[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fMx_t9Mf8llKhZQdKQYq97rRry1mUVPPLHNGeEVQRPIA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":8,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},3616,"Petsamoa perimässä","Pekkola, Sulo-Weikko",1890,1930,"3616-pekkola-sulo-weikko-petsamoa-perimassa","3616__Pekkola_Sulo-Weikko__Petsamoa_perimässä",null,"tietokirja",[],[],"fi",27505,194013,true,[],[],[],"Teos kuvaa Suomen pyrkimyksiä saada Petsamon alue hallintaansa ja Jäämeren rannikon historiallista merkitystä. Pekkola käy läpi rajaneuvotteluja sekä suomalaisten vapaaehtoisten sotaretkiä pohjoiseen 1900-luvun alkupuolella.","Sulo-Weikko 'Petsamoa perimässä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3616.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PETSAMOA PERIMÄSSÄ\n\nKirj.\n\nSulo-Weikko Pekkola\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1930.\n\n\n\n\n\n\n      Tämän kirjan omistan\n      jääkäriluutnantti\n       Yrjö Koiviston\n      sankarimuistolle.\n\n         _Sulo-Weikko Pekkola_.\n\n\n\n\n1.\n\nENSIMMÄINEN YRITYS.\n\n\nTuskin mikään raja on niin luonnoton kuin Suomen maaraja. Jo\nSuomenlahdesta lähtiessään se jakaa kahtia suomalaisen suvun, erottaa\nAunuksen ja Inkerin muusta Suomesta, repii irti heimot toisistaan, eikä\n\"Karjala tiedä, kunne jo Kainuu häipynyt lie\".\n\nNäin on raja tullut vedetyksi entisten mahtiherrojen määräyksestä.\nJäämeren rantaseutuja oli koetettu asuttaa mereltä käsin, ja sikäläiset\ntulijat katsoivat yksinoikeudekseen verottaa siellä tapaamiaan\nalkuasukkaita. Niinpä ovat nämä aikojen kuluessa maksaneet veroa sekä\nruotsalaisille että norjalaisille, ja myöhemmin maaltakäsin saapuneille\nkarjalaisille ynnä ryssille. Mutta ennen viimemainittuja oli maaraja\njo vahvistettu kulkemaan tunturista tunturiin siten, että se tarkoin\nerotti Suomen Jäämerestä. Ja sellaisena se on sitten pysynyt kautta\naikojen sulkien Jäämeren suomalaisen väestön oman heimonsa ulkopuolelle.\n\nJos Aleksanteri I olisi ollut röyhkeämpi valloittaessaan Suomen\nRuotsilta, niin hän luultavasti olisi suuremmitta vaikeuksitta\nlohkaissut noita pohjoisia alueita itselleen. Mutta hänhän\nkuuleman mukaan itse piti Suomenkin valloitusta epäoikeutettuna ja\nrauhanneuvotteluissa tyytyi vain siihen, mitä Tilsitissä oli tullut\nNapoleonille luvatuksi. Näin siis Suomi oli ikuisiksi ajoiksi erotettu\nJäämerestä.\n\nMutta suomalaisilla oli siellä etuja valvottavana, ja asiasta ruvettiin\nuudelleen keskustelemaan venäläisten kanssa. Matkustihan vuosittain\nhuomattava määrä suomalaisia ja Suomen lappalaisia meren rannikolle\nkalastukseen, jossa he joutuivat lapsipuolen asemaan ja saivat olla\nsikäläisten isäntien renkeinä. Olisi pitänyt saada Suomellekin oma\nomituinen maakaista Jäämeren rantaa, edes yksi jäistä vapaa satama,\nmistä käsin harjoittaa kalastusta.\n\nTähän tarjoutuikin tilaisuus viime vuosisadan puolivälin jälkeen.\nVenäläiset halusivat Rajajoen asetehdasta alueineen, ja vastineeksi\npiti Suomen saada Petsamo. Sopimus tehtiin 1863, ja ryssä piti\nRajajoen, mutta ei tarvitse luullakaan, että se olisi senjälkeen\nhiiskahtanutkaan Petsamosta. Söi sanansa, kuten aina. Sillä oli mukamas\nniin vähän maata itsellään, ettei se mitenkään voinut luovuttaa\nSuomelle tätä karua Jäämeren kolkkaa, vaikkakin kauppaa tehdessä oli\ntullut luvatuksi.\n\nOnhan selvää, että tällainen menettely meikäläisiä harmitti, mutta\nminkäs isommalleen mahtaa. Asia nostettiin kyllä useampaan otteeseen\npöydälle ja koetettiin pitää siitä ääntä, mutta tuloksetta. Se\npitkistyi ja mutkistui, ryssä teki verukkeita, ja kun nekään eivät enää\nauttaneet, niin se turvautui mahtavamman voimaan. Ja niinpä kronikka\ntietää vain sen kylmän tosiseikan, että \"kysymys joutui lopulta\nunohduksiin ja poistettiin senaatin diarioista 1890-luvulla\". Ja sillä\noli Petsamon kohtalo toistaiseksi ratkaistu, siitä ei saanut mukista\nenää mitään.\n\nMutta se ei unohtunut sittenkään. Suomen kansa on pitkämielistä ja\npitkämuistista. Se hautoi tätä ajatusta, muni sitä mielessään ja odotti\naikaansa. Ja sen aika tuli myöskin.\n\nKun maailmansota oli lopullisesti näyttänyt, ettei ryssä pysty\nhallitsemaan itseäänkään muuten kuin raatelemalla, kun sen joukot\nolivat kärsineet musertavan tappion toisensa jälkeen ja riehuivat nyt\nvallankumouksen merkeissä, nousi tästä loasta itsenäinen Suomi miekan\niskemättä. Tai olisi noussut, elleivät omat höynäpäiset punikkimme\nolisi lyöneet kättä ryssäläiselle bolševikille ja luvanneet saattaa\nSuomenkin samanlaiseen kaaostilaan, jossa Venäjä oli.\n\nTäytyy kuitenkin sanoa, että kansanvaltuuskunnassa oli joku tai\nkenties joitakuita sellaisia, jotka katsoivat Suomen tulevaisuuttakin\n— vaikka tosin omien silmälasiensa läpi. He muistivat tämän Rajajoen\nvaihtokaupan, huomauttivat siitä venäläisille tovereille, jotka heti\nolivatkin auliit lupaamaan Petsamon Suomelle. Rajakin vedettiin\nkartalle ja sopimuskirja laadittiin, mutta kuten aina, liittyi\ntähän sopimukseen erinäisiä ehtoja. Suomi olisi osa tästä suuresta\nvenäläisestä vallankumouksellisesta hulinasta, ryssä saisi edelleen\nveljeillä Suomessa ja kaikki porvarit tapettaisiin.\n\nTämä ei käynyt yhteen enemmän ajattelevien suomalaisten mielipiteiden\nkanssa, ja niinpä molemmat asianosaiset heitettiin rajan yli miettimään\ntarkemmin sopimustaan.\n\nPetsamon Suomelle saaminen kyti kuitenkin monien mielissä, ja muutamat\nyritteliäät päättivät tehdä retken sinne ja vallata alueen Suomelle.\nTämä yritys tunnetaan nimellä \"Renvallin retkikunta\".\n\nKorkein sotilasjohto lienee katsonut, ettei ole toistaiseksi syytä\nhajoittaa voimia Petsamoon saakka, se selviää sitten kyllä itsestään,\nkunhan eteläisemmät asiat saadaan ensin selvitetyiksi. Niinpä\nretkikunta saikin aivan siviiliretken luonteen, siinä kun ei ollut\nmukana yhtään sota-asioiden tuntijaa.\n\nInnostus oli kuitenkin suuri ja halu hyvä. Päätettiin perustaa\nratsujoukko, sillä se on komeampaa kuin jalkaväki. Oli siihen saakka,\nkunnes tuntureilla huomasivat, etteivät ratsut sovellu Petsamon\nmaastoon, ja heidän oli pakko turvautua suksiin.\n\nVaasan hallitus myönsi retkeä varten 200 000 markkaa, Vaasan\nsuojeluskunta antoi sille varusteet, jotapaitsi erinäiset liikemiehet\ntukivat yritystä raha-avustuksin. Retkikunta oli siis kaikesta\npäättäen hyvin varustettu, vaikkakaan sen miesluku ei huimannut\npäätä. Miehistöä oli nimittäin kaikkiaan 95 ynnä esikunta, joka\nRovaniemellä Schroderuksen matkustajakodin portailla otetun valokuvan\nmukaan käsitti kahdeksan miestä ja kaksi naista. Päällikkyys oli\njaettu tasan tohtorien Renvallin ja Laitisen kesken. — Mutta niinkuin\nsanottu, yhtään upseeria ei katsottu tarvittavan matkalle. Taiteelliset\nseikat oli kuitenkin otettu huomioon, sillä mukana seurasi taiteilija\nRuokokoski rouvineen. Muuten onneksi retkikunnalle, sillä rouva oli\nyksi niistä valituista, joiden onnistui ampua vastustaja koko matkalla,\nja hän siis osaltaan pelasti retkikunnan maineen.\n\nTunturimajalla tohtori Laitinen vaati päällikkyyden itselleen, jonka\nsaikin. Tämä johtui siitä, että jos on kaksi komentajaa, niin asiat\nmenevät ristiin. Sitäpaitsi ei kukaan toinen silloin enää uskaltanut\nottaa vastuuta niskoilleen, ja niin samosi retkikunta tohtori Laitisen\nkomentamana kohti vuonoa. Ellei hän päättäväisesti olisi ottanut\npäällikkyyttä, niin koko retkestä olisi kenties tullut pannukakku,\nennenkuin se kerkisi näkemään Petsamon luostariakaan.\n\nSillävälin oli Petsamoon kuitenkin saapunut jo toisia, jotka myös\ntekivät vaatimuksia tähän maapalaan, vaikkakin oikeudetta. Ne olivat\nenglantilaiset, jotka vanhalla risteilijä _Cochranella_ sulkivat\nvuonon suun odottaen maaltakäsin saapuvia tulijoita, sillä huhu heidän\nmatkastaan oli moninkertaisena ennättänyt jo Englantiin.\n\nRetkikunta pääsi tunturin laelle, näki vuonon ja Parkkinan kylän sekä\n\"korkean tunturin takaa vuonolta nousevia höyrypilviä, jotka ilmeisesti\njohtuivat joistakin höyrylaivoista.\" Höyrypilvet \"johtuivat\" juuri\nristeilijä _Cochranesta_, jonka tykit jo odottivat tulijoita.\n\nRetkikunta katsoi nähtävästi kuitenkin tarpeettomaksi tutkia, mistä\nnämä höyrypilvet nousivat, sillä retkikunnan historioitsija tietää\nvain kertoa, että \"jostain ammuttiin tykeilläkin, mutta ammukset\nmenivät yli vahingoittamatta ketään lauetessaan.\" Seuraavassa hetkessä\nhän kuitenkin toteaa, että retkikuntalaiset \"säilyivät kuin ihmeen\nkautta yläpuolellaan räjähtäneiltä shrapnelleilta, konekivääri- ja\nkivääritulelta.\"\n\nAlapuolella oleva kylä näytti autiolta, ja sitä retkeläiset ryhtyivät\nvaltaamaan. Tämä yritys tapahtui, ennenkuin kivääritulta oli vaihdettu,\nsillä _Cochrane_ oli laskenut maihin joukkoja, joiden tarkoituksena\noli saartaa koko retkikunta ja ottaa se sellaisenaan. Tämä olisi ollut\nsitäkin helpompaa, kun retkikunnan toinen konekivääri oli jäätynyt\nkäyttökelvottomaksi ja toinen sortui jonnekin tunturinrotkoon. Mukana\nollut englantilainen kapteeni Smoole oli jäljestäpäin Muurmannilla\nkertonut konsuli Lampiolle, että heidän saartoliikkeensä olisi muuten\nonnistunut, elleivät eräät heidän joukossaan olleet ryssät olisi\nhätäpäissään avanneet tulta liian aikaiseen.\n\nRetkikunta huomasi siis kiertoliikkeen ja alkoi nopeasti perääntyä\n— kahta suomalaista ja yhtä lappalaista lukuunottamatta, jotka\nParkkinassa pitivät sitkeästi puoliaan. Toinen suomalaisista, Vilho\nPartanen nimeltään, ei antautunut useista haavoistaan huolimatta,\nennenkuin englantilaiset potkivat kiväärin hänen käsistään ammuttuaan\nensin Partasen käsivarren pilalle, joten hän hetkeksi huumaantui. Hänet\nvietiin sitten vangittuna Muurmannille, jossa käsi leikattiin pois,\nmutta siitä huolimatta näytteli hän vielä huomattavaa osaa Muurmannin\nhistoriassa — ja varsinkin englantilaisten silmissä.\n\nRetkikunta pääsi siis livistämään saartoketjusta takaisin Salmijärvelle\nja siitä edelleen Virtaniemelle. Eräs retkikunnan vaiheita\nkuvannut kertoo, että \"on huomattava, ettei yksikään retkikunnan\njäsenistä tiennyt mitään risteilijä _Cochranen_ olosta noin 2 km\ntaistelupaikalta.\" Tämä siis osoittaa, että ei katsottu tarpeelliseksi\ntoimittaa mitään tiedustelupalvelusta, vaan otettiin asiat niinkuin ne\ntarjottiin ja lähdettiin pois silloin kun käskettiin.\n\nSiksipä tämä retkikunta jäikin vain jonkinlaiseksi haihatteluretkeksi,\nja se sammui tähän yritykseen. Senverran se huomasi kuitenkin\nmatkallaan, että se oli saanut koko Petsamon kansan vastaansa.\nRetkeläiset olivat aiheetta ampuneet tukkilaisen Siposen Höyhenjärvellä\nja upottaneet avantoon, ja tämä seikka sai asukkaat kauhuihinsa, jotta\nhe suin päin pakenivat rajan yli Norjan puolelle. Vielä kaksi vuotta\nmyöhemmin oli asia tuoreessa muistissa, siihen viittaa kapteeni Autin\nseuraavalta retkeltä minulle lähettämä kirje. Hän oli kärkijoukon\nkomentajana, ja matkansa vaiheita kuvaillessaan mainitsee hän muun\nmuassa: \"Jakolan talo Pitkäjärvellä olikin hyvä, lämmitetty paikka.\nSiellä muisteltiin rehevin sanoin Renvallin retkikunnan edesottamisia\nja ihmeteltiin meikäläisten joukkojen ystävällistä käytöstä.