[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fArwhyVwy2nN5txw_avCLxNAK4T0zdc7HsN8lNpn8ohc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":15,"charCount":16,"usRestricted":17,"gutenbergId":18,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":23,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":25,"aiDescription":26,"preamble":27,"content":28},3608,"Tulia y.m. kuvauksia","Härkönen, Iivo",null,"3608-harkonen-iivo-tulia-y-m-kuvauksia","3608__Härkönen_Iivo__Tulia_y.m._kuvauksia","novelli",[],[],"fi",1904,11033,67480,false,76798,[20],"Finnish literature",[22],"Short Stories","\"Tulia y.m. kuvauksia\" by Iivo Härkönen is a collection of literary sketches and stories written in the early 20th century. The work paints intimate, folkloric portraits of Karelian village life—its rites of passage, ancestral memory, hard work, and song—through vivid scenes and emblematic figures. Central vignettes follow Palakia from birth and courtship to marriage, honor village singers and blacksmiths, and celebrate runo traditions that bind a community to its past and to nature.  The opening of the collection moves from a nightscape of scattered fires that symbolically trace a human life—from birth sauna to wedding bonfires and the final funeral candle—to a meditative walk in a Karelian grave grove where the whispering spruces awaken voices of the ancestors. It then settles into the tale of Palakia: her hard-won christening, upbringing under the song-rich guidance of Ontro-vaari, learning the forest’s language as a cowherd, a near-loss in the woods, and a tender courtship with Niemen Iivana that leads to vibrant village weddings and a quietly radiant married life. A forge scene follows, where a blacksmith’s monologue turns the paja into a “temple of work,” extolling fire, patience, and endurance. Finally, a runo singer, Äimäjärven Iivana, dreams of a hill becoming a chorus of kantele, is invited to a grand festival, and journeys with fellow singers through Sortavala and Viipuri to Helsinki, where their epic songs and women’s laments move audiences in a national celebration of folk music. (This is an automatically generated summary.)",[],126,"Novellikokoelma sisältää rajakarjalaisia kuvauksia ja tarinoita, jotka seuraavat ihmiselämän eri vaiheita ja paikallista kansanelämää. Teksteissä liikutaan muun muassa kylän raitilla, pajassa, kalmistossa ja erämailla perinteitä ja tunnelmia tavoittaen.","Iivo Härkösen 'Tulia y.m. kuvauksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3608. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TULIA Y.M. KUVAUKSIA\n\nKirj.\n\nIivo Härkönen\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1904.\n\n\n\n\n\n\n       Manan majoille menneen isoäitini muistolle\n       pyhitän nämä vähäiset kirjoitelmani.\n\n                                      _Tekijä_.\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nTulia.\nKarjalaisessa kalmistossa.\nPalakia.\nPajassa.\nRunolaulajan uni.\nJehkin Iivanan luoksi.\nSaloilla.\nLuostariin!\n\n\n\n\nTULIA.\n\n\nTuikkavi tulia yössä, — ne ovat tulia eteeni ehtivästä\nrajakarjalaisesta kylästä. Ne ovat niin salaperäisen viehättäviä nuo\nyötulet, että seisahdan tähän niitä vartavasten katselemaan. Ja niitä\nkatsellessani tulee mietteitä mieleen, — tulee mieleen elämä, joka on\nyö, ja sen tuloset.\n\nTuossa tuikkii pieni, heikko tulonen. Se tulee syntysaunasta, jossa on\nkolme henkeä: emo, lapsi, saunavaimo. Emo voihkii hiljaisesti, lapsi\nitkee heikosti, — saunavaimo hääräilee kiireisesti, kastaa vastoja,\nlyö löylyä, lukee supatellen loitsuja... Niistä loitsuista riippuu sen\nsyntyneen elämä, ja tuossa tulessa, joka siitä salasaunasta lähtee,\non merkit ja ennustukset alkavalle elämälle, kun vaan osaisimme niitä\nlukea...\n\nTämä on elämän ensimmäinen tuli.\n\nTuossa tuikkii pelonalainen, arka tulonen. Se tulee matalaisesta\nmakuusuojasta, jossa myös on kolme henkeä: iso, emo, lapsi. Lapsi\nitkee, iso ja emo sitä tyynnyttelevät, hyssyttelevät. — — Tämä tulonen\nkertoo kaikki vanhempain vavahtelemiset, vaalimiset, toiveet ja itkut\nlapsosen tähden, — ja tässäkin tulessa löytyy merkit ja ennustukset\nelämälle, mutta emme saa niistäkään selvää...\n\nSe on elämän toinen tulonen.\n\nSitten tuikkii iloinen, leiskuva tuli. Se tulee takapirtistä, jossa\non tanssit, illatsut. Iloisia poikia ja tyttöjä istuu penkit täynnä,\n— toisia liehuu leveälahkoisella lattialla vilkkaassa tanssissa...\nSiinä on hyörimisiä, pyörimisiä, siiputusta, sipsutusta, taidokkaita\nkoukerruksia, iloa ja riemua. Senhän huomasi jo tulestakin, mutta\nväliin käy varsin vakavaksikin se tulonen...\n\nSe on elämän kolmas tulonen.\n\nSitten tuikkii taas iloinen tuli. Sulhasia on tullut taloon. Jo oli\nkäyty maate, mutta noustiin toki sellaisten vieraiden vuoksi. Ja tuli\nhiilokseen, voi sulamaan, piirakkatarpeet pöydälle. Talontyttö menee\naittaan, panee parhaat päälle, ja koko illan hän punottaa kuin mäellä\nmarja... Tuolla puhemiehen rinnalla istuu pulskea poika...\n\nSeuraava tuli on iloinen ja vakava. Se on läksiäistuli. Tytön sydän\nsykähtelee riemuisesti, mutta silmät vettä vuotavat, sillä jätettävä\non entiset elinsijat, iso, emo, veikot, siskot... Tätä eroikävää hän\ntulkitsee itkettäjämummon kanssa kaulakkain, ujellellen, kumarrellen\nkaikkien edessä, etenkin ison ja emon... Heidänhän armonsa oli avarin,\nturva tukevin, lempi leimuvin...\n\nSitten tuikkii monta tulta, roihuavaa, riehahtelevaa. Ne ovat\npihatulia, jotka on kylänväki sytyttänyt ja joiden läpi ajaa hääväki.\nNuori pari on ensimmäisenä, ja kuuluu joukosta iloisia huutoja ja\nlauluja... Ne tulet kuvaavat elämän iloja ja riemuja, mutta myös kovia\nkoettelemuksia ja vaikeita vastoinkäymisiä, joiden läpi on nuoren\nparin kulkeminen. Niihin tuliin yhtyvät elämän arki- ja työ-tuloset:\nkokkoyö-, kekri-, sänkiäis-, paastostapääsy-, pyhäänlasku-,\nyönistujais- y.m. tuloset. Niitä on monta.\n\nJälellä on vakava, kylmä tuli. Se tuikkii tuohuksesta, joka palaa\nkuolleen päänpohjissa. Valkealla vaatteella peitettynä makaa vainaja\nsuurensopen penkillä, pyhäinkuvan alla. Tupa on täynnä istujia,\nsukulaisia, kyläläisiä. Hartaus kuvastuu kasvoilla, hiljaisuus\nvallitsee. Jotkut, läheiset, itkevät, toiset supattavat salaperäisiä\nrukouksia.\n\nTulet sammuvat. Yö onkin jo kulunut. Erottaahan tuolla vielä pienoisen,\nsinervän, nauhamaisen tulosen. Se on aarteiden päällä palava aavemainen\nonnenvirva. Sitä ihmiset ijäti tapailevat, mutta eivät saavuta. Se on\naina yhtä kaunis ja yhtä kaukana...\n\n\n\n\nKARJALAISESSA KALMISTOSSA.\n\n\nJo kauvas näkyvät vanhat, karjalaiset kalmistot. Synkkä, korkea\nkuusisto kylän keskellä, — siinä esi-isäin hautapuisto.\n\nOlen karjalaisessa kalmistossa. Se on kumpu, havunneuloilla\nja sammaljäkälillä peitetty, — kumpu kasvava tiheään korkeita\njättiläiskuusia, joista nuo havunneulat, — kumpu täynnä hautoja tai\nhaudansijoja, kalmalaudan kappaleita ja sortuvia ristejä. Se on kalman\nkartano. Ei täällä ole muuta elonmerkkiä kuin tuo ainainen huokaava\nhumina, tuo rajakarjalainen sävel ikikuusien latvoissa.\n\nTämä on kuolon koti. Mutta kun kauvemmin katselee noita haudansijoja,\nristejä ja muita muistomerkkejä, niin on kuin elämän keskelle joutuisi,\nelämän muinaisen. On siinä näkevinään harmaahapsisia ukkoja, jotka\nkantelon kanssa kulkevat saloissa ansateillään, — on näkevinään miehiä,\njotka karhukeihästä kantaen ja jousta jännittäen elintehtäväänsä\ntäyttävät, — nuorukaisia, jotka karkeloita keräävät, impiä illatsuihin\nsaattavat, — lapsia, joille satuja sanotaan, lauluja hyristään. Onpa\nmyös näkevinään naisia, — vanhoja vaimoja, jotka taioilla ja loitsuilla\nperhe- ja karja-onnea ylläpitävät, kylvetyksellä neitten lempeä\nnostavat ja pahoista päästävät, — nuoria vaimoja, jotka hamppuriihissä\nhamuavat, kivenpuussa kiikkuvat, — tyttöjä, jotka utuisia unelmia\ntulevasta sulhostansa näkevät. On näkevinään kaiken entisen elämän ja\nsen muodot, — on kuulevinaan kaikki entiselämän äänet ja soinnut. On\nkuulevinaan paimentorven toitotuksen, sotarummun pärinän, taikarummun\nkuminan, ja kaiken yllä kaikuvat kanteleet, kanteleet...\n\nKuusten latvat muodostavat päivänpääsemättömän katon. Ja on tämä\nkalmankartano kuin sataholvinen, tuhatpylväinen kirkko, — kirkko,\njossa kulkijan ääni juhlallisena kumahtaa. — Ja kirkko tämä onkin,\nkäytetyin kirkko maailmassa. Kuinka monet murheellisista ja murtuneista\nsydämmistä lähteneet huokaukset ja rukoukset ovat tästä nousseet\nkorkeutta kohti! Monet kyyneleet ovat noiden hautain partailla ja\nristien juurilla vuotaneet, ja niiden virratessa alas, on mieli noussut\nylös — minne? — jonnekin, josta apua ja huojennusta on odotettu. Oi,\nkirkkopa tämä on!\n\nKun kuuntelee tuota ijäistä huminaa kuusten latvoista, tuota\nkaihokaikuista rajakarjalaista säveltä, niin onpa kuin erottaisi\nsiitä laulua, haudantakaista outoa laulua, ja onpa kuin kuulisi siinä\nesi-isäin haastavan jälkipolvelle:\n\nMe olemme työmme tehneet, tehneet sen omalla tavallamme. Te nuoret,\njotka elätte toisen ajan aamukoitteessa, te olette jo unohtaneet\nmeidät ja meidän työmme. Nämä puistikotkin, joiden alla lepäämme,\ntahtoisitte kaataa. Mutta mitä nämä ovat kuin pieni tupahut [= pieni,\nkasvava puuryhmä] niistä saloista, jotka me olemme kaataneet ja joiden\nsijaan olemme pellot perkanneet — teillekin kauraa kasvamaan, kortta\nkohottamaan. Nämät jätimme, kuullaksemme iltalintujen laulua näiden\nlatvoista. Olimme laulun lapsia, ikuisen laulun, ja kuoltuammekin\ntahdoimme kuulla lintujen ihanaa laulua. Emme teiltä paljoa pyydä, —\nunohtakaa meidät, unohtakaa meidän työmme, mutta jättäkää nämä puistot!\n\nEn tiedä, mitä tunnen mielessäni. Minä elän sata vuotta mustassa\nmuinaisuudessa ja tuhat vuotta tulevaisuudessa. Yö edessä, yö takana, —\nmutta on kuin tuossa laulussa sanottaisi ne sanat, joilla päivä saadaan\npaistamaan, kuu kumottamaan.\n\n\n\n\nPALAKIA.\n\n\nLytsyn vaaralla valvottiin keskellä syysyötä. Sinne oli tullut vieras,\nharvinainen... Pienessä, savuisessa saunassa syntyi siellä Saaharin\nemännälle lapsi, pieni Palakia.\n\nTuuli huhahti silloin vaaran korkeimmassa koivussa, jotta siinä nukkuva\nlintu lehahti lentoon, ja vaaran alla olevassa lammissa alkoi käydä\nvienoinen vire. Oi, se on suuri hetki, kun ihminen syntyy maailmaan, —\nsiksi luonnossa käy silloin liikahdus.\n\n    Neitsyt Maaria emonen,\n    pyhä piika pikkarainen,\n    tuo pullo puhasta vettä,\n    kauha kullan karvallista,\n    jolla peiposen peseksin,\n    valattelen valkeaisen!\n\nSe oli Lytsyn Lukki, vanha vaimo, joka näin luki, puhdistaessaan\npienoista Saaharin saunan matalilla lautasilla. Saaharin emäntä loikoi\nlattialla, olilla, sillä hän ei sietänyt liikaa kuumuutta, kun sauna\noli juuri lämpiämästä päässyt. Itse Saahari seisoi ovensuussa, katsoen\nvuoroon vaimoaan, vuoroon lasta.