Maisteri liikemiehenä
Valkonen, Tatu (oik. Lassila, Ilmo) (1885–1945)
Sotavankeudesta palannut maisteri havaitsee omaisuutensa huvenneen ja ryhtyy vastoin odotuksiaan liikemieheksi. Teos on humoristinen kuvaus yritysmaailman haasteista, sijoituksista ja päähenkilön pyrkimyksistä menestyä talouselämän pyörteissä 1920-luvun Suomessa.
Tatu Valkosen 'Maisteri liikemiehenä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3612. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
MAISTERI LIIKEMIEHENÄ
Kirj.
Tatu Valkonen [Ilmo Lassila]
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1932.
ALKULAUSE
Vuonna 1928 julkaisin teokseni MAISTERIN SEIKKAILUT MAILLA JA MERELLÄ. Se kertoi ihmeellisistä seikkailuistani sodan jaloissa ja rauhan syntyessä, ja tunnen erittäin suurta tyydytystä siitä, että teokseni sai hyvän arvostelun, että se levisi kahtena suurena painoksena ja että arvosteluissa mm. kiitettiin esitystäni asialliseksi ja olosuhteita kuvaavaksi.
Mainittu teokseni kuvasi omia sieluntaistelujani ja mielentilojani. Sen hyvä vastaanotto todisti, että suuri yleisö on herkkää avomielisyydelle. Tämä on rohkaissut minua edelleen kirjoittamaan aiheesta "erään sielun kehityshistoria", niinkuin suuri Strindberg sanoi.
MAISTERI LIIKEMIEHENÄ, joka on kyynelin kirjoitettua maisterin sielun kehityshistoriaa, tarjotaan täten kunnioittavimmin yleisölle.
TATU VALKONEN.
I LUKU,
josta selviää, miltä tuntuu herätä kuolleista.
Kun olin saapunut sotavankeudesta kotimaahan, meni minulta pari päivää seikkailujeni kertomiseen ja riemuitsemiseen ystävieni kanssa. Mutta pian huomasin, että minun oli ruvettava järjestämään asioitani. Olin mielestäni sangen äveriäs mies, sillä omistin pari taloa ja hyvän tukun osakkeita sekä pankkikirjan. Lähdin siis eräänä aamupäivänä sen pankkiirin luokse, joka oli hoitanut asioitani. Lähtiessäni oli hänellä ollut komea toimisto Aleksanterinkadun varrella, kokonainen kerros monine osastoineen, konttorineiteineen, konekirjoittajattarineen, prokuristeineen ja kirjanpitäjineen.
Mutta kun astuin siihen kerrokseen, missä tämän firman piti sijaita, niin ei siellä enää sellaista ollut. Syöksyin lähimpään kahvilaan ja tartuin puhelinluetteloon, josta selvisi, että mainittu liike oli muuttanut Fabianinkadun varrelle. Pian olin sen löytänytkin, mutta oi Herra, millaisessa tilassa. Entisestä loistavasta pankkiiriliikkeestä ei ollut jäljellä muuta kuin yksi piskuinen huone, jossa oli tiski ja sen takana muutamia kirjahyllyjä ja kirjoituspöytä, ja tirehtöörin huone, jossa kuluneen amerikkalaisen kirjoituspöydän takana istui minun pankkiirini.
Täytyy sanoa, että sydämeni jyskytti tällä kertaa enemmän kuin milloinkaan sotavankeudessa, sillä aavistus sanoi minulle, että lähihetket tuovat mukanaan epämiellyttäviä yllätyksiä.
Ja niin olikin asia, sillä pankkiiri ilmoitti, että omistamieni osakkeiden arvo oli merkittävissä suunnilleen 0:lla, joten niistä ei ollut oikeastaan jäljellä muuta kuin niitä vastaan pankista otetut lainat, jotka olisivat ensitilassa maksettavat.
Kysymykseen, miksi pankkiiri ei ollut hyvissä ajoin myynyt näitä osakkeita, ei hän osannut antaa erikoisen tyydyttävää vastausta, ja kun sitten rupesin asiasta tiukkaamaan tarkempaa selvyyttä, otti hän esille noin pari kuutiometriä tilikirjoja ja ilmoitti, että niistä nämä osakeasiat saan niin selville kuin suinkin haluan.
Niitä ei minulla kuitenkaan ollut aikaa penkoa, sillä tarvitsin kiireellisesti rahaa ja kysyin siis pankkiiriltani, missä ovat ne kaksi tiloihini kiinnitettyä velkakirjaa, jotka olin hänelle kaikkien mahdollisuuksien varalta jättänyt. Tähän hän ilmoitti, että nämä velkakirjat ovat eräällä asianajotoimistolla ja lähemmin sanoen tuomari Hyttysellä, joka par'aikaa koettaa hankkia niitä vastaan rahoja, jotta saataisiin suoritetuksi pankin irtisanomat kassakreditiivilainat. Minulla itselläni ei ole rahoja, sanoi pankkiirini, ja tätä nykyä on sangen vaikeata saada pääomia, niin että senvuoksi annoin näiden lainojen hankkimisen tuomari Hyttysen tehtäväksi, jonka erikoisalana on tämmöinen hankintahomma.
Koska tiesin, etteivät tässä firmassa pidot paranneet, poistuin pyytäen pankkiiriani laatimaan tarkan selostuksen osakekaupoista ja saamisistani ja maksuistani ja sanoin, että koko tämä pankkiirifirma tulee vapisemaan perustuksillaan, ellei sanottu selostus ole valmiina huomisaamuna klo 10.
Porraskäytävässä vilkaisin lompakkooni, johon en ollut moneen aikaan uskaltanut katsoa, ja havaitsin, että käteinen omaisuuteni oli Smk. 55:— Joka tapauksessa oli minulla siis niin paljon varoja, että voin syödä kunnollisen päivällisen. Tämä rauhoitti minua jonkin verran, ja senvuoksi meninkin niihin pankkeihin, joissa minulla oli asioita, lähemmin tutkimaan lainojeni ja vakuuksieni tilaa. En ollut kovin selvillä kotimaan oloista, ja ne osakkeet, joita minulla oli, eivät olleet pörssinoteerattuja, joten tahdoin saada pankista edes kautta rantain kuulla, kuinka asioitteni laita oli. M.m. olin pantannut suuren määrän erään sahayhtiön osakkeita. Yhtiöllä oli koko lailla omia metsiä, joten en ensinkään voinut käsittää, että näiden arvo olisi mennyt nollaan.
Kun siis astuin pankinjohtajien puheille, niin huomasin, että he katselivat minua jonkinmoisella kummastuksella, ja lopulta eräs sanoi, että tehän olette astunut suorastaan jalopeuran luolaan. Ja niin sain minä tietää, että minulla oli kaikkiaan velkaa hieman kuudettasataatuhatta markkaa ja että koko tämän velan vakuutena oli ainoastaan sen pankkiiriliikkeen, kutsukaamme sitä esim. nimellä Hassinen & Kuittinen, osakkeita, joka oli hoitanut asioitani. Pankkiiriliike oli nähkääs käyttänyt minun antamiani valtuuksia ja vaihtanut hyvissä ajoin minun hyvät osakkeeni huonompiin, jonka jälkeen ne menivät, minun hyvät osakkeeni nimittäin, kaiken maailman tien.
Minun täytyy sanoa, että naamani mahtoi olla samannäköinen kuin Englannin sotaministerin silloin, kun hän kuuli Hampshiren tuhoutumisesta ja Kitchenerin häviämisestä, ja kyllä sen näyttivät huomaavan pankinjohtajatkin, joita istui huoneessa 2 kpl. Toinen tarjosi minulle sikaarin ja sanoi, että kyllä sinusta Tatu-parka nyt on tullut vallan tyhjä mies.
Vedettyäni jonkin savun sikaaristani ilmoitin, että olen täällä saanut tietää asioita, joita en ole ennen tietänyt, ja että huomaan tosiaankin kärsineeni melkoisia tappioita. Ne eivät kuitenkaan voi järkyttää vakavaa taloudellista asemaani, sillä omistan kaksi maatilaa ja tarjoan vakuudeksi niihin kiinnitetyt velkakirjat.
Tämä selitys ei näyttänyt pankinjohtajiin erikoisemmin tehoavan, vaan he ilmoittivat, että ellei asia ole kuukauden kuluessa selvä, niin he tietävät kyllä, mitä heidän on tehtävä.
Minä puolestani ilmoitin, että asia kyllä kuukauden kuluessa selviää ja että minä olen kiitollinen saadessani niinkin pitkän ajan asioitteni järjestämiseen.
Pankista syöksyin suoraa päätä Hassisen & Kuittisen pankkiiriliikkeeseen. Ymmärsin kyllä, että tämä liike oli kuitti sanan täydellisimmässä merkityksessä, mutta ajattelin, että koska asialla näyttää olevan omat, jonkin verran kriminaaliset piirteensä, niin ehkäpä saan ainakin Kuittisen siksi peloitetuksi, että hänen rikas appivaarinsa sekaantuu asiaan ja ryhtyy vävypoikaansa pelastamaan.
Kun saavuin pankkiiriliikkeeseen, niin ilmoitettiin minulle, että tirehtööri Kuittinen oli poistunut ja ilmoittanut, ettei hän enää tänään saavu liikkeeseen, sillä hänellä oli eräs tärkeä kokous. Ja kannattaa kuriositeettina mainita, että hän on tällä kokousmatkalla vielä tänä päivänä.
Näin selvisi, ettei enää sinä päivänä voinut mitään tehdä, sillä konttorit olivat jo kiinni. Painauduin senvuoksi kotiini ja ryhdyin miettimään tilannetta. Se päättyi seuraavaan koebilanssiin.
Varoja:
Mäntykankaan tila Säynäjän pitäjässä, arvo 400,000:—
Kuuskankaan tila Rämsänperän pitäjässä » 300,000:—
Yhteensä Smk 700,000:—
Velkoja:
Mäntykankaaseen kiinnitetty velkakirja .. 180,000:—
Kuusikankaaseen " " 130,000:—
Yksityis-Pankin kassakreditiivilaina
maksamattomille korkoineen........... 613,815:—
Yhteensä Smk 923,815:—Minulla oli siis varoja 700,000 mk ja velkoja 923,815 mk. Tilanne oli siis sellainen, että minun oli heti paikalla jätettävä konkurssianomus. Mutta pian huomasin kuitenkin, että minähän olin saamassa nuo kiinnityslainat, eli yhteensä 310,000 mk, ja että niillä voin lyhentää pankkilainaani, joten se tuli olemaan 313,815 mk. Velkojeni loppusumma olisi siis 613,815 mk. En ollut-erikoisen pätevä kirjanpidossa ja sen vuoksi rupesin ihmettelemään, oliko minulla omaisuutta vai eikö. Mutta lopulta korjasin bilanssin ja nyt se oli seuraavannäköinen.
Varoja:
Mäntykankaan tila Säynäjän pitäjässä, arvo 400,000:—
Kuusikankaan tila Rämsänperän pitäjässä " 300,000:—
Yhteensä Smk 700,000:—
Velkoja:
Mäntykankaaseen kiinnitetty velkakirja .. 180,000:—
Kuusikankaaseen " " ..—-. 130,000:—
Yksityis-Pankin kassakreditiivilainan
jäännös............................... 303,815:—Tämä erittäin selvältä näyttävä bilanssi, eli sanokaamme yksinkertaisesti vain laskelma, osoitti, että minulla oli omaisuutta 86,815 mk. Eihän se paljon ollut, kun maahan tullessani kuvittelin olevani miljonääri ja ajattelin, että saisin rahaa pankista niin paljon kuin haluaisin, ja oikeastaan olin salaisesti suunnitellut vuoden ulkomaanmatkaa oikein porvarin tavoin levätäkseni sotaretkeni jälkeen. Mutta ihmisenhän tulee ottaa vastaan hyvät päivät niinkuin huonotkin ja kun sentään omistaa noin 90,000 mk, niin eihän siinä miehellä mitään hätäpäivää ole.
Löin siis hatun päähäni ja palttoon hartioilleni ja lähdin Kämppiin illastamaan.
Oven suussa katselin, olisiko siellä ainoatakaan tuttua naamaa, ja aivan oikein: erään pöydän ääressä istui ystäväni metsänhoitaja Hallikainen parin muun henkilön kanssa. Hän viittasi minut pöytäänsä ja pian oli hän esitellyt minut pöydässä istuville tirehtööri Taimelle ja tuomari Illikalle. Nämä herrat tuntuivat olevan kaikki hyvällä tuulella ja ilmoittivat, että heillä on suuria liikehommia tekeillä.
En osoittanut erikoista innostusta, leikkasin vain hiljaa paistiani ja annoin heidän kehittää asiaa. Pian selvisi, että Hallikainen oli saanut valtiolta suuren puutavarakonsession Itä-Suomessa ja että oli kysymys sen eksploatoimisesta. Konsessio käsitti kantoja ja havupuiden latvuksia, joita oli tarkoitus kuivatislaamalla jalostaa.
Pian huomattiin muuten, että minä olin jonkinlainen asiantuntija alalla, ja päätettiin lähteä johtaja Taimen konttoriin asiaa lähemmin pohtimaan.
Ja siellä sitä asiaa sitten pohdittiinkin, eikä suinkaan kuivin suin, ja jo puoliyön vaiheissa selvisi, että minusta oli tuleva Osakeyhtiö Kuivatislauksen toimitusjohtaja. Tähän saakka hyväksyttiin asia periaatteessa, mutta lähempien ehtojen määrääminen jätettiin toistaiseksi.
Sen verran kuitenkin päätettiin, että minun oli ensi tilassa lähdettävä Itä-Suomeen noita konsessionialueita tutkimaan ja laatimaan työsuunnitelmat. Kun näin pitkälle oli sovittu, niin ilmoitin, että tarvitsin vähintäin kolme päivää omien asioitteni järjestelyyn ja että voin lähteä ainoastaan siinä tapauksessa, että minulle etukäteen annetaan tarpeelliset rahavarat.
— Pyydän anteeksi, että esitän tällaiset vaatimukset, sanoin, mutta minä en tunne herrojen varallisuussuhteita.
— Vaatimus on aivan luonnollinen, sanoi tuomari, kuinka paljon rahaa tarvitsette?
— Kaksikymmentäviisituhatta, vastasin. Tuomari otti taskustaan shekkikirjan ja kirjoitti shekin, jonka panin taskuuni.
Ruljanssi oli siis alkanut. Ilmoitin lähteväni matkalle kolmen päivän kuluttua sekä sitä ennen käyväni metsähallituksessa neuvottelemassa ja hankkimassa tarpeelliset asiakirjat.
Tämän jälkeen sai keskustelu hieman epävirallisemman luonteen, sillä olihan O.Y. Kuivatislaus A.B. nyt tosiasiallisesti ryhtynyt toimintaan, ja se seikka vaati luonnollisesti harjaskannunsa.
Amerikkalaisen kirjoituspöydän laatikosta otettiin esille pari pulloa samppanjaa ja jäiden puutteessa kiedottiin ne märkiin käsiliinoihin ja asetettiin sen jälkeen lavoaariin hienon suihkun alle. Tämä on se keksijänsä älykkyyttä todistava keino, jolla jäiden puutteessa samppanja parhaiten jäähtyy.
Ja tämän jälkeen juotiin Osakeyhtiö Kuivatislauksen malja puhtaassa samppanjakaljassa, Pommery Greno, jollaista tavaraa täällä kieltolakimaassa näkyi olevan helpompi saada kuin kieltolaittomassa Englannissa.
Ja ystäväni Hallikainen tuli tavalliselle laulutuulelleen sekä kaiutteli hieman särkyneellä tenorillaan:
"Hur sku de gå med planeternas rader
om de ej hade kredit hos Gud fader."Konsertti jatkui muistaakseni laululla:
"Skynda doktor skynda,
mamsell har ondt i magen" j.n.e.,joka päättyi refrengiin:
"men, att lämna bålen
innan den tar slut.
Ne'ej s-t i pumpen
tills vi druckit ut."II LUKU,
jossa liikemies lähtee tärkeälle liikematkalle.
En tosiaankaan tietänyt, olinko rikas vai köyhä, mutta melkein varma olin siitä, että paremminkin minua oli katsottava köyhäksi, ja pitemmittä selityksittä mainittakoon, että kun kuukausi oli kulunut, olin velaton ja "puhdas" mies. Mutta tällä hetkellä kaduin, että olin palannut tähän rakkaaseen isänmaahan paria viikkoa liian aikaisin ja järjestämättä vuosihaastetta. Jos tämän olisin ymmärtänyt tehdä, niin olisin säästynyt hyvin monilta ikävyyksiltä, jotka myöhemmin esiintyivät mutta joista en tällä kertaa halua kertoa. Tahdon vain tässä yhteydessä antaa rakkaalle lukijalleni sen neuvon, että jos hän sattumalta joutuu samanlaisille matkoille kuin minä, niin älköön unohtako vuosihaastetta, sillä voin vakuuttaa, että yleensä ei ihminen voi tehdä suurempaa tyhmyyttä kuin herätä kuolleista.
Hyvin paljonhan on kerrottu sellaisista ihmeistä, että vainaja on herätetty kuolleista ja on otaksuttu tämän olevan suuren riemun hetken vainajalle. Mutta ne, jotka näin ajattelevat, eivät ensinkään muista, että tässä maailmassa on olemassa myös maallista omaisuutta ja henkistä perintöä, ja kuolleista herätetty varmaankin saa monta kertaa hämmästyä havaitessaan, ettei hän enää palaakaan elämään samoihin olosuhteisiin, joissa hän ensimmäisessä elämässään oli elänyt ja vaikuttanut.
No niin, minulla oli käytettävänäni 25,000 markkaa oikeissa Suomen Pankin seteleissä. Kainalossani olevasta paksusta asiakirjapinkasta selvisi, että metsähallitus oli myöntänyt vasta perustetulle Kuivatislaus-nimiselle osakeyhtiölle oikeuden erinäisistä Kannaksen hoitoalueista nostaa kantoja ja käyttää myös kaiken kuivan puun, joka oli maahan kaatunut ja pinnaltaan lahonnut, sekä sellaiset latvukset, jotka sijaitsivat hakkuualoilla ja joista entinen ostaja oli luopunut. Sitäpaitsi oli niissä mainittu ne metsämaat, jotka tämä oikeus käsitti.
Minusta tuntui, että tosiaankin oli edessä niin sanoakseni suuri afääri. Olin juuri tullut, niinkuin lukija tietää, kotimaahan, ja isänmaasta lähtöni aikoina oli puuhiilellä, tervalla ja tärpätillä ollut suuri kysyntä, ja hyvinkin yksinkertaisilla laitteilla oli kannattanut harjoittaa kuivatislausta. Kuvittelin itseäni suuren tehtaan toimitusjohtajaksi. Koska olin ollut kokonaisen vuoden tämäntapaisista asioista erossa, oli ensimmäinen tehtäväni koettaa perehtyä tämän alan kirjallisuuteen. Aioin hakea esille kirjani, mutta tässä tuli tinka eteen, sillä niitä ei löytynyt mistään. Tuomarniemeltä lähtiessäni olin tuonut kirjani ja erinäistä muuta maallista omaisuuttani ahtaaseen Helsingin-asuntoomme. Kun sittemmin ajatuksissa minut erotettiin elävien joukosta ja kun kukaan ei näitä kirjoja tarvinnut, oli huoneeni päätetty muuttaa ruokasaliksi. Senvuoksi hynttyyni ja kirjani oli sijoitettu pakkilaatikkoihin, jotka taas vuorostaan siirtyivät talon kellariin.
Nykyään on Helsingin uusissa rakennuksissa kullakin asukkaalla oma kellariosastonsa, mutta tässä talossa oli ainoastaan kaksi osastoa: ruokakellarit, jotka olivat jokaisella omat, ja sen jälkeen toinen puoli oli jonkinlainen commune bonum, jonne jokainen sai sijoittaa tavaroitaan. Talossa oli myös vintti, jossa jokaisella oli oma osastonsa, mutta vintin käytävä oli sangen ahdas, jotavastoin taas laatikot, joihin minun tavaroitani sijoitettiin, olivat erikoisen suuria.
Sain siis kuulla, että kirjani olivat kellarissa, ja mikä oli siis yksinkertaisempaa kuin lähteä sinne, aukaista laatikko ja hakea kirjat esille.
Olen unohtanut huomauttaa, että talo ei ollut keskuslämmityksellä varustettu, vaan sitä lämmitettiin vanhanaikaiseen tapaan haloilla. Halkojen hinnat olivat siihen aikaan huikean korkeat. Kivihiiltä ei käytetty missään muodossa, ellemme ota lukuun kaasulaitosta, joka oli saanut hankituksi siksi paljon kivihiiltä, että kaasu jo siihen aikaan valmistettiin siitä. Elettiin siis yhä edelleen halkotrokarien loistoaikaa ja ne halot, mitä "vapaassa kaupassa" saatiin ostaa, olivat sen laatuisia, että tulen sytyttäminen pesässä puristi lukemattomia kyyneleitä naisten silmistä ja järkyttäviä kirouksia miesten huulilta.
Meidän talossamme oli harvinaisen hyvä isännöitsijä. Hän oli entinen tilanomistaja, joka oli myynyt maatilansa ja ostanut kaupungintalon, jossa asuimme. Ennen myyntiään oli hän kuitenkin hakkauttanut suuret määrät halkoja, niinkuin kaikki tilanomistajat siihen aikaan, ja osan niistä myynyt, mutta päättänyt osan myydä vuokralaisilleen. Ja niinpä siis tuotettiin kaupunkiin koko vuoden halkotarve, hyviä halkoja muuten, ihanimpia ja kuivimpia koivuhalkoja, mitä yleensä voi olla olemassa. Mutta kun helsinkiläinen yleensä halkojen suhteen elää kädestä kärsään, niinkuin sanotaan, niin ei ainoassakaan helsinkiläisessä talossa ole siksi paljon tiloja, että niihin kokonaisen vuoden halkotarve voitaisiin sijoittaa. Tästä syystä oli täytynyt hommata varastopaikkoja, ja niiden vuokrat olivat siihen aikaan, niinkuin nytkin, ylen kalliit, joten lukijamme aivan hyvin voi ymmärtää, että talon piskuiselle pihamaalle oli niitä ladottu niin monelle neliömetrille kuin suinkin ja samalla tavalla oli myös tuo vapaa kellarinosa täytetty haloilla.
Kun siis lähdin laatikoitani hakemaan, niin huomasin, ettei koko kellarissa ollut lainkaan liikkumistilaa. Päästäkseni kirjastooni käsiksi olisi minun täytynyt? nostaa jokainen halko kellarista pois, mutta minne olisin ne nostanut, sillä pihalle ei sopinut enää ainoatakaan kalikkaa? Tyydyin siis toteamaan, että rakkaat kirjani ovat jossakin saavuttamattomissa kellarin peränurkassa.
Kun minulla siis ei ollut omia kirjojani eikä muistiinpanojani käytettävissä, oli haettava tietoja muualta. Ja sehän oli yksinkertainen asia. Kirkkokatu 4:ssähän on Metsätieteellisen Laitoksen kirjasto, ja siellä oli aivan samat teokset kuin minullakin, ainoastaan se erotuksena, että niistä puuttuivat ne alleviivaukset ja merkinnät, joita olin omiini tehnyt. Menin kirjastoon ja pyysin kirjastonhoitajalta lainata erinäisiä teoksia. Surumielisesti ja pahaaennustavasti hymyillen hän sanoi, että nämä teokset ovat lainassa ja niistä on monta tilausta. Hän merkitsee kyllä minutkin tilauslistaan, mutta ennen minua ne saa 20 aikaisempaa tilaajaa. Teknillisen Korkeakoulun kirjastossa tiesin myöskin olevan samoja teoksia, mutta ymmärsin aivan hyvin, että niiden laita oli sama.
Tätä alaa käsittävä kirjallisuus oli melkein yksinomaan saksalaista, ja lukija kai tietänee, ettei vielä näihin aikoihin maailmansodan jälkeen Saksassa uusia painoksia julkaistu.
Olin siis oikeastaan samassa asemassa kuin näyttelijä ilman kuiskaajaa. Tunsin alan, josta oli kysymys, mutta tilastollisia taulukoita ja numeroita, piirustuksia ja laskutaulukoita ei ollut minun päässäni yhtä vähän kuin niitä on kenenkään kuolevaisen päässä. Olin toisin sanoen samassa asemassa kuin mihin matemaatikot joutuisivat, jos logaritmitaulut häviäisivät maanpinnalta.
Olen lukijan mielestä ehkä liian laajasti puhunut tästä asiasta, joka ei ehkä lukijaa suurestikaan huvita, mutta tämä vähäiseltä näyttävä ikävyys on joka tapauksessa hyvä tietää sentähden, että sillä tuli olemaan ratkaiseva merkitys liikemiestoimintani lopulliseen kehitykseen.
Tiesin näin ollen, että minulla ei ollut mitään muuta käytettävänäni kuin pääni, asianomaiset konsessiopaperit ja ennenmainitut 25,000 markkaa.
Varustauduin tarpeellisilla matkatamineilla, hankinpa vielä itselleni passinkin, sillä tiesin, että tässä maassa ei paperiton mies ole turvassa, ostin II luokan piletin makuuvaunulippuineen ja astuin junaan. Voimme sivuuttaa matkan aivan lyhyesti, sillä sen kuluessa ei tapahtunut mitään erikoista ja jatkan kertomusta asianomaisen hoitoalueen metsänhoitajan kansliassa. Ilmestyin sinne yhtä mahtavan näköisenä kuin konsession omistajat ainakin, ilmoitin, että olen tullut lähemmin tarkastamaan niitä metsäalueita, joihin meidän osakeyhtiöllemme on myönnetty konsessio, ja pyysin saada nähdä hoitoalueen karttoja.
Ne lyötiinkin heti paikalla eteeni, ja senjälkeen aloimme konsessiopapereista katsoa, mitkä metsämaat kuuluivat meidän käytettäväksemme. Huomasimme silloin, että koko hoitoalueessa oli — hieman liioitellen? - rajattoman suuri määrä samannimisiä metsämaita ja asianomaisessa konsessiossa ei oltu mainittu, missä vartiopiirissä konsessioon kuuluvat metsämaat sijaitsivat. Tuleva tirehtööri tunsi itsensä sangen noloksi ja asianomaisen metsänhoitajan mielestä ei tällaisella paperilla ollut mitään merkitystä. Minä puolestani ilmoitin, että koska konsessioon kuuluu esimerkiksi Remsin korpi ja koska Remsin korpia on useampia, niin tämä selvästi tarkoittaa sitä, että kaikki Remsin korvet kuuluvat konsessioon. Metsänhoitaja, joka muuten oli aivan toisen metsähallituksen nimittämä kuin konsession antanut metsähallitus, huomautti, että käsitetään asia kuinka tahansa, ei ainakaan Osakeyhtiö Kuivatislaukselle ole siitä mitään hyötyä. Remsin korvissa ei ole ainoatakaan tervaskantoa ja muitakin kantoja hyvin vähäisen. Hakattujen puiden latvuksia siellä ei ole ensinkään, sillä Remsin korvissa ei ole mitään hakkuita toimitettu. Enintään ovat läheisyydessä sijaitsevat valtion torpparit ehkä sieltä saaneet metsänhoitajan osoituksen mukaan jonkin rakennus- tai muun tarvepuun.
Tähän minä puolestani vastasin, että konsessiopapereista ilmenee aivan selvästi, että olen oikeutettu tai oikeastaan yhtiö, jonka palveluksessa olen, on oikeutettu saamaan tästä hoitoalueesta tervaskantoja. Koska näin on asian laita, niin olen tietysti oikeutettu saamaan niitä sieltä, missä niitä on. Ellei niitä ole, sanotaan, Remsin korvissa eikä näissä muissa metsämaissa, niin aion joka tapauksessa tarkastaa koko hoitoalueen ja pyydän siis saada nähdä luettelon neljä vuotta vanhemmista hakkuista. Luetteloista ovat metsähallituksen myymät tervaskannot ehdottomasti löydettävä ja lisäksi myös latvukset, jotka metsähallitus on meille myynyt. Minä en voi sille mitään, että metsähallitus ei ole ollut selvillä siitä, mistä tervaskannot löytäisi.
Hakkausluettelo ilmestyi pöydälle ja samalla kertaa hoitoalueen kartta. Mutta karttaselityksen suhteen ilmoitettiin, että hoitoalueessa par'aikaa toimitetaan revisionia ja että karttaselitys on reviisorin hallussa. Tiedusteltuani sain kuulla reviisorin nimen.
Näin olin siis päässyt tehtävän alkuun. Minulla oli käytettävänäni hoitoalueen kartta, josta näkyi ainakin, mitkä maat olivat kangasmaita ja mitkä maat vesiperäisiä. Sitäpaitsi tiesin hakkuut ja voin siis ryhtyä laatimaan luetteloa, josta selvisi mitä kangasmaita minun oli tutkittava. Siinä oli jo kahden päivän työ tiedossa. Päätin ensityökseni soittaa reviisorille ja pyytää saada häneltä lainaksi karttaselitystä. Sen avulla erottaisin erilaiset kuivat kangasmaat, joista otaksuin tervaskantoja löytyvän. Reviisorin asunto ei ollut kaukana; sinne oli linnunteitse noin 8 peninkulmaa, ja puhelinteitse ehkä vähän enemmän. Pyysin erittäin kiireellisen puhelun. Tässä yhteydessä huomautan, että puhelimen käyttö ei ole vahvimpia puoliani, vaan on se päinvastoin ala, jolla hyvin usein epäonnistun. Aina kun on kysymys maaseutupuheluista, tunnen jonkinlaista vaistomaista pelkoa koko tehtävään ja sielussani kohoaa ajatus, että Herra, ota minulta tämä kalkki. Tällä kertaa oli minulla onni mukanani. Tuskin olin poistunut puhelimen luota, kun minulle jo ilmoitettiin, että puhelu on selvä Raatelaan.
Kysyin reviisori N.N:ää. Vastaukseksi sanottiin että N.N. on ollut jonkin aikaa sairaana ja on sentähden matkustanut Helsinkiin Eiran sairaalaan, jossa hänet on hoidettu ja parannettu. Lääkäri on kuitenkin pitänyt viisaimpana, että hän ei vielä poistuisi Helsingistä, vaan oleskelisi siellä pari viikkoa. Tästä syystä puhelimessa oleva selväsanainen naisääni, jonka omistaja kertoi olevansa N.N:n emännoitsijä, sanoi lähettäneensä reviisorin paperit Pension Centraliin, jossa hän tekee töitään. Jos herra siis tahtoo häntä tavata, on paras soittaa Pension Centraliin.
Asia oli siis selvä. N.N. oli saanut karttaselityksen Helsinkiin, joka oli juuri se paperi, jota hän töitä tehdessään tarvitsi. Sen tiesin aivan hyvin, sillä olen itsekin tehnyt tällaista työtä.
Uusi ekstrakiireellinen puhelu Helsinkiin ja se onnistui yhtä loistavasti kuin edellinenkin. Pension Centralista vastattiin, ja kun pyysin N. N:ää puhelimeen, ilmoitettiin, että reviisori oli juuri tänään kuollut. Häntä ei siis voida puhutella, ja hänen sukulaisensa ovat maksaneet laskut ja samalla kertaa ottaneet haltuunsa hänen tavaransa.
Niinkuin lukija huomaa, alkoi asia mutkistua. Tunsin kyllä N.N:n, mutta minulla ei ollut aavistustakaan hänen sukulaisistaan, ja sitäpaitsi tuntui minusta kokolailla hävyttömältä ruveta hautajaisaikana pyytelemään heiltä papereita ja karttaselityksiä.
Karttaselityksen tarjoamaa lyhyttä tietä en siis voinut käyttää, vaan oli minun astuttava "kylmään metsään" etsimään tervaskantojani. Sivumennen mainittakoon, että tarkastettava alue oli noin 50,000 hehtaarin laajuinen, joten minulla oli pitkä taival edessäni. Mutta reviisoreilla on aina oppaansa, ja sen vuoksi lähdin tiedustelemaan, mitä oppaita tämä reviisori oli tarkastusmatkoillaan käyttänyt. Oppaan avulla löytäisin paikat, joita hain. Piirsin karttaotteen, otin selville oppaan, jonka nimi muuten oli Simo Liuski, ja niin läksimme Simo Liuskin kanssa hakemaan näitä toivottuja tervaskantoja.
Simo Liuski oli suunnilleen sen näköinen, jollaiseksi kuvittelemme Seitsemän Veljeksen Simeonia, siis liuhupartainen, laiha, uskonnollinen ja ennen kaikkea kiroamaton mies. Kun minä tulin hänelle sanoneeksi, että oli sentään p-hanan hauskaa, että sain teidät käsiini, sanoi Simeoni, että kiroaminen on erittäin suuri synti ja että hän toivoo, ettei hänen läsnäollessaan tällaisia sanoja käytettäisi.
Koska tämä Simeoni tulee näyttelemään suurta osaa teoksessa, jota tässä par'aikaa veistellään, niin toivon, että lukijalla on kärsivällisyyttä kuunnella meidän ensimmäistä keskusteluamme. Simeoni — kutsun häntä niin sen takia, että hän tällä hyväilynimellä aina muistuu mieleen — kysyi minulta ensityökseen, mihinkä hommaan häntä tarvitaan. Vastasin, että oppaaksi tietysti.
— Mutta mitäs varten te täällä oikein kuljette? Eivätkö nämä metsät jo ole tarkastetut, kun me kolme kesää olemme täällä sen pääreviisorin kanssa kulkeneet? Mikäs herra te oikein olette, oletteko te tarkastajan tarkastaja? Minä en ryhdy mihinkään hommaan, ennenkuin tiedän, mistä on kysymys, sillä näin rajaseudulla täytyy olla varovainen. Mistä sen tietää, vaikka herra olisi ryssän vakooja.
Ymmärsin aivan hyvin Simeonin varovaisuuden, sillä tunsinhan hieman karjalaista kansanainesta. Löin Simeonin kouraan passini, jota hän käänteli ehkä neljännestunnin ja sanoi sitten, että kai se oikea passi taitaa olla, vaikka kyllähän niitä osataan tehdä vääriäkin, mutta milläs asialla herra sitten täällä oikein liikkuu.
Olisin tietysti voinut suullisesti selittää asiani, mutta ymmärtäen Simeonin epäluuloisuuden panin hänen eteensä konsessiopaperin.
Vaikka Simeoni osasikin lukea, ei hän ollut siinä ammatissa erikoisen nopea. Kesti uskomattoman kauan, ennen kuin hän oli saanut luetuksi konsessiopaperin ensimmäisen sivun, jossa ajan tavan mukaan oli neljä konekirjoitettua riviä. Konsessiokirja oli kaikkine liitteineen puolen senttimetrin vahvuinen, ja silloin arvasin, että tästä tulee Simeonille kova pähkinä purtavaksi. Pyysin siis, että minä saisin lukea sen hänelle ääneen ja että istuisimme vieretysten pöydän ääreen, jotta hän voisi huomata, jos minä rupean panemaan omiani.
Tähän Simeoni noin neljännestunnin kestäneen miettimisajan jälkeen suostui, ja minä luin Simeonille asiakirjat kannesta kanteen. Pieninkään liike Simeonin kasvoissa ei osoittanut mielenkiintoa tai sitä, että hän olisi kuullut, mitä minä luin. Kun lopulta olimme päässeet paperin kannesta kanteen, niin pysähdyin ja loin Simeoniin katseen, joka tahtoi sanoa, että nyt mahdat asian käsittää.
Ja kyllä Simeoni oli yskän ymmärtänytkin, sillä hän sanoi, että jos ei herralla täällä ole muuta asiaa, niin turhaa on vaiva. Sen hän voi sanoa, ettei täällä ole tervaskantoja.
Minä muutuin kai eläväksi kysymysmerkiksi ja sanoin lopulta Simeonille, että kyllä minä tervaskannon tunnen. Olen itse polttanut tervaa ja poltattanut sitä muillakin.
Simeoni huomautti, että se ei muuta asiaa, sillä tervaskantoja täällä ei ole.
Ehdotin, että kuitenkin kävelisimme kuivat kangasmaat, ne näet, joilla hakkuita oli toimitettu, ja ne, jotka Simeoni hyvin tunsi.
Olen oleskellut joitakin vuosia Karjalassa ja tiesin, että ei ainoakaan henkilö maailmassa osaa niin rehellisellä naamalla valehdella kuin karjalaiset. Otaksuin siis, että Simeoni lasketteli luikuria ja että hän jostakin syystä ei tahtonut näyttää minulle paikkakunnan aarteita. Ehkäpä siitä syystä, että paikkakuntalaiset meidän hommamme rauettua ottaisivat itse kantorikkaudet haltuunsa.
III LUKU,
josta selviää, että metsänhoitajallakin, vaikka hän luulee alansa hyvin tuntevansa, on paljon oppimista, ja ettei totuuden puhumisesta ole kovin suurta hyötyä.
Olimme sopineet Simeonin kanssa lähdöstä katselemaan kuivia kankaita. Kartta kädessäni kysyin Simeonilta, missä on lähin kuiva kangas. Simeoni näytti paikan kartalla, ja sen tuntemuksen mukaan, mikä minulla yleensä maan luonnosta on, tuntui Simeonin väite oikealta. Läheisyydessä oli muitakin kangasmaita, jotka mahdollisesti olisivat voineet olla kuivia kankaita, mutta Simeoni selitti, että niin ei ollut asian laita.
Lähdettiin kävelylle. Kysyin Simeonilta, minkälaiset välimatkakäsitykset hänellä oli, ja huomasin, että hän oli täysin oikeassa ja että tosiaankin saavuimme oikealle kuviolle.
Se oli kuiva kangas ja kantoja siellä myös oli, mutta ensimmäisen kerran eläessäni näin erään ihmeellisen ilmiön, männyn, jolla ei ollut sydänpuuta. Kuljin kannolta kannolle ja aivan oikein, sama asia. Sitäpaitsi oli hakkuu toimitettu niin hyvin, että puut olivat pyyhkäistyt aivan maata myöten, joka muuten oli tasainen kuin pöytä. Olisi tarvittu aivan ihmeelliset vehkeet näiden kantojen saamiseksi irti maasta. Mainittakoon, että kantopommeja ei siihen aikaan ollut käytettävissä.
Kävimme sinä päivänä parilla muullakin hakkuulla, ja huomio oli aivan sama. En voinut kuitenkaan uskoa näkemättä. Haimme työmiehiä ja kaivoimme kokonaisen kannon juurineen maasta, sillä ajattelin, että ainakin juurissa olisi tervaspuuta. Mutta sielläkään sitä ei ollut.
Kaksi viikkoa teimme Simeonin kanssa tutkimuksia. Simeoni huomautti aivan oikein, että kaikkein parasta olisi ollut uskoa asia heti, sillä nyt herra on tehnyt aivan turhaa työtä.
Suuren tirehtöörin unelmat alkoivat vähitellen häipyä mielestäni. Huomasin, ettei ollut kovin suuri vahinko, vaikka en ollutkaan saanut uudistaa tietojani tervateollisuudessa ja kuivatislauksessa. Joka tapauksessa tein kaiken, mitä ihmisvoima voi, eli toisin sanoen merkitsin kartalle ne paikat, joissa olin käynyt ja otin mukaani näytteitä Helsinkiin. Hyvin ymmärrettävistä syistä en tietenkään voinut ottaa kokonaisia kantoja, vaan ainoastaan kappaleita kannon maanpäällisestä osasta ja juuristosta ja myöskin näytekappaleita niistä latvuksista, jotka kuuluivat tähän loistavaan konsessioon.
Minulle oli, niinkuin muistetaan, annettu 25,000 markkaa, ja siitä oli osa tarkoitettu käytettäväksi tehdasalueen oston etumaksuksi. Kun olin tullut täydellisesti vakuutetuksi, ettei mitään tehdasta kannata perustaa, en luonnollisesti ostanut tehdastonttia; maksoin vain asianomaiset työpalkat ja läksin näytteineni Helsinkiin.
Ja niin tapaa lukija jälleen samat liikemiehet ja allekirjoittaneen samassa konttorissa kuin ensimmäisessä luvussa, ja allekirjoittanut selittää, ettei ole mitään mahdollisuutta aiotun teollisuuden harjoittamiseen ja että koko tämä konsessio ja osakeyhtiö on minun mielestäni nollan arvoinen.
Mutta tästäpä toteamisesta vasta sain haukkumisryöpyn niskaani. Sanottiin, että minä en ole saanut mitään aikaan ja vaadittiin takaisin niitä 5000 markkaa, jotka olivat häipyneet 25,000:sta. Kokous huomautti iroonisesti, että sellaisia herrasmiehiä on miten paljon tahansa tässä maailmassa, jotka eivät kykene muuhun kuin matkustamaan rautateillä korkeissa luokissa ja lopulta tarjoilemaan lausuntoja, joilla ei ole käytännöllistä arvoa.
Minä vakuutin, että asia ei parane, vaikka aluetta tutkimaan lähetettäisiin kuinka monta asiantuntijaa tahansa. Tosin tietysti tehdastontti voidaan ostaa ja tehdas voidaan rakentaa, mutta varma on, että tervaa ja tärpättiä siitä ei lypsämälläkään heru.
Lopulta minulta jo jokseenkin rauhallisesti kysyttiin, mihin tällaista puuta sitten oikeastaan voidaan käyttää. Vastasin siihen, että jos nämä puunkappaleet olisivat Lontoossa, niin niistä voitaisiin pilkkoa sellaisia sytykkeitä, joilla kivihiili tulipesissä sytytetään. Englannissa näet ladotaan kivihiilet usein avoimeen takkaan ja sen jälkeen niiden päälle ja väliin pannaan sytykkeiksi pieniä puutikkuja, joita muuten saa kaupoista ostaa kimpuiksi sidottuina.
Tätä minun ei olisi heille pitänyt kertoa, sillä se johti asioihin, jotka lopulta olivat vähällä tuhota hermoni.
Molemmat tirehtöörit sanoivat heti paikalla, että mikäpäs siinä sitten, muutetaan Osakeyhtiö Kuivatislaus Osakeyhtiö Sytykkeeksi ja sillä hyvä. Tämän jälkeen kyseltiin minulta, kuinka paljon tuollainen sytykekimppu Lontoossa maksaa ja minun oli myönnettävä, että sen hinta on aika suuri. Se maksoi nimittäin sen aikuisessa Suomen rahassa noin kolme markkaa, ja kooltaan se ei ollut paljon suurempi kuin parin litran maitopeilari.
Ruvettiin tekemään laskelmia. En ole tullut maininneeksi, että tästä tervastavarasta ei vaadittu "suurempaa" kantovuokraa kuin 10 penniä kuutiometriltä. Kun siis ryhdyttiin laskemaan yrityksen kannattavaisuutta mahdollisimman suuret kustannukset huomioonottaen, niin tultiin aivan satumaisiin summiin.
Koko riita lopahti kuin tina tuhkaan, eikä minulta enää muistettu vaatia käytettyä 5000 markkaa takaisin. Tuomari laati heti kirjat Osakeyhtiö Kuivatislauksen lopettamiseksi ja uudet kirjat Osakeyhtiö Sytykkeen alkamiseksi. Ja sen jälkeen sai yhtiön "expertti" ruveta laatimaan suunnitelmia sytyketehdasta varten.
On muuten mainittava, että tällaista vapriikkia ei ole ennen ollut olemassa, ja hyvin todennäköistä on, että sitä ei myöskään tämän jälkeen tulla perustamaan.
Toimenantajani huomauttivat, että tehdastontin hankkiminen joka tapauksessa on välttämätön, ja sen ymmärsin minäkin, sillä selväähän on, ettei mitään tehdasta voida toistaiseksi rakentaa pelkän ilman varaan.
Samalla työnnettiin minun kouraani lisäetumaksuna uudet 5000 markkaa. Niitä seurasi ilmoitus, että kunhan yhtiön perustamispaperit ovat selvät, minä tulen saamaan korvauksen "aatteesta" ja sitäpaitsi myöskin huomattavan määrän yhtiön osakkeita.
Olin tullut konttoriin suoraan junalta, minkä vuoksi sanoin lähteväni kotiini. Minulle ilmoitettiin, että tästä asiasta keskusteltaisiin vielä myöhemmin samana iltana Kämpin hotellissa, jolloin minulla olisi tilaisuus selvittää yksityiskohtaisemmin tätä suurenmoista aatetta ja jolloin koko asiasta tehtäisiin alustava päätös. Joka tapauksessa olisi toivottavaa, että niin pian kuin mahdollista lähtisin ostamaan tehdastontin ja sen jälkeen ryhtyisin laatimaan tarkkaa tehtaan suunnitelmaa.
Näytelaatikot jäivät konttoriin, ja allekirjoittanut otti hylkeennahkaisen laukkunsa ja lähti se mukanaan kotiinsa. Tirehtööri Taimi huomautti, että minun on hankittava komeampi kapsäkki, sillä kun suurilla asioilla kulkee, niin täytyy varustusten olla myös sen mukaiset.
Kotiin tultua oli minun siis varustauduttava sellaiseen kuntoon, että voisin esiintyä tulevan toimitusjohtajan näköisenä. Ja vaatteita minulla kyllä oli, mutta ainoatakaan puhdasta kaulusta ei löytynyt. Soitin tuomarille ja ilmoitin, että tulen hänen kauttansa saadakseni tämän tärkeän esineen kaulaani.
Lukijan valistamiseksi mainitsen, että kaulani ei ole kaikkein ohuimpia ja että kun kauluksen koettelemisesta tuli kysymys, niin huomattiin, etteivät tuomarin kaulukset venyttämälläkään ulottuneet kaulani ympärille. Mutta tuomari oli tarmokas ihminen; Hän soitteli kaikkia talon ovikelloja kysyen, voisiko hän sattuneesta syystä saada lainaksi 44 numeron kauluksen. Ja löytyihän se lopulta talon ylimmästä kerroksesta eräältä vanhalta leskirouvalta, jonka miehellä oli ollut ainakin yhtä paksu niska kuin minulla. Mutta kravattia ei tahtonut löytyä mistään, sillä tämä kaulus ei ollut solmittavaa kravattia varten, vaan tarvittiin siihen sellainen, jota minun isävainajani aikoinaan oli käyttänyt. Lopulta kravattikin löytyi, ja vihdoin olin täydessä paraatikunnossa.
Ja sen jälkeen astuttiin autoon ja ajettiin Kämpin hotelliin.
IV LUKU,
jossa kerrotaan, mitä Kämpin hotellissa tapahtui.
Sisään tullessamme huomasin heti, että meitä odotti aivan erikoinen tilaisuus. Meidät siirrettiin yksityishuoneeseen ja siellä näin hämmästyksekseni m.m. pari pankinjohtajaa, joiden naamasta loisti odottamaton herttaisuus. Sitäpaitsi oli siellä erään suuren liikkeen kohteliaisuutta säteilevä johtaja.
Alettiin suunnitella uutta osakeyhtiötä. Minä sain selostaa, kuinka paljon sytykkeet Lontoossa maksoivat, sain tehdä likimääräisen laskelman siitä, mitä kantojen nosto tulisi maksamaan, mitä maksaisi kuljetus ynnä muu. Puhuttuani ilmestyi paikalle eräs tuntematon henkilö, joka oli, niinkuin sittemmin sain tietää, faktotum eräässä melkoisen suuressa puutavaraliikkeessä. Hänelle esitettiin kaikki se, mitä minä olin kertonut, ja hänet oli ilmeisesti kutsuttu jonkinlaiseksi minun puheitteni kontrollööriksi. Yleensä en ole hyväksynyt tällaisia nk. pomoja, sillä niiden mielestä ei tutkinnon suorittanut henkilö tiedä mitään, mutta hämmästykseni oli erittäin suuri, kun "expertti" ilmoitti, että hänen käsittääksensä nämä laskelmat ovat aivan oikeat ja ainakin siten suunnitellut, että kustannukset eivät ole liian alhaisiksi arvioidut.
Näin olivat kustannuslaskelmat periaatteellisesti hyväksytyt, mutta kuitenkin esiintyi hieman epäilystä. En osannut sanoa tarkkaan, kuinka suuri sytykepaketti yleensä oli ja sen vuoksi päätettiin kääntyä jonkun englantilaisen puoleen. Suuret herrat soittivat Englannin lähetystöön ja tiedustelivat tarkkaan, pitivätkö minun ilmoitukseni paikkansa ja oliko myös paketin puutavaramäärä, jonka olin ilmoittanut, yhtäpitävä todellisuuden kanssa. Mister se ja se saapui itse paikalle ja totesi, että kaikki minun tietoni olivat oikeat.
Sen jälkeen ryhdyttiin toden teolla perustamaan osakeyhtiötä. Minulle ilmoitettiin heti, että minun ei tarvitse maksaa penniäkään osakepääomaan, vaan tulen saamaan osakkeita ilmaiseksi ja sitäpaitsi saan puhtaassa rahassa palkinnon keksinnöstäni. Minun oli mahdollisimman pian lähdettävä ostamaan tonttia tehtaalle ja sen jälkeen ryhdyttävä laatimaan suunnitelmaa tehtaan koneista. Lopuksi pidettiin hauskat illat ja heitettiin pois tittelit ja mahtava shekki taskussani lähdin kotiini, vakuutettuna siitä, että tulevaisuuteni oli oleva aivan erikoisen suurenmoinen.
V LUKU,
jossa tekijä matkustaa tehtaantonttia ostamaan, suunnittelee tehdasrakennuksia ja tuntee itsensä suureksi herraksi.
Tällä kertaa minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin ostaa sopiva tehtaantontti. Matkustin taas vanhaa reittiä, tapasin Simeonin ja kysyin häneltä, mistä voisi saada noin kolmen hehtaarin laajuisen alueen mahdollisimman halvalla hinnalla.
Simeoni vastasi, että ettekö te vieläkään usko tämän tervanteon mahdottomuutta. Jos ne Helsingin herrat ovat luulleet saavansa tervaa niistä kannoista ja näytteistä, joita te olette vieneet mukananne, niin minä sanon, että uskokaa vanhaa miestä älkääkä ryhtykö konkurssipesää rakentamaan. Selitin, että kysymys on tehdasalueen ostamisesta, ja minä ostan sen välittämättä siitä, onko se Simeonille mieluista taikka ei. Kuljimme etsimässä sopivaa tehdasaluetta ja lopulta se löytyikin. Sen osto oli yksinkertaisempi asia kuin mitä olin kuvitellut, sillä vaadittiin ainoastaan, että koko alueen kauppahinta oli maksettava heti käteisellä. Rahoja oli ja käteiskauppa tehtiin.
Nyt oli siis tehtaan maaperä hankittu, ja sen jälkeen oli tirehtöörin mietittävä, kuinka asiaa edelleen jatkettaisiin.
Kun kerran maapohja oli olemassa, niin sille oli myös hankittava tarpeelliset rakennukset. Ja rakennuksia varten tarvitaan puutavaraa, tiilejä, kattopeltiä ynnä muuta. Alotin puutavarasta ja tein Simeonin kanssa sopimuksen hirsien hankkimisesta paikalle. Kattopellit, tiilet ja sellaiset päätin hankkia läheisestä kaupungista.
Näin oli puuha pantu alkuun. Palasin takaisin pääkaupunkiin ja tein selkoa siitä, mitä olin saanut aikaan. Kaikki olivat tyytyväisiä. Nyt piti ryhtyä suunnittelemaan tarvittavia koneistoja ja laskelmien yksityiskohtia. Ja siinähän liikuttiin alalla, josta ei, Jumalan kiitos, ollut mitään kirjallisuutta käytettävissä, joten sain antaa täyden vauhdin mielikuvitukselleni.
Kahden viikon ajan tein työtä, suunnittelin koneistoja, laskin kustannusarvioita ja laadin lopulta parhaimmalla käsialallani kirjelmän, jossa ilmoitin, että nyt olivat suunnitelmat valmiit herrojen punnittaviksi ja harkittaviksi.
Olin hieman ylpeä siitä, että näitä papereitani kuljetettiin hyvin monen henkilön luona ja niistä kirjoitettiin pitkiä lausuntoja, mutta loppujen lopuksi ilmoitettiin, että ne erinäisin pienin korjauksin pitävät paikkansa. Ja niin lopuksi perustettiin tässä paljon puhuttu osakeyhtiö, jossa minä olin toimitusjohtajana ja jolta sain 20,000 markkaa keksintöni palkkioksi.
Ei siis muuta kuin lähteä tehdasta rakentamaan. Rahoja oli tiedossa, luotto oli rajaton, tehdas syntyi, ja voinpa vielä sanoa senkin, että koneeni työskentelivät paremmin kuin olin osannut uneksiakaan. Joka päivä valmistui arvioitu määrä sytykkeitä siirtyäkseen varastoon.
Kun on tällaisena korkeana herrana, niin on aina hyvä muistaa, että vieläkin korkeampia herroja sentään on olemassa. Eräänä päivänä ilmestyivät tarkastajat, jotka tutkivat koko tehtaan ja tarkistivat, olivatko ilmoitukseni kustannuksista ja varastosta oikeat. Tarkastajat poistuivat tyytyväisin naamoin ja ilmoittivat, että jatkakaa te työtänne entiseen tapaan.
Ja työtä tehtiinkin. Kaikki säiliöt täytettiin vähitellen tehtaan tuotteilla, ja ainoa ajatus, joka minua alkoi vähitellen kalvaa, oli se, että myyntipuolesta ei oltu pidetty lainkaan huolta. Tästä syystä lähdin prinsipaalieni luokse ilmoittamaan, että nyt alkavat säiliöt olla täynnä, joten kauppapuolta olisi vähitellen aika ryhtyä järjestelemään. Asianomainen pankinjohtaja ilmoitti, että sillä seikalla ei ole ensinkään kiirettä, pääasia vain on, että varastoa on olemassa ja että se täyttää kaikki ne vaatimukset, joita tämäntapaiselle tavaralle asetetaan. Hän ilmoitti muuten, että Helsinkiin saapuu muutaman viikon kuluttua henkilö, joka pystyy arvostelemaan näitä asioita. Hänen tehtävänään on tutkia, ovatko nämä sytykkeet käytettäviksi kelpaavia. Huomautin, että nyt täytyy joko rakentaa uusia varastopaikkoja tai lopettaa työnteko, sillä muuta mahdollisuutta ei minun käsittääkseni ollut. Pankinjohtaja oli huoleton ja ehdotti työläisille muuta työtä. Hehän voivat puhdistaa pihamaata, tehdä sen ympärille aidan, suorittaa maalaustöitä ja yleensä paikata tehdasta kauniimman ja entistä ehomman näköiseksi.
Ja niin ryhdyttiin näihin töihin. Koetettiin tästä luontonsa puolesta hyvin vähän kauniista alueesta loihtia paremman näköistä. Tehtiin käytäviä, tilattiin läheisestä kaupungista kukkia, istutettiin puuntaimia ja niin poispäin.