\"\n\nTämä siviilipohjalle rakennettu retkikunta ei siis kustannuksistaan ja\ninnostuksestaan huolimatta päässyt mihinkään positiivisiin tuloksiin\nPetsamossa, mutta silti on aivan väärin sanoa, etteikö sillä olisi\nollut paljon kauaskantavampi merkitys toisessa leirissä, nimittäin\nenglantilaisten. He näkivät suomalais-saksalaisen — vai olisiko\noikeampi sanoa saksalais-suomalaisen — pöpön nostavan päätään Jäämeren\nmujuista, perustavan sinne vedenalaisten asemia ja sieltäkäsin\npanevan esteen länsirintamalle odotettavalle Amerikan avustukselle.\nTämä oli tärkein seikka, miksi englantilaiset lähettivät joukkojaan\nMuurmannille. Mutta oli toisiakin syitä, jotka hälyttivät sinne\nlisäksi ranskalaisia, italialaisia, serbialaisia, tshekko-slovakkeja\n— jotka viimemainitut eivät kylläkään päässeet perille — ynnä muita\nkansallisuuksia, mutta niihin tutustumme myöhemmin.\n\nOn sanottu, että liittolaisvaltojen vakoilu Suomessa oli hyvin\njärjestetty. Se voi olla totta, mutta he joko eivät kyenneet käyttämään\nsaamiaan tietoja hyväkseen tai sitten antoivat vakoilijat liioiteltuja\nja vääriä tietoja. Missään tapauksessa ei englantilaisilla Muurmannille\ntullessaan ollut oikeata käsitystä siellä vallitsevasta tilanteesta,\nvaan hekin huitoivat kuin tuulimyllyjä.\n\nMutta näihin seikkoihin saamme tutustua seuraavansa luvussa erikoisesti\njuuri englantilaisen silmällä katsottuna.\n\n\n\n\nII.\n\nLIITTOLAISVALTOJEN SOTARETKI MUURMANNILLE.\n\n\nKoska liittolaisvaltojen sotaretki Muurmannille vv. 1918—1919\nvälittömästi vaikutti Petsamonkin asioihin, niin pysähdymme hetkeksi\ntarkastelemaan niiden toimintaa siellä. Onhan asia siksikin läheinen\nmeille, joutuivathan suomalaiset joukot useampaan otteeseen tekemisiin\nnäiden liittolaisjoukkojen kanssa, jotta lienee mielenkiintoista\ntutustua tähän yleisesti varsin vähän tunnettuun retkikuntaan. Eihän\nsiitä Englannissakaan tiedetty juuri mitään, ennenkuin Muurmannin\njoukkojen ylipäällikkö kenraalimajuri Sir C. Maynard v. 1928 kirjoitti\nretkikunnan vaiheista kirjan — joskin harhaanjohtavan ainakin\nuseimmissa niissä kohdin, joissa hän puhuu Suomesta ja suomalaisista.\n\nKirjansa ensimmäisellä rivillä tekee hän kysymyksen: \"Mitkä syyt\naiheuttivat meidän sekaantumisemme Venäjän asioihin keväällä 1918?\" ja\nvastaa itse, että jos tämä kysymys tehtäisiin tuollaisille tavallisen\njärkeville englantilaisille, niin ei yksi sadastakaan voisi antaa\ntyydyttävää vastausta. — Ei siitä huolimattakaan, että asiasta v. 1919\ntehtiin siellä tärkeä sisäpoliittinen kysymys. Kun sanottuna vuonna\nliittolaiset lopullisesti vetivät joukkonsa pois Muurmannilta ja\nArkangelista, tarvitsivat he alueiden tyhjentämisen ajaksi lisävoimia\nkotimaasta. Silloin kuitenkin työväenpuolue iski vastaan, ja Maynardin\nmukaan tarvittiin käyttää voimakasta sanomalehtipropagandaa — muuten\nenglantilaisten paras ase —, ennenkuin saatiin kokoon 4.000 miehen\njoukko, joka lähti turvaamaan jäämerenrantalaisten kotiinpaluuta. —\nMutta siitä huolimatta on asia vielä englantilaisille epäselvä.\n\nOmasta puolestaan vastaa kenraali Maynard kysymykseen varsin\nlaajaperäisesti. Ensinnäkin hän sanoo, että vuoden 1918 alussa Ranska\nja Englanti olivat äärimmilleen uuvutettuja ja Italia siinä kunnossa,\nettä sitä piti auttaa. Ei siis olisi ollut varaa uhrata yhtäkään\nmiestä epävarmoihin yrityksiin. Amerikan apu viipyi vielä, ja sitten\ntuli onneton Brest-Litovskin rauha, joka vapautti saksalaiset miltei\nkokonaan itärintamalta. Hän toteaa, että syyskuusta 1917 — kesäkuuhun\n1918 keskusvallat vetivät pois Venäjän rintamalta kokonaista 75\ndivisioonaa. Loppusumma saattaa olla oikea, mutta kenraali Maynard\nlaskee joukkojen siirron alkaneen liian aikaiseen. Vastahan saksalaiset\nsyys- ja lokakuussa 1917 valtasivat Riian sekä Hiiden- ja Saarenmaan,\nja kuka silloin \"paikan päällä\" katseli joukkojen siirtoa, niin ei se\nsuinkaan käynyt idästä länteen, vaan päinvastoin.\n\nMutta kuten sanottu, Brest-Litovskin rauha lopullisesti helpotti\nsaksalaisten itärintaman, ja kenraali Maynard sanoo, että he silloin\nolisivat kenties voineet tehdä lopullisen iskun länsirintamalla, sillä\namerikkalaisten apu yhä viipyi. Sen lisäksi laskivat saksalaiset\njoukkoja maihin Suomessa, ja tämä oli kamala vaara liittolaisille.\nJos saksalaiset sitä tietä pääsisivät käsiksi Venäjän ja Siperian\nsuunnattomiin raaka-ainevarastoihin, niin liittolaisvaltojen\nnälkäsaarto olisi tehty tyhjäksi, ja Saksa olisi taas voimistunut.\n\nMutta yhtä paljon näyttävät englantilaiset pelänneen sitä, että\nsaksalaiset perustaisivat Jäämeren rannalle vedenalaisten tukikohtia,\njoista he voisivat pahasti häiritä amerikkalaisten joukkojen kuljetusta\nmeren yli länsirintamalle. Erikoisesti mainitsee Maynard Muurmannin\nja Petsamon vuonot. Muurmannia hän pelkää eniten, nimittäin sinne\ntultuaan, mutta kun hän myöhemmin itse kävi Petsamossa, sai hän sen\nkäsityksen, että Petsamo on vallan toisarvoinen paikka talvisatamana.\nHän ei nähtävästi ottanut huomioon, että Liinahamari ei jäädy\nmilloinkaan. Sitävastoin englantilaisten korkein sotilasjohto näyttää\npitäneen Petsamoa erittäin tärkeänä paikkana, jota ei millään ehdolla\nsaanut luovuttaa. Kävipä kerran niinkin, että Maynard, usean kerran\nturhaan pyydettyään lisävoimia kotimaastaan päätti tyhjentää Petsamon\nja sähkötti siitä Englantiin. Heti tiedusteltiin, paljonko lisävoimia\nhän tarvitsisi, jotta Petsamokin voitaisiin pitää, ja ilmoituksen\nlähetettyään hän tinkimättä saikin pyytämänsä avun.\n\nJostakin on kenraali Maynard saanut sen käsityksen, että Venäjällä\noli vallalla voimakas saksalaisvastainen liike. Kun varsinainen\nitärintama oli rauhansopimuksen nojalla nyt olemattomissa, päättivät\nenglantilaiset perustaa uuden rintaman Saksaa vastaan itse Venäjällä\n— juuri näitten saksalaisvastaisten aineksien pohjalla. Silloin olisi\nmyös japanilaisten apu lähempänä, jotapaitsi Venäjällä olevat 50 000\ntšekkoslovakkia aiottiin vetää Arkangeliin.\n\nTämä käsitys aiheutti kuitenkin pettymyksen Maynardille, sillä\nvarsin pian hän sai todeta, että bolševikit eivät suopein silmin\nkatsoneet hänen oleskeluaan Muurmannilla, ja uuden saksalaisvastaisen\nrintaman sijasta Maynardin oli pakko toden teolla ruveta\ntaistelemaan bolševikkejä vastaan, ja hän katkerasti toteaakin, että\nsaksalaisvastainen liike Venäjällä oli sittenkin perin minimaalista.\n\nNyt olemme kuitenkin jo joutuneet tapauksien edelle ja siksi palaamme\nhetkeksi Englantiin katsomaan, kuinka siellä tätä retkikuntaa\njärjestettiin.\n\nKenraali Maynard saapui toukokuussa 1918 invaliidina Salonikin\nrintamalta. Kärsimättömänä odotellessaan parantumistaan tapasi hän\neräänä päivänä syödessään aamiaistaan klubillaan vanhan ystävänsä,\nsotaministeriössä palvelevan everstin, Richard Steelin, joka vei hänet\nsuoraa päätä sotaministeriöön.\n\nEnsi töikseen kysyi Steel:\n\n\"Oletko milloinkaan kuullut mainittavan Muurmanni-nimistä paikkaa?\"\n\nKysymys tuntunee meikäläisistä perin lapselliselta, mutta miltei\nhuoletta voi sanoa, että englantilaisesta upseeristosta tuskin yksi\nsadasta olisi voinut vastata myönteisesti kysymykseen. Eihän vuonna\n1916 eräs englantilainen majuri tiennyt, missä Suomi on.\n\nKenraali kuitenkin oli asioista perillä, ja vaikkakaan hän ei kartalta\nvoinut näyttää kyseessäolevaa paikkaa, tiesi hän, että se on jokin\nhylätty kolkka Jäämeren rannalla, jonne on vedetty rautatie ja jonne on\nlähetetty sotatarvikkeita.\n\nMuuta ei sitten tarvittukaan. Kenraalista tulisi Muurmannille\nlähetettävien ja siellä muodostettavien joukkojen ylipäällikkö, ja\nheidän ensimmäisenä tehtävänään oli estää Suomessa olevien saksalaisten\njoukkojen eteneminen sinne.\n\nAlussa mainittiin jo, että Ranska ja Englanti olivat siihen aikaan\nlopen uuvutettuja, joten miehistön lähettäminen kyseessäolevalle\nretkelle kohtasi suuria vaikeuksia. Kuitenkin saatiin kokoon\npienehkö maihinnousujoukko sekä verraten vahva sotilaskomissioni\n(military Mission), 560 kaikkiin arvoluokkiin kuuluvaa miestä,\njoista pääosan muodostivat kuitenkin upseerit ja aliupseerit.\nNiiden avulla arveltiin voitavan muodostaa tšekkoslovakeista sekä\nsaksalaisvastaisista venäläisistä vähintäin 30.000 miehen suuruinen\narmeija. Sotilaskomissionin päämääränä oli Arkangeli, kun taas kenraali\nMaynardin piti maihinnousujoukon kanssa vallata Muurmanni.\n\nAsia oli siis päätetty, joukot valittu ja annettu niille verraten\nlaajakantoinen tehtävä, mutta eräs kuvaava seikka sietänee tulla\nmainituksi. Retkikunnalle ei myönnetty minkäänlaisia rahavaroja, joilla\nhe olisivat perille tultuaan voineet toimittaa näitä operatioita.\nKenraali Maynard sanookin, että hänen asemansa olisi suuresti\nvahvistunut ja hän olisi saanut alkuasukkaiden myötätunnon puolelleen,\njos hänellä olisi ollut mukanaan kohtuullinen määrä kunniallista\nEnglannin rahaa.\n\nHän esitti asiansa rahaministerille, mutta tämä ilmoitti, ettei hänelle\nmyönnettäisi minkäänlaista kassaa. Sensijaan sanoi rahaministeri\nVardössä olevan suunnattoman määrän englantilaisten ostamaa\nsuolasilliä, jota ei vielä oltu kuljetettu sieltä pois. Rahaministeri\nehdotti, että näitä sillejä käytettäisiin rahan vastineena. Hänen\nkäsityksensä mukaan ryssillä oli kova nälkä; miksei heitä voisi syöttää\nsuolasillillä sensijaan, että heille maksettaisiin rahapalkkaa heidän\ntoimittamistaan avustuksista.\n\nKenraali Maynardille ei kuitenkaan neuvottu, niillä keinoin hän\nsaisi nämä suolatut herkut käsiinsä sekä kuljetetuksi Muurmannille,\njotapaitsi hän pahasti epäili, tyytyisivätkö ryssät pelkälle\nsillipalkalle. Kun hän lisäksi ei ollut aikonut perustaa kalakauppaa\nMuurmannille, jäi silliasia sikseen. Pitkien neuvottelujen jälkeen\nhänelle sitten myönnettiin mitätön rahamäärä, joka ei suinkaan ollut\nriittävä.\n\nMyöhemmin aiheutti tämä englantilaisten itaruus retkikunnalle suuria\nvaikeuksia. Lakkoja sattui usein, ja kenraali Maynardin piti tavan\ntakaa käydä puhumassa niskoitteleville sekä koettaa rauhoittaa heitä\nlupauksilla.\n\nMutta näistä suolasilleistä vielä sananen. — Kolmantena sotavuotena,\njolloin elintarvepula Saksassa alkoi kiristyä, ilmestyi Norjaan\nenglantilaisten ja ranskalaisten agentteja, jotka päivän korkeimpiin\nhintoihin ostivat kaiken suolasillin, mitä oli tarjolla. Tarkoitus oli\nestää saksalaisten saamasta niitä käsiinsä, ja vaikka viimemainitut\ntekivätkin huomattavia kauppoja, olivat englantilaiset kuitenkin\nylivoimaisia ostoissaan.\n\nNäin kertyi Norjan satamiin mahdottomat määrät liittolaisvaltojen\nostamia suolasillejä. Niiden poiskuljetusta ei kiirehditty, koska\noli muutakin tärkeämpää kuljettamista ja ostojen tarkoituksenahan\noli ollut vain Saksan uuvuttaminen sillinälkään. Tuli kevät ja\nlämmin kesä 1917, sillit alkoivat hikoilla tynnyreissään, tapahtui\neräänlainen käymisprosessi, tynnyrit paisuivat ja pullistelivat\nauringonpaahteessa avonaisissa satamavarastoissa levittäen inhoittavaa\ntuoksua ympärilleen. Viranomaiset puuttuivat asiaan, etsivät ostajia,\nmutta niitä ei löytynytkään. He olivat ajoissa huomanneet, että\nheidän maksettavakseen tulee kalliitten sillinhintojen lisäksi vielä\npoiskuljetuskustannuksetkin, ja he katosivat. Niin saivat viranomaiset\nitse hävittää nämä tuoksuvat varastot, koska ne tulivat yleiselle\nhyvinvoinnille ja terveydelle vaarallisiksi.