[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fytgvg7mfwf2qSbUQ-uc3fxbf04_3qLtXQZrVXl8vCTI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3609,"Minusta tuli liikenainen","Wuolijoki, Hella",1886,1954,"3609-wuolijoki-hella-minusta-tuli-liikenainen","3609__Wuolijoki_Hella__Minusta_tuli_liikenainen","Juhani Tervapään yksinpuheluja aikojen draamassa, III osa","muistelmat",[],[],"fi",1953,null,48527,324853,true,[],[],[],"Muistelmateos kuvaa kirjoittajan elämän murrosvaiheita vuosina 1908–1918. Teos käsittelee perhe-elämää, poliittista vaikuttamista ja uran alkua liikenaisena maailmansodan ja vallankumouksen keskellä. Se on kolmas osa laajemmasta omaelämäkerrallisesta sarjasta.","Hella Wuolijoen 'Minusta tuli liikenainen' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3609. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o.\nmaissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MINUSTA TULI LIIKENAINEN ELI 'VALKOINEN VARIS'\n\nJuhani Tervapään yksinpuheluja aikojen draamassa III (1908—1918)\n\n\nKirj..\n\nHELLA WUOLIJOKI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Tammi,\n1953.\n\n\n\n\n\n\n      Ge mig i dag mitt dagliga mod\n      att blamera mig..\n\n               (Klara Johansson)\n\n[Anna minulle tänä päivänä minun jokapäiväinen\nrohkeuteni nolata itseni..]\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKaksi huonetta ja keittiö\n   Sinun kansasi\n   Työväen sivistyneistö\n   Kaksi huonetta ja keittiö\n   Perhe, josta lähdin\n   Neljä sisarta\n   Perhe, johon tulin\n   Ne sängynlaitajuttelumme mummun kanssa\n   Skruuvi ja Wuolijoki\n   Nuoren perheen alkuajat\n   Kirjeitäni isälle\nVirolaistyttö ja politiikka\n   Eduskunta\n   Työväki opettajana\n   Torpparikokous\n   Uusi ystävä\n   Eronnut nainen\n   Kirje\nHuvila metsässä\n   Huvila metsässä\n   Me saimme lapsia\n   Huvilan eläintarha\n   Huvilan ihmistarha\n   Viisi kirjettä\n   Hyvästi huvila — hyvästi väitöskirja\nKäräjäkokemuksia\n   Pari kirjettä isälleni\n   Laki ja lapset\n   Vielä käräjäjuttuja\nKirjallisia töitä\n   Talon lapset\n   Usvantakaiset\n   Sotalaulu\n   Teatteriarvostelijana\nKonttoristina\n   Sota alkaa\n   Henkistä suursiivousta\n   Konttorityössä\nLiikenaisena\n   Ensi askeleeni kansainvälisen kaupan alalla\n   Venäjän kauppa — ja sen epämukavuudet\n   Liikenainen\n   Tukholmassa\n   Opin englannin kielen\n   Piippu-unelmia\n   Vielä eräs rosvoromaani\n   Liikenaisena Pietarissa\n   Viljakauppa kansalaissodan kynnyksellä\n   Eräs aikamme sotasatu\n\n\n\n\nLUKIJALLE\n\n\nTämä nidos yksinpuhelujani aikamme draamassa käsittää suunnilleen\nkymmenen vuotta elämästäni, vuodesta 1908 vuoteen 1918, ja vain\nyhden maailmansodan ja yhden vallankumouksen. Näiden kymmenen vuoden\naikana irtaannuin vanhasta kotimaastani. Ne olivat elämäni raskaimpia\nmurrosvuosia. Otin ankarasti osaa kahden kansan kohtaloon, kärsin\nniiden kaikki tuskat. Jokainen näihin kansoihin kohdistunut isku jätti\nhitaasti arpeutuvan haavan arkipäiväisen, huomaamattoman nuoren naisen\nsieluun. Iloa ei ollut paljon noina vuosina, mutta tuskaa, työtä ja\nvaivaa sitä enemmän. Nuoruuteni meni enkä saanut tarpeekseni tanssia\nja laulaa ja iloita elämäni parhaista vuosista. Vieläkin tuntuu, että\nelämä jäi minulle jotakin velkaa ja että se muuttui liian alkaisin\nleikiksi tiikerin kanssa. Mutta paljon siihen leikkiin mahtui ja niin\nmonenlaista. Jos saisin elää elämäni uudestaan, valitsisin, kuten\nmonet muut, juuri saman elämän, paitsi vuotta kahdeksantoista, jota en\njaksaisi kestää kahta kertaa.\n\n\n\n\n\n\nKAKSI HUONETTA JA KEITTIÖ\n\n\n\nSINUN KANSASI\n\n    Sinun kansasi on minun kansani,\n    ja sinun maasi on minun maani.\n\n\nOli helppoa niin luvata hämäläispojalle, kun oli rakastunut. Mutta kun\nmuistin isäni tuskantäyteiset silmät, ei enää ollut helppoa, vaikken\nolisi välittänytkään äitini kyynelistä, jotka niin herkästi tipahtivat\nvähemmänkin ikävien tapausten sattuessa. Olihan mammalla, kuten\nyleensä vanhanaikaisilla varansa pitävillä mammoilla, kokonainen rivi\nvävyehdokkaita hyllyllä. Kaikki turhaan.\n\nSain mukaani pitkän vekselin Virosta, perheeltäni ja laajalta\nsuvultani, johon kuuluvat kaikki Tervandit, Kaset, Käärikut, Ermakset\nja Karut Helmen ja Hauisten sekä Karksin pitäjistä. Suvun hää-,\nhautajais- ja ristiäisjuhliin kokoontui satoja isäntiä ja emäntiä.\nOlin kasvanut kuuntelemaan kuiskauksia: \"Mitä niistä Murrikin tytöistä\ntulee\"! Olin useita uria alkuun panemassa, olin Viron ensimmäisiä\nnaisylioppilaita ja ehkä ensimmäinen akateemisen tutkinnon suorittanut\nvirolainen nainen.\n\nSekä isäni että äitini suvussa oli monessa polvessa jo ollut yksi ainoa\npoika ja paljon tyttäriä. Isäni suku loppui veljeni ja äitini suku\nenoni kuollessa. Tytärten suvut jatkuvat pitkin maailmaa Siperiasta\nSaksaan saakka aikamme suuressa kansainvaelluksessa. Haudat vain\npysyvät paikoillaan Viron pehmeässä mullassa, ehkä vieläkin hellien\nkäsien hoitamina.\n\n_Ote eräästä kirjeestä isälleni_.\n\nLöysin isäni jäämistöstä suuren määrän kotiin kirjoittamiani kirjeitä,\njotka alkavat vuodesta 1901, jolloin jouduin koulutyttönä Tarttoon,\nja loppuvat isäni viimeisiin elinpäiviin vuonna 1942. Melkein kaikki\nkirjeet alkavat tavallisesti anteeksipyynnöllä, etten ole kirjoittanut,\nja syynä on aina se, ettei ole ollut aikaa, että työtä on ollut\nliikaa ja että olen ollut liiaksi väsynyt eikä ole ollut rauhallista\nsilmänräpäystä jne. Harvoissa kirjeissä on päivämäärä — ainoastaan\nepämääräinen viikonpäivä; kuukausi ja vuosi on minun täytynyt arvioida\nkirjeen sisällyksestä.\n\nSuoritettuani kandidaattitutkinnon vuonna 1908 toukokuussa olen\nkirjoittanut kai elämäni vaikeimpia kirjeitä:\n\n\"Pappa kulta!\n\nKaksitoista vuotta tuuppia päähän tietoja, ja nyt sitten pitäisi olla\n'valmis'. Pappa kulta, olen tyhmempi kuin koskaan ennen! Sähkötin\nsinulle: Valmis! Enkä ole ollenkaan valmis. Ja tiedän vain sen,\netten tiedä paljon mitään. Tekee mieli kotiin. Makaamaan Luppeen\nnurmikolle aurinkoon ja itkemään sen lämpöiseen multaan, jonka tulen\nhylkäämään kuin mikäkin karkuri. Pappa, anna minulle anteeksi, etten\ntule koskaan enää kotiin muuta kuin käymään, vierailemaan. Kai sinä\nolet jo arvannut, että jään Suomeen. Se on se hämäläispoika. En jaksa\ntätä itsekään uskoa. Luulin, että ennen menisi kameli neulansilmän\nläpi kuin minä jättäisin kotimaani. Mitä sanovat vanha Tindi-Hans\nja Paul ja Julius ja (serkkuni Roggerit), Helme ja Karksi ja vanha\nIlves, puhumattakaan siitä, mitä sanoo Tartto. En voi muuta kuin\npyytää anteeksi. Mutta enhän minä maailman taakse mene, vaan siihen\nSuomeen, johon olen kuulunut jo kolmen päivän ikäisenä, kuten itse\nolet kertonut. Muistatko pappa, miten neljässä kuukaudessa olin\nunohtanut oman kieleni, niin että yhtä päätä sotkin siihen mutta ja\nvaan sanoja ja puhuin suorastaan sotkua. Jos nyt yrittäisin palata\nViroon, ikävöisin takaisin Suomeen koko sydämelläni ja olemuksellani.\nEnkä tiedä, vaikka muutaman vuoden päästä Suomessa ikävöisin kotiin ja\nitkisin silmäni sokeiksi.\n\n    Dort wo Du nicht bist,\n    dort ist das Glück...\n\nÄlä sano mitään mammalle, puhun sitten, kun tulen kotiin. Sen\nhämäläispojan isä on aivan kuin Luppen vaari ja hänen äitinsä\nmuistuttaa Leeni-tätiä, ja Tyyne-sisar on sellainen kuin Salme. Älä ole\nvihainen äläkä onneton. Muistatko pappa, oli niin luonnollista, että\nminut istutettiin Suomeen. Olen aina auttava teitä, älä pelkää, pappa.\nPysynhän minä aina kiinni teissä, ja olen auttava sinua — — —\"\n\n\n\nTYÖVÄEN SIVISTYNEISTÖ\n\n\nMeitä oli monenlaisia, niin monenlaisista oloista. Eivät kaikki sentään\nolleet ylioppilaita. Syntyi uusi eduskunta, nousi työväen ammatillinen\nliike, kasvoi torppariliike, kasvoi työväen sanomalehdistö, ja\nkaikkien niiden mukana nousi työväen joukosta tai työväen sivusta\naika joukko nuorta sivistyneistöä, ammatillisen liikkeen johtajia,\nsanomalehtimiehiä. Nousi se, mitä Valpas-virnistäjä siihen aikaan sanoi\nsosialidemokraattisen puolueen virkamiehistöksi. Ja virkamiehistön\nvaikutuksen he oikeastaan tekivätkin.\n\nEi kukaan porvaristosta, eipä edes moni työväen joukostakaan\nuskonut, että eduskuntaan tulisi 80 työväen edustajaa. Mutta niin\nodottamattomasti tapahtui. Työväenliike kävi vaaralliseksi vanhoillisen\nyhteiskunnan rauhalle, ja ne, jotka olivat tulleet sivistyneistön\nriveistä, menettivät vanhat suhteensa ja työmahdollisuutensa\nporvariston joukossa, niin että heidän oli pakko siirtyä kokonaan\ntyöväen keskuuteen ja ruveta järjestämään vakinaista elämäänsä työssä\ntyöväenpuolueen kehittämiseksi. Tulivat nuoret maisterit Wuolijoen\npojat, Kuusinen, Tanner, Sirola, Gylling, Hakkila, Lauri af Heurlin\nja vielä monta muuta, puhumattakaan vanhemmista 'oppineista':\naf Ursinista, Voionmaasta ja Ailiosta. Sitten ammattijärjestön\ntoimihenkilöt ja vielä Halonen, Tainio, ylioppilaat Ryömä, Erland\nAarnio, Raittinen ja Wiik, enkä nyt kaikkia muistakaan.\n\nMutta aika oli Valppaan aikaa. Valpas asettui piankin vastustamaan\ntätä sivistyneistön invaasiota, hän ei uskonut meihin. Hän sanoi meitä\nherroiksi ja rouviksi ja suorastaan oli halveksivinaan meitä. Hän\nodotti muka, milloinka me poistuisimme työväen riveistä, vaikka hän\nitse asiassa kumminkin auttoi meitä pysymään siinä!\n\nNiin siis muodostui vakinainen virkamieskunta puolueelle. Monet\nniistä, joilla oli ura avoinna porvariston joukossa, menettivät\nyhtä ja toista, uhrasivat ns. karieerinsa, jota esimerkiksi työväen\njoukosta nousseet eivät menettäneet. Näiden ei siihen aikaan tarvinnut\n'uhrautua', vaan heidän tiensä johti jatkuvasti parempiin oloihin.\nMeidät muut hylkäsi porvaristo. Meille 'luopioille' luokkataistelu\nmerkitsi sitä, ettemme enää saaneet työtä porvaristolta, ja kun\npuoluekin kielsi meitä kirjoittamasta porvarillisiin lehtiin, meidän\nsanomalehtimiesten oli pakko kirjoittaa senttipalkalla Työmieheen.\nTyömies taas maksoi niin vähän, ettei sitä kehtaa enää mainitakaan.\nJa niin ainakin sanomalehtialalle siirtyneiden täytyi pakostakin\nproletarisoitua. Yhteinen eduskuntatyö sai sentään aikaan, että työväen\nkeskuudesta tulleet sosialidemokraatit oppivat pitämään arvossa nuoren\nsivistyneistön työtä ja oppivat luottamaan meihin. Mutta Valppaan\njuttutupa Työväentalossa pysyi kaukana meistä ja epäluottavaisena.\n\nTäytyy myöntää, että Valpas myrkytti nuoren sivistyneistön elämää\nTyömiehessä ja puolueessa aika lailla. Täytyy myöntää, että koko\nsivistyneistö pelkäsi Valpasta, joskaan ei niin paljon kuin Suomen\nporvaristo. Valppaasta tuli Suomen vallankumouksen Marat ellei\nsuorastaan Robespierre, jota hän usein tietoisestikin matki. En nyt\nkylläkään uskonut, että Suomen ylioppilastytöt olisivat tutkineet\nMaratin elämää tullakseen joksikin Charlotte Cordayksi. Varoitin\nkerran Valpastakin, kun sanoin, että hän saattoi aivan rauhallisesti\nottaa kylpyjä, sillä kukaan siivo ylioppilastyttö ei sentään\nhyökkäisi hänen kylpyhuoneeseensa tappaakseen hänet ammeessa. Sauna\noli varmaankin vaarallisempi. Valpas oli jutusta kovin hyvillään ja\nlinkutti olkapäitään seuraavan eduskuntaistunnon aikana enemmän kuin\nennen. Osoittaakseen halveksimistaan porvarillista maailmaa kohtaan\nValpas kulki vuorotellen kumpaakin olkapäätään nostellen ja jalkojaan\nperässään laahaten ollakseen mahdollisimman luihun ja peloittavan\nnäköinen, jottei vain kenenkään porvarin olisi tehnyt mieli tulla\njuttelemaan hänen kanssaan ihmisiksi. Ylioppilas- ja maisteripojilla,\njotka juuri olivat liittyneet työväenliikkeeseen, oli auttamattomasti\npelonsekainen kunnioitus tuota miestä kohtaan, joka ei koskaan\npuhuessaan katsonut silmiin, ja jos vilkaisemalla katsoikin, oli kuin\nolisi kirurgiveitsellä viiltänyt. Sittenkin tuolla muurarilla oli mitä\npätevimmät tiedot sosialismista. Hän osasi saksaa ja ruotsia ja luki\nJaurésia alkukielellä, vaikka siitä tiesivät vain hyvin harvat. Hänen\npuheensa selkeys oli ilmiömäinen. Kun hän esitti dialektiikkaa, oli\nse selvää melkein jokaiselle kymmenvuotiaalle lapsellekin. Hänellä\nei ollut ulkonaista kunnianhimoa, ei perhettä eikä sukua. Tuskin\nmonet tiesivät, missä hän asui, ja hän asui kirjojensa parissa. Hänen\nelämäntyönsä keskittyi Työmieslehteen, eikä hän suostunut ottamaan\nmitään vastuunalaista puoluetointa. Hän oli kuin proletaarisen\nomantunnon pilvi nuoren sivistyneistön yllä. Useimmat meistä tunsivat\nvaistomaisesti, että Valpas oli Suomen työväenliikkeen erottamaton osa.\n\nAika oli Valppaan aikaa, ja eduskunta ja Työmies olivat sen ajan\ntärkeimmät ilmaisumuodot. Puolueen määrätietoinen kasvu marxilaisuuden\npohjalla tapahtui Valppaan hengessä. Valpas oli lahjomaton, ja hän\npuhui tehdessään työmiehen kielellä työmiehelle. Porvaristo sen tiesi,\nja koko porvariston viha kiteytyi inhoksi tuota 'arkkikiihottajaa'\nvastaan, jopa niin, että Valpas raukka sai kestää porvariston\nkeskitetyn vihan kapinaan kiihottajana, siitäkin huolimatta, ettei hän\nsiihen ottanut osaa. Jos hän olisi jäänyt maahan, olisi hän tietenkin\nsaanut 'ansaitsemansa rangaistuksen'.\n\nSivistyneistö, johon minäkin kuuluin, kärsi Valppaan Työmiehessä\nkäyttämästä tyylistä, joka kieltämättä oli raakaa. Pahin kohtaus\nminulla oli Valppaan kanssa silloin, kun syytin häntä lehden\n'raakuuksista'. \"Vai ei passaa rouvalle se Suomen työmiehen oma tyyli!\"\nhän sanoi. Ja minä väitin, että työväenlehdistön päätehtävänä on nostaa\ntyömiehen tyyliä eikä laskeutua sen tasolle. Tiedän, että Sirola,\nGylling ja Kuusinen kärsivät valpaskauhua, vaikkeivät kehdanneet sitä\nmyöntää, vaan kehuivat ihailevansa Valpasta, kunnes jämerä aika kukisti\njämerän, valppaan miehen ja Suomen työväen kypsynyt luokkavaisto\nhypähti yli aisojen ja Valpas jäi yksin. Oli käsittämätöntä, miten hän\nmenetti valtansa ja vaikutuksensa työväkeen. Tuntui kuin Valppaasta\nitsestäänkin olisi tullut työväenliikkeen virkamies, joka sopi vain\nrauhallisesti kehittyviin oloihin. Porvariston vihaama työväenjohtaja,\nleijona tai oikeammin tiikeri, suuri proletaari, miten hän kesyyntyikin\nmelkein lampaaksi, miten romantiikka hänen ympäriltään häipyi ja\nrajattomuudesta tuli rajoittuneisuus! Huolimatta siitä, ettemme olleet\nerityisen hyvissä väleissä ja että hän piti minua enemmän tai vähemmän\nporvarina ja suhtautui minuun niinkuin muihinkin onnettomuustovereihini\nhyväntahtoisella halveksunnalla, en tietenkään voinut olla auttamatta\nhäntä silloin, kun hän joutui vankilaan ja sai elinkautisen tuomion.\nLähetin hänelle pitkät ajat paketteja ja kirjoja, tosin kuulematta\nhäneltä koskaan, olivatko pakettini tulleet perille. Kun hän pääsi\nvankilasta, en millään muotoa odottanut, että hän olisi tullut minua\nkiittämään. Sehän ei ollut Valppaan tyyliin. Olihan itsestään selvää,\nettä se, jolla oli, auttoi toisia. Mutta kerran, sen jälkeen kun\nValpas oli jo monta vuotta ollut vapaana, tapasin eräässä juhlassa\nhyvinpukeutuneen herran, joka nousi, kun kuljin hänen ohitseen, ja tuli\npuhumaan kanssani ja kiittämään. Herra oli Valpas. Ja minun täytyy\nmyöntää, etten voinut olla sanomatta: \"Hauskaa tavata teitä, _herra_\nValpas.\" Olihan hän aikoinaan aina kutsunut minua rouvaksi. Mutta\nmenettelyni oli joka tapauksessa väärin. Valpas oli lyöty mies, hänen\nvanha juttutupakaartinsa, vanha Helsingin proletaarijoukko oli melkein\nkaikki hajonnut, ja voin kuvitella, miten yksinäiseksi hän itsensä\ntunsi. Ei hän tiennyt itsekään, mihin hän kuuluisi ja mitä rupeaisi\ntekemään. Ei hän myöskään halunnut liittyä niihin, jotka työskentelivät\nhänen vanhoja taistelijatovereitaan vastaan.\n\nEduskunnan alkuaikoina alkoi nuorella sivistyneistöllä olla kahden\nhuoneen ja keittiön tai huoneen ja keittiön aikakausi. (Nykyisinhän\nsekin on ylellisyyttä monessa maisteriperheessä. Mutta me tulimme\nvanhempiemme väljiltä tiloilta.) Alkoi rauhallinen virkamieselämä.\nMe aloimme unohtaa vallankumouksen, jonka tilalle vuoden 1906\njälkeen oli Venäjällä samoin kuin meilläkin tullut taantumus.\nMeidän oli järjestäydyttävä — tiesimme sen — ja saatava aikaan\nsamanlainen hyvinjärjestäytynyt sosialidemokraattinen puolue kuin\nSaksassa ja Ruotsissa. Useimmat meistä olivat menneet naimisiin,\nmonet — kuten Sulo Wuolijoki ja Tanner sekä Manner — järjestöihin ja\nsosialidemokraattiseen ylioppilasyhdistykseen kuuluvien nuorten naisten\nkanssa. Toiset löysivät vaimonsa porvariston joukosta, ja heidän oli\ntietenkin vaikeata, koska vaimon täytyi uhrautua, jos mies pysyi\npuoluekannassaan. Me kalustimme kotejamme, hankimme kirjallisuutta,\njatkoimme lukujamme, syntyi lapsia, vaimoille tuli tehtäviä, jotka\nveivät heidät yhä enemmän pois varsinaisesta puoluetyöstä. Ja muutaman\nvuoden kuluttua tuntui kuin jo mekin kuuluisimme yhteiskuntaan, johon\nhyvinjärjestynyt työväki, työväenpuolue, kuului olennaisena osana.\n\nRiidat vanhempiemme kanssa oli jo riidelty. He näkivät, että\nmeistä tuli poliitikkoja, työväenjohtajia, ja niin sitä vähitellen\nruvettiin antamaan anteeksi, että olimme jättäneet luokkamme ja\nsiirtyneet työväen puolelle. Tietenkään eivät kaikki vanhemmat\nolleet niin valoisia ja viisaita kuin appiukkoni J.R. Wuolijoki,\njoka ei ruvennut suremaan sitä, että hänen molemmat poikansa olivat\nsiirtyneet sosialidemokraattiseen puolueeseen, eikä taistelemaan heitä\nvastaan. Hän sanoi pojillensa: \"Teillä ei ole mitään. Sen vuoksi\nsaatte olla niiden mukana, joilla ei ole mitään. Minulla on ja minä\nsuojelen omistajien ja omistavan luokan intressiä.\" Hän jättäytyi\nitse eduskunnasta pois silloin, kun hänen poikansa tulivat työväen\nedustajina eduskuntaan. Ja hänen olisikin siellä ollut hieman vaikea\nvanhasuomalaisena taistella omia poikiaan vastaan.\n\nKaksi huonetta ja keittiö merkitsi rauhallista, järjestynyttä\nelämää, varsinaista työtä. Ja ne, jotka vielä olivat jäljellä\nentisistä ystävistä, olivat mielissään, että olimme luopuneet ns.\nvallankumouksellisesta 'haihattelustamme'. Ja juuri naimisiin menneillä\nnuorilla oli tarve järjestää elämänsä, erityisesti kun lapsia oli\ntulossa. Näin oli selvää, että meistä tuli sosialidemokraattista\nvirkamiehistöä, joka pysyi paikallaan monta vuotta, seuraavaan\nvallankumoukseen saakka ja vielä senkin jälkeen, ja sama jatkuu vielä\nnytkin pääasiallisesti työväen oikealla siivellä. Mutta kun työväki\nitsekin on jo saanut paljon rauhallisemman ja mukavamman elämän, ei\nsitä kai erikoisesti paheksutakaan.\n\n\n\nKAKSI HUONETTA JA KEITTIÖ\n\n\nVuonna 1908 oleskeli eräässä Helsingin rantatalossa kaksi nuorta\nihmistä asumuksessa, jossa oli kaksi huonetta, keittiö ja\npalvelijanhuone. Molemmat olivat sanomalehtimiehiä. Asunto ja\nkalustus olivat ajalle tyypilliset. Nuoret maisterit näet tilasivat\nitselleen halvoilta nikkareilta maaseudulta kokonaisen työhuoneen\nkaluston, jonka piirustukset saatiin Helsingistä, en enää muista miltä\narkkitehdilta. Siihen kuului tavallisesti valtava kirjoituspöytä,\nkirjakaappi värillisine laseineen — se oli sitä aikakautta —, sitten\nmahtava kirjoituspöydän tuoli, sohvapöytä, tuolit ja sohva ja ympärillä\nkirjahyllyt. Kaikki tämä komeus oli petsattua koivua ja kaikki\nleikkaukset jugendtyyliä, sitä kaameata tyyliä, joka siihen aikaan\noli hallitsevana rakennuksissa (esimerkiksi Pohjolan talo ja koko\nKatajanokan kaupunginosa) ja myös huonekaluissa. Niissä oli leikkauksia\nrunsaasti, mutta ne olivat ikäviä, jugendille ominaisia liljoja. Ja\nkoko koreus, jota sanoimme sarkakulttuuriksi, perustui sarkaan, toisin\nsanoen: huonekalut verhoiltiin harmaalla saralla, ja samaa harmaata\nsarkaa olivat lattiamatot ja useimmiten vielä herrojen puvutkin.\nAinakin Antti Favén, Pertti Uotila, Wuolijoen pojat, jopa Kuusinen ja\nmonet muut käyttivät sarkapukuja, jotka useimmiten olivat kaupungin\nparhaitten räätäleitten tekemät. Toinen huone oli olevinaan ruokasali\nja samalla makuuhuone. Makuuhuoneessa oli varsinaisesti alkovi, joka\nvoitiin verhoilla eristää ruokasalista. Ja siinä ruokasalissa oli\nmattona jotakin vihreätä flanellia, oikein paksua ja hyvin kiiltävää.\nSitä ostettiin Stockmannilta ja se oli uskomattoman halpaa, niin että\njos se likaantui tai repeytyi, ei sitä juuri kannattanut korjata. Joka\ntapauksessa tuntui kumminkin siltä, että oli matot olemassa.\n\nJo lapsena oli paras leikkini aina ollut puupalikoista rakentaminen.\nIsäni oli tilannut minulle ison laatikollisen palikoita. Rakensin\nniistä linnoja, ja sitten kun kaikki oli valmiina, kutsuin tietenkin\nkoko talonväen ihailemaan rakennusta, josta ei puuttunut kreikkalaisia\npylväikköjäkään. Ja kun sitä kaikki olivat tarpeeksi ihailleet,\nnousin tuolille ja hyppäsin itse rakennukseni päälle särkien sen. Oli\nkovin hauska järjestää uutta pientä kotia ja keksiä jos jotakin sen\nviihtyisyydeksi. Koska rahaa oli hirvittävän vähän, ei juuri muuta\nvoitukaan ajatella kuin erinäisiä omia keksintöjä. Mutta silti meille\ntuli herttaista ja kodikasta. Työhuoneemme kirjoituspöydän luota\nnäin ikkunasta vinosti avomeren, ja joskus olin näkevinäni yli meren\nTallinnan tornejakin ja Piritan luostarinraunion kolmion. Se ikkuna oli\nkoko asunnon ihanin osa.\n\nNo niin. Kahden huoneen, keittiön ja palvelijanhuoneen mukana ilmestyi\nmyös piikalikka, joka oli oikein helsinkiläinen ja jota nykyään\nsanottaisiin suurella arvonannolla talousapulaiseksi. Hän osasi keittää\nja hänen oli hoidettava koko meidän pieni taloutemme, koska emäntä\nitse oli työssä eikä ennättänyt eikä, totta puhuakseni, osannutkaan,\nvaikka meidän erinomainen talousmammamme oli pakottanut meidät,\nkaikki tyttärensä, keittiöön häntä muka auttamaan, varsinkin kun\nhänellä oli usein apulaisvaikeuksia. Mutta meillä kaikilla oli mamman\nkeittiössä esimerkiksi perunoita kuoriessa romaani esiliinan alla.\nHyvästä opetuksesta huolimatta en ainakaan minä paljonkaan oppinut tai\nopin vain vihaamaan keittiötä. Olen sitä myöhemmin katunut moneenkin\nkertaan. Kaikki muut sisareni ovat oppineet keittämään ja myös\nkatuneet, etteivät oppineet mitään mammalta, joka sentään osasi keittää\npaljon paremmin kuin tytöt, jotka pakosta ovat lukeneet keittokirjoja,\ntai keittäjät, jotka ovat käyneet — oi kauhistus! — talouskoulun. En\nvoi sille mitään, mutta olen oppinut suhtautumaan epäluottamuksella\ntalouskoulun käyneisiin keittäjiin, sillä talouskoulu merkitsee\nvieläkin samaa kuin hyvin vaatimaton helsinkiläisravintola, jossa\nkaikki ruuat ovat samanmakuisia.\n\nKaikkein ikävintä taloudenhoidossa oli kirjanpito. Olin näet luvannut\näidilleni, että pitäisin talouskirjanpitoa, josta näkisin tuloni ja\nmenoni ja jonka mukaan voisin hieman suunnitella talousmenojani, vaikka\nmammalla itsellään ei koskaan ollut mitään kirjanpitoa. Ohhoh, se\noli raskasta ja vastenmielistä ja tavattoman omalletunnolle käypää,\nja lisäksi se merkitsi, että sain keittiöstä tilityksiä, joissa oli\nomituisia menoeriä. Melkein joka päivä ostettiin 'retaa'. Se oli aivan\ntavatonta. Mitä oli 'reta'? Ja sitten oli toinen menoerä: 'onnipussi'.\nHetahan saattoi olla vaikka mitä tahansa, mutta onnipussi! En voinut\nkäsittää, että se olisi voinut tarkoittaa muuta kuin sellaisia\nonnipusseja, joita häkissään istuva pikkuinen apina karvaisella\nkämmenellään sieppasi laatikosta. Niissä pusseissa oli lehtinen, johon\naina sisältyi jonkinlainen runonpätkä ja onnenennustus. Eihän olisi\nollut niin mahdotonta, jos onnea kaipaava ihminen vaikkapa kerran\nviikossa olisi yrittänyt löytää sitä apinan avulla, mutta että hän\nmelkein joka päivä osti onnipusseja! Ja talousrahoilla! Se oli liikaa.\nKun nuorin kälyni tuli kaupunkiin, vein hänet ruokasalin nurkkaan ja\nkysyin kiukkuisena, mikä on onnipussi ja mitä on reta. Hän on nauranut\nsitä koko elämänsä ajan eikä luultavasti ole vieläkään unohtanut,\nmillainen 'läjä kurjuutta' minä olin.\n\nSitten tällä talousapulaisellani oli tapana täyttää kaikki\ntoivomukseni. Aivan kauheata! Jos esimerkiksi tilasin jälkiruoaksi\nvadelmia syyskuun lopulla, hän osti niitä, vaikka ne maksoivat\nhirvittävästi. Minä selitin, että hänen pitäisi käyttää omaakin\njärkeään eikä hän saanut aina tehdä mitä minä sanoin, koska en\ntietänyt, mitä vadelmat maksoivat. \"Voih\", hän sanoi, \"kyllä se on\nkummallista! Minä olen ollut niin paljon herrasväessä eikä koskaan\nole paljoksuttu vadelmain hintaa, vaikka niitä on syöty paljon\nmyöhemminkin, jopa lokakuussa!\" Niin, siihen en osannut sanoa juuri\nmuuta kuin että kai ne herrasväet olivat hirveän rikkaita. Ja\ntätä tällaista tapahtui useasti. Minä olin kuullut mamman ostavan\njos jonkinlaista hyvää lihaa, mutta kun yritin, niin tuli jotakin\nniin kamalan kallista, etteivät mitkään minun laskelmani pitäneet\npaikkaansa. Varmastikaan en ollut ainoa Helsingin nuori rouva, joka\nsain opiskella säästäväisyyttä, mutta vaikeata se oli. Lopuksi päätin,\nkun muu ei auttanut, neuvotella jonkun kaltaiseni nuoren rouvan\nkanssa, jolla oli vähän enemmän järkeä ja kokemusta siitä, mitä\nruoka maksoi. Valitin miehellenikin, joka ei ruuan hinnoista tiennyt\nmitään, mutta hän luonnollisesti vain nauroi onnettomuudelleni.\nJa sitten se Loviisa — luulin että hänen nimensä johtui Loviisan\nkaupungista, koska hän oli jostakin sieltäpäin kotoisin — niin, Loviisa\npiti itse tavattomasti hyvästä ruoasta ja vielä enemmän tanssista,\nmutta ei ollenkaan kirjoista. Ja niin sitten kävi, että Loviisa oli\ntansseissa milloin vain ja minun oli opittava keittämään kahvia ja\nteetä ja vähän muutakin. Joskin se teki hyvää minulle, en uskaltanut\nsanallakaan moittia Loviisaa hänen iltalomistaan enkä juuri muutenkaan\nloukata hänen tunteitaan. Kun puhuin hänelle Miina Sillanpäästä ja\njärjestäytymisestä, hän nakkasi niskojaan ja sanoi halveksivasti: \"Mitä\nse siitä paranee\".\n\n\n\nPERHE JOSTA LÄHDIN\n\n\nVirossa oli kotiperhe, joka oli kuluttanut koko omaisuutensa minun\nkasvatukseeni ja koulunkäyntiini ja odotti minulta apua sisarieni ja\nveljeni koulutukseen, isäni varat eivät siihen enää riittäneet. En\ntiedä montakaan perhettä, jossa lapset olisivat olleet niin kiintyneitä\nvanhempiinsa ja myös toisiinsa kuin meillä kotona. Ehkä se johtui\nsiitä, että vanhempani elivät vain meitä lapsia varten ja että me\nlapset muodostimme heidän elämänsä pääsisällön. Niin kauan kuin\nmuistan, ei vanhemmillani ollut muuta kiinnostusta kuin me lapset ja\nViron kansallinen politiikka. Ylioppilaaksitulooni saakka sain kotoa\nkaikki, mitä ikinä pyysin. Tuskin koskaan tuli kysymykseen, että äitini\nja isäni olisivat hankkineet itselleen jotakin, jos me lapset olimme\nsen tarpeessa. Minä sain ottaa kouluaikana keskustelutunteja ranskan\nkielessä, minut pantiin parhaimpaan musiikkiopistoon opiskelemaan\npianonsoittoa ja musiikkiteoriaa koulun ohessa. Meidät lapset\npuettiin hyvin, jotta, kuten mamma sanoi, meidän ei tarvitsisi hävetä\nmuiden rinnalla. Meille hankittiin kaikki kirjat, mitä tarvitsimme.\nMeidän yleensäkin vieraanvarainen kotimme oli avoinna kaikille\nkoulutovereillemme. Heitä parveili aina perheemme parissa, koska\nValgan kaupunki oli suuri rautatiesolmu ja siellä risteili aina koulu-\nja ylioppilastovereitamme. Heistä hyvin monet kiintyivät kotiimme,\njopa sulautuivatkin siihen, kuten kenraali Sternbäck, joka joutui\nkotiimme vain läpikulkumatkalla, mutta josta vuosien kuluessa tuli\nmelkein veljemme. Hän otti vapaaehtoisesti osaa kaikkiin perheemme\njättiläishuoliin. Ei silti, kyllä perhe otti osaa myös näiden\n'ottolasten' kohtaloon, ja mamma oli mamma kaikelle nuorisolle. Perhe\nantoi, niin kauan kun sillä oli annettavaa, ja kun ei enää ollut, oli\nselvää, että meidän lasten oli annettava perheelle samassa määrin. Ja\näitini vaati, että perheen piti merkitä meidän elämässämme yhtä paljon\nkuin me itse olimme merkinneet perheen elämässä. Oli vaikeata saada\näitiäni ymmärtämään, että meidän elämäämme oli tullut niin paljon\nsellaista, mikä oli perheelle vierasta, ei vain kansallisuus ja kansa,\nvaan myös yhteiskunta, jonka vaatimukset usein ylittivät perheen\nvaatimukset. Oli liikuttavaa nähdä, miten vanhempani yrittivät kulkea\nlastensa mukana, epätoivoisesti yrittivät ymmärtää meitä. Mutta äitini\nei jaksanut käsittää, ettei hänen olisi pitänyt kertoa meille jokaista\nsuurta ja pientä huoltansa ja valittaa lakkaamatta. Hänen kirjeensä\nmuodostuivat lapsille kauhuksi, sillä ne olivat täynnä ikuista\nvalitusta rahahuolista, veloista, jotka heitä painoivat, pelosta, että\nhe jäisivät aivan avuttomiksi jne. Ensimmäisenä seitsemänä vuotena\nSuomessa, siis ennen kuin tulin taloudellisesti riippumattomaksi, en\navannut yhtään äitini kirjettä tuntematta syvää kauhua ja pelkoa.\nSellaisia eivät olleet isäni kirjeet, sillä hän yritti hymyillä meille\nkuten kohtalolleenkin.\n\nYksinäisyys laskeutui kodin ylle, kun me kaikki, nuorinta sisartani\nlukuunottamatta, olimme lentäneet pois pesästä, joka oli ollut\nniin täynnä kiihkeätä elämää ja nuorison iloista vilskettä. Äitini\nsanoikin, että hänen tarvitsi vain katsella ja kuunnella omia lapsiaan\nkäsittääkseen, että he itsekin elivät maailmassa ja sen tapauksissa\nmukana.\n\nVanhempani elivät aina yli varojensa, ja me lapset elimme yli voimiemme\ntehden aina puolta enemmän työtä kuin ruumiilliset voimamme olisivat\nsallineet. Mutta me olemme vanhemmiltamme perineet niin vankan\nterveyden, että vain äärimmäinen välinpitämättömyys on saattanut meistä\nhautaan vasta kaksi nuorinta.\n\nMe pidimme vanhemmistamme. Kaikissa maailman mylläköissä,\nvallankumouksissa ja sodissa me ajattelimme vanhempiamme. Kun tulin\ntaloudellisesti riippumattomaksi sodan aikana, vuonna 1916, kirjoitin\nisälleni: \"Pappa, minä näen talosi kasvamassa, seinät ovat pystyssä ja\nkatto on päällä, ja ensimmäiset rahat, jotka tästä lähtien ansaitsen,\nmenevät talosi sisustukseen...\"\n\nSen talon minä rakensinkin heille Marlebäckiin, ja annoin avaimet\nisälleni. Se oli aivan luonnollista heidän mielestään. Tuskinpa\nmamma muisti edes kiittääkään siitä. Olinhan luvannut vanhemmilleni,\nettä kun rikastun, maksan kaikki velat eikä heillä koskaan enää tule\nolemaan taloudellisia huolia. Eikä tullutkaan. Ja elämä jatkui heidän\nkohdaltaan ilman ihmettelyä, koska sen niin piti olla. Mutta minä\nihmettelin, vaikken sitä heille sanonut. Mamma tuskin huomasikaan, että\nolin ostanut kauniin flyygelin, jolla hänkin myöhemmin soitteli, mutta\nhän torui minua siitä, että flyygelillä oli tomua ja että minulla oli\nhuono sisäkkö.\n\nÄitini tuli varakkaasta, yksinäisestä talosta. Erinäisten\nsukulaisuussuhteiden vuoksi hän joutui rovasti Behsen johdolla\nperustettuun aristokraattiseen sisäoppilaitokseen Boccardin linnaan.\nSieltä äitini isä haki hänet viisitoistavuotiaana kotiin emännäksi, kun\nisoäitini oli äkkiä kuollut ja jättänyt jälkeensä viisi lasta, joista\näitini oli vanhin. Kymmenkunta vuotta, naimisiinmenoonsa saakka, hän\nhoiti itsenäisesti ison talon emännyyttä ja kasvatti sisaruksiansa\nomituisen isänsä kanssa, joka suri vaimoaan eikä juuri sanonut\nmontakaan sanaa lapsilleen. Äitini sai tottua siihen, että vanhan\nkirkon urut ostettiin kotiin, ja niitä varten korotettiin salin kattoa,\nja että kesken kiireintä työaikaa hänen isänsä haetti pellolta miehen\npolkemaan urkuja ja soitti tuntikaupalla, myös omia improvisaatioitaan.\nHän oli itse opetellut soittamaan urkuja, ja soittoonsa hän upotti osan\nvaltavaa, riehuvaa temperamenttiaan.\n\nKun olin nelivuotias muistan, miten meidän kotiimme keskellä kuumaa\nheinäkuuta ajoi mies ratsun selässä huutaen, että Luppen päärakennus\noli tulessa. Salama oli iskenyt siihen tappaen vanhemman tätini miehen,\njoka oli istunut salissa kahden ikkunan välissä. Nuorin tätini, Emma,\noli istunut vastapäätä häntä vanhanaikaisessa uunikaapissa. Emmalta\nsalama poltti vain tukan ja käsivarret. Muistan, miten Emma-täti\nhaudattiin maahan, niin että pään päälläkin oli multaa ja vain kasvot\nnäkyivät. Maan piti muka parantaa salaman jäljet. Ihme kyllä, Emma-täti\nparanikin, ja hänelle kasvo! uudestaan kauniit kultaiset hiukset. Maa\nparantaa... Kuvittelin lapsena, että haudassakin maa kasvattaa ihmiset\nuudelleen. Tätini miehen sohvapöydän alta löydetty luuranko haudattiin\nmyös, ja minä odotin kauan, että hän tervehtyisi haudassa. Hän oli\ntuonut minulle aina karamelleja takin taskussa.\n\nTulipalossa hävisi paljon, muun muassa suuri aestica-kirjasto, johon\njo isoisäni isä oli koonnut kirjoja Viron ensimmäisestä katkismuksesta\nalkaen. Ja tulipalossa paloivat urut Luppen lasten iloksi. Isoisä ei\nsen jälkeen enää soittanut kirkossakaan, ei edes uusilla uruilla, mutta\ntuli sihisi hänen sisässään ja murtautui ulos pauhinalla ja kohdistui\nihmisiin ja hänen ympäristöönsä. Mammassa oli samaa temperamenttia,\njoskin työ ja huolenpito lapsista pitivät hänet aisoissa. Mutta hän oli\nyhtä herkkä suuttumaan kuin hänen isänsäkin, ja me lapset saimme niin\nhelposti selkäämme hänen kevyestä kädestään, joka aivan mestarillisesti\npiteli vitsaa. Olen vakuuttunut, että meihin olisi muukin auttanut kuin\nvitsa ja pimeä huone, jossa minäkin mietin itsemurhaa ja nautin siitä,\nmiten mamma tulisi epätoivoisesti katumaan julmuuttaan. Nautiskelin\nsiitä kuvitelmastani niin kauan, että minun tuli mammaraukkaa sääli ja\npäätin sentään olla tekemättä itsemurhaa.\n\nEnsimmäinen kotiopettajattaremme oli häijy vanhapiika, jolle pistimme\nsammakoita sänkyyn ja haimme epätoivoisesti pientä krokotiilia\nniiden seuraksi. Ne selkäsaunat me yleensä siis ansaitsimme, emmekä\nuskaltaneet mammalle valittaa, vaikka Fräulein pisti meidät nurkkaan\npolvillemme herneille. Rangaistuksen seuraava aste oli polvillaanolo\nsuolalla. Kun me valitimme papalle ja kun mammakin oli jo ehtinyt\nriitaantua entisen koulutoverinsa Fräuleinin kanssa, minut lähetettiin\nisoisäni luokse Luppelle ja Fräulein hävisi talosta.\n\nOlihan mammalla tosin tekemistäkin meidän kanssamme. Kun isoisäni\npiti puheen Viron kansan vapauttamisen muistojuhlassa, oli paroni\nvon Stryk pestannut kätyreitään kivittämään häntä. Muistaakseni olin\nneli- tai viisivuotias ja sisareni kaksi vuotta nuorempi, kun illalla\nkuljimme juhlasta kotiin, ja meihin alkoi sataa kiviä. Äiti heitti\nlapsensa ojaan ja heittäytyi itse ylitsemme huutaen apua. Isäni sai\niskun olkapäähän ja kaatui. Se oli ensimmäinen osanottoni poliittiseen\ntaisteluun, ja sangen aikaisin minä pääsin selville, mitä merkitsi\nmoisio ja paroni ja mitä kirkko ja pappi. Vanhana kirkonvihollisena\nisoisäni piti huolta siitä, että opin tekemään eron Jumalan ja kirkon\nvälillä, mikä johti siihen, että aikoinaan kieltäydyin menemästä\nrippikouluun, vaikka lapsena luin isämeidän rukouksen kaikkien, papan,\nmamman ja sisarteni, isoisän, Leeni-tädin, vieläpä Loora-koirammekin\npuolesta. Kun aurinko laski ja pimeys verhosi laakson, piilouduin salin\npäätyikkunan luo kukkien taakse ja rukoilin apua pimeyttä vastaan.\n\nEi ollut äitini elämä helppoa miehen rinnalla, joka kirjoitti sanat\nVapaus, Oikeus ja Omatunto isoilla kirjaimilla ja kaikkein isoimmalla\nsanan Ihmisrakkaus, joka taisteli paronien patronaattioikeutta\nvastaan Viron kansankirkon puolesta ja joka tuomittiin kuudeksi\nkuukaudeksi vankilaan, koska hän muka oli häpäissyt ikonia, venäläistä\njumalaa, julkisessa paikassa. Siihen aikaan Venäjän hallitus näet\nvaati, että ikoni oli asetettava jokaiseen julkiseen paikkaan,\nmuun muassa kunnallistaloon ja kuntakokouksien ja -oikeuksien\nistuntosaleihin, vaikkei koko kunnassa lähihalmeillakaan olisi ollut\nyhtään kreikkalaiskatolista. Paronin taholta hankittiin samat miehet,\njotka aikoinaan olivat yrittäneet kivittää isääni, tekemään vääriä\nvaloja. He olivat muka nähneet ja kuulleet, että isäni oli karkeilla\nsanoilla häväissyt 'nurkkajumalaa'. Koska ainoat kiroussanat, joita\nisäni käytti, olivat: sinä nominatiivi, sinä genetiivi, sinä datiivi\nja kaikenmaailman objekti, niin oli mahdotonta löytää koko pitäjästä\nyhtäkään ihmistä, joka olisi uskonut papan käyttäneen karkeaa kieltä.\nMutta Viljannin venäläinen rauhantuomari tuomitsi hänet, ja vain\nAleksanteri III kuoleman takia julistettu amnestia pelasti hänet\nvankilasta. Olin silloin vasta viisivuotias, mutta muistan äitini\nepätoivon, kun hän kuuli vierailta ihmisiltä asiasta.\n\nPerhe kasvoi. Rahanpuute oli alituista, sillä isäni ajoi sekä\npoliittisia että yleensä köyhien ihmisten asioita ja oli lisäksi kiinni\nsuuressa kirjallisessa työssään. Hän näet kirjoitti siihen aikaan\nlakiteosta kunnallisoikeudesta, koska kirja oli aivan välttämätön\nsille maalaiskuntien omituiselle ensimmäiselle oikeusasteelle, jota\nsanottiin talonpoikaistuomioistuimeksi. Vuoden 1894 vaiheilla isäni\nmuutti Valgaan asianajajaksi ja mammalle ostettiin kirjakauppa,\njosta jo olen kirjoittanut muistelmieni ensimmäisessä osassa. Isäni,\njoka oli, kuten hän itse sanoi, monesta polvesta raitis, valittiin\npuheenjohtajaksi raittiusseuraan, jonka ympärille keskittyi kansallinen\npoliittinen elämä samoin kuin maaseudulla maanviljelysseurojen\nympärille. Eihän virolaisilla saanut olla poliittista toimintaa. Siitä\npitivät sekä venäläiset että paronit huolen. Mutta vanhempieni kodista\ntuli jonkinlainen keskus, johon virolainen aines kaupungissa alkoi\nkokoontua. Mammalla oli lauluseuransa ja näytelmäseuransa, ja lisäksi\nmeidän avaraan kotiimme tuli aina ihmisiä, sukulaisia ja ystäviä\nmaalta. Mammani apulaisiksi ja oppilaiksi tuli nuoria sukulaistyttöjä\noppimaan taloudenhoitoa ja käsitöitä ja valmistamaan myötäjäisiään.\nRahaa ei käytetty. Tytöt toivat mukanaan runsaasti elintarvikkeita,\nkanoja, hanhia, porsaita ja voita. Niitä tuli myös äidinisäni kotoa,\nniin että sangen laaja, vieraanvarainen elämä ei tullut juuri\npaljonkaan maksamaan. Mamma oli tottunut avokätiseen elämään. Hän ei\nkoskaan ymmärtänyt, että ruoka maksoi jotakin ja että hedelmiä piti\nostaa torilta.\n\nMamma tarvitsi paljon tilaa, isoja huoneita, paljon ilmaa. Hänelle\ntuotti kauhua ajatuskin, että hän vanhoilla päivillään joutuisi asumaan\njossakin kahden huoneen huoneistossa, ja hän katseli syvällä säälillä\nja häpeällä, että minä naimisiin mentyäni asuin sellaisessa. Mamma\nei osannut ja ehkä ei halunnutkaan oppia tilinpitoa. Jos rahaa oli,\nse meni sormien lävitse, ja jos ei ollut, hän sai aina sitä jostakin\nlainaksi ja huomasi kauhukseen vasta jälkeenpäin, että velka täytyi\nmaksaa. Ja mammalla oli aina velkoja. Eivät ne olleet suuria, mutta\nniitä oli monia, ja hän sai aina tavaraa joka kaupasta velaksi, joskin\nmaksaminen olikin sitten kitkerä paikka. Siitä kaikesta johtui, että\nraha, minkä me suurella vaivalla ja itse tarpeellisestakin kieltäytyen\nlähetimme kotiin, hukkui kuin kaivoon, jonka pohjattomuutta mamma aina\nvalitteli.\n\nSuurimpana murheena olivat meille mamman taloudelliset\nyritykset ja edesottamukset. Hän vuokrasi kerran raittiusseuran\nravintolan järjestääkseen sinne kaupungin ainoan ensiluokkaisen\nkahvila-ravintolan, ja sillä hänen sitten piti kovasti ansaita.\nTuloksena oli, että suuri määrä ihmisiä söi ja joi ilmaiseksi.\nMammalla oli hauskaa, mutta ravintola tuotti tappiota, ja pian kuului\nhätähuutoja. Yhtä surkeata oli, kun mamma, sen jälkeen kun me lapset\nolimme jo kaikki lähteneet pois kotoa, alkoi pitää täysihoitolaa\nja vuokrasi muutamia huoneita nuorille kirjailijoille. En usko,\nettä kukaan heistä maksoi penniäkään, mutta olihan mammalla sitten\nhuollettavia ja ruokapöydässä väkeä, jota ilman hän ei voinut tulla\ntoimeen. Tämän liiketoiminnan tappiollinen tulos ja huoli kuvastuivat\nmamman avunhuutokirjeistä, koska joku täyshoitolainen oli taas lähtenyt\nmaksamatta.\n\nKun pappa peri enoltaan talon puutarhoineen ja koko paljon rahaa,\nharjoitti mamma hyväntekeväisyyttä ja puki meidät prinsessoiksi,\nmutta ei ostanut itselleen koskaan edes turkkia. Kun isäni oli\nmenettänyt rahansa Uralissa Vologdan rautatierakennuksella, jossa hänen\ninsinööriystävänsä oli ne sijoittanut epäonnistuneisiin urakoihin,\nei perhe uskaltanut siitä sanoa halaistua sanaa. Pappa palasi kotiin\ntaskussaan Kantin 'Kritik der reinen Vernunft' ja suuri joukko\nfoneettisia muistiinpanoja Uralin suomensukuisten kansojen kielistä.\nOli asianmukaista, että me lapset vain lohdutimme häntä ja että mamma\nei sanonut yhtään pahaa sanaa.\n\nÄidinisäni kuoli ja mamma sai melko huomattavan perinnön. Silloin\nmaksettiin mamman velat, ja tuloksena oli, että hän pääsi tekemään\nuusia, kun rahat tietenkin pian loppuivat. Papan ei koskaan sopinut\nsyyttää mammaa kevytmielisyydestä, sillä mammalla oli valtava\ntodistusaineisto puolellaan. Kaikki ympäryspitäjät olivat velkaa\npapalle asianajosta, mutta pappa oli sellainen, joka ei voinut periä\nsaataviaan velallisilta. \"Kehtaakin olla maksamatta\", hän saattoi\nsanoa, mutta siihen asia jäi. Mammalla ei ollut sellaisia estoja, ja\nusein hänen onnistuikin periä papan saatavia, josta pappa kyllä oli\nhyvin kiitollinen, vaikkei ottanut sitä opiksi.\n\n    Vom Mütterchen die Frohnatur,\n    die Lust zum tabulieren.\n\n                       (Goethe).\n\nAinakin juttelun ilon ovat vanhin ja nuorin tytär perineet äidiltään\nja ehkäpä jossakin määrin voittamattoman halun sekaantua toisten\nihmisten elämään muuttaakseen heidät 'miun maun' mukaan, sen sijaan,\nettä antaisivat kanssaihmistensä kulkea rauhassa vaikka perikatoaan\nkohden. Hamsunin kuvaama punainen, hehkuva rauta on minussakin, ja se\npakotti minut yleisradiossa yrittämään kasvattaa Suomen kansaa hyvään\nmusiikkiin ja draamaan ja ennenkaikkea ymmärtämään, mitä maassamme\nja maamme ulkopuolella tapahtui, kun sen sijaan olisin voinut antaa\nradio-orkesterin pysyä pienenä hauskutteluorkesterina ja soittaa jazzia\nja prinsessa armaadaa ja olisin voinut olla häiritsemättä Suomen kansaa\npienoisparlamentilla ja työmiehentunnilla ja muilla yrityksillä,\njoiden tarkoituksena oli saada kansalaisten aivot ajattelemaan asioita\nmonipuolisesti.\n\nEipäs vain sisuni sallinut pitää suutani kiinni. Ehkä se johtui\nsiitäkin, että tulin perheestä, joka antoi meille lapsille niin paljon,\nettä meidän velkamme ihmiskunnalle on loputon.\n\n\n\nNELJÄ SISARTA\n\n\nMeitä oli neljä sisarta. Kaikki tulimme ylioppilaiksi ja saimme\nkultamitalin. Kaikki teimme työtä yli voimiemme. Ja vanhimpana minä\nsain auttaa kolmea nuorempaa, koska se kuului asiaan ja koska koti niin\nvaati.\n\nMe sisaret olimme niin erilaisia kuin ihmiset suinkin voivat olla.\nMinua kaksi vuotta nuorempi Salme-sisareni meni naimisiin suomalaisen\nEino Pekkalan kanssa ja jätti myöhemmin kotimaansa. Eihän se niin\nsuuri isku ollut kuin minun lähtöni, mutta raskasta se oli kumminkin\nisälleni. Kyllähän minä parhaani mukaan yritin selittää tulevalle\nlangolleni, minkä riskin hän otti naimalla sisareni, vaativimman ja\nankarimman ihmisen, minkä siihen aikaan tunsin. Mutta minkä rakkaudelle\nvoi. Eino meni lehtoriksi Hämeenlinnaan ja vei ankaran joutsenensa\npikkukaupunkiin, jossa tämä ei viihtynyt, vaan palasi Helsinkiin ja\notti paikan Salamandra-vakuutusyhtiössä. Seurauksena tästä oli, että\nnuori lehtori jätti ylioppilasleipomon ja rupesi lukemaan lakia. Myös\nmuut Pekkalan pojat muuttivat heidän perheeseensä. Salme kasvatti\nMauno Pekkalaa ja hänen nuorempaa veljeänsä sellaisessa Herran\nkurissa, että sitä muistellessa Maunolta vielä pääministerinäkin\njoskus kyynel tipahti silmästä. Kolmekymmentä vuotta sitten sisareni\nerosi Pekkalasta ja meni naimisiin Englannissa intialaisen kanssa.\nHänestä tuli intialainen Ranee Palme-Dutt. Hänen miehensä serkut\nkaatuivat Tampereella valkoisten puolella, mutta hänen miehensä,\nhuolimatta korkeasta intialaisesta alkuperästään, on kommunisti. Hän\non taloustieteilijä ja kirjailija. Englannin kommunistisen puolueen\njohtajia. Ja kommunisti on sisarenikin. Kutsumme häntä 'pyhäksi\nsisareksi', koska hän miehineen elää periaatteellisesti uuden\nyhteiskunnan elämää. He ovat lahjoittaneet omaisuutensa puolueelle ja\nantavat puolueelle kaikki tulonsa eivätkä ole työnantajia eivätkä käytä\nmaksullista työvoimaa edes yksityiselämässään, mikä ei tietenkään estä\nketään heitä vapaaehtoisesti auttamasta. Sisareni on englantilainen\nkirjailija, ja hän kirjoittaa runojakin englanniksi. Hän on muun muassa\njulkaissut Englannin chartistien historian, joka on käännetty muillekin\nkielille. Hänestä on tullut niin täydellisesti englantilainen, että\nhän on melkein unohtanut äidinkielensä ja suomen. Ihme kyllä, vaikka\nhänen miehensäkin on vain puolittain intialainen, sisareni ja hänen\nruotsalainen anoppinsakin, omaa sukua Palme, ovat saaneet olemukseensa\nja kasvoihinsa jotakin täydellisesti intialaista. Kun he olivat yhdessä\nintialaisten, sukunsa muiden naisten kanssa, oli hyvin vaikeata sanoa,\nkuka heistä oli intialaista ja kuka ruotsalaista tai virolaista\nalkuperää. Lankoni isä kieltäytyi palaamasta Intiaan, luovutti sukunsa\nperintöoikeuden ja jäi lääkäriksi Lontooseen. Kaksi poikaa ja yksi\ntytär on kasvatettu Oxfordissa englantilaisiksi.\n\nNo niin. Seuraava sisareni, Mimi, on pakolaisena Ruotsissa. Hän oli\nopettajana Tallinnassa, oli komiteadaami, Lyceum-klubin jäsen ja\näärimmäisen vanhoillinen ja porvarillinen koko olemukseltaan. Hän on\nVenäjän ja kommunistien vihaaja ja suunnilleen kaikkea, mitä siihen\nkuuluu.\n\nKolmas sisareni, Nina, joka kuoli muutama vuosi sitten, oli taiteilija,\nTallinnan konservatorion opettaja, pianisti. Hän oli perheen kaunotar.\nKun hän joutui kihloihin ensimmäisen kerran erään suomalaisen kanssa\njo kimnaasissa viimeisellä luokalla, hän oli niin kaunis, ettemme me\nmuut sisaret voineet kävellä hänen seurassaan Esplanaadilla, sillä\nmonet miehet pysähtyivät suu auki katsomaan häntä ja hänen suloisia\nkasvojaan. Hän oli seitsemän kertaa julkikihloissa ja neljä kertaa\nnaimisissa. Se oli aikamoinen saavutus sen aikaiselle tytölle.\nKihlaukset tosin olivat sellaisia, että asianomaisen pojan täytyi\ntulla perheen kanssa tutuksi ja saada virallinen lupa mammalta ja\npapalta, puhumattakaan sisarilta. Ensimmäisen me vielä sulatimme.\nMutta sitten tyttö hylkäsi hänet ja poika oli vähällä tappaa itsensä,\nkulkien revolveri taskussa. Me sisaret pelastimme hänet sillä, että\nsuosittelimme hänelle erittäin lämpimästi itsemurhaa, jos kerran mies\non niin mitätön, että voi ampua itsensä jonkun tytön vuoksi. Tietenkään\nitsemurhasta ei tullut mitään ja tyttö unohtui, ja jonkin ajan päästä\npoika meni naimisiin.\n\nKoska sota oli juuri alkanut ja venäläisten miljonäärien pojat\njärjestettiin rintaman taakse piiloon Viroon ja sen sellaisiin\nrauhallisiin paikkoihin, niin eräs miljonääriupseeri joutui meidänkin\nkotiimme ja meni kihloihin sisareni kanssa mamman suureksi iloksi ja\nylpeydeksi. Ja sitten hän saattoi vanhempani morsiamineen sodan aikana\nSuomeen siinä pelossa, että saksalaiset nousisivat maihin Pärnussa.\n\nYritin saada selville Ninalta itseltään, miksi hän aina välttämättä\nmeni heti julkikihloihin. Eikö olisi ollut hiukan mukavampaa olla\nsalakihloissa ennenkuin rupesi hakemaan papan ja mamman siunausta.\nTyttö suuttui. Mitäs te oikein luulette? En minä ole mikään\nammattimainen sydämien murskaaja, mutta kun aina sattuu se väärä\npoika. Ja täytyy myöntää, etteivät hänelle miljoonatkaan mitään\nmerkinneet, sillä hän jätti miljonääripojan erään toisen komean\nupseerin vuoksi. Ja sen komeuden jälkeen tuli taas uusi. Näin jatkui\nkukkien ja suklaarasiain paljous, ja minun pikku tyttöni kävi\nsuklaata verottamassa. Ja taas pappa sai antaa suostumuksensa ja\nmamma siunauksensa. Sitten sattui, että uusi sulhanen oli Viaporin\nkomendantin kenraali Laimingin veljenpoika, joka ilmoitti ilman muuta\nsedällensä, että hän aikoo mennä naimisiin. Molemmat asianosaiset\nolivat noin yhdeksäntoista-, kaksikymmenvuotiaita. Kenraali tuli isäni\npuheille, ja he sopivat keskenään, että pojalle hankitaan siirto\nSiperiaan, mahdollisimman kauas sekä morsiamesta että rintamasta. Pappa\nlupasi pitää tyttöä lukon takana, kunnes poika olisi lähtenyt. Ja se\nkatala suunnitelma toteutettiinkin. Tyttö ei päässyt ulos, hänelle\nei annettu kirjeitä eivätkä suklaarasiat ja kukat voineet lohduttaa\nhäntä. Se oli hirmuinen murhenäytelmä. Julmien vanhempien väkivaltainen\ntoimenpide häiritsemässä nuorten onnea! Pappa ja mamma eivät\nuskaltaneet meille siitä kertoa, niin ettei meillä ollut aavistustakaan\nkoko jutusta. Sitten sattui, että samaan aikaan eräs pojan ystävä tuli\nvieraisille ja pyysi mammalta lupaa viedä tytön ulos päivällisille.\nHänelle annettiin lupa ehdolla, että tyttö olisi jo kello yhdeltätoista\nkotona, niinkuin mammalla oli tapana vaatia. Mutta sensijaan tämä\nnuori, kavala mies oli salaliitossa sulhasen kanssa. Sulhasen juna\nlähti samana iltana, ja illallisten sijasta tyttö vietiinkin asemalle,\njossa tapahtuivat surulliset, sydäntäsärkevät jäähyväiset. Minä olin\njuuri lähdössä samalla pikajunalla Pietariin ja näin tämän järkyttävän\nnäytelmän, jossa luvattiin ikuista uskollisuutta, ja molemmat\nasianosaiset itkivät elämänsä murskautumista julmien vanhempien vuoksi.\nMinä katselin etäältä tätä näytelmää, jotten sekoittuisi asiaan, samoin\nSalme-sisareni. Mutta mitä tapahtuikaan. Kyyneleet kuivattiin ja Nina\nsaatettiin kyllä kiltisti kotiin. Oli muka ollut nuoren herran kanssa\nvain Seurahuoneella illallisella. Mutta, simsalabin — kolmen viikon\npäästä Nina tuli ilmoittamaan, että kaikki oli ollutkin erehdystä ja\nettä hän nyt oli kihloissa tuon pojan ystävän kanssa, jonka nimi oli\nPolonski. Hän oli kyllä hyvin surullinen ja kärsi, mutta kun Polonski\noli vähän vakavampi ja miellyttävämpi mies, hän ei voinut mitään\nsille, että edellinen rakkaus loppui. Ja niin tuli sitten poikakin\nselittämään, ettei sille nyt voinut mitään ja että he olivat niin\nauttamattomasti rakastuneet ja hän pyysi Ninan kättä. Silloin pappani,\njoka harvoin julmistui, menetti malttinsa ja sanoi, että nyt heidän oli\nmentävä naimisiin ja että se oli viimeinen kerta, jolloin hän jakoi\nsiunauksia Ninalle.