VI LUKU,
jossa tekijää kohtaa aavistamaton yllätys.
Rupesin itsekin huomaamaan, että jonkinlainen katasrofi oli tulossa, sillä yhtäkään sytykenippua ei oltu vielä myyty. En tuntenut ainoatakaan liikettä Englannissa, joka niitä ostaisi, en ollut edes ajatellut sitä, että tällaisella tavaralla mahdollisesti olisi tuontitulli ja tultuani tähän asteeseen rupesin miettimään keinoja, miten pääsisin irti koko hommasta, koska olin varma siitä, että tyhmä puuhani tulisi tekemään minut mahdottomaksi kaikilla aloilla.
Vaikka vielä esiinnyinkin suurena tirehtöörinä, niin kiusasi minua joka hetki pelko tulevasta romahduksesta. Tunsinpa melkein esivallan käden kauluksessani, sillä tiesin aivan hyvin, ettei osakeyhtiö edes ollut aivan laillisesti perustettu. Tarpeellista viidettä osaa osakepääomasta ei oltu rahassa maksettu, ja koko yhtiön rahoittaminen tapahtui siten, että varastoa vastaan otettiin luottoa.
Eräänä aamupäivänä olin synkissä ajatuksissa palannut puutarhatöitä tarkastamasta, kun huomasin johtajarakennuksen edustalla komean loistoauton. Minun täytyy sanoa, että olin vähällä pyörtyä. Vähällä oli, etten lähtenyt luikkimaan läheiseen metsään paetakseni rajan yli vaikka Bolshevikiaan.
Menin kuitenkin sisälle. Siellä istui konttorihuoneen sohvalla noin 60-vuotias, erittäin hienon ja arvokkaan näköinen herrasmies. Hän nousi kohteliaasti seisomaan ja ilmoitti olevansa englantilainen nimeltään Behm. Mr. Behm mainitsi osaavansa ruotsinkieltä, vaikka hänen kielitaitonsa ei ollut kovin täydellinen, mutta toivoi, että me puheessa kuitenkin tulisimme toimeen. Hän sanoi suurella mielenkiinnolla seuranneensa tämän yhtiön toimintaa ja kysyi, haluaisinko minä myydä osakkeeni ja samalla kertaa luopua yhtiöstä. Hän oli jo muilta osakkailta ostanut sellaisen määrän osakkeita, että hän minun osakkeeni saatuaan tulisi saamaan osake-enemmistön.
Lukija voinee arvata, että tuskin uskoin olevani todellisuudessa, niin merkilliseltä tämä kaikki tuntui. Olen usein nähnyt mieluisia unia ja oikeastaan uneksin tätäkin, ajattelin. Ehkä puraisin peukaloani tai muuten koetin saada selville, olinko hereillä vai ei, mutta lopulta ilmoitin, että suostun myymään osakkeeni. Samalla huomautin, etten oikeastaan ole varsinainen toimitusjohtaja, vaan työskentelen ainoastaan päiväpalkalla, niinkuin asia todellisuudessa olikin.
Mister Behmin kysymykseen, mitä tahdon osakkeistani, ilmoitin, että haluan niistä saman hinnan, jonka hän on muillekin maksanut.
Mister Behm ilmoitti suostuvansa vaatimukseeni ja mainitsi hinnan, joka oli aivan pöyristyttävä. Osakkeiden nimellisarvo oli 100 markkaa ja niiden todellinen arvo oli, niinkuin lukija edellisestä lienee käsittänyt, paljon vähemmän kuin 0 mk ja 0 penniä, mutta mister Behm ilmoitti maksavansa 1000 markkaa osakkeelta!
Aloin jo ajatella, että kaikki ehkä jääkin vain lupaukseksi ja että Mister Behm kenties ojentaa minulle joko vekselin tai arvottoman shekin. Mutta siinäkin tapauksessa hyötyisin kaupasta!
Ajatelkaa hämmästystäni, kun mr Behm aukaisi matkalaukkunsa ja löi minun kouraani puhtaissa Suomen Pankin seteleissä 70,000! Vieläkin epäilin ja nyt sitä, olivatko setelit oikeita. Mutta joka tapauksessa olin päässyt suuresta huolesta.
VII LUKU,
jossa maisteri ryhtyy uudestaan harjoittamaan puutavaraliikettä.
Molemminpuolisten ja moninaisten kohteliaisuuksien jälkeen Mister Behm ja minä hyvästelimme toisemme ja Mister Behm ilmoitti, että olin vapaa toimestani. Hän ei kuitenkaan millään tavalla kiiruhtanut lähtöäni. Hänen johtajansa ei saapuisi paikalle ennen kuin kahden viikon kuluttua.
Sanoin hyvin mielelläni lähteväni niin pian kuin mahdollista. Kaikki asiat ovat siksi kunnossa, ettei minun läsnäoloni täällä enää ole tarpeellinen. Lähtisin heti sen jälkeen kuin lauantaitilitys olisi tehty.
Behm suostui tähän, ja minä aloin pakata hynttyitäni. Kolmen päivän kuluttua läksin takaisin Helsinkiin.
Taskussani oli noin 5000 markkaa oikeita Suomen Pankin seteleitä tai sellaisia, jotka varmasti tiesin oikeiksi ja sitäpaitsi 70,000, joiden joltisellakin varmuudella otaksuin olevan vääriä.
Helsinkiin saavuttuani päätin heti lähteä itse leijonain luolaan, Suomen Pankkiin, ottamaan selvää, olivatko Behmin setelit oikeita. Minullahan ei ollut asiassa mitään vaaraa. Voin tarkoin todistaa, mistä setelit olin saanut ja näyttää osakkeiden kauppakirjan, joten kysymyksessä ei ollut muu kuin tiedustelu siitä, olivatko setelit oikeita vai ei. Aluksi aioinkin kääntyä jonkun pankinjohtajan puoleen. Mutta tarkemmin ajateltuani minusta alkoi tuntua, että tällainen kysely ei ehkä olisi oikein viisasta. Siihen aikaan oli nimittäin hyvin paljon väärennettyjä seteleitä liikkeellä, ja nyt oli mahdollista, että tämä asiantuntija otaksuisi minun väärentäneen setelit ja tulleen tutkimaan, olenko väärennyksessäni onnistunut. Kysymyksestäni voisi mahdollisesti olla seurauksena se, että saisin mennä etsivään osastoon, paikkaan, jonne joutunut saa heittää ainakin puolet toivostaan. Saisin ensinnäkin kertoa Osakeyhtiö Sytykkeen syntyhistorian ja kenties minulta puristettaisiin vielä yhtä ja toista muutakin, esimerkiksi käsitykseni osakkeiden todellisesta arvosta.
Valitsin vaatimattomamman tien. Menin vaihtoluukulle ja pyysin saada vaihtaa 1000-markkasen 10-markkasiksi. Siihen aikaan tarkastettiin setelit tarkkaan, mutta tästä setelistä neiti luki vain setelin numeron ja laski rahat pöytään. Minä sain siis 1000-markkaseni vaihdetuksi ja samalla totesin olevani 70,000 markan omistaja.
Hyvällä tuulellani ei ymmärrettävästi ollut rajoja. Kiikutin rahani pankkiin ja tunsin olevani sangen rikas mies. Kun astuin ulos pankista ja kävelin Aleksanteria, niin laski eräs entinen tuttavani kätensä hartioilleni ja kysyi, olisiko minulla vapaata aikaa.
Ilmoitin olevani täydellisesti vapaa mies, ja niin oli seurauksena Kämppiin lähtö ja aamiaisen syönti. Kun vähän aikaa oli ehditty puhua muusta, alkoi tämä miljoonamies, joka muuten ei ollut mikään sotagulashi, vaan vanhastaan eräs maamme rikkaimpia miehiä, tiedustella, kuinka Osakeyhtiö Sytykkeen laita on. Vastasin todenmukaisesti, että minulla ei ole koko yhtiön kanssa enää mitään tekemistä, sillä olen juuri myynyt osakkeeni.
— Mitä sinulle niistä maksettiin?
— Tuhat markkaa kappaleelta. — Oletpa aika pöllö mieheksi. Niistä osakkeista on maksettu 10,000, jopa 20,000:kin kappaleelta. Kylläpä sinä olet antanut vetää itseäsi huulesta. Tarkoitukseni oli ostaa osakkeesi ja joka tapauksessa olisin niistä antanut ainakin 5000 markkaa.
Lukija ehkä nyt luulee, että minä olisin ruvennut repimään hiuksiani ja valittamaan ääneen petosta, jonka uhriksi olin joutunut! Ei, minä tiesin osakkeiden arvon, enkä puhunut mitään, vaan olin päinvastoin kaikesta sydämestäni tyytyväinen siihen, mitä tapahtunut oli. Se, jolla paljon on, haluaa yhä enemmän. Olin siis taas kapitalisti ja päätin ruveta liikemieheksi eli toisin sanoen tehdä noista 70,000 markasta ehkä 700,000 tai mahdollisesti 7 miljoonaa.
Sattui olemaan juuri se aika, jolloin valtion puutavarahuutokaupat pidettiin. Ollakseen oikeutettu huutamaan puita valtion puutavarahuutokaupasta, on joko talletettava vakuussumma, jota tapaa yleensä käytetään pienempiä puutavaraeriä huudettaessa, tai esitettävä maaherran hyväksymä takuu.
Jos olisin käyttänyt kaikki 70,000 markkaa vakuussummaksi, olisin voinut huutaa enintään 30,000 puuta, riippuen siitä, kuinka suuret yksityiset puutavaraerät olisivat.
Mutta silloin olisivat nämä rahat siirtyneet valtion kassakirstuihin, ja minulle itselleni ei olisi jäänyt penniäkään. Täytyihän minunkin elää.
Päätin siis käyttää takausta.
Nyt on mainittava, että tiesin varmasti puutavaran hintojen tulevan suunnattomasti kohoamaan. Siihen aikaan oli maksettu standertilta ainoastaan 500 markkaa, mutta Suomen rahan arvon alenemisesta voi aivan varmasti päätellä, että hinnat tulisivat nousemaan ainakin 2000 markaksi standertilta.
Jos saisin hankituksi takuun, niin voisin lähteä huutamaan ilman, että minun tarvitsisi panna likoon penniäkään. Ei tarvittu muuta kuin kaksi takausmiestä, joiden suhteen julkinen notaari antoi todistuksen siitä, että he ovat vakavaraisia ja hallitsevat itse omaisuuttaan.
Mistä siis saisin tällaiset vakavaraiset takausmiehet?
Niinkuin lukija muistanee alussa huomautetun, oli tämä aika pankkiiriliikkeiden aikaa. Melkein jokaisessa talossa oli osakkeiden ja valuuttojen kauppaa harjoittava pankkiiriliike. Muistin pari ylioppilasaikaista tuttavaa, joilla oli Esplanaadinkadun varrella suurenmoinen pankkiiriliike. Menin sinne ja pyysin heitä takaajiksi. Selitin asian perinpohjin: tarkoitus oli ostaa puutavarahuutokaupasta niin paljon puita kuin mahdollista, sillä meidän puutavaraliikkeemme eivät vielä tiedä odotettavasta puutavaran hintojen noususta. Niin pian kuin se heille selviää, voimme me myydä puut pystyyn ilman sahaa ja ilman että meidän edes tarvitsisi asettaa kirvestä puun juurelle.
Asia päätettiin pian. Toiseksi takaajaksi tuli mainittu pankkiiriliike ja toiseksi eräs sen omistajista, rikas maisteri ja tilanomistaja Paasimies. Tukkihuutokauppaan oli ainoastaan kolme päivää, joten oli toimittava nopeasti.
Metsähallituksesta hankittiin painettu lomake, johon takaajat kirjoittivat nimensä.
Seuraava vaihe: kolmin miehin notarius publicuksen puheille.
Hän käänteli ja väänteli paperia ja myönsi, että takaajat täyttivät kaikki paperissa mainitut vaatimukset, mutta hän tahtoi vielä tietää, kuinka suuresta summasta takaus oli annettu. Lomakkeessa ei summaa mainittu, ja sen vuoksi täytyi ryhtyä asiaa selittämään. Myönnän hieman valehdelleeni. Huomautin, että kysymys oli puiden ostosta ja nämä herrat oikeastaan takasivat sen vahingon, mikä metsähallitukselle mahdollisesti syntyisi, jos minä en saisi puita metsästä pois. Vahinko olisi siis oikeastaan vain siinä, että puutavaran hinnat laskeutuisivat niin paljon, että metsähallitus puut uudestaan myydessään ei saisi niistä samaa hintaa kuin minkä minä niistä olin tarjonnut.
Notarius publicus käsitti nyt aivan hyvin asian ja löi takaussitoumukseen mahtavan leimansa, ja niin oli tämä asia valmis.
Nyt läänin maaherran puheille. Matkustin sen läänin pääkaupunkiin, jossa huutokauppa pidettiin, esitin maaherralle paperin ja pyysin hänen hyväksymistään. Olin odottanut täälläkin tarvittavan pitkiä selityksiä. Mutta kaikki menikin odottamattoman nopeasti. Juhlalliseen lomakkeeseen ilmestyi äkkiä läänin maaherran sinetti, ja sen alle pyhkäisi maaherra mahtavan nimikirjoituksensa. Minun oli vielä käytävä lääninrahastossa suorittamassa leimamerkit, jotka olivat 1000 markan vaiheilla.
Minulla oli nyt takaussitoumus, mutta tarvitsin myös jäljennöksiä, sillä useampia eriä huudettaessa oli joka kerta annettava uusi paperi. Junan lähtöön oli ainoastaan tunti aikaa, mutta maaherran konekirjoittajatar hankki minulle siinä ajassa 20 oikeaksi todistettua jäljennöstä takaussitoumuksesta. Maksoin hänelle jokaisesta jäljennöksestä 30 markkaa, joka oli siihen aikaan mahtava palkka.
VIII LUKU,
jossa tekijä ensimmäisen ja luultavasti viimeisen kerran elämässään esiintyy magnaattina.
Suurehkossa maaseutukaupungissa pidettävä valtion tukkihuutokauppa on merkkitapaus. Sinne kokoontuvat piirikuntapäälliköt ja kamreerit, metsähallituksen edustajat, suuret puutavaraherrat, sanomalehtimiehet ja suuri yleisö.
Se on näissä kaupungissa ehkä vuoden juhlallisin tilaisuus, mutta varsinkin se on sellainen saloseudun metsänhoitajan elämässä, joka laskee aikansa päivissä ennen ja jälkeen tukkihuutokaupan.
Tiesin, että näissä tilaisuuksissa on vaikea saada itselleen hyvää paikkaa, joten jo hyvissä ajoin etsin itselleni mukavan pöydän lähellä huutokaupan pitäjien pöytää. Edessäni oli huutokauppakuulutus ja mustakantinen muistikirja, jotta näyttäisi siltä, että olin myös arvioinut ne metsät, joita tulin huutamaan. Todellisuudessa tämä muistikirja sisälsi muistiinpanoja sytyketehtaan asioista.
Sali alkoi vähitellen täyttyä. Muutamat katselivat minua hieman pitkään, kun olin valinnut itselleni oman pöydän, mutta pian siihen silmät tottuivat, ja vähän ajan kuluttua tuli pöytääni pari kolme tuttua puutavaramiestä, jotka niinikään olivat tulleet puita huutamaan.
Piirikuntapäällikkö astui paikalleen piirikuntakamreerin seuraamana. Luettelossa ensimmäisenä olevan hoitoalueen metsänhoitaja ilmestyi vasaramieheksi. Ennen huutokaupan alkua olivat sekä takuut että takuusummat suoritettavat. Nämä annettiin siihen aikaan kutakin hoitoaluetta kohti erikseen, ja vasta sitten voi huuto alkaa.
Jos esimerkiksi myytävä erä oli 10,000 puuta, niin merkitsi siis 1 pennin koroitus 100 markkaa, sillä hintatarjous tehtiin sahapuurunkoa kohti. Tällä kertaa oli nimenomaan määrätty, että 5 penniä oli pienin koroitus.
Huutokauppa alkoi.
— Korpirojun hoitoalueen viidennessä vartiopiirissä sijaitsevalta Vasaraperä-nimiseltä metsämaalta tarjotaan täten 7531 leimattua sahapuurunkoa. Mikä on hintatarjous?
— 5 markkaa, kuului joukosta.
— 5 penniä tykö.
— 5 markkaa 5 penniä ensimmäinen... — 5 penniä tykö, j.n.e.
Tähän tapaan jatkui huutoja, kunnes puutavaramagnaatti Tatu Valkosen pöydästä kuului mahtava äännähdys:
— 50 penniä tykö.
Tämä jo herätti huomiota, ja huutoja alkoi tulla tiheämpään, sillä kyseessä oli sangen suuripuinen metsä.
Mutta aina, kun joku lisäsi 5 penniä, lisäsi Tatu Valkonen järkähtämättömästi milloin 5 tai 10 penniä, kunnes päästiin niihin aikoihin aivan tuntemattoman korkeaan sahapuuhintaan — 15 markkaan. Hiljaisuus ja Tatu Valkosen ärähdys:
— 25 penniä tykö.
Tähänkin lisättiin vielä 5 penniä, mutta minä katsoin parhaaksi lopettaa ja antaa mennä 15 markasta 30 pennistä, joka oli korkein hinta, mitä siihen mennessä milloinkaan oli niillä seuduin valtion metsistä saatu. Muut olivat ajatelleet näiden puiden hinnaksi korkeintaan 6 markkaa.
Ensimmäisen kaupan jälkeen suurostaja Tatu Valkonen esiintyi hissaamassa jokaista erää korkeammalle. Kummastuneita ja kiukustuneita katseita alkoi vähitellen sinkoilla minun pöytääni kohden. Pöydässäni istuvat puuta varamiehet pudistelivat päätään ja kieltelivät minua tekemästä tyhmyyksiä.
Kun sitten tuli erään hyvin suurikokoisen, noin 7000 puuta käsittävän erän vuoro, päätin ottaa sen, maksoi mitä maksoi. Minulle se jäikin ehkä puolisen tuntia kestäneiden huutojen jälkeen. Tein viimeksi kokonaisen markan koroituksen, jollaista hinnan koroitusta ei yhdessä huudossa valtion tukkihuutokaupoissa milloinkaan oltu tehty. Ja 29 markan ja 56 pennin hinta oli korkein, mitä valtion metsästä myydystä sahapuusta sitä ennen oli saatu.
Mutta silloin nousi seisomaan muudan huomattava puutavaraliikkeen harjoittaja ja pyysi, että pidettäisiin tunnin kestävä kahviloma. Kaikki suurhuutajat poistuivat salista, ja minun luokseni tulivat tutut ihmettelemään, mitä aioin tehdä huutamillani puutavaroilla. Ilmoitin aikovani rakentaa itselleni huvilan Helsingin läheisyyteen, koska nyttemmin olin kotiutunut ulkomaanmatkoiltani ja huvilarakennukseen tarvitaan luonnollisesti puuta.
Huutokauppa jatkui kahviloman jälkeen. Lisäilin puutavaran hintoja ja koetin yleensä päästä saamasta sellaisia eriä, joita en arvioinut erittäin hyviksi, mutta pyrin samalla saamaan hinnat niin korkeiksi kuin mahdollista. Kuinka hyvin tässä puuhassa onnistuin, muistanevat sen ajan puutavaramiehet. Mutta en luule kovin erehtyväni, jos arvioin, että silloin ansaitsin valtiolle yhtenä ainoana päivänä toistakymmentä miljoonaa suomenmarkkaa. Punnan kurssi oli siihen aikaan noin 60 markkaa. Nykyisen punnan kurssin mukaan hankin silloin valtiolle noin 80 miljoonan markan ansion, joten tässä suhteessa voin kerskua olevani monen muun eturivin miehen rinnalla. Jos tosiaankin olen tullut valtiolle jonkin verran maksamaankin, niin kävi miten kävi, luulen kuitenkin, että valtio on minusta hyötynyt enemmän kuin ainakin 3,500,000 muusta kansalaisestaan.
Huutokaupan lopputulokseksi jäi, että minä tulin saaneeksi noin 50,000 sahapuuta, joista halvimmassa erässä rungon hinta oli 18 markkaa.
Valtion tukkihuutokauppaa seuraa aina ohjelman epävirallinen puoli päivällisineen ja muine iloineen. Kun arvelin, että minun siinäkin olisi ollut esiinnyttävä yhtä mahtavasti kuin itse huutokauppatilaisuudessa ja kun minulla oli suunnilleen matti kukkarossa, niin katsoin viisaimmaksi huutokauppapöytäkirjan allekirjoitettuani luikkia erääseen syrjäiseen ja vaatimattomaan matkailijakotiin. Olin varma, ettei ainakaan siellä kukaan huutokauppaan osallistunut asustaisi.
Olin kuitenkin erehtynyt laskelmissani. Matkailijakodin omisti erään entisen ylioppilastoverini äiti, ja ensimmäinen mies, jonka siellä tapasin, oli juuri samainen lukutoverini. Tämä "toveri" oli minua paljon nuorempi ja oli puheittensa mukaan yhtä tenttiä vaille lääketieteen kandidaatti. Tohtoriksi häntä talossa kuitenkin kutsuttiin, joten siis joka tapauksessa jouduin tavallaan gradueerattuun seuraan.
Hän esitteli minut äidilleen ja kertoi tälle sitten, kuinka suuria ja mahtavia suhteita olin Englannin matkallani solminnut ja millainen magnaatti minusta oli tullut. Esittely päättyi komeisiin rapuillallisiin, joiden jälkeen jäimme toverini kanssa puhelemaan. Tarinoimisen ohessa hän esitti minulle sivumennen erään säästöpankin 30,000 markan velkakirjalomakkeen, jossa jo oli kahden siihen aikaan hyvin rikkaan takaajan nimet. Kun pääsin näin hyvään seuraan, pyhkäisin luonnollisesti nimeni alle. Seurauksena oli, että yhdeksän vuoden kuluttua huomasin rapukestien maksaneen minulle 30,000 markkaa. Nuo molemmat rikkaat takausmiehet olivat silloin rutiköyhiä.
Niin muuttuu maailma, Eskoni.
IX LUKU,
josta selviää, että hyvällä kaupalla ostetut 50,000 sahapuuta eivät vielä ole rahaa.
Minä olin siis hyvällä kaupalla ostanut 50,000 sahapuuta. Olin maksanut niistä vain kaksi markkaa kuutiojalalta ja tiesin, että niistä tultaisiin jo parin kuukauden päästä tarjoamaan neljä markkaa kuutiojalalta. Kun puiden keskikuutiomäärä oli 15 kuutiojalkaa, olin maksanut rungosta 30 markkaa, mutta sen oikea arvo oli 60. Olin siis laskujeni mukaan voittanut kokonaista puolitoista miljoonaa suomenmarkkaa.
Puolet puiden hinnasta, 750,000 mk, oli suoritettava asianomaisiin lääninrahastoihin lokakuun viimeisenä päivänä ennen klo 12 päivällä. Tämän rahan hankkimisessa en tietysti kiirehtinyt, sillä tiesin aivan hyvin vasta Englannista tulleena, että puiden hinnat alkaisivat pian kohota. Ja kun lokakuun alkupäiviin oli päästy, niin osoittautui otaksumiseni oikeaksi. Silloin pidettiin uusi valtion tukkihuutokauppa, jossa puiden hinnat nousivat vielä korkeammiksi kuin olin ajatellut.
Päätin ruveta tarjoamaan puitani pystyssä sahayhtiöille jonkin verran huokeampaan hintaan kuin millä he saivat niitä ostaa valtion tai yksityisten huutokaupoista. Annoin arvioida metsäni, sillä erään valtion huutokauppakuulutuksessa olevan pykälän mukaan valtio ei vastaa siinä olevista puiden mitoista. Jokainen, joka on valtiolta metsiä ostanut, tietää varsin hyvin, että niistä saadaan yleensä suurempi keskikuutio kuin mitä valtion mitat osoittavat, mutta tämähän ei tässä tapauksessa mitään merkinnyt. Puut oli annettava jonkin "luotettavan metsätoimiston" mitattaviksi. Niiden mittauksen suoritti luonnollisesti henkilö, jonka ammattitaito oli paljon pienempi kuin valtion metsänhoitajan, joka oli puut alkuaan mitannut. Tavaksi on kuitenkin tullut, että "ukkoherran" on kontrolloitava valtion metsänhoitajan työ, Ja niin oli tässäkin tehtävä.
Olin itse mitannut puut, ne oli mitannut valtion metsänhoitaja, ja ne oli mitannut metsätoimiston ukkoherra, joten minulla kaikkiaan oli puistani kolme arviota. Arviot olivat muuten varsin yhtäpitävät; valtion metsänhoitajan arvio antoi tosin pienimmän tuloksen, mikä riippui taas siitä, että valtio siihen aikaan käytti pitempää pituusyksikköä kuin yksityiset.
Tein puistani sahayhtiöille tarjouksia, jotka olivat niille edullisemmat kuin muiden. Minulta olisi moni aloitteleva sahayhtiö saanut halvalla hinnalla hyvää puuta.
Pettymykseni ei ollut vähäinen huomatessani, ettei kukaan edes kallistanut korvaansakaan ryhtyäkseen puitani ostamaan. Ja kun aloin tutkia asiaa, huomasin, että olin joutunut mustaan kirjaan. Minä en kuulunut niihin renkaisiin, jotka valtiolta puuta ostivat.
Valtion sahapuuhuutokauppa oli näihin aikoihin pelkkä ilveily, sillä joitakin päiviä ennen niitä pitivät puutavaraliikkeiden edustajat yhteisen kokouksen, jossa kaikki myytävät puutavaraerät jaettiin sovituista hinnoista kullakin alueella työskentelevien yhtiöiden kesken. Jos joku ryhtyi kohottamaan hintoja yli sopimuksen, niin antoivat toiset hänen maksaa siksi paljon, että hän sai tuntuvan tappion. Jos taas näin kohotettu huuto jäi jollekin renkaan jäsenelle, niin jaettiin tappio tasan renkaan osakkaiden kesken.
Tällä kertaa olin minä siis rehellisesti saanut jo huutokaupassa maksaa tuon sakon, sillä minä olin renkaan ulkopuolella ja maksoin puistani ennenkuulumattoman korkean hinnan. Minun kannatti tämä hinta maksaa, kun tiesin edeltäpäin puiden hintojen kohoamisen. Mutta meidän maamme sahanomistajista oli kai liikaa, että minä olisin saanut hyötyä tästä tiedostani. En kuulunut raha-aateliin. Ja onko nyt nähty mokomaa, että ammattimies, jolla on teoreettinen pohjasivistys ja joka ei ole saanut periä penniäkään, omalla viisaudellaan pääsisi yks' kaks' tekemään puolentoista miljoonan voitot. Tästä syystä olivatkin sahanomistajat yhteisessä kokouksessa päättäneet, ettei heistä kukaan osta minun puitani.
Olin tietysti utelias tietämään, kenen nerokkaasta päästä minua vastaan tehty päätös oli peräisin. Aloin ottaa selvää asiasta ja sain tietää, että ehdotuksen oli tehnyt erään sellaisen liikkeen johtaja, jossa valtio omisti osake-enemmistön.
Muistaakseni Huss, joka muun muassa oli tehnyt paljon hyvää böömiläisille talonpojille, sai nähdä erään talonpojan kantavan halkoja hänen polttorovioonsa. Hussin kerrotaan silloin lausuneen latinankieliset sanat: "O sancta simplicitas", joka suomeksi sanottuna merkitsee: "Oo pyhä yksinkertaisuus".
Omituiset ovat tosiaankin meidän olomme. Olin särkenyt renkaan ja kohottanut puiden hintoja valtion huutokaupoissa ja hyödyttänyt luonnollisesti valtiota, ja nyt kävi ilmi, että valtion tosiasiallisesti omistaman liikkeen johtaja, joka siis itse asiassa oli valtion palveluksessa, ehdotti minua rangaistavaksi siitä, että olin hyödyttänyt hänen isäntäänsä. Syöpyköön tämä esimerkki tulikirjaimin esimerkiksi niiden kansanedustajien mieliin, jotka mahdollisesti sattuvat lukemaan nämät rivit. Tämä tapaus nimittäin selvittää kaunopuheisesti, kuinka edullista on, että erinäisiä valtion omistamia osakeyhtiöitä hoidetaan "yksityistaloudellisten periaatteiden" mukaan. Kuvan täydennykseksi voitaisiin vielä mainita, että sanottu suuryhtiö omistaa osake-enemmistön eräässä tukinostoyhtiössä, jonka eräänä tarkoituksena on polkea valtionmetsien hintoja niin alas kuin mahdollista.
Ei pidettäne liiallisena sivuhyppäyksenä, jos vielä kerron, että mainittu johtaja oli saanut poistua eräistä yksityisistä liikkeistä saamatta erikoisen suurta kiitosta. Hän oli vierasmaalainen ja vieraalla maalla suorittanut metsänhoitajan tutkinnon, joka ei olisi tuottanut pätevyyttä valtion virkoihin. Hän ei ollut profeetta omalla maallaan, mutta Suomessa hän pääsi valtion parhaiten palkattuun virkaan. Hänen palkkansa oli suurempi kuin tasavallan presidentin. Lukija varmaan nyt luulee, että minä tahdon mustata tätä miestä sen takia, että hän, niinkuin Nummisuutareissa on sanottu, teki vehnävellini tamppipuuroksi. Tällaista rumaa motiivia minulla ei kuitenkaan ole, sillä ellei hän olisi ehdotustaan tehnyt, olisi sen tehnyt joku muu. Eikä minulla muutenkaan ole syytä häntä sortaa, sillä hänen tähtensä on jo laskenut. Hän on puhdistanut tämän maan tomut jaloistaan ja yrittää nykyään toimia profeettana omassa kotimaassaan.
Mutta kaikkien näiden tutkimuksieni lopputuloksena oli se kuiva ja kalpea tosiasia, että minun oli hankittava Smk. 750,000 lokakuun 31. päiväksi armonvuonna 1919 vaikka kiven kolosta. Kun allekirjoittaneen omat pankkitalletukset ja irtain ja kiinteä omaisuus arvioitiin rahaksi, niin päästiin Smk:aan 72,500: — josta puhdasta rahaa oli Smk. 6000:— Kaikki muut ansioni olivat huvenneet "ukkoherrojen" arvioimislaskuihin.
No, olihan minulla joka tapauksessa näytettävänä papereita, joista kävi selville, että minulla oli vähintään kolmen miljoonan omaisuus ja puolentoista velat. Minun piti mielestäni helposti saada tätä vastaan lainaa 750,000 markkaa. Bilanssini oli oikeastaan loistava, ja jos minuun verrattiin mitä puutavaranostajaa tahansa meidän maassamme, niin eivät he tulleet pankkeihin pyytämään luottoa yhtä edullisesti ostettuja puumääriä vastaan. Mutta toiselta puolen olivat puuni metsässä pystyssä, ja ne eivät olleet meidän maassamme "kuranttia tavaraa" senvuoksi, että ainoakaan sahayhtiö ei suostunut niitä ostamaan. Selvää on myöskin, että herrat pankkitirehtöörit tiesivät puuherrojen päätöksen. Lähdin ensimmäiseen pankkiin papereineni ja bilansseineni. Papereita oli paljonlaisesti, ja ne olivat toinen toistaan parempia. Olin hankkinut hyvät todistukset ammattitaidostani ja myös siitä, ettei minulta milloinkaan ollut mennyt ainoatakaan vekseliä protestiin ja että olin kaikista veloistani suorittanut 100 % (ensiluokkainen "liikemies" suorittaa akordeeratessaan parhaassa tapauksessa 30 %). Mutta kaikesta tästä huolimatta sain kirkkaan kiellon. Minun täytyy muuten tunnustaa, että tämä kielto annettiin erittäin kohteliaasti, ja sitä perusteltiin sillä, että pankilla ei ole rahoja. Kun astuin pankista, ei mieleni juuri ollut korkealla, mutta en kuitenkaan ollut aivan masentunutkaan, sillä siihen aikaan oli, niinkuin olin jo tullut huomauttaneeksikin, nähkääs pankkeja ja pankkiiriliikkeitä rakkaassa Helsingissämme yksi joka talossa ja kaksi parhaassa.
Itsekseni kyllä puin nyrkkiä housuntaskussa ja harmittelin pankinjohtajan hävyttömyyttä, sillä minulla oli se käsitys, että hän väitteistään huolimatta istui rahakirstun kannen päällä ja vain ilkeydessään ei halunnut sitä minulle kohottaa. Vaikka tästä tapahtumasta jo on kulunut yli kymmenen vuotta, niin pyydän kuitenkin häneltä anteeksi kaikkia niitä pahoja ajatuksia, jotka silloin pankista tullessani risteilivät mielessäni. Tirehtööri parka puhui näet totta, sillä hänen pankkipahaisellaan ei tosiaan ollut rahaa. Pankin osakepääoma oli noin kaksi miljoonaa, ja siitä oli tirehtööri itse käyttänyt miljoonan verran rakentaakseen itselleen loistohuvilan, ja toiset puolet hän oli lainannut eräälle veskunakauppiaalle, jollaiset siihen aikaan olivat korkeassa kurssissa ja saivat hyvin luottoa, koska he kykenivät ulkomailta tuomaan erikoisia herkkuja Suomeen. Pankinjohtajan loistohuvila myytiin sittemmin pakkohuutokaupassa 100,000 mk:lla, ja miljoonan markan veskunakrediittiä vastaan ei ollut ulosmitattavissa muuta kuin jokin georgialainen tai persialainen konsulin arvonimi uhkeine univormuineen ja diploomeineen, sillä itse konsuli pudisti hyvissä ajoin tämän isänmaan tomut jaloistaan siirtyen muihin maanosiin.
Niinkuin lukija jo aikaisemmin lienee havainnut, on minulla paha taipumus tehdä tällaisia sivuhyppäyksiä, mutta koetan taas palata asiaan. Kun olin noin kaksi viikkoa kiertänyt pankista pankkiin, olin tullut täysin vakuutetuksi siitä, että hyvällä kaupalla ostamani 50,000 tukkipuuta eivät olleet minkään arvoisia. Päinvastoin tulisi minulle niistä tappiota, sillä valtiolle oli minun joka tapauksessa suoritettava puolet niiden kauppahinnasta, mutta lisäksi pitäisi valtio mielihyvällä puut, ellen saisi niitä kokonaan maksetuksi. Ellen ole tuona siunattuna lokakuun 31. päivänä suorittanut 750,000 markkaa, olen menettänyt puuni, 750,000 peritään minulta joka tapauksessa, jotapaitsi valtio vielä myy puut.
Asemani oli siis kaikkea muuta kuin kadehdittava.
X LUKU,
josta selviää, että kokonainen on yhtä suuri kuin sen kaikki osat yhteensä.
Eräänä päivänä totesin, että oli vielä täsmälleen kymmenen arkipäivää jäljellä tuohon siunattuun lokakuun 31. päivään. Päätin jättää turhat pankeissa ja pankkiiriliikkeissä juoksemiset. Huomasin muuten, että olin alkanut väärästä päästä, kolunnut aluksi huonoimmat rahalaitokset.
Huono pankki on näet sellaiselle lainaajalle, joka joskus aikoo velkansa maksaa, sangen vastenmielinen laitos: se kiskoo aina korkeat korot, mutta jos rahatilanne käy huonoksi, niin on se ensimmäisenä hädässä. Se rupeaa puristamaan lantteja aivan järjettömästi joko huikeiden korkojen muodossa tai ottamalla irti sellaiselta velalliseltaan, jolla on ja nujertaen ehkä täten parhaan kannattajansa.
Nämä asiat selvisivät minulle vähitellen ja sikäli liian myöhään, että huonoissa pankeissa juoksemisesta minulle koitui se vahinko, etten oikein hevillä enää voinut kääntyä hyvienkään puoleen. Missä on tekijä, siellä on näkijä, sanotaan, ja missään ei sinua niin helposti nähdä kuin kolmannentoista luokan kapakassa tai kolmannentoista luokan pankissa.
Tässä maailmassa voivat ihmiset auttaa toisiaan sekä rahoilla että hyvillä neuvoilla. Moni halveksii viimemainittuja, ja minäkin olen taipuvainen uskomaan, että käteinen raha useimmassa tapauksessa on tehokkaampi apu kuin parhaimmat neuvot, mutta käteisen puutteessa on kuitenkin viisasta turvautua niihin.
Päätin kysyä neuvoa kokeneelta henkilöltä ja kokemuksia, hyvät ystävät, arvokkaita kokemuksia, saa meidän maassamme hyvin halvalla. Kokeneiden ihmisten neuvoista ei yleensä kovin paljon makseta, eikä vuosisatojen kokemuksille kovin suurta arvoa anneta. Silloin kun Suomen kansaa esimerkiksi ruvettiin puolipakolla asuttamaan ja konsulentit alkoivat kulkea neuvomassa parannuksia, pudistelivat kokeneet henkilöt päätään ja sanoivat, että tässä käy vielä huonosti; ja silloin kuin vapaan Suomen kansaneduskunta päätti ylläpitää Nikolai Verisen laittomasti voimaan asettamaa kieltolakia, niin sanoivat taas kokeneet henkilöt, ettei tästäkään mitään tule, sillä milloinkaan ei synny sellaista lakia, joka estäisi juopon saamasta viinaa. Mutta, niinkuin tiedämme, ei tässäkään asiassa ole kokemuksen ääntä kuultu, vaan satoja miljoonia markkoja sai Suomen kansa tuhlailla vuosikausia, jotta kieltolakiherroilla ja kieltolakiarmeijalla, joita myös raittiusetsiviksi kutsutaan, olisi työtä ja ansiota.
Niinä aikoina, jolloin tässä kerrotut tapahtumat sattuivat, ei kokeneista henkilöistä ollut puutetta. Venäjältä oli paennut maahamme monta aivan ensiluokkaista suomalaista liikemiestä, jotka tunsivat sekä oman maan että ulkomaitten liike-elämän. Moni tällainen ansiokas liikemies oli Venäjällä menettänyt kaikkensa ja istui nyt kuivilla Suomessa. Mieliala oli niin isänmaallinen, että Venäjällä palvelleita katsottiin tähän aikaan yhtä paljon ylön kuin heitä ennen oli kumarreltu. Heidän oli vaikea saada paikkoja, sillä sen jälkeen kun Suomen itsenäinen tasavalta oli syntynyt, oli siihen myös ilmestynyt kykyjä kuin sieniä sateella.
Etsin käsiini erään tuollaisen herrasmiehen, joka vaatimattomasti elätti itseään kielenkääntäjänä, kirjeenvaihtajana, tekemällä kirjanpitoja ja muilla samantapaisilla pikku hommilla. Hän oli ollut suuren paperitehtaan johtaja, mutta häntä ei tietysti kukaan ottanut nyt edes apulaisinsinööriksi.
Menimme Kämppiin, jonka oivallisen ruokapöydän ääressä avasin hänelle sydämeni.
— Kuinka monta puuerää sinä sitten oikeastaan olet huutanut?
— Kaikkiaan kaksitoista.
— Tässäkin tapauksessa kokonainen on yhtä suuri kuin kaikki sen kaksitoista osaa yhteensä. Paina mieleesi tämä asia ja toimi sen mukaan.
Koetin udella häneltä lisää neuvoja, mutta enempää niitä ei tullut. Kaikkiin kysymyksiini hän ainoastaan vastasi, että hän on nyt antanut minulle ne ohjeet, jotka hän voi antaa, joten minun on mentävä niiden nojalla eteenpäin.
Ystäväni oli hauska mies. Unohdimme pian koko puuasian hänen kertoessaan vaiheistaan ja monenkirjavista kokemuksistaan.
Kotia päästyäni minulla oli hyvää aikaa miettiä, mitenkä, niinkuin juristit sanovat, nyt esillä olevaan tapaukseen sovelluttaisin selviön: kokonainen on yhtä suuri kuin sen osat yhteensä. Yöllä on muuten paras olla ajattelematta mitään, öiseen aikaan ei näet ihminen yleensä keksi mitään järkevää, sillä yö on nukkumista varten.
Mutta aamuhetki on kullan kallis, ja aamulla yleensä ajatukset ihmisen päähän pöllähtävät.
Kun seuraavana aamuna mietin asiaa, kirkastui se aivan päivänselväksi. Tähän tapaukseen sovellettuna se merkitsi yksinkertaisesti seuraavaa: jos sinä Tatu Valkonen menet pankkiin pyytämään 750,000 markkaa lainaksi, tosin kolmen miljoonan arvoisia puita vastaan, joista sinun tulee maksaa ainoastaan puolitoista miljoonaa, niin ei ainoakaan pankinjohtaja sinulle rahoja anna. Kenenkään pankinjohtajan mielestä sinä et ole luine, lihoinesi, nahkoinesi ja sieluinesi 750,000 markan arvoinen, vaan voidaan sinusta maksaa korkeintaan 75,000 markkaa. Sinä voit siis pyytää yhdeltä pankkitirehtööriltä ainoastaan 75,000 markkaa ja esittää niiden vastineeksi puut, joiden arvo on 300,000. Silloin on asia saavuttanut pankkitirehtöörin silmissä oikeat mittasuhteet.
Koska minulla oli kaikkiaan kaksitoista puuerää, oli minun siis hankittava rahat erikseen kutakin puuerää vastaan, ja katso! koska kokonainen on yhtä suuri kuin sen kaikki osat yhteensä, minulla lopulta tulisi olemaan nuo tarvittavat 750,000 markkaa.
Asia olis siis sitä myöten selvä. Otaksuin suurien pankkien johtajien pääkaupungissa tietävän minun olevan mustassa kirjassa, enkä sentähden pitänyt viisaana lähteä ainakaan pääkaupungin pankeista rahaa hakemaan. Myös sellaiset maaseudun haarakonttorit, joissa puutavaraliikkeet ainakin suuremmassa määrin asioitaan hoitivat, oli varovaisinta kaukaa kiertää. Tuloksellisinta oli suunnata toimintansa suurempien kirkonkylien ja kauppaloiden pankinkonttoreihin sekä maaseudun säästöpankkeihin. Sitäpaitsi oli tietysti lähdettävä hakemaan rahaa sellaisilta paikkakunnilta, missä ostamani metsät mahdollisesti tunnettaisiin.
Suunnitelmani oli siis valmis. Kaksi päivää kulutin tarpeellisten paperien tekoon ja monistukseen, ostin sen jälkeen itselleni komean salkun, matkalaukun ja sopivat matkavarusteet, silmäilin kartasta ja pankkiluettelosta, missä olivat sopivimmat operatiokohdat, otin selville siellä työskentelevien pankinjohtajien keppihevoset, sikäli kuin niistä Helsingistä käsin voi saada selvää näin lyhyessä ajassa.
XI LUKU,
josta selviää, että taistelu voitetaan, silloin kuin sotasuunnitelma on hyvin laadittu.
Lähin paikka, johon minun oli mentävä, oli S:n kauppala. Sen pankinjohtaja oli entinen maakauppias. Hän oli harjoittanut sitä monipuolista liikettä, joka maakauppiaalle kuuluu, saanut hoidettavakseen pankin konttorin sen liikkeen vielä ollessa mitättömän pieni ja kohonnut arvossa ja kunniassa, sitä mukaa kuin haarakonttorin liike kasvoi.
Ilmoitin hänelle, kuka olin ja mille asialle olin tullut. Rupesin sen jälkeen vetämään esille papereita.
- Kyllä minä tunnen ostamanne metsän. Se on hyvin hyvä metsä, niinkuin uudistalojen metsät ainakin ja lähellä uittoväylää. Te olette tehnyt paremman kaupan kuin ehkä luulettekaan, sillä metsä voidaan ajattaa paljon lyhempää tietä, kuin mitä olette suunnitellut.
Juttelimme ja suunnittelimme ja molemmat hyväksyimme toistemme suunnitelmat, sillä maakauppias oli selvillä metsistä ja tunsi tarkkaan muutkin paikalliset olosuhteet, joiden tietäminen minulle oli suureksi hyödyksi. Kun sitten takuumiehiksi esitin samat henkilöt, jotka valtiokin oli hyväksynyt huutokaupassa, niin ei hänellä tätä vastaan ollut mitään muistuttamista, ja 100,000 läksi niin että paukahti.
Koska minulla oli puita hyvin laajoilla aloilla Oulun tienoilta aina Etelä-Suomen valtion metsiin asti ja Satakunnasta aina Viipurin lääniin, niin oli minulla myös laajat liikunta-alueet.
Pankinjohtajat älkööt pahastuko, jos heitä tässä rupean luokittelemaan, mutta sen tulin huomaamaan, että puuasioita ymmärsivät kaikkein parhaiten sellaiset pankinjohtajat, jotka olivat olleet maakauppiaita tai paikkakunnallaan maanviljelijöinä. Tämän jälkeen seurasivat järjestyksessä ne, jotka olivat suorittaneet jonkin yliopistollisen tutkinnon, siis tuomarit ja maisterit. Varsin ymmärtäväisiksi osottautuivat entiset nimismiehet ja kruunuvoudit, mikä ei muuten ole ihmekään, sillä nimismieshän on tuhattaiteilija, jonka täytyy ymmärtää kaikki asiat. Hän saa tutkia kaikki asiat paikan päällä, oli sitten kysymys "maantiensyynistä", lauttaustarkastuksesta tai korttipelistä tukkityömailla.
Vähimmin tuntuivat tietävän asioista sellaiset henkilöt, jotka olivat käyneet jonkin korkean kauppaopiston tai kauppakorkeakoulun. Heille oli mielestään liike-elämä niin selvillä jo ennestään, ettei heidän periaatteitaan mikään kyennyt muuttamaan, eivätkä he yleensä halunneetkaan kuunnella mitä muut puhuivat. Heillähän oli kaikkein korkeimmat liikealan tiedot, mitä voidaan antaa, ja sen vuoksi täytyi asioiden olla juuri niin kuin he ajattelivat.
Lukija ehkä taas sanoo, että minä tässä puhun omaan pussiini, mutta sanokoon vain: joka tapauksessa olen lausunut ajatukseni suoraan lukijoilleni sekä opiksi että huviksi, joten hänellä on oikeus, jos haluaa, ottaa näistä puheistani jompikumpi, oppi tai huvi, tai ei kumpaakaan.
Menestyksen merkityksen opin myös tällä pyhiinvaellusmatkallani. Kun olin ensimmäiseltä pankinjohtajalta saanut niin helposti 100,000, niin aloin jo aivan toisella tavalla arvioida tilannetta. Olin saanut lainaksi 100,000, ja se kasvatti minussa tietoisuuden, että olin 100,000 markan mies. Ja tietysti esiinnyin myös sen mukaan. En hätääntynyt enää puheissani, osasin selittää asiat selvemmin kuin ennen ja myös sen näköisenä, ettei tietysti olisi koko maailman asia, vaikka tulisikin kielteinen vastaus.
Ja tulihan niitä, niinkuin hyvin saatoin aavistaa. Eräältä tosi tirehtööriltä, joka luonnollisesti oli käynyt kauppakorkeakoulun ja luonnollisesti ollut kauppakamarin hyväksymä tilintarkastaja, en saanut penniäkään, vaikka lopulta huvikseni koetin 200,000 markan arvoista puuerää vastaan saada 5000 markkaa.
Pankista tullessani tapasin toimistohuoneessa erään entisen koulutoverini, joka oli 13 äänen ylioppilas ja nimitti itseään tuomariksi sentähden, että oli aikoinaan pyrkinyt lainopilliseen tiedekuntaan ja saanut reput filosofian preliminääritutkinnossa. Sen enempää hän ei enää ollut yrittänytkään. Mies oli mahtavan ja hyvinvoivan näköinen; kävi selville, että hän paitsi kartanoa I:n pitäjässä, M:n pitäjässä omisti suuren määrän maatiloja, joissa oli aivan erinomaiset metsät. Tapasimme toisemme rautatieravintolassa pudistaessani kaupungin tomuja jaloistani ja matkustimme sitten yhdessä junalla jonkin aseman välin.
Puheestaan päättäen hän oli oikea Kroisos, joka harjoitti järkiperäistä maanviljelystä ja etenkin siitossikojen kasvatusta. Tiesin hänellä olevan rahoja taskut pullollaan, sillä juuri minun tullessani johtajan huoneeesta hän oli nostellut pankin kassasta laukkuunsa suuria setelipinkkoja.
Hänellä oli kaikkiaan lähes 5000 hehtaaria metsätiloja ja niissä maailman parhaat metsät. Mäntymetsät olivat komeimpia, mitä tavata saattaa, puut pitkä- ja suorarunkoisia ja latvuksena ainoastaan pieni tupsu. Mutta sitäpaitsi oli metsissä faneerikoivua suunnattomat määrät — hän mainitsi minulle eräitä pöyristyttäviä, melkein tähtitieteellisiä lukuja.
En ollut tavannut miestä vuosikymmeneen. Kun tiesin kaikki ne ihmeet, joita sotavuosina oli voinut tapahtua, niin en pitänyt lainkaan merkillisenä tämänkään herran nousua näin suuren valtaan ja voimaan. Meillä samoin kuin muuallakin kohosi sotavuosina kaikenlainen pohjasakka pinnalle, ja minun tekisi mieleni väittää, ettei tästä sotavuosien vaikutuksesta vieläkään ole päästy. Vielä meillä, herra nähköön, rikeeraavat "kyvyt", vaikka moni pyrstötähti jo onkin sammunut.
Minäkin mainitsin jotakin asioistani ja valitin luoton saannin huonoutta ja viittasin jonkin verran vaikeuksiini. Mutta samalla kerroin puutavaramarkkinoista Englannissa, kerroin, että olin hieman perehtynyt sikäläiseen puutavarakauppaan. Toverini tuntui tietävän vaiheeni paremmin kuin minä hänen, ja kuinka olikaan, päätin astua hänen kanssaan junasta ja viettää illan hänen maatilallaan ja vasta aamujunalla lähteä jatkamaan matkaani.
Asemalla odottelivat vaunut ja kaksi orloffilaista niiden edessä. Toverini sanoi kyllä ajavansa autolla silloin, kun on kiire, mutta vanhan kansan ylimyksenä hän sittenkin mieluummin ajeli kaksivaljakolla.
Katselin vieressäni istuvaa "ylimystä" ja sellaiselta hän tosiaankin näytti. Merimajavannahkainen lakki päässään ja suopelikaulusturkki hartioillaan hän oli ainakin yhtä mahtavan näköinen kuin hänen polvihousuissa komeileva livreepukuinen kuskinsa. Mutta olihan hän jo kouluaikana ollut meitä muita komeampi istuessaan isänsä, vallesmannin, vieressä reessä, jonka takana riippui komea karhuntalja. Kuulin, että hänen isäukkonsakin oli onnistunut sota-aikana tehdä hyviä kauppoja.
Kahden peninkulman taival ajettiin vajaassa puolessatoista tunnissa ja niin saavuttiin kahden komean kivipilarin välitse, joiden päissä oli marmorimaljakot, upeaa pihamaata kiertäen valkoisen herraskartanon eteen. Sen eteisessä mustaan leninkiin ja pitsimyssyyn puettu palvelijatar riisui päällysvaatteemme. Sisähuoneissa minut esitettiin talon rouvalle. Komea oli puutarhuri Popoffin tytär ollut jo ennen suolakurkkuja myydessään N:n kaupungin torilla, mutta nyt hän oli käynyt vielä komeammaksi. Palvelevat henget kiidättelivät äänettömästi herkkuruokia eteemme päivällispöytään, ja me keskustelimme hyvin hienoista asioista. Talon rouva heitteli ympärilleen ranskalaisia ja saksalaisia ja englantilaisia sanoja ja sattuipa joskus asettamaan ne oikealle paikalleenkin.
Ja niin selvisi vähitellen, että talon isäntä ja minä olimme tavallaan samassa kadotuksessa. Sanon tavallaan, sillä isäntäni ilmoitti, ettei hän milloinkaan aio myydä metsiään niistä pilkkahinnoista, joita hänelle M:n ja S:n pitäjissä metsiä ostavat puutavaraliikkeet tarjoavat, vaan aikoo hän itse jalostaa metsänsä, se on: perustaa saha- ja faneeritehtaan ja ruveta aikaa myöten harjoittamaan puutavaraliikettä suuressa mittakaavassa.
Hän esitti tukkiluetteloita, jotka oli laatinut eräs hyvin luotettava metsänhoidonneuvoja, ja silmäni lensivät pystyyn huomatessani, mitkä suunnattomat metsärikkaudet hän omisti. Hän pyysi minua näiden luettelojen perusteella laatimaan jonkinmoisen arvion metsästään, minkä siinä muutamassa pyöräyksessä teinkin, sillä minulla oli kuutioimistaulukot matkassani. Loppusumma oli 28 miljoonaan vaiheilla, alhaisia hintojakin käyttäen. Toveristani oli siis tullut suunnattoman rikas.
Tarinoimme myöhään yöhön. Isäntäni oli hyvin armollinen, joten erittäin hyvällä tuulella menin maata.
Seuraavana aamuna minut herätti sovittuun aikaan palvelijatar, joka tarjosi minulle kevyen aamiaisen ja lausui tervehdyksen isäntäväeltään. Syötyäni istahdin vaunuihin ja orloffilaiset kiidättivät minut asemalle.
Vahinko, ettei asemalla sattunut olemaan useampia ihmisiä näkemässä komeaa tuloani, sillä tämä oli tosiaankin loisteliain kyyti, minkä eläessäni oli osakseni tullut.
Ja kun kalunoitu palvelija nosteli matkalaukkuja vaunuun, en enää kehdannut mennä kolmanteen luokkaan. Tilanne mielestäni lisäksi vaati juomarahaksi työntämään hänen kouraansa kokonaisen kakskymppisen.
Tuloni oli herättänyt ansaittua huomiota, ja eräs vanha herra, joka istui rouvineen jonkin matkan päässä minusta, kuiskasi rouvansa korvaan: tuossa taas näkyy olevan joku noita sotagulasheja.
Mutta luultavasti hän muutti jonkin verran ajatuksiaan, kun konduktööri astui vaunuun ja minun täytyi lunastaa lisäpiletti II luokkaa varten.
Monet matkat sain vielä tehdä ja monessa myllyssä olla, mutta joka tapauksessa sain asiani suotuisaan päätökseen. Lokakuun viimeisenä päivänä 1919 astuin arvokkaan näköisenä Uudenmaan läänin lääninrahastoon, löin pöytään Smk. 750,000: — ja luettelon niistä puutavaraeristä, joiden suorituksena se oli, sekä pyysin väliaikaista kuittia ja lopullisten kuittausten hankkimista. Ja samalla pyysin, että minulle järjestettäisiin eri kuitti kustakin huutokauppaerästä.
XII LUKU,
josta selviää, että minusta todenteolla oli tullut liikemies.
Suoritettuani nyt maksuni oli asemani muuttunut sikäli, että sain hakkauttaa ostamani puut, vedättää ne rannoille, uittaa ne ja vasta seuraavana syksynä lokakuun 31. päivänä oli minun maksettava puiden kauppahinta.
