[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvxSYXNknwn5WpSbm3Ye-oisG1SqiyLy_Znqk3pGGt-Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3612,"Maisteri liikemiehenä","Valkonen, Tatu (oik. Lassila, Ilmo)",1885,1945,"3612-valkonen-tatu-maisteri-liikemiehena","3612__Valkonen_Tatu__Maisteri_liikemiehenä",null,"romaani",[],[],"fi",1932,44791,294666,true,[],[],[],"Sotavankeudesta palannut maisteri havaitsee omaisuutensa huvenneen ja ryhtyy vastoin odotuksiaan liikemieheksi. Teos on humoristinen kuvaus yritysmaailman haasteista, sijoituksista ja päähenkilön pyrkimyksistä menestyä talouselämän pyörteissä 1920-luvun Suomessa.","Tatu Valkosen 'Maisteri liikemiehenä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3612. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MAISTERI LIIKEMIEHENÄ\n\nKirj.\n\nTatu Valkonen [Ilmo Lassila]\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1932.\n\n\n\n\n\n\nALKULAUSE\n\n\nVuonna 1928 julkaisin teokseni MAISTERIN SEIKKAILUT MAILLA JA MERELLÄ.\nSe kertoi ihmeellisistä seikkailuistani sodan jaloissa ja rauhan\nsyntyessä, ja tunnen erittäin suurta tyydytystä siitä, että teokseni\nsai hyvän arvostelun, että se levisi kahtena suurena painoksena ja että\narvosteluissa mm. kiitettiin esitystäni asialliseksi ja olosuhteita\nkuvaavaksi.\n\nMainittu teokseni kuvasi omia sieluntaistelujani ja mielentilojani.\nSen hyvä vastaanotto todisti, että suuri yleisö on herkkää\navomielisyydelle. Tämä on rohkaissut minua edelleen kirjoittamaan\naiheesta \"erään sielun kehityshistoria\", niinkuin suuri Strindberg\nsanoi.\n\nMAISTERI LIIKEMIEHENÄ, joka on kyynelin kirjoitettua maisterin sielun\nkehityshistoriaa, tarjotaan täten kunnioittavimmin yleisölle.\n\nTATU VALKONEN.\n\n\n\n\nI LUKU,\n\njosta selviää, miltä tuntuu herätä kuolleista.\n\n\nKun olin saapunut sotavankeudesta kotimaahan, meni minulta pari päivää\nseikkailujeni kertomiseen ja riemuitsemiseen ystävieni kanssa. Mutta\npian huomasin, että minun oli ruvettava järjestämään asioitani. Olin\nmielestäni sangen äveriäs mies, sillä omistin pari taloa ja hyvän\ntukun osakkeita sekä pankkikirjan. Lähdin siis eräänä aamupäivänä sen\npankkiirin luokse, joka oli hoitanut asioitani. Lähtiessäni oli hänellä\nollut komea toimisto Aleksanterinkadun varrella, kokonainen kerros\nmonine osastoineen, konttorineiteineen, konekirjoittajattarineen,\nprokuristeineen ja kirjanpitäjineen.\n\nMutta kun astuin siihen kerrokseen, missä tämän firman piti sijaita,\nniin ei siellä enää sellaista ollut. Syöksyin lähimpään kahvilaan ja\ntartuin puhelinluetteloon, josta selvisi, että mainittu liike oli\nmuuttanut Fabianinkadun varrelle. Pian olin sen löytänytkin, mutta oi\nHerra, millaisessa tilassa. Entisestä loistavasta pankkiiriliikkeestä\nei ollut jäljellä muuta kuin yksi piskuinen huone, jossa oli tiski ja\nsen takana muutamia kirjahyllyjä ja kirjoituspöytä, ja tirehtöörin\nhuone, jossa kuluneen amerikkalaisen kirjoituspöydän takana istui minun\npankkiirini.\n\nTäytyy sanoa, että sydämeni jyskytti tällä kertaa enemmän kuin\nmilloinkaan sotavankeudessa, sillä aavistus sanoi minulle, että\nlähihetket tuovat mukanaan epämiellyttäviä yllätyksiä.\n\nJa niin olikin asia, sillä pankkiiri ilmoitti, että omistamieni\nosakkeiden arvo oli merkittävissä suunnilleen 0:lla, joten niistä ei\nollut oikeastaan jäljellä muuta kuin niitä vastaan pankista otetut\nlainat, jotka olisivat ensitilassa maksettavat.\n\nKysymykseen, miksi pankkiiri ei ollut hyvissä ajoin myynyt näitä\nosakkeita, ei hän osannut antaa erikoisen tyydyttävää vastausta, ja\nkun sitten rupesin asiasta tiukkaamaan tarkempaa selvyyttä, otti hän\nesille noin pari kuutiometriä tilikirjoja ja ilmoitti, että niistä nämä\nosakeasiat saan niin selville kuin suinkin haluan.\n\nNiitä ei minulla kuitenkaan ollut aikaa penkoa, sillä tarvitsin\nkiireellisesti rahaa ja kysyin siis pankkiiriltani, missä ovat ne\nkaksi tiloihini kiinnitettyä velkakirjaa, jotka olin hänelle kaikkien\nmahdollisuuksien varalta jättänyt. Tähän hän ilmoitti, että nämä\nvelkakirjat ovat eräällä asianajotoimistolla ja lähemmin sanoen tuomari\nHyttysellä, joka par'aikaa koettaa hankkia niitä vastaan rahoja, jotta\nsaataisiin suoritetuksi pankin irtisanomat kassakreditiivilainat.\nMinulla itselläni ei ole rahoja, sanoi pankkiirini, ja tätä nykyä\non sangen vaikeata saada pääomia, niin että senvuoksi annoin näiden\nlainojen hankkimisen tuomari Hyttysen tehtäväksi, jonka erikoisalana on\ntämmöinen hankintahomma.\n\nKoska tiesin, etteivät tässä firmassa pidot paranneet, poistuin\npyytäen pankkiiriani laatimaan tarkan selostuksen osakekaupoista ja\nsaamisistani ja maksuistani ja sanoin, että koko tämä pankkiirifirma\ntulee vapisemaan perustuksillaan, ellei sanottu selostus ole valmiina\nhuomisaamuna klo 10.\n\nPorraskäytävässä vilkaisin lompakkooni, johon en ollut moneen aikaan\nuskaltanut katsoa, ja havaitsin, että käteinen omaisuuteni oli Smk.\n55:— Joka tapauksessa oli minulla siis niin paljon varoja, että voin\nsyödä kunnollisen päivällisen. Tämä rauhoitti minua jonkin verran,\nja senvuoksi meninkin niihin pankkeihin, joissa minulla oli asioita,\nlähemmin tutkimaan lainojeni ja vakuuksieni tilaa. En ollut kovin\nselvillä kotimaan oloista, ja ne osakkeet, joita minulla oli, eivät\nolleet pörssinoteerattuja, joten tahdoin saada pankista edes kautta\nrantain kuulla, kuinka asioitteni laita oli. M.m. olin pantannut suuren\nmäärän erään sahayhtiön osakkeita. Yhtiöllä oli koko lailla omia\nmetsiä, joten en ensinkään voinut käsittää, että näiden arvo olisi\nmennyt nollaan.\n\nKun siis astuin pankinjohtajien puheille, niin huomasin, että he\nkatselivat minua jonkinmoisella kummastuksella, ja lopulta eräs\nsanoi, että tehän olette astunut suorastaan jalopeuran luolaan. Ja\nniin sain minä tietää, että minulla oli kaikkiaan velkaa hieman\nkuudettasataatuhatta markkaa ja että koko tämän velan vakuutena oli\nainoastaan sen pankkiiriliikkeen, kutsukaamme sitä esim. nimellä\nHassinen & Kuittinen, osakkeita, joka oli hoitanut asioitani.\nPankkiiriliike oli nähkääs käyttänyt minun antamiani valtuuksia ja\nvaihtanut hyvissä ajoin minun hyvät osakkeeni huonompiin, jonka jälkeen\nne menivät, minun hyvät osakkeeni nimittäin, kaiken maailman tien.\n\nMinun täytyy sanoa, että naamani mahtoi olla samannäköinen kuin\nEnglannin sotaministerin silloin, kun hän kuuli Hampshiren\ntuhoutumisesta ja Kitchenerin häviämisestä, ja kyllä sen näyttivät\nhuomaavan pankinjohtajatkin, joita istui huoneessa 2 kpl. Toinen\ntarjosi minulle sikaarin ja sanoi, että kyllä sinusta Tatu-parka nyt on\ntullut vallan tyhjä mies.\n\nVedettyäni jonkin savun sikaaristani ilmoitin, että olen täällä saanut\ntietää asioita, joita en ole ennen tietänyt, ja että huomaan tosiaankin\nkärsineeni melkoisia tappioita. Ne eivät kuitenkaan voi järkyttää\nvakavaa taloudellista asemaani, sillä omistan kaksi maatilaa ja tarjoan\nvakuudeksi niihin kiinnitetyt velkakirjat.\n\nTämä selitys ei näyttänyt pankinjohtajiin erikoisemmin tehoavan, vaan\nhe ilmoittivat, että ellei asia ole kuukauden kuluessa selvä, niin he\ntietävät kyllä, mitä heidän on tehtävä.\n\nMinä puolestani ilmoitin, että asia kyllä kuukauden kuluessa selviää ja\nettä minä olen kiitollinen saadessani niinkin pitkän ajan asioitteni\njärjestämiseen.\n\nPankista syöksyin suoraa päätä Hassisen & Kuittisen\npankkiiriliikkeeseen. Ymmärsin kyllä, että tämä liike oli kuitti sanan\ntäydellisimmässä merkityksessä, mutta ajattelin, että koska asialla\nnäyttää olevan omat, jonkin verran kriminaaliset piirteensä, niin\nehkäpä saan ainakin Kuittisen siksi peloitetuksi, että hänen rikas\nappivaarinsa sekaantuu asiaan ja ryhtyy vävypoikaansa pelastamaan.\n\nKun saavuin pankkiiriliikkeeseen, niin ilmoitettiin minulle, että\ntirehtööri Kuittinen oli poistunut ja ilmoittanut, ettei hän enää\ntänään saavu liikkeeseen, sillä hänellä oli eräs tärkeä kokous. Ja\nkannattaa kuriositeettina mainita, että hän on tällä kokousmatkalla\nvielä tänä päivänä.\n\nNäin selvisi, ettei enää sinä päivänä voinut mitään tehdä, sillä\nkonttorit olivat jo kiinni. Painauduin senvuoksi kotiini ja ryhdyin\nmiettimään tilannetta. Se päättyi seuraavaan koebilanssiin.\n\n  Varoja:\n\n    Mäntykankaan tila Säynäjän pitäjässä, arvo 400,000:—\n    Kuuskankaan tila Rämsänperän pitäjässä »   300,000:—\n                                 Yhteensä Smk  700,000:—\n\n  Velkoja:\n\n    Mäntykankaaseen kiinnitetty velkakirja .. 180,000:—\n    Kuusikankaaseen     \"           \"         130,000:—\n    Yksityis-Pankin kassakreditiivilaina\n        maksamattomille korkoineen........... 613,815:—\n                                 Yhteensä Smk 923,815:—\n\nMinulla oli siis varoja 700,000 mk ja velkoja 923,815 mk. Tilanne oli\nsiis sellainen, että minun oli heti paikalla jätettävä konkurssianomus.\nMutta pian huomasin kuitenkin, että minähän olin saamassa nuo\nkiinnityslainat, eli yhteensä 310,000 mk, ja että niillä voin lyhentää\npankkilainaani, joten se tuli olemaan 313,815 mk. Velkojeni loppusumma\nolisi siis 613,815 mk. En ollut-erikoisen pätevä kirjanpidossa ja sen\nvuoksi rupesin ihmettelemään, oliko minulla omaisuutta vai eikö. Mutta\nlopulta korjasin bilanssin ja nyt se oli seuraavannäköinen.\n\n  Varoja:\n\n    Mäntykankaan tila Säynäjän pitäjässä, arvo 400,000:—\n    Kuusikankaan tila Rämsänperän pitäjässä \"  300,000:—\n                                  Yhteensä Smk 700,000:—\n\n  Velkoja:\n\n    Mäntykankaaseen kiinnitetty velkakirja .. 180,000:—\n    Kuusikankaaseen      \"          \" ..----. 130,000:—\n    Yksityis-Pankin kassakreditiivilainan\n       jäännös............................... 303,815:—\n\nTämä erittäin selvältä näyttävä bilanssi, eli sanokaamme\nyksinkertaisesti vain laskelma, osoitti, että minulla oli omaisuutta\n86,815 mk. Eihän se paljon ollut, kun maahan tullessani kuvittelin\nolevani miljonääri ja ajattelin, että saisin rahaa pankista niin paljon\nkuin haluaisin, ja oikeastaan olin salaisesti suunnitellut vuoden\nulkomaanmatkaa oikein porvarin tavoin levätäkseni sotaretkeni jälkeen.\nMutta ihmisenhän tulee ottaa vastaan hyvät päivät niinkuin huonotkin ja\nkun sentään omistaa noin 90,000 mk, niin eihän siinä miehellä mitään\nhätäpäivää ole.\n\nLöin siis hatun päähäni ja palttoon hartioilleni ja lähdin Kämppiin\nillastamaan.\n\nOven suussa katselin, olisiko siellä ainoatakaan tuttua naamaa, ja\naivan oikein: erään pöydän ääressä istui ystäväni metsänhoitaja\nHallikainen parin muun henkilön kanssa. Hän viittasi minut pöytäänsä ja\npian oli hän esitellyt minut pöydässä istuville tirehtööri Taimelle ja\ntuomari Illikalle. Nämä herrat tuntuivat olevan kaikki hyvällä tuulella\nja ilmoittivat, että heillä on suuria liikehommia tekeillä.\n\nEn osoittanut erikoista innostusta, leikkasin vain hiljaa paistiani\nja annoin heidän kehittää asiaa. Pian selvisi, että Hallikainen oli\nsaanut valtiolta suuren puutavarakonsession Itä-Suomessa ja että oli\nkysymys sen eksploatoimisesta. Konsessio käsitti kantoja ja havupuiden\nlatvuksia, joita oli tarkoitus kuivatislaamalla jalostaa.\n\nPian huomattiin muuten, että minä olin jonkinlainen asiantuntija\nalalla, ja päätettiin lähteä johtaja Taimen konttoriin asiaa lähemmin\npohtimaan.\n\nJa siellä sitä asiaa sitten pohdittiinkin, eikä suinkaan kuivin\nsuin, ja jo puoliyön vaiheissa selvisi, että minusta oli tuleva\nOsakeyhtiö Kuivatislauksen toimitusjohtaja. Tähän saakka hyväksyttiin\nasia periaatteessa, mutta lähempien ehtojen määrääminen jätettiin\ntoistaiseksi.\n\nSen verran kuitenkin päätettiin, että minun oli ensi tilassa\nlähdettävä Itä-Suomeen noita konsessionialueita tutkimaan ja laatimaan\ntyösuunnitelmat. Kun näin pitkälle oli sovittu, niin ilmoitin, että\ntarvitsin vähintäin kolme päivää omien asioitteni järjestelyyn ja\nettä voin lähteä ainoastaan siinä tapauksessa, että minulle etukäteen\nannetaan tarpeelliset rahavarat.\n\n— Pyydän anteeksi, että esitän tällaiset vaatimukset, sanoin, mutta\nminä en tunne herrojen varallisuussuhteita.\n\n— Vaatimus on aivan luonnollinen, sanoi tuomari, kuinka paljon rahaa\ntarvitsette?\n\n— Kaksikymmentäviisituhatta, vastasin. Tuomari otti taskustaan\nshekkikirjan ja kirjoitti shekin, jonka panin taskuuni.\n\nRuljanssi oli siis alkanut. Ilmoitin lähteväni matkalle kolmen päivän\nkuluttua sekä sitä ennen käyväni metsähallituksessa neuvottelemassa ja\nhankkimassa tarpeelliset asiakirjat.\n\nTämän jälkeen sai keskustelu hieman epävirallisemman luonteen, sillä\nolihan O.Y. Kuivatislaus A.B. nyt tosiasiallisesti ryhtynyt toimintaan,\nja se seikka vaati luonnollisesti harjaskannunsa.\n\nAmerikkalaisen kirjoituspöydän laatikosta otettiin esille pari pulloa\nsamppanjaa ja jäiden puutteessa kiedottiin ne märkiin käsiliinoihin\nja asetettiin sen jälkeen lavoaariin hienon suihkun alle. Tämä on\nse keksijänsä älykkyyttä todistava keino, jolla jäiden puutteessa\nsamppanja parhaiten jäähtyy.\n\nJa tämän jälkeen juotiin Osakeyhtiö Kuivatislauksen malja puhtaassa\nsamppanjakaljassa, Pommery Greno, jollaista tavaraa täällä\nkieltolakimaassa näkyi olevan helpompi saada kuin kieltolaittomassa\nEnglannissa.\n\nJa ystäväni Hallikainen tuli tavalliselle laulutuulelleen sekä\nkaiutteli hieman särkyneellä tenorillaan:\n\n    \"Hur sku de gå med planeternas rader\n    om de ej hade kredit hos Gud fader.\"\n\nKonsertti jatkui muistaakseni laululla:\n\n    \"Skynda doktor skynda,\n    mamsell har ondt i magen\" j.n.e.,\n\njoka päättyi refrengiin:\n\n    \"men, att lämna bålen\n    innan den tar slut.\n    Ne'ej s-t i pumpen\n    tills vi druckit ut.\"\n\n\n\n\nII LUKU,\n\njossa liikemies lähtee tärkeälle liikematkalle.\n\n\nEn tosiaankaan tietänyt, olinko rikas vai köyhä, mutta melkein varma\nolin siitä, että paremminkin minua oli katsottava köyhäksi, ja\npitemmittä selityksittä mainittakoon, että kun kuukausi oli kulunut,\nolin velaton ja \"puhdas\" mies. Mutta tällä hetkellä kaduin, että olin\npalannut tähän rakkaaseen isänmaahan paria viikkoa liian aikaisin\nja järjestämättä vuosihaastetta. Jos tämän olisin ymmärtänyt tehdä,\nniin olisin säästynyt hyvin monilta ikävyyksiltä, jotka myöhemmin\nesiintyivät mutta joista en tällä kertaa halua kertoa. Tahdon vain\ntässä yhteydessä antaa rakkaalle lukijalleni sen neuvon, että jos\nhän sattumalta joutuu samanlaisille matkoille kuin minä, niin älköön\nunohtako vuosihaastetta, sillä voin vakuuttaa, että yleensä ei ihminen\nvoi tehdä suurempaa tyhmyyttä kuin herätä kuolleista.\n\nHyvin paljonhan on kerrottu sellaisista ihmeistä, että vainaja on\nherätetty kuolleista ja on otaksuttu tämän olevan suuren riemun hetken\nvainajalle. Mutta ne, jotka näin ajattelevat, eivät ensinkään muista,\nettä tässä maailmassa on olemassa myös maallista omaisuutta ja henkistä\nperintöä, ja kuolleista herätetty varmaankin saa monta kertaa hämmästyä\nhavaitessaan, ettei hän enää palaakaan elämään samoihin olosuhteisiin,\njoissa hän ensimmäisessä elämässään oli elänyt ja vaikuttanut.\n\nNo niin, minulla oli käytettävänäni 25,000 markkaa oikeissa Suomen\nPankin seteleissä. Kainalossani olevasta paksusta asiakirjapinkasta\nselvisi, että metsähallitus oli myöntänyt vasta perustetulle\nKuivatislaus-nimiselle osakeyhtiölle oikeuden erinäisistä Kannaksen\nhoitoalueista nostaa kantoja ja käyttää myös kaiken kuivan puun, joka\noli maahan kaatunut ja pinnaltaan lahonnut, sekä sellaiset latvukset,\njotka sijaitsivat hakkuualoilla ja joista entinen ostaja oli luopunut.\nSitäpaitsi oli niissä mainittu ne metsämaat, jotka tämä oikeus käsitti.\n\nMinusta tuntui, että tosiaankin oli edessä niin sanoakseni suuri\nafääri. Olin juuri tullut, niinkuin lukija tietää, kotimaahan, ja\nisänmaasta lähtöni aikoina oli puuhiilellä, tervalla ja tärpätillä\nollut suuri kysyntä, ja hyvinkin yksinkertaisilla laitteilla oli\nkannattanut harjoittaa kuivatislausta. Kuvittelin itseäni suuren\ntehtaan toimitusjohtajaksi. Koska olin ollut kokonaisen vuoden\ntämäntapaisista asioista erossa, oli ensimmäinen tehtäväni koettaa\nperehtyä tämän alan kirjallisuuteen. Aioin hakea esille kirjani, mutta\ntässä tuli tinka eteen, sillä niitä ei löytynyt mistään. Tuomarniemeltä\nlähtiessäni olin tuonut kirjani ja erinäistä muuta maallista\nomaisuuttani ahtaaseen Helsingin-asuntoomme. Kun sittemmin ajatuksissa\nminut erotettiin elävien joukosta ja kun kukaan ei näitä kirjoja\ntarvinnut, oli huoneeni päätetty muuttaa ruokasaliksi. Senvuoksi\nhynttyyni ja kirjani oli sijoitettu pakkilaatikkoihin, jotka taas\nvuorostaan siirtyivät talon kellariin.\n\nNykyään on Helsingin uusissa rakennuksissa kullakin asukkaalla oma\nkellariosastonsa, mutta tässä talossa oli ainoastaan kaksi osastoa:\nruokakellarit, jotka olivat jokaisella omat, ja sen jälkeen toinen\npuoli oli jonkinlainen commune bonum, jonne jokainen sai sijoittaa\ntavaroitaan. Talossa oli myös vintti, jossa jokaisella oli oma\nosastonsa, mutta vintin käytävä oli sangen ahdas, jotavastoin taas\nlaatikot, joihin minun tavaroitani sijoitettiin, olivat erikoisen\nsuuria.\n\nSain siis kuulla, että kirjani olivat kellarissa, ja mikä oli siis\nyksinkertaisempaa kuin lähteä sinne, aukaista laatikko ja hakea kirjat\nesille.\n\nOlen unohtanut huomauttaa, että talo ei ollut keskuslämmityksellä\nvarustettu, vaan sitä lämmitettiin vanhanaikaiseen tapaan haloilla.\nHalkojen hinnat olivat siihen aikaan huikean korkeat. Kivihiiltä ei\nkäytetty missään muodossa, ellemme ota lukuun kaasulaitosta, joka\noli saanut hankituksi siksi paljon kivihiiltä, että kaasu jo siihen\naikaan valmistettiin siitä. Elettiin siis yhä edelleen halkotrokarien\nloistoaikaa ja ne halot, mitä \"vapaassa kaupassa\" saatiin ostaa, olivat\nsen laatuisia, että tulen sytyttäminen pesässä puristi lukemattomia\nkyyneleitä naisten silmistä ja järkyttäviä kirouksia miesten huulilta.\n\nMeidän talossamme oli harvinaisen hyvä isännöitsijä. Hän oli entinen\ntilanomistaja, joka oli myynyt maatilansa ja ostanut kaupungintalon,\njossa asuimme. Ennen myyntiään oli hän kuitenkin hakkauttanut suuret\nmäärät halkoja, niinkuin kaikki tilanomistajat siihen aikaan, ja\nosan niistä myynyt, mutta päättänyt osan myydä vuokralaisilleen.\nJa niinpä siis tuotettiin kaupunkiin koko vuoden halkotarve, hyviä\nhalkoja muuten, ihanimpia ja kuivimpia koivuhalkoja, mitä yleensä\nvoi olla olemassa. Mutta kun helsinkiläinen yleensä halkojen suhteen\nelää kädestä kärsään, niinkuin sanotaan, niin ei ainoassakaan\nhelsinkiläisessä talossa ole siksi paljon tiloja, että niihin\nkokonaisen vuoden halkotarve voitaisiin sijoittaa. Tästä syystä oli\ntäytynyt hommata varastopaikkoja, ja niiden vuokrat olivat siihen\naikaan, niinkuin nytkin, ylen kalliit, joten lukijamme aivan hyvin voi\nymmärtää, että talon piskuiselle pihamaalle oli niitä ladottu niin\nmonelle neliömetrille kuin suinkin ja samalla tavalla oli myös tuo\nvapaa kellarinosa täytetty haloilla.\n\nKun siis lähdin laatikoitani hakemaan, niin huomasin, ettei koko\nkellarissa ollut lainkaan liikkumistilaa. Päästäkseni kirjastooni\nkäsiksi olisi minun täytynyt? nostaa jokainen halko kellarista\npois, mutta minne olisin ne nostanut, sillä pihalle ei sopinut enää\nainoatakaan kalikkaa? Tyydyin siis toteamaan, että rakkaat kirjani ovat\njossakin saavuttamattomissa kellarin peränurkassa.\n\nKun minulla siis ei ollut omia kirjojani eikä muistiinpanojani\nkäytettävissä, oli haettava tietoja muualta. Ja sehän oli\nyksinkertainen asia. Kirkkokatu 4:ssähän on Metsätieteellisen\nLaitoksen kirjasto, ja siellä oli aivan samat teokset kuin minullakin,\nainoastaan se erotuksena, että niistä puuttuivat ne alleviivaukset\nja merkinnät, joita olin omiini tehnyt. Menin kirjastoon ja pyysin\nkirjastonhoitajalta lainata erinäisiä teoksia. Surumielisesti ja\npahaaennustavasti hymyillen hän sanoi, että nämä teokset ovat\nlainassa ja niistä on monta tilausta. Hän merkitsee kyllä minutkin\ntilauslistaan, mutta ennen minua ne saa 20 aikaisempaa tilaajaa.\nTeknillisen Korkeakoulun kirjastossa tiesin myöskin olevan samoja\nteoksia, mutta ymmärsin aivan hyvin, että niiden laita oli sama.\n\nTätä alaa käsittävä kirjallisuus oli melkein yksinomaan saksalaista, ja\nlukija kai tietänee, ettei vielä näihin aikoihin maailmansodan jälkeen\nSaksassa uusia painoksia julkaistu.\n\nOlin siis oikeastaan samassa asemassa kuin näyttelijä ilman kuiskaajaa.\nTunsin alan, josta oli kysymys, mutta tilastollisia taulukoita ja\nnumeroita, piirustuksia ja laskutaulukoita ei ollut minun päässäni\nyhtä vähän kuin niitä on kenenkään kuolevaisen päässä. Olin toisin\nsanoen samassa asemassa kuin mihin matemaatikot joutuisivat, jos\nlogaritmitaulut häviäisivät maanpinnalta.\n\nOlen lukijan mielestä ehkä liian laajasti puhunut tästä asiasta, joka\nei ehkä lukijaa suurestikaan huvita, mutta tämä vähäiseltä näyttävä\nikävyys on joka tapauksessa hyvä tietää sentähden, että sillä tuli\nolemaan ratkaiseva merkitys liikemiestoimintani lopulliseen kehitykseen.\n\nTiesin näin ollen, että minulla ei ollut mitään muuta käytettävänäni\nkuin pääni, asianomaiset konsessiopaperit ja ennenmainitut 25,000\nmarkkaa.\n\nVarustauduin tarpeellisilla matkatamineilla, hankinpa vielä itselleni\npassinkin, sillä tiesin, että tässä maassa ei paperiton mies ole\nturvassa, ostin II luokan piletin makuuvaunulippuineen ja astuin\njunaan. Voimme sivuuttaa matkan aivan lyhyesti, sillä sen kuluessa\nei tapahtunut mitään erikoista ja jatkan kertomusta asianomaisen\nhoitoalueen metsänhoitajan kansliassa. Ilmestyin sinne yhtä mahtavan\nnäköisenä kuin konsession omistajat ainakin, ilmoitin, että olen\ntullut lähemmin tarkastamaan niitä metsäalueita, joihin meidän\nosakeyhtiöllemme on myönnetty konsessio, ja pyysin saada nähdä\nhoitoalueen karttoja.\n\nNe lyötiinkin heti paikalla eteeni, ja senjälkeen aloimme\nkonsessiopapereista katsoa, mitkä metsämaat kuuluivat meidän\nkäytettäväksemme. Huomasimme silloin, että koko hoitoalueessa oli —\nhieman liioitellen? - rajattoman suuri määrä samannimisiä metsämaita\nja asianomaisessa konsessiossa ei oltu mainittu, missä vartiopiirissä\nkonsessioon kuuluvat metsämaat sijaitsivat. Tuleva tirehtööri tunsi\nitsensä sangen noloksi ja asianomaisen metsänhoitajan mielestä ei\ntällaisella paperilla ollut mitään merkitystä. Minä puolestani\nilmoitin, että koska konsessioon kuuluu esimerkiksi Remsin korpi ja\nkoska Remsin korpia on useampia, niin tämä selvästi tarkoittaa sitä,\nettä kaikki Remsin korvet kuuluvat konsessioon. Metsänhoitaja, joka\nmuuten oli aivan toisen metsähallituksen nimittämä kuin konsession\nantanut metsähallitus, huomautti, että käsitetään asia kuinka tahansa,\nei ainakaan Osakeyhtiö Kuivatislaukselle ole siitä mitään hyötyä.\nRemsin korvissa ei ole ainoatakaan tervaskantoa ja muitakin kantoja\nhyvin vähäisen. Hakattujen puiden latvuksia siellä ei ole ensinkään,\nsillä Remsin korvissa ei ole mitään hakkuita toimitettu. Enintään\novat läheisyydessä sijaitsevat valtion torpparit ehkä sieltä saaneet\nmetsänhoitajan osoituksen mukaan jonkin rakennus- tai muun tarvepuun.\n\nTähän minä puolestani vastasin, että konsessiopapereista ilmenee\naivan selvästi, että olen oikeutettu tai oikeastaan yhtiö, jonka\npalveluksessa olen, on oikeutettu saamaan tästä hoitoalueesta\ntervaskantoja. Koska näin on asian laita, niin olen tietysti oikeutettu\nsaamaan niitä sieltä, missä niitä on. Ellei niitä ole, sanotaan, Remsin\nkorvissa eikä näissä muissa metsämaissa, niin aion joka tapauksessa\ntarkastaa koko hoitoalueen ja pyydän siis saada nähdä luettelon neljä\nvuotta vanhemmista hakkuista. Luetteloista ovat metsähallituksen\nmyymät tervaskannot ehdottomasti löydettävä ja lisäksi myös latvukset,\njotka metsähallitus on meille myynyt. Minä en voi sille mitään, että\nmetsähallitus ei ole ollut selvillä siitä, mistä tervaskannot löytäisi.\n\nHakkausluettelo ilmestyi pöydälle ja samalla kertaa hoitoalueen kartta.\nMutta karttaselityksen suhteen ilmoitettiin, että hoitoalueessa\npar'aikaa toimitetaan revisionia ja että karttaselitys on reviisorin\nhallussa. Tiedusteltuani sain kuulla reviisorin nimen.\n\nNäin olin siis päässyt tehtävän alkuun. Minulla oli käytettävänäni\nhoitoalueen kartta, josta näkyi ainakin, mitkä maat olivat kangasmaita\nja mitkä maat vesiperäisiä. Sitäpaitsi tiesin hakkuut ja voin siis\nryhtyä laatimaan luetteloa, josta selvisi mitä kangasmaita minun\noli tutkittava. Siinä oli jo kahden päivän työ tiedossa. Päätin\nensityökseni soittaa reviisorille ja pyytää saada häneltä lainaksi\nkarttaselitystä. Sen avulla erottaisin erilaiset kuivat kangasmaat,\njoista otaksuin tervaskantoja löytyvän. Reviisorin asunto ei ollut\nkaukana; sinne oli linnunteitse noin 8 peninkulmaa, ja puhelinteitse\nehkä vähän enemmän. Pyysin erittäin kiireellisen puhelun. Tässä\nyhteydessä huomautan, että puhelimen käyttö ei ole vahvimpia puoliani,\nvaan on se päinvastoin ala, jolla hyvin usein epäonnistun. Aina kun on\nkysymys maaseutupuheluista, tunnen jonkinlaista vaistomaista pelkoa\nkoko tehtävään ja sielussani kohoaa ajatus, että Herra, ota minulta\ntämä kalkki. Tällä kertaa oli minulla onni mukanani. Tuskin olin\npoistunut puhelimen luota, kun minulle jo ilmoitettiin, että puhelu on\nselvä Raatelaan.\n\nKysyin reviisori N.N:ää. Vastaukseksi sanottiin että N.N. on ollut\njonkin aikaa sairaana ja on sentähden matkustanut Helsinkiin Eiran\nsairaalaan, jossa hänet on hoidettu ja parannettu. Lääkäri on kuitenkin\npitänyt viisaimpana, että hän ei vielä poistuisi Helsingistä,\nvaan oleskelisi siellä pari viikkoa. Tästä syystä puhelimessa\noleva selväsanainen naisääni, jonka omistaja kertoi olevansa N.N:n\nemännoitsijä, sanoi lähettäneensä reviisorin paperit Pension\nCentraliin, jossa hän tekee töitään. Jos herra siis tahtoo häntä\ntavata, on paras soittaa Pension Centraliin.\n\nAsia oli siis selvä. N.N. oli saanut karttaselityksen Helsinkiin, joka\noli juuri se paperi, jota hän töitä tehdessään tarvitsi. Sen tiesin\naivan hyvin, sillä olen itsekin tehnyt tällaista työtä.\n\nUusi ekstrakiireellinen puhelu Helsinkiin ja se onnistui yhtä\nloistavasti kuin edellinenkin. Pension Centralista vastattiin, ja kun\npyysin N. N:ää puhelimeen, ilmoitettiin, että reviisori oli juuri\ntänään kuollut. Häntä ei siis voida puhutella, ja hänen sukulaisensa\novat maksaneet laskut ja samalla kertaa ottaneet haltuunsa hänen\ntavaransa.\n\nNiinkuin lukija huomaa, alkoi asia mutkistua. Tunsin kyllä N.N:n, mutta\nminulla ei ollut aavistustakaan hänen sukulaisistaan, ja sitäpaitsi\ntuntui minusta kokolailla hävyttömältä ruveta hautajaisaikana\npyytelemään heiltä papereita ja karttaselityksiä.\n\nKarttaselityksen tarjoamaa lyhyttä tietä en siis voinut käyttää,\nvaan oli minun astuttava \"kylmään metsään\" etsimään tervaskantojani.\nSivumennen mainittakoon, että tarkastettava alue oli noin 50,000\nhehtaarin laajuinen, joten minulla oli pitkä taival edessäni. Mutta\nreviisoreilla on aina oppaansa, ja sen vuoksi lähdin tiedustelemaan,\nmitä oppaita tämä reviisori oli tarkastusmatkoillaan käyttänyt. Oppaan\navulla löytäisin paikat, joita hain. Piirsin karttaotteen, otin\nselville oppaan, jonka nimi muuten oli Simo Liuski, ja niin läksimme\nSimo Liuskin kanssa hakemaan näitä toivottuja tervaskantoja.\n\nSimo Liuski oli suunnilleen sen näköinen, jollaiseksi kuvittelemme\nSeitsemän Veljeksen Simeonia, siis liuhupartainen, laiha, uskonnollinen\nja ennen kaikkea kiroamaton mies. Kun minä tulin hänelle sanoneeksi,\nettä oli sentään p-hanan hauskaa, että sain teidät käsiini, sanoi\nSimeoni, että kiroaminen on erittäin suuri synti ja että hän toivoo,\nettei hänen läsnäollessaan tällaisia sanoja käytettäisi.\n\nKoska tämä Simeoni tulee näyttelemään suurta osaa teoksessa, jota tässä\npar'aikaa veistellään, niin toivon, että lukijalla on kärsivällisyyttä\nkuunnella meidän ensimmäistä keskusteluamme. Simeoni — kutsun häntä\nniin sen takia, että hän tällä hyväilynimellä aina muistuu mieleen —\nkysyi minulta ensityökseen, mihinkä hommaan häntä tarvitaan. Vastasin,\nettä oppaaksi tietysti.\n\n— Mutta mitäs varten te täällä oikein kuljette? Eivätkö nämä metsät jo\nole tarkastetut, kun me kolme kesää olemme täällä sen pääreviisorin\nkanssa kulkeneet? Mikäs herra te oikein olette, oletteko te tarkastajan\ntarkastaja? Minä en ryhdy mihinkään hommaan, ennenkuin tiedän, mistä\non kysymys, sillä näin rajaseudulla täytyy olla varovainen. Mistä sen\ntietää, vaikka herra olisi ryssän vakooja.\n\nYmmärsin aivan hyvin Simeonin varovaisuuden, sillä tunsinhan hieman\nkarjalaista kansanainesta. Löin Simeonin kouraan passini, jota hän\nkäänteli ehkä neljännestunnin ja sanoi sitten, että kai se oikea passi\ntaitaa olla, vaikka kyllähän niitä osataan tehdä vääriäkin, mutta\nmilläs asialla herra sitten täällä oikein liikkuu.\n\nOlisin tietysti voinut suullisesti selittää asiani, mutta ymmärtäen\nSimeonin epäluuloisuuden panin hänen eteensä konsessiopaperin.\n\nVaikka Simeoni osasikin lukea, ei hän ollut siinä ammatissa erikoisen\nnopea. Kesti uskomattoman kauan, ennen kuin hän oli saanut luetuksi\nkonsessiopaperin ensimmäisen sivun, jossa ajan tavan mukaan oli neljä\nkonekirjoitettua riviä. Konsessiokirja oli kaikkine liitteineen puolen\nsenttimetrin vahvuinen, ja silloin arvasin, että tästä tulee Simeonille\nkova pähkinä purtavaksi. Pyysin siis, että minä saisin lukea sen\nhänelle ääneen ja että istuisimme vieretysten pöydän ääreen, jotta hän\nvoisi huomata, jos minä rupean panemaan omiani.\n\nTähän Simeoni noin neljännestunnin kestäneen miettimisajan jälkeen\nsuostui, ja minä luin Simeonille asiakirjat kannesta kanteen.\nPieninkään liike Simeonin kasvoissa ei osoittanut mielenkiintoa tai\nsitä, että hän olisi kuullut, mitä minä luin. Kun lopulta olimme\npäässeet paperin kannesta kanteen, niin pysähdyin ja loin Simeoniin\nkatseen, joka tahtoi sanoa, että nyt mahdat asian käsittää.\n\nJa kyllä Simeoni oli yskän ymmärtänytkin, sillä hän sanoi, että jos\nei herralla täällä ole muuta asiaa, niin turhaa on vaiva. Sen hän voi\nsanoa, ettei täällä ole tervaskantoja.\n\nMinä muutuin kai eläväksi kysymysmerkiksi ja sanoin lopulta Simeonille,\nettä kyllä minä tervaskannon tunnen. Olen itse polttanut tervaa ja\npoltattanut sitä muillakin.\n\nSimeoni huomautti, että se ei muuta asiaa, sillä tervaskantoja täällä\nei ole.\n\nEhdotin, että kuitenkin kävelisimme kuivat kangasmaat, ne näet, joilla\nhakkuita oli toimitettu, ja ne, jotka Simeoni hyvin tunsi.\n\nOlen oleskellut joitakin vuosia Karjalassa ja tiesin, että ei ainoakaan\nhenkilö maailmassa osaa niin rehellisellä naamalla valehdella kuin\nkarjalaiset. Otaksuin siis, että Simeoni lasketteli luikuria ja että\nhän jostakin syystä ei tahtonut näyttää minulle paikkakunnan aarteita.\nEhkäpä siitä syystä, että paikkakuntalaiset meidän hommamme rauettua\nottaisivat itse kantorikkaudet haltuunsa.\n\n\n\n\nIII LUKU,\n\njosta selviää, että metsänhoitajallakin, vaikka hän luulee alansa hyvin\ntuntevansa, on paljon oppimista, ja ettei totuuden puhumisesta ole\nkovin suurta hyötyä.\n\n\nOlimme sopineet Simeonin kanssa lähdöstä katselemaan kuivia kankaita.\nKartta kädessäni kysyin Simeonilta, missä on lähin kuiva kangas.\nSimeoni näytti paikan kartalla, ja sen tuntemuksen mukaan, mikä\nminulla yleensä maan luonnosta on, tuntui Simeonin väite oikealta.\nLäheisyydessä oli muitakin kangasmaita, jotka mahdollisesti olisivat\nvoineet olla kuivia kankaita, mutta Simeoni selitti, että niin ei ollut\nasian laita.\n\nLähdettiin kävelylle. Kysyin Simeonilta, minkälaiset\nvälimatkakäsitykset hänellä oli, ja huomasin, että hän oli täysin\noikeassa ja että tosiaankin saavuimme oikealle kuviolle.\n\nSe oli kuiva kangas ja kantoja siellä myös oli, mutta ensimmäisen\nkerran eläessäni näin erään ihmeellisen ilmiön, männyn, jolla ei\nollut sydänpuuta. Kuljin kannolta kannolle ja aivan oikein, sama\nasia. Sitäpaitsi oli hakkuu toimitettu niin hyvin, että puut olivat\npyyhkäistyt aivan maata myöten, joka muuten oli tasainen kuin pöytä.\nOlisi tarvittu aivan ihmeelliset vehkeet näiden kantojen saamiseksi\nirti maasta. Mainittakoon, että kantopommeja ei siihen aikaan ollut\nkäytettävissä.\n\nKävimme sinä päivänä parilla muullakin hakkuulla, ja huomio oli aivan\nsama. En voinut kuitenkaan uskoa näkemättä. Haimme työmiehiä ja\nkaivoimme kokonaisen kannon juurineen maasta, sillä ajattelin, että\nainakin juurissa olisi tervaspuuta. Mutta sielläkään sitä ei ollut.\n\nKaksi viikkoa teimme Simeonin kanssa tutkimuksia. Simeoni huomautti\naivan oikein, että kaikkein parasta olisi ollut uskoa asia heti, sillä\nnyt herra on tehnyt aivan turhaa työtä.\n\nSuuren tirehtöörin unelmat alkoivat vähitellen häipyä mielestäni.\nHuomasin, ettei ollut kovin suuri vahinko, vaikka en ollutkaan saanut\nuudistaa tietojani tervateollisuudessa ja kuivatislauksessa. Joka\ntapauksessa tein kaiken, mitä ihmisvoima voi, eli toisin sanoen\nmerkitsin kartalle ne paikat, joissa olin käynyt ja otin mukaani\nnäytteitä Helsinkiin. Hyvin ymmärrettävistä syistä en tietenkään\nvoinut ottaa kokonaisia kantoja, vaan ainoastaan kappaleita kannon\nmaanpäällisestä osasta ja juuristosta ja myöskin näytekappaleita niistä\nlatvuksista, jotka kuuluivat tähän loistavaan konsessioon.\n\nMinulle oli, niinkuin muistetaan, annettu 25,000 markkaa, ja siitä\noli osa tarkoitettu käytettäväksi tehdasalueen oston etumaksuksi. Kun\nolin tullut täydellisesti vakuutetuksi, ettei mitään tehdasta kannata\nperustaa, en luonnollisesti ostanut tehdastonttia; maksoin vain\nasianomaiset työpalkat ja läksin näytteineni Helsinkiin.\n\nJa niin tapaa lukija jälleen samat liikemiehet ja allekirjoittaneen\nsamassa konttorissa kuin ensimmäisessä luvussa, ja allekirjoittanut\nselittää, ettei ole mitään mahdollisuutta aiotun teollisuuden\nharjoittamiseen ja että koko tämä konsessio ja osakeyhtiö on minun\nmielestäni nollan arvoinen.\n\nMutta tästäpä toteamisesta vasta sain haukkumisryöpyn niskaani.\nSanottiin, että minä en ole saanut mitään aikaan ja vaadittiin takaisin\nniitä 5000 markkaa, jotka olivat häipyneet 25,000:sta. Kokous huomautti\niroonisesti, että sellaisia herrasmiehiä on miten paljon tahansa tässä\nmaailmassa, jotka eivät kykene muuhun kuin matkustamaan rautateillä\nkorkeissa luokissa ja lopulta tarjoilemaan lausuntoja, joilla ei ole\nkäytännöllistä arvoa.\n\nMinä vakuutin, että asia ei parane, vaikka aluetta tutkimaan\nlähetettäisiin kuinka monta asiantuntijaa tahansa. Tosin tietysti\ntehdastontti voidaan ostaa ja tehdas voidaan rakentaa, mutta varma on,\nettä tervaa ja tärpättiä siitä ei lypsämälläkään heru.\n\nLopulta minulta jo jokseenkin rauhallisesti kysyttiin, mihin tällaista\npuuta sitten oikeastaan voidaan käyttää. Vastasin siihen, että jos\nnämä puunkappaleet olisivat Lontoossa, niin niistä voitaisiin pilkkoa\nsellaisia sytykkeitä, joilla kivihiili tulipesissä sytytetään.\nEnglannissa näet ladotaan kivihiilet usein avoimeen takkaan ja sen\njälkeen niiden päälle ja väliin pannaan sytykkeiksi pieniä puutikkuja,\njoita muuten saa kaupoista ostaa kimpuiksi sidottuina.\n\nTätä minun ei olisi heille pitänyt kertoa, sillä se johti asioihin,\njotka lopulta olivat vähällä tuhota hermoni.\n\nMolemmat tirehtöörit sanoivat heti paikalla, että mikäpäs siinä sitten,\nmuutetaan Osakeyhtiö Kuivatislaus Osakeyhtiö Sytykkeeksi ja sillä hyvä.\nTämän jälkeen kyseltiin minulta, kuinka paljon tuollainen sytykekimppu\nLontoossa maksaa ja minun oli myönnettävä, että sen hinta on aika\nsuuri. Se maksoi nimittäin sen aikuisessa Suomen rahassa noin kolme\nmarkkaa, ja kooltaan se ei ollut paljon suurempi kuin parin litran\nmaitopeilari.\n\nRuvettiin tekemään laskelmia. En ole tullut maininneeksi, että\ntästä tervastavarasta ei vaadittu \"suurempaa\" kantovuokraa kuin\n10 penniä kuutiometriltä. Kun siis ryhdyttiin laskemaan yrityksen\nkannattavaisuutta mahdollisimman suuret kustannukset huomioonottaen,\nniin tultiin aivan satumaisiin summiin.\n\nKoko riita lopahti kuin tina tuhkaan, eikä minulta enää muistettu\nvaatia käytettyä 5000 markkaa takaisin. Tuomari laati heti kirjat\nOsakeyhtiö Kuivatislauksen lopettamiseksi ja uudet kirjat Osakeyhtiö\nSytykkeen alkamiseksi. Ja sen jälkeen sai yhtiön \"expertti\" ruveta\nlaatimaan suunnitelmia sytyketehdasta varten.\n\nOn muuten mainittava, että tällaista vapriikkia ei ole ennen ollut\nolemassa, ja hyvin todennäköistä on, että sitä ei myöskään tämän\njälkeen tulla perustamaan.\n\nToimenantajani huomauttivat, että tehdastontin hankkiminen joka\ntapauksessa on välttämätön, ja sen ymmärsin minäkin, sillä selväähän\non, ettei mitään tehdasta voida toistaiseksi rakentaa pelkän ilman\nvaraan.\n\nSamalla työnnettiin minun kouraani lisäetumaksuna uudet 5000 markkaa.\nNiitä seurasi ilmoitus, että kunhan yhtiön perustamispaperit ovat\nselvät, minä tulen saamaan korvauksen \"aatteesta\" ja sitäpaitsi myöskin\nhuomattavan määrän yhtiön osakkeita.\n\nOlin tullut konttoriin suoraan junalta, minkä vuoksi sanoin lähteväni\nkotiini. Minulle ilmoitettiin, että tästä asiasta keskusteltaisiin\nvielä myöhemmin samana iltana Kämpin hotellissa, jolloin minulla olisi\ntilaisuus selvittää yksityiskohtaisemmin tätä suurenmoista aatetta\nja jolloin koko asiasta tehtäisiin alustava päätös. Joka tapauksessa\nolisi toivottavaa, että niin pian kuin mahdollista lähtisin ostamaan\ntehdastontin ja sen jälkeen ryhtyisin laatimaan tarkkaa tehtaan\nsuunnitelmaa.\n\nNäytelaatikot jäivät konttoriin, ja allekirjoittanut otti\nhylkeennahkaisen laukkunsa ja lähti se mukanaan kotiinsa. Tirehtööri\nTaimi huomautti, että minun on hankittava komeampi kapsäkki, sillä\nkun suurilla asioilla kulkee, niin täytyy varustusten olla myös sen\nmukaiset.\n\nKotiin tultua oli minun siis varustauduttava sellaiseen kuntoon, että\nvoisin esiintyä tulevan toimitusjohtajan näköisenä. Ja vaatteita\nminulla kyllä oli, mutta ainoatakaan puhdasta kaulusta ei löytynyt.\nSoitin tuomarille ja ilmoitin, että tulen hänen kauttansa saadakseni\ntämän tärkeän esineen kaulaani.\n\nLukijan valistamiseksi mainitsen, että kaulani ei ole kaikkein\nohuimpia ja että kun kauluksen koettelemisesta tuli kysymys, niin\nhuomattiin, etteivät tuomarin kaulukset venyttämälläkään ulottuneet\nkaulani ympärille. Mutta tuomari oli tarmokas ihminen; Hän soitteli\nkaikkia talon ovikelloja kysyen, voisiko hän sattuneesta syystä saada\nlainaksi 44 numeron kauluksen. Ja löytyihän se lopulta talon ylimmästä\nkerroksesta eräältä vanhalta leskirouvalta, jonka miehellä oli ollut\nainakin yhtä paksu niska kuin minulla. Mutta kravattia ei tahtonut\nlöytyä mistään, sillä tämä kaulus ei ollut solmittavaa kravattia\nvarten, vaan tarvittiin siihen sellainen, jota minun isävainajani\naikoinaan oli käyttänyt. Lopulta kravattikin löytyi, ja vihdoin olin\ntäydessä paraatikunnossa.\n\nJa sen jälkeen astuttiin autoon ja ajettiin Kämpin hotelliin.\n\n\n\n\nIV LUKU,\n\njossa kerrotaan, mitä Kämpin hotellissa tapahtui.\n\n\nSisään tullessamme huomasin heti, että meitä odotti aivan erikoinen\ntilaisuus. Meidät siirrettiin yksityishuoneeseen ja siellä näin\nhämmästyksekseni m.m. pari pankinjohtajaa, joiden naamasta loisti\nodottamaton herttaisuus. Sitäpaitsi oli siellä erään suuren liikkeen\nkohteliaisuutta säteilevä johtaja.\n\nAlettiin suunnitella uutta osakeyhtiötä. Minä sain selostaa, kuinka\npaljon sytykkeet Lontoossa maksoivat, sain tehdä likimääräisen\nlaskelman siitä, mitä kantojen nosto tulisi maksamaan, mitä maksaisi\nkuljetus ynnä muu. Puhuttuani ilmestyi paikalle eräs tuntematon\nhenkilö, joka oli, niinkuin sittemmin sain tietää, faktotum eräässä\nmelkoisen suuressa puutavaraliikkeessä. Hänelle esitettiin kaikki\nse, mitä minä olin kertonut, ja hänet oli ilmeisesti kutsuttu\njonkinlaiseksi minun puheitteni kontrollööriksi. Yleensä en ole\nhyväksynyt tällaisia nk. pomoja, sillä niiden mielestä ei tutkinnon\nsuorittanut henkilö tiedä mitään, mutta hämmästykseni oli erittäin\nsuuri, kun \"expertti\" ilmoitti, että hänen käsittääksensä nämä\nlaskelmat ovat aivan oikeat ja ainakin siten suunnitellut, että\nkustannukset eivät ole liian alhaisiksi arvioidut.\n\nNäin olivat kustannuslaskelmat periaatteellisesti hyväksytyt, mutta\nkuitenkin esiintyi hieman epäilystä. En osannut sanoa tarkkaan, kuinka\nsuuri sytykepaketti yleensä oli ja sen vuoksi päätettiin kääntyä jonkun\nenglantilaisen puoleen. Suuret herrat soittivat Englannin lähetystöön\nja tiedustelivat tarkkaan, pitivätkö minun ilmoitukseni paikkansa ja\noliko myös paketin puutavaramäärä, jonka olin ilmoittanut, yhtäpitävä\ntodellisuuden kanssa. Mister se ja se saapui itse paikalle ja totesi,\nettä kaikki minun tietoni olivat oikeat.\n\nSen jälkeen ryhdyttiin toden teolla perustamaan osakeyhtiötä.\nMinulle ilmoitettiin heti, että minun ei tarvitse maksaa penniäkään\nosakepääomaan, vaan tulen saamaan osakkeita ilmaiseksi ja sitäpaitsi\nsaan puhtaassa rahassa palkinnon keksinnöstäni. Minun oli\nmahdollisimman pian lähdettävä ostamaan tonttia tehtaalle ja sen\njälkeen ryhdyttävä laatimaan suunnitelmaa tehtaan koneista. Lopuksi\npidettiin hauskat illat ja heitettiin pois tittelit ja mahtava shekki\ntaskussani lähdin kotiini, vakuutettuna siitä, että tulevaisuuteni oli\noleva aivan erikoisen suurenmoinen.\n\n\n\n\nV LUKU,\n\njossa tekijä matkustaa tehtaantonttia ostamaan, suunnittelee\ntehdasrakennuksia ja tuntee itsensä suureksi herraksi.\n\n\nTällä kertaa minun ei tarvinnut tehdä muuta kuin ostaa sopiva\ntehtaantontti. Matkustin taas vanhaa reittiä, tapasin Simeonin ja\nkysyin häneltä, mistä voisi saada noin kolmen hehtaarin laajuisen\nalueen mahdollisimman halvalla hinnalla.\n\nSimeoni vastasi, että ettekö te vieläkään usko tämän tervanteon\nmahdottomuutta. Jos ne Helsingin herrat ovat luulleet saavansa tervaa\nniistä kannoista ja näytteistä, joita te olette vieneet mukananne, niin\nminä sanon, että uskokaa vanhaa miestä älkääkä ryhtykö konkurssipesää\nrakentamaan. Selitin, että kysymys on tehdasalueen ostamisesta, ja\nminä ostan sen välittämättä siitä, onko se Simeonille mieluista taikka\nei. Kuljimme etsimässä sopivaa tehdasaluetta ja lopulta se löytyikin.\nSen osto oli yksinkertaisempi asia kuin mitä olin kuvitellut, sillä\nvaadittiin ainoastaan, että koko alueen kauppahinta oli maksettava heti\nkäteisellä. Rahoja oli ja käteiskauppa tehtiin.\n\nNyt oli siis tehtaan maaperä hankittu, ja sen jälkeen oli tirehtöörin\nmietittävä, kuinka asiaa edelleen jatkettaisiin.\n\nKun kerran maapohja oli olemassa, niin sille oli myös hankittava\ntarpeelliset rakennukset. Ja rakennuksia varten tarvitaan puutavaraa,\ntiilejä, kattopeltiä ynnä muuta. Alotin puutavarasta ja tein Simeonin\nkanssa sopimuksen hirsien hankkimisesta paikalle. Kattopellit, tiilet\nja sellaiset päätin hankkia läheisestä kaupungista.\n\nNäin oli puuha pantu alkuun. Palasin takaisin pääkaupunkiin ja tein\nselkoa siitä, mitä olin saanut aikaan. Kaikki olivat tyytyväisiä.\nNyt piti ryhtyä suunnittelemaan tarvittavia koneistoja ja laskelmien\nyksityiskohtia. Ja siinähän liikuttiin alalla, josta ei, Jumalan\nkiitos, ollut mitään kirjallisuutta käytettävissä, joten sain antaa\ntäyden vauhdin mielikuvitukselleni.\n\nKahden viikon ajan tein työtä, suunnittelin koneistoja, laskin\nkustannusarvioita ja laadin lopulta parhaimmalla käsialallani\nkirjelmän, jossa ilmoitin, että nyt olivat suunnitelmat valmiit\nherrojen punnittaviksi ja harkittaviksi.\n\nOlin hieman ylpeä siitä, että näitä papereitani kuljetettiin hyvin\nmonen henkilön luona ja niistä kirjoitettiin pitkiä lausuntoja, mutta\nloppujen lopuksi ilmoitettiin, että ne erinäisin pienin korjauksin\npitävät paikkansa. Ja niin lopuksi perustettiin tässä paljon puhuttu\nosakeyhtiö, jossa minä olin toimitusjohtajana ja jolta sain 20,000\nmarkkaa keksintöni palkkioksi.\n\nEi siis muuta kuin lähteä tehdasta rakentamaan. Rahoja oli tiedossa,\nluotto oli rajaton, tehdas syntyi, ja voinpa vielä sanoa senkin, että\nkoneeni työskentelivät paremmin kuin olin osannut uneksiakaan. Joka\npäivä valmistui arvioitu määrä sytykkeitä siirtyäkseen varastoon.\n\nKun on tällaisena korkeana herrana, niin on aina hyvä muistaa, että\nvieläkin korkeampia herroja sentään on olemassa. Eräänä päivänä\nilmestyivät tarkastajat, jotka tutkivat koko tehtaan ja tarkistivat,\nolivatko ilmoitukseni kustannuksista ja varastosta oikeat. Tarkastajat\npoistuivat tyytyväisin naamoin ja ilmoittivat, että jatkakaa te\ntyötänne entiseen tapaan.\n\nJa työtä tehtiinkin. Kaikki säiliöt täytettiin vähitellen tehtaan\ntuotteilla, ja ainoa ajatus, joka minua alkoi vähitellen kalvaa,\noli se, että myyntipuolesta ei oltu pidetty lainkaan huolta. Tästä\nsyystä lähdin prinsipaalieni luokse ilmoittamaan, että nyt alkavat\nsäiliöt olla täynnä, joten kauppapuolta olisi vähitellen aika\nryhtyä järjestelemään. Asianomainen pankinjohtaja ilmoitti, että\nsillä seikalla ei ole ensinkään kiirettä, pääasia vain on, että\nvarastoa on olemassa ja että se täyttää kaikki ne vaatimukset, joita\ntämäntapaiselle tavaralle asetetaan. Hän ilmoitti muuten, että\nHelsinkiin saapuu muutaman viikon kuluttua henkilö, joka pystyy\narvostelemaan näitä asioita. Hänen tehtävänään on tutkia, ovatko nämä\nsytykkeet käytettäviksi kelpaavia. Huomautin, että nyt täytyy joko\nrakentaa uusia varastopaikkoja tai lopettaa työnteko, sillä muuta\nmahdollisuutta ei minun käsittääkseni ollut. Pankinjohtaja oli huoleton\nja ehdotti työläisille muuta työtä. Hehän voivat puhdistaa pihamaata,\ntehdä sen ympärille aidan, suorittaa maalaustöitä ja yleensä paikata\ntehdasta kauniimman ja entistä ehomman näköiseksi.