. Rakennusten otsissa on vuosisatojen rypyt. Melu, hälinä, ihmismeno ei enää kerro tulevasta, vaan menneestä... Ja Syrakusa jää mieleen yhtä ajattomana kuin itse maa. Voin kulkea mielinmäärin sataman vilinässä, voin katsoa laivoja, jotka lyhyenä hämäränhetkenä liukuvat sytytetyin lyhdyin Jaffaan ja Tangeriin. Niiden touvien narinassa on selittämätön ruostunut sointu. Niiden ei luulisi matkustavan mihinkään päämäärään, kun ne kerran ovat ankkuroineet täällä ja saaneet tämän kaupungin ilmakehästä jonkin kirouksen tartunnan. Elämän äänet ovat kaikkialla kyllä voimakkaat, mutta elämä itse liikehtii hermostuneena jonnekin pois, tietämättä enää minne. Huudon, laulun, meriveden raskasmielisen loiskeen syvyydestä erottaa kaikuja, jotka ovat kuin aavemainen viesti kreikkalaisen Välimeren jättiläiskaupungista.

Sillä Syrakusa ei ole eilispäivän lapsi. Se oli vanha jo, kun Paavalin Tekoja kirjoitettiin, vanhempi Platonin filosofiaa ja Pindaroksen runoutta. Historian etäisyydet ovat täällä huimaavat. Herää ajatus, että tässä sulatusmaljassa ovat kerran sekoittuneet kaikki ne kulttuurit, joiden raunioilla meidän nykyinen sivistyksemme vuorostaan pommittaa omia kaupunkejaan raunioiksi!

Tuuliselle, Välimereen pistävälle Ortygian niemelle syntyi seitsemänsataa vuotta ennen Kristusta kreikkalaisen kulttuurin keskus, vanha kauppasatama Syrakusa. Sen perustajaksi mainitaan eräs tarunomainen Archias; sinne muutti perättäisinä siirtolaisina Kreikan doorilaista väestöä ja Foinikian kauppiaita, niin että siirtokunta laajetessaan yhtyi kauimpana manterella olevaan Akhradinan siirtolaan. Antiikin kukoistava Syrakusa on itse asiassa ollut muodostunut monesta eri kaupungista: pohjoisessa sijaitsi Tykhe, lännessä Epipolai, suuren merisataman ympärillä Neapolis.

Ja kun, seuraa tämän seudun muinaishistoriaa, voi nähdä, kuinka alkuperäinen kaupallis-ylimyksellinen herruus on vähitellen kukistunut alituisten kansalaissotien vaikutuksesta. Kaupungilla oli takanaan jo kolmen vuosisadan ikä, kun sen hallitsijaksi tuli tyranni Gelon pitääkseen jonkin aikaa käsissään villiä itsevaltiutta. Mutta Syrakusan historiaan on jättänyt paljon voimakkaamman jäljen hänen veljensä Hieron, joka seurasi häntä kuninkaan istuimelle vuonna 478 ennen ajanlaskumme alkua, — mies, joka keräsi doorilaiseen palatsiinsa taiteilijahovin niin kuin myöhemmin Kaarle Suuri Aachenin linnaan ja Lorenzo di Medici Firenzen huvilaan.

Olen katsellut hänen profiilikuvaansa Syrakusan vanhoissa vihreissä metallirahoissa. Voimakkaat, karkean kauniit kasvot, joiden piirteet kielivät tarmosta ja mielivallasta; häikäilemätön leuka, täydellinen antiikin renessanssiruhtinaan pää, barbaarinen ja hienostunut samalla kertaa... Linnassa, jonka paikkaa nykyään ei osoita ainoakaan raunionjäännös, vierailivat hänen aikanaan runoilijat Pindaros ja Simonides, Aiskhylos vaelsi sen puutarhassa miettien uutta murhenäytelmää tai keskustellen vähemmän kuuluisan anmattiveljensä Epikharmoksen kanssa. Tuo doorilainen hovikulttuuri sammuu kuin kynttilän liekki kuningas Hieronin kuoltua. Valtaistuimelle nousee hänen veljensä Thrasybulos, mielenlaadultaan todennäköisesti hänen täysi vastakohtansa, ja hallitsee tasan kymmenen kuukautta, kunnes kansa ajaa hänet julmuuksiin kyllästyneenä maanpakoon.

Jos kreikkalainen elämäntyyli on jonkin asutusalueen historiaan keskittänyt kaiken loistonsa ja synkkyytensä, toisin sanoen sivistyksensä valot ja varjot, se on tapahtunut täällä. Syrakusan historia on ollut sekä verilöylyissä että kevytmielisissä palatsijuhlissa kärjistyneempää, jyrkempää, ylimittaisempaa kuin muualla Joonianmeren rannalla. Lähellä kaupunkia näin nuo kuuluisat kivilouhokset, joihin voitolliset syrakusalaiset suuren meritaistelun jälkeen heittivät seitsemäntuhatta alastonta ateenalaista sotilasta; ruton ja mädäntymisen haju on tietysti haihtunut, mutta syvät, äkkijyrkät rotkot, joiden kivilaatu on tummanpunaista, aivan kuin veren valelemaa, muodostavat yhä tänä päivänä puolitroopillisen metsän keskelle kaamean helvetin maiseman.

