[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fJ2iODkHrIhgO7abkbcQouJwESTrfLOnidnWUc5ukQTI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3613,"Uskottomuus","Haarla, Lauri",1890,1944,"3613-haarla-lauri-uskottomuus","3613__Haarla_Lauri__Uskottomuus","3-näytöksinen draama","naytelma",[],[],"fi",1924,null,13175,76254,false,76863,[23],"Finnish drama -- 20th century",[25],"Plays/Films/Dramas","\"Uskottomuus :  3-näytöksinen draama\" by Lauri Haarla is a three-act stage play written in the early 20th century. It centers on a fallen patriarch, Abraham Svart, and his adult children—devout Rauha, idealistic scholar Eelis, hard-nosed businessman Asser, and pleasure-seeking Kaarin—as they wrestle with faith, pride, desire, and the stain of family ruin. The title theme of infidelity triggers a moral crisis that pits spiritual ideals against raw human passion and social survival.  The opening of the play presents the Svart family in a shabby attic room where Abraham drinks and spars with Rauha’s religious fervor, while Kaarin schemes for a night out and Eelis readies his future. Asser arrives and coldly refuses to finance Eelis’s philosophical work, splitting the brothers; Agnes, Eelis’s fiancée, returns shaken and confesses an affair, prompting Eelis—stung and humiliated—to strike her and flee inwardly. Act Two shifts to the old mill cottage, where gossip swirls, Rauha’s long-lost love Eerik reappears repentant and is quietly forgiven, and Eelis obsessively watches for Agnes, torn between pride and longing. When Eelis moves to fetch her, Abraham blocks him and, to harden his resolve, ends the opening by revealing that Eelis’s mother was unfaithful in the same way. (This is an automatically generated summary.)",[],115,"Kolminäytöksinen draama sijoittuu 1800-luvun lopun Suomeen ja kuvaa entisen kartanonomistajan Abraham Svartin perheen elämää syrjäkaupungin ullakkokamarissa. Teos käsittelee suvun rappiota, menneisyyden varjoja ja perheenjäsenten välisiä suhteita.","Lauri Haarlan 'Uskottomuus' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3613.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","USKOTTOMUUS\n\n3-näytöksinen draama\n\n\nKirj.\n\nLAURI HAARLA\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nABRAHAM SVART, entinen kartanonomistaja.\nASSER, liikemies      |\nEELIS, maisteri       | Abraham Svartin lapsia.\nRAUHA, ompelijatar    |\nKAARIN, tarjoilijatar |\nAGNES.\nEERIK HERMALA.\nPITKÄ-MARJA.\nJALMIINA.\n\nTapahtuu Suomessa päättyneen vuosisadan viimeisinä vuosina.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nNÄYTTÄMÖ: Syrjäkaupungin ullakko-kamari, jonka matalahko katto taittuu\ntaka-alalla vielä alemmaksi. Peräseinässä oikealla matala ja leveä,\npieniruutuinen ikkuna, josta näkyy katonharjojen rykelmä, kaukana\ntaustalla sininen meri. Ikkunanvieressä päittäin on kulunut, mutta\nvanhan-aikaista, hienoa tekoa oleva mahonkinen kirjoituspöytä ja tällä\nsuuri joukko paksuja kirjoja, papereita sekä pari valokuvaa kehyksien\nvarassa. Kirjoituspöydän takaisessa nurkassa on uuni.\n\nOikealla etualalla on nahkapäällyksinen sohva, selusta leikkauksin\nkoristettu, mutta päällys vanhuuttaan kiiltävä ja pääpuolet\nvärittömiksi hankautuneet. Sohvan lähettyvillä matala tupakkapöytä\nhujan hajan heitettyine kapineineen. Ja oikealla seinässä korkea ja\nsangen kapea yksiruutuinen ikkuna.\n\nVasemmanpuolinen seinä tekee taka-alalla ulkonevan kulmakkeen, joten\nsen etualalle muodostuu suojaisa syvennys, jossa on ruokapöytä\nompeluksin koristeltuine liinoineen ja seinäpenkit sekä tuoli pöydän\noikealla puolella. Tämä siisti ja viihtyisä kolkka, joka loistaa\npuhtauttaan, on kuin toista maailmaa verrattuna oikealla seinämällä\nolevaan ränsistyneeseen kalustoon. — Lattialla on yksinkertaisia\nmattoja. Peräseinässä vasemmalla ovi eteiseen ja vasemmalla ovi\nviereiseen huoneeseen. Oikealla keskiseinämällä on myös kapea ovi,\njoka vie pieneen huoneentapaiseen komeroon. — Takaseinällä kello, joka\nosoittaa seitsentä. Ja vasemmalla seinällä pienehkö maalaus Abraham\nSvartin vaimovainajasta, kauniista naisesta. On kevätilta. Ikkunoista\ntulvii runsaasti valoa, joka heittää aluksi vihreitä ja violetteja\nvärisävyjä huonekaluille, mutta muuttuu vähitellen voimakkaan\nkellerväksi valovirraksi.\n\n\n1. KOHTAUS: Abraham Svart istuu ikkunan luona pöydän ääressä. Hän\non noin 50-vuotias lihavahko mies. Kasvojen profiilista näkee,\nettä ne kerran ovat olleet säännölliset ja kauniit. Mutta nyt ovat\nsilmänalukset turvonneet ja kasvolihakset veltostuneet, niin että enää\nvain korkea otsa antaa arvokkuutta hänen kasvoilleen. Hiukset ovat\nvielä täydet, mutta harmahtavat ja takkuiset. Samoin on paikoitellen\nharmaa leukaparta huonosti hoidettu. Mutta ohuet, leukapartaan yhtyvät\nviikset, jättävät täysin näkyviin paisuvat ja voimakkaat huulet.\nKulmalliset ovat raskaat ja paisuneet ja kulmakarvat suhteellisen\nohuet. Mutta kulmallisten kohotessa tulee silmiin vieläkin tuimuutta\nja tulisuutta. — Hänen pukunsa on sekä keikarimainen että ränsistynyt:\njalassa ratsuhousut ja kuluneet ratsusaappaat ja ratsupiiska työnnetty\nsaappaanvarteen. Takki tavallista mallia, liivit huolimattomasti\nnapitetut ja liian pienet, niin että kirjava paita, jonka kaulus on\nauki, näkyy myös housunkauluksen ja liivin välistä.\n\nABR. SVART panee korteilla pasianssia ja siemaisee pari kertaa\nsikarista sauhun.\n\nRAUHA laulaa vasemmalta kamaristaan kirkkain ja voimakkain äänin, sanat\nselvästi lausuen, seuraavat virrensäkeet, ja vanhain akkain särkyneet\näänet laulavat mukana:\n\n    »Herra tulee! Ken nyt tahtoo\n    Sotaan hänen puolestaan\n    Vastaan merta möyryväistä,\n    Myrskytuulta erämaan?\n\n    Kupehenne vyöttäkäätte,\n    Hengen miekka ottakaa,\n    Autuuden myös rautalakki,\n    Käykää vastaan maailmaa.»\n\nABR. SVART joka laulun alkaessa on kohauttanut harteitaan ja sen\nkuluessa työntänyt synkkänä kortit syrjään, toistaa lopulta kuuluvasti\nsanat:\n\n»Käykää vastaan maailmaa.» (Pudistaa kärsimättömästi päätään, nousee\nseisaalleen.) Ajatus synkkä ja kamala. (Kävelee oikealle, retkahtaa\nsohvalle ja sytyttää tupakkapöydältä uuden sikarin, jonka aikana kuuluu\nRauhan ja vaimojen laulama kolmas säkeistö):\n\n    »Kohta kaikuu voitonhuudot\n    Ikirauhan ihanan:\n    Kristukselle ijäisesti\n    Tuli vallat maailman.»\n\nABR. SVART ikäänkuin heittäen synkät ajatukset tiehensä on laulun\nloppupuolella ryhtynyt hyräilemään iloisen juomalaulun säveltä ja\nlaulaa nyt kuuluviin sanat:\n\n     Tulehen, veljet, nyt sikarin pää,\n    pohjahan, veljet, nyt pikari tää,\n\nRAUHA kuuluvalla äänellä: Polvistukaamme rukoukseen. (Alkaa kuulua\nhartaan rukouksen muminaa.)\n\nSionin kannel N:o 254.\n\nABR. SVART jatkaa römeästi, voimakkaalla äänellä, kuin taistellen\nvastaan:\n\n    Sikarin sytytät, tuhka vain jää,\n    naisen jos sytytät, ruhka vain jää.\n\n(Yltyy nauraa hohottamaan, kohentautuu istumaan ja jatkaa hosuen tahtia\nmolemmin käsin):\n\n    Kiertele, kaartele sauhujen tie,\n    hulmuvain helmojen luokse sa vie.\n\n\n2. KOHTAUS: Rauha, Pitkä-Marja ja Jalmiina tulevat vasemmalta. — Rauha\non lähes 30-vuotias nainen, mutta, huolimatta kalpeasta hipiästään,\nkirkkaina päilyvät silmät, raikkaat huulet ja nuortea vartalo\nosoittavat hänet voimakkaaksi naiseksi.\n\nRAUHA moittivasti: Isä!\n\nABR. SVART jatkaa kuin humalassa:\n\n    Vaaksahan vaan, ihan vaaksa on vaan\n    Sodoman portista Gomorraan.\n\nRAUHA jyrkästi: Lopeta nyt, se on Jumalan pilkkaa!\n\nABR. SVART koomillisen mahtavasti, käsiä levitellen: Minä levitän\nsiipeni ylitse hänen piikansa — — —\n\nJALMIINA: Niin, eikös sitä olekin sanottu, että ihmisen vihamiehet\non hänen perheensä. Vaiva ja vastus — — itku ja huokaus on Rauha\nneidilläkin tästä herrasta ollut — — —\n\nPITKÄ-MARJA: Niih — — ja kuun pitää muuttuman vereksi! Eikös herra ole\nkuullut sitä sanaa sanottavaksi? Nih, ni — i — i, vertymän sen pitää\nviimeisinä päivinä, että he tekisivät parannuksen ja — —\n\nABR. SVART: No — noo, te kääntymykseen tulleet saunapiiat. — Ettekö\nmuista, mitä nuorena saitte? Leivän ja lemmen ja ruoskan! Vain ruoska\non tallella. (Vetäen ratsupiiskan saappaanvarresta:) Heh, katsokaas,\nsama ruoska! Tämän herran perinnöistä ainoa jäännös, joka vielä on\nkäyttökelpoinen. (Nousee uhkaavana.) Menkää, uskon varikset ja naakat!\n\nRAUHA: Malta, isä, mielesi!\n\nABR. SVART: Pitääkö täälläkin nähdä nuo liejuiset naamat. Takaisin\nmaalle! Lääviinne läkähtymään!\n\nRAUHA: Lie parasta, että me poistumme täältä. (Ohjaa vaimoja ulko-ovea\nkohti.)\n\nJALMIINA kääntyen vielä ovella, Abr. Kvartille; ilkeästi:\nVaivaistaloksi aikoo, kuulema, kunta sen Leiklahden raketa. Sopii sitä\nsinne entisille mailleen Vartin herrankin tulla.\n\nABR. SVART: Pois!\n\nRAUHA kiirehtien vaimoja lähtemään: Saatan teitä. (Rauha ja vaimot\npoistuvat ulko-ovesta.)\n\nABR. SVART istuen sohvalle, yksin: Varikset ja naakat — — kyyhötelkööt\nminun kartanoitteni raunioilla ja vaakkukoot viimeisen myllyni\nseisoessa ja lahotessa maahan — — Vaakkukoot ja huutakoot, että\nAbraham Svart on hävittänyt kaikki, tuhlannut isiensä maat ja mannut\nja tarjonnut alustalaisten rakastamalle vaimollensa, Aurora Svartille,\ntarjonnut kuoleman sakramentin »kärsimyksen pikarista» — - muka\nkärsimyksen pikarista. (Ponnahtaa seisaalleen, kävelee kiivaasti,\nlyöden ruoskalla saapasvarteensa, peräovelle ja sieltä jälleen\netualalle.) Valhe sekin. Viattomalle muka — —. Luulkoot vaan — — se on\nsittenkin valhe. (Jää tuijottamaan.)\n\n\n3. KOHTAUS: Kaarin, Svartin tytär, puettuna hienoon päällystakkiin,\njoka on edestä auki, ja sen alta näkyvään tarjoilijatarpukuun, tulee\nkiireisesti ulko-ovesta.\n\nABR. SVART käännähtää tuimasti ympäri: Se on valhe!\n\nKAARIN ilakoivasti: Juupelin hyvä, ettet puhu totuuksista, niinkuin\nkorkeasti oppinut veljeni Eelis.\n\nABR. SVART: Sinäkö, sinä kaunis ja oikea tyttäreni! Tule isäsi\nruhtinassyliin. (Pitäessään Kaarinia sylissään:) Valhetelkoot — — Sinut\nja Eeliksen minä siitä valheesta pelastan. Muut minua rääkätkööt.\nValhetelkoot — — —.\n\nKAARIN yhä ilakoivasti: Mitä sinä taas siinä jankutat, isä. Valhe on\nihanaa! Ja valhetta saa olla kaikki, niin kauan kuin on sydämessä hurma\nja hurjuus. (Vetäen isänsä kädestä vasemmalle etualalle.) Kuulepas,\nisä, missä on Eelis?\n\nABR. SVART: Asemalla veljeänsä vastassa.\n\nKAARIN: Kuules, poika, pujahdin sisään Rauhan huomaamatta. (Nykäisten\nisäänsä parrasta.) Ja nyt tehdään sopimus ikuisen valheen nimeen.\n\nABR. SVART: Ho — hoo, puhu valhetta omalla suulla. Sehän oli »ihanaa».\n\nKAARIN puoliksi tosissaan, puoliksi ilakoiden: En osaa Rauhalle\nvalehdella enkä uskalla Eelikselle. Ne katsovat kuin profeetat vanhasta\nkuvaraamatusta! Mutta sinä, vanha jäärä, sinä valhetta lasket kuin\ntotuutta vaan. Ja seikka on sitäpaitsi ihan viaton ja mitätön.\n\nABR. SVART viheltää ja katsoo syrjäsilmällä Kaarinin käsilaukkuun:\nTyttö, miksi on käsilaukkusi siunatussa tilassa?\n\nKAAKIN laulavalla äänellä: Aa — — du alter Geniesser, du kvartta\nMeukowia, ihan sitä vanhaa Leiklahden herran merkkiä. (Hyväillen ja\nhyvitellen.) Tämän saat, jos päästät huuliltasi pikkuruikkusen valheen.\n\nABR. SVART teennäisen mahtavasti: Ehei, tyttö, Leiklahden herran\nsanaa ei osteta. Jollet lahjoita ryypyllistä elämän riemua piinatulle\nisällesi — —.\n\nKAARIN: Lahjoitanhan toki! (Antaa pullon isälleen, joka istuutuu\nsohvalle ja alkaa avata pulloa.) Mutta sanothan kumminkin, että menin\nravintolaan ylityöhön — — ja — — ja, että voin viipyä myöhään, ehkä\naamuun saakka.\n\nABR. SVART: Mihin sinä sitten menet?\n\nKAARIN: Kaupungin hurjimman ja kauneimman kavaljeerin kanssa — —\nmaskeraadiin, naamioitten leikkiin ja ihmisten nauruun. — Sanotko?\n\nABR. SVART: Mutta — — etkö tahdo nähdä pitkästä aikaa vanhinta veljeäsi?\n\nKAARIN: Senkin saituri ja rahasäkki! Riittääpä teitä täällä\nriitelijöitä. Menen sinne, missä naamio peittää kapakkatytönkin häpeän.\nOlenpa kaunis, eikä minun tarvitse siltä herralta juomarahoja kärkkyä.\n\nABR. SVART: So — soo, älä suutu. Riemuitse mielesi mukaan. Minä vastaan\nkyllä. (Nousee ja vie konjakkipullon kirjoituspöydän kaappiin ja palaa\nKaarinin mentyä sohvan luo, jonne istuutuu.)\n\nKAARIN kuin vihassa reväisten auki vaatteitaan: Ja nyt pois nämä\norjattaren ryysyt! (Kuulee oven käyvän eteisessä.) Muutan pukua\nvaatekomerossa. (Kiirehtii oikealle pienestä ovesta.)\n\n\n4. KOHTAUS: Rauha tulee peräovesta.\n\nRAUHA: Isä, teit väärin. Mutta tänään riita pois, sillä ihmeen päivä on\ntänään. Nyt on juhlapäivä!