[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYavp-Fwv4YpLp9xQMu83I4WHoKA_1MKY-gm2g7Wr1IE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":17,"language":19,"yearPublished":20,"yearPublishedTranslation":21,"wordCount":22,"charCount":23,"usRestricted":24,"gutenbergId":25,"gutenbergSubjects":26,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":35,"gutenbergTranslators":36,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},3610,"Ikuinen salaisuus","London, Jack (todennäk. John Griffith Chaney)",1876,1916,"3610-london-jack-ikuinen-salaisuus","3610__London_Jack__Ikuinen_salaisuus","Rakkaus- ja jännityskertomuksia","romaani",[14,15,16],"seikkailu","rikos","rakkaus",[18],"amerikkalainen","fi",1901,1924,32579,211250,false,76896,[27,28],"American fiction -- Translations into Finnish","Short stories, American -- Translations into Finnish",[30,31,32,33,34],"Adventure","American Literature","Crime, Thrillers and Mystery","Romance","Short Stories","\"Ikuinen salaisuus : Rakkaus- ja jännityskertomuksia\" by Jack London is a collection of short stories written in the early 20th century. The volume blends romance, adventure, and psychological suspense, at times brushing against the supernatural. Its opening tale follows Lute and Chris, lovers in Northern California, whose bond is strained by a secret Chris refuses to reveal and a growing sense that unseen forces threaten them. Expect passionate conflicts, vivid landscapes, and swift, unsettling turns.  The opening of the collection presents Lute demanding that Chris explain why he cannot marry her, even as he professes deep love and insists he must remain silent. Lute recounts how her guardians, Milred and Robert, shifted from warm approval to concern over years of delay, while she devoted herself entirely to Chris. During two rides, inexplicable accidents strike: Lute’s gentle mare suddenly turns murderous under Chris, and the next day his own horse topples backward off a steep bank, breaking its back as he narrowly survives. Back at camp, a psychograph séance with Milred, Robert, Mrs. Grantly, and Mr. Barton produces a chilling message warning Chris that two attempts on his life have already been made; when asked the sender’s identity, the device writes the name “Dick Curtis,” recognized as Lute’s deceased father, leaving the group shaken and the mystery deepening. (This is an automatically generated summary.)",[],157,"Kokoelma sisältää jännitys- ja rakkauskertomuksia, jotka sijoittuvat vaihteleviin ympäristöihin erämaista kaupunkeihin. Tarinat, kuten niminovelli ”Ikuinen salaisuus” ja ”Yön lapsi”, käsittelevät ihmisluonnon arvoituksia, selviytymistä ja tunteiden voimaa.","Jack Londonin 'Ikuinen salaisuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3610.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","IKUINEN SALAISUUS\n\nRakkaus- ja jännityskertomuksia\n\n\nKirj.\n\nJACK LONDON\n\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nIkuinen salaisuus.\nJumalat nauravat...\nLeopardinkesyttäjän tarina.\nMielipuolen kertomus.\nVarjo ja valo.\nMill Valleyn öinen hirviö.\nSota.\nYön lapsi.\n\n\n\n\nIKUINEN SALAISUUS.\n\n\n\"Minulla on oikeus saada tietää se\", sanoi tyttö.\n\nHänen äänensä soinnahti päättäväisyyttä. Siinä ei ollut häivettäkään\nrukouksesta, mutta se päättäväisyys oli sellaista, mikä seuraa\npitkäaikaisia rukouksia. Eikä hän ollut rukoillut sanoilla, vaan koko\nolemuksellaan. Hänen huulensa olivat aina pysyneet mykkinä, mutta hänen\nkasvonsa ja silmänsä ja koko sielunsa olivat kauan kaunopuheisesti\nhuokuneet kysymyksiä. Sen oli mies tietänyt, mutta hän ei ollut\nmilloinkaan vastannut, ja nyt tyttö pyysi selvin sanoin häneltä\nvastausta.\n\n\"Minulla on oikeus\", toisti tyttö.\n\n\"Tiedän sen\", vastasi mies epätoivoisesti ja avuttomasti.\n\nTyttö odotti seuranneen äänettömyyden vallitessa, silmät suunnattuina\nvaloon, jota seuloutui tuuheiden havukruunujen lomitse ja joka ympäröi\nisojen honkien rungot leppoisalla lämmöllä. Se hillitty, värikäs\nvalo näytti melkein säteilevän itse rungoista, niin täynnä se oli\nnäiden puuntoa. Tyttö näki sen katselematta, samoin kuin hän kuuli\nkuuntelematta joen kumean humun heidän alapuolellaan olevan laakson\npohjalta.\n\nHän katseli miestä. \"No?\" kysyi hän äänessään sellainen päättäväisyys,\nmikä on olevinaan ehdottoman vaativa.\n\nHän istui pystysuorana, nojaten selkäänsä kaatuneeseen puunrunkoon, ja\nmies loikoi kyljellään hänen vierellään, toinen kyynärpää maassa ja pää\nkäden varassa.\n\n\"Rakas, rakas Lute\", mumisi mies.\n\nTyttö värähti miehen äänen kuullessaan — ei vastenmielisyydestä,\nvaan vastustushalusta sen hyväilevän hellyyden lumovoimaa kohtaan.\nHän tiesi, miten vastustamaton hänen vieressään oleva mies oli ja\nmiten runsaita tyvenen rauhan lupauksia sisältyi tämän jok'ainoaan\nhyväilevään äänenpainoon, tämän käden pelkkään kosketukseen tai tämän\nhengityksen heikkoihin lehahduksiin, mitkä kohtasivat hänen niskaansa\nja poskeansa. Mies ei voinut ilmaista yhtään ajatusta sanoin, katseella\ntai kosketuksella tämän ilmaisun hienolla ja salaisella tavalla\nherättämättä hänessä sellaista tunnetta, että miehen käsi hiveli hänen\nposkeansa pehmeästi ja lohduttavasti. Tämä ainainen hyväileväisyys\nei johtunut liian ylenpalttisesta lempeydestä ja hyvyydestä, eikä\nse ollut sairaalloista haavemielisyyttä eikä herkkäitkuista rajua\nrakkautta. Se oli voimakasta, tenhoavaa, miehekästä. Se oli lisäksi\nsuurimmalta osalta tiedotonta miehelle itselleen. Tällä oli siitä vain\nhämärä aavistus. Se oli osa tämän olemuksesta, ikäänkuin tämän sielun\nhengitystä, tahatonta ja tarkoittamatonta.\n\nMutta nyt tyttö oli päättäväinen ja epätoivoissaan, ja hän terästi\nitseänsä miestä kohtaan. Mies koetti katsella häntä suoraan kasvoihin,\nmutta hänen harmaat silmänsä tähtäsivät herkeämättä ja silmäkulmien\nvärähtämättä miestä, ja tämä antoi päänsä vaipua hänen polveansa\nvasten. Hän antoi sormiensa kevyesti solua miehen hiusten läpi, ja\nhänen kasvoilleen tuli levottomuuden ja hellyyden ilme. Mutta kun\nmies kohotti häneen katseensa jälleen, hänen harmaat silmänsä olivat\nvärähtämättömät ja hänen silmäkulmansa yhtä sileät ja rauhalliset kuin\nennenkin.\n\n\"Mitä muuta voin sanoa?\" virkkoi mies. Hän kohotti päätään ja katseli\ntyttöä silmiin. \"Minä en voi mennä kanssasi naimisiin. En voi lainkaan\nmennä naimisiin. Minä rakastan sinua — tiedät sen — enemmän kuin\nomaa elämääni. Minä vertaan sinua kaikkeen muuhun, mitä rakastan\nelämässä, ja sinä olet kaikkea sitä kalliimpi. Saattaisin uhrata kaiken\nomistaakseni sinut, mutta en saa. En voi mennä kanssasi naimisiin. En\nmilloinkaan voi mennä kanssasi naimisiin.\"\n\nTyttö puri hampaansa yhteen kyetäkseen hillitsemään itseään. Mies aikoi\njälleen painaa päänsä hänen polvelleen, mutta hän esti sen.\n\n\"Oletko sinä jo naimisissa, Chris?\"\n\n\"Oi, en, en!\" huudahti mies kiihkeästi. \"En ole milloinkaan ollut\nnaimisissa. Vain sinun kanssasi tahdon mennä naimisiin, enkä voi!\"\n\n\"Siis...\"\n\n\"Ei\", keskeytti mies, \"älä kysy!\"\n\n\"Minulla on oikeus saada tietää se\", toisti tyttö.\n\n\"Tiedän sen\", keskeytti mies hänet jälleen, \"mutta en voi sanoa sitä\nsinulle.\"\n\n\"Sinä et ole ajatellut minun asemaani, Chris\", jatkoi tyttö lempeällä\näänellä.\n\n\"Tiedän, tiedän\", keskeytti mies.\n\n\"Sinä et tosiaankaan ole ajatellut minun asemaani. Sinä et tiedä, mitä\nsaan kestää omaisteni taholta sinun vuoksesi.\"\n\n\"En luullut heidän suhtautuvan niin epäystävällisesti minuun\", sanoi\nmies katkerasti.\n\n\"Mutta se on totta. He tuskin jaksavat sietää sinua. Eivät he näytä\nsitä, mutta he melkein vihaavat sinua. Minä se olen joutunut sen\nkaiken kestämään. Mutta asiat eivät ole aina olleet tällä kannalla.\nAluksi he pitivät sinusta niin kuin... niin kuin minä. Mutta siitä on\nneljä vuotta. Aika kului — vuosi, kaksi vuotta — ja sitten he alkoivat\nkääntyä sinua vastaan. Heitä ei voi moittia siitä. Sinä et sanonut\nsanaakaan. He ajattelivat, että sinä olit elämäni tuhoksi. Siitä on\nneljä vuotta nyt, etkä ole puhunut heille sanaakaan avioliitosta. Mitä\nheidän pitäisi ajatella? Sitä, mitä ovatkin ajatelleet: että olit\nelämäni tuhoaja.\"\n\nPuhuessaan tyttö hiveli hivelemistään hyväillen miehen hiuksia,\nmurheissaan siitä, että hänen täytyi tuottaa tuskaa rakastetulleen.\n\n\"Aluksi he pitivät sinusta. Kuka voi olla sinusta pitämättä? Sinä\ntunnut vetävän puoleesi kaikkien elollisten olentojen kiintymystä\nkuten puu imee kosteutta maasta. Se tulee osaksesi luonnollisena\noikeutenasi. Milred-täti ja Robert-setä olivat sitä mieltä, ettei ollut\nolemassa vertaistasi. Olit heidän A:nsa ja O:nsa. He arvelivat, että\nolin maailman onnellisin tyttö, kun olin saavuttanut sellaisen miehen\nrakkauden. 'Sillä sen olet totisesti taitanut tehdä', sanoi Robert-setä\nkujeellisesti nyökäten. Luonnollisesti he pitivät sinusta. Milred-täti\nhuokasi ja sanoi setään kiusoittelevasti katsahtaen: 'Chrisia\najatellessani melkein toivoisin olevani itse nuori.' Ja setä vastasi:\n'En moiti sinua siitä, rakas ystävä, en vähääkään.' Ja sitten he olivat\nhukuttaa minut onnitteluihin, kun olin saavuttanut sellaisen miehen\nrakkauden.\n\n\"Ja he tiesivät minun rakastavan sinua. Miten olisin kyennyt sitä\nsalaamaan? Sitä suurta, sitä ihmeellistä, mikä oli tullut elämääni\nja täyttänyt kaikki päiväni. Neljä vuotta olen elänyt pelkästään\nsinulle, Chris. Jok'ainoa silmänräpäykseni on ollut sinun. Valveilla\nollessani olen rakastanut sinua. Nukkuessani olen uneksinut sinusta.\nKaiken, mitä olen tehnyt, olen tehnyt sinun vuoksesi, sinua ajatellen.\nAjatuksenikin sinä olet muovannut, näkymättömällä läsnäolollasi.\nKaikkien pyrkimysteni, suurten ja pienten, päämäärä olet ollut.\"\n\n\"En aavistanut orjuuttaneeni sinua sillä lailla\", mutisi mies.\n\n\"Et orjuuttanut minua. Aina annoit minun saada tahtoni läpi. Sinä se\nolit nöyrä orja. Sinä teit kaiken puolestani, eikä se minua loukannut.\nSinä arvasit ja toteutit toivomukseni aivan huomaamattomasti, niin\nluonnollista ja välttämätöntä oli kaikki, mitä teit minulle. Se ei\nloukannut minua, sanoin. Sinä et ollut sätkynukke. Etkä pitänyt ääntä\nitsestäsi. Ymmärrätkö minua? Et tuntunut tekevän mitään. Kaikki mitä\nteit tuntui lankeavan aivan luonnostaan.\n\n\"Orjuuteni oli rakkauden orjuutta. Rakkauteni sinua kohtaan se teki\nkaikki päiväni sinulle pyhitetyiksi. Sinä et tunkeutunut väkirynnäköllä\najatuksiini. Sinä hiivit niihin, olit aina niissä — miten suuressa\nmäärässä, sitä et saa milloinkaan tietää.\n\n\"Mutta ajan kulumistaan kuluessa Milred-täti ja Robert-setä rupesivat\nkääntymään sinua vastaan. He alkoivat pelätä. Mitä tulisikaan minusta?\nSinä tuhosit elämäni. Minun musiikkini? Tiedät, miten unelmani siitä\novat haihtuneet. Sinä kevännä, jona ensimmäisen kerran tapasin sinut —\nolin silloin kaksikymmen-vuotias — minun oli määrä matkustaa Saksaan.\nAioin opiskella ahkerasti. Siitä on neljä vuotta, ja yhä olen täällä\nKaliforniassa.\n\n\"Minulla oli muita ihailijoita. Sinä karkoitit heidät — ei, sitä en\ntarkoita, minä itse se karkoitin heidät. Mitä välitinkään ihailijoista\ntai mistään, kun sinä olit olemassa? Mutta kuten sanottu Milred-täti\nja Robert-setä alkoivat pelätä. On puhuttu jos jotakin — ystävät ja\ntutut, kielevät ihmiset ja sen sellaiset. Aika kului. Et virkkanut\nmitään. Minä saatoin vain ihmettelemistäni ihmetellä. Tiesin, että\nrakastit minua. Paljon pahaa puhuttiin sinusta, ensin puhui setä ja\nsitten Milred-täti. He ovat kuin isäni ja äitini. En voinut puolustaa\nsinua. Mutta pysyin sinulle uskollisena. En antautunut milloinkaan\nväittelyihin sinusta. Olin ääneti. Raskas tunnelma vallitsi kodissani\n— Robert-sedällä oli ainaisesti hautajais-ilme, ja Milred-tädin sydän\nuhkasi pakahtua. Mutta mitä minä saatoin tehdä, Chris? Mitä minä\nsaatoin tehdä?\"\n\nMies, jonka pää jälleen lepäsi tytön polvella, huokasi, mutta ei\nvastannut mitään.\n\n\"Milred-täti oli kuin oma äitini. Mutta en mennyt enää hänen luokseen\nluottavaisesti sydäntäni avaamaan. Lapsuuteni kirja oli sulkeutunut.\nSe oli ihana kirja, Chris. Minulle herkähtää kyynelet silmiin\ntoisinaan, kun ajattelen sitä. Mutta siitä ei kannata puhua. Minä\nolen sentään ollut hyvin onnellinen. Ja olen iloinen siitä, että\nsaatan ujostelematta puhua rakkaudestani sinua kohtaan. Ja tämän\nujostelemattomuuden saavuttaminen on ollut ihanaa. Minä rakastan\nsinua... en osaa sanoa, kuinka paljon. Sinä olet kaikkeni — ja\nenemmänkin kuin kaikkeni. Muistatko lasten joulukuusen? Ja kuinka\nolimme sokkosilla? Ja kuinka tartuit käsivarteeni niin lujasti, että\nhuudahdin kivusta? En puhunut sinulle milloinkaan, että sain sinelmiä\nkäsivarteeni. Ja sinun on mahdoton aavistaa, miten onnelliseksi ne\nminut tekivät. Siinä oli sinun sormiesi painamia mustia ja sinisiä\nmerkkejä — sinun sormiesi, Chris, sinun sormiesi. Siinä oli näkyviä\njälkiä sinun kosketuksestasi. Ne pysyivät viikon, ja minä suutelin\nmerkkejä — oi, niin monen monet kerrat. Minusta oli raskasta nähdä\nniiden kalpenevan, nipistin käsivarttani saadakseni ne säilymään. Olin\nvihainen palaavalle valkoiselle iholle, mikä karkoitti sinelmät. Niin —\nei, en kykene sitä selittämään, mutta rakastin sinua niin!\"\n\nSeurasi äänettömyys, minkä kestäessä tyttö yhä hyväilemistään hyväili\nmiehen hiuksia, samalla hajamielisesti katsellen isoa harmaata oravaa,\njoka kurahdellen hyppeli iloisesti hongikossa. Punaharjainen tikka,\njoka tarmokkaasti taoskeli kaatunutta puunrunkoa, käänsi sitten\npuoleensa hänen huomionsa. Mies ei katsellut ylös. Hän päinvastoin\npainoi kasvonsa entistä lujemmin tytön polvea vasten, ja hänen\nhartiansa kohoilivat ja laskivat, kuin hän olisi hengittänyt hyvin\nraskaasti.\n\n\"Sinun pitää sanoa se minulle, Chris\", sanoi tyttö ystävällisesti.\n\"Tämä salaperäisyys surmaa minut. Minun täytyy saada tietää, minkä\ntähden emme voi mennä naimisiin. Tuleeko aina olemaan samanlaista kuin\nnyt? Tulemmeko vain pysymään rakastavaisina, jotka tosin tapaavat\ntoisensa usein, mutta pitkien väliaikojen päästä? Siinäkö kaikki, mitä\nelämällä on antaa sinulle ja minulle, Chris? Emmekö milloinkaan tule\nolemaan toisillemme enempää? Oi, myönnän, että on ihanaa rakastaa —\nsinä olet tehnyt minut rajattoman onnelliseksi, mutta toisinaan kalpaa\nmuutakin. Minä tahdon saada enemmän sinua omakseni, Chris. Tahdon\nomistaa sinut kokonaan, kokonaan. Tahdon, että saamme olla alati\nyhdessä. Minä kaipaan sitä täydellistä toveruutta, mitä emme nyt voi\nsaavuttaa, mutta minkä saavutamme avioliitossa...\" — tyttö vaikeni\nhengästyneenä. \"Mutta me emme mene naimisiin. Unohdin sen. Ja sinun on\nsanottava minulle — miksi.\"\n\nMies kohotti päänsä ja katseli tyttöä silmiin. Puhuttelipa hän keitä\ntahansa, hänellä oli aina tapana katsella heitä silmiin.\n\n\"Olen ajatellut sinun asemaasi, Lute\", aloitti hän alistuvasti.\n\"Olen tehnyt sen alusta alkaen. Minun ei olisi pitänyt jatkaa.\nMinun olisi tullut väistyä. Sen tiesin. Ja sitä ajatellessani\ntunsin velvollisuuteni sinua kohtaan, ja kuitenkaan... kuitenkaan\nen väistynyt. Hyvä Jumala, mitä olisin tehnyt? Rakastin sinua. En\nkyennyt poistumaan. Se ei ollut minun vallassani. Jäin. Tein itsekseni\nlupauksia... mutta rikoin lupaukseni. Olin kuin juomari. Olin juopunut\nsinusta. Olin heikko, tiedän sen. Horjuin. En jaksanut mennä. Koetin.\nMatkustin — muistat sen kyllä, mutta et tietänyt, minkä tähden. Nyt\ntiedät. Matkustin, mutta en jaksanut pysyä poissa. Vaikka tiesin,\nettemme milloinkaan saattaisi mennä naimisiin, palasin luoksesi. Ja\nolen nyt täällä luonasi. Karkoita minut pois, Lute. Minulla ei ole\nvoimaa mennä omasta aloitteestani.\"\n\n\"Mutta miksi sinun pitäisi mennä?\" kysyi tyttö. \"Sitäpaitsi minun\ntäytyy tietää, miksi, ennenkuin voin karkoittaa sinut pois.\"\n\n\"Älä kysy.\"\n\n\"Sano se minulle\", sanoi tyttö hellän käskevällä äänellä.\n\n\"Oi, Lute, älä pakota minua\", pyysi mies, ja hänen silmänsä ja hänen\näänensä rukoilivat.\n\n\"Sinun täytyy sanoa se minulle\", intti tyttö. \"Se on velvollisuutesi\nminua kohtaan.\"\n\nMies horjui. \"Jos teen sen...\", aloitti hän. Sitten hän lopetti\najatuksensa päättävästi: \"Silloin en saattaisi milloinkaan antaa sitä\nitselleni anteeksi. Ei, en voi sanoa sitä sinulle. Älä koeta minua\npakottaa, Lute. Se olisi sinulle yhtä raskasta kuin minulle.\"\n\n\"Jos se on jotakin... jos on esteitä... jos se salaisuus todellakin\nestää...\" Tyttö puhui hitaasti, pitkin pysähdyksin, tapaillen\nhienotunteisia sanoja, joihin pukea ajatuksensa. \"Minä rakastan sinua,\nChris. Rakastan sinua niin kiihkeästi kuin naisen on mahdollista\nrakastaa, siitä olen varma. Jos sanoisit minulle: 'Tule!' — lähtisin\nmukaasi. Seuraisin sinua vaikka minne. Rupeaisin sinun asepojaksesi\nkuten muinaisaikojen naiset, jotka matkasivat kaukomaihin ritareineen.\nSinä olet minun ritarini, Chris, etkä sinä voi tehdä mitään väärää.\nSinun tahtosi on minun lakini. Nyt, kun sinä olet tullut elämääni,\nen enää pelkää mitään. Minä nauraisin maailmalle ja sen tuomioille.\nNauraisin, sillä sinä olisit minun, ja sinä olet minulle enemmän kuin\nmaailman mielisuosio. Jos sanot: 'Tule!' — minä...\"\n\n\"Ei, ei!\" huudahti mies. \"Se on mahdotonta. Menimmepä avioliittoon tai\nemme, en voi edes sanoa: 'Tule!' En tohdi. Todistan sen sinulle. Sanon\nsen sinulle...\"\n\nHän nousi istumaan tytön vierelle, ja hänen kasvonsa ilmaisivat lujaa\npäättäväisyyttä. Hän tarttui tytön käteen ja piti sitä omassaan. Hänen\nhuulensa liikkuivat puhuakseen. Salaisuus tahtoi purkaantua. Se värisi\nilmassa. Tyttö terästäytyi kuuntelemaan, aivan kuin se jo olisi ollut\nperuuttamaton. Mutta mies pysyi ääneti ja tuijotti suoraan eteensä.\nTyttö tunsi miehen käden höltyvän ja puristi sitä osaaottavasti ja\nrohkaisevasti. Mutta hän tunsi, että jännitys laukesi miehen jäsenistä,\nja hän tiesi, että toisen sielu ja ruumis herpaantui samalla. Toisen\npäättäväisyys tyrehtyi. Toinen ei puhuisi, hän tiesi sen, ja uskon\nvarmuudella hän tiesi senkin, että niin tapahtui koska toinen ei voinut\npuhua.\n\nTyttö tuijotti epätoivoisesti eteensä tukahduttava jähmetyksen tunne\nsydämessään, kuin toivo ja onni olisi kuollut häneltä. Hän näki\nauringon säteiden satavan hehkuville honganrungoille. Mutta hän näki\nsen aivan koneellisesti ja hajamielisesti. Hän katseli luonnonnäkyä\nikäänkuin hyvin etäältä, mielenkiinnotta, ikäänkuin hän itse olisi\nollut vieras maailmassa ja ikäänkuin hänellä ei enää olisi ollut mitään\nosuutta maahan ja puihin ja kukkasiin, joita hän niin suuresti rakasti.\n\nHänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut niin kaukana, että hänessä\nheräsi kummallinen persoonaton uteliaisuus ympäristöään kohtaan.\nLähinnä olevien puiden lomasta hän näki kukkivan kastanjapuun, ja oli\nkuin hän olisi nähnyt sen ensimmäistä kertaa. Hänen silmänsä viipyivät\nkeltaisessa diogeneenlyhtyryhmässä, mikä kasvoi erään aukion laidassa.\nKukat herättivät tavallisesti aina hänessä voimakasta ja haltioitunutta\nihastusta, mutta nyt hän ei tuntenut mitään sellaista. Hän tuijotti\nkukkia ajatuksissaan kuin hashiksensyöjä myrkyn humalluttamana\ntuijottaa mielikuvituksensa loihtimaa kukkaa. Hänen korvissaan kaikui\njoen ääni — käheä ja unelias vanha jättiläinen, joka torkahdellen\nmumisi unennäyistään. Mutta hänen mielikuvituksensa ei ruvennut\ntoimimaan kuten tavallisesti; hän tiesi, että sen äänen synnytti vain\nvesi, mikä virtasi kalliopaasia pitkin alapuolella olevan syvän laakson\npohjalla, ja ettei se ollut mitään muuta.\n\nHänen katseensa liukui diogeneenlyhdyistä aukiolle. Siellä kahlasi\npolviaan myöten villikaurassa kaksi hevosta, molemmat kastanjanruskeita\nraudikkoja, aivan samanlaisia, ja ne hehkuivat kullalta auringon\npaisteessa, ja niiden nahassa välähteli ikäänkuin jalokiviä. Hän\ntunsi melkein hämmästyen toisen niistä omaksi hevosekseen, Dollyksi,\nlapsuus- ja tyttövuosiensa toveriksi, jonka kaulaan nojaten hän oli\nitkenyt surunsa haihduksiin ja laulanut ilmoille ilonsa. Näky sai\nhänen silmänsä kostumaan, ja hän havahtui jälleen tajuihinsa ja tiesi,\nettä hänellä nyt kuten ennenkin oli osallisuutensa maailmaan, sen\nkärsimyksiin ja suruihin.\n\nMies vaipui etukumaraan, täydelleen heikkoutensa vallassa, ja laski\nhuohottaen päänsä hänen polvelleen. Hän kumartui miehen puoleen ja\npainoi pehmeän ja pitkän suudelman tämän hiuksille.\n\n\"Tule, lähtekäämme\", sanoi hän melkein kuiskaamalla.\n\nHän tukahdutti nyyhkytyksen, mikä häneltä oli päästä pystyyn\nnoustessaan, ja puristi huulensa yhteen. Miehen kasvot olivat\nkalmankalpeat, niin järkyttynyt hän oli kestämästään sisäisestä\ntaistelusta. He eivät katsoneet toisiinsa, vaan menivät suoraa päätä\nhevostensa luo. Tyttö nojasi Dollyn kaulaa vasten miehen kiristäessä\nsatulavöitä. Sitten hän otti ohjakset käteensä ja odotti. Mies katseli\nhäntä kumartuessaan, silmissään anteeksiannon-rukous, ja hänen\nsilmänsä vastasivat. Hän tuki jalkaansa miehen käteen ja ponnahti\nsatulaan. Mitään virkkamatta ja enää toisiansa katselematta he\nkäänsivät hevoset ja alkoivat ratsastaa kapeata polkua, mikä luikerteli\nsynkkien metsäholvikkojen halki ja aukiopaikkojen poikki alhaalla\nlaaksossa oleville laitumille. Polku muuttui karjanuraksi ja sitten\nmetsätieksi, mikä päätyi aidatulle tielle, ja he ratsastivat matalain,\nruskeankeltaisten kalifornialaiskukkulain keskitse veräjälle, mistä\npääsi laakson pohjalla kulkevalle maantielle. Mies laskeutui maahan ja\nalkoi päästellä veräjäriukuja.\n\n\"Oi, odotahan!\" huudahti tyttö ratsunsa selästä, ennenkuin toinen oli\nennättänyt koskea kahteen alimpaan riukuun.\n\nHän ajoi tammaansa eteenpäin pari askelta, ja sitten hevonen teki\nveräjän yli sievän pikku hypyn. Miehen silmät loistivat, ja hän taputti\nkäsiänsä.\n\n\"Sinä kelpo eläin!\" huudahti tyttö ja kumartui kiihkeästi eteenpäin\nsatulassa ja painoi päänsä hevosen kaulalle, mikä hohti tulipunaisena\nauringon paisteessa.\n\n\"Vaihdetaanpa hevosia nyt kotimatkalla\", ehdotti hän, kun mies\ntalutti hevosensa veräjän läpi ja asetti riu'ut paikoilleen. \"Sinä et\nmilloinkaan ole pitänyt Dollyä sen ansaitsemassa arvossa.\"\n\n\"Ei, ei\", pani mies vastaan.\n\n\"Sinusta Dolly on liian vanha ja sävyisä\", tenäsi Lute. \"Se on vain\nkuusitoista-vuotias, ja se voittaa juoksussa yhdeksän nuorta hevosta\nkymmenestä. Mutta se ei ole milloinkaan vauhko. Se on liian vakava,\nja siksi sinä et pidä siitä — äläpäs kielläkään, hyvä herra, tiedän\nsen. Ja tiedän myöskin, että se kykenee juoksussa jättämään jälkeensä\nsinun Washoe Ban-kuuluisuutesi. Niin, väitän sitä ehdottomasti. Lisäksi\nvoit ratsastaa sillä nyt itse. Tiedät Banin tulevan toimeen, ratsasta\nsentähden Dollyllä ja koeta, mihin se kelpaa.\"\n\nHe vaihtoivat hevosten satulat, iloiten tästä keskustelun käänteestä ja\npäättäen käyttää sitä mahdollisimman paljon hyväkseen.\n\n\"Minusta on oikein ihanaa se, että olen syntynyt Kaliforniassa\",\nhuomautti Lute Banin selkään ponnahtaessaan. \"Naistensatulalla\nratsastaminen on häpeäksi sekä hevoselle että naiselle.\"\n\n\"Sinä näytät nuorelta amatsonilta\", sanoi mies hyväksyvästi ja katseli\nhellästi tyttöä tämän kääntäessä ratsuaan.\n\n\"Oletko valmiina?\" kysyi tyttö.\n\n\"Olen.\"\n\n\"Vanhalle myllylle\", huudahti tyttö hevosten lähtiessä liikkeelle.\n\"Sinne on vajaa maili.\"\n\n\"Valmiina?\" kysyi mies.\n\nTyttö nyökkäsi, ja hevoset tottelivat ohjasten kehoitusta ja\nkäsittivät, että kilpajuoksu oli kyseessä. Pöly tuprusi pilvinä heidän\ntakanaan, kun he laskettivat pitkin sileätä tietä. He kääntyivät\ntienmutkassa, ratsastajat hevosineen muodostivat terävän kulman\nmaapinnan kanssa, ja monet kerrat heidän piti kumartua välttääkseen\nriipuksissa olevia puiden oksia. He karkuuttivat yli pienten\npuusiltarumpujen niin, että paukahteli, ja leveiden, kumisevien\nrautasiltojen yli niin, että rautapalkit tärisivät.\n\nHe ratsastivat vieri vieressä ja säästivät eläimiä loppupinnistykseen,\nmutta antoivat kuitenkin niiden pitää yllä vauhtia, mikä pani\nniiden voimat ja kestävyyden koetukselle. Kun he käännähtivät erään\nvalkotammiryhmän kohdalla, tie levisi heidän eteensä luotisuorana\nmonen sadan metrin pituudelta, ja tämän tiejakson päässä he näkivät\npäämääränsä, ränstyneen myllyn.\n\n\"Nyt!\" huudahti tyttö.\n\nHän pani ratsunsa parantamaan vauhtia äkkiä eteenpäin kumartumalla\nja samassa silmänräpäyksessä höllentämällä ohjaksia ja antamalla sen\nkaulalle kevyen läimäyksen vasemmalla kädellään. Sitten hän kurkotti\nhiukan sivulle.\n\n\"Anna sille pikku läimäys kaulalle kämmenellä!\" huudahti hän miehelle.\n\nTamma alkoi vähitellen päästä johtoon. Chris ja Lute katselivat hetken\ntoisiansa, mutta Dolly paransi parantamistaan vauhtiansa, niin että\nChrisin piti kääntää päätään. Oli enää vain satakunta metriä myllylle.\n\n\"Kannustanko Bania?\" huudahti Lute.\n\nMies nyökkäsi, ja tyttö painoi tuntuvasti ja reippaasti kannuksilla\nratsunsa kylkiä pakottaakseen sen yrittämään kaikkensa, mutta samalla\nhän näki oman hevosensa vähitellen pääsevän edelle.\n\n\"Kolme hevosenpituutta jäljessä!\" riemuitsi hän, kun he hiljensivät\nvauhdin käynniksi. \"Tunnusta nyt, ettet uskonut moista siitä vanhasta\ntammasta.\"\n\nTyttö kumartui sivulle ja antoi kätensä hetken levätä Dollyn\nhiestyneellä kaulalla.\n\n\"Ban on kuhnus Dollyn rinnalla\", selitti Chris. \"Dolly on mainio, kun\nottaa huomioon, että se on intiaanikesässään.\"\n\nLute nyökkäsi hyväksyvästi. \"Sepä kohtelias sanontatapa — intiaanikesä.\nSe on hyvin sattuva. Niin, laiska Dolly ei ole. Siinä on intiaanikesän\nkoko hehku, mutta ei sen tulisuutta. Se on hyvin viisas, vuosiensa\nvuoksi.\"\n\n\"Siitä se johtuu\", huomautti Chris. \"Sen tulisuus on lientynyt vuosien\nmyötä. Se on kyllä ennen saattanut sinut moneen kovaan koetukseen.\"\n\n\"Ei\", vastasi Lute. \"En milloinkaan ole nähnyt sitä todella\nhurjana. Ainoana vaikeutenani sillä ratsastaessa on ollut veräjien\naukaiseminen. Se pelkäsi, kun ne painuivat kiinni sen takana —\nkenties eläimen satimeen joutumisen pelkoa. Mutta senkin pelkonsa se\nvoitti urhoollisesti. Eikä se ole milloinkaan juonitellut. Se ei ole\nkertaakaan pillastunut tai ollut äksynä tai hurjana koko elämässään —\nei ainoatakaan kertaa.\"\n\nHevoset kulkivat yhä käyntiä, vielä laukkaamistaan läähättäen. Tie\nkiemurteli laakson pohjaa ja kulki silloin tällöin joen yli. Sen\nmolemmilta puolilta kuului niittokoneiden yksitoikkoista surinaa, minkä\ntoisinaan katkaisivat heinämiesten huudahtelut. Laakson länsipuolen\nkukkulat kohosivat vihreinä ja tummina, mutta itäpuolen aurinko jo oli\npaahtanut ruskeaksi.\n\n\"Tuolla on kesä, ja täällä on kevät\", sanoi Lute. \"Oi miten ihana\noletkaan, Sonomalaaksomme!\"\n\nHänen silmänsä loistivat ja hänen kasvonsa hehkuivat\nkotiseudun-rakkautta. Hänen katseensa vaelteli hedelmäpuutarhoissa\nja viinimäkirinteillä ja tähyili purppuranpunaisia varjoja, joita\nnäytti riippuvan kuin tummaa savua kukkulain kätköissä ja etäisissä\njokilaaksoissa. Kaukaa, korkeiden vuorien välistä, joiden jyrkkiä\nrinteitä manzanita-pensaat verhosivat, hän näki kaistaleen pientä\ntasankoa, minkä villiheinä ei vielä ollut kadottanut vihreyttään.\n\n\"Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan aavelaitumesta?\" kysyi hän katse\nyhä kaukaiseen vihreään täplään tähdättynä.\n\nMutta äkkiä hän loi kauhistuneena silmänsä vierellään olevaan mieheen.\nDolly seisoi takajaloillaan sieraimet suurina ja silmät hurjina ja\npieksi raivoisasti ilmaa etujaloillaan. Chris heittäytyi hevosen\nkaulalle estääkseen sen kaatumasta selälleen, ja samalla hän kannusti\nsitä pakottaakseen sen laskemaan etujalkansa maahan ja kulkemaan\nkäyntiä.\n\n\"Nytpä tapahtuu kummia, Dolly\", aloitti Lute nuhtelevalla äänellä.\n\nMutta hänen hämmästyksekseen tamma laski päänsä, kohosi uudelleen\ntakajaloilleen jännittäen kaarelle selkänsä ja rupesi sitten jäykin\netujaloin jarruttamaan maata vasten.\n\n\"Se tahtoo heittää minut maahan!\" huudahti Chris, ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä tamma nousi jälleen takajaloilleen hänen allaan ja\nkoetti uudelleen paiskata hänet selästään.\n\nLute katseli näytelmää, ihmetteli hevosensa ennenkuulumatonta\nkäyttäytymistä ja ihaili rakastettunsa ratsastajantaitoa. Chris oli\naivan rauhallinen ja ilmeisesti nautti tapahtumasta. Ja yhä uudelleen,\npuolikymmentä kertaa, Dolly jäykisti ruumiinsa ja käyristi selkänsä.\nSitten se paiskasi päätään korkealle, kohosi taas takajaloilleen, pyöri\npaikoillaan ja huitoi etukavioitaan. Lute tiukensi ratsunsa ohjia, ja\nsamassa hän näki välähdyksen Dollyn silmissä, mitkä ilmaisivat sokeata,\neläimellistä kiukkua ja pyörivät kuin päästä pois pullistuakseen.\nSilmänvalkuaisten hieno vaaleanpunerva vivahdus oli kadonnut, ja\nsen sijalle oli tullut synkkä marmorinvalkeus, mikä lisäksi hehkui\nikäänkuin sisäistä tulta.\n\nLuten huulilta pääsi heikko kauhun huudahdus, mutta hän tukahdutti sen\nheti. Tamman toinen takajalka näytti herpaantuvan, ja silmänräpäyksen\nsen pystysuoraksi kohonnut ruumis horjahteli puoleen ja toiseen, ja\noli tietymätöntä, kaatuisiko se eteen- vai taaksepäin. Mies, joka\nkumartui sivulle satulasta, jottei jäisi hevosen alle, jos se sortuisi\nselälleen, heittäytyi koko painollaan eteenpäin sen kaulaa vasten. Teko\nehkäisi vaaran, ja tamman etujalat painuivat takaisin maahan.\n\nMutta siitä ei ollut apua. Dolly ojentautui niin, että sen kasvoviiva\nmelkein tuli kaulaviivan suoraksi jatkoksi, ja sen valtasi pillastus,\nja se alkoi kiitää kuin nuoli tietä alas.\n\nNyt vasta Lutessa heräsi todellinen pelko. Hän kannusti Washoe Bania,\nmutta tämä ei kyennyt pitämään yllä samaa vauhtia kuin hullaantunut\ntamma ja jäi vähitellen jälkeen. Lute näki Dollyn pysähtyvän ja\nkavahtavan taaskin takajaloilleen, ja hänen ennättäessään paikalle\ntamma parhaillaan uudelleen yritti paiskata ratsastajaansa selästään.\nEräässä tienmutkassa Dolly seisahtui äkkiä kesken karkuaan. Lute näki\nrakastettunsa lennähtävän satulasta: äkillisestä nykäyksestä Chris\nmenetti sääriotteensa. Hän tosin tuiskahti pois satulasta, mutta ei\npudonnut maahan, ja tamman jatkaessa karkuaan Lute näki hänen pitävän\nkiinni sen harjasta toisella kädellä toinen jalka poikittain satulassa.\nRavakasti ponnistaen hän kapusi jälleen paikoilleen ja ryhtyi hevosta\nhillitsemään.\n\nMutta Dolly poikkesi tieltä ja kirmasi alas ruohikkorinnettä, jolla\nloisteli lukemattomia keltaisia mariposa-liljoja. Niityn alalaidassa\noleva aita ei estänyt sitä vähääkään. Se tunkeutui läpi kuin aita\nolisi ollut hatara hämähäkinverkko ja katosi pensaikkoon. Lute seurasi\nepäröimättä perästä, kannusti Bania aidan aukon läpi ja sukelsi\ntiheikköön. Hän nojasi tiukasti ratsunsa kaulaa vasten, jotteivät oksat\nja köynnöskasvit repisi häntä. Hän tunsi hevosen vajoavan tuuheaan\nvihreyteen ja joenpohjan kylmään pikkukivikkoon. Edestäpäin kuului\nveden loisketta, ja hän näki vilahdukselta Dollyn, kun tämä kirmasi\nylös matalaa rantaäyrästä kääpiötammiviidakkoon, minkä runkoihin se\nkoetti lyödä ratsastajansa.\n\nViidakossa Lute melkein tavoitti tamman, mutta jäi auttamattomasti\njälkeen sen takana olevalla kesantopellolla, minkä poikki Dolly kiiti\nylpeästi ylenkatsoen tukalaa maaperää ja myyränkoloja. Kun se sitten\nteräväkulmaisesti kääntyi pellolla olevalle pensaikkoalueelle, Lute\noikaisi suoraan pellon poikki ja pidätti sitten Bania: hän oli päässyt\nedelle. Hän kuuli tiheiköstä hirmuista pensaiden ja oksain rusketta.\nSitten Dolly murtautui näkösälle, ja sileällä maalta se sortui\nuuvuksissa polvilleen pehmoiseen multaan. Se nousi pystyyn ja horjui\neteenpäin, mutta nilkutti ja sen täytyi pysähtyä. Se oli vaahdossa\ntuskanhiestä, ja se vapisi surkeasti.\n\nChris istui yhä sen selässä. Hänen paitansa oli siekaleina. Hänen\nkämmenensä olivat täynnä naarmuja, ja hänen kasvojaan pitkin virtasi\nveri: hänellä oli ammottava reikä lähellä ohimoa. Lute oli kyennyt\nhillitsemään itsensä hyvin, mutta nyt hän alkoi äkkiä tuntea kuvotusta\nja vavista väsymyksestä.\n\n\"Chris!\" sanoi hän hiljaa, melkein kuiskaamalla. Sitten hän huokasi:\n\"Jumalan kiitos!\"\n\n\"Oh, minä olen aivan all right\", huudahti Chris ja pani ääneensä kaiken\njäljellä olevaan voimansa, mutta sitä ei ollut paljon, sillä hänkin oli\nollut hirvittävässä hermojännityksessä.\n\nKun hän hypähti satulasta maahan, hänestä näki, miten ankarasti\nmielenliikutus häneen oli vaikuttanut. Hän aloitti uljaalla\nlihasliikkeellä nostaessaan jalkansa satulan yli, mutta maahan\npäästyään hänen täytyi nojautua voipunutta Dollyä vasten. Lute lennähti\nsatulasta ja löi käsivartensa hänen ympärilleen kiitollisuutensa\npuuskassa.\n\n\"Minä tiedän täällä vesipaikan\", sanoi hän silmänräpäystä myöhemmin.\n\nHe jättivät hevoset sitomattomina seisomaan, ja tyttö johdatti\nrakastettunsa siimeikkääseen tiheikön kolkkaan, missä solisi\nkristallikirkas vuoripuro.\n\n\"Mitä sinä sanoitkaan: eikö Dolly milloinkaan ole ollut hurjana?\"\nkysyi Chris, kun verenvuoto oli lakannut ja hänen hermonsa ja\nvaltimonsa olivat jälleen saavuttaneet tasapainon.