\n\nNuori herrasväki oli hyvin onnellinen, ja niin sitä sitten mentiin\nnaimisiin. Koska aviomies oli kreikkalaiskatolinen, niin Nina jopa\nsuostui muuttamaan uskontoaankin. Tämä oli tavaton isku mammalle,\njoka sen oikeastaan oli ansainnut. Sitten tuli 'svabodan' aika, ja\nupseereita alettiin vainota ja murhattiin. Ninan mies oli hyvissä\nkirjoissa sotilaiden keskuudessa ja säilyi. Loppujen lopuksi hän meni\nViron armeijaan. Mutta kun he muuttivat Viroon, Ninankin sydän muuttui.\nEro tuli. Nina rakastui Viron itsenäisyysajan kansallissankariin\nRotschildiin ja meni kihloihin hänen kanssaan. Mutta sulhanen kuoli\nyhtäkkiä lentävään keuhkotautiin ja Nina oli taas vapaa. Sillä välin\noli hänen ensimmäinen miehensä jo löytänyt toisen vaimon. Mutta ei\nkestänyt kauan, kun Nina oli taas uusissa naimisissa. Mutta sekin\navioliitto oli lapseton eikä kestänyt. Nina meni vielä kerran\nnaimisiin, ja kun se tapahtui juuri ennen sotaa, ei isäni ennättänyt\nsuuttuakaan.\n\nTämä oli tarina kolmannesta sisarestani, joka muututtuaan\njättiläismäisen lihavaksi oli kasvoiltaan vielä niin kaunis, että\nmiehet kadulla loivat häneen ihailevia katseita. Hän soitti hyvin,\nsuoritti Tallinnan konservatorion ja tuli musiikin opettajaksi, koska\nhän väitti, ettei hänellä ollut riittävästi lahjoja tulla ensiluokan\npianotaiteilijaksi. Viehättävintä hänessä oli, että hän itse sekä\ntiesi että myönsi tämän kaunistelematta. Hänestä tuli hyvä säestäjä\nja etupäässä lapsien musiikinopettaja. Lapset pitivät hänestä paljon,\nmutta hänellä itsellään ei ollut lapsia. Ja elämänsä loppuun saakka hän\npysyi kukkeana, vilkkaana ja säteilevänä.\n\n\n\nPERHE JOHON TULIN\n\n\nEräässä kirjeessä isälleni syyskuussa 1908 kuvaan ensimmäistä\nmatkaani Wuolijoelle ja miten siellä minut vastaanotettiin, kuvaan\nWuolijoen vaarin sydämellisyyttä miniäänsä kohtaan ja Wuolijoen mummun\nherttaisuutta, ja kuvaan, miten seuraavana päivänä kaikki tädit\ntulivat vierasta, virolaista miniää tervehtimään. Kuvaukseni vastaavat\njotensakin Niskavuorten Naisten ensimmäisen näytöksen tätien piiriä\nNiskavuoren salin sohvalla ja nojatuoleissa, jopa Sandrankin perikuva\non siellä. Kuvaan hyvin ihastuneesti Wuolijokea, mutta kirje loppuu:\n\"Pappa kulta, älä ole surullinen, että olen nyt Hella Wuolijoki.\nJäänhän minä sittenkin Hella Murrikiksi, ja tulen käyttämään omaa\nnimeäni, jos kirjoitan kotimaatani varten. Älä sure, pappa, olenhan\nminä aina vain sama tyttäresi, enkä lakkaa koskaan pitämästä teistä,\nvaikka minulla onkin nyt vielä toinenkin isä ja äiti...\"\n\nLähdimme siis Wuolijoelle ensimmäistä kertaa. Hämeenlinnaan tulivat\nvaunut meitä vastaan, ja olin siitä kovin kiitollinen appiukolleni.\nVirossa ei käytetty kaksipyöräisiä kääsejä, ja pelkäsin tavattomasti\nniiden keikkumista. Mutta vaunuissa oli yhtä turvallista kuin\nVirossa, ja vaunuja ajoi Iska, joka hymyili kuin omille ihmisille ja\npaiskasi kättä. Niin me sitten lähdimme Hämeenlinnasta, ja mieheni\ntietenkin selitti minulle pitkin matkaa jokaisen isomman kivenkin.\nTulimme Mierolaan, Hattulan kirkonkylään. Näimme sen kuuluisan\nkestikievarin isännänkin, jolla aina oli vanha Polle-hevonen. Jollakin\ntavalla se Polle jäi minulle ikuisesti mieleen, sillä omistamieni\nhevosten joukossa on aina ollut myös Polle. Olihan se niin kovasti\nsopiva nimi — kaakille. No niin, ja Pollen isäntä oli aivan ilmetty\nkeskieurooppalainen kestikievarin isäntä paljain jaloin, pyöreänä ja\ntekolempeänä täynnä kaikenlaisia juttuja, joita hän taritsi miehelleni.\nSitten tultiin Hauholle; näkyi Hauhonselkä Vermasvuorelta — tai\noliko se Ilmoilanselkä — vuorelle mieheni puheitten mukaan piti olla\nkokonaisen kilometrin nousu. Minä olen aina epäillyt sitä. Ja viime\naikoina, kun olen käynyt Tampereella autolla, en ole enää löytänyt\nVermasvuortakaan. Valitin hukanneeni yhden vuoren, kunnes selvisi, että\nse oli yhä olemassa, mutta maantie oli hukannut sen.\n\nMuistan, että Vermasvuorelta alkoi näkyä Hauhonselkä. Ja sitten tultiin\nKyllön sillalle, jossa minulle laulettiin vähemmän hienotunteinen,\nsiltarakennuksella sepitetty laulu:\n\n    Ja Tiltu se kuuli sen kanavankellon\n    soida motkottavan,\n    ja muistui se mieleen se kotoinen olo,\n    ja pelkäsi toruttavan...\n\nKyllön sillalta oli lyhyt matka Wuolijoen tielle. Ajelimme viitisen\nkilometriä metsätietä ja näimme sukulaistalot, Kuiseman ja Joensuun.\n\nJoensuussa hallitsi Joensuun Akusti ja Kuisemassa Jokisen setä,\nvaarin nuorempi veli, jonka emäntä oli omaa sukua Pätiälä. Näistä\nJokisista kierteli kymmenet jutut pitkin Hauhon ja Pälkäneen pitäjiä.\nTäti ei ollut kauneudella pilattu, mutta oli yhtä kultainen ja hyvä\nihminen kuin setäkin, jota Sulo Wuolijoki on suurella arvonannolla ja\nliikutuksella kuvannut eräässä kirjassaan. [Hämettä ja hämäläisiä.]\n\nKuulin jo matkan varrella monia juttuja Jokisen sedästä, ja\naikoinaan ystävystyin hänen kanssaan niin, että hän piti minulle\nneljäkymmenvuotispäivänäni Marlebäckissä kauneimman puheen, mitä\nminulle koskaan on pidetty, väittäen, vaikken siihen aikaan enää oikein\nsukuun kuulunut, etten suvusta koskaan eroon pääsekään. No niin, mutta\nsillä matkalla kuljimme eteenpäin ja tulimme Wuolijoelle.\n\nWuolijoki oli tyypillinen hämäläinen rusthollitalo. Siellä oli kaksi\npäärakennusta, vanha, jossa itse asuttiin, ja hyvin suuri pytinki\nvieraita varten.\n\nPäärakennus oli tyypillinen hämäläispytinki. Eteisestä tultiin suureen\nsaliin, jossa oli monia kalustoja, muun muassa mahonkiakin, sekä\nhyvin rakastettava, hentoääninen vanha taffelipiano. Ikkunat olivat\nmäkeen päin, jossa kasvoi katajia ja joka oikeastaan oli tavallinen\nhevoshaka. Sitten oikealla puolella oli vierashuone, jota sanottiin\nharmaaksi kamariksi, ja sen vieressä emännän huone, mummun huone, jonka\nSalmelainen aikoinaan suorastaan jäljensi Niskavuoren vanhan emännän\nhuoneeksi Helsingin Kansannäyttämölle ja joka sieltä siirtyi Lontooseen\nja Kööpenhaminan Kuninkaallisen Teatterin lavalle Svend Gaden\nvälityksellä. Vasemmalla puolella salia oli ruokasali ja isännän huone,\njossa isäntä nukkuikin. Ja sitten tuli keittiön puoli ja valtava tupa,\njossa siihenkin aikaan nukkuivat piikaplikat renkien asuessa pakarissa.\nSellaista se oli. Niin, olin vähällä unohtaa, että taffelipianon päällä\noli vaarin viulu, ja kun vaari oli hyvällä tuulella, hän soitteli\nBeethovenia. \"Freut euch des Lebens so lang noch das Herze schlägt...\"\nMuistan vielä, miten hän hieman eteenpäin kumartuneena kulki pitkin\nsalia ja autuaasti hymyillen soitti.\n\nRuokasalista alkoi mummun valtakunta, ja harvoin olen nähnyt emäntää,\njoka olisi saanut ison talouden kulkemaan niin kitkattomasti kuin mummu\nvaltakuntansa. Muuten Antti Favén kutsui mummua Hämeen herttuattareksi.\nAikoinaan kun minun tieni kulki puutavarapolkuja ja suomalaisia\npankkimiehiä ja yksiä ja toisia huomattavia englantilaisia kulki\ntalossani, istutin Wuolijoen mummun, jonka pojasta olin jo eronnut,\nemännäksi talooni Marlebäckiin. Ollessani liikematkoilla tiesin, että\nhän hoiti taloani ja tytärtäni sillä synnynnäisellä arvokkuudella,\njoka puuttuu niin monelta herttuattarelta. Hiljaisena ja iloisena\nhän hallitsi Hauhon pitäjää, tiesi kaikki pitäjän asiat ja hoiteli\nnaapurikylän, Pälkäneen Wuolijoenkin pulmat. Hän tiesi melkein joka\nnaapuritalon emännän surut ja tunsi myös joka muonamiehen emännän\nja palkkapiian huolet ja auttoi, missä voi. Niinhän oli sen ajan\ntapa ja niin teki myös äitini, joskin nuo mummut maksoivat huonompia\npalkkoja kuin nykyään. Wuolijoellakin mummu opetti naimisiinmeneville\nnavetta-apulaisille taloudenhoitoa, kutomista ja neulontaa. Morsiamet\nsaivat villoja ja pellavia ja opetusta yleensä.\n\nVaikka vaari olikin ankara, mummu osasi useimmiten järjestää asiat\nviisaalla lempeydellään oman makunsa mukaan vaarin sitä huomaamatta,\nja vaikka vaari olisi pauhannut ilkeästikin, tapahtui aina suunnilleen\nniin kuin mummu 'viisas!'. Miten suurenmoisen hyvin hän tunsi miehensä\nja miten arvokkaasti, hiljaa ja hymy lievästi hän hoiti isonisoa miestä\nja lapsiaan. Muuten tässä yhteydessä en voi olla kertomatta erästä\nhauskaa juttua.\n\nMummulla oli 6—-7 navettapalvelijaa, ja niistä suurin osa sellaisia,\njoilla oli lapsia. Tytöt huolehtivat lapsistaan pääasiallisesti ilman\nmiesten apua. Mummu avusti heitä ja haetutti joskus kunnaltakin heille\napua; joskus hänen onnistui naittaakin joku lapsen isälle, joskin\nharvemmin, sillä miehet menivät karkuun aina Amerikkaan saakka.\nHuomattavin näistä tytöistä, joilla oli lehtolapsia, oli Iso-Tiltu.\nHänellä oli kaikkiaan viisi lasta ja kaikki eri isästä. Mutta Tiltu oli\nriuska työihminen ja muutenkin mukava, niin että mummu piti hänestä ja\nauttoi häntä niin paljon kuin voi. Ja Tiltu kasvatti lapsensa Herran\nkurissa, pesi ja parsi yökaudet, ja kunnon ihmisiä niistä kaikista\ntuli. Kun sitten saatiin uusi vaalilaki ja eduskuntauudistus, alkoivat\nihmiset luulla, että koko elämä muuttuisi ja se punainen viiva tekisi\nihmeitä, antaisi leipää ja oikeutta ja vapautta kaikille. Wuolijoella\noli paikkakunnan vaaliluettelot nähtävinä ja ihmisiä kävi tavattomasti\ntarkastamassa niitä. Vaari istui konttorihuoneessa, katseli luetteloita\nja haki niistä nimiä. Myöhään eräänä iltana, kun työt navetassa olivat\njo päättyneet, tuli myös Tiltu, työnsi liinan korviensa taakse,\ntervehti isäntää ja sanoi, että hän nyt tuli 'kattomaan' onko hänenkin\nnimensä niissä kirjoissa. Isäntä katseli kirjoja, mutta ei niistä\nTiltun nimeä löytynyt. Hän selitti sitten, että Tiltu oli saanut\nviidelle lapselleen hieman avustusta kunnalta ja menettänyt sen takia\näänioikeutensa. Tiltu ei uskonut, tuli lähemmäksi ja katseli itse\nluetteloa. Tiltu ei uskonut, että häneltä, joka oli ahkera nainen ja\nkasvattanut lapsensa kunniallisesti — eiks' niin isäntä? — että häneltä\nkielletään äänioikeus, \"että minä en saisi muka äänestää, silloin kun\nkaiken maailman laiskurit ja rikkaat saavat pitää äänioikeutensa\".\nNiin Tiltu raivosi ja pyörähti ovelle. \"Kyllä minä tästä vielä kerran\nkunnan pomoille näytän, kun minua tällä lailla halveerataan, ettei\nanneta äänestää\". Vaarin olo oli hieman piinallinen, sillä hänen\ntäytyi myöntää, että Tiltu oli kunnon ihminen, ja vaikka lapset\nolivatkin 'laittomasti syntyneet', niin kyliä Tiltu niistä paremmin oli\nhuolehtinut kuin monet aviollisista lapsistaan. Vaari käänsi tuolinsa\nTiltua kohti ja sanoi: \"Kas, Tiltu, se kun on nyt sellainen laki, että\nne, jotka kunnalta ovat saaneet avustusta, eivät saa äänestää.\" \"Laki,\nlaki\", huusi Tiltu, repäisi oven auki, meni ulos ja huusi: \"Porvarien\nlaki, perkele!\" Ja lähti. — Ettei juuri käskenyt ampumaan sitä lakia\nniinkuin Homsantuu. Vaaria nauratti ja samalla nolotti. Sellaisetkin\nloiset saivat äänestää, jotka eivät millään lailla olleet hyödyttäneet\nyhteiskuntaa, mutta Tiltu ei saanut. Ja sitten tuli mummu. Tiltu\noli heti mennyt keittiöön valittamaan mummulle, ja kaikista Tiltun\nrumistakin sanoista huolimatta mummu oli Tiltun kanssa samaa mieltä —\nkas kun mummu oli niitä synnynnäisiä luonnonfeministejä, kunnioitti\nitsenäisiä, työtätekeviä naisia ja antoi piut paut rovastille. En ole\nunohtanut näitä pikku juttuja, sillä monen sellaisen takia on Hämeen\nherttuatar kasvanut mielessäni oikein suureksi kantaemännäksi.\n\nVuolijoen harmaa kamari tuli meidän asunnoksemme ja sinä myös pysyi\nkaikkina niinä vuosina, jolloin kävin Wuolijoella. Olen nukkunut\nmummun huoneen vieressä, ja herättyäni on mummu useimmiten itse\ntuonut aamukahvin ja istunut sänkyni laidalle. Kun en ollut tottunut\njuomaan kahvia pullineen ja ihanine pikkuleipineen vuoteessa, niin\noikein nautin siitä. Samalla mummu kertoili suvusta ja Hauhosta\nja Pälkäneestä, Penttilän ja Näkkilän emännistä ja rovasteista ja\nruustinnoista, niin että aloin saada käsityksen ympäristöstä. Hän\nkertoi mielellään. Sain kuulla kaikki suvun kaskut ja pistopuheet.\nEikä muori yksin kertonut. Vaarikin kertoi ja kuvasi pitäjien ja koko\nmaan elämää. Monien vuosien aikana oli hänen mieleensä eduskunnassa\nja komiteoissa kasaantunut suuri annos maamme historiaa, ja hän\nkertoi siitä mielellään. Hänen omat lapsensa tiesivät jo kaikki hänen\nelämyksensä pienestä pitäen, mutta minä kuuntelin korvat hörössä,\nvarsinkin Suomen uudempaa historiaa. Vaari juuri kertoi minulle\nSnellmanista, Yrjö-Koskisesta ja Agathon Meurmanista ja hieman\ntoisella tavalla kuin joku koulunopettaja. Siis koko Suomen historian\n80-luvulta alkaen, jota siihen aikaan ei vielä ollut kirjoissa eikä\nkansissa, sain minä kuulla sellaiselta mieheltä, joka itse oli\nollut mukana sitä luomassa. Tietenkään en voi sanoa, että hän olisi\njumaloinut Yrjö-Koskista, mutta vaari puhui hänestä kuitenkin suurella\nkunnioituksella. Snellmania hän tunsi vähemmän, mutta jumaloi sitä\nenemmän. Nuorsuomalaisia kagaaleja vaari vihasi, ennenkaikkea Jonas\nCastrénia, joka oli aina hänen hampaissaan. Mutta Kivekkäästä hän\njutteli sentään suurella arvonannolla ja erikoisella kunnioituksella\nLeo Mechelinistä, melkein unohtaen, että Mechelin oli ruotsikoita.\n— Ja sitten tulivat kaikki hänen säätytoverinsa: Kiipula, Värri ja\nKylmäkosken Favén (Antin ja Pertin isä) sekä Idänpää-Heikkilä ja\nmuut suuret rusthollarit. Kuulin myös säätyvaltiopäivien vitsejä.\nMiten rovasti Hedman, joka oli ollut synnillisillä ryyppyretkillä,\nalkoi puheensa maanantaiaamuna: \"Koska nyt on lauantai-ilta...\"\nMiten eräs talonpoikaissäädyn jäsen sanoi, että edellinen puhuja on\n\"blangmansheerannut\" itsensä, minkä tulkki, lehtori Almberg, käänsi\nkurillaan: \"on tahrannut itsensä jälkiruoalla\". Ja paljon muuta kuulin\nsäätyjen keskinäisistä suhteista ja sisäpolitiikasta. Synnyin uudelleen\nHauholla, ja minusta tuli sellainen, joka oli hieman enemmänkin\n'Suomessa syntynyt' kuin joku asfalttiherra.\n\nWuolijoen talo ei ole kaunis eikä erityisen kauniilla paikallakaan.\nSiihen aikaan kun minä sinne tulin, ei ollut puutarhaa eikä isoja\npuita. Päärakennuksen edessä oli vain mummun kukkamaat ja kuistilla\ntietenkin värilliset lasit. Alapytingissä oli kirjastohuone, joka\nainakin pojille merkitsi paljon: siellä luettiin rauhassa. Siihen\naikaan ei alapytinki ollut vielä kokonaan kalustettukaan. Ja sitten\noli pitkänlaisella pihalla pakarirakennus, meijeri ja vaunuvaja, ja\naivan erillään muista rakennuksista oli valtava kivinavetta, joka\npäätti rakennusrivin. Pieni järvi näkyi noin kilometrin päästä ja\njärven luona oli aikamoinen vuori. Ja ylt'ympäri taloa oli avonaista\npeltoa, hyvin kasvavaa ja runsasta peltoa, ja järvenrannalla, piilossa\npuitten alla, oli pieni huvila lapsia varten. En muista enää, milloin\nse oli rakennettu, mutta harvoin siellä kukaan asui. Välistä oli\nsiellä Väinö, välistä joku tyttäristä. Hauholla on paljon kauniimpia\npaikkoja Ilmoilanselän ja Hauhonselän rannalla, puhumattakaan Roineen\nympärillä olevista Hauhon kylistä, ennenkaikkea Miehoilan museokylä,\njosta Ruumissalmen kautta päästään eteenpäin Luopioisten järviin. Ei,\nerittäin kauniilla paikalla Wuolijoki ei ole. Oma taloni Iitissä,\nKymin varrella, oli Etelä-Suomen kauneimpia paikkoja, ja elin\nsiellä kaksikymmentä vuotta. Marlebäck oli tosiaankin kaunis. Mutta\nkummallista että vieläkin neljän vuosikymmenen jälkeen Wuolijoki tuntuu\nniin kovin läheiseltä, vaikken ole käynyt siellä vuosikymmeniin.\nJollain kohtalokkaalla tavalla se tuli kodikseni, vaikken sitä\nkoskaan ole omistanut. Se on jäänyt minulle läheisemmäksi kuin\nHelsingin kaupunki, jossa olen asunut jo melkein viisikymmentä vuotta\n(1904—1953). Ehkä se johtuu siitä, etten ole syntynyt kaupunkilaisena,\nvaan olen talon lapsia. Wuolijoki muistutti omia kotipaikkojani\nVirossa. Ja Wuolijoki oli rauhaa Helsingin elämän jälkeen. Silloin kun\nminä siellä oleskelin, lapsia ei enää ollut kotona. Siellä oli vain\nmummu ja vaari, jotka ottivat ilolla vastaan jokaisen lapsen, joka tuli\nkäymään. Olin siellä joskus yksinkin talvella, olin keväällä, vaikka\nkesäisin olimme enimmäkseen Kukkialla. Olin mummua auttamassa suurissa\npidoissa ja lukusilla, ja koska kaikki ihmiset ympäristössäkin olivat\nniin läheisiä, talo ja talon henki tuli minulle läheiseksi.\n\nWuolijoen vaari taisi jo olla yli seitsemänkymmenen, kun tulin taloon.\nHän oli kookas mies ja jo vähän kumarassa ja käveli keppiin nojaten\nhyvin ryhdikkäänä aivan kuin oma isäni. Hän kuljetti minua kaikkialle,\notti mukaan vainioille, missä töitä tehtiin, talon pihoille ja\nmetsiinkin. Ja ruokapöydässä puhuttiin politiikkaa ja Suomen historiaa\nja väiteltiin. Vaarilla oli hyvä mieli, kun sai kertoa jollekin, joka\nimi kaiken itseensä avosuin ja -silmin.\n\nIltapäivisin, kun työt päättyivät, tulivat usein joko Juntulan Roope\nMiehoilasta, mieheni serkku, tai Joensuun Akusti tai Kuiseman Jalmari\npelaamaan korttia, sitä ikivanhaa kirvestä, joka oli ainoa peli, jota\nvaari harrasti. Kaikki Wuolijoella pelasivat kirvestä, se kuului\nasiaan. Minullekin sitä opetettiin heti ensimmäisellä käynnilläni.\nKirveen peluuta höystettiin aina 'Seitsemän veljeksen' sitaateilla.\nYlipäänsä Wuolijoella luettiin ja tunnettiin Seitsemän veljestä\nparemmin kuin raamattu. Ja pojilla oli jokaista elämän tilannetta\nvarten sitaatti Veljeksistä. Seitsemän veljeksen elämänrytmi kuului\nihmisten puheesta. Jopa mummullakin oli erikoinen, rytmikäs puhetapa,\nhyvin mehevä terävine huomautuksineen. Mummu torui virkansa puolesta\nmeitä kortinpeluusta, mutta veitikka silmäkulmassaan, kiirehtiessään\nmeitä ruualle. Mummulla oli hauskaa, kun meillä oli hauskaa. Hänen\nominaisuuksiaan oli, että hän katseli onnellisena, kun muilla ihmisillä\noli hauskaa. Minusta usein tuntui, kuunnellessani vaarin hauskoja\njuttuja ja kirvestä riidan touhuissa pelattaessa, että meillä oli\nmummun kanssa työnjako. Me pelasimme, ja vaari poikineen otti joskus\nryypynkin, mutta mummun tehtävänä oli nauttia hauskasta yhdessäolosta...\n\n\n\nNE SÄNGYNLAITAJUTTELUMME MUMMUN KANSSA...\n\n\n    Kala oli velessä ja male oli välissä\n    ja lule oli lullan lailalla...\n    ja likka se istui sängyn lailalla\n    paljaalla pumpulipailalla...\n\nMummulta minä senkin hämäläisen lapsenlaulun opin laulamaan\nsuomalaiselle lapselleni samoin kuin laulun 'Tuu tuu tupakkirulla'\njne. Mummukin tarvitsi kuulijaa. Hän kertoi ajasta, jolloin hänet\nminiänä tuotiin taloon, anopista ja kälyistään, joiden kanssa oli\ntultava toimeen ja jotka oli naitettava pois talosta, jutteli\nnavetta-apulaisistaan ja tukkilaisvitsauksesta, kertoi ruotu-ukoista\nja muista pakarin asukkaista, ennen kaikkea 90-vuotiaasta vanhasta\nKallesta, jota tervehtimään minut jo ensimmäisellä Wuolijoen\nkäynnilläni vietiin ja joka lauloi: 'Katsos, katsos peltomies!...'\ntai 'Harjumäen kalliolla'. Vieläkin kuulen vanhan Kallen heikon ja\nhyppelehtivän äänen. Välimatkaa Wuolijoen rusthollista Pälkäneen\nWuolijoen kylään on noin kilometrin verran. Mummu tunsi sen jokaisen\ntalon. Siellä oli kiukkuinen, pieni ja pyöreä Penttilän emäntä, jonka\nkaurassa Wuolijoen hevoset aina kävivät. Siellä oli Nikkilän emäntä,\nja kummankin talon isännät, jotka pelasivat vain sivuosaa talojensa\nelämässä. Näin oli Wuolijoen liepeillä montakin itsenäistä naista. Ja\nMummu kertoi kaikista suvun naisista, kaikista miehensä sisarista,\njoiden joukossa oli eräs, joka on hieman ollut Hetan mallina. Mummu\nkertoi suvun tarinoita, niin onnellisista kuin onnettomistakin\nihmisistä, kertoi koko Hauhosta, Lehtimäen pesästä ja Lautsiasta\nja Hovista, Kallesta, joka oli lintallaan, ja Lintasta, joka oli\nkallellaan, nimittäin Lautalan omistajat Linda ja Kalle Mäkinen,\nVähitellen kasvoi silmieni eteen samanlainen ihmiskavalkadi kuin se,\njonka olin tuonut Virosta mukanani. Siinä olivat kartanon omistajat\nja rovastit, koko kirkonkylän väki. Siellä oli Telefooni-Sandrat,\ntorpparit ja muonamiehet... \"Greif nur hinein ins volle Menschenleben,\nund wo du's packst, da ist es interessant...\" Mieleeni tulevat Goethen\nsanat, kun ajattelen miten rikas ihmispaljous eteeni kasvoi, ja\nkaikki niin läheisiä. Joensuun Akusti, joka kasvatettiin aikoinaan\nmieheni sedän luona Kuisemassa, muistutti kovasti sukulaisiani,\nRogger-serkkujani Virossa. Jokisen Jalmari oli ilmetty Paul Rogger,\nja hekin muodostuivat leikkitovereikseni Wuolijoella kuten Roggerit\nKarksin Tindillä aikoinaan. Opin katsomaan ja näkemään, miten paljon\narvokkuutta oli niissä ihmisissä, jotka minua ympäröivät Wuolijoella,\nalkaen vaikkapa vanhasta Jusesta ja Pennasta.\n\nJuse oli pieni ja kuivettunut, suunnilleen sitä samaa tyyppiä, jota\nMartta Kinnunen esittää Kansanteatterissa Telefooni-Sandrana. Hän\noli hentoääninen ja täynnä avuliaisuutta, kävi hieromassa vaaria ja\nmummua, ja lopuksi minunkin täytyi sallia Jusen hieroa jalkojani, jotka\ntosiaankaan eivät siihen aikaan vielä hierontaa kaivanneet. Mutta\nmahdotontahan oli kieltää Juselta sitä nautintoa. Sitten yhtäkkiä\nminulle selvisi, että Jusella oli mukanaan vesipullo, ja hän hieroi\nveden avulla, toisin sanoen voiteli paikat ensin vedellä ja puhui\nerinäisiä 'sanoja'. En koskaan päässyt perille siitä, mitä hän puhui,\nmutta hän väitti, ettei hieronta yksistään auta, vaan puhe ja vesi ja\nrohdot tarvitaan siihen lisävoimaa antamaan. Juse tiesi sekä Pälkäneen\nWuolijoen että koko pitäjän asiat. Niin syrjässä kuin me sentään olimme\nkirkonkylästä, pitäjän sydämestä, jutut kumminkin kulkivat Jusen\nmukana. Niin, ja kuluthan sitten aikakin hyvin, eikä Jusea kiirehditty,\nkun hän hieronnan ohella toimitti pitäjän kylälehden virkaa, ja\nmummulle Juse oli varsinainen tietotoimisto kaikessa hyvyydessään.\n\nSitten oli Penna. Olen kuvannut häntä jo Kukkaan muistelmissani,\nkirjassani 'Kummituksia ja kajavia', koska Penna ja Kukkia kuuluvat\nyhteen. Muistan kumminkin, miten Penna, kuultuaan uudesta miniästä\ntuli Alvettulasta saakka minua tervehtimään ja katselemaan ja\nhyväksymään. Ja kaikesta päättäen hän hyväksyikin minut, vaikka ensin\noli ollut pakarissa vakavia epäilyksiä vieraan virolaistytön suhteen.\nVasta Kukkialla me oikein ystävystyimme, kun annoin hänen syödä niin\npaljon voita, että hän ruokiintui talvenkin varalta. Tie ainakin\nPennan sydämeen kulki vatsan kautta, ja niin hän antoi minulle senkin\nanteeksi, että pelkäsin veneessä kovalla tuulella.\n\nHuomattavimpia ihmisiä oli myös suutarin Mari, hyvin arvokas ja\nmiellyttävä emäntätyyppi, Iskan äiti, joka tuli silloin tällöin\npoikaansa tervehtimään, ja ennen kaikkea Iska itse, joka oli kaikkein\nherttaisimpia ja ajattelevimpia ihmisiä. Hän ei ollut koulua käynyt,\nmutta hänellä oli olemuksessaan sellaista kulttuuria, mitä joskus\npuuttuu yliopistosivistyksenkin saaneilta. Mieheni piti Iskasta kuin\nveljestään.\n\nSitten Juntulan Roope, mieheni serkku, joka karahteerasi itseään\nHämeenmaan suurimmaksi tappelijaksi. Juntulan Roope oli nainut Juntulan\ntalosta Miehoilasta ja ottanut nimekseen Juntula. Toinen veli nai\nVanajalta Parkun talosta ja otti nimekseen Parkku, ja vain kolmas jäi\nkotitaloon Puntilaan. Näin myös J.R. Wuolijoen nuorempi veli otti\ntalonsa mukaan nimen Jokinen.\n\nJuntulan Roope oli valtava mies, valtava hyvässä ja pahassa.\nWuolijoella kerrottiin vielä, miten hän kälyni Tyynen häissä tanssitti\nElli Tompuria kuin tuulispää, eikä vain Elliä. Taisi Miehoilan kylässä\nolla yhtä paljon juttuja Juntulan Roopesta kuin koko vanhasta kylästä.\nRoope oli viinaan menevä, mutta hänellä oli paitsi suurta taloa, myös\nkaksi tytärtä, jotka kumpikin olivat kuin Meissen-nukkeja. Oli ihan\nkäsittämätöntä, miten niin isolla, jättimäisellä miehellä saattoi olla\nniin hennot ja hienot tyttäret; he saivat varmaankin paljon kärsiä\nisänsä omaperäisyydestä. 'Iso-Heikkilän isännässä' on käytetty jossakin\nmäärin Juntulan Roopen retkeä. Roope näet suuttui kieltolain aikana,\nkun ei saanut laillista viinaa, ja lähti eräänä yönä hakemaan sitä,\nei trokareilta, vaan eläinlääkäriltä, sillä Roope piti kiinni laista.\nHänellä oli monenlaisia seikkailuja, joiden pohjalta kasvoi esiin\nIso-Heikkilän isäntä.\n\nJuntulan Roope ajoi kerran uudella Studebakerillansa Roineeseen,\nkunnes se pysähtyi veteen. Se taisi ollakin hänen viimeisiä luvattomia\nretkiään, sillä sittemmin hän hyIkäsi alkoholin ja valitettavasti\nhänestä tuli vakava ja ikävä isäntä. Mutta edelleenkin on silmieni\nedessä Juntulan Roopen hahmo, joka melkein väkisin pyytää päästä\njohonkin näytelmääni.\n\n\n\nSKRUUVI JA WUOLIJOKI\n\n\nSkruuvi ja Wuolijoki kuuluivat tavallaan yhteen. Skruuvi oli\nensimmäisiä asioita, joita minulle Wuolijoen suvussa opetettiin.\nVäinö oli Helsingin suurpelaajia, ja hän koulutti meitä kaikkia\nankarakätisesti. Kaikki me, nimittäin Suoma Bernhard, Tyyne Haveri,\nmieheni ja minä, jopa Jukka Rangellkin, olimme hänen oppilaitaan\nja aivan kypsäksi haukuttuja. \"Et sinä kelpaa edes kyltiksi\nhullujenhuoneen seinälle\" taisi olla lievintä puhetta. Ja jos oikein\npahan virheen teki, sai kortit silmilleen. Kuka sanoo, ettei Hämeessä\nole temperamenttia! Kummallista oli, ettei sitä sentään lopullisesti\nsuututtu, vaan Väinö, joka pahimman katastrofin aikana juoksi huoneessa\nedestakaisin, otti sitten taas kortit koreasti käteensä ja sanoi: \"No,\nistu sitten ja opi pelaamaan!\"\n\nVoi sitä juristeille niin välttämätöntä skruuvia! Vanha juristi sanoi:\n\"Mihin sitä joutuu, kun nuoret miehet, jotka tulevat seuraamaan\nkäräjiä, eivät opi skruuvia. Ei käräjillä pykäliä opita, vaan elämää ja\nihmisiä,\" Olen aivan samaa mieltä. Omassa perheessänikin on sellainen\nikävä tapaus: nuori ja lahjakkaana pidetty juristi, joka ei osaa\nskruuvia! Hänenkin äitinsä oli vanha ja ensiluokkainen skruuvari, niin\nettä surimme yhdessä sitä nykyajan juristinuorisoa.\n\n\"Vaikkei jokainen juristi osaa skruuvia, niin ei skruuvia osatakseen\ntarvitse olla juristi, vain muuten viisas mies\", selitti minulle aina\nVäinö Wuolijoki.\n\nVoi sitä kaikille skruuvareille niin tuttua vanhaa skruuvikeskustelua!\n\nVäinö: Viisi herttaa!\n\nMinä: Viisi grandissimoa!\n\nTyyne: Kuusi herttaa!\n\nMinä: Kuusi grandia!\n\nVäinö oli minun partnerini, ja me voitimme kuudessa grandissa.\n\nVäinö: Hassasit taas. Ei sinulla ollut kuuden grandin kortteja. Voitit,\nkoska Sulo pelasi sikaa.\n\nMinä: Mutta minä näin Tyynen silmistä, että hän hassaa kuudella\nhertalla.\n\nVäinö (raivoissaan): Aasi!\n\nMinä (nöyränä): Muuli, Väinö kulta, se on miellyttävämpää. Sano muuli!\n\nVäinö (vielä enemmän raivoissaan): Etkö sinä muuli ymmärrä, että on\nsata kertaa hauskempaa hyötyä toisten pietistä. Tyyne olisi saanut\nviisi pietiä kuudessa hertassa, astronomisia lukuja.\n\nMinä (vielä nöyremmin): Mutta minusta on hauskempaa voittaa itse.\n\nVäinö (kiertää pari kertaa ympäri huonetta nyrkit pystyssä): Toisten\npietistäkin on hyödyttävä. Senkin muuli! Kaikki naiset ovat muuliaaseja!\n\nYleinen rauhoittuminen... Sulon naurunrähäkkää. Väinö jatkaa ja ihme\nkyllä uskaltaa maalata. Minä korotan ja saan pelin. Ja sitten Väinön\nhyytävä sähinä, koska hän hävisi.\n\nVäinö: Laskitko? Kortit ovat sitä varten olemassa, että ne lasketaan.\nJa mikä hätä sinulla oli maalata pataa?\n\nMinä (vähemmän nöyränä): Maalasin kolmannessa kädessä pataässäni.\n\nVäinö: Kyllä minä sinun ässäsi tiesin, puuropää.\n\nKuten skruuvidiletanttikin huomaa, ankaran kasvatuksen me Wuolijoen\nlapset Väinöltä saimme. Mutta me sentään lopuksi opimme, ainakin\nparemmin kuin Urho Vilpitön Toivola, joka Solitanderin seurueessa oli\njoutunut Amerikan-matkalla pakostakin neljäntenä miehenä yrittämään\nskruuvia oikein vanhojen skruuvipetojen kanssa. Mutta kun hän minun\nsukuni seurassa teki huutavia virheitä vieläkin ja sai kuulla\nkunniansa, hän sanoi lohduttoman nöyrästi: \"Niin minulle sanottiin\nvaltamerelläkin\".\n\nKerrotaan, että jossakin Pohjois-Suomen metsäalueella oli ollut\nkilometritolpassa ilmoitus: Kolme pätevää metsänhoitajaa hakevat\nneljättä miestä skruuviin. Kokemattomat älkööt vaivautuko.\n\nSyvä myötätuntoni on kolmen metsänhoitajan puolella, vaikka\nilmoituksesta oli puuttunutkin: hyvä sauna ja ruokaryypyt!\n\nMuistan erään skruuvin Wuolijoella. Tytöt olivat juuri tulleet sinne,\nja heräsi kysymys, missä me pelaisimme, kun mummun mielestä meidän\nolisi pitänyt mennä nukkumaan. Olimme varanneet kynttilöitä taskuun,\nja kun koko talo jo nukkui siinä kymmenen seuduissa, hiivimme kaikki\nhuvilaan, sytytimme kynttilät ja aloimme pelata. Koska meitä oli\nviisi, siis neljä Wuolijokea ynnä minä, niin yhden piti aina olla\npäältäkatsojana. Muistan sen yön. Kello yhden aikaan mieheni nuorempi\nsisar, joka oli koko ajan hävinnyt, alkoi haukotella ja sanoi menevänsä\nyläkertaan nukkumaan. Ja menikin. Ja me jatkoimme kello kuuteen saakka.\nSilloin heräsi Tyyne suunnattomaan naurunrähäkkään. Kun tehtiin tilejä,\nniin osoittautui, että hän, joka oli rauhallisesti nukkunut, oli ainoa,\njoka oli häviöllä!\n\nAurinko oli jo korkealla, kun me muina miehinä kävelimme taloon päin.\nVäki oli pellolle menossa. Pehtori tuli vastaan ja ihmetteli, kuinka\nherrasväki oli niin aikaisin liikkeellä. Juu, me kaikki kehuimme\nkaunista aamua, joka oli houkutellut aamukävelylle, ja yritimme hiipiä\nikkunasta sisään taloon, jottei mummu huomaisi. Mutta mummu oli\nhuomannut, ja hänellä oli torut ja kahvi valmiina, ennenkuin menimme\nmaata. Harvoin me kaikki Wuolijoella yhteen satuimme, mutta kun meitä\noli neljä koolla, niin skruuvattaessa unohdettiin kaikki surut, ja\nerikoisesti siihen aikaan vielä kun uusia konsteja sisällytettiin\nskruuviin, tulivat kalliin ajan korotukset ja niin edespäin. Skruuvi\noli aivolepoa. Ja älkööt syyttäkö meitä ne, jotka lukevat 'escape'\nelämänpakokirjallisuutta. Emme me paenneet elämää, vaan lepuutimme vain\nhieman aivojamme voidaksemme taistella paremmin.\n\nEnnen kapinaa ja kapinan aikana pelattiin kai meillä häpeäksemme yhtä\npaljon skruuvia kuin muuallakin Helsingissä, jossa skruuvivillitys\noli noussut huippuunsa rauhallisen porvariston joukossa. Muistan\nerikoisesti sen illan, kun joukossamme oli pormestari Näkki minun\npartnerinani, ja minä sain kakkosen karonkan. Siitä sitten kerrottiin\nseuraavan päivän Helsingin Sanomissa, että 'eräs rouva Kaivopuistossa\noli illalla saanut kakkosen karonkan'. Jokainen, joka on skruuvia\npelannut, tietää varmasti sen pyhän tunteen, kun on onnistunut saamaan\nkakkosen karonkan. Mekin olimme aika monta sekuntia aivan hiljaa.\n\nJa minä muistan sen voiton tunteen, kun latelin kakkosesta alkaen koko\nkaronkan pöydälle ja pelasin herttaa, jossa minulla oli karonkka,\nenkä grandia, jossa olisin voinut hävitä astronomisesti, jos joku\npeluri olisi lyönyt esimerkiksi pataa. Sellaistakin kauhua lienee\njoku kokenut. Ja kuinka me skruuvinpelaajat ainakin siihen aikaan\nhalveksimme niitä, jotka pelasivat bridgeä, sellaista lapsellista\npeliä! Ja kyllä kai vieläkin oikeilla skruuvareilla on sama tunne\nbridgeä kohtaan. Muistan kun ensimmäisen kerran pelasin bridgeä —\nRuotsin lähetystössä Moskovassa erään päivällisen jälkeen — ja voitin.\nAina tuhmat aloittelijat voittavat. Skruuvi on siitä mukava ja vaaraton\npeli, että sitä voidaan pelata vain neljään mieheen, ja kun harvoin\nlöytyy neljä tasaväkistä, jotka mielellään petaisivat yhdessä, niin on\ntilaisuus ja pakko tehdä jotain muutakin maailmassa.\n\n\n\nNUOREN PERHEEN ALKUAJAT\n\n\nKun saimme kotimme järjestykseen elokuussa 1908, jouduin heti Työmiehen\ntoimitukseen Venäjän-osaston kesätoimittajaksi. Miehenikin työskenteli\ntoimituksessa. Yhdessä lähdimme ja yhdessä tulimme. Kotona teimme työtä\nsaman kirjoituspöydän ääressä vastatusten istuen. Ei ollut ketään,\njoka olisi sanonut, että sellainen kirjoituspöytä on järjetön ja ettei\ntyönteosta tule mitään, jos kirjoituspöytä täytyy jakaa vaikkapa\nrakkaimmankin ihmisen kanssa. Menihän se vähän aikaa, niin kauan\nkuin eduskuntatyö vei naapurini eduskunnan kirjoituspöytien ääreen.\nMutta tuo nuorin kansanedustaja oli vasta ylioppilas, ja hänen täytyi\nlukea kandidaattitutkintoaan, jonka hän sitten suoritti seuraavana\nkeväänä. Eivät sen ajan professorit oikein olleet tottuneet tenttimään\nkansanedustajia, niin että monet hänen tutkintonsa saivat tavallista\nväljemmän käsittelyn. Mutta kun tiesin, että luvut olivat pojalle vain\nsivutyötä, hermostuin niistä paljon enemmän kuin asianomainen itse.\nSitäpaitsi eräät professorit pitivät välttämättömänä antaa tuollaisen\n'kansan edustajanulikan' tuntea elämän vakavuutta, ja eräässä tentissä\nhäntä pidettiin lähes kahdeksan tuntia, jolloin kerkisin ommella\nIlona Jalavan piirustaman kokonaisen pöllönpään oviverhoihin. Se oli\ntietenkin eräänlaista peukalonpitoa sekä samalla itsekidutusta, jos\najattelee tunnettua neulanpitotaitoani. Mutta sekä pöllönpää että\ntentti onnistuivat.\n\nEmme olleet kauankaan yksin pienessä kodissamme. Sisareni Mimi tuli\nvenäläiseen kimnaasiin, ja otin hänet asumaan luoksemme. Parin\nkuukauden kuluttua toi isäni Salme-sisareni Nummelan parantolaan\nhoidettavaksi, ja huoltamista siinä oli molemmissa. Se merkitsi\nväitöskirjatyön sijasta minulle käännöksiä ja kirjoituksia erinäisiin\npuoluelehtiin ja luentoja. Tunsin itseni petturiksi vanhaa kotiani\nja kotimaatani kohtaan, ja minun oli autettava sen kuin kynnelle\nkykenin. Minulla ei ollut muita opintovelkoja kuin kunniavelkani\nkotiin, ja vanha koti vuorostaan tarvitsi apua. Väitöskirjani merkitsi\nmahdollisuutta jäädä yliopiston liepeille säännölliseen työhön,\nmutta koska minun täytyi ankarasti ansaita, oli varastettava aika\nväitöskirjaa varten. Kun sain tehtäväkseni Hurtin runokokoelmain\nluetteloinnin, olin onnellinen, koska työ kuitenkin liittyi\nväitöskirjaani, joka käsitteli virolaista kansanrunoa 'Äidin haudalla'\nja joka keskeneräisenä vieläkin lepää arkistooni haudattuna ilman\nlaakeriseppelettä.\n\nEnsimmäinen vieraani kotoani Virosta oli siis isäni, joka toi sisareni\nSalmen Suomeen keuhkotautiparantolaan. Se muoti, että keuhkotautiin\nsairastuneet vietiin ennen kaikkea Davosiin Sveitsiin, oli jo ohi,\nja Virostakin osattiin hakeutua jo pohjoiseen. Minä vein sisareni\nNummelaan tohtori Bonsdorffin hoitoon. Sisareni oli hyvin heikko ja\njatkuvasti kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumeessa. Hän sai maata\nmelkoisen ajan vuoteessa, jonkin avoikkunan alla. Sangen raskaaksi\nhänen oleskelunsa siellä tuli, koska hän vaati minua matkustamaan\nNummelaan melkein joka lauantai-ilta ja jäämään sinne sunnuntaiksi.\nMinun piti ennen kaikkea viedä hänelle kirjoja — ja tupakkaa.\nTupakanpoltto oli ankarasti kielletty, mutta hän ilmoitti minulle,\nettä jollen hanki hänelle vähäsen tupakkaa, hän tulee ryhtymään\ntoimenpiteisiin, jotka ovat vielä paljon ikävämmät. Jo ensimmäisellä\nkerralla, kun tulin käymään, huomasin, että sisareni polvistui uunin\neteen ja puhalsi tupakansavun uuniin, mutta vähän ajan päästä tuli\nuunista toinen tupakansavu vastaan. Viereisessä huoneessa, saman\nparvekkeen varrella, oleskeli Edith Södergran, ja tytöt olivat\nkeskenään sopineet siitä, että he polttaisivat samanaikaisesti ja\npuhaltaisivat savun uuniin, jotteivät joutuisi kiinni. Minä olin\nsangen vaikeassa tilanteessa, sillä tiesin, että tupakka teki pahaa\nkummallekin, mutta mahdotonta oli mennä ilmiantamaan heitä tohtori\nBonsdorffille. Syödessäni päivällistä ruokasalissa muiden vieraiden\nmukana, jouduin keskustelemaan tohtori Bonsdorffin kanssa, joka sanoi\narvaavansa, mikä minua vaivasi. Mutta hän sanoi myös, ettei sille\nmitään voinut. Tupakan takavarikointi tulisi vaikuttamaan vielä\npahemmin. Ainoa mahdollisuus oli rajoittaa tupakan hankintaa. Minulle\noli suuri helpotus, kun en ainakaan itse rikkonut sääntöjä, ja lupasin,\nettä tulisin supistamaan hankintani hyvin vähiin. Koska sisarellani ei\nollut parantolassa rahaa, oli toiveita, että tämä rajoitus onnistuisi.\nJa se onnistuikin. En tiedä, kuka oli Edith Södergranin hankkija ja\noliko hän minua kitsaampi.\n\nSisareni oli koko vuoden Nummelassa, ja hänen painonsa lisääntyi\ntäsmälleen 400 grammaa, mutta hyvä niinkin. Pääasia on, että hän elää\nvieläkin ja että Nummela silloin pelasti hänet, vaikkei se kyennyt\npelastamaan Edith Södergrania, naiskirjailijoittemme traagillisinta\nhahmoa. Tapasin sisareni naapurin valitettavasti vain ohimennen.\nTytöt lukivat ja riitelivät runoudesta, ja sisareni arvosteli\nnaapuriaan ankarasti siihen aikaan, joskaan hän ei irvistellyt kuten\nkoko ruotsalainen sanomalehdistö. Nyttemmin sisareni kirjoittaa itse\nenglanniksi runoja suuresti Södergranin tyyliin.\n\nEräänä päivänä, kun kokoilin Kirjallisuuden seurassa väitöskirjani\naineksia, tapasin professori Kaarle Krohnin, tämän loistavan, hyvän\nja iloisen ihmisen, jonka laatuisia ei enää ole. Hän oli aika\ntavalla isäni näköinen ja tapainen, kuten olen kuvannut edellisissä\nmuistelmateoksissani. Professori iloitsi nähdessään minut. Hän oli\nhakenut minua monta päivää ja asia oli hyvin tärkeä. Tohtori Hurtin\nvirolainen kansanrunokokoelma kopioitiin täällä Suomessa, ja sen työn\nsuorittajina olivat ennenkaikkea virolaiset pakolaiset, ylioppilaat\nja taiteilijat, jotka vuoden 1906 raskaitten vainojen jälkeen olivat\npäässeet Suomeen. Rahaa heillä ei ollut, mutta professori Krohn\nkeksi heille tuon erinomaisen kopioimistyön Kirjallisuuden seuralle.\nMuistaakseni seura maksoi heille riviluvun mukaan, ja maksu oli\nkovin halpa, mutta se merkitsi kumminkin jotain. Nuoret miehet\nkirjoittivat, ja sitten kun ne olivat valmiit, heräsi kysymys, mitä\nniiden toisinnoille oli tehtävä. Oli välttämätöntä saada niistä\nluettelo. Ja professorin mielestä minä olin eniten sopiva laatimaan\nsen, koska olin opiskellut kansanrunoutta ja kirjoittelin siitä\nväitöskirjaani. Ja kun olin virolainen ja osasin samalla suomea,\nprofessori oli aivan varma, että sallimus oli lähettänyt minut\npelastamaan Viron runoutta. Hurtin kokoelmat, muistaakseni niitä on\nnoin satakunta paksua nidettä, sisältävät yhteensä noin 70 000 runoa.\nNiitä säilytettiin Kansallispankin holvissa isoissa metallilaatikoissa,\neikä niihin päässyt käsiksi kukaan muu kuin professori Krohn itse.\nSitten tuli se päivä, jolloin lähdimme ajurilla Kansallispankkiin ja\nmenimme alas holviin, josta otimme mukaan noin kymmenkunta nidettä,\nvannottuani ensin professorille, että tulisin henkeen ja vereen niitä\nsuojelemaan. Professorin kanssa kuljetimme nuo raskaat niteet kotiini\nkolmanteen kerrokseen, kun hän ei uskonut niitä ajurillekaan. Sain\nsopimuksen Kirjallisuuden seuralta, ja sitten aloin kirjoittaa —\nkäsin. Koneellakirjoittaminen oli sen ajan Helsingissä vielä melko\nharvinaista. Kirjallisuuden seurallakaan ei ollut monta konetta. Ja\nminä en tietenkään osannut koneella kirjoittaakaan, niin että käsin\noli työ tehtävä. Oli omituinen tunne, kun avasin nuo paksut kirjat,\njotka olivat sangen vaikeasti luettavia. Virossa olivat runoja\nkeränneet osa laulajia ja kansa itse, ja käsiala oli useimmiten\ntavattoman huonoa. Joskus meni puolenkin päivää eräiden runojen\nselvittelyyn. Mutta käteeni sattui juuri ensimmäiseksi Etelä-Viro ja\nyhtäkkiä löysin siitä kotipitäjieni Karksin ja Helmen runoja, joita\netupäässä äitini serkku Körgemäen Leeni oli lähettänyt. Tunsin olevan!\nkotona. Körgemäen Leeni kulki pitäjät ristiin rastiin, kaikkialla,\nja missä oli vanhoja ihmisiä, hän laulatti heitä ja merkitsi laulut\nmuistiin hyvällä, selvällä käsialalla. Hänhän oli käynyt ensimmäistä\nvirolaista tyttökoulua, Lilli Suburgin koulua Viljannissa. Ihmiset,\njoiden lausumia runoja hän kirjoitti, rakastivat häntä, ja jokainen\noli valmis sanelemaan hänelle mahdollisimman paljon. Kun Leeni tuli\njohonkin paikkaan, niin haettiin laulamaan kaikki, jotka vain kynnelle\nkykenivät. Todella ovatkin Etelä-Virosta kerätyistä runoista Körgemäen\nLeenin runot kaikkein selvimmät ja rikkaimmat. Körgemäki oli iso talo,\nja Körgemäen vaari oli yhtä arvossapidetty kuin minunkin vaarini.\nJa hänen tyttärensä Leeni, joka hoiteli hänen talouttaan, oli niitä\narvoemäntiä, jotka hallitsevat ei vain omaa taloaan, vaan myös pitäjää.\nHän oli Carl Robert Jacobssonin hyvä ystävä. Jacobsson kävi Körgemäellä\nja tapasi siellä vaarini. Koidula kävi myös, puhumattakaan vanhasta\nKreutzwaldista. Oli juhlaa, kun meiltäkin lähdettiin Körgemäelle, ja\nvielä kauan oli juhlaa, kun Leeni-täti kävi meillä. Leeni ja äitini\nottivat osaa kansallisuuspolitiikkaan, olivat niitä harvoja nuoria\nnaisia, jotka jumaloivat Koidulaa ja seurasivat hänen jälkiään. Kaikki\ntämä tulikin eteeni, kun katselin Körgemäen Leenin lähettämiä runoja.\nMieleeni muistuivat kaikki ne, jotka olivat laulaneet, kaikki ne vanhat\nihmiset, joiden sängyn laidalla Leeni oli istunut, kuten äitinikin,\npannen joka sanan kirjaan aivan kuin se olisi ollut jumalansanaa.\nMuistan, miten lapsena itse yritin opiskella samoja runoja. Ainakin\nlauluja sain Luppen tuvassa suuren määrän lahjaksi näiltä vanhoilta\nihmisiltä ja ihmeekseni juuri laulut ovat pysyneet paremmin muistissani\nkuin runot. Joka tapauksessa runonkeruuretket Körgemäeltä sen\nympäristöön Hallisteen olivat juhlaa, jotakin, mitä lapsena aina\njännityksellä odotin. Paitsi runoja minulle oli kasaantunut suuri määrä\nsatuja Kavalasta Hansusta ja Pirusta, joka tuli hakemaan kartanonrouvaa\nja paroneja hautausmaalta, sen jälkeen kun pappi oli ne siunannut ja\nkansa luonut haudat umpeen. Kaikki tämä kuin palasi, kun tutkiskelin\nniitä Hurtin kokoelman lukemattomia runoja. Ikäväkseni ei aika\nsallinut minun kopioida itselleni kaikkia kauneimpia toisintoja, vain\norjalauluista minulla on jonkin verran toisintoja, joista aioin kerran\nlaatia antologian.\n\nLuetteloimistyö oli hyvin vaikeaa. On vähän runoja, jotka käsittelevät\nvain yhtä aihetta. Huomasin pian, että runo on kuin lumipallo, jota\non pitkin pihaa sulalla pyöritetty ja joka kulkiessaan on saanut\nrunsaasti lisiä. Runolaulajahan lauloi runoja siinä järjestyksessä kuin\nmuisti ja tunsi eikä minkään valmiin runokaavan mukaan. Professori\nKrohnin tarkoituksena oli, että minä antaisin alkusäkeen mukaan\njonkinlaisen otsakkeen jokaiselle runolle. Mutta sitä mukaa kuin\nrupesin runoja lukemaan ja hallitsemaan niiden sisältöä, huomasin,\nettä jossakin runossa voi olla säkeitä kymmenestäkin muusta runosta ja\nettä yhdellä ainoalla nimityksellä tekisin vääryyttä sekä laulajille\nettä erityisesti tutkijoille, joiden avuksi luettelo laadittiin.\nProfessorikin ymmärsi sen ja oli kiitollinen, kun sanoin, että\nyrittäisin luetella otsikoissa kaikki ne ainekset, jotka laulaja on\nliittänyt runoon muistakin runoista. Niin kasvoi luetteloni suuresti.\nValitan vain, ettei minulla koskaan ollut aikaa yhtenäistyttää runojen\nnimityksiä, koska runotyypit selvisivät minulle vasta työn aikana. Ja\nnäin alkupuoli nimityksistä jäi hataraksi.\n\nVaikka luetteloiden laatiminen oli minulle hyvin mieluista työtä,\nse oli sangen rasittavaa, sillä sain istua niiden ääressä melkein\nkahdeksan tuntia päivässä ansaitakseni edes kolmisensataa markkaa\nkuukaudessa. Eikä sinä aikana ennättänyt tehdä mitään muuta.\nKirjoitin ahkerasti oikealla kädellä selaillen vasemmalla kokoelman\nniteitä. Eräänä päivänä ilman muita varoituksia kuin edellisenä\npäivänä sormenpäissä tuntuneet neulanpistot jäi käteni yhtäkkiä\nkirjoituspöydälle kynän pudotessa siitä. Koetin liikuttaa ja nostaa\nsitä, mutta käsi oli halvaantunut ja kylmä olkapäähän saakka. Kauhuni\noli hyytävä. Pystyin vasemmalla kädellä nostamaan puhelimen torven ja\nsainkin käsiini mieheni, joka tuli lääkäri mukanaan kotia. Kädessäni\noli niin sanottu kirjoituskramppi. Kuusi viikkoa hierontaa ja käsi\nkannattimessa eikä työtä — mutta olihan minulla lukemista. Lääkäri\nvakuutti professorille, että kirjoituskykyni palaisi, mutta kehoitti\nehdottomasti joko käyttämään kirjoituskonetta tai kirjoittamaan\nvasemmalla kädellä. Tuloksena oli, että Wuolijoen vaari lahjoitti\nminulle Smith Brothers-kirjoituskoneen, joka siihen aikaan oli muodissa\nja jolla rupesin harjoittelemaan, kun käteni liikuntakyky parani. Mutta\nolin menettänyt sekä aikaa että tuloni. Professori Krohn oli onneton.\nMyöhemmin hän kertoi pelänneensä, että olisi ollut pakko amputoida\noikea käteni. Tällaisilla tuskilla on siis Hurtin kokoelmain luettelo\nsyntynyt. Ainoa hyvä puoli tuosta pakollisesta toimettomuudesta oli,\nettä kävin useammin Nummelassa sisartani tapaamassa.\n\n\n\nKIRJEITÄNI ISÄLLE\n\n\nJouluna 1908\n\n— — — Meillä oli joulukuusikin Mimin vuoksi, sellainen pieni ja sievä\njoulukuusi, ja oli lapsiakin, Bernhardin kaksi tytärtä, Inkeri ja\nKerttu, koska heillä oli tulirokkoa kotona, ja Väinö ja Tyyne olivat\nmeillä sekä maisteri Kuusisen lapset, Hertta ja Esa. Ensimmäisenä\npyhänä olimme Salmen luona Nummelassa, ja veimme parantolaan osan\nmeidän joulustammekin. Nyt lähdemme Sulon kanssa jälleen luennoimaan,\nja sitäpaitsi on hirvittävän kiire, koska täytyy valmistaa luentojani —\n— —\n\n4. pnä maaliskuuta 1909\n\nPappa kulta.\n\nMamma kirjoitti minulle aivan kauheita asioita. Minä tulen hulluksi,\nkun en voi teitä auttaa. Mutta minulla on niin tavattoman vaikeata\nSalmen vuoksi. Nummela on kallis sanatorio. Kaikki mitä ansaitsen,\nja minä tosiaan ansaitsen nyt koko hyvin, menee sanatorioon. Teen\ntyötä aamusta iltaan, mutta mikään ei riitä. Pappa, myy puutarhamme\ntai mamman obligaatiot, ja maksa velat. On aivan hirveätä, että\nsinun pitää kärsiä koko ajan velkataakan alla ja pelätä velkojiasi.\nEtkö sinä sentään voisi yrittää periä vanhoja saataviasi, jos kerran\nhuutokauppa teitä uhkaa. Kirjoita, pappa kulta, minkälaisia toiveita\nsinulla on. Ehkäpä voisin lähettää sinulle kuukaudeksi noin sata\nruplaa. Koetan lainata sen jostakin, ja saan ehkä eräästä käännöksestä\nsen verran mutta vasta kuukauden päästä. Voi pappa kulta, sydämeni on\nniin täynnä epätoivoa sinun vuoksesi. Älä nyt istu aivan hiljaisena ja\nepätoivoisena uunin takana. Kirjoita jotain, tee jotain, ja tule tänne.\nYritän lähettää sinulle matkarahan täältä — — —\n\nPapan syntymäpäivänä, 20. pnä maaliskuuta 1909\n\nPaljon onnea sinulle syntymäpäiväksi meiltä molemmilta. Tosiaankin\njos joku ihminen vähänkin on ansainnut onnea, niin kyllä sinä olet.\nJos sinä kerrankin saisit levätä ilman huolia ja ilman pelkoa. Oma\nrakas pappani, usko nyt, etten saa rauhaa maailmassa ennen kuin voin\nsinulle hankkia huolettomat päivät, ja usko, että kerran niin tulee\nolemaan, itse olen siitä aivan varma. Minulla on terveyttä ja voimia,\nja minulla on elämäntoveri, joka sinua kunnioittaa ja joka aina tulee\nauttamaan, jos omaiseni jotain tarvitsevat. Minä olen varma, että me\nvielä tulemme sen verran rikkaiksi, eikä se niin kauan kestäkään.\nJoka tapauksessa, että sinulle vielä jäisi aikaa vähänkin nauttia\nhuolettomasta elämästä. Me pääsemme kaikista vaikeuksista. Salme tulee\nterveeksi, ja Mimi ja Leo pääsevät kimnaasista. Ajattele, jo ehkä\nvuoden päästä tulee elämä olemaan paljon helpompaa. Ja ennen kaikkea,\nSalme tulee terveeksi! Puhuin tri Bonsdorffin kanssa hänestä siitä\nhuolimatta että Salme ei tahtonut, että olisin kysynyt tohtorilta\nmitään hänen tulevaisuudestaan. Mutta minä matkustin Nummelaan. Sain\nsen verran rahaa, että sain maksetuksi sanatoriolaskun, mutta huomasin,\nettei Salme tahdo vielä pois sieltä. Ja Bonsdorffkin oli sitä mieltä,\nettä vaikka Salme tuberkuloosin vuoksi jo voisi lähteä Nummelasta, niin\nhänen täytyy vielä levätä. — —\n\nToukokuussa 1909\n\nSulo sai taaskin eniten ääniä vaalipiirissään ja istuu jälleen\neduskunnassa, vaikkei hän näyttäytynytkään vaalipiirissään näitten\nvaalien aikana, vaan suoritti loppututkintojaan. Muutaman viikon\npäästä alkaa istuntokausi, ja elämämme paranee vähäisen. Pappa kulta,\nkirjoita, mikä sinua vaivaa. Olen kaikki nämä päivät itkenyt kuin\nhassu, koska mamma kirjoitti, että olet oikein sairas. Pappa kulta,\nmene lääkäriin, jos vähänkin vielä ajattelet lapsiasi. Salmen sairauden\nvuoksi en ole yhtään jaksanut huolehtia sinusta enkä helpottaa sinun\nkuormaasi. Jos sinä nyt piinaat itsesi kuoliaaksi, niin isket meitä\nkuin piiskalla kasvoihin: \"Katsos, minä olen koko elämäni ja terveyteni\nkuluttanut teille, ja te ette auta minua nyt ollenkaan\". Pappa kulta,\nminua vaivaa kuoleman pelko, niin että olisin lähtenyt heti kotiin,\nmutta Salmen täytyy ehdottomasti jäädä vielä muutamaksi viikoksi tänne\nlepäämään sanatorion jälkeen. Kun saat Luppelta perintörahat, niin tule\ntänne ja vie Salme täältä kotiin. Älä huolehdi, kyllä kaikki käy hyvin.\nSalme on terveempi, ja tämä taakka ainakin tulee niskoiltamme pois.\n\nNyt vasta minulle selvisi, ettei Mimi ole ollenkaan kirjoittanut\nsinulle siitä, ettei hän enää asu meillä. Hänen ihastuttava, kultainen\njohtajattarensa rva Mering on kutsunut hänet asumaan luokseen seuraksi\nhänen lapsilleen. Kyllä minä yskän ymmärrän. Hän kävi meillä ja näki,\nettä minun oli vaikeata pitää Mimiä täällä kahden huoneen asunnossa ja\nettä minulla oli ensimmäisenä avioliittovuotena tavaton taakka sekä\nsisarestani Nummelassa että Mimistä täällä, siksi hän yksinkertaisesti\npäätti ottaa Mimin asumaan luoksensa. Teen Hurtin kokoelman luetteloa\nnoin kahdeksan, yhdeksän tuntia päivässä, ja sitten kirjoitan vielä\nyöllä väitöskirjaanikin.— — −\n\nKirje heinäkuun alussa (?) 