Petsamoa perimässä

PETSAMOA PERIMÄSSÄ

Kirj.

Sulo-Weikko Pekkola

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1930.

      Tämän kirjan omistan
      jääkäriluutnantti
       Yrjö Koiviston
      sankarimuistolle.

         Sulo-Weikko Pekkola.

1.

ENSIMMÄINEN YRITYS.

Tuskin mikään raja on niin luonnoton kuin Suomen maaraja. Jo Suomenlahdesta lähtiessään se jakaa kahtia suomalaisen suvun, erottaa Aunuksen ja Inkerin muusta Suomesta, repii irti heimot toisistaan, eikä "Karjala tiedä, kunne jo Kainuu häipynyt lie".

Näin on raja tullut vedetyksi entisten mahtiherrojen määräyksestä. Jäämeren rantaseutuja oli koetettu asuttaa mereltä käsin, ja sikäläiset tulijat katsoivat yksinoikeudekseen verottaa siellä tapaamiaan alkuasukkaita. Niinpä ovat nämä aikojen kuluessa maksaneet veroa sekä ruotsalaisille että norjalaisille, ja myöhemmin maaltakäsin saapuneille karjalaisille ynnä ryssille. Mutta ennen viimemainittuja oli maaraja jo vahvistettu kulkemaan tunturista tunturiin siten, että se tarkoin erotti Suomen Jäämerestä. Ja sellaisena se on sitten pysynyt kautta aikojen sulkien Jäämeren suomalaisen väestön oman heimonsa ulkopuolelle.

Jos Aleksanteri I olisi ollut röyhkeämpi valloittaessaan Suomen Ruotsilta, niin hän luultavasti olisi suuremmitta vaikeuksitta lohkaissut noita pohjoisia alueita itselleen. Mutta hänhän kuuleman mukaan itse piti Suomenkin valloitusta epäoikeutettuna ja rauhanneuvotteluissa tyytyi vain siihen, mitä Tilsitissä oli tullut Napoleonille luvatuksi. Näin siis Suomi oli ikuisiksi ajoiksi erotettu Jäämerestä.

Mutta suomalaisilla oli siellä etuja valvottavana, ja asiasta ruvettiin uudelleen keskustelemaan venäläisten kanssa. Matkustihan vuosittain huomattava määrä suomalaisia ja Suomen lappalaisia meren rannikolle kalastukseen, jossa he joutuivat lapsipuolen asemaan ja saivat olla sikäläisten isäntien renkeinä. Olisi pitänyt saada Suomellekin oma omituinen maakaista Jäämeren rantaa, edes yksi jäistä vapaa satama, mistä käsin harjoittaa kalastusta.

Tähän tarjoutuikin tilaisuus viime vuosisadan puolivälin jälkeen. Venäläiset halusivat Rajajoen asetehdasta alueineen, ja vastineeksi piti Suomen saada Petsamo. Sopimus tehtiin 1863, ja ryssä piti Rajajoen, mutta ei tarvitse luullakaan, että se olisi senjälkeen hiiskahtanutkaan Petsamosta. Söi sanansa, kuten aina. Sillä oli mukamas niin vähän maata itsellään, ettei se mitenkään voinut luovuttaa Suomelle tätä karua Jäämeren kolkkaa, vaikkakin kauppaa tehdessä oli tullut luvatuksi.

Onhan selvää, että tällainen menettely meikäläisiä harmitti, mutta minkäs isommalleen mahtaa. Asia nostettiin kyllä useampaan otteeseen pöydälle ja koetettiin pitää siitä ääntä, mutta tuloksetta. Se pitkistyi ja mutkistui, ryssä teki verukkeita, ja kun nekään eivät enää auttaneet, niin se turvautui mahtavamman voimaan. Ja niinpä kronikka tietää vain sen kylmän tosiseikan, että "kysymys joutui lopulta unohduksiin ja poistettiin senaatin diarioista 1890-luvulla". Ja sillä oli Petsamon kohtalo toistaiseksi ratkaistu, siitä ei saanut mukista enää mitään.

Mutta se ei unohtunut sittenkään. Suomen kansa on pitkämielistä ja pitkämuistista. Se hautoi tätä ajatusta, muni sitä mielessään ja odotti aikaansa. Ja sen aika tuli myöskin.

Kun maailmansota oli lopullisesti näyttänyt, ettei ryssä pysty hallitsemaan itseäänkään muuten kuin raatelemalla, kun sen joukot olivat kärsineet musertavan tappion toisensa jälkeen ja riehuivat nyt vallankumouksen merkeissä, nousi tästä loasta itsenäinen Suomi miekan iskemättä. Tai olisi noussut, elleivät omat höynäpäiset punikkimme olisi lyöneet kättä ryssäläiselle bolševikille ja luvanneet saattaa Suomenkin samanlaiseen kaaostilaan, jossa Venäjä oli.

Täytyy kuitenkin sanoa, että kansanvaltuuskunnassa oli joku tai kenties joitakuita sellaisia, jotka katsoivat Suomen tulevaisuuttakin — vaikka tosin omien silmälasiensa läpi. He muistivat tämän Rajajoen vaihtokaupan, huomauttivat siitä venäläisille tovereille, jotka heti olivatkin auliit lupaamaan Petsamon Suomelle. Rajakin vedettiin kartalle ja sopimuskirja laadittiin, mutta kuten aina, liittyi tähän sopimukseen erinäisiä ehtoja. Suomi olisi osa tästä suuresta venäläisestä vallankumouksellisesta hulinasta, ryssä saisi edelleen veljeillä Suomessa ja kaikki porvarit tapettaisiin.

Tämä ei käynyt yhteen enemmän ajattelevien suomalaisten mielipiteiden kanssa, ja niinpä molemmat asianosaiset heitettiin rajan yli miettimään tarkemmin sopimustaan.

Petsamon Suomelle saaminen kyti kuitenkin monien mielissä, ja muutamat yritteliäät päättivät tehdä retken sinne ja vallata alueen Suomelle. Tämä yritys tunnetaan nimellä "Renvallin retkikunta".

Korkein sotilasjohto lienee katsonut, ettei ole toistaiseksi syytä hajoittaa voimia Petsamoon saakka, se selviää sitten kyllä itsestään, kunhan eteläisemmät asiat saadaan ensin selvitetyiksi. Niinpä retkikunta saikin aivan siviiliretken luonteen, siinä kun ei ollut mukana yhtään sota-asioiden tuntijaa.

Innostus oli kuitenkin suuri ja halu hyvä. Päätettiin perustaa ratsujoukko, sillä se on komeampaa kuin jalkaväki. Oli siihen saakka, kunnes tuntureilla huomasivat, etteivät ratsut sovellu Petsamon maastoon, ja heidän oli pakko turvautua suksiin.

Vaasan hallitus myönsi retkeä varten 200 000 markkaa, Vaasan suojeluskunta antoi sille varusteet, jotapaitsi erinäiset liikemiehet tukivat yritystä raha-avustuksin. Retkikunta oli siis kaikesta päättäen hyvin varustettu, vaikkakaan sen miesluku ei huimannut päätä. Miehistöä oli nimittäin kaikkiaan 95 ynnä esikunta, joka Rovaniemellä Schroderuksen matkustajakodin portailla otetun valokuvan mukaan käsitti kahdeksan miestä ja kaksi naista. Päällikkyys oli jaettu tasan tohtorien Renvallin ja Laitisen kesken. — Mutta niinkuin sanottu, yhtään upseeria ei katsottu tarvittavan matkalle. Taiteelliset seikat oli kuitenkin otettu huomioon, sillä mukana seurasi taiteilija Ruokokoski rouvineen. Muuten onneksi retkikunnalle, sillä rouva oli yksi niistä valituista, joiden onnistui ampua vastustaja koko matkalla, ja hän siis osaltaan pelasti retkikunnan maineen.

Tunturimajalla tohtori Laitinen vaati päällikkyyden itselleen, jonka saikin. Tämä johtui siitä, että jos on kaksi komentajaa, niin asiat menevät ristiin. Sitäpaitsi ei kukaan toinen silloin enää uskaltanut ottaa vastuuta niskoilleen, ja niin samosi retkikunta tohtori Laitisen komentamana kohti vuonoa. Ellei hän päättäväisesti olisi ottanut päällikkyyttä, niin koko retkestä olisi kenties tullut pannukakku, ennenkuin se kerkisi näkemään Petsamon luostariakaan.

Sillävälin oli Petsamoon kuitenkin saapunut jo toisia, jotka myös tekivät vaatimuksia tähän maapalaan, vaikkakin oikeudetta. Ne olivat englantilaiset, jotka vanhalla risteilijä Cochranella sulkivat vuonon suun odottaen maaltakäsin saapuvia tulijoita, sillä huhu heidän matkastaan oli moninkertaisena ennättänyt jo Englantiin.

Retkikunta pääsi tunturin laelle, näki vuonon ja Parkkinan kylän sekä "korkean tunturin takaa vuonolta nousevia höyrypilviä, jotka ilmeisesti johtuivat joistakin höyrylaivoista." Höyrypilvet "johtuivat" juuri risteilijä Cochranesta, jonka tykit jo odottivat tulijoita.

Retkikunta katsoi nähtävästi kuitenkin tarpeettomaksi tutkia, mistä nämä höyrypilvet nousivat, sillä retkikunnan historioitsija tietää vain kertoa, että "jostain ammuttiin tykeilläkin, mutta ammukset menivät yli vahingoittamatta ketään lauetessaan." Seuraavassa hetkessä hän kuitenkin toteaa, että retkikuntalaiset "säilyivät kuin ihmeen kautta yläpuolellaan räjähtäneiltä shrapnelleilta, konekivääri- ja kivääritulelta."

Alapuolella oleva kylä näytti autiolta, ja sitä retkeläiset ryhtyivät valtaamaan. Tämä yritys tapahtui, ennenkuin kivääritulta oli vaihdettu, sillä Cochrane oli laskenut maihin joukkoja, joiden tarkoituksena oli saartaa koko retkikunta ja ottaa se sellaisenaan. Tämä olisi ollut sitäkin helpompaa, kun retkikunnan toinen konekivääri oli jäätynyt käyttökelvottomaksi ja toinen sortui jonnekin tunturinrotkoon. Mukana ollut englantilainen kapteeni Smoole oli jäljestäpäin Muurmannilla kertonut konsuli Lampiolle, että heidän saartoliikkeensä olisi muuten onnistunut, elleivät eräät heidän joukossaan olleet ryssät olisi hätäpäissään avanneet tulta liian aikaiseen.

Retkikunta huomasi siis kiertoliikkeen ja alkoi nopeasti perääntyä — kahta suomalaista ja yhtä lappalaista lukuunottamatta, jotka Parkkinassa pitivät sitkeästi puoliaan. Toinen suomalaisista, Vilho Partanen nimeltään, ei antautunut useista haavoistaan huolimatta, ennenkuin englantilaiset potkivat kiväärin hänen käsistään ammuttuaan ensin Partasen käsivarren pilalle, joten hän hetkeksi huumaantui. Hänet vietiin sitten vangittuna Muurmannille, jossa käsi leikattiin pois, mutta siitä huolimatta näytteli hän vielä huomattavaa osaa Muurmannin historiassa — ja varsinkin englantilaisten silmissä.

Retkikunta pääsi siis livistämään saartoketjusta takaisin Salmijärvelle ja siitä edelleen Virtaniemelle. Eräs retkikunnan vaiheita kuvannut kertoo, että "on huomattava, ettei yksikään retkikunnan jäsenistä tiennyt mitään risteilijä Cochranen olosta noin 2 km taistelupaikalta." Tämä siis osoittaa, että ei katsottu tarpeelliseksi toimittaa mitään tiedustelupalvelusta, vaan otettiin asiat niinkuin ne tarjottiin ja lähdettiin pois silloin kun käskettiin.

Siksipä tämä retkikunta jäikin vain jonkinlaiseksi haihatteluretkeksi, ja se sammui tähän yritykseen. Senverran se huomasi kuitenkin matkallaan, että se oli saanut koko Petsamon kansan vastaansa. Retkeläiset olivat aiheetta ampuneet tukkilaisen Siposen Höyhenjärvellä ja upottaneet avantoon, ja tämä seikka sai asukkaat kauhuihinsa, jotta he suin päin pakenivat rajan yli Norjan puolelle. Vielä kaksi vuotta myöhemmin oli asia tuoreessa muistissa, siihen viittaa kapteeni Autin seuraavalta retkeltä minulle lähettämä kirje. Hän oli kärkijoukon komentajana, ja matkansa vaiheita kuvaillessaan mainitsee hän muun muassa: "Jakolan talo Pitkäjärvellä olikin hyvä, lämmitetty paikka. Siellä muisteltiin rehevin sanoin Renvallin retkikunnan edesottamisia ja ihmeteltiin meikäläisten joukkojen ystävällistä käytöstä."

Tämä siviilipohjalle rakennettu retkikunta ei siis kustannuksistaan ja innostuksestaan huolimatta päässyt mihinkään positiivisiin tuloksiin Petsamossa, mutta silti on aivan väärin sanoa, etteikö sillä olisi ollut paljon kauaskantavampi merkitys toisessa leirissä, nimittäin englantilaisten. He näkivät suomalais-saksalaisen — vai olisiko oikeampi sanoa saksalais-suomalaisen — pöpön nostavan päätään Jäämeren mujuista, perustavan sinne vedenalaisten asemia ja sieltäkäsin panevan esteen länsirintamalle odotettavalle Amerikan avustukselle. Tämä oli tärkein seikka, miksi englantilaiset lähettivät joukkojaan Muurmannille. Mutta oli toisiakin syitä, jotka hälyttivät sinne lisäksi ranskalaisia, italialaisia, serbialaisia, tshekko-slovakkeja — jotka viimemainitut eivät kylläkään päässeet perille — ynnä muita kansallisuuksia, mutta niihin tutustumme myöhemmin.

On sanottu, että liittolaisvaltojen vakoilu Suomessa oli hyvin järjestetty. Se voi olla totta, mutta he joko eivät kyenneet käyttämään saamiaan tietoja hyväkseen tai sitten antoivat vakoilijat liioiteltuja ja vääriä tietoja. Missään tapauksessa ei englantilaisilla Muurmannille tullessaan ollut oikeata käsitystä siellä vallitsevasta tilanteesta, vaan hekin huitoivat kuin tuulimyllyjä.

Mutta näihin seikkoihin saamme tutustua seuraavansa luvussa erikoisesti juuri englantilaisen silmällä katsottuna.

II.

LIITTOLAISVALTOJEN SOTARETKI MUURMANNILLE.

Koska liittolaisvaltojen sotaretki Muurmannille vv. 1918—1919 välittömästi vaikutti Petsamonkin asioihin, niin pysähdymme hetkeksi tarkastelemaan niiden toimintaa siellä. Onhan asia siksikin läheinen meille, joutuivathan suomalaiset joukot useampaan otteeseen tekemisiin näiden liittolaisjoukkojen kanssa, jotta lienee mielenkiintoista tutustua tähän yleisesti varsin vähän tunnettuun retkikuntaan. Eihän siitä Englannissakaan tiedetty juuri mitään, ennenkuin Muurmannin joukkojen ylipäällikkö kenraalimajuri Sir C. Maynard v. 1928 kirjoitti retkikunnan vaiheista kirjan — joskin harhaanjohtavan ainakin useimmissa niissä kohdin, joissa hän puhuu Suomesta ja suomalaisista.

Kirjansa ensimmäisellä rivillä tekee hän kysymyksen: "Mitkä syyt aiheuttivat meidän sekaantumisemme Venäjän asioihin keväällä 1918?" ja vastaa itse, että jos tämä kysymys tehtäisiin tuollaisille tavallisen järkeville englantilaisille, niin ei yksi sadastakaan voisi antaa tyydyttävää vastausta. — Ei siitä huolimattakaan, että asiasta v. 1919 tehtiin siellä tärkeä sisäpoliittinen kysymys. Kun sanottuna vuonna liittolaiset lopullisesti vetivät joukkonsa pois Muurmannilta ja Arkangelista, tarvitsivat he alueiden tyhjentämisen ajaksi lisävoimia kotimaasta. Silloin kuitenkin työväenpuolue iski vastaan, ja Maynardin mukaan tarvittiin käyttää voimakasta sanomalehtipropagandaa — muuten englantilaisten paras ase —, ennenkuin saatiin kokoon 4.000 miehen joukko, joka lähti turvaamaan jäämerenrantalaisten kotiinpaluuta. — Mutta siitä huolimatta on asia vielä englantilaisille epäselvä.

Omasta puolestaan vastaa kenraali Maynard kysymykseen varsin laajaperäisesti. Ensinnäkin hän sanoo, että vuoden 1918 alussa Ranska ja Englanti olivat äärimmilleen uuvutettuja ja Italia siinä kunnossa, että sitä piti auttaa. Ei siis olisi ollut varaa uhrata yhtäkään miestä epävarmoihin yrityksiin. Amerikan apu viipyi vielä, ja sitten tuli onneton Brest-Litovskin rauha, joka vapautti saksalaiset miltei kokonaan itärintamalta. Hän toteaa, että syyskuusta 1917 — kesäkuuhun 1918 keskusvallat vetivät pois Venäjän rintamalta kokonaista 75 divisioonaa. Loppusumma saattaa olla oikea, mutta kenraali Maynard laskee joukkojen siirron alkaneen liian aikaiseen. Vastahan saksalaiset syys- ja lokakuussa 1917 valtasivat Riian sekä Hiiden- ja Saarenmaan, ja kuka silloin "paikan päällä" katseli joukkojen siirtoa, niin ei se suinkaan käynyt idästä länteen, vaan päinvastoin.

Mutta kuten sanottu, Brest-Litovskin rauha lopullisesti helpotti saksalaisten itärintaman, ja kenraali Maynard sanoo, että he silloin olisivat kenties voineet tehdä lopullisen iskun länsirintamalla, sillä amerikkalaisten apu yhä viipyi. Sen lisäksi laskivat saksalaiset joukkoja maihin Suomessa, ja tämä oli kamala vaara liittolaisille. Jos saksalaiset sitä tietä pääsisivät käsiksi Venäjän ja Siperian suunnattomiin raaka-ainevarastoihin, niin liittolaisvaltojen nälkäsaarto olisi tehty tyhjäksi, ja Saksa olisi taas voimistunut.

Mutta yhtä paljon näyttävät englantilaiset pelänneen sitä, että saksalaiset perustaisivat Jäämeren rannalle vedenalaisten tukikohtia, joista he voisivat pahasti häiritä amerikkalaisten joukkojen kuljetusta meren yli länsirintamalle. Erikoisesti mainitsee Maynard Muurmannin ja Petsamon vuonot. Muurmannia hän pelkää eniten, nimittäin sinne tultuaan, mutta kun hän myöhemmin itse kävi Petsamossa, sai hän sen käsityksen, että Petsamo on vallan toisarvoinen paikka talvisatamana. Hän ei nähtävästi ottanut huomioon, että Liinahamari ei jäädy milloinkaan. Sitävastoin englantilaisten korkein sotilasjohto näyttää pitäneen Petsamoa erittäin tärkeänä paikkana, jota ei millään ehdolla saanut luovuttaa. Kävipä kerran niinkin, että Maynard, usean kerran turhaan pyydettyään lisävoimia kotimaastaan päätti tyhjentää Petsamon ja sähkötti siitä Englantiin. Heti tiedusteltiin, paljonko lisävoimia hän tarvitsisi, jotta Petsamokin voitaisiin pitää, ja ilmoituksen lähetettyään hän tinkimättä saikin pyytämänsä avun.

Jostakin on kenraali Maynard saanut sen käsityksen, että Venäjällä oli vallalla voimakas saksalaisvastainen liike. Kun varsinainen itärintama oli rauhansopimuksen nojalla nyt olemattomissa, päättivät englantilaiset perustaa uuden rintaman Saksaa vastaan itse Venäjällä — juuri näitten saksalaisvastaisten aineksien pohjalla. Silloin olisi myös japanilaisten apu lähempänä, jotapaitsi Venäjällä olevat 50 000 tšekkoslovakkia aiottiin vetää Arkangeliin.

Tämä käsitys aiheutti kuitenkin pettymyksen Maynardille, sillä varsin pian hän sai todeta, että bolševikit eivät suopein silmin katsoneet hänen oleskeluaan Muurmannilla, ja uuden saksalaisvastaisen rintaman sijasta Maynardin oli pakko toden teolla ruveta taistelemaan bolševikkejä vastaan, ja hän katkerasti toteaakin, että saksalaisvastainen liike Venäjällä oli sittenkin perin minimaalista.

Nyt olemme kuitenkin jo joutuneet tapauksien edelle ja siksi palaamme hetkeksi Englantiin katsomaan, kuinka siellä tätä retkikuntaa järjestettiin.

Kenraali Maynard saapui toukokuussa 1918 invaliidina Salonikin rintamalta. Kärsimättömänä odotellessaan parantumistaan tapasi hän eräänä päivänä syödessään aamiaistaan klubillaan vanhan ystävänsä, sotaministeriössä palvelevan everstin, Richard Steelin, joka vei hänet suoraa päätä sotaministeriöön.

Ensi töikseen kysyi Steel:

"Oletko milloinkaan kuullut mainittavan Muurmanni-nimistä paikkaa?"

Kysymys tuntunee meikäläisistä perin lapselliselta, mutta miltei huoletta voi sanoa, että englantilaisesta upseeristosta tuskin yksi sadasta olisi voinut vastata myönteisesti kysymykseen. Eihän vuonna 1916 eräs englantilainen majuri tiennyt, missä Suomi on.

Kenraali kuitenkin oli asioista perillä, ja vaikkakaan hän ei kartalta voinut näyttää kyseessäolevaa paikkaa, tiesi hän, että se on jokin hylätty kolkka Jäämeren rannalla, jonne on vedetty rautatie ja jonne on lähetetty sotatarvikkeita.

Muuta ei sitten tarvittukaan. Kenraalista tulisi Muurmannille lähetettävien ja siellä muodostettavien joukkojen ylipäällikkö, ja heidän ensimmäisenä tehtävänään oli estää Suomessa olevien saksalaisten joukkojen eteneminen sinne.

Alussa mainittiin jo, että Ranska ja Englanti olivat siihen aikaan lopen uuvutettuja, joten miehistön lähettäminen kyseessäolevalle retkelle kohtasi suuria vaikeuksia. Kuitenkin saatiin kokoon pienehkö maihinnousujoukko sekä verraten vahva sotilaskomissioni (military Mission), 560 kaikkiin arvoluokkiin kuuluvaa miestä, joista pääosan muodostivat kuitenkin upseerit ja aliupseerit. Niiden avulla arveltiin voitavan muodostaa tšekkoslovakeista sekä saksalaisvastaisista venäläisistä vähintäin 30.000 miehen suuruinen armeija. Sotilaskomissionin päämääränä oli Arkangeli, kun taas kenraali Maynardin piti maihinnousujoukon kanssa vallata Muurmanni.

Asia oli siis päätetty, joukot valittu ja annettu niille verraten laajakantoinen tehtävä, mutta eräs kuvaava seikka sietänee tulla mainituksi. Retkikunnalle ei myönnetty minkäänlaisia rahavaroja, joilla he olisivat perille tultuaan voineet toimittaa näitä operatioita. Kenraali Maynard sanookin, että hänen asemansa olisi suuresti vahvistunut ja hän olisi saanut alkuasukkaiden myötätunnon puolelleen, jos hänellä olisi ollut mukanaan kohtuullinen määrä kunniallista Englannin rahaa.

Hän esitti asiansa rahaministerille, mutta tämä ilmoitti, ettei hänelle myönnettäisi minkäänlaista kassaa. Sensijaan sanoi rahaministeri Vardössä olevan suunnattoman määrän englantilaisten ostamaa suolasilliä, jota ei vielä oltu kuljetettu sieltä pois. Rahaministeri ehdotti, että näitä sillejä käytettäisiin rahan vastineena. Hänen käsityksensä mukaan ryssillä oli kova nälkä; miksei heitä voisi syöttää suolasillillä sensijaan, että heille maksettaisiin rahapalkkaa heidän toimittamistaan avustuksista.

Kenraali Maynardille ei kuitenkaan neuvottu, niillä keinoin hän saisi nämä suolatut herkut käsiinsä sekä kuljetetuksi Muurmannille, jotapaitsi hän pahasti epäili, tyytyisivätkö ryssät pelkälle sillipalkalle. Kun hän lisäksi ei ollut aikonut perustaa kalakauppaa Muurmannille, jäi silliasia sikseen. Pitkien neuvottelujen jälkeen hänelle sitten myönnettiin mitätön rahamäärä, joka ei suinkaan ollut riittävä.

Myöhemmin aiheutti tämä englantilaisten itaruus retkikunnalle suuria vaikeuksia. Lakkoja sattui usein, ja kenraali Maynardin piti tavan takaa käydä puhumassa niskoitteleville sekä koettaa rauhoittaa heitä lupauksilla.

Mutta näistä suolasilleistä vielä sananen. — Kolmantena sotavuotena, jolloin elintarvepula Saksassa alkoi kiristyä, ilmestyi Norjaan englantilaisten ja ranskalaisten agentteja, jotka päivän korkeimpiin hintoihin ostivat kaiken suolasillin, mitä oli tarjolla. Tarkoitus oli estää saksalaisten saamasta niitä käsiinsä, ja vaikka viimemainitut tekivätkin huomattavia kauppoja, olivat englantilaiset kuitenkin ylivoimaisia ostoissaan.

Näin kertyi Norjan satamiin mahdottomat määrät liittolaisvaltojen ostamia suolasillejä. Niiden poiskuljetusta ei kiirehditty, koska oli muutakin tärkeämpää kuljettamista ja ostojen tarkoituksenahan oli ollut vain Saksan uuvuttaminen sillinälkään. Tuli kevät ja lämmin kesä 1917, sillit alkoivat hikoilla tynnyreissään, tapahtui eräänlainen käymisprosessi, tynnyrit paisuivat ja pullistelivat auringonpaahteessa avonaisissa satamavarastoissa levittäen inhoittavaa tuoksua ympärilleen. Viranomaiset puuttuivat asiaan, etsivät ostajia, mutta niitä ei löytynytkään. He olivat ajoissa huomanneet, että heidän maksettavakseen tulee kalliitten sillinhintojen lisäksi vielä poiskuljetuskustannuksetkin, ja he katosivat. Niin saivat viranomaiset itse hävittää nämä tuoksuvat varastot, koska ne tulivat yleiselle hyvinvoinnille ja terveydelle vaarallisiksi.

Mutta siitä huolimatta englantilaiset jatkoivat silliostojaan edelleenkin, kuten juuri kenraali Maynardin kertomuksesta käy ilmi. Sillit joutivat kyllä mätänemään, mutta retkikunnalle ei annettu tarpeellisia käyttövaroja. Se oli nälkäsaartopolitiikkaa — sovellettuna lisäksi kahteen eri suuntaan.

Kesäkuun 18. päivänä Maynardin retkikunta läksi liikkeelle New-Castlesta City of Marceilles-nimisellä laivalla. Noudatettiin suurinta salaperäisyyttä, ja siksi eivät matkan päämäärästä tienneet muut paitsi Maynard itse ja hänen lähimpänsä, prikaatikenraali Finlayson.

Matkalla puhkesi espanjantauti, mutta suuremmitta vaurioitta saavuttiin kuitenkin Muurmanniin, jossa englantilainen kenraali Poole oli heitä vastaanottamassa. Jo aikaisemmin nimittäin olivat englantilaiset lähettäneet Jäämerelle pienempiä voimia suojelemaan venäläisiä satamia — Moskovan pyynnöstä, kuten Maynard sanoo —ja tähän aikaisempaan retkikuntaan kuului myös ennenmainittu risteilijä Cochrane, joka toukokuussa oli lyönyt Renvallin retkikunnan takaisin. Cochranesta maihinlasketut joukot pitivät Petsamoa edelleen hallussaan.

Muurmannissa olevien englantilaisten joukkojen mieliala ei suinkaan ollut korkealla. Kun vastasaapuneet tiedustelivat mitä kuuluu, vastasivat rannallaolijat, että ilon aihetta ei ole ollenkaan, ja pian tekin kaipaatte takaisin kotiin, sillä nurkan takana saattaa olla puolimiljoonaa saksalaista.

Kun kenraali Poole määräyksen mukaan purjehti 1.500-miehisen maihinnousu joukon kanssa valtaamaan Arkangelia, laski Maynardinkin mieliala, ja hän tekee laskelmia käytettävissään olevista voimista:

Muurmannissa:

  150 engl. merisotilasta.
  400 serbialaista (miltei kaikki sairaita).
  150 venäläistä ja puolalaista (juuri värvättyjä).

Kantalahdessa:

  Ranskalainen tykistöosasto (huonosti varustettu ja paljon sairaita).
  Serbialainen pataljoona (suuri osa käyttökelvotonta).
  Suomalaislegioona (sillä hetkellä vähänarvoinen).

Kemissä:

  250 engl. merisotilasta.
  250 serbialaista.

Petsamossa:

  150 miehen vahvuinen maihinnousujoukko risteilijä Cochranesta.

Kaiken kaikkiaan saa Maynard — vähennettyään sairaat ja aivan käyttökelvottomat pois — joukkojensa lukumääräksi 2 500. Tämän joukon kanssa tuli hänen puolustaa Muurmannia, Petsamoa ja 350 mailia särjettyä rautatietä. Muurmannissa oli 500 kuritonta venäläistä matruusia, niitä piti pitää silmällä, bolševikit alkoivat osoittaa vihamielisyyden oireita, mikä pani hermostumaan, ja Suomesta käsin uhkasivat saksalaissuomalaiset joukot.

Maynardin käsityksen mukaan oli Suomessa silloin — kesällä 1918 — 55 000 saksalaista sekä 50 000 valkoista suomalaista, kaikki v. der Goltzin komennuksessa. Niinikään oli hän saanut tietää 15 000 miestä käsittävän suomalaisjoukon olevan matkalla Kantalahtea ja Kemiä kohti. Kuten tiedetään, ei saksalaisten joukkojen lukumäärä Suomessa noussut 12 000 suuremmaksi, kun taas Vienan Karjalassa toimivia suomalaisjoukkoja oli vain 1.300, kuten seuraavassa luvussa tulemme lähemmin huomaamaan.

Omituiselta kuitenkin tuntuu, että liittolaisvalloilla oli siksikin hatarat tiedot Suomessa olevista voimista, ja vielä omituisemmalta, että kenraali Maynard ei vielä 1928:aan mennessä ole ottanut asioista selvää, vaan syöttää maanmiehilleen pajunköyttä minkä kerkiää.

Vielä kuvaavampana seikkana voi niinikään mainita, että kun Englannin sotilasattasea eversti Robertson tuli ensi kerran Suomeen vuonna 1922, teki hän matkansa Petsamon kautta vartavasten todetakseen, onko Petsamoon jo rakennettu rautatie. Samanaikaisesti — ja nähtävästi luottamatta Robertsonin raporttiin — tiedusteltiin englantilaisten taholta virallisesti, minkälaisessa kunnossa on Ounasjoen yli johtava rautatiesilta. — Onhan kyllä totta, että saksalaiset rautatieinsinöörit kesällä 1918 tutkivat Ounasjoen rantaseutuja ja lupasivat kolmessa kuukaudessa vetää kapearaiteisen radan Rovaniemeltä Ivaloon. Mutta Saksan romahduksen tapahduttua vielä samana syksynä jäi suunnitelma vain haaveeksi. Kaiken lopuksi ei voi sanoa muuta, kuin että englantilaisten tiedustelu Suomessa on ollut peräti hataraa — taikka sitten ovat asianomaiset sotaherrat liioitelleet vastustajien lukumäärää, jotta heidän oma edesvastuunsa ja urhoollisuutensa tulisi sitä paremmin huomatuksi.

Heti perille saavuttuaan oli kenraali Maynard pannut toimeen värväyksen paikallisen väestön keskuudessa, ja hän saikin muodostetuksi 4 000 miehen vahvuisen karjalaislegioonan, jota englantilaiset upseerit johtivat. Karjalaisia sekä suomalaisia punaisia käytti Maynard Suomen rajan turvaamiseksi taistelemaan omaa heimoaan ja omia kansalaisiaan vastaan. Hän lausuu näistä joukoista, että "suomalaiset janosivat kostoa valkoisille, jotka niin raa'alla julmuudella olivat ajaneet heidät kodeistaan (olivatko he odotelleet ajamista!), kun taas karjalaiset, vilpittömät patriootit taistelivat vapauttaakseen maansa tunkeilijoista." Näillä tunkeilijoilla hän tietysti tarkoittaa valkoisia suomalaisia, sillä kun liittolaisvaltojen lopullisen voiton jälkeen marraskuussa saksalaiset joukot vedettiin Suomesta pois, ei sinne ollut jäänyt kuin kotimaisia joukkoja. Mutta muutenkin näyttää kenraali Maynard suhtautuvan sangen vihamielisesti Valkoiseen Suomeen.

Pian hän kuitenkin sai huomata, että karjalaiset katsoivat häntäkin tunkeilijaksi. Tehtyään huomattavia palveluksia englantilaisille alkoivat karjalaiset vaatia Karjalan vapautta. Kenraali Maynard vastusti kuitenkin jyrkästi kaikkia vapautumisyrityksiä, ja välit kiristyivätkin niin pitkälle, että karjalaiset uhkasivat käyttää väkivaltaa vapautensa saavuttamiseksi. He karkasivat suurissa joukoin suomalaisten puolelle, joten Aunuksen taistelujen aikana 1919 koko 4 000 miehen vahvuisesta karjalaislegioonasta oli kenraali Maynardilla jäljellä vain 600 miestä.

He tekivät alkuaikoina hyökkäyksiä Suomen rajaa kohti, ja Maynard antaa fantastisia kuvauksia heidän urotöistään. Niinpä lokakuun alussa taisteltiin 130 km päässä Kemistä länteen suuri taistelu, jossa vihollinen jätti jälkeensä 200—300 kaatunutta. Sellaista taistelua ei kukaan Maynardia lukuunottamatta kuitenkaan tiedä taistellun, eikähän suomalaisia liikkunut siellä silloin kuin aivan vähäpätöisiä joukkoja.

Muurmannilla toimi silloin varakuvernöörinä M. Jermoloff, joka oli kiinteässä kanssakäymisessä Maynardin kanssa. Pääasiallisesti hänen vaikutustaan lienee Maynardin kielteinen suhtautuminen karjalaisten vapautumisyrityksiin, ja näin olivat englantilaiset siis hankkineet itselleen yhden vihollisen lisää.

Muurmannin suomalaislegioonaan kuului 800 miestä, joista 500 taistelukelpoista. Kenraali Maynard ylistää suomalaisten taistelukuntoisuutta, jonka hän erikoisesti tuli huomaamaan syyskuussa 1919. Englantilaiset olivat suunnitelleet venäläisten kanssa suuren yhteisen rynnistyksen bolševikkeja vastaan, ja rynnistys onnistuikin kaikkialla muualla paitsi Koikarissa ja Ussunassa, joita bolševikkien puolella taistelevat suomalaiset puolustivat. Kolmeen otteeseen liittolaiset hyökkäsivät, mutta suomalaiset pitivät sisukkaasti puoliaan lyöden hyökkääjät takaisin. Ja suomalaisten haltuun kylät sitten jäivätkin. Maynard sanookin, että "bolševikit ovat suomalaisille suunnattoman suuressa kiitollisuuden velassa, sillä he pysyttivät punaisen vasemman siiven horjumattomana tehden siten tyhjäksi valkoisten venäläisten mahdollisuuden saavuttaa loistava voitto Sununjoella".