\n\nHän oli ollut valveilla koko yön. Hän se oli vaimonsa saunaan\nsaattanut, pannut saunan lämpiämään, kutsunut Lukin ja pitänyt kaikesta\nhuolta. Muut makasivat. Olihan yksi ja toinen talonväestä kohotellut\npäätään ja huomannut jotain outoa tapahtuneen, mutta tällaisissa\nasioissa ei ollut hyvä olla liian utelias. Tärkeä asia, suuri asia, —\nse oli kaikella varovaisuudella vastaanotettava.\n\nAamuyöstä, muiden herätessä kukon kolmanteen lauluun, oli lapsi\nnukkunut riepuihinsa äitinsä viereen. Äiti oli joutunut jonkunmoiseen\nhorrostilaan, ja siinä hän uneksi näin:\n\nSaunan uunista kasvoi kaunis koivunvesa. Se kohosi kattoon, tunki\nkatostakin läpi ja nousi korkealle ilmaan. Saunan ympärillä huojuvaan\nkoivikkoon siitä tuli kaunein ja korkein puu, jonka latvassa joka ilta\nistui lintuja suuret parvet. Muut koivut olivat ijäkkäitä ja kaatuivat\nkohta, vaan tämä nuori jäi kauaksi aikaa paikalleen ihmisten iloksi.\nMutta sitten tuli raju tuuli, joka sen nyhtäsi juuriltaan ja kantoi\nkauvas korpien taakse, tietämättömiin. Suuri oli vaaralaisten suru,\nkunnes he viimein lännen ilmoilla, järven niemessä löysivät koivuparin,\ntoin'toisensa suojassa, ja kummankin latvassa lauloivat ilmanlinnut.\nSilloin se suru katosi; sillä toinen niistä oli heidän koivunsa.\n\nLasta saatettaissa saunasta tupaan, istui talon vanha vaari,\nharmaahapsinen Ontro verkkopöytänsä ääressä ja lauleli hiljakseen:\n\n    Kasvatin kanoja parven,\n    joukon suuren joutsenia —\n    Liisan linnahan lähetän,\n    Marin panen paimenohon,\n    Marketan pi'än kotona —.\n    Markett' on koria neito\n    ison koissa ollessahe;\n    ison ikkunan polessa\n    kehrätä hykyrteleepi,\n    lauluja hyräeleepi — —.\n\nNähtyään lapsen, heitti hän kävyn verkolle, astui kätkyen ääreen, johon\npienonen pantiin, ja katseli tarkasti lasta. Katsellessaan hän virkkoi:\n\n    Ole terve tultuasi\n    tähän tummahan tupahan,\n    matalaisehen majahan!\n    Kasva siinä kaunihisti,\n    ylene ylen somasti —\n    elonasi maammon maito,\n    valonasi pärhepärsky!\n\nSitten hän astui takaisin verkkopöytänsä ääreen, ruopasuunin vierellä\nolevan kolpitsan luo. Siellä hän mutisi itseksensä:\n\n    Tytöst' ei talo lisäy,\n    mut se viinat juotattavi!\n\nJa niin jäi lapsonen Saaharin savutuvan asukkaaksi, — jäi Ontro-vaarin\nvaaputeltavaksi, sillä emo ei töiltänsä aina joutanut kätkyen ääreen ja\niso samosi saloja, kaatoi korpea ja kontioita. — — —\n\nLytsyn vaara on suurten soiden ja korpien keskellä. Päivännousun\npuolella on viisivirstainen suo, jolla kasvaa vain karahkia,\nvaivaispuita. Se on niin vetelä, että ylipääsemistä varten on täytynyt\ntehdä kapulasilta lyhyistä, poikittain pannuista pölkyistä. Sittenkin\nse notkuu jalkain alla, niin että musta vesi purskuu ympärillä olevista\nsilmäkkeistä. Silta viepi Loimolan kylään, suurehkon Loimolajärven\nrannalle.\n\nParin virstan päässä koilliseen päin on Suulanselkä, mutta siellä\non ainoastaan pari taloa, jonka vuoksi sinne ei ole siltaakaan.\nPäivänlaskun puolella on ensiksi lampinen aivan vaaran alla, ja sitten\nkorpea, korpea, rikeätä, jylhää... Suvensuunnalla on epätasaista maata,\nmäkiä, vaaroja, lehtoja, notkoja. Siellä on Lytsyläisten kaskihalmeet,\nraemaat.\n\nHyvin on vaikeata pääsy Lytsyyn. Tiesivät sen Saaharilaiset, ja\nsentähden oli heillä suuri suru lapsensa ristimisestä. Kuinka saadaan\npappi kolmen-, neljänkymmenen virstan takaa pokostalta?\n\nMonesti Saahari huoahtaen katseli päivänlaskuun päin, ajatellen niiden\nmiekkosten tilaa, joilla kaikki on käsin yletyttävissä. Vaan kerran\nsitte hänen mieleensä juolahti, että Loimolan Lukki-eukko, se kaikkeen\nmestari, oli ennenaikaan kastanut lapsen ja pannut nimen, ja hyväksynyt\noli pappi sen. Hän meni pirttiin ja puhui asiasta vaimolleen ja\nOntro-vaarille, — ja niin kutsuttiin Lukki lasta kastamaan.\n\nHän otti asian ylen tärkeältä kannalta. Pitkän aikaa valmistustemppuja\ntehtyään hän vihdoin otti vettä astiaan, sytytti tuohuksentyngän\nnokisen nurkka-kuvan eteen, josta erotti vaskiset valkealla hevosella\najavan pyhän-Jyrin piirteet, riisui lapsen ja nosti kolme kertaa vettä\nsen päälle. Sitä tehdessä hän luki vieraskielisiä rukouksia ja löi\nristejä ilmassa; toiset kuvan edessä kumartelivat. Sitten hän sylkäsi\nkolmesti lattiaan ja sanoi että se on kastettu. Palakia nimi. Niin\npäästiin rauhaan.\n\nEi tullut talvella haetuksi pappia lapsen ristintään. Lähtö lykkäytyi,\nkunnes Palakia oli kohta vuoden vanha.\n\nKesän kuumimmalla ja kuivimmalla ajalla lähti Saahari pokostalle.\nValjasti valkkonsa purien eteen — niissä oli kaksi maataryötävää\naisaa, joiden takaosat oli yhdistetty poikkilaudoilla ja niille oli\nsidottu kori —, pisti evästä koriin puolenviikon päiviksi, nousi\nselkään ja alkoi astuttaa kapeaa, kivistä polkua. Purit kolisivat,\nja Saaharin täytyi tuontuostakin katsahdella taaksi, olivatko eväät\ntallella. Soita, saloja, kankaita ja korpia iltaan asti ajettuaan,\ntuli hän erääseen kylään, joka oli virstaa pitkällä niemellä. Pellot\nolivat niemen selällä, mutta talot rivissä päivänlaskun puolisella\nrannalla, aivan vedessä kiini, jotta vain tie sopi niiden ja veden\nvälillä kulkemaan. Ajatteli hän lähteä eteenpäin, mutta kun aurinko oli\nylen alaalla, tuskin korennon korkeudella, niin päätti jäädä kylään\nyöksi. Mihinpä taloon menisi? Kun veräjät muissa olivat kiinni, meni\nhän kylän viimeiseen taloon, lähelle niemen nenää. Astui alas hevosen\nselästä, tervehti juuri palolta palaavaa isäntää ja kävi tupaan. Se oli\nsavupirtti, niinkuin Saaharinkin, pieni-ikkunainen, leveälahkoinen.\nRisti silmät, kätteli emäntää ja kahta lasta, joista toinen oli\nviisivuotinen, reipas poika ja toinen Iautsanpartaita kuleksiva tyttö,\nja kysyi hyvästä talosta yösijaa. Annettiin toki ja vieläpä pyydettiin\nsaunaankin, joka juuri oli lämminnyt.\n\nSaahari saattoi hevosensa nurmikolle syömään ja pani purikomennon\ntallin pitkien räystäiden alle. Sitten hän meni isännän kanssa saunaan,\njoka oli puoleksi veden päällä, niinkuin muutkin kylän saunat ja aitat.\nKylvettyä uitiin ilta-auringon kirkastamassa järvi-vedessä, puhellen\nvedenhaltioista ja järven pohjassa olevista aarteista.\n\nTupaan tultua oli emännällä tee valmis. Siinä sitä juodessa Saahari\nkysäsee:\n\n— A mikä on tämä kylä ja kenen tämä talo?\n\nOntro, joka oli isännän nimi, käy kertomaan kylän ja talonsa historiaa.\n\n— Suurien sotien aikana muinoin tuli tälle niemelle mies. Tuli pakoon\nvihollisia. Ei ollut silloin tällä kulmakunnalla vielä yhtään eläjää\nja erämaana oli seutu. Tämäkin niemi korpea kasvoi. Tähän hän pellot\nperkkasi, talon rannalle rakensi — vieläkin voi nähdä raunioita —, ja\ntuolla Koitossa päin kaskia kaatoi, — siellä on vieläkin aho, jota\nkutsutaan \"hovinahoksi\". Sen hovin perua on tämä talo ja siitä on koko\nkyläkin syntynyt. — Olihan se varakas eläjä se esi-isämme, mutta me\nolemme hiukan köyhtyneet tässä kivien ja kantojen kanssa.\n\n— Eipä tuota niinkään. Eikä siitä liiasta rikkaudesta niin suurta\nväliä, — näin kauniilla paikalla elää köyhempänäkin. — —\n\nOntron pieni pellavatukka poika oli noussut isänsä syliin ja katseli\ntarkasti vieraan silmiin.\n\n— Onpa siinä terhakka poika. Mikä nimi? kysyi vieras.\n\n— Iivana, vastasi poika ujostelematta.\n\n— Saatpa tuosta pienen solen muistoksi salon mieheltä. Muuta hyvää hän\nehk'ei sulle kykene antamaankaan...\n\nPoikanen antoi vieraalle kättä ja meni esinettä näyttämään maammolleen.\n\nAamulla aikasin lähti Saahari edelleen. Päivän korkeimmillaan ollessa\nsaapui hän pokostalle, ja kirkkaana kiilsi kirkon risti. Kulkiessaan\nsen ohi, paljasti hän päänsä ja teki hartaana ristinmerkin.\n\nIivanpappi nukkui. Mutta kun sanottiin, että mies on salolainen, nousi\nhän ja tuli silmiä hieroen palvelijain tupaan.\n\n— Mitä kuuluu? kysyi hän kätellessään kumartelevaa Saaharia.\n\n— A kuuluu kun tytär olisi ristittävä, jo on vuotehinen, — elkää panko\npahaksi, emme päässeet mitenkään ennen.\n\nHyvä mies oli Iivanpappi, ei pannut pahaksi ja mielellään lähti\nSaaharin matkaan.\n\nNyt sai pappi Saaharin paikan, Saahari sai jälestä astua. Rintalaukun\notti pappi mukaansa hevosen selkään, mutta isompi laukku sai sijansa\npurikorissa eväitten kera.\n\nKuljettiin saloja ja soita se päivä ja seuraava yö. Sydänyön aikana\nkumminkin kotvanen levähdettiin. Tehtiin tuli tervaskantoon syvässä\nsalossa ja loiottiin sen lämmittävässä loimossa. Valo leikki\nlähihonkien oksilla ja loi ympärille kummallisia kuvioita: tuntui\nkuin olisi Tapion kansa ympärillä tanssinut. Nautittiin siinä vähän\neväitäkin, joiden joukossa oli Saaharilla pieni pullo kotikeittoa,\nja tarinoitiin kaikenlaisista korven asioista: Saahari karhu- ja\nerä-retkistään, pappi salaperäisistä tapahtumista ja ihmeistä\npyhimysten keskuudessa. Saahari risti silmät kuullessaan kummemman\ntapahtuman papin parrakkaasta suusta. Koillisen heikosti kajastaessa\nja tuulen herätessä hongan latvoissa, lähtivät matkamiehet edelleen.\nPäivän valetessa rupesi heille salojen yli siintämään Lytsyn\nkorkea vaara. Murkinain aikaan he saapuivat sinne. Kaikki olivat\npyhäasussa Saaharilassa, kun pappi sinne saapui. Ontro-vaarikin\noli pannut päällensä kiiluvanappisen samettiliivinsä ja harmaat\nhapsensa jakaukselle sukinut. Taloon oli tullut syrjäisiäkin pappia\nkatsomaan, sillä se oli harvinaista salossa. Siinä seisoi vanha\nLukki viilekehameissaan ja vihturimyssyssään, siinä Suulanselän\neläke-ukko, siinä Iivi ja Jyrki, naapurinisännät, ja vielä lisäksi\nmuutamia naapurin naisia. Kun pappi astui kynnyksen yli ja risti\nsilmänsä, menivät kaikki nöyrästi häntä kättelemään. Sitten hän kävi\npöydän päähän, heitti sille molemmat laukkunsa ja aikoi ruveta heti\ntoimitukseen. Mutta eivät toki sitä sallineet Saaharilaiset, vaan\ntarjosivat ensiksi teen saunavajaisiksi, suurten ja kovain sokeripalain\nja kuivaneitten rinkeleitten kanssa. Sen perästä avasi pappi\nuteliaisuutta ja pyhää kammoa herättävät laukkunsa ja käski tuoda vettä\nastiaan ja sytyttää tuohukset sen laidoille sekä pyhänkuvan eteen.\n\nKasteessa sai Palakia, jonka nimen pappi vahvisti, lumivalkoisen\npaidan ja vaskiristin kaulaansa, ja, kummin pidellessä häntä tässä\nasussa, sai hän suudella papin hopeaista ristiä. Niin oli hän kastettu\ntäydellisesti.\n\nToimituksen perästä pantiin papille ruokaa, ja hyvällä halulla hän\nsöi, sillä matka oli ollut pitkä ja väsyttävä. Ontro-vaarilla oli ilo,\nettä paatuska pisteli niin mielukkaasti hänen saamiaan ja suolaamiaan\nhau'insilakoita. Ruokaryyppyjä otti pappi useampiakin, niin että\nsyönnin perästä pyysi hän päästä jonnekin nukkumaan. Vietiin hänet\nporstuan uudinsänkyyn.\n\nVasta myöhään illalla lähti Saahari häntä takaisin saattamaan. — — —\n\nNyt oli lapsi turvattu pahan hengen pauloilta, yökuljetuksilta, y.m.\ntarvitsematta niitä vastaan ioitsukeinoja käyttää. Ja ison turvissa,\nmaammon maiolla ja vaarin vaaputuksilla kasvoi hänestä terhakka\ntytöntyllerö, jota ihmiset imehtivät ja talossa käydessään polvillaan\nkiikuttivat ja puheluttivat. — — —\n\nUseat oli ne hetket, jolloin Ontro-vaari viritteli vanhoja virsiään,\nmutta eräänä talvi-iltana hän lipui niiden laulamiseen siihen määrin,\nettä puoli yötä oli kulunut, päre orresta sammunut, kun lopetti. Oli\nkuin hänen sielunsa olisi avautunut ja pulpunneet sieltä esille kaikki\nne salaperäiset aarteet, joita se kätki.