Ateenan sotalaivaston tuhoa seurasi muuten kaupungin melskeisin poliittinen kehitysvaihe. Aatelin ja kansan kiista, jota on muinaisessa Kreikassa käyty kaikkialla miltei nykyaikaisella intensiteetillä, on päättynyt nuoren, urhoollisen, mutta karkean vallantavoittelijan, Dionysios I:n diktatuuriin. Hänen kolmekymmentäkahdeksan hallitusvuottaan voisivat olla katkelma lievästi naamioitua uudenaikaista filmiä: joukkojen värväämistä ja järjestämistä, uhittelevan suuria sotavarusteluja, miekkojen ja peitsien kalinaa, rummunpärinää ja hymnejä... Kahden tunnin ajomatkan päässä nykyisen Syrakusan portilta kohoaa vieläkin Euryaloksen sotalinnoitus, jonka fyysikko Arkhimedes suunnitteli ja jonka Dionysios rakennutti Epipolain ylängölle, kalliorannalle. Miten mahtavana tämä antiikin merivarustus on kerran vartioinut sinistä Joonianmerta ja miten se on vastustanut karthagolaisten hyökkäyksiä, voi kuvitella! Vallien harjat ovat yhä edelleen pystyssä. Sorautuvista, valkohehkuisista jättiläispaasista leimuaa kummitteleva tuomionkirjoitus, ikään kuin kaikki historiallisen häviön uhka olisi keskittynyt tänne. En tiedä, miltä nuo kivimuurit näyttävät yöllä. Päivänvalossa niiden autio jylhyys on peloittava.

Sisilialainen ajuri vei minut carozzalla Himeran taistelun entiselle näyttämölle ja osoitti sen kaupunginmuurin kiviä, jotka ovat jääneet kertomaan Dionysioksen rakennustöistä. Mutta nyt tällä alueella kukoistaa enimmäkseen vain villi, hautaava rauniokasvullisuus. Hevonen kahlasi tulipunaisissa unikoissa ja ohdakkeissa, vaunujen pyörät upposivat narisevaan soraan. Kaktukset, öljypuut ja viikunaryhmät muodostivat kumpuilevaa lehvistöä Epipolain hävinneen kaupunginosan alueelle. Näillä tuulisilla tienoilla on jokainen tuuman ala peittynyt kukkiin: merituulen ja helteen vaikutus panee kivetkin kukkimaan. Mutta kaikella kauneudella on kuivat ja kiihkeät värit. Kinsteripensaiden, jäniksenvarpujen, värisauramoiden heleä keltainen muodostaa tasangolle sitruunanvärisiä mattoja, sinipunaiset iirikset ja koirankielet, tulenkarvaiset pelargoniat ja Syrakusan lukemattomat väriohdakkeet ovat kaukaa katsoen kuin maalitahroja, jotka mieletön taiteilija on raivoisasti soinnuttanut yhteen.

Kahlaan kukkaloistossa ja nousen vaunuihin. Poimin Neopoliksen alueelta valkokukkaisia asfodelos-liljoja, jotka oli kaksituhatta vuotta sitten pyhitetty kuoleman jumalille. Nämä liljat tahtovat syvälle. Niiden sipulien pitkät juurihapsut ovat ahnaasti pureutuneet kuivaan maahan. Ne eivät yllä sinne asti missä Hieronin ja Dionysioksen hovin herrat ja palvelijat, runoilijat, luutunsoittajattaret ja sotilaat yhtyvät maaperän tomuun. Ja onko pelkkää näköharhaa, että valkoiset kivet kirjavan ruohon sisässä näyttävät kuin luunkappaleilta, joiden ympäriltä aika on jo kauan sitten kuihduttanut elävän elämän lihan?

Ajattelen välittömästi erästä kohtausta Syrakusan historiassa...

Tyrannien, taiteilijoiden ja nauttijoiden kaupunkiin, voittamattomaan ja kevytmieliseen kaupunkiin saapui kerran Egyptinmatkaltaan filosofi Platon, jo vanhuuteensa ehtinyt mies, jonka tajunta askaroi noihin aikoihin ihannevaltion ongelmassa. Hän tapasi Syrakusassa kuningas Dionysioksen kaksikymmenvuotiaan langon Dionin ja huomasi hänet erittäin kuuliaiseksi oppilaaksi: vanha elämänopettaja ja nuori ruhtinas ovat luultavasti yhtä kiihkeästi mietiskelleet, miten tehdä ihmisen elämä onnelliseksi kauniissa Välimeren kaupungissa. Kun Dionysios myöhemmin kuoli ja häntä seurasi valtaistuimelle hänen perillisensä, jonka holhoojana Platonin oppilas silloin toimi, kreikkalainen viisas sai kutsun saapua takaisin Syrakusaan. Ja siitä hetkestä, jolloin tuo valkotukkainen jalo kreikkalainen astelee paulakengissään laivansillalta maihin, alkaa lyhyt mutta merkillinen ja unohtumaton kuvaelma.

Vanhus on tullut tuomaan henkisyyden evankeliumia Syrakusan aineelliseen hoviin, hän tahtoo käännyttää nuoren elostelevan kuninkaan, hän tahtoo tehdä Sisiliasta onnellisten saaren ja Edenin maan päällä. Hänellä on viisaissa aivoissaan varastoituina kaikki hyvän, harmonisen elämän ohjeet, se yhteiskunnallinen siveysoppi, jonka hän on paljastanut sisilialaiselle opetuslapselleen. Mutta ilmeistä on, että tämä idealistinen yritys oli tuomittu luhistumaan. Nuori kuningas Dionysios II luopui tosin hetkiseksi juomingeista, tuhlauksesta ja enemmän tai vähemmän sekavasta palatsijuonittelusta, muutamina lyhyinä viikkoina kaupungin linna oli kuin jokin benediktiiniluostari, jossa vanhat moraalikirjat kahisivat ja jossa laulettiin uskonnollisia hymnejä; mässäilyn sijasta pidettiin noita filosofisia illallisia, symposioneja, joiden leipänä on tieto ja viininä elämänymmärrys.

Miten kauan tätä tilannetta kesti, en tiedä. Edessäni työpöydällä on juuri eräs Sisilian historia, joka kertoo yksinkertaisen kuivasti, kuinka hovissa levisi yleinen kyllästyminen, kuinka suosikit rupesivat kuiskailemaan nuorelle kuninkaalle, että hänen holhoojansa tavoittelee kruunua, kuinka Dion karkotettiin maasta ja kuinka vanha filosofi astui takaisin laivaan matkustaakseen pettyneenä kotiin. Näin raukesi unelma valtiosta, missä ihmisen olisi hyvä elää, — suurpiirteisin, innokkain ja kipein senluontoinen koe, mitä vanhan ajan aikakirjoihin on merkitty.