\n\nABR. SVART: Häät vai hautajaiset?\n\nRAUHA: Hautajaiset tavallaan ja kuitenkin ihanimmat häät, mitä minun on\nsuotu viettää täällä. — —\n\nABR. SVART synkästi ja ivamielellä: Varmaan taas — — niitten\nneitseellisten muistojen häät.\n\nRAUHA sisäisellä riemulla; Isä, tänään on kymmenvuotispäivä.\n\nABR. SVART: Niinkö — — tänäänkö? (Kuohahtaen, nousten seisaalleen.) Ja\nsitä, sitäkö päivää sinä muistutat minulle!\n\nRAUHA painaa tyynnyttävästi isänsä takaisin sohvalle, valoisasti:\nOdota, isä, niin kerron sinulle jotain. (Istuutuu vasemmalle pöydän\nluo.)\n\nABR. SVART: Joka viikon päivä te juotatte minulle sitä myrkkyä, ja joka\nvuosipäivä te sekoitatte sen pohjia myöten.\n\nRAUHA: Kunnes myrkky siitä haihtuu, niinkuin minunkin sielustani on sen\nhaihduttanut kymmenvuotinen rukous.\n\nABR. SVART: En siedä sitä rukouksen muminaa. Sinun pitää se muistaa!\n\nRAUHA: Hetkisen kuuntelet ja sinä iloitset minun mukanani. Katsos,\nsiitä vararikosta sain minäkin osani. (Tuijottaen muistojen vallassa\nkaukaisuuteen.) Muistathan, kun vasara paukutti huutokauppaa kotini\nporraskaiteeseen, silloin läksi Eerik Australiaan, sillä hän tahtoi\nottaa minut vaimokseen vasta sitten, kun oli voittanut kultaa ja\nostanut takaisin sukukartanomme. Hän oli sankari mieleltään, sillä hän\nryhtyi siihen, mikä oli vaikeaa. (Sytyttävästi.) Eikö ollutkin, isä.\n\nABR. SVART: Se sankaruus likoo Sydneyn katuojissa. Nulikkana luvataan\nliikaakin. Se juttu tunnetaan. — —\n\nRAUHA voittoisasti: Väärin, väärin. Hän on oikeana miehenä kuollut.\nViime yönä, isä, viime yönä vihdoinkin sain siitä Jumalalta merkin.\n(Puoliksi itsekseen.) Miten kauan sainkaan odottaa. Kun parin vuoden\nkuluttua Eerikin lähdöstä kirjeet jäivät tulematta, silloin painui\nminun sieluni epäilyksen mutaan. Sairasta hikeä tihkuvat epätoivon\nyöt olivat kuluttaa minut hautaan kaksikymmenvuotiaana. Joka ilta ja\nyö minä rukoilin: Kristus, Jumalan poika, näytä kasvosi minulle, anna\nmulle merkki, ettei Eerik ole sortunut lokaan ja syntiin, anna minulle\nmerkki siitä, että hän on murtunut ylenmääräisiin ponnistuksiin tai\nkaatunut vaaraan kaukana siellä. — Niin rukoilin. Mutta lukemattomat\nkerrat sain maata maassa vailla lievityksen pienintä pisaraa.\nKuukausiin pitkiin en enää rohjennut langeta rukoukseen, sillä pelkäsin\nsieluni kapinaa taivasta vastaan.\n\nABR. SVART surumielisellä ivalla: Ja halveksimalla elämää sait palkaksi\nkelmeän pyhimysnaaman. Autuus sekin.\n\nRAUHA: Minä vihasin elämää — olin kurja ja pieni — nyt kannan sitä\nkuin lintua kädellä. Sillä tiedä, eilisiltana, kun palasin kokouksesta\nkotiin ja näin, miten kevät oli jo nostattanut silmut puihin ja\npensaisiin ja koko nurmi ja maa oli ikäänkuin lakannut pelkäämästä yötä\nja kylmää, silloin sain äkkiä kirkkaan mielen ja sydämeni lievittyi.\nTulin kotiin viivytellen, sillä tuntui, kuin olisi uskon käsivarsi\nhyväillyt minua pitkin matkaa ja antanut minulle uskoa äärettömiin\nsaakka. Kun tulin huoneeseeni, ei ollut epäilyksellä mitään sijaa, enkä\ntarvinnut monta rukouksen sanaa. Näytä totuus, salli minun sydämeni\nkuolla tai autuudesta värähtää. Niin lausuin vain. (Hurmautuneena,\nikäänkuin näkynsä uudestaan nähden.) Ja minuun virtaa valo! Ei ole\nhuonetta, ei ole ympäri maailmaa. On korkeus ja holvi ja ihana ikkuna\ntaivasta kohti — — kasvot nään, ah, jälleen nään — — (Ojentaen\nkäsivarsiaan kurkoittavasti.) Ne on Eerikin kasvot, ja kauneus niillä\non Kristuksen! (Hiljeten, sulkien silmäluomet.) Ja kuitenkin: ne oli\nEerikin kerran. (Jää istumaan kuin unessa.)\n\nABR. SVART: Tyttö parka.\n\nRAUHA kuin heräten, valoisan vakuuttavasti: Siinä oli uskoni voitto!\nEerik on menehtynyt sairauteen ylenmäärin ponnistaessaan meidän\npuolestamme. Hän on eronnut täältä tahratonna sielu. Siksi on mulle\nhänen kuolemansa murhe ihanampi maallisia häitä. Iloitsethan, isä? — —\nNuo unettomat yöt — — autuaitten unien öiksi ne muuttuvat nyt.\n\nABR. SVART: Nuo houreet olet saanut äitisi päästä.\n\nRAUHA: Sen uskon, että onnettomin on lähellä Jumalaa, sen sain\näidiltäni. Ja sillä uskolla olen kestänyt nämä kymmenen vuotta. Onko\nse houretta? Etkö näe, että kaikki, jotka rakastivat äitiäni, tulevat\nuskoon — —\n\nABR. SVART katkeralla ivalla: Ja varsinkin se akkain alkulieju! Siinä\nei kivikkoon langennut se sinapin siemen.\n\nRAUHA saaden kasvoilleen syyttävän sävyn: Niin, ne naiset, jotka\ntahrasivat sielunsakin riettauden tähden, ne äitini pelasti.\n\nABR. SVART: Pelasti — — pelasti. Mutta tiedätkö, kuinka paljon maksoi\nse pelastus? Et tietävän näy — — Se maksoi koko minun elämäni. — Etkö\nusko? Saatpa kuulla.\n\nRAUHA: Vain omaa riettauttasi syytä.\n\nABR. SVART: Siitä minä juuri haastankin, siitä, kuinka rikoin kaikki\naviollisen katkismuksen kiinalaiset käskyt ja horjahdin alustalaisteni\ntyttäriin. Sen tein! Mutta — —\n\nRAUHA: Älä jatka enää. En tahdo kuulla. (Kääntyy vasemmanpuoliselle\novelle, jonne jää kuitenkin vielä seisomaan.)\n\nABR. SVART: Mutta mitä teki vaimo? Hän, hän yltyi hoitamaan heitä, kuin\nlähetyssaarnajatar Ovambo-maan pakanatyttäriä. Hän jakoi jauhotuokkoset\nmökistä mökkiin, supatteli aittojen ovilla, katsoi silmillään kuin\nkärsivä karitsa, ja naiset määkivät myötä kuin uhrilampaat saadakseen\ntäyden maksun haureudestaan. Juuri noilla naisilla hän kehruutti villat\nja kudotti kankaat, juuri ne hän otti apumuijiksi ja lapsenpiioiksi.\nTottavie, hän liitti nuo naiset perheeseen, perheeseen! Ymmärrätkö,\nmitä tämä merkitsee?\n\nRAUHA: Hänen tekonsa oli oikea ja jalo, sillä se oli varmaankin vaikeaa.\n\nABR. SVART häijyn terävästi: Juttu on sama, kuin jos — — vaimot\ntäällä kaupungissa hakisivat miestensä rakastamat prostitueeratut ja\nottaisivat lapsenpiioiksi. Tjaa!\n\nRAUHA: Turha jatkaa. (Katsahtaa seinäkelloon.) Juna taitaa jo olla\nasemalla. Panen teeveden kiehumaan. (Menee ovesta vasemmalle.)\n\nABR. SVART hänen jälkeensä, ääntä koroittaen: Miksi hän ei pelastanut\nminun sieluani, vaan akkojen ja piikain?\n\n    Hetken vaitiolo.\n\n\n5. KOHTAUS: Kaarin pistää päänsä esiin oikealta.\n\nKAARIN: Sst, joko saarna loppui?\n\nABR. SVART tuijottaa väsyneenä eteensä.\n\nKAARIN pyrähtää keskinäyttämälle, ojentaa toisella kädellä punaista\nnaamiota isäänsä kohti; melkein kuiskaavasti, mutta kiihkeästi: Tässä\non elämän liekki! (Astuu isäänsä lähemmäksi.) Mitä murjotat siinä!\n(Kumartuen hänen puoleensa.) Muista sopimus.\n\nABR. SVART nousee, laskien kätensä Kaarinin olalle; vaimennetuin äänin:\nTytär, varjele vartesi nuoruus. (Puoliksi itsellensä.) Sielu kyllä\npitää huolen itsestänsä — — —.\n\nKAARIN näyttää tulevan liikutetuksi, silittää haparoivasti hyväillen\nisänsä hiuksia, kääntyy vaipunein päin ja kiirehtii peräovea kohti.\n\n\n6. KOHTAUS: Rauha tulee kiireisesti vasemmalta ja pysähtyy äkkiä\nnähdessään sisarensa juhlapukuisena.\n\nKAARIN sävähtää kuin kiinni saatuna pahasta teosta.\n\nRAUHA tutkivasti ja vavahtavasti: Mihin aiot? Juhlimaanko taas?\n\nKAARIN hermostuneesti: Omat juhlansa kullakin.\n\nABR. SVART istuutuu sohvalle: Ja eri ylistyslaulut! Anna tytön mennä.\nKyllä elämän kidassa kaikuu niin Sionin virret kuin kapakkalaulut.\n\nRAUHA pyytävästi: Jää kotiin, Kaarin. Meidän on kaikkien taivutettava\nAsser auttamaan Eelistä vielä. Sinusta Asser pitää, sinulle hän\nvarmasti heltyy.\n\nKAARIN: Heltyikö hän, kun minun piti jatkaa koulua? Ei! Heitti\norjattareksi. Mutta jollei se hirviö anna Eelikselle lukurahoja,\nansaitsen ne hänelle minä vaikka omalla ruumillani.\n\nRAUHA hätäisesti: Minne sinä menet?\n\nKAARIN heilauttaen uhmaavasti naamiota: Menen minne haluan! (Poistuu\nulko-ovesta.)\n\nRAUHA: Mitä voin minä! Hän kerskaa kauhein sanoin, etkä sinä auta minua\nhäntä hillitsemään. — Mitä vastaat? Äitini hengelle on meidän hänestä\nvastattava.\n\nABR. SVART: Totta jumalista! (Nauraa höröttävästi; viitaten\nvaimovainajansa kuvaan.) Nuo autuaat ovat pitkävihaisia. Eläissään se\nakkain aljo liitti lapsetkin minua vastaan. Ja nyt, vielä haudasta,\nusuttaa hän ne joka päivä isäänsä piinaamaan.\n\nRAUHA sisäisesti kauhistuneena: Etkö kauhistu solvatessasi vainajaa?\n\nABR. SVART: En! Enkä anna Kaarinin poskilta kummitusten nuolla elämän\npunaa. Hän on minun luontoani hän, ja hän riemuitkoon. — Ja Eelis\npoika, luuletko hänestä saavasi kolportöörin?\n\nRAUHA voimistuen ja kirkastuen: Eelis! Nyt iskit, kiusaaja, väärin.\nKen oli äitimme rakkain poika? Kenen syntyissä lensi akkunaan onnekas\nlintu? Ken nautitsi totisimmin hänen särjetyn sydämensä leivän ja\nviinin? Eelis juuri. Hän sai hellimmän hoivan ja elävimmän hengen.\nJa sen voimalla suorittaa hän vielä suuria hengen töitä. Hän on\nonnen poika. Työ on hänelle riemu. Ja morsian on hänellä kaunis ja\nuskollinen, maallinen varjelus kaikesta rumuudesta. Miksi kiusaat meitä.\n\nABR. SVART: Muistan liian tarkkaan sen äitisi »elävän hengen». Se\nsiitti sen inhon, jonka tähden pakenin syrjätiloilleni ja hukkasin\nhurjuuteen kaikki. (Katkeran häijystä.) Katsos, minä muistan.\n\nRAUHA syvästi suuttuneena: Muista sitten myöskin se, että äitini tähden\nolen tarjonnut sinulle kovalla ompelijattaren työllä asunnon ja hoivan,\näitini tähden, joka antoi sinulle anteeksi kuolinvuoteellaan — —\n\nABR. SVART: Ja oletko varma, että tarvitsin sitä anteeksiantoa, jota\nkuolevain on tapana tyrkyttää eläville? Älä ole liian varma. Mutta — —\nsiitähän ei ole kysymys enää, vaan tuosta hengestä juuri. Siitä minä\npoikani pelastan, sillä se on jokapäiväistä elämän murhaa. — Uskallatko\nsotaan hänen sielustaan?\n\nRAUHA hiljaisesti, mutta lujasti: Uskallan.\n\nABR. SVART nousee seisaalleen: Oikein. Nyt alkaa sielusta sota! Ahtakaa\naivoihin mitä tahansa, hänen suonissansa ei lakkaa minun vereni kohina.\n(Ovikello soi äkkiä ja hätäisesti.)\n\nRAUHA: Tulevatko he jo?\n\nABR. SVART: Eeliksellähän on avain.\n\nRAUHA rientää eteiseen jättäen välioven auki; avattuaan: Agnes! Terve\ntuloa maalta! (Syleillen häntä.) Koko tämän viikon on Eelis ollut kuin\ntaivasta vailla. Riisu yltä. Juoksen sillä välin keittiössä tuolla.\n(Kiirehtii näyttämölle ja ovesta vasemmalle.)\n\n\n7. KOHTAUS: Kaarin astuu sisään, sitten Agnes. Agnes on nuori tyttö.\nHänen hiuksensa ovat tuuheat ja tumman ruskeat, otsa on kupera ja\nleveähkö. Silkkiset kulmakarvat tihenevät yhä tummemmiksi jyrketessään\nvoimakkaasti kohti silmän sisäkulmaa. Ja kun myöskin yläiset luomet\novat hämärän tummat, on hänen silmäinsä ilme syvä, melkein uhmaava.\nKasvojen kellervässä hipiässä on ikäänkuin jotain elotonta verrattuna\nkatseen uhkuvaan tummuuteen. Varsinkin nyt, kun hänen huulensa ovat\navoinna ja kasvoilla melkein tuijottava kauhu. Vartalo on nuortea ja\npehmeä.\n\nKAARIN isälleen: Tämä morsian raiska nojasi rappukäytävässä melkein\npyörtyneenä kaiteeseen —. Piti raahaamalla raahata sisään.\n\nAGNES tulee, tuskin tukahduttaa huuliansa tervehdykseksi ja katsoo\nhätäisenä ympärilleen, Svartille: Missä on Eelis?\n\nABR. SVART: Hän on varmaan jo asemalta tulossa. Asser poikani tuli\näskeisellä junalla.\n\nAGNES: Eihän se sitten — — kahden kesken — — — (Kääntyy ulko-ovea\nkohti.)\n\nABR. SVART istuutuu sohvalle.\n\nKAARIN pidättäen Agneksen: Eihän toki — — täytyy hieman tointua ja\nlevätä myös. (Ohjaa Agnesta vasemmanpuolista ovea kohti.) Täällä,\nRauhan puolella. (Äkkiä pysähdyttää hänet, tutkivasti.) Mikä sinua\nvaivaa?\n\nAGNES säikähtyneenä: Vaivaa? Väsyttää — — —\n\nKAARIN: Olitko vappuna maalla?\n\nAGNES äänessä tuskaisa sävy: Maalla — — nuoressa metsikössä — — kokolla!\n\nKAARIN: Ja koska palasit?\n\nAGNES hämmästyneenä: Tänään! (Hätääntyneenä.) Koko viikko siellä piti\nolla. (Teennäisen iloisesti.) Ja Eelis kun odottaa huomiseksi, mutta\nminäpäs tulin tänään — — Tänään minä tulin! (Kuin väsähtyen.) Niin\nkiireesti tulin, että näännyttää — —\n\nKAARIN: Vai niin — — (Terävästi.) No, muotilehdet virkistävät, käy\nsinne.\n\nAGNES poistuu vasemmalle.\n\nKAARIN kääntyy hitaasti kirjoituspöytää kohti: Kummallista — — (Ottaa\npöydältä käteensä Agneksen kuvan ja katsoo sitä aprikoiden.) Elääkö\nveljessäni se pyhä ja julma, jota rakastan ja pelkään, nyt se nähdään!\n\nABR. SVART puoleksi leväten sohvalla, selkä Kaariniin päin: Nuoret ovat\naina julmia. (Nauraen.) Heillä on krokodiilin ahmari-siveys. Ja se on\noikein. Mutta pyhyys! Se on narrille kolportöörin valtakirja.\n\nKAARIN lyö äkkiä pitämänsä kuvan tuimasti maahan, niin että lasi\nsärähtää rikki.\n\nABR. SVART kääntyy hämmästyneenä katsomaan: Noh, joko tuli\nmaskeraadi-humala?