Muurmannin suomalaislegioonasta tuli kuitenkin kenraali Maynardille surun lapsi. Legioona oleskeli Kantalahdessa, jossa se maaliskuulla rupesi hankkimaan kapinaa. Tarkoituksena oli räjäytellä muutamia rautatiesiltoja ja marssia suoraan bolševikkien puolelle. Kapinan piti puhjeta huhtikuun 6. päivänä, mutta siitä saatiin ajoissa tieto. Maynardin mielestä tilanne oli hyvin vakava, sillä hän ei uskaltanut asevoimin ryhtyä kapinaa kukistamaan eikä riisumaan aseista legioonalaisia, sillä heidän aseistuksensa oli hyvä ja taisteluvoimaa lisäsi suomalaisten tunnettu hiihtotaito. Ainoaksi ratkaisukeinoksi jäivät siis taas neuvottelut.

Kapinan sieluna oli Lehtimäki. Hän oli yllyttänyt legioonalaiset englantilaisia vastaan, he luopuivat Tokoista ja olivat uhittelevalla mielellä. Selvin keino olisi ollut vangita Lehtimäki, mutta sitä ei voitu tehdä, koska legioonan komentaja, eversti Burton, oli antanut henkilökohtaisen takuun hänen koskemattomuudestaan.

Maynard matkusti Kantalahteen, jossa piankin Tokoin maltillisen ja rauhallisen esiintymisen takia suurin osa legioonalaisista luopui kapinasta. Tokoista sanoo muuten kenraali Maynard, ettei hän päässyt selville Tokoin motiiveista — oliko Tokoi liittolaisille uskollinen vai taipuiko hän ainoastaan voiman edessä, joka hänen käsityksensä mukaan nyt oli liittolaisilla.

Lehtimäki oleskeli esikuntineen Kantalahden lähistöllä eikä toistetuista kehoituksista huolimatta saapunut neuvotteluihin. Maynard meni siis hänen luokseen, ja vakavien neuvottelujen jälkeen saatiin lopulta jonkinlainen sopimus aikaan, ja kapinahankkeet raukesivat. Lehtimäki lähetettiin erään toverinsa kanssa bolševikkien puolelle, toiset jäivät Kantalahteen, jonne sijoitettiin englantilaisia joukkoja pitämään suomalaisia silmällä, "joskin niillä olisi ollut tärkeämpääkin tehtävää kuin olla uskottomien suomalaisten vahtikoirana", kuten Maynard katkeruudella toteaa.

Sattui muitakin kapinallisuuksia. Eniten katkeroitti kenraali Maynardia se, että ranskalainen hiihtojoukko yksinkertaisesti kieltäytyi tottelemasta. Clemenceaun nimessä he ilmoittivat, ettei heidän tarvinnut taistella Muurmannilla. Ja niin menetti Maynard taas kaksisataamiehisen suksijoukon, jonka varalle hän nähtävästi oli laskenut monta offensiivia.

Mutta eräästä tapahtumasta ei vielä tähän saakka ole tietääkseni mainittu sanaakaan. Oleskellessani kevättalvella 1920 Vardössä Norjassa, saapui sinne riutunut, keripukin jäytämä mies. Hän kertoi myös kuuluneensa englantilaisten komentamiin joukkoihin jossakin radan varrella. Heissäkin alkoi itää kapinanhenki, ja he vaativat pääsyä bolševikkien puolelle. — Kaikesta päättäen tämä on ollut jonkinlainen työläisosasto.

Englantilaiset ottivat vaatimuksesta vaarin ja ilmoittivat, että jokaisen bolševikkien puolelle haluavan tulisi eräänä määrättynä aamuna saapua junalle. Kaikki halukkaat noudattivat kutsua, ja heitä kerääntyikin runsaat kaksisataa. Kun miehet suuren riemun vallassa olivat täyttäneet junan, suljettiin vaunujen ovet, aseistetut vartijat asettuivat oville, ja juna lähti liikkeelle. Senjälkeen ei matkustajilta enää kysytty mitään, ja heidän mielialansa laskeutui hyvin apeaksi, kun jossakin satamassa heidät komennettiin vaunuista ulos ja annettiin määräys marssia laiturissa odottavaan laivaan.

Kurjan merimatkan jälkeen saapuivat he sitten Kuolan niemimaan pohjoisrannikolla olevalle Svjetoi Noss-niemen takana sijaitsevalle vankileirille. Kuvaus tästä vankileiristä oli tosiaankin kaamea, se oli suorastaan "ryssän helvetti". Parakit olivat tuulenkestämättömiä, puita ei ollut millä lämmittää ja nälkää kärsittiin. Keripukki alkoi raivota, se teki tuhotonta jälkeä vankijoukossa, tarttui vielä vartijoihinkin, sillä minkäänlaista laivaa ei saapunut elintarpeita tuomaan, ja silloin kun kertojamme läksi sieltä, oli koko lähes kolmesataisesta joukosta elossa tuskin kymmenesosa.

Mutta palaamme takaisin Muurmannin tapahtumiin. Syksyllä 1919, englantilaisten vielä ollessa Muurmannilla, lähetti Suomen hallitus sinne kaksi edustajaansa: kapteeni J.W. Snellmanin yhdysupseeriksi sekä aikaisemmin siellä Suomea edustaneen Eero Lampion konsuliksi valvomaan siellä oleskelevien suomalaisten etuja.

Tämä viimeksimainittu määritelmä oli varsin laajaperäinen. Lampio ei tiennyt, pitikö hänen valvoa myös punikkisuomalaisten etuja, johonka hän ei mitenkään voinut suostua, sillä edellisenä keväänä olivat kaikki suhteet katkenneet heidän väliltään. Hädin tuskin oli Lampio päässyt Vapun korvissa pakenemaan Suomen puolelle, ja sikäläiset punikit odottivat häntä jo hirttosilmukka valmiina.

Laukattuaan pari viikkoa ministeriöstä ministeriöön Helsingissä, ja kun ei mitään toimintaohjeita annettu, päätteli hän mielessään, että hänen valvontamääräyksensä tarkoitti pääasiallisesti Muurmannille tulevien suomalaisten etuja, ja näin aivoitellen matkusti hän sinne.

Heti Muurmannille tultuaan joutui Lampio kosketuksiin Tokoin kanssa, joka silloin vielä oleskeli siellä. Lampio tuli henkilökohtaisesti tuntemaan Tokoin hyvin, hän sanoo, että kun vanhat riitaisuudet oli selvitetty — nimittäin Lampion väkivaltainen pako punikkien kynsistä edellisenä keväänä — niin juttelu kävi avonaisesti.

"En vieläkään", sanoo hän, "pääse siitä käsityksestä, etteikö Tokoi pohjaltaan olisi ollut rehellinen suomalainen — suursuomalainen. Kaikki hänen edesottamisensa Muurmannilla ollessaan suomalaisen legioonan päällikkönä viittaavat siihen. Ei ole pieni se vaikutus, jonka Tokoi englantilaisiin teki puhuessaan heille Karjalan liittämisestä Suomeen ja niistä oikeuksista, jotka Suomella Petsamoon ovat. Kansanvaltuuskunnan jäsenenä tiesi hän englantilaisille tarkalleen esittää kansanvaltuuskunnan ja silloisen Venäjän hallituksen (bolševikkien) välisen sopimuksen. Tokoin vaatimus oli: Petsamo Suomelle Rajajoen sopimuksen perusteella, ja raja vedettäisiin Korvatunturista suoraan Supukan lahteen Kalastajasaarennolla. Tämän Suomen oikeutetun vanhan vaatimuksen oli Tokoi saanut taotuksi englantilaisten päähän, jotka vuorostaan esittivät asian Pohjois-Venäjän hallitukselle. Tällä Tokoin kylvämällä pohjalla ei suinkaan ollut vaikeata — sittenkun Muurmannin varakuvernööri Jermoloff otti puheeksi suomalaisen apujoukon lähettämisen Kannanlahteen valkoryssien avuksi — pyytää häneltä vastikkeena vähäpätöistä Petsamon aluetta. Kernaasti olisikin hän, sekä hänen esityksestään Pohjois-Venäjän valkoisten joukkojen ylipäällikkö de Miller tähän myönnytykseen suostunut, mutta meidän hallituksemme teki taas tavanmukaisen: kaksi kuukautta mietintöaikaa — eli niin kauan, että Millerin rintama sortui, ja asia oli jo lukossa. Samoihin aikoihin myönnettiin sitten 150-miehisen apuretkikunnan lähettäminen Kannanlahteen, mutta silloin ei sillä olisi ollut enää mitään merkitystä, sillä valkoisten venäläisten rintama sortui."

Näin kertoo paikanpäällä asioita seurannut konsuli Lampio, joka hyvin tunsi sikäläiset olosuhteet. Kuten tapausten myöhäisempi kehitys sittemmin osoitti, olisi minkään apuretkikunnan lähettäminen valkoisille ryssille ollut tarpeetonta, sillä vaikka de Miller muodollisesti ja olosuhteiden pakosta suostui luovuttamaan Petsamon Suomelle ja lähetti sinne sotilasasiamiehensäkin, on huomattava, että valkoiset venäläiset eivät tunnustaneet Suomen itsenäisyyttä, jota seikkaa kenraali Maynard pitää suurena virheenä ja lyhytnäköisyytenä ja sanoo sen vaikuttaneen suuresti Millerin häviöön.

Saksan romahduksen jälkeen oli englantilaisten eniten pelkäämä uhka, vedenalaisten aseman perustaminen Jäämeren rannalle, poissa. He rynnistivät kuitenkin vielä bolševikkeja vastaan, taistelivat Äänisjärvellä samoihin aikoihin kuin suomalaiset vapaaehtoiset joukot Aunuksessa, mutta ihmeellistä kyllä eivät epäluuloisina ryhtyneet suomalaisten kanssa yhteistoimintaan, vaikka molemmilla oli sama vihollinen. Yhteisin voimin olisivat he voineet lyödä bolševikit, mutta nyt englantilaisten joukko hupeni päivä päivältä. Itä-Karjalan asiassa näiden taisteluryhmien suunnitelmat kävivät ristiin ja suomalaisten poistuttua Aunuksesta tuli englantilaisille siellä tukalat olot, joten kenraali Maynard veti joukkonsa takaisin Muurmannin linnoitettuihin asemiin.

Senjälkeen hän kiinnitti huomionsa Millerin joukkojen kuntoonsaattamiseksi, jotta ne voisivat yksinään käydä sotaa, ja talvella 1920 englantilaiset lopullisesti jättivät Muurmannin rannikot ja purjehtivat kotiinsa.

On sanottu, että Itä-Karjala olisi pitänyt vallata heti vapaussodan jälkeen, mutta muistettakoon, että jos sen teimme saksalaisten kanssa, niin olisimme joutuneet taistelemaan englantilaisia vastaan, ja Saksan hävittyä sodan olisimme me olleet voitettujen listalla. — Mitenkähän olisi nyt Suomen itsenäisyyden?

III.

SUOMALAISET VIENAN-KARJALASSA.

Renvallin Petsamon-retki olisi kenties tullut asiallisemmin järjestetyksi, joten siitä olisi voinut olla tuloksiakin, mutta kevättalven tapaukset Pohjois-Suomen itärajalla vaativat liikenevät voimat sinne. Koska näillä tapauksilla oli myöskin kantavuutta Petsamon myöhäisempiin vaiheisiin nähden ja suoraan sanoen koko Suomen vapaussodalle, pysähdymme niitä hetkeksi tarkastelemaan, varsinkin kun niistä yhä edelleen liikkuu harhaanjohtavia tietoja.

Ennenkuin Jääkäripataljoona 27 läksi kokonaisuudessaan Saksasta Suomeen, lähetettiin sieltä pienempiä ryhmiä etukäteen Ruotsin kautta suorittamaan erikoisia tehtäviä. Ruotsi oli silloin jo näyttänyt oman kantansa vapaussotaamme nähden, tällaisia salaisia retkeilijöitä katsottiin epäluuloisesti, ja heidän sieti varotellen liikuskella. Niinpä eräskin komennuskunta, johon kuuluivat Vallenius, Villamo, Suvirinne, Ilmoniemi ja Kolhert, saapui Stettinistä Ruotsiin rahtilaivoissa.

Miehet osasivat kyllä suhtautua tilanteeseen — eiväthän he olleet ensi reisun poikia — ja niinpä Villamo toimi matkalla koneenkäyttäjän apulaisena. Kaikki pääsivät onnellisesti Tukholmaan, kuulivat siellä, että Pohjois-Suomessa tarvittiin juuri nyt kipeästi jääkäreitä, ja niin heidän erikoistehtävänsä sai väistyä tämän kiireellisemmän asian tieltä.

Punaiset olivat idästä päin järjestäneet hyökkäyksen Pohjois-Suomeen valkoisen armeijan selkään, aikomuksella nostaa sikäläiset punaiselle aatteelle alttiit kansankerrokset ja ulottaa toimintansa aina Skandinaavian maihin saakka. Sitä varten oli helmikuun 27. p:nä lähtenyt punakaartilaisjoukko Helsingistä Pietarin kautta Muurmannille. Johtajana toimi "Arkangeli-retkikunnan päällikkö" Kosti Tamminen ja joukkoon kuului kaikkiaan 88 henkilöä. Pietarista he läksivät maaliskuun alussa mukanaan paljon kiväärejä, 1 miljoona patruunaa, 4 konekivääriä ja 120 konekiväärivyötä. Suuren pettymyksen tuotti joukolle se, että Pietariin pakotettiin jäämään 30 suksimiestä toimittamaan tiedustelupalvelusta.

Kannanlahteen päästyä alettiin kerätä joukkoja, ja retkikuntaan kuuluikin sitten 1.400 miestä, joista 900 Knäsöissä ja 500 Kannanlahdessa. Knäsöin joukon tuli maaliskuun 20. päivänä edetä rajalle Iivo Ahavan johdolla. He pääsivätkin vastusta kohtaamatta Ala-Kurtin kylään, mutta silloin oli jo rajan tällä puolen ryhdytty vastatoimenpiteisiin.

Ensi aluksi lähetettiin heitä vastaan 50 miestä vääpeli L. Jokelan johdolla. Tuntsajoen jäällä kohdattiin 300-miehinen punakaartilaisjoukko, syntyi taistelu, ja punaiset pakenivat suin päin rajan yli. Punaisten kiireellistä pakoa todistaa se, että he rekiään keventääkseen pudottelivat kiväärilaatikoita tiepuoleen. Nämä kiväärit olivat aiotut Pohjois-Suomesta nostetulle punaiselle väestölle, mutta nyt ne joutuivat toisiin käsiin.

Villamo ja Ilmoniemi hoitelivat ohjaksia Kuolajärvellä, Vallenius määrättiin Kuusamon joukkojen päälliköksi, ja hän sai vielä toisia saapuneita jääkäreitä avukseen, m.m. Autin, Mannisen ja Nummelinin. Punaiset olivat näet päättäneet kohdistaa nyt hyökkäyksensä Kuusamoon päin.

Vastapainoksi näille punaisten manöövereille lähetettiin itää kohti kolme eri retkikuntaa, yksi Aunukseen, toinen Uhtualle käsin (everstiluutnantti Malmin retkikunta), ja kolmannen muodostivat edellämainitut pohjoiset joukot. Koska sotahistorioissa on jo taistelujen kulku yksityiskohtaisesti selostettu, kerron vain muutamia asioita ja olosuhteita valaisevia seikkoja pohjoisen retkikunnan vaiheista.

Valleniukselle luvattiin 500 miestä Kuusamoon, niistä lähes parisataa vasta Kuusamossa rekryteerattuja, jotka hän otti vastaan siellä. Joukkojen kuntoisuus ei ollut kehuttava, niitä ei keritty kunnolleen kouluttaa, ja joukossa lienee ollut punaisiakin aineksia.

Oman maan säästämiseksi oli sotatoimet päätetty siirtää rajan taakse, mutta silloin sattui tapaus, joka huonosti ja arkaillen käsiteltynä olisi saattanut koitua koko retkikunnalle kohtalokkaaksi. Eräänä aamuna, kun Vallenius oli antanut lähtömääräyksen, saapui vääpeli Valleniuksen huoneeseen ilmoittaen, että komppania kieltäytyy lähtemästä, sillä he eivät ole velvollisia taistelemaan rajan takana.

Hyvät neuvot olivat nyt tarpeen, mutta Vallenius ratkaisi asian lyhyesti. Hän meni pihalle, jossa joukot olivat kokoontuneina, nousi rekeen seisomaan, veti pistoolinsa kotelosta ja kysyi:

"Kuka täällä nyt on se mies, joka ei halua lähteä rajan taakse?"

Hän odotti vastausta, mutta yksikään mies ei astunut rivistä esiin.

"Siis kaikki olemme yksimielisiä siitä, että lähdemme. Joka mies suksille."

Lähdön piti määräyksen mukaan tapahtua vasta viiden tunnin kuluttua, mutta tärkeätä psykologista hetkeä hyväkseenkäyttäen määräsi Wallenius joukon heti matkalle, koska hän tiesi, että paikallaanolo kasvattaa kapinallista henkeä. Eikä muita sanottavia rettelöitä sitten sattunutkaan.

Mutta kuinka olisi käynyt, jos hän olisi hätkähtänyt ja ryhtynyt neuvotteluihin vastahakoisten kanssa? Kenties toisetkin komppaniat olisivat ruvenneet rettelöimään, mahdollisesti liittyneet rajan takaa tunkeutuviin punaisiin, ja asialla olisi ollut arvaamattomat seuraukset. Nyt se kuitenkin saatiin eteenpäin, ja vaikka Soukelon kylää huhtik. 8. p. 1918 ei kuusituntisen taistelun jälkeen saatukaan vallatuksi, vaikutti se kuitenkin moraalisesti punaisiin, ja he alkoivat vähitellen vetää joukkojaan pois Vienan Karjalan kylistä.

Myös Kuolajärven joukoissa ilmeni kapinallisuutta, ja ihmistuntijana kukin päällikkö koetti rauhoitella omia osastojaan, ettei suurempia häiriöitä päässyt syntymään. Luutnantti Ilmoniemen komppaniassa ilmeni kerran tottelemattomuutta, ja mikäli minulle kerrottiin, kutsui luutnantti komppanian pihalle ruoturintamaan ja piti heille moraalisen puheen näin sanoen:

"Tiiättenkö te pojat, mitä te olette nyt tehneet? Te olette ryhtyneet kapinoimaan sota-aikana, ja tiiättenkö te, minkä rangaistuksen te olisitte ansainneet? Sotalaki määräisi teijät kaikki ammuttaviksi. Ymmärrättekö? — Suatte männä."

Pojat menivät kasarmiin ja alkoivat miettiä suurta rikostaan, ja siihen se kapinahomma unohtui.

Kapteeni Villamo taas ei ryhtynyt pitempiin puheisiin poikien kanssa, sillä hänellä oli toisenlainen luonne. Se, minkä hän sanoi, oli uskonkappale, sitä oli noudatettava, koska sotatilanne vaati juuri niin olemaan. Niskoittelu nujerrettiin valituin sanoin, ja ellei komppania aamuisin kokoontuessaan seisonut linjasuorassa rivissä, niin se ojennettiin pistoolilla pitkin miesten nenänvartta. — Tämä voi olla sotamiesten kertomaa satuakin, mutta tulokset olivat kuitenkin tyydyttäviä, eikä Villamoa suotta jälkeenpäin mainittu "Lapin kaaniksi" tai "Lapin kuninkaaksi", eikä kukaan häntä siellä pahalla muistele — eivät järkevät vastustajatkaan. Sillä noilla pohjoisilla perukoilla henkilökohtainen rohkeus merkitsee enemmän kuin sata miestä, sille ymmärretään siellä antaa arvonsa.

Vähitellen vallattiin punaisilta kaikki Vienan-Karjalan kylät Muurmannin rataa myöten. Tämä retkikunta oli muuten ainoa, joka saapui Muurmannin radalle. Sinne lähetettiin nimittäin partioita katkomaan rataa sopivista kohdin.

Jälkikuljetus oli kuitenkin vaikeaa, muonankuljetus tuotti hankaluuksia, eivätkä miehet tyytyneet yksinomaan poronlihaan, joka siellä oli pääasiallisena ravintona. Jotenkuten olisi tämäkin asia vielä saatu järjestetyksi, mutta miehistön palkkoja ei saapunut. Tietäen ja ymmärtäen, kuinka tärkeä tekijä palkka on sotamiehen elämässä, päätti Vallenius järjestää asian omin päin. Yhdessä Villamon kanssa tekivät he vekseleitä omiin nimiinsä, ja heinäkuuhun mennessä niitä oli jo kerääntynyt 137.000 mk, jotka kaikki oli käytetty miesten palkkoihin.

Vallenius ilmoitti Koutajärveltä hallitukselle ja saksalaisille, jotka myös silloin pyrkivät Vienan-Karjalaan, että ellei rahoja ja muonaa toimiteta kahden viikon aikana, niin hän vetää joukkonsa pois Koutajärveltä ja edelleen, sikäli kuin tarve vaatii.

Kaksi viikkoa kului, mutta mitään ei kuulunut vastaukseksi. Silloin Vallenius marssitti joukkonsa rajaa lähempänä oleviin kyliin, mutta silloin tuli myös hallitusherroille samoinkuin saksalaisillekin hätä käteen. Saksalaiset tiedustelivat, millä ehdoin Vallenius suostuu valtaamaan uudelleen jättämänsä paikat, ja hän vastasi jo kyllin selvästi ilmoittaneensa ehdot. Hallitukselta saapuikin sotilaitten palkat, saksalaisten avustuksella saivat he muonitusta, ja niin marssi hän uudelleen Koutajärvelle.

Suomalaisten joukkojen poissaollessa olivat englantilaisten johtamat punaiset joukot taasen saapuneet Koutajärvelle. Heidän päällikkönään toimi siellä englantilainen kapteeni, — kuten edellisestä luvusta jo tiedämme.

Vallenius antoi määräyksen kiertää kylä maan puolelta kolmelta taholta ja ottaa koko siellä oleva joukko elävänä. Aamuyöstä tehtiin saartoliike, mutta ennenkuin kolmas joukkue ehti paikoilleen, lähettivät toiset joukkueet partioita kylään. Englantilainen kapteeni heräsi hälinään, hyppäsi sängystään portaille ja huomattuaan olevansa saarrettuna vihelsi kimakasti pilliin ja lähti pitkillä koivillaan juoksemaan vielä saartamatta olevalle sivustalle, josta onnistui livahtamaan pakoon. Ilman suurempaa vastarintaa punaiset perääntyivät sitten kylästä, ja Valleniuksen joukot miehittivät sen.

Kun varsinainen sota oli lopussa, vedettiin nämä joukot sitten takaisin Suomen puolelle. Mutta ne olivat tehneet tehtävänsä, ne olivat tukahduttaneet punaisten valtaanpääsy-yrityksen Pohjois-Suomessa, estäneet punaisten lyömästä veljenkättä Skandinaavian punaisille ja palauttaneet rauhalliset olot napapiirin seutukunnille.

IV.

TOINEN RETKIKUNTA PETSAMOON.

Renvallin retken jälkeen hallitsivat englantilaiset Petsamoa. Uutta sotaretkeä suunniteltiin, mutta koska olisi jouduttu taistelemaan englantilaisia vastaan, saivat suunnitelmat raueta. Alkutalvesta vuonna 1920 kuultiin sitten, että englantilaiset olisivat vetäytyneet pois Petsamosta. Liittolaisten ja kenraali de Millerin joukkojen yhdistetty hyökkäys bolševikkeja vastaan näytti menestyvän hyvin, ja silloin Suomen hallitus päätti ottaa, mitä oli aikoja sitten luvattu, ja se määräsi uuden retkikunnan lähetettäväksi Petsamoon. Ei valloitusretkelle, vaan "valvomaan siellä olevaa Suomen valtion omaisuutta", kuten hallitus sanamuodon määritteli. Olihan siellä majataloja y.m., joiden kohtalosta ei tiedetty mitään.

Vuoristoprikaatista valittiin retkikunnan miehistö, ja sen sotilaalliseksi johtajaksi määrättiin kapteeni Sippus. Poliittiseksi johtajaksi tuli majuri Vallenius, ja sai hän ministeri Holstilta sitä varten uljaan valtakirjan. — Hän muuten jäljestäpäin sai kantaa vastuun niin sotilaallisesta kuin poliittisestakin johdosta.

Joukon vahvuus oli määrätty 60 mieheksi. Sen katsoivat johtajat kuitenkin aivan riittämättömäksi ja pyysivät suurempaa joukkoa, mutta hallitusherrat Helsingissä aprikoitsivat asiaa ja tulivat siihen tulokseen, että suuremman joukon lähettäminen ei ole suotavaa eikä mahdollistakaan. Jonkinlaisena lohdutuksena sanoi eräs hallituksen herroista majuri Valleniukselle Oulussa ennen lähtöä, että jos heidän kimppuunsa siellä hyökätään, niin pitäisi pyytää hyökkääjien odottamaan siksi, kunnes keritään sähköttämään Suomen hallitukselle. Piti siis koettaa elää sovinnossa ja veljeillä siihen saakka, kunnes hallitus kerkiäisi kokoontua istuntoonsa ja asettaa komitean pohtimaan, oliko syytä tapella vai livistää. Tilanteen ymmärtävälle johtajalle oli tämä sangen laiha neuvo, ja omasta mielestään oli hän jo alunperin sitä mieltä, että asia päättyy verisesti, josta seikasta hän muuten lähtiessään huomauttikin.

Jääkärikapteeni Autti oli Ivalossa komppanianpäällikkönä silloin, kun tämä kuusikymmenmiehinen valloitusjoukko samoili Jäämerta kohti, ja hän sai tehtäväkseen toimia etapin hoitajana, lähettää miehet ja muona edelleen, ja apunaan oli hänellä kapteeni Suvirinne, joka Autin seurattua joukon mukana Petsamoon jäi yksin hoitelemaan etappia.

Mutta tällaisen etapin hoito on vähän toisenlaista kuin jossakin rautateiden tienristeyksessä. Miehet olivat suurimmaksi osaksi Etelä-Pohjanmaalta, nähtävästi tottumattomia näin pitkiin matkoihin, ja Lapin tuuli on purevaa. Niinpä kun miehet saapuivat Autin luo joukkueen verran erällään, oli miltei jokainen mies jäädyttänyt varpaansa. Ensi työksi täytyi heitä juoksuttaa neljännestunti avojaloin lumessa, jotta jalat saataisiin sulamaan ja veri liikkeelle; sitten vasta ruvettiin ajattelemaan ruokaa.

Näin saatiin joukko vähitellen rajalle, viimeiseen suomenpuoleiseen kämppään, jonka nimi oli Isänmaa. Rajan takana ensimmäisellä ryssien kämpällä ei ollut yhtä isänmaallista nimeä, sillä sen nimi oli, kuten kartastakin näkyy, vain P—e. Vaikka se nyt riippuu siitäkin, kuinka kukin tuon isänmaallisuuden ottaa.

Majuri Vallenius sekä adjutantti Autti ja "Paha-Mosku" — lähemmin tunnettuna Aleksi Hihnavaaran nimellä — kävivät ensin tällä kämpällä tiedustelumatkalla. Pitkin matkaa oli puhelinjohtoa vedetty mukana, jotta aina oltiin yhteydessä taaksepäin, ja nyt sidottiin Suomi ja Petsamon lääni rautalangalla toisiinsa.

Muonan ja muiden tarpeiden kuljetukseen tarvittiin poroja, ja sitä varten annettiin lappalaisille määräys saapua poroineen komennuskunnan käytettäväksi. Mutta eiväthän lappalaiset käsittäneet, mitä "määräys" merkitsi, he eivät tulleetkaan määräpäivänä, suurin osa jäi tykkänään tulematta. Onneksi saapui silloin nälkäisiä kolttia neljälläkymmenellä porolla pyytämään ruokaa uusilta isänniltä. Näiden poroilla saatiin ruokatavarat sitten kuljetetuiksi eteenpäin.

Hallitus myönsi sittemmin viidenkymmenen ajoporon ostoa varten 45 000 markkaa, ja täten jälkikuljetus helpottui, mutta nyt oli vielä turvauduttava kolttien poroihin.

Tie Nautsista oli aivan ummessa. Kolme miestä hiihti rinnan edellä polkemassa lunta, jotta porot pääsivät kulkemaan, ja niin mennä kihnutettiin Pitkäjärvelle. Kuten aikaisemmin on kerrottu, oli siellä Jakolan talo hyvä kortteeripaikka, lämmin ja ystävällinen, mutta kun sitten päästiin Salmijärvelle, kohtasi retkeilijöitä murheellinen näky. Vain kahteen taloon, Porttiin ja Paanaseen olivat asukkaat jääneet kotiin, toiset oli jätetty autioiksipa niistä johtivat veriset ja rapaiset jäljet Norjaan. Renvallin retken ja Siposen murhan muisto sekä muutamilla kenties paha omatuntokin oli herättänyt kauhun uusia tulijoita kohtaan, ja niin he olivat jättäneet kontunsa. Kun eivät kiireessä muutenkaan saaneet elukoitaan mukaansa, olivat hätäpäissään iskeneet kirveellä kalloon ja raastaneet verta valuvat, höyryävät raadot kelkoilla ja pulkilla mukanaan Norjan puolelle.

Kun tulijat tiedustelivat jäljellejääneiltä, mikä tällaisen kiireen oli aiheuttanut, kertoivat asukkaat yleisesti luullun, että nyt sieltä saapuu "Lapin Kauhu", Villamo, ja hänen tuloaan ei kaikkien sisu sietänyt jäädä odottelemaan. Mahtoi niillä kiireellälähtijöillä olla selvittämättömiä kalavelkoja Villamon kanssa, ja siksi he ottivat vuoteensa ja muut parsellinsä vaeltaen Norjan turviin.

"Tohinapäällikkö" Raita laitteli Salmijärvellä puhelimet kuntoon, ja pian saatiin kuunnella puheluja aina Muurmannista saakka, sillä Salmijärveltä vei sinne Petsamon kautta valmis puhelinjohto. Se ei kylläkään saattanut koko matkaltaan olla enää aivan kunnossa, mutta näiden pohjoisten seutujen maaperä on niin malmipitoista, että ääni kuuluu heikoimmillakin johdoilla. Kerran — myöhemmin — kävi niin, että muistaakseni Heikinpaikan ja Alaluostarin välinen johto joutui epäkuntoon. Toisinaan kuului erinomaisen hyvin, mutta toisinaan ei saatu yhteyttä ollenkaan. Tämä tuli haitalliseksi toiminnalle, ja niin lähetettiin partio tunturille tutkimaan linjaa. Se löysikin vian, lanka oli katkennut ja katkenneet päät pudonneet parin metrin päähän toisistaan tunturiin kallionrinteeseen, joka tunturin tuulista riippuen milloin paistoi mustana, milloin taas oli lumen peittämä. Kun nyt langat sattuivat koskettamaan tunturiin, johti se malmipitoisuutensa takia äänen paremmin kuin kuparijohto, mutta kun tuulet taas työnsivät lunta lankojen alle, katkesi yhteys tykkänään.

Kun Salmijärvellä ei oltu selvillä, minkälaista väkeä Petsamossa majaili, lähtivät luutnantti Eero Manninen — jota kutsuttiin asessööriksi — ja vääpeli Teira sinne tiedustelemaan. Selkäreput lyötiin täyteen isolaattoreja, ja he matkasivat Suomen valtion puhelinjohtojen korjaajina.

Sivumennen mainittuna nämä puhelinlaitteet olivat lappalaisille suuren ihmetyksen esineinä. Lankaa he olivat kyllä nähneet ennenkin, mutta repuntäyteiset lasiset ja porsliiniset isolaattorit olivat kummia kapineita, niillä kun oli niin outo nimikin. Lapin asukkaalle ominaisella oppivaisuudella he kuitenkin nopeasti tutustuivat näihinkin laitteisiin, muovailivat nimeä, ja vielä nytkin tunnetaan siellä nämä puhelineristäjät senaikaisilla nimityksillä. Isot, sellaiset vihreälasiset, ne olivat oikeita isolaattoreja, jotavastoin pieniä, porsliinisia kutsuttiin yksinkertaisesti vain laattoreiksi.

Retkikunta odotti Salmijärvellä, kunnes tiedustelijat palasivat ilmoittaen, että Petsamo on avoin astua sisälle.

Yli tunturien sinne siis kavuttiin joukon yhä huvetessa, sillä matka oli pitkä. Joka pysähdyspaikkaan oli jätettävä puhelinvartijoita, yhdysmiehiä, tiedustelijoita ja niin poispäin. Niinpä kun Petsamon alaluostarille saavuttua Vallenius keräsi tämän alkujaan 60-miehisen retkikuntansa nimenhuutoon, oli jäljellä vain 13. Se oli nyt se Petsamon valloitusjoukko, jonka Helsingissä istuva hallitus arveli vielä näyttävän ihmeitä jälkimaailmalle.

Alaluostari sopi niin asemansa kuin rakennustensakin puolesta hyvin kortteeripaikaksi, ja siihen retkikunta ensiksi asettui.

Mutta oli muitakin, joilla oli olevinaan vaatimuksia Petsamossa. Kuten edellisestä muistamme, hallitsi kenraali de Miller näihin aikoihin voitollisena Pohjois-Venäjällä. Kaikkien valkoisten venäläisten katseet olivat suunnattuina sinne, he uskoivat, että hän voitokkaasti etenee Moskovaan saakka ja kukistaa bolševikit.

Mutta kuten tavallista näissä valkoisten venäläisten joukoissa, olipa niillä sitten Vrangelin, Judenitshin, Koltshakin tai Millerin kyltti, — niistä puuttui miehiä, nimittäin rivimiehiä. Armeijoitten pääluku ja muonavahvuus ilmoitettiin kyllä melko huomattavaksi, mutta niistä oli suurin osa kenraaleja tai vähintäin esikuntaupseereja, jotka siis laativat suunnitelmia ja komentelivat, mutta komennettavia ei ollut riittävästi. Ja sellainen asiaintila on joukon menestymiselle ikävä. Kun sitten Millerin romahdus tapahtui ja joukot nousivat laivoihin siirtyäkseen englantilaisten turviin, kertoivat norjalaiset, että yksi laivanlastillinen oli ollut pelkästään kenraaleja. — Mutta norjalaiset saattoivat liioitellakin.

Kuten myös muistamme, olivat englantilaiset panneet toimeen rekryyttien oton valtaamillaan alueilla, vaikkakin tämä toimenpide ei johtanut suotuisiin tuloksiin eritoten Karjalassa, koska karjalaisten vapaudenpyrkimyksiin suhtauduttiin kielteisesti, ja siksi oli karkaaminen yleistä. Asiain tila muuttui vielä pahemmaksi sen jälkeen, kun englantilaiset poistuivat ja Miller jäi yksinään hoitelemaan asioita. Ruokaa hänellä kyllä oli, mutta miehiä olisi tarvinnut lisää samoinkuin kenraalien ratsuille heiniä, ja hän päätti panna toimeen uuden värväyksen.

Näissä tarkoituksissa oli myös Petsamoon saapunut kenraali Millerin lähettämä esauuli Sokolnikoff valtuutettuna ottamaan miehiä ja heiniä rintamalle. Mutta silloin saapui sinne suomalainen retkikunta, ja se pani kerrassaan topin Millerin lähetin vaatimuksille. Mitä on Petsamossa, se jää myös sinne, sanottiin esauulille, eikä hän sittemmin enää uusia vaatimuksia tehnytkään.

Tämä oli sangen tärkeä toimenpide retkikunnan puolelta, sillä kansa näki, että nämä uudet isännät ovat aivan toista maata kuin ryssät, ja siksipä se jo alunperin suhtautui retkikuntaan ystävällisesti, seikka, joka oli sangen tärkeä retkikunnan vähälukuisuuden vuoksi.

Esauuliin suhtauduttiin retkikunnan puolelta kuitenkin lojaalisesti, hänen sallittiin asua Alaluostarin yläkerrassa komean maatuskansa ja pikkulapsensa kera, ja kuuleman mukaan jotkut upseeritkin viihtyivät yläkerrassa hyvin. Kohta esauuli sitten palasikin takaisin kenraalinsa luo toimittamattomin asioin.