1909\n\n(Käytyäni ensi kerran vanhassa kodissani naimisiinmenoni jälkeen) Kirje\nloppuu:\n\nRakas pappa ja kulta mamma.\n\nVoi sitä Viron omaa kultaista kotiani, sitä lämpöä, mikä siellä oli,\nja sitä mamman hyvää kahvia. Olen niin kateellinen Salmelle, että hän\nsai jäädä sinne. Täällä on kalliot ja järvet ja korkeat mäet, kivimäet.\nEi ole lempeitä metsiä ja niittyjä, jokeamme ja sitä puutarhaa,\njossa lämpöisenä yönä lampun valolla kirjoittelin. Eikä ole lämmintä\naurinkoa, joka aamuisin minut herätteli, eikä ole mammaa ja pappaa ja\npikkulintujani! On niin äärimmäisen raskasta ja ikävä kotiin. Kuinka\nminä taas alan mahtua tänne ja ottaa huolet orrelta, murheet mustalta\nparrelta. Mutta kirjoita pian, tuletko, pappa. Wuolijoen vaari ja mummu\nodottavat sinua Wuolijoelle. Minulla on varsin mieletön koti-ikävä. En\ntiedä, mitä minun pitäisi tehdä. Ajattelen vain kaikkia niitä huolia ja\nsuruja, joita kotona on, eikä se auta. Totunko koskaan näihin ihmisiin,\nkivisiin ihmisiin ja kallioihin. Ruohokin on täällä jäykkää ja\nkarheaa jalkojen alla, eikä sitä ole kasvatettu sellaisella hiellä ja\nkärsimyksellä kuin Viron piharuohoa. Multakin on mustempi ja kevyempi\nkotona eikä naura keväällä ja itke syksyllä niinkuin Suomen jäykkä,\nkarkea savi. Herra Jumala, kotiudunko koskaan tänne! Kuinka tulen\nelämään? Pappa kulta, älä sentään näytä tätä kirjettä mammalle. On\naivan turhaa itketyttää häntä, ja sitä paitsi, ehkä minun on vain sen\nvuoksi raskasta, että juuri olin kotona. Kyllä kai on parasta, etten\nenää matkusta kotiin, ennenkuin olen kokonaan juurtunut tänne. Eihän\nkukkiakaan saa repiä pian istutuksen jälkeen maasta ja sitten istuttaa\nuudelleen ja aina uudelleen. Mikäs kasvi sitä kestää, ei edes kaalin\ntaimikaan, puhumattakaan lantun taimesta! Niin että annetaan vain\nminun juurieni vähitellen kasvaa tähän maahan. Olenhan minä pitänyt\nsiitä ensimmäisestä päivästä alkaen, kun koulutyttönä astuin Helsingin\nsatamaan. Älä välitä pappa, tämä on vain sellainen satunnainen purkaus,\njota ehkä ei pitäisi sinulle lähettääkään. — —\n\n26 (?) pnä heinäkuuta 1909 Kukkialla\n\n(Edellisestä kirjeestä ei ole kulunut kuin muutama viikko, mutta\nyhtäkkiä oli ihme tapahtunut.)\n\nPappa kulta.\n\nTulimme Wuolijoelta metsäjärviä pitkin Kukkialle. Minä elän\ntäydellisessä paratiisissa. Jollei olisi kovia tuulia, niin ei voisi\nkuvitella mitään kauniimpaa maailmassa. Joka puolella, mihin silmä\nsattuu, on vettä, sininen taivas ja koivumetsiä. En näe täältä yhtään\nihmisasuntoa. Lähimpään taloon on ainakin pari kilometriä vettä\npitkin. Meidän saaremme on ihanan kaunis. Paljon vanhoja riippakoivuja\nja pikkuinen mökki seisoo korkealla kalliolla niiden alla. Kaksi\nnientä kurottaa järveen. Kun herään aamuisin, niin sinisilkkinen\njärvi katsoo matalasta ikkunasta sisään. Kajavat ovat kyyhkysiämme ja\nsorsat kanojamme. Sauna on järven rannassa, ja siitä pääsee suoraan\njärveen. Korkeassa ruohossa kasvavat tuhannet kukat. Aivan kuin\nsinikellot soisivat ympärillä. Minä osaan jo soutaakin. Ajatelkaa,\nminä, joka pelkäsin vettä! Olen yrittänyt mennä jo yksinkin järvelle.\nÄlä pelkää pappa, kyllä minusta vielä vesieläin tulee. Sulon äiti oli\nmeillä kylässä. Kävimme pitkin pitäjää, se on, soudimme järveä pitkin\nRautajärven ja Kantolan kartanoihin. Vanhoja kartanoita, joilla on\nomat tarinansa. Ja viime sunnuntaina, kun paluumatkalla tuli hirveä\nmyrsky, lähetimme kalarenkimme viemään veneemme pitkin vettä kotiin,\nja olimme kirkonkylässä ilmanpidossa. Vasta sunnuntai-iltapäivällä\nlähdimme sieltä. Se oli aivan kamala matka. Kukkia on syvä, ja sen\nlaineet ovat jyrkät, melkein jokainen laine löi veneeseen. Minä istuin\nnokassa ja pelkäsin niin hirveästi, vaikka Sulo rauhoitti, istui\nkeskituhdolla ammentaen koko ajan vettä veneestä. Pääsimme onnellisesti\nkotiin, ja nyt aamulla on järvi kuin peili, niin ettei voi käsittää,\nettä se saattoi tuolla lailla hurjastella. Minä olin kiittämätön otus,\nkun pelkäsin juurteni puolesta. Kukkian laineet kastelivat jalkojani,\nja on aivan kuin kasvaisin sisään näiden kallioitten rakoihin,\nenkä enää pelkää myrskyjä. Makaan auringossa, luen ja kirjoitan,\nja suolaamme kaloja, joita Sulo ja Penna kalastavat. Olen oppinut\nruokaakin laittamaan, mamma kulta. Wuolijoen mummu opetti. Mutta nyt\nmeidän pääasiallisena ruokanamme ovat sentään vain kalat. Ja sieniä\nolen suolannut. Kyllä meille aika tavalla tulee sieni- ja kalapyttyjä\nmukaan Helsinkiin ja marjapurkkeja. Kuinka me tästä kaikki liikkeelle\npääsemme! Arvattavasti ensin Wuolijoelle. Kajavat huutavat. Penna on\nlopettanut kalojen perkaamisen ja kajavat kokoontuvat saalistamaan\nperkuupaikalle. Ensimmäisinä iltoina pelkäsin niiden surullista huutoa,\nmutta nyt olen tottunut. Keskellä järveä on ryhmä valkoisia pysty\nkiviä, joilla kajavat pääasiallisesti pesivät ja istuvat, ja kun ne\nlähtevät sieltä lentoon, kuuluu melkein saarelle saakka. En tiedä,\nmiksi niin kovasti pidän juuri kajavista. Ne ovat ylpeitä lintuja,\njotka eivät kesyynny niinkuin minä. — — —\n\n\n\n\n\n\nVIROLAISTYTTÖ JA POLITIIKKA\n\n\n\n\nEDUSKUNTA\n\n\nHyvin pian minulle selvisi, että olin joutunut naimisiin eduskunnan\nkanssa, niinkuin Wuolijoen mummu aikoinaan sanoi olleensa naimisissa\ntalonpoikaissäädyn kanssa. Koko perhe-elämäni keskittyi eduskuntaan\nja sen valiokuntiin. Suuri osa ajastamme kului eduskunnassa, jossa\nistuin sanomalehtimiesaitiossa ja hyvin usein itse salissakin,\nsillä siihen aikaan Palokunnan talolla edustajain lähimmät pääsivät\nitse istuntosaliin, ja minullahan oli sitä sukua siellä enemmänkin.\nOlivathan siellä molemmat Wuolijoen pojat ja vähitellen sinne tulivat\nlankoni Eino Pekkala ja hänen veljensä Mauno sekä 20-luvulla Valto\nTuomioja, josta aikojen kuluttua tuli lastenlasteni isoisä, sen jälkeen\nkun lastemme vihkimisen raastuvassa suoritti pormestari Ehrnrooth, joka\nniihin aikoihin istui eduskunnassa edesmenneen Schybergsonin vieressä.\nJa niin hän sai sitten vihkiä nuo eduskunnan lapset, meidän molempien\neduskunnan puolisoitten Laina Tuomiojan ja minun ollessa todistajina.\nSitä sukua kerääntyi sittemmin sekä eduskuntaan että hallitukseen, ja\neduskunnan alkuaikoina kuuluivat siihen myös lähimmät ystävämme Sirola,\nGylling, Kuusinen ja Kotonen.\n\nSeurasin jännittyneenä koko torpparilain syntymistä ja käsittelyä.\nPuolueen torppariasiain hoitajat ja jaostot kokoontuivat usein luonamme\nja meillä sepitettiin vastalauseita ja omia ehdotuksia. Tosin usein\nnäiden jaostojen torpparijäsenet olivat vastalauseita laadittaessa sitä\nmieltä, että 'maisterihan sen parhaiten tietää ja isäntä kirjoittaa\nvain'. Ja niin isäntä kirjoitti. Ja isännän rinnalla kutsuttiin minua\nemännäksi, kun en minäkään voinut olla ottamatta osaa vastalauseisiin.\nKun 30-luvun alussa kävin Petroskoissa, oli siellä paraikaa Karjalan\nmetsäpomojen kokous, johon minutkin kutsuttiin metsien ostajana,\nja siellähän minä löysin vanhoja torppariystäviäni, jotka vuoden\nkahdeksantoista jälkeen olivat siirtyneet Neuvostoliittoon ja\njoutuneet Karjalan metsäpomoiksi. Ja siellä sitten miehet muistelivat\ntorpparilain emäntää.\n\nNiin, ne vastalauseet. Siihen aikaan oli luokkataistelu niin nuorta ja\nankaraa, että sen piti ulottua jokaiseen lakipykälään, jonka porvarit\nenemmistönä ajoivat lävitse. Ai, ai kun oli monasti vaikeata keksiä,\nmitä siihen vastalauseeseen pitäisi pistää. Ja niin piti luottaa\ntorpparien luokkavaistoon, sillä heille oli selvää, että jos porvari\nja maanomistaja jotakin tahtoi, niin se oli ehdottomasti työväen\nvahingoksi. \"Jaa, että mikä koira siihenkin on haudattuna\", sanoivat\nmiehet.\n\nJa näin kasvoi eristäytymisemme muista kansankerroksista. Puolue ei\nsallinut meidän kirjoittaa porvarillisiin lehtiin, ja porvariston\ntaholta kasvoi tylyys päivä päivältä. Kun me muutama vuosi suurlakon\njälkeen vielä voimme loistaa yliopistossa marxilaisuudella,\nhistoriallisella materialismilla ja uusilla ideoillamme, alkoi\nyliopistokin katsella meitä karsaasti kuten mekin yliopistoa. Ja\nvähitellen, mitä enemmän työväen voima eduskunnassa ja yhteiskunnassa\nkasvoi, sitä karsaammin katsottiin meitä, porvarillisia luopioita,\njotka olimme menneet työväen riveihin. Eri syistä oli meidän\njoukossamme sellaisia, jotka olisivat porvarilliselle maailmalle kovin\nkelvanneet ja joilla olisi ollut mitä menestyksellisin tulevaisuus\nodotettavissa toisella puolen barrikadin. Mutta kieltämättä joukkoomme\ntuli niitäkin, joilla ei ollut kykyä päästä esille maata hallitsevien\npiireissä, mutta helposti tulivat silmäätekeviksi työväen joukossa,\nsiellä kun oli puutetta sivistyneistöstä. Suurin osa näistä putosi\nverrattain pian pois puolueesta, toiset, joiden tosiaankin onnistui\ntulla huomattaviksi poliitikoiksi, pysyivät työväen mukana silloin,\nkun se ei ollut vaarallista, mutta hylkäsivät työväenliikkeen kuin\ntulisen hiilen sormista pudottaen silloin, kun työväenliike tosiaankin\ntuli tuliseksi ja vaaralliseksi hiileksi. Mutta tätähän ei tapahtunut\nyksistään sivistyneistön keskuudessa, vaan myös huomattavassa osassa\ntyöväen joukosta noussutta työväen 'virkamiehistöä'. Kun työväen\njoukosta on kuulunut napinaa sivistyneistöä vastaan, olen aina\najatellut, että se osa sivistyneistöä, joka uhrasi tulevaisuutensa ja\nmenestyksensä porvarillisessa maailmassa, on sentään usein pysynyt\nuskollisempana työväenliikkeelle kuin monet työväen joukosta nousseet,\njoilla ei ollut mitään menetettävää, vaan kaikki voitettavana.\n\nNiin, se ensimmäinen eduskunta. En voi sille mitään, mutta\nkiinnostavampi se oli kuin monet eduskunnat sen jälkeen. Monesti\nminulla muuten oli tunne, että kerran itsekin istuisin Suomen\neduskunnassa. Mutta kun itse sinne pääsin, olin väsynyt leikistä\ntiikerin kanssa, ja vuosien kuluessa eduskunta oli tullut harmaaksi\njoukoksi, joka oli aina samanlainen vuodesta vuoteen. Itsekin olin\ntullut yhtä harmaaksi. (Ainoat, jotka eivät olleet harmaita, olivat\nUrho Kekkonen ja Hertta Kuusinen). Kaikki ne, jotka olivat olleet\nminulle läheisiä, olivat poissa. Poissa oli Sirola ja Wuolijoen pojat,\nKuusinen, Valpas ja Taavi Tainio, jotka kaikki kolme olivat teräviä ja\nteräväkielisiä suuria persoonallisuuksia. Poissa olivat af Ursin ja\nVoionmaa. Vanha Miina Sillanpää istui silloin vielä eduskunnassa ja\nvielä jokunen entisiä, jotka tulivat minua tervehtimään. O.V. Kuusisen\ntytär saattoi minut paikalleni Eino Pekkalan viereen. Mutta poissa oli\nmyös Schybergsonin ryhmä ruotsalaisten joukosta ja Lagerlöfin ryhmä\nkokoomuksesta, ne yksinäiset terävähampaiset sudet, joilla oli hymy\nsilmäkulmassa ja jotka eivät olleet ainoastaan kansanedustajia, vaan\nmyös suuresti mielenkiintoisia persoonallisuuksia. Poissa oli Jonas\nCastrén, herrasmies Jonas, ja poissa oli Alkio ja paljasjalka-Pykälä.\nJa poissa oli Anton Kotonen, jolle mielellään antoi anteeksi, että\nhän jätti työväenpuolueen. Ja itse minä istuin K.H. Wiikin, suuren,\nrehellisen periaatteen ihmisen paikalla tietäen, etten koskaan\nkyennyt sitä paikkaa täyttämään, väsyneenä radiosodasta, jossa olin\nlakkaamattomasti 'radionkuuntelijain' pureskeltavana taistellessani\nSuomen radiota koko kansan radioksi, sellaiseksi että työmieskin\ntuntisi sen omakseen.\n\nMutta palatkaamme eduskunnan alkuaikoihin. Elin mukana kaikki\neduskunnan surut ja taistelut, etupäässä kaikki torpparilain\nyhteydessä tapahtuneet isot ja pienet kiistat. Vastapäätä\nPalokunnan taloa oli vaarallinen paikka, ravintola Central,\njossa edustajat kävivät syömässä. Ja Centralin pöytien ääressä\njatkettiin eduskunnan väittelyitä ryyppyjen ja oluen parissa. Koska\nistuin usein eduskunnassa, söin luonnollisesti mieheni ja hänen\ntovereittensa seurassa, ja kuuntelin kaikkea ja otin osaa meidän\n'vastalauseteollisuuteemme' ja väittelyihin. Viereisessä pöydässä\nistui usein pari nuorta yliopistomiestä juoden pullollisen viiniä\nja keskustellen Nietzschestä, Machista ja Avenariuksesta. Myöhemmin\nkuulin, että he olivat Svante Dahlström ja Bertel Nyberg. Ja nyt\ntapahtui minulle sellaista, mikä saattoi minut torpparikokouksen\naikana Tampereella istumaan pari tuntia Johanneksen kirkossa. En\nhalunnut nähdä olutta, viinaa ja konjakkia enkä kuulla arkipäiväistä\nkäytännön politiikkaa ja Taavi Tainion vitsejä, sillä toisessa\npöydässä keskusteltiin niistä kirjoista, jotka olin lukenut ja joista\nolin itseoikeutettu väittelemään viinilasin ääressä. Ja vieläkin,\nneljänkymmenen vuoden jälkeen, sydäntäni kalvaa se, että hyvä\nkasvatukseni esti minua nousemasta ja lähtemästä heidän pöytäänsä,\njossa olisin saanut puhua suuni puhtaaksi. Svante Dahlströmiä en ole\nkoskaan tavannut, mutta tohtori Nybergiin tutustuin yli kolmekymmentä\nvuotta myöhemmin. Joka tapauksessa huomasin, miten vallankumouksellista\nmieltäni alkoi tympäistä eduskunnan alkuaikojen nappipeli ja miten\nyksinäisyys alkoi laskeutua ylitseni. Toista oli nähdä työväen kohoavan\nmaasta matalasta ja toista oli sen edustajien kuolettava arkipäivä ja\nnappipeli.\n\n\n\nTYÖVÄKI OPETTAJANA\n\n\nEn muista itsekään, miten se tapahtui, mutta minusta tuli\nsosialidemokraattisen puolueen luennoitsija muutamaksi kuukaudeksi.\nSirola kai oli jossakin kuullut minun esittävän jotakin\nhistoriallisesta materialismista. Ja niin sekä miestäni että minua\npyydettiin luennoimaan Forssaan ja Kymenlaaksoon. Taisin käydä\nmuillakin Uudenmaan paikkakunnilla. Muistan, että Kymenlaaksossa,\nehkä Myllykoskella tai Kymissä tai jossakin pikku paikoissa niiden\nvälillä, saimme samana päivänä puhua parillakin paikkakunnalla.\nPuhuimme työväentaloilla, siellä missä niitä oli, ja ellei ollut,\njossakin torpan pirtissä. Kuulijoita oli kaikkialla tuvan täydeltä ja\nenemmänkin, sillä kansa ahmi siihen aikaan sosialismia.\n\nFyysillisesti olivat nämä tilaisuudet suorastaan tappavia. Väkeä oli\nniin paljon, että oli pakko pitää ovet auki keskellä talvea. Minulla\noli seistessäni niin kuuma, että hiki virtasi kasvoilta, mutta jalkoja\npaleli. Samoin oli myös kuuntelijoidenkin laita. Siihen aikaan\ntuontapaisia maisterinluentoja kuunneltiin aivan kuin jumalansanaa.\nNaisia, etupäässä vanhempia, oli paljon (kuten kirkoissakin). Ja\npartasuumiehiä. Ja tilaisuuden alussa laulettiin yhtä vakavasti\nkuin kirkossakin \"Vannokaamme vala vapaudelle\". Muistan pikkuisia,\nkäpristyneitä mummoja ja nuoria ihmisiä, jotka istuivat ikkunalaudoilla\nja kaappien ja pöytien päällä, kuolemanvakavia miehiä ja naisia. En\nmilloinkaan nähnyt humalaista. En milloinkaan mitään rähinöimistä,\nkovaa ääntä tai karkeaa sanaa. Mitä matalampi oli pirtti, sitä\nenemmän se tuntui minusta kirkolta. Ja taivaan tähden! _Minun_ piti\nopettaa näitä vakavia, vanhoja ihmisiä, saarnata heille sosialismin\nevankeliumia, riistää heiltä vanha evankeliumi ja antaa uusi tilalle!\nJa tietenkin täytyi aloittaa Aatamista, koko maailman kehityksestä,\nmikä siihen aikaan tällaiselle sosialismin saarnaajalle, jonka ei\nvielä tarvinnut tuntea leninismiä ja stalinismia, oli sangen helppoa.\nEikä tarvinnut arvostella Machia eikä Avenariusta, sen kuin selitti\nAnti-Dühringin avulla, että sosialismi on ihmiskunnan avunhuuto\nkurjuutta vastaan. Vuosituhansien aikana oli huudettu ja rukoiltu apua\nJumalalta, joka ei kuitenkaan ollut auttanut tai sitten ei tahtonut\nauttaa taikka häntä ei ollut olemassa. Niinpä ihmiskunnan oli pakko\nhakea apua sellaiselta auttajalta, joka voi auttaa ja oli lähempänä,\nnimittäin ihmiskunnalta itseltään, muilta kärsiviltä ihmisiltä,\ntovereilta. Kapitalismi oli koonnut ihmiset, työväen, yhteen, antanut\nheille yhteisen päämäärän, toistensa auttamisen. Kun valtio siirtyy\ntyöväen käsiin, tulee työväki pelastamaan maailman ja auttamaan\nihmiskuntaa järjestämään elämänsä sellaiseksi, että kaikki kurjuus\nmaailmasta loppuu. Kaiken tämän käsitti kuulijakuntani ilman muuta\n(siunasin muutenkin tuota Engels-vainajan Anti-Dühringissä esittämää\nkuvausta siitä, että voima oli ruudissa, ihmiskunnassa, kansassa, ja\njohtajat olivat vain tulitikkuja, jotka sen voiman panivat liikkeelle),\nja sitten, että ihmiskunnan oli pakko keksiä Jumala hädässään ja pelätä\nhäntä, kunnes katkismuksessa jumalasta tehtiin suoranainen peikko.\nVoimakkaat ja isoiset, jotka vähitellen ihmiskunnan kehityksen, aikana\nottivat haltuunsa niin maat kuin mannut, tekivät jumalasta ruoskan\npitääkseen köyhät ihmiset kurissa, sen sijaan että Kristuksen oppi oli\nrakkauden oppi.\n\nNäin suunnilleen puhuin, ja mummut pyyhkivät kyyneleitään ja miehet\nkuuntelivat jännittyneinä, kun puhuin työväenluokan järjestäytymisestä.\nJa sydämessäni oli lämmin tunne, ja lämpimät olivat kädet, joita\nminulle ojennettiin, ja minä tunsin kuuluvani niiden ihmisten joukkoon,\njotka taistelivat olemassaolostaan ja joiden oli tulevaisuus. Ja\nkun sitten nukuin jossakin pimeässä perähuoneessa, jossa sirkka\nlauloi uunin takana, olin onnellinen, koska minun oli suotu osoittaa\nihmisille tietä, jonka päässä pimeän pirtin tilalla kohosivat valtavat\nmarmorisalit. Työväki on suonut minullekin tilaisuuden kävellä niissä\nsaleissa, jotka työväki on omin käsin itselleen rakentanut. Nuori\nihminen on röyhkeä ja luulee tietävänsä kaikki, mutta kyllä sitä\nvähitellen huomasi, kuinka paljon sitä historiallista materialismia\nsentään oli luettava, jotta olisi 'pärjännyt' vakaville miehille, jotka\nodottivat osviittaa siihen, mitä nyt oli tehtävä, jotta elämä pian\nparanisi. Ja lopuksi huomasin, etten minä ollut opettaja, vaan työväki\nopetti minua.\n\nOlin muistaakseni Forssassa puhumassa varsinaiselle\nteollisuustyöväelle. Olin yötä pienessä mökissä, jossa perheen viisi\nhenkeä nukkui pienessä keittiössä, koska kamari annettiin minulle.\nIllalla luentoni jälkeen istuimme keittiössä ja juttelimme taistelusta\nvapauden puolesta, aktiivisesta ja passiivisesta vastarinnasta, miksi\noli taisteltava Seyniä ja keisaria vastaan, kuinka tärkeä poliittinen\nvapaus oli työväelle. Silloin sanoi talon isäntä, työmies, jonka nimeä\nen enää muista, että vapautuminen tsaarista ja kenraalikuvernööristä\non hyvä asia, muttei siitä työkansa kumminkaan vapaaksi tule. Mitä\nauttaa vapaus, kun se on naulattu Forssaan. \"Ei meikäläinen tästä enää\nmihinkään pääse.\" Hän ei ollut koskaan ollut Helsingissä. Viiden pennin\nkorotus tuntipalkkaan antoi mahdollisuuden ostaa lapsille puolen kiloa\nvoita lisää. Lakko? Mutta mökkipahanen kuului tehtaalle. Ja tehdas\nvoi ilman muuta ajaa heidät pois koko Forssasta. Kirjat! Saadakseen\npuolueen julkaisemia kirjoja täytyi säästää leivästä. Kengät lapsille!\nTäytyi käyttää tallukoita, eivät ulottuneet rahat kenkiin saakka.\nElämä oli samaa päivästä päivään ja viikosta viikkoon ja läpi vuosien.\n\"Maailma on niin täynnä vapautta, mutta olisipa sitä minullekin edes\nsen verran, että pääsisin katsomaan Helsingin kaupunkia. Mutta ei\nminulle mitään voi tapahtua,\" mies sanoi, \"kun elämä eteenpäin on\nlaskettu pennin päälle.\" \"Sellainen riukuaita, josta ei pääse ylitse\",\nemäntä nauroi, \"ja kun tuo Matti oli kova kulkemaan tukkilautoilla\nnuoruudessani.\" \"Ja tänne sitä sitten jäätiin\", sanoi mies, \"Forssan\ntehtaan orjaksi. Mikä ero on meikäläisen ja orjan elämän välillä?\"\n\nKun sitten nukuin emännän kutoman raanun alla, en myöskään löytänyt\neroa orjan ja tuon miehen elämän välillä. Mitä se vapaus auttoi? Ei\nkumminkaan ollut rahaa lähteä, minne halusi, eikä mahdollisuutta nähdä\nja lukea ja puhua mitä halusi. Ja kuinka minä voin saarnata vapautta\nsellaiselle, joka sanoo, että hänelle on samantekevää, hallitaanko\nSuomea perustuslaillisesti vai vanhasuomalaisesti, jollei hänen\npalkkansa nouse ja elinehdot parane. Antakaa ihmisille ilmaa siipien\nalle!\n\nEnkä minä pitkiin aikoihin voinut puhua vapaudesta. Enhän itsekään\nollut vapaa. Näin loppuivat minun puolueluentoni tutustuttuani Suomen\ntyömieheen. Opettajasta oli tullut oppilas.\n\n\n\nTORPPARIKOKOUS\n\n\nMaan joka taholta kokoontuivat torpparit Tampereelle\nsosialidemokraattisen puolueen ohjattaviksi, mieheni oli näet puolueen\ntorppariasioitten pääasiallinen hoitaja. Se oli suuri tapaus Tampereen\ntyöväenyhdistyksen salissa. Hämäläiset olivat silmiinpistävästi\nenemmistönä. Mutta oli todellisia känsäkouria myös pohjoisesta ja\nidästä ja lännen suurista kartanoista, suurten kartanoiden syrjämaiden\nasukkaita, sellaisia, jotka satoja vuosia olivat istuneet samoissa\ntorpissa, pitkätukkaisia, sarkatakkisia saapasniekkoja, jotka\narkuudestaan huolimatta kaivoivat sydämen pohjasta esiin vuosisatojen\nvääryyksiä. Siellä oli Laukon ja Tikkamannilan torppareita, Mäntsälän\nsuurkartanoiden edustajia, ja siellä olivat myös heidän edustajansa\neduskunnasta, jossa torpparilaki oli pantu alkuun. Minä katselin näitä\nihmisiä ja luin heidän hätänsä rypyistä ja kyhmyistä ja kumarista\nselistä, kaskenkaatajain, raatajain ja ajurien selistä ja kourista.\n\n'Vannokaamme vala vapaudelle'... Maa elää. Minä tunsin, miten se eli,\nja metsänsyrjät kahisivat: maa omaksi, torpat vapaiksi! Ja kumarat\nselät oikenivat. Oli kummallinen tunne. Se, mikä puhuttiin, oli\nvain heikko enne siitä myrskystä, mikä paisui ihmismielissä. Vielä\nkymmenkunta vuotta, ja sitten olivat nämä kourat valmiit ottamaan\nitse sen, mitä heille ei annettu. Vuonna 1918 alkoi kypsyä sato, jota\noli vuosisatojen kestäessä kylvetty. Eivät herrat ottaneet vaarin\nniistä sanoista, jotka Tampereella lausuttiin. Kuuntelin puheita,\nloppumattomia puheita, sillä ihmisillä oli niin paljon sydämellään.\nTämä torppariparlamentti muistutti oikeastaan Venäjän ensimmäistä\nduumaa, jossa sydämen tuskasta ja vihasta purkautui esiin kaikki\nse, mitä Venäjän kansa oli saanut kärsiä vuosisatojen aikana.\nTosin ei Tampereella ollut niin loistavia puhujia kuin duumassa,\nmutta kyllä siellä yhtä tuskantäyteistä oli. Kuuntelin puheita ja\nsitten väliajan jälkeen, kun oli kaunis, aurinkoinen päivä, lähdin\nTamperetta katselemaan ja jouduin Johanneksen kirkkoon. Olin pitkän\naikaa seurannut pappien ja taiteilijoiden välistä riitaa Johanneksen\nkirkon maalauksista; siinä papisto yritti saada kirkosta poistetuksi\nEnckellin liian maallista alttaritaulua ja Simbergin alastomia\npikkupoikia, jotka kukin tavallaan kantoivat elämän seppelettä. Siihen\naikaan ei kirkossa ollut yhtään ristiä muistuttamassa hirveästä\nristiinnaulitsemisesta. Enckellin taulussa seisoo haudasta noussut\nihminen ja katsoo aurinkoon. Haudat ovat auki, ja kivien alta katsovat\nsilmiä hieroen ylösnousseet ihmiset. Olin juuri nähnyt tällaisen\nylösnousemuksen, työkansan ja torpparien heräämisen vuosisatojen kivien\nalta. Värillisten ikkunalasien läpi valoi aurinko pehmeätä, elvyttävää\nvaloaan ylösnousseille. Ja Simbergin pikkupojat saivat oman elämänsä.\nSe oli nykyajan kirkkoa. Ihmiskunnan ylösnousemusta. Istuin pari tuntia\nihmeellisessä valossa yksin jutellen elämän kanssa. Ja palattuani\ntyöväentalolle häpesin kertoa, missä olin ollut. En häpeä enää.\n\nOlin joutunut eroon niistä ihmisistä, joiden luokse Viro oli minut\nlähettänyt oppimaan kansallista, porvarillista politiikkaa ja\nkansallista kulttuuria. Karsaasti katsoivat minuun yliopistopiirit,\njoiden keskuuteen olin tullut. Karsaasti katsoivat kaikki ne\nvanhasuomalaisuuden johtohenkilöt, jotka olivat olleet minulle niin\nkovin ystävällisiä. Kylmästi nyökättiin päätä. Harvoin pysähdyttiin\njuttelemaan. Ei minua enää kutsuttu niihin koteihin, joissa olin\nsaanut osakseni paljon ystävällisyyttä ja lämpöä. Mutta olin sen\nsijaan löytänyt koko Suomen kansan sekä Hauholta, mieheni suvusta ja\nympäristöstä, että työväestä, joka meitä tarvitsi. En ollut koskaan\nottanut osaa työväenliikkeeseen Virossa. Olinhan melkein lapsi, kun\nlähdin Suomeen. Ja tulin niistä piireistä, jotka olivat siellä luomassa\nkansallista kulttuuria. Vanhempani olivat suurtalonpoikien jälkeläisiä\nsamoin kuin mieheni suku Hauholla. Kouluaikoinakin vielä oli minulla\ntunne, ettei Virossa työväkeä ollutkaan, kartanoitten muonamiehiä\nlukuunottamatta. Saksalais-venäläinen sorto kohdistui heihin yhtä\npaljon kuin talonpoikiin. Voi minua tipusta, kuinka väärin minusta oli,\nettä vallankumoukselliset yrittivät löytää luokkataistelua Virosta.\nSitäpaitsi tuo noussut Viro taisteli saksalaisia paroneja vastaan.\nTsaarin valta oli vielä sivuseikka ennen varsinaisen työväenliikkeen\nalkua. Ja työväenliike pääsi jaloilleen vasta sen jälkeen kun\nolin lähtenyt Virosta. Mutta Suomessa vastarinta tsaaria kohtaan,\nkulttuuritaistelu, suomalaisuustaistelu, kaikki se tempaisi nuoren\nihmisen mukaansa. Suurlakko ja henkilökohtaiset siteet Suomessa saivat\naikaan, että koko nuoren ihmisen mielenkiinto keskittyi maahan, jossa\nkansa itse aloitti tietoisesti taistelun uuden maailman puolesta.\n\n\n\nUUSI YSTÄVÄ\n\n\nEnsimmäiset avioliittovuodet kuluivat ankarassa työssä: käännöksiä,\nsanomalehtiartikkeleita ja kirjoituksia puolueen julkaisuihin,\nluentoja, Hurtin kokoelmain luetteloimista ja viimeksi väitöskirjaa,\njohon ei jäänyt paljonkaan aikaa. Pahinta oli, ettei myöskään jäänyt\naikaa lukemiseen eikä seurusteluun muiden kuin mieheni poliittisten\nystävien kanssa. Eikä minulla enää ollut venäläisiä ystäviä, joiden\nmukana olin seurannut venäläistä ja maailmankirjallisuutta.\n\nEnsimmäiset venäläiset, joihin tutustuin Helsingissä, olivat kaikki\nvallankumouksellisia, ja Viaporin kapinan jälkeen he hävisivät pitkin\nmaailmaa. Osa lähetettiin ulkomaille ja osa joutui Venäjälle, osa\nSiperiaan, koska heidät saatiin kiinni, ja osa hävisi maailmalle.\nJa naimisiin mentyäni jouduin kokonaan pois vallankumouksellisten\nseurasta jo siitäkin syystä, ettei heitä enää ollut täällä. Ainoastaan\nLeninin kirjasto oli pitkät ajat sijoitettuna meille suureksi ilokseni,\nsillä ennätin lukea sen melkein kokonaan, ennenkuin se pakattiin ja\nlähetettiin muistaakseni Sveitsiin lehtori Smirnoffin toimesta. Lehtori\nitse ei uskaltanut ottaa sitä kotiinsa, koska Lenin vuonna 1906 asui\nhänen luonaan Liisankadulla ja santarmit olivat jo kauan pitäneet\nSmirnoffia silmällä. Naimisiin mentyäni minusta tuntui, että olin\nhäipynyt santarmien silmistä, kunnes elämä uudelleen osoitti, ettei\nminuakaan ollut unohdettu.\n\nKaksi sisartani kävi Marian kimnaasia Helsingissä. Vanhempi heistä,\nMimi-sisareni, tuli, kuten edellä jo olen kertonut, heti naimisiin\nmentyäni asumaan meille. Hänen välityksellään jouduin tekemisiin\nkimnaasin johtajattaren kanssa, josta tuli erinomaisen hauska tuttava\nja vähitellen hyvä ystävä. Hän oli kreivi Witten tytär, Sophie Mering,\njoka oli ollut naimisissa Etelä-Venäjällä sokerimiljonäärin kanssa.\nMies harrasti pääasiallisesti kauniita hevosia, naisia ja viinaa.\nSophien elämä oli ollut raskasta, kunnes hän suurella vaivalla sai\neron miehestään. Venäjällähän oli sangen vaikeata saada avioeroa,\nja miehellä täytyi olla hirvittäviä rikoksia, ennenkuin nainen\nvoi saada avioeron. Sophie sai sen vaikutusvaltaisen perheensä\navulla. Hän hylkäsi miehensä omaisuuden ja päätti ruveta elättämään\nitseänsä ja kahta lastaan. Tuttavuuksien avulla ja etupäässä kai\nisänsä vaikutuksesta hänet määrättiin Helsingin Mariankimnaasin\njohtajattareksi.\n\n\n\nERONNUT NAINEN\n\n\nSophie Mering oli melkein rouva Gorkin, Maria Andrejevan, näköinen ja\nainakin tapainen, laajakatseinen ja laajakätinen venäläinen nainen,\nsilloin kun hän on parhaimmillaan, suloinen ja ystävällinen kaikille.\nSuuri ja avulias äitityyppi.\n\nKuten sanottu, minun täytyi tehdä työtä usein yötä päivää. Ei\nollut enää aikaa paljon lukeakaan. Mutta Sophie hankki minulle\naikakauslehtiä, kirjoja, kaikkea uutta, mitä Venäjällä ilmestyi, ja\nhänen lämmin kätensä seurasi raskasta elämääni. Me puhuimme ranskaa,\njotta en unohtaisi sitä. Luimme kaikkea uutta Venäjän kirjallisuutta,\nGorkia ja Tšehovia, seurasimme yhdessä saksalaista kirjallisuutta,\nluimme Kayserlingiä ennen kaikkea ja koko Müncheninryhmää, Thönya, Dr.\nOwglassia ja mitä vaan Langenin kustannuksella ilmestyi. Kirjat olivat\nainoa ylellisyys, jonka Sophie itselleen soi, ja samoin ne olivat\nminullekin.\n\nSangen mielenkiintoista oli kuulla hänen kuvauksiaan Pietarin\nylhäisöstä, mm. kreivitär Kleinmichelistä, ja koko kreivi Witten\nympäristöstä. Hänen syvä vastenmielisyytensä tyhjiä ylhäisönaisia\nkohtaan, jotka siihen aikaan kihisivät Vyrubovan ja kreivitär\nKleinmichelin malliin Kronstadtin Isä Joanin ja Rasputinin ympärillä\njäi minunkin mieleeni. Hän tutki näiden naisten psykologiaa. Minä\naina kehoitin häntä kirjoittamaan heistä. En tiedä, kirjoittiko hän\nja onko hänestä jäänyt jälkiä suuressa maailman mylläkässä vuoden\nseitsemäntoista jälkeen. Hän vihasi mieletöntä rikkautta ja venäläisen\nylimystön päätöntä elämää ja odotti vallankumousta. Hän väitti,\nettä dekabristien kapinan aikana ja Puškinin ja Lermontovin mukana\nhävisi venäläisen ylimystön kukinta ja jäljelle jäivät ainoastaan\ndekadentit. Hän tunsi anelen réglmen, vallankumouksen etisen ajan, ja\ntuli johtopäätökseen vallankumouksen vääjäämättömästä lähestymisestä\njuuri vertaamalla Venäjän oloja vanhaan Ranskaan ja Ranskan ylimystön\nelämään. Ja yhdessä me luimme Anatole Francea. Silmäni avautuivat niin\nmonelle elämän seikalle, jotka olivat kaukana ympäristöstäni.\n\nSophie otti työnsä kovin vakavalta kannalta, oli sangen uudenaikainen\nopettaja ja johtajatar. Kimnaasi kuului keisarinna Marian suojeluksessa\noleviin kimnaaseihin, mutta paikallisena suojelijattarena oli\nrouva Seyn. Ja rouva Seynistä oli Sophielle paljon harmia.\nKenraalikuvernööritär yritti näet ottaa suojelijatehtävänsä sangen\nvakavasti, suunnilleen samalla tavalla kuin miehensäkin. Hän järjesti\noman vakoilunsa kouluun ja piti kaikkia opettajavoimia silmällä\npuhumattakaan johtajattaresta. Koska johtajatar kuitenkin kuului\nVenäjän korkeimpiin piireihin, joihin rouva Seyn ei milloinkaan\nulottunut, hän ei oikeastaan kyennyt tekemään mitään rouva\nMeringiä vastaan paitsi lähettämään erinäisiä ilmiantoja Venäjän\nkouluylihallitukselle tai opetusministerille. Mutta silti kesti\nverraten kauan, ennenkuin hänen onnistui päästä rouva Meringistä. Syynä\nSophien poissiirtämiseen oli kai osittain sisareni, jonka rouva Mering\notti asumaan luokseen ja jota hän suosi. Kun tyttö lopetti kimnaasin\nkultamitalilla, rouva Mering yritti järjestää hänelle sitä 200 ruplan\nstipendiä, jonka saivat useiksi vuosiksi kaikki kultamitalilla palkitut\noppilaat. Mutta siinä tuli tenä eteen. Suojelijatar, rouva Seyn ei\nhyväksynyt stipendiä sisarelleni, koska — ja tämä ilmoitettiin oikein\nvirallisesti — tytön sisar oli naimisissa sosialidemokraattisen\nkansanedustajan kanssa. Sille ei voinut mitään. Mutta rouva Mering\npani kaikki voimansa liikkeelle ja sai järjestetyksi niin, että\nopettajat kokosivat keskuudestaan kahdensadan ruplan stipendin, joka\nannettiin sisarelleni. Mutta rouva Seyn sai siitä erinomaisen mukavan\nsyyn kaikenmaailman ilmiantoihin opetusministerille, ja rouva Mering\nsiirrettiin Kronstadtin kimnaasin johtajattareksi. Tosin ei hänellä\nollutkaan mitään sitä vastaan, koska hän oli täällä kovin yksin.\nTietäähän sen, miten täällä suhtauduttiin venäläisiin yleensä, eivätkä\nsuomalaiset opettajapiirit edes tietäneet hänestä mitään.\n\nSophie oli koko sydämestään Suomen ystävä ja seurasi jännittyneenä\npassiivista vastarintaamme. Niin Witten tytär kuin hän olikin, hän\noli täydellisesti vallankumouksen kannalla. Hänestä tuli parhain\nystävättäreni juuri siihen aikaan, jolloin jouduin pois vanhojen\nnaisystävieni parista. Meillä oli tapana silloin tällöin väitellä\nkirjallisuudesta melkein aamunkoittoon saakka, ja väittelymme usein\nloppuivat kysymykseen Jumalan olemassaolosta tai Anti-Dühringiin.\nSophie oli kyllästynyt meidän yhteiskuntajärjestykseemme eikä vähiten\nsydämen pohjaan saakka loukkautunut kaikkien naisten puolesta. Hän piti\nlapsistaan ja kasvatti heitä erinomaisella tavalla. Se lisäkasvatus,\njonka hän antoi sisarelleni, oli minulle kovin tervetullut.\n\nSuruni oli suuri, kun Sophie Mering muutti täältä pois. Tapasin\nhänet sen jälkeen vain kerran, muistaakseni vuonna 1911, kun lähdin\nKronstadtiin tutkimaan tohtori Eisenin virolaisia kansanrunokokoelmia\nja samalla sain tilaisuuden vierailla Sophien luona.\n\nMatkustin Pietarista Oranienbaumin kautta Kronstadtiin, Se pysyy\nmuistissani aina. Oli tavaton myrsky, pahimpia, mitä oli ollut\nviiteenkymmeneen vuoteen, sanottiin minulle, nimittäin itämyrskyjä,\njotka ajoivat kaiken Nevan veden Suomenlahteen ja jättivät Kronstadtin\nmelkein kuiville. Laivat käyttivät Oranienbaumin ja Kronstadtin\nvälillä matkaan vain noin puoli tuntia ja olivat aivan tasapohjaisia\nmatalikkojen vuoksi. Lähdimme Oranienbaumista liikkeelle ja jouduimme\nhirmumyrskyn kouriin, joka ajoi meidät ensin matalikolle ja oli kaataa\nkoko laivan. Laiva joutui olemaan kallellaan, niin että meidän oli\npidettävä kiinni seinistä ja lampuista, jottemme olisi kaatuneet.\nMuistan siltä matkalta erään, aivan Tšehovin kynän arvoisen tapauksen.\nMeitä oli vähän koko laivassa, muiden muassa eräs herra rouvineen.\nKun tilanne tuli sangen vaaralliseksi — jouduimme olemaan melkein\nkainaloihin saakka vedessä —, alkoi hirmuinen kohtaus herran ja rouvan\nvälillä. Molemmat olivat varmoja hukkumisestaan ja senvuoksi kumpikin\nrupesi vaatimaan toista tilille kaikista tapahtumista elämän varrelta.\nRouva toi esille kuinka mies oli pettänyt vaimoaan ja kuinka hän oli\nvarastanut kruunulta, kuinka hän oli väärentänyt rouvan isän nimen\nvekseliin ja sen sellaista. Herra puolestaan ei jäänyt mitään velkaa,\nvaan kuvasi, mikä hirmuinen nainen hänen rouvansa oli, kuinka hän oli\njuossut toisten miesten perässä ja kuinka hän ei pitänyt lapsistaan\nja kuinka kaamea hänen kotinsa oli, ja nyt hän sai vihdoinkin kaiken\nsappensa puretuksi ennen kuolemaansa. Ja molemmat huusivat kaiken\nniin kovalla äänellä, että koko laivan väki sen kuuli. Vaikka tilanne\noli tosiaankin kaamea ja peloittava, oli mahdotonta olla nauramatta,\nja se helpotti meidän muiden elämää siksi, kunnes Kronstadtista tuli\nlaivallemme apua. Mutta miten nämä kaksi pääsivät laivasta ja miten he\nkatsoivat toisiinsa ja miten heidän oli taas hymyiltävä sukulaisilleen,\njotka olivat tulleet heitä vastaan, se oli aivan suurenmoista. Minun\nkynäni ei pysty sitä kuvaamaan, mutta minusta tuntuu, että Tšehov\nvarmasti oli nähnyt samanlaisia tapauksia. Rannalla olivat Eisenit\nminua vastassa, ja pääsin pian kuiviin vaatteisiin ja soitin rouva\nMeringille. Iltaa vietin hänen luonaan myöhäiseen yöhön saakka,\ntehtyäni ensin kovasti työtä tohtori Eisenin kanssa.\n\nEisenin kokoelmat olivat minulle suuri pettymys. Hän oli Kronstadtissa\nViron seurakunnan pastorina ja tohtori Hurt Pietarissa. Molemmat\nkilpailivat kansanrunojen kokoilijoina, molemmat julkaisivat aina\nlehdissä selostuksia vastaanottamistaan kansanrunolähetyksistä,\nja joskus sattui, että lähettäjät ja kokoojat olivat lähettäneet\naineksensa molemmille. Tri Eisenilla ei ollut ollenkaan sitä\narvostelukykyä runojen suhteen eikä myöskään sitä kunnioitusta,\njolla tri Hurt käsitteli kokoelmiaan. Eisenin kokoelmat ovat aivan\ntäynnä epäluotettavia ja mahdottomia muistiinpanoja. Sitäpaitsi ne\nolivat siihen aikaan Kronstadtissa heitettynä sinne tänne, osa makasi\nläjinä jossakin kaapissa, toiset läjät pitkin huoneiden nurkkia,\nniin että huomasin heti, miten toivotonta oli tuosta pahnasta valita\nvälttämättömiä toisintoja väitöskirjarunooni ja ylimalkaan siitä löytää\nmitään arvokasta. En tiedä, kuinka myöhemmin Viron Kirjallisuuden\nSeurassa on onnistuttu selvittämään hänen hirmuisia kokoelmiaan.\nPastori Eisen itse ei tehnyt mitään runoja järjestääkseen, kun taas\nHurt puolestaan hoiti suurella kunnioituksella saamiaan runoja ja\nantoi ne sitoa kirjoiksi. Mutta kaikkein mielenkiintoisinta oli\nkuulla pastori Eisenin kertomuksia Koidulasta ja hänen viimeisistä\najoistaan Kronstadtissa, jolloin huomasin, ettei kunnon pastori oikein\nkäsittänyt, miksi Koidulasta pidettiin niin suurta kohua. Eisen oli\ntavallinen hyvän päivän kiltti pastori ja täynnä kateutta sekä Kurtia\nettä Koidulaa kohtaan. Mieluisinta oli minun tietenkin jutella Sophie\nMeringin kanssa, ja minua harmitti, että minun täytyi suurin osa\nmuutamista Kronstadtin päivistä viettää Eisenin parissa.\n\nSilloin siis tapasln viimeisen kerran rouva Meringin. Olimme vielä\nkirjeenvaihdossa, kun Mimi-sisareni opiskeli Pietarin yliopistossa,\nmutta sodan aikana rouva Mering määrättiin jonnekin muualle luultavasti\nsamoista syistä kuin hänet lähetettiin pois Helsingistä. Ja kun sitten\nsodan aikana rupesin uudestaan käymään Pietarissa, en enää löytänyt\nhäntä, enkä tiennyt, mistä olisin voinut häntä hakea, kun hän ei\nantanut elonmerkkiä itsestään. Venäjä on niin hirvittävän laaja.\n\nMutta palatakseni Helsingin aikoihin, minun tosiaankin täytyi\nvalittaa, että täällä yleensä venäläisviha kohdistui kaikkiin\nvenäläisiin. Tavattoman vähän heitä tunnettiin eikä välitetty ottaa\nselville, kuka mitäkin oli. Seynin ja santarmien mielenkiinto minuun\nei loppunut siihen, sillä vielä toinen sisareni tuli kimnaasiin, ja\nyhä tuntui Seynien raskas käsi tyttöjen yllä. Se huipentui siihen,\nettä Seynin santarmien toimesta ensimmäinen näytelmäni kiellettiin\nKansannäyttämöllä helmikuussa 1914.\n\n\n\nKIRJE\n\n\nMaanantaina (Päivämäärä puuttuu. Kirjoitettu arvattavasti toukokuussa\n1910)\n\nRakas pappa.\n\nMeillä oli vieraita eilen: Väinö (Wuolijoki), Kotonen ja Tainio.\nJuteltiin vaalien tuloksista. Väinö ja Tainio pelkäävät, että\nsosialidemokraatit saavat enemmistön. Ilolla totesin, että Sulo\noli eri mieltä. Mutta ennen kaikkea minusta tuntui, että jotakin\non nyt aivan vinossa. Eihän ole mahdollista, että kehoitetaan\nihmisiä valitsemaan meitä ja samalla toivotaan, ettemme vain saisi\nenemmistöä, koska muutenkin eduskunnan hajoitus on jotensakin varma.\nMinä en voi kuunnella tätä. Minusta on aivan väärin, että ihmisiä\nkehoitetaan valitsemaan meitä ja sitten kumminkin pelätään, että\nsaisimme enemmistön eduskuntaan. Tottakai meidän, on yritettävä saada\nenemmistö, vaikkakin siitä olisi raskaita seurauksia porvarillisessa\nyhteiskunnassa, kun kerran tahdomme muuttaa yhteiskuntajärjestystä.\nMutta onhan meidän rehellisesti yritettävä, jos kerran kansan enemmistö\nsitä haluaa, eikä vain pelättävä koko ajan tsaarin hallitusta ja sen\ntaipumusta väkivaltaan. Pappa kuita, olen sydämestäni masentunut. Mihin\nme joudumme, jos pelkäämme ottaa haltuumme perustuslain meille suoman\nvallan. Onhan selvää, että eduskunta hajoitetaan, mutta silloinhan me\nvoimme sanoa Suomen kansalle, että tätä ja tätä me olisimme voineet\ntehdä, mutta Venäjän keisari käytti meitä vastaan väkivaltaa. Kunpa\nkaikki vain selviäisi. Emme saa tinkiä ohjelmastamme. Minua peloittaa\nkaikki mahdollisuus intriigeihin eduskunnassa, peloittaa, että\nmeidänkin ihmisten täytyy jatkaa samaa peliä. Tiedän, että sinä olet\nvanha ja viisas ja sanot, että meidän on seurattava vanhoja ja viisaita\npoliitikkoja. Mutta ne vanhat ja viisaat eivät aja työväen etuja. En\njaksa ajatella kaikkea tätä. Tulen aivan toivottomaksi. Mutta muista\npappa, että kirjoitan siitä vain sinulle. Me puhumme usein Sulon kanssa\nsiitä. Ryhmässä ovat Sirola ja Kuusinen samaa mieltä kuin me. Sanoin\nVäinölle, etten minä voi mennä puhumaan työväelle siinä mielessä, että\nme sen kerran pettäisimme. — — —\n\n\n\n\n\n\nHUVILA METSÄSSÄ\n\n\n\nHUVILA METSÄSSÄ\n\n\nOltuamme pari vuotta naimisissa ostimme Wuolijoen vaarin tukemana\npienen huvilan Albergasta, ja minä sain sekä lapsen että koiran, jota\nkutsuttiin Rassuksi. Koira tuli ensin, ja muistan, miten sen pienen\npiskin olemassaolo antoi minulle tunteen, että tässä sitä nyt ollaan ja\ntähän on jäätävä.\n\nHuvila oli yksinäinen, valkoinen, pieni talo, jossa oli neljä\nhuonetta ja pari verantaa. Oli tullut yhtäkkiä muotiin, että nuoren\nsivistyneistön piti siirtyä maalle asumaan ja hankkia itselleen ennen\nkaikkea huvila. Ja meidän kohdaltamme se löytyi Leppävaarasta Mäkkylän\nmetsän reunalta, sangen yksinäisestä paikasta siihen aikaan. Nyt\nmyöhemminhän sinne on rakennettu paljonkin pikku huviloita ja asuntoja.\nLähin huvila oli suon takana maantien varressa, ja palstamme takana\naivan synkässä näreikössä oli pieni, kolmen huoneen huvila, joka kuului\nomituiselle, vanhalle herralle, eversti Armfeltille. Hän kävi silloin\ntällöin siellä maata tonkimassa ja ehkäpä joskus asuikin jonkin päivän.\nMutta hän vuokrasi sen lopuksi meille, kun sisareni tuli luoksemme\nasumaan.\n\nOstimme huvilamme Vihtori Elorannalta, joka oli naimisissa Elviira\nWillmanin kanssa. Eloranta oli kansakoulunopettaja ja rakennusmestari,\njonka Wuolijoen veljekset aikoinaan toimittivat Helsinkiin. Hän rakensi\nhuviloita ja myi niitä, ja lopuksi Elorannat olivat kai päätekijöinä\nns. Kuusisen klubin kaameissa murhissa Pietarissa, ja sinne he\nhäipyivät. Elviira ainakin oli jo pitkän aikaa ollut syyntakeeton,\nja tosiaankin molemmat olivat kai enemmän tai vähemmän sattumalta\njoutuneet työväenliikkeeseen. Tosin ei Eloranta ollut sen parempi\nrakennusmestarinakaan, sillä huvilassa oli paljon huutavia, peitettyjä\nvirheitä, joita piti korjailla — oppirahat oli maksettava.\n\nYksinäistä siellä oli. Mäkkylän metsä oli tiheä ja synkkä. Palstamme\nlähellä oli korkea vuori, josta näkyi Helsinkikin. Vuoren juurella\noli suon tapainen, jolla oli meille suuri merkitys. Varastimme\nnäet sieltä säkeittäin multaa kukkamaitani varten, sillä multaa ei\nmeidän palstallamme ollut tai oli niin vähän, että sitä riitti vain\nmansikkamaahan. Ja niin sitten kävi, että kaikki vieraamme, mieheni\nystävät ja minun miesystäväni, saivat auttaa meitä mullankannossa\nsäkeillä ja ämpäreillä. Multa oli mustaa suota ja omituisen\nhedelmätöntä. Ei siihen aikaan vielä tiedetty paljoakaan apulannoista.\nMutta kukkamaat piti olla. Ja niin sitä kannettiin, ja haettiin\nAlbergan kartanosta lantaakin. Ja lopulta sitten syntyi jotakin, mikä\noli suunnilleen puutarhan näköistä. Armfeltin ja huvilamme välille\nraivasimme suurella vaivalla pienen tenniskentän, joka ei koskaan\noikein valmistunut. Mutta saihan siinä sentään harjoitella, joskaan\nmestareita ei meistä koskaan tullut.\n\nYksinäistä siellä oli. Luonnollisesti oli koko huvila yhtä ainoata\nauttamatonta erehdystä, koska isännän oli melkein joka päivä\nkäytävä Helsingissä toimituksessa, eduskunnassa tai valiokunnissa.\nJunat kulkivat melko harvoin ja huvila sijaitsi noin kilometrin\npäässä asemalta. Pitkien eduskuntaistuntojen vuoksi päivä oli\nvietettävä kokonaan Helsingissä. Vastapäätä eduskuntataloa oli tuo\nCentralravintola, ja sinne tavallisesti kansanedustajat häipyivät ensin\naamiaiselle ja sitten vielä erinäisille istunnoille, niin että loppujen\nlopuksi oli pakko tulla kotiin rämisevällä taksilla, niillä Helsingin\nensimmäisillä, joilla matka maksoi huimaavasti. Tulin itsekin siihen\naikaan pari kertaa kulkeneeksi autolla, ja kyllä se oli peloittavaa.\n\nNäin siis huvila teki minusta erittäin yksinäisen ihmisen, ainakin\nsiihen asti, kunnes saimme puhelimen. Tosin minulla oli paljon työtä\nulkona, siinä olemattomassa puutarhassa. Olin tottunut puutarhatyöhön\nkotonani, jossa jokaisella lapsella oli hoidettavanaan osa puutarhasta.\nMutta toista oli Viron vanha, lihava, melkein mustan mullan veroinen\nmaa. Toista oli synkässä Suomen metsässä raivata maapalsta. Muistan,\nettä ensimmäinen tehtäväni oli saada bellikset, nuo kevään tähtöset\nkasvamaan. Sain aikaan kapean kukkamaan ympäri koko talon, ja istutin\nsiihen belliksen taimia. Niitä oli aina ollut isäni talon ympärillä.\nNe olivat pieniä taimia, ja minulla oli niin ääretön kiire saada\nne heräämään ja kukkimaan keväisin. Ilkeä huhu kertoo, että olin\nlämmittänyt vettä ja valellut sillä talon kivijalan reunustaa lumen\ntuskin lähdettyä. Tarkoitus oli saada bellikset mahdollisimman pian\nkasvamaan. Eikä se aivan valhetta ollutkaan, mutta en minä sitä niin\nhirveän usein kastellut kun totesin kauhulla, että siihen olisivat\nkaikki halkomme huvenneet. Mutta toisinaan sitä vähäisen valelin, kun\nkevät viipyi ja viipyi. Virossa jo kaikki kukki, mutta täällä olivat\nyöt kylmiä eikä lumi ottanut lähteäkseen. Ja maa oli karua ja kiviä\njoka paikassa, kiviä maassa ja ihmisissä.\n\nKesäkuu 1910\n\nRakkaat kotona.\n\nToivottavasti Mimi on jo kotona ja on kertonut teille siitä kaameasta\ntapahtumasta, joka meitä oli uhkaamassa. Sockenbackan (Pitäjänmäen)\naseman luona ajoi kaksi junaa yhteen, ja kolmannessa vaunussa, jossa\nihmisiä kuoli, oli Sulo mukana. Sain tiedon yhteentörmäyksestä Marilta,\njoka oli käymässä asemalla ja kuuli siitä ja juoksi huutaen kotiin.\nAsemalla oli nimittäin luultu, että maisteri varmasti oli kuollut. Olin\nkotona. Aamu oli aurinkoinen ja kampasin juuri tukkaani peilin edessä,\nkun yhtäkkiä Mari juoksi portaita ylös huutaen, että pari kolme vaunua\non aivan mäsänä ja maisteri oli ollut ensimmäisessä vaunussa. En tiedä,\nmiten pääsin asemalle yritettyäni matkalla soittaa Säätytalolle, johon\nSulon oli pitänyt lähteä toimitusvaliokunnan kokoukseen. Säätytalolla\nei tiedetty hänestä mitään. Sitten sain tietää, että jokin juna menee\nSockenbackaan. Kiipesin siihen puolikuolleena, ja näin Sockenbackassa\nyhteentörmäyksen kauhistuttavat jäljet. En tiedä, miten pääsin sieltä\nHelsinkiin, mutta noin pari kolme tuntia myöhemmin olin Säätytalon\neteisessä ja kuulin, että Sulo oli tullut sinne. Hän ei arvannutkaan,\nettä minä niin pian saisin tietää junaonnettomuudesta, eikä ryhtynyt\ntoimenpiteisiin ilmoittaakseen siitä minulle. Hän oli onnellisesti\nhypännyt vaunun etusillalta alas, kun yhteentörmäys tapahtui, ja oli\nvain särkenyt silmälasinsa, joita ilman hänen oli vaikeata liikkua.\nJa ensimmäiseksi, ennen Säätytalolle tuloa, piti ostaa silmälasit.\nPappa kulta, kaikki muu on ainestaan leikkiä kuoleman rinnalla.\nKaikki ihmisten häpeä ja nälkä ja kärsimykset ovat vain naurettavia\nsen kaikkein hirveimmän rinnalla. Minusta tuntuu, että olen tehnyt\nanteeksiantamattoman synnin sillä, että olen ollut epätoivoissani\nkaikenlaisten huolten ja murheitten vuoksi. Eiväthän ne mitään\nmerkitse. Pidä huolta terveydestäsi, pappa rakas, mutta naura kaikelle\nmuulle. Olen ollut niin monta kertaa tavattoman onneton huolteni\nvuoksi; kumminkin kaikki omaiseni elävät vielä, sitä kaikkein kaameinta\nme emme ole vielä kokeneet. Ja nyt se oli alkaa omasta miehestäni.\nOikeastaan koin todellisuudessa hänen kuolemansa täydellisesti,\nsillä kolme tuntia hirvittävää pelkoa sai aikaan sen, että Sulo oli\naivan kuin kuolleista noussut ja koko meidän elämämme voitiin alkaa\nuudelleen. Olen niin tavattoman onnellinen. Kaikki muut päivän huolet\novat olleet naurettavia. Niin kauan kuin me kaikki elämme, ei ole syytä\nsurra. Ajattelen, että minulla on kaikki omaiseni elossa ja minulla on\nelämäntoveri, joka ottaa osaa kohtaloihini. Kannattaa elää. En jaksa\nkirjoittaa mistään muusta. Voikaa hyvin ja iloitkaa elämän vuoksi. — — —\n\nOli kevät, kun muutimme metsähuvilaamme. Tulin keskellä kukkivaa\nkevättä sinne, ja sain kokea tuon järkyttävän tapauksen heti, kun\nolin saanut taloni järjestykseen ja aloin laitella kukkamaitani.\nIllat istuin yksin verannalla, ja kuuntelin puitten huminaa Mäkkylän\nmetsissä, ja hiljaisina öinä kuului jostakin kirkonkellojen ääni.\nKummallista, että koko huvilassaoloni ajan aina kuuntelin kellojen\nsoittoa. Eikä sitä voinut mistään kuulua. Yksinäisyys kai soitteli.\nMieheni tuli usein myöhään yöllä kotiin ja lähti aamulla joko\neduskuntaan tai toimitukseen, toi mukanaan kirjoja, ja taas olin\nyksin ja jatkoin lukemistani tai puutarhatyötäni piikalikan kanssa.\nMieheni oli maisteriksi tultuaan päättänyt ruveta lukemaan lakia\nja lähti syksyllä seuraamaan Lappeen käräjiä, joita Svinhufvud\nitse istui. Lauritsalassa istui tuomari Kyander. Mieheni otti\nminut mukaan Imatralle ja Saimaan kanavalle. Jouduin myös samalla\nseuraamaan käräjiä, ja se oli minulle elämys, joka vähitellen alkoi\njohdattaa minuakin lain poluille. Tultuani kotiin syyssateisiin kävi\nyksinäisyyteni yhä suuremmaksi, vaikka toivoinkin jo maaliskuussa\ntoisenlaista seuraa. Lääkärini ja yliopistotoverini, nuoret rouvat,\njoilla oli jo lapsia, opettivat minulle kaikin mokomin, miten minun\ntuli valmistua siihen suureen tapaukseen. Eräät heistä olivat\nsitä mieltä, että lasta odottaessa piti välttää henkistä työtä.\nPuhuin siitä huolestuneena Augusta af Heurlinille, joka neuvotteli\npoikansa Mauno af Heurlinin kanssa ja kirjoitti minulle seuraavaan\nlukuun sijoitetun kirjeen. Joka tapauksessa oli Mauno sanonut, että\nkirjoittakoon väitöskirjaansa, sitä viisaampi kakara tulee. Ei hän kai\nsiinä ihan oikeassa ollut. Mutta nyt olin rauhallisempi ja jatkoin\nväitöskirjatyötäni, jopa yritin hoitaakin itseäni. Talvi tuli sinä\nsyksynä verraten aikaisin. Kävin hiihtämässä. Mutta se hiljaisuus\nympärilläni metsässä! Linnutkin olivat lähteneet, vain varikset\npitivät minulle seuraa. Joskus kävi jäniskin nuorella lumella minua\ntervehtimässä. Oravat kävivät aivan julkeiksi. Otaksuivat kai, että\nminun olisi heitä ruokittava. Asemalla härnäsi minua junan vihellys.