[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fS0tmMHDCdVMpJSMCKm85n3hZjBHWvOQ7nriEdvRN8FQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3614,"Avioero ennen häitä","Pekkarinen, Tatu",1892,1951,"3614-pekkarinen-tatu-avioero-ennen-haita","3614__Pekkarinen_Tatu__Avioero_ennen_häitä","Romaani","romaani",[],[],"fi",1945,null,13914,87999,true,[],[],[],"Humorisessa romaanissa konttoriapulainen Roopertti Hokkanen tavoittelee isäntänsä oikullista tytärtä Hilkkaa. Tarina sijoittuu säännöstelyn ja jitterbug-tanssien värittämään sodanjälkeiseen Suomeen, missä väärinkäsitykset ja avioliittoaikeet kietoutuvat toisiinsa.","Tatu Pekkarisen 'Avioero ennen häitä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3614. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","AVIOERO ENNEN HÄITÄ\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nTATU PEKKARINEN\n\n\n\n\n\nÄänekoskella,\nPainopalvelu Oy,\n1945.\n\n\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU\n\n\n— Hullu niin jitterbuugaa, että nahka lähtee.\n\nTällaisen nykyaikaistetun kansanlauseen kirjoitti Roopertti Hokkanen\n— Vihtori Rantamon konttoriapulainen, — pöytäalmanakan reunaan,\nmuistellessaan eilisiä Messuhallissa pidettyjä \"Gongaorgioita\" eli\n\"Jitterbug-kemuja\", joiksi tilaisuutta oli mainostettu.\n\nNuorukainen poti suoranaista tanssikohmeloa, niin vinhaa oli ollut\neilinen \"aina-soi\"-meno. Hänen olikin pitänyt panna liikkeelle huimin\nakrobatiansa, sillä hän oli saanut pyöritettäväkseen tytön, jonka nimi\noli Hilkka ja jolla oli siniset päilysilmät ja tukka kuin Keltaisen\nmeren vaahto.\n\nJäähyllä käydessään he vaihtoivat ensimmäiset suudelmansa.\n\nSe oli suuri asia nuorukaiselle. Enemmän kuin päävoiton saanti\nraha-arpajaisista, joita hän myös harrasti.\n\nHilkka oli nimittäin Roopertin isäntäväen hemmoiteltu, oikullinen\ntytär, perijätär, jonka tempauksia ja otteita tuttavapiiri sai useinkin\nhämmästellä.\n\nNuorukainen oli sitä vastoin köyhä, mutta rehellinen.\n\nNiin, mikäli rehellisenä voidaan pitää korttikauden ihmistä, joka on\nhairahtunut ostamaan tupakkaa pimeästä kaupasta tai muuten rikkonut\nsäännöstelykäskyjä.\n\nRoopertti oli siitä harvinainen, ettei hän runoillut eikä pitänyt\nitseään nerona. Koulussa hänen päätään ei oltu verrattu partaveitseen\neikä munitunkaan teräaseeseen. Mutta ei myöskään pölkkyyn, perunaan\ntai lanttuun. Hän oli kultainen keskinkertaisuus, josta tyttöväki\nerikoisesti piti.\n\n\u003Ctb>\n\n— Arvaa, kuka?\n\nKonttoripöydän ääressä istuva; nuorukainen kuuli helähtävän tytönäänen\n— kuin hopeaviulun soiton, hän ajatteli— ja tunsi pehmeitten käsien\npeittävän silmiään.\n\n— Margit, — hän oli arvaavinaan, vaikka tiesi, että oikea vastaus\nkuului: Hilkka!\n\n— Ei ei, — tokaisi takana oleva koreasilmäinen neitonen melko jyrkästi.\n\n— Jenny?\n\n— Ei!\n\nKieltosana tuli nyt neitosen huulilta melkein tiuskahtaen\n\n— Armida?\n\nRakkaus tekee nuoren, älyllisesti keskinkertaisenkin miehen suorastaan\nneroksi, ainakin tilapäisesti. Roopertti tiesi, että oikuttelevaa\ntyttöä oli käsiteltävä, kuin kultakalaa, jota aiotaan pitää koukussa\nkiinni. Hilkan oli annettava ymmärtää, että Roopertin elämässä oli\npaljon naisia, ylhäisiä ja hienoja naisia, joihin hän oli — mukamas —\ntutustunut mitä romanttisimmilla tavoilla.\n\nTällöin oli uskottavaa, että kiinteistönvälittäjä Vihtori Rantamon\nperijätär tarttuisi varmemmin nuoreen mieheen, jota muutkin naiset\nihailivat.\n\nMutta kun nuorukainen oli sanonut\n\n\"Armida?\" irroitti Hilkka kätensä hänen silmiltään ja livahutti häntä\nsievästi korvalle.\n\n— Saat pitää Margitisi.. Tampereen Jennysi ja Armidasi! Minä lähden\ntänään maalle ja palaan vasta syksyllä.\n\n— Maalle? Tottako?\n\nVoitontoiveinen hymy, joka äsken, liekkui Roopertin huulilla, katosi\nnyt ja hän näytti hölmistyneeltä, jopa säikähtäneeltä.\n\n— Totta! Maalla on niin ihanaa tehdä ratsastusretkiä naapurihuvilain\nherrojen kanssa.\n\nNuoren, miehen pehmeäpiirteiset, hieman makeahkoilta vaikuttavat kasvot\nvenähtivät niin onnettoman pitkiksi, että; tyttö uskoi jo rankaisseensa\nhäntä kylliksi.\n\n— Noh, en ole sentään vielä varma lähdöstäni, — hän sanoi puoli\nlohduttavasti. Ja kun nuori mies katsoi häneen suorastaan jumaloivasti\nisoilla chanlesboyer-silmillään, hän heltyi lopullisesti.\n\n— Ei, Rob, jäänkin toistaiseksi, kaupunkiin. Mutta äiti lähtee jo\ntänään.\n\nRoopertti hypähti tuoliltaan ja huudahti:\n\n— Mikä iloinen uutinen meille, niin, ja vallankin — isällesi!\n\n— Hsst, älä huuda noin kovasti! Jos äiti kuulee, niin hän ei lähdekään.\n\nRouva Rantamo oli maallemuuttopuuhansa vuoksi pitänyt koko talon\nlevottomana, pitkän aikaa. Nyt kaikki toivoivat hartaasti, että hän\nselviytyisi lähtemään, jolloin kaiken levottomuuden alkusyy olisi\npoissa.\n\nNiinpä nyt Roopertin valtasi hillitön riemu. Hän tarttui esimiehensä\ntytärtä vyötäröihin ja aloitti repäisevän swingin, ympäri\ntoimistohuonetta. Se oli ajattelemattomasti tehty, sillä talon\nvaltiatar, Emilia, saattoi kuulla ilonpidon. Niin kuin voi arvata, oli\nnäiden nuorten heiveröinen, kahdenkeskeisesti hoivattava, lemmenkukka\ntarkoin pidettävä tytön vanhemmilta salassa. Muuten sitä uhkasi kylmä\nhalla.\n\nTanssittuaan kyllikseen nämä kaksi lempiväistä istuivat suurella\nkonttoripöydällä hurjasta menosta hengästyneinä. Hilkka painoi\nkeltakiharaisen päänsä nuoren miehen poskea vasten, ja he olivat juuri\npääsemässä runojen ja bailaajien monesti kuvaamaan tunnelmaan, kun ovi\nlennähti kuin ampaistuna selälleen.\n\nÄiti-Emilia ilmestyi kynnykselle.\n\n— Hilkka ja te, herra Hokkanen!\n\nTyttö oli ennättänyt salamannopeasti siepata käteensä paperiarkin ja\noli sitä tutkivinaan otsa kurtussa. Roopertti oivalsi myös tilanteen,\nosoitti paperissa muka jotakin kohtaa ja puhui mahdollisimman\nvirallisesti:\n\n— Mutta, neiti Rantamo, tämä numero on selvä yhdeksikkö!\n\nKumpikaan nuorista ei ollut huomaavinaankaan rouva Rantamon tuloa eikä\nhänen ovelle jäykistynyttä hahmoaan.\n\n— Olette väärässä, herra Hokkanen! — kivahti Hilkka Roopertille\nankarasti. — Teillä on aivan selvä laskuvirhe! Jos tämä uudistuu,\ntoimitan teille eron!\n\nNäin väitellessään nuoret hivuttautuivat aste asteelta ulommaksi\ntoisistaan, kunnes Roopertti huomaamattaan joutui pöydän äärelle ja\nputosi siitä lattialle. Nyt vasta hän oli huomaavinaan esimiehensä\nrouvan läsnäolon. Hän hypähti sorjasti pystyyn ja kumarsi sulavasti,\naikoen jälleen ryhtyä muka tutkimaan Hilkan kädessä olevaa paperia.\n\nMutta Emilia syöksyi tyttärensä luo ja sieppasi tältä väittelyä\naiheuttaneen paperin ja katsoi sitä etu- ja takapuolelta.\n\n— Tämähän on aivan tyhjä! hän kivahti.\n\n— Siinä sen kuulitte, herra Hokkanen! oli Hilkka yhtyvinään äitinsä\nmielenilmaisuun. Ja vasertaen sormellaan konttoriapulaiselle hän koetti\nsaada äänensä ja ilmeensä ankaraksi uhatessaan:\n\n— Isä ei voi pitää teitä palveluksessaan, ellette saa aikaan muuta kuin\ntyhjää!\n\nEmilia tuijotti hieman kahden vaiheilla vuoroin syyttävään, vuoroin\nsyytettyyn nuoreen. Hän ei ollut aivan varmasti nähnyt heidän\nkuhertelevan, mutta hänellä oli syytä epäillä.\n\n— Hilkka! Sinä imenet auttamaan isää matkatavaroitteni sullomisessa!\nhän komensi tiukimmalla äänellään.\n\nTytär keikautti niskojaan, mutta malttoikin mielensä. Tällä kertaa oli\nviisainta totella.\n\nHilkan mentyä kääntyi Emilia nuoreen mieheen miltei juhlallisena:\n\n— Herra Hokkanen, ymmärtäkää asemanne! Jättäkää tyttäreni rauhaan\nlähentelyiltänne! Mahdollisuutenne Hilkkaan nähden ovat yhtä tyhjät\nkuin tämä paperi! Ymmärrättekö?\n\n— Ymmärrän, rouva, mutta enhän minä...\n\n— Vaiti! Hyppyset pois Hilkasta ja sillä hyvä!\n\nRoopertti tunsi talon valtiattaren ja tiesi, ettei ollut viisasta\npuhua sanaakaan. Sen sijaan hän katsoi rouvaan kosteutta kimaltavilla\nsilmillään, ja kuin tunnustaen olevansa kykenemätön kestämään tämän\nkuningatar-katsetta hän käänsi päänsä nöyrästi sivuun.\n\nOnnekseen hän joutui tuijottamaan Emilian muotokuvaa, joka riippui\nseinällä Vihtorin kuvan vieressä.\n\nEmiliasta oli maalautettu niin monta muotokuvaa, että niitä riitti\nmelkein kaikkiin huoneisiin. Tästä konttorin seinällä riippuvasta\nkuvasta Emilia oli ylpeä. Hän näytti siinä pariakymmentä vuotta\nnuoremmalta ja taiteilija oli sanonut hänen kuvaan vangitun hymynsä\ntuovan mieleen Mona-Lisan.\n\nRoopertti osasi katsoa kuvaa, aivan kuin olisi nähnyt siinä miss\nEuroopan tai ainakin helsinkiläisten Kevään kuningattaren. Emiliakin\nhuomasi hänen ihmeissään selvää palvontaa ja hänen täytyi ajatuksissaan\nmyöntää, että konttoriapulaisella oli ainakin hyvä maku.\n\n— No niin, en tahdo vähäksyä herra Hokkasta, — sanoi rouva Rantamo\nleppyneemmin, — mutta ymmärrättehän, että olen huolestunut! tyttäreni\ntulevaisuudesta. Ensinnäkin hänestä pitää tulla laulajatar, sillä\nhänellä on taiteellisia perinteitä äitinsä puolelta.\n\nMuuan Emilian miesserkku oli näyttelijä, jonka kuva oli esiintynyt\npartasaippuamainoksessa. Tätä seikkaa Emilia piti varmimpana merkkinä\nsiitä, että taiteilija ali tunnustettu.\n\nNuori mies käänsi surumielisyyttä ja myös kunnioittavaisuutta\nilmaisevat kasvonsa rouvaan. Hän taivutti hieman päätään kuin\nmyöntääkseen rouvan olevan oikeassa, ja tämä pieni liike puhui hänen\npuolestaan enemmän kuin sanat. Niistä Emilia olisi vain ärsyttynyt.\n\n— No niin, herra Hokkanen muistaa, mitä olen sanonut, — hän sanoi\nhieman lempeämmin, mutta vakuuttavasti. — Ja nyt saatte hakea\nHudson-vaunun tallista ja ajaa sen kadun puolelle. Lähden kohta\nasemalle.\n\nNuorukainen huoahti helpotuksesta ja noudatti viipymättä määräystä.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU\n\n\nVihtori ali saanut sullotuksi matkatavarat arkkuihin, laukkuihin ja\nmoniin muihin erilaisiin kääreisiin. Talon apuväki oli lähetetty\nennakolta maalle kunnostamaan huvilaa.\n\nEmilian maallelähtöä olivat edeltäneet monet valmistelut. Ensimmäiseksi\noli tiedusteltava asiantuntijoilta, oliko matkaile lähtö hyväksi vai\npahaksi.\n\nPuolikymmentä povaria oli vastustanut matkaa, vallankin, jos tulisi\nkuljettavaksi \"veden yli\". Emilia mitätöi nämä ennustukset, koska hänen\noli matkustettava maitse, junalla. Pari selvänäkijää lupaili, että\nmatka aiheuttaisi jännittäviä elämyksiä.\n\nEnnustajat perivät rouva Rantamolta suuria palkkioita, rahassa\nja elintarvikkeissa, mutta niistä kannattikin maksaa, hyvistä\nennustuksista.\n\nEmilian oma pasianssi suosi maallelähtöä. Jännitystä sekin\nhämäräperäisestä vilkutteli ja lisäsi matkaintoa. Hän päätti lähteä\nmatkalle yksin, jättäen Hilkan ja Vihtorin kaupunkiin.\n\nTässä vaiheessa Rantamoitten kotona vallitsi miltei halvauttava\njännitys. Koko talossa oleva väki, Vihtori, Hilkka ja konttoriapulainen\nRoopertti, pitivät peukaloa pystyssä toivoen hartaasti, ettei lähdölle\nilmaantuisi esteitä. Siinä tapauksessa oli heillä kaikilla tiedossa\njoittenkin aikojen rauha, jopa vapauskin.\n\n—Hurraa! — pääsi Vihtorilta, kun matka alkoi näyttää varmalta..\n\nSitten alkoikin talossa lähtövalmistelu.\n\nMukaan otettavia tavaroita etsittiin, valikoitiin, vaihdettiin,\nsullottiin ja purettiin. Kun jokin pakkaus oli saatu kuntoon, huomasiko\nEmilia, että se oli jälleen avattava. Hänen oli etsittävä kateissa\nolevia esineitä. Joskus syntyi hänen ja Vihtorin välillä sanakiista,\njoka houkutteli katukulkijoita pysähtymään ikkunan alle.\n\n— Onko siellä huutokauppa? kysyi joku.\n\n— Tai poliittinen kokous?\n\nMuuan matami epäili, että \"lokaalissa murhataan\". Mutta naapuritalon\npihamiehen poika valisti uteliaita selittämällä:\n\n— Ne on vain Rantamot, kun muuttaa maalle!\n\nJos Emilia olisi kuullut tämän vertauksen, olisi poika saanut\nkorvatillikan.\n\n\u003Ctb>\n\nNyt oli pahin ohi. Vihtori tiesi, että muutaman minuutin perästä Emilia\nsaatettaisiin junalle. Siksi Vihtori ei voinut hillitä riemuaan, vaan\npyörähteli valssin askeleita ja alkoi hyräillä vuosikymmenien takaista\n\"Iloisen lesken\" säveltä.\n\nYhtäkkiä Vihtori huomasi oven aukenevan ja Emilian olevan tulossa.\nSamassa silmänräpäyksessä hänen laulunsa vaihtui valittavaksi\nliikutukseksi ja hänen tanssinsa muuttui hyppelyksi yhdellä jalalla.\nToista jalkaansa hän piteli sormillaan varpaitten kohdalta ikään kuin\nse olisi rusentunut.\n\nEmilia pysähtyi ovelle ja huudahti:\n\n— Mitä, Vihtori! Sinähän hyppelet iloissasi kuin vasikka!\n\nVihtori käänsi tuskasta vääristyneet kasvonsa Emiliaan ja matki\nteeskennellyn surkealla äänellä:\n\n—-Iloissani! jos sinä löisit varpaasi tuohon matka-arkun nurkkaan, niin\nvähänpä hyppelisit iloissasi! Ai jesperi sentään, varvasparkaani!\n\nPuoliso tuijotti häneen epäilevästi ja tokaisi:\n\n— Mutta sinähän rallattelit \"Iloista leskeä\"!\n\n− Rallatinko minä? Niin, tietysti olen sillä tavoin tulkinnut\nsielullisen ja ruumiillisen kipuni. Minulla on sellainen tapa, näes.\n\n— Sepä merkillinen tapa.\n\n— Opin sen jo lapsena. Japanilaista hushidoa, itsekasvatusta. Ei\nmitään ruikutuksia, ei valitteluja, sattuipa miten ikävästi tahansa,\nOn koetettava rallattaa iloisesti, vaikka sydäntä rikkihapolla\nvoideltaisiin.\n\nMutta Emilia ei uskonut helposti:\n\n— Harmi sentään, että minun täytyy jättää sinut tänne, — hän\npäivitteli. — Kuka tietää, mitä hauskuuksia sinä keksit poissa\nollessani Sinun kaltaisiasi varten pitäisi olla erikoinen\ntarkkailulautakunta.\n\n— Riittää turvallisuuspoliisi, — tokaisi Vihtori, joka ei saattanut\npitää kieltään kurissa. Mutta äkkiä hän hoksasi, ettei tällä hetkellä\nsopinut leukailla. Hän viritti kasvoilleen entistä murheellisemman\nilmeen sanoessaan: — Ai ai, kultaseni, miten ikävä, on jäädä tänne\nkivierämaahan yksinäisyyteen. Mutta laajat liikeasiani...\n\n— Laajat...? Ethän sinä ole tehnyt kunnon kauppoja koko vuonna.\n\n— Hohhoh, kunpa verolautakunta olisi samaa mieltä!\n\n— En minä ole huomannut sinun...\n\n— Kaupankäynti ja politiikka — ne ovat salatieteitä nykyään,\nymmärräthän. Hokus-pokus mustan verhon alta ilmestyy tavaraa, eikä sitä\nkumminkaan ole, kun tulee tutkimus. Jos et häärää tarkkana, niin suit\nsait, tyhjän tavoitit.