Ei kenraali Miller tätä kuitenkaan pahaksi ottanut. A kun ei saanut, niin ei saanut. Huolimatta siitä, että hän ei tunnustanut Suomen itsenäisyyttä, kuten Maynard kertoo, halusi hän kuitenkin pitää yllä sotilaallisia suhteita retkikunnan kanssa, ja hän lähetti sinne Lewitsky-nimisen yhdysupseerin. Tämän yhdysupseerin kohtalo muuttui sitten sangen traagilliseksi. Hän asusti Petsamossa niin kauan kuin suomalaiset joukot olivat siellä, ja näiden poistuessa jäi sinne edelleenkin varoituksista huolimatta. Bolševikit hänet sitten vangitsivat, veivät laivaan, hakkasivat kilon palasiin ja polttivat laivan höyrypannun alla.

Retkikunta järjesti nyt aluksi olonsa miten kuten voi, ja ensimmäiseksi oli tietysti tutustuttava seutuun. Miehistöstä oli puute, ja hallitukselta pyydettiin lisäväkeä, mutta turhaan.

Järjestettiin kenttävartiot. Kapteeni Autti sai tehtäväkseen hoidella vuonon suupuolen, ja ensimmäinen työ oli käydä sammuttamassa avomeren äärellä oleva majakka. Sotamies tekee mitä käsketään, mutta siellä ei ollut kunnollisia haahtia. Vain pieni purjealus oli, ja kaikki alkuasukkaat mitä vakavimmin varoittivat lähtemästä matkalle, mutta minkä suomalainen saa päähänsä, sen hän tekee vaikka uimalla.

Neljä miestä kuului retkikuntaan: kapteeni Autti, vääpeli Svärd ja kaksi sotilasta. Alkumatka sujui myötätuulessa hyvin ja laulellen lasketeltiin vesiä majakalle saakka. Se oli kaasulla käypä, ja nähtävästi miehemme eivät olleet oikein perillä tällaisen majakan hoidosta, saati sitten särkemisestä, sillä repiessään muutamia putkia ja pultteja olivat he polttaa itsensä. Joka tapauksessa saivat he majakan sammumaan, ja sitten piti yrittää takaisin vuonoon, mutta se oli jäädä pelkäksi yritykseksi.

Kaikkihan tunnemme meren nousu- ja laskuvedet, mutta ken ei ole joutunut soutamaan Jäämeren virtoja vastaan, hän ei myöskään tiedä, miltä tuntuu soudella luodetta vasten purevassa viimassa vastatuuleen. Etelämerillä nousee vuoksi vajaan metrin korallisärkälle, mutta Jäämerellä se huuhtoo rantakallioita kolmenkin metrin korkuiselta, ja kun luode pakenee Petsamonkin vuonosta, on sillä eri kiire, eikä "sjöötallakaan", kolmihankaisella meriveneellä, mahda sille mitään.

Siksipä tämä majakkaretkikuntakin souteli ainakin tunnin, mutta ei päässyt majakan luota minnekään. Jäämeren talvipäivä on lyhyt, ja pimeä pakkasi päälle, eikä vuonon suu tullut lähemmäksi. Silloin päättivät miehemme soutaa lähimpään rantaan, hylätä veneen sinne ja kavuta tunturin yli Heikinpaikkaan, jonne kenttävartio oli majoitettu.

Rantaan he pääsivät, mutta merenkäynti oli niin kova, ettei maihinnousua ollut yrittämistäkään, ja niin oli turvauduttava taas haahteen. Yön saapuessa vaimeni tuulikin, ja aamun sarastaessa retkikunta perin uupuneena ehti jäänreunaan.

Liinahamarin ja Heikinpaikan väliselle niemelle järjestettiin pikakiväärit. Siellä olisi ollut luonnon lahjoittamat asemat vaikka tykeillekin, mutta niitä ei herra ministeri tälle valloitusjoukolle antanut; hän arveli, että suomalaisella sisulla ja nälkävyötä kiristämällä päästään yhtä hyviin tuloksiin.

Mutta sitten laukesi siellä ryssän puolella jotakin. Kuultiin, että Millerin armeija oli saanut selkäänsä ja polsut hallitsivat sikäläisiä seutuja. Tämä tiedonanto vaikutti Petsamonkin asukkaihin kuten kevätsade kukkamaahan, ja jo parin päivän kuluttua näkyivät Millerin häviön jäljet Petsamossakin.

Heikinpaikassa isännöi siihen aikaan Olsen, jolla oli ruijalaissuomalainen emäntä. Tölli ei ollut suuri, noin arviolta muistaakseni viisi metriä kanttiinsa, mutta hyvin siellä toimeen tultiin ja toisiinsa suhtauduttiin. Kapteeni Autin kahdeksanmiehinen kenttävartio lauleli suomalaisia sotilaslauluja, emäntä kuunteli ja itki katkerasti; se oli heräävä kansallistunto, joka itketti. Vartiot kiertelivät vuonon rantoja, ja outoa oli eteläpohjalaisille pojille seistä ärjyvän meren partaalla, sillä silloin juuri möyrysi meri pahimmoillaan ja koillinen vyörytteli sakkapäitään kallioitten kylkiin. Öisin sudet kaameasti ulvoivat tunturilla, ja kallionkoloissa ketut rääkähtelivät partiomiehen nähdessään.

Autilla oli kyllä selvillä, ettei hän voisi sellaisilla voimilla vuononsuuta puolustaa, mutta käsky on käsky, ja hän oli tehnyt oman sotasuunnitelmansa: Pikakiväärit Heikinpaikan ja Liinahamarin välisellä niemellä. Kun polsujen laivat tulevat, annetaan tulta niin kauan kuin paukkuja riittää ja sitten livistetään tunturiin, mikäli se vielä on mahdollista.

Eräänä päivänä hälytti vartio: Miehiä lähestyy, ei vuonon suulta, vaan luostarista käsin. Salamana kaikki pihalle ja asemiin. Joko ne nyt ovat yllättäneet koko pääjoukon ja puristaneet meidät tänne niemennokkaan, arveli Autti. Mutta hetken kuluttua hän huomasi tulijat omiksi miehiksi, ja niin tehtiin aselepo.

Tämä tapahtui juuri silloin, kun Heikinpaikan ja Alaluostarin välinen puhelinjohto oli katkennut. Wallenius saapui juuri luostarille joltakin tarkastusmatkaltaan, sai tiedon, että Heikinpaikasta ei kuulu mitään, sinne on nyt tullut ryssien laivasto ja tuhonnut koko varuskunnan.

Hälytys oli siksi voimakas — paikkakuntalaisetkin tiesivät ilmoittaa polsujen laivaston saapuneen — että oli nopeasti ryhdyttävä vastahyökkäykseen tai ainakin ottamaan selkoa Heikinpaikan miesten kohtalosta. Majuri keräsi kiiruusti kaikki retkikuntalaiset, jotka saatavissa olivat, järjesti tunnustelijat, sivuvartiot ja kaikki kuten pitääkin, mutta kun hän sitten katsoi taakseen ja komensi pääjoukon liikkeelle, oli siellä vain suutari Helala jäljellä, muut olivat huvenneet varmistukseen.

Pääjoukko Helalan kanssa majuri sitten hiihteli Trifonaan, komensi siellä joukon asemiin, koska tunnustelijat antoivat merkkejä, että Heikinpaikassa jotakin liikkuu. Sitten edettiin yhä pitemmälle, kunnes tunnettiin miehet omiksi ja huomattiin, että hälytys oli ollut väärä.

Sitten palattiin takaisin luostarille, jossa hallituksen ja ulkoministerin monisanaiset sähkösanomat taas odottivat retkikunnan komentajaa muistuttaen häntä velvollisuuksistaan.

V.

PETSAMON HENGELLISTEN ASIAIN HOITO.

Kun Suomen korkeasti kunnioitettu hallitus oli tehnyt päätöksen lähettää joukkoja Petsamoon — olisi väärin sanoa "tehnyt päätöksen tarkoituksella vallata Petsamo" — muisti se myös kaukonäköisesti, että hengellistä hoitoakin on petsamolaisille tarjottava. Asia pantiin heti vireille, mietittiin tähän vaikeaan tehtävään soveliasta henkilöä — pappismiestä tietenkin — ja otolliseksi katsottiin kirkkoherra Arvi Järventaus Sodankylästä, kirjailija ja kansantuntija, joka tiesi Lapin väen tarkkaan niin luita kuin ytimiä myöten. Hänhän oli pyryssä ja pakkasessa kiertänyt jänkää ja tunturia antamassa papillista apuaan tarvitseville, kastanut lapsia, vihkinyt parikuntia, ja koko Lappi tunsi hänet.

Helmikuun 5. p:nä sai siis kirkkoherra ja v.t. lääninrovasti esittelijäneuvos Loimarannalta sähkösanoman, jossa tiedusteltiin, olisiko hän heti valmis matkustamaan hallituksen asiamiehenä Petsamoon.

Järventaus oli altis palveluksiin, ja niin hän sähkötti vielä samana päivänä valtioneuvostoon:

"Olen valmis. Viransijainen järjestetty. Odotan lähempiä määräyksiä."

Kahteen päivään ei kuulunut mitään, ja kirkkoherra jo mietti, että mitä ne tällaiset kiireet ovat, kun ensin hätyytetään ja sitten ei puhua pukahdetakaan. Hän sähkötti uudelleen hallitukselle pyytäen lähempiä ohjeita ja saikin vielä samana päivänä ministeri Soiniselta vastauksen, jossa häntä hetimiten kehoitettiin matkustamaan Petsamoon. Konsuli Lampion mukana luvattiin lähettää "ohjeet ja rahat myöhemmin".

Hän lähti, mutta kulku oli silloisissa oloissa hankalaa, kun ei kyytiä saanut pyytämälläkään. Helmikuun 17. p:nä hän kuitenkin saapui Höyhenjärvelle ja aloitti papillisen virantoimituksensa heti kastamalla neljä lasta. Seuraava pysähdyspaikka oli Salmijärvi. Suuri osa Salmijärven asujaimistosta oli paennut Norjan puolelle, mutta siellä oli kuitenkin jäljellä neljä perhekuntaa, arviolta parikymmentä henkilöä. Hän otti selvän heidän olosuhteistaan, mutta pääasiana näytti olevan leipä. Sitä kaivattiin kipeästi, ja norjalaiset asian älyten olivat valmistaneet kansaa siihen uskoon, että Suomesta ei tule mitään hyvää, jotavastoin Norjan kanssa voi aivan hyvin tehdä sopimuksia elintarvehankinnoista — ja tarpeen tullen muutenkin veljeillä. Se oli nimittäin Boris Gleb, jonka mahdollinen valtaus kangasteli norjalaisten lipeäkalaisissa aivoissa.

Kirkkoherra Järventaus sai tästä tiedon, ja samalla kun hän tiedustelee, mikä hänen olinpaikkansa tulisi olemaan, mainitsee hän tästäkin asiasta, ja majuri Wallenius Petsamosta vastaa hänelle näin:

"Norjan kanssa ei käsitykseni mukaan ole mitään syytä tehdä sopimusta elintarpeiden jaosta Paatsjokivarteen, koska Norja on juuri elintarvepolitiikallaan koettanut saada jalansijaa siellä erityisesti mahdollisen kansanäänestyksen varalle. Pyydän ilmoittamaan siellä, että Paatsjokivarren asukkaat saavat milloin tahansa noutaa Petsamosta kuluvan kuukauden sekä maaliskuun korttiannokset. Herra kirkkoherran pikainen tulo Petsamoon olisi erittäin suotava voidakseni jättää tehtäväni teille. Lampio lähtee näinä päivinä Helsingistä. Parhaillaan käymässä neuvottelut Punaisen Ristin edustajan kanssa pakolaisten sijoituksesta tänne. Tänne myös matkalla upseereja Muurmannilta neuvotteluja varten. Petsamo 19.2.20. Wallenius."

Tämän johdosta kirkkoherra Järventaus matkusti kiiruimmiten Petsamoon, jossa esitti hallituksen hänelle lähettämän sähkösanomamääräyksen "toimia hallituksen asiamiehenä" Petsamossa.

Tuollainen määräys velvoittaa ja valtuuttaa hyvin paljoon, — taikka sitten se ei edellytä mihinkään. Järventaus otti kuitenkin asian vakavalta kannalta, sillä pappina hän ymmärsi niskoilleen sälytetyn raskaan taakan, ja hän alkoi myös toimia sen mukaan. Sillä välin oli majuri Wallenius ottanut Helsingistä käsin selvää, mikä toimi oli kummallekin tarkoitettu. Hän saikin selvän. Majurin piti toimia retkikunnan "poliittisena hoitajana", Järventauksen taas hoitaa kirkolliset ja opetusasiat. He sopivatkin siis niin, että Wallenius hoitaa puhtaasti sotilaalliset jutut, Järventaus järjestää kirkolliset olot, ja kaikkea yhteishyvää tarkoittavien paperien alle kirjoittavat kumpikin nimensä.

Joukkojen vähälukuisuuden takia ei Kalastajasaarentoa voitu miehittää, ja olot olivat muutenkin epävarmat, josta kaikesta kirkollinen toimintakin kärsi, ja niin jäi Järventaus retkikunnan sotilaspapiksi sekä Walleniuksen apulaiseksi, josta seikasta hän maaliskuun alkupuolella ilmoittikin kirkollisministeriölle.

Hänelle myönnettiin vielä muonituskin, taikka oli jo aikaisemmin myönnetty, sillä hän sai Vaasasta Jääkäriprikaatin esikunnasta kirjelmän, jossa "Jääkäriprikaati saa ilmoittaa Teillä olevan oikeus(!) ilmaiseksi saada sotilasmuona-annokset ollessanne suomalaisten sielunhoitajana Petsamossa."

Järventaus siis katsottiin sotilaan veroiseksi, koska hänelle ilmoitettiin "hänellä olevan oikeus" sotilasmuona-annoksiin. Se oli joka tapauksessa tervetullut lahja, vaikkakin sähkösanoma oli edellyttänyt ehkä jotakin muutakin, ja kutsuttiinhan Järventausta silloin Petsamon piispaksi.

Lyhyenä toiminta-aikanaan kastoi hän moniaita lapsia, piti eri paikoissa jumalanpalveluksia, joskin usein niukkaselle kuulijakunnalle, väestöä kun oli vähän. Vielä hän laati suunnitelman Petsamon seurakuntajaostakin.

Mutta huomattuaan olojen sekavuuden sähkötti hän jo 22.2.20 ministeri Alkiolle mainiten, että tuloksien saavuttamiseksi on välttämätöntä saada apujoukkoja Petsamoon, koska alkuasukkaat retkikunnan vähälukuisuuden vuoksi suhtautuvat heihin epäluuloisesti. Tämä epäluuloisuus ajan mittaan kasvoi suorastaan vihamielisyydeksi, kuten myöhemmin näemme. Sitäpaitsi Paatsjoen varrella asuvat olivat alituiseen Norjasta käsin tulevalle kiihoitukselle alttiita. Omien joukkojen moraalia oli siis kaikin keinoin kohotettava, sillä se ei suinkaan kokonaisuudessaan ollut ylen kehuttava. — Sivumennen huomautettakoon, että tämänkaltaisille retkikunnille ei pitäisi lähettää alokkaita eikä vasta värvättyjä, sillä kireän paikan tullen saattavat he olla sangen alttiita kaikenlaisille "aatteille". Vain vanhempi sotilas, joka itsekin voi arvostella uhkaavaltakin näyttävän tilanteen ja tietää, että hyvä mieskohtainen kuri on ehdoton vaatimus suotuisien tuloksien saavuttamiseksi, on omiaan tällaiselle retkelle.

Kun Järventaus maaliskuun lopulla kävi Norjassa, kuuli hän siellä yleisesti puhuttavan suomalaisissa joukoissa vallitsevasta kurittomuudesta. Tästä kimpaantuneena hän heti Suomen puolelle tultuaan meni Harjun taloon, jossa eräs sotaväen osasto majaili. Hän kutsui miehet pirttiin ja piti heille näinkuuluvan puheen:

"Tulen Norjan puolelta ja sain siellä sikäläiseltä rajakersantilta kuulla, että teidän joukossanne vallitsisi muka huono henki, niin että te ensimmäisen tilaisuuden sattuessa olisitte valmiit pakenemaan Norjaan tai menemään bolševikkien puolelle. Syvästi loukkaantuneena moisista häpeällisistä puheista kumosin ne jyrkästi ja sanoin, että suomalainen sotilas ennemmin kuolee kuin pettää sen maan, joka on hänet lähettänyt tärkeää tehtävää suorittamaan. Nyt kysyn teiltä teidän pappinanne: Olenko näin sanoessani puhunut norjalaiselle kersantille liikoja?"

Yhteen ääneen vastasivat sotamiehet: "Ette ole, herra kirkkoherra, puhunut liikoja."

Seuraavassa talossa ei kuitenkaan ollut samanhenkisiä sotilaita, sillä hän ei saanut kysymykseensä mitään vastausta, jotavastoin eräs sotilas vain ivallisesti naureskeli. Vasta toisen kysymyksen jälkeen vastasi vääpeli: "Ette ole", ja lopulta tämä naureskelijakin heikosti myönsi asian niin olevan.

Vallitsevan tilanteen takia ei asiaa keritty ottaa tutkittavaksi, mutta edelläkerrottu osoittaa, ettei päällystön eikä sielunpaimenen työ ollut mitään herkkua.

Järventaus toimi ainoastaan saamansa sähkösanoman perusteella, sillä oli ilmoitettu, että konsuli Lampio toisi hänelle tullessaan valtakirjan ja rahat, sekä kehoitettu sielunhoitajana toimimaan rauhoittavassa tarkoituksessa jakaen papillista palvelusta.

Valtakirjan hän saikin Lampion saavuttua 22. päivänä maaliskuuta, mutta rahat olivat jääneet bolševikkien saaliiksi, kuten tuonnempana huomaamme. Eikä hän valtakirjaakaan tarvinnut kuin kaiken kaikkiaan kuusi tuntia, sillä silloin joukot jo vetäytyivät pois Petsamosta.

Tämä valtakirja velvoitti Järventauksen toimimaan Muurmannin (!) luterilaisten kirkkoherrana ja Petsamon retkikunnan pappina, ja seurasi valtakirjaa promemoria, jossa sanottiin tai paremminkin määrättiin, että "tulee Teidän kantaa henkinen vastuu tämän retkikunnan onnistumisesta".

Kuten sanottu, ei Järventaus tarvinnut tätä vastuunalaista valtakirjaa kuin kuusi tuntia, sillä Petsamo oli jätettävä samana päivänä klo 4 i.p., kun hän aamulla klo 10 oli valtakirjan saanut. Siksipä hän, tehdessään myöhemmin tiliä osanotostaan tähän onnettomaan matkaan, sanookin hallitukselle omassa promemoriassaan, että "tämän henkisenkin vastuun voivat kantaa ne, jotka ovat tämän retken näin typerästi järjestäneet".

Ainoastaan se, joka pitemmän aikaa on joutunut viettämään noilla Pohjolan hyisillä, harvaanasutuilla seuduilla, voi käsittää, mistä huhut saavat alkunsa. Ne leviävät siellä nopeammin kuin mikään sähkösanoma, ne tulevat kuin tuuli tunturilta, leviävät kuin höyhenet ja levitessään kasvavat lopulta kukonpyrstöiksi aiheuttaen joko sulaa riemua tai sitten epäluuloista katkeruutta. Tunturin asukkaalle kehittyy nähtävästi jonkinlainen kuudes aisti, jonka avulla hän koiran vainun tavoin aavistaa kaukaisia kohtaloja, satojen virstojen takaisia tapahtumia. — Varsinkin norjalaisilla oli tämä aisti erittäin hyvin kehittynyt — eikä suinkaan suopeaan suuntaan suomalaisille.

Salmijärvellä oleskelevalle retkikunnan esikunnalle ilmoitettiin maaliskuun loppupäivinä, että bolševikit aikovat eteläteitse saartaen katkaista retkikunnan paluutien Suomeen. Tieto oli tullut Norjan kautta, ja sieltä oli viisainta lähteä tiedustamaan sen todenperäisyyttä. Kirkkoherra Järventaus menikin yli rajan, mutta huhu oli ennättänyt ennen häntä, ja Kirkkoniemen poliisimestarin käskystä hänet palautettiin rajalta.

Seuraavana päivänä eli 27. p:nä maaliskuuta teki hän uuden yrityksen, sillä olihan hänellä ranskankielellä kirjoitettu ministeriaalipassi, joka oikeutti hänet liikkumaan Norjan puolella. Mellesmon taloon Norjan puolella tultuaan hänelle kuitenkin ilmoitettiin, että Kirkkoniemen poliisimestari on kieltänyt hänen jatkamasta matkaansa.

Kirkkoherra Järventaus otti nyt asian vakavammalta kannalta, soitti Kirkkoniemen poliisimestarille, saneli hänelle puhelimessa ranskankielisen passinsa — josta poliisimestari muuten ei ymmärtänyt sanaakaan — ja sanoi, että hänellä on oikeus liikkua Norjan puolella tämän kuun aikana.

Poliisimestari tiukkasi, mitä hänellä on Kirkkoniemessä tekemistä. Asiaa näet täytyi olla, ei ministeriaalipassillakaan tehdä huvimatkoja. Kirkkoherra sanoi, että häneltä on Petsamon-matkalla hukkunut hammasharja, ja nyt hän sopivan tilaisuuden sattuessa olisi tullut ostamaan uuden Kirkkoniemestä, — sekä lisäksi tekemään muitakin pieniä ostoksia.

Järventauksen äänensävy oli vaativa, ja poliisimestari uskoi, että hänen täytyy saada uusi hammasharja. Siksipä hän antoikin Järventaukselle luvan saapua Kirkkoniemeen, ja norjalainen kyytimieskin uskalsi nyt lähteä kyyditsemään. Sillä huhu oli kiertänyt yli norjalaisen rajaseudun, ja poliisimestarin määräyksestä ei kukaan ilman lupaa hirvinnyt lähteä Järventausta kyytiin, koska oli uhattu Trondhjemin linnaa ainakin elinkaudeksi ja raskauttavammassa tapauksessa vähän päällekin.

Mutta nyt kyyti oli selvä, kyytimies tiesi olevansa vapaa rangaistuksesta, ja hän torkuskeli kuskipukillaan ajellessaan pitkin norjanpuoleisen Pitkäjärven loputtomalta näyttävää selkää. Mutta kun lähestyttiin Kirkkoniemeä, niin hän piristyi huomattavasti ja sanoi, että nyt minä vien herran poliisimestarille, sillä sellainen on määräys.

Järventauskin palasi taas oleviin olosuhteisiin katseltuaan tuntikaupalla maisemia, hänkin piristyi ja määräsi kyytimiehelle, että "te ette vie minua yhtään askeltakaan paitsi minne minä määrään". Hän määräsi matkan pääksi Kirkkoniemen hotellin, joka on tavallaan siisti paikka — vaikka siellä onkin luteita. Kyytimies kyllä murisi vastaan ja sanoi, että hän tulee tästä kärsimään, mutta Järventaus sanoi, että tämä kärsimys ei ole mitään siihen verrattuna, mitä hän tulevassa elämässä saa kokea. Siellä hänet pannaankin erilaiselle kuskipukille, ja siellä määrää pahempi vihtahousu kuin tämä Kirkkoniemen poliisimestari.

Järventaus sai hotellista huoneen, ilmoitti puhelimitse poliisimestarille saapumisestaan, sai määräyksen tulla heti puheille, mutta vasta toisella kerralla ja pitkän odotuksen jälkeen suotiin audienssi.

Poliisimestari oli pituudeltaan neljättä vanhaa kyynärää, romuluinen, karkeatekoinen, vihreäsilmäinen. Nämä silmät Järventaus sanoo parhaiten muistavansa, koska poliisimestari niiden kautta koetti vaikuttaa häneen masentavasti. Kun hän saapui poliisimestarin virkahuoneeseen, seisoi tämä siellä kaikessa ylväydessään ja ensi työkseen kysyi, mitä herralla on tekemistä Kirkkoniemessä. Järventaus kertoi olevansa Sodankylän kirkkoherra ja tulleensa tutkimaan internaatteja Norjassa, koska sellaisten perustaminen ajan mittaan Petsamossakin tulee kysymykseen.

"Mutta ei Kirkkoniemessä ole yhtään internaattia, mitä te täällä teette?"

"Kun satuin lähelle, niin tulin ostamaan hammasharjan, joka on hävinnyt matkalla."

"Näyttäkää passinne."

Järventaus näytti passinsa, joka oli niin selvä ministeriaalipassi kuin voi olla. Tutkittuaan sitä hetkisen iski hän Järventaukseen leijonakatseensa.

"De er ikke sognepraest." (Te ette ole kirkkoherra.)

Järventaus selitti edelleenkin olevansa Sodankylän kirkkoherra.

Nyt poliisimestari reväytti silmänsä suuriksi. Niissä kiehui ja kipenöitsi, kun hän ärjäisi:

"De er 'ikke sognepraest!"

Hän näet luuli, että Järventauksen rauhallisen, vähälännän ja hieman kumaraisen olemuksen alla piili vähintään kenraali tai joku muu Finmarkenille poliittisesti vaarallinen vihollinen ja asiamies.

Passissa ei tuhmasti kyllä oltu mainittu ollenkaan kirkkoherran ja v.t. lääninrovastin titteliä — vaikka asiakirjan kirjoittajain olisi luullut käsittävän tällaisen vieraassa maassa tärkeän seikan välttämättömyyden —, mutta Lampion tuomassa valtakirjassa Petsamoa varten se oli mainittu. Hän huomautti siitä poliisimestarille, joka heti vaati valtakirjan nähdäkseen. Järventaus kuitenkin kieltäytyi näyttämästä Suomen sisällisiä asioita koskevia papereita, mutta silloin Bjørseth uhkasi tarkastuttaa hänet poliiseillaan. Estyäkseen tästä häpeällisestä kohtelusta luovutti Järventaus valtakirjansakin, jonka nähtyään poliisimestari rauhoittui.

Mutta hän keksi uusia syitä.

"Lähtiessänne Petsamosta poltitte juuri te Petsamon."

"Kyllä ne meiltä jäivät aivan koskemattomaan kuntoon ja tietääkseni ovat vieläkin polttamatta."

"Mutta heti teidän lähdettyänne oli sillä taivaanrannalla tulipalon kajastus. Te sytytitte Petsamon lähtiessänne."

Hän oli luullut lähtöiltana loimunneita harvinaisen punaisia revontulia tulipalon kajastukseksi.

Kirkkoherra torjui jyrkästi syytökset ja pyysi, että poliisimestari koettaisi hankkia hänelle oleskeluajan pidennystä Norjassa, koska se passin mukaan loppui jo kahden päivän päästä.

Tämän seikan huomattuaan muuttui poliisimestarin käytös oitis. Hän lupasi sähköttää Kristianiaan ja pyytää pidennystä, mutta sitä varten hänen täytyi pidättää paperit luonaan siksi, kunnes vastaus saapuu. Se oli kuitenkin tekosyy: hän halusi pidättää passit ja valtakirjat voidakseen ottaa niistä jäljennöksen ja estää Järventauksen paluun Petsamoon.

Kaksi päivää Järventaus oli Kirkkoniemessä, käveli, katseli ja eleli, mutta kaiken aikaa häntä pidettiin silmällä. [Tehtävänsä hän kuitenkin suoritti saatuaan tietää, että edellämainittu hälytysuutinen oli aivan perätön.] Yksinpä parturissa käydessäänkin hän huomasi tarpeettomia saattelijoita. Hotellissa otettiin avaimet hänen huoneensa ovelta pois, ettei sitä voinut lukita, ja kun hän tiedusteli avaimia, sanottiin niiden kadonneen. — Tämä kaikki oli poliisimestari Bjørsethin hommaa.

Toisena päivänä ilmoitti poliisimestari kello 12, että viisumipidennykseen ei ollut tullut vastausta. Järventaus meni heti hänen luokseen, pyysi papereitaan takaisin, mutta poliisimestari kehoitti häntä jäämään odottamaan, jos hyvinkin pian pidennys saapuisi. Hänellä oli tarkoituksena viivyttää Järventauksen matkaa, jotta armonaika Norjassa vanhenisi, ja sitten vangita hänet paperittomana miehenä. Todennäköisesti hän ei ollut sähköttänytkään Kristianiaan.

Mutta Järventaus ei mennyt ansaan; hän vaati tiukasti papereitaan takaisin, jotka saikin, mutta jonkinlaisella ivanaurulla, että "ette te enää kerkiä Salmijärven puolelle, ennenkuin viisumi menee umpeen." Kello oli silloin yksi iltapäivällä, Järventauksen passi tulisi mitättömäksi kello 12 tulevana yönä, ja aikaa oli matkaan nähden runsaasti, sillä matkaa rajalle karttui 42 kilometriä. — Mutta poliisimestari oli keksinyt pirullisen keinon.

Kun Järventaus meni hotelliinsa, maksoi laskunsa ja pyysi kyytiä, sanottiin, ettei sellaista ole saatavissa. Hän pyysi tiedustamaan muualtakin, mutta kaikkialta ilmoitettiin, ettei kyytiä saa. Nyt lähti hän yksityisten ajurien luokse ottamaan selkoa asiasta ja sai kuulla, ettei kukaan Kirkkoniemestä saa lähteä häntä kyytiin. Jos kuka lähtee, niin poliisimestari on uhannut vankeudella.

Vai niin oli asia! Mutta onpa sitä jalan talsittu pitempiäkin matkoja, arveli Järventaus.

Koko Kirkkoniemi oli tietysti saanut poliisimestarin määräyksestä tiedon ja odotti nyt uteliaassa jännityksessä, mitä tämä vaarallinen mies tekisi. Kun he näkivät hänen jalkapatikassa lyhyt lammasnahkaturkki käsivarrellaan lähtevän tuolle 42 kilometrin matkalle, niin he irvistelivät akkunoista ja ovista huudellen hänen jälkeensä:

"Finland drar sig ud." — "Niin 'traakaa'", ajatteli Järventaus — "mutta voi vielä 'traakata' sisäänkin vähän useamman miehen kanssa."

Käveltyään pehmeässä kelissä 30 kilometriä tunsi Järventaus, ettei jaksaisi enää loppumatkaa rajalle. Kello oli jo 10 illalla. Silloin tapasi hän sattumalta Finmarkenin kansakoulujen tarkastajan Thomassenin, joka oli aikaisemmin ollut hänen vieraanaan Enontekiössä. Järventaus kertoi nyt hänelle tilanteen, kertoi, ettei ollut saanut kyytiä eikä jaksaisi kävellä loppumatkaa ennen puoliyötä, sillä poliisimestari oli jo antanut rajavartioille määräyksen ja aamulla hänet vangittaisiin. Thomassen kutsui Järventauksen luokseen ja puhelimella soitti Kirkkoniemeen poliisimestarille. Tämä ei ollut enää kotona, vaan oli lähtenyt jo matkalle — mihin suuntaan — sitä ei sanottu. Mutta poliisimestarin rouva, joka nyt toimi v.t:nä, oli saanut tiukat määräykset mieheltään seurata suomalaisen papin matkaa. Hän oli taipumaton kuin seinä — mutta viimein suostui siihen, että Järventaus sai jäädä Thomassenin luo siksi, kun tämä vakuutti tuntevansa Järventauksen Sodankylän kirkkoherraksi ja menevänsä takuuseen hänen luotettavuudestaan. Niin jäi siis Järventaus levähtämään, ja hauskassa seurassa unohtuivatkin matkan vaivat.

Parahiksi hän kerkisikin sitten Salmijärven tappeluun, siirtyen senjälkeen joukkojen mukana Suomen puolelle. Virtaniemessä piti hän viimeisen jumalanpalveluksen sotilaille. Katsoen toimintansa päättyneeksi oli hän jo Höyhenjärveltä sähköttänyt hallitukselle ja pyytänyt eroa. Vastaus saapuikin Kyröön, jossa hänelle myönnettiin oikeus menetellä niinkuin parhaaksi katsoi, ja tähän loppui kirkkoherra Järventauksen vaikutus Petsamossa.

VI.

RETKELÄISIÄ JA MUITAKIN.

Petsamon retkikunta sai sillävälin sata miestä Kajaanin sisseistä apuväeksi. Se kyllä hiukan helpotti alkujaan vähälukuisen miehistön vahtivuoroja, mutta ei ollut vielä läheskään tehokas apu Petsamon suuruisen läänin puolustamiseksi, jos tosi tuli kysymykseen. Määräyksestä siellä kuitenkin elettiin ja oltiin ja nähtiin nälkää, sillä muonankuljetus "toppasi" usein.

Tällaiset uudet ja tuntemattomat maat vetävät myös puoleensa kaikenlaisia seikkailijoita, joilla ei siellä olisi mitään tekemistä. Niinpä ilmestyi luostarille eräänä päivänä Penttilä-niminen mies, jonka sotamiehet veivät komentajan kuulusteltavaksi. — Tämä samainen mies on myöhemmin kummitellut eri kirjoitelmien palstoilla Meksikon presidentin ynnä monen muun nimisenä.

Majuri kysyi, millä asioilla hän kulkee.

Penttilä selitti monisanaisesti tulleensa tappelemaan Petsamon puolesta, kertoi olleensa jääkäri ja tehneensä vallan mahdottomia urotöitä.

Sitten majuri pyysi hänen mainitsemaan jonkun jääkärin nimen, ja Penttilä paukautti niitä kaksi samantien, mainiten vielä olevansa hyvä tuttu kummankin kanssa.

Molemmat jääkärit sattuivat olemaan myös majurin hyviä tuttavia, ja hän pyysi Penttilää kuvailemaan hiukan heidän olemustaan. Ja kuvailihan Penttilä, erinomaisen loistavan kuvauksen antoikin kummastakin miehestä, mutta kuvaukset eivät oikein sopineet asianomaisiin henkilöihin. Toista hän kehui kahden metrin pituiseksi, mustahipiäiseksi ja kiukkuiseksi — nähtävästi Penttilän ihanne, — mutta mies olikin vajaa puolitoista metriä pitkä, pellavatukkainen ja laupias kuin lammas.

"Te olette vakoilija, täällä on sotatilanne ja teidät ammutaan", määräsi majuri.

"No mikäpäs siinä sitten, selvähän se on", vastasi Penttilä ja pyörähteli ketterästi lattialla.

Wallenius huomasi olevansa tekemisissä joko mielipuolen tai seikkailuromaanien innostaman höynän kanssa ja pidätti hänet. Myöhemmin mies sai kulkea vapaana, mutta sotilaille annettiin määräys pitää häntä silmällä.

Tämä tapahtui niihin aikoihin, jolloin bolsut jo hyökkäsivät Petsamoon, ja majuri antoi hänelle määräyksen seurata mukana Suomeen. Miehellä "ei ollut ulsteria yllä, niinkuin vanhemmilla sälleillä", vaan hän kulki aivan pikkutakkisillaan. Kerran hälytettiin nuotiolta hyvin äkkinäiseen lähtöön. Penttilä oli ylen uupuneena heittäytynyt nuotion viereen nukkumaan, ja takki oli jäätynyt selkäpuolelta maahan. Kun hän nyt riipaisi itsensä äkisti jalkeille, ratkesi koko takin selkämys, ettei takista jäänyt oikeastaan muuta kuin hihat ja napinlävet.

Majurin tuli surku poikaa ja hän antoi tälle turkkinsa lainaksi. Siinä Penttilä sitten herrasteli, tuli pyytämään majurilta kivääriäkin, jota hänelle sentään ei annettu. Paluumatkalla Suomeen kerkisi hän ennen majuria Virtaniemeen ja siellä kämpässä illan kuluksi pelasi korteilla majurin turkin häviten senjälkeen teille tietämättömille.

Tosin hänestä senkin jälkeen vielä kuultiin, nimittäin että hän olisi ollut Meksikon presidenttinä, mutta viimeisten tietojen mukaan on hän nykyisin Mississipillä eräässä mutauskoneessa hiilarina.