\n\nKAARIN osoittaen maassa makaavaa kuvaa; syyttävästi: Tuo morsian on\nvalehdellut. Hän sanoi Eelikselle oleskelevansa maalla viikon. Hän\nviipyi vain vappupäivän ja -yön. Tuli seuraavana päivänä. Hän astui\nsilloin asemalta ajuriin. Näin sen mennessäni iltavuorolle' Viisi\npäivää hän on ollut kaupungissa Eeliksen tietämättä, hän, joka muuten\nei ole päivääkään käymättä meillä. Hän on valehdellut — ja Eelikselle!\n\nABR. SVART matkivalla äänellä, nauraen: Ja valhetta saa olla kaikki,\nniin kauan kuin on sydämessä hurma ja hurjuus — — kananko päästä lähti\nse samainen viisaus äsken?\n\nKAARIN: Kapakkatytölle on valhetta kaikki. Likaisilla vesillä tarvitaan\nvalheen ja petoksen purjeet. Mutta — olen mikä olen — Eelikselle en\nheittäisi valheen sanaa, vaikka henkeni menisi. Ja tuo letukka! Kuin\nilmetty valhe oli koko sen naama.\n\nABR. SVART tarttuen nyt vasta kiinteästi asiaan: Olisitko nähnyt oikein?\n\nKAARIN: Hänellä on jotain tunnustettavaa.\n\nABR. SVART nousee rähmälleen tupakkapöytää vasten; melkein raivokkaana:\nSilloinhan — — sota sielusta! Se on käynnissä parhaillaan.\n\nKAARIN: Mutta — — nythän olen jo myöhästyä.\n\n\n8. KOHTAUS: Rauha tulee vasemmalta kantaen teetarjotinta, jonka laskee\nruokapöydälle.\n\nRAUHA kiireisesti: Pojat tulevat! Ajuri pysähtyi portille. (Poistuu\neteiseen.)\n\nKAARIN: Menen keittiön kautta. En halua nähdä sitä herra Mammonaa.\n(Poistuu vasemmalle.)\n\nABR. SVART nousten: Hä — hä — hä — — taitaa tulla hengen ja mammonan\nkalabaliikki. (Hakee kirjoituspöydän kaapista konjakkipullon, siirtyy\nruokapöydän luo ja sekoittaa seisaaltaan itselleen totilasin, hyräillen\nsamalla juomalaulunsa säveltä. Kääntyy sitten lasi kädessä takaisin\nsohvan luo ja istuutuu. Eteisestä ulkoa kuuluu liikettä.)\n\n\n9. KOHTAUS: Rauha, Asser ja Eelis tulevat. Asser on pitkähkö, noin\n30-vuotias mies. Lihavahkojen kasvojen lihakset ovat ikäänkuin kuluneet\nja venähtäneet tarmokkaiksi juonteiksi suun ympärille ja kulmallisten\nylle. Hänen kasvoillaan on näin kuin tarmokkuuden naamari, joka vain\njoskus, kuin väkinäisestä ponnistuksesta, saattaa muuttaa muotoaan.\nHuulet ovat intohimoisesti kaartuvat ja leuka jäykästi voimakas.\nEelis on tummahipiäinen ja tummatukkainen nuorukainen. Kasvot ovat\nsäännölliset. Mutta laihat, hieman esiintyöntyvät poskiluut ja kasvojen\nkalvakkuus osoittavat rasittuneisuutta.\n\nRAUHA: Tänne, pojat, pöydän ääreen. (Ryhtyy kaatamaan teetä laseihin.)\n\nEELIS jää hetkeksi seisomaan kirjoituspöydän luo.\n\nABR. SVART on ojentanut kätensä, yhä istuen, Asseria kohti, joka tulee\ntervehtimään isäänsä; tervehdittäessä: Noo, miten pyörivät herra\nMammonan tehtaat?\n\nASSER kylmästi: Paremmin kuin sinun laho myllysi Korpijoella.\n\nABR. SVART naurahtaa epävarmasti; kuin hämmennystään salatakseen,\nviitaten pöytään: Etkö juo iltatotia seurakseni?\n\nASSER: Kiitos, yhden lasin. (Menee pöydän ääreen, istuutuu kasvot kohti\nkatsomoa ja sekoittaa nopeasti totilasin.)\n\nRAUHA Eelikselle: Täällä, Eelis, teelasi sinulle. — Oitis olen\ntakaisin. (Poistuu tarjotin kädessä vasemmalle.)\n\nEELIS menee pöydän taakse seinäpenkille istumaan.\n\nASSER panee taskukellon pöydälle eteensä; lyhyesti: Niin, ajuri\nodottaa, aikaa neljännestunti.\n\nEELIS: Niinkö? (Hieman epävarmoin äänin.) Käyn siis oitis asiaan. —\nKatsos — — suorittaessani kandidaattitutkintoa olen nyt kuluttanut sen\nlainaamasi summan — — —\n\nASSER: Ja tahtoisit lisää.\n\nEELIS varmentuen: Tarvitsisin toisen lainan väitöskirjaa varten.\nMinulla on suuri aihe, se on kohtalokäsite — — tuo. —\n\nASSER keskeyttäen: Pitkänkö ajan tuo työ vie?\n\nEELIS: Luulen — — kaksi vuotta.\n\nASSER ärtyneesti: Luulet — — täytyy tietää varmasti.\n\nEELIS värähtäen, mutta pidättäen sisäistä kuohahdustaan: Valehtelisin,\njos sanoisin tietäväni varmasti. Elotonta saalista voidaan punnita ja\njakaa. Minä en voi työtäni minuuteilla mitata.\n\nASSER: Hyvä veli, kaikki saalistavat. Mutta sinun aseesi ovat\nvanhanaikaiset. Ja siksi — älä pane pahaksesi — olet perin epävarma\nsaatava.\n\nEELIS innostuen: Tämä työ on minulle koko elämä. Katsos — — sattuma- ja\nkohtaloihmisten kummallinen, melkein kauhistava erotus — — se tarjoaa\nminulle aivan uuden lähtökohdan moraalifilosofiassa — — (Huomaa Asserin\nvähäksyvän ilmeen.) Niin, uskon tuohon työhön ja olen onnistuva.\n\nASSER tyynesti ja kylmästi: Tuota kieltä en ymmärrä. Pääsin onnekseni\najoissa irti tämän isämme konkurssipesästä ja säästyin uskosta ja\nhourailusta, mikä on vain raunioitten työntämää rikkaruohoa.\n\nABR. SVART: Maljasi! (Nauraa hohottaen.) Vahinko, että sait kasteessa\nkristillisen nimen, poikani Lurjus!\n\nASSER: Niin, luulen, että yhteiskunta ei tarvitse tätä sinun unelmaasi\nkohtalosta.\n\nEELIS: Se tarvitsee ja meidän sukumme tarvitsee.\n\nASSER kuivasti ja terävästi: Tämä yhteiskunta tarvitsee vain sen,\nmitä raha ja minä tarvitsemme. Sillä filosofialla olen minä tullut\n»kohtaloksi» kaikille itseäni heikommille.\n\nEELIS nousee ylös, halveksien, melkein kauhistuneena: En kykene\njatkamaan keskustelua. (Kiertää pöydän editse kirjoituspöydän luo.)\n\nASSER ivallisesti: Tuollainen hieno lause on vain huonoa dialektiikkaa.\nJatkan siitä huolimatta tosiasioita.\n\nRAUHA tulee vasemmalla ja pysähtyy taka-alalle.\n\nASSER kääntyy, edelleen istuen, Eelikseen päin: Minä tarvitsen\ninsinööriä, joka rakentaa eläissäni tehtaat ja pyramiidit kuoltuani,\ntarvitsen parturit, räätälit ja teurastajat, vieläpä kuvanveistäjän,\njoka koristaa palatsini. Mutta haihattelijoita, niitä ei tarvitse raha\neikä yhteiskunta. — Sinä olet väärällä uralla, hyvä veli. Sille tielle\nen pane rahojani pyörimään.\n\nRAUHA moittivasti ja hätääntyneenä: Asser!\n\nEELIS: Hyvä. Luulin, että olit jotain velkaa suvullesi ja siksi myöskin\nminulle — —\n\nASSER katkerasti: Suvulle! (Viitaten isäänsä.) Tältä patriarkalta perin\nvain vararikon tahraaman nimen, joka esti minulta luoton vuosikaudet.\nHenkirahan suoritan hänelle kuukausittain sikarirahoina. Sopiva\nmaksutapa vanhalle nautiskelijalle! Vai mitä?\n\nABR. SVART nousee tulistuneena, ottaa vaistomaisesti viereltään\nsohvalta ruoskan, mutta antaa sen pudota tupakkapöydälle;\ntukahtuneesti: Minun nimeni on puhdas, älä revi sitä. Kuka lie jo\nsyntymässä kalkinnut sinulta suonet, sillä pahasti on sinussa minun\nvereni pilaantunut. Tai! Hä — hä — hä — — niissä taitaa kiertää\nmustalaisverta. (Siirtyy, kuin aikoen poistua, keskinäyttämölle.)\nSinun kuukausirahojasi en ota enää vastaan. (Kääntyy menemään\nvasemmanpuolista ovea kohti.)\n\nASSER: Ne tulevat edelleen, se on kohtuus ja tapa.\n\nABR. SVART palaten takaisin pari askelta: En ole pyytänyt lasteni\nsuojaa. Minulla on vielä jäljellä — Leiklahden nykyisen omistajan\narmosta, ei teidän — on entisen myllärini mökki ja vieressä mylly.\nMenen sinne. Te riepoititte minut tänne tunkkaiseen kaupunkiin ja\npiinaatte päivästä päivään. Nyt se saa loppua. Lähden Korpijoelle.\n\nRAUHA: Rauhoitu, isä.\n\nABR. SVART: Myllyni vesiratas kiertää kyllä sen verran vielä, että\nvoin panna myllynkivet pyörimään tyhjää viimeistä kertaa ja polttaa\nkoko röttelön isäntineen. (Asserille.) Pane mieleesi, poika, että\nkivet pyörikööt minun kuolemaani, ennenkuin sinulta kerjään. (Poistuu\nvasemmalle.)\n\nASSER nousee: No, niin. Tällaista tämä on aina. Onko muuta?\n\nEELIS seisoen yhä liikkumattomana, sormella tuolia osoittaen; kylmästi\nja tuimasti: On. Istu alas.\n\nASSER katsoo ihmeissään ja tottelee vaistomaisesti; jää tuijottamaan\nEelikseen.\n\nEELIS: Tämän saman elämän riekaleita olen minä saanut kantaa\nkuusivuotiaasta saakka, vararikon tultua rikkaruohoineen — —\nkuten sanoit itse. Ne olivat rumia! (Hiljemmin.) Riidan ja raivon\nlonkerolta ne olivat. Ne kiersivät meidät kaikki ja kuristivat\nmaahan. Sinä hengitit kaukaa Korpijoen myrkkyä, mutta sinustakin tuli\nkeskinkertaisuuden hirviö —\n\nASSER: Minä olen saanut takoa nyrkkini soraan ja kallioon. (Miehekkään\nvaloisasti, melkein uljaasti.) Ja väljänä edessä on maailma nyt!\n\nRAUHA kuin kaukaisena hätähuutona: Asser, olet saanut sielullesi\nvahingon.\n\nASSER liikahtaa vaivautuneena, jää tuijottamaan eteensä.\n\nEELIS jatkaen omaa ajatusjuoksuaan: Minä, minä olin meidän kurjuutemme\nrumuutta niin lähellä, että minun täytyi nousta sen yläpuolelle, jos\naioin elää ja hengittää. (Voittoisasti ja valoisasti.) Minä loin\nKorpijoen kaltaille ritarilinnat ja sankarisadut, ja aurinko paistoi\nkuin minulle yksin. Ja myöhemmin: unelmalla ja haaveella, niin — —\nmahdottomalla, tahdolla ja uskolla, olen rakentanut itselleni linnan ja\nympäri muurit. — Sinun sammakkototuutesi eivät ryömi niiden yli.\n\nASSER: Tosi. Siipiä minulla ei ole, ainoastaan nyrkki. Mutta juuri\ntämän nyrkin lohkomaa kultapalasta itsellesi pyysit, siipiniekka.\n\nEELIS: En itselleni, vaan suvullemme, jonka rikkirevitty sielu on\nhengellä tehtävä terveeksi taas. Vain hengen kuuluisuudella ja\nmaineella saa se itseensä uskon.\n\nRAUHA: sydämensä syvimmästä: Kuule, Asser, kuule mitä hän sanoo!\n\nASSER: Sievistelyä sanoilla ja nulikka-totuuksilla.\n\nRAUHA kääntyy voihkaisten poispäin. Mutia jää vielä vasemmalle\njännittyneenä odottamaan.\n\nEELIS pidätetysti, mutta sisimmässään syvää suuttumusta kuohuen;\nkatkonaisesti: Turhaan luulin, että me yhdessä voisimme sukumme nostaa.\nMinun on yksin työ täytettävä. — Sitä parempi, sitä ylpeämpää! — — Tuon\nteoksen kirjoitan, vaikka tarvitsisin siihen kymmenen nälkäistä vuotta.\nKuritan ruumiini, jos se aikoo väsyä kesken. Jokaisen, joka aikoo\nhämärtää tai tahrata tätä unelmaa, lyön luotani pois. — Ja minulla\non oleva nautinto leikatessani vaikka omaa lihaa. (Viiltävästi.)\nYmmärrätkö? Sinä olet pahentajista yksi. Lähde täältä, äläkä koskaan\npalaa.\n\nASSER nousee kohauttaen harteitaan, kulkee kohti ulko-ovea.\n\nRAUHA: Eelis, et saa!\n\nEELIS ojentaen kätensä käskevästi: Pysy siellä!\n\nASSER kääntyy ovella; välinpitämättömästi: Niin, en luota henkeen enkä\nhaamuun. Hyvästi. (Poistuu eteiseen.)\n\nRAUHA rientää hänen jälkeensä.\n\nEELIS yksin; jää tuijottamaan eteensä: Kummallista, nyt ei ole veljeä\nminulla. (Huomaa hetken vaitiolon jälkeen rikkoutuneen valokuvakehyksen\nlattialla, ottaa sen ajatuksissaan käteensä, katsoo kuvaa.) Mitä,\nAgneksen kuva ja rikki?\n\nRAUHA tulee peräovesta, lähestyy lempeän tuskaisena Eelistä: Eelis,\nmiksi teit näin!\n\nEELIS: Kuka on rikkonut Agneksen kuvan?\n\nRAUHA: En tiedä, siihen on hankittava uusi lasi. Muuten: Agnes on jo\npalanut maalta, hän on täällä.\n\nEELIS suuresti, melkein lapsellisesti riemastuen: Täällä! (Viitaten\nvasemmanpuoliseen oveen.) Tuolla? (Lähtee rientämään ovea kohti.)\n\nRAUHA: Odota täällä. Agnes pyyteli minulta moneen kertaan, että saisi\ntavata sinut kahden kesken. — — Hän on jostain hyvin levoton —\n\nEELIS: Levoton? Hae hänet pian tänne!\n\nRAUHA poistuu vasemmalle.\n\nEELIS siirtyy oikealle ja jää katsomaan iloisesti jännittyneenä ovea\nkohti.\n\n\n10. KOHTAUS: Agnes tulee vasemmalta kalpeana ja raskaasti hengittäen.\n\nEELIS avaa käsivartensa, sulkee hänet syliinsä ja suutelee häntä:\nHuulesi ovat kylmät? Ovat ikävästä sairaiksi tulleet — — niinkö?\n\nAGNES tekeytyen iloiseksi: Suutelo toisen kerran, niin lämpenevät.\n(Kurkoittaa huulensa Eeliksen suudeltaviksi.)\n\nEELIS suudeltuaan: Kuljin täällä koko viikon katuja pitkin kuin orpo ja\nrampa — —\n\nAGNES tuskasta parahtaen: Suutelo vieläkin. Viimeistä kertaa! (Aikoo\nheittäytyä Eeliksen syliin kasvot kädellä peittäen.)\n\nEELIS äkkiä oudostuen: Viimeistä kertaa? Miksi on leikissäsi tuskaa?\n(Ottaa Agneksen käden; huolissaan.) Sairauden hiki on sinun hipiälläsi.\n— Tule istumaan.\n\nAGNES: Ei, ei! (Seuraa kuitenkin Eelistä sohvalle, etsien jotain\nsanottavaa.) Katsos — — kuulin tuonne teidän riitanne äsken — —\n\nEELIS: Älä huolehdi. Ehjänä on varjeltu kaikki se, mikä meille on\nyläpuolella elämää. Olin vain uskollinen itselleni ja meille. (Vetäen\nAgnesta puoleensa.) Se oli helppoa, sillä sinussa on minulle kaikki\nuskollisuus tullut riemuksi ja lihaksi.\n\nAGNES värähtää ja kääntyy poispäin huoaten raskaasti.\n\nEELIS voittoisasti ja valoisasti: Älä sure minun tähteni. Minä\nsuomennan, otan opettajatoimen, teen mitä tahansa, ja samalla syntyy\nväitöskirja, se syntyy ja kasvaa kuin ihmeitten sarja. Minä valvon\nja teen työtä, ja sinä olet minulle uni ja uupumus ihana! Miten\nyksinkertaista.\n\nAGNES riistäytyy irti ja kavahtaa keskinäyttämölle; katkeran\nepätoivoisesti: Yksinkertaista!\n\nEELIS nousee, yhä riemukkaana ja voimaa täynnä: Niin, minulla on\nkohtalo edessä, ja siksi on sieluni ikuisesti selvä ja nuori. Minusta\ntuntuu usein kuin olisin raikas ja synnitön eläin. (Lähestyen.) Ja\nsinä, kasveista kaunein, olet atria minulle — — jossain virtojen\nvarsilla — — aikaisin aamulla.