[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fW6bb-qa9PTj_sA8jh3dLzcZOIOhXHfCJ4W-UtIC2_yo":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3607,"Kurjet etelään","Vaaskivi, Tatu",1912,1942,"3607-vaaskivi-tatu-kurjet-etelaan","3607__Vaaskivi_Tatu__Kurjet_etelään","Matkakuvia","tietokirja",[],[],"fi",1946,null,52351,397895,true,[],[],[],"Postuumisti julkaistu kokoelma sisältää matkakuvauksia ja esseitä Virosta ja Italiasta vuosilta 1937–1942. Kirjoituksissa liikutaan Tarton kastanjoiden alla, antiikin Rooman raunioilla ja Sisilian Syrakusassa. Tekstit välittävät tunnelmia sota-ajan Euroopasta ja historiallisista kohteista.","Tatu Vaaskiven 'Kurjet etelään' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3607.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KURJET ETELÄÄN\n\nMatkakuvia\n\n\nKirj.\n\nT. VAASKIVI\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1946.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKurjet etelään... Turun Sanomat 25.10.1942.\nMaarianmaa.\n   Tallinnasta Tarttoon. Uusi Suomi 19.7.1937.\n   Arthur Valdes eli keinotekoinen kirjailija. Uusi Suomi 8.8.1937.\n   Tartto — kastanjoita ja muurisoraa. Uusi Suomi 26.8.1937.\n   Kasveja ja vahakuvia. Uusi Suomi 17.8.1937.\nItalia, unelmien maa\n   Nukkuva antiikki. Uusi Suomi 17.8.1940.\n   Aamu Palatinuksella. Uusi Suomi 18.8.1940.\n   Vanhan Rooman jäljillä. Uusi Suomi 3.11.1940.\n   Etruskien jäljillä. Elanto 12.1.1940.\n   Päivä Ostiassa. Turun Sanomat 22.9.1940.\n   Ellei nisunjyvä kuole. Suomen Kuvalehti 1940, n:o 41.\n   Alkukristillinen Rooma. Turun Sanomat 6.10.1940,  20.10.1940,\n      27.10.1940, 3.11.1940.\n   Katakombit. Turun Sanomat 15.9.1940.\n   Kaupunki vuorella. Turun Sanomat 10.11.1940\n   Pyhimysten vuoret. Turun Sanomat 1.12.1940, 15.12.1940, 22.12.1940.\n   Renessanssikirjeitä. Suomalainen Suomi 1939 n:o 6, 7.\n   Kissojen puutarha. Kuluttajain Lehti 20.8.1941.\n   Hedelmiä. Kuluttajain Lehti 30.4.1941.\n   Tulivuoren kaupunki. Kuluttajain Lehti 27.3.1940\n   Tulivuoren kevät. Suomen Kuvalehti 1939, n:o 21.\n   Muukalaisena Syrakusassa. Suomen Kuvalehti 1939, n:o 23.\n   Tuntematon Syrakusa. Elanto 6.6.1941.\nLänsimaiden kevät. Aamu 1938, n:o 7. 8.\n\n\n\n\n\n\nKURJET ETELÄÄN...\n\n\n\n\nEi ole ihme, että etelään muuttava kurkiparvi sai minut tarttumaan\nkynään. Tuttu lumiauran kuvio hopeanharmaata elokuun taivasta vasten,\n— linnut lensivät siksi korkealla, että silmä ei erottanut juuri muuta\nkuin tummat silhuetit. Miten monta kertaa olen mahtanut nähdä saman\nnäyn? Ja millä mielellä olen sitä tarkannut? Varhaisimmasta lapsuudesta\nasti olen aivan varmaan katsellut muuttolintujen lähtöä samoin\nsilmin kuin laivoja, jotka lähtevät satamasta. Jokin halu, toive,\nkaipaus on aina seurannut lintujen syysretkeä, — ehkäpä vain pelkkä\nmukanalennon ja lähdön kuvitelma. Tällä kertaa, sotasyksyn 1942:n\nkurkiauran lähtiessä etelää kohti, ajattelin ehkä ensi kerran ihan\nvälittömästi lintuja itseään — niiden matkareittiä, niiden tietä ja\nsuuntaa yli palavan Euroopan. Ne olivat nousseet lentoon Pohjois-Suomen\nruosteenruskeilta rämemailta, jostakin, missä kivääri oli ne säästänyt.\nNe olivat eläneet täyttä rauhanaikaa — toisin sanoen, tehneet pesänsä\nkostealle suomättäälle ja hautoneet täplikkäitä, vihertäviä muniaan\nsaloseudun hiljaisuudessa, kun se aika koitti. Muuttolintujen ikuisesti\nratkaisematon »vaisto» sai ne keräytymään johtajakurjen ympärille ja\nlähtemään etelään, kun syksyn ja tulevan talven uho jo oli ilmassa.\nMitä tietä ne lensivät? Joko läntistä muuttotietä pitkin Atlantin\nrantaviivaa tai suoraan yli manteren, kunnes ne ehtivät Adrianmerelle,\njosta muuttolinnut säännöllisesti kääntyvät jyrkässä kaaressa Tunisiin\nja Afrikkaan. Sukupolvesta sukupolveen tämä kahlaajalaji on »tietänyt»,\nmilloin lähtö neekereiden ja flamingojen maahan on edessä. Lentää ja\nlevähtää, yhtyä jossakin Lüneburgin nummilla toisiin parviin, nauttia\nvälttämättömät marja- ja sammalateriat, tervehtiä kurkia, jotka tulevat\nSiperiasta, ja toisia, joiden siipi sulissakin on Lapin jänköjen haju\n— matkan ohjelma on yksinkertainen. Kurjet — myös minun kurkiaurani\n— liitävät samaa rataa, vaikka päinvastaisessa järjestyksessä, jonka\nihmiskunnan kulttuurityö on parin vuosituhannen kuluessa raivannut\nomakseen. Kurjet ovat konservatiiveja: ne rakastavat kaikkea, mikä on\nvanhaa. Syksyn tullen ne jättävät taakseen koko sen osan Eurooppaa,\njoka tätä nykyä on ihmiskunnan johdossa. Sen sijaan ne matkustavat\nkuin vanhat, arkeologiasta innostuneet turistit maihin, jotka joskus,\nhyvin kauan sitten, ovat jotakin merkinneet ja jotakin luoneet, mutta\nnykyään ovat väsyneet tuhatvuotisten muistojensa painosta. On tyvin\nmahdollista, että se tietty kurkiaura, joka eräänä elokuun päivänä\nsiirtyi minun verkkokalvoihini, tuhoutuu matkallaan. Se ei kenties\nkoskaan ehdi Tanskaa kauemmaksi. Mutta jos se välttää kaikki vaarat ja\njatkaa matkaansa kaukana Afrikassa sotavyöhykkeen tuolle puolelle, ei\nole aivan mahdotonta, vaikka se levähtäisi Maribin ja Saban ikivanhojen\nkaupunkien peruskivillä. Kurkiparven matkan pää voi osua Syyriaan\nja se voi osua kauas Arabian sydämeen, siihen salaperäiseen maahan,\njota kaksituhatta vuotta sitten nimitettiin »Onnelliseksi Jemeniksi».\nEhkä johtajakurjen tappaa luoti matkan lopussa ja parvi hajautuu mikä\nminnekin... Tai ehkä linnut viettävät onnellisesti talvensa kaukana\nSofala- ja Delagoa-lahtien rannoilla, niiden matalassa rämeikössä,\njohon heikoinkaan sodan jymy ei kuulu.\n\nVapaaksi ajasta ja ajan paineesta ihminen ei pääse. Jokainen yksilö\non elänyt viimeksikuluneet vuodet sodan puserruksissa, tavalla tai\ntoisella. Ei ole ollut »varaa» elää omalle itselleen, ei ole ollut\nmitään päätypaikkaa ja pakoonpujahtamisen ovea, josta olisi voinut\nhiipiä ulkopuolelle yhteisiä vaikeuksia. Syvemmin ajatellen tämä\nmerkitsee vain, että yksilökohtalon tilalle on tullut yhteiskohtalo\nja että ihminen ei enää ole »minä», vaan pikemminkin »me». Jokainen\najatus, mielenliike, tunnelma on mitä suurimmassa määrin sen valtavan\nmaailmandraaman tartuttama ja värittämä, jota parhaillaan eletään.\nTuttu pihamaa syksyisine koivuineen, jota tällä hetkellä katselen ja\njonka taustaan kurkiaura äsken piirtyi, on sekin toisenlainen kuin\nennen: sitä ei voi katsella tajuamatta samalla jossakin ajatustensa\ntaustalla rautaisen ajan painoa. Putoava lehti, tuulen havina,\nsyysvalon kultaama metsäpolku, veden loiske, niin, kurkien lentokin\novat tänään tulvillaan mahtavaa merkitystä, jota niissä ei ehkä\nrauhanpäivinä ollut. Ne ovat itsekullekin osa sitä maata, johon\nkohtalomme on sidottu.\n\n_Katkelma T. Vaaskiven viimeisestä kirjoituksesta_.\n\n\n\n\n\n\nMAARIANMAA\n\n\n\n\nTALLINNASTA TARTTOON\n\n\nHöyrylaiva lähenee Euroopan mannerta. Lokkien kirkuna on jälleen\nalkanut. Horisontissa nousevat Suomenlahden etelänpuoleiset\nrannat, jyrkät, suoraan aalloista huippenevat klintit, joilla Viro\nensimmäiseksi tervehtii tulijaa. Tallinnan satama on peittynyt nokeen\nja savuun. Tulee mieleen jokin englantilaisen Turnerin aihe, kun\nkatsomme noita veteen kuvastuvia höyrypilviä, toimeliaan näköistä\ntelakkaa, aallonmurtajaa, mustuneita savupiippuja, lotjia, ikivanhoja,\noutotyylisiä varastoaittoja. Ja kun tullimuodollisuuksien kuvaelma\non näytelty loppuun, ajamme tuohon vuosisataiseen kaupunkiin, jonka\nvanhat rakennukset ja kapeat kadut viittoilevat niin vakuuttavasti\nhistoriallisten aikojen hämärään.\n\nLyhyt viivähdyshetki Tallinnassa.\n\nTuokioksi piirtyy silmiin suippoja, kolmikulmaisia fasaadeja,\njoita jyrkästi vaipuva tiilikatto varjoaa; kiltain taloja, joiden\nporttiholveista kuvittelee astuvansa suoraan keskiaikaan; pari\nhartaan juhlallista kirkontornia; jykevänraskas linnanmuuri, Toompean\nvihannoivat syreenipensaat... Muistan, että Tanskan maineikas kuningas,\nIngemannin romaaneista tuttu Waldemar Sejr valloitti näillä tienoilla\nLindanisan linnoituksen, ja että tämä kaupunki, jota nyt katselen,\nkasvoi raunioiden ympärille. 1200-luvun alkuvaiheilla täällä alettiin\nkäydä kauppaa ja elää aitoon kaupunkilaiseen tyyliin, kunnes talojen\nrykelmä sai armon vuonna 1248 kaupungin virallisetkin oikeudet.\nVarsin vähäisellä fantasian ponnistuksella nämä rakennukset voidaan\nasuttaa silloisella inhimillisellä sisällöllään: hatuntekijäin ja\noluenpanijain, satulaseppien ja leipurien ammattikunnilla, luvuin\nlaskemattomien käsityöläisten, mestarien ja kisällien laumoilla,\njotka tulevat näistä salamyhkäisistä porteista ja kuljeskelevat\nnäillä soukilla ja sokkeloisilla kujilla... Ne seitsemän vuosisataa,\njoissa Viron sortoaika lasketaan, ovat keskeytymättä myös Tallinnan\nhistoriaa. Niin kuin koko ympäröivä maa, niin on tämä kaupunkikin\nsiirtynyt tanskalaisilta saksalaisille, ruotsalaisilta venäläisille,\nalistunut, noussut kapinaan, järjestänyt verisiä pärttylinöitään,\ntullut mykistetyksi, sokaistuksi, painetuksi maan tasalle. Täällä\non vielä viime vuosisadan loppupuolella ruoskittu raipoilla Anijan\ntalonpoikaislähetystöä, joka saapui anomaan työorjuuden poistamista\nkoskevan lain pikaisempaa voimaanpanoa. Täällä on myös koettu\nkansallisen heräämisen haltiokkaita hetkiä ja saavuttu sankoin joukoin\njuhlimaan rakennusta, joka nousi uuden voimantunnon kivisenä symbolina\nvenäläiselle piiskauspaikalle: Estoniaa! Vaaditaan vain, että teemme\nkiertomatkan näillä kaduilla, kun koko kansallinen historia jo kulkee\nsilmiemme ohi. Kolme vanhaa kirkkoa kertovat Tanskan hallitusajoista,\nlinnan muurit, joita vuosisadat ovat peloittavasti murentaneet, ja\npyöreät, synkän harmaina nousevat tornit, Pitkä Hermann ja Paksu\nMargareta, viittaavat samoihin päiviin. Mutta Saksan kalparitarien\nvaltius kuvastelee teräväkattoisessa raatihuoneessa ja kolmessa\nfasaadissa, jotka ovat aikoinaan suojelleet kiltain meluavia kokouksia.\nTosin historiallisuuden vaikutelma alkaa jo muuttua epäpuhtaaksi:\nmitä raatihuoneella tällä hetkellä tapahtuu, siitä emme vaivaudu\nottamaan selvää, mutta sen tiedämme, että entisessä Ison killan talossa\nhuudetaan noteerauksia ja lasketaan valuuttaa, muutetaan seinätaulujen\nkultaisia numerolevyjä ja vaihdetaan meidän suomalaiset markkamme maan\nkruunuiksi ja senteiksi. Pörssi!\n\nAikoinaan olemme myös tutkineet läpikotaisin Toompean kirkon ja\nhäirinneet vainajia, jotka siellä lepäävät: Ruotsin sotaväen\nylipäällikköä ja Narvan valloittajaa Pontus de la Gardieta sekä hänen\nrouvaansa, neiti Margaretaa (arvoltaan Hoyan kreivitär ja Kustaa\nVaasan sisar), Kaarle Hornia ja hovimarsalkka Olavi Rynningiä. Näiden\nruotsalaisten nukkujien unta vartioivat lukemattomat muistomerkit,\njotka ovat peräisin Saksan kalparitarien ajoilta. Sekä Toompean\nettä Nigulisten kirkossa välkkyy kenotafeja ja hautalevyjä, joista\nhistorioitsija voisi lukea synkän fantastisia tarinoita ja joihin\nmielikuvituksen valonsäde loihtii kohtalokasta kuumotusta. Olemme\nihailleet vanhoja maalauksia, joiden kivihiilen tummalta pohjalta\nulkonee jokin heleä kasvokuva tai pergamenttirullaa riiputtava käsi.\nOlemme katselleet kallisarvoisia kudoksia: kultaa, ametistia ja\npurppuraa! Mutta tällä pikakäynnillä, jota junan lähtöhetki rajoittaa,\njäävät Reisebüroon tyrkyttämät nähtävyydet näkemättä, emmekä ehdi\nsilmätä enempää Tallinnan kaupungin kuuluksi tullutta avainkimppua kuin\nniitä juomahaarikoitakaan, joihin raatiherrat ovat kastaneet partaansa.\nAika on tullut! Juna, jonka etuoikeutena on sivuuttaa pysähtymättä\nkaikki pienemmät asemat, lähtee matkalleen.\n\nMitä tämän ekspressin ikkunoista näemme, ei enää vaikuta kotoiselta.\nSuomalaiseen maisemaan — eteläisimpäänkin — jättävät aina oman\nperusleimansa kuuset ja koivut, joiden suipoissa, solakasti ylenevissä\nmuodoissa olemme tottuneet aavistelemaan »kotomaamme koko kuvaa».\nMutta Suomenlahden eteläpuolella niiden sijan on vallannut sekä\npoppeli että lehmus, ja niiden pyöreät, tummanvihreät, yltäkylläisesti\npaisuvat kuviot tanssivat silmän valokalvoissa junan kiitäessä kohti\netelää. Laajoja niittyjä, joilla kukkii keltaista värisauramoa.\nRuosteenruskeaa rämettä, jonka umpimielisesti tuijottaviin silmäkkeihin\npiirtyy vaivaismäntyjen varjoja. Valkeita rakennuksia, jotka vaipuvat\nkumpareisten nummien taakse ja sukeltavat näkyviin, kun maa mataloituu\ntasaisiksi ja alaviksi apilapelloiksi. Hetkittäin taittaa joen\nmutka tämän vihannoivan, mutta pilvien peittämän maiseman, jonka\npäättymättömässä taustaviivassa vyöryy kastanjain, vaahteroiden ja\nsatavuotisten lehtipuiden tanhu, rytmiltään samalla kertaa uljaana ja\npehmeänä, noudatellen mäkien ja laaksojen vaihtuvia linjoja.\n\nViron maisemien maankuulu »alavuus» on sopivalla tavalla poimuuntunut,\nkäydäkseen aidosta kumpumaastosta. Pohjois-Suomen, Kuusamon ja Paltamon\nmahtavia vaaroja tai Etelä-Suomen harmaagraniittisia kallioita silmä\nei tavoita: niiden tilalla on tuo poljennollisesti nouseva ja laskeva\nvihreys, joka imee kukkarunsaaseen syvyyteensä valkeita, harmaita,\ntiilenpunaisia maalaistaloja. Juna kiitää eteenpäin. Nämä ovat Viron\nparhaita viljelysmaita, rukiin tähkä taipuu miljoonina kultaisina\npuntareina maan puoleen. Näemme myös kaistaleita korpimetsistä, joihin\nlehtipuut tyrkyttäytyvät miltei väkivallalla — nyt jo viljelyksille\nraivatuista, mutta aikoinaan sakeista ja synkistä tiheiköistä,\npiileksivän maarahvaan entisistä asuinsijoista. En tiedä, mikä näistä\nohikiitävistä niityistä edustaa sitä, mitä ruotsalaiset sanovat\n_alvariksi_ ja virolaiset _loodiksi_ ja joka on näiden maisemien\nlisäksi luonteenomainen sekä Gotlannille että itäiselle Göötanmaalle.\nSe on Viron lehmikarjan tyypillisintä laidunmaata, sillä pelloiksi nämä\nsoran peittämät kentät eivät kelpaa ja niityiksi niistä ei ole. Missä\nkatse tavoittaa ohirientäviä tervaleppämetsiköitä — _Erlenbüscher_,\nkuten saksalainen sanoo — siellä voi aavistaa tätä omalaatuista,\naitokansallista maapohjaa.\n\nKuinka näiden seutujen rahvas on seitsemän pitkän sataluvun kuluessa\nelänyt orjuutensa päiviä, siitä on meillä kaikilla kirjoista opittu\nkäsitys. Mahtavia moisioita ja viheliäisiä tupia! Alustalaiset\novat tehneet heinää ja kantaneet kymmenyksiään aina vissiin\nkiehumapisteeseen asti, jolloin tukahdutettu, torjuttu, pois tungettu\ntuskan ja kapinan henki on kuohunut vulkaanisena paineena esiin ja\njättänyt jälkeensä aatelistalojen savuavia raunioita. Mikä traagillinen\nvoiton ja tappion, toivon ja pettymyksen vuoroliike! Mikä määrä\nnimettömiä ihmishahmoja, joita vallassaoleva vieras kansanaines\npiti niskureina, pahantekijöinä, mutta maan oma rahvas sankareina!\nKatselen noita iltahämyyn peittyviä kenttiä, joiden yläpuolella\nraskaat sadepilvet laahaavat ja joita junan sauhu hämärtää. Että\nniiden vainioita on sananmukaisesti kastettu verellä, sen kertoo\nmeille veljeskansan historia, jonka yläpuolella häilyy milloin miekka,\nmilloin piiska, ja Viron runous: eikö se ole aina tähän päivään saakka\njättänyt näkemättä nuo vihannoivat lehdot ja rehevät vaahteraholvit?\nEikö se ole tuijottanut epätoivoisen hengen keskitetyllä voimalla\n_vain_ vaivaismäntyihin ja rämeihin, joista seitsemän vuosisataa ovat\nkatsoneet omaa tuskaansa kuin peilistä! Suo — alistetun kansansielun\nsurullinen alkusymboli, orjuuden maantieteellinen ilmaus, joka häviää\nkarttapinnalta, kun orjuuskin häviää! Että se on näiltä seuduilta\nhävinnyt, sitä todistavat keltaiset viljavainiot, jotka vyöryvät junan\nikkunalasien ohi vaihtuakseen nopeasti vilahtaviksi puutarhoiksi ja\nloputtomaksi, katsetta estäväksi leppäaarnioksi. Junan vihellys on\nkäheä ja nuhainen: kaupunki lähenee! Iltapimeässä seisomme Tarton\nasemalla ja tähyilemme sangen hämmästyneenä lehtimetsää, joka avautuu —\ntai sulkeutuu — suoraan edessämme.\n\nOn siksi hämärää, että vaikutelma tiheästä viidakosta ei ota\nhälvetäkseen. Huojuva ja tärisevä »troska» vie matkustajaa loputtomien\nlehväholvien alitse, hiljainen sumusade tihkuu kasvoillemme, kaikki\nlyhdyt ovat sammuneet. Hiljaisuutta ja lehtien kahinaa — lehtien,\njotka peittävät näköalat niin edessä kuin ympärilläkin ja sulkeutuvat\ntiheänä muurina taaksemme. Jossakin soi yksinäinen kirkonkello, ja\ntällä kertaa sen alakuloinen nuotti antaa meille hienoisen aavistuksen\nsamoista vuosisadoista, joiden synkkiin päiviin eläydyimme junan\nikkunalasien ääressä. Vanha yliopistokaupunki on paneutunut nukkumaan.\nSateinen ja kolea kesäkuun ilta — lehviin hukkuvat vallihaudat —\nkirkontorni, jonka goottilainen kuvio nousee ajattomana ja uhkaavana\ntummaa taivasta vasten... Mutta tämän alakuloisen ensivaikutelman\npyyhkii uni mielestäni, ja seuraavien vuorokausien yhä kasaantuvista\nhuomioista kasvaa verkalleen impressionistinen kokokuva kaupungista,\njossa veljeskansan viisituhantinen maan toivo suorittaa akateemisia\nopintojaan.\n\nTartto!\n\nOn olemassa seutuja ja paikallisuuksia, jotka vaikuttavat omituisen\nepätodellisilta elävässä nykyhetkessä, koska niiden varsinainen\naikamuoto on imperfekti: »Oli kerran...» Tämänpäiväisen ihmisen\nasiallisina elämänympäristöinä ne ovat jollakin tavoin vajavaisia\nja väärennettyjä, miltei olemattomia. Mutta täyttäkää niiden kadut\nja kujat menneisyyden elämällä, antakaa niille oikea aikamuoto,\nnähkää ne historian taikovassa heittovalossa, ja katso — nyt niiden\nepätodellisuudesta kangastuu esiin jokin vakiintunut olevaisuus,\nnyt saavat äsken kuolleilta tuntuneet muodot salamyhkäisen elämän,\nja kaikki kujat, torit, kadut, rakennukset, talonseinustat\nja kirkontornit, jotka vapautuvat historiattoman nykyhetken\narkivalaistuksesta, piirtyvät silmiinne sielukkaina ja todellisina,\ntäynnä kohtaloa! Meren yli tultaessa on Tallinna ensimmäinen tällainen\npaikallisuus. Toinen on Tartto. Historian loputon holvikäytävä\ntäytyy aina kuvitella tämän kaupunkikuvan taustalle, jos mieli\nlähestyä sen talojen ja asumusten »henkeä». Riistäkää niiltä tämä\nperspektiivi, eliminoikaa niiden ilmakehästä kaikki synkkien ja\njuhlavien tapausten jäljet, ja te näette vain rykelmän sekatyylisiä\nrakennuksia, kuin pittoreskeja pahvirasioita, jotka jokin leikittelevä\njättiläisarkkitehti on erikoisempia ajattelematta sirotellut vihreään\nlehvistöön.\n\nVaellan.\n\nSilmiin syöpyy katuperspektiivejä, jotka voisivat olla Porvoota,\nvoisivat olla Turkua — ellei lehtipuiden uhkeus näyttäisi niin\nuljaan eurooppalaiselta. Vinoja, jyrkästi laskeutuvia kattopoimuja.\nTalonpäätyjä, joissa juoksee villiviinin kiemurtelevaa verkostoa ja\njoiden tiilenpunaista tai suklaanruskeaa väriä sateet ja tuulet ovat\naikakausien vieriessä laimentaneet. Rytmillisesti nousevia kumpareita\nja niiden aallolla kadun kiemurteleva nauha, joka vierii lehvistöjen\ntiheään hämärään ja kiipeää jossakin kauempana mustanruskeita\nkirkontorneja kohti. Sillä Viron kaupungeille (ja niin muodoin myös\nvanhalle Tartolle) on ominaista, että miltei jokainen vuosisata on\nsaanut niissä pyhätön.\n\nSuippotorneja ja venäläisiä sipuleja, goottilaista, bysanttilaista,\nromaanista ja myöhäis-klassillista rakennustaidetta. Ainoa\nnäistä temppeleistä, joka voi täydellä syyllä viitata pitkään\nja maineikkaaseen menneisyyteen, on — tuomiokirkon raunioita\nlukuunottamatta — 13. vuosisadalta periytyvä _Jaanikirik_, Johanneksen\nkirkko. Ihailen tämän keskiaikaisen basilikan jalon yksinkertaisia\nääriviivoja, jotka piirtyvät taivaan sadepilviä vasten. Tutkistelen\nsen matalaa pääportaalia, jota poltetusta savesta tehdyt pyhäinkuvat\nkoristavat, ja suiposti nousevaa tornia, jonka kauniista friisistä\njokainen matkaopas huomauttaa. Mikä juhlallisuus ja hartaus!\nMikä kiveen veistetty pyrkimys ylös maasta, pilviin, tuuliin ja\ntähtiin! Samaa vaikutelmaa ei synny, kun vaeltaja pysähtyy valkoisen\nMaariankirkon romaanisten muotojen eteen, sillä tämä Herran huone,\njoka sivumennen sanoen tuo mieleen Oulun tuomiokirkon, on sekä\nheleämpi että maallisempi sävyltään. Jykevien kiviseinien sisällä\naukeaa hämärä keskilaiva. Kermanvärisiä penkkien selkiä ja pitkä\npääkäytävä, tummanpuhuva alttaritaulu, jonka balttilainen taiteilija\nHagen-Schwarz on maalannut, ja heikosti häilyvät kynttiläkruunut,\njoissa juhannuspäivänä lepattaa aavemaisen kalpeita tulenliekkejä.\nPeltikaton kouruissa kirkuvat naakat. Avoimista ovista vuotaa\ntäyteläistä urkujensoittoa. Totisesti: sama ikimuistoinen ja veriin\nsyöpynyt melodia, jonka jokainen venäläistä iettä kantanut kansa on\nvaltaherroiltaan perinyt ja jonka hartaat sävelaallot yhä säilyttävät\näskeisen valtiollisen menneisyyden muistoa: »Oi Herra siunaa\nruhtinaamme...!»\n\nMutta nähtävyyksien joukossa on myös tiettyjä vaatimattomia\nasuinrakennuksia, joissa virolaista kulttuuria on voimaperäisesti\nluotu ja joihin 70-, 80- ja 90-lukujen suuret sivistystaistelut\nkeskittyivät. Nykyisessä Bergmannin kirjapainossa on lehtori Faehlmann\nviettänyt iltapuhteitaan kylmenevän teen ja suurten paperipinojen\nääressä, edessään konsepti, josta seuraavan päivän viron kielen luento\non hahmottunut valmiina esiin. Entisessä Gustav Blumbergin majassa,\njossa Tarton opettajaseminaari on sittemmin ottanut tyyssijan, on myös\neräs merkittävä nurkkahuone: _Virulaulikin_, vanhan, umpimielisen,\nsardonisesti hymyilevän ja katkerasti viisaan Kreutzwaldin asumus.\nNiin, matkaoppaat ja muistotaulut viittaavat moneen »kotimuseoon»,\nVesken, Grenzsteinin, K.A. Hermannin ja A. Kitzbergin entisiin\nTarton-asuntoihin. Mutta suomalaiselle, joka on tutkistellut oman\nkotoisen Kivensä murhenäytelmää ja muistanut joskus Heikinkatua\nkulkiessaan, että tuon seemiläisen hattubasaarin yläpuolella, noiden\nikkunoiden takana eli, kirjoitti ja kamppaili ylioppilas Alexis\nStenvall, Tarton talonpäädyillä on läheisempääkin puhuttavaa. Onhan\nHetzeli-kadulla muuan talo ja talossa muistotaulu, jonka marmorissa\nväikkyy kirjoitus: _Siin elas Juhan Liiv 1892._ ja _93. aastal_.\nTosin tämä veljeskansan runoilijoista traagillisin, jonka elämänrata\nmuistuttaa synkässä lopussaan sekä Kiveä että Kramsua, eli noiden\nseinien sisällä vain seitsemänkymmentä päivää ja sai valmiiksi\nvain »Vari»-nimisen kirjoituksen, kuten tarkemmista tiedoista käy\nselville. Mutta muistotaulun liioittelevalla kirjoituksella on silti\noikeutuksensa. Sillä täällä alkoi Juhan Liivin, sairaan runoniekan,\nhengensilmä pimetä, ja täällä leimahtivat myös viimeiset kirkkaat\nälynsalamat, mitkä vielä syttyivät noissa kuumeisissa aivoissa\nennen lopullista yötä. Tapaus on tunnettu. Se monistuu ja vaihtelee\nkautta laajan länsimaisen kirjallisuuden, se ilmenee kaikissa\nkulttuurikeskuksissa, missä jokin tai jotkin levottomat henget\nmittaavat lentimiään. Daidaloksen tarina! 1890-luvulla se tuli\nkirjoitetuksi myöskin virolaiseen hengenhistoriaan, että yleispätevä\nmääritelmä mielenvikaisesta nerosta toteutuisi näilläkin tienoilla.\n\nSe tapahtui silloin! Vuosisadan lopulla, kansallisen nousun\naikakaudella. Ja omituista on, että tarttolaisessa kesässä 1937 on\nhyvin vaikea eläytyä _eurooppalaiseen kesään_ 1937: koko tuohon\nkuumeisten sotavarustelujen, yleismaailmallisen uhkan, poliittisten\nneuvottelujen, Pariisin maailmannäyttelyn ja Espanjan sodan synkän\nkumeaan kaaokseen, jossa par'aikaa elämme. Tajuntaan ei näissä\nelämänympäristöissä mahdu käsillä oleva ajankohta. On luontevampaa,\nvaivattomampaa ja kieltämättä myös miellyttävämpää vaihtaa\nnykyinen kalenteri vanhaan ja täyttää nämä kaupunkinäyttämöt sillä\nidyllis-romanttisella hengellä, joka elähdytti 1800-luvun lopun Tarttoa.\n\nJälleen saa mielikuvitus tukea siitä, mitä silmä näkee. Jo ensimmäisenä\npäivänä katsetta sitoo eräs fasadi kodikkaan Tiigikadun varrella:\nvaatimaton, harmaanruskea puurakennus, jonka pyhitetyissä suojissa\nviipyy suloinen 60-luku ja jonka yläkerran ikkunoista voi kuvitella\nkurkistavansa suoraan äskeiseen virolaiseen kulttuurimenneisyyteen.\nTosin talossa on tehty remontteja ja muutoksia, tosin entinen pääovi,\njoka sijaitsi rakennuksen oikeanpuoleisella kulmalla, on nyt seinustan\nkeskellä. En tiedä, ovatko puutarhan ruusupensaat samoja, joiden\nkukkivia oksia neitsyt Lydia Koidula toi maalaislukkari Jannsenin\nkukkamaljakkoihin ja järjesteli hyväilevin käsin hänen paperien\npeittämälle pöydälleen. Silloinen tammi ja silloinen lehmus varjostavat\nehkä vielä vanhaa lehtimajaa, suihkukaivo, joka esittää käärmeen\npäätä kohottavaa poikaa, on luultavasti jo lopettanut solinansa.\nMutta mahdollista on, että villiviini, jonka lehvistöstä mamselli\nLydian harmaansiniset silmät ovat katsoneet täysikuuta kohti, kiertää\nvieläkin lasikuistia. Ja niin käy kuten aina, katsellessamme jotakin\nrakennusta, jonka todellinen merkitys ja elämä on menneisyydessä ja\njoka näyttää sovittautuvan nykypäivään omituisen väkinäisesti, ikään\nkuin vasten tahtoaan. Mietimme, millaiseksi talon tämänhetkinen »henki»\non muodostunut. Tahtoisimme silmätä ihmisiä, jotka liikuskelevat\nnoissa maineikkaissa suojissa. Tosin on hyvin mahdollista, että\ntuloksena olisi täydellinen desilluusio. Olemmehan tehneet tuttavuutta\nnykyisen naapurimme, neiti Hedvig Michelsonin kanssa, aavistelleet\nhänen piirteissään äidin, Lydia Koidulan, kauneutta ja katsoneet häntä\nsamalla silmällä, millä saksalainen katsoo Goethen lapsuudentoverin\nkaukaisinta sukulaista. Runoileeko neiti Hedvig? Ei — hän soittaa\nklaveerilla Bizet'tä ja lukee Conrad Ferdinand Meyeriä. Pitääkö hän\näitinsä runoista? Hän ei sitä tiedä, hän ei ole niitä lukenut, hän ei\nosaa lainkaan viroa.\n\nMutta talo Tiigikadun varrella elää omaa ajatonta elämäänsä\nJannsenin kodikas »salonki», joksi Aino Kallas uskaltaa sitä\nnimittää, lasikuisti, jonka katettu pöytä notkuu balttilaista\nvieraanvaraisuutta noissa 70-luvun ruskottavissa illoissa. Mitä\nihmisiä näissä vaatimattomissa suojissa onkaan liikkunut? Mitä\najatuksia, toiveita, unelmia täällä on kehitetty? Voimme elävästi\nnähdä »balttilaisen Robespierren», C.R. Jakobsonin, pitkän ja\nryhdikkään hahmon, joka ei tahdo mahtua tuon matalan katon alle\nja jonka tuuhea tukkapehko ja tummat, savuttuneilta vaikuttavat\nsilmälasit tekevät luonteenomaisen liikkeen, kun hän innostuu\npuhumaan. Hänestä tulee virolaisen kansallisliikkeen johtomies, hän\npiirtää nimensä lähtemättömästi maan historiaan. Ja hänen rinnallaan,\ntuon pieniruutuisen ikkunan luona, seisoo heleäsilmäinen, iäti\nlempeä pappismies, filologi ja historioitsija Jacob Hurt, käsissään\nkahvikuppi ja tipahtamaan valmiit sämpylät. Kantaako hän papinkaapunsa\ntaskussa tälläkin hetkellä »Kalevipoegia», jota hän lukee ja selittää\nylioppilaille järjestämissään illoissa, on vaikea arvailla. Ehkä hänen\nkeskustelutoverinaan on paraikaa suomalainen Julius Krohn, jonka\nsaksan kieli sointuu niin selvästi näissä suojissa. Mutta huoneen\nhämärimmässä nurkassa on nojatuoli ja tuolissa Kreutzwald — vanha,\nteräväpiirteinen, kumaraan kyyristynyt mies, jonka silmät etsivät\nkuistilla viipyvää Lydiaa ja joka viskaa keskusteluun pari kirpeää\nsanaa. Niin, he ovat erittäin eläviä ja aktuelleja, nämä vainajien\nvarjot! He ovat lähtemättömästi ja kertakaikkisesti asettuneet asumaan\ntuohon puurakennukseen, jota mikään maailman mahti ei saa siirretyksi\nnykyaikaan, sillä sen elämä on täyteläisemmillään vain menneisyydessä.\n\nMuualla, paitsi paikan päällä, on vaikea kuvitella 60-, 70- ja\n80-lukujen tarttolaisia päiviä. Silloinen kulttuurioptimismi\ntuntuu meistä ikään kuin liian heleältä voidaksemme siihen enää\neläytyä. Mutta täällä, näissä idyllisissä ympäristöissä, tuo\nkaikki on jotakin luontevaa ja välittömästi lankeavaa. Ymmärrämme\nvuosisadan lopun kansallisen _Sturm und Drangin_ aitouden: sen\nnaiivin, päivänpaisteisen, romanttisen elämäntunnon, joka puhkesi\nmonisatavuotisen sorron pimeydestä kuin aurinko pilvestä, ja miten\nkeskitetyn ja loistavan ilmaisun tämä eloon herännyt joukkotunne\nsaakaan niissä juhlissa, joita vietetään kesäkuun 17. päivänä armon\nvuonna 1869! Silloin on maaorjuuden lakkauttamisesta kulunut tasan\npuoli vuosisataa, silloin kokoontuu Tarttoon neljäkymmentä mieskuoroa,\nkahdeksansataa laulajaa ja kuulijoita Maarianmaan kaikilta ääriltä,\nellei kauempaakin. Juhlajumalanpalvelus avaran taivaan alla ja sitä\nseuraavat menot ovat miltei lähempänä legendaa kuin historiaa. Sillä\nniin käy, että nämä kolmipäiväiset laulujuhlat merkitsevät Viron\nhistoriassa suurta ja ratkaisevaa taitetta, ensimmäistä näkyvää\nvedenjakajaa, jonka tuolla puolen on vuosisataiseen hämyyn peittyvä\nkansallisen sorron jakso, tällä puolen kansallisen sivistyksen kasvava\ntarina. Voidaan väittää, että kansa löytää noina kolmena päivänä\nitsensä: on kuin herättäisiin syvästä, kauan kestäneestä unesta,\njossa oman minuuden tietoisuus, _oma nimi_, on unohtunut! Näin on\nepämääräisestä »maarahvaasta» tullut »Eesti rahvas» — kansakunta\nkansakuntien pariin, suuri, kiinteä, yhteisessä innostuksessaan\nhavahtunut ihmisorganismi, jonka syntysanat eräs vaatimaton\nmaalaislukkari ja eräs sibylliininen tyttölapsi ovat lausuneet julki.\nEttä Jannsenilla ja hänen Lydiallaan todella on tämä sija kansansa\nkunniakkaassa kehityksessä, on ilmeinen tosiasia. »Tapaus» on siirretty\n_ad acta_: historiaan!\n\n\n\n\nARTHUR VALDES ELI KEINOTEKOINEN KIRJAILIJA\n\n\nVirolainen kirjailijatuttavani kertoi:\n\nTämä tapahtui maailmansodan kolmantena vuonna, mieltä masentavana\naikana. Pakoilin silloin Suomessa, elin ja oleilin _incognito_,\nkeksityn nimen ja keksityn passin varassa. Mutta kotimaani ja minun\nvälillä säilyi sentään yhteys. Kirjoitinkin virolaisiin sanomalehtiin,\nvaikka aiheiden puute oli ainakin lehtien kulttuuriosastojen suhteen\nhuutava. Tänä synkkänä kautena sain kirjeen Tartosta. Ystäväni G.E.\nLuiga, tarttolaisen »Päevalehden» toimittaja kääntyi puoleeni ja pyysi\nminulta jotakin kriitillistä kirjoitusta. Tietäisinkö kirjoja, jotka\nansaitsivat arvostelun?\n\nNyt olin kuitenkin seulonut ja esitellyt koko sen painotuotteiden\nmäärän, mikä tuona aikana oli tullut julki. Kustannustoiminta,\njota sensuuri typisti, poti kuolemantautia. Ei ilmestynyt mitään\nmainittavampaa, ei sattunut mitään kirjallista »tapausta». Mutta\nedessäni oli Luigan kirje — ja tajunnassani kummitteli moninaisia\nmahdollisuuksia, julkaisemattomien teosten kirjoittamattomia\narvosteluja, kriitillisiä mielialoja ja sanoiksi saamattomia\nmielipiteitä, jotka tahdoin vapauttaa. Tulin ajatelleeksi omaa\nkutsumustani, kriitikon kutsumusta. Eikö arvostelu ole lopultakin\nlähellä luovaa taidetta ja runoutta, eikö arvostelija anna sanallista\nilmaisumuotoa niille tuomioille, jotka taideteos itsessään herättää,\nja eikö hän niinmuodoin tule omien vaikutelmiensa tulkitsijana lähelle\nlyyrikkoa, joka selittää runossa omaa itseään. Ei arvostelija tulkitse\nkirjan sisältöä — omat mielenvireensä hän tulkitsee! Yhdeksässä\ntapauksessa kymmenestä hän välittää vaikutelmia, jotka ovat vieraat\nuseimmille hänen lukijoilleen, sillä ne ovat heränneet vain hänen\nomassa mielessään, kun taideteos on sitä koskettanut.\n\nPohdin edelleen: Olettakaamme, että taideteos on huono ja sen\nilmaisumuoto typerä. Mutta jos sen sisin sisältö syystä tai toisesta\nottaa lumoihinsa arvostelijan, tältä voi jäädä huomaamatta suorituksen\nvirheellisyys, ja niin hän kirjoittaa palstoittain jostakin, mitä kirja\nsinänsä ei lainkaan ilmennä. On sanottu, että niin sanottu syvällinen\nkritiikki osuu oikeaan? Etsitään syvintä sanottavaa ja salaperäisiä\ntaka-ajatuksia, laskeudutaan niin kuin sukeltaja taideteoksen\npohjavesiin ja kuvitellaan, että salaiset johtolangat ovat löytyneet...\nMutta uskokaa minua! Puoliakaan kaikesta siitä ihmeellisestä, mitä\nkritiikki runoudesta nostaa esiin, runoilijat itse eivät ole lainkaan\najatelleet luodessaan töitään! Kätkettyjen aarteiden löytäminen on\nvasta jälkipolven, vasta arvostelijan tehtävä: hän etsii ne omista\naivoistaan, hän kätkee ne teoksiin! Ja kun näin kerran on, eikö olisi\nsekä totuudenmukaisempaa että vapaampaa kirjoittaa kritiikkiä ilman\nkirjoja, arvosteluja ilman arvosteltavia? Silloin voisimme keksiä ja\n»löytää» aatteita, unelmia, kätkettyä tarkoitusta ja symbolien takaista\ntotuutta, ilman että meidän tarvitsisi lainkaan kiusaantua siitä, onko\nasianlaita todella näin vai eikö!\n\nHyvä! Koska tahdoin kirjoittaa arvostelun »Päevalehteen» ja koska\narvostelusta piti tuleman sekä viisas että hieno, minun täytyi itse\nkeksiä kirja, johon kävisin käsiksi. Mietiskelin mahdollisuuksia\npuoleen ja toiseen... Kuvittelin tuon objektin elävästi eteeni. Loin ja\nsorvasin sen omassa tajunnassani, annoin sille kaikki ne ominaisuudet,\njoitten perusteella voin laatia erään syvällisimpiä artikkeleitani.\nMinun tuli keksiä myös kirjan tekijä. Kuvittelin hänet aivoissani,\nannoin hänelle kasvot. Hän oli ilmeisesti vielä nuori mies, ehkä hän\noli omalta kohdaltaan joutunut ajan vaiheiden käsiteltäväksi. Varmasti\nhän oli joutunut elämään tavallisena rintamasotilaana ja sodassa hänen\nvaiherikas elämänsä päättynyt... Hänen ikänsä, hänen elämäkertansa,\nhänen ulkonäkönsä, luonteensa, temperamenttinsa alkoivat saada\nulkonaisia muotoja ja varmoja ääriviivoja... Ja hänen nimensä? Niin —\nkeksin senkin. Näin syntyi nuori virolainen runoilija _Arthur Valdes_.\n\nHelmikuussa 1916 ilmestyi »Päevalehden» neljässä numerossa laaja ja\nperinpohjainen esittely tästä salaperäisestä nuorukaisesta. Kerroin,\nkuinka olin hänet ensimmäisen kerran tavannut armon vuonna 1905 ja\nminkä vaikutelman olin hänestä saanut. Mainitsin edelleen, että\ntuttavuutemme ei ollut tyrehtynyt tähän ensi kohtaamiseen, vaan että\nValdes oli tavannut minut maailmansodan aattopäivien Pariisissa.\nOlimmehan istuneet yhdessä Cafe de Lilas'n pienten bulevardipöytien\nääressä, olimme viettäneet monia keskusteluhetkiä Observatoire-kadun\nkukkivien kastanjoiden alla —! Sittemmin oli Valdesin tie kääntynyt\nEtelä-Ranskaan ja Lontooseen, ja monen vuoden aikana en ollut\nkuullut hänestä mitään. Mutta virolaiselle kulttuuriyleisölle piti\nkuitenkin esitellä tämä uusi nimi, joka nousi säihkyvän lentotähden\ntavalla kirjalliselle taivaalle ja joka oli — sen tein lukijoilleni\ntiettäväksi! — epäoikeutetusti syrjäytetty yleisestä huomiosta.\n\nMitä hän siis oli kirjoittanut, tämä nuori Valdes? Hyvä —, olin\nantanut hänelle inhimillisen hahmon ja elämän, ja nyt minun tuli luoda\nmyös hänen tuotantonsa, varustaa hänet elämäntyöllä. Se tapahtui.\nTunsin omalaatuista tyydytystä, kun kehittelin tutkielmia teoksista,\njoita ei ollut koskaan kirjoitettu, ja annoin kritiikin uhrisavun\nsuitsuta taiteikkaina kiemuroina tätä epäjumalaa kohti, jonka olin\nitse muovannut. Niin, Arthur Valdesin kirjalliset työt olivat harvat\nmutta valitut. Selostin parissa laajassa esseessä hänen puolittain\nrunomitallisia kertomuksiaan, jotka todistivat erittäin merkillistä\nmielikuvitusvoimaa, ja laadin perinpohjaisia aineisto-kriitillisiä\ntutkielmia niistä vaikutteista, joita hänen nuori runoilijamielensä oli\nottanut vastaan. Hän oli lukenut sekä Poe'ta että Hoffmannia. Hänen\nkirjahyllyssään oli englantilaisen ooppiumistin Edgar de Quinceyn\nmuistelmateoksen rinnalla tilaa Flaubertin »Salammbolle» ja H.G.\nWellsille. Selostin novellikokoelmaa, joka oli jo kesällä 1914 ollut\npainovalmis ja josta Valdes oli minulle kertonut, kun vietimme yhteisiä\nkeskusteluhetkiämme Clamerte'in metsissä tai Bellevuen ja St. Cloud'n\nterrasseilla. Kerroin noiden novellien sisällön — se on: keksin sen,\nannoin sille muodon!\n\nArthur Valdesin teoksista minua kiinnosti lähinnä eräs legendamainen\nkertomus, jonka aihe oli saatu juutalaisesta folkloresta. Tunnetteko\ntarinan Golemista, savi-miehestä? Se on nyt levinnyt maailmalle sekä\nsaksalaisen Meyrinckin tunnettuna romaanina että saman romaanin\nfilmatisointina, mutta vuonna 1916, jolloin Valdes ja hänen tuotantonsa\nluotiin, sitä ei tunnettu. Alkuperäinen kertomus muistuttaa\nkeskiaikaisia tarinoita Homunculuksesta, joka syntyy alkemistien\nsalaisissa työpajoissa ja saa keinotekoisen inhimillisen elämän.\nMutta heprealaisen sadun juoni on siinä, että Jumalan elävöittävä\nsana, _schem hammphorasch_, herättää elämän savikimpaleessa ja että\ntämä sieluton robotti joutuu keskelle inhimillistä elämää, joutuu\nnäyttelemään ihmisen osaa, kunnes väkevä salasana pyörtää loitsun ja\nsavi tulee jälleen saveksi.\n\nOlin joskus nuoruuteni utuisina päivinä kuvitellut, että käytän itse\ntätä aihetta. Eikö totta, siinä on varaa syvälle allegoristiikalle...!\nMutta kun Valdes oli astunut näyttämölle, täytyi minun uhrata\nkirjallinen unelmani ja antaa se hänelle. Millainen oli siis\nValdesin »Golem»? Novellin juutalaisella rabbiinilla oli hallussaan\nsavi-ihminen, jonka hän herätti loitsuvoimallaan eloon ja joka\ntyöskenteli hänen viinimäessään. Hänellä oli myös tytär, Lea, ja tämä\nisänsä ainokainen, jonka nuoruus oli kulunut elämältä varjeltuna\nniin kuin Shakespearen Mirandan, rakastui keinotekoiseen ihmiseen.\nLean rakkaus herätti Golemin vähitellen tajuamaan, että hänellä oli\npoikkeusasema kaiken elollisen piirissä, että häneltä puuttui sielu,\nettä hän oli syntynyt väärällä, luonnottomalla, mekaanisella tavalla.\nettä hän — sanalla sanoen! — oli _epäaito_. Mutta Valdes johteli tämän\naiheensa seuraavaan katastrofiin: kun vanha rabbi palaa matkaltaan ja\nhavaitsee, mikä muutos hänen tyttäressään on tapahtunut, hän lukee\nsalaperäisen loitsukaavan, savi-ihmisen näennäinen elämä häviää,\nGolem muuttuu jälleen sieluttomaksi aineeksi ja hänen rakastettunsa\nheittäytyy isän jalkojen juureen.\n\n»Tapa minut! Tapa minut!» hän vannottaa. »Minä en tahdo olla enää\nihminen, koska hänkään ei ole...!»\n\nJa näihin sanoihin päättyy Valdesin kertomus.\n\nMutta tämän lisäksi tein tutkielmassani selkoa hänen muista\nkirjallisista töistään. Selostin novellin, jonka aihe oli hieman\nmuuteltuna saatu ranskalaisen Rosnyn »_Profondeurs du Kyamosta_», joka\nkäsittelee gorillan elämää. Kuvasin Valdesin Lontoon-aiheiset käsialat,\nhänen novellinsa »Vuorenvarjo» ja toisen, jonka nimenä oli »Saaren\njumala...» Voitte uskoa, että niiden sisältö kiinnosti mieltäni!\nErittäin omalaatuinen oli myös katkelma laajemmasta yhteydestä, muuan\nloppusoinnullisella proosalla kirjoitettu prologi, jonka Valdes oli\nristinyt »Yölliseksi kaduksi». Se todisti hänen mielikuvituksensa\ntavatonta rikkautta ja osoitti taaskin, miten vierasmaalaisesta\nkirjallisuudesta saadut vaikutteet olivat sulaneet hänen yksilöllisessä\ntemperamentissaan ja muuttuneet sekä ajatukseltaan että muodoltaan.\nViimeksimainitussa kirjallisessa työnäytteessä, jonka selostamiseen\nuhrasin monta palstaa, ilmenee omalaatuista metafysiikkaa, ja Arthur\nValdesin nuorekkaan uhmaavat proosasäkeet soivat vielä tänä päivänä\nmielessäni. Jos tahdotte tutustua tähän erikoiseen »prologiin»,\nvoitte etsiä sen käsiinne vaikkapa yliopiston kirjastosta. Kertojana,\npäähenkilönä on anonyymi »minä» ja toisena osanottajana Saatana, joka\nnäyttäytyy runoilijalle yöllisen Pariisin hämyssä.\n\nKun artikkelini olivat ilmestyneet, syntyi Viron kirjallisessa elämässä\nmelkoinen hälinä. Haluttiin tutustua lähemmin tuohon omituiseen\nuneksijaan. Etsittiin hänen kirjojaan, mutta kumma kyllä, niitä\nei löytynyt mistään. Juuri tähän aikaan kirjoitteli M. Kampmann\nkirjallisuushistoriansa viimeisiä sivuja; hän tahtoi kovin mielellään\nsuoda tilaa myös Valdesille, mutta hän, kuten muutkin, raaviskeli\nneuvottomana takaraivoaan, sillä mihin olivat joutuneet asianomaiset\nargumentit, missä oli runoilijan alkuperäinen novellikokoelma —?\nVastasin kyselyihin, minkä suinkin taisin. Herrojen tuli ymmärtää, että\nValdes oli joutunut suorittamaan elämäntyötään kriitillisenä aikana ja\nettä hänen elämänsä oli kauttaaltaan ollut emigrantin ja pakolaisen\nelämää. Jos hänen tuotantoaan oli julkaistu, se oli tapahtunut Viron\nrajojen ulkopuolella, ja noita teoksia oli miltei mahdoton saada\nsotavuosina käsiin. Itse olin kylläkin nähnyt alkuperäisen kappaleen.\nPieni, kolmikymmensivuinen kirjanen, selitin. Se sisälsi Valdesin\njälkeen jääneet kertomukset, se oli julkaisematon käsikirjoitus ja\nsen kanteen oli, mikäli muistelin, kirjoitettu Nietzschen sanat: »_O\nLebensmittag, feierliche Zeit! O Sommergarten_...!»\n\nTähän saivat haastattelijat tyytyä!\n\nMutta ennen pitkää ilmeni, että mystillinen Arthur Valdes alkoi saada\ntukevaa jalansijaa yleisessä tajunnassa, — peloittavan tukevaa!\nKiiruhdin ilmoittamaan, että olin omalta osaltani jo kerännyt\nkokoon kaikki mahdolliset novellit ja kertomukset, joita hänen\nnimissään kiersi kädestä käteen, ja suunnitellut jälkeenjääneiden\nteosten valikoimaa. Valdesin sukulaiset olivat kuitenkin kieltäneet\npainatusluvan, ja tämä oli tapahtunut osaksi uskonnollisista syistä,\nsillä kaikkihan tiesimme, että nuori runoilija ei niissä asioissa\nsuinkaan aina arkaillut! Koetin kuitenkin tehdä kaikkeni vanhan\nystäväni hyväksi. Keräsin nuo neljä alakertaa, muodostin niistä kirjan,\nvarustin sen esipuheella, jossa lausuin muutamia tekopyhiä muistosanoja\nja otin osaa yleiseen suruun, joka koski nuoren kirjailijan kuolemaa.\nUteliaimmille viskasin selviä biografisia tosiseikkoja. Mainitsin, että\nArthur Valdes oli syntynyt maaliskuun 3. päivänä 1886 Tartumaalla,\nopiskellut Hugo Treffnerin yksityislukiossa, suorittanut tutkinnon\nlontoolaisessa Davis and Harrisonin teknillisessä opistossa ja\nantautunut kauppa-alalle. Sodan syttyessä hän oli astunut Englannin\nvapaaehtoisten riveihin ja kaatunut Ypernin rintamalla tammikuun 20.\npäivänä 1916. Mitä tuli tietoihin, jotka koskivat hänen viimeisiä\nelämänvaiheitaan, olin saanut ne virolaiselta merimieheltä, Kustaa\nToomingalta, sillä hänhän oli nuoren runoilijan rintamatoveri! Lopuksi\ntäytyi etsiä valokuva, joka miten kuten esittäisi Arthur Valdesin\nkonkreettisia kasvonpiirteitä. Löysinkin sellaisen. Valokuva esitti\ntosin erästä Suomen ruotsalaista, nuorena kuollutta runouden tutkijaa,\nmutta kun taiteilija Konrad Mägi oli sommitellut sen perustalla uuden\nkuvan, oli asia selvä. Ilmoitin vain erehdyksien välttämiseksi, että\nalkuperäinen valokuva oli otettu Lissabonissa vuonna 1912, tarkemmin\nsanoen _Foto Camôes Conçalvesin_ ateljeessa. Se esitti kaunisilmeistä,\nsiroa nuorukaispäätä, korkea otsa kertoi voimakkaista henkisistä\nharrastuksista ja silmäkulmien kaariviiva viittasi jaloon ylpeyteen,\njoka kuului Arthur Valdesin sielullisiin varusteihin.\n\nNäin liitettiin Viron tieteelliseen kirjallisuuteen teos, jonka nimenä\noli »Arthur Valdes, kriitillinen essee». Se käsitti 41 huonolle,\nsodanaikaiselle paperille painettua sivua, ilmestyi 1918 ja liittyi\ntunnetun, »Siuru»-nimisen kirjailijayhtymän toimituksiin. Kustantajana\noli Odamees, julkaisupaikkana Tartto.\n\nMutta nyt seuraa tarinan mielenkiintoisin vaihe. Jos tunnette Anatole\nFranceen novellin puutarhuri Putois'sta, tiedätte, että kaikilla\ntavallisten juorupiirien myyteillä on taipumus muuttua todellisuudeksi\nja irtautua itsenäiseen elämään. Vaaditaan vain, että yksilön luova\nmielikuvitus panee liikkeelle sen luovan mielenkiinnon, jota suuri\nyleisö edustaa, kun valheesta jo kehittyy totuus, kun sana jo tulee\nlihaksi —! Laajojen joukkojen tajuntaan oli vuosikausia rummutettu,\nettä nuori runoilija Valdes on olemassa, ja niin hän oli olemassa,\nkenenkään tietämättä, miten se tapahtui! Hämäristä kätköistä vedettiin\nhänen jälkeenjäänyttä omaisuuttaan. Ilmestyi henkilöitä, jotka olivat\ntunteneet hänet, seurustelleet hänen kanssaan, tavanneet hänet\nLontoossa ja Pariisissa ja solmineet läheisiä, — niin, uskomattoman\nläheisiä suhteita hänen kanssaan! Tapasin ihmisiä, jotka muistelivat\nhäntä mitä suurimmalla pieteetillä ja vuodattivat vilpittömiä kyyneliä\nhänen sankarikuolemalleen. Tapasin toisia, jotka osasivat kertoa\nhavainnollisia anekdootteja hänen Pariisin-ajaltaan ja eritellä sekä\nsyvällisesti että terävästi hänen eksentristä luonnettaan. Muuan\nerittäin tunnettu taiteilija muisti tavanneensa hänet Luxembourgin\npuistossa eräänä tarkoin määrättynä kevättalvena ja vastasi kaikkiin\nkysymyksiini, että »Valdes oli hiljainen mies, kovin hiljainen!»\n»Postimeehessä» julkaisi Aleksander Tassa muistelmakirjoituksen, jossa\nkosketeltiin erästä runoilijan elämässä tapahtunutta episodia.\n\nMinua kammotti. Luomukseni oli alkanut saada itsenäistä elämää,\nGolemista oli tulossa ihminen!\n\nItse en ollut koskaan muodostanut mielikuvaa Valdesin\nsukulaisuussuhteista. Minulle oli riittänyt, että hän syntyi Tartossa\n1886 ja että hänellä oli tiettyjä hämäriä omaisia, jotka puolestaan\ntakavarikoivat hänen jälkeen jääneen tuotantonsa. Mutta nyt tapahtui\njotakin merkillistä. Ei ainoastaan ilmennyt, että keinotekoisella\nrunoilijalla oli ystäviä Viron kaikilla äärillä, vaan hänelle ilmestyi\njopa läheisiä omaisia minusta ja minun mielikuvituksestani riippumatta.\nAavistin, että oli kehittymässä Valdesien perhe! Uskokaa tai älkää,\nmutta totuus on, että juuri näihin aikoihin julkaisi muuan elävä ja\nvaikuttava tohtori A. Valdes julkisen peruutuksen, jossa hän omalta\nkohdaltaan kumosi minun tiedonantoni runoilijan perikunnan suhteesta\nnoihin jälkeen jääneisiin papereihin. Voi olla, että eräät kaukaisemmat\nomaiset ovat kieltäneet niitä julkaisemasta, selitti tohtori Valdes,\nmutta hänellä itsellään ei ole eikä ole koskaan ollut mitään sitä\nvastaan, että rakkaan Arthur-veljen teokset julkaistaan!\n\nNe, jotka tulevaisuudessa seuraavat Valdes-myytin kulkua, voivat myös\nhämmästyen todeta, että juuri näihin aikoihin ilmaantui erinäisiin\nalbumeihin tuon kuolleen runoilijan autenttisia töitä. _Minä_ en niitä\nsepittänyt, minä pesen käteni...! Luoja tietää, miten se on mahdollista,\nettä vainajan muistoa vaalii nyt mitä hartain ja yhä laajeneva\ntuttavapiiri, joukko kirjailijoita, taiteilijoita ja sanomalehtimiehiä,\njotka lukeutuivat hänen lähimpiin ystäviinsä, »löysivät» hänen\nhävinneitä novellejaan ja toimittivat niitä aikakausjulkaisuihin.\nArthur Valdes oli elävä, elävämpi kuin jos hänen nimisensä yksilö\ntodella olisi elänyt keskellämme. Pelkään pahoin, että hänellä\non ollut vaikutusta Viron nuoreen kirjallisuuteen ja että hänen\ntaiteilijalaatunsa on hedelmöittänyt eräitä sukulaissieluja, jotka\novat nähneet hänessä tiettyjen muotopyrkimysten esitaistelijan. Loin\nhänet muuten dekadenttisista aineksista. Annoin hänelle saksalaisten\nkauhuromantikkojen ja Ranskan symbolistien piirteitä, mutta päästessään\nkäsistäni ja karattuaan itsenäisenä tyyppinä maailmalle hän alkoi\nkummitella muodoissa, joista en ollut uneksinutkaan!\n\nTe tahdotte kuulla, mikä Arthur Valdesista tuli? Hyvä — myytin\nloppuvaiheet ovat seuraavat.\n\nKun keinotekoisen runoilijan ensiesiintymisestä oli kulunut\nerinäisiä ajast'aikoja, katsoin ajan koittaneen, jolloin legenda\noli paljastettava. Tarttolainen »Päevaleht» vietti silloin\n25-vuotisjuhlaansa. Minulta pyydettiin tavanmukaista muistelusta,\nrohkaisin luontoni ja kerroin koko historian alkaen toimittaja Luigan\nkirjeestä ja päättyen myöhempiin vaiheisiin, joista olette saanut\nkuulla. Mutta myytti oli mennyt yleisön veriin. Vain eräät uskoivat ja\nvihastuivat, toinen puoli lukijakuntaani, varsinkin Valdes-vainajan\ntuttavat ja uskotut, selittivät minulle kylmäverisesti, että tahdoin\ntuhota lahjakkaan runoilijan maineen ja turvautua halpahintaiseen\nsensaatioon! Hehän _tunsivat_ Arthurin. He olivat, kuten ystäväni\ntaiteilija, tavanneet hänet Luxembourgin puistossa ja muistivat kaikki,\nettä »hän oli hiljainen mies, — kovin hiljainen!»\n\nMutta aikojen kuluessa tämä puolustajien joukko alkoi harveta ja\nValdesin nimi häipyi kirjallisista keskusteluista. Tunsimme kaikki\nhienoista häpeää, kaihdoimme vetämästä häntä esiin, annoimme hänen\npalata takaisin platoniseen ideaansa ja sammua himmeäksi aivokuvaksi...\nHän oli elänyt kiihkeän ja vaikuttavan elämän, eikähän ihmiseltä voi\nenempää vaatia, oli hän sitten oikea tai keinotekoinen. Homunculukseni\nsai siis hiljaisen hautauksen. Hänet unohdettiin. Vain Liettuassa\nilmestyi vielä kauan tämän jälkeen ja ilmestyy vieläkin kirjallisuutta,\njonka tekijänä on joku Valdes, ja mikäli sittemmin olen saanut\ntietooni, nimen taakse kätkeytyy Richard Behrsin, arvossa pidetty ja\nmaineikas kynänkäyttäjä.\n\nTunnetteko muuten runoilija August Allen, antiikkisten aiheiden ja\nnykyaikaisen satiirin viljelijän? Hän on kerran ollut vähällä joutua\nyleisen epäuskon maalitauluksi... Se tapahtui noina aikoina, jolloin\nValdesin myytti oli paljastettu ja jolloin lukijapiirini oli kerta\nkaikkiaan tottunut epäilemään kaikkea, mitä kirjoitin. August Alle oli\nsilloin nuori, alkava lyyrikko, hän asui etäällä Tartosta, Puolassa.\nHän kääntyi sieltä käsin puoleeni, ja koska toimitin erästä suurta\naikakauslehteä, hän lähetti minulle jatkuvasti omia runojaan. »Kuka\non tämä A. Alle?» minulta kysyttiin. Selitin, että hän on nuori\nvirolaissyntyinen lyyrikko, että hän elää kaukana kotimaastaan ja\nettä totta puhuen en voi häntä sen paremmin esitellä, koska hän ei\nole henkilökohtaisesti läsnä. »Lukekaa hänen runojaan», vastasin, »ja\npäätelkää niiden perusteella, mikä hän on.»\n\nVoitteko arvata, miten tähän kaikkeen suhtauduttiin? Hyvä, — he eivät\nuskoneet sanaakaan siitä, mitä kerroin, he eivät uskoneet August\nAllen olemassaoloon! On parasta, että käännyn tyhmemmän kuulijakunnan\npuoleen, he sanoivat, sillä Valdesin myytissä oli jo ollut kylliksi\nja minun on enää turha jatkaa samaan tapaan! Näin oli useiden vuosien\najan. Selitin ja kerroin Allen henkilöllisyydestä, pysyin tiukasti\nja itsepäisesti väitteessä, että sellainen runoilija oli todella\nolemassa, mutta kukapa minua olisi uskonut! Ja tällä aikaa eli elävä\nja alkuperäinen August Alle maan rajojen ulkopuolella aavistamatta\nlainkaan, että hänet oli julistettu myytiksi ja lorupuheeksi!\n\nMyöhemmin hän on muuttanut Tarttoon ja käy säännöllisesti siinä\nkirjailijakahvilassa, jossa tekin olette hänet tavannut. On kestänyt\naikoja, ennen kuin vannoutuneimmat vastustajani ovat ottaneet hänet\ntodesta, mutta nykyään taivutaan yleisesti siihen uskoon, että hän\nelää. Myytin olemuksena on unenkaltaisuus, häipyväisyys, aineettomuus\n— ja näitä edellytyksiä ystävämme Alle ei täytä. Hän kuuluu enemmän\nrealismin kuin mytologian piiriin, niin, hän ei todellakaan muistuta\nvanhaa tuttavaani Arthur Valdesia, jonka seurassa vietetyt hetket\nkuuluvat elämäni unohtumattomiin muistoihin!\n\n\n\n\nTARTTO — KASTANJOITA JA MUURISORAA\n\n\nKun vaeltaja, joka on Viron-matkallaan sattunut eksymään Kohtlan\nkuuluisille öljykivialueille, harhailee noissa koneiden murskaamissa\nlouhistoissa, hän voi tehdä joukon erikoislaatuisia löytöjä. Hän\nkuulee sähköporan loppumattoman jyminän, hän on ehkä jo tutustunut\nlaitoksen voima-asemaan ja mahtaviin jakotislauspannuihin, joissa\nsivutuotteet erkanevat palavasta kivestä, vuotaakseen lukemattomia\nretorttiputkia pitkin sadoille tahoille. Hän tutkistelee paikan\npäällä sitä mineraalia, josta kaikki tämä melske ja hälinä aiheutuu\nja josta koneet par'aikaa muodostavat raakaöljyä, moottoriöljyä,\nvoiteluöljyä, pikeä, bensiiniä, asfalttia, kattopahvi- ja rautalakkaa\nsekä puun jalostamiseen käytettävää fenolaattia. Alueella ei ole\npuutetta tuon merkillisen kiven kappaleista, joten hän voi kerätä\nsitä kaikkiin taskuihinsa. Ja mitä hän näkee! Riippuen siitä, mistä\ngeologisesta kerrostumasta lohkare on peräisin, siitä voi löytää\nkivettyneitä muotoja, jotka kertovat ammoin hävinneistä eliöistä niin\nkuin parhaimmat paleontologiset oppikirjat. Kivi säilyttää kambrisia\näyriäisiä, trilobiitteja, lonkerojalkaisia ja brachiopodeja, joiden\nkalkkeutuneet, piinkovat kuviot kuultavat esiin kivenkappaleesta.\nDevonisiin kerrostumiin on takertunut panssarikalojen suomuja,\nsiluurisiin kiehkuraisia leviä, joiden haaveelliset muodot ovat\nvanhempia kuin ihmiskunnan Ikä! Mutta näitä fossiilisia muistomerkkejä\ntapaa muualtakin. Matkustakaa Ontikan klinteille, pysähtykää tuolle\nrantakaistaleelle, josta Suursaari häämöttää ja jonka hedelmällisessä\nmaaperässä kasvaa mustanvihreää kotkansiipeä ja kauniskukkaista\nLunariaa, »Juudaksen hopearahaa». Täältä, Suomenlahden etelärannalta,\nvoi vähällä vaivalla poimia kiviä, joiden murtumattomassa massassa\ntrilobiitit ja ammoniitit ovat tähän päivään asti säilyneet.\n\nSillä tämä on Viroa — maata, jonka jokainen kaistale on kuin kappale\naikakirjaa. Sekä luonnosta että ihmisasumuksista voi täällä lukea\nmenneisyyden loppumatonta satua, koska vuosisadat lepäävät näissä\nmuistomerkeissä limittäin niin kuin kattotiilet vanhamallisissa\ntaloissa.\n\nEttä maa on ollut suurten valtojen noppanappulana ja Tartto sen mukana,\nsen näen milloin mistäkin monumentista, jotka näinä kesäisinä päivinä\nsyöpyvät uteliaaseen silmään. Seison Emajoen äyräillä ja katson\nvihreänkeltaisen veden hidasta juoksua. Piilipuiden komeat pehkot\nkuvastuvat tuohon lepäävään kalvoon, klassillistyylinen kivisilta\npeilaa sen kuvastimessa jykeviä sulojaan. Sangen vähällä vaivalla voisi\nmielikuvitus loihtia sen patsaiden väliin sekä karauttavia ratsuja\nettä välkkyvävarusteisia ritareita: menoa, hälinää, väentungosta,\nhuudahduksia ja tappelunmelskettä, jota tällä näyttämöllä on erittäin\nintensiivisesti esitetty, jopa useampaankin otteeseen. Raskaat\nrautaketjut kalahtelevat tuulessa. Kaksi graniittista porttia piirtyy\ntaivasta vasten, holvikaaresta osuu silmään latinalainen vuosiluku\nMDCCLXXXIII, jonka suurella vaivalla käännämme 1783:ksi. Silta liittyy,\nkuten kiveen uurrettu muistokirjoitus vakuuttaa, Katariina Suuren\nkirjavaan historiaan — tuon miltei myytiksi muuttuneen naisen, joka\ntiettynä ajankohtana alisti kultapunoksisen tohvelinsa alle niin\nPotemkinin kuin koko laajan Venäjänmaan. Oi aikoja, rauhattomampia,\nmutta maalauksellisempia kuin meidän! Mikä slaavilaisen koreuden\nkama onkaan peittänyt Hänen Kaikkein Armollisimman Majesteettinsa\nvalioratsua, kun tämä jalorotuinen eläin laski kavionsa noille kiville\nja astui ylväästi korskuen tuon kaariportin alta!\n\nSiirrymme Emajoen äyräiltä sisemmäs kaupunkiin — ja historian osoitin\nkääntyy. Muutaman sadan askelen päässä on puisto ja puistossa\npronssinen patsas, O. Strandemannin käsialaa. Tunnemme tämän vaskisen\nherran. Tässä hän seisoo, _Gustavus H Adolphus_, arvoltaan _Rex\nSuccie_, täkäläiseltä maineeltaan _fundator Universitatis Dorpatensis_.\nHänet on pystytetty tähän pienoiseen puistoon heinäkuun 27. p:nä 1928,\nja tilaisuudessa on professori Bergman lukenut latinankielisen tekstin,\njota viron kielellä kutsutaan »_üleandmiskirjaksi_». Arkkipiispa Nathan\nSöderblom on tällöin saanut luvan edustaa maata, jonka kerrallinen\nhallitsija tässä on tullut valetuksi pronssiin: muisto eräästä\nvaltikasta, joka monen muun ohella painoi pienoista Viroa!\n\nVaskinen patsas tuijottaa terhakkana ja tukevana tyhjään ilmaan.\nLihavuuteen taipuva Pohjolan lumikuningas, kiivas ja kiukkuinen,\nniin kuin »Välskärin kertomuksista» muistamme, mutta sen lisäksi\ntoverillinen ja helposti leppyvä. Sota on ollut hänen majesteetilleen\nsamaa stimulusta, mitä raivonpurkaus sydäntautiselle, jonka veltostunut\nvaltimo vaatii meteleitä ja räjähdyksiä. Muistot hiirenkorville\nkäännetyistä läksykirjoista elpyvät. Tämä mies se siis oli, joka\nsotaisena vuonna 1632 astui pyylevänä ja toiminnanhaluisena Nürnbergin\nleirialueen yli, suuntasi kulkunsa kuninkaalliseen telttaan ja piirsi\nnimikirjoituksensa paperiin, jolla Tarton _schola classica_ muutettiin\ntavallisesta gymnasiumista oikeaksi yliopistoksi. Ei ole todellakaan\nvaikea nähdä tuota historiallista hetkeä ja tuota päärmärullan\nyli kumartunutta miestä. Vaikka hänen haaleansinisissä silmissään\nvälkkyykin selvä tieto, että tällä sulkakynän liikkeellä muutetaan\nmitä perinpohjaisimmin »olevia oloja» ja että tämä valtaan tottunut\nkäsi kiristää jälleen ohjaksia Jumalan armosta, hän ei ehkä kuitenkaan\naavista sitä suunnatonta merkitystä, joka teolla on kauas tuleviin\naikoihin. Väljät, keltaiset saappaat painavat juurevasti teltan\npermantoa. Nuhrautunut pitsikaulus litistyy kaksoisleukaa vasten,\nkunnes oljenkeltainen suippoparta ponnahtaa ylös ja kuninkaallinen\nsilmäys antaa tietää, että argumentti on valmis. Käden heilahdus!\nKuivaa hietaa lennähtää kostealle nimikirjoitukselle. Lakkasinetti\npergamentin laitaan! Rullalle kierretty käskykirje kuriirin laukkuun\nja mies ratsaille...! Tästä näystä alkaa Tarton yliopiston sekava ja\nloppujen lopuksi voitokas historia, jossa Viron venäläistäminen on\nsittemmin ilmennyt keskitetymmin kuin minkään muun julkisen laitoksen\nelämäkerrassa.\n\nSillä mitä painostusta tämä opinahjo onkaan saanut kestää.\n\nOltuaan ensin uutuuttaan komea kustavilainen yliopisto, johon maan\nalkuperäisillä asukkailla, »orjilla», ei ollut tulemista, se joutui\npohjoismaisen sodan jalkoihin ja siirtyi, kuten kaikki muukin, Venäjän\nherruuden alle. Tämä oli aikaa, jolloin balttilainen aatelisto sai\nVirossa lähes rajattoman vallan. Kun vuosisata oli mennyt mailleen\nja almanakat alkoivat 18:n numerolla, voitiin täkäläisen ihmislapsen\narvo laskea käyvässä rahassa: Viron kansalaisia ostettiin ja myytiin,\nheitä vaihdettiin hyviin ajonarttuihin. Ja että eräs lukkarin poika,\n_studiosus_ O.V. Masing, saattoi tällaisina aikoina todella pujotella\nakateemiseen sivistykseen, olisi ihme ja arvoitus, elleivät hänen\nyliopisto-opintonsa olisi tapahtuneet etäällä Tartosta, Hallen ja\nTurgaun vapaissa saksalaisissa kaupungeissa!\n\nKun Itämerenmaat joutuivat Venäjän vallan alle, oli tsaari Pietari I\njossakin yhteydessä antanut sen lupauksen, että Tarton akateeminen\nopinahjo pysyisi pystyssä. Mutta todellisuudessa sen toiminta lakkasi.\nSe nukkui vuosisadan ajan, ja vasta v. 1802, jolloin edellä mainittu\nlukkarinpoika oli jo elänyt omat oppivuotensa, se avattiin uudelleen,\nelpyi, sai joukon lisärakennuksia ja alkoi jakaa tiedon muruja\nkaupungissa asustavalle nuorisolle, jopa tällä kertaa maan omillekin\npojille, mikä kummastuneena mainittakoon. Mutta seuraa vuosiluku\n1889, ja yliopisto, joka on tällä välin saanut uudet säännöt sekä\nvarman sisäisen itsehallinnon, alkaa järjestelmällisesti venäläistyä.\nPientä kansallisuutta »sulatetaan» suurempaan, käsky on käynyt\nkeisarilta. Alussa muutetaan lainopillisen tiedekunnan opetuskieleksi\nvenäjä ja perustetaan Venäjän oikeuden oppituoli. Myöhemmin ulottuu\n»sulattaminen» muihinkin tiedekuntiin, ja vain teologit saavat\nlukea ja luennoida pahamaineista saksaa. Nyt ei tällä laitoksella\nole myöskään oikeutta nimittää enempää rehtoria kuin dekaaneja ja\nprofessoreitakaan, sillä heidät nimittää hallitus. Opettajiston\nkansallisuus vaihtuu, venäläisiä ylioppilaita alkaa virrata Tarttoon\n— _Derptiin_ — jossa entinen _Universitas Dorpatensis_ vaihtuu\n_Universitas Jurjevensis’eksi_. Vasta vuoden 1905 vallankumous, — niin,\nitse asiassa vasta maailmansota muuttaa täydellisesti nämä surkeat\nolot, ja nopeasti toisiaan seuraavien seikkailujen jälkeen Tarton\nyliopistosta tulee siunatuksi lopuksi erinomainen »ülikool», jollaisena\nsen nykyinen nuorisopolvi tuntee. Tuossa se on, oman rauhallisen\nkatunsa varrella! Valkoisissa pilaristoissa hohtaa aurinko, raskas\novipari on avoinna valolle. Mutta mitä sanoisivatkaan herrat Faehlmann,\nPeterson ja Kreutzwald, jotka kokivat 18. vuosisadan yliopisto-olojen\nkirouksen ja joista ainakin viimeksimainittu oli kirjaimellisesti\norjan poika, jos he saisivat silmätä nykyisiin aikoihin. Täällä he\novat lukeneet lääketieteensä ja teologiansa, täällä he ovat kokeneet\nkiirastulen, jota ei moni läpäise! Mitä ääretöntä tarmoa on vaadittu,\nmitä tulenpalavaa sisua ja sisäistä hammastenkiristystä, että jokin\nKreutzwald todella pääsi pujottelemaan loppumattoman pilkan ja ilkeyden\nkujanjuoksusta, sen tietää vain mielikuvitus, joka koettaa eläytyä\ntämän katkeroituneen ja viisaan merkkimiehen nuoruusvuosiin.