Syrakusan historia on sittemmin peittynyt alituisten sotien savuun. Luemme taisteluista ja perinpohjaisista hävityksistä, joissa ihmisasutukset katoavat kuin pyyhkäisemällä maan päältä. Karkean raakaa Agothokles-tyrannia, joka värvää puolelleen suuren palkkasoturiarmeijan, seuraa vuonna 274 Hieron II, eräänlainen antiikin Napoleon, alkuaan linjaupseeri, joka kruunauttaa itsensä kuninkaaksi. Kaupungin yli on myöhemmin käynyt puunilaissotien synkkä tulva ja monen hirmuhallituksen lamauttava vaikutus. Kun Rooma voittaa tuon vanhan merisataman, entisestä mantereen kaupungista jää oikeastaan jäljelle vain jokin vallinharja ja joukko siellä täällä viruvia järkälemäisiä kiviä.

Jo kristillisten vuosisatojen alussa Syrakusan tarina on kuin tuollainen vanha balladi, jolla sokeat palermolaiset laulajat huvittavat markkinoille keräytynyttä kansaa. Menneisyyden muistot ovat liian raskaat, ne muodostavat liian monta painavaa, uuvuttavaa ja tomunharmaata kerrosta. Voisi väittää, että tämä muinaisen suuruuden rappio vieläkin näkyy nykyisen kaupungin kuvasta. Kuivien torien ikuisesta helteestä, kuivien araukaria-puiden ja papyrusten kahinasta soi jokin lohduttoman häviön mollisävel, joka on voimakkaampi elämän ääni kuin kahviloiden gramofoninsoitto ja köysien narina sataman laivoissa.

LÄNSIMAIDEN KEVÄT

Sillä elämänmuodolla, jota me sanomme länsimaiseksi kulttuuriksi ja joka on puhjennut kukkaan Euroopan jättiläisniemimaalla, on ollut esivaiheensa: kreetalainen muinaisuus. Tältä taholta on usein etsitty eurooppalaisen hengen varhaiskevättä. Vaikka ajan hämärä lepää sakeana tuon vanhan kulttuurikauden yllä, voi silti aavistella sen perusluonnetta. Mitä muinaistutkijan lapio on tuonut Kreetan maaperästä päivänvaloon, taittaa vielä tänä päivänä sen loistavan elämänmuodon heikkoja säteitä, joka kukoisti historiantakaisena aikana Aigeian meren saarilla ja keskittyi Kreetan itäosan suuriin, nyt jo maatuneihin kaupunkeihin.

Ei merkitse vain historiallista sattumaa, että tämän muinaisen maailman arkeologinen valtaus tapahtui maailmansodan kynnyksellä, jolloin eurooppalainen ihminen lähestyi kipeää kriisikauttaan. Samaan aikaan, kun koko länsimainen sivistys on kypsynyt suurta tulikoettaan varten, nousevat vanhat kulttuurikaudet sorasta. Theban vuorten sinisestä varjosta, läheltä Luksorin mahtavia rauniotemppeleitä, paljastaa Howard Carterin ja hänen apulaistensa lapio Tutankhamonin kuningashaudan aavistamattomat rikkaudet. Sir Arthur Evans kaivaa kreetalaisista haudoista esiin jokseenkin kaiken, mikä voi valaista esi-homerolaisen ajan hämärää ja tarjota meille tietoja länsimaisen kulttuurin keväästä. Siinä suunnattomassa mielenkiinnossa, joka noina vuosina kohdistuu kumpaankin arkeologiseen »löytöön», on syvemmältä nähden vaikuttamassa yleinen henkinen suuntaus: eurooppalainen ihminen on kääntynyt tähyämään yli olkansa sen valtatien alkua, jolla hänen sivistyksensä triumfivaunut ovat vierineet.

Suurelta osaltaan kreetalainen kulttuuri on vaipunut sadun ja myytin hämyyn. Evansin ja Halbherrin kaivaukset ovat itse asiassa tuoneet päivänvaloon vain suurten taidekausien vajavaisia sirpaleita, jotka viittaavat milloin nuoreen kivikautiseen, milloin pronssikautiseen kulttuuriin. Kaksikymmenluvulla, jolloin englantilaisen Evansin suuri kolmiosainen teos The Palace of Minos at Knossos ilmestyi, yritettiin tätä esihistorian hämärää kronologisesti jaksoitella, ja ajanlaskun tukikohdiksi tarjoutuivat Kreetan haudoista löydetyt egyptiläiset ja Egyptin haudoista löydetyt kreetalaiset esineet. Noin vuodesta 3400 vuoteen 2100 ennen Kristusta versoo Välimeren saarilla varhaisminolainen sivistys. Tältä ajalta ovat peräisin monet piirtokoristeiden kirjomat savimaljat, suurten kaupunkikeskusten, Gournian, Pseiran ja Moklosin keramiikit, kiviastiat, joiden muoto viittaa Egyptiin, kuvat alkeellisista pyörörakennuksista, joita spiraali-ornamentit kiertävät... On kuin Euroopan sielu joisi vielä tuona ajanjaksona elinvoimaansa Idästä. Kyklaadinen kulttuuri, josta emme paljonkaan tiedä, ja Vähän-Aasian lounaisrannoilla kukoistanut ikivanha sivistys ovat monissa ilmauksissaan epäilemättä lähentyneet Kreetan varhaisinta kulttuuria. Idästä on alussa vuotanut ohut, virvoittava valojuova Lännen maailmaan, ja eurooppalaisen hengen syntysanat on saneltu aasialaisesta maailmasta käsin. Orientti ja oksidentti ovat kohdanneet toisensa. Näkymätön voimansäteily on tunkeutunut vielä lapsuuttaan uneliaaseen ja avuttomaan läntiseen elämänmuotoon.