\n\nJa niin ryhdyttiin näihin töihin. Koetettiin tästä luontonsa puolesta\nhyvin vähän kauniista alueesta loihtia paremman näköistä. Tehtiin\nkäytäviä, tilattiin läheisestä kaupungista kukkia, istutettiin\npuuntaimia ja niin poispäin.\n\n\n\n\nVI LUKU,\n\njossa tekijää kohtaa aavistamaton yllätys.\n\n\nRupesin itsekin huomaamaan, että jonkinlainen katasrofi oli tulossa,\nsillä yhtäkään sytykenippua ei oltu vielä myyty. En tuntenut\nainoatakaan liikettä Englannissa, joka niitä ostaisi, en ollut edes\najatellut sitä, että tällaisella tavaralla mahdollisesti olisi\ntuontitulli ja tultuani tähän asteeseen rupesin miettimään keinoja,\nmiten pääsisin irti koko hommasta, koska olin varma siitä, että tyhmä\npuuhani tulisi tekemään minut mahdottomaksi kaikilla aloilla.\n\nVaikka vielä esiinnyinkin suurena tirehtöörinä, niin kiusasi minua joka\nhetki pelko tulevasta romahduksesta. Tunsinpa melkein esivallan käden\nkauluksessani, sillä tiesin aivan hyvin, ettei osakeyhtiö edes ollut\naivan laillisesti perustettu. Tarpeellista viidettä osaa osakepääomasta\nei oltu rahassa maksettu, ja koko yhtiön rahoittaminen tapahtui siten,\nettä varastoa vastaan otettiin luottoa.\n\nEräänä aamupäivänä olin synkissä ajatuksissa palannut puutarhatöitä\ntarkastamasta, kun huomasin johtajarakennuksen edustalla komean\nloistoauton. Minun täytyy sanoa, että olin vähällä pyörtyä. Vähällä\noli, etten lähtenyt luikkimaan läheiseen metsään paetakseni rajan yli\nvaikka Bolshevikiaan.\n\nMenin kuitenkin sisälle. Siellä istui konttorihuoneen sohvalla noin\n60-vuotias, erittäin hienon ja arvokkaan näköinen herrasmies. Hän\nnousi kohteliaasti seisomaan ja ilmoitti olevansa englantilainen\nnimeltään Behm. Mr. Behm mainitsi osaavansa ruotsinkieltä, vaikka\nhänen kielitaitonsa ei ollut kovin täydellinen, mutta toivoi,\nettä me puheessa kuitenkin tulisimme toimeen. Hän sanoi suurella\nmielenkiinnolla seuranneensa tämän yhtiön toimintaa ja kysyi,\nhaluaisinko minä myydä osakkeeni ja samalla kertaa luopua yhtiöstä. Hän\noli jo muilta osakkailta ostanut sellaisen määrän osakkeita, että hän\nminun osakkeeni saatuaan tulisi saamaan osake-enemmistön.\n\nLukija voinee arvata, että tuskin uskoin olevani todellisuudessa, niin\nmerkilliseltä tämä kaikki tuntui. Olen usein nähnyt mieluisia unia\nja oikeastaan uneksin tätäkin, ajattelin. Ehkä puraisin peukaloani\ntai muuten koetin saada selville, olinko hereillä vai ei, mutta\nlopulta ilmoitin, että suostun myymään osakkeeni. Samalla huomautin,\netten oikeastaan ole varsinainen toimitusjohtaja, vaan työskentelen\nainoastaan päiväpalkalla, niinkuin asia todellisuudessa olikin.\n\nMister Behmin kysymykseen, mitä tahdon osakkeistani, ilmoitin, että\nhaluan niistä saman hinnan, jonka hän on muillekin maksanut.\n\nMister Behm ilmoitti suostuvansa vaatimukseeni ja mainitsi hinnan,\njoka oli aivan pöyristyttävä. Osakkeiden nimellisarvo oli 100 markkaa\nja niiden todellinen arvo oli, niinkuin lukija edellisestä lienee\nkäsittänyt, paljon vähemmän kuin 0 mk ja 0 penniä, mutta mister Behm\nilmoitti maksavansa 1000 markkaa osakkeelta!\n\nAloin jo ajatella, että kaikki ehkä jääkin vain lupaukseksi ja että\nMister Behm kenties ojentaa minulle joko vekselin tai arvottoman\nshekin. Mutta siinäkin tapauksessa hyötyisin kaupasta!\n\nAjatelkaa hämmästystäni, kun mr Behm aukaisi matkalaukkunsa ja löi\nminun kouraani puhtaissa Suomen Pankin seteleissä 70,000! Vieläkin\nepäilin ja nyt sitä, olivatko setelit oikeita. Mutta joka tapauksessa\nolin päässyt suuresta huolesta.\n\n\n\n\nVII LUKU,\n\njossa maisteri ryhtyy uudestaan harjoittamaan puutavaraliikettä.\n\n\nMolemminpuolisten ja moninaisten kohteliaisuuksien jälkeen Mister Behm\nja minä hyvästelimme toisemme ja Mister Behm ilmoitti, että olin vapaa\ntoimestani. Hän ei kuitenkaan millään tavalla kiiruhtanut lähtöäni.\nHänen johtajansa ei saapuisi paikalle ennen kuin kahden viikon kuluttua.\n\nSanoin hyvin mielelläni lähteväni niin pian kuin mahdollista. Kaikki\nasiat ovat siksi kunnossa, ettei minun läsnäoloni täällä enää ole\ntarpeellinen. Lähtisin heti sen jälkeen kuin lauantaitilitys olisi\ntehty.\n\nBehm suostui tähän, ja minä aloin pakata hynttyitäni. Kolmen päivän\nkuluttua läksin takaisin Helsinkiin.\n\nTaskussani oli noin 5000 markkaa oikeita Suomen Pankin seteleitä tai\nsellaisia, jotka varmasti tiesin oikeiksi ja sitäpaitsi 70,000, joiden\njoltisellakin varmuudella otaksuin olevan vääriä.\n\nHelsinkiin saavuttuani päätin heti lähteä itse leijonain luolaan,\nSuomen Pankkiin, ottamaan selvää, olivatko Behmin setelit oikeita.\nMinullahan ei ollut asiassa mitään vaaraa. Voin tarkoin todistaa,\nmistä setelit olin saanut ja näyttää osakkeiden kauppakirjan, joten\nkysymyksessä ei ollut muu kuin tiedustelu siitä, olivatko setelit\noikeita vai ei. Aluksi aioinkin kääntyä jonkun pankinjohtajan puoleen.\nMutta tarkemmin ajateltuani minusta alkoi tuntua, että tällainen kysely\nei ehkä olisi oikein viisasta. Siihen aikaan oli nimittäin hyvin paljon\nväärennettyjä seteleitä liikkeellä, ja nyt oli mahdollista, että tämä\nasiantuntija otaksuisi minun väärentäneen setelit ja tulleen tutkimaan,\nolenko väärennyksessäni onnistunut. Kysymyksestäni voisi mahdollisesti\nolla seurauksena se, että saisin mennä etsivään osastoon, paikkaan,\njonne joutunut saa heittää ainakin puolet toivostaan. Saisin ensinnäkin\nkertoa Osakeyhtiö Sytykkeen syntyhistorian ja kenties minulta\npuristettaisiin vielä yhtä ja toista muutakin, esimerkiksi käsitykseni\nosakkeiden todellisesta arvosta.\n\nValitsin vaatimattomamman tien. Menin vaihtoluukulle ja pyysin saada\nvaihtaa 1000-markkasen 10-markkasiksi. Siihen aikaan tarkastettiin\nsetelit tarkkaan, mutta tästä setelistä neiti luki vain setelin numeron\nja laski rahat pöytään. Minä sain siis 1000-markkaseni vaihdetuksi ja\nsamalla totesin olevani 70,000 markan omistaja.\n\nHyvällä tuulellani ei ymmärrettävästi ollut rajoja. Kiikutin rahani\npankkiin ja tunsin olevani sangen rikas mies. Kun astuin ulos pankista\nja kävelin Aleksanteria, niin laski eräs entinen tuttavani kätensä\nhartioilleni ja kysyi, olisiko minulla vapaata aikaa.\n\nIlmoitin olevani täydellisesti vapaa mies, ja niin oli seurauksena\nKämppiin lähtö ja aamiaisen syönti. Kun vähän aikaa oli ehditty\npuhua muusta, alkoi tämä miljoonamies, joka muuten ei ollut mikään\nsotagulashi, vaan vanhastaan eräs maamme rikkaimpia miehiä,\ntiedustella, kuinka Osakeyhtiö Sytykkeen laita on. Vastasin\ntodenmukaisesti, että minulla ei ole koko yhtiön kanssa enää mitään\ntekemistä, sillä olen juuri myynyt osakkeeni.\n\n— Mitä sinulle niistä maksettiin?\n\n— Tuhat markkaa kappaleelta. — Oletpa aika pöllö mieheksi. Niistä\nosakkeista on maksettu 10,000, jopa 20,000:kin kappaleelta. Kylläpä\nsinä olet antanut vetää itseäsi huulesta. Tarkoitukseni oli ostaa\nosakkeesi ja joka tapauksessa olisin niistä antanut ainakin 5000\nmarkkaa.\n\nLukija ehkä nyt luulee, että minä olisin ruvennut repimään hiuksiani\nja valittamaan ääneen petosta, jonka uhriksi olin joutunut! Ei, minä\ntiesin osakkeiden arvon, enkä puhunut mitään, vaan olin päinvastoin\nkaikesta sydämestäni tyytyväinen siihen, mitä tapahtunut oli. Se, jolla\npaljon on, haluaa yhä enemmän. Olin siis taas kapitalisti ja päätin\nruveta liikemieheksi eli toisin sanoen tehdä noista 70,000 markasta\nehkä 700,000 tai mahdollisesti 7 miljoonaa.\n\nSattui olemaan juuri se aika, jolloin valtion puutavarahuutokaupat\npidettiin. Ollakseen oikeutettu huutamaan puita valtion\npuutavarahuutokaupasta, on joko talletettava vakuussumma, jota tapaa\nyleensä käytetään pienempiä puutavaraeriä huudettaessa, tai esitettävä\nmaaherran hyväksymä takuu.\n\nJos olisin käyttänyt kaikki 70,000 markkaa vakuussummaksi, olisin\nvoinut huutaa enintään 30,000 puuta, riippuen siitä, kuinka suuret\nyksityiset puutavaraerät olisivat.\n\nMutta silloin olisivat nämä rahat siirtyneet valtion kassakirstuihin,\nja minulle itselleni ei olisi jäänyt penniäkään. Täytyihän minunkin\nelää.\n\nPäätin siis käyttää takausta.\n\nNyt on mainittava, että tiesin varmasti puutavaran hintojen tulevan\nsuunnattomasti kohoamaan. Siihen aikaan oli maksettu standertilta\nainoastaan 500 markkaa, mutta Suomen rahan arvon alenemisesta voi\naivan varmasti päätellä, että hinnat tulisivat nousemaan ainakin 2000\nmarkaksi standertilta.\n\nJos saisin hankituksi takuun, niin voisin lähteä huutamaan ilman, että\nminun tarvitsisi panna likoon penniäkään. Ei tarvittu muuta kuin kaksi\ntakausmiestä, joiden suhteen julkinen notaari antoi todistuksen siitä,\nettä he ovat vakavaraisia ja hallitsevat itse omaisuuttaan.\n\nMistä siis saisin tällaiset vakavaraiset takausmiehet?\n\nNiinkuin lukija muistanee alussa huomautetun, oli tämä aika\npankkiiriliikkeiden aikaa. Melkein jokaisessa talossa oli osakkeiden\nja valuuttojen kauppaa harjoittava pankkiiriliike. Muistin pari\nylioppilasaikaista tuttavaa, joilla oli Esplanaadinkadun varrella\nsuurenmoinen pankkiiriliike. Menin sinne ja pyysin heitä takaajiksi.\nSelitin asian perinpohjin: tarkoitus oli ostaa puutavarahuutokaupasta\nniin paljon puita kuin mahdollista, sillä meidän puutavaraliikkeemme\neivät vielä tiedä odotettavasta puutavaran hintojen noususta. Niin pian\nkuin se heille selviää, voimme me myydä puut pystyyn ilman sahaa ja\nilman että meidän edes tarvitsisi asettaa kirvestä puun juurelle.\n\nAsia päätettiin pian. Toiseksi takaajaksi tuli mainittu pankkiiriliike\nja toiseksi eräs sen omistajista, rikas maisteri ja tilanomistaja\nPaasimies. Tukkihuutokauppaan oli ainoastaan kolme päivää, joten oli\ntoimittava nopeasti.\n\nMetsähallituksesta hankittiin painettu lomake, johon takaajat\nkirjoittivat nimensä.\n\nSeuraava vaihe: kolmin miehin notarius publicuksen puheille.\n\nHän käänteli ja väänteli paperia ja myönsi, että takaajat täyttivät\nkaikki paperissa mainitut vaatimukset, mutta hän tahtoi vielä tietää,\nkuinka suuresta summasta takaus oli annettu. Lomakkeessa ei summaa\nmainittu, ja sen vuoksi täytyi ryhtyä asiaa selittämään. Myönnän\nhieman valehdelleeni. Huomautin, että kysymys oli puiden ostosta ja\nnämä herrat oikeastaan takasivat sen vahingon, mikä metsähallitukselle\nmahdollisesti syntyisi, jos minä en saisi puita metsästä pois. Vahinko\nolisi siis oikeastaan vain siinä, että puutavaran hinnat laskeutuisivat\nniin paljon, että metsähallitus puut uudestaan myydessään ei saisi\nniistä samaa hintaa kuin minkä minä niistä olin tarjonnut.\n\nNotarius publicus käsitti nyt aivan hyvin asian ja löi\ntakaussitoumukseen mahtavan leimansa, ja niin oli tämä asia valmis.\n\nNyt läänin maaherran puheille. Matkustin sen läänin pääkaupunkiin,\njossa huutokauppa pidettiin, esitin maaherralle paperin ja pyysin hänen\nhyväksymistään. Olin odottanut täälläkin tarvittavan pitkiä selityksiä.\nMutta kaikki menikin odottamattoman nopeasti. Juhlalliseen lomakkeeseen\nilmestyi äkkiä läänin maaherran sinetti, ja sen alle pyhkäisi maaherra\nmahtavan nimikirjoituksensa. Minun oli vielä käytävä lääninrahastossa\nsuorittamassa leimamerkit, jotka olivat 1000 markan vaiheilla.\n\nMinulla oli nyt takaussitoumus, mutta tarvitsin myös jäljennöksiä,\nsillä useampia eriä huudettaessa oli joka kerta annettava uusi\npaperi. Junan lähtöön oli ainoastaan tunti aikaa, mutta maaherran\nkonekirjoittajatar hankki minulle siinä ajassa 20 oikeaksi todistettua\njäljennöstä takaussitoumuksesta. Maksoin hänelle jokaisesta\njäljennöksestä 30 markkaa, joka oli siihen aikaan mahtava palkka.\n\n\n\n\nVIII LUKU,\n\njossa tekijä ensimmäisen ja luultavasti viimeisen kerran elämässään\nesiintyy magnaattina.\n\n\nSuurehkossa maaseutukaupungissa pidettävä valtion tukkihuutokauppa\non merkkitapaus. Sinne kokoontuvat piirikuntapäälliköt ja kamreerit,\nmetsähallituksen edustajat, suuret puutavaraherrat, sanomalehtimiehet\nja suuri yleisö.\n\nSe on näissä kaupungissa ehkä vuoden juhlallisin tilaisuus, mutta\nvarsinkin se on sellainen saloseudun metsänhoitajan elämässä, joka\nlaskee aikansa päivissä ennen ja jälkeen tukkihuutokaupan.\n\nTiesin, että näissä tilaisuuksissa on vaikea saada itselleen hyvää\npaikkaa, joten jo hyvissä ajoin etsin itselleni mukavan pöydän lähellä\nhuutokaupan pitäjien pöytää. Edessäni oli huutokauppakuulutus ja\nmustakantinen muistikirja, jotta näyttäisi siltä, että olin myös\narvioinut ne metsät, joita tulin huutamaan. Todellisuudessa tämä\nmuistikirja sisälsi muistiinpanoja sytyketehtaan asioista.\n\nSali alkoi vähitellen täyttyä. Muutamat katselivat minua hieman\npitkään, kun olin valinnut itselleni oman pöydän, mutta pian siihen\nsilmät tottuivat, ja vähän ajan kuluttua tuli pöytääni pari kolme\ntuttua puutavaramiestä, jotka niinikään olivat tulleet puita huutamaan.\n\nPiirikuntapäällikkö astui paikalleen piirikuntakamreerin seuraamana.\nLuettelossa ensimmäisenä olevan hoitoalueen metsänhoitaja ilmestyi\nvasaramieheksi. Ennen huutokaupan alkua olivat sekä takuut että\ntakuusummat suoritettavat. Nämä annettiin siihen aikaan kutakin\nhoitoaluetta kohti erikseen, ja vasta sitten voi huuto alkaa.\n\nJos esimerkiksi myytävä erä oli 10,000 puuta, niin merkitsi siis 1\npennin koroitus 100 markkaa, sillä hintatarjous tehtiin sahapuurunkoa\nkohti. Tällä kertaa oli nimenomaan määrätty, että 5 penniä oli pienin\nkoroitus.\n\nHuutokauppa alkoi.\n\n— Korpirojun hoitoalueen viidennessä vartiopiirissä sijaitsevalta\nVasaraperä-nimiseltä metsämaalta tarjotaan täten 7531 leimattua\nsahapuurunkoa. Mikä on hintatarjous?\n\n— 5 markkaa, kuului joukosta.\n\n— 5 penniä tykö.\n\n— 5 markkaa 5 penniä ensimmäinen... — 5 penniä tykö, j.n.e.\n\nTähän tapaan jatkui huutoja, kunnes puutavaramagnaatti Tatu Valkosen\npöydästä kuului mahtava äännähdys:\n\n— 50 penniä tykö.\n\nTämä jo herätti huomiota, ja huutoja alkoi tulla tiheämpään, sillä\nkyseessä oli sangen suuripuinen metsä.\n\nMutta aina, kun joku lisäsi 5 penniä, lisäsi Tatu Valkonen\njärkähtämättömästi milloin 5 tai 10 penniä, kunnes päästiin niihin\naikoihin aivan tuntemattoman korkeaan sahapuuhintaan — 15 markkaan.\nHiljaisuus ja Tatu Valkosen ärähdys:\n\n— 25 penniä tykö.\n\nTähänkin lisättiin vielä 5 penniä, mutta minä katsoin parhaaksi\nlopettaa ja antaa mennä 15 markasta 30 pennistä, joka oli korkein\nhinta, mitä siihen mennessä milloinkaan oli niillä seuduin valtion\nmetsistä saatu. Muut olivat ajatelleet näiden puiden hinnaksi\nkorkeintaan 6 markkaa.\n\nEnsimmäisen kaupan jälkeen suurostaja Tatu Valkonen esiintyi\nhissaamassa jokaista erää korkeammalle. Kummastuneita ja kiukustuneita\nkatseita alkoi vähitellen sinkoilla minun pöytääni kohden. Pöydässäni\nistuvat puuta varamiehet pudistelivat päätään ja kieltelivät minua\ntekemästä tyhmyyksiä.\n\nKun sitten tuli erään hyvin suurikokoisen, noin 7000 puuta käsittävän\nerän vuoro, päätin ottaa sen, maksoi mitä maksoi. Minulle se jäikin\nehkä puolisen tuntia kestäneiden huutojen jälkeen. Tein viimeksi\nkokonaisen markan koroituksen, jollaista hinnan koroitusta ei yhdessä\nhuudossa valtion tukkihuutokaupoissa milloinkaan oltu tehty. Ja 29\nmarkan ja 56 pennin hinta oli korkein, mitä valtion metsästä myydystä\nsahapuusta sitä ennen oli saatu.\n\nMutta silloin nousi seisomaan muudan huomattava puutavaraliikkeen\nharjoittaja ja pyysi, että pidettäisiin tunnin kestävä kahviloma.\nKaikki suurhuutajat poistuivat salista, ja minun luokseni tulivat tutut\nihmettelemään, mitä aioin tehdä huutamillani puutavaroilla. Ilmoitin\naikovani rakentaa itselleni huvilan Helsingin läheisyyteen, koska\nnyttemmin olin kotiutunut ulkomaanmatkoiltani ja huvilarakennukseen\ntarvitaan luonnollisesti puuta.\n\nHuutokauppa jatkui kahviloman jälkeen. Lisäilin puutavaran hintoja\nja koetin yleensä päästä saamasta sellaisia eriä, joita en arvioinut\nerittäin hyviksi, mutta pyrin samalla saamaan hinnat niin korkeiksi\nkuin mahdollista. Kuinka hyvin tässä puuhassa onnistuin, muistanevat\nsen ajan puutavaramiehet. Mutta en luule kovin erehtyväni, jos arvioin,\nettä silloin ansaitsin valtiolle yhtenä ainoana päivänä toistakymmentä\nmiljoonaa suomenmarkkaa. Punnan kurssi oli siihen aikaan noin 60\nmarkkaa. Nykyisen punnan kurssin mukaan hankin silloin valtiolle\nnoin 80 miljoonan markan ansion, joten tässä suhteessa voin kerskua\nolevani monen muun eturivin miehen rinnalla. Jos tosiaankin olen\ntullut valtiolle jonkin verran maksamaankin, niin kävi miten kävi,\nluulen kuitenkin, että valtio on minusta hyötynyt enemmän kuin ainakin\n3,500,000 muusta kansalaisestaan.\n\nHuutokaupan lopputulokseksi jäi, että minä tulin saaneeksi noin 50,000\nsahapuuta, joista halvimmassa erässä rungon hinta oli 18 markkaa.\n\nValtion tukkihuutokauppaa seuraa aina ohjelman epävirallinen\npuoli päivällisineen ja muine iloineen. Kun arvelin, että minun\nsiinäkin olisi ollut esiinnyttävä yhtä mahtavasti kuin itse\nhuutokauppatilaisuudessa ja kun minulla oli suunnilleen matti\nkukkarossa, niin katsoin viisaimmaksi huutokauppapöytäkirjan\nallekirjoitettuani luikkia erääseen syrjäiseen ja vaatimattomaan\nmatkailijakotiin. Olin varma, ettei ainakaan siellä kukaan\nhuutokauppaan osallistunut asustaisi.\n\nOlin kuitenkin erehtynyt laskelmissani. Matkailijakodin omisti\nerään entisen ylioppilastoverini äiti, ja ensimmäinen mies,\njonka siellä tapasin, oli juuri samainen lukutoverini. Tämä\n\"toveri\" oli minua paljon nuorempi ja oli puheittensa mukaan yhtä\ntenttiä vaille lääketieteen kandidaatti. Tohtoriksi häntä talossa\nkuitenkin kutsuttiin, joten siis joka tapauksessa jouduin tavallaan\ngradueerattuun seuraan.\n\nHän esitteli minut äidilleen ja kertoi tälle sitten, kuinka suuria\nja mahtavia suhteita olin Englannin matkallani solminnut ja\nmillainen magnaatti minusta oli tullut. Esittely päättyi komeisiin\nrapuillallisiin, joiden jälkeen jäimme toverini kanssa puhelemaan.\nTarinoimisen ohessa hän esitti minulle sivumennen erään säästöpankin\n30,000 markan velkakirjalomakkeen, jossa jo oli kahden siihen aikaan\nhyvin rikkaan takaajan nimet. Kun pääsin näin hyvään seuraan, pyhkäisin\nluonnollisesti nimeni alle. Seurauksena oli, että yhdeksän vuoden\nkuluttua huomasin rapukestien maksaneen minulle 30,000 markkaa. Nuo\nmolemmat rikkaat takausmiehet olivat silloin rutiköyhiä.\n\nNiin muuttuu maailma, Eskoni.\n\n\n\n\nIX LUKU,\n\njosta selviää, että hyvällä kaupalla ostetut 50,000 sahapuuta eivät\nvielä ole rahaa.\n\n\nMinä olin siis hyvällä kaupalla ostanut 50,000 sahapuuta. Olin\nmaksanut niistä vain kaksi markkaa kuutiojalalta ja tiesin, että\nniistä tultaisiin jo parin kuukauden päästä tarjoamaan neljä markkaa\nkuutiojalalta. Kun puiden keskikuutiomäärä oli 15 kuutiojalkaa, olin\nmaksanut rungosta 30 markkaa, mutta sen oikea arvo oli 60. Olin\nsiis laskujeni mukaan voittanut kokonaista puolitoista miljoonaa\nsuomenmarkkaa.\n\nPuolet puiden hinnasta, 750,000 mk, oli suoritettava asianomaisiin\nlääninrahastoihin lokakuun viimeisenä päivänä ennen klo 12 päivällä.\nTämän rahan hankkimisessa en tietysti kiirehtinyt, sillä tiesin aivan\nhyvin vasta Englannista tulleena, että puiden hinnat alkaisivat pian\nkohota. Ja kun lokakuun alkupäiviin oli päästy, niin osoittautui\notaksumiseni oikeaksi. Silloin pidettiin uusi valtion tukkihuutokauppa,\njossa puiden hinnat nousivat vielä korkeammiksi kuin olin ajatellut.\n\nPäätin ruveta tarjoamaan puitani pystyssä sahayhtiöille jonkin verran\nhuokeampaan hintaan kuin millä he saivat niitä ostaa valtion tai\nyksityisten huutokaupoista. Annoin arvioida metsäni, sillä erään\nvaltion huutokauppakuulutuksessa olevan pykälän mukaan valtio ei vastaa\nsiinä olevista puiden mitoista. Jokainen, joka on valtiolta metsiä\nostanut, tietää varsin hyvin, että niistä saadaan yleensä suurempi\nkeskikuutio kuin mitä valtion mitat osoittavat, mutta tämähän ei tässä\ntapauksessa mitään merkinnyt. Puut oli annettava jonkin \"luotettavan\nmetsätoimiston\" mitattaviksi. Niiden mittauksen suoritti luonnollisesti\nhenkilö, jonka ammattitaito oli paljon pienempi kuin valtion\nmetsänhoitajan, joka oli puut alkuaan mitannut. Tavaksi on kuitenkin\ntullut, että \"ukkoherran\" on kontrolloitava valtion metsänhoitajan työ,\nJa niin oli tässäkin tehtävä.\n\nOlin itse mitannut puut, ne oli mitannut valtion metsänhoitaja, ja\nne oli mitannut metsätoimiston ukkoherra, joten minulla kaikkiaan\noli puistani kolme arviota. Arviot olivat muuten varsin yhtäpitävät;\nvaltion metsänhoitajan arvio antoi tosin pienimmän tuloksen, mikä\nriippui taas siitä, että valtio siihen aikaan käytti pitempää\npituusyksikköä kuin yksityiset.\n\nTein puistani sahayhtiöille tarjouksia, jotka olivat niille\nedullisemmat kuin muiden. Minulta olisi moni aloitteleva sahayhtiö\nsaanut halvalla hinnalla hyvää puuta.\n\nPettymykseni ei ollut vähäinen huomatessani, ettei kukaan edes\nkallistanut korvaansakaan ryhtyäkseen puitani ostamaan. Ja kun aloin\ntutkia asiaa, huomasin, että olin joutunut mustaan kirjaan. Minä en\nkuulunut niihin renkaisiin, jotka valtiolta puuta ostivat.\n\nValtion sahapuuhuutokauppa oli näihin aikoihin pelkkä ilveily, sillä\njoitakin päiviä ennen niitä pitivät puutavaraliikkeiden edustajat\nyhteisen kokouksen, jossa kaikki myytävät puutavaraerät jaettiin\nsovituista hinnoista kullakin alueella työskentelevien yhtiöiden\nkesken. Jos joku ryhtyi kohottamaan hintoja yli sopimuksen, niin\nantoivat toiset hänen maksaa siksi paljon, että hän sai tuntuvan\ntappion. Jos taas näin kohotettu huuto jäi jollekin renkaan jäsenelle,\nniin jaettiin tappio tasan renkaan osakkaiden kesken.\n\nTällä kertaa olin minä siis rehellisesti saanut jo huutokaupassa maksaa\ntuon sakon, sillä minä olin renkaan ulkopuolella ja maksoin puistani\nennenkuulumattoman korkean hinnan. Minun kannatti tämä hinta maksaa,\nkun tiesin edeltäpäin puiden hintojen kohoamisen. Mutta meidän maamme\nsahanomistajista oli kai liikaa, että minä olisin saanut hyötyä tästä\ntiedostani. En kuulunut raha-aateliin. Ja onko nyt nähty mokomaa, että\nammattimies, jolla on teoreettinen pohjasivistys ja joka ei ole saanut\nperiä penniäkään, omalla viisaudellaan pääsisi yks' kaks' tekemään\npuolentoista miljoonan voitot. Tästä syystä olivatkin sahanomistajat\nyhteisessä kokouksessa päättäneet, ettei heistä kukaan osta minun\npuitani.\n\nOlin tietysti utelias tietämään, kenen nerokkaasta päästä minua vastaan\ntehty päätös oli peräisin. Aloin ottaa selvää asiasta ja sain tietää,\nettä ehdotuksen oli tehnyt erään sellaisen liikkeen johtaja, jossa\nvaltio omisti osake-enemmistön.\n\nMuistaakseni Huss, joka muun muassa oli tehnyt paljon hyvää\nböömiläisille talonpojille, sai nähdä erään talonpojan kantavan\nhalkoja hänen polttorovioonsa. Hussin kerrotaan silloin lausuneen\nlatinankieliset sanat: \"O sancta simplicitas\", joka suomeksi sanottuna\nmerkitsee: \"Oo pyhä yksinkertaisuus\".\n\nOmituiset ovat tosiaankin meidän olomme. Olin särkenyt renkaan ja\nkohottanut puiden hintoja valtion huutokaupoissa ja hyödyttänyt\nluonnollisesti valtiota, ja nyt kävi ilmi, että valtion\ntosiasiallisesti omistaman liikkeen johtaja, joka siis itse asiassa oli\nvaltion palveluksessa, ehdotti minua rangaistavaksi siitä, että olin\nhyödyttänyt hänen isäntäänsä. Syöpyköön tämä esimerkki tulikirjaimin\nesimerkiksi niiden kansanedustajien mieliin, jotka mahdollisesti\nsattuvat lukemaan nämät rivit. Tämä tapaus nimittäin selvittää\nkaunopuheisesti, kuinka edullista on, että erinäisiä valtion omistamia\nosakeyhtiöitä hoidetaan \"yksityistaloudellisten periaatteiden\"\nmukaan. Kuvan täydennykseksi voitaisiin vielä mainita, että sanottu\nsuuryhtiö omistaa osake-enemmistön eräässä tukinostoyhtiössä, jonka\neräänä tarkoituksena on polkea valtionmetsien hintoja niin alas kuin\nmahdollista.\n\nEi pidettäne liiallisena sivuhyppäyksenä, jos vielä kerron, että\nmainittu johtaja oli saanut poistua eräistä yksityisistä liikkeistä\nsaamatta erikoisen suurta kiitosta. Hän oli vierasmaalainen ja\nvieraalla maalla suorittanut metsänhoitajan tutkinnon, joka ei olisi\ntuottanut pätevyyttä valtion virkoihin. Hän ei ollut profeetta omalla\nmaallaan, mutta Suomessa hän pääsi valtion parhaiten palkattuun\nvirkaan. Hänen palkkansa oli suurempi kuin tasavallan presidentin.\nLukija varmaan nyt luulee, että minä tahdon mustata tätä miestä\nsen takia, että hän, niinkuin Nummisuutareissa on sanottu, teki\nvehnävellini tamppipuuroksi. Tällaista rumaa motiivia minulla ei\nkuitenkaan ole, sillä ellei hän olisi ehdotustaan tehnyt, olisi sen\ntehnyt joku muu. Eikä minulla muutenkaan ole syytä häntä sortaa, sillä\nhänen tähtensä on jo laskenut. Hän on puhdistanut tämän maan tomut\njaloistaan ja yrittää nykyään toimia profeettana omassa kotimaassaan.\n\nMutta kaikkien näiden tutkimuksieni lopputuloksena oli se kuiva ja\nkalpea tosiasia, että minun oli hankittava Smk. 750,000 lokakuun 31.\npäiväksi armonvuonna 1919 vaikka kiven kolosta. Kun allekirjoittaneen\nomat pankkitalletukset ja irtain ja kiinteä omaisuus arvioitiin\nrahaksi, niin päästiin Smk:aan 72,500: — josta puhdasta rahaa oli\nSmk. 6000:— Kaikki muut ansioni olivat huvenneet \"ukkoherrojen\"\narvioimislaskuihin.\n\nNo, olihan minulla joka tapauksessa näytettävänä papereita, joista\nkävi selville, että minulla oli vähintään kolmen miljoonan omaisuus ja\npuolentoista velat. Minun piti mielestäni helposti saada tätä vastaan\nlainaa 750,000 markkaa. Bilanssini oli oikeastaan loistava, ja jos\nminuun verrattiin mitä puutavaranostajaa tahansa meidän maassamme,\nniin eivät he tulleet pankkeihin pyytämään luottoa yhtä edullisesti\nostettuja puumääriä vastaan. Mutta toiselta puolen olivat puuni\nmetsässä pystyssä, ja ne eivät olleet meidän maassamme \"kuranttia\ntavaraa\" senvuoksi, että ainoakaan sahayhtiö ei suostunut niitä\nostamaan. Selvää on myöskin, että herrat pankkitirehtöörit tiesivät\npuuherrojen päätöksen. Lähdin ensimmäiseen pankkiin papereineni ja\nbilansseineni. Papereita oli paljonlaisesti, ja ne olivat toinen\ntoistaan parempia. Olin hankkinut hyvät todistukset ammattitaidostani\nja myös siitä, ettei minulta milloinkaan ollut mennyt ainoatakaan\nvekseliä protestiin ja että olin kaikista veloistani suorittanut 100\n% (ensiluokkainen \"liikemies\" suorittaa akordeeratessaan parhaassa\ntapauksessa 30 %). Mutta kaikesta tästä huolimatta sain kirkkaan\nkiellon. Minun täytyy muuten tunnustaa, että tämä kielto annettiin\nerittäin kohteliaasti, ja sitä perusteltiin sillä, että pankilla ei\nole rahoja. Kun astuin pankista, ei mieleni juuri ollut korkealla,\nmutta en kuitenkaan ollut aivan masentunutkaan, sillä siihen aikaan\noli, niinkuin olin jo tullut huomauttaneeksikin, nähkääs pankkeja ja\npankkiiriliikkeitä rakkaassa Helsingissämme yksi joka talossa ja kaksi\nparhaassa.\n\nItsekseni kyllä puin nyrkkiä housuntaskussa ja harmittelin\npankinjohtajan hävyttömyyttä, sillä minulla oli se käsitys, että\nhän väitteistään huolimatta istui rahakirstun kannen päällä ja\nvain ilkeydessään ei halunnut sitä minulle kohottaa. Vaikka tästä\ntapahtumasta jo on kulunut yli kymmenen vuotta, niin pyydän kuitenkin\nhäneltä anteeksi kaikkia niitä pahoja ajatuksia, jotka silloin pankista\ntullessani risteilivät mielessäni. Tirehtööri parka puhui näet\ntotta, sillä hänen pankkipahaisellaan ei tosiaan ollut rahaa. Pankin\nosakepääoma oli noin kaksi miljoonaa, ja siitä oli tirehtööri itse\nkäyttänyt miljoonan verran rakentaakseen itselleen loistohuvilan, ja\ntoiset puolet hän oli lainannut eräälle veskunakauppiaalle, jollaiset\nsiihen aikaan olivat korkeassa kurssissa ja saivat hyvin luottoa,\nkoska he kykenivät ulkomailta tuomaan erikoisia herkkuja Suomeen.\nPankinjohtajan loistohuvila myytiin sittemmin pakkohuutokaupassa\n100,000 mk:lla, ja miljoonan markan veskunakrediittiä vastaan ei ollut\nulosmitattavissa muuta kuin jokin georgialainen tai persialainen\nkonsulin arvonimi uhkeine univormuineen ja diploomeineen, sillä itse\nkonsuli pudisti hyvissä ajoin tämän isänmaan tomut jaloistaan siirtyen\nmuihin maanosiin.\n\nNiinkuin lukija jo aikaisemmin lienee havainnut, on minulla paha\ntaipumus tehdä tällaisia sivuhyppäyksiä, mutta koetan taas palata\nasiaan. Kun olin noin kaksi viikkoa kiertänyt pankista pankkiin, olin\ntullut täysin vakuutetuksi siitä, että hyvällä kaupalla ostamani\n50,000 tukkipuuta eivät olleet minkään arvoisia. Päinvastoin tulisi\nminulle niistä tappiota, sillä valtiolle oli minun joka tapauksessa\nsuoritettava puolet niiden kauppahinnasta, mutta lisäksi pitäisi valtio\nmielihyvällä puut, ellen saisi niitä kokonaan maksetuksi. Ellen ole\ntuona siunattuna lokakuun 31. päivänä suorittanut 750,000 markkaa, olen\nmenettänyt puuni, 750,000 peritään minulta joka tapauksessa, jotapaitsi\nvaltio vielä myy puut.\n\nAsemani oli siis kaikkea muuta kuin kadehdittava.\n\n\n\n\nX LUKU,\n\njosta selviää, että kokonainen on yhtä suuri kuin sen kaikki osat\nyhteensä.\n\n\nEräänä päivänä totesin, että oli vielä täsmälleen kymmenen arkipäivää\njäljellä tuohon siunattuun lokakuun 31. päivään. Päätin jättää turhat\npankeissa ja pankkiiriliikkeissä juoksemiset. Huomasin muuten, että\nolin alkanut väärästä päästä, kolunnut aluksi huonoimmat rahalaitokset.\n\nHuono pankki on näet sellaiselle lainaajalle, joka joskus aikoo\nvelkansa maksaa, sangen vastenmielinen laitos: se kiskoo aina korkeat\nkorot, mutta jos rahatilanne käy huonoksi, niin on se ensimmäisenä\nhädässä. Se rupeaa puristamaan lantteja aivan järjettömästi\njoko huikeiden korkojen muodossa tai ottamalla irti sellaiselta\nvelalliseltaan, jolla on ja nujertaen ehkä täten parhaan kannattajansa.\n\nNämä asiat selvisivät minulle vähitellen ja sikäli liian myöhään,\nettä huonoissa pankeissa juoksemisesta minulle koitui se vahinko,\netten oikein hevillä enää voinut kääntyä hyvienkään puoleen. Missä on\ntekijä, siellä on näkijä, sanotaan, ja missään ei sinua niin helposti\nnähdä kuin kolmannentoista luokan kapakassa tai kolmannentoista luokan\npankissa.\n\nTässä maailmassa voivat ihmiset auttaa toisiaan sekä rahoilla että\nhyvillä neuvoilla. Moni halveksii viimemainittuja, ja minäkin olen\ntaipuvainen uskomaan, että käteinen raha useimmassa tapauksessa on\ntehokkaampi apu kuin parhaimmat neuvot, mutta käteisen puutteessa on\nkuitenkin viisasta turvautua niihin.\n\nPäätin kysyä neuvoa kokeneelta henkilöltä ja kokemuksia, hyvät\nystävät, arvokkaita kokemuksia, saa meidän maassamme hyvin halvalla.\nKokeneiden ihmisten neuvoista ei yleensä kovin paljon makseta,\neikä vuosisatojen kokemuksille kovin suurta arvoa anneta. Silloin\nkun Suomen kansaa esimerkiksi ruvettiin puolipakolla asuttamaan ja\nkonsulentit alkoivat kulkea neuvomassa parannuksia, pudistelivat\nkokeneet henkilöt päätään ja sanoivat, että tässä käy vielä huonosti;\nja silloin kuin vapaan Suomen kansaneduskunta päätti ylläpitää Nikolai\nVerisen laittomasti voimaan asettamaa kieltolakia, niin sanoivat taas\nkokeneet henkilöt, ettei tästäkään mitään tule, sillä milloinkaan ei\nsynny sellaista lakia, joka estäisi juopon saamasta viinaa. Mutta,\nniinkuin tiedämme, ei tässäkään asiassa ole kokemuksen ääntä kuultu,\nvaan satoja miljoonia markkoja sai Suomen kansa tuhlailla vuosikausia,\njotta kieltolakiherroilla ja kieltolakiarmeijalla, joita myös\nraittiusetsiviksi kutsutaan, olisi työtä ja ansiota.\n\nNiinä aikoina, jolloin tässä kerrotut tapahtumat sattuivat, ei\nkokeneista henkilöistä ollut puutetta. Venäjältä oli paennut maahamme\nmonta aivan ensiluokkaista suomalaista liikemiestä, jotka tunsivat\nsekä oman maan että ulkomaitten liike-elämän. Moni tällainen ansiokas\nliikemies oli Venäjällä menettänyt kaikkensa ja istui nyt kuivilla\nSuomessa. Mieliala oli niin isänmaallinen, että Venäjällä palvelleita\nkatsottiin tähän aikaan yhtä paljon ylön kuin heitä ennen oli\nkumarreltu. Heidän oli vaikea saada paikkoja, sillä sen jälkeen kun\nSuomen itsenäinen tasavalta oli syntynyt, oli siihen myös ilmestynyt\nkykyjä kuin sieniä sateella.\n\nEtsin käsiini erään tuollaisen herrasmiehen, joka vaatimattomasti\nelätti itseään kielenkääntäjänä, kirjeenvaihtajana, tekemällä\nkirjanpitoja ja muilla samantapaisilla pikku hommilla. Hän oli ollut\nsuuren paperitehtaan johtaja, mutta häntä ei tietysti kukaan ottanut\nnyt edes apulaisinsinööriksi.\n\nMenimme Kämppiin, jonka oivallisen ruokapöydän ääressä avasin hänelle\nsydämeni.\n\n— Kuinka monta puuerää sinä sitten oikeastaan olet huutanut?\n\n— Kaikkiaan kaksitoista.\n\n— Tässäkin tapauksessa kokonainen on yhtä suuri kuin kaikki sen\nkaksitoista osaa yhteensä. Paina mieleesi tämä asia ja toimi sen mukaan.\n\nKoetin udella häneltä lisää neuvoja, mutta enempää niitä ei tullut.\nKaikkiin kysymyksiini hän ainoastaan vastasi, että hän on nyt antanut\nminulle ne ohjeet, jotka hän voi antaa, joten minun on mentävä niiden\nnojalla eteenpäin.\n\nYstäväni oli hauska mies. Unohdimme pian koko puuasian hänen\nkertoessaan vaiheistaan ja monenkirjavista kokemuksistaan.\n\nKotia päästyäni minulla oli hyvää aikaa miettiä, mitenkä, niinkuin\njuristit sanovat, nyt esillä olevaan tapaukseen sovelluttaisin selviön:\nkokonainen on yhtä suuri kuin sen osat yhteensä. Yöllä on muuten paras\nolla ajattelematta mitään, öiseen aikaan ei näet ihminen yleensä keksi\nmitään järkevää, sillä yö on nukkumista varten.\n\nMutta aamuhetki on kullan kallis, ja aamulla yleensä ajatukset ihmisen\npäähän pöllähtävät.\n\nKun seuraavana aamuna mietin asiaa, kirkastui se aivan päivänselväksi.\nTähän tapaukseen sovellettuna se merkitsi yksinkertaisesti seuraavaa:\njos sinä Tatu Valkonen menet pankkiin pyytämään 750,000 markkaa\nlainaksi, tosin kolmen miljoonan arvoisia puita vastaan, joista sinun\ntulee maksaa ainoastaan puolitoista miljoonaa, niin ei ainoakaan\npankinjohtaja sinulle rahoja anna. Kenenkään pankinjohtajan mielestä\nsinä et ole luine, lihoinesi, nahkoinesi ja sieluinesi 750,000 markan\narvoinen, vaan voidaan sinusta maksaa korkeintaan 75,000 markkaa. Sinä\nvoit siis pyytää yhdeltä pankkitirehtööriltä ainoastaan 75,000 markkaa\nja esittää niiden vastineeksi puut, joiden arvo on 300,000. Silloin on\nasia saavuttanut pankkitirehtöörin silmissä oikeat mittasuhteet.\n\nKoska minulla oli kaikkiaan kaksitoista puuerää, oli minun siis\nhankittava rahat erikseen kutakin puuerää vastaan, ja katso! koska\nkokonainen on yhtä suuri kuin sen kaikki osat yhteensä, minulla lopulta\ntulisi olemaan nuo tarvittavat 750,000 markkaa.\n\nAsia olis siis sitä myöten selvä. Otaksuin suurien pankkien johtajien\npääkaupungissa tietävän minun olevan mustassa kirjassa, enkä sentähden\npitänyt viisaana lähteä ainakaan pääkaupungin pankeista rahaa hakemaan.\nMyös sellaiset maaseudun haarakonttorit, joissa puutavaraliikkeet\nainakin suuremmassa määrin asioitaan hoitivat, oli varovaisinta\nkaukaa kiertää. Tuloksellisinta oli suunnata toimintansa suurempien\nkirkonkylien ja kauppaloiden pankinkonttoreihin sekä maaseudun\nsäästöpankkeihin. Sitäpaitsi oli tietysti lähdettävä hakemaan rahaa\nsellaisilta paikkakunnilta, missä ostamani metsät mahdollisesti\ntunnettaisiin.\n\nSuunnitelmani oli siis valmis. Kaksi päivää kulutin tarpeellisten\npaperien tekoon ja monistukseen, ostin sen jälkeen itselleni komean\nsalkun, matkalaukun ja sopivat matkavarusteet, silmäilin kartasta\nja pankkiluettelosta, missä olivat sopivimmat operatiokohdat, otin\nselville siellä työskentelevien pankinjohtajien keppihevoset, sikäli\nkuin niistä Helsingistä käsin voi saada selvää näin lyhyessä ajassa.\n\n\n\n\nXI LUKU,\n\njosta selviää, että taistelu voitetaan, silloin kuin sotasuunnitelma on\nhyvin laadittu.\n\n\nLähin paikka, johon minun oli mentävä, oli S:n kauppala. Sen\npankinjohtaja oli entinen maakauppias. Hän oli harjoittanut\nsitä monipuolista liikettä, joka maakauppiaalle kuuluu, saanut\nhoidettavakseen pankin konttorin sen liikkeen vielä ollessa mitättömän\npieni ja kohonnut arvossa ja kunniassa, sitä mukaa kuin haarakonttorin\nliike kasvoi.\n\nIlmoitin hänelle, kuka olin ja mille asialle olin tullut. Rupesin sen\njälkeen vetämään esille papereita.\n\n- Kyllä minä tunnen ostamanne metsän. Se on hyvin hyvä metsä, niinkuin\nuudistalojen metsät ainakin ja lähellä uittoväylää. Te olette tehnyt\nparemman kaupan kuin ehkä luulettekaan, sillä metsä voidaan ajattaa\npaljon lyhempää tietä, kuin mitä olette suunnitellut.\n\nJuttelimme ja suunnittelimme ja molemmat hyväksyimme toistemme\nsuunnitelmat, sillä maakauppias oli selvillä metsistä ja tunsi tarkkaan\nmuutkin paikalliset olosuhteet, joiden tietäminen minulle oli suureksi\nhyödyksi. Kun sitten takuumiehiksi esitin samat henkilöt, jotka\nvaltiokin oli hyväksynyt huutokaupassa, niin ei hänellä tätä vastaan\nollut mitään muistuttamista, ja 100,000 läksi niin että paukahti.\n\nKoska minulla oli puita hyvin laajoilla aloilla Oulun tienoilta aina\nEtelä-Suomen valtion metsiin asti ja Satakunnasta aina Viipurin\nlääniin, niin oli minulla myös laajat liikunta-alueet.\n\nPankinjohtajat älkööt pahastuko, jos heitä tässä rupean luokittelemaan,\nmutta sen tulin huomaamaan, että puuasioita ymmärsivät kaikkein\nparhaiten sellaiset pankinjohtajat, jotka olivat olleet maakauppiaita\ntai paikkakunnallaan maanviljelijöinä. Tämän jälkeen seurasivat\njärjestyksessä ne, jotka olivat suorittaneet jonkin yliopistollisen\ntutkinnon, siis tuomarit ja maisterit. Varsin ymmärtäväisiksi\nosottautuivat entiset nimismiehet ja kruunuvoudit, mikä ei muuten ole\nihmekään, sillä nimismieshän on tuhattaiteilija, jonka täytyy ymmärtää\nkaikki asiat. Hän saa tutkia kaikki asiat paikan päällä, oli sitten\nkysymys \"maantiensyynistä\", lauttaustarkastuksesta tai korttipelistä\ntukkityömailla.\n\nVähimmin tuntuivat tietävän asioista sellaiset henkilöt, jotka\nolivat käyneet jonkin korkean kauppaopiston tai kauppakorkeakoulun.\nHeille oli mielestään liike-elämä niin selvillä jo ennestään, ettei\nheidän periaatteitaan mikään kyennyt muuttamaan, eivätkä he yleensä\nhalunneetkaan kuunnella mitä muut puhuivat. Heillähän oli kaikkein\nkorkeimmat liikealan tiedot, mitä voidaan antaa, ja sen vuoksi täytyi\nasioiden olla juuri niin kuin he ajattelivat.\n\nLukija ehkä taas sanoo, että minä tässä puhun omaan pussiini, mutta\nsanokoon vain: joka tapauksessa olen lausunut ajatukseni suoraan\nlukijoilleni sekä opiksi että huviksi, joten hänellä on oikeus, jos\nhaluaa, ottaa näistä puheistani jompikumpi, oppi tai huvi, tai ei\nkumpaakaan.\n\nMenestyksen merkityksen opin myös tällä pyhiinvaellusmatkallani. Kun\nolin ensimmäiseltä pankinjohtajalta saanut niin helposti 100,000,\nniin aloin jo aivan toisella tavalla arvioida tilannetta. Olin\nsaanut lainaksi 100,000, ja se kasvatti minussa tietoisuuden, että\nolin 100,000 markan mies. Ja tietysti esiinnyin myös sen mukaan. En\nhätääntynyt enää puheissani, osasin selittää asiat selvemmin kuin ennen\nja myös sen näköisenä, ettei tietysti olisi koko maailman asia, vaikka\ntulisikin kielteinen vastaus.\n\nJa tulihan niitä, niinkuin hyvin saatoin aavistaa. Eräältä tosi\ntirehtööriltä, joka luonnollisesti oli käynyt kauppakorkeakoulun ja\nluonnollisesti ollut kauppakamarin hyväksymä tilintarkastaja, en saanut\npenniäkään, vaikka lopulta huvikseni koetin 200,000 markan arvoista\npuuerää vastaan saada 5000 markkaa.\n\nPankista tullessani tapasin toimistohuoneessa erään entisen\nkoulutoverini, joka oli 13 äänen ylioppilas ja nimitti itseään\ntuomariksi sentähden, että oli aikoinaan pyrkinyt lainopilliseen\ntiedekuntaan ja saanut reput filosofian preliminääritutkinnossa.\nSen enempää hän ei enää ollut yrittänytkään. Mies oli mahtavan ja\nhyvinvoivan näköinen; kävi selville, että hän paitsi kartanoa I:n\npitäjässä, M:n pitäjässä omisti suuren määrän maatiloja, joissa oli\naivan erinomaiset metsät. Tapasimme toisemme rautatieravintolassa\npudistaessani kaupungin tomuja jaloistani ja matkustimme sitten yhdessä\njunalla jonkin aseman välin.\n\nPuheestaan päättäen hän oli oikea Kroisos, joka harjoitti järkiperäistä\nmaanviljelystä ja etenkin siitossikojen kasvatusta. Tiesin hänellä\nolevan rahoja taskut pullollaan, sillä juuri minun tullessani johtajan\nhuoneeesta hän oli nostellut pankin kassasta laukkuunsa suuria\nsetelipinkkoja.\n\nHänellä oli kaikkiaan lähes 5000 hehtaaria metsätiloja ja niissä\nmaailman parhaat metsät. Mäntymetsät olivat komeimpia, mitä tavata\nsaattaa, puut pitkä- ja suorarunkoisia ja latvuksena ainoastaan pieni\ntupsu. Mutta sitäpaitsi oli metsissä faneerikoivua suunnattomat määrät\n— hän mainitsi minulle eräitä pöyristyttäviä, melkein tähtitieteellisiä\nlukuja.\n\nEn ollut tavannut miestä vuosikymmeneen. Kun tiesin kaikki ne ihmeet,\njoita sotavuosina oli voinut tapahtua, niin en pitänyt lainkaan\nmerkillisenä tämänkään herran nousua näin suuren valtaan ja voimaan.\nMeillä samoin kuin muuallakin kohosi sotavuosina kaikenlainen\npohjasakka pinnalle, ja minun tekisi mieleni väittää, ettei tästä\nsotavuosien vaikutuksesta vieläkään ole päästy. Vielä meillä, herra\nnähköön, rikeeraavat \"kyvyt\", vaikka moni pyrstötähti jo onkin sammunut.\n\nMinäkin mainitsin jotakin asioistani ja valitin luoton saannin\nhuonoutta ja viittasin jonkin verran vaikeuksiini. Mutta samalla\nkerroin puutavaramarkkinoista Englannissa, kerroin, että olin hieman\nperehtynyt sikäläiseen puutavarakauppaan. Toverini tuntui tietävän\nvaiheeni paremmin kuin minä hänen, ja kuinka olikaan, päätin astua\nhänen kanssaan junasta ja viettää illan hänen maatilallaan ja vasta\naamujunalla lähteä jatkamaan matkaani.\n\nAsemalla odottelivat vaunut ja kaksi orloffilaista niiden edessä.\nToverini sanoi kyllä ajavansa autolla silloin, kun on kiire, mutta\nvanhan kansan ylimyksenä hän sittenkin mieluummin ajeli kaksivaljakolla.\n\nKatselin vieressäni istuvaa \"ylimystä\" ja sellaiselta hän tosiaankin\nnäytti. Merimajavannahkainen lakki päässään ja suopelikaulusturkki\nhartioillaan hän oli ainakin yhtä mahtavan näköinen kuin hänen\npolvihousuissa komeileva livreepukuinen kuskinsa. Mutta olihan hän jo\nkouluaikana ollut meitä muita komeampi istuessaan isänsä, vallesmannin,\nvieressä reessä, jonka takana riippui komea karhuntalja. Kuulin, että\nhänen isäukkonsakin oli onnistunut sota-aikana tehdä hyviä kauppoja.\n\nKahden peninkulman taival ajettiin vajaassa puolessatoista tunnissa\nja niin saavuttiin kahden komean kivipilarin välitse, joiden päissä\noli marmorimaljakot, upeaa pihamaata kiertäen valkoisen herraskartanon\neteen. Sen eteisessä mustaan leninkiin ja pitsimyssyyn puettu\npalvelijatar riisui päällysvaatteemme. Sisähuoneissa minut esitettiin\ntalon rouvalle. Komea oli puutarhuri Popoffin tytär ollut jo ennen\nsuolakurkkuja myydessään N:n kaupungin torilla, mutta nyt hän oli\nkäynyt vielä komeammaksi. Palvelevat henget kiidättelivät äänettömästi\nherkkuruokia eteemme päivällispöytään, ja me keskustelimme hyvin\nhienoista asioista. Talon rouva heitteli ympärilleen ranskalaisia ja\nsaksalaisia ja englantilaisia sanoja ja sattuipa joskus asettamaan ne\noikealle paikalleenkin.\n\nJa niin selvisi vähitellen, että talon isäntä ja minä olimme tavallaan\nsamassa kadotuksessa. Sanon tavallaan, sillä isäntäni ilmoitti,\nettei hän milloinkaan aio myydä metsiään niistä pilkkahinnoista,\njoita hänelle M:n ja S:n pitäjissä metsiä ostavat puutavaraliikkeet\ntarjoavat, vaan aikoo hän itse jalostaa metsänsä, se on: perustaa\nsaha- ja faneeritehtaan ja ruveta aikaa myöten harjoittamaan\npuutavaraliikettä suuressa mittakaavassa.\n\nHän esitti tukkiluetteloita, jotka oli laatinut eräs hyvin luotettava\nmetsänhoidonneuvoja, ja silmäni lensivät pystyyn huomatessani, mitkä\nsuunnattomat metsärikkaudet hän omisti. Hän pyysi minua näiden\nluettelojen perusteella laatimaan jonkinmoisen arvion metsästään,\nminkä siinä muutamassa pyöräyksessä teinkin, sillä minulla oli\nkuutioimistaulukot matkassani. Loppusumma oli 28 miljoonaan vaiheilla,\nalhaisia hintojakin käyttäen. Toveristani oli siis tullut suunnattoman\nrikas.\n\nTarinoimme myöhään yöhön. Isäntäni oli hyvin armollinen, joten erittäin\nhyvällä tuulella menin maata.\n\nSeuraavana aamuna minut herätti sovittuun aikaan palvelijatar, joka\ntarjosi minulle kevyen aamiaisen ja lausui tervehdyksen isäntäväeltään.\nSyötyäni istahdin vaunuihin ja orloffilaiset kiidättivät minut asemalle.\n\nVahinko, ettei asemalla sattunut olemaan useampia ihmisiä näkemässä\nkomeaa tuloani, sillä tämä oli tosiaankin loisteliain kyyti, minkä\neläessäni oli osakseni tullut.\n\nJa kun kalunoitu palvelija nosteli matkalaukkuja vaunuun, en enää\nkehdannut mennä kolmanteen luokkaan. Tilanne mielestäni lisäksi vaati\njuomarahaksi työntämään hänen kouraansa kokonaisen kakskymppisen.\n\nTuloni oli herättänyt ansaittua huomiota, ja eräs vanha herra, joka\nistui rouvineen jonkin matkan päässä minusta, kuiskasi rouvansa\nkorvaan: tuossa taas näkyy olevan joku noita sotagulasheja.