\n\nMutta lähellä yliopistoa on jyrkästi ylöspäin nouseva mäki, jonka\nkiemurteleva polku häipyy sakeiden lehtipuiden hämärään.\n\nKiipeän kastanjan riippuvien oksien ja karheiden jalavanlehtien alta\nrinnettä ylös. Valo tihkuu kultaisina virtoina oksien alta, jalkojen\ntasalla kuumottaa punaisia tiilikattoja... Täällä on jyrkästi putoavia\ntöyräitä, jotka ovat tulvillaan keltakukkaista Impatiens parvifloraa —\nTarton valtakasvia, kuten helposti voi todeta. On kuin olisin tullut\nloputtomaan metsään! Ei ihmisvarjoa äänettömillä poluilla, ei ihmisen\nääntä. — Toomemäen suunnaton luonnonpuisto, jota puutarhurin sakset\neivät ole vielä koskaan päässeet parturoimaan ja jossa kesäkuun lopulla\nnäkee maalaismaisia heinähaasioita ja tomuisia niittomiehiä, on itse\nasiassa Tarton idyllisen pienoisvaltakunnan sydän. Kilometrittäin\ntaivaan korkeuteen yltäviä saarnia ja holvimaisesti kaartuvia jalavia,\nmustanvihreää hevoskastanjaa, ja paisuvia, valtansa täyteläisyydessä\nlevittäytyviä vaahteroita... Tiet häipyvät näihin vihreisiin\nkätköihin, polut johtavat äkkijyrkille äyräille, joiden syvyydessä\nuinuu koreanvärisiä taloja. Vihannoivassa hämärässä viipyy historian\nhellittämätön varjo. Vaikka puut ympärilläni ovatkin suhteellisen\nnuoret — nehän eivät voi kertoa kahta vuosisataa kaukaisemmista\najoista! — uhoaa itse maaperästä kansakunnan keskitettyä menneisyyttä,\ntällä kertaa vanhempaa kuin koskaan Katariinan kivisillan ja Ruotsin\nkuninkaan pronssikuvan vaiheilla.\n\nNäillä näyttämöillä vaikuttaa jokainen vastaantulija omituisen\nepäaidolta. Käy kuten Jannsenin talossa, jossa mielikuvitus\nastui aistihavainnon tilalle ja historia kävi väkevämmäksi kuin\nnykypäivä. Toomemäen yksinäiset kävelijät — sinipuseroiset työmiehet,\nlastenvaunuja työntävät palvelustytöt, mehukioskin asiakkaat ja\nsuuren kirjastotalon tulijat ja menijät — kantavat vaatepartta, joka\nei näihin puitteisiin kerta kaikkiaan sovi! Mutta olettakaamme,\nettä kansallismuseon mannekiinit jättäisivät lasikaappinsa ja\ntulisivat vastaan näillä poluilla. Tulisi tyttöjä kultasolkisissa\nliiveissään, yllään pukukuosi, jota aikoinaan käytettiin Tarton,\nVörun ja Pohjois-Viljannin maisemissa ja jonka silmiinpistävimpänä\npiirteenä on pieni liinainen tanu. Silmiin vilkkuisi myös loistavia\npaljetteja, esivaatteen kiehkuraiset arabeskikirjonnat ja nuorukaisten\nhauska sininen takki näyttäytyisivät. Ja nyt vasta olisi näyttämön\nja näytelmän harmonia solmittu, ja satavuotisella hiekkakäytävällä\nliikkuisi se elämä, minkä harhaava ajatus siihen pakosta kuvittelee.\n\nHiljaisuutta jatkuu. Luulisi, että tämä pohjois-eurooppalainen\npikkukaupunki viettää siestaa ja että keskipäivän tunnit ovat täällä,\nkuten etelämpänäkin, pyhitetyt jumalalle. Aika ja hetki on otollinen\nsille mielleleikille, mikä käy kävelijän tajunnassa: _näissä_\npuitteissa ei mikään ole kaukaisempaa kuin kesä 1937!\n\nLähestyn kivipaatta, johon historia ja kyyhkyslinnut ovat jättäneet\nmerkkinsä, — viimeksimainitut tosin näkyvämmän, mutta se on eri asia...\nPaikka on entinen uhrikukkula. Kivi on uhrialttari. Näillä tienoilla\novat Ugaunian kansalaiset vuosituhat sitten arponeet ilmi henkien\ntahtoa. Maahan on heitetty keihäs, sen eteen on talutettu sotaratsu ja\ntilapäiset uhripapit ovat visusti tarkanneet, kummalla jalalla hevonen\nastuu keihään yli. Kuinka monesti tämä virolaisten auguurien taito on\nosunut oikeaan, siitä ei tarina kerro. Varmaa vain on, että he ovat\nlukemattomina kertoina keräytyneet uhripuiden varjoon aavistellen\ntuhoa ja kuolemaa, mielissään palavien kotien kolkon tuskallinen näky.\nKarsikon varjot tuntuvat vielä häilyvän maan kamarassa, vaikka tuli ja\nkastevedellä pirskoitettu kirves ovatkin ammoin kaataneet pyhät rungot.\nEntisen uhripaikan laakea kivipaasi vaikuttaa ylen jokapäiväiseltä,\nvaikka sen ikä onkin vanhempi kuin se uusi uskonto, jonka ensimmäiset\njulistajat, kristityt saksalaiset kauppiaat, ajautuivat myrskyn vieminä\nVäinäjoen suuhun synkkänä sotavuonna 1159. Tosin tuossa harmaassa\npinnassa on hankautuneita uurteita ja syvennyksiä, jotka puhuvat omaa\nkieltään. Vuodatettua uhriverta...? Teräaseen jälkiä...?\n\nAnnan ajan pyörän kiertyä takaisin niille asemille, joissa se _silloin_\noli. Paikkahan on ikivanha — vanhempi kuin ympärillä kasvanut kaupunki,\nvanhempi kuin Itämerenmaiden kristinusko, vanha kuin pakanuus.\nMuinainen myytti kertoo, että ylijumala on täällä jakanut kansoille\nkielet ja että Vanemuine on näiltä istuimilta laulanut ensimmäiset\nlaulunsa. Valkopukuiset ryhmät ovat usein lähestyneet tätä pyhää\npaikkaa, synkän juhlallinen vainajien laulu on sulanut uhripuiden\nhuminaan. Sillä »hingekuu», henkien kuukausi, jolloin kuolleet janoavat\npunaista juomaansa, on tämän kansan mytologiassa jotakin määräävää\nja keskeistä! Ei ole ihmeteltävää, että heimo, jonka elämänvaellus\non alusta alkaen tarjonnut niin runsaasti tuhon ja kuoleman\nmahdollisuuksia, varusti kerran vainajat suurimmalla jumalallisella\nvallalla, runsaammalla kuin itse ukkosenjumala Taaran, skandinaavien\nThorin. Niihin aikoihin, jolloin mitään noista rakennuksista ei vielä\nollut rakennettu eikä mikään näistä lehtipuista vielä tarjonnut\nkatvettaan, Toomemäen kummulla on vietetty loppumatonta kuolleiden\njuhlaa.\n\nOlen istahtanut uhrikiven sileäksi kuluneelle levylle ja antanut vallan\nnäille mietteille. Kaikki arvonanto vanhukselle, joka toi Liivinmaan\npakanoille oikean opin! Miten lempeänä hän näkyykään historian hämystä,\ntämä valkohapsinen isä Meinhardt, tämä augustinolais-munkki, joka\nyritti kymmenvuotisen julistajantyönsä jokaisena hetkenä viljellä\nvain rauhan ja evankeelisen armon aseita. Mutta kun hänen heiveröinen\nruumiinsa oli haudattu multaan, saivat kirkonkellot uuden, synkän\nkumahduksen. Hellyyden kylvöstä kasvaa vihan haarniskoitu sotajoukko,\nevankeliumi vaihtuu ankaraan lakiin, Kristus Sinain jumalaan!\nViron varsinainen käännyttäjä on epäilemättä jylhimpiä hahmoja,\nmitä Pohjoismaiden historiallisesta kuvagalleriasta voidaan vetää\nesille: todellinen suurinkvisiittori Torquemadan tyyliin, _Odium\ntheologicumin_, jumaluusopillisen vihan lihaksitullut edustaja,\nhaarniskaan puettu Herran soturi, piispa Albert.\n\nTämä bremeniläinen kanunki vihitään Liivinmaan kirkolliseksi\nkäskynhaltijaksi A.D. 1199. Hän ottaa heti ohjakset rautaisiin käsiinsä\nja hänen tililleen on luettava, että eräs länsimainen kansallisuus\non vähällä joutua hävitetyksi maan kamaralta! Sillä kalparitarien\nveljeskunta, jonka hän perustaa, ei säästä miekkaansa. Ristiretkien\najatus on »ilmassa», maa valloitetaan, alistetaan ja tuhotaan sitä\nmukaa kuin Golgatan vertauskuvallinen merkki kulkee näillä raukoilla\nrajoilla. Ja niin kehittyy Väinäjoen suulle täydellinen saksalainen\nkirkkovaltio, jonka ylimpänä miehenä on piispa Albert ja joka\nulottaa valtaansa yli maan kalpaveljesten ritarikunnan tunnollisten,\nteräshermoisten, taistelunhimoisten jäsenien välityksellä. Me\nvoimme Henrik Lättiläisen kronikasta lukea, mitä ja millaisia nämä\nkaksikymmentä vuotta kestäneet riistosodat ovat olleet, miten\nmäärättömästi verta on vuotanut ja millä kuolemaa halveksivalla\nuljuudella maan alkuperäinen rahvas, »ylpeät pakanat», on taistellut\nkäännyttäjiään vastaan. Sortajia vaiko hyväntekijöitä? Varmaa vain\non, että niinä vuosikymmeninä, joina piispa Albertin uhkaava varjo\nheittyy kylien ja kaupunkien yli, ristin merkillä on tulen ja veren\nkaamea kaksoishehku. Se etenee turmaa kylvävänä pakanuuden viimeisiä\npuolustusasemia kohti, mikään suojavarustus ei enää kestä, kun uusi\nhengellinen veljeskunta tarttuu käännytystöihin. Tiedän, että tämä\nsynkeä ritaristo on kerran hallinnut niilläkin tienoilla, joilla\nvaellan. Vankka, korkeamuurinen Taaralinna, Tarton Toomemäen entinen\nylpeys, on kaikunut aseiden kalskeesta ja kuolevien valituksista,\nennen kuin aluksi voitolliset virolaiset ovat kokeneet tappion ja\nluovuttaneet sen saksalaisille valtaherroilleen. Nyt etsii silmä\nturhaan sen luhistuneita jätteitä. Turhaan hakee myös linnoitettua\npiispanlinnaa ja sotaväen majoituspaikkaa, jonka polttopisteestä\npyhät hävitysretket suunnattiin maan kaukaisimpiin sopukoihin. Mutta\neräs muistomerkki on säilynyt. Katolisen uskonnon päätemppeli antaa\nraunioinakin tietää, miten uljaana tämä piispa Hermannin rakennuttama\ntuomiokirkko on kerran hallinnut ympärillä levittäytyvää asutusta!\n\nLöydän doomin rauniot kuin sattumalta.\n\nOlen jättänyt uhrikiveni kahden, maakummun kyljestä kuumottavan onkalon\nsuojaan ja noussut töyräälle kiemurtelevaa polkua. Lehvämetsä aukeaa\ntaaskin edessä, harhailen jalavien holvistossa, jossa säilyy vihreä\nhämärä. Mutta nyt vaihtuu hiljaisuus lintujen käheäksi kirkunaksi:\nnaakat! Niiden lakkaamaan säestys myötäilee mielikuviani jo etäältä.\nMustanharmaat, torailevat, puheliaat linnut, vanhojen tuomiokirkkojen\nkanta-asukkaat, joita mikään maailman mahti ei saa pesimään _uuteen_\nkivirakennukseen, olkoonpa se ulkonäöltään miten rauniomainen tahansa,\n— nämä pahantuuliset luomukset antavat jo kaukaa tietää, että vaeltaja\nlähestyy muinaisuuden kivisiä jätteitä.\n\nKoska mikään turistioppaasta luettu läksy ei valmenna minua tähän\ntuttavuuteen, on vaikutelma todella valtava. Vihreiden lehvien keskeltä\nnousee murskattu kirkko kuin azteekkien uhritemppeli. Punaiset\nkiviseinät hehkuvat kuparin karvaisina, sortuneet holvikaaret ja\nylväät, goottilaiset pylväät pyrkivät suistuneinakin ylös taivasta\nkohti. Sateet ja päivänsäteet pääsevät vapaasti tunkeutumaan basilikan\nmuinaiseen keskilaivaan. Lintujen jätteet, kalkkitomu ja raunioyrtit\novat luoneet oman kirjontansa näihin mahtaviin seiniin, joiden\npurppuranvärinen tiili hohtaa tulen ja veren kolkon väkevissä väreissä.\nNaakat kirkuvat. Tuuli puhuu muurin halkeamissa, raunioruoho suhisee.\n\nKäy niin kuin on käynyt pitkin matkaa.— Noille nurmettuneille\npermannoille, joilla nyt vaikenevat mehukioskin pyyhinliinat, ilmestyy\nhistoriallisten varjojen äänettömiä saattueita. Klerikaalinen\nseurue, josta erotan hänen ylhäisyytensä piispan kanunkiensa ja\napupappiensa ympäröimänä —! Tarkka korva voisi ehkä kuulla, miten\n_Ora pro nobis_ ja _Te Deum_ vuotaa ammoin tuhoutuneista urkutorvista\nväärän vuosisadan ilmoihin... Ilma on täynnä äänetöntä puheensorinaa,\naseiden vaimennettua kilinää, haarniskain salamointia, kauhtanoiden,\noutomuotoisten vaateparsien, silkin ja kullalla kirjotun palttinan\nvälkettä... Mitä tunteita ja intohimoja näissä katottomissa holveissa\nonkaan vuosisatojen kuluessa koettu? Mitä murhe- tai huvinäytelmiä\ntäällä on näytelty?\n\n\n\n\nKASVEJA JA VAHAKUVIA\n\n\nKeski-Virossa, Tarton, Viljannin ja Pärnun tienoilla, suomalainen\nmatkaaja löytää ehkä naapurimaamme viljavimmat maisemat. Linja-auto\nnielee kilometrejä, loivat, kukkivat mäenrinteet ja lainehtivat\nviljapellot vierivät ohi. Edellyttäen, että vaeltajalla on\nkasvitieteellisiä harrastuksia, hän voi niittyjen mielenkiintoisista\nväritäplistä ja ohi vilahtavista mättäistä päätellä, että täällä ovat\nhyvät botaaniset saalistusmaat. Vaikka Viron valtakasvullisuus onkin\nsuurin piirtein samaa kuin Uudellamaalla ja Hämeessä, huojuttelevat\nitä-eurooppalaisen mannerilmaston vienot leyhkät silti outojen lajien\nrunsaita kukintoja. Maan luoteispuolella, Läänemaan ja Saaremaan\nlauhassa meren hengessä, viihtyy luonnonvaraisena sekä marjakuusi\nettä muratti, joita taas saa turhaan etsiä varsinaiselta mantereelta.\nViimemainitun tummanvihreä lehtipeite kutoo lyyrillisiä harsojaan\nSaaremaan hautakiviin, tosin vaatimattomammissa mittasuhteissa kuin\netelämpänä Euroopan alueella. Se on, kuten tunnetaan, korkeasti\nkirjallinen kasvi. Aristofanes ja Plinius antoivat sille aikoinaan\nnimen _epheu_, ja Paul Verlaine on sijoittanut sen erääseen ihanimmista\nrakkausrunoistaan.\n\nMikäli osaan päätellä, Viron alue on kasvistollisesti hurmaavan\nsekasotkuinen. Tänne ilmestyy tuntemattomalla tavalla lajeja, joiden\noikea olinpaikka olisi kaiken järjen nimessä Lapin pohjoisin perukka\nja joiden maantieteellisiä vaellusretkiä joutuu todella ihmettelemään.\n»Eurooppaa» edustaa eräs tulililja, josta suomalaiset keräilijät\neivät ole edes uneksineet, mutta kasvupaikoilta voisi poimia\nlaatokkalaisia putkikasveja tai pohjois-suomalaisia harvinaisuuksia.\nTallinnan kaupungin läheltä löysin ja asianmukaisesti kuivasin pienen,\nkitukasvuisen _Senecio nemorosan_, jonka varsinainen olinpaikka\non jossakin Kuollan niemimaan pohjois- ja itäosassa! Se viihtyi\noivallisesti mannermaisen vuoristoapilan seurassa, joka sekin teki\nilmeistä pilaa kasvimaantieteellisistä laeista, kasvamalla — ei\nsuinkaan kalliolla, vaan hiekkapohjaisessa, kuivassa notkossa!\n\nMutta se, mikä on luonteenomaista virolaiselle maisemalle yleensä,\nherättää huomiota sellaisessakin paikassa kuin Tarton Yliopiston\nkasvitieteellisessä puutarhassa. Vietin erinäisiä aamupäiviä näissä\nvihannoivissa asunnoissa, ja yleinen huomio oli, että täällä on\nedustettuna sekä etelän että pohjolan floora. Siperialaisia havupuita\nja punalehtisiä pyökkejä, joiden oikea kotiseutu on Thüringenissä,\nZürichin kantonissa, Castellanossa Rovereton lähettyvillä —!\nPohjois-amerikkalaisia mäntyjä ja niiden rinnalla austraalialainen\nkumipuu ja eteläeurooppalainen, punaisissa kukkakoruissaan\nupeileva oleanderi...! Lisäksi on professori Kusnezov, maineikas\nKaukasian-tutkija, tuonut tänne kokonaisen metsän sikäläisiä puita\nja pensaita, joiden kasvuvoimaa Keski-Viron lauhkea ilmanala ei näy\ntyrehdyttävän.\n\nKun muuan G.A. Germann joskus 1800-luvun alussa otti haltuunsa Tarton\nkasvitieteellisen puutarhan isännyyden, hän ei voinut aavistaa,\nmihin loistoon tämä Emajoen partaalle noussut viidakko kerran\nkohoaisi. Se raivattiin osaksi entisten linnoitusvallien päälle,\nja niin muodoin se sai maaston, jossa on tarjolla sekä kumpareita\nettä notkoja, sekä rinnettä että kenttää kolmen ja puolen hehtaarin\nlaajuisella pinta-alalla. Lihavasta mullasta alkoi vähitellen työntyä\npuita, joita kasvaa Kaukasiassa ja Altailla. Johtajat vaihtuivat.\nHistorian kellossa kääntyivät osoittimet. Ja koska Tartossa, enempää\nkuin muissakaan virolaisissa kaupungeissa, ei ole laitosta, jonka\nelämäkertaa aikakausien mullistukset eivät olisi suuressa määrin\nmuutelleet, on kasvitieteellinen puutarhakin saanut maistaa milloin\nvenäläistä, milloin saksalaista saapasta. Tapahtuihan yliopiston\nvenäläistämisen aikoina, että botaanisiin kokoelmiin ei ollut lupa\ntallettaa ainoatakaan kotimaista kasvinäytettä, koska kuivatut ruohot\nilmeisestikin herättäisivät separatistisia tunteita ja saisivat aikaan\nvaarallista kansalliskiihkoa! Näin oli lähes neljänkymmenen vuoden\najan. Ylioppilaat saivat mielin määrin penkoa Rhododendroneita ja\nPhellodendroneita, joiden kasvualue oli turvallisen kaukana heidän\nkotimaastaan. Mutta koska kaikella sorrolla on ohimenevä perusluonne,\ntapahtui pian täydellinen käännös oloissa, ja kasvitieteellinen\nkaistale vanhaa Tarttoa uudestisyntyi niin kuin kaupungin muukin\nyliopistollinen puoli. Tätä nykyä siellä on oma virolainen osastonsa.\nEn tunne sen lajien lukumäärää, mutta alueen laajuus ja huolellinen\nhoito puhuu puolestaan.\n\nHelsingin yliopisto ylpeilee eräistä erinomaisista harvinaisuuksista,\njotka ovat kuin ovatkin kehittyneet ja kasvaneet sen omassa\nbotaanisessa yrttitarhassa. Ellen väärin muista, siellä on jossakin\nlasihuoneiden varjossa japanilainen neidon hiuspuu — mimoosamaisen\nhienostunut, kunnianarvoisa virpi, joka on tuotettu sinne Nipponin\nikuisesta kesästä, vanhojen temppelilehtojen hämärästä, pagodien,\ngeishojen ja kilisevien hopeakellojen itämaisesta olopiiristä.\nLapsuutensa päivinä, ihannoidessaan silkkisenä vesana rehevän emopuun\nkupeella, sen kukkaistajuntaan ei lainkaan mahtunut, että sen vanhuuden\nolinpaikaksi on tuleva lumen ja jään maa ja että se ei koskaan voi\ntoteuttaa luonnollisia unelmiaan Linnén lemmensysteemin mukaan. Mutta\n— mitä japanilainen pensas siellä, sitä lukemattomat aasialaiset\npuut täällä! Keski-Viron lauhkeassa ilmastossa on saatu kehitetyksi\nkokonainen pienoismetsä runkoja ja lehvistöjä, joiden varjossa, mikäli\nne kasvavat oikeilla olinpaikoillaan, kamelit lepäävät ja mongolit\npystyttävät telttojaan. Jos lähden vaeltamaan puutarhan sopukoissa,\nolen keskellä Aasiaa. Ovathan sellaiset herrat kuin Ledebour,\nWillkomm, Russow ja Trautvetter tuoneet tänne mitä moninaisimpia\nitä-eurooppalaisia ja pohjois-aasialaisia kasveja, ja niin voi\nkuljeksija summaarisella silmäyksellä vilkaista, mitä ja minkälaatuista\nlehvistöä hän voisi käyttää hyväkseen liialla päivänpaisteella, jos hän\ntekisi retken Altaille, Amurinmaalle, Kaukasiaan... Jos sortovuosien\naikainen puutarha olisi ollut samassa kunnossa kuin tämä nykyinen,\nolisi siellä voinut harjoittaa kasvustollista ennakkotutkimusta myös\nSiperian suhteen!\n\nOlen syvällisesti perillä siitä hurmauksesta, jota nuori,\nkeltanokkainen botanisti tuntee systematisoidun puutarhaverkoston\nja järjestelmällisten nimilippujen edessä. Mutta romanttisempaa\nminääni ilahduttaisi, jos lasketut penkkisarat, viivoittimella\nvedetyt käytävät, multaan isketyt paalut ja kirjoituksella varustetut\npuulaatat, jotka joskus muistuttavat elävän luonnon hautapatsaita,\nhukkuisivat ylivoimaisesti versovaan kukintaan. No niin — Tarton\nbotaanisessa puutarhassa tämä viimeksimainittu halu tulee suurin\npiirtein tyydytetyksi! Kuljen lasiseinäisten kasvihuoneiden taakse,\nvaellan reheviin lehtoihin, pyyhin silmiltäni kukkien painosta taipuvaa\noksistoa ja tunnen olevani luonnossa, jossa puutarhurin läsnäolo tuntuu\nkalpeana kuin aavistus: sitä ei enää huomaa.\n\nKuumassa päivänvalossa kuuluu mehiläisten unelias surina ja vihreän\nlehtohepokatin sirisevä ääni, mikä intohimoinen musiikki täyttää muuten\nomalla taiallaan kaikki eurooppalaiset kesäyöt. Missä oksistossa tämä\nkomea puusirkka ilmaisee tunteitaan, en osaa arvata. Sirinä kuuluu\nhiljaisen puutarhan kaikilta ääriltä, se ympäröi suvisena unilauluna\npienellä jokipahasella uinailevia joutsenia... Suurten jättipuiden\nlehvistöstä lankeaa viheriää varjoa poluille, joilla vaellan. Täällähän\nojentelee mantshurialainen vaahtera kouramaisia lehtiään välähtelevään\npäivänvaloon, amuurilainen viiniköynnös kuvittelee tulevansa\nhedelmälle, vaikka tertuissa onkin vain pihlajanmarjan kokoisia\nraakileita. Lasihuoneen kattolistaa pyyhkii rehevän jättiläispuun,\n_Phellodendronin_ oksa. Kiinan ja Japanin osastossa voi pysähtyä\nihailemaan lukuisien Rodgersia-lajien uskomattoman suuria lehtiä,\nMaackiin kuusaman outoja muotoja, _Actinidiaa_ ja _Codonopsista_. Eräs\nuljas ja kaukainen hedelmäpuu, jolla on etäisiä sukulaisuussiteitä\nmeidän omenaamme ja tuomeemme, on tyvipuoleltaan todellinen nähtävyys.\nEmme ole yrittäneetkään sylipainia sen kanssa, sillä rungon\nympärysmitta lähentelee metriä ja latvus häipyy taivaan siintävään\nkorkeuteen! Nyt, kesän kuumimmassa helteessä, voi myös kaukasialainen\n_Pterocarya_-puu ojennella hienohermoisia lehvävaippojaan, jotka on\naina kylmimmäksi vuodenajaksi huolellisesti kääritty olkiin.\n\nSielussa kehittyy vieno eksoottinen viritys, kun kitukasvuisen mutta\nsilti aidon banaanin laajat ja repaleiset lehtipinnat läiskähtävät\nkasvoja vasten. Punainen lumme on kukalla — kasvi, jonka löytäminen\nja kuivaaminen oli lyseolaisvuosieni unelma ja jonka taittaminen on\nlailla ja asetuksilla kielletty. Vaellan niin kutsuttuun notkoon,\nalas puutarhan sisempiin sopukoihin. Täällä on auringonpuoleiselle\nrinteelle rakennettu laaja, keinotekoinen alppi, todellinen _regio\nmontana_, jossa on sekä puita että ruohokasvullisuutta ja jossa tapaa\nSteiermarkin, Tyrolin, Rivieran lajeja. Eräs löytö antaisi aihetta\nfilosofisiin mietelmiin. Aivan oikein — suoraan jalkojeni edessä\nkukkii Edelweiss, liiaksi ylistetty, ulkomuodoltaan vaatimaton,\nmiltei ruma jäkkärä-kasvi, jonka nahkeat, homeenharmaat laitakukat\nulkonevat säännöttöminä säteinä ruskeankellervästä keskustasta\nniin kuin päivänkakkaran valkoinen papinkaulus voinsilmästä. Mikä\non aiheuttanut Edelweiss-kultin? Mikä on saanut aikaan, että tälle\nepämuotoiselle yrtille, joka avaa vaivaisen kukintonsa jossakin\nikuisen lumirajan vaiheilla, tuhlataan niin runsasta huomiota ja\nettä maapallon kukkakaupat kartuttavat sen avulla tuloeriään —? Se\non tietyssä mielessä »ajan kasvi» niin kuin töyhdönnäköinen Papyros\noli egyptiläisen kulttuurikauden ja akanthus erään kreikkalaisen\najanjakson tyyppikukka. Määrättynä historiallisena hetkenä tämä\nalppikiipeilijöiden unelma, tämä ylimmillä huipuilla viihtyvä,\nyksinäinen, rujo Ja surullisen paljas ruoho, jota ei ympäröi mikään\nkukinnan ylväs illuusio, vaan jonka kalpeissa muodoissa voi korkeintaan\naavistaa karua plastillisuutta, — tämä miltei symbolinen kasvi ilmestyy\näkkiä lukemattomiin uus-asiallisiin kukkaruukkuihin, valloittaa\nmaailman ja syöksee tuhoon vuoristoretkeilijöitä, jotka ovat lähteneet\nsen etsintään Baijerin alpeille!\n\nMutta pieni polku, jonka reunamilla kasvaa jo kukkansa heittäneitä\nkääpiömanteleita ja Virossa yleistä, meillä harvinaisempaa\nverijuurta, johtaa entisten linnoitusvallien tienoille. Tänne on\nnykyisin sijoitettu puutarhan biologinen osasto. Tänne on koottu\nkasvullisuutta, jossa morfologi voi ihailla tyylipuhtaita muotoja ja\naavistella teriöiden erikoisia pohjakaavoja. Mustasta, tarhalapion\nja kastematojen muokkaamasta mullasta versoo kaamea ja kaunis\nhyönteissyöjäkasvullisuus. Kapeita, miltei lehdettömiä varsia ja\nniiden jatkona loistava kukkaterttu! Peloittava lehtiruusuke lepää\nmaan kamaraa vasten, ja sen houkuttelevat saalistusleuat odottavat\nherkkäuskoisia kärpäsiä, sulkeutuakseen keveällä pihtiliikkeellä\nniiden ympärille. Sitten: vegetatiivisen nälän kaikkivalta pakottaa\nmyrkyllisen eritteen esiin, solustossa käy hiljainen ja jatkuva\nkohina, vangittu hyönteisruumis raukeaa kukan tappavaan syleilyyn,\nsulaa, liukenee, häviää nesteiden taukoamattomaan kiertokulkuun...\nSuomalaisella kihokilla, joka ilmestyy täydellisenä harvinaisuutena\njoihinkuihin koululaisherbaarioihin, mutta jonka jokainen meistä tuntee\nKivirikon kasviopin tutusta väritaulusta, on näiden vampyyrien joukossa\nkiehtovan kauniita sukulaisia. Ja hieman kauempana ovat saaneet\nsijansa myös loistokasvit, muita vallanhimoisimmat rikkaruohot, jotka\nlaitoksen ylipuutarhuri pysyttää jollakin tuntemattomalla taikakeinolla\nniille varattujen penkkien ahtaissa rajoissa. Katselen... Erittäin\nkarvaat kokemukset, jotka koskevat pitkän retiisipenkin kitkemistä,\nkummittelevat muistoissa.\n\nMutta lasihuoneissa, joissa vallitsee hellettäkin hiostavampi\nkeskuslämmitys, en käy. Tosin siellä kasvaa sekä teetä että kahvia,\nja — jos kaipaamme mausteita — sokeriruokoa ja kanelia sekä uskomaton\npaljous orkideoja, joiden kummallisia, baudelairelaisia muotoja\njokainen lyyrillinen nuorukainen on maailmantuskan ikäkaudella\nihaillut. Ei — kasvitieteellinen ekskurssini on päättynyt ja niin\ntulen ulos puutarhan muuriin murretusta portista botaanisilla\nharrastuksilla kyllästettynä. Kiitos Tarton yliopiston maantieteen\nprofessorin ja hänen suomalaissyntyisen rouvansa, nykyisessä\nolinpaikassani on mahdollisuus jatkaa tätä havainnontekoa. Talossa,\njonka turkulainen arkkitehti on suunnitellut ja joka sijaitsee hieman\nkaupungin liepeillä, kukoistaa saunan, sähköllä käyvän vesijohdon\nja muiden Tartossa harvinaisten ns. nykyajan mukavuuksien lisäksi\nmyös eräs erikoinen pihan kaunistus, mantshurialainen pähkinäpuu.\nKasvitieteellisessä puutarhassa sen mahtava lehdistö, josta riippui\nturnipsin kokoisia hedelmiä, tuntui levittäytyvän yli luvuin\nlaskemattomien neliömetrien ja täyttävän suipoilla lehdyköillään\nkoko laajan taivaan. Täällä, yksityistalon puutarhassa, se on vain\nnuoruuttaan hento virpi, joka uupuu liian raskaiden lehtiensä painosta\nja yrittää epätoivoisesti kasvaa ihanan äitikasvinsa kaltaiseksi\nvieraan, oudon, kaukaisen auringon alla...!\n\nMutta seuraavana päivänä matkan määränä on Raadimöisa ja sen alueella\nsijaitseva nähtävyys — Viron kansatieteellinen museo kokoelmineen.\n\nTäyteen ahdettu autobussi, josta on maapallon kaikilla kulmilla\nmuodostunut eräänlainen vaeltava kirous, pilasi matkan tiettyyn\nluonnonihanaan järviseutuun, joten kavahdan tätä pyörillä vierivää\nsardiinirasiaa, missä suinkin voin. Lyhyt jalkamatka poppelien alla on\nmonin verroin vaivattomampi. Helteen paahtama maantie vie kaupungista\npoispäin; vaellan vanhan moision metsää, jossa metsästystorvien kaiut\ntuntuvat vielä väreilevän tiheässä lehvähämärässä ja jossa jalorotuiset\nratsut ovat aivan äskettäin, historian läheisessä eilispäivässä,\nkorskuneet liekaan sidottuina. Äänet ovat kuolleet. Metsä ja maantie,\nsamoin kuin kaukainen kaupunkikin, nukkuvat. Joukko työmiehiä laskee\nhelteen armottomassa paahteessa tietä, ja kiehuvasta asfalttipannusta\nnousee lemua, johon kaupungin läheisyys tuntuu omituisella tavalla\nsisältyvän, niin kuin eräiden kukkien olemus sisältyy niiden kitkerään\ntuoksuun... Matkan varrella näyttäytyy omalaatuinen inhimillinen\nilmestys, sillä tienhaarassa, josta polku kääntyy Raadimöisaan, kerjää\nmuuan yliravittu madame, mustalaisten heimoa, yhtä tai kahta kymmenen\nsentin kolikkoa. Mikä näky! Vaikka Tarton naispuolinen asujamisto\nharrastaakin koreutta ja kirkkaita värejä ja vaikka jokainen, kenen\npukusuojasta suinkin löytyy kaistale silkkiä, pitääkin sitä yllään\nsekä arkena että pyhänä, on vaikutelma tällä kertaa sanoin kuvaamaton.\nRomaanittarella on kanariankeltainen pääliina, hiilenmustat liivit\nja maata viistävä, punainen samettilaahus. Laahuksen kultapunoksiset\ntupsut, jotka ovat alkuaan tiettävästi kuuluneet elokuvateatterin\nesirippuun, lakaisevat jalosti kimmeltäen tien kuonaa ja tomua...!\n\nMetsä avautuu ja matkan maali on edessä: todellinen pieni Versailles\nlinnoineen ja puistoineen, idyllisine lehtoineen ja leikattuine\npensaineen.\n\nHopeanvihreät piilipuut kuvastuvat veteen. Valo säkenöi ja nukkuu\nkaislarantaisen järven kuvastimessa, johon yksinäinen sorsa piirtää\nhäviäviä uurteita ja jonka samea, savenhimmeä kalvo tuo mieleen\nkotoisen Tuusulanjärvemme. Vanhuutta ja kulttuuria! Kukapa ei tuntisi\nniiden yhteistä henkäilyä tällä loivalla vastarannalla, josta katse\nvoi rauhallisesti suuntautua edessä kohoavan maiseman harmonisiin\nlinjoihin, ikivanhojen puiden tummiin kuvioihin, palatsimaisen museon\njulkisivuun, joka hohtaa valkeana kuin häikäisevin lumi ja marmori.\nTuuli on lakannut tuntumasta, vesi on tyven. Se säilyttelee maiseman\nylösalaista heijastuskuvaa, jossa kaikki muodot ovat plastillisempia\nja kaikki varjostukset pehmeämpiä kuin objektissa itsessään. Hetkeksi\nvaltaa minut tuo salamyhkäinen näköharha, joka syntyy lehtevärantaisten\nvesien vaiheilla. Onhan maan ja veden rajaviiva kadonnut, onhan sekä\nylhäällä että alhaalla samaa taivasta! Sama ilmava perspektiivi\nnäyttäytyy jalkojeni alla ja pääni päällä, pilvet uivat järven\nharmaan-kuultavissa syvyyksissä yhtä todellisina kuin ylhäälläkin.\nKumpi on todellisuutta, kumpi heijastusta? On kuin näkisin edessäni\nkatkelman nurinkurista maailmaa, samojedilaisten myyttien kasvavat\npuut, arabialaisten satujen päälaelleen pystytetyn linnan, jonka kupoli\nkelluu kosteissa syvyyksissä kuin hohtava maneetti!\n\nSorsa kohottautuu vesilintujen tavalliseen lähtöasentoon. Se lyö\ntylpillä siivillään vettä ja päästää narisevan huudon. Viri leviää\npienen lammen yli, puut, pensaat ja rakennus järkkyvät, ja niin\nhämmentyy äskeinen kuva kalvon epätasaiseen värinään. Lumous on mennyt\n—. Katsoja astuu maanpäällisen museon tukevasta pääty-ovesta eteiseen\naloittaakseen vaelluksen kansatieteellisille kokoelmille varatuissa\nsaleissa.\n\nOivallisena oppaana on suomalaisen etnologin Ilmari Mannisen\n_Führer durch die Ethnographischen Sammlungen_ — tiheään painettu\nsinikantinen kirjanen, joka selittelee erittäin perusteellisesti\nnäitä puisia, kivisiä ja kankaisia nähtävyyksiä. Huone huoneelta\nsivuutan maan maineikasta muinaishistoriaa. Tänne on kerätty suurin\nosa siitä, mikä Viron kivikautisesta kulttuurista vielä on tallella:\n— seinäpinnat peittyvät historiantakaisiin näyte-esineihin, joiden\nmuoto on pahoin kulunut ja joista maallikko aavistelee vain hämärästi\nalkuperäistä tarkoitusta. Mikä määrä lapasia ja kintaita! Kaiken\nkokoisia, kaiken värisiä, heleiden aniliinivärien, ruusunpunaisten\nkuvioiden ja kultaisten, tyyliteltyjen ristinmerkkien kirjomia.\nTäällä on myssyjä ja päähineitä, hiippoja ja hilkkoja, joita maan\nalkuperäisin naispuolinen rahvas on juhlissaan kantanut ja joiden lähes\neksoottista väriloistoa vuosisadat eivät ole kyenneet haalistamaan.\nMutta pienellä sivupöydällä on vanha, lovelle hakattu lyömämiekka ja\nsen terässä vihertävän ruosteen luonnollista ornamentiikkaa. Jätän\nvilkaisematta kaikkitietävään opaskirjaan ja omaksun itsepäisesti sen\nromanttisen mielikuvan, että juuri tällä aseella on joskus 1030-luvulla\npuolustettu Liivinmaan talonpoikaiskoteja venäläisten ensimmäistä\nhyökkäystä vastaan. Olenhan tavaillut vanhaa slaavilaista kronikkaa,\n_Lavrentjevskaja letopisjia_ näissä tarttolaisissa illoissa, jotka\nruskottavat kuin ammoin sammuneiden tulipalojen loimusta. Olen\nlukenut tarinan suuresta Jaroslavista, Novgorodin ruhtinaasta, joka\nvuosituhannen alkupuolella tunkeutui sotajoukkoineen tänne, valloitti\nvirolaisia linnoituksia ja perusti Emajoen äyräälle Jurjevin linnan,\njosta vuosisatojen vieriessä kasvoi nykyinen yliopistokaupunki.\n\nVaellan huoneesta huoneeseen. Auringon valo leikkii lasikaapeissa,\njoissa luonnollisen näköiset vahakuvat seisovat kabinettiasennossa\nniin kuin niiden tapana museoissa on. Mannekiinien kasvot on\nmuovailtu taattuun suomalais-ugrilaiseen tyyliin. Jäyhää miehevyyttä\nja nykerönenäistä naisellisuutta, uurteisia otsia ja kuolleita,\njähmettyneitä, pistäviä katseita, jotka eivät suuntaudu minnekään,\njotka häviävät museosalin tyhjään, historialta ja formaliinilta\ntuoksuvaan ilmaan! Nämä mannekiinit kantavat vaateparsia ja koruja,\njotka ovat kerran kimaltaneet meluisissa maalaishäissä ja välkkyneet\njuhlallisissa kansankokouksissa ammoin laskeneiden aurinkojen alla.\nTäällä seisoo lasikaapin turvallisessa suojassa vahasta tehty Mihklin\nmies. Hänen tumma kokotukkansa hipoo hartioita, ruskeanmusta mantteli\non napitettu alhaalta mutta jätetty avoimeksi ylhäältä, että takin\nheleänsininen verka ja loistavat kultanapit pääsisivät näkymään.\nTäällä on Kadrinan vaimo punapäärmeinen hame ja hienosti kirjottu\nesiliina yllään. Muhulaisen morsiamen korea ja korkea päähine\nsäihkyy viattomuuden ja intohimon, lumen ja veren väreissä, tiukka\nkaulus painuu vahasta veistettyä leukaa vasten, poskille on sivelty\npunamaalia, joka kuitenkin tuntuu kalpenevan esiliinan leimuavan\npurppurakirjonnan rinnalla. Miten he jaksavatkaan kantaa helyjen ja\nrintasolkien kuormaa — noiden kuperien, raskaiden, ajan himmentämien\nkoristusten, noiden käätyjen ja kaulavöiden, salamoivien kahleiden\nja kimmeltävien paljettien taakkaa...! Mutta uudet huoneet avautuvat\nja uudet lasikaapit ilmestyvät soppien hämystä. Vahasta tehty kansa\nseisoo jäykistyneessä paraatiasennossa tai istuu jähmettyneenä ammoin\nseisahtaneen rukin ääressä, ikään kuin tuntematon taikasana olisi\näkillisesti iskenyt arkipuuhissaan hääriviin ihmisiin ja kivetyttänyt\nheidät paikalleen. Tässä he vaeltavat katseeni ohi, kansatieteen\nbalsamoimina ja vailla elämää, ilottomina, suruttomina, tyyninä niin\nkuin nuket ja jumalankuvat.\n\nNäen puoli- ja kokovalmiita venheitä, joiden pituus muistuttaa omia\nkirkkovenheitämme. Näen puuleikkauksin koristettuja taloustavaroita,\nhuhmareita, tuoppeja, vateja, puurokuppeja ja kulhoja, ja ihailen\nniiden taidokasta ornamentiikkaa, jossa sakarat ja puoliympyrät\nyhtyvät niin nerokkaan mielikuvituksellisella tavalla. Jauhinkiviä,\njotka kuuluvat yleiseen itä-eurooppalaiseen tyyppiin, erikoismallisia\npuulusikoita, jotka on otettu käytäntöön vain häissä ja hautajaisissa,\numpikantisia kirnuja, puisia pokaaleja ja olutruukkuja, jotka on\nkoristeltu hevosen päillä ja polttokuvioiden kirjomin kädensijoin...\nHuoneessa, joka on järjestyksessä yhdestoista, on vanhojen virolaisten\naterioiden välttämättömiä alkuaineksia, setukaisten kivikoviksi\nkuivuneita leipiä, historiantakaisia uudenvuoden kaakkoja, suolattua\nuunijuustoa ja niinkutsuttua »kamaa», jota meillä sanottaisiin\ntalkkunaksi ja Venäjällä _toloknoksi_. Mutta siinä huoneessa, johon\nkansalliset soittimet on koottu — tuohitorvien, kannelten ja vanhojen\ntarttolaisten säkkipillien parissa tapaa sellaisenkin harvinaisuuden\nkuin monokordin, jolla kirkkolaulajia on aikoinaan säestetty! — on\nsarvilla varustettu joulupukin sukulainen, virolainen Sylvesterin\npukki. Ennen kuin joulu-_ukon_ inhimillinen ja sedällinen hahmo on\nvallannut sijan pohjoismaisessa seremonistiikassa, on sorkallinen ja\nkarvainen joulu-_pukki_ peloitellut dionyysisellä ulkonäöllään lapsia\nja kummitellut pimenevillä kyläteillä. Aikojen kierto on koskenut\ntähän puolittain mytologiseen olentoon. Ehkä se koskee myös hänen\nvalkopartaiseen viranperijäänsä, ehkä tulevat sukupolvet etsivät joulun\npuolijumalaa museosta, josta minä löysin sen sarvipäisen edelläkävijän!\n\nEräs ajatus säestelee mielialojani tämän kansatieteellisen\nvaellusmatkan aikana. _Nemesis — nemesis_...! Kuvittelivatko tämän\nlinnan paronilliset asukkaat koskaan sitä mahdollisuutta, että heidän\nsilkille loistavat pukusuojansa kasattaisiin täyteen orjuutetun rahvaan\nomaa kulttuuria ja että upeat salit, joissa maalaismiehen saapas ei\nollut koskaan koskenut kiilloitettuun permantoon, täyttyisivät ajan\nkellon kääntyessä alustalaisten kamalla ja rihkamalla? Raadimöisan\npieni Versailles, siro, valkoinen, auringonpaisteinen palatsi luotiin\ntoisia tarkoituksia varten — luotiin ylvään aatelissuvun olinpaikaksi,\njuhlapitojen, klaveerinsoiton ja ilakoivan tanssiaisväen tyyssijaksi.\nTäällähän on saleja, joiden rapistuneissa kattomaalauksissa vielä\nvälkkyy entisen isännyyden ylväs sulo ja jonka ikkunakehyksiin voi\nniin vaivattomasti kuvitella samettipukuisen herrattaren siron ja\nitsetietoisen kuvion. Vastaa minulle, ihana demoiselle, sisältyikö\ntulevaisuudenunelmiisi koskaan _tätä_ näkyä? Sinä kauhistut pelkkää\nmahdollisuuttakin. Sinä häviät museon valohämyyn, jossa sinun\nparonillisen isäsi haamu kummittelee vihaisena ja voimattomana\nkansallisten taloustavaroiden keskellä!\n\nAstun museosta ulkoilmaan. Tarton idyllinen kaupunki avautuu taas\nedessäni ja sen sokkeloisilla kaduilla kuohuu hieman vaisuna XX:n\nvuosisadan elämä.\n\nMutta pienessä myymälässä, jossa uniset kärpäset tanssivat\nmaksamakkaroiden ja kuminaleivän vaiheilla ja jossa räikeä sikurimainos\närsyttää kahvia vaativia hermoja, suorittaa päivittäisiä ostoksiaan\nnunna. On kuin uusi vahakuva liittyisi entisiin! Hänen yllään\non roomalaiskatolisen luostarin vaateparsi, nilkkoja viistävä\nsuklaanruskea hame, synkkä, musta vaippa, hopeapunoksinen vyö,\nrukousnauha, tumma hilkka ja jäykkä, rinnalle laskeutuva edusta,\njonka hohtavasta valkeudesta ei huomaa virhettä. Hän on aivan nuori.\nKalvaille kasvoille on levinnyt ohutta punaa, huulilta ääntyy\nhiljainen ja vaivalloinen saksan kieli: _Ach so_... On kuin hänen\ntummat ja raskasmieliset silmänsä arastelisivat kesäpäivän valoa,\njoka tunkee pieneen leipäkauppaan, ja niin kuin hänen hipiässään\nvielä viipyisi hiljaisten, viileiden luostariholvien raikkaus. Pieni\nsisar Cecilia hypistelee arasti pyhää helmiketjua. Kauppias puhuu\nselitellen ja elehtien, mutta vienona vastauksena on vain: _Ach so_...\nHänen kasvonsa, kätensä, hänen tummaan, sukupuolettomaan pukuun\nvaatetettu ruumiinsa on ehkä samaa vahaa, josta kirkon kynttilät on\nvalettu ja jota lepattava liekki kuluttaa latinalaisen kuorolaulun\nhyminässä... Millainen on tämän vaharuumiin, tämän vahasydämen\nkohtalo? Kuuleeko hän koskaan elämästä muuta kuin kaukaisen kohun,\njoka kantautuu lyijykehysikkunoiden sisäpuolelle tai luostarin\näänettömiin puutarhoihin? Ja mihin häipyy hänessä elävä nainen, hänen\nnuoruutensa...?\n\nMutta vahasta tehdyt huulet eivät vastaa, niillä häilyy vain\nhenkäyksenkaltainen: _Ach so_...\n\n\n\n\n\n\nITALIA, UNELMIEN MAA\n\n\n\n\nNUKKUVA ANTIIKKI\n\n\nTulipa Roomaan pohjoisesta tai etelästä, ensi vaikutelmaa tuskin\nvoi sanoa latinalaiseksi. Tuliperäisen Campanian viinintuoksuisten\nrantakaupunkien ja Umbrian hiljaisten feodaalisten vuorilinnoitusten\njälkeen Rooman asematori on sorasointu hienossa sinfoniassa. Suurten\nliikekatujen pauhu puhuu hyvin kansainvälistä kieltä. Aseman melu on\nilmeistä esimakua Corson survovasta tungoksesta ja Piazza Colonnan\nautojenhumusta. Elleivät viuhkapalmut ympäröisi pienen puistikon\nsanomalehtikioskia ja ellei pariisilaistyyliseltä Piazza Esedralta\nkuuluisi suihkukaivon loiske, aitoroomalainen virtaavan veden ääni,\nvoisi kuvitella tulleensa mihin tahansa mannermaan metropoliin.\n1870- ja -80-luvuilla tämä tienoo oli vielä suureksi osaksi rehevää\nviinitarhaa. Ympäröivä tasanko työnsi viheriää tulvaansa kaupungin\nkivialtaaseen muistona antiikin Esquilinuksen, Viminaliksen ja\nQuirinaliksen puutarhoista. Sitten sen istutukset hakattiin maahan.\nSen kukoistavat pergolat poltettiin ja rappeutuneet romanttiset talot\nrevittiin hajalle. Niiden tilalle kohosi ranskalais-saksalaiseen\ntyyliin rakennettuja palatseja, joihin pesiytyi virastoja ja hotelleja.\nToria ympäröivissä puolikaaren muotoisissa pylväiköissä avattiin\nkatukahviloita. Ne vetivät ja vetävät yhä turisteja puoleensa kuin\nhevosenkenkämagneetit, niissä alkoi tuo kosmopoliittinen hyörinä, jolla\nei oikeastaan ole paljoakaan tekemistä todellisen Rooman kanssa.\n\nMutta aseman lähellä, puiston kätköihin uponneena, on joukko\nharmaanruskeita muureja — Diocletianuksen kylpylät. Niiden korkeat\nrauniosalit täytettiin aikoinaan Italian kansallismuseon veistoksilla,\nja näin syntyi eräs Euroopan ihastuttavimpia taidekokoelmia, jonka\nmuratin peittämillä ulkoseinillä on kuudentoista sadan vuoden ikä\nhartioillaan ja jonka pääsalin kattona on taivas. Michelangelo\nsuunnitteli tänne aikoinaan kirkon ja luostarin. Santa Maria degli\nAngeli, Enkelien Pyhän Maarian kirkko, rakennettiin vanhan kylpylän\ntepidariumiin, haaleiden kylpyjen halliin. Ei edes Vanvitellin typerä\nkorjaileminen 1700-luvulla kyennyt pilaamaan Buonarrotin mahtavaa\nkäsialaa, vaikka hän kirkon sisäänkäytävässä tekikin kelvottomia\nuudistuksia, muovaillakseen tämän uljaan ja antiikintuntuisen\nhallin oman makunsa mukaiseksi. Vihdoin, viime vuosisadan alussa,\nranskalaisvallan aikaan, jolloin Comission pour les embellissements\nde Rome innokkaasti kunnosti historiallisia muistomerkkejä, eräät\nasiantuntijat — joukossa ehkä myös Canova ja Valadier — toisen kerran\nuusivat Michelangelon kirkkoa.\n\nMutta kylpylän yhteyteen syntynyt luostari on yhä ennallaan. Ennen\nkuin se täytettiin antiikin veistoksilla, se kuului benediktiineille.\nJärjestön valkopukuiset veljet rukoilivat, vaikenivat, multasivat puita\nja arvattavasti tislasivat vihreää likööriään tässä rakennuksessa\noppineiden tutkimusten välissä. Entinen konventin suuri luostaripiha,\ngrande chiostro, on nykyään täynnä valoa, villikukkia ja vanhaa\nmarmoria. Puutarhaa reunustavien kaarikäytävien voimakkaat kirkkaat\nlinjat ovat nekin lähtöisin Michelangelon suunnitelmista. Munkkien\nsellit on täytetty veistoksilla. Pienistä ikkunoista lankeaa\nauringonsäteitä hämärän läpi vanhojen jumalien ja faunien jäseniin, ja\nhymettolainen marmori rupeaa kuultamaan kuin elävä ihmisiho. Antiikin\nhiljainen kivinen kansa on kokonaan valloittanut luostarin. Isien\nsandaalit eivät enää loksu käytävissä, rukouskirjat eivät kahise, kello\nei ilmoita kumahduksillaan Ave Marian tuntia.\n\nTähän auringonpaisteiseen rauniopalatsiin ei kuulunut kaupungin melu.\nSe oli kuin Pariksen puutarha Goethen sadussa — se erottui jyrkästi\nympärillä kohisevasta elämästä aivan kuin latinalainen muinaisuus olisi\njuuri täältä, asemahallin läheltä, keksinyt itselleen turvallisen\nlymypaikan. Kaarikäytävät, kukkien täyttämä piha, sirot loggiat ja\näänettömät hiekkakäytävät eivät muuten millään tavalla erottuneet\nnoista luostareista, joita on Aventinuksen puistoissa ja Caeliuksella\ntai joiden kellojen soiton voi kuulla Via Merulanan unisiin\nkatukahviloihin.\n\n800-luvun luostarit ovat Roomassa olleet valtioita valtiossa ja niiden\nulkonaisessa sommittelussa ilmenee selvästi tämä pyrkimys. Niiden\nvaloisa, avara peristyyli on tavallisesti muuttunut hiljaiseksi\nyrttitarhaksi. Santissima Quatro Coronatin nunnaluostarissa on\ntietääkseni eräs kauneimpia italialaisia puutarhapihoja, jossa\nlavendelin pehmeä sinipuna ja myrtin, muratin ja sitruunapuiden vihreys\nkilpailevat keskenään värihehkussa. Kaarikäytävien kapeat ja hennot\npylväät kannattavat siellä benedettinejä, näkinkenkäkapiteeleja,\nja arkadien varjoon on kerätty pihasta kaivettuja roomalaisia\nja kristillisiä muinaisveistoksia. Siinäkin tapauksessa, että\nluostaripiha on yhtä autio ja spartalainen kuin Trasteveren Pyhän\nCecilian benediktiininunnien kolkko, kivinen kartano, se ei vaikuta\narkipäiväiseltä. Eristyminen ulkomaailmasta on niin jyrkän ehdoton.\nMuurien takana saa tapahtua suuria kumouksia, vuosisadat saavat\najaa ohi notkuvissa kaleeseissa, kultalasivaunuissa tai uuden ajan\nautoissa, mutta Pyhän Cecilian nunnat eivät siitä paljoakaan piittaa.\nHe kävelevät edestakaisin chiostrossa niin kuin luostarin perustamisen\naikaan, jolloin pelättyjen normannikuninkaiden nimet hädin tuskin\ntunkeutuivat muurien läpi pihan hiljaisuuteen. Tämä pysähtymisen,\najattomuuden, ikuisuuden vaikutelma on jäänyt myös siihen aurinkoiseen\nrauniopalatsiin, jonka yleisesti tunnettuna nimenä on Museo delle\nTerme, Termimuseo.\n\nMinä vaelsin noissa valohämärissä selleissä tai kuljeskelin loggioissa\ntai menin puutarhaan. Varhaiskeväällä se oli tyypillinen latinalainen\nhortus, lumottu yrttitarha sypresseineen ja suihkukaivoineen. Luostarin\njoka loukossa tuntui paahtuvan kiven ja meiramin tuoksu. Tuuli\nleyhytti sitä ikkunoista. Hienot valojuovat saivat munkkikoppien hämyn\nmaagillisesti välkkymään niin kuin Rembrandtin kaikkein herkimmissä\nruskeissa etsauksissa, ja kaksituhatvuotiset marmorikuvat ojentelivat\njäseniään kuumottaviin ikkunoihin päin. Valo kutoi sädekehää ihmeen\nkauniin nuoren vestaalin pään ympärille. Eloisa torso, polvistuva\nnuorukainen, jota Nero oli aikoinaan ihaillut Subiacon huvilassa,\non eräs tämän museon suuria aarteita. Kenties kuva täydellisenä on\nesittänyt juoksijaa tai ehkä se on nymfien takaa-ajama Hylas, tai\nkukaties joku Nioben pojista, johon Apollon nuoli on juuri sattunut.\nTuntematon taiteilija veisti sen marmoriin neljännen vuosisadan alussa\nennen Kristusta.\n\nVestan talon peristyylissä Forum Romanumilla seisoi aikoinaan sekin\nPyhän Tulen vanha ylipapitar, arvokkaan vakava virgo vestalis maxima,\njonka hunnun kietomat kasvot ja juhlallinen ryhti nykyään vangitsevat\nkatsojien huomion Termimuseossa. Muutamia kreikkalaisia nuorukaisia ja\ntyttöjä, joukossa jokin nukkemaisesti hymyilevä arkaainen jumalatar,\nseisoi Antoniusten keisariajan veistoksien keskellä, Auringonsäteet\nkimalsivat uurnissa, joihin Tiberiuksen aikaiset taiteilijat\novat veistäneet satyyrien, villisikojen ja faunien kuvia. Löysin\nihastuttavan polttosavikuvan, joka esittää nuorta viljanjumalatarta\nmolemmissa käsissään hedelmällisyyden käärmeet ja kypsät tähkäpäät,\nlempeät paksut huulet puoliavoimina aivan kuin hän hengittäisi\netelämaisen kesän ilmaa... Täällä oli myös ihastuttava la fanciulla\nd'Anzio, laakeria kantava nuori marmorineito, kreikkalainen teos,\njonka tuntematon mestari herkästi veisti kiveen joskus Praksiteleen\npäivinä. Miten monta vuosikymmentä, vuosisataa se makasi Antiumin\nsatamakaupungin maaperässä, kuka aikoinaan omisti sen, kenen palatsista\nse joutui kulkutielle, sitä emme tiedä.\n\nAugustuksen ja Hadrianuksen ajan rikkaat roomalaiset olivat innokkaita\nkreikkalaisen taiteen keräilijöitä. Heidän puutarhoissaan on ollut\nmonin verroin enemmän neljännen, viidennen, kuudennen vuosisadan\ntöitä kuin mitä me näemme Rooman museoissa. Sodat ja ryöstöt sekä\ntietysti keskiaikaiset kalkinpolttajat ovat tehneet puhdasta jälkeä.\nKuinka harvoin Rooman palatseissa esimerkiksi kohtaa Kreikan vanhimman\ntyylikauden teoksia — noita hieraattisia kiviolentoja, jotka tuntee\nolkapäiden tasasuhdasta, askelten liitelevästä jäykkyydestä, _peplumin_\npoimuista, terävästä nenästä ja ennen kaikkea salaperäisestä,\nnaamiomaisesta hymystä! Lateraanin kokoelmissa on eräitä Aeginan\ntemppelin kuvapatsaita. Villa Albanissa on ihastuttava Leucothea,\nVatikaanissa ja Termimuseossa jokin kuin sattumalta sinne eksynyt\nveistos.\n\nMutta maan povessa säilyi sentään paljon vanhoja aarteita sillä\nvälin kuin kohteliaat vuosisadat humisivat yli. Suurin osa niistä\nkuvapatsaista, mitkä on sijoitettu Capitoliumin Konservaattoripalatsiin\ntai Museo delle Termen halleihin, löydettiin vasta viime sataluvun\nlopulla. Niinpä kun Esquilinuksen ja Viminaliksen ulkorinteillä olleet\nLudovisin puistot hakattiin maahan ja sikäläinen kortteli purettiin,\nvanhoista viinitarhoista paljastui tavan takaa kalleuksia.\n\nSilloin löytyi myös nykyisen Ludovisi-kokoeiman ylpeys — Afroditen\nvaltaistuin, jonka kolme arkaaista korkokuvaa ovat omituisen väkevän,\nsoivan ja lyyrillisen tunteen täyttämät. Kreikkalainen veistäjä\nhahmotti ne hunajanväriseen, kirkasjyväiseen Paroksen marmoriin.\nAika ei ole riistänyt näiltä kuvilta elämää. Huntupäinen nainen\nuhraa, alaston nuori tyttö soittaa huilua, jumalatar nousee meren\nvaahdosta yhtä nuorena kuin kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten,\njolloin maalaiset vielä koristivat kehäkukilla hänen alttareitaan\nPaphoksessa. Esquilinuksen rinteistä ja Maecenaan puutarhoista kaivetut\nveistokset muodostavat tätä nykyä Capitoliumin museon peruskokoelman.\nVanha lietemaa Tiberin lähellä, Farnesinan puisto, oli kolmas arvokas\nlöytöalue — sieltä kaivettiin muun muassa Augustuksen aikaisen talon\nseinämaalaukset ja stukkikoristelut, jotka nykyään on sijoitettu\nerääseen Termimuseon huoneeseen, benediktiiniveljien saliin.\n\nRoomalaisesta taiteesta puuttuu se mysteerin henkäys, mikä kuuluu\nkreikkalaiseen. Roomalainen käsi veistää väkevästi, kirkkaasti,\nselvästi. Ote on aina realistinen. Helleenisen ja latinalaisen\nkorkokuvan välillä vallitsee sama ero kuin Theokritoksen idyllien\nja Vergiliuksen paimenrunojen välillä. Kreikan persoonatonta,\nkosmillisesti syvennettyä ja laajennettua taidetta vastaan tai\npikemminkin sen luonnolliseksi historialliseksi jatkoksi Rooma kehitti\ntaiteen, jossa kaikki on persoonallisesti keskitettyä, enemmän\nyksilöllistä kuin yksilöiden takaista.\n\nTämä persoonallisuuksien taide rakastaa ihmiskasvoja. Se veistää kiveen\nlapsuuden, nuoruuden ja vanhuuden vaihtelevat muodot Termimuseon\ntytönpään lapsimaisen pehmeistä piirteistä vanhan vestaalin uurteisiin\nkasvoihin. Museon yläkerroksessa näen suuren joukon näitä roomalaisia\nmuotokuvia. Siellä on lempeästi katseleva nuori marmorineito, joka\nlöydettiin Platorinien haudasta la Farnesinasta ja jolle vieressä\nolevan tuhkauurnan nimilevyn mukaan annettiin nimeksi Minatia Polla.\nSiellä on Palatinukselta löydetty otsatukkainen tytönpää, joka\nmuistuttaa quattrocenton Firenzen tyttäriä, Tornanbuonien neitoja\nSanta Maria Novellan kappelin freskoissa. Siellä on myös suuri joukko\nlatinalaiselle taiteelle luonteenomaisia miehenpäitä — kaljuja\npääkupoleja ja kurttuisia poskia, intohimon, tahdon ja toimintatarmon\nuurtamia piirteitä, eräänlaisia ehdottoman yksilöllisyyden ilmennyksiä,\njoiden ontot silmät katsovat sisäänpäin, tuhannen ja yhdeksän\nvuosisadan taakse, muistoihin.\n\nMinkä kulttuurikauden, minkä kansan taide käsittää yhtä rikkaan\nmuotokuvien sarjan? Ei minkään. Niinkuin Latiumin pääkaupungin\nhistoria on aina liikkunut yksilöstä yksilöön, niin on ihminen\npersoonallisuutena ensi kerran astunut etualalle sen nimettömien\nmestarien veistoksissa. Olen katsellut tasavallan porvarien kuvia\nItalian eri museoissa. Asteikko on tavaton. Otsatukkainen veltto\nCaligula Termimuseossa, Claudiuksen laihat kärsineet kasvot Napolin\nkokoelmissa, ihrainen seppelöity Aulus Vitellius Louvressa,\nCapitoliumin Vespasianus, jonka kurpitsamaisessa kallossa näyttää\nhautuvan jotakin Colosseumin tapaista ja jonka ovelasti siristyneissä\nsilmissä kuvastuu hänen luonteensa, sekoitus suurpiirteisyyttä ja\nporvarillista kitsautta... Sarjan loppupäästä voisi mainita Septimus\nSeveruksen litteän Panin-pään tai mielisairaan Caracallan pälyilevät\nsalamurhaajan kasvot.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiiden vaeltajien joukossa, jotka 1700-luvun puolivälissä saapuivat\nRoomaan, oli myös Johann Joachim Winckelmann, Seehausenin lukion\nlehtori, silloisen Saksin hovin stipendiaatti. Köyhä saksalainen\nsuutarinpoika, joka oli Dresdenin taidekokoelmissa turhaan yrittänyt\nruokkia kauneudennälkäänsä... Hän etsi yhtä palavasti kadonnutta\nantiikkia kuin hänen maanmiehensä Heinrich Schliemann kadonnutta\nTroijaa, ja voisi tosiaan sanoa, että kumpikin heistä pikemmin luuli\nlöytäneensä kuin löysi —. Se, mitä Winckelmann aavisteli Olympian ja\nAteenan museoissa ja mitä hän etsi Roomassa rikkaan kardinaali Albanin\nmyötävaikutuksella, oli unelma Hellaasta. Hänen elämäänsä sisältyi sekä\nruhtinaiden palatseja että köyhiä italialaisia trattorioita, joissa\nhän vietti monta hiljaista tuntia edessään vehnäleipä ja punaviinin\nneljännes. Hän kansoitti nämä kadut, nämä rauniot, nämä kukkien tuoksun\nja suihkukaivojen loiskeen täyttämät puistot omalla yksilöllisellä\nantiikillaan, jolle hän kuvitteli »jalon yksinkertaisuuden ja hiljaisen\nsuuruuden». Uni antiikista?\n\nMinä istun Diocletianuksen kylpylän rauniosalissa, jonka useimmat\nmarmorikuvat olivat vielä Winckelmannin aikaan löytämättä. Sisiliskot\nleikkivät tyhjässä hautauurnassa ja villimehiläiset tekevät pesää\nkivisten uhrieläimenpäiden sieraimiin. Miten mahtaa olla —? Onko\nhistorian pyhittämien paikkojen salaisuus siinä, että hävinneet\nkulttuurit tosiaan tulevat meitä vastaan kiven välkkeessä ja ruohon\nsuhinassa? Vai luommeko me vain oman mielikuvituksemme aineesta\njoukon petollisia näkyjä elämästä, jollaista ei ole koskaan ollut?\nVanhat kirjat, rakennusten rauniot ja joukko maan happojen kuluttamia\nveistoksia, siinä kaikki näkyvä, mitä on jäljellä keisariajan Roomasta.\nMinä yritän täydentää niitä omilla mielikuvillani. Mutta muinaisuuden\nja nykyhetken välillä on sentään pieniä tärkeitä siltoja. Sisiliskot\npujahtelevat marmorijäsenillä aivan samoin kuin joskus Tiberiuksen\naikaan. Valo ja ilma väreilevät samalla tavoin. Sama latinalainen maa\ntyöntää suveen samoja lavendeleja, myrttejä ja labiatae-kasveja.\n\n\n\n\nAAMU PALATINUKSELLA\n\n\nNäin Rooman heräävän. Albanovuorten harjat taivaanrannalla olivat vielä\npelkkää harmaansinistä usvaa. Itse kaupunki muistutti jähmettynyttä\nmerta, jonka yläpuolella syttyy majakkatulia, sillä aurinko sai\nnoustessaan ensin neljänsadan kirkon tornit ja kupolit välkkymään\nennen kuin pyyhkäisi yön varjot tyhjiltä kaduilta. Italialaisen\nkaupungin aamuäänet, joissa säleluukkujen kalinalla on sama osuus kuin\nkastanjettien napseella espanjalaisessa kansantanssissa, kutoivat\nruskottavien seinien vaiheilla hitaan heräämisen tunnelmaa...\nNahkapatjojen peittämistä kirkonovista leyhyi suitsutuksen hajua, ja\njossakin Caeliuksen luostari maailmassa se yhtyi suloisesti tomun ja\nkukkien tuoksuun.\n\nOli vielä niin hiljaista, että olin kuulevinani kaupungin kaikkien\nsuihkukaivojen yhteisen aamupuhelun. Ylimyksellisellä Esedralla,\nlähellä Diocletianuksen kylpylän ulkoilmamuseota, kimposivat hienot\nkirkkaat vesikaaret. Putous kuohui Fontana di Trevin sammioon, johon\nturistien on tapana viskellä kuparirahoja. Espanjalaisella torilla.\nPyhän Kolminaisuuden kirkon myssypäisten tornien ja monien ruusukojujen\njuurella, vesi läiskähteli sointuvasti Berninin altaaseen. Kivisten\nmerihirviöiden suista norui puroja Piazza Barberinilla, jossa harmaat\npalatsiseinät säilyttävät kardinaalien vaununpyörien kaikua. Joillakin\nkohdin tähän ääneen sekaantui maalaisvankkurien jyry. Campanialta\nsaapui valkoisten härkien vetämiä viinirattaita, ja ne ilmestyivät\nmuinaisen kaupunginmuurin aukosta kuin näky antiikista, joka viipyi\nmuistorikkailla paikoilla aamumessuun asti. Valoisa, ajaton hetki.\nAinoakaan kello ei vielä soinut Aventinuksen kirkoissa. Saavuin Rooman\nForumille hiukan sen jälkeen kuin vartija, joka pitää huolta Pyhän\nKadun portista, oli avannut sen.\n\nTituksen riemukaari ei ollut ainoankaan katseen maalitauluna.\nTässä varhaisaamun valossa se ikään kuin puki hetkeksi päälleen\nsen vankan, hämmentävän ylhäisyyden, jonka lähikatujen kohu päivän\nmittaan häivyttää pois. Kaaren sisäsivun korkokuvat, Jerusalemin\nseitsenhaarainen kynttilänjalka, näkyleipien pöytä ja leviittojen\nhopeatorvet, piiloutuivat syvään varjoon; silmä pikemmin aavisti kuin\nnäki marssivien kivisotilaiden ääriviivat. _Via Sacran_, Pyhän Kadun\nvalkoiset kivet hohtivat. Tuuli suhisi murateissa.\n\nOlin harhaillut Forum romanumilla keskipäivän aikaan, jolloin turistit,\nmunkit, postikortinkauppiaat ja pappiskoululaiset ovat kokonaan\nanastaneet sen omakseen; olin katsonut sitä kauan taikamaisena yönä,\njolloin il Ducen kaupunki juhli Albanian valtausta ja valonheittäjien\nkeilat loihtivat sinistä aavevaloa Rooman raunioihin. Mutta eikö\nvarhainen aamu lopultakin tee parhaimmin oikeutta tälle muinaisen\ntasavallan ja keisariajan keskukselle? Silloin tuo näköjään kuin\njättiläisten pirstoama alue paljastaa luonteensa. Se ei ole vain\npelkkää ruohoa, raunioita ja kivensirpaleita. Se on taistelutanner,\njossa vuosisatojen ruumiit maatuvat hautaamattomina. Tasavallan ajoista\nkeisarikunnan lopulliseen häviöön asti Rooman sydämenä oli ja pysyi\ntämä tori, — kuin jokin urbaanisen elämän sekoitusallas, jossa kaikki\nvedet, kaikki hallinnollisen, kaupallisen, poliittisen elämän virrat\nyhtyvät.\n\nAika on pommittanut sen basilikat ja temppelit hajalle. Sen laakakivien\nvälistä kasvaa ruoho. Vielä miespolvi sitten se oli ilmetty kaistale\nmaaseutua: niitty, jonka povesta kohosi jokin korinttilainen kapiteeli\nja joka oli luovutettu lehmien laidunmaaksi. Forum oli ollut koko\nkeskiajan ja kauas uudelle ajalle todellinen pilaantuneiden muistojen\nkaatopaikka, tunkio, jota tuonaikaiset ulkomaalaiset matkailijat\npengoskelivat viedäkseen kotiinsa kappaleen marmoria. 19. vuosisadan\nalussa Carlo Fea aloitti ensimmäiset järjestelmälliset kaivaukset —\nja siitä asti tori on vähitellen kohonnut esiin soran alta. Vanha\nmurtunut permanto, johon seinien tyngät ovat jääneet. Ensi katsannolta\naivan liian ahdas, jotta mielikuvitus jaksaisi täyttää sen keisariajan\nrakennuksilla.\n\nEhkä juuri autius synnyttää tässä tapauksessa tuon harhakuvan, joka\nhäviää vasta, kun laskeutuu Tituksen voittokaaren luota Pyhälle\nKadulle ja kahlaa raunioiden ohi Clivus Capitolinukselle, niiden\nkahdeksan pylvään luo, jotka konsuli Munatius Plancus, Lyonin kaupungin\nperustaja, antoi neljäkymmentä vuotta ennen Kristusta uudestaan\npäällystää marmorilla, koska ne olivat tasavallan ensimmäisen vuoden\nmuistoja ja siis tavallaan vanhinta, mitä Roomasta voi löytää. Ne ovat\nainoat jäännökset Saturnuksen temppelistä. On kuin tori venyisi yhä\nlaajemmaksi sitä mukaa kuin kuljen...\n\nMaa on hajallaan viruvien palkkien, marmorinsirpaleiden,\npilarinpalasten, akanthuskapiteelien peittämä. Lavendeli kukkii —\nja muratti kutoo kilpaa suikertavan kannusruohon kanssa lehvämattoa\nFaustinan temppelin kellanruskeaan muuriin. Vestan neitseiden atrium on\nperinjuurin hävitetty, — pelkkä katoton ja seinätön permanto. Pienestä\npyörötemppelistä, jossa kerran paloi pyhä tuli, on jäljellä vain\naavemainen muisto. Suuri hallirakennus, Julian basilika, on laajana\nsoraläjänä. Elleivät kukat tuoksuisi ja villimehiläiset keräisi hunajaa\nja ellei Juturnan lähteen ikuinen solina kaikuisi vesiruohojen sisästä,\nForum romanumista haihtuisi häviön runous ja jäljelle jäisi vain\nhäviö. Nuo pyhäkköjen jäännökset — dioskurien temppelin kolme pilaria,\nsäästynyt pylväikönkulma lähellä Septimius Severuksen riemukaarta —\novat nykyään kuin harpun kappaleita. Ääni on hävinnyt.\n\nKerran tätä toria ympäröivät loistorakennukset. Temppeleitä,\npylväikköjä, basilikoja, kauppahalleja. Valkoista carraralaista ja\nhunajankarvaista numidialaista marmoria Italian taivasta vasten,\nvoittovaunuja ja kullattuja voitonjumalia katonpäätyjen harjalla.\nNoiden rakennusten on keisariajan lopulla täytynyt osittain muistuttaa\nViktor Emanuel II:n tunnettua kansallismuistomerkkiä, joka hallitsee\nnykyistä Roomaa kuin jokin suunnaton rakennustaiteellinen sokerikaakku.\nKansaa tulvimassa upeissa pylväiköissä, kansaa _rostrain_,\npuhujalavojen ympärillä; väen vilinää Pyhällä Kadulla, joka oli\nharmaista alkuajoista asti kiemurrellut torin poikki.\n\nSen lähettyville ei rakennettu vain pyhäkköjä jumalille, vaan sitä\nympäröivät myös rahanvaihtajien hallit, kultaseppien, jalokivenhiojien\nja värikauppiaiden myymälät. Minä kuvittelen elämän virtaavan\nEmporiumin viljamakasiinien luota ja Marskentän laivaveistämöistä\ntälle torille. Kuvittelen tuota kirjavaa ihmiskuohua, joka vähitellen\nvuosisatojen kuluessa ikään kuin pakottaa kaupungin alkuperäisen\nmuuripiirin, Pomeriumin, laajentumaan yhä etäämmäs ympäröivälle\ntasangolle. Rooma kerää kaikki virrat, — idän, etelän ja pohjolan\nkauppavaihto vuotaa tuhansia kanavia myöten kaupungin keskukseen,\nForumille pystytetyn kultaisen rajapyykin luo, josta etäisyys mitataan\nitään päin Jerusalemiin ja länteen päin Lontooseen asti. Tiberin\nsatama-alue on kaikkien lastilaivojen päämaali. Pompeijuksen ja\nLuculluksen sotien jälkeen on ovet lyöty auki rikkaisiin Itämaihin, ja\nnoista ennen saavuttamattomista seuduista, Intiaa ja Ceylonia myöten,\nkaravaanit kuljettavat ylellisyyttä keisariajan aateliskoteihin.\n\nRoomalle kauttaaltaan, mutta ennen kaikkea Forumille ja kauppiaiden\nkortteleille, antoi leimansa jo Augustuksen hallitusajan lopulla\ntuo kansainvälinen väenvilinä, josta Egyptin Aleksandria ja Syyrian\nAntiokia, Idän Pariisi, tulivat kuuluiksi. Voisi väittää, että Rooman\nrappeutumisen historia käy käsi kädessä kosmopolitismin valtaanpääsyn\nkanssa. Ajateltakoon vain, miten monet valtimot pumppusivat verta\ntähän maailman sydämeen. Se, että Roomalla oli kyky ottaa vastaan ja\nsulattaa ulkoapäin tunkeutuvia vieraita virtauksia, on ollut — kuten\ntiedetään — eräs tärkeimmistä edellytyksistä, joihin sen kulttuurinousu\nperustui. Mutta tämä muuntava voima ei ollut ikuinen, — alkuperäinen\nkansallistunne alkoi rakoilla lisääntyvän paineen alla. Rooman\nhistoriaa seuratessa on näkevinään, miten vieraat elementit vähitellen\nvaltaavat suurempaa tilaa, ei vain hallitsijahuoneiden muutoksissa,\nvaan tavoissa, henkisessä suuntauksessa, elämänmuodoissa. Provinssit\nkostavat. Voima haihtuu valtakunnan keskuksesta. Keisariajan loppuluvut\nkertovat hyvin selväsanaista tarinaa siitä, kuinka tuo yhdistävä\nkyky, joka aikoinaan kokosi valtakunnan eheäksi, hitaasti muuttui\nhajoittavaksi tekijäksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä kiipesin Palatinuksen rinnettä ylöspäin. Valo oli käynyt\nväkeväksi, taivaalla oli syntymässä keskipäivän orvokinvärinen tummuus.