\n\nHän istui uunilla, katse tähdättynä johonkin kaukaiseen, aikojen ja\nmaiden taaksi. Palakia ja muut lapset — niitä oli tullut jo useampia —\nistuivat hänen ympärillään, seuraten tarkkaan hänen kasvojensa eleitä.\nPienin heistä väliin tarttui hänen tulusvyöhönsä ja partaansa.\n\nHän alotti tavallisilla alotussanoilla, nim:\n\n    Lähemmes langot laulamahan,\n    heimokset heläjämähän,\n    laulammes pihoille lammit,\n    tammet keskitanterille,\n    löyämme kukkaron kujolta,\n    taskun tallin lattialta —\n    kukkaross' on liiat kuumat,\n    taskussa tarinat liiat.\n\nSiitä hän siirtyi suosotkaan soreaan lintuun, joka\n\n    liitelehti, laatelehti\n    etsien pesänsijaista,\n\njonka löyti vihdoin Väinämöisen polven päässä. Laati siihen pesäsen,\nmuni kultasen munasen; mutta Väinämöinen\n\n    tunsi hipiän hiiltuvaksi,\n    polvenpään palehtuvaksi,\n    lekahutti polvuttahe\n    — muna kuueksi mureni.\n\nEi ne murut kumminkaan hukkaan menneet, vaan niistä tuli taivas ja maa,\nkuu ja tähdet.\n\n— Onko tämäkin vaara tullut siitä sotkanmunasta? kysyi Palakia.\n\n— Niin on, siitä on, vastasi vaari ja jatkoi laulujaan.\n\nNyt hän siirtyi sisaruksiin ja veljeksiin, jotka lähtivät\n\n    — — heinän niitäntähän,\n    korttehen kokoantahan.\n\nVaan heille kävi huonosti, kun\n\n    tuli tuuli Tuulloksesta,\n    ahava Anuksen maasta,\n    tunki heinäset tulehen —\n    jäi vain tuhkia vähäinen.\n\nMutta yhtäkaikki niistä\n\n    — — kasvoi kaunis saari\n    meren selvälle selälle;\n    saarehen tasanen tammi,\n    tammehen tasaset oksat,\n    joka oksalle omena.\n\nSiitä tuli turmion puu, sillä se\n\n    päivän otti, kuun kaotti.\n\nPimeys tuli maahan, ikävä ja itku, mutta nousi toki mies merestä, joka\nsen kaatoi.\n\n— Eikö se puu vielä nytkin kasva yön ja pimeyden aikana? kyseli Palakia.\n\n— Kyllä se kasvaa, mutta päivän tullessa nousee musta mies merestä ja\nkastaa sen.\n\nSitten hän rupesi laulamaan Väinämöisestä ja Joukamoisesta, jotka\najoivat vastakkain, valjahukset vastakkain. Vaati Väinämöinen, joka\noli väkevämpi ja viisaampi, Joukamoista väistymään, mutta tämä ei\nväistynyt. Koettelivat siinä kokkojansa kotvasen, — vihdoin suuttui\nVäinämöinen ja lauloi Joukamoisen\n\n    suin lumehen, päin vitihin,\n    kourin ilmahan kovahan,\n    kynsin kylmähän kivehen,\n    hampahin vesihakohon.\n\nTuosta tuli Joukamoiselle hätä! Hän rupesi tarjoamaan Väinämöiselle\nvenoista, oritta, y.m. jotta tämä hänet hädästänsä päästäisi, mutta\nVäinämöiselle ei kelvanneet keyhän kenkit. Viimein hätäpäissään lupasi\nJoukamoinen sisarensa.\n\n    Jop' on kelpas keyhän kenkit.\n\nPäästi Väinämöinen hänet pälkähästänsä ja allapäin pahoilla mielin\nlähti Joukamoinen kotiansa astumaan. Mutta Joukamoisen äiti tuli\nhyville mielin, kun sai suuren miehen sukuhunsa.\n\nPalakia teki kysymyksen tämänkin laulun loputtua:\n\n— Miksikä se Joukamoinen ei väistynyt, vaikka Väinämöinen oli väkevämpi\nja viisaampi?\n\n— Noh, en tiedä; niinhän ne tuhmat aina viisaampien tielle tuppautuvat,\nvirkkoi vaari.\n\n— Mutta suohon sortuvatkin, lisäsi Palakia.\n\nJa nyt tuli vaarin lempivirsi: Lemminkäisen lähtö Päivölän pitoihin,\nJumaliston juominkihin.\n\n    Savu saarella palavi,\n    niemen kylkiset kytevi.\n    Kenen tuo tuli palavi?\n    Osmotar olutta keittää — —.\n    Jo saloista puut väheni,\n    veet on loppui lähtehistä...\n\nSai olut valmihiksi, laadittiin pidot, — kaikki kutsuttiin niihin,\nmutta yhtä ei: Lemminkäistä. Silloin Lemminkäinen suuttui ja päätti\nlähteä kutsumatta pitoihin. Äiti esteli, sanoi olevan kolme surmaakin\nmatkalla: elä mene, poikaseni! — Ain' on surmia akoilla, vastasi\nLemminkäinen ja lähti vaan. Virvikössä viititsi, varvikossa vaatitsi,\n\n    valjasteli viljovarsan\n    korjan kultasen etehen,\n    iski virkkua vitsalla,\n    helkkäs helmiruoskasella.\n\nOli surmia matkalla, hauta, mato ja aita, mutta onnellisesti hän ohi\npääsi ja joutui Päivölään parhaalla ajalla\n\n    parahiksi tietäjiksi,\n    parahiksi laulajiksi.\n\n— Sellainen se mies pitää olla, joka ei pelkää vaaroja, ei vastuksia,\nsanoi vaari laulunsa vahvistukseksi, ja tuntui kuin hän itse olisi\nollut liehuva Lemminkäinen.\n\nVielä oli vaarilla virsiä; vielä hän työnnytti tyttöjä miehelään, sulki\nrauan raanoja, tukahutteli tulen kipuja, miellytteli metsää, nostatteii\nnokista poikaa nokiselta nuotiolta, pakeni viholaista, ja lopuksi\nlauloi maatapanosanat. Ja sitten hän kävi pitkälleen uuninselällä\nolevien päreitten päälle ja nukkui. Mutta jopa olikin aika, sillä kukko\nlauloi ensimmäistä aamuvirttään.\n\nLapset laskeutuvat alas uunilta ja vetäytyivät ison ja emon viereen.\nMutta heitä ei nukuttanut, sillä heidän mielessään oli kummia kuvia,\nasioita aavemaisia, — niin tuntemattomia, mutta niin herkästi mieleen\npainuvia.\n\nKun Palakia tuli toiselle kymmenelle, joutui hän karjan paimenohon.\nSiellä sai hän sotkea soita ja samota saloja, sai kahlata ja juosta,\nnousta ja langeta, itkeä ja iloita.\n\nEnsin hän näillä retkillään pelkäsi, mitä lienee metsän petoja ja\npeikkoja, — pysytteli aina karjan ja vanhan Vahdin, karjakoiran\nympärillä. Mutta sitten hän ei enää ollut karjasta riippuvainen,\nkuljeskeli missä mielensä teki, kunhan oli karjan kuuluvilla. Hän\nkiintyi luontoon, tuli tuntemaan sen perinpohjin. Hän aivan haasteli\nsen kanssa, ja hyvin he ymmärsivät toisensa. Honkien humina hänestä\noli kaunista kanteleensoittoa, jossa helisi kaikki ihmissydämmen\nsäveleet, ilo, suru, toiveet, lempi. Nuorten koivujen lehtileikki oli\nnuorten iloelämää, huoletonta, hyppelevää. Haavanlehtien lipinä oli\nsitä hiljaista pelonvärinää, joka jokaisen sydämen pohjalla liikkuu\nniitä tuntemattomia, yliluonnollisia voimia kohtaan, jotka maailmaa ja\nihmiselämää ylläpitävät... Ihminen ei tiedä, milloin hän hairahtaa,\nminkä askeleen ottaa liikaa, — siksi se siellä liikkuu. Metsän\nruskahtelu oli vanhain ihmisten varoitusta, sillä\n\n    maot heinissä matavat,\n    sisiliskot siuottavat.\n\nKalliot puhuivat kovuudesta, jolla elämän vastoinkäynnit oli otettavat\nvastaan ja pulppuavat puroset alituisesta rientämisestä... Oi, hän oppi\nkaiken luonnon, ja istuessaan ahon kivellä nousi hänen rinnastansa\nääniä, luonnon ääniä, elämän ääniä, — ja hänestä tuli yhtä hyvä laulaja\nkuin Ontro-vaaristakin, joka myös oli näin laulajaksi tullut.\n\nKerran Palakia eksyi metsään, häipyi kauvas karjastansa. Hän harhasi\nsaloja ja soita, ei päässyt perille. Mielestänsä hän oli kulkenut\njoka kuusenjuuren, kuunnellut joka kumpuralla, kaatunut joka kantoon.\nEi vaan kuulunut karjan kelloa, ei Vahdin haukkua. Ilta pimeni, yö\nläheni. Se oli syysaika ja sentähden ei ollut yön tulo hauskaa. Hän\npäätti jo lähteä kotiin, ilman karjaa, mutta eipä osannut. Eksyi vaan\nenemmän. Hän purskahti itkemään, itkemään vetreitä vesiä. Ja rinnasta\npääsi huokaus: Oi isoni, oi emoni, oi veikkoni ja siskoni, oi luonnon\npuhtahat tyttäret, tulkaa pelastamaan!\n\nHuuuu-uu-uu!\n\nPalakia höristi korviaan.\n\nHuuuu-u!\n\nPalakia säikähti. Hänen mieleensä juohtui kummat tarinat peikkojen\nhuudoista synkkinä öinä.\n\nHuuto uudistui tutunomaisemmin. Se oli kuin emonsa huolehtivan hellä\nhuuto.\n\nSamassa syttyi pieni tulonen palamaan samalla suunnalla. Se oli kuin\nkynttilä kotonsa pyhänkuvan edessä. Hän ajatteli, että se onkin\nkotituli ja emonsa huuto. Hän pyyhki silmänsä ja lähti ääntä ja tulta\nkohti kulkemaan. Kulki, kulki, — se oli kuin polkua, jota hän kulki, ja\nkun hän kotvasen kulki, tapasi hän karjansa kotiin kulkemassa. Silloin\nsammui tuli... Hän huomasi ettei se ollut emonsa huuto eikä tuohustuli,\nmutta ei se ainakaan pahain henkien tuli ollut. Hyvät henget sen olivat\nsytyttäneet, Luojan luonnon puhtaat tyttäret... Ja Palakia oli täynnä\niloa ja kiitollisuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalakia kasvoi ja kaunistui. Maine kierti hänestä maita, kyliä. Se\non tyttöjen tyttö, sanottiin. Ja kosijoita kulki Saaharissa kesällä,\ntalvella. Ei ollut sitä arki-iltaa, milloin sulhastaa sopi, ettei tulet\ntuikkaneet Saaharin ikkunoista, piirakan rätinä riehtilältä kuulunut ja\nvoilemu uuninpiipusta ulos tunkenut. Mutta sulhaset olivat supposuisia,\nliian monesti haukkasivat yhtä piirakkaa: niin monet sulhaset\nPalakiassa kävi.\n\nEikä Palakia ollut vielä kuin kuusitoistavuotias.\n\nKulki hänestä maine järvenniemeenkin, missä Saahari oli kerran ollut\nyötä. Tulipa tuo siihen taloonkin, missä kylpi ja makasi.\n\nOn eräs ilta joulun perästä, tuona illatsujen ja sulhastusten luvattuna\naikana. Niemen Ontro istuu lavitsalla, poikansa Iivana pöydän päässä.\n\n— Kenenkähän tyttö se Palakia Lytsystä lienee? kysyy Iivana.\n\n— Se on sen, muistanetko, kun kerran, sinun piennä ollessasi, oli\nmeillä yötä, Lytsyn Saaharin. Haki pappia pokostalta pientä tyttöään,\njuuri tätä Palakiaa, ristimään.\n\n— Vain sen. Muistan hyvin. Hän antoi minulle pienen solen. Vain sen.\nSittenhän se onkin tutun miehen tytär. Mitähän — hän ajatteli kotvasen\n— jos ois lähteä sitä sulhastamaan? Kuuluu olevan mainetyttö.\n\n— Lähdetään vaan, virkkoi isä innokkaasti.\n\nJa tuumasta toimeen. Ennen synnynvälin loppumista, jota kestää joulusta\nparin viikkoa, lähtivät Niemen Ontro ja Iivana Lytsyn laulavaa Palakiaa\nkosimaan.\n\nLytsyssä oli sinä iltana illatsut. Naapuri Iivissä oli siihen aikaan\npari sukulaistyttöä vierailemassa, ja näiden, ativojen vuoksi oli\ntalossa tanssit. Siellä oli Palakiakin, mutta kun kotonsa pihalla\nkulkuset helähti, silloin hänen mielessänsä aavistus välähti, ja kesken\nristikontraa hän riensi kotipirttiin ja nostatti kotiväen.\n\nTulivat vieraat tupaan, tulivat tuluppaturkeissaan, villavöillä\nvyötettynä; ristivät silmänsä ja tekivät tervehdyksen.\n\n— Ennen lienemme käyneet muina vieraina, nyt tulimme sulhasiksi.\n\nNiin Niemen Ontro.\n\n— Anna Jumala niitä kuulua, ei hallavuosia, vastasi Saahari, joka\nhädintuskin oli saanut kengät jalkaansa ja liivin yllensä. Vaimoväki\nvielä pukeikse. Käski Saahari sitten vieraat pirtin perälle.\nNaiset, pantuaan päälle, kävivät kättelemään vieraita ja rupesivat\nkeitinpiirakoitten tekoon. Kohta sirisi voi riehtilällä ja pöydällä\njumalanvilja pölisi.\n\nPalakia pistäysi pikimältään aitassa, vaihtoi siellä vaatteet, ja\ntultuaan sieltä rupesi muka auttamaan emäntiä, mutta silmät paloivat\nsinnepäin, missä Iivana istui, — ja kohta hän kokonaan irtausi työstä\nja riensi sulhon luo, joka heti hänet vierelleen veti ja puhelemaan\nrupesi.\n\n— Kuinpa sinä tänne osasit ja miten mieleesi johtui näin kaukainen ja\ntuntematon? puheli Palakia punastuen.\n\n— Et sinä niinkään tuntematon ollut, sillä sinun isäsi kävi kerran\nmeillä minun pienenä ollessani ja antoi minulle solen, joka on vieläkin\ntallessa. Ja kaukaisuus ei ole mikään este. Lentäähän lintukin meren\nyli — —.