Miten Kreetan saarivaltakunta herää elämään »viininvärisen meren» hyväilyssä, ei ole tarkasti kuvattavissa. Ajan varjoesiripun takaa välkkyvät ensimmäiset kupariset takomatyöt — pronssikautisen sivistyksen vähäiset rippeet. Eräässä esihistoriallisessa murroskaudessa on epäilemättä tapahtunut voimakasta liikehtimistä merelle päin, ja niin rannikon kalastajakansa kuin saaren keskiosien karjaa kaitseva ja peltoja kyntävä väestö on etääntynyt alkuperäisestä äitimaisemastaan ja heittäytynyt kostean elementin armoille. Jo aikoja ennen varsinaisen keskiminolaisen aikakauden alkua ja Kreetan vallan lopullista suurta laajenemista saaren asujaimisto tunnetaan maineikkaana merenkulkija- ja kauppakansana. Pienet, monisoutuiset, tummiksi maalatut laivat liukuvat Rhodoksen satamaan lastinaan ruskeita, metallinloistoisia saviastioita. Kauppaa käydään Egyptissä ja Vähässä-Aasiassa, Peloponnesoksen etelä- ja itäosissa ja hellaadisen kulttuurin mannermaisilla kukoistuspaikoilla, ja tämän kauppavaihdon rinnalla jatkuu Idän ja Lännen välinen vilkas kulttuurivaihto, jonka vaikutuksia voi lukea kreetalaisen taiteen jäännöksistä.

Aigeianmeren saarten varhaiskulttuurin kuuma ja loistava kesä kestää vuodesta 2000 noin vuoteen 1650. Voimakas elämäntunne murtautuu tuhansia väyliä myöten ilmoille, ja olemassaolon kultainen, painoton, yltäkylläinen ilo hehkuu kuin värikäs tuli silloisen taiteen loisteliaissa luomuksissa. Tähän aikaan kuuluvat Knossoksen palatsin seinämaalaukset ja heleät stukkiornamentit. Tähän aikaan kehittyy Kamares-tyyli — ja vielä nykyisin kertovat Ida-vuoren pyhästä luolasta löydetyt uhrivaasit saavutetusta värin ja muodon loistosta. Munan-ohuet maljakot, joiden pohjaväri on musta tai suklaanruskea, on kirjottu leimuavalla oranssilla, sinooperilla, kromikeltaisella ja valkoisella. Tavaton elämänkimmoisuus viettää onnellisen tiedotonta juhlaa ornamentaalisten muotojen heleissä kierteissä. Synkältä taustalta kipinöivät sekoittamattomat värit; kuvioitus on vaistomaisen rytmillistä ja upeaa. Palatsien seinämaalauksissa, joissa sama aistien ilo on löytänyt ilmaisun, avautuu ilmavia pintoja; keltaiset ja merenvihreät taustat vuorottelevat mustan ja vihreän kanssa, sirot nuorukaisvartalot, korallimaiset maisemat, koristeelliset saffran-kasvit ja krookukset ovat yhtyneet hilpeään karkeloon. Knossoksen »freskojen talossa» on koristeellinen hahmottelu saavuttanut suurimman lyyrillisen hehkun. Apina istuu kukkien ympäröimänä; papyruksen varret, iirikset ja muratinlehdet peittävät maanpinnan kukkulamaisia kohoutumia... Keveän akvarellimaisesti maalattu sinivaris seisoo sirosti kaartuvien kasvinvarsien keskellä ja hauraat violetit värisoinnut sulavat hentoon keltaiseen. Agia Triadan freskossa vaanii notkean lihaksikas kissa fasaania. Knossoksen palatsin seinämaalaus esittää nuorta prinssiä; hennot alastomat jäsenet ovat vaaleaa vihreää, punaiset siteet palavat helakasti kuin hyytynyt tuli.

Egyptiläisten temppelien kivisestä papillisuudesta ei kreetalais-mykeneläisessä rakennustaiteessa näy jälkeäkään.

Elämän huolettomuus paistaa palatsien epävarmasta, kuin sattumalta sommitellusta pohjakaavasta, ja nämä uljaat asuntolinnat tuntuvat juhlaa varten luoduilta. Leveät portaat kohoavat poljennollisesti tilavien pihojen laidoilla. Ne ovat muodostaneet meille tuntemattomien kilpaleikkien katsomon, sillä palatsilaitoksen yhteydessä on elimellisesti versonut ja kukoistanut teatterilaitos. Hämyiset hallit, joihin sydänpäivän paahde ei ole päässyt tunkeutumaan, hygieeniset kylpyhuoneet, avarat paviljongit ja viemäri- ja vesijohtoverkosto kuuluvat olennaisesti kreetalaisten kaupunkien kuvaan. Suurimpien rakennusten ympärillä kukkiva puutarha-alue vaihtuu kuin huomaamatta vapaaseen metsään, jonka kukkaholveissa Välimeren tuulet puhaltavat. Joka hahmottaa mielessään nämä pronssikautiset kaupungit, havaitsee lisäksi, että rakennusosien ryhmityksestä puuttuu miltei tykkänään sääty- ja luokkaerojen korostus. Sadat erilaiset hoviyhdyskunnalle kuuluvat rakennukset, vastaanottosalit ja olohuoneet, pyhätöt, varasto- ja työpaikat, kaksi-, kolmikerroksisten linnojen oikullisen labyrinttimaiset sokkelot sulautuvat toisiinsa vapaudella, jota laskelmoivan arvokas Assyyria ja huolellisen kastilaitoksen rasittama Egypti eivät olisi suvainneet. Knossoksen, Faistosin, Mallitan ja Agia Triadan palatseja tarkastaessa herää vaikutelma, ikään kuin niiden rakentajat eivät olisi lainkaan ottaneet lukuun sodan ja hyökkäysten mahdollisuutta. Kaikki pakollisuus on unohdettu sekä elämästä että rakennustaiteesta. Elämänvoima sykkii huolettomana ja paljaana näissä uljaissa torneissa, pylväissä, holveissa...