\n\n\"Minä olen aivan hämmästyksen vallassa\", vastasi Lute. \"En kykene\nkäsittämään sitä. Milloinkaan koko elämänsä aikana Dolly ei ole tehnyt\nmoista. Ja kaikki eläimethän pitävät sinusta niin paljon — se ei voinut\njohtua vihasta. Ja Dollyhän on lastenhevonen. Olin vain pieni tyttö\nratsastaessani sillä ensimmäistä kertaa, ja aina tähän päivään asti...\"\n\n\"Tänään se oli kaikkea muuta kuin lastenhevonen\", keskeytti Chris.\n\"Se oli saatana. Se koetti iskeä minut puunrunkoja vasten ja murskata\naivoni oksiin. Se etsi sitä varten kaikkein pahimmat ryteiköt. Sinun\nolisi sietänyt nähdä, mihin kaikkeen se tunkeutui. Näitkö, miten se\nkoetti paiskata minua selästään?\"\n\nLute nyökkäsi.\n\n\"Ihan kuin villihevonen.\"\n\n\"Mutta mitä se tarkoittaa moisilla juonilla?\" kysyi Lute. \"Kukaan ei\nole milloinkaan nähnyt sen heittävän selästään ratsastajaansa — ei\nkukaan.\"\n\nChris kohautti olkapäitään. \"Ehkä on kysymyksessä jokin ammoinen\nunohtunut vaisto, mikä on nyt jälleen herännyt.\"\n\nTyttö nousi seisaalleen ilme päättävänä. \"Otan siitä kyllä selvän\",\nsanoi hän.\n\nHe palasivat hevosten luo ja tutkivat Dollyn perinpohjaisesti, mutta\ntuloksetta. Kaviot, jalat, suitset, suun, ruumiin — missään ei ollut\nvikaa. Satulassa ja satulaloimessa ei ollut mitään ärsyttävää tai\npistävää, selkä oli sileä ja naarmuton. He etsivät käärmeen- tai\nhyönteisenpiston merkkejä, mutta eivät löytäneet.\n\n\"Mitä tahansa se lienee ollutkin, se oli kuviteltua, se on varmaa\",\nsanoi Chris.\n\n\"Noituutta\", ehdotti Lute.\n\nHe nauroivat sille ajatukselle, sillä molemmat olivat\nkahdennenkymmenennen vuosisadan lapsia, terveitä ja normaaleja, ja\nvaikka kumpaakin viehätti idealistien perhostenpyydystely, he aina\npysähtyivät siihen rinteenrajaan, mistä taikausko alkaa.\n\n\"Jokin paha henki\", nauroi Chris. \"Mutta mitä pahaa minä olen tehnyt\nansaitakseni sellaisen rangaistuksen?\"\n\n\"Nyt olet aivan liiaksi olevinasi\", vastasi Lute. \"Mutta ehkä onkin\nkysymys jostakin Dollyn tekemästä pahasta, mistä, en tiedä. Sinä\njouduit sillä ratsastamaan aivan sattumalta. Minä olisin saattanut\nistua sen selässä tänään... tahi Milred-täti tahi kuka tahansa.\"\n\nNäin puhuessaan tyttö tarttui hevosensa jalustimenhihnaan aikoen\nlyhentää sitä.\n\n\"Mitä sinä teet?\" kysyi Chris.\n\n\"Aion ratsastaa Dollyllä kotiin.\"\n\n\"Siitä ei tule mitään\", selitti Chris. \"Sellainen olisi huonoa\nkurinpitoa. Sen jälkeen, mitä nyt on tapahtunut, minun on aivan\nyksinkertaisesti pakko ratsastaa sillä kotiin.\"\n\nMutta hänen ratsunansa oli hyvin uupunut ja hyvin sairas tamma, joka\nkompasteli ja nilkutti, jolla oli hermovärähdyksiä ja lihaskouristuksia\n— hirvittävien ponnistusten jälkimaininkeja.\n\n\"Luulenpa, ettei runokirja ja riippumatto ole minulle pahaksi kaiken\ntämän jälkeen\", sanoi Lute, kun he ajoivat leiriin.\n\nLeirin olivat laatineet kaupunkiinväsyneet ihmiset uljaaseen\npunapuuholvikkoon, jonka korkealla olevien havukruunujen lomitse\nauringon paiste seuloutui maahan, taittuen ja vaimeten leppoisaksi\nvaloksi ja viileäksi siimeeksi. Jonkin verran syrjässä pääleiristä\noli keittiö ja palvelusväen teltat, ja puolimatkassa leirin ja niiden\nvälillä oli elävien honkapylväiden muodostama ruokasali, missä\naina leyhyi raikkaita tuulahduksia ja missä ei kaivattu katosta\nauringonsuojaksi.\n\n\"Dolly poloista... se on todella sairas\", sanoi Lute illalla, kun\nhe olivat jälleen käyneet tammaa katsomassa. \"Mutta sinä pääsit\nvahingoittumattomana, Chris, ja siinä on tarpeeksi kiitollisuuden\naihetta pienelle naispahaiselle. Luulin sen ennenkin tietäväni, mutta\nvasta tänään olen tietänyt, miten kallis olet minulle. Kuulin vain\nkavionkapsetta ja kamppailun melskettä tiheiköstä. En nähnyt sinua enkä\ntietänyt, mitä sinulle tapahtui.\"\n\n\"Ajatukseni olivat sinun luonasi\", vastasi Chris ja tunsi, miten hänen\nkäsivarrellaan lepäävä käsi puristi sitä.\n\nTyttö käänsi kasvonsa häntä kohden, ja heidän huulensa yhtyivät.\n\n\"Hyvää yötä\", sanoi tyttö.\n\n\"Rakas Lute, rakas Lute\", hyväili mies häntä äänellänsä, kun hän häipyi\nhämärään.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kuka käy tänään noutamassa postin?\" huusi naisenääni hongikossa.\n\nLute sulki huokaisten kirjan, jota oli lukemassa. \"Tänään meidän ei\npitäisi ratsastaa\", sanoi hän.\n\n\"Anna minun mennä\", ehdotti Chris. \"Sinä olet täällä. Palaan\nvilahduksessa.\"\n\n\"Kuka käy noutamassa postin?\" tiukkasi ääni.\n\n\"Missä Martin on?\" huusi Lute lujalla äänellä.\n\n\"En tiedä\", vastasi ääni. \"Robert varmaankin vei hänet jonnekin\nmyötänsä... hevosenostoon tai kalastamaan, en tiedä. Täällä ei\ntosiaankaan ole muita kuin Chris ja sinä. Lisäksi saatte siten paremman\nruokahalun päivälliseksi. Olette loikoilleet riippumatossa koko päivän.\nJa Robert-sedän täytyy saada sanomalehtensä.\"\n\n\"Niin ollen me menemme, pikku täti\", huusi Lute ja laskeutui\nriippumatosta.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin he olivat ratsastustamineissa ja\nsatuloivat hevosensa. He ratsastivat maantielle, mitä keskipäivän\naurinko paahtoi, ja suuntasivat matkansa Glen Elleniin. Pikku kaupunki\nnukkui auringon paisteessa, ja unelias rihkamakauppias ja postimestari\njaksoi nipin napin pitää silmiänsä sen aikaa auki, mikä meni\nsanomalehti- ja kirjepinkan antamiseen.\n\nTuntia myöhemmin Lute ja Chris poikkesivat maantieltä korkeata\nrantapengermää laskeutuvalle karjatielle, käydäkseen juottamassa\nhevosia ennen leirille paluutaan.\n\n\"Dolly näyttää kokonaan unohtaneen eilispäivän\", sanoi Chris, kun he\nantoivat hevosten kahlata poreilevaan veteen polviin saakka. \"Katsohan\nsitä.\"\n\nTamma oli nostanut päätään ja höristänyt korviaan, kun viiriäinen\nrapsahteli viidakossa. Chris kumartui eteenpäin ja syyhytteli sen\nkorvanseutuja. Dolly oli siitä ilmeisen ihastuksissaan ja asetti päänsä\nhänen hevosensa kaulalle.\n\n\"Kuin kissanpoikanen\", sanoi Lute.\n\n\"Mutta minä en luota siihen enää milloinkaan täydelleen\", sanoi Chris.\n\"En sen eilisten hullutusten jälkeen.\"\n\n\"Minustakin tuntuu siltä, että sinun on varminta istua Banin selässä\",\nnauroi Lute. \"Se on merkillistä. Minun luottamukseni Dollyä kohtaan\non horjumaton. Tunnen itseni aivan turvalliseksi jälleen. Baniin taas\nluotan yhtä lujasti kuin ennenkin. Katsohan sen kaulaviivaa! Eikö se\nole kaunis? Banista tulee vielä yhtä viisas kuin Dollystä, kunhan se\npääsee Dollyn ikään.\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", vastasi Chris nauraen. \"Ban ei tee minulle tepposten\ntapaisiakaan.\"\n\nHe antoivat hevosten nousta vedestä. Dolly seisahtui ajamaan turvallaan\nkärpästä polvestaan, ja Ban tunkeutui sen ohi kapealle tielle. Paikka\noli niin ahdas, että kääntäminen oli hyvin hankalaa, ja Chris antoi sen\nkulkea. Lute, joka ratsasti takana, katseli rakastettunsa selkää ja\nihaili miehen lihaksekkaihin hartioihin saakka paljaan kaulan muotoja\nja ääriviivoja.\n\nÄkkiä Chris pidätti hevostaan. Lute ei voinut tehdä muuta kuin\nkatsella, niin odottamattomasti kaikki tapahtui. Heidän ala- ja\nyläpuolellaan oli melkein pystysuora rantatörmä. Tie oli tuskin\njalkapolkua leveämpi. Mutta Washoe Ban perääntyi ja teki samalla\npyörähdyksen, seisoi silmänräpäyksen supisuorana takajaloillaan ja\nputosi sitten takaperin tieltä.\n\nSe tapahtui niin aavistamatta ja nopeasti, että ratsastaja tempautui\nmukaan. Hän ei ennättänyt ponnahtaa tielle. Ennenkuin hän ennätti sitä\najatellakaan, oli hän putoamassa, ja hän teki sen ainoan, mikä oli\nmahdollista tehdä — irroitti jalkansa jalustimista ja hyppäsi ilmaan,\nsivulle. Alapuolella olevaan kivikkoon oli kaksitoista jalkaa. Hän\nistui siellä pystyssä, pää koholla ja silmät suunnattuina hevoseen,\njoka oli putoamassa hänen päälleen.\n\nSamassa hän kohosi jaloilleen sukkelasti kuin kissa ja kimposi\nsyrjään. Seuraavassa silmänräpäyksessä Ban makasi hänen vieressään.\nEläin potki hiukan ja päästi hirvittävän kiljahduksen, jollaisen\nhengenvaarallisesti vahingoittuneet hevoset toisinaan päästävät. Se oli\npudonnut melkein selälleen, ja siinä asennossa se makasi, pää sivulle\nvääntyneenä, takajalat hervottomina ja liikkumattomina ja etujalat\nheikosti ilmaa sätkien.\n\nChris katseli ylös, Lutea rauhoittaakseen.\n\n\"Nyt minä alan jo tottua tällaiseen\", hymyili tyttö hänelle. \"Minun on\nkai turha kysyä, oletko loukkaantunut? Voinko tehdä jotakin?\"\n\nMies hymyili vastaan ja astui hevosen luo, avasi satulavyön ja kohensi\neläimen päätä.\n\n\"Sitä ajattelinkin\", sanoi hän nopeasti tutkittuaan. \"Minusta tuntui\nsiltä. Kuulitko sinä sen ruskahduksen?\"\n\nTyttöä värisytti.\n\n\"Niin, se oli elämän loppu, Ban on nyt mennyttä kalua.\" Chris alkoi\nkavuta tielle. \"Ratsastin Banilla viimeistä kertaa. Mennään nyt kotiin.\"\n\nChris katseli alas rantatörmän laelta.\n\n\"Jää hyvästi, Washoe Ban!\" huusi hän. \"Jää hyvästi, toveri.\"\n\nEläin koetti kohottaa päätään. Kyyneliä kimalsi miehen silmissä, kun\nhän kääntyi poispäin, ja myös tytön silmissä, kun heidän katseensa\nkohtasivat. Tyttö ei ilmaissut osanottoaan sanoilla, vaan puristi\nlujasti miehen kättä, miehen kävellessä hänen hevosensa rinnalla\ntomuista tietä.\n\n\"Se teki sen tahallaan\", huudahti Chris äkkiä. \"Osoittamatta\nvaroituksen oireitakaan. Se heittäytyi takaperin tahallaan.\"\n\n\"Niin, osoittamatta varoituksen oireitakaan\", myönsi Lute. \"Minä näin.\nJa näin, miten se tapahtui. Ban teki pyörähdyksen ja heittäytyi alas\nsamalla kertaa, aivan kuin sinä itse olisit pakottanut sen siihen\nhurjalla taakse-riipaisulla.\"\n\n\"Minä en tehnyt mitään, vannon sen. En edes ajatellut hevosta. Se kulki\nluonnollisesti ohjakset melko höllällä.\"\n\n\"Minä olisin nähnyt, jos olisit tehnyt sen\", sanoi Lute. \"Mutta kaikki\noli tapahtunut ennen kuin ennätit tehdä mitään. Riuhtaisua ei tehnyt\nsinun kätesi, ei edes tiedottomasti.\"\n\n\"Siis sen teki jokin näkymätön käsi, mikä ojentui jostakin, ties mistä.\"\n\nMies katseli ivallisesti taivasta ja hymyili mielikuvitukselliselle\najatukselleen.\n\nMartin tuli heitä vastaan, ottaakseen Dollyn huostaansa, kun he\nsaapuivat hongikon sille laiteelle, missä talli sijaitsi, mutta hänen\nkatseensa ei lainkaan ilmaissut hämmästystä, kun hän näki nuoren herran\npalaavan kotiin jalkaisin. Chris jättäytyi silmänräpäykseksi jälkeen\nLuten poistuessa.\n\n\"Osaatko ampua hevosen?\" kysyi hän.\n\nTallirenki nyökkäsi ja sanoi sitten, vielä tarmokkaammin nyökäten:\n\"Osaan, sir.\"\n\n\"Miten menettelette?\"\n\n\"Vedän viivan silmistä korviin — ristikkäin, tarkoitan, ja siinä, missä\nviivat leikkaavat toisensa...\"\n\n\"Aivan niin\", keskeytti Chris. \"Tiedätte juottopaikan toisessa\njoenmutkassa. Sieltä löydätte Bani jolta on katkennut selkä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kas vain, täälläkö sinä olet? Olen etsinyt sini; päivällisestä saakka.\nSinua odotetaan innokkaasti.\"\n\nChris heitti sikarinsa menemään ja kävi polkemassa sen sammuksiin.\n\n\"Et kai ole puhunut siitä kenellekään? Banista nimittäin?\" kysyi hän.\n\nLute pudisti päätään. \"Se tulee kyllä aikanaan tiedoksi. Martin kertoo\nsen huomenna Robert-sedälle.\"\n\n\"Mutta älä huoli olla pahoillasi tapahtumasta\", sanoi hän hetkisen\nvaitiolon jälkeen ja asetti hiljaa kätensä miehen käteen.\n\n\"Se oli minun varsani\", sanoi Chris. \"Sinua lukuunottamatta ei kukaan\nmuu ollut sillä ratsastanut. Minä itse olin sen opettanut. Olin\ntuntenut sen syntymästä saakka. Tunsin sen sekä ulkoa että sisältä,\nkaikki sen tavat ja pikku oikut, ja olisin pannut pääni pantiksi, että\nsen oli mahdotonta tehdä moista. Tapaus tuli niin odottamatta, se\nei pureskellut kuolaimiaan, ei ollut levoton. Olen ajatellut asiaa.\nLisäksi se ei ollut ollenkaan äissään, rauhaton eikä tottelematon. Eikä\nsillä ollut aikaakaan sellaiseen. Kysymyksessä oli päähänpisto, ja se\nnoudatti sitä salamannopeasti. Olen aivan ymmällä siitä nopeudesta.\nSekunnissa olimme poissa tieltä, ilmassa.\n\n\"Se oli tahallista — tahallinen itsemurha. Ja murhayritys. Se oli\nsalajuoni. Minä olin uhrina. Minä olin sen vallassa, ja se viskautui\nalas vieden minut mukanaan. Eikä se sentään vihannut minua. Se rakasti\nminua... niin paljon kuin hevonen osaa rakastaa. Olen ihan ymmällä. En\nkykene käsittämään tapausta, enempää kuin Dollyn käyttäytymistä eilen.\"\n\n\"Mutta hevosethan voivat vauhkoutua, Chris\", sanoi Lute.\n\n\"Sen tiedät. Se vain on merkillinen sattuma, että kaksi hevosta saa\nsellaisen kohtauksen kahden päivän kuluessa, kun sinä ratsastat niillä.\"\n\n\"Niin, se on ainoa selitys\", vastasi mies ja alkoi kävellä tytön\nrinnalla. \"Mutta kuka odottaakaan sinua?\"\n\n\"Psykografi.\"\n\n\"Oi, muistan. Siitä koituu minulle uusi kokemus. Epäonnistuin silloin\nkerran, kauan aikaa sitten, kun olin niin ylenpalttisen nykyaikainen.\"\n\n\"Niin olimme kaikki\", vastasi Lute, \"lukuunottamatta Mrs Grantlya.\nSellainen tuntuu olevan hänen mieliharrastuksenaan.\"\n\n\"Hän on pikku noita\", huomautti Chris. \"Hänessä on vain hermoja ja\nkaksi mustaa silmää. Lyön vetoa siitä, ettei hän paina yhdeksääkymmentä\nnaulaa, ja siinäkin on suurin osa magnetismia.\"\n\n\"Hän on oikein kammottava... toisinaan.\" Lute värisi tahtomattaan. \"Hän\nsaattaa minut tuntemaan kylmiä väreitä selkäpiissäni.\"\n\n\"Kamppailua terveyden ja sairaalloisuuden välillä\", selitti Chris\nkuivasti. \"Ota huomioon, että terveet ne aina tuntevat kylmiä väreitä.\nSairaalloiset eivät niitä lainkaan tunne. He herättävät niitä muissa.\nSellainen kuuluu luontaisesti heidän olemukseensa. Mistä omaisesi ovat\nhänet keksineet?\"\n\n\"En tiedä — kyllä, tiedänpä sentään. Milred-täti tapasi hänet\nvarmaankin Bostonissa — enpä sittenkään tiedä. Joka tapauksessa\nMrs Grantly tuli Kaliforniaan, ja hänen oli luonnollisesti käytävä\nMilred-tädin vieraana. Tunnethan kotimme vieraanvaraisuuden.\"\n\nHe pysähtyivät kahden ison punapuun väliin, mitkä olivat ruokasalin\novenpielinä. Oksaverkon läpi he saattoivat nähdä tähdet. Salia ja sen\npuunrunkopylväitä valaisivat vahakynttilät. Pöydän ympärillä istui\nneljä henkeä silmät tähdättyinä psykografiin. Chris katseli heitä\nja tunsi eräänlaista surumielistä syyllisyyttä, kun hänen katseensa\nhetkeksi kiintyi Luten Milred-tätiin ja Robert-setään, jotka olivat\nniin lempeitä sydänpäivänsä kypsyyden saavuttaneita ihmisiä ja niin\nhyväntahtoisen hilpeitä huolimatta pikku kohluista, joita olivat\nkokeneet elämässään! Hän loi vain pikaisen, ivallisen silmäyksen\nmustasilmäiseen ja hentoon Mrs Grantlyyn ja kääntyi sitten katselemaan\nneljättä henkilöä, komeata miestä, jolla oli iso pää ja harmaat\nohaukset, mitkä olivat ristiriidassa vankkapiirteisten ja nuorekkaiden\nkasvojen kanssa.\n\n\"Kuka se on?\" kuiskasi Chris.\n\n\"Muudan Mr Barton. Juna oli myöhästynyt. Sentähden et tavannut häntä\npäivällisellä. Hän on vain liikemies — vesi- ja sähkövoiman vuokraaja\ntai jotain sen tapaista.\"\n\n\"Hän ei näytä potevan mielikuvituksen ylenpalttisuutta.\"\n\n\"Se ei olekaan varsin luultavaa. Hän on perinyt rahansa. Mutta hän\non tarpeeksi älykäs niiden tallentajaksi ja muiden ihmisten aivojen\npestaajaksi. Hän on hyvin vanhoillinen.\"\n\n\"Sitä saattaakin edellyttää\", selitti Chris. Hänen katseensa kääntyi\ntakaisin isäntä-pariskuntaan, joka oli ollut isänä ja äitinä hänen\nvierellään seisovalle tytölle. \"Kuulehan\", sanoi hän, \"minusta tuntui\nsiltä, kuin olisin saanut iskun eilen, kun sanoit, että he olivat\nkääntyneet minua vastaan ja tuskin sietivät minua. Tunsin itseni\nsitten, eilisiltana, oikein syylliseksi, kun tapasin heidät, pelkäsin\nja vapisin — ja samoin tänäänkin. Mutta kaikesta huolimatta en kyennyt\nhavaitsemaan minkäänlaista muutosta heidän suhtautumisessaan minuun.\"\n\n\"Rakas ystävä\", huokasi Lute, \"vieraanvaraisuus on heille yhtä\nluonnollista kuin hengittäminen. Mutta ei se aiheudu pelkästään\nsiitä. Ne kelpo ihmiset ovat tuiki rehellisiä. Niin ankarasti kuin\nhe moittivatkin sinua poissa ollessasi, he sulavat ja ovat pelkkää\nharrasta ystävällisyyttä, kun he tapaavat sinut. Niin pian kuin heidän\nsilmänsä näkevät sinut, heidän kiintymyksensä ja rakkautensa pulpahtaa\nilmoille. Sinä olet sellainen. Kaikki eläimet pitävät sinusta. Kaikki\nihmiset pitävät sinusta. He eivät voi sille mitään. Etkä sinäkään sille\nmitään voi. Sinä olet täydellisen rakastettava, ja parhainta on, ettet\nitse sitä tiedä. Sinä et tiedä sitä. Nyt parhaillaankaan, kun sanon sen\nsinulle, sinä et käsitä sitä, etkä tule sitä milloinkaan käsittämään —\nja juuri se käsityskykysi puute tekee sinut niin suosituksi. Sinä et\nusko sanojani ja pudistat päätäsi, mutta minä tiedän sen, minä, joka\nolen orjattaresi, ja kaikki ihmiset tietävät sen, sillä hekin ovat\norjiasi.\"\n\n\"Minuutin kuluttua menemme muiden luo. Pane merkille se miltei\näidillinen hellyys, mikä syttyy Milred-tädin silmiin. Kuule\nRobert-sedän äänensävy, kun hän sanoo: 'No mitä kuuluu, Chris-poikani?'\nJa huomaa, miten Mrs Grantly sulaa, kirjaimellisesti sulaa, kuin\nkastepisara auringon paisteessa.\n\n\"Entä tuo Mr Barton. Et ole milloinkaan ennen nähnyt häntä. Sinä\npyydät meidän muiden mentyä levolle häntä polttamaan sikarin kanssasi\n— maailmalle outo herra Muudan, häntä, monien miljoonain miestä,\nmahtavaa miestä, pöyhkeätä ja tuhmaa kuin härkä, ja hän lähtee kanssasi\npolttelemaa sikaria ja ravaa jäljestäsi kuin pieni koira, kuin sinun\npieni koirasi. Hän ei ajattele niin tekevänsä, mutta kumminkin hän\ntekee niin. Oi, tiedän sen niin hyvin, Chris. Olen tarkastellut sinua\nniin usein ja rakastanut sinua sen ominaisuutesi vuoksi ja rakastanut\nsinua vielä enemmän siksi, että olet ollut niin ihastuttavan ja sokean\ntiedoton siitä, mitä teet.\"\n\n\"Minä olen aivan pakahtua itserakkauteen sanojesi johdosta\", nauroi\nmies, kietoen samalla käsivartensa tytön ympärille ja vetäen tämän\npuoleensa.\n\n\"Niin\", kuiskasi tyttö, \"ja juuri tällä hetkellä, kun naurat kaikelle,\nmitä sanoin sinulle, vedät minua puoleesi — sinä... tunteesi, sielusi,\nnimitä sitä miksi tahansa, mutta se olet sinä itse — vedät puoleesi\nkaiken sen rakkauden, minkä olemukseni sisältää.\"\n\nHän painautui lähemmä miestä ja huokasi kuin uupumuksesta. Mies painoi\nkevyen suudelman hänen hiuksilleen, ja sulki hänet syliinsä miehekkään\nhellästi.\n\nMilred-täti teki pöydän ääressä nopean liikkeen ja käänsi katseensa\npsykografista muihin.\n\n\"Kas niin, aloittakaamme nyt\", sanoi hän. \"Käy pian liian viileäksi.\nMissä ovat lapset, Robert?\"\n\n\"Täällä ollaan\", huudahti Lute irtautuen rakastettunsa sylistä.\n\n\"Valmistaudu nyt kylmänväreihin\", kuiskasi Chris, kun he astuivat\nesille.\n\nLuten ennustus siitä, millä tavalla hänen rakastettunsa otettaisiin\nvastaan, kävi toteen. Mrs Grantly — eteerinen, sairaalloinen, kylmää\nmagnetismia säteilevä nainen — lämpeni ja suli, kuin hän todellakin\nolisi ollut kastepisara ja Chris aurinko. Mr Barton virnisteli\nihastuneena nuorelle miehelle ja oli suunnattoman rakastettava.\nMilred-täti tervehti häntä mitä hartaimman äidillisesti, ja Robert-setä\nkysyi iloisesti ja sydämellisesti: \"No, Chris-poikani, miten\nratsastusretki sujui?\"\n\nMutta Milred-täti kietoi saalin paremmin ympärilleen ja hoputti heitä\nosanottajiksi käsillä olevaan puuhaan. Pöydällä oli arkki paperia.\nSen päällä kolmen tuen varassa, oli pieni kolmikulmainen, kapeista\npuusäleistä tehty laite. Kahdessa tuessa oli herkkäliikkeinen\npyörä. Kolmas, mikä oli sijoitettu kolmion huippuun, oli varustettu\nlyijykynällä.\n\n\"Kuka aloittaa?\" kysyi Robert-setä.\n\nEpäröitiin hetkinen, sitten Milred-täti asetti kätensä puusäleille ja\nsanoi: \"Jonkunhan aina on antauduttava muiden naurun esineeksi.\"\n\n\"Rohkea muori\", huudahti hänen miehensä ihailevalla äänellä. \"Pankaa\nnyt pahintanne, Mrs Grantly.\"\n\n\"Minäkö?\" kysyi nainen. \"Minä en tee mitään. Voima, tahi miksi sitä\nsanonettekaan, on minun ulkopuolellani, samoin kuin se on teidän\nkaikkien ulkopuolella. En uskalla sanoa mitään sen voiman laadusta.\nOn olemassa sellainen voima. Olen tullut vakuutetuksi siitä. Ja tekin\ntulette varmasti siitä vakuutetuiksi. Olkaa nyt ystävällisesti kaikki\nhiljaa. Pitäkää kättä kevyesti, mutta vakavasti laitteella, Mrs Story,\nmutta älkää tehkö mitään tahallanne.\"\n\nMilred-täti nyökkäsi ja piti kättään psykografilla muiden muodostaessa\nhiljaisen ja odottavaisen piirin hänen ympärilleen. Mutta mitään ei\ntapahtunut. Minuutit vierivät, ja psykografi pysyi liikkumattomana.\n\n\"Olkaa kärsivällinen\", neuvoi Mrs Grantly. \"Älkää jarruttako\nvaikutuksia vastaan, joita kenties tunnette itseenne heräävän. Mutta\nälkää tehkö itse mitään. Voima suorittaa kaiken. Tulette tuntemaan,\nettä teidän on pakko tehdä jotakin, ja sellainen tunne käy aivan\nvastustamattomaksi.\"\n\n\"Toivoisin sen tunteen pitävän kiireempää\", julisti Milred-täti, kun\nviisi minuuttia oli mennyt hänen kätensä hievahtamattakaan.\n\n\"Vain hetki vielä, Mrs Story, vain hetki\", sanoi Mrs Grantly\ntyynnytellen.\n\nÄkkiä Milred-tädin käsi alkoi värähdellä. Hänen kasvoilleen tuli\nlevoton ilme, kun hän näki kätensä liikkuvan ja kuuli kynän ratisevan\npsykografin huilussa.\n\nMenoa kesti yhtä mittaa viisi minuuttia, mutta sitten Milred-täti\nponnistaen veti kätensä pois ja sanoi hermostuneesti naurahtaen:\n\n\"En tiedä, teinkö sen itse vai enkö tehnyt. Tiedän ainoastaan, että\nminut valtasi hermostus seisoessani sielutieteellisenä höpäkkönä ja\nteidän juhlallisten katseittenne maalitauluna.\"\n\n\"Harakanvarpaita\", kuului Robert-sedän arvostelma, kun hän katseli\nvaimonsa töhertämää paperia.\n\n\"Aivan mahdotonta lukea\", selitti Mrs Grantly. \"Tämä ei lainkaan näytä\nkirjoitukselta. Voima ei ole vielä ruvennut vaikuttamaan. Tahdotteko te\nkoettaa, Mr Barton?\"\n\nTämä astui esiin, juhlallisen alttiina, ja asetti kätensä\nlaitteelle. Kymmenen pitkää, typerää minuutta hän seisoi paikoillaan\nhievahtamattomana kuin kuvapatsas, liikemiesvuosisadan jäykkänä\nruumiillistumana. Robert-sedän kasvot alkoivat liikahdella. Hän iski\nsilmää, mytisteli suutansa, häneltä pääsi tukahdettuja kurkkuääniä,\nhyvin, hyvin syvältä, lopulta hän myhähti, kadotti itsehillintänsä\nja puhkesi isoon nauruun. Kaikki yhtyivät hänen iloisuuteensa, Mrs\nGrantlykin. Mr Barton nauroi muiden mukana, mutta hän oli hiukan\npahastunut.\n\n\"Koettakaa te, Story\", sanoi hän.\n\nMyös vaimonsa ja Luten kehoittamana Robert-setä, yhä nauraen, asetti\nkätensä psykografille. Yht'äkkiä hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi.\nHänen kätensä oli ruvennut liikkumaan, ja kynän kuuli ratisevan\npaperilla.\n\n\"Kas hittoa\", mutisi hän, \"tämäpä omituista. Katsokaa. Minä en kuljeta\nsitä itse. Tiedän, etten tee sitä. Mutta käsi liikkuu! Katsokaahan!\"\n\n\"Kuulehan, Robert, älä nyt tee hupsuja kujeitasi\", varoitti hänen\nvaimonsa.\n\n\"Koettakaa olla vakavina\", kehoitti Mrs Grantly läsnäolijoita. \"Näin\najattelemattoman tunnelman vallitessa psykografi ei voi toimia\nkunnollisesti.\"\n\n\"No niin, nyt sitä on siinä\", sanoi Robert-setä ja veti kätensä\npsykografilta. \"Katsotaanpa.\"\n\nHän kumartui eteenpäin ja kohensi silmälasejaan, \"joka tapauksessa\nsiinä on jotakin kirjoitusta, ja sitä te muut ette kyenneet saamaan.\nKatsohan, Lute, nuorilla silmilläsi.\"\n\n\"Oi, millaisia koukeroita!\" huudahti Lute paperia silmäillessään. \"Ja\nkas, tässähän on kahta eri käsialaa.\"\n\nHän alkoi lukea:\n\n\"Tämä on ensimmäinen selitys. Painakaa mieleenne lause: 'Minä olen\npositiivinen henki, en suinkaan negatiivinen.' Toteuttakaa sitten\npositiivista rakkautta ja keskittykää siihen. Silloin tulee rauha ja\nsopusointu värähtelemään läpi ja ympäri ruumiinne. Teidän sielunne...\"\nTässä alkaa toinen käsiala. Se kirjoittaa: \"Mölysammakko 95. Dixie\n16. Kultainen ankkuri 65. Kultavuori 13. Jim Butler 70. Jumbo 75.\nPohjantähti 42. Rescue 7. Black Butte 75. Ruskea Toivo 16. Rautahyrrä\n3.\"\n\n\"Rautahyrrän arvo on sangen alhainen\", mutisi Mr Barton.\n\n\"Nyt sinä olet taas kujeillut, Robert!\" huudahti Milred-täti\nnuhtelevasti.\n\n\"En, totisesti en ole\", vannoi Robert-setä. \"Luen vain mitä on\nkirjoitettu. Mutta millä hitolla — anteeksi — tämä on saatu kokoon\npaperille, senpä tahtoisin kernaasti tietää.\"\n\n\"Alitajunta-minänne\", ehdotti Chris. \"Olette lukenut kurssinoteerauksia\ntämän päivän lehdestä.\"\n\n\"Ei, sitä en ole tehnyt, mutta viime viikolla silmäilin sanottua\npalstaa.\"\n\n\"Yksi päivä tai yksi vuosi merkitsee samaa alitajunta-minälle\", sanoi\nMrs Grantly. \"Alitajunta-minä ei unohda milloinkaan. En tahdo sanoa,\nmistä sen luulen johtuvan.\"\n\n\"Mutta entä alkusepustus?\" kysyi Robert-setä.\n\n\"Kuvittelisin sen suunnilleen voivan olla 'Christian Sciencen'\npalstoilta...\"\n\n\"Tai ehkä se on teosofiaa\", ehdotti Milred-täti. \"Viesti jollekin\nvastakääntyneelle.\"\n\n\"Jatka, lue loppu\", käski hänen miehensä.\n\n\"Tämä saattaa teidät yhteyteen mahtavampien henkien kanssa\", luki Lute.\n\"Teistä tulee yksi joukkoamme, ja nimenänne tulee olemaan Arya, ja\ntulette... Valloittaja 20. Valtakunta 12. Columbia-vuori 18. Puolitie\n140 — niin, siinä kaikki. Ei, tässä on vielä jokunen koukero: Arya,\nKandorista... se on varmasti mahatman.\"\n\n\"Olisipa hauska kuulla, miten alitajunnan kannalta selitätte tämän\nteosofian, Chris\", sanoi Robert-setä ärsyttävällä äänellä.\n\nChris kohautti olkapäitään. \"Mahdotonta selittää. Olette varmaankin\nsaanut jollekulle toiselle tarkoitetun viestin.\"\n\n\"Linjakontakti kenties?\" hihitti Robert-setä. \"Henkistä langatonta\nlennättämistä usealta taholta — sanoisin.\"\n\n\"Tämä on mielettömyyttä\", sanoi Mrs Grantly. \"Milloinkaan en ole\nnähnyt psykografin toimivan näin kelvottomasti. Häiritseviä voimia\non vaikuttamassa. Sen olen tuntenut alusta alkaen. Se johtuu kenties\nsiitä, että otatte kaikki asian liiaksi leikin kannalta. Olette liian\nhilpeitä.\"\n\n\"Säädyllinen arvokkuus olisi paremmaksi\", myönsi Chris ja asetti\nkätensä psykografille. \"Antakaa minun koettaa. Eikä kukaan teistä saa\nnauraa tai hihittää eikä edes ajatella nauramista ja hihittämistä. Ja\njos tohditte vielä kerrankaan myhähtää, Robert-setä, on tietymätöntä,\nmillainen salaopillinen rangaistus teitä kohtaa.\"\n\n\"Minä olen kilttinä\", lupasi Robert-setä. \"Mutta ellen toden teolla voi\nolla myhähtämättä, minun pitänee hiipiä hiljaa tieheni?\"\n\nChris nyökkäsi. Hänen kätensä oli jo ruvennut liikkumaan. Ei ollut\nollut minkäänlaisia valmistavia värähdyksiä eikä kirjoitusyrityksiä.\nHänen kätensä aloitti kohta, ja lyijykynä liikkui nopeasti ja\ntasaisesti paperilla.\n\n\"Katso häntä\", kuiskasi Lute tädilleen. \"Näetkö, miten kalpea hän on?\"\n\nChris näytti häiriintyvän hänen äänestään, ja sitten kaikki pysyivät\nhiljaa. Kuului ainoastaan lyijykynän yhtämittainen ratina. Äkkiä Chris\ntempasi kätensä psykografilta, aivan kuin olisi saanut piston. Huoaten\nja haukotellen hän perääntyi askelen pöydästä ja tuijotti toisten\nkasvoja kuin vastikään havahtunut.\n\n\"Luulen kirjoittaneeni jotakin\", sanoi hän.\n\n\"Sen minä vakuutan\", sanoi Mrs Grantly tyytyväisenä, katsellen paperia,\nminkä oli ottanut käteensä.\n\n\"Lukekaa ääneen\", sanoi Robert-setä.\n\n\"Näin se kuuluu. Se alkaa sanoilla 'Varo itseäsi', mitkä on kirjoitettu\nkolme kertaa perätysten ja paljon kookkaammilla kirjaimilla kuin muu.\n_Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!_... Chris Dunbar, minä\naion tuhota sinut. Olen jo tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan\nja epäonnistunut. Mutta minä tulen onnistumaan. Olen niin varma\nonnistumisestani, että uskallan sanoa sen sinulle. Minun ei tarvitse\nsanoa, minkä tähden. Sen tiedät sydämessäsi. Paha mitä teet... ja\nsiihen se äkkiä loppuu.\"\n\nMrs Grantly laski paperin kädestään pöydälle ja katseli Chrisia,\njohon muut jo olivat kohdistaneet katseensa ja joka haukotteli kuin\nuneliaisuuden valtaamana.\n\n\"Tulipa siitä verenhimoinen käänne\", virkahti Robert-setä.\n\n\"Olen jo tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan\", luki Mrs Grantly,\njoka uudelleen silmäili paperia.\n\n\"Minuako vastaan?\" kysyi Chris haukotustensa lomassa. \"Eihän henkeni\nole ollut kertaakaan vaarassa. Oh, miten minua nukuttaa!\"\n\n\"Poikani, sinä ajattelet lihasta ja verestä rakennettuja ihmisiä\",\nnauroi Robert-setä. \"Mutta kirjoittaja on henki. Näkymättömät olennot\novat tehneet murhayrityksen sinua vastaan. Kummitukset ovat luultavasti\naikoneet kuristaa sinut nukkuessasi.\"\n\n\"Oi, Chris!\" puuskahti Lute kiihkeästi. \"Iltapäivällä! Käsi, mikä\ntarttui ohjaksiisi.\"\n\n\"Minähän puhuin leikilläni kädestä\", väitti toinen.\n\n\"Niin, mutta...\" Lute ei lausunut ajatustaan loppuun.\n\nMrs Grantly innostui, hän oli päässyt jäljille. \"Mitä tapahtui\niltapäivällä? Oliko henkenne vaarassa?\"\n\nChrisin uneliaisuus oli kadonnut. \"Nyt alkaa minunkin mielenkiintoni\nherätä\", myönsi hän. \"Emme ole puhuneet siitä mitään. Banilta katkesi\nselkä iltapäivällä. Se heittäytyi alas rantatörmältä, ja minä olin\nvähällä jäädä sen alle.\"\n\n\"Miten ihmeellistä\", sanoi Mrs Grantly ääneen itsekseen. \"Tässä\npiilee jotakin. Tämä on varoitus. Ja eilen teidän kävi huonosti\nratsastaessanne Miss Storyn hevosella, Siis kaksi murhayritystä!\"\n\nHän katseli voitonriemuisesti muita. Psykografi oli saanut hyvityksen.\n\n\"Tuhmuuksia\", nauroi Robert-setä, mutta hänen äänessään soinnahti\nkiihtymystä. \"Sellaista ei tapahdu nykyaikaan. Me elämme\nkahdennellakymmenennellä vuosisadalla, parahin Mrs Grantly. Ja moinen\ntuoksahtaa keskiajalta, lievästi sanoen.\"\n\n\"Minulla on niin ihmeellisiä kokemuksia psykografista\", aloitti Mrs\nGrantly, mutta vaikeni äkkiä ja astui pöydän ääreen asettaen kätensä\npsykografille.\n\n\"Kuka sinä olet?\" kysyi hän. \"Mikä on nimesi?\"\n\nKynä rupesi heti kirjoittamaan. Kaikkien muiden paitsi Mr Bartonin\nkasvot kumartuivat pöydän puoleen ja seurasivat kynän liikkeitä.\n\n\"Se on Dick\", huudahti Milred-täti sangen hermostuneella äänellä.\n\nRobert-setä suoristautui, ja hänen kasvonsa olivat ensimmäistä kertaa\nvakavat.\n\n\"Se on Dickin nimikirjoitus\", sanoi hän. \"Tuntisin sen tuhansien\njoukosta.\"\n\n\"Dick Curtis\", luki Mrs Grantly ääneen. \"Kuka on Dick Curtis?\"\n\n\"Tämä on totisesti merkillistä!\" puuttui puheeseen Mr Barton.\n\"Molemmissa papereissa on sama käsiala. Kummallista, sanon, totisesti\nkummallista.\"\n\n\"Näyttäkäähän minulle\", sanoi Robert-setä, otti paperin ja tarkasteli\nsitä. \"Niin, se on Dickin käsialaa.\"\n\n\"Mutta kuka on Dick?\" intti Mrs Grantly. \"Kuka on tämä Dick Curtis?\"\n\n\"Dick Curtis oli kapteeni Rickhard Curtis\", vastasi Robert-setä.\n\n\"Hän oli Luten isä\", täydensi Milred-täti. \"Lute on ottanut meidän\nnimemme. Hän ei ole milloinkaan nähnyt isäänsä. Tämä kuoli hänen\nollessaan muutaman viikon ikäinen. Dick oli minun veljeni.\"\n\n\"Merkillistä, ylen merkillistä!\" Mrs Grantly pohti psykografin\nilmoitusta. \"On tapahtunut kaksi murhayritystä Mr Dunbaria vastaan.\nAlitajunnan vaikutusta ei voi ottaa selitykseksi, sillä kukaan meistä\nei tietänyt tämänpäiväisestä tapahtumasta.\"\n\n\"Minä tiesin\", vastasi Chris, \"ja minun käteni oli psykografilla. Se\nselitys on yksinkertainen.\"\n\n\"Mutta käsiala\", puuttui Mr Barton puheeseen. \"Teidän kirjoituksenne ja\nMrs Grantlyn kirjoitus näyttävät samanlaisilta.\"\n\nChris kumartui käsialoja vertailemaan.\n\n\"Lisäksi\", huudahti Mrs Grantly, \"Mr Story tuntee käsialan.\"\n\nHän katseli Robert-setää vakuuttautuakseen.\n\nTämä nyökkäsi. \"Niin, se on Dickin käsialaa. Sen voin vannoa.\"\n\nMutta Luten mielikuvitus työskenteli. Muiden väitellessä puoleen ja\ntoiseen ja ilman ollessa täynnä sellaisia sanoja kuin \"sielullinen\nilmiö\", \"sieluhypnotismi\", \"selittämätön totuus\" ja \"spiritismi\" hän\nnäki hengessään kuvan, minkä oli lapsuudessaan luonut isästään, jota ei\nollut milloinkaan nähnyt. Hänellä oli isän miekka, isästä oli useita\nvanhanaikuisia valokuvia, hän muisti paljon mitä isästä oli sanottu,\nisästä kerrottuja tarinoita — ja se kaikki oli aineksina, joista hän\noli laatinut kuvan isästään lapsenmielikuvituksessaan.\n\n\"Onhan olemassa mahdollisuus, että sielu tiedottomasti suggeroi\ntoista\", sanoi Mrs Grantly, mutta Lute näki edessään isänsä, joka\nratsasti kookkaalla punaisenharmaalla sotahevosella. Nyt isä johti\njoukkoaan. Hän näki isän yksinäisillä tiedusteluretkillä tai keskellä\nulvovia intiaaneja Salt Meadowsissa, mistä palatessaan isällä oli\njäljellä vain kymmenen prosenttia miehistään, ja siitä kuvasta, minkä\nhän oli luonut itselleen isästään, heijastui tämän sielun laatu\nsellaisena, jollaiseksi hän sen ajatteli hartaassa esteettisyydessään\n— isän urhoollisuus, hänen luonteensa vilkkaus, hänen kiihkeä\nritarillisuutensa, hänen kuohahteleva kiivautensa oikean asian\npuolesta, hänen lämmin jalomielisyytensä ja anteeksiantavaisuutensa,\nhänen katsantokantainsa aateluus. Ensimmäiseksi ja viimeiseksi ja\nkaikkea hallitsevana hän näki isänsä kasvoilla sen intohimoisuuden\nja toimintatarmon, minkä johdosta isälle oli annettu nimi \"Dick\nCurtis-sankari.\"\n\n\"Meidän pitää tarkistaa asiaa\", kuuli hän Mrs Grantlyn sanovan.\n\"Annetaan Miss Storyn koettaa psykografia. Kenties tulee lisätietoja.