\n\nPalakia yritti jotain sanomaan, mutta sekoi ja punastui, eikä\ntullutkaan mitään. Iivana kiersi kätensä lujemmin hänen vyötäistensä\nympäri.\n\nTuvassa isäntämiehet tarinoivat minkä mistäkin. — Tuli roihusi\nhiilostassa ja päre paloi orressa, niin että tuvassa oli ylen valoisa.\n\nOntro-vaari oli tähän asti maannut uunilla, mutta valtava valo rupesi\nhäikäisemään silmiä ja sentähden hän heräsi. Heti hän kömpi alas,\nkun näki sellaisia vieraita, pisti huopaset jalkaan ja samettiliivin\nyllensä, sivalsi partaansa ja meni vieraita kättelemään. Iivanaa\ntervehtiessään hän iski silmää ja Palakialle löi hän sormea.\n\nKertyi siihen illan kuluessa syrjäisiäkin, illatsunuorisoa ja naapurin\nväkeä, ja pistettiin siinä hiukan tanssiksikin. Palakia tanssi Iivanan\nkanssa, ja ylen oli rivakka Iivana tanssija, kevyt ja notkea.\n\nSyötyä ja juotua rupesivat vieraat lähtöä tekemään. Tarjosivat siinä\nlähteissään rahoja, muka syömisistä, mutta kihlarahoja ne olivat.\nOtettiin rahat viieksi viikoksi ja tyytyväisiä olivat vieraat.\nIivanalle kuiskasi Palakia porstuassa, että ei niitä rahoja tuoda\ntakaisin ja kaupat tulee. Viskoi naapurin Lukki tuhkia vieraitten\njälestä, sopottaen: yks pois, yheksät sijaan! mutta turha oli tuo\ntoivomus.\n\nNiin oli Lytsyn Palakia kihlattu Niemen Iivanalle. — — —\n\nJo on käyty sulhasen kotia katsomassa, lujennusviinat juotu, ja\nodotetaan vaan ottajia Palakiaa vihille viemään, miehelään saattamaan.\nNämä päivät on Palakia kulkenut naapurin Lukin, päistärsäkin kanssa\nantilaana omassa kylässä, Suulanselässä ja Loimolassa, ja itkenyt\ntämän kanssa tuttavalle sekä tuntemattomalle. On hänelle annettu\neväitä, ohjeita, varoituksia; on tehty varoja ja luettu luotteita.\nKaikilla on suuri suru Palakian poistumisen johdosta, ihmisten\nilon, vaaran valkeuden, kylän kyyhkyn. Kuka nyt soittaisi salolla,\nlaulaisi lakeuksilla? Ankarin apea on taatolla, maammolla. Kuka karjaa\npaimentaisi, kuka tulen tupahan virittäisi? Yksin Ontro-vaari vaan\nsanoo: ei itku auta markkinassa; miehelle menemään on tyttölapsi luotu!\n— Palakia ei voi selittää tunnelmaansa näinä päivinä. — — —\n\nLäksiäisaamu tuli. Jo kuuluu kulkuset vaaran alta, jo näkyy hevosten\nusvaiset otsajouhet, miesten lumiset turkinkaulukset.\n\nAstuu sulhaskansa sisään; virkkaa Niemen Ontro juhlallisesti:\n\n    Oisko riistoja riassa,\n    kaunopyitä kartanossa?\n\nVastaa yhtä haltiakkaasti Lytsyn Ontro:\n\n    Kyll' on ristoja riiassa,\n    kaunopyitä kartanossa;\n    onko vain orusha ottajilla,\n    rihva riistan etsijöillä?\n\n        [orusha, rihva = pyssyjä]\n\nTyönnetään sulhaskansasta Iivana esiin, ja kohta rientää Palakia\npunaposkin päästämään tämän vyötä ja avaamaan turkkia sekä viemään tätä\npirtin perälle. Se on hyvän merkki, ja kaikki sulhaskansa jaksautuu,\nkäy perälle. — Vähän ajan päästä syötetään, juotetaan väki. Sitten\npannaan leipä ja suolavakka pöydälle, ja niiden ääressä ruvetaan\njuomaan eroviinoja. Sulhanen ja morsian seisovat vierekkäin pöydän\ntakana, ja sukulaiset ja tuttavat juovat ryypyn heidän onneksensa,\npannen pienen rahan lautaselle lahjaksi.\n\nSitten alkaa eropuuhat, eroitkut. Päistärsäkin kanssa käy Palakia\nisonsa eteen, kiittäen häntä tukemisestaan ja turvansuomisestaan ynnä\npyytäen anteeksi ylikäymisiään. Sitten ehtii hän emon, siskon ja veljen\neteen ja itkee heille:\n\nTule nyt kallis kantajani minun karkeaisen kassoani katkomaan, sillä\nminun kaunis kasvinaikani on kulunut;\n\ntule minun siivo siskoseni minun kurjasen kutrejani kuivailemaan, sillä\nminun kyyneleeni on kylliksi vuotaneet;\n\ntule minun viljo veljyeni minua ihalmoista ilahuttamaan, sillä minun\nlähtöaikani lähenee...\n\nSitten puetaan morsian joukolla, ja emo on auttelevinaan, mutta ei\nvoi itkulta. Iso seisoo itkeneen näköisenä vieraitten keskellä ja on\nheitä auttelevinaan pukeutumisessa. Mutta Ontro-vaari vaan sutkailee\nja hypästelee, ja ennen ketäkin on hänellä turkit päällä ja seisoo\novensuussa odottelemassa. Hän ja muutamia läheisiä sukulaisia lähtee\nmyötäjäisväeksi.\n\nVihdoin lähdetään ovesta ulos. Lukki seisoo nytkin pihtipielessä ja\ntekee siinä kaikenlaisia temppuja ja konsteja sekä lukee loitsuja...\nVoi, monta on mutkaa matkalla ja paljon on pahansuopia henkiä ja\nihmisiä maailmassa, siksi täytyy lukea loitsuja... Siellä pihalla\nseisovat jo kaikki lähtövalmiina. Vielä viime hyvästit. Sitten karahtaa\njalakset pihassa, ja kohta ovat kaikki rinteen alla, lammin jäällä, ja\njälelle jää rakas Lytsy...\n\nSiellä on varat vastassakin, siellä Niemen talossa. Oven pielessä\nseisoo sielläkin akka, vakkanen kädessä ja kylvää ohraa nuorenparin\npäälle.\n\n    Terve kuu, terve kuningas,\n    terve nuori naimakansa!\n    Miero vuotti uutta kuuta,\n    vesi tervasta venettä,\n    mie vain nuorta naimamiestä\n    nuoren naisensa keralla.\n    Miksis viivyit viikkokauen?\n    Vanhoilt' oli valua silmät\n    ikkunoissa istuessa,\n    nuorilta jalat kulua\n    portahilla seisoessa...\n\nNäin laususkeltuaan rientää hän riisumaan nuorta paria, sopottaen\nvieläkin jotain suunsa sisässä.\n\nHäitä on Niemelässä vastaanotettu tositavalla. Viikkokausi on pirttejä\npuhdistettu, sintsejä siivottu; puoli kylän naisväestä on ollut\nleipomassa, sahteja panemassa; viinoja on haettu kaukaa kauppiaasta...\n\nJa häät ne onkin hääntapaiset!\n\nSiinä kestitetään myötäjäisväkeä, omahisia, kyläläisiä. Siinä juotetaan\nläheinen, kaukainen...\n\nLäpi illan kaikuu kanteleet Niemen pirtissä... Päresoihtuja palaa joka\nnurkassa, sisällä, ulkona... Siellä sisällä tanssitaan. Joka pojalla\non tyttö kainalossa, ja vinhaa vauhtia mennään pitkin pirtin leveitä\nlattialahkoja. Kevyet ovat jalat, vetreät jäsenet, punoittavat posket.\nSiinä unohtuu pitkät, pilviset päivät ja ikävät illat sekä suuret\nsurut. Oi nuoruusriemun riehakkaa aikaa!\n\nOntrovaarikin on innoissaan. Hänkin siellä harmaine hapsineen leijaa,\nleiskaa. — Nyt on ukko uutisessa, virkahtelee hän, ja yrittääpä\nlaulaakin:\n\n    Kesät kengitin hevosta\n    talvet syötin tallikkoa —\n    lähin koskelle kosille\n    kosken nuorinta tytärtä —\n    tules tänne tarvitessa\n    nuoren neion naittaessa —\n    työnnäs tuo tulinen hursti,\n    tahikka tulinen miekka —\n    min hiiret kivestä saapi,\n    sen noiat minusta saapi...\n\nHän laulaa sekaisin kaikkea, sotkeutuu viimein ja tupertuu nurkkaan —\nutuisia hääunia vetelemään. Hänen toiveensa on toteutunut.\n\nPalakia oli hiukan alakuloinen ajaessaan kotoaan pois. Mutta sitten\nhän ajatteli: Sehän on tytön kohtalo. Ja sitähän hänen mielensä\nhalusi. Se on eri asia, sattuiko oikealle. Mutta siltähän se tuntui jo\nsulhastusillasta, että tämä oli _hänen oikeansa!_\n\nHänen rintansa täyttyi suurella riemulla. Aavistus tulevan avioelämän\niloista syöksyi hänen sydämeensä. Hän tahtoi rientää kaikkien\nkaulaan ja itkeä ilokyyneliä. — Hän tanssi Iivanan kanssa aina aamun\nvalkenemiseen, ja nousevan auringon ensisäteet kultasivat heidän\nvihkivuodettansa.\n\nNyt alkoi Palakian varsinainen elämä. Se oli sydämmen palamista\npunaisessa rakkauden tulessa. Se oli kaukaisten kangastusten\nlähenemistä tosikuviksi, kokemuskuviksi. Se oli kotivalkean vaalimista,\nperheonnen säilyttämistä. Se oli itsen ylentämistä, toisen viemistä\nmukahan. Se oli valvontaa, varjelua, kieltäymystä, työtä. Se oli\n_työtä_.\n\nTyön lomassa, päivän päätyttyä astui Palakia järven rantaan ja katseli\nlipelehtäviä laineita ja lauleli. Tai — talvisaikana — istui hän\nkuontalonsa ääreen, keinutti kehtoa ja lauleli. Ja Iivana istui viereen\nja kuunteli. Ja hän oppi ne laulut, nuo luonnon äänet, elämän sävelet.\nJa sitte he laulelivat yhdessä.\n\nTyö keveni, ilo eneni. — —\n\nKaksi koivua kasvoi järven niemellä suojaten toinen toistaan, ja\nilmanlinnut lauloivat latvoissansa aamuin, illoin.\n\n\n\n\nPAJASSA\n\n\nPaja on työn temppeli. Paja on elä-män ahjo. — —\n\nSeison pajassa. Ylläni on nokinen, karstainen katto, ympärilläni\nsysimustat seinät, alla hiilihilseinen maa. Mustan, kuonaisen\nuunin kidassa sähisee ahnas tuli, syöden rautaa raution kädestä.\nPajapoika painaa puhkuen paletta, — raution otsalla helmeilee suuria\nhikikarpaloita. Hän tempaa raudan ahjosta, lyö sitä vankalla vasaralla,\nmutta kun se ei miksikään muutu, työntää sen takaisin. Sivaltaa hikeä\notsaltaan, ottaa taas raudan alasimelle, — jo siitä säkeniä sähähtelee\n—, mutta pistää vieläkin ahjoon. Virkkaa sitten:\n\n— Voi kuinka vaikea on tämä työ, — vaikein työ ilman alla! Rauta on\nkovaa, kovinta ainetta maailmassa. Se on tehty kolmen luonnottaren\nmaidosta, maan malmista, taivahan talmasta, — siksi se on kovaa.\nSiinä sietää takoa ja taputtaa, lyödä ja lynnähyttää, muokata ja\nkärkästä, ennenkuin siitä kalu tulee. Kuka osaisi kuvata ne pettymykset\nja turhat yritykset, joita rautio saa kokea! Kuka osaisi lukea ne\npiloille menneet esineet, joita paja nurkissaan kätkee! Kuka lukisi\nne hikipisarat, jotka takojan otsalta kirpoavat, kuka ne säkenet,\njotka turhaan sähähtävät! Tässäkin on esineenalku, jota olen kohta\npäiväkauden kalkutellut, mutta tuskin luulisi syrjäinen siitä\nmitään tulevan. Ei synny Sampo sanoitta, ei pyöri mylly myrskyittä.\nKärsivällisyyttä, kestävyyttä siihen tarvitaan, ja voimaa! Viimeiset\nvoimat, viimeinen usko siihen tarvitaan, ennenkuin itsepintainen\nalkuaine esineeksi muodostuu. Mutta sitten se muodostuukin, muodostuu\nmiksi ikinä sinä sen tahdot! Ja niin, vaikka pajatyö on vaikeinta\nmaailmassa, pajassa vaikeimmat ja suurimmat työt tehdään, pajassa\nenimmän aikaansaadaan!\n\nHän tempasi raudan ahjosta ja takoi sitä voimainsa takaa, ja kohta\nsiitä esine tuli, tuli tuikea tuura, kalliopura. Hän pisti sen veteen,\ntaputteli vielä kotvasen ja viskasi sitten pois. Se oli valmis.\n\n— Siinä sen näit. Tulipas kalu, kun viimeiset voimani panin, vankimman\nuskoni uhrasin.\n\nNäin on kaiken laita maailmassa. Ei mikään ole helppoa, ei mikään tule\ntuskatta ja työttä. Kaikki näyttää alussa aikaansaamattomalta, mutta\nuskoa vaan ja voimia, — oi, kaikki, kaikki onnistuu!\n\nSitten hän muutti puheenainetta.\n\nTäällä pajassa luulisi olevan ikävän ja kolkon olla. Ei suinkaan. Tosin\nonhan tämä nokista työtä, onhan täällä aivan toinen aikajärjestys — ei\ntäällä ole yötä eikä päivää —, eihän täällä ole vaihtelua, ei valoa\nliioin — tarkoitan tuota Jumalan valoa —, mutta sittenkin täällä on\nhauska olla. Täällä on tuli kaikki kaikessa. Tuli on pajan haltia,\nvaltava, voimakas, ja ei täällä tohdi majailla pimeät peikot, jotka\nmuutoin noen ja karstan keskessä mielellään oleskelisivat. Tuli on\nisäntä, joka ei anna loikoa, ei laiskotella. Oletko kuullut sen laulua?\nSe laulaa näin:\n\nTyötä, työtä, jos tahdot karttaa yötä! Valppautta, valvontaa, jos\ntahdot pystyssä pysyä! Voimaa, uskoa, kylmää verta, jos tahdot päästä\neteenpäin ja jotain aikaansaada! Ei armoa, ei hellitystä, — aina vaan\nankarana ja kovana!\n\nJos sinua yrittää elämä kaataa, jos se virittää eteesi helvetinvirvoja\ntai kaivaa tiellesi kuolonkuiluja, niin työtä vaan ja uskoa! Helvetti\non heikkojen pätsi, kuolonkuilut raukkojen altaita. Elä heity elämälle!