\n\nMutta luultavasti hän muutti jonkin verran ajatuksiaan, kun konduktööri\nastui vaunuun ja minun täytyi lunastaa lisäpiletti II luokkaa varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonet matkat sain vielä tehdä ja monessa myllyssä olla, mutta\njoka tapauksessa sain asiani suotuisaan päätökseen. Lokakuun\nviimeisenä päivänä 1919 astuin arvokkaan näköisenä Uudenmaan läänin\nlääninrahastoon, löin pöytään Smk. 750,000: — ja luettelon niistä\npuutavaraeristä, joiden suorituksena se oli, sekä pyysin väliaikaista\nkuittia ja lopullisten kuittausten hankkimista. Ja samalla pyysin, että\nminulle järjestettäisiin eri kuitti kustakin huutokauppaerästä.\n\n\n\n\nXII LUKU,\n\njosta selviää, että minusta todenteolla oli tullut liikemies.\n\n\nSuoritettuani nyt maksuni oli asemani muuttunut sikäli, että sain\nhakkauttaa ostamani puut, vedättää ne rannoille, uittaa ne ja vasta\nseuraavana syksynä lokakuun 31. päivänä oli minun maksettava puiden\nkauppahinta.\n\nJos olisin tahtonut heittäytyä oikeaksi \"ahviärmieheksi\" ja nota bene\nsaanut käsiini sopivahenkisen kapitalistin, olisin voinut menetellä\nvaikka seuraavasti:\n\nOlisin ottanut kappaleen paperia ja kirjoittanut valtakirjan, jonka\nmukaan N.N. on oikeutettu hakkuuttamaan ja ajamaan ja luovutuksessa\nvastaanottamaan minun valtion tukkihuutokaupassa sinä ja sinä\npäivänä huutamani sahapuut sen ja sen hoitoalueen Ärränmaa-nimiseltä\nmetsämaalta.\n\nJos joku viisas kapitalisti, tietysti _hyvässä uskossa_, olisi ostanut\nnämä sahapuuni miljoonalla markalla, niin olisi hän voinut hakata,\nuittaa ja sahauttaa ja myydä ne ja hinta olisi luonnollisesti peritty\nminulta, taikka jos minä en olisi sattunut olemaan käden ulottuvilla,\ntakausmiehiltäni.\n\nVaikka en ajatellutkaan ryhtyä näin repäiseviin toimiin, katsoin\nkuitenkin toistaiseksi olevani sangen turvallisessa asemassa.\nAjattelin, että jos nyt edelleen tarvitsen rahoja, niin pitäisi niiden\nsaannin olla täysin mahdollinen. Tähänastiset lainat olin saanut\ntakuuta vastaan, ja nyt minulla käsittääkseni oli mahdollisuus pantata\npuutavaraerät ainakin siitä summasta, minkä niistä jo ennen olin\nmaksanut.\n\nLainamatkat olivat tehneet minusta Kota-Mikon. Vaikka minulla oli\npöytälaatikossani kuitti siitä, että olin maksanut 750,000 markkaa\nUudenmaan läänin lääninrahastoon, niin ei lompakossani ollut muuta kuin\nSmk. 25:—.\n\nMies, joka samana päivänä oli pidellyt 750,000 markkaa, oli\niltapäivällä niin puhdas, että rahat juuri ja juuri riittivät\nillalliseen.\n\nOli tehtävä pikkurahoja. Päätin lähteä erään hyvän toverini luokse,\njonka kanssa olin kirjoittanut ensimmäisen maisterinvekselini ja jonka\nkanssa olimme sen jälkeen monia muitakin vekseleitä kirjoitelleet,\nvuoron perään toinen pitkittäin ja toinen poikittain. Hänen hauskassa\nvanhanpojan asunnossaan istuimme ja juttelimme niinkuin ennenkin,\nja entiseen tapaan otin esille vekselilomakkeeni ja pyysin häntä\nkirjoittamaan 5000 markan paperiin nimensä. Tämän summan tarvitsin\nniihin kolmeen tarkoitukseen, jotka eräs kuuluisa tohtorismies mainitsi\nkertoessaan, mihin hän aikoi käyttää kaikki vekselistä saamansa rahat.\n\nHämmästykseni oli suuri, kun ystäväni kieltäytyi jyrkästi.\n\nEn ollut osannut ajatellakaan mitään tällaista, sillä ennen maailmassa\ntuli nimi melkein pyytämättä.\n\nSelitys tuli reilusti ja suoraan.\n\n— Sinä olet liikemies, minä virkamies. Sinä voit mahdollisesti ansaita\npaljon, mutta sinä voit myös romahtaa, ja liikemieheltä joka romahtaa,\nei saa mitään. Jos minä kirjoitan nimeni jonkun virkamiehen vekseliin,\nniin en siinä riskeeraa paljoa, kunhan vain pysyn kohtuullisissa\nsummissa eikä kuolemantapausta tai jotakin muuta odottamatonta tapahdu.\nHäneltähän voin nylkeä kolmannen osan hänen palkastaan kymmenen vuoden\naikana ja siis periä takaisin, jos joudun hänen puolestaan maksamaan.\nMutta jos te liikemiehet teette konkurssin, niin ette te eivätkä\ntoiset liikemiestakausmiehenne maksa teidän velkojanne, vaan sen saa\ntehdä joku vaivainen virkamies, joka on sattunut kirjoittamaan nimensä\nteidän papereihinne. Ei, veliseni, liikemiesten papereihin minä en\npistä nimeäni. Onneton se maanviljelijä ja virkamies, joka liikemiesten\npapereihin nimensä pistää.\n\nPuheessa oli perä. Ymmärsin aivan selvästi, että suhteemme ei voinut\nolla sama kuin ennen, eikä tämä kieltäytyminen minua ensinkään\nloukannut. Se mies, joka minulle puhui, ei ollut valehdellut koskaan\neikä ollut myöskään milloinkaan salannut mitään meidän välejämme\nkoskevaa, ja niin teki tämä sattuma minut yhtä kokemusta rikkaammaksi.\nHuomasin, etten ollut mikään virkamies, vaan liikemies. Ja koska olin\nliikemies, täytyi minun myös ajatella, toimia ja esiintyä niinkuin\nliikemiehet.\n\nMinun täytyi toden teolla ryhtyä harjoittamaan puutavaraliikettä.\n\n\n\n\nXIII LUKU,\n\njosta mm. selviää, mitä on nk. maisterivekseli ja mitä on puhdas\nliikevekseli, ja jossa puhutaan myöskin konsumtiokrediitistä ja muista\nkansantaloudellisista seikoista.\n\n\nTodettuani olevani liikemies, päätin ryhtyä toimimaan sen mukaisesti.\nMutta koska pääkaupunki oli minulle kylmä, oli minun taas lähdettävä\nprovinssiin hankkimaan itselleni rahoja.\n\nKun kassani oli ainoastaan Smk. 25:—, en luonnollisesti voinut päästä\nliikkeelle ilman tarpeellista \"liikekapitaalia\". Silmäni sattuivat\nhienonhienoon valokuvauskoneeseeni, josta olin maksanut lähes\n5000 markkaa, sekä haulikkooni ja luodikkooni, joista kummastakin\nolin yhteensä maksanut suunnilleen saman hinnan. Sitäpaitsi oli\nminulla erittäin hyvä Kugelrollenpinta-alamittari, jollainen oli\nrauhan aikana maksanut noin 800. Nämä tavarat mukanani ajoin\nsuljetussa autossa Ratakadun panttilainakonttoriin luonnollisesti\ntoivoen, ettei kukaan minua sillä matkalla näkisi. Matka sujuikin\nonnellisesti, mutta kun astuin itse firmaan, niin kohtasin siellä\nerään entisen ammattitoverini, aatelismiehen ja tilanomistajan,\njoka oli ilmeisesti samoilla asioilla kuin minäkin. Hän oli juuri\npurkanut esille tuomisensa, joiden joukossa komeili hänen sukunsa\nkastemalja, epälukuinen määrä hopeaisia vateja ja liemikauhoja,\nbriljanttisormuksia, korvarenkaita ynnä muuta hyvää. Tämän tavaran\narvo oli huikean korkea, mutta se ei panttilainaajan silmissä merkitse\nmitään, sillä hän punnitsee kuivasti jokaisen kappaleen ja työntää\nrahat painon mukaan. Briljanteista sentään näytti olevan jonkinmoinen\nmitätön korotus. Näitä tavaroita ihaillessani ehdin ne arvioimaan\nainakin 100,000 markaksi. Ystäväni sai niistä vain 5000.\n\nSen jälkeen tuli minun vuoroni. Kaikkein parhaaksi arveltiin\nhaulikkoni, joka alkuaan kyllä oli ollut arvokas kapine. Huonon hoidon\nansiosta se oli kuitenkin käynyt sellaiseksi, että tuskin osasin\nsillä 30 metrin päästä ladon seinään. Siitä annettiin kokonaista 500,\njota vastoin oivallista tussariani, ns. Flintbüchseä, joka on aivan\nerikoinen laatuaan täällä Suomessa, ei otettu lainkaan. Saman kohtalon\nalaiseksi joutui myös planimetrini. Mutta valokuvauskoneesta sain 250\nmarkkaa. Joka tapauksessa sain yhteensä 750, ja pitkien neuvottelujen\nperästä suostuttiin ottamaan muutkin tavarani, jottei minun olisi\ntarvinnut niitä uudestaan kotiin laahata, ja annettiinpa niistä\nvielä satanen. Minulla oli lompakossani siis 850 markkaa lähtiessäni\npanttilainastosta.\n\nOikeastaan lähti meitä tästä hyväntekeväisyyslaitoksesta kaksi sangen\näveriästä miestä, sillä olihan meillä yhteensä Smk. 5850:—. Mutta\npian selvisi, että toverinikin erinäisistä syistä aivan pian tarvitsi\nrahansa.\n\nKoska tällä toverillani tulee olemaan merkitystä näissä minun\nliikeasioissani ja tulemme siis tapaamaan uudestaan, niin sallittakoon\nminun hänet muutamin sanoin esitellä.\n\nVapaaherra A. oli vapaaherrallisen sukunsa päämies. Hänellä oli\nuseita veljiä ja sisaria ja sukutila ei ollut jaettu, vaan hoidettiin\nsitä osakeyhtiönä, jossa hänelläkin oli jokin määrä osakkeita. Kovin\nsuuri ei tämä määrä kuitenkaan mahtanut olla, sillä hän itse toimi\npitkät ajat metsänhoitajana Pohjois-Suomessa ja sai lopulta sellaisen\nhoitoalueen, että hän sai asua Pohjoissuomen pääkaupungissa, Oulussa.\n\nHänen erikoisalansa oli osakeyhtiöiden perustaminen. Hän oli perustanut\nkullankaivuu-, rautamalmi-, kuparimalmi- ja koskiosakeyhtiöitä.\nJa kun sota-aikana erääseen toviin raha oli niin löyhässä, että\npankkiherrat suorastaan puristivat syleilyynsä sen, joka tuli pankista\nniitä noutamaan, niin oli hänkin saanut nämä yhtiönsä rahoitetuiksi\nja ansainnut sievoiset summat. Hän piti itseään jo niin varakkaana,\nettei enää tarvinnut valtionvirkaa, erosi siitä sekä päätti elää\nliikemiehenä. Pienistä osakekaupoistaan ja pienempien koskien myynnistä\nsaamillaan rahoilla hän oli eräiden muiden liiketoveriensa kanssa\nostanut, niinkuin hän itse selitti, oikeudet Suomen suurimpaan koskeen\nja 38 manttaalin suuruisen koskitilan. Hänen rahansa olivat nyt kiinni\nniissä ja hänen tarkoituksensa oli perustaa tuohon koskeen voimalaitos.\n\nMutta sitäpaitsi hän oli päättänyt hankkia itselleen vakinaisempiakin\ntuloja ja oli tässä tarkoituksessa Kuban sodassa olleen amerikkalaisen\nsotakapteenin J:n kanssa ostanut erään tunnetun asianajotoimiston\nPohjolan valkoisesta kaupungista. Tästä toimistosta hän oli kuitenkin\nmyynyt osansa kapteeni J:lle, joka jäi toimiston varsinaiseksi\npäämieheksi valvomaan sitä hoitavien lakimiesten työtä. Itse oli A.\nsiirtynyt sukutilansa lähimpään kaupunkiin P:een ja eli pääasiallisesti\nniistä kauppasumman eristä, joita J. hänelle lähetti.\n\nJa eli komeasti, kunnes tapahtui pieni keskeytys. Kapteeni J.\nlöydettiin näet eräänä päivänä eräästä O:n hienoimman klubin huoneesta\nrevolverinkuula otsassaan ja 1000 markkaa taskussaan. Rahat hän oli\njuuri ennen lähtöään saanut vipatuksi. Pian ilmeni, etteivät ne\nvekselit, joilla hän oli maksanut ostamansa asianajotoimiston ja jotka\nvapaaherra A. oli diskontannut useissa pankeissa, olleet minkään\narvoisia. Mutta sitäpaitsi oli J. käytellyt sangen vapaasti erinäisiä\nblankovekseleitä, ja ystäväni asiat olivat sen vuoksi niin kireällä,\nettä hän tarvitsi hyvin äkkiä rahoja vaikka kiven kolosta, joka tällä\nkertaa oli panttikonttori.\n\nLähdimme panttilaitoksesta tietysti Kämppiin keskustelemaan muinaisista\nja siellä edellä kerrottu minulle selvisi. Ja kuinka olikaan, päätimme\nyhdessä matkustaa hänen kotiinsa P:een etupäässä rahaa tekemään.\n\nHän oli ostanut tästä kaupungista itselleen suurenlaisen talon, jonka\noli laittanut aivan erinomaiseen kuntoon. Hänen kotinsa oli ylellinen\ntaideteoksineen ja vanhanaikaisine huonekaluineen, joita näinä aikoina\nsai sangen halvalla. Koti oli niin komea, että minusta herra parooni\ntuntui suorastaan rikkaalta.\n\nMutta kuinka oli sitten käsitettävissä, että hän oli lähtenyt\npanttaamaan hopeoitaan. Koetin kautta rantain udella asiaa ja sain\nselville, että hän oli joutunut neuvottelemaan J:n sukulaisten kanssa.\nTarkoitus oli järjestää tämän asiat ilman skandaalia. Hän puolestaan\noli lupautunut erinäisillä ehdoilla hankkimaan määrätyn summan. Mutta\nrahat oli saatava äkkiä, sillä muuten hän pelkäsi monien ja suurten\nsitoumuksiensa romahdusta.\n\nJoka tapauksessa päätin olla varovainen, sillä kuka ne kaikki herrojen\nvelat tietää. En puhunut hänelle omista puutavarakaupoistani mitään.\nPäätimme ainoastaan lähteä diskonttaamaan 10,000 markan vekselin, josta\nkumpikin ottaisimme puolet.\n\nMutta maisterivekseliähän emme voineet mitenkään lähteä kauppaamaan,\njoten meidän täytyi tehdä liikevekseli. Ja se tehtiinkin. Otimme\nerään kuolajärveläisen rauta-alueen valtauspaperit karttoineen ja\nlähdimme pankkiin. Siellä selitimme, että aioimme tarkemmin lähteä\ntutkimaan valtausaluetta ja että nämä rahat käytettäisiin vaatimattoman\npirtin rakentamiseen, jotta työmiehet voisivat tehdä valtausalueeseen\nsuojelustyöt.\n\nValtauskirjoja oli muuten noin tuuman vahvuinen pinkka, ja ne tekivät\nkomeine sinetteineen ja karttoineen johtajaan valtavan vaikutuksen.\nRahat lähtivät kuin hyllyltä, ja kun astuimme ulos pankista, niin\ntuhahti meidän molempien huulilta kirous, että hölmöydessämme olimme\nkirjoittaneet aivan liian pienen vekselin. Olisimme epäilemättä saaneet\nvaikka satatuhatta.\n\nMutta katumisesta ei asia parantunut, hyvähän oli näinkin. Ainakin\nomasta puolestani olin tyytyväinen, sillä olin taas saanut niin paljon\nliikekapitaalia, että pääsin uutta hankkimaan.\n\nJa niin matkustin S:n kauppalaan maakauppiaspankinjohtajan luokse,\nsillä sieltä tiesin pääseväni alkuun. Tiesin saavani vuokrata M:n\npitäjässä meren rannalta sahan, ja näillä seuduin ostamani puumäärä oli\n7000 runkoa. Päätin sen sahauttaa.\n\nPyysin pankista aluksi rahoja puitteni vedätystä ja hakkuuta varten. Ja\nsiinä suhteessa minulla ei ollut mitään vaikeuksia, sillä pankinjohtaja\nymmärsi hyvin asiat. Panttasin hänelle puuni rannalle vedettyinä ja\nniin sain ensimmäisen erän, 80.000.\n\nTarkoitukseni oli lopulta saada tuo puutavaramäärä sahatuksi ja myydä\nse sahattuna suoraan ulkomaille. Ja niinkuin lukija näkee, olin tähän\nasti menestynyt hyvin, sillä olin saanut jo sitävarten diskontatuksi\nkaksi puhdasta liikevekseliä.\n\nKun meillä joku virkamies, opiskelijoista puhumattakaan, lähtee myymään\nvekseliä tai pyytämään muuta lainaa, saa hän hyvin pian kuulla, ettei\npankilla ole rahaa tai tapana diskontata blankovekseleitä. Mutta\npuhtaat liikevekselit tietysti menevät, kunhan niiden takana vain\non joko todellinen tai kuviteltu liiketoiminta. Maisterinvekselien\nkovin huono maine ei oikeastaan voi johtua muusta kuin siitä, että\nkaikissa finanssiopin oppikirjoissa puhutaan suurella kauhistuksella\nkonsumtioluotosta. Ja tällaiseksi luotoksi otaksuu jokainen pankkimies\nmeidän maassamme maisterinvekselin. Sillä saadut rahat käytetään\nhänen mielestään yksinomaan jokapäiväiseen elämään ja suoranaiseen\nturhuuteen. Näin voi olla joissakin tapauksissa asianlaita, mutta\nuseimmiten käytetään näiden vekselien rahat opintojen harjoittamiseen\ntai sellaisten välttämättömien tarpeiden kuten kirjojen, kodin ja muun\nsellaisen hankkimiseen, joita ilman ei asianomainen menestyksellä voi\nhoitaa tointansa.\n\nMutta toiselta puolen voidaan hyvin sanoa, että valtava osa ns.\nliikevekseleistä on puhdasta konsumtioluottoa. Kun joku liikemies on\ntehnyt konkurssin, niin hyvin usein juuri hän on käyttänyt suuren osan\nsaamastaan luotosta ylelliseen elämään. Virkamiehet ja maisterit ne\nsittenkin meillä kaikkein vähiten elävät yli varojensa. Ja olen varma\nsiitä, että jos ns. maisterivekseleistä tehtäisiin tilasto, osoittaisi\nse, että pankit häviävät niissä hyvin vähän. Ja kun näillä vekseleillä\nsaadut rahat ainakin osaksi käytetään, vaikkakin näennäisesti,\njokapäiväiseen elämään, niin joutuvat ne lopulta juuri liikemiesten\ntaskuihin ja edistävät siis liike-elämää. Nykyisenä pula-aikana olisi\nmahdollisimman laaja, mutta samalla järkevästi suunniteltu \"maisterin —\nvekseliluotto\" hyvä keino pula-ajan lieventämiseksi.\n\nKonsumtiovekseli näistä molemmista minunkin liikevekseleistäni ainakin\nosaksi tuli. Kun minusta kerran oli tullut puuteollisuuden harjoittaja,\nniin täytyi minun luonnollisesti elää sen mukaisesti. Minun täytyi\nostaa itselleni komeat matkavarusteet, hyvä turkki ja sijoittaa jonkin\nverran rahoja myös pukuihin, sillä eihän tällaisen suurliikemiehen\nsopinut olla puettuna niinkuin entisen maisterin, eikä matkojakaan\nenää voinut tehdä III luokassa eikä asua yhtä vaatimattomasti kuin\nennen. Ensimmäisenä tehtävänäni oli arvioida itselleni isännän eli\ntirehtöörin palkka, ja koska samalla olin oma ukkoherrani, niin täytyi\nminun toki saada tavallinen ukkoherran palkka, noin 2000 kuussa, ja\nliikeyritykseni johtamisesta 5000 kuussa. Jos metsäni ajo kestäisi\nneljä kuukautta, olisi palkkoihin tosin mennyt valtava erä, 20%,\nmutta täytyihän minunkin elää, enkä minä ollut enää mikään valtion\nkerjäläinen, valtionvirkamies.\n\n\n\n\nXIV LUKU,\n\njosta nähdään, kuinka puupatruuna ja ukkoherra toimivat.\n\n\nKun sain lopulta asiat näinkin hyvin järjestetyksi, niin tiesin saavani\nolla suunnilleen kaksi kuukautta rauhassa. Silloin vasta alkaisivat\nensimmäiset vekselit, jotka olin ottanut puiden hintojen maksamiseksi,\nlangeta maksettaviksi. Puiden ajoon oli minulla aluksi käytettävänäni\n60,000 markkaa ja sillä tiesin aivan hyvin tulevani toimeen.\n\nMahtavan näköinen puupatruuna ja ukkoherra lähti M:n pitäjän V:n\nkylässä sijaitsevaan Rajalan uudistaloon aloittamaan metsänhakkuuta.\n\nOli hauskaa päästä maakuntaan ja sen rauhaan, sillä edellisten\nviikkojen \"työ\" oli ollut koko lailla hermoja kysyvää. Ja kun ihminen\non hyvin puettu ja tietää, ettei hänellä ole suurta huolta huomisesta\npäivästä, (olihan minulla kaksi kuukautta respiittiä), niin tekee tämä\njo vaikutuksen muihinkin. Niin olin ainakin huomaavinani. Juostessani\ntukka suorana rahoja hankkimassa minusta tuntui siltä, kuin olisivat\ntuttavani minua kaihtaneet. Ja varmasti tähän arveluuni oli aihetta,\nsillä heille tuli aina kiire minun ilmestyessäni lähettyville.\nMutta nyt oli suhtautuminen, niin minusta ainakin tuntui, muuttunut\ntoisenlaiseksi. Kun astuin Helsingin asemalla makuuvaunuun, tapasin jo\nsiellä tuttavia. Siirryttiin toverillisesti yksityisosastoon, jossa\npuheltiin mukavia myöhään yöhön asti.\n\nS:n kauppalassa menin hienoimpaan hotelliin asumaan. Annoin\nportieerille määräyksen hankkia heti käytettäväkseni kaupungin parhaan\nvuokra-auton. On hyvin tärkeätä, että tällainen puupuulaakin mies\nesiintyy arvoaan vastaavalla tavalla, kun hän ensikerran ilmestyy\ntyömaalleen. Rajalan uudistaloon kiidettiin hyvällä Hupmobilella.\n\nTäällä kävin ensiksi parin miehen kanssa tarkastamassa metsääni\njakaakseni sen ajopalstoihin ja katsellakseni sopivat lanssipaikat\nja valtatien. Suunniteltuani ajon ryhdyin laskemaan ajotaksoja.\nOlin sitäpaitsi päättänyt ryhtyä ajattamaan sopimuskaupalla,\nsillä niin menetellen tiesin vanhasta kokemuksesta päästävän\nvähimmillä valvontakustannuksilla. Alkutoimet oli suoritettu, ja\nniin koitti vähitellen se aika, jolloin saisin asettaa kirveen\npuun juurelle. Lähdin hakemaan hakkuulupaa ja pyytämään valtion\npuolesta metsänhiihtäjää ja lanssinvahtia puun ajoon. Jokaisessa\nvaltionmyynnissä täytyy valtion puolesta olla metsässä tarpeellinen\nmäärä hakkuunvalvojia, jotka pitävät huolen siitä, että hakkuu tapahtuu\nleimauksen mukaisesti ja kaikkia asianomaisia asetuksia noudattaen. Ja\nlanssissa täytyy olla vahti, joka huolehtii siitä, että puut telataan\ntyvet ja latvat erilleen ja siten, että leimat näkyvät. Sitäpaitsi\non vielä tarkattava, kuinka monta konkelopuuta, so. puuta, joka on\ntäytynyt kaataa jonkin suuremman tukkipuun tieltä, ja peuraa, s.o.\nleimaamatonta puuta, lanssiin joutuu.\n\nKaikki nämä asiat tiesin viidellä sormellani, ja metsänhoitaja oli\nminulle tuttu mies. Kun tällaiset valvontakustannukset lopulta\njoutuu puunostaja maksamaan, niin on tietysti hyvä saada niin vähän\nvalvontamiehistöä kuin suinkin.\n\nMetsänhoitaja, vanha tuttavani, oli vanhapoika niinkuin minäkin siihen\naikaan, ja minut otettiin tietysti avosylin vastaan. Sekä hakkuun että\nlanssin valvonnan sai tehtäväkseen yksi ainoa mies. Se oli minulle\nainakin parin tuhannen markan säästö.\n\nSain kuulla, ettei tällä paikkakunnalla oltu vielä kontrahtikaupalla\nmetsää ajettu. Sekä metsänhoitaja että hänen metsänvartijansa\narvelivat, ettei täällä kukaan kontrahdilla ja kuutiomitalla\nottaisikaan puita ajaakseen.\n\nTäällä käytetyn suullisen ajokaupan tunsin kokemuksesta muuten aivan\nhyvin. Se merkitsi sitä, että mies ajoi ensin pari päivää ja sen\njälkeen tuli pyytämään tiliänsä ilmoittaen, että hän ei päässyt\npalkoille. Hänelle oli silloin annettava palkankoroitus, ja seuraavassa\ntilissä oli asia aivan sama. Tietysti tälläkin tavalla voi ajaa puut\nsopiviin taksoihin, ja ukkoherran hommana oli tällöin sopivasti\nsoitella suutaan ajomiesten kanssa ja alkaa ensin mahdollisimman\nalhaisilla taksoilla, jotta sitten olisi koroittamisen varaa.\n\nMutta minä olin päättänyt ajattaa puuni kontrahtikaupalla tai sitten\njättää ne ajattamatta.\n\nMetsänhoitaja ja metsänvartija olivat olleet oikeassa. Ajoja tuli\nkysymään miehiä tuvan täydeltä, sillä tämä oli ensimmäinen ajo,\njoka paikkakunnalla aloitettiin. Mutta jokainen näytti siltä, kuin\nolisi hänelle heitetty pippuria silmille, kunhan kuuli puhuttavan\nkontrahdista.\n\nMinulla ei ollut kiirettä, joten vedettiin tupakat esille, kannettiin\nkahvit pöytään ja ruvettiin puhumaan puun ajosta yleensä ja metsistä ja\nvaltateistä ja vuodentulosta ja mistä muista asioista tahansa, mutta\nei luonnollisesti kontrahtihommasta. Kun kahvit oli juotu, istui ukko\nkuin ukko vähitellen rekeen, ja illalla olin taas aivan yksin. Minulla\nei ollut vieläkään kiirettä, sillä vastahan lanssia raivattiin ja\nolin itse päättänyt järjestää hyvän, jäädytetyn valtatien, jollaista\nei täällä Keski-Suomessa vielä silloin oltu käytetty. Tämän puolen\nukkoherrat olivat vielä oppipojan kannalla kaikessa, mikä koski puun\najoa. Olin päättänyt niin paljon kuin mahdollista valvoa itse puiden\nkatkomista, joka myös näillä seuduilla oli sangen alkuperäisellä\nkannalla.\n\nMetsä oli ensiluokkainen. Sen 7000 puusta tuli keskimäärin 2\n1/2 tukkia kustakin ja keskikuutio oli 27,4 engl. kuutiojalkaa.\nSellainen voi olla ainoastaan uudistalon metsä, josta leimataan\nvain ne puut, jotka täyttävät 25 senttiä 6 metrin korkeudella ja\nsitä enemmän. Metsän arvo olisi silloisten puutavarakauppahintojen\nmukaan ollut pystyssä 4 mk kuutiojalalta eli siis 108 mk rungolta.\nMetsästä olin maksanut 21 mk rungolta ja kuitenkin olin kaikkien\npuutavarayhtiöiden mielestä maksanut liikaa, ja nimeni oli tullut\nmustaan kirjaan. Heidän korkein määränsä oli ollut tälle metsälle\n15 mk runko. Mutta, niinkuin aikaisemmin kerroin, he olivat saaneet\njo toisessa valtion tukkihuutokaupassa jättää tällaiset entisajan\nhinnat ja siirtyä korkeampiin. Eräskin yhtiö oli lähellä sijaitsevasta\nhuonommasta metsästä maksanut 78 mk rungolta. Itse olin tarjonnut\nnäitä puitani samalle yhtiölle 78 markalla, mutta yhtiön johtaja,\nent. väskynäkauppias, ei uskaltanut niitä ostaa. Tiesin hyvin,\nettä uudistalon isännällä oli tallissaan viisi hyvää hevosta ja\npirtissä loikoili neljä täysi-ikäistä, jäntevää ja leveähartiaista\npojan lonttia, jotka raivailivat lanssia ja rajoittivat minulle\nhakkuupalstoja. Mutta toistaiseksi ei isäntä ollut puhunut tuon\ntaivaallista aikomuksestaan ryhtyä ajoihini enkä minäkään niin arkaan\nasiaan ollut puuttunut.\n\nMutta selväähän on, että hänelle oli edullisinta saada talvityömaa\nomasta metsästään. En ollut tästä asiasta hänelle tavuakaan lausunut\nja vähitellen aloin ruveta puhumaan siihen suuntaan, että paras lienee\njättää tämä ajo vielä ensi vuodeksi, koska ajomiehiä ei ala ilmaantua.\nOdotin miehen alkavan hätääntyä, mutta hän ei ollut millänsäkään.\nSyy siihen selvisi pian. Isännällä osoittautui olevan paljon enemmän\npoimuja aivoissaan kuin olin luullut. Mistähän lienee onkinut selville,\nehkä pankinjohtajalta, että minä en ollut, herra nähköön, mikään niin\nsuuri magnaatti kuin päältä päin näytin. Asia oli nyt niin, että nämä\npuut olivat uudistalon puita, ja ellen saisi niitä ajetuksi kahdessa\nvuodessa, saisin maksaa puiden hinnat valtiolle. Mutta puut eivät\nkuitenkaan jäisi valtiolle, vaan ukolle itselleen, sillä valtiolla oli\nenää kaksi vuotta aikaa niitä ottaa metsästä.\n\nUkko näytti tämän kaiken tietävän, ja huomasin selvästi, että hän se\nmyös perheineen sopivalla tavalla pyöritteli ajomiehiksi aikovia pois.\n\nUudistalo ei asioiden tässä vaiheessa ollut oikea paikka\n\"pääkonttorikseni\". Tämä vakaumukseni kasvoi havaitessani, että\nvaltion määräämä hakkuunvalvoja oli erittäin läheisissä liikesuhteissa\nuudistalokkaan omistajan kanssa, joten voisi olla mahdollista, etteivät\nkaikki leimatut puut edes lähtisi metsästä.\n\nTein kaikessa rauhassa valmistavia töitä ja kun ajomiehiä ei alkanut\nkuulua, vedin eräänä päivänä komeat turkkini ylleni, nostin kamsuni\nrekeen ja ajoin kirkonkylään.\n\nSe oli komea kylä, ja siellä sain kievarista hyvän asunnon ja ruoan\nhalvalla hinnalla. Päätin kaikessa rauhassa odotella tukinajojen\nalkamista paikkakunnalla.\n\nPuulaakit olivat mielestään maksaneet itsensä kipeiksi jo puita\nostaessaan. Mutta puiden hinnat alkoivat kohoamistaan kohota aivan\nennen näkemättömiin korkeuksiin. Mutta se, mikä näin luultiin maksetun\nliikaa, tahdottiin tietysti periä takaisin hakkuu- ja ajopalkoista, ja\npian sai paikkakunnalla kuulla valituksia siitä, että puita aiottiin\najaa nälkäpalkoilla.\n\nMutta minä makailin kievarissa ja voin hyvin. Kokosin voimia tulevaa\najosesonkia varten ja kulutin aikaani lukemalla romaaneja, joita\nkievarissa oli kokonainen hyllyllinen. Kun vähitellen olin saanut\nselville yhtiöiden ajotaksat, laskin omat ajotaksani uudelleen. Itse\nasiassa minun ei tarvinnut paljonkaan ajotaksaani korottaa, sillä\nkeskimääräinen hinta jäi lopulta suunnilleen samaksi, mutta minun\ntäytyi muuttaa se kappalelaskuksi ja maksaa jonkin verran enemmän\npienemmältä puulta kuin olin aikonut; sitävastoin oltiin paikkakunnalla\ntotuttu saamaan isommalta puulta vähemmän kuin minun ajopalkkani oli.\n\nKun sitten lopulta astuin näyttämölle ja ilmoitin ehtoni, jotka\nolivat paljon edullisemmat kuin puutavarayhtiöiden milloinkaan, sain\nneuvottelut taas alkuun. Mutta heti kun kontrahdista tuli puhe, ilmeni\nsama pelko kuin ennenkin. Minun täytyi nyt käyttää viekkautta ja tätä\nvarten olin saanut \"ylipuhutuksi\" erään miehen, joka ensimmäisenä\ntinki itselleen kontrahdin. Kontrahtiin merkittiin tavalliset hintani,\nvaikka itse asiassa olin luvannut hänelle 10% korotuksen sekä oikeuden\npurkaa kontrahtinsa, jos ajaminen ei häntä miellyttäisi. Tämä naula\nveti, sillä ennen kuin päivä oli mailleen mennyt, minulla oli jo viisi\nhakkuupalstaa jaettu, enkä enemmästä sillä kertaa välittänytkään.\n\n\n\n\nXV LUKU,\n\njoka pitkästä aikaa henkii reippautta ja rauhaa, kunnes — — —\n\n\nKuvittele, rakas lukijani, että sinä tahdot nauttia luonnonihanuudesta\nja vetäydyt metsän siimekseen, rauhaisen metsälammin rannalle, ja\nnouset taas sieltä kukkulalle, josta leviää eteesi eräs Suomen\nkauneimpia metsä- ja järvimaisemia. Eikö sinusta tunnu, kuin olisit\njokapäiväisen elämän myrskyistä siirtynyt jonkinlaiseen korkeampaan\nolotilaan, jossa rauhallisesti saat antaa haaveellisten ajatuksiesi\nlentää sekä sinne että tänne.\n\nMutta miten käy lennokkaan liitelemisesi korkeimmissa maailmoissa, jos\neteesi yht'äkkiä ilmestyy vanha ja likainen, koukkuleuka mustalaisakka\nja kysyy sinulta: Saako herralle povata? Eikö tosiaankin tunnelma heti\nmurskaannu? Näemme tästä, että niin mahtava kuin Suomen luonto onkin,\nkaiken sen antaman rauhallisuuden, ihanuuden ja leppoisuuden voi pilata\nyksi ainoa ryppynaamainen mustalaisakka.\n\nMutta jätettäköön nämä asiat ja siirryttäköön taas uudestaan Rajalan\nuudistaloon ja sen metsään. Isäntä ymmärsi alistua välttämättömyyteen\nja tuli hevosineen ja poikineen ajotyöhön.\n\nItse asiassa mikään työ ei ole sen mukavampaa kuin metsän hakkuu ja ajo\nsilloin, kun kaikki sujuu hyvin. Tuskin olin saanut valtatien avatuksi,\nkun ilmat kylmenivät ja tie voitiin kunnollisesti jäädyttää. Se kulki\nkoko matkan myötämäkeä ja vielä kovia maita, mikä on metsävaltateistä\npuhuttaessa sangen harvinaista. Ajopalstat olivat niin sopivasti\nasetetut, ettei millään niistä voitu puhua erikoisista hankaluuksista.\nAjo- ja tekomiehet osoittautuivat erittäin hyviksi.\n\nNouset aamulla puoli kuuden ajoissa ja kaadat naamaasi kupin mustaa\nja väkevää kahvia, tuota kaikkien metsämiesten taikajuomaa, joka\nmaistuu vielä paremmalta, kun siihen kaataa uudistalon hyvää kermaa\nja sen kanssa saa hyvää vehnäleipää. Sitten seuraa nopea aamiainen.\nWilsonin pintaa ja perunoita, joka ruokalaji on sekä makunsa että\ntehonsa puolesta voittamaton. Wilsonin pinta on edullisimpia\ntuontitavaroitamme. Sitä tuodaan meidän maahamme rehellisesti eikä\ndumpingilla kuten väskynöitä ja etelänhedelmiä ja silkkisukkia, joita\nSuomen kansalle syötetään ja tyrkytetään Inarin perukoita myöten, jotta\nkieltolain siunaukset voisivat pysyä voimassa. Kun Ranska, Espanja,\nItalia ja Englanti eivät saaneet tuottaa tänne viinejä ja konjakkia\nja viskyä, niin olisivat ne julistaneet suomalaisille tullisodan\nja kieltäytyneet ottamasta vastaan suomalaista puutavaraa. Silloin\nkieltolaki olisi jo aikoja sitten mennyt myttyyn. Mutta kieltolain\npelastamiseksi täytyi hedelmille ja monelle muulle ylellisyystavaralle\nalentaa tulleja, jotta Ranskan, Italian, Espanjan ja Englannin\ntuontimäärä pysyisi entisellään. Näin onkin meille suomalaisille\nsuotu mahdollisuus popsia hedelmiä ja pukea itsemme silkkisukkiin ja\nEnglannin verkaan ja — juoda Viron pirtua.\n\nMutta Wilsonin pinta on sellaista tavaraa, joka tulee maahamme\nilman sisäpoliittisia sivutarkoituksia ja jota syödessään ei\ntule ylläpitäneeksi muuta kuin omaa ruumistaan ja amerikkalaista\nkarjanjalostajaa. Sen syöminen ei vie mitään ropoja kieltolain\naikana ilmestyneiden viinatrokarien kukkaroon, ja siitä syystä me\nsuosittelemme kaikelle Suomen kansalle etelänhedelmien sijasta\nsyötäväksi Wilsonin pintaa ja perunoita.\n\nTietysti on oman maan sianliha yhtä hyvää, ellei parempaakin, mutta\nsitä oli siihen aikaan sangen vaikeata saada eikä suomalainen saa\nsianlihaa sellaiseksi, että se säilyisi yhtä hyvin kuin Wilsonin pinta\nsekä kylmässä että lämpimässä.\n\nTällaisen vankan aamiaisen jälkeen on hyvä lähteä hiihtämään\ntalvipakkaseen. Jos joltakulta lääkäriltä kysyisi, kuinka terveellinen\ntällainen aamiainen on, niin hän luultavasti pudistaisi päätänsä ja\nneuvoisi kananmunia ja vehnäjauhovelliä ja pari banaania ja muuta sen\ntapaista, joka kulttuuri-ihmisen ruokaan kuuluu, mahdollisesti myös\nmuutaman appelsiinin, sitruunan ja omenan, mutta minä voin vakuuttaa,\nettei ainakaan minun vatsani milloinkaan ole ollut sen paremmassa\nkunnossa kun näiden \"kahviaamiaisten\" jälkeen.\n\nSeuraa ensimmäinen metsäkierros. On kierrettävä hakkuualalta\nhakkuualalle ja tarkastettava moninaisia seikkoja. Kaatajan tulee\naloittaa hakkuunsa hakkuualan kaukaisimmasta päästä ja katkoa puut\nmaata myöten jättämättä kantoon senttiäkään liikaa. Hänen on karsittava\npuut tyvestä latvaan päin, jottei vahingoittaisi puuta, ja hänen on\nmääräyksien mukaan erotettava lahot osat pois.\n\nSiinä olikin tarpeeksi silmäilemistä, vaikka hakkuupalstoja ei\nollutkaan kuin alun toistakymmentä. Ja varsinkin katkomista oli ukkojen\nvaikea alussa käsittää, sillä täälläpäin oli saanut sahata puun poikki\nmelkein siitä paikasta, mistä se mukavimmin katkesi. Aluksi minun\ntäytyi leimakirveelläni merkitä katkomiskohdat, mutta lopulta työ\nmeni itsestään, sillä yleensä olin saanut ymmärtäväistä työväkeä.\nMinulla oli lisäksi etua eräästä seikasta. Joessa, jossa minun piti\npuitani uittaa, ei ollut lauttausyhdistystä, minkä vuoksi ei myöskään\noltu määrätty lauttausyksikköjä ja niiden mittoja. Sain katkoa puuni\nniinkuin halusin. Ja minä olin päättänyt ottaa puistani noin 15 jalan\ntavaraa ja niin leveämittaista kuin suinkin. 15-jalkainen tavara tulisi\nvarmasti sodan jälkeen menemään hyvin kaupaksi, sillä se sopii kaikkiin\ntarkoituksiin ja sen lastaamiseen soveltuvia vaunuja oli esimerkiksi\nEnglannissa runsaasti saatavissa. Sen taas, että leveitä mittoja\ntultaisiin haluamaan, tiesin hyvin Englannin matkaltani. Mutta tämä\njohti siihen, että minun tuli yleensä ottaa lyhyitä tukkeja, ja se oli\nmyös ajomiesteni mieleen, koska heille maksettiin hinta pölkkykaupalla.\nKunnossa pidetty valtatie sai ihmeitä aikaan. Se lisäsi työtuloksia\n20-25 prosentilla.\n\nKaikkien näiden töiden tarkastamisessa oli aivan yllin kyllin työtä\nyhdelle miehelle. Olin saanut hiihtää tarpeekseni, kun kahdentoista\naikaan saavuin päivälliselle. Iltapäivällä sitten lähdin lanssiin,\njossa taas oli mitattava rantaan tullut puutavara ja vielä kerran se\ntarkastettava.\n\nUsein meni työssä aika myöhäiseen iltaan. Metsämiehenä oppii tekemään\ntyönsä rauhallisesti: ei tee liikaa, mutta ei myöskään liian vähän.\nJa kun illalla tällaisen työpäivän jälkeen tuli kotiin, maistui taas\nhyvältä saada oikein tukeva illallinen, vaikka sekin tietysti oli\nvalmistettu vastoin lääketieteen hienoimpia sääntöjä.\n\nAsia lienee näet niin, että raittiissa havumetsässä ja varsinkin\nmäntymetsän ilmassa on paljon sellaisia vitamiineja, joita turhaan\netsimme viikunoista, persikoista ja pähkinöistä, mutta nämä vitamiinit\neivät ole kaikkien käytettävissä. Alkuperäisessä muodossaan niitä\nvoi käyttää vain se, jonka ruumis on siihen tarpeeksi vankka. Älköön\nluultako, että heikko ja keuhkovikainen kaupunkilaispoika paranee\nsillä, että hänestä tehdään metsänhoitaja ja hän pääsee metsän\nraittiiseen ilmaan. Ei, hyvät ystävät! Hän romahtaa parissa vuodessa.\nJotta näitä metsävitamiineja voisi käyttää hyväkseen, täytyy olla\nJumalan siihen terveellä ja perinnöllisestä saastasta vapaalla\nruumiilla predestinoima. Vasta silloin kykenee elämään metsämiehen\nelämää, joka on rasittavaa jo ukkoherrallekin, niinkuin edellisestä\nehkä näkyy.\n\nVaikka on ollut aamuvarhaisesta iltamyöhään liikkeellä, niin ei tämä\nvielä riitä, sillä ukkoherralla on myös kirjanpito huolenaan. Hänen\ntäytyy pitää tarkkaa tiliä siitä, montako minkinkokoista pölkkyä on\ntehty, montako runkoa on metsästä ajettu ja montako runkoa vielä on\njäljellä. Ja luonnollisesti hänen täytyy pitää kirjaa palkoista ja\netuanneista. Vaikka Tatu Valkosen firman kirjanpito oli mahdollisimman\nyksinkertainen ja vähätöinen, niin sai siinä sentään laskea puoliyöhön,\nennen kuin kaikki tarpeellinen oli pantu paperille. Ja kuitenkaan\nen käyttänyt korttijärjestelmiä enkä kaksinkertaista italialaista,\nsillä meillä on, herranähköön, käytettävänämme tilintarkastajia\nja tilintekijöitä, jotka osaavat muutamissa viikoissa pyöräyttää\nkonkurssia varten mallikelpoisen kirjanpidon, silloin kuin tiukalle\nottaa.\n\nMutta koska minulla oli vähän rahoja, täytyi minun myös järjestää\ntyöt sillä tavoin, että tulin toimeen mahdollisimman vähällä. Tämä\nei tuottanut vaikeuksia, sillä olin sopinut miesteni kanssa, että\nmaksaisin ainoastaan puolet ajopalkasta etuanteina ja loput vasta\nsitten, kuin palsta oli loppuun ajettu ja tarkastettu.\n\nTiesin kyllä, että saisin tätä ajoa varten tarpeelliset rahat, mutta\nminun oli tavallaan säästettävä oma palkkani ja jo etumaksupelillä\nsäästin laskujeni mukaan korkoja kolmisen tuhatta markkaa. Elämäni ei\nmuutenkaan maksanut paljoa, ja jokaisen työpäivän kuluttua sain merkitä\nrahoja yksityistililleni ja maksella niitä komeuksia, joita olin\nukkoherrana ja patruunana esiintymistäni varten ostanut.\n\nNäin päästiin joulun tienoille asti, jolloin miehet tietysti saapuivat\nvastoin sopimusta vaatimaan lopputiliä sanoen tarvitsevansa rahoja\njouluksi. En antanut, sillä tiesin hyvin, mikä näiden pyyntöjen\ntakana piili. Muut puutavarayhtiöt olivat huomanneet, että heidän\najonsa sujuivat alhaisten ajopalkkojen vuoksi huonosti ja olivat\npäättäneet niitä koroittaa. Meillä yritetään useasti tehdä töitä alle\nkohtuullisen toimeentulominimin, mutta se on puuha, joka ani harvoin\nottaa onnistuakseen. Se voi mennäkin vuoden tai pari, mutta kostaa\nitse itsensä sopivassa tilaisuudessa. Ja niin kävi täälläkin. Kun oli\ntehty paljon metsäkauppoja, olivat paikkakunnan maanviljelijät saaneet\nentistä enemmän rahaa ja sen vuoksi ei useimpia edes haluttanut ajoihin\nlähteä, vaan jäätiin kotiin omiin töihin, rakennuksia korjaamaan\nja laajennustöitä tekemään. Hyvinä aikoina näet agronomit lähtevät\nliikkeelle ja osoittavat maanviljelijälle, mitä on tanskalaismalliin\nrakennettu navetta rehutorneineen ja pähkinäkakkumyllyineen, kuinka\ntuottava on uusi sikala ja kuinka paljon rahaa voidaan ansaita\nkanalalla ja kanilalla ja kuinka paljon salpietaria voidaan säästää,\nkun rakennetaan uusi lantasäiliö ja uusi sementtilattiainen navetta.\nKun maanviljelijä on saanut rahaa metsästään, hän ryhtyy noudattamaan\nnäitä konsulenttien neuvoja eikä siten ennätä metsätöihin. Mutta\nsitäpaitsi hän tarvitsee vielä muitakin maatyöläisiä työhönsä, ja näin\non tukkipuulaakin vaikeata saada työväkeä.\n\nTästä syystä palkat olivat kohonneet suuremmiksi kuin minun\nhakkuualallani, ja miehet halusivat jättää minut ja lähteä puulaakin\ntöihin. Vaikka en antanutkaan heille lopputiliä, ymmärsin hyvin,\nettei kontrahtini tässä suhteessa oikeastaan mitään merkinnyt. Mitä\nhyödyttivät minua ne markat, jotka sain pidätetyksi miehen tilistä, jos\nhän jätti työmaani, ellen saanut ajoani loppuun jatketuksi.\n\nSain vielä kuulla, että aivan lähellä oli tehty eräs suuri paperipuu-\nja propsikauppa, johon tarvittiin paljon työväkeä. Samana päivänä\nkerrottiin lisäksi, että läheisyydessä tultaisiin tekemään myös\nratapölkkyjä, mihin siihenkin tarvitaan runsaasti työväkeä.\n\nTalvisen idyllini taivaalle alkoi keräytyä huolestuttavia pilviä,\nvaikka hyvin kylmännäköisenä jaoin miehille hieman tavallista\nrunsaamman etuannin joulun varalle. Monta kertaa teki jo mieleni\nehdottaa heille, etteivät he lähtisi jouluksi pois tai että viipyisivät\nkotona vain joulunpyhät ja tulisivat heti takaisin, jolloin maksaisin\nheille ylimääräisen korotuksen kaikesta siitä, mitä loppiaiseen asti\najettaisiin.\n\nKäsi käski, toinen kielsi, mutta lopulta päätin kuitenkin pysyä\nkontrahdissani. Päätin poiketa siitä vasta sitten, jos tie selvästi\nnousisi pystyyn.\n\nJouluaattona annoin etumaksut viimeisille miehille ja päätin itsekin\nlähteä joulua viettämään kirkonkylän metsänhoitajan luokse.\n\nOli kaunis talvipäivä astuessani rekeen ja lähtiessäni hyvällä\nhevosella puolentoista penikulman matkalle.\n\nMieleni oli keveä. Olivathan työt menneet hyvin ja ylimääräisiä menoja\nminulle ei ollut tullut. Kun saavuin perille, oli metsänhoitaja juuri\nsaapunut virkamatkaltaan.\n\n— Toin sinulle postisi, sillä minulle sattui asiaa sinne päin. Siellä\noli sinulle myös kirjattu kirje, ja ne antoivat senkin minulle.\n\nKirjatun kirjeen saapumiseen on yleensä suhtauduttava hyvin\nepäilevästi. Olisin elämässäni päässyt monesta ikävästä asiasta, jos\nmeidän postilaitoksessamme ei voitaisi lähettää kirjattuja kirjeitä.\nTämä kirje oli O:n kaupungin pankista, josta olin ottanut suurimmat\nvekselini puun hintojen maksamiseksi. Siinä ilmoitettiin, että \"koska\nmeidän tietoomme on tullut, että teidän hyväksyjänne siinä ja siinä\nvekselissä, joka lankeaa maksettavaksi tammikuun 21 päivänä 1920,\ntaloudellinen asema, niinkuin olemme saaneet luotettavalla taholta\ntietää, on sangen horjuva, niin ilmoitamme, ettemme tule hyväksymään\nminkäänlaista vekselin uudistusta, vaan on vekselin koko summa Smk.\n133,000: — mainittuna päivänä kokonaisuudessaan suoritettava.\" Ovi\naukeni viereiseen ruokasaliin, jonka pöydällä kimalteli paitsi\npöytähopeita, myös muutakin hyvää, jollaista en ollut nauttinut\npuoleentoista kuukauteen. Mutta minun eteeni oli ilmestynyt, niinkuin\ntämän luvun alussa olevassa vertauksessa mainitsin, ryppynaamainen\nmustalaisakka povaamaan, ja povaus ei ennustanut hyvää. Miellyttävästi\nalkanut joulutunnelma oli särkynyt.\n\nMutta kuinka usein täytyykään meidän tässä elämässä hymyillä, vaikka\nsydämessämme on verinen haava, tai kuinka usein meidän täytyy näyttää\nsiltä kuin olisimme nielaisseet siman, vaikka kurkkuamme polttaakin\nkarvas koiruohojuoma.\n\n— Ole hyvä, käy pöytään, sanoi isäntäni.\n\n— Kiitos, hyvää joulun alkua, vastasin minä.\n\n\n\n\nXVI LUKU,\n\njossa vietetään joulunpyhiä ja nähdään kappale elämää.\n\n\nTätä nykyä ei metsänhoitajalla usein ole omaa taloa eikä ruokasalissaan\nmahonkihuonekaluja. Mutta ennen aikaan hänellä oli kohtuullinen palkka,\nja opiskelu Evolla oli siksi huokea, etteivät opintovelat jääneet\npaljonkaan rasittamaan. Ja omalla alallaan pääsi heti palkoille.\n\nKun oli viettänyt kymmenisen vuotta kapsäkkielämää, sai jokseenkin\nvarmasti vakinaisen viran. Tätä nykyä metsänhoitaja on tutkinnon\nsuoritettuaan pienempi herra kuin ylioppilaaksi tullessaan, sillä\nvalmistuttuaan hänellä on 40,000 markan velat harteillaan, mutta\npalkoista ei ole tietoa. Hän voi mahdollisesti päästä jollekin\nsyrjäiselle seudulle virkaatekeväksi apulaisnimismieheksi,\nkymmenmieheksi tukinuittoon ja, jos onni on oikein hyvä, kasööriksi,\npiirimiehen apulaiseksi tai mittamieheksi jollekin metsätyömaalle,\njossa hän voi ansaita 1000 ja parhaassa tapauksessa 1500 markkaa\nkuussa. Tätä peliä hän saa pitää toistakymmentä vuotta, ja sittenkin on\nepävarmaa, sattuuko hän saamaan vakinaisen paikan, osaksi siitä syystä,\nettä hakijoita on paljon ja virkoja vähän, ja osaksi siitä syystä, että\ntälläkin alalla nykyään voidaan ottaa tutkintoja aina tohtorin arvoon\nasti, ja luonnollisesti korkeamman tutkinnon suorittaneella on etusija.\nMutta jos korkeamman tutkinnon suorittaa, niin silloin myös velkataakka\nkasvaa. Palkoistaan ei metsänhoitaja nykyään voi opintorahojaan säästää.\n\nMinun isäntäni oli vanhan kansan metsänhoitajia niiltä ajoilta, jolloin\nvirkamiehet vielä voivat lapsensa kouluttaa ja vieläpä kustantaa heidän\nopintojaan korkeakouluissa asti. Hän oli velattomana päässyt valmiiksi\nja taitanut saada jonkin verran periäkin. Kun hän oli säästäväinen mies\nja kaiken lisäksi naimaton, ei hänellä ollut hätää milloinkaan. Hän eli\nhyvin ja oli tyytyväinen elämäänsä.\n\nHänellä oli kaunis koti ja jonkin verran taideteoksia, mutta ennen\nkaikkea kaunokirjallisuutta, koti- ja ulkomaisia aikakaus- ja\nsanomalehtiä.\n\nTällaiseen kotiin oli hauskaa tulla joulua viettämään. Istuimme\naamiaispäivällispöytään, joka oli täysin minunlaiseni vanhanpojan\nmaun mukainen sekä ruokalajien että porsliinienkin puolesta. Monessa\nhienossa paikassa vieraat ruokitaan porsliineilla ja astioiden\nkilinällä, mutta täällä oli myös suuhunpantavaa sekä kiinteässä että\njuoksevassa muodossa.\n\nMutta minun mieleni oli apea, vaikka kaikin koetin sitä vastaan\ntaistella jo siitäkin syystä, etten pilaisi isäntäni jouluiloa.\n\nTäytynee tunnustaa, että sen jälkeen kuin isäntäni oli kolmannen kerran\nsanonut: terveydeks', mutt ei tavaks', alkoi suloinen lämpö kiertää\nsuonissani.\n\nJa hyvin pian opin ymmärtämään maailman luonnollisimmaksi asiaksi, että\nvekselit lankeavat, ja totesin tyydytyksekseni vielä, että tänään oli\njoulukuun 24. päivä ja että minun tarvitsi järjestää ensimmäinen asiani\nvasta tammikuun 21:ntenä. Mutta vekselinhän voi saada parhaimmassa\ntapauksessa perityksi notarius publicukselta vielä kolmantena päivänä.\nMinulla oli siis aikaa kokonainen kuukausi eikä tavallinen 30-päiväinen\nkuukausi, sillä joulukuussahan on 31 päivää.\n\nHuomasin samalla häärääväni muutenkin suurissa asioissa. Ei ole\nensinkään ihme, että suurissa firmoissa vekselit lankeavat, ja kun\nfirma on oikein suuri, lankeilee niitä tietysti joka päivä.\n\nKun ihminen on tullut tällaiselle nousutuulelle, niin tietysti kaikki\nalkaa näyttää ruusunkarvaiselta, kieli rupeaa käymään kuin rasvattu ja\nelämä tuntuu silkiltä.\n\nJoulunvietto tuli hauskaksi. Syönnin jälkeen siirryttiin saliin\njuomaan kahvia ja silmäilemään joululehtiä. Isännälläni oli niitä jos\njonkinlaisia; suomalaisten lisäksi ruotsalaisia, englantilaisia ja\nsaksalaisia, joissa oli hyvin mukavaa tekstiä luettavaksi, mutta vielä\nmukavampia kuvia.\n\nTuollaisen hyvän aamiaispäivällisen jälkeen pitää nauttia hyvästä\nlukemisesta ja hyvästä sikaarista. Keskustelumme kuoli vähitellen, ja\nme nautimme elämästämme kumpikin omassa yksinäisyydessämme.\n\nMutta sitten aukesi ovi, ja emännöitsijä ilmoitti joulusaunan olevan\nvalmiin.\n\nSe ei ollut tosin mikään ylellinen laitos, mutta kuitenkin sellainen,\njohon varmasti Sasu Punanen, oli sitten kysymys Juhani Ahon Sasu\nPunasesta tai Sosialidemokraatin Sasu Punasesta, olisi ollut\ntyytyväinen. Sen lauteilla käytiin selkälöylyä ottamassa ja vähän väliä\nmukavassa saunakamarissa vilvoittelemassa ja jouluolutta haukkaamassa.\n\nMutta en tahdo kiusata lukijaani kuvailemalla kaikkea sitä hyvyyttä,\nmitä tämä joulu tarjosi. Näistä muutamista viitteistäkin voi jo\npäättää, että jatko oli tuleva yhä paremmaksi. \"Tuttavallista\nseurustelua kesti aina pikkutunneille asti.\"\n\nJoulupäivän aamuna herätessäni totesin, että ulkona oli lauha ilma\nja että satoi lumiräntää niin sakealti, ettei maantiellä kulkijoita\ntahtonut erottaa. Ei tehnyt mieli mennä ulos, eikä ohjelmassa ollutkaan\nvieraskäyntiä ennen kuin tapaninpäivänä, jolloin isäntäni oli luvannut\nviedä minut Perhelän kartanon omistajan patruuna Svenssonin luokse\nvierailulle, jonne kuulemma minut oli lausuttu tervetulleeksi, vaikken\nitse asiasta mitään tietänyt.\n\nLekottelimme molemmat joulupäivät täydellisessä levossa. Minulla\noli jouluilonani epälukuinen määrä vanhoja Fliegende Blätterin\nvuosikertoja, joista luin helppotajuisimmat vitsit ja katselin kuvia,\nsillä millään vaikeammin sulatettavalla en viitsinyt päätäni vaivata.\n\nTapaninpäivänä astuimme rekeen ja lähdimme Perhelän kartanoon.\n\nMatkaa oli kymmenisen kilometriä. Ilma oli kaunis, sillä oli lakannut\npyryttämästä. Tuollainen lyhyt rekimatka on mainion virkistävä. Ruumis\nei siinä sanottavasti joudu liikkeeseen, mutta ilmanvaihto on hyvä.