\n\nMutta siitä huolimatta englantilaiset jatkoivat silliostojaan\nedelleenkin, kuten juuri kenraali Maynardin kertomuksesta käy ilmi.\nSillit joutivat kyllä mätänemään, mutta retkikunnalle ei annettu\ntarpeellisia käyttövaroja. Se oli nälkäsaartopolitiikkaa — sovellettuna\nlisäksi kahteen eri suuntaan.\n\nKesäkuun 18. päivänä Maynardin retkikunta läksi liikkeelle\nNew-Castlesta _City of Marceilles_-nimisellä laivalla. Noudatettiin\nsuurinta salaperäisyyttä, ja siksi eivät matkan päämäärästä tienneet\nmuut paitsi Maynard itse ja hänen lähimpänsä, prikaatikenraali\nFinlayson.\n\nMatkalla puhkesi espanjantauti, mutta suuremmitta vaurioitta saavuttiin\nkuitenkin Muurmanniin, jossa englantilainen kenraali Poole oli heitä\nvastaanottamassa. Jo aikaisemmin nimittäin olivat englantilaiset\nlähettäneet Jäämerelle pienempiä voimia suojelemaan venäläisiä satamia\n— Moskovan pyynnöstä, kuten Maynard sanoo —ja tähän aikaisempaan\nretkikuntaan kuului myös ennenmainittu risteilijä _Cochrane_, joka\ntoukokuussa oli lyönyt Renvallin retkikunnan takaisin. _Cochranesta_\nmaihinlasketut joukot pitivät Petsamoa edelleen hallussaan.\n\nMuurmannissa olevien englantilaisten joukkojen mieliala ei suinkaan\nollut korkealla. Kun vastasaapuneet tiedustelivat mitä kuuluu,\nvastasivat rannallaolijat, että ilon aihetta ei ole ollenkaan, ja pian\ntekin kaipaatte takaisin kotiin, sillä nurkan takana saattaa olla\npuolimiljoonaa saksalaista.\n\nKun kenraali Poole määräyksen mukaan purjehti 1.500-miehisen\nmaihinnousu joukon kanssa valtaamaan Arkangelia, laski Maynardinkin\nmieliala, ja hän tekee laskelmia käytettävissään olevista voimista:\n\nMuurmannissa:\n\n  150 engl. merisotilasta.\n  400 serbialaista (miltei kaikki sairaita).\n  150 venäläistä ja puolalaista (juuri värvättyjä).\n\nKantalahdessa:\n\n  Ranskalainen tykistöosasto (huonosti varustettu ja paljon sairaita).\n  Serbialainen pataljoona (suuri osa käyttökelvotonta).\n  Suomalaislegioona (sillä hetkellä vähänarvoinen).\n\nKemissä:\n\n  250 engl. merisotilasta.\n  250 serbialaista.\n\nPetsamossa:\n\n  150 miehen vahvuinen maihinnousujoukko risteilijä _Cochranesta_.\n\nKaiken kaikkiaan saa Maynard — vähennettyään sairaat ja aivan\nkäyttökelvottomat pois — joukkojensa lukumääräksi 2 500. Tämän joukon\nkanssa tuli hänen puolustaa Muurmannia, Petsamoa ja 350 mailia\nsärjettyä rautatietä. Muurmannissa oli 500 kuritonta venäläistä\nmatruusia, niitä piti pitää silmällä, bolševikit alkoivat osoittaa\nvihamielisyyden oireita, mikä pani hermostumaan, ja Suomesta käsin\nuhkasivat saksalaissuomalaiset joukot.\n\nMaynardin käsityksen mukaan oli Suomessa silloin — kesällä 1918 —\n55 000 saksalaista sekä 50 000 valkoista suomalaista, kaikki v. der\nGoltzin komennuksessa. Niinikään oli hän saanut tietää 15 000 miestä\nkäsittävän suomalaisjoukon olevan matkalla Kantalahtea ja Kemiä\nkohti. Kuten tiedetään, ei saksalaisten joukkojen lukumäärä Suomessa\nnoussut 12 000 suuremmaksi, kun taas Vienan Karjalassa toimivia\nsuomalaisjoukkoja oli vain 1.300, kuten seuraavassa luvussa tulemme\nlähemmin huomaamaan.\n\nOmituiselta kuitenkin tuntuu, että liittolaisvalloilla oli siksikin\nhatarat tiedot Suomessa olevista voimista, ja vielä omituisemmalta,\nettä kenraali Maynard ei vielä 1928:aan mennessä ole ottanut asioista\nselvää, vaan syöttää maanmiehilleen pajunköyttä minkä kerkiää.\n\nVielä kuvaavampana seikkana voi niinikään mainita, että kun Englannin\nsotilasattasea eversti Robertson tuli ensi kerran Suomeen vuonna\n1922, teki hän matkansa Petsamon kautta vartavasten todetakseen, onko\nPetsamoon jo rakennettu rautatie. Samanaikaisesti — ja nähtävästi\nluottamatta Robertsonin raporttiin — tiedusteltiin englantilaisten\ntaholta virallisesti, minkälaisessa kunnossa on Ounasjoen yli\njohtava rautatiesilta. — Onhan kyllä totta, että saksalaiset\nrautatieinsinöörit kesällä 1918 tutkivat Ounasjoen rantaseutuja ja\nlupasivat kolmessa kuukaudessa vetää kapearaiteisen radan Rovaniemeltä\nIvaloon. Mutta Saksan romahduksen tapahduttua vielä samana syksynä jäi\nsuunnitelma vain haaveeksi. Kaiken lopuksi ei voi sanoa muuta, kuin\nettä englantilaisten tiedustelu Suomessa on ollut peräti hataraa —\ntaikka sitten ovat asianomaiset sotaherrat liioitelleet vastustajien\nlukumäärää, jotta heidän oma edesvastuunsa ja urhoollisuutensa tulisi\nsitä paremmin huomatuksi.\n\nHeti perille saavuttuaan oli kenraali Maynard pannut toimeen värväyksen\npaikallisen väestön keskuudessa, ja hän saikin muodostetuksi 4 000\nmiehen vahvuisen karjalaislegioonan, jota englantilaiset upseerit\njohtivat. Karjalaisia sekä suomalaisia punaisia käytti Maynard Suomen\nrajan turvaamiseksi taistelemaan omaa heimoaan ja omia kansalaisiaan\nvastaan. Hän lausuu näistä joukoista, että \"suomalaiset janosivat\nkostoa valkoisille, jotka niin raa'alla julmuudella olivat ajaneet\nheidät kodeistaan (olivatko he odotelleet ajamista!), kun taas\nkarjalaiset, vilpittömät patriootit taistelivat vapauttaakseen maansa\ntunkeilijoista.\" Näillä tunkeilijoilla hän tietysti tarkoittaa\nvalkoisia suomalaisia, sillä kun liittolaisvaltojen lopullisen voiton\njälkeen marraskuussa saksalaiset joukot vedettiin Suomesta pois, ei\nsinne ollut jäänyt kuin kotimaisia joukkoja. Mutta muutenkin näyttää\nkenraali Maynard suhtautuvan sangen vihamielisesti Valkoiseen Suomeen.\n\nPian hän kuitenkin sai huomata, että karjalaiset katsoivat häntäkin\ntunkeilijaksi. Tehtyään huomattavia palveluksia englantilaisille\nalkoivat karjalaiset vaatia Karjalan vapautta. Kenraali Maynard\nvastusti kuitenkin jyrkästi kaikkia vapautumisyrityksiä, ja välit\nkiristyivätkin niin pitkälle, että karjalaiset uhkasivat käyttää\nväkivaltaa vapautensa saavuttamiseksi. He karkasivat suurissa joukoin\nsuomalaisten puolelle, joten Aunuksen taistelujen aikana 1919 koko 4\n000 miehen vahvuisesta karjalaislegioonasta oli kenraali Maynardilla\njäljellä vain 600 miestä.\n\nHe tekivät alkuaikoina hyökkäyksiä Suomen rajaa kohti, ja Maynard\nantaa fantastisia kuvauksia heidän urotöistään. Niinpä lokakuun alussa\ntaisteltiin 130 km päässä Kemistä länteen suuri taistelu, jossa\nvihollinen jätti jälkeensä 200—300 kaatunutta. Sellaista taistelua ei\nkukaan Maynardia lukuunottamatta kuitenkaan tiedä taistellun, eikähän\nsuomalaisia liikkunut siellä silloin kuin aivan vähäpätöisiä joukkoja.\n\nMuurmannilla toimi silloin varakuvernöörinä M. Jermoloff, joka oli\nkiinteässä kanssakäymisessä Maynardin kanssa. Pääasiallisesti hänen\nvaikutustaan lienee Maynardin kielteinen suhtautuminen karjalaisten\nvapautumisyrityksiin, ja näin olivat englantilaiset siis hankkineet\nitselleen yhden vihollisen lisää.\n\nMuurmannin suomalaislegioonaan kuului 800 miestä, joista 500\ntaistelukelpoista. Kenraali Maynard ylistää suomalaisten\ntaistelukuntoisuutta, jonka hän erikoisesti tuli huomaamaan syyskuussa\n1919. Englantilaiset olivat suunnitelleet venäläisten kanssa suuren\nyhteisen rynnistyksen bolševikkeja vastaan, ja rynnistys onnistuikin\nkaikkialla muualla paitsi Koikarissa ja Ussunassa, joita bolševikkien\npuolella taistelevat suomalaiset puolustivat. Kolmeen otteeseen\nliittolaiset hyökkäsivät, mutta suomalaiset pitivät sisukkaasti\npuoliaan lyöden hyökkääjät takaisin. Ja suomalaisten haltuun kylät\nsitten jäivätkin. Maynard sanookin, että \"bolševikit ovat suomalaisille\nsuunnattoman suuressa kiitollisuuden velassa, sillä he pysyttivät\npunaisen vasemman siiven horjumattomana tehden siten tyhjäksi\nvalkoisten venäläisten mahdollisuuden saavuttaa loistava voitto\nSununjoella\".\n\nMuurmannin suomalaislegioonasta tuli kuitenkin kenraali Maynardille\nsurun lapsi. Legioona oleskeli Kantalahdessa, jossa se maaliskuulla\nrupesi hankkimaan kapinaa. Tarkoituksena oli räjäytellä muutamia\nrautatiesiltoja ja marssia suoraan bolševikkien puolelle. Kapinan\npiti puhjeta huhtikuun 6. päivänä, mutta siitä saatiin ajoissa\ntieto. Maynardin mielestä tilanne oli hyvin vakava, sillä hän ei\nuskaltanut asevoimin ryhtyä kapinaa kukistamaan eikä riisumaan aseista\nlegioonalaisia, sillä heidän aseistuksensa oli hyvä ja taisteluvoimaa\nlisäsi suomalaisten tunnettu hiihtotaito. Ainoaksi ratkaisukeinoksi\njäivät siis taas neuvottelut.\n\nKapinan sieluna oli Lehtimäki. Hän oli yllyttänyt legioonalaiset\nenglantilaisia vastaan, he luopuivat Tokoista ja olivat uhittelevalla\nmielellä. Selvin keino olisi ollut vangita Lehtimäki, mutta sitä ei\nvoitu tehdä, koska legioonan komentaja, eversti Burton, oli antanut\nhenkilökohtaisen takuun hänen koskemattomuudestaan.\n\nMaynard matkusti Kantalahteen, jossa piankin Tokoin maltillisen ja\nrauhallisen esiintymisen takia suurin osa legioonalaisista luopui\nkapinasta. Tokoista sanoo muuten kenraali Maynard, ettei hän päässyt\nselville Tokoin motiiveista — oliko Tokoi liittolaisille uskollinen vai\ntaipuiko hän ainoastaan voiman edessä, joka hänen käsityksensä mukaan\nnyt oli liittolaisilla.\n\nLehtimäki oleskeli esikuntineen Kantalahden lähistöllä eikä\ntoistetuista kehoituksista huolimatta saapunut neuvotteluihin. Maynard\nmeni siis hänen luokseen, ja vakavien neuvottelujen jälkeen saatiin\nlopulta jonkinlainen sopimus aikaan, ja kapinahankkeet raukesivat.\nLehtimäki lähetettiin erään toverinsa kanssa bolševikkien puolelle,\ntoiset jäivät Kantalahteen, jonne sijoitettiin englantilaisia joukkoja\npitämään suomalaisia silmällä, \"joskin niillä olisi ollut tärkeämpääkin\ntehtävää kuin olla uskottomien suomalaisten vahtikoirana\", kuten\nMaynard katkeruudella toteaa.\n\nSattui muitakin kapinallisuuksia. Eniten katkeroitti kenraali\nMaynardia se, että ranskalainen hiihtojoukko yksinkertaisesti\nkieltäytyi tottelemasta. Clemenceaun nimessä he ilmoittivat, ettei\nheidän tarvinnut taistella Muurmannilla. Ja niin menetti Maynard\ntaas kaksisataamiehisen suksijoukon, jonka varalle hän nähtävästi oli\nlaskenut monta offensiivia.\n\nMutta eräästä tapahtumasta ei vielä tähän saakka ole tietääkseni\nmainittu sanaakaan. Oleskellessani kevättalvella 1920 Vardössä\nNorjassa, saapui sinne riutunut, keripukin jäytämä mies. Hän kertoi\nmyös kuuluneensa englantilaisten komentamiin joukkoihin jossakin radan\nvarrella. Heissäkin alkoi itää kapinanhenki, ja he vaativat pääsyä\nbolševikkien puolelle. — Kaikesta päättäen tämä on ollut jonkinlainen\ntyöläisosasto.\n\nEnglantilaiset ottivat vaatimuksesta vaarin ja ilmoittivat, että\njokaisen bolševikkien puolelle haluavan tulisi eräänä määrättynä\naamuna saapua junalle. Kaikki halukkaat noudattivat kutsua, ja heitä\nkerääntyikin runsaat kaksisataa. Kun miehet suuren riemun vallassa\nolivat täyttäneet junan, suljettiin vaunujen ovet, aseistetut\nvartijat asettuivat oville, ja juna lähti liikkeelle. Senjälkeen ei\nmatkustajilta enää kysytty mitään, ja heidän mielialansa laskeutui\nhyvin apeaksi, kun jossakin satamassa heidät komennettiin vaunuista\nulos ja annettiin määräys marssia laiturissa odottavaan laivaan.