Bolševikit olivat uhanneet saapua Petsamoon, ja sen takia täytyi varmistaa luostarin ympäristö. Yläluostarin kautta tulee ainoa talvitie Muurmannilta Petsamoon, ja vastasaapuneista Kajaanin sisseistä annettiin vääpeli Teiralle yksitoista miestä kenttävartioksi Yläluostariin.

Partioita tehtiin puuttomille tuntureille, mutta leipähuolet painoivat, oli alituinen nälkä, sillä ruokaa ei saapunut. Mutta sotilas tulee olosuhteitten pakosta kekseliääksi.

Luostarin munkit olivat kokemattomia. Määräyksen mukaan ei retkikunta saanut millään tavoin häiritä heidän olojaan ja menojaan, vaan oli heillä oma pyhitetty alueensa.

Heillä oli kuitenkin eräs kaunis tapa, perintätapa, vallinnut siellä jo luostarin perustamisesta saakka. Jokainen, joka saapui päiväjumalanpalvelukseen, kutsuttiin sitten luostarin yhteiseen ruokasaliin päivälliselle. Niinpä munkit ihmeekseen huomasivat, kuinka kolme neljännestä kenttävartioston miehistöstä otti joka päivä osaa jumalanpalvelukseen — toisten täytyi vuoroillaan olla partioilla, eivätkä kaikki päässeet. Itse jumalanpalvelus oli miehille kielellisesti käsittämätön toimitus, mutta sen paremmin käsittivät he liturgisten menojen jälkeisen päivällisen. Soppaa pojat moittivat huonoksi ja laihaksi, mutta jokaiselle toimitukseen osaaottavalle jaettiin neljänsadan gramman painoinen leivänkimpale, ja se oli tervetullut lisä poikien vähäisiin muona-annoksiin.

Näin eleltiin luostarilla sovussa ja rauhassa munkkien kanssa, ja ainakin mitä muonitukseen tulee, niin luulen, että ajanmittaan Kajaanin sisseistäkin olisi tullut munkkeja. — Mutta kohtalo oli määrännyt asioitten kulun toisenlaiseksi.

Kun nuori sotilas joutuu näinkin yksinäisille paikoille toimittamaan vaikkapa vain rauhallista vahtipalvelusta, niin häneltä alkaa loppua vähitellen sisu ja hän rupeaa miettimään keinoja, millä pääsisi eroon koko hommasta. Komppaniassa ja kasarmissa ollen yhteinen henki ja päällystön läsnäolo pitää heikommankin miehen kurissa. Mutta kun joutuu puhelinvahdiksi yksinäiselle Höyhenjärven kämpälle, jossa ei kukaan ole komentamassa asentoon taikka määräämässä tupasiivoukseen ja harjoituksiin, vaan saa nousta, milloin haluttaa, ja tehdä, mitä haluttaa, niin mielessä alkaa kangastaa sellainen aika ja tilanne, jossa ei koskaan herätetä aamuisin eikä toinen ole toistaan korkeampi arvoasteissa.

Tällaista tilannetta oli uskoteltu parille Höyhenjärvellä olevalle retkikuntaan kuuluvalle puhelinvahdille, ja sitä seikkaa he miettivät yksinäisinä iltoina. Heitä oli siellä kaikkiaan kolme, mutta sitten taas eräänä maaliskuisena aamuna saapui sinne posti Nautsista. Tämä kolmas mies lähti viemään postia edelleen Pitkäjärvelle, 25 kilometrin päähän, palasi takaisin Höyhenjärvelle, mutta kämppä oli tyhjä. Molemmat kaverit olivat hävittäneet puhelimen ja kadonneet ryssien puolelle, sinne ihannevaltakuntaan, jossa rieska ja hunaja vuotaa.

Postimiehemme mietti hetkisen, hiihti sitten uudelleen tämän 25 kilometriä takaisin Pitkäjärvelle, lähimpään puhelinkämppään, ja ilmoitti asiasta majuri Walleniukselle Petsamoon. Hän oli sinä päivänä hiihtänyt siis 75 kilometriä, ja majuri kehoitti häntä odottamaan siellä, kunnes partio saapuisi Salmijärvelle.

Mutta odottavan aika on pitkä, ja tätä postimiestä harmitti Höyhenjärven kohtalo. Hän päätti ottaa vielä tarkemman selon asioista, ja niin painalsi hän samana päivänä vielä 25 kilometriä takaisin Höyhenjärven kämppään. Ja niin hän jonkin tunnin kuluttua riemuissaan soitti taas majurille Petsamoon, että "minä olen nyt taas täällä Höyhenjärvellä; löysin puhelimen uunista, jonnekka olivat sen lähtiessään piilottaneet."

Sellaisia miehiä sietäisi olla enemmänkin.

Millerin joukkojen poistuttua Muurmannin rannikoilta jäi sinne joitakin yksityisiä hänen kannattajiaan keskelle bolševikkien riehuntaa. Eri teitä kuka mistäkin kohdasta kulkien kokeilivat he päästä suomalaisten turviin, ja niin saapui Petsamoonkin englantilainen kapteeni Denston. Hän oli toiminut Pietarin sota-akatemiassa tykistöopettajana ja olisi muutamaa kuukautta aikaisemmin mielellään suunnannut tykkinsä suomalaisia vastaan, mutta nyt heidän sielläolonsa koitui hänelle pelastukseksi, ja suomalainen apu oli tervetullut.

Denston ei saapunut Petsamoon yksinään. Hänellä oli mukanaan harmaasilmäinen neitonen, jonka tämä kapteeni oli ottanut ohjatakseen ja hoitaakseen turvallisesti Englantiin, koska neitonen oli hänen hyvän toverinsa sisko, kansallisuudeltaan puolalainen.

Mutta kun he jo näkivät luostarin ja luulivat olevansa turvassa, kohtasivat he joukon Petsamon punakaartilaisia, jotka vangitsivat heidät ja veivät Trifonaan. Asiasta saatiin hetimiten tieto Alaluostariin, josta kapteeni Autti ja vääpeli Teira lähtivät heitä vapauttamaan. Mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä.

Vartiopäällikkönä oli kasakkavääpeli, joka jyrkästi kieltäytyi luovuttamasta vankeja. Kovien sanojen ja pitkien puheitten jälkeen lupasi hän vapauttaa englantilaisen, mutta ei tyttöä, koska tämä muka oli Venäjän alamainen. Esikunnassa kirjoitettiin nopeasti passi, jossa tytöstä tehtiin virolainen, ja paperi vahvistettiin allekirjoituksin ja leimoin. Nyt ei punakaartilaistenkaan auttanut enää niskoitella, sillä Viro ja Neuvosto-Venäjä olivat silloin jo solmineet rauhan, eikä Viron alamaista saanut täällä loukata, ja vangit pääsivät vapaiksi.

He seurasivat sitten retkikunnan perääntyessä mukana Salmijärvelle pitkän ja uuvuttavan matkan, lyöttäytyen retkikunnan lääkärin seurueeseen. Reki oli täynnä sairastarpeita eikä siinä ollut tilaa miehille istua, jonka takia Denston ja tohtori sopivatkin, että vuoroon aina toinen kävelisi toisen lepuuttaessa jalkojaan kannaksilla. Mutta kun Denston pääsi kannaksille, ei hän ollut tietääkseenkään enää, että hänen tulisi kävellä, ja niin antoi hän tohtorin marssia koko matkan. Tohtori kuitenkin sai matkan varrelta sukset ja sujautteli niillä nopeammin kuin kuormahevosella, ja pian hän jätti toiset. — Mutta täs täkin taas huomaamme, että kiittämättömyys on maailman palkka.

Mutta nämä Petsamon punakaartin rehkimiset alkoivat ajan mittaan käydä haitallisiksi, jopa suorastaan vaarallisiksikin, ja sen vuoksi majuri Wallenius riisuikin koko punakaartin aseista, kuten seuraavassa luvussa näemme.

VII.

RETKIKUNTA TUTUSTUU YMPÄRISTÖÖN.

Bolševikkien valtaanpääsy Muurmannilla tuntui myöskin Petsamossa, sillä siellä oli paljon sen hengen lapsia. He kokoontuivat yhteen, perustivat punakaartin ja päättivät kerta kaikkiaan lopettaa valkoryssien toiminnan. Suomalaista retkikuntaa vastaan heillä ei ollut mitään sanomista, sillä se oli heidän mielestään esiintynyt aivankuin sotilaskomentoon kuuluukin, mutta se Millerin lähettämä esauuli siellä Alaluostarissa oli silmätikkuna; sehän juuri oli tullut vaatimaan heiltä miehiä ja heiniä rintamalle.

Niinpä Petsamon punakaarti kokoontui, keräsi saatavissa olevat haulikot ja muut torrakot ja marssi Alaluostarille "in corpore". Heitä oli matkan toistakymmentä miestä, kaikilla punaiset rusetit rinnuksissaan, ja esiintyminen oli varsin uhkaavaa. Vaativat majuria puheilleen.

Majuri tuli ja kysyi, mikä hätänä. Juu, nyt vaaditaan esauulin, sen Millerin lähetin pää vadissa, ja sitäpaitsi on Yläluostariin tullut valkoisia pakolaisia, joilla on kultaa aivan selkäreputtain, — ja sitäpaitsi tässä olisi nyt tehtävä jotakin oikein repäisevää, jotta voitaisiin näyttää mahtia.

Paikka oli tärkeä, ja majuri mietti, kuinka selviytyä. Hänellä oli sillä kertaa luostarissa vain kapteeni Autti, vääpeli Teira, kokkipoika ja pihavahti, ja punakaartilaiset oikoilivat jo pyssyjään. Hän arveli, ettei pieni rekiretki tekisi heille pahaa, ja niinpä hän ehdottikin:

"Mitästä me tuon esauulin päästä hyödymme, ei hänellä kuitenkaan ole rahaa, mutta lähdetään sinne Yläluostarin kultapaikalle, ennenkuin kerkiävät - livistää; sieltä voimme jotakin hyötyä."

Hän oli nimittäin samana päivänä saanut tiedon, että Yläluostarille oli tullut joku vanha laulajamummo mukanaan vielä vanhempi impressaario, ja ensi töikseen olivat he kerjänneet sotilailta ruokaa. Se oli nyt tämä kultakaivos, jonne Petsamon punakaarti lähetettiin järkeään selvittämään. Jotta kaikki kävisi sotilaallisesti, määräsi majuri joukon johtajiksi Autin ja Teiran, ja niin lähdettiin saalistusmatkalle. Porot valjastettiin ja taipaleelle.

Mieliala joukossa oli verraton; hihkuttiin, ja kun päästiin kylästä ulommas, ampua päräyteltiin mielialan ilmaisuksi. Autti ja Teira, jotka ajoivat ensimmäisissä pulkissa luimistelivat taakseen ja karjuivat, että "pitäkäähän torrakot taivasta vasten, että päästään tästä ehjin nahoin kultakaivannolle", ja onnellisesti matka sujuikin Yläluostarille.

Sieltähän ne löytyivät pakolaisetkin, ja ensi töiksi tarkastettiin tavarat. Mutta kuten Autti sanoi, "tietäähän sen, mitä naisen kapsäkissä on; ei siellä ainakaan kultaa ole". Eikä siellä ollut nytkään. Hukkaan meni koko matka. Autin ja Teiran pääasiallinen tehtävä oli estää punakaartilaisten ryöstöyritykset.

Munkit olivat näppäriä poikia ruoanlaitossa eivätkä perustaneet maksustakaan, mutta myöhään kului yö, ennenkuin retkikunta kotiutui vuonolle ja siitä kukin asunnolleen. Rekiretki oli tehnyt vaikutuksen, kukaan ei enää vaatinut esauulin päätä, ja niin elettiin taas rauhassa ja sovussa alkuasukkaiden kanssa.

Mutta jonkin ajan kuluttua punakaarti nousi uudelleen takajaloilleen, ja silloin majuri päätti tehdä sen vaarattomaksi. Hänellä ei nytkään ollut suuria voimia käytettävänään, ainoastaan "orja" Risto Ahkila ja yksi sotamies. Ne lähetettiin kunnantalolle Parkkinaan, jonne punakaarti oli taas kokoontunut. Määräys oli riisua aseet punakaartilta.

Tunnin kuluttua palasi "orja" ilmoittaen, että "ne eivät luovuta aseitaan". Silloin lähti majuri omassa persoonassaan sinne, astui kunnantupaan, jonne koko kaarti oli kokoontunut. Heitä oli pirtin seinänvieret täynnään, kullakin tuliluikku polviensa välissä.

Majuri käveli peräpöydän ääreen, löi parabellumin pöydälle ja puheli hetken aikaa vakavia sanoja läsnäolevalle yleisölle, joka sen vähitellen sulatti ja mielihyvin luovutti aseensa ulkona odottaviin poronkelkkoihin. Senjälkeen ei punakaartista enää ollut haittaa.

Muurmanskin bolsujen mieleen ei retkikunnan Petsamossa-olo suinkaan ollut, ja he pyysivät majurin lähettämään Muurmanskiin neuvottelijoita asioiden selvittämiseksi. Majuri lupasikin lähettää, mutta kysyi, minkälaisia takeita he antavat lähettien koskemattomuudesta.

"Jumalan ja vallankumouksen nimessä takaamme heidän koskemattomuutensa", kuului vastaus, ja näillä takein päätettiin lähettää kaksi neuvottelijaa Muurmanskiin.

Luutnantti Yrjö Koivisto ja vääpeli Teira valittiin läheteiksi, Koivisto itse lähettinä ja Teira apulaisena ja tulkkina, sillä hän oli ainoa koko joukosta, joka taisi ryssän kielen.

Tämä tapahtui maaliskuun alussa vuonna 1920. Pari päivää ajelivat he poroilla, saapuivat sitten Kuollaan, jossa hienosti ostivat toisen luokan liput Muurmanskiin. Vaunu, jonka he saivat, oli vanhanmallinen suomalainen kamiinalla lämmitettävä II luokan vaunu. Kaikki istuimien ja selkänojien "sametit" oli tyystin ratkottu pois samoinkuin jokainen metalliosa, joka vivahtikin messingille. Puita ei ollut, ja särkyneistä ikkunoista virtasi hyinen sää sisään, niin että Teiran muistelmien mukaan vaunussa oli sangen kylmä.

Kummallakin lähetillä oli täysi vormu päällään, ruotsalainen puoliturkki, joka siihen aikaan oli rajavartioston joukoissa käytännössä. Muurmannin asemalla kansa ihmeissään katseli outoja tulijoita, mutta ei viheltänyt eikä koskenutkaan. Kysyttiin, missä neuvosto sijaitsi, ja kansa neuvoi tien. Puolimatkassa tuli kuitenkin vastaan leveä ekipaasi, joka pysähtyi, ja ajurina toimiva ryssä ilmoitti olevansa näiden lähettien kuski. Ajoneuvot käännettiin ja ajettiin komeasti neuvostoon.

Ensimmäinen vastaanotto neuvostossa oli suurenmoinen. Herroille osoitettiin ensimmäiseksi huone, sitten kutsuttiin entisen kasarmirakennuksen suureen ruokasaliin aterioimaan yhdessä "toverien" kanssa. Ruoka oli moitteetonta: riekkopaistia riisin kera ynnä tukevat votkaryypyt palan alle.

Lähettien ensimmäinen tehtävä oli käydä Suomen konsulaatissa tiedustelemassa sen sihteerin, Itkosen kohtaloa. Siellä oli jäljellä vain liukaskielinen vahtimestari Bahtin, naimisissa suomalaisen kanssa.

Bahtin kertoi kaameita juttuja Itkosesta. Itkonen oli hänen puheittensa mukaan lähtenyt vapaaehtoisena punikkien rintamalle ja lähtiessään ryöstänyt konsulaatista kaikki, jolla oli jotakin arvoa, sekä leimasimetkin, ja nyt hän jakelee Mustallamäellä kenelle hyvänsä punikille passeja Suomeen. Hän, Bahtin on ainoa, joka valvoo nykyisin Suomen etuja Muurmannilla.

Rouva todisti Bahtinin puheet oikeiksi. Hän oli muuten erikoisen kiintynyt lähetteihin, ja lähetit sanoivatkin, että hän oli sangen kaunis katsannoltaan. Bahtin ja rouva kuitenkin yhdessä rukoilivat, etteivät lähetit ainakaan päiväsaikaan kävisi enää heillä, koska siitä saattaisi johtua heille ikävyyksiä. Yöllä sitävastoin saattoi kyllä tulla.

Muuten Bahtinin kertomus Itkosesta oli hänen oman mielikuvituksensa tuotetta, sillä todellisuudessa istui Itkonen siihen aikaan bolševikkien vankina.

Vasta seuraavana päivänä alkoivat varsinaiset neuvottelut. Suomalaiset lähetit kuljetettiin erääseen saliin, jossa istui jo valmiina neuvottelukunta, eräs ryssä puheenjohtajana ja kaksi suomalaista apulaisinaan. Toinen näistä samaisista suomalaisista oli sittemmin komppanianpäällikkönä Salmijärven taistelussa, vaikka nimensä onkin jo jäänyt unhoon. — Eikähän roiston nimi asiaan muuten vaikutakaan.

Läheteiltä kysyttiin ensiksi, mitä heillä on Salmijärvellä tekemistä, johon kysymykseen he totuudenmukaisesti vastasivat olevansa siellä vain Suomen valtion omaisuutta suojelemassa. Heitä ei kylläkään uskottu, vaan selitettiin, ettei punainen Venäjä tule koskaan suostumaan siihen, että valkoinen Suomi miehittää Petsamon. Jos Suomi olisi punainen, annettaisiin sille vaikka enemmänkin, mutta nyt ei. Senjälkeen tiedusteltiin Petsamossa olevien suomalaisten joukkojen vahvuutta, mutta sitä ei ilmoitettu. Muuten tämä kysymys olikin vain muodollinen, sillä bolsujen urkinta oli tehokasta, ja niinpä puheenjohtaja pamauttikin läheteillemme vasten naamaa:

"Teille lähti sinä ja sinä päivänä Tampereelta avuksi sata miestä Kajaanin sisseistä."

Tosiasia on, että silloin oli juuri luutnantti Tuiskun johdolla sata miestä tulossa Petsamoon, mutta sitä eivät lähettimme vielä tienneet, eikä majuri Walleniuskaan Petsamossa ollut saanut ilmoitusta, mistä joukko-osastosta apuväkeä piti tuleman; mutta Muurmannilla se jo tiedettiin.

Läheteiltä kysyttiin sitten, suostuvatko he poistumaan Petsamosta.

"Ei."

"Sitten ajetaan pois."

"Sopii yrittää", vastasi Koivisto.

Kun eivät neuvottelut johtaneet suotuisiin tuloksiin, päästettiin lähetit menemään omaan huoneeseensa. Vääpeli Teiran kertoman mukaan olivat matkan vaiheet tämän jälkeen seuraavat:

Neuvottelujen jälkeen lähetit päättivät hiukan tutustua kaupunkiin ja lähtivät kävelylle, täysissä tamineissa tietenkin, pistoolit vyöllä. Olivathan he neuvoston suojissa, virallisesti sinne pyydettyjä diplomaattisia henkilöitä, ettei pitänyt olla mitään vaaraa kaupungilla liikkuessa.

Mutta kuinkas kävi. Katua pitkin marssi heitä vastaan jonkinlainen jonorivistö bolševikkeja. Äkkiä hyppäsi rivistä esiin muuan mies huutaen suomeksi:

"Hei, täällä lahtareita; minä tunnen nuo miehet Rovaniemeltä."

Koko joukko kerääntyi lähettiemme ympärille, uhkauksia sateli joka taholta, ja ainoastaan lähettiemme parabellumit sekä vakavasti lausutut varoitukset pitivät tämän villin lauman vähän loitommalla.

Lähetit selittivät, millä asioilla he liikkuivat, mutta mitkään selitykset eivät auttaneet, vaan heidän täytyi seurata asemalle, josta matka piti takaisin Kuollaan. Matkalla heiltä riisuttiin aseet ja Kuollaan saavuttua sidottiin heidän kätensä ja jalkansa köysillä yhteen, joten he olivat kuin kuritushuonevangit.

Kaksi päivää heitä pidettiin Kuollassa vankina, alituiseen uhattiin ja alituiseen kuulusteltiin, mutta kuulusteluissa ei käynyt selville mitään. Sikäläiset joukot olivat pääasiallisesti suomalaisia punikkeja, ja mukana oli muun muassa kaksi Portin talon poikaa Salmijärveltä, talosta, jossa muuten retkikuntalaisia juuri samoihin aikoihin majaili. Ja Portin talon emännän poliittiset mielipiteet olivat aivan samanlaiset kuin poikiensakin, kuten myöhemmin tulemme näkemään.

Toinen Portin pojista tuli myös kerran vankeja katsomaan ja nähtyään Koiviston keräsi suuhunsa vaahtoavan näljäsyljen, jonka roiskautti Koivistolle päin naamaa. Koiviston kädet olivat sidotut siksi alas, ettei hän voinut edes kuivata sylkeä kasvoiltaan, vaan se sai kuivua siihen itsekseen.

Teira, joka oli ryssänkielentaitoinen, piti mahdollisimman suurta mökää tällaista kohtelua vastaan, mutta kun ryssänkielessä ei ole läheskään niin voimakkaita sanoja kuin suomenkielessä, lateli hän suomenkielistä tekstiä vangitsijoilleen, milloin sai vähänkin kuulijakuntaa.

Kolmantena päivänä alkoi Muurmannin neuvosto kuitenkin kaivata suomalaisia lähettejä, sillä he halusivat taas neuvotella. Nopeasti he saivat selville, minne lähetit oli kuljetettu, ja nyt vietiin miehemme takaisin Muurmanniin. Aseitaan he eivät saaneet takaisin, vaikkakin vapaus luvattiin. Matkalla asemalta neuvostoon Teira taas äityi manailemaan sikäläistä komentoa ja lupasi tehdä numeron siitä sylkemisjutusta, johon Koivisto yksivakaisesti omasta puolestaan huomautti, jotta:

"Tekihän se vähän ikävän vaikutuksen."

Taas neuvoteltiin, uudelleen vaadittiin suomalaisia joukkoja poistumaan Petsamosta, mutta vastaus oli painokas "ei".

Sitten tuli eräänä päivänä ilmoitus, että toveri Kaljunen pitää kansanvalistustilaisuuden, jonne myös lähettiemme tuli saapua.

Jonkinlaisen palopuheen jälkeen otti Kaljunen lähetit kuulusteltavakseen. Kuulustelu oli kutakuinkin asiallinen, eikä Kaljunen näytellyt sellaista revolverisankarin osaa, kuin mistä hän oli Suomessa kuuluisa. Mutta lähettien päättäväinen esiintyminen vaikutti myös häneen. Kun hän esimerkiksi tiukkasi heiltä Petsamossa olevien joukkojen vahvuutta, huomauttivat lähetit, että pitäisihän hänen itsensäkin ymmärtää, etteivät he ole tulleet Muurmannille kertomaan näistä seikoista, vaan keskustelemaan asioiden rauhallisesta järjestelystä, ja lisäsivät vielä, että on aivan turha yrittää mitään teatteritemppuja ja uhkauksia, ne eivät tehoa kuitenkaan.

Tähän Kaljunen sillä kertaa tyytyikin, mutta kaikesta huolimatta suomalaiset punikit vangitsivat lähetit uudelleen. Nyt koetettiin saada tietoja väkisin, ja keinona käytettiin ryssille tavanomaista halpamaista peloituskeinoa. Lähetit lyötiin käsirautoihin, aseellinen saattojoukko kuljetti heidät syrjäiseen paikkaan ja asetti kivimuuria vastaan niinkuin ammuttavaksi. Saattajat asettuivat riviin, ja päällikkö oli jo komentanut kiväärit poskelle, mutta lähetit olivat toimitukseen nähden aivan välinpitämättömiä eivätkä vastanneet tehtyihin kysymyksiin. Sitten komennettiin kiväärit alas, ja päällikkö tuli lähettien luo liinat kädessä kysyen, haluavatko he vaatteen silmilleen ammunnan ajaksi.

"Kyllä me voimme irvistellä teille roistoille silmät avoinnakin", vastasivat lähetit.

Päällikkö mietti hetken, komensi sitten joukon paluumatkalle, ja lähetit vietiin takaisin neuvostoon.

Muurmannin neuvosto ei ollut tietävinään mitään näistä rettelöistä, mutta kun lähetit pitivät asiasta tiukkaa toraa, sanottiin heille, että ne ovat edesvastuuttomien joukkojen aiheuttamia, eikä neuvosto voi niitä estää. Jotta kuitenkin lähetit pysyisivät turvassa, kehoitettiin heitä tästälähin pysymään visusti huoneessaan eikä poistumaan kaupungille. Varmemmaksi vakuudeksi asetettiin heidän ovensa taakse kiväärivahti, "jotta ei kukaan asiaton pääsisi heidän huoneeseensa". Mutta samalla hänen tehtävänään oli valvoa, etteivät huoneessaolijatkaan päässeet ulos. Ja niin he olivat nyt suoraan sanoen neuvoston vankeja.

Aika kului ja päivät kävivät läheteille pitkäveteisiksi. Kolmas viikko oli jo lopussaan, neuvottelut eivät johtaneet mihinkään tuloksiin, mutta näytti siltä, ettei lähettejä päästettäisikään paluumatkalle, vaikka he olivat ilmoittaneet haluavansa palata takaisin Petsamoon. He saivat yhä istua kotiarestissa, neuvoston "suojeluksessa". He olisivat kenties jonakin yön hiljaisena hetkenä selvittäneet välinsä vartijan kanssa ja poistuneet omille teilleen, mutta aseettomina ollen näytti yritys uskalletulta.

Sitten eräänä päivänä näkivät he akkunastaan, kuinka satamassa lastattiin konekiväärejä laivoihin, ja muutenkin siellä vallitsi tavallista vilkkaampi liikenne. Koivisto, joka oli strategi, teki tästä johtopäätöksensä ja selitti Teiralle, että tässä nyt valmistetaan retkikuntaa Petsamoa varten, sillä minnekään muuanne ne eivät voi sotaretkeä suunnitella. Ja jos nyt nämä bolsujen joukot kerkiävät Petsamoon, ennenkuin he pääsevät pois Muurmannilta, niin silloin saavat he sanoa ikuisiksi ajoiksi jäähyväiset Suomelle.

Tilannetta mietittiin ja päätettiin toimia nopeasti, toisin sanoen lähteä hyvästiä heittämättä Muurmannilta. Ja suunnitelma kehittyi äkkiä — aivan kuin itsestään.

Lähettien vartija oli näet huomannut, että näillä bursuilla oli tupakkaa, jota he avokätisesti silloin tällöin hänellekin tarjosivat. Niinpä hänelle olikin tullut tavaksi pistäytyä lähettien kamarissa tupakalla, sillä sikäläisten joukko-osastojen tupakka-annokset lienevät olleet riittämättömät.

Kun kyseessäolevana iltana neuvosto oli suljettu, kaikki toverit sieltä poistuneet, ja rauha vallitsi talossa, ilmestyi vartija taas lähettien oviaukkoon kerjäämään tupakkaa. Tätä visiittiä oli siellä odotettukin. Koivisto seisoi akkunan lähellä huoneen perällä, kun taas Teira vääpelinä seisoi syrjemmällä seinän vieressä.

Koivisto tarjosi vartijalle tupakan, tarjosipa vielä tultakin. Kun vartija kumartui sytyttämään savukettaan Koiviston kämmenien välissä lepattavasta tulitikusta, osui lattialla ollut jakkara Teiran käteen. Se heilahti huolimattomasti kierroksen ilmassa ja osui senjälkeen vartijan päähän. Kolme tuumaa upposi jakkaran jalka vallankumouksesta kyllästettyyn pääkuoreen, ja älähtämättä vaipui vartija lattialle.

Pitempiä inventaarioita ei toimitettu talossa, mutta koska läheteiltä oli otettu kaikki aseet pois, katsoivat he kohtuulliseksi ottaa edesmenneen vartijan kiväärin ynnä siinä olevat viisi patruunaa. Sitten painuttiin vähin äänin taipaleelle.

Kolmantena päivänä saapuivat lähetit Petsamon Yläluostarille. Heitä ei tietty siellä enää odottaakaan, sillä vaikka heillä piti olla shifferisähkösanomaoikeus, ei heidän viimeisen viikon aikana lähettämiään tiedonantoja oltu toimitettu perille, vaan ne olivat jääneet Muurmannin neuvoston paperikoriin. Siksipä retkikunnassa katsottiinkin miehet jo menetetyiksi.

Yläluostarin kirkossa oli paraikaa jumalanpalvelus, ja siinä oli läsnä kirkkoherra Järventaus. Kesken kirkonmenojen sattuivat lähetit astumaan temppeliin, ja kun Järventaus näki miehet ovessa, meni hän avosylin miehiä vastaan sanoen:

"Palasittehan sieltä sittenkin, olemme pitäneet teitä jo vainajina."

Näin päättyi Muurmannin lähettien matka, jonka turvallisuudesta bolsut olivat antaneet takeet Jumalan ja vallankumouksen nimessä.

VIII.

PETSAMON SIVIILIHALLINNON JÄRJESTELYÄ.

Petsamo oli siis nyt tavallaan meidän, siellähän oli meikäläinen sotilasosasto, ja nyt saatettiin ruveta järjestelemään paikkakunnan hallinnollisiakin oloja. Bolševikit eivät kylläkään myöntäneet tätä omistusoikeutta, mutta eiväthän he myöntäneet silloin Suomelle minkäänlaista oikeutta. Muurmannilla olevan konsulimme matka olisi varmasti johtanut Solovjetsiin, ellei hän viime tingassa olisi saanut tietoa aiotusta vangitsemisestaan ja jalkapatikassa painaltanut läpi metsien Kuusamoon. — Mutta tämä tapahtui jo ennen Millerin valtakautta.

Ulkoministeriöstä käsin alettiin hoitaa uuden maakunnan asioita. Vasta Muurmannilta kotiutunut konsuli Eero Lampio tunsi paikallisia oloja, ja hänet määräsi ulkoministeri ylimmäksi asiainhoitajaksi. Se oli varsin kunnioitettavan näköinen paperi, ja se antoi omistajalleen sangen suuret valtuudet. Ja se oli muuten aivan samanlainen kuin ministerin aikaisemmin majuri Walleniukselle antama valtakirja, josta kylläkään emme mitään tienneet. Konsuli sanoikin paperia katsellessaan, että "tuollahan sitä nyt olisi valmis kuningaskunta, kunhan sinne vain pääsisi ja kykenisi siellä pysymään." Ylimmän hallintoelimen muodosti valtakirjan mukaan konsuli Lampio, ja hänen apunaan toimivat jonkinlaisena neuvottelukuntana rajavartioston päällikkö ja kirkkoherra Järventaus, joka hoiteli sotaväen samoinkuin paikallisen väestön hengellistä puolta.

Minun piti myös lähteä matkaan, ja kun ei minulle keksitty sopivampaakaan tointa, tuli tehtäväkseni esiintyä konsulaatin sihteerinä. — Josta nimityksestä muuten olinkin sangen ylpeä.

Ensimmäinen tehtävä tällaisen sodanjälkeisen maakunnan kuntoonsaattamiseksi oli tietysti sen muonittaminen. Kansa oli köyhää ja näki nälkää, kalaa olisi meri kyllä antanut, mutta pyyntivehkeitä puuttui. Päätettiin lähettää sinne laivanlastillinen viljaa ja kalastustarpeita, joita molempia jaettaisiin asukkaille velaksi. Pyytämillään kaloilla saisivat he sitten vähitellen kuolettaa velan; nyt oli pääasia, että kaikki saatiin hommiin.

Aloimme tiedustella sopivaa laivaa, jonka valtio ostaisi tarkoitukseen, mutta sellaisen hankkiminen osoittautui vaikeaksi. Se ei saanut olla liian suuri, mutta kuitenkin merikelpoinen, jotta kestäisi Jäämeren myrskyt.

Ilmoittelimme asiasta kaikille meriasiain tuntijoille ja laivanvarustajille, ja tarjouksia alkoikin tulla runsaasti, mutta yhtään kunnollista alusta emme tavanneet. Meille tarjottiin vanhoja kumollaanolevia ryssien hylkäämiä laivanrunkoja, tarjottiin toistasataa metriä pitkiä, tasapohjaisia Volgan lotjia, jotka ensimmäinen suuri aalto olisi nielaissut, taikka sitten mitättömän pieniä moottoriveneitä, joiden laakerit olivat kuluneet koliseviksi kirnuiksi.

Kun minun arveltiin ymmärtävän meriasioita, pantiin minut matkalle Turkuun, ja sieltä löysinkin Silvia-nimisen laivan, jota suosittelin ostettavaksi. Laiva oli kyllä vanhanpuoleinen, mutta samankokoinen kuin Varankivuonon laiva Norjassa, ja vakuutettiin se täysin merikelpoiseksi. Parempaakaan ei ollut tarjolla, ja täytyi toimia nopeasti.

Valtio ostikin laivan, ja se lähti matkalle poiketakseen ensin Kööpenhaminassa ottamassa jauhoja, kiljunpintaa, sokeria ja suolaa, teetä ja tupakkaa, joita ensin oli tarkoitus syöttää petsamolaisille. Konsulin ja minun oli taas määrä matkustaa Narvikin kautta Vuoreijaan ollaksemme siellä vastaanottamassa laivaa ja jatkaaksemme sieltä laivan tultua Petsamoon sekä aloittaaksemme viipymättä elintarpeiden jakelun. Myös oli määrä ostaa Norjan puolelta pari kunnollista Jäämeren alusta, moottorivenettä, jotta petsamolaiset saattaisivat ruveta kalastelemaan ajanmukaisilla vehkeillä ja uskaltautua ulommaskin merelle.

Tällaiset poliittisesti tärkeät henkilöt matkustavat aina hienosti, ja niin lähetimme mekin Kleineh'in Aatamin ostamaan toisen luokan makuuvaunuliput illalla lähtevään Tornion junaan. Sitten menimme ulkoministeriöön jäähyväisvisiitille, kuten hyvä tapa vaatii. Tietysti vain konsuli sai audienssin ministerin huoneeseen, minä sihteerinä istuskelin joko portailla tai odotushuoneen nurkassa. Näin olimme aina siellä käydessämme esiintyneet, enkä sentakia tullutkaan henkilökohtaisesti ministerin tuttavaksi. Joskus sentään oven auetessa satuin näkemään vilauksen hänen selkäpuolestaan.

Konsuli viipyi kauan ministerin huoneessa ja palattuaan manaili hän kamalasti. Kaikki asiat eivät kuulemma olleet aivan kuten niiden piti olla. Ministeri oli määrännyt meidän odottamaan seuraavaan päivään, yksi päivä sinne tai tänne ei merkitse mitään, ja nuo ostetut makuuvaunuliput voimme panna valtion voitto- ja tappiotilille.

Seuraavana aamuna lähetimme Aatamin taas ostamaan uudet nukkumapaikat ja suurustettuamme menimme ministeriöön saamaan viimeisen voitelun. Taas kerkisin polttaa kolme ja puoli sikaria odotushuoneessa, ja kun konsuli lopulta ilmestyi näkyviini, oli hän vallan harmaa. Emme pääse tänäänkään lähtemään, poliittinen tilanne vaatii meidän vielä viettämään yhden yön Helsingissä, mutta huomenna on tie selvä.

Näin kului viisi päivää, meillä oli käyttämättömiä makuuvaunulippuja joka taskussa, ja silloin tuli viimeinen Jobinposti. Silvia oli ajanut karille Tanskan rannikolla, menettänyt peräsimensä ja muistaakseni potkurinsakin, ja nyt se oli vedettävä telakalle korjattavaksi; tulisi ainakin parin viikon viivytys. Mutta lopuksi sentään katsottiin, että voisimme matkustaa Vuoreijaan hankkimaan tarvittavia moottoriveneitä.