\nEn jaksanut käsittää, mitä minulle oli tapahtunut. Olin elänyt\nmukana politiikassa sekä Virossa että Suomessa, olin ottanut osaa\nyliopistoelämään, liikkunut yhdistyksissä ja kokouksissa, ja nyt minä\nistuin aivan yksin huvilassa metsän reunassa, vain sanomalehtien ja\nmieheni antamien, sittenkin niukkojen tietojen varassa. Luonnollisesti\nillat tulivat pitkiksi ja peloittaviksi. Luin paljon enkä hylännyt\nväitöskirjaani, mutta jotakin aivan uskomatonta oli tapahtunut. Elämä\noli hylännyt minut yksin metsään ja kysymys: entäs nyt? vaivasi minua\nankarasti. Missä olivat kokoukset, luennot ja ihmiset, joiden kanssa\nolin keskustellut jännittävistä kysymyksistä ja joiden elämään olin\nottanut osaa? Oliko tosiaankin minun elämäni yhtäkkiä päättynyt tuohon\nvalkoiseen huvilaan? Ja jokapäiväiseen leipään? Onko mahdollista elää\ntällä lailla?\n\nEnnen joulua tuli anoppini hakemaan minut Wuolijoelle. Ja siellä oli\nihmisiä. Oli vaari juttuineen. Ja politiikka ja yhteiskunta tulivat\ntaas minua lähemmäksi. Vaikka pääasia oli kuitenkin pieni vieras, jota\nsiellä odotin. Hyväksyin kaikki neuvot, joita sain ystävättäriltäni ja\nsukulaisiltani. Ja olin iloinen, kun pääsin takaisin metsäkotiini ja\nsain olla kahdenkesken odotetun tulokkaan kanssa.\n\n\n\nME SAIMME LAPSIA\n\n\nMe saimme lapsia, me nuoret naiset. Ja nyt haluaisin kertoa nykyajan\nnuorille naisille, mitä me ajattelimme asiasta siihen aikaan ja miten\nmeidän kävi.\n\nTässä on kirje, jonka sain Toini Jännekseltä vähän ennen lapseni\nsyntymää.\n\n\"Maaliskuun 10. pnä 1911\n\nHella kulta!\n\n− − − (Hän kertoo eräästä sairaustapauksesta perheessä ja jatkaa:)\nEntä sinä Hella? Kävitkö lääkärissä? Olen niin paljon pahoitellut\nsitä, etten nyt voi olla Helsingissä. Ehkä olisin vähän voinut sinua\nauttaa näinä viimeisinä päivinä. Ne ovat sentään pahimmat. Sitten kun\nvarmasti tietää synnytyskipujen alkaneen, on helpompaa. Silloin häviää\nkaikki levottomuus ja pelkokin. Tietää kipujen tarkoituksen, ja tietää\nmyös, että kaikki pian on ohi. Se lisää voimia, vie pelon. Vähitellen\nkäy mieli kovin intresseeratuksi koko prosessista. Kun kivut koko\najan ovat vain synnytyselimissä, pysyy ajatus virkeänä, tietoisena\nsekä työn vaiheista että sen suurenmoisuudesta. Jälkimmäisen tunsin\nniin elävästi, että monta kertaa välähti mielessäni ajatus, että tämä\nolisi onnellisin kuolinhetki, mitä voisi olla. Olisi toista sentään\nkuolla näin, antaessaan elämän toiselle voimakkain ponnistuksin,\nkuin sitten joskus ehkä jonkun vaivaisen bakteerin takia. Mutta\nturhaan minä kuolemasta puhun. En minä kuollut, etkä sinäkään, enkä\nminä Helin syntyessä kuolemaa siksi ajatellut, että olisin luullut\nsen silloin tulevan. Minun elämäni suurenmoisin hetki toi sen vain\nmieleeni. Jos sinä nyt ollenkaan voit itsestäsi päättää, mitä sinä\ntulet tuntemaan, niin luulen olevani varma siitä, että sitten, kun\nkaikki on ohi, sinä et mistään hinnasta soisi kipuja ja niiden\nantamaa lahjaa olemattomaksi. Kaikki ne kokemukset käyvät sellaiseksi\nrikkaudeksi, aarteeksi mielelle, että sitä tuntee itsensä oikeaksi\nkapitalistiksi, joka ei millään luopuisi murusestakaan siitä, minkä on\nkerran omaisuudekseen saanut. Ehkä sinä, Hella kulta, nyt pidät minua\nlapsellisena ja sanot niinkuin niin monet muutkin: pikku Toini! Mutta\nminä luulen, että sitten kun itse olet äiti, sinäkin tunnet jotain sen\ntapaista. Rakas Hella, älä unohda käyttää vyötä nyt viimeisinä päivinä,\nja muista totuttaa itseäsi, äläkä pelkää, kultaseni. Tekisi mieli\nsanoa, jos voisi, Jumala sinua siunatkoon!\n\nNämä viisaat neuvot niin odottamattoman läheisessä yhteydessä\njälkimmäisen, hartaan toivotuksen kanssa lähettää sinulle\nsinun vanha, kokenut Toini\"\n\nToini oli sellaisia ihmisiä, joita ei usein synny maailmaan. Hän\neli mukanani ja tuki minua. Kuten tunnettua hän kuoli sodan aikana\npartisaanin heittämän käsikranaatin räjähdykseen. Autossa olleet kaikki\nkolme naista saivat väkivaltaisen kuoleman. En tiedä, miten Toini oli\njoutunut sotilaskotihommiin. Hän tahtoi aina vain auttaa. Ehkä hän\najatteli, että hän siinä voisi auttaa ihmisiä enemmän kuin muualla.\nEi Toini vihannut ketään. Hän ei kyennyt vihaamaan. Hän oli entinen\ntolstoilainen, tunsi Venäjän ja Venäjän kansan, oli siellä aikoinaan\nopiskelemassa, osasi venättä, ja kummallinen sattuma, sokea, raaka\nsattuma oli, että juuri hänen piti menettää henkensä tällä lailla.\nMutta ei hän kumminkaan kuollut mihinkään bakteeriin, kuten hän\nkirjeessään mainitsee.\n\nVielä eräs toinen kirje, myös ihmiseltä, joka oli minua lähellä. Siihen\naikaan oli ihmisillä sellainen käsitys, ettei naisen raskaana ollessaan\npitäisi tehdä henkistä työtä ja antautua henkisiin ponnistuksiin. Olin\nsinä aikana juuri kovassa työssä väitöskirjani kimpussa, ja yhtäkkiä\nsain sen pelon, että sellainen henkinen työ olisi pahaksi lapselle.\nKävin Augusta af Heurlinin luona ja kerroin hänelle ajatuksistani ja\npyysin, että hän kysyisi asiaa tohtori Maunu af Heurliniltä. Ja sitten\nvanha Augusta kirjoittaa minulle:\n\n— — — \"Minulle tuli juuri kirje Maunulta, jossa hän sanoo, että te\nhuoletta voitte jatkaa samaa työtä, johon olette tottunut. Se ei\ntee mitään lapselle. Kaikkea sellaista, mikä häiritsee rauhallista\nelämänjuoksua, niinkuin epäsäännöllinen valvominen, psyykillinen\nshokki tai ruumiillinen liikarasitus, on vältettävä. Työ sitävastoin,\nsäännöllinen, kohtuullinen käveleminen, kylvyt pari kertaa viikossa\novat hyvästä. On tärkeätä huolehtia siitä, että suolisto toimii.\nLasillinen kylmää vettä aamuisin ilman ravintoa vaikuttaa jo hyvin\nsellaiselle, jonka vatsa muutenkin on kunnossa. Niinkuin te näette,\nei Maunu pidä suotavana minkäänlaista elämänmuutosta. Ehkä teille\npikkulasten vaatteiden ompeleminen tuottaisi enemmän mieliharmia kuin\nväitöskirjan tekeminen. Jos ei ole tottunut saksiin ja neulaan, niin\neihän se käsityökään alussa ole vallan helppoa, ja jotainhan ihmisen\ntäytyy tehdä pysyäkseen hyvällä mielellä.\n\nYstävyydellä Augusta af Heurlin.\"\n\nKoko sukuni naisväki oli kauhistunut siitä, etten neulonut pikkulapsen\nvaatteita, vaan kirjoitin väitöskirjaani ja luin. Enhän minä osannut\nneuloa. Ja minulle ennustettiin ihan kauheita asioita lapseni järjestä.\n(Ei hänessä tähän mennessä ole erikoista vikaa huomattu, ellei siksi\nlasketa kielen terävyyttä.)\n\nSuvun naisväki oli siis huolissaan ja hermostunut, etten osannut neuloa\nenkä käyttää saksia enkä lankaa enkä, kauheata sanoakin, sormustinta.\nOlin kouluaikanani aina saanut parhaat numerot käsityöstä, mutta se\njohtui siitä, että valitsin aina parhaat käsityötytöt salaa tekemään\ntöitäni ja itse kerroin heille hauskoja juttuja. Järjestimme niin,\nettä istuimme kaikki vapaasti yhtenä ryhmänä käsityötunnilla. Eikä\nmikään opettajattaren tai luokkadaamin silmä voinut erottaa, että\nminun käsissäni oli jonkun ystävättäreni erinomainen käsityö, sillä\nvälin kun toiset tekivät minun käsityötäni. Äitini oli erittäin\nhuolestunut siitä, etten osannut parsia sukkia, mutta ei hän kuitenkaan\nolisi kelpuuttanut mitään minun parsimuksiani. Meillä oli kaikilla\nsisaruksilla tapana sälyttää aina kaikkein pahimmin rikkinäiset\nsukat mamman niskoille. Tulimme näet aina kouluaikanamme kotiin\nmukanamme iso kapsäkillinen rikkinäisiä sukkia ja alusvaatteita. Vielä\nyliopistoajalta muistan, että säästin kaikki rikkinäiset sukkani\nja vein ne Viroon kotiin parsittaviksi, ellei löytynyt jotakuta\nkeittiö-Miinaa, joka parsi ne erikoispalkkiosta. Mutta nyt oli asia\nvakava. Lapsen odottamiseen kuului, että säädyllinen äiti olisi sekä\nneulonut että kutonut pikku lastansa varten. Jo koko kuva siitä,\nmiten odottava äiti istuu ja uneksii tulevasta lapsestaan neuloen\nbabyvaatteita, oli siinä määrin syöpynyt ihmisten silmiin ja oli\nniin tuttu, että minultakin odotettiin sitä. Nyt sen sijaan minun\noli ostettava kaikki. Mutta kumminkin suvun naiset ja ystävättäreni\nsäälivät ja armahtivat minua ja tekivät voitavansa, jotta lapsellani\nolisi kaikkea. Sainhan lopuksi pikku peitteitäkin melkein puolen\ntusinaa.\n\nKorit olivat juuri tulleet muotiin kehtojen sijaan, ja sisareni tekivät\nvoitavansa koristaakseen tällaisen korin sinisellä, sillä olihan\naivan selvää, että minä saisin pojan. Ja minä itsekin 'tituleerasin'\npientä tulijaa mielessäni pojaksi. Ainoa, joka ei ottanut sitä pojan\nodotusta vakavalta kannalta, oli mammani, joka oli sitä mieltä, ettei\nensimmäinen lapsi koskaan saisi olla poika. Mitä nyt nuori äiti tekisi\npojalla, sehän olisi sopimatonta ja vaikeata.\n\nNo niin. Sen sijaan että olisin neulonut ja kutonut, tein jotakin\nmuuta, vieläpä hyvällä omallatunnolla, sen jälkeen kun sain Maunu\naf Heurlinin opetuksen. Löysin kirjeeni, jonka olin kirjoittanut\nmiehelleni, joka oli seuraamassa Svinhufvudin Lemin-käräjiä. Valitan\nsiinä yksinäisyyttäni huvilassamme metsän reunassa. Valitan, että aina\njoka yö kuulen Helsingistä päin kirkonkellojen soivan, ja ennen kaikkea\nsitä, että palvelija-Mari oli löytänyt liiaksi hyvää seuraa. Sen\nsijaan että hän olisi ollut emännälle seuraksi, hän minun lähdettyäni\nyläkertaan makuuhuoneeseen hävisi koko huvilasta ja tuli takaisin vasta\npuolen yön jälkeen. Lisäksi kirjoitin, että olin lukenut päiväkaudet\nMachin 'Erkenntnis und Wille'-teosta ja saanut uusia, erinomaisia\naineksia väitöskirjaani varten. Tein siis henkistä työtä vallan\nhäpeämättömästi ja uskoin Maunu af Heurlinin asiantuntemukseen.\n\nJa tässä minun nyt sittenkin on kerrottava, ettei minusta sen parempaa\nneulojaa koskaan tullutkaan. Moskovassa sairaalassa ollessani\nhuomasin, että alushameeni oli repeytynyt, ja löysin Vera-sisaren\npöydältä lankaa ja neulan. Rupesin parsimaan hamettani. Tein ahkerasti\ntyötä, ja kun sisar Vera tuli takaisin ruokailultaan, näytin hänelle\nylpeänä käsityötäni. Sisar Vera katseli minua syvästi säälien, otti\ntaideteokseni, ratkoi sen ja neuloi sen uudelleen ja väitti, että\nparasta olisi ollut olla yrittämättä tuollaisia temppuja. Surkea minä\nsiis käsitöissä aina olen ollut, ja luultavasti, koska aikoinani\ntytärtäni odotellessani tein paljasta henkistä työtä, on tyttärestäni\ntullut aika hyvä emäntä ja katselen ihaillen, miten hän kutoo mattoja.\nJa ennen kaikkea kutoo, mikä minusta on kaiken käsityötaidon huippu.\nMutta hänhän on tunnetusti 'käringen mot strömmen', eikä siis tarvitse\nihmetellä, että olen saanut aikaan sellaisen tyttöihmisen, joka pitää\ntanssista ja rekiveisuista yhtä paljon kuin kynästä. No, sitähän ei\nsiihen aikaan vielä voinut aavistaa. Minusta pikkuinen, punainen\nolento oli sangen suuresti minun tapaiseni, ehkä hieman kiukkuisempi\nvielä kuin minä. Ja kun hän saapui, oli suurin ihme, ettei hän ollut\npoika. Ja pahinta oli, että kaikki hänen pikku vaatteensa, kaikki hänen\nmyötäjäisensä olivat siniset, joten on suorastaan ihme, että hänestä\nkuitenkin on tullut aika lailla naisellinen olento.\n\nAppivaarini, vanha J.R. Wuolijoki, tuli lastani katsomaan, kun lapsi\noli noin viikon vanha. Olin vielä sairaalassa verraten huonossa\nkunnossa, mutta ei hän suinkaan yksin tullut, vaan toi vielä mukanaan\nHelsingissä tapaamiaan vanhoja säätytovereita. Niitä oli pari kolme,\nen muista, oliko Kiipula mukana, mutta ainakin Värri oli, ja ukko\nnäytteli ylpeänä pientä punanokkaa, ensimmäistä pojanlasta. Kun vaari\noli palannut Wuolijoelle, oli mummi tiedustellut, minkälainen se likka\noikein oli. Vaari oli vastannut: \"No, olihan sillä Kärkölän muorin\nnenä.\" Kun näet Kärkölästä tuotiin emäntä Wuolijoelle, hän oli tuonut\nsukuun ruman, kärköläläisen nenämallin. Ehkäpä se oli kotoisin hänen\näidiltään, joka oli Hollannista tulleita Pihlflyktejä.\n\nMinua ei yhtään hymyilyttänyt, kun sanottiin, että tyttärelläni on\nKärkölän muorin nenä. Ja voi kuvitella, ettei tyttökään ollut erikoisen\nihastunut eräistä ulkomuotoaan koskevista lausunnoista. Hän oli näet\nkerran näyttämässä eduskuntataloa englantilaisille parlamentinjäsenille\nja sanomalehtimiehille. Tultuaan puhemiesneuvoston huoneeseen, jossa ne\nentisten puhemiesten muotokuvat viihtyvät, hän esitti setäänsä, Antti\nFavénin maalaamaa Väinö Wuolijokea vieraille, jolloin eräs parlamentin\njäsen totesi tytön olevan selvästi setänsä näköinen. Väinö, jolla myös\noli Kärkölän muorin nenä, ei ole siinä kuvassa kovinkaan kauneudella\npilattu. Kun onneton englantilainen huomasi, ettei tyttäreni ollut\nerittäin ihastunut siitä yhtänäköisyydestä, hän yritti selitellä, että\nsiinä on 'certain family likeness', siis suvun yhdennäköisyyttä. Ja\nsiitä 'family likenessista' tyttäreni on saanut aika tavalla kuulla.\n\nTuli kevät. Tuli lapsi. Ja kukat alkeellisessa puutarhassamme alkoivat\nnostaa päätään lumen alta, ennen kaikkea bellikset, joita hoitelin\npaljon puhutulla lämpimällä vedellä. Ja väitöskirjani jäi. Mutta en\nsurrut sitä, sillä lapsi oli sentään kiinnostavampi kuin väitöskirja ja\nmuut kirjat. Lisäksi lapsi oli lepoa kaikesta surusta ja huolesta ja\nmurheesta, kaikesta kiireestä. Jollakin tavalla tunsin, ettei minulta\nlähiaikoihin voitu mitään muuta vaatiakaan. Enkä tahtonut ajatella\nmitään muuta kuin lastani. En ajatellut toimeentulohuolia, en halunnut\najatella, mistä saisin työtä.\n\nTuli kevät, ja tuli lapsi, ja tuli mummu Hauholta, joka kertoi juttuja\nkaikista viidestä lapsestaan, jotka hän oli maailmaan synnyttänyt.\nJa tuli äitini Virosta opettamaan minulle lapsenhoitoa. Oli sangen\npeloittavaa ottaa tällainen pieni olento käsivarrelleen ja yrittää\npestä sitä toisella kädellä. Pelkäsin kuten nuoret äidit nykyäänkin,\nettä lapsi putoaa ja hukkuu ammeeseen, tarkoitan niitä äitejä, joilla\nei ole ammattitaitoisia hoitajia apulaisina. Minulla sellaista ei\nollut paitsi mammani, joka viipyi luonani nelisen viikkoa kunnes hän\nkyllästyi lakkaamattomaan riitaan itsepäisen tyttärensä kanssa. Mamma\noli kasvattanut viisi lasta, ja hän tiesi miten niitä oli hoidettava.\nHän oli sitonut ne kapaloihin pieniksi muumioiksi, kädetkin rinnalle\ntai sivuille, niin etteivät ne voineet raapia kasvojaan, ja ne\nolivat elossa ja terveitä. Minä olin häijy ja ihmettelin, kuinka me\nsiitä huolimatta olimme elossa ja terveitä, vaikka mamma oli niin\nsäälimättömästi estänyt meitä potkimasta ja heiluttamasta käsiämme.\nTämä oli aivan liikaa mammalle, ja arvaahan sen, mitä tämän jälkeen\nkuului. Näin siitä pikkulasten hoidosta sitten riideltiin. Mutta kun\nlapseni lapset syntyivät ja näin, miten ne parin kuukauden ikäisenä\npantiin alastomina aurinkoon vapaasti potkimaan, miten heidän pikku\npäätään pidettiin ilman myssyä eikä pelätty, että he siitä olisivat\nvilustuneet, ja miten pian niille uljaasti syötettiin Maitopisaran\nmaitoa, pidin visusti suuni kiinni muistaen omaa mammaani ja ajattelin,\nettä hän olisi pyörtynyt ja syyttänyt minua jälkeläisteni raajarikoiksi\nsaattamisesta.\n\nTyttärestäni oli vähällä tulla tanssijatar, siitä huolimatta että minä\nolin pitänyt hänen jalkansa vakaasti pussissa ja napittanut pussin\nkainaloihin saakka kiinni, niinkuin silloin oli muodissa. Mamma oli sen\njohdosta Virossa selittänyt, että hän ihmettelee, jos lapsi tosiaankin\nkestää sellaista hoitotapaa, jolla minä ja hassut suomalaiset lääkärit\nlasta kohtelimme. Vasta usean vuoden päästä hän tuli vakuuttuneeksi\nsiitä, että lapsen jäsenet olivat kaikki terveitä, rauhoittui ja\nlakkasi syyttämästä minua.\n\nAsetuttuani maalle huvilan rauhaan, sairaalan ja mammani vierailun\njälkeen, tuli kova isku. Appiukkoni kuoli sydänhalvaukseen. Kaatui\nrysähtäen valtapuu Wuolijoen metsistä. Oli aivan kuin oma isäni olisi\nkuollut.\n\n\n\nHUVILAN ELÄINTARHA\n\n\nAmmuu\n\nEn muista, minne ensimmäinen elukkamme, tuo pikkuinen Rassu-rakkimme\nhävisi, mutta varsinainen eläintarhamme alkoi siitä, että vauva huusi\nja tohtori määräsi vaa'an, joka osoitti, että vauva tarvitsi ammun\nmaitoa lisää. Niin tuli hän, jota kutsuimme Ammuu-ammuuksi, ja Hauholta\ntuli Miina, joka osasi Ammuuta hoitaa.\n\nSiihen aikaan luultiin, että lapsen piti saada ainoastaan yhden lehmän\nmaitoa. Siksi Ammuu tuotiin. Navettaa meillä ei ollut, palsta oli\npieni, mutta oli aika hyvä puuliiteri. Sitä tilkittiin hieman, niin\nettei tuuli suorastaan lävitse puhaltanut, ja Ammuu sijoitettiin\nsinne. Oli jo syyskesä, eikä meillä ollut rehua. Se piti kaikki ostaa,\nsamoin väkirehu. (Jouduin ensimmäistä kertaa kuulemaan, mitä väkirehu\noli.) Mutta maitoa kumminkin tuli, niin että itse tulimme toimeen\nja annoimme vielä naapurihuvilallekin. Kalliiksihan se maito tuli\nostorehulla, tietäähän sen. Ja vähitellen tulivat syksyn kylmät päivät,\nlokakuu, marraskuu, joulukuu, ja Ammuu paleli. Aioimme pitää sitä\nniin kauan, kuin se suinkin tarkeni. Mutta silloin lapsi sairastui,\nkuume oli korkea, ja tohtori Löfgren tuli Helsingistä häntä katsomaan.\nHän vakuutti, ettei sairaus ollut sen vaarallisempaa kuin yskää ja\nvilustumista. Lähdin saattamaan tohtoria isolle maantielle, ja kun\npalasin, istui keittiössä meidän Hauhon-Miina ja itki. Miina oli\nhankittu etupäässä Ammuutamme hoitamaan. Eikä hän suinkaan ollut mikään\nerinomainen keittäjä. Oli vain ystävällinen ihminen ja niin kovasti\nHauhon ja Wuolijoen malliin. Kynttilä paloi keittiön pöydällä, ja sen\nvieressä oli raamattu, ja raamatun ääressä Miina itki kädet raamatulla.\nMinä halasin ja lohdutin Miinaa ja sanoin, ettei hän itkisi, sillä\ntohtori sanoi, että lapsi on muutaman päivän päästä taas terve.\nMinunkin oli paljon helpompaa olla, kun sentään oikea lastenlääkäri\noli tarkastanut pikkulapseni. Ja sitten se tapahtui. Miina katsoi\nhämmästyneenä minuun ja sanoi, ettei hän lapsen vuoksi itkenyt, vaan\nAmmuun, joka palelee kovasti! Hän oli neulonut sen säkkiinkin ja\nvielä peittänyt yöksi risaisilla, vanhoilla peitteillä — mutta Ammuu\npaleli! Ja Miina itki. Minä olin siihen aikaan vielä sellainen, etten\nymmärtänyt, että Ammuu saattoi Miinalle olla tärkeämpi tai sanokaamme\nyhtä tärkeä kuin lapsi yläkerrassa. Olihan lehmä niin äärettömän tärkeä\nkapine siinäkin mökissä, mistä Miina oli tullut ja missä kakaroita oli\nkaikki paikat täynnä. Nyt ei auttanut muu kuin sanoa, että myymme sen\nsitten pois, jos se palelee. Ja tietenkin teurastajalle. Uskalsin vielä\ntiedustella, oliko parempi, että Ammuu joutui teurastajalle kuin että\nse vähäisen paleli. Miina katseli minua kauhistuneena. Tottakai se oli\nmyytävä teurastajalle. Lähdin yläkertaan ja melkein itkin. Olin syvästi\nloukkautunut siitä, että Miina piti lehmästä enemmän kuin lapsestani.\n\nAmmuu myytiin, ja Miina palasi Hauholle. Mutta elämä otti ja kosti\nminulle. Sain aikanaan hoidettavakseni 80 puhdasrotuista ayrshireammua,\nja sain laskea niille rehuyksiköitä, joista huvilan eläintarhassa en\nollut kuullutkaan. Ihanaa on elämä ilman lehmiä ja luomatauteja ja\neläinlääkäreitä.\n\nPossu Nöske\n\nAmmuun jälkeen tuli hän — Possu, tärkein ja sympaattisin olio\neläintarhassamme, suloinen, pyöreä ja valkoinen, joka asusti puhtaissa\npahnoissa, sai kaulahihnan ja kettingin, jolla hänet kiinnitettiin\ntonkimaan tulevaa tenniskenttäämme, ja kun tuli vieraita, hän sai aina\nkaulaansa vaaleanpunaisen rusetin, josta hän ei oikein pitänyt ja jota\nMiina kieltäytyi pesemästä.\n\nPossun nimi oli Nöske. Kun ensimmäisen maailmansodan jälkeen erinäinen\npoliittinen kehitys Saksassa nosti esille herra Nosken, muistutti\nhän aina rakkaasta possustamme. Nimi Nöske johtui oikeastaan\nvenäläisestä noshki-sanasta, joka tarkoittaa jalkoja. Nöskellä oli näet\nsuloiset, valkoiset jalat, ja eräs meidän viimeisistä venäläisistä,\nvallankumouksellisista ystävistämme, Šidlovski, kutsui possua noshkiksi.\n\nŠidlovski oli niitä, jotka jäivät Suomeen Viaporin kapinan jälkeen.\nEn muista, miten häneen tutustuimme ja miten hän, kuten muutkin\nhänen tapaisensa, löysivät tiensä meidän taloomme. Taisi Otto\nSternbeck tuoda hänet mukanaan. Šidlovski oli tyypillinen venäläinen\nintelligentti, erittäin sivistynyt, pitkä, laiha, silmälasipäinen\nmensevikki, joka rakasti väittelyä kuten mekin, Šidlovski joutui\nopettajaksi jonkinlaiseen uusien kielten instituuttiin, jossa hänellä\noli toverina samanlainen juureton englantilainen, jonka äidillä oli\npalatsi Cavendish Squarella. Šidlovski ei koskaan puhunut itsestään\neikä siitä, miten hän nuorena ylioppilaana oli joutunut vallankumouksen\npyörteisiin, mutta tuntui, että hänenkin kotinsa oli jossakin\nPietarin hienostokadun varrella. Miksi santarmit häntä hakivat,\nemme koskaan saaneet tietää. Kun vallankumous alkoi vuonna 1917,\nkatosi Šidlovski silmistämme, ja ainoa tieto hänestä oli huhu, että\nkenraali Sternbeckin ystävä oli tavannut hänet Kornilovin joukoissa.\nSinne hän katosi. Muuten — eläintarhaahan me kaikki olimme, mutta\nväittelevää eläintarhaa! Ja mitä enemmän poliittinen taantumus edistyi\nmaailmassa, sitä enemmän me väittelimme. Toisin sanoen, mitä vähemmän\nintensiiviseksi poliittinen toiminta kävi, sitä valtavammaksi kasvoi\nväittelyhalumme, johon usein yhtyi Raj-koirammekin, kun se huomasi,\nettä minä olin jäämässä alakynteen.\n\nTuli aika, jolloin Nöskekin alkoi kypsyä, ja sen nimen loppuun\npapalleni lähettämässäni kirjeessä tuli risti. Hän oli lähtenyt meiltä\nison ja ruman lahtarln toimesta lihatynnyriin, ja me kaikki tunsimme\nitsemme kannibaaleiksi jyrsiessämme Nöskemme lihoja. Ja papalta tuli\nvastaukseksi vain yksi sana: \"Kehtasittekin!\" Ja jos Nösken kinkut\neivät olisi olleet niin hyviä, me olisimme olleet vähällä olla\nkehtaamatta. Mutta häviölle joutuivat ne sukulaisemme ja tuttavamme,\njotka häijyydessään olivat lyöneet vetoa siitä, että Nösken elämäkerta\ntulisi vihdoinkin selvittämään, kuinka vanhaksi sika voi elää. Me\nosoittauduimme sentään julmemmiksi kuin K.H. Wiikin perhe, joka\nvarmasti olisi voinut ratkaista sen probleeman.\n\nKanitarha\n\nEläintarhamme kasvoi kasvamistaan. Viimeinen oikein valtatyhmyytemme\nhuvilassamme oli kanitarha, jonka talon isäntä osti Tikkurilasta\neduskuntatoveriltaan presidentti Relanderilta. Tuleva presidentti\npresideerasi siihen aikaan jonkinlaista koelaitosta Tikkurilassa ja sai\nmieheni suunnattomasti ihastumaan kanitarhaansa, johon koko Tikkurila\nkuulemma oli rajattomasti kyllästynyt.\n\nOlimme kerran aamiaisella Tikkurilassa, jolloin tosin puhuttiin\nenemmän politiikasta kuin kaneista, mutta eräänä päivänä vyöryi meille\ntoistakymmentä isoa, vihreäksi maalattua, komeata, monikerroksista\nkanitaloa, joissa asukkaita yli yhteensä lähes sata. Meidän talomme\nisäntä hankki kanikirjan ja oli asiantuntijana, ja kanituloilla piti\nkaikki velat maksettaman. Kanien piti kuulemma olla koko Suomen\ntalouden pelastus, ainakin niin väitti tuleva presidentti. Tosin\nminun teki mieli kysyä Relanderilta, miksi hän ei itse halunnut\npelastaa Suomen taloutta, vaan jätti sen tehtävän meille, joilla ei\nomasta takaa ollut edes kanin ruuasta tietoakaan. Ja murhenäytelmä\nsiitä tuli. Ainoa, jolle ne tuottivat puhdasta iloa, oli vauvamme,\njoka sai niitä silitellä ja leikkiä pikkukanien kanssa. Minulla oli\nauttamaton vastenmielisyys kaneja kohtaan, mutta kun Relanderin kanit\nolivat jo Tikkurilassa saaneet kärsiä ruoan puutetta, ei niissä paljon\nsyömistäkään ollut. Kaikkein suurimman pettymyksen tuotti niiden\nsikiävyys. Niidenhän piti saada pikkuisia vain kerran kuukaudessa,\nmutta en usko siihen vielä tänä päivänäkään. Ja kun minulle selvisi,\nettä ne alkoivat syödä omia poikasiaan ja että koko tarha oli täynnä\nkannibaalikaneja mielenkiintoni kerta kaikkiaan loppui. Ja kun\nhuvilamme myytiin, oli iloni murhetarhan jättämisestä paljon suurempi\nkuin murheeni huvilan menettämisestä.\n\nRaj\n\nKoirakin meille tuli. En tarkoita mitätöntä Rassu-rakkia, vaan oikeata\njalosukuista, mustakeltaista tanskalaista tiikeridoggia, jonka nimi\noli Raj. Väinö Wuolijoki oli saanut sen jostakin, mutta hänellä oli\nlisäksi pari hienoa jahtikoiraa, jotka oli tuotu Wuolijoelle jostakin\nruhtinaallisesta koiratarhasta Krimiltä ja jotka olivat niin kalliit,\nettei niiden hintaa kukaan kehdannut edes kysyä.\n\nJa sitten alkoi tapahtua. Raj oli jättiläinen, mutta tavattoman laiska.\nNuo metsästyskoirat taas olivat kaikesta päättäen joutuneet Suomeen\nvisseistä syistä. Ne näet eivät niinkään paljon ajaneet jäniksiä\nkuin lampaita! Pitäjältä alkoi lampaita hävitä, ja yhtäkkiä pääsi\nliikkeelle huhu, että Raj söi niitä. Väinö julisti ylpeänä, että\nse oli mahdotonta, ja hänen ajokoiransa eivät missään tapauksessa\nniin tehneet, koska kerran ne olivat ajokoiria. Mutta eräänä päivänä\nmetsällä ollessaan hän näki omin silmin, miten hänen kalliit\najokoiransa ajoivat lampaita metsälampeen ja purivat niitä. Tosin ei\nomia, vaan naapureiden. Ja sinne jäivät ne lampaat. Mutta silloin Raj\nui niiden luokse ja toi ne maalle, istui rannalle ja söi. Siinä oli\nselitys, miksi Raj oli laiska ja lihava. Silloin Väinö teki niin kuin\noikean metsästäjän pitääkin. Hän ampui molemmat kalliit ajokoiransa\nsamaan järveen. Myöhemmin selvisi, että Raj-koiralla ja krimiläisillä\noli ollut hyvä yhteistyö. Krimiläiset ajoivat lampaita ja purivat ne\nkuoliaiksi, mutta eivät syöneet — ei ajokoira syö jänistä eikä lammasta\n— vaan hakivat Rajn syömään, istuivat itse vieressä ja ihailivat Rajn\nruokahalua. Kun asia tuli tunnetuksi, olivat lähikylistä melkein\nkaikki lampaat hävinneet — kuten aina tällaisissa tapauksissa. Ja niin\nsai Väinö maksaa ainakin kolmisenkymmentä lammasta, kun kerran hänen\nkoiransa tiedettiin ajaneen lampaita.\n\nKoska Raj siis oli tottunut syömään lampaan lihaa, se lähetettiin\nmeille huvilaan, jossa ei ainakaan ollut lampaita. Raj tuli ja oli\nmahtava ja äärettömän ihana vahti silloin, kun olin yksin keskellä\nmetsää. Raj oli niin ylpeä, ettei juuri kukaan vieras päässyt\nportistamme sisään. Eräänä kauniina aamuna, jolloin lähimmässä\nnaapurissamme, Haatajan huvilassa, oli teurastettu lehmä, tapahtui\njättiläisskandaali. Lehmä oli ollut ripustettuna liiteriin, jonka ovi\noli jäänyt auki, ja Raj oli syönyt siitä puolet. Eihän nyt taaskaan\nollut niin varmaa, oliko Raj ollut yksin ja syönyt ammun puolikkaan.\nMutta kun sen maine oli levinnyt Hauholta Albergaan, otaksuttiin, että\nse oli haudannut osan lihoista johonkin. Ja me saimme säälimättömästi\nmaksaa tuon lehmänpuolikkaan, etupäässä naapurisovun vuoksi.\n\nSitten tapahtui vielä, että Raj sairastui penikkatautiin. Vein sen\nHelsinkiin eläinlääkäriin ja sain lääkkeitä, joskin eläinlääkäri sanoi,\nettä parasta olisi ampua se. Mutta eihän sitä voinut hävittää. Mitä\nVäinökin olisi sanonut! Niin minä sitten hoitelin sitä ruokasalissa,\nsyöttelin ja juottelin lääkkeitä ja pidin niin hyvää huolta, että se\ntosiaankin tuli terveeksi.\n\nKun lopuksi oli selvää, ettemme voineet sitä enää pitää, sillä monessa\npikkuhuvilassa teurastettiin lehmiä ja kanoja ja kaikenlaista pientä\nelävää, ja luonnollisesti, jos niitä sattumalta hävisi, oli Raj syypää,\nvaikkei se olisi ollut mailla halmeilla. Kun huvila myytiin ja me itse\nmuutimme pois Leppävaarasta, muistin eläinlääkäri Höijerin, ja tarjosin\nhänelle koiraamme. Hän otti sen hyvin mielellään. Ja sitten tapahtui\nsydäntäsärkevä ero. Ero huvilastakaan ei ollut niin vaikea kuin ero\ntästä koirasta, joka nyt vietiin Siltasaarelle tohtori Höijerin\neläinklinikkaan. Niin loppui Rajn tarina.\n\nTai ei se oikeastaan vielä loppunut. Kun muutimme Helsinkiin, aivan\nSöörnäisten apteekin viereen, satuin usein kulkemaan pitkin Siltasaarta\nHämeentielle. Ja eräänä päivänä hyökkäsi kimppuuni iso tanskalainen\ndoggi, joka halasi minua ja haukkui. Poliisit ja ihmiset kadulla\nriensivät avukseni, kunnes vihdoin sain selitetyksi, että Raj vain\nosoitti iloaan tavatessaan entisen emäntänsä. Ja nyt tuli pulma,\nmiten päästä siitä eroon. Tiesin, että jos veisin sen kotiin, sitä\npidettäisiin kiinni monta viikkoa, niin että se tottuisi uusiin\noloihin. Onnistuttuani pääsemään raitiovaunuun heitin lentosuukon\nRajlle ajatellen, että se nyt kiltisti jäisi Siltasaarelle. Mutta kun\ntulin Söörnäisten apteekin kohdalla vaunusta pois, niin siellä oli\nRaj. Ja nyt minun oli kuljetettava se ylös keittiöömme, ja siellä\nse inisi ja itki ilosta nähdessään pikku tyttöni ja palvelijani ja\nmieheni. Jälleennäkemisen ilo oli molemminpuolinen. Ja koska Raj kerran\noli tullut kylään, se sai syödä kaikki meidän päivällispaistimme\nja lihaliemenkin vielä kaupanpäällisiksi. Ja sitten pikku tyttöni,\njoka puolestaan halusi antaa sille kaikkein parastaan, haki kumisen\ntyhjän tuttinsa ja pisti sen Rajn suuhun. Raj huomasi, ettei siinä muu\nauttanut kuin syödä se. Ja niin se söikin. Seuraavana aamuna mieheni\nlähti viemään sitä pois, ja tuloksena kuulemma oli, että sitä täytyi\npitää monta kuukautta sisällä lukkojen takana, kun se kerran oli\nlöytänyt tiensä entisen isäntäväkensä luo.\n\nEn tiedä enempää Rajn kohtalosta, sillä koetimme kaikin mokomin unohtaa\nsen. Suruja oli muutenkin tarpeeksi. Ja niin mahtava, keltasilmäinen\nRaj hävisi meidän elämästämme.\n\nNokinokka\n\nSe olin minä. Huvilassa ei ollut sähköä. Ensin se tuntui maaseudun\nromantiikalta — kynttilöitä ja öljylamppuja! Mutta huvilan asukkaat\nolivat hieman professorimaisia ja unohtivat huolehtia öljylampuistaan\ntyhmien neitsyeiden tapaan. Sattui niinkin, että kun jouluksi oli\ntehty suursiivous lumivalkoisessa makuuhuoneessamme ja pesty kaikki,\nmikä pestävää oli ja huone tuoksui kuusenoksilta ja joululta, oli\njoku meistä sytyttänyt lampun ja unohtanut sen \"päälle passaamisen\".\nKun muutaman tunnin päästä tulin makuuhuoneeseen — oi taivas! —\ntulin pehmeään nokimustuuteen. Siellä tuikki pieni punainen pilkku\nnokisen lasin sisällä, hienon 'silkkikuuppani' alla, josta oli tullut\nnokikolarin räsy. Se oli niin järkyttävää, että istuin portaille ja\nitkin itsekin niin nokisena, niin että pikku tyttöni voi piirrellä\nkuvioita nokinaamaani. Kaikkihan sen hädän ja kauhun ovat tunteneet,\njoilla on ollut tekemistä öljylamppuihanuuden kanssa. Ja vaikka\nsähkölaskut ovat olleet peloittavia, niin sittenkin... Perheeni,\njoka vihasi suursiivouksia, nauroi säälimättömästi ja sanoi minua\nnokinokaksi.\n\n\n\nHUVILAN IHMISTARHA\n\n\nVähitellen kokoontui ympärillemme ihmistarhaakin. Tuli lapsenhoitaja,\nsillä olin jo ruvennut itse kirjoittamaan enkä jaksanut valvoa\nkiukkupussini kanssa. Salme-sisareni palasi Virosta aikomuksenaan\njatkaa lukujaan täällä ja samalla ansaita ylläpitonsa kielten\nopetuksella. Tuli veljeni tänne lukemaan ja hänen mukanaan Otto\nSternbeck valmistamaan veljeäni ylioppilastutkintoon, poika kun ei\npysynyt koulussa.\n\nVuokrasimme aidantakaisen naapurimme eversti Armfeltin pikku huvilan,\nja sinne kolmeen pikku huoneeseen ja keittiöön järjestin neljä\npientä lukukoppia, sillä talon isäntäkin, joka oli ruvennut lukemaan\nlakitiedettä, tarvitsi rauhallisen lukupaikan.\n\nJa sitten ne asukkaat tulivat, ja ruokapöytämme ja huoleni pitenivät.\nMutta olihan siitä ihmistarhasta iloakin ja apua puutarhatöissä, sillä\npojat kantoivat multaa, käänsivät mansikkamaita, hakkasivat puita ja\ntekivät yhtä ja toista pientä 'passinkia'. Ennen kaikkea Otto Sternbeck\noli sangen mukava ja vastuuntuntoinen lapsenhoitajana, silloin kun\nlapsenhoitajakriisejä sattui yksinäisessä huvilassamme. Sisareni oli\nvielä terveydeltään hyvin heikko, ja vaikkei hänestä tuberkelibasilleja\nlöytynytkään, oli kumminkin varmempaa, ettei hän kovinkaan paljon\nollut lapsen lähellä. Veljeni oli erinomainen työntämään lapsenvaunuja\nAlbergan teillä, mutta paras oli, kuten sanottu, Otto Sternbeck,\nmyöhemmin tunnettu kenraali, joka jostakin käsittämättömästä syystä\noli joutunut perheeseemme ja otti osaa sen kaikkiin huoliin. Aikoinaan\notaksuttiin, että hän oli rakastunut vuoronperään Murrikin kaikkiin\nneljään tyttäreen saavuttamatta ketään heistä. Asiassa ei ollut\nperää, mutta kun hänellä itsellään ei ollut perhettä, ei läheisiä, ei\nsukua eikä sukulaisia, hän oli maailman irrallisin ihminen, orpo joka\nsuhteessa ja luotu värjöttelemään jonkin perheen liepeillä.\n\nHän ei koskaan kertonut, milloin hän oli menettänyt vanhempansa\nja kuka hänet oli kasvattanut. Jo koulusta saakka hän oli ollut\nvallankumouksellinen ja kun hän oli tullut ylioppilaaksi, hänet oli\nlähetetty Sveitsiin Plehanovin luo. Ja vasta senjälkeisen elämänsä\nvaiheista hän kertoi. Sveitsistä hänet lähetettiin vallankumouksellista\nkirjallisuutta kuljettamaan Venäjälle vuoden 1903 tienoilla,\njolloin hän jossakin Etelä-Venäjän rajalla joutui kiinni ja vietiin\ntuomittavaksi Kieviin. Asiaa tutkittiin vuoden verran, mutta, sillä\nvälin santarmit, jotka olivat olleet hyvän matkalaukun tarpeessa,\nolivat hukanneet sekä hänen matkalaukkunsa että kirjallisuuden, jonka\nse sisälsi, ja kun tuomioistuimessa osoittautui, että häntä vastaan\noli vain santarmien puheet mutta ei mitään aineellisia todistuksia,\nvapautettiin hänet lähes vuoden kestäneen tutkintovankeuden jälkeen,\nja poika pääsi Viroon ottamaan osaa vuoden 1905 vallankumoukseen\nTallinnassa, missä sen kukistamisen aikana joutui taas maan alle.\n\nTavallaan hän siis jäi maan alle, ja maanalaisena hän joutui vanhaan\nkotiini Valgaan, jossa mamma hyväksyi hänet yhdeksi monista sattumalta\nlöydetyistä pojistaan. Mutta vuoden 1906 tapahtumien aikana,\nmuistaakseni niiden loppupuolella, jolloin professori Gustav Suits ja\nminä olimme puheenjohtajina Eesti Häätegev Selts-nimisessä seurassa\nHelsingissä, ilmestyi sen kokoukseen eräänä iltana muuan märkä mies.\nSe oli Otto Sternbeck, jota siihen aikaan maanalaisena sanottiin\nJyriksi. Jyri — hänhän oli myös merimies — oli tullut Tallinnasta\npienellä kalastaja-aluksella, jossa oli lastina Virossa painettua\nsalaista kirjallisuutta Venäjää varten, ja oli tehnyt haaksirikon,\njolloin koko kirjallisuus oli vaipunut merenpohjaan. Jyri pelastui\nHarmajalle, josta suomalaiset kalastajat hänet toivat maihin. Ja\nsiihen hyväntekeväisyysseuraan hän sitten ilmestyi, ja meidän\nensimmäisenä tehtävänämme oli hankkia hänelle kuivat vaatteet. Ei se\nhelppoa ollutkaan, sillä hän oli niin tavattoman iso. Lisäksi hän oli\nhirvittävän ruma, suorastaan kirveellä visakannosta veistetty.\n\nKun hän muutama vuosi sen jälkeen oli Krimillä kotiopettajana eräässä\nruhtinaallisessa perheessä, kuuluisa Krimin kenraalikuvernööri Dumbadse\nalkoi puhdistaa Krimiä vallankumouksellisista aineksista, koska keisari\ntuli sinne käymään. Se oli hyvin ikävää aikaa vallankumouksellisille,\nsillä heidät ilman muuta vangittiin ja karkoitettiin Krimiltä.\nSternbeckiä ei kyennyt auttamaan edes ruhtinas — en muista enää\nhänen nimeään. Kotiopettaja vangittiin ja lähetettiin kruunun\nkyydillä Viroon. Ainoana motiivina tähän oli 'revoljutsionnaja\nrosha', vallankumouksellinen naama. Ja se hänellä todella oli. Oli\nkovin vaikeata piilottaa häntä maan alle, sillä hän oli tosiaankin\nepäilyttävän näköinen. Hänen rumuutensa ja kokonsa jo huusivat, että\ntäällä minä olen.\n\nNiin siis Sternbeck ilmestyi Suomeen, mutta sitten hän vielä\npalasi Pietariin kotiopettajanpaikkaansa. \"Ruhtinaalla täytyi olla\nurheilijamieltä, kun uskalsi ottaa tällaisen ruman naaman poikiensa\nopettajaksi\", sanoi Sternbeck. Hän pääsi Pietarin yliopistoon, mutta\nerotettiin sieltä jonkin mielenosoituksen vuoksi, ja karkoitettiin\nSiperiaan Narymille, jossa hän käänsi Marxin Kapital-teoksen\nensimmäisen osan viroksi. Lisäksi hän kirjoitti sieltä satoja kirjeitä\nkoko perheellemme, kalasti ja metsästi ja vihdoin, parin vuoden päästä,\nkarkasi Suomeen. Täällä hän joutui pääasiassa mieheni ja minun hoitooni\nja pääsi yliopistoon lukemaan matematiikkaa. Häntä pidettiin täällä\nmelkein matemaattisena nerona. Professori Witting hankki hänelle työtä,\nja ystävien voimalla saatiin hänelle pieni apuraha. Minä lähetin hänet\nViroonkin varakkaiden ystävieni luo pyytämään lainaa, mutta hän oli\nniin peloittavan näköinen, ettei sekään retki, jonka minä kustansin,\nonnistunut. Niin hän sitten joutui lopuksi meidän luoksemme Albergaan,\nArmfeltin huvilaan. Siellä hän teki ahkerasti työtä ja auttoi muun\nmuassa taloudessa, milloin sopi.\n\nJos lapsenhoitaja lähti kaupunkiin asialle, minun oli näet muutenkin\noltava kaupungissa, oli Jyri luonnollisesti sijaisena. Hän kulki pitkin\npikku saliamme, häijy ja huutava pikkukakara sylissä, vaikka oli\nkielletty liikuttamasta lasta koristaan. \"Mutta kun se huutaa\", sanoi\nJyri ja jatkoi omaa hoitomenetelmäänsä. Ja se oli sangen tarkka, sillä\nhän toimitti kaikki asiat, mitä lapselle piti tehdä. Oli liikuttavaa\nkatsella tuota rumaa, hirveän isoa miestä, joka kulki pitkin huonetta\nja koetti laulaa ikivanhaa, kai suomalaisugrilaista kehtolaulua:\n\n    Ti, ti, tiainen,\n    vaa, vaa, varpukainen,\n    yli meren mennä,\n    sattui sisään sopsti,\n    lensi metsään vurrrrrr...\n\nKun lapsi tuli vähän isommaksi, hän repi erikoisen suurella ilolla\nja mielenkiinnolla Jyrin partaa, jota harvoin ajettiin. Jyri hakkasi\npuut ja kantoi vedet ja kuori perunoitakin, jos sikseen tuli, ja sai\nsilloin tällöin ylimääräisen kupin kahvia Miinalta. Ja samalla luki\nmatematiikkaa. Lopuksi ei oikein osattu kuvitellakaan, miten olisi\ntultu toimeen ilman Jyriä. Jyri kävi kirjastoissa hakemassa minulle\nkirjoja väitöskirjaani varten, opetti veljeäni ja samalla kuitenkin\nennätti vielä käydä laboratorioissa omilla lukuasioillaan.\n\nSitten tuli aika, jolloin huvila myytiin ja koko tämä ihmistarhamme\nsiirtyi Helsinkiin eri paikkoihin. Jyrille onnistuttiin saamaan\njonkinlainen stipendi, niin että hän saattoi jatkaa lukujaan. Veljeni\nmatkusti kotiin tenttimään.\n\nValtavan suuren pettymyksen Jyri valmisti meille, kun hän yhtäkkiä\nsodan alettua lähti vapaaehtoisena tsaarin armeijaan. Tosin\nsamoihin aikoihin liittyi siihen vapaaehtoisena myös virolainen\nvallankumouksellinen ja kommunistisen puolueen perustaja Kingisepp.\nTätä oli tavattoman raskasta käsittää niiden virolaisten työläisten,\njotka aikoinaan olivat kutsuneet hänet Kazanista Helsinkiin suoraan\nsanoen opettamaan sosialismia. Mutta se on jo eri asia. Sternbeckin\nmeno vapaaehtoisena tsaarin armeijaan oli myös suoranainen isku näille\ntyöläisille. He eivät ymmärtäneet, että pojilla oli mahdollisesti omat\ntarkoituksensa ja mahdollisesti suorastaan puolueensa määräys yrittää\nvalmistaa Venäjän sotajoukkoja vallankumouksen sotajoukoiksi. Mutta\ntsaari kävi sotaa saksalaisia vastaan, ja Jyri taas tahtoi päästä\ntaistelemaan saksalaisia vastaan ja antamaan heille selkään. Jyri näki\nsittenkin vielä paronin joka saksalaisessa.\n\nJyrin myöhemmät vaiheet olivat sangen eriskummalliset. Armeijasta\nhän lähetti meille, sisarelleni ja minulle, kortteja, joihin hän\nuskomattoman pienellä käsialalla oli kirjoittanut kaikenlaisia sodan\naikana epäilyttäviä tietoja. Ihme kun santarmit eivät käyneet meihin\nkäsiksi hänen korttiensa perusteella. Mutta nämä kortit ja hänen\nsaksalaiselta kuulostava nimensä nähtävästi vaikuttivat, ettei hän\npäässyt ylenemään, vaikka sai kaikenlaisia luottamustehtäviä armeijassa.\n\nKerran hän kävi lomallakin (vuonna 1916?), ja muistan vielä erään\nhänen kuvauksensa silloisesta tsaarin armeijasta. Muun muassa hän\nkertoi tiedusteluretkellä joutuneensa erääseen tuntemattomaan\nkylään Puolassa. He olivat monta kertaa menneet jonkin joen poikki\nedestakaisin ja loppujen lopuksi aivan eksyneet. Kylässä oli venäläinen\njoukko-osasto, ja he yrittivät udella miehiltä kylän nimeä. \"Mistäs me\nsen tietäisimme\", vastasivat miehet. \"No, kuinka kauan olette olleet\ntäällä?\", kysyi Sternbeck. \"Tuleehan tässä kohta vuosi, tosiaankin!\"\n\"No, kummalla puolella jokea te olette?\" \"Emme tiedä.\" \"Mikä joki tämä\nsitten on?\" Eivät he sitäkään tietäneet, vaikka olivat siellä elelleet\nvuoden verran. Pikkuväkeäkin oli jo syntynyt tuloksena tällaisesta\nherttaisesta yhteisolosta kylän naisten kanssa. Mutta kukaan ei millään\ntavalla ollut huvittunut tietämään, mikä ja missä se kylä oli!\n\nTämä kuvasi tsaarin armeijan oloa Puolassa ja niiden mielialaa,\njotka niinkuin Jyri tahtoivat antaa selkään saksalaisille. Mutta\nvallankumouksellisen mielialan kasvamisesta Jyri ei kertonut, ja se\nminua harmitti.\n\nKesti kovin kauan, ennenkuin hänestä tuli upseeri, mutta sodan\nloppupuolella hän yleni nopeasti, ja hänen kohdaltaan sota päättyi\neverstin tähtiin, ennenkuin hän Venäjän armeijan luhistuttua siirtyi\nViron armeijaan, jossa hänestä muutaman vuoden päästä tuli kenraali.\nTaisi hän käydä jossain jonkin sotilasakatemiankin. Sodan loputtua hän\noli sosialidemokraattisen puolueen jäsen. Mutta Viron julistauduttua\nitsenäiseksi ja jouduttuaan vakinaiseksi sotilaaksi Jyri erosi kaikista\npuoluetehtävistä. Emme oikein voineet käsittää sitä, että Jyristä\nvoi tulla pelkkä sotilas ja sitäpaitsi vielä sangen ankara sotilas.\nJa kaikkein ihmeellisintä oli, että se ankara sotilas alkoi pukeutua\nasianmukaisesti ja ajaa partansa säännöllisesti — niin, oikeastaan\nhänen päänsä parroittui sekä ulko- että sisäpuolelta. Kenraalin\nunivormu oli komea. Kun ajattelen Jyriä, vallankumouksellista, joka\nosti aina kalossit rikkinäisten kenkiensä päälle, jotteivät jalat\nkastuisi, ja oli iso ja ruma, ihmettelen, että siitä Jyristä oli tullut\nniin komea kenraali.\n\nNiin Jyri loittoni kokonaan meistä, sillä minä olin koko ajan pysynyt\ntyöväen puolella. Vuoden kahdeksantoista jälkeen ja itsenäisen Viron\nalkuaikoina, kun Viro tarvitsi ei vain minun vaan virallisen Suomen\napua, olin minä virallisen Suomen silmätikkuna. Oli siis luonnollista,\nettä Jyri loittoni ennen kaikkea meidän perheestämme. Ja niin kävi,\nettä Jyri kulkiessaan Helsingissä korkeimman upseeriston seurassa —\nMannerheiminkin luona — pelkäsi näyttäytyä Neitsytpolulla kotonani.\nNiin se käy tässä maailmassa. Luin vain sanomalehdestä, että Jyri oli\nollut täällä. Mutta täytyi olla varovainen, ettei ollut tekemisissä\nSuomen hallitukselle 'persona ingratan' kanssa. Kumminkin minä tapasin\nkenraalin vielä Virossa, jossa ei ollut niin vaarallista tavata minua,\nja Jyri oli Jyri. Ei auttanut suuttua hänelle. Sitäpaitsi hän oli\nnainut erittäin miellyttävän naisen, ja hänellä oli pari jykevää ja\nkaunista poikaa — enkä voinut unohtaa, että hän sentään oli hoitanut\nja hyssytellyt minun lastani Albergassa. Sitäpaitsi hänelläkin oli\nollut ikävyyksiä. Kenraali, ent. sosialisti ja ent. Marxin 'Pääoman'\nkääntäjä, oli aika raa'alla tavalla hakannut erästä sotilasta Pärnussa.\nJa siitä tuli sellainen skandaali, että hänen oli erottava armeijasta.\nViron hallitus kuitenkin tarvitsi häntä, ja hän sai erinomaisen\ntuottavan ja korkean viran Koplin laivanrakennustehtaitten omaisuuksien\nhoitajana.\n\nTapasin hänet viimeksi vielä vuoden 1939 keväällä. Olin yhdessä\nsisarieni kanssa päivällisellä hänen luonaan Niskavuoren premiäärin\njälkeen. Hän asui Koplin tehtaitten entisen johtajan talossa, jossa oli\nraskaat rautaluukut ikkunoitten edessä. Minusta tunnelma oli kaamea.\nSiinä oli isäntä, joka pakeni työläisiään. En voinut olla kysymättä:\n\"Muistatkos vielä 'Pääoman' ensimmäistä osaa?\" Talon isäntä ojensi\nminulle kaviaaria ja sanoi: \"Älä ole lapsellinen.\" Niin, minä taisin\nolla lapsellinen.\n\nKun ajoimme hotelliini tehtaan portista ulos, seisoi siellä Viron\ntyömiehiä, kurjasti pukeutuneita ja kurjan näköisiä.\n\nSternbeck hävisi Tallinnasta vuonna 1940 tai -41 jäljettömiin. En ole\nkuullut, minne hänet kuljetettiin. Viron työväki ei pitänyt hänestä —\nei kukaan välittänyt hänestä paitsi vanha isäni, jolle hän aina pysyi\nJyrinä.\n\nMuistan erään asian, jonka hän minulle kertoi sinä viimeisenä iltana\nKoplissa. Hän oli tullut perheineen autolla Italiasta ja oli kulkenut\nkoko Hitlerin aikuisen Itä-Preussin lävitse. Hän sanoi, ettei sellaista\nkuin saksalainen Itä-Preussi ole olemassa. Kansa on puolalaista, vain\njunkkerit kartanoissa ovat saksalaisia. Yhtä hyvin voisi väittää, ettei\nViroa ole olemassa, vaan on jonkinlainen saksalainen paronien Baltia.\nEläköön Puola, joka varmasti kerran tulee saamaan maansa takaisin!\nYhdyin häneen. Mutta ehkä hän tarkoitti ystävänsä Beckin Puolaa.\n\nTämä oli Sternbeckin tarina, joka Jyrinä joutui huvilamme ihmistarhaan.\n\nKävihän meillä muitakin, etupäässä mieheni tovereita ja minun vanhoja\nystävättäriäni. He kaikki olivat kilttiä, väritöntä väkeä, joka ei\nnäytellyt erikoista osaa huvilatarhassamme. Tulivat ja menivät, enkä\nedes muista kaikkia.\n\n\n\nVIISI KIRJETTÄ\n\n\n20. pnä maaliskuuta 1912\n\nMamma kulta.\n\nArvaatko mitä tänään tapahtui. Vappuli käveli ensimmäisenä\nsyntymäpäivänään, vuoden vanhana! Jo neljä viikkoa sitten hän lakkasi\nkulkemasta neljällä jalalla ja ajoi itsensä pystyyn ja käveli sangen\nurhoollisesti, kun pääsi sellaiseen paikkaan että saattoi pitää kiinni.\nJa vaikka minä olisin tehnyt mitä saadakseni hänet tarttumaan käsiini\nvaikkapa vain metrin päästä, niin ei auttanut. Ja tänään yhtäkkiä — kun\ntulin lapsenhuoneeseen ja ojensin sille käteni ainakin puolentoista\nmetrin päästä — lapsi käveli. Katseli hiukan ympärillensä ja keikkui\npikkusen, mutta käveli. Itkimme ja nauroimme yhdessä ja niin edespäin,\nja siitä se sitten alkuun lähti. Hän käveli aivan vapaasti vielä samana\npäivänä vaikka kuinka paljon. Kun isä tuli kotiin seuraavana aamuna,\nniin kakara käveli häntä vastaan. Niin että tässäkin ollaan jo voiton\npuolella. — — −\n\nToukokuussa 1912\n\nRakkaat kotona.\n\nVappulilla on hinkuyskä. Olen tavattoman onneton ja niin väsynyt, etten\nmuuta tekisi kuin nukkuisin. Olen valvonut lapsen kanssa kolme viikkoa,\nkoska kohtaukset tulevat juuri öisin. Vappuli ei voi mitään syödä,\nkaikki tulee ylös. Ja kaameata on kuulla sitä yskää ja vihellystä ja\ntukehtumiskohtauksia. Olen koettanut tehdä ihmeitä saadakseni edes\nteelusikallisen maitoa silloin tällöin hänen sisäänsä. Me kuljetamme\npäivisin häntä hyvin paljon ulkona, niinkuin tohtori määräsi. Mutta\nyöllä on aivan kauheata. En uskalla jättää häntä yksin Olgan hoitoon,\nniin että Olga hoitaa häntä päivisin ja minä öisin. Istun ja katselen\nlasta, ja yritän itse hengittäen vetää hänet takaisin elämään. Joka\nkohtaus on aivan kuin veitsi sydämeeni. Tauti on pahinta laatua tänä\nvuonna. Naapuritalossa kuoli siihen lapsi ja kaikki muut kuusi ovat\nsairaina. Kun lapsi nukkuu, yritän kirjoittaa tai lukea, sillä pelkään,\nettä nukahdan enkä kuule, kun kohtaus tulee.\n\nMiksi piti näin tapahtua? Asummekin Jumalan selän takana, ja vain\nkerran olemme käyneet kaupungissa, nimittäin vappuna, ja sillä matkalla\nhän on nähtävästi junassa saanut tartunnan. Kyllähän täällä on käynyt\njo parikin tohtoria ja vielä järkeviä tätejä, jotka ovat yrittäneet\nselittää minulle, ettei vaara ole kovin suuri. Mutta minä tiedän sen\nvaaran. Ja toissayönä yhtäkkiä käsitin, etten yksinkertaisesti voi\najatella mitään muuta kuin lasta, että on turha yrittää edes lukea. Ja\nkumminkin tiedän, että tämä tekee minut aivan hulluksi.\n\nViime päivinä on sentään ollut hieman helpompaa, kun olemme käyttäneet\npaljon eucalyptusöljyä, niin että hän oikeastaan hengittää tyynystään\nvain eucalyptusta. Raukka on niin laihtunut ja huonontunut, mutta\nkumminkin minun täytyy myöntää, että parina viime päivänä olen saanut\nruuan pysymään edes muutaman tunnin hänen sisässään. Jos me tästä\nkurjuudesta pääsemme, en mene enää junaan hänen kanssaan. Lapsi oli\nniin voimakas ja terve, ja oli mummun luona koko vapun päivän ja yön.\nMutta kai se oli väärin, että menimme huvittelemaan ja otimme hänet\nmukaan. — — —\n\nSyyskuussa 1912\n\nMamma kulta.\n\nTorut, etten ole kirjoittanut sinulle Vappulista, Olihan minulla\njoukkoa täällä vaikka kuinka paljon, Leo ja Salme ja Otto Sternbeck,\njoiden olisi pitänyt kirjoittaa puolestani, mutta nähtävästi he eivät\nole enää tietävinäänkään Vappulin olemassaolosta. Vappulista tulee\nhyvin vallaton ja suuri risti kaikille 'risti-ihmisille', sillä\nkyynärän korkeudella ei ole enää tapeteissa yhtään paikkaa, jossa ei\nolisi Vappulin lyijykynän tai kynsien jälkiä. Mutta paitsi piirustusta\nhänellä on muitakin taideharrastuksia, ennen kaikkea musiikki ja\ntanssi. Niin pian kuin hän kuulee vaikkapa vihellystä tai laulua, hän\nalkaa heti paikalla tanssia ja pyytää muitakin tanssimaan kanssaan. Jos\nkukaan ei viitsi, silloin hän tanssii yksin itsensä melkein pyörryksiin\njalkaa lattiaan iskien. Hitaasti hän alkaa puhua, mutta ehkä se johtuu\ntuosta hinkuyskästä. Ihmeelliseltä se vain tuntuu, kun ajattelee,\nkuinka puhelias äiti ja vielä puheliaampi mummu hänellä on. — — —\n\nHuhtikuussa 1913\n\nRakas pappa.\n\n— — — Paras uutinen: kakara puhuu. Ensimmäinen sana oli kyllä\nkummallinen. Ei 'anna' niinkuin kai tavallisesti lapsilla on, vaan\n'ota'.\n\nHän harrastaa näet erityisesti kirjoja, ja jos isä tai äiti tulevat\nkotiin tai tulee joku vieras, niin Vappuli on heti kirjahyllyllä, hakee\nsieltä jonkin kirjan, jota hän sitten tarjoaa: \"Ota, ota!\" Tietenkin\notan kirjan kiittäen vastaan, mutta sitten hän tahtoo kirjan takaisin\nja sanoo: \"Tahtoo, Vappuli tahtoo\". Niin se sitten kävikin selväksi,\nettä 'annan' sijasta hänellä on sana 'tahtoo'. Isä, äiti ja Olga ovat\nsuunnilleen saman arvoisia. Olemmehan kaikki enemmän tai vähemmän\nhänen nöyriä orjiaan, niin että hän suorastaan sotkee nuo sanat. Sanoo\nminulle 'isä' ja Sulolle 'äiti' tahi Olgalle 'äiti', mutta on eräs\nasia, jonka suhteen hän ei erehdy, ja se on suklaa. Hän tietää, missä\nminun suklaavarastoni on. Suklaata nimittäin syötettiin hänelle paljon\nhinkuyskän aikana, koska se on voimakasta ravintoa. Ja nyt hän menee\nitse piirongin laatikolle ja sanoo: \"Susua, susua!\" Maitoa hän juo jo\nkupista.\n\nVappulin paras ystävä on kumminkin Raj, jonka kanssa hän kävelee ulkona\npitäen Rajn kaulanauhasta kiinni. Ylimalkaan hän kävelee erinomaisen\nhyvin ja mielellään, käy minua vastassa asemalla. Kokoo vaunuihinsa\nkaikenlaista, heinänkorsia ja kiviä. Muuten osaa nätisti käyttäytyä,\ntervehtii nätisti ja tekee temppunsa, mutta jos sensijaan häntä pyytää\ntekemään pai pai, niin hän pistää pikkusormellaan joskus suorastaan\nsilmään ja vielä nauraa hihittelee.