\n\nMeihin yhtyi matkalla useita muita taloontulijoita, niin että lopulta\nmeitä oli kokonainen rekiretkikunta, joka kulkusten kilistessä painui\ntalvista tietä huuruisten metsien ja lumivalkeiden vainioiden halki\nupeata herraskartanoa kohti.\n\nTalon eteisessä tuhahti vastaamme herttainen lämmin, ja taaempaa\nkaikuivat oikein torvisoittokunnan säveleet.\n\nKutsuvieraita oli paljon, vanhoja ja nuoria kauniita ja rumia, mutta\nkoko tässä joukossa näin minä vain yhden ainoan henkilön.\n\nKun olin ystäväni metsänhoitajan opastamana astunut tervehtimään\nemäntää ja isäntää, ilmestyi eteeni menneisyys parin vuosikymmenen\ntakaa.\n\nAjattele lukijani, miltä sinusta tuntuu, kun olet polkenut maailman\nrantaa, polkenut sitä kotimaassa ja ulkomailla, ja sinun sydämessäsi\non asustanut sen yhden ainoan kyyneleinen kuva, jota et milloinkaan\nole voinut saavuttaa, mutta jota et myöskään ole täydellisesti voinut\nkoskaan sydämestäsi huuhdella pois, vaikka olet siihen tarkoitukseen\nkäyttänyt sekä maailman parhaita että maailman huonoimpia huuhdevesiä.\n\nTalon emäntä oli minun nuoruuteni ihanne, joka oli kylmästi laskenut\npilkkaa onnettoman 18-vuotiaan pyhistä tunteista. Hän oli jäänyt\nmuistona mieleeni, mutta hänen kohtaloistaan en sen koommin tullut\nottaneeksi selvää.\n\nKatseeni kiintyi luonnollisesti uteliaana siihen onnelliseen, jonka\nnäin seisovan tämän sydämeni naisen rinnalla hänet omistajanaan. Tein\nmielessäni vertailun ja ihmettelin, kuinka oli sentään mahdollista,\nettä hän oli ottanut tuon eikä minut.\n\nPatruuna Svensson teki ehdottomasti punaisen vaikutuksen, vaikka\nhänellä oli yllään moitteeton frakkipuku, joka, niinkuin tiedämme, on\npikimusta, ja siihen kuuluvat valkoinen liivi ja valkoinen kravatti.\nMutta sittenkin se, mikä hänessä oli punaista, pääsi voitolle.\nPunaisesta tukasta ei silti ollut jäljellä muuta kuin korvia ja\ntakaraivoa kiertävä tulinen seppele, mutta punaisen vaikutusta\nlisäsivät myös kasvojen pisamat, joita oli korvanlehdissä ja käsissäkin.\n\nMutta muuten täytyy myöntää, että patruuna Svenssonin punaisuus oli\nomiaan antamaan hänelle aivan erikoisen vivahduksen ja erottamaan hänet\nmassasta. Hän erottui siitä kyllä muutenkin, sillä hän oli kooltaan\noikea goljatti, runsaasti kuuden jalan ja kämmenen leveyden pituinen,\nja painoi arvioni mukaan noin 130 kg. Ulrika oli hänet valitessaan\nminun sijastani voittanut koossa ja näössä, se minun täytyi heti\npaikalla myöntää.\n\nNiin pian kuin ensimmäiset tervehdykset oli tehty ja sain sopivan\ntilaisuuden, ryhdyin patruunan kanssa keskusteluun, saadakseni\nselville, mitä hänen valtava ruhonsa sisällänsä piti.\n\nAloin puhua puutavarakaupoista ja puutavaramarkkinoista, sillä arvelin,\nettä häntä ne huvittaisivat. Puhuttuani hänelle pitkät, vaikenin\nlopulta antaakseni hänelle tilaisuuden lausua mielipiteensä. Se tulikin\nkuuluviin ja seuraavin sanoin:\n\n— Jaa, då.\n\nSen enempää ei tippunut, vaikka odotin ehkä neljännestunnin ajan.\nPäätin siirtyä lähemmäksi maanviljelyshommia ja rupesin puhumaan\nkarjan jalostuksesta ja viljan hinnoista New-Yorkin pörssissä. Lausuin\najatuksenani, että maan viljelystuotteiden hinnat olivat meillä koko\nlailla korkeat.\n\n— Nej, då, oli vastaus.\n\nKun tämän jälkeen yritin esittää mielipiteitäni lumiauran vedosta\nautoliikennettä varten ja saanut vastaukseksi: — Jaa, då, niin\nymmärsin, että Ulriika oli tehnyt oikein valitessaan hänet, sillä\nkirjoitettu on: meidän puheemme olkoon jaa ja ei, kaikki, mitä siihen\nlisätään on pahasta.\n\nMutta tätä kaikkea ajatellessani huomasin, että hän sentään käytti\nmuitakin sanoja:\n\n— Ska vi inte ta ett glas punsch?\n\nNo, luonnollisesti eivät ainakaan nämä sanat alentaneet häntä minun\nsilmissäni.\n\nNiin suuri on ihmisen mustasukkaisuus ja kateus, ette itse ihana Ulrika\ntuli sivuasiaksi ja olisi ehkä siksi jäänytkin, ellei huone olisi\nyht'äkkiä tullut niin valoisaksi ja kauniiksi.\n\nSillä, katso! sisään astui neitokainen, joka oli kuin Ulrika\n20-vuotiaana, ellei vielä kauniimpi. Ilmestys asetti kätensä isänsä\nolalle, jonne hän juuri ja juuri ulottui, ja pyysi tätä tanssimaan\nkanssaan.\n\nHe lähtivät huoneesta, joka pimeni jälleen, mutta ovenpielessä seisoi\nvanhapoika ja katseli haikein silmin keijukaista, joka liiteli hänen\nsilmiensä edessä, mutta ei kuitenkaan häntä varten.\n\nVähitellen rohkenin lähteä itse Ulrikaakin haastattelemaan. Jos\nnainen tahtoo säilyä iäti nuorena, niin tekee hän kaikkein viisaimmin\nlähtiessään rikkaaseen herraskartanoon emännäksi. Siellä voi viettää\nterveellistä elämää, voi aina silloin kuin haluaa käydä kaupungissa\nnoutamassa viimeiset muodit, ja vaikkapa tehdä Pariisin-matkan, jos\nnäitä viimeisiä muoteja ei lähempää saa. Mutta maaelämän raikkaat\ntuulet pitävät posket punaisina ja antavat oivallista kasvomasaasia\npoistaen rypyt. Edellytyksenä tähän on, että se ruumis, johon kasvot\nkuluvat, saa tarpeellisen määrän sekä typellisiä että typettömiä\nravintoaineita.\n\nTunnustan, että vaikka ei ollut vaikea sanoa, kumpi heistä oli äiti ja\nkumpi tytär, niin yhtä nuorekkaan ja hemaisevan näköisenä he olivat\nmolemmat ja yhtä reippaasti he kumpikin pyörivät tanssin tahdissa.\n\nKun sitten tanssittiin oikeata vanhaa reilua kreutzerpolkkaa, jollaista\ntanssia olin ennenkin Ulrikan kanssa tanssinut, niin rohkenin minäkin\nkumartaa emännälle.\n\nSaatettuani hänet takaisin paikalleen kumarsin ja rohkenin kysyä,\nmuistaako hän mahdollisesti minun vähäpätöistä persoonaani. Hän\nvastasi, että juu aivan hyvin, miksen minä teitä muistaisi, sai sinua,\nsanokaa sinuksi vain. Varsinkin muistan sinut ylioppilaana, kun olit\nsaanut valkoisen lakin päähäsi — — —\n\nSydänalassani alkoi tuntua oudolta.\n\n— Sillä silloin sinä olit laiha kuin tikku.\n\nNiin, hyvät ystävät, eihän minussa ollut herra Svenssonin vertoja\nsilloin eikä nytkään, vaikka minutkin sentään voitiin lukea jo siihen\nluokkaan, jolla oli sitä, minkä päällä istua.\n\nMutta tällainen juhla on joka tapauksessa hauska ja virkistävä,\nvarsinkin kun se tällä tavalla vielä mukavasti muistuttaa meitä\nmenneisyydestä. Tuskakin voi joskus tässä maailmassa tuoda mieleemme\nihania muistoja.\n\nIstuttuamme jälleen rekeen koetin tyydyttää uteliaisuuttani onkimalla\nniin paljon kuin mahdollista tietoja ystävästäni patruuna Svenssonista.\n\nOlin kuvitellut, että mies oli tyypillinen ruotsinmaalainen \"agronom\",\njoka oli saapunut tänne Suomeen, ja täällä tehnyt kauppaa kauroilla\nja sioilla ja suomalaisen torpparin hiellä ja propseilla ja parruilla\nja lopulta onnistunut kaappaamaan itselleen sievoisen herraskartanon.\nTai oli hän sitä kuuluisaa Svenssonin sukua, joka Ruotsissa vähitellen\non ottanut haltuunsa Piperhjelmien ja Snobbsvansien ja von Footsakien\nsukukartanot ja nyt viljelee niitä ja voi hyvin. Mutta kumpikaan\narveluni ei pitänyt paikkaansa, sillä sain kuulla, että herra Svensson\noli oikeastaan kemisti-insinööri ja erittäin oppinut mies. Hän oli\ntehnyt huomattavia käytännöllisiä keksintöjä ja niillä rikastunut.\n\nKuinka hän oli Suomeen joutunut, sitä ystäväni ei varmaan tiennyt,\nmutta kun hän oli ollut Nobelin hommissa Venäjällä ja siellä\nrikastunut, ei hänen joutumisensa tänne aivan käsittämätöntäkään ollut.\nJoka tapauksessa hän oli omistanut kartanon pitäjässä jo viisitoista\nvuotta ja oli tunnettu siitä, että hän osasi hoitaa asiansa hyvin ja\nkohteli hyvin alustalaisiaan, mistä syystä hänestä yleisesti pidettiin.\n\nNiin, Tatu Valkonen, et sinä saanut täältäkään mitään lohdutusta, sillä\nsinun täytyy tosiaankin myöntää, että Ulrika oli saanut sinua kaikissa\nsuhteissa paremman miehen.\n\nOli myöhä, mutta valoisa ilta, kun ystäväni kanssa saavuimme kotiin.\nLuulin jo kaukaa näkeväni metsänhoitajan asunnon pihamaalla auton ja\njoitakuita ihmisiä.\n\n— Sinulla taitaa olla vieraita.\n\n— Kuinka niin?\n\nOsoitin hänelle pihaa ja hän tuumasi, että tosiaankin voi joku hänen\ntuttavansa läheisestä kaupungista olla lähtenyt autollaan tapanin\najolle ja ehkä särkenyt autonsa ja joutunut hänen pihaansa.\n\nKauan meidän ei tarvinnut olla epätietoisia. Hänen veljensä oli\nvakavasti sairastunut, ja hänen täytyi paikalla lähteä.\n\nHauskalle joulunvietollemme tuli näin surullinen loppu. Ystäväni lähti\nheti niine hyvineen edes muuttamatta pukuaan matkalle, ja minä jäin\ntaloon aivan ypö yksin yöksi. Emännöitsijäkin oli saanut lomaa ja\ntulikin vasta seuraavana päivänä. Vaikka tämä joulu olikin jättänyt\npaljon mieluisia muistoja mieleen, niin olin joka tapauksessa hieman\nallapäin, kun seuraavana päivänä olin istunut rekeen ja suunnannut\nmatkani Rajalan uudistaloa kohti.\n\n\n\n\nXVII LUKU,\n\njossa puhutaan ketunjahdista ja kuutiojaloista ja osoitetaan, että\nlatvuksetkin ovat rahaa.\n\n\nSaavuin uudistaloon äkkiarvaamatta, eikä talonväki ollut tietänyt\nminua vielä odottaa. Huoneessani oli talon vieraita. Eräs nuori\npari nukkui siellä vielä, kun aamulla saavuin perille. Tämä ei itse\nasiassa merkinnyt mitään, vaikka kyllä huomasin, että olin tuottanut\ntalonväelleni pettymyksen, he kun olivat luulleet minun viipyvän\nkauemminkin.\n\nVaikka en ollut pitkää aikaa ollut ihmisten ilmoilla, niin tuntui\nerotus metsänhoitajan hauskan asunnon, herraskartanon ja toiselta\npuolen uudistalon välillä kovin suurelta. Ensikertaa täällä ollessani\ntuli minun jumalanseläntakanaolon ajatuksia, jollaiset joskus valtaavat\nmetsämiehen, varsinkin silloin kuin hänellä ei ole työtä.\n\nSilloin auttaa lääkkeeksi parhaiten laskutyö, ja sellaista minulla\nkyllä oli. Rupesin tarkasti kuutioimaan sitä puumäärää, joka oli\nrantaan ajettu, ja muutenkin tarkistamaan laskujani. Ajotilihän oli\nhyvin selvä, sehän oli pölkkykaupalla tehty, mutta olin vasta vain\nlikimain selvillä siitä, mitä ajo oli tullut maksamaan kuutiojalkaa\nkohden. En myöskään tietänyt, kuinka monta kuutiojalkaa minulla oli\nrannassa.\n\nSitten tein myös tarkempia laskelmia sahauksen varalta, sillä olin\nsaanut uusimmat noteeraukset, joten voin antaa mielikuvitukselleni\nvapauden ajatella niitä suuria rahoja, joita tulisin puista saamaan.\n\nTämän tapainen laskelmahomma on hyvin huvittavaa, varsinkin kun sillä\non selvä käytännöllinen pohja, joka lopulta koskee Minua Itseä. Olin\npian unohtanut hetken synkän tunnelman.\n\nOvelle naputettiin, ja uudistalon isäntä astui huoneeseen. Arvelin\nhänen tulevan purkamaan ajokontrahtiaan, mutta hänellä tuntui olevan\nmuuta asiaa.\n\n— Ei suinkaan maisteri pane pahaksi, jos minä näin juhlien jälkeen\ntarjoan pienen ryypyn? — Eipä toki.\n\nKahvivehkeet tuotiin sisälle, isäntä kaivoi taskustaan\napteekkikonjakkia, ja niin teimme itsellemme kahvisuutarit.\n\nJuteltiin siinä sitten tyhjää jonkin aikaa, kunnes isännän asia\npulpahti esille.\n\n— Ei kai maisterilla ole mitään vastaan, jos minä hakkautan itselleni\nnuo latvukset haloiksi?\n\nIlmoitin isännälle, etten tänä iltana voinut päättää asiaa. Juttu jäi\nsillä kertaa.\n\nKun isäntä oli mennyt pois, vaivuin mietteisiin. Isäntä oli\nhuomauttanut eräästä asiasta, siitä näet, että jokaisesta minun 7000\npuustani oli jäänyt metsään latvukset. Kas siinä eräs asia, jota en\nollut huomannut siitä syystä, että olin järjestänyt tukinhakkuuni\naito pohjoissuomalaiseen malliin, ja siellähän jäivät latvukset aina\nmetsään. Niitä ei nimittäin kannattanut vedättää pois. Mutta täällä oli\nasianlaita nähtävästi toisin, vaikka polttopuun puutetta ei uudistalon\nisännällä ollut.\n\nSeuraavana päivänä läksin metsään katselemaan latvuksiani, ja\nkomeita ne olivatkin. Oli puita, joista sain kuudenkin metrin\npituisia ja latvasta neljä tuumaa täyttäviä kappaleita, ja kun metsä\noli jouhipetäjää, eivät oksatkaan olleet isot. Tein mittauksia ja\nhuomasin, että niistä tulisi arviokaupalla 7000 kuutiojalkaa propseja.\nEi kestänyt muuten kauan, kun sain kuulla, että propsinostajia oli\nkierrellyt täälläkin päin. Isäntä luultavasti oli aikeissa tehdä\npropsikauppoja, ja puhe halonteosta oli pelkkää pötyä.\n\nTultuaan tiedustelemaan tätä halonhakkuuhommaansa isäntä jo tällöin\nsanoi, että hän hakkaisi puut ensin rangoiksi, ja ilmoitti, ettei hän\nniitä ilmaisiksi tahdo, vaan kyllä niistä jotain maksaisikin.\n\nSanoin että tehdään vain kaupat. Kun hän lyö 14,000 markkaa pöytään,\nniin latvukset ovat hänen. En ole eläessäni nähnyt niin pitkää naamaa,\nja sen jälkeen ei isäntä enää puhunut halonhakkuistaan mitään.\n\nOli jo mennyt pari päivää. Olin saanut valmiiksi laskelmani ja\nhuomannut, että ajoni oli tullut paljon edullisemmaksi kuin olin\nluullut. Olin jo ajanut yli puolet metsän kuutiomäärästä, jos vertasin\najettua määrää arvioituun. Aika alkoi taas tuntua pitkältä, sillä\najomiehiäkään ei alkanut näyttäytyä, ja isäntä ei myöskään puhunut\najosta mitään. Hänen aivoissaan kummittelivat tietysti propsikaupat\nja korkeammat ajopalkat. Kun siinä vetelehdin ja lueskelin romaaneja,\nsaapui luokseni eräs läheisen torpan mies, joka ilmoitti, että hänellä\noli kettu kierroksessa, ja kysyi, haluaisinko ostaa kierroksen.\nSiihen ei minulla ollut vähintäkään halua, mutta koska sain kuulla,\nettä ystäväni metsänhoitaja oli tullut takaisin — hänen veljensä tila\nei ollut niin vaarallinen kuin luultiin — niin päätin tehdä asiaa\nhänen luokseen ja ottaa asiaksi tämän ketunkierroksen. Ilmoitin, että\nkäyn metsänhoitajaa tapaamassa, ja jos sillä matkalla saan toverin\nketunjahtiin, niin ostan kierroksen.\n\nMetsänhoitajakaan ei sitä erikoisesti halunnut, mutta soitti patruuna\nSvenssonille, joka heti innostui asiaan, sillä hänellä oli eräs vieras,\njonka hän mielellään toisi jahtiin. Niinpä olikin muutaman tunnin\npäästä komea metsästäjäseurue, Svensson, Hooke, metsänhoitaja ja minä\nja foksterit ja haulikot ja vehkeet reessä, ja oltiin matkalla Rajalan\nuudistalolle, josta aikaisin seuraavana aamuna lähdemme ketun pesälle.\n\nMies sai kierroksestaan puolitoistasataa. Herrat polasivat ketun\npesällä koko päivän myöhään iltaan, ja lopulta menettikin repolainen\nturkkinsa. Sitten lähdettiin Rajalaan pitämään peijaisia, jotka\ntavallisesti metsästyksessä ovatkin pääasia.\n\nSvenssonin hyvät eväät otettiin esille ja alettiin tarinoida, ja niin\ntulin minä puhuneeksi latvuksista ja maininneeksi sanan propsi. Mutta\nsillä kertaa se ei herättänyt mitään vastakaikua, koska oli paljon\nmuutakin tarinoitavaa. Sen voin sanoa, että jos jonkun henkilön olen\narvioinut ensinäkemältä väärin, niin ainakin Svenssonin. Kun hän vain\noli saanut tarpeellisen määrän elämänöljyä naamaansa, kävi hänen\nkielenkantansa notkeaksi, ja alkoi hän puhua niin, ettei toisilla\nsananvuoroa ollutkaan.\n\nMutta ei hän puhunut pehmeitä, vaan kertoi paljon mielenkiintoista\nentisistä hommistaan ja sanoi, että tämä maanviljelystila on hänelle\noikeastaan aivan väliaikainen homma, sillä oikeastaan hän vain odottaa\nIdän markkinoiden avautumista ruvetakseen entisiin hommiinsa. Ja, sanoi\nhän, maanviljelys on minulle vain lepoa, sillä liikemiehenä tahdoin\naina joutua rasittamaan itseäni liikaa.\n\nTällaisella ketunjahdilla on aina omat seurauksensa. Yö kului näissä\njutteluissa kokonaan, sillä me olimme kaikki vankkoja miehiä, ja\nainakin herra Hooke näytti sellaiselta, joka olisi voinut lasin ääressä\nvalvoa vaikka viikon. Kun sitten samalla huomasimme, että olikin jo\nloppiaisaatto, tosin vain aamuyöstä, niin eipä muuta kuin jatkettiin\nketunpeijaisia siksi, että valkeni kirkas päivä.\n\nSelvää on, että lopulta vaivuimme virkistävään uneen. Herättyämme\npäätimme lähteä hieman metsään hiihtelemään, ja silloin sain minäkin\ntilaisuuden selittää töitäni, näytellä komeita vielä pystyssä olevia\npuitani ja muhkeita latvuksia. Ja sen jälkeen pyysin läsnäolevia\narvioimaan, kuinka paljon puuta kaikista latvuksista tulisi. Svensson\nantoi mielestäni oikeimman arvion, vaikka hän arvasikin korkeammalle,\nkuin mitä minä olin laskenut.\n\nMutta pian päätettiin palata metsästä taloon, sillä aamiainen, tosin\nsangen myöhäinen, odotti meitä. Ja se, joka tietää tällaiset toisen\npäivän aamiaiset, ei tarvinne niistä sen lähempiä selityksiä. Sanon\nvain, että kun ilta alkoi hämärtyä, olivat myöskin nämä aamiaiset\npäättyneet, ja me istuimme reessä ajamassa Svenssonin luo loppiaista\nviettämään.\n\nMinua muuten kovin hämmästytti, että mies viipyi tällä matkalla\nloppiaisaattona näinkin myöhään. Ja vielä enemmän hämmästyin, kun hän\npyytämällä pyysi meitä mukaansa. Onhan se loppiainenkin perhejuhla,\nmutta toiselta puolen ajattelin, ettei täälläkään oikein hauska ollut\nkolkossa yksinäisyydessä näiden iloisten ketunpeijaisten jälkeen, ja\nniin istuin minäkin reessä suuntana Perhelän kartano.\n\nTilanne oli muuten sellainen, ettei kukaan ollut oikein köyhä eikä\nkipeä, ja suurimpana joukosta oli Svensson, joka lasketteli vitsin\ntoisensa jälkeen ja rupesi kerskumaan suurilla voimillaan — puhetta,\njoka muuten tuntui sangen uskottavalta.\n\nMutta minä tunsin jonkin verran Ulrika-rouvaa ja tiesin, minkälaisen\nkasvatuksen hän oli saanut. Odottelin omasta puolestani sitä\nkoirannuuskaa, jonka suurivoimainen Svensson tulisi saamaan. Olin\ntietysti valmis ottamaan minäkin osani ja hätätilassa vaikka luikkimaan\ntieheni. Silloinhan nämä peijaiset olisivat saaneet aivan sopivaan\naikaan lopun.\n\nMutta kartanolle tultua selvisi, että rouva tyttärineen oli\nsukulaisissaan, seikka, josta Svensson ei ollut maininnut mitään.\nKoirannuuskat jäivät tietysti saamatta; sensijaan Svensson sai päähänsä\njärjestää meille loppiaisen vai minkä lie juhlan kaukaasialaiseen\ntapaan, jonka ensimmäisenä valmistuksena oli se, että kello 11 aikaan\nloppiaisaattoiltana täytyi teurastaa lammas. Vanha emännöitsijä ja\nsisäkkö eivät ottaneet tätä hommaa oikein todesta, ja lammaskarjakko\noli poissa, mutta Svensson soitti pehtorille, ja lampaan teurastus\ntoimitettiin kuin toimitettiinkin.\n\nTämän jälkeen siirryttiin väenrakennukseen laajaan pirttiin,\njossa avonaisen takan ääressä ruvettiin valmistamaan erinäisiä\nkaukaasialaisia ruokalajeja, missä hommassa Svensson oli päämiehenä ja\nme muut sivustakatsojina ja avustajina. Pehtori ja renkipoika kantoivat\npuita piisiin ja toimittivat niitä erilaisia astioita ja vehkeitä,\njoita Svensson milloinkin käski tuoda.\n\nPian alkoikin pirtin pöytä notkua erilaisista ruokalajeista. Aina vähän\najan perästä ilmestyi taas uusi vati toisten ääreen, ja jokaista uutta\nruokalajia tervehdittiin uudella tervetuliaisryypyllä. Mutta kun nämä\nkaukaasialaiset herkut olivat kaikki valmiit, oli jokainen jo syönyt\ntarpeekseen; kun Svensson kehoitti meitä istumaan pöytään, ei kukaan\nenää jaksanut syödä.\n\nIsäntä istuutui siis itse syömään pehtorinsa ja renkipoikansa\nkanssa, ja vaikka miehet hyvänpuoleisesti pistelivätkin, niin kyllä\nsiihen pöytään vieläkin jäi haukattavaa. Eikä se ollut niin kovin\nihmekään, sillä Svenssonin määräystä teurastuksesta oli kyllä tarkkaan\nnoudatettu, mutta sen sijaan että olisi lahdattu se vanha pässi,\nerehdyimme me pimeässä, ja penkkiin oli lyöty pari päivää sitten\nsaapunut shropshire, tai mikä shire se lienee ollut -lainen 20,000\nmarkan hintainen siitospässi. Tätä seikkaa ei kukaan meistä vielä\nsilloin tietänyt, ja niinpä iloisesti seurasimme isännän kehoitusta\nastua sisähuoneisiin jatkamaan tätä kaukaasialaista loppiaisen viettoa.\n\nSiellä tanssittiinkin eräs villi kaukaasialainen tanssi, johon me\nkaikki otimme osaa, mutta lopulta se muuttui reiluksi suomalaiseksi\npiirileikiksi, ja viimein ruvettiin keskustelemaan liikeasioista.\nRupesimme tekemään Svenssonin kanssa kauppaa minun latvuksistani, ja\nkauppa niistä tuli kuin tulikin à 3 markkaa kappale. Kauppakirjatkin\nkirjoitettiin valmiiksi, ja minä pistin vekselin taskuuni.\n\nSeuraavana päivänä herätessäni muistin hämärästi myös tämän meidän\npropsikauppamme tai oikeastaan latvuskauppani, ja kun Svensson\nseuraavana aamuna tuli minulle tuomaan suunavausta, niin muistutin\nhäntä asiasta, sillä ajattelin, että hän mahdollisesti aikoisi perua\nkauppansa. Mutta hän ei suinkaan ollut sillä tuulella, vaan ilmoitti,\nettä hän olisi ostanut enemmänkin, jos olisi saanut.\n\nOikeastaan oli minulla täysi syy olla iloinen, sillä olihan minulle\ntipahtanut kuin taivaasta 21,000 markkaa, ja se oli hinta, jota en\nmilloinkaan olisi näistä propseista saanut, vaikka olisin niitä\nruvennut teettämään ja nähnyt paljon vaivaa.\n\nKun sitten metsänhoitaja ja Hooke olivat heränneet, ilmoitti Svensson,\nettä myöskin tämä päivä vietettäisiin kaukaasialaisella tavalla.\nMutta kun istuimme talon ruokasalissa kahviaamiaisella, syöksyi sinne\nhätääntyneen näköinen karjakko, ja silloin paljastui myös tämä surkea\npässijuttu.\n\nSvensson otti sen koko tyynesti, sillä — sanoi hän - itse asiassa hän\nei koko lammashuushollista perusta tuon taivaallista, se kun vain\ntuottaa tappiota, mutta on Ulrikan lempihommaa. \"Det blir min själ\nintressant att höra vad Ulrika säger on det här\", virkkoi hän ja\nkertoi, että rouva Ulrikan oli kotia tullessa tapana ensiksi pistäytyä\nlampaitaan katsomassa.\n\nEikä hänen sitä tarvinnut kovin kauan odottaakaan, sillä samassa kuului\nkulkusten kilinää ja Ulrikan reki näkyi ajavan pihamaalle.\n\nOlisin minäkin mielelläni kuullut, mitä Ulrika tästä pässin\nteurastuksesta tuumasi, mutta Svensson sanoi: \"Ja, nu är det bäst att\ntanka pä refrängen\", jolloin metsänhoitaja ja minä heitimme turkin\nyllemme ja siirryimme hiukan teoloogisia teitä talosta. Menimme\npehtorin luo, niinkuin isäntä oli neuvonut, ja sieltä saimme hevosen\nkotiin.\n\nAjoin toverini luo, jonne minulle oli postista tullut neljä kirjettä.\nNiissä ilmoitettiin jokaisessa, että minun oli suoritettava vekselini\nkokonaisuudessaan, sillä asettajani oli havaittu maksukyvyttömäksi.\n\nNo jaa, se oli sen aikainen murhe. Joka tapauksessa olin voittanut\ntällä matkalla yhden shropshirepässin hinnan.\n\n\n\n\nXVIII LUKU,\n\njossa minusta tulee tirehtööri, sillä minä otan itselleni oman pomon.\n\n\nNiin on tässä maailmassa, että kun myötätuulet rupeavat puhaltamaan\nmeidän purjeisiimme, niin nämä meidän purjeemme vain pullistuvat\npullistumistaan, ja me kiidämme huimaavaa vauhtia eteenpäin, kunnes\najamme karille tai muuten teemme pysäyksen.\n\nKun minäkin olin siis ensimmäisen kerran taas pitkästä aikaa jotakin\nansainnut — tässä tapauksessa 21,000 markkaa — niin rupesin heti\nmiettimään, että on tosiaankin liian suurta ajan tuhlausta minun\nkykkiä yksin tällä pienellä hakkuulla, millä aikaa takausmieheni\ntulevat maksukyvyttömiksi, jotapaitsi en lainkaan tiedä, miten asiat\nsuuressa maailmassa kehittyvät. Tirehtööri on nähkääs tirehtööri, ja\nvarsinkin on puutavaraliikkeen tirehtööri sitä. Ei hänen sovi täällä\nkotimaassa istua ja seurata asioitten kulkua aikakauslehdistä, jotka\nhän saa lentopostissa seuraavana päivänä tai saman päivän ikäpuolella,\nvaan hänen täytyy matkustaa tärkeille pääpaikoille tutkimaan\nmaailmanmarkkinoiden konjunktuureja.\n\nJa tällaisten konjunktuurien tutkiminen on tyyristä hommaa, sillä\nsuomalaisen tirehtöörin täytyy asua sellaisissa hotelleissa, joissa\nasuvat vain kuninkaat ja amerikkalaiset miljardöörit. Tämä sitävarten,\njotta kaikki näkisivät, että Suomi on köyhä maa. Tämän köyhyyden\nnäet huomaa paremmin silloin, kun tällainen miljardöörihotellissa\nasuva tirehtööri lähtee esimerkiksi pyytämään joltakin oikealta\nmiljardööriltä parinkymmenen tuhannen punnan förskottia, jollaisen\npalkan tämä miljardööri voi maksaa nyrkkeilyvalmentajalleen. Silloin se\nmiljardööri vasta huomaakin, että Suomi on köyhä maa, sillä hän näkee,\nettä sen edustavat henkilöt elävät yli varojensa, ja silloin hän vasta\noikein alkaa tiukentaa kukkaroansa nauhoja.\n\nJa kun hän sitten käy meidän lähetystöissämme, joissa on yhtä paljon\nvirkamiehiä kuin suurvaltojen lähetystöissä ja joiden lähetystöhenkilöt\novat loistavasti ja komeasti puetut ja elävät uhkeasti, mutta valtio\nitse juoksee tukka suorana hakemassa parin miljoonan punnan lainaa,\njollaisen summan tämä miljardööri antaa tyttärelleen häälahjaksi, niin\nkas silloin miljardööri huomaa, että Suomi on köyhä maa, koska Suomen\nvaltiokin elää yli varojensa.\n\nNo, ei siis myöskään ole ihme, että minä päätin ottaa itselleni\npomon ja ruveta tirehtööriksi. Ja tätä pomoa valitessani asetin sen\nvaatimuksen, että miehellä tuli olla mahdollisimman korkea metsäalan\ntutkinto. Sem moista miestä, joka ei olisi ollut suorittanut mitään\ntutkintoa metsäalalla, en siis ottaisi palvelukseeni mistään hinnasta.\nOlin näet sitä mieltä, että koska esimerkiksi ranskankielen opettajan\nhomman hoitaa parhaiten se, joka on suorittanut kandidaattitutkinnon\nranskankielessä ja normaalilyseossa opettajakokeet, tuomarihomman se,\njoka on suorittanut tuomaritutkinnon ja auskulteerannut hovioikeudessa,\nja lääkärihomman se, joka on suorittanut lääkärintutkinnon, niin\nminusta metsähomman hoitaa parhaiten se, joka on suorittanut\nmetsänhoitajatutkinnon ja sen jälkeen se, joka on suorittanut\nmetsäkoulun. No nämä johtopäätökset olivat tietysti hyvin omituisia,\nsillä meidän puutavaraliikkeemme tirehtöörit ajattelevat yleensä\ntoisin. He näet kaikkoavat yleensä koulunkäyneitä miehiä, vaikka näillä\nolisi kokemustakin. Se on se sama käsitys, joka oli vallalla, silloin\nkuin kansakoulut perustettiin, sillä aivan yleisesti huudettiin,\netteivät kansakoulunkäyneet enää pysty töihin. Mutta kun nyt\noppivelvollisuuspakon aikana ei ruunankummeja enää vähitellen löydetä\nkuin etsimällä, on puutavaraliikkeiden täytynyt ottaa hommiinsa ainakin\nkansakoulun käyneitä.\n\nPäätin siis ottaa pomokseni metsänhoitajan tai koulun käyneen\nmetsätyönjohtajan. Panin ilmoituksen lehtiin, ja tätä kolme kuukautta\nkestävää tointa haki neljäkymmentä miestä. Valitsin heistä sen, jolla\noli parhaat suositukset ja paras kokemus metsänajoissa, ja niin tuli\nmetsänhoitaja Turve palvelukseeni.\n\nMinä selitin hänelle tilanteen, annoin hänelle kaikki tarpeelliset\nvaltakirjat ja läksin Helsinkiin muita asioita hoitamaan. Matkalla\npysähdyin kuitenkin pankinjohtajan luokse näyttämään hänelle paperini\nja selittämään, kuinka työt olivat edistyneet. Hän oli niihin hyvin\ntyytyväinen, sanoi, että töiden näin hyvä menestyminen oli hänelle\ntäysi yllätys, sillä jo pitkin matkaa oli hänelle tullut hälyyttäviä\nuutisia minun töistäni, joita kutsuttiin \"maisterihakkuiksi\", ja\nhänelle oli vihjailtu, etteivät ne puut sieltä kuuna kullan valkeana\nlanssiin tule. Sanoin, että hän voi käydä minun kustannuksellani töitä\nkatsomassa, milloin haluaa, ellei usko papereihini.\n\nYmmärsin muuten heti, että näitä puheita olivat levittäneet\nlähipuulaakien pomot, sillä kun tiedustelin, miksi ajoja sitten\noikeastaan moitittiin, niin ilmoitettiin, että minä olisin pilannut\nmetsäajojen hinnat; maksoin muka kaksi kertaa niin paljon kuin\npuulaakit. Puheessa oli sen verran perää, että minun ajotaksani\ntosiaankin olivat kaksi kertaa niin suuret kuin viereisen ukkoherran,\nmutta hänen ajomatkansa oli puolta lyhempi ja puut pieniä\nyksityismaalta ostettuja nappuloita.\n\nKoska pankkimies tunsi paikkakunnan ajotaksoja ja metsiäkin, ryhdyimme\nmuuttamaan niiden kappaletaksoja kuutiojalkataksoiksi, ja silloin alkoi\nselvitä, että minä olin ajanut halvemmalla kuin muut. Johtaja tuntui\nolevan tyytyväinen ja lupasi antaa rahoja senkin jälkeen kuin olin\nsaanut puut rantaan. Siis minun oli esitettävä myös sahauslaskelma.\n\nTällä linjalla olivat siis asiat hyvin. Mutta todellisuudessa oli\nvasta aloitettu seitsemäs osa työstä. Jos mieli saada työt kulumaan\nnormaalisesti, oli saatava vielä kaksi tällaista työmaata käyntiin,\njolloin hakkuuttaisin ensimmäisenä vuonna 21,000 puuta. Puitahan oli\n50,000 ja hakkuuaika kaksi vuotta, joten 21,000 puuta ei ollut siitä\npuoltakaan.\n\nKun tulin Helsinkiin, asetuin asumaan hotelliin, sillä huoneeni olin\nvuokrannut pois. Ja siellähän täytyi ilmoittaa nimensä ja arvonsa\nja vanhempiensa ja lastensa nimet jne., sillä suomalainen tahtoo\nulkomaalaiselle toki näyttää, että Suomi vasta äskettäin on päässyt\nirti Venäjän alaisuudesta, joten täällä vielä on toki jäljellä\ntsaarivallan aikuista ohranoimista ja passipakkoa — muutenhan\nluultaisiin, että meillä on täysin länsimainen järjestys.\n\nJa minä kirjoitin tälle lapulle: Tatu Valkonen, fil. maisteri, johtaja.\n\nMinusta oli siis tullut johtaja, sillä johdinhan minä metsänhoitaja\nTurvetta ja itseäni, kymmentä ajomiestä ja kahtatoista hakkuumiestä.\n\nLuonnollisesti otin huoneen Kämpistä, sillä eihän johtajan juuri sovi\nmuualla asua.\n\nJa sitten täytyi minun lähteä ottamaan selvää tuosta takausmieheni\nmaksukyvyttömyydestä.\n\nKun oli aamiaisaika, astuin Kämpin ruokasaliin, sillä siellähän tähän\naikaan tapaa paljon tirehtöörejä, ja eräässä pöydässä istuikin eräs\ntuttu tirehtööri, konttoritarpeiden kauppias. Nämä ovat muuten erittäin\nhyvin selvillä ihmisten liikeasioista, sillä kun suomalainen liikemies\nvähänkin alkaa päästä jaloilleen, niin hän rupeaa laajentamaan\nkonttoriaan.\n\nTämä tapahtuu siten, että hän ostaa laskukoneita ja kirjoituskoneita ja\nkortistoja ja arkistohyllyjä ja laittaa itselleen muhkean konttorin,\njonka hän kalustaa sitäpaitsi tarpeellisilla apulaisilla ja varsinkin\nniin koristeellisella naispuolisella henkilökunnalla kuin mahdollista.\nSilloin tietää siis konttoritarpeidenkauppias, että liike on nousussa.\nKun se sitten rupeaa tekemään konkurssia eikä enää jaksa maksaa\nkonttoritarpeidenkauppiaalle vähittäismaksujaan, siirtää tämä koneet\ntakaisin varastoonsa ja myy ne uudestaan paitsi kortistoja, joista hän\ntietysti ottaa käteismaksun.\n\nTämä konttoritarpeidenkauppias oli muuten täydellinen tietosanakirja\nsellaistenkin henkilöiden liikeasioissa, jotka eivät olleet tehneet\nhänen luonaan kauppoja, sillä hän piti tarkoin silmällä kaikkia, jotka\nmahdollisesti tulisivat häntä tarvitsemaan. Keskustelimme siis yhdessä\naamiaisen aikana, ja kun kysyin häneltä, kuinka ovat tilanomistaja,\nmaisteri Paasimiehen asiat, niin sanoi hän niiden olevan hyvin. Tosin\noli maisteri äskettäin puhunut metsänmyynnistä ja valittanut, että\nhinnat ovat kovin alhaiset. Mutta hänellähän oli suuri kartano ja talo\nkaupungissa ja vuokrat korkeimmillaan, niin että kyllä sillä miehellä\noli hyvät asiat.\n\nEnnen kuin huomasinkaan, olimme sitten ryhtyneet puhumaan\nkonttorikoneista, ja vaikka minä kuinka ponkersin vastaan,\nniin ei kestänyt kauan, kun jo olin selvillä siitä, että minun\ntäytyi hankkia itselleni Brunsviga-laskukone ja kirjoituskone ja\nKardex-korttijärjestelmä. Ja minä en vielä tänäpäivänä käsitä, kuinka\ntulin pyhkäisseeksi nimeni sopimukseen, mutta sen vakuutan, että olin\ntäysin selvillä päin. Eihän niistä tosin paljon tarvinnut maksaakaan\n— kuukausimaksu taisi olla jotain siinä tuhatkunta markkaa. Mutta\nloppusumma oli parikymmentä tuhatta eli suunnilleen sen verran kuin oin\nlatvuksista ansainnut.\n\nNiinkuin lukija huomaa, minusta oli tullut todellinen suomalainen\ntirehtööri, sillä ensimmäinen aamiainen maksoi minulle jo kaupoissa\n20,000.\n\nOlen tosin, ajattelin mielessäni, voinut selvitä yhdestä hakkuusta\nilman laskukoneita ja ainoastaan kolmella mustakantisella\nmuistikirjalla, mutta herra nähköön, minunhan täytyy panna\nalulle vähintäin kolme hakkuuta, ja silloin tietysti täytyy olla\nkorttijärjestelmä ja kaikki siihen kuuluvat vehkeet.\n\nKoska siis olin päättänyt laajentaa hakkuitani ja aloittaa vielä kaksi\nseitsemäntuhannen puun hakkuuta, niin täytyi myös ottaa selville,\nkuinka paljon hakkuita niillä seuduin oli, mistä olin puita ostanut.\nMinunhan täytyi laatia selvät suunnitelmat ja sitä varten siis\ntietää niin paljon kuin mahdollista paikallisista oloista. Parhaiten\nnäkyi soveltuvan Kivijärven pitäjä, koska tunsin sieltä paitsi\nmetsänhoitajaa, myös pari kauppiasta ja erään tilanomistajan, joka\naikoinaan oli harjoittanut sahaliikettä, mutta sen jälkeen ostanut\nitselleen maatilan ja lepäsi laakereillaan.\n\nTilasin siis kaikkiaan viisi ekstrakiireellistä puhelua ja siirryin\nkahvilan puolelle niitä odottelemaan.\n\nSe, joka on joutunut meillä maaseutupuheluja tilaamaan, tietää,\nmillainen pirullinen laitos meidän puhelinverkostomme on. En oikeastaan\nvoinut lähteä mihinkään, kun olin nämä puhelut tilannut; parasta oli\nvain odotella niitä ja kyttäillä Kämpin kahvilassa saadakseni sieltä\njotakin tietoja.\n\nSinne astuivatkin pian tuomari ja tirehtööri, jotka lukijani jo\nennestään tuntee, ja minä jouduin heidän pöytäänsä. Näillä miehillä\nnäytti olevan liikeasiaa jos jonkinlaista, sillä he puhuivat samaan\nhenkäykseen sahatavaroista, propseista, polttopuista, silleistä\nja saippuatehtaista. Tuli siihen pöytään sitten muitakin miehiä,\njotka puhuivat hinaajalaivoista ja parkkilaivoista ja autoista ja\nmoottoreista ja tuhansista ja kymmenistä tuhansista ja miljoonista ja\nkymmenistä miljoonista.\n\nJa tietysti siinä kirjoitettiin vekseleitä. Huomasin, että eräskin\n25,000 markan vekseli lyhennettiin 500 markalla ja toinen 50,000\nmarkan vekseli maksettiin loppuun uusilla pienillä vekseleillä ja\n1000 markalla. Olihan se oppia tämäkin; en ollut ennen tietänyt,\nettä vekseleistä voitiin näinkin päästä. Huonoa raha-aikaa\nvalitettiin ja asuntopulaa, jonka poistamiseksi oli ryhdytty\nperustamaan asunto-osakeyhtiöitä, ja kaupattiin sekä niiden että\nkonttorihuoneistojen osakkeita.\n\nPian siirtyi puhe yksinomaan puutavarakauppoihin ja silloin pääsin\nminäkin suutani soittamaan. Tuomari Hiukka ja tirehtööri Taimi\nilmoittivat olevansa niistä kovin intresseerattuja, sillä heillä oli\nkierroksessa eräs maatila, jossa oli 4000 hehtaaria aivan koskematonta\naarniometsää. Minä kerroin myös juhlallisista puistani, ja me rupesimme\ntuumimaan, että eiköhän olisi paras lyödä hynttyyt yhteen, koska heillä\ntuntui olevan luottoa ja minulla puita.\n\nMinusta tuntui, että nyt olin päässyt oikeaan paikkaan ja että ei\nollut mikään konsti saada rahoja yrityksiinsä. Pidin siis aivan\nluonnollisena, että voisin aloittaa hakkuuni Kivijärven pitäjässä, ja\nsellaiseen äänensävyyn sitten teinkin tiedusteluni puhelimessa. Kun\nolin keskustellut kaikkien noiden neljän henkilön kanssa, joille olin\npuhelun tilannut, huomasin olosuhteet edullisiksi. Niillä paikoin ei\nollut paljon hakkuita eivätkä hakkuupalkatkaan olleet korkeat; sille\nlauttausväylälle, jonne minun puuni tulisivat, ei tulisi muita puita,\nsillä paikkakunnalla toimivat yhtiöt olivat tietysti pesiytyneet —\nsehän on meillä tavallista — kaikki saman väylän varteen, joka oli\nkaukana minun uittoväylästäni. Siinä suhteessa oli siis tilanne\nedullinen.\n\nIlmoitin asiasta tälle liikemiesjoukolle, ja tirehtööri Taimi sanoi,\nettä hän odotti tänne juuri tänäpäivänä erästä englantilaista\npuutavaranostajaa, jolta varmasti saataisiin förskotteja, jotta hakkuut\nvoitaisiin alkaa. He tekisivät tuon maatilakaupan, ja sen jälkeen\ntekisimme yhteismyynnin. Siten voisimme saada paremman lajittelun ja\nmoninaisempaa tavaraa, jolloin luonnollisesti kontrahdin solmiaminen\nkävisi paremmin päinsä.\n\nJa niin siirryttiin Taimen ja Illikan konttoriin Aleksanterinkadun\nvarrelle, erään pankkiiriliikkeen entiseen huoneistoon. Siinä oli\nkomeat konttorihuonekalut ja pari kolme konttoristiakin, joten liike\noli kaikin puolin \"representaabeli\". Varsinkin oli sellainen johtajien\nhuone, jonne siirryimme odottamaan englantilaista puutavaran ostajaa.\n\nPian hän saapuikin ja hänen mukanaan vanhan tuttava, tirehtööri\nBehm, o.s. Samuilovitsh, joka niinkuin muistetaan oli ostanut\nkuivatislausliikkeeni. Hän ilmoitti tulleensa myymään sytyketikkuja\ntuolle englantilaiselle, joten meitä oli siis neljä myyjää ja yksi\nostaja.\n\nEnglantilainen Robinson taas oli niitä Albionin poikia, joiden kehto\nilmeisesti on keinunut jossakin Zionin virtain rannoilla, mutta eihän\nse mitään tehnyt, sillä sieltäpäin ovat monet englantilaiset lordit\nkotoisin. Ei hän muuten ylen elegantti ollut, mutta sekään ei mitään\nmerkinnyt, sillä meidän käsityksemme englantilaisten pukeutumisesta\non aivan väärä. Me luulemme, että kaikki englantilaiset esiintyvät\nStuden tai Olanderin tekemissä puvuissa, muuta niin ei ole asian\nlaita, vaan he pukeutuvat hyvin yksinkertaisesti paitsi kaikkein\npatavanhoillisimmat piirit, joilla muuten siinä maassa on sangen vähän\nsanomista ja joiden salongeissa pyöriskelevät pääasiallisesti meidän ja\nreunavaltioiden diplomaatit.\n\nMuuten oli miehen puhe täysin todelliselle englantilaiselle\nliikemiehelle soveltuvaa, ja niinpä uskoinkin, että nyt ollaan päästy\naiääreihin käsiksi.\n\nRobinson veti povitaskustaan hyvin likaisen lompakon, josta hän otti\nesille yhtä likaisen paperilapun. Siihen oli kirjoitettu erilaisia\nstanderttimääriä erimittaista puutavaraa. Hän ilmoitti saaneensa\ntehtäväkseen näiden puutavaroiden hankkimisen Suomesta sekä esitti\nhintansa. Ne olivat kuitenkin cif-hintoja. Vastasin heti, että ainakin\nminun on mahdotonta myydä tavaraa cifehdoilla. Mutta tuomari Hiukka ja\ntirehtööri Taimi nykäisivät minua kylkeen ja kuiskasivat, että laivoja\ntäällä kyllä saadaan ja aivan halvoilla rahdeilla, joten se ei tuota\nmitään vaikeuksia.\n\nSen jälkeen ryhtyivät tuomari ja johtaja puhumaan kaupoista, mutta kun\nRobinsonin tarjous käsitti lähes parikymmentä eri puutavaralajia ja\naivan tähtitieteelliset standerttimäärät, niin sain minä selitetyksi\ntuomarille ja tirehtöörille, ettei tuollaisia määriä voi levereerata\nsuurinkaan sahayhtiö tässä maassa, joten meidän toki täytyy katsoa\nvähän tarkemmin, kuinka paljon voimme tarjota. Kun he kuulivat,\nettä nuo määrät vastasivat ainakin kolmea neljättä osaa Suomen koko\nvuotuisesta puutavaranviennistä, niin silloin ymmärsivät toki itsekin,\nettemme voineet ottaa sitä kaikkea hankkiaksemme.\n\nMutta kiirettä täytyi pitää, jottei tämä kultalintu pääsisi käsistämme,\nja niin ilmoitti tuomari, ettemme me heti voi antaa vastausta, mutta\nhuomenna iltapäivällä varmasti, sillä sitä ennen täytyi meidän\nmolempien tiedustella sahojemme isännöitsijältä, kuinka paljon\npuutavaraa me voimme hankkia. Tämä varsinkin siitä syystä, että\ntarjouksessa näkyi esiintyvän hyvin harvinaisiakin lajeja.\n\nHuomasin hyvin, ettei tuomari ja tirehtööri ymmärtäneet tuon\ntaivaallista puutavara-asioista, mutta niin päätettiin, että seuraavana\npäivänä klo 8 illalla tapaisimme samassa paikassa, ja silloin piti\nasioiden olla selvillä.\n\nKun sitten Robinson ja sytyketikkujen kauppias olivat yhdessä\nlähteneet neuvottelemaan omista asioistaan, niin kysäisin tuomarilta\nja tirehtööriltä, minkä sahalaitoksien kanssa he olivat tekemisissä,\nja silloin selvisi, mitä olin odottanut: ettei heillä ollut\ntoistaiseksi sahaa eikä puita, sillä mainittua maatilaa he eivät vielä\nolleet ostaneet. Mutta sanoivat omistajan olevan osakeyhtiön, jonka\nosake-enemmistön he ostaisivat seuraavana päivänä.\n\nJa tämä ilmoitus piti paikkansa, sillä kun seuraavana aamuna saavuin\nkello yhdentoista korvissa heidän konttoriinsa, ilmoittivat he\ntehneensä kaupat, kolmantena yhtiömiehenä metsänhoitaja Hallikainen.\nMinulle ojennettiin tukkiluettelo, josta minun piti laskea, kuinka\npaljon sahatavaraa sieltä saataisiin. Samalla he ilmoittivat, että\nkartanossa on yksiraaminen saha ja että he läheltä vuokraisivat muita\nsahalaitoksia.\n\nOlin itse laskenut, kuinka monta standerttia ja mitä lajeja minä voisin\nhankkia, ja laskelmani päättyivät kolmeentuhanteen standerttiin.\nIlmoitin lähteväni Kämppiin laskemaan heidän tukkiluetteloaan ja sanoin\nsamalla, etten tietysti tee sitä ilmaiseksi, vaan että otan siitä\nmaksun. Molemmat ilmoittivat, että sehän oli luonnollinen asia. Koska\nen tahtonut tehdä palkatonta työtä, sanoin samalla, että minulla ikävä\nkyllä ei satu olemaan yhtään rahaa, kun olin eilen ostanut itselleni\nkonttorikoneita, ja pyysin etumakusa. Sainkin viisisataa. No, joka\ntapauksessa tiesin siis, etten joutunut tekemään ilmaista työtä, ja\nniin läksin Kämppiin suorittamaan laskuja.\n\nTukkiluettelo osoitti sangen pientä tavaraa ja vaikka tukkipuita\noli kokonaista 240,000, ei niistä lähtenyt enempää sahatavaraa\nkuin kuutisen tuhatta standerttia. Tein laskelmat ja sen jälkeen\nmyyntitarjouksen, jossa oli mainittu ne puutavaraerät, jotka voimme\ntarjota, ja laskin myöskin sovittujen hintojen perusteella, kuinka\npaljon tuli minun ja kuinka paljon tuon kolmen miehen konsortion\nosaksi. Koko loppusumma oli 16 miljoonaa suomenmarkkaa eli siis yli\n80,000 puntaa, josta minun osakseni tuli suunnilleen puolet, sillä\nminun tavarani oli paljon arvokkaampaa kuin konsortion.\n\nMenin takaisin konttoriin ja esitin laskelmieni tulokset. \"Konsortio\"\noli kovin ihmeissään ja sanoi, että on kummallista, kun meillä on\ntukkipuita kaksitoista kertaa niin paljon kuin sinulla, ja kuitenkin\nsinun pitäisi saada rahasta puolet.\n\n— Niin, mutta minun puuni ovatkin valtion säästömetsistä ja teidän\npuhtaaksi loskutetusta yksityismetsästä.\n\n— Mutta Kivilammen metsät ovat vanhoja aarniometsiä, sanoivat kaikki\nkolme yhteen ääneen.\n\n— Se on mahdotonta, vastasin, sillä tässähän on ainoastaan\nkuusikymmentä puuta hehtaaria kohti kaiken kaikkiaan ja koska\nsiemenpuuasento on neljäkymmentäviisi puuta, niin te ette saa hakata\nsanotaan kuin viisitoista puuta hehtaaria kohti. Niinkuin näette,\nmetsät ovat melkein siemenpuuasennossa tai sitten täytyy siellä olla\npaljon vähemmän kasvullista metsämaata.\n\n— Mehän olemme maksaneet tilasta vain neljä miljoonaa, selitti\nHallikainen, ja tässä on jo kahdeksan, niin, että mitäs te siitä\nriitelette! Kun jokainen kuitenkin levereeraa oman määränsä ja ottaa\nsiitä hinnan, niin sillähän on asia selvä.\n\nMinä olin laskenut hinnat fob-hinnoiksi ja pannut muistaakseni\nkuudenkymmenen shillingin rahdin standertille.\n\nJa sitten ilmestyi Robinson kauppakontrahtia tekemään.\n\nTonnistosta ei ainakaan minulla ollut tietoa, joten ihmettelin mistä\nsitäkin saa, mutta tirehtööri sanoi tämän asian järjestyvän ja\nilmoitti, että hän soittaa heti paikalla asianomaiset kapteenit, jotka\nRobinson oli hänelle esittänyt. Ja pian he sinne ilmestyivätkin.\n\nMolemmat olivat aivan patentoidusti Strixin merikarhun näköisiä miehiä.\nHe olivat merikarhuja sekä ulkonäöltään että kaikilta eleiltään ja\npuhuivat kuin kapteenit ja haisivat kuin kapteenit. Näki, että he\nsinäkin päivänä olivat nielaisseet monta mahonginväristä. Ja heidän\nsaapumisensa vuoksi alkaakin tässä kertomuksessa.\n\n\n\n\nXIX LUKU,\n\njossa kerrotaan, kuinka tehdään 8000 standertin cif-kontrahti.\n\n\nKaikki osanottajat olivat siis saapuneet, ja näytös saattoi alkaa.\nKoska tiesin, että Titanic oli 20,000 tonnin laiva ja tiesin, että 8000\nstandertista hyvin tulee 8000 tonnia, ja oikeastaan enemmänkin, sillä\neihän laivaa voi lastata kokonaisuudessaan täyteen, niin käsitin, että\nnämä molemmat kapteenit siis keskimäärin voivat lastata laivaansa 4000\ntonnia. Mahtavan aluksen kapteeneja siis molemmat, sillä muistaakseni\nAriadnekin oli vain siinä 1000 tonnin laiva.\n\nKun tuomari, joka meistä oli kielitaitoisin, ryhtyi neuvottelemaan\nkontrahtiehtoista, niin minä kysäisin toiselta kapteeneista, kuinka\nmonen tuhannen tonnin vetoinen hänen laivansa oli. Vastaus oli 230\ntonnia. Toisen kapteenin laiva taas veti 180 tonnia. Selvisi siis\nilman muuta, että nämä kapteenit tulisivat saamaan tehdä monta reisua\nSuomen ja Hullin välillä, ennen kuin tuo 8000 standerttia oli laivattu,\nvarsinkin kun heidän molempien laivat kuuluvat olevan purjelaivoja.\nHuomautin heille tästä asiasta (puhe kävi ruotsinkielellä), mutta\nse ei kovinkaan kapteeneja liikuttanut, sillä, sanoivat he, eihän\nherrannimessä tässä ole puhe heidän laivoistaan, vaan tonnistosta, ja\nsitä saa näin sodan jälkeen niin paljon kuin haluaa. Siitä he pitävät\nhuolen, kun vaan saavat lastin rahdiksi 60 shillinkiä standertilta.\n\nJa aito riikinruotsalaiseen tapaan he selittivät asiaa, käyttäen joka\ntoisena sananaan \"förståssia\", ja ymmärsinhän minä lopulta yskän.\nKysyin sitten heidän laivojensakin nimeä; kapteeni Anderssonin laivan\nnimi oli Ida ja kapteeni Lundströmin Ellida. Nämä molemmat laivat\nkuuluivat muuten olevan maailman parhaat purjehtijat ja ehdottomasti\nhöyrylaivan veroiset.\n\n— Herr direktören skall bara lita pä oss, sanoi Lundström ja löi\nrintoihinsa. Ja ska visa vara rekommendaschoner.\n\nTällöin otettiin esille salkku, jossa oli todistusjäljennöksiä,\nansioluetteloja ja laivakirjoja jos kuinka paljon. No, täytyihän minun\nuskoa, kun näin niin valtavan määrän papereita.\n\nTällä välin oli tuomari neuvotellut sopimuksesta ja tirehtööri istunut\nmykkänä, sillä hän ei osannut muuta kuin suomea ja jonkin verran\nruotsia.\n\nSenjälkeen syntyi yleiskeskustelu, johon ottivat osaa kaikki muut\npaitsi tirehtööri, mutta erikoisesti kapteenit. Meidän piti kirjoittaa\nyhteinen kontrahti, mutta siihen en minä suostunut, koska minun\ntavarani olivat laivattavat Pohjanlahdelta ja tuomarin ja tirehtöörin\ntavarat Suomenlahdelta.\n\nKirjoitettiin siis kaksi kontrahtia, ja seuraavana päivänä hankittiin\nniihin virallisen kielenkääntäjän käännös ja notarius publicuksen\nsinetti. Nyt oli jokaisella asianosaisella oma kappaleensa, ja jokainen\nsai ryhtyä toimimaan omalla tahollaan.