\n\n— Hm, niin, mutta sittenkin — pitäisiköhän minunkin lykätä lähtöni.\nEllen minä ole valvomassa, niin...\n\n— Emilia kultani, älä lähdekään, älä! puhkesi Vihtori äkkiä anomaan.\n— Taikka jos sinun on välttämättömästi lähdettävä, niin ota minut\nmukaasi. Salli minun sulkea tämä konttori ja...\n\nEmilian olemus jäykistyi samassa, hän ryhdistyi ja sanoi päättäväisesti\nkuin lapselle, joka anoo sellaista, mihin ei voida suostua:\n\n— Ei, Vihtori ei sovi, että parhaana liikeaikana sulkisit konttorin,\ntulolähteemme! Vasta keskikesän aikana voit sen tehdä ja matkustaa\nsitten huvilalle.\n\n— Oi, kunpa jo olisi keskikesä! huokasi Vihtori niin tunnelmallisesti,\nettei puoliso huomannut teeskentelyä.\n\n— Mutta heti, kun Hilkan laulutunnit loppuvat, sinä lähetät hänet\nluokseni maalle!\n\n— Kyllä, mutta enkö minäkin...\n\n— Et, usko nyt, Vihtori! Vasta keskikesällä sitten. Noh, aikahan kuluu\nniin pian, — lisäsi Emilia lohduttavasti.\n\nLiian pian, — ajatteli Vihtori, mutta ei sanonut sitä äänen.\n\nEmilia vaati mieheltään lupauksen, että tämä pitäisi ankarasti\nsilmällä, etteivät Hilkka ja Roopertti seurustelisi keskenään.\n\n— Jaa, että suhteet pois, — ymmärsi Vihtori.\n\n— Niin. Hilkka unohtaa säätynsä traditsuunit tuon nuorukaisen takia.\nMutta sinä et saa jättää heitä hetkeksikään kahdenkesken. Ymmärrätkö?\n\nPuheenalainen konttoripoika ilmestyi ovensuuhun ja ilmoitti:\n\n— Selvis! Minä olen täällä kuin rakkauden valvontakomissioni.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU\n\n\nEmilia oli saatettu asemalle ja kun juna oli hihkaissut iloisesti kuin\ntulkitakseen sitä keventynyttä mielialaa, mikä valtaa lähtijän ja\nsaattajat, kun hermostuttavien valmistusten lopputulos vihdoinkin on\nsaavutettu.\n\nOli vain vilkutettu nenäliinoja ja todettu, että yksi lähti ja toinen\njäi.\n\nHilkka, joka oli myös etevä autonohjaaja, sai ajaa Hudsonin kotiin.\nVihtori lupasi palata kävellen, sillä hän tunsi jalkansa kymmentä\nvuotta nuoremmaksi.\n\nVihtorin kunniaksi meidän on mainittava, ettei hän kuulunut niihin\naviomiehen, jotka pistävät sormuksen liivintaskuun jouduttuaan matkan\npäähän aviopuolisostaan. Vihtori oli todellisuudessa mitä uskollisin\naviomies ja hän sisimmässään rakasti vaimoaan, vaikka laskikin leikkiä\ntämän tuittuilevaisuuden ja valtiatarpyyteitten takia.\n\nSiksipä olikin mitä hullukurisinta, että Vihtori-parka usein joutui\nepäiltäväksi uskottomuudesta.\n\n— Se on minun kova onneni, — hän valitti kerran ystävilleen. — Jos\nEmilia tapaa minut puhelemassa vaikka laupeudensisaren kanssa, niin hän\nkuvittelee heti ihmeitä.\n\n\u003Ctb>\n\nVihtori pysähtyi aseman valtaovien eteen ja punnitsi, mihin ravintolaan\nlähtisi.\n\n— Terve, kesäloman ihanat päivät! hän sanoi kuin huomaamattaan\nitsekseen.\n\n— Terve, vanha ystävä! kuului kuin vastauksena takaapäin.\n\nVihtori käännähti ja näki elähtäneen herrasmiehen, jolla oli\nmatkalaukku kannettavanaan, sateenvarjo kainalossa ja kiiltävät\nkalossit jalassa.\n\n— Kah, entinen Vihtori Hiltunen, Oulusta! huudahti meidän Vihtoriimme\nriemastuneena. — Mikä sinut kaimamiehen, lennätti tähän taajaväkiseen\nyhdyskuntaan?\n\n— Eipä sitä asiatta lähde tällaiseen saunaan. Oulusta asti sain riippua\ntoilettihuoneen naulakoukussa, vaikka ostin ensiluokan lipun.\n\n— Ajankuva, — keskeytti. Vihtori nauraen. — Ensimmäiset tulevat\nviimeiseksi ja viimeiset ensimmäiseksi.\n\n— Niin noh — vuoroinhan sitä vieraissa... Mutta se siitä! Ei kai olisi\npahitteeksi, vaikka vähän juhlittaisiin jälleen näkemisemme kunniaksi.\n\n— Hyvä ihastui Vihtori ja löi näppiä miltei poikamaisen rennosti: —\nIlot pystyyn, vaikka menis autot ja puiset kumit! Vai mitä, kaima?\n\n— Kaima? Eikös sinun ristimänimesi ollut Uljas Aleksanteri?\n\n— Oli. Mutta minua on sanottu Vihtoriksi niin kauan, että itsekin sen\nuskon. Vihtori mikä Vihtori!\n\n— Noh, ei Vihtori nimeä pilaa, jollei nimi Vihtoria. Olkoon meitä\nnyt vaikka kaksi Vihtoria. — Mutta kovinpa sinäkin olet vanhettunut\nviimenäkemästä.\n\n— Vanhettuuhan sitä, vaikka syntyessään olisi kuinka nuori.\n\n— Eikä sitä vanhettumista vastaan ole kuin yksi ainoa pätevä lääke, —\ntiesi Vihtori.\n\n— Ja mikä?\n\n— Nuorena kuoleminen.\n\nHiltunen huitaisi sateenvarjollaan torjuvasti ja naurahti:\n\n— Eipä raahti käyttää niin hengenvaarallisia lääkkeitä enää tässä\niässä. Ihmisen tulee elää vähäiset vuotensa tarkkaan.\n\nHe olivat pysähtyneet aseman edustalle,\n\n— Mutta ensin pitää sinun neuvoa minulle hyvä hotelli, — sanoi.\nHiltunen ja viittasi lähitse ajaneen vuokra-auton pysähtymään.\n\n— Hotelli pitää ensin ostaa, jos mielii päästä sisälle, — sanoi\nVihtori ja nosti vieraan matkalaukun vaunuun. — Etkä sinä, vanha\nmies, niissäkään kalliosuojissa... Mutta minä olen tällä kertaa\nvuokralautakuntana ja sijoitan sinut meille.\n\n— \"Kiinalaiseksi\", hah hah!\n\n— Pikemminkin neekeriksi. Täällä sanotaan \"mustiksi\" vuokralaisia,\njoita ei virallisesti ole olemassa.\n\nYstävykset nousivat autoon.\n\n— Sinulla on varmaankin lakiasioita täällä? kysyi Vihtori heidän\nhyllytellessään takaistuimella.\n\n— Niinkin voi sanoa. Avioeropuuhaa ja sensemmoista,\n\n— Soo, aiotko erota, vaimostasi? kysyi Vihtori silmät pyöreinä aivan\nkuin pitäisi moista puuhaa ennenkuulumattomana.\n\nHiltunen kertoi asuneensa jo vaimostaan, erossa kolmisen vuotta. Vasta\nnyt hän aikoi järjestää asian virallisesti.\n\n— Häijy vaimo vai? uteli Vihtori nuoruuden ystävänsä yksityisasioita.\n\n— Täydellinen lohikäärme, — tunnusti Hiltunen ja hänen kasvonsa saivat\nmarttyyrimaisen ilmeen. Hän selitti lähemmin:\n\n— Koko yhdyselämämme aikana meillä ei ollut minkäänlaista perhesopua.\nEn tahdo kehua itseäni, vikaa oli kai minussakin. Mutta vaimoni tahtoi\nolla itsevaltias ja määrätä kaikessa oman mielensä mukaan.\n\nAivan kuin ilmetty Emilia, ajatteli Vihtori, mutta ei sanonut ääneen.\nSen sijaan hän kysyi muka ihmetellen:\n\n— Onko sellaisiakin rouvia olemassa?\n\nHiltunen hymähti surumielisesti ja kertoi kuin nuorukaiselle, joka ei\nole kokenut elämää.\n\n— Sinä onnellinen et ymmärrä, mitä on elää yhdessä ilkeän puolison\nkanssa. Mieluummin sitä istuu alastomana piikkimatolla.\n\n— Olen kylää lukenut sellaisista, jopa nähnyt elokuvissa, — myönsi\nVihtori teeskennellen tietämätöntä.\n\nMutta vieras jatkoi:\n\n— Ajattelehan, että vaimoni oli kuin grammofonineulalla rokotettu. Aina\ntiuski, komensi, eikä mikään ollut hänelle mieliksi. Ainoat ilonhetkeni\nolivat silloin, kun hän lähti; kesäisin maalle...\n\nVihtori löi hämmästyksestä — muka — polviinsa kämmenillään ja vihelsi\npitkään:\n\n— Ohhoh, olipa sekin avio-onnea!\n\nHitunen katsoi puhetoveriinsa selvästi kateellisena ja arveli:\n\n— Sinun vaimosi lienee sopuisa ihminen?\n\n— Kuin slummisisko, — kehaisi Vihtori, mutta, iski salaa itselleen\nsilmää ja virnisti sillä suupielellään, joka oli vierustoverista\npiilonpuolella.\n\n—- Oikea laupeudensisar hän on, Emilia kultaseni. Me puhuttelemina\ntoisiamme \"sano se kukkasin\" — kielellä.\n\n— Onnellinen kaima!\n\n— Sano muuta. Näkisitpä, miten me iltahetkinä istumme päät vastakkain\nja kuhertelemme kuin kaksi valkeaa kyyhkystä!\n\n— Herttaista kaksinoloa! Oletpa todellinen kohtalon lellikki. Ja\ntietysti sinä olet johtava sielu perheessäsi, — noin sanoakseni:\npatriarkallinen isäntä?\n\nVihtori röyhisti rintaansa ja pullautti paksun savupilven sikaristaan.\n\n— Noh, jonkinlainen päällysmies minä tietysti olen. Mutta\noikeudentuntoisena herrana minä suon perheeni jäsenille yleisen ja\nyhtäläisen äänioikeuden.\n\n— Ahaa, perheesi on siis jonkinlainen avioliittotasavalta?\n\n— Oikein. Vaimoni on pääministeri, joka samalla hoitaa sisä— ja\nulkoministerien salkkuja. Hänen huollettavanaan on myös raha—, sota—,\nvalistus—, oikeus— ja raittiusministerien virat.\n\nHiltunen nauroi vierustoverin luetteloimiselle ja kysyi:\n\n— Jääkö niitä virkoja enää muille?\n\n— Tyttäreni on huviministeri ja konttoripoika Hokkanen jonkinlainen\ntyöministeri. Ainakin on olevinaan, sillä minä en hänen työnsä jälkiä\njuuri paljonkaan huomaa.\n\n— Ja sinä olet kaikkein ylin — itse presitentti?\n\nVihtori purskautti huulillaan kuin olisi töpeksinyt rusinan siemeniä\nsuustaan ja huitaisten kädellään tokaisi:\n\n— Äh, minä olen vain kansa, joka maksaa verot!\n\nAuton jarrut vongahtivat ja vaunu pysähtyi. He olivat perillä.\n\n\u003Ctb>\n\nKun Vihtori astui vieraansa kanssa upeaan halliin, sattui heidän\nsilmiinsä näky, ikivanha, ikinuori lemmenkohtaus.\n\nKonttoristi! Hokkanen istui nahkatuolin pehmustuksiin uponneena\nja hänen polvillaan oli Hilkka. He olivat vaipuneet autuaalliseen\nsuudelmaan eivätkä huomanneet tulijoita.\n\nVihtori tuijotti sekunnin ja kuiskasi toverilleen:\n\n— Totisesti, nyt ei ole millään väliä!\n\n— Tarvitseeko rakastavilla olla muuta väliä kuin syli? sanoi kaima\nsilmää vilkuttaen leikkisästi.\n\nVihtori rykäisi niin valtavasti, että sylittelijät hypähtivät kohoksi,\nRoopertti ponnahti häkellyksissään sotilaalliseen asentoon ja löi\nluunsa kasaan, niin että paukahti.\n\n— Ymmärrän, herra johtaja! pääsi häneltä huudahtaen, vaikka\ntodellisuudessa hän ei itsekään ymmärtänyt lauseensa tarkoitusta. Se\noli alitajunnallinen hätälause.\n\nMutta Hilkka saavutti silmänräpäyksessä tavallisen, äidiltä perityn\nvarmuutensa ja hän koetti selittää:\n\n— Herra Hokkasen silmään oli tuuli puhaltanut rikan ja minun piti...\n\n— Ymmärrän, — huitaisi Isä-Vihtori keskeyttäen tytön selityksen. —\nTuollaisia satuja minä olen itsekin nuorempana keksinyt. Eikä nykyään\noteta silmästä rikkaa kielenkärjellä.\n\nRoopertti tuikutti hämillään:\n\n— Herra johtaja, enhän minä...\n\n— Minäkö sitten! tiukkasi Vihtori. — Vaiko tämä toinen herra? Mekö\ntäällä maiskuttelemme niinkuin kissa kalavasun ääressä, häh?\n\n— Isä, miksi puhut noin?\n\nHilkka aikoi sanoa: \"paksusti\", mutta muisti vieraan läsnäolon.\nIsä-Vihtori ei koskaan ollut suostunut hienostelemaan puhetapaansa,\nvaikka Emilia häntä yhtenään opetti kuin kouluradio. Mutta Vihtori\nitse oli vaatinut, että asiat on kerrottava sellaisina, kuin\nne ovat tapahtuneetkin. Hän ei vihaa mitään niin paljon kuin\nkirjallis-taiteellisia koristuksia, jotka tekemät lukemisen hankalaksi,\njopa vaikeatajuiseksi.\n\nRoopertti tuijotti lattiaan ja Vihtori jatkoi:\n\n— Suhteet pois tässä talossa, ja kerta kaikkiaan, Suudelmat eivät kuulu\npalkkaetuihin.\n\n— Mutta isä, hänellä on niin pieni palkka...! yritti Hilkka keksiä\njotakin hämmentyneen herrasmiehen puolustukseksi.\n\n— Senkö vuoksi hänen pitäisi saada vielä suudelmat talon puolesta?\ntokaisi suorasukainen, koreilematon isä pilkallisesti.\n\n—- Hm, tarkoitin, että suhteellisesti katsoen...\n\n— Minä olen kyllästynyt suhteellisuuksiin ja suhdanteihin, totta vie!\nSinä, Hilkka, menet nyt laittamaan minun huoneeni kuntoon tätä vierasta\nvarten. Itse voin majailla äidin huoneessa, koska hän on, poissa...\nKas, en huomannut esiteilläkään: Tyttäreni Hilkka! — asianajaja\nHiltunen.\n\nJa Hilkalle selitykseksi hän sanoi hieman lauhtuneemmin:\n\n— Vanha ystäväni. Saapunut Oulusta. Jää pariksi päiväksi meille.\n\nHilkka ripsautti salaa Roopertille silmää ja lähti kunnostamaan\nhuonetta vieraalle.\n\nVihtori kääntyi nuorukaiseen, joka yhä seisoi odottaen tuomiotaan.\nMutta Vihtori oli pohjaltaan hyvänahkainen eikä jaksanut kauan pysyä\nvihaisena. Koettaen kumminkin teeskennellä ankaruutta hän komensi:\n\n— Hokkanen menee nyt konttoriin nukkumaan keskeytynyttä untaan ja\nnauttimaan viranomaisten säännöstelemää kuukausipalkkaansa kalliinajan\nkorotuksineen! Saa lähteä niin että takinliepeet kuuttakymmentä\nliputtaa!\n\nNuori mies poistui korvat punaisina, mutta mielissään siitä, että oli\npäässyt vähällä.\n\nHiltunen ja Vihtori istuutuivat nahkatuoleihin.\n\n— Tyttäresi on siro kuin joulukuusen koriste, — sanoi Hiltunen\nihailevasti.\n\n—-Äitiinsä, — selitti Vihtori.\n\n— Nöyrä ja tottelevainen lisäksi.\n\n— Juuri aivan kuin äitinsä!\n\n— Tuosta konttoripojasta sinulle tulee vielä kotivävy, — arvaili\nHiltunen.\n\n— Hyhhöh! huitaisi Vihtori. — Tuollainen kolmen markan hurmuri, joka\nlukee paljaita sormiaan silloin, kun pitäisi räknätä rahojaan! Jos se\npoika puuhun nousee, ei maahan jää mitään!\n\nHiltunen hymähti ja näytti muistelevan jotakin.\n\n— Olimmehan anekin, kaima, silloin nuorempina pienissä rahoissa, — hän\nsanoi.\n\n— Totta kai — pienemmissä. Mutta valtiohan ei ollut vielä silloin\nkeksinytkään näitä viidentuhannen seteleitä!\n\n— Minun piti elää niin nuukasti, että usein oli säästettävä\nraitiovaunurahoissakin.\n\n— Nykyään se ei kävisi, — sanoi Vihtori, — vaunuissa, on tarkastajat.\n\nVihtorista ei aina tiennyt, puhuiko hän tosissaan vai leikillä.\n\nHiltunen katseli ympärilleen leviävinä huonekalujen, mattojen ja\ntaulujen hinnallista komeutta.\n\n— Sinä olet kumminkin pitänyt puolesi tässä maailmassa, — hän huomautti\ntalon herralle.\n\nVihtori pyöritti peukaloitaan kuin hyviä kauppoja muistellen ja\ntunnusti vaatimattomasti:\n\n— Noo, onhan sitä joskus saanut pennin sieltä, toisen täältä. Hyvässä\nlykyssä ryppyisen viitosenkin, heh heh! Mutta vaikka meillä on yleinen\nkansanhuolto, niin riittää niitä huolia yksityisillekin. Eikä minun\nalallani auta lakkokaan.\n\n— Mikäs hätä teillä täällä Helsingissä? Asuntojen vuokratkin on\nsäännöstelty, niin että saa asua halvalla. Ilo sekin on.\n\n— Pienempi ilo minulle, — epäsi Vihtori. — Minä olen näes tämän\nvuokratalon, omistaja.\n\nHiltunen purskahti nauramaan:\n\n— Suo anteeksi, että puhuin köydestä hirtetyn talossa!\n\nVihtori tarjosi toverilleen sikarin ja sauhuja pöllytellen he\npäivittelivät aikoja ja tapoja.\n\n— Ristinsä tässä on kuillakin, — sanoi Vihtori lopuksi. — Minullakin on\nkaksi kotiristiä ja sitten vielä tuo konttoristi.\n\n— Niin,-poika yrittää todenteolla tytärtäsi...\n\n— Aivan. Jos minä jätän ne kahdenkesken minuutiksikaan, niin kohta\nniitten suut napsuvat yhteen kuin kukkaron lukot.