\"\n\n\"Ei, ei, ei millään muotoa\", puuttui Milred-täti puheeseen, \"tämä on\nliian kamalaa. On varmasti väärin häiritä kuolleita. Sitäpaitsi olen\nhermostunut! Tai vielä parempi on... sallikaa minun mennä vuoteeseen,\nniin voitte sitten jatkaa kokeitanne. Niin on parasta, ja voitte kertoa\nminulle kaiken varhain aamulla.\"\n\nMilred-tädin poistuessa ja hyvää yötä toivotettaessa ainoastaan Mrs\nGrantly teki heikkoja vastaväitteitä.\n\n\"Robert tulee takaisin\", huusi Milred-täti, \"kohta kun on saattanut\nminut telttaani.\"\n\n\"Sääli olisi nyt lopettaa\", sanoi Mrs Grantly \"Saamme kenties kokea\njotakin hyvin harvinaista! Ettekö halua koettaa, Miss Story?\"\n\nLute totteli, mutta asettaessaan kätensä psykografille\nhän tunsi epämääräistä, selittämätöntä pelkoa moisesta\nyliluonnollisella-Ieikkimisestä. Hän oli kahdennenkymmenennen\nvuosisadan lapsi, ja tämä oli keskiaikaa, oli setä sanonut. Mutta hän\nei kyennyt vapautumaan vaistomaisesta pelosta, mikä hänessä heräsi —\nihmisen perintöä ammoisilta villeiltä aikakausilta, jolloin karvainen,\napinamainen alkuihminen pelkäsi pimeätä ja personoi luonnonvoimat\nhirvittäviin muotoihin.\n\nMutta kun salaperäinen voima pani hänen kätensä liikkeeseen ja pakotti\nsen kirjoittamaan paperille, tilanteen outous häipyi, ja hän tunsi vain\njonkinlaista uteliaisuutta. Sillä hän näki edessään uuden näyn — tällä\nkertaa äitinsä, josta hänellä ei myöskään ollut minkäänlaista muistoa.\nKuva, minkä hän loi äidistään, ei ollut selvä ja elävä, vaan hämärä\nja epämääräinen — pyhimyskasvot, joita ympäröi sulouden, hyvyyden ja\nlempeyden sädekehä, mutta joista silti huokui tyyni päättäväisyys,\nluja tahto, mikä sentään ei pitänyt ääntä itsestään ja oli elämässä\netupäässä ilmennyt alistuvaisuutena.\n\nLuten käsi oli lakannut liikkumasta, ja Mrs Grantly oli jo lukenut\nkirjoituksen.\n\n\"Tämä on toisenlaista käsialaa\", sanoi hän. \"Naisen käsialaa.\nAllekirjoituksena on Martha. Kuka on Martha?\"\n\nLute ei hämmästynyt. \"Se on äitini\", sanoi hän aivan levollisesti.\n\"Mitä hän sanoo?\"\n\nHän ei ollut käynyt uneliaaksi kuten Chris, mutta hänen tavallinen\nvilkkautensa oli hillittyä, ja hän tunsi miellyttävää raukeutta. Ja\nviestiä luettaessa hän koko ajan näki äitinsä edessään.\n\n\"Rakas lapseni\", luki Mrs Grantly, \"älä tee niin kuin isäsi tahtoo.\nHän oli aina kiihkeä ja käytti usein liioittelevia sanoja. Älä kaihda\nrakastettuasi. Rakkaus ei voi tehdä mitään pahaa. Rakkauden kieltäminen\non synti. Jos tottelet sydäntäsi, et tee syntiä. Mutta jos välität\nmaailman mielipiteistä, jos kuuntelut ylpeyden ääntä ja niitä, jotka\nkoettavat kääntää sinut sydämesi neuvoja vastaan, silloin teet synnin.\nÄlä tee niin kuin isäsi tahtoo. Hän on paha nyt, kuten hänellä oli\ntapana olla eläessään, mutta hän tulee kyllä käsittämään, että minun\nneuvoni on viisas, kuten hänellä oli tapana käsittää eläessään,\nRakasta, lapseni, ja rakasta hellästi. — Martha.\"\n\n\"Antakaa minun lukea\", huudahti Lute, sieppasi paperin ja ahmaisi\nkirjoituksen silmillään. Hän värisi sanomattomasta rakkaudesta\ntätä äitiään kohtaani, jota ei ollut milloinkaan nähnyt, ja tämä\nhaudantakainen viesti tuntui äidin mielikuvituskuvaa paremmin\nvakuuttavan hänelle, että hänen äitinsä oli todella kerran ollut\nolemassa.\n\n\"Tämä on merkillistä\", toisti Mrs Grantly. \"Milloinkaan en ole kokenut\ntällaista. Ajatelkaahan, rakas ystävä, sekä isänne että äitinne on\nollut keskuudessamme tänä iltana.\"\n\nLutea värisytti. Raukeus oli kadonnut, ja hän oli jälleen oma itsensä,\nvapisi vaistomaisesta näkymättömän-kammosta. Ja häntä kidutti se, että\nhänen todelliset tai kuvitellut vanhempansa tai näiden varjomuistot\nolivat esiintyneet kahden vieraan henkilön läsnäollessa, sairaalloisen\nja hysteerisen Mrs Grantlyn, ja tylsän ja typerän Mr Bartonin, joka\noli niin kömpelö sekä ruumiiltaan että sielultaan, ja hänestä tuntui\nmyös sopimattomalta, että nämä vieraat saivat tutustua hänen ja Chrisin\nvälillä vallitsevaan läheiseen suhteeseen.\n\nHän kuuli sedän askelten lähenevän, ja tilanne selveni hänelle\ntäydellisesti. Hän taittoi nopeasti paperiarkin kokoon ja piilotti sen\npovelleen.\n\n\"Olkaa ystävällisiä älkääkä sanoko sedälle mitään tästä toisesta\nviestistä, Mrs Grantly ja Mr Barton. Eikä Milred-tädillekään. Se vain\nkiihoittaisi heitä ja aiheuttaisi heille turhia huolia.\"\n\nSalassa hän tarkoitti myös rakastettunsa suojelemista, sillä hän tiesi,\nettä tämän nurja suhde hänet setäänsä ja tätiinsä näiden tietämättä\nhuonontuisi psykografin salaperäisten lausuntojen johdosta.\n\n\"Ja annetaan nyt psykografin olla\", jatkoi Lute kiireisesti.\n\"Unohdetaan koko tämä hölynpöly.\"\n\n\"Hölynpölykö, rakas lapsi?\" sanoi Mrs Grantly paheksuvasti, kun\nRobert-setä astui seuraan.\n\n\"No\", sanoi setä, \"mitä täällä on tapahtunut?\"\n\n\"Sitä on liian myöhä kysyä\", vastasi Lute kevyellä äänellä. \"Ei yhtään\npörssitiedotusta sinun lukuusi. Psykografi on esittänyt osansa loppuun\ntänä iltana, olemme lopettaneet keskustelun asian teoreettisesta\npuolesta. Tiedätköhän, mihin asti kello on ennättänyt?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"No, mitä teit eilis-iltana meidän mentyämme?\"\n\n\"Kävin kävelyllä\", vastasi Chris.\n\nLute näytti veitikkamaiselta kysyessään leikillisesti, ilmeisen\nteeskennellysti keimaillen: \"Toverinasi... Mr Barton?\"\n\n\"Ihan niin.\"\n\n\"Ja te polttelitte?\"\n\n\"Niin. Miksi sitä kysyt?\"\n\nLute purskahti iloiseen nauruun. \"Aivan niin kuin sanoin teidän\ntekevän. Enkö ole mainio ennustajatar? Mutta tiesin jo ennen kuin nyt\nsinut tavatessani, että ennustukseni oli toteutunut. Erosin vastikään\nMr Bartonista, ja tiesin hänen olleen kanssasi kävelyllä eilis-iltana,\nsillä hän vannoi kaikkien nurkkajumaliensa nimessä, että sinä olet ylen\noiva nuori mies. Vaikka olisin nukkunut, olisin nähnyt, että poloinen\noli joutunut Chris-Dunbar-lumouksen uhriksi. Mutta en ole vielä\nlopettanut kuulusteluani. Missä olet ollut koko aamupäivän?\"\n\n\"Paikassa, minne vien sinut iltapäivällä.\"\n\n\"Sinä laadit suunnitelmia minun tahtoani tietämättä.\"\n\n\"Tiedän erittäin hyvin mitä tahdot. Tahdot nähdä hevosen, mikä tulee\nomakseni.\"\n\nTytön ääni ilmaisi ihastusta hänen huudahtaessaan: \"Oi, hyvä, hyvä!\"\n\n\"Se on hyvin kaunis\", sanoi Chris.\n\nMutta tytön kasvot olivat äkkiä muuttuneet vakaviksi, ja hänen\nsilmiinsä tuli levoton ilme.\n\n\"Sen nimi on Comanche\", jatkoi Chris. \"Hyvin kaunis, aivan erikoisen\nkaunis, kalifornialaisen ponin ihanne. Sen ääriviivat... no, mikä\nsinulla on?\"\n\n\"Ei ratsasteta enää\", sanoi Lute, \"ainakaan vähään aikaan. Luulenpa\ntosiaankin olevani hiukan kyllästynyt siihen.\"\n\nMies katseli tyttöä hämmästyneenä, ja tyttö vastasi urheasti katseella\nkatseeseen.\n\n\"Minä näen ruumisvaunusi ja hautaseppeleesi\", aloitti mies, \"ja\nkuulen hautapuheen, näen maailman lopun ja tähtien tippuvan taivaalta\nja taivaankannen kohoavan kuin esiripun, näen elävien ja kuolleiden\nkokoontuvan viimeiselle tuomiolle, lampaiden ja vuohien, karitsain ja\noinasten ja niin edespäin, valkovaatteiset pyhät, helisevät kultaharput\nja kadotetut, jotka ulvovat tulimereen suistuessaan... kaiken sen näen\nsinä päivänä, jona sinä, Lute Story, et enää välitä ratsastamisesta.\nRatsastamisesta, Lute! Ratsastamisesta!\"\n\n\"Ei ainakaan vähään aikaan\", pyysi tyttö.\n\n\"Naurettavaa!\" puuskahti mies. \"Mikä on? Etkö voi hyvin? Sinä, joka\naina olet ihan inhoittavan terve, jumalallisen terve!\"\n\n\"Ei, ei se johdu huonovointisuudesta\", vastasi tyttö. \"Tiedän, että\nse on naurettavaa, Chris, tiedän sen, mutta epäilys valtaa minut. En\nvoi sille mitään. Sinä sanot aina, että olen niin terveesti juurtunut\nmaahan ja todellisuuteen ja kaikkeen sellaiseen, mutta — ehkä se on\ntaikauskoa, en tiedä — mutta kaikki mitä on tapahtunut, psykografin\nilmoitus, mahdollisuus, että isäni käsi, ties miten, on saattanut\ntarttua Banin ohjaksiin ja syöstä sen ja sinut kuoleman kitaan, isäni\nsanojen, että hän on tehnyt kaksi murhayritystä sinua vastaan, ja\nsen tosiasian yhtäpitäväisyys, että kahtena viime päivänä olet kaksi\nkertaa ollut hengenvaarassa hevosten takia — kaikki se saa aikaan,\nettä minussa tosiaankin herää epäilys. Mitä jos kaiken takana piilisi\njotakin? En ole lainkaan varma asiasta. Tiede on kenties liian\nitsetietoinen kieltäessään näkymättömän. Näkymätön, sielun voimat\novat ehkä liian hienoja, liian henkisiä, jotta tiede voisi päästä\nniihin käsiksi ja kykenisi niitä tutkimaan ja määrittelemään. Etkö\nkäsitä, Chris, että itse epäilyssäkin on järkeä? Epäilyksen perusta\nlienee tosin heikko — oi, hyvin heikko — mutta minä rakastan sinua\nliian paljon antautuakseni pieneenkään uhkayritykseen. Sitäpaitsi olen\nnainen, ja senkin jo pitäisi olla taikauskoisuuteen taipuvaisuuteni\nriittävänä selityksenä.\n\n\"Niin, niin, tiedän, että sanot kaikkea sellaista epätodelliseksi.\nMutta olen kuullut sinun laskettelevan paradokseja epätodellisen\ntodellisuudesta kuvittelun todellisuudesta sairaalle mielelle. Ja\nminuun nähden se pitää paikkansa, niin, pitää, se on kuvittelua ja\nepätodellista, mutta minulle, sellaiseksi olen kerta kaikkiaan luotu,\nse on täysin todellista — todellista kuin kauhea uni vielä ihan\nheräämisen kynnyksellä.\"\n\n\"Loogillisin epäloogillisen päteväksi todistelu, minkä milloinkaan\nolen kuullut\", hymyili Chris. \"Joka tapauksessa erinomainen\nväittelynaihe. Sinun onnistuu esittää filosofiasi puolustukseksi\nenemmän mahdollisuuksia kuin minun omani puolustukseksi. Muistuu\nmieleeni Sam, puutarhuri, joka teillä oli pari vuotta sitten. Satuin\nkuulemaan, kuinka hän ja Martin väittelivät tallissa. Tiedät, miten\nkiihkeä jumalankieltäjä Martin on. No, Martin oli valanut Samin niskaan\nkokonaisen vedenpaisumuksen logiikkaa. Sam tuumiskeli hetken ja sanoi\nsitten: 'Sinä puhut kuin vanha talo palaa, Martin, mutta sinulla on\nhuonommat mahdollisuudet kuin minulla.' — 'Mitenkä niin?' kysyi Martin.\n— 'No, katsohan, Martin, sinulla on vain yksi mahdollisuus minun kahta\nmahdollisuuttani vastaan.' — 'Tuota en kykene käsittämään', sanoi\nMartin. — 'No, katsohan, Martin, asian laita on tälleen. Sinä sanot,\nettä sinulla on vain mahdollisuus muuttua mullaksi ja puutarhan kaalien\nhöysteeksi. Mutta minulla on mahdollisuus saada koroittaa ääneni Herraa\nylistämään, kun kuljen pitkin taivaan kultaisia katuja — ja lisäksi\nmahdollisuus muuttua mullaksi mukanasi, Martin.'\"\n\n\"Sinä et ota minua vakavalta kannalta\", sanoi Lute naurettuaan toisen\njutulle.\n\n\"Kuinka saattaisin ottaa sen psykografi-huijauksen vakavalta kannalta?\"\nkysyi Chris.\n\n\"Sinä et kykene selittämään sitä — isäni käsialaa, minkä Robert-setä\ntunsi — niin, kerta kaikkiaan, et kykene sitä selittämään.\"\n\n\"Minä en tunne kaikkia sielun salaisuuksia\", vastasi Chris.\n\"Mutta luulen moisten ilmiöiden saavan tieteellisen selityksensä\nlähitulevaisuudessa.\"\n\n\"Minulla on joka tapauksessa salainen halu saada kuulla enemmän\npsykografilta\", tunnusti Lute. \"Se on vielä ruokasalissa. Voimme\nkokeilla sillä nyt, me molemmat, eikä kukaan saa sitä tietää.\"\n\nChris tarttui hänen käteensä ja huudahti: \"Mennään sitten! Siitä tulee\nhauskaa.\"\n\nKäsi kädessä he juoksivat tietä pitkin vihreään pylvässaliin.\n\n\"Leiri on autiona\", sanoi Lute asettaessaan psykografin pöydälle. \"Mrs\nGrantly ja Milred-täti ovat makuulla, ja Mr Barton on mennyt jonnekin\nRobert-sedän kanssa. Kukaan ei voi häiritä meitä.\" Hän asetti kätensä\npuusäleille. \"Nyt aloitamme.\"\n\nMuutama minuutti meni mitään tapahtumatta. Chris aikoi sanoa jotakin,\nmutta tyttö vaiensi hänet. Enteellisiä värähdyksiä oli alkanut tuntua\nLuten kädessä ja käsivarressa. Sitten lyijykynä rupesi kirjoittamaan.\nHe lukivat sen kirjoituksen, sana sanalta:\n\n\"On olemassa järjen viisautta suurempi viisaus. Rakkautta ei luoda\njärjen rutikuivilla metodeilla. Rakkaus on sydämestä kotoisin ja\nyläpuolella kaiken järjen, kaiken logiikan, kaiken filosofian.\nUsko omaa sydäntäsi, tyttäreni. Jos sydämesi käskee sinun luottaa\nrakastettuusi, niin naura järjelle ja sen kylmälle viisaudelle, tottele\nsydäntäsi ja luota rakastettuusi. — Martha.\"\n\n\"Tämän viestin on sinun oma sydämesi sanellut\", huudahti Chris. \"Etkö\nkäsitä sitä, Lute? Ajatus on sinun omasi, ja alitajuntasi on ilmaissut\nsen paperille.\"\n\n\"Mutta erästä seikkaa minä en käsitä\", intti tyttö.\n\n\"Mitä siis?\"\n\n\"Käsialaa. Katsohan sitä. Se ei lainkaan ole minun käsialani kaltaista.\nSe on siroa, vanhanaikaista käsialaa, jollainen oli edellisen\nsukupolven naisilla.\"\n\n\"Et kai tarkoita todella uskovasi, että tämä on vainajan viesti?\"\nkeskeytti mies.\n\n\"En tiedä, Chris\", sanoi tyttö epäröivästi. \"En tosiaankaan tiedä.\"\n\n\"Se on mieletöntä!\" huudahti mies. \"Tämä on mielikuvituksen\nlukinverkkoa. Kuollut ihminen on kuollut. Hän on tomua. Hän on\nkaalinhöystettä, kuten Martin sanoo. Mitä kuolleista! Minä nauran\nkuolleille. Heitä ei ole olemassa. Heitä ei ole. En pelkää haudan\nmahtia enkä ihmisiä, jotka ovat vainajina, poissa, maan tomuna... Entä\nmitä sinulla on tästä sanomista?\" sanoi hän taistelunhaluisesti ja\nasetti kätensä psykografille.\n\nSilmänräpäyksessä hänen kätensä rupesi kirjoittamaan. Kumpikin\nhämmästyi alun äkillisyydestä. Ilmoitus oli lyhyt:\n\n\"Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!\"\n\nChris hätkähti ilmeisesti, mutta nauroi. \"Tämä on kuin ihmenäytelmää.\nMeille esiintyy Kuolema haudasta haastaen. Mutta missä ovat Hyvät työt,\noi missä? Entä Sukulaiset? Ja Ilo? Ja Kodin hyvät vallat? Ja Ystävyys?\nJa koko niiden hilpeä seurue?\"\n\nMutta Lute ei yhtynyt hänen uhmaansa. Tytön kasvot ilmaisivat kauhua.\nHän laski vapisevan kätensä miehen käsivarrelle.\n\n\"Oi, Chris, lopetetaan tämä. Olen pahoillani, kun aloitimme. Jätetään\nkuolleet rauhaan. Tämä on väärin. Tämä on varmasti väärin. Tunnustan,\nettä tämä on vaikuttanut minuun. En voi sille mitään. Sekä ruumiini\nettä sieluni vapisee. Oi näitä haudantakaisia sanoja, kuollutta miestä,\njoka nousee mullasta suojelemaan minua sinulta! Siihen on jokin syy.\nSyynä on se elävä salaisuus, mikä estää sinua menemästä kanssani\nnaimisiin. Jos isäni eläisi, hän suojaisi minua sinua vastaan. Hän on\nkuollut, mutta yhä hän koettaa suojella minua. Hänen kätensä, hänen\nvarjokätensä ojentuvat sinua kohden henkeäsi uhaten!\"\n\n\"Rauhoituhan\", sanoi Chris hyvittelevällä äänellä, \"ja kuuntele minua.\nTämä kaikki on petosta. Leikimme oman olemuksemme subjektiivisilla\nvoimilla, ilmiöillä, joita tiede ei vielä ole selvittänyt, siinä koko\nseikka. Psykologia on niin nuori tiede. Voi sanoa, että alitajunta-minä\non vastikään keksitty. Se on vielä pelkkää salaisuutta, sen lakeja\nei ole määritelty. Se on kerta kaikkiaan selittämätön ilmiö. Mutta\nmeillä ei ole lainkaan syytä heti panna sitä viralta listimällä se\nspiritismiksi. Psykografi taas...\"\n\nHän vaikeni äkkiä, sillä kun hän sanojaan korostaakseen asetti kätensä\npsykografille, käsi joutui silmänräpäyksellisesti kuin kouristuksen\nvaltaan, kiiti tahtomattaan pitkin paperia ja kirjoitti kuin\nhurjistunut ihminen olisi kirjoittanut.\n\n\"Ei, en tahdo enää ottaa tähän osaa\", sanoi Lute, kun kirjoitus oli\nvalmiina. \"On kuin katselisin sinun ja isäni välistä taistelua. Tämä\nkaikki muistuttaa painiskelua ja lyömistä.\"\n\nHän osoitti lausetta, mikä kuului: \"Sinä et voi välttää minua etkä\noikeudenmukaista rangaistustasi.\"\n\n\"Minulla kenties on liian vilkas mielikuvitus, sillä näen hänen kätensä\nsinun kurkullasi. Tiedän, että hän on kuollut ja poissa, kuten sanot,\nmutta kuitenkin näen hänet kuin maan päällä elävän ihmisen, näen\nhänen kasvojensa hehkuvan vihaa, vihaa ja kostonhimoa, ja näen niiden\ntähtäävän sinua.\"\n\nTyttö rutisti kokoon kirjoitetut paperiarkit ja pani pois psykografin.\n\n\"Emme koske enää siihen\", sanoi Chris. \"En uskonut sen tekevän niin\nvoimakasta vaikutusta sinuun. Mutta minä olen vakuutettu siitä, että\nkoko seikka on subjektiivinen ilmiö, mihin kenties liittyy pikku\nannos suggestiota — sellainen ilmiö eikä mitään muuta. Ja tilanteemme\nyleinen jännittyneisyys on tehnyt olosuhteet ylen otollisiksi tälle\nhämmästyttävälle ilmiölle.\"\n\n\"Mainitsit tilanteestamme\", sanoi Lute heidän hitaasti kulkiessaan\npolkua pitkin. \"En tiedä, mitä meidän pitäisi tehdä. Jatkammeko\ntähänastiseen tapaan? Mikä on parasta? Oletko ajatellut jotakin?\"\n\nChris kävi sisällistä taistelua ja sanoi hetken kuluttua: \"Olen aikonut\npuhua setäsi ja tätisi kanssa.\"\n\n\"Siitäkö, mitä et ole saattanut sanoa minulle?\" kysyi tyttö nopeasti.\n\n\"Ei\", vastasi mies hitaasti, \"vaan yhtä paljon kuin olen sanonut\nsinulle. Minulla ei ole oikeutta sanoa heille enempää kuin olen sinulle\nsanonut.\"\n\nNyt oli tytön vuoro taistella. \"Ei, älä sano heille mitään\", sanoi hän\nvihdoin. \"He eivät käsittäisi sitä. En minäkään sitä käsitä, mutta minä\nuskon sinua, ja on luonnollista, etteivät he kykene samalla lailla\nuskomaan. Sinä sanot minulle, että on olemassa salaisuus, mikä estää\navioliittomme, ja minä uskon sinua, mutta he eivät jaksaisi uskoa,\nvaan heissä heräisi ajatus, että salaisuus on rikoksellista laatua.\nSitäpaitsi se vain enentäisi heidän levottomuuttaan.\"\n\n\"Minun pitäisi kadota, tiedän, että minun pitäisi kadota\", sanoi mies\npuoleksi itsekseen. \"Ja sen voin tehdä. En ole heikko rakastaja.\nSiitä, etten jaksanut pysyä poissa kerran, ei välttämättä seuraa\nepäonnistuminen toisellakin kertaa.\"\n\nTyttö veti raskaasti henkeä. \"Tuntuu siltä, kuin minulta ryöstettäisiin\nkaikki, kun kuulen sinun puhuvan pois menosta ja poissa pysymisestä.\nEn saisi sinua enää milloinkaan nähdä. Se olisi liian kauheata. Äläkä\nmoiti itseäsi heikkoudesta. Minä se ansaitsen sen moitteen. Minä se\nestin sinut pysymästä poissa viime kerralla, tiedän sen. Minä tahdoin\nsitä. Ja minä tahdon sitä... Emme voi mitään tehdä, Chris, emme mitään\nmuuta kuin jatkaa ja antaa asian itsestään ratketa jollakin tavalla.\nYhdestä seikasta voimme olla varmat: se tulee ratkeamaan jollakin\ntavalla.\"\n\n\"Mutta ratkaisu olisi helpompi, jos minä väistyisin\", sanoi mies.\n\n\"Minä olen onnellisempi, kun olet täällä.\"\n\n\"Olosuhteet ovat julmat\", mutisi mies katkerasti.\n\n\"Menitpä tai jäitpä tänne — se on vain renkaana asian kehityksen\nketjussa. Mutta en soisi sinun menevän, Chris, sen tiedät. Ja nyt se\nasia sikseen. Sanat eivät saa mitään aikaan. Älkäämme milloinkaan\npuhuko tästä — tai vain — tai vain kerran, jonakin ihmeellisenä,\nonnellisena päivänä, jona saatat tulla minulle sanomaan: 'Lute, nyt on\nkaikki hyvin. Salaisuus ei sido minua enää. Olen vapaa.' Antakaamme\nsiihen asti asian ja psykografin ja kaiken muun olla haudattuna ja\nkoettakaamme saada niin paljon kuin mahdollista siitä vähästä, mikä\nmeillä on.\n\n\"Ja osoittaakseni sinulle, miten hartaasti koetan saada niin\npaljon kuin mahdollista siitä vähästä, mikä meillä on, lähden\nmukaasi iltapäivällä hevosta katsomaan — vaikka toivon, ettet\nhuolisi ratsastaa... ainakaan muutamaan päivään tai viikon päiviin.\nMinkänimiseksi sitä sanoitkaan?\"\n\n\"Sen nimi on Comanche\", vastasi mies. \"Tiedän, että tulet siitä\npitämään.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nChris loikoi selällään, pää paljaalla paadella ja katse tarkkaavasti\ntähdättynä jokilaakson toiselle puolelle, vastarannan metsäiselle\nvierteelle. Hän kuuli siellä pensaikon ruskahtelevan ja rautakenkäisten\nkavioiden kapsahtelevan kiviä vasten; silloin tällöin siellä irtosi\nsammaltunut kivi ja putosi polskahtaen jokeen, mikä kuohui hänen\nalapuolellaan villissä sekamelskassa olevilla kalliopaasilla. Toisinaan\nhän näki vihreydestä vilahdukselta Luten kullanruskean ratsastuspuvun\nja raudikon, jolla tyttö ratsasti.\n\nTämä ratsasti aukiolle, mistä maavieremä oli pyyhkäissyt pois puut ja\npensaat. Hän pidätti hevosta vieremän partaalla ja loi tutkivan katseen\nsen rinteelle. Neljäkymmentä jalkaa hänen alapuolellaan rinne päättyi\npieneen, kovapintaiseen pengermään, mihin vierinyt sora ja multa oli\nahtautunut.\n\n\"Tässä on mainio koepaikka\", huudahti hän joen poikki. \"Annan raudikon\nkulkea tästä alas.\"\n\nHevonen laskeutui varovasti petollista, jyrkkää rinnettä, menetti\ntakajalkojensa sijan silloin tällöin, mutta piti etujalkansa jäykkinä;\npelkäämättä tai hermostumatta, tyynesti ja maltillisesti se kohotteli\netukavioitansa, kun ne vajosivat liian syvälle luisuvaan maahan,\nmikä liikkui sen edessä kuin aaltoava virta. Kun se saavutti tukevan\njalansijan vieremän alla, se kapusi pikku pengermälle nopsana, ripeänä\nja notkeana liikkeiltään, mitkä muodostivat vastakohdan sille tyynelle\nvarovaisuudelle, jolla se oli laskeutunut rinnettä.\n\n\"Hyvä!\" huusi Chris jokilaakson poikki ja taputti käsiänsä.\n\n\"En ole milloinkaan nähnyt näin varmajalkaista ja selväpäistä hevosta\",\nhuusi Lute vastaukseksi, kääntäen samalla eläimen sivulle kiviseen\nalamäkeen, missä hän jälleen katosi puiden sekaan.\n\nChris seurasi tytön kulkua äänen ja niiden vilahdusten nojalla, joita\nnäki tästä silloin, kun kohdalle sattui harva iehvistö: tyttö ratsasti\nristiin rastiin alas jyrkkää, tietöntä rinnettä. Miehen alla olevalla\nkivikkoisella vastarannan äyräällä tyttö sukelsi näkösälle, antoi\nhevosen laskeutua eräältä kolmen jalan korkuiselta paadelta ja pidätti\nsitä etsiäkseen ylikulkupaikan.\n\nNeljän jalan päässä hänestä virrassa oli kapea vedenpäällinen\nkallio. Sen takana kiehui kohiseva pyörteikkö. Mutta useita jalkoja\nkalliosuikaleesta vasemmalle alavirtaan oli pieni sorasaareke, jolle\npääsyä vaikeutti suunnattoman iso paasi. Ainoana keinona päästä\nsaarekkeelle oli ensin hypätä paadelle. Tyttö ajatteli tarkasti\nasiaa ja heilautti vasenta kättään merkiksi siitä, että oli tehnyt\npäätöksensä.\n\nChris oli levottomuutensa vallassa kohonnut istualleen paremmin\nnähdäkseen, mitä toinen aikoi tehdä.\n\n\"Älä yritä\", huusi hän.\n\n\"Minä luotan Comancheen\", huusi tyttö vastaukseksi.\n\n\"Se ei kykene tekemään syrjähyppäystä särkälle\", varoitti Chris. \"Sen\non mahdotonta pysyä jaloillaan. Se sortuu pyörteeseen. Tuskin yksi\ntuhannesta hevosesta kykenee sen tekemään.\"\n\n\"Mutta Comanche on juuri se yksi\", vastasi tyttö. \"Katsohan!\"\n\nHän antoi hevoselle valtoimet ohjat, ja se hyppäsi ketterästi ja\ntarkasti laskien virran poikki paadelle, jalat lähellä toisiaan paikan\nahtauden takia.\n\nSamassa kuin se pääsi sille, Lute kosketti kevyesti en kaulaa\nohjaksella ja käänsi sen vasemmalle, ja horjahdellen tukalalla\nalustallaan, etujalat melkein luiskahtamaisillaan edessä olevaan\npyörteeseen hevonen kohosi takajaloilleen ja teki puolikäännöksen,\nhyppäsi vasemmalle ja päätyi kuin päätyikin kapealle sorasaarekkeelle.\nKevyellä hyppäyksellä se sitten ponnahti virran toisen puoliskon\npoikki, ja Lute antoi sen risteillen kavuta ylös rantatöyrästä Chrisin\nluokse.\n\n\"Mitä sanot?\" kysyi hän.\n\n\"Olin kauhean jännityksen vallassa\", vastasi Chris. \"Pidätin henkeäni.\"\n\n\"Osta Comanche kaiken nimessä\", sanoi Lute maahan laskeutuessaan. \"Teet\nhyvän kaupan. Uskaltaisin yrittää mitä tahansa tällä hevosella. En\nmilloinkaan ole niin luottanut hevosen jalkavuuteen.\"\n\n\"Sen omistaja sanoo, ettei se milloinkaan ole kadottanut jalansijaa ja\nettä on mahdoton saada sitä kaatumaan.\"\n\n\"Osta se, osta se heti\", neuvoi tyttö, \"ennen kuin mies ennättää ruveta\nkatumaan. Ellet sinä osta, ostan minä. Oi näitä jalkoja! Luotan niihin\nniin, että istuessani sen selässä en lainkaan muista, että sillä onkaan\njalat. Ja se on nopea kuin kissa ja tottelee silmänräpäyksessä. Sitä\nsaattaisi ohjata silkkilangoilla. Oi, tiedän kyllä olevani herkkä\nhaltioitumaan, mutta ellet sinä osta sitä, Chris, ostan minä. Muista,\nettä olen kilpaostajanasi.\"\n\nChris hymyili hyväksyvästi satuloita vaihtaessaan. Sitten he\nvertailivat Dollyä ja Comanchea toisiinsa.\n\n\"Luonnollisesti se ei ole yhtä sopusointuinen Dollyn pariksi kuin\nBan\", sanoi Lute pahoitellen, \"mutta sentään sillä on kaunis karva. Ja\najattelehan, millainen hevonen sen karvan alla on!\"\n\nChris auttoi tytön satulaan ja seurasi tätä mäkeä ylös maantielle.\nTyttö pidätti äkkiä Dollyä ja sanoi:\n\n\"Emme ratsasta suoraan leirille.\"\n\n\"Unohdat päivällisen\", muistutti Chris.\n\n\"Mutta muistan Comanchen\", vastasi Lute. \"Ratsastamme suoraa päätä\nmaatilalle ja ostamme hevosen. Ei päivällinen tiehensä juokse.\"\n\n\"Mutta keittäjätär juoksee\", nauroi Chris. \"Hän on jo uhannut erota,\nkun aina myöhästymme aterioilta.\"\n\n\"Entä sitten?\" vastasi tyttö. \"Milred-täti voi hankkia uuden\nkeittäjättären, ja Comanche on silloin joka tapauksessa meidän.\"\n\nHe käänsivät hevoset poispäin kesäleiriltä, ja ratsastivat pitkin Nun\nCanyon-tietä, mikä johtaa vuorenharjanteen ylitse Napa-laaksoon. Mutta\ntie oli jyrkkä, ja he pääsivät vain hitaasti eteenpäin. Toisinaan he\nolivat sata jalkaa jokiuoman yläpuolella toisinaan he painuivat alas ja\nratsastivat joen yli kaksikymmentä kertaa hyvin lyhyellä taipalella.\nHe ratsastivat sileärunkoisten vaahterain ja mahtavien' punapuiden\nvarjossa ja avoimien vuoritasankojen poikki, joilla maa oli rutikuivaa\nja auringonpaahteesta halkeillutta.\n\nHe saapuivat eräälle sellaiselle tasangolle, missä heillä oli edessään\nneljännespeninkulma sileätä tietä. Tämän toisella puolella kohosi\nvuoren mahtava röykkiö. Toiselta puolelta putosi jokilaakson pysty\nseinämä pahoina vierteinä ja äkkijyrkänteinä laakson pohjalle saakka.\nTässä kuilussa oli rinnan ihanaa vihreyttä ja synkkiä rotkelmia, ja\nharhailevat auringonsäteet ja aurinkopälvet pitivät siellä kisailuaan.\nKuohuvan veden kohu humisi tuulettomassa ilmassa, ja villimehiläiset\nsurisivat.\n\nHevoset panivat pieneksi raviksi. Chris ratsasti ulkolaidalla, katseli\nsyvyyteen ja nautti näkemästään. Mehiläisten surinan läpi erotti nyt\nvesiputouksen pauhun. Se yltyi joka askelelta, minkä hevoset juoksivat.\n\n\"Katso!\" huudahti hän.\n\nLute kumartui eteenpäin satulassaan katsoakseen. Vesi kuohui heidän\nalapuolellaan pitkin sileätä kalliopaatta ja syöksyi sen reunalta\nilmaan — sykkivänä valkoisena nuorana, mikä oli lakkaamattomassa\nliukuliikkeessä ja minkä ainemäärä alituisesti vaihtui, mutta muoto\npysyi muuttumattomana, kevyenä vesivuona, mikä oli yhtä aineeton kuin\nhöyry ja yhtä ikuinen kuin vuori; se kiiti ilman halki kalliopaaden\nreunalta kaukana alhaalla olevien puiden latvoille, joiden vihreyteen\nse häipyi kokoontuakseen näkymättömissä olevaan suvantoon.\n\nHe olivat sivuuttaneet putouksen. Tämän pauhu vaimeni etäiseksi\nhumuksi, mikä jälleen sulautui mehiläisten surinaan ja vihdoin lakkasi\nkokonaan kuulumasta. Yhteisen tunneläikähdyksen vallassa he katselivat\ntoisiansa.\n\n\"Oi, Chris, miten ihanaa on elää... ja saada pitää sinut rinnallaan!\"\n\nMiehen silmät vastasivat hellästi tuikahtaen.\n\nKaikki yhtyi virittämään heitä ihanaan tunnelmaan — heidän ruumiinsa\nliikkeet, mitkä sulautuivat ratsujen liikkeihin, heidän verenkäyntinsä\nlievä vilkastuminen, mikä herätti heissä suloista terveyden tuntoa,\nlämpöinen ilma, mikä leyhähteli heidän kasvoillaan, hiveli heidän\nihoaan balsamisilla ja virkistävillä hyväilyillä, täytti heidän\nolemuksensa ja vaivutti heidät hienoiseen aistihurmioon, maailman\nkauneus, mikä vielä aineettomammin ja hienoisemmin valeli heitä\nhurmiolla, jollaista vain sielu tuntee ja joka on persoonallista ja\npyhää ja jota ei saata sanoiksi pukea, mutta jonka voi kuitenkin\nilmaista sielun sisimpiä heijastelevan silmän säteily.\n\nNiin he katselivat toisiansa hevosten ravatessa heidän allaan, ja\nluonnon kevät ja heidän nuoruutensa kevät lämmitti heidän vertaan, ja\nolemassaolon salaisuus väreili heidän silmissään ja tuntui yhdellä\nainoalla taikasanalla selvittävän ja ratkaisevan elämän kaikki raskaat\npulmat ja arvoitukset.\n\nTie kääntyi niin, että he näkivät jokilaakson taustan yläosan ja joen\netäisen uoman siellä korkealla yläpuolellaan. He pyörsivät tienmutkassa\nja kumartuivat katselemaan uutta luonnonnäkyä, mikä äkkiä levisi\nheidän silmäinsä eteen. Ei minkäänlaista varoittavaa ääntä. Tyttö ei\nkuullut mitään, mutta jo ennen kuin miehen hevonen syöksyi syvyyteen,\nhän tunsi, että ravaavien ratsujen välinen sopusointu särkyi. Hän\nkäänsi päätään niin nopeasti, että näki, miten Comanche putosi. Se ei\nkompastunut eikä astunut harhaan. Se putosi, kuin se olisi kuollut\nkesken juoksuaan tai saanut lamauttavan iskun.\n\nJa siinä silmänräpäyksessä hän muisti psykografin; oli kuin kaikki\nmuistot olisivat äkkiä salamana iskeneet hänen aivoihinsa. Hänen\nhevosensa perääntyi tuntiessaan hänen ruumiinsa painon kupeillaan,\nmutta hänen päänsä kurkotti sivulle ja silmänsä tähtäsivät putoavaa\nComanchea. Tämä vieri rentonaan pitkin vuorenseinämää, jalat\nhervottomina ja elottomina allaan.\n\nHän ei tietänyt, miten oli joutunut maahan, seisoessaan tienreunalla.\nHänen rakastettunsa oli poissa satulasta ja vapaana Comanchesta\nlukuunottamatta jalustimeen takertunutta oikeata jalkaansa. Rinne oli\nniin jyrkkä, ettei mikään hillinnyt putoamisen vauhtia. Maata ja pikku\nkiviä, joita putoavain liikkeet olivat irrottaneet, vyöryi heidän\nmukanaan ja edellään pienenä maavieremänä. Tyttö seisoi hievahtamatta\npainaen kädellään sydänalaansa. Mutta samalla kuin hän näki, mitä\ntapahtui todellisuudessa, hän näki sisäisillä silmillään, miten\nhänen isänsä oli varjokädellään antanut töytäyksen, mikä oli syössyt\nComanchen kesken juoksuaan ratsastajineen kuiluun.\n\nHevosen ja miehen alla ammottava jyrkänne päättyi matalaan,\nrosoiseen harjanteeseen, minkä juurelta alkoi uusi, toiselle\nharjanteelle putoava vierre. Kolmatta jyrkännettä rajoitti kolmas,\njoenäyrästä pitkin kulkeva harjanne, mikä oli neljäsataa jalkaa\ntytön alapuolella. Hän näki rakastettunsa turhaan tempovan jalkaansa\njalustimesta. Comanche törmäsi kovasti kallionkielekkeeseen. Sen\nvauhti pysähtyi sekunnin murto-osaksi, ja silloin miehen onnistui\ntarttua nuoreen manzanita-vesaan. Tyttö näki hänen vahvistavan otettaan\ntoisella kädellä. Sitten Comanchen putoamista jatkui. Tyttö näki\njalustimenhihnan pingoittuvan ja sitten myös rakastettunsa ruumiin\nja käsivarsien. Manzanita-vesa heltisi juurineen, ja mies ja hevonen\nkierähtivät kallionkielekkeeltä ja katosivat näkyvistä.\n\nPutoavat ilmaantuivat taas näkösälle seuraavalla rinteellä, vierivät\nmonen monet kerrat päälletysten, milloin mies, milloin hevonen alla.\nChris ei enää ponnistellut vastaan, ja yhdessä molemmat syöksyivät\nkolmannelle jyrkänteelle. Lähellä viimeistä kivikkoharjannetta Comanche\npuuttui kallionkielekkeeseen. Se makasi liikkumatta, ja lähellä sitä,\nyhä jalustimella siihen kytkettynä, makasi sen ratsastaja suullaan.\n\n\"Kun se vain pysyisi hiljaa paikoillaan\", kuiskasi Lute itsekseen, ja\nhänen ajatuksensa suunnittelivat jotakin pelastuskeinoa.\n\nMutta hän näki Comanchen rupeavan sätkyttelemään jälleen, ja hän näki\nselvästi isänsä kummituskäden tarttuvan suitsiin ja kiskaisevan hevosen\nliikkeelle. Comanche keikahti kallionkielekkeeltä, hievahtamaton\nihmisruumis seurasi mukana, ja sekä hevonen että mies katosivat\nnäkyvistä. Heitä ei näkynyt enää. He olivat alhaalla.\n\nLute katseli ympärilleen. Hän oli yksin maailmassa. Hänen rakastettunsa\noli poissa. Mikään ei osoittanut tämän olleen olemassa, lukuunottamatta\nComanchen kavionjälkiä tien tomussa ja kallionkielekkeelle jääneitä\nputoamisen merkkejä.\n\n\"Chris!\" huusi hän kerran, toisen kerran, mutta hänen huutelunsa oli\nturhaa.\n\nSyvyydestä kantautui tuulettoman ilman kautta vain mehiläisten surina\nja virtaavan veden humu.\n\n\"Chris!\" huusi hän kolmannen kerran ja vaipui hitaasti tien tomuun.\n\nHän tunsi, miten Dolly kosketti hänen käsivarttaan turvallaan, ja hän\npainoi päänsä tamman kaulaa vasten ja odotti. Hän ei tietänyt, miksi\nhän odotti tai mitä hän odotti, mutta hänestä tuntui siltä, ettei\nhänellä enää ollut muuta tehtävää kuin odottaa.\n\n\n\n\nJUMALAT NAURAVAT...\n\n\nCarquinez oli vihdoinkin päässyt oikeaan vireeseensä. Hän loi\nsalasilmäyksen heliseviin ikkunoihin, katseli kattoparruja ja kuunteli\nhetken hurjasti pauhaavaa kaakkoismyrskyä, mikä oli ottanut maataloni\nulvoviin leukoihinsa. Sitten hän kohotti lasinsa takkatulen loimua\nvasten ja hymähteli kultaisesta viinistä iloiten.\n\n\"Se on kaunista\", sanoi hän. \"Se on suloisen kaunista. Se on\nnaistenviiniä, harmaaviittaisten pyhimysten juomaksi luotua.\"\n\n\"Viljelemme sitä omilla lämpöisillä kukkuloillamme\", sanoin\nKaliforniastani ylpeänä. \"Eilis-iltana ajoit ohi viiniköynnösten,\njoiden rypäleistä sitä valmistetaan.\"\n\nCarquinezin sulatteleminen maksoi vaivan. Hän ei ollutkaan koskaan\ntäysin oma itsensä ennen kuin tunsi viinin leppoisan lämmön soutavan\nsuonissaan. Hän oli tosin taiteilija, aina taiteilija, mutta selvinä\naikoina hänen ajatustoimintansa usein kadotti nuortean eloisuutensa\nja korkean tunnevirityksensä ja hän saattoi helposti käydä yhtä\nkuolettavan ikäväksi kuin englantilainen sunnuntai — ei ikäväksi kuin\nmuut ihmiset, mutta ikäväksi sen räiskyvän eloisan Monte Carquinezin\nrinnalla, joka hän oli ollessaan todella oma itsensä.