Jos olisin tahtonut heittäytyä oikeaksi "ahviärmieheksi" ja nota bene saanut käsiini sopivahenkisen kapitalistin, olisin voinut menetellä vaikka seuraavasti:
Olisin ottanut kappaleen paperia ja kirjoittanut valtakirjan, jonka mukaan N.N. on oikeutettu hakkuuttamaan ja ajamaan ja luovutuksessa vastaanottamaan minun valtion tukkihuutokaupassa sinä ja sinä päivänä huutamani sahapuut sen ja sen hoitoalueen Ärränmaa-nimiseltä metsämaalta.
Jos joku viisas kapitalisti, tietysti hyvässä uskossa, olisi ostanut nämä sahapuuni miljoonalla markalla, niin olisi hän voinut hakata, uittaa ja sahauttaa ja myydä ne ja hinta olisi luonnollisesti peritty minulta, taikka jos minä en olisi sattunut olemaan käden ulottuvilla, takausmiehiltäni.
Vaikka en ajatellutkaan ryhtyä näin repäiseviin toimiin, katsoin kuitenkin toistaiseksi olevani sangen turvallisessa asemassa. Ajattelin, että jos nyt edelleen tarvitsen rahoja, niin pitäisi niiden saannin olla täysin mahdollinen. Tähänastiset lainat olin saanut takuuta vastaan, ja nyt minulla käsittääkseni oli mahdollisuus pantata puutavaraerät ainakin siitä summasta, minkä niistä jo ennen olin maksanut.
Lainamatkat olivat tehneet minusta Kota-Mikon. Vaikka minulla oli pöytälaatikossani kuitti siitä, että olin maksanut 750,000 markkaa Uudenmaan läänin lääninrahastoon, niin ei lompakossani ollut muuta kuin Smk. 25:—.
Mies, joka samana päivänä oli pidellyt 750,000 markkaa, oli iltapäivällä niin puhdas, että rahat juuri ja juuri riittivät illalliseen.
Oli tehtävä pikkurahoja. Päätin lähteä erään hyvän toverini luokse, jonka kanssa olin kirjoittanut ensimmäisen maisterinvekselini ja jonka kanssa olimme sen jälkeen monia muitakin vekseleitä kirjoitelleet, vuoron perään toinen pitkittäin ja toinen poikittain. Hänen hauskassa vanhanpojan asunnossaan istuimme ja juttelimme niinkuin ennenkin, ja entiseen tapaan otin esille vekselilomakkeeni ja pyysin häntä kirjoittamaan 5000 markan paperiin nimensä. Tämän summan tarvitsin niihin kolmeen tarkoitukseen, jotka eräs kuuluisa tohtorismies mainitsi kertoessaan, mihin hän aikoi käyttää kaikki vekselistä saamansa rahat.
Hämmästykseni oli suuri, kun ystäväni kieltäytyi jyrkästi.
En ollut osannut ajatellakaan mitään tällaista, sillä ennen maailmassa tuli nimi melkein pyytämättä.
Selitys tuli reilusti ja suoraan.
— Sinä olet liikemies, minä virkamies. Sinä voit mahdollisesti ansaita paljon, mutta sinä voit myös romahtaa, ja liikemieheltä joka romahtaa, ei saa mitään. Jos minä kirjoitan nimeni jonkun virkamiehen vekseliin, niin en siinä riskeeraa paljoa, kunhan vain pysyn kohtuullisissa summissa eikä kuolemantapausta tai jotakin muuta odottamatonta tapahdu. Häneltähän voin nylkeä kolmannen osan hänen palkastaan kymmenen vuoden aikana ja siis periä takaisin, jos joudun hänen puolestaan maksamaan. Mutta jos te liikemiehet teette konkurssin, niin ette te eivätkä toiset liikemiestakausmiehenne maksa teidän velkojanne, vaan sen saa tehdä joku vaivainen virkamies, joka on sattunut kirjoittamaan nimensä teidän papereihinne. Ei, veliseni, liikemiesten papereihin minä en pistä nimeäni. Onneton se maanviljelijä ja virkamies, joka liikemiesten papereihin nimensä pistää.
Puheessa oli perä. Ymmärsin aivan selvästi, että suhteemme ei voinut olla sama kuin ennen, eikä tämä kieltäytyminen minua ensinkään loukannut. Se mies, joka minulle puhui, ei ollut valehdellut koskaan eikä ollut myöskään milloinkaan salannut mitään meidän välejämme koskevaa, ja niin teki tämä sattuma minut yhtä kokemusta rikkaammaksi. Huomasin, etten ollut mikään virkamies, vaan liikemies. Ja koska olin liikemies, täytyi minun myös ajatella, toimia ja esiintyä niinkuin liikemiehet.
Minun täytyi toden teolla ryhtyä harjoittamaan puutavaraliikettä.
XIII LUKU,
josta mm. selviää, mitä on nk. maisterivekseli ja mitä on puhdas liikevekseli, ja jossa puhutaan myöskin konsumtiokrediitistä ja muista kansantaloudellisista seikoista.
Todettuani olevani liikemies, päätin ryhtyä toimimaan sen mukaisesti. Mutta koska pääkaupunki oli minulle kylmä, oli minun taas lähdettävä provinssiin hankkimaan itselleni rahoja.
Kun kassani oli ainoastaan Smk. 25:—, en luonnollisesti voinut päästä liikkeelle ilman tarpeellista "liikekapitaalia". Silmäni sattuivat hienonhienoon valokuvauskoneeseeni, josta olin maksanut lähes 5000 markkaa, sekä haulikkooni ja luodikkooni, joista kummastakin olin yhteensä maksanut suunnilleen saman hinnan. Sitäpaitsi oli minulla erittäin hyvä Kugelrollenpinta-alamittari, jollainen oli rauhan aikana maksanut noin 800. Nämä tavarat mukanani ajoin suljetussa autossa Ratakadun panttilainakonttoriin luonnollisesti toivoen, ettei kukaan minua sillä matkalla näkisi. Matka sujuikin onnellisesti, mutta kun astuin itse firmaan, niin kohtasin siellä erään entisen ammattitoverini, aatelismiehen ja tilanomistajan, joka oli ilmeisesti samoilla asioilla kuin minäkin. Hän oli juuri purkanut esille tuomisensa, joiden joukossa komeili hänen sukunsa kastemalja, epälukuinen määrä hopeaisia vateja ja liemikauhoja, briljanttisormuksia, korvarenkaita ynnä muuta hyvää. Tämän tavaran arvo oli huikean korkea, mutta se ei panttilainaajan silmissä merkitse mitään, sillä hän punnitsee kuivasti jokaisen kappaleen ja työntää rahat painon mukaan. Briljanteista sentään näytti olevan jonkinmoinen mitätön korotus. Näitä tavaroita ihaillessani ehdin ne arvioimaan ainakin 100,000 markaksi. Ystäväni sai niistä vain 5000.
Sen jälkeen tuli minun vuoroni. Kaikkein parhaaksi arveltiin haulikkoni, joka alkuaan kyllä oli ollut arvokas kapine. Huonon hoidon ansiosta se oli kuitenkin käynyt sellaiseksi, että tuskin osasin sillä 30 metrin päästä ladon seinään. Siitä annettiin kokonaista 500, jota vastoin oivallista tussariani, ns. Flintbüchseä, joka on aivan erikoinen laatuaan täällä Suomessa, ei otettu lainkaan. Saman kohtalon alaiseksi joutui myös planimetrini. Mutta valokuvauskoneesta sain 250 markkaa. Joka tapauksessa sain yhteensä 750, ja pitkien neuvottelujen perästä suostuttiin ottamaan muutkin tavarani, jottei minun olisi tarvinnut niitä uudestaan kotiin laahata, ja annettiinpa niistä vielä satanen. Minulla oli lompakossani siis 850 markkaa lähtiessäni panttilainastosta.
Oikeastaan lähti meitä tästä hyväntekeväisyyslaitoksesta kaksi sangen äveriästä miestä, sillä olihan meillä yhteensä Smk. 5850:—. Mutta pian selvisi, että toverinikin erinäisistä syistä aivan pian tarvitsi rahansa.
Koska tällä toverillani tulee olemaan merkitystä näissä minun liikeasioissani ja tulemme siis tapaamaan uudestaan, niin sallittakoon minun hänet muutamin sanoin esitellä.
Vapaaherra A. oli vapaaherrallisen sukunsa päämies. Hänellä oli useita veljiä ja sisaria ja sukutila ei ollut jaettu, vaan hoidettiin sitä osakeyhtiönä, jossa hänelläkin oli jokin määrä osakkeita. Kovin suuri ei tämä määrä kuitenkaan mahtanut olla, sillä hän itse toimi pitkät ajat metsänhoitajana Pohjois-Suomessa ja sai lopulta sellaisen hoitoalueen, että hän sai asua Pohjoissuomen pääkaupungissa, Oulussa.
Hänen erikoisalansa oli osakeyhtiöiden perustaminen. Hän oli perustanut kullankaivuu-, rautamalmi-, kuparimalmi- ja koskiosakeyhtiöitä. Ja kun sota-aikana erääseen toviin raha oli niin löyhässä, että pankkiherrat suorastaan puristivat syleilyynsä sen, joka tuli pankista niitä noutamaan, niin oli hänkin saanut nämä yhtiönsä rahoitetuiksi ja ansainnut sievoiset summat. Hän piti itseään jo niin varakkaana, ettei enää tarvinnut valtionvirkaa, erosi siitä sekä päätti elää liikemiehenä. Pienistä osakekaupoistaan ja pienempien koskien myynnistä saamillaan rahoilla hän oli eräiden muiden liiketoveriensa kanssa ostanut, niinkuin hän itse selitti, oikeudet Suomen suurimpaan koskeen ja 38 manttaalin suuruisen koskitilan. Hänen rahansa olivat nyt kiinni niissä ja hänen tarkoituksensa oli perustaa tuohon koskeen voimalaitos.
Mutta sitäpaitsi hän oli päättänyt hankkia itselleen vakinaisempiakin tuloja ja oli tässä tarkoituksessa Kuban sodassa olleen amerikkalaisen sotakapteenin J:n kanssa ostanut erään tunnetun asianajotoimiston Pohjolan valkoisesta kaupungista. Tästä toimistosta hän oli kuitenkin myynyt osansa kapteeni J:lle, joka jäi toimiston varsinaiseksi päämieheksi valvomaan sitä hoitavien lakimiesten työtä. Itse oli A. siirtynyt sukutilansa lähimpään kaupunkiin P:een ja eli pääasiallisesti niistä kauppasumman eristä, joita J. hänelle lähetti.
Ja eli komeasti, kunnes tapahtui pieni keskeytys. Kapteeni J. löydettiin näet eräänä päivänä eräästä O:n hienoimman klubin huoneesta revolverinkuula otsassaan ja 1000 markkaa taskussaan. Rahat hän oli juuri ennen lähtöään saanut vipatuksi. Pian ilmeni, etteivät ne vekselit, joilla hän oli maksanut ostamansa asianajotoimiston ja jotka vapaaherra A. oli diskontannut useissa pankeissa, olleet minkään arvoisia. Mutta sitäpaitsi oli J. käytellyt sangen vapaasti erinäisiä blankovekseleitä, ja ystäväni asiat olivat sen vuoksi niin kireällä, että hän tarvitsi hyvin äkkiä rahoja vaikka kiven kolosta, joka tällä kertaa oli panttikonttori.
Lähdimme panttilaitoksesta tietysti Kämppiin keskustelemaan muinaisista ja siellä edellä kerrottu minulle selvisi. Ja kuinka olikaan, päätimme yhdessä matkustaa hänen kotiinsa P:een etupäässä rahaa tekemään.
Hän oli ostanut tästä kaupungista itselleen suurenlaisen talon, jonka oli laittanut aivan erinomaiseen kuntoon. Hänen kotinsa oli ylellinen taideteoksineen ja vanhanaikaisine huonekaluineen, joita näinä aikoina sai sangen halvalla. Koti oli niin komea, että minusta herra parooni tuntui suorastaan rikkaalta.
Mutta kuinka oli sitten käsitettävissä, että hän oli lähtenyt panttaamaan hopeoitaan. Koetin kautta rantain udella asiaa ja sain selville, että hän oli joutunut neuvottelemaan J:n sukulaisten kanssa. Tarkoitus oli järjestää tämän asiat ilman skandaalia. Hän puolestaan oli lupautunut erinäisillä ehdoilla hankkimaan määrätyn summan. Mutta rahat oli saatava äkkiä, sillä muuten hän pelkäsi monien ja suurten sitoumuksiensa romahdusta.
Joka tapauksessa päätin olla varovainen, sillä kuka ne kaikki herrojen velat tietää. En puhunut hänelle omista puutavarakaupoistani mitään. Päätimme ainoastaan lähteä diskonttaamaan 10,000 markan vekselin, josta kumpikin ottaisimme puolet.
Mutta maisterivekseliähän emme voineet mitenkään lähteä kauppaamaan, joten meidän täytyi tehdä liikevekseli. Ja se tehtiinkin. Otimme erään kuolajärveläisen rauta-alueen valtauspaperit karttoineen ja lähdimme pankkiin. Siellä selitimme, että aioimme tarkemmin lähteä tutkimaan valtausaluetta ja että nämä rahat käytettäisiin vaatimattoman pirtin rakentamiseen, jotta työmiehet voisivat tehdä valtausalueeseen suojelustyöt.
Valtauskirjoja oli muuten noin tuuman vahvuinen pinkka, ja ne tekivät komeine sinetteineen ja karttoineen johtajaan valtavan vaikutuksen. Rahat lähtivät kuin hyllyltä, ja kun astuimme ulos pankista, niin tuhahti meidän molempien huulilta kirous, että hölmöydessämme olimme kirjoittaneet aivan liian pienen vekselin. Olisimme epäilemättä saaneet vaikka satatuhatta.
Mutta katumisesta ei asia parantunut, hyvähän oli näinkin. Ainakin omasta puolestani olin tyytyväinen, sillä olin taas saanut niin paljon liikekapitaalia, että pääsin uutta hankkimaan.
Ja niin matkustin S:n kauppalaan maakauppiaspankinjohtajan luokse, sillä sieltä tiesin pääseväni alkuun. Tiesin saavani vuokrata M:n pitäjässä meren rannalta sahan, ja näillä seuduin ostamani puumäärä oli 7000 runkoa. Päätin sen sahauttaa.
Pyysin pankista aluksi rahoja puitteni vedätystä ja hakkuuta varten. Ja siinä suhteessa minulla ei ollut mitään vaikeuksia, sillä pankinjohtaja ymmärsi hyvin asiat. Panttasin hänelle puuni rannalle vedettyinä ja niin sain ensimmäisen erän, 80.000.
Tarkoitukseni oli lopulta saada tuo puutavaramäärä sahatuksi ja myydä se sahattuna suoraan ulkomaille. Ja niinkuin lukija näkee, olin tähän asti menestynyt hyvin, sillä olin saanut jo sitävarten diskontatuksi kaksi puhdasta liikevekseliä.
Kun meillä joku virkamies, opiskelijoista puhumattakaan, lähtee myymään vekseliä tai pyytämään muuta lainaa, saa hän hyvin pian kuulla, ettei pankilla ole rahaa tai tapana diskontata blankovekseleitä. Mutta puhtaat liikevekselit tietysti menevät, kunhan niiden takana vain on joko todellinen tai kuviteltu liiketoiminta. Maisterinvekselien kovin huono maine ei oikeastaan voi johtua muusta kuin siitä, että kaikissa finanssiopin oppikirjoissa puhutaan suurella kauhistuksella konsumtioluotosta. Ja tällaiseksi luotoksi otaksuu jokainen pankkimies meidän maassamme maisterinvekselin. Sillä saadut rahat käytetään hänen mielestään yksinomaan jokapäiväiseen elämään ja suoranaiseen turhuuteen. Näin voi olla joissakin tapauksissa asianlaita, mutta useimmiten käytetään näiden vekselien rahat opintojen harjoittamiseen tai sellaisten välttämättömien tarpeiden kuten kirjojen, kodin ja muun sellaisen hankkimiseen, joita ilman ei asianomainen menestyksellä voi hoitaa tointansa.
Mutta toiselta puolen voidaan hyvin sanoa, että valtava osa ns. liikevekseleistä on puhdasta konsumtioluottoa. Kun joku liikemies on tehnyt konkurssin, niin hyvin usein juuri hän on käyttänyt suuren osan saamastaan luotosta ylelliseen elämään. Virkamiehet ja maisterit ne sittenkin meillä kaikkein vähiten elävät yli varojensa. Ja olen varma siitä, että jos ns. maisterivekseleistä tehtäisiin tilasto, osoittaisi se, että pankit häviävät niissä hyvin vähän. Ja kun näillä vekseleillä saadut rahat ainakin osaksi käytetään, vaikkakin näennäisesti, jokapäiväiseen elämään, niin joutuvat ne lopulta juuri liikemiesten taskuihin ja edistävät siis liike-elämää. Nykyisenä pula-aikana olisi mahdollisimman laaja, mutta samalla järkevästi suunniteltu "maisterin — vekseliluotto" hyvä keino pula-ajan lieventämiseksi.
Konsumtiovekseli näistä molemmista minunkin liikevekseleistäni ainakin osaksi tuli. Kun minusta kerran oli tullut puuteollisuuden harjoittaja, niin täytyi minun luonnollisesti elää sen mukaisesti. Minun täytyi ostaa itselleni komeat matkavarusteet, hyvä turkki ja sijoittaa jonkin verran rahoja myös pukuihin, sillä eihän tällaisen suurliikemiehen sopinut olla puettuna niinkuin entisen maisterin, eikä matkojakaan enää voinut tehdä III luokassa eikä asua yhtä vaatimattomasti kuin ennen. Ensimmäisenä tehtävänäni oli arvioida itselleni isännän eli tirehtöörin palkka, ja koska samalla olin oma ukkoherrani, niin täytyi minun toki saada tavallinen ukkoherran palkka, noin 2000 kuussa, ja liikeyritykseni johtamisesta 5000 kuussa. Jos metsäni ajo kestäisi neljä kuukautta, olisi palkkoihin tosin mennyt valtava erä, 20%, mutta täytyihän minunkin elää, enkä minä ollut enää mikään valtion kerjäläinen, valtionvirkamies.
XIV LUKU,
josta nähdään, kuinka puupatruuna ja ukkoherra toimivat.
Kun sain lopulta asiat näinkin hyvin järjestetyksi, niin tiesin saavani olla suunnilleen kaksi kuukautta rauhassa. Silloin vasta alkaisivat ensimmäiset vekselit, jotka olin ottanut puiden hintojen maksamiseksi, langeta maksettaviksi. Puiden ajoon oli minulla aluksi käytettävänäni 60,000 markkaa ja sillä tiesin aivan hyvin tulevani toimeen.
Mahtavan näköinen puupatruuna ja ukkoherra lähti M:n pitäjän V:n kylässä sijaitsevaan Rajalan uudistaloon aloittamaan metsänhakkuuta.
Oli hauskaa päästä maakuntaan ja sen rauhaan, sillä edellisten viikkojen "työ" oli ollut koko lailla hermoja kysyvää. Ja kun ihminen on hyvin puettu ja tietää, ettei hänellä ole suurta huolta huomisesta päivästä, (olihan minulla kaksi kuukautta respiittiä), niin tekee tämä jo vaikutuksen muihinkin. Niin olin ainakin huomaavinani. Juostessani tukka suorana rahoja hankkimassa minusta tuntui siltä, kuin olisivat tuttavani minua kaihtaneet. Ja varmasti tähän arveluuni oli aihetta, sillä heille tuli aina kiire minun ilmestyessäni lähettyville. Mutta nyt oli suhtautuminen, niin minusta ainakin tuntui, muuttunut toisenlaiseksi. Kun astuin Helsingin asemalla makuuvaunuun, tapasin jo siellä tuttavia. Siirryttiin toverillisesti yksityisosastoon, jossa puheltiin mukavia myöhään yöhön asti.
S:n kauppalassa menin hienoimpaan hotelliin asumaan. Annoin portieerille määräyksen hankkia heti käytettäväkseni kaupungin parhaan vuokra-auton. On hyvin tärkeätä, että tällainen puupuulaakin mies esiintyy arvoaan vastaavalla tavalla, kun hän ensikerran ilmestyy työmaalleen. Rajalan uudistaloon kiidettiin hyvällä Hupmobilella.
Täällä kävin ensiksi parin miehen kanssa tarkastamassa metsääni jakaakseni sen ajopalstoihin ja katsellakseni sopivat lanssipaikat ja valtatien. Suunniteltuani ajon ryhdyin laskemaan ajotaksoja. Olin sitäpaitsi päättänyt ryhtyä ajattamaan sopimuskaupalla, sillä niin menetellen tiesin vanhasta kokemuksesta päästävän vähimmillä valvontakustannuksilla. Alkutoimet oli suoritettu, ja niin koitti vähitellen se aika, jolloin saisin asettaa kirveen puun juurelle. Lähdin hakemaan hakkuulupaa ja pyytämään valtion puolesta metsänhiihtäjää ja lanssinvahtia puun ajoon. Jokaisessa valtionmyynnissä täytyy valtion puolesta olla metsässä tarpeellinen määrä hakkuunvalvojia, jotka pitävät huolen siitä, että hakkuu tapahtuu leimauksen mukaisesti ja kaikkia asianomaisia asetuksia noudattaen. Ja lanssissa täytyy olla vahti, joka huolehtii siitä, että puut telataan tyvet ja latvat erilleen ja siten, että leimat näkyvät. Sitäpaitsi on vielä tarkattava, kuinka monta konkelopuuta, so. puuta, joka on täytynyt kaataa jonkin suuremman tukkipuun tieltä, ja peuraa, s.o. leimaamatonta puuta, lanssiin joutuu.
Kaikki nämä asiat tiesin viidellä sormellani, ja metsänhoitaja oli minulle tuttu mies. Kun tällaiset valvontakustannukset lopulta joutuu puunostaja maksamaan, niin on tietysti hyvä saada niin vähän valvontamiehistöä kuin suinkin.
Metsänhoitaja, vanha tuttavani, oli vanhapoika niinkuin minäkin siihen aikaan, ja minut otettiin tietysti avosylin vastaan. Sekä hakkuun että lanssin valvonnan sai tehtäväkseen yksi ainoa mies. Se oli minulle ainakin parin tuhannen markan säästö.
Sain kuulla, ettei tällä paikkakunnalla oltu vielä kontrahtikaupalla metsää ajettu. Sekä metsänhoitaja että hänen metsänvartijansa arvelivat, ettei täällä kukaan kontrahdilla ja kuutiomitalla ottaisikaan puita ajaakseen.
Täällä käytetyn suullisen ajokaupan tunsin kokemuksesta muuten aivan hyvin. Se merkitsi sitä, että mies ajoi ensin pari päivää ja sen jälkeen tuli pyytämään tiliänsä ilmoittaen, että hän ei päässyt palkoille. Hänelle oli silloin annettava palkankoroitus, ja seuraavassa tilissä oli asia aivan sama. Tietysti tälläkin tavalla voi ajaa puut sopiviin taksoihin, ja ukkoherran hommana oli tällöin sopivasti soitella suutaan ajomiesten kanssa ja alkaa ensin mahdollisimman alhaisilla taksoilla, jotta sitten olisi koroittamisen varaa.
Mutta minä olin päättänyt ajattaa puuni kontrahtikaupalla tai sitten jättää ne ajattamatta.
Metsänhoitaja ja metsänvartija olivat olleet oikeassa. Ajoja tuli kysymään miehiä tuvan täydeltä, sillä tämä oli ensimmäinen ajo, joka paikkakunnalla aloitettiin. Mutta jokainen näytti siltä, kuin olisi hänelle heitetty pippuria silmille, kunhan kuuli puhuttavan kontrahdista.
Minulla ei ollut kiirettä, joten vedettiin tupakat esille, kannettiin kahvit pöytään ja ruvettiin puhumaan puun ajosta yleensä ja metsistä ja valtateistä ja vuodentulosta ja mistä muista asioista tahansa, mutta ei luonnollisesti kontrahtihommasta. Kun kahvit oli juotu, istui ukko kuin ukko vähitellen rekeen, ja illalla olin taas aivan yksin. Minulla ei ollut vieläkään kiirettä, sillä vastahan lanssia raivattiin ja olin itse päättänyt järjestää hyvän, jäädytetyn valtatien, jollaista ei täällä Keski-Suomessa vielä silloin oltu käytetty. Tämän puolen ukkoherrat olivat vielä oppipojan kannalla kaikessa, mikä koski puun ajoa. Olin päättänyt niin paljon kuin mahdollista valvoa itse puiden katkomista, joka myös näillä seuduilla oli sangen alkuperäisellä kannalla.
Metsä oli ensiluokkainen. Sen 7000 puusta tuli keskimäärin 2 1/2 tukkia kustakin ja keskikuutio oli 27,4 engl. kuutiojalkaa. Sellainen voi olla ainoastaan uudistalon metsä, josta leimataan vain ne puut, jotka täyttävät 25 senttiä 6 metrin korkeudella ja sitä enemmän. Metsän arvo olisi silloisten puutavarakauppahintojen mukaan ollut pystyssä 4 mk kuutiojalalta eli siis 108 mk rungolta. Metsästä olin maksanut 21 mk rungolta ja kuitenkin olin kaikkien puutavarayhtiöiden mielestä maksanut liikaa, ja nimeni oli tullut mustaan kirjaan. Heidän korkein määränsä oli ollut tälle metsälle 15 mk runko. Mutta, niinkuin aikaisemmin kerroin, he olivat saaneet jo toisessa valtion tukkihuutokaupassa jättää tällaiset entisajan hinnat ja siirtyä korkeampiin. Eräskin yhtiö oli lähellä sijaitsevasta huonommasta metsästä maksanut 78 mk rungolta. Itse olin tarjonnut näitä puitani samalle yhtiölle 78 markalla, mutta yhtiön johtaja, ent. väskynäkauppias, ei uskaltanut niitä ostaa. Tiesin hyvin, että uudistalon isännällä oli tallissaan viisi hyvää hevosta ja pirtissä loikoili neljä täysi-ikäistä, jäntevää ja leveähartiaista pojan lonttia, jotka raivailivat lanssia ja rajoittivat minulle hakkuupalstoja. Mutta toistaiseksi ei isäntä ollut puhunut tuon taivaallista aikomuksestaan ryhtyä ajoihini enkä minäkään niin arkaan asiaan ollut puuttunut.
Mutta selväähän on, että hänelle oli edullisinta saada talvityömaa omasta metsästään. En ollut tästä asiasta hänelle tavuakaan lausunut ja vähitellen aloin ruveta puhumaan siihen suuntaan, että paras lienee jättää tämä ajo vielä ensi vuodeksi, koska ajomiehiä ei ala ilmaantua. Odotin miehen alkavan hätääntyä, mutta hän ei ollut millänsäkään. Syy siihen selvisi pian. Isännällä osoittautui olevan paljon enemmän poimuja aivoissaan kuin olin luullut. Mistähän lienee onkinut selville, ehkä pankinjohtajalta, että minä en ollut, herra nähköön, mikään niin suuri magnaatti kuin päältä päin näytin. Asia oli nyt niin, että nämä puut olivat uudistalon puita, ja ellen saisi niitä ajetuksi kahdessa vuodessa, saisin maksaa puiden hinnat valtiolle. Mutta puut eivät kuitenkaan jäisi valtiolle, vaan ukolle itselleen, sillä valtiolla oli enää kaksi vuotta aikaa niitä ottaa metsästä.
Ukko näytti tämän kaiken tietävän, ja huomasin selvästi, että hän se myös perheineen sopivalla tavalla pyöritteli ajomiehiksi aikovia pois.
Uudistalo ei asioiden tässä vaiheessa ollut oikea paikka "pääkonttorikseni". Tämä vakaumukseni kasvoi havaitessani, että valtion määräämä hakkuunvalvoja oli erittäin läheisissä liikesuhteissa uudistalokkaan omistajan kanssa, joten voisi olla mahdollista, etteivät kaikki leimatut puut edes lähtisi metsästä.
Tein kaikessa rauhassa valmistavia töitä ja kun ajomiehiä ei alkanut kuulua, vedin eräänä päivänä komeat turkkini ylleni, nostin kamsuni rekeen ja ajoin kirkonkylään.
Se oli komea kylä, ja siellä sain kievarista hyvän asunnon ja ruoan halvalla hinnalla. Päätin kaikessa rauhassa odotella tukinajojen alkamista paikkakunnalla.
Puulaakit olivat mielestään maksaneet itsensä kipeiksi jo puita ostaessaan. Mutta puiden hinnat alkoivat kohoamistaan kohota aivan ennen näkemättömiin korkeuksiin. Mutta se, mikä näin luultiin maksetun liikaa, tahdottiin tietysti periä takaisin hakkuu- ja ajopalkoista, ja pian sai paikkakunnalla kuulla valituksia siitä, että puita aiottiin ajaa nälkäpalkoilla.
Mutta minä makailin kievarissa ja voin hyvin. Kokosin voimia tulevaa ajosesonkia varten ja kulutin aikaani lukemalla romaaneja, joita kievarissa oli kokonainen hyllyllinen. Kun vähitellen olin saanut selville yhtiöiden ajotaksat, laskin omat ajotaksani uudelleen. Itse asiassa minun ei tarvinnut paljonkaan ajotaksaani korottaa, sillä keskimääräinen hinta jäi lopulta suunnilleen samaksi, mutta minun täytyi muuttaa se kappalelaskuksi ja maksaa jonkin verran enemmän pienemmältä puulta kuin olin aikonut; sitävastoin oltiin paikkakunnalla totuttu saamaan isommalta puulta vähemmän kuin minun ajopalkkani oli.
Kun sitten lopulta astuin näyttämölle ja ilmoitin ehtoni, jotka olivat paljon edullisemmat kuin puutavarayhtiöiden milloinkaan, sain neuvottelut taas alkuun. Mutta heti kun kontrahdista tuli puhe, ilmeni sama pelko kuin ennenkin. Minun täytyi nyt käyttää viekkautta ja tätä varten olin saanut "ylipuhutuksi" erään miehen, joka ensimmäisenä tinki itselleen kontrahdin. Kontrahtiin merkittiin tavalliset hintani, vaikka itse asiassa olin luvannut hänelle 10% korotuksen sekä oikeuden purkaa kontrahtinsa, jos ajaminen ei häntä miellyttäisi. Tämä naula veti, sillä ennen kuin päivä oli mailleen mennyt, minulla oli jo viisi hakkuupalstaa jaettu, enkä enemmästä sillä kertaa välittänytkään.
XV LUKU,
joka pitkästä aikaa henkii reippautta ja rauhaa, kunnes — — —
Kuvittele, rakas lukijani, että sinä tahdot nauttia luonnonihanuudesta ja vetäydyt metsän siimekseen, rauhaisen metsälammin rannalle, ja nouset taas sieltä kukkulalle, josta leviää eteesi eräs Suomen kauneimpia metsä- ja järvimaisemia. Eikö sinusta tunnu, kuin olisit jokapäiväisen elämän myrskyistä siirtynyt jonkinlaiseen korkeampaan olotilaan, jossa rauhallisesti saat antaa haaveellisten ajatuksiesi lentää sekä sinne että tänne.
Mutta miten käy lennokkaan liitelemisesi korkeimmissa maailmoissa, jos eteesi yht'äkkiä ilmestyy vanha ja likainen, koukkuleuka mustalaisakka ja kysyy sinulta: Saako herralle povata? Eikö tosiaankin tunnelma heti murskaannu? Näemme tästä, että niin mahtava kuin Suomen luonto onkin, kaiken sen antaman rauhallisuuden, ihanuuden ja leppoisuuden voi pilata yksi ainoa ryppynaamainen mustalaisakka.
Mutta jätettäköön nämä asiat ja siirryttäköön taas uudestaan Rajalan uudistaloon ja sen metsään. Isäntä ymmärsi alistua välttämättömyyteen ja tuli hevosineen ja poikineen ajotyöhön.
Itse asiassa mikään työ ei ole sen mukavampaa kuin metsän hakkuu ja ajo silloin, kun kaikki sujuu hyvin. Tuskin olin saanut valtatien avatuksi, kun ilmat kylmenivät ja tie voitiin kunnollisesti jäädyttää. Se kulki koko matkan myötämäkeä ja vielä kovia maita, mikä on metsävaltateistä puhuttaessa sangen harvinaista. Ajopalstat olivat niin sopivasti asetetut, ettei millään niistä voitu puhua erikoisista hankaluuksista. Ajo- ja tekomiehet osoittautuivat erittäin hyviksi.
Nouset aamulla puoli kuuden ajoissa ja kaadat naamaasi kupin mustaa ja väkevää kahvia, tuota kaikkien metsämiesten taikajuomaa, joka maistuu vielä paremmalta, kun siihen kaataa uudistalon hyvää kermaa ja sen kanssa saa hyvää vehnäleipää. Sitten seuraa nopea aamiainen. Wilsonin pintaa ja perunoita, joka ruokalaji on sekä makunsa että tehonsa puolesta voittamaton. Wilsonin pinta on edullisimpia tuontitavaroitamme. Sitä tuodaan meidän maahamme rehellisesti eikä dumpingilla kuten väskynöitä ja etelänhedelmiä ja silkkisukkia, joita Suomen kansalle syötetään ja tyrkytetään Inarin perukoita myöten, jotta kieltolain siunaukset voisivat pysyä voimassa. Kun Ranska, Espanja, Italia ja Englanti eivät saaneet tuottaa tänne viinejä ja konjakkia ja viskyä, niin olisivat ne julistaneet suomalaisille tullisodan ja kieltäytyneet ottamasta vastaan suomalaista puutavaraa. Silloin kieltolaki olisi jo aikoja sitten mennyt myttyyn. Mutta kieltolain pelastamiseksi täytyi hedelmille ja monelle muulle ylellisyystavaralle alentaa tulleja, jotta Ranskan, Italian, Espanjan ja Englannin tuontimäärä pysyisi entisellään. Näin onkin meille suomalaisille suotu mahdollisuus popsia hedelmiä ja pukea itsemme silkkisukkiin ja Englannin verkaan ja — juoda Viron pirtua.
Mutta Wilsonin pinta on sellaista tavaraa, joka tulee maahamme ilman sisäpoliittisia sivutarkoituksia ja jota syödessään ei tule ylläpitäneeksi muuta kuin omaa ruumistaan ja amerikkalaista karjanjalostajaa. Sen syöminen ei vie mitään ropoja kieltolain aikana ilmestyneiden viinatrokarien kukkaroon, ja siitä syystä me suosittelemme kaikelle Suomen kansalle etelänhedelmien sijasta syötäväksi Wilsonin pintaa ja perunoita.
Tietysti on oman maan sianliha yhtä hyvää, ellei parempaakin, mutta sitä oli siihen aikaan sangen vaikeata saada eikä suomalainen saa sianlihaa sellaiseksi, että se säilyisi yhtä hyvin kuin Wilsonin pinta sekä kylmässä että lämpimässä.
Tällaisen vankan aamiaisen jälkeen on hyvä lähteä hiihtämään talvipakkaseen. Jos joltakulta lääkäriltä kysyisi, kuinka terveellinen tällainen aamiainen on, niin hän luultavasti pudistaisi päätänsä ja neuvoisi kananmunia ja vehnäjauhovelliä ja pari banaania ja muuta sen tapaista, joka kulttuuri-ihmisen ruokaan kuuluu, mahdollisesti myös muutaman appelsiinin, sitruunan ja omenan, mutta minä voin vakuuttaa, ettei ainakaan minun vatsani milloinkaan ole ollut sen paremmassa kunnossa kun näiden "kahviaamiaisten" jälkeen.
Seuraa ensimmäinen metsäkierros. On kierrettävä hakkuualalta hakkuualalle ja tarkastettava moninaisia seikkoja. Kaatajan tulee aloittaa hakkuunsa hakkuualan kaukaisimmasta päästä ja katkoa puut maata myöten jättämättä kantoon senttiäkään liikaa. Hänen on karsittava puut tyvestä latvaan päin, jottei vahingoittaisi puuta, ja hänen on määräyksien mukaan erotettava lahot osat pois.
Siinä olikin tarpeeksi silmäilemistä, vaikka hakkuupalstoja ei ollutkaan kuin alun toistakymmentä. Ja varsinkin katkomista oli ukkojen vaikea alussa käsittää, sillä täälläpäin oli saanut sahata puun poikki melkein siitä paikasta, mistä se mukavimmin katkesi. Aluksi minun täytyi leimakirveelläni merkitä katkomiskohdat, mutta lopulta työ meni itsestään, sillä yleensä olin saanut ymmärtäväistä työväkeä. Minulla oli lisäksi etua eräästä seikasta. Joessa, jossa minun piti puitani uittaa, ei ollut lauttausyhdistystä, minkä vuoksi ei myöskään oltu määrätty lauttausyksikköjä ja niiden mittoja. Sain katkoa puuni niinkuin halusin. Ja minä olin päättänyt ottaa puistani noin 15 jalan tavaraa ja niin leveämittaista kuin suinkin. 15-jalkainen tavara tulisi varmasti sodan jälkeen menemään hyvin kaupaksi, sillä se sopii kaikkiin tarkoituksiin ja sen lastaamiseen soveltuvia vaunuja oli esimerkiksi Englannissa runsaasti saatavissa. Sen taas, että leveitä mittoja tultaisiin haluamaan, tiesin hyvin Englannin matkaltani. Mutta tämä johti siihen, että minun tuli yleensä ottaa lyhyitä tukkeja, ja se oli myös ajomiesteni mieleen, koska heille maksettiin hinta pölkkykaupalla. Kunnossa pidetty valtatie sai ihmeitä aikaan. Se lisäsi työtuloksia 20-25 prosentilla.
Kaikkien näiden töiden tarkastamisessa oli aivan yllin kyllin työtä yhdelle miehelle. Olin saanut hiihtää tarpeekseni, kun kahdentoista aikaan saavuin päivälliselle. Iltapäivällä sitten lähdin lanssiin, jossa taas oli mitattava rantaan tullut puutavara ja vielä kerran se tarkastettava.
Usein meni työssä aika myöhäiseen iltaan. Metsämiehenä oppii tekemään työnsä rauhallisesti: ei tee liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Ja kun illalla tällaisen työpäivän jälkeen tuli kotiin, maistui taas hyvältä saada oikein tukeva illallinen, vaikka sekin tietysti oli valmistettu vastoin lääketieteen hienoimpia sääntöjä.
Asia lienee näet niin, että raittiissa havumetsässä ja varsinkin mäntymetsän ilmassa on paljon sellaisia vitamiineja, joita turhaan etsimme viikunoista, persikoista ja pähkinöistä, mutta nämä vitamiinit eivät ole kaikkien käytettävissä. Alkuperäisessä muodossaan niitä voi käyttää vain se, jonka ruumis on siihen tarpeeksi vankka. Älköön luultako, että heikko ja keuhkovikainen kaupunkilaispoika paranee sillä, että hänestä tehdään metsänhoitaja ja hän pääsee metsän raittiiseen ilmaan. Ei, hyvät ystävät! Hän romahtaa parissa vuodessa. Jotta näitä metsävitamiineja voisi käyttää hyväkseen, täytyy olla Jumalan siihen terveellä ja perinnöllisestä saastasta vapaalla ruumiilla predestinoima. Vasta silloin kykenee elämään metsämiehen elämää, joka on rasittavaa jo ukkoherrallekin, niinkuin edellisestä ehkä näkyy.
Vaikka on ollut aamuvarhaisesta iltamyöhään liikkeellä, niin ei tämä vielä riitä, sillä ukkoherralla on myös kirjanpito huolenaan. Hänen täytyy pitää tarkkaa tiliä siitä, montako minkinkokoista pölkkyä on tehty, montako runkoa on metsästä ajettu ja montako runkoa vielä on jäljellä. Ja luonnollisesti hänen täytyy pitää kirjaa palkoista ja etuanneista. Vaikka Tatu Valkosen firman kirjanpito oli mahdollisimman yksinkertainen ja vähätöinen, niin sai siinä sentään laskea puoliyöhön, ennen kuin kaikki tarpeellinen oli pantu paperille. Ja kuitenkaan en käyttänyt korttijärjestelmiä enkä kaksinkertaista italialaista, sillä meillä on, herranähköön, käytettävänämme tilintarkastajia ja tilintekijöitä, jotka osaavat muutamissa viikoissa pyöräyttää konkurssia varten mallikelpoisen kirjanpidon, silloin kuin tiukalle ottaa.
Mutta koska minulla oli vähän rahoja, täytyi minun myös järjestää työt sillä tavoin, että tulin toimeen mahdollisimman vähällä. Tämä ei tuottanut vaikeuksia, sillä olin sopinut miesteni kanssa, että maksaisin ainoastaan puolet ajopalkasta etuanteina ja loput vasta sitten, kuin palsta oli loppuun ajettu ja tarkastettu.
Tiesin kyllä, että saisin tätä ajoa varten tarpeelliset rahat, mutta minun oli tavallaan säästettävä oma palkkani ja jo etumaksupelillä säästin laskujeni mukaan korkoja kolmisen tuhatta markkaa. Elämäni ei muutenkaan maksanut paljoa, ja jokaisen työpäivän kuluttua sain merkitä rahoja yksityistililleni ja maksella niitä komeuksia, joita olin ukkoherrana ja patruunana esiintymistäni varten ostanut.
Näin päästiin joulun tienoille asti, jolloin miehet tietysti saapuivat vastoin sopimusta vaatimaan lopputiliä sanoen tarvitsevansa rahoja jouluksi. En antanut, sillä tiesin hyvin, mikä näiden pyyntöjen takana piili. Muut puutavarayhtiöt olivat huomanneet, että heidän ajonsa sujuivat alhaisten ajopalkkojen vuoksi huonosti ja olivat päättäneet niitä koroittaa. Meillä yritetään useasti tehdä töitä alle kohtuullisen toimeentulominimin, mutta se on puuha, joka ani harvoin ottaa onnistuakseen. Se voi mennäkin vuoden tai pari, mutta kostaa itse itsensä sopivassa tilaisuudessa. Ja niin kävi täälläkin. Kun oli tehty paljon metsäkauppoja, olivat paikkakunnan maanviljelijät saaneet entistä enemmän rahaa ja sen vuoksi ei useimpia edes haluttanut ajoihin lähteä, vaan jäätiin kotiin omiin töihin, rakennuksia korjaamaan ja laajennustöitä tekemään. Hyvinä aikoina näet agronomit lähtevät liikkeelle ja osoittavat maanviljelijälle, mitä on tanskalaismalliin rakennettu navetta rehutorneineen ja pähkinäkakkumyllyineen, kuinka tuottava on uusi sikala ja kuinka paljon rahaa voidaan ansaita kanalalla ja kanilalla ja kuinka paljon salpietaria voidaan säästää, kun rakennetaan uusi lantasäiliö ja uusi sementtilattiainen navetta. Kun maanviljelijä on saanut rahaa metsästään, hän ryhtyy noudattamaan näitä konsulenttien neuvoja eikä siten ennätä metsätöihin. Mutta sitäpaitsi hän tarvitsee vielä muitakin maatyöläisiä työhönsä, ja näin on tukkipuulaakin vaikeata saada työväkeä.
Tästä syystä palkat olivat kohonneet suuremmiksi kuin minun hakkuualallani, ja miehet halusivat jättää minut ja lähteä puulaakin töihin. Vaikka en antanutkaan heille lopputiliä, ymmärsin hyvin, ettei kontrahtini tässä suhteessa oikeastaan mitään merkinnyt. Mitä hyödyttivät minua ne markat, jotka sain pidätetyksi miehen tilistä, jos hän jätti työmaani, ellen saanut ajoani loppuun jatketuksi.
Sain vielä kuulla, että aivan lähellä oli tehty eräs suuri paperipuu- ja propsikauppa, johon tarvittiin paljon työväkeä. Samana päivänä kerrottiin lisäksi, että läheisyydessä tultaisiin tekemään myös ratapölkkyjä, mihin siihenkin tarvitaan runsaasti työväkeä.
Talvisen idyllini taivaalle alkoi keräytyä huolestuttavia pilviä, vaikka hyvin kylmännäköisenä jaoin miehille hieman tavallista runsaamman etuannin joulun varalle. Monta kertaa teki jo mieleni ehdottaa heille, etteivät he lähtisi jouluksi pois tai että viipyisivät kotona vain joulunpyhät ja tulisivat heti takaisin, jolloin maksaisin heille ylimääräisen korotuksen kaikesta siitä, mitä loppiaiseen asti ajettaisiin.
Käsi käski, toinen kielsi, mutta lopulta päätin kuitenkin pysyä kontrahdissani. Päätin poiketa siitä vasta sitten, jos tie selvästi nousisi pystyyn.
Jouluaattona annoin etumaksut viimeisille miehille ja päätin itsekin lähteä joulua viettämään kirkonkylän metsänhoitajan luokse.
Oli kaunis talvipäivä astuessani rekeen ja lähtiessäni hyvällä hevosella puolentoista penikulman matkalle.
Mieleni oli keveä. Olivathan työt menneet hyvin ja ylimääräisiä menoja minulle ei ollut tullut. Kun saavuin perille, oli metsänhoitaja juuri saapunut virkamatkaltaan.
— Toin sinulle postisi, sillä minulle sattui asiaa sinne päin. Siellä oli sinulle myös kirjattu kirje, ja ne antoivat senkin minulle.
Kirjatun kirjeen saapumiseen on yleensä suhtauduttava hyvin epäilevästi. Olisin elämässäni päässyt monesta ikävästä asiasta, jos meidän postilaitoksessamme ei voitaisi lähettää kirjattuja kirjeitä. Tämä kirje oli O:n kaupungin pankista, josta olin ottanut suurimmat vekselini puun hintojen maksamiseksi. Siinä ilmoitettiin, että "koska meidän tietoomme on tullut, että teidän hyväksyjänne siinä ja siinä vekselissä, joka lankeaa maksettavaksi tammikuun 21 päivänä 1920, taloudellinen asema, niinkuin olemme saaneet luotettavalla taholta tietää, on sangen horjuva, niin ilmoitamme, ettemme tule hyväksymään minkäänlaista vekselin uudistusta, vaan on vekselin koko summa Smk. 133,000: — mainittuna päivänä kokonaisuudessaan suoritettava." Ovi aukeni viereiseen ruokasaliin, jonka pöydällä kimalteli paitsi pöytähopeita, myös muutakin hyvää, jollaista en ollut nauttinut puoleentoista kuukauteen. Mutta minun eteeni oli ilmestynyt, niinkuin tämän luvun alussa olevassa vertauksessa mainitsin, ryppynaamainen mustalaisakka povaamaan, ja povaus ei ennustanut hyvää. Miellyttävästi alkanut joulutunnelma oli särkynyt.
Mutta kuinka usein täytyykään meidän tässä elämässä hymyillä, vaikka sydämessämme on verinen haava, tai kuinka usein meidän täytyy näyttää siltä kuin olisimme nielaisseet siman, vaikka kurkkuamme polttaakin karvas koiruohojuoma.
— Ole hyvä, käy pöytään, sanoi isäntäni.
— Kiitos, hyvää joulun alkua, vastasin minä.
XVI LUKU,
jossa vietetään joulunpyhiä ja nähdään kappale elämää.
Tätä nykyä ei metsänhoitajalla usein ole omaa taloa eikä ruokasalissaan mahonkihuonekaluja. Mutta ennen aikaan hänellä oli kohtuullinen palkka, ja opiskelu Evolla oli siksi huokea, etteivät opintovelat jääneet paljonkaan rasittamaan. Ja omalla alallaan pääsi heti palkoille.
Kun oli viettänyt kymmenisen vuotta kapsäkkielämää, sai jokseenkin varmasti vakinaisen viran. Tätä nykyä metsänhoitaja on tutkinnon suoritettuaan pienempi herra kuin ylioppilaaksi tullessaan, sillä valmistuttuaan hänellä on 40,000 markan velat harteillaan, mutta palkoista ei ole tietoa. Hän voi mahdollisesti päästä jollekin syrjäiselle seudulle virkaatekeväksi apulaisnimismieheksi, kymmenmieheksi tukinuittoon ja, jos onni on oikein hyvä, kasööriksi, piirimiehen apulaiseksi tai mittamieheksi jollekin metsätyömaalle, jossa hän voi ansaita 1000 ja parhaassa tapauksessa 1500 markkaa kuussa. Tätä peliä hän saa pitää toistakymmentä vuotta, ja sittenkin on epävarmaa, sattuuko hän saamaan vakinaisen paikan, osaksi siitä syystä, että hakijoita on paljon ja virkoja vähän, ja osaksi siitä syystä, että tälläkin alalla nykyään voidaan ottaa tutkintoja aina tohtorin arvoon asti, ja luonnollisesti korkeamman tutkinnon suorittaneella on etusija. Mutta jos korkeamman tutkinnon suorittaa, niin silloin myös velkataakka kasvaa. Palkoistaan ei metsänhoitaja nykyään voi opintorahojaan säästää.
Minun isäntäni oli vanhan kansan metsänhoitajia niiltä ajoilta, jolloin virkamiehet vielä voivat lapsensa kouluttaa ja vieläpä kustantaa heidän opintojaan korkeakouluissa asti. Hän oli velattomana päässyt valmiiksi ja taitanut saada jonkin verran periäkin. Kun hän oli säästäväinen mies ja kaiken lisäksi naimaton, ei hänellä ollut hätää milloinkaan. Hän eli hyvin ja oli tyytyväinen elämäänsä.
Hänellä oli kaunis koti ja jonkin verran taideteoksia, mutta ennen kaikkea kaunokirjallisuutta, koti- ja ulkomaisia aikakaus- ja sanomalehtiä.
Tällaiseen kotiin oli hauskaa tulla joulua viettämään. Istuimme aamiaispäivällispöytään, joka oli täysin minunlaiseni vanhanpojan maun mukainen sekä ruokalajien että porsliinienkin puolesta. Monessa hienossa paikassa vieraat ruokitaan porsliineilla ja astioiden kilinällä, mutta täällä oli myös suuhunpantavaa sekä kiinteässä että juoksevassa muodossa.
Mutta minun mieleni oli apea, vaikka kaikin koetin sitä vastaan taistella jo siitäkin syystä, etten pilaisi isäntäni jouluiloa.
Täytynee tunnustaa, että sen jälkeen kuin isäntäni oli kolmannen kerran sanonut: terveydeks', mutt ei tavaks', alkoi suloinen lämpö kiertää suonissani.
Ja hyvin pian opin ymmärtämään maailman luonnollisimmaksi asiaksi, että vekselit lankeavat, ja totesin tyydytyksekseni vielä, että tänään oli joulukuun 24. päivä ja että minun tarvitsi järjestää ensimmäinen asiani vasta tammikuun 21:ntenä. Mutta vekselinhän voi saada parhaimmassa tapauksessa perityksi notarius publicukselta vielä kolmantena päivänä. Minulla oli siis aikaa kokonainen kuukausi eikä tavallinen 30-päiväinen kuukausi, sillä joulukuussahan on 31 päivää.
Huomasin samalla häärääväni muutenkin suurissa asioissa. Ei ole ensinkään ihme, että suurissa firmoissa vekselit lankeavat, ja kun firma on oikein suuri, lankeilee niitä tietysti joka päivä.
Kun ihminen on tullut tällaiselle nousutuulelle, niin tietysti kaikki alkaa näyttää ruusunkarvaiselta, kieli rupeaa käymään kuin rasvattu ja elämä tuntuu silkiltä.
Joulunvietto tuli hauskaksi. Syönnin jälkeen siirryttiin saliin juomaan kahvia ja silmäilemään joululehtiä. Isännälläni oli niitä jos jonkinlaisia; suomalaisten lisäksi ruotsalaisia, englantilaisia ja saksalaisia, joissa oli hyvin mukavaa tekstiä luettavaksi, mutta vielä mukavampia kuvia.
Tuollaisen hyvän aamiaispäivällisen jälkeen pitää nauttia hyvästä lukemisesta ja hyvästä sikaarista. Keskustelumme kuoli vähitellen, ja me nautimme elämästämme kumpikin omassa yksinäisyydessämme.
Mutta sitten aukesi ovi, ja emännöitsijä ilmoitti joulusaunan olevan valmiin.
Se ei ollut tosin mikään ylellinen laitos, mutta kuitenkin sellainen, johon varmasti Sasu Punanen, oli sitten kysymys Juhani Ahon Sasu Punasesta tai Sosialidemokraatin Sasu Punasesta, olisi ollut tyytyväinen. Sen lauteilla käytiin selkälöylyä ottamassa ja vähän väliä mukavassa saunakamarissa vilvoittelemassa ja jouluolutta haukkaamassa.
Mutta en tahdo kiusata lukijaani kuvailemalla kaikkea sitä hyvyyttä, mitä tämä joulu tarjosi. Näistä muutamista viitteistäkin voi jo päättää, että jatko oli tuleva yhä paremmaksi. "Tuttavallista seurustelua kesti aina pikkutunneille asti."
Joulupäivän aamuna herätessäni totesin, että ulkona oli lauha ilma ja että satoi lumiräntää niin sakealti, ettei maantiellä kulkijoita tahtonut erottaa. Ei tehnyt mieli mennä ulos, eikä ohjelmassa ollutkaan vieraskäyntiä ennen kuin tapaninpäivänä, jolloin isäntäni oli luvannut viedä minut Perhelän kartanon omistajan patruuna Svenssonin luokse vierailulle, jonne kuulemma minut oli lausuttu tervetulleeksi, vaikken itse asiasta mitään tietänyt.
Lekottelimme molemmat joulupäivät täydellisessä levossa. Minulla oli jouluilonani epälukuinen määrä vanhoja Fliegende Blätterin vuosikertoja, joista luin helppotajuisimmat vitsit ja katselin kuvia, sillä millään vaikeammin sulatettavalla en viitsinyt päätäni vaivata.
Tapaninpäivänä astuimme rekeen ja lähdimme Perhelän kartanoon.
Matkaa oli kymmenisen kilometriä. Ilma oli kaunis, sillä oli lakannut pyryttämästä. Tuollainen lyhyt rekimatka on mainion virkistävä. Ruumis ei siinä sanottavasti joudu liikkeeseen, mutta ilmanvaihto on hyvä.
Meihin yhtyi matkalla useita muita taloontulijoita, niin että lopulta meitä oli kokonainen rekiretkikunta, joka kulkusten kilistessä painui talvista tietä huuruisten metsien ja lumivalkeiden vainioiden halki upeata herraskartanoa kohti.
Talon eteisessä tuhahti vastaamme herttainen lämmin, ja taaempaa kaikuivat oikein torvisoittokunnan säveleet.
Kutsuvieraita oli paljon, vanhoja ja nuoria kauniita ja rumia, mutta koko tässä joukossa näin minä vain yhden ainoan henkilön.