\nAppelsiinit kypsyivät Villa Millsin puutarhassa, jonka maaperästä\narkeologit ovat etsineet ja yhä etsivät maan nielemiä aarteita.\nRaivasin polkua myrttien, villikuusamain ja mastikspensaiden keskellä.\nTie pujotteli laakerien välissä, noiden pienten, mutta kunnianarvoisten\nlaakerien, joista senaattoreille kiedottiin tummanvihreitä seppeleitä\nheidän kokoontuessaan Concordian temppeliin ja Kuurian kokouksiin tai\njuhlallisille sukuaterioille.\n\nSiellä täällä, tämän puistoksi muuttuneen kunnaan rinteillä, kohosi\nvanhojen romaanisten kirkkojen campanileja. Nuo tasakattoiset,\npunanruskeat kellotornit, joiden ikkunareikiä päivänsateiden neulat\nhilpeästi ompelevat, muistuttaisivat Toscanan kyyhkyslakkoja, jos\nne olisi kalkittu valkoisiksi. Miltei kaikki tämän alueen kirkot on\nomistettu sotilaspyhimysten muistolle — marttyyrien joukossahan oli\nrunsaasti sekä tavallisia legioonalaisia että palatsikaartin upseereja,\njoista Pyhä Sebastian on tunnetuin ja Pyhän Yrjänän nimi kokonaan\nlegendojen peittämä. Caligulan palatsin muureista San Giorgion kirkkoon\non lyhyt kävelymatka ja kuitenkin niiden välillä on vuosisatojen\ntaipaleita.\n\nTuuli suhisi rosmariinimättäissä. Laskeuduin ehtyneen kaivon luota\nsynkkään _cryptoporticukseen_ ja vaelsin tuossa pimeässä holvissa,\njonka seiniä home ja kosteus syö. Kaukaa käytävän päästä kuumotti\nvihreää valoa, joka syntyy, kun aurinko lävistää säteillään taajoja\nlehvähuntuja. Kun jälleen astuin päivänvaloon, seisoin sen maailman\nraunioilla, joka oli nähnyt Augustuksen kultakauden vaihtuvan julmaksi\nmielivallaksi ja tukahtuvan vereen ja tuleen. Mitä kaikesta tuosta\noikein oli jäljellä? Pieni hiljainen talo loggioineen, Livian huvila,\njossa nuori keisarinna aikoinaan imetti pikku Tiberiusta ja kuiskaili\nhänen korviinsa vallanhimoisia uniaan. Joukko jylhiä holvikaaria ja\npylväiden kappaleita. Loistorakennusten alusmuureja, joiden sorassa\nleijonankidat kukkivat.\n\nKun Rooma kerran alkoi kasvaa Tiberin rannalle, Sabiinilaisvuorten ja\nTyrrhenan meren välille, asutus valtasi ensin Palatinuksen. Kaupunki\nlaajeni vähitellen ympäristöön, joen viereisille karstakivikunnaille,\njotka nousivat rämettyneiden ja epäterveellisten laaksojen\nkeskeltä. Vanhin kaupunki, Roma quadrata, oli tällä kummulla:\njoukko yksinkertaisia puusta ja savesta valmistettuja majoja,\npaimenten asuntoja. Ja tasavallan alkuajoista keisarivallan loppuun\nPalatinus säilytti keskeisen asemansa — se alkoi jo Augustuksen\naikana pukeutua marmoriin, sen rinteet täyttyivät noista linnoista\nja temppeleistä, joiden ruohottuneita pilarinjäännöksiä Gimbattista\nPiranesi 1700-luvulla kuvasi vaskipiiroksissaan. Missä ne ovat? Mihin\non hävinnyt Apollon temppeli suurine kirjastoineen, joissa ruma,\nnarrimainen ja salaviisas Claudius lueskeli Etruurian kronikoita? Ja\nmissä on Domitianuksen palatsi, jonka holveissa synkkä vainohullu\nmies istui yksin kuin peikko hohtokiviluolassaan tai kuunteli\nsaturnaliajuhlan kohinaa öiseltä Forumilta?\n\nSodat ja tulipalot eivät ole suinkaan säästäneet keisariajan\nmuistorakennuksia. Palatinuksen Apollontemppeli paloi perin poljin\njo vuonna 363, noin sata vuotta myöhemmin vandaalit ja Genserion\njohtamat numidialaiset tyhjensivät neljänätoista päivänä jokseenkin\nkaiken, mitä keisaripalatseissa vielä oli tallella, ryöstivät\nJupiterin temppelin kalleudet, muun muassa kullatut kattolevyt, veivät\nmuassaan Jerusalemin kynttilänjalan, näkyleipäpöydän ja Tituksen\ntuomat pyhät astiat. Viisikymmentä vuotta aikaisemmin oli jo Alarik\ngootteineen uhrannut eräitä monumentaalirakennuksia tulelle: senaatin\nkokoushuone Curia paloi, Aemilian ja luultavasti myös Julian basilikat\npaloivat... Keskiajalla nielivät kalkkiuunit mielettömän paljon vanhaa\nmarmoria. Kalkinpolttajien korttelissa, entisen Circus Flaminiuksen\nholveissa, lapioitiin monen vuosisadan ajan tuota arvaamattoman\nkallista raaka-ainetta tuleen, sillä kukaan ei ollut huolehtimassa\nmuinaisjäännösten säilyttämisestä. V. 1819 löytyi Venuksen ja Rooman\ntemppelien läheltä muuan näistä pyöreistä uuninkuopista, ja sen\nseinämät oli kokonaan holvattu kalliilla porfyyrillä, jotta ne olisivat\nkestäneet kuumuutta. Seitsemisenkymmentä vuotta myöhemmin Vestan\nneitseiden talossa tavattiin vestaalien kuvista ladottu röykkiö,\njoka oli syystä tai toisesta jäänyt polttamatta. On tallella muuan\nRafaelin paavi Leo X:lle lähettämä kirje, jossa urbinolainen mestari\nvalittaa, että koko renessanssiajan Rooma palatseineen ja kirkkoineen\non rakennettu vanhoista marmoriteoksista valmistetulla kalkilla.\n\nLuultavasti ajatuksen näkövoima muuttuu suuremmaksi kuin silmien,\nmilloin kuljemme paikoilla, jotka vuosituhannet ovat pyhittäneet. Ilma\nPalatinuksella on tiheä muistoista. Tämä matala kukkula laakereineen,\npinjoineen ja raunioineen saa menneisyydestä sen taikamaisen\ntunnun, jota jokainen Roomankävijä on hengittänyt: _Haec est Roma\nDiis Sacra!_ Jos historian jäljissä on käynyt hävitys, muinaisuus\non samalla jättänyt näille seuduin niin voimakkaita kaikuja ja\nvarjoja, että nykyisyys kalpenee tässä menneisyyden kyllästämässä\nilmapiirissä. Minä en sano, että tämä olisi vain tuon yhden ainoan\nmuistopaikan ominaisuus. Eikö muuten koko Italian nykyhetki ammenna\nvanhoista lähteistä? Kaikki ne uteliaat vaeltajat, jotka ovat aikojen\nkuluessa saapuneet Roomaan kantotuoleissa, 17. sataluvun kaleeseissa,\njunissa, ovat löytäneet kukin oman nykyaikansa ja sen pohjalta\nyhteisen muuttumattoman suuruudenihmeen, mutta tuskin koskaan niin\nesilletunkevana kuin nyt.\n\nSotilaslaulu, marssiääni, väkijoukkojen hälinä on tasavallan\ndiktaattorien ajoilta Mussolinin päiviin ollut kuin luontaista\nhengitystä, jolla tämä mahtava _Urbs_ ilmaisee itsensä.\n\nAlhaalla Forumin laidalla työläiset puhdistivat sorasta ja liejusta\npunagraniittista patsasta. Se löytyi Santa Maria Antiquan kirkoksi\nmuutetun kirjastorakennuksen luota, läheltä Caligulan palatsin muureja.\nJumala vaiko Caesar? Se sai minut joka tapauksessa ajattelemaan erästä\nkeisariajan monista julmureista. Kenties Caligulan katse oli kerran\nlevännyt tuossa kuvassa. Ehkä se oli seisonut siinä salissa, jossa\nkullattuun tekopartaan ja jalokivistä kankeaan _penulaan_ pukeutunut\nitsevaltias oli opetellut ilkeitä ilmeitä kuvastimen edessä. Laakerien\nja myrttien taaja varjo kätki huolellisesti häpeän vanhat jäljet,\najan tuuli oli huuhtonut pois niiden ihmisjoukkojen huudot, jotka\nrummuttivat Palatinuksen viljamakasiinin ovia sinä päivänä, jolloin\nCaesar leikitteli alamaistensa nälällä. Sama kansa näki hänen lähtevän\nBajaen kylpylään. Hän ratsasti torin poikki valkoisella tammalla,\nkreikkalainen vaippa hartioillaan, kupeellaan miekka ja rinnallaan\nespanjalainen nahkakilpi. Päivää myöhemmin huhu tiesi kertoa, että hän\noli viettänyt Puteolin lahdella soihtujuhlan ja ilahduttanut mieltään\nupottamalla katsojia mereen.\n\nHän ei ollut täyttänyt kolmeakymmentä vuotta, kun Cassius Chaerea\nsurmasi hänet veitsellä sadan askelen päässä siitä paikasta, missä\nseisoin.\n\nNousin murentuneita laakakiviä ylös kukkulalle. Puistot olivat\nvielä typötyhjät, täynnä valoa ja linnunviserrystä ja timjamin\ntuoksua, jota tuuli leyhytteli Villa Millsin puutarhassa. Keisari\nHadrianuksen valtiosihteeri Suetonius tuskin tiesi, millaiset mustat\nsilmälasit hän jätti jälkipolville julkaistessaan aikoinaan vanhojen\nhovien häpeälliset legendat. Minä ajattelin synkkää Tiberiusta,\njonka palatsi kerran kohosi tällä kummulla ennen kuin hän vetäytyi\nkuusikymmentäseitsemänvuotiaana Caprille. Näin hänen kasvonsa\nsellaisina kuin ne on lyöty vanhoihin kultarahoihin: tyly tuskastunut\nhaukanpää, johon katkeruus ja ihmisinho ovat kyntäneet ryppyjä. Hänen\nlinnansa Damecutan jyrkänteellä, josta näki vain tummansinisen taivaan\nja Välimeren, on muistitiedoissa ollut kauhun ympäröimä niin kuin\nEspanjan Filipin Escorial ja Richard III:n Tower. Yksin sekin suuri\nhistorioitsija, joka monta vuosikymmentä Tiberiuksen kuoltua kuvasi\n»Annaaleissaan» hänen hallitustaan, kutoi tämän yksinäisen ihmisen\nympärille väkevää veristä sumua, — arvattavasti pitääkseen peiliä oman\naikansa tyrannin Domitianuksen edessä ja piirtääkseen peloittavan\nesikuvan. Viktor Rydbergin mieleen hänen marmoripäänsä toi taivaasta\nsyöstyn arkkienkelin.\n\nJa kulkiessani Palatinuksella näin hänet istumassa hävinneessä\npalatsissa, kylmänä, umpimielisenä ja ivallisena, uskottujensa\nvehkeilyjen piirittämänä. Kenties hänen kuvansa olisi muodostunut\nkokonaan toisenlaiseksi, ellei lähiympäristö olisi alusta alkaen\nmyrkyttänyt hänen sydäntään. Sopii kysyä, eikö hänen katseensa nähnyt\nCaprin jyrkänteeltä muutakin kuin taivaan ja meren. Kaikki antaa\ntukea ajatukselle, että tällä synkällä vanhuksella oli peloittavan\nkaukonäköinen silmä, joka kykeni katsomaan ihmishyörinän pohjaan sen\njälkeen, kun ystävät olivat hänet järjestelmällisesti pettäneet. Hänen\nhahmoaan ympäröi autius. Hän elää hyvin vanhaksi, mutta kuolema kaihtaa\nhäntä; sen valta on peloittavan täydellinen vain hänen ympärillään.\nAikalaistensa yli hän kohoaa kuin ylpeä musta puu. Siinäkin suhteessa,\nettä hänessä on ollut niin runsaasti älyä, taitoa ja hallinnollista\nnerokkuutta, hän muistuttaa noita maailmanhistorian ongelmallisia\nkohtalonihmisiä, joiden sarjaa voi seurata Claudiusten huoneesta\nkastilialaiseen Filipiin ja Lontoon Richardiin, niin, eräisiin\nHabsburgeihin asti.\n\nRooman historia on alusta alkaen ollut persoonallisuuksien historiaa.\nSiinä tapahtuu jo hyvin varhain tasavallan aikoina tuollaista\nylivoimaista minänmuodostusta, yksilöitymistä, joka saa ajattelemaan,\nettä tämän kansakunnan heikkous ja voima on aina keskittynyt yhteen\nmieheen, johtajaan. Suunnattoman runsas kuvakokoelma! Se alkaa Appius\nClaudius Sokeasta ja sen viimeisenä muotokuvana on kenties Konstantinus\nSuuri. Mahtavia, suurpiirteisiä luonteita niin hyveessä kuin paheessa,\nihmispersoonallisuuden koko värikäs asteikko verisistä saalistajista\nsuuriin voittajiin, shakaaleista kotkiin.\n\nYksistään niiden keisarien joukossa, jotka ovat hallinneet maailmaa\ntältä kukkulalta, jota poljen, tapaa uskomattoman eriarvoisia\nhistoriallisia näyttämötekoja. Sen jälkeen kuin Julius Caesarin ruumis\neräänä kuutamoisena maaliskuun yönä poltettiin alhaalla torilla\nPalatinuksesta tuli valtakunnan sydän. Sen tarina on kieltämättä\nverinen ja mieletön, mutta siitä ei myöskään puutu inhimillisiä nousuja.\n\nUnohdan irstailevan Neron, unohdan mielenvikaisen, mutta omalla\ntavallaan syvällisen Domitianuksen ja Commoduksen tapaisen\nnarrimaisen julmurin. Palautan mieleeni Antonius Piuksen, joka\noli keisarinistuimella niin harvinainen »hyvä ihminen». Hänen\nkaksikymmenyksi-vuotinen hallitusaikansa on pelkkää hiljaisuutta\nja rauhaa, jonka vallitessa Rooma tasaisesti vaurastuu. Hänen\npoikansa Marcus Aurelius... Niin, Capitoliumin torilla on vaskinen\nratsastajapatsas, jota lukemattomat vaeltajat ovat ihailleet.\nParrakas, avojalkainen filosofi jäykän väkinäisesti istuen sotahevosen\nselässä. Tuosta stoalaisesta keisarista ei ole olemassa ainoatakaan\nluonnehtivampaa kuvaa, ei marmorissa eikä vaskessa, ei myöskään\npaperilla. Marcus Aureliuksen olisi pitänyt kulkea tietä, mille hänen\nnuoruutensa viittasi, — hän oli syntynyt hiljaiseksi syvälliseksi\nmietiskelijäksi, hän oli vaatimaton rauhanmies, mutta parthilaissodat\nalkoivat jo hänen hallituksensa alussa ja kaunopuhuja Fronton oppilas\nsai vaihtaa ajattelijan laakerin sotapäällikön _paludamentumiin_.\n\nLaskeudun viettävää alamäkeä Via dell' Imperolle, lähellä Maxentiuksen\nbasilikaa, jonka muureissa marmoriset kartat esittelevät uuden Italian\npojille Rooman suuruuden tarinaa. Forum oli tulvahtanut täyteen\nmustapuseroisia balilloja. Sotilaat availivat voileipäpaketteja\nVestan atriumin peruskivillä. Valkoinen ja vihreä tori, Capitolium\nmuistomerkkeineen, Colosseum ja Mussolinin avaama valtakatu, joka\nkomeasti yhdistää keisariajan pyhät muistopaikat fascistiseen\nhallintokeskukseen, kylpivät valossa. Entisen suuren Sirkuksen paikkaa\nosoitti valtava lohkare carraralaista marmoria, joka oli tuotu\nkaupunkiin mineraalinäyttelyä varten.\n\nMutta Palatinus oli salaperäinen suljettu puutarha. Valon auer sai\nsen rinteet samettimaisesti himmenemään — pinjat kuvastuivat suurina\ntummanruskeina päivänvarjoina taivasta vasten. Ja selkäni takana\nkatsoivat keisarien pronssipatsaat asfaltin ja rautakaiteiden yli Forum\nRomanumille, jonka yläpuolella, valtiopalvonnan kukkulalla, Ara Coelin\nkirkon munkit lukivat messukirjoja suihkualtaan kaiteella, väsyneen ja\nraihnaisen virranjumalan kuvan vieressä.\n\n\n\n\nVANHAN ROOMAN JÄLJILLÄ\n\n\n\nI.\n\n\nRooman keskipäivä on lumottu suvanto, johon katuelämä pysähtyy. Kuuma\nvalo vaientaa ääniä. Piazza San Pietrolta asematorille on levinnyt\npainostava raukeus. Keltainen ja harmaa miljoonakaupunki nauttii\npäiväunensa sinä hetkenä, jolloin taivas on käynyt tummansiniseksi\nja taatelipalmujen varjot Janiculumin puistossa ovat lyhyimmillään.\nVuokravaunut ajavat. Ihmistulva kaduilla on tuskin vähentynyt. Mutta\nkaupungin pauhulla on nukuttava, kaukainen sävy, aivan kuin kuuntelisi\nputouksen kohinaa pumpulitukot korvissaan. Oli tullut tavakseni\ntuona päiväntuntina kuluttaa aikaa Oppiuksen kukkulalla, palmujen,\nruohokenttien ja kukkiin peittyvien raunioiden hienossa seurassa. Seutu\nitsessään on noita mielikuvituksen satamapaikkoja, joista Italian\nvanha mahtava pääkaupunki on niin rikas. Sinne voi poiketa eloisalta\nja nykyaikaiselta Via Cavourilta tai katolisten muistojen pyhittämällä\nVia Merulanalta, luostarien, renessanssipalatsien ja nukkuvien\nkahviloiden kadulta. Kukkula nousee tuskin huomattavasti, kaupunki\nsulaa salamyhkäisesti maaseutuun, kivimaisema puutarhaan... Näillä\ntienoin levittäysivät kaksituhatta vuotta sitten Maecenaan puistojen\näärimmäiset sitruunaistutukset ja täällä osti, tinki, kauppasi, pelasi,\nsöi ja nukkui antiikin Suburra, keisariajan esikaupunki.\n\nMinä nousin Oppiuksen kukkulalle vanhaa hiljaista Via delle Sette\nSalea, joka on kuin outoon kaupunkiin eksynyt sisilialainen kylätie.\nRinteen pengermiltä näki allaan vanhan Rooman. Näin yksinäiseltä\npuutarhatuolilta Colosseumin mahtavien massojen kohoavan autereessa.\nVanha amfiteatteri hehkui kuuman harmaana, kauempana oli Palatinus\nraunioineen ja yksinäisine pinjoineen, mutta valo sai sen rinteet\nsumumaisesti hämärtymään. Oudoissa tuuheissa puissa suhisi tuuli.\nOppiuksen nurmikentät olivat täynnä leikkiviä lapsia, sinipukuisia\nCaeliuksen nunnia, unkarilaisia pappiskoululaisia. Kevät oli sokeroinut\nnämä laajat niityt valkoisilla tuhatkaunoilla.\n\nTrajanuksen kylpylän ruskeita holvikaaria kohosi siellä täällä\nfantastisina ja valtavan korkeina. Tuo Guadalquivirin rannalla\nkasvanut alppikiipeilijä ja metsämies, joka kerran rakennutti\nnämä jättiläismuurit, oli Rooman keisariksi tullessaan täyttänyt\nneljäkymmentäkahdeksan vuotta. Edeltäjänsä Nervan kuolemasta hän\nsai tiedon Kölniin v. 98. Hän lähti Roomaan, nousi Capitoliumille\nväkijoukkojen riemun jyristessä ja astui kuin syvissä mietteissä\nylijumalan alttarin eteen rukoilemaan siunausta kansalle, senaatille\nja itselleen. Tungoksentäydet kadut aukesivat, kun keisari saapui\nilman minkäänlaista juhlakomeutta, jalkaisin, kävellen hitaasti, jotta\nhänen alamaisensa voisivat tarkastaa häntä läheltä ja jotta vuoteista\nraahautuneet sairaat paranisivat hänen varjonsa pyyhkäisystä. Sota oli\nhänelle uskaliasta eränkäyntiä ja hän oli syntyperäinen metsämies. Hän\navarsi valtakunnan rajat kauemmaksi kuin kukaan toinen hänen lähimmistä\nedeltäjistään. Ollessaan aikaisemmin Reinin saksalaisten siirtokuntien\nsotilaskuvernöörinä hän oli uutterasti toteuttanut suuria reformeja,\nkohottanut Neckarin varsilla olevat seudut vaurauteen, rakennuttanut\nmuhkean valtatien Mainzista Heidelbergin kautta Baden-Badeniin. Hän\ntoteutti sekä sodan että rauhan imperialismin, ja valtakuntansa mahdin\nnostajana tämä mies on nykyajalle hyvin läheinen.\n\nMutta minusta tuntuu, että hänen persoonallisuutensa on uponnut tekojen\nvarjoon. Rumpujen ja kilpien kumahtelu, Tonavan laivojen aironloiske,\nsodan melu ja kansankokousten kohina ympäröivät hänen olemustaan\ntiiviinä eristävänä kerroksena, jonka lävitse korva ei enää tavoita\nhänen yksilöllistä ääntään.\n\nPlataanit humisivat, musta kahvi tippui posliinikuppeihin\nOppiuksen puistokahvilassa; pienet aasit vetivät jäätelökärryjä.\nKarmeliittaluostarin nunnat vaelsivat edestakaisin iäkkäässä\npuutarhassa, hikiliinan kietomilla kasvoillaan etsivä ilme, ikäänkuin\nolisivat hakeneet jälkiä Neron kultaisesta talosta, joka tuhat\nja yhdeksänsataa vuotta sitten vaipui tämän maaperän syvyyteen.\n»Annaalien» kirjoittaja oli nähnyt sen nuorukaisena. Se ulottui Velian\nrinteen yli ja täytti Esquilinuksen ja Caeliuksen kukkulain välisen\nalueen; sen sisäänkäytävä on sijainnut Tituksen riemukaaren kohdalla.\nTuosta jättiläispalatsista puutarhoineen ja keinotekoisine järvineen\noli tuskin jäljellä muuta kuin puolittain luhistunut maanalainen\nkäytävä, kun Rafael aikoinaan sinne laskeutui toverinsa Giovanni da\nUdinen seurassa. Ja valaistessaan lyhdyllä näitä hautamaisia luolia\nhän keksi niiden seinistä viehättäviä koristekuvioita, joita myöhemmin\nmukaili Vatikaanin loggioiden seinämaalauksissa, Cortile di San Damason\nholvikaarissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaskeuduin rinteeseen ladottuja upeita portaita alas Colosseumin\njuureen ja pääkadulle. Italian nykypäivä virtasi tuossa väylässä,\nmutta maaperä sen kahden puolen oli menneisyyden pyhittämää,\nvanhalle Roomalle kuuluvaa. Kadun toisella laidalla kohosivat\nKonstantinuksen basilikan sivulaivan kolme kasettikattoista\ntynnyriholvia kahdenkymmenen viiden metrin korkeuteen, mielettöminä ja\nsuuruudentuntoisina niinkuin keisari, joka oli muurauttanut ne siihen.\nSininen taivas paistoi niiden suunnattomista aukoista. Ne olivat kuin\n»Gulliverin retkien» kuvitusta — ja jos keskilaivan hallissa vielä\nolisi nähnyt Konstantinuksen varatalopatsaan, jonka pelkkä jalkapohja\ntänä päivänä peittää huikean alan Konservaattorin Palatsin sisäpihasta,\nvaikutelma olisi ollut täydellinen.\n\nHiukan etäämpänä kadulla painoi saman kaikkein-kristillisimmän\nmajesteetin raskas, pramea voittokaan tukevat jalkansa\nasfalttiin. Erittäin mielenkiintoinen muistomerkki, jonka kiviset\nmedaljongit ja korkokuvat osoittavat taiteellisen näkemyksen\ntäydellistä kalkkeutumista, elleivät ole varastettuja Trajanuksen\nmuistomerkeistä... Ja minä näin mielessäni, miten tuo pieni\nserbialainen itsevaltias. Pyhän Helenan maineikas poika, viimeinen\nroomalainen ja ensimmäinen bysanttilainen, saapui nelivaljakolla\najaen, kädet punaisina poikansa Crispuksen, vaimonsa Faustan ja\nsijaishallitsijansa Liciniuksen verestä. Hän seisoi kultaisissa\nvaunuissaan raskaaseen hohtokivipukuun verhoutuneena. Hänen ovelan\navomieliset kasvonsa olivat paksun ihomaalin peitossa. Ja ajaessaan\nsuuren voittokaaren alta pieni mies taivutti vaistomaisesti päätään,\nettei olisi satuttanut otsaansa jättiläisportin kamanaan.\n\nYmpäröivä alue on muuten kokonaisuudessaan niitä, joissa antiikki\nhavainnollisen näkyvästi vyyhteytyy esikristilliseen maailmaan.\nLuostarit vartioivat pakanallista muinaisuutta, temppelien yli on\nkohonnut kirkkoja. San Francesca Romanan siro punainen kellotorni\nheittää varjonsa sille tasanteelle, jolla vielä 500-luvun matkailijat\nnäkivät Venuksen ja Rooman temppelin seisovan miltei samana, kuin\nminä se oli lähtenyt Hadrianuksen arkkitehtien käsistä. Temppeli oli\npuolentoista sadan metrin levyinen ihmerakennus; permannon juovikkaat,\nliekehtivät marmorilaatat olivat pelkkää hunajanruskeaa, lunta ja\nsineä. Sata ja viisitoista sileää korinttilaista pylvästä kannatti\nkattoa. Peripteroksen valkoinen pääty kultaisine kuvanveistoksineen\nvangitsi joka ilta auringonlaskun viime punan, kylvääkseen sen\nympäristöönsä.\n\nJa ongelmallinen vanha Hadrianus, tuo ensimmäisen vuosisadan\nruhtinaallinen keräilijä ja turisti toi monilta ulkomaanmatkoiltaan\nparantumattoman melankolian mukanaan. Hänen kohtalossaan on\nromanttisuutta, joka on vedonnut monen tunteellisen sukupolven\nmielikuvitukseen, mutta joka toisaalta on tehnyt hänet nyky-Italian\nnuorisolle yhtä vieraaksi kuin Julius Caesar, Augustus, Trajanus\novat sille läheisiä. Riikinkukot astelevat hänen ihmeellisessä\nrauniohuvilassaan vanhan Tiburin rinteellä. Siellä peittää iäkkäiden\nsypressien varjo hyvin raskaana noita egyptiläisten, syyrialaisten,\nkreikkalaisten rakennusten jäännöksiä, joiden loistossa keisari\nviihdytti apeaa sydäntään. Se on antiikin hautausmaa. Muuta Roomassa\nhänestä on Moles Hadrianin, Sant'Angelon linnan lisäksi kertomassa\noikeastaan vain tämä temppelipihan permanto Forumin liepeellä.\nPylväiden tynkiä, harmaata graniittia ja itämaista marmoria\nhuolellisesti siistityssä ruohokentässä.\n\nRoomassahan ei, niin kuin on laita esimerkiksi Ateenassa, muinaisuus\nylhäisesti eristäydy jonkin määrätyn alueen piiriin. Roomalla ei ole\ntemppelivuortaan, Akropolista. Totta on, että historian ilmakehä\ntiheimmin keskittyy Capitoliumin, Palatinuksen ja Esquilinuksen\nväliselle alueelle, missä vanha Forum romanum ja keisariajan torit\nleviävät kuin aikakausien temmellyskenttänä uuden ajan rakennusten\nväliin. Mutta Aika ei ole leimannut omakseen vain tätä aluetta. Siellä\ntäällä kirkkojen, palatsien, vuokratalojen meressä, hiljaisissa\nkansankortteleissa ja kohisevassa keskuksessa, avautuu toreja, joiden\npölyä vankkurit ovat kyntäneet kaksikymmentä pitkää vuosisataa;\ntemppeliaukeita, joiden rakennukset ovat kuunnelleet pyhiä huiluja\nennen kuin ainoakaan kirkonkello koko maan piirissä kutsui väkeä\naamumessuun.\n\nSamoin kuin Latiumin suurkaupunki aina on ollut kokonaisten\nkulttuurikausien sulatusastiana, sen nykyisessä kuvassa voi nähdä\naikakausien tyylien mutkattomasti yhtyvän. Temppeli nojautuu\nkirkkoon, vanha roomalaistie luo pohjaa nykyajan liikekadulle. Uuden\najan suihkualtaista pulppuavat antiikin lähdesuonet — ja yksikään\nkaupunginosa ei täydellisesti kuulu sille vuosisadalle, joka on\njättänyt näkyvimmät jäljet sen rakennusten seiniin. Jokaisen torin,\njokaisen puiston historia on upottava. 70- ja 80-luvun persoonattomat\nranskalaismalliset rakennukset kätkevät renessanssipihoja, mustuneet\nkeskiaikaiset muurit esikristillisiä kirkonkuoreja. Ja pakanalliset\ntemppelit piiloutuvat nunnaluostareihin kuin ydinluut taateliin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRooman jokapäiväisen hyörinän kronikka on kirjoitettu korkokuviin.\nVanhojen sarkofagien kylkiin ja voittokaarien mitaleihin. Kivisiin\ntauluihin, jotka jossakin yksityispalatsin puutarhassa hautautuvat\nmuratin alle. Trajanuksen pylvääseen, jonka tummuneissa reliefeissä\nroomalainen miles, sotilas, lujittaa paalusiltoja tai taistelee ase\nkädessä Savan ja Saonen varsilla... Näissä korkokuvissa meidät kohtaa\nJuvenaliksen satiirien ja Martialiksen epigrammien koko kirjava,\nloistava, sekasortoinen suurkaupunki, niin, keisariajan Italia\njokaista kulmaansa myöten. Vatikaanin kokoelmien hauta-arkuissa\nvoi vielä nähdä Vergiliuksen aikaisten kyntöhärkien kulkevan, maan\nkääntyvän auran viilloksesta, laivojen purkavan lastia Emporiumin\nmakasiinien luona, Campanian paimenten ajavan vuohilaumoja... Niiden\nkulttuurihistoriallinen arvo on usein suurempi kuin taiteellinen.\nOivallisia väiähdyskuvia kahdentuhannen vuoden takaa! Henkilöiden\nahtaminen pieneen alaan ja liioitellun voimakas syvyysvaikutus, samoin\nhuomattava mieltymys arkkitehtoonisiin taustoihin ovat olennaisesti\nlatinalaisia. Näiden laatukuvien keskellä on jokin Capitoliumin museon\nkaunis attikalainen hautakivi, johon on kuvattu vain nuori tyttö ja\nkyyhkynen, haaveellisen yksinäinen ilmestys.\n\nEhkä vain Niilin temppelien pylonit eloisine työmaalauksineen tuovat\nmuinaisuuden arjen yhtä lähelle meitä. Aina on kirkas havaintokyky\ntoiminnassa, silloinkin, kun taiteellinen sommittelu ei ole kehuttava.\nPaavien kruunauskirkon sivupalatsissa, Lateraanin Museo Profanossa,\nvoin jatkuvasti lehteillä tätä marmorista kuvakirjaa. Elämän hyörinä\nnäyttää kivettyneen sarkofageihin ja hautauurniin, joissa on säilytetty\nvainajien tuhkaa. Sitä voi seurata monen arkun korkokuvissa. Se on\nhakattu kivimaljojen reunoihin ja kaivojen koristelevyihin, suurten\nkynttilänjalkojen jalustoihin, suihkualtaisiin. Aitoa latinalaista\nhavainnon terävyyttä osoittavat yksin kiviset eläimenkallot ja\nlehtikiehkurat vanhoissa alttareissa, joiden reunasta voi vielä lukea\nkuluneen omistuksen: Diis manibus sacrum.\n\nAurelianuksen kaupunginmuurin seitsemäntoista portin joukossa on\neräs, Porta Maggiore, jonka holvikaaren kyljestä kohoaa kivinen\nseinämä täynnä tuijottavia pyöreitä reikiä kuin kanuunansuita; niiden\nyläpuolella friisissä on korkokuvien rivejä. Tämä omalaatuinen\nmuistomerkki on Augustuksen aikaisen Marcus Vergilius Eurysaceen,\n»leipurin ja julkisen leivänhankkijan» hauta. Friisiin on vakuuttavasti\nhahmoteltu kaikki leipomisen salaisuudet, taikinan vatkaus, paahtouunin\nkäyttö, punnitseminen, korien lastaaminen, sämpyläin lajittelu...\nEloisa kääpiökansa ylhäällä ruskeassa muurissa on asiallisesti vaipunut\njokapäiväisiin puuhiinsa, vaikka leipurin kuolemasta on kulunut\nkaksituhatta vuotta. Ympäristöä ei juuri voi sanoa museomaiseksi.\nViinirattaita vetävät aasit tervehtivät joka kerta portista\ntyöntyessään kuvia iloisella kiljunnalla, ja tomun, raunioyrttien\nja kahvibaarien tuoksu ympäröi kuin mikäkin suitsutus tätä työn\nmonumenttia.\n\n\n\nII.\n\n\nUudenvuoden päivänä 1926 Mussolini lupasi eräässä julkilausumassaan,\nettä kaupungin zona monumentale, hautautunut muinaisalue, on viiden\nvuoden sisässä nouseva päivänvaloon. Viisi vuotta myöhemmin 1931 Rooman\nuusimiseen varattu vuosiraha vakiintui kolmeksikymmeneksi miljoonaksi\nliiraksi — sitä ei suinkaan määrätty vain rakentamiseen, vaan myös\nniiden korttelien repimiseen, jotka vielä peittivät keisariajan\nrakennuksia. Tiedetään, miten tarmokkaasti Roomassa on lapioitu esille\nvanhojen kukkuloiden salaisuuksia, — yhtä määrätietoisesti kuin Ostian,\nPompeijin, Herculanumin kaivauksissa.\n\nFlaviusten amfiteatterista johtaa tänään uusi linjasuora valtatie\nfascismin keskuspalatsiin, — jylhään sakaratomiseen Palazzo Veneziaan.\nVenetsialaissyntyinen kirkkoruhtinas Paavali II Barbo antoi kerran\nrakentaa sen vanhan torin kylkeen. Hän täytti sen salit, kokoelmillaan,\njalokivillä, vanhalla kullalla, kameoilla, hopealautasilla ja\npronsseilla, ja antoi 1400-luvun arkkitehtien somistaa pihaa\nsuihkukaivoilla ja loggioilla. Ulkonaisesti keskiaikaisen ankara,\nsisältä avara ja loistelias linna. Se oli aikoinaan Venetsian\ntasavallan, myöhemmin Itävallan lähettiläiden asuntona. Tällä\nhetkellä se on uuden sotilaallisen Rooman eittämätön sydän. Sen\ntiilenvärinen torni tuijottaa monin ikkunoin vanhalle Capitoliumille,\nkansallismuistomerkin pylväikköihin. Ja juhlailtoina, jolloin musta\nja kultainen samettimatto riippuu palatsin parvekkeelta, jolloin\nkynttilät palavat kaikissa lähirakennusten ikkunoissa, jolloin\nvalonheittäjät pyyhkivät linnaa, Piazza Venezia on pelkkää kuohuvaa\nihmismerta. Etelän ulkoilmaelämä on aina suosinut toreja, juhlien ja\nkansankokousten näyttämöitä, »kadun parlamentin» puhujalavoja. Ja\nRooman historiallisten kohtausten keskittäjinä niillä on ollut tärkeä\nmerkitys.\n\nKeisariforat, neljä perättäistä antiikinaikaista toria, muodostavat\npitkän rauniokentän Via dell' Imperon varrelle. Herää helposti\nmielikuva, että ne ovat jättiläisrakennusten permantoja, joiden\nympäriltä myrskynpyörre on pyyhkäissyt seinät... Keisariajan\nhautausmaita Colosseumista Mussolinin palatsiin! Vuonna 54 ennen\nKristusta Julius Caesar määräsi oman foruminsa rakennettavaksi\ntasavallan aikaisen kansankokousten paikan, Comitiumin tienoille, ja\ntämä aukeama, sellaisena kuin se kaivettiin päivänvaloon kuuden metrin\nsyvyydestä, luo puistojen ja katujen väliin omalaatuisen syvennyksen.\nJuliusten suvun suojelusjumalattaren Venus Genetrixin temppelistä\non jäljellä kolme pystyä pylvästä. Pyhäkköä eivät kaunistaneet vain\nkreikkalaiset taideteokset ja perustajan oma ratsastajapatsas, —\nvihkiäisissä sinne sijoitettiin myös Egyptin Kleopatran kultainen\nkuva, tuon kuningattaren, jota hänen omassa maassaan palveltiin\nIsis-Afroditena. Jossakin Tiberin toisella rannalla, nykyisessä\nTrasteveressa, olivat tuohon aikaan ne suljetut kauniit puutarhat ja se\nhiljainen huvila, missä Kleopatra katseli pienen poikansa Caesarionin\nleikkiä.\n\nJos tapahtumien kulku olisi hiukan muuttunut, jos Caesar ei olisi\nhistoriallisena maaliskuun aamuna epäilyksistään huolimatta lähtenyt\nsenaattiin, pieni prinssi Trasteveren puutarhassa olisi ehkä kerran\npainanut päähänsä roomalais-egyptiläisen maailmanvallan kruunun. Mutta\nisän kuoleman jälkeen hänen satunsa loppuu. Myös Kleopatran kuva katoaa\nForum Juliumin temppelistä ja kuningattaresta jää tuskin Roomaan muuta\nkuin hänen jumaluutensa muisto. Vielä paljon myöhemmin toinen hänen\nkorvarenkaistaan taitetaan kahtia ja sen puolikkaat kiinnitetään\njuhlallisesti Pantheonissa olevaan Venuksen kuvaan.\n\nKun Augustus miespolvea myöhemmin rakennutti oman foruminsa, hän\nantoi sille tuon loistokkuuden, josta hänen aikansa julkiset\nrakennukset tulivat kuuluisiksi. On tunnettua, että keisari itse asui\nyhtä vaatimattomasti kuin elikin: hän oli valinnut Palatinuksella\npuhuja Hortensiuksen ruman pienen karstakivitalon, jossa ei ollut\nmarmoripatsaita, ei mosaiikkeja, ei kultaisia astioita. Mutta hänen\ntorinsa rakennuksineen tehtiin Albanovuorten kovasta kiinteästä\nkivilajista, peperiinistä, portit, kaaret, portaat ja pylväiköt\nkalpeankeltaisesta travertiinista, lapis tiburtinuksesta, jota\nlouhittiin Anio-virran lähteiltä Sabinilaisvuorten kalkkikallioista.\nPäällystys oli välkkyvää marmoria. Ja alue on raunioinakin vaikuttava,\nkestettyään parin vuosituhannen myrskyt. Jäljellä on ympärysmuurien\njäännökset, sileä, koristeellisesti laskettu kiveys, Mars Ultorin\ntemppelin seinä, joka kolmen pylvään kannattamana työntyy torin yli\nkuin jättiläisteatterin kulissi... Varjot leikkivät vanhan friisin\nkorkokuvissa. Mahtava valkoinen kiviolento, joka on jäänyt seisomaan\ntemppelinpäätyyn, kohottautuu puolittain pimentoon painuneena valoa\nkohti.\n\nSodanjumalan pyhäkön vasemmalta puolelta paljastettiin pieni\nkappelimainen huone, luultavasti sotakassan säilytysholvi, josta ei\nlöytynyt vain pylvään päitä ja marmorisen palmunlehtifriisin siruja,\nvaan jäännökset tyypillisestä kultakauden mosaiikkipermannosta:\nvärikästä kivikoristelua, sinitäpläistä synnadilaista pavonazettoa. Jo\nvuonna 78 e.Kr. Rooma oli ihaillut konsuli Lepiduksen loistorakennusta,\njonka aineeksi oli runsaasti tuhlattu numidialaista kiveä,\nkullankarvaista giallo anticoa. Scaurus Clodiuksen, Crassuksen ja\nmyöhemmin yhä useamman rikkaan ylimyksen kodit pukeutuivat heleään\nväripeitteeseen. Violetit, vihreät, opaalinväriset kivilajit tulivat\nmuotiin. Temppelit koristettiin uurteettomilla, kaneloimattomilla\npylväillä, joiden värikäs marmorikiille pääsi täysiin oikeuksiinsa\nItalian päivänvalossa. Mutta kaiken tuon voi nähdä vain mielikuvitus.\nSilmälle on tarjona tuskin muuta kuin jokin fragmentti.\n\nVespasianuksen forumista, jota kaunisti Jerusalemin voiton muistoksi\nrakennettu temppeli, ja kapeasta pylväikön ympäröimästä Forum\nTransitoriasta, joka erottaa välikäytävän tavoin Juudean voittajan\nalueen Augustuksen alueesta, on jäljellä pelkkä yhtenäinen soran\npeittämä tasanne. Nuo vanhat rauniot muodostavat joka tapauksessa\nmaalauksellisen taustan uuden Rooman katuelämälle. Aika on\nsäälittömästi pirstonut ja lohkonut niiden seiniä, muratti pesii\nniiden muureissa, kissat metsästävät hiiriä niiden sokkeloissa. Mutta\njoinakin iltoina leimahtavat puistoihin kätketyt siniset ja vihreät\nvalonheittäjät palamaan. Kaikki muu näyttää nopeasti sammuvan pimeyteen\n— nuo ikivanhat kiviset muodot liukuvat esiin yöstä.\n\nMinä seurasin tätä vaikuttavaa näytelmää Rooman marssin vuosipäivän\niltana. Sen kuvaamiseksi olisi puserrettava yhteen näkyyn kaikki\nvaikutelmat — väen kohina kaduilla, Capitoliumin pikipadoista tupruavat\nsavupilvet, tuhansien soihtujen tuike, soiton pauhu, järjestölippujen\nlepatus Piazza Venezialla. Vihdoin Mussolinin kaikuva voimakas ääni,\njoka tuntui täyttävän koko kaupungin.\n\n88 Kurjet etelään\n\nMyrttien juurilta syöksyi sihisevän sinisiä valokeiloja pimeyteen.\nMuurit ja maassa makaavat marmorinlohkareet näyttivät ryömivän tulen\nvaloa kohti. Forum Romanum ei ollut koskaan ollut niin salaperäinen.\nVanha Via Sacra, jonka laakakivien välistä vilkkuivat tuhatkaunojen\npienet silmät, kätkeytyi varjoihin, mutta vestaalien esipiha sukelsi\nkuin näkymättömän voiman kannattamana yöstä. Hämärässä voi erottaa\npäättömiä ja kädettömiä hahmoja, vanhan kivialttarin uhrieläimet,\nRomuluksen tarunomaisen haudan suun, mustat varjot Saturnuksen\ntemppelin sorassa...\n\nTämä keisariajan esilleloihtiminen on Rooman yön vaikuttava sensaatio.\nTrajanuksen kauppahallien puolikuun muotoinen kehä kuumotti kuin\nspriiliekkien valossa, ja ajatus etsi niiden loistorakennusten\nhaamuja, jotka damaskolainen arkkitehti Apollodoros sommitteli torin\nympärille, vuoreen lohkaistulle alueelle. Caesarin, Augustuksen,\nVespasianuksen, Nervan forumit käsittivät vain temppelin ympäröivine\naloineen. Mutta Trajanus kaipasi mahtavampaa, — hän antoi murtaa\nQuirinalis-kukkulan kylkeen oman foruminsa, hän ympäröi sen\nkaksinkertaisella pylväskäytävällä, avasi suunnattoman suuret\npuoliympyrään rakennetut monikerroksiset kauppahuoneet, hemicyklit,\nroomalaisen liike-elämän palvelukseen, rakennutti torin pohjoisreunalle\nmarmoriporttia vastapäätä Basilica Ulpian ja edemmäksi kaksi kirjastoa.\nNiiden lähellä seisoi silloin sekin muistomerkki, jonka aika on miltei\ntäydellisesti säästänyt: korkokuvin peitetty Trajanuksen pylväs.\nKun tori 1200-luvulla muuttui lopullisesti rauniokentäksi, Pyhän\nCyriacuksen luostarin nunnat ottivat haltuunsa tuon pylvään. Keisarin\nkuvapatsas hävisi sen huipusta ja sen tilalle nostettiin Sixtus V:n\ntoimesta Pietarin pronssinen kuva; keisarin kultainen tuhkauurna\nkatosi jalustasta, mutta pylvään pintaan hakattu kivinen kuvakirja ei\ntuhoutunut.\n\nSoihtujen ja valonheittäjien hehku sai sen hetkeksi elämään. Pitkin\npylvään spiraalimaista kuvasarjaa kävi tärisevä salaperäinen liike.\nNäytti kuin pienet kiviset sotilaat olisivat temmanneet kilpensä ja\nmiekkansa ja marssineet kiemuraisena jonona apostolin luo, pylvään\njalustasta sen huippuun. Ylhäällä torin oikealla sivulla vanhan muurin\nharjalla hehkui maltalaisritarien prioraatin siro pieni pylväsrakennus\npunaisten lamppujen valossa. Se oli luullakseni ainoa »uusi»\nmuistomerkki, johon valoa tietoisesti tuhlattiin — kardinaali Barbo oli\nvuonna 1465 määrännyt sen rakennettavaksi ja myöhemmin se oli miltei\nhautautunut Convento dell' Assunzionen rumaan luostarinmuuriin. Nyt se\nnäkyi kauas yli katujen ja torien — se muistutti veripunaisella lasilla\npäällystettyä lyhtyä.\n\nParisilainen Italian-kuvaaja André de Regnier etsi kerran\nköyhälle romaanisankarilleen Nicolas Galandotille mahdollisimman\nroomalaistuntuista asuntoa jostakin Tiberin läheltä. Ja niin hänet\nsijoitettiin asumaan Piazza Bocca della Veritàn, antiikin Karjatorin\ntienoille, — tuon hiljaisen nurmettuneen kentän, jolla ikivanhat\ntemppelit ja hyvin iäkäs kirkko torkkuvat sataman tuoksuissa. Joka\nilta Ave Marian aikaan vanha pieni kello alkaa kilistä Santa Maria in\nCosmedinin tornissa kuin herättääkseen torin tuhatvuotisesta unesta.\nSuihkukaivon mustunut merenhaltija kohottaa simpukkakuortaan. Ruoho\nsuhisee. Tuoksuu virralle.\n\nMuistot, jotka liittyvät tähän piazzaan, johtavat kauas tasavallan\naikaan. Paljon ennen Rooman keisarikautta torin keskellä sijaitsi\nHerkules Voittajan pyöreä temppeli, jonka eteläsivulla oli vaskisesta\nsonninkuvastaan tunnettu alttari. Täällä oli myös Emporium, suuri\njyvämakasiini, johon Tiberin proomut toivat Espanjan, Egyptin,\nSisilian vehnää vapaata viljanjakelua varten; rakennuksen jäännöksiä\non pelastunut Santa Maria in Cosmedinin kirkkoon. Nykyään — niin kuin\nNicolas Galandotin päivinä — torin ylpeytenä ovat molemmat temppelit.\nAlueen pohjoispuolta hallitsee Mater Matutinan hyvin säilynyt pyhäkkö,\nkreikkalais-joonilainen pseudoperipteros, jossa vain esihallin pylväät\nkohoavat vapaina, kolmen ulkoseinän puolipylväät taas on upotettu\nkorkokuvan tavoin sisärakennuksen, cellan, seiniin. Sen värikäs\nkoristelu on aikoja sitten hävinnyt. Portaat ovat viheriän ruohon\nvallassa. Temppelin ruskeiden pylväiden välistä on kaikunut sekä\nhuilujen että kirkkolaulun säveliä, — se muuttui vanhoista jumalista\nluovuttuaan Pyhän Maria Egyptiläisen kappeliksi ja tarjosi suojaa\nmilloin armenialaisille munkeille, milloin lepakoille, jotka tunnetusti\nrakastavat historiallisesti merkittäviä rakennuksia.\n\nMuutaman askelen päässä on pieni elegantti pyörötemppeli siroine\ntuufikivipylväineen ja liuskakattoineen, niinsanottu Vesta-pyhäkkö.\nTemppelin ydin, sisusmuuri, on tässäkin tapauksessa myöhemmän\ntasavallan aikainen, mutta kapeat naiselliset pylväät rikkaasti\nkukkivine kapiteeleineen, jotka ympäröivät marmorisellaa, periytyvät\nkenties keisarikunnan kolmannelta vuosisadalta. Onko Vestan liekki\nkoskaan palanut sen alttarilla? Ovatko katetut juhlavaunut tuoneet\nsen portaiden eteen Pyhän Tulen valkopukuisia nunnia? Traditio kertoo\nnäin... Mutta torin molemmat temppelit ovat jääneet vaiteliaiksi,\nmilloin niiden merkitystä on yritetty selvittää. Ja nykyään ne\nuneksivat tomuisessa päivänpaisteessa vanhan maailman kauneudentajun\nsanattomina todistuskappaleina, antiikin kuorina ja koteloina, joista\nelävä ajatus on aikoja sitten lentänyt pois.\n\nVanhan ajan Rooma pyrkii tuhansin tavoin esille uuden Rooman alta. Minä\nluulen, että tuon suurkaupungin jokapäiväisessä hyörinässä on nyt, niin\nkuin satoina vuosina ennen meitä, aina avautunut noita murtumia, joista\nmuinaisuus tunkeutuu värittämään nykyaikaa, valamaan siihen ilmettään.\nKadun vilinä tuo näkyviin kasvoja, jotka kaksituhatvuotinen traditio on\nveistänyt. Mutta menneisyyden jäljet sotkeutuvat aina uusien aikojen\nalle, häviävät sukeltaakseen siellä täällä sitä säpsähdyttävämpinä\nesille... Roomaa pitäisi kuvailla kokonaisuutena unohtamatta enempää\nihmisiä kuin rakennuksia. Sen elämän ulottuvaisuudet ovat huimaavan\nlaajat... Sen viehätyksenä on tuo miltei väkivaltaisen voimakas\nmenneiden paine, jonka ilmaukset kohtaavat vaeltajaa joka askelella.\nVanhan latiumilaisen elämän henkäys ei luultavasti koskaan haihdu\nRoomasta. Se on aina antamassa pohjaväriä, se ilmenee odottamattomissa\nyhteyksissä niin kuin bakkanttien tanssia esittävä pieni kuva Quattro\nCoronatin nunnaluostarissa.\n\n\n\n\nETRUSKIEN JÄLJILLÄ\n\n\nEnsi kerran sain kosketuksen tähän Italian salaperäiseen muinaiskansaan\nFirenzen museossa, sateisena helmikuun aamuna. Olin harhaillut\nsen egyptiläisissä kokoelmissa ja siirryin saleihin, joihin on\nkerätty pohjois-italialaisesta maaperästä kaivettuja aarteita. Näin\nraskasmuotoisia korkokuvin koristettuja sarkofageja kannella lepäävine\nsavi-ihmisineen, joiden suuret kasvot näyttivät liioitelluilta pieneen\nvartaloon verrattuna. Täällä hymyilivät tuhannet harmaanpunaiset\npolttosavikuvat kummallista ja viehkeää hymyä; niiden alasluodut\nsilmäluomet toivat mieleen Buddhan. Tomuisista lasilippaista\ntuijottivat ikivanhat tuntemattomat kivijumalat sama luoksepääsemätön\nhymy huulillaan. Vanhoista haudoista löydetyissä pienoispatsaissa\ntapasi eräitä, joiden realistinen ilmeikkyys hämmästytti: leveitä,\nmuhoilevia vanhuksenpäitä, nuorten tyttöjen siroja ja eläviä muotoja,\nviehättäviä ja vastenmielisiä, reheviä ja hauraita luonnetutkielmia,\njoita tuntemattomat taiteilijat olivat tehneet saveen tai hiekkakiveen.\nTäällä oli rikas kokoelma mustapohjaisia, tummanvioletteja tai\nkahvinruskeita maljakoita vaaleine tyyliteltyine maalauksineen;\nmetalliastioita ja koruja, joihin maaperän hapot olivat luoneet\nkirpeänvihreitä läikkiä; pieniä pronssikuvia, joiden taiteellinen\nsopusuhta oli niin täydellinen, että ne olisivat luonnolliseen kokoon\nsuurennettuina kilpailleet jaloimpien kreikkalaisten veistosten kanssa.\nEräät niistä olisivat hyvin voineet olla nykyaikaisen kubistisen\ntaiteilijan käsialaa, ja kuitenkin nämä tyylitellyt pronssiolennot\nolivat viisi, kuusi vuosisataa vanhempia kuin kristinusko!\n\nMyöhemmin olen löytänyt monesta museosta ja monelta seudulta tuon\nmaanpinnalta hävinneen kansan jälkiä. Alppien juurelta Vesuviukseen\nasti tapaa etruskien kaupunkeja, jotka ovat ryhmittyneet kuin\nkivettyneet harmaankeltaiset koralliriutat vuorten rinteille.\nVanhimmista ajoista on muistuttamassa jokin muuri, jokin\njättiläismäinen linnoitus, jokin kukkulalle kiemurteleva tie, joka\nsukeltaa mukulaisena ja kuoppaisena vanhojen öljypuiden varjoon.\nPohjois-Italiassa etruskien muisto säilyy yhä paikannimissä,\nhautakummuissa, kansantavoissa, kielessä, ihmisten ulkonäössä.\nEräät uniset, rappeutuneet pikkukaupungit, joihin matkailija vain\nharvoin eksyy, ovat kerran olleet tasavallan aikaisen Rooman veroisia\nkulttuurikeskuksia. Tällainen on vaatimaton Chiusi viinirinteiden\nja vuorten kainalossa, tällainen on Cortona ja autio, puuton,\nauringonpaahtama Volterra, joka aikoinaan jäi piiritettyjen etruskien\nviimeiseksi turvapaikaksi. Tuskin voi kuvitella jylhemmin romanttista\nseutua kuin tämä turistiliikenteestä ja alabasteriteollisuudesta\nelävä kaupunki! Tuliperäisen maan syvät, mustat kuilut purkavat sen\nilmakehään rikkihuuruja; rotkot ja vuorenhuiput vuorottelevat; jokin\nkeskiaikainen linna sakaratorneineen hallitsee yksinäiseltä sijaltaan\nvilliä synkkää maisemaa.\n\nVain hyvin hämärästi, arvailujen ja olettamusten perustalla, voi luoda\nitselleen kuvan tämän kansan historiasta. Ei tiedetä varmaan, tulivatko\netruskit Italiaan Vähästä Aasiasta. Lyydian maakunnasta, vai Alppien\npohjoispuolelta. Tuhat vuotta ennen ajanlaskumme alkua Välimeren\nrannoille ilmestyy joka tapauksessa vaaleatukkainen valloittajakansa,\njoka valtaa vanhat asutuskeskukset ja ottaa haltuunsa maan alkuperäisen\nväestön kauppapaikat. Yhteiskunnan johdossa ovat papit ja aateliset;\nalkuaan etruskeilla on luultavasti ollut kuninkaita, mutta pian\nEtruriasta muodostuu liittovaltio, joka on jaettu kahteentoista\nitsenäiseen kaupunkiin. Kutakin johtaa valittu virkamieskunta,\neräänlainen alkeellinen parlamentti. Sen edustajat pitävät yhteisiä\nkokouksia Volsiniin alueella, Voltumnan temppelissä. Myöhemmin asutus\non levinnyt yhä etelämmäs, yksin silloinen Roomakin on joutunut tämän\nvoimakkaan ja taitavan kansan valtaan, kansan, joka hallitsi sisämaahan\nperustamien siirtoloiden ja lukuisten satamiensa avulla sekä mannerta\nettä Välimeren länsirantoja. Pienet monisoutuiset laivat kuljettivat\nviljaa, viiniä ja vuorista saatuja metalleja etäisiin kauppasatamiin.\nMuureilla ympäröidyissä kaupungeissa kukoisti ruukkujenvalmistus,\nkullan ja hopean kaivertaminen, jalokivienhionta, mitä monipuolisin\nkäsityö. Vuonna 474 ennen Kristusta tapahtuu vihdoin käänne. Silloin\nnousevat Etelä-Italiassa sijaitsevan Cumaen asukkaat vastarintaan ja\nheihin liittyy Sisilian väestö. Syrakusasta tullut sotalaivasto voittaa\netruskien laivaston, ja tätä ensimmäistä tappiota seuraavat nopeassa\ntahdissa yhä tuhoisammat menetykset.\n\nOn sanottu, että etruskien alkuperäinen elinvoima oli jo tuohon aikaan\nehtynyt. Kerran valloitettuaan maan itselleen he olivat suunnanneet\nkaiken tarmonsa suuremman elämänmukavuuden, turvallisten ja tyynien\nolojen säilyttämiseksi. Kun kreikkalaiset ja karthagolaiset alkoivat\nlaivoillaan ahdistaa heidän eteläsatamiaan ja vaeltavat kelttiläiset\nheimot tunkeutuivat pohjoisessa heidän asuinsijoilleen, kansan asenne\noli yksinomaan passiivinen. He eivät kyenneet puolustautumaan ylivoimaa\nvastaan, vaan sortuivat niissä pitkällisissä taisteluissa, joita 400-\nja 300-luvuilla käytiin sekä Ylä-Italiassa että nykyisen Napolin\nja Rooman lähistöillä. Vuonna 265 heistä on jäljellä vain joukko\nhistoriallisia muistoja; he ovat sulautuneet miltei täysin roomalaiseen\nrotuun; viimeiset, jotka ovat osanneet lukea heidän piirtokirjoitustaan\nja puhua etruskien kieltä, kuolevat Rooman keisariajan alussa. Mutta\nkaikki, mitä tuosta salaperäisestä sivistyksestä on jäänyt jäljelle,\non yhtä omalaatuista kuin Kreetan, Babylonian, Sumerin, Perun, vanhan\nIntian muistomerkit. On esiintynyt tutkijoita — englantilainen\nrunoilijafilosofi Lawrence on heistä kenties tunnetuin — jotka\novat luulleet löytävänsä etruskilaisesta menneisyydestä eheän ja\norgaanisen kulttuurin ihanteen. Mutta kukaan ei ole tulkinnut heidän\npiirtokirjoitustaan, — kukaan ei voi varmasti vastata kysymyksiin,\njotka pyrkivät kielelle. Mitä jumalia, mitä voimia tämä tuntematon\nkansa on palvellut? Mistä se on perinyt taiteensa hienostuksen ja\nloiston? Millainen se on ollut arkielämässään ja juhlissaan, mitä\nlakeja se on noudattanut, miten se on vihdoin tullut miltei täydelleen\npyyhkäistyksi maan pinnalta?\n\nTavallista voimakkaammin mieleeni on syöpynyt muisto niistä hetkistä,\njotka olen viettänyt Rooman, — niin, koko Italian ihastuttavimmassa\netruskilaisessa kokoelmassa, paavi Julius III:n palatsissa. Arkkitehdit\nAmmannati ja Vignola suunnittelivat neljäsataa vuotta sitten tämän\naurinkoisen rakennuksen eksyttävine valheterasseineen ja korkeine\nkaariholveineen, palatsin, joka on kummallinen ja näköään oikukas\nyhdistelmä salapolkuja, valoisia sisäpihoja suihkulähteineen ja\nkalalammikkoineen, pieniä puutarhoja, saleja, parvekkeita... Lämmin\nauringonvalo kietoo kuin vienoon kultaan kaikki ne metalliset ja\nkiviset muinaismuistot, joita tänne on kerätty; se tehostaa omalla\ntavallaan etruskilaisen maailman valoisaa luonnetta. Tahtoen tai\ntahtomatta täällä joutuu sen hymyilyn lumoihin, joka värehtii\nepämääräisenä ja lukittuna vuosituhansien takaisten kuvien, vanhojen\nkivijumalien, satyyrien ja ihmishahmojen huulilla. Näissä saleissa\non loputtomiin punaruskeita polttosavikuvia, jotka ovat kerran\nkoristaneet temppelien päätyjä, ja omituisesti venytettyjä ja\nvääntyneitä pienoispronsseja, joissa paljastuu silloisen taiteen\nepätasainen tyylittelevä mielikuvitus. Rikasta ja levotonta\njokapäiväisen todellisuuden tulkintaa, voimakasta realismia, karkeaa\nsatiiria ja hienoa lyyrillisyyttä rinta rinnan! Lasivitriineissä\nnuokkuvat paksuvatsaiset, nauravat miehet kuin ylenpalttisen juomisen\nja syömisen uuvuttamina, ja hennot huilunsoittajattaret näyttävät\nliikehtivän kivettyneessä tanssissa. Kun olen miltei väsyksiin\nvaeltanut tämän mykän savikansan parissa, palaan takaisin ensimmäiseen\nsaliin. Jykevällä korokkeella, murskautuneiden ruusunpunaisten\nsimpukkakoristusten ja muurinkappaleiden keskellä seisoo etruskilainen\nApollo ylhäisenä ja vaikuttavan kauniina, tummilla kasvoillaan\nikuinen sfinksin hymy, värikäs viitta rytmillisesti lainehtien. Tästä\nmiehenkorkuisesta patsaasta säteilee yhä salaperäinen elämänvoima.\nJalat tuntuvat nousevan, jumala astuu siivekkään keveästi eteenpäin;\nvinoissa, »hindulaisissa» silmissä hohtaa kahdentuhannen vuoden\ntakainen tuijotus.\n\nMeillä ei ole mitään mittapuuta, millä mitata etruskilaisen kulttuurin\nsyvyyttä ja korkeutta. Mutta vanhat värikkäät hautamaalaukset, vanhat\njumalankuvat, maljakoiden kuvitetut kyljet, kertovat yksimielisesti\nvaloisasta ja rauhallisesta elämästä. Joka on käynyt etruskien\nkuolleidenkaupungeissa, ennen kaikkea Tarquiniassa, ja tutkinut soihdun\ntai kynttilän epävakaisessa valossa heidän maanalaisia hautojaan, on\nhuomannut, miten elämänonnen kuvittelu viettää riemujuhlaansa näissä\nkuoleman asunnoissakin! Haudat ovat matalia pimeitä saleja kivisine\nkattoparruineen ja vankkoine tukipilareineen. Niihin laskeudutaan\nkuin kellareihin jonkin viiniä kasvavan kummun, jonkin viljavainion\nreunalta. Ajan ja kosteuden kuluttamilla seinillä katse erottaa\naluksi vain valkoiselle laastipohjalle tehtyjä kuultavansinisiä,\nvihreitä, tummanpunaisia, rukiinkeltaisia väriläikkiä. Vasta vähitellen\nnämä himmentyneet kuvat saavat selvän muodon ja sisällön. Täällä\nvierii ohitsemme juhlien, aseleikkien, taisteluiden hämärä filmi...\nTuntemattomat taiteilijat ovat kuvanneet näihin haudanseiniin hilpeitä\njuominkeja tanssijattarineen ja soittajineen, metsästysmatkoja,\njäähyväisiä, kilpa-ajoja tai realistisen paljaita lemmenkohtauksia,\njoissa on meille vierasta antiikkista ujostelemattomuutta. Maalaukset\nliittyvät tiettävästi vainajainpalvontaan, — niiden syvimpänä\ntarkoituksena oli, että holviin haudatut ruhtinaat nauttisivat niiden\nvälityksellä maanpäällisen elämänsä riemukkaista yksityiskohdista. Kuva\n»korvasi» puuttuvan todellisuuden; juhlien ja rakkauden, sotien ja\naseleikkien muisto seurasi poismennyttä tulevaan elämään. Itse asiassa\nnuo hautamaalaukset ovat miltei ainoita valonvälähdyksiä siinä sakeassa\npimeydessä, johon etruskilainen muinaisuus on peittynyt. Ne paljastavat\npienen ja irrallisen katkelman rikasta, nautinnollista, aisti-iloista\nelämää, jonka luonne jää vain arvausten ja olettamusten varaan.\n\nEtruskilaisten taideteosten kauneustyyppi ei ole kreikkalainen eikä\nroomalainen, ei foinikialainen eikä egyptiläinen. Sille on ollut\nerikoisesti ominaista pohjoismainen vaaleus. Mielettömän monta\nkirjaa on kirjoitettu, monta yltiöpäistä teoriaa on sepitetty, jotta\ntämän Italiaan ilmestyneen rodun arvoitus ratkeaisi! Ovatko etruskit\nolleet lyydialaista alkuperää, kuten vanha latinalainen runous antaa\naiheen olettaa, vai ovatko he todella saapuneet pohjoisesta, on\nongelma, joka on sekä Italian omassa että varsinkin saksalaisessa\nhistoriantutkimuksessa uudelleen tullut päiväjärjestykseen.\nMuistan, että muuan ranskalainen tutkija, professori Martha, esitti\njo 1912 hämmästyttävän ajatuksen, että etruskien kieli kuuluu\nsuomalais-ugrilaiseen ryhmään ja että tämä vaalea, rauhallinen,\nmietiskelevä rotu on tullut muinaisille asuinpaikoilleen samasta\nalkukehdosta, josta suomensukuiset heimot kerran lähtivät vaeltamaan\npohjoisiin metsiin. Mutta niin kauan kuin vanhojen savimaljojen ja\nkivitaulujen kirjoitus pysyy tulkitsemattomana, mielikuvitus voi\ntapailla huikeimpia mahdollisuuksia. Jäljet johtavat joka tapauksessa\nsumuun.\n\n\n\n\nPÄIVÄ OSTIASSA\n\n\nVuonna 41 jälkeen Kristuksen, eräänä talvipäivänä, Rooman\nPalatinus-kukkulan porttikäytävässä tehtiin pikainen loppu keisari\nCaligulan mielettömästä hallituksesta. Luihu, suuruudenhullu\nitsevaltias, joka niin kuin Domitianus paria miespolvea myöhemmin\nantoi nimittää itseään Herraksi ja Jumalaksi, kaatui sotilaiden\ntikariniskuihin. Hetkistä myöhemmin palatsissa mellastavat keisarin\nmurhaajat löysivät oviverhojen taakse piiloutuneena Claudiuksen,\nvainajan änkyttävän ja vapisevan sedän. Hänet nostettiin siekailematta\nkilpien päälle, — potkiminen ja rukoukset eivät mitään auttaneet,\nsillä yleisen sekasorron keskellä oli välttämätöntä mitä kiiruimmin\nkeksiä joku vallanperimysehdokas. Claudius kruunattiin, hänen päälleen\npuettiin Caesarien purppurapuku. Hän joutui, vasten tahtoaan,\nnäyttelemään Rooman keisarin epäkiitollista osaa. Hallitsijana hän\nosoitti, kuten nykyinen tutkimus jokseenkin yksimielisesti myöntää,\nsuurta taitoa niin rauhan kuin sodan teoissa.\n\nJa monien muiden uudistusten lisäksi hän ryhtyi puuhaamaan merkitsevää\nreformia: Rooman vanha merisatama Ostia oli saatava ennalleen!\nAlue oli vähitellen kokonaan joutunut liejun valtaan. Jo Julius\nCaesar oli suunnitellut sen puhdistamista, mutta unohtanut asian,\nkuten niin monta muuta... Claudius aloitti työt satamassa, syvensi\nsitä, rakensi Välimeren hyrskyjä vastaan leveän aallonmurtajan,\njonka yläpuolella paloi yön aikaan majakan tulenliekki valaisten\nviljalaivojen tietä. Siihen asti oli Rooman merenkulku auttamattomasti\npysähtynyt vuosittain marraskuun 10:nnen ja maaliskuun 10:nnen päivän\nväliseksi talvikaudeksi; Tiberin vanha satama avautui vasta kevääksi.\nMutta nyt voitiin Egyptistä, Espanjasta, Sardiniasta, Syyriasta,\nSisiliasta tulevat vehnälastit purkaa Ostian varastoaittoihin mihin\naikaan vuodesta hyvänsä. Leveät, kömpelötekoiset jokiproomut olivat\naina odottamassa Tiberin suulla, kuljettaakseen lastia pääkaupungin\nmakasiineihin.\n\nRoomasta lounaaseen kulkee vanha maantie noin kolmen peninkulman\npituudelta Ostiaan. Pieni sähköjuna mittaa tämän matkan puolessa\ntunnissa. Laajoja kenttiä lammaslaumoineen, viiniviljelyksiä,\nmaissipeltoja... Kuumaa ja hedelmätöntä tasankoa, joka vielä miespolvi\nsitten oli kuumetautien kotimaata. 1800-luvun lopulla matkustajat\nsaattoivat tehdä käynnin Ostiassa vain talven aikaan, jolloin synkät\npilvimassat lennättivät sadekuuroja latinalaisen tasangon yli; kesän\nhelteessä täällä vallitsi tappava malaria, tai sitten tien varteen\nlymynneet enemmän tai vähemmän koristeelliset maantierosvot tekivät\nselvää jälkeä turistien maallisesta omaisuudesta.\n\nKun nykyään lehteilee jotakin tuon aikaista matkakuvausta, voi\ntuskin tuntea seutuja samoiksi... On kuin katselisi noita vanhoja,\nruskeiksi tummuneita maisemamaalauksia, joihin isoisiemme aikaiset\ntaiteilijat kuvasivat sen Italian, mitä enää ei ole olemassa. Itse\nOstia oli silloin pelkkää ruohottunutta kumpua, jonka sorakerroksien\nalle kaupunki oli huolellisesti peittynyt. Tien varrella ei kasvanut\nvihreitä eukalyptuspuita, »kuumepuistoja», jotka myöhemmin ovat\nsuuresti rajoittaneet malarian leviämistä, sen jälkeen kuin Tre\nFontanen apottikunnan valkoiset munkit rupesivat istuttamaan niitä oman\nluostarinsa alueelle. Ja Ostian vanha, jylhä, punanruskea linnoitus,\njonka vankiloissa paavit säilyttivät haitallisia vihamiehiään, on\ntänään täynnä vanhasta satamasta kaivettuja marmorifragmentteja. Minä\nmatkustin tuohon merikaupunkiin kuumana alkukesän päivänä ja löysin\nsuuren osan niistä rakennuksista, joissa Claudiuksen ajan merimiehet\nolivat tapelleet ja pelanneet noppaa.\n\nItalian arkeologia on paljastanut miltei kokonaan maaperään\nhautautuneet rakennuskorttelit; kappale antiikin jokapäiväistä elämää\non noussut päivänvaloon. Ostia ei, niin kuin esimerkiksi Vesuviuksen\nylelliset huvilakaupungit Herculanum ja Pompeiji, voi ylpeillä\nmainittavalla loistolla. Se on ennen kaikkea ollut laivanvarustajien,\nkäsityöläisten, kauppiaiden uuttera porvarillinen yhdyskunta. Rooman\nylimyksiä varten siellä tosin sijaitsi upea ja peräti uusasiallinen\nkylpylä, jonka uimahallit on nykyään perattu ruohoista; niiden\nmustavalkoiset mosaiikkilattiat ovat merikaupungin hengen mukaisesti\ntäynnä delfiinien, merenjumalien, kalojen, vedenneitojen, merihevosten\nherkänsiroja kuvia.\n\nSen jälkeen, kun Tiber muutti suuntansa toiseen uomaan, tämä\nsatamakaupunki ei enää ole _ostium_, »joen suu». Laakeiden, meriheinää\nkasvavien tasankojen ja tuulisten hiekkamäkien keskellä, yksinäisiä\ntummanvihreitä pinjoja vasten, muinainen Ostia vaikuttaa kaukaa katsoen\naidolta nykyaikaiselta pikkukaupungilta. Mutta kaikki elämä on kuollut.\nHelteiset kadut kiertelevät autioina. Hämmästyttävän eheinä säilyneet\ntalot muodostavat hiljaisia kortteleita; rapautuneiden seinien yli\nversoo rehevästi kukkien valkoisia ja veripunaisia ruusuja.\n\nPitkä valtakatu, Hautojen Tie, on matalin laavalevyin kivetty.\nSe johtaa suoraan antiikin aikaiselle kaupungin portille, — sen\nmolemmin puolin, tummanvihreän muratin ja köynnöskuusaman peitossa,\nkohoavat vanhojen basilikojen tynnyriholvit ja valtion jumalien\npunatiilitemppelit. Entisen pääportin, Porta Romanan, peruskivillä\nseisoo ypöyksin kuumassa päivänvalossa marmorinen voitonjumalatar\npaistatellen katkenneita jäseniään auringonsäteissä. Vaellan Ostian\ntorille, muinaiseen teatteriin. Pengermittäin laskeutuvat, puolikuun\nmuotoiset istuinrivit ovat kuin äsken rakennetut — vain näyttämö\non hävinnyt ja sen kohdalla leviävästä vihreästä kentästä kohoaa\nmurtuneita pilareita ja yksinäisiä, hiukan tummuneita kuvapatsaita.\nAlueella sijaitsi kerran Afroditen temppeli, _Veneri Sacrum,_ — ja\nluhistuneen alttarin otsikkokirjoitus puhuu vielä selvää kieltään\nkorkean ruohon vihreydestä. Jumalatar seisoo nykyään kaupungin pienen\nmuseon salissa: oudon kaunis, hunajankeltaiseen marmoriin veistetty\nalaston nuori nainen, joka kevyesti nojaa sormillaan vesiruukkuun,\nmeren symboliin.\n\nIstun teatterin kivipenkillä. Muistelen henkevän Roomanmatkailijan\nMuratoffin sanoja, jotka kirjoitettiin kymmenkunta vuotta sitten:\nMinkä kuvan meidän elämämme, meidän sivilisaatiomme on antava\nhävityksensä jälkeen? Mitä oikeastaan löydetään modernin Pariisin\ntai Lontoon raunioista, joka edes jossakin määrin vastaisi tämän\nteatterin jäännöksistä kohonnutta Afroditen pehmeätä marmoriruumista?\n— Nuo jumalat, joita niin runsain määrin tapaa Italian eri puolilla,\nmuseoissa tai avotaivaan alla, eivät loppujen lopuksi ole _vain_\ntaideteoksia. Tunnemme suurin piirtein kuvanveistäjien nimet ja teosten\nsyntymäajat, mutta meidän mielikuvitustamme ei pelkästään viritä tieto,\nettä tämä tai tuo teos on Pheidiaan, Alkameneen, Polykleitoksen,\nMyronin käsialaa ja sellaisenaan kappale vanhaa kreikkalaista\ntaidetta... Puhtaasti esteettiseen nautintoon sekoittuu toinen tunne.\nTulee ajatelleeksi uhreja, joita näille kuville on suoritettu, ihmisiä,\njotka ovat koristaneet kukin ja lahjoin niiden alttareita, ja koko\nsitä vilisevän runsasta elämää, joka kerran kuohui niiden ympärillä\nyhtä kohtalontäytenä kuin oma elämämme. Ne ovat sammuneen kulttuurin\nvertauskuvia. Aika on säilyttänyt jälkipolville nämä satunnaiset\nsirpaleet, joiden etäinen hymy nyt kohtaa meitä kahdentuhannen vuoden\ntakaa.\n\nTämä menneen ajan elämys on oikeastaan sitä voimakkaampi, mitä\njyrkemmin oma aikamme vaatii meitä syventymään ongelmiinsa, mitä\nväkevämpää kieltä se puhuu asioista, jotka ovat ihmiskunnalle ikuisesti\nyhteiset. Ja kaunis hymyilevä jumalatar Ostiassa? Paimenet, merimiehet\nja sotilaat, jotka yhdeksäntoista vuosisataa sitten vielä näkivät\nsen seisovan alttarillaan, kiinnittivät siihen kenties paljonkin\nhurskasta toivoa. Kun se pitkien aikojen jälkeen on kaivettu esiin\nvanhan autiokaupungin puistosta, se tuo viestin ajalta, joka monessa\nsuhteessa oli samanlainen kuin oma aikamme. Syvimmiltä vaistoiltaan\nihminen tuskin on muuttunut. Hän toivoo, rakastaa ja vihaa, rakentaa\nja hävittää, elipä hän sitten Claudiuksen ajan tai sotavuoden 1940\nEuroopassa.