\n\nVihtori puhalsi miettiväisenä savurenkaita ilmaan. Hänen ja Hiltusen\noli päästävä ulos juhlimaan jälleennäkemistä sekä kesäleskeyttä, mutta\nnuoret...\n\nYhtäkkiä Vihtori napsautti sormiaan. Hän oli keksinyt aatteen.\n\n— Heleijaa! Minä lähetänkin tuon Jitterpukin Turkuun!\n\nKun vieras katsoi kysyvästi, selitti Vihtori\n\n— Toisinaan minä sanon tuota Hokkasta Jitterpukiksi, ja se on sattuva\nnimi sille kisällille.\n\n— Minulla on näes liikeasioita Turussa ja hän saa mennä hoitamaan\nniitä. Ja tyttö jää yksin tänne, huraa!\n\nVihtori nousi ja lähti konttoriin.\n\n— Hokkanen saa lähteä Turkuun. Sopiiko heti?\n\n— Kyllä, mutta tänään ei enää mene junaa.\n\n— Saa ottaa meidän hienon Hudsonin ja ajaa niin, että Turun maantie\nsuoristuu. Siellä perillä on muuan talo, jota minulle on kaupattu.\n\nVihtori aukaisi laatikon, otti esille papereita ja levitti ne\nkonttoristin eteen pöydälle:\n\n— Tässä on osoitteet ja tarpeelliset asiapaperit, Hokkanen menee ja\ntarkastaa sen röttelön ja sanoo, ettei siitä kannata maksaa puoltakaan\nsiitä, mitä ne vaativat. Ja nyt — joutuin taipaleelle!\n\nVihtori ojensi nuorelle miehelle seteleitä matkarahoiksi.\n\nHilkka ilmestyi konttoriin:\n\n— Isä, huone on kunnossa.\n\nVihtori lähti ohjaamaan Hiltusta huoneeseensa. Vieraan,\nmatkalta-saapuneen, piti saada vähän siistiytyä ennen kuin voitiin\nlähteä illastamaan.\n\n— Rob, minne, aiot lähteä? kysyi Hilkka huomatessaan nuoren miehen\nvalmistautuvan johonkin erikoiseen.\n\n— Turkuun. Isäsi asioilla.\n\n— Hyvä! Minä lähden mukaan,\n\n— Heerrankes, ei se sovi! Eikä isäsi päästä.\n\n— Sinä tietysti ryöstät minut!\n\nHilkka katsoi suurilla silmillään haaveksivasti nuoreen mieheen. Hän\noli nähnyt lukemattomia elokuvia ja hänen kiharainen päänsä oli täynnä\nromantiikkaa. Siksi hän oli hyljännyt monta hienoa, jopa varakasta\nkosijaa ja kiintynyt — ainakin tilapäisesti — Rooperttiin. Nuori mies\nedusti hänen mielestään eksoottis-tuntuista alamaailmaa, johon kuuluvat\nihmiset saattoivat tehdä mitä tahansa. Jotakin sellaista, mitä hän oli\nnähnyt mielifilmeissään: \"Tapahtui eräänä yönä\", \"Tyttö, joka uskalsi\",\n\"Ryöstö seraljista\" ja monissa muissa.\n\n— Että minä, mitä? änkytti poika hämmästyneenä tytön äkkiotteesta.\n\n— Ryöstät minut! Voit sitoa isän vaikka tuoliin ja laittaa hänelle\nsuukapulan. Sitten punomme lakanoista köyden ja karkaamme ikkunasta...\n\n— Onhan talossa hissi, — tokaisi Roopertti osaamatta ensi hätään muuta.\n\nHilkka heitti häneen lievästi paheksuvan katseen ja jatkoi:\n\n— ... nousemme kadulla odottavaan autoon ja ajamme kauas. Palaamme\nvihittyinä.\n\n— Vihittyinä! Miten se käy päinsä?\n\nRoopertti pyöritti päätään. Tietysti hän olisi iloiten mennyt\nkoreasilmäisen Hilkan kanssa vihille, mutta... Se iso MUTTA!\n\nHän selitti tytölle seikkailun mahdottomuuden. Mutta tyttö halusi\nkumminkin lähteä mukaan huviajelulle.\n\n— Sittenpähän nähdään, mitä teemme Turussa, — hän sanoi lyöden käsiään\nvastakkain kuin jonkin päätöksen vahvistukseksi. — Otathan minut\nmukaan, Rob?\n\nJa oikuttelevan perijättären tempauksesta melkein säikähtänyt nuori\nmies sai kaksi pehmeätä käsivartta kaulaansa ja suullisen täysosuman\nkeskelle — anteeksi! — naamatauluaan.\n\nTällä hetkellä astui konttoriin Vihtori, joka oli epäillyt tapailtavan\njotakin sellaista, mitä hän nyt näki.\n\n— Jukopliut, onko tämä talo suudelmien musta pörssi! — hän kiljahti,\nsotaäänellä. — Matkaan, herra Jitterpukki!\n\nRoopertti syöksyi ulos ja onnekseen ennätti väistää johtajan\nkengänkärjen, joka pyrki antamaan hänelle vauhtia.\n\nVihtori kääntyi tyttäreensä, joka korjasi olemustaan aivan kuin ei\nolisi tapahtunut mitään.\n\n— Hilkka, minä en voi ymmärtää, mitä rakastettavaa sinä tuossa\nJitterpukissa näet!\n\n— Hänellä on niin surumieliset silmät, niin, ja miellyttävät avonaiset\nkasvonpiirteet...\n\n— Avonaiset! Ainakin sillä suu on selällään, kun sille jotakin selittää.\n\n— Hänen fysionomiassaan on jotain Charles Boyerista, Robert Taylorista\nja...\n\n— Hörönlörön! Minun nuoruudessani olisi miehistä miestä sakotettu\ntuollaisesta Feliks-kissan naamasta!\n\n— Sinulla ei ole kauneusaistia, isä, — tokaisi Hilkka melko\nnenäkkäästi. Hän kääntyi ja lähti, mutta ovella vielä nakkasi:\n\n— Vaikka — ei sitä ollut äidilläkään!\n\nModerni iskelmätyttö meni ja paiskasi ovea perässään.\n\n— Gestapo, — mutisi Vihtori itsekseen tuijottaessaan hölmistyneenä\noveen, josta tyttö oli mennyt. Ja hän huokaisi syvään päivitellessään\nääneen:\n\n— Puhuipa näille swingpjateille mitä tahansa, niin se on sama kuin\nsopottaisi puuhevosen korvaan.\n\nHiltunen tuli käytävässä Isäntä-Vihtoria vastaan sitoen solmiota\nkaulukseensa. Hän oli peseytynyt ja hohkasi iloa vanhan ystävänsä ja\ntulossa olevan illastuksen odotuksesta.\n\n— Onnenpoika sinä olet, ystäväni Vihtori, — hän sanoi ihastellen. —\nSinulla on viihtyisä koti, herttainen puoliso ja tottelevaiset lapset.\nJaa jaa, onni yksillä...\n\n— Ja leipäkortti jokaisella, — jatkoi Vihtori.\n\nHilkka ilmestyi huoneensa ovesta pukeutuneena matkatakkiin ja\nkäsivarrellaan liina, jollaista naiset usein käyttävät automatkoilla.\n\n— Näkemiin, isä, — hän sanoi ja kiirehti Vihtorin ohi salaperäisesti\nhymyillen. Ovella hän kääntyi ympäri ja sanoi:\n\n— Tulen huomenna takaisin — Turusta!\n\nSamassa tyttö katosi.\n\n— Hilkka, sinä et saa...\n\nVihtori yritti juosta jälkeen, mutta kompastui kynnysmattoon ja\nnoustessaan viivähti niin kauan, että tyttö ennätti, juosta ulkona\nodottavaan autoon. Kuului starttihurahdus ja vaunu tiessään.\n\nVihtori palasi päätään raapien ystävänsä luo ja tuskaili:\n\n— Tarkoitukseni oli pitää noita nuoria etäällä toisistaan! Ja nyt minä\nolen toimittanut ne yhteen matkaan, minä, henkinen lipeäkala! Totisesti\nminä olen maailman suurin idiootti pienoiskoossa!\n\n— Noh, ei se vielä aivan tyhmä ole, joka tyhmyytensä itse huomaa, —\nHiltunen lohdutti.\n\n— Totta vie, vaikka tämä ihminen olisi kuinka viisas, ei se tule\ntoimeen ilman järkeä!\n\n— Mutta tyhmä menestyy ilman sitä. Eikö sinustakin tunnu, että nykyinen\nnuoriso tulee jo lapsena vanhuuden höperöksi?\n\n— Miltä kannalta sen ottaa, — Me teimme ennen, mitä uskalsimme, mutta\nuusi polvi tekee mitä tahtoo!\n\n— Ne kai tulevat nykyään enemmän äitiinsä, — naurahti Hiltunen.\n\nVihtori raapi korvallistaan ja mietti. Sitten hänen pyöreät punakat\nkasvonsa kirkastuivat ja hän sanoi:\n\n— Ei niin pahaa, ettei hyvää! Kun ei ole nuoria lempiväisiä kotona,\nniin ei tarvitse minunkaan olla vartiossa. Emilia lähti, tytär lähti,\nHokkanen lähti ja me lähdemme myös.\n\nVihtorin valtasi tuollainen \"anna-mennä-vain!\" — tunnelma ja hän\ntarttui ystävänsä vyötäröihin tanssittaen häntä liikkein, jotka\nolivat kuin yhdistelynä vanhasta- jenkasta, modernista congasta ja\nhypermodernista Hocey-Cosey —tanssista, jota näihin aikoihin eivät\nvielä pääkaupungin hyppykoulujen johtajatkaan osanneet.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU\n\n\n    \"Ystäväni kanssa kerran\n    ravintolassa,\n    muisteltiin me jonkin verran\n    jutun lomassa.\n    Musiikkia kuultiin,\n    vanhoja muisteltiin\n    ja kun erottiin, niin kadulla\n    vuoroin hyräiltiin:\n    Hei, sun kanssasi vain, vanha ystävä,\n    nyt me hetkeksi vain erotaan.\n    Terve taas, sinä vanha ystävä,\n    kyllä huomenna taas tavataan!\"\n\n                  (Hyvän ajan veisusta.)\n\nRavintolan nimi oli \"Traviata\", ja sitä Hiltunen ihmetteli.\n\n— Tänne Helsinkiin tulee aina kuin ulkomaille, — hän sanoi.\n\n— Noh, — myönnähti Vihtorit, — ja kun ulkomaalaiset tulevat tänne kuin\nkotiinsa, niin silloin kai ovat velat vastakkain.\n\nHiltunen, maaseudun mies, hymyili lukiessaan ruokalistaa:\n\n— Silakoita à la Bolrbon! Entä Kalakotletti à la Pompatour! Silakka ei\nainakaan kärsi kulttuurikriisistä, hehheh!\n\nMutta Vihtori kuiskutti jotakin tarjoilijattaren korvaan, ja he\nmolemmat näyttivät hyvin tärkeiltä kuin olisivat suunnitelleet\nsalaliittoa. — Kaksi semmoista pihviä, — kuuli Hitunen toverinsa\nkuiskuttelusta.\n\nTarjoilija vilkuili ympärilleen, siirtyi askelen ulommaksi Vihtorista\nja mittaili heitä tarkastavin katsein:\n\n— Saanko nähdä herrojen henkilöllisyystodistukset? hän pyysi viimein,\nmutta epäröivästä.\n\nVihtori ojensi pyydetyn paperin, samoin Hiltunen, vaikka perinjuurin\nhölmistyneenä.\n\n— Anteeksi epäilykseni, — sanoi tarjoilija hyväksyttyään todisteet. —\nNykyään on moraali mennyt niin alas, ettei ainakaan tuntemattomiin voi\nluottaa.\n\nJa nyökäytettyään suostuvaisesti tarjoilija meni toimittamaan\nkuiskittua tilausta.\n\n— Mitä tämä passintarkastus oikeastaan merkitsi? kysyi Hiltunen\nihmettelevin katsein.\n\n— Katsos, ne vähän pelkäävät tuolla \"pimeässä\". Sellaisia, jotka\nhaistelevat, eivätkä maistele.\n\nAnnos tuotiin pöytään salaperäisin menoin.\n\n— Eivätkös ne täällä Helsingissä yhteen aikaan syöneet farmiketun\npaisteja? kysyi Hiltunen. — Luin lehdistä, että niitä oli tarjottu\nnaamioituina.\n\n— Älä, pyhä veli, puhele mokomista! kielsi Vihtori leikatessaan\nhaarukkapalaa pihvistään. — Muuten minulta katoaa tyystin ruokahalu.\n\n— Se kai olisi mieluinen, vahinko — tällaisena aikana? arveli\npuolestaan Oulun mies. Ja koettaessaan paloitella sitkeätä\nlihanokarettaan hän tokaisi:\n\n— Hehheh, näitä helsinkiläisten paisteja analysoidessa pääsee\nmaatiaiselta ihan hevosnauru!\n\n— Eipä kumma, — myönsi Vihtori, pureskeltuaan palansa, — Uskon, että\ntämä pihvi on aikoinaan itsekin hirnunut!\n\nHiltusella oli paljon kummailemista näkemyksissään.\n\nLähellä olevaan tyhjään pöytään ilmestyi vaatimattomasti pukeutunut\nlaiha mies. Hän ei näyttänyt millään tavoin tärkeältä, ei edes kovin\nlukeneeltakaan. Mutta itse ravintolan omistaja, pönkkä herra, saattoi\nvieraan pöytään ja nöyrästi kumarrellen otti häneltä vastaan tilauksen.\n\nKun tarjoilijakin toimitti miehen pöytään tavaraa miltei, juoksujalkaa\nja hovimestari kävi omin käsin viemässä tuoreita ruusuja hänen eteensä\npöydälle, arveli Hiltunen kaimalleen:\n\n— Tuo on varmaankin niitä uusia hallitusmiehiä? Ministeri ehkä tai...\n\n— Ei pitäisi olla, — epäsi Vihtori, joka valppaana helsinkiläisenä\ntunsi mahtimiehet ja -naiset ainakin ulkonäöltä. Mutta hänkin tuli\nuteliaaksi nähdessään ohikulkevan professorin pysähtyvän tervehtimään\npieniä laihaa miestä ja makeasti hymyillen tiedustelevan hänen\nvointiaan tai lausuvan jotakin muuta kohteliaisuutta. Poistuessaan\nprofessorikin kumarsi syvään miehelle. Samoin monet muut herrat.\n\nVihtori lopulta kysäisi tarjoilijalta:\n\n— Kuka on tuo mies, jota noin kilvalla pokkuroidaan?\n\n— Suutari, — selitti tarjoilija. — Hänellä on tässä talossa\nkengänkorjaamo!\n\n— Parempi papin vihoissa kuin suutarin, — sanoi Vihtori toverilleen.\n\n— Tempora mutantur, nos et mutarmur in illis, — hymähti Oulun mies\ntoverilleen ajattelematta, ettei Vihtori kenties voinut suomentaa tätä\nhuomautusta aikojen muuttumisesta.\n\nMutta Vihtoripa oli kuullut koulua käyvien lastensa aikoinaan\nratkottavan moisia oppilauseita, joten hän tiesi kantaa kortensa\nviisauden kekoon:\n\n— Vähän me ihmiset sentään muutuimme. Tässäkin ravintokulttuurissa me\nolemme aina vanhanaikaisia — suustaladattavia kuin vaarin tussari.\nMutta kippis ja kilistys! Otetaanhan pilkkeitä!\n\n— Pilkkeitä?\n\n— Niin, puustahan tehdään pilkkeitä ja tämä nykyinen snapsi... Vai\nolisiko sanottava: puupaloja, lastuja? Tai — tikkuja?\n\n— Tikkis! — sanoi Hiltunen kilauttaessaan Vihtorin lasiin. — Olkoon\ntämä minun morsiameni malja!\n\n— Mitä? Aiotko mennä uusiin naimisiin?\n\n— Heti, kun eropaperini ovat kunnossa. Olen löytänyt viehkeän ja\nherttaisen leskirouvan, joka sopii minulle. Hän tulee aamujunalla\nPorvoosta minua tapaamaan.\n\n— Oohoh, luulin sinun toki viisastuneen entisestä pettymyksestäsi.\n\n— Uskon lopultakin pääseväni rauhan satamaan. Entinen avioliittoni oli\nsotasatama.\n\nKun kaimaksille tuotiin lasku, oli Vihtori niin suurpiirteisellä\ntuulella ettei välittänyt muuta kuin vilkaista loppusummaa ja\nvalmistautua maksamaan. Mutta Hiltunen, asianajaja, oli pikkutarkka ja\nhalusi ottaa selvän, mistä heitä oikeastaan veloitettiin.\n\n— Merkillinen lasku, — hän ihmetteli. — Mitä ihmettä nämä hieroglyfit\nja kabbaliset koukerot merkitsevätkään?\n\n— Rahallista häviötämme, — tiesi Vihtori.\n\nMutta Hiltunen kääntyi tarjoilijan puoleen ja osoittaen numeroa kysyi:\n\n— Mitä tuokin 80 markkaa tarkoittaa?\n\n— Kylmää hopeateetä, — selitti neiti hymyilen.\n\n— Emmehän me ole sellaista...\n\n— Kyllä, toinen herra tilasi.\n\nVihtori raapaisi päätään ja muisti:\n\n— Ahaa, minä pyysin lasin kylmää vettä, ja sekö...?\n\n— Niin, se on hopeateetä, à 80:-.\n\n— Voi herran kiekkurat! pääsi Vihtorilta — Paljaasta vedestä!\n\n— Ei suinkaan — siinä oli myös yksi sakariinitabletti, — väitti neiti\nvoitonvarmana.\n\nHiltunen uteli muitakin laskun merkillisyyksiä.\n\n— Suokaa anteeksi, se on erehdys, — sanoi neiti, kun Hiltunen löysi\nlaskutuksia tilaamattomista aineksista. Ja neiti korjasi hymyillen niin\nsuloisesti, etteivät kaimakset voineet pahastua.\n\nKaiken lopuksi Hiltunen purskahti nauramaan löytäessään viimeisen\nvirheen.\n\n— Voi sammatti, tässä laskussa on vuosiluku ja kuukauden päivämääräkin\nlaskettu markoiksi!\n\n— Siitä huomaat, että aika on rahaa, — pisti Vihtori, joka ei\nmenettänyt kielikerkeyttään ravintola-istunnonkaan jälkeen.\n\nJa hän olikin nyt riehakkaalla tuulleilla ja muisti iloisen laulun,\njota hänen piti hyräillä, kävellessään Hiltusen rinnalla orkesterin\nohi: Mutta sileätukkainen hovimestari riensi hätääntyneenä Vihtorin luo.\n\n— Herra, ei saa laulaa! Tanssimusiikki radioidaan tänä iltana ja\nmikrofoni on tässä lähellä.\n\nVihtori taputti ystävällisesti hovimestaria olalle ja selitti:\n\n— Mikä ei sovi muille, se sopii Vihtoreille. Olemme vähän\nlystittelemässä, nähkääs. Minä itse olen Vihtori Rantamo, ymmärrättekö?\nHelsingin kuuluisin liikemies, vaikka sen itse sanon, hik!\n\nJa yht’äkkiä Vihtori alkoi laulaa:\n\n—-Mun eukkoni on maalla, hip, hurraa!\n\nSäikähtynyt hovimestari syöksyi sulkemaan mikrofonia, joka oli lähellä,\nja todennäköisesti välitti Vihtorin esityksen maan radiokuuntelijoille.