\n\nAGNES jälleen loitoten; katkerana, taistelevasti: Sinä saarnaat ja\nopetat! Sinulle on kaikki yksinkertaista ja selvää. Sinulla on uskot\nkohtaloihin ja totuuksiin. Sinulla on opit ja lait — — ja syyt ja\nseuraukset — ja mitä kaikkia ne lienevätkin. — — Ja sydän ja pää!\n(Melkein itkien.) Niin, sinulla ne eivät keskenänsä riitele! Mutta minä\n— (kuin painuen häpeästä kokoon, puoliksi itsekseen) minä saan itseäni\npeljätä ja hävetä.\n\nEELIS? Meille ei ole olemassa häpeää.\n\nAGNES katkeran pilkkaavasti: Mahtaapa tuo olla hauskaa! Eikös olekin?\n\nEELIS: Hauskaa — —?\n\nAGNES: Olla noin luonnostaan sankari ja pyhimys!\n\nEELIS epätietoisena, joutuen hädän valtaan: Mitä sinä haastat?\n\nAGNES yhä uhkaavammin: Pyhimykset eivät taida koskaan tuntea hirmuisia\nhimoja? Eivät taida. — (Hiljeten salaperäisen uhmaavaksi.) Niitä, jotka\nkiemurtavat maassa ja nielevät mutaa — — —\n\nEELIS: Minä kiellän sinua jatkamasta!\n\nAGNES synkästi, kuin laahaten sanoja: Mitä se enää auttaa. — — (Äkkiä,\nnopeasti.) Oletko koskaan kuullut naisista, »uskollisista» naisista,\njotka valtaa kamala himo juosta kadulle ja heittäytyä vieraitten\nmiesten valtaan? — Oletko kuullut?\n\nEELIS painaa Agneksen pään lujasti rintaansa vasten: Agnes, Agnes,\nkatso minua! (Hyväillen ja katsoen silmiin.) Tummilla luomilla hämärä\nmurhe — — kuinka säälin sinua.\n\nAGNES nojaten raukeana päätään Eeliksen käsivarteen: Et usko, kuinka\nne naiset aamulla lankeemustansa katuvat — — et usko, kuinka niiden\nsielu ruumista vihaa. (Loitoten Eeliksestä.) Ne häpeävät kuin olisivat\nmaanneet koirain vieressä. Ja voi niitä, jotka eivät kykene häpeätänsä\npeittämään — — valehtelemaan kuolinvuoteelle saakka! (Kuin unessa,\nitsekseen.) Heitä ei auta myrkky eikä pohjaton lampi, heidän täytyy\nhuutaa häpeänsä julki juuri sille miehelle, jota rakastavat —\n\nEELIS syöksähtää silmät kauhuisina Agnesta kohti, mutta loittonee\nsamassa: Minä näen — — minä tunnen jotain rumaa — — liejua ja lokaa. En\nuskalla kysyä — — minun täytyy kysyä!\n\nAGNES mielettömänä: Kysy, kysy, olenko valehdellut! Sen tein minä!\n(Nopeasti.) Luulit olleeni maalla koko tämän viikon: Olin vain päivän\nja yön — siellä — — nuoressa metsikössä — — tanssimassa, vappuvalkean\nympärillä. Viisi päivää olen istunut kamarissani ja tuijottanut itseni\nnäännyksiin.\n\nEELIS hengittää raivokkaasti, kädet puristuvat nyrkkiin.\n\nAGNES asettuen alttiina Eeliksen eteen: Lyö, lyö minua — — se tekisi\nhyvää.\n\nEELIS käheästi: Kaikki — — puhu kaikki.\n\nAGNES kuin unessa, melkein raa'asti: Sinä yönä minun vieressäni makasi\nvieras mies.\n\nEELIS syöksähtää tolkuttomana oikealle, silmät harhailevat, huomaavat\ntupakkapöydällä ratsupiiskan. Hän ottaa sen käteensä ja nostaa\nkorkealle: Ulos! Pois — —\n\nAGNES lysähtää maahan polvilleen: Sinulle minä annoin viattoman itseni!\nArmahda!\n\nEELIS lyö sanaa sanomatta Agnesta ruoskalla kasvoihin.\n\nAGNES lyyhistyy yhä enemmän.\n\nEELIS: Nouse!\n\nAGNES nousee hoippuen ja horjuu peräovea kohti.\n\nEELIS: Täältä — — pois täältä!\n\nAGNES: Sinun ovellasi minä makaan.\n\nEELIS kauhistuttavana: Makaa!\n\nAGNES: — — Kunnes noudat minut!\n\nEELIS syöksähtää, ratsupiiska yhä kädessä, kohti kirjoituspöydän\ntuolia; läähättäen: Makaa — makaa — — —\n\nAGNES on kadonnut peräovesta.\n\nEELIS pudottaa ruoskan maahan, lysähtää tuolille, pää retkahtaa käsiin,\nkoko ruumis vavahtelee. Vaitiolo. On alkanut hämärtää.\n\n\n11. KOHTAUS: Abr. Svart tulee vasemmalta, jättäen jäljessään oven auki,\nkatselee ympärilleen, havaitsee ratsupiiskan maassa.\n\nABR. SVART: Ahaa, poika on käyttänyt ruoskaa ja säästänyt sanoja.\n(Melkein hellästi, laskien kätensä Eeliksen olalle.) Oikein, poika,\nse on minun vertani se. — Se veri on kuolinvuoteella kuumempaa kuin\noli häävuoteessa sinun äidilläsi. Oikein, poika. Uskottoman naisen\nloi Jumala vain napaan saakka, ja lopun teki saatana — —. Oikein\npoika, itke poika — — se tekee tuolla iällä hyvää. (Ottaa ratsupiiskan\nlattialta ja työntää sen saapasvarteen.) No, no — — koetapas tyyntyä.\n(Menee tupakkapöydän luo ja ottaa sikarin, jota ryhtyy sytyttämään.)\n\nEELIS kohoutuu istualleen, lopulta seisaalleen, jäykin, elottomin\nkasvoin: Lähtekäämme pois — — maalle. Heti.\n\nABR. SVART: Totta kai — — kesäksi maalle. (Huudahtaen vasemmalle.)\nRauha!\n\n\n12. KOHTAUS: Rauha tulee ovelle.\n\nABR. SVART: Kuulepas, tytär!\n\nRAUHA: Tiedän — —\n\nABR. SVART: Me lähdemme maalle.\n\nEELIS sairaan väsyneesti, puoleksi itsekseen: Me lähdemme Korpijoelle\ntäältä. Oitis — — oitis. (Ryhtyy haparoiden kokoamaan pöydältä\npapereita ja kirjoja.)\n\nABR. SVART: Katsos, tämä poika on liha minun lihastani. Onkos hänellä\nanteeksiantavan ja ruikuttajan imelätä naamaa? Se poika lyö ja käyttää\nperintöruoskaa. Jukoliste, viisaampi siittäjäänsä, joka ei osannut\nlyödä oikealla ajalla. — Nyt matkaan vaan. Tule mukaan, jos tahdot\njatkaa.\n\nRAUHA hiljaisesti, mutta lujasti: Minä tulen mukaan — — pelastamaan\nhänen sielunsa sinulta.\n\nABR. SVART nauraa hohottavasti: Tule, tytär parka, ja ota avuksesi\nSionin virret ja akkojen lauma.\n\n    Väliverho.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nNÄYTTÄMÖ: Myllärinasunto Korpijoen rantatöyräällä. Suurehko kamari.\nPeräovi on auki, tämän takana eteinen, jonka kaksiosainen ovi on\nmyöskin auki. Ja kun eteisoven yläpuolella on lisäksi laajahko ikkuna,\njonka kehys ja ruutujenpuitteet ovat kaarevia, vanhanaikaista tekoa,\nniin näkyy takana leviävä virtainen maisema niittyrantoineen ja\nlouhikkokumpuineen aika laajalti ja selvänä. Aivan lähistöllä, mutta\nnäkymättömissä oikealla on mylly Korpijoen putouksen alla. Kamarissa\non oikealla taka-alanurkassa rapattu, valkeaksi sivuttu muuri mustine,\nuuninpelteineen. Matala ikkuna somine verhoineen on oikealla ja\nsen alla seinäpenkki sekä pöytä puhtaine liinoineen ja kukkineen.\nPöydän pääpuolessa on korituoli, jonka selustalle on heitetty ohut,\nheleänkirjava liina. Vasemmalla, aivan etualalla, on ovi keittiön\npuolelle. Ja samalla seinällä irtonainen lyhyehkö penkki. Vasemmalla\ntaka-alalta nousevat kierteiset ullakkoportaat. Seinät ovat leveistä,\najan ruskettamista hirsistä. Lattialla on vaaleita kesämattoja. Ollaan\nelokuun alkupuolella. On kirkas keskipäivä, mutta taivaalle nousevat\nvähitellen ukkospilvet, jotka varjostavat myöhemmin huoneen melkein\nhämäräksi.\n\n\n1. KOHTAUS: Abr. Svart istuu vasemmalla seinäpenkillä polttaen sikaria\nja paikaten kalahaavia. Lohionki on perällä ovipielessä. Hänen pukunsa,\non samanmallinen kuin edellisessäkin näytöksessä, mutta vaaleata\nkangasta. Hyräilee haavia korjatessaan juomalaulunsa säveltä. Rauha\nvasemmalta, kädessä postia.\n\nRAUHA ojentaa kirjeen isälleen: Posti tuli juuri. Kirje näkyy olevan\nKaarinilta.\n\nABR. SVART avaa ja lukee kirjettä seuraavan keskustelun aikana.\n\nRAUHA nousee ullakkoportaita pari askelmaa, kääntyy Svartin puoleen:\nIsä eikö sittenkään ole mitään keinoa, että saisimme tämän Myllylän\npitää.\n\nABR. SVART tyynesti: Ei ole, eikä ole tarpeen. Kunta on Leiklahdesta\nkaupat tehnyt. — Olen asunut tässä vanhan tuttavuuden nojalla ja\narmosta. Nyt on tämä kunnan tulevan vaivaistalon mökki, ja odotan vain\nilmoitusta, koska on lähdettävä. Eikä minua sureta se lähtö.\n\nRAUHA: Minua surettaa. Lapsuusmailta on vaikea erota. Kuule, jos\npyytäisit — —\n\nABR. SVART kärkevästi: Kunnan vaivaistalosta itselleni yksityisasuntoa\nja kesähuvilaa. Vai mitä?\n\nRAUHA hetken epäröityään; nopeasti: Pyytäisit sittenkin Asserilta apua\n— — hän ostaisi tämän kunnalta eri palstaksi, summahan ei olisi suuri,\nja kunnan miehet suostuisivat mielelläänkin, tämä kun on niin syrjässä\npääkartanosta.\n\nABR. SVART synkästi: Vaikene siitä. Kuulithan sanani, etten tässä\nelämässä pyydä siltä mieheltä ropoakaan. (Ilostuen.) Eikä ole tarpeen.\nMinä menen alaspäin, mutta Eelis poika (osoittaen kädellään ylös) — —\nhän pysäyttää vaikka nuo longat taivaalla tuolla. Hän on kohta kuuluisa\nmies, hänellä on syksystä opettajapaikka, ja kirjan se lyö kuin\nleikillä kokoon. Hänen mukanansa lähden ja hyvällä päällä.\n\nRAUHA: Hän ei voi kestää kauan tuota luonnotonta työmäärä.\n\nABR. SVART rehevästä: Kestää. Se juupeli voi vaikka ruoskia ruumistaan\nkolme kertaa päivässä ja sittenkin valvoa aamuun asti. — Vie pojalle\nuutiset vaan. — (Kirjeestä seuraten.) Ja — — nääpäs sitä tyttären\npakanaa! Se on muuttanut taloa — — toiseen, suurempaan ravintolaan — —\nPohatat käyvät ja shampanja virtaa — —\n\nRAUHA: Mihin hän on muuttanut?\n\nABR. SVART: Ei sano nimeä — — ensiluokan laitos ja helppo homma. Sillä\ntavalla.\n\nRAUHA nousee huoahtaen rappusia.\n\n\n2. KOHTAUS: Jalmiina tulee näkyviin oven takaa pihalta, kurkoittaa\novelta ja huomaa Svartin.\n\nJALMIINA: Häh, Vartin herra — — missäs se on Rauha neiti?\n\nABR. SVART: Korjaa luusi sieltä.\n\nJALMIINA astuu sisään: Eipähän korjata. Pyykkäriksi tultiin! Vartin\nherran kampsut reilaan, että pääsee pitäjästä pakoon. Häh, miltäs\ntuntuu? Pitäis sen lyömän sekä hartioihin että kupeisiin — — viimeinkin\n— jumalatonta ihmistä. (Menee ikkunan luo ja ryhtyy ottamaan alas\nakkunaverhoja.)\n\nABR. SVART räjähtää nauramaan: Hä — hä — hä — — sinä ilkeys\nluontokappaleiden seassa! Olet oikeata maata.\n\nJALMIINA yhä akkunan luona: Häh, ilkeettääkös, että palkan sait? Kyllä\nolet synnissä pelannut ja puijannut, neitseet ja raiskat ruoskalla\nhoputtanut synnin saunaan. Ja mihinkäs tulit? Nyt se viimeinen tuomio\ntorvella soitetaan.\n\nABR. SVART hyvällä tuulella: Kuinkas vanha se Jalmiina taas onkaan.\n\nJALMIINA on saanut akkunaverhot kainaloonsa, pysähtyy ällistyneenä:\nHäh, mitäs se siitä. — Neljänkymmentähän minä — — —\n\nABR. SVART: Niin nuori vielä!\n\nJALMIINA hörähtäen hyvillään: Nuorenakos sitä — — sellaisen laiskan\nmiesjuntin kanssa — — ottikos sen häreämmän kun oli langennut\nihminen — —\n\nABR. SVART puoliksi itsekseen: Parikymmentä vuotta sitten nuori ja\npehmeä. Ja nyt kuin satavuotias, latuskainen sammakko — —\n\nJALMIINA: Häh!?\n\nABR. SVART: Elämä parka — —\n\nJALMIINA: Parka ja sammakko! (Hysteerisen itkevästi.) Eipäs ole häpyä\n— — Huoran huutoon kehtas saattaa — — ja vaivan puuskaa on elämä ollut\nkaksikymmentä vuotta — — itkulla olen uittanut vuoteeni minäkin. Eipäs\nole ihmisellä häpyä — —\n\nABR. SVART ottaa haavin, melkein kauhuissaan: So — so — soo — — älä\nuikuta. (Ulko-ovea kohti mennessään, mumisten.) Sinä ikuinen perikuva.\n— —\n\n\n3. KOHTAUS: Pitkä-Marja tulee vasemmalta tuokkonen kädessä.\n\nPITKÄ-MARJA äänekkäästi: Päivää!\n\nABR. SVART kääntyy ympäri, ottaessaan onkivavan: Äsh — — (Poistuu\nperäovesta.)\n\nPITKÄ-MARJA: Häijyläistäkö se Jalmiina nuuskuttaa?\n\nJALMIINA selviytyen entiselleen: Pyykkiämässähän minä — — vattujakos se\nMarja?\n\nPITKÄ-MARJA: Laivaan tyrkytin — — mutta pojanväkärät siinä tuokkosineen\nvähtäsivät, jotta — — varpit kun hellättiin, niin minulla vielä tämä\ntuohinen kourassa. Ja hohu kun kävi siitä kummasta tulijasta siellä — —\n\nJALMIINA: Tulikos outoja, vai — —?\n\n\n4. KOHTAUS: Rauha tulee ullakkorappusia alas kädessä kirja.\n\nJALMIINA huomaa hänet; niiaten: Siellähän se neiti. Olisi vähän vattuja\nRauha neidille.\n\nRAUHA: Kiitos, laskekaapa siihen penkille. (Menee ikkunapöydän luo,\njonne laskee kirjan.)\n\nPITKÄ-MARJA: Nih, siellä se nähtiin taas mikä on synnin palkka. Kyllä\noli sallimus Rauha neidin yllä, että pelastui jo nuorena senkin\nheittiön kelkkaan joutumasta.\n\nRAUHA oudoksuen: Mitä te puhutte?\n\nPITKÄ-MARJA: No, kun se vallesmannin poika, se Eerikki-herra, josta\ninsinyöriä kouluutettiin — —\n\nRAUHA keskeyttää vaivautuneena: Niin, käykääpä sinne keittiön puolelle\n— —\n\nPITKÄ-MARJA: Se kun tulla tupsahti laivasta äsken.\n\nRAUHA jälleen tyyntyen, hymyillen: Hermalan herra on kuollut. (Viitaten\nkeittiön oveen.) Oitis tulen sinne — —\n\nJALMIINA: No, rantaanhan minä — — (Poistuu peräovesta.)\n\nPITKÄ-MARJA: No, jopa nyt jotain! Ja sieltä se kumminkin tuli,\nvähäläntä laukku kourassa ja kuluneet vaatteet päällä. Ihan ne\nviipotti kintuissa väljät lahkeet — — ja kasvoilla kuoleman kelmä kuin\ntuhlaajapojalla.\n\nRAUHA kuin nähden kauhistavan näyn: Poistukaa — — sinne!\n\nPITKÄ-MARJA hätääntyen: Enhän minä, hyvä neiti, mutta kun sanoi nimensä\n— ja tunsihan sen muutenkin, kun on lapsesta nähnyt — ja kysyi Vartin\nväkiä, minulta ihan kyseli ja minä viisasin tänne — —\n\nRAUHA tolkuttomana: Tänne? — — Sinne — —\n\nPITKÄ-MARJA poistuu keittiön ovesta.