\n\nKurjan merimatkan jälkeen saapuivat he sitten Kuolan niemimaan\npohjoisrannikolla olevalle Svjetoi Noss-niemen takana sijaitsevalle\nvankileirille. Kuvaus tästä vankileiristä oli tosiaankin kaamea, se oli\nsuorastaan \"ryssän helvetti\". Parakit olivat tuulenkestämättömiä, puita\nei ollut millä lämmittää ja nälkää kärsittiin. Keripukki alkoi raivota,\nse teki tuhotonta jälkeä vankijoukossa, tarttui vielä vartijoihinkin,\nsillä minkäänlaista laivaa ei saapunut elintarpeita tuomaan, ja silloin\nkun kertojamme läksi sieltä, oli koko lähes kolmesataisesta joukosta\nelossa tuskin kymmenesosa.\n\nMutta palaamme takaisin Muurmannin tapahtumiin. Syksyllä 1919,\nenglantilaisten vielä ollessa Muurmannilla, lähetti Suomen hallitus\nsinne kaksi edustajaansa: kapteeni J.W. Snellmanin yhdysupseeriksi sekä\naikaisemmin siellä Suomea edustaneen Eero Lampion konsuliksi valvomaan\nsiellä oleskelevien suomalaisten etuja.\n\nTämä viimeksimainittu määritelmä oli varsin laajaperäinen. Lampio ei\ntiennyt, pitikö hänen valvoa myös punikkisuomalaisten etuja, johonka\nhän ei mitenkään voinut suostua, sillä edellisenä keväänä olivat kaikki\nsuhteet katkenneet heidän väliltään. Hädin tuskin oli Lampio päässyt\nVapun korvissa pakenemaan Suomen puolelle, ja sikäläiset punikit\nodottivat häntä jo hirttosilmukka valmiina.\n\nLaukattuaan pari viikkoa ministeriöstä ministeriöön Helsingissä, ja kun\nei mitään toimintaohjeita annettu, päätteli hän mielessään, että hänen\nvalvontamääräyksensä tarkoitti pääasiallisesti Muurmannille tulevien\nsuomalaisten etuja, ja näin aivoitellen matkusti hän sinne.\n\nHeti Muurmannille tultuaan joutui Lampio kosketuksiin Tokoin kanssa,\njoka silloin vielä oleskeli siellä. Lampio tuli henkilökohtaisesti\ntuntemaan Tokoin hyvin, hän sanoo, että kun vanhat riitaisuudet oli\nselvitetty — nimittäin Lampion väkivaltainen pako punikkien kynsistä\nedellisenä keväänä — niin juttelu kävi avonaisesti.\n\n\"En vieläkään\", sanoo hän, \"pääse siitä käsityksestä, etteikö Tokoi\npohjaltaan olisi ollut rehellinen suomalainen — suursuomalainen. Kaikki\nhänen edesottamisensa Muurmannilla ollessaan suomalaisen legioonan\npäällikkönä viittaavat siihen. Ei ole pieni se vaikutus, jonka\nTokoi englantilaisiin teki puhuessaan heille Karjalan liittämisestä\nSuomeen ja niistä oikeuksista, jotka Suomella Petsamoon ovat.\nKansanvaltuuskunnan jäsenenä tiesi hän englantilaisille tarkalleen\nesittää kansanvaltuuskunnan ja silloisen Venäjän hallituksen\n(bolševikkien) välisen sopimuksen. Tokoin vaatimus oli: Petsamo\nSuomelle Rajajoen sopimuksen perusteella, ja raja vedettäisiin\nKorvatunturista suoraan Supukan lahteen Kalastajasaarennolla.\nTämän Suomen oikeutetun vanhan vaatimuksen oli Tokoi saanut\ntaotuksi englantilaisten päähän, jotka vuorostaan esittivät asian\nPohjois-Venäjän hallitukselle. Tällä Tokoin kylvämällä pohjalla\nei suinkaan ollut vaikeata — sittenkun Muurmannin varakuvernööri\nJermoloff otti puheeksi suomalaisen apujoukon lähettämisen\nKannanlahteen valkoryssien avuksi — pyytää häneltä vastikkeena\nvähäpätöistä Petsamon aluetta. Kernaasti olisikin hän, sekä hänen\nesityksestään Pohjois-Venäjän valkoisten joukkojen ylipäällikkö de\nMiller tähän myönnytykseen suostunut, mutta meidän hallituksemme\nteki taas tavanmukaisen: kaksi kuukautta mietintöaikaa — eli niin\nkauan, että Millerin rintama sortui, ja asia oli jo lukossa. Samoihin\naikoihin myönnettiin sitten 150-miehisen apuretkikunnan lähettäminen\nKannanlahteen, mutta silloin ei sillä olisi ollut enää mitään\nmerkitystä, sillä valkoisten venäläisten rintama sortui.\"\n\nNäin kertoo paikanpäällä asioita seurannut konsuli Lampio, joka\nhyvin tunsi sikäläiset olosuhteet. Kuten tapausten myöhäisempi\nkehitys sittemmin osoitti, olisi minkään apuretkikunnan lähettäminen\nvalkoisille ryssille ollut tarpeetonta, sillä vaikka de Miller\nmuodollisesti ja olosuhteiden pakosta suostui luovuttamaan Petsamon\nSuomelle ja lähetti sinne sotilasasiamiehensäkin, on huomattava, että\nvalkoiset venäläiset eivät tunnustaneet Suomen itsenäisyyttä, jota\nseikkaa kenraali Maynard pitää suurena virheenä ja lyhytnäköisyytenä ja\nsanoo sen vaikuttaneen suuresti Millerin häviöön.\n\nSaksan romahduksen jälkeen oli englantilaisten eniten pelkäämä\nuhka, vedenalaisten aseman perustaminen Jäämeren rannalle, poissa.\nHe rynnistivät kuitenkin vielä bolševikkeja vastaan, taistelivat\nÄänisjärvellä samoihin aikoihin kuin suomalaiset vapaaehtoiset joukot\nAunuksessa, mutta ihmeellistä kyllä eivät epäluuloisina ryhtyneet\nsuomalaisten kanssa yhteistoimintaan, vaikka molemmilla oli sama\nvihollinen. Yhteisin voimin olisivat he voineet lyödä bolševikit, mutta\nnyt englantilaisten joukko hupeni päivä päivältä. Itä-Karjalan asiassa\nnäiden taisteluryhmien suunnitelmat kävivät ristiin ja suomalaisten\npoistuttua Aunuksesta tuli englantilaisille siellä tukalat olot, joten\nkenraali Maynard veti joukkonsa takaisin Muurmannin linnoitettuihin\nasemiin.\n\nSenjälkeen hän kiinnitti huomionsa Millerin joukkojen\nkuntoonsaattamiseksi, jotta ne voisivat yksinään käydä sotaa, ja\ntalvella 1920 englantilaiset lopullisesti jättivät Muurmannin rannikot\nja purjehtivat kotiinsa.\n\nOn sanottu, että Itä-Karjala olisi pitänyt vallata heti vapaussodan\njälkeen, mutta muistettakoon, että jos sen teimme saksalaisten kanssa,\nniin olisimme joutuneet taistelemaan englantilaisia vastaan, ja Saksan\nhävittyä sodan olisimme me olleet voitettujen listalla. — Mitenkähän\nolisi nyt Suomen itsenäisyyden?\n\n\n\n\nIII.\n\nSUOMALAISET VIENAN-KARJALASSA.\n\n\nRenvallin Petsamon-retki olisi kenties tullut asiallisemmin\njärjestetyksi, joten siitä olisi voinut olla tuloksiakin, mutta\nkevättalven tapaukset Pohjois-Suomen itärajalla vaativat liikenevät\nvoimat sinne. Koska näillä tapauksilla oli myöskin kantavuutta\nPetsamon myöhäisempiin vaiheisiin nähden ja suoraan sanoen koko Suomen\nvapaussodalle, pysähdymme niitä hetkeksi tarkastelemaan, varsinkin kun\nniistä yhä edelleen liikkuu harhaanjohtavia tietoja.\n\nEnnenkuin Jääkäripataljoona 27 läksi kokonaisuudessaan Saksasta\nSuomeen, lähetettiin sieltä pienempiä ryhmiä etukäteen Ruotsin kautta\nsuorittamaan erikoisia tehtäviä. Ruotsi oli silloin jo näyttänyt oman\nkantansa vapaussotaamme nähden, tällaisia salaisia retkeilijöitä\nkatsottiin epäluuloisesti, ja heidän sieti varotellen liikuskella.\nNiinpä eräskin komennuskunta, johon kuuluivat Vallenius, Villamo,\nSuvirinne, Ilmoniemi ja Kolhert, saapui Stettinistä Ruotsiin\nrahtilaivoissa.\n\nMiehet osasivat kyllä suhtautua tilanteeseen — eiväthän he olleet\nensi reisun poikia — ja niinpä Villamo toimi matkalla koneenkäyttäjän\napulaisena. Kaikki pääsivät onnellisesti Tukholmaan, kuulivat siellä,\nettä Pohjois-Suomessa tarvittiin juuri nyt kipeästi jääkäreitä, ja niin\nheidän erikoistehtävänsä sai väistyä tämän kiireellisemmän asian tieltä.\n\nPunaiset olivat idästä päin järjestäneet hyökkäyksen Pohjois-Suomeen\nvalkoisen armeijan selkään, aikomuksella nostaa sikäläiset punaiselle\naatteelle alttiit kansankerrokset ja ulottaa toimintansa aina\nSkandinaavian maihin saakka. Sitä varten oli helmikuun 27. p:nä\nlähtenyt punakaartilaisjoukko Helsingistä Pietarin kautta Muurmannille.\nJohtajana toimi \"Arkangeli-retkikunnan päällikkö\" Kosti Tamminen\nja joukkoon kuului kaikkiaan 88 henkilöä. Pietarista he läksivät\nmaaliskuun alussa mukanaan paljon kiväärejä, 1 miljoona patruunaa,\n4 konekivääriä ja 120 konekiväärivyötä. Suuren pettymyksen tuotti\njoukolle se, että Pietariin pakotettiin jäämään 30 suksimiestä\ntoimittamaan tiedustelupalvelusta.\n\nKannanlahteen päästyä alettiin kerätä joukkoja, ja retkikuntaan\nkuuluikin sitten 1.400 miestä, joista 900 Knäsöissä ja 500\nKannanlahdessa. Knäsöin joukon tuli maaliskuun 20. päivänä edetä\nrajalle Iivo Ahavan johdolla. He pääsivätkin vastusta kohtaamatta\nAla-Kurtin kylään, mutta silloin oli jo rajan tällä puolen ryhdytty\nvastatoimenpiteisiin.\n\nEnsi aluksi lähetettiin heitä vastaan 50 miestä vääpeli L.\nJokelan johdolla. Tuntsajoen jäällä kohdattiin 300-miehinen\npunakaartilaisjoukko, syntyi taistelu, ja punaiset pakenivat suin päin\nrajan yli. Punaisten kiireellistä pakoa todistaa se, että he rekiään\nkeventääkseen pudottelivat kiväärilaatikoita tiepuoleen. Nämä kiväärit\nolivat aiotut Pohjois-Suomesta nostetulle punaiselle väestölle, mutta\nnyt ne joutuivat toisiin käsiin.\n\nVillamo ja Ilmoniemi hoitelivat ohjaksia Kuolajärvellä, Vallenius\nmäärättiin Kuusamon joukkojen päälliköksi, ja hän sai vielä toisia\nsaapuneita jääkäreitä avukseen, m.m. Autin, Mannisen ja Nummelinin.\nPunaiset olivat näet päättäneet kohdistaa nyt hyökkäyksensä Kuusamoon\npäin.\n\nVastapainoksi näille punaisten manöövereille lähetettiin itää\nkohti kolme eri retkikuntaa, yksi Aunukseen, toinen Uhtualle käsin\n(everstiluutnantti Malmin retkikunta), ja kolmannen muodostivat\nedellämainitut pohjoiset joukot. Koska sotahistorioissa on jo\ntaistelujen kulku yksityiskohtaisesti selostettu, kerron vain muutamia\nasioita ja olosuhteita valaisevia seikkoja pohjoisen retkikunnan\nvaiheista.\n\nValleniukselle luvattiin 500 miestä Kuusamoon, niistä lähes parisataa\nvasta Kuusamossa rekryteerattuja, jotka hän otti vastaan siellä.\nJoukkojen kuntoisuus ei ollut kehuttava, niitä ei keritty kunnolleen\nkouluttaa, ja joukossa lienee ollut punaisiakin aineksia.\n\nOman maan säästämiseksi oli sotatoimet päätetty siirtää rajan taakse,\nmutta silloin sattui tapaus, joka huonosti ja arkaillen käsiteltynä\nolisi saattanut koitua koko retkikunnalle kohtalokkaaksi. Eräänä\naamuna, kun Vallenius oli antanut lähtömääräyksen, saapui vääpeli\nValleniuksen huoneeseen ilmoittaen, että komppania kieltäytyy\nlähtemästä, sillä he eivät ole velvollisia taistelemaan rajan takana.\n\nHyvät neuvot olivat nyt tarpeen, mutta Vallenius ratkaisi asian\nlyhyesti. Hän meni pihalle, jossa joukot olivat kokoontuneina, nousi\nrekeen seisomaan, veti pistoolinsa kotelosta ja kysyi:\n\n\"Kuka täällä nyt on se mies, joka ei halua lähteä rajan taakse?\"\n\nHän odotti vastausta, mutta yksikään mies ei astunut rivistä esiin.\n\n\"Siis kaikki olemme yksimielisiä siitä, että lähdemme. Joka mies\nsuksille.\"\n\nLähdön piti määräyksen mukaan tapahtua vasta viiden tunnin kuluttua,\nmutta tärkeätä psykologista hetkeä hyväkseenkäyttäen määräsi Wallenius\njoukon heti matkalle, koska hän tiesi, että paikallaanolo kasvattaa\nkapinallista henkeä. Eikä muita sanottavia rettelöitä sitten\nsattunutkaan.\n\nMutta kuinka olisi käynyt, jos hän olisi hätkähtänyt ja ryhtynyt\nneuvotteluihin vastahakoisten kanssa? Kenties toisetkin komppaniat\nolisivat ruvenneet rettelöimään, mahdollisesti liittyneet rajan\ntakaa tunkeutuviin punaisiin, ja asialla olisi ollut arvaamattomat\nseuraukset. Nyt se kuitenkin saatiin eteenpäin, ja vaikka Soukelon\nkylää huhtik. 8. p. 1918 ei kuusituntisen taistelun jälkeen saatukaan\nvallatuksi, vaikutti se kuitenkin moraalisesti punaisiin, ja he\nalkoivat vähitellen vetää joukkojaan pois Vienan Karjalan kylistä.\n\nMyös Kuolajärven joukoissa ilmeni kapinallisuutta, ja ihmistuntijana\nkukin päällikkö koetti rauhoitella omia osastojaan, ettei suurempia\nhäiriöitä päässyt syntymään. Luutnantti Ilmoniemen komppaniassa ilmeni\nkerran tottelemattomuutta, ja mikäli minulle kerrottiin, kutsui\nluutnantti komppanian pihalle ruoturintamaan ja piti heille moraalisen\npuheen näin sanoen:\n\n\"Tiiättenkö te pojat, mitä te olette nyt tehneet? Te olette ryhtyneet\nkapinoimaan sota-aikana, ja tiiättenkö te, minkä rangaistuksen te\nolisitte ansainneet? Sotalaki määräisi teijät kaikki ammuttaviksi.