\n\nMutta jotakin on kaikesta huolimatta muuttunut... Kenties avoin,\nläheinen suhde elämään on käynyt meille vieraaksi, — ehkä luonto\nei enää puhu meissä ja meille niin kuin ennen. Onko tuon ilmiön\nseurausta, että luontainen kauneuden taju ei läheskään näyttele meidän\nelämässämme samaa osaa kuin antiikin sivilisaatiossa, vieläpä sen\nhäviönkin aikoina? »Kehitys», »edistyminen» on ongelmallinen asia.\nTulee miettineeksi, miten paljon ihmiskunta on menettänyt siinä\nhistoriallisen muuttumisen prosessissa, joka on tapahtunut siitä\nsaakka, kuin jokin kreikkalainen veistäjä taltalla hahmotteli Ostian\nAfroditen muodot.\n\nOstia herättää vaikutelman, että sen asukkaat ovat aivan äsken\njättäneet lietensä kylmilleen ja hiipineet pois... Kuolemanhiljaiset\nkadut pujottelevat äänettömien talojen välissä. Vain kissat ja\nsisiliskot katsovat mustista ikkuna-aukoista. Vain köynnösruusu on\nuskaltanut asettua asumaan vanhojen temppelien pyhään halliin, cellaan,\nja verhota iäkkäät muurit kuin repaleisella tummanpunaisella sametilla.\nMeren kaukainen humu ja tuuhealatvaisten pinjojen suhina on ainoa ääni,\nmikä tapaa korvaa.\n\nMutta tyhjissä ihmisasunnoissa, joihin voi poiketa suoraan kadulta,\nnäkee yhä roomalaisen arkielämän pieniä pettämättömiä merkkejä.\nKellareissa on tomuisia viiniruukkuja. Seinien syvennyksistä\ntuijottavat kotijumalien, lajien ja penaattien, harmaat polttosavikuvat\nsammuneita, savun mustaamia tulisijoja. Vanhat suihkukaivot ovat\nehtyneet; lavendelit, myrtit ja meiramit kutovat sinipunaista\nkukkamattoa permannoille, joita tuntemattomien ihmisten paulakengät\novat monta sataa vuotta sitten polkeneet. Heidän odottaisi minä\nhetkenä tahansa astuvan sisään oviaukosta — aivan kuin he olisivat\nhetkeksi poistuneet johonkin läheisyyteen... Joukko itkuun vääntyneitä\nmarmorinaamareita tuijottaa puhkaistuin silmin suuren teatterin\npenkkirivejä: ne näyttävät yhä murehtivan vanhan näytelmän loppua.\n\nEi ole mitään varmaa tietoa, miten ja minkä vuoksi Rooman\nsatamakaupunki kerran autioitui. Säilyneet rakennukset eivät ainakaan\nkerro maanjäristyksistä — vaikka Vulcanus, tuliperäisen maan jumala,\nkuuluikin niihin, joita Ostiassa enimmin palveltiin. Herää pakosta\najatus, että asukkaat ovat aivan äkkiä, meille tuntemattoman pelon\najamina, poistuneet kodeistaan. Voi kuvitella tulvan, ruton tai\nhyökkäyksen uhkaa, ehkäpä rosvoilevan laivaston lähestymistä... Mutta\nse ei selitä kaupungin lopullista kohtaloa. Miksi väestö ei palannut\ntakaisin vaaran mentyä ohi? Kuinka on ymmärrettävissä, että vauras,\nmenestyvä, maineikas satamakaupunki jää tyhjilleen niin pitkiksi\najoiksi, että lieju peittää sen monikerroksiset asuintalot, sora\nhautaa sen viljamakasiinit, ja sen temppelit, teatterit, kylpylät\nuppoavat ruohojen alle? Hiekkapeite on säilyttänyt meille jokseenkin\nkaiken, mitä voi toivoa näkevänsä. Ei edes ylellinen Pompeiji eheine\nloisteliaine huviloineen herätä nykyaikaisessa katsojassa samaa\ntutunomaista vaikutelmaa kuin Ostia.\n\nVaellan tunnista toiseen tässä mykässä kaupungissa. Talot kohoavat\nkatujen kahden puolen yllättävän nykyaikaisina; pankkiirien,\nviljanvälittäjien ja laivurien kodit, suuret »modernit» liiketalot,\nmatkatoimistot. Laivayhtiöiden huoneistossa tapaa musta-valkoisia\npermantoja, joihin on taiteellisina mosaiikkeina upotettu merenkulun\nvertauskuvia, lastilaivoja ja proomuja, sekä sen lisäksi ilmoituksia,\nmihin osiin maailmaa yhtiö on perustanut välitystoimistoja...\nJyväaittojen muurit hehkuvat tummanruskeina kuumassa valossa.\nPalokunnan parakit ovat yhdeksäntoista vuosisadan aikana vain hiukan\nlohkeilleet sieltä ja täältä, samoin viinituvat, tabernat, joista\nhienoimmissa jälleen näkee mosaiikein koristettuja baaripöytiä. Mikäli\ntiedän, vanhimpien rakennusten tekoon käytettiin täällä niin kuin\nkaikkialla Roomassa muuriseosta, harmaata betonia sisustaksi, pinnaksi\nerisuuruisia tuufikiviä, _opus incertum_, tai sitten samanlaisia\nneliömuotoisia kivilevyjä, _opus reticulatum_. Temppelien ja suurten\njulkisten rakennusten marmori on kadonnut jäljettömiin. Korkeat,\nkolmi-, nelikerroksiset asuintalot parvekkeineen voisivat itse asiassa\nolla peräisin Lontoon tai Manchesterin esikaupungeista, — yksinpä\nniiden lämmitysjohdotkin, jotka on taitavasti laskettu permantojen\nalle, puhuvat hyvin nykyaikaista kieltä. Kun huoneistojen sisustus,\nniiden veistokset, freskot ja koruesineet, ovat joko tuhoutuneet tai\nsiirretty museoihin, Ostian vuokratalot, _insulat_, muistuttavat\ntosiaan erehdyttävästi oman uusasiallisen maailmamme karuja, värittömiä\nasuinkasarmeja.\n\nKiipeän murtuneita portaita kaksituhatvuotisen talon parvekkeelle.\nHiljaisuus. Vain Välimeri hehkuu kirpeänsinisenä niin kuin suunnaton\nauki levitetty turkoosi. Aallot kohahtavat hiekkarantoihin aivan kuin\nkerran 300-luvulla, jolloin Eusebios Sophronius Hieronymus, lempeä\ndalmatialainen kirkkoisä, kuunteli niiden loisketta myötätuulta\nodotellessaan ja sepittäessään kirjettä neito Ansellalle, sydämensä\nrakastetulle. Näen mielessäni Rooman viljalaivojen saapuvan\navomereltä lepattavin märssypurjein. Kultaiset keulakuvat sukeltavat\nesiin kaukaisuuden sinestä. Kolmisoutujen airorivit nousevat ja\nvaipuvat tahdikkaasti, rannat ovat täynnä kansaa, joka tervehtii\nEgyptin viljalastien tuloa. Ja vaikka näky on aikojen takainen,\nOstiassa on yhä kuulevinaan sen elämän humun, joka vallitsi näiden\ninsuloiden, majatalojen ja parakkien vaiheilla, aikana, jolloin\nsuuren maailmanvallan kauppa ja merenkulku oli parhaasta päästä tämän\nsatamakaupungin varassa.\n\n\n\n\nELLEI NISUNJYVÄ KUOLE\n\n\nAurinko laski ja tuli hämärä.\n\nKadulla marssi vielä sotilasjoukkoja, heidän märistä saappaistaan jäi\nloistava jälki mustaan maahan, jota ammukset olivat kyntäneet. Aurinko\nvalaisi mailleen mennessään heidän kasvojaan ja asetakkejaan yhtä\npuolueettoman viileästi kuin se on kaikkina aikoina, ihmissuvun tarinan\nkestäessä säteillyt voittajille ja voitetuille... Tänä iltana sen silmä\nkatsoi sadan viidenkymmenen miljoonan kilometrin kaukaisuudesta Maan\ntähteen. Pieni pallo kääntyi hitaasti ympäri eetterissä, — ja valo\nliukui ja putosi yhä nopeammin, yhä kauemmas siitä kohdasta, josta minä\nkatsoin aurinkoon.\n\nJossakin kirkastui juuri nyt aamurusko. Se paistoi kuumiin kosteisiin\nmetsiin, joissa rumpujen yksitoikkoinen pärinä oli jo kevätpäivän\ntasauksesta tervehtinyt valon syntymää. Mutta minä puolestani näin vain\nillan. Yön rajalla hävisivät vähitellen kaikki sodan merkit maisemasta.\nEn enää erottanut ikkunoiden lautasuojia tummista seinistä enkä\nhiekkasäkkejä yhtä tummasta maasta.\n\nNiin kuin usein viime päivinä tahdoin ajatella kevättä. Kevät teki\nkuitenkin kärsivällistä työtään kaikkialla, — ilmassa, jonka valo\noli saanut uuden tunnun, maassa, jossa siemenet itivät. Kevät oli\naina tullut. Se oli tullut viheriänä ja säteilevänä ja lämpimänä\nniihin alkumetsiin, joissa ensimmäinen pystypäinen kädellinen tahrasi\npiikiviveitsensä heikompien vereen. Se syntyi auringon mukana. Se\noli jakanut valoaan ja kukkiaan ihmiskunnan pitkän tien yli, niin\nkauan kuin luonnollinen valinta oli ollut vaikuttamassa murhanhimon\nja sankaruuden aaltoleikissä. Kerran jokaisena vuonna oli eletty\nkevätpäivän tasaus. Miten eläinradan arabeskit kalentereissa olivatkin\nvaihtuneet niiden kahdenkymmenen kuuden vuosituhannen vieriessä, jotka\naurinko oli tarvinnut muuttaakseen asemaansa Maan tähtitaivaalla, —\nhuilut, rummut ja kuorot olivat aina vuosittain julistaneet kevään\ntuloa. Niin oli tapahtunut jo Niilin ja Eufratin temppeleissä aikoina,\njolloin ihmistajunta vielä suhtautui juhlallisesti valon ihmeeseen.\n\nTalvi ja pimeys merkitsee kuolemaa. Kolkon hiljaisessa\nkaupunginpuistossa, jossa lamput tuskin jaksavat valaista vanhan\nluostarikirkon ruskeata seinää, ei vielä muutamia viikkoja sitten,\npääsiäisen aikaan, voinut nähdä merkkiäkään keväästä... Odotuksen\ntunnelma oli kuitenkin tiheä. Jossakin lumen ja pimeyden syvyyksissä\nMaan oma historia toisti jälleen vanhaa vaihetta, jolloin talven ovet\nlyödään lukkoon. Enkö ollut kevätpäivän tasauksen iltana seurannut\nkatseellani viimeistä kultaista sädettä, joka lävisti pilvet välkkyvänä\nosoittimena? Näytti siltä kuin taivaallisen vaa'an molemmat kupit\nolisivat asettuneet tasapainoon hämärän rajalla...\n\nSilloin oli jo alkanut vuoden salaperäisin vaihe. Se kausi, joka\nulottuu palmusunnuntaista helluntaihin ja jonka kestäessä kuu ehtii\nsyntyä kaksi kertaa täydessä pyöreydessään. Kevättalvi! Niin kauan kuin\nihmisajatus on hitaasti syventänyt luonnon tosiasioita selventäväksi\nmaailmankuvaksi, tähän ajanjaksoon on aina liittynyt vertauskuvallista\nmerkitystä.\n\nNyt etsii ajatukseni menneisyydestä jotakin tapahtumaa ja jotakin\naikaa, joka vastaisi tämän kevättalven tuntoihin niin kuin soittimen\nkielet vastaavat ääniraudan lyöntiin —. Kuvittelen iltaa kaksituhatta\nvuotta sitten. Iltaa, joka loi pitkiä varjoja erään kaupungin torille\nRooman itäisessä provinssissa. Tuo aika on niin kaukainen, että\nauringon asema eläinradan kuviossa oli silloin toinen kuin nyt. Mutta\nkevään juhla lähestyi, uusi kuu hehkui tummansiniseltä taivaalta\nja kaduilla survoi tungos. Käsimyllyjen ikuinen jyrinä köyhissä,\nlikaisissa taloissa oli vaiennut ikään kuin merkiksi siitä, että tämä\nei ollut mikään tavallinen arkipäivä. Jos voisi keskittää kaikki\nitämaisen kaupungin äänet, hajut ja näyt yhteen ainoaan kuvaan, saisi\nluultavasti käsityksen nisan-kuun 14. päivän Jerusalemista sinä vuonna,\njota Roomassa vielä kauan jälkeenpäin muisteltiin vain Augustuksen\nlesken Livian kuolinvuotena. Koska koko Samaria valmistui juhlimaan\nkevätpäivän tasausta ja koska Jerusalem oli kaikkien toivioretkeläisten\npäämaali, sen muurien varjossa vallitsi suurempi hälinä kuin koskaan.\nPyhimysten, ilveilijöiden, profeettojen, hunnutettujen naisten,\nkauppiaiden, orjien ja sotamiesten tulva oli jo monen päivän ajan\nmyrskynnyt kirjavana kaupungin porteista. Kun kuu alkoi levittää\nvaloaan burnusheihin ja ryysyihin, melu kuulosti yhä kasvavan.\n\nMitä maailman eri puolilla muuten tapahtui tuona yönä?\n\nKevään tuloa odotettiin sekä kuumissa että kylmissä maissa. Ikivanhan\ntavan mukaan monipäiväisen juhlan alkujakso oli omistettu surulle.\nMaailma valitti jumalan kuolemaa. Syyrian rannalla keinuviin\nkalastajalaivoihin saattoi pimeän meren yli kuulla naisten itkun\nByblosista. Oli juuri se vuodenaika, jolloin Nahr' Ibrahimin virta\nvärjäytyy savesta punaiseksi ja jolloin punainen vuokko kukkii\nLibanonin vuorilla, siellä, mihin perimätieto sijoittaa kevään jumalan\nkuolinpaikan. Päivänmatkan päässä laulettiin samoja surulauluja\nKypros-saaren korkeimmilla jyrkänteillä. Vaikka meri kohisi raskaasti\nriuttoja vasten, se ei kokonaan vaientanut ylhäältä kuuluvaa\nhuilunsoittoa. Tuntui kuin koko asuttu maa olisi tänä yönä ollut täynnä\nlevottomasti tuikkivia tulia, hiiltyvän myrrhapuun savua, tamburiinien\nja pillien yksitoikkoista ääntä. Kuu, jonka punainen valo alkoi yön\nmittaan muuttua kalpeaksi, valaisi juuri silloin Jerusalemin ympäristön\nvanhoja oliivitarhoja ja olentoa, joka makasi ryhmyisten puiden alla,\npuutarhassa, missä säilytettiin suuria öljynpuristimia. Hän saattoi\nehkä jo kuulla lähenevän sotilasvartion askelet ja erottaa soihtujen\nja lyhtyjen pahaa ennustavan tuikkeen. — Hän, joka sitten seuraavana\naamuna ristiinnaulittiin.\n\nCaprin autiossa linnassa vaelsi kenties juuri nyt väsynyt vanha mies.\nImperaattorin viitta riippui veltosti hänen olkapäiltään. Salamalta\nsuojeleva seppele pysyi vaivoin hänen kaljulla päälaellaan ja sen\nkuivat kullatut lehdet loivat arpiselle otsalle varjon. Tiberius käveli\nraskaasti sitä käytävää, jonka murtuneita fragmentteja on myöhemmin\netsitty soran ja ruohon alta. Hän tutki tähtien asemaa. Hän oli levoton\nkuten muuten aina tällaisina öinä, jolloin taivaallisessa kiertokulussa\ntapahtuu jokin huomattava muutos. Hänen saksalaiset henkivartijansa,\nhänen vainukoiransa, mateleva ja synkkä kaartinpäällikkö Macro,\nennustaja Thrasyllus, orjat, fasaanit ja riikinkukot joko nukkuivat\npalatsin eri puolilla tai olivat poissa, Roomassa. Pimeä Välimeri\nhengitti autiutta. Kaukaa Misenumista, läntisen laivaston satamasta,\nkantautui epäselvää ääntä niin kuin maininki olisi kalisuttanut\nankkuriketjuja.\n\nDiktaattori voi hyvin kuvitella, mitä Roomassa tapahtui. Sielläkin\nvietettiin syyrialaisen keväänjumalan synkkää »veripäivää», joka oli\naivan pian vaihtuva _hilariaksi_, ilojuhlaksi. Kybelen papit eivät\ntänä yönä nukkuneet Vaticanuksen temppelissä. Jättiläisvaltakunnan\nkeskuksessa ja sen kaikissa provinsseissa leivottiin juhlaleipiä,\nkarkeita savikuvia koristettiin tähkillä ja unikoilla, uhrattiin\nkukkauhreja, vihittiin pellot, jotka kevät oli vapauttanut kuoleman\nvallasta. Soittajien hikiset sormet napsuivat käsirumpuja vasten Rooman\nkujilla ja viinin uuvuttamat sotamiehet heittivät noppaa tyhjäksi\nryöstetyssä Isiksen pyhäkössä. Keisari oli kuulevinaan, miten he\npilkkasivat häntä ja rukoilivat oman kotiseutunsa jumalia, että maailma\npian vapautuisi hirviöstä... Palatinumin huviloissa istuivat hänen\npetolliset ystävänsä falernoviinin ja kyyhkyspaistin ääressä. Sillä\nvälin kuin orjat täyttivät ruukkuja kellarissa, he alensivat ääntään ja\naloittivat kuiskaavan neuvottelun.\n\nNiin kauas kuin itsevaltiaan muisti ulottui, ilma hänen ympärillään oli\naina ollut tahmea petoksesta ja juonittelusta ja murhanhankkeista. Hän\noli nähnyt lähimpiensä kuolevan toisensa jälkeen aivan kuin hänellä\nolisi ollut paha silmä, joka tuotti koko valtakunnalle onnettomuutta.\nYstävyyden harhakuvat olivat aikoja sitten paljastuneet vääräksi\nmetalliksi. Hän oli hyvin vanha ja sairas mies, mutta kuolema kaihtoi\nhäntä; sen valta oli peloittavan täydellinen vain hänen ympärillään.\nHänen kätensä olivat punaiset verestä, jota hän oli uhrannut\nihmisinholleen tai jota toiset olivat uhranneet hänen nimissään.\n\nJos tässä hiljaisessa yössä oli ja hengitti yksikin ihminen, jonka\nsilmistä ei kuvastunut ihmistunteiden auttamaton mataluus, kuka ja\nmissä hän oli? — Oliko keisarillinen sananviejä matkalla Juudeaan?\nSaiko Caprin synkkä erakko koskaan kuulla niistä tapauksista, jotka\nsattuivat tuona samana yönä, eräässä Idän kaupungissa? — Tähdet\nhehkuivat Parthenopen tumman rannan yli. Hiljaisuus oli niin syvä,\nettä diktaattori säpsähti ja kääntyi, kun hiilet rahisivat kuparisissa\nsuitsutuspannuissa.\n\nMutta Juudean Jerusalemissa yö kului hitaasti loppuun.\n\nRoomalainen maaherra ei ollut saanut unta silmiinsä, sillä nisan-kuut\nolivat aina tuoneet mukanaan levottomuuksia ja kansanmeteli saattoi\npuhjeta milloin tahansa. Hän ei ollut koskaan oppinut ymmärtämään\ntätä kiihtynyttä, metafyysillistä kansaa, jonka olisi pitänyt iloita\nsiitä, että se sai olla mahtavan maailmanvaltakunnan suojelusvaltiona.\nAamu vaaleni ja öljylamput savusivat riutumaisillaan. Roomalaiset\npatrullit riitelivät beduiinien kanssa, temppelivuoren tienoilta kuului\nyksitoikkoista joikuvaa laulua, suljetuissa savimajoissa napsuivat\npienet tamburiinit ikään kuin pähkinöitä olisi poltettu hiilloksella.\nKun säteilevä valo nopeasti vahvistui, vartiosotilaat riensivät\nAntonialinnan esipihaan ja aikoivat pestä hikisiä kasvojaan altaassa.\nVesi läiskyi heidän panssareilleen ja niiden kultaiset kotkankuvat\nkipinöivät ikään kuin ne olisi hangattu kirkkaiksi. He vetivät\nhalukkaasti keuhkoihinsa kylmää tomuista ilmaa.\n\nTämän aamun tapahtumista jäi sitten vanhoihin papyruskirjoihin muisto,\njoka on vähitellen syöpynyt ihmiskunnan tajuntaan. Vanki, jonka\nmaaherra pitkän kuulustelun jälkeen luovutti henkivartijoiden huostaan,\njoutui vähän ennen kuolemaansa näyttelemään karnevaalijumalan osaa.\nKenties eräät sotilaat olivat syyrialaisia, kenties heidän mieleensä\nnousi ikivanha pääsiäistapa... Joka tapauksessa he antoivat uhrilleen\nkaikki vallan merkit, sinipunaisen viitan ja valtikan, ja punoivat\nhänelle kruunun sen kasvin oksista, joka oli pyhitetty Afroditelle ja\nkevään jumalalle. Jos olisi mahdollista seurata tuon aamun ja päivän\ntapauksia, näkisi näytelmän, jonka osanottajat tietämättään antavat\nihmissuvun suurelle kärsimystarinalle ilmauksen. Oli kuin kaikki, mikä\nmaailmassa on mieletöntä, väärää, sortuvaa ja tappiossa voitollista,\nolisi _nisan_-kuun kevätjuhlan aikaan keskittynyt Jerusalemiin.\n\nNämä mielikuvat häilyvät kaikkien kevättalvien yllä. Kertomus\nkahdentuhannen vuoden takaisista asioista saa päättyä tähän, sillä\nkatkelma ei missään tapauksessa ole merkityksetön. Se viittaa\neteenpäin. Talven pimeä historia päättyy kirkkaaseen loppulukuun, joka\non täynnä vihreyttä ja valoa ja itäviä siemeniä. »Ellei nisunjyvä\nputoa maahan ja kuole...» Tuo ajatus lausuttiin aikana, jolloin\nmaailman tajuntaan oli monien, monien sukupolvien vaihtuessa syöpynyt\nluonnon suurpiirteinen opetus. Sanat oli ymmärretty sekä Isiksen että\nKybelen temppeleissä, ne olisivat herättäneet vastakaikua Rooman\nylimyshuviloissa, joissa riutuva hellenistinen ajattelu kehitti\nhienoja ja kalpeita kukkiaan. Vuosisadat ovat sittemmin menneet\nmenojaan... Ja vertaus, joka syntyi jossakin Syyrian vehnäpelloilla,\nsiellä, missä kuuma kevät vuosittain pakottaa maan kuoleman vaihtumaan\nylösnousemukseksi, — vertaus on vähitellen siirtynyt luonnosta ihmiseen\nitseensä. Minä en tätä kirjoittaessani näe valoa, sillä aurinko on\nlaskenut. Mutta miksi ajatella yötä? Aamu herää yhtä varmasti kuin\nkevätkin, näennäisestä kuolemasta, pimeydestä. Puut viheriöivät vasta\nkun ne ovat pudottaneet vanhat lehtensä.\n\n»Ellei nisunjyvä kuole...» Ajatuksen muodonvaihdoksia voisi seurata\nmaailman kaikkiin keväisiin, aikoihin, jolloin ensimmäiset karkeat\nalttarit koristettiin orvokeilla ja vuokoilla valon uudestisyntymän\nkunniaksi. Myöhemmin olemme oppineet ajattelemaan, että samat lait,\njotka vaikuttavat maan elämässä auringon alla, läpäisevät ihmiskunnan\noman kärsimystarinan. Tappio ja voitto? Hyvin korkealta katsoen niiden\npinnallinen merkitys vähenee. Aatteiden, yksilöiden ja kansojen\narvon mittana on heidän kykynsä muuttaa näennäinen tappio syvimmäksi\nvoitokseen.\n\nKun aloin kirjoittaa tätä lukua keväästä, minä tahdoin lopettaa sen\nauringolle omistettuun rukoukseen. Mutta tuo kirkastuva, kasvava valo\nei kaipaa rukouksia. Sen lämpö tulee yhä runsaammaksi Maan taivaalla,\nse saa kuolleiden haudat viheriöimään ja kukkimaan. Sen täytyy\navaruuden ikuisen järjestyksen nimessä jälleen uudestisynnyttää pellot,\njotta ne kasvaisivat leipää eläville.\n\n\n\n\nALKUKRISTILLINEN ROOMA.\n\n\n\nI\n\n\nVuonna 326 keisari Konstantinus saapui Roomaan saatuaan lopullisen\nvoiton sodassa, jota hän oli käynyt entistä kanssahallitsijaansa,\nillyrialaista Liciniusta vastaan. Hänen tuntoaan tahrasi petoksella\nvoitetun sotapäällikön, lahjakkaan poikansa Crispuksen ja vaimonsa\nFaustan veri. Pieni serbialainen itsevaltias tuli ajaen nelivaljakolla,\njalokivistä kankeaan _dalmaticaan_ pukeutuneena, kuivat keltaiset\nposkipäät ylt'yleensä punamaalin peitossa. Keisarin pullottavissa\nsilmissä hehkui voitonriemun kipinä, jota kenties hiukan hämärsi\ntaikauskoinen kohtalonpelko... Linnassaan Konstantinopolissa hänen\noli tapana unettomina öinä palavasti rukoilla jumalaa sotalippunsa\n_labarumin_ edessä, johon hän oli antanut ommella Ristiinnaulitun\nnimikirjaimet. Ja kenties juuri noihin aikoihin keisari vihitytti\njoukon kirkkoja Kristukselle, omana henkilökohtaisena puhdistusuhrinaan.\n\nAjan ilmakehä oli sakea teeskentelystä. Verenjanoinen julmuus ei\nenää kuvastellut paljaana, — se oli alkanut naamioitua kankeaan,\ntekohurskaaseen asuun. Oli kuin Rooman keisarikunnan yli olisi tuohon\naikaan langennut mailleen menevän päivän hehku, jonka verisessä valossa\nkristinuskon nuori puu hiljalleen kasvoi vanhasta pakanallisesta\nmaapohjasta. Rooman historiassa elettiin iltaa. Caesarien kaupunki oli\nsaanut uudet paimenet, vallanhimoiset piispat, vehkeilevät eunukit,\nloistonhimoiset kirkkoruhtinaat ja hänen pyhyytensä Konstantinuksen,\njonka sielusta kuului kolme neljännestä Aasialle, Idälle.\n\nEnnen Konstantinusta länsimaissa tuskin oli ainoatakaan kristillistä\nkokoushuonetta, joka oli ansainnut kirkon nimen. Nyt kohosi\nalkuseurakunnan vaatimattomien, köyhien kokoontumispaikkojen,\n_ecclesioiden_, tilalle joukko upeita patriarkaalikirkkoja. Neron\nsirkuksen paikalle rakennettiin vanha San Pietro, se vihittiin\nvuonna 349, sen muurit ja tornit kohosivat sillä kohden Vaticanuksen\nkukkulaa, muinaisen Cornelian tien varrella, missä apostoliruhtinas\noli legendan mukaan kärsinyt marttyyrikuoleman. Tuosta kaikkein\nvanhimmasta Pietarinkirkosta meille on itse asiassa säilynyt vain\nvähäpuheinen muistitieto. Basilika oli rakennettu viidensadan jalan\npituiseksi, siinä oli suuri mosaiikein koristettu apsidi, puolikupolin\nmuotoinen päätyjä viisi sivulaivaa, joita ympäröivät antiikkiset\npylväät. Confessionin yli, jossa Pietarin luita säilytettiin\nkultaisessa arkussa, kohosi tabernaakkeli. Viisi porttia johti\ntemppelin atriumiin, jossa oli pyhä kaivo, _cantharus_; kirkon päätyyn\noli sommiteltu heleitä maalauksia ja koristekuvia. Kappelit, salit\nja piispainpalatsit muodostivat pienen rakennusryhmän sille Rooman\nkulmalle, jossa Vatikaanin muurit nykyään ympäröivät jylhinä massoina\nKirkkovaltion aluetta. Paavi Julius II:n aikana 1500-luvulla, Rooman\nrenessanssin voiman päivinä, vanha kirkko kaikkine sivurakennuksineen\npurettiin ja uudistettiin perinpohjin. Muinaisesta San Pietrosta on\njäljellä jokin kulunut mosaiikkilevy Museo Petrianon holveissa, jokin\npaavin muotokuva, joukko pyhimysten ja enkelien kuvia, pari hienosti\nveistettyä kattolistan fragmenttia.\n\nSama häviäminen tuli myös toisen patriarkaalikirkon, Paavalin kirkon,\nkohtaloksi. Se perustettiin 300-luvulla Ostian tien varrelle, Aquae\nSalviaen tummalatvaisten pinjojen suojaan, niissä apostoli oli\nperimätiedon mukaan teloitettu. Nykyinen Rooman-matkailijoille tuttu\nSan Paolo fuori le Mura rakennettiin sen jälkeen, kun tulipalo oli\nvuonna 1823 perin juurin tuhonnut kaiken, mitä vanhasta basilikasta\noli jäljellä. Ja uuden kirkon kylmä, peilimäinen loisto ei juuri\nanna käsitystä alkuperäisestä temppelistä! Sen sileän permannon yli\ntuijottavat kahdensadan kuudenkymmenen paavin kuolleet marmorikasvot\nseinien medaljongeista. Paavali Tarsoslaisen henki, hänen palava nöyrä\nuskonsa, hänen rakkauden-mystiikkansa on täysin vieras siellä.\n\nRooman tunnetusti vanhin kirkkorakennus, Lateraanibasilika, on\ntuhannen kuudensadan vuoden aikana kokenut niin monta muodonvaihdosta,\nettä Konstantinuksen aika kuvastuu nykyaikaiselle vaeltajalle\nsen kappaleissa, laivoissa, ristikäytävissä vain satunnaisina\nvälähtelyinä... Jokin oudon kaunis mosaiikki San Venanzion oratoriossa,\njokin vanhassa kastekappelissa oleva muistoesine puhuu vielä\naitoa kieltä. Mutta vanhan 300-luvun kirkon tuhosi maanjäristys\njo vuonna 896. Myöskään sitä temppeliä, joka rakennettiin paavien\nAvignoninvankeuden jälkeen 1300-luvun lopulla, ei enää ole olemassa.\nKun vaellan nykyisessä upeassa basilikassa, voin vain kalpeasti\nkuvitella niitä rakennuksia, jotka aikoinaan kohosivat täällä korkeiden\nmuurien sisässä.\n\nViime vuosisadalla, jolloin saksalainen historioitsija Gregorovius\nvaelsi Italiassa, Rooman alkukristillisten muistojen tunnelma oli\nvahvimmillaan hiljaisen Merulana-kadun varrella. Pitkä uneksiva\nrenessanssikatu. Tuon tuostakin se avautuu vihreisiin puistoihin\ntai näköalaa sulkevat hylättyjen luostaritarhojen ruskeat muurit.\nHiljaisina iltapäivän tunteina sen yli kaikuu vanhojen kirkonkellojen\nläppäily. Katu päättyy toisaalla Lateraanibasilikan autiolla torille,\negyptiläisen obeliskin eteen, — ja toisaalla aukeamalle, jota hallitsee\nSanta Maria Maggioren kirkon kuvio. Perimätiedon mukaan kirkon\nperuskivi laskettiin vuonna 352, jolloin Pyhä Neitsyt näyttäytyi\nunessa paavi Lebiriukselle ja käski hänen rakentaa temppelin sille\npaikalle kaupunkia, mihin elokuun viidennen päivän aamuna sataisi\nlunta. Ja määräpäivänä, kun kaikkialla muualla vielä vallitsi\netelämainen vihreys, valkoisia hiutaleita alkoi putoilla torille.\nItse kirkko on myöhempinä vuosisatoina kokenut monenlaisia vaiheita,\nsitä on ehtimiseen uusittu, siihen on tehty torneja, sivulaivoja,\nsiipirakennuksia. Mutta vanhan patriarkaalikirkon juhlallista sävyä se\nei ole kadottanut.\n\nPitkässä päälaivassa välkkyvät marmori, graniitti ja malakiitti.\nVihreää ja harmaata... Joukko kreikkalaisia pylväitä kohoaa hyvin\nsiroina kattoa kohti; kerran ne ovat kannattaneet meille tuntemattoman\ntemppelin päätyä. Permannon mittausopillinen kivikoristelu on\njonkin verran kulunut sukupolvien jalkojen alla. Rikkaasti leikattu\nkasettikatto välkkyy tummasti, — se silattiin aikoinaan Uuden maanosan\nkullalla, jota Kolumbuksen laivat ensi kerran toivat valtameren takaa.\nMutta kirkon ylpeytenä ovat naiivit ja kauniit mosaiikit, jotka\nkoristavat sekä sivulaivaa että kuoria ja triumfikaarta. Kokonainen\nuskonnollinen kuvakirja pitkin harmaita seiniä!\n\nKun paavi Gregorius II aikoinaan kiivaasti taisteli kreikkalaisia\nkuvantekijöitä vastaan ja tahtoi hävittää pakanuuden näkyvät\nmuistomerkit, hän ei suinkaan yksipuolisesti kieltänyt värien ja\nmuotojen iloa. Hänellä oli terävä psykologinen ymmärrys. Nuoren\nkristikunnan tuli saada jotakin vastaavaa, antiikin kuvainpalveluksen\ntilalle piti kasvaa uusi elävä taide. Italian vanhoissa kaupungeissa\ntulee kerran toisensa jälkeen huomanneeksi, että kristikunnan\nkirkot eivät alkuaikoina olleet vain pelkkiä kokoushuoneita; ne\noli tarkoitettu myös opetusvälineiksi. Jokainen kirkko oli kivinen\nkirja. Kuorit, ambonit, laulajalehterit olivat kiveen hakattua\nuskontunnustusta, marmoriin ja malakiittiin veistetty taiteellinen\n_credo_. Seinät levisivät katsojien eteen kuin rukouskirjan lehdet,\njoihin on maalattu raamatullisia kohtauksia tai kirjoitettu kultaisin\nkirjaimin latinalaisia mietelauseita.\n\nKun Maria Maggioren basilika aikoinaan rakennettiin, hurskaat\nkuvantekijät koristivat sen keskilaivan neljälläkymmenelläkahdella\nmosaiikilla. He sommittelivat välkkyvistä lasitetuista kivikuutioista\nrikkaan sarjan vanhatestamentillisia tauluja: Abrahamin, Isakin ja\nJaakobin historiaa, kohtauksia Mooseksen elämästä ja korpivaelluksen\najoilta... Kuvat ovat nykyään lähes tuhannen ja kuudensadan vuoden\nikäisiä, niiden värien heleys on aikoja sitten häipynyt; mutta\ntummuneinakin ne antavat aavistaa, miten lapsenomaisen raikkaan\nnäyn kirkko tarjosi sille seurakunnalle, joka joskus 300-luvun\nlopulla saapui sinne kuulemaan kuoron laulua tai esilukijan ääntä.\nTässä eepillisessä kuvakirjassa voi vielä erottaa yli neljäkymmentä\nvärivivahdusta, niin suuresti kuin mosaiikkien pienet lasikuutiot\novatkin kadottaneet entistä valoisaa hehkuaan.\n\nJa niin kuin monissa hyvin vanhoissa roomalaiskirkoissa, täälläkin\nvaltaa katselijan eräs ajatus: oikeastaan noiden taulujen halki yhä\npuhaltaa pakanuuden henkäys! Nuori kristinusko on vielä antiikin\nläpitunkemaa, — sen orastavassa taiteessa voi nähdä monia merkkejä\nvanhasta roomalaistaiteesta, jonka voimakkaaseen runkoon sen nuori\nvesa kerran ympättiin. Varhaiskristilliset mosaiikit, maalaukset,\nkoristekuviot säilyttävät yhä hellenistisen ajan jälkikukintaa. On\njoskus huomautettu, että tuo muutos, joka ensimmäisten vuosisatojen\ntaiteessa tapahtui, lopultakin oli vain näennäinen: roomalaisista\nvoitonhaltijoista tuli enkeleitä, senaattorit ja konsulit muuttuivat\npatriarkoiksi ja profeetoiksi, antiikin korkokuvien kiertelevät,\nhedelmälliset viininlehvät jäivät vielä kehystämään ornamentaalisina\nkoruina apostolisen ajan kappeleita. Santa Maria Maggioren mosaiikeissa\non kieltämättä jotakin vahvasti roomalaista, »keisarillista»...\nVaikuttaa vertauskuvalliselta, että kirkon pilarit ovat peräisin\npakanallisesta temppelistä ja että sen pääalttarina on tuntemattoman\nrikkaan roomalaiskodin kallisarvoinen kylpyamme.\n\nVuonna 431, jolloin Maria korotettiin taivaan kuningattaren arvoon\nEfeson kolmannessa kirkolliskokouksessa, helleenisen äitijumalattaren\nArtemiksen vanhassa palvontapaikassa, paavi Sixtus III antoi koristaa\nMaggioren kirkkoa uusilla mosaiikeilla. Vanhasta basilikasta muodostui\nMadonnan temppeli... Se oli aikaa, jolloin Juvencuksen ja Prudentiuksen\nkertova raamatullinen runous vietti riemuvoittoaan — aikaa, jolloin\nkristilliset hymnit syntyivät vanhoissa temppeleissä ja juhlapukuiset\nkuorot lauloivat ensi kertaa liturgisia virsiä Pyhälle Neitsyelle.\nJa Santa Maria Maggioren kirkossa voi vielä nähdä kuin kaukaisen\nvalonhohteen noilta päiviltä... Kenties se kuvastelee selvimmin apsidin\nkauniissa mosaiikissa, jossa Taivaan Kuningatar on kumartunut ottamaan\nvastaan säteilevää valokruunua.\n\nKirkon triumfikaaren tuntemattomat taiteilijat laativat samoihin\naikoihin yksitoista kaunista kuvaa Matteuksen ja Luukkaan\nevankeliumeista. Aiheina on tällä kertaa Jeesuksen syntymä\nBethlehemissä, samoin hänen lapsuutensa. Niissä on huomaavinaan\npettämättömiä merkkejä siitä, että entisen helleenisen kauneuden tajun\nlähde ei ole vielä aivan ehtynyt. Kuvien lävitse käy hieno dramaattinen\nliike, kasvot ovat yksilöllisiä, ryhmitys ja värien soinnuttelu on\nherkän juhlallista niin kuin Cavallinin taiteessa monta vuosisataa\nmyöhemmin, 1200-luvulla. Ja niin kuin aikoinaan vanhoissa roomalaisissa\nkorkokuvissa, näissä mosaiikeissakin on käytetty rakennusmaista\ntaustoja ja taiteellista kehystystä; niiden henki on täysin\nklassillinen. Neitsyen kruunausta esittävä mosaiikki on sittemmin\nkäynyt lävitse monta korjausta, — 1290-luvulla sitä muovaili vapaasti\nJacopo Torriti, joten kaikkein varhaisimmasta kuvasta on jäänyt\njäljelle vain varjon varjo, vain epäselvä muistontapainen heijastus.\n\nTuossa temppelissä elää vielä järjestäytyneen kirkon alkuaika,\nsen ensimmäinen mahtava nousu, silloin kun nuori usko vapautui\nmarttyyrivainojen kahleista. Ei mikään myöhempien vuosisatojen korjaus\nole hävittänyt tätä vaikutelmaa. Antiikkisten pylväiden kalpea kiilto\nja alttarin komeus viittaavat aikoihin, jolloin pakanuus ei ollut\ntäysin hävinnyt. Suunnilleen Maggiore-kirkon perustamisen aikoina\ngallialainen kirjailija Salvianus valitti opetusrunoissaan, että\nRooman gymnasiumeissa rukoiltiin vielä Minervaa, sen teattereissa\nVenusta ja sen sirkuksissa meren jumalaa, vaikka keisari Konstantinus\nolikin ommellut omaan sotalippuunsa Ristiinnaulitun nimikirjaimet.\nKun jonakin aamuna seison Maggioren päälaivassa, minut valtaa noiden\netäisten aikojen voimakas läsnäolo. Vanhat mosaiikit saavat entisen\nkirkkautensa. Punainen, kulta ja ultramariini välkkyvät niin kuin\nLindisfarnen evankeliumikirjan koristekuvissa. Kirkolliset esilukijat\nkulkevat pitkissä mustissa kaavuissaan alttarin luo, hihat liehuen,\nöljytyin hiuksin, otsalla kimalteleva rukousside. Suitsutuksen\nja vahan tuoksuiseen ilmaan nousee vanhojen länsimaisten hymnien\nlivertävä sävel. Näen seurakunnan suorittamassa rituaaleja pesu- ja\nvihkivesimaljan luona, näen sairaiden polvistuvan tumman, tammipuisen\narkun ääreen, joka on nostettu sivueteiseen ja jossa säilytetään\nmarttyyrien tomua.\n\nRooman vanhimmat kirkot ovat välittömästi kehittyneet keisariajan\nbasilikoista. Niissä voi vielä nähdä avoimen, valoisan atriumin niin\nkuin Pompeijin huviloissa, niissä on julkisten roomalaistalojen\nselvä pohjakaava. Forum Romanumin reunalla on vanha Santa Maria\nAntiquan kirkko, — eräs niistä, joissa ensimmäiseksi palvottiin Pyhää\nNeitsyttä. Se perustettiin vuonna 350 Augustuksen aikaisen kirjaston\nperuskiville. Keisarien aika näyttää yhä edelleen ulottuvan sen luo\npalatsien jätteinä ja raunioina, aivan kuin menneisyys vyöryisi sitä\nkohti ahmaistakseen sen. Tällä pakanuuden pyhittämällä alueella\nkirkko herättää varsin orvon vaikutelman. Hämärissä, puoleksi\nluhistuneissa saleissa on paavi Johannes VII:n aikana maalattuja\nfreskoja; niiden värit ovat lohkeilleet ja kuluneet, kosteus on syönyt\nseinien rappaukseen leveitä halkeamia. Mutta noissa 700-luvulla\nmaalatuissa kuvissa voi vielä erottaa varhaiskristillisen taiteen\njäykkiä nukkemaisia olentoja... Hiljaisina päivänhetkinä tänne voi\nkuulla Juturnan lähteen salaperäisen solinan, voi nähdä Vestan\natriumin köynnöskuusamain kietoutuvan muurien ympärille ja seurata\nkatseellaan, miten temppelien varjo hitaasti leviää yli vanhan\ntorin. Kirkko itsessään on todellinen havaintoesimerkki vanhasta\nkristillisestä kokoushuoneesta, jonka jokainen holvi, jokainen kulmaus\non elimellisesti kasvanut keisariajan rakennuksen pohjakaavasta.\nRappeutuneet korinttilaiset pylväät jakavat sen kolmeen laivaan, siinä\non avokattoinen latinalainen atrium, _narthex_, laulajain aitaus\nja triumfikaari. Hämy peittää kaiken, katse tuskin erottaa vanhaan\nkalkkiseinään maalattua Ristiinnaulitun kuvaa.\n\nEnsi aikoina Rooman julkisia rakennuksia samoin kuin yksityistaloja\nvarsin mutkattomasti muutettiin kristillisiksi temppeleiksi.\n\nBasilica San Salvatoris eli Lateraanibasilika, »kaikkien kirkkojen\nemokirkko» on todennäköisesti syntynyt Lateraanien aatelisperheen\nvanhaan loistoasuntoon. Esquilinuksen kukkulan lähellä sijainnut Junius\nBassuksen kaunis basilika muuttui 400-luvulla Pyhän Andreaksen kirkoksi\npaavi Simpliciuksen toimesta. Saman paavin määräyksestä keisari\nNeron aikainen pyöreä teurastushalli vihittiin Pyhän Stefanuksen\nnimeen ja sisustettiin kirkoksi, jonka synkkää holvia nykyään hiukan\nkirkastaa kaunis purppuranhohtoinen, kultaiselle pohjalle sommiteltu\nmosaiikki. Kaupungin viljanhankinnan päällikön virkataloon, _Statio\nannonachen_, Tiberin rannalle kirjoitettiin luultavasti jo keisari\nTheodorikin aikana pieni pyhäkkö, jonka paavi Hadrianus I sitten\n700-luvun lopulla laajensi, rakennuttamalla siihen lisärakennuksia\nlähellä sijaitsevan vanhan temppelin kivistä; näin syntyi eräs nykyisen\nRooman tunnelmallisimpia nähtävyyksiä, Santa Maria in Cosmedinin\nkaunis, hiljainen kirkko. Rooman Pantheon, jonka Augustuksen ystävä\nAgrippa oli aikoinaan perustanut ja jota keisari Hadrianus korjasi,\nvihittiin Pyhän Neitsyen ja marttyyrien muistokappeliksi. Keisariajan\nsenaatin päärakennus, Curia, muuttui Pyhän Hadrianuksen kirkoksi ja sen\nkansliasali, _Secretarium senatus_, valonhämyisine holveineen Pyhän\nMartinan basilikaksi. Faustinan temppelistä tuli Pyhän Laurentiuksen\nkirkko, Julian basilikasta kasvoi kuin sieni maahan sortuneesta\nperustuksesta Santa Maria in Cannaparan pieni temppeli.\n\nAntiikin rakennukset olisivat kenties kaikki hävinneet jäljettömiin,\nellei nuori kristikunta olisi ensi aikoinaan vihkinyt monia niistä\nkokoussaleikseen. Tässä ilmiössä voisi, jos tahtoisi, nähdä\nvertauskuvallista merkitystä... Miten moni pakanallinen temppeli on\nsaanut luovuttaa marmoriaan ja kalliita kiviään varhaiskristillisten\nkappelien rakennusaineeksi, — aivan samoin kuin antiikin elämäntunne\non hiljaa ja huomaamatta valanut sisältöä nuoreen kristinuskoon!\nPisan, Luccan, Salernon, Amalfin, Spoleton, Orvieton tuomiokirkot on\nmiltei kauttaaltaan rakennettu latinalaisen keisarikunnan raunioista\nrevityistä aineksista. Henrik III:n hauta Lontoon Westminster Abbeyssa\non tehty porfyyristä ja serpentiinistä, jota apotti Richard of Ware\njoskus 1200-luvulla antoi kuljettaa Ikuisen Kaupungin haudoilta. Ja\nSanta Maria Maggioren kirkossa, aivan lähellä pääalttaria, on vieläkin\nkulunut kivilaatta, joka kenties kaukaisina aikoina koristi Afroditen\npyhäkköä. Kun auringonsäteet hiipivät kirkkoon, kivessä voi selvään\nerottaa seuraavan piirtokirjoituksen: _Ingratae Veneri spondebam munera\nsupplex Erepta coniux virginitate tibi_ — Epäsuopealle Venukselle\nminä lupasin rukoillen lahjoja, koska sinä, puolisoni, olit riistänyt\nneitsyyteni.\n\nAventinuksen kukkulalla, miltei kauttaaltaan menneisyydelle pyhitetyssä\nroomalaismaisemassa, on Pyhän Sabinan kirkko, — eräs noita vanhoja\nrakennuksia, joissa latinalaisen antiikin henki hyvin voimakkaana\nviipyy. Kirkko rakennettiin viidennellä vuosisadalla hiljaisen ja\nvarjoisan kukkulan lehvistöön. Keskilaivan pitkää käytävää reunustavat\nkauniit, uurretut korinttilaiset pylväät — ne ennen kaikkea antavat\ntälle pyhäkölle aidon roomalaisen temppelin luonteen. Iäkäs puukatto\nleikkauksineen, himmeästi kuumottavat ikkunat, kauniit hautaholvit ja\nvaalean permannon kivikoristelu yhdessä sinertävien varjojen kanssa\nsaavat täällä aikaan lumotun, juhlallisen vaikutelman. Pieniruutuisten\nikkunoiden »lasi» on kalpeaa seleniittiä, kuunkiveä, — antiikin\n_metallum gypseumia_. Sisäänkäytävän muinaisesta koristelusta on\njäljellä kaunis jäännös: suuret loistavat latinalaiset kultakirjaimet\nturkoosinsinisellä pohjalla ja niiden vieressä tummapukuisen Pyhän\nSabinan kuva, juhlallinen naispyhimys, joka pitää kädessään avointa\npergamenttikirjaa —. Kirkon ovi muodostaa muuten kokonaisen puuhun\nleikatun kuvaraamatun. Tuntematon mestari, joka kerran 5. vuosisadalla\nkaiversi, siselöi, veisti sen kauniit tummat korkokuvasarjat, oli sen\nmestarin varhainen edelläkävijä, joka uudenajan ensi sarastuksessa\nvaloi pronssiin Firenzen kastekappelin kuuluisan oviparin, »Paratiisin\nportin».\n\nUrut eivät soi, laulu ei kaiu, seurakunnan piispa ei istu\nnorsunluutuolissaan tässä salaperäisen tyhjässä kirkossa. Täällä, niin\nkuin kaikissa Rooman vanhoissa pyhäköissä, vallitsee aistimiin tarttuva\nautius kuoriaitausten ja laulajalehterien, ambonien ja valkoisten\nsaarnatuolien vaiheilla. Vaaleanharmaat holvikaaret nousevat mahtavien\nantiikin aikaisten pylväiden varassa — pylväiden, jotka vieläkin ovat\nkuin pakanuuden mahlan täyttämiä puunrunkoja.\n\n\n\nII.\n\n\nAika on sitonut ja sekoittanut vanhat ja uudet juonteet Rooman kuvassa\nniin kuin se on sulattanut toisilleen vieraat kulttuurit. Mutta\npaavien kaupunkia hallitsevat vielä neljänsadan kirkon kivimassat.\nNiiden keltaiset, suklaanväriset, tiilenruskeat päädyt katsovat\ntoreille, joissa suihkukaivojen vesi läiskyy altaisiin, tai ne\nkyyröttävät iäkkäinä ja unisina, rakennusten väliin kiilautuneina,\nahtaiden kujien varsilla. Kattojen, savupiippujen, obeliskien,\nlyijypaanujen, kourutiilien yli kohoaa kupoleja ja torneja ikään\nkuin maaperän paine olisi saanut kivisen valtameren poreilemaan. Voi\nsanoa, että kirkkorakennus on Roomassa käynyt läpi kaikki historian\nmuutokset, kaikki kristillislänsimaisen kulttuurin puvunvaihdokset\nKonstantinuksesta Napolin kuninkaihin ja Bonaparteen, Paavali\nTarsolaisesta Pyhään Fransiskukseen ja edelleen uudenajan viimeisiin\nitsenäisiin kirkkoruhtinaisiin asti. Kahdentuhannen vuoden sotien,\nkumousten, poliittisten muutosten, ajattelun, taiteen ja elämäntyylien\nkronikka on luettavissa Rooman kirkoista. Siitä saakka, kun piispa\nSilvester 300-luvulla rupesi koristamaan Lateraanibasilikaa, siihen\nasti, kun suuret rakentajat Giuliano di San Gallo, Rafael, Peruzzi ja\nurbinolainen Bramante 1500-luvulla muuttivat Pietarinkirkon ulkonäön\nrenessanssin maun mukaiseksi, niin, aina myöhäisbarokin mestareihin\nsaakka, Euroopan näkyvä historia on ollut hallitsevien uskonmäärääjien,\npiispojen, paavien ja kardinaalien historiaa. Toisin sanoen: se on\nkeskittynyt Roomaan.\n\nKaikkein vanhimmat noista kirkoista painavat vielä lujasti raskaat\nromaaniset jalkansa antiikkiin. Niissä tapaa alttareita, jotka ovat\nkerran kuuluneet rikkaiden roomalaiskotien kylpyhuoneisiin; pilareita,\njoiden kapiteelit paljastavat niiden pakanallisen alkuperän; hylättyjä\nvihkivesiastioita, joissa ei vuosisatoihin ole ollut vettä eikä\npuksipuun oksia. Mikään punakantinen opaskirja ei täysin selitä niiden\nhistoriaa enempää kuin se voi varmasti mainita niiden perustamisvuoden.\nOn hyvin luultavaa, että eräät niistä ovat nähneet viimeisten\nuhrialttarien vielä savuavan ja viimeisten pakanallisten pappien\nuhraavan viiniä ja jyviä Latiumin jumalille.\n\nEsquilinuksen kukkulan juurella, unisen ja hiljaisen kadun, Via\nUrbanan, varrella on muuan tuollainen iäkäs, hurskas, nukkuva\npyhäkkö, jonka muurit ovat uponneet syvälle marttyyriaikaan samalla\nkuin romaaniset kappelit ja sivulaivat jo kuuluvat Bysantin\nkeisarikuntaan: Pyhän Pudenzianan kirkko. Maaliskuun sade solisi\nalakuloisesti sen kivetyllä pihamaalla, kun vartija avasi minulle\nruostuneet ovensalvat. Rakennuksen ulkomuoto on vaatimaton, sisus vielä\nvaatimattomampi. Harmaata, rapautunutta kiveä ja tummaa muurilaastia;\nyksinäinen punatiilitorni, jossa vanhat kellot riippuvat äänettöminä.\nJoskus romaanisella keskiajalla ne ovat heleästi kilisseet seudun\nasukkaiden korviin ja kutsuneet viinikauppiaita, lukkoseppiä,\nkultaompelijoita, palkkasotureita ja lasinpuhaltajia aamumessuun.\nKirkon kaksikymmentäneljä porrasta ovat kuluneet askelista. Hämärä,\nristin muotoinen holvi sivulaivoineen ja kappeleineen on peräisin ehkä\nkolmannelta vuosisadalta. Seinien harmaa muuriperus on luultavasti\nkuulunut Rooman vanhimpaan kristilliseen kokoushuoneeseen, senaattori\nPudensin kotikappeliin, tuohon ecclesia domesticaan, jonka Paavali\nmainitsee kirjeessään Timoteukselle. Nämä kuolleet holvit, nämä\nhomeenkarvaiset seinät, tämä avara keskilaiva, jota myöhemmät\nvuosisadat jatkoivat ja laajensivat sivukappeleiksi, on yhtä vanha\nkuin kristinusko: se on kajahdellut Pietarin ja Paavalin äänistä.\nMuutamia vuosia sitten kirkon permantoa ruvettiin murtamaan, jotta sen\nalta paljastuisi maan sisään uponnut osa vanhaa senaattorin palatsia.\nOn olemassa tunnettu teoria, jonka mukaan Tarsoksen apostoli asui\nRoomassa ollessaan juuri tässä talossa; senaattori Pudensia, joka\ntodistettavasti eli ja kuoli keisari Neron aikaan, on pidetty hänen\nvelipuolenaan.\n\nKirkko tuntuu muuten vain köyhältä kehykseltä, joka on antamassa\ntäyttä loistoa apsidimosaiikille. Suoraan alttarin yläpuolella,\nkoveran kilpikonnankuoren muotoisena, hehkuu ja kimaltaa suunnaton\nkivinen korukudos. Tietääkseni se on Rooman vanhimpia mosaiikkeja,\nsommiteltu ennen 400-lukua vieläkin varhaisemman mallin mukaan.\nPyhäkkö itse on hämärä, kuoreissa viipyy tumma varjo, mutta kuva\nnäyttää palavan omalla valollaan. Purppuraiset, kultareunaiset pilvet\nkaartuvat ylhäällä kuvussa, taivaallisen Jerusalemin muurit ja tornit\nkuvastuvat taustalla, arvattavasti uskollisesti jäljitellen Pyhän\nHelenan aikaisen todellisen Jerusalemin kuvaa. Mosaiikin keskellä istuu\nKristus valtaistuimellaan, kädessä kirja, jonka lehdiltä voi lukea\nsanat: _Dominus conservator ecclesiae Pudentianae_ — Herra, Pudentianan\nkirkon suojelija, ja hänen takanaan näkyy kukkula, jonka huipulle on\npystytetty suunnattoman suuri, hohtokivin koristettu risti. Kristuksen\nympärille on kerääntynyt ylhäinen joukko apostoleita, todellinen pyhien\nsielujen senaatti. Asuuri ja kulta välkkyvät heidän roomalaistyylisissä\nviitoissaan. Taivaan Kuninkaan vasemmalla puolen on Pietari matkavaippa\nhartioillaan, oikealla kädellä Paavali käsikirjoitus sormissaan.\nVanhan perinteen mukaan (joka mosaiikin syntymäaikaan vielä saattoi\nnojautua silminnäkijöiden muistoihin!) Galilean meren kalastaja on\nkuvattu jykevänä, parrakkaana, matalaotsaisena, Kilikian apostoli taas\nheiveröisenä ja miltei kaljuna.\n\nAikoinaan tutki italialainen professori Lanciani niinsanottuja _vetri\ncemeteriali_-laseja, joita toisella ja kolmannella vuosisadalla\npantiin vainajien mukana hautoihin. Niiden kantaan oli usein upotettu\nkultalevy, jossa on kaiverruskuva molempien apostolien kasvoista, ja\nvakiintuneet tyypit — mikäli kuvajäljennösten perusteella voin päätellä\n— muistuttavat täydellisesti Pudenzianan mosaiikissa kuvattuja miehiä.\n»Näitä muotokuvia», sanoo Lanciani, »olemme saaneet monia kymmeniä.\nNiitä on maalauksina katakombeissa... Niitä on muovattu pronssiin,\ntaottu hopeaan ja kupariin ja kuvattu kivisommitelmissa. Tyyppi ei\nkoskaan muutu. Pietarin kasvot ovat täyteläiset ja voimakkaat, hiukset\nja parta kähärät ja lyhyet, kun taas Paavali näyttää kuivemmalta ja\nlaihemmalta, hiukan kaljulta, ja parta on pitkä ja suippo.» Molempien\napostolien takana seisovat kreikkalaiseen _peplumiin_ verhoutuneet\nnuoret naiset, pitäen kädessään seppeleitä, siroilla kapeilla kasvoilla\njuhlallinen, tyyni ilme. He ovat kuin hurskaat naiset Pyhän Clemensin\nhomiliassa: heidän pukunaan on nöyryys.\n\nSuuri ranskalainen taiteilija Nicolas Poussin nimitti aikoinaan\ntätä mosaiikkia »Rooman kauneimmaksi kuvaksi». Ei ole taulua,\nkultakaiverrusta, kivisommitelmaa, ei korkokuvaa eikä veistosta, jossa\nei ilmenisi sen syntymäajan henki, kulloisenkin sivistyshistoriallisen\nvaiheen henkinen katsomus. Jokainen kirja, sävellys, reliefi,\nmaalaus, mosaiikki on yhtenäisen kulttuurikauden ilmaus, jokainen\ntaideteos ammentaa aina jossakin määrin ajan henkisistä ja\naineellisista virtauksista. Niin kuin 1700-luvun ranskalainen rokokoo\nulottui yhtenäisenä tyylinä Boucherin ja Watteaun kimaltelevista\npaimentauluista oopperain partituureihin ja rouva Scudéryn romaaneista\nLe Petit Trianonin pastellinvärisiin tuoleihin, pendyyleihin ja\nkamiininkoristuksiin, niin on roomalaisen kirkon alkuajan henkinen\ntyyli jotakin elimellistä, jotakin kaikkialle tunkeutuvaa... Ja\nPudenzianan kirkon hohtavalla mosaiikkikuvalla on syvällinen yhteys\ntuonaikaiseen hengenelämään: bysanttilaisen oppineen Coelius Seduluksen\njouluhymniin, hallitsevien kirkkoruhtinaiden, ennen kaikkea Pyhän\nClemensin saarnoihin, puoleksi pakanallisiin, puoleksi kristillisiin\ntarinoihin, joita 400-luvulla ahkerasti luettiin.\n\nMinusta on varsin mielenkiintoista huomata, miten kirkon apsidikuva\nnojautuu silloiseen maailmankäsitykseen. Umpinainen, kupumainen taivas\npunaisine ja kultareunaisine pilvineen kohoaa siinä eräänlaisena\nmaan ullakkona. Taustalle kuvattu kukkula risteineen voisi olla\nkiirastulivuori, maailman keskus, akselin napa, sellaisena kuin Cosmas\nIndikopleustes kuvaili sitä teoreettisessa maantiedossaan... Mutta\nhäviävän pakanuuden heijastus valaisee vielä tätä mosaiikkia. Sen\nmaalauksellisessa luonnonmukaisuudessa, sen harvinaisessa, raikkaassa\nrealismissa on jotakin, joka viittaa kauas taaksepäin, Pompeijin\nkreikkalaisiin freskoihin. Voisi sanoa, että siinä on sekä antiikin\nperintöä että uuden aikakauden, renessanssin, aavistusta, kummallisesti\nsulautuneena vallitsevaan alkukirkon ilmapiiriin.\n\nKristus ylevässä roomalaisessa togassaan, kauniina ja majesteettisena,\nlämpöisen väriloiston ympäröimänä ja valorengas hiuksillaan, ei\nlainkaan muistuta Konstantinopolin hovin aikaisia jäykkiä hahmoja,\njoiden kasvot ovat kuin mustunutta kultapaperia ja puku kankea\nhohtokivistä... Tuon mosaiikin syntymäaikaan bysanttilainen\nApollinaris otti vielä runoissaan antiikin jumalia nuoren kristillisen\najatuspiirin tulkiksi, ja hallitsevat kirkkoruhtinaat pitivät niin\nsanoakseni toisessa kädessään Platonia, toisessa Raamattua. Kukaan\nei enää tunne niitä taiteilijoita, jotka joskus 400-luvulla tai\nennen sitä sommittelivat värikkäistä lasikuutioista tämän kuvan kuin\nenglantilaiset lapset puzzlepelin. Mutta kun he seisoivat telineillä,\nkun he maistelivat viiniä ja söivät sämpylöitä, kun he mittasivat,\nlaskivat ja jakoivat seinää ruutuihin, he kenties muistivat Vesuviuksen\nhuviloiden hehkuvat taulut ja heidän sydäntään paisutti hedelmällinen\nkilpailunhalu.\n\nAlkukirkon historia on kirjoitettu mosaiikkeihin. Sitä voi lukea\nnoissa synkissä, mystillisissä, matalien romaanisten kaariholvien\nvarjostamissa pyhäköissä, jotka siellä täällä, ruohottuneiden pihojen\nperällä tai luostaripuutarhoissa, torkkuvat muistoissaan. Se on\njäänyt säilymään kupolien sisään ja alttarin yläpuolisiin apsideihin,\ntriumfikaariin, kastekappeleihin, hautakuoreihin... Vanhimmat mosaiikit\novat vielä kuin ikkunoita, jotka vapaasti avautuvat ulkoilmaan. Niissä\non sineä ja viheriää ja purppuraa, niissä hehkuvat elävän luonnon\nintohimoisen tuoreet värit. Myöhemmin kaikki alkaa peittyä paksun\nkultasilauksen alle aivan kuin nuori uskonto itsekin, joka muuttuu\ndogmaattiseksi, papilliseksi, kivettyneeksi. Keisari Konstantinuksen\ntyttären Kostantian hautakappelissa, jota renessanssiajalla luultiin\nBacchuksen temppeliksi, elää vielä pakanuus koristekuvien aiheissa:\nseinillä kiertelevät antiikin viininlehvä köynnökset, heleät ja\nvihannoivat _vendemniat_. 600- ja 700-luvun kirkoissa tämä hilpeä\nhuolettomuus kuolee itäroomalaiseen jäykkäkouristukseen.\n\nPyhän Constantian mausoleumista on pitkä askel Pyhän Agnesen kirkkoon\nVia Nomentanan varrella, tuohon Justinianuksen ajan temppeliin, jonka\napsidissa on kuvattu aleksandrialainen naispyhimys puuteroituna,\nkasvot ihomaalin peittäminä ja kultaan puettuna. Itä on tuohon aikaan\njo voittanut Lännen; latinalainen kauneudentaju on surkastunut.\nKonstantinopolin hovista leviää uusi poliittis-papillinen taide, joka\nkylvää Rooman kirkkoihin loistavaa ja luonnotonta jalokivipölyä.\nTaivaan ja maan värit, sininen ja viheriä, käyvät harvinaisiksi, ja\nkirkot rupeavat muistuttamaan hovin rukouskappeleita. Bysanttilaisten\nmosaiikkien Kristukset ja pyhimykset, sellaisina kuin niitä voi vielä\nkatsella paavi Paschalis I:n koristamissa 800-luvun kirkoissa. Santa\nPrassedessa, Santa Maria in Dominicassa ja Tiberin takaisessa Santa\nCeciliassa, uhoavat eräänlaista muunnettua buddhalaista mystiikkaa.\nJyrkät vartalot, siunaavat laihat kädet, kuvien luonnoton korkeus,\npunakultaiset sädekehät ja kuolleet mantelinmuotoiset silmät ovat\nolemassa sitä varten, että ne juhlallisella liikkumattomuudellaan\nherättäisivät rituaalista pelkoa. Niissä vallitsee sama magneettinen\npitkäveteisyys kuin katolisessa messussa. Niissä ei ole mitään\ninhimillistä ja maanpäällistä, ne ovat kokonaan yliaistillisia, ankaria\nja ylhäisiä niin kuin Konstantinopolin hallitsijat.\n\n500-luvulla, kuningatar Amalasuntan ja paavi Felix IV:n aikana,\nvanhan muistorikkaan Forum Romanumin reunalle rakennettiin Pyhän\nKosmaksen ja Damianoksen kirkko. Entinen keisariajan rakennus,\n_Templum Sacrae Urbis_, mukautui vaivattomasti romaanisen pyhäkön\nosaan. Sen holvit paisuivat ja kaartuivat, sen katon alla ilmestyivät\nambonit, kuoriaitaukset ja piispanistuin. Alttarin yläpuolella\nsommiteltiin puolikaaren muotoinen kultamosaiikki, jonka ankaran\nkauniit hahmot ovat kuin vapaan latinalaisen kauneudentajun viimeisiä\nilmauksia, ennen kirkon lopullista itämaistumista. Sineä, kultaa ja\nruosteenruskeaa. Hehkuvaa taustaa vasten Pietarin ja Paavalin hahmot\nkirkon nimikkopyhimysten vieressä, Kristus kultapilven ympäröimänä,\nTheodoruksen ja paavi Felixin ruhtinasmaiset kuvat... Pyhimysten\njalkojen alla virtaa Jordan, ja mosaiikin alareunassa kulkevat\nvalkoiset apostoliset lampaat lempeänä rivinä niin kuin Santa Maria in\nTrasteveren kirkon kauniissa apsidissa. Pyhä Kosmas ja Pyhä Damianos\n— nuo kaksi egyptiläistä lääkäripyhimystä, joiden muisto levisi\nel-Lejadin erämaan luolista yli koko silloisen kristikunnan ja joita\nkutsuttiin »hopeattomiksi marttyyreiksi», koska he eivät ammatissaan\nottaneet vastaan rahapalkkioita — olivat kuolleet kaksisataa\nvuotta ennen heidän kirkkonsa perustamista Roomaan. Heidän aikansa\nkristillisyys, Egyptin erakkojen, kummallisten hurskaiden legendojen\nja marttyyrivainojen aika, oli jo 500-luvulla vaipumassa unhoon. Mutta\njotakin sen naiivista hartaudesta on vielä jäänyt välkkymään tuon\npienen, puolipimeän, iäkkään kirkon mosaiikkiin, niin selvästi kuin\nsiitä jo heijasteleekin tuleva itämainen hoviuskonto, Bysantin jäykkyys\nja loisto.\n\nSeuraava vuosisata, 600-luku, merkitsi kieltämättä suurta\nhistoriallista vaihdekautta koko nuoren kristikunnan kulttuurissa.\nElettiin keisari Herakleitoksen uljasta aikaa, jolloin avaarit\nperäytyivät Konstantinopolista ja Persian kuningas Khosrian Parviz\nkukistui. Vuosisadan koko loppupuoli on tulvillaan juhlallista\nvoimantuntoa, ja missä se kuvastui selvemmin kuin tuon aikaisessa\ntaiteessa, halleluja-lauluista ehtoollisastioihin, bysanttilaisen\nliturgian pitkistä kuviollisista sävelistä kirkkojen koristeluun asti!\n\nMutta Bysantin taiteen varsinainen nousu sattuu vasta 800- ja\n900-luvuille, jolloin makedonialainen keisarisuku piti valtaa\nKonstantinopolissa, ja Roomalla oli paavi Paschalis I:n tapainen\nnuorekas, ylihienostunut ja kreikkalaiseen taiteeseen ihastunut\nkirkkoruhtinas. Edellisen sataluvun lopulla sommiteltiin jo hehkuvia\nkaroliinilaisia mosaiikkeja — esimerkiksi Leo III:n teettämä\nKaarle Suuren mosaiikki Lateraanikirkon _tricliniumissa_. Tuon\naikaisten kirkkojen seinät ovat kuin välkkyviä koruvarjostimia:\nkaavamaisia ja samalla siroja niin kuin joku niistä epigrammeista,\njoita bysanttilainen apotti Studita munkkikammiossaan kirjoitteli\npyhimyksille ja Kristukselle. Niissä on valoa, värien heleyttä ja\nlisääntyvää papillista juhlallisuutta. Paschalis I:n aikana tämä taide\nvakiintui selväksi hovityyliksi. Hän kaunisti mosaiikeilla joukon\nRooman kirkkoja niinä seitsemänä vuotena, jotka hän oli paavina:\nSanta Maria in Dominican Caeliuksen puistoissa, Santa Cecilian\nvirrantakaisessa Trasteveren kaupunginosassa ja San Marcon lähellä\nnykyistä Piazza Veneziaa, fascistisen Italian keskustoria. Hän antoi\nmyös Pyhän Basiliuksen munkeille oikeudet Praxediksen luostariin\nEsquilinuksen kukkulan juurella; vieressä olevaan San Prasseden\nkirkkoon oli haudattu hänen kuuluisa äitinsä Theodora Episcopa, jonka\nmuotokuva vieläkin näkyy katsojan silmään San Zenon kappelin seinältä,\nsamanlaisesta tummasta mosaiikkipinnasta kuin paavin omat nuorekkaat\nkuvat Santa Maria in Dominican ja Pyhän Cecilian kirkoissa.\n\nSan Prasseden hämärä, mystillinen kirkko on kuin kiveen muurattu\nkappale itäroomalaista sivistyshistoriaa. Tuskin ihmettelee, että\n800-luvun paavi koristi äitinsä hautakirkon itämaisen rikkaaksi! Sen\nseinillä välkkyy vielä tänä päivänä puoleksi aasialainen hovityyli.\nHautakammioiden tapaisista sivulaivoista näkyy valkoista, tummansinistä\nja unikonpunaista. Smaragdinvihreä, hedelmällisyyden ja maan kasvun\nväri, on alkanut väistyä. Tilalle on tullut raskas kultaus. San\nZenon puolipimeä pikku kappeli sai keskiajalla nimen Honus paradisi,\nParatiisin puutarha, — ja itse asiassa herää vaikutelma ikään kuin\nastuisi sisälle katolisen messukirjan koristekuvioihin. Katon\nkupolissa koskettavat toisiaan välkkyvät enkelinsiivet, seinät ovat\nilmeistä kivettynyttä kultabrokadia, ylt'yleensä raskaan, suomumaisen\nmosaiikin peitossa. Nelinurkkaisen kappelin ainoasta ikkunasta osuu\nheikko päivänsäde kammioon, hipoo marmoritauluja ja valaisee holvin\nkeskellä olevaa mitalia, jossa Kristus seisoo neljän lumivalkoisen\nenkelin ympäröimänä. Vaikutelma on loistava ja painostava. Hämäriin\nseiniin on kuvattu täydellinen pyhimysten hovi, joka tuijottaa tummin,\nliikkumattomin silmin reliikkilippaita.\n\nKun yksinäinen kynttilä joskus lepattaa kappelissa, kultaniityt ja\npunaiset kukat alkavat haaveellisesti välkkyä. Syvät yönsiniset värit\nyhdessä metallin hohdon ja ummehtuneen pimeyden kanssa antavat tälle\nkirkolle oudon, lumotun tunnelman. Sen enemmän tai vähemmän epäaidot\npyhäinjäännökset, sen kiiltomadon tapainen seinien välkähtely ja\nylenpalttinen bysanttilaisuus vetoavat suuresti lähiseudun nunniin. He\nhiipivät varpaillaan keskilaivaa pitkin. Pienessä sivukappelissa he\nsuutelevat tahraista vihreätä porfyyripylvästä, joka legendan mukaan\nkerran kuului Pilatuksen palatsiin ja jossa Jeesusta on ruoskittu.\nTai sitten he katsovat jäykkinä, syviin mietteisiin vaipuneina\npieniä lasilamppuja; niiden heikko liekki valaisee kirkon kryptaa,\njossa kahdentuhannen viidensadan marttyyrin tarunomaiset luut ovat\nkätkettyinä jalokivilippaisiin.\n\n\n\nIII.\n\n\nMikä on länsimaiden vanhin säilynyt kirkko? Varmaa vastausta on\nmahdoton antaa. Sangen monet vaeltajat ovat tietämättään tutustuneet\nsiihen, he ovat löytäneet sen joko Rooman hiljaisista syrjäpuistoista\ntai luostarikatujen varsilta. Luultavasti se on pieni Pudenzianan\nkirkko, mutta yhtä hyvin se voi olla Santa Maria in Cosmedinin\ntai Pyhän Priscan tai Pyhän Saban pyhäkkö... Tai ehkä se on San\nClementen maanalainen kirkko Rooman keskuksen liepeillä. Nykyään,\nkun alkuperäisistä Pietarin ja Paavalin basilikoista ei ole jäänyt\nmitään jäljelle ja kun paavi Liberiuksen kunnianarvoisa rakennus\nSanta Maria Maggiore on käynyt lävitse monien vuosisatojen uudistavat\npuvunmuutokset, kristinuskon vanhinta kokoushuonetta voidaan hakea\nhiukan sieltä ja täältä! Alkuperäinen kirkko on useissa tapauksissa\nvaipunut maan alle tai sortunut. Sen päälle ja ympärille on aikojen\nvieriessä kasvanut uutta kirkkoa kuin sipulinkuorta. Niinpä\nesimerkiksi pienen Santa Maria in Cosmedinin kirkon muurin työntyessä\nkauas pakanuuden hämärään ja sen salaperäisen eteisen kristinuskon\netäisimpiin aikoihin, kirkon sisusta, amboni, kuoriaitaukset ja\npermanto ulottuvat suurelta osalta ensimmäiselle vuosituhannelle,\njolloin paavi Pascuale II antoi niillä seuduin asuvien käsityöläisten\nkaunistaa tuota vanhaa pyhäkköä kivikoristelulla.\n\nJos Roomassa on jokin paikka, missä antiikin muistot ja vanhin\nkatolinen mystiikka tänäänkin yhtyvät toisiinsa kuin kahden eri\nalttarin savut, se on nukkuva, puutarhojen ja plataanien täyttämä\nAventinuksen kumpu.\n\nSiellä kohosi keisariaikana metsänjumalatar Dianan temppeli, jonka\nperuskivet ovat aikoja sitten vaipuneet maan poveen. Kun Alarik\nsotajoukkoineen vuonna 410 hyökkäsi Roomaan, hänen sotilaansa\nhajautuivat ryöstelemään ylimysasuntoja, ja löysivät eräästä tämän\nkukkulan rakennuksesta Jumalalle vihkiytyneen aatelisneidon,\nMarcellan, joka oli luovuttanut kaiken omaisuutensa seurakunnan\nkäytettäväksi. Hän on ollut nunna ennen varsinaista järjestynyttä\nluostarilaitosta, eräänlainen Kristuksen vestaali. Vanhan kertomuksen\nmukaan hänet surmattiin siksi, että hänen hallustaan ei löytynyt\nlainkaan jalokiviä tai kultaa. Sotilaiden oli aivan mahdoton uskoa,\nettä hänen kaltaisensa rikas ylimysneito olisi jakanut omaisuutensa\npois! Aikoinaan näille tienoin rakennettiin paavi Honoriuksen upea\nasuntolinna, ja 1200-luvulla se luostari, jonka puutarhassa Pyhä\nDominicus istui kukkivan oranssipuun alla mietteisiin vaipuneena\nja kenties uneksien oman munkkikuntansa ensimmäisiä luomisunia.\nTuuheiden, suhisevien puiden alta poikkeaa käytäviä maltalaisritarien\nluostariin ja Pyhän Alession pikku basilikaan, jota kukkien tuoksu\nympäröi nykyään kuin suitsutus vuosisatoja sitten. Valo ja puiden\nlehdet kutovat varjoverkkoa polkujen yli. Katujen humu kantautuu\ntänne vain aavemaisena kohinana, jossa kaikki yksityiset äänet ovat\ntukahtuneet. Muratin, villiresedojen ja jasmiinien keskellä on jäljellä\nkappale vanhaa, kummulle ulottunutta muuria, jonka leveät murentuvat\ntuufijärkäleet välkkyvät punervanruskeina kolmentoista metrin\nkorkeudessa...\n\nKunnaan pohjoislaidalla, lähellä Castello di Constantinoa, mistä voi\nnähdä sen vesirikkaan laakson, jossa tarunomainen Euandros-paimen\njuotti hirviään ennen kuin Rooma oli vielä kaupunkina syntynyt,\non muuan kaikkein iäkkäimpiä kirkkoja, Santa Prisca. Sen taustana\naukeaa roomalainen Campagna niittyineen ja värisauramokenttineen aina\nsinertäviin vuoriin asti.