\n\nRAUHA lyyhistyy oikealle seinäpenkille, vaitiolon jälkeen,\nkatkonaisesti: Eikö minua jo vapahtanut Jumalan merkki ja ihme? — Mistä\nsyntyy tuska taas? Ei — — vain autuaan vainajan voi näyssä nähdä. —\n— Ja kuitenkin: täällä on entinen vaiva. (Kuin itseään hämmästyen.)\nMutta — — sinä kipeä sydän — — oletko turhasta toivosta riemuissasi?\n(Nousten.) Ei, se ei ole totta! (Pysähtyy, sydämen pohjalla riemu.)\nJa kuitenkin uskon siihen. — — (Kulkee levottomana, kuin odottaisi\njonkun tulevaksi, ulko-ovelle ja katsoo maisemaa; nojaten ovipieleen,\nkuin unessa.) Virta ja rantojen nurmet — — siellä hän suuteli minua\nensi kerran ja uuvuttava korkeuden silmä — — katsoi alas meihin. —\n(Kuin heräten, vavahtaen.) Kerjurinko repaleet? (Tinkimättömästi.)\nKiertolaisenko sielu? (Siirtyy levottomana ikkunaa kohti; jää\ntuijottamaan akkunasta ulos.) Yhä kertyvät ukkosen pilvet. (Loitoten\nakkunasta.) Ja ilmassa tuskaisa hiki! (Yhä tuskaisemmin,) Tämä on\nhouretta kaikki! (Rientää ullakkoportaille, astuu pari askelmaa.)\nEelis, Eelis! (Kääntyy takaisin, nojaten kaiteeseen.) Kuitenkin: sinä\nsuloinen painajaisuni, käy kaikilta piiloon.\n\n\n5. KOHTAUS: Eelis tulee mietteissään portaita alas, selän taakse\nviedyissä käsissä kirja.\n\nEELIS yhä sisäisesti poissa-olevana: Kutsuit minua.\n\nRAUHA: Voiko ymmärtää väärin Jumalan ylhäisen merkin ja ihmeen?\n\nEELIS kuin purkaen juuri haudottua ajatusta; katkerasti: Itse me\nymmärrämme itsemme väärin. (Astuu kiivaasti etunäyttämöä.) Lyö luotasi\nruoskalla uskoton nainen ja huuda: puhtauden tähden! ei se auta. Sydän\nlyö ja veri kiertää, nukut tai valvot — se elättää muiston syöpää yhtä\nhyvin kuin ruumisparkaa. (Iskien rystyillä kirjan kanteen.) Kierkegaard\nsanoo väärin. Epätoivo on muka Jumalan onni? Se on hämärä manala, jossa\ntoisten synnit jäytää ytimeen ja omat — naurattavat. — Rauha, olet\nihmeellinen. Sinä olet voittanut menneisyyden murheen.\n\nRAUHA kuin heräten, ajatuksia haparoiden: Olenko voittanut? Niin — —\nvoitinhan ja ympärilleni syntyi ilmava henki kuin elokuun ilta. (Kuin\nitsekseen kamppaillen.) Mutta — — nyt en löydä sitä enää. Minä rakastan\nja pelkään — —\n\nEELIS: Rakastaa ja peljätä — — kuin alkuaikojen hurskaat — sehän olisi\nautuasta. Minä rakastin ja nyt minun täytyy vihata! — (Lähestyen\nRauhaa.) Kuule, se nainen — (vaivalla saaden sanotuksi nimen) Agnes hän\nkulki taas joen takaa, Tuomelan tietä — —\n\nRAUHA: Kummallista —\n\nEELIS: Se oli kauhistavaa: hän nousee joka päivä mäkeä ylös ja katoo sen\ntaakse Saarekkeen suota kohti. En kestä sitä!\n\nRAUHA: Eelis, nyt olemme vaikeimman edessä — — Tämä on ehtoollismalja!\nRukoile, ettemme tuomiota joisi.\n\nEELIS epätoivoisen katkerasti: Rukoilenko Jumalalta valhetta maailmaan\nlisää? Se olkoon pahan hengen virka, ei minun.\n\nRAUHA: Hän on katumuksen tekijä.\n\nEELIS: Minä tiedän sen. Suon partaalla siellä hän istuu varmaan tunnit\npitkät, sillä myöhään hän palaa. Kuin eksynyt lammas aitoviertä pitkin\nhän kulkee epäröiden joka askeltansa. — Hän luulee, etten näe häntä.\nJa kuitenkin: vain hänen paluutansa varron akkunasta tuolla. — Ja\nepätoivoani harakat räkättävät myötä.\n\nRAUHA äkkiä, kuin löytäen hädässä avun: Muistatkos — —?\n\nEELIS tullen vielä lähemmäksi; nopeasti: Tiedätkös, eilen hän pysähtyi\n— — aidan luona, siihen, mistä polku lähtee tänne. Miten palaa tänään?\nPysähtyykö hän taas? (Käännähtäen keskinäyttämölle.) En kestä tätä!\n\nRAUHA: Muistatkos, kun ennen muinoin luimme yhdessä Kierkegaardia? Hän\nsanoi myöskin, että parantua epätoivosta, se on kristityn autuus. Siitä\ntäytyy parantua.\n\nEELIS: Millä? Nielemälläkö joesta rutaa?\n\nRAUHA: Älä riitele sydäntäsi vastaan. Kuuntele sitä kuin Jumalaa.\n\nEELIS: Ei riidellä tarvis, ei kuunnella tarvis, se on tallattu maahan.\nJa nyt, nyt lyön sen hullujen koppiin! (Viittaa ullakkokamariin päin.)\nTuonne! (Nousee rappusia, mutisten.) Enkä sitä irti päästä — — (Katoo\nullakkokamariin.)\n\n\n6. KOHTAUS: Eerik Hermala näkyy ulko-ovesta. Hän on vaaleaverinen mies,\nmutta kasvot ovat paahtuneet ja riutuneet. Hänen tumma pukunsa on\nvanha ja kulunut mutta kuitenkin siisti. Hän seisoo hetken epäröivänä\ntaustalla. Tekee vihdoin liikkeen astuakseen sisään.\n\nRAUHA on nojannut hetken porraskaiteeseen ja astuu nyt huoahtaen\nakkunapöytää kohti.\n\nEERIK nähdessään Rauhan vavahtaa kuin perääntyäkseen, mutta astuu\nsitten hitaasti sisään.\n\nRAUHA aikoessaan juuri avata pöydälle jättämänsä kirjan havaitsee\nEerikin seisovan ovensuussa.\n\nEERIK yhä ovensuussa: Minä olen Eerik — —\n\nRAUHA seisoo paikallaan liikahtamatta, katsomatta nyt tulijaan;\nvaitiolon jälkeen: Eerik Hermala — — tulit myöhään.\n\nEERIK astuen pari askelta ja tarttuen korituolin selkänojaan: En\nkysynyt aikaa, minun täytyi tulla.\n\nRAUHA surullisen epäilevänä: Miksi täytyi?\n\nEERIK: Rauha, olen kahlannut loputonta virtaa ja iskenyt joka askelella\njalkani verille. Kuljin myötä tai vastaan, en päässyt suvantoon, en\nlöytänyt latvoilta lähdettä mitään. Viimein ymmärsin: sinulla yksin\non ihana aamu ja rukoileva ilta. Muistin, että sinä olit jokaisena\naamuna kuin syntymisen raikas ihme — — ja illalla taas: kuin tuhanneksi\nvuodeksi pelastava uni. Tätä pelastusta tulin sinulta anomaan.\n\nRAUHA: Sinun piti pelastaa minut kurjuudesta ja häpeästä!\n\nEERIK: Minä unohdin sinut. Ja keräsin sielulleni kurjuutta niin paljon,\nettä tuliaislahjaa ei minulla muuta kuin katumus. (Lähestyen pöytää ja\nRauhan vetäytyessä poispäin; hädässä.) Katumuksen sakramentin tulin\nsinulta juomaan! (Nöyränä.) Sinä määräät, juonko itselleni tuomion vai\narmon.\n\nRAUHA kuin tapaillen hämärää ajatusta: Armon — — (Syttyy tuskaisaan\nvihaan.) Sinä ryöstit minulta Jumalankin armon! Näyssä näin sinut.\nJa sinun kasvoillasi oli Kristuksen kauneus. Se oli minulle armo,\nsillä luulin sinun kuolleen puhtaana miehenä meidän puolestamme. Ja\nnyt. Senkin armeliaan valheen sinä riistit. — Sinun kasvosi? Niillä\non synnin harmaata tuhkaa. — Missä ovat valkeat hiuksesi? Ne ovat\nmuuttuneet rikoksista ruosteenkarvaisiksi!\n\nEERIK tukahtuneesti: Siksi kävi vuosi vuodelta vaikeammaksi paluu.\nMutta kerran, kun kymmenes vuosi tuli lopulleen, ja oli tulossa taas\ntuo häpeän ja tuskan vuosipäivä, silloin — voi jospa uskoisit minua! —\nsilloin lankesin maahan ja tahdoin reväistä rintani katumuksesta\nauki — —\n\nRAUHA: Silloin! Juuri silloin?\n\nEERIK: En voinut kuolla, sillä katumus tuntee vain elämän — — (Jää\ntuijottamaan murtuneena eteensä.)\n\nRAUHA oman ajatusjuoksunsa vallassa: Miten sokea — — (Rientää\nriemukkaana yli näyttämön.) Minä sokea ja hullu! (Ojentaa molemmat\nkätensä Eerikiä kohti.) Siksi näin sinun kasvosi autuudessa ja valossa.\nOlit kääntynyt hurjilta teiltä. Jumala sen minulle näytti. (Lähestyen\npari askelta.) Eerik, uskon sinua.\n\nEERIK riemun ja tuskan vallassa: Rauha, mitä teen minä? Olen kuin\nliinoihin kääritty sairas. En uskalla koskea sinuun.\n\nRAUHA vetäen puoleensa Eerikin pään ja suudellen hänen hiuksiansa:\nMinun on suotava armon merkki.\n\nEERIK riemastuneena, painaen Rauhan syliinsä: Miksi viivyinkin, minä\nhullu ja parka — —\n\nRAUHA: Eerik, kutsunko Eeliksen tänne? (Rientää ullakkoportaiden luo.)\nHän on iloitseva meidän kanssamme.\n\nEERIK: Ei, ei. En tahdo sinun häpeävän minun tähteni.\n\nRAUHA kirkkaasti ja uljaasti: Katumus ja armo eivät ole häpeää.\n\nEERIK: Tahdon näyttää sinulle jotain. Lähden työhön, ansaitsemaan, Ja\ntulen takaisin voittaneena. Mutta nyt ei saa minua kukaan nähdä.\n\nRAUHA: Olet ehkä oikeassa, en tahdo kenenkään sinua katsovan pahoin\nsilmin. (Menee ulko-ovelle.) Isä tulee rannasta päin.\n\nEERIK: Menen täältä. (Siirtyy vasemmalle.)\n\nRAUHA rientäen Eerikin syliin; hellästi: Sinä kaunis tuhlaajapoika, en\npäästä sinua enää — —\n\nEERIK suudellen: Jäähän — — suudelma sulle — — ja toinen mulle.\n(Poistuu vasemmalle.)\n\nRAUHA kääntyen ullakkoportaille: Eelikselle kerron — — (Pysähtyy.) Ei —\n— se tie on yksin löydettävä. (Astuu portailta alas.)\n\n\n7. KOHTAUS: Abr. Svart tulee eteiseen, panee onkivavan sinne nojalleen\nja heittää haavin kolahtaen seinäviereen.\n\nABR. SVART astuen sisään ja käyden korituolia kohti: Kävikö täällä\nketään?\n\nRAUHA mennen ikkunapöydän luo: Näitkö jonkun?\n\nABR. SVART istuutuen korituoliin; ärtyneenä: Taisi olla haamu sekin.\nNythän on maailma haamuja ja akkoja täynnä, ja pohjassa lohi. Eikä\npinnalla hyttysen hiventä. Ne pelkäävät kaikki, sekä saaliit että\nsaalistajat — — tuota Jehovan ukkosenlonkaa. (Painostava vaitiolo.)\nTiedätkö, että se letukka on täällä? Tuolla Tuomelan mäellä näin\nkyyhöttelemässä.\n\nRAUHA: Niin, Eelis kertoi juuri — —\n\nABR. SVART: Mitä? Onko hän nähnyt? Mitä hän sanoi? — — Te salaatte\nminulta jotain!\n\nEELIS ullakolta: Agnes! — — Agnes!\n\nABR. SVART kavahtaa seisaalleen; Rauhalle: Aikooko hän — —?\n\n\n8. KOHTAUS: Eelis kiirehtii portaita alas.\n\nEELIS: Agnes! Minä noudan hänet — —\n\nABR. SVART asettuen ulko-ovelle: Jätä se tekemättä, poika!\n\nEELIS: Hän pysähtyi, hän odottaa — —.\n\nRAUHA: Isä, päästä, hän yksin tietää, mikä tässä on oikea teko.\n\nABR. SVART osoittaen keittiön ovea: Mene tuonne! Nyt puhuvat miehet.\n\nRAUHA: Eelis, kuuntele sydämesi ääntä.\n\nABR. SVART: Mene! — — Mitä tietää nainen meidän sydämestä.\n\nRAUHA poistuu vasemmalle.\n\nABR. SVART: Minä tiedän, poika. Usko minua, älä mene.\n\nEELIS: Tahdon, unohtaa sen rumaa teon.\n\nABR. SVART ottaen Eelisiä hartioista ja vieden pöydän luo, heltyen:\nPoikani; sitä et voi. Kaikkeen muuhun kykenet, sitä et voi. Siinä murtuu\npala palalta, työsi sortuu maahan, myrkytyt ydintä myöten tai hukutat\ninhoasi hurjuuteen, ja sitäkin turhaan. (Murtuvana.) Älä jätä minua,\npoika —\n\nEELIS: En ymmärrä sinua — — minulla on kiire — —\n\nABR. SVART: Naisia on maailma täynnä, uskollisia ja kauniita myös — —\n\nEELIS: Älä jatka sitä puhetta.\n\nABR. SVART: Kuuntele veresi kohinaa, siellä on julmia synkeitä voimia\npaljon — — jokainen sen pisara on petojen ja sankareitten maailma.\nSiellä ei anneta naiselle anteeksi uskottomuutta. Usko minua. — Sen\nveren käskystä löit sitä naista!\n\nEELIS: Tottakin — — olin kuin peto. Mutta — — sen pedon minä tuhoan nyt.\n\nABR. SVART kiihkeän vakuuttavasti: Sitä et voi riiteleväksi\nkotielukaksi lannistaa — — se on mahdotonta. Minä tiedän sen.\n\nEELIS: Mistä tiedät sen?\n\nABR. SVART tuskaisan epäröinnin jälkeen: Saat senkin kuulla, että\nymmärtäisit. Ylpeys ja häpeä on salvannut kieleni kolmekymmentä vuotta.\nNyt sen kuulet — —\n\nEELIS on viimeisten sanojen aikana kiirehtinyt eteisen ovelle.\n\nABR. SVART: Älä lähde!\n\nEELIS eteisen ovelta: Agnes! — — Odota! (Palaa takaisin.) Sano, mitä\naioit.\n\nABR. SVART hetken vaitiolon jälkeen: Sinun äitisi oli minulle uskoton\nsamalla tavalla.\n\nEELIS: Valhe!\n\nABR. SVART: Tällaista ei valehdella, tiedät sen.\n\nEELIS kuin tajutonna: Äitini — —?\n\nABR. SVART: Minäkin kokemattomana luulin, että voisin unohtaa. Mutta\nen kyennyt siihen. Eikä siihen kykene poikanikaan. Älä tee itsemurhaa,\nniinkuin minä olen tehnyt kolmekymmentä vuotta.\n\nEELIS puoliksi itsekseen: Äitini — — ei, en kykene syyttämään. Näen\nhänet puhtaana yhä.\n\nABR. SVART katkeralla ivalla: Valhekuvakin voi syöpyä lähtemättömiin.\n\nEELIS puoliksi itsekseen; tapaillen ajatuksia: Mutta — — jos en voi\näitiäni syyttää, miksi tuomitsisin Agnesta enemmän? Niin! Hänen nöyrä\nelämänsä lievitti kuolemansynnin. Etkä kyennyt unohtamaan? — Olit itse\nsielulta mitätön. Et tehnyt oikeutta katumuksen tekijälle, et ollut\njalo. Himojesi orja olit, niiden tähden et kyennyt anteeksi antamaan.\n\nABR. SVART: Sanoja, sanoja — — Ne mykistyvät inhoon ja riitaan.\n\nEELIS: Minä kykenen suurempaan kuin sinä. Ylellisyydessä tahtosi\nheikoksi makasit. Minä olen sen köyhyydellä karaissut. Olet kiusaaja\njalolla tiellä. En kuuntele sinua. (Aikoo lähteä.)\n\nABR. SVART: Lähetä sana hänelle, että tulet tuonnempana — — nyt älä\nmene.\n\nEELIS: Koetatko kieroudella peittää vääryyttäsi? Minä lähden.\n\nABR. SVART: Jos lähdet, et tapaa minua elävänä enää!\n\nEELIS pysähtyen ovella: Miksi uhkailet hulluuksilla?\n\nABR. SVART painuu korituoliin istumaan, väsyvällä äänellä: Olet minulle\nainoa turva ja toivo. Tiedän sinun sortuvan nyt. Sitä en tahdo olla\nnäkemässä. Se ei ole minulle uutta. Kymmenen vuotta olen sitä tahtonut.\n— — Inhon kaipaama käsivarsi ei ole kestänyt koskaan. Nyt ei tarvita\nuskallusta.\n\nEELIS: Lepää siinä, rauhoitu siinä. Tulen takaisin pian.\n\nABR. SVART sammuvin äänin: Kuule vielä: lupaa ettet kenellekään puhu —\n— äidistäsi mitään — —\n\nEELIS: Kyllä, kyllä — — pian olen jälleen täällä. (Kiirehtii ulos,\novella.) Agnes! Agnes!