\nYmmärrättekö? — Suatte männä.\"\n\nPojat menivät kasarmiin ja alkoivat miettiä suurta rikostaan, ja siihen\nse kapinahomma unohtui.\n\nKapteeni Villamo taas ei ryhtynyt pitempiin puheisiin poikien kanssa,\nsillä hänellä oli toisenlainen luonne. Se, minkä hän sanoi, oli\nuskonkappale, sitä oli noudatettava, koska sotatilanne vaati juuri\nniin olemaan. Niskoittelu nujerrettiin valituin sanoin, ja ellei\nkomppania aamuisin kokoontuessaan seisonut linjasuorassa rivissä, niin\nse ojennettiin pistoolilla pitkin miesten nenänvartta. — Tämä voi\nolla sotamiesten kertomaa satuakin, mutta tulokset olivat kuitenkin\ntyydyttäviä, eikä Villamoa suotta jälkeenpäin mainittu \"Lapin kaaniksi\"\ntai \"Lapin kuninkaaksi\", eikä kukaan häntä siellä pahalla muistele —\neivät järkevät vastustajatkaan. Sillä noilla pohjoisilla perukoilla\nhenkilökohtainen rohkeus merkitsee enemmän kuin sata miestä, sille\nymmärretään siellä antaa arvonsa.\n\nVähitellen vallattiin punaisilta kaikki Vienan-Karjalan kylät\nMuurmannin rataa myöten. Tämä retkikunta oli muuten ainoa, joka saapui\nMuurmannin radalle. Sinne lähetettiin nimittäin partioita katkomaan\nrataa sopivista kohdin.\n\nJälkikuljetus oli kuitenkin vaikeaa, muonankuljetus tuotti\nhankaluuksia, eivätkä miehet tyytyneet yksinomaan poronlihaan, joka\nsiellä oli pääasiallisena ravintona. Jotenkuten olisi tämäkin asia\nvielä saatu järjestetyksi, mutta miehistön palkkoja ei saapunut.\nTietäen ja ymmärtäen, kuinka tärkeä tekijä palkka on sotamiehen\nelämässä, päätti Vallenius järjestää asian omin päin. Yhdessä Villamon\nkanssa tekivät he vekseleitä omiin nimiinsä, ja heinäkuuhun mennessä\nniitä oli jo kerääntynyt 137.000 mk, jotka kaikki oli käytetty miesten\npalkkoihin.\n\nVallenius ilmoitti Koutajärveltä hallitukselle ja saksalaisille,\njotka myös silloin pyrkivät Vienan-Karjalaan, että ellei rahoja ja\nmuonaa toimiteta kahden viikon aikana, niin hän vetää joukkonsa pois\nKoutajärveltä ja edelleen, sikäli kuin tarve vaatii.\n\nKaksi viikkoa kului, mutta mitään ei kuulunut vastaukseksi. Silloin\nVallenius marssitti joukkonsa rajaa lähempänä oleviin kyliin, mutta\nsilloin tuli myös hallitusherroille samoinkuin saksalaisillekin hätä\nkäteen. Saksalaiset tiedustelivat, millä ehdoin Vallenius suostuu\nvaltaamaan uudelleen jättämänsä paikat, ja hän vastasi jo kyllin\nselvästi ilmoittaneensa ehdot. Hallitukselta saapuikin sotilaitten\npalkat, saksalaisten avustuksella saivat he muonitusta, ja niin marssi\nhän uudelleen Koutajärvelle.\n\nSuomalaisten joukkojen poissaollessa olivat englantilaisten johtamat\npunaiset joukot taasen saapuneet Koutajärvelle. Heidän päällikkönään\ntoimi siellä englantilainen kapteeni, — kuten edellisestä luvusta jo\ntiedämme.\n\nVallenius antoi määräyksen kiertää kylä maan puolelta kolmelta\ntaholta ja ottaa koko siellä oleva joukko elävänä. Aamuyöstä tehtiin\nsaartoliike, mutta ennenkuin kolmas joukkue ehti paikoilleen,\nlähettivät toiset joukkueet partioita kylään. Englantilainen kapteeni\nheräsi hälinään, hyppäsi sängystään portaille ja huomattuaan olevansa\nsaarrettuna vihelsi kimakasti pilliin ja lähti pitkillä koivillaan\njuoksemaan vielä saartamatta olevalle sivustalle, josta onnistui\nlivahtamaan pakoon. Ilman suurempaa vastarintaa punaiset perääntyivät\nsitten kylästä, ja Valleniuksen joukot miehittivät sen.\n\nKun varsinainen sota oli lopussa, vedettiin nämä joukot sitten takaisin\nSuomen puolelle. Mutta ne olivat tehneet tehtävänsä, ne olivat\ntukahduttaneet punaisten valtaanpääsy-yrityksen Pohjois-Suomessa,\nestäneet punaisten lyömästä veljenkättä Skandinaavian punaisille ja\npalauttaneet rauhalliset olot napapiirin seutukunnille.\n\n\n\n\nIV.\n\nTOINEN RETKIKUNTA PETSAMOON.\n\n\nRenvallin retken jälkeen hallitsivat englantilaiset Petsamoa. Uutta\nsotaretkeä suunniteltiin, mutta koska olisi jouduttu taistelemaan\nenglantilaisia vastaan, saivat suunnitelmat raueta. Alkutalvesta\nvuonna 1920 kuultiin sitten, että englantilaiset olisivat vetäytyneet\npois Petsamosta. Liittolaisten ja kenraali de Millerin joukkojen\nyhdistetty hyökkäys bolševikkeja vastaan näytti menestyvän hyvin,\nja silloin Suomen hallitus päätti ottaa, mitä oli aikoja sitten\nluvattu, ja se määräsi uuden retkikunnan lähetettäväksi Petsamoon.\nEi valloitusretkelle, vaan \"valvomaan siellä olevaa Suomen valtion\nomaisuutta\", kuten hallitus sanamuodon määritteli. Olihan siellä\nmajataloja y.m., joiden kohtalosta ei tiedetty mitään.\n\nVuoristoprikaatista valittiin retkikunnan miehistö, ja sen\nsotilaalliseksi johtajaksi määrättiin kapteeni Sippus. Poliittiseksi\njohtajaksi tuli majuri Vallenius, ja sai hän ministeri Holstilta sitä\nvarten uljaan valtakirjan. — Hän muuten jäljestäpäin sai kantaa vastuun\nniin sotilaallisesta kuin poliittisestakin johdosta.\n\nJoukon vahvuus oli määrätty 60 mieheksi. Sen katsoivat johtajat\nkuitenkin aivan riittämättömäksi ja pyysivät suurempaa joukkoa, mutta\nhallitusherrat Helsingissä aprikoitsivat asiaa ja tulivat siihen\ntulokseen, että suuremman joukon lähettäminen ei ole suotavaa eikä\nmahdollistakaan. Jonkinlaisena lohdutuksena sanoi eräs hallituksen\nherroista majuri Valleniukselle Oulussa ennen lähtöä, että jos heidän\nkimppuunsa siellä hyökätään, niin pitäisi pyytää hyökkääjien odottamaan\nsiksi, kunnes keritään sähköttämään Suomen hallitukselle. Piti siis\nkoettaa elää sovinnossa ja veljeillä siihen saakka, kunnes hallitus\nkerkiäisi kokoontua istuntoonsa ja asettaa komitean pohtimaan, oliko\nsyytä tapella vai livistää. Tilanteen ymmärtävälle johtajalle oli\ntämä sangen laiha neuvo, ja omasta mielestään oli hän jo alunperin\nsitä mieltä, että asia päättyy verisesti, josta seikasta hän muuten\nlähtiessään huomauttikin.\n\nJääkärikapteeni Autti oli Ivalossa komppanianpäällikkönä silloin,\nkun tämä kuusikymmenmiehinen valloitusjoukko samoili Jäämerta kohti,\nja hän sai tehtäväkseen toimia etapin hoitajana, lähettää miehet ja\nmuona edelleen, ja apunaan oli hänellä kapteeni Suvirinne, joka Autin\nseurattua joukon mukana Petsamoon jäi yksin hoitelemaan etappia.\n\nMutta tällaisen etapin hoito on vähän toisenlaista kuin jossakin\nrautateiden tienristeyksessä. Miehet olivat suurimmaksi osaksi\nEtelä-Pohjanmaalta, nähtävästi tottumattomia näin pitkiin matkoihin, ja\nLapin tuuli on purevaa. Niinpä kun miehet saapuivat Autin luo joukkueen\nverran erällään, oli miltei jokainen mies jäädyttänyt varpaansa. Ensi\ntyöksi täytyi heitä juoksuttaa neljännestunti avojaloin lumessa, jotta\njalat saataisiin sulamaan ja veri liikkeelle; sitten vasta ruvettiin\najattelemaan ruokaa.\n\nNäin saatiin joukko vähitellen rajalle, viimeiseen suomenpuoleiseen\nkämppään, jonka nimi oli Isänmaa. Rajan takana ensimmäisellä ryssien\nkämpällä ei ollut yhtä isänmaallista nimeä, sillä sen nimi oli, kuten\nkartastakin näkyy, vain P—e. Vaikka se nyt riippuu siitäkin, kuinka\nkukin tuon isänmaallisuuden ottaa.\n\nMajuri Vallenius sekä adjutantti Autti ja \"Paha-Mosku\" — lähemmin\ntunnettuna Aleksi Hihnavaaran nimellä — kävivät ensin tällä kämpällä\ntiedustelumatkalla. Pitkin matkaa oli puhelinjohtoa vedetty mukana,\njotta aina oltiin yhteydessä taaksepäin, ja nyt sidottiin Suomi ja\nPetsamon lääni rautalangalla toisiinsa.\n\nMuonan ja muiden tarpeiden kuljetukseen tarvittiin poroja, ja sitä\nvarten annettiin lappalaisille määräys saapua poroineen komennuskunnan\nkäytettäväksi. Mutta eiväthän lappalaiset käsittäneet, mitä \"määräys\"\nmerkitsi, he eivät tulleetkaan määräpäivänä, suurin osa jäi tykkänään\ntulematta. Onneksi saapui silloin nälkäisiä kolttia neljälläkymmenellä\nporolla pyytämään ruokaa uusilta isänniltä. Näiden poroilla saatiin\nruokatavarat sitten kuljetetuiksi eteenpäin.\n\nHallitus myönsi sittemmin viidenkymmenen ajoporon ostoa varten 45\n000 markkaa, ja täten jälkikuljetus helpottui, mutta nyt oli vielä\nturvauduttava kolttien poroihin.\n\nTie Nautsista oli aivan ummessa. Kolme miestä hiihti rinnan edellä\npolkemassa lunta, jotta porot pääsivät kulkemaan, ja niin mennä\nkihnutettiin Pitkäjärvelle. Kuten aikaisemmin on kerrottu, oli siellä\nJakolan talo hyvä kortteeripaikka, lämmin ja ystävällinen, mutta kun\nsitten päästiin Salmijärvelle, kohtasi retkeilijöitä murheellinen näky.\nVain kahteen taloon, Porttiin ja Paanaseen olivat asukkaat jääneet\nkotiin, toiset oli jätetty autioiksipa niistä johtivat veriset ja\nrapaiset jäljet Norjaan. Renvallin retken ja Siposen murhan muisto\nsekä muutamilla kenties paha omatuntokin oli herättänyt kauhun uusia\ntulijoita kohtaan, ja niin he olivat jättäneet kontunsa. Kun eivät\nkiireessä muutenkaan saaneet elukoitaan mukaansa, olivat hätäpäissään\niskeneet kirveellä kalloon ja raastaneet verta valuvat, höyryävät\nraadot kelkoilla ja pulkilla mukanaan Norjan puolelle.\n\nKun tulijat tiedustelivat jäljellejääneiltä, mikä tällaisen kiireen\noli aiheuttanut, kertoivat asukkaat yleisesti luullun, että nyt sieltä\nsaapuu \"Lapin Kauhu\", Villamo, ja hänen tuloaan ei kaikkien sisu\nsietänyt jäädä odottelemaan. Mahtoi niillä kiireellälähtijöillä olla\nselvittämättömiä kalavelkoja Villamon kanssa, ja siksi he ottivat\nvuoteensa ja muut parsellinsä vaeltaen Norjan turviin.\n\n\"Tohinapäällikkö\" Raita laitteli Salmijärvellä puhelimet kuntoon,\nja pian saatiin kuunnella puheluja aina Muurmannista saakka, sillä\nSalmijärveltä vei sinne Petsamon kautta valmis puhelinjohto. Se ei\nkylläkään saattanut koko matkaltaan olla enää aivan kunnossa, mutta\nnäiden pohjoisten seutujen maaperä on niin malmipitoista, että ääni\nkuuluu heikoimmillakin johdoilla. Kerran — myöhemmin — kävi niin,\nettä muistaakseni Heikinpaikan ja Alaluostarin välinen johto joutui\nepäkuntoon. Toisinaan kuului erinomaisen hyvin, mutta toisinaan ei\nsaatu yhteyttä ollenkaan. Tämä tuli haitalliseksi toiminnalle, ja niin\nlähetettiin partio tunturille tutkimaan linjaa. Se löysikin vian,\nlanka oli katkennut ja katkenneet päät pudonneet parin metrin päähän\ntoisistaan tunturiin kallionrinteeseen, joka tunturin tuulista riippuen\nmilloin paistoi mustana, milloin taas oli lumen peittämä. Kun nyt\nlangat sattuivat koskettamaan tunturiin, johti se malmipitoisuutensa\ntakia äänen paremmin kuin kuparijohto, mutta kun tuulet taas työnsivät\nlunta lankojen alle, katkesi yhteys tykkänään.\n\nKun Salmijärvellä ei oltu selvillä, minkälaista väkeä Petsamossa\nmajaili, lähtivät luutnantti Eero Manninen — jota kutsuttiin\nasessööriksi — ja vääpeli Teira sinne tiedustelemaan. Selkäreput\nlyötiin täyteen isolaattoreja, ja he matkasivat Suomen valtion\npuhelinjohtojen korjaajina.\n\nSivumennen mainittuna nämä puhelinlaitteet olivat lappalaisille\nsuuren ihmetyksen esineinä. Lankaa he olivat kyllä nähneet ennenkin,\nmutta repuntäyteiset lasiset ja porsliiniset isolaattorit olivat\nkummia kapineita, niillä kun oli niin outo nimikin. Lapin asukkaalle\nominaisella oppivaisuudella he kuitenkin nopeasti tutustuivat näihinkin\nlaitteisiin, muovailivat nimeä, ja vielä nytkin tunnetaan siellä\nnämä puhelineristäjät senaikaisilla nimityksillä. Isot, sellaiset\nvihreälasiset, ne olivat oikeita isolaattoreja, jotavastoin pieniä,\nporsliinisia kutsuttiin yksinkertaisesti vain laattoreiksi.