\n\nEtumaksua sovittiin 60 % pankkitakausta vastaan. Tuomari oli luvannut\nhankkia Kansallispankin takuun ja sanoi, että hän hommaa sen samalla\nkertaa minullekin.\n\nRobinson lähti sähköttelemään Englantiin ja me hommaamaan\npankkitakausta. Tuomari ja minä läksimme yhdessä pankkiin. Mutta kun\ntultiin Kansallispankin edustalle, niin toverini ilmoitti, että hui hai\nei me sinne mennä, vaan erääseen toiseen pankkiin, sillä ainakin hänen\noli helpompi saada kiertotähdet radoiltaan kuin Kansallispankin takuuta.\n\n— No, mutta sinähän sanoit voivasi hankkia Kansallispankin takuun.\n\n— Niinhän minä sanoin, sillä eiväthän ne Englannissa tätä\nKrediittipankkia tunne, mutta kyllä heille lopulta kelpaa tämänkin\npankin takaus. Sinä näytät olevan vielä kovin vasta-alkava näissä\nliikeasioissa.\n\nJa niin läksimme Krediittipankkiin ja selitimme siellä asiamme ja\nnäytimme komeita kontrahtejamme. Herrat ilmoittivat, että he kyllä\nmenevät takuuseen etumaksusta, tietysti edellyttäen, että me kiikutamme\nsen etumaksun pankin kassaholviin. Tämän seikan sanoi tuomari aivan\nhyvin ymmärtävänsä, sillä ei kai ollut mikään riski mennä takaukseen\njonkin summan takaisin maksamisesta, kun sai rahat kassakaappiinsa.\nMutta rahathan juuri tarvittiin näiden puutavaroiden hakkuuttamiseen ja\nsahaamiseen ja laivaamiseen.\n\n— No jaa, ilmoitti pankinjohtaja jalomielisesti, me suoritamme teille\naina kuusikymmentä prosenttia jokaisesta standertista, jonka olette\nlastanneet laivaan.\n\nTämä ei tietysti sen kummemmin asiaa parantanut, ja kun me selitimme,\nettä meidän täytyi saada pankista nostaa joka kerta se määrä, minkä\ntarvitsemme hakkuitamme varten ja sitäpaitsi luonnollisesti etukäteen\nmetsän kantohinta, niin ilmoitti pankinjohtaja, ettei hän ole\ntällaisista asioista intresseerattu.\n\nJa niin alkoi sitten kolmen päivän pankkijuoksu, kunnes viimein\nlöysimme Ludviginkadulta pankkiiriliikkeen, joka kirjoitti tuon\ntakauksen sillä ehdolla, että se tuon 60 %:n saapuessa saisi siitä 5\n%. Ero tämän pankkiiriliikkeen ja Kansallispankin välillä oli minun\nkäsittääkseni — jonkinlaista vertausta käyttääkseni — jokseenkin yhtä\nsuuri kuin hiiren ja mammutin välillä.\n\nKun nyt siis olimme saaneet tuon takauksen, niin tuomari sanoi,\nettä asia on nyt sitä myöten selvä. Minusta tämä tuntui kovin\nuskomattomalta, sillä jos tuolla tavalla lähtee kahdeksan miljoonaa,\nniin silloin on minun käsittääkseni tässä maassa hyvin pian joka toinen\nmies miljonääri.\n\n— Tunnetko sinä sitten tätä Robinsonia? kysyin.\n\n— En tunne, mutta Behm tuntee. Hän on kertonut, että Robinson\nomisti ennen suuria puutavaraliikkeitä Venäjällä, ja kun Venäjän\npuutavaraliike nyt on lopussa, niin hän on ryhtynyt harjoittamaan\nagentuureja Englannissa. Ainakin Behm on aina osannut lyödä rahat\npöytään, silloin kuin on tarvittu.\n\nNo, totta se kyllä oli, mutta käsittää en voinut, että Robinson\nvaihtaisi Kansallispankkia ja mainittua pankkiirifirmaa keskenään. Ja\njos Robinson oli oikea liikemies, niin luulisin hänen hankkivan meistä\ntietoja ja ottavan selvää, voimmeko saada tuon puumäärän sahatuksi.\nSitä vartenhan tarvittaisiin ainakin viisi hyvää raamia, ja meillä\nei ollut tiedossa kuin yksi. Joka tapauksessa näin parhaaksi ryhtyä\nhommaamaan itselleni sahauskontrahtia ja kirjoitin siis S:n pitäjään\nJukolan sahan konkurssipesälle, sillä kuulin, että se vuokraisi\nsahalaitoksensa, jossa oli kaksi raamia ja jonka tiesin olevan hyvän.\nSinne voisin kuljettaa meritse kaikki Rajalan tukkini.\n\nKirjoitin asiasta myös Turpeelle ja lähetin hänelle valtakirjat\nsahaussopimuksen solmimiseen, jonka hän hyvin edullisilla ehdoilla\ntekikin. Minä tiesin siis voivani hankkia ainakin kolmannen osan\nlupaamistani puista.\n\nSeuraavana päivänä jatkettiin taas neuvotteluja. Tuomari ilmoitti\nRobinsonille, ettei hän ollutkaan hankkinut Kansallispankin takausta,\nvaan pankkiiriliike Burmann & Baumin, koska Kansallispankki on jo\nsylttäytynyt niin paljon näihin puutavara-asioihin, ettei se enää tahdo\nsillä alalla laajentaa toimintaansa.\n\nRobinson otti taskustaan jonkinlaisen pankkiluettelon, selaili sen\nkannesta kanteen ja ilmoitti, ettei tässä pankkiluettelossa ole\nensinkään mainittu sellaista pankkiiriliikettä. Silloin tuomari\nilmoitti, että mainittu liike ei ole mikään osakeyhtiö, vaan sen\nmuodostaa kaksi huikean rikasta miestä, nimittäin Burmann ja Baum,\njotka harjoittavat pankkiiriliikettä oikeastaan vain niinkuin\nlystikseen ja joiden nimien varmasti täytyy olla tunnettuja kaikkialla\nrahamaailmassa. Ja varmemmaksi vakuudeksi kehoitti tuomari Robinsonia\nseuraamaan kanssaan Burmann & Baumin konttoriin.\n\nHe lähtivät sinne molemmat, sillä minä katsoin läsnäoloni\ntarpeettomaksi ja ilmoitin itselläni olevan tärkeitä asioita muualla.\nErotessamme tuomari ilmoitti, että tapaisimme toisemme Kämpissä\nseuraavana päivänä kello yksi, jolloin kaikki olisi järjestyksessä.\n\nKun sitten tapasin tuomarin seuraavana päivänä Kämpissä, niin sanoi\nhän asian olevan sitä myöten selvän. Lopullinen sähkösanoma oli\nlähetetty Englantiin, ja sähkövastaus saapuisi vielä samana päivänä tai\nviimeistään huomenna.\n\nTarkemmin tiedustellessani kuulin, että tuomarin menettelytapa oli\nollut tällainen. Hän oli mennyt Robinsonin kanssa Burmann & Baumin\nkonttoriin, jonka näyteikkunassa komeili ulkomaista valuuttaa (muun\nmuassa 10,000 dollarin seteli) ja jonka konttorihuoneisto oli\nkaupungin komeimpia. Siellä tosiaankin tehtiin siihen aikaan suuria\nvaluuttakauppoja, ja Robinsonin täytyi tulla myönteiseen käsitykseen\nfirman rikkaudesta, sillä samalla kertaa sattui sinne tulemaan eräs\namerikkalainen, joka osti 100,000 dollaria ja löi maksun Suomen rahassa\npöytään. Robinson ymmärsi joutuneensa vakavaraiseen liikkeeseen ja oli\nlähtenyt kohta Burmann & Baumin toisen omistajan tuomari Rustmanin\nkanssa notarius publicuksen luo hankkimaan todistusta siitä, että tämä\npankkiiriliike kykeni vastaamaan takauksesta.\n\nTämäntapaisen todistuksen saa ukko kuin ukko, joka ei ole tehnyt\nkonkurssia, sillä siinä ei oikeastaan todisteta muuta kuin että\ntakausmies itse hallitsee omaisuuttaan. Tämän oli sitten tuomari\nasianomaisesti käännättänyt englannin kielelle, ja niin oli\nRobinsonilla taas \"kova\" paperi kourassaan.\n\nTiesin jo ennestään, että tuomari Rustman ja hänen veljensä\ntyöskentelivät Burmann & Baumin pankkiiriliikkeessä, sillä olin siellä\nkerran pistäytynyt ryssän ruplia myymässä. Mutta en ollut tullut\najatelleeksikaan, että hän veljineen omistaisi tämän firman ja olisi\nsiis hyvin äveriäs mies. Ennen sotaa hän näet oli palvellut hyvin\nvaatimattomana notaarina eräässä keskusvirastossa ja toinen veli\ntoiminut vaatimattomana asianajajana.\n\nOn sanottu, että kun tyttölapsi syntyy maailmaan vaikka kuinka\nkarstaisen kurkihirren alla, ei kukaan kuolevainen voi ennustaa,\nmitä hänestä mahdollisesti voi tulla. Yhtä hyvin palvelustyttö kuin\nprinsessa. Ja juristien laita on hiukan sama, sillä juristista voi myös\ntulla melkeinpä mitä tahansa: aivan yhtä hyvin paperitehtaan johtaja\ntai kenkätehtaan johtaja kuin tuomiokapitulin sihteeri. — No, eihän\ntämä itse asiassa perin suuri ihme ole, sillä juristihan se lopulta\ntietää, kuinka kaikki maailman asiat ovat, ja jos et jostain asiasta\nsaa muuten selvää, niin vetoa vain lain kirkkauteen, ja Korkein Oikeus\non sanova sinulle, kuinka asia on.\n\nEi siis ollut kumma, että näistä kahdesta köyhästä pojasta oli tullut\nrikkaita pankkiireja, varsinkin kun luoja oli antanut heille hyvät\nlahjat, sekä sisäiset että ulkonaiset. Mutta pääasia oli, että olin\nennen sotaa ollut hyvä tuttu heidän kanssaan. Sota-ajan olin viettänyt\nLapin saloilla, joten en ollut heitä senjälkeen tavannut, ja päätin\nsiis jossain sopivassa tilaisuudessa käydä heille hyvää päivää\ntekemässä.\n\n\n\n\nXX LUKU,\n\njosta selviää, mitä on eräänlainen maksukyvyttömyys.\n\n\nKun siis sähkölennätin ja posti oli pantu toimintaan, tuntui minusta\nsiltä, että nyt oli ruvettava taas ajattelemaan tammikuun loppupäiviä,\njolloin vekselini lankeaisivat.\n\nKoska jo viisi pankinkonttoria oli huomauttanut takausmieheni maisteri\nja tilanomistaja Paasimiehen maksukyvyttömyydestä, mutta taas sellaiset\nhenkilöt, joiden olisi pitänyt tämä asia tietää, eivät siitä tietäneet\nmitään, päätin kääntyä veli tuomarin puoleen.\n\nKerroin, että minulle lankeaa maksettavaksi tammikuun lopulla\nvekseleitä 750,000 markan arvosta ja että näissä on joko maisteri\nPaasimiehen tai johtaja Hagmanin nimet. Mutta nyt on ilmoitettu, että\nmaisteri Paasimies on tullut maksukyvyttömäksi, ja minun ei annettaisi\nedes uudistaa vekseleitäni, vaan vaaditaan koko summa.\n\n— Mitäs perhanaa se maisteri Paasimiehen maksukyvyttömyys sinua\nliikuttaa? sanoi tuomari.\n\n— No, uusia nimiähän ei tipu joka oksalta.\n\n— Eipä tietenkään, mutta eihän niitä tässä tarvitakaan. Sinä ilmoitat\npankille iloisesti, että sinulla ei ole rahoja maksaa, ja ottakoon\npankki rahat mistä tahtoo, sillä et suinkaan sinä meinaa pankille\npuitasi antaa. Sinä voit myydä puusi esimerkiksi minulle. Kun pankki\ntulee hakemaan sinulta puita, mikä kierros sopivasti hoidettuna kestää\nkaksi vuotta, niin ne puut ovat jo jossakin rakennuksessa Englannissa.\nSillä matka on pitkä jo sinuun asti, mutta vielä pitemmäksi tulee\nkierros minuun asti.\n\n— Mutta silloinhan menetän luottoni. Miten saan sitten asiat käymään?\n\n— Se taas ei merkitse mitään, sillä Englannista tulee sinulle kahdeksan\nmiljoonaa, ja mitäs sinä silloin pankilla teet? Ja muuten, sinähän voit\nsaada nuo rahat jo ennen kuin vekselisi lankeavat.\n\nMinusta tuntui varsin uskomattomalta, että tuolta Englannista tulisi\npenniäkään. Tosin kyllä myöhemmin olen todennut, että suurempiakin\nsummia on lähtenyt paljon huonommilla papereilla, mutta se on ollut\nsellaista tyhmänonnea, jollaista ikävä kyllä ei minun osakseni ole\nmilloinkaan tullut.\n\nJoka tapauksessa olin huomannut tuomarin puheista, että jotakin puolta\nsentään minullakin asiassa oli, vaikken luottanutkaan näihin tuomarin\nmenettelytapoihin. Ne olivat näet hänen omissa asioissaan useat kerrat\nlyöneet pahasti vinoon: olipa hän saanut käydä pari kertaa lukemassa\npätkiäisiäkin, toisella kerralla niinkuin hän sanoi, siksi että oli\nperinyt korkoa 7 l/2 %, vaikka pankit nykyään perivät 15 %, ja toisen\nkerran sen vuoksi, ettei hän voinut selittää, minne kahdeksan litraa\nlamppuöljyä oli joutunut eräästä parinsadantuhannen litran suuruisesta\nvaltionvarastosta.\n\nMutta joka tapauksessa siis tiesin, että minäkin voisin sentään\ntarvittaessa nostaa harjakseni pystyyn, ja päätin lähteä tätä\nmaksuvaikeuksissa olevaa takausmiestäni katsomaan. Sain kuulla, että\nhän oleskeli maatilallaan.\n\nJa siellä tapasin hänet mitä parhaimmassa hyvinvoinnissa. Kun otin\nasian puheeksi, niin hän selitti, että kyllähän hänen asiansa huonot\novat, mutta ettei hän aio ruveta tässä lähemmin selvittelemään, mitä\ntäräyksiä hänelle on tullut.\n\nJoka tapauksessa, sanoi hän, ovat juuri nämä minun vekselini\nolleet hänelle viimeinen kivi kuorman päälle, sillä senjälkeen on\nkäynyt miltei mahdottomaksi saada luottoa. Hänen olisi pakko tehdä\nvararikko, ellei hän pääse näistä vekseleistä, sillä juuri sen\nkolmisensataatuhatta markkaa hän aivan kipeästi tarvitsisi ja sen hän\nsaisi, jos vapautuisi minun vekseleistäni.\n\nAhaa, ajattelin itsekseni, tässä rupeaa vähitellen meri selviämään.\nOlin ajanut tilalle hyvin komean metsän läpi ja kuullut kyytimieheltä,\nettei maisteri ollut myynyt metsäänsä, koska odotti hintojen nousua. Ja\nnyt hän kuitenkin on riippuvainen tästä 350,000 markasta.\n\n— Mikset myy metsää? kysäisin.\n\n— Se on jo tavallaan kiinnitetty. Tämä tila on kiinnitetty korsteeneja\nmyöten.\n\n— No, mutta eihän ainakaan kasvavaa metsää voi kiinnittää, niin\nettä myy paperipuita ja propseja ja halkoja. Johan niistäkin tulee\nkolmesataatuhatta ja ylikin tällaiselta tilalta.\n\nMutta kovin tuntui se metsän myynti kivestävän, ja rahoja hän muka\ntarvitsi, Silloin vedin esille Robinsonin sopimukset, joiden loppusumma\npäättyi 20,000 puntaan, ja sanoin, että on tässä sentään tehty\nmetsäkauppakontrahtikin ja niinkuin näet, pankkitakauskin on hyväksytty.\n\n— No, sittenhän sinä et tarvitsekaan minun nimeäni, sillä kun\nsaat rahat, niin maksa pois vekselit. Mitäs sinä teet näillä\nkorkeakorkoisilla rahoilla, kun saat Englannista rahaa halvemmalla.\n\nPuheessa oli perää, mutta niinkuin sanottu ainakin minun mielestäni\nnämä englantilaiset rahat olivat jokseenkin utukuvia tai\nvirvatulituskultaa, vaikka niistä täytyikin ääntä pitää.\n\n— Mutta minähän olen ostanut kaikkiaan viisikymmentä tuhatta tukkia,\nja sitäpaitsi minun täytyy aikaa myöten saada edes jonkinlainen\nsahalaitos, sillä enhän minä voi levätä laakereillani, sen jälkeen kuin\nolen nämä rahat saanut.\n\n— Sinun sijassasi minä tekisin näin, sanoi takausmieheni. Ota vain ja\nhommaa puuasiasi loppuun ja pistä neljä, viisi miljoonaa voittorahoja\npankkiin tai hanki itsellesi maatila ja kaupungintalo ja rupea elämään\nkreivin päiviä.\n\nSe ei ollut minun \"suunnitelmieni mukaista\", ja ilmoitin sentähden,\netten voinut päästää häntä hänen sitoumuksistaan. Huomautin, ettei\nminulla ollut muuta neuvoa kuin antaa vekselien valssata.\n\n— No, mutta silloinhan minun nimeni joutuisi protestilistalle! sanoi\nmaisteri kauhuissaan.\n\n— Aivan oikein ja minun myös — siellä ne komeilisivat molemmat.\n\n— Mutta sehän olisi hyvin haitallista sinun liikehommillesi.\n\n— Ja sinun myös.\n\nMaisteri aikoi sanoa jotakin ehkä siihen suuntaan, että hän siitä\nasiasta perustaa viis, mutta huomasi onnekseen keskeyttää puheensa,\nennen kuin oli päässyt kunnolliseen alkuunkaan, sillä silloinhan hänen\nolisi täytynyt sanoa, ettei hän ole krediitistä riippuvainen ja että\nhän puolestaan voi tämän asian selvittää.\n\nHänen kasvonsa alkoivat vääristyä, ja kun vielä lisäsin, että puolet\npuiden hinnasta valtiolle oli maksamatta ja että hän oli siinäkin\ntakausmiehenä, niin melkeinpä nousivat hänen hiuksensa pystyyn. Ja hän\nsanoikin aivan toiseen malliin:\n\n— Mutta jos sinä sittenkin saat rahoja tuolla kontrahdilla?\n\n— Mitäs se tähän asiaan kuuluu? sanoin minä. Ei puhuta nyt siitä\nkontrahdista, vaan puhutaan näistä vekseleistä.\n\nTämäntapaista oli keskustelumme, eikä siitä sen kummempaa tullut, mutta\njoka tapauksessa huomasin, että olin saanut miehen hyvänpuoleisesti\npeloitetuksi, ja samalla oli myös minuun tullutkin sellainen\nantaamennä-mieliala, että tosiaankin ajattelin luopua koko hommasta,\njollei tämä mies anna minulle vekseleihin nimeään.\n\nTähän nämä asiat siis jäivät, ja minä päätin heittäytyä tavalliseksi\nvieraaksi. Tein hänelle selvää puutavaramarkkinoiden korkeista\nhinnoista ja mainitsin, kuinka hirvittävän suuria puumääriä Robinson\noli ostamassa. Annoin hänen tietää, että onneton se, joka ei juuri nyt\nmyy metsäänsä, sillä nyt ovat puutavaran hinnat korkeimmillaan. Nyt\nrientää ostamaan jokainen, joka vain kynnelle kykenee, ja siitä taasen\non seurauksena liikatuotanto ja huikea hintojen lasku, niin että ensi\nvuonna on puun hinta ehkä puolet nykyisestään.\n\nTalon rouvakin oli ilmestynyt ja kuunteli silmät selällään minun\npuheitani, joita säestelin erinäisillä ammattitermeillä ja\ntilastollisilla numeroilla.\n\n— No, mutta Jussi, sittenhän sinunkin täytyy myydä metsäsi. Et saa\nmyyntiä enää lykätä.\n\nTakausmieheni leuat järähtivät, sillä niinkuin sanottu on, lasten ja\nimeväisten suusta saatte kuulla totuuden ja joskus voi nainenkin sen\nsanoa sujauttaa, vaikka sellaista paremmin tapahtuu poikkeustapauksissa.\n\nTämäntapaista keskustelua riitti sitten useita tunteja, sillä junalle\nlähtöön oli vielä aikaa. Koko ajan istui herra aviomies kuin neuloilla,\nsillä rouva puhui paljon läpiä päähänsä ruveten lopulta kertomaan\nsuurista lisärakennuksista ja puutarhan laajennussuunnitelmista, toipa\nvielä näytteille erään kuuluisan arkkitehdin piirustuksia rakennuksesta\nkaikkine hienouksineen ja mukavuuksineen. Nämä piirustukset olivat\nsiksi uudet, ettei tushi vielä ollut ennättänyt kunnolla kuivua. Ja\nkomeata siitä suunniteltiin, sillä olipa rakennukseen sijoitettu\nkokonaista neljä kylpyhuonetta.\n\nOlin saanut siis tietää tarpeekseni, ja lähdön aikana kiittelin\nhauskasta seurasta. Ennätin sitten aivan hyvissä ajoin junalle ja\nsaavuin Helsinkiin aikaisin seuraavana aamuna. Ei ollut muuta tehtävää\nkuin levähtää jonkin aikaa ja lähteä sen jälkeen tuomarin toimistoon\nkuulemaan, mitä tietoja oli tullut niistä suurista rahoista. Eihän\nniistä tietenkään mitään kuulunut, mutta sekä tuomari että tirehtööri\npuhuivat toimistossaan aivan kuin rahat olisivat olleet heillä\nkassakaapissa. Ja rahoja tuntui heillä muutoin olevan, sillä totesin,\nettä kassakaapissa oli hyvä pinkka 1000 markan seteleitä. Mitä rahoja\nsitten lienevät olleet.\n\nKerroin sitten myös vieraskäynnistäni takausmieheni luona. Tuomari\nsanoi pelaavansa, jos minä siihen suostun, takausmiehelleni pienen\npilan.\n\nMinä suostuin, ehkä paljaasta uteliaisuudesta.\n\n— Otetaanpahan selvää, kuinka ne tilanomistaja Paasimiehen asiat ovat.\n\nTuomari tarttui puhelimeen, tilasi muutamia maaseutupuheluja ja\ntiedusteli tarpeellisia asioita kaupungilta. Kuin noin tunti oli\nkulunut, oli hän saanut selville, että takausmieheni maatila oli\njokseenkin \"graveeraamaton\" ja että hänen kaupungintalossaan tosin oli\nvelkoja, mutta ei suinkaan mitään liikarasitusta.\n\nJa kun tämä asia oli selvillä, pyysi tuomari puhelut niille\npankinjohtajille, joilta minä olin kirjeen saanut.\n\nJa sitten tuli tämäntapainen puhelu:\n\n— Tämä on maisteri tilanomistaja Paasimies, joka puhuu. Mistä\nhelkkunasta te olette voineet saada aihetta sellaiseen väitteeseen,\nettä minä muka olisin maksukyvytön?\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Niin, mutta teidän täytyy antaa minulle ehdottomat ja täsmälliset\ntiedot siitä, mistä sellaisia vääriä ilmoituksia olette saanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Ne ovat merkillisiä periaatteita ne! Tässä täytyy olla aivan\njotain sikamaista peliä minun selkäni takana. Luultavasti on tässä\njollakin tarkoituksena vahingoittaa myös maisteri Tatu Valkosta hänen\nasioissaan. Tämä on merkillistä peliä tämä. Hyvästi!\n\nTämäntapaisia puheluja hän sitten lennätteli jokaiselle\npankinjohtajalleni ja sanoi lopuksi:\n\n— Jokos sinä ymmärrät yskän?\n\n— Kyllähän minä ymmärrän, että mitähän helkkunaa tästä lopulta mahtaa\ntulla?\n\n— Ei siitä mitään sen kummempaa tule, kuin että sinun asiasi vain\ntästä paranevat, sillä minä olen nyt aivan täysin selvillä siitä,\nmissä koira on haudattuna. Paasimies on suuri kettu. Hänellä on\npaljon tuttavuuksiapa on hän itse provosoinut nuo uutiset sinun\nmaaseututirehtööreillesi saadakseen nimensä pois vekseleistäsi. Mutta\nkun sen sinne kerran olet saanut, niin pidä se myös siellä eläkä päästä\nmiestä luikkimaan.\n\nJa niin taisi ollakin tämän asian laita. Sekä minä että sinä lukijani\nsaamme tästä sen opetuksen, että maksukyvyttömyyttä on monenlaista.\n\n\n\n\nXXI LUKU,\n\njosta selviää, että kun herrojen kanssa menee marjaan, niin menettää\nropposensakin.\n\n\nKun taas palasin hotellihuoneeseeni, olivat sinne saapuneet ensimmäiset\nkonttorivälineeni. Siellä oli siis laskukone ja kirjoituskone ja\nKardex-kortisto.\n\nEn voi sanoa näiden sievien pakkilaatikoiden minua kovasti\nmiellyttäneen, sillä ne johtivat mieleeni, että olin tuhlannut noin\n20,000 markkaa, joka summa vaikka tosin vähittäismaksuna kuitenkin\ntäytyi ajan mittaan maksaa.\n\nJa kun tarkemmin mietin, niin havaitsin, että koko sinä puolentoista\nviikon aikana, minkä olin täällä Helsingissä tehnyt afäärejä, olin\nkaikkiaan ansainnut 5000 markkaa, jotavastoin minulla oli menopuolta\nollut ainakin 25,000. Tammikuun 21. päivään oli enää neljä päivää, ja\nsilloin lankeaisi ensimmäinen vekseli ä 130,000, jossa tuo maksukyvytön\nmaisteri oli asettajana.\n\nTässä olivat nopeat toimenpiteet vähitellen tarpeen. Ei auttanut muu\nkuin lähteä ostamaan vekselilomakkeita.\n\nTiesin jo vanhastaan, että vekseliasioissa kaikki kysymykset olivat\ntyhmiä, ja päätin siis, etten asianomaisilta pankinjohtajilta kysy\nmitään, mutta korkorahathan minun täytyi, herranähköön, jostain\nhommata. Ja jo tähän vekseliin tarvittiin niitä kaikkine muine\nkuluineen nelisentuhatta markkaa.\n\nTämä summa nyt ainakin oli hommattava ja mahdollisesti enemmänkin.\n\nMenin siis tuomarin ja tirehtöörin toimistoon, sillä siellä näkemäni\ntuhatmarkkaset väikkyivät vielä mielessäni ja esitin asiani. Pyysin\nheiltä lainaksi kymmentätuhatta.\n\n— Eihän meillä ole rahaa.\n\n— Mutta — — —\n\n— Ne rahat olivat Kivilammen kartanon kauppahinnan ensimmäinen maksuerä\nja siihen meni kaikki, mitä meillä oli. Mutta ruvetaan yhdessä tekemään\nrahaa. Kyllähän me toki saamme parikinkymmentätuhatta markkaa pekkaa\npäälle kokoon, tällaiset miehet, ei ne lypsylehmät sentään vielä niin\nkuivilla ole.\n\nJa niin kirjoitettiin vekseli Kivilammen kartano O.Y. hyväksyjänä ja\nminä asettajana, minkä jälkeen seurasivat järjestyksessä tirehtööri ja\nviimeisenä tuomari.\n\nAstuttiin siis Diskonttopankkiin.\n\nOli sovittu, että minä en aluksi avaisi suutani ensinkään, vaan tuomari\nesittäisi asiat, minkä jälkeen minä voisin hänen puheitaan vahvistaa.\nMukana olevasta salkusta otti tuomari ensiksi Robinsonin kontrahdin\nja ilmoitti, että sitä varten on pankkitakuu saatu ja että maisteri\nTatu Valkonen lähtee heidän metsäänsä leimaamaan ja panemaan heidän\nsahansa käyntiin, sillä nyt alkavat Kivilammen ikivanhat metsät siirtyä\nmaailmanmarkkinoille.\n\n— No mutta tehän saatte sitten hyvin pian ulkomailta rahaa, huomautti\npankkitirehtööri.\n\n— Niin rahaa saadaan, ja rahaa tarvitaan, sanoi tuomari. Se kahdeksan\nmiljoonan erä, jonka tässä saamme nostaa, menee aivan ensimmäisessä\nsilmänräpäyksessä Kivilammen sahalaitoksen kuntoonpanoon. Olemme\ntilanneet Ruotsista kaksi ensiluokkaista saharaamia ja höyläyskoneet\nja laatikkotehtaan koneet. On niin ja näin, mahtavatko nämä pienet\nförskotit, jotka ulkomailta saamme, tähän tarkoitukseen edes piisata,\nmutta joka tapauksessa Kivilammella ovat kaikki asiat hyvin.\nToivoisimme saavamme kunnian nähdä herra pankinjohtajan siellä,\nsanotaan kolmen viikon päästä, niin on hauskaa katsoa, kun Kivilammen\nuudet saharaamit montteerataan paikalleen. Ja sitäpaitsi tulee\nKivilammelle mahtava kaksituhathevosvoimainen kompound-höyrykone ja\nviidensadan neliömetrin tulipintainen höyrypannu, jota juuri meidän\ntässä puhuessamme lastataan rautatievaunusta asemalle, ja sitä on\nsiellä vastaanottamassa viisitoista hevosta ja kolmekymmentä miestä.\nKyllä siellä nyt hälinä käy.\n\nJa joka kerta, kun pankinjohtaja koetti viitata meidän suuriin\nrahoihimme ja koetti selittää, että meidänhän ei pitäisi rahoja tarvita\n— tuomari ei ollut vielä puhunut rahantarpeesta mitään — alkoi tuomari\nselostaa kartanon suuria hommia, jonne rahoja upposi kuin roskaa.\n\nKun tätä oli jatkunut noin tunnin ajan, jona pankinjohtajan täytyi\nkäsittää, että kahdeksan miljoonaa oli jo pantu menemään hyödyllisiin\nja tuottaviin tarkoituksiin, kysyi hän lopulta, mitä meillä oli asiaa.\n\n— Niin, ensiksi lähtee maisteri Tatu Valkonen leimaamaan metsää\nja toiseksi ovat Osakeyhtiö Kivilampi ja maisteri Tatu Valkonen\nyhdessä tehneet erään paalukaupan. Siellä kasvaa näet Kivilammen\nkartanossa noin puolitoista kilometriä asemalta kaakkoon päin, aivan\nlähellä asemaa, eräällä aivan erillisellä paikalla parisen tuhatta\nmänty-ylispuuta kuusimetsän seassa, ja niitä on rakennusmestari Mikkola\nhalunnut ostaa paalupuiksi, kun hän tätä nykyä rakentaa yhtiötaloa\nRuneberginkadun varrelle.\n\nSana _rakennusmestari_ pani pankinjohtajan silmät kiilumaan, sillä\nrakennusmestarin titteli alkoi siihen aikaan olla nousussa.\n\n— Niin, tämä metsä on aivan lähellä rautatieasemaa, ja nyt kun\nmetsistä on niin kova tinka, ettei junttapaaluja tahdo mistään saada,\non rakennusmestari Mikkola rukoillut, että me möisimme hänelle nuo\nkaksituhatta puuta paaluiksi, ja ne nyt lähtisi maisteri Tatu Valkonen\nensin leimaamaan ja sitten ajattamaan ja sitä varten tarvitaan meidän\nlaskelmiemme mukaan kaikkiaan kuusikymmentätuhatta markkaa. Niinkuin\njo olemme kertoneet, olemme me kaikki nyt panneet kiinni viimeisetkin\npennimme tuottaviin tarkoituksiin ja siksi, että maahan saataisiin\nulkomaista valuuttaa, josta on niin kova puute.\n\nOli jo mainittu toinen taikasana, _valuutta_. Se oli myöskin siemen,\njoka jäi itämään.\n\nPankinjohtaja, entinen pikkukaupungin pormestari, joka oli tullut\npankin osakkeenomistajaksi per vaginam (sanotaan suomeksi vaikka\nnaimiskaupan kautta), alkoi miettiä.\n\nPuutavarakaupat eivät oikeastaan mahtuneet hänen ajatustasolleen, mutta\nkun oli kysymys uutisrakennuksesta Töölössä ja rakennusmestarista, niin\nasia jo alkoi näyttää toiselta. Ja herranähköön taisi niistä puutavaran\nkaupoistakin olla jotakin hyötyä, sillä niistä saadaan _valuuttaa_, ja\n_valuutan_ tiesi pankinjohtajamme olevan hyvin käyttökelpoista tavaraa.\n\nLinnoitus alkoi selvästi horjua.\n\n— Niin, jatkoi tuomari edelleen, suurviljelys ei kannata ilman\npuutavarateollisuutta, mutta asian luontoon kuuluu, että me tulemme\nperustamaan erikoisen saha _osake_yhtiön, jonka _osake_merkinnän tulemme\nhyvin pian panemaan alkuun, sillä selvää on, että meidän täytyy käyttää\nhyväksemme muutakin kuin oman kartanomme metsärikkauksia. Kihdin\npitäjän metsät ovat tulen tunnetut, mutta on tarkoitus, että maisteri\nTatu Valkonen myös tällä matkalla suunnittelee tulevan sahalaitoksemme\nhankinta-alueen, sillä vasta sen jälkeen katsomme, että suunnitelmamme\non tarpeeksi kypsynyt voidaksemme aloittaa _osake_merkinnän. Aiomme\nmyöskin ottaa _osakkeen_omistajiksi kihtiläisiä tilanomistajia, sillä\nsilloin saamme parhaiten heidät myymään metsäänsä meille.\n\nOli mainittu vielä yksi taikasana, _osake_.\n\nOlin itse käynyt pankeissa selittämässä, että setelien voimalla\nvoidaan kankahalla kasvava honkapuu muuttaa lankuiksi ja laudoiksi ja\nlathwoodiksi ynnä muuksi tavaraksi ja että sillä silloin voidaan saada\nLontoosta _puntia_ eli _valuuttaa_. Ja minulla oli selvät luettelot\nsiitä, kuinka paljon minulla näitä puita oli, ja puutavaraeksperttien\ntodistukset siitä, että laskelmani olivat oikeat ja markkinatilanteen\nmukaiset, mutta, niinkuin lukijani muistaa, eivät minua olleet\nymmärtäneet muut kuin maaseudun pankinjohtajat. Pääkaupungissa olin\npuhunut kuuroille korville.\n\nMutta minähän olin käyttänytkin aivan vääriä tunnussanoja. Olinko\nminä esimerkiksi puhunut mitään paalukaupoista ja osakehuoneistoista,\nolinko minä edes puhunut mitään valuutoista ja olinko edes puhunut\nmitään osakkeista? Kuinka voi helsinkiläinen herrasmies, joka ensin\non syntynyt, sen jälkeen kastettu, sen jälkeen käynyt koulun ja\nsaanut arvonimen, sen jälkeen mennyt naimisiin, sen jälkeen perinyt\nja nostanut myötäjäiset — kuinka hän voisi käsittää, että oli yleensä\nmitään järkeä panna rahoja _mäntyyn_, joka kasvaa kankahalla jossain\nKivijärven takana?\n\nJos hän tahtoo jollakin tavalla tulla tekemisiin tuon _männyn_ kanssa,\nniin hän ostaa O.Y. Männyn osakkeita. Ja silloin hän tietää, osaksi\nosakkeen kulmissa olevista numeroista ja osaksi pörssinoteerauksista,\nmikä hinta hänen on maksettava. Ja sitäpaitsi hän saa määräaikana\nnostaa osingon ja jos tahtoo, voi hän myös harjoittaa osakekeinottelua\nja voittaa sillä, ja loppujen lopuksi voi hän myös, jos hän haluaa,\nsiirtyä mäntyliikkeestä siankinkkuliikkeeseen ja ostaa O.Y. Sian\nosakkeita.\n\nNäin yksinkertaisia asioita minä en ollut käsittänyt.\n\nSanoin jo edellä, että linnoituksen muurit olivat alkaneet horjua, ja\nniin olikin asia, sillä nyt jo haukkasi pankinjohtaja ilmaa ja ilmoitti\nviimeisen vastaväitteensä:\n\n— Pankilla ei ole rahaa, nyt on tiukka raha-aika. Ja meidän täytyy\nmaksaa osingot näin vuoden alussa, ja niihin tarvitaan kaksi miljoonaa.\n\nMinun teki mieleni sanoa, että mikset sitä heti sanonut, niin meidän ei\nolisi tarvinnut täällä soittaa suuta tuntikaupalla.\n\nMutta puheenvuorohan oli tuomarilla, ja sanoi hän suureksi\nällistyksekseni:\n\n— Ei se mitään tee, emme me tarvitse seteleitä, me voimme aivan hyvin\nottaa vastaan tämän pankin talletustodistuksia.\n\nJa kun asiaa edelleen oli jauhettu puolisen tuntia, niin se päättyi\nlinnoituksen antautumiseen, ja meille kirjoitettiin kullekin\ntalletustodistukset vastaavista määristä.\n\nSeteleitä meillä siis ei ollut, mutta olihan 57,000 markan\ntalletustodistukset, kun lähdimme pankista. Tosin irtisanomisaika oli\nkuusi kuukautta ja vallitsi hiljainen sopimus, ettei niitä nyt aivan\nheti paikalla sanottaisikaan irti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänäpäivänä oli siis astuttu aikamoinen kukon askel eteenpäin. Olihan\nsiis nyt minullakin 20,000 markkaa pankkitalletuksia, mutta rahaa ei\nollut. Ja rahoja tarvitsin niinkuin sanottu neljän päivän päästä.\n\nJoka tapauksessa olin mielestäni sinä päivänä tarpeeksi hoitanut\npankkiasioita, sillä tottahan tällaisella paperilla jostakin täytyi\nrahaa saada, ja ryhdyin ottamaan selvää, mitä Turve oli saanut aikaan\nhakkuilla. Sopimuksen mukaan hän oli soittanut minulle ja kuultuaan\nminun olevan pankissa, oli ilmoittanut ottavansa aikapuhelun kello\nneljäksi huoneeseeni Kämppiin.\n\nNiinkuin arvasin, olivat miehet päättäneet jättää ajohommansa.\nHe olivat siis tulleet Turpeen luokse vaatimaan lopputiliä ja\nilmoittaneet, että ellei sitä heille anneta, niin he ryhtyvät\nkäräjöimään. Joka tapauksessa he vaativat ajotaksojen korottamista.\nTurve oli ilmoittanut, että hän pitää kiinni sopimuksista, ja niin\nolivat miehet nyrkkiä puiden painuneet tiehensä.\n\nHänellä ei ollut siis muuta ajomiestä kuin talon isäntä, joka meidän\nmolempien ihmeeksi oli jatkanut ajojaan.\n\n— Mitä on nyt tehtävä, kysyi Turve.\n\nKontrahdissa oli tällainenkin pykälä: jos osoittautuu, ettei ajomies\nsaa aikanaan palstaansa loppuun ajetuksi, niin minä saan ajattaa\nsen hänen kustannuksellaan. Päätin käyttää tätä pykälää, vaikkei se\nnyt aivan selvästi tähän tapaukseen kuulunutkaan, sillä nythän oli\nkysymyksessä oikeastaan lakko ja ajopalkkojen korottaminen sen avulla.\n\n— Pannaanko hevosia kaikille palstoille? kysyi hän.\n\n— Ei panna, pannaan vaan peloitteeksi Jussilan ja Nikulan palstoille.\n\nJussila ja Nikula olivat ajajista varakkaimmat, joten arvasin, että\nheillä voi olla varaa maksaa ajopaikat, kun niistä käräjöimään ruvetaan.\n\n— Kuinka paljon ajosta maksetaan?\n\n— Niin paljon, että puut lähtevät.\n\nTässä oli nyt siis ensimmäinen vastoinkäymiseni itse taistelukentällä,\nmutta en otaksunut, että se olisi kovinkaan vaarallinen, sillä tiesin,\nettä ajossani sen hyvän järjestelyn vuoksi ansaitaan yhtähyvin kuin\npuulaakien ajoissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoskus on meillä hetkiä elämässä, jolloin kaikki tuntuu hyvin synkältä,\nja sellainen päivä oli minulla tänään, sillä oikeastaan se seikka, että\nhakkuuni koko ajan oli mennyt hyvin, oli pitänyt minussa rohkeutta\nyllä. Mutta jos se pysähtyy, niin silloinhan asiani selvästi ovat\nhuonosti, sillä en ole tehnyt mitään muuta kuin lisännyt velkojani\npääsemättä mihinkään tuloksiin.\n\nSamassa puhelinkin soi.\n\nLanganpäässä oli tuomari, joka ilmoitti, että Robinson oli hakannut.\nHän ilmoitti, että meidän sittenkin täytyy saada parempi pankkitakaus,\nmuuten ei asiasta tule mitään.\n\n— No, mitäs nyt tehdään? sanoin minä\n\n— Täytyy hakea joku toinen Robinson.\n\n— Mutta mistäs me saamme sellaisen miehen, joka antaa meille rahoja\nilman suurpankkien takausta.\n\n— En minä tiedä ainakaan toistaiseksi, vastasi tuomari.\n\n— Mutta kuinkas käy meidän rahtauskontrahtiemme? Mitäs siinä kapteenit\nsanovat, joille olemme luvanneet koko kesän työn ja joiden kanssa\nolemme tehneet kirjalliset sopimukset?\n\n— Ai saakeli! kuului puhelimesta.\n\nJa siinä se asia nyt sitten olikin. Kummallakin kapteenilla oli\nselvästi meistä yliote, sillä heidän ei tarvinnut muuta kuin odottaa\nlastia ja nostaa maksunsa makauspäiviltä. Nämä maksut olivat siksi\nhuikeat, että minunkin osaltani tulisi parissa kuukaudessa menemään\nlaskujeni mukaan 400,000.\n\n— Ja luuletteko, että Andersson ja Lundström purkavat kaupan\nilmaiseksi? Minä luulen, että silloin sanotaan \"förståss\" aivan\ntoisessa äänilajissa.\n\nSyöksyin ottamaan selvää, kuka todella omisti parkkilaivat Idan ja\nEllidan. Laivaluettelossa komeili nimi: James Robinson.\n\nYmmärsin aivan hyvin, minkävuoksi Robinson oli puhunut välttämättömästi\nvain cif-kontrahdista. Kapteenit olivat hänen bulvaanejaan, ja\npuutavara oli hänelle sivuasia. Hän tahtoi tienata vain makauspäivillä,\nmikä oli mukavampaa ja laivan kestävyydelle parempaa kuin purjehtiminen\nmyrskyisellä merellä.\n\nMinusta tuntui, että olin lähtenyt herrojen kanssa marjaan ja\nmenettänyt ropposet.\n\n\n\n\nXXII LUKU,\n\njosta selviää, että yhdessä yössä voidaan saada aikaan enemmän kuin\nkahdessa viikossa.\n\n\nEi se sen illan alku ollut mikään herttainen, ja varsinkin olisi ollut\nikävä istua kököttää yksinään tällaisen kolauksen jälkeen. Soitin\nsiis tuomarille ja tirehtöörille ja ehdotin, että pitäisimme yhteisen\nneuvottelun.\n\n— Mitä se kannattaa? sanoi tuomari. Eihän tämä asia mitenkään\nkiireellinen ole. Puutavarat laivataan ensi avovedellä, ja nyt on vasta\ntammikuu. Siihen mennessä ehtii tapahtua hyvin paljon. Mutta voimmehan\nme muuten kylläkin neuvotella, sillä tämän Robinsonin hommista ei siis\ntule mitään.\n\nTällainen neuvottelu on joka tapauksessa parempi kuin istuminen\nyksinään synkässä hotellihuoneessa, ja joskus se voi tuottaa\npositiivisiakin tuloksia.\n\nSopivin paikka sille oli Kämpin suuri sali, sillä siellä näkee\nsekä kaupungin että maaseudun liikemiehiä ja mahdollisesti\nmyös ulkomaalaisia. Minä puolestani olin erikoisesti vahtinut\npuutavara-agentteja, mutta suurin osa niistä, joita täällä kävi,\noli sellaisia, jotka kulkivat entisiä tunnettuja linjojaan eivätkä\nhalunneet uusia liiketuttavuuksia. Mutta sitäpaitsi olin saanut\ntietää, että ystäväni ja takausmieheni tilanomistaja oli tullut\nkäymään kaupungissa, ottanut huoneen ja mennyt oopperaan. Toivoin siis\ntapaavani häntäkin ja pidin sitä varten vekselilomakkeita varalla,\nsillä en ollut aikonut häntä päästää irti papereistani. Istuimme\nsopivaan pöytään, josta oli laaja näköala yli salin, ja tilasimme\nlämpimiä voileipiä illallisen aluksi.\n\nTuntuivat siinä tuomari ja tirehtööri olevan vähän noloina, sillä\nhekin olivat odottaneet suuria tästä puutavarakaupasta, vaikkei heitä\nse mitenkään peloittanut, niinkuin minua, sillä heidän mielestään oli\nasia mennyt kokonaisuudessaan myttyyn. Siitä ei muka olisi seurauksia\npuoleen eikä toiseen.\n\nKun olimme siis istuneet jonkin aikaa, astui viereiseen pöytään herra\nnimituomari-tilanomistaja, jonka luona käynnistäni olen kertonut,\nmukanaan tuo vapaaherra-metsänhoitaja ynnä asianajotoimiston omistaja.\nEn ollut nähnyt heitä pitkään aikaan, joten pistäydyin heitäkin\ntervehtimään.\n\nJa siellä näkyivät olevan suuret asiat puheissa, sillä molemmat\npuhuivat metsäkaupoista. \"Tuomari\" oli tullut myömään omia metsiään,\nja metsänhoitaja näkyi toimivan hänen avustajanaan. Hänellä oli\njonkinlainen ranskalainen puutavara-asiamiehen valtakirja, jota\nhän uljaana näytteli ja joka oikeutti hommaamaan lennätinpylväitä\nAlgeriaan. Nämä pylväät tulisivat impregnoitaviksi eräällä\nmenettelytavalla, joka vaati, ettei kuorta saanut särkeä. Ja tuomarin\npiti levereerata hänelle 100,000 pylvästä cif-kontrahdilla.\n\n— No, mutta kuinka sinä luulet voivasi levereerata pylväät\nkuorellisina, kun sinun täytyy puusi uittaa ja vieläpä sangen\nkoskisessa joessa. Lähteehän niistä kuori silloin väkisinkin.\n\n— Niin, mutta me ajattelimme ostaa kuorma-autoja ja kuljettaa pylväät\nlähimpään satamaan ja lastata ne siellä laivaan.\n\n— Mutta mitenkä te saatte ne pylväät metsästä maantien varteen?\n\n— Me olemme aikoneet käyttää siihen tarkoitukseen kapearaiteista\nrautatietä.\n\n— No, silloin on herroilla tosiaankin paljon rahaa.\n\n— Niin, johan näistä puista tulee kymmenen miljoonaa.\n\n— No, ei se kovin suuri summa ole, sillä minun käsittääkseni te\ntarvitsette vähintäänkin viisikymmentä kuorma-autoa, jotta voisitte\nsaada puut satamaan, ja viitisen penikulmaa kapearaiteista rautatietä.\nSiihen melkein jo uppoaa kuusi, seitsemän miljoonaa, niin ettei siitä\npuun hinnaksi paljoa jää. Ja menee kai teiltä sitten vielä rahoja\nhakkuupalkkoihinkin, ellei teillä muita menoja olisikaan. Verot täytyy\nteidän sitäpaitsi maksaa ja vientitulli.\n\n— Niin, mutta eihän se koko asia tässä olekaan, sillä minun metsässäni\non sitäpaitsi loppumattomat määrät faneeripuuta ja pienempää puutavaraa\nja sahatukkejakin, niin että tällä tavallahan minä vasta olen saanut\nmetsääni kulkuneuvoja.\n\n— Jokos teillä sitten on hankittuna tonnisto? — Ei ole vielä, mutta\nolemme juuri sitä varten tulleet Helsinkiin.\n\n— No entäs pankkitakuu!\n\n— Se kyllä järjestyy, sanoivat molemmat yhteen ääneen.\n\nPuhelumme keskeytyi, sillä minulle viitattiin omasta pöydästäni ja\nläksin sinne.\n\nPöytätoverini kyselivät, keitä nuo herrasmiehet olivat. Ilmoitin heidän\nnimensä, mutta en puhunut koko asiasta sen enempää, sillä en tahtonut\nnäitä herroja sotkea toisiinsa.\n\nAjattelin näet, että ehkä minä itse jollakin tavalla joutuisin\nuudestaan jatkamaan keskustelua heidän kanssaan. Tilaisuus tarjoutuikin\npian, sillä sekä tirehtööri että tuomari alkoivat hommata lähtöä, minkä\nvuoksi minä astuin uudestaan heidän pöytäänsä.\n\nVapaaherra-metsänhoitaja tuntui olevan sitäpaitsi erään belgialaisenkin\npuuliikkeen asiamies, joka liike osti ratapölkkyjä. Koska meidän\nvaltionrautatiemme eivät yleensä hyväksy uitettuja ratapölkkyjä,\ntiedustelin, saisiko tavara olla uitettua.\n\n— Kyllä se saa olla uitettua.\n\nJa muutenkin olivat ehdot hyvät, hinnat aivan ruhtinaalliset, ja\netumaksua luvattiin jo heti leimauksen jälkeen.\n\nTämähän kuulosti joltain. Kun en kerran saanut sahatavarakauppaa\nsyntymään, niin samahan se on, vaikka myyn komeat sahapuuni\nratapölkyiksi, sillä voittoa saisin niistä sittenkin. Ilmoitin\nsiis, että minulla on 14,000 valmiiksi leimattua sahapuuta\nKivijärven hoitoalueessa, ja otaksuin, että kai hän entisenä valtion\nmetsänhoitajana hyväksyi tällaisen leimauksen.\n\nRyhdyimme heti tekemään laskelmia ja huomasimme, että saisimme tuosta\nleimikosta noin 80,000 ratapölkkyä, ja koska hinta oli 30 markkaa\nkappaleelta satamassa, niin siinä olisi 2,400,000 markkaa.\n\nEtumaksua luvattiin 25 prosenttia hyväksyttyä takuuta vastaan.\n\n— No, mikä on sitten se hyväksytty takuu? kysyin minä.\n\n— Tietysti pankkitakuu, vastasi toverini. Esimerkiksi Kansallispankin\ntai Yhdyspankin.\n\n— Sellaisia takuita en ainakaan minä saa hankituksi, sanoin. Helpompi\non minun tervata kuu.\n\nTietysti myös vapaaherra-metsänhoitajan etuihin kuului, että kauppa\nsaataisiin syntymään. Hän ilmoitti hommaavansa pankkitakuut, kun minä\nvain ensiksi saisin hommatuksi sellaisen takuun, jonka hän voi esittää\npankille.\n\nTilattiin virvokkeita ja ruvettiin edelleen suunnittelemaan Kivijärven\nhoitoalueen läheisyyteen muitakin suuria ratapölkkyhakkuita ja tehtiin\nlaskelmia, ja sitä mukaa kuin virvottelu jatkui, myös ratapölkkymäärät\nsuurenivat, niin että lopulta puhuimme jo miljoonasta ratapölkystä.\n\nAjan ollen ovesta astui sisään takausmieheni maisteri ja tilanomistaja\nPaasimies, joka oli tullut oopperasta. Hän näkyi silmäilevän vapaata\npöytää, ja silloin minä kiiruhdin hänen luoksensa kehoittaen häntä\ntulemaan meidän pöytäämme.\n\n— Tässä on myös mies, joka voisi myydä lennätinpylväitä ja\nratapölkkyjä, ilmoitin.\n\nJa niin aloitettiin kaupanteko ja näytettiin hänelle ranskalaisia\nlennätinpylväsehtoja ja belgialaisia ratapölkkyehtoja.\n\nMies innostui heti, ja keskustelu kävi hyvin vilkkaaksi, kunnes lopulta\npäätettiin ryhtyä oikein sopimuksia suunnittelemaan. Ilmoitin, että\nminulla on huone yläkerrassa, jossa on kaikki tarpeelliset välineet\nkirjoituskonetta ja laskukonetta myöten, niin ettei muuta kuin asiaan\nkiinni.\n\nMaksoimme siis laskumme ja siirryimme minun huoneeseeni, jossa sitten\nlaadittiin sopimukset kaavakkeille, jotka vapaaherra-metsänhoitaja\nhaki huoneestaan. Maisteri Paasimies möi 30,000 ratapölkkyä ja 8000\nlennätinpylvästä. Hänen osuutensa oli muistaakseni jotakin siinä\nkolmen miljoonan nurkilla. Mies oli niin innoissaan, ettei tahtonut\nhousuissaan pysyä, sillä ei hän ollut uneksinutkaan sellaisia summia\nmetsistään saavansa.\n\nMinä otin esille pari pulloa skotlantilaista häränverta, ja ruvettiin\nviettämään harjakaisia. Niitä kestikin aivan pikkutunneille asti, sillä\nainakaan minä en muistanut, kuinka tämä seurue hajaantui, kun siinä\naamulla kohottausin vuoteestani. Täysin puettuna huomasin maanneeni\nkoko yön, ja pääni tuntui hieman raskaalta.\n\nVäänsin sähkön ja rupesin katselemaan, mitä kello oli: vasta siinä\npuoli seitsemän tienoissa aamulla.\n\nSiirryin kirjoituspöydän ääreen ja siellä huomasin neljä täytettyä\nvekselilomaketta, ja aivan oikein, niissä oli asianomaisella paikallaan\nmaisteri Paasimiehen nimi. Tämä oli siis sangen mieluisa herääminen, ja\nvielä mieluisampaa oli se, että nuo vekselit olivat eilisessä kahakassa\nsäilyneet aivan vahingoittumattomina. Siirsin ne heti paikalla\nsalkkuuni. Rupesin sen jälkeen etsimään eilistä sopimusta ja löysinkin\nsen, vaikkei se suinkaan ollut niin hyvässä kunnossa kuin nuo vekselit.\nMutta mitäpä sillä väliä; sellainen paperi kelpaa, vaikka se olisi\nkärsinyt pienen merivahingonkin.\n\nOli jo kreivin aika jättää Helsinki ja lähteä maakuntaan vekseleitään\njärjestämään. Painoin siis nappulaa ja tilasin laskun. Maksoin\nhuoneeni, mutta pyysin saada jättää tavarani säilytettäväksi, sillä\nminun täytyisi pian taas tulla takaisin Helsinkiin.\n\nJa niin pistin välttämättömät tarpeet pieneen laukkuun ja läksin\nKämpistä.\n\nJuna ei tosin lähtenyt ennen kuin kahdentoista korvissa, mutta arvasin,\nettä Paasimiehen valtaisi syvä katumus näiden vekselieni suhteen,\nja sen vuoksi päätin välttää niiden johdosta mahdollisesti syntyvää\nkiusallista keskustelua. Vein laukkuni asemalle säilytettäväksi ja\nsoitin sieltä vapaaherra-metsänhoitajalle. Käskin Kämpin portieerin\nhänet väkisin herättämään puhelimeen. Hyvin kiukkuinen ääni sieltä\nlopulta vastakin, mutta kun ilmoitin asiani ja sanoin, että hänen\ntäytyy välttämättömästi tulla aseman ravintolaan, jotta saisimme asiat\njärjestykseen, niin hän tulikin.\n\nSiellä sitten kirjoitimme ranskankielisen takaussitoumuksen, ja\nminä sovin hänen kanssaan, että hän muuttaisi sopivalla tavalla\npankkiiriliike Burmann & Baumin takauksen jonkin suurpankin\ntakaukseksi. Tietysti myöskin patistelin rahaa ja sainkin 15,000 markan\nshekin.\n\nTämän jälkeen läksimme yhdessä Burmann & Baumin konttoriin, jossa 8\n%:n korvauksesta pyysin firmaa takaukseen. Ja asia järjestyi verraten\npian, sillä minähän tunsin Rustmanin veljekset, ja sitäpaitsi teki\ntietysti vapaaherran esiintyminen näihin suurenmoisen vaikutuksen.\nSattui näet kesken kaiken tulemaan puhe osakkeista, ja silloin\nvapaaherra lasketteli tietojaan Ruotsin ja Belgian osakemarkkinoista\nniin pätevästi, että meni siinä sekä molemmilta pankkiireilta että\nminulta korvat pystyyn. Asia järjestyi, ja minä ehdin vielä loistavasti\nkahdentoista junalle.\n\nEnsimmäisen vekselin sain hoidetuksi jo sinä päivänä. Sitten otin\nyksityisauton ja tein sillä yöllisen oikaisumatkan, niin että jo kahden\nseuraavan päivän kuluessa sain muut neljä vekseliäni järjestykseen.\n\nMinuun oli tullut erikoinen tarmo, sillä nyt huomasin, että olin\nniinkuin sanotaan hiiskahtanut Kierivaaran yli. Tämä vaara on eräällä\nkievarin välillä Tornionjokivarrella kaikkein pahin paikka. Kun\nrahtikuorman kanssa tulee Torniosta päin, niin on yhtämittaista\nylämäkeä yli kymmenkunta kilometriä, ja se panee sekä hevosen että\nkyytimiehen lujille. Mutta kun Kierivaara on sivuutettu, niin silloin\nonkin matkan suurin vaikeus voitettu.\n\nTosin oli minulla taas noin viikon päästä uudistettavina kokonaista\nkahdeksan vekseliä, mutta niissä oli takausmiehenä pankkiiriliikkeen\nmiehiä, jotka tiesivät, ettei tällaisista asioista rimpuilemalla pääse.\n\n\n\n\nXXIII LUKU,\n\njosta lukija havaitsee, kuinka järjestetään puutavaran hakkuita,\nsilloin kuin ei ole rahoja, joilla hakkuupalkat maksettaisiin.\n\n\nVekseliasiat järjestettyäni oli minulla taas matti kukkarossa. Tämä\nmatti oli tavallaan suhteellinen, sillä Rajalan hakkuita varten minulla\nkyllä oli tarpeelliset rahat, mutta tätä uutta hakkuuta varten ei\nollut kruununkillinkiä, sen jälkeen kuin olin suorittanut korkoja ja\nmuita maksuja. Omaa yksityiselämääni varten minulla vielä oli jäljellä\nkymmenisen tuhatta markkaa, mutta sillä ei puutavarahommissa pitkälle\npotkita.\n\nPaikalliset olot tunsin aika hyvin ja tiesin, että kolmen, neljän\nkilometrin hollilla hakkuualalta oli kaksi metsätorppaa. Niistä\njommastakummasta oli siis minun saatava asunto, ja niistä saisivat\nasunnon myös ajomiehet.