\n\nSe on tulen laulu. Sitä saa täällä aina kuulla. Ja se on ihanaa.\n\nJos kelle joskus huonosti käy, niin kuulkoon sitä laulua! Se on\npelastus!\n\nNäin rautio. Hänen silmänsä säihkyvät, kasvonsa hehkuvat. Kätensä\nkouristuvat kovasti ja jänteet jäykistyvät. Ja hän alkaa taas takoa\nuutta esinettä, ja ennen pitkää se on valmis.\n\nMinä olen kuin kiinninaulattu pajan lattiaan. Ei minusta tunnu enää\nkatto karstaiselta, ei seinät sysimustilta, vaan tulena kaikki leimuaa,\ntulena, elämän, ilon tulena.\n\nPaja on työn temppeli, elämän ahjo!\n\n\n\n\nRUNOLAULAJAN UNI.\n\n\n— Mikähän kumma minulle nyt tapahtuu? virkkoi Äimäjärven Iivana eräänä\naikaisena alkukesän aamuna, noustuaan vuoteeltaan.\n\n— Miksikä niin? kysyi joku talonväestä.\n\n— Ka kun näin niin ihmeellisen unen.\n\n— Minkä?\n\n— Voinenko tuota edes selittää. Se oli olevinaan korkea vaara, jolle\nnäkyi koko maailma. Sillä kasvoi eräitä honkia, kohtitaivasta kohoavia,\nja niiden juurilla istuin minä ja tuo Shemeikan Petri ja Läskelän ja\nMuuannon Iivana ja pari naista — juuri ne, jotka olivat Sortavalan\nlaulujuhlassa laulamassa ja soittamassa —. Siinä me istuimme...\nja yht'äkkiä muuttuu se vaara kanteleiksi, ja on kuin me olisimme\nkeskellä suurta kaupunkia ja ihmistulvaa... Ja ne kaikki kanteleet\nkäyvät soittamaan... ja ihmiset ihmettelemään... ja me olemme kuin\ntaivahassa... Jokohan kuolema tullee, vai mitä lienee kummitellut...\n\n— Onpa tuo ollut kumma uni.\n\n— Kun ette vaan taas joutuisi johonkin juhlaan laulamaan ja soittamaan,\nsanoo joku.\n\n— Eikö mitä, ei... Tuskin noita enää tullee — —.\n\nPäivä nousi, työlle työnnyttiin. Muut kävivät tahkoamaan viikatteita,\nIivana meni rantaan verkoilleen. Pani niistä pari kappaletta kuuttiinsa\n[= yhdestä puusta koverrettu alus] ja lähti katselemaan kalapaikkoja.\n\nIhmeuni! Ettäkö taaskin juhlille... Eikö mitä, ei niitä sellaisia\niloja kuin kerran eläessä. Ja ne oli jo olleet. Sortavalassa, pari\nkolme kesää sitten, ne oli olleet. Silloin oli vielä eukkokin elänyt\nja hänkin oli ollut siellä. Laulua ja soittoa, kemuja ja kestejä! Voi\ntoki niitä aikoja, ja voi toki niitä herroja, jotka heidät oli niihin\nkutsuneet!\n\nMutta ettäkö taas? Eikö mitä!\n\nJa hän lähti edelleen rantoja viilettelemään. Murkinoihin asti siellä\nsoudeltuaan tuli hän maalle, ripusti verkot artoon ja lähti, kalahattu\nkainalossa, pihaan kökkimään.\n\nPojanpoika oli siellä vastassa.\n\n— Sinulle on kirje, isoisä.\n\n— Mikä kirje?\n\n— Sortavalasta pyydetään sinua Helsinkiin laulujuhlille.\n\n— _Mitäh?_\n\nHeti sisään, kalat lattialle ja kirjettä kuuntelemaan.\n\n Hyvä Iivana!\n\n Helsingissä vietetään kohdakkoin samanlaista laulujuhlaa kuin täällä\n Sortavalassa vuonna 1896. Juhlan hommaajat ovat pyytäneet, että minä\n toimittaisin täältä sinne muutamia runolaulajia ja kanteleensoittajia.\n Sen vuoksi kysyn teiltä, vanha Iivana, ettekö suostuisi lähtemään\n juhlille. Olen antanut sanan Shemeikan Petrille ja Jehkin Iivanalle ja\n Läskelän Iivanallekin, jotka tulevat myös mukaan.\n\n Lopuksi lämpimät terveiset.\n\n Ystävyydellä\n\n — — —\n\n— No jopa nyt kummia! Jottako Helsinkiin! Ilmankos kummitteli yöllä —.\n\nSiitäkös iloa, puhetta ja puuhaa! Koko viikon hän puheli tuosta\ntulevasta juhlasta ja Helsingistä — joka hänestä oli kaukana Pietarin\ntakana —, ja valmisteli. Voiteli kenkiään ja harjaili haljakoitaan.\nSortavalan laulujuhlan muistorahan kiinnitti hän uuteen kannoittimeen.\n\nTuli aamu, jona tuli lähteä. Voi sitä juoksua ja hätäilyä! Onko\nse, onko tämä? Vihdoin oli kaikki kunnossa, ja juhlallisena, kova\nhuopahattu korkealla päässä, istui hän pojanpoikansa vieressä\nlinjaalikärryissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkalla yhtyi häneen Jehkin Iivana kanteleineen ja eräs itkijävaimo\nMuuannosta, sekä kanteleensoittaja-Iivana Läskelästä. Hymy huulille\nkohosi kun kohtasivat toisensa ja keskustelu kehittyi:\n\n— Sinnekös sitä Helsinkiin?\n\n— Ka sinnehän, kun kutsu kävi. A sie?\n\n— Ka sinne...\n\n— Hehehe!\n\nSortavalassa yhtyi heihin eräs toinen itkijävaimo ja Shemeikan Petri,\ntuo halliparta, tervaskanto. Ja yhdessä sitte mentiin sen herran luo,\njoka heille oli nuo merkilliset kutsut toimittanut.\n\n— Hyvää päivää, hyvää päivää! No siinäkö te jo olette, te laulun\nsankarit, kantelon kantajat? Käykää sisään, käykää sisään!\n\nSe oli tuon hyvän herran ääni, kun he etsimänsä talon eteiseen pääsivät.\n\n— Ka tässähän, kun taaskin meitä tarvittiin, vastailivat vastatulleet\nnaurusuin.\n\n— No heittäkää nyt päältä ja astukaa saliin!\n\nSiellä salissa oli vastassa herttainen rouva, ja käski se heidät\nistumaan noille pehmeille, punapäällyksisille tuoleille, ja\nkuulumisiaan kyselemään rupesi. Tuli siihen se hyvä herrakin, ja saivat\nhe siinä kerkiämiseen kertoa kotioloistaan, tulostaan ja tuumistaan.\nJa saivat he siinä vielä laulaakin ja kanteletta soittaa. Äimäjärven\nIivana, mies pienoinen, lauloi mukaisensa virren: Mie olen miesi\npikkarainen. Sitten heille kannettiin kahvi, ja kohta päivällinenkin\npantiin. Illemmalla saivat he lähteä kaupungille, mutta yöksi oli\ntaloon tultava.\n\nHe kävelevät kaupungilla. Kotvasen sitä katseltuaan suuntaavat he\naskeleensa Vakkosalmelle, jossa se muistelemansa laulujuhla oli\nollut. Sydän sykähtää oudosti puistonportista sisälle astuessa.\nTultuaan puiston sisään, aukealle kentälle vuoren juurelle, kuusikon\nkeskelle, luulevat he, että siinä vieläkin seisoo lava ja ihmiset sen\nympärillä... Kuin kuulisivat he vielä ne suloiset soinnut ja kauniit\nlaulut, jotka silloin siitä kajahtelivat.\n\nHe nousevat rinnettä ylös, kuusikkoon, honkaholvistoon. Tulevat sen\nkiven juurelle jossa he silloin istuivat ja lauloivat ja kanteloa\nkaiuttivat. Tuntuu kuin vielä he siinä istuisivat, ja ihmiset ympärillä\nimehtisivät... Oi, ihania paikkoja!\n\nHe kävelevät ympäri puiston, ristiin rastiin. Nousevat vihdoin\nKuhavuorelle, näkötornin juurelle. Sieltäpä avara ja ihana näköala!\nKaupungin he sieltä näkevät, Laatokan lahtia, vuoria, vaaroja,\nlakeuksia, — ja tuonne päivännousuun päin he näkevät saloja, saloja,\nsiintäviä, suuria... Siellä on heidän kotiseutunsa.\n\nHe näkevät siitä ympäri kauniin Karjalan! —\n\nIllalla he ovat kaikki isäntänsä luona ja tarinoivat siellä minkä\nmistäkin. Illallisen syötyänsä pääsevät he omiin kamareihinsa\nnukkumaan. Voi sitä puhtautta ja järjestystä! — Eikä he voi olla\nihmettelemättä sitä ystävällisyyttä ja hyvyyttä, jota herrasväki\nheitä kohtaan osottaa. Aivan ovat ventovieraat, ja vielä oppineet ja\nylhäiset, ja kuin taatto tai maammo heitä hoivailevat, kohtelevat...!\n\nAamulla he nousevat aikaiseen. Muutenkin ovat tottuneet varahin\nheräämään, mutta nyt vielä matka ja oudot olot saavat heidät sitä\naikaisemmin nousemaan. Mutta saavatpa miehemme kotvan kamareissansa\nkolkutella ennenkuin kahvi tuodaan.\n\nMaassa maan tavalla.\n\nHuomenna, puolenpäivän aikaan lähdetään matkaan, se kutsuja-herra\noppaaksi ja ohjaajaksi. Menevät rautatieasemalle. Siellä on kaikki\nuutta ja ihmeellistä. Seinäkuvat, hälinä, melu, pyörien päällä olevat\nhuoneet, — se on heiltä panna pään pyörälle. Opas heille toimittaa\nliput ja muut, eikä heillä ole muuta tehtävää kuin seista paikallaan,\nmutta onpa sitä siinäkin! Joka hetki on joutumassa ihmisten tielle\nja häipymässä tovereista. Mutta kohta tulee saattomies ja vie\nheidät yhteen sellaiseen pyöräin päällä olevaan huoneeseen. Huhui,\nihankuin pirttiin astuisi, ei vaan niin mustaan ja savuiseen. Heitä\nhiukan vapisuttaa, sillä jospa nämä kaatuvat tai hajoovat tai...\nPaljon on mahdollisuuksia pahannepäin. Mutta sitten he tottuvat\nuuteen olopaikkaansa, kun se herra heitä rauhoittelee ja näyttää\nesimerkillään, ettei tässä mitään hätää ole, — ja ei heitä enää\nsuuresti hämmästytä junan liikkeelle lähtö, ainoastaan hiukan huumaa...\n— — —\n\nKoko päivän he ovat kulkeneet, milloin istuen, milloin loikoen,\nmilloin jutellen, milloin omissa ajatuksissa ollen. Alussa he ovat\nkatselleet ulos akkunoista, varsinkin asemien kohdalla; mutta sitten\nhe ovat tulleet huomaamaan, että siellä on aina samallaista maisemaa\nja samat seikat asemilla: mies lippahatussa portailla ja toinen\npunalippuineen radan vierellä tönöttämässä, — ja siksi he eivät enää\nvälitä akkunoista. Mutta sitten kulkee mustapukuinen mies vaunun läpi\nja virkkaa:\n\nViipuri!\n\nJa se heidät panee katselemaan akkunoista. Sieltä se näkyy, tuo vanha\nja kuulu Viipurin linna ja kaupunki, josta on monestikin\n\n    työtty kirjat kiirehesti,\n    paperit pakon perästä...\n\nViipurin asemalla he pysyvät kiinni herrassaan ja hänen avullaan\npääsevät läpi tuon monimutkaisen ja eksyttävän laitoksen. Tultuaan\ntoiselle puolen asemataloa, kysyy herra, tahtoisivatko he lähteä\nkaupunkia katselemaan; Aikaa on neljä tuntia, ennenkuin Helsingin juna\nlähtee.\n\n— Ka mitäpä tässä muutakaan tekisi, lähdemme vain.\n\nJa niin he lähtevät kivikatuja kiertämään, kaupunkia katselemaan.\n\nHeillä oli ihmettelemistä joka askeleella. Talojen korkeus, tiheys,\nkauppa-ikkunoiden kirjavuus, torien suuruus, — kaikki se heille tuo\nalituista kummastelun aihetta. Herra saa heille selittää minkä kerkiää.\n\nTulivat he sitten Viipurin linnan luo. Se heissä herättää kunnioitusta,\nkammoa; tuo mieleen muistoja, hämäriä, kummia...\n\n— Sitähän se Petri kuulusa kuningas piiritti ja kysyi linnan isännältä,\nMatti Omosun pojalta:\n\n    Oisko voita volmarissa,\n    linnassa sian lihoa?\n\nsanoi Shemeikan Petri.\n\nKatselevat he siinä kotvan muureja, valleja, hautoja ja lähtevät sitten\neteenpäin, Monrepos-puistoon, niinkuin herra oli heille sanonut.\n\nSepä on ihmeellinen paikka, se Monrepos! Metsiä, järviä, jokia, vuoria\nja — linnoja, satulinnoja, haltiainlinnoja! Erään vuorensolan suilla he\nkerrassaan säikähtävät. Mies kivellä, käsi pystyssä!\n\nHe seisahtuvat, mutta opastaja käy nauraen miehen luo.\n\n— Tulkaahan lähemmä, — ettekö tunne?\n\n— Kun ei olisi Väinämöinen...\n\n— Sehän se onkin.\n\n— No sittehän tuo onkin tuttu mies, virkkavat urohot ja rupeavat\ntarkastelemaan kuvaa kaikin puolin.\n\n— Siinähän miehellä kannelkin polvilla, sanoo Äimäjärven Iivana.\n\n— Eihän mies miekastaan luovu, sanoo Läskelän Iivana, joka on niin\npitkä, että yltää kosketella kannelta.\n\nKauvan he tuota katselevat — kun kerrankin näkevät todellisessa\nmuodossa —, ja aatoksissa astuvat pois.\n\n— Oisko vielä maan päällä sellainen mies, tuumaa pois mennessä Jehkin\nIivana, mutta muut eivät siihen mitään virka.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt he istuvat taas kaikki yhdessä ryhmässä vaunussa ja ajavat\nHelsinkiin päin.\n\nSe Helsinki kummittelee heidän mielessään jos jonakin. Suurempi se\non Viipuria, suurempi Viipuria ja Sortavalaa yhteensä, siitä he ovat\nvarmat. Mutta minkälainen se on? Ei se ole tavallinen kaupunki.\nTorneja, torneja, linnoja — —\n\nHe odottavat sitä joka hetki. Mutta pitkä on matka ja odottajan aika\nvielä pitempi. He nukahtavat.\n\nKerkiävät he nousta ja toisenkin kerran nukkua, ennenkuin Helsinki\ntulee.