\n\nNyt Carquinez oli elähtynyt viinistä — \"kuten luomis-savi sai elämän,\nkun Jumala puhalsi siihen henkensä\", ilmaisi hän sen itse. Myrsky\nravisteli taloa, kun hän siirtäytyi lähemmä tulta ja välkytti hymyillen\nviiniä sen loimua vasten. Hän katseli minua, ja hänen silmiensä\nlisääntyneestä loisteesta ja niiden virkeästä ilmeestä käsitin, että\nhän vihdoinkin oli virittynyt oikeaan sävel-lajiinsa.\n\n\"Sinä siis katsot voittaneesi jumalat?\" kysyi hän.\n\n\"Miksi juuri jumalat?\"\n\n\"Kenen muun tahdosta kuin heidän ihminen on oppinut tuntemaan\nkyllästystä?\" huudahti hän.\n\n\"Mistä on siis peräisin haluni välttää kyllästystä?\" kysyin\nvoitonriemuisesti.\n\n\"Myöskin jumalista\", nauroi hän. \"Heidän peliänsä me pelaamme. He\nsekoittavat ja antavat kaikille kortit... ja ottavat itselleen tikit.\nÄlä luulekaan päässeesi turvaan pakenemalla kaupunkien huumetta.\nÄlä edes sinäkään viinimäkinesi, auringonnousuinesi ja -laskuinesi,\nmaamiehentaitoinesi ja yksinkertaisine elämäntapoinesi.\n\n\"Olen tarkkaillut sinua siitä saakka kuin tulit tänne. Sinä et ole\nvoittanut. Olet laskenut aseesi. Olet tehnyt aselevon vihollisen\nkanssa. Olet tunnustanut olevasi väsynyt. Olet liehuttanut väsymyksen\nvalkoista neuvottelulippua. Olet julkisesti tunnustanut, että elämäsi\nluode on alkanut. Olet paennut pois elämästä. Olet tehnyt itsesi\nsyypääksi pelijuoneen, kurjaan pelijuoneen. Olet pettänyt pelissä.\nKieltäydyt pelaamasta. Olet heittänyt korttisi pöydän alle ja juossut\npiiloon, tänne kukkuloittesi keskelle.\"\n\nHän heilautti taakse suorukkeiset hiuksensa liekehtiviltä silmiltään\nja vaikeni niukasti siksi aikaa, mikä meni pitkän, ruskean\nmeksikkolais-savukkeen kieräyttämiseen.\n\n\"Mutta jumalat tietävät sen. Se on vanha juoni. Kaikki ihmispolvet\novat sitä yrittäneet... ja tapanneet. Jumalat tietävät, mitä heidän on\ntehtävä sinunlaisillesi. Tavoitteleminen on omistamista, ja omistaminen\non kyllästymistä. Sentähden sinä et viisaudessasi enää tavoittele\nmitään. Olet valinnut sensijaan aselevon. Hyvä. Sinä tulet kyllästymään\naselepoon. Sanot välttyneesi kyllästymiseltä! Olet vain vaihtanut sen\nvanhuuteen. Ja vanhuus on eräs kyllästymisen muista nimistä. Se on\nkyllästymisen naamiopuku. Sepä se!\"\n\n\"Mutta katselehan minua!\" huudahdin siihen.\n\nCarquinezilla oli aina saatanan kyky paljastaa toisen sielu ja\npaloitella se sirpaleiksi.\n\nHän tarkasteli minua musertavasti kiireestä kantapäihin.\n\n\"Et näe minkäänlaisia oireita\", sanoin uhittelevasti.\n\n\"Rappeutumisen tulo tapahtuu salaisesti\", vastasi hän. \"Olet kypsä\nlahoamaan.\"\n\nNauroin ja annoin hänelle anteeksi nimenomaan hänen saatanallisen\njulkeutensa vuoksi. Mutta hän ei halunnut anteeksiantoja.\n\n\"Etkö luule minun sitä tietävän?\" kysyi hän. \"Jumalat voittavat aina.\nOlen nähnyt ihmisten vuosikausia pelaavan peliä, mikä on näyttänyt\npäättyvän heidän voitokseen. Mutta loppujen lopuksi he ovat tapanneet.\"\n\n\"Etkö sinä erehdy milloinkaan?\" kysyin siihen.\n\nHän puhalsi mietteissään useita savurenkaita ennen kuin vastasi.\n\n\"Myönnän, että olin kerran joutua petetyksi. Salli minun kertoa tapaus.\nSe oli Marvin Fiske. Muistatko hänet? Ja hänen Dante-kasvonsa ja hänen\nrunoilijasielunsa, hänen, joka lauloi lihan ylistystä kuin todellinen\nRakkauden pappi. Ja Ethel Baridin sinä kyllä myöskin muistat.\"\n\n\"Lämminsydäminen pyhimys\", sanoin myöntäen.\n\n\"Niin, sellainen hän oli. Pyhä kuin Rakkaus, mutta vielä suloisempi.\nKerta kaikkiaan rakkautta varten luotu nainen, mutta kuitenkin —\nkuinka sanoisin? — täynnä pyhyyttä kuten ilma täällä täynnä kukkain\ntuoksua. No niin, he menivät naimisiin. He pelasivat robbertin jumalien\nkanssa...\"\n\n\"Ja he voittivat, he voittivat loistavasti!\" keskeytin Carquinezin.\n\nTämä katseli minua säälivästi, ja hänen äänensä kumahti kuin\nhautajaiskellojen soitto.\n\n\"He tappasivat. He tappasivat auttamattomasti, suunnattomasti.\"\n\n\"Maailma on toista mieltä\", sanoin kylmästi.\n\n\"Maailma arvailee. Maailma näkee vain pinnalta asiat. Mutta minä\ntiedän sen. Eikö mielessäsi ole milloinkaan herännyt ihmetystä siitä,\nmiksi nainen pukeutui huntuun, hautaantui elävänä kuolleiden kurjaan\nluostariin?\"\n\n\"Koska hän rakasti miestään niin suuresti, ja koska mies kuoli...\"\n\nSanat hyytyivät huulilleni, kun näin Carquinezin pilkallisen ilmeen.\n\n\"Sopiva vastaus\", sanoi hän, \"konetyötä kuin patjanpäällinen. Maailman\nmielipide! Maailmahan tietää niin paljon. Sinun laillasi hänkin pakeni\nelämää. Hänet oli voitettu. Hän nosti väsymyksen valkoisen lipun.\nEi ole ollut olemassa piiritettyä kaupunkia, mikä olisi nostanut\nantautumislipun niin suuren suru- ja kyyneltaakan sortamana.\n\n\"Kerron sinulle nyt koko tarinan, ja sinun on uskottava minua, sillä\ntiedän sen. He olivat pohtineet kyllästymisen ongelmaa. He rakastivat\nRakkautta. He tunsivat Rakkauden arvon sen viimeistä hiventä myöten. He\nrakastivat sitä niin suuresti, että olisivat tahtoneet säilyttää sen\nikuisesti lämpöisenä ja hehkuvana sydämessään. Heidät valtasi riemu sen\ntullessa, ja he pelkäsivät sen menettämistä.\n\n\"Rakkaus oli pyyde, ajattelivat he, suloinen tuska. Se etsi alati\ntyydytystä, ja kun löysi mitä etsi, se kuoli. Rakkauden kieltäminen oli\nrakkauden elämä, rakkauden antaminen oli rakkauden kuolema. Pysytkö\nmukana? Heidän mielestään elämällä ei ollut tapana isota sellaista,\nmitä sillä jo oli. Syömään ja sentään olemaan nälissään — siihen\nihmiset eivät ole milloinkaan kyenneet. Kyllästymisen ongelma. Aivan\nniin. Omata ja säilyttää ruokahalun kiihoittava ärsyke taakkaansa\nnotkuvan pöydän ääressä. Sellainen oli heidän ongelmansa, sillä he\nrakastivat Rakkautta. He pohtivat sitä usein, silmät rakkauden suloista\nhehkua hohtaen; sen punainen veri väritti heidän kasvonsa, sen ääni soi\nheidän äänessään, se piili milloin värinänä heidän kurkussaan, milloin\npurppuroi heidän äänensä sillä kuvaamattomalla hellyydellä, minkä\nainoastaan se voi herättää.\n\n\"Mitenkö tiedän kaiken tämän. Näin — paljon. Ja lisää sain tietää\nnaisen päiväkirjasta. Siitä tapasin tämän Fiona Macleodilta\nlainatun sitaatin: 'Sillä totisesti tämä harhaileva sävel, tämä\nhämykuiskaus, tämä kasteen-suloinen tuulahdus, tämä tulisiipinen\nharpunsoittaja, jota kukaan ei saa nähdä kuin yhden silmänräpäyksen\n— riemun sateenkaarikimmellyksessä tai intohimon äkillisessä\nsalamanleimahduksessa, tämä arkatuntoinen salaisuus, jota nimitämme\nAmoriksi, tulee, ainakin eräille hurmioisille näkijäsieluille, ei\nhuulilla hymni, minkä kaikki voivat kuulla, eikä orkesterin viulujen\nvienosti laulaessa, vaan hurmion kiihdyttämänä, pyyteen mykällä\nkaunopuheisuudella haastaen.'\n\n\"Miten kyetä pidättämään luonaan se tulisiipinen harpunsoittaja, joka\nhaastaa pyyteen mykällä kaunopuheisuudella? Sen ravitseminen merkitsi\nsen kadottamista. Heidän rakkautensa toisiaan kohtaan oli suurta\nrakkautta. Heidän aittansa huojui rikkauttaan, mutta kuitenkin he\ntahtoivat pitää rakkautensa nälän sen täydessä kiihkeydessä.\n\n\"Eivätkä he olleet laihoja pieniä linnunpoikasia, jotka olivat\npyrähtäneet teorisoimaan Rakkauden kynnykselle. He olivat voimakkaita\ntodellisuudentajun omaavia sieluja, he olivat rakastaneet ennen muita,\nsiihen aikaan, jolloin eivät vielä olleet kohdanneet toisiaan, ja\nsiihen aikaan he olivat kuristaneet Rakkauden hyväilyillä, surmanneet\nsen suudelmillaan ja syösseet sen kyllästymisen kuiluun.\n\n\"He eivät olleet kylmiä haamuja, se mies ja se nainen. He olivat\ninhimillisen lämpöisiä. Heillä ei ollut anglosaksilaista viileyttä\nveressään. Heidän verensä väri oli punainen kuin auringonlasku. Se\nhehkui. Heidän luonteensa oli täynnä ranskalaista aisti-iloa. He\nolivat idealisteja, mutta heidän idealisminsa oli gallialaista. Sitä\nei tukahduttanut viileä ja tumma neste, jollaista englantilaisen veri\non. Heissä ei ollut lainkaan stoalaisuutta. He olivat englantilaisista\nesi-isistä polveutuvia amerikkalaisia, mutta kuitenkaan heissä ei ollut\nsitä hillittyä, itsensäkieltävää aavemaista pimeässä-hapuilua, mikä on\nenglantilaisille ominaista.\n\n\"Sellaisia he olivat, ja he olivat luodut iloa varten, mutta he\nlaativat teorian itselleen. Voi kaikkia ihmisten teorioja! He\nleikkivät logiikalla, ja heidän logiikkansa oli tällaista... Mutta\nsalli minun ensin kertoa eräästä keskustelusta, mikä meillä oli eräänä\niltana. Se koski Gautier'n 'Madeleine de Maupinia'. Muistatko kirjan\nsankarittaren? Hän suuteli kerran, vain yhden ainoan, ja sen jälkeen\nhän ei enää tahtonut suudella. Ei sen tähden, etteivät suudelmat\nolisi olleet hänestä ihania, mutta hän pelkäsi, että ne rupeaisivat\ninhoittamaan toistuessaan. Siis siinäkin kysymys kyllästymisestä! Hän\nkoetti pelata jumalia vastaan itse asettamatta panosta. Mutta sellainen\nsotii jumalien säätämiä pelisääntöjä vastaan. Eivätkä ne säännöt ole\npelipöydässä nähtävillä. Ihmisten on pelattava oppiakseen säännöt.\n\n\"Mutta minun piti puhua heidän logiikastaan. Mies ja nainen päättelivät\nnäin: Miksi suudella toisiansa vain kerran? Jos oli viisasta suudella\nvain kerran, niin eikö ollut viisaampaa olla kokonaan suutelematta?\nSillä lailla he voisivat pitää Rakkauden elossa. Jos se saisi paastota,\nse olisi alati heidän sydämensä ovella sisälle pyrkimässä.\n\n\"Aiheutui kenties heidän syntyperästään, että he johtuivat tähän\nonnettomaan teoriaan. Sukuperintö pyrkii vaikuttamaan, toisinaan mitä\nmielikuvituksellisimmalla tavalla. Kirottu Albion muutti heidät siis\nonttopäiseksi ikiliikkujan-keksijäksi ja julkeaksi, kylmästi laskevaksi\nja luonnottomaksi lutkaksi. No, en tiedä niin tarkalleen... mutta sen\ntiedän, että he hylkäsivät ilon hillittömän ilon-himonsa vuoksi.\n\n\"Mies sanoi — luin sen paljon myöhemmin hänen naiselle kirjoittamastaan\nkirjeestä: 'Tahdon pitää sinut sylissäni, ihan lähelläni, mutta silti\nkaukana. Tahdon ikävöidä sinua ja olla ikuisesti sinua saamatta ja\nsiten alati omistaa sinut.' Ja nainen: 'Tahdon pitää sinut aina\nparahiksi yltämäni ulkopuolella. Tahdon aina kurkottaa sinua kohden ja\nkuitenkin alati olla sinuun ylettymättä, ja tahdon niin olevan aina ja\ntunteemme pysyvän alati tuoreena ja uutena, ensihehkua täynnä.'\n\n\"Eivät he silleen ilmaisseet sitä. Heidän rakkausfilosofiansa\nsärähtelee minun suussani. Kuinka kykenisin erittelemään sitä ainetta,\nmistä heidän sielunsa olivat luodut? Minä olen synkän syvyyden\npartaalla värisevä sammakko ja tuijotan mulkosilmilläni heidän\nliekehtiväin sielujensa salaperäistä ihmettä.\n\n\"Ja he olivat oikeassa tavallaan. Kaikki on hyvää... niin kauan kuin\nemme omista sitä. Kyllästys ja omistaminen ovat Kuoleman parivaljakko\nKuoleman parivaljakko.\n\n    \"'Ja ajan alla hurmiomme autuus\n    vain hehkuttomaks tottumukseks muuttuu.'\n\n\"Sen he olivat oppineet eräästä Alfred Austinin runosta. Sen nimi oli\n'Rakkauden viisaus'. Se oli Madeleine de Maupinin ainoa suudelma.\nMitenkä se kuului?\n\n    \"'Yks suudelma — ja jää\n    hyvästi! Kuolla paremp' on\n    kuin syöstä korkealta maan\n    mutahan, hiutuen\n    voimasta heikkouteen.'\n\n\"Mutta he olivat viisaampia. He eivät tahtoneet suudella ja erota.\nHe eivät tahtoneet lainkaan suudella, ja niin he uskoivat saavansa\npysyä Rakkauden ylimmällä huipulla. He menivät naimisiin. Sinä olit\nEnglannissa siihen aikaan. Eikä ole milloinkaan ollut sellaista\navioliittoa. He säilyttivät salaisuutensa omana tietonaan. Minä en\ntietänyt mitään siitä silloin. Heidän hurmionsa hehku ei jäähtynyt.\nHeidän rakkautensa tuli paloi kirkastumistaan kirkastuvalla\nliekillä. Milloinkaan ei ole nähty sellaista. Aika vieri, kuukaudet,\nvuodet, ja heidän tulisiipinen harpunsoittajansa muuttui päivä\npäivältä säteilevämmäksi. Kaikki ihmettelivät. Heidät ristittiin\nihmeelliseksi rakastavaispariksi, ja heitä kadehdittiin suuresti.\nToisinaan naiset säälittelivät nuorta rouvaa, koska tällä ei ollut\nlapsia; sillä tavalla sellaisten olentojen kateellisuus ilmaisekse.\n\n\"Enkä minä tuntenut heidän salaisuuttaan. Aprikoin ja ihmettelin.\nAluksi olin, luultavasti alitajunnallisesti, odottanut heidän\nrakkautensa kuluvan loppuun. Sitten havaitsin, että aika se kului,\nmutta heidän rakkautensa pysyi. Silloin heräsi uteliaisuuteni.\nMillainen oli heidän salaisuutensa? Millaiset olivat ne salaperäiset\nkahleet, joilla he pitivät rakkautta vankinaan? Millä he pidättivät\nsitä sydämetöntä peikkoa? Millainen oli ikuisen rakkauden taikajuoma,\nminkä he olivat yhdessä juoneet kuin muinoin Tristan ja Isolde? Ja\nkenen käsi oli sekoittanut taikajuoman?\n\n\"Kuten sanottu uteliaisuuteni heräsi, ja aloin pitää heitä silmällä. He\nolivat hulluja rakkaudesta. He elivät alituisessa rakkauden humalassa.\nHe ylvästelivät sillä. He mässäsivät rakkauden taiteella ja runoudella.\nEi, eivät he olleet hermosairaita. He olivat aivan terveitä, ja he\nolivat kauneudenpalvojia. Mutta he olivat toteuttaneet mahdottomuuden.\nHe olivat luoneet kuolemattoman pyyteen.\n\n\"Entä minä? Olin paljon heidän seurassaan ja näin heidän rakkautensa\nikuisen ihmeen. Vaivasin aivojani ja ihmettelin ihmettelemistäni, mutta\nsitten eräänä päivänä...\"\n\nCarquinez vaikeni äkkiä ja kysyi: \"Oletko lukenut 'Rakkauden\nodotuksen'?\"\n\nPudistin päätäni.\n\n\"Page on sen kirjoittanut — Curtis Hidden Page, muistaakseni. No niin,\nne säkeet ne tulivat avaimekseni. Eräänä päivänä ikkunakulmauksessa...\nmuistathan, millä lailla nainen soitti? Toisinaan hän nauraen\nkysyi, kävinkö heillä heidän vuoksensa vaiko musiikin. Kerran\nhän nimitti minua 'sävelillä-hekumoijaksi', sanoi minun potevan\n'musiikkiraivoa'. Millainen ääni hänellä olikaan! Kun hän lauloi,\nuskoin kuolemattomuuteen, kunnioitukseni jumalia kohtaan kävi melkein\nnöyräksi ja keksin parhaat keinot, joilla päästä selkoon heistä ja\nheidän pelitempuistaan.\n\n\"Kelpasi jumalien katsella tätä miestä ja tätä naista, jotka olivat\nolleet naimisissa vuosikausia ja lauloivat rakkausrunoja yhtä\nneitseellisesti kuin vastasyntynyt Rakkaus, niin kypsällä ja runsaalla\nhehkulla, ettei nuori rakastavaispari milloinkaan kykene tuntemaan\nmoista. Nuoret rakastavaiset olivat kalpeita ja vähäverisiä tämän\nkauan naimisissa olleen parin rinnalla. Oi sitä näkyä: he olivat\npelkkää tulta, liekkiä ja hellyyttä, ja ilma heidän välillään värisi\näänen ja silmäin hyväilyistä, joita he tuhlasivat toisilleen joka\nhetki, jokaisella liikkeellään, jokaisella vaitiolollaan — oi sitä\nnäkyä; heidän rakkautensa ajoi heitä toisiansa kohden, samalla kuin\nhe itse pysyttelivät erossa kuin lepattavat koiperhoset — toinen\ntoisensa tulenliekkinä — kierrellen toisiansa hämmästyttäviä, huimaavia\ntähtiratoja pitkin. Oli kuin heitä olisi hallinnut jokin suuri\nfyysillinen laki, mikä oli painolakia voimakkaampi ja hienompi, ja\nkuin heidän ruumistensa olisi ollut pakko sulautua toisiinsa minun\nsilmäini edessä. Ei ollut kumma, että heitä sanottiin ihmeelliseksi\nrakastavaispariksi.\n\n\"Palaan nyt löytämääni avaimeen. Eräänä päivänä tapasin\nikkuna-istuimelta runokokoelman. Se avautui kuin vanhasta tavasta\n'Rakkauden odotuksen' kohdalta. Sivu oli kulunut ja nuhraantunut\nrunsaasta käsittelemisestä, ja luin siltä:\n\n    'Ihana olla aivan lähetyksin\n    on, toinen tuntea ja säilyttää\n    suloista aistimusta kosketuksen...\n\n    Ei, rakkaus, vielä ei! Sun verhonasi\n    viel' olkoon hiljaisuuden pyhä tenhoisuus,\n    viel' kätke kohtalomme salaisuus,\n    min hetki kerran lyö... mut vielä ei...\n\n    Oi, rakkautemme vielä kasvakoon!\n    Sen kukoistuksen kerran kuolo vie.\n    Ravitse sielun suudelmin se, salli\n    sen kieltäymyksen unta nukkua\n    ah vielä hetkinen... hetkinen...'\n\n\"Suljin kirjan jättäen peukaloni sen väliin ja istuin tuolilla\nhiljaa ja hievahtamatta kauan. Minua häikäisi kirkkaus, minkä säkeet\nolivat luoneet ympärilleni. Se oli kuin ilmestys. Oli kuin Jumalan\nsinkauttama salama olisi äkkiä valaissut pimeän kuilun. He tahtoivat\npitää vankinaan Rakkauden oikullisen hengen, nuoren elämän ennustajan —\nnuoren elämän, joka pyrkii syntymään!\n\n\"Kävin säkeet läpi ajatuksissani: 'Hetki kerran lyö... mut vielä\nei!... Ei, rakkaus, vielä ei... Ravitse sielun suudelmin se, salli\nsen kieltäymyksen unta nukkua.' Ja minä nauroin ääneen, ha-ha! Näin\nvalkoisena näkynä heidän viattomat sielunsa. He olivat lapsia. He eivät\nymmärtäneet. He leikkivät Luonnon tulella ja makasivat paljastettu\nmiekka välillään. He nauroivat jumalille. He tahtoivat tyrehdyttää\nMaailmanpuun mahlan juoksun. He olivat keksineet järjestelmän\nja ruvenneet sitä käyttämään elämän rulettipöydässä — toivoivat\nvoittavansa. 'Varokaa! Varokaa!' huusin. 'Jumalat ovat toisella puolen\npöytää. He säätävät uudet pelilait joka kerta kun ihmiset keksivät\nuuden järjestelmän. Teillä ei ole lainkaan voittamisen toivoa.'\n\n\"Mutta sitä en huutanut heille. Odotin. He kyllä havaitsisivat\njärjestelmänsä arvottomuuden ja hylkäisivät sen. He tyytyisivät\nsiihen onneen, minkä jumalat soivat heille, eivätkä koettaisi siepata\nsuurempaa.\n\n\"Odotin. En sanonut mitään. Kuukaudet menivät menojaan, ja heidän\nrakkautensa nälkä yltyi yltymistään. Milloinkaan he eivät suoneet sille\nlievitykseksi rakkaudensyleilyä. He kiihoittivat kiihoittamistaan sitä\nkieltäymyksellä, ja se kiihtyi kiihtymistään. Menoa jatkui niin kauan,\nettä minäkin jouduin ymmälle. Nukkuivatko jumalat? ihmettelin. Vai\nolivatko ne kuolleet? Nauroin itsekseni. Mies ja nainen olivat tehneet\nihmeen. He olivat pettäneet Jumalan. He olivat saattaneet lihan häpeään\nja kunnon Maa-äidin kasvot synkistymään. He olivat leikkineet Maan\ntulella eivätkä olleet kärventyneet. He olivat haavoittumattomia. He\nolivat itse jumalia, osasivat erottaa hyvän pahasta eivätkä maistaneet\npuun hedelmää. 'Silläkö lailla kohotaan jumaliksi?' kysyin itsekseni.\n'Minä olen sammakko', sanoin itselleni. 'Ellei silmiäni sumentaisi\nmuta, olisin häikäistynyt ihmeestä, minkä olen saanut nähdä. Olen\npullistellut viisaudellani ja rohjennut arvostella jumalia.'\n\n\"Mutta en sentään, en sentään ollut erehtynyt. He eivät olleet\njumalia. He olivat mies ja nainen — pehmeätä savea, mikä huokaili ja\nhiutui, molemmat täynnä himoa, heikkouksien jäytämiä, jollaisia ei ole\njumalilla.\"\n\nCarquinez keskeytti kertomuksensa kieräyttääkseen uuden savukkeen\nja nauraakseen katkerasti. Se ei ollut kaunista naurua, se oli kuin\npaholaisen ilkuntaa, ja se kajahteli huoneessa myrskyn pauhua kovemmin,\nmikä vaimentuneena tunkeutui kuuluviimme ruskahtelevasta ulkomaailmasta.\n\n\"Minä olen sammakko\", sanoi hän puolustelevasti. \"Mistä he olisivat\nosanneet ymmärtää? He olivat taiteilijoita eivätkä biologeja. He\ntunsivat muovailusavensa, mutta eivät tunteneet savea, mistä olivat\nitse tehdyt. Mutta se minun on tunnustettava, että he pelasivat —\nsuurta peliä. Milloinkaan ei ole pelattu sellaista peliä, ja epäilen,\ntullaanko enää milloinkaan pelaamaan sellaista peliä.\n\n\"Milloinkaan eivät rakastavaiset ole olleet sellaisessa hurmiossa\nkuin he. He eivät olleet surmanneet Rakkautta suudelmilla. He\nolivat elähdyttäneet sitä kieltäymyksellä. Ja kieltäymyksellään he\nkiihdyttivät sitä niin, että se oli pakahtua pyyteestä. Ja tulisiipinen\nharpunsoittaja leyhytteli heitä tulisilla siivillään niin että he\nolivat kadottaa tajuntansa.\n\n\"He kaipasivat ja hiutuivat suloisessa vaivassa ja autuaassa,\nhurmioisessa kuolemantuskassa, sellaisen kiihkeyden vallassa, etteivät\nrakastavaiset sitä ennen eivätkä sen jälkeen ole moista milloinkaan\ntunteneet.\n\n\"Ja silloin tapahtui eräänä päivänä, että torkkuvain jumalain päät\nlakkasivat nyökähtelemästä. He havahtuivat ja näkivät miehen ja naisen,\njotka olivat pitäneet heitä pilanaan. Ja mies ja nainen katselivat\ntoisiansa silmiin eräänä aamuna ja tiesivät, että jotakin oli\nkadonnut. Tulisiipi oli kadonnut. Se oli paennut hiljaa yöllä heidän\naskeettisesta juhlapöydästään.\n\n\"He katselivat toisiansa silmiin ja tiesivät, ettei tapahtuma heitä\nliikuttanut. Heidän pyyteensä oli kuollut. Käsitätkö? Heidän himonsa\noli kuollut! Eivätkä he olleet milloinkaan suudelleet toisiansa.\nAinoatakaan kertaa he eivät olleet suudelleet toisiansa. Rakkaus oli\nkadonnut. Milloinkaan enää he eivät kaipaisi ja liekehtisi. Heillä ei\nollut mitään jäljellä -ei värisevää levottomuutta, ei suloista tuskaa,\nei valtimon koskenkohua, ei huokauksia, ei lauluja. Pyyde oli kuollut.\nSe oli kuollut yöllä kylmässä ja koskemattomassa vuoteessa, eivätkä\nhe olleet nähneet sen kuolemaa. He saivat sen tietää vasta toistensa\nsilmistä.\n\n\"Jumalat eivät kenties ole hyviä, mutta he ovat usein sääliväisiä.\nHe olivat panneet pienen norsunluupallon pyörimään pelipöydällä ja\nvetäneet panokset itselleen. Jäljellä ei ollut mitään muuta kuin\nmies ja nainen, jotka tuijottivat toistensa kylmiin silmiin, ja niin\nmies kuoli. Se oli jumalien laupeudenteko. Ennen kuin viikko ennätti\nvierähtää, Marvin Fiske oli vainajana — muistat tapahtumat. Ja\nnaisen päiväkirjasta, minkä tämä kirjoitti siihen aikaan, luin kauan\nsenjälkeen Mitchell Kennerlyn säkeet:\n\n    \"'Meit' joka hetki jano suudelmain\n    Tulena poltti, mut emme suudelleet.'\n\n\"Oi, sellaista kohtalon ivaa!\" huudahdin Carquinezin vaiettua.\n\nJa Carquinez, joka samettitakissaan takkaroihun loisteessa näytti\ntodelliselta Mefistolta, tarkasteli minua mustilla silmillään.\n\n\"Sanotko siis heidän voittaneen? Niin luulee maailma! sanon minä, ja\nminä tiedän asian oikean laidan. He voittivat samalla lailla kuin sinä\nvoitat täällä viinimäkiesi keskellä.\"\n\n\"Mutta entä sinä\", kysyin kiihkeästi, \"sinä sävel- ja aisti-orgioinesi,\nmielipuolisine kaupunkeinesi ja vielä mielipuolisempine ilveinesi —\nluuletko sinä voittavasi?\"\n\nHän pudisti hitaasti päätään. \"Siitä, että sinä raittiine\nmaalaiselämäntapoinesi joudut tappiolle, ei lainkaan välttämättä\nseuraa, että minä muka voittaisin. Me emme voita milloinkaan, me\nihmiset. Toisinaan luulemme voittavamme. Se on vain pientä pilaa\njumalien puolelta.\"\n\n\n\n\nLEOPARDINKESYTTÄJÄN TARINA.\n\n\nHänellä oli uneksiva, kaukokatseinen ilme silmissään, ja hänen\nsurullissävyisestä, yksitoikkoisesta äänestään, mikä oli tyttömäisen\nlempeä, tuntui huokuvan syvälle syöpynyttä alakuloisuutta. Hän oli\n\"leopardimies\", mutta ei näyttänyt sellaiselta. Hän sai leipänsä\nesiintymällä harjoitettujen leopardien kanssa häkissä suuren yleisön\nedessä ja saattamalla kylmät väreet kulkemaan pitkin samaisen yleisön\nselkäpiitä osoittamalla määrättyjä esimerkkejä kuolemanhalveksumisesta,\njoista hänen esimiehensä maksoivat hänelle suhteellisesti sen mukaan\nkuin ne herättivät kylmiä väreitä katselijain selkäpiissä.\n\nKuten sanottu hän ei näyttänyt sellaiselta. Hän oli kapeaharteinen,\nkapealanteinen ja vähäverinen, ja se, mikä hänen olemustaan\npainosti, ei vaikuttanut synkkyydeltä, vaan oikeamminkin suloiselta\nja hiljaiselta kaihomielisyydeltä, minkä taakkaa hän kantoi yhtä\nsuloisesti ja hiljaisesti. Kokonaisen tunnin olin koettanut houkutella\nhänen huuliltaan jotakin tarinaa, mutta häneltä tuntui puuttuvan\nmielikuvitus. Hän ei nähnyt lainkaan romantiikkaa ihaillussa\nammatissaan, ei sankaritekoja, ei mitään jännittävää — kaikki oli\npelkkää harmaata, yksitoikkoista ja äärettömän ikävää.\n\nLeijonatko? Niin, hän oli ollut kamppailussa niiden kanssa. Se ei\nollut mitään. Se ei kysynyt mitään muuta kuin levollisuutta. Kuka\ntahansa saattoi tavallisella kepillä pakottaa leijonan pysymään hiljaa.\nKerran hänellä oli ollut leijonan kanssa yhteenotto, mikä kesti puoli\ntuntia. Ei tarvinnut muuta kuin lyödä sitä kuonolle, aina kun se yritti\nhyökätä, ja kun se turvautui kavaluuteen ja hyökkäsi pää alaspäin\npainettuna, piti vain ojentaa jalkansa. Kun se iski sitä kohden, veti\nkesyttäjä jalkansa takaisin ja löi petoa kuonolle. Siinä kaikki.\n\nHänen silmäinsä ilme oli yhtä uneksiva kuin tavallisesti ja hänen\nsanansa olivat yhtä vienoja, kun hän näytti minulle haavojaan.\nNiitä oli paljon, eräs aivan veres: naarastiikeri oli kynsäissyt\nhäntä olkapäästä jalkaan asti. Näin sirosti korjatut repeämät hänen\nlakissaan. Hänen oikea käsivartensa näytti kyynärpäästä alaspäin\nsellaiselta, kuin se olisi kulkenut puimakoneen läpi, niin paljon ja\npahoja merkkejä kynnet ja kulmahampaat olivat siihen jättäneet. Mutta\neihän se mitään, sanoi hän, vanhoja haavoja vain pakotti hiukan, kun\noli kosteat ilmat.\n\nÄkkiä kirkasti muudan muisto hänen kasvonsa, sillä hän halusi yhtä\nkernaasti kertoa minulle jonkin tarinan kuin minä halusin sellaisen\nkuulla.\n\n\"Te olette kai kuullut puhuttavan leijonankesytläjästä, jota toinen\nmies vihasi?\" kysyi hän.\n\nHän vaikeni ja katseli miettivästi sairasta leijonaa, joka oli\nvastapäisessä häkissä.\n\n\"Sillä on hammassärky\", selitti hän. \"Niin... leijonankesyttäjän\nsuurnumerona oli työntää pään leijonan kitaan yleisön edessä. Mies,\njoka vihasi häntä, oli läsnä joka näytännössä ja toivoi kerran\nsaavansa nähdä leijonan iskevän hampaansa kesyttäjään. Hän seurasi\nkiertuetta kautta maan. Vuodet vierivät, ja hän tuli vanhaksi, ja\nleijonankesyttäjä tuli vanhaksi, ja leijona tuli vanhaksi. Ja vihdoin\nerään päivänä ensimmäisellä penkillä istuessaan hän sai nähdä mitä oli\nodottanut. Leijona puraisi, ja lääkärin noutaminen oli hyödytöntä.\"\n\nLeopardinkesyttäjä katseli kynsiään kasvoilla ilme, mikä olisi ollut\narvosteleva, ellei se olisi ollut niin alakuloinen.\n\n\"Niin, sellaista sanon kärsivällisyydeksi\", jatko hän, \"ja\nkärsivällisyys on minun makuuni. Mutta eräällä toverilla, jonka tunsin,\nei ollut makua. Hän oli pieni, laiha, lyyhy ranskalainen, joka nieli\nmiekkoja ja teki taikatemppuja. De Ville nimeä hän käytti itsestään,\nja hänellä oli kaunis vaimo. Vaimo esiintyi trapetseilla, ja hänellä\noli tapana viskautui katosta alapuolella olevaan verkkoon ja heittää\ntäysvoltti ilmassa.\n\n\"De Villen luonne oli yhtä kiivas kuin hänen kätensä oli nopea, ja\nhänen kätensä oli yhtä nopea kuin tiikerin käpälä. Kun sirkuksen\njohtaja eräänä päivänä nimitti häntä ranskalaiseksi paholaiseksi\ntai joksikin sentapaiseksi, hän asetti miestä vasten puisen\nveitsenheittotaulunsa, ja se kävi niin nopeasti, ettei toinen\nennättänyt hievahtaakaan, ja sitten de Ville pani toimeen oikean\nilotulituksen veitsillään ja naulasi ne puuhun sirkuksenjohtajan\nympärille, niin lähelle tätä, että ne lävistivät miehen vaatteet ja\nettä useimmat naarmuttivat hänen nahkaansa.\n\n\"Klovnien piti irroittaa veitset, jotta johtaja pääsi vapaaksi, sillä\nhän oli kiinninaulittu. Siitä pitäen päätimme varoa de Villeä ja olla\nosoittamatta hänen vaimolleen sen suurempaa huomaavaisuutta kuin\nkohteliaisuus parahiksi vaati. Nainen oli muutoin oikein intohimoinen\nheilakka, mutta kaikki pelkäsimme de Villeä.\n\n\"Mutta joukossamme oli muudan, Wallace, joka ei pelännyt mitään. Hän\noli leijonankesyttäjä, ja hänelläkin oli temppuna työntää päänsä\nleijonan kitaan. Hän olisi työntänyt päänsä minkä leijonan kitaan\ntahansa, mutta piti parhaana Augustusta, isoa, hyväluonteista petoa,\njohon aina saattoi luottaa.\n\n\"Kuten sanottu Wallace — kuningas Wallaceksi nimitimme häntä — ei\npelännyt eläviä eikä kuolleita. Hän oli kuningas, ja se riitti. Olen\nnähnyt hänen juovuksissa vedon vuoksi menevän häkkiin raivoissaan\nolevan leijonan luokse ja kurittavan sitä kepittä. Hän vain löi petoa\nkuonolle nyrkillään.\n\n\"Madame de Ville...\"\n\nTakanamme syntyi äkkiä meteli, ja leopardinkesyttäjä kääntyi hyvin\ntyynesti katsomaan. Siellä oli jaettu häkki, minkä toisessa osastossa\noleva koirasapina oli sormeillut väliseinän rautatankoja, ja silloin\ntoisen osaston iso harmaa susi oli tarrannut sen käteen ja koetti\nnyt vetää sen luokseen. Poloisen apinakoiraan käsivarsi näytti\nvenymistään venyvän kuin karkea kautsuköysi, ja sen vaimot päästivät\nhirmuisen äläkän. Ainoatakaan vartijaa ei ollut saapuviin ja sentähden\nleopardinkesyttäjä astahti pari askelta lähemmä, antoi sudelle kovan\niskun kuonolle kädessään olevalla kevyellä bamburuokokepakolla ja\npalasi surumielisesti ja anteeksipyytävästi hymyillen jatkamaan\nkatkennutta ajatustaan, aivan kuin ei olis minkäänlaista keskeytystä\ntapahtunut.\n\n\"... katseli kuningas Wallacea, ja kuningas Wallace katseli naista,\nja de Ville näytti tuimalta! Me muut varoitimme Wallacea, mutta siitä\nei ollut apua. Hän nauroi meille, samoin kuin hän nauroi de Villelle\neräänä päivänä, kun hän painoi de Villen pään puurosankoon, koska pieni\nranskalainen tahtoi tapella.\n\n\"De Ville näytti hirveältä — autoin häntä puuron kaapimisessa, mutta\nhän oli levollinen kuin kivi eikä uhkaillut lainkaan. Mutta minä näin\nhänen silmissään hehkun, minkä olin monesti nähnyt villeillä! pedoilla,\nja vaivauduin antamaan Wallacelle viimeisen varoituksen. Hän nauroi,\nmutta senjälkeen hän ei katsellut madame de Villeä yhtä useasti kuin\nennen.\n\n\"Kului monta kuukautta. Mitään ei tapahtunut ja aloin uskoa, että\nkysymyksessä oli paljon melua tyhjästä. Olimme parhaillaan Lännessä\nja esiinnyimme Friscossa. Meillä oli silloin iltapäivänäytäntö, ja\navara sirkusteltta oli täynnä naisia ja lapsia, kun saavuin etsimään\nPunaista Dennyä, ensimmäistä akrobaattia, joka oli lainannut minulta\nkynäveitsen, mutta ei ollut sitä palauttanut.\n\n\"Kulkiessani pukeutumissuojien ohi kurkistin sisälle eräästä\ntelttakankaan reiästä nähdäkseni, oliko mies siellä. Häntä ei ollut,\nmutta aivan edessäni näin trikoihin pukeutuneen kuningas Wallacen,\njoka odotti vuoroaan mennäkseen leijonahäkkiin ohjelmanumeroaan\nsuorittamaan. Hän kuunteli huvitettuna parin trapetsitaiteilijan\nriitelyä. Kaikki muutkin pukeutumishuoneessa olevat kuuntelivat\nsitä, paitsi de Ville, joka tuijotti Wallacea sammumattoman vihan\ntuike silmissään. Wallace ja kaikki muut olivat niin kiintyneinä\nriitaveikkoihin, etteivät he panneet merkille de Villen ilmettä eivätkä\nsitä, mitä sitten tapahtui.\n\n\"Mutta minä näin sen teltanseinämän reiästä. De Ville otti nenäliinan\ntaskustaan, oli kuivaavinaan hikeä otsaltaan — oli kuuma päivä — ja\nkulki samalla Wallacen ohi tämän selän taitse. Hän ei pysähtynyt, mutta\nlöyhäytti nenäliinaansa ja asteli suoraan ovelle, missä hän käänsi\npäätään ja katsahti pikaisesti taakseen ennen kuin meni ulos. Hänen\nkatseensa pani minut pelkäämään, sillä se ei ilmaissut ainoastaan\nvihaa, vaan voitonriemuakin.\n\n\"De Ville aikoo jäädä väijyksiin, sanoin itselleni, ja hengähdin\ntotisesti helpotuksesta, kun näin hänen poistuvan ulos sirkusalueen\nportista ja nousevan kaupunkiin menevään raitiovaunuun. Muutamaa\nminuuttia myöhemmin olin isossa teltassa, missä tapasin Punaisen\nDennyn. Kuningas Wallace oli aloittanut ohjelmanumeronsa ja piti\nyleisöä jännityksen vallassa. Hän oli epätavallisen juonikkaalla\ntuulella, ja hän ärsytteli leijonia siksi, kunnes ne kaikki karjuivat,\ntarkoin sanoen kaikki paitsi vanha Augustus, sillä tämä oli liian vanha\nja lihava ja laiska suuttuakseen mistään.\n\n\"Vihdoin Wallace läimäytti piiskalla vanhaa leijonaa käpälille ja sai\nsen asettautumaan asentoon. Vanha Augustus tirkisteli hyväntahtoisesti\nja aukaisi kitansa, ja Wallace työnsi päänsä sinne. Ja sitten leijonan\nleuat loksahtivat kiinni — kratsh — silleen.\"\n\nLeopardinkesyttäjä hymyili miettivästi, ja hänen silmiinsä syttyi\nniiden tavallinen kaukokatseinen ilme.\n\n\"Se oli kuningas Wallacen loppu\", jatkoi hän surumielisellä, hillityllä\näänellään. \"Kun rauha oli palannut sirkukseen, kumarruin tilaisuuden\ntultua haistelemaan Wallacen päätä. Minulta pääsi aivastus.\"\n\n\"Se... se oli...?\" kysyin kiihkeästi.\n\n\"Nuuskaa — jota de Ville oli heittänyt hänen hiuksiinsa pukuhuoneessa.\nVanha Augustus ei tehnyt sitä varsin. Se vain aivasti.\"\n\n\n\n\nMIELIPUOLEN KERTOMUS.\n\n\nJohn Claverhouse oli kuukasvoinen ihminen. Tiedätte, minkä näköisiä\nsellaiset ihmiset ovat: heillä on kovasti ulkonevat poskipäät, heidän\nleukansa ja otsansa muodostavat ympyrän poskien kanssa, heidän leveä\npallukkanenänsä on joka taholta yhtä etäällä tämän ympyrän kehästä,\nlitistynyt kasvojen keskipisteeseen kuin taikinapallero kattoon. Siitä\nkenties johtui, että inhosin häntä, sillä hän tosiaankin kidutti\nsilmiäni, ja minusta tuntui siltä, että itse maa kärsi, kun sen piti\nkantaa häntä kamarallaan. Äidilläni oli kenties ollut taikauskoisia\nhoureita kuusta...\n\nOlipa miten oli, minä vihasin John Claverhousea. En sen tähden, että\nhän olisi tehnyt minulle jotakin sellaista, mitä ihmiset sanoisivat\nvääryydeksi tai konnankujeeksi. Kaukana siitä. Kyseellinen paha\noli syvällisempää, mutkallisempaa laadultaan, niin pettävää, niin\nkäsittämätöntä, että sitä ei voi sanoin selittää ja määritellä. Moista\nkoemme jokainen joskus elämässämme. Näemme ensimmäistä kertaa jonkun\nhenkilön, jonkun, jonka olemassaolostakaan meillä ei silmänräpäystä\naikaisemmin ollut edes aavistusta, ja sentään sanomme itsellemme\nkohta tavatessa: \"Tuosta miehestä minä en pidä!\" Minkä tähden emme\npidä hänestä? Oi, emme tiedä, minkä tähden, tiedämme vain, ettemme...\nVastenmielisyytemme on herännyt, siinä kaikki. Niin oli asian laita\nminuun ja John Claverhouseen nähden.