\nMuttei Vihtori ennätti vielä huutaa ystäväänsä Hiltusta taputtaen:\n\n— Mutta tää Vihtori ottaa eron häijystä rouvastaan ja sillä on jo uusi\nmorsian!\n\nSamassa mikrofonikin suljettiin. Mutta sanat oli sanottu.\n\nJos Vihtori olisi arvannut, mitkä seuraukset tulivat olemaan noilla\nsanoilla, olisi hän mieluummin ollut vaiti. Sillä aaltopituudet\nkuljettivat ne sanat kaikkialle, missä sinä iltahetkinä kuunneltiin\nradiota.\n\nKansan viisaus sanoo: Miekka miehen tappaa kieli tappaa tuhannen!\n\n\n\n\nVIIDES LUKU\n\n\n    \"Radio on keksintö railakas,\n    saat siitä nauttia aikanas.\n    Ennen ei sellaista ollutkaan,\n    miten ihmeessä toimeen on tultukaan?\n    Radio se vasta on kummien kumma,\n    siinä on ihmisen viisauden summa.\n    Radiosta vaarikin aikoinaan:\n    sanoi, että: Ei se ole tottakaan!\"\n\nEmilia oli päässyt onnellisesti maalle.\n\nHänen kaltaisiinsa voimaihmisiin harvoin uskaltavat\nvahinkopahalaisetkaan kajota. Ja Emilian luona istui joukko kyläkunnan\nrouvia ja neitejä tuliaiskorvikkeella, kuten hän vieraita kutsuessaan\noli vaatimattomasti pientä juhlaansa sanonut:\n\nMutta kun pöytä oli saatu koreaksi, kehoitta Emilia vieraitaan:\n\n— Kas niin, tytöt, maistakaamme pisara kuudentuhannen markan kahvia!\n\n\"Tytöt\" olivat enimmäkseen keski-iän ja seitsemänkymmenen painokilon\nylittäneittä — siis tuskin korttiannosten varassa eläneitä ihmisiä.\nNiitä elämänviisaita, aurinkoisia ja lähimmäisiään rakastavia\nihmisiä, jotka ymmärtävät antaa arvoa vitamiineille, ascorbini- ja\nferroscorbini-tableteille ja hormooni-injektioille.\n\nEmilian kahvipöytä toi mieleen tarumaisen rauhanajan. Ruotsista tuotuja\nsuklaamakeisia, venäläisiä karamelleja, entispäivien malliin leivottuja\naleksanterintorttuja ja muita pikkuleipiä.\n\nMutta valtava kaakku!\n\n— Siihen meni 20 munaa à 25 markkaa, — luetteli Emilia\nkaakkuviipaleilla herkuteltaessa,— kilo sokeria maksoi tuhannen ja\nkilo voita 800 markkaa. Työpalkkaa ottivat viisisataa, mutta mitä\nsiitä! Ottakaa, hyvät ystävät ottakaa, vaikka täytyy minun säästää\nsitä sunnuntaiksi herrakutsuja varten. Apteekkarin olen aikonut kutsua\nja tohtorin, niin, ja muitakin. Ajatelkaahan, tytöt, että viime\nkutsuillani herrat sanoivat minua koko illan Pohjan vanamoksi, vaikka\nenhän minä enää mikään niin kukkanen ole...\n\nVieraat eivät näyttäneet aivan niin iloisilta kuin olisi odottanut. He\nolivat keskiluokan väkeä, joka ei voinut elää noin yltäkylläisesti kuin\nEmilia, ja siksi vieraitten naurahdukset vaikuttivat niin teennäisiltä\nja pakotetuilta; että antimillaan ylvästelevä emäntäkin sen huomasi.\n\n— Mutta hyvät ystävät! hän huudahti. — Mehän tarvitsemme musiikkia!\nLaulua!\n\nNyt vieraat näyttivät suorastaan säikähtyneiltä. He tiesivät, mitä\nmerkitsi, kun Emilia alkoi laulaa.\n\nMutta yleiseksi helpoitukseksi Emilia valitti:\n\n— Ikävä, etten saanut pianoa kaupungista tänne. Kuljetusvaikeudet\nnykyään... Mutta onhan meillä radio!\n\n— Nyt juuri radioivat tanssimusiikkia ravintola Traviatasta, huomautti\nleveäkasvoinen rouva. Hän oli saanut käsiinsä sanomalehden ja luki\nsiitä tietonsa.\n\nKun sivullisia ei ollut lähistöllä, kuunteli Emilia mielellään\niskelmiä. Mutta \"piireissä\" hän mutisti suutaan puhuessaan\n\"siirappisävellyksistä\" ja \"iskelmistä\", eikä hän kaupunkiasunnossa\nsallinut muittenkaan perheenjäsenten niitä kuunnella — naapurien vuoksi.\n\nMutta nyt oli aito, kofeiinipitoinen, väkevä, musta juoma stimuloinut\nemännän ja vieraat miltei hutikka-asteelle — hyvä kahvihan niin\nvaikuttaa — ja he höllentäytyivät sikäli, että päättivät kuunnella\nravintola Traviatan ohjelmaa.\n\nViehkeä tango sulostutti kahvin antaman nautinnon kaksinkertaiseksi.\nEmiliankin mieleen muistuivat ne ihanat ajat, jolloin hän\ntanssikursseilla liihoitteli ensimmäisiä kertojaan elämän pyörteissä.\nSitten hän muisti povarien ja selvänäkijöitten sekä horoskooppien\ntekijäin ennustukset ihmeellisistä tapahtumiset, joita hänelle oli\nsattuva lemmenasioissa. Ne \"herrakutsut\" saattoivat tuoda selvyyden\ntähän arvoitukseen.\n\nTango vaihtui swingiksi ja sen aikana, kuului epämääräisiä, jokin\nlauseen katkelma tai sana.\n\n— Ravintolayleisön ääniä, — tiesi Emilia selittää toisille. — Kun\nmikrofoni on asennettu orkesterin lähelle, kuuluu siitä toisinaan\nkaikkea mitä ihmiset puhuvat.\n\nTällaisen ylimääräisen keskustelun kuunteleminen on tietysti\njännittävämpää kuin virallinen ohjelma. Niinpä riemastuneesti\nradioyleisö kuunteli kerrankin, kun porilaisen lähetyksen loputtua\nmikrofonit olivat jääneet sulkematta. Kansa kuuli taiteilijoitten\nkiistelevän keskenään. Mutta kuuluttaja huomasi erehdyksen ja oli\nkyllin nokkelaälyinen pelastaakseen porilaisten maineen julistamalla\nmikrofoniin. — Tähän päättyi lähetyksemme — Tampereelta!\n\nMutta Emilia ja hänen vieraansa saivat tavallista suuremman yllätyksen\nradiosta. Kuului epämääräistä kiistelyä ja vihdoin erottui selvästi\nmiehen ääni, joka sanoi:\n\n— Minä itse olen Vihtori Rantamo, ymmärrättekö? Helsingin kuuluisin\nliike...\n\nJokin häiriö sekoitti lopun, kunnes Vihtorin laulu kuului:\n\nMun eukkoni on maalla, hip hurraa!\n\nEmilia oli jäykistynyt kipsikuvaksi, vieraat silmäilivät toisiaan\nilmein, joita ei olisi voinut kuvata muulla kuin kameralla. Mutta vielä\nkummallisemmiksi muuttuivat ilmeet, kun rennon äänen kuultiin sanovan:\n\n— Mutta tää Vihtori ottaa eron häijystä muijastaan ja sillä on jo uusi\nmorsian!\n\nMitä nyt seurasi Emilian kutsuilla, sen kertoisi parhaiten äänielokuva.\n\nTalon rouva, jota asia enimmän koski, ei pyörtynyt. Päinvastoin\nhän joutui hoivaamaan vieraitaan ja virvoittelemaan heitä. Mutta\nkun vieraat olivat lähteneet, silloin päästi Emilia \"oman itsensä\"\nvalloilleen ja sen saivat kokea huonekalut, erittäinkin radiokone.\n\n— Miina! Miina! Miina! Emilia huusi korkealla äänellä, vaikka\nhiljaisempikin olisi kuulunut seinän takana olevaan keittiöön.\n\n— Tässä olen, tässä.\n\nMiina ilmestyi ovelle ja tuijotti hämmästynein silmin vuoroin\nemäntäänsä, vuoroin raajarikkoisia huonekaluja.\n\n— Miina laittaa herätyskellon soimaan! Heti! Heti! Heti! Kuuleeko\nMiina? Onko Miina kuuro?\n\n— Ku-kuulen. Mutta mitä varten sitä kelloa nyt heti soitetaan?\n\n— Viisasteleeko Miina? Miina saa lähteä heti talosta, ellei Miina\nopi... Minä tarkoitin, että Miina asettaa herätyskellon soimaan kello\nviideksi aamulla.\n\n— Lähteekös rouva kalastamaan, kun niin varhain...\n\n— Vaiti! Junalle, aamujunalle!\n\nVoimme huoletta vetää hämyisen verhon loppuillan tapahtumien ylitse.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU\n\n\nNyt oli aamu ja Espiksen puissa visersivät kaupunkilinnut, orava\nvilisteli Hesperian puiston käytävillä kuin kotonaan ja raitiovaunujen\njyrinä herätteli nukkuvia helsinkiläisiä unestaan päivän töihin.\n\nVihtori oli halunnut illalla lähteä 'jatkolle' eräitten\nkesäleskituttaviensa luokse. Mutta Hiltunen oli väsynyt, joten hän\nsai avaimet voidakseen mennä Rantamon asunnossa olevaan huoneeseensa\nnukkumaan.\n\nHiltunen oli tuollainen hyvänahkainen asianajaja, joka oli harmaantunut\nkaukaisessa maaseutukaupungissa. Hän oli kohtuuden mies, eikö hän ollut\nryhtynyt kilpailemaan tälläkään iltana kaimansa ryyppytaituruuden\nkanssa. Käveltyään. Traviatasta asuntoon, hän tunsi piristyneensä\nja istunnon jäljet olivat haihtuneet, kun hän riisuutui sinisessä\nhuoneessa.\n\nMutta ennen maatapanoaan hän kaivoi matkalaukustaan valokuvan, joka\nesitti miellyttävän näköistä, keski-iän ylittänyttä naista. Hän ihaili\nkuvaa ja käänsi sen ympäri lukeakseen ties miten monennen kerran pikku\nrunoa, jonka \"Oma Augustasi\" oli omistanut \"Rakkaalle Vihtorilleni\".\n\nAamulla hän heräsi maitoastioitten räminään, joka kuului samassa\ntalossa olevan maitokaupan kohdalta. Lähtiessään asemalle morsiantaan\nvastaan Hiltunen poikkesi kurkistamaan kaimansa huoneeseen. Mutta,\nystävä ei ollut saapunut vieläkään kotiin. Hiltunen ymmärsi. — Hm, ne\nkesälesket, — hän hymähti itsekseen.\n\n\u003Ctb>\n\nHe ajoivat autolla Hiltusen tilapäisasuntoon. Augusta puheli\nhiljaisella kujertavalla äänellä, hänen olemuksensa toi mieleen\nkyyhkysen. Saattoi uskoa, ettei Hiltusen uusi valittu tulisi olemaan\nentisen kaltainen, vaan hyvä, hellä nainen.\n\n— Majailen täällä ystäväni, johtaja Rantamon luona, selitti Hiltunen\nmorsiamelleen avatessaan ulko-ovea. — Hänellä on hiljainen, viihtyisä\nkoti ja onnellinen perhe-elämä. Ja minä toivon, että me... Vai mitä,\nAugusta?\n\nHe olivat tulleet eteiseen ja Hiltunen auttoi morsiamen yltä\npäällystakkia.\n\n— Toivokaamme niin, Vihtori, sanoi Augusta ja katsoi miestä\nluottavaisesti suurilla, lempeillä pilvettömän taivaan värisillä\nsilmillään.\n\nHe istahtivat hallin pehmustetuille nahkatuoleille. Talossa vallitsi\nhiiren hiljaisuus, tietenkin koska. Emilia oli maalla, isäntä-Vihtori\njossakin muualla, Hilkka ja Roopertti Turussa.\n\n— Näinä päivinä saan eropaperit kuntoon,— selitti Hiltunen Augustalle\npitäen tätä hellästi käsistä.\n\n— Onko entinen vaimosi jo antanut suostumuksensa? kysyi uusi morsian.\n\n— On. Itsepä hän alinomaa vatkuttikin erosta ja erosta. Hän suorastaan\ntarkoitti minut omasta kodistani.\n\n— Mutta jospa sittenkin tulet vielä kaipaamaan häntä? arveli morsian\npiirrellen ujostuneena lattiaa kenkänsä kärjellä.\n\nHiltunen irroitti kätensä Augustan käsistä ja hypähti kiihdyksissään\npystyyn.\n\n— Sitä hirviötä, hän huudahti ja kävellen edestakaisin kuin raivoaan\nlauhduttaakseen jatkoi:\n\nEn ikinä kaipaa häntä enää. Rakkauteni häneen on iäksi kuollut, hän\nitse tappoi sen. Koko avioliittomme aikana en saanut siunaaman ajaksi\nrauhaa enkä edes suunvuoroa missään asiassa.\n\n— Lienenkö minä sen parempi huokasi. Augusta ja risti sormensa kuin\nrukoillakseen parannusta.\n\nHiltunen pysähtyi, katsoi pitkään morsiamensa sinisilmiin ja sanoi\nvakavasti:\n\n— Sinä et voisi olla ilkeä, vaikka tahtoisitkin, rakkaani. Uskon, että\ntulemme vähintään yhtä onnellisiksi kuin ystäväni Rantamo, jonka Emilia\non herttainen kuin kevätaurinko. Niin ystäväni on kertonut. — Olemmehan\nolleet salakihloissa jo melkein kaksi vuotta, toki tunnen sinut.\nEnsi viikolla — toivoakseni — saamme julkaista kihlauksemme kaikissa\npääkaupungin ja myös Oulun lehdissä.\n\n— Ja radiossa, lisäsi Augusta leikillisesti.\n\nHiltunen nauroi kuin hyvällekin sukkeluudelle. Rakastavaiset ovat\nsellaisia, että he itkevät ja nauravat päättömästi — ja siepaten\nmorsiantaan kainaloista hän kohotti tämän jalkeille ja alkoi pyörittää\nlattialla rallattaen.\n\nRakkaus tekee vanhatkin nuoriksi, ainakin sisäisesti. Niin ja mikäpä\nmuu kuin rakkaus on ihmisiä kautta aikojen laulattanutkin.\n\nHiltunen johdatti Augustansa jälleen nahkatuoliin istumaan.\n\n— Lähdemmekin aamiaiselle, — hän ehdotti morsiamelleen. — Istupa\nminuutti, niin käyn katsomassa, joko ystäväni Rantamo on huoneessaan.\n\n— Ole hyvä, Vihtori!\n\nAugusta nyökkäsi ja Hiltunen lähti huoneiston etäisimpään kolkkaan,\nmissä talon isännän oma huone sijaitsi.\n\n\u003Ctb>\n\nEmilia saapui hieman myöhäisemmällä junalla kuin Augusta omalta\nsuunnaltaan. Hän kertasi mielessään Vihtorin sanoja, jotka oli kuullut\nradiosta, ja käsitteli päivänvarjoaan niin kovakouraisesti, että sen\nvarsi rapsahti poikki. Siitä, hän suuttui lisää.\n\nTalon portaikossa hän ei malttanut odottaa hitaasti matelevaa\nhissiä, vaan syöksyi portaita ylös salamamaisella vauhdilla kuin\nseitsentoistavuotias urheilutyttö.\n\nMalttamatta edes riisua päällysvaatteitaan hän ryntäsi tuiskahdellen ja\navaimia helistellen suoraan halliin.\n\nEmilia, pysähtyi yhtäkkiä. Hän näki Augustan.\n\n— Taivas! Täällä on kuin onkin nainen! pääsi häneltä sekavana mutinana,\njosta vieras ei saanut selvää.\n\nAugusta vastasi Emilian tuijotukseen rauhallisin katsein, nousi ja\nkumarsi hieman epäröivästi, sillä hän ei tiennyt, kuka tulija oli.\n\nEmilia ei tervehtinyt. Hänen huulensa liikkuivat ensin jonkin aikaa\nkuin sanoja tapaillen, kunnes hän sai änkytetyksi:\n\n— Mi-mitä tekemästä teillä on tä-täällä?\n\nAugusta katsoi ihmettelevästi kysyjään, joka ei noudattanut\nminkäänlaista vieraskoreutta. Mutta hyväluontoisuudessaan ei Augusta\nvoinut olla antamatta selitystä, joka tosin sujui jäykästi.\n\n— Olen käymässä sulhaseni luona.\n\n— Sulhasenne! huudahti Emilia kimeästi.\n\n— Niin sanoin.\n\n— Täällä? Tässä talossa?\n\nAugusta katsoi yhä ihmettelevästi kysyjään, joka käyttäytyi hänen\nmielestään mahdollisimman epähienosti. Mutta Emilia ei jäänyt\nodottamaan hänen vastaustaan, vaan kiihdyksissään otti askelia suuntaan\nja toiseen ikään kuin epäröiden minne päin syöksyisi. Samalla hän\nmutisi puoliääneen:\n\n— Vihtori, senkin...! Minun pitää tavata Vihtori! Augusta kuuli sanat\nja otaksui kysymyksen olevan Hiltusesta, sillä muuta Vihtoria hän ei\naavistanut lähistöllä olevankaan.\n\n— Mitä? hämmästeli Augusta. — Onko teillä jotakin puhumista Vihtorille?\n\nEmilia kääntyi niin äkkiä, että Augusta hätkähti ja peräytyi hieman\ntuolinsa selkänojaa vasten.\n\n— Vihtorille! matki talon valtiatar kuin ihmetellen, että toinen\nsaattoi lausua tuon niin tutunomaisesti, jopa omistavansävyisesti. Ja\nhän lisäsi purevan ivallisesti:\n\n— Mahdatte olla hyvinkin läheinen ystävä Vihtorille?\n\n— Totta kai! Hän juuri on sulhaseni!\n\nEmilian silmät olivat ammollaan kuin huuhkajan silmät.\n\n— Ihminen, mitä te puhutte? hän huusi koleasti,\n\nAugusta vastasi rohkeasti Emilian tuijotukseen.\n\n— Selvää totuutta, — hän sanoi. — Ensi viikolla julkaisemme\nkihlauksemme aivan virallisesti. Olemmekin olleet salakihloissa liki\nkaksi vuotta.\n\n— Jo kaksi vuotta! Eikä minulla ole ollut aavistustakaan tästä\nsalakähmäisestä suhteesta!\n\n— Salakähmäisyys loppuu! näinä päivinä, — selitti Augusta tyynesti. —\nVihtori puuhaa juuri eropapereita...\n\n— Ero...?\n\n— Niin. Ja sitten Vihtori ja minä menemme naimisiin.