\n\nMutta nyt oltiin jo tammikuun lopulla, ja 80,000 ratapölkkyä oli\ntehtävä. Siihen tarvittiin miehiä, ja vetoon tarvittiin hevosia. Ja\nsitäpaitsi ehkä täytyisi rakentaa jokin tallirakennus ja pirttikin.\nSilloin luiskahtaisi aika jo helmikuun puoliväliin, ja ajoaikaa ei\njäisi kuin puolitoista kuukautta. Istuessani siinä junan penkillä\nrupesin siis tuntemaan, että minulla oli huikea kiire. Junassa\nistuminenhan ei yleensä hermostuta, mutta sanoa täytyy, että aloin\njo itsekseni ihmetellä, kuinka olin antanut koko tammikuun mennä.\nKun muistelin toimiani, sanoi omatuntoni kuitenkin, että olin tehnyt\nkaiken, minkä olin voinut.\n\nIhmisen mielialat vaihtelevat nopeasti.\n\nVaunuun oli astunut varsin lihava hyvinvoivan näköinen herrasmies. Ja\nhänet nähdessäni johtui mieleeni Tornionjokivarrella ikuisesti kuuluisa\nPaaskerin puulaaki eli Limppupuulaaki.\n\nMetsähallitus saanut päähänsä lisätä valtionmetsien tuloja siten, että\nruotsalaisille annettiin suuria konsessioneja valtionmetsistä. Tämä\ntapahtui muuten tsaarin aikaan, mikä seikka olkoon myös mainittu.\n\nJos esimerkiksi Tornionjokivarren talonpoika tuli metsänhoitajan luo\nja pyysi saada ostaa 100 sahapuuta, ja sen jälkeen hakkasi ne ja\nkuljetti ne metsästä jokirantaan ja myi ne leveranssipuuna jollekin\npuutavarayhtiölle ansaiten jonkin pennosen, niin oli täten tapahtunut\nsuuri kauhistus. Sillä eihän talonpoika tai valtion torppari saanut\nansaita valtion puilla.\n\nMutta jos kaksi ruotsalaista virkaheittoa inspektoria Haaparannan\nhotellissa tilasi edeskäyvältä arkin virallista paperia ja kirjoitti\nsille anomuksen, jossa anoi saada ostaa metsähallitukselta 100,000\nsahapuuta niiltä ja niiltä metsämailta sen ja sen hoitoalueen siitä ja\nsiitä vartiopiiristä, ja lähetti tämän paperin jollekin oululaiselle\nasianajajalle, joka sen kuljetteli eteenpäin virastoissa, niin jopa\nleimattiin nuo 100,000 tukkipuuta näille inspektoreille, ja he\nperustivat sitten tavallisesti osakeyhtiöitä, joiden nimissä puut\nhakattiin. Suomalainen talonpoika sai ajopaikan, muutamat saivat\nnatsaijunsa ja asianajajapalkkionsa, mutta päävoiton korjasivat\ninspehtorit taskuunsa.\n\nNiin, tällöin tapahtui täysi oikeus, sillä metsähallituksen oli\nonnistunut hankkia menekkiä valtion metsien puille.\n\nEdellisessä tapauksessa taas, niinkuin sanottu, tapahtui suuri\nkauhistus, sillä suomalainen talonpoika oli päässyt ansaitsemaan\nhoitoalueen metsänhoitajan tyhmyyden vuoksi. Tämä tyhmyydessään oli\nhänelle lupakirjan antanut ja rangaistiin milloin varoituksella,\nmilloin antamalla \"consilium abeundi\" s.o. neuvo lähteä\nkilometritehtaalle.\n\nMainittuun malliin oli se Paaskerin puulaakikin syntynyt. Siltä\nloppuivat muuten rahat jo alkuvalmistuksiin, niin että kun metsänajo\nalettaman piti, ei ollut penniäkään rahaa ajopaikkoihin ja muihin\nkustannuksiin. Mutta firman taitava inspehtori, joka ulkonäölleen\nmuistutti edessäni hyllyvää lihavaa herrasmiestä, osasi taitavasti\ntällaisen asian järjestää.\n\nHän järjesti näet työmaalle puulaakin puolesta sekä miehille että\nhevosille ruoan, ja koko halvalla sitä myytiinkin. Ruokatavaroita ja\nrehuja hän sai luotolla jokivarren kaikilta kauppiailta — tietysti\nniin pitkälle kuin luottoa piisasi. Kun tuli tilipäivä, niin jaettiin\nmiehille maksuksi kokolailla komeita Paaskerin puulaakin seteleitä,\njoissa ilmoitettiin, että Paaskerin puulaakin pääkonttori suorittaa\ntästä setelistä niin ja niin monta kruunua.\n\nTällä tavalla sai tämä nerokas mies kaikki hakkuut ja ajot ja uitotkin\nsivujoissa suoritetuksi ihan jetsulleen, mutta kun tultiin pääväylälle\nja työmiehille tuli Ruotsin konjakin osto, kas silloin tuli tenä eteen.\nViinakauppias ei näet huolinut näistä firman rahoista, vaan vaati joko\nSuomen tai Ruotsin valtion rahaa, ja niin romahti näiden rahojen kurssi\ntäydellisesti.\n\nMutta kun näin kävi, teki tietysti Paaskerin yhtiö konkurssin, jolloin\nsen tilalle ilmestyi Uusi Paaskerin Yhtiö, joka otti haltuunsa tämän\nvanhan Paaskerin varat, mutta ei sen velkoja. Tällä yhtiöllä oli sitten\nsen verran varoja, että se kykeni saamaan tukit pääväylän varrella\nlauttoihin ja viemään ne Tornioon ja sieltä Ruotsin puolelle.\n\nAjomiehille ja sivujokien uittajille ei siis ollut jäänyt muuta\nvaluuttaa kuin nuo limput, joita he olivat yhtiöltä saaneet, sekä\nsitäpaitsi yhtiön setelit, jos niitä joksikin valuutaksi katsotaan.\n\nTämä esimerkki siitä, kuinka puutavarahommia on hoidettava, silloin\nkuin ei ole rahaa, johtui mieleeni siinä ajaessani rautatievaunussa ja\nihaillessani tuota hyvinvoipaa herrasmiestä.\n\nTässähän oli minullekin opittavaa, jotapaitsi luulin olevani paljon\nparemmassa asemassa kuin Paaskerin puulaakin herrat, sillä olihan\nminulla sentään kauppasopimukset tehtynä ja aikoinaan tietysti saisin\nrahaakin.\n\n\n\n\nXXIV LUKU,\n\njosta selviää, kuinka Paaskerin puulaakin esimerkkiä sovellutetaan\nKivijärven oloihin.\n\n\nNousin junasta eräällä pienellä saloseudun asemalla myöhään iltayöstä.\nMajataloon oli matkaa viisi kilometriä, ja asemalla ei näkynyt ketään.\nOli pyryttänyt, ja laukkuni oli aika raskas. Tiedustelin, voisiko\nasemalta saada kyytiä majataloon.\n\nSiihen ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta, mutta lopulta sain\nerään asemamiehen kantamaan laukkuani ja niin lähdin kahlaamaan\nlumikinoksessa majataloon.\n\nSe matka ei ollut leikintekoa, sillä lumipyry vain yltyi, ja parisen\ntuntia saimme kahlata, ennen kuin meidän edessämme oli se keidas, jota\nmajataloksi kutsutaan. Ja täällä saimme huutaa ja kolkuttaa puolisen\ntuntia, ennen kuin saimme talon unisen piian hereille.\n\nMuistui siinä mieleen lämmin juna ja mukava huone Kämpissä, sillä\nkesti kauan, ennen kuin sai piian siksi hereilleen, että hän alkoi\nkäsittää, mistä oli kysymys: yösijasta ja parista lasillisesta lämmintä\nvettä, sillä huone, johon meidät vietiin, oli aivan lämmittämätön.\nSeuralaiseni näkyi olevan vankka kävelymies, sillä hän lähti heti\ntakaisin, mutta minä en edes uskaltanut istuutua, vaan tanssin\neräänlaista intiaanitanssia ja kävelin edes takaisin lattialla, kunnes\nlämmin vesi, jonka valmistamiseen meni uskomattoman pitkä aika, lopulta\nsaapui.\n\nMutta saapui se viimeinkin, ja pesään työnnettiin hyvä sylyksellinen\npihkaisia honkahalkoja, ja niin alkoi huone, jossa oli hyvin nähnyt\nhengityksensä, vähitellen lämmitä. Moni lääkäri on neuvonut,\nettä poikalapsi, joka on heikonlainen, pantaisiin opiskelemaan\nmetsänhoitajaksi, sillä siinä virassa hän nähkääs saa tarpeeksi\nraitista ilmaa, aurinkoa ja metsän terveellisiä pihkantuoksuja. Mutta\nonkohan tämä lääkäri ajatellut sitä, kuinka terveellistä on tultuaan\nhikisenä ja märkänä lumipyrystä sellaiseen kievarihuoneeseen kuin\ntämä tässä heittäytyä lepoon vuoteelle, johon on tuotu aivan kylmät\nvuodevaatteet. Se on kaikkea muuta kuin terveellistä, ja onnenkauppaa\non, ettei tällaisessa tapauksessa saa keuhkokuumetta.\n\nJa eräs kansakoulun luonnontieteen oppikirja, jota tosin ei lääkäri\nole kirjoittanut, sanoo, että ryyppy jotakin alkoholipitoista ainetta\non tällaisessa tapauksessa hengenvaarallinen, mutta minä rohkenen olla\nsamaa mieltä kuin professori Bonsdorff, joka on täyttänyt 90 vuotta, ja\njolla siis uskomme olevan melkoisen suuren kokemuksen — semminkin kun\nhän sitäpaitsi myös sattuu olemaan seminaarin luonnontieteen opettaja\nkuten Hainarikin ja oppiarvoissa yhtä korkealla kuin Matti Helenius\n— elämäkerrassaan sanoo, että näet hän ei koskaan tule unohtamaan,\nkuinka suloiselta ryyppy tällaisissa tapauksissa maistuu. Se vaikuttaa\nkuin paras rohto. Ja niin tunnustan tässä kahden kesken lukijalle,\nettä sen jälkeen kuin olin saanut tuota lämmintä vettä, ensityökseni\nkaivoin kapsäkistäni esille alkoholimyrkkyä ja tietäen, että Suomen\nkansa kieltolailla on kieltänyt tämän kauhean myrkyn säilyttämisen ja\nhallussapitämisen, päätin lakata sitä enää säilyttämästä ja kulautin\nsiis sen vähitellen lämpimän veden kera naamaani. Se vaikutti minuun\naivan samalla tavalla kuin prof. Bonsdorffiinkin, nimittäin suloisen\nlämmittävästi ja samalla raukaisevasti, joten sen jälkeen kuin tämä\nalkoholimyrkky oli loppunut ja valkea pesässä palanut, rohkenin\nheittäytyä vuoteelleni.\n\nSeuraavaksi aamuksi olin tilannut kyydin Kivijärven kirkonkylään, jossa\ntoistakymmentä vuotta sitten olin käynyt, mutta jossa minulla vieläkin\noli pari tuttavaa. Ajoin kauppias Markkasen luokse, joka otti minut\nystävällisesti vastaan. Hän oli niitä vanhan kansan maakauppiaita, joka\ntässä hommassa oli koonnut itselleen aika kauniin omaisuuden ja tehnyt\nkauppaa millä tavaralla tahansa aina pajun parkista lampaanvillaan asti.\n\nHänen kanssaan olin jo ollut ennen puhelinkeskustelussa, mutta siinähän\nen voinut puhua asioita halki. Olin kyllä itse käynyt arvioimassa sen\nmetsän, jota aioin ajattaa, mutta silloin olin kulkenut kesäteitä\naivan toiselta taholta enkä ollut vielä tarkoin tutkinut metsän\najattamismahdollisuuksia.\n\nKun tiedustelin, tarvitsisiko metsään rakentaa asuntoja ja talleja,\nniin sain kuulla, että se oli aivan tarpeetonta, sillä metsähän oli\naivan kylän reunassa. — Minkä kylän? jäin suu auki ihmettelemään. No,\nei siellä virallisesti mitään kylää ollutkaan, mutta niistä kahdesta\nkruununtorpasta, jotka muistin, oli syntynyt 9 taloa. Eivät ne tosin\nvielä silloin itsenäisiä olleet, mutta tulisivat siksi pian, ja talon\narvoisia ne muuten kyllä olivat. Tämä esimerkki osoittaa, kuinka — jos\noikein hyvin käy — asutus valtion mailla voi mainiosti onnistua, kun\nasukas itse saa asuinpaikkansa valita ja itse kovalla työllä sen asua;\nasutushallitus sitävastoin ei tahdo kyetä saamaan valtion alueille\nasukkaita, vaikka rakentaa heille valmiit pirtit, tuo pirttiin radiot\nja kamariin gramofonit. Se on tämä Suomen kansa sellaista jukuripäistä\nkansaa, nähkääs, ettei se tahdo edes asua hallituksen pillin mukaan.\nOli siis hyvä asia, ettei asutushallitus ollut täälläpäin toiminut;\nsilloin minulla ei olisi tietenkään ollut ajomiehiä niin helposti\nsaatavilla kuin nyt.\n\nSelitin siis Markkaselle, että minulla oli markoista puute ja että\naioin ryhtyä ajattamaan puita, toistaiseksi Paaskerin puulaakin malliin.\n\n— Ohoh, sanoi Markkanen, kun luin lehdistä sinun monet\npuutavarahuutosi, niin luulin sinua upporikkaaksi. Hyvällä hinnalla\nsinä joka tapauksessa metsän sait, mutta ethän sinä pääse sitä ajamaan,\nellet ole maksanut sen puolta hintaa.\n\n- Se on kyllä suoritettu määräaikana.\n\n— Mikäs hätä sinulla sitten on? Kerroin asiani ja näytin sopimuksiani.\n\n— No, kyllähän tuollaisella paperilla pitäisi rahaa lähteä, tuumasi\nkauppias. Pannaan vain ajot alkuun, riittäähän sitä minultakin\nrahanapua, mutta ennen kaikkea kalua muutamaan tiliin.\n\nSain sitten kuulla, että Markkasen veljellä oli ratavarressa\nyksiraaminen saha, ja niin päätimme ruveta yhteiseen puulaakiin. Hänen\nmielestään oli parasta sahata ratapölkyt, sillä siinä saataisiin\nlautatavaraakin, joka kyllä tekisi kauppansa. Rupesimme suunnittelemaan\nsopivaa sahausta ja huomasimme pian, että metsästä lähtisi noin 150,000\nratapölkkyä eli lähes kaksi sen vertaa kuin olin arvioinut. Mutta\nkoska tahdoimme samalla myöskin saada lautatavaraa, ei meidän sopinut\nmetsässä katkoa puita kohta ratapölkkypituuksiksi, vaan laadimme tätä\nvarten sopivan katkomissuunnitelman.\n\nNäitä laskelmia tehtäessä saapui paikalle Markkasen velikin, jolle\nolimme soittaneet, ja niin laadimme yhtiösopimuksen. Ja sitäpaitsi tuli\nposti, joka toi sähkösanoman vapaaherra-metsänhoitajalta. Siinä oli\nlyhyesti ilmoitettu, että hän oli saanut pankkitakuun ja lähettänyt\npaperit Belgiaan; rahat saapuisivat pian.\n\nNo se oli jotakin se.\n\nNyt vain reippaasti toiminaan! Astuimme rekeen ja ajoimme metsään, ja\nvielä samana päivänä olivat hakkuusopimukset tehdyt. Metsä voitiin\nluonnollisilla rajoilla jakaa hakkuupalstoihin. Kaikki kävi kuin tanssi.\n\nMutta aivan samoin tein minun täytyi lähteä uudestaan Helsinkiin ja\nsieltä taas vekselikaupunkeihini hoitamaan loppuvekseleitäni. Niiden\nhoitamisessa ei kuitenkaan ollut vaikeuksia, sillä asettajanahan oli\ntuo mainittu pankkiiriliike. Se uudisti nimikirjoituksensa aivan\nlemmessä, lainasipa vielä korkorahatkin ja 10,000 niiden yli Nyt olivat\nminusta asiat loistokunnossa. Oli kolme kuukautta hengähdysaikaa,\nenkä sen enempää tarvinnutkaan saadakseni ajoni lopetetuksi. Niin\npian kuin puut olisivat rannassa, luovuttaisi metsähallitus minulle\nniiden omistusoikeuden, ja silloin saatoin niillä tehdä mitä halusin.\nSitäpaitsi oli 14,000 puuta myyty hyvällä hinnalla ja niiden hakkuu ja\najo varmoissa käsissä.\n\nJa samalla tavalla oli myös toinen hakkuuni luultavasti hyvällä\npuolella, ajattelin.\n\nPäätin siis pistäytyä Rajalan hakkuuta katsomassa ja hommaamassa\npankista tarpeelliset rahat sen lopettamiseksi. Käsittääkseni siellä\nkaikki selviäisi jo helmikuun kuluessa, ja sen jälkeen Turve saisi\nlähteä Kivijärvelle pitämään huolta Kivijärven hakkuusta ja panemaan\nsiellä asiat järjestykseen uittoa varten. Siellähän oli sitäpaitsi\nkäytettävissä molemmat Markkasen veljekset ja hyvänpuoleinen\nuittoväylä; mitään erikoista hätää ei siis ollut, vaan kaikki menisi\nkuin tanssi. Rajalan puiden uittoväylässä oli sensijaan parisenkymmentä\nkilometriä vaikeata purouittoa; siksi päätin itse olla tällä paikalla,\nsillä olin jonkin verran tottunut tähän hommaan.\n\nAioin heti sen jälkeen kuin olin saanut ajot lopetetuksi, lähteä\ntutkimaan Rajalan puronvartta ryhtyäkseni niin aikaisin kuin\nmahdollista tarpeellisiin toimenpiteisiin sen uittokuntoon\nsaattamiseksi. Astuin siis taas Helsingissä junaan ja matkustin S:n\nkauppalaan.\n\nEn ollut saanut Turpeelta mitään ilmoituksia töiden kulusta, sen\njälkeen kuin olin hänelle antanut määräyksen, miten sopimuksenrikkojien\npuut olivat ajettavat. Mutta koska olin antanut hänelle tarpeelliset\nohjeet, otaksuin, että kaikki oli hyvin.\n\n\n\n\nXXV LUKU,\n\njosta selviää, ettei tirehtöörikään ole puulaakissaan kaikkein suurin\nherra, sillä hänen yläpuolellaan on pankkitirehtööri.\n\n\nSaavuin myöhään yöllä S:n kauppalan pieneen mutta siistiin hotelliin\nja silmäilin huoneeseen mennessäni matkustajaluetteloa. Huomasin,\nettä hotellissa asui pari S:n pitäjän kirkonkylän isäntää. Heiltähän\nsaisinkin seuraavana aamuna jo tietää alku-uutiset ja pääsisin hiukan\nselville ajoista, ennen kuin lähtisin maakauppias-pankinjohtajan\npuheille.\n\nHeittäydyin siis hotellihuoneen siistiin sänkyyn ja nukuin pitkästä\naikaa tyytyväisenä ja rauhallisena kuin tukki — jos nyt yleensä tukkia\nvoidaan tyytyväiseksi sanoa, rauhallinen kai se ainakin on.\n\nSeuraavana aamuna astuin hotellin ruokasaliin ja siellä tapasin nuo\ntutut isäntämiehet.\n\n— Mitä kuuluu minun ajoistani? kysyin.\n\n— Ei sieltä oikein hyvää kuulu, tuli vastaukseksi.\n\nJa niin minulle kerrottiin, että ei siellä Turve saa töitä menemään ja\nettä huikeat korvaukset minä tulen saamaan oikeudenkäynnissä maksaa.\nSe Turve näyttää olevan semmoinen hökellys miehekseen, sillä ei se\nkorottanut ajopalkkoja, vaikka meillä on aina ollut tapana joulun\njälkeen korottaa, ja kun miehet eivät lähteneet ajoon entisillä\npalkoilla, niin se rupesi toisilla ajattamaan heidän puitansa korkeilla\nhinnoilla.\n\n— Niilläkös se yhä ajattaa?\n\n— Ei se enää niillä ajata. Kyllä ne entiset ajomiehet ovat menneet\ntakaisin, mutta sillä välillä olivat nämä Turpeen ajomiehet ajaneet\nparhaat paikat. Ja ei siellä nyt järjestystä kyllä tule, sillä miehet\novat kääntyneet tuomari Pekurin puoleen, ja maisteri saa luultavasti\nheti paikalla haasteen, kun perille pääsee.\n\nEn virkkanut mitään, mutta tiesin hyvin, että minun sopimusmallini\nolivat jo Pohjois-Suomessa Korkeinta Oikeutta myöten käräjöidyt, joten\nolin varma niiden paikkansapitäväisyydestä.\n\nTosin kihlakunnanoikeuksissa nuoret hovioikeudenauskultantit ja\nlautamiehet yhdessä tekevät kaikennäköisiä nahkapäätöksiä, joista\nvarsinkin puulaakeille koituu suuria vahinkoja, mutta tässä tapauksessa\ntuskin sellaisia oli odotettavissa, sillä hätätilassa voisin lyödä\nennakkopäätökset pöytään. Kaikesta päättäen oli Turpeen homma\nmenestynyt hyvin.\n\nNäitä ajatuksia en tietysti lausunut julki, mutta joka tapauksessa olin\nsiis suunnilleen selvillä siitä, millainen tilanne oli.\n\nLäksin sen jälkeen pankkiin rahoja hakemaan. Pankinjohtaja sattui\nolemaan toimistossa, ja hän viittasi minut heti luokseen.\n\n— Mitä Rajalaan kuuluu?\n\n— Ei mitään erikoista. Olen juuri sinne menossa asioista selvää\nottamaan, mutta tottapa kaikki on hyvin, koskei Turve ole mitään\nkirjoittanut.\n\n— Vai ei ole mitään kirjoittanut? sanoi pankinjohtaja. Kyllä hänellä\nminun tietääkseni pitäisi olla paljonkin kirjoittamista. En minä\nRajalassa ole käynyt, mutta kaikki ovat yksimielisesti sanoneet,\nettei tästä Turpeesta ole metsänajattajaksi. Mies on sellainen\ntuhahtelevainen ja sitäpaitsi vallan kokematon teoreetikko, tuskin\ntietää, kasvaako puu latva vai juuret ylöspäin. Se mies taitaa olla\nvallan ensikerran metsässä.\n\n— Ei suinkaan, minä vastasin. Turve on metsätyönjohtajan poika, ja on\nhän ollut metsänajoissa ihan lapsesta saakka. Kansakoulun käytyään\nhän oli pitkät ajat metsätyömiehenä ja sen jälkeen puulaakin metsä-\nja uittotyönjohtajana, kunnes kaksikymmentäkaksivuotiaana meni\nmetsäkouluun ja sieltä päästyään suoritti kahdenkymmenenneljän ikäisenä\nylioppilastutkinnon käymättä luokkaakaan lyseota.\n\n- Niin, enkös minä sitä sanonut, että Turve on teoreetikko. Jos\ntuommoinen lahjakas mies, sillä sellainenhan hän ehdottomasti on, olisi\nollut käytännöllinen, niin ei häntä olisi päästetty puulaakin hommista\npois, vaan hän olisi siellä kohonnut pomoksi.\n\n— Mutta juuri puulaakin isännöitsijä suositteli häntä\nmetsänvartijakouluun ja kirjoitti hänestä vielä johtajalle yksityisen\nkehumiskirjeen.\n\n— Niin, sanoinhan jo, että Turve on _teoreetikko_. Tämä puulaakin\njohtaja oli tietysti huomannut, ettei Turpeesta tukkihommiin ole, mutta\nkun mies oli muuten fiksu, niin tahtoi hän hommata hänet metsäkouluun,\nsillä onhan niitä muitakin metsäaloja, esimerkiksi metsänistuttajan.\n\nTässä oli siis kolme kertaa lausuttu tuo kaamea sana _teoreetikko_.\n\nJos sinä, lukijani, olet ollut jossakin käytännöllisessä metsähommassa\nja sitten saat kuulla sattumalta, mitä sinusta on selkäsi takana\npuhuttu, niin ei sinun pidä kauhistua, vaikka sinua sanotaan\nvetelykseksi, laiskuriksi, hölmöksi, hutilukseksi, juopoksi ja niin\npoispäin, sillä kaikille toimialoilla, joissa ei virkavuosilla\nja tutkinnoilla ole sanottavaa merkitystä, tapahtuu yleneminen\ntavallisesti toisia alentamalla ja omaa itseään kehumalla, ja nämä\nedellä olevat adjektiivit ovat niitä tavallisimpia, joita silloin\nselkäsi takana käytetään. Ei sinun niistä pidä kauhistua; sen kuin etsi\nesille näiden puheiden alku ja juuri ja selitä, että nämä adjektiivit\nvoidaan parhaiten sovelluttaa häneen itseensä.\n\nMutta jos sinusta, lukija, on sanottu, että sinä olet fiksu ja lahjakas\nmies, mutta liian _teoreettinen_, niin kas silloin olet kiinni kuin\nkettu raudoissa. Siinä on sinulle annettu sellainen atribuutti, josta\net milloinkaan pääse. Parasta on silloin, että heti paikalla käännät\nkelkkasi ja antaudut jollekin puhtaasti teoreettiselle alalle. Tee se\ntällaisessa tapauksessa ja tee se äkkiä (vaikka näet olisit kuinka\nkäytännöllinen tahansa, voi sinusta kehittyä teoreetikkokin, jos\nsinulla muuten sattuu olemaan lahjoja), sillä käytännönmiehen arvonimeä\net sinä enää milloinkaan saa, kun sinulle kerran on tämä _teoreetikon_\nnimi annettu. Vaikka suorittaisit kuinka monta käytännöllistä tehtävää,\nkuinka käytännöllisesti ja hyvin tahansa, niin tullaan sinusta\nkorkeintaan sanomaan, että hyvinpä se mies sittenkin onnistui, vaikka\nse on sellainen _teoreetikko_.\n\nSelvä on siis, että riensin kaikkine voimineni puolustamaan Turvetta,\njolle tämä hirveä atribuutti oli annettu, jataisin sanoa vähän\njyrkänlaisestikin, että sanottakoon Turvetta miksi murjaaniksi tahansa,\nmutta kaikkein mahdottominta häntä on _teoreetikoksi_ sanoa, sillä hän\non mies, joka on tukilla syntynyt ja tukilla kasvanut ja tukilla elää\nja tukilla kuolee.\n\nMutta silloin kumosi minut maakauppias-pankinjohtaja iskemällä\nnyrkkinsä pöytään ja karjaisemalla:\n\n— _Turve on teoreetikko_, ja hän on sopimaton sellaiselle hakkuulle,\njota minun pankkini vinanssieeraa.\n\nYmmärsin yskän, ja laimentelin parhaani mukaan edellisten puheitteni\nvaikutuksia sekä ilmoitin ensi tilassa lähettäväni Turpeen tiehensä\nja rupeavani itse tilalle. En ollut jumalankiitos puhunut toisesta\nhakkuustani mitään, ja sain siis helposti asian näyttämään siltä, että\nolin antanut Turpeelle eropassin harmaalle paperille.\n\nMutta pian huomasin, että pankinjohtaja ei ollut tyytyväinen\nminuunkaan, vaan tahtoi sitäpaitsi minun rinnalleni oikein\nkäytännöllisen ukkoherran.\n\nNo mikäs siinä! Kun kerran pankki asian \"vinanssieerasi\", niin\ntäytyihän minun tanssia tirehtöörin pillin mukaan. Ilmoitin siis, että\nheti paikalla ryhdyin katsomaan uutta miestä.\n\n— Minä tiedän sinulle erittäin hyvän miehen, joka saapuu tänne\nparin päivän päästä. Se on nimeltään yks' _Jalkanen_ ja se on oikea\n_käytännönmies_ kaikissa puuhommissa.\n\n\n\n\nXXVI LUKU,\n\njosta selviää, että veri on sakeampaa kuin vesi.\n\n\nNiinkuin lukija näkee, tällaiset käytännölliset puuhommat voivat\nkangertaa milloin mistäkin kohdasta, ja tässä oli tullut sellainen\nkangerrus, jota en etukäteen mitenkään ollut voinut aavistaa. Kun siis\nistuin reessä painumassa Rajalan uudistaloa kohti, mietiskelin vielä\nTurpeen asiaa. Ja rupesin siinä ajattelemaan, että ei savua ilman\ntulta. Voihan olla, että jokin asia on hakkuulla päin mäntyä, sillä\npankinjohtaja oli sitäpaitsi väittänyt, että rahoja on mennyt paljon\nenemmän kuin ennen ja että palkkoja olisi korotettu. Hän oli myös\nkertonut, että lanssissa ei enää pysy järjestys; siellä on täytynyt\nvaltion metsänhoitajan puuttua asiaan.\n\nNo, mitäpäs siitä, pian pääsisin asioista selville.\n\nOli hyvänlainen pakkanen, mutta ei kuitenkaan liikaa. Mukavasti\nkölliskelin matkaturkissani reen perässä ja kuuntelin pakkasen\nlaulua. Kun reen jalakset pakkasella hankaavat lunta ja taipuilevat\nmaata myöten, niin korva erottaa mitä erilaisimpia säveliä, talven\ntuutulaulua, jota ei kukaan säveltäjä toistaiseksi ole nuotteihin\npannut. Se on samalla nukuttavaa ja hermoja rauhoittavaa. Tuollaisen\nnelipenikulmaisen rekimatkan tehtyään tuntee itsensä levänneeksi.\n\nEn ollut pitänyt kiirettä, sillä tahdoin tavata Turpeen illalla\nkotonaan; silloinhan kaikki konttoriasiat parhaiten selviäisivät.\nHän ei sitäpaitsi tietänyt tulostani; saavuin siis paikalle oikean\ntarkastajan tapaan kuin varas yöllä.\n\nVaikka olen joutunut monia tarkastuksia tekemään, niin sanoa\ntäytyy, että olen aina tottunut ajattelemaan niitä jonkinmoisin\nvastenmielisyyden tuntein. Tunne, että täytyy epäillä toista, on aina\nilkeä, mutta se täytyy voittaa, ja sen voittaa mielestäni parhaiten,\nkun heti paikalla perille saavuttuaan ilmoittaa, mistä on kysymys.\n\nJa niin minä sanoinkin heti, että olen tullut tänne tarkastukselle ja\npyysin paperit esille. Tuollainen ikävä asia on näet paras panna aina\nmenemään niin pian kuin mahdollista.\n\nOtettiin siis esille ensin hakkuupalstakirjat, senjälkeen\ntuumaluettelot, senjälkeen etumaksuluettelot ja muut tililuettelot.\nKun näitä papereita tuotiin esille, niin muistui minulle mieleen,\nettä sinnehän ne olivat jääneet Kämppiin minun konttorikojeeni\nkortistoineen; mutta antaa heidän olla rokulissa, tuumiskelin,\nparempihan se on, ettei niitä rupea kuluttamaan, hätätilassahan voi ne\nvaikka myydä.\n\nTurpeella oli erittäin kaunis käsiala, ja ehkä sekin oli hänelle\nvahingoksi, sillä mikäpä näyttää epäkäytännöllisemmältä sellaisen\nmiehen silmissä, joka on tottunut näkemään ukkoherrain laatimia tilejä,\njoissa rivin alkupäät lävistäjäin tavoin painuvat yhä taaksepäin tai\nniiden lähtökohdat vaihtelevat sahanterän malliin.\n\nMutta nämä paperit olivat kaikki kuin painetut, ja jokaisesta asiasta\ntuli heti paikalla selvä. Ei ainakaan konttorihommissa ollut mitään\nvikaa, sen näki heti paikalla samaten kuin senkin, että kaikki\nmerkinnät olivat tehdyt päivittäin.\n\nMitään sellaisia ajopalkkojen koroituksia, jotka eivät olisi olleet\nvälttämättömiä, ei ollut tehty. Minulle oli sanottu, ettei Turve, joka\non herrasmies, oikein tahtonut pysyä työmaillaan, ja otin siis selvää\ntästäkin asiasta.\n\nTässä puheessa olikin jonkinlaista \"perää\". Turve oli näet käynyt\njo tutkimassa uittoväylän puro-osan ja tehnyt suunnitelmia sen\nrakentamiseksi. Hän oli piirtänyt pari sinne rakennettavaa pukkitammea\nsekä tilannut niihin tarvittavat aineet ja tehnyt sopimukset\nniiden rakentamisesta. Muuten harvinaisen halvalla hinnalla,\nkahdellatuhannella kappale.\n\nSitäpaitsi hän oli käynyt Jukolan sahalla. Hän oli näet hankkinut\nitselleen pari ulkomaalaista puutavaralehteä ja ottanut selvää\npuutavaramarkkinoista, joista minä sillä kertaa en muuten tietänyt tuon\ntaivaallista. Hän oli huomannut muun muassa sen tärkeän seikan, että\npieni lautatavara ja pieni soirotavara oli hyvin korkeissa hinnoissa,\nja siksi oli muutamissa tapauksissa muuttanut katkomisen tapaan, jonka\nminä täysin hyväksyin. Koska toiselta puolen latvukset oli jo myyty\nmäärättyyn mittaan asti, oli tietysti katkomisen muuttaminen hyvin\nvaikeata, joten se ei joka paikassa käynyt päinsä; tämä uusi katkominen\noli aiheuttanut jonkin verran lisäkustannuksia ja hieman kinaakin,\nmutta juttu oli jo ohi ja kaikki järjestynyt paikalleen.\n\nSitäpaitsi Turve oli määräyksen mukaan käynyt tekemässä Jukolan sahan\nkanssa sahaussopimuksen. Myös tässä suhteessa oli hän menetellyt\ntunnolliseen tapaansa, sillä hän oli tutkinut ensin sahalaitoksen\nlautatarhassa olevan tavaran ja sen perusteella päätellyt, oliko\nsahauskoneistossa mitään vikoja. Luonnollisesti oli hän myös tutkinut\nsahan koneiston ja vaatinut siihen erinäisiä pienempiä korjauksia,\njotka olivat välttämättömät, jotta saataisiin täysin vientikelpoista\ntavaraa.\n\nLisäksi hän oli tutkinut, kuinka paljon pientä sahatavaraa, se on:\nkimpiä ja päreitä, tuossa hommassa saataisiin, ja jätetavaraksi hän\nlaski vasta sen määrän, mikä sen jälkeen jäi. Hän oli saanut tavattoman\nedullisen sopimuksen, sillä sahausmaksuksi tuli ainoastaan kaksisataa\nmarkkaa standertilta, jotapaitsi sahalle jäisivät ainoastaan ne\njätteet, mitkä kimpien ja päreiden teosta jäi. Ja maksuehdot olivat\nedulliset: sahauksesta ei tarvinnut maksaa, ennen kuin viimeinen\nstandertti oli sahattu, muuta kuin suoranaiset työpalkat työkirjojen\nmukaan, jotapaitsi sahassa ei meidän sahauksemme aikana saatu\nsahata muiden tavaraa ja oli määrätty, että sen sahaus oli syksyllä\naloitettava ensiksi, ja sille oli määrätty kaikkein edullisimmat paikat\nlautatarhassa. Sitäpaitsi oli tapuloiminen tarkoin määrätty ja vieläpä\nmäärätty sakko jokaiselta sinistyneeltä standertilta. Se oli sellainen\nsopimus, etten usko kenenkään voineen saada aikaan sen parempaa. Tässä\nolen tosin vain maininnut pääasiat, mutta voin sanoa, ettei siitä ollut\njäänyt ainoatakaan yksityiskohtaa huomioonottamatta.\n\nTarkastus kesti myöhään yöhön asti, ja seuraavana aamuna aikaisin\nläksimme metsään. Siellä oli kaikki jetsulleen, kannotkin olivat niin\nmaata myöten otetut, etten sellaista tarkkuutta ole missään nähnyt.\nJa entäs tukkien kuoriminen sitten! Ne olivat kuoritut melkein kuin\nvientipaperipuut, niin että jo matkan päästä erotti, missä minun\naikaiseni lanssit loppuivat ja Turpeen lanssit alkoivat. Katkominen\noli myös toimitettu aivan erikoisella tarkkuudella, ja koko päivänä ei\nlöytynyt ainoatakaan tikkua, joka olisi ollut väärin katkaistu, jossa\nolisi tullut mukaan liiaksi lahoa ja niin edespäin. Jokaiseen puuhun\noli merkitty siniliidulla puun pituus ja tuumaluku mitattaessa, joten\noli helppoa tarkistaa, oliko mittaus ollut oikea.\n\nOli siis selvää, että Turpeesta oli väärin kanneltu, ja se tietysti\noli omiansa vaikeuttamaan tilannetta. Vaikka aivan hyvin sainkin\njärjestetyksi Turpeen pois tältä työmaalta, tulisi tietysti kaikki\nnäyttämään siltä, etteivät asiat sittenkään olleet olleet niinkuin\nolisi pitänyt, ja siis voisivat kertomukset Turpeen kyvyttömyydestä\njatkua ja kenties vahingoittaa häntä. Toiselta puolen minun täytyy\nmenetellä, niinkuin pankinjohtajan kanssa olimme sopineet, sillä\nmuutoin tulisi luotosta loppu ja kenties hakkuu täytyisi keskeyttää.\n\nNäitä asioita pohdin mielessäni, kun Turpeen kanssa hiihtelimme kotiin\npäin.\n\n— Sinä näytät kovin puhumattomalta, virkahti Turve, sano nyt edes mitä\nsinä pidät minun hommistani.\n\n— Voin heti sanoa, että kaikki on mennyt mainiosti ja että olen\nerittäin tyytyväinen, mutta minä ajattelen tässä muita asioita ja\nniistä teen sinulle selvää, jahka pääsemme huoneeseemme.\n\nEi auttanut muu kuin perinpohjin kertoa asia. Selostin hänelle aivan\ntarkoin sen, minkä lukija jo tietää, ja mainitsin myös Jalkasen nimen.\n\n— Jahah, sanoi Turve, kyllähän minä sitten ymmärrän, mistä kenkä\npuristaa. Jalkanen on näet pankinjohtajan sisarenpoika, ja hänelle\ntietysti täytyy hommata jotakin työtä.\n\nMies oli pitänyt täällä ensin maakauppaa ja ryhtynyt senjälkeen\nkaikenlaisiin puutavarahommiin ja tehnyt loistavan konkurssin. Olisi\ntaitanut joutua lukemaan pätkäisiäkin, ellei eno-pankinjohtaja olisi\njärjestellyt asioita. Sen jälkeen oli eno hommannut hänelle ukkoherran\nviran erääseen parrupuulaakiin, mutta kuuluivat sielläkin asiat menneen\nvähän vinoon, ja eropassit tuli harmaalle paperille.\n\nSen jälkeen oli tämä Jalkanen koetellut minkä mitäkin ja yrittänyt\nkauppamatkustajanakin, mutta kun häntä joka paikassa oli kivestänyt,\noli eno hommannut hänelle lopulta amerikantiketin kouraan. Siellä hän\nsitten oli pari vuotta, kunnes taas saapui tänne enonsa mieliharmiksi,\nja täytyy hänen siis jonkinmoinen paikka saada.\n\n— No, mutta eikö häntä voisi sijoittaa Jukolan sahaan?\n\n— Eipä mielellään, sillä sen asioissa on pankkitirehtööri itse mukana,\nja koko sahaa poistetaan paraikaa tileistä, niinkuin ammattikielellä\nsanotaan. Mutta sinä olet outo, ja siksi hän on työntänyt miehen\nsinulle, sillä paikkakunnalla ei häntä kukaan ottaisi edes maksua\nvastaan.\n\nKun sitten Turpeelle olin selittänyt kaikki, mitä minulla oli\ntunnollani, niin hän naurahti ja kysyi:\n\n— Eikös ukko puhunut mitään sahauskontrahdista? Silloin kuin läksin\nsitä tekemään, sanoivat Jukolan sahan herrat, että pankinjohtaja oli\nvaatinut kontrahdin tehtäväksi heti ja sanonut, että se oli minun\nallekirjoitettava. Olin näet ajatellut, että lähettäisin sen sinun\nallekirjoitettavaksesi Helsinkiin.\n\n— Ei, kontrahdista ei ukko puhunut tuon taivaallista.\n\n— Sen käsitän varsin hyvin, sillä miehet näkyivät luulevan, etten\nminä sahauksesta ymmärrä mitään, ja uskottelivat sellaistakin, että\nnäistä puista tulisi neljästäsadastakolmestakymmenestä kuutiojalasta\nstandertti puutavaraa. Sitäpaitsi he eivät olleet mitään tietävinään\nkimmistä ja päreistä; sen kuin olisivat vaatineet itselleen kaikki\nsahausjätteet, mitä vientikelpoisesta sahatavarasta jäi. Mutta pian\nhe sitten huomasivat, etten minä ole turhaan ollut kolmea vuotta\nsahalla, ja me allekirjoitimme kontrahdin, kun ensin olimme sitä\nkokonaisen vuorokauden jauhaneet. Seuraavana päivänä oli kontrahti\nnäytetty ukolle, ja hän oli pitänyt siitä pirullisen elämän. Miehet\ntulivat sitten häntä koipien välissä minun luokseni ja rukoilivat,\nettä kontrahti purettaisiin, mutta minä vastasin, ettei se enää ole\nmahdollista. Sen pituinen se on tämä asia, ja minä huomaan kyllä,\nettä sinä olet joutunut ikävään välikäteen. Omasta puolestani en\nsiitä perusta, sillä töistänihän sinä annat minulle todistuksen, enkä\nminä tarvitse heidän todistuksiaan, herranähköön. Kivijärvelle lähden\nmielelläni, sillä tunnen sen paikkakunnan ja Markkaset, ja mukavampihan\nminun on olla siellä. Mutta sen vain sinulle sanon, että Jalkasen\nsuhteen ole varuillasi. Ellet luota minun puheisiini, niin saat kyllä\nmiehestä tietoja muualta.\n\n— Mitäpä siitä asiasta sitten enempää, sanoin minä. Ymmärränhän hyvin,\nettä _veri toki on sakeampaa kuin vesi_, ja on hyvä sinunkin panna\nmieleesi tämä asia, koska sen olet nyt itse saanut omalta kohdaltasi\nhuomata.\n\n— Kyllä minä olen sen huomannut toki ennenkin, sillä olen ollut erään\nsuuren kalkkitehtaan puutavarahommissa, ja siitä kalkkitehtaasta\nsanoivat kaikki, että _i den fabriken finns det mycket släkt kalk_.\nNiin on asia monessa muussakin tehtaassa ja valtion virastoissakin.\nSellaista sammutettua kalkkia käytetään Suomessa paljon.\n\n\n\n\nXXVII LUKU,\n\njossa tapahtuu uskomattomia asioita ja jossa kirjoittaja esiintyy\nsankarina.\n\n\nMetsissä liikkuessamme olin huomannut, ettei Svensson ollut vielä\nkoskenutkaan latvuksiinsa. Kun ajot olivat loppumaan päin ja sen\njälkeen tietysti ajoteitä ei enää ylläpidettäisi, päätin käydä\npuhumassa Svenssonille, että hän alkaisi mahdollisimman pian hommata\nlatvuksiaan metsästä. Sitä mukaa kuin ajopalstoja alkaisi loppua,\nsaisivat miehet latvuksien hakkuusta ja vedosta lisätyötä, ja\nsitäpaitsi tulisi metsä kerta kaikkiaan puhtaaksi, niin kauan kuin\nminä olin hakkuusta vastuussa. Jos näet Svensson lähtisi hommailemaan\nsinne omin neuvoinsa, niin voisihan sattua, että hakkuussa tehtäisiin\nsellaista, josta Rajalan omistaja tai metsänhoitaja nostaisivat äläkän.\n\nTäytyy myöntää, että tämä itse asiassa oli kovin \"virallinen\" syy\nmatkaani, sillä oikeastaan ei minua nyt miellyttänyt Rajalassa olo,\nvaan tahdoin jonkin aikaa oleskella kirkonkylässä, josta käsin saisin\nparemmin tietää Helsinginkin asioita. En kuitenkaan päässyt lähtemään\nTurpeen kanssa yhdessä, sillä minun oli odotettava Jalkasen tuloa ja\ntutustettava hänet hommiinsa.\n\nTeimme siis Turpeen kanssa juhlallisen lopputilityksen, ja minä maksaa\npaukautin hänelle kolmen kuukauden palkan etukäteen jo siitäkin syystä,\nettä tässä kassassa oli rahoja; Kivijärven hakkuita vartenhan minulla\ntoistaiseksi oli hyvin vähän varoja käytettävissä. Pankinjohtajalle\npäätin sanoa, että minkäs minä sille voin, kun miehellä oli kolmen\nkuukauden irtisanomisaika. Tein näin senkin vuoksi, että ainakin tiesin\nTurpeen täten toistaiseksi saavan palkkansa, jotta hänen ei tarvinnut\ntyhjänä lähteä. Sitäpaitsi olimme jo ennen sopineet matkarahoista, ja\nniin löin hänelle kouraan hyvänpuoleiset kolikot.\n\nJa mikä kaikkein tärkeintä: nostin heti paikalla myös oman\ntirehtöörinpalkkani, sillä enhän se minäkään voinut kuivin suin elää.\nJa kun asiaa tarkemmin harkitsin, kuittasin vielä yhden kuukauden\netumaksun.\n\nSeuraavana aamuna saapui sitten Jalkanen. Näki, että mies oli\nAmerikasta tullut, sillä hänen suupielessään riippui piippu,\nja jaloissa oli amerikkalaiset pitkävartiset kumikengät. Myös\njättiläiskokoinen matka-arkku vahvoine metalliheloineen ja jykevine\nlukkoineen oli kaukaisesta lännestä kotoisin. Ja puheisiinsa sekoitti\nhän aina sopiviin paikkoihin englantilaisia sanoja niinkuin _yes, very\nwell, thank you_ ja sensellaisia. Mies oli hyvin puhelias ja tiesi\noman arvonsa. Kokoa ja näköä hänellä oli myöskin niin, että ulkonäön\nperusteella valittaessa hänen olisi pitänyt kelvata tirehtööriksi mihin\nfirmaan tahansa. Hän selitti muuten, ettei hän luonnollisesti aikonut\njäädä tähän paikkaan pitkäksi aikaa, sillä hän aikoi perustaa oman\nliikkeen, mutta kun on ollut Amerikassa niinkin kauan kuin hän, niin\ntäytyy taas uudestaan perehtyä Suomen oloihin, — _you understand_ —\nminkä jälkeen vasta voi suurta hommaa täällä Suomessa aloittaa. Johan\nsiihenkin vaaditaan kärsivällisyyttä, kun taas täytyy perehtyä tähän\nhitaaseen suomalaiseen työtahtiin, sillä Amerikassa täytyy jobata, ei\nsiellä saa vetelehtiä niinkuin täällä.\n\nMies oli siksi velton näköinen, että tosiaankin oli Amerikan jobaus\ntaitanut viedä hänestä viimeisetkin ponnet, sillä kun hän kerran oli\nsohvaan vaipunut, niin näytti, kuin ei hän siitä enää pääsisikään ylös.\n\nKun sitten olin saanut kuulla, kuinka Amerikassa oli hakattu _sedaria,\nredpainia_ ja _pithpainia_ jne. jne. ja uitettu tukkilauttoja, jossa\noli kaksi miljoonaa puuta, niin aloin jo vähitellen käsittää, että olin\nsaanut paikalle oikean suurmiehen.\n\n— Enhän minä teille muuten olisi tullutkaan, mutta miellyttää heti\nnäin Amerikasta tultuaan, kun pääsee kotipaikoilleen ja kotoisille\nuittoväylille.\n\nItse asiassa olivat kaikki työt siksi hyvässä järjestyksessä, ettei\nniitä minun käsittääkseni vähällä saatu sekaisin. Kaikkein eniten\npelkäsin kirjanpidon puolesta.\n\nLähdimme kuitenkin ensin metsään, ja näkyipä mies pysyvän suksilla,\nvaikka se tiukalle ottikin. Katkomisen muutoksen vuoksi oli Turve\nottanut meille erään harjoittelijan, nuoren ylioppilaan muuten, jolle\nmaksettiin viisitoista markkaa päivältä; päätin koroittaa hänen\npalkkansa kahteenkymmeneen ja jättää hänet kaikessa hiljaisuudessa\nmetsätyötä valvomaan. Esitin hänet siis _Mister_ Jalkaselle ja sanoin,\nettä tässä on teille apulainen ja praktikantti, jota voitte käyttää\nkäskyläisenänne.\n\nMetsässä kuljettaessa huomasin, että Jalkasella sentään oli jonkin\nverran käsitystä näistä puuhommista; hän osasi juuri sen verran kuin\ntavallinen ukkoherra osaa, mutta metsässä liikkuminen näytti olevan\nhänelle koko lailla työlästä.\n\nIhmettelin kaikessa hiljaisuudessa, kuinka tällainen henkilö oli voinut\nmenestyä Amerikassa kokonaista kaksikin vuotta, mutta asia selvisi jo\ntällä matkalla, sillä huomasin, että miehellä oli vasemmasta kädestä\nkolme sormea poikki, ja tämä käsi oli muutenkin kankeampi kuin oikea.\nHän oli joutunut Amerikassa erääseen rautatieonnettomuuteen, oli\nsattunut saamaan itselleen hyvän asianajajan ja saanut tapaturman\nkorvauksena kokonaisen omaisuuden. Ja niin pian kuin tämä omaisuus oli\nlopussa, oli hän taas palannut kotoisille tanhuville. Ruumiilliseen\ntyöhön ei hänestä ollut, joten hänen täytyi ehdottomasti havitella\ntirehtöörinpaikkoja.\n\nVarmuuden vuoksi sovittiin niin, että kaikki kuutioimishommat jäivät\nylioppilas Lahden tehtäviksi, sillä en ollut aivan varma siitä, kuinka\ntämä uusi ukkoherra niistä suoriutuisi.\n\nKautta rantain sitten koetin ottaa selville, kuinka paljon kouluja\nmies oli käynyt ja oliko hän kaupassaan itse pitänyt kirjanpitonsa,\njotta saisin selville, voisinko antaa hänelle ajokirjanpidon ja\nkassakirjanpidon. Kävi ilmi, että häneltä oli kansakoulu katkennut\nkesken siitä yksinkertaisesta syystä, että hän lapsena oli ollut\nruumiillisesti sangen heikko, vaikka henki oli altis, se on: älyä ei\npuuttunut. Sittemmin hän oli ottanut vahingon takaisin ja suorittanut\nloistavan pääsytutkinnon lyseoon, jonka käynnin hän kuitenkin oli\nlopettanut jo toiselta luokalta, koska häntä ei ollut haluttanut istua\nsiellä vanhempana miehenä poikanulikkain seurassa. Osaksi oli myös\nhänen itsenäinen luonteensa noussut koulukuria vastaan. Senjälkeen hän\noli ollut oma itsensä ja tehnyt itsestään sen mikä hän oli:\n\nSelf made man.\n\nEn ollut oikein selvillä, oliko tämä uusi ukkoherrani sellainen,\njosta oli sanottava samaa kuin Nummisuutarin Eskosta, että näet\nse älliökö rahoja osaisi lukea, ja siksi kysäisin hänen entisistä\nkauppahommistaan, kuinka suuri henkilökunta oli ollut. Pari puotipoikaa\nja kassanhoitajatar. Tämä ei vielä paljon selvittänyt; täytyi rohkaista\nitseni ja lopulta suoraan kysyä:\n\n— Kuka piti kirjat?\n\n— Vuoroin kassaneiti, vuoroin minä, oli vastaus. Tietysti en uskaltanut\ntältä self made manilta kysyä, oliko hän käynyt kirjanpitokurssia,\nsillä sehän olisi ollut suoranainen solvaus. En siis oikeastaan\nvoinut muuta tehdä kuin panna miehen kokeelle: ilmoitin, että\ntarvitsen hänen nimikirjoituksensa, jotta toki tiedän, ovatko minulle\nsaapuneet kirjeet hänen kirjoittamiaan. Sanoin myös vastaisia tarpeita\nvarten ilmoittavani metsänhoitajalle, että Mister on astunut minun\npalvelukseeni, ja pyysin häntä kirjoittamaan siitä kirjallisen\nilmoituksen.\n\nMies astui kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitti seuraavaa:\n\n S:n piirin Nimis-Miehele.\n\n Täden on minula kunnija ilmottaa sen että minä tästä helmikuun\n kymmenestä päivästä olen maisteri Tatu Valkosen mettätöijen\n ylijohtajana.\n\n Kunnioittaen Alpiini Jalkanen.\n\nTämäkin tentti epäonnistui, sillä miehen käsiala oli erittäin\nhyvä, vaikka kirjeen muodollisessa puolessa olikin jonkin verran\nhuomautettavaa. Joka tapauksessa havaitsin, että hän ainakin osaa\ntäyttää kuittilomakkeet ja päivätyölistat, ja kun sitäpaitsi tiesin,\netteivät asiat kovin päin mäntyyn voineet mennä, niin päätin jättää\nmiehelle koko tämän valtakunnan avaimet, työnsin hänelle tilikirjat ja\nkuittikirjat kouraan sekä käskin hänen lukemaan ja kuittaamaan kassan.\n\nVähän ristiriitaisin mielin jätin sitten Rajalan uutistalon ja\nsuuntasin kulkuni Perhelän kartanoon.\n\nSinne saavuin tavalliseen visiittiaikaan kello seitsemän tienoissa\niltapäivällä ja kysyin isäntää. Minulle ilmoitettiin, että isäntä oli\nmatkoilla, mutta palaisi vielä samana iltana, sillä häntä odotettiin\njoka hetki. Koska kiirettä ei ollut, päätin lykätä asiani seuraavaksi\npäiväksi ja olin jo lähtemäisilläni, kun ilmoitettiin, että talon rouva\nhalusi puhutella minua.\n\nSiinä silmänräpäyksessä muistui mieleeni loppiaisenviettomme,\njohon minä — niinkuin lukija hyvin muistaa — olin varsin viaton.\nMutta tällaiset hienotunteiset ihmiset kuin minä tunnemme itsemme\nhieman ahdistuneiksi jo muidenkin sommauksista, varsinkin jos emme\nole täysin selvillä siitä, mitenkä itse asianomainen syyllinen on\ntapahtuman selittänyt. Osaksi arvelin myöskin, että tässä syntyisi\nristikuulustelu, ja koska minä tällaisissa tapauksissa usein olen\nmunannut itseni, niin ei kovin mieluisalta tuntunut rouvan eteen\nastuminen. Mutta mitään perääntymistietäkään ei ollut.\n\nJa kuulustelu alkoi heti.\n\n— Sanoppas sinä, kuka oikein keksi sen \"pääsiäislampaan\" teurastuksen?\n\n— En minä tiedä.\n\n— Etkö sinä tiedä, että se oli kahdenkymmenentuhannen arvoinen\nrotupässi.\n\n— En.\n\n— Kuka se oli, joka sai päähänsä sen ketunjahdin? — En tiedä.\n\n— No, mutta etkö sinä soittanut Gunnarille, että siellä Rajalan luona\noli kettu kierroksessa?\n\n— En.\n\n— No, kukas sitten soitti?\n\n— En tiedä.\n\nNiinkuin lukija huomaa, olin päättänyt noudattaa sääntöä prima regula\njuris est negare, se on: lain ensimmäinen sääntö on kieltäminen. Kun\nolin noin pariinkymmeneen tai ehkä useampaankin kysymykseen vastannut\njoko ei, en tai en tiedä, rupesin huomaamaan, että veret alkoivat\nnousta talon rouvan poskille, minkä seikan hyvin tiesin merkitsevän\nlähestyvää myrskyä. Eikä kestänytkään kauan, ennen kuin tämä\nsähkölataus purkautui.\n\n— Minä olen kyllä päässyt asiasta selville, sanoi emäntäni.\nKoko homma on sinun hullutustasi, ja sitäpaitsi olet sinä vielä\nhuiputtanut Gunnarilta kaksikymmentäyksituhatta markkaa. Pässi maksoi\nkaksikymmentätuhatta. Siis sinun käyntisi tässä talossa ovat tulleet\nmaksamaan vähintäin neljäkymmentäyksituhatta. Emmehän me köyhiä\nole, en minä sitä tahdo sanoa, mutta ei meillä ole varaa kustantaa\nkovin monia sellaisia vieraita. Ja olkoon mies minkälainen herkkusuu\ntahansa, niin pitää sitä minun mielestäni vähempään tyytyä kuin\nkahdenkymmenentuhannen pässiin.\n\n— No, mutta rakas Ulrika....\n\n— Jag undanber mig!....\n\nOlisi ehkä tullut enemmänkin, mutta puhelin soi. Talon emäntä syöksyi\npuhelimeen.\n\nTämä puhelinkeskustelukin oli jonkin verran myrskyinen, sillä kaikesta\npäättäen siinä Gunnar ilmoitti, ettei hän tärkeiden liikekeskusteluiden\nvuoksi voinut saapua kotiin ennen kuin huomenaamuna, mihin rouva\nvastasi, että kyllä minä tiedän, missä ne liikekeskustelut pidetään, ja\nellei olisi jo näin myöhä, niin ottaisin hevosen ja ajaisin kaupunkiin\nollakseni läsnä siinä liikekeskustelussa.\n\nSen jälkeen rouva saapui jatkaakseen keskeytynyttä esitystään, mutta\nminä nousin ja huomautin kohteliaasti, että minä ehkä jo liian pitkän\najan olen kuluttanut rouvan aikaa, minkä johdosta pyydän hyvästellä\nja lausua terveiseni hänen herra miehelleen ja tietysti myös hänen\nherttaiselle tyttärelleen.\n\n— Sinä et lähde mihinkään, ennen kuin minä olen puhunut suuni puhtaaksi.\n\nRouva painoi sähkökelloa, jolla palvelijoita kutsuttiin, ja minä jo\najattelin, että tähän keskusteluun haetaan myös todistajat. Sen vuoksi\nsanoin, että voi hyvä hyvä rakas Ulrika, emmekö me voisi vaihtaa näitä\nluottamuksellisia sanoja kahden kesken.\n\nMutta vaikka soitto selvästi kaikui rakennuksen toisesta päästä, niin\nketään ei tullut. Tämä oli tietysti tulta tappuroihin, ja lopulta rouva\nlähti tytärtään hakemaan. He saapuivat sitten yhdessä, ja rouva kysyi\nhäneltä:\n\n— Kuulehan Laura, missä kaikki palvelijat ovat?\n\n— Eikös mamma muista, että mamma lupasi heidän mennä Isolle-Rannalle\nhäihin?\n\nNäkyihän mamma sen muistavan, ja hän huusi kauhistuneella äänellä:\n\n— Silloinhan täällä talossa ei ole ketään muuta kuin me kaksi!\n\n— Niin taitaa olla, sillä pehtori meni isän kanssa kaupunkiin.