Itse junamatka sujui meiltä onnellisesti, kuten odottaa sopii, mutta Haaparannasta lähdettyämme yritti diplomaattinen uramme saada ankaran kolahduksen. Konsuli oli Helsingissä ostanut eräänlaisen taskuaseen itsesäilytysvaistosta, vain puolustaakseen henkeään, ei hyökätäkseen. Se oli suunnilleen seitsemän millin pistooli, saksalaista tusinatyötä, josta ei tiennyt, milloin se oli varmistettu ja milloin ampumavalmis.

Ruotsalaisen junan makuuvaunussa, liikkuessamme vieraalla maaperällä, avattiin pistoolipaketti, ase ladattiin ja sitä klipsuteltiin edestakaisin. Sitten kysyi konsuli minulta, onko pistooli nyt varmistettu vai paukahtaako se. Minä en tuntenut senlaatuista vehettä ollenkaan enkä ollut uskaltanut kajotakaan siihen, joten kehoitin häntä vetämään liipasimesta; silloin saisimme asiasta varmuuden. Hän nykäisi, ja silloin huomasimme, että pistooli ei ollut varmistettu. Se paukahti kovasti ja nikkelikuula läpäisi akkunankaiteen juuri ruudun vierestä jatkaen kulkuaan jonnekin Norrbottenin lääniin. Senjälkeen panimme pistoolin kiiruusti takaisin kapsäkkiin ja odotimme jälkiseurauksia, mutta niitä ei tullutkaan. Olimme nähtävästi ainoat matkustajat vaunussamme, taikka sitten mahdolliset muut matkustajat olivat jo asettuneet yöpuulleen, eivätkä pienet paukut heitä häirinneet.

Seuraavana aamuna Bodeniin päästyämme kyllä hiukan kalpenimme, kun kolme rautatievirkailijaa tarkasteli vaunumme akkunaa. Luulimme näet, että vaunun seinästä olisi lohjennut pois huomattavia osia. Menin kiiruusti asemalaiturille ottamaan asiasta selvää, mutta havaitsin, että virkailijoitten tarkoituksena oli vain kiinnittää akkunamme alla oleviin koukkuihin vaunumme päämäärää osoittava kilpi. Tutkin myös kuulan jälkeä, ja varsin pienen reiän se oli tehnytkin, tuskin havaittavan merkin. Eikä siitä sanottavasti käynyt vetokaan, vaikka ulkona tuiskutti kamalasti.

Iltapäivällä lumipyry yltyi vallan sakeaksi, ilma oli valkoisenaan, ja nietoksia kasaantui radalle. Silloin teki ruotsalainen junailija kohteliaan käynnin jokaisessa hytissä ja ilmoitti, että ei pidä säikähtyä, vaikka tuleekin muutamia töytäyksiä, sillä rataa ei ole keritty puhdistamaan ja nietoksien läpi täytyy ajaa suurimmalla vauhdilla, jolloin juna saattaa hiukan heilahdellakin. Me sanoimme, että on tässä omastakin puolesta tullut annetuksi töytäyksiä, vaikkei junailija käsittänyt tarkoitustamme.

Atlantti ja Jäämeri olivat myös pahalla tuulella matkatessamme "Polarlysenillä" kohti hyisiä Finmarkenin rantoja. Heti Löddingenistä lähdettyämme nousi navakka myrsky, ja Lofotenin sekä mantereen väliseen kapeaan salmeen jäimme ankkuriin. Mielestämme olisi sellaisella ilmalla voinut kuitenkin seilata, ja tästä kahden päivän pysähdyksestä lähetimmekin tarjoilijattaren kautta halveksumisemme laivan kapteenille. Oli sentään hyvä, että käytettävänämme oli siksikin suuri laiva, sillä Mehavnin kohdalla kuulimme viiden kalastajaveneen tuhoutuneen miehistöineen mahdottoman merenkäynnin takia. Ainoan pelastuneen, erään Norjaan muuttaneen suomalaisen tapasin myöhemmin, ja hän kertoi myrskystä. Sanoi monesti ennen olleensa pahemmassakin ilmassa, mutta tämä myrsky oli ollut vallan erikoinen. Vuorenkorkuinen laine taittui yli perän, huuhteli ohjaajakopit ja muut kannesta ulkonevat osat kuin paperikulissit mennessään ja painoi laivan vesilastiin. Seuraava laine kiskaisi hänet ohjauspyörästä ja heitti parinsadan metrin päässä olevalle niemenkärjelle, josta hän kangistuneena kompuroi kylään. Mitään muuta ei näistä viidestä veneestä löydetty, merivirrat olivat kuljettaneet ne mennessään.

Vardössä asetuimme tittelimme ja asemamme mukaisesti asumaan kaupungin hienoimpaan paikkaan, "Kaupunginhotelliin". Siellä kyllä asuu paljon tavallisiakin ihmisiä, koska parempaakaan paikkaa ei ole saatavissa, ja muista asunnoista sitäpaitsi oli jo etukäteen varoitettu. Tiesimmehän koko Pohjois-Norjan valtiollisen virkakunnan tarkasti seuraavan matkojamme ja hommiamme ja siksi oli tarkasti laskettava jokainen askel. Varsinkin itseni suhteen tunsin poliittista epävarmuutta, sillä heti ensi päivänä esittäessäni paperini Vardön poliisilaitoksessa kysyttiin, enkö ole sama henkilö, joka vuonna 1916 vaikutti siellä Antti Hautamäen nimellä. Ilmoitin asian niin olevan, mutta samalla huomasin myös minua katsottavan häränsilmällä, siis vihaisesti ja kuten sellaiseen, jota ei sallita tällä pientareella kuin kenties armosta. Jos paikan päämiehenä olisi ollut aikaisempi poliisimestari Ole Lie, niin kohtelu olisi myös ollut toinen, mutta nyt hän vaikutti toisessa paikassa maaherrana, enkä siis voinut turvautua hänen tuttavuuteensa. Nyt olin minä vain diplomaattipassin suojaama, mutta poliittisesti epäluotettava henkilö, jonka askeleita on tarkoin seurattava.

Ja kuitenkaan en vielä milloinkaan ollut idättänyt vihan kaunaa Norjaa tai sen asukkaita kohtaan, päinvastoin. Heidän joukostaan olen löytänyt hienoluonteisimmat ulkolaiset tuttavuuteni. Mutta politiikka on toista ja ystävyys toista, varsinkin Finmarkenissa. Tuntuu siltä kuin siellä erinäisissä piireissä pelättäisiin Suomen vaativan omakseen Finmarkenia, tätä piennarta — kuten sitä tulin nimittäneeksi — joka erottaa Suomen suomalaisesta Jäämerestä. Sillä suomalaista se totisesti on, johan nimikin — Finmarken — sen ilmaisee. Entisten vallanpitäjien toimesta on meidät vain eristämällä eristetty Jäämerestä, vedetty rajaviiva mahdollisimman luonnottomasti, ja tämä viivan kohta tuntuu siltä kuin paha omatunto maalaisi pöpöjä seinälle.

Konsuliltahan ei tietysti voitu kieltää oleskelulupaa Norjan rajojen sisällä, mutta minun aikani rajoitettiin yhteen kuukauteen. Sitten oli pyydettävä lupa aina pääkaupungista saakka. Siihen mennessä kerkiäisimme jo kuitenkin Petsamon kuningaskuntaan, sillä Silvian piti saapuman lähiaikoina.

Odotusaikaamme emme suinkaan päästäneet kulumaan hukkaan, vaan aloimme heti hankkia petsamolaisille vietäviä kalastustarpeita. Teimme suurehkoja liinatilauksia, tarkoitan turskaliinoja, sellaisia selkäsiimoja, koukkuja, köysiä ynnä muuta alaan kuuluvaa. Minulla oli siellä entuudestaan muutamia tuttuja suomalaisia kalastajia, ja heidän ystävällisellä opastuksellaan saimme käsiimme kaksi merenkestävää moottorijahtia. Toinen niistä oli Agnes, ja se luovutettaisiin käsiimme vasta kuukauden perästä, mutta toisen saisimme haltuumme jo "näste söndag" eli siis ensi sunnuntaina, kuten norjalainen omistaja kauppaa tehdessämme ilmoitti.

Nämä veneet päätimme viedä Petsamoon ja niin puhelimmekin jo, että kunhan saamme ne oikein viskuu-kuntoon, niin kyllä kalanhinta Ruijan rannoilla halpenee.

Emme kuitenkaan nähtävästi olleet täysin kielitaitoisia, sillä kun seuraavana sunnuntaina menimme perimään tätä ostamaamme Lansingia — laivalla oli näet näin komea nimikin — niin entinen omistaja ilmoitti "näste söndagilla" tarkoittaneensa tämän sunnuntain jälkeen tulevaa söndagia. Hän vakuutti, että norjan kielessä tämä käsite aina ymmärretään näin. Rupesin epäilemään norjankielentaitoani, mutta kun seuraavanakin sunnuntaina myyjä ilmoitti tarkoittaneensa vasta viikon päästä tulevaa sunnuntaita, jätimme norjankielen sikseen ja puhuimme vakavia suomalaisia sanoja. Seuraus oli meille suotuisa, sillä vielä samana päivänä näimme hänen puuhaavan laivaa purjehduskuntoon.

Odottavan aika on aina pitkä. Minä olin neljä vuotta aikaisemmin asunut tässä samassa kaupungissa sangen vaatimattomasti — pienessä ullakkokamarissa, jonka seinien läpi kaikki hyiset tuulet puhaltelivat, mutta nyt me asuimme arvomme mukaisesti hienossa kiviseinäisessä hotellissa. Sittenkin alkoi elämä tuntua vähän yksitoikkoiselta. Diplomaattisia suhteita emme olleet vielä kerinneet solmia, joten minkäänlaisia juhlallisia päivällisiä tai muita kutsuja ei ollut odotettavissa. Myös vallitsi paikkakunnalla eräänlainen kieltolaki, ja sen johdosta kaupunkilaiset perin harvalukuisesti käyttivät hotellia. Vaikka ei silti, etteikö seuraa olisi ollut saatavissa.

Juuri meidän jäljessämme saapui sinne Amerikasta eräs ryssä, täysiverinen bolševikki, kuten, hän itse ilmoitti. Minä kyllä uskon, että hän oli bolševikki ainoastaan mammonan vuoksi, sillä rehevämpää porvarityyppiä harvoin tapaa. Minulla on nimittäin bolševikista sellainen käsitys, että hän on aatteensa mukaisesti huonosti ruokittu, repaleinen, luihukatseinen ja aina valmis sättimään toisia. Tämä sitävastoin oli pullea kuin rusthollari, kasvonsa olivat aurinkoiset, hän oli aina hyvällä tuulella ja esiintyi aina kuin gentlemanni. Ruokapöydässä hän oli naisia kohtaan kohteliaampi kuin kukaan meistä toisista — siellä oli myös eräs englantilainen, jonka erikoisherkkuna olivat pickles — ja hän oli synnynnäinen pianisti. Kahvihuoneessa hän päästeli Chopinia ja Lisztiä aivan taiturimaisesti ulkomuististaan ja pelasi loistavasti shakkia hotellin rouvan kanssa. Hän odotteli nyt ensimmäistä Muurmannille menevää laivaa, koska tärkeät tehtävät vaativat hänen sielläoloaan, mutta, — sanoi hän, ei hän siellä viivy kauemmin kuin mushikkain rahat riittävät.

Olivathan nämä ruoka- ja kahvitunnit meillekin kuin keitaita erämaassa, mutta enimmäkseen istuimme me konsulin kanssa huoneessamme toisessa kerroksessa. Konsulin täytyi virkansa puolesta olla alituisessa kanssakäymisessä herra ulkoministerin kanssa, ja päivittäin vaelsi heidän välillään noin puolentoista kilometrin pituisia sähkösanomia. Minä en ollut heidän käyttämästään codesta täysin selvillä — enkä luultavasti oppisi sitä milloinkaan — mutta arvelen sähkösanomien pääasiassa koskevan Silvian hyvinvointia.

Nämä sähkösanomat veivät konsulilta aina aamutunnit, mutta Jäämeren pitkä iltapäivä oli myös jotenkuten vietettävä. Silloin me pelasimme pokeria kahteen mieheen. Kävimme me tosin silloin tällöin katsomassa Lansingia, sähkösanomatoimistossa myös kävimme, mutta sitten pakotti Jäämeren vinkuva viima meidät taasen huoneeseemme hotellin toiseen kerrokseen.

Kokonaisen kuukauden me istuimme siellä nurkkakamarissa ja pelasimme pokeria kahteen mieheen. Silvian kohtalosta olimme aivan epätietoisia ja huumorimme oli miinuspuolella. Sitten vihdoin Lansingin isäntä ilmoitti, että laiva olisi nyt vastaanotettavassa kunnossa.

Tämä antoi meille uutta voimaa ja tarmoa. Tiesimme, että Petsamossa olevat joukot ja kansa näkivät nälkää, tai ainakin olivat puutteellisesti ruoalla varustettuja. Sähkötimme heille Ivalon kautta, mutta emme saaneet täyttä selvyyttä asiasta. Niinpä päätimme lähteä Lansingilla käymään siellä tervehtimässä uutta kuningaskuntaa, katsomassa, mitä sieltä puuttuu, palataksemme Vuoreijaan siksi, kunnes Silvia saapuisi muonituksineen. — Samallahan voisimme myös aloittaa hallitustoimet väliaikaisesti.

Lansing oli lähtökunnossa. Sinne olimme vieneet kaiken irtaimen omaisuutemme, selvittäneet asiamme poliisiviranomaisten kanssa, jättäneet hellät jäähyväiset hotellille ja kaikille sen asukkaille ja odotimme päivän yhdettätoista hetkeä, jolloin tulli suvaitsisi antaa meille viimeisen siunauksensa, johon myös kuului kaikille Jäämerelle lähtijöille välttämättömäksi katsottu whiskylaatikko. — Vaikka Norja silloin oli kieltolakimaa, niin pidettiin selviönä, että jokaisen laivan, joka lähtee merelle viikonkin ajaksi, tulee saada mukaansa vähintään laatikko whiskyä.

Kaikki tavaramme olivat sinetöidyt ja satama-altaassa odottelimme tullivenettä. Muitakin lähtijöitä näytti olevan. Aallonmurtajan laiturinpuoleisessa päässä liehui likaisenpunainen lippu erään laivan takalistossa. Se oli Muurmannilta tullut ja sinne kiireellä palaava ryssien laiva, jolla myös matkusti hyvä tuttavamme ja ystävämme, bolševikkipianisti hotellista. Muutenkin näytti liikenne laivan luona olevan vilkasta, sillä sikäläistä väestöä näyttää erikoisesti kiinnostavan kaikki, mikä on inhimillistä ja järjestettyä yhteiskuntaa vastaan.

Tulli tuli, ja me pääsimme matkalle, mutta heti jäljessämme höyrysi myös punalippuinen Muurmannin laiva. Kibergin niemessä jo erosimme, me kun käännyimme kohti Heinäsaaria, ja he taas kiersivät ympäri Vaidokuban omalle suunnalleen. Meri oli ankara ja huuhteli kanttamme sangen usein, nielaisten silloin tällöin haahtemme syvään rotkoon, eikä punalippuisesta ollut hetken kuluttua näkyvissä kuin haihtuva savujuova taivaalla. Mutta sen tiesimme, että matkastamme oli jo ennen lähtöämme ollut täysi tieto Aleksandrowskissa. Siellä pohjoisilla mailla kulkee näet suusanallinen viesti paljon nopeammin kuin mikään valtion posti.

Tulostamme olimme myös ilmoittaneet Petsamossa olevalle rajavartiostolle. Olimme sähköteitse tiedustelleet, kuinka paljon ruokatavaroita he tarvitsevat pahimman nälkänsä poistamiseksi, mutta johtojen epäkuntoisuuden vuoksi emme olleet saaneet mitään vastausta tähän kyselyymme. Sitten olimme myös pyytäneet, että sinne vuonon perälle jäänreunaan toimitettaisiin meille hevosia taikka poroja, joilla saisimme tavaramme maihin. Paljon niitä ei kylläkään ollut, minulla vain selkäreppu ja konsulilla pari matka-arkkua, kuitenkin siksi painavia, ettei niitä voinut kantaenkaan kuljettaa.

Auringonlaskun aikaan sivuutimme Heinäsaaret ja niitä katselimme jo tulevan kesän marjamaiksemme. Olihan historiallinen totuus, että Heinäsaarilta oli aikaisempina vuosina Moskovan keisarin hoviin kuljetettu suomuuraimia, lakkoja, joita siellä nautittiin erikoisena herkkuna ja joille eivät suuruudessa ja aroomissa vetäneet vertoja mitkään Karjalan lakat. Tämän hienon maun kuului niille antavan saarilla oleva guano, linnunlanta, sillä saarellahan pesii ja asustaa lukemattomia vesilintuja. Havittelimme myöskin tulevaisuudessa tekevämme paljon rahaa linnunlannalla, jota laivoilla kuljettaisimme sieltä pois Etelä-Suomeen ja möisimme kilokaupalla suunnilleen sokerin hinnasta. Joku toinen lienee myöhempinä vuosina myös ajatellut samanlaatuista afääriä — jos ei vain ollutkin Suomen valtio — ja saarille lähetettiin tiedemies, joku lantaspesialisti tutkimaan, kuinka monen metrin paksuudelta tätä ihanaa ja arvokasta guanoa saarella olisi.

Pitkien tutkimusten ja syvyysporausten jälkeen ilmoitti tiedemies kuitenkin, ettei saarilla ole yhtään linnunlantaa, ei ainoatakaan. Sammal oli puhdas ja hajuton, ja muuraimet kasvoivat ihanan vihreillä mättäillä. Sikäläiset linnut näet olivat luultavasti olleet niin siistejä, että kävivät asiallaan meressä ja sen jälkeen tulivat taas saarelle jaloittelemaan.

Tätä asiaa emme silloin ensi matkallamme vielä tienneet, vaan idätimme mielessämme kauniita haavekuvia jääkylmän veden kastamissa vaatteissamme. Päivä painui kuitenkin nopeasti tunturiin, ja sen mukana hävisivät haavekuvatkin, sillä tultuamme vuonoon jäänreunaan havaitsimme seudun autioksi ja tyhjäksi. Ei ainuttakaan hevosta tai poroa ollut vastassamme puhumattakaan juhlallisesta diplomaattisesta vastaanotosta, joka meille arvomme mukaisesti olisi pitänyt tulla. Myrsky oli tyyntynyt, ilma synkän pimeä, laivan kannelta huhuilimme pimeyteen, mutta ei kaikuakaan vastaukseksi.

Miltei varmasti arvasimme, että jäljessämme lähetettäisiin Muurmannilta Petsamoon jonkinlainen retkikunta; olimme sellaisia puheita kuulleet jo Vuoreijassa. Siksi tunsimme olemmekin vähän epävarmaksi täällä jäänreunassa, sillä kun emme tavanneet yhtään ainoata vartiosotilastakaan, emme tienneet, oliko meikäläistä sotaväkeä siellä enää ollenkaan.

Yön seudun päätimme sentään viettää vuonossa ja niin ajoimme Liinahamariin, joka on ikivanha turskanpyytäjien satamapaikka. Eihän siellä mitään laituria ole, mutta on rauhallinen lahti, ja sinne ankkuroimme parinsadan metrin päähän rannikosta. Asetuimme aivankuin turskanpyytäjä asettuu yöteloilleen odottaessaan päivän valkenemista, jolloin saa lähteä kokemaan liinojaan. Keitimme talviturskaa ja pottuja, sulatimme margariinia kastikkeeksi, ja kajuutan höyryävässä lämmössä istuimme tupakoiden ja jutellen.

127

Juuri kun olin pistelemässä viimeisiä turskan häntäviipaleita, kuului ulkoa pieni naksahdus. Se kuului kuin joku olisi napauttanut ruuman seinään. Kohta kuului toinen ja taas kolmas. Nousin kiiruusti kannelle, ja silloin tuli taas pamaus. Nyt sen erotin kivääristä lähteneeksi, Liinahamarin lahdenpohjukasta. Huikkasin vastaan, ja rannalta kysyttiin, keitä olemme.

"Meillä on täällä mukanamme konsuli", vastasin.

"Kuka konsuli?"

"Konsuli L", sanoin vain etukirjaimen. "Tiedättekö, kuka hän on?"

"Oikeita miehiä ne tuntuvat olevan", kuuluivat miehet juttelevan keskenään. "Tulkaa rantaan", huusivat he sitten.

"Keitä te olette siellä?" kysyin vielä, sillä enhän tiennyt, oliko meikäläinen sotaväki jo poistunut sieltä ja tilalle tullut joku itäisempi.

"Me kuulumme rajavartiostoon."

"Mihinkä rajavartiostoon?"

"He, ka, tämän Lapin."

Keskustelu oli käynyt verraten nopeasti, ja kun konsuli koroitti päätään kajuutanluukusta, ei hän kerinnyt kuulemaan keskustelustamme muuta kuin viimeisen huikkaukseni: "tulemme heti".

Hän aluksi epäili, että meitä koetetaan vetää ansaan, mutta hetken kuluttua lähdimme kuitenkin kannelta vyöryttämällämme jollalla kohti rantaa, saattajanamme laivamme ainoa suomalainen matruusi. Kainalooni pistin pitkän parabellumini, ja samoin teki konsuli, mutta minulle käsittämättömästä syystä työnsi hän ennen lähtöään koko matkakassamme, arviolta 200 000 Suomen markkaa, ruumassa olevaan matka-arkkuunsa. Tämä seikka tuli retkellemme sangen kohtalokkaaksi.

Rannassa tapasimme kolme Petsamon retkikunnan sotilasta. Pääsimme pian selville, keitä kukin olimme, ja he kysyivät, miksi emme olleet aikaisemmin vastanneet, vaikka he olivat ampuneet useamman laukauksen tunturilta. Selvitellessämme tätä seikkaa ilmeni, että ylhäällä tunturilla ammuttu laukaus ei kuulu ollenkaan vuonoon — varsinkin kun me istuimme hytissämme —, vaan vasta kun he olivat ampuneet aivan vesirajassa, oli kaiku kantautunut laivallemme.

Kuulimme vielä, että jään reunalla oli päivällä ollut poroja sekä sotilaita meitä vastassa, mutta kun ei meitä kuulunut tuleviksi, olivat he palanneet takaisin luostarille.

Soudimme siitä niemen ympäri jään reunaan oppaanamme eräs sotilas; toiset menivät hiihtäen poikki tunturin vartiotuvalleen Heikinpaikkaan, jonne me suksettomat pääsisimme lyhyintä tietä jäitse. Laivaa emme enää yötä myöten viitsineet ruveta kuljettamaan pois Liinahamarista, vaan annoimme soutumiehellemme määräyksen, että tulisivat laivallaan jään reunaan aamulla kello yhdeksältä.

IX.

BOLŠEVIKIT HYÖKKÄÄVÄT.

Turvekattoisessa majassa, kolmisensataa metriä jäänreunasta, asui ryhmänvahvuinen vartiosto, äärimmäinen Jäämerta vastaan, ja samalla myös Suomen pohjoisin. Yksi ryhmästä oli aina puhelinvahtina vuonon suulla avomeren reunalla, toiset kulkivat hiihtäen partiomatkoilla. Kaksi raskasta konekivääriä oli myös ollut Liinahamaria vallitsevalla tunturilla, luonnon rakentamissa linnoituksissa, mutta ne oli edellisenä päivänä vedetty pois asemistaan ja kuljetettu Salmijärvelle; — strategisista syistä tietenkin, koska ulkoministeriö ei enää huolehtinut sikäläisten joukkojen muonasta enempää kuin munitsuunistakaan. Mikäli tiedän, oli tarkoituksena vetää kaikki joukot pois Petsamosta, mutta tietysti eivät ne saaneet poistua garnisonistaan, ennenkuin viimeinen ruokaportsuuna oli menossa.

Tunturin kupeessa oleva turvekattoinen, kaukaa katsoen miltei tunturiin sulautuva maja oli ahdas asunto ryhmän suuruiselle rajavartiostojoukolle, eikä siellä ollut niitä mukavuuksia, joita kasarmeissa tarjotaan. Lattialla nukuttiin, tunturien viima kävi hataroista akkunoista, ei ollut polstereita miesten käytettävänä, mutta toimeen tultiin ja isäntäväki Olssen suhtautui perin ystävällisesti näihin pakollisiin kortteerilaisiinsa.

Saimmehan mekin makuutilan siellä sotapoikien välissä. Ennen nukkumaanmenoa kerrottiin kuitenkin molemminpuoliset uutiset, ja olihan meillä vähän Norjan-tuomisiakin mukanamme. Oli metrimakkaraa ja juustoa, joita sotapojat eivät olleet nähneet kuukausiin, ja ne näyttävätkin maistuvan melkoisesti. Ja sitten — vaikka Suomessa oli siihen aikaan kieltolaki ja juopottelu armeijassa ankarasti kielletty — uskalsimme tarjota sotilaille pikarillisen whiskyä, jota meillä oli mukanamme, kiitos norjalaisten jäämerenviranomaisten. — Tästä tarjouksesta sotilaat muuten näyttivät olevan mielissään, kuten on ymmärrettävääkin.

Lopultahan siitä kuitenkin painuimme yölevollemme ja heräsimme vasta aamulla, kun päivänsarastus oli jo korkealla. Heräsimme kenttäpuhelimen pärinään, ja päivystäjän ensi sanat saivat meidät nopeasti jalkeille. Puhelu tuli vuonon suulta, uloimmasta vartiostosta, josta vahtimies ilmoitti, että nyt tulee sota. Sain äkkiä kuulotorven korvaani ja kysyin, mikä on hätänä.

"Kaksi bolsujen sotalaivaa tulee nyt juuri vuonon suusta sisään."

"Valehtelette, bolsuilla ei ole yhtään sotalaivaa täällä Jäämerellä."

"Höyrylaivoja ne ainakin ovat, ne ovat aivan mustia ja punainen lippu perässä."

"Näkyykö niissä olevan paljon väkeä?"

"Kansi aivan mustanaan, kyllä siellä on ainakin kaksituhatta miestä."

"Kuinka pitkällä laivat nyt ovat?"

"Nyt juuri ajavat tästä ohi."

"Ottakaa puhelin kainaloonne ja lähtekää hiihtämään luostarille. Loppu."

Heti senjälkeen soitin luostarille, jossa esikunta majaili. Puhelimessa vastasi vanha Polangenin-rintamatoverini luutnantti "Jojo" — Yrjö Koivisto. Kiireellisimmät tervehdykset vaihdettuani annoin hänelle raportin tulevista laivoista, ja juuri kun hän uteli lähempiä tietoja niistä, ilmestyi toinen laiva näkyviin niemen takaa, ajoi jäänreunaan ja oman pituutensa matkan puskeutui siihen, jossa sitten makasi niinkuin parhaimmassa satamalaiturissa. Siten tekevät kaikki näihin vuonoihin saapuvat laivat, sillä sellaisessa asennossa ei tuuli pääse heiluttamaan, ja kun jää on vahvaa, saattavat ne purkaa lastinsa suoraan jäällä odottaviin rekiin ja pulkkiin. Hetkistä myöhemmin saapui toinenkin laiva, ja sen perässä puksutteli meidän moottorimme Lansing.

Koivisto kyseli, kuinka paljon miehiä laivoissa mahtoi olla. Katselin mökin akkunasta kolmensadan metrin päässä olevia aluksia ja ilmoitin, että mikäli kannellaolijoista voi päättää, ei niiden lukumäärä nouse yli kolmensadan, vaikkakin laivankannella olevaa väkilukua on vaikea arvioida. Sen kuitenkin tiesin, että koneenkäyttäjiä ja lämmittäjiä lukuunottamatta ei kannen alla ollut yhtään ainoata; saavuttiinhan nyt siksikin tärkeään paikkaan, eikä tiennyt, vaikka vuono olisi ollut miinoitettukin, joten täytyi pysytellä laivan pintapuolilla.

"Onko niillä tykkejä?" kysyi Jojo puhelimessa.

"En voi erottaa mitään, sillä kannet ovat täynnään yhtä kuhisevaa massaa", vastasin hänelle.

"Puolustakaa paikkaa niin kauan kuin mahdollista ja perääntykää sitten tunturin yli tänne", kuului seuraava määräys.

"Täällä on kaikkiaan seitsemän kiväärimiestä ja heillä arviolta 35 patruunaa mieheen, joten mistään paikanpuolustuksesta ei voida puhua. Mutta minä lähetän miehet tunturiin seuraamaan polsujen hommia ja mikäli mahdollista häiritsemään heitä. Itse lähden juuri nyt kävelemään jäälle, ennenkuin on myöhäistä, sillä minulla ei ole suksia enkä jalan pärjää tunturissa. Hesputei."

"Hei."

"Hei, hei, älä mene vielä, juuri nyt tuli kaksi tykinlaukausta laivoista."

"Osuiko kämppään?"

"Meni kauas yli tunturin."

"Ala laputtaa sitten."

"Odota sentään vielä puhelimessa niin kauan kuin kuulet täältä mitään, terve kuitenkin minun puolestani."

Samalla saapui tupaan ryhmää komentava kersantti, joka oli ollut niemen nokassa tähystämässä. Hän kertoi ryssien hankkiutuvan maihinlaskuun tai oikeastaan jäällelaskuun, sillä jonkinlaisia portaita hivutetaan paraikaa jäälle. Päätimme, että kaikki kuusi miehistöstä etsivät itselleen sopivat suojapaikat tunturin kupeesta, sellaiset, joista voivat tarkata bolsujen hommia, mutta joista hädän tullen voivat livahtaa jyrkänteen toiselle puolen ja painaltaa Trifonaan. Ampua saavat milloin katsovat voivansa tuottaa häviötä viholliselle. Kersantti itse lupasi pysyä puhelimen vieressä viimeiseen saakka.

Kersantti jäi antamaan viimeisiä määräyksiään miehille, ja minä painalsin jäälle. Konsuli oli saanut jonkin verran etumatkaa, ja otattelin nyt hänen jäljessään. Tie kulki kämpältä jäälle miltei suoraan laivoja kohti ja kääntyi rannasta viistoon Trifonaan. Muuta reittiä ei jalkamiehen kannattanut käyttää, sillä lunta oli vahvalti ja se tuppuraisen nuoskeaa vähänpoljetulla tienrahakin.

Tienkäänteestä ei laivoille ollut kuin vajaa kolmesataa metriä, ja sitä kohtaa kammoksuin, mutta piilotin jo heti lähtiessäni pitkän pistoolini lammasnahkaturkkini alle ja kävelin sitten aivan hätiköimättä, muina miehinä jäälle. En uskaltanut vilkaistakaan taakseni, sillä se olisi ollut pelon merkki, talsin vain pehmeässä lumessa eteenpäin.

Onneksi meille oli laivojen miehistö vain ryssiä. Jokainen Muurmannin suomalainen punikki olisi tuntenut konsulin pitkästä hylkeennahkaturkistaan ja mielihyvin laukaissut kiväärinsä kohti. Mutta siitä huolimatta meidät oli tunnettu.

Petsamolaisten Matti ja Pekka Karjalaisen — jotka saapumisemme edellisenä yönä olivat vieneet ryssille tiedon Vaitolahteen konekiväärien vuononsuulta poistamisesta — kertomuksista päättäen ryssät olivat tunteneet Lampion Tolstikanniemen kärjessä ja lähettäneet kahdeksan miestä vuonon toista rantaa pitkin meitä vangitsemaan. Lieneekö kuitenkin niin, että meillä oli liian suuri etumatka, tai sitten kahdeksan ryssää ei uskaltanut avoimella jäällä käydä kahden suomalaisen kimppuun. Joka tapauksessa saimme rauhassa jatkaa matkaamme. Laivoista ammuttiin kivääreillä pariin otteeseen tunturin koloissa piileskeleviä retkikuntalaisia vastaan, ja he vastasivat harvakseen. Kun hetken kuluttua katsoin taakseni, olivat laivojen kannet aivan autioina. Se oli manööveri, kuten myöhemmin huomaamme.

Bolševikkikapteeni, joka oli partion lähettänyt, oli miehistölle kertonut onnistuneensa vangitsemaan meidät, ja niin vei laivamme "kapteeni" Hilmar Bertheusen Vuoreijaan sanan, että me olemme jo vainajina.

Bolsut olivat siis täyttäneet uhkauksensa ja saapuneet "ajamaan pois" suomalaisia joukkoja Petsamosta. Sehän olikin sangen helppo tehtävä, kun puolustajilla ei ollut aseita eikä muonaa; lähdettävähän sieltä olisi ollut joka tapauksessa parin päivän päästä. Nyt tuli äkkilähtö, ja minäkin painaltelin hiki hatussa pitkin vuonoa vielä bolsujen kiväärin ulottumilla.

Kun pääsin suunnilleen kilometrin päähän laivoista, pysähdyin levähtämään ja katsoin taas jälkeeni kuin Lotin vaimo aikanaan, sillä tunsin, että siellä takanani oli Sodoma ja Gomorra, josta viimeisenä jalkamiehenä olin onnellisesti lähtenyt. En kuitenkaan muuttunut jääpatsaaksi — suolapatsas olisi nimittäin sulanut, sillä päivä oli suojainen, ja minä hikosin hirveästi —, mutta näin, kuinka bolsut haalasivat konekiväärejä jäälle. Kaksi he asettivat laivojen edustalle asemiin, ja kinttujani kutitteli jo lähteä läpyttelemään eteenpäin. Mutta tiesinhän, että konekiväärin tähtäimessä on 2 400 metrin numero ylimmäisenä, jolta matkalta se vielä ottaa miehen, ja edessäni sekä ympärilläni oli avoin jääkenttä. Ja mitään luonnon tarjoamaa suojaa ei ollut ympärilläni eikä ainuttakaan elävää olentoa näkyvissäni — paitsi konsuli, joka yhtä turvattomana otatteli edelläni.- Minä uskollisena sihteerinä tietysti seurasin jäljessä lammasnahkaturkeissani, vaikkakin kulku oli työlästä, sillä nuoskainen lumi luiskautti joka askeleesta puolet eli runsaan korttelin taaksepäin, ja koko matka oli kuin ylämäkeä. Ilmankos se hiottikin, ja flanellipaita vallan pursui vettä, kun tuli tuo kävelykin otetuksi vähän niinkuin urheilun kannalta. Ei silti, että olisi millään tavoin peloittanut, mutta vain muuten tuli pidetyksi hoppua, sillä sihteerin henki on kallis.

Vasta sitten, kun olin päässyt ampumamatkan ulkopuolelle, uskalsin ruveta ajattelemaan tilannetta. Sillä jos bolsut olisivat tienneet — silloin, kävellessäni heidän ohitseen vajaan kolmensadan metrin päässä — mikä bursu siinä koltan puvussa vaeltaa, niin pikkuinen napaus vain reiteen, ja siitä olisi alkanut tämän pojan Golgatanvaellus. — Vaikka kyllä se siihen olisi myös päättynytkin, samoinkuin myös monen laivalla tulleen, sillä taskuissani oli kymmenisen valmiiksi syötettyä pitkän parabellumin makasiinia, valmiina työnnettäviksi putkeen, — ja sellainen ase on karabinin arvoinen, jotta sillä ottaa kyllä avoimellakin kentällä aina ryhmän ryssiä huoltaakseen. Mutta yksi mies kahta laivaa vastaan, — se oli sentään jo liikaa. Ja niinpä tulin jo ajatelleeksi mennyttä huonoa elämäänikin seistessäni siinä aavalla jääkentällä tupakoimassa ja mietiskelemässä viimeisen puolentunnin tapahtumia.

Silloin lähestyi vuonolta mies, jonka puvustaan jo kaukaa tunsin meikäläiseksi. Hän oli vuononsuulla ollut puhelinvahti, joka puhelin selässään hiihteli minua kohti poikki vuonon. Viittasin häntä luokseni ja keskustelimme hetken, kun hän äkkiä huomautti:

"Nyt ne lähtevät. Katsokaas, ne vetävät konekiväärit takaisin laivoihin."