\n\nEmilia seisoi jähmettyneenä parin hengenvedon ajan ja hänen kasvonsa\nolivat tummanpunaiset. Hän suoristautui ryhdikkääksi kuin ruhtinatar ja\nlausui kolkon juhlallisesti:\n\n— Nainen! Tietäkää, että Vihtori on minun mieheni!\n\nNyt Augusta oli ymmärtävinään koko jutun. Hiltusen kuvaus entisestä\nvaimostaan ei ollut vielä unohtunut hänen, Augustan, mielestä. Hän\ntiesi, että Vihtori Hiltunen oli hyväluontoinen, siivo mies, ja\ntuo nainen vaikutti valtiatar-eleineen ja töykeine puhetapoineen\nvastustusta herättävältä. Niinpä hän päätti sulhasensa puolesta sanoa\nsuorat sanat tuolle naiselle, joka oli tehnyt miehensä onnettomaksi.\nHän katsoi Emiliaa suoraan silmiin ja sanoi:\n\n— Vai niin, tekö olette se syöjätär, joka kiusaatte Vihtoria kaiken\navioliittonne ajan! Kyllä kai tiedätte, ettei hän ole tuntenut itseään\nonnelliseksi teidän rinnallanne?\n\n— En ole tiennyt! Vihtori ei ole koskaan ilmaissut minulle\neroaikomuksistaan.\n\n— Jaa, te ette ole antanut hänelle koskaan suunvuoroa.\n\nEmilia kurotti kätensä kattoa kohti ja mutisi puolittain itsekseen:\n\n— Minä hellä, siveä ja lempeä vaimo en koskaan aavistanut tätä kavalaa\npetosta!\n\n— Mitä petosta? ihmetteli Augusta. — Itsehän olette suorastaan\npakottanet hänet eroon!\n\n— Onko Vihtori sanonut niin?\n\n— On. Hän on kertonut minulle kaikki. Ja nähtyäni teidät minun täytyy\ntunnustaa, että hänen kuvauksensa teistä on enemmän kuin sattuva.\n\nEmilia teki äkillisen syöksähtävän liikkeen vierasta naista kohti,\nmutta tämä vetäytyi varmuudeksi tuolin suojaan.\n\n— Missä on Vihtori, missä? hän tiukkasi naiselta, mutta kun ei saanut\nvastausta, hän lähti Vihtoria huudellen ja ovia aukoen etsimään\nsyntipukkia. Jos hän olisi sattunut Hiltusta vastaan, olisi erehdys\nselvinnyt nopeasti. Mutta Emilian kadottua konttorin puolelle ilmestyi\nHiltunen toiselta suunnalta halliin.\n\n— Huusiko täällä joku minua? hän kysyi morsiameltaan.\n\nAugusta kiirehti vetämään häntä kädestä ulko-ovelle, hätääntyneesti\nselittäen:\n\n— Tule, joudu ulos! Sinun entinen vaimosi on tullut tänne ja repii\nsilmät päästäsi, jos tapaa sinut!\n\n— Miten ihmeessä se kiusanhenki on tänne osunut? kummasteli Hiltunen.\nHän aikoi viivyttäytyä puhuakseen entisen \"vaimonsa\" kanssa, mutta\nAugusta ei sallinut hänen jäädä.\n\n— Hän saattaa vaikka murhata sinut, — pelkäsi morsian ja ottaen\npäällystakkiansa harteilleen veti Hiltusen mukanaan ulos.\n\nEmilia syöksyi kuin raivotar huoneesta toiseen, mutta yhtäkään elävää\nolentoa hän ei tavannut. Hän ihmetteli, missä mahtoi olla Hokkanenkin.\nTähän aikaan hänen piti jo puuhata konttorissa. Tietysti mies hoiti\ntyönsä leväperäisesti, koska talossa ei ollut silmälläpitäjää. Ja\nmissä Hilkkakin oli? Näihin aikoihin hän tavallisesti vielä nukkui\nhuoneessaan mutta nyt oli huone tyhjä. Emilia totesi, ettei vuoteessa\noltu nukuttu laisinkaan viime yönä.\n\nVihtorin huoneessa Emiliaa kohtasi uusi yllätys.\n\nPöydällä oli suurikokoinen naisen, vieraan naisen valokuva. Emilia\nsieppasi sen ja totesi, että kuva oli samasta naisesta, joka äsken\nsanoi olevansa Vihtorin uusi morsian.\n\nKuvan takana oli kirjoitus:\n\n    Rakkaalle Vihtorilleni:\n\n        Mun kuvaani, mä tiedän sen,\n        sä aamuin illoin suutelet.\n        Tokhan sen,\n        mä tietänen,\n        kun samat meill' on tuntehet.\n\n                    Augustasi.\n\nEmilian tämänhetkinen mielentila oli vähintään sekava ja sen\nseurauksena oli valokuva lattialla pieninä silppuina.\n\nOikeastaan Emilia oli ansainnut nämä koettelemukset, sillä kohtalo\ntahtoi hioman ojentaa itsevaltaista Emiliaa. Emilia oli tyttären.\nHilkan tulevaisuutta piirustellessaan pitänyt itsestään selvänä,\nettä tämä menisi naimisiin äidin määräämän miehen kanssa. Ja mies\ntulisi olemaan vähintään eversti tai siviilimiehistä joku hienoston\nmuotilääkäri tai korkeampi virastopäällikkö.\n\nSiksipä Emiliaa kohtasi halvauttava yllätys, kun sähkösanomalähetti toi\nVihtori Rantamolle osoitetun sähkeen, joka kuului:\n\n\"Onnittele meitä isä olemme kihloissa hilkka ja robert turku\"\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU\n\n\nHilkka ja Roopertti olivat ajaneet Turkuun.\n\nHilkka nukkui yönsä Turussa asuvan tätinsä siipien suojassa, mutta\nRoopertti otti huoneen hotellista.\n\nAamulla Roopertti sai suoritetuksi asian, jota varten hänet oli\nlähetetty matkalle. Sitten hän ajoi vaunun Hilkan tädin asunnon\neteen hakeakseen isäntäväkensä tyttären kotimatkalle. Mutta\nHilkka, äkkiottoinen ja omavaltainen neito, päätti tehdä ratkaisun\nheidän kahden nuoren lemmen asiassa. Ja niin kävi, että kun he\nmenivät Hamburger Pörssiin aamiaiselle, oli se samalla heidän\nkihlajaisateriansa.\n\nMolempien nimettömissä kiilteli kultasormus. Syödessään alkupaloja, he\nunohtuivat hypistelemään sormuksiaan ja ihastelemaan niitten kimallusta.\n\n— Ai ai, miten kivaa on olla kihloissa! riemuitsi Hilkka, joka tuskin\noli mietiskellyt ottamansa askeleen vakavuutta. — Minua, aivan\nnaurattaa ajatellessani, mitä äiti tulee sanomaan tästä!\n\nRoopertin korvanlehdet hehkuivat punaisina, osaksi rakastumisesta ja\nkihlautumisen ilosta, mutta myös jonkinlaisesta huonon oman tunnon\naiheuttamasta pelästyksestä:\n\n— Varjelkoon minua vielä nauramasta, — hän sanoi. — Entä isäsi, jolle\njoudumme ensiksi tekemään selkoa, tästä toimenpiteestä?\n\n— Oh, ei isästä ole väliä, — huitaisi Hilkka suruttomasti. — Mutta\näitiä varten on keksittävä jonkinlainen meriselitys.\n\n— Tässä tapauksessa, autoselitys.\n\n— Onneksi meillä on aikaa, — lohduttautui nuori morsian optimistisesti.\n— En menekään äidin luo maalle, ja hän taas palaa kotiin vasta\nkuukauden päästä.\n\n— Ja räjähtää kuin myöhästynyt maanjäristys!\n\n− Antaa räjähtää, se virkistää hänen hermojaan.\n\nTarjoilija toi paistettua lahnaa pääruuaksi. Ruotoisen kalan syöminen\nvaati niin paljon huomiota osakseen, että keskustelussa syntyi hetkeksi\ntauko.\n\nKun kala oli syöty, pyyhki Roopertti suutaan lautasliinaan ja esitti\nkysymyksen, joka näytti painaneen hänen mieltään:\n\n— Mutta mitä minä sanon ensiksi isällesi. Tästä...\n\n— Et mitään erikoista, — epäsi tyttö. — Olen jo ilmoittanut hänelle\nsähkeellä tämän ihastuttavan perheuutisen.\n\n— Varjelkoon! Hän on mahtanut tulla ilosta hulluksi, — lasketti\nRoopertti silmät pyöreinä.\n\n— Sitä hän oli jo eilen, kun äiti lähti.\n\n— Siitä ilosta hän selviää pian ja vaatii minulta tilityksen kaikesta.\n\n— Ei isä selviä ennen kuin äiti tulee kotiin. Sitä paitsi: Mitä me\nminun vanhemmistani välitämme. Mehän perustamme oman kodin.\n\nVasta kihlautunut nuori konttoriapulainen vaipui mietteisiin. Hän\nhypisteli sormiaan kuin olisi suorittanut vaikeata päässälaskua. Hän\nkatsahti neuvottomana tyttöön, avasi jo suunsa kuin jotakin sanoakseen,\nmutta vaikeni kumminkin.\n\nHilkka huomasi sulhonsa epäröinnin ja tiedusti pilaillen:\n\n— Niin, Rob, miksi auot suutasi kuin kala etkä puhu? Kysymys on meidän\nomasta kodistamme. Perustamme sen heti:\n\n— Mutta — rahat?! tokaisi viimein nuorimies, joka ei ikänään ollut\nsäästellyt varoja Hilkka ei ollut koskaan kärsinyt rahanpuutetta eikä\nvoinut ymmärtää, että sellaista saattoi olla olemassakaan. Vanhempiensa\nkotona hänellä oli ollut kaikkea, yllin kyllin, eikä hän edes kunnolla\nkäsittänyt, että rahaa oli hankittava. Sitähän sai isän lompakosta,\nmilloin tarvittiin. Niinpä tämä hemmoteltu perijätär suhtautui\nhuolettomasti rahakysymykseen:\n\n— Oo, mehän tarvitsemme niin mitättömän vähän, — arveli hän. — Meillä\non rakkautemme, ja se on arvokkaampi maallista rahaa ja omaisuutta.\nEikö niin, Rob?\n\n— Niin, rakkaani, — myönsi nuori mies ja hypisteli sekavassa\nmielentilassa ollen sanomalehteä, jonka oli saanut naapuripöydästä.\n\nHilkka jatkoi haaveilevana:\n\n— Me laitamme pienen pikkuruisen kodin, jossa vietämme onnenhetkiä, me\nkahden vain. Ensi aluksi tarvitsemme ainoastaan — odotahan — ehkä vain\npari kolme huonetta...\n\n— Pari kolme huonetta! äännähti Roopertti sanomalehtensä takaa\nkuoleutuvalla äänellä.\n\nHän totesi, ettei nuori morsian ollut ensinkään \"kärryillä\" nykyisen\nasuntopulan ja muun elämänvaikeuden suhteen.\n\nMutta Hilkka ei edes huomannut sulhonsa äänen paljon puhuvaa väritystä,\nvaan haaveili edelleen:\n\n— Niin, ja keittiö lisäksi, Ah, en ollut muistaakaan: Pari boksia\ntäytyy olla vieraidenkin varalle, oo, ja palvelijoita varten myös\nmuutama...\n\n— Palvelijoita varten?\n\n— Totta kai! Eihän heitä voida pitää ulkona. Mutta ison eteishallin me\nvielä tarvitsemme, sellaisen, jossa voi pitää tanssiaisia. Me kutsumme\nsitten vieraita...\n\nRoopertti ei voinut olla huudahtamatta kesken kaiken:\n\n— Mutta rakas ystävä, minähän olen vai konttoriapulainen enkä...\n\n— Ole huoletta! Kyllä minä osaan järjestää. Niin, Rob, minulla tulee\nolemaan raskasta järjestäessäni tämän kaiken kuntoon ja sinä pääset\nhelpommalla. Olen aina kuullutkin, että rouvat rasittuvat enemmän\ntalouspuuhissaan, ja nyt vasta joudun kokemaan sen itse. Tietysti\nminun tehtäväkseni jää huonekalustojen suunnittelu — tosin voin ottaa\nsisustusarkkitehdin avukseni, mutta...\n\nHilkan pysähtyessä vetämään henkeä luetteloinansa välillä sai sulhanen\nvirkatuksi:\n\n— Kuinka monta huonetta me siis yhteensä — sinun mielestäsi tarvitsemme?\n\nHilkka laski sormillaan:\n\n— Yksi, kaksi, kolme — hm, vähintään seitsemän.\n\nRoopertti haukkoi ilmaa kuin maalle vedetty lahna.\n\n— Mutta vuokralautakunta ei anna, meille puoltakaan. Pitäisi olla viisi\nlasta, että saisimme seitsemän huonetta.\n\n— Viisi?\n\n— Vähintään:\n\n— Me hankiimme — tietysti, — arveli Hilkka optimistisesti.\n\n— Kuluu vuosia ennen kuin summa on täysi.\n\nHilkka liikehti mietteissään. Hän suoritti päässälaskua punamaalia\ntiukkuvat huulet äänettömästi lukusanoja muodostellen. Vihdoin hän löi\nkäsiään riemukkaasti vastakkain ja iski kuin valtin pöytään.\n\n— Vuosi riittää! Muistat kai Dionnen viitoset?\n\n— Että mitä?\n\n— Viitoset, minä sanoin! Olemmeko me huonompia kuin...?\n\nPoika vaipui nyt vuorostaan miettimään. Hänenkin huulensa liikkuivat\näänettömästi. Viimein hän sanoi raukeasti:\n\n— Mutta Hilkka! Minunko tuloillani pitäisi huoltaa ne viitoset ja\nlukaalit?\n\n— Juu. Mieshän maksaa laskut!\n\n— Tiedätkö, miten paljon minulla on palkkaa isäsi konttorissa? kähisi\nsulho väännellen kasvojaan kuin lemmentuskissa kiemurteleva Othello.\n\n— Tietenkin naurettavan vähän.\n\n— Vähän yli tuhat markkaa kuussa.\n\nHilkka ei voinut olla nauramatta. Hän ei koskaan ollut tullut\najatelleeksikaan palkkaetuja. Hän oli enemmän pannut merkille\nnuoren miehen conga- ja jitterbugkykyjä, hänen tuuhean tukkansa ja\nmiellyttävät kasvonsa. Sitä paitsi Rob oli hupaisa seuramies, vaikkakin\nhän tällä kertaa vaikuttikin hermostuneelta.\n\nMutta toista tuhatta markkaa kuussa!\n\nMitä se oli tänä mustan pörssin ja hintaruuvin kiristymisen aikana?\nNyt Hilkkakin sen hoksasi. Hän pysähtyi miettimään ja hän teki\najatuksissaan laskelmia, pudistaen välillä kaunista päätään kuin\npyyhkäisisi jonkin laskun mitättömänä ylitse.\n\nMutta yhtäkkiä hän oli keksivinään jotakin erinomaista ja huudahti\nihastuen:\n\n— Mutta Rob, isähän erottaa sinut toimestasi heti tämän jälkeen!\n\n— Ja sitten\n\n— Hankit itsellesi paremmin palkatun toimien.\n\n— Tänä aikana!\n\n— Niin, nythän on sopiva aika, koska pian menemme naimisiin.\n\nRoopertti katsoi morsiameensa raukenevin silmin ja selitti:\n\n— Hyväpalkkaisia toimia ei ole olemassakaan. Ei ainakaan minun alallani.\n\n— Niinkö?! ihmetteli kiinteistövälittäjän tytär, joka hyvin vähän tunsi\npalkkalaisten ja varattomien elämää.\n\n— Niin.\n\nHilkka nojasi pöytään kyynärpäillään ja leuka käsien välissä antautui\nkerran elämässään syvälliseen mietiskelyyn. Se oli raskasta tehtävää\ntottumattomille aivoille.\n\n— Hurraa, eläköön äly! hän puhkesi yhtäkkiä riemuitsemaan. — Minä olen,\nkeksinyt hienon idean. Ajatella, ettet sinä, Rob, ole huomannut sitä!\n\nRoopertti kohotti painuneen päänsä sanomalehden takaa ja hänen\nilmeessään oli toiveikkuutta.\n\n— Mitä olet keksinyt sitten? hän kysyi.\n\n— Kuule, sinä voit aloittaa oman liikkeen ja ruveta ansaitsemaan\nsatumaisia summia.\n\nToivon kajastus nuoren miehen silmissä sammui.\n\n— Liikkeen, liikkeen! Hyvä ystävä, näihin aikoihin lopetellaan\nvanhojakin, liikkeitä. Voi sentään, miten ymmärtäväinen pikku rouva\nsinusta tuleekaan!\n\nHilkka ei huomannut sala-ivaa sulhon huomautuksessa, vaan otti kaiken\nimarteluksi.\n\n— Niin, eikö tulekin! hän sanoi. — Saat nähdä, Rob, että osaan\nvallita tulevassa kodissamme paremmin kuin äiti. Hän onkin jo niin\nvanhanaikaisen hölläkätinen.\n\nRoopertti kohautti salaa olkapäitään ja kiinnitti katseensa lehteen.\n\n— Niin, rakkaani, — hän mutisi kuin keskustelusta luopuneena.\n\nHilkka heitti häneen närkästyneen silmäyksen. Mies ei näyttänyt pitävän\ntärkeänä kuunnella enempää hänen mielipiteitään.\n\n— Mehän istuimme tässä kuin ikäloppu pariskunta. Mies lukee\nsanomalehtiä sensijaan, että lukisi vaimonsa silmistä hänen\ntoivomuksiaan.\n\n— Niin, rakkaani, — mutisi Roopertti väsyneesti kuin huomaamattaan,\nollen kokonaan kiintynyt lukemiseensa.\n\n— Niin rakkaani, niin rakkaani, — kertasi Hilkka kiivaasti.\n\nJa äkkiä hän kavahti pystyyn, sieppasi lehden nuoren miehen silmäin\nedestä ja sanoi miltei suuttuneena:\n\n— Minä otan sinulta pois tämän lehden! Minä itse luen sinulle\npäivänpolitiikkaa ja tärkeimpiä uutisia.\n\nHilkka luki ääneen ilmoituksia. \"Kuka vaihtaa villajumpperin\nsakariiniin?\" — \"On läskiä ja hunajaa, tahdon lapikkaat ja\nsähkösilitysraudan.\" — \"Sitä tuntematonta miestä, joka varasti aseman\novella istuvan naisen jalasta mustanauhaiset puukengät, kehoitetaan\ntuomaan ne samaan paikkaan takaisin.\" Ja niin edelleen.\n\nViimein Hilkan katse osui miljoona-arpajaisten voittoluetteloon.\nHänellä ei ollut arpoja, mutta tiesi, että sulhanen harrasti niitä, ja\nsiksi hän luki ääneen numeron, mille päävoitto oli langennut.\n\nSe oli 3062.\n\nRoopertti oli istunut välinpitämättömänä. Mutta kuultuaan numeron, hän\nhypähti kohoksi kuin joustimen ponnahduttamana. Hän sieppasi taskustaan\nmuistikirjan ja selaten sitä melkein huusi Hilkalle.