\n\n— Herrajesta, siis talo on aivan tyhjä, ja täällä ei ole muita kuin me\nkaksi naista.\n\nMinä kumarsin lähteäkseni ja toivotin arvoisille naisille hyvää yötä.\n\n— Sinä et lähde mihinkään, sanon minä!\n\nIlmoitin, että minun tosiaankin taitaa täytyä lähteä, sillä minun\nukkoherrani odottaa minua majatalossa ja minun täytyy viedä rahoja\nvielä huomiseksi työmaalle enkä mielelläni matkustaisi sinne yksin,\nkun on niin vaaralliset ajat, sillä kertoivat tänne tullessani, että\nsiellä Raikun tienhaarassa oli hyökätty ihan automobiilin kimppuun. Ja\nottavathan ne rosvot ihmiseltä hengen muutamasta markasta, saati sitten\ntuhansista.\n\n— Siinä on kanss' minulla mies: jättäisi tänne yksin kaksi turvatonta\nnaista.\n\n— No, ei suinkaan se ole minun vikani, vai syytetäänkö ehkä minua\nsiitä, että palvelijat ovat päässeet häihin?\n\nNiinkuin lukijani huomaa, keskustelun kärki alkoi vähitellen kääntyä jo\nminusta poispäin. Minä istuuduin taas tuolilleni.\n\nJa niin toi rouva esille vichyvettä ja viskyä, ja minä en puhunut\npoislähdöstä mitään. Mutta vahvistaakseni tunnelmaa kerroin jutun\neräästä tornionjokivartelaisesta inspehtorista, joka vastoin\nvaroituksia oli lähtenyt suuri rahalaukku selässään yksin hiihtelemään\nkirkonkylästä työmaalle. Ja rosvot tulivat häntä vastaan synkällä\nmetsäisellä tiellä ja halkaisivat hänen päänsä kirveellä ja ryöstivät\nhänen rahansa ja kätkivät hänen ruumiinsa onttoon kelomäntyyn.\n\nJa öinen lumisade peitti heidän kaamean tekonsa jäljet. Ja vaikka\netsiskelyjä toimitettiin viikkomäärin, niin ei tästä komeasta\ninspehtorista löydetty housunnappiakaan.\n\n- Ja kun minä sitten eräänä synkkänä syysyönä monta vuotta tämän\nkaamean tapauksen jälkeen jouduin Vanhan Pieran kanssa rakovalkealle,\nniin me kaasimme sitä varten kaksi vanhaa honkaa ja asetimme ne\npäällitysten ja sytytimme palamaan. Ja keskellä yötä minä heräsin ja\nläksin kohentelemaan sitä rakovalkeata, ja eikös silloin hiilloksesta\nirvistellyt minua vastaan ihmisen pääkallo! Me näet olimme sattuneet\nottamaan juuri sen kelohongan, johonka nämä rosvot olivat kätkeneet sen\ninspehtorin ruumiin.\n\n— Jollet sinä vaikene siinä Vanhoine Pieroinesi, niin minä heitän\nvichyvesipullon sinun päähäsi!\n\nMutta sen tyttölapsen silmät olivat alkaneet kiilua, ja hän pyysi minua\nkertomaan edelleen joitakin juttuja sieltä kaukaisesta Pohjolasta.\n\n— Kertokoon vain, mutta älköön kertoko mitään ryövärijuttuja, minä\npyydän.\n\n— No, siitä on kai jo viitisenkymmentä vuotta, kun Köngästen ruukilla\ntapahtui tällainen juttu. Ruukin patruuna, jonka nimi muistaakseni oli\nSohlberg, oli lähtenyt Matarenkiin markkinoille, ja hänen rouvansa ja\ntyttärensä olivat jääneet kotiin.\n\n— Ja sen jälkeen hän tietysti soitti, ettei hän voinut tulla kotia\nliikeasioiden vuoksi, lisäsi kertomukseeni Ulrika-rouva.\n\n— Ei toki, siihen aikaan ei puhelinta niillä seuduin ollutkaan, ja\nliekö sitä ollut olemassakaan. Ei hän siis voinut mitään soittaa, mutta\nkun hän oli toimittanut asiansa, läksi hän ajamaan kotiin, ja ajotie\nkulki eräällä paikalla pitkin Tornionjoen jäätä. Tornionjoki on sillä\nkohtaa hyvin leveä, ja sitäpaitsi sen molemmilla puolilla on laajat\nniittymaat. Yhtäkkiä puhkesi raju lumimyrsky, ja silloin tietysti\ntuntui tuolla joella ajaminen aivan samalta, kuin olisi ajanut järven\nselkää myrskysäällä. Ei näkynyt tuumaakaan eteen eikä taakse, ja\nhevonen eksyi tieltä.\n\n— Minusta tuntuu, kuin ulkona myrskyäisi, sanoi yhtäkkiä Laura neiti.\n\nHän olikin oikeassa, sillä ulkona tuuli hyvänlaisesti ja pyrytti niin,\nettä ilma oli sakea.\n\n— Niin, tämäntapaista oli ilma, silloin kun patruuna pehtoreineen\nyöpimeässä ajoi Tornionjoen jäätä pitkin. Mutta siihen aikaan istuit\npatronessa ja hänen kaunokainen tyttärensä kotona, ja Köngästen koski\npauhasi hyvin rumasti, niinkuin se sellaisena myrskyisenä yönä pauhaa,\nja se patronessa ja hänen tyttärensä tunsit mielensä ylen levottomaksi\nja kysyit he heidän palvelijaltaan, vanhalta lappalaismuorilta, joka\nmuuten sittemmin on ollut minunkin palveluksessani ja joka siihen\naikaan, kun hän minulla oli, oli 140 vuotta vanha, niin he kysyit tältä\nvanhalta lappalaismuorilta, että mikä siinä on, että tuo koski tänä\npäivänä niin merkillisesti ulvoo? Ja sanoi siihen se vanha muori, että\ntuo kosken kamala ulvonta merkitsee kuolemaa. Joka kerta kun koski\ntällä tavalla ulvoo, vaatii se vaietakseen ihmishengen.\n\nJa seuraavana päivänä, kun ei patruunaa alkanut kuulua kotiin, alettiin\njo käydä levottomiksi ja lähetettiin mies etsimään häntä. Ja mies\nhiihti noin viitisen peninkulmaa Matarenkiin päin, niinkuin hänelle\nmääräksi annettu oli, ja hiihti sitten takaisin ja sanoi, ettei kukaan\nollut nähnyt patruunaa, vaikka hän jo eilen kello viiden korvissa\nillalla oli lähtenyt kotiin päin.\n\nJa sitten ruvettiin oikein tarkoin tutkimaan tienoota ja aivan\noikein löydettiin jäljet, vaikka ne lumipyry oli tehnyt melkein\nlöytämättömiksi, Reisvuoman niityltä aivan lähellä Köngästen koskea, ja\nsiitä näkyi selvästi hevonen ja reki syöksyneen alas.\n\nJa eikä patruunaa eikä hänen renkiänsä enää milloinkaan löytynyt.\nVasta seuraavana kesänä löydettiin koskesta valjaat, jotka tunnettiin\npatruunan hevosenvaljaiksi. Ei se siis turhaan se Köngästen koski\ntälläkään kertaa ulvonut.\n\n— Nyt sinä et saa enää kertoa mitään — — —\n\nSamalla kuului kauhea rysähdys, tosiaankin sellainen, että mielestäni\nkoko talo vavahti. Kun toinnuimme hämmästyksestämme, huomasimme, että\neräs suuri \"kiinalainen savimaljakko\" oli romahtanut lattialle tuhannen\nsirpaleiksi.\n\nJa ulkona vouhui tuuli — — —\n\nVähältä piti, ettei Ulrika-rouva pyörtynyt. Ehkä hän pyörtyikin, sillä\nen ollut vielä siihen mennessä nähnyt kenenkään naisen pyörtyvän. Joka\ntapauksessa hän heittäytyi sohvalle ja nousi hetken päästä ja sanoi,\nettä nämä sinun hirvittävät juttusi tuottavat hänelle sydänhalvauksen.\n\nOlin käyttänyt pyörtymiskohtausta hyväkseni ja kaatanut lasiini hyvän\ntäräyksen viskyä, jonka lennätin naamaani, sillä tosiaan olin minäkin\nsiksi säikähtänyt, etten tiedä, kuinka olisi käynyt, ellei minulla\nolisi sattunut olemaan tätä hyvää lääkettä.\n\nMutta Ulrika-rouva virkosi hämmästyttävän nopeasti, tarttui taitavalla\nkädellä viskypulloon ja vei sen kaappiin.\n\n— Nyt on paras, että mennään maata, sanoi hän. Sinä saat mennä\nvierashuoneen sohvalle.\n\n— Mutta sehän on aivan toisessa päässä rakennusta, huudahti Laura-neiti.\n\n— Kyllä sinne kuuluu kaikki, mitä rakennuksessa tapahtuu, vastasi\nUlrika-rouva. Ja sinä, joka olet niin ylen urhoollinen ja sitäpaitsi\nmies, käy ottamassa viereesi jokin pyssy, jos taloon tulee ryöväreitä.\nNäytä, että osaat olla yhtä urhoollinen töissäsi kuin sanoissasi. Sinä\nolet tänä yönä meidän ritarimme.\n\nMinä kumarsin hyvää yötä ja läksin naisten neuvojen mukaan\nkulkemaan pitkän salin ja förmaakin läpitse niiden takana olevaan\nvierashuoneeseen, jossa oli vuode valmiina vieraita varten.\n\nKoska minua oli käsketty asestautumaan tämän myrskyisen yön varalta,\nvalitsin Svenssonin huoneesta haulikon, työnsin sen molempiin\npiippuihin patruunan, ja näin olin valmis oikein ase kädessä\npuolustamaan kartanoa, jos vihollinen sattuisi hyökkäämään.\n\nJa hyökkäsihän se. Tuskin olin näet vielä kunnolla uneen päässyt,\nkun alkoi kuulua naisväen kirkunaa, ja samalla erotin myös mahtavaa\nulko-oven ryskytystä.\n\n— Hän hyökkää sisään, hän särkee oven, ja sinä nukut kuin tukki! Mene\nheti paikalla karkottamaan rosvot pois!\n\nMinä kompuroitsin pystyyn unenpöpperössäni ja terästääkseni korviani\nastuin vähän lähemmäksi eteistä, jolta suunnalta tosiaankin kuului\nkirouksia ja vaatimuksia oven aukaisemisesta.\n\n— Eikö ovi kestä? kysyin.\n\n— Kyllä ovi kestää, mutta sen molemmilla puolilla on ikkunat, ja nehän\nrosvo voi lyödä milloin tahansa rikki.\n\nTämä ennustus pitikin paikkansa, sillä kilisten romahti eräs ikkuna\npalasiksi.\n\n— No mies, etkö sinä jo ammu! huusivat talon emäntä ja tytär yht'aikaa.\n\nMinä en tosin ole niitä herran urhoollisimpia ja tässäkin tapauksessa\nminä mieluummin olisin sulkenut eteisen välioven ja vieläpä eteisestä\nmuihin huoneisiinkin johtavat ovet, sillä kukapa tiesi, vaikka miehellä\nolisi ollut brovninki. Mutta täytyihän minun osoittaa urheuttani ja\ntaitoa käyttää ampuma-aseita, ja niinpä nostin pyssyn olkaani vastaan,\nkäänsin sen piipun jonnekin eteisen ulko-ovelle päin ja ammuin.\n\nJa kyllä siitä pamaus syntyi!\n\nOlin erehdyksessä laukaissut molemmat piiput yhtä aikaa ja mitenkä\nmuuten lienen tähdännyt, mutta joka tapauksessa lensivät kaikki ovea\nympäröivät ikkunat säpäleiksi ja samassa kuului ulkoa kova tärähdys.\nSen jälkeen ei kuulunut mitään. Ei ainakaan pakenevien askeleita.\nMieleeni juolahti, että minua mahdollisesti voitaisiin syyttää\nliioitellusta hätävarjeluksesta.\n\n— Se on sattunut, hulikaani on kuollut, sanoi rouva, joka oli\nkurkistanut eteisen ikkunasta. Roisto makaa kuistilla. Tämä on\nkauheata, kuinka me nyt voimme nukkua, kun ruumis on talossa? Sinun\npitää valjastaa hevonen ja viedä ruumis pois ja hakea nimismies.\n\nMinun täytyy tässä hiljaisuudessa uskoa lukijalleni, että vaikka\nminulle annettaisiin kaikki Länsi-Suomen hevoset rekineen ja\nvaljaineen, niin enpä taitaisi saada hevosta reen eteen, ja\nporokyytiäkään ei tästä talosta voinut saada. Huomautin siis\nemännälleni, että ensinnäkään ei ole lupa ammuttuun koskea, sillä\nruumiin täytyy saada jäädä paikoilleen, jotta nimismies voi tarkoin\ntutkia asian, ja toiseksi en minä ainakaan löydä talon vehkeitä ja\navaimia, ellei joko rouva tai tytär lähde avukseni.\n\n— Mutta silloinhan meidän täytyisi kulkea ruumiin yli, sanoi rouva.\n\n— Ehdottomasti, vastasin. Mutta eihän kuollut ruumis kellekään mitään\npahaa tee.\n\n— Huh, sanoi rouva, parasta on, että odotamme siksi, kunnes väki tulee.\n\nTosiasiassa talosta olisi löytynyt kolme muuta ulko-ovea, mutta\nsitä ei rouva jumalankiitos tässä höyräkässä huomannut. Suljettiin\nsiis huolellisesti kaikki eteiseen johtavat ovet, ja minä\nkehoitin rouvasväkeä menemään maata. Itse lupasin valvoa kaikkien\nmahdollisuuksien varalta, siksi kunnes talonväki saapuisi kotiin.\nSamalla huomautin, että ei olisi yhtään hullumpaa, jos rouvasväki\nottaisi sydämen kryydiksi pienen viskytäräyksen, sillä onhan\nmahdollista, että rouvasväki on voinut tässä höyräkässä vilustuakin.\n\nJa talon rouva ymmärsi heti yskän, otti esille viskypullon ja lasit ja\ntyönsi ne minun kouraani.\n\nKun vetäydyin taas uudelleen makuuhuoneeseeni, niin valhetta olisi\nsanoa, että minua kovin nukutti. Tällaisen tapauksen jälkeen tietysti\nkierii mielessä kaikenlaisia ajatuksia, ja minä näin edessäni yleiset\nsyyttäjät ja tuomarit ja lautakunnat, nimismiehen, joka pidättäisi\nminut, minkä jälkeen tulisi pitkä tutkintovankeudessa istuminen ja\nmonet välikäräjät ja kenties linnaa päällepäätteeksi.\n\nJa kaiken tämän surkeuden vuoksi sadattelin kovaa onneani, sillä\nolisinpa edes ottanut luodikon tai pienoiskiväärin, niin ei ainakaan\nkukaan olisi voinut väittää, että olin ampunut osumisen tarkoituksessa,\nsillä ulkona oli siksi pimeää, ettei sinne voinut nähdä. Mutta nyt\nvoitaisiin sanoa, että minä olin laukaissut haulikon molemmat piiput\njuuri senvuoksi, että varmemmasti osuisin.\n\nNäiden synkkien ajatuksien miedontamiseksi rupesin sitten\nkulauttelemaan viskyryyppyjä, ja päivän sarastaessa alkoi minusta jo\ntuntua siltä, ettei minun sentään kovin hullusti käy; mies, joka tuolla\nulkona maata rötköttää, on murtovaras ja murhamies, ja minä taas saan\npalkinnon urhoollisuudesta. Ja minulle annetaan kunniamaininta kaikissa\nmaan sanomalehdissä.\n\nNäissä ajatuksissa kohotin kierrekaihtimen, vilkaisin ikkunasta ulos ja\nkatselin rappujen edessä lumihangessa köllöttävää miestä.\n\nMitä perhanaa, eiköstä se ollutkin minun ukkoherrani self made man?\n\nVoi taivaan talikynttilät, mikä soppa tästä nyt tuli! Ajattelin\ntaas uutista: \"Maisteri Tatu Valkonen murhannut työnjohtajansa\", ja\najattelin sitä äläkkää, minkä sukulainen pankinjohtaja tulisi asiassa\npitämään.\n\nNeuvottelin uudestaan viskypullon kanssa ja minulle selvisi, ettei\ntämäkään seikka pahentaisi asiaa, sillä olihan tämä self made man\nitse asiassa pankinjohtajallemme melkoinen mieliharmi; ehkä häneen\nsoveltuisi säe: murheell’ ei saa muistoasi viettää. Ja niin vilkaisin\ntaas uudestaan ikkunasta pihamaalle, ja minusta yht'äkkiä tuntui, kuin\nsydäntäni olisi kovasti kouristanut ja kylmät väreet hiipineet kautta\nkoko ruumiini.\n\nRuumiin pää oli kääntynyt!\n\nTuntui aivan kamalalta, ja minun täytyi uudestaan ryhtyä neuvottelemaan\nneuvonantajani kanssa.\n\nJa kun taas sen jälkeen vilkaisin pihalle, näin jotain erikoista.\n\nRuumis oli poissa.\n\nTämä olikin viimeinen tuntemus, sillä senjälkeen nukahdin nojatuoliin,\nja kun aamulla heräsin, niin hieroin silmiäni ja rupesin kyselemään\nitseltäni, olinko mahdollisesti nähnyt unta, vai oliko tämä kaikki\ntodellisuutta.\n\nHuoneessa oli haulikko, ja piipuista näkyi, että sillä oli äskettäin\nammuttu. Pöydällä oli yli puolilleen tyhjennetty viskypullo.\n\nRaotin eteisen ovea, ja kun huomasin, ettei kukaan herännyt, kuljin sen\nyli pikkueteiseen ja aukaisin pikkueteisen oven.\n\nSiellä näin, että en ollut uneksinut.\n\nLäksin takaisin makuuhuoneeseen ja riisuuduin ja panin kunnollisesti\nmaata, sillä kello ei ollut vielä kuuttakaan.\n\nNukuin sangen myöhään, ja kun heräsin, näin Svenssonin astuvan\nhuoneeseen. Hän näytti olevan erittäin hyvällä tuulella ja sanoi:\n\n— Sinä tunnut tosiaankin olleen aika sotaisella tuulella viime yönä.\n\n— En herranähköön minä, vaan paremminkin talon naisväet, jotka väkisin\nvaativat minua ampumaan.\n\nSiinä selvisi muuten, että olin löytänyt pari oikein etevää paukkua.\nSvensson oli näet parista patruunasta hangannut hylsyn melkein poikki\nheti ruudi yläpuolelta. Hän oli ollut hirviä metsästämässä syksyllä ja\neräällä sellaisella matkalla huomannut patruunien loppuneen; mutta kun\nhänellä oli haulikko panoksineen mukana, oli hän tehnyt tämän tempun\nvoidakseen käyttää niitä hirvikuulina.\n\nNämä patruunat minä olin saanut käsiini, ja senhän tietää, että kun\nkaksi sellaista laukaisee yhdellä kertaa, niin siinä tulee eri pamaus.\nKuulan virkaa ne eivät kuitenkaan olleet tehneet, vaan molemmat\nolivat ensin poksahtaneet oveen, ja senjälkeen haulit olivat alkaneet\nsinkoilla ympäri, niin että niitä oli pikkueteisessä melkein joka\npaikassa.\n\nJa sitten tuli siihen paikalle talon rouvakin vaatien Svenssonia\nheti ryhtymään toimenpiteisiin nimismiehelle ilmoittamisesta ja koko\ntavanmukaisesta ruljanssista.\n\nSvensson astuikin puhelimeen ja pyysi nimismiehelle.\n\nLukija ymmärtänee, ettei tämä homma minua erityisesti ilahduttanut,\nmutta enhän voinut siinä rouvan läsnäollessa mitään sanoa. Onneksi\nei nimismies ollut tavattavissa, ja niin minulle suotiin sen verran\nhengähdysaikaa, että sain selitetyksi Svenssonille koko asian.\n\nSvensson oli tosiaankin ollut liikeasioilla kaupungissa ja neuvotellut\nsiellä eräiden amerikkalaisten insinöörien kanssa joistakin\nöljyhommista Venäjällä. Hän ilmoitti lähtevänsä Tukholmaan neuvotteluja\njatkamaan.\n\nMutta näin onkin aika siirtyä seuraavaan lukuun, joka on\n\n\n\n\nXXVIII LUKU,\n\njossa kuvataan tekijän liikematkaa Tukholmaan.\n\n\nKun Svensson oli sanonut matkustavansa Tukholmaan, niin en miettinyt\nmontakaan minuuttia ennen kuin kauppasin itseäni matkaan. Päätin näet\nlähteä myymään puitani Ruotsiin toivoen saavani sinne kaupatuksi\nRajalan puista sahatut tavarat, sillä ne tiesin varmasti saavani\nsatamaan. Sitäpaitsi Svenssonilla oli siellä suhteita, ja hänen\nseuransa varmaan merkitsisi sitä, että minuun siellä paremmin\nluotettaisiin. Kun saisin tästä erästä edes kohtuullisen hinnan, niin\nsilloin voisin jo sanoa, että vaikein osa hommasta oli takanani.\n\nEipä siis muuta kuin päätin lähteä matkaan, ja sen suurempia\nmatkavalmistuksia ei minun matkoihini yleensä tarvita. Kun oikea\nsuomalainen tirehtööri lähtee matkoille ja nähtävästi ruotsalainen\nmyös, niin hän tarvitsee paljon matkakapineita. En ole milloinkaan\nnähnyt hienompia vehkeitä kuin ne, mitkä Svensson matkalaukkuihinsa\ntyönsi. Oli siinä frakkia, lunskauttia, smokkinkia, sakettia, mustaa\npukua ja sinistä pukua ja teatteripalttoita ja yönuttuja, junalakkeja,\nsapoklakkeja, silkkipyttyjä ja jos mitä. Kenkiä oli kaksitoista paria.\nTämä on kuitenkin pientä siihen verraten, mitä oikea suomalainen\ndiplomaatti tarvitsee, kun hän lähtee köyhää maatamme edustamaan, tai\njoku tosisuomalainen kauppaneuvos tai vuorineuvos, kun he lähtevät\netumaksuja maailman pääpaikoista kärkkymään.\n\nMinä otin matkaani kaksi päiväpaitaa, yhden yöpaidan ja kolme paria\nsukkia.\n\n— Mitä, etkö sinä ota tuon enempää tavaraa? ihmetteli Svensson.\nTäytyyhän sinulla olla jokin juhla- ja jokin visiittipuku.\n\n— Kai niitä saa Tukholmasta vuokrata niinkuin muualtakin, sanoin.\n\nOli aikomuksena talossa syödä lähtöaamiaiset tai paremminkin\naamiaispäivälliset, ja sitten painelisimme Turkuun ja sieltä\nTukholmaan. Niinkuin näkyy, Svensson oli nopea mies liikkeissään, sillä\nsellaisen tavaranpaljouden pakkaamiseen olisi minulta mennyt ainakin\nviikko.\n\nKun istuimme aamiaispöytään, oli rouva Svenssonin ensimmäinen kysymys:\n\n— Joko olet soittanut nimismiehelle uudestaan? — Ai, sen minä aivan\nunohdin, sanoi Svensson,\n\nmutta mehän voimme persoonallisesti pistäytyä hänen luonaan, kun ajamme\nohitse. Ehkä onkin parasta, ettei asiasta puhuta puhelimessa mitään,\njotteivät sivulliset saisi siitä tarpeettomasti kuulla, ennen kuin asia\non nimismiehelle tarkoin selitetty.\n\nEi sitä talosta lähdetä niinkuin torpasta, tulin minä yhtäkkiä\najatelleeksi. Saapahan nähdä, eiköhän tuo laukaukseni sittenkin lopuksi\naiheuta jotain häiriötä ja kuulustelua matkallani. Mutta samassa\nhuomasin myös, että on tässä lähdössä muitakin vaikeuksia. Passi\nminulla oli, mutta viisumi tarvittiin, ja siihen aikaan katsoivat\nriikinruotsalaiset meitä suomalaisia vielä yliolkaisemmin kuin\nnykyään. Eihän silloin meitä huolittu Moder Svean rannoille, ellei\njoku ruotsalainen ilmoittanut meitä sinne suosittelevansa, ja samassa\njuolahti myöskin mieleeni, että hankalasti se Suomi-äitikin luovutti\npoikansa muille maille. Jos esimerkiksi jonkun suomalaisen valtion\nvirkamiehen päähän pälähtäisi pistäytyä vaikka Tallinnaan pyhäpäivää\nviettämään, tarvitsisi hän passit ja esimiehen luvan, ennen kuin häntä\nsinne lasketaan. Pirtutrokari taas pääsee sinne matkakortilla. Samoin\nmyös ne, jotka sinne varastettua tavaraa kuljettavat.\n\nOtin tietysti osaa pöytäkeskusteluun, vaikkei minua siinä kovin paljon\ntarvittukaan, mutta yhä enemmän ajattelin sitä, kuinka mahdollisesti\nsaisin passiasiani järjestykseen, kun samassa löi minut ajatus:\n\nMissä on passini?\n\nMahdollisuuksia oli monta. Hyvin pian minulle selvisi, ettei se tähän\nhöyräkkään löytyisi.\n\nSamassa kysäisi Svenssonkin:\n\n— Har du dina papper klara?\n\n— No, tietysti, vastasin minä.\n\nJoka tapauksessa astuin Svenssonin kera autoon ja junaan, mutta kun\nsitten tulimme sille haararadalle, josta tie erkani joko etelään tai\npohjoiseen päin, ilmoitin Svenssonille, että olen aprikoinut asiaa ja\npäättänyt matkustaa Haaparannan kautta. Tiesin tätä tietä parhaiten\nselviäväni kaikista muodollisuuksista. Suuri oli ällistykseni, kun\nSvensson ilmoitti: mikäpäs siinä, mennään sitten sitä tietä molemmat.\n\nSuomen valtion rautatiellä ovat matkat sangen halvat; itse asiassa ei\nmeiltä mennyt kovinkaan paljon hukkaan rahaa, vaikka näin lähdimmekin\nHalikon kautta Ruotsiin. Mutta minulle oli sitäpaitsi asia siinä\nsuhteessa parempi, että voin pistäytyä matkan varrella Sundsvalliin;\ntunsin siellä erään Hirsch-nimisen tukkijuutalaisen, jonka kanssa\naijoin ryhtyä neuvotteluihin.\n\nKun Torniosta mennään yli rajan, saadaan poliisimestarilta päivän\npassi, jollei muuta passia ole. Astuessani Tornion asemalle tapasin\nsiellä erään nyttemmin edesmenneen kaupunginvirkamiehen, joka ilmoitti,\nettä minua oli peräänkuulutettu jonkin ampumisjutun takia.\n\n— Siinä tapauksessa emme ole nähneet toisiamme! tiuskasin miehelle, ja\nhän myhähti ymmärtäväisesti.\n\n— Oliko se poliittista laatua? hän kysyi.\n\n— Oli, tokaisin minä ja riensin eteenpäin.\n\nKun asiat olivat tällä karsaalla, huomautin Svenssonille, että minun\ntäytyy vähän afäärätä Torniossa. Ajakoon hän suoraan Haaparannalle,\njossa sitten tapaamme asemalla, kun juna lähtee.\n\nMinusta tuntui, etten voinut liikkua \"lankateitä\", ja senvuoksi\nmeninkin omia teitäni Haaparannan puolelle.\n\nRuotsissa ei passia kovasti kysellä. Niin pian kuin on tähän maahan\npäässyt, on siellä kaikkialla vallalla länsimainen kohtelu, kun taas\nmeillä Suomessa itämaisuus tässä pistää sorkkansa esiin, niin että\nsiellä Viipurin itäpuolella ei suomalainen valtionvirkamieskään, vaikka\nhänellä olisi virkavaltakirjansa taskussaan, saa matkustaa vapaasti\nilman passia.\n\nSvenssonilla näytti olevan hyvin aikaa, sillä kun Haaparannasta oli\npäästy, ehdotti hän, että kävisimme Luulajassa erästä hänen serkkuaan\nkellarimestari Anderssonia tervehtimässä.\n\nJa koska minä ennenkin olin pistäytynyt Luulajassa ja tiesin tämän\nkaupungin kaikin puolin hauskaksi, ei minulla ollut mitään hyvää\nasiaa vastaan, ja niinpä me tarpeellisen ajan kuluttua istuimmekin\nkellarimestari Anderssonin illallispöydän ääressä.\n\nKyllähän me suomalaiset löydämme paljon vikoja näistä\nriikinruotsalaisista, ehkä yhtä paljon kuin riikinruotsalaiset meistä,\nmutta silloin kuin tulee puhe ruotsalaisesta voileipäpöydästä, niin\nsiitä varmasti ovat kaikki suomalaiset ja rohkenenpa väittää kaikki\nkansakunnat yksimielisiä, ja kyllä myöskin Hellesholmin aquavit\nja Carlshamns punsch ovat tuotteita, joita koko ihmiskunta pitää\nkunniassa. Eikä kukaan pysty kuvailemaan sitä juttujen paljoutta,\njoka tällaisesta eläkesatamaan vetäytyneestä ruotsalaisesta kellari-\nja hovimestarista lähtee. Minun täytyi ihan sydämeni kyllyydestä\nsanoa ystävälliselle isännälleni ja Svenssonille, että vaikka\nkaikki liikeasiani menisivätkin Ruotsissa myttyyn, niin jo tämä\nLuulajassa-käynti korvaa kaiken. Olen muuten tavannut myöhemminkin\nsamaisen kellarimestari Anderssonin; en tässä yhteydessä edes yritäkään\nkuvailla häntä ja hänen kertomuksiaan, sillä ne ansaitsevat oman\njulkaisunsa.\n\nMutta kaikkein mielenkiintoisinta on ehkä tässä eräs seikka. Kun\nkellarimestari Anderssonille puhuin siitä, millä asioilla minä liikuin,\nja sanoin, että minun puuni olivat Suomessa pannassa, niin hän kysyi,\nettekö ole yrittäneet myydä niitä juutalaisille?\n\n— Meidän maassamme ei ole juutalaisia tällä alalla.\n\nTiesin varsin hyvin, että niitä oli ulkomailla puutavarahommissa,\nja olihan niitä häärännyt meidän maassammekin Itä-Suomessa ennen\nsotaa. Nämä Israelin lapset ovat tosiaankin hyviä afäärimiehiä ja\nsuoraan sanoen myös liikemiehinä sangen rehellisiä. Juutalaisen suurin\nominaisuus on hänen erinomainen ihmistuntemuksensa, joka riippuu\nsiitä, että hän on tekemisissä jo lapsesta alkaen kaikkien kansojen ja\nkansanluokkien kanssa.\n\nVoidaan sanoa, että juutalaiset ovat koronkiskureita, mutta tässäkään\nasiassa ei ole täydellisesti perää, sillä heidän korkomarginaalinsa\non hyvin riippuvainen riskistä. Ja muuten on juutalainen siitä hyvä,\nettä hän panee asiat toimeksi eikä ole tottunut vatkuttamaan sitä\nedestakaisin.\n\n— Minä olenkin aikonut pistäytyä Sundsvallissa kauppaamassa puitani\nherra Zebulon Hirschille.\n\n— Kyllä minä tunnen miehen. Ei häntä tarvitse lähteä Sundsvallista asti\nhakemaan, sillä hän asuu par'aikaa Luulajan kaupunginhotellissa.\n\n— No, sehän oli etevää, minä käyn huomenna hänen luonaan.\n\n— Yhtä hyvin me voimme kutsua Zebulon Hirschin tänne.\n\n— Mutta kellohan on jo lähes 11.\n\n— Ei se mitään tee, kyllä Zebulon saapuu vaikka keskellä yötä, kun vain\non puhe afääreistä.\n\nZebulonille soitettiin, ja kymmenen minuutin päästä hän soitti\novikelloa.\n\nTuntee jonkinmoista jännitystä, kun joutuu näkemään henkilön, jonka\nkanssa oikeastaan välillisesti on joutunut paljonkin tekemisiin.\nZebulon oli näet se mies, joka oli niittänyt parhaan voiton niistä\nTornionjoen konsessioneista, muun muassa Paaskerin puulaakista ja\nkymmenistä muista puulaakeista. Zebulonilla oli se periaate, että\nhän yleensä koetti päästä maksamasta kaikkia velkoja, ja niinpä\nhän taitavasti aina vaihteli ja muutteli firmojensa nimiä; hänen\npalveluksessaan olevan täytyi olla varsin hyväpäinen tietääkseen,\nminkä nimisen firman palveluksessa milloinkin oli. Mutta kirjallisista\nsopimuksistaan piti Zebulon kiinni prikulleen eikä niitä edes kovin\npahoin tulkinnut.\n\nZebulonin suku oli sangen todennäköisesti kotoisin Prahasta\nGoldmacherstrassen varrelta, sillä Prahan juutalaisilla on hyvin\nyleisesti eläinten nimet ja samanlainen pitkä nenä kuin Zebulonillakin.\nHän oli muuten perin epämääräisen näköinen iältään, sillä vanhalta\nmieheltä hän vaikutti, mutta harmaita hiuksia oli hänellä hyvin\nvähän. Kun kuitenkin kuuli hänen äänensä — hän puhui hyvin hitaasti\nja samalla epäselvästi — ja katseli hänen liikkeitään, niin tuli\nsiihen johtopäätökseen, että hän sittenkin paremmin oli isä Metusalan\nikätovereita kuin nuoren Benjaminin.\n\nZebulonia kehoitettiin ottamaan eteensä illallispöydästä, mutta\nherra Zebulon ilmoitti, että hän on ollut hiukan sairaana eikä\nvoi syödä muuta kuin aivan valittuja ruokalajeja, joten herrojen\nei pidä panna pahakseen, vaikka hän vain seuran vuoksi on vähän\nsyövinään. Ja sen jälkeen Zebulon kaappasi taitavasti eteensä pöydällä\nolevat englantilaiset voileipäkeksit ja levitti niiden päälle\nhanhenmaksapurkin sisällyksen. Hänen terveytensä ei myöskään sietänyt\nviinaryyppyä, mutta hän ilmoitti joskus nauttivansa ruokaryypyksi\npienen herneen hyvää konjakkia. Sillä aikaa kuin hän kaasi sitä\nlasiinsa, pelastin minä hummerimajoneesin, sillä olin huomannut hänen\nluovan siihen erittäin ihastuneita katseita. Mutta kylmää kananlihaa en\nenää ehtinyt pelastamaan; sen Zebulon lapioi lautaselleen.\n\nMinä aloin selittää hänelle asiaani, ja hän näytti kuuntelevan sitä\nniin tarkkaavaisesti kuin syömiseltään ennätti. Kun olin mielestäni jo\nkertonut kaikki, jauhoi hän paraikaa kananpaistia ja mumisi suu täynnä\nruokaa:\n\n— Ja kan int konsentrera mej. Varsso god och forklara de där engång\ntill.\n\nToistin mahdollisimman konsentreeratusti kaikki.\n\n— Mutta Suomessahan on bolshevikkivaara, sanoi Zebulon. Olen juuri\nlukenut Hufvudstadsbladetia, ja siinä sanotaan, että Suomen armeijan\naseistus on alapuolella kaiken arvostelun. Ryssä voi hyökätä maahan\nmilloin tahansa. Venäjällä ovat monet puutavaramiehet joutuneet\nkärsimään, minäkin olen menettänyt miljoonia.\n\nTässä yhteydessä tahdon erikoisesti huomauttaa, että suurin osa siitä\nliikekeskustelusta, jonka alkua olen selostanut, koski bolshevikki\nvaaraa. Sitä ovat meikäläiset lehdet toitottaneet siksi paljon, että\nsitä on jo ruvettu vähitellen ulkomaillakin uskomaan, ja varmasti on\nsiitä myös ollut paljon haittaa meidän ulkomaisille raha-asioillemme.\n\nJuutalaiset muuten tuntevat hyvin kaikkien maiden tilanteen, niin\nettä nämät Zebulonin puheet olivat tietysti perusteluita hintojen\nalennukselle. Itse asiassa ei tämä liikekeskustelu kestänytkään kuin\nparisen tuntia, sillä kun olin selostanut Zebulonille armeijan ja\nsuojeluskunnat niin hyvin kuin osasin, Zebulon sanoi lopulta:\n\n— Jag köper edra trävaror. Ja skriver genast under kontrakten.\n\nZebulonin eteen tuotiin pännä ja paperia ja muutamassa minuutissa —\nkäsittämättömän pian se tapahtui — oli hän mitä hienoimmalla käsialalla\nkirjoittanut neljän kokoarkin sivuin pituisen sopimuksen. Hän ei edes\nlukenut sitä lävitse eikä lisännyt siihen pilkkuakaan.\n\nLuin sopimuksen moneen kertaan; se oli kaikinpuolin selvä. Puut\nmaksettaisiin, heti kun ne olivat laivaan lastatut. Zebulonin\nvastaanottomies olisi tilaisuudessa, ja sen jälkeen ei mitään\njälkirätinkiä tulisi. Hinnat olivat himpun verran alemmat kuin erittäin\nhyvän suomalaisen vientitavaran.\n\nMutta tässä oli suuri mutka: minkäänlaisia förskotteja ei annettu.\nEi myöskään mitään käsirahoja. Kun huomautin Zebulonille, etteihän\nsemmoinen kauppa voi pitää kutiaan, jossa ei edes mitään käsirahoja\nmakseta, niin Zebulon sanoi puolestaan, että kyllä hänen sopimuksensa\npitävät.\n\nNapsautin siis nimeni alle, vaikka hieman kirvelevin mielin. Toinen\nyhtäpitävä kappale kirjoitettiin, ja molempiin kirjoittivat nimensä\nZebulon ostajana, Andersson ja Svensson todistajina.\n\nKun Zebulon oli mennyt, vietimme hauskaa iltaa, ja siinä yhteydessä\nsanoi Andersson, että Zebulon tulee teitä kaikesta sydämestään\nhalveksimaan, ellette lähde huomenna patistelemaan häneltä förskotteja.\n\nSeuraavana aamuna läksinkin sitten Zebulonia kiusaamaan; Svensson oli\nmatkustanut tuttaviinsa kaupungin läheisyyteen, ja niinpä minulla oli\nhyvää aikaa. Piinasin Zebulonia tuntikaupalla, vetosin Svenssonin\ntuttavuuteen ja ilmoitin häneltä saavani minkälaiset suositukset\ntahansa.\n\n— Jos te saatte Svenssonin takaukseen, niin silloin saatte\nviisitoistatuhatta kruunua.\n\nOlin tosin pyytänyt kolmeakymmentä, mutta hyvä näinkin.\n\nEn ollut Svenssonia milloinkaan takaukseen pyytänyt. Olin siis illalla\nvähän hämilläni, kun minun täytyi esittää Svenssonille tämä asia. Mutta\ntämä reilu mies ei vastustellut lainkaan, vaan sanoi:\n\n— Mennään sitten heti Hirschin luokse. Hän saa kirjoittaa shekin, ja me\nlähdetään vielä tänä iltana Tukholmaan.\n\nNopeasti se asia järjestyikin, ja niin oli minulla taskussani\nensimmäinen suoranainen tulos puuafääreistäni 15,000 kruunun shekkinä.\nSehän oli jotakin se, sillä nyt tunsin, että oli mahdollisuuksia\njollain tavalla keikkua kesän yli.\n\n\n\n\nXXIX LUKU,\n\njossa kerrotaan, mitä aluksi Tukholmassa tapahtui.\n\n\nRuotsin rautateiden erittäin mukavassa III luokan makuuvaunussa me\nsitten kiidätimme Tukholmaan. Ruotsin juna kulkee toista nopeutta kuin\nmeidän suomalaiset junamme. Sen nopeus on näet noin kaksinkertainen, ja\nIII luokka on erittäin mukava, sillä makuuvaunuosastot ovat tilavammat\nkuin meillä, niihin kun sijoitetaan vain kaksi henkeä, ja ne ovat\nmuutenkin laajemmat. Ravintolavaunut ovat avoinna myös III luokan\nmatkustajille ilman mitään erikoista lisämaksua — siis tasa-arvoisuus\ntässä suhteessa on Ruotsin kuningaskunnassa suurempi kuin Suomen\ntasavallassa. Ravintolavaunussa tarjoillaan myös miestä väkevämpää,\nmutta Brattin järjestelmää noudattaen, ja niinpä Ruotsin junissa ei\nnäe humalaisia samalla tavoin kuin meidän suomalaisissa junissamme.\nKun minä aina matkustan III luokassa ja olen tupakkamies, niin olen\ntietysti joutunut tekemään matkoja III luokan tupakkavaunuissa, mutta\nvielä kertaakaan minun ei ole onnistunut sellaista matkaa tehdä ilman\njonkun humalaisen aiheuttamia häiriöitä. Hyvin usein on myös saanut\nIII luokan makuuvaunussa matkustaessaan tuta, että tekee matkan\nkieltolakimaassa. Mutta tämähän ei ole mitään uutta, tämänhän näkevät\nkaikki paitsi kieltolakiammattilaiset.\n\nTukholmassa olimme päättäneet asettua oikein Grand Hotel Royaliin,\njonne olin käskenyt lähettää postini.\n\nSaavuimme perille aikaisin aamulla ja saimme hyvän huoneen. Panimme\nsiis aluksi maata tilattuamme kylvyt ja parturit, sillä aioimme\ntälläytyä oikein hienoiksi Tukholmassa oleskelua varten. Minä tilasin\nitselleni sitäpaitsi Stockholms Tidningenin, sillä aioin ottaa selvää,\nmistä saisin vuokrata noita tarpeellisia juhlapukuja. Oikeastaanhan\nasiani oli jo toimitettu, mutta tuollainen ensimmäinen förskotti vaatii\ntoki juhlimista, ja senvuoksi olinkin kutsunut Svenssonin päivällisille\nRoyaliin juhlasaliin.\n\nMinun tälläytymiseeni ei kovinkaan paljon aikaa mennyt, mutta sen voin\ntässä sivumennen mainita, että ammekylpy maksoi noin 26 markkaa Suomen\nnk. kultarahassa, jolla rahalla Helsingin pasaasissa olisi jo saanut\nkylvyt ja hieronnat ja vieläpä vichyvedet. Meidän huoneemme maksoi 150\nmarkkaa Suomen rahassa vuorokaudelta, niin että herroiksi siinä siis\nelettiin.\n\nHeti noustuaan oli Svensson alkanut soitella liiketuttavilleen, ja jo\nsiinä kymmenen tienoissa aamulla hän painui asioilleen. Minä läksin\ntaas pankkiin ja passitin pankin kautta 12,000 kruunua Suomeen. Tahdoin\ntietysti pelastaa niin paljon kuin pelastettavissa oli ja kovasti\nmietin, lähettäisinkö 13,000 vai 14,000, mutta kun sitten shekkilomake\ntuli käsiini, huomasin itsekin hämmästyksekseni, että olin kirjoittanut\nsiihen 12,000.\n\nKaiken varmuuden vuoksi päätin vielä lähettää kotiin sopimukseni,\njottei sitäkään tarvitsisi taskussaan pitää. Astuin siis erääseen\nkahvilaan kirjoittelemaan kirjeitä ja silmäilin siellä vielä kerran\nsopimustani lähemmin. Samanlainen se oli kuin muistinkin, reilu\nkaikin puolin, sakot olivat ehkä vähän liian runsaat, 1000 markkaa\njokaista luovuttamatonta standerttia kohti, mutta itse asiassa olin\ntehnyt tarjoukseni siksi varovaisesti, etten hetkeäkään epäillyt sen\ntäyttämismahdollisuuksia.\n\nPanin kontrahdin kirjekuoreen ja passitin sen pankkilokerossani\nsäilytettäväksi, kirjoitin kirjeen Turpeelle, jossa kehoitin häntä\nkoettamaan tulla toimeen niin hyvin kuin voi, sillä noin viikon päästä\nsaapuisin itse paikalle. Kirjoitin myös Jalkaselle ja annoin hänelle\nkoirannuuskaa hänen öisen matkansa vuoksi ja teroitin hänen mieleensä,\nettä kaikki työt oli tehtävä entiseen tapaan.\n\nSamalla sepitin vielä kirjeen ylioppilas Lahdelle, jossa pyysin häntä\nhieman tekemään selvää oloista työmaalla. Minun täytyy myöntää, että\ntämän kirjeen kirjoittaminen oli sangen vaikea tehtävä, sillä onhan\nperin alhaista vakoilla esimiestä hänen alaisensa kautta; sehän on\nsuorastaan tsaarin aikuinen santarmimenettelytapa, ja siksi kirjeen\nkirjoitettuani aloin miettiä, lähettäisinkö sen, vai enkö. Ja sallimus\nratkaisi asian, sillä satuin kaatamaan puolillaan olevan kahvikupin\njuuri valmiin kirjeen päälle ja katsoin tämän tapaturman ratkaisevaksi\nmerkiksi.\n\nKävin sitten vuokraamassa kolmeksi päiväksi juhlapuvun, mikä lysti\nmaksoi Suomen rahassa kolmisensataa. Tässä yhteydessä voin muuten\nmainita, että riikinruotsalaiset ovat ruumiinrakenteeltaan hyvin\ntoisenlaisia kuin me suomalaiset. No, tosin ei tekijä ole erikoisen\nsoveltuva kuvanveistäjän malliksi, enkä minä tätä asiaa siinä mielessä\npuhukaan, mutta olkoon mainittu, että kun otettiin esille frakkipuku,\njossa oli minun hartiamittani, niin sen liepeet laahasivat maata, ja\nhousunlahkeista jäi puolisen metriä jälelle. Rupesi jo näyttämään\nsiltä, ettei minun hartialeveydelleni löytyisikään tarpeeksi lyhyitä\npukuja, ja tuon suuren liikkeen varasto saatiin tosiaankin penkoa aivan\nperinpohjin, ennen kuin sieltä löydettiin minulle sopiva frakki ja\nlunskautti liiveineen.\n\nKävin myös paitakaupassa ja voin vakuuttaa, että tavaran laatuun nähden\nhinnat siellä olivat pyörryttävän korkeat, jos niitä suomalaisiin\nvertasi. Ja luultavasti ei niin hyviä paitoja, kuin meillä kotimaassa\ntehdään, saa mistään samalla hinnalla.\n\nKun yleensä yksinään liikuskelee vieraassa kaupungissa, käy aika\npitkäksi melkein kaikkialla muualla paitsi Tukholmassa. Jos siellä näet\ntahtoo saada ajan kulumaan, niin on paras astua johonkin automaattiin,\njossa Ruotsin maatiaiset Tukholman-kävijät tavallisesti syövät.\nTietysti he syövät juhlapäivällisiään muualla, mutta automaatti on\nsiellä tullut paljon yleisempään käytäntöön kuin meillä.\n\nJa siinä voit sitten ottaa haastateltavaksi kaikki muut paitsi\nyksinäiset naiset, joiden suhteen Ruotsissa sopivaisuussäännöt ehkä\novat vähän tiukemmat kuin meillä. Mutta tällaisina aamiaistunteina,\njoina automaateissa on ahdasta, käy sekin laatuun.\n\nEi ollut siis ihme, että allekirjoittanut istahti samaan pöytään\nkuin neiti Nanny Lundequist, joka hyvin pian ilmoitti, ettei hänellä\nollut mitään vastaan syödä illallista yhdessä insinööri Svenssonin ja\nallekirjoittaneen kanssa Grand Hotellissa kello seitsemän.\n\nKoska päivä oli hyvin kaunis, pistäydyimme vielä yhdessä\nSkansenillakin, jossa paikassa minä aina käyn, jos Tukholmaan satun.\nKun sitten olin hyvästellyt neiti Nanny Lundequistin jälleennäkemisen\ntoivossa ja tietoisuudessa, niin läksin takaisin hotelliin ja\ntiedustelin kirjeitä sekä Svenssonia. Kirjeitä ei ollut, ja Svenssonin\nilmoitettiin saapuvan noin tunnin päästä. Se tunti venyi kello viiteen.\n\nKysyin, oliko hänellä mitään muuta ohjelmaa, ja mainitsin tietysti\nmyöskin neiti Nanny Lundequistin. Silloin hän ilmoitti, että siinä\ntapauksessa hänenkin täytyy lähteä jonnekin saadaksensa pöytänaapurin.\nJa niin läksimme erääseen hyvin sievään kahvilaan, josta herra\nSvensson tosiaankin löysi hyvinkin komean ruotsalaisen vaaleaverikön,\njollaisista herrat pitävät, niinkuin kaikki tiedämme. Hänen nimensä nyt\nei tosin ollut Ingeborg, niinkuin ulkonäöstä olisi voinut päätellä,\nvaan yksinkertaisesti Stava, mikä nimi ei minusta ensinkään kyennyt\nkuvaamaan tätä ihanaista neitokaista.\n\nMuuten ei Svensson ollut erikoisen hyvällä tuulella, sillä täällä,\nsanoi hän, on vallalla aivan täysi paniikkitunnelma. Kaikki romahtanut,\nmuun muassa eräs suuri Venäjän-liikettä varten perustettu firma, jossa\npari entistä ministeriäkin oli saanut frakilleen.\n\n— Taisi tulla tyhjä reisu, sanoi Svensson.\n\n— Mutta Hirschin kanssahan asiat selvisivät hyvästi.\n\n— Niin, judeilla on aina hyvä aika, silloin kuin muilla on huono, ja\nMooseksen puoleen kai minunkin tässä täytynee kääntyä.\n\nMutta eihän siinä sopinut puhua liikeasioista eikä tehnyt mielikään,\nvaan hyvin pian ruvettiin juttelemaan mukavia Stavan kanssa.\n\nTäsmälleen klo 7 astuttiin siis neljään pekkaan Grand Hotel Royalin\nsaliin, jossa meille oli varattu pöytä.\n\nJa missä on tekijä, siellä on tietysti näkijä, sillä kuka muu istui\nviereisessä pöydässä kuin vapaaherra-metsänhoitaja, jolle olin myynyt\nratapölkkyjä Kämpissä. Ja hänen seurassaan istui elegantein herrasmies,\nminkä maailmassa olen nähnyt. Siinä oli mies, jonka vaatteet olivat\nmitä hienointa diplomaattisnittiä, joka käsitteli monokkeliaan\ntaitavammin kuin mikään saksalainen luutnantti ja jonka jokainen\nkädenliike hänen syödessään ja kahvelia ja veistä käytellessään oli\nsuorastaan taiturimainen. Ja hienosti sorautellen hän puhui sointuvaa\nruotsinkieltä, vaikkemme voineetkaan kuulla, mistä puhe oli.\n\nHienon hieno varieeteohjelma kiinnitti mieltämme, ja herkullinen\nillallinen hyvine juomineen teki myös vaikutuksensa. Tosin aina\nsilloin tällöin muistin, että minä joutuisin maksamaan tämän karonkan,\nmutta nämähän olivat ensimmäisen pätevän sopimukseni harjakaiset.\nSelvää on, että meidän pöytämme vähän ajan perästä yhtyivät, ja\nmeidät esitettiin parooni von Kolhhuvud Lutfiskille, joka oli tämä\nhieno herrasmies. Hieno oli siis meillä pöytä, mukana kun oli oikein\nkaksi vapaaherraa. Ja minusta käytettiin titteliä direktör ja väliin\nylennettiin tohtoriksi. Ja tietysti siinä myöskin jatsattiin ja välillä\nvilvoiteltiin kurkkua samppanjalla ja haukattiin jokin kaviaarivoileipä.\n\nKun sitten eronhetki tuli, olivat molemmat vapaaherrat jo hävinneet,\nja minä tilasin laskun, joka juomarahoineen oli siinä jonkin verran\nkuudettasataa kruunua, Suomen rahassa noin kuusituhatta. Eiväthän\ntällaiset hyvät juomat kovin päähän mene, ja minkä menivätkin, se kyllä\nhaihtui ajatellessani, että minulta siis ensimmäisenä iltana oli mennyt\nviides osa matkakassaani.\n\nEn siis mitään sen mieluummin halunnut kuin saada lopetetuksi tähän,\nmutta Svensson oli toista mieltä ja ilmoitti hän rupeavansa vuorostaan\nrahaksi. Otettiin auto ja ajettiin johonkin tanssipaikkaan, jossa\noli samalla hotelli ja yksityishuoneita. Siellä sitten reuhattiin\njonkin aikaa, kunnes minä katsoin parhaaksi ruveta seuranpettäjäksi,\nsillä joukkoomme oli ilmestynyt viidespyörä, muuan riikinruotsalainen\ninsinööri, joka tuntui tuntevan minun daamini. Koska hyvin tiedän,\nettei kaksi miestä sovi yhden naisen ympärille ja että tällaiset\nsuurkaupungin naisten miestuttavuudet ovat lievimmin sanoen\nepämiellyttäviä henkilöitä, kuiskasin Svenssonille, että eiköhän olisi\nparas poistua. Mutta Svensson ei ollut kuullakseenkaan. Hän oli kerta\nkaikkiaan innostunut ja kehoitti minua lähtemään kotiin, jos kerran\nhalutti.\n\nKun seuraavana aamuna heräsin, ei Svenssonista näkynyt jälkeäkään,\nmutta samassa soi puhelin, jossa häntä tiedusteltiin, ja utelias mies\nsiellä tuntui puhelimessa olevan, sillä hän tiukkasi minulta kovin\ntarkkaan tietoja siitä, missä Svensson mahdollisesti tällä hetkellä oli\nja missä hän oli viettänyt eilistä iltaansa. Minä ilmoitin, että olin\nnukkunut myöhään ja että Svensson sillävälin oli lähtenyt kaupungille,\nkoska häntä ei näkynyt. Samalla sanoin, että olimme syöneet illallista\ntäällä Grandissa.\n\nSen jälkeen naputettiin ovelleni, ja vapaaherra-metsänhoitaja astui\nhuoneeseen.\n\nAhaa, ajattelin, hän tulee tietysti suorittamaan eilistä laskuaan, ja\nniin olikin tavallaan asia.\n\nOtin siis laskun esille. Hän ilmoitti myös suorittavansa toisen\nparoonin puolesta, ja minä mursin erilleen heidän molempien osuudet.\nSen jälkeen hän ehdotti, että tyhjentäisimme yhden grogin ennen\naamiaiselle lähtöä.\n\nSen tilasin ja aloin tiedustella, mitä oli kuulunut ratapölkkykaupasta.\nMilloinka saisin häneltä ensimmäiset etuannit?\n\nMutta jos lukija luulee, että tähän lyhyeen kysymykseen tuli yhtä lyhyt\nja selvä vastaus, niin silloin hän erehtyy. Vapaaherra-metsänhoitaja\nei näet puhunut mistään muusta kuin suuresta kaivoksesta, jossa\nhän aikoi jalostaa rikkikiisua, ja rautamalmikaivoksesta, jonka\npartaalle perustettaisiin maasuuni propagandatarkoituksia varten, sekä\nhopeakaivoksesta ja asbestikaivoksesta ynnä muusta hyvästä. Ja samalla\nhän kertoi parooni von Kolhhuvud Lutfiskistä, jonka isä oli Ruotsin\nrikkaimpia miehiä, omisti viisi sulfaattitehdasta; lisäksi tämä parooni\noli Ruotsin parhaita lentäjiä, mutta samalla erikoisesti innostunut\nhänen kaivoksiinsa. He aikoivat täällä perustaa osakeyhtiön, kun taas\nkaivokset olivat Kolarissa, ja tarkoitus oli, että Ruotsi tarjoaisi\npääomat yritykseen, Suomi sensijaan energian ja raaka-aineet. Näin\npuhellessa oli jo toinen grogi menossa, ja sen mentyä hän selvitteli,\nettä energia otetaan Pyhäkoskesta, johon perustetaan voimalaitos —\ntulee maksamaan ainoastaan 400 miljoonaa. Mutta siitä riittää sitten\nenergiaa Pohjois-Ruotsiinkin.\n\n— Siellähän on jo Porjuksen voima-asema, sanoin.\n\n— Niin on, mutta se ei voi kyetä kilpailemaan meidän kanssamme, sillä\nPyhäkoski on ostettu aivan mitättömästä hinnasta.\n\nSamassa huomasin, että hän ei ollut vastannutkaan kysymyksiini. Toistin\nsiis kysymykset uudestaan ja mahdollisimman jyrkässä muodossa.\n\nJa silloin selvisi tosin hyvin kautta rantain, että koko\nratapölkkyhomma oli ollut mitä kirkkainta humpuukia. Hänen luokseen\noli tullut eräs hollantilais-belgialainen van Langenhoewen, joka\noli antanut hänelle nämä sopimukset ja mahtavan visiittikorttinsa\nja valtakirjansa. Tämä mies oli pyytänyt vapaaherraa-metsänhoitajaa\npääagentikseen ja edelleen kirjoittanut hänelle mahtavan sinetöidyn\nvaltakirjan, jonka olin nähnyt.\n\nYstäväni oli tehnyt useita matkoja tietysti omalla kustannuksellaan\nsolmien ratapölkkykauppoja kymmenien miljoonien edestä, juosten\npankeissa ja onnistuen saamaan pankkitakuitakin. Kaikki asiakirjat\nhän oli sitten lähettänyt määrätylle osoitteelle Brysseliin, mutta\nsieltä ei ollut kuulunut mitään. Ja kun hän monista kirjeistä ja\nsähkösanomista huolimatta ei ollut saanut vastausta, oli hän lopulta\nmatkustanut Brysseliin ja löytänyt herra van Langenhoewenin erään\npienen takakadun vinttipöksästä, jolloin myös selvisi, että tämä mies\noli tyhjää tyhjempi entinen merimies ja kuritushuonevanki, joka joskus\noli taitanut jossakin muodossa toimia puutavarakuljetuksen kanssa.\n\n— No mutta, herrannimessä, sinähän kirjoitit minulle että pankkitakuu\noli hyväksytty.\n\n— Aivan oikein. Sanoihan van Langenhoewen hyväksyvänsä sen. Hän oli\nvielä silloin Helsingissä.\n\nSiinä sitä sitten oltiin. Kivijärvellä oli nyt tähän mennessä katkottu\nehkä 10000 tukkipuuta tarkoituksena tehdä niistä ratapölkkyjä, joilla\noli aivan erikoiset ja merkilliset mitat, ja nyt ne olivat siis kaikki\nmenneet maailman tuuliin.\n\nTämä oli hyvin kaamea ja surkea tosiasia, varsinkin kun ajatteli, että\npuiden hinnasta oli puolet maksamatta ja että hakkuu ja ajo sitäpaitsi\noli tehty velaksi. Minua kouraisi hyvin oudosti mahan pohjasta.\n\nJa minä karjaisin:\n\n— Kyllä se on hävytöntä, ettet sinä heti ole ilmoittanut asian oikeaa\nlaitaa, sillä minähän olen tehnyt koko ajan ratapölkkyjä, ja minne ne\nnyt joutuvat!\n\n— Kuinka minä siitä olisin voinut ilmoittaa, sillä olen nyt juuri\ntulossa Belgiasta. Itse pääsin selville asiasta vasta kolme päivää\nsitten.\n\n— Joka tapauksessa sinä olet asiasta vastuussa, sillä kontrahdissa on\nsinun nimesi.\n\n— Siinä ei ole minun nimeäni. Siinä on van Langenhoew kautta ja sitten\nvasta minun nimeni. Sinun on joka tapauksessa ensin käännyttävä\nLangenhoewin puoleen ja täytyyhän sinun ymmärtää, etten minä voinut\nmuuta kuin uskoa miestä, joka esiintyi niin hienosti ja jolla oli niin\nhienot planketit ja sinetit.