\n\nMitä oikeutta sellaisella ihmisellä on olla onnellinen? Mutta kuitenkin\nhän oli optimisti. Hän oli aina iloinen, ja hänen naurunsa oli aina\nherkässä. Kaikki oli niin all right siitä kirotusta miehestä. Oi, miten\nhänen ilonsa minua raivostutti. Se, että muut nauroivat, ei häirinnyt\nminua. Olipa itsellänikin tapana nauraa — kunnes kohtasin John\nClaverhousen.\n\nMutta hänen naurunsa! Se ärsytti minua, hullaannutti minua pahemmin\nkuin mikään muu seikka auringon alla. Se vainosi minua, tarrasi\nkiinni minuun eikä tahtonut päästää minua rauhaan. Se oli mahtavaa\nGargantua-naurua. Valvoinpa tai nukuinpa, aina se oli kimpussani ja\nraastoi ja repi sydänhermojani kuin summaton riivinrauta. Päivän\nsarastaessa se kajahteli korviini niityiltä suloisia aamu-uniani\nhäiritäkseen. Ahdistavassa keskipäivän kuumuudessa, kun kasvit\nnuokkuivat ja linnut pakenivat metsän syvimpiin uumeniin ja koko\nluonto oli horroksissa, hänen hahatuksensa ja hihityksensä linkoutui\ntaivaalle auringon uhmaksi. Ja keskiyön pimeässä sen kuuli yksinäisiltä\nteiltä, kun hän matkasi kotiin kaupungista, hänen sietämättömän\nnaurunhohotuksensa, ja se herätti minut unesta kiemurtelemaan\nvuoteessani ja pusertamaan kynnet kämmeniini.\n\nHiivin salaa ulos yöllä ja päästin hänen karjansa hänen pelloilleen,\nja aamulla kuulin hänen raikuvan naurunsa, kun hän ajeli elukoita\npois. \"Eihän se mitään\", sanoi hän, \"ei sovi vihoitella viattomille\nluontokappale-raukoille siitä, että ne pyrkivät paremmille laitumille.\"\n\nHänellä oli koira, jota hän nimitti Marsiksi, iso, mainio eläin,\npuoleksi hirvikoira, puoleksi verikoira. Mars oli hänen suuri\nihastuksensa, ja hän ja se olivat siinä yksissä. Mutta minä odotin\naikani, ja eräänä päivänä vihdoin houkuttelin koiran pois kotosalta\nja tein siitä lopun strykniinillä ja häränlihalla. Tapaus ei lainkaan\nvaikuttanut John Claverhouseen. Hän nauroi yhtä sydämellisesti ja\nuseasti kuin ennenkin, ja hänen kasvonsa olivat yhtä täyskuumaiset kuin\nolivat aina olleet.\n\nSilloin panin hänen heinäsuovansa ja latonsa palamaan. Mutta seuraavana\naamuna — oli silloin sunnuntai — hän lähti aivan iloisena ja hilpeänä\njonnekin.\n\n\"Minne matkalla?\" kysyin, kun hän kulki ohitseni tiellä.\n\n\"Forellin pyyntiin\", sanoi hän, ja hänen kasvonsa loistivat kuin täysi\nkuu. \"Minä olen hullaantunut forelleihin.\"\n\nVoiko enää ajatella mahdottomampaa ihmistä! Koko hänen heinäsatonsa\noli mennyt savuna ilmaan hänen suoviensa ja latonsa palaessa.\nTiesin, ettei hänellä ollut vakuutusta. Ja kuitenkin hän meni,\nvaikka silmien edessä oli nälänhätä ja ankara talvi, iloisesti\npyydystämään forelleja, ajatelkaahan, siksi, että oli \"hullaantunut\"\nniihin. Jos hänen otsallaan olisi näkynyt pieninkin pilven häive,\ntai jos hänen häränkasvonsa olisivat venyneet ja vakavoituneet ja\nvähemmän muistuttaneet kuuta, tai jos hän edes yhdenkään kerran olisi\nkarkoittanut ainaisen hymyn kasvoiltaan, olisin varmasti voinut antaa\nanteeksi hänelle sen, että hän oli olemassa. Mutta onnettomuus vain\nteki hänet entistä iloisemmaksi.\n\nHerjasin häntä. Hän katseli minua kasvoillaan tylsä ja hymyilevä\nhämmästys.\n\n\"Pitäisikö minun tapella kanssanne? Miksikä niin?\" kysyi hän hitaasti.\nJa sitten hän nauroi. \"Miten lystikäs te olettekaan! Hi-hi-hi! Saatatte\nminut hengiltä! Ha-ha-ha! Hi-hi-hi!\"\n\nMitä tehdä? Se oli sietämätöntä. Kaikkien pyhien nimessä, miten häntä\nvihasinkaan! Entä hänen nimensä sitten — Claverhouse! Moinen nimi!\nMites mieletön nimi! Claverhouse! Taivasten tekijä, miksi hänen nimensä\noli Claverhouse? Utelin sitä utelemistani itseltäni. Minulla ei olisi\nollut mitään sitä vastaan, että hänen nimensä olisi ollut Smith tai\nBrown tai Jones — mutta Claverhouse! Arvostelkaa itse. Toistelkaa\nsitä itseksenne — Claverhouse! Kuulettehan, miten naurettava se on —\nClaverhouse! Onko ihmisellä, jolla on sellainen nimi, oikeutta elää:\nKysynpä! \"Ei\", vastaatte. Ja minäkin sanon: Ei!\n\nMutta minulle johtui mieleen hänen kiinnityslainansa. Tiesin, ettei hän\nkykenisi maksamaan sen korkoja nyt, kun hänen heinänsä ja latonsa olivat\ntuhoutuneet. Toimitin sentähden niin, että kiinnitys joutui ovelan,\nvaiteliaan ja kovakätisen koronkiskurin haltuun. Minä pysyin salassa,\nmutta joudutin tämän välikäden avulla tuomioistuimen päätöstä, mikä\njulisti hänet menettäneeksi lunastusoikeuden kiinnitettyyn tilaansa,\nja John Claverhousen piti joidenkuiden päiväin kuluttua — niitä ei\ntotisesti suotu hänelle enempää kuin lain määräämät — joutua maantielle\nkarjoineen ja kamppeineen. Menin katsomaan, miten hän suhtautui\nseikkaan, sillä hän oli asunut taloaan lähes kaksikymmentä vuotta.\nMutta hänen mulkosilmänsä loistivat, ja hänen kasvonsa hohtivat kuin\ntäysi kuu.\n\n\"Ha-ha-ha!\" nauroi hän. \"Totisesti on nuorin poikani lystillinen\ntenava! Oletteko moista milloinkaan kuullut? Kuunnelkaahan! Pojan\nleikitellessä pikirannassa hiekkatörmästä luhistui kappale ja\npärskäytti veteen pudotessaan hänet läpimäräksi. 'Isä!' huusi tenava.\n'Iso, iso kala huitaisi pyrstöllään ja kasteli minut...'\"\n\nHän vaikeni ja odotti, että yhtyisin hänen helvetilliseen hilpeyteensä.\n\n\"Minä en tapauksessa näe mitään nauramista\", sanoin väsyneesti, ja\ntiedän näyttäneeni happamelta.\n\nHän silmäili minua hämmästyneenä, ja sitten syttyi se kirottu hohde\njälleen, jota jo olen kuvannut, hänen kasvoillensa, ja ne loistivat\nlempeästi ja lämpöisesti kuin kesäinen kuu, ja samalla hän nauroi:\n\"Ha-ha-ha! Sepä somaa! Ettekö näe...? Hi-hi-hi! Ha-ha-ha! Se veikkonen\nei näe...! Kuulkaahan siis! Iso kala...\"\n\nMutta minä tein täyskäännöksen ja marssin tieheni. Mitta oli täyttynyt.\nEn kestänyt kauempaa. Tästä piti tulla loppu, ajattelin. Kirottu\nihminen! Maailman oli päästävä hänestä. Ja mäkeä noustessani kuulin\nkuinka hänen hirviömäinen naurunsa kajahteli taivaan pilvissä.\n\nVoin kerskata tekeväni kaiken säällisesti ja kunnolla, ja kun päätin\nsurmata John Claverhousen, päätin tehdä sen tavalla, jota minun ei\ntarvitsisi jälkeenpäin ajatellessani hävetä. Inhoan hutiloimista ja\nvihaan raakuutta. Jo pelkkä ihmisen nyrkillä-lyöminen on minusta\nvastenmielistä — hyi! Se on ällöttävää. Minun oli siis mahdotonta ampua\ntai pistää kuoliaaksi John Claverhousea — oi sitä nimeä! Enkä tahtonut\nsuorittaa tekoani ainoastaan kauniisti ja taiteellisesti, vaan myös\nsellaisella tavalla, ettei minuun voinut langeta epäluulon häivettäkään.\n\nSiinä tarkoituksessa hieroskelin nerokyhmyjäni, ja viikon herkeämättä\nasiaa haudottuani minulla oli suunnitelma kypsänä. Sitten tuumasta\ntoimeen. Ostin viisi kuukautta vanhan vesikoirarotuisen nartun ja\nryhdyin sitä kaikella tarmollani harjoittamaan. Jos joku olisi\nvakoillut minua, hän olisi nähnyt, että tämä harjoitus tarkoitti yhtä\nainoata seikkaa — noutamista. Opetin koiran, jonka ristin Bellonaksi,\nnoutamaan kepakoita, joita heittelin veteen, enkä ainoastaan noutamaan,\nvaan myöskin tekemään sen silmänräpäyksessä, niitä pureskelematta\ntai niillä leikittelemättä. Pääasia oli, ettei se antanut minkään\npidättää itseään, vaan nouti kepakon mahdollisimman nopeasti. Otin\ntavakseni juosta pakosalle ja antaa koiran ajaa itseäni takaa keppi\nsuussa, kunnes sa saavutti minut. Se oli terhakka koira, ja se antautui\nleikkiin sellaisella innolla, että pian saatoin olla tyytyväinen.\n\nSitten lahjoitin sen John Claverhouselle ensimmäisessä sopivassa\ntilaisuudessa. Tiesin totisesti mitä tein, sillä tunsin hänen pikku\nheikkoutensa, pienen salaisen synnin, johon hän säännöllisesti ja\nparantumattomasti teki itsensä syypääksi.\n\n\"Ei\", sanoi hän, kun panin koiran talutusnuoran pään hänen käteensä,\n\"ei, ette varmaankaan tarkoita totta?\" Hänen kirotut kuukasvonsa\ntöllistelivät ja virnistelivät täydessä pyöreydessään.\n\n\"Minä... minä olen melkein ajatellut, ettette pidä minusta\", selitti\nhän. \"Ajatelkaahan, miten hassusti saattaa erehtyä!\" Ja hän nauroi\nsille seikalle tikahtuakseen.\n\n\"Mikäs tämän nimi onkaan?\" sai hän kysytyksi naurunpurskahdustensa\nlomassa.\n\n\"Bellona\", sanoin.\n\n\"Hi-hi-hi!\" hihitti hän. \"Sepä lystikäs nimi!\"\n\nPurin hampaitani, sillä hänen iloisuutensa ärsytti minua, ja sähähdin\nniiden lomasta: \"Se on Marsin juoksutovereita, kuten tiedätte.\"\n\nSilloin alkoi täyskuun hohde levitä hänen kasvoilleen, ja hän huudahti:\n\"Se oli minun entinen koirani. Noo, tämä on siis leskenä nyt. Ha-ha-ha!\nHi-hi-hi!\" räjähteli hän minua kohden, ja minä tein täyskäännöksen ja\nkiiruhdin juoksujalkaa matkoihini mäkeä ylös.\n\nViikko vieri, ja lauantai-iltana sanoin hänelle: \"Taidatte muuttaa\nmaanantaina?\"\n\nHän nyökkäsi ja virnisteli.\n\n\"Siispä teillä ei enää ole tilaisuutta saada juhla-ateriaa forelleista,\njoihin olette niin 'hullaantunut'.\"\n\nHän ei tajunnut sanojeni ivaa. \"Oi, mene ja tiedä\", hihitti hän.\n\"Pistäydynpä aamulla joelle ja yritän oikein kovilla paukuilla.\"\n\nSilloin olin kaksin verroin varma asiastani, ja palasin kotiin\nihastuksesta suunniltani.\n\nVarhain seuraavana aamuna näin hänen kulkevan ohi verkko ja säkki\nkäsivarrella, ja Bellona juoksi hänen kantapäissään. Tiesin, minne\nhän oli menossa, ja kiersin niityn poikki taloni taitse ja kapusin\npensasviidakon läpi vuoren laelle. Pysyttelin tarkasti näkymättömissä\nja kuljin harjannetta myöten pari peninkulmaa vuoren pengermälle, missä\npaikkakuntamme pikku joki muodostaa putouksen ja sitten pitää pienen\nhengähdyshetken leveässä ja tyynessä lammikossa keskellä kallioita.\nSiinä oli näytelmän paikka! Istuuduin rinteelle, mistä saatoin nähdä\nkaiken, mitä tapahtui joella, ja sytytin piippuni.\n\nMuutaman minuutin kuluttua John Claverhouse ilmestyi jokirantaan.\nBellona juoksi hänen vierellään, ja kumpikin oli oikein innoissaan,\nja nartun lyhyet, kimeät haukahdukset sekaantuivat miehen syviin\nrintaääniin. Suvannolle saavuttuaan hän viskasi verkon ja säkin\nmaahan ja otti housuntaskustaan jonkin esineen, mikä näytti isolta,\npaksulta kynttilältä. Mutta tiesin, että se oli dynamiittipötky, sillä\nhän pyydysti forelleja dynamiitilla. Hän kietoi tiukasti dynamiitin\nympärille palttinasuikaleen ja kiinnitti sytytyslangan. Sitten hän\nsytytti langan ja heitti helvetinkoneen suvantoon.\n\nSalamana Bellona seurasi sitä veteen. Teki mieleni huikata ilosta.\nClaverhouse kutsui narttua takaisin, mutta tuloksetta. Hän pommitti\nsitä peltipurkeilla ja pikku kivillä, mutta koira ui siksi, kunnes\nsai dynamiittipötkyn suuhunsa; silloin se kääntyi uimaan rannalle.\nNyt vasta Claverhouse havaitsi vaaran uhan ja alkoi juosta. Kuten\nolin aavistanut ja suunnitellut, kiipesi koira rantaäyräälle ja\nkarkasi miehen jäljestä. Oi, se oli totisesti suurenmoista! Suvanto\noli kuten sanottu vuorenpengermän alla. Pengermän ylä- ja alapuolella\nsaattoi päästä joen yli porraskiviä myöten. Claverhouse ja Bellona\njuoksivat kehää, ylös alas ja kiviä pitkin. En ollut osannut uskoa,\nettä niin kömpelö mies kykenisi juoksemaan niin nopeasti. Mutta hän\njuoksi, Bellona takanaan, hetki hetkeltä lähempänä. Juuri siinä\nsilmänräpäyksessä, jona koira tavoitti henkensä edestä pakenevan miehen\nja työnsi kuononsa tämän polventaipeeseen, välähti äkkiä salama,\ntuprahti savupilvi ja jymähti hirvittävä pamaus, ja sillä kohtaa, missä\nmies ja koira olivat olleet vilausta aikaisemmin, ei näkynyt enää muuta\nkuin iso maakuoppa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Saanut surmansa laittomalla kalastusretkellä sattuneessa\nonnettomuudessa.\"\n\nNiin kuului ruumiintarkastuskunnan lausunto, ja sentähden saatan\nkerskata ottaneeni John Claverhousen hengiltä sievällä, hienolla ja\ntaiteellisella tavalla. Koko jutussa ei tapahtunut minkäänlaista\nhutilointia, raakuutta eikä mitään häpeällistä. Milloinkaan enää ei\nhänen helvetillinen naurunsa kaiuta vuoria, eikä minun enää milloinkaan\ntarvitse kärsiä hänen kuukasvojensa näkemisestä. Päiväni ovat nyt\nrauhallisia, ja nukun erinomaisesti öisin.\n\n\n\n\nVARJO JA VALO.\n\n\nMenneisyyttä muistellessani käsitän, miten merkillinen se ystävyys\noli. Lloyd Inwood oli pitkä, solakka ja jalorakenteinen, joustava\nja tumma. Paul Tichlorne oli pitkä, solakka ja jalorakenteinen,\njoustava ja vaalea. Toinen oli toisen vastine kaiken muun paitsi värin\npuolesta. Lloydin silmät olivat mustat, Paulin siniset. Voimakasten\nmielenliikutusten hetkinä veri väritti Lloydin kasvot oliivinruskeiksi,\nmutta Paulin purppuranpunaisiksi. Lukuunottamatta tätä värieroa he\nolivat yhtä samanlaisia kuin kaksi marjaa. Kumpikin oli kiihkeä, kykeni\näärimmäiseen voimanponnistukseen ja kestävyydenkoetukseen, ja molemmat\nelivät samoissa hurmiomielialoissa.\n\nMutta tähän merkilliseen ystävyysliittoon kuulu kolmaskin henkilö,\nja se kolmas oli lyhytkasvuinen, lihava, vanttera ja laiska, ja\nse olin minä, häpeä sanoa. Paul ja Lloyd tuntuivat olevan luodut\ntoistensa kilpaveikoiksi ja minä rauhanrakentajaksi heidän välilleen.\nKasvoimme yksissä kaikki kolme, ja hyvin useasti olen kestänyt omissa\nnahoissani kiukkuiset iskut, mitkä toinen heistä tarkoitti toiselleen.\nHe kilpailivat aina, koettivat voittaa toinen toisensa ja kun he\njoutuivat sellaiseen taisteluun, ei heidän voimanponnistuksillaan ja\nintohimoisella kiihkeydellään ollut ollenkaan rajoja.\n\nTämä ankara kilpailu vallitsi sekä heidän opinnoitaan että leikkejään.\nJos Paul opetteli ulkoa \"Marmionista\" laulun, opetteli Lloyd\nkaksi, Paul sitten kolme, Lloyd neljä, kunnes kumpikin osasi koko\nrunoelman ulkoa. Muistan erään uimarannassa sattuneen tapauksen,\nmikä traagillisesti selittää heidän keskinäistä elämänkamppailuaan.\nMeillä pojilla oli tapana leikkiä sukeltelemalla kymmenen' jalkaa\nsyvän lammikon pohjalle ja pidellä kiinni siellä olevista puunjuurista\nnähdäksemme, kuka kykeni kauimmin pysyttelemään veden alla. Paul ja\nLloyd saatiin yllytetyiksi sukeltamaan yht'aikaa. Kun näin heidän\ntiukan päättäväisten kasvojensa katoavan veteen, minut valtasi aavistus\njostakin kauheasta. Hetket kuluivat, vesirenkaat häipyivät, lammikon\npinta sileni karehtimattomaksi, mutta mustaa tai kullanheleätä päätä\nei ilmaantunut henkeä vetämään. Me rannalla olijat rupesimme käymään\nlevottomiksi. Kauimmin henkeään pidättelemään kyenneen pojan pisin\nsaavutus oli sivuutettu, mutta vieläkään ei mitään näkynyt. Hitaasti\nkohoilevat ilmakuplat osoittivat, että heidän keuhkonsa tyhjenivät\nilmasta, mutta sitten ei noussut ilmakupliakaan. Jok'ainoa sekunti kävi\nloputtomaksi, ja kykenemättä enää sietämään jännitystä hyppäsin veteen.\n\nLöysin heidät pohjasta tiukasti juuriin tarranneina: heidän\npäittensä väliä oli vajaa jalka, ja kummankin silmät olivat selki\nselällään, toinen tuijotti toista herkeämättä. He kärsivät kauheasti,\nvääntelehtivät ja kiemurtelivat vapaaehtoisen tukehtumisensa tuskissa,\nsillä kumpikaan ei tahtonut antaa perään ja tunnustaa hävinneensä.\nKoetin pakottaa Paulia hellittämään juuresta, mutta hän teki hurjaa\nvastarintaa. En jaksanut pidättää kauemmin henkeäni ja palasin pinnalle\nhirveästi hädissäni. Selitin nopeasti tilanteen, ja puolikymmentä\nmeistä sukelsi pohjaan ja tempasi heidät väkisin irti. Kun saimme\nheidät vedestä, oli kumpikin tajutonna, ja vasta uutteran pyörittelyn,\nhivuttelun ja hieronnan jälkeen saimme heidät virkoamaan. He olisivat\nhukkuneet, ellei heitä olisi pelastettu.\n\nKun Paul Tichlorne pääsi korkeakouluun, luultiin yleisesti, että hän\nryhtyisi opiskelemaan valtiotiedettä. Lloyd Inwood, joka kirjoittautui\nkorkeakouluun yht'aikaa, valitsi saman alan. Mutta Paulilla oli koko\najan ollut salaisena suunnitelmana ruveta opiskelemaan luonnontieteitä,\nerikoisesti kemiaa, ja viimehetkessä hän muutti alaa. Vaikka Lloyd\njo oli tehnyt työsuunnitelman lukuvuotta varten ja aloittanut\nvaltiotieteen luentojen kuuntelemisen, hän seurasi heti Paulin\nesimerkkiä ja antautui tutkimaan luonnontieteitä, pääaineenaan kemia.\nHeidän kilvoittelunsa tuli pian tunnetuksi koko korkeakoulussa. Toinen\nkannusti toista, ja he tunkeutuivat syvemmälle kemian ongelmiin\nkuin ainoakaan ylioppilas ennen heitä — niin syvälle, että he jo\nennen loppututkintoansa olisivat kyenneet panemaan pussiin opiston\nkaikki kemian professorit ja dosentit lukuunottamatta Moss-\"ukkoa\",\nkemiallisen osaston dekaanusta, ja tämänkin he monta kertaa saattoivat\ntiukalle. Lloyd keksi hämähäkkisyövän \"kuolemanbasillin\", ja tämä\nkeksintö ja hänen syankalium-kokeensa taudin parantamiseksi tekivät\nhänet ja hänen yliopistonsa kuuluisaksi kautta koko maailman; eikä\nPaul jäänyt hiuksenkaan vertaa jälkeen, kun hänen kokeilujen tietä\nonnistui valmistaa hyytelömäisiä epäorgaanisia yhtymiä, joissa\ntapahtui amoebamaisia liikuntoja, ja kun hän loi uutta valaistusta\nhedelmöittymisprosesseihin hämmästyttävillä kokeillaan, joita hän teki\nkloornatriumilla ja magneesia-Iiuoksilla sekä meriorganismien alimmilla\nmuodoilla.\n\nHeidän ylioppilasaikanaan sentään, silloin, kun he olivat kiihkeimmin\nsyventyneinä orgaanisen kemian ongelmiin, tapahtui Doris van\nBenshotenin tulo heidän elämäänsä. Lloyd tapasi hänet ensin, mutta\nennen kuin vuorokausi oli ennättänyt kulua umpeen, Paulkin hankkiutui\ntytön tuttavaksi. He luonnollisesti rakastuivat häneen, ja hänestä tuli\nse ainoa arvo, mikä heille teki elämän elämäksi. He palvoivat häntä\nyhtä kiihkeästi ja hehkuvasti, ja heidän kamppailunsa tytöstä kävi niin\nankaraksi, että koko ylioppilaskunta löi suuria vetoja lopputuloksesta.\nItse Moss-\"ukko\" lankesi eräänä päivänä, sen jälkeen kuin Paul hänen\nyksityislaboratoriossaan oli aivan odottamatta purkanut tunteitaan,\nsyntiin ja löi kuukauden palkastaan vetoa siitä, että Paulista tulisi\nDoris van Benshotenin mies.\n\nVihdoin tyttö ratkaisi ongelman omalla tavallaan, Paulia ja Lloydia\nlukuunottamatta kaikkien tyytyväisyydeksi. Hän saattoi heidät yksiin\nja sanoi, ettei hän tosiaankaan kyennyt valitsemaan heidän välillään,\nkoska hän piti yhtä paljon kummastakin, ja koska moniavioisuus ei ollut\nsallittua Yhdysvalloissa, hänen valitettavasti täytyi luopua kunniasta\nja onnesta mennä naimisiin jommankumman kanssa. Kumpikin nuorukainen\nsyytti toistaan tästä asian surkeasta lopusta, ja heidän keskinäinen\nkatkeruutensa kiihtyi entisestään.\n\nMutta pian tuli käännekohta. Loppu alkoi minun kodissani, sen\njälkeen kuin he olivat päässeet yliopistosta ja kadonneet maailman\nnäköpiiristä. Kumpikin oli varakas, eikä heillä ollut erikoista halua\neikä lainkaan pakkoa antautua opettajiksi. Minun ystävyyteni ja\nheidän keskinäinen vihollisuutensa liitti heitä tavallaan toisiinsa.\nHe kävivät luonani sangen usein ja karttoivat äärimmäisen tarkasti\nyht'aikaista vierailua, mutta olihan ehdotonta, että he ennemmin tai\nmyöhemmin kohtaisivat toisensa kodissani.\n\nSinä päivänä, minkä vielä niin hyvin muistan, Paul Tichlorne oli\nkoko aamupäivän istunut työhuoneessani syventyneenä lukemaan\nerästä tieteellistä aikakauskirjaa. Minä saatoin siis olla omissa\nharrastuksissani ja olin parhaillaan ruusujeni parissa, kun Lloyd\nInwood saapui. Leikkelin, karsin ja kiinnittelin köynnöskasveja\nparvekkeellani suu täynnä nauloja, ja Lloyd autteli askareitani;\nsilloin johduimme puhelemaan näkymättömien olentojen salaperäisestä\nsuvusta, niistä ihmeellisistä, vaeltelevista olennoista, joita vielä\nelää saduissa. Lloyd innostui ja puhui hermostuneella, iskevällä\ntavallaan ja oli pian pohtimassa näkymättömyyden fyysillisiä\nmahdollisuuksia. Absoluuttisen mustaa esinettä, väitti hän, olisi\ntarkimmankin näkökyvyn mahdoton erottaa.\n\n\"Väri on aistimus\", sanoi hän. \"Sillä ei ole mitään objektiivista\ntodellisuusvastinetta. Valotta emme näe värejä emmekä itse esineitä.\nKaikki esineet ovat mustia pimeässä, ja pimeässä on mahdoton nähdä\nniitä. Ellei valo kohtaa niitä, ei niistä heijastu valoa silmään,\neikä meillä niin muodoin ole minkäänlaista näkötodistusta niiden\nolemassaolosta.\"\n\n\"Mutta näemmehän mustat esineet päivänvalossa\", väitin siihen.\n\n\"Aivan niin\", jatkoi hän innokkaasti. \"Ja se tapahtuu siksi, etteivät\nne ole absoluuttisen mustia. Jos ne olisivat ihan mustia, absoluuttisen\nmustia niin sanoakseni, emme kykenisi niitä näkemään — emme\ntuhannenkaan auringon valossa. Väitän, että on mahdollista oikeista,\nsopivalla tavalla yhdistetyistä väriaineista valmistaa absoluuttisen\nmusta väri, mikä tekee kaiken sillä sivellyn näkymättömäksi.\"\n\n\"Sepä olisi merkillinen keksintö\", sanoin välinpitämättömästi, sillä\nkoko asia tuntui minusta liian mielikuvitukselliselta, jotta sitä olisi\nvoinut pitää muuna kuin ajatusleikkinä.\n\n\"Merkillinen!\" Lloyd löi minua olalle. \"Totisesti merkillinen. Niin,\npoikaseni, jos sivelisin itseni sellaisella värillä, ei se merkitsisi\nvähempää kuin koko maailman herruuden saavuttamista. Kuningasten\nja hovien salaisuudet olisivat minun, samoin diplomaattien ja\npolitikoitsijain juonet, pörssipelaajain keinottelut, trustien ja\nsyndikaattien suunnitelmat. Voisin tunnustella kaiken ja kaikkien\nvaltimoa ja tulla maailman mahtavimmaksi voimaksi. Ja minä...\" Hän\nkeskeytti äkkiä ja lisäsi sitten: \"Niin, olenpa jo aloittanut\nkokeiluni, ja uskallan sanoa päässeeni niissä sangen pitkälle.\"\n\nAvoimelta eteisenovelta kajahtava nauru pani meidät hätkähtämään. Paul\nTichlorne seisoi siellä pilkallinen hymy huulillaan.\n\n\"Sinä unohdat, rakas Lloyd...\", sanoi hän.\n\n\"Minkä niin?\"\n\n\"Sinä unohdat\", jatkoi Paul, \"niin, sinä unohdat varjon.\"\n\nNäin Lloydin kasvojen venähtävän, mutta hän vastasi ivallisesti:\n\"Voinhan käyttää auringonsuojaa.\" Sitten hän käännähti äkkiä tiukasti\nPaulia kohden. \"Kuule, Paul, älä sekaannu tähän asiaan, jos käsität\nmitä rauhaasi sopii.\"\n\nYhteenotto tuntui olevan tulossa, mutta Paul nauroi hyvätuulisesti.\n\"En tahdo sormellanikaan nykäistä hassuja väriaineitasi. Vaikka\nonnistuisitkin herkkämielisissä toiveissasi, tulee varjo aina olemaan\nkompastuksenasi. Siitä et voi päästä eroon. Minä käännyn aivan\npäinvastaiselle taholle. Panenpa päämääräkseni varjon hävittämisen...\"\n\n\"Läpikuultavuus!\" huudahti Lloyd kohta. \"Sitä on mahdoton aikaansaada.\"\n\n\"Niin, luonnollisesti mahdoton!\" Paul kohautti olkapäitään ja poistui\npitkin ruusukäytävää.\n\nSe oli alkuna. Kumpikin ryhtyi ongelmansa selvittämiseen sillä\nhirvittävällä tarmolla, mistä he olivat tunnettuja, ja sellaisella\nkiukulla ja katkeruudella, mikä pani minut pelkäämään, että jompikumpi\nheistä onnistuisi. Molemmat luottivat minuun täydellisesti, ja niinä\npitkinä kokeilujen viikkoina, mitkä nyt seurasivat, olin kummankin\nuskottuna, kuulin heidän teoriansa ja näin heidän kokeensa.\n\nLloyd Inwood virkisti itseään omituisella tavalla, kun ruumiillinen ja\nsielullinen jännitys kävi sietämättömäksi pitkällisen ja yhtämittaisen\ntyön jälkeen. Hän meni nyrkkeilykilpailuihin. Juuri eräässä sellaisessa\nraa'assa esityksessä, johon hän oli laahannut minut toverikseen\nsaadakseen puhua uusimmista saavutuksistaan, hänen teoriansa sai\nvakuuttavan vahvistuksen.\n\n\"Näetkö tuon miehen, jolla on punainen poskiparta?\" kysyi hän osoittaen\nottelupiirin toiselle puolelle, viidennelle tuoliriville. \"Ja näetkö\nhänen lähimmän naapurinsa, miehen, jolla on valkoinen hattu? Miehestä\ntoiseen on pitkä matka, eikö olekin?\"\n\n\"On toki\", vastasin katseltuani. \"Heidän välillään on tyhjä paikka.\"\n\nHän kumartui puoleeni ja puhui vakavasti. \"Punapartaisen ja\nvalkohattuisen miehen välillä istuu Ben Wasson. Olet kuullut minulta\nhänestä. Hän on maan etevin kevyen sarjan nyrkkeilijä. Hän on\nkaribineekeri, täysverinen, mustin mies koko Yhdysvalloissa. Hänellä on\nyllä musta takki, mikä on napitettu leukaa myöten. Näin hänen tulevan\nja istuutuvan tuolle paikalle. Kohta kun hän istuutui, hän katosi.\nKatsele oikein tarkasti: hän kenties liikuttaa suutaan.\"\n\nTahdoin mennä piirin toiselle puolelle tarkistamaan Lloydin väitettä,\nmutta hän pidätti minua. \"Odota\", sanoi hän.\n\nOdotin ja tähysin ja näin punapartaisen miehen kääntävän päätään kuin\npuhuakseen tyhjälle tuolille, ja tältä tyhjältä paikalta erotin nyt\nsilmäparin liikahtelevat valkuaiset ja kahden hammasrivin valkoiset\nkaksois-kuunsirpit sekä silmänräpäyksen ajan neekerinkasvot. Mutta\nkun neekeri lakkasi hymyilemästä, hän lakkasi näkymästäkin, ja hänen\ntuolinsa tuntui yhtä tyhjältä kuin hetkistä aikaisemmin.\n\n\"Jos hän olisi aivan musta, saattaisit istua hänen vieressään häntä\nnäkemättä\", sanoi Lloyd, ja tunnustan, että tämä esimerkki saattoi\nminut melkein vakuutetuksi siitä.\n\nKävin sitten useita kertoja Lloydin laboratoriossa ja tapasin hänet\naina syventyneenä absoluuttisen mustan luomista tarkoittaviin\nkokeiluihinsa. Hänen kokeensa käsittivät kaikki mahdolliset väriaineet,\nesim. kimröökin, tervat, hiiltyneet kasviaineet, öljyjen ja rasvojen\nnoen ja kaikki mahdolliset animaaliset aineet.\n\n\"Valkea valo on muodostunut seitsemästä perusväristä\", sanoi\nhän. \"Mutta sellaisenaan se on näkymätöntä. Ainoastaan esineistä\nheijastumalla se tulee näkyväksi. Ja ainoastaan heijastuva osa tulee\nnäkyväksi. Tässä esimerkiksi on sininen nuuskarasia. Valkoinen valo\nkohtaa sen, ja yhtä poikkeusta lukuunottamatta kaikki värit, joista\nse on kokoonpantu, sammuvat — violetti, indigo, vihreä, keltainen,\noranssinväri ja punainen. Sininen on vain poikkeuksena. Se ei sammu, se\nheijastuu. Sentähden tämä nuuskarasia näyttää meistä siniseltä. Emme\nnäe muita värejä, koska ne ovat sammuneina. Näemme ainoastaan sinisen.\nSamasta syystä ruoho on vihreätä. Valkoisen valon vihreät väriaallot\nkohtaavat silmämme.\"\n\n\"Kun maalaamme talomme, emme peitä niitä värillä\", sanoi hän minulle\neräällä toisella kerralla. \"Oikeastaan panemme niihin määrättyjä\naineita, joilla on sellainen ominaisuus, että ne sammuttavat\nvalkoisesta valosta kaikki muut värit paitsi sen, minkä tahdomme\ntaloomme. Kun jokin aine heijastaa kaikki värit silmäämme, tuntuu se\nvalkoiselta. Kun se sammuttaa kaikki värit, se on musta. Mutta kuten\nsanottu meillä ei vielä ole mitään täydellisen mustaa. Kaikkia värejä\nei ole saatu sammumaan. Täydellisen musta on voimakkaassa valossa\nabsoluuttisen näkymätön. Katsohan tätä esimerkiksi.\"\n\nHän osoitti palettia, mikä oli hänen työpöydällään. Sille oli sivelty\nmoninaisia mustien väriaineiden vivahduksia. Erittäinkin erästä tuskin\nkykenin erottamaan. Se sai silmissäni aikaan sekavan aistimuksen;\nhieroin niitä ja katselin uudelleen.\n\n\"Se on\", lausui hän juhlallisesti, \"mustinta mustaa mitä kukaan\nkuolevainen milloinkaan on nähnyt. Mutta odotahan vielä vähän, niin\nkyllä saan valmistetuksi niin mustaa mustaa, ettei kukaan kuolevainen\nvoi sitä katsella — eikä nähdä sitä.\"\n\nToisaalla taas tapasin Paul Tichlornen yhtä kiihkeästi tutkimassa\nvalon polarisaatio-, taittumis- ja interferenssi-ominaisuuksia,\nyksinkertaista ja kaksinkertaista refraktiota sekä kaikkia mahdollisia\norgaanisia yhtymiä.\n\n\"Läpikuultavuutta: sellaista kappaleen tilaa tai ominaisuutta,\nettä kaikki valosäteet pääsevät kappaleen läpi\", sanoi hän\nminulle, \"sitä minä tavoittelen. Lloyd kompastuu täydellisine\nläpikuultamattomuuksineen varjoon. Mutta minä pääsen siitä.\nLäpikuultavasta kappaleesta ei lankea varjoa, eikä se heijasta\nvalo-aaltoja — tarkoitan, että niin on täydellisesti läpikuultavan\nkappaleen laita. Jos välttää voimakasta valaistusta, ei sellainen\nkappale ainoastaan ole varjoton, vaan se tulee näkymättömäksikin sen\ntähden, ettei se lainkaan heijasta valoa.\"\n\nEräällä toisella kerralla seisoimme ikkunan ääressä. Paul\nhieroskeli joitakin ikkunalaudalla olevia linssejä. Äkkiä hän sanoi\nkeskustelussamme tapahtuneen pienen pysähdyksen jälkeen: \"Ah, minulta\nputosi linssi. Kurkotahan ulos, poika, ja katso, minne se joutui.\"\n\nAioin kurkottaa ulos, mutta peräännyin, sillä satutin otsani. Hieroin\nsilmäkulmiani, joihin teki kipeätä, ja katselin kysyvästi ja nuhdellen\nPaulia, joka nauroi poikamaisen riehakkaasti.\n\n\"No?\" sanoi hän.\n\n\"No?\" sanoin minä.\n\n\"Miks'et sinä tutki seikkaa?\" kysyi hän.\n\nJa minä tutkin. Ennen kuin kurkotin päätäni eteenpäin olivat\nautomaattisesti toimivat aistini sanoneet minulle, ettei ikkunassa\nollut mitään, ettei mikään erottanut minua ulkoilmasta, että\nikkunankehys oli typötyhjä. Ojensin käteni, ja se kosketti kovaan\nesineeseen, sileään, kylmään ja tasaiseen, ja tuntoaistini sanoi\nminulle vanhasta kokemuksestaan, että siinä oli lasia. Katselin vielä\nkerran, mutta en kyennyt näkemään mitään.\n\n\"Valkoista kvartsipitoista hiekkaa\", paapatti Paul, \"hiilihappoista\nsoodaa, sammutettua kalkkia, lasisirusia, mangaanihappoista\nvetysuperoksidia — siinä sitä on edessäsi, hienointa ranskalaista\nlevylasia, minkä on valmistanut suuri St. Gobain-yhtiö, maailman\nhienoimpain lasien valmistaja, ja tämä on hienointa lasia, mitä yhtiö\nmilloinkaan on valmistanut. Se maksaa huikean hinnan. Mutta katsohan\nsitä. Sinä et kykene näkemään sitä. Sinä et tiedä sitä olevan olemassa,\nennenkuin pusket otsasi siihen.\n\n\"Niin, poikaseni, tämä on vain havainto-opetusta — määrätyistä\nsinänsä läpikuultamattomista aineksista saa niitä määrätyllä\ntavalla yhdistämällä esineen, mikä on läpikuultava. Mutta moinen\nkuuluu epäorgaaniseen kemiaan, väität. Sangen totta. Mutta näillä\njalkaini sijoilla seisten tohdin väittää, että siinä suhteessa saan\norgaanisessa kemiassa tapahtumaan kaikki samat ilmiöt, mitkä esiintyvät\nepäorgaanisessa. — Katsohan.\"\n\nHän piti minun ja valon välillä koeputkea, ja panin merkille, että se\nsisälsi tummaa tai sakkaista nestettä. Hän kaatoi sisällyksen toiseen\nkoeputkeen, ja se muuttui melkein heti kimaltelevan kirkkaaksi.\n\n\"Tai katsohan tätä!\" Nopeasti, hermostuneesti koeputkivarastoaan\nkäsitellen hän muutti erään valkoisen liuoksen viininväriseksi ja\nerään vaaleankeltaisen liuoksen tummanruskeaksi. Hän asetti palasen\nlakmus-paperia happoon, ja se muuttui silmänräpäyksessä punaiseksi; kun\nhän asetti sen alkoholiin, se muuttui heti siniseksi.\n\n\"Lakmus-paperi on yhä lakmus-paperia\", sanoi hän esitelmä-äänellä. \"En\nole muuttanut sitä miksikään muuksi. Mitä minä siis tein? Muutin vain\nsen molekyylien järjestystä. Ensin sammutin siitä kaikki muut valon\nvärit paitsi punaisen, ja sitten sen molekyyli-rakenne muuttui niin,\nettä punainen ja kaikki muut värit sammuivat sinistä lukuunottamatta.\nJa niin edespäin ad infinitum — äärettömiin asti. Suunnitelmani on\nseuraavanlainen.\" Hän oli hetken vaiti. \"Aion etsiä — ja löytää — juuri\nne reagenssit, mitkä elävään organismiin vaikuttaessaan saavat aikaan\nvastikään näkemiesi kaltaisia molekyyli-muutoksia. Mutta ne reagenssit,\nmitkä keksin ja jollaisia minulla muutoin jo onkin, eivät tee elävää\nruumista siniseksi tai punaiseksi tai mustaksi, vaan ne tekevät sen\nläpikuultavaksi. Kaikki valo tulee kulkemaan sen läpi. Se tulee\nnäkymättömäksi. Siitä ei lankea lainkaan varjoa.\"\n\nJoitakuita viikkoja myöhemmin menin metsästämään Paulin kanssa. Hän oli\netukäteen luvannut minulle, että saisin ilon metsästää oikein mainiolla\nkoiralla — aivanpa ihmeellisimmällä koiralla, millä milloinkaan oli\nmetsästetty, väitti hän, ja hän toisteli vakuutustaan siksi, kunnes\nuteliaisuuteni heräsi. Mutta määräpäivän aamuna petyin, sillä en nähnyt\nminkäänlaista koiraa.\n\n\"Minä en saata nähdä sitä\", sanoi Paul välinpitämättömästi, ja lähdimme\nriistamaille.\n\nEn lainkaan käsittänyt, mitä minulle tapahtui, mutta minulla oli tunto\njostakin uhkaavasta ja vaikeasta sairaudesta. Kaikki hermoni olivat\npoissa vireestään, ja päätellen tepposista, joita ne tekivät minulle,\naistimeni olivat aivan epäkunnossa. Kummalliset äänet säikyttivät\nminua. Toisinaan kuulin syrjään lakoutuvan heinän kahinaa ja kerran\naskelten ääniä kivikolta.\n\n\"Kuulitko mitään, Paul?\" kysyin kerran.\n\nMutta hän pudisti päätään eikä hiljentänyt kulkuaan.\n\nKiivetessäni erään aidan yli kuulin koiran hiljaista, kiihkeätä\nvingahtelua, ilmeisesti ainoastaan parin jalan päästä, mutta ympärille\nkatsellessani en nähnyt mitään.\n\nVaivuin maahan, väsyksissä ja vavisten.\n\n\"Paul\", sanoin, \"on parasta palata kotiin. Pelkäänpä olevani\nsairastumaisillani.\"\n\n\"Tuhmuuksia, poikaseni\", vastasi hän. \"Auringonpaiste on mennyt päähäsi\nkuin viini. Kyllä pian piristyt. Nyt on ihana sää.\"\n\nMutta kulkiessamme kapeata poppelilehto-polkua jokin esine töytäsi\njalkojani vasten, ja horjahdin ollen kaatua. Loin äkkiä tuskallisen\nsilmäyksen Pauliin.\n\n\"Mikä sinulla on?\" kysyi hän. \"Kompasteletko sinä omiin jalkoihisi?\"\n\nPuristin suuni kiinni ja laahustin eteenpäin, tosin hyvin ymmällä ja\naivan vakuutettuna siitä, että jokin vaikea ja salaperäinen tauti oli\niskenyt hermoihini. Tähän asti silmäni vielä olivat säilyneet, mutta\nkun saavuimme lakeuksille, hämääntyi näkönikin jollakin tavalla.\nKummallisia, moninaisia sateenkaaren värivälähdyksiä alkoi väivähdellä\nedessäni tiellä. Minun onnistui säilyttää itsehillintäni siksi,\nkunnes moniväriset valovälähdykset olivat karkeloineet ja lepatelleet\nvähintään kaksikymmentä sekuntia. Sitten istuuduin maahan, uupuneena ja\nvavisten.\n\n\"Minä olen lopussa\", läähätin ja panin kädet silmilleni. \"Se on noussut\nnyt silmiini. Paul, menemme kotiin.