Ja niin tosiaan tapahtui. Konekiväärit hiilattiin taas kannelle, ja jäällä olleet miehet, arviolta viisikymmentä, kiipesivät myös sinne.

Tästä teimme sen johtopäätöksen, että bolsuilla täytyi olla koiruus mielessään — kuten aina. Ne muutamat granaatit sekä kiväärisalvat olivat olleet vain taisteluun haastetta, ja samasta syystä asettivat he konekiväärinsä suojattomalle jäälle odottaen, että Heikinpaikassa olevat joukot pysähtyisivät niitä ahdistamaan. Luostarilta tulisi tietysti koko komennuskunta auttamaan Heikinpaikan joukkoja, ja sitten käytäisiin vain pientä nahinaa siksi, kunnes bolsujen maitse tulevat joukot kerkiäisivät tehdä kiertoliikkeen, ja silloin olisi koko sikäläinen Suomen armeija täydellisesti saarrettuna ja kahden puolen ahdistettuna. Sentakia he antoivat vain heikon kuvan voimistaan ja tätä vaikutusta lisätäkseen tekivät nyt pienen perääntymismanööverin, sillä he arvelivat jo liiaksikin peloittaneensa vastustajaa.

Siksipä kehoitin nyt puhelinmiestä hiihtämään nopeasti luostarille ja kertomaan siellä esikunnalle näkemänsä. Kenties maitse tulevat joukot olivat jo lähempänä kuin luulimmekaan, ja nämä vuonolla ammutut tykinlaukaukset olivat vain merkkinä heille, että perillä ollaan. Itse läksin taas tallustelemaan tuppuraista tietä pitkin Trifonaan, joka häämöitteli kolmen kilometrin päässä.

Mutta kävellessäni tuumailin, mitä täällä olisi voitu tehdä. Vain pari pientä tykkiä vuonon suussa, — ja sisään ei olisi tullut kukaan. Tai olisivatpa siellä asemissaan olleet vielä ne toissa päivänä poisvedetyt kaksi raskasta konekivääriä, niin selvää jälkeä olisivat nekin tehneet näistä laivoista. Nyt ei ollut miehillä muonaa, ei ammuksia, ja jäljellä vain siis nolo perääntyminen.

Tottahan oli, että muonan ja muun tavaran kuljetus Suomesta käsin kohtasi suuria vaikeuksia, mutta jos herra ministeri olisi antanut meille määräyksen Vuoreijaan, tai jos yleensä olisimme olleet tietoisia asioiden kehnosta tilasta, niin vaikkapa vuokramoottoreilla olisimme kyenneet kuljettamaan Norjasta Petsamon vartioväelle niin paljon muonaa, että olisivat reväisseet vatsansa. Nyt kihnutettiin jäätyneitä perunoita ja kuivia leivänkannikoita vastahakoisten kolttien poronpulkilla, ja miehistö näki nälkää. Taikka nyt ei kihnutettu enää mitään, sillä koko kuljetus oli loppunut, miehillä oli Heikinpaikassakin vain yhden päivän ruoka-annokset jäljellä, ja vaikkapa bolsut eivät olisi tulleetkaan, olisi heidän vielä samana päivänä täytynyt jättää vahtipaikkansa ja lähteä Salmijärvelle.

Lähestyessäni Trifonaa käännyin taas katsomaan, mitä laivoilla puuhattaisiin. Siellä oli kait huomattu, ettei mitään vastarintaa ollut odotettavissa, ja nyt kuhisi jäällä laivojen ympärillä jo miehiä mustanaan, konekiväärejä hilattiin taas jäälle, ja he valmistautuivat nähtävästi etenemään luostarille päin.

Jään reunassa oli myös, kuten sanottu, kolmaskin alus, nimittäin meidän moottoriveneemme. Sen olisivat bolsut tietysti takavarikoineet, mutta kaiken varalta olimme rekisteröineet sen norjalaisen kuljettajan nimiin, ja norjalaisten omaisuuteen he eivät hirvinneet kajota. Mutta ruumassa olleet tavaramme ja elintarpeet — ne olivat kyllä menetettyjä. En silloin vielä tiennyt, että siellä oli matkakassammekin.

Parkkinassa nousi tie maalle, ja siellä konsuli odotteli minua. Satakunta metriä tiestä oli suurehko talo, jonka nurkissa liikuskeli moniaita miehiä. Konsuli sanoi, että heillä on vihamielisiä aikeita meitä kohtaan, ja jos vain menemme tietä pitkin talon ohi, niin he ampuvat. Minä sanoin, etteihän niillä pitäisi olla asettakaan, millä ampua, ja niin astelimme reippaasti talon ohi ilman, että kukaan häiritsi kulkuamme. Mutta tällainen väenkokous ilmaisi meille, että bolsujen tuloa oli jo tiedetty odottaa, kuten jäljestäpäin selvisikin.

Saavuimme luostarille. Siellä kuulimme, että oli päätetty vetäytyä Salmijärvelle ja jättää vuono ilman taistelua. Yläluostarille oli kyllä lähetetty apuväkeä, mutta ainoastaan pidättelemään bolsujen liian nopeaa etenemistä. Ylivoima oli siksikin suuri, ettei meikäläisillä joukoilla olisi luostarin seutuja voitu jatkuvasti pitää hallussa, ja sitäpaitsi lähettäisivät bolsut todennäköisesti kolmannen joukon Yläluostarin eteläpuolitse Salmijärvelle, jolloin ne voisivat täydellisesti saartaa rajavartioston joukot ja katkaista yhteyden Suomeen. Eväät olivat Petsamossa kaikki lopussa, ja seuraavana päivänä oli ollut tarkoitus vetää joukot muutenkin Salmijärvelle, jossa varastoja oli vielä jonkin verran, ja sinne oli konekivääritkin jo etukäteen lähetetty. Rajavartioston päällikkö, majuri Wallenius odotti meitä Vuoremissa, jonnekka hän oli samana päivänä saapunut Salmijärveltä saatuaan tiedon bolsujen tulosta.

Viimeisistä vihanneksista oli luostarissa keitetty jonkinlainen soppa, jota mekin konsulin kanssa saimme pakillisen mieheen ynnä kannikan leipää, mutta se ei riittänyt tyydyttämään nälkäämme, ja kurnivin vatsoin läksimme taipaleelle. Suksia emme onnistuneet saamaan, vaan täytyi turvautua lapikkaaseen, joka ei ollut erikoisemman kiitollinen kulkuväline, sillä lunta oli tuiskuttanut tielle korttelin paksuudelta, ja joka askeleella jalka livetti puolen askelta takaisin kiivetessämme pitkin tunturin kylkeä.

Matkaa Alaluostarilta Vuoremiin tulee 15 kilometriä, vuoroon tunturia, paikoitellen alavampia maita ja pikkulampien pintoja. Se on tuollainen pieni kävelymatka, jonka tekee terveydekseen, mutta lienen silloin ollut peräti huonossa vireessä, sillä raskaampaa taivalta en ole vielä milloinkaan astunut ja sille tielle olin vallan uupua.

Hiihtomies toisensa jälkeen sivuutti meidät, ja heiltä kuulimme päivän tuoreimmat uutiset, nimittäin mitä kunakin hetkenä lähtömme jälkeen Petsamossa on tapahtunut. He kertoivat bolsujen saapuneen jo Yläluostarille ja yllättäneen sikäläisen kenttävartion, mutta lähempiä tietoja puuttui. Viimeiset hiihtomiehet kertoivat, että heidän lähtiessään hämärissä olivat ensimmäiset joukot jo saapuneet kylään, ja pientä sotaakin oli yritetty pitää, vaikkakin tuloksetta.

Siinä kävellessä ilta pimeni ja revontulet syttyivät. Askel tuntui tavattoman raskaalta, ja vähän väliä sai konsuli odotella minua. Siksipä kehoitinkin häntä kiiruhtamaan edelleen Vuoremiin, minä kihnuttelisin hiljalleen jäljestä, kunhan vähän lepäilen. Hetken kuluttua oli konsuli häipynyt näköpiiristäni, ja istuttuani tuokion läksin taas tallustelemaan.

Mutta yhä painavammalta tuntui saapas, yhä hitaammin katkesi taival. Lopulta näin tulenpilkahduksen edessäni ja sen arvasin tulevan Vuoremista. Tie oli linjasuora, matkaa saattoi olla vielä puolisen kilometriä, mutta siinä jalat tekivät topin tykkänään. En päässyt enää askeltakaan eteenpäin, oli istuttava hankeen, ja kaihoten katselin kohti vilkuttavaa tulta. En vielä milloinkaan elämässäni ollut tuntenut itseäni niin väsyneeksi, sillä nyt tunnustin, etten jaksaisi enää kävellä tuota lyhyttä loppumatkaa.

Silloin saapui jäljessäni eräs sotilas hiihtäen. Hän oli viimeisiä Petsamosta lähteneitä, partiolta tullessaan hiihtänyt vikaan ja siksi myöhästynyt toisista. Nähtyään kurjan ulkomuotoni tarjosi hän minulle suksensa luvaten itse kävellä ja kantaa reppuni. Vähän häpeillen estelin aluksi suostumasta hänen tarjoukseensa, mutta hän tarttui kantamukseeni ja lähti kävelemään edeltä. Minäkin nousin suksille ja pian olimme kämpän edustalla.

Kämppä oli miestä täynnä, hämärähkö, sillä muuta valoa ei siellä ollut kuin iloinen takkatuli huoneen perällä. Astuin horjahdellen takkaa kohti, jonka ääressä näin majuri Walleniuksen istuvan, löin kättä tervehdykseksi ja sanoin: "leipää". Jonka jälkeen vetäydyin pitkäkseni vieressä olevalle ritsille jääden odottamaan trahtamenttia.

Ympärillä istujat päästivät naurunhöräkän, ja kun tiedustelin sen syitä, kertoivat he, että minkään muunlaisia tervehdyksiä he eivät ole vielä tänä iltana kuulleet. Leipää on jokainen pyytänyt ensi sanoikseen.

Pian oli edessäni tuopillinen kuumaa teetä ja leivänkimpale, ja joka syödyltä suupalalta palasi taas huumorikin, joten saatoimme rattoisasti selvitellä tilannetta. Kaikki olimme kuitenkin lopen väsyneitä, vähitellen keskustelu harveni, tuli takassa riutui ja kohta kuului pimenevästä kämpästä vain raskaita kuorsauksia.

Yö Vuoremissa kului häiriöittä, sillä bolsujen merivoimat olivat toistaiseksi pysähtyneet luostarin seutuville. Ne eivät hirvinneet lähteä seuraamaan jälkiämme yön selkään, pimeässähän saattoi olla vaikka minkälaisia väijytyksiä.

Mutta emme mekään jääneet heitä odottamaan, koska tiesimme Yläluostarin kautta tulevan maajoukon — 480 miehen vahvuisen, kuten myöhemmin kuulimme — kiiruhtavan Salmijärvelle sulkemaan meiltä Suomeen johtavan tien. Heti päivän valjetessa olimmekin jo taas jalkeilla, ja karavaanimme tähti painaltamaan kohti Salmijärveä. Meitä jalkamiehiä oli nyt kolme, sillä "Petsamon piispa", kirkkoherra Arvi Järventaus oli myös suksettomana liittynyt matkaamme.

Aamu oli kirkas ja aurinkoinen, mutta tie yhäti tuppurainen, ja se kiipesi kaiken aikaa aina ylemmäs tunturille. Järventauksella oli paljon lyhyemmät petaalit kuin meillä, joten hän sai ottaa kolme askelta siinä kuin me kaksi, mutta urhoollisesti saapasteli hän mukanamme. Hän oli sitonut reikäleivän nuorasta kaulaansa, haukkasi sen syrjästä silloin tällöin palasen ja sanoi:

"Tällaiset kymmenykset minulle Petsamosta annettiin." Maajärvelle päästyämme ei leivästä ollut enää kuin vähän reiän ympärystää jäljellä ja illalla Salmijärvellä ei ollut enää reikääkään.

Pari tuntia käveltyämme, juuri tunturin korkeimmalla laella, alkoi tuuli vihaisesti porottaa vastaamme. Se työnsi teräväsärmäisiä jäähileitä kipeästi kasvoihimme niin sakeasti, ettei nähnyt kuin muutaman askeleen eteensä, ja pureva tuuli tunkeutui läpi vaatteiden. Minulla oli kyllä lammasnahkaturkkini päälläni, mutta konsuli oli lähtiessään heittänyt hylkeennahkaturkkinsa kuormahevosen rekeen, ja nyt häntä alkoi kylmätä, jonka vuoksi hän hieman niinkuin manaili itsekseen.

Minä koin häntä lohduttaa ja selvitin, että tämä matka sattui juuri otollisesti. Sillä, kuten Ruotsin kuninkaat ennenvanhaan heti vaalin jälkeen matkustivat läpi valtakuntansa, niin tämäkin matka on nyt konsulille hänen Eriksgatansa, ennenkuin hän ottaa hallitusohjat käsiinsä.

Konsuli muljautti minuun vihaisesti, ja minä astuin jo pari askelta syrjään valmiina hyppäämään rotkoon, mutta sitten hän käännähti taas tielle ja läksi otattamaan kaksinkertaisella vauhdilla eteenpäin.

Maajärven kämpälle pääsimme puolissa päivin, siinä oli määrä pysähtyä ja keittää teetä sekä haukata palaa. Edellä saapuneet joukot olivat jo tehneet tulet ja sulattelivat lumesta teevettä, mutta kämppä oli vielä kylmä. Tunturimatka oli jo väsyttänyt poikia, vaatteet olivat märkinä, ja vähän apein mielin nautittiin siinä leivänpalaset ja pakilliset teetä, eikä juttu tahtonut luistaa. Lattialla maata lojottiin vain murheellisen näköisinä.

Mutta silloin keksi Järventaus keinon. Hän hypähti äkisti pystyyn ja komensi:

"Ei pojat, nyt ei anneta surulle valtaa! Joka mies pystyyn ja sitten kajautetaan keuhkojen täydeltä 'Kaunis Karjala'."

Pojat nousivat kuin komennuksesta, ja pian tärisivät kämpän seinät, kun miehissä vetelimme kaksi värssyä Karjalan marssia.

Ja se tepsi. Huumori oli palautettu, ja jokainen tunsi itsensä 50 prosenttia reippaammaksi.

En muista, saiko Järventaus jostakin sukset vai pääsikö hän kuormarekeen, mutta kaksin Lampion kanssa taas lapikoimme Maajärveltä eteenpäin. Hiihtojoukot painalsivat suorinta tietä Salmijärvelle, meidän oli pakko käyttää valmiiksi poljettuja teitä ja kiertää Töllevin kautta.

Töllevin uudessa kestikievarissa poikkesimme illan hämärtyessä, mutta talo oli kylmillään. Ovet auki, akkunat säpäleinä ja huoneet autioina. Kuljimme huoneesta toiseen ja huikkailimme, mutta kukaan ei vastannut, ja niin käännyimme taas tielle.

Se olikin nyt oikeata maantietä, kovaksi ajettua, ja siinä oli helpompi kulkea, eikä matkaakaan ollut enää kuin 12 kilometriä, mutta sille matkalle oli Lampio vuorostaan määrätty uupumaan. Olimme enää vain kaksi kilometriä Salmijärveltä, kun hän pysähtyi ja sanoi, että nyt tuli loppu. Hän laskeutui tielle pitkäkseen, kehoitti minua jatkamaan matkaani perille saakka ja lähettämään sieltä sotamiehen poronpulkalla häntä noutamaan. Hän oli nähtävästi päivällä tunturin yli kulkiessamme vilustunut pahasti, sitten vuoroon taas hionnut ja taas jäähtynyt, ja nyt tekivät sisäkalut lakon.

Taittelin muutamia kuusenhavuja hänen alleen ja kiiruhdin edelleen. Tietysti piti minulle vielä sattua kommellus, ennenkuin pääsin perille, sillä kun hetken kuluttua tulin tienhaaraan, käännyin oikeanpuoleiselle, joka oli enemmän ajetun näköinen, mutta joka vei Norjaan. Vasta jäälle tultuani huomasin erehdykseni ja pyörsin takaisin, mutta lähes kaksi kilometriä oli tullut kävellyksi hukkaan. En minä omia askeleitani surrut, mutta nyt oli nopeasti saatava apua Lampiolle, joka makasi ohuissa pukimissa tiellä, ja pakkanen oli aika navakka.

Pääsinhän toki lopulta perille, sain sotamiehet käsiini, ja kaksi heistä lähtikin heti poroilla noutamaan konsulia.

Sauna oli Salmijärvellä lämmitetty, ja siellä löylyssä hautelimme kohta uupuneita jäseniämme. Sapuskatkin olivat saunan päälle paljon muikeammat kuin luostarissa, ja sitten kelleteltiin "upseerien kämpän" lattialla vieri vieressä jutellen päivän tapahtumista.

Vielä ei tiedetty, oliko päivä kulunut vaurioitta, sillä väenlaskua ei voitu pitää, kun miehiä vielä saapui vähin erin, eivätkä saapujat tienneet poissaolevista mitään. Kuitenkin Yläluostarin yksitoistamiehisen kenttävartion kohtalo alkoi kutakuinkin selvitä. Kun bolsut tulivat, asetti kenttävartion päällikkö vääpeli Teira parivartion Muurmannista tulevalle tielle. Se hävisi kuitenkin bolsujen puolelle eikä palannut. Nyt lähetti hän sinne kolme miestä. He joutuivat yllätyksellisesti bolsujen tulen alaiseksi ja hädin tuskin pelastuivat tunturiin, kaksi pohjoiseen, yksi etelään päin, eivätkä ehtineet tuomaan luostariin sanaa, joten bolsut pääsivät yllättämään siellä olevan joukon.

Kenttävartiolla oli määräys viivytystaistelulla estää bolsujen eteneminen Salmijärvelle ja koettaa houkutella ne luostarille päin, jotta Petsamosta matkaava joukko ei joutuisi saarroksiin. Bolsut näet alkoivat sivuuttaa luostarin ja painaltaa suoraan Salmijärvelle. Heidän ensimmäinen joukkonsa, yksi komppania suomalaisia ja kaksi virolaista hiihtokomppaniaa olikin partioitten avulla saatu käännetyksi luostarille päin, mutta kenttävartio oli nyt saarroksessa, eikä auttanut muu kuin läpimurto.

Aina puoleenyöhön saakka houkutteli 12-miehinen joukko bolsuja jäljessään Muurmannille päin. Silloin tällöin pysähdyttiin antamaan tulta, sitten taas livahdettiin tunturin taakse. Vihdoin jyrkän tunturin rinteessä päätettiin murtautua läpi. Valkoisissa lumipuvuissaan makasivat miehet lumessa sukset jalassa, kiväärit selässä valmiina heittämään käsikranaattinsa. Bolsujen etujoukko kulki ketjussa, pääjoukko seurasi rivistössä 300 metriä taempana. Liikkumattomina makasivat miehet asemissaan, kunnes ketju oli "käden ulottuvilla". Silloin kuului komennus "heittäkää", ja 12 kranaattia lensi kohti vihollisen rivistöä. Jo räjähti, ja kuin varjoja suhahti 12 valkopukuista olentoa vihollislinjan läpi. Ennenkuin bolsut kerkisivät käsittää, mistä oli kysymys, olivat tunturi ja pimeys jo peittäneet valkoiset oliot suojiinsa.

Pimeässä hajaantui kuitenkin joukko, ja kun vääpeli seuraavana päivänä saapui Salmijärvelle, oli hänellä mukanaan vain kolme miestä. Yksitellen heitä sitten päivän mittaan saapui, mutta vielä illalla puuttui jokunen, ja heidän kohtalostaan olimme huolissamme.

Vaikka olimmekin väsyneitä, niin ketään ei tuntunut erikoisemmin nukuttavan. Yö oli kulunut jo pitkälle, mutta puhetta yhä riitti. — Paitsi Jojo Koivisto. Hän oli tavallisesti ensimmäisenä, kun juttupäälle ruvettiin, mutta nyt hän ei ollut entisellään. Hän nukkui uunin vieressä lattialla perin levottomana, ei noussut repäisevimmistäkään kokkapuheista, käänteli vain kyljeltä toiselle ja puhui unissaan merkillisiä lauseita. Kaikki sitä ihmettelivät, ja vasta jäljestäpäin tulimme ajatelleeksi, olisiko aavistus ehkä sanonut hänelle, että jo muutaman päivän päästä hänen elämänsä juoksu päättyy samaisen talon pihamaalle.

X.

TILANNETTA SELVITELLÄÄN.

Pääasiallisesti oli miehet saatu jo kerätyksi Salmijärvelle, eikä puuttunut enää kuin muutamia Yläluostarin kenttävartion sotilaita. Yön mittaan hekin yksitellen saapuivat, ja poissa olivat vain ne kaksi ensimmäisen parivartion miestä, jotka olivat livistäneet bolsujen puolelle, sitten seuraava kolmimiehinen partio, josta kuitenkin kahden tiedettiin joutuneen Norjan puolelle — ja he olivat siellä nyt turvassa vaikkakin interneerattuina, — mutta kolmas oli poissa. Ja sitten puuttui vielä vääpeli Teiran johtamasta kenttävartiosta yksi, nimittäin sotilas Taivalkoski.

Näitä kahta yksinäistä miestä odotettiin ja aamusella lähetettiin partioita tuntureille heitä huhuilemaan.

Ensimmäisillä päivännousun tunneilla ilmoittikin pihavahti, että yksisuksinen sotilas lähestyy yli järven. Kohta mies tunnettiin yhdeksi siitä kolmen miehen partiosta, jonka bolsut olivat yllättäneet Moskovan tiellä. Häneltä oli suksi katkennut tunturissa, ja toisella suksellaan oli hän rämpinyt kaksi vuorokautta vyötäisiin upottavassa lumessa, kunnes vihdoin osui Salmijärvelle. Onneksi miehille riuhtoi vinha lounaistuuli tunturin pintaa, ja kun kenelläkään ei ollut karttaa enempää kuin kompassiakaan, oli heille annettu määräys hiihtää suoraan tuulta vastaan; silloin he ainakin tulevat Salmijärvelle, joka oli suoraan tuulen suunnassa, tai sitten johonkin muuhun paikkaan Paatsjoen varteen ja löytävät sitä pitkin Suomeen.

Näitä osviittoja noudattaen oli tämäkin mies osunut oikeaan, mutta matka oli vienyt mieheltä voimat. Edellisenä päivänä oli hän syönyt viimeiset eväänsä, nukkunut yönsä lumeen kaivamassaan kuopassa ja nälkäisenä taivaltanut edelleen. Sitäpaitsi saattoi tällainen elämys olla nuoren miehen hermoille liiaksi rasittavaa, sillä kun hän oli saanut ruokaa sekä lääkärin määräämän kahvikupillisen rommia, laskeutui hän levolle, mutta silloin alkoi mielikuvitus myös rikeerata.

Hänen vuoteeltaan alkoi kohta kuulua mörinää; ensiksi tuli epäselviä, yksinäisiä sanoja ja mölähdyksiä, mutta pian muodostui sanoista lauseita. Ääntä oli kuitenkin kamala kuunnella, se oli milloin uhkaavaa, milloin valittavaa, toisinaan hän manaili kauheasti, toisinaan puhkesi taas valtaviin nyyhkytyksiin. Sotilaskielestä valituin sanoin hän haukkui bolsut pahanpäiväisiksi, toivotti heidät vuoroon tulisen kuumaan, vuoroon taas perin kylmään paikkaan, joka viimemainittu kuulemma odottaa kaikkia bolsuja kuoleman jälkeen. "Ette minua ainakaan sinne saa, senkin s—t", karjaisi hän taas, mutta sitten muisti kotinsakin ja ratkesi nyyhkimään.

Toiset saman kämpän sotilaat tulivat ilmoittamaan meille, että nyt se mies on tullut hulluksi ja pyysivät kiiruusti avuksi. Menimmekin sinne hetkeksi kuuntelemaan hänen puheitaan, mutta heti huomasimme, mistä oli kysymys, emmekä huolineet miestä herättää. Nämä tunteenpurkaukset eivät häntä itseään häirinneet ollenkaan, sillä hänen ratki väsynyt ruumiinsa sai nyt levätä, ja suu toisti vain sen, mitä hän oli yksinäisellä matkallaan miettinyt ja varastoinut jonnekin aivojensa lokeroon, josta se nyt pursui esille kuin fonografista. — Levättyään muutamia tunteja oli mies taas entisessä kunnossaan. Hän oli muuten pohjalaisia, ja niiltä ei niin hevin järki pehmene.

Yksi mies vielä puuttui, sotilas Taivalkoski, mutta hänkin löytyi. Koska hänen lähin esimiehensä, kenttävartioston päällikkö vääpeli Teira oli hyvin huolissaan miehen kohtalosta, saattaa hän paremmin kuin minä kuvata Taivalkosken vaiheet, ja luvallaan lainaankin tähän hänen itsensä, nykyisen luutnantti Teiran kirjoittaman kertomuksen siitä:

"Seuraavana päivänä palaa Salmijärveltä aamulla lähetetty partio Kuotsjärven jäällä ihmeen hitaasti. Jo näkyy, että partio vetää jotakin perässään. — Uteliaisuus kasvaa, onkohan partio ollut taistelussa, onko kaatunut tai haavoittunut se joku, jota perässä vedetään. Ei, partion vahvuus oli 4, ja 4 siellä hiihtää. Jo saapuu partio kylän laitaan, jo selviää asia, se vedettävä on sotamies Taivalkoski, hengissä, mutta tajuton. Partio oli hänet löytänyt n. 8 km päässä tunturilla makaamassa. Silloin ei hänellä ollut kuin yksi suksi, mutta kivääri oli uskollisesti mukana. Lääkärin lausunnosta ilmeni, että Taivalkoski oli lumisokea, nälkiintynyt ja liikarasittunut. Enimmäkseen hän makasi hiljaa, puhumatta mitään. Joskus kuitenkin mumisi enemmän niinkuin itsekseen, 'olenko minä suomalainen, suomalainen viimeiseen asti?'

"Ylpeys suomalaisuudestaan ja paha, vanha suomalainen sisu, ne ne olivat Taivalkoskea pitkin taivalta kannustaneet, kun hän yksin, sokeana, kadotettuaan toisen suksensa, samoili tunturien yli vastatuuleen — aina vain vastatuuleen —, koska hänelle oli sanottu, että siellä on Paatsjoki ja Paatsjokivarrella suomalaisia, ystäviä, sotatovereita.

"Parannuttuaan kertoi Taivalkoski, että hän läpimurron jälkeen oli huomannut olevansa yksin ja oli silloin pitkin yötä hiljalleen hiihtänyt ohjeitten mukaan vastatuuleen. Päivän valjettua näyttivät tunturit elottomilta, missään ei näkynyt elävää olentoa. Hän oli syönyt viimeiset eväänsä, jatkanut taasen matkaa, oli iltapäivällä joutunut tappelunnujakkaan vihollisen 3-miehisen partion kanssa. Siitä selvittyään oli hän jatkanut matkantekoa ihmetellen, minkä takia silmiä niin kirvelee ja näkö heikkenee. Lopuksi tuli täysi pimeys. Jollakin rinteellä pääsi toinen suksi irtaantumaan ja T. ei sitä löytänyt, jatkoipa yhdellä suksella, uupui, lepäsi, jatkoi taas, nälkäisenä, sairaana. Monta kertaa oli tullut mieleen ajatus ampua itsensä, mutta se karkoitettiin, haukattiin 'sähköä Wilsonin siasta', ja jatkettiin matkan tekoa. Sisukkuuden palkkana tuli pelastus ja — kunniamerkki, Suomen Valkoisen Ruusun II luokan mitalli sota-ansioista. Palvelusajan loputtua häipyi Taivalkoski takaisin Pudasjärven sydänmaille, tyytyväisenä ja tietoisena siitä, että oli velvollisuutensa täyttänyt. Kunnia suomalaiselle sisulle!"

Ylä-luostarin k.v. ei ollutkaan kärsinyt niin raskaita tappioita kuin alussa luultiin. Kolme miestä oli pimeässä läpimurron jälkeen hiihtänyt harhaan, ylittänyt Norjan rajan ja joutunut siellä pidätetyksi. Rauhanteon jälkeen palasivat he sieltä terveinä takaisin Suomeen, mutta neljä nuorta soturia jäi teille tietämättömille Petsamon tuntureille joko vihollisen tai pakkasen tappamina. Sodassa aina joku kuoleekin, kohtalo valitsee ja valitsee usein parhaimmat.

Retkikunta majaili nyt Salmijärvellä, mutta se ei ollut mikään strategisesti turvattu paikka näin pienelle joukolle, sillä paitsi meritse sekä Yläluostarin kautta tulevia vihollisia oli mahdollista, että bolsut lähettäisivät vielä kolmannenkin joukon maitse suoraan Pitkäjärvelle katkaisemaan retkikunnalta paluutien. Näin todellisuudessa olikin asia, vaikka siitä ei silloin vielä oltu varmoja.

Majuri Wallenius sähkötti Helsinkiin, ilmoitti joukkojen saapuneen Salmijärvelle, selitti tilanteen ja pyysi ohjeita, sillä hänellä ei ollut oikeutta siirrellä joukkoja ilman hallituksen suostumusta. Sähkösanoma saapuikin sotaministeriltä, ja siinä lyhyesti vain määrättiin, että joukkojen oli jäätävä Salmijärvelle. — Tämä oli näettekös sitä uudempaa sotataktiikkaa, että komppanian vahvuisen, nälkiintyneen ja kehnosti aseistetun joukon sotaliikkeitä komennetaan tuhannen kilometrin päästä virkatuolilta Helsingissä. Komensihan Hindenburgkin Tannenbergin taistelua junavaunusta, vaikkei vielä ollut ehtinyt edes tappelupaikalle.

Salmijärvelle siis jäätiin, joskaan ei toimettomina, sillä täytyihän alueen hallinto järjestää tolkulleen. Siinä aamupuhteella konsuli kaivoi esille valtakirjansa, jolla, kuten tiedämme, ulkoministeri valtuutti hänet toimimaan Petsamon korkeimpana hallintoviranomaisena, apunaan päätösvaltaisena jäsenenä majuri Wallenius ja kirkkoherra Järventaus vielä lisäksi neuvottelevana jäsenenä.

Majuri sanoi, ettei hän harrasta mitään neuvostoja tai komiteoja, vaan koska hänet on pantu niin retken kuin Petsamon asioiden poliittiseksi johtajaksi, niin hän tekee sen, niin kauan kuin retkikunnan joukkoja on Petsamon alueella. Nyt on retkikunta määrätty jäämään Salmijärvelle, mutta sen sielläolo tulee lyhyeksi, sillä sekä muonasta että patruunoista oli puute. Kun sielläolo käy ylivoimaiseksi, niin hän koettaa pelastaa mikäli mahdollista retkikunnan perikadosta, sillä huhuiltiin bolševikkien yrittävän saartoliikettä kauempaa etelästä. — Otaksuma, joka myöhemmin näyttäytyi paikkansa pitäväksi, vaikkakaan saartojoukko ei ajoissa kerinnyt perille katkaisemaan retkikunnan paluuta. — Mutta, lisäsi majuri, kun hän on poissa Petsamon alueelta, sitten voi konsuli ruveta hallitsemaan sitä mielin määrin.

Kun verrattiin näitä kahta valtakirjaa toisiinsa, niin kävikin selville, että ne kumpikin antoivat omistajilleen yhtä suuret valtuudet. Konsulin valtakirjassa oli majuri pantu vain apulaiseksi, ja majurin paperien mukaan tuli konsulin taas toimia hänen apulaisenaan yksinomaan konsulina. Eri ministerit eivät siis olleet tienneet, minkälaisia valtakirjoja kukin jakeli. Kun vielä muistamme kolmannen ministeriön määränneen Järventauksen toimimaan Petsamon "valtion asiamiehenä", niin täytyy sanoa, että "valtion asiamiehet" Helsingissä olivat jonkin verran sekaisin.

Konsulilla oli nyt mukanaan myös kirkkoherra Järventauksen valtakirja, ja siinä oli käsitteitä oikoiltu siten kuin Järventaus oli virkaansa luonnossa sovelluttanutkin.

Kun nyt Petsamo oli melkein jo menetetty ja majuri lupasi hoidella nämä loppuasiat, arveli konsuli, ettei hänen läsnäoloaan siellä enää kaivata, ja hän päätti palata takaisin Norjaan. Minä seuraisin tietysti kuuliaisena sihteerinä mukana, ja se olikin minulle mieleen, sillä rauhaa rakastavaisena miehenä koetan aina välttää ilmitappelua, joka kaikesta päättäen oli nyt tulossa. Viimeiset tiedot nimittäin ilmoittivat, että bolsut ovat jo Töllevissä, ja silloin me konsulin kanssa kiiruhdimme lähtöämme puolueettomalle alueelle.

Aamusella oli Salmijärvelle tullut Norjan puolelta norjalainen tohtori Heimbeck, joka lääkärinä otti osaa myös maamme vapaussotaan. Hän kierteli paraikaa Finmarkenissa tarkastamassa sikäläisiä sairaaloita, oli saapunut vastarannalle ja kuultuaan meikäläisten joukkojen oleskelevan järven toisella puolen poikkesi tervehtimään.

Hänen kanssaan päätimme — konsuli ja minä — matkata Kirkkoniemeen, josta seuraavana aamuna pääsisimme "hurtigruutella" Vuoreijaan. Puolissa päivin nousimmekin suksille — paitsi konsuli huonon vointinsa takia pulkkaan — ja kapea järvitaival katkesi nopeasti. Päästyämme Norjan puolelle näytti tohtori Heimbeck meille maailman pohjoisimman kuusen. Se kasvoi norjalaisella rantatöyräällä, oli tuuhea ja tuppurainen ja arviolta kolmen metrin korkuinen.

Norjalainen rajavartiostoluutnantti otti meidät perin ystävällisesti vastaan — meillähän oli ministeriaalipassit. Hän kutsui asuntoonsa, tarjosi kahvia ja appelsiineja sekä lähetti sotamiehen hommaamaan meille hevosia matkaamme varten. Norjan puolella niitä olikin paremmin saatavissa kuin järven toisella rannalla, eikä kestä nyt pitkään, kun jo istuimme resloissa, hurautimme metsäiselle tielle ja jäähyväisiksi huiskautimme kättä norjalaisen isäntämme punamaaliselle asunnolle, jonka katolla hulmahteli kolmivärinen ristilippu.

XI.

SALMIJÄRVEN TAISTELU.

Kello kahden ajoissa yöllä vasten huhtikuun ensimmäistä päivää 1920 nousi valoraketti taivaalle Salmijärven toisella puolen. Se ilmoitti, että siellä olevat partiot olivat joutuneet kosketuksiin bolševikkijoukkojen kanssa, ja silloin hälytettiin myös retkikunnan miehet jalkeille.

Pian alkoi paukkua, partiot vetäytyivät Portin ja Paanasen pihatoille, jossa retkikunnan asemapaikat olivat — sotaministerin määräyksestä. Ensimmäisen hyökkäyksensä tekivät bolševikit etelästä päin metsästä koulua vastaan, jossa luutnantti Koiviston miehet majailivat. Miehillä oli huononpuoleinen suoja, mutta he pysyivät asemissaan, ja pian alkoi vastapuolelta kuulua ulinaa ja senjälkeen:

"Älkää ampuko, lähettäkää neuvottelija."

Huudeltiin vastaan ja sovittiin niin, että kummaltakin puolen lähtee yksi neuvottelija, he kohtaavat toisensa jäällä, ja sillä aikaa ei kumpikaan puoli etene askeltakaan, vaan pysyy juuri silloisissa asemissaan.

Luutnantti Koivisto katsoi itsensä etuoikeutetuksi neuvottelijaksi, määräsi sijaisekseen vääpeli Teiran ja lähti kävelemään jäälle. Vastapuolelta lähti Koivistoa kohti eräs mies, sama muuten, joka Muurmannilla oli ollut bolševikkien neuvoston toisena suomalaisena edustajana eli jäsenenä.