Puolikuun muotoinen kallionkieleke, joka sijaitsee vajaan peninkulman päässä nykyisestä Kandiasta, on juuri noina päivinä, noin kolme ja puoli vuosituhatta ennen Kristusta nähnyt Knossoksen kultaiset palatsit. Aikoja ennen kuin Agamemnonin hallituskaupunki kohosi argolaisen tasangon hedelmällisestä multaperustasta, on tarunomaisen kuningas Minoksen hallintorakennus kuvastunut upeana Kefalan vuorenseinää vasten; yläkertaan johtava laaja portaikko on kaikunut kiirehtivistä askelista, ahtaat sokkelokäytävät ja suunnattomien saviruukkujen täyttämät varastohuoneet, yhdentoista pylvään sali ja temppelin aitta ovat kuohuneet värikästä elämää. Palatsin eri osien merkitys on ammoin häipynyt historian näköpiiristä. Vain neljän vuosituhannen ikäiset öljyruukut ja permannosta esiin kaivetut arkut, joiden laitoihin on tarttunut ohuita kultalehtiä, todistavat muinaisesta elämästä. Valtaistuinsalissa on kuningas jakanut oikeutta istuimelta, jonka selkänoja on kaavailtu lehden muotoon ja jonka etuosa peittyy pylväskoristeihin. Neuvosto on istunut kivipenkillään. Käärmejumalattaren papittaret ovat nostaneet kiviarkuista kulttiesineitä ja koristaneet niillä alttaria. Kuuluisa »kaksoiskirveiden sali» liittyy tiettävästi Pyhän Härän palvontamenoihin — meille tuntemattoman uskonnon, jota kreetalaisten muinaisjäännösten lukemattomat metalliset sonninpäät ja myytilliset kaksoiskirveiden kuvat eivät pysty valaisemaan.

Joko sisällissota tai ulkoapäin tullut hyökkäys on joskus keskiminolaisen ajanjakson lopulla tuhonnut tämän uljaan linnan. Entisille palatsin perusmuureille on sittemmin rakennettu uusi jyhkeä hallitusrakennus, ja luultavasti samoihin aikoihin on tapahtunut Faistosin palatsin täydellinen restauroiminen. Miten kreetalais-mykeneläisen kulttuurin kukoistuskausi sortuu sodan verivirtoihin, emme tiedä... Mutta on kuvaavaa, että juuri aikana, jolloin hyökkäysten voidaan olettaa tapahtuneen, vanha elämänraikas, huolettoman avonainen ja sitomaton palatsiarkkitehtuuri väistyy uuden rakentamistyylin tieltä. Mykenen ja Tirynsin ruhtinaslinnat ympäröidään muureilla. Niiden pohjasuunnitelmassa ilmenee odottamatonta lujuutta — ne ovat uuden, sidotumman, pakonalaisen elämäntunnon jähmeitä tulkkeja. Näihin huolellisesti suojeltuihin soppiin on talletettu kreetalaisen sivistyksen kimalteleva jäämistö — kultaemaljiset pienoiskorut, kultaiset heinäsirkkasoljet, norsunluiset, siniemaljilla kaunistetut pelilaudat, vuorikristalleilla ja hohtokiviupotuksilla somistetut tikarit... Se kulttuurimuoto, jota Heinrich Schliemannin mukaan sanotaan mykeneläiseksi kulttuuriksi, on tuskin erotettavissa Kreetan saaren sivistyksestä. Se versoo välittömästi esiin emäpuustaan — se muodostaa rinnakkaisen mannermaisen ilmiön saarivaltakunnan elämälle, ja kun se varsinaisesti puhkeaa kukkaansa Argoliin jättiläismäisten muurien sisällä, Mykenen ja Tirynsin kaupungeissa, on keskiminolainen kausi jo päättynyt.

Tämä aikojen takainen elämä hehkuu loistavana kuin omat ilmauksensa, kuin kreetalaisten ruukkujen kuviot. Egyptin tie loppui hautaan — ja koko sen jyhkeä, kivinen pappiskulttuuri muuttui ensi nuoruuden mentyä kolkon juhlalliseksi kuolemanpalvonnaksi. Mutta kreetalais-mykeneläisen elämänmuodon täytyy pakostakin voittaa tässä rinnastuksessa, sillä vaikka historian lyhty hehkuukin näillä kohdin vain hämärästi, kertoo koko silloisten vuosisatojen arkeologinen jäämistö kuohuvan onnellisesta elämän ilosta.

Tavaton vitaliteetti on ilmennyt jo korujen, vaatekuosien, juomakulhojen, ruoka-astioiden ja asuntojen tyylissä. Huomiokyvyn harvinainen tuoreus ja taiteellisen silmämitan selkeys siirtää etelän taivaan hohtavia värejä maljakoiden kylkiin, vangitsee suuriin seinämaalauksiin saaren häikäisevän keväthehkun, viihtyy perhosten, kukkien, lintujen ja ihmisjäsenien kauneudessa... Eräänlainen upea huolettomuus tulee ilmi yksinpä puvuissa. Nuorukaiset, jotka ovat vaeltaneet näissä ammoin sortuneissa kaupungeissa, ovat kantaneet vain kevyttä lanneverhoa ja uhranneet aikaansa ruumiillisen kunnon kehittämiselle, sillä vielä tänä päivänä kertovat alastomat kreetalaiset vartalokuvat erittäin korkealle kehittyneestä ruumiinkulttuurista. Miehet ovat solakoita ja leveäharteisia. Naisten puvut vaikuttavat yllättävän moderneilta ja heidän liehuvat volankihameensa, käherretyt hiuksensa, kapea vyötärönsä ja huolellisesti kierteille taivutettu otsatukkansa, jota roomattaret sittemmin jäljittelivät, viittaavat peräti uudenaikaiseen pukeutumisihanteeseen. Alaruumis peittyy monimutkaisesti poimutettuun hameeseen, kuin laskeutuvien, päällettäisten kellojen alle. Yläruumis on vain niukasti verhottu. »Konträäreinä sukupuolituntomerkkeinä» ovat rinnat, jotka avoin miehusta jättää täysin paljaiksi ja joita kireä vyötärys tukee. Mikä itsetiedoton keimaileva sulo näissä kuvissa! Knossoksen palatsin seinämaalauksissa ja käärmepapitarten siroissa, kirjavissa pienoispatsaissa näyttäytyy kuin kaukaisen elämänilon himertävässä jälkikajossa silloinen naistyyppi — rakastajatar ja äiti, Astarte ja Madonna.