\n\nKirkossa itsessään on hyvin vähän, jos lainkaan nähtävää. Se on noita\nvuosisatojen kuluttamia kunnianarvoisia rakennuksia, joiden harmaat\nseinät puskevat ruohoa ja joiden holveissa, kryptoissa, kosteissa\nkappeleissa vallitsee lähtemätön haudanhaju. Ainoa mielenkiintoinen\nongelma on rakennuksen ikä. Arvattavasti se on peräisin kahden Paavalin\nystävän, Akvilan ja Priscillan ajoilta, ellei se suorastaan seiso\nheidän kotinsa sijoilla... Vuonna 1776 sen alta löydettiin maahan\nvajonnut rukoussali, jonka seinillä oli neljännen vuosisadan freskoja.\nJostakin salaperäisestä syystä, jota minä en lähde arvailemaan,\nlöytäjät muurasivat nopeasti rukoussalin umpeen jäljentämättä\nainoatakaan seinämaalausta. Koko löydöstä on nykyään olemassa vain\nlyhyt muistiinpano. Se on kirjoitettu kellastuneelle paperipalaselle,\nmitä säilytetään Pariisin Kansalliskirjastossa; kirjoittajana on ollut\njoku Carrara ja se on osoitettu paavi Pius VI:n rahastonhoitajalle\nVatikaaniin. Loukkasiko jokin seikka noissa maalauksissa hurskaita\nkaivajia? Horjuttiko löytö katolisen kirkon arvovaltaa jollakin tavoin?\nMiksi tuon apostolisen ajan jäännöksen annettiin unohtua...?\n\nTrasteveren vanhassa likaisessa korttelissa Tiberin takana on useita\niäkkäitä kirkkoja, antiikkisista pylväistään kuuluisa San Crisogono,\nPyhän Maarian ja nuoren kauniin marttyyrineito Cecilian pyhäköt. Näillä\ntienoin sijaitsi vanhan ajan _ghetto_, juutalaisten kaupunginosa, jossa\nköyhät pimeät puodit sekoittivat kuluneiden vaatteiden hajua liejun\nja pölyn tuoksuun. Kaksituhatta vuotta sitten näiden katujen vierillä\nrätisivät hiilipannut, joissa synagoogien kaikkein halvimmat jäsenet\nkeittivät ruokaansa.\n\nRooma on Trasteveren kohdalla yhä synkkä kurjuuden muistoista.\nKeskiaikaiset muurit imevät kyllä tarpeeksi kuumaa paistetta, mutta\nniiden syvät varjot lepäävät katujen yli kuin korpinsiivet, niiden\nhalkeamissa viheriöi ruoho; kuumat pienet torit ovat kuolonhiljaisia.\nPaavalin aikoina täällä vetelehti syyrialaisia ilotyttöjä, kantotuolin\nkantajia, orjia, Tiberin matruuseja, jotka odottivat myötätuulta\npäästäkseen Ostian merisatamaan, esikaupungin pohjasakkaa, joka\nhuvitteli härnäämällä satamassa sijaitsevan Taberna Meritorian\ninvalideja ja kirjoitteli koirankurisia huomautuksia juutalaiskauppojen\nseiniin. Entinen kasarmimainen sotilassairaala jäi sitten tyhjilleen...\nKauniin legendan mukaan sen paikalla oli juuri Kristuksen\nsyntymähetkellä puhjennut öljylähde, ja kun se myöhemmin muutettiin\nkristittyjen kokoushuoneeksi, sitä kutsuttiin nimellä _Fons olei_. On\nolemassa perimätieto, että keisari Aleksanteri Severus, jonka kerrotaan\npalvelleen kotikappelissaan muiden jumalien joukossa myös Kristusta\nja jonka syyrialaissyntyinen äiti Julia Mamae oli kirkkoisä Origineen\nystäviä, olisi lahjoittanut tämän pyhäkön paavi Calixtus I:lle vuonna\n222. Kirkkoa on joka tapauksessa keskiajan alussa suuresti korjattu. Se\non nykyinen _Santa Maria in Trastevere_ — »Pyhä Maaria Tiberin takana».\n\nJos Trasteveren kirkon muurit juurtuvatkin syyrialaisten keisarien\nkauteen, ihmeuskon, salaoppien ja aasialaisen mystiikan aikaan,\nnykyinen pyhäkkö on pakahtumaisillaan Bysantin loistosta. Jo pääty on\nkoristettu itäroomalaisella mosaiikilla, joka esittää viisaiden ja\ntyhmien neitseiden kulkuetta. Kirkon sisällä välkkyvät sateenkaaren\nväriset hohtokivipinnat. Ilmeistä Konstantinopolin kiillepeitettä, joka\nlevittää mystilliset salamerkkinsä, kukkansa, lintunsa, symbolinsa ja\nevankeliset lampaansa keskilaivan katosta sivukappeleihin —! Värit\nloistavat kuin intialaisessa metsässä. Hehkuvan suurpiirteisessä\nkivisommitelmassa on kuvattuna Pyhä Neitsyt, kirkon nimikkopyhimys,\nistumassa Kristuksen rinnalla taivaan valtaistuimella ja hänen\nympärillään joukko kultapukuisia apostoleja. Apsidin ympärillä\nolevista seinistä kipinöivät metalliset korukirjoitukset kuin Sofian\nmoskeijassa. Täällä on myös hienoja kimaltavia laatukuvia Maarian\nelämästä, mosaiikkeja, joihin Pietro Cavallinin tapainen mestari\naikoinaan teki luonnokset.\n\nItalian renessanssin ensimmäisen suuren maalarin Giotton opettaja ja\nedelläkävijä Cavallini on muuten koristanut toistakin Trasteveren\nkirkkoa, Santa Ceciliaa. Tuo urkurien suojeluspyhimys, joka kuoli\nmarttyyrinä vuonna 177 ja josta myöhempinä vuosisatoina muodostui\neräänlainen kristillinen musiikin runotar, oli aluksi haudattuna\nCalixtuksen katakombeihin, kunnes hänen luunsa siirrettiin hänen\nomaan pyhäkköönsä Tiberin taakse. Cecilian kirkossa on sekä paavi\nPaschalis I:n ajan jäykkiä kullanvärisiä mosaiikkeja että Cavallinin\nsuuri kalkkimaalaus »Viimeinen tuomio», joka vuonna 1900 varovasti\npaljastettiin kalkkilaastin alta. Sen yksityiskohdat — piispojen ja\npaavien kuvat, hohtavasiipiset enkelit, pasuunat ja ylösnousseet\nvainajat — on kuviteltu ja maalattu keskiajan rajoitetun maun\nvallitessa, mutta niistä kuvastuu jo heräävän renessanssin tulo.\n\nKahdeksannella vuosisadalla yritti eräs Bysantin keisari, tarmokas\nlainlaatija Leon Isauricus antaa kuoliniskun kristilliselle\nkuvataiteelle. Sodat ja arabialaisten hyökkäykset olivat saattaneet\nkeisarikunnan Islamin tuttavuuteen, kalifi Suleimanin laivasto oli\npiirittänyt sitkeästi Konstantinopolia ja jokainen sotavanki osoitti\nhyvin selvästi kuulustelijoilleen, miten Muhammedin uskolaiset\nhalveksivat kristittyjä, jotka antavat täyttää jumalanhuoneiden seinät\neläinten ja ihmisten kuvilla! Jo 300-luvulla oli riidelty maalauksista\n—. Espanjalainen Elviran synodi kielsi 306 kaikki kirkkomaalaukset,\nmunkki Eusebios piti Kristuksen ja apostolien kuvaamista sopimattomana\nja pakanallisena, Epifanios repi eräässä Palestiinan kyläkirkossa\nkuvilla varustetun esiripun riekaleiksi. Vuosisadan lopulla kiista\noli kuitenkin tauonnut ja alkoi mosaiikkitaiteen suuri nousu. Mutta\nkeisari Leon palasi neljäsataa vuotta taaksepäin ajassa. Vuonna\n726 hän julkaisi dekreetin, joka kielsi jyrkästi »bysanttilaisen\nkuvainpalvelun» — sen lähimpänä seurauksena oli taiteellisten\nhellakiidien kapina Kreikassa ja Konstantinopolin uusi piiritys,\nmyöhemmin veriset melskeet Italian kaupungeissa ja Ravennan etnarkin\nmurha, joten taideriita tässä tapauksessa paisui maailmanpolitiikaksi.\nViisi vuotta myöhemmin Rooman paavi Gregorius III päästi länsimaisen\ntaiteen näistä kiusallisista ja tilapäisistä siteistä. Ennen pitkää\nItaliaan alkoi tulvia kreikkalaisia kuvan tekijöitä, joita Bysantissa\nei suvaittu. Maalarit, mosaiikkimestarit, kultasepät, lasittajat ja\nkivenveistäjät asettuivat asumaan Velabrumin laakson kortteliin,\nlähellä antiikin aikaista Karjatoria.\n\nTänne, keltaisen joen äyräälle, paavi Hadrianus I antoi vuonna 772\nperustaa heidän oman kirkkonsa _in cosmedin_. Hehän olivat kaikki\n»cosmediineja», koristajia, — ja heidän nimikkopyhäkkönsä oli\nsamanlainen ammatillinen temppeli kuin Hirttonuoran Pyhän Maarian\nkirkko, Santa Maria in Cannapara, jossa kaupungin hamppuköyden punojat\nkävivät rukoilemassa.\n\nNykyään Santa Maria in Cosmedin on eräs Rooman tunnelmallisia vanhoja\npyhäkköjä. Sen sirossa, lävistetyssä punaruskeassa kampaniilissa\nkumahtelee vanha kello vain tuolloin tällöin... Torilla suhisee ruoho,\nkaksi kellanharmaata pakanallista temppeliä torkkuu leudossa tuulessa\naivan kirkon lähellä. Mustunut suihkukaivo torin keskellä on ehtynyt;\njoen äyräistä kihoaa kosteuden ja kaislojen tuoksu. Tietääkseni pyhäkkö\nrakennettiin sen antiikin aikaisen hallin kylkeen, jossa säilytettiin\nilmaisia jyvävarastoja viljanjakelua varten; osia tuosta vanhasta\nrakennuksesta on vieläkin tallella kirkon eteisessä. Puolipimeän\nesihuoneen seinään nojaa suuri, pyöreän leivän muotoinen levy,\njossa voi erottaa silmät, nenän ja huulet. Vanha perinne on antanut\nsille nimen _Bocca della Veritá_, Totuuden Suu, — se on kuvaavinaan\nKristuksen kasvoja ja seudun naiset tekevät hurskaan ristinmerkin sen\nedessä ollenkaan aavistamatta, että se on pakanallisen merenjumalan\nOkeanoksen naamari, joka on kaksituhatta vuotta sitten koristanut\nsuihkukaivoa...\n\nKirkko on hiljainen, kuollut. Mutta sen marmoristen laipioiden alla\nviipyy vielä suurten oratooristen kuorojen aikakausi ja sen vaaleista\namboneista, kivikirjailusta ja rei'itetystä kuoriaitauksesta voi lukea\nalkavan keskiajan historiaa. Nykyinen pyhäkkö on kenties peräisin\n700-luvulta, ja pimeä alaluola, krypta, on ehkä vieläkin vanhempi...\nMitä tulee kauniisti leikattuun piispantuoliin alttarin takana, _schola\ncantorumin_ välkkyvään marmoripitsiin ja permannon tummavalkoiseen\nkivikirjailuun, ne ovat ensimmäisten tuhatlukujen tuotetta; lattia,\nsamoin kuin piispanistuin ja lukupulpetti valmistettiin luultavasti\nvuonna 1120 kardinaali Alphanuksen toimesta, hänen, jonka hauta on\npyhäkön esihallissa. Pieni alttaritabernaakkeli, muuten eräs Rooman\nkauneimpia, on lähtöisin kivikoristaja Adeodatuksen herkistä sormista\nkaksisataa vuotta myöhemmällä kaudelta.\n\nKoristajien Pyhän Maarian, piispa Clemensin ja Ara Coelin Pyhän\nNeitsyen nimikkokirkkojen permannot ovat suuren romaanisen taiteen\nluomuksia, peräisin joko 1100- tai 1200-luvuilta, ja niinkutsutun\nKosmaattien taiteilijasuvun käsialaa. Tämä käsityöläisten dynastia,\njonka jäsenet nimittivät itseään _marmoria romani_, roomalaisiksi\nmarmorinveistäjiksi, kulkee parin vuosisadan halki ja sirottaa\nkirkkoihin kymmenittäin mosaiikkeja, hauta-arkkuja, korkokuvia ja\npienoisveistoksia... He ovat tehneet pyhäkköjen lukupulpetteja ja\npiispantuoleja, he ovat sorvanneet pääsiäiskynttilöiden jalkoja ja\nmuovailleet hohtavasta vaaleasta kivestä siroja tabernaakkeleja.\n»Kosmaatit» ovat valmistaneet kardinaali Aquaspartan pakanallisen\nkauniin haudan Ara Coelin kappeliin ja koristaneet San Tommaso in\nFormiksen kirkkoa Caeliuksen puistossa ihastuttavan taiteellisella\novella.\n\nKalliit ja hienot kivilajit taipuivat heidän sormissaan\nuskomattoman siroihin muotoihin: kullanpunainen _giallo antico_\nja merenvihreä, läpikuultava cipollini-kivi ja ruskea porfyyri ja\nvihreä serpentiini-kivi... He mursivat niitä pieniksi ruuduiksi ja\nsommittelivat kirkonlattioita antiikin perinteiden mukaan, kunnes\novesta alttarille levisi välkkyvä, kuviollinen kivikudos, ihana\n_opus teselatum_. Kaikissa heidän koristetöissään on huomaavinaan\nomalaatuista lapsellista hartautta, joka sitten kuoli keskiajan\nensimmäisten »suurten vuosisatojen» mukana. Suvun otaksuttu kantaisä\nJacobus valmisti Civita Castellanan tuomiokirkon upean koruportin ja\nhänen poikansa Cosmas ja pojanpoikansa Cosmas II antoivat nimensä koko\nmarmorikoululle, josta sittemmin kohoaa mestareita sellaisia kuin muuan\nkuvanveistäjä-kosmaatti Giovanni ja eräs Petrus ja eräs kosmaatti\nVassaletto.\n\nOn sanottu, että nämä pitsimäiset mosaiikkipermannot vastaavat\nRooman kirkoissa Idän moskeijoiden pehmeitä mattoja. Silmä viipyy\nniiden väreilevässä viivaleikissä ja ihailee niiden hartaalla\nhuolella sommiteltuja kuvioita, kukkakiehkuroita, lintuja ja eläimiä,\ntähtisikermiä, siipiä, arabeskeja ja ympyröitä.\n\n\n\nIV.\n\n\nRooma tarjosi 600-luvun alkaessa kuvan hävitetystä suuruudesta, jonka\nraunioita mikään romantiikka ei verhonnut. Alarikin, Genserikin\nja Ricimerin joukot olivat pyyhkäisseet sen yli kuin rajutulva.\n500-luvulla oli käyty ankaraa taistelua kaupungin omistamisesta;\nkreikkalaisten päälliköiden Belisariuksen ja Narseksen armeijat vanhan\nkaupunginmuurin sisäpuolella ja Totilan ja Vitigesin satatuhantinen\nhyökkäysvoima sen ulkopuolella olivat keskinäisissä sodissaan\npolkeneet ja raastaneet antiikin perinnön miltei maan tasalle. Rooma\noli nähnyt germaanikuningas Odoakarin ja goottilaisen Teodorikin\ntulevan sotajoukkoineen. Nimellinen hallitsija, keisari, oli kaukana\nKonstantinopolissa ja hänen sijaisensa, Ravennan etnarkki, Adrianmeren\netäisessä rantakaupungissa. Vuoden 568 jälkeen pohjoisesta alkoi tulvia\nlangobardeja, jotka valtasivat kaikki kaupungit Italian rajalta sen\nkeskiosiin; heidän ryöstönhalulleen oli antamassa entistä suurempaa\npontta se seikka, että heidän ruhtinaansa hankkivat liittoa suurten\nbarbaarihallitsijoiden, keisari Kaarle Suuren ja frankkilaiskuningas\nPippinin kanssa, 500-luvun lopulla Rooman asukasluku kuihtui armottoman\npieneksi.\n\nJa niin kuin suurten sotien aikoina ainakin, aseiden rinnalla\nraivosivat luonnonvoimat. Tiber tulvi uomastaan kaupungin yli,\nmaanjäristykset ja veden kalvaminen aiheuttivat jäljelle jääneiden\nrakennusten, muurien, kirkkojen sortumista Rooman eri puolilla.\nTemppeleistä ja basilikoista oli jäänyt vain tulen mustaamia\nperusmuureja, jotka törröttivät kuin luurangot Palatinuksen rinteillä\ntai tarjosivat Caeliuksella ja Aventinuksella turvapaikkoja\nrosvojoukoille.\n\nVuonna 663 tähän hävityksen kaupunkiin saapui Bysantin keisari\nKonstantinos III. Hän oli käynyt silloin pitkällisiä taisteluja\nKonstantinopolia piirittävien arabialaisten kanssa ja vaelsi nyt\nsotajoukkoineen Italiaan pelastaakseen maan langobardeilta. Yritys ei\nonnistunut; tasan viisi vuotta myöhemmin keisari murhattiin eräässä\nSisilian Syrakusan kylpylaitoksessa ja hänen suuri rohkea hankkeensa\nkeskeytyi. Hän oli patriarkka Sergioksen oppilas, eräs noita Itä-Rooman\nruhtinaita, joissa oli tarmoa ja uupumattomuutta, mutta joiden luonteen\njuurista on vaikea sanoa, ovatko ne työntyneet Aasiaan vai lännen\nmaapohjaan... Vanhat bysanttilaiset kronikat kuvailevat elävästi hänen\ntuloansa Roomaan ja hänen kaksitoistapäiväistä oleskeluaan Palatinuksen\nrauniolinnassa.\n\nKun hän saapui suurella loistolla ja pauhulla vanhaa valtatietä\npitkin, piispat ja papisto olivat keräytyneet vastaanottamaan häntä\nkrusifiksit, palavat vahakynttilät ja pyhäinjäännöslippaat käsissään\nVia Appian kuudennen mailitolpan kohdalle. Kulkue kääntyi virsiä\nveisaten kaupunkiin päin. Hidas, seremoniallinen saattue, jonka\ntietä pienet lepattavat liekit valaisivat, muistutti varmaan lähinnä\nhautajaissaattoa. Roomassa oli tulva peittänyt koko Marskentän, vesi\nsolisi alakuloisesti rakennusten alakerroksissa. Rinteillä mädäntyviä\nruumiita ja talouskalujen jätteitä; kaikki säilyneet kirkot täynnä\nkuumetautisia... Palatsista, johon Idän keisari asettui asumaan, oli\njäljellä jonkinmoinen muurien haamu. Lepakot pesivät sen lokeroissa,\nsen perusholvit olivat jo kauan aikaa olleet vauhkojen kettujen\ntappelupaikkoina.\n\nHänen majesteettinsa kuunteli kaksitoista päivää hermostuneena\nvirrenveisuuta, joka jatkui päivin ja öin, taukoamatta, yksitoikkoisen\ntuskallisena. Hän halusi poistua Roomasta niin pian kuin suinkin,\nja ennen lähtöään hän antoi lastata laivaansa mahdollisimman suuret\nkasat niitä kalleuksia, joita vielä oli jäänyt jäljelle. Keisarin\njäljessä tuli paiserutto. Laulu, rukoukset ja miraakkelit eivät mitään\nmahtaneet. Vuosisata painui umpeen yleisen epätoivon vallitessa. Oli\nkuin raskas musta portti olisi kumahtanut lukkoon ja ilmaan olisi vielä\nvuosikymmeneksi jäänyt kaikumaan sen saranoiden vihlova huokaus.\n\nRoomalla oli perikadon päivinä sentään Gregorius Suuren tapainen\nhengellinen valtias, ensimmäinen benediktiinimunkki, joka on kruunattu\npaaviksi. Hän oli ainoa kokoava voima keskellä hajaannusta. Hän oli\nAiniciuksen vanhaa aatelissukua, mies, jossa vanhan roomalaisuuden\nvoimakkaimmat luonteenpiirteet tosiaan olivat puhjenneet tarmon,\nmonipuolisen kyvyn ja hallitsemisen ominaisuuksiksi... Hänen oma\nmuistokirkkonsa seisoo vielä tänä päivänä Rooman Caeliuksella puoleksi\nsypressien lehviin peittyneenä hänen entisen sukupalatsinsa raunioiden\npäällä: vanha ruskeatorninen San Gregorio Magnon pyhäkkö. On tunnettua,\nkuinka hän laski lujan perustuksen paavin vallalle. Voisi sanoa, että\nhän nosti hädän hetkenä Rooman yli katolisen uskon symboleineen,\njuhlamenoineen ja ihmeineen kuin parantavan vaskikäärmeen...\n\nNe kirkot, joita hän tai hänen lähimmät seuraajansa avasivat, eivät\nnoina aikoina olleet vain sovinnaisia kokoushuoneita. Kirkosta oli\njälleen tullut koti. Kaupungin muurien ulkopuolella korjattiin\nikivanha, jo vuonna 388 perustettu Pyhän Laurentiuksen basilika — _San\nLorenzo fuori le mura_... Kaupungissa uusittiin San Clementen ja Santa\nMaria in Cosmedinin rappeutuneet kirkot, Pyhän Teodoroksen kirkko\nPalatinuksella, Santa Maria in Antiqua keisariajan torin vierellä\nja Neljän Pyhimyksen luostarikirkko Caeliuksen puutarhassa saivat\nuuden koristeellisen asun. Niiden muistorikkaissa holveissa vallitsee\nomalaatuinen nöyrän hurskauden ja rituaalisen loiston yhteistunnelma.\nNiissä on seremoniallista juhlallisuutta, mutta ei tuota kankeata,\nkullattua vaikutelmaa, joka on ominainen useille Bysantin pyhäköille.\n\nMuuten on jälleen sanottava, että Rooman kirkkojen sijoittaminen\njohonkin määrättyyn ajanjaksoon on epätoivoinen yritys. Ne ovat\nkäyneet niin monien muutosten, vaihtelujen, tyylien, jopa vuosisatojen\nlävitse siitä asti kuin niiden ensimmäiset kivet muurattiin ja niiden\nvaltaistuimelle ensi kerran istui Rooman piispa. Niiden perusmuurit\nulottuvat hyvin usein vanhaan keisariaikaan, pylväät ovat Jupiterin\ntai Junon temppeleistä niin kuin Maria Maggioren tai Santa Maria in\nCosmedinin kirkoissa, kun sitä vastoin koristelu kutoo kuvioitaan\nkaikkien kristillisten vuosisatojen läpi.\n\nHiljainen San Clementen kirkko on erikoisen mieltäkiinnittävä näyte\ntästä. Se uneksii kunnianarvoisen pihan perällä Rooman keskuksessa, ja\nsen syvimmät maanalaiset onkalot ovat vielä täynnä pakanuuden hämärää.\nKirkko luostareineen on kuulunut irlantilaisille dominikaaneille\nvuodesta 1623. Kun laskeuduin livettäviä portaita sen syvyyksiin,\nsain mielikuvan rakennuksesta, jossa on jotakin hämmästyttävän\ngeologista... Kerros kerroksen päällä, vuosisata toisensa päällä!\nUlkona satoi rankasti ja ukkonen pani yläkirkon oudosti kumisemaan.\nTämä maanpäällinen pyhäkkö on rakennettu vaaleasta ja valkoisesta\nmarmorista, sen kuori, _schola santorum_, jonne saavutaan itäpäädyn\novesta, on erotettu kirkon muista osista matalalla marmoriaidakkeella.\nAlttarin takana, puolikuun muotoisen penkin keskeltä, kohoaa rikkaasti\nkoristeltu piispanistuin kivisine leijonanpäineen ja valkoisine\nkorkokuvineen.\n\nVielä vuonna 1857 kuviteltiin, että tämä kuultava, salaperäinen\n»lumikirkko» on sama iäkäs pyhäkkö, joka hyvin kaukaisina aikoina\nperustettiin Rooman kolmannen piispan, Pietarin oppilaan Clemensin\ntalon raunioille; se on ollut vanha rakennus jo vuonna 385, jolloin\nkirkkoisä Hieronymos on maininnut sen kirjoituksissaan. Mutta\nitse asiassa vanhimmasta kirkosta on muistona vain kuorin kuvussa\noleva mosaiikki — kimaltelevan himmeä kivisommitelma, joka esittää\nRistin Voittokulkua ja johon on kuvattu valkoisia lampaita ja\nsmaragdinvihreitä ja kultaisia akanthuksenlehtiä sinistä pohjaa vasten.\n\nLuostarin priori, isä Mulooly, oli kuitenkin jo kauan aavistellut,\nettä jos kirkon permannon alta ruvettaisiin kaivamaan, vanhan pyhäkön\nrauniot paljastuisivat. Hän työskenteli viisitoista vuotta apulaisineen\nlapiot, kuokat ja salalyhdyt työvälineinään. Hän oli juuri saanut\npoistetuksi soran ja mullan maanalaisista kammioista, kun niihin\nalkoi tulvia vettä, eikä niiden kuivattamista voitu ajatellakaan\nvarojen puutteessa. Vasta isä Muloolyn kuoltua, tarkemmin vuonna 1912\nkuivaaminen aloitettiin ja työ päättyi juuri ensimmäisen maailmansodan\npuhjetessa siten, että vesi ohjattiin vanhaan roomalaiseen viemäriin.\nTämä löytö oli piispa Clemensin varsinainen talo, jonka päälle\nensimmäinen kirkko oli 300-luvulla rakennettu. Innokas priori oli\ntietämättään tunkeutunut kahden kerroksen syvyyteen maan alle, niin\nettä se, mitä hän etsi, hautautunut vanha alkukirkko, jäi hänen päänsä\nyläpuolelle!\n\nValkopukuiset veljet valaisevat minulle lyhdyillään tietä näissä\nkaikuvissa, kosteissa holveissa, joihin laskeudutaan kirkon\nsakaristosta. Kaikkialla kellarinporteissa vanhoja marmorifragmentteja,\ntuufiseinän välkettä, veden ja soran kuluttamia korkokuvien\nsirpaleita... Lyhdyn valo liukuu ja lepattaa vettä tihkuvissa\nmuureissa. Maanalainen kirkko, joka on heti maanpäällisen permannon\nalla, on puolitoista tuhatta vuotta sitten seisonut nuoren kristillisen\nRooman sydämessä, ja hiukan myöhemmin sen iäkkäät muurit ovat kumisseet\nbarbaarien hyökätessä kaupunkiin. Eräässä Itä-Rooman historian\nvaiheessa sen seinille on maalattu joukko freskoja, joiden vienot,\nhämärät siniset, ruskeankeltaiset ja vaaleanpunaiset värit ilahduttavat\nvieläkin silmää, vaikka kosteus onkin niitä hiukan turmellut... Niihin\non kuvattu fantastisia kohtauksia pyhimyslegendoista, joita Bysantin\nhovissa luettiin. Henkilöt ovat juhlallisia ja siroja, taiteilija\non kohdistanut kaiken huomionsa itse tapahtumaan ja pannut vain\nsuhteellisen vähän painoa kertomuksen moraalille.\n\nVoisi ajatella, että tämä maanalaisten seinien värikäs satukronikka\nmuistuttaa noita historiallisia freskoja, joilla Konstantinopolin\npalatsin seinät oli samaan aikaan koristettu. Pimeä pyhäkönholvi on\nkuin Bysantin vastaanottosali. Jos sen muurilaastissa on ollut vieläkin\nvarhaisempia, katakombien aikuisia tauluja, ne ovat peittyneet näiden\nmaalausten alle, joita tuntemattomat, kenties kreikkalaissyntyiset\ntaiteilijat loihtivat siveltimellään kirkon seiniin joko 900- tai\n1000-luvuilla... Varmat ajanmääräykset ovat pahasta. Aina epäämätön\npiirre on freskojen itäroomalainen seremoniallisuus, joka osoittaa,\nettä ne ovat suunnilleen peräisin samoilta ajoilta kuin San Saban ja\nSanta Maria Antiquan kirkon bysanttilaiset kalkkimaalaukset.\n\nHenkevä Rooman-kuvaaja Paolo Muratoff on huomauttanut, että noissa\ntaideteoksissa tuntuu hyvin selvänä itämaisen naishovin tuoksu.\nPyhän Clemensin ja Pyhän Alessiuksen legendat elävät niissä herkkää,\nsamalla kertaa juhlallista ja suloista elämää... Niistä heijastuu\njumalanpalveluksen uudenlainen kauneus, vanhojen puolipakanallisten\nkuorotanssien ja liturgioiden henki. Pyhimyskehät, hennot valoympyrät,\nristit, kirkkoliput, symmetrisesti riippuvat lamput ja leijailevat\nsuitsutuspilvet viittaavat itä-roomalaisen kristinuskon rokokoohon,\naikaan, jolloin Bysantin kohtalo oli hovinaisten käsissä.\n\n»San Clementen maalausten henkilöt tanssivat, kun he ovat liikunnassa,\nja he tanssivat silloinkin, kun he seisovat hiljaa aloillaan.\nNaishahmot ottavat pehmeitä vartalonasentoja ja heidän päänsä ovat\nyhtä viehättävästi painuksissa kuin myöhäisen 1400-luvun freskoissa.»\nMieleeni on painunut jokin yksityinen haalistunut maalaus, kuva\näidistä, joka pelastaa lapsensa merenalaisesta talosta ja joka\nluultavasti kuvaa tuntemattoman legendan jännittävää kohtausta. Mutta\nhaurauden lisäksi näissä freskoissa ilmenee joka tapauksessa myös\nBysantin hovityylin kylmyys — tuo rituaalinen kuolleisuus, jota voi\neritellä Rooman myöhemmissä kultamosaiikkikirkoissa.\n\nSyvemmäs maan alle...! Munkit astelevat vanhoja portaita alaspäin,\nheidän valkoiset viittansa laahaavat porraskiviä ja niiden kahiseva\nääni herättelee kumeita kaikuja näissä suurissa hiljaisissa luolissa.\nMaahan uponneen kirkon alla on maahan uponnut talo, ja niiden välillä\non kahden vuosisadan sorakerros. Tulemme piispa Clemensin pimeään,\nluhistuneeseen kotiin, jonka ikkunoista tihkui päivänvaloa viimeksi\ntuhatkahdeksansataa vuotta sitten. Sen muurit ovat lokaiset, mustuneet\nja veden kalvamat. Jokin vanhan maalauksen himmeä jälki paljastuu\nlyhdyn valossa pelkäksi hometahraksi. Kaikkein syvimpänä ovat\ntasavallan aikuiset muurit, joiden ikä on yhtä vanha kuin pakanuus.\nJossakin täälläpäin, maan pinnalla, levisivät kaksituhatta vuotta\nsitten Maecenaksen suuret, etelämaiset puutarhat ja kesyt valkoiset\nriikinkukot astelivat niiden käytävillä odottaen sitä kohtalokasta\npäivää, jolloin niiden siivet sidotaan yhteen ja ne uhrataan Juno\nMonetan alttarilla.\n\nPimeiden käytävien perällä avautuu maanalainen kammio, johon lyhdyistä\nheittyy jonkin verran valoa. Täällä on vielä kolmannella vuosisadalla\nvietetty iraanilaisen auringonjumalan, kristinuskon vaarallisen\nkilpailijan Mithran mysteerejä... Dominikaaniveli sytyttää taskulampun\nja valaisee valkoista patsasta, jossa on joukko korkokuvia. Näen\ntiarapäisen nuorukais-jumalan, joka polkee uhrihärän ruumista. Hänen\nkummallakin puolellaan seisovat tuohusta pitelevät suojelushaltijat;\ntoinen soihduista on kohollaan, toinen maata kohti. Hedelmällisyyden\nkäärme kiertää uhkean köynnöksen tavoin marmoriin hakattua puuta.\nAjattelen noita aikoja, jolloin papit saapuivat tänne valkoisissa\nviitoissaan, jolloin he teurastivat sälekatoksen päällä pyhän uhrihärän\nja antoivat lämpimän veren valua kokelaiden hiuksille ja vaatteille,\nkunnes pellavakaapu muuttui tummanpunaiseksi.\n\nSotilaat ja virkamiehet omaksuivat kiihkeästi tuon Aasiasta tulleen\nuskonnon. Näytti siltä kuin Mithra olisi ollut voittamaisillaan\nKristuksen; sen jälkeen kuin keisari Caracalla oli mieltynyt näihin\nsalamenoihin, kaikki kolmannen vuosisadan keisarit suosivat niitä\npoikkeuksetta. Liittyihän sekä siihen että kristinuskoon ajan kaipaamaa\nmystiikkaa, ennen kaikkea ajatus uhriverestä ja sijaiskärsijästä.\nNäitä auringonjumalan luolia on sittemmin löydetty Milanosta, Saksan\nHeddersheimistä, entisen Itävallan alueelta, Ranskasta... Kultti oli\nlevinnyt yli silloisen roomalaisen maailman eräänlaisena kaikkialle\nulottuvana vapaamuurariutena.\n\nValo välkkyy Mithran alttarista. Munkit lähtevät kulkemaan takaisinpäin\npitkissä lumivalkoisissa kaavuissaan kuin Auringon papit, jotka ovat\ntulleet suorittamaan myöhästynyttä uhria.\n\n\n\n\nKATAKOMBIT\n\n\nKun keisarien Rooma temppeleineen ja palatseineen oli keskiajan\nalussa muuttunut pelkäksi muistoksi, silloiseen rauniokaupunkiin\nvaelsi ehtimiseen hurskaita pyhiinvaeltajia katsomaan alkuseurakunnan\nasumasijoja. Ensimmäiset toivioretkeläiset 300-luvun lopulla olivat\nvielä nähneet häviävän kajastuksen vanhasta loistosta: julkiset\nsuuret kylpylät, keisarilliset loistorakennukset, hohtokivibasilikat,\namfiteatterit, vanhojen ylimyssukujen linnamaiset asunnot kukkuloiden\nrinteillä... Mutta seuraavien miespolvien aikana Rooma mureni kivi\nkiveltä, yhtä paljon ryöstelevien kalkinpolttajien kuin goottien,\nlangobardien, hunnien ja saraseenien hävittämänä. Vuonna 546, jolloin\nkuningas Totila joukkoineen peräytyi vieden muassaan suunnattomat\nmäärät sotavankeja ja kalleuksia, kaupunki jäi niin kolkon autioksi,\nettä perimätiedon mukaan vain pedot asuivat kuukauden ajan sen\nluhistuneissa holveissa. Kauas keskiajalle se on jylhä, synkkä\nnäyttämö. Murskattujen temppelien keskeltä nousee rosvoilevien\nfeodaaliherrojen, »Rooman paronien» linnantorneja, kadut sukeltavat\npimeinä ja kuilumaisina, kukkulat kasvavat villiä lehtimetsää, josta\niäkkäät kirkot kohottavat kellotornejaan, hyvin kaukana ihmisasunnoista.\n\n_Roma sacra_, »pyhä kaupunki», vetosi vanhojen toivioretkeläisten\ntunteeseen ennen kaikkea marttyyriajan muistomerkeillä, haudoillaan.\nVainajia oli goottilaissotiin asti haudattu kaupungin ulkopuolella,\nCampagnan maaperään. Myöhemmin, barbaarien hyökkäysten aikana, tämä\ntapa hävisi ja vainajien kolumbaariot ja katakombit hiljalleen\nunohtuivat: suurin osa niistä on kaivettu päivänvaloon vasta pitkien\nvuosisatojen jälkeen, hyvin myöhään uudella ajalla. Niin kuin\nRooman juutalaiset olivat aikoinaan vanhatestamentilliseen tapaan\nvalinneet perhehautausmaat muurien ulkopuolelta, tasangon peruskallion\nlouhituista rotkoista, niin menettelivät myös varhaiset kristityt.\nAluksi näitä maanalaisia hautapaikkoja nimitettiin kreikkalaisella\nsanalla _koimeteria_, leposija. Katakombin nimi annettiin vain sille\nholville, johon oli kätketty kristityn upseerin Pyhän Sebastianin luut,\n— San Sebastiano ad catakumbas. Kenties juuri täällä, niinsanotussa\nPlatonian kryptassa, säilytettiin ensimmäisten kolmen vuosisadan\najan Pietarin ja Paavalin tomuja, ja juuri tänne keskiajan hurskaat\ntoivioretkeläiset myöhemmin saapuivat kunnioittamaan marttyyrejä.\n\nRooman tasankojen alla leviävät kokonaiset maanalaiset hautojen\nkaupungit. Holvien yhteenlaskettu pituus on joskus arvioitu 94\npenikulmaksi, ja ensimmäisestä kuudenteen vuosisataan niihin haudattiin\nyli kuusi miljoonaa ruumista. Syvällä viinitarhojen alla, maan povessa,\nkiertelevät yhä niiden kuolonhiljaiset kadut ja sokkelokäytävät;\navautuu maanalaisia toreja, joihin kattoon puhkaistuista valoluukuista\nkuumottaa heikko päivänkajo... Pimeys, kosteus, hiljaisuus ja sulavan\nkynttilävahan tuoksu luovat niiden omituisen ilmakehän. Marmorilaatat,\njoihin on kirjoitettu vainajien nimiä ja helliä jäähyväislauselmia,\npysyttelevät joko itsepäisesti kiinni hautalokeron kyljessä tai\novat pudonneet ja nojaavat nurkkiin. Alempaan papistoon kuuluvat\nhaudankaivajat, _fossores_, hakkasivat käytäviä kilometrimäärin löyhään\ntuliperäiseen kalliopintaan, tuufikiveen, — viisi katakombia kaikkein\nvanhimpana apostolisena aikana, myöhemmin, kolmannella ja neljännellä\nvuosisadalla, suuren joukon uusia.\n\nAikojen kuluessa noilla haudoilla on poltettu paljon savuavia soihtuja\nja kynttilöitä. Kerran ovat omaiset pienet vihreät lamput sormissaan,\nvanhoja hymnejä laulaen, saattaneet kuolleitaan leposijoihin maan\nalle; heidän edellään on kulkenut seurakunnan vanhin, valaisten tietä\npitkällä vahatuohuksella. Voisi sanoa, että alkuseurakunta muodosti\nkeisariajan Roomassa tyypillisen salaisen klubin, ja sen tapaiset\njärjestöt olivat yleensä kielletyt. Mutta jonkinlaisia hautauskiltoja\nlaki suojeli. Ne saivat keräytyä viettämään vainajien muistojuhlaa\nheidän haudoilleen, ja sinne rakennettiin myös heidän yksinkertaiset\nkokoushuoneensa, _scholae_. Kaikkein vanhimmat katakombit, Sebastianin\nkatakombit, ovat tavallaan maanalaisia kappeleita, joissa muuan\nvainottu uskonlahko keräytyi lain suojassa viettämään vainajien\nsielumessua ja syömään muistoaterioita. Täällä nautittiin nöyrät\neukaristiset illalliset: hieman punaviiniä, vehnäleipää ja kalaa.\nOmaiset muistelivat vainajia ja lohduttivat toisiaan. Täällä heidän ei\ntarvinnut pelätä palatsikaartia eikä vangitsijoita, sillä heitä voitiin\nmetsästää vain kaduilta ja yksityisasunnoista, ei haudoilta.\n\nHe olivat täällä hyvin lähellä kuolleita. Vainajien tomu yhtyi heidän\nhengitykseensä, vainajien muisto viipyi täällä niin väkevänä, että he\nolivat miltei kuulevinaan heidän äänensä ja askelensa ja naurunsa...\nOudot värikkäät kuvat tuijottivat heihin kattoholveista. Öljy kärisi,\nlampun liekki lepatti himmeästi, suuret varjot hoippuivat holvin\nseinillä, ja heistä näytti, että rukoilevien olentojen kömpelöt hahmot\nliikahtivat kattomaalauksissa. Mutta he eivät pelänneet. Kaikki kauhu\noli heissä kuollut. Itse kuoleman ilmiö oli tulvahtanut täyteen\nvoimakasta elämää, niin kuin ruma musta ruukku hienoa viiniä. Hehän\nodottivat kaikki jälleennäkemisen päivää, ja missä sen odotus olisi\nollut valoisampi kuin täällä, jossa heidän rakkaat kuolleensa nukkuivat.\n\nOn hyvin luultavaa, että heidän muistojuhlansa joskus venyivät\npitkiksi; kenties he varasivat mukaansa leipää ja viiniä päivien tai\nviikkojen varalle. Jos seurakunta vainojen aikaan halusi piileskellä,\nei olisi voitu valita turvallisempaa kätköä. Noista ajoista on\nmyöhempinä aikoina kehitelty romanttisia kuvitelmia, — katakombeja on\npidetty eräänlaisina kauhukammioina, joista marttyyrejä raahattiin\npäivän valoon. Mutta niissähän ei, kuten sanottu, milloinkaan\npantu toimeen roomalaisia joukkovangitsemisia. Minä luulen, että\nkeisarillisen kaartin sotilaat kammosivat näitä hautoja paljon enemmän\nkuin kristityt heitä! Kaikki kuolleet, olivatpa he sitten pakanoita,\njuutalaisia tai kristityitä, kuuluivat Manalan jumalille, ja heidän\nhautausmaitaan ei suojellut vain virallisen lain mahti, vaan paljon\nvaikuttavampi tekijä, yön ja kuoleman ikivanha pelko.\n\nItse roomalainen laki nojautuu tässä »pyhään vainajien kammoon».\nSen sepittäjät ovat tunteneet sisimmässään saman väristyksen, josta\nihmiskunnan synkimmät myytit ovat nousseet. Sama kunnioittava kauhu,\njoka on sukua primitiiviselle pimeänpelolle, sai joonialaiset\nvaimot monta vuosisataa aikaisemmin itkemään vanhoilla haudoilla ja\nvaluttamaan niihin maanalaisille hengille pyhitettyä uhrihunajaa.\nTuon pelon varjot viipyvät sitkeästi kaikkien uskontojen menoissa\nja tarinoissa. Sama kauhu varjostaa yksin vanhinta kreikkalaista\nmurhenäytelmää, jota on esitetty haudan ympärillä. Hautausmaat ovat\naina olleet eräässä mielessä _tabu_.\n\nKerran vuodessa, joulukuun 31:ntena, ympäröivän tasangon\nviinitarhoihin voi kuulla laulua Pyhän Priscillan katakombista.\nMunkit ja pyhiinvaeltajat valaisevat silloin sadoilla tuikkivilla\nkynttilöillä aivan kirkkaiksi nämä kuoleman holvit. Silloin vietetään\nmarttyyrien sielumessua synkässä, vanhassa kryptassa, joka muuten on\nkuolonhiljainen. Vahapuikkojen kyynelet tippuvat permannolle, tulet\nlepattavat kaikissa käytävissä. Jos katoliseen kirkkolauluun on jäänyt\njokin sävel varhaisten kristittyjen virsistä, se kuuluu kenties nyt,\ntäällä... Metalliristien, lamppujen, postikorttien ja eukalyptuksen\nsiemenistä tehtyjen rukousnauhojen kauppiaat häiritsevät jossakin\nmäärin tunnelmaa, mutta ei heidänkään läsnäolonsa pysty laimentamaan\npaikan mielenkiintoisuutta.\n\nCalixtuksen katakombit, joihin laskeuduin trappistimunkkien\nkauniista puutarhasta, antavat parhaan kuvan esikristillisistä\nkuolemankaupungeista koko laajuudessaan. Ne on kaivettu neljän\nkerroksen syvyisiksi. Ne käsittävät neljä maanalaista »kaupunginosaa»,\n_aerea_, ja kulkevat viinitarhan alla pitkinä mutkaisina katuina.\nKoko tuo ääretön alue ostettiin kristittyjen hautapaikaksi joskus 3.\nvuosisadan alussa. Näin kaikkialla luolia, sokkeloita ja hautakoloja,\n_cubicula_ ja _loculi_, mutta vain joskus yksinäisen keltaisen luun,\nkuin museoesineen, jonkin lasikannen alla. Tänne haudattiin Trasteveren\nnuori kaunis marttyyrineito Cecilia, jonka ruumis perimätiedon mukaan\nlepäsi kasvot maata vasten, hennot sormet valaan ojennettuina, kun\nhänet löydettiin. Täällä on krypta, jonne monet paavit, jotka ovat\nhallinneet vuosien 168 ja 296 välillä, on kerran haudattu.\n\nMutta tummien, valohämärien käytävien katossa ja seinissä hehkuu\nvielä antiikin muisto haalistuneissa maalauksissa. Jos kohotan\nkynttilää, näen kristillisten merkkien, kalojen, rauhankyyhkysten\nja öljypuun lehvien keskellä lyyraa soittavan nuoren pakanallisen\njumalan Orpheuksen kuvan. Uuden uskon vertauskuvat kiertyvät\ntäällä antiikin mielikuvien ympärille, kuten nuori viiniköynnös\nkietoutuu vanhaan tukipuuhun. Katakombien seinämaalaukset eivät ole\npelkästään ylösnousemustoivon kuvitusta, — ne ovat myös maallisen\nilon, ruskeanpunaisten lemmenjumalien, leikkivien kukkaköynnösten ja\nrypäleiden taidetta. Ensimmäiset kristilliset haudat kaunistettiin\naina tuufiseinään maalatuilla freskoilla. Silmä ihailee naiivin\nyksinkertaisesti hahmotettuja näkyjä — hyvän paimenen kuvia rinnan\nkreikkalais-roomalaisten hahmojen kanssa, pieniä sinisiä kaloja,\nvalkoisia lampaita, palmunoksaa kantavia lintuja, Junolle pyhitettyjä\nriikinkukkoja, pelikaaneja ja tummansinisiä tähtitaivaita. Katakombien\nvärikudoksessa on paljon, mikä tuo mieleen Pompeijin yksityishuviloiden\nrikkaat maalaukset. Jos Comodillan katakombien vaikeapääsyistä pikku\nkryptaa valaisee kynttilällä, vaalean kiven maaliläikät alkavat hehkua\nkeisariajan heleissä väreissä. Nuori kristinusko on vielä tuohon aikaan\nkiinteästi liittynyt pakanalliseen kauneusmaailmaan, juonut mehua siitä\n—. Antiikki saa sen kuvat loistamaan niin kuin mailleen painuva päivä\nkirkastaa lasimaalauksia katedraalin ikkunassa.\n\nKeisari Domitianuksen vainoissa vuonna 95 surmattiin muiden muassa\nhänen serkkunsa Flavius Clemens, ja tämän kristitty vaimo Flavia\nDomitilla karkotettiin Pantadarian saarelle, missä hän pian sen\njälkeen kuoli. Mutta ennen lähtöään hän oli lahjoittanut Via\nArdeatean puutarhakadun varrella olevan maahuvilansa kristittyjen\nhautapaikaksi. Vuonna 1817 tästä muistorikkaasta maasta kaivettiin\nesiin kuvapatsaita, freskojen kappaleita, mosaiikkilattian siruja\n—. Kostea multa ei ollut hävittänyt niiden pakanallista kauneutta.\nVoi helposti nähdä, että nämä Domitillan kartanon seinämaalaukset\nesittivät hehkuvaan, elämänriemuiseen tyyliin vanhojen myyttien\nkohtauksia — kaunista Phaidraa, joka rakastuu Hippolytos-nuorukaiseen,\nkuningatar Pasiphaeta ja sonnia, ilotyttö Myrrhaa. Mutta huvilan\nmaanalaiset osat oli muutettu katakombeiksi. Niiden hautalokeroista\nlöytyi eräitä ylimyssukuihin kuuluvien kristittyjen leposijoja, muun\nmuassa keisari Vespasianuksen veljen lastenlasten, Flavius Sabinuksen\nja Flavia Titanian haudat. Tämän aateliskalmiston ympäristö on vanhaa\nroomalaista viinimaata. Kapealta Seitsemän Kirkon Kadulta, joka liittää\nArdeatean puutarhakadun Ostian tiehen, voi nähdä avoimien porttien\nläpi viinirinteitä ja appelsiinitarhoja, nähdä ukkospilvien keräytyvän\neukalyptuspuistojen ylle, kuulla kyntöhärkien mylvintää vehnäpelloilta.\n\nHelleenisen elämäntunteen varjomainen jälki on iäksi jäänyt Domitillan\nkatakombien seiniin. Niihin on joskus maalattu kukkia ja hedelmäkoreja\nja lemmenjumalia; iloiset tuntemattomat taiteilijat ovat tehneet\nparhaansa kaunistaakseen nämä kuoleman asuinsijat verevän, maallisen\nelämän kuvilla. Täälläkin pakanuus sovinnollisesti kohtaa kristinuskon.\nPieni Eros tähtää vanhassa freskossa veitikkamaisesti jousipyssyllään\nsiivekästä Psyykeä, hiukan kankeat, mutta silti sirot kukat kohottavat\nnuppujaan vaaleaan ilmaan... Maalausten kulumisesta huolimatta voi\nnähdä itämaan tietäjät raskaine ja kallisarvoisine lasteineen etsimässä\npyhää lasta. Eräässä näistä freskoista Kristus istuu apostolien\nkeskellä nuorena ja kauniina, punajuovaisessa togassa, aivan kuin jokin\nAleksandrian kaunopuhuja olisi tullut murtamaan leipää ja maistamaan\nviiniä kristittyjen aterialle. Jos herkistäisi kuulonsa, täällä\ntapaisi kaikuja ajoilta, jolloin Rooman ylimyskodeissa luettiin rinta\nrinnan Partheniuksen elämänriemuisia runoja ja Paavalin ensimmäistä\nkorinttilaiskirjettä. Ei tiedä, ovatko nämä kirkkaat värit syksyn\nvai kevään. — Niissä kimaltaa menneisyyden ilo koko rikkaudessaan,\naivan kuin hävinnyt huilun sävel vielä kerran kajahtaisi kuuluviin\nkirkkolaulun alta.\n\nNoita ensimmäisten vuosisatojen muistoja, kaikuja, varjoja, jotka\novat jääneet säilymään muuten niin synkkiin holveihin, ei matkamies\nvoine loukata. Niissä on, tahtoisin sanoa, jotakin syntiinlankeemuksen\ntakaista, naiivin aurinkoista... Ne ovat syntyneet kristillisyyden\nraikkaassa aamuhämyssä. Uuden uskonnon virpi juurtuu vielä hienona\nja viheriänä antiikin ruokamultaan, ja Raamatun, luonnonmyyttien ja\nlemmenrunojen muistot punoutuvat köynnöskasvien tavoin toisiinsa.\nKuitenkin kaikessa tässä on jo heräämässä uusi henkinen katsomus.\nKerran, hyvin pitkien aikojen perästä se on kivettyvä uskonkappaleiksi.\nEsikristilliselle elämäntunteelle on minun ymmärtääkseni peräti\nluonteenomaista, että ainoakaan ristiinnaulitsemisen kuva ei ole\nkoristamassa marttyyrien hautoja. Rooman kristityt, jotka kerran\nalastomina ottivat vastaan kasteen sakramentin ja jotka sitten puettiin\nvalkoisiin pellavakaapuihin, puoleksi pakanallisten hymnien kaikuessa,\neivät mielikuvissaan nähneet Jumalaansa häpeäpaaluun naulittuna, vaan\nHerrana ja Kuninkaana taivaan pilvissä. Seurakunnan kokoushuoneisiin\nristiinnaulitsemisen kuvat ilmestyivät luultavasti vasta kahdeksannella\nvuosisadalla, jolloin muuan tuntematon bysanttilainen taiteilija\nmaalasi Forum Romanumin reunalla olevaan vanhaan Santa Maria Antiquan\nkirkkoon freskon Golgatan tapahtumasta.\n\nKatakombeissa vieraili kerran Linköpingin kaniikin rippilapsi Birgitta\nPersson, joka myöhemmin kanonisoitiin »Pyhäksi». Pyhä Birgitta tuli\nRoomaan tyttärensä ja suuren ruotsalaisen ystävätärpiirin seurassa,\npaavi Urbanus V:n aikana. Hän löysi Sebastianin katakombeista sen\nmuistojen mystiikan, jota hän etsi. Kun hänen kirjansa »Ilmestyksiä»,\n_Revelationes_, oli painettu lyypekkiläisessä kirjapainossa\nja 1400-luvun hurskaat Rooman-kävijät etsivät siitä joitakin\npaikallisvaikutelmia, heidän silmiinsä osui ehkä se kohta, missä\nBirgitta ylistää San Sebastianon hautaa »pyhimmäksi kaikista pyhistä\npaikoista, joissa pyhimys lepää». Mutta täälläkin vallitsee itse\nasiassa sama salaperäinen antiikintuntu kuin katakombeissa yleensä.\nValkoiset stukkikoristelut ja kukat, linnut, hedelmäköynnökset ovat\nsäilyttäneet muiston kristillisestä antiikista tai pakanallisesta\nesikristillisyydestä, mitä sanaa vain haluamme käyttää. — Ovathan juuri\ntäällä keisariajan vanhat haudat ja molempien apostolien leposijat\nsovinnollisesti rinnakkain! On yhä kuulevinaan, miten kasteveden\npisarat tipahtelevat voidelluista hiuksista kivipaasiin, miten\nseurakunnan vanhimman sauva kolahtelee permantoon niin kuin Rooman\nylipappien käyräsauva. Täällä elää lähtemättömänä hymnien, kahisevien\npapyruskirjeiden ja iloisen sanoman kaiku.\n\n\n\n\nKAUPUNKI VUORELLA\n\n\nRooman ympäristössä, laajan Campagnan liepeillä ja Sabinilais- tai\nAlbanovuorten rinteillä on joukko näköään unohtuneita kaupunkeja.\nNe peittyvät öljypuumetsiin tai nousevat punertavasta kalliosta\nyhteen ahdettuina rykelminä, kuin maaperän kasvannaisina. Joskus\nne muistuttavat itämaisten satujen kivettyneitä kaupunkeja. Herää\nmielikuva, että kaikki elämä on niissä pysähtynyt, että kellot\neivät soi, aasit eivät kanna risutaakkoja niiden sokkeloissa, eikä\ntummista, aurinkoluukkujen peittämistä ikkunoista katso ainoakaan\nelävä olento. Maaperä on kaikkialla tarujen ja muistojen pyhittämää.\nJuuri tällä — näiden jyrkkien ja heleäväristen viinivuorten, suuren\ntasangon ja etäisten sinipunaisten harjanteiden muodoissa — kohtaa\nsen perusmaiseman, mistä latinalainen sivistys kerran kohosi. Ja\nvoisi sanoa, että nykyinen Rooman-matkailija, joka seuraa junan\nikkunasta noiden ikivanhojen kulttuuriseutujen panoraamaa, on jäänyt\nvaille hienointa matkustamisen nautintoa. Ikuiseen Kaupunkiin pitäisi\ntulla 1800-luvun tyyliin ajopeleillä, nauttiakseen täysin siemauksin\nihmeellisestä ympäristöstä. Pitäisi yöpyä Sabinumin kuninkaiden vuorten\nja Oskilaisvuoriston kummallisissa, hylätyissä kaupungeissa. Mikään\nkiire ei oikeastaan sovellu näiden seutujen ilmapiiriin — nehän ovat\nniin monien vuosisatojen varjostamia, ne ovat niin sanoakseni aina\nkyyröttäneet kansojen ja kulttuurien suuren valtatien mutkassa, ja\nkuunnelleet historian ohimenevää kumua.\n\nSaksalainen tutkija Ferdinand Gregorovius vaelsi Italiassa 1800-luvun\npuolivälissä, ja niin kuin hänen oivallisesta matkakirjastaan voi\npäätellä, hän omisti Rooman ympäristölle miltei yhtä innokasta huomiota\nkuin pääkaupungille itselleen. Hän oli matkavaunujen aikakauden\nlapsi, ja hän ajoi notkuvilla kaleeseillaan vuorten yli pohjoisesta\netelään. Hän uhrasi Latiumin muistorikkaille pikkukaupungeille monta\nelämysrikasta viikkoa. Gregorovius pysähtyi Corissa, jonka linnanmuurit\novat kuin jättiläisten rakentamat ja jonka keskellä hiekankeltainen\nHerkuleen temppeli vielä suojelee alttarikiviä. Hän löysi myös\nsalamyhkäisen Ninfan, keskiajan Pompeijin, jossa latinalaisen maan\nkukinta on ottanut ylivallan kaikesta muusta elämästä. Ruusut,\nmuratit ja köynnöskasvit kehräävät paksua lehvämattoa sen raunioihin,\ntunkeutuvat talojen ikkunalokeroista sisään. Tekevät koristuksia\nportinkaariin, peittävät punaiset kourutiilikatot ja rapautuneet\nseinät. Kukat nousevat kuin vihreä tulva vanhojen ritarilinnojen\nvyötäisiin tai kiipeävät niiden ruskeita ampumatorneja myöten... Se on\nnoita Aasiassa yleisiä, mutta Euroopassa harvinaisia muinaiskaupunkeja,\njoissa luonto näyttää vallanneen maan takaisin ihmiseltä ja\nolemassaolon taistelun voittajiksi ovat jääneet kasvit!\n\nJa suhteellisen lähellä Roomaa on myös etruskilaisista haudoistaan\ntunnettu Corneto, samoin Tarquinia, kirkkoruhtinaiden maalauksellinen\nresidenssi Subiaco ylhäällä vuoren harjalla, öljypuiden piirittämä\nOlevano Romano, jonka poimuttelevien kattojen varjokuva tuo mieleen\nvanhojen kuparipiirrosten uneksivat feodaalikaupungit.\n\nNäiltä seuduin voisi epäilemättä löytää kohtia, joiden ikä\nulottuu hämärään taruaikaan asti. Sellainen on vanhojen myyttien\nkotiseutu, Castel Fusanon pinjalehto Campagnalla. Tai vaeltaja\nvoisi hakea alhaalta tasangolta Ovidiuksen ylistämän joen, »lempeän\nAlmonen», äyräät, jotka ovat paljon iäkkäämpiä kuin kristinusko,\nvanhempia kuin Juppiter: täällä on sijainnut Latiumin alkukantaisen\nluonnonpalvonnan kehto. Joen läheisessä tiheikössä on Pyhän Urbanuksen\nkirkoksi muuttunut pakanallinen pyhäkkö. Siellä on nymfi Egerian\nvuotokiviluola, jossa tipahtelevien vesipisaroiden ääni muistuttaa\noraakkelin kuisketta. Seudun karjanpaimenet ovat tuoneet sinne\nuhreja vedenhaltijoille jo siihen aikaan, kun Roomaa ei kaupunkina\nollut olemassakaan, ja latinalaisten tarujen luonnonhenget, nymfit\nja satyyrit, ovat tavallaan jättäneet läsnäolonsa tunnelman näihin\nmaisemiin, jotka rodullinen mielikuvitus on aina kuvitellut eläviksi,\nhengen ja henkien täyttämiksi.\n\nOn syytä muistaa, että juuri roomalainen tasanko, Campagna, on kaikkina\naikoina vedonnut vapaaseen luovaan fantasiaan kenties enemmän kuin\nkaupunki, jonka historian varjon alla se yhä pysyttelee. Sen monet\nmuinaisjäännökset, sen huviloiden, palatsien ja hautojen rauniot,\nsen luolat ja uhrilehdot ovat jumalaistarujen runouden ja taiteen\nyhteisomaisuutta. Ei ihmettele, että kun eurooppalainen maisemamaalaus\nsyntyi uuden ajan keskivaiheilla, se riisui kapalonsa juuri täällä.\n\nRoomasta johtaa itään päin Sabinilaisvuorille kesällä verraten\nautio ja pölyinen, talvella vetinen ajotie. Ympäröivästä tasangosta\nnousee siellä täällä mustansinisiä sypressejä, pinjalehtoja,\njotka kaukaa näyttävät sateenvarjojen kokoukselta, valkoisia\nmaahuviloita kyyhkystorneineen, karjakartanoita, suunnattoman suurien\nmehiläiskekojen muotoisia olkiaumoja... Polut mutkittelevat lakeuden\nyli. Oikealla ja vasemmalla voi nähdä tuuheiden eukalyptuspuiden\nreunustamat suorat olleet, joilla ajaa härkävankkureita tai suhahtelee\nmoottoripyöriä. Sileärunkoisia, valkokylkisiä kuumepuita istutettiin\nvuosisadan alussa suojaksi malariaa vastaan, ja nykyään niiden pitkät\nsilkinhienot lehdet kutovat varjopälviä sinne tänne viheriöivälle\nlakeudelle; ne ovat kotiutuneet Rooman ympäristöön.\n\nJossakin tuon vanhan tien mutkassa minua vastaan löyhähtivät keisarin\naikaisen Aquae Albulan, nykyisen Bagnin kylpylän rikkilähteiden\ntuoksut. Ajettiin ohi keskiaikaisten »Rooman paronien» rauniolinnojen,\njoiden ampumaparvekkeissa pesivät nuolihaukat. Niiden synkät\nmustanpuhuvat tornit lyövät pitkiä varjoja lakeuteen aivan kuin\nmuistuttaen mieleen seitsemän-kahdeksansadan vuoden takaisia aikoja,\njolloin rosvoilevat feodaaliherrat hallitsivat niistä ympäristöä.\nViimein auto rupesi loivin kaartein nousemaan Sabinilaisvuorten\nrinnettä myöten. Kahdensadankolmenkymmenenkahden metrin korkeudessa\nkohosivat vanhan ajan Tiburin, nykyisen Tivolin talot synkkinä ja\nyhteen ahtautuneina, kuin jokin vuosisatojen lasti, joka on pelastunut\nvedenpaisumuksesta tälle Italian Araretille.\n\nTibur näyttää kaukaa katsoen hämärältä ja kuluneelta korkokuvalta,\njonka jättiläiset ovat hahmottaneet punertavaan kallioseinään. Talot\nriippuvat tai kiipeävät säännöttöminä massoina jyrkännettä myöten —\nmustuneet, ajan hampaan kalvamat, nokiset, murentuneet, myrskyn ja\npaahteen korventamat talot. Niiden seinissä näkee vielä ritariajan\nkilpiä, ellei muratti ole kokonaan niitä peittänyt. Valurautaisissa\nsoihdunpidikkeissä ei ole palanut tuohuksia moneen sataan vuoteen.\nRakennusten ikkunat eivät ole jääneet muistiini, mutta mikäli tiedän,\nmonissa niissä on samanlaatuiset vihertävät pullonpohjalasit kuin\nhollantilaisten pienoismaalarien kodikkaissa sisäkuvissa.\n\nRomanttisempaa, jylhempää ympäristöä tuskin voi kuvitella! Vuorten\nrinteillä kasvaa tuhatvuotisia öljypuita, joiden hopeankarvaiset lehvät\npeittävät kuin vaaleina huntuina tummanvihreää aluskasvullisuutta.\nLiekehtivän heleiden, nahkealehtisten köynnöskasvien matto valuu\nraskaina poimuina pengermältä toiselle. Italian vuorethan ovat usein\namfiteatterimaisesti porrastettuja: vaakasuorat terassit laskeutuvat\neräänlaisina riippuvina puutarhoina päälletysten yhä alemmas,\nsyvyyteen... Alaspäin viettäviä viinitarhoja ja kumpareisia peltoja,\njoiden multa on kuparinruskeaa, miltei punaista. Lumivalkoiset ajotiet\nkiertelevät vihreyden keskellä kuin serpentiininauhat, ja niitä\nreunustaa mukulakivistä ladottu matala aita. Kun seisoin Tiburin\nkaupunginmuurin kohdalla, mieleeni muistuivat välittömästi eräät\nSalvator Rosan parhaimmat romanttiset maalaukset. Samat synkästi\nvyöryvät pilvimassat vuorten harjalla, sama laaja tasanko alhaalla\nsyvyydessä, samat kukkien peittämät kallioseinämät ja suunnattomien\nputousten kimaltelevat vesiryöpyt, jotka paiskautuvat kumeasti pauhaten\nvuorten onkaloon...\n\nYlhäällä tummansinisellä taivaalla leijaili kirkuvia _haliaetus_-kotkia\nniin kuin Horatiuksen ja Plinius nuoremman aikoina, jolloin Rooman\nylimykset rakensivat tänne huvilansa. Kuuluisat Tivolin kaskadit,\nmahtavat vuoriputoukset, kuljettavat Anio-virran veden alas tasangolle,\nmissä se yhtyy mutkittelevana purona Tiber-joen pääuomaan. Rotkojen\nyllä leijailee alituinen kostea vesiusva. Putousten humu on tämän\nvanhan kaupungin oma erikoislaatuinen ääni, jolla se on puhunut\nromanttista kieltään kaikille niille matkalaisille, jotka ovat\nvuosisatojen kuluessa vierailleet siellä. Niillä kohdin kalliossa,\nmissä vesi paiskautuu kaikkein laajimmassa kaaressa rotkoon, on joko\nluonnon tai ihmiskäsien muovaama luola. Sen ja veden pauhun välillä\non vain kuhmuraisten puiden muodostama repaleinen lehti-esirippu, ja\nmeno tähän omalaatuiseen näköalapaikkaan on kuin laskeutumista alas\nhelvettiin.\n\nVuorten kaiku paisuttaa putousten pauhun kymmenkertaiseksi. Tuossa\nhumisevassa, jymäjävässä äänessä on jotakin noiduttua — se puhuu\nkoskemattoman luonnon väkevää kieltä, se vaientaa kaiken puheen, se\ntuntuu täyttävän kumealla jylinällä koko alhaalla leviävän tasangon.\n\nEräs Rooman salaperäisimmistä keisareista, omalaatuinen uneksija ja\nvaeltaja Hadrianus rakennutti elämänsä loppuvuosina tänne kuuluisan\npalatsialueensa, joka on kaikkiin turistioppaihin nykyään merkitty\nkolmella tähdellä. Tämä Villa Adriano, »Hadrianuksen huvila», täyttää\nlaajat alat Sabinilaisvuorten loivaa alarinnettä. Synkät, ylhäiset,\ntummansiniset sypressit kohottavat tuhatvuotisia havupylväitään sen\nraunioista. Kesyt riikinkukot astelevat keinotekoisten lammikoiden\nrannalla ja ruusut kukkivat nurmettuneissa puistoissa, joissa on niin\nrunsaasti särkynyttä vanhaa marmoria ja kummallisten rakennusten\nmuureja...\n\nVanha keisari tiesi, mitä halusi. Hän uneksi suuresta\ntemppelilaaksosta, johon olisi koottu kaikki vaikuttava ja kaunis,\nmitä hän oli nähnyt monilla matkoillaan. Ja niin hän antoi rakentaa\ntälle alueelle egyptiläisiä, kreikkalaisia ja syyrialaisia palatseja,\nantoi pystyttää rakennuksia, joiden muurit vieläkin vetoavat\nmielikuvitukseen, ja sommitella keinotekoisia kaikuluolia tai oman\nmakunsa mukaisia pyhäkköjä, joista ei tiedä, mitä idän tai lännen\njumalaa varten ne on perustettu. Täällä sijaitsi Canopus, egyptiläisen\nSerapiksentemppelin taitava jäljennös, joka oli muistona keisarin\nkäynnistä Aleksandriassa. On hyvin luultavaa, että laakson perällä\nolevassa pienessä rauniopyhäkössä on palveltu Hadrianuksen lemmikkiä,\nkaunista bithynialaista paimenpoikaa Antinousta, jonka hienostuneet ja\nsurumieliset kasvot katselevat meitä nykyään niin monina marmorikuvina\nItalian museoissa.\n\nHänen kohtalonsa peittyy salaisuuteen. Tiedämme hänestä tuskin muuta,\nkuin että hän seurasi vanhaa hallitsijaa tämän Egyptin-matkalla ja joko\nhukkui tai hukuttautui Niiliin. Ongelmallinen ja yksinäinen keisari\nlaajensi luultavasti hänen muistojuhlansa kokonaiseksi uskonnoksi,\njonka pyhiä uhripaikkoja ilmaantui sekä Afrikan pohjoisrannikolle että\nItaliaan.\n\nHadrianuksen aikana Tibur oli muuten jo kunnianarvoisa vanha kaupunki.\nTäällä ovat sijainneet Horatiuksen ja Maecenaan huvilat. Muinaisen\ntorin reunalla, tätä nykyä kaupungin turistiravintolan pihassa, on\nhyvin säilynyt korinttilaisten pylväiden ympäröimä pyörötemppeli, jossa\nvalkopukuiset papittaret ovat vaalineet Vestan pyhää tulta. Keisariajan\nSibyllantemppelistä on jäljellä neljäpylväiden joonialainen esihalli,\njonka permannon ovat kokonaan valloittaneet omikseen villikasvit. Nämä\nkaksi kelianharmaata pyhäkköä eivät millään tavalla poikkea esimerkiksi\nniistä pikkutemppeleistä, jotka uneksivat Rooman idyllisellä\n»Karjatorilla», Piazza Boccadella Veritalla.\n\nMutta tässä jylhän-kauniissa maisemassa, näiden vuorten taustaa vasten,\nne saavat oman erikoisen ilmeen. On kuin peloittava ja salaperäinen\njumaluus, roomalainen Pan, olisi ottanut ne ikiajoiksi tyyssijakseen.\nJokainen Rooman-matkojen tarinoihin perehtynyt tietää, että Tivolin\ntemppeleitä on yritetty käyttää tilapäisenä ulkoravintolana ja että\nniihin voitaisiin helposti kattaa pöytä. Mutta ravintoloitsija ei\nsiihen mielihyvin suostu. Tavallisesti tekevät pyörretuulen puuskat\nkoko puuhan mahdottomaksi, ja tuulettomalla säällä, esimerkiksi\neräänä ikimuistoisena päivänä, jolloin kaksi italialaista taiteilijaa\nyritti panna Sibyllan temppelissä pystyyn juomingit, vieraita saapuu\ntervehtimään pitkä musta käärme, yhtä klassillisen kaamea kuin kuuluisa\nTiberiuksen käänne Caprin saarella! Italian taikauskon historiasta ei\nminun tietääkseni koskaan ole kirjoitettu kirjaa. Ja se ansaitsisi\nsen. Useimmissa tapauksissa uskomukset juurtuvat syvälle pakanuuden\nruokamultaan.\n\nEi ole mikään ihme, että renessanssin nautiskelevat rikkaat\nkirkkoruhtinaat rakensivat antiikin esimerkin mukaan palatseja\nLatiumin vuorille. Albanovuorten pikkukaupungeissa, viinintuoksuisissa\n_castelleissa_, on suuri joukko samanlaisia maahuviloita kuin Medicien\nFirenzen ympäristössä. Frascatin rinteillä ovat Aldobrandinin,\nFalconierin ja Lancelottin ruhtinassukujen huvilat, Castel Gandolfossa,\npaavien nykyisessä kesänviettopaikassa, Barberinien upea kartano,\nGenzanissa Cesarini-suvun palatsi, ja kaikkien niiden ihastuttavia\npuistoja suihkukaivoineen ja luolineen ranskalainen De Brosse on\nesitellyt loistavissa matkakuvauksissaan.\n\nJa eräs näistä renessanssiajan »villoista», kenties kaunein ja upein\nkaikista, on Tivoliin perustettu Villa d'Este. Arkkitehti Ligorio,\npaavi Pius IV Medicin rakennusmestari, joka muun muassa suunnitteli\nVatikaanin puutarhaan ajan tyylin mukaisen kasinon, rakensi sen\nrikkaalle kardinaali Ippolito d'Estelle. Pitkän sypressikäytävän\npäässä katsoessa palatsi kohoaa vuorenrinnettä vasten kuin jalon,\nvanhanaikaisen oopperan kulissipuistot terasseineen ja kaariholveineen.\nLaajat puistot ovat villikukkien täyttämät. Satojen suihkulähteiden\nhilpeä tai alakuloinen loiske vanhaa marmoria vasten herättää kaikuja,\njotka kiertelevät avarissa puutarhoissa ja yhtyvät öljypuiden suhinaan.\nTämä italialainen pienois-Versailles on kuin idyllinen pakopaikka\nmuuten niin draamallisen väkevässä maisemassa.\n\nLuulisin, että juuri Este-suvun puutarhapalatsia ajatellen ryhdyttiin\nensi kerran yleisessä mielessä puhumaan _tivoleista_, huvitarhoista.\nItalian kielen lakiin kuului, että juhlallinen latinalainen Tibur\nmuovautui uusien sukupolvien huulilla Tivoliksi, kunnes nimestä tuli\nkäsite, — kunnes Kööpenhaminan Tivoli lopullisesti astui Rooman\nkirkkoruhtinaiden Tivolin tilalle!\n\n\n\n\nPYHIMYSTEN VUORET\n\n\n\nI.\n\n\nItalian saappaan varressa on Firenzen ja Rooman välissä säännötön\ntahra, jota molemmilta puolin rajoittavat mutkittelevat poimut:\nylhäällä Arno-virta, alhaalla Tiber. Alue on Apenniinien niemimaan\nhiljaista sydänseutua. Lukemattomien pyhimystarujen ja laulujen\npyhittämä maakunta, vanha muistoista rikas Umbria.\n\nKaupunkien täplät ovat tuossa osassa karttaa sekä pienempiä että\nharvemmassa kuin esimerkiksi renessanssin kotiseudussa Toscanassa tai\nRooman maakunnassa Latiumissa tai tuliperäisessä Campaniassa. Jokainen\nFirenzestä etelään matkustanut on nähnyt junan ikkunoista Umbrian\nmaisemien muutaman tunnin ajan joko torkkuvan kullankarvaisessa valossa\ntai leviävän sadepilvien alla. Harmaat ja punahohtoiset kaupungit\nkohoavat vuorilla näköään luoksepääsemättöminä linnoituksina. Niiden\ntiilikattojen yli pilkistää jokin feodaaliajan torni tai tomunvärinen,\nleveä kirkonpääty ikkunaruusukkeineen.\n\nMaiseman värit ovat pastellinpehmeät: punaruskeaa multaa, mustansinisiä\nsypressejä, hopeanharmaata oliivimetsää, etäisyyden himmentämiä\nkeväänvihreitä viinirinteitä. Vuorten plastillinen viiva kaukana\ntaivaanrannalla nousee ja vaipuu kuin valtameren käynti. Kukkuloiden\nhuiput kuultavat sinipunaisina. Itse ilmakehässä on jokin erikoinen\nkultahäive, jota turhaan etsii muualta Välimeren maista. Vanhan kiven\nkiilto linnanseinissä, murattien syväntummat lehdet, kukkien värit\novat vähemmän loistavia mutta henkisempiä kuin joillakin vanhoilla\nkreikkalaisseuduilla. Sinisen meren hehku, sen suolankylläinen\ntuuli ei koskaan ulotu tänne. Pienet joet kiertelevät epäselvinä\nvalonauhoina uneksivissa etäisyyksissä. _Dolce e simpatico_, suloista\nja miellyttävää, sanovat italialaiset, _herzlich_, sydämellistä,\nsanoo saksalainen... Umbrian maisemat ovat yhtä vähän sovinnaisesti\nklassillisia kuin sovinnaisesti romanttisia. Niillä on ilme, joka\nherättää mielikuvan hiljaisesta pyhäaamusta suuressa maalaistuvassa.\n\nOlen aina kiitollinen sille maanvieremälle, joka särki Italian\nsisäosien rautatien eräänä alkukesän viikkona, jolloin minun piti\nmatkustaa sähköjunalla Roomasta pohjoiseen. Radan luhistumisesta oli\ntuloksena, että kunnioitettavan suuri osa matkaa suoritettiin autolla.\nHuikeata kapuamista vuorten jyrkänteille, syöksyjä alas laaksoihin,\nsukeltamista kylästä toiseen, tavaranvaihtoa ihastuttavilla sydänmaan\nasemilla. Matka, jolle olin varannut vain pari päivää, venyi monin\nverroin pitemmäksi. Olen myöhemmin tullut monta kertaa todenneeksi,\nettä juuri Umbria on lumonnut pohjoismaisia vaeltajia — he ovat\nlöytäneet siellä erikoisen Italian Italiassa, maan ja maiseman, jossa\nsalaperäisellä tavalla yhtyy Pallastunturin näköpiiriin pohjoinen\navaruus ja etelämaisen luostaritarhan idylli.\n\nUmbrian kaupungit ovat kristillisen keskiajan läpitunkemat. Niiden\nahtailla kaduilla vallitsee munkkikammion hämy. Niiden perusäänenä\non homeisten vaskikellojen heleä ja raskasmielinen _tremolo_ tai\nsitten _morra_-pelin äänet yksinäisissä viinituvissa ja härkien kumea\nmylviminen pelloilla. Sekoitus vanhojen linnanherrojen ritarielämää\nja tukevaa maalaisaskaretta. Eräänlainen kodikkaan talonpoikaisuuden\nsävy on yksin kirkkolaulussakin, joka tulvii hämärien katedraalien\novista päivänpaisteisille toreille. Pitsimekkoiset kuoripojat laulavat\nlatinalaisia hymnejä umbrialaismurteellaan. Suitsutuksen tuoksu on\nraikkaampaa kuin muualla. Vakavan näköiset pyhiinvaeltajat, jotka\nkapuavat vuoripolkuja Pyhän Ritan kirkkoon Cascian myrttirinteillä tai\nNarnin kirkkokaupunkiin punaharmaiden kalliojärkäleiden, varjoisten\nlehtojen suistuneiden roomalaisten vesijohdon kaarien ja humisevien\nputousten ohi, kantavat pyhiä öljypuun oksia tuolla vanhan perinteen\nantamalla naiivilla juhlallisuudella, joka on kotonaan vain tässä\nmaakunnassa, länsimaisen luostarilaitoksen syntymäseudulla.