Neuvottelijat lähestyivät toisiaan, ja suomalaiset pysyivät asemissaan sopimuksen mukaan, mutta pimeästä huolimatta huomattiin, että bolševikkien ketju eteni sitä mukaa kuin heidän lähettinsäkin. Useampaan kertaan heille huudettiin, että elleivät pysy asemissaan, annetaan tulta, mutta yhä lähemmäs he tuppautuivat.

Neuvottelijat pääsivät jo parinkymmenen metrin päähän toisistaan. Silloin äkkiä heittäytyi bolševikkien lähetti lumeen pitkälleen ja huusi taakseen:

"Annetaan niille täysi normi!"

Tämä oli merkki tulenavaukseen, ja samalla alkoi myös tulla kuulaa kaikista luikuista. Pimeän turvin pääsi Koivisto takaisin tulisuojaan, ja nyt annettiin toisellakin puolen "täysi normi".

Tämän "normi"-sanan selitykseksi mainittakoon, että se tarkoitti bolševikkisotilaan päiväannosta, korkeinta mahdollista ruokamäärää; sana oli tuttu kaikille bolsuille, ja tässä tapauksessa se tehosi paremmin kuin mikään komennus.

Se oli katala teko bolševikkien puolelta, sillä tällä välin he olivat saavuttaneet melkoista edullisemmat asemat. — Ja tarpeetontahan oli ollenkaan ryhtyä noiden kunniattomien roistojen kanssa neuvotteluihin, tiesihän sen jo edeltäkäsin, että he pettäisivät kuitenkin.

Nyt alkoi ryssiä tulla kolonnassa myös idästäpäin järven yli, ja samoihin aikoihin vetäytyi luutnantti Tuisku pienen joukkonsa kanssa salmen yli pohjoisesta käsin. Hän oli Kuvernöörinkoskella kahakoinut laivoista maihinlaskettuja joukkoja vastaan, joiden lukumäärä lähenteli kolmeasataa, ja sitten Salmijärvelle saakka hidastuttanut heidän kulkuaan. Mutta nyt hekin ottivat asemat salmen takana ja alkoivat kiivaan tulen.

Bolševikeilla oli tietämän mukaan yhdeksän konekivääriä, ja ainakin viisi niistä oli yhtä aikaa eri suunnilla toiminnassa. Retkikunnan miehistä olivat myös useimmat ensi kertaa tulilinjassa, ja tällainen mahdoton pauke teki heidät hiukan hermostuneiksi. Mutta majuri Wallenius hiihteli kaiken aikaa rauhallisena pitkin ketjua ja neuvoi, että "painakaa pojat päätä vain törmän taakse ja ampukaa vasta sitten, kun tiedätte osaavanne, sillä paukkuja on säästettävä."

Taistelua kesti taas tuokion, sitten Koivisto sai kuulan. Hän kaatui sanoen: "Nyt tuli loppu." Teira kiiruhti hänen luokseen ja kysyi, mihin paikkaan osui. Kylkeen oli käynyt, ja Teira arveli, ettei se voinut olla vaarallinen haava.

Mutta Koivisto näytti toista kylkeään, josta kuula oli tullut ulos läpäistyään keuhkot, ja sanoi, että se tuli sivultapäin. Mutta mistä? Heti tulikin selvitys asiaan, sillä Portin talon läävänluukusta, vajaan 30 metrin päästä, ammuttiin kaksi kertaa Teiraa kohti kuitenkaan osaamatta; vain toinen kuulista riipasi takkia.

Mitään ei läävästä etsittäessä löytynyt, mutta jäljestäpäin kävi selville, että sala-ampuja oli ollut Sieppi-niminen mies, joka pimeän turvin ja nähtävästi Portin emännän avustuksella pääsi livahtamaan käsistä.

Siihen aikaan oli jo myönnetty mitä moninaisimpia amnestioja, ja niitä myöntää valtiovalta yhä edelleenkin kaikille poliittisesti epäluotettaville henkilöille, jotta ei nahinat vain pääsisi loppumaan. Mutta silloin Portin pihalla vannoivat pojat, ettei sellaista amnestiaa tulekaan, joka vapauttaisi Siepin kohtalostaan. Sieppi on ollut karkuteillä siitä lähtien, ja asiasta on jo kulunut kymmenen vuotta, mutta tiedän varmasti, että missä tahansa joku Portin pihalla silloin seisoneista miehistä Siepin tapaa, niin sillä hetkellä loppuu myös Siepin maallinen vaellus.

Teira kiirehti sanitäärejä avuksi, ja he aikoivat ryhtyä sitomaan Koivistoa, mutta hän ajoi heidät pois ja sanoi, että onhan täällä haavoittuneitakin, mitä te ruumiita sitelette. Silloin saapui myös kelkka paikalle, Koivisto nostettiin siihen ja lähdettiin kuljettamaan törmän taakse tulisuojaan. Kuula oli nähtävästi hipaissut selkärankaakin, sillä matkalla Koivisto sai kouristuskohtauksen, ja toinen jalka vetäytyi koukkuun. Koivisto käski poikien pysähtyä ja sanoi:

"Vetäkää jalka suoraksi, muuten en mahdu ruumisarkkuun."

Pojat tekivät kuten oli käsketty, ja taas jatkettiin matkaa, mutta vielä toisenkin kerran saivat he tehdä saman työn.

Saavuttiin sidontapaikalle Salmijärven majataloon — puolen kilometriä taistelupaikalta — jossa Koivisto valitti kovaa huimausta. Koska verenvuoto oli sisäinen ja kovin voimakas, ei sitomistoimista olisi ollut mitään hyötyä. Tuskia lievitettiin rauhoittavilla lääkkeillä, ja muutaman minuutin kuluttua tuli määräys majatalon tyhjentämisestä. Rekeen nostettuna ja reen liikkeelle heilahtaessa kutsui Koivisto vielä lääkäriään, jolle ilmoitti viimeisen matkansa alkavan. Kädestä puristaen lääkäri hyvästeli asetoveriaan, ja jonkin matkaa ajettua veti Koivisto viimeisen henkäyksensä lähellä Portin talon rantaa.

Perääntyminen oli siis jo käynnissä. Jalkaväeltä alkoivat patruunat loppua, ja silloin miehet tulivat hermostuneiksi. Vaikka yleinen ja ehdoton sääntö määrää — tai tietääkseni määräsi ainakin senaikaisten ohjesääntöjen mukaan —, että jalkaväen täytyy hätätilassa luovuttaa ammusvarastonsa konekivääreille, niin tehtiin nyt päinvastoin. Sillä tämä sääntö koskee ainoastaan tulenkestäviä miehiä, jotka pysyvät asemissaan, vaikka heillä ei olisi muuta asetta kuin tekohampaat. Nämä olivat ensi kertaa tulessa, heille tuli suuri turvattomuudentunne patruunoiden puutteessa, ja niitä lähetettiin konekiväärinauhoista miehestä mieheen.

Tuliylivoima bolševikkien puolella oli kuitenkin liian suuri, he ampuivat kolmelta eri taholta, jotapaitsi oli pelättävissä, että he yrittäisivät saartoliikettä etelästä käsin. Senvuoksi majuri Wallenius mieshukan välttämiseksi päätti vetää joukot pois niin kauan kuin oli vielä tilaisuutta, sillä ammusvarasto saattoi kestää ainoastaan muutamia minuutteja. Hän hiihteli taas pitkin tulilinjaa ja antoi perääntymismääräyksen. Taistelua oli silloin kestänyt kuutisen tuntia, ja kello oli tasan yhdeksän aamulla.

Pienissä ryhmin peräännyttiin yli aukean kummun ja jään, mutta vaikka bolševikit kohdistivat kiivaimman tulensa jäällä liikehtiviin miehiin, ei heitä sinne kaatunut kuin kaksi tai kolme, ja luutnantti Tuisku haavoittui olkapäähän. Tohtori ja sanitäärit kulkivat jäällä keräilemässä haavoittuneita. Pahimmin haavoittuneet lähetettiin Norjaan, ne jotka kykenivät, saivat seurata mukana. Eräs päähän ammuttu ei millään ehdolla tahtonut mennä Norjaan, vaan seurasi urheasti mukana. Majatalosta lähdettäessä etsi tohtori erästä kovassa kuumeessa houraillutta miestä, mutta häntä ei löytynyt mistään; kuullessaan kiväärin paukkeen oli hän tempaissut kiväärinsä, rientänyt rintamalle, ja kuume hävisi jäljettömiin.

Jäällä sattui monta hauskaa sivukohtausta. Kirkkoherra Arvi Järventaus, joka taistelun aikana oli istuskellut mättäällä järvenrannalla meikäläisen linjan takana, tupakoiden ja kuunnellen, kuinka polsujen luodit surrasivat yli, oli raskas kantamus selässään lähtenyt pahaisilla suksilla yrittämään yli toisten perässä, jotka jo painoivat hyvän matkaa edellä. Porevedessä ei käynyt hiihtäminen, jonka vuoksi kirkkoherra rupesi kiskomaan sivakoita jaloistaan. Ne oli lujaan köytetty takaremmeillä ja nuoranpätkillä, ja ennenkuin asianomainen sai ne irtaantumaan, oli hän jäänyt kauas jälkeen. Bolševikit olivat kiskaisseet pari konekivääriä rantaan, ja nyt alkoi sellainen luotisade, ettei kirkkoherra ollut nähnyt unissaankaan. Pohjaamattomilla pieksuilla juosta hölkytellen hän koetti painaa alta pois, mutta konekiväärien synnyttämä ilmanpaine oli niin kova, että pää tutisi vain kuin vanhalla äijällä. Jos mihin paikkaan hyvänsä katsoi, savusi vesi vain ympärillä, kun konekiväärien suihkut pyyhkivät poreveden pintaa. "Tuossa on varma kuolema", ajatteli hän, mutta hölkytteli vain eteenpäin. Taaksepäinkään ei ollut menemistä. Kesken kaiken hän lankesi selälleen ja kuuli muutaman sotamiehen huutavan: "Pastori kaatui!" Mutta pastori ei ollut kaatunut siinä mielessä kuin sotamies tarkoitti. Hän oli luiskahtanut vain selälleen. Ehtoollissalkku oli auennut ja hopeinen kalkki kierähtänyt jäälle. Se oli ystävien lahja, eikä kirkkoherra aikonut sitä jättää. Sitäpaitsi hän arveli, että sotilaspapillakin pitää olla varusteet päällään, vaikkapa kaatuisikin. Ja niin hän lähti konttaamaan kalkin perässä mitä ankarimmassa kuulasateessa. Joka puolelta... käsivarsien alitse ja ylitse vinkui luoteja, mutta yksikään ei sattunut. Kirkkoherra sai ehtoolliskalkin paikoilleen ja jatkoi marssiaan. Mutta nyt rupesivat voimat loppumaan eikä vihollisen konekivääri yhtään hellittänyt. Kirkkoherra oli vanua, että hän jää, ja hän jätti jo hengessään hyvästit kaikille omaisilleen. Juoksi siitä sattumalta ohitse jonkin matkan päästä vääpeli Teira. Tälle huusi nyt Järventaus:

"Teira, vie terveisiä Sodankylän pappilaan... minä näyn jäävän."

Vääpeli huomasi papin ja lähti tätä auttamaan.

"Mutta... entäs jos minäkin jään — kukas ne terveiset sitten vie?"

Järventaus naurahti — niinpä niin —ja sitten talsivat molemmat käsikynkkää luotien laulaessa ympärillä.

"Eivät ne osaa", tuumi Teira ja pyörähti ympäri. "P—ru kun olisivat meidän miehet noiden rukkien takana!"

Ja sitten jatkettiin matkaa yhdessä, kunnes saavuttiin järven keskipaikoille. Siitä käännyttiin vasemmalle ja lähdettiin painamaan järven yläpäätä kohti, mihin suuntaan perääntyvät meikäläiset miehissä ponnistivat. Bolševikit olivat lakkauttaneet ammuntansa ja olivat parast'aikaa ryöstämässä rantaan kaatunutta suomalaista sotamiestä...

Jäällä oli toisin paikoin puoleen sääreen vettä, ja hajanaiset ryhmät alkoivat nyt etsiä toisiaan. Vääpeli Teira huomasi eteläisellä rannalla parikymmentä miestä riisumassa jäällä aseitaan norjalaiselle. Hän kiiruhti sinne kirkkoherra Järventauksen kanssa, ja pian alkoi ankara riita rajasta. Norjalainen kersantti ei ollut varma sen paikasta ja tiedusteli upseeria. Teira sanoi sellainen olevansa, ilmoitti rajan kulkevan rantapensaiden takana, komensi miehet kivääreille sekä seuraamaan mukanaan. Pitkin rajan vartta seisoi harvakseen norjalaisia rajavartiosotilaita pienet kolmiväriliput kädessään, mutta he piilottelivat rantapensaikkojen takana, eivät tarvinneet tulla näkyville eivätkä kysyttäessä tienneet, missä raja kulki. Siinä saattoi yksi ja toinenkin poiketa Norjan puolella matkatessaan etelää kohti, ja niinpä norjalaiset interneerasivat kolmattakymmentä miestä, riisuivat heiltä aseet ja veivät Kirkkoniemeen, josta miehet pääsivät palaamaan kotiin vasta Tarton rauhansopimuksen jälkeen.

Salmijärvi oli siis menetetty ja samalla koko Petsamo, ja Suomen auktoriteetti oli kärsinyt vakavan tappion. Toisin olisivat asiat olleet, jos hallitus olisi myöntänyt moneen kertaan pyydetyt lisävoimat. Nyt olisi bolševikkien hyökkäys voitu torjua, ja heille olisi tullut kiireellinen matka takaisin Muurmannille, sillä heillä ei ollut mitään jälkikuljetusta, joten patruunoista ja eväistä olisi piankin tullut puute. Sitäpaitsi näin pienen joukon oleskeleminen Petsamossa oli tehnyt asukkaat hermostuneiksi ja epävarmoiksi, sillä he tiesivät, ettei se voisi puolustautua moninkertaista bolševikkijoukkoa vastaan. Jos Petsamo sillä kertaa olisi jäänyt Suomelle, olisivat myös rauhanehdot Tartossa tulleet hiukan toisenlaisiksi, kuin miksi ryssä ne saneli.

Joukot saapuivat Pitkäjärvelle, yöpyivät siellä ja jatkoivat aamulla taas matkaa. Penttilä, josta jo aikaisemmin on kerrottu, ilmoitti silloin, että hän kyllä jäisi yksinään sinne pitempäänkin majailemaan ja suojelemaan joukon perääntymistä. Sitä ei kuitenkaan sallittu, vaan määrättiin hänelle kersantti ja sotamies henkivartijoiksi. — Penttilä oli kertoman mukaan Salmijärvellä lainannut joltakin kiväärin ja seisoaltaan paukutellut sillä ryssän toisensa perästä, jota pojat olivat ihmetelleet.

Hän seurasi siis saattajineen jälkivarmistuksena päämääränä seuraava majapaikka Höyhenjärvi. Pääjoukko saapui sinne nopeammin, mutta sai kovin kauan odotella, ennenkuin tämä jälkivarmistus saapui. Viipymisensä syyksi kertoivat he, että lähestyessään erästä joukkojen käyttämää majailupaikkaa he kuulivat sieltä ankaraa kiväärinpauketta. He etenivät kolmimiehisessä ketjussa varovasti, mutta eivät huomanneet muuta, kuin että paukkina yhä jatkui. Lopulta he valtasivat majailupaikan ja perille päästyään totesivat, että nuotion ääreen oli unohtunut konekiväärin panosvyö, joka oli kuumentunut, syttynyt ja aloittanut itsekseen sodan.

Muonakolonna oli Höyhenjärvellä vastassa, joten ruokaa oli taas riittävästi. Majapaikat tulivat kuitenkin liian ahtaiksi, joten jokainen koetti kiiruhtaa matkaa laveammille asumasijoille, ja varsinkin hevosmiehet olivat hyvin hätäisiä. Mutta kulku oli hankalaa, sillä hevoset putoilivat pettävään suojäähän milloin istualleen, milloin korviaan myöten.

Rajalle kuitenkin tultiin, sitten oltiin taas vanhan Suomen maaperällä, ja Petsamon toisen retkikunnan tarina oli lopussa.

Siitä puhuttiin kyllä jäljestäpäin paljonkin, kiitettiin ja laitettiin, mutta eivät kuolleetkaan saaneet olla rauhassa. Niinpä ei luutnantti Koivistokaan. Tultuaan Petsamosta Salmijärvelle asusti hän ennen taistelua Portin talossa ja nautiskeli siellä, mitä talo tarjota saattoi. Saihan hän tietysti ruoka-annoksensa joukko-osastosta, mutta välipalaksi tuli joskus nautituksi muutakin, aivan kuten sotilas tekee kanttiinissa, ja niinpä Koivistokin tilaili yhtä ja toista Portin emännältä tavallisen sotilasruokansa lisäksi. — Ohimennen muistettakoon, että Portin emännän kaksi poikaa palveli bolševikkien joukoissa Muurmannilla, ja toinen heistä oli sylkenyt Koivistoa kasvoille silloin, kun hän bolševikkien pyynnöstä oli Muurmannilla neuvottelijana.

Salmijärven tappelu alkoi yöllisellä hälytyksellä, eikä Koivisto kerinnyt silloin maksamaan laskuaan taloon. Eikä hän saanut siihen myöhemminkään tilaisuutta, koska oli jo vainaja, mutta Portin emäntä ei unohtanut tätä velkaa. Vielä seuraavana vuonna, suomalaisten joukkojen uudelleen samotessa Petsamoon, muisti hän kertoa kaikille ohikulkijoille, kuinka suomalainen upseeri Koivisto oli hyvästiä heittämättä poistunut talosta ja jättänyt laskunsa maksamatta.

Vääpeli Teira oli niihin aikoihin Virtaniemessä, ja hänenkin korviinsa ulottuivat nämä kertomukset. Hän teki varta vasten matkan Salmijärvelle, meni Portin taloon ja kysyi emännältä, että paljonko se Koiviston lasku nyt sitten tekee, hän maksaisi sen.

No olihan sitä laskua, — oli litra maitoa ja kahdeksan kuppia kahvia, yhteensä 5 markkaa 50 penniä. Teira maksoi ja kysyi sitten, jotta joko nyt suu pysyy kiinni tästä asiasta, johon emäntä imelästi hymyillen vastasi, että "kyllä asia hänen puoleltaan saa nyt painua".

Mutta sitten Teira huomautti, että Koivistolta tappeluun lähtiessään oli jäänyt huoneeseen ruotsalainen puoliturkki ja säpikkäät; hän olisi ottanut ne nyt mukaansa lähettääkseen Koiviston omaisille.

Mutta siitä asiasta ei emäntä taas tiennyt mitään. "Ei, kyllä Koivisto varmasti on vienyt tavaransa mennessään, tappelun jälkeen täällä ei ole näkynyt mitään Koivistolle kuuluvaa; on hävytöntä, että tuollaisia kyselläänkään", selitteli emäntä.

— Hän on nykyisin Suomen kansalainen ja nauttii niinsanottua kansalaisluottamusta...

XII.

KONSULI JA SIHTEERI NOUSEVAT KUOLLEISTA.

Kapeita järvenselkiä ajella lönkyttelimme kohti Kirkkoniemeä, tohtori Heinibeck ja niinä ensimmäisessä ja konsuli yksinään jälkimmäisessä reessä. Minun paikkani olisi kyllä asianmukaisesti kuulunut konsulille, mutta hän ei suostunut mitenkään puhumaan norjankieltä, vaikka siihen kyllä kykeni, ja siksi määräsi hän minut ajamaan ja seurustelemaan tohtorin kanssa. Muutenkin, milloin vain sattui tilaisuus lykätä puhuminen toisen niskoille, hän teki sen ja asetti kanssaveljensä — tai tässä tapauksessa sihteerinsä — suupaltiksi. Kerrankin Narvikissa jouduimme tahtomattamme hotellissa naisseuraan, ja kun nämä norjalaiset tytöt ovat luonteeltaan verraten vilkkaita ja puheliaita, halusivat he keskustella kauniista ilmasta, musiikista, hiihdosta ja purjehduksesta sekä myös tiedustella jotakin meidän elämästämme. Mutta silloin konsuli viittasi minut viereiseen huoneeseen ja antoi siellä määräyksensä. Joten, kun taas palasimme neitojen luo, minä ilmoitin heille, että "tämä konsuli on syntyjään mykkä eikä siis voi ottaa osaa keskusteluun, mutta hän kyllä ymmärtää mitä puhutte — ja jos niikseen tulee, tekee myös, mitä pyydätte." Ja mykkänä hän pysyikin sitten kaiken iltaa aina erohetkeen saakka, jolloin hän ei malttanut olla kiittämättä hauskasta seurasta.

Mutta nyt minä istuin tohtorin kanssa reessä. Päivä oli apeanpuoleinen ja tyyni, kulkunen kilkatti niin mukavasti, jotta huonosti nukutun yön jälkeen pakkasi lyömään silmiä hippaan, mutta tohtori oli puhelias mies ja karkoitti jutuillaan unet.

Hän kertoi kiertäneensä valtion määräyksestä kautta koko Finmarkenin tarkastelemassa ja tutkimassa sikäläisiä tuberkuloottisia oloja ja sairaaloita. Tämä kiusallinen ja hivuttavasti tappava tuperkkeli kuulemina riehuu vallan valtoimenaan näillä hyisillä perukoilla, ja nyt oli tarkoituksena perustaa sinne uusia keuhkotautiparantoloita. Matkansa tuloksista ja näkemyksistään kertoili hän laajalti.

Tohtori oli innokas luonnon ystävä ja syntyneenä Etelä-Norjan kuusimetsätuntureilla ihaili hän suuresti näitä Lapin suorarunkoisia, vaikkakin kippuralatvaisia mäntymetsiä. Hän arveli — kuten Hallén, että niillä voisi vielä tehdä ihmeitä.

Näin jutellen taival katkesi rattoisasti, pääsimme Kirkkoniemeen ja parin tunnin kuluttua istuimme jo hurtigrutenin salongissa matkalla Vuoreijaan. Konsulin kanssa asetuimme yhteiseen hyttiin viettämään yötämme, mutta katsoimme myös, ettei kylpykään näin rekimatkan jälkeen olisi pahaksi, varsinkin kun laivalla oli ensiluokkaiset kylpyhuoneet.

Konsulin kehoituksesta menin minä ensiksi kylpyhuoneeseen, — hän värkkäisi sillä aikaa sähkösanomaa herra ulkoministerille ja ilmoittaisi vaelluksemme tulokset.

Kylpyhuone oli siisti, kuten ensiluokassa tuleekin olla, ja lojuin valkoisen vannan laimeassa vedessä nauttien diplomaattisesta asemastani. Pyöriskeltyäni siinä aikani kuten hylje päätin pestä myös pääni ja sakeasti saippuoinkin karkean jussintukkani.

Mutta minä en muistanut, että näissä norjalaisissa laivoissa ei serveerata makeata vettä muuta kuin silmäin — ja myös kasvojen — pesuvedeksi, vaan vannahuoneiden vesi on merivettä, suolaista, joka ei sovellu tukan ja saippuan sekoitukselle. Siksipä hetken kuluttua pääni olikin kuin kuontalo, josta ei olisi ajanut läpi heinäharavallakaan.

"Vesi on liian haaleata", päättelin mielessäni ja katselin ympärilleni löytääkseni kuumempia kraanoja, hanoja ja venttiilejä. Niitä olikin niskani takana useahkoja, mutta jokaisen yläpuolelle oli asetettu laatta, joka hengenvaaran uhalla kielsi koskemasta niihin. Sitäpaitsi oli vielä kaikkien yläpuolella sellainen yleislaatta, joka suurin kirjaimin varmisti pienien laattojen määräyksen.

Tietysti, koska kielto oli pantu niiden koskettelemiseen, minun täytyi ruveta niitä käsittelemään, sehän oli luonnollista. Etsin käsiini sellaisen hanan, jossa sanottiin kuumaa ja näpeksin sitä hetken aikaa toivoen saavani kiehutettua, oikein höyryävää vettä tukalleni. Ja tulihan sitä, ei tosin vettä, mutta höyryä. Ensin pihisi ja puhisi kraanassa kuin jossakin kraatterissa, ja sitten sieltä syöksähti sellainen höyrysuihku, että lensin suoraan ammeesta peräseinälle oven viereen, jossa tapasin jonkinlaisen hätäsähkönappulan. Sitä painelin epätoivoissani pohjaan asti, ja heti ilmestyikin ovelle valkopukuinen neitonen, joka kierteli hanat taas paikoilleen. Henkeni oli sillä kertaa pelastettu, höyry hälveni, minut kiedottiin kaapuun ja monin varoituksin vastaisuuden varalta tällaisten hanojen suhteen menin hyttiimme, jossa en kylläkään, konsulille hiiskahtanut sanaakaan koko selkkauksesta, — se kun mielestäni oli minun yksityisasiani. Asetuin loikoilemaan, ja konsuli lähti kylpemään.

Lienee kuitenkin niin, että meissä suomalaisissa on synnynnäisiä tutkijataipumuksia ynnä halu perehtyä kaikkeen, mikä muilta on kielletty. Ja siksipä konsulikin halusi tutustua näihin laivan kiellettyihin nappuloihin.

Loikoiltuani tuokion vuoteellani hienossa unen hälveessä kuulin äkisti hätähuudon, joka sai minut jalkeille kuin ampumalla:

"Pekka, Pekka, tulehan, tulehan, tämä pannu halkeaa", kuului konsulin huuto samettimattoisen käytävän päästä kylpyhuoneen ovelta.

Paksuna pilvenä tuprusi valkoinen höyrypilvi käytävään, kylpyhuone kohisi, ettei voinut enää keskustellakaan, ja minä laukkasin avuksi. Kaikkia nappuloita painelemalla oli konsuli saanut sen valkopukuisen hälytetyksi, joten hänkin saapui kuin usvasta paikalle ja alkoi järjestellä hanoja, jolla aikaa me livahdimme hyttiimme ja suljimme sen oven asettuen nauttimaan kylvyn tuottamasta nautinnosta.

Kysyin konsulilta, mikä oli tämän hälytyksen aiheuttanut.

"Siellä oli sellainen hana, jonka päällä oli: 'Tryk ikke —', ja tietysti minä halusin koetella, minkä täräyksen se antaisi."

"Sama nappula, jota minäkin painoin."

"Mikset sitten varoittanut."

"Olihan siinä kirjoitettu."

"Oli, mutta onko näihin norjalaisiin luottamista."

Astuessamme aamupimeässä Vuoreijan Kaupunginhotelliin, oli hotellin rouva saada halvauksen, sillä hän luuli näkevänsä aaveita. Kaamea huhu kohtalostamme oli jo kiirinyt Vuoreijaankin Lansingin miesten mukana, sillä laivamme oli tosiaan päässyt palaamaan, ja miehistö Vuoreijassa oli kertonut meidän joutuneen elävältä bolsujen syötäviksi. — Niin olivat bolsut Petsamossa heille selvittäneet, ja sitäpaitsi jokaiselle ihmiselle on luotu mielikuvituskin, jonka avulla he olivat kertomusta lisäilleet oman makunsa mukaan.

Hotellin rouva koetteli meitä oikein sormillaan, epäili nähtävästi sittenkin, koska toi edellisen päivän sanomalehden "Finmarkenin" ja sanoi, jotta lukekaas tuosta, mitäs siihen sanotte.

Lehdessä ilmoitettiin suurin otsakkein meidän joutuneen bolševikkien vangiksi ja pitkässä artikkelissa selvitettiin sitten meidän edesottamuksiamme Jäämeren rannikolla. Lopuksi oli riemua pursuava — varmalta taholta saatu tiedonanto, että meidät oli viety Muurmanskiin ja että todennäköisesti jo roikumme hirsipuussa.

Selitimme hotellin rouvalle, että tämä ei mitenkään voi olla totta, ja panimme jyrkän vastalauseen tällaista kohtelua vastaan. Pyysimme huonettamme, ja hetken epäröityään rouva luovuttikin meille vinttikamarimme avaimet, johon huoneeseen minä — viisaasti kyllä — olin lähtiessäni jättänyt kaiken omaisuuteni.

Läksimme kaupungilta kohtaamaan laivamme miehistöä ja tulimme satamaan. Lansingin löysimmekin ankkuroituna entiseltä paikaltaan, ja ensimmäinen tapaamamme henkilö oli laivan entinen omistaja. Hän kulki pitkin möljää etsien jollaa, jotta pääsisi laivalle. Nimittäin kun me nyt olimme kuolleet eli hirtetyt ja kun laivankaupasta ei ollut papereita muilla kuin hänellä ja meillä, niin hän ajatteli voivansa tehdä eräänlaisen reduktsionin ja palauttaa laivan itselleen ilman suurempia puheita. Mutta meidän paikalletulomme sotki hänen suunnitelmansa kokonaan, ja hän hävisikin kaupungille.

Sitten tapasimme laivamiehet ja heiltä saimme kuulla laivan seikkailut siitä lähtien, kun me sen Liinahamarissa olimme jättäneet, samoinkuin myös konsulin suuren matka-arkun kohtalon.

Määräyksemme oli kuulunut, että heidän tuli nostaa ankkuri heti päivän sarastaessa ja tuoda laiva jäänreunaan Heikinpaikkaan. Sitä he eivät kuitenkaan olleet tehneet, koska uni maistui turskakeiton jälkeen makealle, ja he nukkuivat ohi määräajan. Oli jo valoisa, kun he kuumensivat kuulamoottorin käyntiin, mutta silloin ilmestyi vuononsuusta kaksi punalippuista laivaa. Toinen jatkoi matkaansa Heikinpaikkaan, toinen ajoi suoraan Lansingin viereen ja miehitti sen ilman vastusta.

"Missä ovat Lampio ja Pekkola?" oli heidän ensimmäinen kysymyksensä.

"He menivät yöllä maihin", vastasi norjalainen laivurimme Hilmar Berthensen.

Nyt tarkastettiin laiva perinpohjin ja ruuman nurkkia myöten etsittiin näitä kahta vaarallista henkilöä, mutta muuta ei löytynyt kuin konsulin matka-arkku.

"Nostakaa ankkuri ja seuratkaa Heikinpaikkaan", oli seuraava määräys. Vartiomiehet jätettiin laivaan, kunnes kone oli saatu kuumaksi, ja sitten ajettiin jäänreunaan molempien laivojen väliin.

Norjalainen "kapteenimme" oli jyrkkä mies puolestaan, ja hän lupasi ilmoittaa asiasta Kansainliitolle ja Leninille ja Chaplinille ja Meksikon presidentille, mutta hänen vastalauseitaan ei otettu huomioon, vaan konsulin tavarat määrättiin kannettaviksi toisen bolsulaivan komentajan hyttiin. Kun kaikista papereista kävi selville, että Lansing oli rekisteröity Norjassa, ilmoitettiin kapteenille, että hän saa viedä laivansa takaisin Norjaan, mutta konsulin tavarat hän takavarikoi, "sillä Lampio ja Pekkola ovat jo meidän vankeinamme", hän ivallisesti lisäsi.

Laivassa ollut suomalainen koneenkäyttäjä olisi myös joutunut takavarikoitavaksi, mutta edellisenä päivänä tekemämme sopimuksen mukaan tuli hänen esiintyä norjalaisena, ja sen hän tekikin — ja pelastui. Hän ei nimittäin puhunut mitään, murjotteli vain ja joskus murahteli koneensa ääressä.

Bolsujen tavan mukaan on jokaisesta takavarikosta pidettävä pöytäkirja, ja niin tehtiin nytkin. Koko Lansingin miehistö sai nousta bolsulaivan komentajan hyttiin, jossa matka-arkku avattiin ja alettiin pesänkirjoitus. Päällimmäisenä oli lompakko, jonka sisältö, kuten entuudestaan tiedämme — oli siinä kahdensadantuhannen vaiheilla. Muistissani on vielä markat, kruunut ja ruplat erikseen, mutta se on tässä sivuseikka.

Lompakko siis otettiin ja rekisteröitiin samoinkuin muut kirstussa olevat tavarat, jonka jälkeen Lansingin miehistön määrättiin kirjoittamaan nimensä takavarikkopöytäkirjan alle. Sen he pakosta tekivät, sillä heille luvattiin vapaa pääsy laivallaan Norjaan heti tämän toimituksen jälkeen.

He eivät kuitenkaan saaneet itse mitään todistetta siitä, että tällainen koffertti oli luovutettu bolsuille, ja kuten myöhemmin kuulin kerrottavan, olikin tämä tärkeä asiakirja sisältänyt sen, että nämä allekirjoittaneet Lansingin miehet ovat ottaneet vastaan bolsuilta sensisältöisen matka-arkun.

Eikä Suomen hallituskaan erikoisemmin puuttunut tämän asian yksityiskohtiin, vaikkakin kysymyksessä oli siksi suuri rahamäärä. Ulkoministeri kyllä lupasi lähettää nootin tapahtuman johdosta ja lieneekin tehnyt sen, mutta ennenkuin hän ehti saada siihen vastauksen, olivat jo toiset miehet ohjaksissa, ja he taas puolestaan eivät kiinnittäneet pienintäkään huomiota entisen hallituksen diarioihin. Meillähän hallitus vaihtuu useammin kuin jäniksenkarva, — joka toimenpide on hyvin tähdellinen kansanvallan kannalta; muutenhan eivät kaikki äänioikeutetut kerkiäisi päästä ministereiksi. — Kiirettä täytyy pitää.

Lansingin asia oli siis selvä: rahat menetetty, tavarat samoin, mutta henkikulta oli säilynyt. Siitä piti nyt ilmoittaa kotimaahankin, ja konsuli hikoili 2 400 metriä pitkän sähkösanoman ulkoministerille, jossa hän ilmoitti onnellisen pelastumisemme, ilmoitti sivumennen myös konsulaatin arkiston — sekä rahojen — menetyksestä ja pyysi lähempiä toimintaohjeita.

Seuraava hurtigrute toi myös meille "Tidens Tegnin", jossa loistavin otsikoin kerrottiin meidän vangitsemisestamme ja todennäköisestä hirttämisestä. Artikkeli oli huomattavaan muotoon kirjoitettu, joten arvelin sen joutuvan suomalaisiinkin lehtiin, ja siksi kiiruhdin minäkin puolestani sähköttämään kotiini, että vielä tälläkin kertaa pärjättiin ja terveenä ollaan taas Vuoreijassa.

Olin arvannut oikein, sillä Husis oli heti ottanut palstoilleen Tidens Tegnin uutisen ja peitetyin sanoin julkilausunut ilonsa sen johdosta, että taas kaksi suomalaista on tullut tapetuksi. Heillä ei ole mitään tekemistä siellä Ruijan rannalla, ja veljemme lahden toisella puolen valittavat heidän tunkeutuvan jo Länsi-Pohjaankin, joka on Kansainliiton valvonnan ulkopuolella olevaa aluetta ja jo täysin "isänmaallista".

Porvoolaiset ottivat tiedon myös suurella ilolla vastaan, ja heti Hufvudstadsbladetin ilmestyttyä alkoi kotonani puhelin soida tavallista tiheämmin. Lausuttiin syviä surun-osanotto-ilmaisuja, ja iltapäivällä alkoi tulla kukkapuketteja sekä kransseja ja iltahämyssä meni pari nuortamiestäkin vaimoni luokse lausumaan valittelunsa sekä ilmoittivat olevansa hyvissä varoissa ja valmiit avioliittoonkin, jos niinkuin sopisi. — Joku asianajaja oli myös soittanut ja ilmoittanut halpaa korvausta vastaan ottavansa kuolinpesän hoitaakseen.