\n\n\n9. KOHTAUS: Rauha tulee vasemmalta. Kiirehtii peräovelle, katsoo\nvasemmalle.\n\nRAUHA: Agnes tulee tänne päin ja Eelis juoksee vastaan kuin pieni\npoika. (Palaa takaisin, isälleen.) Isä, siirrytään pois. He tulevat\ntänne.\n\nABR. SVART: Niin — — mene sinne, lähden kyllä.\n\nRAUHA poistuu vasemmalle.\n\nABR. SVART nousee hitaasti: Tyhjää — — pyörikööt tyhjää iankaikkisesti.\n(Poistuu laahaavin askelin ulko-ovesta. Näyttämö on hetken tyhjä.\nHuone hämärtyy. Salama välähtää jossain, ja hyvin kaukaa kuuluu vaimea\nukkosen jylinä.)\n\n\n10. KOHTAUS: Eelis ja Agnes tulevat ulko-ovesta toisiaan kädestä pitäen.\n\nEELIS vetäen Agneksen luokseen: Voisin murtaa salamalta kärjen, kun\nsinä olet minulla.\n\nAGNES painuen Eeliksen lähelle; tuskasta vavahdellen: Niin yksin olin,\nrutarannalla olin, sumua, surua siellä oli kaikki.\n\nEELIS suudellen: Nyt itku huulilta kauas — — sumu silmistä pois —\n\nAGNES: Häpesin päivää ja pimeässä istuin — — olin rumempi suota ja\nrämettä.\n\nEELIS vetäen mukaansa uskollaan ja riemullaan: Se oli hulluuden häpeä,\nse oli epätoivon rumuus — — ne sammakot rämpikööt suossa ja mudassa.\nSinä tulit kuin lintu yrttitarhasta kaukaa — — (Suudellen kaulaa ja\nolkaa.) Vain siivet ovat pitkästä lennosta väsyneet.\n\nAGNES: Sinä ihmeen poika! En uskaltanut toivoa siitä synnistä\nsovitusta. Ja kuitenkin: tätä ihmettä odotin.\n\nEELIS: Syntisten ja viheliäisten juhla! Se on sittenkin taivaista\nparhain. Pyhimmät vainajat ovat syntiä tehneet ja sen nöyryyden\nihmeellä tuhonneet.\n\nAGNES asettuen Eeliksen eteen; vakuuttavasti: Katso, minulla on nöyryys\n— — joka päivä sen silmistäni näet.\n\nEELIS painaen Agneksen rintaansa vasten: Tunne, miten sydämeni palaa.\nSiellä on unohtamisen voima — — (Havahtuvat kuuntelemaan; siellä kuuluu\nselvästi käymään pannun myllyn hyrinä ja tärinä.)\n\nAGNES kuiskaavasti, iloisesti: Menipäs kauaksi pakoon se jyrinä.\n\nEELIS aavistaen pahaa: Ei, ukkosta tämä ei ole. — Missä on isä? (Menee\npari askelmaa ullakkoportaita.) Isä, isä! (Kiirehtii alas ja avaa\nkeittiönoven.) Rauha, niissä on isä?\n\n\n11. KOHTAUS: Rauha tulee vasemmalta.\n\nRAUHA: En tiedä — — (Agnekselle, rientäen syleilemään, sydämellisesti.)\nAgnes, tervetuloa.\n\nEELIS kuunnellen, äkkiä: Mylly käy!\n\nRAUHA: Isähän usein hulluttelee panemalla sen tyhjänä käyntiin.\n\nEELIS mennen akkunaa kohti: Katson kuitenkin — —\n\nJALMIINA ulkoa: Herra Jumala! — Nyt se sytytti myllyn! (Ulko-ovelta,\njuosten sisään.) Apuun, hyvät ihmiset!\n\nEELIS kiirehtii ulos.\n\nRAUHA rientää ikkunaan.\n\nJALMIINA: Savu sieltä pöllähti oven kamanasta — — ja minä kun karmasin\nhynttyineni — —\n\nRAUHA ikkunassa: Eelis juoksee. — Oven sai auki. —\n\nJALMIINA: Olikos se, herja juovuksissa taas?\n\nRAUHA: Jumalan kiitos — — tulee Eeliksen kanssa. (Hätääntyen.) Hervahti\nnurmikolle! (Kiirehtiessään ulko-ovesta; Jalmiinalle.) Joutuin sankoja\nsinne.\n\nJALMIINA lähtiessään, voivotellen: Keskellä Jumalan ilmaa — — savun ja\nsuitsun se höperö tekee — — (Poistuu ulko-ovesta.)\n\nAGNES rientää ulko-ovelle ja auttaa Rauhan kanssa Svartia sisään.\n\n\n12. KOHTAUS: Abr. Svart autetaan korituoliin.\n\nRAUHA: Haen vettä täältä. (Poistuu keittiöön.)\n\nABR. SVART katsoen vaivoin ympärilleen; näkee Agneksen, väsyneesti,\nmutta inhoavasti: Niin, sinä olet täällä.\n\nAGNES neuvottomana: Eelis — —\n\nABR. SVART: Kuulitko, kuinka myllynkivet pyörivät tyhjää? Ne räiskivät\nja rätisivät, kun Vartin herra teki ainoan sankaritekonsa ja senkin\nnaurettavasti. — Tiedätkös — — tästä alkaen ne jauhavat sieluja ja\nluita.\n\nRAUHA kiirehtien vasemmalta: Juo hieman vettä — —\n\nABR. SVART työntäen lasin pois: Ei ole tarpeen.\n\nRAUHA: Kovin tuhmasti teit.\n\nABR. SVART: Niin viisaasti en enää koskaan kykene yrittämäänkään.\n\n\n13. KOHTAUS: Eelis tulee ulko-ovesta.\n\nEELIS jo tullessaan: Sammui toki helposti. Vain lastukko lattialla oli\ntulessa. — Ja isä voi hyvin! Nyt on hyvin kaikki. (Lähestyen Agnesta.)\nIsä, Agnes on nyt minun, ikuisesti minun.\n\nRAUHA itsekseen: Nyt minä sen ilmoitan. — (Muille.) Kuule, Eelis — —\nisä ja Agnes, kuulkaa. — Eerik on palannut kotiin — — hän kävi täällä.\n\nEELIS: Ja sinä — —?\n\nRAUHA: Luulen — — kaikki tulee hyväksi nyt — —\n\nEELIS: Ja me lähdemme täältä niin pian kuin suinkin. Koulunihan on\nlähellä Helsinkiä, ja sinä, Rauha — ja Eerik ja Kaarin — te tulette\njoka sunnuntai meitä katsomaan. — Isä muuttaa tietenkin nyt meidän\nluoksemme?\n\nABR. SVART: Raahatkaa minne haluatte tämä ruoriton runko.\n\nEELIS: Siellä saat olla maalla ja vapaasti, kuin Leiklahden herrana\nikään.\n\nABR. SVART kaksimielisesti naurahtaen: Minulla täisikin olla turha\nkiire sinne alimmaiseen helvettiin.\n\n    Väliverho.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nOn seuraava kevättalvi ja pääsiäissunnuntain aamu.\n\nNÄYTTÄMÖ: Kamari Eeliksen asunnossa. Peräseinässä on korkea ikkuna,\njonka takana alastoman omenapuun runko ojentelee kankeita oksiaan\nja josta näkyy kevättalven kirkas maisema. Ikkunasta näkyy oikealta\ntaustalta auringon kirkkaasti valaisema porstuan nurkkaus, jonka\novesta tulevat ja menevät näkyvät peräakkunasta. Huoneessa ikkunan\nedessä on pieni pöytä. Tämän edessä tuoli ja vieressä sama korituoli\nkuin toisessa näytöksessä. Agneksen kengät ovat tuolin edessä.\nOikealla on etualalla ovi ja keskellä seinämällä kapea puusänky, joka\npäiväsaikaan on ryijyllä peitetty ja jonka päätypuolelle on heitetty\nAgneksen heleänvärinen aamuviitta. Oikeassa taka-alanurkassa on\ntoinen ovi, joka vie eteiseen. Vasemmanpuolisessa seinässä on ikkuna\nja tämän lähettyvillä leposohva ja matala turkkilaismallinen istuin.\nIkkunalaudoilla on kukkia. Seinillä on pari piirrosta sekä sama maalaus\nEeliksen äidistä kuin ensi näytöksen näyttämöllä. Väliverhon auetessa\nhuone on pimeä, sillä akkunaverhot ovat tiiviisti suljetut. Agnes\nnukkuu vuoteessa.\n\n\n1. KOHTAUS: Eelis tulee oikealta, haparoi pimeässä keskinäyttämölle.\nHänen yllään on tummanruskea puku.\n\nEELIS naurahtaa kylmästi: Rouva makaa vielä.\n\nAGNES havahtuu päästäen ahdistuneesti vaikeroivan äänen kuin\npainajaisunesta herätessä; epäselvästi: Jyrsii ja jäytää — —.\n\nEELIS asiallisen lyhyesti: Herää toki. (Menee peräikkunan luo ja avaa\nverhot, jolloin valo tulvahtaa huoneeseen; ikkunan luona, katsellen\nulos.) On aika nousta.\n\nAGNES: Väsyttää — —\n\nEELIS: Huone on laitettava kuntoon. Vieraat ovat jo ylhäällä. (Menee\nvasemmanpuolisen ikkunan luo ja avaa senkin verhot.)\n\nAGNES: Se oli kamalaa — —\n\nEELIS katsellen ulos; surumielisesti ihmetellen: Taitaa todella tuo\npäivä kirkkaasti paistaa, kuin pääsiäisaikaan ainakin. — — Liekö\nloistanut ihmeemmin ennenkään.\n\nAGNES: Eelis, se oli julmempaa kuin mikään uni! Tuhannen harmaata\nhiirtä jäyti ruumistani kaikkialta ja musta, märkä rotta painoi rintaa —\n\nEELIS: Valvoit kai myöhään. Iltayöstä oli todellakin lattiain alla\noikea rottien meteli. (Äkkinäisin lausein; peitetyn katkerasti.) Ei\nnäytä pääsevän haaksirikkoon — — tämä meidän laiva.\n\nAGNES: Mutta kuule, viimein hiiristä ilkein — —\n\nEELIS: Vai tulisiko tulipaloja, kuin ennustivat, kuulema, Leiklahdessa\nennen — — isäparkojen aikana huonerotat, aittarotat, myllyrotat.\n\nAGNES: Etkö kuule, se söi kylkiluiden lomitse itsensä sisään ja nakerti\n— keuhkoja ja sydäntä. Näin, ihan näin revittyinä tummanpunaiset\nkeuhkot, ja sydän — — se retkotti siellä — —\n\nEELIS naurahtaen: Vai sydämeen — — perin uudenaikainen rottalaji.\n\nAGNES: Olipa hyvä, että herätit. (Pyytävästi.) Eelis — —\n\nEELIS: Niin, laitapa nopsaan vuode, käyn sillä välin täällä isän\npuolella. (Aikoo poistua peräovesta.)\n\nAGNES ojentaen käsivarsiaan; arasti ilakoiden: Tule nostamaan!\nPakkaseenko nousisin? Enpä ole eskimo parka. Minä olen kasveista\nkaunein, muistathan — —\n\nEELIS epävarmasti: Pitäisi mennä kävelemäänkin — —\n\nAGNES kurkoittaen käsivarsiaan; yhä kiihkeämmin: Ja tuotu etelämaalta —\n— Bagdadin tarhoista tuotu. Jäävuorien hehkuvin poikahan ryöstäjä oli!\n— Ken kalifin armeijoita pakoon juoksi tänne? Sama kaunis poika. Eikös\nsaaliistansa se ihanan atrian syönyt joka aamu ja ilta? — No, naura nyt\ntoki!\n\nEELIS leppeämmin: Nyt ei aikaa hullutella — —\n\nAGNES äänessä liikuttava, tuskaisa pyyntö: Se poika juuri oli hulluista\nhurjin. Omasta rinnasta iski se tulen, poltti koko maailman suota\nja rämettä ja istutti kuumaan maahan — — sen kurjan lootuskukan. —\nTule pian, Eelis, ja nosta. Katso, kuin lootuksen raukeat kuidut on\nkäsivarret mulla. (Kohoutuen vuoteessa.) Nostat vain, sitten häärään\nkuin varpunen.\n\nEELIS joka on koko ajan taistellut kovuuden ja heltymisen välillä,\nsulaa lopulta syvään liikutukseen ja rientää Agnesta nostamaan; kuin\nmuuttuneena äskeisestä, poikamaisesti: Pidä, varpunen, varasi!\n\nAGNES Eeliksen aikoessa nostaa: Mutta enpäs täältä lähdekään! Petinpä\nsinut, sinä veijari viisas, tänne vedän.\n\nEELIS riistäytyen irti; tukahtuneesti: Päästä, päästä! (Loittonee\nvasemmalle, jää katsomaan ikkunasta ulos.)\n\nAGNES pelästyneenä: Taasko? Nyt älä moiti minua, säästä siltä\nsaarnaltasi tämä kerta! (Nousee ja heittää vuoteen pääpuolesta\naamuviitan ylleen ja vetää aamukengät jalkaansa.)\n\nEELIS pitkän vaitiolon jälkeen, tukahtuneesti: Tahdoin — — vieraiden\ntähden — — että tämä päivä olisi ollut rauhaa. Pakoittamalla pakoitin\nitseni tyyneyteen. Miksi rikoit sen jäisen haarniskan? Houkutit luokse\n— — leikilläsi muka — — väärin teit.\n\nAGNES arasti: Olit vähän ystävällisempi ja — — luulin antavani pienen\npisaran lievitystä — —\n\nEELIS: Lievitystä ja parannusta — — Ennestäänhän sen tiedät — —. Etkö\nmuista, että hiustesi tuoksu on minulle inho! Se syöksee päähän paksuna\nveren, se tunkee katkuna kurkkuun ja kettää paljaiksi hermot — — Älä\nsano mitään! — Etkö ole nähnyt tämän talven kuluessa, että — — unohtaa,\nse oli nulikan valhetta itsellensä.\n\nAGNES: Olit tosiaankin sanoissa jalo, mutta teoissa et.\n\nEELIS: Mitä tiedät sinä siitä taistelusta, jota saan itseni kanssa\nkäydä — — tuolla, kun olen sulkenut oveni. Sinut — — tuon saman ruumiin\nnäen lauttana makaavan metsikössä, tympeästi lemuavalla, maalla, ja\nkenen tahansa, kiertolaisten, jätkien, herrojen, renkien venyvän\nvieressäsi. Tottakin: kuin laiskat rotat ne tulevat. Ja sinä — — sinä\nmakaat vaan kuin kuorsaava portto.\n\nAGNES: Lakkaa! Olen ihminen sentään. Suostu eroon, niin rumasta pääset.\n\nEELIS: Erolla ei poistu se liejuinen näky. Ei — — jotain — —\nihmeellistä ja korkeaa sovitukseen vaaditaan. — Sinäkö luotani pois?\nEi, vielä mahdottomampi on unohtaa sinut kuin — — se rumuuden teko.\n(Ottaen Agnesta käsivarresta.) Minähän rakastan sinua! Omaa sydäntäni\nvihaan, siksi — — ettei ole sillä unohtamisen voimaa. Kärsi vielä tämä\npäivä, sitten — — löydämme lääkkeen kyllä.\n\nAGNES: Olenhan koettanut! Ja turhaan kaikki — —\n\nEELIS: Ihmelääkettä on mulla, jalompaa kuin viini, oikeaa\nparatiisiviinaa — — kestä vielä tämä päivä.\n\nAGNES: Koko talven olen värissyt täällä, vaiti olen ollut, säikkynyt\nja kärsinyt hiljaa, kun olen luullut nöyryyden auttavan jotain. Kun\non pilkekin pujahtanut kasvoillesi valoa, olen ilakoinut ja peittänyt\nhätäni piiloon. En osaa enempää!\n\nEELIS haparoivasti sairaasti: Yhdessä osaamme — — On sovitettava\ntuhannen petosta! Katsos, sinä et ole syyllinen yksin. Niitä on monta.\nTiedätkös? Voinetko ymmärtää — — olen alkanut syyttää myöskin vainajia,\nnoita autuaita kristityitä, jotka ovat muka katumuksella sielunsa\npelastaneet. Ymmärrätkö? Se katumus on ollut vain kahden ihmisen\nsortumista sairauteen. Katso itseäsi, katso minua: kaksi rumuuden\norjaa! (Hapuillen pelastavaa ajatusta.) Se katumus tässä ei riitä, on\ntarpeen teko — — —\n\nAGNES etääntyen, salaisella kauhulla: Eelis, olet hyvin sairas — —\n\nEELIS: Kyllä tiedän, pyhimykset tehdään uskottomista naisista juuri.\nKoko maailma niiden pyhyyttä huutaa. Ja isän se tuomitsi syyttömänä. —\nRauha elää petoksesta! Sen ymmärrän nyt — —\n\nAGNES viihdytellen: Kuule, mene Eerikin kanssa kävelylle, saat raitista\nilmaa.\n\nEELIS: Haen käsiini Rauhan. (Puoliksi itsekseen.) Hänen on kuultava\ntotuus, ettei koko elämäänsä pidä vääriä jumalia. (Poistuu peräovesta.\nVasemmalta alkaa kuulua kirkkoon ajavien hevosten kellojen ja kulkusten\nhelinää. Kokonaisia hevosten jonoja kuuluu menevän ohi synnyttäen\niloista helinää ja humua.)\n\nAGNES yksin; laittaa vuoteen kuntoon.\n\n\n2. KOHTAUS: Kaarin tulee peräovesta. Hän on nyt entistä ylellisemmin\npuettu.