\n\nKun erakkolaisuuden ajatus ensi kerran etsi ilmausta Egyptin Teeban\nerämaiden pohjoispuolella, sen kehdoksi tuli Italian Umbria. 500-luvun\nalussa Nursian pienessä kaupungissa eli ja vaikutti kuuluisa\npoikaerakko Benedictus, jota voidaan pitää ensimmäisen järjestetyn\nmunkkikunnan perustajana. Hänen elämäntarinansa on kirjoitettu monen\nvanhan kronikan vasikanvuotaan. Tiedämme, että hän melkein lapsena\nvetäytyi elämään Subiacon lähellä olevaan ahtaaseen, piikkiruusuja\nkasvavaan vuorenkoloon, jota synkensi alituinen pimeys ja tippuvan\nveden pisartelu. Hän ja hänen kesy korppinsa elivät kolme vuotta niillä\nleivänmuruilla, joita ystävällinen veli Romanus säästi heille. Luolan\nympärille kehittyi vuosien varrella kokonainen erakkojen siirtola, joka\nmuodosti benediktiinijärjestön varhaisen ja erikoislaatuisen alkumallin.\n\nHeidän hiljaisesta mietiskelystään, heidän elämänvieraasta askeesistaan\nja rukousharjoituksistaan on vuosisatojen kuluessa kasvanut se\nvalkopukuisten munkkien maailmankuulu veljeskunta, joka yhä tutkii\nmessukirjoja, multaa öljypuita ja tislaa viheriää likööriään Ranskan\nChartreusen ja Italian kartusiaaniluostarin päivänpaisteessa. Pimeinä\nvuosisatoina he ovat olleet enemmän kuin kutkaan toiset sivistyksen\netuvartijoita. Veljeskunnasta on kohonnut lukemattomia piispoja,\nkardinaaleja, paaveja, kirjailijoita, pyhimyksiä. Hiljaisissa\nmunkkikammioissa ei ole jäljennetty vain psalttareita ja rukouskirjoja,\nvaan myöskin arvokkaita maallisia teoksia. _Cultura_, »viljelys» — yhtä\nhyvin hedelmäpuiden kuin viisauden ja tiedon — on aina kuulunut heidän\nerikoistehtäviinsä rajattoman monipuolisessa munkkikuntien historiassa.\n\nJa Umbrian maisemien keskellä on tavallaan helppo ymmärtää, että\nnämä ensimmäiset »enkelien ja eläinten ystävät», _angelorum amici\net animalium_, käyttääkseni vanhojen kronikkojen harrasta sanontaa,\nlöysivät kutsumuksensa tien Nursian vihreiden myrttipensaiden sisästä.\n\nJokaisella maailmanaatteella on kotimaisema, jonka luonnon mukaan se\non muovautunut. Firenzen seutujen valoisa ja realistinen kauneus,\nkukkuloiden selkeä joustavuus ja näköalojen sopusuhta opettaa\ntavallista paremmin käsittämään, kuinka uuden ajan kolmisatavuotinen\nkukoistuskausi, renessanssi, saattoi herätä ja kasvaa vain täällä.\nRooman tasanko laajoine pintoineen ja vyöryvine pilvineen selittää\nainakin osaksi »roomalaisuuden» olemusta. Ja Umbria on ennen kaikkea\nmaakunta, jonka pehmeiden värien ja kullanhohtoisen avaruuden halki\nikuisesti puhaltaa jokin henkisyyden tuuli... Sen maisemissa on\nmystillistä rauhaa, jonka on täytynyt voimakkaasti tehota ihmismieliin\nnoina varhaisina katolisen järjestäytymisen aikoina.\n\nMaan kauneus ja taivaan sielukkuus ovat täällä solmineet platonisen\navioliiton. Jos yritän pohtia, mitä vaistomaisia haluja nämä ilmavat\nnäköalat voisivat virittää tavallista herkemmissä luonteissa aikana,\njolloin kaikkien elämäntoimien yläpuolella liehuu uskonnon lippu,\ntulen pakosta ajatelleeksi ihmismielen luontaista, mutta meidän\najallemme verrattain vierasta hiljaisuuden tarvetta. Luopua maailmasta\nmaailman kauneuden keskellä. Asettua elämään hyvin lähellä luontoa\nyksinkertaista ja kaupunkien humusta eristäytynyttä elämää. Olla\nerakko, munkki, benediktiini. Eikö vuorten sinihämyisissä linjoissa\nkuvastu äärettömyyden lähelläolo, jota mikään muu tienoo ei samalla\ntavoin tarjoa sitä kaipaavalle? On muistettava, että luostarilaitoksen\nsyntyminen ei suinkaan ole vain kirkkohistoriallinen, eipä edes pelkkä\nmaailmanhistoriallinen ilmiö — siihen liittyy aivan uudenlainen\nluonnontunteen herääminen, jota Euroopan henkisessä kehityksessä ei\nollut tapahtunut sen jälkeen, kun antiikin maailma vaipui perikatoon.\n\nNykyään Umbrian kaupungit ovat siinä määrin tuonaikaisten muistojen\nvalaisemat tai hämärtämät, miten vain haluamme sanoa, että astuminen\nniiden muuriportin sisäpuolelle on kuin askel tuhannen vuoden\ntaakse. Tosin Folignon tapainen asutuskeskus vihreän peltoalueen\nkeskellä on tänä päivänä muuttunut kukoistavaksi teollisuuspaikaksi,\njonka nykyaikaisuuteen vanha leveä harmaakivinen tuomiokirkon seinä\nikkunaruusuineen ja kauniisti uurrettuine ovikaarineen kokonaan uppoaa.\n\nMutta lähellä ja kauempana on joukko lumottuja kaupunkeja, jotka\ntorkkuvat vuortenharjoilla tai jokivarsilla kuin keskiaikaisten\nkatedraalien kauniit, hiukan homeiset kivikuvat. On maalauksellinen\nSpoleto, jossa kardinaali Albomozin punaharmaa linna vielä seisoo\njykevänä kuin mikäkin Borgioiden levottoman ajan varustus tuulia\ntorjuen ja jonka tuomiokirkossa kummittelevat langobardilaisten\nherttuoiden aaveet. Lähellä Abruzzien metsäisiä vuorenkylkiä on joukko\nihastuttavia pikkukaupunkeja — oikeastaan vain luostarikirkkoja\nympärille ryhmittyneine talorykelmineen: Pyhän Bernardinon\nrenessanssikirkko ja Santa Maria di Colemaggion tomunvärinen romaaninen\npyhäkkö Rosetten vuorikaupungissa. On Narnin aito keskiaikainen\nkaupunki kaksine majataloineen kallion jyrkänteellä; vesiputoukset\nvirtaavat sen ympäristöissä, ja Augustuksen aikana pystytetty,\nnykyään ruohoa kasvava vanha kivisilta seisoo matalan joen äyräällä.\nLuultavasti eräs kaikkein mielenkiintoisimpia on sakaratorninen,\nharmaiden romaanisten palatsien täyttämä Todi hiljaisine toreineen ja\nkirkkoineen. Sen alkuperä veisi meidät kauas vanhojen umbrialaisten\nhistoriaan — tuohon vuosituhansien takaiseen hämärään, joka peittää\npaksuna tomuna ympäristön pelloista löydettyjä savikuvia.\n\nVuosisatoja ennen roomalaisten tuloa Umbria oli samoin kuin pohjoisempi\nToscana etruskien kotimaata. Sitkeä, voimakas ja salaperäinen kansa!\nSen kulttuurin jälkiä tapaa siellä täällä Italiassa ja sen lukemattomat\noudosti hymyilevät kuvapatsaat tai värikkäät hautamaalaukset\nhämmästyttävät nykyään vaeltajaa monissa Euroopan museoissa. Se ei\nole jättänyt meille mitään tietoa alkuperästään, ei edes avainta\nselittämättömiksi jääneisiin kivikirjoituksiinsa.\n\nKun englantilainen kirjailija D.H. Lawrence aikoinaan asui Italiassa,\netruskilaiset hautalöydöt tehosivat häneen tavallista voimakkaammin.\nHän tutki noita ruusunpunaisia nukkemaisia jumalia ja Monna Lisan\ntavoin hymyileviä jumalattaria sekä Roomassa että Firenzessä. Pienet\npronssiveistokset, vaskisoljet, Tarquinian maanalaisen hautakaupungin\nfreskot, joihin on kuvattu juhlamenoja ja vavahduttavan eloisia\ntanssiaiskohtauksia, olivat hänelle kuin ilmestys aikojen takaisesta,\nonnellisemmasta kulttuurikaudesta kuin meidän. Mikään kirja ei\nkerro, keitä nämä Italian kanta-asukkaat olivat ja tunsivatko he sen\nelämänonnen salaisuuden, joka on häipynyt meidän tiedostamme. Kenties\nheidän historiansa tuntemattomuus juuri vetoaa mielikuvitukseen niin\nvaltavalla teholla. Eräs maaliskuun päivä, jonka itse vietin paavi\nJuliuksen vanhassa huvilassa Roomassa etruskilais-kokoelmien keskellä,\non lähtemättömästi jäänyt muistoihini. Tunsin olevani kuin Kolumbus,\njoka aavistaa tuntemattoman meren takaa tuntematonta rantaa —.\n\nUuden ajan keväässä Umbrian maakunta joutui, kuten tiedetään,\nnäyttelemään hyvin huomattavaa osaa renessanssin taiteen historiassa.\nOn helppo käsittää, että juuri täältä on lähtenyt Peruginon, vieläpä\nnuoren Rafaelinkin maalausten hienostunut luonnontunne. 1400- ja\n1500-lukujen vaihteessa Umbrian Perugiassa ja myöhemmin Italian\npääkaupungissa työskenteli köyhä mutta toivorikas maalarinkisälli\nPietro Vanucci, jonka nimi muutettiin hänen kotikaupunkinsa nimen\nmukaan Peruginoksi.\n\nKun tutkii hänen taulujaan Firenzen Uffizi-palatsissa tai hänen oman\nsynnyinseutunsa museossa, huomaa, miten syvälle »kotiseudun kuva»\non syöpynyt hänen silmiinsä. En tahdo tässä käydä arvostelemaan\nhänen hiukan maneerimaisia henkilöryhmiään — madonnia, munkkeja ja\npyhimyksiä taivaansinisine ja appelsiininkeltaisine viittoineen,\nhiljaisessa tuulessa liehuvia kaapuja, tyttömäisen hauraita ja usein\nsukupuolettomia kasvoja, jotka tuntee pienen pienestä kirsikkasuusta\nja ovaalimaisesta soikeudesta. Mutta taustalla kuuluvat aina Umbrian\nvuoret hämärämmin tai selvemmin. Niiden soitannollinen kaariviiva\nnäyttää liikkuvan kuin paimenpillin tahdissa. Puut seisovat virpimäisen\nhentoina hopeanharmaassa aamuilmassa. Värit ovat kuivat, vienot ja\nhartaat, herkästi loistavaa vedenväriä ja nöyrää umbrialaista ruskeaa.\nÖljypuut, kukkulat ja kalpeansininen taivas ovat vajonneet pyhään\najattomuuteen, tuohon rajattomien näköpiirien sunnuntaihartaaseen\ntuntuun, joka joskus tehoaa katsojaan urbinolaisen Rafaelinkin,\nPeruginon oppilaan taustamaisemissa.\n\nFirenzen väkevässä renessanssissa kuvastuu ajan historiallisten\nvaiheiden ja taiteen yhteys, mutta Umbrian renessanssissa näemme\najattoman luonnon ja taiteen yhteyden vastaansanomattoman selvästi. Kun\neräänä aamupäivänä kuljeskelin Perugian Palazzo Comunalen saleissa,\ntämä kotimaiseman vaikutus näkyi sangen monessa niistä maalauksista,\njoihin lankesi auringonvalo suippokaarisista goottilaisikkunoista.\nKatselin Dom Alfanin värikästä »Kuninkaiden kumarrusta», joka\noikeastaan on Rafaelin kopio. Katselin Pinturiccion, syntyperäisen\nperugialaisen mestarin, isoja ja usein satumaisesti kehiteltyjä\nmaalauksia, jotka eivät kuitenkaan tehonneet minuun yhtä paljon kuin\nne, mitä olin nähnyt Sienan kirkon kappelissa. Mikä voima saa maaperän\nmehut tihkumaan ihmisajatukseen? Minkä hämärän lain mukaan kotimaisema\nruokkii ja juottaa taiteilijan näkemystä mullallaan ja virtojensa\nvedellä? Joka osaisi vastata tuohon kysymykseen, olisi samalla\nvalaissut laajan alueen henkisen luomistyön hämärää, tajunnan takaista\nmaailmaa.\n\n\n\nII.\n\n\nKun toukokuun päivänä saavuin Italian Bethlehemiin, Umbrian vuorten\nhiljaisuudessa nukkuvaan Assisiin, kaupunkia ja alhaalla leviävää\ntasankoa verhosi sadevihma.\n\nMutta veden tihuutus ei sammuttanut pienillä paperisuojuksilla\nverhottuja palavia kynttilöitä, joita toivioretkeläiset kantoivat Pyhän\nClaran ja Pyhän Fransiskuksen kirkkoihin. Alhaalla kukkulan rinteellä\nkiipesi mustahuntuisia naisia vihkivedellä pirskotetut oliivinoksat\nsormissaan. Pieni, keskiaikainen kaupunki oli täynnä pyhiinvaeltajia.\nHotell Giotton ruokasalissa istui klarissilaisnunnien järjestön\nmaallikkojäseniä, Todin, Folignon ja Narnin pappeja punaviinin\nääressä, parvittain lähiseudun viininviljelijöitä, jotka olivat\nkäyneet suutelemassa Claran muumion edessä välkkyvää metalliverkkoa\nja sytyttämässä uhritulia Pyhän Fransiskuksen haudalle. Hotellin\ntenniskentän yli kaikui latinalainen _miserere_ niin korkeana ja\nkirkkain äänin, että yksin vanhojen kellojen kumahtelukin kuulosti\nvaikenevan.\n\nAssisin kissat pujahtelivat märkien katusolien poikki. Kaupungin ainoa\nkaivo, joka on vanha kuin vanhanajan historia, koska sen alkuperä\nhäviää johonkin etruskilaisaikojen pimeyteen, solisi alakuloisesti\nriippuvien, vettä valuvien pelargonien ja verenpisaroiden keskellä.\nOmassa asunnossaan istui tanskalainen kirjailija Johannes Jörgensen\nkirjoittamassa teosta Pyhän Fransiskuksen elämästä — joten hänkin\nmuuttui vain yhdeksi vähäpätöiseksi statistiksi siinä uskonnollisen\npalvonnan näytelmässä, joka liitti yhteen nunnat, munkit ja Claran\nmuumiota tuijottavat pyhäpukuiset pikkutytöt, öylättirasioita\nkohottavat messupukuiset papit ja pitsihameiset kuoropojat.\n\nMutta Assisin vanha, kunnianarvoisa, ahdas ja uninen vuorikaupunki\nkyyrötti öljypuumetsien keskellä samanlaisena kuin se oli ollut tuhat\nvuotta sitten. Mikä olisikaan muuttunut! Jokin katukahvila ehkä, tuskin\nedes pullolasi-ikkunat ja viheriät aurinkoluukut talojen harmaissa\nseinissä. Katujen mukulakivet tuntuivat vielä kumisevan goottien,\nbysanttilaisten, langobardien, karolingien ratsujen kavionkopseesta.\nRisukuormaa kantavat aasit hirnuivat halveksivasti vihatun\nnaapurikaupungin Perugian muuleille.\n\n1300. luvun alussa tässä kaupungissa eli kauppias Bernardonen poika\nFransiskus — mies, jonka legendojen verhoama nimi on lähtemättömästi\njäänyt leijailemaan näiden kukoistavien seutujen ylle. Niin\nlähtemättömästi, että Assisi on jokaiselle matkalaiselle, tulipa hän\nsitten etelästä tai pohjolasta, ennen kaikkea Pyhän Fransiskuksen\nkotikaupunki! Vanhat kronikat kertovat meille hänen elämänsä: kuinka\nhän nuoruudessaan luopui kaikista iloista ja valitsi sydämensä\nnaiseksi »Rouva Köyhyyden», kuinka hän kulki paljain jaloin, ruskeassa\nerakonviitassaan ja nuora vyötäisillään Umbrian maakylissä. Hänen\ntunteeseen vetoava muistonsa kukkii monien luostaripuutarhojen\ntuoksuvissa, piikittömissä kärsimysruusuissa, se tuikkii kynttilöissä,\njotka ikuisesti luovat joulun tunnelmaa hänen hautaholviinsa San\nFrancesco-kirkon alla, se säteilee lukemattomien maalausten,\npuuristien, pyhimyskuvien ja muistolippaiden lapsellisen herkästä\nmaaseutulaistaiteesta.\n\nVuosisadasta toiseen Assisiin on tulvinut pyhiinvaeltajia tuoden\nmukanaan joko rikkaita uhrilahjoja _ex voto_ tai vain nöyrän\nuskonsa sen miehen merkitykseen, joka kahdeksansataa vuotta sitten\nkuoli köyhänä ja alastomana kuumeeseen Portiunculan pikku kappelin\nkynnyksellä, sokaistuna, otsaluu välskärin polttoraudan korventamana.\n\nPyhän Fransiskuksen elämä on ollut samalla kertaa jumalanmiehen ja\nrunoilijan elämää. Hän ei ollut vain taivaanvaltakunnan, vaan myös\nkukkivan kotiseutunsa trubaduuri. Liljat, öljypuut, lampaat ja leivoset\nolivat tämän suuren kristillisen panteistin veljiä ja sisaria Herrassa.\nPieni kirjanen Fioretti, »Kukkasia», kertoo minulle varhais-keskiajan\ntuoksuvalla legendakielellä niistä merkillisistä asioista, jotka hänen\nelämäkertansa kirjoittaja Tuomas Celanolainen heti pyhimyksen kuoltua\nmerkitsi muistiin. Hän saarnaa linnuille ja pitää jumalanpalveluksia\nluomakunnan mykille jäsenille. Hän vetäytyy kauas Alverno-vuoren\nuneksivaan hiljaisuuteen. Hän saa käsiinsä ja jalkoihinsa\nristiinnaulitun verimerkit, stigmat, leijailee rukouksen hetkinä\npyhän hurmauksen vallassa ylhäällä maan pinnasta, karkottaa Saatanan\nyksinäisestä erakkomajasta ja näyttäytyy taivaan istuimella istuvana\nmunkkiveljelleen Eliaalle. Mutta hänen suurin ja syvin ihmeensä oli\nnöyrä, lapsenomainen rakkaus kaikkiin luotuihin, olivatpa ne sitten\nAssisin vuorten öljypuita tai aaseja tai kodittomia köyhiä vaeltajia,\njoille hän jakoi viittansa ja leipänsä. Tämä kaikki on suuriarvoisempaa\nkuin Gubbion suden käännyttäminen, josta hurskas legenda kertoo.\n\nKokonainen aikakausi on humissut hänen arkkunsa yli, ja voimme vieläkin\nkuulla hänen suuren sydämensä sykinnän siinä runossa, jonka Fransiskus\nkirjoitti ja sävelsi ennen kuolemaansa ja joka on kauneinta, mitä\nitalian kielellä 1200-luvulla kirjoitettiin: Il Canto di Solessa,\n»Aurinkolaulussa». Assisin fransiskaanikirkon yläkerroksessa on muuan\nharmaasävyinen fresko, joka koruttoman tuoreutensa vuoksi erottuu\nkaikista muista. Siihen on kuvattu vaaleisiin kukkiin puhjenneita\npuita, avara keväinen rinne ja ruskeakaapuinen Fransiskus, joka\nsaarnaa lintuparvelle. Tuntematon maalari ei jättänyt sen kulmaan\nnimikirjoitustaan — opaskirjat väittävät, että sen tekijä on Giotto di\nBondone, mutta minä en luota opaskirjoihin varsinkaan silloin, kun ne\nyrittävät tulkita Assisin kirkon seinämaalauksia! Asian ydin ei ole\nnimettömän mestarin henkilöllisyys, vaan hänen siveltimensä jälki —\nsen luonnontunne, värien sielukkuus, kuvan henkinen välke... Tuossa\nfreskossa on vanhan kirkonmuurin pintaan kytketty se runon ilmakehä,\njoka ympäröi Umbrian pyhän miehen olemusta ja jonka maakunnallinen,\nmaisemallinen lähtökohta kuvastuu joka askelella näiden seutujen\nvaeltajan silmiin.\n\nVoisi sanoa, että Fransiskuksen muisto käy kuin luonnonraikas\ntuulenhenkäys munkkilaitoksen ummehtuneen historian lävitse. Jälleen\ntulee todenneeksi, että missä syntyperäiset umbrialaiset ovat tavalla\ntai toisella olleet luomassa historiaa, siellä on elpynyt ja versonut\ntavallista voimakkaampi luonnontunne.\n\nNäyttää kuin tuon maakunnan asukkaat aina kantaisivat\nvaatteenhelmoissaan kotiseutunsa mullan tuoksua, menivätpä he\nottamaan vastaan luostarinperustajan valtakirjaa niin kuin Fransiskus\ntai ostivat kivennäisvärejä ja siveltimiä niin kuin maalari Pietro\nPerugino. Maiseman näky hohtaa heidän silmistään. Sen oliivimetsät,\nvuoret ja virrat kukoistavat heidän unissaan. Heidän uskontonsa on\njumalanpalvelusta viheriöivässä luonnossa ja heidän taiteensa on\nsekin uskovan hartauden läpäisemää. Siinä on vanhan joululegendan\ntuoksua ja kimallusta niin kuin Gentile da Fabrianon maalauksissa, tai\npääsiäisaamun rauhaa tai kyläkirkon levollista koruttomuutta niin kuin\nOttaviano Nellin ja Giotton oppilaiden taiteessa.\n\nAssisin kaupunkia hallitsee Pyhän Fransiskuksen muistolle perustettu\nkirkko. Sen luostarin arkadirivit kuvastuvat kauas tasangolle kuin\njokin vuoriperustan elimellinen kasvutuote. Sen muurimassat näyttävät\ntakaapäin luostaripihasta katsottuina suurilta, taittuneilta,\ntavallista leveämmiltä urkutorvilta. Harmaan päädyn ruusukeikkuna\nkatsoo alas auringonpaisteiselle, kauniiden holvikäytävien\nreunustamalle torille kuin jokin suuri salaperäinen silmä. Rikkaasti\nkoristeltu romaaninen porttaali, sen kivileikkaukset, koristekuviot ja\noviparit ovat porttina mystiikan lumottuun maailmaan.\n\nKäsityöläiset, jotka pyhimyksen kuoltua 1200-luvulla muurasivat ja\nhakkasivat tätä muistotemppeliä Subasio-vuoren himmeästi kimaltavasta\npiikivilajista, työskentelivät todennäköisesti saksalaissyntyisen\nmestarin johdolla — siitä kirkon pohjoismainen goottilainen sävy!\nOn olemassa perimätieto, että johtavana sieluna toimi Fransiskuksen\nmunkkitoveri Fra Elia. Kirkkoa rakennettiin aluksi kaksi vuotta,\nse sommiteltiin kaksikerroksiseksi, alempi miltei pimeä temppeli\nsyntyi vuoren kaltaalle, valoisa yläkirkko sen päälle. Kappeleiden\nholvaamiseen ja ylemmän pyhäkön valmistukseen meni useampia vuosia,\nja käsityöläiset heittivät talttansa ja muurauslapionsa vasta\n1253. Rakennus — tai oikeammin kaksi päällekkäistä rakennusta —\nkohoaa tukevan sopusointuisena ylhäältä kukkulalta, sen mataliksi\nkaartuneet tukikaaret, sen pilaristot ja ikkunaruusut ovat puoleksi\ngoottilaisia, puoleksi romaanisia. Tekisi mieli puhua aivan erikoisesta\numbrialaisesta tyylistä. Ympäröivä maisema on saanut ilmauksen tässä\nkivisessä jättiläisteoksessa samalla tavoin kuin Subasio-vuoren\nsalattujen lähdesuonienvesi antaa kasvuvoiman tuhatvuotisille\nöljypuille.\n\nLukemattomat vaeltajat, sekä uskovat että uskottomat, ovat vuosisatojen\nkuluessa sokaistuneina astuneet valoisalta pihalta pimeään alakirkkoon,\njossa katse vasta vähitellen erottaa kiillekiven välkettä ja kaukaisten\nuhrikynttilöiden tuiketta. Vaikutelma on unohtumaton. On kuin syvästä\nyöstä hitaasti, hyvin hitaasti alkaisi hohtaa tähtisumun valoa...\nTummat, matalat holvit välkähtelevät yönsinisissä ja vihreissä\nväreissä. Holviruoteet kaartuvat pään yläpuolelle kuin urkusoitto,\ntulet lepattavat, kappelien pimennossa säkenöi hopeisia monstransseja\nja ehtoollismaljoja. Seinien kiviupotteet kimaltavat siellä täällä\nja sammuvat kuin tulikärpästen lamput italialaisessa yössä. Katse\nharhailee salaperäisessä tummuudessa, jossa sarkofagien muodot ja\nvanhojen maalausten pyhimykset kultaisine sädekehineen kauan aikaa\nuiskentelevat epäselvien unikuvien kaltaisina, ennen kuin silmä tottuu\nhämyyn —.\n\nEivät edes yksinkertaiset ja heleät lasimaalaukset jaksa valaista\ntätä mystiikan yötä. Rooman kullankiiltoisten ja seremoniallisten\nkirkkojen jälkeen Assisin pyhäkkö tehoaa ennen kaikkea harvinaisen\naidolla tunnelmallaan. Sen holvien alla vallitsee omalaatuinen, väkevä\nhartaus, uskon henki, joka ei ole sovinnaisesti katolista, vaan\njossa jälleen ilmenee jokin erikoinen umbrialainen tunnesävy. Vaikka\nvihkivesimaljassa riippuvat puksipuun oksat ovat kahisevan kuivat,\nkirkossa ei tuoksu vain suitsutus, vaan myös tuoreiden lehvien haju:\nmaaseudun tuntu, ympäröivien metsien ja laidunmaiden läsnäolo. En\nluule olevani ainoa, joka on Pyhän Fransiskuksen muistotemppelissä\nvaistomaisesti tullut ajatelleeksi Suomen kauneimpia keskiaikaisia\nkivikirkkoja.\n\nVanhassa, hyvin säilyneessä laastissa hehkuvat seinämaalaukset.\nPyhän Katariina Sienalaisen ja Pyhän Nikolauksen kappelit, joille\nulkomaalaiset usein omistavat innokasta huomiota, ovat lopultakin\ntaiteellisesti vähäarvoisimmat. Kuorin ja sivulaivojen kuvapiiri on\nvalittu suureksi osaksi nimikkopyhimyksen Fransiskuksen elämästä, mutta\nsen ohessa on kuvattu kohtauksia keisarinna Faustinan marttyyriudesta,\nUudesta Testamentista, ranskalaisen ritaripyhimyksen Martinuksen\nlegendasta. Mieleeni on jäänyt jokin sienalaisen taiteilijan Pietro\nLorenzettin »Ristiltäotto», jonka surevat naiset kulmikkaine kasvoineen\nvielä kuvastelevat bysanttilaista kirkkotyyliä samalla kuin henkilöiden\nryhmityksessä ja asennoissa paljastuu erikoisen herkkä, melkein\nhienostunut poljennollisen muodon taju.\n\nRaskaista kynttilänjaloista lankeavien varjojen keskellä,\nkorkokuvamaisesti veistetyssä seinäpinnassa on rivi niin ikään\nsienalaisen mestarin Simone Martinin freskoja — tuon romanttisen\ntaiteilijan, jonka herkkiä ja lyyrillisiä teoksia Boccaccio ihaili;\nne ovat kieltämättä kauneinta 1300-luvun taidetta. Uhrikynttilöiden\nuneksivassa tuikkeessa seisoo Pyhä Clara, Fransiskuksen henkinen\nsisar ja klarissilaisnunnien järjestön perustajatar, kalvaat hauraat\nkuutamoiset kasvot suoraan katsojaan päin, kapeissa hindulaisnaisen\nsilmissä mietiskelevä katse. Muistan Simone Martinin satumaisen kauniin\nfreskon Pyhän Martinuksen kappelista: Toursin sotilaspyhimyksen uumille\nvyötetään kultakahvainen ritarinmiekka, taulu on täynnä trubaduurirunon\ntuoksua, leikarit, luutunsoittajat ja huilunpuhaltajat kulkevat\nihastuttavana ryhmänä tyttömäisen Martinuksen ohi...\n\nMutta alakirkon poikkilaivassa, pääalttarilta vasemmalla, on myös\nkuuluisa suuri seinämaalaus, joka esittää valtaistuimellaan istuvaa\nMadonnaa ja enkeleitä ja jonka oikealla laidalla seisoo parroittunut,\nlempeän näköinen Pyhä Fransiskus. Sen maalasi keskiaikaisen taiteen\nviimeinen täydellinen ja suuri edustaja Cimabue vanhuudenpäivinään,\nmutta tavalla, jossa jo heijastuu uuden näkemyksen aamunsarastus.\nBysanttilaisen kullan ja purppuran ohessa kimaltavat hartaat\nruskeat ja vehnänkeltaiset värisävyt, musta, hämärä violetti ja\ntaivaan sini. Pyhän Magdalenan kappelin maalaukset ovat vieläkin\nvoimakkaamman uudenaikaisen, realistisen näkemyksen kirkastamia.\nNiiden henkilöissä, pukujen hillityssä värihehkussa ja sommittelun\nvoimakkaassa sopusoinnussa on heräävän renessanssin selvä leima. Eräät\nniistä, esimerkiksi Latsaruksen herättämistä kuvaava fresko, ovat\ntodennäköisesti lähteneet sen miehen käsistä, jota yksimielisesti\npidetään uuden ajan taiteen ensimmäisenä suurena edeltäjänä: vanhan\nGiotto di Bodonen, 1300-luvulla eläneen yksinäisen ja mahtavan mestarin.\n\nNousen korkeita kiertoportaita yläkirkkoon. Sen valoisa avaruus\nei samassa mielessä vetoa mystilliseen tunteeseen kuin alhaalla\nolevat pimeät, kynttilöiden valaisemat hohtokiviholvit. Mutta\nseinien maalaukset muodostavat täällä laajan ja mielenkiintoisen\nkuvakirjan ovesta pääalttarille. Yläkirkon kuorin maalaustyöt saivat\nalkunsa 1200-luvulla, ja on luultavaa, vaikk'ei varmaa, että osa\nnäistä taideteoksista on Giotton nuoruudenajan työtä. Olipa hän tai\nolivatpa hänen oppilaansa sivelemässä laastiseiniä kivennäisväreillä,\njoka tapauksessa noiden jäntevien eepillisten kuvaryhmien, noiden\nkeltaisten, punaruskeiden väripintojen alta aavistaa realistisen\nelämänkäsityksen murtautuvan esille. Seison kuin renessanssin\nkynnyksellä. Keskiajan katolinen, seremoniallinen, kaavojen sitoma\ntaide on jo takanapäin. Uusi aika herää.\n\n\n\nIII.\n\n\nYrjö Hirn on syvällisen henkevässä teoksessaan »Erakoita ja vaeltajia»\nosoittanut, miten läheisesti keskiajan luostarimielialaan liittyy\nheräävä luonnontunne. Hän kuvailee Ranskassa, Isèren departementissa\nsijaitsevaa La Grande Chartreusea, suurta kartusiaaniluostaria, ja sen\nromanttista taustamaisemaa — jylhiä vuoripenkereitä, tummaa metsää\nja solisevia puroja. Voisi lyhyesti sanoa, että näyttämö on tässä\nmäärännyt näytelmän sävyn. Munkkilaisuuden historia kuvastuu aina\ntuollaista pohjamaisemaa vastaan...\n\nJa Italian Umbria, erakkojen, pyhimysten ja luostariveljien\nluvattu maa, tarjosi ainakin 1200-luvulla elimellisen pohjan sille\nuskonnolliselle herätysliikkeelle, joka sai alkunsa pienessä Assisin\nvuorikaupungissa ja kulki leveän aallonkäynnin voimalla rotujen,\nmaiden ja kansallisuuksien halki aina Suomen Turkuun ja Naantaliin.\nFransiskaanien järjestö on — tekisi mieli väittää — vienyt muassaan eri\nkansallisuuksien piiriin kotimaisemansa henkisen tuoksun. Mihin nämä\nharmaaveljet, minoriitit, keskiajalla kulkivatkin kerjuupusseineen,\nhe eivät levittäneet vain yhteistä katolista uskoaan, vaan myös\nPyhän Fransiskus Assisilaisen erikoista elämänoppia, jossa nöyryys\nja armeliaisuus ja luonnonrakkaus, maa ja taivas olivat niin\nsalaperäisesti yhtyneet.\n\nSuomessa heidän luostareitaan kohosi 1300-luvulla Viipuriin, Raumalle\nja Kökariin. Heidän tummanruskeat villakaapunsa ja vyötäisille solmittu\nruoskansiima, lyhyet huppupäähineet, sandaalit ja käyräsauvat kuuluvat\naivan lähtemättömästi myöhäiskeskiajan elämänkuvaan pohjoismaissa, jopa\nhyvin kauas uudelle ajalle.\n\nOlen edellä koettanut valaista Umbrian vuorten ja oliivimetsien,\nlaaksojen, torkkuvien feodaalikaupunkien ja romanttisten linnanvallien\norgaanista kulttuurihistoriaa. Polku päättyy pieneen idylliseen Assisin\nkaupunkiin, jonka piikivien välkkeiset talot ja tomunharmaat kirkot\nhautovat keskiajan muistoja Subasio-vuoren rinteellä. Kun kirjoitan\ntätä, voin vieläkin kuulla korvissani Assisin päivä-äänet. Veden\nhiljaisen solinan vanhasta Marcella-kaivosta, josta mustapukuiset\nnaiset ammentavat vettä saviruukkuihin, vihreän vuokra-auton\nsuhahduksen ahtailla kujilla, muulien ja aasien huudot, viinirattaiden\nnarinan...\n\nAssisin ainoan varsinaisen torin, Viktor Emanuelin piazzan, laidalla\nseisoo vielä roomalaisten muistona keltaisenharmaa Minervan temppeli,\njonka hyvin säilynyt pääty ja uurteiset doorilaispylväät ovat\nnykyään pienen ahtaan kirkon portaalina. Tori itsessään on erikoisen\nmaalauksellinen keskiajan näyte: harmaita vaakunakilpiä talojen\nseinissä, mustia soihdunpidikkeitä, jotka on taottu satueläinten,\nsiipileijonien ja lohikäärmeiden muotoon, tomunvärisiä palatseja, jotka\nnotkuvat vuosisatojen painosta ja joiden vihreissä pullolasi-ikkunoissa\nkimaltaa romantiikan satuvalo. Ahtaat kadut sukeltavat kaikille\ntahoille, haarautuvat kuin köynnösruusun varret, valuvat penkereittäin\nvuoren kuvetta, kiipeävät synkkien portinkaarien alta autioille ja\nkuoppaisille vuoriterasseille. Sade suhisee elegisesti punaisten\ntiilikattojen yli ja auringonsäde sytyttää katujen tomun välkkymään.\nTalojen valurautaisilta parvekkeilta pursuaa kuin runsaudensarvesta\npelargoneja, tummanpunaisia ruusuja, geraniumeja, elämänlankoja.\nKeskipäivän hiljaisuudessa luulisi miltei kuulevansa, miten terälehdet\nvarisevat kaduille.\n\nTuo pieni vuorikaupunki eli itse asiassa mukana maailmanhistoriassa jo\nsilloin, kun Umbrian tasanko Subasio-vuoren laaksossa oli vielä leveä\nsininen järvi.\n\n500-luvun keskivaiheilla Totilan joukot polttivat ja hävittivät\nAssisia, Sissifredin ja Narseksen voittajansaapas painoi jäljen sen\nvanhaan maaperään. Kun 1200-luku sitten alkoi, se kuului Spoleton\nherttuakuntaan, ja sen pientä, ahdasta, kodikasta elämäntunnelmaa\nsynkensivät alituiset taistelut naapurikaupungin Perugian kanssa.\nMyöhemmin keski- ja uuden ajan rajoilla Assisi joutui elämään\nintensiivisesti monien tyrannien ja kondottieerien läpikulun. Kaupunkia\nheiteltiin kuin palloa käsistä toisiin, sen vaakunakilvet vaihtuivat\nuskomattoman nopeasti, sen vallinsarvella liehui milloin ruhtinas\nMuzio Francescon, milloin gubbiolaisen Ser Cante Gabrielien tai\nkardinaali Albomozin tai perugialaisten voittajien Biordon, Ceccolino\nMelchiotton ja Broglia di Trinon sotalippu. 1400-luvun lopussa\nsen kaappasi haltuunsa Milanon Viscontien julma ja synkkämielinen\nrenessanssisuku. Seuraavana vuosisatana sitä hallitsivat vuoron perään\nGuidantonio Montefeltro, mahtava Braccio da Montone, paavi Martinus V\nja Fortebraccin aatelisherrat. Kaikesta tuosta — aseiden kalinasta ja\ntoistuvista sodan kauhuista ja voiton ja häviön ikuisesta verisestä\nvuoroveden käynnistä — uneksivaan pieneen vuorikaupunkiin on jäänyt\nvain heikko kumu.\n\nTosiaan: Assisissa ei juuri tule muistelleeksi sen suuria\nmaailmanhistoriallisia vaiheita. Kaupungin merkityksen on lopullisesti\nsinetöinyt pieni yksityinen ihmiskohtalo, Fransiskus Assisilaisen elämä.\n\nRikkaalle liinavaatteiden ja silkin kauppiaalle Bernadonelle\nsyntyi vuonna 1182 poika, joka ristittiin Giovanniksi, mutta\njoka uskonnollisen kääntymyksensä jälkeen valitsi uuden nimen,\nFrancescon. Hän kasvoi tukevan porvarillisen vaurauden keskellä.\nVasta vuonna 1201 hän jätti lopullisesti jäähyväiset serenadeille,\ntansseille ja punaviinille joutuessaan perugialaisten vankileiriin ja\nsairastuessaan kuumeeseen. Tuosta ajasta alkaa hänen käänteentekevä\nelämänsä hurskauden ja köyhyyden apostolina. Paavillinen lupakirja\nviitan poimussa hän kerää ympärilleen veljeskunnan, joka pian tekee\nlähetysmatkoja Egyptiin ja Palestiinaan, Umbrian köyhistä maakylistä\npuhumattakaan. Alverno-vuoren korkeudessa, Eremo delle carceren\nerakkomajassa, San Damianon öljypuulehdossa ja Portiunculan pikku\nkappelissa, jonka Fransiskus on korjannut rappiotilasta kerjätyillä\nvaroilla, hän rukoilee, paastoaa ja erkanee yhä kauemmas ihmisistä\ntullakseen sitä lähemmäs mykkää jumalallista luontoa. Kun hän kuolee\nalastomana ja opetuslastensa unohtamana Portiunculan kynnykselle, hänen\noppinsa on jo kantanut satoa: fransiskaanien veljeskunnan lähetystyö on\nalkanut.\n\nPyhimyksen eläessä Assisissa ei tietenkään ollut San Francescon suurta\nkaunista luostarikirkkoa, ei myöskään miltei kolkon yksinkertaista\nPyhän Klaaran hautakirkkoa, jonka ummehtuneessa kappelissa Italian\nensimmäisen abbedissan musta, kuivunut, balsamoitu ruumis lepää\nkynttilöiden lepattavassa tuikkeessa. Mutta pääpyhäkkönä oli silloinkin\nSan Rufinon katedraali. Sen nelikulmainen torni on jylhästi varjostanut\nmonta vuosisataa — sen kellot kumisevat nykyäänkin ja valo kimaltaa\nmystillisesti päädyn kolmessa erisuuruisessa ruusuikkunassa aivan\nsamoin kuin yhdeksänsataa vuotta sitten, jolloin kirkon seinät eivät\nvielä olleet yhtä rapistuneita kuin nykyään. Vankka ja laaja fasadi\non aito umbrialaiseen rakennustyyliin jaettu kolmeen horisontaaliseen\npintaan, joista alin on muurattu täyteen neliömäisiä kivisyvennyksiä;\nsiitä johtaa kolme oviparia sisälle kirkkoon. Keskimmäisen portaalin\nreunoissa voi erottaa rikasta kivikoristelua, ajan patinoimia\nkorkokuvia, veistoksia ja leikkauksia, jotka vanhan katedraalityylin\nmukaisesti kiertävät kuin jokin kivettynyt köynnöskasvi ovikaaria.\n\nNiinä kertoina, jolloin kävin Pyhän Rufinon temppelissä, siellä\nvallitsi haudanhiljaisuus. Hämärät, puoleksi romaaniset, puoleksi\ngoottilaiset holvit kajahtelivat kumeasti vain omista askelistani.\nDono Donin ja Nicolo da Folignon vanhat hartaat maalaukset, jotka\npuhuvat enemmän uskonnolliselle kuin taiteelliselle maulle,\nlähettivät taivaallisten värien himmeätä säteilyä sivulaivojen\nyöhön. Vihkivesimaljassa ei ollut vettä. Vain kuivat puksipuun\noksat kahisivat. Ja ylhäällä tämän jylhänkauniin kirkon päädyssä\nevankelistojen kivikuvat katselivat paheksuvin silmin kyyhkysiä, jotka\nhautoivat muniaan kellotornin luukuissa.\n\nAssisi ei olisi legendojen ja pyhimyskultin kotikaupunki, ellei\nsen katedraaleissa ja luostareissa olisi suuri joukko enemmän tai\nvähemmän ihmeitätekeviä pyhäinjäännöksiä. Santa Maria degli Angelin\nprameassa renessanssikirkossa alhaalla tasangolla on pieni vaatimaton\nPortiunculan kappeli, jonka kynnys on kulunut suudelmista. Sen\nporraslevythän olivat kuolevan Fransiskuksen viimeisenä leposijana. Tai\nvaellan hopeanharmaiden öljypuiden ympäröimään San Damianon pyhäkköön,\njonka koruttoman hartaassa refektorion holvissa tuikkii joukko\nhomeisia kuparilyhtyjä. Savuisen tummassa sivukappelissa on Getsemanen\noliivipuusta veistetty ristiinnaulitun kuva, Innocenzoda Palermon\nkäsialaa — laiha, kuoleman horrokseen vaipunut Kristus, jonka päälakea\npeittää turbaanin tapainen orjantappuraseppele. Kuvan kasvot vaihtavat\nsalaperäisesti ilmettä aina sen mukaan, miltä suunnalta niitä katsoo.\nPiirteet jäykistyvät kuolinkamppailuun tai pehmenevät epäselväksi,\nvaikuttavaksi, unen tapaiseksi hymyksi.\n\nSekä luostarin munkit että vanhat kronikat pitävät innokkaasti kiinni\nlegendasta, jonka mukaan juuri tässä kappelissa tapahtui Fransiskuksen\nlähetystyön ensimmäinen ihme. Bysanttilainen ristinkuva, jota\npyhimyksellä oli tapana rukoilla, avasi kesällä mustat puuhuulensa ja\npuhkesi sanoiksi: »_Vade, Francisco, et repara domum meum_ — mene ja\nuudista minun taloni!» Tuo käsky on ollut fransiskaanien munkkikunnan\nhistorian peruskivenä. Ja miten monet vaeltajat ovat etsineet Damianon\nluostaritarhasta kuuluisia piikittömiä ruusuja, joiden okaat hävisivät\nihmeellisesti eräänä kylmänä tammikuun yönä, jotta pyhä mies voisi\nheittäytyä nukkumaan ruusuvuoteelle!\n\nSan Damianon toivioretkeläiskirkkoa ympäröi muuten erikoisen henkinen,\ntekisi mieli sanoa palestiinalainen tunnepiiri. Se on tarttunut\nmaantien tomuun, jota tuhannet pyhiinvaeltajat ovat tallanneet. Se\nelää humisevien öljypuiden hopeahäiveessä. Se tuntuu portaalin alta\nmustuneisiin kappeleihin, joiden leveissä kaariholveissa välkkyvät\nkeskiaikaisten ornamenttien värit. Pyhän Klaaran refektorion\nmadonsyömät lukupulpetit, naispyhimyksen yksinkertainen alttaripöytä,\njolla tuikkii neljä kapeaa kynttilää, koraalikirjat, urkuharmoni,\nöylättirasiat ja loville menneet, himmeät, tinanväriset ehtoolliskalkit\nsäteilevät omalaatuista nöyrää hartautta. Se valaisee tummuneita\n1300-luvun tuntemattomien maalarien freskoja, joihin hartaat kädet ovat\nliikuttavasti kuvanneet kolme kohtausta Fransiskuksen elämästä. Vanha\nuneksiva maalaiskappeli. Kenties tunnelmallisin, mitä Umbriasta voi\nlöytää. Tavalla, jota en ryhdy erittelemään, siellä tuntee maan sydämen\nlämpimät ja herkät lyönnit. Elävä kappale keskiaikaa ja ajatonta\numbrialaista pyhimyspalvontaa.\n\nKaunis ja hurskas aatelisneito Clara Scifi, mahtavan Sasso Rosson\nlinnanherran tytär, on muuten Fransiskuksen elämäntarinassa pyhimyksen\nnaispuolinen vastanäyttelijätär. Jälleen kuvailee vanha legenda, kuinka\nhän näyttäytyi maaliskuun 19:nnen yönä 1212 Assisin pyhälle miehelle\nPortiunculan kappelissa, kuinka hän nuorena morsiamena pakeni kodistaan\nFransiskuksen luo. Pyhimys leikkasi keritsimillä hänen kullankarvaiset\nhiuksensa ja vihki hänet nunnaksi. Claran ympärille keräytyi joukko\nhurskaita naisia, jotka pian muodostivat täydellisen, sairasten hoitoa\nja käsitöitä harjoittavan nunnajärjestön, _ordo sanctae Clarae_.\nMutta tuon kauniin linnanneidon hahmo peittyi aikojen kuluessa samaan\nlegendojen hohtoon kuin miehenkin. Kaksi vuotta kuolemansa jälkeen\npaavi kanonisoi hänet Pyhäksi Klaaraksi, ja klarissilaisnunnat, jotka\nkäyttävät fransiskaanien harmaata mekkoa, valkoista vyönuoraa ja\nvalkoista, mustan päähunnun peittämää otsasidettä, ovat seitsemänsataa\nvuotta palvoneet järjestönsä perustajattaren kultahelyjen peittämää\nmuumiota. Assisin kaupoissa hänen ja Fransiskuksen kuvat maksavat\nyhteensä viisikymmentä centesimiä, — molemmat uskomattoman kurjia\nvärijäljennöksiä Simone Martinin ja Cimabuen kirkkomaalauksista!\n\nMieleni tekee väittää, että neito Clara Scifin hahmo vasta antaa\nPyhän Fransiskuksen elämäkerralle väärentämättömän inhimillisen\nlämmön. Kenties pyhä mies ei sitä itse koskaan tullut tietämään, mutta\nhänen henkinen rakkautensa Sasso Rosson linnanneitoon oli tulvillaan\ntrubaduurirunon tuoksua. Me poimimme tämän pikku tarinan vanhasta\npyhimyskronikasta kuin jonkin noista kalpeanpunaisista syklaameista,\njoita kasvaa Subasiovuoren ohuessa ja ylhäisessä ilmassa. Legenda jäisi\nkovin harmaaksi, ellei siitä hehkuisi tämä sydämen punatäplä.\n\nMiltei täsmälleen seitsemänsataa vuotta sen jälkeen, kun Italian\nensimmäinen erakko Benedictus vetäytyi asumaan Norcian vuorenkoloon,\nPyhä Fransiskus rakensi itselleen erakkoluolan Monte Subasiolle, tuolle\nloivalle ja jylhälle vuorelle, jonne nykyään johtaa kapea ajotie.\n\nAuto sukeltaa öljypuiden reunustamaa polkua. Ikivanhoja puita.\nVanhimmat niistä ovat viettäneet tuhatvuotisjuhlaa. Ne ovat samoja\nnivelikkäitä, pahkaisia ja hopealehtisiä oliiveja, joita näkee\nkuvattuina San Francescon yläkirkon freskoissa. Vuoren rinteet\nkäyvät yhä jyrkemmiksi, auto kiipeää äänekkäästi kehräten viileään\nvuoristoilmaan. Seitsemänsadan metrin korkeudessa alkavat ensimmäiset\ntammimetsät. Mustanvihreitä ja jylhän tuuheita rautatammia, joiden\npiikkilaitaiset lehdet läpättävät tuulessa kuin rautapeltilevyt.\nPunatammia, joiden kuparinkarvaisiin latvoihin näyttää takertuneen\naamuruskon punaa. Arvokkaita, syvänvehreitä ja suhisevia kivitammia,\njoiden piinkovaa runkoa peittää vaivaismuratin kiertelevä köynnös...\n\nVuoren laki, jyrkänteet, huimaava syvyys, jalkojen alle painuvat\nusvapilvet ja alhaalla kimalteleva Chigiojoki muodostavat keskiaikaisen\nerakkokertomuksen mahtavan ja romanttisen taustan. Kahdeksansadan\nmetrin korkeudessa on pyhän Fransiskuksen erakkola, harmaa ja\nrappeutunut, liuskakivikattoinen _Eremo delle carcere_, kuin metsäiseen\nvuorenlakeen takertunut kotkanpesä. Kivetty pieni piha, valurautainen\nvinttikaivo, pimeä sisäänkäytävä ja matala kellotorni. Kylmä ja kirkas\nvuori-ilma tuntuu korvien rumpukalvoissa. Sisältä refektoriosta kuuluu\nurkuharmonin soittoa.\n\nMinulle näytetään alastomaan kallionkylkeen koverrettu syvennys,\nmuuten hämmästyttävän lyhyt mittasuhteiltaan, jossa Fransiskus\nnukkui erakkuutensa öinä. Näen punaisen kiven, jonka Saatana on\npolkaissut vuoren rinteeseen noustessaan alhaalta laaksosta kiusaamaan\npyhimystä. Näen uskomattoman tuuhean ja paksurunkoisen kivitammen,\nniin sanotun _albero degli uccellin_, »lintujen puun», jonka latvan\nalla luostariveljet ylistivät pyhimyksen ihmetyötä, kun hän pakotti\nvuoripuron muuttamaan uomaansa hiukan kauemmaksi, jotta veden solina ei\nolisi häirinnyt erakkojen rukoushetkiä.\n\nNiin, tässä on katkelma samaa jylhää ja tunnekylläistä\nerakkoromantiikan maisemaa, joka ympäröi Ranskan Le Grande Chartreusen\nluostaria. Näiden tammimetsien läpi puhaltaa ihmeuskon tuuli, pieni\nvaskikello julistaa ihmettä. Autius, yksinäisyys, rauha, harhanäyt\nja mystiikka kiertyvät toisiinsa kuin murattien varret erakkomajan\nympärillä.\n\n_Vuori_ on se maisemallinen erikoisuus, joka kuuluu yhtä\nlähtemättömästi sekä italialaisiin pyhimyslegendoihin että Umbrian\nnäköaloihin. Jokainen kertomus samoin kuin jokainen yksinäinen polkukin\njohtaa aina vuorelle. Korkeat, kaikesta maailman hyörinästä eristyneet\nja lähelle taivasta kohonneet kukkulat ovat olleet luostarilaitoksen\ntaustamaisemana. Luonto itse on niissä rakentanut Jaakobin tikapuita\nmaasta taivaaseen päin, ihmishälinästä hiljaisuuteen, levottomista\nlaaksoista lähemmäksi lepoa ja uneksivaa yksinäisyyttä. Luenpa sitten\nPyhän Benedictuksen tai Pyhän Fransiskuksen elämäkertaa, aina kohoavat\nvanhan kronikan lehdiltä nämä pyhimysten vuorten rinteet.\n\nJa Umbrian maakunnan ohuessa, valoja ja värejä sielullistavassa\nilmapiirissä ne saavat tuon aivan erikoisen henkisen kuullon, tuon\nratkaisevan valoautereen, joka on kuin säteilyksi muuttunutta\nkirkkolaulua.\n\n\n\n\nRENESSANSSIKIRJEITÄ\n\n\n\nI.\n\n\nVuonna 1497, viimeisenä karnevaalipäivänä, Firenzen dominikaaniveljien\npikisoihdut lensivät Palazzo Vecchion edustalle kerättyyn rovioon.\nTuli poltti tuona iltana satumaiset määrät »maalattua turhuutta»;\nBotticellin piirustuksia ja Leonardon kankaita, aatelistaloista\nryöstettyjä kalleuksia, itämaisia koruverhoja, pergamenttikirjoja,\netruskilaisia ja kreikkalaisia pronssiveistoksia. »Kristuksen\ntasavallan» lapsisotajoukko oli lähtenyt ristiretkelle renessanssia\nvastaan! Vaikuttaa jumalalliselta ivalta, että samalle paikalle\npystytettiin vuotta myöhemmin sen miehen polttorovio, jonka synkät\nprofetiat ja uskonintoinen julistus kummittelivat tämän hävitystyön\ntaustalla: Girolamo Savonarolan. Firenzen suuruudenajan ilme on\nselittämättömällä tavalla säilynyt täällä. Aurinko hehkuu torin\nkiveyksestä uhkaavan ankarana; priorien entisen palatsin tiilitorni\nnäyttää syöksähtävän suoraan taivaan sineen. Villankarstaajien loggia,\njoka nykyisin on Euroopan suurenmoisin ulkoilmagalleria, torin\nkuvanveistokset tummuneine marmorijäsenineen, palatsin kattolistan\nvaakunakilvet ovat kappale nykyaikaan säilynyttä renessanssia.\n\nMunkkien hävitystyötä voi pitää suhteellisen vähäpätöisenä reaktiona.\nTuli kulutti tuona iltana vain pienen murto-osan niitä taidearvoja,\njotka olivat versoneet Firenzen porvariskulttuurin hoivissa. Miten tämä\nArnon rannoille ryhmittynyt kaupunki tuli renessanssin keskukseksi ja\nmiten se säilyi neljä vuosisataa sulatusmaljana, jossa tuhannelta eri\ntaholta tulleet taiteen virrat yhtyivät, on monivivahteinen ongelma.\nFirenzen ilmakehästä puuttuu tyystin se haaveellinen sadunomaisuus,\njoka värittää esimerkiksi Venetsian elämänilmaa. Kaikkeen henkiseen\nviljelykseen painaa täällä leimansa juureva todellisuudentaju,\neräänlainen porvarillinen selväjärkisyys ja väkevä elämänkunnioitus.\n\nSe tosiasia, että maallinen ja kirkollinen taide joutui Medicien\ntapaisten suurten organisaattorien valvonnan alle, selittää paljon.\nLombardiasta, Umbriasta, Toscanan kaikista taidekeskuksista virtaa\nheidän hallituskautenaan alati uutta nuorta voimaa — kulta- ja\nhopeaseppiä, marmorinhakkaajia apulaisineen, silkinkutojia, hurskaita\nmaalarimunkkeja, jotka ovat kehittäneet luostarikammioissaan taidon\nkytkeä kirkkaita värejä valkoiseen siannahkaan, venetsialaisia\nmestareita, jotka osaavat pienistä värillisistä lasiruuduista\nsommitella kirkonikkunoita. Taiteen ja käsityön onnellinen kombinaatio\non täällä vedonnut hedelmällisiin kilpailuvaistoihin. Kohisevan\ntuhatvivahteisen luomistoiminnan suurina ahjoina ja kokoajina ovat\nLorenzo Medicin huvilat, joissa humanistinen antiikintulkinta ja virkeä\nriimitaide pesiytyy vanhojen käsikirjoitusten, maakarttojen ja maasta\nkaivettujen kreikkalaisten maljakoiden seuraan. Sellainen on Palazzo\nMedici, jonka ankaran harmaiden kivimuurien sisään keräytyy enin\nosa silloista firenzeläistä rikkautta. Nuo taiteiden ruhtinaalliset\nsuosijat ovat antaneet tälle kaupungille hämmästyttävän yhtenäisen\nilmeen. Medicien vaakunapillerien koristamat kirkonportaalit, Medicien\nlukemattomat asuntolinnat, heidän kirjastonsa, pankkinsa, varustorninsa\nja kukoistavat huvilansa kuuluvat Firenzen kuvaan erottamattoman\norgaanisesti.\n\nFirenzen Uffizi-gallerian »primitiivisessä salissa» on kaksi suurta\nkultapohjalle maalattua Madonnan kuvaa.\n\nToinen, Cimabuen tekemä, syntyi joskus 1200-luvun lopulla; toinen,\njonka on maalannut Giotto di Bondone, viittaa aivan uuteen realistiseen\nkäsitykseen. Näitä kahta taulua erottaa toisistaan sama raja, jonka\nme vedämme keski- ja uudenajan väliin. Cimabuen Pyhä Neitsyt on vielä\ntäysin bysanttilainen, ruumiiton... Hän istuu enkelien kannattamalla\nmarmori-istuimella; siniviheriä vaate valuu koristeellisin laskoksin\nrinnalta polville. Vihervät, sädekehän ympäröimät kasvot ja kaavamainen\nkäsi pitkine peukaloineen kuuluvat keskiajan dekoratiiviseen\nkirkkomaalaukseen. Cimabuen tiliin luetaan tosin monia töitä, joissa\nhämärä todellisuudentaju jo kaukaa valaisee hänen bysanttilaisuuttaan.\nMuistan erikoisesti Assisin tuomiokirkon alttariseinään maalatun\nfreskon, jossa Madonna istuu kultaisella tuolillaan pyhimysten\nympäröimänä ja jossa joku sivuhenkilö — ennen kaikkea Pyhä Fransiskus\nkoruttomine karkeine munkinpiirteineen — todistaa hämmästyttävää\npsykologista silmää. Mutta Cimabuen loistelias koristeellisuus kalpenee\nGiotton elämäntunteen rinnalla. Viimeksimainitun Madonna on riisunut\nyltään bysanttilaisen puvun. Hän istuu kunniakatoksen alla ruumiikkaana\nja lempeänä kuin jokin yksinkertainen maalaisnainen, joka on vielä\npuolittain huikaistunut oman kunniakehänsä kirkkaudesta. Giotton\nalttaritaulun koko käsittely ilmaisee uudistumista. Neitsyen viitta\nei enää pysyttele taulun pinnassa, vaan aaltoilee laajoin poimuin\nrinnoilta polville. Sovinnaiset pieniksi sommitellut enkeliryhmät\neivät _esittäydy_ katsojalle suoraan _en face_, kuten keskiajan\nalttaritauluissa, vaan polvistuvat sirosti valtaistuimen juureen ja\nsuuntaavat kaiken huomionsa Maariaan.\n\nMiten taide siirtyi bysanttilaisesta kaavamaisuudesta\nvarhaisrenessanssin vielä epävarmaan aamuvaloon, ei ole täysin\nselvitetty. Se tuntematon mestari, joka on maalannut Assisin\nyläkirkkoon joukon Pyhän Fransiskuksen elämää kuvaavia freskoja,\non luultavasti ollut roomalainen. Hänen karkea, tyly taiteensa\nkuvastelee kaikessa arkaaisuudessaan uuden luonnonkäsityksen tuloa.\nNoissa rapautuneissa seinämaalauksissa olen pannut ennen kaikkea\nmerkille ilmeikkyyden, millä tämä tuntematon taiteilija on kuvannut\nmunkkien uskonkiihkon. Kädet, kasvot, tuijottavat silmäterät, lauluun\navautuvat suut, asentojen jännitys ovat jotakin uutta... Mutta vaste\nGiotton suurissa sommitelmissa varhaisrenessanssi herää elämään vielä\nnuoruuttaan kankeana ja hapuilevana.\n\nPohjois-Italiassa on kaksi kirkkoa, joista tämä Danten ihailema\nmestari on tehnyt todellisia taidegallerioita: Padovan Arena-kappeli\nja Firenzen Santa Croce. Kun astuu viimeksimainitun temppelin\npramean marmoriportaalin alta hämärään päälaivaan, silmä väsyy\nsiihen tyylien sekaannukseen, jota vuosisadat ovat kasanneet tämän\nvanhan fransiskaanikirkon suojiin. Sen holvit ovat uupumaisillaan\nbarokkikoruihin. Sen seinäsyvennyksissä tapaa suhteellisen uuden\nhautamerkkitaiteen ikäviä luomuksia. Kalkitut seinät, joiden kätköstä\non vasta äskettäin alettu paljastaa vanhoja freskoja, pysyvät harmaina\nja koleina, vaikka niihin osuu ikkunoiden värillinen valovihma.\nMutta kirkon parissa kappelissa varhaisrenessanssin maalaus hehkuu\nmahtavimmillaan. Giotto maalasi freskonsa kahden pankkiirin Bardin ja\nPeruzzin tilauksesta, — hän loi siveltimellään seinien kalkkipintaan\nkokonaisen eepoksen, jossa Italian taide miltei huomaamatta avaa\nsilmänsä todellisuudelle. Bardi-kappelin maalaukset kertovat\nPyhän Fransiskuksen legendan, Peruzzin tilaamat freskot esittävät\nJohannes Kastajan ja Johannes Evankelistan elämänhistorioita.\nNäissä järkälemäisen leveissä sommitelmissa on imponoivaa rauhaa ja\ndantemaista vakavuutta; Giotton luonteeseen ei kuulu dramaattisuus.\nSinisen toscanalaisen taivaan hillitty valo päärmää hiekankeltaisia,\nvihertäviä, ruusunpunaisia vaippoja, joissa on raskaan sarkavaatteen\ntuntu. Etualan mahtavat ihmishahmot eivät enää liimaudu bysanttilaiseen\nkultapohjaan; he kulkevat, polvistuvat, seisahtuvat katsojasta\nvälittämättä, juron äänettöminä ja huolestuneina, aina arvokkaan\ntyyninä, ilman eleiden paatosta. Minua on Santa Crocen kirkossa\nerikoisesti kiinnostanut tapa, millä tämä naiivi ja nerokas mestari\nviljelee taiteellista »sääntöä». Hän sulkee ihmissommitelmat\näärimmäisen yksinkertaiseen arkkitehtoniseen taustaan: leveä ja tiivis\ntaivas kaartuu heidän ylitseen kuin kupukatto, jokin yksinkertainen\nkellervä loggia ja pyhäinjäännösarkku piirtyy taustalta itämaisen\ntemppelin tyyliteltynä symbolina. Giotton taide on tässä suhteessa yhtä\nkaukana orjallisesta luonnon jäljentämisestä kuin bysanttilaisista\nkaavoista. Pukujen kultapäärmeet ja helmikirjonnat ovat kadonneet.\nPyhien miesten sädekehät palavat — mutta lämpöisen ruosteenpunaisina\nkuten auringonnousun valo toscanalaisten talonpoikien ohimoilla.\n\nGiotton oppilaiden lukemattomissa maalauksissa, joita Firenzen\n1300-luvun kirkoissa tapaa, mestarin taiteellisesta vankkuudesta\nei juuri tapaa jälkeäkään. Taddeo Gaddin Madonnat voivat lumota\nkoristeellisuudellaan, mutta niiden viivojen musikaalisuus ja pintojen\nlatteus viittaa takaisin bysanttiin. Santa Maria Novella kirkossa (joka\nsittemmin tuli kaamean kuuluisaksi inkvisition tuomioistuimena) on niin\nsanottu »espanjalainen kappeli». Sen seinille maalatut profeetat ja\nallegoriset neidot, jotka luultavasti ovat Orcagna-veljesten käsialaa,\nherättävät monenlaisia mietteitä. Toisaalta tuntuu kuin sommittelu\nolisi vaipunut avuttomaan hataruuteen Giotton synteettisen maalauksen\njälkeen; toisaalta voi ihailla yksityiskohtia, jotka todistavat, että\nvirkeän huomiokyvyn virrat yhä uurtavat väylää, vaikkakin maan alla ja\nsalassa.\n\nSamaan aikaan, kun Firenzen taide herää omien terveiden voimiensa\ntajuun, Pohjois-Italian muissa taidekeskuksissa suunnat viittaavat\ntoisaalle. On kulttuurihistoriallisesti erinomaisen merkittävää,\nettä juuri Firenze nousee alusta alkaen uuden elämäntunteen johtoon.\nSitä vastoin sellainen keskus kuin Siena voi vain hienostaa vanhoja\ntraditioita, mutta ei varsinaisesti luoda uutta... Italian kaupungit\novat olleet 1200- ja 1300-lukujen vaihteessa valtioita valtiossa. Ne\nolivat eristettyjä toiminnannäyttämöitä. Kullakin voi katsoa olleen\nomat erikoiset kulttuuripiirteensä, oma paikalliskulttuurinsa. Siitä\njohtuu Pohjois-Afrikassa Italian urbaanisten taidekeskusten tavaton\nerilaisuus. Nuo Umbrian ja Toscanan lukemattomat keskiaikaiset\npikkukaupungit, jotka ovat ryhmittyneet säännöttöminä ruskeina\nrakennusrykelminä vuorten pengermille, oliivitarhojen ja sypressien\npariin, eivät tunnelaadultaan lainkaan muistuta toisiaan.\n\nSienassa, Madonnan palveluksen pääpaikassa, olen tarkastellut\n1300-luvun alun maalausta. Sen ylihienostunut, eräällä tapaa\nsäröilevä primitivismi viehättää koristeellisuudellaan, mutta\nkulttuurihistoriallisena välikohtauksena se sitä vastoin merkitsee\nvanhan perinteen jatkumista, bysanttilaisuuden liikakypsyyttä.\nCimabuen sienalainen vastine, Duccio di Buoninsegna pysyy 1300-luvun\ntaiteilijoiden esikuvana. Samaan aikaan, kun renessanssi tekee tuloaan\nFirenzeen, nuoret lyyrilliset maalarit tutkivat ihastuneina Duccion\n_Maestàs_-taulua, joka kerran kannettiin virsien ja kellojensoiton\nkaikuessa tuomiokirkkoon. Suloinen Pyhä Neitsyt istuu koristeellisella\nkirjoistuimellaan uneksivien enkelien ja mietteisiin vaipuneiden\npyhimysten ympäröimänä. Sädekehien kultavaloviivat kimaltavat vienosti\nkuin iltarusko. Pyhien neitseiden ristityistä käsistä ja kalvaista\nkasvoista huokuu ohentunut elämäntunne, hento spiritualistinen\nlyyrillisyys, joka sittemmin käy läpi sienalaisen taiteen sen\nomalaatuisena pohjavirityksenä. Juuri tähän aikaan kaupunkiin\ntulvi Alppien toiselta puolen ranskalaisia norsunluureliefejä ja\nminiatyyrimaalauksia; goottilaiset taidearvot löydettiin uudelleen;\nprovencelainen trubaduurirunous ja vanhan kirkkotaiteen laulavat\nvertikaaliviivat määräsivät suunnan, mihin nuorten taiteilijoiden\nmielikuvitus kulki.\n\nSienan on täytynyt tuohon aikaan muistuttaa tavallista enemmän\nnoita värikkäitä satukaupunkeja, joita tapaa tuomiokirkon kirjaston\nHeleissä miniatyyrimaalauksissa. Ritaripukujen ja silkkilippujen\nkimallusta kapeilla keskiaikaisilla kujilla... Turnajaistunnelmia\nPalazzo Pubblicon torilla, jonka loivasti keskustaan viettävä\nruosteenruskea kiveys eksyttää ja hämmentää valheperspektiivillään.\nVanhan rautakellon raskas kumahtelu raatihuoneen tiilikivitornista\nsoi nykyaikaisen kuuntelijan korvaan kuin vuosisatojen takaa. Tässä\nkääpiöiden, lyhdynsytyttäjien ja kirkkomaalarien kaupungissa elämä\non joutunut kytketyksi vanhoihin koristeellisiin kehyksiin, ikään\nkuin kaupunki yhä tuijottaisi omiin muistoihinsa. Sienalla on tämä\nilme nykyisin, ja sillä on ollut sama erikoisleima renessanssin\nnuoruudenpäivinä. Taiteessa enempää kuin politiikassa se ei laajene\neikä kehity, vaan kuihtuu firenzeläisen porvariskulttuurin varjossa.\nTaiteellinen mielikuvitus imee siellä paloainettaan bysanttilaisuudesta\nja gotiikasta, huipistaa vanhat traditiot lumoavaan, mutta vaaralliseen\nhienostukseen ja sammuu vihdoin kuin kynttilänliekki. Ducciota\nseuraa Simone Martini. Hän maalaa sekä Sienan Palazzo Publicoon että\nAssisin fransiskaanikirkkoon kuutamonkalpeita, hauraita neitojaan,\njoiden päät taipuvat pyhimyskehän painosta. Hän sommittelee heleälle\nkultapohjalle kuuluisan »Nyrpistävän Madonnansa»; valkoista liljaa\nkantavan enkelin, Pyhän Neitsyen, joka painautuu valtaistuinta vasten\nkalpeana ja säikkyen. Hän maalaa kotikaupunkinsa raatihuoneen saliin\nsaturitari Guido Riccio Fogglianin kirjovaippaisen sotaratsun selässä.\nTämä italialainen »Kullervon sotaanlähtö» on itse asiassa keskittävä\nloistonäyte 1300-luvun sienalaisesta romantiikasta.\n\nFirenzen Uffizi-galleriassa minut pysähdytti Gentile da Fabrianon\nsuuri maalaus, joka kuvaa kolmen pyhän kuninkaan tuloa Betlehemiin.\nKullan, helmien ja kalliiden kivien runsaus on miltei syyrialainen!\nMutta Madonnan ja Jeesus-lapsen olemusta verhoaa suloinen lempeys,\ntaustan toscanalainen maisema kukkuloineen ja kaupunkeineen on kuin\nvanhasta sadusta. Tyypillinen sienalainen oli _kerran_-tunnelma...!\nNämä Toscanan uusgoottilaiset taiteilijat ovat olleet samalla kertaa\nnaiiveja ja hienostuneita Maarian trubaduureja; he ovat pyhittäneet\nsiveltimensä ja väripalettinsa taivaalle eikä maalle. Hetkellinen\nrealistinen harrastus, jota huomaa jonkun Ambrogio Lorenzettin pahoin\nkuluneissa freskoissa, ei jaksa nostaa Sienan taidetta raukeasta\nunitilasta, kun renessanssi alkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Anno Domini_ 1434 Firenzen Porta Romanan kaariholvista ajoivat\nruhtinaalliset vaunut, joiden ovea koristi Albertien suvun vanha\nvaakuna. Tulija oli Leone Battista Alberti, humanisti ja yleisoppinut.\nHän saapui kotikaupunkiinsa pitkän maanpaon jälkeen, Firenzestä\nkarkotetun sukunsa sangen itsetietoisena jälkeläisenä. Sattumaa tai\nei, tästä hienostuneesta kaunosielusta kehittyi Arnon laaksossa\nkasvaneen uuden elämäntunteen todistaja ja selittäjä. Hän löysi\nFirenzen toreilta ja palatseista aivan uuden ihmistyypin, jossa\nvitaalinen elämäntarmo yhtyi avosilmäiseen henkiseen uteliaisuuteen.\nKun hän eräässä kirjoituksessaan yritti luonnehtia tätä firenzeläistä\nrenessanssilaatua, hänen täytyi käyttää mainesanaa _il divino_,\njumalallinen. Uusi aikakausi kuohui ja kohisi hänen työkammionsa ovea\nvasten — aika, jossa kaikki luomisen voimat näyttivät keskittyvän\nja jossa karkea naturalistinen katsantotapa yhtyi mitä suurimpaan\nhenkiseen hienostukseen, voima sulouteen, sielukkuus aineellisuuteen,\nlapsellinen elämänviihtymys haaveilevaan idealismiin.\n\n1400-luvun Firenze ei ollut ainoastaan mahtavan kaupallisen\nekspansion keskus, vaan Italian johtavin taidekaupunki. Ne näyt,\njotka avautuivat sen muurien sisäpuolella Leone Albertille, vakaavat\nnykyaikaisen katsojan miltei samalla tenholla. Kaupungin vanhat\n_rustika_-palatsit, joiden järkälemäiset harmaan seinän kivet hehkuvat\nauringossa, kirkkojen marmoripäädyt ja viheriöivät luostarinpihat on\nvain kuviteltava vähemmän ahdettuun urbaaniseen ympäristöön. Ahtaiden\nkatujen varsilla kohosi aateliston ja rikkaiden kauppiassukujen\nmahtavia asuntolinnoja vaakunoineen, rautaisine soihdunpidikkeineen,\n»espanjalaisine» ikkunaristikkoineen. Pietro Brunelleschi, tuomiokirkon\nkupolin ja Löytölasten Talon nerokas arkkitehti, työskenteli\ntuohon aikaan parhaillaan uusien rohkeiden rakennussuunnitelmien\nparissa. Tämä äreä pieni mies, joka on enemmän kuin kukaan toinen\njättänyt oman tyylileimansa Firenzen kuvaan, rakentaa basilikoja ja\nmagnaatti-porvarien asuntolinnoja. Palazzo Pittin kahdentoista metrin\nkorkuiset kerrokset kohoavat vielä puolivalmiina mahtavien telineiden\nvarassa. Seitsemän jättiläismäistä ikkuna-aukkoa tuijottaa tyhjälle\ntorille; fasadi kasvaa hitaasti, mutta varmasti... Samaan aikaan\non ryhdytty uusimaan eräitä kaupungin keskiaikaisia rakennuksia.\nOliivikunnaan huipulle kohonnut San Miniaton marmorikirkko, jonka\nkoristeellista parrukattoa ja alabasteri-ikkunoita Dante on\nylistänyt, on saanut ennen niin autioihin seinäpintoihinsa Spinello\nAretinon kirkasvärisiä freskoja. Kuvanveistäjä ja kultaseppä Lorenzo\nGhiberti sommittelee Firenzen kastekappeliin kullatun pronssiovensa,\n»Paratiisin portin», joka jää ikuisiin aikoihin erääksi toscanalaisen\nkorkokuvataiteen voimannäytteeksi. Vanhan kaupungin kaikki romaaniset\nrakennusluomukset kohoavat ajan tummentamina näiden 1300-luvun\ngoottilaisten seinämuurien, tornien ja julkisivujen rinnalla. Elämä\nkuohuu kirjavana tuomiokirkon torilla. Narrien, aatelispoikien,\nmunkkien ja käsityöläisten joukot tungeksivat Loggia dei Lanzin\nkullankeltaisissa pylväskäytävissä ja täyttävät hälinällä Herrojen\nTorin, jonka kiviin heittyy tumma varjo priorien palatsin tornista.\nKellot helisevät Giotton marmorisessa _Campanilessa_, joka hehkuu\nhoikkana valopilarina tuomiokirkon vihertävän koruseinämän vierellä.\nOr San Michele-kirkon lasitetuissa, kultatähtien täyttämissä\nseinälokeroissa seisovat ammattikuntien suojeluspyhimykset vakaina\nja levollisina vaskisessa unessaan, ikään kuin ne siunaisivat ohi\nvaeltavia käsityöläisiä.\n\nTähän aikaan, tarkemmin sanoen 1430-luvulla, Albizzien ylimyksellinen\nporvarissuku väistyy Firenzen historian etualalta ja johtoon nousevat\nMedicit. Viisas, varova, salamielinen Cosimo Vanha istuu punaiseen\nsamettitakkiinsa kietoutuneena palatsinsa työkammiossa ja kutoo kuin\nhämähäkki äärettömän kauppavaihdon seittiä Espanjaan, Englantiin,\nIntiaan. Hänen pankkinsa ja taidekoulunsa, hänen platolainen\nakatemiansa, hänen perustamansa kirjastot ja vihdoin San Marcon\nluostari, johon hän vetäytyy yksinäisinä hetkinään, ovat aivan\nerikoisen kulttuurivaiheen merkkejä. Mutta vasta Lorenzo il Magnifico\norganisoi Villa Careggin taiteilijahovissa ne luovat voimat, joista\ntuon aikainen Firenze on ollut niin uskomattoman rikas. Hän edustaa\nhämmästyttävän puhdastyylisesti ajan oppinutta johtajantyyppiä:\nhienostunut humanisti ja häikäilemätön renessanssiruhtinas samassa\npersoonassa, runoilija ja diletantti, henkevä taiteenymmärtäjä ja\nnotkea kauppiassielu. Medici-näyttelystä, joka avattiin viime keväänä\ntämän johtavan firenzeläisen suvun mahtavassa asuntolinnassa, muistan\nerityisesti Lorenzon kuolinnaamion. Hänen säännöttömissä kasvoissaan\non miltei väkivaltaisen vastakkaisia piirteitä, keskittävän voiman\nja hajaannuksen merkkejä. Hän on kypsän renessanssin tyyppi _par\nexcéllence_. Mitä erityisesti Firenzen ruhtinassukuihin tulee,\nkaupungin aineellinen ja henkinen johto pysyy kautta renessanssin\nmahdollisimman terveissä käsissä. Arnon laakson kulttuurikeskus\non siinä suhteessa ollut onnellisempi kuin jokin Milano, jossa\nsairaalloisen julmat Viscontit määräsivät mielivaltaisesti alamaistensa\nelämää. Tämä selittää osaksi, joskaan ei täysin, miksi juuri Firenze\nnousi 1300-luvun mentyä renessanssin johtoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalazzo Medicin yksityiskappelin seinille, kultaisen reliikkilippaan\nkahden puolen ja matalan oven yläpuolelle, 20-vuotias maalari Benozzo\nGozzoli on 1400-luvulla laatinut unohtumattomat »tapeetit». Kappelin\nalttaria kohti vaeltaa itämaan tietäjien kulkue. Mutta ratsujen\nvaljaat ja kuninkaiden viitat ovat peräisin Medicien Firenzestä,\nkumpuileva maisema sypresseineen ja poppeleineen on katkelma Toscanan\nluontoa. Loputon korea juhlasaatto kiemurtelee alas vuorenrinteitä.