\"\n\nMutta Paul nauroi kauan ja äänekkäästi. \"En sanonut sinulle! Eikö se\ntodellakin ole maailman ihmeellisin koira? Noo, mitä arvelet?\"\n\nHän käännähti hiukan ja alkoi viheltää. Kuulin pehmeitä askelia,\npalavissaan olevan eläimen läähätystä ja koiran haukahtelua, minkä\nlaadusta ei voinut erehtyä. Sitten Paul kumartui ja näytti hyväilevän\ntyhjää ilmaa.\n\n»Kas niin, ojennahan tänne kätesi.»\n\nJa hän hieroi kädelläni koiran kylmää kuonoa ja poskia. Se oli aivan\nvarmasti koira, jolla oli pointerin rakenne ja sileä, lyhyt karva.\n\nSe riitti, paasin taas pian tolkkuihini ja omaksi herrakseni. Paul\npani koiralle kaulanauhan ja sitoi nenäliinansa sen häntään. Ja sitten\nnäimme kummia: tyhjä kaulanauha ja liehuva nenäliina laukkasivat pitkin\nlakeutta. Merkilliseltä näytti, kun kaulanauha ja nenäliina vartioivat\nviiriäisparvea akaasiaviidakossa, aivan hievahtamattomina siihen asti,\nkunnes olimme saaneet linnut lentoon.\n\nTuon tuostakin koirasta näkyi edellämainitsemiani monivärisiä\nvalovälähdyksiä. Paul selitti, että ainoastaan niitä hän ei ollut\ntullut ottaneeksi lukuun ja ettei niitä hänen luullakseen saanut\nmillään poistetuksi.\n\n\"Niitä on suuri joukko\", sanoi hän, \"noita tuollaisia ilmiöitä. Ne\nsyntyvät siitä, että valo taittuu kivennäis- ja jääkiteihin, sumuun,\nsateeseen, vedenpirskeeseen ja sen sellaiseen, ja pelkäänpä, että\nne jäävät veroksi, mikä minun on maksettava läpikuultavuudesta.\nVältyin Lloydin varjolta, mutta sain sen sijaan ristikseni\nsateenkaarivälähdykset.\"\n\nPari päivää myöhemmin tunsin kauheata löyhkää Paulin laboratorion\nedustalla. Se oli niin voimakasta, että oli helppo keksiä sen lähde\n— portaitten yläpäässä oli mätänevä ainejoukko, mikä muistutti\nääripiirteiltään koiraa.\n\nPaul hämmästyi tutkiessaan löytöäni. Se oli hänen näkymätön koiransa\ntai oikeammin sanoen hänen entinen näkymätön koiransa, sillä nyt se oli\naivan näkyväinen, joitakin minuutteja aikaisemmin se oli juoksennellut\nihan terveenä ja ehyenä. Nyt sen pää oli kovan iskun musertama. Se,\nettä koira oli surmattu, oli jo merkillistä, mutta se, että se oli\nmädäntynyt niin pian, oli selittämätöntä.\n\n\"Ne reagenssit, joita siihen ruiskutin, olivat vaarattomia\", selitti\nPaul. \"Mutta ne olivat voimakkaita, ja kuoleman kohdatessa ne näyttävät\nsaavan aikaan silmänräpäyksellisen hajaantumisen. Merkillistä! Hyvin\nmerkillistä! No, siispä ei pidä kuolla. Ne eivät lainkaan vahingoita\nniin kauan kuin on elossa. Mutta kuka kummahan on lyönyt koiran\nkuoliaaksi.\"\n\nSe seikka selveni sentään, kun muudan säikähtynyt palvelijatar kertoi,\nettä Gatter Bedshaw samana aamuna, ainoastaan tunti sitten, oli tullut\nraivohulluksi ja pitänyt sitoa kotonaan metsänvartijan tuvalla, missä\nhän houraili taistelleensa kiukkuisen ja jättiläiskokoisen eläimen\nkanssa Tichlornen niityllä. Hän väitti sitä näkymättömäksi, millainen\nmuuten lieneekin ollut, nähneensä omin silmin, ett! se oli näkymätön;\nhänen vaimonsa ja tyttärensä pudistelivat itkien päätään hänen\nkertomukselleen, mutta siitä hän kiihtyi entistä enemmän raivoihinsa ja\npuutarhurin ja ajomiehen piti kiristää sideremmejä.\n\nPaul Tichlorne siis teki itsensä näkymättömyyden salaisuuden herraksi,\nmutta Lloyd Inwood ei jäänyt hiuksenkaan leveyden vertaa jälkeen.\nMenin hänen luokseen noudattaen hänen kehoitustaan käydä katsomassa,\nmiten hän oli edistynyt työssään. Hänen laboratorionsa sijaitsi\nyksinäisenä keskellä hänen laajoja tiluksiaan. Se oli rakennettu\npienelle viehättävälle aukiolle, mitä ympäröi joka taholta tiheä metsä\nja sinne vei mutkitteleva ja eksyttävä tie. Mutta olin kulkenut sen\ntien niin monesti, että tunsin sen jok'ainoan kaistan, ja äimistyinpä\ntotisesti, kun aukiolle saapuessani en lainkaan nähnyt laboratoriota.\nIhmeellistä, latoa muistuttavaa rakennusta, minkä ainoa savupiippu oli\npunaista hiekkakiveä, ei ollut olemassa. Ja näytti siltä, kuin sitä ei\nolisi milloinkaan ollutkaan olemassa. Paikalla ei näkynyt raunioita, ei\npirstaleita, ei mitään.\n\nAioin kulkea aukion poikki. \"Tässä\", sanoin itsekseni, \"sijaitsi\noven edessä ollut porrasaskelma.\" Tuskin ne sanat olivat päässeet\nhuuliltani, kun jalkani sattui johonkin esineeseen, kompastuin\neteenpäin ja löin pääni johonkin, mikä tuntui hyvin oven kaltaiselta.\nKoetin kädelläni. Se oli ovi. Löysin ovenrivan ja painoin sitä. Kun ovi\nkääntyi saranoissaan, avautui koko laboratorion sisäpuoli näkyviini.\nTervehdin Lloydia, suljin oven ja peräännyin muutamia askeleita\ntielle. Kun palasin ja avasin oven, näin kaikki huonekalut ja kaikki\nyksityiskohdat sisältä. Se oli totisesti hämmästyttävää, se äkillinen\nsiirtyminen tyhjästä olemattomuudesta keskelle valoa, muotoja ja värejä.\n\n\"No, mitä arvelet tästä?\" kysyi Lloyd ja puristi kättäni. \"Maalasin\neilen iltapäivällä ulkopuolen pariin kertaan absoluuttisella mustalla\nnähdäkseni, mitä se vaikutti. Miten on otsasi laita? Taisitpa puskea\nsen oveen niin että tärähti?\"\n\n\"Mitäs turhia\", keskeytti hän minun onnitteluni. \"Sinä voit tehdä vielä\nsuuremmat kummat.\"\n\nSamalla hän ryhtyi riisuuntumaan, ja seisoessaan sitten apposen\nalastomana edessäni hän pani purkin ja pensselin käteeni ja sanoi: \"Kas\nniin, sivelehän minut nyt ylt'yltäni tällä.\"\n\nSe oli öljyistä, kumilakkaa muistuttavaa ainetta, mikä levisi pian ja\nhelposti iholle ja kuivui kohta.\n\n\"Tämä on vain edeltävä varovaisuuskeino\", selitti hän lopetettuani,\n\"nyt käsille oikea laji.\"\n\nOtin toisen purkin, mitä hän osoitti, katselin sen sisällystä, mutta en\nnähnyt mitään.\n\n\"Purkki on tyhjä\", sanoin.\n\n\"Pistähän siihen sormesi.\"\n\nTottelin ja tunsin jotakin kylmää ja märkää. Kun vedin käteni purkista\nja katselin etusormeani, minkä olin siihen pistänyt, oli sormi\nkadoksissa. Liikuttelin sitä, mutta en voinut nähdä mitään. Oli kuin\nolisin menettänyt yhden sormistani enkä saanut siitä minkäänlaista\nnäköaistimusta ennen kuin pidin sitä kattoikkunan kohdalla, jolloin sen\nvarjo selvästi piirtyi lattiaan.\n\nLloyd naureskeli. \"Maalaahan nyt ja pidä silmäsi auki.\"\n\nPistin pensselin näennäisen tyhjään purkkiin ja vedin hänelle pitkän\nviivan poikki rinnan. Siitä, mihin pensseli koski, katosi elävä liha.\nMaalasin hänen oikean jalkansa, ja hänestä tuli yksijalkainen mies,\njoka uhmasi kaikkia tasapainolakeja. Pensselin vedolla pensselin vedon\njälkeen, jäsen jäseneltä, maalasin Lloyd Inwoodin olemattomaksi. Se\noli oikein kamalaa työtä, ja olin iloinen, kun pääsin niin pitkälle,\nettei hänestä näkynyt muuta kuin palavat mustat silmät, jotka näyttivät\nriippuvan vapaasi ilmassa minkäänlaisitta kannattimitta.\n\n\"Silmiä varten minulla on hienoa vaaratonta liuosta\", sanoi hän. \"Pieni\nruiske sitä, ja vilahduksessa olen poissa.\"\n\nSen jälkeen kuin hän oli taitavasti ruiskuttanut silmänsä, hän sanoi:\n\"Nyt minä liikuskelen, ja sinä sanot sitten, minkälaisia aistimuksia\nsaat.\"\n\n\"Ensinnäkään en näe sinua\", sanoin ja kuuntelin hänen nauruansa, mikä\nkajahteli tyhjästä ilmasta. \"Luonnollisesti\", jatkoin, \"et pääse\nvarjostasi, mutta sehän oli odotettavissakin. Kun kuljet minun ja\njonkin esineen välitse, katoaa esine, mutta sen katoaminen on niin\nkummallista ja käsittämätöntä, että minusta tuntuu siltä, kuin silmäni\nolisivat hämärryksissä. Kun liikut nopeasti, minulla on hämmentävä\nsarja epäselviä näköaistimuksia. Ne koskevat silmiin ja uuvuttavat\naivoja.\"\n\n\"Onko sinulla muunlaisia tuntoja läsnäolostani?\" kysyi hän.\n\n\"On ja ei\", vastasin. \"Kun olet lähellä minua, minulla on samantapainen\ntunne kuin hämärässä makasiinissa, pimeissä käytävissä ja syvissä\nkuiluissa. Ja samoin kuin merimiehet tuntevat maan tumman häämötyksen\npimeästä, minä tunnen ruumiistasi häämötyksen. Mutta kaikki on hyvin\nmuodotonta ja aineetonta.\"\n\nPuhelimme kauan sinä viimeisenä iltapäivänä hänen laboratoriossaan,\nja pois lähtiessäni hän puristi näkymättömällä kädellään voimakkaasti\nkättäni ja sanoi: \"Nyt minä valloitan maailman!\" Enkä minä tohtinut\nkertoa hänelle, että Paul Tichlorne oli saavuttanut yhtä suuren voiton.\n\nKotona minua odotti Paulin kirjelippunen, millä hän pyysi minua\nkohta luokseen, ja kello aloitteli yhtä, kun ajoin pyörälläni hänen\ntalolleen. Paul huusi minua tenniskentältä, ja laskeuduin maahan\nja menin kentälle. Mutta se oli tyhjä. Siellä ällistellessäni osui\ntennispallo käsivarteeni, ja käännähtäessäni vingahti korvani sivu\ntoinen. Ne tuntuivat tulevan minua kohden tyhjästä ilmasta, niitä tuli\ntiheästi, tiheästi, aivan satamalla. Mutta kun minuun jo osuneita\npalloja alkoi tulla toistamiseen, käsitin, millä kannalla asiat\nolivat. Otin mailan, annoin silmäini panna parastaan ja näin silloin\nsateenkaarenvärisen välähtelyn, mikä vuoroin syttyi ja sammui ja\nliukui pilkin maata. Juoksin sen perästä, ja kun olin antanut sille\npuolikymmentä tuntuvaa läimäystä mailallani, kuulin Paulin äänen:\n\n\"Riittää! Riittää! Oi, oi! Älä enää! Sinähän lyöt minua paljaalle\niholle! Oi! Oi-oi-oi! Kyllä minä olen kiltti! Kyllä minä olen\nkiltti! Tahdoin vain näyttää sinulle muodonvaihdostani\", sanoi Paul\nvalittavalla äänellä, ja minusta tuntui siltä, että hän hieroi niitä\nkohtia, joihin olin häntä lyönyt.\n\nMuutamaa minuuttia myöhemmin pelasimme tennistä — mutta minä olin\nalakynnessä, sillä minulla ei ollut aavistustakaan hänen asemastaan\nmuulloin kuin sellaisissa tapauksissa, jolloin kaikki näkökulmat\nhänen, auringon ja minun välilläni olivat määrätynlaatuiset. Silloin\nhän välähteli, mutta ainoastaan silloin. Ja ne välähdykset olivat\nkauniimpia kuin sateenkaaren heleintä sinistä, hienointa violettia,\nkirkkainta keltaista ja kaikkia mahdollisia välivivahduksia, mitkä\nsäihkyivät kuin timantit, häikäisivät, hämmensivät.\n\nMutta kesken peliämme tunsin äkkiä kylmyyttä, mikä toi mieleen syvät\nkuilut ja pimeät luolat, samanlaista kylmyyttä kuin aamulla tuntemani.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä näin pallon ponnahtavaa keskeltä tyhjää\nilmaa aivan verkon viereltä, ja samassa Paul Tichlorne välähti\nsateenkaarimaisesti kahdenkymmenen jalan päässä. Hän ei voinut olin\npallon takaisinlyöjä, ja tuskalliseksi kauhukseni käsitin, että Lloyd\nInwood oli astunut näyttämölle. Tullakseni siitä vakuutetuksi tähyilin\nhänen varjoansa ja havaitsinkin sen, muodottoman laikan, mikä oli yhtä\nleveä kuin hänen ruumiinsa — aurinko oli aivan keskitaivaalla — ja\nliikkui maassa. Muistin hänen uhkauksensa, ja minut valtasi varmuus\nsiitä, että heidän monivuotinen kilpailunsa nyt huipentuisi kauheaksi\nkamppailuksi.\n\nHuusin varoituksen Paulille ja kuulin kuin villipedon karjahduksen,\nmihin vastasi toinen samanlainen. Näin tumman laikan nopeasti liukuvan\npitkin kenttää ja monivärisen loistavan välkkeen yhtä nopeasti liukuvan\nsitä kohden, ja sitten valo ja varjo yhtyivät, ja kuulin näkymättömien\niskujen ääniä. Tennisverkko valahti maahan kauhistuneiden silmieni\nedessä. Juoksin tappelijain luo ja huusin:\n\n\"Herran tähden...!\"\n\nMutta heidän yhteenkietoutuneet ruumiinsa sattuivat polviini, ja lensin\nkumoon.\n\n\"Pysy syrjässä, poikaseni!\" kuulin Lloyd Inwoodin huudon ilmasta.\n\nJa sitten huusi Paulin ääni: \"Niin, olemme saaneet aivan tarpeeksemme\nrauhanhieromisistasi!\"\n\nHeidän äänistään tajusin, että he olivat eronneet. En tietänyt, missä\nPaul oli, ja lähestyin sentähden Lloydin varjoa. Mutta toiselta taholta\nsain huumaavan iskun leukaani ja kuulin Paulin äänen kiukkuisesti\nhuutavan: \"No, etkö aio pysyä erossa!\"\n\nSitten he joutuivat jälleen yhteen, ja heidän kovat iskunsa, heidän\nvoihkeensa ja läähätyksensä sekä välähdysten ja varjon liikkeiden\nnopeus osoittivat selvästi kamppailun katkeruutta.\n\nHuusin apua, ja Gaffer Bedshaw syöksyi kentälle. Kun hän lähestyi, näin\nhänen katsovan minua hämmästyneenä, mutta hän töytäsi taistelijoihin\nja singahti suulleen maahan. Epätoivoisesti parkaisten ja huutaen:\n\"Herra Jumala, minä törmäsin suoraan niihin!\" — hän ponnahti pystyyn ja\nkarkasi hurjaa vauhtia kentältä.\n\nMinä en kyennyt tekemään mitään ja jäin sentähden istualleni,\nvoimattomana ja kuin taiottuna. Keskipäivän aurinko paistoi huikaisevan\nkirkkaasti tyhjälle tenniskentälle. Ja tämä oli tyhjä. En kyennyt\nnäkemään mitään muuta kuin varjon ja sateenkaarenvälähdykset, pölyn,\nminkä näkymättömät jalat panivat tupruamaan, maan, minkä kovasti\nponnistavat kantapäät myllersivät, ja kentän rautalanka-aitauksen, mikä\nmutkistui pari kertaa, kun heidän ruumiinsa paiskautuivat sitä vasten.\nSiinä kaikki, ja hetken kuluttua sekin oli lopussa. Ei näkynyt enää\nvälähdyksiä, ja varjo oli muuttunut pitkäksi ja liikkumattomaksi, ja\nminulle muistui mieleen, miten jäykästi heidän pojankasvonsa olivat\ntuijottaneet toisiinsa silloin, kun kumpikin oli tarrannut kylmän\nlamimikon pohjalla luikerteleviin juuriin.\n\nMinut löydettiin tuntia myöhemmin. Palvelijani olivat saaneet vihiä\nsiitä, mitä oli tapahtunut, ja erosivat joukolla talosta. Gaffer\nBedshaw ei toipunut milloinkaan saamastaan toisesta iskusta ja istuu\nnykyään mielisairaalassa, parantumattomana. Ihmeellisten keksintöjen\nsalaisuus sammui Paulin ja Lloydin kanssa, ja kauhunlyömät sukulaiset\nantoivat hajoittaa heidän laboratorionsa. Itsestäni tahdon mainita,\netten enää harrasta kemiallisia keksintöjä ja että koko! kyseellisestä\ntieteestä kodissani ei saa puhua sanaakaan. Olen jälleen ryhtynyt\nruusujani hoitamaan. Luonnon värit välttävät minulle.\n\n\n\n\nMILL VALLEYN ÖINEN HIRVIÖ.\n\n\nI.\n\nHän oli hyvin levollinen ja tyyni mies, ja hän istui hetkisen muurin\nharjalla vakoillen vaaroja, joita saattoi piillä kosteassa pimeydessä.\nMutta hänen kuulonsa luotinuora tapasi vain näkymättömien puiden\nlomitse puhaltavan tuulen suhinaa ja huojuvien kuusien oksain kahinaa.\nTuuli kantoi siivillään tiheää sumua, ja vaikk'ei hän saattanutkaan\nnähdä sumua, hän tunsi sen kosteuden kasvoillaan, ja muuri, jolla hän\nistui, oli märkä.\n\nHän oli äänettömästi kiivennyt muurin harjalle ulkopuolelta, ja\näänettömästi hän liukui maahan sen sisäpuolelle. Hän otti taskustaan\nsähkölyhdyn, mutta ei käyttänyt sitä. Oli tosin pimeä, mutta hän\nei halunnut valoa. Lyhty kädessä ja sormi sytytinnastalla hän\nkulki pimeydessä. Maa tuntui samettisen pehmeältä ja kimmoisalta\nhänen jalkainsa alla, sillä sitä peitti kuiva havu-, lehti- ja\nmultakerrostuma, jota ilmeisesti ei oltu liikutettu vuosikausiin.\nLehvistöt ja oksat hankasivat häntä, mutta oli niin pimeä, ettei hän\nkyennyt niitä väistelemään. Pian hän rupesikin kulkemaan käsi eteen\ntunnustelemaan ojennettuna, ja monen monesti käsi törmäsi karkeihin\npuunrunkoihin. Hän tiesi, että hänen ympärillään oli vain puita,\nhän aavisti niitä kohoavan korkealle joka taholla, ja hänellä oli\nkummallinen tunne omasta äärettömästä pienuudestaan keskellä mahtavia\nrunkoja, jotka olivat kallellaan hänen yläpuolellaan ja minä hetkenä\ntahansa olisivat voineet musertaa hänet. Edessäpäin oli talo, hän tiesi\nsen, ja hän odotti tapaavansa tien tai polun, joka johtaisi sinne.\n\nKerran hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi ollut satimessa. Joka\npuolella hänen hapuileva kätensä kohtasi puita ja oksia, ja sitten hän\njoutui sakeaan pensastiheikköön, josta ei tuntunut lainkaan pääsevän\npois. Silloin hän sytytti varovasti lyhtynsä ja suuntasi sen valon\nmaahan jalkojensa juurelle. Hän kulki hitaasti ja varovasti ja antoi\nlyhtynsä valaista kaikkia esteitä. Hän näki korkearunkoisten puiden\nkeskellä aukeaman ja kääntyi sitä kohden, sammutti lyhtynsä ja kulki\npitkin kuivaa maanpintaa, jota yläpuolella oleva tiheä lehvistö oli\nsuojannut tihkuvalta sumulta. Hänellä oli hyvä paikallisvaisto, ja hän\ntiesi lähestyvänsä taloa.\n\nMutta silloin se tapahtui — se aavistamaton ja odottamaton. Laskiessaan\njalkaansa maahan hän astui jollekin pehmeälle ja elolliselle, mikä\nnytkähti hänen ruumiinpainonsa alla ja ponnahti pystyyn. Hän loikkasi\nsyrjään ja kumartui tehdäkseen uuden loikkauksen, minne tahansa,\njännittyneesti odottaen tuntemattoman hyökkäystä. Hän odotti hetken,\nihmetellen, mikähän kumman otus oli osunut hänen jalkansa alle, sillä\nse ei äännähtänytkään eikä edes hievahtanut enää, vaan ilmeisesti\nvaani yhtä kiihkeästi kuin hänkin. Jännitys kävi sietämättömäksi. Hän\nkohotti lyhtyään, painoi nastaa, katsoi... ja häneltä pääsi kova kauhun\nparkaisu. Hän odotti näkevänsä mitä tahansa, säikähtyneen vasikan\ntai vuohen tai raivostuneen leijonan, mutta ei sitä, mitä hän näki.\nLyhdyn räikeä, kirkas hohde valaisi hänelle silmänäpäyksellisesti\nnäyn, jota hän ei olisi unohtanut tuhannessakaan vuodessa — pitkän\nja vaaleaverisen miehen, jolla oli vaalea tukka ja parta ja joka oli\napposen alasti lukuunottamatta pehmeiksi parkittuja mokkasiineja ja\nvyötäisverhoa, mikä näytti vuohennahalta. Miehen käsivarret ja jalat\nolivat paljaina, samoin hartiat ja suurin osa rintaa. Miehen iho\noli sileä ja karvaton, mutta auringon ja tuulen purema, ja sen alla\nliikahtelivat voimakkaat lihakset kuin paksut käärmeet.\n\nMutta ei vain tämä, niin odottamatonta kuin se olikin, ollut saattanut\nmuurin yli tullutta miestä huudahtamaan. Hänen kauhunsa oli aiheuttanut\ntoisen kasvojen kuvaamattoman hurja ilme, villipedonkiilto inisen\nsinisissä silmissä, joita valo tuskin häikäisi, havuneulasia täynnä\noleva tukka ja parta ja toisen peloittava vartalo, joka kyyristyi\nheittäytyäkseen hänen kimppuunsa. Hän näki kaiken tämän yhdessä\nvälähdyksessä, ja hänen huutonsa vielä kestäessä outo olento teki\nhyppäyksensä, hän heitti sitä lyhdyllään ja viskautui itse maahan. Hän\ntunsi toisen jalkojen törmäävän kylkiluihinsa ja karkasi pystyyn ja\npakoon villimiehen ryskähtäessä raskaasti suulleen pensaikkoon.\n\nKun tuli hiljaista, pakenija pysähtyi ja jäi polvilleen odottamaan.\nHän kuuli toisen liikahtelevan, hapuilevan häntä, eikä hän uskaltanut\nilmaista itseään jatkamalla pakoyritystään. Hän tiesi, ett! pensaat\nkahisisivat ja että häntä ajettaisiin takaa. Kerran hän veti esille\nrevolverinsa, mutta pani sen jälleen pois. Hän oli saavuttanut taas\nrauhallisuutensa ja toivoi pääsevänsä poistumaan metelittä. Hän kuuli\nuseasti, miten mies kierteli tiheikössä häntä etsien ja seisahtui\nvälillä hiljaa kuuntelemaan. Se herätti hänessä mielijohteen. Hänen\ntoinen kätensä nojasi lahonneeseen puupalaseen. Hän hapuili ensin\nympäristöään pimeässä saadakseen selville, oliko siinä heilahdustilaa\nkädelle, otti sitten puupalasen maasta ja heitti sen menemään. Se\nei ollut iso, ja se lensi kauas, osuen kovasti ruskahtaen johonkin\npensaaseen. Hän kuuli olennon karmaisevan pensaikkoon, ja sillä aikaa\nhän ryömi pakoon. Hän konttasi hitaasti ja varovaisesti siksi, kunnes\nhänen polvensa kastuivat kosteasta mullasta. Kuunnellessaan hän ei\nerottanut mitään muuta kuin tuulen vaierruksen ja oksilta putoilevain\nkastepisarain tipahtelun. Yhtä varovasti kuin ennen hän kohosi pystyyn,\nmeni kivimuurille, kiipesi sen yli ja oli jälleen tiellä.\n\nHän haparoi pensaikkoon, veti sieltä polkupyörän ja valmistautui\nhyppäämään sen selkään. Hän oli juuri asettamassa sitä oikeaan\nasentoon, kun hän kuuli, kuinka raskas ruumis tömähti hypystä maahan,\nilmeisesti jaloilleen. Hän ei vitkastellut sekuntiakaan, vaan rupesi\njuoksemaan kädet polkupyörän ohjaustangolla, kunnes pääsi hyppäämään\nsatulaan, sai jalkansa poikimiin ja alkoi ajaa. Takanaan hän kuuli\njalkojen nopeaa töminää tieltä, mutta hän loittoni eikä sitten kuullut\nenää mitään.\n\nPahaksi onneksi hän oli sattunut kääntymään selin kaupunkiin ja\njoutui nyt matkaamaan yhä ylemmä vuoristoon. Hän tiesi, ettei siellä\nollut yhtään poikkitietä, mille päästä kääntymään. Ainoa mahdollinen\npaluutie kulki oudon hirviön olinpaikan ohi, eikä hän tohtinut kohdata\nsitä. Puoli tuntia ajettuaan, kun tie jyrkentymistään jyrkentyi, hän\nlaskeutui pyörältä. Varmuuden vuoksi hän jätti pyörän tien varteen,\nkapusi aidan yli, mikä ilmeisesti rajoitti jotakin vuorilaidunta,\nlevitti sanomalehden maahan ja istuutui.\n\n\"Uhhuh!\" pääsi häneltä ääneen, kun hän kuivasi kasvoiltaan hikeä ja\nkosteutta.\n\nJa \"Uhhuh!\" toisti hän pyörittäessään savuketta ja pohtiessaan, miten\npäästä palaamaan.\n\nMutta hän ei lähtenyt paluuta yrittämään. Hän päätti pysyä poissa\nvaaralliselta tieltä pimeän ajan, ja hän torkkui pää polvien varassa ja\nodotti aamun valkenemista.\n\nHän ei tietänyt, miten kauan oli torkkunut, kun hän heräsi nuoren\naavikkosuden haukuntaan. Katsellessaan ympärilleen ja todetessaan,\nettä haukunta tuli hänen takanaan olevasta metsänreunasta, hän näki,\nmiten yö sillä välin oli muuttanut muotoaan. Sumu oli hälvennyt,\ntähdet ja kuu loistivat, ja tuulikin oli tyyntynyt. Oli tullut ihana\nKalifornian kesäyö. Hän koetti uinahtaa jälleen, mutta aavikkosuden\nhaukunta häiritsi häntä. Puoliunissaan hän kuuli villiä ja ihmeellistä\nlaulua. Kun hän katseli ympärilleen, hän havaitsi aavikkosuden\nlopettaneen mekastuksensa ja juoksevan pitkin harjanteen lakea, ja\nsen jäljestä juoksi, nyt laulamatta, sama alaston olento, jonka hän\noli kohdannut huvilan puutarhassa. Susi oli nuori aavikkosusi, ja se\noli joutumaisillaan kiinni kun kilpajuoksu katosi katselevan miehen\nnäkyvistä. Hän värisi kuin kylmästä noustessaan pystyyn, kiipesi aidan\nyli ja istui pyöränsä selkään. Mutta mitään muuta hän ei saattanutkaan\ntehdä, ja hän tiesi sen. Hirvittävä olento ei enää ollut hänen ja Mill\nValleyin välillä.\n\nHän ajoi huimaa vauhtia mäkeä alas, ja sen alla olevassa käänteessä\nhän pimeässä osui tiellä olevaan kuoppaan ja lennähti suin päin\nohjaustangon ylitse.\n\n\"Tänä yönä minua ei totisesti onni potki\", mutisi hän tutkiessaan\npolkupyöränsä murtunutta haarukkaa.\n\nJa hän heitti käyttökelvottoman polkupyörän olalleen ja alkoi taivaltaa\njalkapatikassa. Vihdoin hän saapui puutarhan kivimuurin kohdalle, ja\nmelkein kuvitellen nähneensä vain unessa tämänöiset tapahtumat hän etsi\ntieltä jälkiä ja löysikin sellaisia — isoja mokkasiininjälkiä, joiden\nvarvaspuoli oli painunut syvälle tien tomuun. Kumartuessaan niitä\ntarkastamaan hän kuuli äkkiä saman kamalan laulun, minkä oli kuullut\nvuorilaitumella. Hän oli nähnyt hirviön ahdistavan aavikkosutta ja\ntiesi, ettei pitäisi puoliaan kilpajuoksussa. Eikä hän yrittänytkään\nsitä, vaan tyytyi piiloutumaan pimeän turviin toiselle puolelle tietä.\n\nJa jälleen hän näki saman olennon, joka muistutti alastonta miestä:\nse juoksi tietä pitkin nopeasti ja kevyesti ja lauloi samalla.\nOlento seisahtui aivan hänen kohdalleen, ja hänen sydämensä lakkasi\nlyömästä. Mutta sen sijaan että olisi lähestynyt hänen piilopaikkaansa,\nolento hypähti ilmaan, tarttui tien varrella kasvavan puun oksaan ja\nponnahteli reippaasti oksalta oksalle kuin apina. Se kiipesi sillä\nlailla kymmenkunta jalkaa muurin yläpuolelle ja heittäytyi muurin\nylitse toiseen puuhun, hyppäsi sitten maahan ja katosi näkyvistä.\nToinen katseli menoa hämmästyneenä, odotti muutamia minuutteja ja lähti\nsitten vaellustaan jatkamaan.\n\n\nII.\n\nDave Slotter nojautui uhittelevasti liikepöytään, mikä sulki pääsyn\nJames Wardin, toiminimi Ward, Knowles & Co:n vanhemman osakkaan\nyksityiskonttoriin. Dave oli pahalla päällä. Kaikki olivat katselleet\nhäntä epäluuloisesti esikonttorissa, ja mies, joka hänellä nyt oli\nedessään, oli tavattoman epäluuloinen.\n\n\"Sanokaa Mr Wardille, että asia on hyvin tärkeä\", kiivaili hän.\n\n\"Kuulettehan, että hän par'aikaa sanelee eikä tahdo häiriintyä\", kuului\nvastaus. \"Tulkaa uudelleen huomenna.\"\n\n\"Huomenna on myöhäistä. Painelkaa vain sisään ja sanokaa Mr Wardille,\nettä kysymyksessä on elämä tai kuolema.\"\n\nSihteeri epäröi, ja Dave käytti tilaisuutta hyväkseen.\n\n\"Sanokaa hänelle vain, että olin lahden takana Mill Valleyssa viime\nyönä ja että tahdon antaa hänelle tietoja.\"\n\n\"Mikä on nimenne?\" I\n\n\"Älkää välittäkö nimestäni. Hän ei tunne minua.\"\n\nPäästessään sisälle yksityiskonttoriin Dave oli yhä sotaisella\ntuulella, mutta kun hän näki siellä olevan kookkaan, vaalean miehen,\njoka parhaillaan oli sanelemassa nais-pikakirjurille, käännähtävän\ntuolissaan häntä katsomaan, hänen mielentilassaan tapahtui äkillinen\nmuutos. Hän ei tietänyt, miksi se tapahtui, mutta hän oli siitä\nsalaisesti kiukuissaan itselleen.\n\n\"Oletteko Mr Ward?\" kysyi hän typertyneellä äänellä, mikä kiukustutti\nhäntä entistä pahemmin; Hän ei ollut lainkaan aikonut kysyä sitä.\n\n\"Olen\", kuului vastaus. \"Ja ken te olette?\"\n\n\"Harry Bancroft\", valehteli Dave. \"Olen teille outo, ja nimeni on\nsamantekevä.\"\n\n\"Lähetitte sanomaan olleenne Mill Valleyssa viime yönä.\"\n\n\"Tehän asutte siellä?\" vastasi Dave ja katseli epäröivästi\npikakirjoittajattareen.\n\n\"Niin. Millainen asia teillä on? Minulla on koviin kiire.\"\n\n\"Tahtoisin puhua kanssanne kahden kesken, sir.\"\n\nMr Ward loi häneen pikaisen, läpitunkevan silmäyksensä.\n\n\"Voitte olla vapaana muutaman minuutin, miss Potter.\"\n\nTyttö nousi, kokosi paperinsa ja poistui. Dave katseli hämmästyneenä\nJames Wardia, kunnes tämä katkaisi ajatussarjan, mikä parhaillaan alkoi\nounastella hänen aivoissaan.\n\n\"No?\"\n\n\"Olin lahden takana Mill Valleyssa viime yönä\", aloitti Dave hämillään.\n\n\"Sen olen jo kuullut. Mitä haluatte?\"\n\nJa Dave jatkoi, erään varmistuvan vakaumuksensa uhallakin, mikä oli\naivan järjetön.\n\n\"Olin talossanne, puistossanne, tarkoitan.\"\n\n\"Mitä te siellä teitte?\"\n\n\"Aioin tehdä sisäänmurron\", vastasi Dave aivan rehellisesti. \"Sain\ntietää, että asuitte siellä aivan yksiksenne kiinalaisen kokin kanssa,\nja se kuulosti houkuttelevalta. Mutta en tehnyt sisäänmurtoa. Tapahtui\nsellaista, mikä esti minut siitä, juuri sen tapahtuman tähden nyt olen\ntäällä. Tulen varoittamaan teitä. Kohtasin villin miehen, joka oli\nvapaana puutarhassanne — oikean paholaisen. Minunlaiseni hän olisi\nvoinut repiä tuhanneksi kappaleeksi. En ole milloinkaan juossut niin\nkuin sitä miestä pakoon. Sillä ei ole juuri nimeksikään vaatteita, se\nkiipeilee puissa kuin apina ja juoksee kuin hirvi. Näin sen ajavan\ntakaa aavikkosutta, ja totisesti susi ei jätättänyt silloin, kun\nmolemmat katosivat näkyvistäni.\"\n\nDave vaikeni ja tarkasteli, mitä hänen sanansa vaikuttaisivat. Mutta ne\neivät vaikuttaneet lainkaan. James Ward näytti levollisen uteliaalta,\nsiinä kaikki.\n\n\"Kovin merkillistä, kovin merkillistä\", sanoi hän. \"Villi mies,\nsanotte. Miksi saavutte tänne siitä minulle kertomaan?\"\n\n\"Varoittamaan teitä vaarasta. En ole hentomielisimpiä, mutta en pidä\nihmisten surmaamisesta... turhan päiten, tarkoitan. Mielestäni olitte\nvaarassa. Arvelin, että minun oli varoitettava teitä. Sellainen\non asiani, rehellisesti sanottuna. Luonnollisesti, jos tahdotte\nantaa minulle jotakin vaivoistani, otan annin vastaan. Sekin oli\ntarkoituksenani. Mutta en välitä siitä, annatteko minulle jotakin\nvai ettekö. Joka tapauksessa olen varoittanut teitä ja tehnyt\nvelvollisuuteni.\"\n\nMr Ward mietiskeli, rummutellen sormillaan kirjoituspöytää. Dave\nnäki, että hänen kätensä olivat isot, voimakkaat ja hyvinhoidetut,\nmutta kovasti auringonpaahtamat. Hän pani myöskin merkille seikan,\nmikä jo ennemminkin oli kiinnittänyt hänen huomiotaan — Mr Wardilla\noli kapea suikale ihonväristä kasvolaastaria toisessa silmäkulmassa.\nMutta ajatus, mikä väkisin pyrki tunkeutumaan hänen mieleensä, oli\ntoistaiseksi yhtä järjetön kuin syntyessäänkin.\n\nMr Ward otti povitaskustaan esille lompakkonsa, veti siitä setelin\nja ojensi Davelle, joka sitä taskuunsa tunkiessaan havaitsi sen\nkahdeksikymmeneksi dollariksi.\n\n\"Kiitos\", sanoi Mr Ward osoittaen, että keskustelu oli päättynyt.\n\"Annan tutkia asiaa. Vapaana liikuskeleva villi mies on vaarallinen.\"\n\nMutta Mr Ward oli niin tyyni, että Dave saavutti jälleen rohkeutensa.\nLisäksi oli uusi olettamus välähtänyt hänen mieleensä. Villi mies oli\nilmeisesti Mr Wardin veli, mielipuoli, jota pidettiin yksityisesti\neristettynä. Dave oli kuullut jotakin sentapaista. Kenties Mr Ward\ntahtoi pitää seikkaa salassa. Sen tähden hän oli antanut kaksikymmentä\ndollaria.\n\n\"Kuulkaahan vielä\", aloitti Dave, \"kun ajattelen tarkasti asiaa,\nmuistuttaa se villi mies kovasti teitä...\"\n\nDave ei päässyt pitemmälle, sillä samassa silmänräpäyksessä hän\nnäki Mr Wardissa merkillisen muutoksen ja tuijotti samoihin hirveän\nraivokkaihin silmiin kuin edellisenä yönä, samoihin raatelukynsiin\nja samaan valtavaan jättiläishahmoon, joka silloin aikoi karata\nhänen kimppuunsa. Mutta tällä kerralla hänellä ei ollut sähkölamppua\nheittoaseena, ja kaksi lihaksikasta käsivartta kietoutui hänen\nympärilleen niin kauhealla voimalla, että häneltä pusertui tuskan\nvoihke. Hän näki toisen valkoisten hampaiden paljastuvan aivan kuin\nkoiralla, kun se tahtoo purra. Mr Wardin parta hipoi hänen kasvojaan,\nja hampaat olivat aivan iskemäisillään hänen kurkkuunsa. Mutta ne\neivät iskeneet. Sensijaan Dave tunsi toisen ruumiin jäykistyvän kuin\nrautaisesta tahdonvoiman pakosta, ja sitten hänet lingottiin menemään\nsellaisella voimalla, että ainoastaan seinä saattoi estää hänen\nvauhtinsa, ja hän jäi läähättäen lattialle makaamaan.\n\n\"Mikä on tarkoituksenne, kun tulette tänne rahoja kiristämään?\"\ntuiskahti Mr Ward hänelle. \"Kas niin, antakaa raha minulle takaisin.\"\n\nDave ojensi setelin hiiskahtamattakaan.\n\n\"Luulin teidän tulleen hyvissä aikeissa. Nyt tunnen teidät. Pysykää\nikuisesti poissa näkyviltäni ja kuuluviltani, muuten panetan teidät\nvankilaan, mikä onkin oikea paikkanne. Käsitättekö?\"\n\n\"Kyllä, sir\", läähätti Dave.\n\n\"Nyt menkää.\"\n\nJa Dave meni, mitään hiiskumatta, ja hänen molempia käsivarsiansa\npakotti sietämättömästi Mr Wardin hirvittävän kovan otteen jäljiltä.\nKun hänen kätensä oli ovenrivalla, hänet pysäytettiin.\n\n\"Teillä on ollut hyvä onni\", sanoi Mr Ward, ja Dave pani merkille, että\nhänen kasvonsa ja silmänsä olivat julmat, vahingoniloiset ja ylpeät.\n\"Teillä on ollut hyvä onni. Jos olisin tahtonut, olisin voinut reväistä\nlihakset käsivarsistanne ja nakata tuohon paperikoriin.\"\n\n\"Niin, sir\", sanoi Dave, ja hänen äänestään soinnahti vilpitön vakaumus.\n\nHän aukaisi oven ja poistui. Sihteeri katseli häntä kysyvästi.\n\n\"Uhhuh\", sanoi Dave ainoastaan, ja niine hyvineen hän katosi\nkonttorista ja tästä kertomuksestamme.\n\n\nIII.\n\nJames G. Ward oli neljänkymmenen ikäinen, menestynyt liikemies, mutta\nhyvin onneton ihminen. Neljäkymmentä vuotta hän oli turhaan koettanut\nratkaista ongelmaa, minkä hän itse muodosti ja mikä vuosia myöten\nmuuttui pahenemistaan pahenevaksi painajaiseksi. Hänessä oli kaksi\nihmistä, ja ajallisesti niiden kummankin välillä oli tuhansia vuosia.\nHän oli luultavasti tutkinut kysymystä persoonallisuuden dualismista\nsyvällisemmin kuin tämän pulmallisen ja salaperäisen psykologian alan\nparhaat asiantuntijat. Hänen tapauksensa oli aivan erilainen kuin\nkaikki siihen saakka tunnetut. Eivät edes romaanikirjailijain hurjimmat\nmielikuvituksenlennot olleet päässeet häneen asti. Hän ei ollut tohtori\nJekyll eikä Mr Hyde, eikä hän ollut samanlainen kuin onneton nuori mies\nKiplingin \"Greatest story in the world\"-kertomuksessa. Hänen molemmat\npersoonallisuutensa olivat niin sekaantuneet toisiinsa, että ne todella\nkoko ajan olivat tietoiset itsestään ja toinen toisestaan.\n\nHänen toinen minänsä oli mies, jonka kasvatus oli nykyaikainen ja joka\noli elänyt suurimman osan yhdeksännentoista vuosisadan jälkipuoliskoa\nja kappaleen kahdennenkymmenennen ensimmäistä vuosikymmentä. Toisessa\nminässään hän näki villin, joka eli monien vuosituhansien takaisissa\nalkeellisissa olosuhteissa. Mutta kumpi oli hänen oikea minänsä, sitä\nhän ei kyennyt milloinkaan sanomaan. Sillä hän oli niitä molempia, ja\naina niitä molempia. Hyvin harvoin tapahtui, ettei toinen minä tietänyt\nmitä toinen teki. Sitävastoin hänellä ei ollut minkäänlaisia näkyjä\neikä muistoja menneisyydestä, jossa hänen esihistoriallinen minänsä\noli elänyt. Tämä alkeellinen minä eli nykyajassa, mutta samalla kun se\neli nykyajassa, sen oli pakko elää elämää, jollaista ilmeisesti oli jo\neletty hämärässä muinaisuudessa..\n\nLapsuudessaan hän oli ollut ongelmana isälle ja äidilleen ja\nkotilääkäreille, mutta näillä ei ollut etäisintäkään aavistusta\nsiitä, mistä hänen kummallisen käyttäytymisensä avainta olisi\netsittävä. Niinpä he esimerkiksi eivät voineet käsittää hänen\ntavatonta uneliaisuuttaan aamupäivisin eivätkä hänen ylenpalttista\nvirkeyttään öisin. Kun he tapasivat hänet kuljeskelemassa portaissa tai\neteisissä öillä tai kiipeilemässä korkeilla katoilla tai harhailemassa\nvuorilla, he luulivat häntä unissakävijäksi. Mutta todellisuudessa\nhän oli ihan hereillä ja häntä vain hallitsi alkuaikainen viettinsä\nvaellella yöaikaan. Kerran hän kertoi eräälle typerälle lääkärille\ntotuuden, mutta sai kärsiä sen häpeän, että koko hänen tunnustuksensa\nylenkatseellisesti leimattiin \"uniksi\".\n\nAsian laita oli sellainen, että hän valveutui hämärän ja illan\ntullessa. Huoneen neljä seinää oli silloin hänelle ärsyttävänä\npakkoaitauksena. Hän kuuli tuhansien äänien kuiskailevan pimeästä.