\n\nKAARIN: Saako tulla? Hyvää huomenta.\n\nAGNES nyökäten huomenensa: Tule vain. Lopetin tässä juuri vuoteen\nlaiton.\n\nKAARIN mennen vasemmalle ikkunan luo: Halusin katsella kirkkomiesten\nhevosia.\n\nAGNES: Hetkisen katselet — — käyn sillävälin pukeutumassa. (Poistuu\noikealle.)\n\nKAARIN yksin, ikkunan luona: Täältä näkee hyvin. Ajavat kuin\nlaskiaista. Kokonainen jono — — Agnes! Tule katsomaan! (Purskahtaen\nnauramaan.) Tuolta tulee oikea aasintamman varsa. Kirjava ruuna! Miten\nhassusti se köpöttää. — Ja perässä kaksi akkaa, kuin Pitkä-Marja ja\nJalmiina ihan. Siinäpä olisi isälle näkemistä.\n\nAGNES palaa oikealta, on saanut sukat jalkaansa ja menee hakemaan\nkorituolin luota kenkiänsä.\n\nKAARIN Agneksen tullessa: Tule katsomaan.\n\nAGNES: En jouda vielä. (Istuutuu korituoliin ja alkaa nauhoittaa\nkenkiänsä.)\n\nKAARIN: Tämä hurskasten teatteri tekee pilkkaajaksi. Sen koin jo\nlapsena ennen. — Tuolla tulee isännän hevosella piika ja renki. Ne\novat rakkausretkellä varmaan. — Entäs tämä verevä isäntämies? Taitaa\nrakastella omia piikojansa. Sen on se näköinen — — (Junan vihellys\nkuuluu kaukaa; painaen käden korvalle.) Uh, junako siellä viheltää.\nSepäs oli sopimaton teatterikeino!! Liian nykyaikaista — — (Katselee\nympärilleen.) Jaha — — olen nyt ensi kerran tässä siunatussa perheessä.\n(Terävästi.) Tulin tänne oikeastaan urkkimaan.\n\nAGNES väsyneen katkerasti: Lie paljonkin ilmi tullut?\n\nKAARIN: Sangen paljon. Huonosti palaa tämä laillistettu» aviolempi.\n\nAGNES käy neuvottomaksi.\n\nKAARIN: Sen sylinhän pitäisi olla, kuulema, »luonnon alttareista»\nkaunein — — Tuntuuko siltä — — sinustakin?\n\nAGNES: En tiedä — — päätäni hieman särkee.\n\nKAARIN: Annan sinulle erään neuvon.\n\nAGNES kiusaantuneena: Eikö lie syytä sinun neuvoa itseäsi. Sinun\nmaailmasi on, kuulema, vaarallinen viattomalle tytölle.\n\nKAARIN nauraen: Kas, tulipas sitä impeyden katkismusta taas. Tiedätkös?\nSen markkina-arvo on laskenut pahasti. Ja mitä minuun tulee — — no,\nniin — minä olen vakuutettu haaksirikkoisten laitoksessa. Meillä ei ole\noikeuksia eikä velvollisuuksia. Mutta sinulla on. (Melkein kuiskaavasti\nmutta kiivaasti.) Oliko sinulla oikeutta Eeliksen puolisoksi — — senkin\njälkeen? Vastaa.\n\nAGNES nousee malttinsa menettäneenä; etääntyy vähitellen\nkeskinäyttämölle: En jaksa enää. Tuomiopäivää on tämä elämä aamusta\niltaan. Mitä te tahdotte minulta? Selvitystäkö? — En minä tiedä, miksi\nolen langennut nainen ja petoksen-tekijä. En tiedä mitään. Ei minulla\nole teidän älyänne. Tuskin muistan mitään. Vain kamalat unet muistan\nja kummallisen autuaan unelman, jonka joskus olen kokenut, sen minä\nmuistan. Mutta — — sekin vaivaa minua — — Voin todella pahoin — —.\n\nKAARIN: Tule tänne. (Ohjaa Agneksen leposohvalle.) Tahdon kuulla — —\n\n\n3. KOHTAUS: Abr. Svart tulee peräovesta. Hän on nyt entisestään\nhuomattavasti harmaantunut, puettuna samaan pukuun kuin 1:ssä\nnäytöksessä.\n\nABR. SVART jo ovesta tullessaan: Mihin hemmettiin hukkui koko naisen\npuoli? Eelis vei Rauhan, ja te leikitte haareminaisia täällä. Eikö edes\ntämä kapakkatyttö tunne nautinnon lakeja? — Etkö tiedä, hupakko, mitä\non aamusikari ennen aamukahvia. Yhtä luonnotonta kuin suudella naista\nennen viettelemistä. Kahvia ei keitä kukaan. Tjaa!\n\nKAARIN hyräilee pilailevasti: Aa — — du alter Geniesser du — —\n\nABR. SVART: Jaa, jaa! Viisaat neitseet ja Sarpatin lesket ovat kuolleet\nteissä. Onko ihme, ettei profeetoita ilmesty enää. (Kuuluvat jälleen\nhetkisen aikaa ohiajavain hevosten kulkuset.)\n\nKAARIN nauraen: Vartin herran neitseet ja lesket ajavat kirkkoon.\nKuulepas tuota. Katso ikkunasta. Siellä ajoi äsken Jalmiina ja\nPitkä-Marja. Ja se Keulainmaan korea Selma ja Kapalaukeen kuuluisa\ntytär, ne ajavat parhaillansa — rippikirkkoon.\n\nABR. SVART: Etkö sinä, juupelin tytär, kunnioita isääsi lainkaan!\n\nKAARIN nousee, lähestyy hyväillen isäänsä: En, vaan rakastan ankarasti.\nJa nyt, mene panemaan hellaan tuli, sinä sulttaani siinä.\n\nABR. SVART mennessään peräovea kohti Kaarinin saattamana: Naa, naa —\n— mutta huonosti olet selvillä isäsi historiasta. (Ovelta.) Kun minä\nennen muinoin seisoin sakastin ovella, punastui koko akkain puoli.\nTjaa! (Poistuu.)\n\nKAARIN menee Agneksen luo ja istuutuu: Kuule, kerro siitä unesta jotain.\n\nAGNES joka on edellisen keskustelun aikana tuijottanut mietteissään\neteensä; rauhallisesti: En ymmärrä sitä näkyä. Se on ollut erilainen\neri kertoina. Mutta joskus siinä on vuolteva virta ja ympäri kohiseva\nmetsä. Se on pinnalta tummansininen. Äänettömästi vaeltavat häränsilmät\nja nielut sen mukana — — On kuin makaisin pohjassa siellä ja katsoisin\nylhäälle päin. Ja sinne kuultaa ihmeitä kaikkialta. Kaukaisen kaukana\non aurinko, kuin himmeä, himoitseva jättiläissilmä, ja jossain pilviä\nmakaa — — kuin, kuin kylläisestä atriasta laiskat eläimet ne venyvät\nsiellä. — Alas virran pintaa pitkin tulevat sinisten ja punaisten\nkukkien parvet, tulee lämpöisiä, suuria lehtiä ja — — ja vastavirtaa\npienet poikalapset uivat kuin nuoret jumalat. Ja kaikki, kukkaset,\nkasvit ja kaikki, ne painuvat nieluihin, syliini tunkevat itsensä ja\nkaikkia niitä saan hyväillä kuin omaa, rakkainta omaa — —. Ei, ei! Niin\nkaunista siellä ei kai lie kaikki. Koskapa tulin samasta unelmasta\nkerran — tulin — — kuin lankeemuksesta. — Niin, vain samaan hulluuteen\nminä sorruin silloin — — kun surmasin Eeliksen uskon. Hymyile ja epäile\nvaan. Sen muistan tunteneeni: joku käski ja jouduin kuin jonnekin\nsyvälle, kuin äskeiseen uneen.\n\nKAARIN hieman ivallisesti: Miksi et sitten unohtanut sitä unena, miksi\ntunnustit sen kuin suuren synnin?\n\nAGNES: Se oli synti Eeliksen edessä, täällä — — hereillä — olijoitten\nmaailmassa. Aamulla tiesin sen, ja niin ajattelen vieläkin. — En\ntarkoittanut itseäni puolustaa. Sanoin vain, miten olen itselleni\nkoettanut selvittää sitä tekoa, jota en vielä samana päivänä olisi\nuskonut koskaan mahdolliseksi. — (Mietteissään, raskaasti.) Meissä lie\nsieluja kaksi, vai tuhannenko lie — —\n\nKAARIN vaitiolon jälkeen: Agnes, tahdotko pelastaa Eeliksen ja\nitsesikin? Saat minulta neuvon.\n\nAGNES: Ei ole keinoa enää — — (Vavahtaen, hätäisenä.) Pitäisikö kuolla?\nÄlä vaadi sitä! Minä pelkään kuolemaa. Tiedän sen, olen ajatellut sitä.\n\nKAARIN: Lähde Eeliksen luota pois. Vaikka hän kärsisi siitä, pääsee\nhän kuitenkin, yksin ollen, taas työhön kiinni. Nyt on väitöskirjatyö\nollut keskeytyneenä melkein koko talven. Ja työ, se on hänelle ainoa\npelastus. On paras erota.\n\nAGNES: Eelis ei suostu eroon.\n\nKAARIN: Sinun on paettava täältä.\n\nAGNES nousten ja siirtyen oikealle: Paettava?\n\nKAARIN nousee myös: Lähdet salaa, minun luokseni suoraan. Minulla on\nnyt meidän hotellissa oma huone. Ei Rauha eikä kukaan tiedä siitä\nmitään. Asut ensin siinä. — Sitten keksimme jotain muuta.\n\nAGNES: Kaikiksi ajoiksi? Paettava pois?\n\nKAARIN: Ehkä kokonaan, ehkä voit kerran palatakin. En tiedä, mutta — —\nmuuta keinoa ei ole kuin tämä teko.\n\nAGNES: On tarpeen teko? Sen sanoi Eelis — — äsken. Olisitko oikeassa? —\nJokohan Eelis on tullut?\n\nKAARIN mennen peräakkunan luo: Sanoivat tulevansa pian — — Kääntyvät\npihalle juuri. (Tullen Agneksen luo.) Sano selvästi nyt, aiotko lähteä.\n\nAGNES: Jos se on ainoa tie, olen kulkeva sitä. Onhan sillä tiellä\nkuitenkin toivoa vielä. Onhan? — (Rauha ja Eelis näkyvät tulevan\nulkoa eteiseen.)\n\nKAARIN: Toivonhan sitä minäkin.\n\nAGNES: Menen pukeutumaan. (Poistuu oikealle Kaarinin saattaessa ovelle\nsaakka.)\n\n\n4. KOHTAUS: Rauha ja Eelis tulevat peräovesta.\n\nKAARIN lähestyy Eelistä hyväilevästi: Eelis poika, tuskin olet huomenta\nsanonut. Etkö välitä minusta enää mitään?\n\nEELIS sydämellisesti, mutta haparoivasti: Välitänhän — — kuin kaikkein\nkauneimmasta sisarestani välitän.\n\nKAARIN: Niin olet väsyneen näköinen. — Mutta minä hoidan sinut, oikein\nviisaasti hoidan.\n\nRAUHA Kaarinille: Isä siellä jo kiirehti aamukahviansa. (Menee\nleposohvalle istumaan.)\n\nKAARIN: Sinne olen juuri menossa. (Nauraen kuin kyynelten lomitse.) Nyt\nsaakoon ukkeli oikeat kapakkakahvit! (Poistuu peräovesta.)\n\nRAUHA: Niin — — viittailit äsken seikkaan ja toiseen. Mutta hieman\nhämärästi. Nyt haasta aivan avoimesti, kuin sisarelle ainakin.\n\nEELIS istuutuu vuoteen laidalle; äkkiä: Oletko onnellinen?\n\nRAUHA arasti: Olen — — olenhan toki, niin — miten sanoisin — olen\ntullut vähitellen onnelliseksi.\n\nEELIS: Miksi niin? Vähitellenkö jaksoit unohtaa toisen lankeemukset?\n\nRAUHA: Ei, unohtaminen ei ollut vaikeaa. Olihan mielessäni elävä muisto\näidin laupeudesta — —\n\nEELIS katkerasti; lyhyesti naurahtaen: Vai äitimme muisto — —\n\nRAUHA: Miksi naurat noin?\n\nEELIS: Jatka vaan.\n\nRAUHA iloisesti: Niin, Eerikin lähellä-olo oli aluksi liian\nihmeellistä. Se oli ihanaa ja samalla kuin — — rumaa. Olin elänyt\nvarmaan liian kauan kuolemalle. — — Suudelma oli kuin maallinen tahra.\nSe peloitti minua. — Ei, eihän kaikesta tuosta voi puhua omalle\nveljellensä. Sinäpä nyt kyselet. — Mitä katselet siinä? — Niin, Eerik\non ollut niin voimakas työssä ja toimessa, kohta on tuleva kotimme ihan\nvalmiiksi varustettu — —.\n\nEELIS tuijottavasti, kylmästi: Valheelle perustettu sekin.\n\nRAUHA katsoo äärimmäisen hämmästyneenä.\n\nEELIS: Valheessa kuolleitten vainajien muistolle, haudan päälle. Se on\nvaarallista!\n\nRAUHA nousee: Tuolla tavalla ei puhuta leikkiä — —\n\nEELIS: Mutta totuutta puhutaan, ja sen täytyy tulla ilmi vielä tänä\npäivänä. Ei, oitis, juuri nyt on isän se valhe paljastettava. Se juuri\nkukisti isän inhoon ja murheeseen. Siitä tuli vararikko. Se vei minun\nsydämestäni voiman, vaikka ensi hetkessä hourailinkin toista. — Ja\nsiitä valheesta on sinunkin päästävä nyt.\n\nRAUHA: Sano se valhe, en pelkää.\n\nEELIS: Isän on se sanottava. Sitten — — tulkoon häpeä. Sen voi ainakin\nmyrkyllä pestä.\n\nRAUHA: Puhut jotain luonnotonta. Mutta koska se tuntuu koskevan myöskin\näitiämme, vaadin selvää puhetta.\n\nEELIS osoittaen vastapäiselle seinälle: Katsopas tuota äitimme kuvaa.\nHän oli kaunis nainen, syntisen kaunis. Hän on varmaan pettänyt\nrakastettuansa. — Hänen äitinsä myöskin, ja esiäidit kaikki. — Ja\nAgneksen äiti ja äitien äidit, elukkaan saakka — —\n\nRAUHA kauhistuneena: Nyt alan ymmärtää! Tässä on isän juonet takana.\nHän tahtoo tuhota sinun sielusi sairauteen. Se mies on totisesti pahan\nhengen kätyri! Tästä täytyy tulla selvä. (Menee peräovelle.) Isä, isä!\n\nEELIS: Nyt nähdään, mitä siittävät pyhät valheet! (Istuu jälleen\nvuoteen jalkapuoleen.)\n\n\n5. KOHTAUS: Abr. Svart tulee. Polttaa sikaria.\n\nRAUHA isälleen; viitaten sohvaan: Istu tuonne, on puhuttavaa.\n\nABR. SVART: Vai oikein puhuttavaa. (Istuutuu leposohvalle.) Antaa\nkuulua vaan.\n\nRAUHA: Olet uskotellut Eelikselle jotain katalaa. Peruuta se oitis.\nMuuten ei saa Eelis sielullensa rauhaa.\n\nABR. SVART: Ahaa — — onko käynnissä taas se sota sielusta? Ja minä kun\njo aioin pitää välirauhaa aina taivaan portille saakka.\n\nEELIS: Isä, sinun on puhuttava Rauhalle äidistämme totuus. Hänenkin on\npäästävä valheesta irti. Ja meidän kaikkien!\n\nABR. SVART: Oletko, poika, hullu! Mikä vimma sinulla on möyriä rutaista\npohjaa?\n\nEELIS: Tahdon sen. Ja sinulla on oikeus vapautua viimeinkin vääristä\ntuomioista. Olet ollut katkera niiden tähden?\n\nABR. SVART: Voi olla. Mutta — — en tarvitse pyhimysglorioita vielä\ntaivaassakaan.\n\nRAUHA: Miksi puhutte arvoituksin? Tahdon tietää, mitä olet puhunut\nEelikselle äidistämme.\n\nABR. SVART uhkaavasti: Vai tahdot tietää? Entä jos se himmentäisi\nhieman sinunkin marttyyrikruunuasi? Se on vaarallista! Ja sitäpaitsi\nturhaa — —\n\nRAUHA: Aion varjella äiti vainajan puhtaan muiston ja pelastaa veljeni\nmielenrauhan vääriltä syytöksiltä. Uskallat kai toistaa puheeni? — —\nVai pitääkö minun väittää omaa isääni valehtelijaksi?\n\nABR. SVART nousee, kävelee kiivaasti taka-alalle ja takaisin: Taisitpa\nolla oikeassa, poika. Kanna taakkaa kolmekymmentä vuotta — — ja palkan\nsaat! (Eelikselle.) Oma tytär huutaa valehtelijaksi.\n\nRAUHA: Pelkuriksi myös, jos et uskalla puhettasi toistaa.\n\nABR. SVART: Jumalauta! Ja pelkuriksi myös! — Mutta — — niin en ole\nvielä ränsistynyt, että suostuisin konnan ja kätyrin maineeseen. Olet\noikeassa, poika, tämä valhe on naurettavaa. (Kävelee jälleen.) Antaa\nmennä vaan, antaa mennä — — (Rauhalle.) Menköön sielusi siitä vaikka\nhelvettiin. Saat sen kuulla sinäkin. (Viitaten vaimovainajansa kuvaan.)\nKatsos, tämä äitisi oli hurskas ja nöyrä koko elämänsä, koska häpesi\nomaa lankeemustansa. Siksi hän nieli kuin lammas minun haureuteni.