\n\nRetkikunta odotti Salmijärvellä, kunnes tiedustelijat palasivat\nilmoittaen, että Petsamo on avoin astua sisälle.\n\nYli tunturien sinne siis kavuttiin joukon yhä huvetessa, sillä matka\noli pitkä. Joka pysähdyspaikkaan oli jätettävä puhelinvartijoita,\nyhdysmiehiä, tiedustelijoita ja niin poispäin. Niinpä kun Petsamon\nalaluostarille saavuttua Vallenius keräsi tämän alkujaan 60-miehisen\nretkikuntansa nimenhuutoon, oli jäljellä vain 13. Se oli nyt se\nPetsamon valloitusjoukko, jonka Helsingissä istuva hallitus arveli\nvielä näyttävän ihmeitä jälkimaailmalle.\n\nAlaluostari sopi niin asemansa kuin rakennustensakin puolesta hyvin\nkortteeripaikaksi, ja siihen retkikunta ensiksi asettui.\n\nMutta oli muitakin, joilla oli olevinaan vaatimuksia Petsamossa. Kuten\nedellisestä muistamme, hallitsi kenraali de Miller näihin aikoihin\nvoitollisena Pohjois-Venäjällä. Kaikkien valkoisten venäläisten katseet\nolivat suunnattuina sinne, he uskoivat, että hän voitokkaasti etenee\nMoskovaan saakka ja kukistaa bolševikit.\n\nMutta kuten tavallista näissä valkoisten venäläisten joukoissa, olipa\nniillä sitten Vrangelin, Judenitshin, Koltshakin tai Millerin kyltti,\n— niistä puuttui miehiä, nimittäin rivimiehiä. Armeijoitten pääluku\nja muonavahvuus ilmoitettiin kyllä melko huomattavaksi, mutta niistä\noli suurin osa kenraaleja tai vähintäin esikuntaupseereja, jotka siis\nlaativat suunnitelmia ja komentelivat, mutta komennettavia ei ollut\nriittävästi. Ja sellainen asiaintila on joukon menestymiselle ikävä.\nKun sitten Millerin romahdus tapahtui ja joukot nousivat laivoihin\nsiirtyäkseen englantilaisten turviin, kertoivat norjalaiset, että yksi\nlaivanlastillinen oli ollut pelkästään kenraaleja. — Mutta norjalaiset\nsaattoivat liioitellakin.\n\nKuten myös muistamme, olivat englantilaiset panneet toimeen rekryyttien\noton valtaamillaan alueilla, vaikkakin tämä toimenpide ei johtanut\nsuotuisiin tuloksiin eritoten Karjalassa, koska karjalaisten\nvapaudenpyrkimyksiin suhtauduttiin kielteisesti, ja siksi oli\nkarkaaminen yleistä. Asiain tila muuttui vielä pahemmaksi sen jälkeen,\nkun englantilaiset poistuivat ja Miller jäi yksinään hoitelemaan\nasioita. Ruokaa hänellä kyllä oli, mutta miehiä olisi tarvinnut lisää\nsamoinkuin kenraalien ratsuille heiniä, ja hän päätti panna toimeen\nuuden värväyksen.\n\nNäissä tarkoituksissa oli myös Petsamoon saapunut kenraali Millerin\nlähettämä esauuli Sokolnikoff valtuutettuna ottamaan miehiä ja heiniä\nrintamalle. Mutta silloin saapui sinne suomalainen retkikunta, ja\nse pani kerrassaan topin Millerin lähetin vaatimuksille. Mitä on\nPetsamossa, se jää myös sinne, sanottiin esauulille, eikä hän sittemmin\nenää uusia vaatimuksia tehnytkään.\n\nTämä oli sangen tärkeä toimenpide retkikunnan puolelta, sillä kansa\nnäki, että nämä uudet isännät ovat aivan toista maata kuin ryssät, ja\nsiksipä se jo alunperin suhtautui retkikuntaan ystävällisesti, seikka,\njoka oli sangen tärkeä retkikunnan vähälukuisuuden vuoksi.\n\nEsauuliin suhtauduttiin retkikunnan puolelta kuitenkin lojaalisesti,\nhänen sallittiin asua Alaluostarin yläkerrassa komean maatuskansa ja\npikkulapsensa kera, ja kuuleman mukaan jotkut upseeritkin viihtyivät\nyläkerrassa hyvin. Kohta esauuli sitten palasikin takaisin kenraalinsa\nluo toimittamattomin asioin.\n\nEi kenraali Miller tätä kuitenkaan pahaksi ottanut. A kun ei saanut,\nniin ei saanut. Huolimatta siitä, että hän ei tunnustanut Suomen\nitsenäisyyttä, kuten Maynard kertoo, halusi hän kuitenkin pitää yllä\nsotilaallisia suhteita retkikunnan kanssa, ja hän lähetti sinne\nLewitsky-nimisen yhdysupseerin. Tämän yhdysupseerin kohtalo muuttui\nsitten sangen traagilliseksi. Hän asusti Petsamossa niin kauan\nkuin suomalaiset joukot olivat siellä, ja näiden poistuessa jäi\nsinne edelleenkin varoituksista huolimatta. Bolševikit hänet sitten\nvangitsivat, veivät laivaan, hakkasivat kilon palasiin ja polttivat\nlaivan höyrypannun alla.\n\nRetkikunta järjesti nyt aluksi olonsa miten kuten voi, ja ensimmäiseksi\noli tietysti tutustuttava seutuun. Miehistöstä oli puute, ja\nhallitukselta pyydettiin lisäväkeä, mutta turhaan.\n\nJärjestettiin kenttävartiot. Kapteeni Autti sai tehtäväkseen hoidella\nvuonon suupuolen, ja ensimmäinen työ oli käydä sammuttamassa avomeren\näärellä oleva majakka. Sotamies tekee mitä käsketään, mutta siellä\nei ollut kunnollisia haahtia. Vain pieni purjealus oli, ja kaikki\nalkuasukkaat mitä vakavimmin varoittivat lähtemästä matkalle, mutta\nminkä suomalainen saa päähänsä, sen hän tekee vaikka uimalla.\n\nNeljä miestä kuului retkikuntaan: kapteeni Autti, vääpeli Svärd ja\nkaksi sotilasta. Alkumatka sujui myötätuulessa hyvin ja laulellen\nlasketeltiin vesiä majakalle saakka. Se oli kaasulla käypä, ja\nnähtävästi miehemme eivät olleet oikein perillä tällaisen majakan\nhoidosta, saati sitten särkemisestä, sillä repiessään muutamia putkia\nja pultteja olivat he polttaa itsensä. Joka tapauksessa saivat he\nmajakan sammumaan, ja sitten piti yrittää takaisin vuonoon, mutta se\noli jäädä pelkäksi yritykseksi.\n\nKaikkihan tunnemme meren nousu- ja laskuvedet, mutta ken ei ole\njoutunut soutamaan Jäämeren virtoja vastaan, hän ei myöskään tiedä,\nmiltä tuntuu soudella luodetta vasten purevassa viimassa vastatuuleen.\nEtelämerillä nousee vuoksi vajaan metrin korallisärkälle, mutta\nJäämerellä se huuhtoo rantakallioita kolmenkin metrin korkuiselta,\nja kun luode pakenee Petsamonkin vuonosta, on sillä eri kiire, eikä\n\"sjöötallakaan\", kolmihankaisella meriveneellä, mahda sille mitään.\n\nSiksipä tämä majakkaretkikuntakin souteli ainakin tunnin, mutta ei\npäässyt majakan luota minnekään. Jäämeren talvipäivä on lyhyt, ja pimeä\npakkasi päälle, eikä vuonon suu tullut lähemmäksi. Silloin päättivät\nmiehemme soutaa lähimpään rantaan, hylätä veneen sinne ja kavuta\ntunturin yli Heikinpaikkaan, jonne kenttävartio oli majoitettu.\n\nRantaan he pääsivät, mutta merenkäynti oli niin kova, ettei\nmaihinnousua ollut yrittämistäkään, ja niin oli turvauduttava taas\nhaahteen. Yön saapuessa vaimeni tuulikin, ja aamun sarastaessa\nretkikunta perin uupuneena ehti jäänreunaan.\n\nLiinahamarin ja Heikinpaikan väliselle niemelle järjestettiin\npikakiväärit. Siellä olisi ollut luonnon lahjoittamat asemat vaikka\ntykeillekin, mutta niitä ei herra ministeri tälle valloitusjoukolle\nantanut; hän arveli, että suomalaisella sisulla ja nälkävyötä\nkiristämällä päästään yhtä hyviin tuloksiin.\n\nMutta sitten laukesi siellä ryssän puolella jotakin. Kuultiin, että\nMillerin armeija oli saanut selkäänsä ja polsut hallitsivat sikäläisiä\nseutuja. Tämä tiedonanto vaikutti Petsamonkin asukkaihin kuten\nkevätsade kukkamaahan, ja jo parin päivän kuluttua näkyivät Millerin\nhäviön jäljet Petsamossakin.\n\nHeikinpaikassa isännöi siihen aikaan Olsen, jolla oli\nruijalaissuomalainen emäntä. Tölli ei ollut suuri, noin arviolta\nmuistaakseni viisi metriä kanttiinsa, mutta hyvin siellä toimeen\ntultiin ja toisiinsa suhtauduttiin. Kapteeni Autin kahdeksanmiehinen\nkenttävartio lauleli suomalaisia sotilaslauluja, emäntä kuunteli ja\nitki katkerasti; se oli heräävä kansallistunto, joka itketti. Vartiot\nkiertelivät vuonon rantoja, ja outoa oli eteläpohjalaisille pojille\nseistä ärjyvän meren partaalla, sillä silloin juuri möyrysi meri\npahimmoillaan ja koillinen vyörytteli sakkapäitään kallioitten kylkiin.\nÖisin sudet kaameasti ulvoivat tunturilla, ja kallionkoloissa ketut\nrääkähtelivät partiomiehen nähdessään.\n\nAutilla oli kyllä selvillä, ettei hän voisi sellaisilla voimilla\nvuononsuuta puolustaa, mutta käsky on käsky, ja hän oli tehnyt oman\nsotasuunnitelmansa: Pikakiväärit Heikinpaikan ja Liinahamarin välisellä\nniemellä. Kun polsujen laivat tulevat, annetaan tulta niin kauan kuin\npaukkuja riittää ja sitten livistetään tunturiin, mikäli se vielä on\nmahdollista.\n\nEräänä päivänä hälytti vartio: Miehiä lähestyy, ei vuonon suulta, vaan\nluostarista käsin. Salamana kaikki pihalle ja asemiin. Joko ne nyt ovat\nyllättäneet koko pääjoukon ja puristaneet meidät tänne niemennokkaan,\narveli Autti. Mutta hetken kuluttua hän huomasi tulijat omiksi\nmiehiksi, ja niin tehtiin aselepo.\n\nTämä tapahtui juuri silloin, kun Heikinpaikan ja Alaluostarin välinen\npuhelinjohto oli katkennut. Wallenius saapui juuri luostarille joltakin\ntarkastusmatkaltaan, sai tiedon, että Heikinpaikasta ei kuulu mitään,\nsinne on nyt tullut ryssien laivasto ja tuhonnut koko varuskunnan.\n\nHälytys oli siksi voimakas — paikkakuntalaisetkin tiesivät ilmoittaa\npolsujen laivaston saapuneen — että oli nopeasti ryhdyttävä\nvastahyökkäykseen tai ainakin ottamaan selkoa Heikinpaikan miesten\nkohtalosta. Majuri keräsi kiiruusti kaikki retkikuntalaiset, jotka\nsaatavissa olivat, järjesti tunnustelijat, sivuvartiot ja kaikki kuten\npitääkin, mutta kun hän sitten katsoi taakseen ja komensi pääjoukon\nliikkeelle, oli siellä vain suutari Helala jäljellä, muut olivat\nhuvenneet varmistukseen.\n\nPääjoukko Helalan kanssa majuri sitten hiihteli Trifonaan, komensi\nsiellä joukon asemiin, koska tunnustelijat antoivat merkkejä, että\nHeikinpaikassa jotakin liikkuu. Sitten edettiin yhä pitemmälle, kunnes\ntunnettiin miehet omiksi ja huomattiin, että hälytys oli ollut väärä.\n\nSitten palattiin takaisin luostarille, jossa hallituksen ja\nulkoministerin monisanaiset sähkösanomat taas odottivat retkikunnan\nkomentajaa muistuttaen häntä velvollisuuksistaan.\n\n\n\n\nV.\n\nPETSAMON HENGELLISTEN ASIAIN HOITO.\n\n\nKun Suomen korkeasti kunnioitettu hallitus oli tehnyt päätöksen\nlähettää joukkoja Petsamoon — olisi väärin sanoa \"tehnyt päätöksen\ntarkoituksella vallata Petsamo\" — muisti se myös kaukonäköisesti, että\nhengellistä hoitoakin on petsamolaisille tarjottava. Asia pantiin heti\nvireille, mietittiin tähän vaikeaan tehtävään soveliasta henkilöä —\npappismiestä tietenkin — ja otolliseksi katsottiin kirkkoherra Arvi\nJärventaus Sodankylästä, kirjailija ja kansantuntija, joka tiesi Lapin\nväen tarkkaan niin luita kuin ytimiä myöten. Hänhän oli pyryssä ja\npakkasessa kiertänyt jänkää ja tunturia antamassa papillista apuaan\ntarvitseville, kastanut lapsia, vihkinyt parikuntia, ja koko Lappi\ntunsi hänet.\n\nHelmikuun 5. p:nä sai siis kirkkoherra ja v.t. lääninrovasti\nesittelijäneuvos Loimarannalta sähkösanoman, jossa tiedusteltiin,\nolisiko hän heti valmis matkustamaan hallituksen asiamiehenä Petsamoon.\n\nJärventaus oli altis palveluksiin, ja niin hän sähkötti vielä samana\npäivänä valtioneuvostoon:\n\n\"Olen valmis. Viransijainen järjestetty. Odotan lähempiä määräyksiä.\"\n\nKahteen päivään ei kuulunut mitään, ja kirkkoherra jo mietti, että mitä\nne tällaiset kiireet ovat, kun ensin hätyytetään ja sitten ei puhua\npukahdetakaan. Hän sähkötti uudelleen hallitukselle pyytäen lähempiä\nohjeita ja saikin vielä samana päivänä ministeri Soiniselta vastauksen,\njossa häntä hetimiten kehoitettiin matkustamaan Petsamoon. Konsuli\nLampion mukana luvattiin lähettää \"ohjeet ja rahat myöhemmin\".