\n\n— Niin, sanoin minä, koko firmassa ei ollutkaan oikeastaan muuta\nomaisuutta kuin muutama kymmeniä hienosti painettuja planketteja ja\nsinettejä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsemani ei tosiaankaan ollut kadehtittava, sillä ei ollut mikään ilo\nlähteä ilmoittamaan Markkasen veljeksille, että heidän rahansa olivat\nmenneet kaivoon. Ainoa toivomukseni oli, että ajoja olisi ehditty\ntoimittaa niin vähän kuin mahdollista.\n\nJa nyt oli jo tilanne semmoinen, että minä voin aivan avoimesti\nvapaaherra-metsänhoitajalta karhuta hotellilaskua.\n\n— Kyllä minä maksan sen, heti kuin pääsen Suomeen, ilmoitti hän.\nMinulta sattuvat olemaan rahat lopussa, sillä matkalla on mennyt kaikki.\n\nJa niin kävi selville, että vapaaherra-metsänhoitaja oli töin ja\ntuskin saanut vipatuksi 10,000 markkaa matkaansa varten, kun hän oli\nlähtenyt kaikkien näiden ratapölkky- ja sähköpylväsmyyjien asioissa\nottamaan selvää, missä nuo suuret etumaksut viipyivät. Häntä odotettiin\nsiis hartaasti Suomeen saapuvaksi rahoin, huiluin ja kantelein.\nKymmeniätuhansia ratapölkkyjä oli näet hakattu van Langenhoewenin\nlaskuun. Ja nyt saapuisi hän, tämän suuren firman kenraaliagentti,\ntyhjää tyhjempänä selittämään tilannetta.\n\nHäntä odottivat siis Suomenniemellä kuumanpuoleiset päivät. Melkein\nunohdin oman surkeuteni, kun ajattelin hänen asemaansa ja maisteri\nPaasimiehen naamaa, sillä varsinkin tämä oli pannut hakkuunsa\nvoimakkaaseen käyntiin sekä veistänyt metsässä ratapölkkynsä valmiiksi.\n\nErosimme siis joka tapauksessa ystävinä, ja minä vilkaisin kelloani. Se\noli kahden tienoissa, ja Svenssonia ei vain kuulunut. Soitin luokseni\nportieerin, jolta sain kirjeitä, sillä postini oli juuri saapunut.\nSamalla neuvottelin hänen kanssaan Svenssonin asiasta. Hän sanoi, ettei\nminun tarvitse olla huolissani, sillä Svenssonhan on riikinruotsalainen\nja suoriutuu kyllä täällä. Ei ole ensimmäinen kerta, jolloin meidän\nkundimme viipyvät tämän verran huvimatkoillaan. On täällä ollut miehiä\nkadoksissa viikonkin päivät. Joka tapauksessa hän lupasi ottaa asiasta\nselvää niiden tietojen perusteella, jotka olin hänelle antanut.\n\nEnsimmäinen kirje, jonka aukaisin, oli Turpeelta. Hän ei luonnollisesti\ntietänyt koko ratapölkkysurkeudesta mitään; ilmoitti vain, että ajot\nmenivät hyvin. Rahoja oli saanut Markkasilta, joten ensimmäinen tili\noli maksettu, ja riittäisi heiltä ehkä vielä toiseenkin tiliin, mutta\nsen jälkeen olivat Markkaset hänen käsittääkseen markattomia. Heidän\nilmoitti kovasti odottavansa minun tuloani, sillä he eivät olleet\nsaaneet pankista rahoja niillä aksepteilla, jotka minä olin jättänyt.\nPuita oli muuten rannassa jo 7000 pölkkyä, mutta koko metsästä tulisi\nnoin 40,000. Latvoja oli koettanut saada kaupaksi, sillä oli hyvin\nsääli jättää metsään niin paljon puuta.\n\nSeuraava kirje oli ukkoherran. Siinä sanottiin muun muassa:\n\nOle järjestänny uurestaan tämän työmaan. Ne tyvipölkyt oli katkottu\nliika lyhyviksi ku oli vaan 15 jalkaa. Minä ole määränny, että on\nkatkottava 24 jalkaa. Ne latvukset oli otettu vaan 6 tuumaan, minä ole\nmääränny, että 5 tuumaa. Minun on täytyny korottaa miesten palkkoja kun\neivät olleet tyytyväiset ajokontrahteihin. — — —?\n\nMinulta pääsi karkea kirous. Revin ukkoherran kirjeen pieniksi\npalasiksi ja lennätin paperikoriin.\n\nOli siellä sitten vielä Lahden kirje. Siinä ilmoitettiin, että olot\ntyömaalla olivat niin päinmäntyä kuin olla saattoivat. Satoja tukkeja\noli jo pilattu väärin katkomalla ja sopimuksiin tehtyjen muutosten\nvuoksi. Katkomisen suhteen eivät sopimukset enää pitäneet paikkaansa,\nminkä vuoksi miehet olivat ilmoittaneet lähtevänsä tiehensä, ellei\nhakkuu- ja ajopaikkoja koroteta. Ja niitä olikin täytynyt kohottaa\nmelkeinpä kaksinkertaisiksi.\n\nOli siinä nyt uutista kerrakseen.\n\nEnsin ne vietävän ratapölkyt! Kun tukit sahataan sahatavaraksi,\nkatkotaan ne tietysti aivan eri lailla, kuin jos ne valmistetaan\nratapölkyksi. Tämä merkitsi sitä, että tukit oli katkottava uudelleen.\nMutta kun ei valmiiksi katkottua tukkia voida jatkaa, niin tämä\nkatkominen on korjattava siten, että tukkia lyhennetään ja tällainen\nlyhennetty osa menee tietysti hukkaan. Saman surkeuden oli minulla myös\nukkoherra aiheuttanut sillä, että hän oli ruvennut ottamaan tyvitukit\nliian pitkiksi. Siellä täytyi myös katkominen korjata ennalleen, koska\nolin suunnitellut katkomiseni ruotsalaiseen tapaan ja sen katkomisen\nperusteella olin myös myynyt Hirschille sahatavaran. Nyt voi olla\njo mahdollista, että puuta haaskaantuu niin paljon, etten minä saa\nkontrahtiani täyteen ja sakko oli 1000 markkaa standertilta. Ja huomaa,\nrakas lukija, tätä standerttimäärää ei laskettu loppusumman, vaan\njokaisen laadun perusteella.\n\nOn selvää, ettei maailma näyttänyt minusta ruusunkarvaiselta ja että\nhalusin edes jotakin seuraa. Tiedustelin uudestaan, oliko Svenssonista\nmitään kuulunut, mutta portieeri oli saanut ainoastaan sen verran\nselvää, että hän oli kahden naisen ja yhden herran kanssa noussut\nbiiliin ja poistunut tanssipaikasta. Biilin numeroa ei kukaan tullut\npanneeksi merkille. Portieeri kehoitti minua olemaan huoletta, sillä\nhän tekee minkä voi. Työnsin kymmenen kruunua hänen kouraansa ja pyysin\nhäntä tekemään parhaansa.\n\nAstuin hotellin ruokasaliin aamiaiselle, ja siellä istuivat myös\nmolemmat vapaaherrat. Vaikka pidinkin mahdollisena, että joutuisin\nmaksamaan nämä aamiaiset, menin mielelläni heidän seuraansa, sillä\nminulla oli hyvin huono olo, ja tahdoin keskustella mukavia.\nMolemmat paroonit olivatkin hyvällä tuulella ja puhuivat suurista\nsuunnitelmistaan. Tietysti ei kumpikaan viitannut sanallakaan eiliseen\nlaskuunsa, mutta kun tämä skoonelainen parooni poistui hetkeksi\npöydästä, ilmoitin vapaaherrametsänhoitajalle, ettei minulla ollut\nvaraa maksaa muuta kuin omasta puolestani.\n\n— Ei tarvitsekaan, sanoi hän. Minun on onnistunut saada rahaa.\n\nMieleni teki udella mistä, mutta samalla huomasinkin, että hän oli\nunohtanut kultaiset kellonperänsä kotiin, jonne näkyi jääneen eräs\nhänen briljanttisormuksistaankin. Tiesin siis, että hänellä tällä\nkertaa oli ainakin muutamia satoja kruunuja.\n\nNiin istuimme rauhallisesti ja tarinoimme ja kuuntelimme skoonelaisen\nparonin kertomuksia kotioloistaan ja maatilastaan, jonne hän tietysti\nkutsui meitäkin vierailemaan.\n\nMeidän siinä tarinoidessamme tuli vahtimestari ilmoittamaan, että\nSvensson oli saapunut ja odotti minua huoneessa. No, tämä oli jotain,\ntämä, pääsisinhän joka tapauksessa rahakkaampaan seuraan. Otaksuin\nnäet, että molemmat paronit olisivat hyvin pian taas kotamikkoja,\njotavastoin tiesin, että Svensson kyllä aina maksaisi puolestaan. Olin\nsitäpaitsi utelias kuulemaan hänen eilistä seikkailuaan.\n\nKun lähestyin huonettamme, kuului sieltä keskustelua, sillä ovi\neteiskäytävään oli auki. Huoneesta tapasin erään autokuskin ja —\nkaksi vanhaa muijaa. Kaikki tuntuivat olevan kiivaassa keskustelussa,\nkun astuin sisään. Svensson istui nurkassa nojatuolissa lytistynyt\nsylinteri päässään ja sanoi samealla äänellä:\n\n— Tatu, onko sinulla rahaa?\n\n— On.\n\n— Maksa tälle shoföörille kaksikymmentäviisi kruunua ja kummallekin\nakalle kymmenen.\n\nTein työtä käskettyä. Huone tyhjeni, ja me jäimme Svenssonin kanssa\nkahden kesken.\n\nVedin oven kiinni ja väänsin sähkön.\n\nJa silloin Svensson nousi tuoliltaan, mäiskäytti silinterinsä\nlattialle, heitti palttoonsa saman tien, ja kirosi, kirosi niin, että\nhuone tärähti.\n\nHänen oikeata silmäänsä ympäröi mahtava musta rengas, frakinrintamus\noli verinen ja nenä kuin lanttu. Huulet olivat paisuksissa, niin että\npuhe kävi vaikeanpuoleisesti.\n\nKoetin ottaa tolkkua miehestä, mutta eihän sieltä mitään selvää\ntahtonut tulla. Lopulta kävi ilmi, että hän oli menettänyt matkalla\n8000 kruunua (Suomen markkaa 88,000 eli koko matkakassansa).\n\n— Hanki nyt edes vähän viskyä, että saa kielen käymään!\n\nSitä hankittiin ja niin ryhtyi Svensson selittämään seikkailuaan.\n\n— Minun olisi pitänyt lähteä silloin kuin sinäkin, mutta kuka sitä\nsellaista tuli ajatelleeksi, kun olin niin iloisella tuulella. Kyllähän\nsiellä seuraa sain, ja kun maksoin pöydän, oli se kuusisataa kruunua.\nSitten tuli poislähtö, ja minä tilasin auton, ja sinne tuli se\ninsinööri ja ne molemmat perhanan neitseet.\n\n— No, minne te sitten ajoitte?\n\n— Tietysti veimme naiset kotiin.\n\n— Mutta sittenhän saamme heidät pian selville, kun kerran tiedetään,\nmissä he asuvat.\n\n— Niin, siinähän se juuri on: kun vain tiedetään.\n\n— Ainakin Nanny Lundequist asuu Äppelvikenissä, mutta numeroa minä en\ntietysti tiedä.\n\n— Ja se toinen daami asuu Repslagargatanilla, mutta enhän minäkään\ntullut numeroa tietämään.\n\n— No, mutta kai näit, millaisella paikalla hän poistui autosta?\n\n— Kyllähän minä en nähnyt mitään, sillä minä siunasin, kun se ihminen\nlähti — ei koko matkalla tehnyt muuta kuin mankui rahoja. Minä työnsin\nhänen kouraansa jonkin setelin ja olin mielissäni, kun hänestä pääsin.\nSen jälkeen siis olemme lähteneet Äppelvikeniin, sillä ajoimme perhanan\nkauan. Lopulta pysähdyimme eräälle metsäiselle tielle, ja siellä\nnousi toinen daami autosta. Ja se insinöörin perhana istui vaunussa\nkuin tervattu, niin että minä lopulta kysyin, missä hän sitten asuu.\nSanoi asuvansa jossakin Dramaattisen Teatterin läheisyydessä, ja niin\nkäänsimme takaisin kaupunkiin. Kun olimme vähän aikaa ajaneet, kysyi\nhän, saako luvan olla pieni konjakkinapaus ja ojensi hän minulle\nplunttansa. Minulla ei ollut mitään asiaa vastaan, ja suunnilleen\nsiihen loppuukin minun muistini. Heräsin maantienojassa, ja ensimmäinen\nasia oli tietysti ruveta hakemaan autoa, jotta pääsisin kaupunkiin.\nJumala siunasi siihen nämä kaksi akkaa, joilta tiedustelin autoa. En\ntiedä, kuinka kauan olin maannut, mutta luultavasti en järin pitkää\naikaa, sillä minua ei yhtään vilustanut, eivätkä myöskään jäseneni ole\npaleltuneet. Ja niin sain puhutelluksi nämä akat yrittämään autoa.\nToinen lähti oikeaan, toinen vasempaan. Lupasin kummallekin kympin,\nmutta kun he olivat menneet, huomasin kauhukseni, ettei minulla ollut\ntaskussani kuin muutamia kuparilantteja ja että lompakkoni oli aivan\ntyhjä. Minun kahdeksantuhatta kruunuani ovat menneet!\n\nSanoi, korotti äänensä ja itki.\n\nSäälittävän näköinen siinä oli Svensson huokaillessaan, enkä minä\ntietänyt muuta neuvoa kuin kehoittaa häntä ilmoittamaan heti asia\npoliisille.\n\nTätä varten rupesimme hautomaan Svenssonin naamaa, ja hän tietysti\nmuutti vaatteensa, haukkasi muutaman voileivän ja niin lähdimme\npääpoliisiasemalle. Siellä meille ojennettiin suuri määrä\nvalokuva-albumeja, joista saimme etsiä sekä insinööriä että molempia\ndaamejamme, mutta vaikka siellä näimmekin kauniita ja hymyileviä\nnaamoja toisen toisensa jälkeen, niin emmepä sentään noita armaita\nkasvoja löytäneet kellään heistä.\n\n\n\n\nXXX LUKU,\n\njossa etsitään Nanny Lundequistia ja Stava Anderssonia.\n\n\nKovin oli Svensson allapäin, kun saavuimme poliisikamarista hotelliin.\nKun eivät ne minunkaan ajatukseni ruusunkarvaisia olleet, päätimme\nmolemmat viettää illan huoneessamme. Portieerille ilmoitettiin, ettei\nhän saanut sanoa meidän olevan kotona, sillä Svensson ei nähtävästi\ntahtonut keskustella liiketuttaviensa kanssa.\n\nJo muutama matkapäivä lähentää ihmisiä toisiinsa enemmän kuin vuodet\nsamassa kaupungissa, ja niin alkoikin Svensson purkaa minulle sydäntään.\n\n— Kaikki luulevat, että minä olisin hyvin rikas, hän sanoi, mutta totta\npuhuen olivat nuo kahdeksantuhatta kruunua minun viimeiseni.\n\n— Entäs Ulrika-rouvan perintö sitten?\n\n— Har strukit. Venäjältä tullessani ei minulla ollut tietenkään kruunun\nkillinkiä taskussani, ja Ulrikan kotitalossa oli paljon velkaa. Olin\nsitä \"hoitanut\" Venäjältä käsin, ja silloinhan olin sellaisissa\nrahoissa, ettei tuollainen pikkuinen kartano ja sen kulut merkinneet\nminulle mitään. Mutta jo vallankumouksen puhjetessa jouduin maksamaan\nsuuren velan tänne Ruotsiin ja kun kaikki asiat Venäjällä olivat\nsilloin sekaisin, täytyi minun pantata vaimoni tila saadakseni rahaa.\nKaikki tietysti luulimme, että Venäjällä asiat selviäisivät muutamissa\nkuukausissa ja siis pidin sitä vain väliaikaisena järjestelynä. Mutta\nkuinka Venäjän asioiden on käynyt, sen tiedät. Niistä rahoista,\njotka lainaksi hankin, oli minulle jäänyt jonkin verran jäljelle, ja\nne olivat ainoat rahat, mitä minulla oli käytettävänäni, kun tulin\nSuomeen. Joka tapauksessa oli onni, että maksoin tuon ruotsalaisen\nvelan, sillä siten säilytin luottoni Ruotsissa.\n\n— Mutta Suomessahan sinua pidetään huikean rikkaana miehenä.\n\n— Se riippuu siitä, ettei minulla ole Suomessa velkoja, eikä minulla\nole ollut siellä sanottavasti liikeasioitakaan. Ne velat, mitkä\nminulla on, ovat Ruotsissa. Ja niitä olen osaksi myöskin tullut tänne\njärjestelemään.\n\nSamantapaista surkeutta oli minullakin kerrottavana, mutta vähitellen\ntyynnyimme.\n\nSvensson antoi minulle sen viisaan neuvon, että yritän samalla matkalla\nmyydä myöskin Kivijärven puut Ruotsiin. Sitäpaitsi hän sanoi, että on\nparas vain Kivijärvellä muuttaa apteeraus ja järjestää asiat, sitten\nkuin Suomeen palaa.\n\n— Mutta kuinka suoriutuisin ukkoherrasta? Hänellä oli pankinjohtajan\nkorva, ja hän tietysti apteerailisi niinkuin oli alkanut välittämättä\nminun kirjeistäni.\n\n— No, se asia kuittaantuu minuun käsittääkseni hyvin helposti, koska\nsinulla on työmaalla ylioppilas Lahti. Anna ukkoherralle potkut ja tee\nLahdesta päämies, kyllä kai hän kykenee hakkuun järjestämään.\n\n— Niin, mutta silloin pankinjohtaja lopettaa minulta krediitin.\n\n— Silloin sinun täytyy käyttää venäläistä menettelytapaa, sanoi\nSvensson. Venäjällä, jos missään, merkitsivät suhteet kaiken ja\njokaiseen paikkaan työnnettiin virkoihin päällikön sukulaisia, jotka\neivät ymmärtäneet mitään. Sieltä kai on kotoisin se sukulaisten\nsuosiminen Suomessakin. Sillä Suomessahan voidaan panna suuren liikkeen\ntirehtööriksi vaikka saapas, kunhan vain on sukua firman omistajalle.\nNiin oli Venäjälläkin ja tavallisesti tehtiin sillä tavalla, että\notettiin selvä tällaisen miehen mieliteoista. Jos se oli vodka,\nhommattiin hänelle tarpeeksi seuraa, jottei hän päässyt sekaantumaan\nfirman asioihin, jos se oli naiset, niin sama temppu, ja jos se oli\nvaikka postimerkit, niin usutetun hänen kimppuunsa filatelisteja.\n\nKun muistin self made manin teutaroimiset Perhelän kartanon kuistilla,\nniin käsitin, mistä köydestä minun oli vedettävä. Istuin heti paikalla\nkirjoittamaan määräyksen, jossa komensin Lahden pyytämään lomaa sen\nverran, että sai hommatuksi kymmenen litraa konjakkia ja kymmenen\nlitraa pirtua, ja sen jälkeen oli hänen kohteliaasti pidettävä\nukkoherraani yhdessä ainaisessa peetlehemissä, siksi kunnes saapuisin\nperille. Hänen oli muutettava katkominen entiselleen ja koetettava\nmuuttaa taksoja, jos se oli mahdollista, mutta ellei, niin ajakoon\nentisillä taksoilla.\n\nSamalla kirjoitin Turpeelle kirjeen, jossa ilmoitin hänelle, että\nratapölkkyhomma oli mennyt pommiin, joten siis katkominen oli\nmuutettava samanlaiseksi kuin Rajalassakin. Samalla ilmoitin tulevani\ntäältä suurten rahojen kanssa ja pyysin häntä rauhoittamaan Markkaset.\nIlmoitin saapuvani noin viikon päästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoko kirjoittamiseni ajan oli Svensson kävellyt edestakaisin lattialla\nja huokaillut. Häntä ei haluttanut maata, sillä, sanoi hän, häntä ei\nnukuta, ja jos nukuttaakin, niin korkeintaan hän näkisi pahoja unia.\nHän jatkoi siis kertomustaan omista vaikeuksistaan.\n\n— Maatila ei ole tuottanut mitään paitsi sen, mitä olen saanut\nmetsästä, mutta se on mennyt meidän elämäämme. Ymmärrät siis hyvin,\nettä minun täytyy koettaa saada tuloja muualta. Teillä Suomessa\nei käsitetä, miten tärkeätä Venäjän markkinoiden valtaaminen\non. Bolshevikkien kanssa on päästävä kauppoihin, ja maaperää on\nvalmistettava niin pian kuin mahdollista. Ei Venäjä ole kuollut, se\nvain nukkuu tuottaakseen maailmalle suuren yllätyksen. Mutta täällä\nRuotsissakin näyttää olevan aivan erikoisen vaikeata saada mitään\naikaan senvuoksi, että niin moni menetti omaisuutensa äskeisessä\nVenäjän liikeyrityksessä. Olin toivonut ansaitsevani tällä matkalla\nhyvin, mutta nyt sensijaan olen menettänyt viimeisenikin. Kyllä\ntämä on surkeata. Ja minun kun piti sen lisäksi tuoda rouvalleni ja\ntyttärelleni turkiskapat.\n\nEihän siinä auttanut muu kuin hankkia viskyä toveriksi, ja niin\nsuunnittelimme, että myymme ainakin tällä reissulla Kivijärven puut,\nminkä tiesin parhaiten käyvän Svenssonin avulla. Lupasin hänelle\nprovisionina kymmenen prosenttia etumaksusta, jos hän saa kaupan\npystyyn ilman pankkitakuita tai järjestetyksi tarpeelliset takuut. Niin\nalkoi sitten mielemme tasaantua, sillä Svensson toivoi prosentteja ja\nminä förskotteja.\n\nJo puoli kuuden aikaan seuraavana aamuna soitettiin Svenssonia\npoliisikamarille, jossa ilmoitettiin häntä tarvittavan. Minä lähdin\nhäntä saattelemaan. Poliisi ei ollut saanut mitään selvää meidän\ndaameistamme, mutta nyt päätettiin ryhtyä etsimään sitä autoa, jolla\nolimme ajaneet.\n\nSeuraksemme ilmestyi hyvin fiksun näköinen tukholmalainen Sherlock\nHolmes. Tiedettiin näet nyt jo sen verran, mistä pirssistä auto oli\ntilattu. Hotel Garnista, jossa nuo tanssiaiset olivat olleet, oli\ntätä asiaa tutkittu. Koska autojen saanti yöllä oli ollut vaikea, oli\nportieeri soittanut useampaan autopirssiin. Jos hän ei olisi sattunut\nolemaan lomalla, olisi jo eilen voitu lähteä tätä autoa noutamaan.\nPortieeri oli näet soitellut järjestään niille autoasemille, jotka\nolivat lähinnä, ja hänen oli täytynyt soittaa monta kertaa, ennen\nkuin auto tuli. Hänen vieressään ollut hissipoika sanoi varmasti\nmuistavansa, että mies oli soittanut kahdeksaan paikkaan. Ei siis\noikeastaan tarvinnut tarkastaa muuta kuin kahdeksan eri autoasemaa.\nMeidän piti vain selostaa, minkälainen auto oli ollut.\n\nVaikkei minun tuloautollani ollut mitään tekemistä koko asiassa,\npäätettiin etsiä sekin. Sahverit ovat yleensä tarkkanäköisiä\nhenkilöitä, ja koetettiin, tuntisiko meitä kyydinnyt sahveri\nmahdollisesti naiset tai muistaisi heistä joitakin tarkempia\ntuntomerkkejä. Päätettiin ensin etsiä se auto, jolla me molemmat olimme\nlähteneet, ja senvuoksi kuulusteltiin meitä kumpaakin, muistimmeko\nmitään autosta. Olimme ottaneet sen noin kadunkulman päästä Royalista\nsijaitsevalta autoasemalta. Marssittiin siis sinne ja ruvettiin\nottamaan selvää, ketä siellä oli ollut juuri siihen aikaan. Sikäläiset\nautonajajat koettelivat tarkoin muistella ja mainitsivat joitakuita\nautonnumeroita. Sherlock Holmeksemme merkitsi ne heti paperille ja\nryhtyi sen jälkeen kyselemään meiltä, muistimmeko mitään erikoista\nautosta tai muistimmeko minkälainen ajaja oli. Autosta minä en\nmuistanut oikeastaan mitään muuta kuin sen, että sinne oli aika mukava\nastua sisälle. Olihan minullakin silkkipytty päässäni, mutta en muista\nottaneeni sitä pois astuessani autoon. Svensson taas sanoi nähneensä\nselvästi ajajan, mutta ei muistanut sen enempää, kuin että hänellä oli\nvahva kulmikas leuka, jossa oli kuoppa keskellä, ja suuri nenä sekä\nlyhyeksi leikatut viikset.\n\nKun näin paljon oli saatu selville, kääntyi Sherlock Holmeksemme taas\nsahverien puoleen, ja silloin vastasivat kaikki yhteen ääneen:\n\n— De ä Sundberg, bil N:o 3636.\n\nSiinä oli se asia selvillä, ja samalla selvisi myös vähän puhelinta\nkäyttämällä, että tämä miehemme saapuisi poliisikamarille kello\nkaksitoista.\n\nSitten lähdettiin kuulustelemaan Hotel Garnin portieeriä. Hän oli\ntilannut monia autoja sinä iltana ja tilannut niitä vielä usealle\nneljän hengen seurueelle. Svensson vietiin hänen nähtäväkseen ja\nkysyttiin, muistiko hän mitään erikoista Svenssonin autotilauksesta, ja\nmuistaisiko hän, millaiseen autoon Svensson oli astunut.\n\nHän muisti selvästi soittaneensa kahdeksan kertaa, mutta ei ollut\nkääntänyt puhelinluettelon sivua, vaan odottanut vähän aikaa ja\nsoittanut taas uudestaan; siten hän oli tullut soittaneeksi ainoastaan\nneljälle autoasemalle. Kello oli ollut jo noin puoli neljä, kun\nherrasväki oli yksityishuoneestaan lähtenyt kaupungille. Tunsiko\nhän tai oliko nähnyt hotellissaan niitä naisia, jotka olivat meidän\nmukanamme?\n\nEi, ei hän niitä tuntenut. Ne olivat sellaisia, jotka eivät ainakaan\nusein olleet käyneet täällä.\n\nTuntisiko hän molemmat naiset, jos he tuotaisiin hänen eteensä?\n\n— Varmasti sen vaaleaverisen, mutta toisesta en ole varma, sillä\nnäin vain vilaukselta hänen kasvonsa. No tunsiko hän sitten sen\nherrasmiehen, joka oli neljäntenä?\n\nEi, ei hän sitäkään tuntenut. Hän oli myöskin henkilö, joka ei ollut\nmontakaan kertaa käynyt talossa. Tunsiko hän auton?\n\nEi, sitä hän ei ollut nähnyt, sillä kun hän oli kuullut, että auto oli\nasemalta lähtenyt, oli hän siitä ilmoittanut Svenssonille ja mennyt\nmuille asioille.\n\nMeidän Sherlock Holmeksemme oli tehnyt muistiinpanonsa ja sanoi, että\ntoistaiseksi on paras lähteä poliisikamarille, jonne meidän Grand\nHotellin autonkuljettajamme pian saapuisi.\n\nMentiin siis poliisikamariin, ja siellä tunsivat sekä Svensson että\nsahveri toisensa.\n\nKun häneltä kysyttiin, tunsiko hän kyydittäviä naisia, ilmoitti hän\ntietävänsä sen vaaleaverisen naisen asunnon.\n\n— Mistä te sen tiedätte?\n\n— Minä kyyditsin hänet samana iltana Grand Hotelliin, ja hän tilasi\nauton Brunkebergintori 4:än.\n\n— Hän soitti siis teille?\n\n— Niin, olin silloin eräällä aivan läheisellä autoasemalla.\n\nTässä tuli siis aivan onnellinen sattuma meille avuksi, ja me läksimme\nsiis kaikki kolme Brunkebergintori 4:än hakemaan sieltä erästä\nStava-nimistä neitiä.\n\nSvensson ja minä jäimme ulos, ja Sherlock Holmeksemme astui taloon.\nJonkin ajan perästä hän tuli pois ja pudisteli päätään, sillä mitään\nStava-nimistä neitiä ei talossa asunut.\n\n— Tulkaa lähemmin selostamaan, minkä näköinen tämä neiti oli.\n\nTalonmies istui siis edessämme sohvallaan ja hänen vieressään hänen\nmuorinsa, molemmat vanhuksia, ja ensiksi sai Svensson ja sen jälkeen\nminä parhaimman kyvyn mukaan kuvata Staavaa.\n\nKun sanoimme Stavan olevan vaaleaverisen, niin ei tämä ollut\ntalonmiehen eikä hänen muorinsa mielestä minkäänlainen tuntomerkki,\nsillä talossa kuulemma asui kokonainen liuta vaaleaverisiä tyttölapsia.\n\nMinä muistin, että hänellä oli erikoisen kauniisti kaartuva valkoinen\njoutsenkaula, pienoiset ruusunpunaiset korvat ja muistaakseni\nakvamariinikorvarenkaat.\n\nJa se naula veti, sillä nämä korvarenkaat muisti muori kohta. Selvisi,\nettei tämän neidin nimi ensinkään ollut Stava, vaan Gunnel, joka\nminusta muuten oli paljon kauniimpi kuin Stava eli Gustava. Hänen\nsukunimensä oli tietysti Pettersson, ja hänen tätinsä asui talossa,\njoten hän oli sattumalta tullut tämän osoitteen maininneeksi.\n\nMenimme sitten tämän tädin luokse ja tapasimme jostakin viidennestä\nkerroksesta pienen pienestä huoneesta hänet kanarialintuhäkin äärestä.\n\nMuori-parka pelästyi pahanpäiväisesti ja vakuutti, ettei tytössä ole\nmitään vikaa, hän on vain kenties vähän liian huvittelunhaluinen.\nHänellä oli paikka eräässä kirjakaupassa aivan lähellä. Marssittiin\nsiis kirjakauppaan, ja niin meillä oli hetkisen perästä Stava\nkäsissämme. Hälinän välttämiseksi vetäydyimme Svensson ja minä vähän\nsyrjään ja rupesimme katselemaan salapoliisiromaaneja, jolla aikaa\nsalapoliisi tarinoi tytön kanssa.\n\nSen jälkeen läksimme kirjakaupasta kadulle, ja siellä salapoliisi\nilmoitti käsityksenään, ettei hänestä tytössä voi olla mitään syytä\nnoiden kahdeksantuhannen kruunun katoamiseen, joista hän ei edes\nollut maininnut. Hän oli vain ilmoittanut hakevansa autoa, koska muka\nSvensson luuli unohtaneensa sinne erään salkun, ja sen jälkeen hän oli\nsekoittanut asian kysymällä, muistiko hän Svenssonilla olleen mitään\nsalkkua, jota ei tyttö tietysti muistanut olleen.\n\nSen verran tytöstä oli apua, että hän oli tullut keskustelleeksi Nanny\nLundequistin kanssa, jonka osoitetta ei muuten mistään löytynyt,\nja saanut kuulla, että tämä oli vasta edellisenä päivänä saapunut\nTukholmaan paikanhakuun. Nannylla oli ollut paikka Södertäljessä, ja\nhän oli farmaseutti ammatiltaan. Stava-nimen sanoi tyttö maininneensa\nleikillään, ja sen verran tähän nimeen oli syytä, että hänen\nedeltäjänään kirjakaupassa oli ollut eräs Stava-niminen neiti ja\ntoverit olivat joskus leikillä sanoneet häntä Stava kakkoseksi.\n\nLähdettiin siis lähimmälle poliisiasemalle, ja sieltäpäin Sherlock\nHolmeksemme otti puolessa tunnissa selville Nanny Lundequistin\nosoitteen Äppelvikenissä.\n\nPian kusimme sinne autolla ja saimme neidin käsiimme. Hän tunsi aivan\nhyvin insinöörin, joka asui Karl-Johansgatan 5:ssä. He olivat tunteneet\ntoisensa lapsuudesta asti. Insinööri palveli tie- ja vesirakennusten\nylihallituksessa.\n\nTäälläkin salapoliisimme järjesti asian ilmoittamalla, että\nSvenssonilta oli irronnut sormuksesta jokin briljantti, ja hän luuli\nsen tapahtuneen autossa, koska hän siihen astuessaan oli tullut\ntöytänneeksi auton selkänojaan kätensä. Kun kyseltiin auton tai\najajan tuntomerkkejä, osasi Nanny-neiti sanoa, että ajaja oli lyhyt\nrokonarpinen mies. Autosta hän ei muistanut mitään.\n\nLäksimme kaupunkiin. Sherlock Holmeksemme ilmoitti saapuvansa Grand\nHotelliin kello 5 ja pyysi Svenssonia soittamaan sinne insinööri\nJohanssonin.\n\n\n\n\nXXXI LUKU,\n\njossa arvoitus ratkeaa.\n\n\nTämän jännittävän jahdin jälkeen ajoimme molemmat Grandiin. Painuimme\nruokasaliin aamiaiselle ja tilasimme tapamme mukaan voileipäpöydän,\nmutta meille ilmoitettiin, että varsinainen aamiaisaika oli jo ohi.\nSilloin vetäisi Svensson kellon taskustaan, vilkaisi siihen ja sanoi,\nettä niin todellakin näkyy olevan.\n\nKyllä sitä kelloa kannattikin katsella, sillä se oli nauriin kokoinen\ntilauksesta tehty Zenith-kultakello, joka näytti sekä päivät että\ntunnit että kuukaudet että kuun vaiheet ja jonka takakuoressa\nkomeilivat Svenssonin briljanttiset nimikirjaimet.\n\nSe olikin maksanut aikoinaan tuhannen ruplaa eli Suomen rahassa\nkaksikymmentätuhatta. Siinä oli siis vehje, jolla varmasti olisi\nainakin saanut matkarahansa kotiin.\n\nRupesin yht'äkkiä miettimään, miksei varas, joka kerran oli nukuttanut\nSvenssonin, ollut myös napannut hänen kelloaan, vaan ainoastaan\nlompakon.\n\nHuomautin asiasta Svenssonille, mutta hän hoksasi heti syyn: hänellä ei\nollut kellonperiä, kello oli näet kiinnitetty mustaan silkkinyöriin.\nVaras ei ollut yksinkertaisesti tullut kelloa huomanneeksi.\n\nAika mateli hitaasti, mutta lopulta saapuivat paikalle ensin\nsalapoliisi ja sitten insinööri Johansson.\n\nKuulustelu tapahtui keskustelun muodossa. Insinööri kertoi, että\nhe olivat yhdessä juoneet konjakkipluntan loppuun, ja silloin oli\nJohansson yht'äkkiä ruvennut väittämään, että ajettiin väärään\nsuuntaan. Hän oli vaatinut käännettäväksi auton, ja insinööri oli\nensin sitä vastustanut, mutta antanut sitten määräyksen ajajalle, että\nSvenssonia oli toteltava. Niin he olivat taas ajaneet takaisin päin\nhyvän matkaa, mutta lopulta Svensson oli väittänyt, että jälleen oli\npoikettu oikealta tieltä ja vaatinut pysäyttämään auton. Sitten hän oli\nkinannut kauan aikaa ja lopulta ilmoittanut jäävänsä pois autosta ja\nottavansa toisen, vaikka hänelle kuinka oli selitetty, että autoa oli\nmahdotonta saada. Kun ei mikään auttanut ja ajajakin oli hermostunut,\nolivat he jättäneet Svenssonin tielle, ja insinööri oli ajanut\nkaupunkiin.\n\nSalapoliisi oli kuunnellut tarkkaan insinöörin kertomusta ja kysyi nyt,\nlöytäisikö hän paikan, johon he olivat jättäneet Svenssonin. Sitäpaitsi\nhän tiedusteli Svenssonilta, löytäisikö tämä paikan, mistä hän oli\naamulla lähtenyt, tai sen sahverin, joka oli hänet aamulla kyydinnyt.\n\nInsinööri Johansson ei varmasti voinut sanoa löytävänsä sitä paikkaa,\nsillä oli ollut pimeä, mutta otaksui ajajansa löytävän, ja auton numero\noli ollut 4835.\n\nKas siinä oli siis jo esillä viimeinenkin rengas eilisestä tapahtumien\nketjusta. Salapoliisi ei ollut näet löytänyt autoa, mutta läksi nyt\nkiireimmän kaupalla puhelimeen tiedusteluja tekemään.\n\nPuolen tunnin päästä autonajaja oli hotellissa, ja salapoliisi lähti\nkuulustelemaan häntä huoneeseemme kahdenkesken. Kauan tämä kuulustelu\nkesti, ja kun he vihdoin tulivat, niin me astuimme autoon ja läksimme\najamaan sinne, missä Svensson eilen oli herännyt. Sahveri löysi tien\nilman vaikeuksia, ja sitten lähdettiin seuraamaan Svenssonin polkuja.\n\nSvensson ei muistanut muuta, kuin että sillä paikalla, missä hän\noli herännyt, toinen tie kulki kohtisuoraan maantien yli ja että\nläheisyydessä oli rumpu ja tien varrella komea nelihaarainen koivu.\n\nOli jo iltahämärä, mutta läksimme kuitenkin tutkimaan Svenssonin\njälkiä, ja hyvin pian muuten koivu ja tähti löytyivätkin. Oli näet\ntähtikirkas yö, ja minä panin merkille, että jokin iso tähti komeili\nkoivun latvan yläpuolella. Ja kun oikein tarkkaan nuuskittiin,\nhuomattiin tällä kohdalla myös Svenssonin makaus lumihangessa. Nyt otti\nsalapoliisi sähkölamppunsa esille ja tutki hyvin tarkkaan ympäristön.\n\nJa vähän ajan päästä hän nosti ojanreunalta lompakon, jonka Svensson\ntunsi omakseen. Se oli siinä maannut ojan varsipuskien alla koko päivän.\n\nSvensson aukaisi lompakkonsa ja totesi, että kaikki oli tallella.\n\n— Tammefan, sanoi Johansson, tässä pitää paikkansa: guld på gården\nligger, ingen vill ta upp den.\n\n\n\n\nXXXII LUKU,\n\njossa Svensson esiintyy puutavara-asiamiehenä.\n\n\nNiin, olimme siis sopineet Svenssonin kanssa, että hän myy\nmahdollisimman edullisilla ehdoilla Kivijärven puut. Hän sanoi näet\ntuntevansa erään vanhan ja hyvin rehellisen puutavaramiehen, joka oli\nhänelle suvun sukua ja tosin oli vetäytynyt kaikista liikeasioista\nsyrjään, mutta joka kuitenkin aina oli harrastuneena alaansa seurannut\nja jolta hän toivoi saavansa hyviä neuvoja.\n\nMuutamien tiedustelujen jälkeen selvisi, että tämä herrasmies asui\nGäflessä, ja Svensson ehdotti, että matkustaisimme sinne, sillä hän ei\ntahtonut puhelimella vaivata vanhusta.\n\nNiin astuimme siis molemmat junaan ja heti Gäfleen saavuttuamme siinä\nkello yhden aikaan päivällä menimme ilman muuta tämän vanhan herran\npuheille.\n\nAstuimme erittäin hienoon leskimiehen kotiin ja tapasimme sieltä hyvin\nnuorekkaan viisaanlepoa viettävän miehen. Esittelimme siis hänelle\nasiamme, ja minä kerroin näistä puista aivan tarkalleen sen, minkä\nlukija tietää, mitään salaamatta, ja mitään lisäämättä ja varsinkin\nilmoitin suoraan, että jonkin suomalaisen suurpankin takuun hankkiminen\nei minulle onnistuisi. Ilmoitin myöskin siitä, että puuni olivat\ntavallaan karanteenissa ja niin poispäin.\n\nUkko kuunteli hyvin tarkoin meidän puhettamme ja piti jonkinlaista\ntenttiä nähtävästi päästäkseen selville, kuinka paljon minä tunsin\npuutavara-asioita. Hän oli itse aikoinaan myös ostanut metsiä Suomesta\nja näköjään tunsi hyvin tarkoin myöskin metsäkauppojen ja kauppaehtojen\nsilloisen tilanteen.\n\nTämän jälkeen vanhus tiedusteli meidän suhteitamme toisiimme ja\ntuli siis myöskin tietämään, ettei Svenssonilla persoonallisesti\nollut muuta etua tässä asiassa kuin se, että hän esiintyi tavaran\nvälittäjänä. Ukko mietti jonkin verran ja sanoi ilman muuta luottavansa\nmeidän kertomuksiimme. Hän pyysi meitä yhdessä kirjoittamaan lyhyen\nmyyntitarjouksen, jonka minä kirjoitin ruotsiksi niin hyvin kuin taisin\nja jonka ukko sen jälkeen itse korjasi. Sitten hän ilmoitti, että\nvoisimme yhdessä lähteä tätä tavaraerää kauppaamaan eräälle suurelle\npuutavaraliikkeelle Sundsvalliin. Kun olin hänelle kertonut myös\nratapölkkyhankintahistorian, niin hän vielä tarkasti laskelmiani ja\nkehoitti minua jonkin verran vähentämään tarjottuja standerttimääriä.\n\nNyt seurasi siis matka Sundsvalliin, jossa viivyimme neljä päivää\nja jossa oikeastaan kaikkein suurin vaikeus oli taas selostaa sitä,\netteivät bolshevikit suinkaan vielä ylihuomenna tule maatamme\nvaltaamaan ja ryhdy metsiämme hakkaamaan. Tämä vain esimerkiksi\nmainittuna siitä, kuinka paljon jonkin maan asema voi vaikuttaa aivan\npieniinkin liikeasioihin. Svenssonin kunniaksi on mainittava, että\nhänellä tosiaankin oli aivan erikoista kykyä tällaisiin myyntihommiin,\nsillä eihän hän paljon puutavara-asioista tietänyt. Tietysti merkitsi\nmyöskin paljon Gäflestä saamamme suositus, mutta tuskin uskoin\nsilmiäni, kun meille ilman muuta takuuta kuin minun nimikirjoitukseni\nja se seikka, että puutavarat tosiaankin olivat olemassa, annettiin\nnoin 80,000 kruunua etumaksuna. Tästä etumaksusta sitten pulitin\nSvenssonille hänen provisionsa, 8000 kruunua, ja minulle jäi vielä\njäljelle Suomen rahassa noin 800,000 markkaa.\n\nJo olikin hyvä aika lähteä Suomeen, sillä nyt täytyi olla varma siitä,\nettä asiat saatiin käyntiin. Svensson painautui Kööpenhaminaan ja minä\nHaaparantaan.\n\nTorniossa pistäydyin ensityökseni sen tuttavani luona, joka oli\nilmoittanut Ruotsiin lähtiessäni minua nimismiehen etsiskelleen, ja kun\nkyselin häneltä, oliko asiasta mitään kuulunut, purskahti tämä muuten\nsangen lihava herrasmies makeasti nauramaan.\n\nHän oli näet ollut liikeasioilla juuri S:n pitäjässä ja maallahan\ntiedetään langattoman sähkölennättimen kautta kaikkia asiat. Hänkin oli\njoutunut kuulemaan siitä pamauksesta, oli muuten matkustanut samassa\njunassa kuin minä ja olisi tullut haastattelemaankin, mutta hänellä oli\nollut matkalla toimitettavana liikeasioita. Nähdessään minut Torniossa\nhän oli saanut päähänsä laskea minusta hieman pilaa.\n\n\n\n\nXXXIII LUKU,\n\njosta selviää, mitenkä self made manista päästään ja kuinka pieni summa\non 800,000 markkaa.\n\n\nAstuessani junaan olin päättänyt ensityökseni matkustaa S:n pitäjään,\nsillä olin mielestäni siksi hyvissä varoissa, että minun kannatti\nkerta kaikkiaan heittää pellolle self made man ynnä häntä suosiva\npankinjohtaja. Tiesin, että ajoista jollakin tavoin selviydyttäisiin,\nmutta mitä tulisikaan kun self made man pääsisi tukkeja uittamaan!\n\nS:n kauppalaan en siis tällä kertaa pysähtynyt, vaan syöksyin suoraa\npäätä työmaalleni.\n\nJa kauhea oli jälki. Kun tyvitukit olivat katkotut liian pitkiksi,\ntuli latvusta joko vähemmän tai liian paljon. Ei siis auttanut muu\nkuin ruveta vanhoja valmiiksi katkaistuja puita katkomaan uudelleen\neikä suinkaan ollut hauskaa katsella, kun puuta meni hukkaan tuhansia\nkuutiojalkoja, mutta niin oli kuitenkin meneteltävä, jotta saataisiin\nedes arvokkaimmat laadut pelastetuiksi.\n\nSelf made manin uusi katkomismenettely oli tuottanut tappiota kaikkein\nalhaisimmin laskien noin 60,000 markkaa. Tässä vain pieni esimerkki\nsiitä, kuinka paljon tällainen itsenäisesti ajatteleva henkilö voi\nsaada aikaan vahinkoa.\n\nKun olin tästä hommasta selvinnyt, ajoin suoraa päätä pankinjohtajan\npuheille ja ilmoitin hänelle, että nyt on asia selvä ja että minä\nmaksan kaikki velkani, jos minun täytyy tätä self made mania pitää\ntöissäni. Tällä kertaa hänkin uskoi asian, eikä oikeastaan tarvittu\nmitään sen suurempia kummia, muuta kuin päätettiin asiasta neuvotella\nja lopulta sovittiin, ettei minun sentään tarvitsekaan maksaa\nvelkojani, vaan saan poistaa miehen töistäni, kun maksan hänelle kolmen\nkuukauden palkan ja kirjoitan hänelle jonkinlaisen todistuksen. Niin\noli tämä asia selvä ja todistuksen kirjoitin seuraavaan tapaan:\n\n\"Liikkeessä tapahtuneiden muutosten johdosta... vapautuu...\npalveluksestani tänä päivänä. Hän on ollut metsätyömaan johtajana...\nkuun... päivästä... kuun... päivään ja on erikoisemmin osoittanut\nkykenevänsä itsenäisesti toimimaan.\"\n\nJos näet yksityinen liike antaa jollekulle todistuksen, niin ei siinä\nmiestä tarvitse välttämättömästi haukkua, sillä eipä juuri mikään liike\nmeidän maassamme ole niin suuri, että se erehdyksestä tulisi ottamaan\npois potkitun miehen takaisin. Ja jos tätä pelätään, niin ei suinkaan\nole vaikeata pitää luetteloa potkunsaaneista.\n\nNyt olivat siis asiat selvät, sillä voin lähettää Turpeen takaisin\ntälle työmaalle ja itse siirtyä Kivijärvelle, jossa tiesin aika hyvin\ntulevani toimeen.\n\nJa kyllä minua siellä oli odotettukin. Sekä Markkaset että Turve olivat\nvanhentuneet ainakin kymmenisen vuotta, ja juuri päivää ennen tuloani\nolivat ajomiehet lopultakin tehneet lakon, koska heidän palkkojaan\nei ollut maksettu. Riemastus oli siis suuri, kun minä ilmoitin, että\nrahoja on kuinka paljon tahansa, sen kun vain lähdetään nostamaan.\nPitäjän pankkikonttorista sain näyttämällä ruotsalaiset shekkini heti\npaikalla rahoja niin paljon, kuin sieltä riitti, ja loppuja luvattiin\nhommata.\n\nMutta 14,000 puun ajo maksaa paljon. Turve ei ollut arvannut tuloani\neikä heti voinut sanoa, kuinka paljon rahoja tarvittaisiin, mutta\naluksi otettiin mukaan 150,000 markkaa ja ruvettiin jakelemaan miehille\nförskotteja, jotta rauhoittuisivat ja ryhtyisivät jatkamaan töitään.\nKun sitten lopulliset laskut saatiin valmiiksi, oli puolet rahoista\nmennä hurahtanut, mutta mitäpäs sillä: ne olivat menneet oikeaan asiaan.\n\nMutta sittenpä seurasi taas sama surullinen puiden\nuudestaan-katkominen. Kaikki ne puut, jotka olivat katkotut\nratapölkkypituuksia noudattaen, oli katkottava uudelleen. Ja siinä\nsitä vasta puuta hukkaan meni. Voin valehtelematta sanoa, että\nratapölkkysopimuksen tekeminen eli siis yksi ainoa ilta Kämpissä tuli\nmaksamaan minulle lähes 200,000 markkaa. Siitä ymmärrätte, lukijani,\nkuinka suuren vahingon kaikenlaiset kansainväliset liikehuijarit\nvoivat saada aikaan ja kuinka paljon vahinkoa on siitä, että meillä\nyleensä niin paljon luotetaan ulkomaalaisiin. Sellaisina aikoina,\njolloin puutavaraa paljon kysytään, tulee ulkomailta keinottelijoita,\njotka tekevät täällä kaikenlaisia kauppasitoumuksia ja koettavat niitä\nsen jälkeen myydä ulkomaille ja ansaita hyviä välityspalkkioita. Me\nemme milloinkaan kysy, mitä nämä ulkomaalaiset ovat miehiään, vaan\nluotamme pelkkään nimikorttiin, mutta annas olla, jos suomalainen\nlähtee ulkomaille, niin häneltä kysytään heti lähetystön tai\nkonsulaatin suositusta. Tästä huomaamme toiselta puolen, kuinka\ntärkeitä lähettilään ja ulkomailla olevien konsulaattien virastot\novat. Heistä yleensä riippuu, missä määrin meistä kukin, joka aikoo\nharjoittaa liiketoimintaa ulkomailla, siellä voi menestyä. Jos\nlähettiläs tai konsuli ei anna suositusta, niin on tie auttamattomasti\npystyssä. Toiselta puolen heillä on taas suuri mahdollisuus valvoa,\nettei esimerkiksi suomalainen huijari pääse ulkomailla harjoittamaan\nmaallemme vahingollista toimintaa.\n\nNäiden sivuhuomautusten jälkeen voin siis sanoa, että nyt olin päässyt\nkuitenkin jatkamaan töitä täydessä rauhassa. Turve lähti S:n pitäjään,\nja silloin tiesin, ettei minun siitä puolesta enää tarvinnut huolehtia,\nsillä siellä kyllä menisi kaikki nuottien mukaan.\n\nMinulla taas olivat apunani molemmat Markkaset, joihin voin\ntäydellisesti luottaa, sillä hehän olivat myös osallisia yrityksessä ja\ntunsivat hyvin kaikki paikalliset olot; heihin saatoin turvautua, aina\nkun jossakin asiassa olin epävarma.\n\nMutta metsänajoissa määrää muukin kuin ihminen. Talvi rupesi näet\nloppumaan kesken. Eräänä päivänä hiihdellessäni muutamalta kaukaiselta\nmetsäpalstalta asuntooni huomasin, että sukset aivan äkkiä alkoivat\nottaa vastaan. Niissä ei ollut mitään vikaa, mutta metsässä suksi\ntietää suojan tulon ennen ilmapuntaria. Sain monet kerrat raaputella\nlunta niiden pohjasta, ja lopulta taas ilma sen verran kylmenikin, että\nhyvin pääsin kotiin, mutta tiesin ilmojen alkavan pian lämmetä.\n\nJa seuraavana päivänä olikin valmista. Tuli valtava pyryilma, ja ilma\noli lämmintä. Jo pyryilma sellaisenaan vaikeuttaa paljon metsätyötä,\nmutta kun vielä tiesin, että tulee pitemmänaikaisia lämpösiä,\nniin panin liikkeelle kaikki voimat saadakseni työt jatkumaan\npyryilmoillakin.\n\nPitempiaikainen pyry ja suoja hankaluuttavat tietysti vallan kauheasti\nmetsätyötä. Vielä enemmän sitä hankaluuttaa kuitenkin se, että töiden\njohtaja hätääntyy. Olinhan ollut matkoilla parisen viikkoa, ja ajo oli\nmuutenkin aivan liian myöhään aloitettu; myönnettäköön myös, etten sitä\nsuunnitellessani tullut ajatelleeksi niin yksinkertaista asiaa, kuin\nettä talvi Kivijärvellä voi loppua kolmisenkin viikkoa aikaisemmin kuin\nKolarissa. Nyt selvisi, että minulla parhaassa tapauksessa oli ajoaikaa\nainoastaan kaksi viikkoa, mutta voi olla mahdollista, että ajot oli\nsuoritettava yhdessä viikossa.\n\nPaljon työtä oli mennyt katkomisen korjaamiseen, ja tämä homma oli\nvielä par'aikaa käynnissä. Päätin siis keskeyttää sen ja työntää\nliikkeelle niin paljon kuin mahdollista \"tieinsinöörejä\" teitä\nkorjaamaan. Mutta sitäpaitsi oli hankittava ylimääräisiä lumiauroja,\neivätkä nekään vehkeet, niin yksinkertaisia kuin ovatkin, synny\nkädenkäänteessä.\n\nPääasia oli siis kuitenkin, että työt jatkuivat yhtämittaa, ja\nsiinä minulle olikin aivan tarpeeksi juoksemista, vaikka hälyytin\nMarkkasetkin avukseni.\n\nMutta, niinkuin sanottu, ei suinkaan mitään Sherlock Holmesin silmää\ntarvittu näkemään, että \"herroilla oli hätä\", ja sellaista tilannetta\nkäytetään aina hyväkseen. Ei kestänyt monta päivää, ennen kuin palkat\nolivat kohonneet kautta koko linjan, ja sitten niitä sai korottaa\nmelkein joka päivä. Pyryilmaa jatkui yhä, ja ainoa kontrolli, jonka\ntyöstä oikeastaan voi pitää, oli se, että määrätty määrä tukkeja saapui\npäivittäin lanssiin.\n\nNoin viikon päivät oli pyryilmaa kestänyt, kunnes se äkkiä lakkasi, ja\nuudestaan tuli kylmät ilmat. Vanha talonpoikaisviisaus, vielä siihen\naikaan hyvin paljon käytetyt amanuenssi Strömbergin taulukot ja vieläpä\nilmatieteellinen laitoksen tiedonannot eivät pitäneetkään kutiaan. Tuli\nmitä paras ajokeli, ja sitä riitti muuten aivan tarpeeksi pitkälle,\nniin että koko hätäilemiseni oli ollut aivan tarpeeton. Mutta yksi\ntulos siitä kuitenkin oli ollut, se näet, että ajo- ja muut työpalkat\nolivat kohonneet noin puolella ja että kun lopulta kahden viikon tili\ntehtiin, niin huomasin, että 800,000 markkaa on kokolailla pieni raha.\nTosin siitä jäi vielä 150,000, mutta puuthan olivat myös uitettavat\nja sahattavat. Kun nyt rauhallisessa huoneessani mietiskelen tätäkin\nasiaa, niin minusta oli sangen helppoa käsittää, minkävuoksi muun\nmuassa on edullista, että armeijan pääkortteeri on mahdollisimman\nkaukana rintamalta. Siellä osataan ajatella asioita paljon tyynemmin,\nkuin mitä niitä itse rintamalla kyetään arvostelemaan. Voin tosin\nsanoa, että olen useat kerrat myöhemmin joutunut toimimaan saman\ntalonpoikaispraktiikan sääntöjä noudattaen kuin aikaisemminkin, mutta\nsilloin ne pitivät paikkansa. Sanotaan, ettei ole olemassa sääntöä\nilman poikkeusta, ja niin tapahtui tälläkin kertaa, mutta ikävä kyllä\ntämä poikkeus sattui juuri minun kohdalleni. Tässä yhteydessä voisin\nmyöskin vielä pohtia sitä, kuinka paljon parempi mahdollisuus suurella\npuutavaraliikkeellä on onnistua hakkuuhommissaan kuin pienellä. Jos\nminulla olisi ollut kymmenkunta samanlaista hakkuuta kuin tämä, niin\nei ole ensinkään todennäköistä, että jokainen metsänhakkuutta ja\nolisi tehnyt samanlaisen tyhmyyden kuin minä, eikä meitä mikään estä\notaksumasta, että muut yhdeksän hakkuuttajaa eivät olisi hätäilleet,\nja silloin suhteellisesti arvioiden tämä suurempi hakkuuttaja olisi\nkärsinyt ainoastaan tappion yhdellä kymmenennellä osalla hakkuistaan,\njotavastoin minä kärsin ne kaikilla, koska minulla ei ollut muuta kuin\ntämä yksi.\n\nNo, joka tapauksessa tulivat siis tukit kuitenkin kunnialla rantaan, ja\nniistä tehtiin luovutus, josta ilmeni, että kaikki oli mennyt hyvin,\neikä myöskään metsähallinnon taholta tehty hakkuun suhteen mitään\nmuistutusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKivijärveltä matkustin sitten Rajalan uudistalolle ottamaan vastaan\nsinne ajetut puut. Myöskin siellä oli kaikki sujunut hyvin.\n\nAinoastaan eräs pieni välikohtaus mainittakoon juuri luovutusten\npäätyttyä.\n\nKun viimeinen luovutusleima oli lyöty, ja me sytytimme tupakat,\nhuomasimme äkkiä läntisellä taivaanrannalla sankan savupilven.\n\n— Sielläpä on suuri tulipalo, sanoivat miehet.\n\nJa suuri se olikin, sillä pian samenevassa iltahämärässä näytti koko\nläntinen taivas aivan tulimereltä. Jos olisi ollut kesäaika, olisi\npaloa luullut metsäpaloksi, mutta talvisaikaan ei voinut ajatella\nmuuta, kuin että kokonainen kylä on tulessa.\n\nEräs ukko sitten tokaisi:\n\n— Kyllä se on varmasti Jukolan saha lautatarhoineen joka palaa.\n\nHän oli oikeassa: niinä tunteina paloi maan tasalle Jukolan saha, jossa\nminun oli pitänyt sahauttaa juuri nämä Rajalan puut.\n\nHyvä lukijani, en yritäkään kuvailla tunteitani tällä hetkellä.\nIlmoitan vain, että minun molemmat puueräni olivat joka tapauksessa\nsaapuneet uittoväylän varteen, jossa ne, niinkuin kaikki tiedätte,\ntekevät pienen pysähdyksen, ennen kuin lähtevät jalostuslaitoksia kohti.\n\nJa niin teen minäkin tällä kertaa.\n\n\n\n"]