Vuoreijasta lähettämäni sähkösanoma oli sentään saapunut ennen sanomalehtien tiedonantoja, joten vaimoni melko jyrkästi torjui tehdyt tarjoukset, heitti kranssit tunkiolle ja pani puketit maljakkoihin. Siellä ne olivat vielä minun kotiuduttuanikin parin viikon kuluttua. Kun kyselin asian laitaa, vastasi vaimoni kukkien olevan muistoa joistakin syntymäpäivistä, ja tunkiolta tapaamani laakerperinlehdet ilmoitti hän peräytyvän kurkkuastiasta. — Mutta minulla oli omat ajatukseni.

Sillä aikaa tapahtui Salmijärvellä tappelu, josta meidätkin osaltamme pantiin edesvastuuseen. Kuten edellisestä tunnemme, eivät norjalaisetkaan olleet rajan paikasta selvillä, tai jos olivatkin, niin eivät uskaltaneet tulla näyttämään. Siitä syystä monet retkikuntalaiset ylittivät rajan, ja sattui kahnauksia norjalaisen rajavartioston kanssa, joista mainittavin oli edellä kerrottu tapaus, jolloin vääpeli Teira komensi parikymmentä aseensa jo luovuttanutta miestä takaisin kivääreille ja marssimaan kotiin päin.

Nyt kirjoitti sosialistinen "Finmarken"-lehti Vuoreijassa pitkän artikkelin siitä, kuinka suomalaiset ovat rikkoneet rajarauhaa ja kuinka heidät olisi interneerattu, mutta eräs siviilipukuinen kapteeni oli yllyttänyt heidät vastarintaan, eikä harvalukuinen rajavartiosto mahtanut heille mitään. Kirjoituksessa mainittiin vielä, että samainen kapteeni oleskelee nykyisin Norjassa.

Viisumini aika oli kulunut umpeen, ja menin sitä poliisilaitokselle uusimaan. Siellä kerrottiin minulle tuo tapaus, kysyttiin, tiedänkö siitä mitään, ja vastatessani kieltävästi vihjaistiin melko suoraan, että minä se juuri olen tuo salainen yllyttäjä, jonka johdosta oleskelulupa myönnettiin vain viikoksi. Sitten sitä täytyisi hakea pääkaupungista saakka. Vaikka tohtori Heimbeckin ja monen muun avulla olisin voinut todistaa alibini, en ruvennut riitelemään, koska minun jo seuraavana päivänä piti lähteä Suomeen viemään ulkoministeriöön raportteja sekä hankkimaan uutta rahaa hävinneiden tilalle, ja niin tyydyin viikon viisumiin.

Saavuin Helsinkiin, asiat miten kuten järjestyivät, mutta sitten ulkoministeriöstä ilmoitettiin minulle, ettei minulla ole enää syytä lähteä Norjaan, koska sikäläinen poliisi katsoo minua kierosti ja eritoten, koska asioiden näin ollen siellä ei mitään sihteeriä tarvita. Minusta oli vähän noloa, että diplomaattinen urani päättyi näin lyhyeen, jonka vuoksi kysyinkin, eikö olisi jotakin vapaata konsulin paikkaa noissa suuremmissa ja lojaalisemmissa maissa. Olisin kyllä valmis täyttämään vaativammankin tilan. Mutta kun ei kuulunut olevan, niin matkustin Porvooseen, ja siihen loppui minun Petsamon-retkeni.

Konsuli Lampio jäi edelleen Vuoreijaan odottamaan Silvian saapumista, jonka piti tuoda petsamolaisille eväitä. Nyt ei niitä kannattanut sinne viedä, sillä ne olisivat suoraa päätä joutuneet bolsujen suihin. Siksipä hän vuokrasi Vuoreijasta pari paaluille rakennettua rantamakasiinia, joihin lasti voitiin väliaikaisesti sijoittaa.

Silvia olikin jo saanut potkurinsa Kööpenhaminassa korjatuksi ja puski nyt hiki päässä kohti Jäämerta. Saapuihan se sinne lopulta, poikkesi määräyksen mukaan Vuoreijassa, jossa lasti purettiin makasiineihin, ja laiva jäi tyhjänä möljän kylkeen odottamaan uusia määräyksiä. Niitä alkoikin tulla pian.

Eräänä päivänä tuli laivaan mies ja alkoi keskustella laivamiesten kanssa kaikenlaista. Kohta siirtyi keskustelu politiikkaan, ja pian oli hänellä selvillä laivamiesten poliittinen kanta. Kaksi hän otti uskotuikseen, selvittäen heille suunnitelmansa. Se oli, että nyt varastetaan tämä laiva porvareilta, viedään se Muurmanniin, ja jos laivamiehet haluavat tämän varkauden toimittaa ja kuljettaa laivan Muurmanniin, niin heille perillä maksettaisiin mahdottomasti rahaa. Nyt näiden kahden piti varovasti keskustelemalla valmistaa toisia laivamiehiä, että he kypsyisivät panemaan toimeen suunnitelman.

Konsuli Lampio sai kuitenkin ajoissa tiedon asioista eikä suinkaan liian aikaisin. Hän meni laivalle, komensi miehistön koolle ja alkoi kuulustella heitä. Mutta kaksi puuttui, eikä heitä löytynyt hakemallakaan, ja kävi selville, että poissaolijat olivat juuri juonen alkuunpanijoita.

Nämä kaksi Silvian miestä hävisivät sitten Muurmannille, ja lienevät siellä vieläkin. — Ja kuitenkin oli Silvian kapteeni Helsingissä ennen lähtöään vakuuttanut voivansa mennä takuuseen jokaisen laivamiehensä luotettavuudesta, johon seikkaan hänen erikoisesti kehoitettiin kiinnittämään huomiotaan.

Koska Silvia olisi joutunut palaamaan Suomeen tyhjänä, alkoi Lampio ministerin kehoituksesta miettiä sille paluulastia, sillä paluumatkasta oli maksettava sama rahti kuin tulomatkastakin, oli sitten lastia tai ei. Minä olin jo heti Suomeen tultuani sähköttänyt hänelle, että Suomen Nahkatehtaat sitoutuvat ottamaan erinäisiä astioita hylkeenrasvaa eli traania. Mutta kalahan se on Jäämerenrannan pääasiallinen vientitavara, ja siksi osti Lampio sekä suolaturskaa että kuivaa kalaa, tosin vain pienehköjä eriä, koska ei ollut tietoa, minnekkä ne voitaisiin edullisesti jälleenmyydä.

Silvia toi lastin Suomeen, traani ja kuivakala menivät kaupaksi, mutta suolaturskaa Suomen kansa hylkii. Sitä tarjottiin ensin kuten muutakin tavaraa, mutta kun menekkiä ei ollut, tarjottiin sitä armeijalle. Kun ei kelvannut sinnekään, käännyttiin vankiloitten puoleen. Niissähän istuu vakituisesti huomattava osa Suomen kansaa ja arveltiin, että heille kenties kalaruoka maittaisi vaihteeksi, kun eivät itse pääse onkimaan. Mutta ei sinnekään, — vastattiin, että häränlihaa on vangeille syötettävä, että edes tämä osa kansaa näyttäisi hyvinvoivalta ja lihavalta; — virkamiehet olivat näet niihin aikoihin ruvenneet kovasti laihtumaan ja näyttivät niin kurjilta, että oli surkeaa katsellakin.

Ei mennyt siis suolaturska Suomeen, ja nyt keksittiin tarjota sitä Viroon. Keskusteluja käytiin, mutta tuloksetta. Silvia vietiin nyt Viipuriin, ja on mahdollista, että kaloja tarjottiin myös ryssille, mutta lasti ei ottanut vähentyäkseen. Se päinvastoin lisääntyi, sillä kuumien kesäpäivien johdosta oli lastissa alkanut jonkinlainen käymisprosessi, ja samalla muutti ruumasta tuleva tuoksukin kokoomustaan. Vuokrattiin kiiruusti proomu, lasti siirrettiin siihen ja proomu lasteineen hinattiin sitten Viipurin lahdelle, sillä sen läsnäolo kaupungin rannassa oli jo aiheuttanut vakavia muistutuksia niin esivallan kuin kaupunkilaistenkin taholta.

Siellä se kellui sitten kesäisillä laineilla ja odotti ostajaansa, kunnes eräänä päivänä kyllästyi olemassaoloonsa ja upposi päästäen turskat takaisin mereen. Silloin moni asianomainen huoahti helpotuksesta, — ja tähän päättyy myös tarina ensimmäisestä Petsamon muonittamisyrityksestä.

Lampio jäi toistaiseksi Vuoreijaan hoitamaan konsulintointa sekä odottamaan, milloin Silvian lasti voitaisiin viedä Petsamoon. Hän tiedusteli myös moottorialuksia, samanlaisia kuin Agnes ja Lansing, jotta valtio ostaisi muutamia sellaisia ja luovuttaisi vähittäismaksua vastaan petsamolaisille.

Mutta Muurmannin suomalaiset punikit halusivat Lampion päätä vadissa, ja he olivat vartavasten tulleet Vuoreijaan järjestääkseen hänelle kavalan ansan.

Muuan vuoreijalainen tuli hänen luokseen ja sanoi, että hänellä olisi moottorialus myytävänä; milloin sopisi tulla koeajelulle. Sovittiin ajasta ja hetkestä, ja seuraavana päivänä Lampio nousi alukseen tehdäkseen pienen kierroksen aallonmurtajan ulkopuolella. Hänet kutsuttiin hyttiin, haastateltiin siellä ja trahteerattiin hyvin, mutta hän oli näkevinään salakavalia silmäniskuja vaihdettavan.

Äkkiä hän ponkasi portaita ylös ja läpi hytin luukun, iski sen jäljessään kiinni ja karjaisi hytissä olijoille: "Pysykää siellä, taikka paukkuu."

Sillä hän näki, että oltiin jo avomerellä ja matkalla Muurmanniin. Hän tempasi poveltaan pistoolin, ojensi sen perämiestä kohti ja määräsi kääntymään takaisin Vuoreijaan. Sen perämies vapisevin polvin tekikin, sillä hänet oli vain palkattu kruunuilla ja ruplilla.

Tälläkin kertaa epäonnistui bolševikkien salakavala juoni saada Lampio vangiksi, joko elävänä tai kuolleena, kuten määräys kuului. Sitten alkoivat Tarton rauhanneuvottelut, ja Lampio kutsuttiin kiireesti asiantuntijana Helsinkiin.

XIII.

HÄPEÄSOPIMUS TARTOSSA.

Suomen ja Venäjän välillä vallitsi kaksi vuotta vapaussodan jälkeen jonkinlainen väliaste sodan ja rauhan välillä. Paria yksityistä retkikuntaa lukuunottamatta oli Suomen hallitus rauhan kannalla. Rajalla sattui tosin silloin tällöin pieniä kahakoita, ja ryssät puolestaan pitivät oikeutenaan ampua jokaisen suomalaisen, joka tuli pyssynkantaman päähän rajasta.

Kun asiat eivät muuttuneet sen kummemmiksi, päätettiin tehdä rauha. Sitä toivottiin molemmin puolin, meillä varsinkin vientipiirit ja niistä erikoisesti paperintekijät. Ryssiltä oli näet loppunut paperi tykkänään, ja he sanoivat, että jos teette nyt rauhan, niin me ostamme kaiken teidän paperinne ja lähetämme takaisin yhtä monta tonnia vallankumouksellista kirjallisuutta, sekä suorasanaista että runomittaista, kunhan vain kerkiämme ensin painaa. Sitten saatte työläisenne lakkoon ja meitillä kaikilla on yhtä lysti olla.

Puola taisteli silloin epätoivoisesti vapautensa puolesta ja pyysi, ettei Suomi tekisi rauhaa, ennenkuin punaryssä on ajettu pois Puolan alueelta, ja heidänkin — puolalaisten — turvallisuus taattu. Mutta Suomen sosialidemokraattinen puolue sekä armahtaja-presidentti vaativat jyrkästi, että sopuun on päästävä bolševikkien kanssa. Ja niin ei Suomi ojentanut auttavaa kättään Puolalle.

Hallitus asetti komitean pohtimaan, millä ehdoilla sen rauhan nyt voisi antaa ryssälle. Komitea esitti mielipiteensä hallitukselle, joka ne periaatteessa hyväksyi, ja niin lähetettiin hallituksen valtuutetut Tarttoon kohtaamaan bolševikkien valtuutettuja ja päättämään ikuisesta sovinnosta ja rauhasta.

Mutta huhu kertoo, että Suomen valtuutetuilta olisivat asiapaperit hävinneet ennen lähtöä pariksi päiväksi ja tehneet matkan vastakkaiseen leiriin. Minä sanon, että huhu kertoo, mitään todisteita ei tietystikään tällaisesta asiasta voi saada, mutta tämä huhu oli siihen aikaan sangen itsepintainen. Se veti todisteikseen sen seikan, että ulkomaiden sanomalehdet jo ennen rauhanneuvotteluja julkaisivat suomalaisten rauhanehdot. Muun muassa norjalaiset sanomalehdet tiesivät kertoa, että suomalaisilla on kolme rajaehdotusta.

Joka tapauksessa suomalaisilla valtuutetuilla oli asiakirjat silloin matkassaan, kun he matkustivat Tarttoon. Ensin luultavasti syötiin yhteinen päivällinen, sillä ruumiillisesti ravittu henkilö jaksaa aina tinkiä enemmän kuin nälkäinen, sitten ruvettiin neuvottelemaan. Mutta kun ryssät jo entuudestaan — sanomalehdistäkin — tiesivät, kuinka pitkälle suomalaisilla virkaveljillä on oikeus myöntyä, pitivät he tiukasti kiinni heille edullisimmista ehdoista. Ja rauha tuli sen mukainen. Suomalaiset valtuutetut tinkivät pala palalta ehdoistaan ja suostuivat lopulta siihen, mitä ryssä tarjosi.

Olisi ollut parempi, että olisivat syöneet vain päivällisiä ja sopivan ajan kuluttua kirjoittaneet sitten ryssien esittämän paperin alle nimensä.

Sataan vuoteen ei Suomelle ole tehty niin häpeällistä sopimusta kuin Tarton rauhansopimus, joka allekirjoitettiin 14. päivänä lokakuuta 1920. Siinä ryssä saneli Suomelle rauhanehdot kuin voitetulle ainakin, ja Suomen valtuutetut myöntyivät kaikkeen, mitä ryssä ehdotti. Katsotaanpas hiukan sopimusta.

Tokoi ja kansanvaltuuskunta olivat jo sopineet ryssien kanssa, että uusi raja Petsamossa kulkee Korvatunturista suoraan Supukan lahteen. Se oli selvä viiva, ja siitä oli päätös, mutta Tartossa ruvettiin tästä tinkimään, tehtiin murtoviiva, joka halkoili taloja, ja valtuutetut olisivat olleet valmiit luovuttamaan kalastukselle välttämättömän Vaitolahdenkin, mutta Jäämereltä saapuneen asiantuntijan selityksistä he huomasivat, että se on tärkeä ja pidettävä paikka.

"Suomella saa olla Petsamossa enintään 15 neljänsadan tonnin sotalaivaa. Suomi sitoutuu niinikään olemaan pitämättä mainituilla vesillä vedenalaisia laivoja ja aseistettuja lentokoneita sekä olemaan rakentamatta tälle rannikolle sotasatamia, sotalaivastotukikohtia ja sotakorjausverstaita, jotka ovat laajuudeltaan suurempia kuin edellisessä mainittuja laivoja ja niiden aseistusta varten on tarpeen. Venäläisillä on vapaa kauttakulku läpi Petsamon."

Minkätakia tämä pykälä? Minä kysyn vain, — minkätakia tämä pykälä? Mihinkä sitoutui ryssä? Ei mihinkään. Ryssä saa pitää Jäämerellä vaikka sadantuhannen tonnin sota-aluksia, mutta suomalaiset tyytyivät neljäänsataan. Selvähän se, pieni maa, pieni tonnisto, arvelivat rauhanneuvottelijat. Heille ei pälkähtänyt päähänkään edes kysyä, eivätkö ryssätkin puolestaan ole ajatelleet neutralisoida Jäämeren rantoja, kun he niin innolla sitä neutralisoimispolitiikkaa ajoivat.

Venäläiset olisivat olleet valmiit luovuttamaan Suomelle Repolan ja Porajärven, mutta valtuutetut työnsivät nämä tavallaan jo Suomeen kiinnikasvaneet pitäjät avosylin ryssille ja lupasivat tyhjentää ne suomalaisista joukoista 45 päivän kuluessa.

"Suomi neutralisoi sotilaallisesti sille kuuluvat Suomenlahden saaret: Somerin, Narvin, Seiskarin, Peninsaaren, Lavansaaren, Suuren ja Pienen Tytärsaaren ja Rödskärin sekä ryhtyy heti toimenpiteisiin Suursaaren sotilaalliseksi neutralisoimiseksi." Tämä sotilaallinen neutralisoiminen sisältää sen, ettei näille saarille rakenneta eikä sijoiteta linnoituksia, pattereita, sotilashavaintoasemia j.n.e. aina loppumattomiin.

Näin neutralisoi Suomi saarensa, mutta ryssänpuoleisista saarista ei muisteta mainita mitään. Sinne saa kyllä rakentaa linnoituksia ja vaikka mitä.

"Suomi sitoutuu kolmen kuukauden kuluessa rauhansopimuksen voimaanastumisesta lukien poistamaan Inon ja Puumalan linnoituksista tykkien lukot y.m. laitteet sekä hävittämään nämä linnoitukset yhden vuoden kuluessa rauhansopimuksen voimaanastumisesta lukien."

Mikseivät Suomen valtuutetut vaatineet, että Kronstadt ja Yhinmäki on myös hävitettävä? Ne ovat Suomelle yhtä suurena vaarana kuin Ino ja Puumala ryssille. Mutta he eivät tulleet sitä ajatelleeksi; he ajattelivat näin: kun me nyt olemme tässä vahvasti linnoitetun ryssän ystävällisessä kainalokuopassa, niin meillä ei ole mitään hätää, me voimme hävittää kaikki sotavarustuksemme, eipä tule virolainen eikä ruotsi. — Mutta kun nyt seisoo Inon entisillä pattereilla ja katselee hävityksen jälkeä, niin näky puristaa sotilaan silmästä kyyneleen.

Vesiraja muutettiin myös Suomenlahden perukassa lähemmäksi Suomen rannikkoa, joten kalastus on nykyisin siellä aivan mahdotonta, koska ryssät heti takavarikoivat pyydykset, jos uskaltautuu sen meripenikulman ulkopuolelle.

Meikäläiset historioitsijat eivät vielä ole uskaltaneet lausua tuomiotaan Tarton rauhasta, koska he ovat valtuutettujen kanssa tuttuja kuin Simolan porsaat keskenään. Mutta nouseva polvi tulee kerran vyöryttämään ankaran syytöksensä tätä rauhaa vastaan, — ja voi silloin teitä valtuutettuja — tai teidän muistoanne!

Tarton rauhanneuvottelujen perusteella lähti kapteeni Autti alkuvuodesta 1921 Petsamosta kahdeksan miehen vahvuisella joukolla ottamaan haltuunsa Kalastajasaarentoa ja päätyi Vaitolahteen, jossa bolševikkien päällikkönä oli komissaari Saharoff viidentoista miehen kanssa.

Alettiin keskustella rajasta. Rauhansopimuspöytäkirja määritteli rajan pitkällä numerorivillä, mutta kun ei näitä numeroita löytynyt missään kallionkyljissä, sopivat Autti ja Saharoff rajaksi pienen lahteen laskevan puron siksi, kunnes rajankävijät saapuisivat ja taivaanmerkeistä määräisivät todellisen rajan.

Näin eleltiin bolsujen kanssa sovussa ja rauhassa puron erottamina ohi kevään. Mutta sitten tuli lämmin kesä ja sen mukana- suomalaiset rajankäyntimiehet, professori Bonsdorff kiikarimiehineen ja sihteereineen. Bolsujen rajankävijöitä ei vain kuulunut.

Bonsdorff oli kuitenkin aavistanut tämän ja päätösneuvotteluissa Pietarissa saanut sopimuskirjaan lauseen, että vaikka toisen puolen rajankävijät eivät saapuisikaan määräpäivänä Vaitolahteen, alkaa rajan veto siitä huolimatta, ja poissaolevat saavat tyytyä vedetyn rajan aseinaan.

Oli selvää, että ryssät eivät saapuneet määräpäivänä, ja niin ryhtyi Bonsdorff töihin. Tutkittuaan aikansa rauhanpöytäkirjaa ja tarkkailtuaan tähtiä painui hän miehineen puron yli bolsujen puolelle ja veti rajan niin, että Suomi sai koko Vaitolahden ja kymmenkunnan ihmisasuntoa lisää. Raja kulki tarkasti nousuveden huuhtelemaa itärantaa, sulki bolsut kokonaan purosta, ja heille jäi koko kylästä vain kaksi latorähjää.

Autti katseli toimitusta ja paalujen pystyttämistä, kysyi sitten prof. Bonsdorffilta:

"Onko paalujen ja puron välinen maa Suomea?"

"On", vastasi professori.

"Sitten on bolsut ajettava sieltä pois", sanoi Autti.

Bonsdorff ei vastannut mitään, hymyili vain.

Autti meni puron varteen ja huusi komissaari Saharoffin luokseen:

"Kahdentoista tunnin kuluessa on sinun laputettava miehinesi paalujen toiselle puolen omalle maallesi", määräsi hän.

Saharoff kieltäytyi, väittäen puroa rajaksi. Autti selitti, mistä raja kulkee, ja ilmoitti uudelleen, että 12 tunnin kuluessa on alueen oltava tyhjänä bolsuista, muuten hän ajaa heidät sieltä pois. Mutta Saharoff itsepintaisesti kieltäytyi lähtemästä.

Nyt tilasi Autti puhelimitse Petsamosta 12 miestä sekä 2 konekivääriä avukseen ja ilmoitti päätöksestään maaherra Heleniukselle, joka täydellisesti hyväksyi toimenpiteet ja saapui itse apumiesten mukana Vaitolahteen.

Mutta ei Saharoffkaan ollut toimeton. Vartijat tuntureilta ilmoittivat hänelle Muotkasta saapuneen 20 miestä lisäväkeä entisten 15 lisäksi, ja hiljaisena sumuisena yönä saatettiin kuulla, miten puron toisella puolen kaivettiin juoksuhautoja, josta päättäen sota oli tulossa.

Autin sotasuunnitelma oli seuraava: Hän asetti konekiväärit talojen turvekatoille ja suuntasi ne sinne, mistä jyske kuului. Vain välttämättömästi tarpeellinen miehistö jätettiin kiväärejä hoitamaan, muitten kanssa oli tarkoitus kiertää tuntureita pitkin Saharoffin joukkojen selkäpuolelle ja iskeä sieltä. Kello 6 aamulla päättyi Autin antama määräaika, ja silloin piti taistelun alkaa.

Mutta jo kello viideltä tuli Saharoff itse puron poikki valkoinen lippu kädessään. Hän ilmoitti myöntyvänsä saamaansa käskyyn, mutta pyysi kuitenkin vielä kuusi tuntia lisää muuttoaikaa, johon maaherra suostui, ja niin oli rauha palautettu. Kello kahdeltatoista sitten bolsut poistuivat Bonsdorffin lyömien paalujen itäpuolelle ja suomalaiset valtasivat rauhallisesti riidanalaisen maan ja ne kymmenen taloa. Ilo oli Vaitolahdessa suuri, ja alkuasukkaat kestitsivät suomalaisia parhaansa mukaan.

Bolsut asettuivat asumaan sinne latoihin, jonkalainen majoitus ei tietenkään ollut heille mieleen, sitäkin vähemmän, kun makeavetinen puro oli joutunut heiltä pois, ja nyt he saivat kantaa juomavetensä aina Supuskasta saakka.

Mielet vähitellen rauhoittuivat, samoin Saharoffkin, ja ystävyydessä elettiin taas, kuten ennenkin. Niinpä Autti katsoi voivansa poistua Vaitolahdesta; hän lähti Bonsdorffin rajankäyntikunnan mukana Liittoon jättäen Vaitolahteen 10 miestä ja yhden konekiväärin luutnantti Schönbergin komennuksella.

Mutta ryssän puolella idätettiin vihaa, ja Autin poistuttua saapui Vaitolahteen bolsujen rajankävijäjoukko kahdella sotalaivalla. Heille oli ilmeisesti tiedoitettu tapauksien kulusta, koska he ensi töikseen röyhkeästi ilmoittivat luutnantti Schönbergille, että "tshuhnien" on kolmen tunnin kuluessa poistuttava puron toiselle puolen, muuten alkavat laivojen tykit paukkua.

Schönberg ei kuitenkaan ollut hätäpoika. Hän ilmoitti laivan päällikölle, että jos he ampuvat yhdenkään laukauksen, niin hän päästelee Maximilla pitkin laivojen kansia, ja tähän loppuivat neuvottelut. Jännitys Vaitolahdessa oli suuri, ja kansa odotti ihmeissään, pystyykö Suomi pitämään puoliaan.

Laivojen tykit olivat käännettyinä kylää kohti, ja vastapainoksi niille piipotteli jossakin kiven kolossa yksi ainoa pieni Maximin reikä. Kului tunti, toinenkin ja kolmas meni jo umpeen. Silloin laivat käänsivät peräpuolensa kylälle ja lähtivät omille mailleen vieden kiukkuiset rajankävijänsäkin mukanaan.

Nämä tapahtumat vaikuttivat sangen kohottavasti paikalliseen väestöön, herättivät luottamusta ja ihailua uusia isäntiä kohtaan ja yhteenkuuluvaisuudentunne kasvoi ja vahvistui.

Sanotusta rajanlähtökohdasta riitti sitten kinaa rajankävijöitten kesken kaiken kesää. Syyspuolella kävi presidentti Ståhlberg omassa persoonassaan Vaitolahdessa ja muutatti rajan ensimmäisen suoran kulkemaan siten, että ryssille tuli puolisenkymmentä taloa ja palanen makeavetistä puroa, — josta ryssät olivat kovin tyytyväisiä.

Mutta sitä ihmiset ihmettelivät, millä oikeudella presidentti meni muuttamaan Tarton rauhansopimuksessa määrättyä rajaa. Lieneekö siihen ollut eduskunnan päätös, vai oliko se vain meikäläisten tavanomaista alistuvaisuutta — — —?

Petsamosta tehtiin ensin lääni ja sinne määrättiin maaherra asiaankuuluvine virastoineen. Ajan mittaan näyttäytyi kuitenkin, ettei alue kaivannut näin suurta virkakuntaa, ja senvuoksi se muodostettiin kihlakunnaksi, jota hoitaa kruununvouti.

Silvian tuomat tavarat jaettiin petsamolaisille ja koetettiin saada kalastus siellä kukoistamaan. Sitä varten perustettiin "Petsamo-Yhtiö", valtio avusti sitä huomattavilla rahamäärillä, mutta rahat menivät kaikki johtoherrojen palkkoihin ja edestakaisiin Helsingin-matkoihin, ja yritys teki täydellisen kuperkeikan.

Petsamolaisilla oli ennen ollut oikeus kalastaa Varangin vuonossa Norjan vesillä. Norjalaiset ehdottivat koltille, että "kun teillä nyt on oma kalavesi, niin mitäpäs te täällä Varanginvuonossa enää teette, myykää pois kalastusoikeutenne, me maksamme 20000 kruunua."

Koltat innostuivat asiasta suuresti, sillä siitähän olisi tullut paljon rahaa miestä kohti. He höpisivät myymisestä, mutta silloin tuli hallitusvalta väliin ja sanoi, että "te olette holhouksen alla ettekä saa tehdä kauppoja, mutta valtio tekee." Hallituksen edustaja saapui sitten sinne, ja lyödä rojautti kaupan kiinni. Rahat pantiin pankkiin ja koltat saavat nauttia korot. Mutta nyt vasta petsamolaiset huomasivatkin, että eiväthän ne korot vastaa suunnilleenkaan sitä, mitä Varanginvuonon kalastus tuotti. Viime aikoina on myös syöttökala huomattavasti vähentynyt Petsamossa, joten, jos kalastusta aiotaan laajentaa, on syöttökala ostettava norjalaiselta. Kuten mainittiin, kävi presidenttikin Petsamossa rajoja oikoilemassa ja saman tien pistäytyi Vesisaaressakin. Tämä oli huomattava tapaus Vesisaaren historiassa, kaupunginvaltuusto kokoontui häntä vastaanottamaan ja amtmanni oli valmistanut pitkän puheen presidentille. Ensimmäisenä astui laivasta komeapukuinen presidentin lakeija, ja kun hän pääsi valtuuston kohdalle, aloitti amtmanni puheensa luullen miestä presidentiksi. Lakeija kuunteli tyynesti siksi, kunnes presidentti lähestyi. Silloin astui hän amtmannin luo, keskeytti puheen sanoen: "Herra presidentti tulee", — ja amtmanni sai alkaa alusta.

Kaikkien salaperäisten maitten tavoin houkutteli Petsamo luokseen myöskin naisväkeä, sillä olihan siellä uroita uljaita, jotka kaipasivat rakkautta. Eräs neitonen ei kuitenkaan onnistunut pyrkimyksessään, ja paremman tehon aikaansaamiseksi hän hyppäsi Kolttakönkääseen, — tosin niin alas, ettei ollut hukkumisen vaaraa. Jalka kuitenkin katkesi, ja hänet vietiin Vesisaaren sairaalaan. Vesisaaren entinen amtmanni, professori Urbye sai kuulla, että presidentin rouva oli katkaissut jalkansa ja makasi Vesisaaren sairaalassa, ja ritarillisena miehenä hän osti kauneimmat kukkaset mitä kaupungista sai ja monin surunvalitteluin lähetti ne tälle hyljätylle neitoselle.

Kapteeni Suvirinne oleskeli siihen aikaan Ivalossa. Hänen korviinsa tuli tieto, että Petsamon kala ei mene kaupaksi, vaan jää mätänemään. Yksinään istuen Syrenin kämpässä hän aikoi miettiä, millä keinoin asia olisi korjattava; — ja keksikin neuvon: "Tottakait nyt sika turskaa syö, minäpä perustan Petsamoon sikalan."

Hän tilasikin heti kaksi emäsikaa sekä joukon porsaita ja alkoi kuljettaa niitä kohti Petsamoa. Siihen saakka eivät ivalolaiset ja inarilaiset, vielä vähemmin petsamolaiset, olleet nähneet sikaa. Tukki- ynnä valtion savottojen mukana oli sinne kyllä vedetty "Wilsonin pintaa", mutta elävä sika oli heille tuntematon. Siksipä he ihmetellen katselivatkin tämän karavaanin kulkua.

Matka sujui hyvin aina Kolttakönkäälle saakka, mutta siellä niin emäsiat kuin porsaatkin riehaantuivat ja karkasivat karavaanista. Ne eivät juosseet Kolttakönkääseen, kuten se hylätty neitonen, vaan laukkoilivat pitkin kylää jaloittelemassa.

Ja kolttapojilla oli hauskaa. He juoksivat porsaitten jäljessä pitkin raittia, saivat jonkin ajetuksi sokkeloon ja aikoivat vangita sen, mutta kun porsas vinkaisi pahasti, säikähtivät pojat ja päästivät sen uudelleen karkuun.

Suvirinne oli ihmeissään. Hän otti nopeasti syöttösangon ja läksi tavoittamaan sikojaan: "Possu, possu, siku, siku, nassu, nassu, seh, seh, nöh, nöh, tulkaa tänne." Ja kun porsaat olivat aikansa tepastelleet kylällä, palasivat ne kiltisti isäntänsä luokse aterialle.

Suvirinne viljeli menestyksellä sikojaan Petsamossa moniaita kuukausia. Mutta sitten hänelle tuli kiireellisiä heinätöitä Ivalossa, ja hänen täytyi matkustaa sinne. Lähtiessään jätti hän siat eri paikkoihin eläkkeelle ja lupasi heinätöiden päätyttyä palata ne perimään. Mutta kun hän vuoden kuluttua palasi, olivat petsamolaiset pistelleet poskiinsa jok'ainoan nassun, sillä he, kerran makuun päästyään, pitivät sianlihaa paljon parempana kuin turskaa.

Suvirinteen sikala ei siis onnistunut siinä mielessä kuin hän sitä oli ajatellut, mutta hän oli joka tapauksessa tuonut sikakannan Petsamoon ja antanut petsamolaisille sysäyksen uuden elinkeinon harjoittamiseen. — Ja kun Maataloushallitus tai Pellervoseura tai jokin muu karjanhoidon edistämistä tarkoittava seura ensi kerran jakaa stipendejä, palkintoja, ristejä ja mitaleja, niin pyytäisin, että silloin otettaisiin ensi sijassa huomioon kapteeni Suvirinne.

Kenties lukijaa huvittaa tietää, kuinka suurella pääluvulla Petsamo on asutettu. Tiedot ovat vuodelta 1929.

  Suomalaisia ... 1.010
  Kolttia ......... 394
  Lappalaisia ...... 64
  Karjalaisia ..... 297
  Ryssiä .......... 270
  Syrjäänejä ....... 11
  Norjalaisia ....... 4
         Yhteensä 2.050

Uskonnoltaan ovat he:

  Luterilaisia.... 1.076
  Kreikk.-katolil... 974
          Yhteensä 2.050

Munkkien luku on supistunut 48:aan. Heistä on mainittavin munkki Pannen, joka ilman mitään kouluja tai teknillisiä kursseja on omin päinsä rakentanut Petsamoon sähkövalon. Haaksirikkoutuneista laivoista on hän kerännyt tarpeita, ja niin on hän sommitellut tähtitieteellisen kellon, joka näyttää kuun eri vaiheet ja automaattisesti erottaa 30-päiväiset kuukaudet 31-päiväisistä ynnä näyttää vielä karkauspäivänkin, — vaikka se ei olisi munkille luvallista. — Kunnioitettava vanhus.

Peltomaata oli Petsamossa v. 1917 vain 20 hehtaaria, mutta senjälkeen on Menikkösaareen avattu useampia hehtaareja peltomaata. Luonnonniittyjä on runsaasti.

Opinkaipuu ei liene erikoisemmin suuri petsamolaisten keskuudessa. Pari vuotta sitten lähetti eversti Relander Yleisesikunnasta heille parisataa nidettä käsittävän kirjaston. Viime kesänä sai hän kirjeen Maattivuonon kansakoulunopettajalta, jotta kirjat ovat saapuneet perille, mutta kun ei vielä ole tehty päätöstä siitä, minne kirjasto sijoitettaisiin, ovat kirjat edelleen hänen liiterissään pakkilaatikoissa.

Ja lopuksi sitten pieni yhteenveto Petsamon karjakannasta tilaston mukaan:

  Nautaeläimiä . 264
  Hevosia ......  70
  Sikoja ......... 3 (kapteeni Suvirinteen ansiosta)
  Lampaita ..... 375
  Siipikarjaa ... 40
  Poroja ..... 3.397

Poronhoito näyttää siis olevan pääelinkeinona. Tämän äkkäsi hallituskin ja auttaakseen petsamolaisia pani se istumaan norjalaisten pyytämän niin sanotun porokomissionin, jonka piti selvitellä pääasiassa poronlaiduntamista. Väliaikainen päätös annettiin jo pian Tarton rauhan jälkeen, mutta komissioni istui aina vuoteen 1929, jolloin se pamautti päätöksensä maailman kuuluville.

Mitä sisältää tämä rajasopimus? Se sisältää sen, että ennen saivat petsamolaisten porot siirtyä sekä Venäjän että Norjan puolelle, mutta nyt rajasopimus sen kieltää. Petsamon alue ei kykene elättämään koko yllämainittua poromäärää, ja koltilla taasen ei ole varoja lunastaa kalliita laidunmaita muualta, joten porokanta Petsamossa on tuomittu huikeasti vähenemään. — Näin valvoivat Suomen valtuutetut petsamolaisten etuja komissionissa.

Toivottavasti hallitus edelleenkin pitää huolen petsamolaisista ja valvoo, että petsamolaiset vastaisuudessakin pysyisivät entisellä alkuasukastasollaan eivätkä pääsisi mitenkään vaurastumaan.