\n\nHän lähti, mutta kulku oli silloisissa oloissa hankalaa, kun ei\nkyytiä saanut pyytämälläkään. Helmikuun 17. p:nä hän kuitenkin\nsaapui Höyhenjärvelle ja aloitti papillisen virantoimituksensa heti\nkastamalla neljä lasta. Seuraava pysähdyspaikka oli Salmijärvi. Suuri\nosa Salmijärven asujaimistosta oli paennut Norjan puolelle, mutta\nsiellä oli kuitenkin jäljellä neljä perhekuntaa, arviolta parikymmentä\nhenkilöä. Hän otti selvän heidän olosuhteistaan, mutta pääasiana näytti\nolevan leipä. Sitä kaivattiin kipeästi, ja norjalaiset asian älyten\nolivat valmistaneet kansaa siihen uskoon, että Suomesta ei tule mitään\nhyvää, jotavastoin Norjan kanssa voi aivan hyvin tehdä sopimuksia\nelintarvehankinnoista — ja tarpeen tullen muutenkin veljeillä. Se oli\nnimittäin Boris Gleb, jonka mahdollinen valtaus kangasteli norjalaisten\nlipeäkalaisissa aivoissa.\n\nKirkkoherra Järventaus sai tästä tiedon, ja samalla kun hän\ntiedustelee, mikä hänen olinpaikkansa tulisi olemaan, mainitsee hän\ntästäkin asiasta, ja majuri Wallenius Petsamosta vastaa hänelle näin:\n\n\"Norjan kanssa ei käsitykseni mukaan ole mitään syytä tehdä sopimusta\nelintarpeiden jaosta Paatsjokivarteen, koska Norja on juuri\nelintarvepolitiikallaan koettanut saada jalansijaa siellä erityisesti\nmahdollisen kansanäänestyksen varalle. Pyydän ilmoittamaan siellä,\nettä Paatsjokivarren asukkaat saavat milloin tahansa noutaa Petsamosta\nkuluvan kuukauden sekä maaliskuun korttiannokset. Herra kirkkoherran\npikainen tulo Petsamoon olisi erittäin suotava voidakseni jättää\ntehtäväni teille. Lampio lähtee näinä päivinä Helsingistä. Parhaillaan\nkäymässä neuvottelut Punaisen Ristin edustajan kanssa pakolaisten\nsijoituksesta tänne. Tänne myös matkalla upseereja Muurmannilta\nneuvotteluja varten. Petsamo 19.2.20. Wallenius.\"\n\nTämän johdosta kirkkoherra Järventaus matkusti kiiruimmiten Petsamoon,\njossa esitti hallituksen hänelle lähettämän sähkösanomamääräyksen\n\"toimia hallituksen asiamiehenä\" Petsamossa.\n\nTuollainen määräys velvoittaa ja valtuuttaa hyvin paljoon, — taikka\nsitten se ei edellytä mihinkään. Järventaus otti kuitenkin asian\nvakavalta kannalta, sillä pappina hän ymmärsi niskoilleen sälytetyn\nraskaan taakan, ja hän alkoi myös toimia sen mukaan. Sillä välin\noli majuri Wallenius ottanut Helsingistä käsin selvää, mikä toimi\noli kummallekin tarkoitettu. Hän saikin selvän. Majurin piti toimia\nretkikunnan \"poliittisena hoitajana\", Järventauksen taas hoitaa\nkirkolliset ja opetusasiat. He sopivatkin siis niin, että Wallenius\nhoitaa puhtaasti sotilaalliset jutut, Järventaus järjestää kirkolliset\nolot, ja kaikkea yhteishyvää tarkoittavien paperien alle kirjoittavat\nkumpikin nimensä.\n\nJoukkojen vähälukuisuuden takia ei Kalastajasaarentoa voitu miehittää,\nja olot olivat muutenkin epävarmat, josta kaikesta kirkollinen\ntoimintakin kärsi, ja niin jäi Järventaus retkikunnan sotilaspapiksi\nsekä Walleniuksen apulaiseksi, josta seikasta hän maaliskuun\nalkupuolella ilmoittikin kirkollisministeriölle.\n\nHänelle myönnettiin vielä muonituskin, taikka oli jo aikaisemmin\nmyönnetty, sillä hän sai Vaasasta Jääkäriprikaatin esikunnasta\nkirjelmän, jossa \"Jääkäriprikaati saa ilmoittaa Teillä olevan oikeus(!)\nilmaiseksi saada sotilasmuona-annokset ollessanne suomalaisten\nsielunhoitajana Petsamossa.\"\n\nJärventaus siis katsottiin sotilaan veroiseksi, koska hänelle\nilmoitettiin \"hänellä olevan oikeus\" sotilasmuona-annoksiin. Se\noli joka tapauksessa tervetullut lahja, vaikkakin sähkösanoma oli\nedellyttänyt ehkä jotakin muutakin, ja kutsuttiinhan Järventausta\nsilloin Petsamon piispaksi.\n\nLyhyenä toiminta-aikanaan kastoi hän moniaita lapsia, piti eri\npaikoissa jumalanpalveluksia, joskin usein niukkaselle kuulijakunnalle,\nväestöä kun oli vähän. Vielä hän laati suunnitelman Petsamon\nseurakuntajaostakin.\n\nMutta huomattuaan olojen sekavuuden sähkötti hän jo 22.2.20 ministeri\nAlkiolle mainiten, että tuloksien saavuttamiseksi on välttämätöntä\nsaada apujoukkoja Petsamoon, koska alkuasukkaat retkikunnan\nvähälukuisuuden vuoksi suhtautuvat heihin epäluuloisesti. Tämä\nepäluuloisuus ajan mittaan kasvoi suorastaan vihamielisyydeksi,\nkuten myöhemmin näemme. Sitäpaitsi Paatsjoen varrella asuvat olivat\nalituiseen Norjasta käsin tulevalle kiihoitukselle alttiita. Omien\njoukkojen moraalia oli siis kaikin keinoin kohotettava, sillä se\nei suinkaan kokonaisuudessaan ollut ylen kehuttava. — Sivumennen\nhuomautettakoon, että tämänkaltaisille retkikunnille ei pitäisi\nlähettää alokkaita eikä vasta värvättyjä, sillä kireän paikan tullen\nsaattavat he olla sangen alttiita kaikenlaisille \"aatteille\". Vain\nvanhempi sotilas, joka itsekin voi arvostella uhkaavaltakin näyttävän\ntilanteen ja tietää, että hyvä mieskohtainen kuri on ehdoton vaatimus\nsuotuisien tuloksien saavuttamiseksi, on omiaan tällaiselle retkelle.\n\nKun Järventaus maaliskuun lopulla kävi Norjassa, kuuli hän siellä\nyleisesti puhuttavan suomalaisissa joukoissa vallitsevasta\nkurittomuudesta. Tästä kimpaantuneena hän heti Suomen puolelle tultuaan\nmeni Harjun taloon, jossa eräs sotaväen osasto majaili. Hän kutsui\nmiehet pirttiin ja piti heille näinkuuluvan puheen:\n\n\"Tulen Norjan puolelta ja sain siellä sikäläiseltä rajakersantilta\nkuulla, että teidän joukossanne vallitsisi muka huono henki, niin\nettä te ensimmäisen tilaisuuden sattuessa olisitte valmiit pakenemaan\nNorjaan tai menemään bolševikkien puolelle. Syvästi loukkaantuneena\nmoisista häpeällisistä puheista kumosin ne jyrkästi ja sanoin, että\nsuomalainen sotilas ennemmin kuolee kuin pettää sen maan, joka on hänet\nlähettänyt tärkeää tehtävää suorittamaan. Nyt kysyn teiltä teidän\npappinanne: Olenko näin sanoessani puhunut norjalaiselle kersantille\nliikoja?\"\n\nYhteen ääneen vastasivat sotamiehet: \"Ette ole, herra kirkkoherra,\npuhunut liikoja.\"\n\nSeuraavassa talossa ei kuitenkaan ollut samanhenkisiä sotilaita, sillä\nhän ei saanut kysymykseensä mitään vastausta, jotavastoin eräs sotilas\nvain ivallisesti naureskeli. Vasta toisen kysymyksen jälkeen vastasi\nvääpeli: \"Ette ole\", ja lopulta tämä naureskelijakin heikosti myönsi\nasian niin olevan.\n\nVallitsevan tilanteen takia ei asiaa keritty ottaa tutkittavaksi, mutta\nedelläkerrottu osoittaa, ettei päällystön eikä sielunpaimenen työ ollut\nmitään herkkua.\n\nJärventaus toimi ainoastaan saamansa sähkösanoman perusteella,\nsillä oli ilmoitettu, että konsuli Lampio toisi hänelle tullessaan\nvaltakirjan ja rahat, sekä kehoitettu sielunhoitajana toimimaan\nrauhoittavassa tarkoituksessa jakaen papillista palvelusta.\n\nValtakirjan hän saikin Lampion saavuttua 22. päivänä maaliskuuta,\nmutta rahat olivat jääneet bolševikkien saaliiksi, kuten tuonnempana\nhuomaamme. Eikä hän valtakirjaakaan tarvinnut kuin kaiken kaikkiaan\nkuusi tuntia, sillä silloin joukot jo vetäytyivät pois Petsamosta.\n\nTämä valtakirja velvoitti Järventauksen toimimaan Muurmannin (!)\nluterilaisten kirkkoherrana ja Petsamon retkikunnan pappina, ja\nseurasi valtakirjaa promemoria, jossa sanottiin tai paremminkin\nmäärättiin, että \"tulee Teidän kantaa henkinen vastuu tämän retkikunnan\nonnistumisesta\".\n\nKuten sanottu, ei Järventaus tarvinnut tätä vastuunalaista valtakirjaa\nkuin kuusi tuntia, sillä Petsamo oli jätettävä samana päivänä klo 4\ni.p., kun hän aamulla klo 10 oli valtakirjan saanut. Siksipä hän,\ntehdessään myöhemmin tiliä osanotostaan tähän onnettomaan matkaan,\nsanookin hallitukselle omassa promemoriassaan, että \"tämän henkisenkin\nvastuun voivat kantaa ne, jotka ovat tämän retken näin typerästi\njärjestäneet\".\n\nAinoastaan se, joka pitemmän aikaa on joutunut viettämään noilla\nPohjolan hyisillä, harvaanasutuilla seuduilla, voi käsittää, mistä\nhuhut saavat alkunsa. Ne leviävät siellä nopeammin kuin mikään\nsähkösanoma, ne tulevat kuin tuuli tunturilta, leviävät kuin höyhenet\nja levitessään kasvavat lopulta kukonpyrstöiksi aiheuttaen joko sulaa\nriemua tai sitten epäluuloista katkeruutta. Tunturin asukkaalle\nkehittyy nähtävästi jonkinlainen kuudes aisti, jonka avulla hän koiran\nvainun tavoin aavistaa kaukaisia kohtaloja, satojen virstojen takaisia\ntapahtumia. — Varsinkin norjalaisilla oli tämä aisti erittäin hyvin\nkehittynyt — eikä suinkaan suopeaan suuntaan suomalaisille.\n\nSalmijärvellä oleskelevalle retkikunnan esikunnalle ilmoitettiin\nmaaliskuun loppupäivinä, että bolševikit aikovat eteläteitse\nsaartaen katkaista retkikunnan paluutien Suomeen. Tieto oli tullut\nNorjan kautta, ja sieltä oli viisainta lähteä tiedustamaan sen\ntodenperäisyyttä. Kirkkoherra Järventaus menikin yli rajan, mutta huhu\noli ennättänyt ennen häntä, ja Kirkkoniemen poliisimestarin käskystä\nhänet palautettiin rajalta.\n\nSeuraavana päivänä eli 27. p:nä maaliskuuta teki hän uuden yrityksen,\nsillä olihan hänellä ranskankielellä kirjoitettu ministeriaalipassi,\njoka oikeutti hänet liikkumaan Norjan puolella. Mellesmon taloon Norjan\npuolella tultuaan hänelle kuitenkin ilmoitettiin, että Kirkkoniemen\npoliisimestari on kieltänyt hänen jatkamasta matkaansa.\n\nKirkkoherra Järventaus otti nyt asian vakavammalta kannalta,\nsoitti Kirkkoniemen poliisimestarille, saneli hänelle puhelimessa\nranskankielisen passinsa — josta poliisimestari muuten ei ymmärtänyt\nsanaakaan — ja sanoi, että hänellä on oikeus liikkua Norjan puolella\ntämän kuun aikana.\n\nPoliisimestari tiukkasi, mitä hänellä on Kirkkoniemessä tekemistä.\nAsiaa näet täytyi olla, ei ministeriaalipassillakaan tehdä huvimatkoja.\nKirkkoherra sanoi, että häneltä on Petsamon-matkalla hukkunut\nhammasharja, ja nyt hän sopivan tilaisuuden sattuessa olisi tullut\nostamaan uuden Kirkkoniemestä, — sekä lisäksi tekemään muitakin pieniä\nostoksia.\n\nJärventauksen äänensävy oli vaativa, ja poliisimestari uskoi,\nettä hänen täytyy saada uusi hammasharja. Siksipä hän antoikin\nJärventaukselle luvan saapua Kirkkoniemeen, ja norjalainen kyytimieskin\nuskalsi nyt lähteä kyyditsemään. Sillä huhu oli kiertänyt yli\nnorjalaisen rajaseudun, ja poliisimestarin määräyksestä ei kukaan\nilman lupaa hirvinnyt lähteä Järventausta kyytiin, koska oli uhattu\nTrondhjemin linnaa ainakin elinkaudeksi ja raskauttavammassa\ntapauksessa vähän päällekin.\n\nMutta nyt kyyti oli selvä, kyytimies tiesi olevansa vapaa\nrangaistuksesta, ja hän torkuskeli kuskipukillaan ajellessaan pitkin\nnorjanpuoleisen Pitkäjärven loputtomalta näyttävää selkää. Mutta kun\nlähestyttiin Kirkkoniemeä, niin hän piristyi huomattavasti ja sanoi,\nettä nyt minä vien herran poliisimestarille, sillä sellainen on määräys.\n\nJärventauskin palasi taas oleviin olosuhteisiin katseltuaan\ntuntikaupalla maisemia, hänkin piristyi ja määräsi kyytimiehelle, että\n\"te ette vie minua yhtään askeltakaan paitsi minne minä määrään\". Hän\nmääräsi matkan pääksi Kirkkoniemen hotellin, joka on tavallaan siisti\npaikka — vaikka siellä onkin luteita. Kyytimies kyllä murisi vastaan\nja sanoi, että hän tulee tästä kärsimään, mutta Järventaus sanoi, että\ntämä kärsimys ei ole mitään siihen verrattuna, mitä hän tulevassa\nelämässä saa kokea. Siellä hänet pannaankin erilaiselle kuskipukille,\nja siellä määrää pahempi vihtahousu kuin tämä Kirkkoniemen\npoliisimestari.\n\nJärventaus sai hotellista huoneen, ilmoitti puhelimitse\npoliisimestarille saapumisestaan, sai määräyksen tulla heti puheille,\nmutta vasta toisella kerralla ja pitkän odotuksen jälkeen suotiin\naudienssi.