\n\nEnsimmäisen nukkensa hän tappoi heti seuraavana päivänä kiskoen\nverenhimoisesti pään irti ja sitoi sen tukasta sänkynsä pylvääseen\ntutkittuaan ensin sen sahanpuruaivot. Amen.\n\nMaaliskuun 20. pnä 1913\n\nPaljon onnea syntymäpäiväksesi, pappa kulta! Olemme huomanneet, että\nkirje sinulle täytyy aina kirjoittaa Vappulin syntymäpäivänä, jotta\nse tulisi ajoissa perille Viroon. Oikeastaan on synti kertoa sinulle\npikkuseikkoja Vappulista, sillä varmaankin Salme on jo kertonut,\nainakin hän lupasi. Viimeinen uutinen on, että Vappuli on saanut\nselville puoluekantansa. Tuli aamulla isänsä viereen sänkyyn, osoitti\nsormellaan sekä häneen että minuun ja selitti, että isä on susilisti,\näiti susilisti — kakara susilisti. (Tosin viimeinen oli valhetta,\nsillä hän ei vielä tiennyt, ettei sosialismia peritä niin kuin\nkuningaskruunua, vaan se on pikemminkin oaskruunu, jonka sivistyneistö\ntässä maassa saavuttaa vain henkilökohtaisella kärsimyksellä — ja\nehkäpä rakkaudellakin.) — — −\n\n\n\nHYVÄSTI HUVILA — HYVÄSTI VÄITÖSKIRJA\n\n\nHuvilamme myytiin kanitarhoineen ja muine eläintarhoineen. Oli pakko\nmyydä. En enää itkenyt, vaan katselin silmästä silmään tiikeriä, jota\nsanotaan elämäksi. Kun lähdin, en katsonut taakseni kertaakaan, vaikka\nsinne jäivät bellikseni ja syksyllä istuttamani mansikat. Mutta olihan\nlapsi mukanamme ja väitöskirjani käsikirjoitus.\n\nHuvilasta muuttamalla koetettiin päästä erinäisistä tontuista, mustista\nmurhemyyristä ja harmaista huolihiiristä, mutta kun muuttokuorma\npysähtyi uuden asunnon ovelle, hyppäsivät tontut kuormasta ja sähisivät\niloisesti: Tervetuloa! Tässä mekin olemme.\n\n\"Että kehtaattekin\", sanoin minä.\n\nAjattelin silloin, että ostan huvilan joskus takaisin, kun\nmansikkamaakin jäi sinne. Mutta kun se aika tuli, että olisin voinut\nostaa sen, en enää mahtunut niin pieneen huvilaan, sen tilalle tuli\nMarlebäckin kartano ja paljon joutavaa.\n\nJouduin kolmen huoneen ja keittiön asuntoon Söörnäisten Apteekin\nluo. Teki hyvää päästä Söörnäisiin, mahdollisimman kauas entisistä\nystäväpiireistä. Raj joutui eläinlääkärille Siltasaarelle. Surin\nRaj-koiraamme enemmän kuin huvilaamme, kunnes Rajkin unohtui,\nlukuunottamatta sen edellä kertomaani odottamatonta vierailua. Ja\neläintarhani unohtui kokonaan. Sillä välin oli mieheni joutunut von\nQuantenin eläintarhaan Kappeliin, johon kuului epämääräinen luku sekä\npuhtaita boheemeja että taiteilijoita, ennen kaikkea Eino Leino.\n\nPakkasin väitöskirjani mahdollisimman syvälle laatikkoon, sain paikan\nulkomaisena kirjeenvaihtajana Castrén & Snellmanin asianajotoimistossa,\nolin hätävara- ja kesätoimittajana Työmiehessä ja tulin valantehneeksi\nkielenkääntäjäksi. Tarvitsin rahaa sekä entistä että uutta kotiani\nvarten, ja istuin käännöstöideni ääressä melkein yötä päivää, silloin\nkun onnistuin käännöksiä saamaan. Etupäässä käänsin suurliikkeiden\nvuosikertomuksia venäjäksi, jonkin väitöskirjankin saksaksi ym.\nYritin iltaisin kirjoittaa kirjaani 'Usvantakaisia', ja pitkinä\nsyysöinä särki sydäntäni väitöskirjani vuoksi. Ilmoitin professori\nKrohnille, etten voinut väitöskirjaani saattaa päätökseen, koska\nminulta puuttui tietoteoreettinen pohja. Ainoastaan Dijonissa oli\nprofessori, joka olisi voinut minua auttaa, mutta minulla ei ollut\nmitään mahdollisuuksia saada rahaa päästäkseni sinne. Olin tullut\nniin pitkälle, että minulle selvisi: folkloristisen tutkimuksen,\ntullakseen tieteeksi, oli keskityttävä tutkimaan tieteellisen tarkasti\ntuhansien kansanrunolaulajien laulama koko aineisto, eikä ollut\nvalittava vain mielivaltaisesti joitakin säkeitä osoittamaan runon\nsyntyaikaa ja paikkaa ja kulkuteitä. Olin tullut siihen vakaumukseen,\njota pidän oikeana vieläkin, että kansanruno toisintoineen oli satojen\nihmisten toteamus samasta aiheesta, kuten todistajain lausunto samasta\nasiasta oikeudessa, ja että se on suurenmoinen aineistoaarreaitta\ntietoteoreettiselle tutkimukselle. Psykologinen tutkimus puuttui\nkansanrunontutkimuksestamme. Se oli käyttämätön aarre, enkä minä\nvoinut päästä siihen aarteeseen käsiksi, koska minultakin puuttui\ntietoteoreettinen pohja. Ja kuka siihen aikaan olisi antanut minulle\nstipendin lähteäkseni Dijoniin yhdessä pienen lapseni kanssa! Hautasin\nväitöskirjani, ja vain vanha professori Krohn tiedusteli sitä ja myös\nsuri, uskoi minuun siitä huolimatta, että valmistauduin kaatamaan hänen\nteorioitaan. Mutta hänelle merkitsikin folklore tieteenä enemmän kuin\noma maineensa; siksi en voi lakata kunnioittamasta häntä.\n\nTuli aika, jolloin minulla oli varoja itsellänikin vaikka siirtyä\nDijoniin, mutta silloin oli jo asianomainen professori siellä kuollut,\nja täällä elettiin vuotta kahdeksantoista, enkä jaksanut muuta kuin\nvikistä epätoivosta ja säälistä. Miten voi harrastaa tiedettä ja\nviettää normaalia kulttuurielämää, kun ihmisiä tapetaan!\n\nTein käännöksiä epätoivon vimmalla, sisullani, enkä huomannut, että\nolin joutunut kuolettavaan yksinäisyyteen. Muistan erään aamuyön,\njolloin olin nukahtanut kirjoituskoneeni ääreen. Heräsin kipuun.\nKirjoituskoneen reunasta oli jäänyt syvä, punainen juova otsaani.\nVirolaisessa kansanrunossa äiti sanoo:\n\n    Tunsin otsass' orjanmerkin,\n    Kaulassasi kurjan merkin.\n\nKun lähdin konttoriin, sidoin liinan otsalleni, ettei merkki näkyisi.\nVähitellen se hävisikin eikä kukaan huomannut mitään.\n\nTarvitsin siihen aikaan kipeästi rahaa maksaakseni velkaani Virolle\nja olihan täälläkin sangen monta rahanreikää. Minun oli pakko pätkiä\nkoko päiväni: toimituksesta konttoriin, konttorista toimitukseen,\nlasta kävelyttämään ja leikkikentälle. Sitten käännökset, ja illalla,\nkun elämä rauhoittui, kirjoitin epätoivon vimmalla 'Usvantakaisia',\nensimmäistä romaaniani. Jos väsytti, sisu sanoi: Jatka äläkä vikise!\nEnkä vikissyt, ennen kuin nyt vasta. — — —\n\nHerra Paanin pörröinen boheeminpää nousi ihmiskunnan suosta ja näytti\nkieltänsä.\n\n\n\n\n\n\nKÄRÄJÄKOKEMUKSIA\n\n\n\nPARI KIRJETTÄ ISÄLLENI\n\n\nMaanantaina, 1912(?)\n\nSulo on eduskunnassa valittu perustuslakivaliokuntaan ja rupeaa\nlukemaan lakitiedettä. Odotamme joka hetki Viipurin läänin pitäjien\nerottamista. Joka tapauksessa eduskunnan päivät ovat luetut, vaikkei\nsitä hajoitettaisikaan vielä tällä istuntokaudella. Me emme sitä\nhajoitusta pelkää, sillä saamme aikaa lukeaksemme — ja tehdäksemme\nvelkoja!!! (Voi miten vihasin velkoja.) − − −\n\nHeinäkuussa, 1913\n\nPappa kulta.\n\nMinäkin olen päättänyt ruveta lukemaan lakitiedettä auttaakseni Suloa.\nOn toivotonta yrittääkään tällä hetkellä väitöskirjaani, josta ei\nolisi minkäänmoista tuloa. Kuten käsitätte, minun on ehdottomasti\nsaatava tuloja, ja kaikkein yksinkertaisinta on lukea juristiksi, joita\npuolueessakin tarvitaan. Lopetan väitöskirjani silloin, kun minulla on\nkolmesataa ruplaa säännöllistä tuloa kuukaudessa! Pappa kulta, minun\ntäytyy tunnustaa, että rupean suurella ilolla lukemaan lakia tämän\ntoivottoman väitöskirjan jälkeen, jota en missään tapauksessa pääse\nlopettamaan, ennen kuin olen ollut Dijonissa ja saanut tilaisuuden\nlukea tietoteoriaa. Arvannet kai, miten vaikeata minun oli päättää\njättää väitöskirjani, oli aivan kuin olisin menettänyt puolet\nelämästäni. Vain Väinö käsitti, mitä se merkitsi. Häneltähän on myös\nväitöskirja jäänyt kesken.\n\nNyt olen kumminkin iloinen. Minulla on taas yhtä paljon voimia\nkuin ennen vanhaan, etten oikein tiedä, mitä kaikkea voisin tehdä.\nOlen sittenkin tyytyväinen, että olen päässyt pois siitä Albergan\nhuvilasta, joka oli alusta alkaen hirveä erehdys. Olemme molemmat\ntyökykyisiä. Velkojat eivät meitä ahdista, odottavat, kunnes kerran\ntulemme ansaitsemaan ja voimme maksaa. Romaanini alkaa valmistua.\nSiitäkin saamme rahaa. Ikävää on vain, että näytelmäni on Virossa\nnähtävästi auttamattomasti kielletty. Ovat yrittäneet kaikin tavoin\npuhua Tallinnassa sensuurin kanssa, mutta ei mikään auta. Olen saanut\nihastuttavia kirjeitä Otto ja Ernst Petersonilta, jotka pitävät\nnäytelmääni parhaana, mitä Virossa on kirjoitettu. Ylimalkaan ei elämä\nole taaskaan ollenkaan hullumpaa. Käännän näytelmäni suomeksi, ja saan\nsen luultavasti Kansannäyttämölle. Eivät ne santarmit sentään tänne\nyletä. (Voi kuinka lapsellista! Suomi oli tsaarin valtakuntaa!)\n\n\n\nLAKI JA LAPSET\n\n\nMieheni luki siis lakia. Olin aikoinaan hänen mukanaan viikon päivät\nseuraamassa käräjiä Svinhufvudin tuomiokunnassa Lappeella. Nuo päivät\ntoivat minulle aivan uutta ja jännittävää. Käräjillä oli elämä\ntodellista ja ihmiset todellisia. Siellä sain ensi kerran lakikirjan\nkäteeni, ja olen siitä saakka tuntenut suurta kunnioitusta vuoden\n1734 Ruotsin Valtakunnan Lakia kohtaan. Tuomarinohjeet, nehän olivat\nvanhassa ruotsinkielessä kuin valtavaa kansanrunoutta. Entä juhlallinen\nnaimakaari, josta perhe-elämän alku lähtee.\n\n Giftemåls Balk\n\n 1 §\n\n Vil man hionalag bygga; tå skal han mö af hennes giftoman begiärä, och\n ej med våld taga, eller hemliga til sig locka.\n\n Kun mies aikoo mennä avioliittoon anokoon neitoa hänen naittajaltansa\n älköönkä väkivallalla ottako tahi salaa tykönsä houkutelko. − − −\n\n 6 §\n\n Älköön ketään avioliittoon pakotettako vaan vahvistakoon avioliiton\n sekä naisen että miehen vapaa tahto ja sopimus. − − −\n\nJa sitten ne tuomarinohjeet, jotka luokkataistelun aikana ovat olleet\nniin merkitykselliset. Jospa niitä olisikin aina noudatettu! Niitä\nlukiessani minusta on aina tuntunut kuin lukisin suurta, juhlallista\nrunoa.\n\n 8.\n\n Hyvä ja älykäs tuomari on parempi kuin hyvä laki, sillä hän voi\n asetella kaikki kohtuuden mukaan. − − −\n\n 10.\n\n Kaikkea lakia on älyllä käytettävä, sillä suurin oikeus on suurin\n vääryys ja Oikeudessa pitää olla armo mukana. − − −\n\n 13.\n\n Yhteisen kansan hyöty on paras laki; ja sentähden mikä havaitaan\n yhteiselle kansalle hyödylliseksi se pidettäköön lakina, vaikka\n säädetyn lain sanat näyttäisivät toisin käskevän. − − −\n\n 16.\n\n Mieli- tai väkivalta ei ole maanoikeus. − − −\n\nOlen aina valitellut, ettei vanhoja tuomarin ohjeita lueta koulussa.\n\nLappeen tai ehkä Lemin käräjillä istui tuomarina Leo Kyander. Minulle\noli suuri elämys seurata paria juttua pikkupoikia vastaan. Suuri\nvaltion koneisto toimimassa noin kahdeksan—yhdeksänvuotiaitten lasten\nvuoksi.\n\nJossakin Lappeenrannan esikaupunkialueella, niissä köyhimmissä\npaikoissa, joissa mökit ulottuvat rautatielle saakka, olivat pikkupojat\ntapelleet keskenään palatessaan koulusta kotiin, ja aseena käytettiin\nkiviä, aluksi pienempiä, mutta sitten yhä isompia, ja lopuksi joku\nyhdeksänvuotias Pikku-Pekka oli heittänyt niin suuren kiven, että\ntoveri oli saanut kuoliniskun. Kun poika äitinsä hameenliepeistä kiinni\npitäen tuli tuomarin eteen, sanoi tuomari ystävällisesti: \"Tässäkö se\npikku murhamies tuleekin. Ja mikäs sun nimes on?\" Murhamies katsoi\nylpeästi ympäri käräjäsalia, jossa syyttäjänä toimivan, nimismiehen\nvieressä istui itkien murhatun pojan äiti. Poika käänsi päänsä pois\nja tarttui vielä lujemmin äitinsä hameenliepeisiin. Äiti selitti\npuolestaan pojan nimen ja vaiheita ja alkoi pauhata siitä tappelusta.\nTuomari keskeytti hänet ja kysyi pojalta: \"No, Pekka, heititkö sinä\nsen kiven?\" Poika sanoi: \"Heitin.\" Tuomari kysyi: \"No minkä vuoksi\nheitit sen?\" Poika raapi jalallaan lattiaa ja sanoi verraten tukevalla\näänellä: \"No kun meill oli vanhoo vihhoo\". Tuomari kysyi: \"No mistä se\nvanha viha johtui?\" Poika katseli yleisöä ja ikkunoita ja raapi vielä\nenemmän kantapäällään käräjäsalin lattiaa. Kun ei kuulunut vastausta,\nniin pojan äiti sanoi: \"Korkea Oikeus, kun ne ovat ennenkin tapelleet!\"\nJa tapetun äiti itki: \"Kun se Pekka on niin häijy poika että... Se oli\nottanut Matin voileivän.\" Ja sitten alkoi kahden äidin vuorokeskustelu,\njohon sekaantui opettaja ja valtiovalta, syyttäjä ja tuomari, kunnes\ntuomari hoksasi, että tämä vuoropuhelu oikeastaan tapahtui ilman\ntuomarin myötävaikutusta, ja ääntään oikein tuntuvasti korottaen hän\nvaati hiljaisuutta.\n\nMutta Pekka nautti eikä ihmetellyt ollenkaan tätä äitien vuoropuhelua,\ntaisi jo olla tottunut siihen. Ja valtion koneisto toimi. Muistaakseni\npoika tuomittiin kasvatuslaitokseen. Ja vieläkin minua vaivaa kysymys,\nmitä siitä pojasta tuli laitoksessa. Ja mikä oli vanhan vihan syynä.\nKun tuomari kysyi, katuiko Pekka, että oli tappanut toverinsa, ei\nkai hän suinkaan ollut halunnut sitä tappaa — poika kehnäytyi äidin\npolvea vastaan ja sanoi: \"Kyllä minä halusin.\" Mutta kun äiti kävi\npoikaan kiinni ja ravisti häntä, niin tämä jatkoi: \"No kun se otti mun\nvoileipäni!\"\n\nJumala, jos sinä olet olemassa, anna kaikille lapsille voileipiä!\n\nMuutaman päivän päästä oli toinen juttu. Pikkupojat olivat leikkineet\nradan varrella, ja eräs heistä oli koonnut raiteille aika läjän kiviä.\nMutta ratavartija oli sen ajoissa huomannut ja ennen junan tuloa saanut\nradan selväksi. Käräjillä oli suuri koneisto käynnissä. Helsingistä\noli rautatiehallitus lähettänyt sinne asianajajansa, komean, pitkän,\nhienosti pukeutuneen herran. Nimismies ja kaikki poliisit olivat\npaikalla, ja komea nimismies esitti yleisenä syyttäjänä syytekirjelmän.\n\nVastaajana oli taas noin yhdeksänvuotias pikkupoika äitinsä kanssa.\nLautakunnassa istui monta vakavaa herastuomaria ja käräjäsali oli\ntäynnä mökkiläisvaimoja ja todistajia. Kun suurrikollinen äitinsä\nkanssa huudettiin sisään, ratavartijat, jotka nimismies ilmoitti\ntodistajikseen, saivat poistua eteiseen, jossa suuri todistajalauma\nmuutenkin piti ääntä niin paljon, että tuomarinkin oli pakko sekaantua\näänenpitoon.\n\nJa sitten se alkoi. Tuomari käski rikollista astumaan lähemmäs ja\nkysyi hänen nimeään, jolloin äiti vastasi. Mutta rikollinen katseli\nympärilleen ja nautti tästä häneen kohdistuneesta suuresta huomiosta.\nJa tuomari uteli: \"Asetitko sinä kiviä radalle?\" Poika katseli taas\nherroihin ja vastasi heleästi: \"Juu.\" Äiti sekaantui asiaan ja sanoi,\nettä olihan siinä muitakin poikia leikkimässä. \"Mutta minä vieritin\nsen suurimman kiven\", tenäsi poika. \"No miksi sinä teit niin? Etkö\nymmärtänyt, mitä junalle voi tapahtua? Olisit voinut aiheuttaa\nhirveän onnettomuuden.\" \"Juu\", sanoi poika, \"kun me tahdottiin, että\nse kuukertuisi alas.\" Tuomari tuli sanattomaksi. \"No, etkös sinä\nollenkaan ajatellut niitä ihmisiä siinä junassa, jotka olisivat\nkuolleet?\" Johon poika: \"Mutta kun se tappoi Mattilan Toivon, niin me\naateltiin, että pannaan se itse kuukertumaan alas.\" Tuomari katsoi\nneuvottomana. Joku lautakunnasta selitti, että eräs pikkupoika oli\njäänyt junan alle muutamaa viikkoa aikaisemmin. Nyt pyysi rautateitten\nedustaja puheenvuoron ja selitti: \"Lapsilla nähtävästi ei ole muuta\nleikkipaikkaa kuin ratavalli. Juna oli tosiaankin ajanut käänteessä\nerään pikkupojan ylitse.\" Tuomari kysyi ruotsiksi asianajajalta,\ntarvitsiko nyt rautatiehallituksen nostaa syytettä tällaista pientä\npoikaa vastaan. Asianajaja vastasi: \"Vi måste statuera ett exempel.\nOnko se laitaa, että lasten sallitaan leikkiä radalla.\"\n\nKävi selville, että ratavalli oli ainoa kuiva paikka, jossa melkein\nsuossa sijaitsevien mökkien lapset saattoivat leikkiä. Sitten purkautui\ntodistajien, ratavahtien viha lapsia kohtaan, joita aina sai jahdata\nratavallilta ja jotka varastivat perunoita ratavahtien perunamaasta.\nLautakunnasta purkaantui maanomistajien viha, jotka eivät saaneet\nsuojelluksi peruna- ja hernepeltojaan lapsilaumalta. Ja vaimo Nieminen,\npojan äiti, itki, että mies on Amerikassa ja hänellä on viisi pientä\nlasta ja nyt hän menettää miehen lähettämän Amerikan-lipun tuollaisen\nroskajutun vuoksi. Ja kyllä ratavahti tietää, miksi hän on nostanut\njutun juuri hänen poikaansa vastaan.\n\nVähitellen purkautuivat koko kylän olosuhteet silmiemme eteen. Saha,\njoka oli vietellyt kansaa pieniin suomökkeihin, oli mennyt konkurssiin.\nTalonpojat, jotka vihasivat näitä uusia tulokkaita, ratavahti ja\nherastuomari, jotka ahdistivat kauniinpuoleista amerikanleskeä.\nÄiti, jonka poika oli jäänyt junan alle, tuli ja esitti valituksensa\nratavahteja vastaan. Koko kylän kurjuus vyöryi silmieni eteen, ja\noli selvää, että tuomarikin tunsi itsensä avuttomaksi kaiken tämän\nmetakan aikana. Rautatieherra oli punainen ja pyyhki hikeä. Nimismies\nhuusi joukkoon, ja pikkupoika seisoi kädet taskussa ja nautti. Kun\ntuomari sitten vihdoin sai koko joukon nimismiehen avulla poistetuksi\nkäräjäsalista, purkautui koko lautakunnan viha mökkiläisiin, kouluihin\nja hoidon puutteeseen. Ja vihdoin päästiin päätökseen. Pojalle\ntuomittiin vitsoja ja äiti joutui maksamaan kulut valtiolle ja lisäksi\nsakot oikeuden halveksumisesta, jolloin nainen heitti mökkinsä avaimet\nnimismiehelle ja huusi: \"Lukon takana on vielä viisi nälkäistä kakaraa.\nVieköön nimismies koko sakin vankilaan!\" Poika itki äidin mukana ja\npoliisit tyhjensivät käräjäsalin. Minä istuin ja kuuntelin sydän\nkurkussa.\n\nNoin kolmekymmentä vuotta myöhemmin kirjoitin tästä tapauksesta\nnäytelmän nimeltä 'Tuntematon tuomari', jossa saatoin Tuntemattoman\nSuuren Tuomarin tuomitsemaan tuomaria ja syyttäjää ja yhteiskuntaa,\nsitä yhteiskuntaa ja sitä lakia, jotka silloin tuomitsivat pikkupojan\nja hänen äitinsä. Näytelmässäni se on tuomarin kauhu-unennäkö, kun\nhän jää yksin tyhjennettyyn käräjäsaliin. Mutta hän herää ja lähtee\nskruuvaamaan asianajajain huoneeseen.\n\nTuntematon Tuomari tuomitsee lain niinkuin Homsantuu aikoinaan. Voi\nsisareni, Minna Canth, paljonko on maailma kehittynyt siitä ajasta, kun\npanit Homsantuun ampumaan lakia?\n\n\n\nVIELÄ KÄRÄJÄJUTTUJA\n\n\nOlin siis päättänyt ruveta lukemaan lakia, ja ilmoittauduin\nlainopilliseen tiedekuntaan. Olin silloin jo työssä Castrén &\nSnellmanin asianajotoimistossa, jonka siihen aikaan omistivat\nlaamanni Lassenius ja Fröjdmanin veljekset apulaisinaan mieheni lanko\ntuomari Haveri ja Akseli Pellinen. Erään kahvitunnin aikana, jolloin\npuhuttiin lakitieteitten kandidaattitutkinnon suurista vaikeuksista\nfilosofian kandidaattitutkintoon verrattuna, minua rupesi harmittamaan\ntuo lakimiesten tavaton itsensä kehuminen. Ei ainoastaan nuori mies\nole röyhkeä, minä osoitin, että nuori nainenkin voi sellainen olla,\nja löin kylmäverisesti vetoa, että voisin suorittaa lakitieteitten\nkandidaattitutkinnon puolessatoista vuodessa. Tuomari Pellinen, äveriäs\nmies, sanoi suostuvansa maksamaan minulle viisituhatta markkaa, jos\nsiinä onnistuisin. Viisituhatta markkaa oli siihen aikaan hirveän suuri\nsumma, ja siksi tehtiin oikein virallinen, todistajain allekirjoittama\nasiapaperi.\n\nMinä ilmoittauduin tiedekuntaan, suoritin heti preliminäärit, vanhojen\nkäsikirjoitusten lukemisen jne. Tehtiin lukusuunnitelma, ja minä\naloin hakea paikkaa, minne pääsisin käräjiä seuraamaan. Asikkalan\ntuomiokunnan tuomariksi väliaikaisesti nimitetty hovioikeudenneuvos\nOlavi Rasinen uskalsi ottaa naisihmisen memoriaaliinsa. Karsaasti ne\ntuomarit siihen aikaan vielä suhtautuivat naisiin käräjillä.\n\nPääsin siis syyskäräjille, joita tuomari itse istui Asikkalassa.\nKäräjätalona oli kestikievari. Minä asuin siitä noin kilometrin päässä\nvanhan Kuoppalan-mamman luona, pitkässä, vanhassa rakennuksessa, jossa\naikoinaan Kustaa III kuului yöpyneen. Talo oli pitkä ja kapea. Minun\nhuoneeni oli toisessa päässä taloa ja toisessa päässä asui vanha\nemäntä. Pimeinä, kolkkoina syysöinä suoraan sanoen pelkäsin. Nimismies\nMittler, jonka nimi myöhemmin mainittiin sanomalehtien palstoilla\nerinäisten rumien juttujen yhteydessä, lainasi minulle revolverin ja\nselitti, miten sitä piti käyttää.\n\nPelkäsin sitä vehjettä, niin että käyttämättä se jäi, vaikka eräänä\nyönä kuulin ikkunani takaa miesten askeleita ja puheen sorinaa.\nKylmänä kauhusta pitelin asettani ja odotin, mitä tuleman piti, kunnes\nyhtäkkiä kuului: \"Sä kasvoit neito kaunoinen...\" Pojat olivat lähteneet\nskruuvipöydästä pitämään minulle serenadia. Kiltin klassilliseen\nmalliin valkoista kättäni heilauttaen, ja vasta seuraavana päivänä\nkerroin, miten suuressa vaarassa he olivat olleet, kun olivat\nunohtaneet, että minulla oli Mittlerin 'revoli'.\n\nMeitä oli monta auskultanttia ja ylioppilasta seuraamassa näitä\nkäräjiä. Olin ainoa nainen, niin etten kovinkaan paljon joutunut\nmemoriaaliin, mutta sitä enemmän skruuvipöytään asianajajien huoneessa,\njonka ovea avatessa aina kuului: viisi pataa ja kuusi herttaa!\nAuskultantteja olivat muun muassa tulevat pankinjohtajat Eero Ilves\nja Toivo Hukkinen, ylioppilaita muistan tuomari Kindtin ja erään\nHelanderin, ja minä olin muuten vain maisteri. Työnteosta ei tullut\npaljon mitään. Sunnuntaisin retkeilimme Tiirismaalla ja niin edelleen,\neikä meidän suinkaan ikävä ollut mukavan tuomarin isällisessä hoidossa.\n\nTuomari Räsänen oli niitä vanhanaikaisia, arvovaltaisia tuomareita,\njotka vielä sinuttelivat sekä yhteistä kansaa että asianajotovereita\nkuten Svinhufvudkin. Olin ensin hämilläni, kunnes huomasin, miten\nerinomaisesti se kävi yhteen tuomarinohjeitten kanssa ja kuului\ntuomari-käsitteeseen. Ei ollut tuomarilla virkakaapua, mutta tuomarin\nolemus oli sellaisenaan juhlava, luottamusta ja kunnioitusta herättävä.\n\nSiihen aikaan tuomari oli vielä enemmän tai vähemmän yhteiskunnan\nristiriitaisuuksien yläpuolella, ainakin koetti olla, ja täytyy\nmyöntää, että se tuomaripolvi oli lisäksi kasvatettu kunniakkaaseen\ntietoisuuteen virkansa merkityksestä ja perinteistä.\n\nKysyin kerran eräältä tuomarilta, joka kieltolain aikana oli jättänyt\ntuomarinvirkansa ja ruvennut pankinjohtajaksi, minkä vuoksi hän oli\nluopunut kunniakkaasta virastaan. Hän sanoi minulle suoraan, että\neräänä aamuna oli tuotu hänen tuomittavakseen mies, jonka kanssa hän\noli edellisenä iltana ryypännyt. Lisäksi hän ei pitänyt poliittisista\njutuista. Hän oli omantunnontarkkoja ihmisiä. Mutta ei hän suinkaan\nollut ainoa tuomarikunnassamme, joka kärsi poliittisten juttujen\nvuoksi, poliittiset intohimot ovat niin usein sokaisseet tuomarin\nsilmät ja hävittäneet muistista vanhat, kultaiset tuomarinohjeet.\nTuomarikin on ihminen, ja silloin kun hänessä ovat heränneet\nyhteiskuntaa säilyttävät vaistot, on vaikeata vaaliakaan, että hän\nolisi oikeudenmukainen niitä kohtaan, jotka toimivat hävittääkseen\nhänen yhteiskuntansa. Nykyajan elämä on luonut tuollaisen tilanteen,\nmutta rehellisintä olisi sentään myöntää se eikä piilottaa poliittisia\nvaistoja oikeuden verhon taakse... 'Ei oikeutta maassa saa, ken itse\nsit' ei hanki.'\n\nMutta neljäkymmentä vuotta sitten oli 'Korkia Oikeus' vielä korkea\nkäsite. Tuomioistuimissa, joissa arvovaltaisesti pidettiin yllä\nvanhoja perinteitä, tuntui vieläkin vapaan pohjoismaisen kansan\nvapaa alistuminen oikeuden vaa'an pitelijän juhlallisen vallan alle,\npuhumattakaan kun sitä valtaa käytettiin niin inhimillisesti kuin Olavi\nRasinen siihen aikaan käytti.\n\nValitettavasti en muista montakaan juttua niiltä käräjiltä. Olivat\nkai enimmäkseen pieniä omaisuusrikoksia. Murhajuttuja ei ollut, eikä\nniin paljon naapuririitojakaan eikä 'akkojen' kunnianloukkausjuttuja,\nniitä kaikkien käräjien painajaisunia ja farsseja. Puukotusjuttuja\noli paljon. Erään niistä muistan. Se oli niitä tyypillisiä\niltamapuukotuksia. Komea ja korea syytetty hallitsi kylmillä silmillään\nkoko todistajain joukkoa, niin että loppujen lopuksi ei kukaan kyynärän\nvälimatkaltakaan ollut huomannut, että mies puukotettiin ja kuka\npuukottaja oli. Ja todistuksien puutteessa oli ilmeinen puukottaja\nvapautettava.\n\nMutta erään jutun muistan erityisen hyvin.\n\nHuudettiin esille niin sanottu lapsenruokkojuttu. Kantajana oli nuori,\nkaunis tyttö. Ja mies, jolta eläkettä vaadittiin, oli komea poika.\nHän seisoi muuriin nojaten ja katseli hyytävin silmin kaikkea muuta\nmaailmaa, mutta ei tyttöä. Tytöllä oli asianajaja. Ja täytyy sanoa sen\najan asianajajien kunniaksi, että pojan oli nähtävästi vaikeata saada\nasianajajaa. Mutta kumminkin suureksi hämmästyksekseni eräs asianajaja\notti ajaakseen pojan asian. Poika oli varakas talollinen.\n\nNiin, tyttö vaati siis eläkettä lapselleen, terveelle ja kauniille\npojalle, joka oli tytön äidin sylissä. Äidinäiti oli kai vissiksi\nvarmuudeksi ottanut pikkupojan mukaansa käräjille. Olin sattumalta\npöytäkirjurina ja sain kirjoittaa asian alusta loppuun. Oli tuskallista\nkuunnella tytön asianajajan esittämiä todistuksia. Oli siinä\ntodistajat, muoreja ja vaareja. Suomalainen maisema, järvet ja metsät\nja kesäyö, kaikki kuvastui silmiemme eteen. Oli siinä muija, joka oli\nnähnyt parin tulevan venheellä rantaan ja pojan suutelevan tyttöä.\nOli siinä toisia, jotka olivat nähneet heidät metsässä makaamassa.\nOli tallimiehen vaimo, joka vannoi Korkealle Oikeudelle, että hän\noli sekä nähnyt pojan käyvän tytön luona että kuullutkin. Ja tyttö\nseisoi katsellen katkerana vuoroon ulos ikkunasta, vuoroon poikaan.\nPoika seisoi muina miehinä, aivan kuin asia ei olisi koskenut häntä.\nJa pojan asianajaja valehteli suut silmät täyteen ja väitti, ettei\npojalla ollut ollut mitään tekemistä tytön kanssa. Siinä oli muka joku\ntoinen mies päätekijänä. Siihen aikaan laki oli vielä sellainen, että\njos sai todistetuksi, että oli ollut toisiakin miehiä, niin mies pääsi\nmaksamasta.\n\nTodistajain jono oli loppumaton. Suomen kesä vieri silmiemme eteen ja\ntuomarikin katseli johonkin kauas yli tytön pään. Poika oli tehnyt\npuhdistusvalan. Me kaikki tuomaria myöten tiesimme, että mies oli\nvannonut väärin. Mutta hän oli vannonut itsensä vapaaksi. Tyttö seisoi\nseinään nojaten ja katseli poikaan. Poika ei liikahtanutkaan. Sitten\ntytön asianajaja sanoi, että nyt sitten tuo Villehard pannaan istumaan\nväärästä valasta ja oikein tuntuvasti. — \"Hyvä on! Saan tässä jättää\noikeudelle tämän nuoren miehen kirjeitä, jotka kyllä selittävät asian\nja joissa hän itse myöntää lapsen olevan hänen.\" Asianajaja antoi\ntuomarille suuren kirjenipun ja pyysi lukemaan kirjeet julki. Tuomari\navasi ne ja alkoi lukea. Ne olivat mitä kauneimpia rakkauskirjeitä,\nsamanlaisia, joita me kaikki olemme aikoinamme saaneet. Tyttö seisoi ja\nhänen kätensä vapisivat. Poika seisoi punaisena ja valkoisena muuriin\nnojaten. Tyttö katsoi häneen, ja yhtäkkiä hän melkein juosten tuli\ntuomarin pöydän eteen ja pyysi kirjeensä takaisin. Asianajaja sähisi:\n\"Mitä te teette? Hullutusta!\" Tytön äiti itki. Mutta tyttö otti kirjeet\nja sanoi: \"En voi. En voi panna häntä vankilaan.\" \"Ajatelkaa vielä\nasiaa\", sanoi tuomari. Tyttö ravisti päätään. Tuomari kokosi kirjeet ja\nantoi ne tytölle. Poika seisoi liikkumattomana. Minä katselin häntä. Ei\npienintäkään värähdystä jääkylmissä silmissä.\n\nJuttu raukesi ja poika vapautettiin syytteestä, koska tyttö peräytyi.\nPoika astui ylpeästi ulos. En voinut enää istua ja katsoa. Menin\nmiehen perään. Minulla oli sydämessäni halu repiä siltä silmät. Tyttö\ntuli itkevän äitinsä kanssa ja lähti lapsi sylissä portille hevosensa\nluokse. Poika maksoi asianajajalle. Ja nyt tapahtui se, mikä sentään\nlohdutti minua hieman. Pojan asianajaja ei pistänyt rahoja taskuunsa,\nvaan lähti portille ja tarjosi niitä tytölle. Mutta kun tämä ei ottanut\nnäitä vastaan, hän antoi ne lopuksi tytön äidille.\n\nMenin asianajajien huoneeseen itkien ja uskoin elämään. Ei sen\nasianajajan vuoksi, vaan koska rakkaus ei kumminkaan ollut hylännyt\nihmistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavat syyskäräjät olivat 'Hollolan Lahlessa', siis itse Lahden\nkaupungissa. Niitä ei istunut tuomari Rasinen itse, vaan Aarne\nWuorenheimo, jonka isä oli vanhasuomalainen senaattori Bergbom ja\näiti Hatanpään Idmaneja. Hän oli tavannut Suomen kansasta, kuten hän\nitsekin sanoi, jonkun Hatanpään torpparin tai puutarhurin tai Helsingin\nsenaattorikodin palvelijoita ja siinä kaikki.\n\nLautakunnassa istui vakavia Hollolan isäntiä, ja pöytäkirjaa pitämässä\nolin minä, virolaissyntyinen. Auskultantit ja ylioppilaat sekä\nasianajajat pelasivat skruuvia viereisessä huoneessa. Jos ovi avautui,\nkuului: viisi pataa ja kuusi ruutua, ja niin edespäin ja hieman äkäisiä\nhuudahduksia silloin tällöin, jolloin sekä tuomari että minä katselimme\nikävöiden ovelle päin, sillä skruuvareita Herran edessä olimme kaikki.\n\nTämä oli siis näyttämön lavastus, ja tällä näyttämöllä alkoi tapahtua\nsellaista, minkä minä selvästi muistan vielä neljänkymmenen vuoden\ntakaa.\n\nJuttuja oli paljon, ikäviä, vähäpätöisiä velkomis- ja näpistelyjuttuja,\nja esiin huudettiin joku Villehard tahi Aaretti toinen toisensa\nperästä. Minusta tuntui, ettei koko Hollolan Lahlessa muita nimiä\nollutkaan kuin joko Villehard tai Aaretti. Ja näiden harmaiden,\ntavallisten Aarettien jono jatkui pitkin päivää. Olimme kaikki hieman\nväsyneitä, kun esiin huudettiin vanha, torpparin näköinen Aaretti\npukinpartoineen ja pitkätukkaisena, yllään sarkapuku. Asia koski\njotakin velkomusta — naapuri Villehard oli tehnyt hänelle vääryyttä tai\njokin kartano.\n\nAaretti tervehti Korkeata Oikeutta syvästi kumartaen. Tuomari tiuskaisi\nheti: \"No, puhukaa asianne nopeasti!\" Mies pisti kätensä taskuun ja\nalkoi kaivella sieltä joitakin asiapapereita. Hänen kätensä olivat niin\nkuokan varren jäykistämät ja auran kurjen koukistamat, ettei papereita\nja asiakirjoja ollut millään löytyä. Tuomari katseli ja katseli ja\nkoputteli kynällään pöytään ja tiuskaisi vähän välistä: \"Puhukaa\nnopeasti, mitä asia koskee! Mitä vaatimuksia teillä on?\" Aaretti\nkaivoi taskujaan ja toisti aina vaan: \"Korkea Oikeus, odota nyt, kyllä\nse tulee, kyllä se täällä on.\" Ja Korkea Oikeus kiljui ja haukkui:\n\"Nopeasti! Emme me ole täällä koko päivää teitä varten!\"\n\nMies hikoili ja selitteli, että hänelle oli tehty vääryyttä. Oli\nsellainen ja sellainen asiakirja ja sopimus olemassa, eikä naapuri\nvälittänyt sopimuksista ollenkaan ja niin edespäin. Lautakunta tunsi\nmiehen ja kuunteli kärsivällisesti, mutta tuomari kiljui yhä hullummin\nja naputteli kynällään pöytään. Meillä oli tapana skruuviasioista tai\nmuista keskinäisistä asioista puhua joko saksaksi tai ranskaksi. Minä\nen kestänyt enää, vaan sähisin: \"Imbécile!\" mikä on kovin ankara sana\nranskankielellä. Mutta sitä minä käytin ja lopuksi vielä tiuskaisin\nselvällä suomenkielellä niin että lautakunta kuuli: \"Anna toki miehen\npuhua rauhassa! Näethän, että hänellä on asiaa ja hän tahtoo selittää\nsitä.\" Mutta tuomari tiuskaisi minulle vastaan: \"Minä en ymmärrä\nmitään; miksi se puhuu noin? En minä voi tällaista käsittää. Puhukaa\nselvemmin!\" Ja minä tiuskaisin vielä vihaisemmin, että mies kyllä\nymmärtää, mutta sinä et ymmärrä häntä. Asia meni niin pitkälle, että\nmies koko ajan toisti mitä kunnioittavimmin: \"Korkea Oikeus, odota\nnyt vähän! Kyllä se tulee.\" Ja Korkea Oikeus kiljuu ja Korkea Oikeus\nheittelee kynäänsä pitkin pöytää ja levittelee käsiään lautakunnalle:\n\"Ymmärrättekö te jotakin? Ymmärrettekö te?\" Ja sitten minä sanoin\nlautakunnalle, että en ollut syntynyt Suomessa, mutta olin sentään\nnähnyt Suomen kansaa ja erästä toistakin kansaa meren eteläpuolella,\nja \"nyt näette, että minä ymmärrän Aarettia ja Villehardia paremmin\nkuin tuomari, joka on syntynyt Suomessa ja kasvanut kaukana kansasta\nHatanpäässä ja Helsingin suuressa, rikkaassa talossa.\" Mutta ei se\ntuomariin koskenut, hän ei ottanut sitä ollenkaan moitteen kannalta,\nvaan suorastaan iloitsi, että hänen oli elämässään niin hyvin käynyt,\nettei hänen ollut tarvinnut olla tekemisissä rahvaan kanssa.\n\nJa sitten Aaretti tai Villehard sai vihdoinkin paperinsa esiin ja\nselitti pitkästi ja laveasti riitansa. Ja hänen kätensä — en ole\nkoskaan niitä unohtanut — olivat aivan kuin rautakourat ja hänen\nkasvoissaan oli monta ja monenlaista elämän tekemää vakoa. Hän seisoi\nsiinä kumarassa, kyhmyisenä, puinnin, säkkien kantamisen, metsän\nkaadannan ja muiden raskaiden töiden kasaan painamana, käpristyneenä\nkuin vanha tuulen tuivertama mänty.\n\nKun minä olin tulkkina suomalaisen tuomarin ja suomalaisen työmiehen\nvälillä, saatiin vihdoinkin suurella vaivalla solmituksi yhteisymmärrys\nKorkean Oikeuden ja Aaretin kesken. Mutta asiantila selvisi myös\nlautamiehille. Ei se ollut suorastaan minun ansiostani, mutta ainakin\npari kertaa tapahtui, että lautakunta äänesti tuomarin nurin.\n\nEn ole voinut unohtaa tätä tapausta. Ja aikanaan, kun pääsin\nskruuvipöydästä huoneeseeni Lahden Seurahuoneelle, istuin ikkunassa\nja katselin tyhjää toria ja puhuin jollekin, joka mahdollisesti oli\nolemassa, mahdollisesti ei:\n\nHyvä Jumala, jos sinä olet olemassa, auta minua, että oppisin\nymmärtämään tätä kansaa, joka on kuin myrskyn repimä vanha honka ja\njonka kädet ovat työn raatelemat, Anna minun ymmärtää tätä kansaa ja\nanna sen kansan ymmärtää minua, sillä en voi olla pitämättä tästä\nkansasta, niinkuin pidin siitä, jonka keskuudesta olen tullut.\n\nAlbert Engströmillä oli aikoinaan Strixissä pilapiirros, jossa\npunanenäinen, ikuinen ylioppilas (överliggare), joka vihdoinkin\nparinkymmenen vuoden päästä oli saanut suoritetuksi lainopilliset\ntutkintonsa, seisoi juhlallisena yliopiston portailla sanoen: \"Nu skall\nsvenska folket dömmas\" — eli: Nyt sitä Ruotsin kansaa tuomitaan.\n\nAlbert Engström tunsi kansansa.\n\n\n\n\n\n\nKIRJALLISIA TÖITÄ\n\n\n\n'TALON LAPSET'\n\n\nEnsimmäinen näytelmäni on 'Talon lapset'. Kirjoitin sen Albergassa\nvuoden 1911 keväällä.\n\nHeräsin aamuisin kello viideltä hoitamaan lastani eikä sitten enää\nnukuttanut. Kirjoitin sitä melkein kuin sydänverellä, lapsi sylissäni,\nsillä kirjoitin sitä näihin aikoihin päässäni. Kun lapsi lakkasi\nsyömästä, avasi siniset silmänsä ja hymyili, unohdin taas, mitä olin\najatellut. Vähitellen aloin iltapäivisin panna ajatuksia paperille. Oli\ntuskallista kirjoittaa, sillä näytelmäni koski asioita, jotka juuri\nsiihen aikaan sain itse kokea hyvin läheltä. Äskettäin muistelmieni\naineksia hakiessani löysin näytelmäni neljäkymmentäkaksi vuotta\nsitten painetun vironkielisen kappaleen, ja hämmästyin sen realismia\nja uskallusta, kun ajattelee niitä aikoja, jolloin nuori nainen sitä\nkirjoitti. Olin unohtanut sen melkein kokonaan.\n\nNäytelmäni ilmestyi painosta Virossa vuonna 1913, ja sen ensi-ilta oli\nsaman vuoden lokakuussa Tallinnassa Estonia-teatterissa. Ensi-illan\njälkeen santarmit kielsivät sen.\n\nHelmikuun 12. pnä 1914 se esitettiin suomeksi Kansannäyttämöllä.\nMuistan vielä sen ensi-illasta, miten järkyttävää minun oli\nhenkilökohtaisesti nähdä luomiani ihmisiä elämässä näyttämöllä.\nMuistan, että Miina Sillanpää toi minulle ison kukkalaitteen\ntyöläisnaisten puolesta, ja kukkia tuli muualtakin. Arvostelukin oli\nminulle armollinen. Gustaf Mattsson, jonka sanomalehdessä Olof Homén\nsiitä kirjoitti, kertoi Homénin vuoden päästä sanoneen hänelle, että\nsitä 'flickaa' oli pidettävä silmällä, siitä tulisi jotakin.\n\nMutta siitä tytöstä ei tullut pitkään aikaan mitään erikoista, sillä\nkatkeroiduin sanomattomasti, kun ensi-illan jälkeen santarmit kielsivät\nkappaleen täälläkin. Taitaa olla ainoa suomenkielinen näytelmä, minkä\npainoylihallitus venäläisten santarmien vaatimuksesta on Suomessa\nkieltänyt. Ruotsalaisessa teatterissa oli sitä ennen jo kielletty\n'Kungen', eräs ranskalainen kappale. Parikymmentä vuotta myöhemmin,\nvuonna 1933, kielsi Suomen hallitus kappaleeni 'Laki ja Järjestys'\nlapualaisten vaatimuksesta — sen jälkeen kun Viron hallitus oli\nsuonut minulle erikoisen kunniapalkinnon viimeisestä vironkielisestä\nnäytelmästäni 'Koidulasta'. Näinkin voi käydä maailmassa.\n\nVuonna 1914, ensi-illan huumauksen jälkeen, tulin parin päivän kuluttua\nteatteriin, jolloin kappaleeni piti esitettämän toisen kerran. Tulin\nsisään Kansannäyttämölle pihanpuoleisesta ovesta, ja muistan, miten\npääosan esittäjä Annie Sundman tuli minua vastaan ihmeellisessä\nnunnanpuvussa ja näyttämöltä kuului 'Pikku Pyhimyksen' iloista laulua.\nLuulin, että olin tullut väärään paikkaan, kunnes Annie Sundman alkoi\nsurullisena kertoa, että kappaleeni oli kielletty viisi minuuttia\nennen sen alkua ja että teatterin oli pakko näytellä sen sijasta\n'Pikku Pyhimystä' sille osalle yleisöä, joka ei halunnut lipun hintaa\ntakaisin. Näin siis santarmisto ei jättänyt minua rauhaan Suomessakaan.\nOlin suunnattoman katkera, ja heitin koko kappaleen jonnekin\npöytälaatikkoon. Myöhemmin se lähetettiin Amerikan suomalaisille\nnäyttämöille, ja sitä on kuulemma siellä ahkerasti näytelty. Samoin\njoutui kappale Amerikan virolaisille näyttämöille. Mutta minulta tapaus\nvei pitkäksi aikaa elämäniloni. Mitä varten kirjoittaa, ellei voida\nnäytellä!\n\nJa niin tapahtui, etten todellakaan vilkaissut tähän opukseen ennen\nkuin nyt, 42 vuotta myöhemmin. Olin nimittäin erääseen aikaan unohtanut\nsen kokonaan, kun elämä vei minut maailmanteatteriin ja aivan\ntoisenlaisiin näytelmiin. Kun aloin parikymmentä vuotta myöhemmin,\n30-luvulla, uudelleen kirjoittaa, minusta tuntui, että 'Talon lapset',\nesikoiseni, oli näyttämöllisesti heikko ja epäonnistunut. Ja sen sijaan\nettä olisin sitä korjaillut, hylkäsin sen kokonaan muististanikin.\nItsenäisen Viron aikana teatterit kyselivät sitä, mutta kielsin sitä\nnäyttelemästä ennen kuin olisin sen korjannut, olihan se aloittelijan\ntyötä. Mutta hakiessani aineksia näitä muistelmia varten löysin erään\nkirjailija Ernst Petersonin ja hänen veljensä Otto Petersonin minulle\nkirjoittaman kirjeen. Viimeksimainittu oli ohjannut ja esittänyt\nkappaleeni Pietarissa suljetussa piirissä ja näyttelijöinä olivat\nvirolaiset ylioppilaat. Petersonit olivat ihastuneet näytelmääni ja\nkirjoittivat siitä niin myötätuntoisina, että minusta tosiaankin alkoi\ntuntua, että minun oli syytä itsekin tutustua siihen.\n\nLöysin Virossa vuonna 1912 'Maa' yhtiön kustannuksella painetun\nkappaleen. Kun painos takavarikoitiin Virossa, on tämä kai sen harvoja\nsäilyneitä kappaleita.\n\nJa niin minä sitten tutustuin näytelmään — ja hämmästyin itsekin.\nKoska aihe on hieman romanttinen, olisi luullut siinä esiintyvän\npelkkää romantiikkaa, kuten voisi yleensä olettaa esikoisteoksesta.\nMutta hämmästyin itsekin sitä realismia, jota kappale huokui. Siinä\noli niin paljon todellisia, Viron senaikuisen nuorison kärsimyksiä,\nkoristelematon kuva nousevan, pienen kansan nuorisosta ja sen\ntalonpoikaisesta ympäristöstä, ja äärimmäisen todellinen, suorastaan\nkauhistuttava isoisän hahmo.\n\nKappale oli tietenkin sisällykseltään Suomelle verraten vieras.\nKysymyksessä on sivistynyt talonpoikaisnuoriso, ne lapset, joita\ntalonpoikaistalo jaksaa kasvattaa, ja ne raskaat velvollisuudet,\njoita tällainen ylivoimainen sivistyksen hankkiminen jättää nuorten\nihmisten kannettavaksi. Talonpoikaistalo kykeni lähettämään yliopistoon\nkorkeintaan yhden lapsen. Sen jälkeen olivat voimat lopussa ja talo\njo vaarassa joutua myytäväksi, niin että sivistystä saaneen pojan tai\ntyttären piti heti koulusta tai yliopistosta päästyään alkaa ansaita\npelastaakseen kotitalonsa vararikosta ja auttaakseen vielä muita\nkotona olevia sisaruksia. Ei ollut Virossa siihen aikaan apurahoja;\nmahdotonta oli saada opintolainoja, takauksia ei tunnettu ollenkaan\neikä muita pankkeja ollut kuin niin sanotut Landes-kassat, jotka\naikoinaan olivat maksaneet paroneille talonpojilta 'vapautuksessa'\nryöstettyjen talojen lunastushinnat myöntämällä heille kuoletuslainoja,\njoiden korot ja kuoletus jäivät loppumattomiksi painajaisiksi talojen\nniskaan. Jos laina oli jo melkein loppuun maksettu, oli mahdollisuus\nottaa obligaatiovelka, nostaa rahat uudelleen ja käyttää ne lasten\nkouluttamiseen. Näin on käynyt kappaleessani kuvatuissa taloissa.\n\nEn käsitä ollenkaan, mistä olin saanut rohkeuden kuvata 'Jumalan luoman\nkansanjohtajan', kansallissankarin kehitystä ja esittää uskottavasti\nkahden toisiaan rakastavan ihmisen eron toisistaan maailmankatsomusten\neroavaisuuden vuoksi. Olen yrittänyt kuvata sellaista urotyötä\nja tilannetta myöhemminkin, mutta se on aina päättynyt siihen\nmahdollisuuteen, että asianomaiset illalla eronneet soittavat jo\naamulla toisilleen ja lankeavat itkien toistensa kaulaan eroten vasta\nkun 'rakkaus kauniskin on kuollut pois' ja tuomioistuin määrää, kuka\nsaa lapset.\n\n_Peter_ yrittää selittää, että ainoastaan sanat erottavat heidät.\n\n_Marianne_ vastaa: \"Sanani ovat elämän synnyttämät ja vain elämä voi ne\nmuuttaa. Minä en voi uhrata järkeäni ja työtäni sinun vuoksesi.\"\n\n_Peter_: \"Sanotaan, että rakkaus voittaa kaiken.\"\n\nSilloin _Marianne_ toteaa, etteivät he siis rakasta toisiaan tarpeeksi.\n\n_Peter_: \"Sinä teet minusta yksinäisen vaeltajan.\"\n\n_Marianne_: \"Sanoja, vain sanoja: uskollisuus ja ikuinen rakkaus! Ne\novat vain siellä olemassa, missä elämä on kahlittu, tukahdutettu,\nkuollut. En tule koskaan olemaan vanhapiika, joka lämpöisessä huoneessa\nkutoo villasukkia neekerilähetykselle vuodattaen kyyneleitä rakastetun\nkuvan edessä.\"\n\n_Peter_: \"Me tapamme itsemme!\"\n\n_Marianne_: \"Minä olen valinnut laajemman ja rikkaamman elämän kuin\nrakkaus.\"\n\nSiunatkoon sitä ylpeyttä!\n\nEn ole koskaan elämässäni kuvannut niin vakuuttavasti tällaista\nrakkauden tappamista.\n\n_Marianne_ lisää: \"En antaudu elämän tallattavaksi, vaan jätän siihen\nnyrkkieni jäljet.\"\n\nOlen tosiaankin saanut eron kuvatuksi melko lopulliseksi, ja siksi on\nsydäntäsärkevää viimeinen kohtaus, jossa Peterin lähdettyä Mariannen\näiti tulee sisään ja sanoo, miten iloinen hän oli kuullessaan Peterin\ntulevan ikkunan kautta. \"Älä häpeä ollenkaan. Mitäs häpeämistä\non morsiamen ja sulhasen väleissä.\" Marianne katselee tuimana ja\nepätoivoissaan eikä ala selittää antaakseen äitinsä nukkua yönsä\nrauhassa. Kappale loppuu äidin sanoihin: \"Johan tuo kissa pahus taas on\nkaatanut maitovadin. Sanoinhan minä Maijalle, ettei hän kaataisi liikaa\nmaitoa vatiin, mutta eihän se Maija tottele!\"\n\nEn ole koskaan myöhemmin uskaltanut lopettaa näytelmääni niin\nrealistisesti, niin että elämän jatkuvuus tosiaan tuntuu ja kouriin\ntekee kipeätä.\n\nKuinka olenkaan eksynyt romantiikan poluille ja vieläpä Brechtin\nepiikan viidakkoon. Ja ikääkin on jo niin paljon. Elämä, armahda minua\nvieläkin vähäisen!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuomalaista käännöstä minulla tietenkään ei ollut. Kaikki meni\naikoinaan Amerikkaan. Soitin sydän kurkussa Kansannäyttämölle,\nja pyysin hakemaan pääkirjan 40 vuoden takaa. Siunattu olkoon\nKansannäyttämön arkistonhoitaja! Tuo kirja löytyi ja kopioitiin minulle.\n\nNeljäkymmentä vuotta sitten näytteli siellä pääosaa, Mariannea, Annie\nSundman. Peterinä oli Simo Kaario — nyt jo vainaja — Suomen parhaita\nnäyttelijöitä, kuten myöskin Jaakko Korhonen, joka näytteli Peterin\nveljeä — vainaja hänkin. Muista henkilöistä ovat Kansannäyttämöllä\nvielä jäljellä sekä Kaarlo Saarnio että Ida Salmi, jotka uskollisesti\nja erinomaisesti ovat olleet kaikissa Niskavuori-näytelmissäni\nmukana, vieläpä olen heitä suurella ilolla katsellut viimeisessäkin\nNiskavuoressa rovastina ja Eevana. Kappaleen ohjasi Pekka Alpo — hänkin\njo kuollut, ja ohjauksessa oli sekä tunnelmaa että todellisuutta.\nAlbert Gebhard teki mainioita piirustuksia ensitilasta.\n\n\n\n'USVANTAKAISET'\n\n\nKäräjät olivat ja menivät. Ne olisivat olleet melkein lepoa, ellei\nhuoli lapsestani olisi painanut mieltäni, vaikka hän olikin Wuolijoella\nmaailman parhaan mummun hoidossa, jonka lempilapsi hän oli.\n\nPalattuani kotiin alkoivat ankarat päivät. Käännöksiä ja juridiikan\nlukua — ajattelin suorittaa ennen kaikkea rikosopin professori\nSerlachiukselle. Sitäpaitsi valmistin itse luentoja rikosopista ja\nsosialismista, mutta ennen kaikkea kirjoitin 'Usvantakaisiani'.\n\nNäytelmääni 'Talon lapset' kohdanneen kiellon jälkeen, ja koska tiesin\netten kyennyt kirjoittamaan sellaista näytelmää, jonka tsaarinvalta\nhyväksyisi, päätin jättää näytelmät sikseen — olivathan kaikki aiheeni\nenemmän tai vähemmän poliittisia ja tsaarin sortoa vastustavia. Siksi\naloin kirjoittaa sukuromaania 'Usvantakaiset'.\n\nKun viimeisen kerran lähdin Virosta, jäi Viron ranta usvan taakse, ja\nsiellä se on pysynytkin. Perheeni tuli vähitellen luokseni Suomeen,\nmutta laaja sukuni jäi usvan taakse, pääasiallisesti hautausmaahan.\nEi ihmisellä voi olla kahta isänmaata. Minun oli valittava, ja minä\nvalitsin. Suomi oli opiskelu- ja nuoruusvuosinani tullut lähemmäksi\nminua kuin Viro, ehkäpä sen vuoksi, että Suomessa olin saanut\nkärsiä enemmän kuin Virossa. Olen maksanut kalliin hinnan uudesta\nisänmaastani, erittäinkin vuonna kahdeksantoista, jolloin usein tuntui\nsiltä kuin jokainen ammuttu kuula olisi osunut minuun. Ja yhtä paljon\nsotavuosina, jolloin aivan kuin jokainen tankki olisi kulkenut ylitseni.\n\nUsvan taakse jäi iloinen, rikas lapsuuteni, ja niistä ajoista ajattelin\nkirjoittaa sukuni kohtaloita käsittävän romaanin, jonkinlaisen\nvirolaisen Rougon-Macquartin tarinan Zolan malliin. Aloitin sen hyvin\nleveästi maalaten ja kovin realistisesti äidinisäni suvun hajoamisesta,\nsen lasten eksymisestä ihmismetsään. Mutta kun tarvitsin rahaa ja\noli pakko saada kirja mahdollisimman pian valmiiksi, aloin keskittää\nkuvaustani, ja niinpä siitä tuli epämuodostuma, jossa alkupuolen leveä\nkuvaus ei enää vastaa keskitettyä loppupuolta. Ajattelin korjata sitä\nseuraavissa osissa mutta...\n\nKirja loppuu siihen, että Leeni-täti, talon koossapitävä voima, lähtee\ntalosta isänsä kuoleman jälkeen ja talo hajoaa. Kai kirjassa jotakin\nkummallista oli, koska arvostelu oli ymmällään realismistani. Ihmiset\nostivat ja lukivat ja luultavasti hieman itkivät. Luonnollisesti\nhaettiin kynttilöin, lampuin ja mikroskoopein jotakin tendenssiä,\nmutta sitä ei löydetty. Ja lopuksi itsenäisen Viron aikana, jolloin\ntoinen painos ilmestyi Noor Eestin kustannuksella, joutui osa kirjaani\nViron Maamme-kirjaan kasvattamaan Viron nuorisoa pitkiksi ajoiksi,\nse taitaa olla vieläkin siellä koulujen lukukirjassa. Ainakin se osa\nViron nuorisoa, jota olen tavannut vielä näihin päiviin saakka, tuntee\nkirjani, pikemminkin tuntee minut juuri 'Usvantakaisten' kirjoittajana.\n\nKuusitoista vuotta myöhemmin kirjoitin 'Usvantakaisiin' jatkon\n'Usvantakaisten Leeni Tartossa', joka oli sivistyneistön romanttinen,\npuolihistoriallinen tarina, mutta jossa olin menettänyt mullasta ja\nmetsistä nousseen realismini. 'Usvantakaiset' oli mullasta noussutta\nkansallista talonpoikais-Viroa, toinen osa käsitteli Euroopan teille\njoutunutta sivistyneistöä.\n\nEn ole antanut kääntää kumpaakaan millekään muulle kielelle, en\nedes suomeksi. Olen aina uneksinut, että minulla joskus olisi aikaa\nkirjoittaa molemmat kirjat uudelleen suomeksi. Joka tapauksessa se\nolisi tuottanut minulle nautintoa, mutta olen aina sen lykännyt. Ja\ntaannoin, kun viikatemies seisoi vieressäni, valitin sairasvuoteellani\netupäässä sitä, etten ennättänyt saada kuntoon 'Usvantakaisiani',\nviimeistä Niskavuori-näytelmääni ja Snellmania käsittäviä\nsuunnitelmiani. Niskavuorethan lopetin, ehkäpä saan viikatemieheltä sen\nverran lykkäystä, että kykenen nuo muutkin viemään päätökseen.\n\nOlin kirjoittanut Virosta kansallisen rytmin ja vanhan kielen\nmukaisesti. Virolainen arvostelija Jean Lintrop julkaisi siitä\ntyylinäytteitä Postimees-lehden Linda-nimisessä kirjallisuuslehdessä.\nLöysin tuon kellastuneen leikekasan sattumalta. Hän toistaa kuvaukseni\nisoisän kuolemasta ja kysyy lukijalta: \"Mistä tämä on kotoisin?\" ja\nvastaa itse: \"Raamatusta!\" Kun nyt luin sen uudestaan, huomasin, että\nse oli kotoisin Hämeestä ja Kiveltä, että sillä välin olin tullut\nsuomalaiseksi ja vienyt Hämeen Viron kirjallisuuteen.\n\n'Usvantakaisten' esipuhe on seuraava:\n\n\"Vaari, minulla ei ole maata ja minulla ei ole leipää. Valkeamäen leipä\nei kasva enää minua varten.\n\n\"Auttakaa te, Valkeamäen koivut ja kasteheinät, pitäkää minusta kiinni,\nälkää antako minua pois vieraaseen maailmaan.\n\n\"Juureni jäävät peltoihisi ja niittyihisi. Miten voin elää\njuurettomana...\n\n\"Elämä on särkenyt Valkeamäen sukuketjun, ja minä olen rengas, joka\nvierii vieraalle maalle ja vie Valkeamäen veren kauas...\n\n\"Hyvästi Valkeamäki! Harmaille kiville, tomuiselle maantielle istutan\nsukuni, enkä tule enää koskaan takaisin kultaisten koivujesi alle,\nkukkiville niityillesi.\n\n\"Meren ja kaupungin muurien takaa ajattelen sinua tuskasta tummuneella\nsydämellä, meren ja muurien takaa kuiskaan koivuillesi: 'Rakkaat'!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n'Niskavuoren leivän' ilmestyessä painosta lisäsin siihen\njälkikirjoituksen vuonna 1938:\n\nVaari, minä juurruin sittenkin uudelleen... Hiidenvuoden kallionrakoon.\n\nSuomen suvun juuret ovat sitkeät!\n\n\n\n'SOTALAULU'\n\n\nSe oli viimeinen kirjallinen työni ennen kuudentoista, vuoden taukoa.\nSe julkaistiin 'Maan' kustantamana joulukuussa vuonna 1914.\n\nSitten seurasi kuusitoista vuotta tuonti- ja vientiliikettä,\npolitiikkaa, maanviljelystä ja sahateollisuutta suloisessa\nsekamelskassa, sekä rahantekoa että rahanmenetystä, ja vasta 1930\npalasin kirjallisuuteen harharetkieni jälkeen 44-vuotiaana, yksinäisenä\nsutena. Aloitin luonnollisesti uuden urani häijyillä näytelmilläni\n'Ministeri ja kommunisti' ja 'Laki ja Järjestys'. En ollut\nharharetkilläni vähääkään oppinut yhteiskuntaa mielistelemään ja sain\nsen heti takakäpälilleen. Ja siihen aikaan kieltämättä hieman nautin\nsiitä, että kykenin härnäämään porvareita.\n\nMutta sitten 'Sotalaulu', josta tuli jäähyväiseni kirjallisuudelle.