\n\nVihdoinkin yön perästä, aamun tultua, ilmoittaa se musta mies: Helsinki!\n\nSekös nostaa urohot pystyyn ja katselemaan kavahuttaa!\n\nEi torneja, eikä linnoja, mutta koko kaupunki on kuin yksi torni ja\nyksi linna! Ihmekaupunki!\n\nHelsingin asematalo on vielä isompi kuin Viipurin, mutta ei niin\nmonimutkainen. Pian sitä pääsee torille, vaikka on enemmänkin ihmisiä.\n\nHe seisovat herransa kanssa torilla. Siinä heidän täytyy jättää hyvästi\nhänelle, sillä vastassa ovat ylioppilaat, joiden hoidettavaksi he nyt\njoutuvat. Tuntuu hiukan ikävältä ja turvattomalta jättää tuo hyvä\nherra; mutta kun tämä sanoo, että vielä hän heitä näkee, niin naurusuin\nhe heittävät hänet hyvästi.\n\nYlioppilaat lähtevät heitä asuntotaloonsa saattamaan. Mutta siinä\nvastaanottajain joukossa he huomaavat herran, joka heitä Sortavalan\njuhlassa saatteli, tuon mainion tohtorin, ja sen luo he joukolla\nrientävät.\n\n— Terve, terve, täällähän tekin.\n\n— Ka täällä, kun tässä kerran juhlimaan livuimme... Te, herra, annoitte\nalun, ja nyt taidamme kuolemaan asti juhlissa kulkea...\n\n— Ihanahan juhlissa kulkea...\n\nMutta sitten täytyy heidän lähteä ylioppilaiden matkaan. He kulkevat\nihmetellen ohi korkean talon — ateneumiksi sitä saattajat sanoivat —,\ntulevat Mikonkadulle ja siitä Esplanaadeille — kaikki he saavat tietää\nylioppilailta —, jossa pysähtyvät katselemaan Runebergin patsasta.\n\n— Onkohan tuo mies sukua Väinämöiselle, koska on saman kunnian saanut,\najattelevat ukot aivoissansa.\n\nSiitä he nousevat ylös kolmikulmaiselle torille ja siitä erästä katua\nkotvasen kuljettuaan kääntyvät korkean kulmatalon edustalle, ja siinä\nsanovat ylioppilaat olevan heidän asuntonsa. He seisattuvat siinä\nja muistelevat kaikkia niitä kulmia ja käänteitä, joita oli heidän\ntiellään, sillä saattajansa sanovat, että sitä tietä tulee juhlaankin\nkulkea.\n\nSitten ylös kapuamaan! Aina hamaan neljänteen kerrokseen. — Taitavat\ntaivaaseen viedä, kuiskivat urohot keskenään.\n\nNeljännessä kerroksessa on heitä vastassa ystävällinen rouva. Se kuuluu\nolevan heidän emäntänsä.\n\nKohteliaasti ohjaa tämä kaukaiset vieraansa huoneisiinsa, miehet\ntoiseen, naiset toiseen. Ne ovat suuret, korkeat, valoisat.\n\n— Kelpaa näissä asua, kun ei vaan akkunoista alas katso, tuumivat\nvieraat.\n\nHeti heille rouva kantaa kahvit ja puhelemaan puuttuu. Kyselee\nkaikenlaista, minkälaiset siellä Karjalassa on maat, minkälaista elämä,\nminkälaista rahvas... Saavat siinä miekkoset panna parastaan.\n\nSitten heitetään heidät rauhaan, lepäämään matkan vaivojen perästä.\nSaavat käydä nukkumaankin, jos haluavat.\n\nHeittävät urohot kenkänsä jaloista ja liiat vaatteensa ja käyvät\npitkäkseen. Siinä muistuu heidän mieleensä kaikki tapahtumat viime\nvuorokauden ajalta. Kyllä ne ovat olleet ihmeelliset! Eivät olisi\nuskoneet ennen. Kaikkia sitä ihminen ennen kuolemaansa saa nähdä!\n— Mutta heitä todellakin väsyttää. He katselevat kotvasen valkeaan\nkattoon — silmänsä pyrkivät umpeen — ja he nukkuvat. Unissa näkee\nShemeikan Petri seuraavan näyn:\n\nHe ovat veneessä. Vene on täynnä kanteleita. Ja uiskenteleepa niitä\njoessakin, jota kulkevat. Ja uiskentelee siellä muitakin soittokoneita:\ntuohitorvia, vaskitorvia, jos jotakin... Vene menee soutamatta. Ihmiset\nrannalla ihmettelevät, huiskuttavat nenäliinojaan, valkolakkejaan.\nIhmisten takana siellä istuu Väinämöinen, käsi koholla, kannel\npolvilla... Ja ilmestyypä siihen Esplanadinkin mies: se katselee\nkansaan ja Väinämöiseen...\n\nHerättyään kertoo hän sen tovereilleen.\n\n— Niitä kanteleita näin minäkin unissani, virkkaa Äimäjärven Iivana\nnäyn kuultua ja kertoo sitte kotona näkemänsä unen.\n\nIllan suussa kuulevat he vastapäisestä talosta, neljännen kerran\nikkunasta kanteleen soittoa: ihana impi siellä tulkitsee tunteitansa.\nSe heitä ihmetyttää. Ka, kun täälläkin on kanteleita! Mutta samalla se\nheitä viehättää. Se tuo tuulahduksen kotoisilta tantereilta, tuolta\nkaukaa Karjalan rajoilta...\n\nHuomenna alkaa juhla. Seitsemän aikaan saapuvat ylioppilaat heitä\nhakemaan. He saattavat heidät senaatintorille, jossa jo on tori täysi\nihmisiä. Suuren kirkon rappuset on täynnä lipuilla varustettuja ryhmiä:\nne ovat laulajia. Alempana on torvisoittajaryhmiä.\n\nKansan keskellä seisoo mies — ei se vaskinen — keppi kädessä,\nhatutonna; heilauttaa keppiä, silloin kaikki: laulajat, soittajat,\nkansa, koko kaupunki kajahuttaa sävelen, sävelen suuren ja voimakkaan,\n— ja juhla on alkanut. Karjalaiset seisovat hartaina, paljain päin. —\n\nJuhlasaatossa kuljetaan juhlapaikalle, kauniisen Kaisaniemeen, alatse\nkukkaisan portin. Torvet soi, sävelet särähtelee, kivitalot värähtelee.\nIhmisetkin ovat yhtenä värinänä, — eikä vähimmin karjalaiset.\n\nSiellä juhlapaikalla, kauniilla ja korkealla lavalla puhutaan,\nsoitetaan ja lauletaan koko päivä. Karjalaiset eivät voi tätä käsittää\nkuin yhtenä humuna, — humuna, joka huumaa, valtaa ja nostaa, — nostaa\nylös avaruuksiin, ikuisen ilon ja valon piiriin. Eivät he muista omaa\nitseänsä, elämänsä kovia kohtaloita, ei mitään. Kun heiltä jotain\nkysytään, hymyilevät he vain, eivät voi mitään virkkaa.\n\nMutta kello viiden aikana on heidän itsensä esiinnyttävä, — ovat\nylioppilaat sanoneet. He ajattelevat, että eihän ne heidän laulunsa\nnäiden muiden laulujen rinnalla mitään ole, joutavaa jorinaa vain;\nmutta kun heidät on sitä varten kutsuttu, niin _yrittää_ täytyy!\n\nKello viiden tienoissa astuvat he ylioppilaitten seurassa\nesiintymispaikalleen. Se on suurensuuri huone, kahdeksansadan hengen\nvetoinen. He ovat juhlallisen näköisiä, — Läskelän- ja Jehkin-Iivanalla\nkantelet kainaloissa. Eivät he virka mitään, — meneväthän minne\nviedään, tekevät mitä käsketään.\n\nSaapuvat he vihdoin päämääräänsä. Siellä on jo huone täysi ihmisiä,\nodottelevia, uteliaita. Läpi heidän he pujotteleivat, pääsevät lavan\nluo ja alkavat nousta esiintymispaikalle. —\n\nSe on n.s. historiallinen konsertti ja saa siellä kuulla muutakin\nmusiikkia, mutta karjalaisten musiikki on huomattavinta.\n\nEnsinnä esiintyvät Shemeikan Petri ja Jehkin Iivana. Istuutuvat\npaikoilleen, lyövät kätensä kätehen ja aloittavat:\n\n    Yks oli vanha Väinämöinen,\n    toinen nuori Joukamoinen,\n    ajettihin vastakkahe,\n    valjahukset vastakkahe —\n\nHuoneessa käy huhaus ensi sävelten kuultua. Ne ovat värittömiä,\nyksitoikkoisia, mutta laulun jatkuessa ne tulevat eläviksi,\nvaihteleviksi ja kohta valtaa kuulijat mitä suurin jännitys. Laulajat\nkiintyvät lauluunsa, he liikuttavat tenhottomasti ruumiitaan ja\nheidän katseensa harhailevat kaukana, missä harhaillevatkaan. Kun he\nlopettavat, on huoneessa hiljaisuus.\n\nHe ovat nähneet, nuo katsojat, elävän Väinämöisen ja Joukamoisen,\nja säikähtäneet samalla tavoin kuin karjalaiset Monrepos-patsasta.\nHe ovat heissä nähneet oman eletyn aikansa, oman itsensä mustassa\nmuinaisuudessa, — ja siksi on huoneessa hiljaisuus.\n\nSitten nousee lavalle Äimäjärven Iivana. Katsahtamatta yleisöön\nistuutuu hän, painaa pään käteensä ja alkaa:\n\n    Lemminkäin' on piilopoika\n    menee maammonsa etehen:\n    tuo tänne pelervo paita,\n    kanna kaatiot kapoiset —\n    lähen Päivölän pitoihin,\n    Jumaliston juominkihin.\n\nHän on pieni mies, ja siksi on hänen äänensä alussa heikko, mutta mitä\npitempään hän laulaa, sitä vahvemmaksi se tulee ja lopussa vyöryy\nse voimakkaana yli salin. Hän kasvaa katsojain silmissä, ja hänen\ninnostuksensa tempaa heidät mukaansa, niin että he laulun lopussa ovat\nhaltioissaan.\n\nHe ovat nähneet Lemminkäisen.\n\nSitten astuvat esiin itkijävaimot. Haikealla äänellä he alkavat ujeltaa\nnoita surunvienoja, liikuttavia säkeitä, noita jotka eivät noudata\nmuotovaatimuksia, vaan tulevat ilmoille semmoisina, kuin sydämmen\ntila pakottaa. Kuinka syvää tunnetta, kuinka todellista surua, kuinka\nkauniita kuvia ja vertauksia!\n\nKuulijat ovat taas hiljaa, sillä he tuntevat taas oman itsensä, oman\nitkevän itsensä, — tuntevat, että ne ovat suruja omasta orvosta\nsydämestään, kyyneleitä omista silmistään...\n\nKun kannelniekat vielä kaiuttavat säveleitänsä, niin on yleisön\ninnostus korkeimmillaan, ja kätten paukkinassa ja huudoissa eroittaa\nääniä: oi, ihana Karjalan maa, kaunis kantelon ja laulun maa!\n\nHeillä ei ole enempää esiintymistä täällä, mutta ei ole tarpeenkaan. He\novat tehtävänsä tehneet, voittonsa voittaneet...\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe viipyivät vielä pari päivää Helsingissä, juhlan loppuun.\nJokapaikassa he saivat olla läsnä, joka tilaisuudessa ensi sijalla.\nJuhlakentällä, konserteissa, kaikkialla saivat he istua eturiveissä,\nja suuret herrat ja ylhäiset naiset olivat heidän vierustoverinaan ja\npuhelivat heille. Säveltäjät kirjoittivat muistiin heidän melodiojaan,\norkesterinjohtajat ostivat kanteleitaan. Juhlapäivällisissä, joissa\noli useita ulkomaalaisiakin, saivat he kunniasijan... Ne lusikat,\nhopeaiset, kallisarvoiset lusikat, joilla he niissä söivät, saivat he\nmuistoksi kotiinsa. Niihin kaiverrettiin heidän nimensä...\n\nHeille näytettiin kaikki kaupunki. Heitä käytettiin museoissa —\nkansatieteellisessä museossa saivat he ihmetellä, että siellä oli\naivan heidän näköisiään ihmisiä, heidän vanhoja vaatteitaan sekä\nkaikenlaisia kaluja —, eläin-, kasvi- ja kuvakokoelmissa, yliopistolla,\nylioppilastalolla — sen ovenvartijoina näkivät he Väinämöisen ja\nIlmarisen —, Suomalaisen kirjallisuuden seuran talossa — siellä saivat\nhe nähdä, mikä paljous heidän laulujaan oli koottu —, teaatteritalolla,\ny.m. merkkipaikoissa. Korkeasta palotornista, jonne heidät myös\nsaatettiin, saivat he nähdä yli kaupungin, kappaleen Suomenlahtea ja\nUudenmaan ihanaa rannikkoa. He näkivät mielestänsä sieltä koko maailman.\n\nLähdön hetkenä he eivät voineet liikutukselta ja kiitollisuudelta\nkotvaan aikaan mitään puhua. He vaan kumartelivat ja puristelivat\nkäsiä, noita pehmeitä, rakkaita käsiä, käsiä, jotka olivat heidät\nmataloista majoistansa, pimeitten korpien kohdusta tänne korkeuksiin ja\nvalkeuksiin vetäneet. Oi noita ihmisiä, noita oppineita ja ylhäisiä,\nmutta samalla kohteliaita, ymmärtäviä ja ylenystävällisiä! Voi noita!\nHerra heitä muistakoon!\n\nJa jättäessään hyvästiä herroille, jotka olivat heidät tänne\nopastaneet, lauloi heille toinen itkijävaimoista:\n\n— Suuret kiitokset te suuren maailman suurioppiset herrat, ylen suuret\nylistykset te ihalilla ilmasilla elelijät! Suuret kiitokset, kun meitä\ntuhmasia tunnustitte, oppimattomia seuroihinne otitte! Kiitokset,\nkun meitä ihalmoisia imehnoisina piditte, kurjasia kuuluisissa\nkunnioissanne kuljetitte...!\n\nJa hän itki vetreitä vetosia. Ja toiset yhtyivät itkuun, ilon itkuun,\nkiitollisuuden kirkasvetiseen itkuun.\n\nHyvästi, hyvästi sinä hyvä, suuri Helsinki, hyvine ja ihanine\nihmisinesi! Hyvästi — — —!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli ihmeuni, jonka Äimäjärven Iivana näki lähtönsä edellä. Se oli\nnyt toteutunut. Ja unta se oli toteutuneenakin, suurta, suloista unta,\nelämän kauniinta, ihaninta!