Kun olin ystäväni metsänhoitajan opastamana astunut tervehtimään emäntää ja isäntää, ilmestyi eteeni menneisyys parin vuosikymmenen takaa.
Ajattele lukijani, miltä sinusta tuntuu, kun olet polkenut maailman rantaa, polkenut sitä kotimaassa ja ulkomailla, ja sinun sydämessäsi on asustanut sen yhden ainoan kyyneleinen kuva, jota et milloinkaan ole voinut saavuttaa, mutta jota et myöskään ole täydellisesti voinut koskaan sydämestäsi huuhdella pois, vaikka olet siihen tarkoitukseen käyttänyt sekä maailman parhaita että maailman huonoimpia huuhdevesiä.
Talon emäntä oli minun nuoruuteni ihanne, joka oli kylmästi laskenut pilkkaa onnettoman 18-vuotiaan pyhistä tunteista. Hän oli jäänyt muistona mieleeni, mutta hänen kohtaloistaan en sen koommin tullut ottaneeksi selvää.
Katseeni kiintyi luonnollisesti uteliaana siihen onnelliseen, jonka näin seisovan tämän sydämeni naisen rinnalla hänet omistajanaan. Tein mielessäni vertailun ja ihmettelin, kuinka oli sentään mahdollista, että hän oli ottanut tuon eikä minut.
Patruuna Svensson teki ehdottomasti punaisen vaikutuksen, vaikka hänellä oli yllään moitteeton frakkipuku, joka, niinkuin tiedämme, on pikimusta, ja siihen kuuluvat valkoinen liivi ja valkoinen kravatti. Mutta sittenkin se, mikä hänessä oli punaista, pääsi voitolle. Punaisesta tukasta ei silti ollut jäljellä muuta kuin korvia ja takaraivoa kiertävä tulinen seppele, mutta punaisen vaikutusta lisäsivät myös kasvojen pisamat, joita oli korvanlehdissä ja käsissäkin.
Mutta muuten täytyy myöntää, että patruuna Svenssonin punaisuus oli omiaan antamaan hänelle aivan erikoisen vivahduksen ja erottamaan hänet massasta. Hän erottui siitä kyllä muutenkin, sillä hän oli kooltaan oikea goljatti, runsaasti kuuden jalan ja kämmenen leveyden pituinen, ja painoi arvioni mukaan noin 130 kg. Ulrika oli hänet valitessaan minun sijastani voittanut koossa ja näössä, se minun täytyi heti paikalla myöntää.
Niin pian kuin ensimmäiset tervehdykset oli tehty ja sain sopivan tilaisuuden, ryhdyin patruunan kanssa keskusteluun, saadakseni selville, mitä hänen valtava ruhonsa sisällänsä piti.
Aloin puhua puutavarakaupoista ja puutavaramarkkinoista, sillä arvelin, että häntä ne huvittaisivat. Puhuttuani hänelle pitkät, vaikenin lopulta antaakseni hänelle tilaisuuden lausua mielipiteensä. Se tulikin kuuluviin ja seuraavin sanoin:
— Jaa, då.
Sen enempää ei tippunut, vaikka odotin ehkä neljännestunnin ajan. Päätin siirtyä lähemmäksi maanviljelyshommia ja rupesin puhumaan karjan jalostuksesta ja viljan hinnoista New-Yorkin pörssissä. Lausuin ajatuksenani, että maan viljelystuotteiden hinnat olivat meillä koko lailla korkeat.
— Nej, då, oli vastaus.
Kun tämän jälkeen yritin esittää mielipiteitäni lumiauran vedosta autoliikennettä varten ja saanut vastaukseksi: — Jaa, då, niin ymmärsin, että Ulriika oli tehnyt oikein valitessaan hänet, sillä kirjoitettu on: meidän puheemme olkoon jaa ja ei, kaikki, mitä siihen lisätään on pahasta.
Mutta tätä kaikkea ajatellessani huomasin, että hän sentään käytti muitakin sanoja:
— Ska vi inte ta ett glas punsch?
No, luonnollisesti eivät ainakaan nämä sanat alentaneet häntä minun silmissäni.
Niin suuri on ihmisen mustasukkaisuus ja kateus, ette itse ihana Ulrika tuli sivuasiaksi ja olisi ehkä siksi jäänytkin, ellei huone olisi yht'äkkiä tullut niin valoisaksi ja kauniiksi.
Sillä, katso! sisään astui neitokainen, joka oli kuin Ulrika 20-vuotiaana, ellei vielä kauniimpi. Ilmestys asetti kätensä isänsä olalle, jonne hän juuri ja juuri ulottui, ja pyysi tätä tanssimaan kanssaan.
He lähtivät huoneesta, joka pimeni jälleen, mutta ovenpielessä seisoi vanhapoika ja katseli haikein silmin keijukaista, joka liiteli hänen silmiensä edessä, mutta ei kuitenkaan häntä varten.
Vähitellen rohkenin lähteä itse Ulrikaakin haastattelemaan. Jos nainen tahtoo säilyä iäti nuorena, niin tekee hän kaikkein viisaimmin lähtiessään rikkaaseen herraskartanoon emännäksi. Siellä voi viettää terveellistä elämää, voi aina silloin kuin haluaa käydä kaupungissa noutamassa viimeiset muodit, ja vaikkapa tehdä Pariisin-matkan, jos näitä viimeisiä muoteja ei lähempää saa. Mutta maaelämän raikkaat tuulet pitävät posket punaisina ja antavat oivallista kasvomasaasia poistaen rypyt. Edellytyksenä tähän on, että se ruumis, johon kasvot kuluvat, saa tarpeellisen määrän sekä typellisiä että typettömiä ravintoaineita.
Tunnustan, että vaikka ei ollut vaikea sanoa, kumpi heistä oli äiti ja kumpi tytär, niin yhtä nuorekkaan ja hemaisevan näköisenä he olivat molemmat ja yhtä reippaasti he kumpikin pyörivät tanssin tahdissa.
Kun sitten tanssittiin oikeata vanhaa reilua kreutzerpolkkaa, jollaista tanssia olin ennenkin Ulrikan kanssa tanssinut, niin rohkenin minäkin kumartaa emännälle.
Saatettuani hänet takaisin paikalleen kumarsin ja rohkenin kysyä, muistaako hän mahdollisesti minun vähäpätöistä persoonaani. Hän vastasi, että juu aivan hyvin, miksen minä teitä muistaisi, sai sinua, sanokaa sinuksi vain. Varsinkin muistan sinut ylioppilaana, kun olit saanut valkoisen lakin päähäsi — — —
Sydänalassani alkoi tuntua oudolta.
— Sillä silloin sinä olit laiha kuin tikku.
Niin, hyvät ystävät, eihän minussa ollut herra Svenssonin vertoja silloin eikä nytkään, vaikka minutkin sentään voitiin lukea jo siihen luokkaan, jolla oli sitä, minkä päällä istua.
Mutta tällainen juhla on joka tapauksessa hauska ja virkistävä, varsinkin kun se tällä tavalla vielä mukavasti muistuttaa meitä menneisyydestä. Tuskakin voi joskus tässä maailmassa tuoda mieleemme ihania muistoja.
Istuttuamme jälleen rekeen koetin tyydyttää uteliaisuuttani onkimalla niin paljon kuin mahdollista tietoja ystävästäni patruuna Svenssonista.
Olin kuvitellut, että mies oli tyypillinen ruotsinmaalainen "agronom", joka oli saapunut tänne Suomeen, ja täällä tehnyt kauppaa kauroilla ja sioilla ja suomalaisen torpparin hiellä ja propseilla ja parruilla ja lopulta onnistunut kaappaamaan itselleen sievoisen herraskartanon. Tai oli hän sitä kuuluisaa Svenssonin sukua, joka Ruotsissa vähitellen on ottanut haltuunsa Piperhjelmien ja Snobbsvansien ja von Footsakien sukukartanot ja nyt viljelee niitä ja voi hyvin. Mutta kumpikaan arveluni ei pitänyt paikkaansa, sillä sain kuulla, että herra Svensson oli oikeastaan kemisti-insinööri ja erittäin oppinut mies. Hän oli tehnyt huomattavia käytännöllisiä keksintöjä ja niillä rikastunut.
Kuinka hän oli Suomeen joutunut, sitä ystäväni ei varmaan tiennyt, mutta kun hän oli ollut Nobelin hommissa Venäjällä ja siellä rikastunut, ei hänen joutumisensa tänne aivan käsittämätöntäkään ollut. Joka tapauksessa hän oli omistanut kartanon pitäjässä jo viisitoista vuotta ja oli tunnettu siitä, että hän osasi hoitaa asiansa hyvin ja kohteli hyvin alustalaisiaan, mistä syystä hänestä yleisesti pidettiin.
Niin, Tatu Valkonen, et sinä saanut täältäkään mitään lohdutusta, sillä sinun täytyy tosiaankin myöntää, että Ulrika oli saanut sinua kaikissa suhteissa paremman miehen.
Oli myöhä, mutta valoisa ilta, kun ystäväni kanssa saavuimme kotiin. Luulin jo kaukaa näkeväni metsänhoitajan asunnon pihamaalla auton ja joitakuita ihmisiä.
— Sinulla taitaa olla vieraita.
— Kuinka niin?
Osoitin hänelle pihaa ja hän tuumasi, että tosiaankin voi joku hänen tuttavansa läheisestä kaupungista olla lähtenyt autollaan tapanin ajolle ja ehkä särkenyt autonsa ja joutunut hänen pihaansa.
Kauan meidän ei tarvinnut olla epätietoisia. Hänen veljensä oli vakavasti sairastunut, ja hänen täytyi paikalla lähteä.
Hauskalle joulunvietollemme tuli näin surullinen loppu. Ystäväni lähti heti niine hyvineen edes muuttamatta pukuaan matkalle, ja minä jäin taloon aivan ypö yksin yöksi. Emännöitsijäkin oli saanut lomaa ja tulikin vasta seuraavana päivänä. Vaikka tämä joulu olikin jättänyt paljon mieluisia muistoja mieleen, niin olin joka tapauksessa hieman allapäin, kun seuraavana päivänä olin istunut rekeen ja suunnannut matkani Rajalan uudistaloa kohti.
XVII LUKU,
jossa puhutaan ketunjahdista ja kuutiojaloista ja osoitetaan, että latvuksetkin ovat rahaa.
Saavuin uudistaloon äkkiarvaamatta, eikä talonväki ollut tietänyt minua vielä odottaa. Huoneessani oli talon vieraita. Eräs nuori pari nukkui siellä vielä, kun aamulla saavuin perille. Tämä ei itse asiassa merkinnyt mitään, vaikka kyllä huomasin, että olin tuottanut talonväelleni pettymyksen, he kun olivat luulleet minun viipyvän kauemminkin.
Vaikka en ollut pitkää aikaa ollut ihmisten ilmoilla, niin tuntui erotus metsänhoitajan hauskan asunnon, herraskartanon ja toiselta puolen uudistalon välillä kovin suurelta. Ensikertaa täällä ollessani tuli minun jumalanseläntakanaolon ajatuksia, jollaiset joskus valtaavat metsämiehen, varsinkin silloin kuin hänellä ei ole työtä.
Silloin auttaa lääkkeeksi parhaiten laskutyö, ja sellaista minulla kyllä oli. Rupesin tarkasti kuutioimaan sitä puumäärää, joka oli rantaan ajettu, ja muutenkin tarkistamaan laskujani. Ajotilihän oli hyvin selvä, sehän oli pölkkykaupalla tehty, mutta olin vasta vain likimain selvillä siitä, mitä ajo oli tullut maksamaan kuutiojalkaa kohden. En myöskään tietänyt, kuinka monta kuutiojalkaa minulla oli rannassa.
Sitten tein myös tarkempia laskelmia sahauksen varalta, sillä olin saanut uusimmat noteeraukset, joten voin antaa mielikuvitukselleni vapauden ajatella niitä suuria rahoja, joita tulisin puista saamaan.
Tämän tapainen laskelmahomma on hyvin huvittavaa, varsinkin kun sillä on selvä käytännöllinen pohja, joka lopulta koskee Minua Itseä. Olin pian unohtanut hetken synkän tunnelman.
Ovelle naputettiin, ja uudistalon isäntä astui huoneeseen. Arvelin hänen tulevan purkamaan ajokontrahtiaan, mutta hänellä tuntui olevan muuta asiaa.
— Ei suinkaan maisteri pane pahaksi, jos minä näin juhlien jälkeen tarjoan pienen ryypyn? — Eipä toki.
Kahvivehkeet tuotiin sisälle, isäntä kaivoi taskustaan apteekkikonjakkia, ja niin teimme itsellemme kahvisuutarit.
Juteltiin siinä sitten tyhjää jonkin aikaa, kunnes isännän asia pulpahti esille.
— Ei kai maisterilla ole mitään vastaan, jos minä hakkautan itselleni nuo latvukset haloiksi?
Ilmoitin isännälle, etten tänä iltana voinut päättää asiaa. Juttu jäi sillä kertaa.
Kun isäntä oli mennyt pois, vaivuin mietteisiin. Isäntä oli huomauttanut eräästä asiasta, siitä näet, että jokaisesta minun 7000 puustani oli jäänyt metsään latvukset. Kas siinä eräs asia, jota en ollut huomannut siitä syystä, että olin järjestänyt tukinhakkuuni aito pohjoissuomalaiseen malliin, ja siellähän jäivät latvukset aina metsään. Niitä ei nimittäin kannattanut vedättää pois. Mutta täällä oli asianlaita nähtävästi toisin, vaikka polttopuun puutetta ei uudistalon isännällä ollut.
Seuraavana päivänä läksin metsään katselemaan latvuksiani, ja komeita ne olivatkin. Oli puita, joista sain kuudenkin metrin pituisia ja latvasta neljä tuumaa täyttäviä kappaleita, ja kun metsä oli jouhipetäjää, eivät oksatkaan olleet isot. Tein mittauksia ja huomasin, että niistä tulisi arviokaupalla 7000 kuutiojalkaa propseja. Ei kestänyt muuten kauan, kun sain kuulla, että propsinostajia oli kierrellyt täälläkin päin. Isäntä luultavasti oli aikeissa tehdä propsikauppoja, ja puhe halonteosta oli pelkkää pötyä.
Tultuaan tiedustelemaan tätä halonhakkuuhommaansa isäntä jo tällöin sanoi, että hän hakkaisi puut ensin rangoiksi, ja ilmoitti, ettei hän niitä ilmaisiksi tahdo, vaan kyllä niistä jotain maksaisikin.
Sanoin että tehdään vain kaupat. Kun hän lyö 14,000 markkaa pöytään, niin latvukset ovat hänen. En ole eläessäni nähnyt niin pitkää naamaa, ja sen jälkeen ei isäntä enää puhunut halonhakkuistaan mitään.
Oli jo mennyt pari päivää. Olin saanut valmiiksi laskelmani ja huomannut, että ajoni oli tullut paljon edullisemmaksi kuin olin luullut. Olin jo ajanut yli puolet metsän kuutiomäärästä, jos vertasin ajettua määrää arvioituun. Aika alkoi taas tuntua pitkältä, sillä ajomiehiäkään ei alkanut näyttäytyä, ja isäntä ei myöskään puhunut ajosta mitään. Hänen aivoissaan kummittelivat tietysti propsikaupat ja korkeammat ajopalkat. Kun siinä vetelehdin ja lueskelin romaaneja, saapui luokseni eräs läheisen torpan mies, joka ilmoitti, että hänellä oli kettu kierroksessa, ja kysyi, haluaisinko ostaa kierroksen. Siihen ei minulla ollut vähintäkään halua, mutta koska sain kuulla, että ystäväni metsänhoitaja oli tullut takaisin — hänen veljensä tila ei ollut niin vaarallinen kuin luultiin — niin päätin tehdä asiaa hänen luokseen ja ottaa asiaksi tämän ketunkierroksen. Ilmoitin, että käyn metsänhoitajaa tapaamassa, ja jos sillä matkalla saan toverin ketunjahtiin, niin ostan kierroksen.
Metsänhoitajakaan ei sitä erikoisesti halunnut, mutta soitti patruuna Svenssonille, joka heti innostui asiaan, sillä hänellä oli eräs vieras, jonka hän mielellään toisi jahtiin. Niinpä olikin muutaman tunnin päästä komea metsästäjäseurue, Svensson, Hooke, metsänhoitaja ja minä ja foksterit ja haulikot ja vehkeet reessä, ja oltiin matkalla Rajalan uudistalolle, josta aikaisin seuraavana aamuna lähdemme ketun pesälle.
Mies sai kierroksestaan puolitoistasataa. Herrat polasivat ketun pesällä koko päivän myöhään iltaan, ja lopulta menettikin repolainen turkkinsa. Sitten lähdettiin Rajalaan pitämään peijaisia, jotka tavallisesti metsästyksessä ovatkin pääasia.
Svenssonin hyvät eväät otettiin esille ja alettiin tarinoida, ja niin tulin minä puhuneeksi latvuksista ja maininneeksi sanan propsi. Mutta sillä kertaa se ei herättänyt mitään vastakaikua, koska oli paljon muutakin tarinoitavaa. Sen voin sanoa, että jos jonkun henkilön olen arvioinut ensinäkemältä väärin, niin ainakin Svenssonin. Kun hän vain oli saanut tarpeellisen määrän elämänöljyä naamaansa, kävi hänen kielenkantansa notkeaksi, ja alkoi hän puhua niin, ettei toisilla sananvuoroa ollutkaan.
Mutta ei hän puhunut pehmeitä, vaan kertoi paljon mielenkiintoista entisistä hommistaan ja sanoi, että tämä maanviljelystila on hänelle oikeastaan aivan väliaikainen homma, sillä oikeastaan hän vain odottaa Idän markkinoiden avautumista ruvetakseen entisiin hommiinsa. Ja, sanoi hän, maanviljelys on minulle vain lepoa, sillä liikemiehenä tahdoin aina joutua rasittamaan itseäni liikaa.
Tällaisella ketunjahdilla on aina omat seurauksensa. Yö kului näissä jutteluissa kokonaan, sillä me olimme kaikki vankkoja miehiä, ja ainakin herra Hooke näytti sellaiselta, joka olisi voinut lasin ääressä valvoa vaikka viikon. Kun sitten samalla huomasimme, että olikin jo loppiaisaatto, tosin vain aamuyöstä, niin eipä muuta kuin jatkettiin ketunpeijaisia siksi, että valkeni kirkas päivä.
Selvää on, että lopulta vaivuimme virkistävään uneen. Herättyämme päätimme lähteä hieman metsään hiihtelemään, ja silloin sain minäkin tilaisuuden selittää töitäni, näytellä komeita vielä pystyssä olevia puitani ja muhkeita latvuksia. Ja sen jälkeen pyysin läsnäolevia arvioimaan, kuinka paljon puuta kaikista latvuksista tulisi. Svensson antoi mielestäni oikeimman arvion, vaikka hän arvasikin korkeammalle, kuin mitä minä olin laskenut.
Mutta pian päätettiin palata metsästä taloon, sillä aamiainen, tosin sangen myöhäinen, odotti meitä. Ja se, joka tietää tällaiset toisen päivän aamiaiset, ei tarvinne niistä sen lähempiä selityksiä. Sanon vain, että kun ilta alkoi hämärtyä, olivat myöskin nämä aamiaiset päättyneet, ja me istuimme reessä ajamassa Svenssonin luo loppiaista viettämään.
Minua muuten kovin hämmästytti, että mies viipyi tällä matkalla loppiaisaattona näinkin myöhään. Ja vielä enemmän hämmästyin, kun hän pyytämällä pyysi meitä mukaansa. Onhan se loppiainenkin perhejuhla, mutta toiselta puolen ajattelin, ettei täälläkään oikein hauska ollut kolkossa yksinäisyydessä näiden iloisten ketunpeijaisten jälkeen, ja niin istuin minäkin reessä suuntana Perhelän kartano.
Tilanne oli muuten sellainen, ettei kukaan ollut oikein köyhä eikä kipeä, ja suurimpana joukosta oli Svensson, joka lasketteli vitsin toisensa jälkeen ja rupesi kerskumaan suurilla voimillaan — puhetta, joka muuten tuntui sangen uskottavalta.
Mutta minä tunsin jonkin verran Ulrika-rouvaa ja tiesin, minkälaisen kasvatuksen hän oli saanut. Odottelin omasta puolestani sitä koirannuuskaa, jonka suurivoimainen Svensson tulisi saamaan. Olin tietysti valmis ottamaan minäkin osani ja hätätilassa vaikka luikkimaan tieheni. Silloinhan nämä peijaiset olisivat saaneet aivan sopivaan aikaan lopun.
Mutta kartanolle tultua selvisi, että rouva tyttärineen oli sukulaisissaan, seikka, josta Svensson ei ollut maininnut mitään. Koirannuuskat jäivät tietysti saamatta; sensijaan Svensson sai päähänsä järjestää meille loppiaisen vai minkä lie juhlan kaukaasialaiseen tapaan, jonka ensimmäisenä valmistuksena oli se, että kello 11 aikaan loppiaisaattoiltana täytyi teurastaa lammas. Vanha emännöitsijä ja sisäkkö eivät ottaneet tätä hommaa oikein todesta, ja lammaskarjakko oli poissa, mutta Svensson soitti pehtorille, ja lampaan teurastus toimitettiin kuin toimitettiinkin.
Tämän jälkeen siirryttiin väenrakennukseen laajaan pirttiin, jossa avonaisen takan ääressä ruvettiin valmistamaan erinäisiä kaukaasialaisia ruokalajeja, missä hommassa Svensson oli päämiehenä ja me muut sivustakatsojina ja avustajina. Pehtori ja renkipoika kantoivat puita piisiin ja toimittivat niitä erilaisia astioita ja vehkeitä, joita Svensson milloinkin käski tuoda.
Pian alkoikin pirtin pöytä notkua erilaisista ruokalajeista. Aina vähän ajan perästä ilmestyi taas uusi vati toisten ääreen, ja jokaista uutta ruokalajia tervehdittiin uudella tervetuliaisryypyllä. Mutta kun nämä kaukaasialaiset herkut olivat kaikki valmiit, oli jokainen jo syönyt tarpeekseen; kun Svensson kehoitti meitä istumaan pöytään, ei kukaan enää jaksanut syödä.
Isäntä istuutui siis itse syömään pehtorinsa ja renkipoikansa kanssa, ja vaikka miehet hyvänpuoleisesti pistelivätkin, niin kyllä siihen pöytään vieläkin jäi haukattavaa. Eikä se ollut niin kovin ihmekään, sillä Svenssonin määräystä teurastuksesta oli kyllä tarkkaan noudatettu, mutta sen sijaan että olisi lahdattu se vanha pässi, erehdyimme me pimeässä, ja penkkiin oli lyöty pari päivää sitten saapunut shropshire, tai mikä shire se lienee ollut -lainen 20,000 markan hintainen siitospässi. Tätä seikkaa ei kukaan meistä vielä silloin tietänyt, ja niinpä iloisesti seurasimme isännän kehoitusta astua sisähuoneisiin jatkamaan tätä kaukaasialaista loppiaisen viettoa.
Siellä tanssittiinkin eräs villi kaukaasialainen tanssi, johon me kaikki otimme osaa, mutta lopulta se muuttui reiluksi suomalaiseksi piirileikiksi, ja viimein ruvettiin keskustelemaan liikeasioista. Rupesimme tekemään Svenssonin kanssa kauppaa minun latvuksistani, ja kauppa niistä tuli kuin tulikin à 3 markkaa kappale. Kauppakirjatkin kirjoitettiin valmiiksi, ja minä pistin vekselin taskuuni.
Seuraavana päivänä herätessäni muistin hämärästi myös tämän meidän propsikauppamme tai oikeastaan latvuskauppani, ja kun Svensson seuraavana aamuna tuli minulle tuomaan suunavausta, niin muistutin häntä asiasta, sillä ajattelin, että hän mahdollisesti aikoisi perua kauppansa. Mutta hän ei suinkaan ollut sillä tuulella, vaan ilmoitti, että hän olisi ostanut enemmänkin, jos olisi saanut.
Oikeastaan oli minulla täysi syy olla iloinen, sillä olihan minulle tipahtanut kuin taivaasta 21,000 markkaa, ja se oli hinta, jota en milloinkaan olisi näistä propseista saanut, vaikka olisin niitä ruvennut teettämään ja nähnyt paljon vaivaa.
Kun sitten metsänhoitaja ja Hooke olivat heränneet, ilmoitti Svensson, että myöskin tämä päivä vietettäisiin kaukaasialaisella tavalla. Mutta kun istuimme talon ruokasalissa kahviaamiaisella, syöksyi sinne hätääntyneen näköinen karjakko, ja silloin paljastui myös tämä surkea pässijuttu.
Svensson otti sen koko tyynesti, sillä — sanoi hän - itse asiassa hän ei koko lammashuushollista perusta tuon taivaallista, se kun vain tuottaa tappiota, mutta on Ulrikan lempihommaa. "Det blir min själ intressant att höra vad Ulrika säger on det här", virkkoi hän ja kertoi, että rouva Ulrikan oli kotia tullessa tapana ensiksi pistäytyä lampaitaan katsomassa.
Eikä hänen sitä tarvinnut kovin kauan odottaakaan, sillä samassa kuului kulkusten kilinää ja Ulrikan reki näkyi ajavan pihamaalle.
Olisin minäkin mielelläni kuullut, mitä Ulrika tästä pässin teurastuksesta tuumasi, mutta Svensson sanoi: "Ja, nu är det bäst att tanka pä refrängen", jolloin metsänhoitaja ja minä heitimme turkin yllemme ja siirryimme hiukan teoloogisia teitä talosta. Menimme pehtorin luo, niinkuin isäntä oli neuvonut, ja sieltä saimme hevosen kotiin.
Ajoin toverini luo, jonne minulle oli postista tullut neljä kirjettä. Niissä ilmoitettiin jokaisessa, että minun oli suoritettava vekselini kokonaisuudessaan, sillä asettajani oli havaittu maksukyvyttömäksi.
No jaa, se oli sen aikainen murhe. Joka tapauksessa olin voittanut tällä matkalla yhden shropshirepässin hinnan.
XVIII LUKU,
jossa minusta tulee tirehtööri, sillä minä otan itselleni oman pomon.
Niin on tässä maailmassa, että kun myötätuulet rupeavat puhaltamaan meidän purjeisiimme, niin nämä meidän purjeemme vain pullistuvat pullistumistaan, ja me kiidämme huimaavaa vauhtia eteenpäin, kunnes ajamme karille tai muuten teemme pysäyksen.
Kun minäkin olin siis ensimmäisen kerran taas pitkästä aikaa jotakin ansainnut — tässä tapauksessa 21,000 markkaa — niin rupesin heti miettimään, että on tosiaankin liian suurta ajan tuhlausta minun kykkiä yksin tällä pienellä hakkuulla, millä aikaa takausmieheni tulevat maksukyvyttömiksi, jotapaitsi en lainkaan tiedä, miten asiat suuressa maailmassa kehittyvät. Tirehtööri on nähkääs tirehtööri, ja varsinkin on puutavaraliikkeen tirehtööri sitä. Ei hänen sovi täällä kotimaassa istua ja seurata asioitten kulkua aikakauslehdistä, jotka hän saa lentopostissa seuraavana päivänä tai saman päivän ikäpuolella, vaan hänen täytyy matkustaa tärkeille pääpaikoille tutkimaan maailmanmarkkinoiden konjunktuureja.
Ja tällaisten konjunktuurien tutkiminen on tyyristä hommaa, sillä suomalaisen tirehtöörin täytyy asua sellaisissa hotelleissa, joissa asuvat vain kuninkaat ja amerikkalaiset miljardöörit. Tämä sitävarten, jotta kaikki näkisivät, että Suomi on köyhä maa. Tämän köyhyyden näet huomaa paremmin silloin, kun tällainen miljardöörihotellissa asuva tirehtööri lähtee esimerkiksi pyytämään joltakin oikealta miljardööriltä parinkymmenen tuhannen punnan förskottia, jollaisen palkan tämä miljardööri voi maksaa nyrkkeilyvalmentajalleen. Silloin se miljardööri vasta huomaakin, että Suomi on köyhä maa, sillä hän näkee, että sen edustavat henkilöt elävät yli varojensa, ja silloin hän vasta oikein alkaa tiukentaa kukkaroansa nauhoja.
Ja kun hän sitten käy meidän lähetystöissämme, joissa on yhtä paljon virkamiehiä kuin suurvaltojen lähetystöissä ja joiden lähetystöhenkilöt ovat loistavasti ja komeasti puetut ja elävät uhkeasti, mutta valtio itse juoksee tukka suorana hakemassa parin miljoonan punnan lainaa, jollaisen summan tämä miljardööri antaa tyttärelleen häälahjaksi, niin kas silloin miljardööri huomaa, että Suomi on köyhä maa, koska Suomen valtiokin elää yli varojensa.
No, ei siis myöskään ole ihme, että minä päätin ottaa itselleni pomon ja ruveta tirehtööriksi. Ja tätä pomoa valitessani asetin sen vaatimuksen, että miehellä tuli olla mahdollisimman korkea metsäalan tutkinto. Sem moista miestä, joka ei olisi ollut suorittanut mitään tutkintoa metsäalalla, en siis ottaisi palvelukseeni mistään hinnasta. Olin näet sitä mieltä, että koska esimerkiksi ranskankielen opettajan homman hoitaa parhaiten se, joka on suorittanut kandidaattitutkinnon ranskankielessä ja normaalilyseossa opettajakokeet, tuomarihomman se, joka on suorittanut tuomaritutkinnon ja auskulteerannut hovioikeudessa, ja lääkärihomman se, joka on suorittanut lääkärintutkinnon, niin minusta metsähomman hoitaa parhaiten se, joka on suorittanut metsänhoitajatutkinnon ja sen jälkeen se, joka on suorittanut metsäkoulun. No nämä johtopäätökset olivat tietysti hyvin omituisia, sillä meidän puutavaraliikkeemme tirehtöörit ajattelevat yleensä toisin. He näet kaikkoavat yleensä koulunkäyneitä miehiä, vaikka näillä olisi kokemustakin. Se on se sama käsitys, joka oli vallalla, silloin kuin kansakoulut perustettiin, sillä aivan yleisesti huudettiin, etteivät kansakoulunkäyneet enää pysty töihin. Mutta kun nyt oppivelvollisuuspakon aikana ei ruunankummeja enää vähitellen löydetä kuin etsimällä, on puutavaraliikkeiden täytynyt ottaa hommiinsa ainakin kansakoulun käyneitä.
Päätin siis ottaa pomokseni metsänhoitajan tai koulun käyneen metsätyönjohtajan. Panin ilmoituksen lehtiin, ja tätä kolme kuukautta kestävää tointa haki neljäkymmentä miestä. Valitsin heistä sen, jolla oli parhaat suositukset ja paras kokemus metsänajoissa, ja niin tuli metsänhoitaja Turve palvelukseeni.
Minä selitin hänelle tilanteen, annoin hänelle kaikki tarpeelliset valtakirjat ja läksin Helsinkiin muita asioita hoitamaan. Matkalla pysähdyin kuitenkin pankinjohtajan luokse näyttämään hänelle paperini ja selittämään, kuinka työt olivat edistyneet. Hän oli niihin hyvin tyytyväinen, sanoi, että töiden näin hyvä menestyminen oli hänelle täysi yllätys, sillä jo pitkin matkaa oli hänelle tullut hälyyttäviä uutisia minun töistäni, joita kutsuttiin "maisterihakkuiksi", ja hänelle oli vihjailtu, etteivät ne puut sieltä kuuna kullan valkeana lanssiin tule. Sanoin, että hän voi käydä minun kustannuksellani töitä katsomassa, milloin haluaa, ellei usko papereihini.
Ymmärsin muuten heti, että näitä puheita olivat levittäneet lähipuulaakien pomot, sillä kun tiedustelin, miksi ajoja sitten oikeastaan moitittiin, niin ilmoitettiin, että minä olisin pilannut metsäajojen hinnat; maksoin muka kaksi kertaa niin paljon kuin puulaakit. Puheessa oli sen verran perää, että minun ajotaksani tosiaankin olivat kaksi kertaa niin suuret kuin viereisen ukkoherran, mutta hänen ajomatkansa oli puolta lyhempi ja puut pieniä yksityismaalta ostettuja nappuloita.
Koska pankkimies tunsi paikkakunnan ajotaksoja ja metsiäkin, ryhdyimme muuttamaan niiden kappaletaksoja kuutiojalkataksoiksi, ja silloin alkoi selvitä, että minä olin ajanut halvemmalla kuin muut. Johtaja tuntui olevan tyytyväinen ja lupasi antaa rahoja senkin jälkeen kuin olin saanut puut rantaan. Siis minun oli esitettävä myös sahauslaskelma.
Tällä linjalla olivat siis asiat hyvin. Mutta todellisuudessa oli vasta aloitettu seitsemäs osa työstä. Jos mieli saada työt kulumaan normaalisesti, oli saatava vielä kaksi tällaista työmaata käyntiin, jolloin hakkuuttaisin ensimmäisenä vuonna 21,000 puuta. Puitahan oli 50,000 ja hakkuuaika kaksi vuotta, joten 21,000 puuta ei ollut siitä puoltakaan.
Kun tulin Helsinkiin, asetuin asumaan hotelliin, sillä huoneeni olin vuokrannut pois. Ja siellähän täytyi ilmoittaa nimensä ja arvonsa ja vanhempiensa ja lastensa nimet jne., sillä suomalainen tahtoo ulkomaalaiselle toki näyttää, että Suomi vasta äskettäin on päässyt irti Venäjän alaisuudesta, joten täällä vielä on toki jäljellä tsaarivallan aikuista ohranoimista ja passipakkoa — muutenhan luultaisiin, että meillä on täysin länsimainen järjestys.
Ja minä kirjoitin tälle lapulle: Tatu Valkonen, fil. maisteri, johtaja.
Minusta oli siis tullut johtaja, sillä johdinhan minä metsänhoitaja Turvetta ja itseäni, kymmentä ajomiestä ja kahtatoista hakkuumiestä.
Luonnollisesti otin huoneen Kämpistä, sillä eihän johtajan juuri sovi muualla asua.
Ja sitten täytyi minun lähteä ottamaan selvää tuosta takausmieheni maksukyvyttömyydestä.
Kun oli aamiaisaika, astuin Kämpin ruokasaliin, sillä siellähän tähän aikaan tapaa paljon tirehtöörejä, ja eräässä pöydässä istuikin eräs tuttu tirehtööri, konttoritarpeiden kauppias. Nämä ovat muuten erittäin hyvin selvillä ihmisten liikeasioista, sillä kun suomalainen liikemies vähänkin alkaa päästä jaloilleen, niin hän rupeaa laajentamaan konttoriaan.
Tämä tapahtuu siten, että hän ostaa laskukoneita ja kirjoituskoneita ja kortistoja ja arkistohyllyjä ja laittaa itselleen muhkean konttorin, jonka hän kalustaa sitäpaitsi tarpeellisilla apulaisilla ja varsinkin niin koristeellisella naispuolisella henkilökunnalla kuin mahdollista. Silloin tietää siis konttoritarpeidenkauppias, että liike on nousussa. Kun se sitten rupeaa tekemään konkurssia eikä enää jaksa maksaa konttoritarpeidenkauppiaalle vähittäismaksujaan, siirtää tämä koneet takaisin varastoonsa ja myy ne uudestaan paitsi kortistoja, joista hän tietysti ottaa käteismaksun.
Tämä konttoritarpeidenkauppias oli muuten täydellinen tietosanakirja sellaistenkin henkilöiden liikeasioissa, jotka eivät olleet tehneet hänen luonaan kauppoja, sillä hän piti tarkoin silmällä kaikkia, jotka mahdollisesti tulisivat häntä tarvitsemaan. Keskustelimme siis yhdessä aamiaisen aikana, ja kun kysyin häneltä, kuinka ovat tilanomistaja, maisteri Paasimiehen asiat, niin sanoi hän niiden olevan hyvin. Tosin oli maisteri äskettäin puhunut metsänmyynnistä ja valittanut, että hinnat ovat kovin alhaiset. Mutta hänellähän oli suuri kartano ja talo kaupungissa ja vuokrat korkeimmillaan, niin että kyllä sillä miehellä oli hyvät asiat.
Ennen kuin huomasinkaan, olimme sitten ryhtyneet puhumaan konttorikoneista, ja vaikka minä kuinka ponkersin vastaan, niin ei kestänyt kauan, kun jo olin selvillä siitä, että minun täytyi hankkia itselleni Brunsviga-laskukone ja kirjoituskone ja Kardex-korttijärjestelmä. Ja minä en vielä tänäpäivänä käsitä, kuinka tulin pyhkäisseeksi nimeni sopimukseen, mutta sen vakuutan, että olin täysin selvillä päin. Eihän niistä tosin paljon tarvinnut maksaakaan — kuukausimaksu taisi olla jotain siinä tuhatkunta markkaa. Mutta loppusumma oli parikymmentä tuhatta eli suunnilleen sen verran kuin oin latvuksista ansainnut.
Niinkuin lukija huomaa, minusta oli tullut todellinen suomalainen tirehtööri, sillä ensimmäinen aamiainen maksoi minulle jo kaupoissa 20,000.
Olen tosin, ajattelin mielessäni, voinut selvitä yhdestä hakkuusta ilman laskukoneita ja ainoastaan kolmella mustakantisella muistikirjalla, mutta herra nähköön, minunhan täytyy panna alulle vähintäin kolme hakkuuta, ja silloin tietysti täytyy olla korttijärjestelmä ja kaikki siihen kuuluvat vehkeet.
Koska siis olin päättänyt laajentaa hakkuitani ja aloittaa vielä kaksi seitsemäntuhannen puun hakkuuta, niin täytyi myös ottaa selville, kuinka paljon hakkuita niillä seuduin oli, mistä olin puita ostanut. Minunhan täytyi laatia selvät suunnitelmat ja sitä varten siis tietää niin paljon kuin mahdollista paikallisista oloista. Parhaiten näkyi soveltuvan Kivijärven pitäjä, koska tunsin sieltä paitsi metsänhoitajaa, myös pari kauppiasta ja erään tilanomistajan, joka aikoinaan oli harjoittanut sahaliikettä, mutta sen jälkeen ostanut itselleen maatilan ja lepäsi laakereillaan.
Tilasin siis kaikkiaan viisi ekstrakiireellistä puhelua ja siirryin kahvilan puolelle niitä odottelemaan.
Se, joka on joutunut meillä maaseutupuheluja tilaamaan, tietää, millainen pirullinen laitos meidän puhelinverkostomme on. En oikeastaan voinut lähteä mihinkään, kun olin nämä puhelut tilannut; parasta oli vain odotella niitä ja kyttäillä Kämpin kahvilassa saadakseni sieltä jotakin tietoja.
Sinne astuivatkin pian tuomari ja tirehtööri, jotka lukijani jo ennestään tuntee, ja minä jouduin heidän pöytäänsä. Näillä miehillä näytti olevan liikeasiaa jos jonkinlaista, sillä he puhuivat samaan henkäykseen sahatavaroista, propseista, polttopuista, silleistä ja saippuatehtaista. Tuli siihen pöytään sitten muitakin miehiä, jotka puhuivat hinaajalaivoista ja parkkilaivoista ja autoista ja moottoreista ja tuhansista ja kymmenistä tuhansista ja miljoonista ja kymmenistä miljoonista.
Ja tietysti siinä kirjoitettiin vekseleitä. Huomasin, että eräskin 25,000 markan vekseli lyhennettiin 500 markalla ja toinen 50,000 markan vekseli maksettiin loppuun uusilla pienillä vekseleillä ja 1000 markalla. Olihan se oppia tämäkin; en ollut ennen tietänyt, että vekseleistä voitiin näinkin päästä. Huonoa raha-aikaa valitettiin ja asuntopulaa, jonka poistamiseksi oli ryhdytty perustamaan asunto-osakeyhtiöitä, ja kaupattiin sekä niiden että konttorihuoneistojen osakkeita.
Pian siirtyi puhe yksinomaan puutavarakauppoihin ja silloin pääsin minäkin suutani soittamaan. Tuomari Hiukka ja tirehtööri Taimi ilmoittivat olevansa niistä kovin intresseerattuja, sillä heillä oli kierroksessa eräs maatila, jossa oli 4000 hehtaaria aivan koskematonta aarniometsää. Minä kerroin myös juhlallisista puistani, ja me rupesimme tuumimaan, että eiköhän olisi paras lyödä hynttyyt yhteen, koska heillä tuntui olevan luottoa ja minulla puita.
Minusta tuntui, että nyt olin päässyt oikeaan paikkaan ja että ei ollut mikään konsti saada rahoja yrityksiinsä. Pidin siis aivan luonnollisena, että voisin aloittaa hakkuuni Kivijärven pitäjässä, ja sellaiseen äänensävyyn sitten teinkin tiedusteluni puhelimessa. Kun olin keskustellut kaikkien noiden neljän henkilön kanssa, joille olin puhelun tilannut, huomasin olosuhteet edullisiksi. Niillä paikoin ei ollut paljon hakkuita eivätkä hakkuupalkatkaan olleet korkeat; sille lauttausväylälle, jonne minun puuni tulisivat, ei tulisi muita puita, sillä paikkakunnalla toimivat yhtiöt olivat tietysti pesiytyneet — sehän on meillä tavallista — kaikki saman väylän varteen, joka oli kaukana minun uittoväylästäni. Siinä suhteessa oli siis tilanne edullinen.
Ilmoitin asiasta tälle liikemiesjoukolle, ja tirehtööri Taimi sanoi, että hän odotti tänne juuri tänäpäivänä erästä englantilaista puutavaranostajaa, jolta varmasti saataisiin förskotteja, jotta hakkuut voitaisiin alkaa. He tekisivät tuon maatilakaupan, ja sen jälkeen tekisimme yhteismyynnin. Siten voisimme saada paremman lajittelun ja moninaisempaa tavaraa, jolloin luonnollisesti kontrahdin solmiaminen kävisi paremmin päinsä.
Ja niin siirryttiin Taimen ja Illikan konttoriin Aleksanterinkadun varrelle, erään pankkiiriliikkeen entiseen huoneistoon. Siinä oli komeat konttorihuonekalut ja pari kolme konttoristiakin, joten liike oli kaikin puolin "representaabeli". Varsinkin oli sellainen johtajien huone, jonne siirryimme odottamaan englantilaista puutavaran ostajaa.
Pian hän saapuikin ja hänen mukanaan vanhan tuttava, tirehtööri Behm, o.s. Samuilovitsh, joka niinkuin muistetaan oli ostanut kuivatislausliikkeeni. Hän ilmoitti tulleensa myymään sytyketikkuja tuolle englantilaiselle, joten meitä oli siis neljä myyjää ja yksi ostaja.
Englantilainen Robinson taas oli niitä Albionin poikia, joiden kehto ilmeisesti on keinunut jossakin Zionin virtain rannoilla, mutta eihän se mitään tehnyt, sillä sieltäpäin ovat monet englantilaiset lordit kotoisin. Ei hän muuten ylen elegantti ollut, mutta sekään ei mitään merkinnyt, sillä meidän käsityksemme englantilaisten pukeutumisesta on aivan väärä. Me luulemme, että kaikki englantilaiset esiintyvät Studen tai Olanderin tekemissä puvuissa, muuta niin ei ole asian laita, vaan he pukeutuvat hyvin yksinkertaisesti paitsi kaikkein patavanhoillisimmat piirit, joilla muuten siinä maassa on sangen vähän sanomista ja joiden salongeissa pyöriskelevät pääasiallisesti meidän ja reunavaltioiden diplomaatit.
Muuten oli miehen puhe täysin todelliselle englantilaiselle liikemiehelle soveltuvaa, ja niinpä uskoinkin, että nyt ollaan päästy aiääreihin käsiksi.
Robinson veti povitaskustaan hyvin likaisen lompakon, josta hän otti esille yhtä likaisen paperilapun. Siihen oli kirjoitettu erilaisia standerttimääriä erimittaista puutavaraa. Hän ilmoitti saaneensa tehtäväkseen näiden puutavaroiden hankkimisen Suomesta sekä esitti hintansa. Ne olivat kuitenkin cif-hintoja. Vastasin heti, että ainakin minun on mahdotonta myydä tavaraa cifehdoilla. Mutta tuomari Hiukka ja tirehtööri Taimi nykäisivät minua kylkeen ja kuiskasivat, että laivoja täällä kyllä saadaan ja aivan halvoilla rahdeilla, joten se ei tuota mitään vaikeuksia.
Sen jälkeen ryhtyivät tuomari ja johtaja puhumaan kaupoista, mutta kun Robinsonin tarjous käsitti lähes parikymmentä eri puutavaralajia ja aivan tähtitieteelliset standerttimäärät, niin sain minä selitetyksi tuomarille ja tirehtöörille, ettei tuollaisia määriä voi levereerata suurinkaan sahayhtiö tässä maassa, joten meidän toki täytyy katsoa vähän tarkemmin, kuinka paljon voimme tarjota. Kun he kuulivat, että nuo määrät vastasivat ainakin kolmea neljättä osaa Suomen koko vuotuisesta puutavaranviennistä, niin silloin ymmärsivät toki itsekin, ettemme voineet ottaa sitä kaikkea hankkiaksemme.
Mutta kiirettä täytyi pitää, jottei tämä kultalintu pääsisi käsistämme, ja niin ilmoitti tuomari, ettemme me heti voi antaa vastausta, mutta huomenna iltapäivällä varmasti, sillä sitä ennen täytyi meidän molempien tiedustella sahojemme isännöitsijältä, kuinka paljon puutavaraa me voimme hankkia. Tämä varsinkin siitä syystä, että tarjouksessa näkyi esiintyvän hyvin harvinaisiakin lajeja.
Huomasin hyvin, ettei tuomari ja tirehtööri ymmärtäneet tuon taivaallista puutavara-asioista, mutta niin päätettiin, että seuraavana päivänä klo 8 illalla tapaisimme samassa paikassa, ja silloin piti asioiden olla selvillä.
Kun sitten Robinson ja sytyketikkujen kauppias olivat yhdessä lähteneet neuvottelemaan omista asioistaan, niin kysäisin tuomarilta ja tirehtööriltä, minkä sahalaitoksien kanssa he olivat tekemisissä, ja silloin selvisi, mitä olin odottanut: ettei heillä ollut toistaiseksi sahaa eikä puita, sillä mainittua maatilaa he eivät vielä olleet ostaneet. Mutta sanoivat omistajan olevan osakeyhtiön, jonka osake-enemmistön he ostaisivat seuraavana päivänä.
Ja tämä ilmoitus piti paikkansa, sillä kun seuraavana aamuna saavuin kello yhdentoista korvissa heidän konttoriinsa, ilmoittivat he tehneensä kaupat, kolmantena yhtiömiehenä metsänhoitaja Hallikainen. Minulle ojennettiin tukkiluettelo, josta minun piti laskea, kuinka paljon sahatavaraa sieltä saataisiin. Samalla he ilmoittivat, että kartanossa on yksiraaminen saha ja että he läheltä vuokraisivat muita sahalaitoksia.
Olin itse laskenut, kuinka monta standerttia ja mitä lajeja minä voisin hankkia, ja laskelmani päättyivät kolmeentuhanteen standerttiin. Ilmoitin lähteväni Kämppiin laskemaan heidän tukkiluetteloaan ja sanoin samalla, etten tietysti tee sitä ilmaiseksi, vaan että otan siitä maksun. Molemmat ilmoittivat, että sehän oli luonnollinen asia. Koska en tahtonut tehdä palkatonta työtä, sanoin samalla, että minulla ikävä kyllä ei satu olemaan yhtään rahaa, kun olin eilen ostanut itselleni konttorikoneita, ja pyysin etumakusa. Sainkin viisisataa. No, joka tapauksessa tiesin siis, etten joutunut tekemään ilmaista työtä, ja niin läksin Kämppiin suorittamaan laskuja.
Tukkiluettelo osoitti sangen pientä tavaraa ja vaikka tukkipuita oli kokonaista 240,000, ei niistä lähtenyt enempää sahatavaraa kuin kuutisen tuhatta standerttia. Tein laskelmat ja sen jälkeen myyntitarjouksen, jossa oli mainittu ne puutavaraerät, jotka voimme tarjota, ja laskin myöskin sovittujen hintojen perusteella, kuinka paljon tuli minun ja kuinka paljon tuon kolmen miehen konsortion osaksi. Koko loppusumma oli 16 miljoonaa suomenmarkkaa eli siis yli 80,000 puntaa, josta minun osakseni tuli suunnilleen puolet, sillä minun tavarani oli paljon arvokkaampaa kuin konsortion.
Menin takaisin konttoriin ja esitin laskelmieni tulokset. "Konsortio" oli kovin ihmeissään ja sanoi, että on kummallista, kun meillä on tukkipuita kaksitoista kertaa niin paljon kuin sinulla, ja kuitenkin sinun pitäisi saada rahasta puolet.
— Niin, mutta minun puuni ovatkin valtion säästömetsistä ja teidän puhtaaksi loskutetusta yksityismetsästä.
— Mutta Kivilammen metsät ovat vanhoja aarniometsiä, sanoivat kaikki kolme yhteen ääneen.
— Se on mahdotonta, vastasin, sillä tässähän on ainoastaan kuusikymmentä puuta hehtaaria kohti kaiken kaikkiaan ja koska siemenpuuasento on neljäkymmentäviisi puuta, niin te ette saa hakata sanotaan kuin viisitoista puuta hehtaaria kohti. Niinkuin näette, metsät ovat melkein siemenpuuasennossa tai sitten täytyy siellä olla paljon vähemmän kasvullista metsämaata.
— Mehän olemme maksaneet tilasta vain neljä miljoonaa, selitti Hallikainen, ja tässä on jo kahdeksan, niin, että mitäs te siitä riitelette! Kun jokainen kuitenkin levereeraa oman määränsä ja ottaa siitä hinnan, niin sillähän on asia selvä.
Minä olin laskenut hinnat fob-hinnoiksi ja pannut muistaakseni kuudenkymmenen shillingin rahdin standertille.
Ja sitten ilmestyi Robinson kauppakontrahtia tekemään.
Tonnistosta ei ainakaan minulla ollut tietoa, joten ihmettelin mistä sitäkin saa, mutta tirehtööri sanoi tämän asian järjestyvän ja ilmoitti, että hän soittaa heti paikalla asianomaiset kapteenit, jotka Robinson oli hänelle esittänyt. Ja pian he sinne ilmestyivätkin.
Molemmat olivat aivan patentoidusti Strixin merikarhun näköisiä miehiä. He olivat merikarhuja sekä ulkonäöltään että kaikilta eleiltään ja puhuivat kuin kapteenit ja haisivat kuin kapteenit. Näki, että he sinäkin päivänä olivat nielaisseet monta mahonginväristä. Ja heidän saapumisensa vuoksi alkaakin tässä kertomuksessa.
XIX LUKU,
jossa kerrotaan, kuinka tehdään 8000 standertin cif-kontrahti.
Kaikki osanottajat olivat siis saapuneet, ja näytös saattoi alkaa. Koska tiesin, että Titanic oli 20,000 tonnin laiva ja tiesin, että 8000 standertista hyvin tulee 8000 tonnia, ja oikeastaan enemmänkin, sillä eihän laivaa voi lastata kokonaisuudessaan täyteen, niin käsitin, että nämä molemmat kapteenit siis keskimäärin voivat lastata laivaansa 4000 tonnia. Mahtavan aluksen kapteeneja siis molemmat, sillä muistaakseni Ariadnekin oli vain siinä 1000 tonnin laiva.
Kun tuomari, joka meistä oli kielitaitoisin, ryhtyi neuvottelemaan kontrahtiehtoista, niin minä kysäisin toiselta kapteeneista, kuinka monen tuhannen tonnin vetoinen hänen laivansa oli. Vastaus oli 230 tonnia. Toisen kapteenin laiva taas veti 180 tonnia. Selvisi siis ilman muuta, että nämä kapteenit tulisivat saamaan tehdä monta reisua Suomen ja Hullin välillä, ennen kuin tuo 8000 standerttia oli laivattu, varsinkin kun heidän molempien laivat kuuluvat olevan purjelaivoja. Huomautin heille tästä asiasta (puhe kävi ruotsinkielellä), mutta se ei kovinkaan kapteeneja liikuttanut, sillä, sanoivat he, eihän herrannimessä tässä ole puhe heidän laivoistaan, vaan tonnistosta, ja sitä saa näin sodan jälkeen niin paljon kuin haluaa. Siitä he pitävät huolen, kun vaan saavat lastin rahdiksi 60 shillinkiä standertilta.
Ja aito riikinruotsalaiseen tapaan he selittivät asiaa, käyttäen joka toisena sananaan "förståssia", ja ymmärsinhän minä lopulta yskän. Kysyin sitten heidän laivojensakin nimeä; kapteeni Anderssonin laivan nimi oli Ida ja kapteeni Lundströmin Ellida. Nämä molemmat laivat kuuluivat muuten olevan maailman parhaat purjehtijat ja ehdottomasti höyrylaivan veroiset.
— Herr direktören skall bara lita pä oss, sanoi Lundström ja löi rintoihinsa. Ja ska visa vara rekommendaschoner.
Tällöin otettiin esille salkku, jossa oli todistusjäljennöksiä, ansioluetteloja ja laivakirjoja jos kuinka paljon. No, täytyihän minun uskoa, kun näin niin valtavan määrän papereita.
Tällä välin oli tuomari neuvotellut sopimuksesta ja tirehtööri istunut mykkänä, sillä hän ei osannut muuta kuin suomea ja jonkin verran ruotsia.
Senjälkeen syntyi yleiskeskustelu, johon ottivat osaa kaikki muut paitsi tirehtööri, mutta erikoisesti kapteenit. Meidän piti kirjoittaa yhteinen kontrahti, mutta siihen en minä suostunut, koska minun tavarani olivat laivattavat Pohjanlahdelta ja tuomarin ja tirehtöörin tavarat Suomenlahdelta.
Kirjoitettiin siis kaksi kontrahtia, ja seuraavana päivänä hankittiin niihin virallisen kielenkääntäjän käännös ja notarius publicuksen sinetti. Nyt oli jokaisella asianosaisella oma kappaleensa, ja jokainen sai ryhtyä toimimaan omalla tahollaan.
Etumaksua sovittiin 60 % pankkitakausta vastaan. Tuomari oli luvannut hankkia Kansallispankin takuun ja sanoi, että hän hommaa sen samalla kertaa minullekin.
Robinson lähti sähköttelemään Englantiin ja me hommaamaan pankkitakausta. Tuomari ja minä läksimme yhdessä pankkiin. Mutta kun tultiin Kansallispankin edustalle, niin toverini ilmoitti, että hui hai ei me sinne mennä, vaan erääseen toiseen pankkiin, sillä ainakin hänen oli helpompi saada kiertotähdet radoiltaan kuin Kansallispankin takuuta.