\nOlen maininnut siitä Kukkia-kirjassani, koska Eino Leino siihen\naikaan alkoi kääntää sitä suomeksi, mutta sillä on ollut omalaatuisia\nkohtaloita aina tähän asti.\n\nHurtin kokoelmain nimiluettelotyöni aikana olin alkanut kerätä\nitselleni kauneimpia toisintoja monistakin runoista. Aikomuksenani oli\nsaada niistä vähitellen antologia. Olin kopioinut toisintoja useista\norjalauluista, naisten laulamasta kummallisesta ikävöintirunosta,\njota sanotaan 'Ihmemaaksi', ja luonnollisesti 'Äidin haudalla'\nrunon parhaat toisinnot, koska kirjoitin väitöskirjaani juuri tästä\nrunosta ja hallitsin muutoinkin koko sen aineiston. (Todellisuudessa\nhallitsin luettelointityöni loppupuolella jotensakin koko virolaisen\nkansanrunoaineiston, sillä olihan minun pakko lukea jokainen runo\nantaakseni sille nimen.) Sodan alkaessa sain päähänpiston katsoa,\nmitä Viron kansanrunous tiesi sodasta. Sota oli hirveä murhenäytelmä,\nennen kaikkea pienelle kansalle, jolta miehet väkipakolla vietiin\ntsaarin armeijaan. Olihan ensimmäinen maailmansota virolaisille sentään\njotenkin ymmärrettävissä, kun taisteltiin saksalaisia, monisatavuotisia\nsortajia vastaan. Mutta sitä ennen käytyä Japanin sotaa, jossa\nMantšuriaan menehtyi paljon virolaisia miehiä, vihasivat virolaiset\nyhtä paljon kuin Venäjän kansakin.\n\nAloin hieman katsella sotalaulun aineksia, ja huomasin, miten vähän\nViron kansanruno käsitteli sotaa. Samalla huomasin, että oli helppoa\nkoota kaikki sotaa käsittelevät ainekset yhteen. Valitsin kauneimmat\ntoisinnot runoista, ja vähitellen minussa kypsyi suunnitelma\nyhdistää kaikki nämä ainekset eepilliseksi kokonaisuudeksi samalla\ntavoin kuin Lönnrot laati Kalevalan lukuja. Minulle työ oli vain\nhelpompaa kuin Lönnrotille, koska minulla oli käytettävänäni ahtaalta\nalalta suhteellisesti paljon enemmän toisintoja kuin Lönnrotilla\nsommitellessaan eepillisiä lukuja Kalevalaan.\n\nKun tarkastelin aineistoani, huomasin, että eräät toisinnot kuvasivat\nmiehen kohtaloita, joka kaatui sodassa, toisissa taas mies palasi\nkotiin. Siitä sain jo selvän osviitan, mihin oli pyrittävä. Siis\nrunkona oli kahden veljeksen sotaanlähtö. Toisinnoissa oli myös\npienehkö määrä humoristisia runoja, joissa sisar joutuu sotaan, koska\nveljet ovat vielä liian nuoria. Kansa oli sitten liittänyt näihin\naineksiin osia kaikenlaisista muista runoista, ennen kaikkea 'Äidin\nvalituksesta', jopa orjalauluista ja häälauluistakin. Ja koska kansa\noli niin tehnyt, minullakin oli tietenkin oikeus käyttää samoja\naineksia, ei sellaisinaan, vaan liitoslauluistakin oli haettava\nkauneimmat toisinnot.\n\nSamalla huomasin, että Sotalaulu oli, kuten enimmäkseen kaikki Viron\nlyyrilliset kansanlaulut, naisten laulama. Se käsitteli ainoastaan\nperheasioita, perhettä miehen lähtiessä sotaan, perhettä miehen\ntullessa sodasta, sydämen särkyä sotaan lähtiessä ja onnea sodasta\npalatessa, omaisten odotusta ja itkua. Missä sota mainitaan, siinä\nkuvataan vain tuskaa, hätää, vilua, verta, nälkää ja ennen kaikkea\nkoti-ikävää. Missään ei ole pienintäkään sotaintoa. Eihän kansalla\nollut vielä isänmaata, oli vain omaiset, kotipaikka. Eihän virolainen\nmies edes aina tiennyt, ketä vastaan milloinkin soti.\n\nRyhdyin ihastuneena työhön, eri osien liittämiseen toisiinsa, ja\nyritin olla lönnrotmaisempi kuin Lönnrot itse. En pannut tähän runoon\nainuttakaan omaa säettä. Ja niin valmistui eepillis-draamallinen runo.\nEhkäpä uskallettiin Virossakin kuiskia: ensimmäisiä lukuja Viron kansan\ntulevasta kansaneepoksesta.\n\nNerokas runoilija tohtori Kreutzwald, joka ihastui Lönnrotin\nKalevalaan, ajatteli aikoinaan, että jos kerran Kalevala saavutti\nSuomessa niin erinomaisen tuloksen kansan herättäjänä, niin voisi\nlaatia Kalevipoegin Virolle. Hän tekikin sen, ja tulos oli erinomainen.\nKalevipoegista tuli kansalliseepos, melkein yhtä pyhä kirja\nVirossa kuin Kalevala Suomessa, vaikka se sisältääkin korkeintaan\n5 % kansanrunoutta ja 95 % Kreutzwaldia. Viron satatuhatlukuinen\nkansanrunous ei tunne 'Kalevi' sanaakaan, ei edes kylän nimenä, eikä\nmyöskään vanha satukirjallisuus. Lujaa sarkakangasta kansa sanoo\n'käteviksi', mutta ehkäpä tuo nimitys on syntynyt vasta 'Kalevipoegin'\nmukaan. Kalevipoegia eepoksena, joka perustuisi yhtä paljon\nkansanrunouteen kuin Kalevala, ei ole vielä syntynyt.\n\nEipä siis ole ihme, etten minä kansalliseepoksen suhteen tällaisin\nkerettiläisin ja kumouksellisin ajatuksin voinut jäädä Viroon, vaan\ntulin suoraan Suomeen, jossa Suomen suvun suuri runous on säilynyt\nKalevalassa puhtaana, vaikka sitä nykyään yritetäänkin väittää\nlänsisuomalaiseksi.\n\nKauhulla ajattelen sitä aikaa, jolloin tiedemiehet — folkloristit —\nalkavat tutkia, milloin ja missä Sotalauluni on syntynyt ja mistä\nsodasta ja ketä vastaan.\n\nLaulajanaiset ovat sen synnyttäneet sydämen tuskasta, ehkäpä aikojen\nalussa, jolloin heimot vielä taistelivat keskenään. Jos runo mainitsee\nSaksan tai Venäjän tai Puolan, tapahtui niin kai useimmiten siksi,\nettä tietty maa alkusointunsa puolesta sopi runoon, kuten 'satula\nSaksanmaalta' tahi 'miekassa oli monta verta: Hiidenmaan isännän verta\ntai Kuurinmaan kuninkaan verta'. Isäntä ja kuningas oli tärkeintä —\nja se että miekassa oli verta. Isännät ja kuninkaat olivat ikuisen\nsorron käsitteitä, ja kansalle — sen laulajavaimoille ja -äideille —\noli samantekevää, kuka kuningas kulloinkin oli kyseessä — alkusointu\nsen kuninkaan määräsi Kuurinmaan kuninkaaksi. Mutta sitten vuosisatojen\nkuluttua tulee joku jälkeläinen ja rupeaa tutkimaan maantieteellisiä\nja historiallisia sotia, tiemmä geopoliittisia 'meininkejä', Malan ja\nMalien ja Madlin runoista. Antakaa heille anteeksi, rakkaat esiäitini,\neivät ne professorit tiedä, mitä tekevät!\n\nSotalauluni valmistui vuonna 1914, marraskuussa. Käänsin sitä\nsuullisesti Leinolle, joka ihastui ja alkoi kääntää sitä suomeksi.\nKun painettu kappale tuli Virosta, annoin sen hänelle. Ja siihen\nluonnollisesti jäi hänen käännöksensä niinkuin niin moni muukin työ\nLeinon elämässä. Ja minutkin vei elämä muualle, pois kansanrunoista\nja väitöskirjoista ja näytelmistäkin. Professori Krohn kyllä kovasti\nahdisti minua kääntämään Sotalaulua ja yritti saada toisiakin tekemään\ntämän työn Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Mutta kesken se jäi. Ja\nnäin meni elämästäni ensimmäinen maailmansota ja Viro, ja vähitellen\nunohdin koko Sotalaulun olemassaolon. Tarvittiin toinen maailmansota,\njotta se palautuisi muistiini.\n\nSilloin vieraili luonani Bertolt Brecht. Kerroin hänelle Sotalaulustani\nja siitä, että olin onnistunut yhdistämään eheäksi kokonaisuudeksi\nkaikki Viron kansanrunouden sotaa koskevat ainekset. Kerroin Brechtille\nsaksaksi sen sisällön pääpiirteittäin. Hän sanoi sitä maailman\npasifistisimmaksi sotalauluksi ja käänsi sen saksaksi minun suullisen\nkäännökseni perusteella, niin että saksalainen käännös valmistui ennen\nsuomalaista vuonna 1941.\n\nBrechtin matkustettua tuli taas mieleeni Sotalaulun suomennoskysymys.\nSain Elvi Sinervon innostumaan asiaan, ja niin ryhdyimme yhdessä\ntyöhön. Valvoin viron kääntämistä, koska Elvi ei sitä hallinnut, ja\nyhdessä sitten yritimme löytää vastaavat suomenkieliset ilmaisut.\nOnnistuin löytämään osia Leinonkin käännöksestä, joita me muistaakseni\nkäytimme hyväksemme. Innostuimme, ja riitelimmekin keskenämme,\nmutta tuloksena oli myös jotakin, mikä vastasi Viron kansanrunouden\nhenkeä. Kun käännöksemme joutui professori Tarkiaisen huostaan, oli\nhän sitä mieltä, että meidän Kalevala-rytmimme oli kurja, mutta että\nruno ehdottomasti olisi käännettävä. Käsikirjoitukseni oli silloin\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallussa. Vankilassa ollessani päätin\npyytää sen tarkistettavaksi. Sylvi-Kyllikki Kilpi kävi hakemassa sen\nKirjallisuuden Seurasta ja vei sen kotiinsa. Silloin tuli pommitus ja\nhävitti hänen kotinsa, ja nähtävästi käsikirjoitus paloi. Kun siis\nensimmäinen, Leinon kanssa tekemäni käännös hävisi ensimmäisessä\nmaailmansodassa, niin hävisi Elvi Sinervon kanssa tekemäni käännös\ntoisessa maailmansodassa, vieläpä hukkuivat siinä mylläkässä sekä\nLeinon että Elvin ja minun konseptini.\n\nViime vuonna sairauteni aikana muistui taas Sotalaulu mieleeni, kun\nkolmas maailmansotakin alkoi uhata. Käännyin tohtori Väinö Kaukosen\npuoleen, joka myös innostui asiaan ja käänsi sen tiedemiehen suurta\ntarkkuutta ja oikeata rytmiä noudattaen suomenkielelle, joskin\nlukuisten kiistojen jälkeen, minä kun pidin Viron runolaulajanaisten\npuolta. Mutta nyt se sitten on asiantuntevan tiedemiehen kääntämänä\nsuomenkielisessä asussa, ja toivottavasti tulee painetuksikin. Ehkäpä\nkolmas maailmansotakin jää tulematta, kun näin pasifistinen Sotalaulu\nlöytää tiensä Suomen kansan luokse!\n\n\n\nTEATTERIARVOSTELIJANA\n\n\nOlin kirjoittanut jo monena vuotena kirjallisuusarvosteluja Työmieheen.\nMuistan, että huomattavimmat arvosteluni koskivat 'Punaista Viivaa'\nsekä Halosen 'Historiallista Materialismia'.\n\nEräänä iltana soitti Sirola, joka muistaakseni siihen aikaan oli\ntoimitussihteerinä. Tolstoi oli kuollut, ja Työmiehellä oli tarkoitus\nilmestyä mustareunaisena ja julkaista ainakin sivun pituinen\nnekrologi. Kirjoitin koko yön ja melkein ilman lähteitä. Olihan\nminulla sanottavaa. Kaikki se, minkä muistin Mandelstamin luennoista,\nja koko vihani kirkkoa vastaan, joka ei ymmärtänyt, että Tolstoi oli\nkristinuskon ja kirkon viimeinen pelastaja. Hänen kuolemansa koski\njokaista ihmistä, oli aivan kuin ihmiskunnan omatunto olisi vaiennut.\nTämä oli ensimmäinen yritykseni kirjoittaa Tolstoista marxismin\nkannalta. Kirjoitin yön ja vielä toista päivää. Vihainen toimitus\nsoitteli. Keskenhän se jäi, mutta kumminkin tuntui, että olin tehnyt\nitsenäisen työn.\n\nMenin Valppaan pyynnöstä teatteriarvostelijaksi. En enää muista\nvarmasti, mutta se oli 1912—13 vaiheilla. Ainakin siihen aikaan,\njolloin olin jo marxilaisen estetiikan lumoissa. Käsitin tehtäväkseni\nennen kaikkea esittää näytelmäkappaleen työväelle historiallisen\nmaterialismin kannalta. Muistaakseni kirjoitin etupäässä tekijästä\nja hänen asemastaan kirjallisuudessa, hänen maailmankatsomuksestaan,\nsiis oikeastaan esittelin kirjailijan tuotteineen kokonaan. Minusta\noli tärkeätä käsitellä jokaista kirjailijaa ja hänen tuotteitaan\nyhteiskunnallisena ilmiönä, kirjallisuudenhistorian osana työväen\nkannalta. Erikoisen mielelläni kirjoitin luonnollisesti klassillisista\nkappaleista yrittäen esittää itsenäisiä mielipiteitä, jotka perustuivat\nmaailmankatsomukseeni. Työväenlehtien arvosteluhan noudattaa tätä\nlinjaa nykyaikanakin, erotuksena on vain se, ettei se suoraan käänny\ntyöväen puoleen eikä tähdennä eroavaisuuttaan porvarillisesta\nnäkökulmasta. Villityksenäni oli siis löytää jokaisen kappaleen suhteen\noma kantani, joka olisi vastakkainen porvarillisten lehtien kannalle,\nsiis sama periaate, jota me siihen aikaan noudatimme eduskunnassa,\nkun toimme esiin työväen oman näkökannan joka lakipykälästä, sanalla\nsanoen panimme vastalauseen mitä pienimpäänkin asiaan. Näin minäkin\ninnostuin hakemaan sosialistista omaa kantaa joka näytelmään nähden.\nSe oli minulle erittäin mieluista ja hauskaa työtä, ja yritin\nvalmistautua lukemalla etukäteen esitettävän näytelmän, aivan kuin\nyrittäen valmistaa marxilaista näytelmäkirjallisuuden historiaa, ja\nsanalla sanoen yrittäen kaikin mokomin löytää uutta ja eriävää kantaa\nvanhaan kirjallisuushistoriaan verraten. Toisin sanoen kirjoitin\npääasiallisesti ainoastaan kappaleesta ja unohdin näyttelijät,\nkaameata kyllä. Unohdin näyttelijät ja ohjaajan ja käsittelin heitä\nvain muutamalla sanalla aivan kuin satunnaisia ilmiöitä ja kielsin\nsiis heidän ansionsa kappaleen elävöittäjinä. Oikein selkäpiitä\nkarmii kauhusta, kun ajattelen sitä mustaa kiittämättömyyttäni\nelävää teatteria kohtaan ja sitä hirvittävää ylimielisyyttäni, joka\nkohdistui näyttelijäin työhön. Antakoot minulle anteeksi! Se johtui\nvain siitä, että yritin oikein kädestä pitäen ja tukasta repien vetää\nSuomen työväkeä mukaan kirjallisuuteen, tai oikeammin sanoen, yritin\nosoittaa sille, miten sosialistin piti suhtautua siihen elämään, jota\nnäytelmäkirjailija toi teatterin palkeille, ja kirjailijan omaan\nmaailmankatsomukseen.\n\nOlin kovin kaukana näyttelijäelämästä ja esitettävästä taiteesta\nyleensä. Näyttelijä oli vain välttämätön paha, varsinkin jos\nhaistoin, että hänen paatoksensa ja temperamenttinsa oli väärää ja\nteeskenneltyä. Ja taivas paratkoon, sinä aikana, 40 vuotta sitten,\noli kaikissa teattereissa monta sellaista, joille Ida Aalberg oli\njättänyt perinnöksi valtavan temperamenttinsa ja paatoksensa ja suuret\neleensä, kaiken sen, mikä oli ollut hänen ilmaisumuotoaan. Mutta Ida\noli jättänyt manttelinsa monelle näyttelijälle, jotka vain matkivat\nhäntä eivätkä pystyneet itse luomaan. Tunsin, että heidän paatoksessaan\noli jotain väärää. Mutta minulta puuttui kaikki edellytykset sen\nselittämiseen ja oikaisemiseen, varsinkin kun näyttelijät olivat\nminulle niin vieraita. Unohdin arvostelijan suurimman tehtävän,\nherättää yleisössä rakkautta teatteriin ja arvonantoa ja kunnioitusta\nei vain tekijää ja näytelmää, vaan ennen kaikkea näyttelijöitä kohtaan,\njotka antavat hengen usein paperiltakin haiseville näytelmille ja\nkykenevät herättämään yleisössä vastakaikua esittämiinsä henkilöihin.\n\nSuurin rikokseni oli, etten ymmärtänyt ohjaajan työtä ollenkaan,\nennenkuin Eino Salmelainen alkoi elävöittää minun omia näytelmiäni\nHelsingin Kansanteatterissa. Kun Salmelainen panee Tampereella\nNiskavuoren Hetassa Akustin (Toivo Mäkelän) ja Hetan (Rosa Tammelinin)\njuomaan kahvia Muumäen mökissä, piirtää hän selvemmän kuvan heidän\nyhteiskunnallisesta asemastaan kuin mikään tekstiin sisällytetty\nsaarna voi tehdä. Hän panee Akustin juomaan kahviansa lautaselta ja\nHetan kupista, ja Hetan halveksivan väännehtelevä katse ja ikävöivä\nsilmäys ikkunasta Niskavuorelle lähteneiden kyytimiesten perään antavat\nniin selvän kuvan yhteiskunnallisesta ristiriidasta, että tekijäkin\nhätkähtää. Ja sellaista on Salmelaisella paljon. Olen pelkkänä\nanteeksipyyntönä kaikkien ohjaajien edessä. Edvin Laineen ohjaama\nSandra (Martta Kinnunen) on suuri taiteellinen saavutus puhumattakaan\nElsa Turakaisen vanhasta emännästä.\n\nOlen aina suuresti katunut, kun en ymmärtänyt näyttelijöitä sinä\naikana paremmin. Mutta miten minä olisinkaan kyennyt punnitsemaan\nja opettamaan taiteilijoita ja asettamaan heille omat vaatimukseni!\nTavallinen kokematon estetiikan maisteri minä vain olin, sellainen,\njoka olin 'lukenut päähäni vähäisen yhteiskuntaa', ja iki-ihastunut\nsiihen ja sen vuoksi yritin käyttää uutta mittapuutani jos johonkin\nasiaan.\n\nJa katastrofi tuli. Eräänä päivänä ilmestyi Valpas luokseni linkuttaen\nvuorotellen olkapäitään ja ilmoitti minulle, että nyt on niin ikävästi,\nrouva, että näyttelijät kaikissa teattereissa paheksuvat kovasti teidän\narvostelujanne, koska ette ollenkaan kirjoita näyttelijöistä ettekä\nheidän työstään tai ette ainakaan tarpeeksi, \"niin että minä olen\npäättänyt, että minä itse rupean arvostelemaan\". Se oli tosiaan kova\nisku, sillä kyllähän minä hyvin mielelläni teatterissa istuin, vaikka\nuseinkin sain kirjoittaa koko yön, jotta saisin arvostelun seuraavan\npäivän lehteen. Mutta eihän minun arvosteluni ollutkaan niin helposti\nkirjoitettavissa.\n\nOlisihan Valpas voinut puhua kanssani hieman toiseen sävyyn, olisihan\nhän voinut antaa minulle tilaisuuden parantaa tapojani ja tutustua\nnäyttelijöihin, mikä olisi saattanut minut lähemmäksi teatteria, mutta\nkun Valpas oli päättänyt, niin se oli päätetty. Loukkaantuneena jäin\npois teattereista ja kävin vain silloin tällöin katsomassa jotakin\nhuomiotaherättävää kappaletta. Mutta Työmiehen arvostelut muuttuivat\nsuuresti. Kun Valpas puhui kappaleesta, niin se merkitsi kappaleen\nsisällön selvittelyä ja kertomista, jota minä niin kovasti olin\nvälttänyt, jotten tappaisi yleisön mielenkiintoa kappaletta kohtaan.\nNäyttelijöistä kyllä alkoi tulla hieman enemmän tekstiä, mutta ei\nsentään niin paljon kuin monet heistä olisivat ansainneet. Kun minulla\nedes oli kunnioitusta näytelmää kohtaan, niin minun mukanani hävisi se\nTyömiehestä ja lisäksi kunnioitus näytelmäntekijää kohtaan. Muutkin\nTyömiehessä valittivat tapausta — paitsi rahaministeri, joka pääsi\nmaksamasta 'senttikirjoittajalle'.\n\nNäin lyhyeen loppui urani teatteriarvostelijana, ja olen myöhemmin\nkauhistuksella ajatellut, miten vähillä edellytyksillä ja suurilla\nennakkoluuloilla nuoret esteetikot käyvät teatterin kimppuun.\n\n\n\n\n\n\nKONTTORISTINA\n\n\n\nSOTA ALKAA\n\n\nOlen kuvannut ensimmäisen maailmansodan alkuajan omalta kohdaltani\nKukkia-kirjassani 'Kummituksia ja Kajavia'.\n\nEmme osanneet ottaa sotaa vakavalta kannalta, olihan se niin\nkaukanakin. Tuntui vain, että ihmiset olivat jollakin tavalla tulleet\nhulluiksi. Ensimmäiset sotakuukaudet kuluivat Kukkian onnellisessa\nilmapiirissä. Koko kauhu selvisi vasta Kukkialta palattuamme,\nselvisi, että sadattuhannet ihmiset kuolivat jossakin Euroopassa\njuoksuhautoihin. Aika oli täynnä kuolemaa ja toivottomuutta. Valtavat\nsosialidemokraattiset puolueet Saksassa ja Ranskassa, erityisesti\nSaksassa, kehoittivat työläisiä tappamaan tovereitaan. Me olimme kaikki\njo tottuneet siihen ajatukseen, että työväki, joka oli vannoutunut\nkansainvälisyyden tukipylväs, kykenisi estämään sodat. Emme ainakaan\ntässä maassa voineet ottaa vakavasti Saksan Villen sapelinkalistusta.\nJa sitten kaatui Ranskassa Jaurés salamurhan uhrina. Suuri ja\njännittävä ihminen, erityisesti minulle, jolle Jaurésin kirjat olivat\nkuin raamattua. Ei kukaan osannut selittää minulle tätä sotaa.\nElämästäni meni pohja, ja kaikkein vaikeinta oli minun käsittää,\nettä sellaiset vallankumoukselliset kuin Sternbeck ja myöhemmin\nKingisepp lähtivät vapaaehtoisina tsaarin armeijaan. Ei silti, etten\nolisi vihannut Saksaa yhtä paljon kuin hekin, mutta en jaksanut\nsulattaa tsaarin armeijaa, enkä käsittänyt, miten tärkeä tehtävä\nvallankumouksellisilla oli armeijan kasvattajina ja hajoittajina.\n\nPalattuamme Kukkialta selvisi minulle myös, että sodan 'force majeure'\nlopetti juridiset opintoni. Täytyi hakea työtä. Sivistyneistön\ntoimeentulo kävi entistä vaikeammaksi sodan alkuaikoina. Työ, joka\nminulle oli ollut luvassa Kirjallisuuden Seuralta, nimittäin Hurtin\nkansanrunokokoelmain luettelon täydentäminen, loppui määrärahan\npuutteen vuoksi. Minun oli vihdoinkin haettava vakinaista työtä, sillä\nen voinut luottaa enää satunnaisiin valantehneen kielenkääntäjän\ntehtäviin ja muihin tilapäisiin käännöksiin tai tilapäiskirjoituksiin\nsosialidemokraattisiin sanomalehtiin. Entisessä ulkomaiden\nkirjeenvaihtajan paikassani, Castrén & Snellmanin asianajotoimistossa\noli minulla vain kahden tunnin työ, sillä sota lopetti toimiston\nverraten lukuisat ulkomaiset, etupäässä saksalaiset suhteet.\n\nEräänä päivänä huomasin, että nuori ja tuntematon agentuuriliike\nhaki ulkomaiden kirjeenvaihtajaa. Ilmoittauduin ja sain toimen.\nVarmuuden vuoksi en jättänyt asianajotoimistopaikkaani, ja työaikani\nuudessa toimessa oli alussa kello 12—5, kunnes työn paljous pakotti\nminut katkaisemaan kaikki suhteeni juridiseen maailmaan. Kesäiseen\naikaan olin yhä Työmiehessä venäläisen osaston varatoimittajana kello\npuoli kahdeksasta kymmeneen aamulla. Täten koko työajakseni tuli\nmelkein kello puoli kahdeksasta aamulla kuuteen illalla, jolloin\nkävin hakemassa lapseni leikkikoulusta ja seurustelin hänen kanssaan\nsuunnilleen seitsemään asti illalla. Satuvarastoahan riitti. Vasta\nkahdentoista tunnin työn jälkeen tuli ns. omaa aikaa minullekin, ja\nsilloin yritin kirjoittaa jatkoa romaaniini 'Usvantakaiset'. Työpäiväni\noli hieman pitkä. Olin välistä konttorista tullessani niin väsynyt,\nettä sodanaikaisten sinisten lyhtyjen romanttisen hämärässä valossa\neksyin Senaatintorilla, jonka poikki minun oli mentävä päästäkseni\nSnellmaninkadulle.\n\nGustaf Mattssonkin lähti sotaa pakoon. Hän kuoli marraskuussa. Loppui\nvälillämme vuoropuhelu, joka oli ollut niin täyttä elämää. Vain sota ja\nkuolema jäivät ympärilleni.\n\n\n\nHENKISTÄ SUURSIIVOUSTA\n\n\nSiihen ei ollut paljonkaan tilaisuutta. Kukkian jälkeen häipyi Eino\nLeino, eikä Gustaf Mattssonia ollut enää. Sirolaa ja Kuusistakaan emme\nenää usein tavanneet, koska minulla ei ollut enää paljon asiaakaan\ntoimitukseen, kun tein pääasiallisesti käännöksiä ja konttorityötä.\nToimituksessakin kaikki olivat ymmällä sodan suhteen. Työväki\nansaitsi hyvin sotateollisuudessa, poliitiikasta ei paljon puhuttu\neikä työriitaisuuksia ollut. Venäläinen sotatarviketeollisuus maksoi\nhyvin, eikä sodan aikana voitu sellaiselle työnantajalle mukistakaan.\nSitäpaitsi kävelivät siihen aikaan kaikki Euroopan sosialistit häntä\nkoipien välissä ja yrittivät tappaa toisiaan sotaherrojen rintamalla.\nNe, jotka olivat pysyneet mielipiteilleen lujina, saivat tuntea\nentistä enemmän sapelinkalistajain väkivaltaa. Ainoana lohdutuksena\noli Venäjän häviön ja vallankumouksen toivo. Mutta siihen saakka\n— niin tuntui — meidänkin, sosialistien, oli oltava hiiren hiljaa\nja odotettava, mitä tuleman piti. Toista oli toisen maailmansodan\naattona, jolloin jo vuonna 1937 tiesimme mitä suurin piirtein tulee\ntapahtumaan. Mutta vuonna 1914 arvasi tulevaisuuden vain Lenin ja\nVenäjän bolshevikkipuolue. Ja ennen kuin Sirola meni Zimmerwaldin\nneuvotteluun, vallitsi maamme sosialidemokraattien joukossa huonosti\nsalattu epätoivo, ainakin niiden keskuudessa, jotka eivät luottaneet\nVenäjän vallankumouksen mahdollisuuteen.\n\nKävin harvoin Työmiehessä, koska olin erikoisen pahasti riitaantunut\nValppaan kanssa muutamaa päivää ennen sodan syttymistä. Olin koko\nheinäkuun kesätoimittajana Venäjän osastossa. Rasputin oli siihen\naikaan suuresti 'tapetilla', ja minä päätin kirjoittaa oikein\njymyartikkelin, jossa paljastin 'mädännäisyyden kaikkein korkeimmissa\nhovipiireissä' kaihtamatta rumiakaan puolia. Muistaakseni Sirola oli\nsilloin toimitussihteerinä. Annoin kirjoituksen toimitussihteerin\ntarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Hänkään ei huomannut sanoja\n'kaikkein korkeimmissa hovipiireissä', vaan piti kirjoitusta\nrepäisevänä ja se painettiin. Kun seuraavana aamuna tulin toimitukseen\nja sanoin reippaasti hyvää huomenta kaikille onnettomuustovereilleni,\nvastasivat he tervehdykseeni jollakin tavalla alakuloisesti. Huomasin,\nettä ilmapiiri oli hyytävä, ja ihmettelin sitä. Levitin lehtiäni\nja aloin kirjoittaa, jolloin huoneeseeni ilmestyi koputtamatta ja\ntervehtimättä Valpas oikein laahaten itseänsä mahdollisimman luihuna\nkirjoituspöytäni ääreen. Valppaalla oli lehti kädessään, ja hän osoitti\njulman hyytävästi punakynällä merkittyä kirjoitustani. \"Mikä tämä on\"?\nkysyi ääni maan alta. Minä vastasin, että se on minun kirjoitukseni.\n\"Rouva lukee tämän vain ääneen\", sanoi Valpas. Ja minä luin, ja näin ne\nsanat 'kaikkein korkeimmissa hovipiireissä'. Kauhistuin ja kalpenin ja\nsanoin aivan kuin Eeva paratiisissa, että Sirolakin sen oli hyväksynyt.\n\nEi siitä ollut montakaan viikkoa, kun Dagens Press oli saanut kuuden\nkuukauden tuomion kuvauksestaan 'kaikkein korkeimpien hovipiirien'\nretkeilystä Suomen saaristossa. Kyllä minä sen tiesin. Valpas\nsanoi: \"Naiset! Tietääkös rouva, kuinka monta vuotta tästä tulee,\nsillä koko maaseutu tämän kumminkin saksii. Tietääkös rouva, mitä\ntämä tulee maksamaan Suomen työväenlehdistölle?\" \"Kyllä minä voin\nmennä istumaankin\", sanoin. Mutta eihän se olisi auttanut. Vastaava\ntoimittaja olisi kumminkin tuomittu, vaikka olisikin ilmoitettu\nkirjoittajan nimi. Sen Valpas sitten selitti minulle, linkutti ovesta\nulos ja löi sen paukauttaen kiinni. Olin kuin läjä kurjuutta, kun\nSirola tuli minua lohduttamaan ja lupasi hälyttää maaseutulehdet, niin\netteivät ne saksisi tuota ruutitynnyriä Työmiehestä.\n\nEi se toimenpide kumminkaan onnistunut, ja Valpas käväisi joka aamu\nhuoneessani 'aamurukouksella' laskemassa, kuinka monta kuukautta tuo\ntuhmuuteni maksaa lehdille. Ainakin niin monta työväenlehteä oli\nsen saksinut, että Valppaan laskun mukaan olisi siitä tullut noin\nkolmisenkymmentä vuotta. Olin hirveän onneton, ja koko toimitus odotti\njoka silmänräpäys painokannetta. Mutta sitä ei tullut. Sen sijaan tuli\nmaailmansota, ja painoylihallituksen herrat saivat hieman tärkeämpääkin\najattelemista. Ja siihen rytäkkään artikkelini hukkui. Kun lähdimme\nKukkialle, koetin unohtaa koko jutun toivoen, että Valpaskin unohtaisi.\nMutta ei Valpas hevillä mitään unohtanut.\n\nOlin kovin yksin, kunnes Virosta tuli kaksi mielenkiintoista ihmistä,\ntohtori Luiga ja Kingisepp, jotka tosin keskenään eivät olleet\nmissään tekemisissä eivätkä voineet tavata toisiaan edes minunkaan\nluonani, mutta joilla sentään oli jotakin puhuttavaa ja jotka olivat\npersoonallisuuksia.\n\nTohtori Luiga oli mobilisoituna määrätty Helsingin venäläisen\nvaruskunnan lääkäriksi. Joku selväjärkinen ihminen oli huomannut,\nettei Luiga ainakaan muulle rintamalle sopinut kuin mahdollisimman\nrauhalliseen varuskuntaan, psykiatri ja esteetikko, jota Eino Leino\npelkäsi, kuten, olen Kukkia-kirjassani kuvannut. Luigan mukana tuli\nHelsinkiin myös hänen rouvansa Erna Willmer, Estonia-teatterin\nprimadonna, Stanislawskin oppilas ja erittäin lahjakas näyttelijätär,\njoka kehittyi esteetikkomiehensä kovan kurin alaisena ja oli mitä\nmielenkiintoisin ihminen. (Erottuaan myöhemmin Luigasta hän meni\nnaimisiin Estonia-teatterin näyttelijän Ants Lauterin kanssa, josta\nmyöhemmin tuli Estonia-teatterin johtaja.)\n\nSekä Luiga että rouva Willmer olivat minulle Herran lahja. Sain puhua\nkirjallisuudesta ja teatterista ja koko vanhasta Virosta. Kyynikko\nLuigan keskustelu oli aina täynnä odottamattomuuksia ja omaperäisiä,\nmyrkyllisiä mielipiteitä. Se oli todellista henkistä suursiivousta.\nKiistelimme niin, että pöly lensi Luigan vanhoillisuuden ja minun\nharmaan arkeni ikkunoista.\n\nMutta suurempi ja toivorikkaampi oli toinen suursiivous, jonka\nvallankumouksellinen Kingisepp sai aikaan.\n\nKingisepp on perustanut Viron kommunistisen puolueen ja oli ollut\nsuunnilleen vuoden 1905 vallankumouksesta alkaen Viron työväen\njohtajia. Itsenäisen Viron hallitus tuomitsi hänet kuolemaan ja\nteloitti hänet, muistaakseni vuonna 1922, epäonnistuneen joulukuun\nkapinan jälkeen Tallinnassa, jossa hän oli maanalaisena järjestämässä\nViron työväenliikettä.\n\nKingisepp oli kotoisin Saarenmaalta ja sukuakin tohtori Oskar\nKallakselle. Hän opiskeli taantumusvuosina Pietarin yliopistossa,\njosta hän joutui karkotetuksi Kasaniin, missä jatkoi opintojaan. Olin\ntietenkin kuullut hänestä, mutta en ollut tuntenut häntä Virossa\nollessani. Eräänä päivänä ennen sotaa hän tuli luokseni ja esittäytyi,\nsanoi nauraen tulleensa Helsinkiin kotiopettajaksi virolaisille\ntyöläisille.\n\nVuoden 1905 vallankumouksen jälkeen saapui Helsinkiin koko joukko\nvirolaisia puutyöläisiä, pääasiallisesti huonekalupuuseppiä. Oikeastaan\ntohtori Kallas oli toimittanut heidät tänne professori Krohnin avulla,\nkuten jo olen kertonut muistelmieni toisessa osassa. Tohtori Kallas\nkirjoitti professori Krohnille ja minulle, voitaisiinko täältä hankkia\ntyötä virolaisille ammattityöläisille, jotka tulisivat oppimaan suomea.\nHe tahtoivat lukea sosialistista kirjallisuutta, jota vironkielellä\nei ollut, ja otaksuivat, että heidän olisi helpompi oppia suomea kuin\nmuita kieliä ja lukea sosialismia suomeksi. Ei sitä sosialismia ollut\npaljon suomen kielelläkään, mutta täytyihän yrittää. Ja näin niitä tuli\nkai toistakymmentä miestä, jotka etupäässä professorin vaikutuksesta\nsaivat työtä Hietalahden huonekalutehtaassa. Tapasin monia heistä,\nvarsinkin Kiilaspään sekä Uuripään, jotka ihmeellistä kyllä olivat\nkotoisin minun kotipitäjästäni Karksista ja joiden suku oli ollut\npalveluksessa minun sukulaistalossani. Molemmat olivat vakavia,\nperheellisiä miehiä, ensiluokkaisia ammatissaan ja hyvin toimeliaita\nammattinsa ulkopuolella. Ensimmäiseksi heidän oli opiskeltava suomea,\nkoska, niinkuin Kiilaspää sanoi, heidän kovaan kalloonsa eivät\nmahtuneet vieraat kielet. Näiden puuseppien joukossa taisi olla myös\nosa senaatin venäläisen kirjapainon latojia, jotka olivat olleet\nSuomessa jo pitemmän aikaa ja myös olivat eteenpäin pyrkivää väkeä.\nHankin heille suomalaista kirjallisuutta. Suomen kielen opettajan he\nolivat itse löytäneet. Mutta kun sitten sosialismia alettiin lukea, he\nhuomasivat, ettei se kirjoistakaan niin helposti mennyt kovaan päähän,\nvaan että he tarvitsivat opetusta ja selitystä. Viron järjestöjen\nkautta he olivat kuulleet, että Kingisepp oli Kasanissa, mutta että hän\noli valmis pakenemaan sieltä ja muuttamaan lähemmäksi Viroa. Ja sitten\nhe keksivät ajatuksen, että kutsuisivat Kingiseppin tänne luennoimaan\nja maksaisivat hänelle matkat ja ylöspidon täällä.\n\nKingisepp tuli. Asui Kiilaspään luona, ja Kiilaspää toimitti hänet\nluokseni käymään. Kingisepp oli Mefiston näköinen ja muutenkin\nFaustista peräisin. Irvisteli suuressa viisaudessaan koko maailmalle\nja ennen kaikkea minulle ja minun pikkuporvarillisuudelleni. Hän oli\nGustaf Mattssonin ja Luigan ohella jännittävimpiä ihmisiä, joita\nsiihen aikaan tapasin. Hän suhtautui minuun ja kohtalooni sangen\nhyväntahtoisella ylemmyydellä ja ymmärtämyksellä. Ja vaikka hän\nirvisteli elämälle ja ympäristöllensä, hän irvisteli myös minun\ntoivottomuudelleni ja yritti saada minua käsittämään, että sota oli\nvain uuden yhteiskunnan synnytystuskaa eikä suinkaan riippunut Saksan\nVillen, Franz Josefin tai Nikolain tahdosta, vaan oli eurooppalaisen\nkapitalismin synnyttämä harmageddon, joka tulee johtamaan\nvallankumoukseen ja työväen valtaanpääsyyn. En ole voinut unohtaa hänen\nkuvaustaan siitä, kuinka hän oli maannut kokonaisen yön Kaivopuiston\nkallioilla korva maata vasten painettuna ja kuunnellut, miten Euroopan\nhallitusten katastrofi jyristen läheni. Tämä oli omituinen tunnustus\nkyynikon suusta, ja siksi se onkin pysynyt mielessäni.\n\nMutta hänen ilakointinsa kohdistui ainoastaan niihin, jotka eivät\nnähneet ja kuulleet. Kyynikot ovat harvoin rohkeita. He pistävät päänsä\npensaaseen ja irvistelevät sitten itselleen. Sellaisia olivat sekä\nJohan Luiga että Artur Beek.\n\nKingiseppiä ympäröi samanlainen yksinäisyyden kehä kuin Luigaa — ja\nisääni. Se oli älyllinen panssari, jonka takana oli elävä ihmisrakkaus\nja jonka taakse harvoin pääsi vilkaisemaan.\n\nKingisepp meni sotaan. Kingiseppin oppilaat, virolaiset työmiehet,\neivät ymmärtäneet sitä ja olivat kovin katkeroituneita. Niin olin\nminäkin. Mutta minä arvasin hänen syynsä, ja vähitellen käsittivät sen\nkaikki.\n\nKuulin hänestä vielä jonkin verran itsenäisyyden ensi vuosina, ja\nsitten tuli hänen kuolinsanomansa... Viron työväki ei unohda häntä,\nenkä minäkään. Valitan syvästi, etten koskaan tullut tehneeksi\nmuistiinpanoja keskusteluistamme, jotka olivat yhtä jännittäviä kuin\nhän itse.\n\nJoka tapauksessa hän oli meille valonsäde silloisessa poliittisessa\ntoivottomuudessamme.\n\nOlen tuntenut elämässäni neljä ihmistä, jotka on teloitettu. He ovat:\nTsaarin hallituksen Viaporin kapinan jälkeen teloittamat nuoret\nupseerit Emeljanov ja Kohansky, Viron hallituksen teloittama Kingisepp\nsekä toisen maailmansodan aikana ammuttu Martta Koskinen. He olivat\nkaikki suuria, kauniita ihmisiä. He kuolivat vakaumuksensa puolesta\nja jättivät ihmisille perinnöksi elämäniloa ja elinvoimaa ja uskoa\nihmiskunnan tulevaisuuteen.\n\n\n\nKONTTORITYÖSSÄ\n\n\nSota-ajan harmaus laskeutui henkisen elämän ylle niin tässä maassa kuin\nmuuallakin. Mutta kauppa eli niissä maissa, joihin sota ei välittömästi\nkoskenut. Jo muutaman kuukauden kuluttua selvisi, että minulla oli\nagentuuriliikkeessä niin paljon työtä kirjeenvaihtajana, että minut\ntarvittiin siellä koko päiviksi. Ja näin minusta siis tuli konttoristi,\njonka oli oltava kello 9—5 työssä. Minusta ei tietenkään tullut\nsellaista, joka olisi ollut täsmällisesti kello yhdeksältä työssä,\nsillä myöhästyin aina, mutta myöhästyin myös kotiin lähtiessäni. Eikä\nkukaan isännistäni huomauttanut minulle omavaltaisesta menettelystäni.\nSuurin harmini oli maisterintitteli, jota konttorissa yritettiin\nkäyttää. Naismaisteri oli siihen aikaan vielä melko harvinainen ilmiö,\nja sellaisen oli saatava arvokas työ ja virka. Minusta tuntui, että\nsukuni hienotunteisesti lakkasi utelemasta, missä työskentelin, ja\nystäväni katselivat minua hieman säälien. Olihan kuulumatonta, että\nnaismaisteri alentui tavalliseksi agentuuriliikkeen kirjeenvaihtajaksi.\nKorkeintaan sopi tulla opettajaksi tai kirjailijaksi tai sinne päin.\n\nMammani tuntui olevan hämillään ja pitävän virkaani suorastaan\nsopimattomana. \"Sitä vartenko luit yliopistossa ja sinusta tuli\nmaisteri!\" Ainoana lohdutuksena oli, että sain kunnollisen,\nsäännöllisen palkan ja voin säännöllisesti avustaa heitä. Vanhempani\nolivat jo siirtyneet Helsinkiin pois sodan jaloista, koska pelättiin\nsaksalaisten maihinnousua Pärnuun. Järjestimme mammalle tarpeeksi\ntilavan asunnon. Sekä Salme-sisareni että veljeni olivat menneet täällä\nnaimisiin, niin että koko perheemme oli nyt Suomessa. Sisareni ja\nveljeni palasivat vasta itsenäiseen Viroon.\n\nVastenmielisintä ja vaikeinta tuossa säännöllisessä työssä oli\ntäsmällinen työaika, kuten kaikille perheenemännille vielä nytkin,\npuhumattakaan minulle, joka olin tottunut 'vapaaherralliseen' työhön.\n\nKun parinkymmenen vuoden kuluttua minusta tuli suuren puutavaraliikkeen\njohtaja, pidin periaatteenani sallia naispuolisten konttoristieni\nmyöhästyä, kun työ muuten vain tuli aikanaan tehdyksi. Tiesin,\nmiten vaikeata on naimisissa olevien naisten hoitaa elämäänsä ja\ntalousostoksiansa aamiaisaikana tai sinä lyhyenä hetkenä, jolloin\nkaupat ovat auki työajan päätyttyä.\n\nMuuten tarkkailin, siis jo neljäkymmentä vuotta sitten, mielenkiinnolla\nnäiden itsenäisten naiskonttoristien elämää, ja tulin sen johdosta\naivan toivottomaksi. Olinhan juuri suomentanut Elin Wägnerin\n\"Norrtullsligan\", erinomaisen kirjan, joka paljasti kaiken kurjuuden\nRuotsin konttorityttöjen keskuudessa. Meilläkin tämä naispuolinen\nkaulusköyhälistö oli ikävämmässä asemassa kuin heidän miespuoliset\ntoverinsa. Kaikkein surkeinta oli heidän oma käsityksensä heidän työnsä\nväliaikaisuudesta. Suurin osa heistä käsitti ansiotyössä käyvän naisen\nelämän ainoastaan väliaikaiseksi ja tilapäiseksi, 'siksi kunnes menee\nnaimisiin'. Hämmästyin, miten heidän koko elämänsä oli väliaikaisuuden\nkannalla. Ne, joilla ei ollut kotia kaupungissa, asuivat palkasta\nriippuen joko yksin tai 'bolagistina'. He elivät melkein pelkällä\nkahvilla ja voileivillä. Tuskin monikaan heistä söi kertaakaan päivässä\nlämpimän aterian. Näissä 'bokseissa' ja vuokrahuoneissa ei sellaisilla\nnaisillakaan, jotka jo parikymmentä vuotta olivat palvelleet\nkonttorissa, ollut yhtään omaa huonekalua eikä omia tavaroita, ei edes\nkirjoja. He viettivät täydellistä matkalaukkuelämää. Useat heistä eivät\nkeittäneet edes kahvia kotona, vaan joivat aamukahvinsa kahvilassa.\nElämä virtasi päivä päivältä heidän sormiensa lävitse, ja vuosi\nvuodelta tuli työ yhä enemmän mekaaniseksi.\n\nAsianajotoimistossa oli tyttö, joka kymmenkunta vuotta oli kirjoittanut\ntuomarien tyypillisiä kirjelmiä ja anomuksia. Kysyin häneltä kerran:\n\"Mitä te kirjoititte äsken? Oliko se sitä tai sitä juttua.\" Hän\nkatsoi minuun hämmästyneenä: \"En minä tiedä. En muista, mikä se oli.\"\nAsiakkaat tulivat tuomarien luokse kirjoituttamaan erinäisiä anomuksia.\nMinä kysyin tuomarilta, miksi hän aina itse kirjoitti konseptin. Eikö\nhänen konekirjoittajattarensa, joka on hänelle viisitoista vuotta\nkirjoittanut samanlaisia kirjelmiä, voisi aivan yhtä hyvin kirjoittaa\ntämänkin itsenäisesti. Tuomari ravisti surullisena päätään: \"Tuskinpa\nhän tietää, mitä hän on kirjoittanut. Mitä kirjelmän sisältö häntä\nhuvittaisi.\" Kerrottiin vanhan asianajaja Souranderin, joka oli\nkauhea suustaan, kiljuneen toimistonsa neitosille: \"Satans, nödhjälps\nidioter!\" Souranderilla oli temperamenttia.\n\nMinun oli vaikeata katsella näitä nuoria naisia, joiden elämä oli\nniin toivotonta, ettei valonpilkkuakaan näkynyt, ja kaikkein pahinta\noli, että ainakin nuoremmat näyttivät itse jotensakin tyytyväisiltä.\nKunhan vain sai päivän kerrallaan eletyksi lähemmäs avioliiton satamaa.\nMinulle jäi käsittämättömäksi, kuinka he saivat aikansa kulumaan\niltapäivästä seuraavaan aamuun saakka. Sen kuvan vain sain, että he\nlähtivät kotiinsa kikatellen, söivät jossakin epämääräisessä paikassa\ntai kotona makkara- ja juustovoileipää ja maitoa ja sen jälkeen\nkikattelivat illan ehkä elokuvissa, jotka näihin aikoihin tulivat jo\nyleiseksi kansan huviksi. Teatterit olivat kalliita, niissä ei sen\nvuoksi paljonkaan käyty, konserteista puhumattakaan. Ylioppilastytöistä\ntanssivat kai jotkut osakunnissa, mutta varsinainen konttorityyppi\nei edes päässyt tanssiaisiin, ellei ollut vakituista kavaljeeria, ja\nvakituisia oli vaikea löytää. Käsitöitä tytöt tekivät, mutta lukivat\nhyvin vähän, kun siihen aikaan ei ollut Allerseja, Veckojournaleja,\nEevoja, Hopeapeilejä eikä Seuroja jne. Minulla, jonka päivä oli työtä\ntäynnä, koti, lapsi ja käännökset tahi sanomalehtityö, oli unelmana\nsaada varastaa joskus muutama tunti lukeakseni Shakespearea, silloin\nkun vihdoinkin osasin englantia niin paljon, että saatoin lukea sitä\nalkukielellä. Katselin kateudella ja kauhistuksella näitä ihmisiä,\njoilla olisi ollut aikaa lukea mutta jotka eivät lukeneet.\n\nAsianajotoimistossa, jossa koko ajan oltiin tekemisissä lain kanssa,\nyritin saada tyttöjä lukemaan edes lakikirjaa. Yritin jopa selittääkin\nheille lakia. Luin tuomarinohjeita, luin vuoden 1734 naimakaarta, sitä\nsuurta runoa, ja selitin sen merkitystä naisille.\n\nKuten jo kerroin, olin hämmästynyt, että tytöt, jotka palvelivat\nasianajotoimistossa ja koko ajan joutuivat tekemisiin lakipykälien\nkanssa, joutuivat seuraamaan oikeusjuttujen kehitystä, sekä tavallisia\nvelkomuksia että sangen mielenkiintoisia rikoskysymyksiäkin, eivät\nolleet sen vertaa kiinnostuneita noista jutuista, että olisivat\nottaneet lakikirjan käteensä ja tutustuneet pykäliin, joihin jutut\nja heidän omakin elämänsä perustuivat. En voinut käsittää, etteivät\nhe itse mitään tehneet tullakseen tuomarien työtovereiksi, vaan\nkoneellisesti, mitään ajattelematta ja muistelematta kirjoittivat\nsaneltuja tai heille kirjoitettuja konsepteja...\n\nMinua kauhistutti ajatuskin siitä, että ihminen voi elää koneen osana.\nMiten voi tehdä työtä tuntematta koko työn prosessia, sen alkuperää ja\npäätöstä. En voinut olla ajattelematta Schillerin Kellolaulua:\n\n    Zum Werke das wir ernst bereiten\n    Gehört sich wohl ein ernstes Wort\n    wenn gute Reden sie begleiten\n    Dann fliesst die Arbeit munter fort...\n\nSosialismin tarkoituksena on mm. vapauttaa kaikki työntekijät\nkuolleesta, mekaanisesta osatyöstä silmällä pitämään kokonaisuutta.\nSosialistisessa tuotannossa ihminen kehittää itseään kehittääkseen\nkokonaisuutta, joka kuuluu hänelle. Kapitalismi ei voi saada aikaan\ntällaista.\n\nMuistan miten minä, haihattelija, yritin siihen aikaan selittää\nkonttoritytöille, että heidän piti kehittää itseänsä, jotta he voisivat\ntehdä itsenäisempiäkin töitä, joihin ei suinkaan yliopistolukuja\ntarvittu, vapauttaakseen tuomarit pienemmistä asioista jne. Eräs\nneitonen sanoi, että se olisi 'leivän viemistä nuorten tuomarien\nsuusta', että konttorissa varmasti katsottaisiin karsaasti ja että\napulaistuomaritkaan eivät luottaisi heihin. Siihen en luonnollisesti\nvoinut vastata muuta kuin että ansaitkaa se luottamus.\n\nEn ole koskaan jaksanut sulattaa, että ihmiset tuntevat itsensä\nvalmiiksi, että tässä nyt on muka 'minun elämäni eteeni piirrettynä\nja muureilla ympäröitynä’ ja tähän täytyy tyytyä kuolemaan saakka. Ei\nyksistään näiden naiskonttoristiorjien, vaan työläistenkin joukossa\ntapasin aikoinani samaa mentaliteettia. Ja sitä tapaa vieläkin, vaikkei\nniin enää saisi olla. Onhan hirveätä, että vieläkin löytää ihmisen,\njoka mieluummin on tyytyväinen sika kuin tyytymätön ihminen.\n\nEn minä mikään sopiva konttoristityyppi ollut, mutta minulle annettiin\nyhtä ja toista anteeksi, kun ei minua sentään oikein ymmärretty.\n\nEn voi olla kertomatta erästä juttua, joka erinomaisesti valaisee\ntapaa, jolla siihen aikaan suhtauduttiin näiden naiskonttoristien\ntyöhön. Suuressa miljoonayhtiössä palveli kassanhoitajana nuori\nnainen, erittäin pätevä kassanhoitaja, avulias, palvelevainen ja\nrehellinen. Hänen palkkansa oli siihen aikaan 75 markkaa kuukaudessa,\nihmisellä, joka käsitteli miljoonia, otti vastaan rahaa ja šekkejä\nja siirsi miljoonia pankkeihin ja tililtä toiselle. Kun hän aina oli\nkovin alakuloinen, kyselin kerran hänen elämäänsä ja toimeentuloaan\nja sain siten tietää hänen palkkansa. Kun tapasin hänen isäntänsä,\nihmettelin, miksi tyttö sai niin vähän palkkaa, kun hän kuitenkin\noli ensiluokkainen kassanhoitaja. Ja sitten selvisi, että hänelle\nmaksettiin niin vähän, koska hän ensinnäkin asui kotonaan vanhempiensa\nluona eikä siis muka tarvinnutkaan sen enempää, ja toiseksi — ja se oli\npääasia — hänellä oli sisar, jolla oli avioton lapsi, \"No, no\", sanoin\nminä, \"jos hänellä itsellään olisi tuo avioton lapsi, niin vielä hiukan\nymmärtäisin asennettunne, mutta herran tähden, sisarella!\" \"Tjaa\",\nvastattiin minulle, \"se on joka tapauksessa merkki huonosta perheestä,\neikä hänelle kukaan maksaisi sen enempää.\"\n\nLitaniani koskee myös naispalvelijoita, niitä nuorempia, jotka eivät\nelä ainoastaan emännälle ja hänen perheelleen, vaan joilla on myös oma\nelämänsä — surullista kyllä se siihen aikaan ja vielä nytkin keskittyy\ntansseihin ja siellä tavattuihin kavaljeereihin, palokuntalaisiin ja\nsotilaihin, ja sanalla sanoen naimisiin menoon, jossa 'köyhä nai toisen\nköyhän'.\n\nOlen aina pyrkinyt ottamaan palvelukseeni niitä hakijoita, jotka ovat\nkiinnostuneet lukemisesta ja oppimisesta. Olen hakemalla hakenut\nJuurakon Huldia, ja valitan, että niitä sittenkin on niin vähän.\n\nEn aikoinani kirjoittanut Juurakon Huldaa sen vuoksi, että olisin\ntuntenut monta Huldaa, vaan luodakseni Juurakon Huldan malliksi\nkaikille niille, jotka tahtovat rikkaampaa elämää, tahtovat luoda\njotakin maailmassa eivätkä tyydy radion ääressä istumiseen ja maailman\ntouhun kuuntelemiseen, vaan haluavat itse ottaa osaa siihen touhuun\nja itse elää ihmiskunnan kohottamiseksi ja rikastuttamiseksi. Otin\nHuldalle piirteen sieltä, toisen täältä.\n\nOlen aina suurella ihastuksella seurannut naisia, jotka ovat ottaneet\nkohtalonsa käsiinsä ja itse luoneet oman, itsenäisen elämänsä. En ole\nkoskaan ollut niin sanottuja naisasianaisia, enkä ole koskaan uskonut\nenkä vieläkään usko, että naisasianaiset voivat muuttaa maailmaa ja\nsaavuttaa naisille tasa-arvoisuuden miesten rinnalla. Työväki sen\ntulee tekemään. Taivas paratkoon, ei naisten osanotto politiikkaan ole\njuuri millään tavoin osoittanut, että he olisivat tuoneet eduskuntaan\nmitään uutta. Eivät he ole koskaan luoneet naisten puoluetta eivätkä\nedes äänestäneet naisten yhteisen asian puolesta, vaan ovat kiltisti\nseuranneet kukin omaa poliittista puoluettaan.\n\nKoko naisliikkeen tarkoitus, kuten työväenliikkeenkin, oli vapauttaa\nosa sorrettua ihmiskuntaa. Sen vuoksi työväenliike on joka maassa\ntehnyt yleensä kaikkensa naisten puolesta auttaakseen sorrettuja\nihmisiä, vaikka kyseessä olisivat olleet porvaristoonkin kuuluvat\nnaiset. Kuinka vähän porvarillisen naisliikkeen johtajat ovat antaneet\nsiitä tunnustusta työväenliikkeelle! Ja siellä, missä naiset ovat\nsaavuttaneet täydellisen tasa-arvoisuuden, Neuvostoliitossa, on niin\nkutsuttu poliittinen naisasia tarpeettomana unohdettu.\n\nOlen ollut monella alalla niin sanottuja uranuurtajanaisia, niin kaupan\nkuin teollisuudenkin alalla 'valkoisena variksena'. En voi sanoa, että\nmiehet olisivat minua erikoisesti sortaneet. Ehkä en ole antanut heille\ntilaisuutta. Mutta milloin heillä on ollut tilaisuus ja kysymyksessä\non ollut raha, he ovat yrittäneet sortaa minua aivan yhtä hyvin kuin\njos paikallani olisi ollut joku työväen puolta pitävä mies. En voi\nmyöskään sanoa, että olisin vaatinut itselleni etuoikeuksia sukupuoleni\nperusteella, ja olen ollut hyvin mielissäni, jos se sivuseikka on\nunohdettu. Minun täytyy kuitenkin myöntää, että aikojen alussa,\nkun rupesin miesten alalle, oli minulla jonkin verran apua siitä,\nettä olin 'valkoinen varis' enkä niin kovin rumuudellakaan pilattu.\nPäinvastoin miehet, joiden kanssa olin tekemisissä, tulivat enemmän tai\nvähemmän kiinnostuneiksi siitä, miten nuorenpuoleinen naisihminen oli\nsaavuttanut esimerkiksi rahantekijäin luottamuksen.\n\nJos tässä nyt rupean tunnustuksia tekemään, niin minun olisi\nmyönnettävä eräs puute meissä itsenäisissä naisissa. Olen vakuuttunut\nsiitä, että miehet johtavissa asemissa talous- ja kulttuurielämän\nalalla tulevat toimeen paljon vähemmällä hosumisella kuin naiset. En\ntiedä, aiheutuuko se naissukupuolen työtraditioiden puuttumisesta,\nmutta nainen johtavassa asemassa kuluttaa itseään paljon enemmän\nkuin mies. Naisella tällainen työ alkaa täyttää hänen koko elämänsä,\nuseimmiten hän menettää koko yksityiselämänsä. Muistan, miten\naikoinaan, kun tulin sahateollisuuteen ja jouduin suurliikkeen\njohtajaksi, vanha valtioneuvos Ramsay sanoi minulle Suomen Pankissa:\n\"Minusta tuntuu, että teille olisi opetettava pääjohtajan otteita.\nJohtajan tärkein työ on istua mukavassa nojatuolissa ja polttaa sikaria\nja valita sopivat ihmiset täyttämään suunnitelmia ja määräyksiä.\nPääasia on olla rasittamatta itseään.\" Valtioneuvos Ramsay oli\nrakastettava vanha herra ja tunnettu naisasianajaja, joka piti\nitsenäisistä naisista ja toivoi minulle hyvää.\n\nMutta minä en istunut mukavassa nojatuolissa enkä polttanut sikaria,\nvaan pyrin itse tekemään kaiken, jopa sahaustaulukotkin. Eipä ihmekään,\nettä epäonnistuin. Ja pahinta oli, etten osannut laiskotella,\nmikä kuuluu kaikkien pääjohtajien välttämättömään etuoikeuteen ja\nvelvollisuuteen.\n\n\n\n\n\n\nLIIKENAISENA\n\n\n\nENSI ASKELEENI KANSAINVÄLISEN KAUPAN ALALLA\n\n\nKaikkeen sitä nuori naismaisteri voi jouluakin, mutta täytyy myöntää,\nettä kansainvälinen kauppa kuulosti komealta kansanrunouden rinnalla.\nElämä otti ja potkaisi minut tahtomattani ja pyytämättäni kaupan alalle.\n\nJouduin siis tuontiagentuurin palvelukseen, jonka omisti kaksi\nkarjalaista nuorta miestä. Molemmat olivat saaneet hyvän\nliikekasvatuksen Hampurissa ja osittain Tukholmassa. He olivat olleet\nhampurilaisten suurliikkeiden palveluksessa ja tutustuneet siellä\nHampurin merentakaiseen kaupankäyntiin.\n\nKuten tiedetään, Hampuri oli ennen ensimmäistä maailmansotaa suuri\nclearinghouse, selvittelytalo, jonka vapaasataman kautta kulki suurin\nosa Pohjois-Euroopan siirtomaakaupasta. Hampuri osti merentakaisista\nmaista suuret määrät siirtomaatavaroita, selvitteli ja lajitteli ne\nvapaasatamassa ja laivasi sitten Skandinaviaan, Suomeen, Venäjälle\nja muuallekin. Oli jopa niinkin, että Etelä-Amerikan vientimaat\nkieltäytyivät olemasta suoranaisessa yhteydessä Skandinavian kanssa.\nKun sota alkoi, järjestyi Etelä-Amerikan ja Pohjoismaiden välille\nsuoria laivayhteyksiä, ennen kaikkea Johnson-linja, Nordstjernan,\njonka laivat eivät enää saaneet lähteä Hampuriin, vaan toivat tavaran\nEtelä-Amerikasta suoraan pohjoisiin satamiin: Tukholmaan, Göteborgiin\nja Norjan satamiin. Oli luonnollista, että Pohjoismaiden oli\nkäytettävä tätä tilannetta hyväkseen ja ryhdyttävä suoriin yhteyksiin\nEtelä-Amerikan kanssa kun kerran sota katkaisi näiden maiden suhteet\nHampuriin, Ja näin oli luonnollista, että Suomikin saisi ostaa\nEtelä-Amerikasta suoraan tavaroita, joita Johnson-linjan laivat joko\nkuljettaisivat tänne tai jotka lastattaisiin uudelleen Tukholman\nvapaasatamassa Suomeen kulkeviin pienempiin aluksiin.\n\nOikeastaan ensimmäisinä Suomessa ymmärsivät tilanteen juuri minun\nnuoret isäntäni Kontto & Kuosmanen, jotka alkoivat suoraa päätä\nsähköttää välittömiä ostotarjouksia Brasiliaan ja Keski-Amerikan\nvaltioihin. Ja ihme kyllä, nämä sähkösanomamme eräille Etelä-Amerikan\nviejille tärppäsivät ja kahvitarjouksia alkoi saapua. Seuraava askel\noli, että pyydettiin viejiltä kiinteätä agentuuria ja alettiin myydä\nheidän laskuunsa provisiokaupalla. Oli mahdollista järjestää ostajiemme\nremburssit Lontoon pankkeihin, ja niin tavara alkoi uida yli valtameren.\n\nAluksi oli kovin epävarmaa, suostuisivatko viejät luovuttamaan meille\nkiinteätä yksinoikeutta tuotteittensa myyntiin. Muistan, miten eräs\nisännistäni yritti sanella minulle kirjettä eräälle Etelä-Amerikan\nsuurliikkeelle selittääkseen siinä kaikkia niitä seikkoja, minkä vuoksi\nasianomaiselle firmalle olisi edullista saada juuri meidän liikkeemme\nmyymään heidän kahviaan. Hikoiltiin muutama tunti kirjeen kimpussa,\nkunnes pyysin saada kirjoittaa sen itsenäisesti, kun vain johtaja\nsanoisi, mistä oli kysymys. Niin sitä kirjoitettiin. Ja vastaus tuli,\nja vastauksen mukana tulivat myynnit ja saimme agentuurin Riosta, jopa\nKeski-Amerikan maistakin. Ja molemmat herrat johtajat alkoivat myydä.\nEnsin olivat erät pienenpuoleiset, mutta kasvoivat vähitellen, ja\nlopuksi tuli liikkeestämme kai maan suurin kahvinvälittäjä.