Mikä uskonto on versonut tuossa kevätnuoressa maailmassa? — Kreikkalainen tarusto sisältää hämäriä muistoja Knossoksen palatsin Minotauroksesta, jolle uhrattiin elävää ihmisenlihaa. Salaperäiset kaksoiskirveet, joita on löydetty tämän asuntolinnan raunioista, ovat todennäköisesti kuuluneet kulttivälineisiin. Härkäsirkukset, joita tämä kansa on suosinut, ovat kenties alkuaan uskonnollista perua — voisi olettaa, että uskonnon vaihtuminen huvitukseksi on minolaisen sivistyksen rappiokauden puhuvia todistuskappaleita. Onko Kreetan pyhä härkä sodan vai hedelmällisyyden jumala? Onko meille tuntemattomissa temppeleissä vietetty lisääntymisen mysteerejä? Onko Minotauros vain kaarialaisen ukkosenjumalan, Zeus Labrandeuksen, paikallinen muoto? Ja ovatko vanhimpien mykeneläisten muinaisjäännösten tylpät louhimattomat kuvat sukupuolipotenssin symboleja — muistoja aikoja sitten rehoittaneesta hedelmällisyyden kultista —? Kreetalaiset ihmisuhrit, joita tarunomaisen Minoksen aikana väitetään esiintyneen, kuvastelevat hyvin epämääräisesti oikeastaan vain Ariadnen ja Theseuksen tarinassa.

Sen sijaan on moniin kulttiesineihin hyytynyt selvä muisto muinaisesta äitijumalattaren uskonnosta. Jokainen nuori kulttuuri seppelöi salaperäisillä, virvoittavilla, tajuttomilla toiveillaan äidin hahmon ja pystyttää hedelmällisyyden kivisiä vertauskuvia alkeellisille alttareilleen. Äidin ja maan käsitteet ovat kaikissa nuorissa uskonnoissa identtiset. Suuret kosmilliset jumalattaret, myyttien Emot, ovat kansojen lapsentunteiden luomuksia, idealisoituja hahmoja, joiden edellytyksenä on pojan elämänyhteys äitiin, maataviljelevän rodun ja viljellyn maan elimellinen yhteenkuuluvaisuuden tunto. Myös kreetalainen uskonto on tuntenut tämän jumalattaren. »Luonnon äiti», »vuoren herratar», »ihmisten emo» esiintyy milloin alkeellisimmissa, milloin myöhemmän kauden kaiverruskuvissa, se katsoo vastaamme vanhoista minolaisista sineteistä, se koristaa Mallion ja Knossoksen kaivauksista löydettyjä savitauluja. Jumalattaren kömpelöt pienoispatsaat ovat epäilemättä koristaneet palatsien siroja kotikappeleita. Mitään temppeleitä ei muinaistutkimus ole nostanut päivänvaloon, mutta syvät, salahämärät, metsän peittoon hautautuneet luolat, joihin on kätketty kuin tummiin jättiläiskohtuihin vertauskuvallisissa väreissä säkenöiviä uhrivaaseja, ovat olleet kreetalaisen Demeterin pyhättöinä. Se kunnioitus, mitä helleenit sittemmin tuhlasivat kuuluisalle Dikten rotkolle, on tämän palvontamuodon muisto. Aikoja ennen kuin ukkosenjumala Zeus oli näyttäytynyt esi-kreikkalaisessa uskonnollisessa elämässä, hänen tilallaan on ollut vanhan emojumalattaren puoliso, hevosenhahmoinen Poseidon, jota saarivaltakunnan urheat merenkulkijat palvoivat.

Mutta tämä uskonto on hävinnyt aikojen pimentoon. Viini, öljy ja hunaja metsittyneiden luolien uhrimaljakoissa, alttareille vuodatettu rasva ja veri, hevosten, ajokoirien ja ehkä ihmistenkin liha ovat vuosituhansien askelissa sotkeutuneet yhdeksi mullan kanssa. Kreetan alkuperäinen elämänoppi on haihtunut aikakausien muistista. Yhtä selittämättömiksi ovat jääneet pienet, kullasta ja norsunluusta laaditut vartalokuvat, jotka esittävät käärmeitä käsissään piteleviä naisia ja joista ei oikein tiedä, kuvaavatko ne tuntematonta käärmejumalatarta vai hänen papittariaan... Niiden salamielinen hymy hehkuu nykyään Bostonin museon tomuttuneissa lasikaapeissa. Mitä osaa ne ovat esittäneet muinaisissa menoissa, mikä on niiden sanoma ja merkitys? Muuan Agia Triadasta löydetty sarkofagi, jonka stukkipintaan joku tuntematon freskomaalari on ikuistanut uhrikulkueen, vainajille vuodatetun juoman, hitaasti astuvat papit, joukon kulttiesineitä ja kaksoiskirveillä koristetun pylvään huipussa istuvan kotkan, on kreetalaisen uskonnon harvoja todistuskappaleita. On mahdollista, että sen myöhemmässä kehitysvaiheessa on tapahtunut hidas, mutta varma käänne synkkyyteen. Milloin ja miten elämänriemu vaihtuu kuolemankammoksi, elämänpalvonta kuolemanpalvonnaksi ja »luonnollisen ihmisen» sitomaton aistihurma esikreikkalaiseksi Hadeksen peloksi, ei enää ole ilmaistavissa. Niin kauan kuin kreettalainen kuvakirjoitus pysyy tulkitsematta, on turvauduttava vain olettamuksiin.