\nPunapukuiset paashit, haukankantajat ja asepojat, kultakruunuiset\nrenessanssiprinssit ja panssaripukuiset ritarit muodostavat hilpeän\nmaallisen kuvituksen jouluyön legendalle. Tämä siveltimellä kirjoitettu\nrenessanssinovelli on suurenmoisimpia ylistyksiä, mitä taide on\ntuhlannut Medicien suvulle. Lievästi ihannoituna, mutta silti\ntunnettavina valkoisten ratsujen satuloissa istuvat kaikki vanhan\nkauppiasperheen jäsenet, vanha Cosimo di Medici samettimyssyineen,\nhänen pojanpoikansa Lorenzo nuorena ja ritarillisena, kullalla\nkirjotussa viitassaan. Kaikessa avomielisessä mieltymyksessään loistoon\nja muhkeuteen tämä heleä kuvakirja on aito: se on kappale renessanssia,\nsen mielikuvapiiriä vallanunta, nähtynä 1400-luvun tyypillisen\nrenessanssi maalarin silmillä.\n\n\n\nII.\n\n\nMuinaisen Via Largan, nykyisen ahtaan, mutta vilkasliikkeisen\nVia Cavourin kulmassa Firenzessä katua hallitsee vielä Medicien\njärkälemäinen vanha palatsi. Raskaat _rustika_-muurit nousevat\njäntevinä ja laskettuina keskiaikaisesta maapohjasta. Kun arkkitehti\nMichelozzi aikoinaan esitteli rakennuspiirustuksiaan Cosimo Medicille,\nvanha pankkiiri hyväksyi halukkaasti tämän järeän asuntolinnan\nsuunnitelman. 1400-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä siitä tuli\nFirenzen tieteellisen ja taiteellisen toiminnan keskus. Italian\nhallitus ei äsken Medici-näyttelyä suunnitellessaan olisi voinut\nvalita luontevampaa museota! Juuri tänne — alkuperäiseen tyyssijaan —\ntuotettiin maan eri puolilta ja ulkomaisista kokoelmista sadoittain\nveistoksia, tauluja, pergamenttikirjoja, reliikkilippaita ja\nylellisyysesineitä, joita palatsin muinaiset asukkaat olivat keränneet.\nViikosta toiseen _Mostra medicea_ houkutteli uteliasta yleisöä. Vanhan\nantiikkisen pihan valoisista loggioista, joita suvun pillerivaakunat\nkoristivat, voi vaeltaa loistoisiin renessanssisaleihin. Quatrocenton\nFirenzen nuorekas kulttuurinousu valtasi katsojan reaalisen\ntodellisuuden täydellä voimalla. Tuli vielä kerran todenneeksi, miten\nkorkeisiin saavutuksiin toscanalainen taide saattoi Medicien tapaisten\norganisaattorien hoivissa kohota.\n\nEn ole missään muualla saanut niin vakuuttavaa käsitystä aikakauden\nvaikutuksesta taiteeseen kuin Firenzessä. Jokaisella teoksella on\ntäällä syntymähetkensä ilme.\n\nVerocchion ja Donatellon töihin puristuu valtava määrä sitä raikasta\nelämäntarmoa, joka on ollut tuonaikaisen sivistyksen pontimena.\nAikakauden _virtus_, sen poikamainen innostus ja miehinen kunto\non jättänyt jälkensä sekä kirkkojen freskoihin että kuvapatsaiden\nvaskijäseniin. On kuvaavaa, että Firenzen taiteilijat ottivat\nuuden nousukauden symboliksi nuoren Davidin, joka polkee voitetun\nfilistealaisen päätä tai pitää sormissaan jännitettyä linkoa.\nDonatellon alaston pronssipoika, joka alkuaan luotiin Palazzo Riccardin\npihakaivoa varten, siirrettiin Medici-näyttelyn aikaan museohuoneesta\nsuvun vanhaan linnaan, ja täällä saatoin ihailla sen voitokasta\nnuorta realismia. Tummien vaskikasvojen rohkea ja pilkallinen ilme\ntulee kuin heräävän renessanssin sielusta. Samalla kertaa kulmikas ja\npehmeä vartalo näyttää viivoissaan tulkitsevan 1400-luvun uhittelevaa,\nelämänjanoista _giventóta_. Kun Michelangelo vuonna 1504 hakkaa\nmarmoriin oman Davidinsa, henkinen asenne on Firenzessä jo täysin\ntoinen. Medicit on karkotettu tilapäiseen maanpakoon, kokonainen\nvuosisata on kehittänyt taidetta heräävästä nuoresta realismista\nmiehuuden kypsyyteen.\n\nDonatellon pronssityöt näyttävät sitä vastoin syntyneen kuin\nihanassa puolivalveessa. Suuri kulttuurinousu ei ole takana,\nvaan vasta edessäpäin. Keski- ja uuden ajan kynnys on juuri\nsivuutettu, — silmät aukeavat elämälle kuin pitkän unen jälkeen.\nTämä vaikutelma ympäröi haarniskaseppäin suojeluspyhimystä Pyhää\nYrjänää, jonka mestari sijoitti vanhan viljamakasiinin, nykyisen Or\nSan Michele-kirkon seinäholviin. Itse asiassa tuosta hajasäärisestä\nitsevarmasta nuorukaisesta puuttuu kaikki »pyhyys»... Hän on heräävän\ntodellisuudentajun ensimmäisiä avosilmäisiä vartijoita. Aivan\nuudenlainen kunnioitus elävää, fyysillistä ihmistä kohtaan on täyttänyt\ntaiteilijan tajunnan tulvivalla luomisriemulla.\n\nFirenzeläisten valajien ja veistäjien töistä voi lukea kuin avatusta\nkirjasta uuden elämäntunteen kehitystarinaa. On tunnettua, että\nrenessanssi ei »ala» yhdellä kertaa ja yhdessä kulttuurikeskuksessa:\nuusi aikakausi ei vaivu taivaasta minään imaginaarina lahjana!\nPisan kirkossa ja kastekappelissa olen nähnyt 1300-luvulla kuolleen\nGiovanni Pisanon marmoritöitä, joiden tulinen dramaattisuus ja\nliekehtivä, tunteellinen muotokieli herättää pakosta ajatuksen,\nettä tämä varhainen kokeilija on edeltäkäsin tyhjentänyt tulevien\nkuvanveistäjien kehitysmahdollisuuksia. Firenzen marmorikoulun\nsuuret nimet, Rossellinon veljekset, Benedetto da Maiano, Mino da\nFiesole, Settignano, ovat sitä vastoin quatrocenton elämänasenteen\ntyypillisiä heijastavia tulkkeja. Koko se raikas nuoruudentunne,\njoka sädehtii hajallaan aikakauden lukemattomissa taiteellisissa\nilmauksissa, on keskittynyt heidän hymyilevien Madonniensa ja\nnauravien marmoripoikiensa ilmeihin. Kun värillisistä lasitetuista\npolttosavikuvistaan tunnetuksi tullut Luca della Robbia v. 1437\nveistää Firenzen tuomiokirkon lehterin, hän antaa samalla nuoren\nrenessanssin hengestä monumentaalisen näytteen. Hänen soittavat ja\nlaulavat poikansa ovat puolittain enkeleitä, puolittain pakanallisia\n_putteja_. Uusi muodonihanne, uusi todellisuuden havainto, jota elpyvä\nantiikinharrastus on lietsonut, kuvastuu näiden marmoriin hakattujen\nolentojen jokaisessa eleessä.\n\nSant' Apollonian pienessä luostarissa, lähellä vanhan Firenzen\nkaupunginmuuria, quatrocenton realismiin tutustuu kenties syvemmältä\nkuin muualla. Refektorion seinää peittää Andrea del Castagnon »Pyhä\nEhtoollinen». Tänne on myös eräästä Legnaian huvilasta siirretty saman\ntaiteilijan kuvasarja Toscanan poliittisista ja henkisistä johtajista.\nAikakirjat ovat säilyttäneet Castagnosta tuiman ja juron kuvan;\ntiedetään, että hän elätti itseään köyhänä lammaspaimenena, nousi\nvähitellen kiistanalaiseen kuuluisuuteen, hankki itselleen oikeuksia\nterävän kielensä ja nyrkkien avulla ja »keksittiin» varsinaisesti\nvasta myöhempinä vuosisatoina. Nykyään hän tehoaa kuin joku 1400-luvun\nMichelangelo. Hän edustaa keskellä elämänraikasta quatrocentoa uutta,\npuritaanista pidättyväisyyttä, — synkän persoonallista tyylinihannetta,\njolla on — lähempää eritellessä — syvällinen yhteys ajassa viriävään\nyksilöllisyyden palvontaan. Realistinen ja näköään karkea kuvaamistapa,\npadottu inhimillinen tunne ohjaa hänen sivellintään. _Cenacolossa_,\n»Ehtoollisessa», muutamat opetuslapset ovat kuin inkarnoitunutta\nvälinpitämättömyyttä. Eräät odottavat väsyneinä ja kuunnellen,\ntukahduttaen levottomuutta, joka välkkyy heidän kuumeisissa silmissään.\nKristuksen kasvojen raskasmielinen resignaatio ja Juudaksen ilkeä\npettäjänhymy muodostavat miltei vihlaisevan vastakohdan. Maalatessaan\nnäitä illallispöytään keräytyneitä Galileanmeren kalastajia, joiden\nkarkeita piirteitä mikään legendan valohämy ei pehmennä, Castagno\nnäyttää tietoisesti painineen subjektiivisia tunteita vastaan.\nOn syntynyt omalaatuinen sekoitus pakahduttavaa sääliä ja kylmää\n»katsomista», kuten jossakin Alfred de Vignyn ylhäisenkatkerassa\nrunossa.\n\nMutta Legnaian aatelishuvilan maalauksissa sama mestari on kompensoinut\nsisäisen särkyneisyyden. Tämä firenzeläisen taiteen yksinäinen Diogenes\netsii lyhty kädessä ihmistä, joka olisi rautaisen ehyt ja täydellinen,\nja niin hän maalaa renessanssin yli-ihmisen, quatrocenton ihanteen.\nBoccaccio seisoo lujana ja ylväänä raskaanpunaisessa manttelissaan,\njoka on kuin hehkuvaa lyijyä. Kondottieri Pippo Spano on jähmettynyt\nhajasääriseen asentoon, säilä käsissään. Cumaelainen Sibylla tuijottaa\nuhmaten tulevaisuuteen, — arezzolainen Petrarca kohottaa sormiaan\njuhlallisena kuin runouden ylipappi. Herää mielikuva, että nämä\nvalloittajat, näkijättäret, runoilijat todella ovat sen aikakauden\nsalaisimpia voimanhaaveita, joka rakentaa jykevät palatsinsa Firenzen\nkatujen kulmiin, kruunaa tuomiokirkon titaanisella kahdeksankulmaisella\nkupolilla ja yltää viimeisessä kouristuksellisessa nousussaan\nMichelangelon suuruuteen.\n\nRenessanssin hukuttavan rikkaassa kuvakokoelmassa Castagno ei suinkaan\nole ainoa yksinäinen _messer_, joka on purkanut taiteeseen omia,\nsynkkiä ja väkeviä näkyjään. Jokainen Firenzen-kävijä on luultavasti\nvieraillut Santa Maria del Carminen puolipimeässä Brancacci-kappelissa\nja löytänyt sen seiniltä kokonaisen jylhien muotojen ja väkevästi\nhehkuvien värien kosmoksen. Tänne teki renessanssimaalauksen uudistaja\nMasaccio raamatulliset kuvasarjansa _al fresko_, — vasta rapattuun,\nvielä kosteaan seinään. Valohämärän mysteeri nousee niissä ensi kerran\nquatrocenton taiteen näköpiiriin. Leimuavat valopinnat taistelevat\nvarjoja vastaan, apostolien dramaattisia hahmoja ympäröi epävarma,\nhäälyvä, säkenöivä hämärä, ikään kuin heräävä päivä yrittäisi hälventää\nyötä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanat, jotka Axel Romdahl on sovittanut Firenzeen, pitävät paikkansa\nkoko quatrocenton Italian suhteen: renessanssi ei kohtaa meitä\nvain yksityisissä loistavissa ilmauksissa, vaan leveän yhtenäisen\naallonkäynnin voimalla. Ruhtinaiden ja paavien hovit ovat juuri\ntuohon aikaan muodostuneet henkisen toiminnan keskuksiksi. Riminissä\non julmuudestaan kuuluisa Sigismondo Malatesta samalla kulttuurin\nkaikkien hienouksien tuntija ja suojelija. Entinen kondottieri\nFederigo Montefeltre, jonka karakteristiset lappalaisenkasvot Piero\ndella Francesca on ikuistanut tunnetussa pienessä muotokuvassa, kerää\nUrbinon linnaan henkevän taiteilijahovin. Rooman paavit Nikolaus V:stä\nAleksanteri Borgiaan asti ovat yhtä tunnettuja mesenaatteina kuin\nPietarin istuimen häpäisijöinä! Se osuus, mikä Vatikaanilla on ollut\nuudenaikaisen kulttuurin eloonherättäjänä, ei rajoitu vähiin. Mutta\nsallittakoon minun tässä keskittyä seuraamaan vain keskeistä linjaa,\nfirenzeläistä taidetta. Jätän syrjään umbrialaisen Francescan ja hänen\nkalpeat, ylimykselliset, »japanilaiset» naishahmonsa. En puhu mitään\nniistä rajuista ja leimuavista tuomionkuvista, jotka Luca Signorelli\nmaalasi Orvieton kirkkoon, tai Mantegnan, Pinturichion, Melozzo da\nForlin töistä...\n\nFirenzen dominikaanikirkossa, Santa Maria Novellassa, jossa\nkultapohjainen vanha Madonnan taulu yhä kysyy tutkijoilta, onko tekijää\netsittävä Firenzestä vai Sienasta, on joukko ajan tummentamia freskoja.\nGhirlandaio maalasi ne noin miespolvea Andrea del Castagnon jälkeen\n—- ja helposti huomaa, miten kehitys on herkistänyt taiteellisen\nrealismin vaatimusta. Kun Tornabuonien suku tilasi Ghirlandaiolta nämä\nmaalaukset, hän sitoutui ylvään itsevarmasti loihtimaan »henkilöitä,\nlinnoja, kaupunkeja, vuoria, tasankoja, vesiä, pukuja, eläimiä,\nlintuja, petoja, mitä tahansa ja minkälaisia tahansa». Niinpä hänen\nfreskonsa muodostavatkin kuin renessanssikomeuden arsenaalin! Mutta\nniissä on myös aivan uuden hienostuksen leima, — samalla kertaa\nhento ja mehevä elämäntuntu. Tornabuonien suvun tyttäret kulkevat\nkullanruskeissa rikkaissa juhlapuvuissaan Madonnan kedon ääreen;\nhilkkapäiset palvelijattaret ovat kerääntyneet marmoriportaille, —\nerootit kantavat hedelmällisyyden seppelettä hämärissä kaarihalleissa.\nJos kokonaisuus voi vaikuttaa ahdetulta, yksityiskohdissa on suloista\nsopusuhtaa, mitä renessanssin alkujakson taiteilijoilla ei juuri tapaa.\n\nNäiden maalausten tiheä kulttuuri-ilma on peräisin Villa Careggista,\nLorenzo il Magnificon henkevästä hovista. Hänen vaikutuksensa alaiseksi\njoutui myös lahjakas ja haaveellinen kultasepänsälli Alessandro\nFilipepi, joka sommitteli ensimmäisiä haparoivia ryhmäkuviaan iloisen\n_fra_ Filippo Lippin johdolla. Taidehistoria tuntee hänet Botticellin\nnimisenä. Varmaa on, että hänen lukuisat maalauksensa eivät ainoastaan\nkuvasta ajan kauneuden kulttia, vaan paljastavat samalla renessanssin\nytimissä syntyneen vaarallisen halkeaman. Voiman ja riutumisen,\nelämänjanon ja hiipivien häviöntunnelmien kummallinen sekoitus...!\nKaikkein varhaisimmissa töissä Botticellin aistit ovat avoinna\nlämpimän inhimillisen todellisuuden kuville. Hänen toistuva aiheensa\n— Madonna ja Jeesus-lapsi — on vielä virkeän realismin leimaama.\nMallina on säännöllisesti nuoren taiteilijan morsian Giovanna Albizzi,\neikä, kuten myöhemmissä suurissa sommitelmissa, murhatun Giuliano di\nMedicin rakastajatar, vaaleatukkainen _la bella_ Simonetta. Mutta\nBotticellin kehitys vie asteittain tuohon riutuvaan tunnehurmaan, joka\nkohotti hänen nimensä viime vuosisadan loppupuolella miltei kaikkien\nrenessanssimaalarien yläpuolelle. Hänen taiteessaan on ensi kerran\npuhjennut saman tunteen suoni, joka sykkii Lorenzo Medicin tunnetussa\nvanhassa _canzonessa_:\n\n    Kuinka nuoruuspäivät päilyy!\n    Vaan ne pettää — niin on laita.\n    Tänään elon ruusut taita.\n    Huomenna jo onni häilyy.\n\nOlisi tosiaankin mielenkiintoista seurata ensimmäisen vaarallisen\nmelankolian, ensimmäisen kalvavan mietiskelyn tunkeutumista\nquatrocenton taiteeseen. »Venuksen syntymän» ja »Floran» kuuluisa\nmaalaaja antautuu yhä passiivisemmin häviön ajatuksille ja luo\nmaalauksia, joissa realistinen havaintokyky ikään kuin säteilee\nkeskipisteestä periferiaan. Madonna on aineeton ja ofeliamainen, mutta\nvaltaistuimen ympärillä seisovissa enkeleissä on kuuma maallinen tunne\nlöytänyt muodon. Tummilla kasvoilla, joista ei tiedä, ovatko ne lasten\nvai nuorukaisten, hehkuu aistillinen onnenjano. Värit ovat himmeitä,\nviinin, kuparin ja hunajan hohtoisia. Ääriviivat kulkevat korostetun\nankarina, — profiilit on pelkistetty äärimmäiseen yksinkertaisuuteen\nasti.\n\nNäistä synkän kaipauksen kuluttamista yliaistillisista olennoista\nEnglannin prerafaeliitit löysivät esikuvan ja ihanteen. Tuskin kukaan\non ruokkinut heidän mielikuvitustaan runsaammin kuin juuri Botticelli!\nSuuret sirosti sommitellut pyörömaalaukset, jokin _Madonna Magnificat_,\njonka kuumeisille ohimoille enkelit laskevat välähtelevää kylmää\nkidekruunua, tai »Madonna ja granaattiomena» ovat kieltämättä saman\nsurunvoittoisen tunteen polttamia kuin Rossettin hehkuvat värilegendat.\nSavonarolan vaikutuksen kasvaessa Botticelli vaipui, kuten tunnettua,\nyhä syvemmälle uskonnollisiin näkyihin. Hän elää taiteessaan\nrenessanssin koko tunneasteikon ja päätyy synkkämielisyyteen samoin\nkuin hänen aikalaisensa, tyypillinen renessanssioppinut Pico della\nMirandola.\n\nFilipepin opettaja, rakkausseikkailuistaan kuuluisa Filippo\nLippi voi viehättää heleällä elämänilollaan; mutta hänen valoisa\ntaiteensa on vailla ongelmia. Silmä lepää säteilevissä, lempeissä\nväripinnoissa. Maarian viitta on kuin taivaansinestä kudottu, kultainen\nsädekehä välkkyy kuin 1300-luvun naiivien ja herkkien mestarien\npyhimyskuvissa... Miten runsaana quatrocenton taide muuten onkaan\nkeräytynyt juuri Firenzen kokoelmiin! Niissä voi tutkia Pollajuolon\nveljesten erinomaista anatomista tuntemusta tai Paolo Uccellon\ntieteellisen harkittuja, mutta jossakin määrin kuolleita ja kuivia\nsotatauluja. Niissä löytää jonkin Filippo Lippin pojan monista herkistä\nalttarimaalauksista, jonka kömpelön värijäljennöksen muistaa nähneensä\nlapsena, vanhan joululehden liitteenä.\n\nMutta jäljentäjät ja miniatyyrintekijät ovat miltei säännöllisesti\npystyttäneet maalaustelineensä Andrea del Sarton taulujen luo. Niiden\nvaiheilla nousevat lornjetit kaikkein uteliaimmin, — ihastuksesta\nhymisevät turistit eivät tiedä, kummalle he tuhlaisivat enemmän\nsuperlatiiveja, Peruginolle vaiko hänelle. Sarto on maalannut\nSan Salvin luostariin oman »Ehtoollisensa», jonka sovinnainen\nsuurpiirteisyys vaikuttaa Castagnon rinnalla rakastettavalta\nmusiikkioopperalta; on kuin Leoncavalloa vertaisi Brahmsiin! Hän on\ntäyttänyt dello Scalzon avaran salin yksivärisillä, Johannes Kastajan\nelämää kuvaavilla piirroksilla. Annunziata-kirkon ilmavassa esihallissa\non hänen heleitä freskojaan, joiden aiheet ovat Madonnan lapsuudesta.\nHänen maineensa tukena on sopusointuinen plastiikka ja linjojen\npiirroksellinen kauneus. Mutta ankarasti ottaen hän kuuluu niihin\ntaiteilijoihin, jotka tajutaan ja omistetaan kaikkein vaivattomimmin.\nMikään sisäinen intohimo ei ole koskaan kärventänyt hänen suloisia\nvärejään, — ruusunpunaista, taivaansinistä, saframinkeltaista...\nHän osaa loihtia nuorten pyhimysten kasvoille valohämyn, joka\ntehoaisi mystillisyydellään, ellei se olisi niin tarkoituksellista.\nHänen suuret alttarimaalauksensa ovat itse asiassa jättiläismäisiä\nkiiltopostikortteja, eräänlaista »taidetta kaikille», yleiskauniita\nkuten iltarusko ja lemmenkukkaseppele. Häneltä puuttuu Rafaelin\ntapaisen kultakauden mestarin salainen suuruus ja taiteellinen\nomavaloisuus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUffizi-galleriassa on muuan Leonardo da Vincin keskeneräinen työ, —\ntaulunpohjalle tehty väritön alkuhahmotelma. Neitsyt istuu syvässä\nruskeassa hämyvalossa lapsi polvellaan. Valo säteilee polvistuvien\ntietäjien kasvoihin ja valaisee heidän viittojensa poimut... Mutta\nsivellin on pysähtynyt kesken työtä. On syntynyt kuin salaperäinen\nheijastuskuva renessanssista itsestään, täydellisyyteen ehtineenä ja\näkkiä herpoavana, ikään kuin luova voima säikkyisi mahdollisuuksiaan.\nTaulu on nykyisin eräs niitä harvoja ja kallisarvoisia torsoja, jotka\nantavat vain välähdykseltä silmätä luomisen työpajoihin ja aavistaa\nintuition salaista kulkua... Soittamaton soitin, ajatus, jota ei\nole johdeltu loppuun! Leonardon ongelma on samalla sen kuolevan\njättiläiskulttuurin ongelma, jonka ylipappina hän liikkui vanhan\nFirenzen kaduilla, Milanon palatseissa, Ranskan hovissa. Kaikki\ntietämisen ja taitamisen henget tottelevat häntä, hänen ajatuksensa\nliikkuu inhimillisen tiedon äärimmäisiä taivaanrantoja kohti, mahtavana\nja väsähtäen lennossaan, uljaana ja kukistuvana kuin Ikaros. Kun\nhän 1500-luvun alkuvuosina kuolee Loiressa, jonne hän on seurannut\nhuvittelevaa ja henkevää Frans I:stä, hänen mukanaan häviää ydin\nFirenzen renessanssista.\n\n\n\n\nKISSOJEN PUUTARHA\n\n\nEn enää tarkoin muista, milloin löysin sen ensi kerran. Luultavasti\njonakin kuumana maaliskuun päivänä tuohon aikaan, jolloin Eurooppa\nvarustautui sotaan. Kuumuus, ukkosenedellinen hiljaisuus ja katujen\nkulmiin liimatut sotilaalliset ilmoitusplakaatit ovat joka tapauksessa\njääneet mieleeni... Minä asuin Roomassa lähellä pääasemaa ja keisari\nDiocletianuksen kylpylän raunioita. Huoneen ikkuna antoi takapihalle,\naina aamuisin herätyskellona toimi naapurin kesy kottarainen, joka\nvihelsi ensimmäiset tahdit eräästä Verdin aariasta. Italiassa\novat ihmiset, linnut ja sisiliskot yhtä musikaalisia, joten tuo\npieni, tumma, höyhenpukuinen laulaja ei ollut mikään ihme. Mutta\nRooman pääaseman tienoo oli silloin ja on edelleenkin melko kolkko;\nradanrakentajien moukarinkalke, sähköporien jyrinä, junien humu ajoi\nperheeni ja minut suhteellisen aikaisin kaupungille, ja me palasimme\ntilapäiseen asuntoomme vasta pimeän tullen.\n\nTavallinen turisti, joka »käy lävitse» niinsanotut julkiset nähtävyydet\nja muistomerkit, ei milloinkaan kykene tuntemaan Kolumbuksen\nnautintoa, kun hän näki uuden mantereen nousevan näkyviin. Olen aina\nihmetellyt, mitä ihmistä pyhittää, että hän juoksee tunnissa Vatikaanin\ngallerioiden puolentuhannen salin läpi vain voidakseen sanoa nähneensä\nne! Maapallon muistorikkaiden seutujen sisintä olemusta ei voi ahmaista\nniin kuin kravunlihaa. Mitä kauemmin joudumme viettämään vieraissa\nkaupungeissa, mitä huolellisemmin valikoimme paikalliset erikoisuudet\nja jätämme toiset näkemättä, sitä suurempi on muistojen ja vaikutelmien\nsaalis.\n\nTämä pitää paikkansa Euroopan kaikkien suurkaupunkien suhteen, mutta\naivan erikoisesti se kelpaa Rooman-matkailijoiden ojennusnuoraksi.\nItalian pääkaupungissa, jossa antiikin, varhaiskristillisyyden,\nkeskiajan, renessanssin ja nykyhetken eri kulttuurikerrostumat yhtyvät\nhuimaavan runsaina, runsaampina kuin missään muualla maan päällä, on\ntosiaan mahdollista tehdä Kolumbuksen-retkiä syrjäkatujen ja puistojen\nsokkeloissa. Voi löytää paikkoja, jotka muinaisuus on kokonaan\npyhittänyt, vaikka tavallinen turistiopas ei niistä kerro.\n\nKaupungin kaakkoislaidalla, suhteellisen lähellä päärautatietä, on\nViktor Emanuelin tori puistoineen. Alkukevään päivinä keksin sen miltei\nsattumalta — ja sitten myöhemmin tein sinne yhä uudelleen toivioretkiä.\nTori on laaja ja paahteinen, sitä ympäröivät kaikilta tahoilta\naito-italialaiset kapeat, tomuiset, päivänpaisteiset syrjäkadut, joilla\non miltei järjestään ruhtinaalliset nimet. Napoleon III:n katu pienine\nkorumyymälöineen, Carlo Alberton katu, prinssi Eugenien katu...!\n\nTaivas hehkui etelämaisen sinisellä ja hiljaisissa ulkokahviloissa\nvaelsivat pienet kiinalaiset kravattikauppiaat pöydästä toiseen\ntyrkytellen enemmän tai vähemmän heleävärisiä silkkinauhojaan. Torin\nlaidalla oli käynnissä kalamarkkinat. Kuilumaisten katujen kulmissa ja\npienissä, aurinkokatosten varjostamissa kahviloissa tuntui voimakas\nmakrillinjätteiden lemu, johon yhtyi luultavasti läheisestä Pyhän\nEusebion kirkosta tulviva mirhamintuoksu.\n\nMutta itse _piazzan_, torin keskellä, sen laajoissa ja rehevissä\npuutarhoissa, vallitsi maaseudun raikkaus. Roomahan poikkeaa\nsiinä suhteessa kaikista Euroopan kaupungeista, että sen kiviset\nasuntokorttelit siellä täällä miltei huomaamatta vaihtuvat satumaisen\nlaajoiksi puistoiksi ja päinvastoin. Miljoonakaupungin keskuksesta voi\nlöytää alueita, jotka ovat kuin kappale vihannoivaa Etelän luontoa:\nvain oranssipuut suhisevat, vain lintujen ja suihkukaivojen ääni\nkuuluu, kaupunki kaikkine rakennuksineen on kuin taikavoimasta häipynyt\nolemattomiin jonnekin lehvämetsän taakse...\n\nViktor Emanuelin tori puistoineen on noita Rooman vihreitä\nkeitaita. Mikään opaskirja ei sitä erikoisemmin mainitse; eipä edes\nperusteellinen saksankielinen Grieben-julkaisu uhraa sille yhtä ainoata\npetiittiriviä nähtävyyksien-luettelossaan...! Vierasmaalaisille\nItalian-kävijöille se on osa »tuntematonta Roomaa», neitseellisen\nyksinäinen ja koskematon. Ja kuitenkin jo pelkästään sen puistot\nkuuluvat Rooman kauneimpiin...\n\nKääpiöpalmujen välkkyvänvihreät lehtiviuhkat, solakat taatelipalmut\nja japanilaiset magnoliat, joiden kukat ovat kuin suunnattoman suuria\nvaaleita tulppaaneja, ovat vain Monte Pincion kuuluisissa puutarhoissa\nyhtä reheviä kuin täällä. Hiljaisuutta häiritsee yksinomaan solisevan\nveden ääni, — puiston suihkukaivo syöksee ilmoille taukoamattoman\npisarasateen. Leveässä vesialtaassa kasvavat lumpeet ja oudonväriset\nlevät, vesiruohot huljuvat altaan reunoja vasten... Miltei kokonaan\nköynnösmuratin peittämällä kohoaa siellä täällä harmaanruskeita muurien\nraunioita, jotka todennäköisesti ovat vanhempia kuin kristinusko,\niäkkäitä kuin pakanuus. Villikukat ovat aikoja sitten valloittaneet\nomikseen nämä menneisyyden muistomerkit. Sorautuvien vallien raoissa\nkukkivat leijonankidat ja resedat, kosteat holvikaaret ovat kuin jokia\nepätodellinen, kivinen kukkalava, johon on kylvetty sinipunaista\nkannusruohoa.\n\nNiitä harvoja ihmisolentoja lukuunottamatta, jotka silloin\ntällöin etsivät suojaa puiden varjosta tai istuvat sammaltuneilla\nkivipenkeillä, puiston ainoan asutuksen muodostavat kissat.\n\nKalamarkkinoiden vetovoima, epäilemättä...! Hännättömiä ja\nhännällisiä, mustia, harmaita ja kuparinkellertäviä kissoja hiipi\npalmujen alla. Ne pujahtelevat raunioissa ja kapuavat valleille.\nNe tavoittavat käpälillään vesialtaassa uiskentelevia kultakaloja.\nUnettavassa keskipäivän paahteessa niitä nukkuu vieri vieressä puiston\nnurmikoilla kuin kaikenvärisiä kiviä, joita mielikuvituksellinen\npuutarhuri on siroittanut kukkien sekaan. Itse asiassa kissoja on aina\nsuosittu meidän pallonpuoliskomme eteläosissa enemmän kuin mitään\nmuita kotieläimiä, kenties noiden kaukaisten aikojen vaistomaisena\nperinteenä, jolloin faaraoiden Egypti palveli ja jumaloi pyhiä\nkissojaan. Italia ei tässä suhteessa muodosta poikkeusta. Mikäli\ntiedän, Firenzessä on vanhojen kissojen turvakoti ja Rooma on\nkauttaaltaan kuulu näistä suojateistaan. Haluaisin kuulla, onko kukaan\nkoskaan nähnyt Roomassa koiraa! Mutta Viktor Emanuelin puistot ovat\nylivoimaisesti mirrien Eeden, enkä itse puolestani ole löytänyt sieltä\nainoatakaan kissatonta sopukkaa, vesiallasta lukuunottamatta.\n\nJos vertaa toisiinsa antiikin aikaisen ja nykyisen Rooman karttoja,\nvoi helposti oivaltaa, miten kunnianarvoisan iäkäs tori puistoineen\non. Näillä tienoin kohosi yli kaksituhatta vuotta sitten Esquilinuksen\nkukkulan rinne patriisipalatseineen. Kenties juuri nykyisen torin\npaikalla sijaitsi Minerva Medican temppeli, jossa palveltiin\nlääketaidon ja parantavien yrttien jumalatarta. Paljon myöhempinä\naikoina tämän puiston nähtävyydeksi tuli niin sanottu Trofei di Mario,\neräs Rooman kauneimpia suihkulähteitä...\n\nMutta menneisyys on myös jättänyt jäljelle erään muistomerkin, jota\nympäröi tavallista tiheämpi salaperäisyys. Puiston laidalla kohoaa\nköynnöskasvien peittämä kivimuuri portteineen kuin pommituksen\nsäästämä vanhan palatsin seinä, ja holvimaisen oven yläpuolelle,\nympyränmuotoiseen laattaan, on kaiverrettu joukko haaveellisia\nsalamerkkejä. Ne muistuttavat lähinnä kabbalistisia, mittausopillisia\nkuvioita. Portin molemmin puolin seisoo kuin vartijoina kaksi\nharmaata kuvapatsasta, joista on mahdoton sanoa, esittävätkö ne\nkaamean irvokkaita jumalia vai peikkoja. Harmaa kiviparta valuu alas\nrinnalle; leveät kivikasvot ovat ilmeettömät; turpeat ja pullistuneet\nkivivatsat tuovat mieleen kreikkalaisten jumalaistarujen Silenoksen.\nNe tuijottavat sokein silmin valotäplien ja varjojen leikkiä,\nmuodottomina, aavemaisina, epätodellisina kuin painajaisunen kuvat,\nkämmenet kivipolvilla.\n\nKesti kauan, ennen kuin sattumalta keksin eräästä Rooman kirjakaupasta\npienen nidoksen, jonka oli kirjoittanut rouva Margherita Naval ja jossa\nselostettiin tavalliselle matkailijalle tuntemattomia nähtävyyksiä.\nKirjan nimi oli _A Roma si racconta che_... »Roomassa kerrotaan...»\nja se selvitti myös tuon muuriportin, peikkojen ja salamerkkien\narvoituksen.\n\nJykevä seinämä on ainoa jäännös palatsista, jossa joskus renessanssin\npäivinä asui muuan markiisi Palombara. Hänen yksityislinnaansa ympäröi\nlaaja, hiljainen puisto, nykyisen kissojen puutarhan ilmeinen edeltäjä.\nMarkiisin erakkomainen elintapa herätti seudun asukkaissa sekä pelkoa\nettä uteliaisuutta; tiedettiin, että hän keräsi vuodesta toiseen\nkirjastoonsa alkemistisia teoksia ja että hän puuhaili päivin ja öin\nsuljetussa työhuoneessaan, jossa oli sulatusahjoja, suuri joukko\nvanhoja tomuisia foliantteja, pulloja, kulhoja, kuivumaan ripustettuja\nlääkeyrttejä, suodattimia, savimaljoja, kemiallisia sekoitusastioita...\nSiis ilmeinen kullantekijän työpaja! Myöhemmin markiisi Palombara antoi\nympäröidä puistonsa tukevalla kivimuurilla, jotta hänen salaisuutensa\nei milloinkaan tulisi maailman tietoon. Ja niin kuin kuuluisa alkemisti\nNicolas Flamel vanhan tarinan mukaan merkitsi kullanvalmistuksen\nsalaisen kaavan Pariisin Notre-Damen kirkon päätyyn, niin antoi\nroomalainen kaivertaa kivilaattaan joukon salamerkkejä, joita kukaan ei\nole pystynyt lukemaan.\n\nOvea ja kirjoitusta vartioivat kivipeikot ovat kenties nekin peräisin\ntuolta ajalta... Ne muistuttavat suuresti eräitä etruskilaisia\nveistoksia, joita voi nähdä Italian eri museoissa. Kansan suussa tätä\nvanhan puiston salaperäisintä sopukkaa on aikoja sitten nimitetty\nPorta Magicaksi, »taikaportiksi». Ja on hyvin luultavaa, että vielä\n1700-luvulla puistoon saapui silloin tällöin ajan tyylin mukaisia\nsalatieteilijöitä, jotka uneksivat kullanvalmistuksesta ja tutkivat\nepätoivoisen uutterasti kivilaatan salaperäisiä alkemistisia merkkejä.\n\nKuin markiisi Palombaran elämää koko tienoota peittää mystillinen\nhämy. Muinaistutkimus ei suinkaan ole täysin selvittä Jo nyt kaikkien\nnäiden holvien, vallien, muurien alkuperää. Ja niin kuin kaikki, mikä\non historiallisesti puolittain tuntematonta, Viktor Emanuelin torin\nrauniot vetoavat väkevästi mielikuvitukseen. Vetoavat siihen saakka,\nkunnes joku arkeologi sitovasti todistaa niiden alkuperän ja ne\nmerkitään saksalaisiin opaskirjoihin kolmella tähdellä!\n\n\n\n\nHEDELMIÄ\n\n\nMotto:\n\n  »Kauppamiesten kerrotaan Itämailta tuoneen kultaisia\n  ja punaisia, ylen mehukkaita hedelmiä, joita sanotaan\n  bizarrioiksi. Puut eivät ole kovin korkeita, tuskin\n  omenapuun korkuisia.»\n\n               _Firenzeläisestä kronikasta_ 1644.\n\nTämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole ärsyttää lukijain eikä myöskään\ntekijän omia makuhermoja säännöstelyn ja rajoituksien keväänä 1941.\n»Aihe» vain kaipaa tulla asian mukaisesti kirjoihinviedyksi. Pohjoisen\npallonpuoliskon asukkaalle Italia on ennen kaikkea hedelmämaa. Kun\nensimmäiset »kultaoranssit», appelsiinit tuotiin Suomeen, ne tulivat\nluullakseni suurelta osiltaan Sisilian Messinasta ja San Pellegrinon\nrinteiltä läheltä Palermoa. Nuo mehukkaat, oudot, punakeltaiset\nhedelmät ovat olleet monelle lapselle kuin sadun taikapallo, josta\nnäkyy kaukainen aurinkoinen maa... Makeat rypäleet kilpailevat\ntietysti appelsiinien kanssa tästä kunniasta — mutta ne kypsyvät jo\nSaksassa ja Ranskassa, ja kahisevalehtinen _ampelopsis_-köynnös,\njoka kutoo lehvämattoja monen Kaivopuiston kivihuvilan muuriin, on\nsekin eräänlainen viinipuu. Joten rypäleet ovat kuin ovatkin vähemmän\neksoottisia. Alemmaksi arvoasteikossa putoavat tietysti happamet\nsitruunat ja kuivatut aprikoosit ja viikunat kauppojen hedelmälaareissa.\n\n1600-luvun hollantilaiset ja flaamilaiset maalarit toivat silloisesta\nItaliasta kaikkialle pohjoismaihin romanttisen etelänrakkautensa.\n\nHe matkustivat Roomaan näkemään hilpeitä kansantansseja ja nauttimaan\nappelsiineja punaviinin kera. Ja kun joku Swanevelt, joku Jan Booth tai\nBerchem kuvasivat pienissä, kullanruskealle vivahtavissa tauluissaan\nlehtimajatrattorioita, joissa Campagnan paimenet ovat lyöneet\nolkihattunsa puupöytään ja tilanneet eteensä korillisen _fruttaa_,\noli toisia Leydenin tai Antverpenin kasvatteja, joiden aiheeksi\nriitti noiden ruokapöytien värikäs hiljaiselo... Kukkia, oransseja ja\nmeloneja, viinilaseja ja Medicien aikaisia juomakannuja välkehtivällä\nbrokadiliinalla. Käpristyneitä viiniköynnöksen lehtiä, rypäleitä ja\npersikoita.\n\nJan de Heem — mies vanhaa utrechtilaista taiteilijasukua — sommitteli\nerikoisella mieltymyksellä noita suurikokoisia hedelmätauluja,\njoissa hopeakannujen rivat kimaltavat ylhäisesti suklaanruskeasta\nhämystä. Kuin suoraan runsaudensarvesta pursunneena niissä näkee\nrikinvärisiä sitruunia, läpikuultavia rypälekimppuja ja suuria,\njuovaisia, vihreitä meloneja, joiden vaaleanpunainen liha ei ole\nkadottanut mehuaan kolmensadan vuoden aikana. Tai niissä on,\naito-hollantilaisina täytekuvina, hyönteisiä ja linnunpesiä munineen ja\nkallisarvoisia venetsialaisia laseja, Jan van Huysum kuvasi mielellään\nApenniinien kukkia, jotka oli sovitettu koreaksi leikkokukkavihkoksi\nmajolikamaljaan, Willem Heda enimmäkseen hopeakannuja ja sitruunia,\nRachel Ruysch upeita hedelmä- ja kukkasommitelmia, ensin mainittuja\ntavattomalla kulinaarisella antaumuksella. Delftin ja Amsterdamin\nkanavakatujen ateljeereistä tuli omalaatuisia italialaisuuden\ntyyssijoja. Tuon lajin etelänromantiikkaa me kaikki tunnemme. Se\non: olemme sisimmässämme yhä alttiit sille, emme voi tehdä matkaa\nVälimerenmaihin viemättä muassamme enemmän tai vähemmän tehoisia\nlapsuudenmuistoja kuvalehtien tutuista taidejäljennöksistä tai\nparhaassa tapauksessa gallerioiden tummuneista, lumoavista tauluista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nItalialainen päivällispöytä — rajoitun tässä siis vain hedelmiin\n— katettiin 1600-luvulla ja katetaan nyt puutarhaan, terassille,\npergolaan, jos se on todella »italialainen». Kattona ovat enimmäkseen\nsäleiden ympärille köynnöstyneet viininlehvät. Sopiva sekoitus\nlaikukasta auringonvaloa ja sinivihreää varjoa... Viinirypäle\nansaitsisi kuvauksensa yksinään — sen historia ja traditio on\nvanhatestamentillinen, sen viljelykseen liittyy monia kuurnanpolkemis-\nja maistiaismenoja, niin paljon ikivanhojen pakanallisten juhlien\njälkielämää, että äänenpainot pitäisi vastaavasti sovittaa ylevän\njuhlallisiksi. Italian karttapinnasta se peittää tätä nykyä täsmälleen\nseitsemännen osan. Nämä luumunkokoiset vihreät ja sinimustat hedelmät,\njotka aurinko kypsyttää heinä- ja elokuussa, ovat täysin toista laatua\nkuin ne villiviinin marjat, joita Ylä-Italian paimenten tiedettiin\nsyöneen jo kivikaudella. Pienet, vaatimattoman kellertävät kukat\npuhkeavat huhtikuussa — ja niiden reunasta puhkeaa sitkeästi hentoja\nnuoria virpiä. Välimeren maisemia on tätä nykyä mahdoton kuvitella\nilman näiden puiden antamaa pehmeätä värisävyä. Ne ovat yhtä kotonaan\netelässä kuin sinisenmustat sypressit. Juuri niistä saavat Umbrian\nritariajan vanhat vuorikaupungit ilmeen, joka pakottaa ajattelemaan\nGetsemanea ja Betlehemiä. Ja kun öijypuumetsät ovat kukassa, kun\nlukemattomat pienen pienet okrankellervät teriöt avautuvat ja sinertävä\nilma tuo valöörejä lehvistöihin, oliivitarhat vivahtelevat kullan ja\nvaalean syreenin väreissä. Elävässä käytännössä öljypuun hedelmä,\nmusta oliivinmarja, esiintyy niin kuin viinirypälekin enimmäkseen\njalostettuna tuotteena. Läpikuultavaa keltaista ruokaöljyä, joka vastaa\nsulatettua voita.\n\nJo Napolinlahden tienoilla, mutta varsinkin Messinasta Sisilian\nsisäosiin alkavat laajat ja tuottoisat _agrumi_-viljelykset. Agrumia on\nkaikki, millä on kiiltävät ikivihreät lehdet ja enemmän tai vähemmän\nkeltainen hedelmä. Toukokuun aamussa näin ensi kerran junan ikkunasta\nnuo tummat, rehevät istutukset, jotka jatkuvat Messinasta Letoiannin\nasemalle, tarkasti ottaen viisikymmentäkaksi kilometriä. Ne käsittävät\nvain osan Etelä-Italian kahdestakymmenestä miljoonasta _agrumi_-puusta.\nNäin helakankeltaiset sitruunat, joiden esivanhemmat olivat kaukaisina\nsiirtolaisina saapuneet tänne Intiasta ja Länsi-Aasiasta Aleksanteri\nSuuren valloitusten päivinä. Pohjoismaisten kauppapuotien hiukan\nvaaleammat _limonit_ riippuivat kiiltävien lehtiensä keskellä kolmen,\nneljän metrin korkeudessa, niin kuin ne muuten riippuvat kotiseudullaan\nBirmassa ja Himalajan etelärinteillä.\n\nRooman myymälöissä voi hyvin tutustua eri hedelmätyyppeihin:\nohutkuorisiin _bignetteihin_, suunnattoman suuriin, kalpeanvärisiin\n_rosolini_-hedelmiin, jotka painavat jopa kilon, lapsen pään mittaisiin\n_pompelmuksiin_. Mutta nuo Messinan sitruunat — _cedri_, sanoo\nitalialainen — ovat enimmäkseen tasaisen pallomaisia ja sokerinmakeita.\nArvattavasti on kysymys samasta oudosta hedelmästä, jota Rooman\nkeisariajan pöydissä käytettiin imeltämään ruokia; ainoakaan\npohjois-eurooppalainen kauppa ei niitä tunne eikä myy. Meidän tuttu\nväkevä sitruunamme kasvaa, mikäli oikein tiedän, jo pohjoisempana —\nyksi ainoa puu saattaa hyvinä vuosina kantaa esimerkiksi Salernon\nlahden kuumissa, tuliperäisissä puutarhoissa tuhannenkahdensadan\nhedelmän sadon.\n\nAppelsiinit, mandariinit, oranssit ja pomeranssit eivät yhtä\nvälittömästi saa Sisilian suuren kamiinan, Etnan, lämpöä kuin\nsitruunalajit — ne kasvavat enimmäkseen tulivuoren etäisillä liepeillä\nkaukana lännessä, Palermon luona.\n\nNormannikuninkaat, ennen kaikkea Roger II, pitivät kunnia-asianaan\nistuttaa puistoihinsa noita muhamettilaisten tuntemia hedelmäpuita.\nEnsimmäiset pomeranssit ilmestyivät siihen aikaan Italiaan vaeltavien\narabialaisten mukana. Me luemme pomeranssipuun appelsiinin\nlähisukuiseksi lajiksi, tiedämme, että sen hedelmän malto on väkevän\nhapan, kuori kitkerä ja vahvan aromaattinen ja että puun oksista\nriippuu yhteen aikaan vuotta mustanvihreitä ja erikoisen hyvänhajuisia\nraakileita, jotka ovat kirsikankokoisia ja joita alkuasukkaat kutsuvat\nnimellä _arancinetti_. Olen eräässä Firenzen puutarhassa nähnyt\npomeranssipuun puhkeavan alkukeväästä vaaleihin perhosmaisiin kukkiin,\n— noihin, joista Rivieralla tislataan nerioliöljyä. Sata kiloa kukkia\nja sata grammaa öljyä! Mutta pomeranssipuun siementaimia käytetään\nLänsi-Sisiliassa appelsiinipuiden perusrunkoina.\n\nNiin sanottu makea oranssi, appelsiini, on Euroopassa hiukan\nmyöhäisempi tulokas kuin pomeranssi; sen toivat Portugalin kauppiaat\nIntian viljelysmailta noin vuonna 1450. Lumivalkoisiin kukkiin\npuhjenneena tai sitten tummanvihreänä ja hedelmiä kantavana se\nmuistuttaa eräänlaista suurennuslasin läpi nähtyä nahkealehtistä\nvarpua. Vaatisi hyvinkin laajaa sivistyshistoriallista taustaa, jos\nkävisi kuvaamaan, miten Sisiliassa alettiin ensin sitä viljellä,\nmiten sen punakeltaiset ja monilohkoiset marjat ilmestyivät ruhtinas\nLorenzo di Medicin pöydälle Careggin huvilan illallisilla ja myöhemmin\nItalian köyhiin koteihin — nuo kauniit makeat hedelmät, joiden liha\non oikeastaan vain kuoren sisästä kasvanutta, mehun turvottamaa\nkarvaa. Kirjoituksen alussa mainitut hollantilaiset ristivät sen\nensiksi appelsiiniksi: _appelsien_, »Kiinan omena»! Sen syöminen\nvaihtelee todennäköisesti kansojen ja leveysasteiden mukaan. Me\nhalkaisemme appelsiinin kuoren veitsellä lohkoviivoja myöten, mutta\nSisiliassa, Espanjassa, Malagassa ja Pohjois-Afrikassa se halkaistaan\nkahtia ja molemmat »kupit» kalutaan hampain, aivan niin kuin Italian\nmaalaisväestö kaluaa meloninviipaleet.\n\nAntilleilla ja Etelä-Euroopassa viljelty bergamotti voisi ulkonäkönsä\npuolesta olla yhtä hyvin appelsiinin kuin päärynän pikkuserkku.\nSileäkuorinen, hapan, pienikokoinen hedelmä. Jokainen Kalabriassa\nmatkustanut on nähnyt nuo viljelys- ja jalostusalueet, missä\nbergamottien kuorista survotaan kalpeanvihreää ja tuoksuvaa öljyä.\nSen haju tuntuu italialaisessa pesusaippuassa, se tuoksahtaa vastaan\nerinäisistä likööreistä, se täyttää henkäyksenhienona tunnelmana\nEtelä-Italian radanvarret jonakin kuumana alkukesän päivänä.\n\nKukkiva persikkapuu ja kukkiva mantelipuu ovat niin toistensa näköiset,\nettä niiden eroa on vaikea keksiä. Molempien paljaat, nivelikkäät oksat\npeittyvät varhaiskeväällä vaaleanpunaisiin kukkiin — joten jossakin\nTyrhenan merenrannan kalliopuutarhassa tai Sisiliassa, Etnan rinteellä,\nvoi nähdä huhtikuun maiseman, jollaisia japanilaiset maalaavat\nvesiväreillä silkkipaperille. Mehevät, päältä untuvaisen punertavat,\nsisältä myrkynvihreät persikat kuuluvat säännöllisesti italialaiseen\nkesäruokalistaan. Ovat kuuluneet jo Kristuksen syntymän ajoilta,\njolloin karavaanit toivat tuon jalon puun taimia Kiinasta Roomaan,\nmistä se myöhemmin levisi Ranskan silloisiin sotilassiirtoloihin.\n\nMolemmat mantelipuulajit taas, makea ja karvas manteli, ovat\nerityisesti Sisilian vanhan kreikkalaisen temppelitienoon Agricenton\nluonnonkoristuksia silloin, kun niiden teriöt puhkeavat. Eräänlaisia\nvaalealla tulella palavia kukkarovioita... Ruskeat kuorimantelit\nanglosaksilaisten maiden joulupuurovadeissa, Euroopan apteekkien\nvalkoiset porsliinipurkit, joiden kyljessä ovat nimiliput _amygdala\namara_ ja _amygdala dulcis_, pienet vihreät hajupullot, joissa\non karvasmantelivettä, ja amerikkalaisen salapoliisiromaanin\nsinihappopullo ovat itse asiassa seikkoja, joita kaikkein vähimmin\ntulee ajatelleeksi seistessään kukkametsän keskellä vanhassa\nSuur-Kreikassa, missä kaikki nämä »tuotteet» vielä piilevät Luonnon\nepämääräisinä mahdollisuuksina tuoksuvissa teriöissä.\n\nKun kesä saapui Livornon provinssiin, meille katettiin päivällispöytä\nvanhaan pergolaan, jossa ukkosenhelteistä ilmaa hiukan lievitti\nköynnöskasvien varjo.\n\nRuokalistan loppupuolella tulivat hedelmät — _frutti_. Koska tavallinen\nkansanihminen ei lajittele Italiassa juuri sen enempää hedelmiä kuin\nkukkiakaan — kaikki, mikä kukkii, on yleisnimeltään _flore_, kukka!\n— minulle on tuottanut arvaamattomia vaikeuksia ottaa selville, mitä\noikein sulatimme. Tämä ei koske vain hedelmiä. Esimerkiksi paisti...\nHämärä aavistus paistetuista pääskysistä muuttui sitten kaameaksi\nvarmuudeksi, että meidän kulinaariselle halullemme uhrattiin muuli! Kun\nmaalaisnaiset aamuisin astelivat Livornon vuorilta alas rantakylään\nhedelmäkorit pään päällä ja jalon rytmillisesti niin kuin Parthenonin\nsulottaret, me tunsimme vain osan heidän tuomisistaan.\n\nNoilla vuorilla kasvoi muun muassa mansikkapensas, _arbutus\nunedo_, jonka kellomaiset valkeanvihervät kukat kukkivat koko\ntalven myöhäissyksystä esikevääseen ja joiden pähkyläisiä marjoja\nmyydään jo Rivieralla. Siellä kasvoi pistachiapähkinä ja tietysti\njalokastanja, jonka kiiltävän suklaanruskeita hedelmiä kansa\nkäristää hiilloksella. Edelleen terebinttipistachia, kvitteni, jonka\nomenamaisista marjoista tehdään marmelaatia jo Saksassa ja jota\nPlinius-vainaja kehoitti ripustamaan kotien ovenpieleen sen tuoksun\nvuoksi, sekä Capparis-pensas, joka kukkii lumivalkoisenaan syksyllä.\nKuumissa puutarhoissa kypsyivät aprikoosit kullankeltaisiksi, kirpeän\nmehukkaiksi, toiselta kyljellään kesakkoisiksi. Söimme niiden\nmehevää keltaista lihaa keskikesällä samoin kuin isoja vahapintaisia\nluumuja. Minun on mahdutettava tähän myös tuoreet viikunat — hyvinkin\ntuoreet vihreät, tummanvioletit tai miltei punaiset viikunat,\njoiden kukkalapakkojen turpoamista saattoi viikko viikolta seurata\nkesähuvilamme pikku puutarhassa, meren äyräällä; viimein niihin\ntuli vetisen melonin maku. Viikunapuu on tiettävästi ollut Italiaan\nkotiutunut jo tertiääriaikana, kun aprikoosi vielä opetteli kasvamaan\njossakin Keski-Aasiassa ja kirsikkapuu siellä, mistä sotapäällikkö\nLucullus sen sitten Rooman sotien aikana toi tuliaisiksi Euroopalle.\n\nMutta livornolaiseen ruokalistaamme kuuluivat myös nuo etelän\nhedelmät, joiden nimet tuoksuvat aarniometsille. Niitä oli persimoni\neli kakiluumu, Japanin, Kiinan ja Etelä-Euroopan maukas lahja\npohjoismaisten matkustajien päivällispöytään, kullankeltainen tai\npunainen, hiukan tomaattia muistuttava hedelmä. Söimme itä-aasialaista\nlootusluumua, jonka marjat ovat kuin tummansinisiä suuria kirsikoita ja\njoita japanilaiset sanovat _karatshurmaksi_, italialaiset _susineksi_.\nHeinäkuussa vadille ilmestyi jokin heleän vihreä _avogato_-hedelmä,\njoka muistuttaa sekä päärynää että viikunaa. Puutarhassa, missä niitä\nviljeltiin, kasvoi myös suuria, kullankellerviä, sipulia muistuttavia\n_guajaveja_ omena- ja kirsikkapuiden joukossa.\n\nJa melkein keskellä talvea Firenzen toreilla myydään pieniä\ntummankeltaisia hedelmiä, joiden happamen ja raikkaan maun muiston me\ntuomme muassamme Välimeren maista. Ne ovat japanilaisen mispelipuun,\n_Eriobotryan_, pakkasen puremia marjoja, Italian »nespoleita». Muoto\nja väri on kuin pienen aprikoosin ja puu itse suurine harmaanvihreine\nlehtineen ja valkoisine kukkineen, jotka muistuttavat hevoskastanjan\n»kynttilöitä», on sataneljäkymmentä vuotta viihtynyt Euroopassa,\naina Ranskan Rivieralla. Niin — minun piti kirjoittaa myös\npähkinöistä, suuresta kuningaspähkinäpuusta ja lehtopähkinästä ja\nLambertin-pähkinästä, jonka vesat tuotiin etäisinä aikoina Mustanmeren\nrannalta Italian kreikkalaisiin kolonioihin. Mutta ne kuuluvat jollakin\ntavoin pohjoisempiin maihin, ehkä ennen kaikkea saksalaisten lasten\njouluun. Sitä paitsi pähkinät ovat ristiriidassa aiheen luontaisen\neksoottisuuden kanssa.\n\n\n\n\nTULIVUOREN KAUPUNKI\n\n\nEdessäni kirjoituspöydällä ovat italialaisen professori Amadeo\nMaiurin suuret muhkeat kuvajulkaisut, jotka ostin roomalaiselta\nkatukauppiaalta. Niiden valokuvat ja monivärijäljennökset antavat\nkutakuinkin yksityiskohtaisen kuvan Pompeijista, Vesuviuksen\nrauniokaupungista. Niille, jotka pari vuosikymmentä sitten tekivät\nItalian-matkansa ja ajoivat Napolista Scavi di Pompeijin asemalle, ei\nsuinkaan avautunut samoja lumoavan värikkäitä näkyjä kuin nykyisin.\nFascistinen hallitus ei ole kitsastellut jakaessaan arkeologeille\nvanhojen roomalaismuistojen paljastamiseksi määrättyjä miljardeja.\nKuten afrikkalaisissa roomalaiskeskuksissa, kuten valtakunnan entisessä\nmerisatamassa Ostiassa ja laavan ja tuhan alta vasta suhteellisen\nmyöhään paljastetussa Herculanumissa, niin on Pompeijissakin\njatkuvasti nostettu päivänvaloon muinaisen ylhäisökaupungin loistoa,\njoka vuonna 79 jälkeen Kristuksen peittyi kosteiden tuhkapilvien\nja kuuman, nopeasti hyytyvän hohkakiven alle. Kaikista Vesuviuksen\npurkauksista tämä on ollut tuhoisin. Kaksi suurta, kukoistavaa\nkulttuurikeskusta hävisi tarumaisen lyhyessä ajassa maan pinnalta\npalatseineen, temppeleineen, amfiteattereineen... Laavantapaisen massan\nsisästä on vasta 1700-luvun puolivälissä alettu paljastaa muureja ja\nkäytäviä, mutta piikiven kovuista suojusta on ollut vaikea kovertaa\nyksinkertaisin vuoritaltoin. Se, mitä silloin löydettiin — joukko\nlohkeilleita seinämaalauksia, kultaisia ja kuparisia koruesineitä,\nsirotekoisia pienoispronsseja, marmorikuvien sirpaleita, kivettyneitä\nleipiä, viljantähkiä, ihmisten ja eläinten ruumiita — vietiin\naikoinaan Napolin kansallismuseon lasilippaihin. Pompeiji oli pelkkä\njättiläismäinen äänetön kalmisto. Missä hohkakivikuorta oli murrettu,\noli paljastunut vain mustuneita asuintalojen seiniä ammottavine\nikkuna-aukkoineen, ilman kattoa...\n\nMutta kuva on muuttunut. Vuodesta 1861, jolloin professori Fiorelli\notti järjestelmällisten kaivaustöiden johdon määrätietoisiin käsiinsä,\nantiikin rikkaat hehkuvat muistot ovat alkaneet paljastua Vesuviuksen\nrinteestä. Tässä kuolleiden kaupungissa kulkee nykyään kuin puutarhaan\nyhdistetyssä ulkoilmamuseossa. Doorilaisten temppelien solakat\nkeltaiset pylväänkatkelmat ovat muistona kaikkein varhaisimmista\najoista, jolloin Kalkediken kreikkalaiset ankkuroivat laivansa nykyisen\nNapolinlahden rannoille ja viettivät uhrijuhlia tulivuoren laella.\nLoivasti mereen viettävä laakso on aina ollut viljava ja hedelmällinen;\nmikä olikaan luonnollisempaa, kuin että juuri näille tienoille,\nviinitarhojen ja appelsiinimetsien keskelle, kasvoi eräs helleenisen\nmaailman suurista kauppakeskuksista, värjäämöistään, kehruuhuoneistaan,\npalatseistaan kuuluisa Pompeiji. Kaupunki on jo oskilaisten ja\netruskien ajoilta kangastanut valloitushaluisten ruhtinaiden mielissä\nkuin jokin upea kallisarvoinen aarre, jonka omistamisesta kannattaa\ntaistella. Se on ryöstettyjä vallattu kerran toisensa jälkeen, — se\non siirtynyt etruskeilta samnillisille, joiden hallitusajasta kertoo\nnykyään vain jokin omalaatuinen koristekuvio vanhan muurin kyljessä.\nRoomalainen tyranni Sulla on tehnyt siitä sotilaiden siirtolan, ja\ntoisella vuosisadalla ennen Kristusta se on laajentunut yhdyskunnaksi,\njohon rikkaat ylimykset rakennuttivat kartanonsa ja senaatin jäsenet\nsaapuivat kylpemään, lepäämään, juhlimaan.\n\nTältä ajalta ovat Pompeijin nykyiset kasvot. Näiden aikojen hämärä ja\nviekoitteleva muisto viipyy kylpylöiden kirjavissa mosaiikkilattioissa\nja basilikojen muhkeissa holveissa, joihin muratti ja ruusut ovat\nkietoutuneet; tummanpunaisella lasituksella peitetyissä pilareissa,\nkuolleilla autioilla kaduilla, vanhojen _atriumien_ puutarhoissa,\njoissa tuhatvuotiset lähteet yhä solisevat marmorialtaissa ja joissa\nkuumuus ja hiljaisuus kutsuu kaikki mielikuvituksen voimat toimintaan...\n\nEnnen Augustuksen hallitusvuosia täällä oli vain kapeiden katujen\nympärille ryhmittyneitä kalkkikivitaloja. Mutta myöhemmin rakentajat\nalkoivat muurata palatseja, virastorakennuksia, pylväikköjä harmaasta\ntai keltaisesta tuufista, — samasta kivilajista, josta Sisilian\nkreikkalaiset temppelit on louhittu ja joka hohtaa hunajan ja\nvanhan kullan väreissä tummansinistä keskipäiväntaivasta vasten.\nSeinät koristettiin loistavin marmoripäällystyksin: syvänpunaista\nja kiiltävän mustaa marmoria, heleitä lumivalkoisia pintoja,\nköynnöksiä, arabeskeja ja kirjavia koristekuvioita kattolistoissa\ntai plastillisesti leikatuissa seinäpaneeleissa —. Kun tulee Porta\nMarinalta kaupunkiin, silmä näkee ensiksi avaran ja sopusuhtaisen\nfoorumin, jonka reunoilla kohoavat Apollon temppelin, basilikan,\nelintarvikehallin katkaistujen pylväiden ja hennosti väritettyjen\nseinien kuviot. Helteinen ilma värisee, — tulivuoren kumpu näyttää\ntäältä katsoen aineettomalta, pilvimäiseltä. Verrattain pienen\nkävelymatkan päässä on villankankurien ja värjääjien myyntihalli,\nConcordia Augustalle pyhitetty suuri rakennus, jonka papitar Eumachia\nantoi rakentaa omilla varoillaan ja joka on todennäköisesti kerran\nollut Pompeijin kaupallisen elämän sykkivä, levoton sydän. Muinaisten\nkylpylöiden ontoista seinistä, joiden tehtävänä oli johtaa ja\nsäilyttää kuumaa ilmaa _tepidariumeihin_, on säilynyt puolittain\nruohoon peittyneitä muurinkappaleita. Mutta ilmavat, vienojen\nväripintojen koristamat avoholvit ovat miltei ennallaan. Täältä johtaa\nmonta suoraa katua Pompeijin sisäosiin. Kadut ovat, kuten kaikissa\ntuonaikaisissa roomalaiskaupungeissa, leveillä laavaliuskoilla\nkivetyt. Heleänkeltainen maksaruoho versoo niiden uurteista anastaen\nitsepäisesti tilaa kääpiömäisiltä keltanoilta ja resedoilta, jotka\nuskaltavat kukkia polttavien kivien uurteissa. Pylväikön reunustama\n_palestra_, nuorison kilpakenttä, on tyhjä. Aikoinaan sen keskellä\nkohosi Polykleitoksen kuvapatsas, kermanvärisestä juovikkaasta\nmarmorista hakattu nuorukainen, joka on pysähtynyt kesken kävelyään ja\nnojaa miettivänä keihääseensä.\n\nHelleenisen ajan henki tuntuu vielä näissä valoisissa pylväshalleissa\nja vihreiksi puutarhoiksi muuttuneissa _peristyleissä_. Tänne on\nkivettynyt ujostelematon elämännautinto. On vielä kuulevinaan\nforumilta, valtakaduilta, markkinakojuista nousevan hälinän,\nsyyrialaisten ja kreikkalaisten, juutalaisten ja roomalaisten sekavan\nkieltensorinan, joka vaikenee, kun Isiksen papit saapuvat pitkänä\nkulkueena kilisyttäen pyhää sistrumia ja puhaltaen huiluihin. On\nnäkevinään sinisten, ruusunhohtoisten, kultaisilla ompeleilla\nkirjottujen tunikkojen aavemaisen häilähdyksen, joka häviää aution\nrakennuksen hämärään. Auringonpaahtamat muurit värähtelevät\nuhrilauluista, noppanappulat ja juomamaljat kalisevat Pompeijin\nilotaloissa, seiniin kirjoitetut vaalilauseet huutavat kahdentuhannen\nvuoden takaista politiikkaa, ikkuna-aukot ovat kuin suuria sinisiä\nfilmiä, joista katsoo meille vieraan aikakauden sielu.\n\nTäällä on taloja, mihin vaeltaja yhä uudelleen palaa. Selkeyden ja\nsopusoinnun ihmeteltäviä pikkutemppeleitä, palatsimaisia huviloita,\njoiden luulisi kuuluneen jumalille eikä elähtäneille roomalaisille\nsenaattoreille. Mustilla, himmeänkiiltävillä seinälevyillä tanssivat\nvielä pienet amoriinit ikuisen keväänsä ylenpalttisessa onnessa, ja\nsuurten kurjenmiekkojen kukat varisevat vanhoille marmoripöydille\nhiljaisissa, avokattoisissa pylväiköissä... Kokonaiset korttelit\novat nousseet lapion ja kiviporan avulla tuhkamassojen sisästä.\nFaunin Talo, Syyrialainen Talo, Marcus Lucretiuksen Talo, Vettiusten\nTalo, Kultaisten Lemmenjumalien Talo... Niiden laajoissa keittiöissä\novat kerran paahtuneet valkoiset maissikakut ja niiden kellareista\non kannettu viiniruukkuja, joita näkee Napolin kokoelmissa. On\nhyvin luultavaa, että Pompeijin ylimystaloihin hankittiin suuret\nmäärät kreikkalaisten marmori- ja pronssikuvien jäljennöksiä,\njoita taitavat käsityöläiset valmistivat; jokseenkin kaikki, mikä\nkoristi silloisten keisarinpalatsien saleja Rooman Palatinumilla,\non ollut täällä onnistuneina kopiavaloksina. Tätä laatua ovat\nPompeijista löydetyt lukemattomat pienet mestariteokset, — nuo\nerinomaisen hienot pienoispatsaat, jotka ovat niin täydellisiä, että\nne kilpailisivat Plieidiaan ja Praksiteleen parhaimpien veistosten\nkanssa, jos ne kuvittelisi suurennetuiksi luonnolliseen kokoon.\nVesuviuksen monisatavuotinen tuhka ja rikkihuurut ovat luoneet\nniiden tummanruskeaan pintaan värikkäitä sinivihreitä läikkiä. Ne\novat muuttuneet turkoosin ja malakiitin värisiksi kuten egyptiläiset\npolttosavikuvat. Näiden vaskeen valettujen jumalien, eläinten,\nnuorukaisten, tyttöjen ja satuolentojen rinnalla herättävät ihailua\ntuntemattomien käsityöläisten maalaukset, jotka ovat koristaneet salien\nseiniä. Tummanpunaiset ja keväänvihreät värisoinnut, ilmava violetti,\nvaloisa keltainen, hehkuvat vuosisatojen kuluttaminakin antiikin\nelämäniloa, jonka muisto väreilee Pompeijin ilmassa yhtä kuumana kuin\nauringonvalo.\n\nUudempien kaivausten alueella, niin sanotun Abbondanzakadun\njatkolla, lapiot ja kuokat ovat tunkeutuneet syvältä vanhoihin\nasuntokortteleihin. Täältä paljastettiin aikoinaan miltei\nkokonaisuudessaan Octavius Quartuksen talo seinineen, pylväineen,\npihoineen. Uuden periaatteen mukaisesti on jokainen »löytö» koetettu,\nmikäli mahdollista, jättää alkuperäiselle paikalleen. Metalliastiat,\nmaljakot, korut, pöydät, marmoriset leposohvat, koristeelliset\novikellot, kuivuneet kalalammikot, vanhojen viikunapuiden palaneet\nkannot on restauroitu kipsi- ja savivalannosten avulla. Täällä on\nkokonaisia kauppabasaareja tyhjine myymälähuoneineen, pöytiä, joilla\non punnuksia ja viljavaakoja. Täällä on seinillä vaalijulistuksia ja\nmainoskilpiä, on ravintoloita viinikellareineen, muuan roomalainen\nkeskuskeittiö, _termopolium_, ja sen kaikki keittiölaitteet\nkasareista juomakulhoihin asti. Kun kaivauksissa on taitavasti otettu\nkäytäntöön rautakiskoitus, joka on sovitettu murentuneiden puisten\nkannatinpalkkien tilalle, talojen yläkerrokset ja parvekkeet on\nvoitu estää luhistumasta. Mutta seinämaalaukset eivät näytä kestävän\nulkoilman vaikutusta. Niitä peittää uusimmalla kaivausalueella\ntaitavasti sovitettu lasilevy; se ei ainoastaan estä lohkeilemista,\nvaan samalla vahvistaa värien kuultoa.\n\nPompeiji lepää Vesuviuksen vihreällä rinteellä kuin suunnaton\naarrearkku, jonka kansi on poistettu. Etruskilaiset, sabinilaiset,\nhelleeniset, syyrialaiset, roomalaiset muistot sulloutuvat toisiinsa,\nvuosisadat pujottautuvat toistensa lomitse kuin muratin ja villiruusun\nköynnökset. Välähdys Kreikkaa, välähdys aistillisia Itämaita...!\nTulivuoren levoton savu vyöryy ikuisesti rauniomaiseman taustalla.\nVesuviuksen kraaterista tuikkii punainen tuli, kun aurinko laskee ja\npimeys peittää Pompeijin. Napolista päin, junan ikkunasta katsoessa se\non kuin ammoin hävinneen elämänmuodon viimeinen kuuma leimahdus, kuin\nroomalaisten pappien uhrikynttilä, joka on muiden sammuttua jäänyt\nyksinään lepattamaan yöhön.\n\n\n\n\nTULIVUOREN KEVÄT\n\n\nKirjoitan näitä rivejä tyypillisen sisilialaisen maalaistalon\nkatolla. Kone on sovitettu punaisten kourutiilien lomaan. Ilma\nvärisee huhtikuisesta helteestä, mutta kartat ja paperit, jotka\nviruvat hajallaan katon mosaiikkilaatoilla, eivät värähdäkään.\nViheriät smaragdiliskot ovat viimeisten kahden viikon aikana\nehtineet tottua aurinkotuolini narinaan ja remingtonin ääneen; ne\npaistattavat päivää muurin rappauksessa. Kuin muistutuksena näiden\nseutujen kreikkalaisuudesta näköalaa rajoittavat kaikkialla suuret\nkuparinruskeat saviruukut. Niitä on alhaalla terassilla ja ylhäällä\nkatonreunoilla. Ruusut, sineraariat ja tulipunaiset liljat pursuvat\nniiden kauloista jähmettyneenä värivaahtona, ja muratti kutoo niiden\nympärille kiiltävää lehväverkkoa. Hieman alempana laaksossa se koristaa\nsaraseenipalatsin vanhoja tiilitorneja.\n\nMaisema, jonka näen, huimaa avaruudellaan. Sadan metrin syvyydessä\nhehkuvat Taorminan vuoristokaupungin katot hajallisina,\nharmaanpunaisina pilkkuina. Kapeilta kujilta nousee taukoamaton\nsoinnukas kohina, jota kukot ja aasit täydentävät kromaatisella\nkiljunnallaan. Jos laskeudun keskipäivän hetkinä kaupunkiin,\nlöydän sen hiljaisilta kaduilta ja päivänpaisteisilta _piazzoilta_\ntäydellisimmän idyllin, mitä Italian pikkukaupungeista tapaa. Talot\ntorkkuvat uneliaassa helteessä. Seinät ovat sortumaisillaan glysiinien\nja köynnösruusujen painoon; kapeat solat mutkittelevat ylös rinteille\nja pujottelevat alas merenrantaa kohti. Niiden kuluneista portaista\nversoo heleää ruohoa, jota Taorminan aasit näykkivät. Kun kirkonkellot\nvaikenevat, kun kauppojen oviluukut suljetaan ja kaupungin alkuasukkaat\nviettävät siestaa kotiensa kynnyksillä, voi helposti kuulla, miten\nJoonianmeren kuohut murtuvat kallioriuttoihin kahdensadan metrin,\nsyvyydessä. Meren yksitoikkoinen pauhu ei täällä koskaan vaikene. Se\non Etnan rinteiden äänekkäiden pikkukaupunkien todellinen perussävel\n— se säestää hiljaa mutta itsepäisesti muulien, sanomalehtipoikien ja\nsirkustirehtöörien huutoa, kirjavien _carrozzien_ narinaa kaupungin\nkujilla, viiniruukkujen kalahtelua, laulua. Omalaatuinen sinfonia!\nRinteiden kaiku korostaa joskus yksityisiä ääniä oudon voimakkaasti,\nkun kuuntelen niitä oman vuoristoasuntoni katolta. Lasihelmet\nkilahtelevat Corso Umberton katukahvilan oviverhoissa. Yksinäinen\nruukunkantajatar nousee kreikkalaisen teatterin jyrkkiä portaita, ja\nhänen paljaiden jalkapohjiansa tasainen läiske kuuluu yhtä selvään kuin\nvuohien määkynä Monte Veneren laitumilta.\n\nTämä maisema ei ole paljoakaan muuttunut niistä ajoista, jolloin\nPindaros katsoi sitä suunnilleen samoilta näköalapaikoilta kuin minä.\nMonte Taurus, Härän Vuori, on tosin saanut rinteilleen uutta asutusta;\nviininviljelys ja öljypuuistutukset ovat levinneet laajemmalle;\nEtnan rinteille on kasvanut pieniä kaupunkeja, meri on vetäytynyt\nkauemmas rannasta. Mutta valo, avaruus, ilmakehän selittämätön\nkullanhohto ja vuorten kuviot ovat samat kuin ennen. Mitä Friedrich\nNietzsche on nimittänyt välimatkojen paatokseksi, on juuri Taorminan\nympäristölle luonteenomaista. Ilmavien etäisyyksien takana piirtyy\nvuorten aaltoviiva epätodellisena ja sinervänä kuin jähmettynyt savu.\nPilvien varjot liukuvat maisemien yli, ja niiden liike loihtii vuorten\nrinteille salaperäisen valoleikin. Violetit ja vihreät värit vaihtuvat\nkuin kaleidoskoopissa; maisema näyttäytyy aina uutena, kaukaiset ja\nläheiset kukkulat vaihtavat väriään. Loivasti mereen viettävät vuoret\nmuodostavat jättiläismäisen amfiteatterin, jonka istuinpenkkeinä ovat\nrinteiden pengermät ja näyttämönä Joonianmeri. Suunnaton katsomo\npeittyy oliivimetsien hämyyn. Viininviljelyksen pehmeä vihreys peittää\nlähimpien vuorten kupeet samettimaton tavoin. Sisilian viiniköynnöstä\nei kiedota öljypuiden ympärille kuten Toscanassa eikä pingoteta\nketjuiksi puusta toiseen kuten Napolin lähistöllä. Se kiemurtelee\npystysuoria riukuja pitkin — ja nämä vihannoivat Aaroninsauvat\nmuodostavat vuorten rinteille ihmeellisiä pienoismetsiä, jotka ovat\nmaisemille vähintään yhtä kuvaavia kuin euphorbiapensaiden keltaiset\ntäplät ja koristeelliset kaktukset. Etnan yksinäisessä korkeudessa,\nsiellä, missä kaikki kukinta alkaa lakastua ja lumiraja lähenee,\nviljellään viiniä. Olen nähnyt talonpoikien perkaavan vanhoja\nviheriöiviä vesoja Monti Rossin kuolleilla laavakentillä, ilmastossa,\njoka jo muistuttaa Lappia.