\n\nNäin oli Suomen kauppaan tullut odottamatta aivan uusi tekijä, uudet\nsuhteet meren ylitse. Hampuri ei ole koskaan myöhemminkään saavuttanut\nmaamme kaupassa uudelleen samaa asemaa kuin sillä oli ennen ensimmäistä\nmaailmansotaa, puhumattakaan siitä että toinen maailmansota kai\nmelkein kokonaan lopetti Hampurin merkityksen merentakaisen kauppamme\nvälittäjänä.\n\nAgentuurien hakeminen oli sangen mielenkiintoista, oikeastaan\nsuorastaan sanomalehtimiehen työtä, niin että se alkoi minua jopa\nhuvittaa.\n\n\n\nVENÄJÄN KAUPPA — JA SEN EPÄMUKAVUUDET\n\n\nMyös Venäjälle päin alkoi liikkeemme kiinnittää huomiotaan. Täytyihän\njostakin saada viljaa. Kun kerran kahvia myytiin, miksei voitu myydä\nmyös viljaa, jos kerran kahvikaupalla oli saavutettu luottamuksellinen\nasema ja hyvät suhteet ostajiimme. Ja kun olin venäjänkielen taitoinen,\nniin alettiin kirjoittaa Venäjän vientiliikkeille viljakaupoista.\nSuurimpia viljan myyjiä Venäjällä oli Venäjän Ulkomaankaupanpankki,\njoka rahoitti suuria Volgan seudun, siis Rybinskin, Samaran ja\nSaratovin viljanviejiä, ja jonka kanssa oli siis päästävä hyviin\nsuhteisiin. Ja vähitellen sitä päästiinkin.\n\nNäin kehittyi liikkeemme Venäjän-kauppa aika suureksi. Käytiin\nPietarissa henkilökohtaisesti tutustumassa myyjiin, ja minä jouduin\nkielitaitoni vuoksi olemaan sangen tarpeellinen henkilö keskusteltaessa\nmyyjien kanssa, ja sain nähdä ja kuulla yhtä ja toista. Olin mukana\nhyvin mielenkiintoisissa kauppasopimustilaisuuksissa venäläisten\nviljakauppiaitten kanssa, tosin vain hätävaranappulana, mutta\nsisimmässäni ennen kaikkea huomioitsijana. Löysin samoja tyyppejä\nmyöhemmin Gorkin teoksista, ja hymyilin itsekseni — hauska tavata.\n\nLiikemiesten suhtautuminen minuun oli oma probleemansa. Nuori\nnainen, joka oli mukana suurissa, oikein suurissa kaupoissa, oli\ntietenkin juuri Venäjällä täydellinen 'valkoinen varis', ja usein\ntuntui, että herrojen oli ensin aika vaikeata suhtautua minuun\nvakavasti; maailman miehinä he pyrkivät suutelemaan kättäni. Ymmärsin\nkuitenkin, että siinä seurassa, jossa ei tunnettu itsenäisiä naisia,\noli ehdottomasti vältettävä käyttämästä naisellisia keinoja, ja\nvaistomainen elämänviisaus opetti minut kovin ankaraksi ja asialliseksi\nliikenaiseksi, jonka oli käyttäydyttävä niin, etteivät herrat\npäässeet liian lähelle. Olisin mielelläni monestikin laskenut leikkiä\nja nauranut ja hieman keimaillutkin, mutta itsesäilytysvaisto oli\nsiksi voimakas, että väistin kaikki salakarit. Minulla oli monesti\nkiusaus suorastaan käyttää tummia silmälaseja, sillä olinhan sentään\nnuorenpuoleinen eivätkä venäläiset herrat millään olleet tottua siihen,\nettä Medvjedissa tahi Dononissa oli istuttava nuoren naisen seurassa\naivan kuin hän olisi ollut juuri luostariin vastaanotettu nunna. En\ntietenkään uskaltanut viitatakaan siihen, että olin aikanani ollut\nPietarin yliopistonkin ilmaa haistelemassa ja että olin yliopistonaisia.\n\nErityisen vaikeata ja vaarallista oli siihen aikaan asua yksin\nhotellissa. Matkustin monta kertaa Pietariin mukanani suuret summat\nrahaa lunastaakseni Pietarin pankeista rahtikirjoja, koska rahojen\nlähettäminen sinne oli sodan aikana sangen työlästä. Sekillä ei\nPietarin pankista voinut periä rahaa, ennen kuin passi ja osoite oli\nrekisteröity, ja siihen saattoi kulua vuorokausi, jopa vuorokausiakin,\nniin että oli pakko käyttää seteleitä rahtikirjojen lunastamiseen.\nMuistan, miten kovasti pelkäsin, kun jouduin yksin matkustamaan\nPietariin matkalaukku täynnä Suomesta ostamiamme ruplia, jotka täytyi\nviedä pankkiin, ennen kuin uskalsi lähteä hotelliin. Rajallahan\nsantarmitkin näkivät tämän rahanpaljouden, ja sen vuoksi en Pietariin\nsaavuttuani uskaltanut ottaa asemalta autoa, vaan ajoin ajurilla\npankkiin ja palelin kovasti Pietarin kosteassa kylmyydessä. Ajuri oli\nvarmempi kuin vuokra-auto, joka olisi voinut kuljettaa minut rahoineni\nmihin tahansa tuntemattomaan luolaan ryöstettäväksi. Ajattelin, että\najurin kyydissä oli suurempi mahdollisuus huutaa ja saada apua.\n\nMuistan erään kauhean matkan joulukuussa vuonna 1916 ja Kausalan\nasemalla tapahtuneen onnettomuuden, kun pikajuna ja tavarajuna ajoivat\nyhteen. Taisi olla suurimpia junaonnettomuuksia, mitä Suomessa on\ntapahtunut. Nukuin toisen luokan makuuvaunussa, ja yhteentörmäyksessä\nputosin ylävuoteelta alas ja käsivarteni loukkaantui. Alemmalla\nsohvalla nukkui muuan vanha rouva, joka oli pyörtynyt. Valot olivat\nsammuksissa. Heräsin siihen, että vaunu imeytyi johonkin loppumattomiin\nja paiskautui tärähtäen takaisin hirvittävällä voimalla ja sinä\nsilmänräpäyksenä putosin ylävuoteelta alas kykenemättä tarttumaan\nmihinkään. Pimeydessä vallitsi ensin hirveä hiljaisuus, ja sitten\nalkoivat hätähuudot ja valitukset. Ovi oli vääntynyt, niin ettei\nsitä voinut avata. Käsitin, että oli päästävä ulos. Olin kuullut\nkaasuräjähdyksen mahdollisuudesta, enkä vieläkään käsitä, miksei kaasu\nräjähtänyt. Muistan, että aloin kenkäni korolla hakata ikkunaa, mutta\nen kumminkaan saanut sitä rikki. Lopuksi alkoivat ihmiset huutaa\novemme takana. Venäläiset upseerit mursivat sapelilla osastomme oven\nauki ja räjähdystä ja paloa peläten käskivät meitä heti heittäytymään\nulos vaunusta. Muistan, että olin saanut kalossit jalkaani ja turkin\nyöpaitani päälle, kun joku työnsi minut ratavallille lumeen. Vaunumme\ntoisesta päästä kuului hirveätä huutoa. En jaksa kuvata kaikkea tätä\nkauhua. Ensimmäinen vaunu veturin takana oli ollut täynnä sotilaita.\nNiistä ei jäänyt kai ainoatakaan eloon, mutta siitä ei sodan aikana\nsaanut puhua. Muistaakseni muualla junassa kuoli kaikkiaan kuusi\nihmistä, niistä pari siitä vaunusta, jossa minäkin olin, ja pari\npuristukseen joutunutta huusi sydäntäsärkevästi vaunumme etuosassa.\n\nNaapuriosastossa oli kaksi meriupseeria, amiraalia. Minä näin heidät\nennen nukkumaan menoani. Mutta sen osaston ovi oli vielä kiinni, kun\nmeidät nostettiin junaan pukeutumaan. Senkin ovi oli vääntynyt, ja kun\nse saatiin suurella vaivalla auki nähtiin kummankin amiraalin nukkuvan\ntäydessä rauhassa. He eivät aavistaneetkaan, mitä oli tapahtunut, ja\nolivat sangen äkäisiä aiheettomasta herätyksestä. Että uskallettiinkin\nmurtaa ovi! Nuo kaksi veljestä olivat aikoinaan olleet Tsušiman\nmeritaistelussa ja olivat sielläkin nukkuneet, kunnes japanilaiset\nheidät herättivät. Ainakin niin he kertoivat minulle, kun myöhemmin\nsyvässä lumessa pääsimme liikkeelle Kausalan asemalle, jonne sitten\nmonen tunnin päästä saapui pelastusjuna.\n\nPikajunan oli määrä saapua Pietariin aamulla. Mutta me istuimme aamulla\nViipurin tyhjäksi syödyllä asemalla nälkäisinä, ja pääsimme vasta\nillalla Pietariin. Eurooppa-hotellissa oli minulle tilattu huone jo\nannettu pois, ja jouduin puoliyöhön saakka kuolemanväsyneenä kulkemaan\nruplineni hotellista toiseen etsien yösijaa, jota ei löytynyt. Pääsin\nlopuksi erään ruhtinaallisen luokkatoverini luokse, jolla parhaillaan\noli tanssiaiset. Minutkin pakotettiin pukeutumaan ja tulemaan\nillalliselle vieraitten joukkoon. Olin nähnyt kuolemaa ja verta ja\nkuullut kauhun huutoja edellisenä yönä. Muistan, etten ole koskaan\nniin vihannut iloitsevia, tanssivia ihmisiä. Suurin osa herroista\noli rintamalta lomailevia kaartinupseereita. Samppanja vaahtosi ja\nkannukset kilisivät. Pietarin tehtaissa pui nälkiintynyt työväki\nnyrkkejään, ja vallankumouksen kaukainen jylinä säesti tätä kannuksien\nkilinää... Ne tuntemattomat sotilaat siinä ensimmäisessä vaunussa...\n\n\n\nLIIKENAINEN\n\n\nMinusta oli tullut siis liikenainen tai sellainen, jota kutsutaan\nliikenaiseksi, kun kerran on olemassa liikemiehiäkin.\n\nEnnen kaikkea minä tahtoisin todeta, miten vähän tarvitaan järkeä ja\nlahjakkuutta tullakseen liikeihmiseksi. Tarvitaan hieman ahkeruutta,\nhieman sisua, ruokahalua, rahanhimoa ja häikäilemättömyyttä ja\nleikinhimoakin, mutta järkeä ei nyt niinkään paljon. Ei ainakaan\nsellaisina aikoina, jolloin suurimmat omaisuudet on tehty ja tehdään,\nnimittäin sotien aikana. Sellaisena aikana, jolloin tavarasta on puute,\ntavara myy itse itsensä, kun sitä vain osaa hankkia. Siis hankinta\ntulee oikeastaan pääasiaksi. Ja samalla siihen peliin, jota kutsutaan\nliike-elämäksi, tulee hiukan jännitystä.\n\nTavaran hankkiminen on sangen jännittävä probleema, silloin kun sitä on\nvähän ja silloin kun täytyy käyttää konsteja. En minä ole milloinkaan\nostanut myydäkseni. Olen ollut mukana liikkeessä, joka tuotti tähän\nmaahan ensimmäisen maailmansodan aikana suurimman osan kahvista ja\nmuista siirtomaatavaroista, mutta en tiedä, olenko koskaan nähnyt\nyhtään papua siitä kahvista, jota olen ollut mukana hankkimassa.\nTavaran myyjinä toimivat liikkeen johtajat Kontro ja Kuosmanen.\nMinä olin mukana tavaran hankinnassa, ja se vaatii todellakin ei\nniinkään paljon järkeä kuin mielikuvitusta ja ihmistuntemusta, ja\nsitähän minulla oli jonkin verran. En myynyt tavaraa, vaan myin\nmielikuvitustani, suunnitelmiani. Myin psykologista taitoani käsitellä\nihmisiä, keksiä niiden suunnitelmat ja vastasuunnitelmat ja ruokahalut.\nSanalla sanoen, myin sodan aikana kappaleita aivoistani. Ja kuten\nsanottu, aivoillani oli erinomaisen hyvät markkinat!\n\nSiis, en keinotellut, en ostanut myydäkseni, mutta en myöskään\nriskeerannut mitään. (Voi kuinka oikea vanha kauppaherra halveksi\ntuollaista!) Yksinkertaisesti vain myin suunnitelmiani niille,\njoilla oli mahdollisuudet toteuttaa niitä, se tahtoo sanoa, niille,\njoilla oli liikepääomaa, jota minulla itselläni ei ollut. Keksin,\nmillä kombinatioilla oli mahdollista saada lisenssejä eri maista ja\nmaitten välillä, keksin, kenen luo voitiin mennä ehdottamaan jotain\nsuunnitelmaa, tiesin ja keksin, mitä tavaraa kulloinkin tarvittiin,\nja tunsin suunnilleen niin paljon kauppageografiaa, että sain siitä\nosviittoja suunnitelmieni laatimiseen. Nykyään sitä kutsuttaisiin\nmonopolikapitalismin auttamiseksi ja vieläpä sosialismin kouluttamilla\naivoilla ja tiedoilla! Mutta kun ei kukaan muukaan maksanut aivoistani,\nja työvoimani oli markkinoitava...\n\nVielä kerran, miten vähän aivoja ja järkeä tarvitaankaan\nliike-elämässä. Sen kun yksinkertaisesti antaa mielikuvituksensa hieman\nlennellä ja keksii erinäisiä suunnitelmia, mitenkä rajojen ollessa\nsuljettuina saisi maahan kahvia tai sokeria, tai viljaa, tai jos\nriski oli hyvin suuri ostoksien toimittamisesta, mitenkä voi vähentää\nsitä riskiä panssaroimalla tietty hinta ja myymällä tavara etukäteen\ntoimitusklausulilla, se tahtoo sanoa, ehdolla, \"jos onnistutaan\nsaamaan\". Näin siis sai antaa aivojensa leikkiä ja sanalla sanoen\nkeksiä jotain. Välittäjäin suuri \"riski\" oli minimaalinen, kun tavara\nyleensä myytiin ehdollisesti.\n\nMinua hieman naurattaa, kun näen näitä viisaan ja julman tärkeän\nnäköisiä herroja konsuleita ja kauppaneuvoksia, jotka otsa rypyssä\nmiettivät tuontia ja vientiä. Siunatkoon, kuinka paljon vaikeampaa\nsentään on kirjoittaa ihmisille sanomalehtiä ja kirjoja, vaikkapa\nmuistelmiaankin, ja kuinka paljon fyysillisesti vaikeampaa on tuottaa\ntavaraa tehtaissa, kantaa varastosta tavarakolleja, lastata junia ja\nlaivoja kuin siirtää rahaa taskusta toiseen. En voi sille mitään, mutta\nen ole koskaan saanut itsestäni irti mitään respektiä rahansiirtäjiä\nkohtaan. Luonnollisesti siihen tarvitaan tahdonvoimaa, kertomataulua,\nistumalihaksia ja mahdollisesti hyvät autonkuljettajat sekä erikoisesti\nmyyjille vielä terveet kintut mutta ei, herran tähden, juuri erittäin\npaljon aivoja eikä aivorasitusta. Eikä ole mitään, mikä rasittaa, jos\nei suoranaisesti keinottele, jolloin luonnollisesti on ainainen riskin\npelko, mikä estää tarpeeksi hyvin nukkumasta.\n\nOlihan ensimmäisen maailmansodan jälkeen paljon erinäistä pelkoa. Oli\nostettu tavaraa kalliilla hinnalla, ja sitten se sodan raato uhkasi\nloppua. Oli kuulemma varattu hirveät määrät kuivatulta vihanneksia\nnälkäisille kansoille, ja sitten sota teki väkisin loppua, kun Venäjä\nja Saksa väsyivät kesken. Näin, mitenkä ihmisten huulet puhuivat\nrauhasta, kyselivät, tiedänkö minä, tuleeko nyt tosiaankin rauha,\njopa sanoivat, että kunpa se rauha nyt vihdoinkin tulisi, mutta näin\nmyöskin, mitenkä näiden sydämissä vinkeroi julma pelko siitä, että sota\nloppuisi ja kaikki kalliit varastot olisi myytävä polkuhinnalla. Eihän\nsitä nyt, hyvät ihmiset, viitsinyt olla rauhaa vastaan, mutta minkä\nsille voi, kun täytyy sentään ajatella omaa taskuakin. Kauppamies ei\nhäpeä ajatella omaa taskuaan.\n\nMinun täytyy myöntää, että olin tarpeeksi häijy puhuakseni sodan\nkauhuista ja rauhasta ja sen tulemisesta tietäen aiheuttavani sillä\nkaameata pelkoa muutamien ansaittavien miljoonien menettämistä. Samalla\ntäytyy myöntää, että koko liiketoimintani aikana en lakannut olemasta\nsanomalehtimies. Olen aina toisella silmällä tarkastellut itseänikin\nsiinä liikeleikissä ja ennen kaikkea muita ja heidän ruokahalunsa\nkehitystä. Olen monesti ajatellut, että monikin mies olisi joutunut\nepätoivoon, jos olisi keksinyt, ettei minulla ollutkaan samanlaista\njännittynyttä ruokahalua, vaan että minä koko ajan säälimättömästi\nseurasin erinäisten herrojen rahanhimon kehitystä ja mielikuvituksen\nlentoa ja olin ottavinani osaa siihen. Katselin sitä tanssia rahan\nympärillä kuin jännittävää näytelmää lausuen silloin tällöin omankin\nrepliikkini ja nauttien, kun se sattui oikeaan paikkaan ja tulokset\nsiitä olivat juuri sellaiset kuin olin tarkoittanut. Ja sitten häpesin\nitseäni, koska se, mikä miehille oli verinen totuus ja elämä, oli\nminulle usein vain leikkiä, enkä milloinkaan viettänyt unetonta yötä\nsen leikin vuoksi. En milloinkaan laskenut, paljonko tuo tai tuo toinen\nvälityspalkkio tulisi olemaan. Tuli kun oli tullakseen, enkä tinkinyt.\nKuten sanoin, en koskaan saanut itsestäni irti kunnioitusta rahaa\nkohtaan. Se tulee ja menee. Inhoittavaa on, jos sitä pitää laskea,\nmutta kauheata sekin on, jos sitä ei tule, ja sangen rasittavaa hankkia\nsitä kotimaisista teattereista ja kirjoilla.\n\nPaljon mielenkiintoista oli siinä tanssissa kultaisen vasikan\nympärillä. Ei siinä muistettu vanhempia, ei ystäviä eikä isänmaata,\npuhumattakaan kansasta. Kaikki oli laillista toimintaa. Näin sanoi\nminulle eräs krokotiili: \"Eihän se mitään kuluttajille merkitse, jos\nne joutuvat maksamaan sokerikilosta kymmenen penniä enemmän, mutta\nmeille se merkitsee pääomaa, jos se tulee joka kilosta. Me voimme sillä\nrakentaa laivoja ja taloja ja ostaa Hampurista kokonaisia katuja.\"\nSehän se juuri oli, eihän se kymmenen pennin ryöstäminen mitään ollut,\njollei ollut mielikuvitusta, mutta onnettomuudeksi minulla sitä oli,\nniin etten oikein osannut yhtyä siihen kapitaalin muodostamisen\nkäsitykseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerrat Kontro ja Kuosmanen mainittiin melkein aina yhdessä, ja\noli syytäkin, sillä minullekin kesti pitkän aikaa ennenkuin sain\nheistä erillisiä olioita erillisine ominaisuuksineen. Molemmat\nolivat karjalaisia, kotoisin Sortavalasta päin, saaneet saman\nhamburgilaisen liikekasvatuksen ja pääominaisuuksiltaan kuin\nveljeksiä, molemmat olivat ilmiömäisen liikkuvaisia ja vilkkaita. Ja\nkun he välistä liikuttavasti muistuttivat hamburgilaisia kauppiaita,\nKaufherren, niin hyvä tuli. Molemmilla oli ilmiömäinen kyky haistaa\nrahan tuoksu kymmenen lukon ja kivikallion alta ja ruveta heti\nkaivamistoimenpiteisiin, molemmilla oli sangen nopea käsityskyky ja\nliukas kieli eikä juuri erikoisia estoja ostajauhreihinsa nähden.\n\nOikein harmittaa, kun ajattelee, mitä kaikkea tuollaiset satumaisen\nliikkuvaiset ja nopealla käsityskyvyllä varustetut miehet voisivat\naikaansaada politiikassa ja puolue-elämässä. Asianomaisella\nsivistysasteella olisi kummastakin voinut tulla sangen päteviä\npääministerikandidaatteja. Ja synti on, että niin paljon ahkeruutta\nja tahdonvoimaa, jopa initiatiiviakin kului pelkkään kauppaan ja\nrahajahtiin, jossa nyt melkein kuka tahansa voi pärjätä, pärjäsinhän\nminäkin hiukan.\n\nVaikkei valtiososialismia kaupan alalla vielä ole paljon harjoitettu\neikä niin kovin hyvillä tuloksillakaan, niin kumminkin tuntuu, että\nainakin kaupan ja tavaranjakelun voisi hallitus ilman muuta ottaa\nhaltuunsa ja harjoittaa sitä ilman suurempaa melua, ilman että\nyksityisinitiatiivin sopisi lyödä rintaansa ja ylvästellä siitä,\nettä se suurella uhrautuvaisuudella varustaa kansalaisia kaikilla\ntarvikkeilla. Pätevät ja vastuunalaiset virkamiehet tekevät sen\npelkästä velvollisuudesta. Ei minun päähäni mahdu osuuskauppojen\nmenestyksen aikakautena, etteivät ihmiset ymmärrä, miten helppoa\nsentään valtion on ottaa koko tarvikkeitten hankinta ja jakelu\nhaltuunsa.\n\nEn sentään usko, että tukku- ja vähittäiskaupan harjoittajat, jotka\nluultavasti eivät erikoisesti kirjallisuutta harrasta — eihän heillä\nole siihen aikaakaan — tulisivat hyökkäämään päälleni Kaivopuiston\npimeillä kujilla — Gustaf Mattsson kirjoitti aikoinaan: \"Man kan\nfå stryk på chausseerna och en förgiftad pil på Kammiogatan.\" —\npäinvastoin otaksun, etteivät he muuta voi kuin tunnustaa, ettei\nkaupan harjoittaminen ole millään lailla viisaampaa ja jalompaa kuin\ntavallisen käsi- tai tehdastyöläisen puolikoneellinen työ, tehtaan\njohtaminen tai maan hallitseminen, ja synti on, jos rahanhimo vie\nmuuhunkin kykeneviä ihmisiä kaupan alalle. Maanviljelijä, talonpoika,\nseisoo auran kurjessa mustan vaon päässä ja nauttii sen suoruudesta\nja leivosten laulusta päänsä päällä tai kypsän ruisvainion kullasta,\nmutta ne ajat ovat menneitä, jolloin vanhan ajan tukkukauppias seisoi\nvaltavan varastonsa vieressä ja kuunteli — ainakin variksia.\n\nToivottavasti kauppiassääty ymmärtää, että minä niitä lahjakkaimpia\nja kyvykkäimpiä heidän joukostaan koettaisin pelastaa paremmille\nelämän muodoille. — En uskalla enempää. Ehkä lukijani itse jatkavat ja\nyleistävät kapinallisia mielipiteitäni muillekin yhtä vanhentuneille\nyhteiskunnallisten ilmiöitten aloille.\n\nNytpä mielikuvitukseni lensi jo hirmuisen pitkälle. Tällä viimeisellä\nkehoituksellani oli tarkoitus vain lepyttää kauppiassäätyä. Mutta kun\nen ole aivan varma, että kaikki ne ystävälliset kauppiasihmiset, joita\nolen tavannut, ymmärtäisivät kaikkea leikkiä, ajattelin varmuuden\nvuoksi vakuuttaa, että asiassa voi olla totta toinen puoli ja että\nsilmänurkissani istuu verrattain lempeä hymy.\n\nMutta maa ja multa ovat lähempänä sydäntäni.\n\n\n\nTUKHOLMASSA\n\n\nNuorelle naiselle, joka oli kaukaa metsien takaa kuunnellut junan\nvihellystä, kasvoi siivet. Olin pelännyt, että jalkani olisivat elämän\nloppuun vajonneet pehmeään, petolliseen suomultaan, mutta elämä\nkiskaisi minut siitä ylös ja lähetti maailmalle.\n\nMatkustin Tornion ja Haaparannan kautta. Kun juna kiiti\npohjois-Ruotsissa huimaavien siltojen yli, seisoin junan sillalla ja\nhyräilin vanhaa saksalaista laulua:\n\n    \"Dem Gott will seine Gunst erweisen,\n    den schickt er in die weite Welt...\"\n    − − −\n    Kenelle Jumala hyvyyttään osoittaa,\n    sen hän lähettää avaraan maailmaan...\n\nOlin aivan yksin. En tuntenut ketään koko Tukholman kaupungissa.\nRegina-hotellissa, josta minulle oli tilattu huone, ei tietenkään ollut\nhuonetta, koska Tukholma ensimmäisen maailmansodan aikana oli vielä\nenemmän muurahaispesämäinen kuin toisen maailmansodan aikana. Suurella\nvaivalla sain huoneen Auditorium-hotellista. Se oli Vaasankadulla pieni\nhotelli, jota tuskin enää on olemassa. Järjestettyäni tavarani istuin\npöytäni ääreen ja sanoin itsekseni: — Entäs nyt?\n\nEnsinnäkin minun oli löydettävä Otto Dahlströmin liike, vanha,\ntukholmalainen tuontiliike, joka oli yhteydessä Hampurin suuriin\nliikkeisiin ja jonka palveluksessa aikoinaan Kontro ja Kuosmanen olivat\nolleet. Dahlström myi meidän välitysliikkeemme kautta suomalaisille\nliikkeille suuren määrän kahvia, mutta ei voinut toimittaa, koska\nenglantilaiset olivat takavarikoineet sen. Dahlströmit olivat\nsaksalaisten suhteittensa vuoksi melkein automaattisesti joutuneet\nEnglannin mustalle listalle.\n\nSota alkoi Hampurin tuontiliikkeille hyvin sopimattomaan aikaan.\nNiillä oli suuret määrät kahvia ja muita siirtomaatavaroita uimassa\nAtlantilla, josta englantilaiset ne sieppasivat ja veivät Skotlantiin\nKirkwallin satamaan. Siellä taisi aikoinaan olla jättiläismäinen\nclearingvarasto. Saksalaisten ainoaksi keinoksi jäi myydä tavarat\njohonkin puolueettomaan maahan, siis ennen kaikkea Ruotsiin, ja saada\nne sillä tavalla vapautetuiksi ehkäpä siinä toivossa, että ne Ruotsin\nkautta vielä pääsisivät jopa Saksaankin.\n\nTämäkin kahvierä oli selvästi siinä tarkoituksessa myyty Ruotsiin,\nmutta varmuuden vuoksi ruotsalainen liike myi sen edelleen Suomeen,\njoka sentään oli liittolaisvaltion alusmaa. Mutta Englanti oli toista\nmieltä eikä vapauttanutkaan sitä Suomeen vietäväksi eikä kahvia voitu\nsiis toimittaa meille. Ja ruotsalaisen liikkeen, joka oli myynyt erän\nilman toimitusklausuulia, oli pakko maksaa meille korvausta. Tai\nainakin me vaadimme vahingonkorvausta suuresta pettymyksestämme.\n\nPäätehtävänäni oli panna vireille oikeusjuttu Otto Dahlströmiä vastaan\njoko tavallisessa oikeudessa tai välimiesoikeudessa.\n\nRiitakumppanini olivat kaksi hienoa, vanhaa herraa, ja minä olin\nvain nuori, nenäkäs naisihminen. Ja menepäs sitten heidän kanssaan\nriitelemään. Kun tutustuin heihin, tuntui minusta joka askeleella kuin\njalkani olisivat olleet lyijyä täynnä. Mutta minun oli täytettävä\nvelvollisuuteni.\n\nVälttääkseni julkista oikeusjuttua, ehdotin välimiesoikeutta, ja\nkiitin taivasta, että olin sentään hieman perillä kauppatavoista.\nMutta en tuntenut asianajajia Tukholmassa. En tuntenut ketään,\njonka puoleen olisin voinut kääntyä ja pyytää neuvoa. Valitsin\nasianajajaluettelosta ensimmäisen A:lla alkavan asianajajan, ja se oli\nAlexandersson. Ja sattumalta oli valinta osunut sangen huomattavan ja\narvossapidetyn juristin toimistoon. Alexandersson suositteli minulle\nvälimiesoikeuden puheenjohtajaksi Eliel Lövgreniä, josta myöhemmin\ntuli Ruotsin oikeusministeri ja Ruotsin Moskovan-lähettiläs ja joka\noli koko Ruotsin mielenkiintoisimpia, viisaimpia ja vapaamielisimpiä\npersoonallisuuksia. Ja niin oli tuhmuuteni ja kokemattomuuteni johtanut\nminut sen ajan Ruotsin mielenkiintoisimpien ihmisten seuraan, ihmisten,\njotka tunsivat muutakin kuin kahvikauppaa. Sain puhua politiikasta ja\nmaailmantaistelujen edellytyksistä. Sellainen mies kuin Eliel Lövgren\noli tavallaan melkein yhtä jännittävä kuin Gustaf Mattsson! Että\nkaikkein pimeimmässä kahvipapumaailmassa voi sellainen ihminen tulla\neteen! Kerran kun olimme välimiesoikeuden istunnon jälkeen jutelleet\nja väitelleet pari tuntia, ristin illalla käteni ja ajattelin, millä\nihmeen keinolla ja mistä hyvästä olin ansainnut sellaisen ihmisen kuin\nLövgrenin tuttavuuden, vaikken mitenkään aavistanut hänen tulevaa\narvonnousuaan.\n\nEn muista, miten oikeusjuttuni kehittyi, mutta toiminimeni,\njoka oli vaatinut ainakin puoli miljoonaa kruunua, alensi\nvaatimuksensa neljäänsataantuhanteen ruotsalaisten tarjotessa\nsuunnilleen kolmesataaviisikymmentätuhatta. Kuitenkin olin\nvarmuuden vuoksi vahvistanut selustani pyytämällä Helsingistä\nlupaa tyytyä kolmeensataanviiteenkymmeneentuhanteen, ellen saisi\nruotsalaisia suostumaan enempään. Sieltä sain heti valtuudet,\nmutta samalla pelasin asiani niin hyvin, että vastapuoleni\nsuostui kuitenkin maksamaan neljäsataatuhatta. Olin hämilläni\nja häpeissäni, kun minun oli esitettävä sähkeenä tullut valtuus\nsopia kolmestasadastaviidestäkymmenestätuhannesta, ellen saisi\nneljääsataatuhatta kruunua. Mutta vanhat, hienot herrat hymyilivät, kun\nesitin sähkösanomani, ja lupasivat onnitella isäntäväkeäni sellaisesta\nedustajasta, joka osasi viattomalla pokerinaamalla ja liikemiestaidolla\npettää heidät. Sitten syötiin yhdessä loistava päivällinen\nHasselbackenilla.\n\nKiitosta en kotoa saanut tuosta ylimääräisestä tulosta, mutta tunsin\ntulleeni 'liikeihmiseksi'. Muistin, miten Hauholla kirvestä pelattaessa\nsanottiin: \"Ei tässä tuttuus auta, sanoi poika, kun isästään pietin\nteki.\" Mutta tämän puuhan aikana olin voittanut ainakin neljä\nmielenkiintoista ihmistä puolelleni, niin etten enää ollut niin kovin\nyksin Tukholman kaupungissa.\n\nKun parin kuukauden päästä läksin jouluksi kotiin ja kävin\nDahlströmeillä jäähyväisillä, sain Otto Dahlströmiltä kirjekuoren,\njonka hän pyysi avaamaan vasta jouluaattona.\n\nJa nyt tulee oikea viikonloppulukemiston sunnuntaikertomus rehellisen\nTuhkimon palkitsemisesta.\n\nKun sitten avasin kirjekuoren istuen mieheni kirjoituspöydällä\nRitavuoren toimistossa, jossa hän siihen aikaan oli apulaisena, oli\nsiinä kymmenentuhannen kruunun šekki. Itkin ja nauroin ilosta, sillä\ntarvitsin kipeästi rahaa. Sekin mukana oli Dahlströmeiltä kirje, jossa\nhe sanoivat otaksuvansa, etteivät nuoret isäntäni varmaankaan osaa\npalkita minua tarpeeksi jutun hoitamisesta, ja sen vuoksi he halusivat\nantaa minulle pienen muistolahjan.\n\nOlin lyönyt vetoa Ritavuoren kanssa siitä, että menestyksellisen,\nmiljoonia tuottaneen Tukholman toimintani vuoksi saisin liikkeeltäni\nainakin muutaman satatuhatta jouluksi. Ritavuori väitti, etten saisi\nkymmentätuhatta enempää, perustaen väitteensä ihmistuntemukseensa ja\nkaupan tuntemiseen.\n\nKun sain kirjekuoreni konttorista, se oli kovin paksu. Ilkuin\nRitavuorelle ja avasimme kuoren juhlallisesti. Siinä oli kuusituhatta\nmarkkaa sadan markan seteleinä...\n\nRitavuori oli yleensä pessimisti — ja hänen oli syytäkin olla, kuten\nhänen kohtalonsa osoitti. Arpi siitä laukauksesta, joka tappoi yhden\nmaamme hienoimmista, rohkeimmista ja rehellisimmistä ihmisistä, ei\nvieläkään ole parantunut minunkaan sydämestäni.\n\nEräs asiakkaistamme, jonka asioita olin liikkeemme puolesta hoitanut\nTukholmassa sangen menestyksellisesti, ei kuitenkaan unohtanut\nminua. Luonnollisesti hän oli eräs vähäisimpiä ja vähemmän tärkeitä\nasiakkaitamme, niitä, jotka vähiten saivat voittoa, nimittäin vanha\nOskari Parkkinen Söörnäisten perukoilta.\n\nEn ollut yleensä erikoisissa tuttavuussuhteissa liikkeemme täkäläisiin\nostajiin. Ensiksikään liikkeen omistajat eivät kai pitäneet väliä\nselittää ostajillemme osuuttani tavaran hankinnassa — varmuuden vuoksi,\nja toiseksi tavaran myyntipuoli ei juuri kiinnostanut minua. Yksi\nkauppias oli jotensakin toisen kauppiaan näköinen ja tapainen, ja\nosasin ne vähemmälläkin ulkoa. Mutta eräs asiakkaistamme oli hieman\ntoisenlainen.\n\nOskari Parkkinen oli noussut Söörnäisistä työväen joukosta. Hän\noli yksinkertainen, hyväntahtoinen ihminen, aina hyvällä tuulella,\nystävällinen ja luottamusta herättävä, oli joutunut tukkukaupan alalle\nja hoiti sitä vähittäiskauppansa ohella ihmisten tarpeita tyydyttäen\nja yleisöä palvellen ilman kauppaneuvoksien eleitä ja ankaria\notsaryppyjä. Taisi Oskari Parkkinen siellä Söörnäisten perukoilla olla\nhieman perillä työväenpolitiikasta sekä Wuolijoista yleensä, niin että\noikein pysähdyttiin juttelemaan maailmanmenosta. Ei siitä juuri paljon\nmainittu, mutta sain sen käsityksen, että hän oli oikein tukenakin\nfirmamme nuorille omistajille, joiden hyvänä puolena oli, että he\nkunnioittavasti suhtautuivat Oskari Parkkiseen.\n\nJa niin se sitten kävi, että vanha Oskari Parkkinen ei unohtanut\nminuakaan, vaan Dahlströmin veljesten tavoin tuli kiittämään ja jätti\nminulle 'tuntuvan' kirjekuoren työni palkkioksi, vaikkei hänellä siihen\nolisi ollut pienintäkään velvollisuutta.\n\nEnglanniksi on olemassa hyvin pätevä sananparsi: 'Handsome is who\nhandsome does', eli suomeksi: kaunis on se, joka kauniisti tekee.\n\n\n\nOPIN ENGLANNIN KIELEN\n\n\nPaitsi juttua Dahlströmejä vastaan minulla oli Tukholmassa myös\nhoidettavanani eräs kahvijuttu, joka oli, niin kuin englantilainen\nsanoo, villihanhen pyydystelyä. Ruotsalainen toiminimi Halfdan Burman\n& Co oli tarjonnut meille huomattavan kahvi- ja kaakaopapuerän, jonka\nhinta nousi yli kymmeneenmiljoonaan dollariin. Sijoitimme sen nopeasti\nsuurimmille tukkuliikkeille, tietenkin ehdollisesti, klausuulilla\n'jos kahvi saadaan maahan'. Sana 'jos' jo pelasti meidät sen varalta,\nettei tavaraa saataisi. Sain siis mukaani Tukholmaan komean ostaja- ja\nsopimusluettelon, jossa hinta oli sovittu ja luovutusaikakin oli jo\npidennetty useammankin kerran.\n\nMinun tehtävänäni oli ottaa selvää kahvin saannin toiveista sekä\nsyistä, jotka viivyttivät sen saapumista. Olihan aika kiusallista\nvastata lukuisille ostajille, ettei meillä vieläkään ollut varmoja\ntietoja kahvin tulosta.\n\nHain siis käsiini konsuli Burmanin, joka oli hyvin rakastettava herra\nja kamalan pitkä. Pikkupojat Amerikassa kuuluivat usein pysäyttäneen\nhänet kadulla tiedustellen, minkälainen sää 'siellä ylhäällä oli'.\nTosin hän oli paljon enemmän runoilija kuin kauppamies. Sitä vastaanhan\nminulla ei ollut mitään. Mutta lopulta alkoi tuntua, että hän runoili\nmyös paljon tuosta myymästään kahvierästä, kun minun taas oli tapana\nvetää paksu viiva runon ja kahvin väliin.\n\nKaikkein sympaattisinta konsulissa oli hänen myötätuntonsa Albert\nEngströmin kolingia, tuota tukholmalaista, kuuluisaa satamajätkää\nkohtaan, jolla oli gentlemannin tavat kuluneiden housujen ja\nrikkinäisen takin ja hattupahasen alla. Konsulilla oli omat\nerikoiskolinginsa, jotka kävivät konttorissa vakituisesti saamassa pari\nkruunua naukkujaan varten. Muistan, kun kerran tulin konsulin seurassa\nulos hänen hienosta työhuoneestaan, seisoi oven vieressä kolingi yksi\nainoa pieni kukka kädessään. Kun oli kaunis kevätilma, kolingi oli\npäättänyt lähteä kukkastervehdykselle konsulin luo. Hän sai viisi\nkruunua sillä kertaa, luultavasti siksi että minä olin läsnä. Mutta\nhän oli täsmälleen kuin Strixin sivuilta irtautunut Engströmin elävä\ntaideteos. Konsulilla oli ollut muutakin tekemistä runouden kanssa,\nkuten hän minulle myöhemmin kertoi. Hän oli Luulajan kruunaamaton\nkuningas ja oli tehnyt ainakin kolme konkurssia, ennen kuin pääsi\ntirehtööriksi Tukholmaan.\n\nKoetin siis onkia konsulilta lähempiä tietoja siitä valtavasta\nkahvierästä: kuka oli myyjä, miten erä oli joutunut uimaan Kirkwalliin\nja kenelle se oli tarkoitettu? Tämä viimeinen kysymys oli turha, sillä\nsenlaatuisten kahvi- ja kaakaoerien selvä alkuperäinen osoite oli aina\nHampuri.\n\nKonsuli kieltäytyi sanomasta, kenelle kahvi kuului, mutta lohdutti\nminua yhä sillä, että hän kyllä varmasti saisi läpikulkulisenssin\nelintarvikekomissiolta. Ja tätä lohdutusta kesti viikosta viikkoon.\nJollakin tavalla konsuli tuli maininneeksi, että myyjäkin oli\nTukholmassa, mutta että oli parasta olla tätä tapaamatta, koska hän\nkuitenkin itse hoiti transitolisenssin.\n\nEräänä päivänä hän kutsui minut päivällisille Oopperakellariin,\njossa oli koko suuri seurue hänen laajaa sukuaan ja muun muassa\neräs amerikkalainen, joka istui minun vasemmalla puolellani eikä\nosannut muuta kieltä kuin amerikkaa. Konsuli nähtävästi nautti siltä,\netten voinut jutella naapurini kanssa, koska en osannut englantia.\nTai oikeastaan osasin englantia lukea ja kirjoittaakin pahimmassa\ntapauksessa, mutta en osannut ääntää sitä. Olin oppinut englanninkielen\nitse, ilman opettajaa, vain lukemalla pääasiallisesti Shawta ja Wildea,\njotka molemmat käyttävät loistavan yksinkertaista kieltä. Eikä ollut\nvaikeatakaan oppia ymmärtämään englantia, kun osasin ranskaa ja saksaa\nennestään ja hieman latinaakin päälle päätteeksi.\n\nMutta nyt sitten tuli tilanne, jolloin minun olisi ollut puhuttava\nenglantia. Ja ymmärtäähän sen, miten kaameata se oli. Naapurini, joka\ntuntui älykkäältä mieheltä, yritti seurustella ja puhui minulle yhtä ja\ntoista, minkä konsuli suvaitsi kääntää. Mutta lopuksi minä kirjoitin\nnaapurini lautasliinaan, etten ollut niin typerä ja mykkä, miltä\nnäytin, vaan etten osannut lausua englantia. Hän nauroi ja kirjoitti\nvastaukseksi lautasliinaan, etten lainkaan vaikuttanut typerältä. Ja\nniin sitä lautasliinakirjeenvaihtoa sitten jatkui, kunnes konsuli ja\nhänen veljensä tulivat suorastaan levottomiksi. Kahvipöydässä alkoi\nkonsulin hieman päihtynyt veli pontevasti hakkailla minua, ja kun tein\nlähtöä, hän asettui ilman muuta autoon saattaakseen minut kotiin.\nTaisin olla sangen onnettoman näköinen, sillä amerikkalainen, joka oli\nlähdössä toiseen suuntaan, asettui myös ilman muuta autoon ja istuutui\nminun ja päihtyneen herran väliin. Olin hyvin mielissäni, kun hotellini\novi näkyi.\n\nJa edelleen jatkui hermostunut kahvilisenssin odottaminen. Eräänä\npäivänä tulivat Otto Lumme ja kauppaneuvos Harima Tukholmaan, he kun\nikänsä vuoksi olivat saaneet helpommin passin. Ja molemmat herrat\ntahtoivat tietää, miten pitkällä kahvitouhuni oli. Samoin alkoi\njo tulla konttoristakin hermostuneita sähkeitä, joissa vaadittiin\nennen kaikkea tietoja kahvin myyjästä. Aloin hermostua ja kiukustua,\nsillä konsuli kävi yhä salaperäisemmäksi, eikä kukaan Tukholman\nkahvimaailmasta, johon vähitellen olin Dahlströmien avulla tutustunut,\ntiennyt koko erästä mitään. Kuulin sitten eräänä päivänä konttorissa,\nmiten konsuli keskusteli erään Grand-hotellissa asuvan herran kanssa,\nja ymmärsin, että hän mainitsi saman säkkimäärän, muistaakseni 9000\nsäkkiä, kuin meillekin myyty erä käsitti. Nähtävästi hän siis puhui sen\nsalaperäisen myyjän kanssa.\n\nSeuraavana päivänä olivat lasten päivien avajaiset. Suomalaiset herrat\nolivat pyytäneet minut aamiaiselle Saltsjöbadeniin, ja sieltä sitten\nlähdettiin lasten päiville, johon suurella kirjaimella kirjoitettu\nKuningas saapuisi. Minun tasavaltalaista sieluani vaivasi tuo hirmuinen\nhuomaavaisuus, jota rojalisteiksi muuttuneet maanmieheni osoittivat\nkuninkaalle. Kyllästyin sekä lapsiin ja paraatiin että lippuihin ja\nkuninkaallisiin, niin että pyysin herroja saattamaan itseni kotiin.\nJa taas istuin hotellihuoneessani ja ajattelin, mitä tehdä. Jos\nniitä suomalaisia ostajiakin alkaisi kerääntyä Tukholmaan, en voisi\nolla heille tunnustamatta, että koko jättiläiskahvierä alkoi tuntua\nhumpuukilta. Ajattelin sähköttää Suomeen ja ehdottaa, että saisin\npalata kotiin.\n\nIstuessani kirjoituspöytäni ääressä puhelimen ulottuvilla ja\nmiettiessäni konsulin vehkeilyjä muistin yhtäkkiä sen komean\namerikkalaisen, joka oli ollut pöytänaapurinani ja ottanut minut\nsuojelukseensa kotimatkalla. Kuulin hänen nimensä, mutta en tiennyt\nhänestä muuta. Ja yhtäkkiä mieleeni välähti, että konsuli oli ehkä\nuskaltanut kutsua myös salaperäisen myyjän päivällisille en toivoen,\netten osaisi hänen kanssaan puhua. Tiesin, että mies asui Grand\nHotellissa, koska kuulin hänen sanovan osoitteen vuokra-autolleen.\nSoitin sinne ja pyysin tavata häntä. Miesääni vastasi, minä kysyin\nhänen nimeään ja sanoin oman nimeni, joka nähtävästi ei ilmaissut\nhänelle mitään. Mutta sitten sain kokoon sen verran englantia,\nettä saatoin kysyä: \"Oletteko te yhdeksäntuhannen kahvisäkin ja\nviidentuhannen kaakaopapusäkin myyjä?\" — \"Oletteko te se, joka on sen\nerän ostanut?\" Minä vastasin: \"Olen\". Hän koetti puhua hyvin selvästi\nja kysyi, saisiko hän heti tulla luokseni. Minä sanoin yes ja au revoir\nsangen kansainvälisesti.\n\nHän tuli, ja sitten selvisi, miten hän oli hakenut ostajaansa, jota\nkonsuli ei suostunut hänelle ilmoittamaan, samalla kun minä olin\ntoivottomasti hakenut papujeni myyjää. Ja siinä me istuimme ja\nnauroimme. Päivällisemme Anglais'ssa kesti puoliyöhön, ja siihen\nmennessä oli hänen taskukirjansa kirjoitettu melkein täyteen, sillä\njuttelimme suunnilleen kuin kaksi kuuroa. Mutta siihen mennessä olin\noppinut lausumaan englanniksi tärkeimmät sanat. Kaikkein pahin sana oli\n'Akendshel', joka suurella vaivalla selvisi Arkangeliksi. Keskustelimme\nnäet mahdollisuudesta laivata hänen National Croker Bankin rahoittama\nkahvinsa Arkangelin kautta Suomeen, koska Ruotsin läpikulkulisenssin\nsaanti näytti melkein toivottomalta.\n\nJoka tapauksessa nyt tiedettiin, missä oltiin, ja amerikkalainen oli\nvakuuttunut, että konsuli petti meitä kumpaakin, voitti turhilla\nlupauksilla aikaa eikä kumminkaan kyennyt saamaan lisenssiä. Päätimme\nsiis itse yrittää. Ruotsin elintarvikekomission puheenjohtajan\npuheille, siis tohtori Markuksen puheille. Sitä paitsi oli varminta\nminun mennä yksin sinne, koska Ruotsi piti Suomesta enemmän kuin\nAmerikasta — siihen aikaan.\n\nNiin minä siis menin pelottavan elintarvikediktaattorin puheille.\nHän otti minut ystävällisesti vastaan, koska Eliel Lövgren oli\ntasoittanut tietäni. Olinhan valkoinen varis maailmankaupassa.\nSitä paitsi minulla oli mukava varasto erinäisiä, vähemmän ikäviä,\netupäässä poliittisia kaskuja, joita ei ollut Olof Nykoppilla, joka\nsiihen aikaan oli meidän kauppamaailmamme virallisena edustajana\nRuotsissa ja oli hieman loukkaantunut, kun en tarvinnut hänen apuaan.\nMahtoihan olla harmillista oikealle diplomaatille, että hänen,\nvirallisen edustajan, rinnalla keikkui Tukholmassa nuori nainen, joka\npääsi elintarvikediktaattorin puheille ja keksi kaikenlaisia keinoja\nRuotsin transitolupien saamiseksi ja hankki melkein tuntemattomalle\nagentuuriliikkeelle sellaista, mitä kaikin puolin moitteeton ja\narvokas diplomaatti ei voinut saada aikaan. Olin jopa kerran\nnuhdeltavanakin Grandissa, mutta käytin kaskujani siinäkin vakavassa\ntilanteessa, jolloin Nykopp kutsui minua kauppamme enfant terrible'ksi,\nhirmulapseksi, emmekä kantaneet toisillemme sen enempää kaunaa.\n\nSilloin astuin ensimmäisen kerran virallisen Suomen jylhän virallisille\nvarpaille, ja se oli kauhean hauskaa, ja sitä jatkui siitä lähtien.\n\nPääsin siis vihdoinkin tilanteesta selville. Ruotsi suostui antamaan\nläpikulkulisenssin Suomeen tulevalle kahville ainoastaan sillä ehdolla,\nettä osa tavarasta jäi Ruotsiin. Mutta Englannilla, jossa kahvi oli\ntakavarikoituna, ei ollut mitään halua päästää erää ilman muuta\nRuotsiin, eikä Suomen kahvinnälkä liikuttanut Englantia vähääkään eikä\njuuri Ruotsinkaan kahvintarve. Suomi oli parhaillaan lähettämässä\njääkäreitä Saksaan ja Ruotsissakin oli paljon Saksan ystäviä, niin\nettä Arkangelin kauttakulku tuntui paljon enemmän mahdolliselta.\nMutta joka tapauksessa sain tietää, että Saksaa varten Ruotsissa\nvarastoitua kahvia, jota sanottiin 'lisenssivapaaksi', oli mahdollista\nostaa Suomeen, jos luovutti siitä osan halvemmalla hinnalla Ruotsissa\nmyytäväksi.\n\nNäin siis aloitin intensiivisen kampanjani lisenssien saamiseksi\neri valtakuntien välillä. Amerikkalaiseni oli kalifornialaisen\nsuurpankin edustaja, ja hänen kauttaan jouduin tekemisiin. Amerikan\nlähetystön kanssa, koska Amerikan hallituksen taholta avustettiin\nAmerikan kansalaisia saamaan tavaroita pois Kirkwallista, kun\nAmerikka ei vielä ollut sodassa mukana. Perehdyin kaikenlaisiin\nkompensaatiomahdollisuuksiin ja moniin silloisiin epänormaaleihin\nkauppaongelmiin. Vähitellen perehdyin myös koko kahvitilanteeseen\nRuotsissa. Aloin liikkeemme puolesta ostaa sitä 'vapaata kahvia'\nRuotsin markkinoilta, ja liikkeeni luovutti siitä osan halvemmalla\nhinnalla Ruotsin käyttöön saadakseen siten luvan viedä Suomeen\nkahvimäärän, joka oli kompensaatiomäärää kaksi kertaa suurempi. Siitä\ntuli aikamoinen homma. Otin palvelukseeni agentin, joka haki esille\ntällaisia 'vapaita eriä', ja kahvia alkoi rullata Suomeen.\n\nKalifornialaisen kahvikaupan yhteydessä tutustuin suuren amerikkalaisen\nvientiliikkeen Grace & Co:n haaraliikkeeseen, jonka pääosakkaana oli\nJohnson-linjan omistaja kenraalikonsuli Axel Johnson.\n\nYksi tuttavuus johti toiseen. Grace & Co oli Amerikan arvokkaimpia\nja vaikutusvaltaisimpia vientiliikkeitä, ja sen tukholmalainen\njohtaja oli liittolaisten luottamushenkilö ja hyvissä suhteissa\nenglantilais-ruotsalaiseen Transito-yhtiöön, joka kontrolloi tavarain\nläpikulkua Ruotsissa. Kun suuri sokerikauppamme alkoi järjestyä, oli\nselvää, että pyysimme tarjousta Grace & Co:lta, joka kykeni avustamaan\nmeitä Englannin läpikulkulisenssin saamisessa. Näin alkoi suhteeni\nGrace & Co:iin, jonka edustajaksi jouduin erottuani Kontro & Kuosmasen\nliikkeestä.\n\nKun parin kuukauden kuluttua kalifornialainen ystäväni matkusti\nTukholmasta, oli hänellä mukanaan monta taskukirjaa täynnä minun\nenglantilaisia puheharjoituksiani. Kirjoitin ne sanat, joita en\nosannut lausua, ja puhekumppanini kirjoitti ne, joita en ymmärtänyt\nlausuttuina. Yhtäkkiä huomasin, että olin oppinut puhumaan englantia,\ntosin aika amerikkalaisittain ääntäen, mistä myöhemmin on ollut\nvaikea päästä eroon. Vielä nytkin melkein oxfordilaisenglantia puhuva\ntyttäreni irvistelee minulle.\n\nOlin oppinut vapaasti puhumaan englantia — Ruotsissa. Olin löytänyt\nkielen lisää, minulle juuri kaikkein tarpeellisimman siihen aikaan.\nMinkä tavattoman vapauden tunteen se minulle antoikaan!\n\n\n\nPIIPPU-UNELMIA\n\n\nSuomea uhkasi huutava sokeripula, kun vuoden 1917 alusta Venäjältä ei\nenää saatu sokeria. Samoin oli asianlaita Ruotsissakin. Amerikka ui\nsokerissa, eikä Venäjälläkään ollut mitään sitä vastaan, että Suomi\nolisi saanut sokeria muualta, kun vain Venäjän ei tarvinnut antaa siitä\nkompensaatiota Englannille eikä Amerikalle.\n\nJoka tapauksessa päätimme yrittää erinäisiä kombinaatioita saadaksemme\nsokeria. Mutta koska idean ja sen toteuttamisen välillä saattoi olla\npitkäkin aika ja sodan loppumisen riski oli aina otettava huomioon, oli\nsaatava valtion takuu riskille.\n\nMinut lähetettiin toiminimeni puolesta puhumaan asiasta senaatin\nvarapuheenjohtajalle Borovitinoville. Hän oli tiettävästi Tarton\nYliopiston lainopin professori, siis hieman kotikulmiltani kotoisin. Ja\nkun minä osasin venäjää, päätimme yrittää maallemme sokeria senaatin\navulla.\n\nBorovitinov otti minut nätisti vastaan. Esitin asiani, ja senaattori\nymmärsi heti, että senaatille ja hänelle olisi suuren suureksi\nansioksi, jos he voisivat avustaa Suomea saamaan sokeria. Suuri\npalvelus Suomelle, ja senaattori oli valmis palveluksiin.\n\nMinun oli tietenkin tyydyttävästi selitettävä, miten minä olin joutunut\ntuollaisia asioita hoitamaan, ja sitä paitsi hyvällä venäjänkielellä.\nSelitin sitten, että olin Puškinin kimnaasin abiturientti Tartosta,\nja senaattori suli kokonaan. Rakkaasta Tartosta, jossa hänellä oli\nhoidettavanaan ylioppilaat eikä uppiniskainen Suomen kansa, joka ei\ntahtonut tunnustaa keisarillista amiraalisenaattia! Miten velvollisuus\nkeisaria kohtaan oli pakottanut hänet tähän ikävään virkaan Suomeen,\nja tässä hän istui yliopistoa vastapäätä eikä tuntenut suomalaisia\nlainoppineitakaan, jotka eivät käsittäneet Suomen alistettua asemaa\nVenäjään nähden. Minä pidin suuni kiinni Suomen perustuslakia\nkoskevista mielipiteistäni. Koetin muistaa, että kysymyksessä oli 11000\ntonnia sokeria eikä poliittinen väittely tsaarin satraapin kanssa. Ja\nasia loppui hyvin. Sain pyytämäni hintatakuun. Valtio takasi, että\nsaimme myydä sokeria lisäämällä hintaan sekä kymmenen prosenttia\nvoittoa että kaikki todelliset kustannuksemme. Tämä oli jalo paperi\nfirman omistajille.\n\nNyt oli siis saatava sokeri ja ennen kaikkea asianomaiset lisenssit.\nVarmuudeksi pyysin senaattorilta vielä suositusta Venäjän\nulkoasiainministeriöön. Ja sain lupauksen siitäkin, että jos tulisi\njoku mutka matkaan, hän olisi valmis kaikin tavoin avustamaan meitä\nVenäjän ulkoministeriön sokkeloissa.\n\nSokeria oli saatavissa Grace & Co:lta. Amerikka antoi vientiluvan,\nmutta kaikkein pahin oli Ruotsin kauttakulkulisenssi. Tarjosin\nTukholmassa Ruotsille 2000 tonnia ehdolla, että saisimme\nkauttakulkuluvan Suomeen 9000 tonnille. Elintarvikekomissio ei sitä\nhyväksynyt, ja minun oli pakko korottaa suhdetta niin, että Ruotsille\ntulisi 4000 tonnia ja Suomelle 9000 tonnia. Ruotsi hyväksyi lopulta\ntämän suhteen, ja nyt täytyi saada Englanti myöntämään lisenssi tälle\nmäärälle. Itse emme voineet mitään, vaan meidän oli pyydettävä Venäjän\nulkoasiainministeriötä hoitamaan asia Englannin kanssa. Matkustin\nPietariin ja pääsin Borovitinovin suosituksesta ulkoasiainministeriön\nkauppaosaston johtajan ruhtinas Urussovin puheille.\n\nRuhtinas Urussov ei ollut tavallisia keisarillisen Venäjän palvelijoita\neikä myöskään Borovitinovin ystäviä. Huomasin hänessä sangen lämmintä\nystävyyttä Suomea kohtaan. Ja kun sain selitetyksi, että meitä uhkaa\ntäydellinen sokerin puute, koska Venäjän rautatiet eivät kyenneet\nsodan aikana toimittamaan meille Ukrainan sokeria eikä Venäjällä\nitselleenkään enää ollut sitä tarpeeksi, ruhtinaan sydän heltyi, ja\nhän lupasi tehdä voitavansa saadakseen Englannin luvan laivauksillemme\nRuotsin kautta.\n\nNyt alkoi erinomainen kaksinpuhelu Englannin ja minun firmani välillä.\nEnglanti ilmoitti Pietarin ulkoasiainministeriölle hyväksyvänsä\nsuunnitelman sokerin kuljettamisesta Ruotsin kautta. Mutta koska\nRuotsin rautatiet olivat kaikki kuljettamassa Englannista ja Amerikasta\nlaivatulta sotatarvikkeita Venäjälle, olisi mahdotonta ajatella Ruotsin\nrautateiden rasittamista vielä suomalaisen sokerin kuljetuksella.\n\nSain siitä tiedon Pietarista, jonne taas olin matkustanut.\nIlmoitin ruhtinas Urussoville, että tulisimme kuljettamaan sokerin\nGöteborgista Ruotsin kanavia pitkin emmekä rasittaisi rautatietä.\nUrussov lupasi ilmoittaa tämän Englannille, ja ylpeänä keksinnöstäni\npalasin Helsinkiin. Parin päivän päästä tuli sähkösanoma, jossa\nulkoasiainministeriö ilmoitti, että Englannin vastaus vieläkin oli\nkieltävä. Siinä sanottiin, että kanaviakin pitkin tulisi mahdollisesti\nkuljetettavaksi sotatarpeita ja että sokerin saapuessa Göteborgiin\nkanavat olisivat jo jäässä. Lähdin uudelleen Pietariin ja kiukkuisena\nruhtinas Urussovin puheille. Sokeripula kävi päivä päivältä\nuhkaavammaksi. Selitin, että Suomen kauppiaiden yritteliäisyys avaisi\nvaikka Ruotsin kanavatkin jäästä, ja puhuin vähän siitäkin, että\nRuotsi oli itsenäinen valtakunta. Tästä lähtien ruhtinas Urussov alkoi\nkutsua minua Suomen kauppiaskunnan yksityisyritteliäisyydeksi, mutta\noli ystävällisesti kiinnittämättä huomiota minun suurpoliittisiin\nväitteisiini. Luultavasti joku huumorintajuinen englantilainen joutui\nkäsittelemään asiaa Lontoossa, koska Englanti hyväksyi suunnitelmamme.\nJa näin sekä Suomi että Ruotsi saivat sokeria, vaikkakin vasta\nmaaliskuun vallankumouksen jälkeen.\n\nMutta loppujen lopuksi oli vielä Amerikankin vientilupa epäselvä.\nErinäisten valuuttasiirtojen vuoksi Venäjä toimitti sokeria Persialle —\nArkangelin kautta. Ja mekin jouduimme saamaan laivausluvan Amerikasta\nsuunnilleen samassa rytäkässä, kun Venäjän kumminkin oli huolehdittava\nsiitäkin, että Suomi saisi sokeria. Mutta Amerikka vaati Venäjältä\nkompensaationa vientilupaa sokerijuurikkaan siemenille, joita se ennen\nsotaa oli ostanut Magdeburgista. Joka tapauksessa tämä järjestyi,\nja Grace & Co:n edustus Pietarissa sai vielä ostaa sokerijuurikkaan\nsiemenetkin erinäisin vaikeuksin, joista jäljempänä. Ja niin sokeria ui\nmeille. Ja eräs satunnainen oopiumiunelmani tuli toteutetuksi.\n\nLuonnollisestikaan ei se kaikki niin kovin liukkaasti mennyt.\nOlihan siinä paljon vaivaa ja hermostumista, matkoja talvikylmällä,\nhotellielämää Pietarissa, mikä ei suinkaan ollut ruusuilla kulkemista\nyksinäiselle naiselle. Tsaarinajan Venäjällä ei nainen voinut lähteä\nyksin ravintolaan syömään eikä juuri vaarattomasti kulkea, ei edes\nniiden hotellien käytävissäkään, joissa majailivat kaartinupseerit,\nsuuriruhtinaat ja pienemmät ruhtinaat. Ruhtinas Jusupovin muistelmista\nvoi päätellä, miten Venäjän aristokraatit pitivät Pietaria omana\npihamaanaan, jossa suunnilleen vain heillä oli lupa liikkua ja\nhurjastella. Ei edes teatteriinkaan nuori nainen voinut lähteä\nyksin saamatta heti jotakuta humalaista upseeria seurakseen. Olihan\nsota-aika. Minulla oli kevyt käsi tai oikeammin sanoen nyrkki, ja\nsain sitä käyttää montakin kertaa, kun joku upseeri pisti jalkansa\nhuoneeni oven väliin ja kun apuuni rientäneet hotellin palvelijat\nhytisivät asianomaisen kaartinupseerin edessä. Hotel de Francen\njohtaja yritti selittää, ettei hotelli voinut mitään juopotteleville\nkaartinupseereille, jotka viettivät rintamaelämää Pietarin\nkultakapakoissa.\n\nMinun, itsenäisen naisihmisen, oli pakko viettää erakkoelämää\nhotellihuoneessani, syödä siellä ja pyytää harvat naisystävänikin\nsyömään luokseni huoneeseeni. Ainoa iloni oli, että Hotel de Francen\nomistaja alkoi minua suojella ja järjestää niin, että ruoka, jonka\nsain ylös huoneeseeni, oli lämmintä. Teattereissa en usein käynyt,\nsillä aikoina, jolloin näyttelee itse mukana maailmanteatterissa, ei\nmuu teatteri enää kiinnosta. Sitä paitsi olin liian väsynytkin. En voi\nkieltää, että koko leikki alkoi väsyttää minua sydämenpohjaa myöten.\nOli tietenkin mahdollista tukkia korvansa, ettei kuulisi tykinjyskettä\nja kuolemanhuutoja kaukaisilta rintamilta, mutta oli mahdotonta olla\nhuomaamatta, että Venäjällä alkoi tapahtua jotakin sellaista, missä\nminunkin olisi pitänyt olla mukana. Ja minä vain leikin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli sellainen aika, että jokainen kauppasuunnitelma merkitsi kultaa\ntoteutettuna. Maailma oli sellainen, että rahalta tuoksuvat unennäöt,\noopiumiunelmat, voitiin toteuttaa, jos vähänkin oli mielikuvitusta.\nSodan myllerryksessä ei ollut tilaa eikä aikaa normaalikaupalle. Mikä\ntahansa hurja suunnitelma voitiin toteuttaa, kun vain löytyivät sopivat\nihmiset ja pääoma sen toteuttamiseen. Ja molemmat löytyivät aina\nsilloin, kun oli suuria voiton mahdollisuuksia.