Knossoksen palatsissa on muuan stukkipinnalle sommiteltu kohokuva. Tummalta pohjalta hohtaa kukkaansa puhjenneita kurjenmiekkoja, niiden keskellä kulkee kuin merenvihreään valoon kastuneena kuninkaallisen kaunis poika. Hän kantaa prinssillisenä arvonmerkkinä raskasta, loisteliasta sulkakruunua, joka muistuttaa hämmästyttävästi atsteekkien juhlapäähineitä. Sirot, miltei tyttömäisen herkät pojanjäsenet ovat alastomat. Vain lantioilla liekehtii laavanpunainen nauhus ja vyöstä hulmuavat vaatteenlaskokset. Vuosituhansien takainen tuuli on sotkeutunut hänen mustiin hiuksiinsa, ja ne liehuvat kolmena pitkänä huntuna helteisessä ilmassa, joka väreilee tämän unohtumattoman stukkikohokuvan jokaisesta yksityiskohdasta. Linjojen kepeys ja lennokkuus, syvän sinivihreiden ja paahtavan punaisten pintojen hehku avaa kuin näköalan syvälle keskiminolaisen kulttuurin alkuhenkeen, elämäntunnon huumaavaan kevääseen. Siroilla pojankasvoilla, jotka on hahmoteltu suoraan sivultapäin, lepää satumaisen unen onnellisuus, ja liikkuvan vartalon rytmistä puhuu itsetiedoton aistillisuus, joka on yhtä pakotonta ja vapaata kuin keltaisten saffran-liljojen kukinta... Kreetalaisen elämäntunnon tämänpuoleisuus käy tästä maalauksesta elävästi ilmi. Näin hyväksyvät ulkotodellisuuden vain ihmiset, jotka eivät ole »keksineet» käsin tehtyjä temppeleitä, Näin vaistonvaraisia ovat vain lapset ja naiset — aivan kouluttamattomat, aivan iloiset, kohtalottomat, aistilliset lapset ja naiset. Botticellin Primavera vaeltaa Kreetan saarella helteestä punertuneessa ilmassa, avatuissa hiuksissaan siitepölyhiutaleita, joita nousee sitruunankeltaisista saffrankukista!

Kreetalais-mykeneläisen kulttuurin pimeneminen alkaa myöhäisminolaisella ajalla. Noin vuoden 1650 tienoilla näyttää hetkeksi puhkeavan uusi kukoistus, ja suurten kaupunkien linnoissa versoo elämäniloinen hovikulttuuri. Mutta taide ei enää ole täysin vapaata liikahienostumisen merkeistä. Silloinen palatsityyli on prameilevan runsasta. Se kalkkeutuu häikäisevään muodollisuuteen ja maneeriin. Tummalla vernissalla lasitetuissa ruukuissa ja maljoissa valtaa alaa naturalistinen kuvioitus, joka viihtyy erinomaisen mielellään vauraiden, sirosti kiertyvien kasviaiheiden piirissä. Astianpinnalle sommitellaan mustekalojen ja meritähtien ryhmiä, näkinkenkäornamentit ja meririuttojen, korallien, aaltojen ja leväkasvien tyylitellyt kuvat kiertävät juomakulhojen laitoja. Käänne kaavamaisuuteen paljastuu yksinpä siinä, että väripinnat on tänä aikakautena yleensä jaettu täsmällisiin vyöhykkeihin. Liljojen ja kultillisten kirveiden koristamat, usein suhteettoman suuret juhlamaljat kuuluvat lakastumisen kauteen. Knossoksen ja Faistoksen barokki hukkuu liikakultaukseen — ja kultaiset juomakulhot, kultaiset kuolinnaamarit, kultaiset kaulakäädyt, diadeemit, soljet ja pakotuskoristein somistetut kultalaatat ovat sittemmin täyttäneet Mykenen akropoliin hakatut kalliohaudat, Atreuksen aarrekammiot. Mykeneläinen kulttuuripiiri, jonka Schliemannin kaivaukset ovat nostaneet esiin, on katsottava Kreetan vanhan sivistyksen komeilevaksi jälkikukinnaksi. Se kiteytyy puhuvalla tavalla lasketun geometrisissa Dipylon-maljakoissa ja Vaphion kupuhautojen kultapikareissa, joiden pakotuskuviot ovat kultasepäntyön yliviljeltyjä taidonnäytteitä.