\n\n— Mitä? Mille numerolle, mille?\n\nKolme noll' kuus' kaks'!\n\nNäytä! Anna minä katson omin silmin, en usko muuten! Tänne lehti!\n\nHän sai lehden, tuijotti numeroa, vuoroin taskukirjansa sivua, jossa\nmyös oli numeroita.\n\n— Herrajee! Minun numeroni. Minun!\n\nHilkan koreat silmät olivat ammollaan hämmästyksestä ja ihastuksesta.\nAsia oli saanut uuden ihmeellisen käänteen.\n\nMutta vielä enemmän hän pyöristi, silmiään, kun Roopertti aikoi\nväännellä käsiään, jopa raastaa tukkaansa, voivotellen:\n\n— Oi, minua onnetonta onnenpoikaa! Minä tuhannesti onnellinen ja\nkymmentuhannesti onneton poikaparka! Olen maailman onnettomin mies.\n\nHilkka, lähestyi nuorta miestä hätääntyneenä.\n\n— Mikä sinulle tuli. Rob? Mikä? Oletko tullut ilosta hulluksi, kuule!\n\nJa tyttö ravisti, tuskaisena vääntelehtivää sulhoaan harteista.\n\n— Minä olen voittanut miljoonan, minä onneton mies.\n\nHilkka ajatteli, että suuri onnenpotkaus oli todellakin saanut miehen\npois tolaltaan. Hän taputti Rooperttia selkään rauhoittavasti ja sanoi:\n\n— Rob, rakkaani! Älä menetä järkeäsi. Eihän tuo summa niin kovin\nsuuri ole. Moni mies on saanut enemmänkin ja pistänyt tyynesti rahat\ntaskuunsa.\n\n— Minä kovan onnen mies, kähisi Roopertti ja nousi jaloilleen.\n\n— Rauhoitu rakkaani! Lähdemme heti perimään sen miljoonamme.\n\nRoopertti tuijotti hurjistunein silmin eteensä ja mutisi itsekseen\nepätoivoisesti:\n\n— Mitä minä teen, mitä minä teen?\n\n— Silläkö miljoonalla? Kyllä minä tiedän, ole huoletta! Saat nähdä,\nettei sinulla ole siitä ensinkään vaivaa.\n\nRoopertti vuorostaan tarttui Hilkkaa hartioihin ja ravisti häntä\ntuskaisena ja kähisi:\n\n— Minä en saa sitä miljoonaa, ymmärrätkö? En saa vaikka olen voittanut\nsen!\n\n— Totta kai, koska sinulla on voittonumero.\n\n— Siinäpä se! Minulla ei enää ole sitä lippua, kuuletko!\n\nHilkka irroittautui Roopertista ja tuijottaen tätä epäluuloisesti\nsilmiin sanoi:\n\n— Robert! Sinä olet varmaankin antanut sen jollekulle Margitille tai\nJennylle! Ja nyt sellainen hepsankeikka saa periä meidän voittorahamme!\nMinun miljoonani, jolla olisin ostellut kauniita esineitä pikku\nkotiimme!\n\nRoopertti tyyntyi sen verran, että pystyi selittämään Hilkalle, miten\nlippu oli hukkunut. Hän oli jokin viikko sitten ollut automatkalla\n— Rantaman välitysliikkeen asioissa — ja sillä tiellä oli lompakko\npudonnut. Eikä Roopertti kuolemakseenkaan voinut sanoa, mille seudulle.\n\n— Miksi et pannut ilmoitusta lehtiin ja luvannut löytäjälle suurta\npalkintoa? kysyi Hilkka melko tiukasti.\n\n— En tullut sellaista ajatelleeksikaan, vastasi Roopertti. Lompakkoni\noli rahasta tyhjä niin kuin tavallisesti loppukuussa. Eikä\nsisältänyt mitään arvokasta, jonka vuoksi olisi kannattanut hassata\nilmoitusmaksuja.\n\n— Miksi ei olisi kannattanut? lippuhan oli miljoonan arvoinen.\n\n— Kuka peijakas sen silloin olisi aavistanut tokaisi kohtalon kolhima\nnuorukainen puolestaan närkästyneenä.\n\nHilkka pyöritti päätään.\n\n— Ai ai sitä yksinkertaisuutta! Ei sitten rahtuakaan kaukonäköisyyttä.\nJa mies toimii liikealalla. No, sitäkö miljoonaa ei nyt saada millään?\n\n— Ei millään, uikutti Roopertti: Jos joku on voittolipun löytänyt, niin\nhän perii tietysti rahat. Eihän minulla ole todistajia siitä, että\njuuri minä olisin sen ostanut.\n\nTytön silmät paloivat harmista ja punastus levisi niihinkin\nkasvonosiin, jotka ihomaalaus oli jättänyt vaaleiksi.\n\n— Kuinka sinä voit olla niin huolimaton, ettet ota todistajia mukaasi\nnoin tärkeässä asiassa?\n\n— Kuin arpalipun ostossa! Mokomassakin liikeasiassa!\n\n— Herranen aika! Eikö miljoonavoitto ole tärkeä asia?\n\nRoopertti pyöritti huiskutukkaista päätään epätoivoisena.\n\n— Ai ai, millainen ymmärrys sinullakin on! hän huokasi.\n\nTämä oli jo hemmotellulle johtajan tyttärelle liikaa. Hän sieppasi\näkkiä käsilaukkunsa ja hansikkaansa, otti pari, nopeata askelta\nulko-ovelle päin, kääntyi ja kivahti:\n\n— Robert! Sinä olet aivan mahdoton. Ensin hukkaat kokonaisen miljoonan\nhuolimattomuudellasi ja sitten rupeat vielä nokittelemaan minulle,\nkun siitä huomautan. Niin huikentelevaisen miehen kanssa en voi jakaa\nelämääni enkä suunnitella tulevaisuuttani.\n\nJa äsken niin simasuisesti livertelevä morsian riisti kultasormuksen\nnimettömästään ja heitti sen kohti Rooperttia sanoen:\n\n— Tuossa on sormuksesi! Kihlauksemme on purettu.\n\nHilkka käänsi selkänsä onnettomalle sulholle ja poistui nopein askelin.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU\n\n\nKun Hiltunen ja Augusta lähtivät pakosalle Rantamon talosta, jäi\nHiltuselle se käsitys, että hänen entinen vaimonsa oli todellakin ollut\nhäntä tavoittelemassa. Hän ei tullut edes tiedustelleeksi uudelta\nmorsiameltaan tätä ahdistaneen rouvan tuntomerkkejä. Mitäpä niistä\nenää, ja eroa puuhaava mies tiesi ne liiankin hyvin — mielestään.\n\nKun he olivat suurustaneet ravintolassa, halusi Augusta tehdä ostoksia\n\"ainoastaan naisille\". Hän oli kaino, häveliäs ihminen ja tahtoi sen\nvuoksi tehdä ostokset yksin. Kihlapari sopi, että he tunnin kuluttua\ntapaisivat asemalla toisen luokan odotussalissa.\n\nHiltunen lähti umpimähkään kävelemään Espikselle.\n\nKappelista kuului iloinen sorina, lautasten, syömäkalujen ja lasien\nkilinä. Päiväkonsertti ei vielä ollut alkanut. Hiltunen päätti juoda\njotakin kylmää helteen vastapainoksi ja astui Kappelin portista sisään.\n\n— Kaimaveikko, hei!\n\nRiemukas ääni tervehti häntä verannalta. Siellä istui Vihtori\naamiaistaan lopetellen, punakkana ja hyvinvoipana. Hänellä ei ollut\npienintäkään aavistusta niistä mustista pilvistä, joita hänen huoneensa\nylle oli noussut uhkaavina ja myrskyä ennustavina. Hän nautti\nelämästään uskoen vahvasti, että vaimo, Emilia, nautti omalla tahollaan\nmaalaisluonnon sulosta.\n\nVihtori oli rempseällä, \"heikun keikun vain\" -tuulella. Hänen leikkisä\nmielenlaatunsa esiintyi silloin kukassaan. Silloin hän löysi kaikessa\nsutkauttelemisen aihetta, ja pienet harmitkin olivat hänelle silloin\nsamaa kuin pienet hauskuudet.\n\n— Vieläkö aijot jatkaa? kysyi Hiltunen, kohtuuden mies.\n\n— En suinkaan. Tää on vain eilisen kertausharjoitusta.\n\nHiltunen istui pöytään ja tilasi vichyvettä. Vihtori pisti viimeisiä\nhaarukkapaloja suuhunsa ja kehaisi:\n\n— Ruoka on sellaista penicilliniä, että se parantaa vaikka rikkinäisen\nkengän.\n\nHiltunen kertoi \"vaimonsa\" käynnistä Rantamon asunnossa.\n\nVihtori hypähti pystyyn ja vaati, että hänen oli heti päästävä\nnäkemään, millainen vaimo oli pitänyt niin kunnon miestä kuin Hiltusta\npilkkanaan. Hän, Vihtori, aikoi sanoa suorat sanat moiselle klaaralle.\n\n— Miks'ei, myöntyi Hiltunen. Sinä voit puhua suusi puhtaaksi, sillä\nsinä olet jykevämpi mies kuin minä. Mutta ei ole varmaa, vieläkö\nvaimoni on huoneistossasi. Sinne hän tosin jäi, kun lähdimme,\nmorsiameni ja minä.\n\n— Minä suomennan hänelle huoneentaulua, minä — kehaisi Vihtori ja löi\nylpeästi rintaansa.\n\nMutta Hiltunen hymähti ymmärtäväisesti ja sanoi:\n\n— Minun entisen vaimoni kanssa ei ole helppoa päästä alkuunkaan, mutta\nvoithan koettaa.\n\nToverukset lähtivät Kappelista, nousivat autoon ja Vihtori antoi\nkuljettajalle osoitteen.\n\n— Miehen pitää olla järkähtämätön kuin teräskallio — saneli Vihtori\nrehevänä hyllytellessään vaunun takaistuimella. Hän tunsi itsensä\npelottomaksi ottamaan vastaan vaikka merikäärmeitä, niin hän ajatteli\nmielessään.\n\n— Mies ei saa peräytyä tuumaakaan, ei tippaakaan — hän jatkoi\ninnostuneena omista sanoistaan. — Miehen pitää ajaa tahtonsa perille\nviimeistä lopullista tippaa myöten. Lopulliseen voittoon saakka. Ja\nhänen tulee olla herra, ja ylhäisyys talossaan. Sopiiko?\n\n— Kyllä — myönsi Hiltunen. — Mutta minun vaimoni...\n\n— Äsh, keskeytti Vihtori — kaikki riippuu siitä miten olet kasvattanut\nvaimosi. Jos minun klaarani — äsh, tarkoitan Emiliani sekaantuisi\nasioihin, jotka ovat minun alaani, niin minä sanoisin hänelle näin:\nVaimo, vaimo! Sinä, jolle minä annan kunnian niin kuin heikommalle\nastialle tulee antaa — sinä — ole ymmärtäväinen ja vaikene, kun minä\npuhun. Ja silloin vaimoni ymmärtää ja vaikenee. Minun tarvitsee\nvain painaa nappia talossani, niin kaikki tottelevat pienintäkin\nviittaustani.\n\nVihtori oli erinäisessä mielentilassaan toista kuin tavallisesti. Hän\nitsekin uskoi nyt omaan sankarillisuutensa ja järeään miehuuteensa.\n\nKun he joutuivat perille ja Vihtori avasi huoneistonsa ulko-ovea,\nseisoi Hiltunen hänen selkänsä takana.\n\n— Jos vaimoni on vielä täällä, niin silloin hiukseni eivät ole lujassa,\n— hän sanoi.\n\n— Ole pelvoton, ystäväni, rauhoitti Vihtori toveriaan. Seiso minun\nselkäni takana turvassa kuin kallionkolossa. Minä vastaan sinunkin\npuolestasi ja selvitän asian kädenkäänteessä.\n\nEteisessä molemmat kuuntelivat. Talossa vallitsi hiirenhiljaisuus.\n\n— Ei täällä ketään ole, totesi Vihtori kurkistettuaan joiltakin ovilta\nhuoneisiin. Istu nyt, veikkonen, yksi punainen minuutti, niin minä teen\nvarmuudeksi tarkastusmatkan tässä lukaalissa. Ja sitte järjestän pienet\ntupsluikkarit, kaimaveikko.\n\nHiltunen aikoi vastata epäävästi viimeiseen järjestelylupaukseen, mutta\nVihtori ennätti kadota sisähuoneisiin.\n\nVihtori oli jättänyt olkihattunsa pöydälle. Hiltunen kokeili sitä\npäällänsä ja mietti, ostaisiko itselleen samanlaisen.\n\nTähän aikaan Emilia nousi hississä Rantamoitten kerrokseen. Hän\noli liikkunut ulkona viihdyttelemässä kiihtynyttä mieltään. Hänen\nomatuntonsa yritti korottaa ääntään ja tehdä välihuomautuksia\nsiitäkin, että hän, Emilia, oli monesti Vihtoria kiusoitellut heidän\navioliittonsa aikana. Omatunto kehoitti Emiliaa muistelemaan näitä,\nmutta Emilia käski omantunnon pitää pienempää ääntä.\n\nTultuaan halliin Emilia näki olkihattuisen miehen hiljaa vihellellen\nistuvan selin nahkatuolissa. — Vihtori, — ajatteli hän, sillä\ntuollainen hattu oli Vihtorilla kesäisin.\n\nYhtäkkiä ryöpsähti Emilian sisässä suuttumuksen purkaus, hän syöksyi\nistujan kimppuun takaapäin aseenaan käsilaukku. Istuja sai joitakin\nkunnon lyöntejä ennenkuin nousi pystyyn ja kääntyi.\n\nEmilia vetäytyi ulommas miehestä, ja molemmat tuijottivat toisiaan\nhämmästyneinä.\n\n— Vieras mies, äännähti Emilia tukahtuneesti.\n\n— Olen Hiltunen, asianajaja — esittelihe vieras, hämillään, tehden\nhieman kumartavan eleen.\n\nEmilia höristi korviaan.\n\n— Lakimies! Ja millä asioilla?\n\nHiltunen otaksui, että nainen oli jotenkin päästään vialla. Emilian\nsilmät kipinöivät ja lähestyessään Hiltusta hän näytti olevan valmis\ntarttumaan tähän uudestaan käsiin.\n\nNiinpä Hiltunen häkeltyi ja koetti, selittää matkansa tarkoitusta\nsopertaen:\n\n— Niin tuota — hm — olen, nähkääs, hm, puuhaamassa avioeroa...\n\n— Avioeroa! Vai on täällä jo lakimiehetkin sitä puuhaamassa, päivitteli\nEmilia, joka luuli, että Hiltunen tarkoitti Vihtorin perheasioita. Ja\nojentuen kuningatarpituuteensa vieraan edessä hän osoitti ovea ja käski:\n\n— Ulos! Mars, heti! Vai minun miehelleni te olette uutta morsianta\npuuhaamassa ja entisestä eroa, hyh!\n\n— Miehellenne? Ettehän te vain ole rouva Rantamo?\n\n— Olen kyllä — ainakin toistaiseksi. _Ulos_!\n\nEmilia tuuppi miestä ovelle, ja tämä koetti vielä selittää:\n\n— Rouva hyvä, nyt tämä on erehdys —- kuulkaa nyt, minä...\n\n— Ulos niin kuin olisitte! komensi Emilia ja sysäsi Hiltusen oven\nulkopuolelle ja veti sen, kiinni ja lukkosi.\n\nHän riensi aukomaan huoneitten ovia löytääkseen itse pääsyyllisen\nvihdoinkin käsiinsä.\n\nVihtori oli toimistohuoneessaan sekottamassa pieneen \"varpusen\"\nvetoiseen, taskumattiin omaa keksimäänsä coktailia.\n\n— Varpunen pienoinen tralalalaa hyräili Vihtori pudistellessaan mattia\nja hänen punakat kasvonsa loistivat ilomieltä.\n\nYhtäkkiä ovi avautui ja kynnykselle ilmestyi Emilia.\n\nVihtori piilotti, salamannopeasti taskumatin selkänsä taakse ja\njäykistyi paikoilleen. — Huh, näenkö minä pahaa unta — hän ajattelu\nMutta Emilialle hän kiirehti sanomaan makeasti hymyillen:\n\n— Oletko sinä jo saapunut kotiin, rakkaani?\n\n— Olen, — vastasi, synkkäilmeinen rouva ja tuijotti hetkisen mieheensä\nkuin tuomion hengetär. Suoristautuen majesteetilliseen asentoon hän\nsaneli hitaasti haudankolealla äänellä:\n\n— Rikollinen, astu, tuomarisi, eteen!\n\nVihtori ei jaksanut ymmärtää moista juhlallisuutta — mistäpä hän olisi\ntiennytkään Emilian motiiveja. Hän otaksui, että perheen valtiatar oli\nsaanut jotenkin tietää hänen pienestä, eilisestä iltaistunnostaan. —\nViattomasta istunnosta, — ajatteli Vihtori, tuntien katkeruuttakin\nsiitä, että hänen vähäinen iloittelunsa otettiin noin juhlallisen\nraskaalta kannalta.\n\n— Olen jo ikävöinytkin sinua, Emilia kultaseni — yritti Vihtori\nmielistellä muistaen, että sellainen oli ennenkin lepyttänyt talon\nherrattaren.\n\nMutta Emilian huulille ei ilmestynyt anteeksiantavaa mielistynyttä\nhymyä niinkuin joskus ennen. Hän puhui kuin puutorvesta.\n\n— Turhaa sinun on teeskennellä ja peitellä mitään. Minä tiedän jo\nkaikki aikeesi ja näen sinun lävitsesi!\n\nKylläpä hän on tullut tarkkanäköiseksi, — ajatteli Vihtori luullessaan,\nettä rouva oli saanut näkyviinsä hänen taskumattinsa.\n\nHän suipisti huulensa kuin lempilapselle puhuttaessa ja sanoi:\n\n— Kultaseni, älähän nyt noin juhlallisesti tuomitse pienestä,\nviattomasta huvittelusta.\n\n— Viattomasta! Tiedän jo, mitä peliä olet pitänyt minun selkäni takana.\nTunnusta suoraan, että olet aikonut ottaa...\n\n— Yhden vain, — kiirehti Vihtori tunnustamaan keskeyttää rouvan\nsyytöksen. — Yhden ainoan.\n\nEmilian juhlallinen ilme muuttui äärimmäisen ihmetteleväksi, osaksi\nsiitä syystä, että Vihtori noin odottamatta \"tunnusti\" niin kuin Emilia\nuskoi, ottavansa uuden morsiamen ja toiseksi siitä, että Vihtori sanoi\n\"yhden vain\" aivan kuin olisi pitänyt muhamettilaista lukumäärää\nmahdollisena.\n\nVihtori tulkitsi rouvansa ilmeen epäilyksen osoitukseksi ja ehättäytyi\nmyöntämään:\n\n— Niin — tai korkeintaan kaksi!