\nYö kutsui häntä. Mutta kukaan ei häntä ymmärtänyt, eikä hän enää\nmilloinkaan koettanut muille selittää tilaansa. Muut panivat hänet\nunissakävijäksi ja ryhtyivät senmukaisiin varovaisuustoimenpiteihin —\nmutta hyvin monesti tuloksetta. Lapsuusajan kuluessa hänen oveluutensa\nkehittyi, niin että hän vietti suurimman osan öitään ulkosalla, missä\neli toisen minänsä elämää. Siitä seurasi, että hän nukkui aamupäivät.\nAamupäivälukeminen ja koulunkäynti oli mahdotonta, ja havaittiin,\nettä hän kykeni oppimaan vain iltapäivisin. Silloin kasvatettiin ja\nkehitettiin hänen nykyaikaista minäänsä.\n\nMutta lapseksi hän oli arvoitus ja jäi sellaiseksi. Häntä pidettiin\npienenä pahana henkenä, joka oli sydämettömän julma ja ilkeä.\nKotilääkärit nimittivät häntä keskuudessaan psykologiseksi hirviöksi,\nsuvustaan huonontuneeksi vesaksi. Ne harvat leikkitoverit, jotka\nhänellä oli, pitivät häntä ihmekapineena ja pelkäsivät kaikki. Hän\nvoitti heistä jok'ainoan kiipeämisessä, uinnissa, juoksussa ja\nkonnankujeiden keksimisessä, eikä kukaan tohtinut tapella hänen\nkanssaan. Hän oli niin hirveän voimakas, niin mielipuolisen raivokas.\n\nOllessaan kymmenvuotias hän pakeni vuoristoon ja vietti siellä\nseitsemän viikkoa ihanaa yövaeltajan elämää, kunnes hänet löydettiin\nja vietiin kotiin. Oli ihme, millä hän oli onnistunut hankkimaan\nravintonsa ja pysymään voimissa sen ajan. Muut eivät tietäneet,\neikä hän milloinkaan puhunut heille siitä, miten monta kaniinia\noli surmannut, miten paljon viiriäisiä, poikasia ja aikuisia, oli\npyydystänyt ja syönyt, miten monissa talonpoikien kanatarhoissa oli\nkäynyt ryöstöretkillä, eikä hän myöskään puhunut maaluolista, jotka\noli itselleen kaivanut ja verhonnut kuivilla lehdillä ja kasveilla ja\njoissa oli nukkunut makeasti monen monet aamupäivät.\n\nYliopistossa hän oli kuuluisa uneliaisuudestaan ja tylsyydestään\naamupäiväluennoilla ja loistavasta vireydestään iltapäivisin.\nYksityisluennoilla ja lainaamalla toveriensa muistiinpanoja\nhänen onnistui korvata inhoittavat aamupäiväkurssit, ja hänen\niltapäiväopintonsa olivat hänelle voittokulkua. Jalkapalloilussa\nhän osoittautui mestariksi ja kauhuksi, ja melkein kaikissa\nvoimailukilpailuissa hän saattoi olla melkein varma voitostaan, mutta\ntoisinaan hänet silloin valtasi ihmeellinen raivovimman puuska. Hänen\ntoverinsa eivät tohtineet nyrkkeillä hänen kanssaan, ja viimeisessä\npainiottelussaan hän puri vastustajaansa olkapäähän.\n\nYliopistoajan jälkeen hänen isänsä epätoivoissaan lähetti hänet eräälle\nkarjanhoitotilalle Wyomingiin. Kolmen kuukauden kuluttua miehekkäät\nkarjapaimenet olivat vakuutettuja siitä, etteivät tulleet toimeen\nhänen kanssaan, ja pyysivät sähkösanomalla hänen isäänsä noutamaan\npois heidän luokseen lähettämänsä villi-ihmisen. Ja kun isä saapui\nviemään häntä pois, karjanhoitajat selittivät, että he mieluummin\nolivat tekemisissä ulvovien ihmissyöjien, raivohullujen, gorillain,\naarniokarhujen ja ihmissyöjätiikerien kanssa kuin tämän kummallisen\nnuoren ylioppilaan kanssa, jonka hiukset olivat keskeltä päätä\njakauksella.\n\nEräässä suhteessa hänellä oli muistoja alkuihmisminästään, ja ne\nmuistot olivat kielellisiä. Jonkin ihmeellisen atavismi-oikun johdosta\nhänelle oli jäänyt rotumerkiksi rippeitä muinaisminänsä kielestä.\nIlon, hurmion tai taistelunhalun hetkinä hän voi yhtäkkiä puhjeta\nlaulamaan barbaarisia lauluja. Niiden nojalla saattoi ajallisesti ja\npaikallisesti määritellä hänen nykyaikaan eksyneen toisen puoliskonsa,\nminkä olisi pitänyt olla tomuna jo tuhansia vuosia. Kerran hän varta\nvasten esitti useita vanhoista lauluistaan professori Wertzille, joka\nopetti anglosaksia ja jota pidettiin hyvin etevänä kielentutkijana.\nEnsimmäisen kuultuaan professori heristi korviaan ja kysyi, mitä kumman\nmongerrusta se oli. Kun hän oli laulanut toisen laulun, oli professori\nhaltioissaan. James Ward lopetti esityksensä laulamalla laulun, mikä\naina vastustamattomasti tuli hänen kielelleen painin tai taistelun\nankarimmassa tuoksinassa. Silloin professori Wertz selitti, että se oli\nmuinaissaksaa, alkuteutonia joltakin ajalta, mikä oli vanhempi vanhinta\ntieteellisen tutkimuksen esineenä ollutta. Kieli oli niin vanhaa, ettei\nhän tuntenut sitä, mutta siinä vilisi sanamuotoja, jotka olivat hänelle\ntuttuja ja joiden hänen harjaantunut intuitionsa sanoi olevan oikeita\nja todellisia. Hän kysyi, mistä laulut olivat peräisin, ja pyysi saada\nlainata kallisarvoisen kirjan, missä ne olivat. Hän kysyi myöskin,\nminkä tähden nuori Ward aina oli ollut olevinaan tuiki taitamaton\nsaksan kielessä. Eikä Ward kyennyt selittämään taitamattomuuttaan\neikä lainaamaan kirjaa. Useita viikkoja rukoiltuaan ja suostuteltuaan\nprofessori Wertz alkoi tuntea vastenmielisyyttä, nuorta miestä kohtaan,\nuskoi, että tämä oli valehtelija, ja sanoi Wardia hirviömäisen\nitsekkääksi ihmiseksi, koska tämä ei antanut hänen tutkia ihmeellistä\nmongerrusta, joka oli vanhempi kuin vanhin kieli, minkä kielentutkijat\ntunsivat tai mistä olivat uneksineetkaan.\n\nMutta sekarotuiselle nuorelle miehelle ei ollut erikoista iloa\ntiedosta, että hän puoleksi oli nykyaikainen amerikkalainen ja puoleksi\nalkuaikaisteutoni. Nykyajan amerikkalainen hänessä ei kumminkaan ollut\nvelttiö, ja hän laati jonkinlaisen tasapainon molempien minäinsä\nvälille: sen, joka oli yövaeltajana villi ja teki toisen minän\nuneliaaksi aamupäivisin, jäi sen, joka oli sivistynyt ja hienostunut\nja tahtoi olla tavallinen ihminen ja elää ja rakastaa ja hoitaa\nliikeasioita kuten muutkin ihmiset. Iltapäivät ja alkuillat hän omisti\njälkimmäiselle, yöt toiselle; aamupäivät ja osan yötä kaksoset saivat\nnukkua. Mutta aamupäivisin hän nukkui vuoteessa sivistyneen ihmisen\nlailla. Yöllä hän nukkui kuin villi eläin, kuten oli nukkunut sinä\nyönä, jona Dave Slotter polki hänen päälleen puistossa.\n\nHän suostutti isänsä luovuttamaan hänelle pääomaa, ja hän muutti\nsen kukoistavaksi ja älykkäästi hoidetuksi liikkeeksi, minkä\nhyväksi hän työskenteli koko sielullaan iltapäivisin ja mitä hänen\nyhtiötoverinsa johti aamupäivisin. Alkupuolen iltaa hän vietti\nseuraelämässä, mutta kellon lähetessä yhdeksää tai kymmentä hänet\nvaltasi vastustamaton rauhattomuus, ja silloin hän katosi ihmisten\nparista seuraavaan iltapäivään saakka. Ystävät ja tutut luulivat, että\nhän käytti paljon aikaansa urheiluun. Ja he olivatkin oikeassa, jos\nkohta he eivät mitenkään olisi aavistaneet hänen urheilunsa laatua,\nvaikka olisivat nähneetkin hänen ajavan takaa aavikkosusia öisillä\nkilpajuoksuretkillään Mill Valleyn kukkuloilla. Eivätkä he uskoneet\nmerikapteeneita, kun nämä kertoivat kylminä talviaamuina nähneensä\nmiehen uivan Raccoon-salmen vuorovedessä tai Goat Islandin ja Angel\nIslandin välillä käyvissä voimakkaissa virroissa monen peninkulman\npäässä rannikolta.\n\nHän asui Mill Valleyssa olevassa huvilassaan ypö yksin lukuunottamatta\nLee Singiä, kiinalaista kokkiaan ja palvelijaansa, joka tiesi\npaljon isäntänsä kummallisuuksista, joka oli hyvällä palkalla\ntehty vaiteliaaksi ja joka ei milloinkaan puhunut tiedoistaan.\nYön huviteltuaan, aamupäivän nukuttuaan ja Lee Singin valmistaman\naamiaisen syötyään James Ward matkasi lahden poikki San Franciscoon\nkeskipäivä-lautalla ja meni klubilleen ja konttoriinsa, yhtä\ntavallisena ja nuhteettomana liikemiehenä kuin kuka tahansa\nkaupungissa. Mutta päivän iltaantuessa yö alkoi kutsua häntä. Hänen\nkaikki aistinsa valpastuivat, hänet valtasi rauhattomuus. Hänen\nkuulonsa herkistyi äkkiä, yön tuhannet äänet kertoivat hänelle\nhoukuttelevaa ja tuttua tarinaansa, ja yksin ollessaan hän alkoi\nkävellä edestakaisin pienessä huoneessaan kuin vangittu erämaan eläin.\n\nKerran hän rakastui. Mutta sitä iloa hän karttoi tarkasti sittemmin.\nHän rupesi pelkäämään. Ja monet päivät oli nuorella naisella, joka\nsäikähdyksessään oli kadottanut ainakin osan nuorta naisellista\narvokkuuttaan, sinelmiä käsivarsissa, olkapäissä ja ranteissa,\nmerkkejä hyväilyistä, joita James Ward oli tuhlannut hänelle sulassa\nrakkaudessa, mutta myöhään illalla. Siinä oli James Wardin erehdys. Jos\nhän olisi osoittanut naiselle hellyyttään iltapäivällä, olisi kaikki\nsujunut hyvin ja kauniisti, sillä silloin hän olisi kohdellut naista\nkuin hillitty gentlemanni ainakin — mutta yöllä hän oli Germanian\nsynkistä muinaismetsistä peräisin oleva raaka naisenryöstäjävilli.\nViisaus sanoi hänelle, että hän kyllä iltapäivisin saattaisi esiintyä\nrakastuneena, mutta hän oli myöskin kyllin viisas käsittääkseen, että\nhänen avioliitostaan tulisi hirveä onnettomuus. Häntä kauhistutti,\nkun hän ajatteli naimisissa oloa ja sitä, että joutuisi olemaan\nvaimonsa seurassa pimeän tultua. Hän oli sentähden karttanut kaikkea\nhakkailua, järjestänyt kaksois-olemassaolonsa, ansainnut miljoonan\nliiketoimillaan, pysytellyt loitolla äideistä, jotka tahtoivat naittaa\ntyttärensä, ja kaikenikäisistä kirkas- ja sirkeäsilmäisistä nuorista\nnaisista, tutustunut Lilian Gersdaleen ja ehdottomasti päättänyt, ettei\nmilloinkaan olisi tämän seurassa kello kahdeksan jälkeen illalla;\nhän ahdisteli yöt aavikkosusiaan ja nukkui maaluolissa metsässä — ja\nhän oli saanut salaisuutensa peitetyksi kaikilta muilta paitsi Lee\nSingiltä.... ja nyt Dave Slotterilta. Se se, että tämä oli päässyt\nselville hänen kaksois-elämästään, peloitti häntä. Vaikka hän olikin\nkoettanut herättää kauhua murtovarkaassa, saattoi tämä aivan hyvin\npäästää asiasta huhun liikkeelle. Ja vaikk'ei mies sitä tekisikään,\ntulisi joku muu ennemmin tai myöhemmin paljastamaan hänet.\n\nSentakia James Ward nyt teki uusia sankarillisia' ponnistuksia\nlannistaakseen teutoni-barbaarin, joka oli hänen toisena minänään.\nHän noudatti niin tarkasti päätöstään tavata Liliania ainoastaan\niltapäivisin ja ensimmäisinä iltatunteina, että tuli aika, jolloin\nnuori nainen suostui hänen lähentelyihinsä ja jolloin hän itse\nhartaasti toivoi, ettei Lilianin tarvitsisi sitä katua. Ei ole ollut\nolemassa ammattinyrkkeilijää, joka olisi harjoitellut hirmuisemmin\nja omantunnontarkemmin kuin hän harjoitteli itseään olemuksessaan\nasuvan villin lannistamiseen. Muun muassa hän koetti uuvuttaa itseään\npäivän kuluessa niin, että uni tekisi hänet turraksi yön houkutuksia\nvastaan. Hän otti lomaa liiketoimistaan ja teki pitkiä metsästysretkiä,\nmetsästeli hirviä kaikkein vaikeakulkuisimmilla ja tukalimmilla\nmailla, joita saattoi löytää — ja aina päiväaikaan. Yöt hän pysytteli\nsisällä ja oli lopen uuvuksissa. Asuntoonsa hän sijoitti kymmenittäin\nvoimistelulaitteita, ja kun muut tekivät jonkin liikkeen kymmenen\nkertaa, hän teki sen sata kertaa. Mutta korvaukseksi hän rakennutti\nitselleen makuuhäkin talonsa katolle. Siellä hän ainakin sai hengittää\nsiunauksellista yöilmaa. Kaksinkertaiset ristikkoseinämät estivät häntä\npakenemasta metsään, ja joka ilta Lee Sing lukitsi hänet häkkiin ja\npäästi pois joka aamu.\n\nElokuussa hän hankki useita palvelijoita Lee Singin avuksi ja ryhtyi\nuhkayritykseen: pani toimeen vieraskutsut Mill Valley-huvilassaan.\nLilian, tämän äiti ja veli ja puolikymmentä yhteistä ystävää oli\nvieraina. Kaksi päivää ja yötä kaikki sujui hyvin. Ja kolmantena\niltana, jolloin hän pelasi bridgeä kello yhteentoista, hänellä oli\ntäysi syy ylpeillä itsestään. Hänen onnistui salata rauhattomuutensa.\nMutta sattuma oli saattanut Lilianin hänen oikeanpuoliseksi\nvierustoverikseen pelipöytään. Lilian oli eteerinen pieni kukka, ja\ntämän hentous kiihoitti häntä hänen yötunnelmassaan. Hän rakasti\nmyöskin Lilianin hentoutta, mutta hän tunsi melkein vastustamatonta\nhalua lyödä käsivartensa nuoren naisen ympärille ja pahoinpidellä tätä.\nVarsinkin silloin, kun Lilian voitti häneltä. Hän antoi noutaa sisälle\nyhden metsästyskoiristaan, ja aina kun tunsi olevansa räjähtämäisillään\nintohimosta, hän hyväili koiraa, ja se helpotti. Pörröisen koiranturkin\nkoskettaminen tuotti hänelle Iievitystä ja auttoi hänet kestämään\nkoko illan. Ei kukaan aavistanut, miten hirvittävää taistelua isäntä\ntaisteli huolettomasti nauraessaan ja tarkoin laskelmin pelatessaan.\n\nHyvää yötä sanottaessa hän piti huolen siitä, että joutui eroamaan\nLilianista muiden läsnäollessa. Kun hän oli päässyt makuuhäkkiinsä\nja hänet oli lukittu sinne, hän teki ruumiinharjoituksia kolme,\nneljä kertaa enemmän kuin muulloin, kunnes uupuneena vajosi\nvuoteelleen; mutta hän ei saanut unta ja hautoi mielessään kahta\nongelmaa, mitkä erikoisesti häntä huolestuttivat. Toisena olivat\nnämä ruumiinharjoitukset. Ne olivat järjettömiä. Mitä enemmän hän\nharjoitteli tällä ylenpalttisen ankaralla tavalla, sitä väkevämmäksi\nhän kehittyi. Tosin hän siten sai väsytetyksi teutonilaisen\nyövaeltaja-minänsä, mutta todennäköisesti hän vain viivästytti sen\nonnettomuudenpäivän tuloa, jona hänen voimansa kävisi hillittömäksi ja\nvoittaisi hänet, ja silloin se olisi hirvittävämpi kuin milloinkaan\nennen. Toisena ongelmana oli hänen avioliittonsa — hänen oli jotakin\nviekkautta käyttäen saatava olla erossa vaimostaan aina pimeän tultua.\nNäihin tuloksettomiin mietiskelyihin hän vihdoin nukahti.\n\nMistä se iso aarniokarhu tuli sinä yönä, oli kauan salaisuutena,\nja Sausalitossa esiintyvän Springs Brothers-sirkuksen omistajat\netsityttivät kauan ja turhaan \"Big Beniä, maailman suurinta opetettua\nkarhua.\" Big Ben oli päässyt pakoon, ja tuhansista huviloista\nja herraskartanoista se valitsi juuri James G. Wardin asunnon\nvierailupaikakseen. Aivan yht'äkkiä Mr Ward seisoi makuuhäkkinsä\npermannolla, jännityksestä vavisten, rinta taistelunhalusta läähättäen\nja huulilla vanha sotahuuto. Pihalta kuului hurjaa koirien haukuntaa.\nJa terävästi kuin veitsen viilto leikkasi meteliä koiran kuolinhuuto —\nhänen oman koiransa, hän tiesi sen.\n\nIhokkaissaan ja malttamatta siepata tohveleita jalkaansa hän tunkeutui\nulos ovesta, minkä Lee Sing oli huolellisesti lukinnut, ja karkasi\nalas portaita pimeyteen. Kun hänen paljaat jalkansa koskettivat\nhiekkakäytävää, hän pysähtyi äkkiä, työnsi kätensä portaiden alle\nja veti sieltä tutusta kätköpaikasta ryhmysauvan — vanhan aseensa,\nmitä oli käyttänyt joillakin mielettömillä vuoristoon tekemillään\nseikkailuretkillä. Raivokas koiranhaukunta lähestyi, ja sauvaansa\nheilauttaen hän syöksähti tiheikköön sitä kohden.\n\nHeränneet vieraat kokoontuivat isolle kuistikolle. Joku sytytti\nsähkövalon, mutta he eivät nähneet muuta kuin toistensa säikähtyneet\nkasvot. Kirkkaasti valaistun ajotien takana puut muodostivat\nläpitunkemattoman mustan muurin. Mutta jossakin siellä pimeydessä\nkäytiin kamalaa kamppailua. Kuului helvetillisenä sekamelskana\neläimellisiä ääniä, haukuntaa ja mörähtelyä, kovia iskuja ja raskaiden\nruumiiden painosta lakoutuvien pensasten ruskahtelua.\n\nTaistelu siirtyi puiden keskeltä ajotielle katselijain eteen. Ja nyt he\nnäkivät. Mrs Gersdale parahti ja tarrautui puolitainnoksissa poikaansa.\nLilian takertui niin kouristuksentapaisesti kuistikon aitaukseen,\nettä hänen sormiansa pakotti monet päivät jälkeenpäin, ja tuijotti\nkauhistuneena vaaleatukkaista, hurjasilmäistä jättiläistä, jonka tunsi\nsiksi mieheksi, jonka kanssa hänen piti mennä naimisiin. Mies heilutti\nryhmysauvaa ja nuiji hellittämättömästi, mutta rauhallisesti pörröistä\npetoa, joka oli isompi kuin kaikki Lilianin ennen näkemät karhut. Pedon\nkäpälät olivat repineet Wardin ihokkaan siekaleiksi ja viiltäneet hänen\nihonsa verille.\n\nLilian Gersdale tunsi kyllä suurimmaksi osaksi kauhua rakastettunsa\npuolesta, mutta suurelta osalta myös tätä itseään kohtaan. Hän ei ollut\nosannut aavistaakaan, että hänen sulhasensa tärkätyn paidanrinnuksen ja\nmoitteettoman puvun verhossa piilisi niin hirvittävä ja suurenmoinen\nvilli. Eikä hänellä ollut ollut minkäänlaista käsitystä siitä, mitenkä\nmies taistelee. Moinen kamppailu ei totisesti kuulunut nykyaikaan, eikä\nhänen edessään ollutkaan nykyajan ihminen, mutta sitä hän ei tietänyt.\nSillä taistelija ei ollut Mr James G. Ward, san-franciscolainen\nliikemies, vaan nimetön ja tuntematon, raaka ja villi olento, joka\nolosuhteiden oikusta oli herännyt uuteen eloon kolmituhatvuotisesta\nunestaan.\n\nKoirat kieppuivat kamppailijain ympärillä, yhä raivokkaasti haukkuen,\nja kirmailivat edestakaisin kääntääkseen puoleensa karhun huomion. Kun\npeto käännähti torjumaan sellaisia sivustahyökkäyksiä, syöksähti mies\nlähemmä ja mäjäytti vastustajaansa sauvallaan. Jok'ainoa isku kiihdytti\nkarhun kiukkua, se karmasi kohti miestä, ja mies ponnahti sivulle\nkoirain ohitse, väistyi tai teki hyökkäyksen uudelta taholta. Silloin\nkoirat pitivät varansa ja ryntäsivät pedon kimppuun, niin että tämän\nraivo kääntyi niihin.\n\nLoppu tuli äkkiä. Karhu pyörähti ja antoi eräälle koiralle niin\nvaltavan iskun käpälällään, että koira singahti kauas, kylkiluut\nja selkäranka murskana. Silloin ihmispeto joutui pois suunniltaan.\nRaivosta pärskyen se päästi kurkustaan villin, käsittämättömän äänen,\nsyöksähti samalla eteenpäin, heilautti molemmin käsin ryhmysauvaansa\nja iski karjahtelevaa karhua keskelle kalloa. Ei karhunkaan pääkuori\nkestänyt niin musertavaa lyöntiä, ja peto kaatui, ja koirat karkasivat\nsilmänräpäyksessä saaliinsa kimppuun. Ja myllertäväin koirain\nylitse mies ponnahti karhun ruholle, ja siinä hän seisoi kirkkaassa\nsähkövalossa ryhmysauvaansa nojaten ja lauloi voitostaan jollakin\noudolla kielellä...\n\nVieraat kiiruhtivat ottamaan isäntää hoiviinsa ja onnittelemaan häntä,\neikä heillä enää ollut edessään alkuaikainen villi teutoni, vaan James\nWard; hän katseli edessään olevaa vaaleata, eteeristä nykyajan tyttöä,\njota hän rakasti, ja hänestä tuntui siltä, kuin jotakin olisi ratkennut\nhänen aivoissaan. Hän horjui lopen uupuneena tytön luokse, antoi\nsauvansa pudota ja oli kaatua. Hänessä oli särkynyt jotakin. Hänen\naivojansa raastoivat sietämättömät tuskat. Oli kuin hänen sielunsa\nolisi revitty siekaleiksi. Hän seurasi muiden katsetta ja havaitsi\nkuolleen karhun ruhon. Näky täytti hänet kauhulla. Hän päästi huudon\nja olisi syöksynyt pakoon, elleivät toiset olisi estäneet häntä ja\nsaattaneet huvilaan.\n\n\nIV.\n\nJames G. Ward on yhä toiminimi Ward, Knowles & Co:n johtajana.\nMutta hän ei asu enää maalla, eikä hän enää aja takaa aavikkosusia\nkuutamoöinä. Alkuaikainen teutoni kuoli hänestä sinä yönä, jona\nhän kamppaili karhun kanssa Mill Valleyssa. James G. Ward on nyt\nkokonaisuudessaan James G. Ward, eikä hiventäkään hänen minästään kuulu\nenää väärään aikakauteen eksyneelle historiantakaiselle villille.\nJa James G. Ward on niin täydellisen nykyaikainen, että sivistystä\nseuranneen arkamielisyyden kirous painaa häntä kaikella voimallaan.\nHän pelkää nykyisin pimeätä, ja ajatuskin yön viettämisestä metsässä\nherättää hänessä hirveätä kammoa. Hänen kaupunkitalossaan vallitsee\nmitä turhan tarkin järjestys, ja hän harrastaa ylettömästi keksintöjä,\njoiden tarkoituksena on sisäänmurtojen torjuminen. Hänen kotinsa\nvilisee sähköjohtoja, ja ulko-ovien sulkemisen jälkeen talossa\noleva vieras saattaa tuskin liikahtaa hälytystä aiheuttamatta. Hän\non myös keksinyt ovilukon, minkä saa auki avaimetta ja mitä hänen\nmatkustavat vieraansa voivat kuljettaa liivintaskussaan ja käyttää\nsilmänräpäyksellisesti ja välittömästi kaikissa olosuhteissa. Mutta\nhänen vaimonsa ei pidä häntä pelkurina. Lilian-rouva tuntee miehensä\nsiksi hyvin. Ja kuten sankarit yleensä James G. Ward on tyytyväinen\nsaadessaan levätä laakereillaan. Eivätkä hänen urhollisuuttaan epäile\nne ystävät, jotka tuntevat tarinan Mill Valleyssa tapahtuneesta\nkamppailusta.\n\n\n\n\nSOTA.\n\n\nI.\n\nHän oli nuori mies, iältään vain kaksikymmentäneljä- tai -viisivuotias,\nja hän olisi saattanut istua hevosensa selässä nuoruuden huoletonta\nmielihyvää tuntien, ellei hän olisi ollut niin suuressa jännityksessä\nja niin kissamaisen varuillaan. Hänen mustat silmänsä vaanivat joka\ntaholle, katselivat, kun varvut ja oksat liikahtelivat pikkulintujen\nhypähdellessä niillä, koettivat koettamistaan läpäistä vaihtelevat\npuu- ja pensaikkoalat ja palasivat alituisesti tarkastelemaan pikku\npensaikkoja, joita kasvoi tien molemmin puolin. Ja vakoillessaan hän\nmyös kuunteli kuuntelemistaan, vaikka kaikkialla ympäristössä vallitsi\ntäydellinen hiljaisuus — hyvin kaukaa lännestä vain kuului raskaan\ntykistön jyskettä. Se oli kaikunut hänen korvissaan monet tunnit, ja se\nolisi herättänyt hänen huomiotaan ainoastaan siinä tapauksessa, että\nse olisi lakannut. Sillä hänellä oli läheisempi tehtävä, ja poikittain\nhänen satulankaarellaan keinahteli karhiini.\n\nHän oli sellaisessa hermojännityksessä, että viiriäisparvi, joka\näkkiä pölähti lentoon melkein hänen hevosensa turvan alta, pani hänet\nsäpsähtämään, koneellisesti ja silmänräpäyksellisesti kiristämään\nohjaksia ja heittämään karbiinin puoleksi olkapäätään vasten. Hän\nvirnisti hämillään, rauhoittui ja jatkoi ratsastustaan. Hän oli\nsellaisessa jännityksessä, niin kokonaan antautunut tehtäväänsä, että\nhiki sai esteettömästi virrata otsalta hänen silmiinsä, valua pitkin\nnenänvartta ja tippua satulan-nastalle. Hänen ratsumiehenhattunsa nauha\noli tahroilla ja märkänä hiestä. Myös hänen kimonsa oli kauttaaltaan\nhiessä. Oli keskipäivä, sää helteinen, eikä käynyt pienintäkään tuulen\nhengähdystä. Jopa linnut ja oravat piileksivät auringon paahdetta\npuiden varjokoissa.\n\nMies ja hänen hevosensa olivat ylt'yltään lehtien ja siitepölyn\npeitossa, sillä he välttivät avoimia paikkoja niin paljon kuin\nmahdollista. He pysyttelivät pensaikoissa ja puiden alla, ja\nmies pysäytti aina ratsunsa ja tähyili eteensä ennen kuin ajoi\nauringonpaahteisen aukeaman tai puuttoman laitumen poikki. Hän painui\npainumistaan pohjoiseen, vaikkakin teki monia mutkia, ja pohjoisen\ntaholta hän näytti pahimmin pelkäävän sitä, mitä vaani. Hän ei\nollut pelkuri, mutta hänen rohkeutensa oli tavallisen siviilimiehen\nrohkeutta, eikä hänen päämääränään ollut kuolla, vaan saada elää.\n\nErästä pientä mäenrinnettä karjapolkua myöten noustessaan hän joutui\nniin tiheään pensaikkoon, että hänen piti laskeutua maahan ja taluttaa\nhevostaan. Mutta polun kääntyessä länteen hän poikkesi siltä ja jatkoi\nmatkaansa pohjoiseen, jälleen pitkin tammia kasvavan harjun lakea.\n\nHarju päättyi jyrkkään alamäkeen — niin jyrkkään, että hänen täytyi\nlaskeutua ristiin rastiin alas rinnettä, liukuen ja kompastellen\nkuivilla lehdillä ja takkuisissa köynnöskasveissa ja pitäen valppaasti\nsilmällä hevostaan, joka uhkasi kaatua hänen päälleen. Hiki valui\nhänestä virtanaan, ja pistelevä siitepöly, mitä tunkeutui hänen\nsuuhunsa ja sieraimiinsa, kiihdytti hänen janoaan. Vaikka hän kuinka\nkoetti varoa, meno synnytti melua, ja hän pysähtyi useasti, läähättäen\nkuivassa helteessä, ja kuunteli, eikö alapuolelta kuulunut mitään\nepäilyttävää.\n\nRinteen alla hän saapui tasaiselle maalle, mikä kasvoi niin tiheätä\nmetsää, ettei hän saattanut erottaa sen laitaa. Sitten metsän laatu\nmuuttui, ja hän voi jälleen istua satulassa. Käkkyräisten vuoritammien\nsijasta siellä kohosi kosteasta, hedelmällisestä maasta korkeita,\nsuoria, reheviä ja paksurunkoisia puita. Vain siellä täällä oli\ntiheikköjä, mutta ne oli helppo kiertää; siellä täällä hän tapasi\npuistomaisia aukioita, joilla karjat olivat käyneet laitumella ennen\nkuin sota karkoitti ne pois.\n\nHän saattoi ratsastaa nopeammin nyt laaksoon saavuttuaan, ja puolen\ntunnin kuluttua hän seisautti hevosensa vanhan aidan luo, mikä oli\nerään lakeuden laidassa. Hän ei pitänyt siitä, että lakeus oli\nkauttaaltaan aivan aukea, mutta hänen täytyi ratsastaa sen poikki\njokiuomaa osoittavalle puurajalle. Sen poikki oli vain neljännesmailin\nmatka, mutta pelkkä ajatuskin sille menosta tuntui hänestä\nvastenmieliseltä. Jokirannan puiden kätkössä saattoi vaania kivääri,\nkaksikymmentä, kenties tuhat kivääriä.\n\nKaksi kertaa hän yritti lähteä lakeudelle, ja kaksi kertaa hän\npysähtyi. Oma yksinäisyytensä peloitti häntä. Sodan valtasuoni, joka\njyskytti lännessä, osoitti hänellä olevan tuhansia aseveikkoja, mutta\ntäällä ei ollut mitään muuta kuin hiljaisuus, hän itse ja kenties\nlukematon määrä surmankuulia väijymässä. Mutta hänen tehtävänään\noli tavata se, mitä hän niin pelkäsi tapaavansa. Hänen oli määrä\nratsastamistaan ratsastaa, kunnes kohtaisi toisen miehen, tai muita\nmiehiä, vihollisen tiedustelijoita, joiden tehtävänä oli ilmoittaa\nkuten hänen piti ilmoittaa, että he olivat sattuneet vastatusten.\n\nHän muutti mieltään, ratsasti kappaleen matkaa pitkin metsänreunaa ja\ntähysti jälleen. Tällä kertaa hän havaitsi pienen maalaistalon keskellä\nlakeutta. Sieltä ei näkynyt minkäänlaisia elämän merkkejä. Savua ei\nnoussut kattopiipusta, ei näkynyt pöyhisteleviä kanoja eikä kalkkunoita\neikä kuulunut niiden kaakotusta. Keittiön ovi oli auki, ja hän katseli\nniin kauan ja tarkasti mustaa aukkoa, että hänestä melkein tuntui\nsiltä, kuin talonpoikaisvaimon olisi pitänyt ilmestyä sieltä millä\nhetkellä tahansa näkösälle.\n\nHän nuoli siitepölyn ja tomun pois kuivilta huuliltaan, piristi\nruumistaan ja sieluaan ja lähti ratsastamaan hehkuvassa auringon\npaisteessa. Ei liikahdustakaan missään. Hän ratsasti talon ohi ja\nlähestyi jokirannan puu- ja pensasseinämää. Hän oli yhden ainoan\najatuksen kiroissa: nopea kuula singahtaisi hänen ruumiiseensa.\nHän tunsi itsensä niin heikoksi ja turvattomaksi, ja hän painautui\nsatulaansa vasten.\n\nHän sitoi hevosensa metsänreunaan ja jatkoi matkaansa satakunta\nmetriä jalan, kunnes tuli joelle. Se oli kaksikymmentä jalkaa\nleveä, hyvin heikkovirtainen, viileä ja puoleensavetävä, ja hän oli\nkovasti janoissaan. Mutta hän odotti lehevässä kätköpaikassaan,\nsilmät suunnattuina vastarannan puihin. Lieventääkseen odotuksen\nsietämättömyyttä hän laskeutui istuvilleen ja asetti karbiinin\npolvilleen. Minuutit vierivät, ja hänen jännityksensä helpotti\nvähitellen. Lopulta hän ajatteli, ettei ollut minkäänlaista vaaraa,\nmutta juuri kun hän aikoi kääntää oksia sivulle ja kumartua veteen, hän\nhavaitsi jonkin liikkuvan pensaikossa toisella puolella.\n\nSe saattoi olla lintu. Mutta hän odotti. Jälleen jokin liikahti\npensaissa, ja sitten ne jakaantuivat niin äkkiä, että häneltä oli\nvähällä päästä huudahdus, ja sieltä katselivat miehen kasvot. Kasvoja\nympäröi monen viikon ikäinen punertava parta. Niiden silmät olivat\nsiniset ja kaukana toisistaan, ja silmäkulmissa oli naurunkureita,\nvaikka kasvojen yleis-ilme oli uupunut ja kärsivä.\n\nKaiken sen hän saattoi nähdä mikroskooppisen selvästi, sillä välimatkaa\nei ollut enempää kuin kaksikymmentä jalkaa. Ja kaiken sen hän näki\nniin nopeasti, että hän näki sen kohottaessaan karbiinin olalleen.\nHän tähtäsi, ja hän tiesi, että hänellä oli edessään mies, joka oli\nkuoleman oma. Oli mahdotonta ampua ohi moiselta matkalta.\n\nMutta hän ei ampunut. Hän laski hitaasti karbiininsa ja odotti.\nVesipulloa pitelevä käsi ilmaantui näkösälle, ja punaparta kurkotti\nvettä kohden täyttääkseen pullonsa. Hän kuuli veden pulputtavan.\nKäsivarsi ja pullo ja punainen parta katosivat pensaikkoon, mikä\nsulkeutui jälleen. Hän odotti kauan, mutta sitten hän hiipi\njanoaan sammuttamatta takaisin hevosensa luo, ratsasti hitaasti\nauringonpaahteisen lakeuden poikki ja sukelsi vastalaidan metsien\nsuojaan.\n\n\nII.\n\nUusi päivä, samoin helteinen ja tyven. Hylätty maalaistalo, iso, monta\nulkorakennusta ja keittiöpuutarhan käsittävä, keskellä erästä aukiota.\nMetsästä ratsasti kimollaan sama nuori pirteä- ja mustasilmäinen mies,\nkarhiini poikittain satulannupilla. Hän hengitti helpommin talolle\npäästyään. Paikalla oli selvästi ollut taistelu aikaisemmin kesällä.\nRomua ja ruosteisia tyhjiä patruunia oli maassa, minkä hevosten kaviot\nolivat myllertäneet sen kosteana ollessa. Aivan keittiöpuutarhan\nvieressä oli nimi- ja numerolaudoilla varustettuja hautoja.\nKeittiönoven pielessä kasvavassa tammessa riippui kaksi risaisiin,\nkauhtuneihin vaatteisiin puettua hirtettyä miestä. Niiden kuihtuneet\nja vääristyneet kasvot eivät muistuttaneet lainkaan ihmiskasvoja. Kimo\npäristi niille, ja ratsastaja taputteli sitä rauhoittavasti ja sitoi\nsen loitolle hirtetyistä.\n\nSisälle taloon mennessään hän näki pelkkää hävityksen kauhistusta. Hän\npolki tyhjille patruunille kulkiessaan huoneesta toiseen ikkunoista\ntähystelläkseen. Ihmisiä oli majaillut ja maannut kaikkialla, ja erään\nhuoneen lattialla hän näki selviä merkkejä siitä, että siellä oli\npidetty haavoittuneita.\n\nHän palasi ulos, vei hevosensa ladon taakse ja meni puutarhaan.\nKymmenkunta puuta nuokkui siellä kypsien omeniensa painosta. Hän tunki\ntaskunsa täyteen niitä ja söi samalla kuin poimi. Sitten hänen päähänsä\npälkähti muudan ajatus, hän katseli aurinkoa ja laski, kuinka pitkä\naika häneltä kuluisi leirille takaisin ratsastamiseen. Hän riisui\npaitansa, veti sen hihat solmuun ja teki säkin. Sen hän täytti omenilla.\n\nJuuri kun hän oli nousemassa hevosen selkään, eläin höristi äkkiä\nkorviaan. Mieskin kuunteli ja kuuli epäselviä ääniä, jollaisia pehmeään\nmultaan iskevät kaviot synnyttävät. Hän hiipi ladon nurkalle ja\ntähysti. Kymmenkunta ratsastajaa lähestyi hajajärjestyksessä kentän\ntoiselta laidalta; ne olivat nyt vain sadan metrin päässä talolta.\nJoitakuita laskeutui maahan, muiden pysyessä satulassa, mikä osoitti,\nettä miehet eivät aikoneet viipyä paikalla kauaa. Ne tuntuivat\nneuvottelevan, sillä hän kuuli niiden puhelevan kiihkeästi vierasten\nmaahantunkeutujain vihatulla kielellä. Aika kului, mutta ne eivät\nnäyttäneet pääsevän päätökseen. Hän pani karbiininsa nahkakoteloon,\nnousi hevosen selkään ja odotti kärsimättömästi, omenasäkki\nsatulannupilla.\n\nHän kuuli läheneviä askeleita, ja hän kannusti kimoaan niin\näkkiarvaamatta, että eläimeltä pääsi hämmästyksen hirnahdus, kun se\naloitti laukan. Ladon nurkkauksella hän näki vihollisen; se oli vain\npoikanen, yhdeksäntoista- tai kaksikymmentävuotinen, mutta univormussa,\nja se hypähti nopeasti syrjään, jotta ei jäisi hevosen alle. Samassa\nsilmänräpäyksessä kimo teki hyppäyksen sivulle, ja ratsastaja näki\nvilahduksen talon edustalle kokoontuneista miehistä, jotka olivat\nsaaneet hälytyksen. Jotkut hyppäsivät satulasta, ja hän näki niiden\ntähtäävän pyssyillään. Hän ratsasti keittiön oven ja siimeessä\nkiikkuvien kokoonkäpertyneiden ruumiiden ohi ja pakotti viholliset\nperääntymään talon etusivulta. Laukaus kajahti, sitten toinen, mutta\nhän ratsasti nopeasti ja kumartui eteenpäin, istui satulaa vasten\npainautuneena, toisella kädellä pidellen omenasäkkiään ja ohjaten\nhevostaan toisella.\n\nTalon aitaus oli neljän jalan korkuinen, mutta hän tunsi kimonsa ja\nantoi sen mennä yli täydellä vauhdilla muutamien hajalaukauksien\npamahdellessa. Kahdeksansadan metrin päässä oli metsä, ja kimo\nteki kentällä taivalta valtavin hypyin. Nyt ampuivat kaikki. Ne\nlaskettelivat laukauksiaan niin nopeasti, ettei hän enää voinut erottaa\neri pamahduksia. Kuula lävisti hänen hattunsa, mutta sitä hän ei\nhavainnut, sitävastoin hän huomasi toisen osuvan omenasäkkiin. Ja hän\nhätkähti ja painautui vielä entistä matalammaksi, kun kolmas kuula,\nmikä oli ammuttu liian alas, osui kiveen hevosen jalkojen väliin ja\nkimmahti ilmaan, hyristen ja laulaen kuin jokin kummallinen hyönteinen.\n\nLaukaukset lakkasivat, kun kiväärinmakasiinit tyhjentyivät, ja äkkiä\ntuli hiljaista. Nuori mies riemuitsi mielessään. Hän oli päässyt\nvahingoittumattomana hirveästä kuulasateesta. Hän katseli taakseen.\nAivan niin, ne olivat ampuneet kiväärinsä tyhjiin. Hän näki, miten\nmonet parhaillaan latasivat. Toisia juoksi talon takana olevien\nhevostensa luokse. Hänen vielä katsellessaan tuli kaksi jo satulaan\npäässyttä miestä täyttä karkua kulman takaa. Samassa hän näki miehen,\njolla oli hänelle tuttu punainen parta, putoavan polvilleen maahan,\nheittävän kiväärin poskelleen ja tähtäävän kylmäverisesti ja tarkasti\npitkää laukausta.\n\nNuori mies kannusti hevostaan, kumartui syvälle eteenpäin ja\nheittelehti puoleen ja toiseen satulassa hämmentääkseen toisen\ntähtäyksen. Vielä ei kuulunut laukausta. Metsä läheni hevosen joka\nhyppäyksellä. Sinne oli enää vain sata metriä, ja laukaus viipyi vielä.\n\nMutta sitten hän kuuli sen, ja se oli hänen viimeinen\nkuuloaistimuksensa, sillä hän oli kuollut ennen kuin ennätti maahan\nhitaasti satulasta pudotessaan. Ja maalaistalolta tähystelevät miehet\nnäkivät hänen putoavan, näkivät hänen ruumiinsa ponnahtavan, kun\nse kohtasi maan, ja näkivät hänen päällensä valahtavan kokonaisen\nvyöryn punaposkisia omenoita. Katselijat nauroivat odottamattomalle\nomenasateelle ja taputtivat käsiään punapartaisen miehen\nmestarilaukaukselle...\n\n\n\n\nYÖN LAPSI.\n\n\nOltiin vanhalla Alta-Inyo-klubilla — oli sanfranciscolaiseksi\nlämmin yö — ja kaukainen katuhälinä tunkeutui vaimenneena sisälle\navoinna olevista ikkunoista. Keskustelu oli kosketellut virkamiesten\nlahjomista, viimeisiä merkkejä siitä, että kaupunginhallitus tultaisiin\npuhdistamaan valonaroista aineksista, ja sitten kääntynyt yleensä\nelämässä vallitsevaan hirvittävään kehnouteen ja mädännäisyyteen,\nkunnes joku sattui mainitsemaan O'Brienin nimen — O'Brienin, lupaavan\nnuoren nyrkkeilijän, joka oli menettänyt henkensä kilpaottelussa\nedellisenä iltana. Oli kuin ilma olisi kohta puhdistunut. O'Brien\noli ollut ihanteellismielinen moitteeton nuori mies. Hän ei juonut,\nei tupakoinut eikä käyttänyt voimasanoja, ja hänen ruumiinsa oli\nollut kuin nuoren jumalan. Olipa hänellä ollut rukouskirjansa mukana\notteluissa. Se löydettiin hänen takkinsa taskusta pukuhuoneessa...