— No, mutta sinähän sanoit voivasi hankkia Kansallispankin takuun.
— Niinhän minä sanoin, sillä eiväthän ne Englannissa tätä Krediittipankkia tunne, mutta kyllä heille lopulta kelpaa tämänkin pankin takaus. Sinä näytät olevan vielä kovin vasta-alkava näissä liikeasioissa.
Ja niin läksimme Krediittipankkiin ja selitimme siellä asiamme ja näytimme komeita kontrahtejamme. Herrat ilmoittivat, että he kyllä menevät takuuseen etumaksusta, tietysti edellyttäen, että me kiikutamme sen etumaksun pankin kassaholviin. Tämän seikan sanoi tuomari aivan hyvin ymmärtävänsä, sillä ei kai ollut mikään riski mennä takaukseen jonkin summan takaisin maksamisesta, kun sai rahat kassakaappiinsa. Mutta rahathan juuri tarvittiin näiden puutavaroiden hakkuuttamiseen ja sahaamiseen ja laivaamiseen.
— No jaa, ilmoitti pankinjohtaja jalomielisesti, me suoritamme teille aina kuusikymmentä prosenttia jokaisesta standertista, jonka olette lastanneet laivaan.
Tämä ei tietysti sen kummemmin asiaa parantanut, ja kun me selitimme, että meidän täytyi saada pankista nostaa joka kerta se määrä, minkä tarvitsemme hakkuitamme varten ja sitäpaitsi luonnollisesti etukäteen metsän kantohinta, niin ilmoitti pankinjohtaja, ettei hän ole tällaisista asioista intresseerattu.
Ja niin alkoi sitten kolmen päivän pankkijuoksu, kunnes viimein löysimme Ludviginkadulta pankkiiriliikkeen, joka kirjoitti tuon takauksen sillä ehdolla, että se tuon 60 %:n saapuessa saisi siitä 5 %. Ero tämän pankkiiriliikkeen ja Kansallispankin välillä oli minun käsittääkseni — jonkinlaista vertausta käyttääkseni — jokseenkin yhtä suuri kuin hiiren ja mammutin välillä.
Kun nyt siis olimme saaneet tuon takauksen, niin tuomari sanoi, että asia on nyt sitä myöten selvä. Minusta tämä tuntui kovin uskomattomalta, sillä jos tuolla tavalla lähtee kahdeksan miljoonaa, niin silloin on minun käsittääkseni tässä maassa hyvin pian joka toinen mies miljonääri.
— Tunnetko sinä sitten tätä Robinsonia? kysyin.
— En tunne, mutta Behm tuntee. Hän on kertonut, että Robinson omisti ennen suuria puutavaraliikkeitä Venäjällä, ja kun Venäjän puutavaraliike nyt on lopussa, niin hän on ryhtynyt harjoittamaan agentuureja Englannissa. Ainakin Behm on aina osannut lyödä rahat pöytään, silloin kuin on tarvittu.
No, totta se kyllä oli, mutta käsittää en voinut, että Robinson vaihtaisi Kansallispankkia ja mainittua pankkiirifirmaa keskenään. Ja jos Robinson oli oikea liikemies, niin luulisin hänen hankkivan meistä tietoja ja ottavan selvää, voimmeko saada tuon puumäärän sahatuksi. Sitä vartenhan tarvittaisiin ainakin viisi hyvää raamia, ja meillä ei ollut tiedossa kuin yksi. Joka tapauksessa näin parhaaksi ryhtyä hommaamaan itselleni sahauskontrahtia ja kirjoitin siis S:n pitäjään Jukolan sahan konkurssipesälle, sillä kuulin, että se vuokraisi sahalaitoksensa, jossa oli kaksi raamia ja jonka tiesin olevan hyvän. Sinne voisin kuljettaa meritse kaikki Rajalan tukkini.
Kirjoitin asiasta myös Turpeelle ja lähetin hänelle valtakirjat sahaussopimuksen solmimiseen, jonka hän hyvin edullisilla ehdoilla tekikin. Minä tiesin siis voivani hankkia ainakin kolmannen osan lupaamistani puista.
Seuraavana päivänä jatkettiin taas neuvotteluja. Tuomari ilmoitti Robinsonille, ettei hän ollutkaan hankkinut Kansallispankin takausta, vaan pankkiiriliike Burmann & Baumin, koska Kansallispankki on jo sylttäytynyt niin paljon näihin puutavara-asioihin, ettei se enää tahdo sillä alalla laajentaa toimintaansa.
Robinson otti taskustaan jonkinlaisen pankkiluettelon, selaili sen kannesta kanteen ja ilmoitti, ettei tässä pankkiluettelossa ole ensinkään mainittu sellaista pankkiiriliikettä. Silloin tuomari ilmoitti, että mainittu liike ei ole mikään osakeyhtiö, vaan sen muodostaa kaksi huikean rikasta miestä, nimittäin Burmann ja Baum, jotka harjoittavat pankkiiriliikettä oikeastaan vain niinkuin lystikseen ja joiden nimien varmasti täytyy olla tunnettuja kaikkialla rahamaailmassa. Ja varmemmaksi vakuudeksi kehoitti tuomari Robinsonia seuraamaan kanssaan Burmann & Baumin konttoriin.
He lähtivät sinne molemmat, sillä minä katsoin läsnäoloni tarpeettomaksi ja ilmoitin itselläni olevan tärkeitä asioita muualla. Erotessamme tuomari ilmoitti, että tapaisimme toisemme Kämpissä seuraavana päivänä kello yksi, jolloin kaikki olisi järjestyksessä.
Kun sitten tapasin tuomarin seuraavana päivänä Kämpissä, niin sanoi hän asian olevan sitä myöten selvän. Lopullinen sähkösanoma oli lähetetty Englantiin, ja sähkövastaus saapuisi vielä samana päivänä tai viimeistään huomenna.
Tarkemmin tiedustellessani kuulin, että tuomarin menettelytapa oli ollut tällainen. Hän oli mennyt Robinsonin kanssa Burmann & Baumin konttoriin, jonka näyteikkunassa komeili ulkomaista valuuttaa (muun muassa 10,000 dollarin seteli) ja jonka konttorihuoneisto oli kaupungin komeimpia. Siellä tosiaankin tehtiin siihen aikaan suuria valuuttakauppoja, ja Robinsonin täytyi tulla myönteiseen käsitykseen firman rikkaudesta, sillä samalla kertaa sattui sinne tulemaan eräs amerikkalainen, joka osti 100,000 dollaria ja löi maksun Suomen rahassa pöytään. Robinson ymmärsi joutuneensa vakavaraiseen liikkeeseen ja oli lähtenyt kohta Burmann & Baumin toisen omistajan tuomari Rustmanin kanssa notarius publicuksen luo hankkimaan todistusta siitä, että tämä pankkiiriliike kykeni vastaamaan takauksesta.
Tämäntapaisen todistuksen saa ukko kuin ukko, joka ei ole tehnyt konkurssia, sillä siinä ei oikeastaan todisteta muuta kuin että takausmies itse hallitsee omaisuuttaan. Tämän oli sitten tuomari asianomaisesti käännättänyt englannin kielelle, ja niin oli Robinsonilla taas "kova" paperi kourassaan.
Tiesin jo ennestään, että tuomari Rustman ja hänen veljensä työskentelivät Burmann & Baumin pankkiiriliikkeessä, sillä olin siellä kerran pistäytynyt ryssän ruplia myymässä. Mutta en ollut tullut ajatelleeksikaan, että hän veljineen omistaisi tämän firman ja olisi siis hyvin äveriäs mies. Ennen sotaa hän näet oli palvellut hyvin vaatimattomana notaarina eräässä keskusvirastossa ja toinen veli toiminut vaatimattomana asianajajana.
On sanottu, että kun tyttölapsi syntyy maailmaan vaikka kuinka karstaisen kurkihirren alla, ei kukaan kuolevainen voi ennustaa, mitä hänestä mahdollisesti voi tulla. Yhtä hyvin palvelustyttö kuin prinsessa. Ja juristien laita on hiukan sama, sillä juristista voi myös tulla melkeinpä mitä tahansa: aivan yhtä hyvin paperitehtaan johtaja tai kenkätehtaan johtaja kuin tuomiokapitulin sihteeri. — No, eihän tämä itse asiassa perin suuri ihme ole, sillä juristihan se lopulta tietää, kuinka kaikki maailman asiat ovat, ja jos et jostain asiasta saa muuten selvää, niin vetoa vain lain kirkkauteen, ja Korkein Oikeus on sanova sinulle, kuinka asia on.
Ei siis ollut kumma, että näistä kahdesta köyhästä pojasta oli tullut rikkaita pankkiireja, varsinkin kun luoja oli antanut heille hyvät lahjat, sekä sisäiset että ulkonaiset. Mutta pääasia oli, että olin ennen sotaa ollut hyvä tuttu heidän kanssaan. Sota-ajan olin viettänyt Lapin saloilla, joten en ollut heitä senjälkeen tavannut, ja päätin siis jossain sopivassa tilaisuudessa käydä heille hyvää päivää tekemässä.
XX LUKU,
josta selviää, mitä on eräänlainen maksukyvyttömyys.
Kun siis sähkölennätin ja posti oli pantu toimintaan, tuntui minusta siltä, että nyt oli ruvettava taas ajattelemaan tammikuun loppupäiviä, jolloin vekselini lankeaisivat.
Koska jo viisi pankinkonttoria oli huomauttanut takausmieheni maisteri ja tilanomistaja Paasimiehen maksukyvyttömyydestä, mutta taas sellaiset henkilöt, joiden olisi pitänyt tämä asia tietää, eivät siitä tietäneet mitään, päätin kääntyä veli tuomarin puoleen.
Kerroin, että minulle lankeaa maksettavaksi tammikuun lopulla vekseleitä 750,000 markan arvosta ja että näissä on joko maisteri Paasimiehen tai johtaja Hagmanin nimet. Mutta nyt on ilmoitettu, että maisteri Paasimies on tullut maksukyvyttömäksi, ja minun ei annettaisi edes uudistaa vekseleitäni, vaan vaaditaan koko summa.
— Mitäs perhanaa se maisteri Paasimiehen maksukyvyttömyys sinua liikuttaa? sanoi tuomari.
— No, uusia nimiähän ei tipu joka oksalta.
— Eipä tietenkään, mutta eihän niitä tässä tarvitakaan. Sinä ilmoitat pankille iloisesti, että sinulla ei ole rahoja maksaa, ja ottakoon pankki rahat mistä tahtoo, sillä et suinkaan sinä meinaa pankille puitasi antaa. Sinä voit myydä puusi esimerkiksi minulle. Kun pankki tulee hakemaan sinulta puita, mikä kierros sopivasti hoidettuna kestää kaksi vuotta, niin ne puut ovat jo jossakin rakennuksessa Englannissa. Sillä matka on pitkä jo sinuun asti, mutta vielä pitemmäksi tulee kierros minuun asti.
— Mutta silloinhan menetän luottoni. Miten saan sitten asiat käymään?
— Se taas ei merkitse mitään, sillä Englannista tulee sinulle kahdeksan miljoonaa, ja mitäs sinä silloin pankilla teet? Ja muuten, sinähän voit saada nuo rahat jo ennen kuin vekselisi lankeavat.
Minusta tuntui varsin uskomattomalta, että tuolta Englannista tulisi penniäkään. Tosin kyllä myöhemmin olen todennut, että suurempiakin summia on lähtenyt paljon huonommilla papereilla, mutta se on ollut sellaista tyhmänonnea, jollaista ikävä kyllä ei minun osakseni ole milloinkaan tullut.
Joka tapauksessa olin huomannut tuomarin puheista, että jotakin puolta sentään minullakin asiassa oli, vaikken luottanutkaan näihin tuomarin menettelytapoihin. Ne olivat näet hänen omissa asioissaan useat kerrat lyöneet pahasti vinoon: olipa hän saanut käydä pari kertaa lukemassa pätkiäisiäkin, toisella kerralla niinkuin hän sanoi, siksi että oli perinyt korkoa 7 l/2 %, vaikka pankit nykyään perivät 15 %, ja toisen kerran sen vuoksi, ettei hän voinut selittää, minne kahdeksan litraa lamppuöljyä oli joutunut eräästä parinsadantuhannen litran suuruisesta valtionvarastosta.
Mutta joka tapauksessa siis tiesin, että minäkin voisin sentään tarvittaessa nostaa harjakseni pystyyn, ja päätin lähteä tätä maksuvaikeuksissa olevaa takausmiestäni katsomaan. Sain kuulla, että hän oleskeli maatilallaan.
Ja siellä tapasin hänet mitä parhaimmassa hyvinvoinnissa. Kun otin asian puheeksi, niin hän selitti, että kyllähän hänen asiansa huonot ovat, mutta ettei hän aio ruveta tässä lähemmin selvittelemään, mitä täräyksiä hänelle on tullut.
Joka tapauksessa, sanoi hän, ovat juuri nämä minun vekselini olleet hänelle viimeinen kivi kuorman päälle, sillä senjälkeen on käynyt miltei mahdottomaksi saada luottoa. Hänen olisi pakko tehdä vararikko, ellei hän pääse näistä vekseleistä, sillä juuri sen kolmisensataatuhatta markkaa hän aivan kipeästi tarvitsisi ja sen hän saisi, jos vapautuisi minun vekseleistäni.
Ahaa, ajattelin itsekseni, tässä rupeaa vähitellen meri selviämään. Olin ajanut tilalle hyvin komean metsän läpi ja kuullut kyytimieheltä, ettei maisteri ollut myynyt metsäänsä, koska odotti hintojen nousua. Ja nyt hän kuitenkin on riippuvainen tästä 350,000 markasta.
— Mikset myy metsää? kysäisin.
— Se on jo tavallaan kiinnitetty. Tämä tila on kiinnitetty korsteeneja myöten.
— No, mutta eihän ainakaan kasvavaa metsää voi kiinnittää, niin että myy paperipuita ja propseja ja halkoja. Johan niistäkin tulee kolmesataatuhatta ja ylikin tällaiselta tilalta.
Mutta kovin tuntui se metsän myynti kivestävän, ja rahoja hän muka tarvitsi, Silloin vedin esille Robinsonin sopimukset, joiden loppusumma päättyi 20,000 puntaan, ja sanoin, että on tässä sentään tehty metsäkauppakontrahtikin ja niinkuin näet, pankkitakauskin on hyväksytty.
— No, sittenhän sinä et tarvitsekaan minun nimeäni, sillä kun saat rahat, niin maksa pois vekselit. Mitäs sinä teet näillä korkeakorkoisilla rahoilla, kun saat Englannista rahaa halvemmalla.
Puheessa oli perää, mutta niinkuin sanottu ainakin minun mielestäni nämä englantilaiset rahat olivat jokseenkin utukuvia tai virvatulituskultaa, vaikka niistä täytyikin ääntä pitää.
— Mutta minähän olen ostanut kaikkiaan viisikymmentä tuhatta tukkia, ja sitäpaitsi minun täytyy aikaa myöten saada edes jonkinlainen sahalaitos, sillä enhän minä voi levätä laakereillani, sen jälkeen kuin olen nämä rahat saanut.
— Sinun sijassasi minä tekisin näin, sanoi takausmieheni. Ota vain ja hommaa puuasiasi loppuun ja pistä neljä, viisi miljoonaa voittorahoja pankkiin tai hanki itsellesi maatila ja kaupungintalo ja rupea elämään kreivin päiviä.
Se ei ollut minun "suunnitelmieni mukaista", ja ilmoitin sentähden, etten voinut päästää häntä hänen sitoumuksistaan. Huomautin, ettei minulla ollut muuta neuvoa kuin antaa vekselien valssata.
— No, mutta silloinhan minun nimeni joutuisi protestilistalle! sanoi maisteri kauhuissaan.
— Aivan oikein ja minun myös — siellä ne komeilisivat molemmat.
— Mutta sehän olisi hyvin haitallista sinun liikehommillesi.
— Ja sinun myös.
Maisteri aikoi sanoa jotakin ehkä siihen suuntaan, että hän siitä asiasta perustaa viis, mutta huomasi onnekseen keskeyttää puheensa, ennen kuin oli päässyt kunnolliseen alkuunkaan, sillä silloinhan hänen olisi täytynyt sanoa, ettei hän ole krediitistä riippuvainen ja että hän puolestaan voi tämän asian selvittää.
Hänen kasvonsa alkoivat vääristyä, ja kun vielä lisäsin, että puolet puiden hinnasta valtiolle oli maksamatta ja että hän oli siinäkin takausmiehenä, niin melkeinpä nousivat hänen hiuksensa pystyyn. Ja hän sanoikin aivan toiseen malliin:
— Mutta jos sinä sittenkin saat rahoja tuolla kontrahdilla?
— Mitäs se tähän asiaan kuuluu? sanoin minä. Ei puhuta nyt siitä kontrahdista, vaan puhutaan näistä vekseleistä.
Tämäntapaista oli keskustelumme, eikä siitä sen kummempaa tullut, mutta joka tapauksessa huomasin, että olin saanut miehen hyvänpuoleisesti peloitetuksi, ja samalla oli myös minuun tullutkin sellainen antaamennä-mieliala, että tosiaankin ajattelin luopua koko hommasta, jollei tämä mies anna minulle vekseleihin nimeään.
Tähän nämä asiat siis jäivät, ja minä päätin heittäytyä tavalliseksi vieraaksi. Tein hänelle selvää puutavaramarkkinoiden korkeista hinnoista ja mainitsin, kuinka hirvittävän suuria puumääriä Robinson oli ostamassa. Annoin hänen tietää, että onneton se, joka ei juuri nyt myy metsäänsä, sillä nyt ovat puutavaran hinnat korkeimmillaan. Nyt rientää ostamaan jokainen, joka vain kynnelle kykenee, ja siitä taasen on seurauksena liikatuotanto ja huikea hintojen lasku, niin että ensi vuonna on puun hinta ehkä puolet nykyisestään.
Talon rouvakin oli ilmestynyt ja kuunteli silmät selällään minun puheitani, joita säestelin erinäisillä ammattitermeillä ja tilastollisilla numeroilla.
— No, mutta Jussi, sittenhän sinunkin täytyy myydä metsäsi. Et saa myyntiä enää lykätä.
Takausmieheni leuat järähtivät, sillä niinkuin sanottu on, lasten ja imeväisten suusta saatte kuulla totuuden ja joskus voi nainenkin sen sanoa sujauttaa, vaikka sellaista paremmin tapahtuu poikkeustapauksissa.
Tämäntapaista keskustelua riitti sitten useita tunteja, sillä junalle lähtöön oli vielä aikaa. Koko ajan istui herra aviomies kuin neuloilla, sillä rouva puhui paljon läpiä päähänsä ruveten lopulta kertomaan suurista lisärakennuksista ja puutarhan laajennussuunnitelmista, toipa vielä näytteille erään kuuluisan arkkitehdin piirustuksia rakennuksesta kaikkine hienouksineen ja mukavuuksineen. Nämä piirustukset olivat siksi uudet, ettei tushi vielä ollut ennättänyt kunnolla kuivua. Ja komeata siitä suunniteltiin, sillä olipa rakennukseen sijoitettu kokonaista neljä kylpyhuonetta.
Olin saanut siis tietää tarpeekseni, ja lähdön aikana kiittelin hauskasta seurasta. Ennätin sitten aivan hyvissä ajoin junalle ja saavuin Helsinkiin aikaisin seuraavana aamuna. Ei ollut muuta tehtävää kuin levähtää jonkin aikaa ja lähteä sen jälkeen tuomarin toimistoon kuulemaan, mitä tietoja oli tullut niistä suurista rahoista. Eihän niistä tietenkään mitään kuulunut, mutta sekä tuomari että tirehtööri puhuivat toimistossaan aivan kuin rahat olisivat olleet heillä kassakaapissa. Ja rahoja tuntui heillä muutoin olevan, sillä totesin, että kassakaapissa oli hyvä pinkka 1000 markan seteleitä. Mitä rahoja sitten lienevät olleet.
Kerroin sitten myös vieraskäynnistäni takausmieheni luona. Tuomari sanoi pelaavansa, jos minä siihen suostun, takausmiehelleni pienen pilan.
Minä suostuin, ehkä paljaasta uteliaisuudesta.
— Otetaanpahan selvää, kuinka ne tilanomistaja Paasimiehen asiat ovat.
Tuomari tarttui puhelimeen, tilasi muutamia maaseutupuheluja ja tiedusteli tarpeellisia asioita kaupungilta. Kuin noin tunti oli kulunut, oli hän saanut selville, että takausmieheni maatila oli jokseenkin "graveeraamaton" ja että hänen kaupungintalossaan tosin oli velkoja, mutta ei suinkaan mitään liikarasitusta.
Ja kun tämä asia oli selvillä, pyysi tuomari puhelut niille pankinjohtajille, joilta minä olin kirjeen saanut.
Ja sitten tuli tämäntapainen puhelu:
— Tämä on maisteri tilanomistaja Paasimies, joka puhuu. Mistä helkkunasta te olette voineet saada aihetta sellaiseen väitteeseen, että minä muka olisin maksukyvytön?
— Niin, mutta teidän täytyy antaa minulle ehdottomat ja täsmälliset tiedot siitä, mistä sellaisia vääriä ilmoituksia olette saanut.
— Ne ovat merkillisiä periaatteita ne! Tässä täytyy olla aivan jotain sikamaista peliä minun selkäni takana. Luultavasti on tässä jollakin tarkoituksena vahingoittaa myös maisteri Tatu Valkosta hänen asioissaan. Tämä on merkillistä peliä tämä. Hyvästi!
Tämäntapaisia puheluja hän sitten lennätteli jokaiselle pankinjohtajalleni ja sanoi lopuksi:
— Jokos sinä ymmärrät yskän?
— Kyllähän minä ymmärrän, että mitähän helkkunaa tästä lopulta mahtaa tulla?
— Ei siitä mitään sen kummempaa tule, kuin että sinun asiasi vain tästä paranevat, sillä minä olen nyt aivan täysin selvillä siitä, missä koira on haudattuna. Paasimies on suuri kettu. Hänellä on paljon tuttavuuksiapa on hän itse provosoinut nuo uutiset sinun maaseututirehtööreillesi saadakseen nimensä pois vekseleistäsi. Mutta kun sen sinne kerran olet saanut, niin pidä se myös siellä eläkä päästä miestä luikkimaan.
Ja niin taisi ollakin tämän asian laita. Sekä minä että sinä lukijani saamme tästä sen opetuksen, että maksukyvyttömyyttä on monenlaista.
XXI LUKU,
josta selviää, että kun herrojen kanssa menee marjaan, niin menettää ropposensakin.
Kun taas palasin hotellihuoneeseeni, olivat sinne saapuneet ensimmäiset konttorivälineeni. Siellä oli siis laskukone ja kirjoituskone ja Kardex-kortisto.
En voi sanoa näiden sievien pakkilaatikoiden minua kovasti miellyttäneen, sillä ne johtivat mieleeni, että olin tuhlannut noin 20,000 markkaa, joka summa vaikka tosin vähittäismaksuna kuitenkin täytyi ajan mittaan maksaa.
Ja kun tarkemmin mietin, niin havaitsin, että koko sinä puolentoista viikon aikana, minkä olin täällä Helsingissä tehnyt afäärejä, olin kaikkiaan ansainnut 5000 markkaa, jotavastoin minulla oli menopuolta ollut ainakin 25,000. Tammikuun 21. päivään oli enää neljä päivää, ja silloin lankeaisi ensimmäinen vekseli ä 130,000, jossa tuo maksukyvytön maisteri oli asettajana.
Tässä olivat nopeat toimenpiteet vähitellen tarpeen. Ei auttanut muu kuin lähteä ostamaan vekselilomakkeita.
Tiesin jo vanhastaan, että vekseliasioissa kaikki kysymykset olivat tyhmiä, ja päätin siis, etten asianomaisilta pankinjohtajilta kysy mitään, mutta korkorahathan minun täytyi, herranähköön, jostain hommata. Ja jo tähän vekseliin tarvittiin niitä kaikkine muine kuluineen nelisentuhatta markkaa.
Tämä summa nyt ainakin oli hommattava ja mahdollisesti enemmänkin.
Menin siis tuomarin ja tirehtöörin toimistoon, sillä siellä näkemäni tuhatmarkkaset väikkyivät vielä mielessäni ja esitin asiani. Pyysin heiltä lainaksi kymmentätuhatta.
— Eihän meillä ole rahaa.
— Mutta — — —
— Ne rahat olivat Kivilammen kartanon kauppahinnan ensimmäinen maksuerä ja siihen meni kaikki, mitä meillä oli. Mutta ruvetaan yhdessä tekemään rahaa. Kyllähän me toki saamme parikinkymmentätuhatta markkaa pekkaa päälle kokoon, tällaiset miehet, ei ne lypsylehmät sentään vielä niin kuivilla ole.
Ja niin kirjoitettiin vekseli Kivilammen kartano O.Y. hyväksyjänä ja minä asettajana, minkä jälkeen seurasivat järjestyksessä tirehtööri ja viimeisenä tuomari.
Astuttiin siis Diskonttopankkiin.
Oli sovittu, että minä en aluksi avaisi suutani ensinkään, vaan tuomari esittäisi asiat, minkä jälkeen minä voisin hänen puheitaan vahvistaa. Mukana olevasta salkusta otti tuomari ensiksi Robinsonin kontrahdin ja ilmoitti, että sitä varten on pankkitakuu saatu ja että maisteri Tatu Valkonen lähtee heidän metsäänsä leimaamaan ja panemaan heidän sahansa käyntiin, sillä nyt alkavat Kivilammen ikivanhat metsät siirtyä maailmanmarkkinoille.
— No mutta tehän saatte sitten hyvin pian ulkomailta rahaa, huomautti pankkitirehtööri.
— Niin rahaa saadaan, ja rahaa tarvitaan, sanoi tuomari. Se kahdeksan miljoonan erä, jonka tässä saamme nostaa, menee aivan ensimmäisessä silmänräpäyksessä Kivilammen sahalaitoksen kuntoonpanoon. Olemme tilanneet Ruotsista kaksi ensiluokkaista saharaamia ja höyläyskoneet ja laatikkotehtaan koneet. On niin ja näin, mahtavatko nämä pienet förskotit, jotka ulkomailta saamme, tähän tarkoitukseen edes piisata, mutta joka tapauksessa Kivilammella ovat kaikki asiat hyvin. Toivoisimme saavamme kunnian nähdä herra pankinjohtajan siellä, sanotaan kolmen viikon päästä, niin on hauskaa katsoa, kun Kivilammen uudet saharaamit montteerataan paikalleen. Ja sitäpaitsi tulee Kivilammelle mahtava kaksituhathevosvoimainen kompound-höyrykone ja viidensadan neliömetrin tulipintainen höyrypannu, jota juuri meidän tässä puhuessamme lastataan rautatievaunusta asemalle, ja sitä on siellä vastaanottamassa viisitoista hevosta ja kolmekymmentä miestä. Kyllä siellä nyt hälinä käy.
Ja joka kerta, kun pankinjohtaja koetti viitata meidän suuriin rahoihimme ja koetti selittää, että meidänhän ei pitäisi rahoja tarvita — tuomari ei ollut vielä puhunut rahantarpeesta mitään — alkoi tuomari selostaa kartanon suuria hommia, jonne rahoja upposi kuin roskaa.
Kun tätä oli jatkunut noin tunnin ajan, jona pankinjohtajan täytyi käsittää, että kahdeksan miljoonaa oli jo pantu menemään hyödyllisiin ja tuottaviin tarkoituksiin, kysyi hän lopulta, mitä meillä oli asiaa.
— Niin, ensiksi lähtee maisteri Tatu Valkonen leimaamaan metsää ja toiseksi ovat Osakeyhtiö Kivilampi ja maisteri Tatu Valkonen yhdessä tehneet erään paalukaupan. Siellä kasvaa näet Kivilammen kartanossa noin puolitoista kilometriä asemalta kaakkoon päin, aivan lähellä asemaa, eräällä aivan erillisellä paikalla parisen tuhatta mänty-ylispuuta kuusimetsän seassa, ja niitä on rakennusmestari Mikkola halunnut ostaa paalupuiksi, kun hän tätä nykyä rakentaa yhtiötaloa Runeberginkadun varrelle.
Sana rakennusmestari pani pankinjohtajan silmät kiilumaan, sillä rakennusmestarin titteli alkoi siihen aikaan olla nousussa.
— Niin, tämä metsä on aivan lähellä rautatieasemaa, ja nyt kun metsistä on niin kova tinka, ettei junttapaaluja tahdo mistään saada, on rakennusmestari Mikkola rukoillut, että me möisimme hänelle nuo kaksituhatta puuta paaluiksi, ja ne nyt lähtisi maisteri Tatu Valkonen ensin leimaamaan ja sitten ajattamaan ja sitä varten tarvitaan meidän laskelmiemme mukaan kaikkiaan kuusikymmentätuhatta markkaa. Niinkuin jo olemme kertoneet, olemme me kaikki nyt panneet kiinni viimeisetkin pennimme tuottaviin tarkoituksiin ja siksi, että maahan saataisiin ulkomaista valuuttaa, josta on niin kova puute.
Oli jo mainittu toinen taikasana, valuutta. Se oli myöskin siemen, joka jäi itämään.
Pankinjohtaja, entinen pikkukaupungin pormestari, joka oli tullut pankin osakkeenomistajaksi per vaginam (sanotaan suomeksi vaikka naimiskaupan kautta), alkoi miettiä.
Puutavarakaupat eivät oikeastaan mahtuneet hänen ajatustasolleen, mutta kun oli kysymys uutisrakennuksesta Töölössä ja rakennusmestarista, niin asia jo alkoi näyttää toiselta. Ja herranähköön taisi niistä puutavaran kaupoistakin olla jotakin hyötyä, sillä niistä saadaan valuuttaa, ja valuutan tiesi pankinjohtajamme olevan hyvin käyttökelpoista tavaraa.
Linnoitus alkoi selvästi horjua.
— Niin, jatkoi tuomari edelleen, suurviljelys ei kannata ilman puutavarateollisuutta, mutta asian luontoon kuuluu, että me tulemme perustamaan erikoisen saha osakeyhtiön, jonka osakemerkinnän tulemme hyvin pian panemaan alkuun, sillä selvää on, että meidän täytyy käyttää hyväksemme muutakin kuin oman kartanomme metsärikkauksia. Kihdin pitäjän metsät ovat tulen tunnetut, mutta on tarkoitus, että maisteri Tatu Valkonen myös tällä matkalla suunnittelee tulevan sahalaitoksemme hankinta-alueen, sillä vasta sen jälkeen katsomme, että suunnitelmamme on tarpeeksi kypsynyt voidaksemme aloittaa osakemerkinnän. Aiomme myöskin ottaa osakkeenomistajiksi kihtiläisiä tilanomistajia, sillä silloin saamme parhaiten heidät myymään metsäänsä meille.
Oli mainittu vielä yksi taikasana, osake.
Olin itse käynyt pankeissa selittämässä, että setelien voimalla voidaan kankahalla kasvava honkapuu muuttaa lankuiksi ja laudoiksi ja lathwoodiksi ynnä muuksi tavaraksi ja että sillä silloin voidaan saada Lontoosta puntia eli valuuttaa. Ja minulla oli selvät luettelot siitä, kuinka paljon minulla näitä puita oli, ja puutavaraeksperttien todistukset siitä, että laskelmani olivat oikeat ja markkinatilanteen mukaiset, mutta, niinkuin lukijani muistaa, eivät minua olleet ymmärtäneet muut kuin maaseudun pankinjohtajat. Pääkaupungissa olin puhunut kuuroille korville.
Mutta minähän olin käyttänytkin aivan vääriä tunnussanoja. Olinko minä esimerkiksi puhunut mitään paalukaupoista ja osakehuoneistoista, olinko minä edes puhunut mitään valuutoista ja olinko edes puhunut mitään osakkeista? Kuinka voi helsinkiläinen herrasmies, joka ensin on syntynyt, sen jälkeen kastettu, sen jälkeen käynyt koulun ja saanut arvonimen, sen jälkeen mennyt naimisiin, sen jälkeen perinyt ja nostanut myötäjäiset — kuinka hän voisi käsittää, että oli yleensä mitään järkeä panna rahoja mäntyyn, joka kasvaa kankahalla jossain Kivijärven takana?
Jos hän tahtoo jollakin tavalla tulla tekemisiin tuon männyn kanssa, niin hän ostaa O.Y. Männyn osakkeita. Ja silloin hän tietää, osaksi osakkeen kulmissa olevista numeroista ja osaksi pörssinoteerauksista, mikä hinta hänen on maksettava. Ja sitäpaitsi hän saa määräaikana nostaa osingon ja jos tahtoo, voi hän myös harjoittaa osakekeinottelua ja voittaa sillä, ja loppujen lopuksi voi hän myös, jos hän haluaa, siirtyä mäntyliikkeestä siankinkkuliikkeeseen ja ostaa O.Y. Sian osakkeita.
Näin yksinkertaisia asioita minä en ollut käsittänyt.
Sanoin jo edellä, että linnoituksen muurit olivat alkaneet horjua, ja niin olikin asia, sillä nyt jo haukkasi pankinjohtaja ilmaa ja ilmoitti viimeisen vastaväitteensä:
— Pankilla ei ole rahaa, nyt on tiukka raha-aika. Ja meidän täytyy maksaa osingot näin vuoden alussa, ja niihin tarvitaan kaksi miljoonaa.
Minun teki mieleni sanoa, että mikset sitä heti sanonut, niin meidän ei olisi tarvinnut täällä soittaa suuta tuntikaupalla.
Mutta puheenvuorohan oli tuomarilla, ja sanoi hän suureksi ällistyksekseni:
— Ei se mitään tee, emme me tarvitse seteleitä, me voimme aivan hyvin ottaa vastaan tämän pankin talletustodistuksia.
Ja kun asiaa edelleen oli jauhettu puolisen tuntia, niin se päättyi linnoituksen antautumiseen, ja meille kirjoitettiin kullekin talletustodistukset vastaavista määristä.
Seteleitä meillä siis ei ollut, mutta olihan 57,000 markan talletustodistukset, kun lähdimme pankista. Tosin irtisanomisaika oli kuusi kuukautta ja vallitsi hiljainen sopimus, ettei niitä nyt aivan heti paikalla sanottaisikaan irti.
Tänäpäivänä oli siis astuttu aikamoinen kukon askel eteenpäin. Olihan siis nyt minullakin 20,000 markkaa pankkitalletuksia, mutta rahaa ei ollut. Ja rahoja tarvitsin niinkuin sanottu neljän päivän päästä.
Joka tapauksessa olin mielestäni sinä päivänä tarpeeksi hoitanut pankkiasioita, sillä tottahan tällaisella paperilla jostakin täytyi rahaa saada, ja ryhdyin ottamaan selvää, mitä Turve oli saanut aikaan hakkuilla. Sopimuksen mukaan hän oli soittanut minulle ja kuultuaan minun olevan pankissa, oli ilmoittanut ottavansa aikapuhelun kello neljäksi huoneeseeni Kämppiin.
Niinkuin arvasin, olivat miehet päättäneet jättää ajohommansa. He olivat siis tulleet Turpeen luokse vaatimaan lopputiliä ja ilmoittaneet, että ellei sitä heille anneta, niin he ryhtyvät käräjöimään. Joka tapauksessa he vaativat ajotaksojen korottamista. Turve oli ilmoittanut, että hän pitää kiinni sopimuksista, ja niin olivat miehet nyrkkiä puiden painuneet tiehensä.
Hänellä ei ollut siis muuta ajomiestä kuin talon isäntä, joka meidän molempien ihmeeksi oli jatkanut ajojaan.
— Mitä on nyt tehtävä, kysyi Turve.
Kontrahdissa oli tällainenkin pykälä: jos osoittautuu, ettei ajomies saa aikanaan palstaansa loppuun ajetuksi, niin minä saan ajattaa sen hänen kustannuksellaan. Päätin käyttää tätä pykälää, vaikkei se nyt aivan selvästi tähän tapaukseen kuulunutkaan, sillä nythän oli kysymyksessä oikeastaan lakko ja ajopalkkojen korottaminen sen avulla.
— Pannaanko hevosia kaikille palstoille? kysyi hän.
— Ei panna, pannaan vaan peloitteeksi Jussilan ja Nikulan palstoille.
Jussila ja Nikula olivat ajajista varakkaimmat, joten arvasin, että heillä voi olla varaa maksaa ajopaikat, kun niistä käräjöimään ruvetaan.
— Kuinka paljon ajosta maksetaan?
— Niin paljon, että puut lähtevät.
Tässä oli nyt siis ensimmäinen vastoinkäymiseni itse taistelukentällä, mutta en otaksunut, että se olisi kovinkaan vaarallinen, sillä tiesin, että ajossani sen hyvän järjestelyn vuoksi ansaitaan yhtähyvin kuin puulaakien ajoissa.
Joskus on meillä hetkiä elämässä, jolloin kaikki tuntuu hyvin synkältä, ja sellainen päivä oli minulla tänään, sillä oikeastaan se seikka, että hakkuuni koko ajan oli mennyt hyvin, oli pitänyt minussa rohkeutta yllä. Mutta jos se pysähtyy, niin silloinhan asiani selvästi ovat huonosti, sillä en ole tehnyt mitään muuta kuin lisännyt velkojani pääsemättä mihinkään tuloksiin.
Samassa puhelinkin soi.
Langanpäässä oli tuomari, joka ilmoitti, että Robinson oli hakannut. Hän ilmoitti, että meidän sittenkin täytyy saada parempi pankkitakaus, muuten ei asiasta tule mitään.
— No, mitäs nyt tehdään? sanoin minä
— Täytyy hakea joku toinen Robinson.
— Mutta mistäs me saamme sellaisen miehen, joka antaa meille rahoja ilman suurpankkien takausta.
— En minä tiedä ainakaan toistaiseksi, vastasi tuomari.
— Mutta kuinkas käy meidän rahtauskontrahtiemme? Mitäs siinä kapteenit sanovat, joille olemme luvanneet koko kesän työn ja joiden kanssa olemme tehneet kirjalliset sopimukset?
— Ai saakeli! kuului puhelimesta.
Ja siinä se asia nyt sitten olikin. Kummallakin kapteenilla oli selvästi meistä yliote, sillä heidän ei tarvinnut muuta kuin odottaa lastia ja nostaa maksunsa makauspäiviltä. Nämä maksut olivat siksi huikeat, että minunkin osaltani tulisi parissa kuukaudessa menemään laskujeni mukaan 400,000.
— Ja luuletteko, että Andersson ja Lundström purkavat kaupan ilmaiseksi? Minä luulen, että silloin sanotaan "förståss" aivan toisessa äänilajissa.
Syöksyin ottamaan selvää, kuka todella omisti parkkilaivat Idan ja Ellidan. Laivaluettelossa komeili nimi: James Robinson.
Ymmärsin aivan hyvin, minkävuoksi Robinson oli puhunut välttämättömästi vain cif-kontrahdista. Kapteenit olivat hänen bulvaanejaan, ja puutavara oli hänelle sivuasia. Hän tahtoi tienata vain makauspäivillä, mikä oli mukavampaa ja laivan kestävyydelle parempaa kuin purjehtiminen myrskyisellä merellä.
Minusta tuntui, että olin lähtenyt herrojen kanssa marjaan ja menettänyt ropposet.
XXII LUKU,
josta selviää, että yhdessä yössä voidaan saada aikaan enemmän kuin kahdessa viikossa.
Ei se sen illan alku ollut mikään herttainen, ja varsinkin olisi ollut ikävä istua kököttää yksinään tällaisen kolauksen jälkeen. Soitin siis tuomarille ja tirehtöörille ja ehdotin, että pitäisimme yhteisen neuvottelun.
— Mitä se kannattaa? sanoi tuomari. Eihän tämä asia mitenkään kiireellinen ole. Puutavarat laivataan ensi avovedellä, ja nyt on vasta tammikuu. Siihen mennessä ehtii tapahtua hyvin paljon. Mutta voimmehan me muuten kylläkin neuvotella, sillä tämän Robinsonin hommista ei siis tule mitään.
Tällainen neuvottelu on joka tapauksessa parempi kuin istuminen yksinään synkässä hotellihuoneessa, ja joskus se voi tuottaa positiivisiakin tuloksia.
Sopivin paikka sille oli Kämpin suuri sali, sillä siellä näkee sekä kaupungin että maaseudun liikemiehiä ja mahdollisesti myös ulkomaalaisia. Minä puolestani olin erikoisesti vahtinut puutavara-agentteja, mutta suurin osa niistä, joita täällä kävi, oli sellaisia, jotka kulkivat entisiä tunnettuja linjojaan eivätkä halunneet uusia liiketuttavuuksia. Mutta sitäpaitsi olin saanut tietää, että ystäväni ja takausmieheni tilanomistaja oli tullut käymään kaupungissa, ottanut huoneen ja mennyt oopperaan. Toivoin siis tapaavani häntäkin ja pidin sitä varten vekselilomakkeita varalla, sillä en ollut aikonut häntä päästää irti papereistani. Istuimme sopivaan pöytään, josta oli laaja näköala yli salin, ja tilasimme lämpimiä voileipiä illallisen aluksi.
Tuntuivat siinä tuomari ja tirehtööri olevan vähän noloina, sillä hekin olivat odottaneet suuria tästä puutavarakaupasta, vaikkei heitä se mitenkään peloittanut, niinkuin minua, sillä heidän mielestään oli asia mennyt kokonaisuudessaan myttyyn. Siitä ei muka olisi seurauksia puoleen eikä toiseen.
Kun olimme siis istuneet jonkin aikaa, astui viereiseen pöytään herra nimituomari-tilanomistaja, jonka luona käynnistäni olen kertonut, mukanaan tuo vapaaherra-metsänhoitaja ynnä asianajotoimiston omistaja. En ollut nähnyt heitä pitkään aikaan, joten pistäydyin heitäkin tervehtimään.
Ja siellä näkyivät olevan suuret asiat puheissa, sillä molemmat puhuivat metsäkaupoista. "Tuomari" oli tullut myömään omia metsiään, ja metsänhoitaja näkyi toimivan hänen avustajanaan. Hänellä oli jonkinlainen ranskalainen puutavara-asiamiehen valtakirja, jota hän uljaana näytteli ja joka oikeutti hommaamaan lennätinpylväitä Algeriaan. Nämä pylväät tulisivat impregnoitaviksi eräällä menettelytavalla, joka vaati, ettei kuorta saanut särkeä. Ja tuomarin piti levereerata hänelle 100,000 pylvästä cif-kontrahdilla.
— No, mutta kuinka sinä luulet voivasi levereerata pylväät kuorellisina, kun sinun täytyy puusi uittaa ja vieläpä sangen koskisessa joessa. Lähteehän niistä kuori silloin väkisinkin.
— Niin, mutta me ajattelimme ostaa kuorma-autoja ja kuljettaa pylväät lähimpään satamaan ja lastata ne siellä laivaan.
— Mutta mitenkä te saatte ne pylväät metsästä maantien varteen?
— Me olemme aikoneet käyttää siihen tarkoitukseen kapearaiteista rautatietä.
— No, silloin on herroilla tosiaankin paljon rahaa.
— Niin, johan näistä puista tulee kymmenen miljoonaa.
— No, ei se kovin suuri summa ole, sillä minun käsittääkseni te tarvitsette vähintäänkin viisikymmentä kuorma-autoa, jotta voisitte saada puut satamaan, ja viitisen penikulmaa kapearaiteista rautatietä. Siihen melkein jo uppoaa kuusi, seitsemän miljoonaa, niin ettei siitä puun hinnaksi paljoa jää. Ja menee kai teiltä sitten vielä rahoja hakkuupalkkoihinkin, ellei teillä muita menoja olisikaan. Verot täytyy teidän sitäpaitsi maksaa ja vientitulli.
— Niin, mutta eihän se koko asia tässä olekaan, sillä minun metsässäni on sitäpaitsi loppumattomat määrät faneeripuuta ja pienempää puutavaraa ja sahatukkejakin, niin että tällä tavallahan minä vasta olen saanut metsääni kulkuneuvoja.
— Jokos teillä sitten on hankittuna tonnisto? — Ei ole vielä, mutta olemme juuri sitä varten tulleet Helsinkiin.
— No entäs pankkitakuu!
— Se kyllä järjestyy, sanoivat molemmat yhteen ääneen.
Puhelumme keskeytyi, sillä minulle viitattiin omasta pöydästäni ja läksin sinne.
Pöytätoverini kyselivät, keitä nuo herrasmiehet olivat. Ilmoitin heidän nimensä, mutta en puhunut koko asiasta sen enempää, sillä en tahtonut näitä herroja sotkea toisiinsa.
Ajattelin näet, että ehkä minä itse jollakin tavalla joutuisin uudestaan jatkamaan keskustelua heidän kanssaan. Tilaisuus tarjoutuikin pian, sillä sekä tirehtööri että tuomari alkoivat hommata lähtöä, minkä vuoksi minä astuin uudestaan heidän pöytäänsä.
Vapaaherra-metsänhoitaja tuntui olevan sitäpaitsi erään belgialaisenkin puuliikkeen asiamies, joka liike osti ratapölkkyjä. Koska meidän valtionrautatiemme eivät yleensä hyväksy uitettuja ratapölkkyjä, tiedustelin, saisiko tavara olla uitettua.
— Kyllä se saa olla uitettua.
Ja muutenkin olivat ehdot hyvät, hinnat aivan ruhtinaalliset, ja etumaksua luvattiin jo heti leimauksen jälkeen.
Tämähän kuulosti joltain. Kun en kerran saanut sahatavarakauppaa syntymään, niin samahan se on, vaikka myyn komeat sahapuuni ratapölkyiksi, sillä voittoa saisin niistä sittenkin. Ilmoitin siis, että minulla on 14,000 valmiiksi leimattua sahapuuta Kivijärven hoitoalueessa, ja otaksuin, että kai hän entisenä valtion metsänhoitajana hyväksyi tällaisen leimauksen.
Ryhdyimme heti tekemään laskelmia ja huomasimme, että saisimme tuosta leimikosta noin 80,000 ratapölkkyä, ja koska hinta oli 30 markkaa kappaleelta satamassa, niin siinä olisi 2,400,000 markkaa.
Etumaksua luvattiin 25 prosenttia hyväksyttyä takuuta vastaan.
— No, mikä on sitten se hyväksytty takuu? kysyin minä.
— Tietysti pankkitakuu, vastasi toverini. Esimerkiksi Kansallispankin tai Yhdyspankin.
— Sellaisia takuita en ainakaan minä saa hankituksi, sanoin. Helpompi on minun tervata kuu.
Tietysti myös vapaaherra-metsänhoitajan etuihin kuului, että kauppa saataisiin syntymään. Hän ilmoitti hommaavansa pankkitakuut, kun minä vain ensiksi saisin hommatuksi sellaisen takuun, jonka hän voi esittää pankille.
Tilattiin virvokkeita ja ruvettiin edelleen suunnittelemaan Kivijärven hoitoalueen läheisyyteen muitakin suuria ratapölkkyhakkuita ja tehtiin laskelmia, ja sitä mukaa kuin virvottelu jatkui, myös ratapölkkymäärät suurenivat, niin että lopulta puhuimme jo miljoonasta ratapölkystä.
Ajan ollen ovesta astui sisään takausmieheni maisteri ja tilanomistaja Paasimies, joka oli tullut oopperasta. Hän näkyi silmäilevän vapaata pöytää, ja silloin minä kiiruhdin hänen luoksensa kehoittaen häntä tulemaan meidän pöytäämme.
— Tässä on myös mies, joka voisi myydä lennätinpylväitä ja ratapölkkyjä, ilmoitin.
Ja niin aloitettiin kaupanteko ja näytettiin hänelle ranskalaisia lennätinpylväsehtoja ja belgialaisia ratapölkkyehtoja.
Mies innostui heti, ja keskustelu kävi hyvin vilkkaaksi, kunnes lopulta päätettiin ryhtyä oikein sopimuksia suunnittelemaan. Ilmoitin, että minulla on huone yläkerrassa, jossa on kaikki tarpeelliset välineet kirjoituskonetta ja laskukonetta myöten, niin ettei muuta kuin asiaan kiinni.
Maksoimme siis laskumme ja siirryimme minun huoneeseeni, jossa sitten laadittiin sopimukset kaavakkeille, jotka vapaaherra-metsänhoitaja haki huoneestaan. Maisteri Paasimies möi 30,000 ratapölkkyä ja 8000 lennätinpylvästä. Hänen osuutensa oli muistaakseni jotakin siinä kolmen miljoonan nurkilla. Mies oli niin innoissaan, ettei tahtonut housuissaan pysyä, sillä ei hän ollut uneksinutkaan sellaisia summia metsistään saavansa.
Minä otin esille pari pulloa skotlantilaista häränverta, ja ruvettiin viettämään harjakaisia. Niitä kestikin aivan pikkutunneille asti, sillä ainakaan minä en muistanut, kuinka tämä seurue hajaantui, kun siinä aamulla kohottausin vuoteestani. Täysin puettuna huomasin maanneeni koko yön, ja pääni tuntui hieman raskaalta.
Väänsin sähkön ja rupesin katselemaan, mitä kello oli: vasta siinä puoli seitsemän tienoissa aamulla.
Siirryin kirjoituspöydän ääreen ja siellä huomasin neljä täytettyä vekselilomaketta, ja aivan oikein, niissä oli asianomaisella paikallaan maisteri Paasimiehen nimi. Tämä oli siis sangen mieluisa herääminen, ja vielä mieluisampaa oli se, että nuo vekselit olivat eilisessä kahakassa säilyneet aivan vahingoittumattomina. Siirsin ne heti paikalla salkkuuni. Rupesin sen jälkeen etsimään eilistä sopimusta ja löysinkin sen, vaikkei se suinkaan ollut niin hyvässä kunnossa kuin nuo vekselit. Mutta mitäpä sillä väliä; sellainen paperi kelpaa, vaikka se olisi kärsinyt pienen merivahingonkin.
Oli jo kreivin aika jättää Helsinki ja lähteä maakuntaan vekseleitään järjestämään. Painoin siis nappulaa ja tilasin laskun. Maksoin huoneeni, mutta pyysin saada jättää tavarani säilytettäväksi, sillä minun täytyisi pian taas tulla takaisin Helsinkiin.
Ja niin pistin välttämättömät tarpeet pieneen laukkuun ja läksin Kämpistä.
Juna ei tosin lähtenyt ennen kuin kahdentoista korvissa, mutta arvasin, että Paasimiehen valtaisi syvä katumus näiden vekselieni suhteen, ja sen vuoksi päätin välttää niiden johdosta mahdollisesti syntyvää kiusallista keskustelua. Vein laukkuni asemalle säilytettäväksi ja soitin sieltä vapaaherra-metsänhoitajalle. Käskin Kämpin portieerin hänet väkisin herättämään puhelimeen. Hyvin kiukkuinen ääni sieltä lopulta vastakin, mutta kun ilmoitin asiani ja sanoin, että hänen täytyy välttämättömästi tulla aseman ravintolaan, jotta saisimme asiat järjestykseen, niin hän tulikin.
Siellä sitten kirjoitimme ranskankielisen takaussitoumuksen, ja minä sovin hänen kanssaan, että hän muuttaisi sopivalla tavalla pankkiiriliike Burmann & Baumin takauksen jonkin suurpankin takaukseksi. Tietysti myöskin patistelin rahaa ja sainkin 15,000 markan shekin.
Tämän jälkeen läksimme yhdessä Burmann & Baumin konttoriin, jossa 8 %:n korvauksesta pyysin firmaa takaukseen. Ja asia järjestyi verraten pian, sillä minähän tunsin Rustmanin veljekset, ja sitäpaitsi teki tietysti vapaaherran esiintyminen näihin suurenmoisen vaikutuksen. Sattui näet kesken kaiken tulemaan puhe osakkeista, ja silloin vapaaherra lasketteli tietojaan Ruotsin ja Belgian osakemarkkinoista niin pätevästi, että meni siinä sekä molemmilta pankkiireilta että minulta korvat pystyyn. Asia järjestyi, ja minä ehdin vielä loistavasti kahdentoista junalle.
Ensimmäisen vekselin sain hoidetuksi jo sinä päivänä. Sitten otin yksityisauton ja tein sillä yöllisen oikaisumatkan, niin että jo kahden seuraavan päivän kuluessa sain muut neljä vekseliäni järjestykseen.
Minuun oli tullut erikoinen tarmo, sillä nyt huomasin, että olin niinkuin sanotaan hiiskahtanut Kierivaaran yli. Tämä vaara on eräällä kievarin välillä Tornionjokivarrella kaikkein pahin paikka. Kun rahtikuorman kanssa tulee Torniosta päin, niin on yhtämittaista ylämäkeä yli kymmenkunta kilometriä, ja se panee sekä hevosen että kyytimiehen lujille. Mutta kun Kierivaara on sivuutettu, niin silloin onkin matkan suurin vaikeus voitettu.
Tosin oli minulla taas noin viikon päästä uudistettavina kokonaista kahdeksan vekseliä, mutta niissä oli takausmiehenä pankkiiriliikkeen miehiä, jotka tiesivät, ettei tällaisista asioista rimpuilemalla pääse.
XXIII LUKU,
josta lukija havaitsee, kuinka järjestetään puutavaran hakkuita, silloin kuin ei ole rahoja, joilla hakkuupalkat maksettaisiin.
Vekseliasiat järjestettyäni oli minulla taas matti kukkarossa. Tämä matti oli tavallaan suhteellinen, sillä Rajalan hakkuita varten minulla kyllä oli tarpeelliset rahat, mutta tätä uutta hakkuuta varten ei ollut kruununkillinkiä, sen jälkeen kuin olin suorittanut korkoja ja muita maksuja. Omaa yksityiselämääni varten minulla vielä oli jäljellä kymmenisen tuhatta markkaa, mutta sillä ei puutavarahommissa pitkälle potkita.
Paikalliset olot tunsin aika hyvin ja tiesin, että kolmen, neljän kilometrin hollilla hakkuualalta oli kaksi metsätorppaa. Niistä jommastakummasta oli siis minun saatava asunto, ja niistä saisivat asunnon myös ajomiehet.
Mutta nyt oltiin jo tammikuun lopulla, ja 80,000 ratapölkkyä oli tehtävä. Siihen tarvittiin miehiä, ja vetoon tarvittiin hevosia. Ja sitäpaitsi ehkä täytyisi rakentaa jokin tallirakennus ja pirttikin. Silloin luiskahtaisi aika jo helmikuun puoliväliin, ja ajoaikaa ei jäisi kuin puolitoista kuukautta. Istuessani siinä junan penkillä rupesin siis tuntemaan, että minulla oli huikea kiire. Junassa istuminenhan ei yleensä hermostuta, mutta sanoa täytyy, että aloin jo itsekseni ihmetellä, kuinka olin antanut koko tammikuun mennä. Kun muistelin toimiani, sanoi omatuntoni kuitenkin, että olin tehnyt kaiken, minkä olin voinut.