\n\n\n\n\nJEHKIN IIVANAN LUOKSI.\n\n\nHänen talonsa on vanhan, kallellisen ja sammaleisen sasoonan [=\nrukoushuone] vierellä, kauniin Muuannon järven rannalla. Ja on siinä\nvielä toinenkin muistomerkki. Aivan salvamessa kiinni kököttää siinä\nsuuri, soikulainen kivi, jonka oli muinoin kukko siihen nokassansa\nkantanut. Se oli silloin pieni, mutta aikojen kuluessa on näin suureksi\nkasvanut. Ja vankasti se seisoo kallioisella perustallaan. Oli\nkoettanut kerran sitä neljäkymmentä kasakkaa siitä vyöryttää, mutta\nei ollut liikahtanut. Jumalat sen siihen ovat saattaneet, siksi se ei\nollut liikahtanut, ja siksipä on siihen sasoonakin rakennettu.\n\nIivanan taloon saavuin eräänä ihanana kesäiltana. Astuttuani sisään ei\nIivana ollut kotona, vaan ainoastaan miniänsä, joka sanoi hänen olevan\nylitalossa veneen veistännässä. Lähdin heti sinne. Ylitalon pihaan\ntultuani näin riihen oven olevan avoinna ja kuulin kolketta sieltä, —\nsiellä luulin hänen olevan, ja suoraapäätä riensin sinne. Siellä olikin\nuros, — siellä piikkopaidassa ja tervakintaissa venelautaa veisteli.\nTein tervehdyksen. Heti lauta ja kirves kädestänsä putosivat ja\nnaurunrehahduksilla tuli mies tervehtimään.\n\n— Mitäs kuuluu? Kuinkas tänne tulit? Harvoin näillä mailla teidänmiehiä\nliikkuu —.\n\nVastaelin hänen kielellään kysymyksiinsä, joita tuli tuhkatiheään\nja vilkas keskustelu siitä sukeutui. Hän pisti tupakan, istui\nuuninkorvalle, ja minä istuin kynnykselle. Siinä juteltiin ensin\nsalo-oloista, sitten yhdestä ja toisesta, kunnes painuttiin pakisemaan\nHelsingin laulujuhlasta. Silloin Iivanan silmät säkenöi.\n\nLopetettuamme tämän, minä muistutin, että moneen se Iivana on mestari,\nkun veneenkin tekee.\n\n— A olenhan näitä jo puolenkymmentä tehnyt. Rupesin huvikseni, siihen\nse taidoksi painui. Olenhan minä uunejakin tehnyt, perttejä salvanut,\nkenkiä ommellut, ja pyörähytinpä kerran tarpeessa takinkin itselleni,\neikä kukaan päältä kiskonut — —.\n\nJa tämän päälle hän makeasti nauraa. — Mutta sitten hän muistaa työn,\nvieraan työn, ja käy siihen. Minä katselen kuinka hän sovittelee lautaa\ntoiseen ja tervavaatteen kanssa sen kiinni lyö. Se on tarkkaa työtä,\neikä auta hutiloida. Mutta tottuneelta se käy ihan itsestään.\n\nKiinnitettyään laudan muistaa Iivana vieraan ja käskee häntä kotiin\nmenemään, — kyllä siellä mies tutaan. Sanoin että jo kävin siellä ja\ntulin tänne Iivanan työn päättymistä odottamaan. Hän katsahtaa silloin\npäivään ja virkahtaa: no kohtahan tästä päästään, ja käy sitten taas\ntyöhön.\n\nMinä katselen sen sujumista ihmetellen.\n\nJo käy kutsu työtalosta, jo oikasee Iivana itsensä, ja lähdemme yhdessä\npois riiheltä. Hän käy mennessään vielä työtalossa, mutta pian käy,\njoten pääsemme kohta kotiinsa menemään. Siinä sivuamme mennessä monta\ntaloa, kaikki vanhoja, karjalaisia taloja, ja pakinoimme minkä mitäkin\nihanassa illanlaskussa. Erään talon akkunainen on auki ja kuuluu siitä\nkaunista, surunvoittoista laulua:\n\n    Mitä lapsesta tulevi,\n    maanko vain meren menijä,\n    vai on suurien salojen —?\n    —?\n\n    Päästyämme Iivanan talolle, on siellä Iivanan poikakin kotona,\n    ja kaikki ottavat minut ystävällisesti vastaan. Ja siihen kestit\n    kaikellaiset toimitetaan ja lystit. — Mutta sitten ottaa Iivana\n    kantelonsa orrelta ja käy pöydän päähän. Koskettaa kieliin,\n    — kuni heräisi hämäräinen pirtti ja värähtäisi sammalseinä!\n    Sydämmissä käy sykähdys. Ja kun siitä saa pitempi soitanta, niin\n    on kuin eteen loihtiutuisi muinaiskarjalainen karkelotanhut\n    reippaine tanssinpyörteineen, poikien jalanjyskeineen ja tyttöjen\n    helmanhulmeineen! Ja tuntuu kuin kuulija olisi joukossa. Mutta samalla\n    siinä soitossa on tyynnyttävää, uuvuttavia unelmia tuovaa, — ja\n    on näkevinään vanhan savupirtin, jossa väki on puhdetöissä, vanhus\n    Väinönlauluja laulamassa ja nuorikot nurkemmalla lempimielin laulua\n    kuulemassa... Työ seisattuu.\n\n    Iivana soittelee myöhään yöhön, ja kun hän taukoaa, hehkuu hänen\n    poskensa, suu on hymyssä. Eikä häntä nukuta, — eikä vierastakaan. Nyt\n    hän käy laulamaan, laulamaan Väinämöisestä ja Joukamoisesta, ja vielä\n    vuoteille käytyä kertoo hän satuja ja tarinoita. — Minä tunnen kuin\n    liikkuisin hänen kanssaan Kalevalan kankahilla, Joukolan jo'illa — —.\n\n    Lopuksi sanoo Iivana:\n\n    — A täällä kun salossa ei ole muuta, niin me ajankuluksi näin\n    laulelemme ja soittelemme ja satuja sanomme. Se on meidän lepo ja\n    työlle työnnytys...\n\n\n\n\n    SALOILLA.\n\n\nI.\n\nKun nousee Korpiselän kirkonkylän korkeimmalle kohdalle ja katselee\nsiitä ympärilleen, niin näkee siitä joka ilmansuunnalle pelkkää saloa.\nNäköalan ääriviiva on suora, ja on se kaukana, taivaanrannan rajalla...\n\nKatsellessa tuota salolakeikkoa, tuota synkkää, mustaa, kolkkoa korpea,\nkäy ruumiin läpi kylmä puistatus. Joutuapa tuon hyllyviin soihin ja\nriuvuttaviin rimpeihin uppoamaan ja uupumaan, tuon tummiin ryteikköihin\nja syviin rotkoihin eksymään ja sortumaan — huh! Se olisi kauheata!\nSiellä kai vielä yön henget heijailisivat, huuhkajat huutaisivat...\nSiellä Tapio taikojaan takoisi, Mielikki harhaan houkuttelevia\nhopeoitaan viskoisi, Nyyrikki pettäviä merkkejään puihin vuolisi... Ja\nkarjuisi siellä vielä maankamala karhu...!\n\nMutta toisekseen se salo vetää, viehättää. Senhän pimennoissa muinoin\nesi-isämme elivät, harhasivat, etsivät elinsijaansa, elinriistaansa,\niloaan, valoaan... Sinnehän he rastejaan rakensivat, viehkojaan\nviskoivat — ohjaksi itselleen ja muille. Siellähän he raatoivat,\nitkivät, nauroivat, lauloivat, kanteloaan kaiuttivat... Sieltä sitten\nnousivat korkeille, kuiville, päiväpaisteisille vaaroille, laatien\npyhättöjään sinne, missä nyt pellot leviää, laihot lainehtii...\n\nMinun silmäni ovat siirtyneet salosta kylään ja katselevat kirkkoa ja\nkoulutaloa. Ne ovat tämän nykyajan kohottamia, avaroita, valkeita valon\nlinnoja. Eivät ne menneen muistoja kadehti, eivät syrjään sysää, —\nsamalla maankamaralla ovat seisoneet, samaan korkeuteen katsoneet...\n\nTästä itäänpäin lähtee maantie. Se kulkee ensin alas, alas, tuonne\nsyvään saloon, josta virtaa vastaasi kostea, kolea ilma. Siellä\nalhossa tunnet itsesi kuin vangituksi, mutta samalla myöskin\nvapaaksi, — kuolleeksi ja eläväksi. Yksitoikkoinen humina korkeissa,\njäykkäoksaisissa keloissa ja surullinen suhina pitkänaavaisissa\nkuusissa sinut kuolettaa, mutta tuontuostainen pyyn pyrähdys,\nkorpilinnun kohahdus sinut eloon herättää. Ja mikä sinut kerrassaan\nelvyttää, on uutisasutus tien vierellä keskellä saloa. Siinä pienet\nlaihot vastatehdyn tupasen ympärillä lainehtimassa — todistus työn\nvoimasta korvenkin keskellä —, nuori vaimo laulamassa lapselleen\navoimessa akkunassa — todistus onnen ja lemmen viihtyväisyydestä\nsalonkin sydämessä —, tuuliviiri vinkumassa katolla — todistus, että\ntännekin tahdotaan jotain tietoa...\n\nMutta sittepä alkaa jo näkyä asuttu vaara, Tshokin kylä, joka kuni alli\naallokosta, luoto lainehesta kohoo tämän syvän salon sylistä...\n\nTshokissa eli ennen vanha ukko, joka kertoi matkustajalle kaiken\nsaloelämän, yleis- sekä yksityis- piirteissä, mutta nyt on hän jo\nkuollut, etkä enää saakaan niin hauskaa puhekumppalia. Ei vanhain\nvertaa nuorissa; mustaan multaan jo menee se ystävyys ja avomielisyys,\njoka saloilta on saatavissa, — ja siksi vaan eteenpäin, salolle!\n\nTästä on aluksi ylen yksitoikkoista saloa, mutta sitten tulee särkkiä\nja soita, jotka tekevät maiseman vaihtelevammaksi. Kulkee siellä sitten\njokikin poikki-ilmaan ja tuo mieleen tunnelman jostain määränperäisestä\nkulkemisesta, joskin tie käy kaikellaisten kaarroksien, murrokoiden\nja esteiden kautta, joen perästä alkaa tie noudattaa mutkaista ja\nkapeaa kangasharjannetta, jonka kahden puolen leviää harvapuinen suo.\nHarjanteen rinteillä kasvaa hohisevia honkia ja on sillä hauska ajaa.\n— Kylä alkaa näkyä honkien välistä, ja jyrkän rinteen noustua pääset\nkorkealle Rokkarin vaaralle. —\n\nTässä kylässä on kalmisto, jossa kasvaa koivuja, kyyneleisiä koivuja.\n\n— Mitä itkette valkovarret, ritvaoksat kyynellätte?\n\n— Emme omia, vaan isien, äitien, sulhojen, morsianten vetosia\nvieritämme, niiden,\n\n    joiden turva on turpehessa,\n    alla mullan armahainen.\n\nNäin koivut. Ja jatkavat:\n\nTässä äsken kuoli nuori mies, herttainen, hehkuvahenkinen mies, upposi\nkeväisiin jäihin, — tämän nuoren lesken kuumat kyynelet kirkkahimpina\noksiltamme kirpoilevat... — —\n\nKoilliseen tästä, kolmen kilometrin päässä, on Mysysvaara, Petri\nShemeikan entinen elinpaikka. Luopi sivuajaessaan kaihoisan katseen\nsinne päin, sillä Petri oli viimeisiä virrenvirittäjiä näillä seuduin,\nmutta hänkin muualle muutti.\n\nSalo, joka tästä alkaa, on ylävämpi ja aukeampi, mutta yksitoikkoinen.\nHevonen astuu, mies torkkuu.\n\nVihdoin rupeaa maa kohoamaan, hepo nytkien vetämään, noustaan mäen\npäälle, ajetaan kappale kangasta, ja eteesi levittäyvät Tolvajärven\nihanat seudut.\n\nKaunis on tämä kylän seutu, mutta suuremmoisen kaunis on matka tästä\nRistisalmelle.\n\nSiinä ensiksi silta eroittamassa Myllylammin ja kyläjärven vesiä;\nsitten harjanne, jonka toisella puolen kyläjärvi ja toisella synkän\nkaunis Hirvasjärvi; ja sitten kivisilta, joka saattaa yli leveän\nsalmen. Siinä yhtyvät Tolvajärven vesien laajimmat selät. On kuin\nkaikki kauneuden henget liiteleisivät näillä seuduin.\n\nSillan yli mentyä noustaan jyrkkää rinnettä n.s. pieneen metsään, joka\nalkumatkasta on kapeaa, korkeaa harjannetta. Tämän harjalla kulkee tie,\nja kahden puolen kasvaa rikeätä metsää. Sinne syvänteisiin ja rotkoihin\non kaatunut korkeita kokkohonkia, ja ojentelevat ne katkenneita oksiaan\nkulkijaan päin. Mutta juuriltaan nousee terhakoita taimia, — siksi\nmaatkaa vaan siellä, te aikanne eläneet, uusi polvi sijaanne kasvaa!\n\nPienen metsän perästä alkavat Ristisalmen vedet ja seudut. Ensiksi\ntervehtii matkamiestä Taikinajärven silopintaiset, lummerikkaat\nlahdelmat, sitten pyöreä Pyötikkömäki, sitten alkavat näkyä Ylätolvan\nja Sorsajärven siintoiset siniselät... Ajat siitä kotvan, kohoat\nharjulle, kapealle, korkealle, — sen jyrkillä rinteillä kasvaa kahden\npuolen rehevä metsä, metsän alla loiskivat laineet...\n\nIhania seutuja nämä, rauhan, sulouden pyhiä seutuja!\n\nSitä on kilometrin matka. Sitten tullaan pienen kangaskannaksen perästä\nkolmannelle sillalle, Ristisalmen sillalle, ja siinä saa jättää\nhyvästit näille Jumalan kauniille käsialoille.\n\n\nII.\n\nPuolen päivää olen kulkenut synkkää korpimetsää, kuulematta hiiren\nhiiskahdusta, lintusen liverrystä. Mieli painuu, ajatus tylstyy,\njäsenet puutuvat...\n\nSuomen raja ön jäänyt taakseni, kun nousen metsätieltä aukealle mäelle,\njosta näkee kauas ympäristöön.