\njälkeenpäin.\n\nNuoruus, puhdas ja terve, tahraton. Nuoruus oli ihanaa ja ylistettävää\nmeistä yöistujista, joilla itsellä se oli takana ja keski-ikä käsissä,\nja me ylistimme Nuoruutta niin intomielisesti, että loihdimme hereille\nRomantiikan ja annoimme sen tuntikaudeksi vietellä itsemme kauas pois\ninhimillisestä yhteiskunnasta ja sen uhkaa täynnä olevasta hälystä.\nBardwell tavallaan aloitti siteeraamalla Thoreauta, mutta vanha,\nkaljupäinen ja pöhöttynyt Trefethan se otti kiinni siitä sitaatista\nja muuttui ruumiillistuneeksi Romantiikaksi kokonaisen tunnin ajaksi.\nAluksi aprikoimme, montakohan visky-grogia hän olikaan mahtanut ottaa\npäivällisen jälkeen, mutta hyvin pian meiltä unohtui kaikki sellainen.\n\n\"Oli vuosi 1898 — ja olin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen silloin\",\nsanoi hän. \"No, tiedän teidän kaikkien nyt laskevan yhteen. Olette\noikeassa. Minä olen neljäkymmenseitsen-vuotias nyt, näytän kymmentä\nvuotta vanhemmalta, ja lääkärit sanovat... piru periköön lääkärit!\"\n\nHän kohotti korkean lasinsa huulilleen ja maisteli harvakseen\nsuuttumustaan hillitäkseen.\n\n\"Mutta olen ollut nuori... kerran. Olin nuori kaksitoista vuotta\nsitten, ja päätäni peittivät hiukset, ja olin vyötäröiltäni kapea kuin\nkilpajuoksija, eikä pisinkään päivä ollut liian pitkä minulle. Minussa\noli ydintä anno 98. Sinä muistat minut, Milner. Tunsit minut jo siihen\naikaan. Enkö ollut sangen reipas mies?\"\n\nMilner nyökkäsi myöntävästi. Hän oli samoin kuin Trefethan\nkaivosinsinööri ja koonnut omaisuuden Klondykessa.\n\n\"Totisesti olit sellainen, vanha veikko\", sanoi Milner. \"En unohda\nmilloinkaan, miten pontevasti selviydyit tukkimiehistä sinä iltana,\njolloin se pirun sanomalehtimies nosti tappelun. Nyrkkeilijä Slavin\noli silloin siellä\" — tämä sanottiin meille muille — \"ja hänen\ntoimitsijansa tahtoi järjestää ottelun hänen ja Trefethanin kesken.\"\n\n\"No, katsokaahan minua nyt\", komensi Trefethan ärtyisesti. \"Tällaiseksi\nGoldstead on tehnyt minut... Luoja ties, montako miljoonaa, mutta\nsielussani ei ole mitään jäljellä... tai oikeammin suonissani. Mainio\npunainen vereni on ollutta ja mennyttä. Olen kuin maneetti, iso röykkiö\nvärisevää protoplasmaa, kuin... kuin...\"\n\nMutta sanat tyrehtyivät, ja hän otti lohdutusta korkeasta lasistaan.\n\n\"Naiset katselivat minua... siihen aikaan, käänsivät päätään\nkatsellakseen minua vielä kerran. Merkillistä, etten tullut menneeksi\nnaimisiin. Mutta tyttö. Hänestä minun nyt piti puhua. Tapasin hänet\ntuhat mailia maailman ulkopuolella, niin, vieläkin kauempana. Ja hän\nsiteerasi minulle ne Thoreaun sanat, mitkä Bardwellilta vast'ikään\nkuulimme — ne sanat päiväsyntyisistä jumalista ja yösyntyisistä,\nvalkoisista jumalista ja mustista.\n\n\"Se tapahtui sen jälkeen kuin olin tehnyt valtauksen GGoldsteadin\nluona — jolloin en tietänyt, millainen kultakaivos siitä joesta\npaisuisi — niin, silloin tein sen retkeni itään Kalliovuorten yli\nIsolle Orjajärvelle. Siellä pohjoisessa Kalliovuoret eivät ole pelkkiä\nharjuja. Ne ovat raja, rajamuuri, ylikulkematon seinä. Siellä ei ole\nminkäänlaista tietä, vaikkakin vaeltavat ansamiehet ammoisista ajoista\nalkaen silloin tällöin ovat kulkeneet niiden yli, — no, enemmän on\nollut sille taipalelle sortuneita kuin siitä selviytyneitä. Ja juuri\nsen tähden minä ryhdyin yritykseen. Se oli retki, josta kuka tahansa\nsaattoi ylpeillä. Ja vielä tänä päivänä olen siitä retkestäni ylpeämpi\nkuin mistään muusta teostani.\n\n\"Se on tuntematon maa. Siellä on suuria alueita, joita ei ole\nmilloinkaan tutkittu. Siellä on isoja laaksoja, joihin valkoisen miehen\njalka ei ole kertaakaan astunut, ja intiaaniheimoja, joiden elämä on\nmelkein yhtä alkeellista kuin kymmenentuhatta vuotta takaperin...\nmelkein, sillä he ovat joutuneet hiukan kosketuksiin valkoisten kanssa.\nSilloin tällöin käy kauppapaikoilla jokunen parvi sellaisia intiaaneja,\nmutta siinä kaikki. Hudsonbay-yhtiönkään ei onnistunut löytää niitä ja\nsaattaa valtansa alle.\n\n\"Mutta tytöstähän oli kysymys. Matkasin erään joen vartta ylös —\ntäällä Kaliforniassa sellaista sanottaisiin kymiksi — nimettömän ja\nkartoittamattoman joen. — Se oli komea laakso; milloin sitä rajoittivat\nkorkeat seinämät, milloin se laveni kauniiksi, leveiksi ja pitkiksi\naloiksi, joilla kasvoi melkein miehen mittaista heinää, oli kukkasia\nhelottavia niittyjä ja neitseellisiä, uhkeita kuusikkoja. Koirat\nkantoivat kuormaa selässään, näännyksissä ja käpälät hellinä; koetin\nlöytää jonkin pienen intiaaniyhteiskunnan saadakseni rekiä ja ajomiehiä\nja voidakseni jatkaa retkeä ensimmäisillä lumilla. Oli syysmyöhä,\nja olin aivan ymmällä siitä, että kukat vielä kukoistivat. Minunhan\npiti olla subarktisessa Amerikassa ja korkealla Kalliovuoristossa, ja\nsilti siellä oli runsaasti kukkasia kaikkialla. Ennemmin tai myöhemmin\nvalkoisia uudisasukkaita asettuu sinne, ja he luovat koko laakson\nvehnävainioiksi.\n\n\"Sitten näin savua ja kuulin koirain haukuntaa — intiaanien koirain\n— ja saavuin leirille. Intiaaneja oli ainakin viisisataa, oikeita\nintiaaneja, ja kuivaustelineistä näin, että syysmetsästys oli ollut\ntuottoisa. Ja niin kohtasin tytön — Lucyn. Se oli hänen nimensä.\nSaatoin keskustella intiaanien kanssa vain merkkikielellä, mutta pian\nhe veivät minut jonkinlaiselle isolle vajalle — puoliteltalle, joka\noli seinätön siltä taholta, missä leirituli paloi. Tämä avoteltta oli\nkokonaan hirvennäköistä — savustetuista, käsin kiiltäviksi hangatuista\nja kullanruskeista. Sen sisällä vallitsi sellainen sirous ja järjestys,\nettei moista milloinkaan ole tavallisessa intiaanileirissä. Vuode\noli tehty tuoreista kuusenhavuista. Siinä oli joukoittain nahkasia,\nja niiden päällä oli joutsenenuntuvainen peitto — milloinkaan en ole\nnähnyt sen peiton kaltaista. Ja peitolla istui Lucy jalat ristissä.\nHän oli pähkinänruskea. Tyttö, olen sanonut, mutta tyttö hän ei ollut,\nhän oli nainen, pähkinänruskea nainen, amatsoni, aivan kehittynyt\nrotunainen, majesteetillisen kypsä. Ja hänen silmänsä olivat siniset.\n\n\"Ne ne minut tenhosivat — ne hänen silmänsä — siniset, eivät\nposliininsiniset, vaan tummansiniset kuin meri ja taivas\nyhteensulautuneina, ja hyvin älykkäät. Niin, vielä enemmän — niissä\noli naurua — lämpöistä naurua, aurinkoista ja inhimillistä, hyvin\ninhimillistä ja... sanoisinko naisellista. Niin, ne olivat naisen\nsilmät, todellisen naisen silmät. Tiedätte mitä tarkoitan. Saatanko\nsanoa enempää? Ja niissä sinisissä silmissä oli samalla kertaa\npolttavaa rauhattomuutta, uneksivaa kaipuuta ja lepoa, täydellistä\nlepoa, eräänlaista kaikkiviisasta ja filosofista tyyneyttä.\"\n\nTrefethan keskeytti äkkiä kertomuksensa.\n\n\"Luulette varmaankin minun olevan hutikassa. Mutta en ole. Tämä on\nvasta viides grogini päivällisen jälkeen. Olen selvä kuin kala. Olen\njuhlatuulella. Istun tässä pyhän Nuoruuteni pöytäkumppalina. En se\nminä — vanha Trefethan — puhu, minun Nuoruuteni se puhuu, ja minun\nNuoruuteni se sanoo, että ne silmät olivat ihmeellisimmät, mitkä\nmilloinkaan olen nähnyt — niin tyynet ja kuitenkin niin rauhattomat,\nniin älykkäät ja kuitenkin niin uteliaat, niin vanhat ja kuitenkin niin\nnuoret, niin tyytyväiset ja kuitenkin niin kaihoisan uneksivat. En\nkykene niitä kuvaamaan, poikaseni. Kun olen kertonut teille hänestä,\nkäsitätte kenties paremmin itse.\n\n\"Hän ei noussut istumasta. Mutta hän ojensi minulle kätensä.\n\n\"'Vieras', sanoi hän, 'onpa kiva nähdä teittiä'.\n\n\"Ajatelkaahan — sellaista melskakieltä! Saatatte kuvitella tunteitani.\nHän oli nainen, valkoinen nainen — mutta se melskakieli! Oli\nhämmästyttävää, että siellä maailman rajojen ulkopuolella oli valkoinen\nnainen — mutta se melskakieli! Se särähteli korvissani, totisesti. Se\nvihlaisi kuin väärä sävel. Ja kuitenkin väitän, että se nainen oli\nrunoilija. Säattepa kuulla.\n\n\"Hän lähetti intiaanit pois. Ja ne menivät todellakin. Ne\nnoudattivat hänen käskyjään ja tottelivat häntä sokeasti. Hän\noli hi-yu-skookum-päällikkö. Hän käski nuorten miesten pystyttää\nminulle teltan ja ottaa koirani hoiviinsa. Ja nuoret miehet tekivät\nsen. Ja he tunsivat hänet niin hyvin, etteivät tohtineet näpistää\nmokkasiininhihnaakaan varusteistani. Hän oli ruumiillistunut\nJärkkymätön Laki, ja sen sanon teille, että tapaus kävi luihini ja\nytimiini ja että kylmiä väreitä karehti selkäpiissäni, tapaus: tavata\nvalkoinen nainen kaukana vuoristossa villiheimon päällikkönä, tuhansien\nmailien takana Ei-Kenenkään-maassa.\n\n\"Kuten sanottu hänen sanansa särähtelivät väärällä sävelellä. Mutta\npyydän teitä unohtamaan sen. Minä totisesti unohdin sen, kun istuin\njoutsenenuntuvapeiton laidalla ja kuuntelin ja katselin ihmeellistä\nnaista, ihmeellistä kuin ihmeellisin niistä, joita Thoreau tai joku muu\nrunoilija on loihtinut eteemme.\n\n\"Viivyin siellä viikon. Ja se tapahtui hänen pyynnöstään. Hän lupasi\nantaa minulle koiria ja rekiä ja intiaaneja, jotka auttaisivat minua\nmatkaamaan Kalliovuorten yli, parhaan solan läpi, viisisataa mailia\npitkän taipalen. Hänen telttansa sijaitsi syrjässä muista, korkealla\njokiäyräällä, ja pari intiaanityttöä valmisti hänen ruokansa ja\ntoimitti hänen kotiaskarensa. Ja me puhelimme puhelemistamme ensilumen\nsataessa ja luodessa minulle rekikeliä. Ja tällainen oli hänen\ntarinansa.\n\n\"Hän oli syntynyt rajalla, köyhän uudisasukkaan tyttärenä, ja te\ntiedätte, mitä se merkitsee — työtä, alituista työtä, ääretöntä ja\nloputonta työtä.\n\n\"'En milloinkaan nähnyt maailman ihanuutta', sanoi hän. 'Minulla\nei ollut aikaa. Tiesin, että se oli olemassa jossakin, tupamme\nympärillä, mutta piti aina paistaa, pestä ja puhdistaa, eikä työllä\nollut mittaa eikä määrää. Toisinaan olin aivan sairaana ikävästä\npäästä pois maailmalle, varsinkin keväisin, jolloin lintujen laulu\nsaattoi minut melkein hurjaksi. Tahdoin juoksennella ulkona korkeassa\nheinikossa, kahlata sen kasteessa ja vaeltaa metsissä ja kiipeillä\nvuorenharjanteilla ympäristöä nähdäkseni. Oi, minulla oli hyvin\npaljon haaveita — seurata jokien juoksua, polskia lampareissa, tulla\nvesiliskojen ja täplikkäiden forellien hyväksi ystäväksi, tarkkailla\noravien ja jänisten ja pienten turkiseläinten elämää ja oppia tuntemaan\nniiden salaiset tiet. Jos minulla vain olisi aikaa, ajattelin, voisin\nhiiviskellä keskellä kukkasia ja kuulla, kunhan vain pysyttelisin\noikein hiljaa, kuinka ne kuiskailivat toisilleen viisauksia, joita\nihmiset eivät tunteneet.'\"\n\nTrefethan vaikeni antaakseen täyttää lasinsa.\n\n\"Erään toisen kerran hän kertoi: 'Minun mieleni teki juoksennella\nulkona öisin kuin villi eläin, juoksemistani juosta kuutamossa ja\ntähtien tuikkeessa, juosta valkoisena ja alastomana pimeässä, minkä\nvarmasti tiesin tuntuvan mustalta sametilta, juosta juoksemistani,\njuosta loputtomasti. Eräänä iltana, jolloin olin aivan lopussa — oli\nollut hirvittävän kuuma päivä, eikä taikina ollut ottanut käydäkseen,\nja kirnuaminen oli epäonnistunut, ja olin ärtyisällä ja juonikkaalla\npäällä — niin, sinä iltana kerroin isälle juoksuhalustani. Hän katseli\nminua ikäänkuin ihmeissään ja hiukan kauhistuneena. Sitten hän antoi\nminulle kaksi pilleriä. Sanoi, että minun oli parasta paneutua levolle\nja nukkua hyvin; silloin olisin taas oikein pirteä aamulla. Senjälkeen\nen maininnut milloinkaan haaveistani isälle enkä kenellekään muulle.\n\n\"Vuoristokodista muutettiin pois — elintarpeiden puutteessa,\nluullakseni — ja perhe asettui Seattleen. Siellä hän teki työtä\ntehtaassa — pitkät tunnit ja hirvittävän raskasta työtä. Vuoden päästä\nhän pääsi tarjoilijattareksi kurjaan ravintolaan — pöksäksi hän sitä\nnimitti.\n\n\"Kerran hän sanoi minulle: 'Romantiikkaa minä varmaankin kaipasin.\nMutta romantiikkaa ei saanut tiski- ja pyykkisoikoista eikä tehtaista\ntai pöksistä.'\n\n\"Ollessaan kahdeksantoista-vuotias hän meni naimisiin — miehen\nkanssa, jonka piti mennä pohjoiseen, Juneau'hon, ja perustaa sinne\nravintola. Miehellä oli joitakuita dollareita säästössä, ja tämä\nvaikutti hyvinvoivalta. Hän ei rakastanut miestä, sen hän sanoi ihan\nehdottomasti, mutta hän oli lopen uupunut ja tahtoi päästä loputtomasta\nraatamisesta. Lisäksi Juneau oli Alaskassa, ja hänen kaipuunsa\nmuovautui nyt haluksi nähdä se ihmeellinen maa. Mutta hän ei saanut\nnähdä sitä paljoakaan. Mies perusti ravintolansa, pienen ja halvan,\nja hän havaitsi pian, minkä tähden mies oli mennyt hänen kanssaan\nnaimisiin... päästäkseen palvelijatarta palkkaamasta. Hän se melkein\nyksinään sai hoitaa koko pöksän ja tehdä kaikki työt, tarjoilusta\ntiskaukseen. Ja samalla hän sai melkein yksinään valmistaa ruoan. Sitä\nmenoa kesti neljä vuotta.\n\n\"Ajatelkaahan häntä, aarniometsän lasta, joka oli täynnä luonnon-elämän\nvaistoja ja ikävöi aavoja aloja, mutta oli vankina pienessä\nruokalapöksässä, alituisessa raadannassa neljä sietämätöntä vuotta...\n\n\"'Kaikki oli niin mieletöntä', sanoi hän. 'Mitä hyötyä kaikesta oli?\nMiksi minä olin syntynyt? Oliko elämällä vain moinen tarkoitus — tehdä\ntyötä tekemästä päästyä ja aina olla väsyksissä? Mennä vuoteeseen\nväsyksissä ja havahtua väsyksissä; joka päivä samanlainen kuin\nedellinen, ellei vieläkin raskaampi?' Hän oli kuullut lukupappien,\nkuten hän sanoi, puhuvan ikuisesta elämästä, mutta hän ei kyennyt\nkäsittämään sitä, mitä hän teki, otolliseksi valmistaumiseksi\nkuolemattomuuteen.\n\n\"Mutta vielä hänellä oli unelmansa, vaikkakin ne heräsivät harvemmin\nkuin lapsuudessa. Hän oli lukenut joitakuita kirjoja — mitä, sitä ei\nole helppo sanoa, luultavasti lainakirjasto-romaaneita, mutta ne olivat\nravinneet hänen mielikuvitustaan. 'Toisinaan', sanoi hän, 'ollessani\nniin pökerryksissä lieden kuumuudesta, että olisin pyörtynyt, ellen\nolisi saanut vähän raitista ilmaa, työnsin pääni ulos keittiön\nikkunasta ja ummistin silmäni, ja silloin näin mitä ihmeellisimpiä\nasioita. Äkkiä olin vaeltamassa pitkin maantietä, ja oli niin puhdasta\nja rauhallista, ei ollut likaa, ei tomua, vain puroja, jotka solisivat\nsuloisilla niityillä, ja leikkiviä karitsoita, kukkain tuoksua, jota\ntuuli kuljetti, ja lempeä päivän paiste kaiken yllä; kauniita lehmiä,\njotka torkkuivat seisoen polviaan myöten lampareissa, ja nuoria\ntyttöjä kylpemässä joen lahdelmassa, niin valkoisia ja niin soreita\nja luonnollisia — ja silloin tiesin olevani Arkadiassa. Olin lukenut\nkerran eräästä kirjasta siitä maasta. Tai myöskin ratsasti tietä myöten\nritareita, jotka välkähtelivät auringon paisteessa, tai vallasnainen\nvalkoisella tammalla, ja loitommalla näin linnantornin kohoavan\nkorkeutta kohden, tai myöskin tiesin, että seuraavan tienmutkan takana\ntapaisin palatsin, valkoisen ja ilmavan ja satumaisen, jonka edustalla\nolevilla nurmikoilla suihkulähteet kumpuaisivat, kukat helottaisivat\nja riikinkukot keikaroisivat... ja sitten avasin silmäni, ja keittiön\nlieden hehku ympäröi minut jälleen, ja kuulin Jaken sanovan — Jake oli\nmieheni — kuulin Jaken sanovan: 'Miks'et ota papuja tulelta. Aiotko\nantaa minun koko päivän odottaa?' — Romantiikkaa! Luullakseni sain sitä\nvarsinaisimmin kokea kerran, kun muudan juopunut armeenialainen kokki\nmenetti järkensä ja koetti katkaista kaulani kyökkiveitsellä ja sain\npalohaavan käsivarteeni liedestä, ennenkuin ennätin kajauttaa miestä\nkalloon perunahuhmarella.\n\n\"'Halusin viettää huoletonta elämää keskellä kauneutta ja romantiikkaa\nja kaikkea sellaista, mutta minulla tuntui olevan nurja onni ja\ntunnuin syntyneen vain ruoanlaittajaksi ja tiskaajaksi. Juneaussa\nvietettiin hurjaa elämää siihen aikaan, mutta minä katselin muita\nsikäläisiä naisia, eikä heidän elämäntapansa houkutellut minua. Minä\ntietysti tahdoin olla puhdas. En tiedä, minkä tähden, tahdoin vain, ja\najattelin, että minun oli yhtä hyvä kuolla tiskaamiseen kuin heidän\nlaillaan'.\"\n\nTrefethan vaikeni silmänräpäykseksi ja liitteli ajatuksissaan yhteen\nkertomuksensa lankoja.\n\n\"Niin, samaisen naisen minä kohtasin siellä pohjan perillä, villin\nintiaaniheimon ja tuhansia neliömaileja käsittäväin metsästysmaiden\nhallitsijana. Ja kaikki oli lisäksi aivan yksinkertaista ja\nluonnollista — hän olisi saattanut elää ja kuolla keskellä kattiloita\nja patoja. Mutta sitten 'tuli kuiskaus, tuli näky'. Mitään muuta ei\ntarvittu, ja se tuli todellakin.\n\n\"'Havahduin eräänä päivänä', sanoi hän. 'Kuulin kuiskaukseni, näin\nnäkyni sanomalehden kappaleelta. Muistan jok'ainoan sanan ja osaan\nlukea ne ulkoa teille.' Ja niin hän luki Thoreaun 'Ihmisluonnon\nhuudosta':\n\n\"'Mieltäni niin virkistää nuorten mäntyjen näkeminen, joita vuosi\nvuodelta versoo viljavainioilla. Me puhumme intiaanin sivistämisestä,\nmutta se ei merkitse samaa kuin tehdä hänet paremmaksi. Hämyisän\nmetsäelämänsä valppaassa itsenäisyydessä ja yksinäisyydessä hän\nsäilyttää yhteytensä heimonsa jumaliin ja pääsee silloin tällöin\nharvinaisella ja kummallisella tavalla sulautumaan luonnon elämään. Hän\nnäkee välähdyksiä tähtitietoudesta, jollaista ei meidän salongeissamme\ntunneta. Hänen sielussaan vallitseva ikuinen valo, mitä himmentää vain\ntähtien etäisyys, on kuin kalpeaa, mutta ihanaa tähtivaloa verrattuna\nkeinotekoisen valaistuksen häikäisevään, mutta lyhytaikaiseen\nloisteeseen. Seurasaarten asukkailla oli päiväsyntyiset jumalansa,\nmutta niitä ei pidetty yhtä vanhoina kuin......yösyntyisiä jumalia.'\n\n\"Niin, juuri tämän kohdan hän luki, sana sanalta, ja minulta unohtui\nhänen kouliintumaton ääntämisensä, sillä se oli juhlallista,\nuskontunnustus — pakanallinen, epäilemättä, ja valautunut elävään\nmuotoon — hänen omaksi persoonallisuudekseen.\n\n\"'Loppu oli reväisty pois', jatkoi hän, ja hänen äänessään soinnahti\nsyvä kaipaus. 'Se oli vain sanomalehden kappale. Mutta se Thoreau\non viisas mies. Toivoisin tietäväni enemmän hänestä.' Hän vaikeni\nhetkeksi, ja vannon, että hänen kasvonsa muistuttivat sanomattomasti\npyhimystä hänen lausuessaan: 'Minusta olisi voinut tulla hyvä vaimo\nhänelle.'\n\n\"Ja sitten hän jatkoi: 'Luettuani ne sanat tiesin tarkalleen, miten\nminun laitani oli. Minä olin yön lapsi. Minä, joka olin elänyt koko\nelämäni päiväsyntyisten parissa, olin itse yön lapsi. Sen tähden\nminä en milloinkaan ollut tuntenut tyydytystä ruoanlaittamisesta ja\ntiskaamisesta, sen tähden minun mieleni oli tehnyt tanssia alastomana\nkuutamossa. Ja minä tiesin, ettei likainen pieni Juneau-pöksä ollut\noikea paikkani, ja sanoin sillä siunaaman hetkellä: 'Lähden pois.' Ja\nkäärin kokoon vähäiset vaateryysyni ja lähdin. Jake näki sen ja koetti\nestää minua.\n\n\"'Mikä sinulla nyt on mielessä?' sanoi hän.\n\n\"'Ero sinusta', sanoin minä. 'Menen suuriin metsiin... sinne minä\nkuulun.'\n\n\"'Sitä sinä et tee', sanoi hän ja ojensi kätensä tarttuakseen minuun.\n'Uunin kuumuus on käynyt päähäsi. Kuuntelehan nyt mitä sanon, ennenkuin\nteet minkäänlaisia hullutuksia.'\n\n\"Mutta minä vedin esille pienen revolverin ja sanoin: 'Tämä puhuu\npuolestani.'\"\n\n\"'Ja niin minä lähdin.'\"\n\nTrefethan tyhjensi lasinsa ja tilasi uuden.\n\n\"Arvatkaapa, pojat, mitä se tyttö teki. Hän oli\nkaksikymmentäkaksi-vuotias. Hän oli seisonut koko ikänsä pesusoikon\nääressä eikä tietänyt elämästä enempää kuin minä tiedän neljännestä tai\nviidennestä ulottuvaisuudesta. Kaikki hänen tiensä veivät päämäärään.\nEi, hän ei liittynyt balettiseurueeseen. Alaskassa on parasta matkata\nveneellä. Hän meni rantaan. Muudan intiaanikanootti oli juuri lähdössä\nDyeaan — tiedättehän, sellainen vene, mikä on koverrettu yhdestä\nainoasta puunrungosta, kapea ja syvä, noin kuusikymmentä jalkaa pitkä.\nHän antoi intiaaneille pari dollaria ja astui siihen.\n\n\"'Romantiikkaako?' sanoi hän minulle. 'Se oli romantiikkaa alusta\nalkaen. Kaikkiaan kolme perhettä oli kanootissa, ja siinä oli niin\nahdasta, ettei saattanut käännähtääkään, koiria ja intiaanilapsia\nryömi kaikkialla, ja jok'ainoa kynnelle kykenevä hoiti airoa ja\nkuljetti kanoottia. Ja kaikkialla mahtavien, juhlallisten vuorten\nhuipuilla vyöryi pilviröykkiöitä, joita aurinko punasi. Ja oi sitä\nhiljaisuutta! Sitä syvää, ihmeellistä hiljaisuutta! Joskus näki kaukana\npuiden latvoilta savua, mikä kohosi yksinäisen erämiehen nuotiosta. Se\noli kuin huviretkeä, juhlallista huviretkeä, ja minä näin unelmaini\ntoteutuvan, ja odotin, että minulle tapahtuisi jotakin millä hetkellä\ntahansa. Ja tapahtuikin.\n\n\"'Oi ensimmäistä leiriämme, eräällä saarella! Kaloja, joita pojat\nkeihästivät puron suulta, ja isoa hirveä, jonka veneemme nuoret miehet\nampuivat juuri rannalle niemen kainaloon kääntyessämme! Kukkia oli\nkaikkialla, ja vähän matkan päässä rannasta alkoi heinikko, mikä\noli sakeaa, mehukasta ja miehen korkuista. Menin muutamien tyttöjen\nkanssa niityn poikki sen takana olevalle kukkulalle, ja keräsimme\nsieltä marjoja ja juuria, mitkä maistuivat hapahkoille ja olivat\nhyvää ruokaa. Ja marjamaalla kohtasimme ison karhun, joka oli siellä\nillallisellaan, ja se sanoi 'Uh!' ja juoksi matkoihinsa yhtä peloissaan\nkuin mekin. Ja sitten leiri ja nuotion savu ja kiehuvan metsänriistan\ntuoksu!... Se oli ihanaa. Vihdoinkin olin päässyt yön lasten luo, ja\ntiesin, että sinne minä kuuluin. Ensimmäistä kertaa elämässäni, siltä\nminusta tuntui, olin onnellinen, ja paneutuessani levolle sinä iltana,\ntelttakankaan-kaistaleen alle, tuijotin tähtitaivasta, johon mahtava\nvuorenhuippu leikkasi mustan aukon, ja kuuntelin yön ääniä ja tiesin,\nettä samanlainen tulisi olemaan seuraava päivä ja sitä seuraava,\nsamanlaisia kaikki, kaikki päiväni, sillä en aikonut palata maailmaan.\nEnkä palannutkaan.\n\n\"'Romantiikkaa! Sitä sain seuraavana päivänä. Meidän oli matkattava\nleveän merenlahden poikki — ainakin kaksitoista, viisitoista mailia\nleveän, ja rupesi tuulemaan ollessamme keskellä sitä. Sinä iltana\naallot heittivät minut ja susikoiran maihin, ja minä vain olin\nhengissä.'\n\n\"Ajatelkaahan\", keskeytti Trefethan kertomuksensa. \"Kanootti upposi,\nkaikki muut paitsi hänet meri löi kuoliaiksi kallioita vasten. Hän\nkahlasi maihin, pitäen kiinni koiran hännästä, pelastui kalliokarikolta\nja päätyi rantaan pienelle hiekkakaistaleelle, mikä oli ainoa koko\nsillä rannikon-osalla.\n\n\"'Onneksi se oli manterella', sanoi hän. 'Ja niin minä vaelsin halki\nmetsien ja yli vuorten suoraan, suoraan eteenpäin. Minusta tuntui\nsiltä, kuin olisin ollut etsimässä jotakin, ja tiesin, että löytäisin\nsen. Minua ei peloittanut. Olin yön lapsi, eikä aarniometsä saattanut\nsurmata minua. Ja toisena metsävaelluspäivänäni minä löysin sen. Osuin\npienelle aukiolle, missä oli ränstynyt maja. Lahonneita vilttejä oli\nmakuulavitsoilla, ja liedellä oli pannuja ja kasareita. Mutta se\nei ollut ihmeellisin löytöni. Majan ulkopuolelta, metsän laidasta,\nlöysin... teidän on mahdotonta arvata, mitä löysin sieltä. Kahdeksan\npuuhunsidotun hevosen luurangot. Ne olivat nääntyneet nälkään, ja\nniistä oli jäänyt jäljelle vain luut. Ja jok'ainoalla hevosella\noli ollut kantamus selässä. Kantamukset lojuivat luiden keskellä —\nvernissattuja säkkejä, ja niiden sisällä oli hirvennahka-säkki, ja\ntämän sisällä... mitä luulette siellä olleen?'\n\n\"Nainen vaikeni, työnsi kätensä kuusenhavuvuoteensa kulmauksen alle\nja veti esille nahkapussin. Hän avasi sen ja kaatoi käteeni ihanimman\nkuvavirran, minkä milloinkaan olen nähnyt — puhdistamatonta kultaa,\nhuuhdottua kultaa, osaksi karkeata kultahiekkaa, mutta suurimmaksi\nosaksi kimpaleita, ja se näytti niin uudelta, että tuskin havaitsi sen\nolleen vedessä.\n\n\"'Sanotte olevanne kaivosinsinööri', sanoi hän, 'ja tunnette tämän\nmaan. Tiedättekö mainita kultaa kuljettavan joen, jossa on tällaista\nkultaa?'\n\n\"Sitä en tietänyt. Siinä ei ollut hiventäkään hopeaa. Se oli melkein\npuhdasta, ja sanoin sen hänelle.\n\n\"'Niin, totisesti puhdasta', sanoi hän. 'Myydessäni saan tästä\nyhdeksäntoista dollaria unssilta. Te ette saa enempää kuin\nseitsemäntoista Eldorado-kullasta, ja Minook-kullan hinta ei ole täyttä\nkahdeksaatoista. No niin, tätä minä löysin luiden keskeltä — kahdeksan\nhevosenkantamusta, sataviisikymmentä naulaa kussakin.'\n\n\"'Neljännesmiljoona dollaria!' huudahdin hämmästyneenä.\n\n\"'Suunnilleen samanarvoiseksi minäkin olen sen laskenut', vastasi hän.\n'Moista tapausta sanon romanttiseksi! Olin raatanut niin kauheasti\nkaiken ikäni, ja kohta kun aloitin vaellukseni, sattui se tapaus, kolme\npäivää lähtöni jälkeen. Ja kuinka oli käynyt miehille, jotka olivat\nkaivaneet kaiken tämän kullan? Se arvoitus askarruttaa usein mieltäni.\nHe kuormittivat hevosensa, sitoivat ne puihin ja katosivat sitten aivan\njäljettömiin maan pinnalta. En ole milloinkaan kuullut puhuttavan\nheistä. Heistä ei tiedetä mitään. No, koska minä olen yön lapsi, olen\nkai heidän laillinen perillisensä.'\"\n\nTrefethan vaikeni sytyttääkseen sikarin.\n\n\"Arvatkaahan, mitä tyttö teki? Hän piiloitti kaiken muun kullan paitsi\nkolmekymmentä naulaa, mitkä hän otti mukaansa rannikolle. Sitten hän\nkutsui merkeillä luokseen ohi soutavan kanootin, matkasi Pat Haleyn\nkauppa-asemalle Dyeaan, varustautui ja kulki Chilcoot-solan läpi. Se\ntapahtui 88 — kahdeksan vuotta ennen Klondyke-löytöä, ja Yukon oli\nsilloin villinä erämaana. Hän pelkäsi miehiä, mutta hän otti mukaansa\nkaksi intiaanityttöä, kulki järvien poikki ja alas jokea käyden\nkaikilla Yukonin alajuoksun varren vanhoilla leiripaikoilla. Hän\nvaelteli useita vuosia niillä main ja matkasi sitten sinne, missä minä\nhänet tapasin. Hän ihastui seutuun, kun hän — kuten hän itse sen lausui\n— 'näki mahtavan hirvihärän kahlaavan polvia myöten keskellä laakson\npunaisia miekkaliljoja'. Hän liittyi intiaaneihin, paransi heidän\nsairaitaan, saavutti heidän luottamuksensa ja tuli vähitellen heidän\njohtajakseen. Hän oli poistunut seudulta vain yhden ainoan kerran, ja\nsilloin hän kulki Chilcootin läpi mukanaan joukko nuoria intiaaneja,\netsi kätkemänsä aarteen paikan ja otti sieltä kullan.\n\n\"'Ja tässä minä nyt olen, vieras', lopetti hän kertomuksensa, 'ja tässä\non kallein aarteeni.'\n\n\"Hän otti esille pienen nahkapussin, jota hän kantoi kaulallaan kuin\nmedaljonkia, ja avasi sen. Pussissa oli, rasvaiseen silkkikaistaleeseen\nkiedottuna, ajan kellastuttama ja käsien kuluttama sanomalehden\nkappale, jossa oli puheena ollut Thoreau-sitaatti.\n\n\"'No, oletteko te onnellinen... ja tyytyväinen?' kysyin häneltä.\n'Neljännesmiljoonan omistajana teidän ei tarvitsisi raataa Valloissa.\nKaivannette sentään toki yhtä ja toista?'\n\n\"'En paljoa', vastasi hän. 'En tahtoisi vaihtaa asemaani ainoankaan\nyhdysvaltalaisen naisen asemaan. Täällä on kansani, ja minun paikkani\non täällä. Mutta toisinaan' — ja hänen silmissään välähti uneksiva\nkaiho, mistä olen puhunut — 'toisinaan ikävöin aivan hirveästi sitä\nThoreauta tänne.'\n\n\"'Minkä vuoksi?' kysyin siihen.\n\n\"'Voidakseni mennä naimisiin hänen kanssaan. Ajoittain tunnen itseni\nhyvin yksinäiseksi. Olenhan nainen — oikea nainen. Olen kuullut\npuhuttavan toisenkin laatuisista naisista, sellaisista, jotka ovat\nkaranneet maailmalle minun laillani ja tehneet merkkitekoja —\nsellaisista, jotka rupeavat sotilaiksi ja merimiehiksi. Mutta sellaiset\nnaiset ovat jo alkujaan eriskummallisia. He ovat enemmän miehiä kuin\nnaisia, he näyttävät miehiltä, eikä heillä ole naisten tavallisia\ntarpeita. He eivät välitä rakkaudesta eivätkä halua pikku lapsia\nkäsivarrelleen tai pyörimään jaloissaan. Minä en ole sitä lajia.\nSanokaahan, vieras, näytänkö minä mieheltä?'\n\n\"Ei hän näyttänyt. Hän oli nainen, kaunis, pähkinänruskea nainen,\njolla oli voimakas, terve ja täyteläs ruumis ja ihanat tummansiniset\nnaisensilmät.\n\n\"'Enkö olekin nainen?' kysyi hän. 'Kyllä, minä olen. Minä olen\nkauttaaltaan nainen. Ja se se on kumma, että vaikka olen yön eli\nluonnon lapsi kaikessa muussa, en ole sellainen rakkauden ollessa\nkysymyksessä. Luulen, että siinä suhteessa kukin pitää eniten omasta\nrodustaan. Niin on ainakin minun laitani ja on ollut kaikki nämä\nvuodet.'\n\n\"'Tarkoitatte...?' aloitin.\n\n\"'Ei, ei milloinkaan', sanoi hän ja katseli minua vilpittömästi\nsilmiin. 'Minulla on ainoastaan ollut mies — nimitän häntä Häräksi.\nLuultavasti hän on yhä Juneaussa pöksäänsä hoitamassa. Ottakaa selkoa\nhänestä, jos jolloinkin palaatte sinne, silloin havaitsette sen\nnimityksen oikeaksi.'\n\n\"Ja minä otin selkoa miehestä, kaksi vuotta myöhemmin. Hän oli\ntäsmälleen sellainen kuin nainen sanoi — kömpelö ja tuhma, Härkä —\nkiikutti jalkojaan vetäen antimiaan pöytään.\n\n\"'Teillä sietäisi olla vaimo apuna', sanoin miehelle.\n\n\"'Minulla on ollut kerran', vastasi hän.\n\n\"'Siis ollaan leskenä?'\n\n\"'Niin. Eukko tuli mielenvikaan. Hän sanoi aina, että uunin kuumuus\nkävisi hänelle päähän, ja niin se kävikin. Eräänä päivänä hän tähtäsi\nminua revolverilla ja pakeni matkoihinsa kanootilla muutamien siwashien\nmukana. He joutuivat myrskyyn rannikolla, ja kaikki hukkuivat.'\"\n\nTrefethan antautui lasinsa lumoihin ja istui äänetönnä.\n\n\"Mutta entä tyttö?\" huomautti Milner. \"Keskeytit tarinasi juuri\nsilloin, kun se alkoi käydä mielenkiintoiseksi ja tunteikkaaksi. Eikö\nse kehittynyt sellaiseksi?\"\n\n\"Kehittyi\", vastasi Trefethan. \"Kuten hän itse sanoi hän oli\nvillinainen kaikessa muussa paitsi rakkaudessaan, siinä hän halusi oman\nrotunsa miestä. Hän oli hyvin suloinen siitä puhuessaan. Mutta suoraan\nasiaan. Hän tahtoi mennä naimisiin minun kanssani.\n\n\"'Vieras', sanoi hän. 'Tahdon saada teidät. Te pidätte täkäläisestä\nelämästä, muuten ette olisi täällä ettekä koettaisi kulkea\nKalliovuorten yli syyskelin aikaan. Tämä on kaunis seutu. Ette löydä\nmonta kauniimpaa. Miksi ette jäisi tänne? Minä olisin hyvä vaimo.'\n\n\"Sitten minun piti vuorostani vastata. Ja hän odotti. En kiellä olleeni\nhyvin kovassa kiusauksessa. Olin jo puoleksi rakastunut häneen. Kuten\ntiedätte en ole ollut naimisissa. Ja kun katselen taaksepäin elämääni,\nsaatan sanoa, että hän on ainoa nainen, joka on tehnyt sellaisen\nvaikutuksen minuun. Mutta olosuhteet olivat liian nurinkuriset, ja minä\nvalehtelin kuin gentlemanni. Sanoin hänelle jo olevani naimisissa.\n\n\"'Odottaako vaimonne teitä?' kysyi hän..\n\n\"Vastasin myöntävästi.\n\n\"Ja siinä kaikki. Hän tyytyi. Vain kerran hän hiukan läikähti...\n\n\"'Minun ei tarvitse tehdä muuta', sanoi hän, 'kuin lausua sana, ja\nsilloin ette pääse täältä. Jos lausun sen sanan, jäätte tänne. Mutta en\naio lausua sitä. En tahdo ottaa teitä vasten tahtoanne... ja ellette\ntahdo ottaa minua.'\n\n\"Hän hankki minulle tarpeelliset varustukset ja auttoi minua matkalle.\n\n\"'Tapahtuu suuri vahinko, vieraani', sanoi hän erotessamme. 'Pidän\nulkonäöstänne ja pidän teistä. Jos muutatte mieltänne, niin palatkaa.'\n\n\"Minun mieleni teki antaa hänelle jäähyväissuudelma, mutta en tietänyt,\nmiten se kävisi päinsä, miten hän siihen suhtautuisi. Kuten sanottu,\nolin puoleksi rakastunut häneen. Mutta hän teki itse aloitteen.\n\n\"'Suudelkaa minua', sanoi hän. 'Silloin minulla on edes jotakin\nmuistelemista.'\n\n\"Ja me suutelimme hangella Kalliovuorten kaukaisessa laaksossa, ja\nniin minä erosin hänestä; hän jäi tiepuoleen seisomaan, ja minä lähdin\nkoiriani tavoittamaan. Minulta meni kuusi viikkoa, ennenkuin pääsin\nsolan läpi ja vuorelta alas lähimmälle Ison Orjajärven rannalla\nolevalle kauppapaikalle.\"\n\nKatumelu tunkeutui kuuluviimme kuin etäisten tyrskyjen kohu. Tarjoilija\nsipsutti äänettömästi luoksemme ja antoi meille uudet sifonit. Ja\nTrefethanin ääni kajahti hiljaisuudessa kuin hautauskello.\n\n\"Minun olisi ollut parempi jäädä sinne. Katsokaa minua.\"\n\nNäimme hänen harmahtavat viiksensä, kaljun hänen päälaellaan, pussit\nsilmien alla, riippuvat posket, kaulan pöhöttymät, hänen yleisen\nväsähtäneisyytensä, raukeutensa ja lihavuutensa, näimme raunion\nmiehestä, joka kerran oli ollut voimakas, mutta joka oli senjälkeen\nelänyt liian hyvillä päivillä.\n\n\"Ei ole liian myöhäistä, vanha veikko\", sanoi Bardwell, melkein\nkuiskaamalla.\n\n\"Toivoisin, etten olisi niin raukkamainen kuin olen!\" puuskahti\nTrefethan. \"Silloin saattaisin palata hänen luokseen. Hän on siellä\nyhä. Piristyisin ja eläisin monet vuodet... hänen kanssaan... siellä\npohjolan vuoristossa. Täällä pysyminen merkitsee itsemurhaa. Mutta\nminä olen vanha mies — neljänkymmenenseitsemän — katsokaa minua.\nSurullisinta on\", hän kohotti lasinsa ja katseli sitä, \"surullisinta\non, että täällä on niin kevyttä tehdä itsemurha. Olen veltto ja\narkamainen. Pitkän koirilla-ajon ajatteleminen peloittaa minua, kovien\naamupakkasten ja jäätyneiden rekiohjasten ajatteleminen kauhistuttaa...\"\n\nLasi meni koneellisesti hänen huulilleen. Äkillisen raivonpuuskan\nvallassa hän näytti aikovan paiskata sen permantoon. Mutta sitten hän\nkatui ja epäröi. Lasi kohosi hänen huulilleen ja jäi niille. Hän nauroi\nkaikuvasti ja katkerasti, mutta hänen sanansa olivat juhlalliset:\n\"Niin, Yön lapsen malja. Hän _oli_ ihme.\"\n\n\n\n"]