\n\nTaorminan kaduilta, kreikkalaisen teatterin raunioilta, meren rannalta,\nMolan vuorilinnoituksesta, oman asuntoni katolta näkyy Etna. Tulivuoren\nkuvio luo uhkaavan taustan kauneudelle, jota luonto on tuhlaten\nkylvänyt näille tienoille.\n\nKaikki Italian vuoret näyttävät heiveröisiltä ja proosallisilta sen\nrinnalla. Hiljainen kumea jylinä antoi jo ensi päivinä muistutuksen\nmaanalaisesta ukkosesta. Myöhemmin — monina päivän hetkinä — olen\ntarkastellut tuon majesteettisen kivijättiläisen ilmeitä. Kirkkaalla\nsydänpäivällä se voi näyttää aineettomalta ja tarumaiselta kuin\nFudsijama, jonka japanilainen taiteilija on piirtänyt valkoisella\nliidulla siniselle paperille. Lumipeittoisen huipun uurteet\nmuistuttavat hohtavan atlassilkin laskoksia. Savu vyöryy kraaterista\nyksitoikkoisen hitaasti kuin suuri tumma pilvi, joka on liian\nkaukana, jotta sen liikettä voisi erottaa. Lumirajan yläpuolella,\nniin korkealla, että kaikki elämä on lakastunut ohuessa, hyytävän\nkylmässä ilmastossa, valuu liekehtiviä laavavirtoja. Tuhannen metrin\nsyvyinen repeämä ei ole milloinkaan ummistunut. Maanalainen käyminen\njatkuu, heikko punertava hehku tuikkii joskus tuhkapilvien sisästä\njaksamatta sulattaa rinteiden lumikenttiä. Tulen ja lumen selittämätön,\nepätodellinen vastakohta...! Joka on pitkillä automatkoilla todennut\nEtnan suunnattoman laajuuden, käsittää, miten keskeiseksi tekijäksi\ntämä vuori on ympäristön asukkaiden elämässä muodostunut.\n\nEtnan huiput ovat autiot ja karut, mutta sen liepeillä maa antaa\nsatakertaisen kukinnan. Messinasta Taorminaan ja Taorminasta Cataniaan\nlaavapenkereet versovat paratiisillista kasvillisuutta, joka muuttaa\nsinänsä karun maan todelliseksi villiksi puutarhaksi. Siellä,\nmissä tulivuoren hameenlieve vaipuu Joonianmereen, rinteet ovat jo\nhuhtikuussa tulipunaisten pelargonioiden ja leijonankitojen koristamat.\nTuliperäinen maa luo leimuavia värivastakohtia — persikkametsien\nvarjossa kukkii liljoja ja kurjenmiekkoja, oranssinväriset\nkehäkukkaniityt laskeutuvat loivina penkereinä Castelmolan harjanteilta\nmeren rantaan, ja agavet, kaktukset ja keltakukkaiset putkikasvit\nlisäävät maisemiin maalauksellisia väritäpliä. Tulivuoren kevät!\nMaalaiset, jotka hoitavat viinitarhojaan ja sitruunametsiään Etnan\nlaaksoissa, eivät milloinkaan vapaudu ikivanhoista uskomuksistaan. Itse\nmaaperä ruokkii täällä tunnetta, että vuori on jättiläismäinen elävä\nolento, kammottava ja lempeä jumaluus, joka antaa sadon ja hävittää\nsen. En pääse vaikutelmasta, että kristinusko on näillä Joonianmeren\nrannoilla vielä hyvin nuori ja että tienristeyksiin pystytetyt\npuiset madonnankuvat, joille sisilialainen talonpoika uhraa tuoreita\neukalyptuksen oksia, ovat pikemminkin vanhan pakanuuden kuin uuden\nuskon todistuskappaleita.\n\nHiljaisina aamuina, jolloin Taorminan kaupunki nukkuu vuoren rinteellä,\nmaisema avautuu minulle täydessä ajattomuudessaan. Kaikki »uusi»\non näillä rannoilla pientä ja ohimenevää. Aitoa on vain näiden\nseutujen myytillinen valohämy, joka saa Etnan huipun ja viinivuorten\nrinteet välkkymään. Syvällä alhaalla leviää sama pehmeänsininen\nlahti, johon ensimmäiset joonialaiset siirtolaiset ankkuroivat\nlaivansa seitsemänsataa vuotta ennen Kristuksen syntymää. Maininki\nvyöryy rantaan samana kuin silloin, vuorten ääriviiva on sama.\nMikään historiallinen muutos ei ole kyennyt täysin hävittämään sen\nelämänmuodon jälkiä, jonka kreikkalaiset merenkulkijat siirsivät omilta\nkotisaariltaan tänne. Kun nuoret sisiliattaret palaavat kaivolta, he\nnostavat vesiruukun päänsä päälle kuten heidän esiäitinsä ovat tehneet\nvajaat kolmetuhatta vuotta ennen heitä. Näen, miten he nousevat jyrkkiä\nvuoristoportaita Rocca della Madonnan kukkulalle tai Molan harjalle.\nKahvinruskeilla umpimielisillä kasvoilla värehtii raskas sulo. He\nastuvat yhtä tanakasti ja varoen kuin näiden seutujen pienet sirot\nvuorivuohet. Kivet vierivät rinnettä alas, varjot ja valotäplät luovat\neksyttäviä kuvioita huimaaviin kalliopolkuihin, mutta ruukut eivät\nhorjahda tasapainosta. Syvällä Etnan laaksoissa paimenet vuolevat\nkaisloista ja bambuista huiluja. Kun kimeä kromaattinen sävel joskus\nyhtyy kirkonkellojen ääneen, voi kuvitella kuulevansa etäisen kaiun\nniistä huiluista, joilla joonialaiset vuohipaimenet soittivat laumojaan\nkokoon.\n\nVälimeri leviää syvällä allani typötyhjänä helteisessä rannattomassa\nsinessään. Siellä, missä vaahto vyöryy hiekkaan, korallit ja\nmerilevät luovat siihen purppuraisia varjoja; se välkkyy kauempana\nsiniviheriänä kuin turkoosi, jonka tuntematon, syvältä tuleva valo saa\nloistamaan. Katson sitä kreikkalaisen teatterin raunioilta. Sortuneista\npilareista hehkuu keskipäivän kuumuus, raunioruoho viheriöi areenan\ntiiliperustassa. Ajatus hipoo kiihkeästi näitä ajattomia ja iättömiä\nrantoja. On oudon helppoa todeta, että Odysseus purjehti juuri täältä\nkotisaarelleen ja että pyhät tarinat, jotka olivat ikivanhoja jo\nPindaroksen ja Empedoksen aikoina, ovat huuhtoutuneet Tauromeniaoksen\nrantaa uskollisen itsepäisinä kuin maininki... Kirkkaalla säällä\nvoin helposti nähdä sen yksinäisen kalliosaaren, jossa kreikkalainen\nmerenkulkija sokaisi kykloopin. _Grotta di Polifemo_, Polyfemoksen\nluola! Näen auringon karjojen tarumaiset laitumet; voin hakea\nkatseellani sen kohdan Etnan kupeessa, johon vanha myytti sijoittaa\nkuoleman valtakunnan portin. Pilvien varjot luovat vielä tänä päivänä\nsen tummaan vihreyteen aavistelevaa valoleikkiä.\n\nKun kello lähenee puolta kahdeksaa, maisema peittyy nopeasti\npimeyteen. Lämpimässä mustassa yössä kimaltelevat pikkukaupunkien\ntulet kuin pienet levottomat kiiltomatoketjut. Voi nähdä, miten\nylhäälle tulivuoren rinteille ihmisasutus on ehtinyt kiivetä.\nLaaksot ovat täynnä rauhatonta ääntä. Taorminan kujilta kantautuu\ntamburiinin kiihkeä helske ja vankkurien kolina; huilut soivat jossakin\netäisyydessä. Yksinäinen koira ulvoo suurta lumivalkoista ristiä, jonka\nkapusiinimunkit ovat pystyttäneet mereen antavalle kallionharjalle. Yön\naikaan, jolloin maiseman yksityiskohdat ovat peittyneet pimeyteen, se\nkuvastuu aavemaisen suurena Joonianmerta vasten. Päivisin se on vain\npieni kuvio vuoristokasvillisuuden tulvivassa väriloistossa.\n\n\n\n\nMUUKALAISENA SYRAKUSASSA\n\n\nJuna, joka on lähtenyt Messinasta, sivuuttaa paahtavassa helteessä\nValsavoian ja Augustan asemat. Avatuista ikkunoista puhaltaa\ntuuli. Kolmannen luokan vaunussa hikoilee kaikki, mikä hikoilla\nvoi — lattialle viskatut appelsiininkuoret ja mädät nepsolit,\npegamoidilaukut, kihisevät mehupullot, nuori sisilialainen morsiuspari,\nhuolestunut maalaispappi ja minä. Tuijotan värikkäiden maisemien\ntanssia. Alkuasukkaiden melu ja kiskojen jyminä sulaa huumaavaksi\nafrikkalaiseksi musiikiksi. Leimuavan keltaiset eukalyptusmetsät\nsyöksyvät ohi, valkoiset hohkakivivuoret ovat väliin verenkarvaiset\ntuntemattomista rauniokukista. Olen katsonut silmäni väsyksiin\nEtelä-Sisilian tarumaisia valkoisia kalliokaupunkeja, joiden\nkupoleista, minareeteista ja tiilikivipalatseista heijastuu\nsalaperäinen Itä. Syrakusan lähellä asutus häviää. Juna mittaa\ntasankoja, joiden maaperä on vain kiveä ja soraa, mutta joita\npeittää ylenpalttisen kasvirikkauden violetti, aniliininpunainen,\nsitruunankeltainen matto. Aurinko kuivaa ja idättää, hävittää ja pitää\nelossa näitä jumalanhylkäämiä autioita maita. Tuntemattomien kukkien\npilkallinen väri-ilo versoo sielläkin, missä maalaiset nääntyvät\nkivipelloilleen ennen kuin saavat peratuksi yhtä auranalaa.\n\nKun rata lähestyy rantaa, unohdan repeytyneen matkalaukkuni ja\nepämukavan asennon. _Thalatta, Meri_...! Olen nähnyt sen Kalabrian\njyrkiltä rannoilta hopeanpurppuraisessa aamuvalossa; olen katsonut\nsitä Taorminan-asuntoni katolta ja kuvitellut sen pehmeään sineen\nkreikkalaisia soutulaivoja. Mutta Afrikan porteilla se piirtyy\nluonnottoman, pistävän sinisenä taivaanrantaa vasten. Kuumat\nvalkoiset kalliot näyttävät sen rinnalla aivan aineettomilta.\nSilmäterät juovat supistuneina maailman väkevintä väriä, jonka\nkäsittämättömästä heleydestä on kerran syntynyt kokonaisia uskontoja.\nMakrillinkalastajien pienet tulipunaiset purjeveneet tuntuvat kelluvan\njossakin tuntemattomassa aineessa, joka on samalla kiinteämpää ja\nloistavampaa kuin koskaan vesi. Tuuli tuoksuu suolalta. Kun juna\nlähestyy Syrakusaa, siihen sekoittuu tuntemattomien mausteiden vieno\nimelä lemu, ikään kuin vaunujen pyörät murskaisivat muskottia.\n\nSyrakusa! Vappuaaton paahde hehkuu _palazzojen_ espanjalaisista\nterasseista ja marokkolaisista katoista. Ahtaat kadut, jotka ovat kuin\npalosolia, pujottelevat keskikaupungilta laitaosiin, ajurinpiiskojen\nläiske, katupoikien huuto, sotilasmusiikki ja aasien kiljunta\nkaikuu vanhojen maurilaistalojen mustuneista, vaaleanpunaisista ja\nhomeenvihreistä seinistä. Löydän hotellin Hyvän Rauhan Kadulta,\ntarpeeksi etäältä kaupungin nykyaikaisesta keskustasta. Vaellan\ntunnista toiseen Syrakusan kujilla, joiden kuiluissa velloo\nitämainen väenvilinä. Hedelmäkauppiaiden metallinen kiljunta voittaa\nriikinkukkojen kirkunan, koristeellisten, kuin tulen nuolemien\nkivikasarmien ovet avautuvat hajuun ja pimeyteen, ja niiden mukaisilla\nkynnyksillä torkutaan, pelataan noppaa, juodaan muskottiviiniä. Mustia\nbalkongeja kiertää kuivuvien pyykkivaatteiden ikuinen liputus, joka ei\nedes värähdä keskipäivän porottavassa helteessä. Tahdon hakea täällä,\nkuten Veronassa, Firenzessä, Roomassa, ne pikkuiset _trattoriat_, joita\ntavalliset matkaoppaat eivät koskaan mainitse ja joissa kuitenkin\nsyödään vahvaa kansallisruokaa hyvän punaviinin kera. Syön lähellä\nasemaa — syön öljyistä makaronia ruttotautiselta lautaselta ja\nhätyytän hyönteisiä, joiden varalle täällä ei ole pingoitettu mitään\nmoskiittoverkkoa niin kuin hotellihuoneessani. Ravintolan padronan\ntyttäret opiskelevat saksaa linguaphone-levyjen avulla. Gramofoni\nkitisee ja valittaa, ruusut ja vuohenjuusto tuoksuvat, ruokaöljyn\npilaama lautasliina on kuin pergamenttilehti, johon Syrakusan kärpäset\novat kirjoittaneet mystillisiä sähkösanomia.\n\nTällä kaupungilla on sama ilme, jonka voi nähdä vanhojen kiinalaisten\nkasvoilla. Jotakin ryppyistä ja ikuisesti-mennyttä, jotakin, mikä\non yhtä harmaata ja ajatonta kuin maa... Vaellan tunkkaisilla\nsyrjäkaduilla; pujottelen sataman ihmisvilinässä; katson laivoja, jotka\nliukuvat sytytetyin lyhdyin Jaffaan ja Afrikkaan. Kaikista maista\ntulleet merimiehet riitelevät siirtomaasotilaiden kanssa. Baabelin\nkieltensekoitus kuohuu sinivihreän satama-altaan ympärillä. Elämä\nliikehtii hermostuneena ja levottomana jonnekin pois, tietämättä enää\nminne. Huudon, laulun, meriveden raskasmielisen läiskeen syvyydestä\ntapaa kaikuja, jotka tuovat aavemaisia viestejä kreikkalaisen\nVälimeren jättiläiskaupungista. Historian etäisyydet ovat täällä\nhuimaavat. Tiedän, että tässä sulatusmaljassa ovat kerran sekoittuneet\nkaikki kulttuurit, joiden jätteillä meidän nykyinen maailmamme\nelää. Kuivien torien ikuisesta helteestä, kuivien araukariapuiden\nja papyrusten kahinasta uhoaa lohduttomuutta, jota on vaikea\neritellä. On kuin Syrakusan muinaisessa elämänloistossa tapahtunut\nlakastuminen ja hävitys yhä näkyisi nykyisen kaupungin kuvasta.\nVaikuttaa symbolilta, että laitakaupungin talot ovat kuin kuolleiden\nkaupunkia. Ikkunattomista, tuhkanharmaista seinistä ei tule loppua.\nMatalat laatikkorakennukset, jotka muistuttavat talleja, eivät avaudu\nkukkiviksi pihoiksi tai puutarhoiksi, vaan nukkuvat umpimielisen\nsulkeutuneina pölisevien kujien kahden puolen.\n\nTuulisella tasangolla, joka muodostaa laajan niemekkeen Välimereen,\nkukoisti jo seitsemän vuosisataa ennen Kristusta suurin kreikkalainen\nkulttuurikeskus, korinttilainen kauppasatama. Viisi pientä kaupunkia,\nOrtygia, Akhradina, Tykhe, Neapolis ja Epipolai, on ehtinyt upota\ntämän rantatasangon soraan. Jos kreikkalainen elämäntyyli on jonkin\nasutusalueen historiaan keskittänyt kaiken loistonsa ja synkkyytensä\nvalot ja varjot, se on tapahtunut täällä. Syrakusan historia on\nollut sekä verilöylyissään että kevytmielisissä palatsijuhlissaan\nkärjistyneempää, kulminoidumpaa, ylimittaisempaa kuin missään\nmuualla Joonianmeren rannoilla. Nyt tällä alueella kukoistaa vain\nvilli, hautaava rauniokasvillisuus. Sisilialainen ajuri etsii\nHimeran taistelun muinaista näyttämöä ja Epipolain kaupunginmuuria.\nHevonen kahlaa villeissä unikoissa, vaunujen pyörät painuvat\nnarisevaan soraan. Kahden tunnin ajomatkan päästä voin kavuta\nEuryaloksen sotalinnoitukseen, jonka Arkhimedes suunnitteli ja\nantoi rakentaa Syrakusan tyrannin Dionysioksen käskystä Epipolain\nylängölle, kalliorannalle. Miten mahtavana tämä Sisilian Mykenai on\nkerran vartioinut merta ja miten se on vastustanut karthagolaisten\nhyökkäyksiä, voi kuvitella! Sorautuvista valkohehkuisista\njättiläispaasista liekehtii kummitteleva tuomionkirjoitus, historian\n_mene tekel_. En tiedä, miltä nämä kivimuurit näyttävät yöllä;\npäivänvalossa niiden autius on lamauttava.\n\nKaktukset, oliivipuut ja viikunat muodostavat kumpuilevaa pensaikkoa\nmuinaisen Syrakusan alueelle. Aukeilla tasangoilla, Ortygian\nmuureilla ja torneilla on jokainen tuuman ala peittynyt kukkaverhoon;\nmerituulen ja auringon hedelmöittävä vaikutus panee täällä kivetkin\nkukkimaan. Mutta kaikella kauneudella on kuivat ja kuumat värit.\nKinsteripensaiden, jäniksenvarpujen, värisauramoiden heleä keltainen\nmuodostaa kentille sitruunanvärisiä mattoja. Sinipunaiset koirankielet,\ntulenkarvaiset unikot, Syrakusan lukemattomat ohdakelajit ovat\nkaukaa katsoen kuin pastellitäpliä, jotka mieletön taiteilija on\nväkivaltaisesti soinnuttanut yhteen. Kahlaan kukkaloistossa ja nousen\nvaunuihin. Poimin Neopoliksen alueelta valkokukkaisia _asphodetoksia_,\njoiden sipulien pitkät juurihapsut ovat epätoivoisesti imeneet\nkosteutta kuivasta maasta. Nämä kukat tahtovat syvälle. Mutta ne eivät\nläheskään yllä sinne, missä Hieronin hovin herrat ja palvelijat,\nrunoilijat, luutunsoittajattaret ja juomanlaskijat yhtyvät maaperän\ntomuun. Koulupoikana luin paljon taruja Syrakusan tyranneista, joiden\npalatseissa vallitsi korkein kreikkalainen elämännautinto ja suurin\njulmuus. Nyt yritän kiihkeästi tajuta tuota maannielemää elämää.\nTykhen, Epipolain ja Akhradinan auringonpolttamat kentät salaavat\ntodellisen Syrakusan temppeleineen ja palatseineen; Syrakusan, jonka\ntyrannit kutsuivat hoveihinsa kreikkalaisia runoilijoita ja uhrasivat\nKarthagon Baalille elävää ihmislihaa; voittamattoman, loistavan ja\nkevytmielisen Syrakusan; antiikin jättiläiskaupungin, joka kykeni\nkilpailemaan julkisten rakennusten kauneudessa Ateenan kanssa;\nsuurimman kreikkalaisen sataman, mihin itämaiden aarrelaivat ja\nkorinttilaisten monisoudut milloinkaan olivat saapuneet. Tämän antiikin\nSyrakusan rinnalla kalpenevat kaikki historialliset muistot, mitkä\nvielä liittyvät saraseenien ja maurien hallitusajan jäännöksiin.\n\nNeljännestunnin kävelymatkan päässä nykyisestä kaupungista, avoimen\ntaivaan alla, näen eräänä iltapäivänä aidon kreikkalaisen näytelmän\nesityksen. Antiikkisen Draaman Kansallinen Instituutti on jo muutaman\nvuoden ajan antanut näytäntöjä Italian vanhoissa amfiteattereissa.\nOn onnellinen sattuma, että olen Syrakusassa sinä toukokuun päivänä,\njolloin Euripideen »Hekabe» esitetään kreikkalaisten siirtokuntien\nmahtavimmassa pyöröteatterissa, tyranni Hieronin omalla näyttämöllä.\nMurtuneet kivi-istuimet ovat ääriään myöten täynnä yleisöä. Vain\nnäyttämön moderni lavastus tyyliteltyine papyruksineen ja linnan\ntorneineen rikkoo jossakin määrin suggeroivan »kreikkalaista»\nyleissävyä. Symbaalin kumahdus vaientaa nopeasti jäätelönmyyjien\nhuudot; hälisevä katsomo on äkkiä hiljentynyt. On Amfiteatterin\nerinomaisen akustiikan ansio, että kuulen omalle kiviportaalleni joka\nsäkeen Manlio Faggellan italialaisesta runokäännöksestä.\n\nKumea enteilevä musiikki soi näkymättömistä kätköistään. Tuuli\non herännyt; se saa kuorotyttöjen kreikkalaiset _peplumit_ ja\ntanssijatarten vaaleanvihreät hunnut liehumaan. Amfiteatterin\nkorkeudesta katsoen jokainen näyttämöryhmitys sulautuu vaikuttavaksi\nkokonaiseleeksi. Rosalia Chadekin ohjaamat pantomiimit ovat kuin suuri\nplastillinen säestys Hekaben murheelle. Vaskiin-ripojen hiljenevä ja\npaisuva kumahtelu, huilujen soitto ja kuorolaulu luovat tämän ikivanhan\nkivinäyttämön vaiheille kuin vienon huimauksen ilmakehän.\n\nYritän eritellä Rina Morellin Hekaben-tulkintaa kuten tavallista\nteatteriesitystä — turhaan! Ajatus kulkee omia rauhattomia teitään. Se\nyhdistää nykyaikaisen esityksen Temeniidien suuriin kuoronäytelmiin;\nse taikoo silmäni kuten arabialaisten satujen noitavoide. On kuin ajan\nkellot kävisivät takaperin ja voisin nähdä peilimäisen heijastuskuvan\nniistä murhenäytelmistä, joita Epikharmoksen aikalaiset katsoivat\nsamoilta istuinpaikoilta. Akhilleuksen haamu näyttäytyy; Agamemnonin\nhenkivartiosto kulkee loistavissa hopeapanssareissaan näyttämön\nyli; vanhat kilvet, joiden vuotiin on maalattu vertauskuvallisia\neläintenkuvia, välähtelevät iltaruskossa. Kun näytelmä ehtii suureen\nnousukohtaansa ja sokaistu traakialainen kuningas horjuu näyttämölle,\nyleisö kohottaa kiikarit silmilleen. Efekti on täsmälleen sama kuin\nEuripideen omana aikana: kansa haluaa nähdä ja sille näytetään\nverta! Rumpujen jylinä paisuu. Hekaben ja Polymestorian suurenmoinen\nvuoropuhelu soi taaskin kuin kaikuna ajoilta, jolloin väsynyt\nhelleeninen sielu virkisti itseään samoilla näyttämökeinoilla, samassa\namfiteatterissa.\n\nPäivän ja yön välillä on täällä vain lyhyt hämärä. Sininen taivas\npimenee nopeasti. Kun lähden teatterista, akasiat leimuavat\niltaruskossa, mutta viidentoista minuutin kävely kaupunkiin sammuttaa\ntaivaalta kaiken valon. Kuunpaisteisilla, kapeilla kaduilla kuohuu\nelämä; ulkoilmakahviloiden radioista tihkuu tamburiinin vieno helske,\nmerimiehet tungeksivat Syrakusan baareissa, katupojat kalastavat\nlikaviemäreistä savukkeenpätkiä. Lämpimässä, sametintummassa yössä\näänet ja kaiut sulavat epätodelliseksi kaukaiseksi sorinaksi, kun\nkuuntelen yötä Villa Marian terassilta. Sirokko saa palmujen tummat\nviuhkat taipumaan. Afrikkalainen tuuli pöläyttää hienoa hiekkaa\nkreikkalaisten muistojen, kuoleman ja mätänemisen yli, suhisee\nvalottomalla merellä, paukuttaa hotellin oviluukkuja.\n\n\n\n\nTUNTEMATON SYRAKUSA\n\n\nOlin ikivanhassa Joonianmeren satamakaupungissa, joka on palatseineen\nja kirkkoineen levännyt Sisilian lahden poukamassa jo vuosituhansia\nkuin käyttökelvoton laivanhylky. Kuumuus oli painostava; olisi voinut\nkuvitella, että Afrikan shirokkotuuli huljutti katujen onkaloissa\nedestakaisin matruusien, kerjäläisten, ilotyttöjen, berberien ja\nneekerien tulvaa. Kaupungin satamassa huojui Välimeren laivojen\nmastometsä, ja telakoilla ja rannan viinituvissa kuluttivat aikaansa\nmerenkävijät, joiden kotina ovat kaikki maapallon satamat. Syrakusan\nalkuasukkaat itse ovat vanhojen kreikkalaisten jälkeläisiä. Vuosisadat\nvain ovat myöhemmin sekoittaneet ja himmentäneet vanhoja jaloja\nrotupiirteitä, heidän suoniinsa on tullut pisara vaaleaveristen\nnormannien, pisara maurilaisten verta. On vaikea uskoa, että he tosiaan\novat tuhoutuneen Hellaan viimeisiä mohikaaneja Sisiliassa, jonka suuret\nkaupungit kilpailivat kaksi ja puolituhatta vuotta sitten Ateenan ja\nKorinttin kanssa joonialaisen sivistyksen loistossa.\n\nAlbergo Villa Maria, missä asuin, ei sanottavammin poikennut muista\netelän hotelleista. Kuivat taatelipalmut kahisivat janoisesti,\nasunnon valkoinen seinä peittyi verenkarvaisiin loiskukkiin. Musta\nja tähdekäs yö lisäsi hellettä, niin että unettoman ihmisen ajatus\nväsyneesti takertui yön salaperäisiin välähtelyihin ja ääniin... Näin\ntulikärpästen lentävän ikkunan moskiittoverkkoa vasten aivan kuin\npimeydessä olisi lyöty tuluksia. Kitara soi jossakin, — hyvin lähellä\ntanssittiin tarantellaa. Tamburiinin napsahtelu jatkui itsepintaisena,\ntuskallisena. Hämyisten valoeliöiden parveilu satamassa sai täällä,\nniin kuin Napolinkin lahdessa, koko meren näyttämään suurelta\ntummansiniseltä lasilevyltä, jonka alla palavat vaimennetut lamput.\n\nKun aurinko ilman mitään edelläkäyvää varoitusta ponnahti\ntaivaanrannalle, Syrakusan yöstä oli tullut päivä. Tyypillinen\nVälimeren satamakaupunki, saman tapainen kuin Tunis tai Tripolis\netelässä, Livorno pohjoisessa! Vappuaaton paahde hehkui vanhojen\npalatsien espanjalaisista terasseista, joiden rautaiset koristeaidat\nolivat kuin jotakin mustaa pitsiä. Ahtaat kadut, jotka muistuttivat\npalosolia, pujottelivat suhteellisen uudenaikaiselta keskikaupungilta\nlaitaosiin. Ajurinpiiskojen läiske, katupoikien huuto, sotilassoitto\nja aasien kiljunta kaikui vanhojen maurilaistalojen mustuneista,\nvaaleanpunaisista tai vihreistä seinistä.\n\nMuutaman tunnin päivittäiset vaellukset Syrakusan kaduilla tarjosivat\nmelko kirpeätä ruokaa aisteille. Näen vieläkin nuo taivaan sinen\npeittämät fasadit, joihin erittäin ylenpalttinen etelämainen\nbarokkityyli on kutonut kivisiä koristeluita — merenjumalien, lintujen\nja kukkien kuvia. Jokin tavallista ahtaampi liikekatu on kuin kuilu;\nsen päälle on viritetty sininen taivaankatos ja sen pohjalla velloo\nitämainen väenvilinä. Hedelmäkauppiaiden luikkaukset voittavat niiden\nriikinkukkojen kirkunan, jotka pöyhkeästi astelevat pienen puutarhan\nhiekkakäytävällä. Mitä kauemmas Syrakusan varsinaisesta keskuksesta\ntulen, sitä synkemmäksi käy elämisen ja asumisen tyyli. Ikkunattomat\ntalot ovat kuin vieri viereen ladottuja, tulen ja savun mustaamia\nsavilaatikoita. Niiden seinistä aukeaa jokin oventapainen hajuun ja\npimeyteen, niiden mukaisilla kynnyksillä torkutaan, pelataan noppaa,\njuodaan muskottiviiniä.\n\nHyvin historiallisilla, hyvin iäkkäillä kaupungeilla on ilme, jonka\nvoi nähdä vanhojen kiinalaisten kasvoilla. Rakennusten otsissa on\nvuosisatojen rypyt. Melu, hälinä, ihmismeno ei enää kerro tulevasta,\nvaan menneestä... Ja Syrakusa jää mieleen yhtä ajattomana kuin itse\nmaa. Voin kulkea mielinmäärin sataman vilinässä, voin katsoa laivoja,\njotka lyhyenä hämäränhetkenä liukuvat sytytetyin lyhdyin Jaffaan ja\nTangeriin. Niiden touvien narinassa on selittämätön ruostunut sointu.\nNiiden ei luulisi matkustavan mihinkään päämäärään, kun ne kerran ovat\nankkuroineet täällä ja saaneet tämän kaupungin ilmakehästä jonkin\nkirouksen tartunnan. Elämän äänet ovat kaikkialla kyllä voimakkaat,\nmutta elämä itse liikehtii hermostuneena jonnekin pois, tietämättä enää\nminne. Huudon, laulun, meriveden raskasmielisen loiskeen syvyydestä\nerottaa kaikuja, jotka ovat kuin aavemainen viesti kreikkalaisen\nVälimeren jättiläiskaupungista.\n\nSillä Syrakusa ei ole eilispäivän lapsi. Se oli vanha jo, kun Paavalin\nTekoja kirjoitettiin, vanhempi Platonin filosofiaa ja Pindaroksen\nrunoutta. Historian etäisyydet ovat täällä huimaavat. Herää ajatus,\nettä tässä sulatusmaljassa ovat kerran sekoittuneet kaikki ne\nkulttuurit, joiden raunioilla meidän nykyinen sivistyksemme vuorostaan\npommittaa omia kaupunkejaan raunioiksi!\n\nTuuliselle, Välimereen pistävälle Ortygian niemelle syntyi\nseitsemänsataa vuotta ennen Kristusta kreikkalaisen kulttuurin\nkeskus, vanha kauppasatama Syrakusa. Sen perustajaksi mainitaan eräs\ntarunomainen Archias; sinne muutti perättäisinä siirtolaisina Kreikan\ndoorilaista väestöä ja Foinikian kauppiaita, niin että siirtokunta\nlaajetessaan yhtyi kauimpana manterella olevaan Akhradinan siirtolaan.\nAntiikin kukoistava Syrakusa on itse asiassa ollut muodostunut monesta\neri kaupungista: pohjoisessa sijaitsi Tykhe, lännessä Epipolai, suuren\nmerisataman ympärillä Neapolis.\n\nJa kun, seuraa tämän seudun muinaishistoriaa, voi nähdä, kuinka\nalkuperäinen kaupallis-ylimyksellinen herruus on vähitellen kukistunut\nalituisten kansalaissotien vaikutuksesta. Kaupungilla oli takanaan\njo kolmen vuosisadan ikä, kun sen hallitsijaksi tuli tyranni Gelon\npitääkseen jonkin aikaa käsissään villiä itsevaltiutta. Mutta Syrakusan\nhistoriaan on jättänyt paljon voimakkaamman jäljen hänen veljensä\nHieron, joka seurasi häntä kuninkaan istuimelle vuonna 478 ennen\najanlaskumme alkua, — mies, joka keräsi doorilaiseen palatsiinsa\ntaiteilijahovin niin kuin myöhemmin Kaarle Suuri Aachenin linnaan ja\nLorenzo di Medici Firenzen huvilaan.\n\nOlen katsellut hänen profiilikuvaansa Syrakusan vanhoissa vihreissä\nmetallirahoissa. Voimakkaat, karkean kauniit kasvot, joiden piirteet\nkielivät tarmosta ja mielivallasta; häikäilemätön leuka, täydellinen\nantiikin renessanssiruhtinaan pää, barbaarinen ja hienostunut samalla\nkertaa... Linnassa, jonka paikkaa nykyään ei osoita ainoakaan\nraunionjäännös, vierailivat hänen aikanaan runoilijat Pindaros\nja Simonides, Aiskhylos vaelsi sen puutarhassa miettien uutta\nmurhenäytelmää tai keskustellen vähemmän kuuluisan anmattiveljensä\nEpikharmoksen kanssa. Tuo doorilainen hovikulttuuri sammuu kuin\nkynttilän liekki kuningas Hieronin kuoltua. Valtaistuimelle nousee\nhänen veljensä Thrasybulos, mielenlaadultaan todennäköisesti hänen\ntäysi vastakohtansa, ja hallitsee tasan kymmenen kuukautta, kunnes\nkansa ajaa hänet julmuuksiin kyllästyneenä maanpakoon.\n\nJos kreikkalainen elämäntyyli on jonkin asutusalueen historiaan\nkeskittänyt kaiken loistonsa ja synkkyytensä, toisin sanoen\nsivistyksensä valot ja varjot, se on tapahtunut täällä. Syrakusan\nhistoria on ollut sekä verilöylyissä että kevytmielisissä\npalatsijuhlissa kärjistyneempää, jyrkempää, ylimittaisempaa kuin\nmuualla Joonianmeren rannalla. Lähellä kaupunkia näin nuo kuuluisat\nkivilouhokset, joihin voitolliset syrakusalaiset suuren meritaistelun\njälkeen heittivät seitsemäntuhatta alastonta ateenalaista sotilasta;\nruton ja mädäntymisen haju on tietysti haihtunut, mutta syvät,\näkkijyrkät rotkot, joiden kivilaatu on tummanpunaista, aivan kuin\nveren valelemaa, muodostavat yhä tänä päivänä puolitroopillisen metsän\nkeskelle kaamean helvetin maiseman.\n\nAteenan sotalaivaston tuhoa seurasi muuten kaupungin melskeisin\npoliittinen kehitysvaihe. Aatelin ja kansan kiista, jota on muinaisessa\nKreikassa käyty kaikkialla miltei nykyaikaisella intensiteetillä, on\npäättynyt nuoren, urhoollisen, mutta karkean vallantavoittelijan,\nDionysios I:n diktatuuriin. Hänen kolmekymmentäkahdeksan\nhallitusvuottaan voisivat olla katkelma lievästi naamioitua\nuudenaikaista filmiä: joukkojen värväämistä ja järjestämistä,\nuhittelevan suuria sotavarusteluja, miekkojen ja peitsien kalinaa,\nrummunpärinää ja hymnejä... Kahden tunnin ajomatkan päässä nykyisen\nSyrakusan portilta kohoaa vieläkin Euryaloksen sotalinnoitus, jonka\nfyysikko Arkhimedes suunnitteli ja jonka Dionysios rakennutti Epipolain\nylängölle, kalliorannalle. Miten mahtavana tämä antiikin merivarustus\non kerran vartioinut sinistä Joonianmerta ja miten se on vastustanut\nkarthagolaisten hyökkäyksiä, voi kuvitella! Vallien harjat ovat yhä\nedelleen pystyssä. Sorautuvista, valkohehkuisista jättiläispaasista\nleimuaa kummitteleva tuomionkirjoitus, ikään kuin kaikki historiallisen\nhäviön uhka olisi keskittynyt tänne. En tiedä, miltä nuo kivimuurit\nnäyttävät yöllä. Päivänvalossa niiden autio jylhyys on peloittava.\n\nSisilialainen ajuri vei minut _carozzalla_ Himeran taistelun entiselle\nnäyttämölle ja osoitti sen kaupunginmuurin kiviä, jotka ovat jääneet\nkertomaan Dionysioksen rakennustöistä. Mutta nyt tällä alueella\nkukoistaa enimmäkseen vain villi, hautaava rauniokasvullisuus. Hevonen\nkahlasi tulipunaisissa unikoissa ja ohdakkeissa, vaunujen pyörät\nupposivat narisevaan soraan. Kaktukset, öljypuut ja viikunaryhmät\nmuodostivat kumpuilevaa lehvistöä Epipolain hävinneen kaupunginosan\nalueelle. Näillä tuulisilla tienoilla on jokainen tuuman ala peittynyt\nkukkiin: merituulen ja helteen vaikutus panee kivetkin kukkimaan. Mutta\nkaikella kauneudella on kuivat ja kiihkeät värit. Kinsteripensaiden,\njäniksenvarpujen, värisauramoiden heleä keltainen muodostaa tasangolle\nsitruunanvärisiä mattoja, sinipunaiset iirikset ja koirankielet,\ntulenkarvaiset pelargoniat ja Syrakusan lukemattomat väriohdakkeet\novat kaukaa katsoen kuin maalitahroja, jotka mieletön taiteilija on\nraivoisasti soinnuttanut yhteen.\n\nKahlaan kukkaloistossa ja nousen vaunuihin. Poimin Neopoliksen alueelta\nvalkokukkaisia asfodelos-liljoja, jotka oli kaksituhatta vuotta\nsitten pyhitetty kuoleman jumalille. Nämä liljat tahtovat syvälle.\nNiiden sipulien pitkät juurihapsut ovat ahnaasti pureutuneet kuivaan\nmaahan. Ne eivät yllä sinne asti missä Hieronin ja Dionysioksen hovin\nherrat ja palvelijat, runoilijat, luutunsoittajattaret ja sotilaat\nyhtyvät maaperän tomuun. Ja onko pelkkää näköharhaa, että valkoiset\nkivet kirjavan ruohon sisässä näyttävät kuin luunkappaleilta, joiden\nympäriltä aika on jo kauan sitten kuihduttanut elävän elämän lihan?\n\nAjattelen välittömästi erästä kohtausta Syrakusan historiassa...\n\nTyrannien, taiteilijoiden ja nauttijoiden kaupunkiin, voittamattomaan\nja kevytmieliseen kaupunkiin saapui kerran Egyptinmatkaltaan filosofi\nPlaton, jo vanhuuteensa ehtinyt mies, jonka tajunta askaroi noihin\naikoihin ihannevaltion ongelmassa. Hän tapasi Syrakusassa kuningas\nDionysioksen kaksikymmenvuotiaan langon Dionin ja huomasi hänet\nerittäin kuuliaiseksi oppilaaksi: vanha elämänopettaja ja nuori\nruhtinas ovat luultavasti yhtä kiihkeästi mietiskelleet, miten tehdä\nihmisen elämä onnelliseksi kauniissa Välimeren kaupungissa. Kun\nDionysios myöhemmin kuoli ja häntä seurasi valtaistuimelle hänen\nperillisensä, jonka holhoojana Platonin oppilas silloin toimi,\nkreikkalainen viisas sai kutsun saapua takaisin Syrakusaan. Ja siitä\nhetkestä, jolloin tuo valkotukkainen jalo kreikkalainen astelee\npaulakengissään laivansillalta maihin, alkaa lyhyt mutta merkillinen ja\nunohtumaton kuvaelma.\n\nVanhus on tullut tuomaan henkisyyden evankeliumia Syrakusan\naineelliseen hoviin, hän tahtoo käännyttää nuoren elostelevan\nkuninkaan, hän tahtoo tehdä Sisiliasta onnellisten saaren ja Edenin\nmaan päällä. Hänellä on viisaissa aivoissaan varastoituina kaikki\nhyvän, harmonisen elämän ohjeet, se yhteiskunnallinen siveysoppi, jonka\nhän on paljastanut sisilialaiselle opetuslapselleen. Mutta ilmeistä on,\nettä tämä idealistinen yritys oli tuomittu luhistumaan. Nuori kuningas\nDionysios II luopui tosin hetkiseksi juomingeista, tuhlauksesta ja\nenemmän tai vähemmän sekavasta palatsijuonittelusta, muutamina lyhyinä\nviikkoina kaupungin linna oli kuin jokin benediktiiniluostari, jossa\nvanhat moraalikirjat kahisivat ja jossa laulettiin uskonnollisia\nhymnejä; mässäilyn sijasta pidettiin noita filosofisia illallisia,\nsymposioneja, joiden leipänä on tieto ja viininä elämänymmärrys.\n\nMiten kauan tätä tilannetta kesti, en tiedä. Edessäni työpöydällä on\njuuri eräs Sisilian historia, joka kertoo yksinkertaisen kuivasti,\nkuinka hovissa levisi yleinen kyllästyminen, kuinka suosikit rupesivat\nkuiskailemaan nuorelle kuninkaalle, että hänen holhoojansa tavoittelee\nkruunua, kuinka Dion karkotettiin maasta ja kuinka vanha filosofi astui\ntakaisin laivaan matkustaakseen pettyneenä kotiin. Näin raukesi unelma\nvaltiosta, missä ihmisen olisi hyvä elää, — suurpiirteisin, innokkain\nja kipein senluontoinen koe, mitä vanhan ajan aikakirjoihin on merkitty.\n\nSyrakusan historia on sittemmin peittynyt alituisten sotien\nsavuun. Luemme taisteluista ja perinpohjaisista hävityksistä,\njoissa ihmisasutukset katoavat kuin pyyhkäisemällä maan päältä.\nKarkean raakaa Agothokles-tyrannia, joka värvää puolelleen suuren\npalkkasoturiarmeijan, seuraa vuonna 274 Hieron II, eräänlainen antiikin\nNapoleon, alkuaan linjaupseeri, joka kruunauttaa itsensä kuninkaaksi.\nKaupungin yli on myöhemmin käynyt puunilaissotien synkkä tulva ja monen\nhirmuhallituksen lamauttava vaikutus. Kun Rooma voittaa tuon vanhan\nmerisataman, entisestä mantereen kaupungista jää oikeastaan jäljelle\nvain jokin vallinharja ja joukko siellä täällä viruvia järkälemäisiä\nkiviä.\n\nJo kristillisten vuosisatojen alussa Syrakusan tarina on kuin\ntuollainen vanha balladi, jolla sokeat palermolaiset laulajat\nhuvittavat markkinoille keräytynyttä kansaa. Menneisyyden muistot ovat\nliian raskaat, ne muodostavat liian monta painavaa, uuvuttavaa ja\ntomunharmaata kerrosta. Voisi väittää, että tämä muinaisen suuruuden\nrappio vieläkin näkyy nykyisen kaupungin kuvasta. Kuivien torien\nikuisesta helteestä, kuivien _araukaria-puiden_ ja papyrusten kahinasta\nsoi jokin lohduttoman häviön mollisävel, joka on voimakkaampi elämän\nääni kuin kahviloiden gramofoninsoitto ja köysien narina sataman\nlaivoissa.\n\n\n\n\n\nLÄNSIMAIDEN KEVÄT\n\n\nSillä elämänmuodolla, jota me sanomme länsimaiseksi kulttuuriksi ja\njoka on puhjennut kukkaan Euroopan jättiläisniemimaalla, on ollut\nesivaiheensa: kreetalainen muinaisuus. Tältä taholta on usein etsitty\neurooppalaisen hengen varhaiskevättä. Vaikka ajan hämärä lepää\nsakeana tuon vanhan kulttuurikauden yllä, voi silti aavistella sen\nperusluonnetta. Mitä muinaistutkijan lapio on tuonut Kreetan maaperästä\npäivänvaloon, taittaa vielä tänä päivänä sen loistavan elämänmuodon\nheikkoja säteitä, joka kukoisti historiantakaisena aikana Aigeian meren\nsaarilla ja keskittyi Kreetan itäosan suuriin, nyt jo maatuneihin\nkaupunkeihin.\n\nEi merkitse vain historiallista sattumaa, että tämän muinaisen maailman\narkeologinen valtaus tapahtui maailmansodan kynnyksellä, jolloin\neurooppalainen ihminen lähestyi kipeää kriisikauttaan. Samaan aikaan,\nkun koko länsimainen sivistys on kypsynyt suurta tulikoettaan varten,\nnousevat vanhat kulttuurikaudet sorasta. Theban vuorten sinisestä\nvarjosta, läheltä Luksorin mahtavia rauniotemppeleitä, paljastaa Howard\nCarterin ja hänen apulaistensa lapio Tutankhamonin kuningashaudan\naavistamattomat rikkaudet. Sir Arthur Evans kaivaa kreetalaisista\nhaudoista esiin jokseenkin kaiken, mikä voi valaista esi-homerolaisen\najan hämärää ja tarjota meille tietoja länsimaisen kulttuurin keväästä.\nSiinä suunnattomassa mielenkiinnossa, joka noina vuosina kohdistuu\nkumpaankin arkeologiseen »löytöön», on syvemmältä nähden vaikuttamassa\nyleinen henkinen suuntaus: eurooppalainen ihminen on kääntynyt\ntähyämään yli olkansa sen valtatien alkua, jolla hänen sivistyksensä\ntriumfivaunut ovat vierineet.\n\nSuurelta osaltaan kreetalainen kulttuuri on vaipunut sadun ja myytin\nhämyyn. Evansin ja Halbherrin kaivaukset ovat itse asiassa tuoneet\npäivänvaloon vain suurten taidekausien vajavaisia sirpaleita, jotka\nviittaavat milloin nuoreen kivikautiseen, milloin pronssikautiseen\nkulttuuriin. Kaksikymmenluvulla, jolloin englantilaisen Evansin\nsuuri kolmiosainen teos _The Palace of Minos at Knossos_ ilmestyi,\nyritettiin tätä esihistorian hämärää kronologisesti jaksoitella,\nja ajanlaskun tukikohdiksi tarjoutuivat Kreetan haudoista löydetyt\negyptiläiset ja Egyptin haudoista löydetyt kreetalaiset esineet.\nNoin vuodesta 3400 vuoteen 2100 ennen Kristusta versoo Välimeren\nsaarilla varhaisminolainen sivistys. Tältä ajalta ovat peräisin monet\npiirtokoristeiden kirjomat savimaljat, suurten kaupunkikeskusten,\nGournian, Pseiran ja Moklosin keramiikit, kiviastiat, joiden muoto\nviittaa Egyptiin, kuvat alkeellisista pyörörakennuksista, joita\nspiraali-ornamentit kiertävät... On kuin Euroopan sielu joisi vielä\ntuona ajanjaksona elinvoimaansa Idästä. Kyklaadinen kulttuuri, josta\nemme paljonkaan tiedä, ja Vähän-Aasian lounaisrannoilla kukoistanut\nikivanha sivistys ovat monissa ilmauksissaan epäilemättä lähentyneet\nKreetan varhaisinta kulttuuria. _Idästä_ on alussa vuotanut ohut,\nvirvoittava valojuova Lännen maailmaan, ja eurooppalaisen hengen\nsyntysanat on saneltu aasialaisesta maailmasta käsin. Orientti ja\noksidentti ovat kohdanneet toisensa. Näkymätön voimansäteily on\ntunkeutunut vielä lapsuuttaan uneliaaseen ja avuttomaan läntiseen\nelämänmuotoon.\n\nMiten Kreetan saarivaltakunta herää elämään »viininvärisen meren»\nhyväilyssä, ei ole tarkasti kuvattavissa. Ajan varjoesiripun takaa\nvälkkyvät ensimmäiset kupariset takomatyöt — pronssikautisen\nsivistyksen vähäiset rippeet. Eräässä esihistoriallisessa\nmurroskaudessa on epäilemättä tapahtunut voimakasta liikehtimistä\nmerelle päin, ja niin rannikon kalastajakansa kuin saaren keskiosien\nkarjaa kaitseva ja peltoja kyntävä väestö on etääntynyt alkuperäisestä\näitimaisemastaan ja heittäytynyt kostean elementin armoille. Jo\naikoja ennen varsinaisen keskiminolaisen aikakauden alkua ja Kreetan\nvallan lopullista suurta laajenemista saaren asujaimisto tunnetaan\nmaineikkaana merenkulkija- ja kauppakansana. Pienet, monisoutuiset,\ntummiksi maalatut laivat liukuvat Rhodoksen satamaan lastinaan\nruskeita, metallinloistoisia saviastioita. Kauppaa käydään Egyptissä ja\nVähässä-Aasiassa, Peloponnesoksen etelä- ja itäosissa ja hellaadisen\nkulttuurin mannermaisilla kukoistuspaikoilla, ja tämän kauppavaihdon\nrinnalla jatkuu Idän ja Lännen välinen vilkas kulttuurivaihto, jonka\nvaikutuksia voi lukea kreetalaisen taiteen jäännöksistä.\n\nAigeianmeren saarten varhaiskulttuurin kuuma ja loistava kesä kestää\nvuodesta 2000 noin vuoteen 1650. Voimakas elämäntunne murtautuu\ntuhansia väyliä myöten ilmoille, ja olemassaolon kultainen, painoton,\nyltäkylläinen ilo hehkuu kuin värikäs tuli silloisen taiteen\nloisteliaissa luomuksissa. Tähän aikaan kuuluvat Knossoksen palatsin\nseinämaalaukset ja heleät stukkiornamentit. Tähän aikaan kehittyy\nKamares-tyyli — ja vielä nykyisin kertovat Ida-vuoren pyhästä\nluolasta löydetyt uhrivaasit saavutetusta värin ja muodon loistosta.\nMunan-ohuet maljakot, joiden pohjaväri on musta tai suklaanruskea, on\nkirjottu leimuavalla oranssilla, sinooperilla, kromikeltaisella ja\nvalkoisella. Tavaton elämänkimmoisuus viettää onnellisen tiedotonta\njuhlaa ornamentaalisten muotojen heleissä kierteissä. Synkältä\ntaustalta kipinöivät sekoittamattomat värit; kuvioitus on vaistomaisen\nrytmillistä ja upeaa. Palatsien seinämaalauksissa, joissa sama\naistien ilo on löytänyt ilmaisun, avautuu ilmavia pintoja; keltaiset\nja merenvihreät taustat vuorottelevat mustan ja vihreän kanssa,\nsirot nuorukaisvartalot, korallimaiset maisemat, koristeelliset\nsaffran-kasvit ja krookukset ovat yhtyneet hilpeään karkeloon.\nKnossoksen »freskojen talossa» on koristeellinen hahmottelu saavuttanut\nsuurimman lyyrillisen hehkun. Apina istuu kukkien ympäröimänä;\npapyruksen varret, iirikset ja muratinlehdet peittävät maanpinnan\nkukkulamaisia kohoutumia... Keveän akvarellimaisesti maalattu sinivaris\nseisoo sirosti kaartuvien kasvinvarsien keskellä ja hauraat violetit\nvärisoinnut sulavat hentoon keltaiseen. Agia Triadan freskossa vaanii\nnotkean lihaksikas kissa fasaania. Knossoksen palatsin seinämaalaus\nesittää nuorta prinssiä; hennot alastomat jäsenet ovat vaaleaa vihreää,\npunaiset siteet palavat helakasti kuin hyytynyt tuli.\n\nEgyptiläisten temppelien kivisestä papillisuudesta ei\nkreetalais-mykeneläisessä rakennustaiteessa näy jälkeäkään.\n\nElämän huolettomuus paistaa palatsien epävarmasta, kuin sattumalta\nsommitellusta pohjakaavasta, ja nämä uljaat asuntolinnat tuntuvat\njuhlaa varten luoduilta. Leveät portaat kohoavat poljennollisesti\ntilavien pihojen laidoilla. Ne ovat muodostaneet meille tuntemattomien\nkilpaleikkien katsomon, sillä palatsilaitoksen yhteydessä on\nelimellisesti versonut ja kukoistanut teatterilaitos. Hämyiset hallit,\njoihin sydänpäivän paahde ei ole päässyt tunkeutumaan, hygieeniset\nkylpyhuoneet, avarat paviljongit ja viemäri- ja vesijohtoverkosto\nkuuluvat olennaisesti kreetalaisten kaupunkien kuvaan. Suurimpien\nrakennusten ympärillä kukkiva puutarha-alue vaihtuu kuin huomaamatta\nvapaaseen metsään, jonka kukkaholveissa Välimeren tuulet puhaltavat.\nJoka hahmottaa mielessään nämä pronssikautiset kaupungit, havaitsee\nlisäksi, että rakennusosien ryhmityksestä puuttuu miltei tykkänään\nsääty- ja luokkaerojen korostus. Sadat erilaiset hoviyhdyskunnalle\nkuuluvat rakennukset, vastaanottosalit ja olohuoneet, pyhätöt,\nvarasto- ja työpaikat, kaksi-, kolmikerroksisten linnojen oikullisen\nlabyrinttimaiset sokkelot sulautuvat toisiinsa vapaudella, jota\nlaskelmoivan arvokas Assyyria ja huolellisen kastilaitoksen rasittama\nEgypti eivät olisi suvainneet. Knossoksen, Faistosin, Mallitan ja Agia\nTriadan palatseja tarkastaessa herää vaikutelma, ikään kuin niiden\nrakentajat eivät olisi lainkaan ottaneet lukuun sodan ja hyökkäysten\nmahdollisuutta. Kaikki _pakollisuus_ on unohdettu sekä elämästä että\nrakennustaiteesta. Elämänvoima sykkii huolettomana ja paljaana näissä\nuljaissa torneissa, pylväissä, holveissa...\n\nPuolikuun muotoinen kallionkieleke, joka sijaitsee vajaan peninkulman\npäässä nykyisestä Kandiasta, on juuri noina päivinä, noin kolme\nja puoli vuosituhatta ennen Kristusta nähnyt Knossoksen kultaiset\npalatsit. Aikoja ennen kuin Agamemnonin hallituskaupunki kohosi\nargolaisen tasangon hedelmällisestä multaperustasta, on tarunomaisen\nkuningas Minoksen hallintorakennus kuvastunut upeana Kefalan\nvuorenseinää vasten; yläkertaan johtava laaja portaikko on kaikunut\nkiirehtivistä askelista, ahtaat sokkelokäytävät ja suunnattomien\nsaviruukkujen täyttämät varastohuoneet, yhdentoista pylvään sali\nja temppelin aitta ovat kuohuneet värikästä elämää. Palatsin eri\nosien merkitys on ammoin häipynyt historian näköpiiristä. Vain\nneljän vuosituhannen ikäiset öljyruukut ja permannosta esiin\nkaivetut arkut, joiden laitoihin on tarttunut ohuita kultalehtiä,\ntodistavat muinaisesta elämästä. Valtaistuinsalissa on kuningas\njakanut oikeutta istuimelta, jonka selkänoja on kaavailtu lehden\nmuotoon ja jonka etuosa peittyy pylväskoristeihin. Neuvosto on\nistunut kivipenkillään. Käärmejumalattaren papittaret ovat nostaneet\nkiviarkuista kulttiesineitä ja koristaneet niillä alttaria.\nKuuluisa »kaksoiskirveiden sali» liittyy tiettävästi Pyhän Härän\npalvontamenoihin — meille tuntemattoman uskonnon, jota kreetalaisten\nmuinaisjäännösten lukemattomat metalliset sonninpäät ja myytilliset\nkaksoiskirveiden kuvat eivät pysty valaisemaan.\n\nJoko sisällissota tai ulkoapäin tullut hyökkäys on joskus\nkeskiminolaisen ajanjakson lopulla tuhonnut tämän uljaan linnan.\nEntisille palatsin perusmuureille on sittemmin rakennettu uusi\njyhkeä hallitusrakennus, ja luultavasti samoihin aikoihin on\ntapahtunut Faistosin palatsin täydellinen restauroiminen. Miten\nkreetalais-mykeneläisen kulttuurin kukoistuskausi sortuu sodan\nverivirtoihin, emme tiedä... Mutta on kuvaavaa, että juuri aikana,\njolloin hyökkäysten voidaan olettaa tapahtuneen, vanha elämänraikas,\nhuolettoman avonainen ja sitomaton palatsiarkkitehtuuri väistyy uuden\nrakentamistyylin tieltä. Mykenen ja Tirynsin ruhtinaslinnat ympäröidään\nmuureilla. Niiden pohjasuunnitelmassa ilmenee odottamatonta _lujuutta_\n— ne ovat uuden, sidotumman, pakonalaisen elämäntunnon jähmeitä\ntulkkeja. Näihin huolellisesti suojeltuihin soppiin on talletettu\nkreetalaisen sivistyksen kimalteleva jäämistö — kultaemaljiset\npienoiskorut, kultaiset heinäsirkkasoljet, norsunluiset, siniemaljilla\nkaunistetut pelilaudat, vuorikristalleilla ja hohtokiviupotuksilla\nsomistetut tikarit... Se kulttuurimuoto, jota Heinrich Schliemannin\nmukaan sanotaan mykeneläiseksi kulttuuriksi, on tuskin erotettavissa\nKreetan saaren sivistyksestä. Se versoo välittömästi esiin emäpuustaan\n— se muodostaa rinnakkaisen mannermaisen ilmiön saarivaltakunnan\nelämälle, ja kun se varsinaisesti puhkeaa kukkaansa Argoliin\njättiläismäisten muurien sisällä, Mykenen ja Tirynsin kaupungeissa, on\nkeskiminolainen kausi jo päättynyt.\n\nTämä aikojen takainen elämä hehkuu loistavana kuin omat ilmauksensa,\nkuin kreetalaisten ruukkujen kuviot. Egyptin tie loppui hautaan — ja\nkoko sen jyhkeä, kivinen pappiskulttuuri muuttui ensi nuoruuden mentyä\nkolkon juhlalliseksi kuolemanpalvonnaksi. Mutta kreetalais-mykeneläisen\nelämänmuodon täytyy pakostakin voittaa tässä rinnastuksessa, sillä\nvaikka historian lyhty hehkuukin näillä kohdin vain hämärästi,\nkertoo koko silloisten vuosisatojen arkeologinen jäämistö kuohuvan\nonnellisesta elämän _ilosta_.\n\nTavaton vitaliteetti on ilmennyt jo korujen, vaatekuosien,\njuomakulhojen, ruoka-astioiden ja asuntojen tyylissä. Huomiokyvyn\nharvinainen tuoreus ja taiteellisen silmämitan selkeys siirtää\netelän taivaan hohtavia värejä maljakoiden kylkiin, vangitsee\nsuuriin seinämaalauksiin saaren häikäisevän keväthehkun, viihtyy\nperhosten, kukkien, lintujen ja ihmisjäsenien kauneudessa...\nEräänlainen upea huolettomuus tulee ilmi yksinpä puvuissa.\nNuorukaiset, jotka ovat vaeltaneet näissä ammoin sortuneissa\nkaupungeissa, ovat kantaneet vain kevyttä lanneverhoa ja uhranneet\naikaansa ruumiillisen kunnon kehittämiselle, sillä vielä tänä\npäivänä kertovat alastomat kreetalaiset vartalokuvat erittäin\nkorkealle kehittyneestä ruumiinkulttuurista. Miehet ovat solakoita\nja leveäharteisia. Naisten puvut vaikuttavat yllättävän moderneilta\nja heidän liehuvat volankihameensa, käherretyt hiuksensa, kapea\nvyötärönsä ja huolellisesti kierteille taivutettu otsatukkansa, jota\nroomattaret sittemmin jäljittelivät, viittaavat peräti uudenaikaiseen\npukeutumisihanteeseen. Alaruumis peittyy monimutkaisesti poimutettuun\nhameeseen, kuin laskeutuvien, päällettäisten kellojen alle. Yläruumis\non vain niukasti verhottu. »Konträäreinä sukupuolituntomerkkeinä» ovat\nrinnat, jotka avoin miehusta jättää täysin paljaiksi ja joita kireä\nvyötärys tukee. Mikä itsetiedoton keimaileva sulo näissä kuvissa!\nKnossoksen palatsin seinämaalauksissa ja käärmepapitarten siroissa,\nkirjavissa pienoispatsaissa näyttäytyy kuin kaukaisen elämänilon\nhimertävässä jälkikajossa silloinen naistyyppi — rakastajatar ja äiti,\nAstarte ja Madonna.\n\nMikä uskonto on versonut tuossa kevätnuoressa maailmassa? —\nKreikkalainen tarusto sisältää hämäriä muistoja Knossoksen palatsin\nMinotauroksesta, jolle uhrattiin elävää ihmisenlihaa. Salaperäiset\nkaksoiskirveet, joita on löydetty tämän asuntolinnan raunioista, ovat\ntodennäköisesti kuuluneet kulttivälineisiin. Härkäsirkukset, joita\ntämä kansa on suosinut, ovat kenties alkuaan uskonnollista perua —\nvoisi olettaa, että uskonnon vaihtuminen huvitukseksi on minolaisen\nsivistyksen rappiokauden puhuvia todistuskappaleita. Onko Kreetan pyhä\nhärkä sodan vai hedelmällisyyden jumala? Onko meille tuntemattomissa\ntemppeleissä vietetty lisääntymisen mysteerejä? Onko Minotauros vain\nkaarialaisen ukkosenjumalan, Zeus Labrandeuksen, paikallinen muoto? Ja\novatko vanhimpien mykeneläisten muinaisjäännösten tylpät louhimattomat\nkuvat sukupuolipotenssin symboleja — muistoja aikoja sitten\nrehoittaneesta hedelmällisyyden kultista —? Kreetalaiset ihmisuhrit,\njoita tarunomaisen Minoksen aikana väitetään esiintyneen, kuvastelevat\nhyvin epämääräisesti oikeastaan vain Ariadnen ja Theseuksen tarinassa.\n\nSen sijaan on moniin kulttiesineihin hyytynyt selvä muisto\nmuinaisesta äitijumalattaren uskonnosta. Jokainen nuori kulttuuri\nseppelöi salaperäisillä, virvoittavilla, tajuttomilla toiveillaan\n_äidin_ hahmon ja pystyttää hedelmällisyyden kivisiä vertauskuvia\nalkeellisille alttareilleen. Äidin ja maan käsitteet ovat kaikissa\nnuorissa uskonnoissa identtiset. Suuret kosmilliset jumalattaret,\nmyyttien Emot, ovat kansojen lapsentunteiden luomuksia,\nidealisoituja hahmoja, joiden edellytyksenä on pojan elämänyhteys\näitiin, maataviljelevän rodun ja viljellyn maan elimellinen\nyhteenkuuluvaisuuden tunto. Myös kreetalainen uskonto on tuntenut\ntämän jumalattaren. »Luonnon äiti», »vuoren herratar», »ihmisten\nemo» esiintyy milloin alkeellisimmissa, milloin myöhemmän kauden\nkaiverruskuvissa, se katsoo vastaamme vanhoista minolaisista\nsineteistä, se koristaa Mallion ja Knossoksen kaivauksista löydettyjä\nsavitauluja. Jumalattaren kömpelöt pienoispatsaat ovat epäilemättä\nkoristaneet palatsien siroja kotikappeleita. Mitään temppeleitä ei\nmuinaistutkimus ole nostanut päivänvaloon, mutta syvät, salahämärät,\nmetsän peittoon hautautuneet luolat, joihin on kätketty kuin tummiin\njättiläiskohtuihin vertauskuvallisissa väreissä säkenöiviä uhrivaaseja,\novat olleet kreetalaisen Demeterin pyhättöinä. Se kunnioitus, mitä\nhelleenit sittemmin tuhlasivat kuuluisalle Dikten rotkolle, on tämän\npalvontamuodon muisto. Aikoja ennen kuin ukkosenjumala Zeus oli\nnäyttäytynyt esi-kreikkalaisessa uskonnollisessa elämässä, hänen\ntilallaan on ollut vanhan emojumalattaren puoliso, hevosenhahmoinen\nPoseidon, jota saarivaltakunnan urheat merenkulkijat palvoivat.\n\nMutta tämä uskonto on hävinnyt aikojen pimentoon. Viini, öljy ja hunaja\nmetsittyneiden luolien uhrimaljakoissa, alttareille vuodatettu rasva ja\nveri, hevosten, ajokoirien ja ehkä ihmistenkin liha ovat vuosituhansien\naskelissa sotkeutuneet yhdeksi mullan kanssa. Kreetan alkuperäinen\nelämänoppi on haihtunut aikakausien muistista. Yhtä selittämättömiksi\novat jääneet pienet, kullasta ja norsunluusta laaditut vartalokuvat,\njotka esittävät käärmeitä käsissään piteleviä naisia ja joista ei\noikein tiedä, kuvaavatko ne tuntematonta käärmejumalatarta vai hänen\npapittariaan... Niiden salamielinen hymy hehkuu nykyään Bostonin\nmuseon tomuttuneissa lasikaapeissa. Mitä osaa ne ovat esittäneet\nmuinaisissa menoissa, mikä on niiden sanoma ja merkitys? Muuan Agia\nTriadasta löydetty sarkofagi, jonka stukkipintaan joku tuntematon\nfreskomaalari on ikuistanut uhrikulkueen, vainajille vuodatetun juoman,\nhitaasti astuvat papit, joukon kulttiesineitä ja kaksoiskirveillä\nkoristetun pylvään huipussa istuvan kotkan, on kreetalaisen uskonnon\nharvoja todistuskappaleita. On mahdollista, että sen myöhemmässä\nkehitysvaiheessa on tapahtunut hidas, mutta varma käänne synkkyyteen.\nMilloin ja miten elämänriemu vaihtuu kuolemankammoksi, elämänpalvonta\nkuolemanpalvonnaksi ja »luonnollisen ihmisen» sitomaton aistihurma\nesikreikkalaiseksi Hadeksen peloksi, ei enää ole ilmaistavissa.\nNiin kauan kuin kreettalainen kuvakirjoitus pysyy tulkitsematta, on\nturvauduttava vain olettamuksiin.\n\nKnossoksen palatsissa on muuan stukkipinnalle sommiteltu kohokuva.\nTummalta pohjalta hohtaa kukkaansa puhjenneita kurjenmiekkoja, niiden\nkeskellä kulkee kuin merenvihreään valoon kastuneena kuninkaallisen\nkaunis poika. Hän kantaa prinssillisenä arvonmerkkinä raskasta,\nloisteliasta sulkakruunua, joka muistuttaa hämmästyttävästi atsteekkien\njuhlapäähineitä. Sirot, miltei tyttömäisen herkät pojanjäsenet\novat alastomat. Vain lantioilla liekehtii laavanpunainen nauhus ja\nvyöstä hulmuavat vaatteenlaskokset. Vuosituhansien takainen tuuli on\nsotkeutunut hänen mustiin hiuksiinsa, ja ne liehuvat kolmena pitkänä\nhuntuna helteisessä ilmassa, joka väreilee tämän unohtumattoman\nstukkikohokuvan jokaisesta yksityiskohdasta. Linjojen kepeys ja\nlennokkuus, syvän sinivihreiden ja paahtavan punaisten pintojen hehku\navaa kuin näköalan syvälle keskiminolaisen kulttuurin alkuhenkeen,\nelämäntunnon huumaavaan kevääseen. Siroilla pojankasvoilla, jotka on\nhahmoteltu suoraan sivultapäin, lepää satumaisen unen onnellisuus, ja\nliikkuvan vartalon rytmistä puhuu itsetiedoton aistillisuus, joka on\nyhtä pakotonta ja vapaata kuin keltaisten saffran-liljojen kukinta...\nKreetalaisen elämäntunnon _tämänpuoleisuus_ käy tästä maalauksesta\nelävästi ilmi. Näin hyväksyvät ulkotodellisuuden vain ihmiset, jotka\neivät ole »keksineet» käsin tehtyjä temppeleitä, Näin vaistonvaraisia\novat vain lapset ja naiset — aivan kouluttamattomat, aivan iloiset,\nkohtalottomat, aistilliset lapset ja naiset. Botticellin Primavera\nvaeltaa Kreetan saarella helteestä punertuneessa ilmassa, avatuissa\nhiuksissaan siitepölyhiutaleita, joita nousee sitruunankeltaisista\nsaffrankukista!\n\nKreetalais-mykeneläisen kulttuurin pimeneminen alkaa\nmyöhäisminolaisella ajalla. Noin vuoden 1650 tienoilla näyttää hetkeksi\npuhkeavan uusi kukoistus, ja suurten kaupunkien linnoissa versoo\nelämäniloinen hovikulttuuri. Mutta taide ei enää ole täysin vapaata\nliikahienostumisen merkeistä. Silloinen palatsityyli on prameilevan\nrunsasta. Se kalkkeutuu häikäisevään muodollisuuteen ja maneeriin.\nTummalla vernissalla lasitetuissa ruukuissa ja maljoissa valtaa\nalaa naturalistinen kuvioitus, joka viihtyy erinomaisen mielellään\nvauraiden, sirosti kiertyvien kasviaiheiden piirissä. Astianpinnalle\nsommitellaan mustekalojen ja meritähtien ryhmiä, näkinkenkäornamentit\nja meririuttojen, korallien, aaltojen ja leväkasvien tyylitellyt\nkuvat kiertävät juomakulhojen laitoja. Käänne kaavamaisuuteen\npaljastuu yksinpä siinä, että väripinnat on tänä aikakautena yleensä\njaettu täsmällisiin vyöhykkeihin. Liljojen ja kultillisten kirveiden\nkoristamat, usein suhteettoman suuret juhlamaljat kuuluvat lakastumisen\nkauteen. Knossoksen ja Faistoksen barokki hukkuu liikakultaukseen — ja\nkultaiset juomakulhot, kultaiset kuolinnaamarit, kultaiset kaulakäädyt,\ndiadeemit, soljet ja pakotuskoristein somistetut kultalaatat ovat\nsittemmin täyttäneet Mykenen akropoliin hakatut kalliohaudat, Atreuksen\naarrekammiot. Mykeneläinen kulttuuripiiri, jonka Schliemannin\nkaivaukset ovat nostaneet esiin, on katsottava Kreetan vanhan\nsivistyksen komeilevaksi jälkikukinnaksi. Se kiteytyy puhuvalla tavalla\nlasketun geometrisissa Dipylon-maljakoissa ja Vaphion kupuhautojen\nkultapikareissa, joiden pakotuskuviot ovat kultasepäntyön yliviljeltyjä\ntaidonnäytteitä.\n\nElämänkäyrä kiertyy näinä aikoina Kreetan saarelta Aigeian mantereelle.\nSivistyksen aalto on hetkeksi peittänyt alleen Malean niemimaan ja sen\nmereen pistävän laajan alueen, jolta Hissarlikin kukkulan salaisuus,\nsen päällekkäin maatuneet kaupungit, on paljastettu. Noin vuodesta\n1600 vuoteen 1250 kestää uuden kulttuurikauden elämänaikaa. Se on\njo ammoin alkanut tunkeutua Peloponnesokseen ja Attikaan, Boiotian\nlaaksoon ja eteläiseen Thessaliaan. Kuin jättiläisten kasaamina\npaasiholveina kohoavat näinä aikoina suuret kuninkaalliset linnat\naigeialaisen maiseman taustasta. Mykenen ja Tirynsin rinnalle, leviten\ntasaisesti pitkin laajoja ranta-alueita, kohoavat Mideain ja Asinen\nmuurit, joiden suojassa muinaisen Argoliksen sotaiset hallitsijat\nleiriytyivät. Boiotiassa keskittyy uusi elämänmuoto Orkhomenosiin,\nThebaan ja Glahan. Lakonialainen Vaphio ja messenialainen Kakovatos\novat muinaistutkimuksen lapion paljastamina osoittautuneet saman\nmyöhäishelladisen aikakauden tyypillisiksi kaupunkikeskuksiksi. Ja\ntäysin toisin kuin kreetalaisen kulttuurin kevät, mykeneläisyyden\nsyksy ympäröi olemassa olonsa massiivisilla varuslaitteilla,\nsuunnattomilla muureilla ja sotaisen uhkaavilla torninhuipuilla,\njoissa merta tähystävien sotilaiden vartiotulet palavat ja joista\nkuoleman ja hävityksen aallot lähtevät liikkeelle. Elämän välittömyys\nkuolee spartalaisen kurin puristukseen, ja suurissa aigeialaisissa\nruhtinaslinnoissa kypsyy itse asiassa elämänmuoto, joka sittemmin\non puhjennut täyteen, rautakukkia kantavaan kukoistukseen Kreikan\nsotilasvaltiossa. Kun joonialaisten vaellusretket ovat vihdoin alkaneet\nja Homeroksen taistelukohtaukset ovat olleet verisintä todellisuutta,\nnämä aigeialaiset linnoitukset ovat saaneet jännittää puolustusvoimansa\nviimeisilleen torjuakseen hyökkäävien akhaijalaisten tehokkaita\nrauta-aseita.\n\nMykeneläinen elämäntunnelma on alistettu kuoleman varjoon. Kaikessa\nkoristeellisuudessaan silloisen Peloponnesoksen linnat antavat\ntuiman ja lohduttoman vaikutelman. Niiden pohjakaavoissa ilmenevä\nsuunnitelmallisuus, niiden kolkon pimeät käytävänsolat ja suurista,\nmonitahkoisista lohkareista ladotut suojamuurit ovat syntyneet uhkan\nalla. Tirynsin suippokaariholvit ja Mykenen leijonaportti, jossa\nheraldiset kivieläimet kasvavat sotilaallisen uhman vertauskuviksi,\nodottavat ankaran varmoina akkhaijalaisten hyökkäystä. Linnoihin\nkuulunut _megaron_, miesten suoja, joka Tirynsissä muodostui palatsin\nvarsinaiseksi kolmiosaiseksi päärakennukseksi, on kieltämättä näytellyt\ntärkeää osaa ainaisen sotatilan uhkaamassa elämässä. Tätä esihomeerista\nkulttuuria ei suinkaan kevennä linnojen väriloisto. Siniemaljin alta\nhehkuu polttamattoman tiilen synkkä tulipalonväri. Seinäpintojen\nkoristeellisissa friiseissä, joissa kovapiirteiset Klytaimnestrat ja\nkorulippaita kantavat amatsonit ryhdistäytyvät kuin tulevia rynnäköltä\nvarten, ilmenee täysin epäkreetalaista muotojen tylyyttä.\n\nIliaksessa uhraa sotainen Akhilleus kuolleen Patrokloksen sielulle\nverta, viiniä ja hunajaa. Mutta Homeroksen runous on hämärää\nheijastusta Mykenen ja Tirynsin päiviltä. Mihin aikaan ja hetkeen\nTroian loisto ja hävitys on sattunutkin ja missä Hissarlikin\nrauniokummun kerrostumassa sen rauniot sijaitsevatkin, on enemmän\nkuin luultavaa, että Akhilleuksen ja Patrokloksen elämänaika on\nlangennut yhteen mykeneläisen sivistyksen kanssa. Homerolainen\nkuolleiden palvonta on syvimmältään tämän kulttuurin lakastumiselle\nluonteenomainen. Myös egyptiläinen kulttuuri ympäröi itsensä\nbasalttisilla haudanseinillä — ja mykeneläinen elämä laskee samoin\naseensa hautaholviin! Kaikista tämän ajan rakennuksista ovat juuri\nhaudat arkeologisesti merkitsevimmät. Onko kreikkalainen kuolemankammo\nnoussut ensimmäiselle kalpealle oraalle Mykenen suunnattomissa, maan\nalle kaivetuissa kupuhaudoissa, umpeen holvatuissa kalliohuoneissa?\nSeinien alabasteri ei jaksa sulattaa säteilyllään niiden sakeaa\npimeyttä. Vain loppumattomat kulta-aarteet, upotuskoristeilla ja\nhäikäisevällä pakotustaiteella kaunistetut metalliset astiat säihkyvät\nnäissä kuoleman asunnoissa kuin kultarahat mustalla samettipohjalla.\nKaiken rikkautensa tämä lakastuva sivistys kasaa hautoihin, ja kun\nKreetan valoisa elämän palvonta on jo ammoin päättynyt, vanha kulttuuri\nympäröi kuolleiden lahoavat ruumiit kaikella maisella loistolla.\nPäivä painuu yöhön. Elämä palaa kupolimaisen kallioholvin pimeään,\numpinaiseen pakkotilaan ja rakentaa haudan itselleen.\n\nOn vaikeata täsmällisesti merkitä, milloin mykeneläinen kulttuuri on\njoutunut lopullisen tuhon omaksi. Deukalionin ja Pyrrhan jälkeläiset\novat hitaasti ja sitkeiden taisteluiden avulla vallanneet itselleen\naigeialaisten entiset asuntomaat. 1000-luvulla sortuu Troija\nliekkeihin. Vanhimman sivistyksen viimeinen suuri keskuspaikka\nmurskautuu raunioiksi, joiden ympärillä alkaa versoa yhä sakeampi\npeitekasvillisuus ja joka vähitellen peittyy Hissarlikin kumpuun.\nJoonialaiset heimot vaeltavat vuosisadan toisensa jälkeen yli\nPeloponnesoksen. He asettuvat viljelemään maata, jossa koirien\nraatelemat aigeialais-ruhtinaiden ruumiit lepäävät. Heidän\nsiirtokuntiaan nousee sekä mantereelle että saarille. Ja vihdoin\nnäiden vuosituhansien peräti sekasortoista historiallista tilaa\näkkiä kirkastaa kreikkalaisuus — omituinen kulttuurimuoto, johon\nlänsimainen sivistys on alinomaa tehnyt toivioretkiään ja jossa\njotakin sen syvimmästä perusluonteesta on saanut tavallista elävämmän,\nsynteettisemmän ilmauksen.\n\n\n\n"]