\n\nSiinä nyt on Aunuksen Karjala, kaipaamani maa. Aina on harras haluni\nollut päästä sitä näkemään. Ja nyt se levittäytyy eteeni, — mikäli\nsilmä kantaa, aukeana, kaskiraateen raiskaamana matalakumpuisena\nmaana. Siellä täällä näen oksattoman, palaneen kelon yksinään seista\ntörröttävän tai näivettyneen näreen nojaavan toistaan vastaan, mutta\nvähän ne poistavat sitä autiutta, joka työntyy mieleen. — Aina olen\nAunusta ajatellut runouden, salolammin lipinän, korven hiljaisen\nkohinan maana — eikö se olekkaan kuin kuiva erämaa, vinkuvien vihurien\ntanhut?\n\nOi, minä kuulen hengessäni angervon aunuksenkarjalaisen surunvoittoisen\nlaulun:\n\nTaivaskin taisi jo hyljätä minut. Luonto, onnetar ja ihmiset —\nveljyetkin, saman hanhen hautelemat, saman sotkan sou'attamat jättivät\nminut. Karsain silmin he kaikki minua katselevat. — Minkä minä sille\nvoin, etten päässyt yli tämän Laatokan lammin; minkä minä sille voin,\netten voinut tunkeutua sen korven läpi, joka meitä nyt eroittaa.\nMinkä minä voin, että jäin suureen suohon, en päässyt saarekkeelle,\njolla te nuotion ääressä, kuusien kuiskeessa iloitsette ja kanteletta\nkaiutatte... En ollut lintu lentämään, en portimo pujottelemaan, en\nkalanen uimaan.\n\nOi isoni, oi emoni, auttakaa minua! Sanoittehan kotitulosen tuikkeesta\nlähtiessä pitävänne minustakin huolta. Vai jätittekö kuin jäniksen\npojan omin neuvoinensa elämään: itse varjele varpaset, itse vältä\nväijymiehet?\n\nNiin taisitte. —\n\n\n\n\nLUOSTARIIN!\n\n\nPieni tuli pilkoitti syksy-yössä. Yksi ainoa tuli, sillä oli jo sydänyö.\n\nKoko kylä nukkui. Jumalanäidin juhlan jälkeen, joita oli kylässä\nvietetty, otti se makeita unia. Se oli ollut yhteinen elojuhlakin,\nsillä viljat oli jo leikattu ja kohta korjattukin. Siksi se uni oli\nsitäkin utuisempaa.\n\nMutta yksi ihminen valvoi kylässä. Se oli Manun Mari, kylän kukkein ja\nkunniallisin tyttö. Hän heittelihe vuoteellaan ja väänteli käsiään.\nTuontuostakin nousi tuskanhuokaus rinnastaan:\n\n— Voi, voi, nyt olen kuolemaan tuomittu. Tämän- sekä tuon-ilmainen\ntilani on mennyttä!\n\nMutta sitten hänen mielessään välähti jotakin. Hän nousi hiljaa ylös,\nkenenkään kuulematta, hiipi ulos ovesta ja meni aittaan. Siellä pani\nhän pyhävaatteet yllensä, pisti tulitikkuja taskuunsa ja syöksi\nsyksy-yöhön. Sitten hän riensi rantaan, työnsi venheen vesille ja\nsouti sillä salmen yli kalmistosaareen. Tuuli kävi kovasti selältä, ja\nkalmiston kuusien kohinaa säesti variksen kaamea vaakunta. Mutta Manun\nMari ei nyt mitänä pelännyt. Ei hän kamonnut vainajain valituksia,\nkummitusten kulkua, ei pahainhenkien ilakointaa Hiienvaaralla.\nRivakasti hän veti veneen kalmiston rantaan ja juoksi yli kalmalautojen\nja kaatuneitten ristien rukoushuoneelle, joka oli kuusikon keskellä.\nPäästyään eteiseen, risti hän pikaisesti silmänsä, avasi oven, joka\naina kamottavasti narahti, ja meni rukoushuoneeseen. Siellä risti\nhän taas silmänsä ja sytytti tuohuksen. Se sattui olemaan juuri\njumalanäidin kuvan edessä, ja nähtyään nuo vakavat vaskikasvot, lankesi\nMari polvilleen kuvan eteen ja rupesi rukoilemaan:\n\n— Anna anteeksi, pyhä pohrotsa! En minä olisi sitä mitenkään tehnyt,\nen. Mutta minä unhotin itseni, unhotin ihmiset ja sinut. Voi, voi,\nanna anteeksi! Minä rakastin häntä, ja kun hän niin armahasti kuiski\nkorvaani, niin se tapahtui. Voi, voi, armahda minua jumalanäiti! Hän\nkyllä sanoi minut ottavansa, mutta sittenkin se oli suuri synti, sangen\nsuuri synti. Armahda minua! Se tapahtui juuri tänä iltana, sinun\njuhlasi pyhänä iltana, ja sentähden se oli kahta kauheampi synti.\nArmahda minua! Mutta minkä minä sille voin, kun unhotin itseni, unhotin\nkaikki. Puolen vuoden päästä minä hänen tapasin, pitkän puolen vuoden\npäästä ja minä rakastin häntä, ja sentähden minä olin kuin hullu hänen\nluonaan. Voi rakas jumalanäiti, anna anteeksi tämä räähkäni, ja pelasta\nminut, tuo rauha sydämeeni! Mutta ei, et sinä tuo rauhaa, et anna\nanteeksi, voi, voi, voi...\n\nHän ihan itki rukouksensa lopussa. Hänen silmänsä uivat kyynelissä,\nääni oli särkynyt, ja kädet tekivät tuhkatiheään ristinmerkkejä. Mutta\nrauhaa hän ei saanut.\n\nHän katsahti kuvaan. Tuohustulen tuike loi sen piirteille varjoja,\nikäänkuin eri ilmeitä. — Mene luostariin, vaella Valamoon, tuntui se\nsanovan. Ja samalla tuntui kuin niin olis sanoneet kohisevat kuuset,\nniin kuiskinut syyllinen sydämmensä: Mene luostariin, pane siellä\ntuohus jumalanäidin eteen ja rukoile _siellä_ häntä, — täällä on\nmahdotonta saada sellaista syntiä anteeksi.\n\nNiin, luostariin, luostariin! Siellä se synti anteeksi annetaan,\npois pyyhitään. Siellä on isompiakin ihmeitä tapahtunut, siellä on\nsuurempiakin syntejä anteeksi annettu, — sinne! Kiitos, jumalanäiti,\nettä minulle sellaisen neuvon annoit! Sinne menen, sinne, tuonne pyhään\nsaareen, panen tuohuksen kuvasi eteen ja rukoilen, — ja sinä annat\nsyntini anteeksi.\n\nVielä kerran hän teki ristinmerkin ja polvistui kuvan edessä; sitten\nhän nousi, sammutti tulen ja läksi ulos.\n\nSiellä ulkona kohisivat kuuset yhtä kolkosti ja varis vaakkui yhtä\nkamottavasti.\n\nTuli oli sammunut syksy-yöstä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaukana mereltä tuikkavat himmeät tuloset. Pyryisessä talvi-ilmassa\neräänä joulunpaastoiltana taivaltaa Laatokan selkää nainen ja pieni\npoikanen. Heillä on vahvat vaatteet ja ilma on kohtalaisen lämmin,\njottei ole vaaraa paleltumisesta. Mutta eksymisen vaara on pahempi:\nPyry saattaa saeta ja tie häipyä, ja he joutuvat harhaan. Mutta\ntuikkaahan tuolta Valamonsaaresta tuloset, — ne saattavat estää\neksymisen.\n\nHe pyrkivät kiireellä eteenpäin. Nainen edellä, poikanen perässä.\n\nPoikanen kysyy naiselta:\n\n— Maammo, mitä varten me menemme monasteriin?\n\n— Siellä on jumalat, poikani.\n\n— Minkälaiset ovat monasterin jumalat?\n\n— Ne ovat hyvät ja armahtavaiset.\n\n— Eikö meidän sasoonan jumalat ole yhtä armahtavaiset?\n\n— Elä kysele sellaista, poikaseni!\n\nPoikanen vaikeni, nainen huokasi.\n\nPyry rupesi sakenemaan, mutta Valamon tulet vielä tuikkivat.\n\n— Emmekö me eksy, maammo? kysyi poikanen.\n\n— Emme, poikani; emmehän ole eksyneet, vaikka niin monta viehkatonta\njärveä ja tietöntä saloa olemme matkalla kulkeneet. Tässähän on vielä\nviehkatkin...\n\n— Mutta jospa ne ovat väärät, eivät vie monasteriin.\n\n— Kyllä ne vievät, sanoi maammo, mutta huokasi kuitenkin.\n\nAlkoi sataa yhä enemmän. Poikanen jatkoi kyselyään.\n\n— Kuinka sitten kävisi, jos me eksyisimme?\n\n— Ole vaiti, poikaseni, emme me eksy. Tuikkaahan tuolta monasterista\ntuloset, kuljemme vaan niitä kohti, kyllä pääsemme päähän.\n\n— Mutta jospa ne sammuu.\n\n— Ei ne sammu. Munkit, pyhät miehet siellä läpi yön rukoilevat, — ei ne\ntulet sammu.\n\n— Mutta eikö ne munkit väsy? Eihän maammokaan voi koko yötä rukoilla,\nvaan kun kotvasen kumartelee jumalankuvan edessä, niin sammuttaa\ntuohuksen ja käy vuoteelle.\n\n— Voi, sehän se juuri onkin, ajatteli maammo, mutta pojalleen ei mitään\nvirkkanut.\n\nPyry kävi sakeammaksi. Viehkat alkoivat häipyä ja luostarituletkin\nrupesivat himmeämmin tuikkamaan. Nainen huokasi sydämmessään:\n\n— Jumalanäiti, pyhä pohrotsa, elä umpea tietä, elä häivytä viehkoja! Ja\njos nämä teet, niin elä sammuta monasterin tulia! Päästä minut pyhälle\nsaarellesi! Päästä minut täyttämään lupaustani, syntiäni sovittamaan!\n\nPoikanen sanoi:\n\n— Mutta nyt sammuivat monasterin tulet. Nyt ne munkit kävivät maate.\nSanoinhan minä että ne väsyvät.\n\n— Ei ne väsy, elä usko, — ne rukoilevat pimeässäkin.\n\n— Mutta näkeekös pimeässä rukoilla?\n\n— Näkee poikaseni, sillä jumalat ovat jokapaikassa.\n\n— Onko ne meidän sasoonassakin?\n\n— On.\n\n— Mutta miksi ne eivät ole yhtä hyviä?\n\nMaammo ei voinut siihen mitään virkkaa.\n\n— Olisikohan jumalat tässäkin? kysäsi poikanen arasti.\n\n— Kyllä, ovat.\n\n— Mitähän jumalat tekisivät, jos me eksyisimme? Itkisivätköhän?\n\n— En tiedä; itkisivät, jos olisimme synnittömiä.\n\n— Emmekös me ole synnittömiä? Olethan sinä ainakin, maammokulta.\n\n— Voi, huokasi maammo sydämmessään.\n\n— Mutta jos ei jumalat itkisi, niin itkisiköhän taatto, joka meni\ntaivaaseen?\n\n— Itkisi.\n\n— Mitenkä taatto meni taivaaseen?\n\n— En tiedä sitä, poikaseni.\n\n— Olikohan silloinkin pyry, ja rupesivatko viehkat häipymään ja tulet\nsammumaan?\n\n— Voi, eihän sitä tällaista tietä taivaaseen mennä, toisenlaistahan...\n\n— Emmekös me sitten mene taivaaseen? Eikö monasterissa ole taivas?\nkyseli poikanen.\n\nMaammo ei osannut taaskaan mitään vastata.\n\nSakeneva pyry oli viehkat kokonaan häivyttänyt ja luostaritulet\nsammuttanut. Naiselta oli päästä hätähuuto, mutta hän ei tahtonut\npoikaansa säikyttää. Sydämmessään hän itki ja huuti: jumalanäiti,\npelasta minut!\n\nHe olivat astuneet syrjään tieltä ja siellä oli paksusti lunta,\npuolipolveen. Poikaselle se oli jo vaivaksi, mutta nainen riensi\nkiireesti eteenpäin.\n\n— Maammo, minua alkaa jo väsyttää —, eikö sinua?\n\n— Ei.\n\n— Miks'ei?\n\n— Minä tahdon päästä monasteriin.\n\n— Miksi sinun pitää päästä monasteriin?\n\n— Rukoilemaan.\n\n— Miksi maammon pitää päästä monasteriin rukoilemaan, — etkö olisi\nvoinut kotona rukoilla?\n\n— Suurien syntien vuoksi.\n\n— Onko maammollakin syntiä? kysyi poikanen ihmetellen.\n\n— On, poikani.\n\n— Mitä syntiä?\n\n— Elä poikani sellaisia kysele, koeta vaan päästä perästä!\n\nHe panivat viimeiset voimansa ja koettivat päästä eteenpäin. Mutta\nennen pitkää pieni poikanen uupui ja jäi lumeen, eikä nainen voinut\nyksin eteenpäin kulkea. Hänenkin täytyi pysähtyä, ja siihen he jäivät\nkeskelle aavaa Laatokan selkää pyryn ja yön keskelle. Yrittihän nainen\nvielä poikaansa kantaen eteenpäin kulkemaan, mutta silloin huomasi\nhän omain voimainsa menneen. Lumi kertyi heidän ympärilleen keoksi\nja kastoi heidän vaatteensa. Nainen koetti käsillään estää lumen\nkasautumista, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Heitä alkoi jo\npalella.\n\n— Jumalanäiti, rakkaan poikasi ja kaikkien pyhien ihmisten tähden,\narmahda minua! Elä jätä minua keskelle meren selkää kuolemaan! Päästä\nminut monasteriin, suurta syntiäni sovittamaan...\n\nNäin nainen, ja itku oli kurkussa. He koettivat vetäytyä toinen\ntoistaan lähelle, mutta ei se paljon lämmittänyt. Tuonelan jääpurret\nalkoivat suonissansa soudella. — —\n\nLunta tuli, tuli. Selältä alkoi puhaltaa hyinen tuuli, — myrsky nousi.\nViehkat olivat katketa kauheassa tuiverruksessa. Yö oli, pimeä oli.\n\nOnnettomat jo olivat lumen sisässä. Heidän jäsenensä värisivät, kätensä\nolivat jäässä. Poikanen itki, nainen hädissänsä huusi: Jumalanäiti,\njumalanäiti, saata edes luuni luostarimuurien sisälle! — —\n\nPuoliyön aikana selkeni ilma. Myrsky lakkasi, tuiverrus taukosi.\nTaivaalle alkoi syttyä tähtiä, ilma kylmeni.\n\n— Katsos, sanoi pieni poikanen hangessa, katsos kun taivaalle syttyivät\ntähtöset. Voi kuinka ne lipelehtävät. Taitaa ne jumalat sittenkin itkeä\nkuolemaamme.\n\nNainen ei tätä kuullut, ja kohta poikasenkin elämä sammui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamulla löysivät luostariveljet Manun Marin ja hänen pienen poikasensa\nLaatokan jäällä kuolleina. He ristivät silmänsä ja saattoivat jäiset\nruumiit pyhään saareen. —\n\nLuut pääsivät luostarin sisälle.\n\n\n\n\n\n"]