\n\nEmilian tämän hetkistä ilmettä ei voida kuvata sanoilla. Hänestä\nolisi pitänyt ottaa valokuva, mutta koska se jäi tekemättä, on meidän\nmuovattava hänen epämääräinen sieluntilansa mielikuvittelun värein.\n\n— Korkeintaan kaksi! hän huusi kimeästi, unohtaen juhlallisuutensa\nkerta kaikkiaan. — Mitä minun pitää kuuleman tässä luterilaisessa\nmaassa! Ehkä sinä ottaisit kolme, neljäkin?\n\n— Älähän nyt kiivastu kultaseni, — sanoi Vihtori nöyrtyneenä ja uskoen\nmelkein itsekin, että kaksi ryyppyä oli kuolemansynti, koska Emilia\nnoin pauhasi. Hän livautti salavihkaa selän takana kädessään pitämänsä\ntaskumatin housuntaskuun. Mutta varmuudeksi hän koetti vielä selittää:\n\n— Katsohan, minä otankin lääkärin määräyksestä.\n\n— Lääkärin määräyksestä! kiljahti Emilia korkeimmalla sopraanollaan.\n\n— Niin, kultaseni...\n\n— Vai kultaseni! Nyt minä revin silmät päästäsi!\n\nVihtori pakeni ympäri hallia, Emilia hosuen perässä.\n\nSivullinen olisi ihmetellyt elähtäneen miehen ketteryyttä.\nHän hyppeli tuolien yli, hyppäsi pöydälle ja loikkasi melkein\ntiikerihypyllä korkean kaapin päälle. Kun Emilia otti tuolin ja yritti\npudotella Vihtoria lattialle, heilutti tämä kaappia kuin sirkuksen\ntasapainotaiteiluja ja uhkasi kaataa koko rykelmän Emiliaa, kohti.\n\nVihdoin Emilia väsyi ja pudottautui läähättäen nahkatuoliin levähtämään.\n\n— Tee minun puolestani vaikka haaremi tästä talosta, — hän puhisi.\n— Mutta käsittämätöntä minusta, on, kuinka sinä voit olin ihastunut\nsiihen harakkaan!\n\nVihtori oli hetkisen ymmällä. Mistä harakasta oli kysymys? Yhtäkkiä hän\noli hoksaavinaan. Takataskuaan läpsäyttäen sormenpäillään hän selitti —\ntarkoittaen tietenkin taskumattia.\n\n— Eihän sitä kukaan sano harakaksi! Varpuseksi, kyllä — ennen vanhaan.\nNiin, ja motti, nilkki, nallikka...\n\n— Miten merkillisiä nimiä sinä keksit sydämesi valtiattarelle?\n\n— Valtiattarelle! Itsehän noita keksit — merkillisiä nimityksiä.\n\nMutta virkistynyt Emilia syöksähti jälleen pystyyn ja esti miehen\npakenemisen. Hän muisti uuden asian.\n\n— Entä — missä on tyttäremme Hilkka? hän tuiskahti. Kuulitko, Siniparta?\n\n— No no, on tämä nyt kolmannen asteen keskustelua! Tallessa kai tyttö\non, ei suinkaan hän missä...\n\n— Niin, missä hän on? Missä? Vastaa! Selitä!\n\n— Ehkä hän on mennyt ulos — ostamaan tupakkaa, niin, tai sääriväriä...\n\n— Ole pöpisemättä! Sinä toimitit hänet Turkuun yhdessä sen\nkonttorilurjuksen kanssa!\n\nMistä ihmeestä hän tuonkin on saanut selville? ihmetteli Vihtori\nmielessään, sillä hän ei tiennyt, mitään kihlaparin lähettämästä\nsähkeestä. Emilia olikin silponut sen heti luettuaan palasiksi.\n\n— Noh, jos he ovat menneet Turkuun, niin tietysti he tulevat myös\nTurusta pois, — tolkutti sankarimme kykenemättä keksimään parempaa.\n\n— Niinkö? Sinusta on siis yhdentekevää, vaikka joutuisit maksamaan\nköyhäinhoitokustannuksia tyttäresi puolesta.\n\nVihtorin siinnät pyöristyivät.\n\n— Miten niin, köyhäin...?\n\n— Kyllä kai tiedät, että Hilkka on kihlautunut sen tyhjätaskuisen\nHokkasen kanssa.\n\nNyt talon herralta pääsi sihahtava vihellys\n\n\u003Ctb>\n\n— Jopa meni asia toisensa jälkeen lättänäksi — hän mutisi itsekseen.\n\nEmilia puhalteli äskeistä väsymystään ja Vihtori yritti käyttää\ntilaisuutta ja putkahtaa hänen ohitsensa.\n\nEmilia käveli tuittuisena puhisten edestakaisin ja Vihtori teki\nsamoin. Hilkka oli heidän ainoa tyttärensä ja nyt oli heidän yhteinen\nasiansa vaarassa. Emilia ja Vihtori olivat niin kuin muutkin vanhemmat\nmaailmassa, he olisivat toivoneet Hilkalle mahdikkaampaa sulhoa. Ja\nHilkka, sievän omaisuuden perijätär, olisi ollut hyvinkin haluttu miniä\nmuihin samanhenkisiin perheisiin.\n\nKävelyn keskeytti ulko-oven avautuminen.\n\nKuului keveitä askelia ja Hilkka astui halliin.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU\n\n\n    Liitot ne ennen tehtiin niin,\n    että vuosia yhdessä riiputtiin.\n    Erojakin tehtiin harvasti,\n    liitot ne kestivät varmasti.\n    Niin oli ennen, entäs nyt?\n    Sitä minä olen tässä miettinyt.\n\n            (Vanhasta laulusta.)\n\n— Kas, sinä olet jo tullut maalta, äiti!\n\nHilkka näin sanoi jouduttuaan halliin, missä Emilia ja Vihtori istuivat\näskeisestä metakasta, suorastaan niin väsyneinä, etteivät enää\njaksaneet kiistellä.\n\n— Ja sinä ensimmäiseltä kerjuumatkaltasi! tokaisi suoranuottinen äiti\nkoruttomasti. — No, mihin olet jättänyt äveriään sulhosi?\n\n— Minulla ei ole enää sulhasta. Erosimme\n\n— Nykyaikainen ennätys: avioero ennen häitä — sutkautti Vihtori.\n\nEmilia heitti mieheensä hyleksivän katseen.\n\n— Ole vaiti! Ja sinä, Hilkka, kerrot minulle kaikki!\n\nHilkka istahti takan edessä olevalle pehmustetulle jakkaralle ja sanoi\nlyhyesti:\n\n— Ei siinä ole mitään kertomista. Olen purkanut kihlaukseni ja sillä\nhyvä!\n\n— Viisaasti tehty, vaikka viime tingassa, — pisti taas Vihtori jutun\njatkoksi.\n\nMutta Emilia huitaisi hänelle kädellään kuin poispyyhkäisten hänet koko\nsukuluettelosta ja kivahti:\n\n— Älä sekaannu _meidän_ perheasioihimme!\n\nJa kääntyi jälleen heruttelevasti tyttären puoleen.\n\n— Niin, ja miksi ymmärsit menetellä niin järkevästi?\n\n— Roopert on aivan mahdoton ja tyhmä kuin saapas, — luetteli Hilkka ja\notti käsilaukustaan hajuvesituoksuisen nenäliinan, jolla hän peitti\nsilmänsä ja alkoi vihdoinkin nyyhkyttää.\n\n— Nytkö vasta senkin huomaat! ihmetteli Vihtori-isä puolestaan.\n\nSaatuaan Emilialta varoittavan silmäyksen Vihtori vaikeni, ja Hilkka\nsai jatkaa selontekoaan:\n\n— Ajatelkaa, toki, että Robert on kevytmielisyydessään hukannut\nmiljoonan? Ainoat rahamme jotka olisimme niin kipeästi tarvinneet\nperusteessamme — hm — yhteistä...\n\n— Velkataloutta, — auttoi kärkeväkielinen isä.\n\n— Niin, miljoonan hän hukkasi, — itketteli tytär.\n\n— Ohhoh, semmoisen dollarikuninkaan pitäisi käsitellä miljooniaan\nnuukemmasti, — päivitteli Vihtori ja, iski Emilialle silmää.\n\nMutta Emilia heitti niskaansa ylpeästi, välittämättä minkäänlaisesta\nsilmäniskusovittelusta. Mutta tytärtä hän riensi hoivaamaan luullen\ntämän olevan joko päästään vialla tai muuten sairastuneen.\n\n— Tule, Hilkka, vuoteeseesi, — hän sanoi auttaen tytärtä seisoalleen. —\nTule, niin laitan kylmän kääreen päähäsi, olet varmaankin kuumeessa.\n\nEmilia talutti Hilkan hallista, ja Vihtori huusi jälkeen:\n\n— On viisainta, että laitat kylmän kääreen omaankin päähäsi!\n\n\u003Ctb>\n\nVihtori veti syvään henkeä. Hän tiesi, ettei juttu voinut päättyä näin\nrauhallisesti, vaan Emilia, vielä tulisi ripittämään häntä. Emilian\nkatseessa oli jotakin, mikä merkitsi, ettei näytelmä vielä ollut\npäättynyt, vaan jotakin loppuselvittelyn tapaista oli tiedossa.\n\nVihtori avasi kadunpuoleisen ikkunan saadakseen raitista ilmaa.\nYmmärrettävästä syystä oli huoneilma käynyt hänelle liian kuumaksi.\n\nHän näki Hiltusen kävelevän edestakaisin Augusta rinnallaan. He\nkatselivat Rantamon ikkunoihin päin ja todennäköisesti neuvottelivat,\nolisiko tultava Rantamoitten asuntoon vai eikö.\n\nHiltunen näki Vihtorin ikkunassa ja viittoi hänelle. Vihtori heilutti\nkättään merkiksi, että oli huomannut viittilöimisen.\n\nHiltunen puhui jotakin morsiamelleen ja aikoi lähteä. Morsian näytti\nhieman epäröivän ja pidättävän häntä, jopa vetäen takinhihasta. Sitten\nHiltunen selitti jotakin ja morsian päästi hänet lähtemään, jääden itse\nkadulle jatkamaan edestakaisin kävelyä.\n\n— Vieläkö täällä äskeinen sotatila jatkuu? kysyi Hiltunen päästyään\nystävänsä luo.\n\n— Ainakin täällä vallitsee todennäköinen sää. Mutta minne sinä äsken\nhävisit?\n\n— Oli pakko hävitä, kun hävitettiin, selitti Hiltunen. Hyvä, että sinä\nitse olet nyt läsnä, muuten, en nyt uskaltaisi pistää nokkaani tähän\ntaloon.\n\n— Luota minuun vain, ystäväni, sanoi Vihtori virnistäen merkitsevästi.\nHän vilkaisi hieman arastellen vasemmalle, käytävään vievälle ovelle,\nmistä talon todellinen valtijatar saattoi milloin tahansa ilmestyä\n\"höökimään\".\n\n— Minun piti tulla selittämään rouvallesi, että hän on erehtynyt\nyhdessä suhteessa...\n\n— Monessakin — paransi talon herra ja viittasi kaimaansa istumaan.\n\nHiltunen istuutui varovasti kuin olisi pitänyt tuolia satimena, mihin\nhäntä yritettiin houkutella.\n\n— Niin, rouvasi oli minulle vihainen, enkä ymmärrä, mistä syystä —\npäivitteli vieras. — Kun yritin selittää hänelle, hosui hän minut\nsuinpäin ovesta porraskäytävään. Mutta nyt, kun sinä olet pitämässä\njöötä, saanen kai rauhassa tehdä, väärinkäsityksistä selvän, jos\nrouvasi tulee. Sanoithan olevasi herra talossa ja painavasi nappia\njolloin sinua totellaan...\n\nVihtori röyhisti rintaansa tätä puhetta kuullessaan. Mutta samassa\navautui käytävän ovi ja Emilia ilmestyi synkeässä hahmossaan halliin.\n\nVihtori kutistui ikäänkuin matalammaksi ja hänen kohotettu rintansa\nlaskeutui kuin kameeli hirmumyrskyn lähestyessä.\n\n— Te! Joko te taas olette täällä! huudahti Emilia. Hiltuselle. — Ulos!\nNiin kuin jo olisitte! Senkin perhe-elämän separaattori.\n\nHiltunen ponnahti tuoliltaan Emilian lähestyessä uhkaavana ja vetäytyi\npöydän taakse.\n\n— Mutta rouva hyvä, sallikaa minun selittää, teillä oli\nväärinkäsitys... Hei, Vihtori, kiellä häntä ahdistamasta minua, että\nsaan selittää...\n\nEmilia tuuppi Hiltusta ja tämä taas koetti suojautua pöydän eri\npuolille ja tuolien taakse.\n\n— Kuulitko kaimaveikko! huusi Hiltunen Vihtorille. Nyt on aika, painaa\nnappia. Vihtori, paina nappia, paina!\n\nVihtori koetti lähestyä vaimoaan sovittelevasti ja mielistellen:\n\n— Emilia, kultaseni, älä nyt ole hermostunut.\n\nNyt Emilia kääntyi miestään kohti, uhaten tätä kukkamaljakolla, jonka\noli siepannut pöydältä käteensä. Silloin Vihtori haki turvan pöydän\nalta. Sielläkö se herran ja ylhäisyyden nappi on? pilkkasi Hiltunen.\nIsäntä pöydän alla, hahhaa!\n\n— Ajankuva, sanoi Vihtori väistellen Emilian tähtäyksiä.\n\n— Siinä näyttää tapahtuvan vallankumous, ennätti Hiltunen vielä\nnaurahtaa, mutta joutuikin itse Emilian silmätikuksi. Huomattuaan, että\nmaljakko tuittuilevan rouvan käsissä saattoi muodostua vaaralliseksi\nheittopommiksi, hän katsoi parhaaksi antautua.\n\nHiltunen nosti molemmat kätensä ylös ja huusi — ehkä puolittain\npiloillaankin:\n\n— Armoa, antaudun vangiksi! Ilman ehtoja!\n\nTämä odottamaton aseitten laskeminen sai Emilian hivenesti pehmenemään\nja kehoitti vierasta:\n\n— No, antakaa vihdoinkin kuulua, mitä teillä on sanottavana.\n\n— Sitä juuri aijoinkin, sanoi Hiltunen huokaisten mielenkevennyksestä.\nNähkääs, rouva Rantamo...\n\n— Älkää sanoko minua enää rouva Rantamoksi! Me eroamme.\n\nHiltunen tuijotti molempia talon haltijoita ihmetellen.\n\n— Ei suinkaan, hyvä herrasväki!\n\n— Tietysti, väitti Emilia. Tehän sanoitte puuhaavannekin sitä.\n\nVihtori kuunteli suu ammollaan tätä puhetta, eikä ymmärtänyt siitä\npuoltakaan sanaa. Hän nousi pöydän alta niskaansa raapien ja jäi\nsopivan matkan päähän vaimostaan kuuntelemaan asian käsittelyä.\n\nHiltunen uskalsi jo laskea kätensä valloilleen ja astui hieman\nlähemmäksi Emiliaa, selittäen:\n\n— Ehei, hyvä rouva, siinäpä se väärinkäsitys onkin. Minä puuhaan omaa\navioeroani: Omasta vaimostani. Teidän sisäpolitiikkaanne en ole koskaan\naikonutkaan sekaantua:\n\nEmilia joutui ymmälle. Mutta koettaen vielä säilyttää tähänastista\nvarmaa ankaruuttaan äänensävyssään hän kysyi:\n\n— Mitä te sitten täällä meillä teette?\n\n— Tulin vain herra miestänne tervehtimään, selitti Hiltunen. Eikä\nminulla ollut aavistustakaan, että teillä olisi eropuuhaa. Vihtori,\nmiehenne ei ole virkkanut sanaakaan semmoiselta.\n\n— Ei minullekaan aikaisemmin, sanoi Emilia. Vasta äsken tämä\nnaissankari tunnusti ottavansa uusia morsiamia.\n\n— Vihtorin suu loksahti niin auki, että oli pelättävissä leukaluuta\nnyrjähtäminen.\n\n— Et-tet-tet... että mi-minä! hän änkytti haukkoen henkeään kuin olisi\njoutunut lassonheittäjän uhriksi.\n\n— Sinä, penäsi vaimo. Lääkärin määräyksestä;\n\nHiltunenkin näytti ällistyneeltä ja vasersi sormellaan kaimalleen:\n\n— So so, Vihtori, en olisi uskonut sinusta...\n\n— Nyt minä tulen hulluksi, hihvei! Laittakaa, minullekin kylmä kääre\npäähän taikka viekää Lapinlahteen, hulruit.\n\nHiltunen huomasi, että jotakin oli yhä vinossa. Hän seisoi lähellä\nikkunaa, joten hän toisten häiritsemättä saattoi kumartua siitä\nkatsomaan alhaalla kävelevää morsiantaan. Hiltunen viittasi hänelle\nkutsuvasti, morsian ymmärsi kutsun ja lähti talon katuovea kohti.\n\n— Hyvä rouva, sanoi Hiltunen Emilialle, teidän tänne tullessanne oli\ntäällä vieras nainen.\n\n— Joka sanoi olevansa Vihtorin uusi morsian, penäsi Emilia.\n\nVihtori tuijotti yhä hullumman näköisenä toisia huoneessa olijoita.\n\nMutta. Hiltunen jatkoi:\n\n— Hän kertoi minulle kohtauksesta. Ja ensin minä luulin — ei vaan\nhän luuli, että te luulitte häntä — ei, vaan me, morsiameni ja minä\nluulimme, että te olitte minun eroava vaimoni ja...\n\nEmilia tuijotti mieheen kuin järjettömään olentoon.\n\n— Katsokaas, arvoisa rouva, kun te olitte erehtynyt luulemaan miehenne\nuutta morsianta minun —äsh, tarkoitan: minun morsiantani miehenne\nuudeksi.\n\nEmilia kääntyi halveksivasti vieraasta poispäin ja sanoi:\n\n— Lopettakaa jo loruilunne! Olette huono asianajaja, koska sotkeudutte\nomiin valheisiinne!\n\nOvikellon soitto kuului hiljaisesti ja Hiltunen riensi eteiseen.\nOvella, hän kääntyi ja sanoi Emilialle:\n\n— Sallikaa minun tuoda tänne todistaja, joka selvittää asian.\nSilmänräpäys!\n\nHiltunen meni ja palasi kohta Augusta mukanaan\n\n— Nyt lähtee vyyhti lopultakin avautumaan, vakuutti Hiltunen ja taputti\nlempeästi morsiantaan hartioille. — Tässä on todistaja, joka kuuluu\nrauhanneuvotteluihin.\n\nVihtori tuijotti outoa naista kuin olisi nähnyt ihmeolennon vieraalta\nplaneetalta. Hänen huulensa höpisivät jotakin, mutta ääntä ei lähtenyt.\n— Ou est la femme? hän yritti luultavasti sanoa, mutta nyt siitä ei\ntullut mitään.\n\n— Vihtori — sanoi Emilia ivallisesti, miksi et riennä suutelemaan pikku\nmorsiantasi?\n\n— Totisesti minä en tunne sitä ihmistä! tuli Vihtorin huulilta kuin\ntiedottomasti.