Elämänkäyrä kiertyy näinä aikoina Kreetan saarelta Aigeian mantereelle. Sivistyksen aalto on hetkeksi peittänyt alleen Malean niemimaan ja sen mereen pistävän laajan alueen, jolta Hissarlikin kukkulan salaisuus, sen päällekkäin maatuneet kaupungit, on paljastettu. Noin vuodesta 1600 vuoteen 1250 kestää uuden kulttuurikauden elämänaikaa. Se on jo ammoin alkanut tunkeutua Peloponnesokseen ja Attikaan, Boiotian laaksoon ja eteläiseen Thessaliaan. Kuin jättiläisten kasaamina paasiholveina kohoavat näinä aikoina suuret kuninkaalliset linnat aigeialaisen maiseman taustasta. Mykenen ja Tirynsin rinnalle, leviten tasaisesti pitkin laajoja ranta-alueita, kohoavat Mideain ja Asinen muurit, joiden suojassa muinaisen Argoliksen sotaiset hallitsijat leiriytyivät. Boiotiassa keskittyy uusi elämänmuoto Orkhomenosiin, Thebaan ja Glahan. Lakonialainen Vaphio ja messenialainen Kakovatos ovat muinaistutkimuksen lapion paljastamina osoittautuneet saman myöhäishelladisen aikakauden tyypillisiksi kaupunkikeskuksiksi. Ja täysin toisin kuin kreetalaisen kulttuurin kevät, mykeneläisyyden syksy ympäröi olemassa olonsa massiivisilla varuslaitteilla, suunnattomilla muureilla ja sotaisen uhkaavilla torninhuipuilla, joissa merta tähystävien sotilaiden vartiotulet palavat ja joista kuoleman ja hävityksen aallot lähtevät liikkeelle. Elämän välittömyys kuolee spartalaisen kurin puristukseen, ja suurissa aigeialaisissa ruhtinaslinnoissa kypsyy itse asiassa elämänmuoto, joka sittemmin on puhjennut täyteen, rautakukkia kantavaan kukoistukseen Kreikan sotilasvaltiossa. Kun joonialaisten vaellusretket ovat vihdoin alkaneet ja Homeroksen taistelukohtaukset ovat olleet verisintä todellisuutta, nämä aigeialaiset linnoitukset ovat saaneet jännittää puolustusvoimansa viimeisilleen torjuakseen hyökkäävien akhaijalaisten tehokkaita rauta-aseita.

Mykeneläinen elämäntunnelma on alistettu kuoleman varjoon. Kaikessa koristeellisuudessaan silloisen Peloponnesoksen linnat antavat tuiman ja lohduttoman vaikutelman. Niiden pohjakaavoissa ilmenevä suunnitelmallisuus, niiden kolkon pimeät käytävänsolat ja suurista, monitahkoisista lohkareista ladotut suojamuurit ovat syntyneet uhkan alla. Tirynsin suippokaariholvit ja Mykenen leijonaportti, jossa heraldiset kivieläimet kasvavat sotilaallisen uhman vertauskuviksi, odottavat ankaran varmoina akkhaijalaisten hyökkäystä. Linnoihin kuulunut megaron, miesten suoja, joka Tirynsissä muodostui palatsin varsinaiseksi kolmiosaiseksi päärakennukseksi, on kieltämättä näytellyt tärkeää osaa ainaisen sotatilan uhkaamassa elämässä. Tätä esihomeerista kulttuuria ei suinkaan kevennä linnojen väriloisto. Siniemaljin alta hehkuu polttamattoman tiilen synkkä tulipalonväri. Seinäpintojen koristeellisissa friiseissä, joissa kovapiirteiset Klytaimnestrat ja korulippaita kantavat amatsonit ryhdistäytyvät kuin tulevia rynnäköltä varten, ilmenee täysin epäkreetalaista muotojen tylyyttä.

Iliaksessa uhraa sotainen Akhilleus kuolleen Patrokloksen sielulle verta, viiniä ja hunajaa. Mutta Homeroksen runous on hämärää heijastusta Mykenen ja Tirynsin päiviltä. Mihin aikaan ja hetkeen Troian loisto ja hävitys on sattunutkin ja missä Hissarlikin rauniokummun kerrostumassa sen rauniot sijaitsevatkin, on enemmän kuin luultavaa, että Akhilleuksen ja Patrokloksen elämänaika on langennut yhteen mykeneläisen sivistyksen kanssa. Homerolainen kuolleiden palvonta on syvimmältään tämän kulttuurin lakastumiselle luonteenomainen. Myös egyptiläinen kulttuuri ympäröi itsensä basalttisilla haudanseinillä — ja mykeneläinen elämä laskee samoin aseensa hautaholviin! Kaikista tämän ajan rakennuksista ovat juuri haudat arkeologisesti merkitsevimmät. Onko kreikkalainen kuolemankammo noussut ensimmäiselle kalpealle oraalle Mykenen suunnattomissa, maan alle kaivetuissa kupuhaudoissa, umpeen holvatuissa kalliohuoneissa? Seinien alabasteri ei jaksa sulattaa säteilyllään niiden sakeaa pimeyttä. Vain loppumattomat kulta-aarteet, upotuskoristeilla ja häikäisevällä pakotustaiteella kaunistetut metalliset astiat säihkyvät näissä kuoleman asunnoissa kuin kultarahat mustalla samettipohjalla. Kaiken rikkautensa tämä lakastuva sivistys kasaa hautoihin, ja kun Kreetan valoisa elämän palvonta on jo ammoin päättynyt, vanha kulttuuri ympäröi kuolleiden lahoavat ruumiit kaikella maisella loistolla. Päivä painuu yöhön. Elämä palaa kupolimaisen kallioholvin pimeään, umpinaiseen pakkotilaan ja rakentaa haudan itselleen.

On vaikeata täsmällisesti merkitä, milloin mykeneläinen kulttuuri on joutunut lopullisen tuhon omaksi. Deukalionin ja Pyrrhan jälkeläiset ovat hitaasti ja sitkeiden taisteluiden avulla vallanneet itselleen aigeialaisten entiset asuntomaat. 1000-luvulla sortuu Troija liekkeihin. Vanhimman sivistyksen viimeinen suuri keskuspaikka murskautuu raunioiksi, joiden ympärillä alkaa versoa yhä sakeampi peitekasvillisuus ja joka vähitellen peittyy Hissarlikin kumpuun. Joonialaiset heimot vaeltavat vuosisadan toisensa jälkeen yli Peloponnesoksen. He asettuvat viljelemään maata, jossa koirien raatelemat aigeialais-ruhtinaiden ruumiit lepäävät. Heidän siirtokuntiaan nousee sekä mantereelle että saarille. Ja vihdoin näiden vuosituhansien peräti sekasortoista historiallista tilaa äkkiä kirkastaa kreikkalaisuus — omituinen kulttuurimuoto, johon länsimainen sivistys on alinomaa tehnyt toivioretkiään ja jossa jotakin sen syvimmästä perusluonteesta on saanut tavallista elävämmän, synteettisemmän ilmauksen.