\n\nMutta niissä rahaunelmien toteuttamisissa oli ero minun ja miesten\nvälillä. En mitenkään voinut saada itsestäni irti vakavuutta\ntuossa leikissä rahatiikerin kanssa. Kun en koskaan laskenut,\npaljonko voittaisin jostakin kaupasta, pysyin väkisinkin aina vielä\nsanomalehtinaisena, katselijana. On kauheata kertoa, mutta hykersin\nkäsiäni, kun näin sen vakavuuden ja kohtalokkuuden, jolla rahamiehet\nkäsittelivät minua piippu-unelmiani. Ja voi sitä huolta ja pelkoa sodan\nloppumisesta!\n\nSitä mukaa kuin huomasin suunnitelmieni menestyvän, kävin julkean\nvallattomaksi. Yhtä paljon kuin lainoppineitten niin kutsuttu\nvirallinen l. kurialityyli ikävystytti minua lainopissa, yhtä paljon ja\nvielä enemmän ikävystytti minua vanha, jalo kauppakirjeitten tyyli. Ja\nvähitellen päätin ilman muuta olla alistumatta siihen. Perinnäisten,\njähmettyneitten tyylikaavojen tilalle aloin käyttää vallatonta,\nikiomaa tyyliäni. Ajattelin, että jos kerran autan herroja pistämään\nrahaa taskuunsa, niin ainakin voisin siinä toimituksessa pysyä omana\nitsenäni enkä alistuisi heidän tapoihinsa ja tyyleihinsä. Ja niinpä\nsitten kävi, etten ainoastaan omaan konttoriini kirjoittanut omaan,\nvallattomaan tyyliini, vaan uskalsin kirjoittaa myös Grace & Co:lle,\nvanhalle, puolittain saksalaiselle, juhlallisen jäykälle suurfirmalle,\ntyyliin, joka oli herättänyt Gracen pääkonttorissa erikoista huomiota\nja hilpeyttä johtajissa ja pyörtymisiä heidän kirjeenvaihtajiensa\nkeskuudessa. Siinä, missä säädyllisessä kauppakirjeessä on\nesimerkiksi: 'Koskee asiaa: 11000 tonnia sokeria Suomeen' tai:\n'koskee asiaa: 6000 säkkiä kahvia' kirjoitin minä: 're: pipedream\nN:r 3 in the coffeeseries' (re: piippu-unelma n:o 3 kahvisarjassa)\ntai 're: pipedream N:r 1 in the sugarseries' (piippu-unelma n:o 1\nsokerisarjassa). Vähän aikaa siellä kai mietittiin ja vastattiin\nkorrektiin kauppatapaan, mutta kun minä pidin omasta tavastani\nkiinni, niin yhtäkkiä tuli minulle kohtelias kirje, joka koski\n'piippu-unelmaanne N:o 3 kahvisarjassa' jne.\n\nTäytyy häpeäkseni sanoa, että olin hävyttömän tyytyväinen siihen, että\nsain pakotetuksi vakavat miehet, joille kahvi- ja sokerisarja merkitsi\nvoittoa ja toimeentuloa, alistumaan vallattomaan tapaani ja tyyliini.\nMutta 11000 tonnia sokeria oli siksi makea ja tuottava juttu, että\nkannatti luopua jopa ikuisesti juurtuneista tavoista ja tyyleistä.\n\n\n\nVIELÄ ERÄS ROSVOROMAANI\n\n\nSuomen kauppiaskunnalla oli 40 000 säkkiä kahvia Kirkwallissa. Oli\nyritetty jos jonkinlaisia konsteja Englannin suhteen, mutta Englanti\nei suostunut kompensaatiokauppaan Ruotsin kanssa. Ja siellä ne kahvit\nsitten makasivat takavarikoituina eikä ollut toiveita, että ne sieltä\nlähtisivät ennen sodan loppua.\n\nJääkäriliike, josta liittolaiset olivat paremmin selvillä kuin me\nitse Suomessa, pilasi osakkeemme liittolaisten keskuudessa. Sen sai\nmonellakin tavalla tuntea kauppa-asioissa. Sain jääkäriliikkeestä\ntietää Grace & Co:n johtajalta vasta vuoden 1917 sokerikaupan\nyhteydessä, ja väitin kiven kovaan, että se oli vain merkityksetöntä\nlasten leikkiä. Voi minua kananpoikasta!\n\nOlin Tukholmassa helmikuusta toukokuuhun vuonna 1917, ja\njärjestellessäni sokerikauppaa ja selvitellessäni sen lisenssijuttuja\nkuulin eräästä mahdollisuudesta saada tuo pidätetty kahvi vapaaksi\nVenäjän kulutukseen. Jos joku ostaisi koko erän ja laivaisi sen\nVenäjälle, Englanti antaisi laivausluvan erinäisten sopimusten\nnojalla. Kuulin siitä mahdollisuudesta Venäjän lähetystössä, ja yritin\nottaa selvää, olisiko mahdollista itse suomalaisten ostajien laivata\nkahvi Venäjälle. Mutta sitä mahdollisuutta ei ollut. Suomalaisiin ei\nluotettu. Ainoa tapa saada kahvierät lähtemään Kirkwallista oli saada\nkoko määrä yksiin käsiin, joko venäläisten tai muiden liittolaisten\nomaisuudeksi, nähtävästi sen vuoksi, että määrä tulisi niin suureksi,\nettä Venäjän kannattaisi sopia siitä Englannin kanssa. Oli selvää, että\nsuomalaisten tuontiliikkeitten oli edullista myydä kahvinsa jollekin,\njoka kykenisi koko jutun järjestämään. Olivathan tuontiliikkeemme\nmaksaneet tavaran käteisellä konnossementteja vastaan, ja siinä makasi\nmonia miljoonia dollareita jäätyneinä sodan arvaamattomaan loppuun\nasti, jolloin kahvin hinta ehkäpä vielä romahtaisi.\n\nOlin kuullut asiasta suurena salaisuutena. Jopa tiesin miehenkin, joka\nvoisi jutun hoitaa. Kauppahan käsitti niin monta miljoonaa dollaria,\nettei se ollut kenen tahansa järjestettävissä. Tiesin tai pikemminkin\narvasin miehen, joka kykenisi kokoamaan kahvit yksiin käsiin. Mutta\nmikä minä olin menemään niin korkean herran puheille myydäkseni\ntällaisen jättiläissuunnitelman mahdollisimman kalliisti, kuten miehet\ntekivät. Minä olin vain pienen suomalaisen firman edustaja, ja ainoa\napuni oli, että minut valkoisena variksena otettiin yleensä vastaan\njoka paikassa.\n\nTärkeintä oli, etten itse menisi tuon korkean herran puheille\ntekemään ehdotustani, vaan minun oli saatava herra tulemaan minun\npuheilleni. Ihastuin tästä ajatuksestani suuresti, ja huomasin, että\nsitä kannattaisi yrittää toteuttaa. Tunsin molemmat johtajamme ja\nheidän ruokahalunsa. Tiesin, mitä he tekisivät heti, kun saisivat\naavistuksen tästä jutusta. He luonnollisesti lähtisivät oikopäätä\ntärkeimpien ostajiemme Geselliuksen tai Pauligin puheille. Ja\nGesellius, joka oli gentlemanni, vanhan ajan kauppias, eikä pikku\nmiljoonien puutteessa, lähtisi luonnollisesti heti paikalla puhumaan\nasiasta sille laitokselle, joka liittolaisten taholta kontrolloi\nmeidän tuontiamme, siis Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiölle, jonka kautta\nenglantilaiset tuontiluvat kulkivat. Ja kun konsuli Krogius saisi\ntietää, että kahvi, jota kieli pitkänä oli jo vuoden ajan odotettu\ntänne, voisi vapautua Englannin kontrollista kulkeakseen Venäjälle\nja että se tieto tuli erään nuoren naisen, Kontro & Kuosmasen\nedustajan kautta, hän puolestaan heti sähköttäisi siitä Tukholmaan Oy\nTransitolle, jonka edustajana hän Suomessa toimi. Ja minä tiesin, että\nasianomainen korkea herra, Transiton johtaja Axel Robert Bildt kuulisi\nsiitä mahdollisuudesta heti ja tekisi omat johtopäätöksensä. Kuvittelin\nkonsuli Krogiuksen rehellistä raivoa sen vuoksi, ettei hänelle ollut\ntiedoitettu asiasta ensimmäiseksi, ja arvasin, mitä Tukholmassa tulisi\ntapahtumaan.\n\nMinä laskin, milloin sähkösanomani tulisi perille Suomeen, miten\npian joku minun isännistäni juoksisi se mukanaan Geselliuksen ja\nPauligin puheille, miten siellä neuvoteltaisiin ja miten pian sieltä\nasetuttaisiin yhteyteen Krogiuksen kanssa ja miten pian Krogiukselta\ntulisi sähkösanoma. Panin tämän koepallon liikkeelle maanantaina,\nja arvioin, että suunnilleen torstaina iltapäivällä siitä jo jotain\nkuuluisi. Ja niin kävi. Istuin koko päivän jännittyneenä huoneessani\nGrand-hotellissa, ja odotin, mitä tuleman piti.\n\nJa tosiaankin. Puhelin soi, ja Axel Robert Bildt pyysi saada tavata\nminua. Ehdotti, että tulisin hänen puheillensa, mutta että hänkin\nolisi valmis tulemaan minun puheilleni Grand-hotelliin. Luonnollisesti\nminä sanoin, että mielelläni tulen hänen konttoriinsa, joka oli\nHafslagerekadulla Grand-hotellin nurkan takana. Lähdin sinne kuuden\nmaissa ja palasin vasta kello 12 yöllä. Sinä aikana oli koko kohtaloni\nsuuresti muuttunut.\n\nMinulta kysyttiin, miten suunnitelmani oli alkuun lähtenyt ja\nmiten sitä voisi kehittää. Minulla oli kaikki tarvittavat tiedot\ntakavarikoiduista kahvimääristä, ja minulla oli tiedot siitäkin,\nkuka Venäjän lähetystössä voisi hoitaa tämän asian Englannin kanssa,\nja miten, siis millä kompensaatiolla. Koko suunnitelma sai aivan\nkiinteät piirteet, ja herrat ilmoittivat minulle, että he ovat valmiit\nostamaan kaiken suomalaisen kahvin suomalaisilta liikkeiltä hyvään\nhintaan laivatakseen sen Venäjälle. Minulle tarjottiin tilaisuus erota\nsuomalaisesta liikkeestä ja ruveta hoitamaan tämän tavaran myyntiä\nPietarissa. En olisi mielelläni jättänyt liikettä, jonka tavattomassa\npaisumisessa olin ollut mukana, mutta minulle tarjottiin niin hyvät\nprovisioehdot, että loppujen lopuksi tulin vietellyksi. Miksei\nminullekin olisi tullut ruokahalua, kun näin yleistä rikastumista.\n\nOlin ollut ankarassa opissa Kontro & Kuosmasella sen köyhästä alusta\nalkaen, ja oli tosiaankin hyvin vaikeata ajatella, että jättäisin sen\nja tulisin aivan itsenäiseksi liikemieheksi, jonka oli luottaminen\nvain omiin voimiinsa eikä enää leikittävä toisten laskuun. Pelotti ja\njännitti, mutta sukelsin.\n\nNiin minä siis suostuin Bildtin ehdotukseen ja lupasin erota Kontro\n& Kuosmasen palveluksesta hoitaakseni tätä kauppaa Pietarissa, jonka\nmuuten kyllä saatoin tehdä Helsingistä käsin. Minulla oli sitäpaitsi\nmahdollisuus saada vielä eräitä suurempia laivauksia myytäväkseni. Ja\nkaiken tämän voin hoitaa osaksi kotoa käsin ja osaksi Pietarissa W.C.\nGrace & Co:n pietarilaisen konttorin välityksellä.\n\nSamanaikaisesti näet minulle ehdotettiin Grace & Co:n taholta edustusta\nSuomeen, mikä ehdotus oli seurauksena jo kerrotusta sokerikaupasta.\nLopputulokseksi tuli, että rupesin myymään myös Grace & Co:n laskuun,\nsillä koko kahvijuttu oli sentään niin kovin yksinäinen ja tilapäinen\nsota-aikainen ilmiö, mikä saattoi loppua milloin tahansa, kun\nGrace taas oli vanha, luotettava jättiläistoiminimi ja varsinainen\nsiirtomaatavaran laivaaja ja myyjä.\n\nKoska Grace & Co:lla ei ollut tapana luovuttaa edustustaan yksityisille\nhenkilöille, oli minun perustettava täällä yhtiö, jonka osakkeista\n51 % kuuluisi Gracelle ja loput minulle. Siksi kunnes yhtiö,\nScandinavian Trading Co, Suomeen järjestyisi, sain hoitaa edustuksen\nhenkilökohtaisesti tai yhteistoiminnassa Gracen pietarilaisen\nedustuksen kanssa.\n\nKahvikauppa onnistui siinä suhteessa, että suomalaiset myivät kahvinsa\nhyvällä hinnalla ruotsalaisten käsiin. Ruotsista saatiin lisenssi, ja\nminun oli mentävä myymään sitä Pietariin.\n\nMutta sillä välin tapahtui jotakin järkyttävää. Tapahtui maailmassa se,\nmikä sen lopuksi kokonaan mullisti. Muistan, miten eräänä maaliskuun\naamuna Grand-hotellissa tuli vanha, lihava kerrostarjoilija huoneeseeni\nkahvitarjottimineen ja sanomalehtineen ja sanoi hymyillen: \"Madame,\nnyt on Venäjällä vallankumous, aivan varmasti\". Hän näki, että\nsilmäni tulivat kovin suuriksi. \"Ei ole mitään epäilystä. Venäjällä\nvallankumous!\" Ja lehahti tiehensä. Minä avasin Dagens Nyheterin.\nIstuin sängyssäni ja itkin ja nauroin ja lauloin ja muistelin\nnuoruuttani ja kaikkia niitä leikkitovereitani, jotka kymmeniksi\nvuosiksi olivat hävinneet elämästäni. Enkä enää tahtonut nähdä\nainoatakaan rahatiikeriä — kunnes elämä nosti sormensa ja ravisti\npäätään.\n\nMenin kylpyyn ja aloin pukeutua.\n\n\n\nLIIKENAISENA PIETARISSA\n\n\nTaisivat Kontro & Kuosmasen molemmat omistajat siihen aikaan jo olla\nSuomen rikkaimpia miehiä, niin että hyvällä omallatunnolla saatoin\njättää heidät. En pitänyt itseäni korvaamattomana, vaikka Kontro niin\njoskus myöhemmin väitti. Suuri omaisuus kokosi heidän ympärilleen\njoukon tärkeitä tekijöitä, jotka saattoivat nämä erittäin kykenevät ja\nahkerat liikemiehet aloille, joilla heillä ei ollut kokemusta, ja niin\nvähitellen heidän valtavat omaisuutensa hävisivät maailman tuuliin,\nlaivoihin jne.\n\nErosimme aikoinaan kaikessa sovussa, ja minä tietenkin lupasin tarjota\nheille kauppoja, ja niin teinkin. Ansaitsin muutamalla Grace & Co:lta\nheille välittämälläni kaupalla paljon enemmän kuin monen vuoden\npalkkani oli ollut firmaa palvellessani. Olimme tyytyväisiä molemmin\npuolin.\n\nSuuri kahvikauppa oli selvinnyt, ja minun oli lähdettävä Pietariin\nhankkimaan ostajia. Tämä kahvi oli viimeisiä, joita Venäjälle\nylimalkaan tuli, ennen kuin Neuvostoliitto syntyi. Täten meillä\ntodellisuudessa oli suorastaan kahvimonopoli, ja siitä venäläiset\ntuontiliikkeet olivat selvillä. Kumminkin he vetivät yhtä köyttä.\nTuloksena oli, etteivät he maksaneet sitä hintaa, mitä ruotsalaiset\nvaativat. Minua inhotti olla myyjän edustajana. Olinhan tähän asti aina\nollut ostajana. Mutta kaikeksi onneksi minulle lähetettiin Tukholmasta\napulainen, joka puolestaan yritti paremmin kuin minä. Lopputuloksena\noli, että kahvi myytiin tanskalaiselle toiminimelle, joka sitten vähin\nerin sijoitteli sitä venäläisille markkinoille. Taisi siitä osa tulla\nSuomeenkin.\n\nMutta sillä välin minä olin jo joutunut yhteistoimintaan Grace & Co:n\npietarilaisen edustuksen kanssa. Sen johtajana oli amerikkalainen Mr.\nEliot, kykenevä ja reilu, erittäin sivistynyt, puolieurooppalainen\nherra, joka ymmärsi jotain muutakin kuin tuontia ja vientiä.\n\nSilloin oli vielä kysymyksessä sokerimme, jonka me ostimme Grace &\nCo:lta, ja minun oli vielä pakko hoitaa sekin juttu uuden hallituksen,\nsiis Kerenskin hallituksen ulkoministeriössä. Mutta siellähän oli yhä\nedelleen ruhtinas Urussov, vaikka monet muut virkamiehet olivatkin\npoissa. Joka tapauksessa ulkoasiainministeriössä ei hiljan tapahtunut\nvallankumous näytellyt suurtakaan osaa. Siellä oli englantilaissuunta\nvallalla jo aikaisemmin.\n\nKeskustelin ruhtinas Urussovin kanssa muustakin kuin sokerista.\nHän oli sangen pessimistinen Venäjän sodanjatkamiskykyyn nähden.\nOikeastaan kaikista niistä miehistä, joita Pietarissa silloin tapasin,\nehkä serkkuani Julius Roggeria lukuunottamatta, Urussov oli melkein\neniten selvillä siitä, mitä tuleman piti. Hän kysyi minulta, olinko\nollut kuuntelemassa Leniniä Ksesinskajan talossa ja kehoitti minua\nehdottomasti menemään sinne, jos halusin tietää, mitä Venäjällä tulisi\ntapahtumaan.\n\nAsuin Hotel de Francessa heinäkuussa 1917, ja kävellessäni Moikalta\nNevskille tapasin ruhtinas Urussovin vielä kerran omituisessa paikassa.\nSiihen aikaan Pietarin kaduilla muodostui itsestään lakkaamattomasti\ntilapäismiitinkejä. Jos kaksi henkilöä puhui keskenään, niin tuli\nheti paikalle kolmas ja neljäs, ja niin oli kokous valmiina, jossa\neri puolueiden kannattajat esittivät mielipiteitään. Ja miten he\nesittivät! Siinä kävi sekä suu että kädet. Jos uhkasi ilmitappelu,\nsanoi miliisimies rauhoittavasti: \"Gospoda, gospoda\". Siellä oli sekä\nmustasotnialaisia että anarkisteja bolševikkien kimpussa. Joku kadetti\nuskalsi ajatella ääneen, ja joku mensevikki pirisi. Ne katumiitingit\nsymbolisoivat koko Venäjää, jonka niin kauan oli ollut pakko vaieta ja\njoka nyt vihdoinkin sai puhua loppumattomiin sotaa vastaan ja leivän\nja rauhan puolesta. Ei siinä ollut ammattipuhujia, vaan jokainen puhui\nhädästään ja uskomuksistaan ja toivomuksistaan, oli sitten kyseessä\ntorimyyjä tai miliisimies, vanha kenraali tai aristokraatti, joka oli\nvalmis jatkamaan sotaa kansan verellä — isänmaan kunniaksi.\n\nUrussov ei puhunut, mutta kuunteli sitä enemmän. Kuljimme yhdessä\nNevskin melkein päästä päähän ja kuuntelimme melkein jokaista ryhmää.\nAinoastaan kerran, kun joku mustasotnialainen huusi, että Lenin on\nSaksan kätyri, avasi saattajani suunsa ja sanoi, että bolševikitkin\novat venäläisiä. Olimme vähällä saada selkäämme, kun siinä\nkadunkulmassa sattui olemaan porvarillinen enemmistö.\n\nKaiket vapaahetkeni niinä kultaisina kesäpäivinä kuljeskelin näissä\nmiitingeissä, ja yritin saada kuvan siitä, mitä oli tapahtunut.\nTuijotin itseni sokeaksi ihmisiin siinä mielettömässä toivossa,\nettä tapaisin edes jonkun niistä entisistä ystävistäni, jotka\nolivat uhranneet porvarillisen elämänsä vallankumouksen puolesta\nja joita minun oli määrä tavata Venäjän Perustuslakia Säätävässä\nKansalliskokouksessa, joka oli valmisteilla.\n\nTapasin monia heistä sitten aikanaan aivan toisissa paikoissa. Mutta\nsiihen mennessä valui vielä paljon hikeä ja verta.\n\nMutta sen sijaan työskennellessäni Pietarissa Gracen edustuksessa\njouduin tekemisiin myös Amerikan lähetystön kanssa, jonne minut\nkutsuttiin Mr. Eliotin seurassa. (National City Bankia lukuunottamatta\noli Grace & Co huomattavimpia amerikkalaisia liikkeitä Pietarissa.)\nLähettiläänä oli vanha Mr. Francis, tyypillinen amerikkalainen\ndiplomaatti, joka piti titteleistä, suuriruhtinaista, kreivittäristä\nja sen tapaisista otuksista, joita Amerikassa ei ollut. Hän oli hyvin\nylpeä kokonaisesta kokoelmasta Venäjän aristokraatteja, jonka hän vei\nmukanaan Amerikkaan. Mutta muuten hän oli rakastettava mies, ja koska\nolin Eliotin kehuma valkoinen varis kansainvälisen kaupan alalla,\nlöysin minäkin armon hänen silmissään. Hän jutteli hyvin mielellään\nsekä kaupasta että politiikasta kanssani ja otti minut ystävällisesti\nvastaan milloin apua tarvitsin. Hänen lähetystöneuvoksestaan Baileystä\ntuli hyvä ystäväni, joka mielellään antoi minun jutella Mr. Francisin\nkanssa ja Mr. Francisin kuunnella minun mielipiteitäni Venäjän\ntulevaisuudesta, josta puhumaan olin mitä epäpätevin ihminen. Mutta\nuskoinhan minä Leniniin.\n\nPääsyy, minkä vuoksi lähetystö oli minusta kiinnostunut, oli aivan\nyksinkertainen. Lähetystöllä oli hallitukseltaan määräys avustaa\nvanhaa Mr. Freemania, huomattavinta sokerijuurikassiementen tuottajaa\nAmerikassa. Amerikka ei voinut jostakin minulle käsittämättömästä\nsyystä käyttää omia sokerijuurikkaansiemeniä, vaan tuotti ne\npääasiallisesti Euroopasta. Saksalaiset kuulemma ostivat Venäjältä,\nUkrainasta, hyvää siementä ja sekoittivat siihen omaa huonoa\nsiementään ja myivät sitä sitten Magdeburgin lajikkeena. Sodan aikana\nAmerikka alkoi ostaa suoraan venäläisiä siemeniä, mutta yhtäkkiä\nvallankumouksen puhjettua ei Venäjältä enää saatu siemeniä. Ukrainan\nsuuret sokerimiljonäärit odottivat saksalaisia ja alkoivat säästää\nsiemeniä vanhoille saksalaisille kauppatuttavilleen. Tuloksena\noli, ettei Kerenskin hallitus kyennyt luovuttamaan Ukrainasta\nsiemeniä Amerikan tarpeisiin eikä niin kovin välittänytkään siitä,\nkoska sokerimiljoonääreillä oli omat suhteensa kauppaministeriön\nhenkilökuntaan, eikä sieltä myönnetty vientilupaa.\n\nVanha Mr. Freeman oli viidenkymmenen vuoden ajan harjoittanut\nsokerijuurikkaansiementen vientiä Euroopasta Amerikkaan ja tunsi tämän\nkaupan kuin omat sormensa. Neuvoin häntä siirtämään koko siemenkaupan\nGracelle, joka oli toimittanut sokeria Suomeen ja Persiaan,\njonka johdosta Amerikalla oli moraalinen oikeus vaatia Venäjältä\nsokerijuurikkaansiemeniä kompensaatioksi.\n\nKävin Mr. Baileyn ja Mr. Freemanin kanssa kauppaministeriössä, ja\nlisenssi luvattiin myöntää ehdolla, että tavaran hankimme itse.\n\nSiinä olikin pulma. Neuvottelimme Eliotin kanssa, ja minä ehdotin,\nettä lähettäisimme jonkun yliopistomiehen, tiedemiehen, agentin\nseurassa Etelä-Venäjälle. Hän tutkisi tilannetta ja tekisi siitä\nmuistion, jonka sitten Mr. Freeman ja Amerikan lähetystö esittäisivät\nkauppaministeriölle. Olin varma, että siemeniä oli Ukrainassa.\n\nNiin tehtiinkin. Löytyi mies, joka oli valmis matkustamaan. Maksoimme\nhänelle hyvän palkkion, ja hän teki tieteellisen tarkasti tutkimuksen\nsiitä, kuinka paljon sokerijuurikkaansiemeniä silloin Ukrainassa oli.\n\nMr. Freeman oli minulle hyvin kiitollinen, sillä kauppa syntyi\nnäiden herrojen kanssa, kun hallituksen taholta vielä kehoitettiin\nheitä myymään. Saatuaan kaupan järjestykseen vanhan Mr. Freemanin\ntäytyi lähteä takaisin Amerikkaan ja jättää kauppa kokonaan Eliotin\nja minun hoidettavakseni. Mutta sitä ennen hän vei meidät erääseen\nlaboratorioon, jossa hän opetti sekä Mr. Eliotille että minulle kaikki\nne nelisenkymmentä tapaa väärentää sokerijuurikkaansiemeniä, mitä juuri\nMagdeburgissa harjoitettiin.\n\nNo niin. Minusta tuli vähitellen sokerijuurikkaansiementen\nasiantuntija, ja kauppa oli hyvin edullinen, sillä sen nojalla oli\nmahdollisuus saada lisää kompensaatiosokeria Suomeen — luonnollisesti\nniin kauan kun Suomi oli osa Venäjän valtakuntaa.\n\nTässä yhteydessä en voi olla kertomatta erästä hauskaa juttua,\njoka kuvaa amerikkalaisten käsitystä tsaarin-Venäjästä ja sen\nlegendamaisista kauppatavoista.\n\nKun siemenkauppa oli järjestyksessä, lisenssi saatu ja siemenet\nrullasivat Arkangelia kohti, jossa niille oli hankittu laivaustila\nerääseen Dobrovolni Flotille, Venäjän Vapaaehtoiselle Laivastolle\nkuuluvaan laivaan, palasin rauhallisella mielellä viikoksi Helsinkiin.\nOlin siihen aikaan aina muuten tiistaista perjantai-iltaan saakka\nPietarissa, jossa minulla oli vakituinen asunto Hotel de Francessa.\nSaavuin väsyneenä Helsinkiin, missä minua oli jo odottamassa\nsähkösanoma Eliotilta. Siinä oli suoranainen hätähuuto: \"Palatkaa heti\nPietariin. Aivan välttämätöntä.\" Olin kiukuissani ja sähkötin: \"Miksi?\"\nVastaus tuli heti: \"En voi sähköttää syytä. Pyydän heti palaamaan,\"\nEn minä samana iltana lähtenyt uudelleen viettämään unetonta yötä\njunaan, vaan vasta seuraavana iltana. Asemalla oli Mr. Eliot vastassa\njännittyneenä ja juhlallisena: siemenlisenssimme oli ollut vaarassa\ntulla peruutetuksi. Kun en tullut ajoissa, oli hänen pitänyt pelastaa\nse maksamalla eräälle miehelle satatuhatta ruplaa. Olin aivan ymmällä.\nMeillä oli ministerin allekirjoittama lisenssipaperi hallussamme. Mitä\npahuksen maksuja siihen vielä tarvittiin. Ja sitten hän kertoi minulle\nkoko surullisen tarinan.\n\nEräs tuntematon herra oli tullut Eliotin puheille ja yksinkertaisesti\nilmoittanut, että lisenssi peruutetaan, ellei eräälle herralle makseta\nviisikymmentä kopeekkaa kilolta. Hän antoi ymmärtää, että se herra oli\nitse rahaministeri Kokovtsov. Eliot oli ollut suuressa sielunhädässä ja\noli lopuksi päättänyt maksaa satatuhatta ruplaa, niin että lisenssi oli\nnyt onnellisesti turvassa.\n\nMitä minä voin siihen muuta kuin ruveta selittämään, ettei Venäjällä\nsentään tsaarinaikaista ministeriä voitu ostaa viidelläkymmenellä\nkopeekalla siemenpuudalta, ei vielä viidellä ruplallakaan, eikä\nKokovtsovia ollenkaan. Samalla vakuutin hänelle, etten koskaan ole\nVenäjällä käyttänyt yhtään ruplaa lahjuksiin niitä kolmea ruplaa\nlukuunottamatta, jotka annoin ulkoasiainministeriön vahtimestarille,\njotta olisin päässyt ennen vuoroani ruhtinas Urussovin puheille.\n\nEn tiedä uskoiko Mr. Eliot minua. Ei ainakaan siltä näyttänyt.\nJoka tapauksessa joku fiksu mies kauppaministeriöstä, joka tunsi\nulkomaalaisten käsitykset siitä, ettei Venäjällä mihinkään pääse ilman\nlahjuksia, eli natšajua, käytti tilaisuutta hyväkseen kiristääkseen\nnaiivia amerikkalaista.\n\nEräänä päivänä sain kutsun Amerikan lähetystön päivällisille, joista\nmuodostui kummallinen tilaisuus. Pietariin oli Siperian kautta saapunut\nMr. Robbins, jonka presidentti Wilson aikoinaan lähetti Venäjälle\nAmerikan Punaisen Ristin johtajaksi tai ehkä vain edustajaksi. Hän\ntoi mukanaan junalastillisia sairaanhoitotarpeita rintamaa varten.\nHänen saapumisensa oli suuri tapaus, ja päivälliset pidettiin hänen\nkunniakseen. En enää muista, keitä kaikkia siellä oli, enimmäkseen\namerikkalaisia ja lähetystön jäseniä. Päivällisillä keskusteltiin —\nkuten siihen aikaan kaikilla päivällisillä — siitä, milloin Kerenski\nhävittää bolševikit ja niiden työläis- ja talonpoikaisneuvostot\nja milloin Venäjä tulisi taas hyökkäämään kaikilla rintamillaan.\nSuurimpana kauhunahan amerikkalaisille olivat nämä neuvostot, joita\noli muodostettu yli koko Venäjän ja jotka olivat uhkaavia kumouksen\npesiä. Kerrottiin liikuttavia juttuja isänmaallisuuden heräämisestä\narmeijassa, jossa sotilasneuvostot tulisivat menettämään merkityksensä.\n\nMutta yhtäkkiä alkoi Mr. Robbins puhua. Hän oli juuri kulkenut Siperian\nkautta halki koko Venäjän. Hän ihmetteli, kuinka Pietarissa puhuttiin\nKerenskin vallasta, ikäänkuin Kerenski kykenisi hallitsemaan maata ja\njatkamaan sotaa. Hän sanoi, että Venäjää ei hallitse Kerenski, vaan\nneuvostot. Hän oli kulkenut junallaan kautta Venäjän, siis aika pitkän\nmatkan, ja jos hän tarvitsi apua saadakseen junansa liikkeelle tai jos\nylimalkaan oli tarvis kääntyä viranomaisten puoleen, niin se merkitsi,\nettä oli käännyttävä neuvostojen puoleen. Kaikki valta Venäjällä oli\nneuvostoilla. Kerenski oli yksinomaan pietarilainen kilpi, jonka\nneuvostot voivat poistaa, milloin vain halusivat.\n\nTämä oli aikamoinen pommi ja nosti myrskyn yli päivällispöydän.\nVäitettiin, että näillä paikallisilla neuvostoilla ei ollut mitään\nmerkitystä, että ne tulisivat tottelemaan keskushallitusta, jos sikseen\ntuli, ja että keskushallitus luonnollisesti oli ainoa määrääjä maassa.\nEi vain ymmärretty, miksi Kerenski ei ajoissa vangituttanut Leniniä\nja koko rosvojoukkoa. Eversti Robbins katseli hieman ivallisesti\nympärillensä ja sanoi, että hän tahtoisi nähdä sen päivän, jolloin\nKerenski tulisi määräämään Saratovin tai Samaran neuvostoja, joiden\nkanssa Robbins erikoisesti oli ollut tekemisissä, ja ettei hän voinut\nymmärtää, että Kerenskin oli onnistunut harhauttaa koko maailmaa.\nKerenskin saippuakupla kyllä tulisi särkymään ja jäljelle jäisi vain\nmärkä jälki, jos sitäkään.\n\nKylmä viima kävi yli päivällispöydän. Ne harvat venäläiset, jotka\nolivat läsnä, lähtivät loukkautuneina tiehensä. Minä kuuntelin\njännittyneenä ja iskin silmää Mr. Baileylle, joka siihen aikaan oli jo\ntavannut John Reedin ja jolle ehkäpä juuri Reedin ansiosta oli alkanut\nmuodostua käsitys, että Kerenski oli vain kuva, jota liittoutuneet\npitivät yllä siinä toivossa, että hänen onnistuisi saada Venäjän\nrintama liikkeelle ja bolševikit hävitetyiksi. Sitähän yritettiinkin\njuuri heinäkuun lopulla, kun ensimmäistä kertaa ammuttiin työläisiä ja\nsotilaita Nevskillä. Olin sattumalta Liteinin kulmassa. Kauhistuin ja\nihmettelin.\n\nOlen aina katunut, etten siihen aikaan jo tutustunut Baileyn kautta\nJohn Reediin, mieheen, joka oli aikamme suurimpia sanomalehtimiehiä ja\njoka kirjoitti yhden aikakautemme suurista kirjoista: 'Kymmenen päivää,\njotka tärisyttivät maailmaa'. Venäjän lokakuun vallankumouksesta. Kirja\non julkaistu koko maailmassa Leninin esipuheella varustettuna. Nuori\namerikkalainen sanomalehtimies kykeni näkemään ja käsittämään sen, mitä\nme, Venäjän lähimmät naapurit ja muka vanhat vallankumoukselliset, emme\nkäsittäneet...\n\nKun John Reed vuonna 1919 eräänä yönä ilmestyi luokseni silloisen\nbolševikkitien, hiiliruuman matkustajana, puoleksi paleltuneena,\nnälkäisenä, melkein puhekykynsä menettäneenä, mukanaan kirje\nGyllingiltä Tukholmasta, otin hänet vastaan kuin vanhemman veljeni. Hän\nasui luonani passittomana ja nimettömänä sekä mennessään Venäjälle että\npalatessaan sieltä, jolloin hänet pidätettiin Turussa.\n\nMutta kaikki tämä kuuluu jo seuraavaan muistelmakirjaani, jossa\nkäsittelen elämäni ehkä merkittävintä aikaa, vuosia 1918—1920.\n\nKun Hicks 20-luvulla julkaisi John Reedin elämäkerran, hän pyysi\nminua kirjoittamaan Reedin oleskelusta luonani Helsingissä ja hänen\nkohtalokkaasta pidättämisestään. En jaksanut kirjoittaa siitä silloin\nenkä lisäksi olisi voinut kirjoittaa sitä totuudenmukaisesti. Ehkäpä\nse nyt käy päinsä kolmenkymmenenviiden vuoden takaa ja ehkäpä se nyt\nlöytää tiensä siihen suureen, demokraattiseen Amerikkaan, jota McCarthy\nei hallitse.\n\n\n\nVILJAKAUPPA KANSALAISSODAN KYNNYKSELLÄ\n\n\nElintarviketilanne vaikeutui vaikeutumistaan. Kesällä 1917 oli jo\nselvää, ettei Venäjältä kuljetusvaikeuksien vuoksi kohta enää voitu\nsaada elintarvikkeita, ennen kaikkea viljaa. Siksi tarjosin suoraan\nsenaatille ilman kauppiaiden välikäsiä Grace & Co:n puolesta suuret\nmäärät viljaa kuljetettavaksi Suomeen Skandinavian kautta toivoen, että\nEnglantikin siihen kuljetukseen suostuisi. Ruotsi luonnollisesti ei\nestäisi viljan läpikulkua Suomeen.\n\nSiitä kaupasta tuli hirmuisen kova pähkinä, sillä elintarvikkeitten\nsaantia estivät ennen kaikkea suhteemme Saksaan ja jääkäriliike.\nJuuri kun koko kuljetus oli jo suunnilleen sovittu ja vilja saapunut\nAtlantin satamaan, nousi poliittisen orientoitumisen peikko taas\neteen. Tämä viljakauppa oli erikoisen edullinen siitä syystä, että\nGrace & Co kykeni rahoittamaan viljan ruplilla, jotka siirrettiin\nNational City Bankin Pietarin osastoon. Suomellahan oli suuri määrä\ntsaarinruplia, en enää muista, kuinka paljon, mutta joka tapauksessa\nsillä tavalla päästiin tsaarinruplista. Ja vaikkakaan vilja ei päässyt\ntulemaan aikanaan, koska saksalaiset joukot tulivat maahan, niin ei\nAmerikka kuitenkaan takavarikoinut sitä enää, vaan lopuksi se myytiin\ndollareilla Suomen valtion laskuun.\n\nViljakaupan rahoituskysymykset aiheuttivat minulle jo ensimmäiset\nharmaat hiukseni sen vuoksi, että väkisin jouduin siinä tekemisiin\nSuomen politiikan kanssa. Istuihan lankomiehen! Tokoin hallituksessa.\nYksityiskauppiaat olivat raivoissaan minulle, koska myin suoraan\nvaltiolle ja koska siihen liittyvistä valuuttajärjestelyistä ei voitu\njulkisesti puhua.\n\nNational City Bankin johtajana oli siihen aikaan Mr. Stevens, hyvin\nviisas ja miellyttävä herra, joka tosin menetti paikkansa National\nCity Bankissa Venäjän politiikkansa vuoksi — hän oli kasannut City\nBankin haltuun hieman liikaakin venäläisiä ruplia. Hän kuoli myöhemmin\nPanamassa liikarasitukseen ja Venäjän aiheuttamiin huoliin. Hänellä\noli Suomesta erittäin suopea käsitys, ja hän puolestaan edesauttoi\nvaluuttasiirtoa, joka merkitsi valtiolle hyvin paljon.\n\nNeuvotteluja johtivat Pietarissa lopuksi oikeastaan silloinen\nvaltiovarainministeri Väinö Tanner sekä ministerivaltiosihteeri Carl\nEnckell, jotka erinomaisesti käsittivät, miten tärkeätä oli sijoittaa\nSuomen Pankin ruplat tällaiseen kauppaan.\n\nValitettavasti en enää muista kaikkia tämän kaupan yksityiskohtia ja\nniitä lukemattomia neuvotteluja V.A. Lavoniuksen kanssa, joka silloin\noli senaatin eiintarvikepäällikkö ja johon tutustuin tämän kaupan\nyhteydessä. Lavonius ymmärsi paremmin kuin muut, ettemme voineet saada\nviljaa Amerikasta kansalaissodan uhatessa.\n\nJoulukuussa 1917 lähetettiin entinen senaattori Ignatius New Yorkiin\njärjestämään lopullisesti ruplakauppojamme ja viljan sijoitusta\nAmerikkaan, ellei vientilupaa saataisi.\n\nKuten sanottua, minä jouduin olemaan persona ingratana, epäsuosioon\nkansalaissodan jälkeen, eikä minulle enää mitään tiedoitettu asioiden\njärjestelystä. Minun apuani ei enää tarvittu, kun Suomesta tuli\nitsenäinen valtio. Muistan, miten vain senaattori Ignatius kävi luonani\nkiittämässä siitä vastaanotosta, joka oli tullut hänen osakseen\nGrace & Co:n puolelta, ja oli erittäin toivorikas tavaran saapumisen\nsuhteen. Mutta saksalaisten maahantulo teki lopun kaikista toiveista\nja kuten sanottu, vilja myytiin Amerikassa Suomen laskuun sillä välin\nkohonneisiin hintoihin. Tätä viljakauppaa järjestäessäni kuljeskelin\nkoko syksyn Pietarin ja Helsingin väliä katsellen avuttomana, aivan\nkuin puulla päähän lyötynä kaikkea, mitä tapahtui itsenäistyvässä\nSuomessa, enkä kuitenkaan vielä osannut aavistaakaan kaikkia kauhuja.\n\n\n\nERÄS AIKAMME SOTASATU\n\n\nOlin ansainnut paljon rahaa, maksanut perheeni ja sukuni velat,\njärjestänyt itselleni kauniin kodin, mutta en iloinnut kaikesta siitä,\nen hetkeä, en silmänräpäystäkään.\n\nIstuin Merilinna-kodissani ja katselin ikkunoistani yli miinoitetun\nmeren. Jossakin aavan takana oli Viron ranta, Piritan luostarin\nrauniot, Olevisten ja Nigulisten tornien huiput... miinoitetun meren\ntakana.\n\nOli tapahtunut satu. Sodan melskeessä oli kolmikymmenvuotias\nsosialistinainen hankkinut itselleen omaisuuden kuten muutkin sotahait.\nTuhkimosta oli tullut prinsessa, tosin ilman prinssiä ja tosin kovin\nväsynyt ja kauhistunut prinsessa auttamattoman kaukana politiikasta\nja yhteiskunnasta. Minua on aina harmittanut, ettei Andersenin satu\nkerro, muistiko Tuhkimo myöhemmin, että hän oli lajitellut linssejä\nkeittiömuurin edessä. Minä olin sellainen Tuhkimo, joka muistin ja\nhäpesin ja säälin niitä sisariani, joilla oli varpaat ja kantapäät\nveitsellä lyhennetyt.\n\nLiiketoimeni alkoivat tehdä loppua kuten sotakin vuoden 1917\nsyystalvella. Ei enää ollut taloudellisia huolia, ja ylimalkaan minulla\nalkoi olla aikaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Se oli inhottavaa. Oli\nyht'äkkiä aikaa pysähtyä ja ajatella. Amerikkalainen ystäväni sanoi\nminulle, että nyt minun pitäisi nauttia elämästä, 'have a good time'.\nEn ole koskaan vihannut mitään niin kuin tuota amerikkalaista käsitettä\n'to have a good time'. Sen vuoksi en ole koskaan käynyt Amerikassa,\nvaikka lukuisat hyvät ystäväni ovat minua sinne usein kutsuneet ja\nvaikka olenkin tuntenut etupäässä Amerikan kansan parhaimmistoa,\nmitä hienoimpia kultaisia ihmisiä, puhumattakaan John Reedistä,\nja siitä huolimatta että melkein koko omaisuuteni olen ansainnut\namerikkalaisilta ensiluokkaisen rehdeiltä liikkeiltä ja ihmisiltä, ja\nolen kiitollisuudenvelassa niin monelle amerikkalaiselle.\n\nNiin kauan kuin oli tekemistä uuden kotini järjestelyssä kului aikani\nvielä jotenkin. Jätin vanhan kotini kokonaisuudessaan Mimi-sisarelleni,\njoka oli menossa naimisiin. Toin sieltä mukanani ainoastaan\nhenkilökohtaisia tavaroitani ja kirjastoni sekä tonttuni, jotka\ntaaskin ensimmäiseksi hyppäsivät muuttokuormasta ja tervehtivät minua\nMerilinnan salissa.\n\nEnnen joulua vietimme Merilinnassa sisareni Mimin häitä. Hänen miehensä\noli virolainen laivastokapteeni, ja niihin häihin kokoontuivat ensi\nkerran melkein kaikki Venäjän laivaston virolaiset meriupseerit.\nTallinnasta tuli muitakin vieraita: Martta Lepp miehineen, tuomari\nArtur Beek, tohtori Luiga ja mukana olivat myöskin juuri Helsinkiin\nsaapuneet Tönisonit. Suomalaiset vieraat olivat etupäässä Wuolijoen\nsukua. Merilinnan portaissa muodostivat upseerit vanhaan sotilastapaan\nkunniakujan ristityin miekoin, jonka alitse morsiuspari kulki.\nPoloneesi kiersi myöhemmin kautta kaikkien huoneitten, ja tanssittiin\nkoko yö aamuun kello kuuteen. Seuraavana päivänä olivat pitkämatkaiset\nvieraat vielä rääppiäisillä ja tanssittiin toinenkin yö, niin että\nminä kulutin valkoiset silkkikenkäni loppuun. Ei näin ollut yksistään\nmeillä. Ilonpito oli siihen aikaan yleistä ja sangen järjetöntä sekä\nHelsingissä että Pietarissa. Vapaus oli tullut vasemmistolle, ja\nporvarilliset piirit tiesivät tanssivansa tulivuorella.\n\nTulivuori purkautui sitten lokakuun lopulla, ja alkoivat ne \"kymmenen\npäivää, jotka tärisyttivät maailmaa\" ja joiden tulon olin aavistanut\njo heinäkuusta alkaen. Venäjällä oli työväki päässyt valtaan, ja koko\nmaailman yhteiskunnallinen vallankumous oli alkanut — ei Saksasta,\neikä Ranskasta, vaan juuri Venäjältä. Emme käsittäneet, että maailman\ntalouden uusi järjestely voisi alkaa juuri kaaostilassa olevasta\nVenäjästä. Olimme kovin vähän lukeneet Marxia ja Engelsiä.\n\nOlin sopinut nuorten, vallankumouksellisten ystävieni kanssa, jotka\nlähtivät täältä Viaporin kapinan epäonnistumisen jälkeen, että\ntulisimme tapaamaan toisemme luonnollisesti Venäjän Lakiasäätävässä\nKansalliskokouksessa, jonka suhteen meillä kyllä oli aivan syvä\nuskonnollinen varmuus. Siinä kansalliskokouksessa piti minun\nluonnollisesti edustaa Viroa ja heistä kenen Kurskia, kenen Kaukaasiaa,\nkenen Pietaria. He olivat kaikki kadonneet Venäjän äärettömille\nlakeuksille. Olin päättänyt käydä Pietarissa edes katsomassa sitä\nkansalliskokousta. Mutta kun se tuli ja oli tottelematon, niin Lenin\nhajoitti sen laitoksen melkein huomaamatta, ja harvat kyyneleet sen\nvuoksi itkettiin. Myöhemmin elämäni varrella, kuten jo olen kertonut,\nkuitenkin tapasin monia niistä ystävistäni, ja tosiaankin monet\nolivat olleet sen kansalliskokouksen jäseninä, ja yhdessä naurettiin\nsille uskomukselle, että Venäjällä tapahtuisi kunnon porvarillinen\nvallankumous Ranskan klassilliseen malliin.\n\nHankasin unta silmistäni, ja aloin katsoa, mitä ympärilläni tapahtui.\nOlin muutamassa vuodessa joutunut kauas sosialidemokraattisesta\npuolueesta ja sen johtohenkilöistä, enkä tiennyt paljon muuta\nZimmerwaldistakaan kuin mitä mieheni minulle kertoi. En tavannut\njuuri Sirolaakaan enkä Kuusista ollenkaan. Viljanhankinta-asioissa\nkävi kerran Tokoi luonani. Viljan saantihan oli elintärkeä kysymys\nkaikenvärisille hallituksille. Yritin epätoivoisesti saada viljaa\nlaivatuksi, mutta Amerikassa oltiin perillä suhteistamme Saksaan, ja\nsitten selvisi, että ainoa viljalähteemme oli Venäjä, joka näki itsekin\nnälkää ja jossa 'pahat polševikit mellastivat', ja Saksa, jolta maan\nherroilla oli runsaasti lupauksia.\n\nTosin niissä piireissä, joissa minä kotona liikuin, oltiin\nvakuuttuneita, että joko Kornilov kukistaisi bolševikit tai että\nne ensi viikolla tai parin viikon päästä olisivat jo pakosalla.\nEntäs sitten? Se, mikä minusta oli ja on pysynyt käsittämättömänä,\non, että siihen aikaan, jolloin sentään oli selvää, että Venäjällä\nmustastasotniasta kadetteihin, jopa sosiaalivallankumouksellisiin\nsaakka oli vallalla usko yhteen ja jakamattomaan pyhään Venäjään\nja että ainoastaan Lenin ja bolševikit myönsivät Venäjän kansoille\nitsemääräämisoikeuden, että sittenkin Suomen porvaristo oli\nkoko sydämeltään valkovenäläisten puolella ja uskoi mielellään\nheidän voittoonsa, ja suojeli heitä ja yleensä kaikkia\nvastavallankumouksellisia voimia. Ritavuori oli täällä ainoita,\njotka ymmärsivät tilanteen. V.A. Lavoniuskaan ei jaksanut vastata\nkysymykseeni, miksi Suomen hallitsevat piirit olivat kannattamassa\nVenäjän taantumusta. Veri oli sakeampi kuin vesi, ja luonnollisesti\nitsenäisyyden menetys oli pienempi vaara kuin yhteiskunnallinen\nvallankumous.\n\nEi ajateltu vähääkään, mikä olisi ollut se järjestynyt voima Venäjällä,\njoka ulisi voinut saada aikaan järjestystä ja uuden valtiojärjestelmän\nsinä aikana, joka olisi voinut antaa sekä rauhaa että leipää. Yhtä\nvähän meillä Venäjää tunnettiin silloin kuin nytkin. Venäjän kansa\nmuka oli luotu veltoksi ja laiskaksi ja sille vieraiden balttilaisten\nparonien ja jopa vanhan Suomen korkeasta virkamiehistöstä lähteneiden,\njopa saksalaistenkin hallittavaksi. Kaameinta oli se, että sekä täällä\nettä Virossa ei inhottu ja vihattu yksinomaan tsaarin satraappeja,\nvaan se viha ja halveksunta ulottui myös Venäjän kansaan, maailman\nhyväntahtoisimpaan ja laajasydämisimpään kansaan.\n\nAloin suuresti epäillä niitä itsenäisyyttä ja isänmaallisuutta\nharrastavia henkilöitä, jotka näkivät maamme turvan vain Saksassa ja\npyrkivät yleensä jonkin suurvallan turvaan. Olin syntynyt maassa,\njoka oli nähnyt saksalaisten turvan seitsemänsadan vuoden ajan, ja\nolin kauhistunut siitä luottamuksesta Saksaan ja suoranaisesta Saksan\npalvomisesta, joka vallitsi ympärilläni.\n\nKävin viimeisen kerran Pietarissa joulukuun viidennentoista päivän\nvaiheilla. Ei ainoastaan Helsingissä, vaan myös Pietarissa odotettiin\nvähääkään perustelematta bolševikkien kaatumista. Naurettiin,\nlaskettiin leikkiä bolševikkien saamattomuudesta, pilkattiin rintamalta\npalaavien sotilaitten sivistymättömyyttä ja julmuutta. Eiväthän\ntuollaiset kyenneet hallitsemaan koko valtavaa pyhää Venäjää, eivät\nVenäjän mahtavat liittolaiset sitä ikinä sallisi. Liittolaisten\nsekaantuminen Venäjän sisäpolitiikkaan oli luonnollinen asia\ntaantumuksen mielestä. Eiväthän liittolaiset voineet sallia, että\nroskaväki hallitsi Venäjää. Ja näin kasvoi siihen aikaan yleinen\nkäsitys siitä, että jollakin valtiolla oli oikeus sekaantua toisen\nvaltion asioihin. Meillä turvauduttiin saksalaisiin, Venäjällä\nliittolaisiin. Omaksi turmakseen monen vuoden aikana toivoivat\nSuomen hallitsevat piirit Denikinin, Koltšakin, jopa Judenitšin\nvoittoa, oltiin vieläpä valmiita auttamaan Koltšakin ja Judenitšin\nvoittoa luottaen mahdolliseen Venäjän valkoisen hallituksen\nkiitollisuuteen heille annetusta avusta. Siinä syvässä poliittisessa\nja historiallisessa tietämättömyydessään, valtiollisten traditioiden\npuutteesta huolimatta putosi Suomen kansa kumminkin kuin kissa\njaloilleen, niin kuin se usein on pudonnut. Taivaalla taitaa olla omat\ntarkoituksensa tämän kansan suhteen.\n\nEn minäkään uskonut, että Lenin pysyisi vallassa. En jaksanut uskoa,\nettä minun eläissäni silmieni edessä suuri takapajuinen Venäjän valtio\ntekisi ensimmäisen kokeen ihmiskunnan suuren unelman, sosialismin,\ntoteuttamiseksi. Kun vanha George Lansbury palasi vuonna 1920\nVenäjälle tekemältään matkalta hän sanoi minulle nähtyään Venäjän\nkurjuuden ja koko sen suunnattoman toivorikkauden: \"Olen nähnyt suurta\nmaailmanhistoriaa, kansan, joka on ristiinnaulinnut itsensä koko\nihmiskunnan tulevaisuuden nimeen.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaikki amerikkalaiset piirit Pietarissa eivät olleet John Reedejä\neivätkä Robbinseja. Ihmettelyä ja hämmästystä Venäjän olojen suhteen\nriitti ei ainoastaan lähetystössä vaan myös niiden amerikkalaisten\nkeskuudessa, jotka sentään tunsivat Venäjää. Mutta eihän kunnon\ndiplomaateilta voi vaatia, että he jotakin tietäisivät sen\nmaan oloista, jonne heidät on akreditoitu. Hehän seurustelevat\npääasiallisesti vain yläilmoissa. Ja sitäpaitsi Amerikan lähetystö\nPietarissa oli enemmän tai vähemmän englantilaisten ja Englannin\nlähetystön lumoissa, vaikka Englannin lähetystön sentään piti tietää,\netteivät he olleet masinoineet tätä vallankumousta, niinkuin yleensä\nmaailmassa asia käsitettiin.\n\nSuomen eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan haltijaksi\nerotukseen Venäjästä. Kerenski oli hajoittanut sen, ja Suomi oli\nkiltisti totellut ja lähtenyt uusiin vaaleihin. Mutta oli selvä, että\nkoko kansa vaati itsenäisyyttä.\n\nTiesin Leninin ja Stalinin kannan Suomen itsenäisyyskysymyksestä, ja\nseurasin Pietarin Kerenskin hallituspiirien raivoa, kun uskallettiin\npuhua siitä, että suuri, pyhä ja jakamaton Venäjä jaettaisiin.\n\nOlin jo monet ajat yrittänyt selittää Suomen itsenäisyysvaatimusta\nMr. Francisille. Ensin oli muuri vastassa. Liittolaiset eivät\nvoineet sallia, että suuri, jakamaton liittolainen, Venäjä,\nhajaantuisi pieniksi kansallisuuksiksi. Sehän merkitsisi Venäjän\nheikontumista. Ja kaikki liittolaislähettiläät tekivät voitavansa\nvahvistaakseen Kerenskin hallitusta. Tulihan Kerenskin hallituksen\nsotahuudoksi \"suuri, jakamaton Venäjä\". Yritin puolestani selittää\nkansojen itsemääräämisoikeutta, mutta se kaikki tuntui Amerikan\nlähettilään mielestä sangen vaaralliselta — ennen lokakuun\nvallankumousta. Olihan Amerikassakin kansallisuuksia, jotka voisivat\nvaatia itsemääräämisoikeuksia. Mutta joka tapauksessa käytin\nkaikkia todistelujamme meidän itsenäisyytemme puolesta, ja olin\njo lupaamaisillani, että itsenäinen Suomikin tulisi puolestaan\nedesauttamaan sotaa Saksaa vastaan. Mutta siihen oli Mr. Francisilla\nvaltava vastatodiste — meidän jääkärimme. Hän taisi jo kesällä 1917\nolla sangen selvillä muhinoistamme Saksan kanssa, joita luonnollisesti\nyritin väheksyä. Tein sen vieläpä aivan rehellisesti, sillä en ikinä\nuskonut jääkäriliikkeellä olevan mitään merkitystä. Olin jo siksi\nkaukana politiikasta, eivätkä päälähteeni Sulo ja Väinö Wuolijoki\neikä Tannerkaan luultavasti olleet sen merkityksestä perillä. Olihan\nennenkin nähty aktivistinuorukaisten hommia — eikä ollut aavistusta,\nettä niitten takana olivat Edvard Hjelt ja vanhasuomalaisiakin\njohtomiehiä.\n\nEräänä päivänä ollessani aamiaisella lähetystössä Mr. Francis kehui,\nettä hänellä on muitakin suomalaisia tuttavia ja että hänen luokseen\ntulee suomalainen sanomalehtimies selvittämään tilannetta. Hän oli\nhyvin huvittunut kuulemaan, kuvaisiko tämä suomalainen tilannetta\nsamoin kuin minä. Suomalainen osoittautui Holstiksi.\n\nLähettiläs otti Holstin vastaan omassa työhuoneessaan. Lähetystöneuvos\nBailey ja minä istuimme hiljaa toisessa huoneessa, johon ovi oli auki.\nMinä odottelin jännittyneenä, miten Holsti selittäisi asian ja mikä\nolisi ero Holstin ja minun itsenäisyysargumenttien välillä.\n\nHolsti tuli ja ihmetteli luonnollisesti, kun Mr. Francis oli selvillä\nkaikista meidän todisteistamme. Ja Holsti, jolla oli sana hallussaan,\npuhui ummet ja lammet, niinkuin minäkin olin tehnyt. Mr. Francis\nnaurahteli ja sanoi tuntevansa kaikki nämä seikat mutta nosti sormeaan\nHolstille, kun tuli puhe jääkäreistä. Luonnollisesti Holsti ei voinut\ntehdä sitä, minkä minä voin, nimittäin selittää eversti Robbinsiin\nvedoten, ettei Kerenskin mielipiteillä kansallisuusasioissa ollut\nvakavaa voimaa takanaan ja että Venäjän vasemmisto, joka aina oli\npuoltanut kansojen itsemääräämisoikeutta, varmasti olisi Suomen\nitsenäisyyden kannalla.\n\nJoka tapauksessa Holsti oli lähetystöstä lähdettyään sangen tyytyväinen\nystävälliseen keskusteluun ja sangen hämmästynyt huomatessaan, että Mr.\nFrancis oli noin kovasti perillä Suomen asioista ja tuli vielä enemmän\nvakuuttuneeksi Suomen tärkeydestä maailman valtamarkkinoilla.\n\nMeni muutama vuosi ennenkuin, kerran toistin Holstille hänen puheensa\nAmerikan lähetystössä. Holsti oli kovin hämmästynyt, ja tietenkin\nminä selitin, että se oli tulos siitä erinomaisen taitavasta tavasta,\njolla \"bolshevikit hänen jälkiään vakoilivat\". Nauroimme kovin, kun\najattelimme, että amerikkalaisilla oli syytä otaksua meidän vain\nnäyttelevän tietämättömyyttä toisistamme, ainakin Mr. Bailey vakuutti\nminulle, että se oli mainiosti \"put up play\" (järjestetty näytelmä).\n\nErikoisen paljon vaikutti Suomen kysymyksen selvittelyyn ystäväni,\nlähetystöneuvos Bailey, jonka kynästä oikeastaan menivät kaikki\nraportit State Departmentiin.\n\nEi kukaan ole minulle sanonut kiitoksia, eikä Holsti puolestaan\nuskaltanut selittää osuuttani Amerikan Pietarinlähetystön\nmielipiteisiin, koska jo vuonna 1918 jouduin Suomen valkoisen\nhallituksen erikoisesti vihaamaksi henkilöksi — 'bolshevikkiagenttina',\nja sain kärsiä kaikkien kateitten tätien ja tätimäisten miesten\nkuiskeet. Ei Holstin omakaan asema ollut niin vahva, että hän olisi\nuskaltanut ruveta selittämään, miten 'bolshevikkiagentti' sekä yleensä\nSuomen sosialidemokraatit olivat toimineet Suomen itsenäisyyden\nhyväksi. Mutta eihän saanut mainita sitäkään, miten bolshevikit Lenin\nja Stalin itse olivat Suomen itsenäisyyttä tukeneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn ymmärtänyt paljoakaan, mitä tapahtui niin meillä kuin Venäjälläkin\nvuonna 1918. Käsitin vain, että kansa ei voi olla ottamatta valtaa\nkäsiinsä, jos sille tilaisuus tarjoutuu. Sen vuoden virheet ja kauhut,\nveri ja hätä vasta saivat minut käsittämään, että tulisin koko\nsydämelläni olemaan voitettujen puolella, huolimatta taloudellisesta\nasemastani ja siirtymisestäni omistavien luokkaan.\n\nOlin Tukholmassa tammikuun puoliväliin vuonna 1918. Palasin sieltä\nmuutamaa päivää ennen kansalaissodan alkua. Tukholmassa jo kerrottiin\nhuhuja punaisten ja valkoisten yhteenotoista ja tapahtumista\nPohjanmaalla. En ymmärtänyt. Olin Tukholmasta käsin koettanut vaikuttaa\nsiihen, että osa ostamastamme viljasta pääsisi lähtemään Suomeen.\nMuistan, että kotiin palattuani Henrik Ramsay ja Edv. Gylling sekä\nelintarvikepäällikkömme V.A. Lavonius kävivät luonani tiedustelemassa\nvilja-asiasta.\n\nMatkalta tultuani minulla oli kotona paljon järjestelemistä. Rouva\nTönison siirtyi asumaan luokseni, ja Viron väliaikaisen hallituksen\njäsenet pakenivat saksalaisten tieltä Helsinkiin, josta heidät oli\ntoimitettava ulkomaille.\n\nTammikuun 27. pnä, sunnuntai-iltana, olin lähdössä Pörssiravintolaan\nIlona Jalavan 40-vuotisjuhlille, kun tuli ilmoitus, että kadulla\nliikkuminen oli kielletty jälkeen kello seitsemän ja että tilaisuus\nperuutetaan. Olin suuresti ymmällä, eikä miehellänikään ollut sen\nparempia tietoja. Koska olin juuri tullut matkalta, ei käteisrahaakaan\nollut kotona. Annoin miehelleni maanantaiaamuna shekin ja pyysin\nhäntä käymään ottamassa minulle rahaa pankista. Pankit olivat\nkiinni, jopa Suomen Pankkikin. Hän meni Suomen Pankista Säätytalolle\neduskuntatyöhönsä ja tapasi portailla Gyllingin. Mitä tämä on? kysyivät\nmolemmat mukamas 'kapinan johtajat', joista toinen sai tuomion ja\ntoinen myöhemmin yhtyi punaiseen hallitukseen ja aikoinaan pakeni.\n\nSain suurella vaivalla liiketuttaviltani, etupäässä Kontro &\nKuosmaselta rahaa šhekkiäni vastaan, ja kuulin Kontiolta, että\nsuurliikkeille oli annettu määräys tai neuvo varustautua käteisvaroilla\njo viikkoa aikaisemmin. Minulle luonnollisesti ei kukaan tullut\nsellaista hyvää neuvoa antamaan — nähtävästi otaksuttiin, että\nWuolijoet tietävät, että ja milloin kansalaissota alkaa.\n\nParin päivän päästä seisoin V.A. Lavoniuksen kanssa senaatin\ntalossa hänen huoneensa ikkunassa katsellen, miten Senaatintorilta\nmarssi punakaartilaisosasto taloon — ja tapahtui yhteiskunnallinen\nvallankumous. En vieläkään ymmärtänyt sitä, ja ihmettelin, että\nLavonius oli saanut määräyksen paeta eikä auttaa Suomen kansan\nruokkimista punaisen hallituksen aikana.\n\nSen jälkeen tuli verta ja kyyneleitä ja elämän todellisuutta. Voitettu\ntyöväki makasi vertavuotavana maassa. En voinut muuta kuin huutaa apua\nja auttaa.\n\nSiten syntyi niin sanottu 'poliittinen salonkini', josta erikseen\nseuraavassa kirjassani.\n\nKauppoja järjestäessäni olin joutunut Tukholmassa ja Pietarissa\ntekemisiin etupäässä ententen diplomaattien lähetystöpiirien kanssa.\nNiiden välityksellä tutustuin myös englantilaisiin ja ranskalaisiin\nvapaamielisiin sanomalehtimiespiireihin. Liittolaismielisiä henkilöitä\noli Suomen sivistyneistön joukossa vain harvoja, ne olivat miltei\nsormilla laskettavissa. Olihan suurin osa sivistyneistöä Saksan ja\nlääkäreiden hurmassa. Oli luonnollista, että ententen edustajat ja\nsanomalehtimiehet hakivat minut käsiinsä Helsingissä ja tulivat\nluokseni tuttavieni suosituskirjeillä varustettuina.\n\nNäin kotini vähitellen joutui paikaksi, jossa voitiin kuulla muutakin\ntotuutta kuin hallituksen leimalla varustettua, ja jossa ajattelevat\nihmiset saivat puhua vapaasti. Se oli hirveä synti siihen aikaan.\n\n\n\n"]