\n\nHiltunen kääntyi vakavana talon rouvan puoleen:\n\n— Miehenne sanoo totuuden. En ole vielä esittänytkään hänelle\nmorsiantani. Saanko esittää rouva...\n\n— Älkää ilveilkö, torjui Emilia esittelyn. — Tämä nainen kertoi\nolleensa liki kaksi vuotta salakihloissa Vihtorin kanssa.\n\nVihtorin polvet näyttivät yrittävän pettää, mutta hän sai vankan\nnahkatuolin selkämyksestä tukea ja pysyi seisoallaan.\n\nMutta hänen ilmeensä ali rahanarvoinen. Augusta tarttui Hiltusen käteen\nja nyökäten häneen päin sanoi talon rouvalle:\n\n— Minä tarkoitin tätä miestä puhuessani sulhasestani.\n\n— Mutta te sanoitte selvästi Vihtori, vasersi Emilia. Miten klaaraatte\ntämän ristisana-arvoituksen?\n\nHiltunen irrottautui hellästi Augustansa kädestä ja lähestyi Emiliaa.\n\n— Hän tarkoitti todellakin minua! Minäkin olen Vihtori!\n\nEmilian vuoro oli lopultakin joutua hämilleen. Ja peittääkseen sitä hän\ntokaisi — epähienosti tosin — mutta se ei ollut ainoa tahditon teko\nhänen elämässään:\n\n— Vihtori! Sen olette näköinenkin!\n\nHiltunen kietoi kätensä suojelevasti morsiamensa vyötärölle ja sanoi\nylpeänä:\n\n— Huolimatta näennäisyyksistä — me kaksi menemme naimisiin.\n\nEmilia tuijotti heitä ymmällä. Hän katsoi vuoroin mieheensä, vuoroin\nonnellisen näköiseen kihlapariin.\n\n— Mutta joka tapauksessa on minun mieheni tunnustanut aikovansa ottaa\nlääkärin määräyksestä...\n\n— Mitä minä olen sinulle tunnustanut! — ärähti lopultakin tointuva\nVihtori. Tunnustin kerran rakkauteni ja elinkautisen sain.\n\nEmilia lähentyi häntä, julmistuneena.\n\n— Miksi kiemurtelet vielä! Sinähän äsken juuri puhuit hellästi jostakin\npienestä varpusesta...\n\nVihtorin kasvoilla välähti salva sisäinen valonleimahdus ja hän kopaisi\ntakataskuaan.\n\n— Ai turkales! Minähän tarkoitin tätä tämmöistä...\n\nHän kaivoi esille taskumatin heilauttaen sitä ilmassa.\n\n— Täällä on se varpunen, nilkki, motti eli nallikka, tämä!\n\n— Yhäkö sinä koetat sekoittaa kaiken? kivahti Emilia.\n\n— Ei, rakkaani, tämä on jo valmiiksi sekoitettua. Ja Vihtori ravisteli\ntaskumattia kuin saadakseen kuulla äsken sekoittamansa ihanan coktailin\nääntä.\n\nMutta nyt kohtasi Hiltusta ankara naurunpuuska. Hän suorastaan\nkiemurteli ja piteli vatsaansa.\n\n— Hah hah, nyt minä alan ymmärtää tätä ilveilyä, — hän sai\nnaurunpurkaustensa välillä selitetyksi. Tässä on jokainen heittänyt\nerehdyksien kuperkeikkaa, hahah!\n\nEmilia tuijotti Hiltuseen ihmetellen ja sanoi:\n\n— Mitä nauratte siinä! Kuulinhan oikein radiossa, kun mieheni ilmoitti\nkaikelle maailmalle, että \"tää Vihtori ottaa eron vaimostaan ja sillä\non jo uusi morsian\"!\n\n— Älkää herran nimessä minua naurattako enempää! huusi Hiltunen ja\nhohotti vääränä kuin ongenkoukku.\n\n— Minä en todellakaan ymmärrä, mutisi Emilia\n\nHiltunen sai paljosta nauramisesta lievän tukehtumiskohtauksen,\njoka meni ohi, kun Augusta taputti häntä hartioihin. Toivuttuaan ja\nhengitettyään muutaman kerran syvään hän saattoi lopultakin, ryhtyä\nantamaan talon äkämystyneelle rouvalle tärkeän selityksen:\n\n— Kuulkaahan nyt, rouva hyvä. Olimme ravintola Traviatassa vähän\njuhlimassa kahden Vihtori-ystävän jälleentapaamista. Ja teidän\nVihtorinne selitti ravintolan isännälle — siinä radiomikrofoonin\nlähellä — minun, toisen Vihtorin, avioeroa ja uutta naimapuuhaa. Siinä\nse tuli radiossa kuulutetuksi kaikelle kansalle. Siinä kaikki.\n\n— Siinä kaikki! yhtyi talon Vihtori ja risti kätensä.\n\n— Niin, että miehenne on siis päivänselvästi aivan viaton kaikkeen,\nmistä erehdyksessä olette häntä syyttänyt, sanoi Hiltunen Emilialle\njutun päätteeksi.\n\nJa pääsyytetty ehdotti:\n\n— Jokohan tämä hälytystila lopetetaan viimeinkin ja annetaan merkki:\nVaara ohi!\n\nEmiliakin totesi, että Rantamon perheessä olivat asiat kunnossa.\nVihtori tosin oli illalla ottanut luvattomia vapauksia kesäleskeytensä\njuhlimiseksi, mutta sellainen kuului niihin vähäpätöisempiin\nrikkomuksiin. Ja kaiken lopuksi oli Emilian mieli keventynyt siitäkin,\nettä konttoripoika Hokkanen ja Hilkka olivat purkaneet kihlauksensa,\njoka äidin — ja myös isän -— mielestä oli aivan epäsäätyinen. Jos\nnuorukaisella olisi ollut rahaa, niin se olisi kylläkin kallistanut\nvaa'an hänen edukseen.\n\nJuttu päättyi siihen, että Hiltunen sekä Augusta saivat ystävällisen\npyynnön Emilialta jäädä taloon vieraiksi. Ja Emilia lähti katsomaan\noliko Hilkka jo toipunut järkytyksestään niin paljon, että voisi ottaa\nosaa yhteiseen kahvikestiin, jossa Emilia aikoi tarjota kuudentuhannen\nkahvia. Mutta tytär ei ollutkaan viihtynyt vuoteessa Kylmä kääre oli\nasetettu tuolin selkämystä vasten ja huone oli tyhjä.\n\nEmilia etsi Hilkkaa, kunnes osui konttorihuoneeseen.\n\nOvella hän pysähtyi ja jäykistyi kuin hämmästyksen kuvapatsaaksi.\n\nRoopertti Hokkanen oli palannut matkaltaan. Hän ja Hilkka istuivat\nentiseen malliin suuren toimistopöydän reunalla kodikkaasti kädet\ntoistensa vyötäröillä. He kuiskivat toisilleen ihania asioita, sen näki\nheidän onnellisista ilmeistään.\n\nEmilian huudahdus houkutteli konttoriin kaiken sen väen, joka tällä\nhetkellä oli talon seinien sisäpuolella.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU\n\n\n    Minä otan heilin köyhästä,\n    kyllä se mulle kelpaa.\n    Jollei se peri taloa,\n    ei se peri myöskään velkaa.\n\n             (Kansanlaulusta.)\n\nMaalaisukko käveli pellavaisesta pyyheliinasta solmittu nyytti\nkantamuksenaan asfalttikatuja pitkin ja kyseli ohikulkijoilta jotakin.\nIhmiset pudistivat päätään, eiväthän he osanneet vastata kaikkiin\nkysymyksiin, vaikka olivatkin suurkaupunkilaisia ja viisaita mielestään.\n\nÄijä pysähtyi hotellin ovella seisovan kaluunapukuisen miehen eteen,\nnosti kättä korvalliselle ja saneli:\n\n— Päivää tuota, kenraali vai oikeinko sotamestari lienette! Ka\nsaisinkohan tuota kysyä, missä täällä asustaa yks Hokkanen?\n\n— Oh, mistä minä kaikki Hokkaset tunnen, — tokaisi ovenvartija.\n\n— Eipä tarvitse kaikkia, tunteakaan, kunhan tämän yhden Hokkasen.\n\nViimein ukko neuvottiin osoitetoimistoon ja sieltä hän saikin tietää,\nmistä etsitty mies oli löydettävissä.\n\nUkko osui Rantamon taloon juuri silloin, kun Emilia oli nuhtelemassa\nrakastavaisia. Erittäinkin Roopertille hän oli ankara.\n\n— Lähtekää heti talosta, heti! hän komensi nuorta miestä, jota kohtalo\noli muutenkin pidellyt lujakouraisesti.\n\nRoopertti valmistautui tottelemaan ja mutisi allapäin puolittain\nitsekseen:\n\n— Minä onneton mies: menetän morsiameni, työpaikkani ja miljoonan\nmarkkaa — vähistä varoistani!\n\nMutta, juuri, kun Roopertti aikoi poistua, syöksyi Hilkka häntä\npidättämään. Ja nuoren miehen rinnalla sankarillisesti seisten hän\nsanoi äidilleen:\n\n— Rob ei lähde mihinkään, äiti! Hänellä on sentään neljäntoista\nvuorokauden irtisanomisaika, etkö sitä tiedä? Ja muutenkin — minä\ntahdon, että hän jää. Ja sillä hyvä!\n\nEmilia tuijotti hämmästyneenä, mutta sannalla hieman ylpeänäkin\ntarmokkaaseen tyttäreensä.\n\n— Vai niin! Oletpa sinäkin jo 'kasvanut'! hän ihmetteli ja aikoi\nrientää erottamaan, nuoret. Mutta ovikellon pirahdus vei hänen\najatuksensa toisaalle.\n\nTulija oli maalaisukko.\n\nHän työntäytyi nyytteineen halliin ja kysyi:\n\n— Anteeks, tuota, asuuko täällä yks Hokkanen?\n\nEmilia osoitti ylenkatseellisesti Rooperttia ja sanoi ukolle:\n\n— Tuossa on teille muuan. Hokkasentapainen, olkaa hyvä ja viekää hänet!\n\nJa kääntyen konttoriapulaiseen hän huomautti:\n\n— Herra Hokkanen, täällä on varmaankin sukulaisianne..\n\nRoopertti astui lähemmäksi ukkoa ja esitti nimensä.\n\n— Oletteko varmasti se Roopertti Hokkanen? tiukkasi äijä.\n\n— Olen.\n\nUkko katsoi ympärilleen kuin odottaen muitten todistavan Roopertin\nhenkilöllisyyden.\n\n— Mikähän Gallup-tutkimus tästä nyt alkaa! kuiskasi Vihtori Hiltusen\nkorvaan.\n\nKun äijä sai vakuuden, että nuori mies oli oikea Hokkanen, hän jatkoi\nkuulusteluaan:\n\n— Sekö sama Hokkanen, joka ajeli autolla meidän kylällä.\nNiiskutinmäellä?\n\n— Ajelin sielläkin, — vilkastui Roopertti\n\nHilkka näytti aavistelevalta ja piti hyljeksittyä nuorta miestä\nrakkaasti käsikoukusta.\n\n— Juotitteko te autoanne meidän kaivolla? Mökin...\n\n— Juotin, juotin! kiihtyi konttoriapulainen.\n\nUkko istuutui rauhallisesti nahkatuoliin, nosti nyytin syliinsä kuin\npeläten, että joku väijyisi sitä varastaakseen ja kääntäen mälliä\nposkessaan näytti hitaasti miettivän, kuinka nyt olisi jatkettava.\n\n— Tuota noin — putosiko teiltä mitään sinne kaivon luo?\n\nRoopertti hypähti kohoksi, hän vuoroin kalpeni ja punastui ja hän\nkiihtyi niin, ettei aluksi saanut suustaan tavuakaan. Vasta jonkin\naikaa haukkoiltuaan, nieleksittyään ja yskittyään hän pääsi ääneen:\n\n— Mitä? Putosiko mitään? Kyllä putosi! Olen hukannut lompakkoni!\nOletteko löytänyt sen? Vastatkaa Jumalan nimessä! Vastatkaa heti,\nkuulkaa, siunattu mies!\n\n— Vastataan, vastataan, — myönnytteli äijä ja kaiveli taskujaan kuin\netsien vastausta sieltä.\n\nLäsnäolijat alkoivat olla jännittyneitä. Emilia unohtui tuijottamaan\nukkoa suu auki aivan kuin ampumateltan kuva, jonka suuhun heitetään\npalloja. Hilkan sironilkkaiset jalat tekivät vanhanaikaisia\nsharleston-liikkeitä malttamattomuudesta ja muutkin olivat valmiina\nahmimaan jokaisen sanan, jonka vieras tulisi päästämään suustaan.\n\nÄijä löysi taskustaan piipun ja massin. Hän alkoi täyttää piippua\nhitaasti ja rauhallisesti, tarkoin varoen, ettei kultahiedan arvoisia\nkessunrouheita tippuisi maahan.\n\n— Kessuja, näes, kauppasi yks korttihummeri, vai mikä pelikaani\nlie ollut, — kertoi äijä, — tuolla asemalla. Niin kehua liverteli\ntavaraansa, sanoi, että oikein turkkilais-havannalaista kessua on\npussillinen, kolmetuhatta markkaa kilo. Mutta kun minä katsoin pussiin,\nniin jopa minä mottasin sen vasten naamaa sille pelikaanille ja sanoin\njotta: \"Tilkitsehän suusi näillä sammalilla!\"\n\n— Älkää nyt kessutelko, hyvä mies, vaan sanokaa, — yritti Emilia\nkiirehtiä hidasta äijää.\n\n— Sanokaa, onko teillä se lompakko vai ei? tiukkasi Hilkka.\n\n— Sanon, sanon, älkäähän nyt keskeyttäkö! Mihinkäs minä jäinkään...?\nEttä tuota, niin, sitten ne kyseli asemalla, että paljonko musta\nvoi maksaa, ja ne veti minusta kissanhäntää, niin tuota, ja siinä\nhierottiin jos minkälaista...\n\n—Hierokaa nyt se asia esille lopultakin! kiirehti Emilia.\n\n— Niin, se lompakko! herutteli Roopertti kärsimättömänä. Hänen piti\nnostella käsiään ja jalkojaan viihdyttääkseen hyppeleviä hermojaan.\n\nUkko sai tulta piippuunsa ja alkoi päästellä nyyttinsä solmuja.\n\n— Ne penskat löysivät sieltä kaivolta, näes, — hän kertoi toisella\nsuupielellään, — löysivät sen.\n\nNyytistä ilmestyi sikaarilaatikko. Sen sisässä oli pieni tuohivirsu ja\näijä koetti sitä vetää varovasti esille.\n\n— ... ei siinä rahoja ollut, mutta...\n\nÄijän suu mutruili ja lopulta hän sai virsun käsiinsä.\n\nVirsun sisästä löytyi vaatekäärö. Avatessaan sitä ukko jatkoi hidasta\nselostustaan:\n\n— Mutta muuan pieni paperipala siinä oli ja kirjekuori ja siinä nimi:\nRoopertti Hokkanen, Helsinki...\n\nKääröstä ilmestyi nyt pieni nahkalompakko.\n\nMutta Roopertti syöksyi miltei 'hurjana ottamaan lompakkoa. Hänen\nja ukon välillä syntyi pientä käsikähmän tapaista, sillä ukko ei\nluovuttanut löytökaluaan, vaan nousi ja kohotti sen niin ylös —\nRooperttia pitempi mies kun oli — ettei tavoittelija siihen ulottunut.\n\nJa haluten puhua suunsa puhtaaksi äijä jatkoi kiusallisen\npitkäpiimäisesti:\n\n— ... ja eukko tuumasteerasi, jotta mää tiedä, vaikka tärkeitä valtion\npapereita olisivat, taikka mietintökomitejoja ja tuota...\n\nNyt ei ripeäotteinen Hilkka malttanut enää odottaa loppuselvitystä.\nHän hypähti vikkelästi pöydälle ja sieltä käsin anasti vitkastelevalta\nlöytäjältä Roopertin Lompakon. Ja, avattuaan sen hän huudahti riemusta.\n\n— Hurraa, miljoona! Miljoona! hän huusi ja heilutti kädessään\narpalippua. Ja äkkiä hän loikkasi suoraan pöydältä mitä hienoimmalla\ntanssisalihyppäyksellä Roopertin kaulaan.\n\n— Robert, sinä saat anteeksi! hän huusi — Sinä et olekaan huolimaton,\nRob! Sinullahan on miljoonasi tallessa, huraa!\n\nEmilian välinpitämättömyys vaihtui kiinnostukseksi ja hän koetti saada\näänensä kuuluville:\n\n— Hilkka! Robert — ei, vaan Hokkanen, herra Hokkanen! Mitä tämä\nmerkitsee? Sanokaa, hyvät ihmiset!\n\nHilkka irtausi Roopertin kaulasta ja riensi syleilemään äitiään.\n\n— Isä ja sinä olette tuominneet Robertia väärin! Hän selitti. —\nRobertilla on se miljoona tallessa!\n\n— Mikä ihmeen miljoona?\n\n— Nyt minä en taaskaan ymmärrä mitään, — valitti Vihtori ja puristi\nmolemmin käsin päätään. — En yhtään mitään!\n\n— Robertilla on arpalippu ja hän on voittanut miljoonan — valaisi asiaa\nHilkka.\n\n— Sitä minä en usko tuollaisesta nulikasta! tokaisi Vihtori\nvakuuttavasti.\n\nMutta kun Emilia vihdoinkin varmistautui siitä, että lippu oli oikea,\nnumerot oikeita, arpajaiset luotettavat ja valtion viranomaisten\nkontrolloimat, niin hänkin syleili onnellista konttoriapulaista.\n\n— Herra Hokkanen — ei, vaan Robert -— poikani! hän huudahti\nliikuttuneena. — Onnittelen Hilkkaa ja sinua kihlauksenne johdosta!\n\n— Ja kääntyen toisiin läsnäolijoihin Emilia piti elämänsä kauneimman\npuheen, kuivaten välillä pitsireunaisella nenäliinalla silmiään. Puhe\noli pitkähkö, ja lainaamme siitä vain loppuponnen:\n\n— Kun kaksi siivollista nuorta löytää toisensa ja rakastaa,\nvälittämättä mammonan rajoituksista ja korkeista säätyteitten\nkohottamista muureista, niin se on kaunista. Niin kaunista!\n\nJa liitettyään nuorten kädet yhteen hän riensi syleilemään Vihtoria ja\nsanoi:\n\n— Tänä ilon päivänä minun täytyy antaa sinulle kaikki anteeksi! Ja minä\nlupaan, etten koskaan lähde maalle ilman sinua, en koskaan jätä sinua\nyksinäisyyden ikävään!\n\nLoppu hyvin, kaikki hyvin.\n\nNäin oli Rantamon perheessä vallinnut ukkosmyrsky asettunut, pilvet\nhäipyneet ja talossa vallitsi hempeä rauhantila.\n\nMaalaisukko sai runsaan löytöpalkkion, vaikka — kun kysyttiin, mitä hän\ntahtoi vaivojensa korvaukseksi — hän määräsi vaatimattomasti:\n\n— Noo, olisikohan tuosta liikaa kolome kymppiä?\n\n\n\n"]