Ihmisen mielialat vaihtelevat nopeasti.
Vaunuun oli astunut varsin lihava hyvinvoivan näköinen herrasmies. Ja hänet nähdessäni johtui mieleeni Tornionjokivarrella ikuisesti kuuluisa Paaskerin puulaaki eli Limppupuulaaki.
Metsähallitus saanut päähänsä lisätä valtionmetsien tuloja siten, että ruotsalaisille annettiin suuria konsessioneja valtionmetsistä. Tämä tapahtui muuten tsaarin aikaan, mikä seikka olkoon myös mainittu.
Jos esimerkiksi Tornionjokivarren talonpoika tuli metsänhoitajan luo ja pyysi saada ostaa 100 sahapuuta, ja sen jälkeen hakkasi ne ja kuljetti ne metsästä jokirantaan ja myi ne leveranssipuuna jollekin puutavarayhtiölle ansaiten jonkin pennosen, niin oli täten tapahtunut suuri kauhistus. Sillä eihän talonpoika tai valtion torppari saanut ansaita valtion puilla.
Mutta jos kaksi ruotsalaista virkaheittoa inspektoria Haaparannan hotellissa tilasi edeskäyvältä arkin virallista paperia ja kirjoitti sille anomuksen, jossa anoi saada ostaa metsähallitukselta 100,000 sahapuuta niiltä ja niiltä metsämailta sen ja sen hoitoalueen siitä ja siitä vartiopiiristä, ja lähetti tämän paperin jollekin oululaiselle asianajajalle, joka sen kuljetteli eteenpäin virastoissa, niin jopa leimattiin nuo 100,000 tukkipuuta näille inspektoreille, ja he perustivat sitten tavallisesti osakeyhtiöitä, joiden nimissä puut hakattiin. Suomalainen talonpoika sai ajopaikan, muutamat saivat natsaijunsa ja asianajajapalkkionsa, mutta päävoiton korjasivat inspehtorit taskuunsa.
Niin, tällöin tapahtui täysi oikeus, sillä metsähallituksen oli onnistunut hankkia menekkiä valtion metsien puille.
Edellisessä tapauksessa taas, niinkuin sanottu, tapahtui suuri kauhistus, sillä suomalainen talonpoika oli päässyt ansaitsemaan hoitoalueen metsänhoitajan tyhmyyden vuoksi. Tämä tyhmyydessään oli hänelle lupakirjan antanut ja rangaistiin milloin varoituksella, milloin antamalla "consilium abeundi" s.o. neuvo lähteä kilometritehtaalle.
Mainittuun malliin oli se Paaskerin puulaakikin syntynyt. Siltä loppuivat muuten rahat jo alkuvalmistuksiin, niin että kun metsänajo alettaman piti, ei ollut penniäkään rahaa ajopaikkoihin ja muihin kustannuksiin. Mutta firman taitava inspehtori, joka ulkonäölleen muistutti edessäni hyllyvää lihavaa herrasmiestä, osasi taitavasti tällaisen asian järjestää.
Hän järjesti näet työmaalle puulaakin puolesta sekä miehille että hevosille ruoan, ja koko halvalla sitä myytiinkin. Ruokatavaroita ja rehuja hän sai luotolla jokivarren kaikilta kauppiailta — tietysti niin pitkälle kuin luottoa piisasi. Kun tuli tilipäivä, niin jaettiin miehille maksuksi kokolailla komeita Paaskerin puulaakin seteleitä, joissa ilmoitettiin, että Paaskerin puulaakin pääkonttori suorittaa tästä setelistä niin ja niin monta kruunua.
Tällä tavalla sai tämä nerokas mies kaikki hakkuut ja ajot ja uitotkin sivujoissa suoritetuksi ihan jetsulleen, mutta kun tultiin pääväylälle ja työmiehille tuli Ruotsin konjakin osto, kas silloin tuli tenä eteen. Viinakauppias ei näet huolinut näistä firman rahoista, vaan vaati joko Suomen tai Ruotsin valtion rahaa, ja niin romahti näiden rahojen kurssi täydellisesti.
Mutta kun näin kävi, teki tietysti Paaskerin yhtiö konkurssin, jolloin sen tilalle ilmestyi Uusi Paaskerin Yhtiö, joka otti haltuunsa tämän vanhan Paaskerin varat, mutta ei sen velkoja. Tällä yhtiöllä oli sitten sen verran varoja, että se kykeni saamaan tukit pääväylän varrella lauttoihin ja viemään ne Tornioon ja sieltä Ruotsin puolelle.
Ajomiehille ja sivujokien uittajille ei siis ollut jäänyt muuta valuuttaa kuin nuo limput, joita he olivat yhtiöltä saaneet, sekä sitäpaitsi yhtiön setelit, jos niitä joksikin valuutaksi katsotaan.
Tämä esimerkki siitä, kuinka puutavarahommia on hoidettava, silloin kuin ei ole rahaa, johtui mieleeni siinä ajaessani rautatievaunussa ja ihaillessani tuota hyvinvoipaa herrasmiestä.
Tässähän oli minullekin opittavaa, jotapaitsi luulin olevani paljon paremmassa asemassa kuin Paaskerin puulaakin herrat, sillä olihan minulla sentään kauppasopimukset tehtynä ja aikoinaan tietysti saisin rahaakin.
XXIV LUKU,
josta selviää, kuinka Paaskerin puulaakin esimerkkiä sovellutetaan Kivijärven oloihin.
Nousin junasta eräällä pienellä saloseudun asemalla myöhään iltayöstä. Majataloon oli matkaa viisi kilometriä, ja asemalla ei näkynyt ketään. Oli pyryttänyt, ja laukkuni oli aika raskas. Tiedustelin, voisiko asemalta saada kyytiä majataloon.
Siihen ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta, mutta lopulta sain erään asemamiehen kantamaan laukkuani ja niin lähdin kahlaamaan lumikinoksessa majataloon.
Se matka ei ollut leikintekoa, sillä lumipyry vain yltyi, ja parisen tuntia saimme kahlata, ennen kuin meidän edessämme oli se keidas, jota majataloksi kutsutaan. Ja täällä saimme huutaa ja kolkuttaa puolisen tuntia, ennen kuin saimme talon unisen piian hereille.
Muistui siinä mieleen lämmin juna ja mukava huone Kämpissä, sillä kesti kauan, ennen kuin sai piian siksi hereilleen, että hän alkoi käsittää, mistä oli kysymys: yösijasta ja parista lasillisesta lämmintä vettä, sillä huone, johon meidät vietiin, oli aivan lämmittämätön. Seuralaiseni näkyi olevan vankka kävelymies, sillä hän lähti heti takaisin, mutta minä en edes uskaltanut istuutua, vaan tanssin eräänlaista intiaanitanssia ja kävelin edes takaisin lattialla, kunnes lämmin vesi, jonka valmistamiseen meni uskomattoman pitkä aika, lopulta saapui.
Mutta saapui se viimeinkin, ja pesään työnnettiin hyvä sylyksellinen pihkaisia honkahalkoja, ja niin alkoi huone, jossa oli hyvin nähnyt hengityksensä, vähitellen lämmitä. Moni lääkäri on neuvonut, että poikalapsi, joka on heikonlainen, pantaisiin opiskelemaan metsänhoitajaksi, sillä siinä virassa hän nähkääs saa tarpeeksi raitista ilmaa, aurinkoa ja metsän terveellisiä pihkantuoksuja. Mutta onkohan tämä lääkäri ajatellut sitä, kuinka terveellistä on tultuaan hikisenä ja märkänä lumipyrystä sellaiseen kievarihuoneeseen kuin tämä tässä heittäytyä lepoon vuoteelle, johon on tuotu aivan kylmät vuodevaatteet. Se on kaikkea muuta kuin terveellistä, ja onnenkauppaa on, ettei tällaisessa tapauksessa saa keuhkokuumetta.
Ja eräs kansakoulun luonnontieteen oppikirja, jota tosin ei lääkäri ole kirjoittanut, sanoo, että ryyppy jotakin alkoholipitoista ainetta on tällaisessa tapauksessa hengenvaarallinen, mutta minä rohkenen olla samaa mieltä kuin professori Bonsdorff, joka on täyttänyt 90 vuotta, ja jolla siis uskomme olevan melkoisen suuren kokemuksen — semminkin kun hän sitäpaitsi myös sattuu olemaan seminaarin luonnontieteen opettaja kuten Hainarikin ja oppiarvoissa yhtä korkealla kuin Matti Helenius — elämäkerrassaan sanoo, että näet hän ei koskaan tule unohtamaan, kuinka suloiselta ryyppy tällaisissa tapauksissa maistuu. Se vaikuttaa kuin paras rohto. Ja niin tunnustan tässä kahden kesken lukijalle, että sen jälkeen kuin olin saanut tuota lämmintä vettä, ensityökseni kaivoin kapsäkistäni esille alkoholimyrkkyä ja tietäen, että Suomen kansa kieltolailla on kieltänyt tämän kauhean myrkyn säilyttämisen ja hallussapitämisen, päätin lakata sitä enää säilyttämästä ja kulautin siis sen vähitellen lämpimän veden kera naamaani. Se vaikutti minuun aivan samalla tavalla kuin prof. Bonsdorffiinkin, nimittäin suloisen lämmittävästi ja samalla raukaisevasti, joten sen jälkeen kuin tämä alkoholimyrkky oli loppunut ja valkea pesässä palanut, rohkenin heittäytyä vuoteelleni.
Seuraavaksi aamuksi olin tilannut kyydin Kivijärven kirkonkylään, jossa toistakymmentä vuotta sitten olin käynyt, mutta jossa minulla vieläkin oli pari tuttavaa. Ajoin kauppias Markkasen luokse, joka otti minut ystävällisesti vastaan. Hän oli niitä vanhan kansan maakauppiaita, joka tässä hommassa oli koonnut itselleen aika kauniin omaisuuden ja tehnyt kauppaa millä tavaralla tahansa aina pajun parkista lampaanvillaan asti.
Hänen kanssaan olin jo ollut ennen puhelinkeskustelussa, mutta siinähän en voinut puhua asioita halki. Olin kyllä itse käynyt arvioimassa sen metsän, jota aioin ajattaa, mutta silloin olin kulkenut kesäteitä aivan toiselta taholta enkä ollut vielä tarkoin tutkinut metsän ajattamismahdollisuuksia.
Kun tiedustelin, tarvitsisiko metsään rakentaa asuntoja ja talleja, niin sain kuulla, että se oli aivan tarpeetonta, sillä metsähän oli aivan kylän reunassa. — Minkä kylän? jäin suu auki ihmettelemään. No, ei siellä virallisesti mitään kylää ollutkaan, mutta niistä kahdesta kruununtorpasta, jotka muistin, oli syntynyt 9 taloa. Eivät ne tosin vielä silloin itsenäisiä olleet, mutta tulisivat siksi pian, ja talon arvoisia ne muuten kyllä olivat. Tämä esimerkki osoittaa, kuinka — jos oikein hyvin käy — asutus valtion mailla voi mainiosti onnistua, kun asukas itse saa asuinpaikkansa valita ja itse kovalla työllä sen asua; asutushallitus sitävastoin ei tahdo kyetä saamaan valtion alueille asukkaita, vaikka rakentaa heille valmiit pirtit, tuo pirttiin radiot ja kamariin gramofonit. Se on tämä Suomen kansa sellaista jukuripäistä kansaa, nähkääs, ettei se tahdo edes asua hallituksen pillin mukaan. Oli siis hyvä asia, ettei asutushallitus ollut täälläpäin toiminut; silloin minulla ei olisi tietenkään ollut ajomiehiä niin helposti saatavilla kuin nyt.
Selitin siis Markkaselle, että minulla oli markoista puute ja että aioin ryhtyä ajattamaan puita, toistaiseksi Paaskerin puulaakin malliin.
— Ohoh, sanoi Markkanen, kun luin lehdistä sinun monet puutavarahuutosi, niin luulin sinua upporikkaaksi. Hyvällä hinnalla sinä joka tapauksessa metsän sait, mutta ethän sinä pääse sitä ajamaan, ellet ole maksanut sen puolta hintaa.
- Se on kyllä suoritettu määräaikana.
— Mikäs hätä sinulla sitten on? Kerroin asiani ja näytin sopimuksiani.
— No, kyllähän tuollaisella paperilla pitäisi rahaa lähteä, tuumasi kauppias. Pannaan vain ajot alkuun, riittäähän sitä minultakin rahanapua, mutta ennen kaikkea kalua muutamaan tiliin.
Sain sitten kuulla, että Markkasen veljellä oli ratavarressa yksiraaminen saha, ja niin päätimme ruveta yhteiseen puulaakiin. Hänen mielestään oli parasta sahata ratapölkyt, sillä siinä saataisiin lautatavaraakin, joka kyllä tekisi kauppansa. Rupesimme suunnittelemaan sopivaa sahausta ja huomasimme pian, että metsästä lähtisi noin 150,000 ratapölkkyä eli lähes kaksi sen vertaa kuin olin arvioinut. Mutta koska tahdoimme samalla myöskin saada lautatavaraa, ei meidän sopinut metsässä katkoa puita kohta ratapölkkypituuksiksi, vaan laadimme tätä varten sopivan katkomissuunnitelman.
Näitä laskelmia tehtäessä saapui paikalle Markkasen velikin, jolle olimme soittaneet, ja niin laadimme yhtiösopimuksen. Ja sitäpaitsi tuli posti, joka toi sähkösanoman vapaaherra-metsänhoitajalta. Siinä oli lyhyesti ilmoitettu, että hän oli saanut pankkitakuun ja lähettänyt paperit Belgiaan; rahat saapuisivat pian.
No se oli jotakin se.
Nyt vain reippaasti toiminaan! Astuimme rekeen ja ajoimme metsään, ja vielä samana päivänä olivat hakkuusopimukset tehdyt. Metsä voitiin luonnollisilla rajoilla jakaa hakkuupalstoihin. Kaikki kävi kuin tanssi.
Mutta aivan samoin tein minun täytyi lähteä uudestaan Helsinkiin ja sieltä taas vekselikaupunkeihini hoitamaan loppuvekseleitäni. Niiden hoitamisessa ei kuitenkaan ollut vaikeuksia, sillä asettajanahan oli tuo mainittu pankkiiriliike. Se uudisti nimikirjoituksensa aivan lemmessä, lainasipa vielä korkorahatkin ja 10,000 niiden yli Nyt olivat minusta asiat loistokunnossa. Oli kolme kuukautta hengähdysaikaa, enkä sen enempää tarvinnutkaan saadakseni ajoni lopetetuksi. Niin pian kuin puut olisivat rannassa, luovuttaisi metsähallitus minulle niiden omistusoikeuden, ja silloin saatoin niillä tehdä mitä halusin. Sitäpaitsi oli 14,000 puuta myyty hyvällä hinnalla ja niiden hakkuu ja ajo varmoissa käsissä.
Ja samalla tavalla oli myös toinen hakkuuni luultavasti hyvällä puolella, ajattelin.
Päätin siis pistäytyä Rajalan hakkuuta katsomassa ja hommaamassa pankista tarpeelliset rahat sen lopettamiseksi. Käsittääkseni siellä kaikki selviäisi jo helmikuun kuluessa, ja sen jälkeen Turve saisi lähteä Kivijärvelle pitämään huolta Kivijärven hakkuusta ja panemaan siellä asiat järjestykseen uittoa varten. Siellähän oli sitäpaitsi käytettävissä molemmat Markkasen veljekset ja hyvänpuoleinen uittoväylä; mitään erikoista hätää ei siis ollut, vaan kaikki menisi kuin tanssi. Rajalan puiden uittoväylässä oli sensijaan parisenkymmentä kilometriä vaikeata purouittoa; siksi päätin itse olla tällä paikalla, sillä olin jonkin verran tottunut tähän hommaan.
Aioin heti sen jälkeen kuin olin saanut ajot lopetetuksi, lähteä tutkimaan Rajalan puronvartta ryhtyäkseni niin aikaisin kuin mahdollista tarpeellisiin toimenpiteisiin sen uittokuntoon saattamiseksi. Astuin siis taas Helsingissä junaan ja matkustin S:n kauppalaan.
En ollut saanut Turpeelta mitään ilmoituksia töiden kulusta, sen jälkeen kuin olin hänelle antanut määräyksen, miten sopimuksenrikkojien puut olivat ajettavat. Mutta koska olin antanut hänelle tarpeelliset ohjeet, otaksuin, että kaikki oli hyvin.
XXV LUKU,
josta selviää, ettei tirehtöörikään ole puulaakissaan kaikkein suurin herra, sillä hänen yläpuolellaan on pankkitirehtööri.
Saavuin myöhään yöllä S:n kauppalan pieneen mutta siistiin hotelliin ja silmäilin huoneeseen mennessäni matkustajaluetteloa. Huomasin, että hotellissa asui pari S:n pitäjän kirkonkylän isäntää. Heiltähän saisinkin seuraavana aamuna jo tietää alku-uutiset ja pääsisin hiukan selville ajoista, ennen kuin lähtisin maakauppias-pankinjohtajan puheille.
Heittäydyin siis hotellihuoneen siistiin sänkyyn ja nukuin pitkästä aikaa tyytyväisenä ja rauhallisena kuin tukki — jos nyt yleensä tukkia voidaan tyytyväiseksi sanoa, rauhallinen kai se ainakin on.
Seuraavana aamuna astuin hotellin ruokasaliin ja siellä tapasin nuo tutut isäntämiehet.
— Mitä kuuluu minun ajoistani? kysyin.
— Ei sieltä oikein hyvää kuulu, tuli vastaukseksi.
Ja niin minulle kerrottiin, että ei siellä Turve saa töitä menemään ja että huikeat korvaukset minä tulen saamaan oikeudenkäynnissä maksaa. Se Turve näyttää olevan semmoinen hökellys miehekseen, sillä ei se korottanut ajopalkkoja, vaikka meillä on aina ollut tapana joulun jälkeen korottaa, ja kun miehet eivät lähteneet ajoon entisillä palkoilla, niin se rupesi toisilla ajattamaan heidän puitansa korkeilla hinnoilla.
— Niilläkös se yhä ajattaa?
— Ei se enää niillä ajata. Kyllä ne entiset ajomiehet ovat menneet takaisin, mutta sillä välillä olivat nämä Turpeen ajomiehet ajaneet parhaat paikat. Ja ei siellä nyt järjestystä kyllä tule, sillä miehet ovat kääntyneet tuomari Pekurin puoleen, ja maisteri saa luultavasti heti paikalla haasteen, kun perille pääsee.
En virkkanut mitään, mutta tiesin hyvin, että minun sopimusmallini olivat jo Pohjois-Suomessa Korkeinta Oikeutta myöten käräjöidyt, joten olin varma niiden paikkansapitäväisyydestä.
Tosin kihlakunnanoikeuksissa nuoret hovioikeudenauskultantit ja lautamiehet yhdessä tekevät kaikennäköisiä nahkapäätöksiä, joista varsinkin puulaakeille koituu suuria vahinkoja, mutta tässä tapauksessa tuskin sellaisia oli odotettavissa, sillä hätätilassa voisin lyödä ennakkopäätökset pöytään. Kaikesta päättäen oli Turpeen homma menestynyt hyvin.
Näitä ajatuksia en tietysti lausunut julki, mutta joka tapauksessa olin siis suunnilleen selvillä siitä, millainen tilanne oli.
Läksin sen jälkeen pankkiin rahoja hakemaan. Pankinjohtaja sattui olemaan toimistossa, ja hän viittasi minut heti luokseen.
— Mitä Rajalaan kuuluu?
— Ei mitään erikoista. Olen juuri sinne menossa asioista selvää ottamaan, mutta tottapa kaikki on hyvin, koskei Turve ole mitään kirjoittanut.
— Vai ei ole mitään kirjoittanut? sanoi pankinjohtaja. Kyllä hänellä minun tietääkseni pitäisi olla paljonkin kirjoittamista. En minä Rajalassa ole käynyt, mutta kaikki ovat yksimielisesti sanoneet, ettei tästä Turpeesta ole metsänajattajaksi. Mies on sellainen tuhahtelevainen ja sitäpaitsi vallan kokematon teoreetikko, tuskin tietää, kasvaako puu latva vai juuret ylöspäin. Se mies taitaa olla vallan ensikerran metsässä.
— Ei suinkaan, minä vastasin. Turve on metsätyönjohtajan poika, ja on hän ollut metsänajoissa ihan lapsesta saakka. Kansakoulun käytyään hän oli pitkät ajat metsätyömiehenä ja sen jälkeen puulaakin metsä- ja uittotyönjohtajana, kunnes kaksikymmentäkaksivuotiaana meni metsäkouluun ja sieltä päästyään suoritti kahdenkymmenenneljän ikäisenä ylioppilastutkinnon käymättä luokkaakaan lyseota.
- Niin, enkös minä sitä sanonut, että Turve on teoreetikko. Jos tuommoinen lahjakas mies, sillä sellainenhan hän ehdottomasti on, olisi ollut käytännöllinen, niin ei häntä olisi päästetty puulaakin hommista pois, vaan hän olisi siellä kohonnut pomoksi.
— Mutta juuri puulaakin isännöitsijä suositteli häntä metsänvartijakouluun ja kirjoitti hänestä vielä johtajalle yksityisen kehumiskirjeen.
— Niin, sanoinhan jo, että Turve on teoreetikko. Tämä puulaakin johtaja oli tietysti huomannut, ettei Turpeesta tukkihommiin ole, mutta kun mies oli muuten fiksu, niin tahtoi hän hommata hänet metsäkouluun, sillä onhan niitä muitakin metsäaloja, esimerkiksi metsänistuttajan.
Tässä oli siis kolme kertaa lausuttu tuo kaamea sana teoreetikko.
Jos sinä, lukijani, olet ollut jossakin käytännöllisessä metsähommassa ja sitten saat kuulla sattumalta, mitä sinusta on selkäsi takana puhuttu, niin ei sinun pidä kauhistua, vaikka sinua sanotaan vetelykseksi, laiskuriksi, hölmöksi, hutilukseksi, juopoksi ja niin poispäin, sillä kaikille toimialoilla, joissa ei virkavuosilla ja tutkinnoilla ole sanottavaa merkitystä, tapahtuu yleneminen tavallisesti toisia alentamalla ja omaa itseään kehumalla, ja nämä edellä olevat adjektiivit ovat niitä tavallisimpia, joita silloin selkäsi takana käytetään. Ei sinun niistä pidä kauhistua; sen kuin etsi esille näiden puheiden alku ja juuri ja selitä, että nämä adjektiivit voidaan parhaiten sovelluttaa häneen itseensä.
Mutta jos sinusta, lukija, on sanottu, että sinä olet fiksu ja lahjakas mies, mutta liian teoreettinen, niin kas silloin olet kiinni kuin kettu raudoissa. Siinä on sinulle annettu sellainen atribuutti, josta et milloinkaan pääse. Parasta on silloin, että heti paikalla käännät kelkkasi ja antaudut jollekin puhtaasti teoreettiselle alalle. Tee se tällaisessa tapauksessa ja tee se äkkiä (vaikka näet olisit kuinka käytännöllinen tahansa, voi sinusta kehittyä teoreetikkokin, jos sinulla muuten sattuu olemaan lahjoja), sillä käytännönmiehen arvonimeä et sinä enää milloinkaan saa, kun sinulle kerran on tämä teoreetikon nimi annettu. Vaikka suorittaisit kuinka monta käytännöllistä tehtävää, kuinka käytännöllisesti ja hyvin tahansa, niin tullaan sinusta korkeintaan sanomaan, että hyvinpä se mies sittenkin onnistui, vaikka se on sellainen teoreetikko.
Selvä on siis, että riensin kaikkine voimineni puolustamaan Turvetta, jolle tämä hirveä atribuutti oli annettu, jataisin sanoa vähän jyrkänlaisestikin, että sanottakoon Turvetta miksi murjaaniksi tahansa, mutta kaikkein mahdottominta häntä on teoreetikoksi sanoa, sillä hän on mies, joka on tukilla syntynyt ja tukilla kasvanut ja tukilla elää ja tukilla kuolee.
Mutta silloin kumosi minut maakauppias-pankinjohtaja iskemällä nyrkkinsä pöytään ja karjaisemalla:
— Turve on teoreetikko, ja hän on sopimaton sellaiselle hakkuulle, jota minun pankkini vinanssieeraa.
Ymmärsin yskän, ja laimentelin parhaani mukaan edellisten puheitteni vaikutuksia sekä ilmoitin ensi tilassa lähettäväni Turpeen tiehensä ja rupeavani itse tilalle. En ollut jumalankiitos puhunut toisesta hakkuustani mitään, ja sain siis helposti asian näyttämään siltä, että olin antanut Turpeelle eropassin harmaalle paperille.
Mutta pian huomasin, että pankinjohtaja ei ollut tyytyväinen minuunkaan, vaan tahtoi sitäpaitsi minun rinnalleni oikein käytännöllisen ukkoherran.
No mikäs siinä! Kun kerran pankki asian "vinanssieerasi", niin täytyihän minun tanssia tirehtöörin pillin mukaan. Ilmoitin siis, että heti paikalla ryhdyin katsomaan uutta miestä.
— Minä tiedän sinulle erittäin hyvän miehen, joka saapuu tänne parin päivän päästä. Se on nimeltään yks' Jalkanen ja se on oikea käytännönmies kaikissa puuhommissa.
XXVI LUKU,
josta selviää, että veri on sakeampaa kuin vesi.
Niinkuin lukija näkee, tällaiset käytännölliset puuhommat voivat kangertaa milloin mistäkin kohdasta, ja tässä oli tullut sellainen kangerrus, jota en etukäteen mitenkään ollut voinut aavistaa. Kun siis istuin reessä painumassa Rajalan uudistaloa kohti, mietiskelin vielä Turpeen asiaa. Ja rupesin siinä ajattelemaan, että ei savua ilman tulta. Voihan olla, että jokin asia on hakkuulla päin mäntyä, sillä pankinjohtaja oli sitäpaitsi väittänyt, että rahoja on mennyt paljon enemmän kuin ennen ja että palkkoja olisi korotettu. Hän oli myös kertonut, että lanssissa ei enää pysy järjestys; siellä on täytynyt valtion metsänhoitajan puuttua asiaan.
No, mitäpäs siitä, pian pääsisin asioista selville.
Oli hyvänlainen pakkanen, mutta ei kuitenkaan liikaa. Mukavasti kölliskelin matkaturkissani reen perässä ja kuuntelin pakkasen laulua. Kun reen jalakset pakkasella hankaavat lunta ja taipuilevat maata myöten, niin korva erottaa mitä erilaisimpia säveliä, talven tuutulaulua, jota ei kukaan säveltäjä toistaiseksi ole nuotteihin pannut. Se on samalla nukuttavaa ja hermoja rauhoittavaa. Tuollaisen nelipenikulmaisen rekimatkan tehtyään tuntee itsensä levänneeksi.
En ollut pitänyt kiirettä, sillä tahdoin tavata Turpeen illalla kotonaan; silloinhan kaikki konttoriasiat parhaiten selviäisivät. Hän ei sitäpaitsi tietänyt tulostani; saavuin siis paikalle oikean tarkastajan tapaan kuin varas yöllä.
Vaikka olen joutunut monia tarkastuksia tekemään, niin sanoa täytyy, että olen aina tottunut ajattelemaan niitä jonkinmoisin vastenmielisyyden tuntein. Tunne, että täytyy epäillä toista, on aina ilkeä, mutta se täytyy voittaa, ja sen voittaa mielestäni parhaiten, kun heti paikalla perille saavuttuaan ilmoittaa, mistä on kysymys.
Ja niin minä sanoinkin heti, että olen tullut tänne tarkastukselle ja pyysin paperit esille. Tuollainen ikävä asia on näet paras panna aina menemään niin pian kuin mahdollista.
Otettiin siis esille ensin hakkuupalstakirjat, senjälkeen tuumaluettelot, senjälkeen etumaksuluettelot ja muut tililuettelot. Kun näitä papereita tuotiin esille, niin muistui minulle mieleen, että sinnehän ne olivat jääneet Kämppiin minun konttorikojeeni kortistoineen; mutta antaa heidän olla rokulissa, tuumiskelin, parempihan se on, ettei niitä rupea kuluttamaan, hätätilassahan voi ne vaikka myydä.
Turpeella oli erittäin kaunis käsiala, ja ehkä sekin oli hänelle vahingoksi, sillä mikäpä näyttää epäkäytännöllisemmältä sellaisen miehen silmissä, joka on tottunut näkemään ukkoherrain laatimia tilejä, joissa rivin alkupäät lävistäjäin tavoin painuvat yhä taaksepäin tai niiden lähtökohdat vaihtelevat sahanterän malliin.
Mutta nämä paperit olivat kaikki kuin painetut, ja jokaisesta asiasta tuli heti paikalla selvä. Ei ainakaan konttorihommissa ollut mitään vikaa, sen näki heti paikalla samaten kuin senkin, että kaikki merkinnät olivat tehdyt päivittäin.
Mitään sellaisia ajopalkkojen koroituksia, jotka eivät olisi olleet välttämättömiä, ei ollut tehty. Minulle oli sanottu, ettei Turve, joka on herrasmies, oikein tahtonut pysyä työmaillaan, ja otin siis selvää tästäkin asiasta.
Tässä puheessa olikin jonkinlaista "perää". Turve oli näet käynyt jo tutkimassa uittoväylän puro-osan ja tehnyt suunnitelmia sen rakentamiseksi. Hän oli piirtänyt pari sinne rakennettavaa pukkitammea sekä tilannut niihin tarvittavat aineet ja tehnyt sopimukset niiden rakentamisesta. Muuten harvinaisen halvalla hinnalla, kahdellatuhannella kappale.
Sitäpaitsi hän oli käynyt Jukolan sahalla. Hän oli näet hankkinut itselleen pari ulkomaalaista puutavaralehteä ja ottanut selvää puutavaramarkkinoista, joista minä sillä kertaa en muuten tietänyt tuon taivaallista. Hän oli huomannut muun muassa sen tärkeän seikan, että pieni lautatavara ja pieni soirotavara oli hyvin korkeissa hinnoissa, ja siksi oli muutamissa tapauksissa muuttanut katkomisen tapaan, jonka minä täysin hyväksyin. Koska toiselta puolen latvukset oli jo myyty määrättyyn mittaan asti, oli tietysti katkomisen muuttaminen hyvin vaikeata, joten se ei joka paikassa käynyt päinsä; tämä uusi katkominen oli aiheuttanut jonkin verran lisäkustannuksia ja hieman kinaakin, mutta juttu oli jo ohi ja kaikki järjestynyt paikalleen.
Sitäpaitsi Turve oli määräyksen mukaan käynyt tekemässä Jukolan sahan kanssa sahaussopimuksen. Myös tässä suhteessa oli hän menetellyt tunnolliseen tapaansa, sillä hän oli tutkinut ensin sahalaitoksen lautatarhassa olevan tavaran ja sen perusteella päätellyt, oliko sahauskoneistossa mitään vikoja. Luonnollisesti oli hän myös tutkinut sahan koneiston ja vaatinut siihen erinäisiä pienempiä korjauksia, jotka olivat välttämättömät, jotta saataisiin täysin vientikelpoista tavaraa.
Lisäksi hän oli tutkinut, kuinka paljon pientä sahatavaraa, se on: kimpiä ja päreitä, tuossa hommassa saataisiin, ja jätetavaraksi hän laski vasta sen määrän, mikä sen jälkeen jäi. Hän oli saanut tavattoman edullisen sopimuksen, sillä sahausmaksuksi tuli ainoastaan kaksisataa markkaa standertilta, jotapaitsi sahalle jäisivät ainoastaan ne jätteet, mitkä kimpien ja päreiden teosta jäi. Ja maksuehdot olivat edulliset: sahauksesta ei tarvinnut maksaa, ennen kuin viimeinen standertti oli sahattu, muuta kuin suoranaiset työpalkat työkirjojen mukaan, jotapaitsi sahassa ei meidän sahauksemme aikana saatu sahata muiden tavaraa ja oli määrätty, että sen sahaus oli syksyllä aloitettava ensiksi, ja sille oli määrätty kaikkein edullisimmat paikat lautatarhassa. Sitäpaitsi oli tapuloiminen tarkoin määrätty ja vieläpä määrätty sakko jokaiselta sinistyneeltä standertilta. Se oli sellainen sopimus, etten usko kenenkään voineen saada aikaan sen parempaa. Tässä olen tosin vain maininnut pääasiat, mutta voin sanoa, ettei siitä ollut jäänyt ainoatakaan yksityiskohtaa huomioonottamatta.
Tarkastus kesti myöhään yöhön asti, ja seuraavana aamuna aikaisin läksimme metsään. Siellä oli kaikki jetsulleen, kannotkin olivat niin maata myöten otetut, etten sellaista tarkkuutta ole missään nähnyt. Ja entäs tukkien kuoriminen sitten! Ne olivat kuoritut melkein kuin vientipaperipuut, niin että jo matkan päästä erotti, missä minun aikaiseni lanssit loppuivat ja Turpeen lanssit alkoivat. Katkominen oli myös toimitettu aivan erikoisella tarkkuudella, ja koko päivänä ei löytynyt ainoatakaan tikkua, joka olisi ollut väärin katkaistu, jossa olisi tullut mukaan liiaksi lahoa ja niin edespäin. Jokaiseen puuhun oli merkitty siniliidulla puun pituus ja tuumaluku mitattaessa, joten oli helppoa tarkistaa, oliko mittaus ollut oikea.
Oli siis selvää, että Turpeesta oli väärin kanneltu, ja se tietysti oli omiansa vaikeuttamaan tilannetta. Vaikka aivan hyvin sainkin järjestetyksi Turpeen pois tältä työmaalta, tulisi tietysti kaikki näyttämään siltä, etteivät asiat sittenkään olleet olleet niinkuin olisi pitänyt, ja siis voisivat kertomukset Turpeen kyvyttömyydestä jatkua ja kenties vahingoittaa häntä. Toiselta puolen minun täytyy menetellä, niinkuin pankinjohtajan kanssa olimme sopineet, sillä muutoin tulisi luotosta loppu ja kenties hakkuu täytyisi keskeyttää.
Näitä asioita pohdin mielessäni, kun Turpeen kanssa hiihtelimme kotiin päin.
— Sinä näytät kovin puhumattomalta, virkahti Turve, sano nyt edes mitä sinä pidät minun hommistani.
— Voin heti sanoa, että kaikki on mennyt mainiosti ja että olen erittäin tyytyväinen, mutta minä ajattelen tässä muita asioita ja niistä teen sinulle selvää, jahka pääsemme huoneeseemme.
Ei auttanut muu kuin perinpohjin kertoa asia. Selostin hänelle aivan tarkoin sen, minkä lukija jo tietää, ja mainitsin myös Jalkasen nimen.
— Jahah, sanoi Turve, kyllähän minä sitten ymmärrän, mistä kenkä puristaa. Jalkanen on näet pankinjohtajan sisarenpoika, ja hänelle tietysti täytyy hommata jotakin työtä.
Mies oli pitänyt täällä ensin maakauppaa ja ryhtynyt senjälkeen kaikenlaisiin puutavarahommiin ja tehnyt loistavan konkurssin. Olisi taitanut joutua lukemaan pätkäisiäkin, ellei eno-pankinjohtaja olisi järjestellyt asioita. Sen jälkeen oli eno hommannut hänelle ukkoherran viran erääseen parrupuulaakiin, mutta kuuluivat sielläkin asiat menneen vähän vinoon, ja eropassit tuli harmaalle paperille.
Sen jälkeen oli tämä Jalkanen koetellut minkä mitäkin ja yrittänyt kauppamatkustajanakin, mutta kun häntä joka paikassa oli kivestänyt, oli eno hommannut hänelle lopulta amerikantiketin kouraan. Siellä hän sitten oli pari vuotta, kunnes taas saapui tänne enonsa mieliharmiksi, ja täytyy hänen siis jonkinmoinen paikka saada.
— No, mutta eikö häntä voisi sijoittaa Jukolan sahaan?
— Eipä mielellään, sillä sen asioissa on pankkitirehtööri itse mukana, ja koko sahaa poistetaan paraikaa tileistä, niinkuin ammattikielellä sanotaan. Mutta sinä olet outo, ja siksi hän on työntänyt miehen sinulle, sillä paikkakunnalla ei häntä kukaan ottaisi edes maksua vastaan.
Kun sitten Turpeelle olin selittänyt kaikki, mitä minulla oli tunnollani, niin hän naurahti ja kysyi:
— Eikös ukko puhunut mitään sahauskontrahdista? Silloin kuin läksin sitä tekemään, sanoivat Jukolan sahan herrat, että pankinjohtaja oli vaatinut kontrahdin tehtäväksi heti ja sanonut, että se oli minun allekirjoitettava. Olin näet ajatellut, että lähettäisin sen sinun allekirjoitettavaksesi Helsinkiin.
— Ei, kontrahdista ei ukko puhunut tuon taivaallista.
— Sen käsitän varsin hyvin, sillä miehet näkyivät luulevan, etten minä sahauksesta ymmärrä mitään, ja uskottelivat sellaistakin, että näistä puista tulisi neljästäsadastakolmestakymmenestä kuutiojalasta standertti puutavaraa. Sitäpaitsi he eivät olleet mitään tietävinään kimmistä ja päreistä; sen kuin olisivat vaatineet itselleen kaikki sahausjätteet, mitä vientikelpoisesta sahatavarasta jäi. Mutta pian he sitten huomasivat, etten minä ole turhaan ollut kolmea vuotta sahalla, ja me allekirjoitimme kontrahdin, kun ensin olimme sitä kokonaisen vuorokauden jauhaneet. Seuraavana päivänä oli kontrahti näytetty ukolle, ja hän oli pitänyt siitä pirullisen elämän. Miehet tulivat sitten häntä koipien välissä minun luokseni ja rukoilivat, että kontrahti purettaisiin, mutta minä vastasin, ettei se enää ole mahdollista. Sen pituinen se on tämä asia, ja minä huomaan kyllä, että sinä olet joutunut ikävään välikäteen. Omasta puolestani en siitä perusta, sillä töistänihän sinä annat minulle todistuksen, enkä minä tarvitse heidän todistuksiaan, herranähköön. Kivijärvelle lähden mielelläni, sillä tunnen sen paikkakunnan ja Markkaset, ja mukavampihan minun on olla siellä. Mutta sen vain sinulle sanon, että Jalkasen suhteen ole varuillasi. Ellet luota minun puheisiini, niin saat kyllä miehestä tietoja muualta.
— Mitäpä siitä asiasta sitten enempää, sanoin minä. Ymmärränhän hyvin, että veri toki on sakeampaa kuin vesi, ja on hyvä sinunkin panna mieleesi tämä asia, koska sen olet nyt itse saanut omalta kohdaltasi huomata.
— Kyllä minä olen sen huomannut toki ennenkin, sillä olen ollut erään suuren kalkkitehtaan puutavarahommissa, ja siitä kalkkitehtaasta sanoivat kaikki, että i den fabriken finns det mycket släkt kalk. Niin on asia monessa muussakin tehtaassa ja valtion virastoissakin. Sellaista sammutettua kalkkia käytetään Suomessa paljon.
XXVII LUKU,
jossa tapahtuu uskomattomia asioita ja jossa kirjoittaja esiintyy sankarina.
Metsissä liikkuessamme olin huomannut, ettei Svensson ollut vielä koskenutkaan latvuksiinsa. Kun ajot olivat loppumaan päin ja sen jälkeen tietysti ajoteitä ei enää ylläpidettäisi, päätin käydä puhumassa Svenssonille, että hän alkaisi mahdollisimman pian hommata latvuksiaan metsästä. Sitä mukaa kuin ajopalstoja alkaisi loppua, saisivat miehet latvuksien hakkuusta ja vedosta lisätyötä, ja sitäpaitsi tulisi metsä kerta kaikkiaan puhtaaksi, niin kauan kuin minä olin hakkuusta vastuussa. Jos näet Svensson lähtisi hommailemaan sinne omin neuvoinsa, niin voisihan sattua, että hakkuussa tehtäisiin sellaista, josta Rajalan omistaja tai metsänhoitaja nostaisivat äläkän.
Täytyy myöntää, että tämä itse asiassa oli kovin "virallinen" syy matkaani, sillä oikeastaan ei minua nyt miellyttänyt Rajalassa olo, vaan tahdoin jonkin aikaa oleskella kirkonkylässä, josta käsin saisin paremmin tietää Helsinginkin asioita. En kuitenkaan päässyt lähtemään Turpeen kanssa yhdessä, sillä minun oli odotettava Jalkasen tuloa ja tutustettava hänet hommiinsa.
Teimme siis Turpeen kanssa juhlallisen lopputilityksen, ja minä maksaa paukautin hänelle kolmen kuukauden palkan etukäteen jo siitäkin syystä, että tässä kassassa oli rahoja; Kivijärven hakkuita vartenhan minulla toistaiseksi oli hyvin vähän varoja käytettävissä. Pankinjohtajalle päätin sanoa, että minkäs minä sille voin, kun miehellä oli kolmen kuukauden irtisanomisaika. Tein näin senkin vuoksi, että ainakin tiesin Turpeen täten toistaiseksi saavan palkkansa, jotta hänen ei tarvinnut tyhjänä lähteä. Sitäpaitsi olimme jo ennen sopineet matkarahoista, ja niin löin hänelle kouraan hyvänpuoleiset kolikot.
Ja mikä kaikkein tärkeintä: nostin heti paikalla myös oman tirehtöörinpalkkani, sillä enhän se minäkään voinut kuivin suin elää. Ja kun asiaa tarkemmin harkitsin, kuittasin vielä yhden kuukauden etumaksun.
Seuraavana aamuna saapui sitten Jalkanen. Näki, että mies oli Amerikasta tullut, sillä hänen suupielessään riippui piippu, ja jaloissa oli amerikkalaiset pitkävartiset kumikengät. Myös jättiläiskokoinen matka-arkku vahvoine metalliheloineen ja jykevine lukkoineen oli kaukaisesta lännestä kotoisin. Ja puheisiinsa sekoitti hän aina sopiviin paikkoihin englantilaisia sanoja niinkuin yes, very well, thank you ja sensellaisia. Mies oli hyvin puhelias ja tiesi oman arvonsa. Kokoa ja näköä hänellä oli myöskin niin, että ulkonäön perusteella valittaessa hänen olisi pitänyt kelvata tirehtööriksi mihin firmaan tahansa. Hän selitti muuten, ettei hän luonnollisesti aikonut jäädä tähän paikkaan pitkäksi aikaa, sillä hän aikoi perustaa oman liikkeen, mutta kun on ollut Amerikassa niinkin kauan kuin hän, niin täytyy taas uudestaan perehtyä Suomen oloihin, — you understand — minkä jälkeen vasta voi suurta hommaa täällä Suomessa aloittaa. Johan siihenkin vaaditaan kärsivällisyyttä, kun taas täytyy perehtyä tähän hitaaseen suomalaiseen työtahtiin, sillä Amerikassa täytyy jobata, ei siellä saa vetelehtiä niinkuin täällä.
Mies oli siksi velton näköinen, että tosiaankin oli Amerikan jobaus taitanut viedä hänestä viimeisetkin ponnet, sillä kun hän kerran oli sohvaan vaipunut, niin näytti, kuin ei hän siitä enää pääsisikään ylös.
Kun sitten olin saanut kuulla, kuinka Amerikassa oli hakattu sedaria, redpainia ja pithpainia jne. jne. ja uitettu tukkilauttoja, jossa oli kaksi miljoonaa puuta, niin aloin jo vähitellen käsittää, että olin saanut paikalle oikean suurmiehen.
— Enhän minä teille muuten olisi tullutkaan, mutta miellyttää heti näin Amerikasta tultuaan, kun pääsee kotipaikoilleen ja kotoisille uittoväylille.
Itse asiassa olivat kaikki työt siksi hyvässä järjestyksessä, ettei niitä minun käsittääkseni vähällä saatu sekaisin. Kaikkein eniten pelkäsin kirjanpidon puolesta.
Lähdimme kuitenkin ensin metsään, ja näkyipä mies pysyvän suksilla, vaikka se tiukalle ottikin. Katkomisen muutoksen vuoksi oli Turve ottanut meille erään harjoittelijan, nuoren ylioppilaan muuten, jolle maksettiin viisitoista markkaa päivältä; päätin koroittaa hänen palkkansa kahteenkymmeneen ja jättää hänet kaikessa hiljaisuudessa metsätyötä valvomaan. Esitin hänet siis Mister Jalkaselle ja sanoin, että tässä on teille apulainen ja praktikantti, jota voitte käyttää käskyläisenänne.
Metsässä kuljettaessa huomasin, että Jalkasella sentään oli jonkin verran käsitystä näistä puuhommista; hän osasi juuri sen verran kuin tavallinen ukkoherra osaa, mutta metsässä liikkuminen näytti olevan hänelle koko lailla työlästä.
Ihmettelin kaikessa hiljaisuudessa, kuinka tällainen henkilö oli voinut menestyä Amerikassa kokonaista kaksikin vuotta, mutta asia selvisi jo tällä matkalla, sillä huomasin, että miehellä oli vasemmasta kädestä kolme sormea poikki, ja tämä käsi oli muutenkin kankeampi kuin oikea. Hän oli joutunut Amerikassa erääseen rautatieonnettomuuteen, oli sattunut saamaan itselleen hyvän asianajajan ja saanut tapaturman korvauksena kokonaisen omaisuuden. Ja niin pian kuin tämä omaisuus oli lopussa, oli hän taas palannut kotoisille tanhuville. Ruumiilliseen työhön ei hänestä ollut, joten hänen täytyi ehdottomasti havitella tirehtöörinpaikkoja.
Varmuuden vuoksi sovittiin niin, että kaikki kuutioimishommat jäivät ylioppilas Lahden tehtäviksi, sillä en ollut aivan varma siitä, kuinka tämä uusi ukkoherra niistä suoriutuisi.
Kautta rantain sitten koetin ottaa selville, kuinka paljon kouluja mies oli käynyt ja oliko hän kaupassaan itse pitänyt kirjanpitonsa, jotta saisin selville, voisinko antaa hänelle ajokirjanpidon ja kassakirjanpidon. Kävi ilmi, että häneltä oli kansakoulu katkennut kesken siitä yksinkertaisesta syystä, että hän lapsena oli ollut ruumiillisesti sangen heikko, vaikka henki oli altis, se on: älyä ei puuttunut. Sittemmin hän oli ottanut vahingon takaisin ja suorittanut loistavan pääsytutkinnon lyseoon, jonka käynnin hän kuitenkin oli lopettanut jo toiselta luokalta, koska häntä ei ollut haluttanut istua siellä vanhempana miehenä poikanulikkain seurassa. Osaksi oli myös hänen itsenäinen luonteensa noussut koulukuria vastaan. Senjälkeen hän oli ollut oma itsensä ja tehnyt itsestään sen mikä hän oli:
Self made man.
En ollut oikein selvillä, oliko tämä uusi ukkoherrani sellainen, josta oli sanottava samaa kuin Nummisuutarin Eskosta, että näet se älliökö rahoja osaisi lukea, ja siksi kysäisin hänen entisistä kauppahommistaan, kuinka suuri henkilökunta oli ollut. Pari puotipoikaa ja kassanhoitajatar. Tämä ei vielä paljon selvittänyt; täytyi rohkaista itseni ja lopulta suoraan kysyä:
— Kuka piti kirjat?
— Vuoroin kassaneiti, vuoroin minä, oli vastaus. Tietysti en uskaltanut tältä self made manilta kysyä, oliko hän käynyt kirjanpitokurssia, sillä sehän olisi ollut suoranainen solvaus. En siis oikeastaan voinut muuta tehdä kuin panna miehen kokeelle: ilmoitin, että tarvitsen hänen nimikirjoituksensa, jotta toki tiedän, ovatko minulle saapuneet kirjeet hänen kirjoittamiaan. Sanoin myös vastaisia tarpeita varten ilmoittavani metsänhoitajalle, että Mister on astunut minun palvelukseeni, ja pyysin häntä kirjoittamaan siitä kirjallisen ilmoituksen.
Mies astui kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti seuraavaa:
S:n piirin Nimis-Miehele. Täden on minula kunnija ilmottaa sen että minä tästä helmikuun kymmenestä päivästä olen maisteri Tatu Valkosen mettätöijen ylijohtajana. Kunnioittaen Alpiini Jalkanen.
Tämäkin tentti epäonnistui, sillä miehen käsiala oli erittäin hyvä, vaikka kirjeen muodollisessa puolessa olikin jonkin verran huomautettavaa. Joka tapauksessa havaitsin, että hän ainakin osaa täyttää kuittilomakkeet ja päivätyölistat, ja kun sitäpaitsi tiesin, etteivät asiat kovin päin mäntyyn voineet mennä, niin päätin jättää miehelle koko tämän valtakunnan avaimet, työnsin hänelle tilikirjat ja kuittikirjat kouraan sekä käskin hänen lukemaan ja kuittaamaan kassan.
Vähän ristiriitaisin mielin jätin sitten Rajalan uutistalon ja suuntasin kulkuni Perhelän kartanoon.
Sinne saavuin tavalliseen visiittiaikaan kello seitsemän tienoissa iltapäivällä ja kysyin isäntää. Minulle ilmoitettiin, että isäntä oli matkoilla, mutta palaisi vielä samana iltana, sillä häntä odotettiin joka hetki. Koska kiirettä ei ollut, päätin lykätä asiani seuraavaksi päiväksi ja olin jo lähtemäisilläni, kun ilmoitettiin, että talon rouva halusi puhutella minua.
Siinä silmänräpäyksessä muistui mieleeni loppiaisenviettomme, johon minä — niinkuin lukija hyvin muistaa — olin varsin viaton. Mutta tällaiset hienotunteiset ihmiset kuin minä tunnemme itsemme hieman ahdistuneiksi jo muidenkin sommauksista, varsinkin jos emme ole täysin selvillä siitä, mitenkä itse asianomainen syyllinen on tapahtuman selittänyt. Osaksi arvelin myöskin, että tässä syntyisi ristikuulustelu, ja koska minä tällaisissa tapauksissa usein olen munannut itseni, niin ei kovin mieluisalta tuntunut rouvan eteen astuminen. Mutta mitään perääntymistietäkään ei ollut.
Ja kuulustelu alkoi heti.
— Sanoppas sinä, kuka oikein keksi sen "pääsiäislampaan" teurastuksen?
— En minä tiedä.
— Etkö sinä tiedä, että se oli kahdenkymmenentuhannen arvoinen rotupässi.
— En.
— Kuka se oli, joka sai päähänsä sen ketunjahdin? — En tiedä.
— No, mutta etkö sinä soittanut Gunnarille, että siellä Rajalan luona oli kettu kierroksessa?
— En.
— No, kukas sitten soitti?
— En tiedä.
Niinkuin lukija huomaa, olin päättänyt noudattaa sääntöä prima regula juris est negare, se on: lain ensimmäinen sääntö on kieltäminen. Kun olin noin pariinkymmeneen tai ehkä useampaankin kysymykseen vastannut joko ei, en tai en tiedä, rupesin huomaamaan, että veret alkoivat nousta talon rouvan poskille, minkä seikan hyvin tiesin merkitsevän lähestyvää myrskyä. Eikä kestänytkään kauan, ennen kuin tämä sähkölataus purkautui.
— Minä olen kyllä päässyt asiasta selville, sanoi emäntäni. Koko homma on sinun hullutustasi, ja sitäpaitsi olet sinä vielä huiputtanut Gunnarilta kaksikymmentäyksituhatta markkaa. Pässi maksoi kaksikymmentätuhatta. Siis sinun käyntisi tässä talossa ovat tulleet maksamaan vähintäin neljäkymmentäyksituhatta. Emmehän me köyhiä ole, en minä sitä tahdo sanoa, mutta ei meillä ole varaa kustantaa kovin monia sellaisia vieraita. Ja olkoon mies minkälainen herkkusuu tahansa, niin pitää sitä minun mielestäni vähempään tyytyä kuin kahdenkymmenentuhannen pässiin.
— No, mutta rakas Ulrika....
— Jag undanber mig!....
Olisi ehkä tullut enemmänkin, mutta puhelin soi. Talon emäntä syöksyi puhelimeen.
Tämä puhelinkeskustelukin oli jonkin verran myrskyinen, sillä kaikesta päättäen siinä Gunnar ilmoitti, ettei hän tärkeiden liikekeskusteluiden vuoksi voinut saapua kotiin ennen kuin huomenaamuna, mihin rouva vastasi, että kyllä minä tiedän, missä ne liikekeskustelut pidetään, ja ellei olisi jo näin myöhä, niin ottaisin hevosen ja ajaisin kaupunkiin ollakseni läsnä siinä liikekeskustelussa.
Sen jälkeen rouva saapui jatkaakseen keskeytynyttä esitystään, mutta minä nousin ja huomautin kohteliaasti, että minä ehkä jo liian pitkän ajan olen kuluttanut rouvan aikaa, minkä johdosta pyydän hyvästellä ja lausua terveiseni hänen herra miehelleen ja tietysti myös hänen herttaiselle tyttärelleen.
— Sinä et lähde mihinkään, ennen kuin minä olen puhunut suuni puhtaaksi.
Rouva painoi sähkökelloa, jolla palvelijoita kutsuttiin, ja minä jo ajattelin, että tähän keskusteluun haetaan myös todistajat. Sen vuoksi sanoin, että voi hyvä hyvä rakas Ulrika, emmekö me voisi vaihtaa näitä luottamuksellisia sanoja kahden kesken.
Mutta vaikka soitto selvästi kaikui rakennuksen toisesta päästä, niin ketään ei tullut. Tämä oli tietysti tulta tappuroihin, ja lopulta rouva lähti tytärtään hakemaan. He saapuivat sitten yhdessä, ja rouva kysyi häneltä:
— Kuulehan Laura, missä kaikki palvelijat ovat?
— Eikös mamma muista, että mamma lupasi heidän mennä Isolle-Rannalle häihin?
Näkyihän mamma sen muistavan, ja hän huusi kauhistuneella äänellä:
— Silloinhan täällä talossa ei ole ketään muuta kuin me kaksi!
— Niin taitaa olla, sillä pehtori meni isän kanssa kaupunkiin.
— Herrajesta, siis talo on aivan tyhjä, ja täällä ei ole muita kuin me kaksi naista.
Minä kumarsin lähteäkseni ja toivotin arvoisille naisille hyvää yötä.
— Sinä et lähde mihinkään, sanon minä!
Ilmoitin, että minun tosiaankin taitaa täytyä lähteä, sillä minun ukkoherrani odottaa minua majatalossa ja minun täytyy viedä rahoja vielä huomiseksi työmaalle enkä mielelläni matkustaisi sinne yksin, kun on niin vaaralliset ajat, sillä kertoivat tänne tullessani, että siellä Raikun tienhaarassa oli hyökätty ihan automobiilin kimppuun. Ja ottavathan ne rosvot ihmiseltä hengen muutamasta markasta, saati sitten tuhansista.