\n\nRAUHA pyhässä vihassa; katkonaisesti: Tuonkaltaista — — noin voi puhua\nvain Jumalan vihamies — — valheen palvelija — —\n\nABR. SVART: Oikein, hurskasta valhetta palvelin koko elämäni. Mutta\n— — nyt taitaa se piru päästää palvelijansa rauhaan. Katsos, minulla\non palvelusajaltani oikein todistus, oikea myllynkivi sinun kaulaasi,\npyhimys. Niin, niin, mustaa valkoisella. Aikapa onkin. Ei ole sitä\nenää kymmeneen vuoteen luettu kertaakaan. Mutta tässä paikassa juuri\nse lyödään pöytään! — Ei, sepäs esitetään, hienosti kuin komeljantin\nesipuhe murhenäytelmään. Ja koko perhe mukaan! Katsomo täyteen — —\n(Mennessään peräovesta.) Kaarin ja Eerik!\n\nEELIS: Agnes! (Menee ovelle.) Tule tänne.\n\nRAUHA siirtyy taka-alalle, korituoliin istumaan.\n\n\n6. KOHTAUS: Agnes tulee, jo pukeutuneena, oikealta.\n\nEELIS saattaen Agnesta leposohvaa kohti: Nyt se tulee — — se kaikkien\nhäpeä. Istu siihen ja kuuntele. (Agnes istuutuu, Eelis siirtyy ikkunan\nluo vasemmalle.)\n\n\n7. KOHTAUS: Kaarin, Eerik ja Abr. Svart, jolla on kädessä kellastunut\npaperi, tulevat peräovesta. Eerik on nyt mallikelpoisesti puettu.\n\nABR. SVART tullen edellisten jäljessä: Käykää sinne vaan.\n\nKAARIN rientää Eeliksen luo ja vaihtaa kyselevästi pari sanaa.\n\nEERIK jää ensin ovipieleen, siirtyy sitten Rauhan luo, vaihtaa muutaman\nsanan hänen kanssaan ja istuutuu pöydän eteen tuolille, aluksi melkein\nselin katsomoon.\n\nABR. SVART istuutuu vuoteen jalkapuoleen; kirjettä ahnaasti\nhypistellen: Täällä, täällä se seisoo. Nyt esiintyy vainajan henki\nja Abraham Svart. Ja se henki kirjoitti näin: (Lukee.) »Ikuisesti\nrakastettuni.» (Huomauttaen väliin.) Niin kuuluu päällekirjoitus.\n(Jatkaa lukemista.) Olen omasta syystäni häpeässä ja toivottomuudessa.\nRukoilemalla kurkoitan vielä kerran Sinun puoleesi käteni. Älä\nhyljää minua, pelasta minut. Voi, miksi et tullutkaan minua ennemmin\nvaimoksesi hakemaan! Jospa olisit viipynyt täällä häihimme saakka.»\n(Huomauttaen myrkyllisesti.) Minun olisi, nähkääs, pitänyt vyöttää\nhänet rautavanteella kuin neekerinainen. — (Lukee edelleen.) »Maailman\nturhuus ja kunnia vietteli ja langetti minut. Kuinka vihaankaan nyt\nsitä kaikkea! Sinun, jota ainoata nöyrästi rakastan — —» (Väliin,\nkatkerasti matkien.) Nöyrästi — — (Jatkaa lukemista.) »Sinun on\ntiedettävä kaikki. Täällä vietti kesää eräs kavaljeeri, kuuluisa\nnimeltä. Hän osasi mielistellä ja mairitella. Luulin rakastuneeni,\nsyntisessä liehunnassa tulin hänen omaksensa. Uskoimme liittyvämme\navioon. Mutta nopsaan, kalveana syksyaamuna, putosi maahan syntimme\nhedelmä. Eikä siinä ollut uskoa eikä rakkautta. Me kauhistuimme,\nerosimme ja minä jäin tuomitsevan Jumalani eteen. Katumuksen tähden\nHän on oleva minulle armollinen. — — Täällä maailmassa olet Sinä minun\ntuomarini ja tuomitsijani. Sinun eteesi lankean maahan ja rukoilen\nvuodesta vuoteen: muista rakkauttamme. — — (Lukijan ääni värähtää ja\nsortuu lopulta melkein nyyhkytykseen) rakkauttamme ja ota omaksesi — —\nmorsiamesi, joka on Sinua uskollisesti rakastava koko elämänsä ajan — —\nYksin Sinun armosi voi minulle elämän lahjoittaa. Tule ja nouda minut.\nSitä odottaa alati rukoileva Auroorasi.»\n\n(Nousee hitaasti, tuijottaa kiinteästi vaimovainajansa kuvaan; huulet\nvavahdellen, syvässä liikutuksessa.) Auroora — — teinkö väärin?\nTulisinhan — — vieläkin tulisin — — (Kaikille.) Älkää muistako tätä —\n— älkää — — unohtakaa. (Kääntyen poispäin.) Voi, tätä häpeän päivää.\n(Poistuu haparoiden peräovesta.)\n\n(Pitkä vaitiolo. Rauha on painanut kasvonsa pöytää vasten. Kaarin on\nkääntynyt akkunaan. Agnes istuu lyyhistyneenä, kädet kasvoilla. Vain\nEelis seisoo kiihkeänä ja taistelevana.)\n\nKAARIN kääntyy akkunasta; puoliksi itsekseen: Isä parka — — (Poistuu\nmaahan katsoen peräovesta.)\n\nRAUHA nousee väsyneesti; laskien kätensä Eerikin olalle: Eerik, minun\ntäytyy päästä — — yksinäni. (Lähtien oikeanpuolista ovea kohti.)\nJumalani eteen — — (Poistuu.)\n\nEERIK nousee, katsoo Agnekseen ja sitten Eelikseen, kääntyy painunein\npäin ja poistuu peräovesta.\n\nEELIS: Katso, he kulkevat painunein päin, heidän silmänsä pimenevät\nhäpeästä, eivätkä he uskalla katsoa toisiansa silmiin. Nyt se on tullut\n— — (Lähestyy Agnesta.) Agnes, me pelastamme heidät. (Istuutuu Agneksen\nviereen.) Me teemme korkean teon, joka on synnyttävä surun ja ylentävä\nheidän sielunsa häpeästä pois.\n\nAGNES: Minusta on — — kuin olisin päässyt juuri nyt ensi kerran\nhäpeästä. Se oli lohdutus minulle.\n\nEELIS nousee, tuijottaa hetken eteensä: Voi, keskinkertaisuuden\nsieluja! Silläkö on tultu lohdutukseen, että valhe on muutettu\nhäpeäksi? Silläkö on sovitettu petos, että petoksen tekijä on luonnon\npakosta kuollut? »Ei vainajista mitään pahaa» — — se sopii hyvin\nlaiskaan järkeen ja pelkuri-sydämeen. Ihmiselle se ei riitä.\n\nAGNES: En ymmärrä sinua. Tunsin äsken mieleni lievittyvän — — Et voi\nolla oikeassa.\n\nEELIS: Olen oikeassa. Taidan sen todistaa. En ole turhaan sitä koko\ntalvea järjellä seulonut.\n\nAGNES: Sinun järkesi tappaa, en kestä sitä.\n\nEELIS istuutuen jälleen Agneksen viereen: Se on myöskin sydämen sana.\nSelitän sulle. Katsos — — meidän pyhimmissä totuuksissamme on aina\njotain luonnon alku-unelmaa. Meidän korkeimmalla haaveellamme lemmestä,\njoka on uskollinen ja totinen kuin eläisi kuoleman alla, sillä on sisar\njossain — — liejussa, maan alla syvällä, on alkusolu, joka on lemmessä\nuskollinen, koska siittyissänsä kuolee. Se on alku-unelma. Ken pettää,\nken eroittaa lemmen unelmasta uskollisuuden autuaan unen, hän ei muulla\ntavoin voi itseänsä puhdistaa — — kuin palaamalla alku-unelmaan — —\nkuolemalla.\n\nAGNES pelästyy, kavahtaa ylös; loitoten Eeliksen läheltä\nkeskinäyttämölle: Olethan mielisairas?\n\nEELIS nousee: Tämä on hulluutta sulle, ei mulle. Tie totuuden perille\non vaikeaa. Olin tosiaan järkeni menettää. Mutta nyt se on selvä.\nJa nyt pidän totuudestani kiinni! (Lähestyen Agnesta, joka pakenee\noikeanpuolisen ikkunan luo.) Sinun täytyy se ymmärtää ja itse tahtoa\nsamaa.\n\nAGNES: Minä tahdon elää!\n\nEELIS laskee kätensä Agneksen olalle ja johtaa hänet vähitellen\nleposohvan luo: Ymmärräthän — — Täällä on ympärillämme häpeä,\nitsessämme riita ja suudelmassa inho. Emme voi yhdessä elää, emme\nerossa elää. Vain kuolema auttaa. (Istuutuu sohvalle ja Agnes lyyhistyy\nhänen eteensä.) Se synnyttää sen kauniin surun, joka pelastaa toisetkin\nhäpeästä. Ja sen minä tunnen: viime suudelmassa ei ole inhoa enää.\n\nAGNES: En uskalla kuolla — — et voi sitä vaatia! Murhaako tahdot? Minua\nrakastathan! Itse sen sanoit — —\n\nEELIS: Siksi kuolemme kumpikin. Mulla on oivaa myrkkyä — — (viitaten\noikeanpuoliseen oveen) tuolla! Unisen Morfeuksen maljasta juomme\nikuisen unen. — — (Aikoen nousta.) Sen haen, sen haen — —\n\nAGNES tarttuen lujasti Eelistä käsivarteen; suuressa hädässä: Sinut\nestän siitä! — — Katso akkunasta maailmaa. Hanget kantavat meitä. Me\nlaskettelemme. — — Sitten — — on kevät Ja ruskeat, lämpöiset pälvet\nkatsovat meitä kuin elämän silmä. Elämä on mahtavampi kuin totuudet ja\ntaivaat. — (Painautuen Eelistä lähelle.) Tunne huulilta tuoksu — — se\nkestää sata vuotta — —\n\nEELIS työntäen Agneksen luotaan; nousten: En tahdo tuntea! En aio olla\nsattuman leikkikalu. Odotin — — tältä elämältä muka — — saavani korkean\nkohtalon. En tullut kohtaloksi edes sinulle! Sattuma-ihmisten on\nviisainta kuolla. Mitä pikemmin sitä parempi! (Siirtyy vasemmanpuolisen\nikkunan luo.)\n\nAGNES vetäytyen peräovelle: Minä taistelen vastaan, sinun ja oman\nelämäni puolesta. Minä pakenen täältä, juoksen asemalle, siellä et voi\nminulle myrkkyä juottaa.\n\nEELIS: Mene, mene — — petä toinenkin kerta!\n\nAGNES: Sitten — — kerran palaan — —\n\nEELIS: Voin yksinkin kuolla! Mitä katkerampi myrkky sitä tehoisampi.\n(Tekee liikkeen lähteäkseen oikeanpuolista ovea kohti, itsekseen.)\nYksin sen teen.\n\nAGNES: Eelis!\n\n\n8. KOHTAUS: Rauha tulee oikealta. Hänen olennostaan uhoo valoisa\nkauneus, ja kelmeänkuultavalla otsalla on rukouksen rauha.\n\nRAUHA etenee keskinäyttämölle, Eelikselle: Eelis, sain suuren rauhan\nja tuon sen sinullekin. Olit oikeassa. Se valhe oli onnettomuuksien\nja riitojen syy. Mutta — — tuskin olisimme ennemmin totuutta\nymmärtäneetkään. Nyt se tuli kuin Jumalan kämmeneltä. Se toi oikeutta\nisälle ja vihdoinkin sopua.\n\nEELIS katkonaisesti, iskevästi: Missä on sitten — se häpeä?\n\nRAUHA: Häpeätäkään ei ole enää. Muistin äsken tuolla — — suuressa\nhädässä, muistin äitimme sinun ja Kaarinin kehdon ääressä. Näin hänen\nmonien kyyneltänsä kimmellyksen. Jokainen niistä riittää pesemään\nrumimman häpeän, sillä katumuksen täytyy auttaa — — sen täytyy, muuten\non elämämme vain kadotettujen tuskaa ja vaivaa, kyyneletöntä, ikuista\npimeyttä.\n\nEELIS: En usko, en usko! Koristellako sielujen murhaajaa? Kuoleman\nsyntiä, sydämen paisetta laastaroida? (Nauraa hurjasti.) Turha vaiva.\nMiekka sydämeen! Se on ainoa sovitus.\n\nRAUHA: Sinä katumuksen pilkkaaja! Etkö, mieletön, ymmärrä, että se on\nihmiselle elävän Jumalan armo. Se on yksin Jumalallekin täytymys. Ja\nihmiselle? Jos sen kiellät, silloin teet kuolemansynnin. Luonnotonta\npuhetta. En kuuntele sitä. (Kulkee peräovea kohti, kääntyen jälleen.)\nJa muista: juuri tämä usko katumukseen saa minut luottamaan siihen,\nettä nyt saan itse isältä anteeksiannon, vaikka olen häntä koko elämäni\najan tuominnut väärin. Tätä menen nyt hänen eteensä katumaan. (Poistuu\nperäovesta.)\n\nAGNES: Katso, riita lakkaa, nyt tulee kaikille sovitus.\n\nEELIS: Eikö ole häpeätä — — eikö ole riitaa? En ymmärrä tätä — —\n\nAGNES: rientäen Eeliksen luo: Ei tarvitse ymmärtää. (Painaen arasti\npäänsä Eeliksen puoleen.) Paina hiuksiini pää — — ei ole inhoa enää, ei\nole katkeruutta mitään. Eelis — —\n\nEELIS hyväillen haparoivasti Agneksen päätä: On äänesi kaunis — —\n(Kääntyen poispäin.) Mutta — — minun totuuteni! Se on oikea ja kaunis.\nEn kiellä sitä. Se älköön hukkuko multa!\n\nAGNES: Se ei hukkua voi, se valvoo meitä kuin tulinen silmä. Se on\naurinko meille!\n\nEELIS: Mutta — — jos toiset lohdutuksen saavatkin — — mitä meistä tulee?\n\n\n9. KOHTAUS: Kaarin tulee peräovesta.\n\nKAARIN rientäen Eelistä kohti: Eelis, isä on onnellinen, kun Rauhakin\ntuli hänen luokseen. Eikö tehnytkin isä kaikille hyvän työn?\n(Hiljaisesti.) Se oli lohdutus minullekin.\n\nEELIS: Sinullekin? (Äkkiä, kiihkeästi.) Mitä meistä sitten tulee? Miten\nkaksi raajarikkoa voi päästä eteenpäin?\n\nKAARIN: Meiltä lie jokaiselta leikattu jäsen ja toinen. Mutta nythän\nonkin ilmassa jotain ihmeellistä. Raajarikotkin nyt käyvät ontumatta!\n— Matkustan seuraavalla junalla. Pian saatte uutisia minulta. Riennän\npanemaan tavaroitani kokoon. (Kääntyen vielä, taka-alalla, Agnekselle.)\nAgnes, nyt ei tarvitse paeta enää. Luulen, nyt on kaikki helpompaa.\n(Aikoo poistua.)\n\nEELIS: Mitä Eerik sanoo?\n\nKAARIN: Mukana riemuitsee hän ja sanoo, että nyt vasta palasi Rauhakin\nkuoleman varjosta meidän luo. Nyt on kaikki helpompaa, se uskokaa.\n(Poistuu peräovesta.)\n\nAGNES puoliksi itsekseen: Helpompaa? Niin onkin! Väkeviä virtoja tulvii\nsuonesta suoneen — — kuin kummassa unessa siinä. Nyt voitan tuhannen\nkuolemaa. (Eelikselle, lähestyen.) Ja elämä voittaa. Mitä epäilemme\nenää?\n\nEELIS: En jaksa ajatella. Mutta — — on kuin olisi helpompaa. Miten\nsuloista väsyä — —\n\nAGNES painuen lähelle: Uuvuit siellä kuoleman tiellä. Suutelemalla saat\nvoimasi jälleen — — kuin jättiläinen vielä työtä teet.\n\nEELIS laajoin vaitioloin: Mitä sanot! Sen riemunko saisin vielä? — —\n(Kuin kaiken ratkaisuna.) Sen tahdon tietää! (Suutelee Agnesta pitkään\nja janoisesti; kuin ihmetellen.) Olet lämmin ja hyvä. Palaako uskoni\njostain kaukaa? — — Mitä uskon minä? Enkö jaksakaan taistella enää — —\nelämätä vastaan?\n\nAGNES riemuitsevasti: Ei enää jaksamista mitään! Sen tunsithan — —\n\nEELIS: Pysy siinä — — Jotain autuasta on tässä tappiossa.\n\n\n10. KOHTAUS: Abr. Svart tulee peräovesta.\n\nABR. SVART alkaen jo ovesta tullessaan: Jukoliste, poika! Nyt on\nmaailma nurin. Ja sinä olet taitanut astua ristiltä alas. Hitto\nvieköön, tästä taitaa tulla kakaraksi jälleen. Mutta — — olipa se\noikeata Pitkää Perjantaita.\n\nEELIS puoliksi itsekseen: Kuin näännyttävää ukkosenilmaa. — Ja tämä?\nTämä ei ole kevättä, ei ole syksyäkään? — On kuin elokuun vilpoisaa\nilmaa. (Isälleen, melkein iloisesti.) Isä, luulen — — jostain sattumain\nja kohtaloitten välimailta taitaa virrata sittenkin se — — elämä.\n\n    Väliverho.\n\n\n\n"]