— Siinä on kanss' minulla mies: jättäisi tänne yksin kaksi turvatonta naista.
— No, ei suinkaan se ole minun vikani, vai syytetäänkö ehkä minua siitä, että palvelijat ovat päässeet häihin?
Niinkuin lukijani huomaa, keskustelun kärki alkoi vähitellen kääntyä jo minusta poispäin. Minä istuuduin taas tuolilleni.
Ja niin toi rouva esille vichyvettä ja viskyä, ja minä en puhunut poislähdöstä mitään. Mutta vahvistaakseni tunnelmaa kerroin jutun eräästä tornionjokivartelaisesta inspehtorista, joka vastoin varoituksia oli lähtenyt suuri rahalaukku selässään yksin hiihtelemään kirkonkylästä työmaalle. Ja rosvot tulivat häntä vastaan synkällä metsäisellä tiellä ja halkaisivat hänen päänsä kirveellä ja ryöstivät hänen rahansa ja kätkivät hänen ruumiinsa onttoon kelomäntyyn.
Ja öinen lumisade peitti heidän kaamean tekonsa jäljet. Ja vaikka etsiskelyjä toimitettiin viikkomäärin, niin ei tästä komeasta inspehtorista löydetty housunnappiakaan.
- Ja kun minä sitten eräänä synkkänä syysyönä monta vuotta tämän kaamean tapauksen jälkeen jouduin Vanhan Pieran kanssa rakovalkealle, niin me kaasimme sitä varten kaksi vanhaa honkaa ja asetimme ne päällitysten ja sytytimme palamaan. Ja keskellä yötä minä heräsin ja läksin kohentelemaan sitä rakovalkeata, ja eikös silloin hiilloksesta irvistellyt minua vastaan ihmisen pääkallo! Me näet olimme sattuneet ottamaan juuri sen kelohongan, johonka nämä rosvot olivat kätkeneet sen inspehtorin ruumiin.
— Jollet sinä vaikene siinä Vanhoine Pieroinesi, niin minä heitän vichyvesipullon sinun päähäsi!
Mutta sen tyttölapsen silmät olivat alkaneet kiilua, ja hän pyysi minua kertomaan edelleen joitakin juttuja sieltä kaukaisesta Pohjolasta.
— Kertokoon vain, mutta älköön kertoko mitään ryövärijuttuja, minä pyydän.
— No, siitä on kai jo viitisenkymmentä vuotta, kun Köngästen ruukilla tapahtui tällainen juttu. Ruukin patruuna, jonka nimi muistaakseni oli Sohlberg, oli lähtenyt Matarenkiin markkinoille, ja hänen rouvansa ja tyttärensä olivat jääneet kotiin.
— Ja sen jälkeen hän tietysti soitti, ettei hän voinut tulla kotia liikeasioiden vuoksi, lisäsi kertomukseeni Ulrika-rouva.
— Ei toki, siihen aikaan ei puhelinta niillä seuduin ollutkaan, ja liekö sitä ollut olemassakaan. Ei hän siis voinut mitään soittaa, mutta kun hän oli toimittanut asiansa, läksi hän ajamaan kotiin, ja ajotie kulki eräällä paikalla pitkin Tornionjoen jäätä. Tornionjoki on sillä kohtaa hyvin leveä, ja sitäpaitsi sen molemmilla puolilla on laajat niittymaat. Yhtäkkiä puhkesi raju lumimyrsky, ja silloin tietysti tuntui tuolla joella ajaminen aivan samalta, kuin olisi ajanut järven selkää myrskysäällä. Ei näkynyt tuumaakaan eteen eikä taakse, ja hevonen eksyi tieltä.
— Minusta tuntuu, kuin ulkona myrskyäisi, sanoi yhtäkkiä Laura neiti.
Hän olikin oikeassa, sillä ulkona tuuli hyvänlaisesti ja pyrytti niin, että ilma oli sakea.
— Niin, tämäntapaista oli ilma, silloin kun patruuna pehtoreineen yöpimeässä ajoi Tornionjoen jäätä pitkin. Mutta siihen aikaan istuit patronessa ja hänen kaunokainen tyttärensä kotona, ja Köngästen koski pauhasi hyvin rumasti, niinkuin se sellaisena myrskyisenä yönä pauhaa, ja se patronessa ja hänen tyttärensä tunsit mielensä ylen levottomaksi ja kysyit he heidän palvelijaltaan, vanhalta lappalaismuorilta, joka muuten sittemmin on ollut minunkin palveluksessani ja joka siihen aikaan, kun hän minulla oli, oli 140 vuotta vanha, niin he kysyit tältä vanhalta lappalaismuorilta, että mikä siinä on, että tuo koski tänä päivänä niin merkillisesti ulvoo? Ja sanoi siihen se vanha muori, että tuo kosken kamala ulvonta merkitsee kuolemaa. Joka kerta kun koski tällä tavalla ulvoo, vaatii se vaietakseen ihmishengen.
Ja seuraavana päivänä, kun ei patruunaa alkanut kuulua kotiin, alettiin jo käydä levottomiksi ja lähetettiin mies etsimään häntä. Ja mies hiihti noin viitisen peninkulmaa Matarenkiin päin, niinkuin hänelle määräksi annettu oli, ja hiihti sitten takaisin ja sanoi, ettei kukaan ollut nähnyt patruunaa, vaikka hän jo eilen kello viiden korvissa illalla oli lähtenyt kotiin päin.
Ja sitten ruvettiin oikein tarkoin tutkimaan tienoota ja aivan oikein löydettiin jäljet, vaikka ne lumipyry oli tehnyt melkein löytämättömiksi, Reisvuoman niityltä aivan lähellä Köngästen koskea, ja siitä näkyi selvästi hevonen ja reki syöksyneen alas.
Ja eikä patruunaa eikä hänen renkiänsä enää milloinkaan löytynyt. Vasta seuraavana kesänä löydettiin koskesta valjaat, jotka tunnettiin patruunan hevosenvaljaiksi. Ei se siis turhaan se Köngästen koski tälläkään kertaa ulvonut.
— Nyt sinä et saa enää kertoa mitään — — —
Samalla kuului kauhea rysähdys, tosiaankin sellainen, että mielestäni koko talo vavahti. Kun toinnuimme hämmästyksestämme, huomasimme, että eräs suuri "kiinalainen savimaljakko" oli romahtanut lattialle tuhannen sirpaleiksi.
Ja ulkona vouhui tuuli — — —
Vähältä piti, ettei Ulrika-rouva pyörtynyt. Ehkä hän pyörtyikin, sillä en ollut vielä siihen mennessä nähnyt kenenkään naisen pyörtyvän. Joka tapauksessa hän heittäytyi sohvalle ja nousi hetken päästä ja sanoi, että nämä sinun hirvittävät juttusi tuottavat hänelle sydänhalvauksen.
Olin käyttänyt pyörtymiskohtausta hyväkseni ja kaatanut lasiini hyvän täräyksen viskyä, jonka lennätin naamaani, sillä tosiaan olin minäkin siksi säikähtänyt, etten tiedä, kuinka olisi käynyt, ellei minulla olisi sattunut olemaan tätä hyvää lääkettä.
Mutta Ulrika-rouva virkosi hämmästyttävän nopeasti, tarttui taitavalla kädellä viskypulloon ja vei sen kaappiin.
— Nyt on paras, että mennään maata, sanoi hän. Sinä saat mennä vierashuoneen sohvalle.
— Mutta sehän on aivan toisessa päässä rakennusta, huudahti Laura-neiti.
— Kyllä sinne kuuluu kaikki, mitä rakennuksessa tapahtuu, vastasi Ulrika-rouva. Ja sinä, joka olet niin ylen urhoollinen ja sitäpaitsi mies, käy ottamassa viereesi jokin pyssy, jos taloon tulee ryöväreitä. Näytä, että osaat olla yhtä urhoollinen töissäsi kuin sanoissasi. Sinä olet tänä yönä meidän ritarimme.
Minä kumarsin hyvää yötä ja läksin naisten neuvojen mukaan kulkemaan pitkän salin ja förmaakin läpitse niiden takana olevaan vierashuoneeseen, jossa oli vuode valmiina vieraita varten.
Koska minua oli käsketty asestautumaan tämän myrskyisen yön varalta, valitsin Svenssonin huoneesta haulikon, työnsin sen molempiin piippuihin patruunan, ja näin olin valmis oikein ase kädessä puolustamaan kartanoa, jos vihollinen sattuisi hyökkäämään.
Ja hyökkäsihän se. Tuskin olin näet vielä kunnolla uneen päässyt, kun alkoi kuulua naisväen kirkunaa, ja samalla erotin myös mahtavaa ulko-oven ryskytystä.
— Hän hyökkää sisään, hän särkee oven, ja sinä nukut kuin tukki! Mene heti paikalla karkottamaan rosvot pois!
Minä kompuroitsin pystyyn unenpöpperössäni ja terästääkseni korviani astuin vähän lähemmäksi eteistä, jolta suunnalta tosiaankin kuului kirouksia ja vaatimuksia oven aukaisemisesta.
— Eikö ovi kestä? kysyin.
— Kyllä ovi kestää, mutta sen molemmilla puolilla on ikkunat, ja nehän rosvo voi lyödä milloin tahansa rikki.
Tämä ennustus pitikin paikkansa, sillä kilisten romahti eräs ikkuna palasiksi.
— No mies, etkö sinä jo ammu! huusivat talon emäntä ja tytär yht'aikaa.
Minä en tosin ole niitä herran urhoollisimpia ja tässäkin tapauksessa minä mieluummin olisin sulkenut eteisen välioven ja vieläpä eteisestä muihin huoneisiinkin johtavat ovet, sillä kukapa tiesi, vaikka miehellä olisi ollut brovninki. Mutta täytyihän minun osoittaa urheuttani ja taitoa käyttää ampuma-aseita, ja niinpä nostin pyssyn olkaani vastaan, käänsin sen piipun jonnekin eteisen ulko-ovelle päin ja ammuin.
Ja kyllä siitä pamaus syntyi!
Olin erehdyksessä laukaissut molemmat piiput yhtä aikaa ja mitenkä muuten lienen tähdännyt, mutta joka tapauksessa lensivät kaikki ovea ympäröivät ikkunat säpäleiksi ja samassa kuului ulkoa kova tärähdys. Sen jälkeen ei kuulunut mitään. Ei ainakaan pakenevien askeleita. Mieleeni juolahti, että minua mahdollisesti voitaisiin syyttää liioitellusta hätävarjeluksesta.
— Se on sattunut, hulikaani on kuollut, sanoi rouva, joka oli kurkistanut eteisen ikkunasta. Roisto makaa kuistilla. Tämä on kauheata, kuinka me nyt voimme nukkua, kun ruumis on talossa? Sinun pitää valjastaa hevonen ja viedä ruumis pois ja hakea nimismies.
Minun täytyy tässä hiljaisuudessa uskoa lukijalleni, että vaikka minulle annettaisiin kaikki Länsi-Suomen hevoset rekineen ja valjaineen, niin enpä taitaisi saada hevosta reen eteen, ja porokyytiäkään ei tästä talosta voinut saada. Huomautin siis emännälleni, että ensinnäkään ei ole lupa ammuttuun koskea, sillä ruumiin täytyy saada jäädä paikoilleen, jotta nimismies voi tarkoin tutkia asian, ja toiseksi en minä ainakaan löydä talon vehkeitä ja avaimia, ellei joko rouva tai tytär lähde avukseni.
— Mutta silloinhan meidän täytyisi kulkea ruumiin yli, sanoi rouva.
— Ehdottomasti, vastasin. Mutta eihän kuollut ruumis kellekään mitään pahaa tee.
— Huh, sanoi rouva, parasta on, että odotamme siksi, kunnes väki tulee.
Tosiasiassa talosta olisi löytynyt kolme muuta ulko-ovea, mutta sitä ei rouva jumalankiitos tässä höyräkässä huomannut. Suljettiin siis huolellisesti kaikki eteiseen johtavat ovet, ja minä kehoitin rouvasväkeä menemään maata. Itse lupasin valvoa kaikkien mahdollisuuksien varalta, siksi kunnes talonväki saapuisi kotiin. Samalla huomautin, että ei olisi yhtään hullumpaa, jos rouvasväki ottaisi sydämen kryydiksi pienen viskytäräyksen, sillä onhan mahdollista, että rouvasväki on voinut tässä höyräkässä vilustuakin.
Ja talon rouva ymmärsi heti yskän, otti esille viskypullon ja lasit ja työnsi ne minun kouraani.
Kun vetäydyin taas uudelleen makuuhuoneeseeni, niin valhetta olisi sanoa, että minua kovin nukutti. Tällaisen tapauksen jälkeen tietysti kierii mielessä kaikenlaisia ajatuksia, ja minä näin edessäni yleiset syyttäjät ja tuomarit ja lautakunnat, nimismiehen, joka pidättäisi minut, minkä jälkeen tulisi pitkä tutkintovankeudessa istuminen ja monet välikäräjät ja kenties linnaa päällepäätteeksi.
Ja kaiken tämän surkeuden vuoksi sadattelin kovaa onneani, sillä olisinpa edes ottanut luodikon tai pienoiskiväärin, niin ei ainakaan kukaan olisi voinut väittää, että olin ampunut osumisen tarkoituksessa, sillä ulkona oli siksi pimeää, ettei sinne voinut nähdä. Mutta nyt voitaisiin sanoa, että minä olin laukaissut haulikon molemmat piiput juuri senvuoksi, että varmemmasti osuisin.
Näiden synkkien ajatuksien miedontamiseksi rupesin sitten kulauttelemaan viskyryyppyjä, ja päivän sarastaessa alkoi minusta jo tuntua siltä, ettei minun sentään kovin hullusti käy; mies, joka tuolla ulkona maata rötköttää, on murtovaras ja murhamies, ja minä taas saan palkinnon urhoollisuudesta. Ja minulle annetaan kunniamaininta kaikissa maan sanomalehdissä.
Näissä ajatuksissa kohotin kierrekaihtimen, vilkaisin ikkunasta ulos ja katselin rappujen edessä lumihangessa köllöttävää miestä.
Mitä perhanaa, eiköstä se ollutkin minun ukkoherrani self made man?
Voi taivaan talikynttilät, mikä soppa tästä nyt tuli! Ajattelin taas uutista: "Maisteri Tatu Valkonen murhannut työnjohtajansa", ja ajattelin sitä äläkkää, minkä sukulainen pankinjohtaja tulisi asiassa pitämään.
Neuvottelin uudestaan viskypullon kanssa ja minulle selvisi, ettei tämäkään seikka pahentaisi asiaa, sillä olihan tämä self made man itse asiassa pankinjohtajallemme melkoinen mieliharmi; ehkä häneen soveltuisi säe: murheell’ ei saa muistoasi viettää. Ja niin vilkaisin taas uudestaan ikkunasta pihamaalle, ja minusta yht'äkkiä tuntui, kuin sydäntäni olisi kovasti kouristanut ja kylmät väreet hiipineet kautta koko ruumiini.
Ruumiin pää oli kääntynyt!
Tuntui aivan kamalalta, ja minun täytyi uudestaan ryhtyä neuvottelemaan neuvonantajani kanssa.
Ja kun taas sen jälkeen vilkaisin pihalle, näin jotain erikoista.
Ruumis oli poissa.
Tämä olikin viimeinen tuntemus, sillä senjälkeen nukahdin nojatuoliin, ja kun aamulla heräsin, niin hieroin silmiäni ja rupesin kyselemään itseltäni, olinko mahdollisesti nähnyt unta, vai oliko tämä kaikki todellisuutta.
Huoneessa oli haulikko, ja piipuista näkyi, että sillä oli äskettäin ammuttu. Pöydällä oli yli puolilleen tyhjennetty viskypullo.
Raotin eteisen ovea, ja kun huomasin, ettei kukaan herännyt, kuljin sen yli pikkueteiseen ja aukaisin pikkueteisen oven.
Siellä näin, että en ollut uneksinut.
Läksin takaisin makuuhuoneeseen ja riisuuduin ja panin kunnollisesti maata, sillä kello ei ollut vielä kuuttakaan.
Nukuin sangen myöhään, ja kun heräsin, näin Svenssonin astuvan huoneeseen. Hän näytti olevan erittäin hyvällä tuulella ja sanoi:
— Sinä tunnut tosiaankin olleen aika sotaisella tuulella viime yönä.
— En herranähköön minä, vaan paremminkin talon naisväet, jotka väkisin vaativat minua ampumaan.
Siinä selvisi muuten, että olin löytänyt pari oikein etevää paukkua. Svensson oli näet parista patruunasta hangannut hylsyn melkein poikki heti ruudi yläpuolelta. Hän oli ollut hirviä metsästämässä syksyllä ja eräällä sellaisella matkalla huomannut patruunien loppuneen; mutta kun hänellä oli haulikko panoksineen mukana, oli hän tehnyt tämän tempun voidakseen käyttää niitä hirvikuulina.
Nämä patruunat minä olin saanut käsiini, ja senhän tietää, että kun kaksi sellaista laukaisee yhdellä kertaa, niin siinä tulee eri pamaus. Kuulan virkaa ne eivät kuitenkaan olleet tehneet, vaan molemmat olivat ensin poksahtaneet oveen, ja senjälkeen haulit olivat alkaneet sinkoilla ympäri, niin että niitä oli pikkueteisessä melkein joka paikassa.
Ja sitten tuli siihen paikalle talon rouvakin vaatien Svenssonia heti ryhtymään toimenpiteisiin nimismiehelle ilmoittamisesta ja koko tavanmukaisesta ruljanssista.
Svensson astuikin puhelimeen ja pyysi nimismiehelle.
Lukija ymmärtänee, ettei tämä homma minua erityisesti ilahduttanut, mutta enhän voinut siinä rouvan läsnäollessa mitään sanoa. Onneksi ei nimismies ollut tavattavissa, ja niin minulle suotiin sen verran hengähdysaikaa, että sain selitetyksi Svenssonille koko asian.
Svensson oli tosiaankin ollut liikeasioilla kaupungissa ja neuvotellut siellä eräiden amerikkalaisten insinöörien kanssa joistakin öljyhommista Venäjällä. Hän ilmoitti lähtevänsä Tukholmaan neuvotteluja jatkamaan.
Mutta näin onkin aika siirtyä seuraavaan lukuun, joka on
XXVIII LUKU,
jossa kuvataan tekijän liikematkaa Tukholmaan.
Kun Svensson oli sanonut matkustavansa Tukholmaan, niin en miettinyt montakaan minuuttia ennen kuin kauppasin itseäni matkaan. Päätin näet lähteä myymään puitani Ruotsiin toivoen saavani sinne kaupatuksi Rajalan puista sahatut tavarat, sillä ne tiesin varmasti saavani satamaan. Sitäpaitsi Svenssonilla oli siellä suhteita, ja hänen seuransa varmaan merkitsisi sitä, että minuun siellä paremmin luotettaisiin. Kun saisin tästä erästä edes kohtuullisen hinnan, niin silloin voisin jo sanoa, että vaikein osa hommasta oli takanani.
Eipä siis muuta kuin päätin lähteä matkaan, ja sen suurempia matkavalmistuksia ei minun matkoihini yleensä tarvita. Kun oikea suomalainen tirehtööri lähtee matkoille ja nähtävästi ruotsalainen myös, niin hän tarvitsee paljon matkakapineita. En ole milloinkaan nähnyt hienompia vehkeitä kuin ne, mitkä Svensson matkalaukkuihinsa työnsi. Oli siinä frakkia, lunskauttia, smokkinkia, sakettia, mustaa pukua ja sinistä pukua ja teatteripalttoita ja yönuttuja, junalakkeja, sapoklakkeja, silkkipyttyjä ja jos mitä. Kenkiä oli kaksitoista paria. Tämä on kuitenkin pientä siihen verraten, mitä oikea suomalainen diplomaatti tarvitsee, kun hän lähtee köyhää maatamme edustamaan, tai joku tosisuomalainen kauppaneuvos tai vuorineuvos, kun he lähtevät etumaksuja maailman pääpaikoista kärkkymään.
Minä otin matkaani kaksi päiväpaitaa, yhden yöpaidan ja kolme paria sukkia.
— Mitä, etkö sinä ota tuon enempää tavaraa? ihmetteli Svensson. Täytyyhän sinulla olla jokin juhla- ja jokin visiittipuku.
— Kai niitä saa Tukholmasta vuokrata niinkuin muualtakin, sanoin.
Oli aikomuksena talossa syödä lähtöaamiaiset tai paremminkin aamiaispäivälliset, ja sitten painelisimme Turkuun ja sieltä Tukholmaan. Niinkuin näkyy, Svensson oli nopea mies liikkeissään, sillä sellaisen tavaranpaljouden pakkaamiseen olisi minulta mennyt ainakin viikko.
Kun istuimme aamiaispöytään, oli rouva Svenssonin ensimmäinen kysymys:
— Joko olet soittanut nimismiehelle uudestaan? — Ai, sen minä aivan unohdin, sanoi Svensson,
mutta mehän voimme persoonallisesti pistäytyä hänen luonaan, kun ajamme ohitse. Ehkä onkin parasta, ettei asiasta puhuta puhelimessa mitään, jotteivät sivulliset saisi siitä tarpeettomasti kuulla, ennen kuin asia on nimismiehelle tarkoin selitetty.
Ei sitä talosta lähdetä niinkuin torpasta, tulin minä yhtäkkiä ajatelleeksi. Saapahan nähdä, eiköhän tuo laukaukseni sittenkin lopuksi aiheuta jotain häiriötä ja kuulustelua matkallani. Mutta samassa huomasin myös, että on tässä lähdössä muitakin vaikeuksia. Passi minulla oli, mutta viisumi tarvittiin, ja siihen aikaan katsoivat riikinruotsalaiset meitä suomalaisia vielä yliolkaisemmin kuin nykyään. Eihän silloin meitä huolittu Moder Svean rannoille, ellei joku ruotsalainen ilmoittanut meitä sinne suosittelevansa, ja samassa juolahti myöskin mieleeni, että hankalasti se Suomi-äitikin luovutti poikansa muille maille. Jos esimerkiksi jonkun suomalaisen valtion virkamiehen päähän pälähtäisi pistäytyä vaikka Tallinnaan pyhäpäivää viettämään, tarvitsisi hän passit ja esimiehen luvan, ennen kuin häntä sinne lasketaan. Pirtutrokari taas pääsee sinne matkakortilla. Samoin myös ne, jotka sinne varastettua tavaraa kuljettavat.
Otin tietysti osaa pöytäkeskusteluun, vaikkei minua siinä kovin paljon tarvittukaan, mutta yhä enemmän ajattelin sitä, kuinka mahdollisesti saisin passiasiani järjestykseen, kun samassa löi minut ajatus:
Missä on passini?
Mahdollisuuksia oli monta. Hyvin pian minulle selvisi, ettei se tähän höyräkkään löytyisi.
Samassa kysäisi Svenssonkin:
— Har du dina papper klara?
— No, tietysti, vastasin minä.
Joka tapauksessa astuin Svenssonin kera autoon ja junaan, mutta kun sitten tulimme sille haararadalle, josta tie erkani joko etelään tai pohjoiseen päin, ilmoitin Svenssonille, että olen aprikoinut asiaa ja päättänyt matkustaa Haaparannan kautta. Tiesin tätä tietä parhaiten selviäväni kaikista muodollisuuksista. Suuri oli ällistykseni, kun Svensson ilmoitti: mikäpäs siinä, mennään sitten sitä tietä molemmat.
Suomen valtion rautatiellä ovat matkat sangen halvat; itse asiassa ei meiltä mennyt kovinkaan paljon hukkaan rahaa, vaikka näin lähdimmekin Halikon kautta Ruotsiin. Mutta minulle oli sitäpaitsi asia siinä suhteessa parempi, että voin pistäytyä matkan varrella Sundsvalliin; tunsin siellä erään Hirsch-nimisen tukkijuutalaisen, jonka kanssa aijoin ryhtyä neuvotteluihin.
Kun Torniosta mennään yli rajan, saadaan poliisimestarilta päivän passi, jollei muuta passia ole. Astuessani Tornion asemalle tapasin siellä erään nyttemmin edesmenneen kaupunginvirkamiehen, joka ilmoitti, että minua oli peräänkuulutettu jonkin ampumisjutun takia.
— Siinä tapauksessa emme ole nähneet toisiamme! tiuskasin miehelle, ja hän myhähti ymmärtäväisesti.
— Oliko se poliittista laatua? hän kysyi.
— Oli, tokaisin minä ja riensin eteenpäin.
Kun asiat olivat tällä karsaalla, huomautin Svenssonille, että minun täytyy vähän afäärätä Torniossa. Ajakoon hän suoraan Haaparannalle, jossa sitten tapaamme asemalla, kun juna lähtee.
Minusta tuntui, etten voinut liikkua "lankateitä", ja senvuoksi meninkin omia teitäni Haaparannan puolelle.
Ruotsissa ei passia kovasti kysellä. Niin pian kuin on tähän maahan päässyt, on siellä kaikkialla vallalla länsimainen kohtelu, kun taas meillä Suomessa itämaisuus tässä pistää sorkkansa esiin, niin että siellä Viipurin itäpuolella ei suomalainen valtionvirkamieskään, vaikka hänellä olisi virkavaltakirjansa taskussaan, saa matkustaa vapaasti ilman passia.
Svenssonilla näytti olevan hyvin aikaa, sillä kun Haaparannasta oli päästy, ehdotti hän, että kävisimme Luulajassa erästä hänen serkkuaan kellarimestari Anderssonia tervehtimässä.
Ja koska minä ennenkin olin pistäytynyt Luulajassa ja tiesin tämän kaupungin kaikin puolin hauskaksi, ei minulla ollut mitään hyvää asiaa vastaan, ja niinpä me tarpeellisen ajan kuluttua istuimmekin kellarimestari Anderssonin illallispöydän ääressä.
Kyllähän me suomalaiset löydämme paljon vikoja näistä riikinruotsalaisista, ehkä yhtä paljon kuin riikinruotsalaiset meistä, mutta silloin kuin tulee puhe ruotsalaisesta voileipäpöydästä, niin siitä varmasti ovat kaikki suomalaiset ja rohkenenpa väittää kaikki kansakunnat yksimielisiä, ja kyllä myöskin Hellesholmin aquavit ja Carlshamns punsch ovat tuotteita, joita koko ihmiskunta pitää kunniassa. Eikä kukaan pysty kuvailemaan sitä juttujen paljoutta, joka tällaisesta eläkesatamaan vetäytyneestä ruotsalaisesta kellari- ja hovimestarista lähtee. Minun täytyi ihan sydämeni kyllyydestä sanoa ystävälliselle isännälleni ja Svenssonille, että vaikka kaikki liikeasiani menisivätkin Ruotsissa myttyyn, niin jo tämä Luulajassa-käynti korvaa kaiken. Olen muuten tavannut myöhemminkin samaisen kellarimestari Anderssonin; en tässä yhteydessä edes yritäkään kuvailla häntä ja hänen kertomuksiaan, sillä ne ansaitsevat oman julkaisunsa.
Mutta kaikkein mielenkiintoisinta on ehkä tässä eräs seikka. Kun kellarimestari Anderssonille puhuin siitä, millä asioilla minä liikuin, ja sanoin, että minun puuni olivat Suomessa pannassa, niin hän kysyi, ettekö ole yrittäneet myydä niitä juutalaisille?
— Meidän maassamme ei ole juutalaisia tällä alalla.
Tiesin varsin hyvin, että niitä oli ulkomailla puutavarahommissa, ja olihan niitä häärännyt meidän maassammekin Itä-Suomessa ennen sotaa. Nämä Israelin lapset ovat tosiaankin hyviä afäärimiehiä ja suoraan sanoen myös liikemiehinä sangen rehellisiä. Juutalaisen suurin ominaisuus on hänen erinomainen ihmistuntemuksensa, joka riippuu siitä, että hän on tekemisissä jo lapsesta alkaen kaikkien kansojen ja kansanluokkien kanssa.
Voidaan sanoa, että juutalaiset ovat koronkiskureita, mutta tässäkään asiassa ei ole täydellisesti perää, sillä heidän korkomarginaalinsa on hyvin riippuvainen riskistä. Ja muuten on juutalainen siitä hyvä, että hän panee asiat toimeksi eikä ole tottunut vatkuttamaan sitä edestakaisin.
— Minä olenkin aikonut pistäytyä Sundsvallissa kauppaamassa puitani herra Zebulon Hirschille.
— Kyllä minä tunnen miehen. Ei häntä tarvitse lähteä Sundsvallista asti hakemaan, sillä hän asuu par'aikaa Luulajan kaupunginhotellissa.
— No, sehän oli etevää, minä käyn huomenna hänen luonaan.
— Yhtä hyvin me voimme kutsua Zebulon Hirschin tänne.
— Mutta kellohan on jo lähes 11.
— Ei se mitään tee, kyllä Zebulon saapuu vaikka keskellä yötä, kun vain on puhe afääreistä.
Zebulonille soitettiin, ja kymmenen minuutin päästä hän soitti ovikelloa.
Tuntee jonkinmoista jännitystä, kun joutuu näkemään henkilön, jonka kanssa oikeastaan välillisesti on joutunut paljonkin tekemisiin. Zebulon oli näet se mies, joka oli niittänyt parhaan voiton niistä Tornionjoen konsessioneista, muun muassa Paaskerin puulaakista ja kymmenistä muista puulaakeista. Zebulonilla oli se periaate, että hän yleensä koetti päästä maksamasta kaikkia velkoja, ja niinpä hän taitavasti aina vaihteli ja muutteli firmojensa nimiä; hänen palveluksessaan olevan täytyi olla varsin hyväpäinen tietääkseen, minkä nimisen firman palveluksessa milloinkin oli. Mutta kirjallisista sopimuksistaan piti Zebulon kiinni prikulleen eikä niitä edes kovin pahoin tulkinnut.
Zebulonin suku oli sangen todennäköisesti kotoisin Prahasta Goldmacherstrassen varrelta, sillä Prahan juutalaisilla on hyvin yleisesti eläinten nimet ja samanlainen pitkä nenä kuin Zebulonillakin. Hän oli muuten perin epämääräisen näköinen iältään, sillä vanhalta mieheltä hän vaikutti, mutta harmaita hiuksia oli hänellä hyvin vähän. Kun kuitenkin kuuli hänen äänensä — hän puhui hyvin hitaasti ja samalla epäselvästi — ja katseli hänen liikkeitään, niin tuli siihen johtopäätökseen, että hän sittenkin paremmin oli isä Metusalan ikätovereita kuin nuoren Benjaminin.
Zebulonia kehoitettiin ottamaan eteensä illallispöydästä, mutta herra Zebulon ilmoitti, että hän on ollut hiukan sairaana eikä voi syödä muuta kuin aivan valittuja ruokalajeja, joten herrojen ei pidä panna pahakseen, vaikka hän vain seuran vuoksi on vähän syövinään. Ja sen jälkeen Zebulon kaappasi taitavasti eteensä pöydällä olevat englantilaiset voileipäkeksit ja levitti niiden päälle hanhenmaksapurkin sisällyksen. Hänen terveytensä ei myöskään sietänyt viinaryyppyä, mutta hän ilmoitti joskus nauttivansa ruokaryypyksi pienen herneen hyvää konjakkia. Sillä aikaa kuin hän kaasi sitä lasiinsa, pelastin minä hummerimajoneesin, sillä olin huomannut hänen luovan siihen erittäin ihastuneita katseita. Mutta kylmää kananlihaa en enää ehtinyt pelastamaan; sen Zebulon lapioi lautaselleen.
Minä aloin selittää hänelle asiaani, ja hän näytti kuuntelevan sitä niin tarkkaavaisesti kuin syömiseltään ennätti. Kun olin mielestäni jo kertonut kaikki, jauhoi hän paraikaa kananpaistia ja mumisi suu täynnä ruokaa:
— Ja kan int konsentrera mej. Varsso god och forklara de där engång till.
Toistin mahdollisimman konsentreeratusti kaikki.
— Mutta Suomessahan on bolshevikkivaara, sanoi Zebulon. Olen juuri lukenut Hufvudstadsbladetia, ja siinä sanotaan, että Suomen armeijan aseistus on alapuolella kaiken arvostelun. Ryssä voi hyökätä maahan milloin tahansa. Venäjällä ovat monet puutavaramiehet joutuneet kärsimään, minäkin olen menettänyt miljoonia.
Tässä yhteydessä tahdon erikoisesti huomauttaa, että suurin osa siitä liikekeskustelusta, jonka alkua olen selostanut, koski bolshevikki vaaraa. Sitä ovat meikäläiset lehdet toitottaneet siksi paljon, että sitä on jo ruvettu vähitellen ulkomaillakin uskomaan, ja varmasti on siitä myös ollut paljon haittaa meidän ulkomaisille raha-asioillemme.
Juutalaiset muuten tuntevat hyvin kaikkien maiden tilanteen, niin että nämät Zebulonin puheet olivat tietysti perusteluita hintojen alennukselle. Itse asiassa ei tämä liikekeskustelu kestänytkään kuin parisen tuntia, sillä kun olin selostanut Zebulonille armeijan ja suojeluskunnat niin hyvin kuin osasin, Zebulon sanoi lopulta:
— Jag köper edra trävaror. Ja skriver genast under kontrakten.
Zebulonin eteen tuotiin pännä ja paperia ja muutamassa minuutissa — käsittämättömän pian se tapahtui — oli hän mitä hienoimmalla käsialalla kirjoittanut neljän kokoarkin sivuin pituisen sopimuksen. Hän ei edes lukenut sitä lävitse eikä lisännyt siihen pilkkuakaan.
Luin sopimuksen moneen kertaan; se oli kaikinpuolin selvä. Puut maksettaisiin, heti kun ne olivat laivaan lastatut. Zebulonin vastaanottomies olisi tilaisuudessa, ja sen jälkeen ei mitään jälkirätinkiä tulisi. Hinnat olivat himpun verran alemmat kuin erittäin hyvän suomalaisen vientitavaran.
Mutta tässä oli suuri mutka: minkäänlaisia förskotteja ei annettu. Ei myöskään mitään käsirahoja. Kun huomautin Zebulonille, etteihän semmoinen kauppa voi pitää kutiaan, jossa ei edes mitään käsirahoja makseta, niin Zebulon sanoi puolestaan, että kyllä hänen sopimuksensa pitävät.
Napsautin siis nimeni alle, vaikka hieman kirvelevin mielin. Toinen yhtäpitävä kappale kirjoitettiin, ja molempiin kirjoittivat nimensä Zebulon ostajana, Andersson ja Svensson todistajina.
Kun Zebulon oli mennyt, vietimme hauskaa iltaa, ja siinä yhteydessä sanoi Andersson, että Zebulon tulee teitä kaikesta sydämestään halveksimaan, ellette lähde huomenna patistelemaan häneltä förskotteja.
Seuraavana aamuna läksinkin sitten Zebulonia kiusaamaan; Svensson oli matkustanut tuttaviinsa kaupungin läheisyyteen, ja niinpä minulla oli hyvää aikaa. Piinasin Zebulonia tuntikaupalla, vetosin Svenssonin tuttavuuteen ja ilmoitin häneltä saavani minkälaiset suositukset tahansa.
— Jos te saatte Svenssonin takaukseen, niin silloin saatte viisitoistatuhatta kruunua.
Olin tosin pyytänyt kolmeakymmentä, mutta hyvä näinkin.
En ollut Svenssonia milloinkaan takaukseen pyytänyt. Olin siis illalla vähän hämilläni, kun minun täytyi esittää Svenssonille tämä asia. Mutta tämä reilu mies ei vastustellut lainkaan, vaan sanoi:
— Mennään sitten heti Hirschin luokse. Hän saa kirjoittaa shekin, ja me lähdetään vielä tänä iltana Tukholmaan.
Nopeasti se asia järjestyikin, ja niin oli minulla taskussani ensimmäinen suoranainen tulos puuafääreistäni 15,000 kruunun shekkinä. Sehän oli jotakin se, sillä nyt tunsin, että oli mahdollisuuksia jollain tavalla keikkua kesän yli.
XXIX LUKU,
jossa kerrotaan, mitä aluksi Tukholmassa tapahtui.
Ruotsin rautateiden erittäin mukavassa III luokan makuuvaunussa me sitten kiidätimme Tukholmaan. Ruotsin juna kulkee toista nopeutta kuin meidän suomalaiset junamme. Sen nopeus on näet noin kaksinkertainen, ja III luokka on erittäin mukava, sillä makuuvaunuosastot ovat tilavammat kuin meillä, niihin kun sijoitetaan vain kaksi henkeä, ja ne ovat muutenkin laajemmat. Ravintolavaunut ovat avoinna myös III luokan matkustajille ilman mitään erikoista lisämaksua — siis tasa-arvoisuus tässä suhteessa on Ruotsin kuningaskunnassa suurempi kuin Suomen tasavallassa. Ravintolavaunussa tarjoillaan myös miestä väkevämpää, mutta Brattin järjestelmää noudattaen, ja niinpä Ruotsin junissa ei näe humalaisia samalla tavoin kuin meidän suomalaisissa junissamme. Kun minä aina matkustan III luokassa ja olen tupakkamies, niin olen tietysti joutunut tekemään matkoja III luokan tupakkavaunuissa, mutta vielä kertaakaan minun ei ole onnistunut sellaista matkaa tehdä ilman jonkun humalaisen aiheuttamia häiriöitä. Hyvin usein on myös saanut III luokan makuuvaunussa matkustaessaan tuta, että tekee matkan kieltolakimaassa. Mutta tämähän ei ole mitään uutta, tämänhän näkevät kaikki paitsi kieltolakiammattilaiset.
Tukholmassa olimme päättäneet asettua oikein Grand Hotel Royaliin, jonne olin käskenyt lähettää postini.
Saavuimme perille aikaisin aamulla ja saimme hyvän huoneen. Panimme siis aluksi maata tilattuamme kylvyt ja parturit, sillä aioimme tälläytyä oikein hienoiksi Tukholmassa oleskelua varten. Minä tilasin itselleni sitäpaitsi Stockholms Tidningenin, sillä aioin ottaa selvää, mistä saisin vuokrata noita tarpeellisia juhlapukuja. Oikeastaanhan asiani oli jo toimitettu, mutta tuollainen ensimmäinen förskotti vaatii toki juhlimista, ja senvuoksi olinkin kutsunut Svenssonin päivällisille Royaliin juhlasaliin.
Minun tälläytymiseeni ei kovinkaan paljon aikaa mennyt, mutta sen voin tässä sivumennen mainita, että ammekylpy maksoi noin 26 markkaa Suomen nk. kultarahassa, jolla rahalla Helsingin pasaasissa olisi jo saanut kylvyt ja hieronnat ja vieläpä vichyvedet. Meidän huoneemme maksoi 150 markkaa Suomen rahassa vuorokaudelta, niin että herroiksi siinä siis elettiin.
Heti noustuaan oli Svensson alkanut soitella liiketuttavilleen, ja jo siinä kymmenen tienoissa aamulla hän painui asioilleen. Minä läksin taas pankkiin ja passitin pankin kautta 12,000 kruunua Suomeen. Tahdoin tietysti pelastaa niin paljon kuin pelastettavissa oli ja kovasti mietin, lähettäisinkö 13,000 vai 14,000, mutta kun sitten shekkilomake tuli käsiini, huomasin itsekin hämmästyksekseni, että olin kirjoittanut siihen 12,000.
Kaiken varmuuden vuoksi päätin vielä lähettää kotiin sopimukseni, jottei sitäkään tarvitsisi taskussaan pitää. Astuin siis erääseen kahvilaan kirjoittelemaan kirjeitä ja silmäilin siellä vielä kerran sopimustani lähemmin. Samanlainen se oli kuin muistinkin, reilu kaikin puolin, sakot olivat ehkä vähän liian runsaat, 1000 markkaa jokaista luovuttamatonta standerttia kohti, mutta itse asiassa olin tehnyt tarjoukseni siksi varovaisesti, etten hetkeäkään epäillyt sen täyttämismahdollisuuksia.
Panin kontrahdin kirjekuoreen ja passitin sen pankkilokerossani säilytettäväksi, kirjoitin kirjeen Turpeelle, jossa kehoitin häntä koettamaan tulla toimeen niin hyvin kuin voi, sillä noin viikon päästä saapuisin itse paikalle. Kirjoitin myös Jalkaselle ja annoin hänelle koirannuuskaa hänen öisen matkansa vuoksi ja teroitin hänen mieleensä, että kaikki työt oli tehtävä entiseen tapaan.
Samalla sepitin vielä kirjeen ylioppilas Lahdelle, jossa pyysin häntä hieman tekemään selvää oloista työmaalla. Minun täytyy myöntää, että tämän kirjeen kirjoittaminen oli sangen vaikea tehtävä, sillä onhan perin alhaista vakoilla esimiestä hänen alaisensa kautta; sehän on suorastaan tsaarin aikuinen santarmimenettelytapa, ja siksi kirjeen kirjoitettuani aloin miettiä, lähettäisinkö sen, vai enkö. Ja sallimus ratkaisi asian, sillä satuin kaatamaan puolillaan olevan kahvikupin juuri valmiin kirjeen päälle ja katsoin tämän tapaturman ratkaisevaksi merkiksi.
Kävin sitten vuokraamassa kolmeksi päiväksi juhlapuvun, mikä lysti maksoi Suomen rahassa kolmisensataa. Tässä yhteydessä voin muuten mainita, että riikinruotsalaiset ovat ruumiinrakenteeltaan hyvin toisenlaisia kuin me suomalaiset. No, tosin ei tekijä ole erikoisen soveltuva kuvanveistäjän malliksi, enkä minä tätä asiaa siinä mielessä puhukaan, mutta olkoon mainittu, että kun otettiin esille frakkipuku, jossa oli minun hartiamittani, niin sen liepeet laahasivat maata, ja housunlahkeista jäi puolisen metriä jälelle. Rupesi jo näyttämään siltä, ettei minun hartialeveydelleni löytyisikään tarpeeksi lyhyitä pukuja, ja tuon suuren liikkeen varasto saatiin tosiaankin penkoa aivan perinpohjin, ennen kuin sieltä löydettiin minulle sopiva frakki ja lunskautti liiveineen.
Kävin myös paitakaupassa ja voin vakuuttaa, että tavaran laatuun nähden hinnat siellä olivat pyörryttävän korkeat, jos niitä suomalaisiin vertasi. Ja luultavasti ei niin hyviä paitoja, kuin meillä kotimaassa tehdään, saa mistään samalla hinnalla.
Kun yleensä yksinään liikuskelee vieraassa kaupungissa, käy aika pitkäksi melkein kaikkialla muualla paitsi Tukholmassa. Jos siellä näet tahtoo saada ajan kulumaan, niin on paras astua johonkin automaattiin, jossa Ruotsin maatiaiset Tukholman-kävijät tavallisesti syövät. Tietysti he syövät juhlapäivällisiään muualla, mutta automaatti on siellä tullut paljon yleisempään käytäntöön kuin meillä.
Ja siinä voit sitten ottaa haastateltavaksi kaikki muut paitsi yksinäiset naiset, joiden suhteen Ruotsissa sopivaisuussäännöt ehkä ovat vähän tiukemmat kuin meillä. Mutta tällaisina aamiaistunteina, joina automaateissa on ahdasta, käy sekin laatuun.
Ei ollut siis ihme, että allekirjoittanut istahti samaan pöytään kuin neiti Nanny Lundequist, joka hyvin pian ilmoitti, ettei hänellä ollut mitään vastaan syödä illallista yhdessä insinööri Svenssonin ja allekirjoittaneen kanssa Grand Hotellissa kello seitsemän.
Koska päivä oli hyvin kaunis, pistäydyimme vielä yhdessä Skansenillakin, jossa paikassa minä aina käyn, jos Tukholmaan satun. Kun sitten olin hyvästellyt neiti Nanny Lundequistin jälleennäkemisen toivossa ja tietoisuudessa, niin läksin takaisin hotelliin ja tiedustelin kirjeitä sekä Svenssonia. Kirjeitä ei ollut, ja Svenssonin ilmoitettiin saapuvan noin tunnin päästä. Se tunti venyi kello viiteen.
Kysyin, oliko hänellä mitään muuta ohjelmaa, ja mainitsin tietysti myöskin neiti Nanny Lundequistin. Silloin hän ilmoitti, että siinä tapauksessa hänenkin täytyy lähteä jonnekin saadaksensa pöytänaapurin. Ja niin läksimme erääseen hyvin sievään kahvilaan, josta herra Svensson tosiaankin löysi hyvinkin komean ruotsalaisen vaaleaverikön, jollaisista herrat pitävät, niinkuin kaikki tiedämme. Hänen nimensä nyt ei tosin ollut Ingeborg, niinkuin ulkonäöstä olisi voinut päätellä, vaan yksinkertaisesti Stava, mikä nimi ei minusta ensinkään kyennyt kuvaamaan tätä ihanaista neitokaista.
Muuten ei Svensson ollut erikoisen hyvällä tuulella, sillä täällä, sanoi hän, on vallalla aivan täysi paniikkitunnelma. Kaikki romahtanut, muun muassa eräs suuri Venäjän-liikettä varten perustettu firma, jossa pari entistä ministeriäkin oli saanut frakilleen.
— Taisi tulla tyhjä reisu, sanoi Svensson.
— Mutta Hirschin kanssahan asiat selvisivät hyvästi.
— Niin, judeilla on aina hyvä aika, silloin kuin muilla on huono, ja Mooseksen puoleen kai minunkin tässä täytynee kääntyä.
Mutta eihän siinä sopinut puhua liikeasioista eikä tehnyt mielikään, vaan hyvin pian ruvettiin juttelemaan mukavia Stavan kanssa.
Täsmälleen klo 7 astuttiin siis neljään pekkaan Grand Hotel Royalin saliin, jossa meille oli varattu pöytä.
Ja missä on tekijä, siellä on tietysti näkijä, sillä kuka muu istui viereisessä pöydässä kuin vapaaherra-metsänhoitaja, jolle olin myynyt ratapölkkyjä Kämpissä. Ja hänen seurassaan istui elegantein herrasmies, minkä maailmassa olen nähnyt. Siinä oli mies, jonka vaatteet olivat mitä hienointa diplomaattisnittiä, joka käsitteli monokkeliaan taitavammin kuin mikään saksalainen luutnantti ja jonka jokainen kädenliike hänen syödessään ja kahvelia ja veistä käytellessään oli suorastaan taiturimainen. Ja hienosti sorautellen hän puhui sointuvaa ruotsinkieltä, vaikkemme voineetkaan kuulla, mistä puhe oli.
Hienon hieno varieeteohjelma kiinnitti mieltämme, ja herkullinen illallinen hyvine juomineen teki myös vaikutuksensa. Tosin aina silloin tällöin muistin, että minä joutuisin maksamaan tämän karonkan, mutta nämähän olivat ensimmäisen pätevän sopimukseni harjakaiset. Selvää on, että meidän pöytämme vähän ajan perästä yhtyivät, ja meidät esitettiin parooni von Kolhhuvud Lutfiskille, joka oli tämä hieno herrasmies. Hieno oli siis meillä pöytä, mukana kun oli oikein kaksi vapaaherraa. Ja minusta käytettiin titteliä direktör ja väliin ylennettiin tohtoriksi. Ja tietysti siinä myöskin jatsattiin ja välillä vilvoiteltiin kurkkua samppanjalla ja haukattiin jokin kaviaarivoileipä.
Kun sitten eronhetki tuli, olivat molemmat vapaaherrat jo hävinneet, ja minä tilasin laskun, joka juomarahoineen oli siinä jonkin verran kuudettasataa kruunua, Suomen rahassa noin kuusituhatta. Eiväthän tällaiset hyvät juomat kovin päähän mene, ja minkä menivätkin, se kyllä haihtui ajatellessani, että minulta siis ensimmäisenä iltana oli mennyt viides osa matkakassaani.
En siis mitään sen mieluummin halunnut kuin saada lopetetuksi tähän, mutta Svensson oli toista mieltä ja ilmoitti hän rupeavansa vuorostaan rahaksi. Otettiin auto ja ajettiin johonkin tanssipaikkaan, jossa oli samalla hotelli ja yksityishuoneita. Siellä sitten reuhattiin jonkin aikaa, kunnes minä katsoin parhaaksi ruveta seuranpettäjäksi, sillä joukkoomme oli ilmestynyt viidespyörä, muuan riikinruotsalainen insinööri, joka tuntui tuntevan minun daamini. Koska hyvin tiedän, ettei kaksi miestä sovi yhden naisen ympärille ja että tällaiset suurkaupungin naisten miestuttavuudet ovat lievimmin sanoen epämiellyttäviä henkilöitä, kuiskasin Svenssonille, että eiköhän olisi paras poistua. Mutta Svensson ei ollut kuullakseenkaan. Hän oli kerta kaikkiaan innostunut ja kehoitti minua lähtemään kotiin, jos kerran halutti.
Kun seuraavana aamuna heräsin, ei Svenssonista näkynyt jälkeäkään, mutta samassa soi puhelin, jossa häntä tiedusteltiin, ja utelias mies siellä tuntui puhelimessa olevan, sillä hän tiukkasi minulta kovin tarkkaan tietoja siitä, missä Svensson mahdollisesti tällä hetkellä oli ja missä hän oli viettänyt eilistä iltaansa. Minä ilmoitin, että olin nukkunut myöhään ja että Svensson sillävälin oli lähtenyt kaupungille, koska häntä ei näkynyt. Samalla sanoin, että olimme syöneet illallista täällä Grandissa.
Sen jälkeen naputettiin ovelleni, ja vapaaherra-metsänhoitaja astui huoneeseen.
Ahaa, ajattelin, hän tulee tietysti suorittamaan eilistä laskuaan, ja niin olikin tavallaan asia.
Otin siis laskun esille. Hän ilmoitti myös suorittavansa toisen paroonin puolesta, ja minä mursin erilleen heidän molempien osuudet. Sen jälkeen hän ehdotti, että tyhjentäisimme yhden grogin ennen aamiaiselle lähtöä.
Sen tilasin ja aloin tiedustella, mitä oli kuulunut ratapölkkykaupasta. Milloinka saisin häneltä ensimmäiset etuannit?
Mutta jos lukija luulee, että tähän lyhyeen kysymykseen tuli yhtä lyhyt ja selvä vastaus, niin silloin hän erehtyy. Vapaaherra-metsänhoitaja ei näet puhunut mistään muusta kuin suuresta kaivoksesta, jossa hän aikoi jalostaa rikkikiisua, ja rautamalmikaivoksesta, jonka partaalle perustettaisiin maasuuni propagandatarkoituksia varten, sekä hopeakaivoksesta ja asbestikaivoksesta ynnä muusta hyvästä. Ja samalla hän kertoi parooni von Kolhhuvud Lutfiskistä, jonka isä oli Ruotsin rikkaimpia miehiä, omisti viisi sulfaattitehdasta; lisäksi tämä parooni oli Ruotsin parhaita lentäjiä, mutta samalla erikoisesti innostunut hänen kaivoksiinsa. He aikoivat täällä perustaa osakeyhtiön, kun taas kaivokset olivat Kolarissa, ja tarkoitus oli, että Ruotsi tarjoaisi pääomat yritykseen, Suomi sensijaan energian ja raaka-aineet. Näin puhellessa oli jo toinen grogi menossa, ja sen mentyä hän selvitteli, että energia otetaan Pyhäkoskesta, johon perustetaan voimalaitos — tulee maksamaan ainoastaan 400 miljoonaa. Mutta siitä riittää sitten energiaa Pohjois-Ruotsiinkin.
— Siellähän on jo Porjuksen voima-asema, sanoin.
— Niin on, mutta se ei voi kyetä kilpailemaan meidän kanssamme, sillä Pyhäkoski on ostettu aivan mitättömästä hinnasta.
Samassa huomasin, että hän ei ollut vastannutkaan kysymyksiini. Toistin siis kysymykset uudestaan ja mahdollisimman jyrkässä muodossa.
Ja silloin selvisi tosin hyvin kautta rantain, että koko ratapölkkyhomma oli ollut mitä kirkkainta humpuukia. Hänen luokseen oli tullut eräs hollantilais-belgialainen van Langenhoewen, joka oli antanut hänelle nämä sopimukset ja mahtavan visiittikorttinsa ja valtakirjansa. Tämä mies oli pyytänyt vapaaherraa-metsänhoitajaa pääagentikseen ja edelleen kirjoittanut hänelle mahtavan sinetöidyn valtakirjan, jonka olin nähnyt.
Ystäväni oli tehnyt useita matkoja tietysti omalla kustannuksellaan solmien ratapölkkykauppoja kymmenien miljoonien edestä, juosten pankeissa ja onnistuen saamaan pankkitakuitakin. Kaikki asiakirjat hän oli sitten lähettänyt määrätylle osoitteelle Brysseliin, mutta sieltä ei ollut kuulunut mitään. Ja kun hän monista kirjeistä ja sähkösanomista huolimatta ei ollut saanut vastausta, oli hän lopulta matkustanut Brysseliin ja löytänyt herra van Langenhoewenin erään pienen takakadun vinttipöksästä, jolloin myös selvisi, että tämä mies oli tyhjää tyhjempi entinen merimies ja kuritushuonevanki, joka joskus oli taitanut jossakin muodossa toimia puutavarakuljetuksen kanssa.
— No mutta, herrannimessä, sinähän kirjoitit minulle että pankkitakuu oli hyväksytty.
— Aivan oikein. Sanoihan van Langenhoewen hyväksyvänsä sen. Hän oli vielä silloin Helsingissä.
Siinä sitä sitten oltiin. Kivijärvellä oli nyt tähän mennessä katkottu ehkä 10000 tukkipuuta tarkoituksena tehdä niistä ratapölkkyjä, joilla oli aivan erikoiset ja merkilliset mitat, ja nyt ne olivat siis kaikki menneet maailman tuuliin.
Tämä oli hyvin kaamea ja surkea tosiasia, varsinkin kun ajatteli, että puiden hinnasta oli puolet maksamatta ja että hakkuu ja ajo sitäpaitsi oli tehty velaksi. Minua kouraisi hyvin oudosti mahan pohjasta.
Ja minä karjaisin:
— Kyllä se on hävytöntä, ettet sinä heti ole ilmoittanut asian oikeaa laitaa, sillä minähän olen tehnyt koko ajan ratapölkkyjä, ja minne ne nyt joutuvat!
— Kuinka minä siitä olisin voinut ilmoittaa, sillä olen nyt juuri tulossa Belgiasta. Itse pääsin selville asiasta vasta kolme päivää sitten.
— Joka tapauksessa sinä olet asiasta vastuussa, sillä kontrahdissa on sinun nimesi.
— Siinä ei ole minun nimeäni. Siinä on van Langenhoew kautta ja sitten vasta minun nimeni. Sinun on joka tapauksessa ensin käännyttävä Langenhoewin puoleen ja täytyyhän sinun ymmärtää, etten minä voinut muuta kuin uskoa miestä, joka esiintyi niin hienosti ja jolla oli niin hienot planketit ja sinetit.
— Niin, sanoin minä, koko firmassa ei ollutkaan oikeastaan muuta omaisuutta kuin muutama kymmeniä hienosti painettuja planketteja ja sinettejä.
Asemani ei tosiaankaan ollut kadehtittava, sillä ei ollut mikään ilo lähteä ilmoittamaan Markkasen veljeksille, että heidän rahansa olivat menneet kaivoon. Ainoa toivomukseni oli, että ajoja olisi ehditty toimittaa niin vähän kuin mahdollista.
Ja nyt oli jo tilanne semmoinen, että minä voin aivan avoimesti vapaaherra-metsänhoitajalta karhuta hotellilaskua.
— Kyllä minä maksan sen, heti kuin pääsen Suomeen, ilmoitti hän. Minulta sattuvat olemaan rahat lopussa, sillä matkalla on mennyt kaikki.
Ja niin kävi selville, että vapaaherra-metsänhoitaja oli töin ja tuskin saanut vipatuksi 10,000 markkaa matkaansa varten, kun hän oli lähtenyt kaikkien näiden ratapölkky- ja sähköpylväsmyyjien asioissa ottamaan selvää, missä nuo suuret etumaksut viipyivät. Häntä odotettiin siis hartaasti Suomeen saapuvaksi rahoin, huiluin ja kantelein. Kymmeniätuhansia ratapölkkyjä oli näet hakattu van Langenhoewenin laskuun. Ja nyt saapuisi hän, tämän suuren firman kenraaliagentti, tyhjää tyhjempänä selittämään tilannetta.
Häntä odottivat siis Suomenniemellä kuumanpuoleiset päivät. Melkein unohdin oman surkeuteni, kun ajattelin hänen asemaansa ja maisteri Paasimiehen naamaa, sillä varsinkin tämä oli pannut hakkuunsa voimakkaaseen käyntiin sekä veistänyt metsässä ratapölkkynsä valmiiksi.
Erosimme siis joka tapauksessa ystävinä, ja minä vilkaisin kelloani. Se oli kahden tienoissa, ja Svenssonia ei vain kuulunut. Soitin luokseni portieerin, jolta sain kirjeitä, sillä postini oli juuri saapunut. Samalla neuvottelin hänen kanssaan Svenssonin asiasta. Hän sanoi, ettei minun tarvitse olla huolissani, sillä Svenssonhan on riikinruotsalainen ja suoriutuu kyllä täällä. Ei ole ensimmäinen kerta, jolloin meidän kundimme viipyvät tämän verran huvimatkoillaan. On täällä ollut miehiä kadoksissa viikonkin päivät. Joka tapauksessa hän lupasi ottaa asiasta selvää niiden tietojen perusteella, jotka olin hänelle antanut.
Ensimmäinen kirje, jonka aukaisin, oli Turpeelta. Hän ei luonnollisesti tietänyt koko ratapölkkysurkeudesta mitään; ilmoitti vain, että ajot menivät hyvin. Rahoja oli saanut Markkasilta, joten ensimmäinen tili oli maksettu, ja riittäisi heiltä ehkä vielä toiseenkin tiliin, mutta sen jälkeen olivat Markkaset hänen käsittääkseen markattomia. Heidän ilmoitti kovasti odottavansa minun tuloani, sillä he eivät olleet saaneet pankista rahoja niillä aksepteilla, jotka minä olin jättänyt. Puita oli muuten rannassa jo 7000 pölkkyä, mutta koko metsästä tulisi noin 40,000. Latvoja oli koettanut saada kaupaksi, sillä oli hyvin sääli jättää metsään niin paljon puuta.
Seuraava kirje oli ukkoherran. Siinä sanottiin muun muassa:
Ole järjestänny uurestaan tämän työmaan. Ne tyvipölkyt oli katkottu liika lyhyviksi ku oli vaan 15 jalkaa. Minä ole määränny, että on katkottava 24 jalkaa. Ne latvukset oli otettu vaan 6 tuumaan, minä ole määränny, että 5 tuumaa. Minun on täytyny korottaa miesten palkkoja kun eivät olleet tyytyväiset ajokontrahteihin. — — —?
Minulta pääsi karkea kirous. Revin ukkoherran kirjeen pieniksi palasiksi ja lennätin paperikoriin.
Oli siellä sitten vielä Lahden kirje. Siinä ilmoitettiin, että olot työmaalla olivat niin päinmäntyä kuin olla saattoivat. Satoja tukkeja oli jo pilattu väärin katkomalla ja sopimuksiin tehtyjen muutosten vuoksi. Katkomisen suhteen eivät sopimukset enää pitäneet paikkaansa, minkä vuoksi miehet olivat ilmoittaneet lähtevänsä tiehensä, ellei hakkuu- ja ajopaikkoja koroteta. Ja niitä olikin täytynyt kohottaa melkeinpä kaksinkertaisiksi.
Oli siinä nyt uutista kerrakseen.
Ensin ne vietävän ratapölkyt! Kun tukit sahataan sahatavaraksi, katkotaan ne tietysti aivan eri lailla, kuin jos ne valmistetaan ratapölkyksi. Tämä merkitsi sitä, että tukit oli katkottava uudelleen. Mutta kun ei valmiiksi katkottua tukkia voida jatkaa, niin tämä katkominen on korjattava siten, että tukkia lyhennetään ja tällainen lyhennetty osa menee tietysti hukkaan. Saman surkeuden oli minulla myös ukkoherra aiheuttanut sillä, että hän oli ruvennut ottamaan tyvitukit liian pitkiksi. Siellä täytyi myös katkominen korjata ennalleen, koska olin suunnitellut katkomiseni ruotsalaiseen tapaan ja sen katkomisen perusteella olin myös myynyt Hirschille sahatavaran. Nyt voi olla jo mahdollista, että puuta haaskaantuu niin paljon, etten minä saa kontrahtiani täyteen ja sakko oli 1000 markkaa standertilta. Ja huomaa, rakas lukija, tätä standerttimäärää ei laskettu loppusumman, vaan jokaisen laadun perusteella.
On selvää, ettei maailma näyttänyt minusta ruusunkarvaiselta ja että halusin edes jotakin seuraa. Tiedustelin uudestaan, oliko Svenssonista mitään kuulunut, mutta portieeri oli saanut ainoastaan sen verran selvää, että hän oli kahden naisen ja yhden herran kanssa noussut biiliin ja poistunut tanssipaikasta. Biilin numeroa ei kukaan tullut panneeksi merkille. Portieeri kehoitti minua olemaan huoletta, sillä hän tekee minkä voi. Työnsin kymmenen kruunua hänen kouraansa ja pyysin häntä tekemään parhaansa.
Astuin hotellin ruokasaliin aamiaiselle, ja siellä istuivat myös molemmat vapaaherrat. Vaikka pidinkin mahdollisena, että joutuisin maksamaan nämä aamiaiset, menin mielelläni heidän seuraansa, sillä minulla oli hyvin huono olo, ja tahdoin keskustella mukavia. Molemmat paroonit olivatkin hyvällä tuulella ja puhuivat suurista suunnitelmistaan. Tietysti ei kumpikaan viitannut sanallakaan eiliseen laskuunsa, mutta kun tämä skoonelainen parooni poistui hetkeksi pöydästä, ilmoitin vapaaherrametsänhoitajalle, ettei minulla ollut varaa maksaa muuta kuin omasta puolestani.
— Ei tarvitsekaan, sanoi hän. Minun on onnistunut saada rahaa.
Mieleni teki udella mistä, mutta samalla huomasinkin, että hän oli unohtanut kultaiset kellonperänsä kotiin, jonne näkyi jääneen eräs hänen briljanttisormuksistaankin. Tiesin siis, että hänellä tällä kertaa oli ainakin muutamia satoja kruunuja.
Niin istuimme rauhallisesti ja tarinoimme ja kuuntelimme skoonelaisen paronin kertomuksia kotioloistaan ja maatilastaan, jonne hän tietysti kutsui meitäkin vierailemaan.
Meidän siinä tarinoidessamme tuli vahtimestari ilmoittamaan, että Svensson oli saapunut ja odotti minua huoneessa. No, tämä oli jotain, tämä, pääsisinhän joka tapauksessa rahakkaampaan seuraan. Otaksuin näet, että molemmat paronit olisivat hyvin pian taas kotamikkoja, jotavastoin tiesin, että Svensson kyllä aina maksaisi puolestaan. Olin sitäpaitsi utelias kuulemaan hänen eilistä seikkailuaan.
Kun lähestyin huonettamme, kuului sieltä keskustelua, sillä ovi eteiskäytävään oli auki. Huoneesta tapasin erään autokuskin ja — kaksi vanhaa muijaa. Kaikki tuntuivat olevan kiivaassa keskustelussa, kun astuin sisään. Svensson istui nurkassa nojatuolissa lytistynyt sylinteri päässään ja sanoi samealla äänellä:
— Tatu, onko sinulla rahaa?
— On.
— Maksa tälle shoföörille kaksikymmentäviisi kruunua ja kummallekin akalle kymmenen.
Tein työtä käskettyä. Huone tyhjeni, ja me jäimme Svenssonin kanssa kahden kesken.
Vedin oven kiinni ja väänsin sähkön.
Ja silloin Svensson nousi tuoliltaan, mäiskäytti silinterinsä lattialle, heitti palttoonsa saman tien, ja kirosi, kirosi niin, että huone tärähti.
Hänen oikeata silmäänsä ympäröi mahtava musta rengas, frakinrintamus oli verinen ja nenä kuin lanttu. Huulet olivat paisuksissa, niin että puhe kävi vaikeanpuoleisesti.
Koetin ottaa tolkkua miehestä, mutta eihän sieltä mitään selvää tahtonut tulla. Lopulta kävi ilmi, että hän oli menettänyt matkalla 8000 kruunua (Suomen markkaa 88,000 eli koko matkakassansa).
— Hanki nyt edes vähän viskyä, että saa kielen käymään!
Sitä hankittiin ja niin ryhtyi Svensson selittämään seikkailuaan.
— Minun olisi pitänyt lähteä silloin kuin sinäkin, mutta kuka sitä sellaista tuli ajatelleeksi, kun olin niin iloisella tuulella. Kyllähän siellä seuraa sain, ja kun maksoin pöydän, oli se kuusisataa kruunua. Sitten tuli poislähtö, ja minä tilasin auton, ja sinne tuli se insinööri ja ne molemmat perhanan neitseet.
— No, minne te sitten ajoitte?
— Tietysti veimme naiset kotiin.
— Mutta sittenhän saamme heidät pian selville, kun kerran tiedetään, missä he asuvat.
— Niin, siinähän se juuri on: kun vain tiedetään.
— Ainakin Nanny Lundequist asuu Äppelvikenissä, mutta numeroa minä en tietysti tiedä.
— Ja se toinen daami asuu Repslagargatanilla, mutta enhän minäkään tullut numeroa tietämään.
— No, mutta kai näit, millaisella paikalla hän poistui autosta?
— Kyllähän minä en nähnyt mitään, sillä minä siunasin, kun se ihminen lähti — ei koko matkalla tehnyt muuta kuin mankui rahoja. Minä työnsin hänen kouraansa jonkin setelin ja olin mielissäni, kun hänestä pääsin. Sen jälkeen siis olemme lähteneet Äppelvikeniin, sillä ajoimme perhanan kauan. Lopulta pysähdyimme eräälle metsäiselle tielle, ja siellä nousi toinen daami autosta. Ja se insinöörin perhana istui vaunussa kuin tervattu, niin että minä lopulta kysyin, missä hän sitten asuu. Sanoi asuvansa jossakin Dramaattisen Teatterin läheisyydessä, ja niin käänsimme takaisin kaupunkiin. Kun olimme vähän aikaa ajaneet, kysyi hän, saako luvan olla pieni konjakkinapaus ja ojensi hän minulle plunttansa. Minulla ei ollut mitään asiaa vastaan, ja suunnilleen siihen loppuukin minun muistini. Heräsin maantienojassa, ja ensimmäinen asia oli tietysti ruveta hakemaan autoa, jotta pääsisin kaupunkiin. Jumala siunasi siihen nämä kaksi akkaa, joilta tiedustelin autoa. En tiedä, kuinka kauan olin maannut, mutta luultavasti en järin pitkää aikaa, sillä minua ei yhtään vilustanut, eivätkä myöskään jäseneni ole paleltuneet. Ja niin sain puhutelluksi nämä akat yrittämään autoa. Toinen lähti oikeaan, toinen vasempaan. Lupasin kummallekin kympin, mutta kun he olivat menneet, huomasin kauhukseni, ettei minulla ollut taskussani kuin muutamia kuparilantteja ja että lompakkoni oli aivan tyhjä. Minun kahdeksantuhatta kruunuani ovat menneet!
Sanoi, korotti äänensä ja itki.
Säälittävän näköinen siinä oli Svensson huokaillessaan, enkä minä tietänyt muuta neuvoa kuin kehoittaa häntä ilmoittamaan heti asia poliisille.
Tätä varten rupesimme hautomaan Svenssonin naamaa, ja hän tietysti muutti vaatteensa, haukkasi muutaman voileivän ja niin lähdimme pääpoliisiasemalle. Siellä meille ojennettiin suuri määrä valokuva-albumeja, joista saimme etsiä sekä insinööriä että molempia daamejamme, mutta vaikka siellä näimmekin kauniita ja hymyileviä naamoja toisen toisensa jälkeen, niin emmepä sentään noita armaita kasvoja löytäneet kellään heistä.
XXX LUKU,
jossa etsitään Nanny Lundequistia ja Stava Anderssonia.
Kovin oli Svensson allapäin, kun saavuimme poliisikamarista hotelliin. Kun eivät ne minunkaan ajatukseni ruusunkarvaisia olleet, päätimme molemmat viettää illan huoneessamme. Portieerille ilmoitettiin, ettei hän saanut sanoa meidän olevan kotona, sillä Svensson ei nähtävästi tahtonut keskustella liiketuttaviensa kanssa.
Jo muutama matkapäivä lähentää ihmisiä toisiinsa enemmän kuin vuodet samassa kaupungissa, ja niin alkoikin Svensson purkaa minulle sydäntään.
— Kaikki luulevat, että minä olisin hyvin rikas, hän sanoi, mutta totta puhuen olivat nuo kahdeksantuhatta kruunua minun viimeiseni.
— Entäs Ulrika-rouvan perintö sitten?
— Har strukit. Venäjältä tullessani ei minulla ollut tietenkään kruunun killinkiä taskussani, ja Ulrikan kotitalossa oli paljon velkaa. Olin sitä "hoitanut" Venäjältä käsin, ja silloinhan olin sellaisissa rahoissa, ettei tuollainen pikkuinen kartano ja sen kulut merkinneet minulle mitään. Mutta jo vallankumouksen puhjetessa jouduin maksamaan suuren velan tänne Ruotsiin ja kun kaikki asiat Venäjällä olivat silloin sekaisin, täytyi minun pantata vaimoni tila saadakseni rahaa. Kaikki tietysti luulimme, että Venäjällä asiat selviäisivät muutamissa kuukausissa ja siis pidin sitä vain väliaikaisena järjestelynä. Mutta kuinka Venäjän asioiden on käynyt, sen tiedät. Niistä rahoista, jotka lainaksi hankin, oli minulle jäänyt jonkin verran jäljelle, ja ne olivat ainoat rahat, mitä minulla oli käytettävänäni, kun tulin Suomeen. Joka tapauksessa oli onni, että maksoin tuon ruotsalaisen velan, sillä siten säilytin luottoni Ruotsissa.
— Mutta Suomessahan sinua pidetään huikean rikkaana miehenä.
— Se riippuu siitä, ettei minulla ole Suomessa velkoja, eikä minulla ole ollut siellä sanottavasti liikeasioitakaan. Ne velat, mitkä minulla on, ovat Ruotsissa. Ja niitä olen osaksi myöskin tullut tänne järjestelemään.
Samantapaista surkeutta oli minullakin kerrottavana, mutta vähitellen tyynnyimme.
Svensson antoi minulle sen viisaan neuvon, että yritän samalla matkalla myydä myöskin Kivijärven puut Ruotsiin. Sitäpaitsi hän sanoi, että on paras vain Kivijärvellä muuttaa apteeraus ja järjestää asiat, sitten kuin Suomeen palaa.
— Mutta kuinka suoriutuisin ukkoherrasta? Hänellä oli pankinjohtajan korva, ja hän tietysti apteerailisi niinkuin oli alkanut välittämättä minun kirjeistäni.
— No, se asia kuittaantuu minuun käsittääkseni hyvin helposti, koska sinulla on työmaalla ylioppilas Lahti. Anna ukkoherralle potkut ja tee Lahdesta päämies, kyllä kai hän kykenee hakkuun järjestämään.
— Niin, mutta silloin pankinjohtaja lopettaa minulta krediitin.
— Silloin sinun täytyy käyttää venäläistä menettelytapaa, sanoi Svensson. Venäjällä, jos missään, merkitsivät suhteet kaiken ja jokaiseen paikkaan työnnettiin virkoihin päällikön sukulaisia, jotka eivät ymmärtäneet mitään. Sieltä kai on kotoisin se sukulaisten suosiminen Suomessakin. Sillä Suomessahan voidaan panna suuren liikkeen tirehtööriksi vaikka saapas, kunhan vain on sukua firman omistajalle. Niin oli Venäjälläkin ja tavallisesti tehtiin sillä tavalla, että otettiin selvä tällaisen miehen mieliteoista. Jos se oli vodka, hommattiin hänelle tarpeeksi seuraa, jottei hän päässyt sekaantumaan firman asioihin, jos se oli naiset, niin sama temppu, ja jos se oli vaikka postimerkit, niin usutetun hänen kimppuunsa filatelisteja.
Kun muistin self made manin teutaroimiset Perhelän kartanon kuistilla, niin käsitin, mistä köydestä minun oli vedettävä. Istuin heti paikalla kirjoittamaan määräyksen, jossa komensin Lahden pyytämään lomaa sen verran, että sai hommatuksi kymmenen litraa konjakkia ja kymmenen litraa pirtua, ja sen jälkeen oli hänen kohteliaasti pidettävä ukkoherraani yhdessä ainaisessa peetlehemissä, siksi kunnes saapuisin perille. Hänen oli muutettava katkominen entiselleen ja koetettava muuttaa taksoja, jos se oli mahdollista, mutta ellei, niin ajakoon entisillä taksoilla.
Samalla kirjoitin Turpeelle kirjeen, jossa ilmoitin hänelle, että ratapölkkyhomma oli mennyt pommiin, joten siis katkominen oli muutettava samanlaiseksi kuin Rajalassakin. Samalla ilmoitin tulevani täältä suurten rahojen kanssa ja pyysin häntä rauhoittamaan Markkaset. Ilmoitin saapuvani noin viikon päästä.
Koko kirjoittamiseni ajan oli Svensson kävellyt edestakaisin lattialla ja huokaillut. Häntä ei haluttanut maata, sillä, sanoi hän, häntä ei nukuta, ja jos nukuttaakin, niin korkeintaan hän näkisi pahoja unia. Hän jatkoi siis kertomustaan omista vaikeuksistaan.
— Maatila ei ole tuottanut mitään paitsi sen, mitä olen saanut metsästä, mutta se on mennyt meidän elämäämme. Ymmärrät siis hyvin, että minun täytyy koettaa saada tuloja muualta. Teillä Suomessa ei käsitetä, miten tärkeätä Venäjän markkinoiden valtaaminen on. Bolshevikkien kanssa on päästävä kauppoihin, ja maaperää on valmistettava niin pian kuin mahdollista. Ei Venäjä ole kuollut, se vain nukkuu tuottaakseen maailmalle suuren yllätyksen. Mutta täällä Ruotsissakin näyttää olevan aivan erikoisen vaikeata saada mitään aikaan senvuoksi, että niin moni menetti omaisuutensa äskeisessä Venäjän liikeyrityksessä. Olin toivonut ansaitsevani tällä matkalla hyvin, mutta nyt sensijaan olen menettänyt viimeisenikin. Kyllä tämä on surkeata. Ja minun kun piti sen lisäksi tuoda rouvalleni ja tyttärelleni turkiskapat.
Eihän siinä auttanut muu kuin hankkia viskyä toveriksi, ja niin suunnittelimme, että myymme ainakin tällä reissulla Kivijärven puut, minkä tiesin parhaiten käyvän Svenssonin avulla. Lupasin hänelle provisionina kymmenen prosenttia etumaksusta, jos hän saa kaupan pystyyn ilman pankkitakuita tai järjestetyksi tarpeelliset takuut. Niin alkoi sitten mielemme tasaantua, sillä Svensson toivoi prosentteja ja minä förskotteja.
Jo puoli kuuden aikaan seuraavana aamuna soitettiin Svenssonia poliisikamarille, jossa ilmoitettiin häntä tarvittavan. Minä lähdin häntä saattelemaan. Poliisi ei ollut saanut mitään selvää meidän daameistamme, mutta nyt päätettiin ryhtyä etsimään sitä autoa, jolla olimme ajaneet.
Seuraksemme ilmestyi hyvin fiksun näköinen tukholmalainen Sherlock Holmes. Tiedettiin näet nyt jo sen verran, mistä pirssistä auto oli tilattu. Hotel Garnista, jossa nuo tanssiaiset olivat olleet, oli tätä asiaa tutkittu. Koska autojen saanti yöllä oli ollut vaikea, oli portieeri soittanut useampaan autopirssiin. Jos hän ei olisi sattunut olemaan lomalla, olisi jo eilen voitu lähteä tätä autoa noutamaan. Portieeri oli näet soitellut järjestään niille autoasemille, jotka olivat lähinnä, ja hänen oli täytynyt soittaa monta kertaa, ennen kuin auto tuli. Hänen vieressään ollut hissipoika sanoi varmasti muistavansa, että mies oli soittanut kahdeksaan paikkaan. Ei siis oikeastaan tarvinnut tarkastaa muuta kuin kahdeksan eri autoasemaa. Meidän piti vain selostaa, minkälainen auto oli ollut.
Vaikkei minun tuloautollani ollut mitään tekemistä koko asiassa, päätettiin etsiä sekin. Sahverit ovat yleensä tarkkanäköisiä henkilöitä, ja koetettiin, tuntisiko meitä kyydinnyt sahveri mahdollisesti naiset tai muistaisi heistä joitakin tarkempia tuntomerkkejä. Päätettiin ensin etsiä se auto, jolla me molemmat olimme lähteneet, ja senvuoksi kuulusteltiin meitä kumpaakin, muistimmeko mitään autosta. Olimme ottaneet sen noin kadunkulman päästä Royalista sijaitsevalta autoasemalta. Marssittiin siis sinne ja ruvettiin ottamaan selvää, ketä siellä oli ollut juuri siihen aikaan. Sikäläiset autonajajat koettelivat tarkoin muistella ja mainitsivat joitakuita autonnumeroita. Sherlock Holmeksemme merkitsi ne heti paperille ja ryhtyi sen jälkeen kyselemään meiltä, muistimmeko mitään erikoista autosta tai muistimmeko minkälainen ajaja oli. Autosta minä en muistanut oikeastaan mitään muuta kuin sen, että sinne oli aika mukava astua sisälle. Olihan minullakin silkkipytty päässäni, mutta en muista ottaneeni sitä pois astuessani autoon. Svensson taas sanoi nähneensä selvästi ajajan, mutta ei muistanut sen enempää, kuin että hänellä oli vahva kulmikas leuka, jossa oli kuoppa keskellä, ja suuri nenä sekä lyhyeksi leikatut viikset.
Kun näin paljon oli saatu selville, kääntyi Sherlock Holmeksemme taas sahverien puoleen, ja silloin vastasivat kaikki yhteen ääneen:
— De ä Sundberg, bil N:o 3636.
Siinä oli se asia selvillä, ja samalla selvisi myös vähän puhelinta käyttämällä, että tämä miehemme saapuisi poliisikamarille kello kaksitoista.
Sitten lähdettiin kuulustelemaan Hotel Garnin portieeriä. Hän oli tilannut monia autoja sinä iltana ja tilannut niitä vielä usealle neljän hengen seurueelle. Svensson vietiin hänen nähtäväkseen ja kysyttiin, muistiko hän mitään erikoista Svenssonin autotilauksesta, ja muistaisiko hän, millaiseen autoon Svensson oli astunut.
Hän muisti selvästi soittaneensa kahdeksan kertaa, mutta ei ollut kääntänyt puhelinluettelon sivua, vaan odottanut vähän aikaa ja soittanut taas uudestaan; siten hän oli tullut soittaneeksi ainoastaan neljälle autoasemalle. Kello oli ollut jo noin puoli neljä, kun herrasväki oli yksityishuoneestaan lähtenyt kaupungille. Tunsiko hän tai oliko nähnyt hotellissaan niitä naisia, jotka olivat meidän mukanamme?
Ei, ei hän niitä tuntenut. Ne olivat sellaisia, jotka eivät ainakaan usein olleet käyneet täällä.
Tuntisiko hän molemmat naiset, jos he tuotaisiin hänen eteensä?
— Varmasti sen vaaleaverisen, mutta toisesta en ole varma, sillä näin vain vilaukselta hänen kasvonsa. No tunsiko hän sitten sen herrasmiehen, joka oli neljäntenä?
Ei, ei hän sitäkään tuntenut. Hän oli myöskin henkilö, joka ei ollut montakaan kertaa käynyt talossa. Tunsiko hän auton?
Ei, sitä hän ei ollut nähnyt, sillä kun hän oli kuullut, että auto oli asemalta lähtenyt, oli hän siitä ilmoittanut Svenssonille ja mennyt muille asioille.
Meidän Sherlock Holmeksemme oli tehnyt muistiinpanonsa ja sanoi, että toistaiseksi on paras lähteä poliisikamarille, jonne meidän Grand Hotellin autonkuljettajamme pian saapuisi.
Mentiin siis poliisikamariin, ja siellä tunsivat sekä Svensson että sahveri toisensa.
Kun häneltä kysyttiin, tunsiko hän kyydittäviä naisia, ilmoitti hän tietävänsä sen vaaleaverisen naisen asunnon.
— Mistä te sen tiedätte?
— Minä kyyditsin hänet samana iltana Grand Hotelliin, ja hän tilasi auton Brunkebergintori 4:än.
— Hän soitti siis teille?
— Niin, olin silloin eräällä aivan läheisellä autoasemalla.
Tässä tuli siis aivan onnellinen sattuma meille avuksi, ja me läksimme siis kaikki kolme Brunkebergintori 4:än hakemaan sieltä erästä Stava-nimistä neitiä.
Svensson ja minä jäimme ulos, ja Sherlock Holmeksemme astui taloon. Jonkin ajan perästä hän tuli pois ja pudisteli päätään, sillä mitään Stava-nimistä neitiä ei talossa asunut.
— Tulkaa lähemmin selostamaan, minkä näköinen tämä neiti oli.
Talonmies istui siis edessämme sohvallaan ja hänen vieressään hänen muorinsa, molemmat vanhuksia, ja ensiksi sai Svensson ja sen jälkeen minä parhaimman kyvyn mukaan kuvata Staavaa.
Kun sanoimme Stavan olevan vaaleaverisen, niin ei tämä ollut talonmiehen eikä hänen muorinsa mielestä minkäänlainen tuntomerkki, sillä talossa kuulemma asui kokonainen liuta vaaleaverisiä tyttölapsia.
Minä muistin, että hänellä oli erikoisen kauniisti kaartuva valkoinen joutsenkaula, pienoiset ruusunpunaiset korvat ja muistaakseni akvamariinikorvarenkaat.
Ja se naula veti, sillä nämä korvarenkaat muisti muori kohta. Selvisi, ettei tämän neidin nimi ensinkään ollut Stava, vaan Gunnel, joka minusta muuten oli paljon kauniimpi kuin Stava eli Gustava. Hänen sukunimensä oli tietysti Pettersson, ja hänen tätinsä asui talossa, joten hän oli sattumalta tullut tämän osoitteen maininneeksi.
Menimme sitten tämän tädin luokse ja tapasimme jostakin viidennestä kerroksesta pienen pienestä huoneesta hänet kanarialintuhäkin äärestä.
Muori-parka pelästyi pahanpäiväisesti ja vakuutti, ettei tytössä ole mitään vikaa, hän on vain kenties vähän liian huvittelunhaluinen. Hänellä oli paikka eräässä kirjakaupassa aivan lähellä. Marssittiin siis kirjakauppaan, ja niin meillä oli hetkisen perästä Stava käsissämme. Hälinän välttämiseksi vetäydyimme Svensson ja minä vähän syrjään ja rupesimme katselemaan salapoliisiromaaneja, jolla aikaa salapoliisi tarinoi tytön kanssa.
Sen jälkeen läksimme kirjakaupasta kadulle, ja siellä salapoliisi ilmoitti käsityksenään, ettei hänestä tytössä voi olla mitään syytä noiden kahdeksantuhannen kruunun katoamiseen, joista hän ei edes ollut maininnut. Hän oli vain ilmoittanut hakevansa autoa, koska muka Svensson luuli unohtaneensa sinne erään salkun, ja sen jälkeen hän oli sekoittanut asian kysymällä, muistiko hän Svenssonilla olleen mitään salkkua, jota ei tyttö tietysti muistanut olleen.
Sen verran tytöstä oli apua, että hän oli tullut keskustelleeksi Nanny Lundequistin kanssa, jonka osoitetta ei muuten mistään löytynyt, ja saanut kuulla, että tämä oli vasta edellisenä päivänä saapunut Tukholmaan paikanhakuun. Nannylla oli ollut paikka Södertäljessä, ja hän oli farmaseutti ammatiltaan. Stava-nimen sanoi tyttö maininneensa leikillään, ja sen verran tähän nimeen oli syytä, että hänen edeltäjänään kirjakaupassa oli ollut eräs Stava-niminen neiti ja toverit olivat joskus leikillä sanoneet häntä Stava kakkoseksi.
Lähdettiin siis lähimmälle poliisiasemalle, ja sieltäpäin Sherlock Holmeksemme otti puolessa tunnissa selville Nanny Lundequistin osoitteen Äppelvikenissä.
Pian kusimme sinne autolla ja saimme neidin käsiimme. Hän tunsi aivan hyvin insinöörin, joka asui Karl-Johansgatan 5:ssä. He olivat tunteneet toisensa lapsuudesta asti. Insinööri palveli tie- ja vesirakennusten ylihallituksessa.
Täälläkin salapoliisimme järjesti asian ilmoittamalla, että Svenssonilta oli irronnut sormuksesta jokin briljantti, ja hän luuli sen tapahtuneen autossa, koska hän siihen astuessaan oli tullut töytänneeksi auton selkänojaan kätensä. Kun kyseltiin auton tai ajajan tuntomerkkejä, osasi Nanny-neiti sanoa, että ajaja oli lyhyt rokonarpinen mies. Autosta hän ei muistanut mitään.
Läksimme kaupunkiin. Sherlock Holmeksemme ilmoitti saapuvansa Grand Hotelliin kello 5 ja pyysi Svenssonia soittamaan sinne insinööri Johanssonin.
XXXI LUKU,
jossa arvoitus ratkeaa.
Tämän jännittävän jahdin jälkeen ajoimme molemmat Grandiin. Painuimme ruokasaliin aamiaiselle ja tilasimme tapamme mukaan voileipäpöydän, mutta meille ilmoitettiin, että varsinainen aamiaisaika oli jo ohi. Silloin vetäisi Svensson kellon taskustaan, vilkaisi siihen ja sanoi, että niin todellakin näkyy olevan.
Kyllä sitä kelloa kannattikin katsella, sillä se oli nauriin kokoinen tilauksesta tehty Zenith-kultakello, joka näytti sekä päivät että tunnit että kuukaudet että kuun vaiheet ja jonka takakuoressa komeilivat Svenssonin briljanttiset nimikirjaimet.
Se olikin maksanut aikoinaan tuhannen ruplaa eli Suomen rahassa kaksikymmentätuhatta. Siinä oli siis vehje, jolla varmasti olisi ainakin saanut matkarahansa kotiin.
Rupesin yht'äkkiä miettimään, miksei varas, joka kerran oli nukuttanut Svenssonin, ollut myös napannut hänen kelloaan, vaan ainoastaan lompakon.
Huomautin asiasta Svenssonille, mutta hän hoksasi heti syyn: hänellä ei ollut kellonperiä, kello oli näet kiinnitetty mustaan silkkinyöriin. Varas ei ollut yksinkertaisesti tullut kelloa huomanneeksi.
Aika mateli hitaasti, mutta lopulta saapuivat paikalle ensin salapoliisi ja sitten insinööri Johansson.
Kuulustelu tapahtui keskustelun muodossa. Insinööri kertoi, että he olivat yhdessä juoneet konjakkipluntan loppuun, ja silloin oli Johansson yht'äkkiä ruvennut väittämään, että ajettiin väärään suuntaan. Hän oli vaatinut käännettäväksi auton, ja insinööri oli ensin sitä vastustanut, mutta antanut sitten määräyksen ajajalle, että Svenssonia oli toteltava. Niin he olivat taas ajaneet takaisin päin hyvän matkaa, mutta lopulta Svensson oli väittänyt, että jälleen oli poikettu oikealta tieltä ja vaatinut pysäyttämään auton. Sitten hän oli kinannut kauan aikaa ja lopulta ilmoittanut jäävänsä pois autosta ja ottavansa toisen, vaikka hänelle kuinka oli selitetty, että autoa oli mahdotonta saada. Kun ei mikään auttanut ja ajajakin oli hermostunut, olivat he jättäneet Svenssonin tielle, ja insinööri oli ajanut kaupunkiin.
Salapoliisi oli kuunnellut tarkkaan insinöörin kertomusta ja kysyi nyt, löytäisikö hän paikan, johon he olivat jättäneet Svenssonin. Sitäpaitsi hän tiedusteli Svenssonilta, löytäisikö tämä paikan, mistä hän oli aamulla lähtenyt, tai sen sahverin, joka oli hänet aamulla kyydinnyt.
Insinööri Johansson ei varmasti voinut sanoa löytävänsä sitä paikkaa, sillä oli ollut pimeä, mutta otaksui ajajansa löytävän, ja auton numero oli ollut 4835.
Kas siinä oli siis jo esillä viimeinenkin rengas eilisestä tapahtumien ketjusta. Salapoliisi ei ollut näet löytänyt autoa, mutta läksi nyt kiireimmän kaupalla puhelimeen tiedusteluja tekemään.
Puolen tunnin päästä autonajaja oli hotellissa, ja salapoliisi lähti kuulustelemaan häntä huoneeseemme kahdenkesken. Kauan tämä kuulustelu kesti, ja kun he vihdoin tulivat, niin me astuimme autoon ja läksimme ajamaan sinne, missä Svensson eilen oli herännyt. Sahveri löysi tien ilman vaikeuksia, ja sitten lähdettiin seuraamaan Svenssonin polkuja.
Svensson ei muistanut muuta, kuin että sillä paikalla, missä hän oli herännyt, toinen tie kulki kohtisuoraan maantien yli ja että läheisyydessä oli rumpu ja tien varrella komea nelihaarainen koivu.
Oli jo iltahämärä, mutta läksimme kuitenkin tutkimaan Svenssonin jälkiä, ja hyvin pian muuten koivu ja tähti löytyivätkin. Oli näet tähtikirkas yö, ja minä panin merkille, että jokin iso tähti komeili koivun latvan yläpuolella. Ja kun oikein tarkkaan nuuskittiin, huomattiin tällä kohdalla myös Svenssonin makaus lumihangessa. Nyt otti salapoliisi sähkölamppunsa esille ja tutki hyvin tarkkaan ympäristön.
Ja vähän ajan päästä hän nosti ojanreunalta lompakon, jonka Svensson tunsi omakseen. Se oli siinä maannut ojan varsipuskien alla koko päivän.
Svensson aukaisi lompakkonsa ja totesi, että kaikki oli tallella.
— Tammefan, sanoi Johansson, tässä pitää paikkansa: guld på gården ligger, ingen vill ta upp den.
XXXII LUKU,
jossa Svensson esiintyy puutavara-asiamiehenä.
Niin, olimme siis sopineet Svenssonin kanssa, että hän myy mahdollisimman edullisilla ehdoilla Kivijärven puut. Hän sanoi näet tuntevansa erään vanhan ja hyvin rehellisen puutavaramiehen, joka oli hänelle suvun sukua ja tosin oli vetäytynyt kaikista liikeasioista syrjään, mutta joka kuitenkin aina oli harrastuneena alaansa seurannut ja jolta hän toivoi saavansa hyviä neuvoja.
Muutamien tiedustelujen jälkeen selvisi, että tämä herrasmies asui Gäflessä, ja Svensson ehdotti, että matkustaisimme sinne, sillä hän ei tahtonut puhelimella vaivata vanhusta.
Niin astuimme siis molemmat junaan ja heti Gäfleen saavuttuamme siinä kello yhden aikaan päivällä menimme ilman muuta tämän vanhan herran puheille.
Astuimme erittäin hienoon leskimiehen kotiin ja tapasimme sieltä hyvin nuorekkaan viisaanlepoa viettävän miehen. Esittelimme siis hänelle asiamme, ja minä kerroin näistä puista aivan tarkalleen sen, minkä lukija tietää, mitään salaamatta, ja mitään lisäämättä ja varsinkin ilmoitin suoraan, että jonkin suomalaisen suurpankin takuun hankkiminen ei minulle onnistuisi. Ilmoitin myöskin siitä, että puuni olivat tavallaan karanteenissa ja niin poispäin.
Ukko kuunteli hyvin tarkoin meidän puhettamme ja piti jonkinlaista tenttiä nähtävästi päästäkseen selville, kuinka paljon minä tunsin puutavara-asioita. Hän oli itse aikoinaan myös ostanut metsiä Suomesta ja näköjään tunsi hyvin tarkoin myöskin metsäkauppojen ja kauppaehtojen silloisen tilanteen.
Tämän jälkeen vanhus tiedusteli meidän suhteitamme toisiimme ja tuli siis myöskin tietämään, ettei Svenssonilla persoonallisesti ollut muuta etua tässä asiassa kuin se, että hän esiintyi tavaran välittäjänä. Ukko mietti jonkin verran ja sanoi ilman muuta luottavansa meidän kertomuksiimme. Hän pyysi meitä yhdessä kirjoittamaan lyhyen myyntitarjouksen, jonka minä kirjoitin ruotsiksi niin hyvin kuin taisin ja jonka ukko sen jälkeen itse korjasi. Sitten hän ilmoitti, että voisimme yhdessä lähteä tätä tavaraerää kauppaamaan eräälle suurelle puutavaraliikkeelle Sundsvalliin. Kun olin hänelle kertonut myös ratapölkkyhankintahistorian, niin hän vielä tarkasti laskelmiani ja kehoitti minua jonkin verran vähentämään tarjottuja standerttimääriä.
Nyt seurasi siis matka Sundsvalliin, jossa viivyimme neljä päivää ja jossa oikeastaan kaikkein suurin vaikeus oli taas selostaa sitä, etteivät bolshevikit suinkaan vielä ylihuomenna tule maatamme valtaamaan ja ryhdy metsiämme hakkaamaan. Tämä vain esimerkiksi mainittuna siitä, kuinka paljon jonkin maan asema voi vaikuttaa aivan pieniinkin liikeasioihin. Svenssonin kunniaksi on mainittava, että hänellä tosiaankin oli aivan erikoista kykyä tällaisiin myyntihommiin, sillä eihän hän paljon puutavara-asioista tietänyt. Tietysti merkitsi myöskin paljon Gäflestä saamamme suositus, mutta tuskin uskoin silmiäni, kun meille ilman muuta takuuta kuin minun nimikirjoitukseni ja se seikka, että puutavarat tosiaankin olivat olemassa, annettiin noin 80,000 kruunua etumaksuna. Tästä etumaksusta sitten pulitin Svenssonille hänen provisionsa, 8000 kruunua, ja minulle jäi vielä jäljelle Suomen rahassa noin 800,000 markkaa.
Jo olikin hyvä aika lähteä Suomeen, sillä nyt täytyi olla varma siitä, että asiat saatiin käyntiin. Svensson painautui Kööpenhaminaan ja minä Haaparantaan.
Torniossa pistäydyin ensityökseni sen tuttavani luona, joka oli ilmoittanut Ruotsiin lähtiessäni minua nimismiehen etsiskelleen, ja kun kyselin häneltä, oliko asiasta mitään kuulunut, purskahti tämä muuten sangen lihava herrasmies makeasti nauramaan.
Hän oli näet ollut liikeasioilla juuri S:n pitäjässä ja maallahan tiedetään langattoman sähkölennättimen kautta kaikkia asiat. Hänkin oli joutunut kuulemaan siitä pamauksesta, oli muuten matkustanut samassa junassa kuin minä ja olisi tullut haastattelemaankin, mutta hänellä oli ollut matkalla toimitettavana liikeasioita. Nähdessään minut Torniossa hän oli saanut päähänsä laskea minusta hieman pilaa.
XXXIII LUKU,
josta selviää, mitenkä self made manista päästään ja kuinka pieni summa on 800,000 markkaa.
Astuessani junaan olin päättänyt ensityökseni matkustaa S:n pitäjään, sillä olin mielestäni siksi hyvissä varoissa, että minun kannatti kerta kaikkiaan heittää pellolle self made man ynnä häntä suosiva pankinjohtaja. Tiesin, että ajoista jollakin tavoin selviydyttäisiin, mutta mitä tulisikaan kun self made man pääsisi tukkeja uittamaan!
S:n kauppalaan en siis tällä kertaa pysähtynyt, vaan syöksyin suoraa päätä työmaalleni.
Ja kauhea oli jälki. Kun tyvitukit olivat katkotut liian pitkiksi, tuli latvusta joko vähemmän tai liian paljon. Ei siis auttanut muu kuin ruveta vanhoja valmiiksi katkaistuja puita katkomaan uudelleen eikä suinkaan ollut hauskaa katsella, kun puuta meni hukkaan tuhansia kuutiojalkoja, mutta niin oli kuitenkin meneteltävä, jotta saataisiin edes arvokkaimmat laadut pelastetuiksi.
Self made manin uusi katkomismenettely oli tuottanut tappiota kaikkein alhaisimmin laskien noin 60,000 markkaa. Tässä vain pieni esimerkki siitä, kuinka paljon tällainen itsenäisesti ajatteleva henkilö voi saada aikaan vahinkoa.
Kun olin tästä hommasta selvinnyt, ajoin suoraa päätä pankinjohtajan puheille ja ilmoitin hänelle, että nyt on asia selvä ja että minä maksan kaikki velkani, jos minun täytyy tätä self made mania pitää töissäni. Tällä kertaa hänkin uskoi asian, eikä oikeastaan tarvittu mitään sen suurempia kummia, muuta kuin päätettiin asiasta neuvotella ja lopulta sovittiin, ettei minun sentään tarvitsekaan maksaa velkojani, vaan saan poistaa miehen töistäni, kun maksan hänelle kolmen kuukauden palkan ja kirjoitan hänelle jonkinlaisen todistuksen. Niin oli tämä asia selvä ja todistuksen kirjoitin seuraavaan tapaan:
"Liikkeessä tapahtuneiden muutosten johdosta... vapautuu... palveluksestani tänä päivänä. Hän on ollut metsätyömaan johtajana... kuun... päivästä... kuun... päivään ja on erikoisemmin osoittanut kykenevänsä itsenäisesti toimimaan."
Jos näet yksityinen liike antaa jollekulle todistuksen, niin ei siinä miestä tarvitse välttämättömästi haukkua, sillä eipä juuri mikään liike meidän maassamme ole niin suuri, että se erehdyksestä tulisi ottamaan pois potkitun miehen takaisin. Ja jos tätä pelätään, niin ei suinkaan ole vaikeata pitää luetteloa potkunsaaneista.
Nyt olivat siis asiat selvät, sillä voin lähettää Turpeen takaisin tälle työmaalle ja itse siirtyä Kivijärvelle, jossa tiesin aika hyvin tulevani toimeen.
Ja kyllä minua siellä oli odotettukin. Sekä Markkaset että Turve olivat vanhentuneet ainakin kymmenisen vuotta, ja juuri päivää ennen tuloani olivat ajomiehet lopultakin tehneet lakon, koska heidän palkkojaan ei ollut maksettu. Riemastus oli siis suuri, kun minä ilmoitin, että rahoja on kuinka paljon tahansa, sen kun vain lähdetään nostamaan. Pitäjän pankkikonttorista sain näyttämällä ruotsalaiset shekkini heti paikalla rahoja niin paljon, kuin sieltä riitti, ja loppuja luvattiin hommata.
Mutta 14,000 puun ajo maksaa paljon. Turve ei ollut arvannut tuloani eikä heti voinut sanoa, kuinka paljon rahoja tarvittaisiin, mutta aluksi otettiin mukaan 150,000 markkaa ja ruvettiin jakelemaan miehille förskotteja, jotta rauhoittuisivat ja ryhtyisivät jatkamaan töitään. Kun sitten lopulliset laskut saatiin valmiiksi, oli puolet rahoista mennä hurahtanut, mutta mitäpäs sillä: ne olivat menneet oikeaan asiaan.
Mutta sittenpä seurasi taas sama surullinen puiden uudestaan-katkominen. Kaikki ne puut, jotka olivat katkotut ratapölkkypituuksia noudattaen, oli katkottava uudelleen. Ja siinä sitä vasta puuta hukkaan meni. Voin valehtelematta sanoa, että ratapölkkysopimuksen tekeminen eli siis yksi ainoa ilta Kämpissä tuli maksamaan minulle lähes 200,000 markkaa. Siitä ymmärrätte, lukijani, kuinka suuren vahingon kaikenlaiset kansainväliset liikehuijarit voivat saada aikaan ja kuinka paljon vahinkoa on siitä, että meillä yleensä niin paljon luotetaan ulkomaalaisiin. Sellaisina aikoina, jolloin puutavaraa paljon kysytään, tulee ulkomailta keinottelijoita, jotka tekevät täällä kaikenlaisia kauppasitoumuksia ja koettavat niitä sen jälkeen myydä ulkomaille ja ansaita hyviä välityspalkkioita. Me emme milloinkaan kysy, mitä nämä ulkomaalaiset ovat miehiään, vaan luotamme pelkkään nimikorttiin, mutta annas olla, jos suomalainen lähtee ulkomaille, niin häneltä kysytään heti lähetystön tai konsulaatin suositusta. Tästä huomaamme toiselta puolen, kuinka tärkeitä lähettilään ja ulkomailla olevien konsulaattien virastot ovat. Heistä yleensä riippuu, missä määrin meistä kukin, joka aikoo harjoittaa liiketoimintaa ulkomailla, siellä voi menestyä. Jos lähettiläs tai konsuli ei anna suositusta, niin on tie auttamattomasti pystyssä. Toiselta puolen heillä on taas suuri mahdollisuus valvoa, ettei esimerkiksi suomalainen huijari pääse ulkomailla harjoittamaan maallemme vahingollista toimintaa.
Näiden sivuhuomautusten jälkeen voin siis sanoa, että nyt olin päässyt kuitenkin jatkamaan töitä täydessä rauhassa. Turve lähti S:n pitäjään, ja silloin tiesin, ettei minun siitä puolesta enää tarvinnut huolehtia, sillä siellä kyllä menisi kaikki nuottien mukaan.
Minulla taas olivat apunani molemmat Markkaset, joihin voin täydellisesti luottaa, sillä hehän olivat myös osallisia yrityksessä ja tunsivat hyvin kaikki paikalliset olot; heihin saatoin turvautua, aina kun jossakin asiassa olin epävarma.
Mutta metsänajoissa määrää muukin kuin ihminen. Talvi rupesi näet loppumaan kesken. Eräänä päivänä hiihdellessäni muutamalta kaukaiselta metsäpalstalta asuntooni huomasin, että sukset aivan äkkiä alkoivat ottaa vastaan. Niissä ei ollut mitään vikaa, mutta metsässä suksi tietää suojan tulon ennen ilmapuntaria. Sain monet kerrat raaputella lunta niiden pohjasta, ja lopulta taas ilma sen verran kylmenikin, että hyvin pääsin kotiin, mutta tiesin ilmojen alkavan pian lämmetä.
Ja seuraavana päivänä olikin valmista. Tuli valtava pyryilma, ja ilma oli lämmintä. Jo pyryilma sellaisenaan vaikeuttaa paljon metsätyötä, mutta kun vielä tiesin, että tulee pitemmänaikaisia lämpösiä, niin panin liikkeelle kaikki voimat saadakseni työt jatkumaan pyryilmoillakin.
Pitempiaikainen pyry ja suoja hankaluuttavat tietysti vallan kauheasti metsätyötä. Vielä enemmän sitä hankaluuttaa kuitenkin se, että töiden johtaja hätääntyy. Olinhan ollut matkoilla parisen viikkoa, ja ajo oli muutenkin aivan liian myöhään aloitettu; myönnettäköön myös, etten sitä suunnitellessani tullut ajatelleeksi niin yksinkertaista asiaa, kuin että talvi Kivijärvellä voi loppua kolmisenkin viikkoa aikaisemmin kuin Kolarissa. Nyt selvisi, että minulla parhaassa tapauksessa oli ajoaikaa ainoastaan kaksi viikkoa, mutta voi olla mahdollista, että ajot oli suoritettava yhdessä viikossa.
Paljon työtä oli mennyt katkomisen korjaamiseen, ja tämä homma oli vielä par'aikaa käynnissä. Päätin siis keskeyttää sen ja työntää liikkeelle niin paljon kuin mahdollista "tieinsinöörejä" teitä korjaamaan. Mutta sitäpaitsi oli hankittava ylimääräisiä lumiauroja, eivätkä nekään vehkeet, niin yksinkertaisia kuin ovatkin, synny kädenkäänteessä.
Pääasia oli siis kuitenkin, että työt jatkuivat yhtämittaa, ja siinä minulle olikin aivan tarpeeksi juoksemista, vaikka hälyytin Markkasetkin avukseni.
Mutta, niinkuin sanottu, ei suinkaan mitään Sherlock Holmesin silmää tarvittu näkemään, että "herroilla oli hätä", ja sellaista tilannetta käytetään aina hyväkseen. Ei kestänyt monta päivää, ennen kuin palkat olivat kohonneet kautta koko linjan, ja sitten niitä sai korottaa melkein joka päivä. Pyryilmaa jatkui yhä, ja ainoa kontrolli, jonka työstä oikeastaan voi pitää, oli se, että määrätty määrä tukkeja saapui päivittäin lanssiin.
Noin viikon päivät oli pyryilmaa kestänyt, kunnes se äkkiä lakkasi, ja uudestaan tuli kylmät ilmat. Vanha talonpoikaisviisaus, vielä siihen aikaan hyvin paljon käytetyt amanuenssi Strömbergin taulukot ja vieläpä ilmatieteellinen laitoksen tiedonannot eivät pitäneetkään kutiaan. Tuli mitä paras ajokeli, ja sitä riitti muuten aivan tarpeeksi pitkälle, niin että koko hätäilemiseni oli ollut aivan tarpeeton. Mutta yksi tulos siitä kuitenkin oli ollut, se näet, että ajo- ja muut työpalkat olivat kohonneet noin puolella ja että kun lopulta kahden viikon tili tehtiin, niin huomasin, että 800,000 markkaa on kokolailla pieni raha. Tosin siitä jäi vielä 150,000, mutta puuthan olivat myös uitettavat ja sahattavat. Kun nyt rauhallisessa huoneessani mietiskelen tätäkin asiaa, niin minusta oli sangen helppoa käsittää, minkävuoksi muun muassa on edullista, että armeijan pääkortteeri on mahdollisimman kaukana rintamalta. Siellä osataan ajatella asioita paljon tyynemmin, kuin mitä niitä itse rintamalla kyetään arvostelemaan. Voin tosin sanoa, että olen useat kerrat myöhemmin joutunut toimimaan saman talonpoikaispraktiikan sääntöjä noudattaen kuin aikaisemminkin, mutta silloin ne pitivät paikkansa. Sanotaan, ettei ole olemassa sääntöä ilman poikkeusta, ja niin tapahtui tälläkin kertaa, mutta ikävä kyllä tämä poikkeus sattui juuri minun kohdalleni. Tässä yhteydessä voisin myöskin vielä pohtia sitä, kuinka paljon parempi mahdollisuus suurella puutavaraliikkeellä on onnistua hakkuuhommissaan kuin pienellä. Jos minulla olisi ollut kymmenkunta samanlaista hakkuuta kuin tämä, niin ei ole ensinkään todennäköistä, että jokainen metsänhakkuutta ja olisi tehnyt samanlaisen tyhmyyden kuin minä, eikä meitä mikään estä otaksumasta, että muut yhdeksän hakkuuttajaa eivät olisi hätäilleet, ja silloin suhteellisesti arvioiden tämä suurempi hakkuuttaja olisi kärsinyt ainoastaan tappion yhdellä kymmenennellä osalla hakkuistaan, jotavastoin minä kärsin ne kaikilla, koska minulla ei ollut muuta kuin tämä yksi.
No, joka tapauksessa tulivat siis tukit kuitenkin kunnialla rantaan, ja niistä tehtiin luovutus, josta ilmeni, että kaikki oli mennyt hyvin, eikä myöskään metsähallinnon taholta tehty hakkuun suhteen mitään muistutusta.
Kivijärveltä matkustin sitten Rajalan uudistalolle ottamaan vastaan sinne ajetut puut. Myöskin siellä oli kaikki sujunut hyvin.
Ainoastaan eräs pieni välikohtaus mainittakoon juuri luovutusten päätyttyä.
Kun viimeinen luovutusleima oli lyöty, ja me sytytimme tupakat, huomasimme äkkiä läntisellä taivaanrannalla sankan savupilven.
— Sielläpä on suuri tulipalo, sanoivat miehet.
Ja suuri se olikin, sillä pian samenevassa iltahämärässä näytti koko läntinen taivas aivan tulimereltä. Jos olisi ollut kesäaika, olisi paloa luullut metsäpaloksi, mutta talvisaikaan ei voinut ajatella muuta, kuin että kokonainen kylä on tulessa.
Eräs ukko sitten tokaisi:
— Kyllä se on varmasti Jukolan saha lautatarhoineen joka palaa.
Hän oli oikeassa: niinä tunteina paloi maan tasalle Jukolan saha, jossa minun oli pitänyt sahauttaa juuri nämä Rajalan puut.
Hyvä lukijani, en yritäkään kuvailla tunteitani tällä hetkellä. Ilmoitan vain, että minun molemmat puueräni olivat joka tapauksessa saapuneet uittoväylän varteen, jossa ne, niinkuin kaikki tiedätte, tekevät pienen pysähdyksen, ennen kuin lähtevät jalostuslaitoksia kohti.
Ja niin teen minäkin tällä kertaa.