\n\nPoliisimestari oli pituudeltaan neljättä vanhaa kyynärää, romuluinen,\nkarkeatekoinen, vihreäsilmäinen. Nämä silmät Järventaus sanoo parhaiten\nmuistavansa, koska poliisimestari niiden kautta koetti vaikuttaa häneen\nmasentavasti. Kun hän saapui poliisimestarin virkahuoneeseen, seisoi\ntämä siellä kaikessa ylväydessään ja ensi työkseen kysyi, mitä herralla\non tekemistä Kirkkoniemessä. Järventaus kertoi olevansa Sodankylän\nkirkkoherra ja tulleensa tutkimaan internaatteja Norjassa, koska\nsellaisten perustaminen ajan mittaan Petsamossakin tulee kysymykseen.\n\n\"Mutta ei Kirkkoniemessä ole yhtään internaattia, mitä te täällä\nteette?\"\n\n\"Kun satuin lähelle, niin tulin ostamaan hammasharjan, joka on hävinnyt\nmatkalla.\"\n\n\"Näyttäkää passinne.\"\n\nJärventaus näytti passinsa, joka oli niin selvä ministeriaalipassi\nkuin voi olla. Tutkittuaan sitä hetkisen iski hän Järventaukseen\nleijonakatseensa.\n\n\"De er ikke sognepraest.\" (Te ette ole kirkkoherra.)\n\nJärventaus selitti edelleenkin olevansa Sodankylän kirkkoherra.\n\nNyt poliisimestari reväytti silmänsä suuriksi. Niissä kiehui ja\nkipenöitsi, kun hän ärjäisi:\n\n\"De er 'ikke sognepraest!\"\n\nHän näet luuli, että Järventauksen rauhallisen, vähälännän ja hieman\nkumaraisen olemuksen alla piili vähintään kenraali tai joku muu\nFinmarkenille poliittisesti vaarallinen vihollinen ja asiamies.\n\nPassissa ei tuhmasti kyllä oltu mainittu ollenkaan kirkkoherran ja v.t.\nlääninrovastin titteliä — vaikka asiakirjan kirjoittajain olisi luullut\nkäsittävän tällaisen vieraassa maassa tärkeän seikan välttämättömyyden\n—, mutta Lampion tuomassa valtakirjassa Petsamoa varten se oli\nmainittu. Hän huomautti siitä poliisimestarille, joka heti vaati\nvaltakirjan nähdäkseen. Järventaus kuitenkin kieltäytyi näyttämästä\nSuomen sisällisiä asioita koskevia papereita, mutta silloin Bjørseth\nuhkasi tarkastuttaa hänet poliiseillaan. Estyäkseen tästä häpeällisestä\nkohtelusta luovutti Järventaus valtakirjansakin, jonka nähtyään\npoliisimestari rauhoittui.\n\nMutta hän keksi uusia syitä.\n\n\"Lähtiessänne Petsamosta poltitte juuri te Petsamon.\"\n\n\"Kyllä ne meiltä jäivät aivan koskemattomaan kuntoon ja tietääkseni\novat vieläkin polttamatta.\"\n\n\"Mutta heti teidän lähdettyänne oli sillä taivaanrannalla tulipalon\nkajastus. Te sytytitte Petsamon lähtiessänne.\"\n\nHän oli luullut lähtöiltana loimunneita harvinaisen punaisia revontulia\ntulipalon kajastukseksi.\n\nKirkkoherra torjui jyrkästi syytökset ja pyysi, että poliisimestari\nkoettaisi hankkia hänelle oleskeluajan pidennystä Norjassa, koska se\npassin mukaan loppui jo kahden päivän päästä.\n\nTämän seikan huomattuaan muuttui poliisimestarin käytös oitis. Hän\nlupasi sähköttää Kristianiaan ja pyytää pidennystä, mutta sitä varten\nhänen täytyi pidättää paperit luonaan siksi, kunnes vastaus saapuu.\nSe oli kuitenkin tekosyy: hän halusi pidättää passit ja valtakirjat\nvoidakseen ottaa niistä jäljennöksen ja estää Järventauksen paluun\nPetsamoon.\n\nKaksi päivää Järventaus oli Kirkkoniemessä, käveli, katseli ja eleli,\nmutta kaiken aikaa häntä pidettiin silmällä. [Tehtävänsä hän kuitenkin\nsuoritti saatuaan tietää, että edellämainittu hälytysuutinen oli aivan\nperätön.] Yksinpä parturissa käydessäänkin hän huomasi tarpeettomia\nsaattelijoita. Hotellissa otettiin avaimet hänen huoneensa ovelta pois,\nettei sitä voinut lukita, ja kun hän tiedusteli avaimia, sanottiin\nniiden kadonneen. — Tämä kaikki oli poliisimestari Bjørsethin hommaa.\n\nToisena päivänä ilmoitti poliisimestari kello 12, että\nviisumipidennykseen ei ollut tullut vastausta. Järventaus meni heti\nhänen luokseen, pyysi papereitaan takaisin, mutta poliisimestari\nkehoitti häntä jäämään odottamaan, jos hyvinkin pian pidennys saapuisi.\nHänellä oli tarkoituksena viivyttää Järventauksen matkaa, jotta\narmonaika Norjassa vanhenisi, ja sitten vangita hänet paperittomana\nmiehenä. Todennäköisesti hän ei ollut sähköttänytkään Kristianiaan.\n\nMutta Järventaus ei mennyt ansaan; hän vaati tiukasti papereitaan\ntakaisin, jotka saikin, mutta jonkinlaisella ivanaurulla, että\n\"ette te enää kerkiä Salmijärven puolelle, ennenkuin viisumi menee\numpeen.\" Kello oli silloin yksi iltapäivällä, Järventauksen passi\ntulisi mitättömäksi kello 12 tulevana yönä, ja aikaa oli matkaan\nnähden runsaasti, sillä matkaa rajalle karttui 42 kilometriä. — Mutta\npoliisimestari oli keksinyt pirullisen keinon.\n\nKun Järventaus meni hotelliinsa, maksoi laskunsa ja pyysi kyytiä,\nsanottiin, ettei sellaista ole saatavissa. Hän pyysi tiedustamaan\nmuualtakin, mutta kaikkialta ilmoitettiin, ettei kyytiä saa. Nyt lähti\nhän yksityisten ajurien luokse ottamaan selkoa asiasta ja sai kuulla,\nettei kukaan Kirkkoniemestä saa lähteä häntä kyytiin. Jos kuka lähtee,\nniin poliisimestari on uhannut vankeudella.\n\nVai niin oli asia! Mutta onpa sitä jalan talsittu pitempiäkin matkoja,\narveli Järventaus.\n\nKoko Kirkkoniemi oli tietysti saanut poliisimestarin määräyksestä\ntiedon ja odotti nyt uteliaassa jännityksessä, mitä tämä\nvaarallinen mies tekisi. Kun he näkivät hänen jalkapatikassa lyhyt\nlammasnahkaturkki käsivarrellaan lähtevän tuolle 42 kilometrin\nmatkalle, niin he irvistelivät akkunoista ja ovista huudellen hänen\njälkeensä:\n\n\"Finland drar sig ud.\" — \"Niin 'traakaa'\", ajatteli Järventaus — \"mutta\nvoi vielä 'traakata' sisäänkin vähän useamman miehen kanssa.\"\n\nKäveltyään pehmeässä kelissä 30 kilometriä tunsi Järventaus,\nettei jaksaisi enää loppumatkaa rajalle. Kello oli jo 10 illalla.\nSilloin tapasi hän sattumalta Finmarkenin kansakoulujen tarkastajan\nThomassenin, joka oli aikaisemmin ollut hänen vieraanaan Enontekiössä.\nJärventaus kertoi nyt hänelle tilanteen, kertoi, ettei ollut saanut\nkyytiä eikä jaksaisi kävellä loppumatkaa ennen puoliyötä, sillä\npoliisimestari oli jo antanut rajavartioille määräyksen ja aamulla\nhänet vangittaisiin. Thomassen kutsui Järventauksen luokseen ja\npuhelimella soitti Kirkkoniemeen poliisimestarille. Tämä ei ollut\nenää kotona, vaan oli lähtenyt jo matkalle — mihin suuntaan — sitä ei\nsanottu. Mutta poliisimestarin rouva, joka nyt toimi v.t:nä, oli saanut\ntiukat määräykset mieheltään seurata suomalaisen papin matkaa. Hän oli\ntaipumaton kuin seinä — mutta viimein suostui siihen, että Järventaus\nsai jäädä Thomassenin luo siksi, kun tämä vakuutti tuntevansa\nJärventauksen Sodankylän kirkkoherraksi ja menevänsä takuuseen hänen\nluotettavuudestaan. Niin jäi siis Järventaus levähtämään, ja hauskassa\nseurassa unohtuivatkin matkan vaivat.\n\nParahiksi hän kerkisikin sitten Salmijärven tappeluun, siirtyen\nsenjälkeen joukkojen mukana Suomen puolelle. Virtaniemessä piti\nhän viimeisen jumalanpalveluksen sotilaille. Katsoen toimintansa\npäättyneeksi oli hän jo Höyhenjärveltä sähköttänyt hallitukselle ja\npyytänyt eroa. Vastaus saapuikin Kyröön, jossa hänelle myönnettiin\noikeus menetellä niinkuin parhaaksi katsoi, ja tähän loppui kirkkoherra\nJärventauksen vaikutus Petsamossa.\n\n\n\n\nVI.\n\nRETKELÄISIÄ JA MUITAKIN.\n\n\nPetsamon retkikunta sai sillävälin sata miestä Kajaanin sisseistä\napuväeksi. Se kyllä hiukan helpotti alkujaan vähälukuisen miehistön\nvahtivuoroja, mutta ei ollut vielä läheskään tehokas apu Petsamon\nsuuruisen läänin puolustamiseksi, jos tosi tuli kysymykseen.\nMääräyksestä siellä kuitenkin elettiin ja oltiin ja nähtiin nälkää,\nsillä muonankuljetus \"toppasi\" usein.\n\nTällaiset uudet ja tuntemattomat maat vetävät myös puoleensa\nkaikenlaisia seikkailijoita, joilla ei siellä olisi mitään tekemistä.\nNiinpä ilmestyi luostarille eräänä päivänä Penttilä-niminen mies, jonka\nsotamiehet veivät komentajan kuulusteltavaksi. — Tämä samainen mies on\nmyöhemmin kummitellut eri kirjoitelmien palstoilla Meksikon presidentin\nynnä monen muun nimisenä.\n\nMajuri kysyi, millä asioilla hän kulkee.\n\nPenttilä selitti monisanaisesti tulleensa tappelemaan Petsamon\npuolesta, kertoi olleensa jääkäri ja tehneensä vallan mahdottomia\nurotöitä.\n\nSitten majuri pyysi hänen mainitsemaan jonkun jääkärin nimen, ja\nPenttilä paukautti niitä kaksi samantien, mainiten vielä olevansa hyvä\ntuttu kummankin kanssa.\n\nMolemmat jääkärit sattuivat olemaan myös majurin hyviä tuttavia,\nja hän pyysi Penttilää kuvailemaan hiukan heidän olemustaan. Ja\nkuvailihan Penttilä, erinomaisen loistavan kuvauksen antoikin\nkummastakin miehestä, mutta kuvaukset eivät oikein sopineet\nasianomaisiin henkilöihin. Toista hän kehui kahden metrin pituiseksi,\nmustahipiäiseksi ja kiukkuiseksi — nähtävästi Penttilän ihanne, — mutta\nmies olikin vajaa puolitoista metriä pitkä, pellavatukkainen ja laupias\nkuin lammas.\n\n\"Te olette vakoilija, täällä on sotatilanne ja teidät ammutaan\",\nmääräsi majuri.\n\n\"No mikäpäs siinä sitten, selvähän se on\", vastasi Penttilä ja\npyörähteli ketterästi lattialla.\n\nWallenius huomasi olevansa tekemisissä joko mielipuolen tai\nseikkailuromaanien innostaman höynän kanssa ja pidätti hänet. Myöhemmin\nmies sai kulkea vapaana, mutta sotilaille annettiin määräys pitää häntä\nsilmällä.\n\nTämä tapahtui niihin aikoihin, jolloin bolsut jo hyökkäsivät Petsamoon,\nja majuri antoi hänelle määräyksen seurata mukana Suomeen. Miehellä \"ei\nollut ulsteria yllä, niinkuin vanhemmilla sälleillä\", vaan hän kulki\naivan pikkutakkisillaan. Kerran hälytettiin nuotiolta hyvin äkkinäiseen\nlähtöön. Penttilä oli ylen uupuneena heittäytynyt nuotion viereen\nnukkumaan, ja takki oli jäätynyt selkäpuolelta maahan. Kun hän nyt\nriipaisi itsensä äkisti jalkeille, ratkesi koko takin selkämys, ettei\ntakista jäänyt oikeastaan muuta kuin hihat ja napinlävet.\n\nMajurin tuli surku poikaa ja hän antoi tälle turkkinsa lainaksi. Siinä\nPenttilä sitten herrasteli, tuli pyytämään majurilta kivääriäkin, jota\nhänelle sentään ei annettu. Paluumatkalla Suomeen kerkisi hän ennen\nmajuria Virtaniemeen ja siellä kämpässä illan kuluksi pelasi korteilla\nmajurin turkin häviten senjälkeen teille tietämättömille.\n\nTosin hänestä senkin jälkeen vielä kuultiin, nimittäin että hän olisi\nollut Meksikon presidenttinä, mutta viimeisten tietojen mukaan on hän\nnykyisin Mississipillä eräässä mutauskoneessa hiilarina.\n\n\u003Ctb>\n\nBolševikit olivat uhanneet saapua Petsamoon, ja sen takia täytyi\nvarmistaa luostarin ympäristö. Yläluostarin kautta tulee ainoa\ntalvitie Muurmannilta Petsamoon, ja vastasaapuneista Kajaanin\nsisseistä annettiin vääpeli Teiralle yksitoista miestä kenttävartioksi\nYläluostariin.\n\nPartioita tehtiin puuttomille tuntureille, mutta leipähuolet painoivat,\noli alituinen nälkä, sillä ruokaa ei saapunut. Mutta sotilas tulee\nolosuhteitten pakosta kekseliääksi.\n\nLuostarin munkit olivat kokemattomia. Määräyksen mukaan ei retkikunta\nsaanut millään tavoin häiritä heidän olojaan ja menojaan, vaan oli\nheillä oma pyhitetty alueensa.\n\nHeillä oli kuitenkin eräs kaunis tapa, perintätapa, vallinnut\nsiellä jo luostarin perustamisesta saakka. Jokainen, joka saapui\npäiväjumalanpalvelukseen, kutsuttiin sitten luostarin yhteiseen\nruokasaliin päivälliselle. Niinpä munkit ihmeekseen huomasivat,\nkuinka kolme neljännestä kenttävartioston miehistöstä otti joka\npäivä osaa jumalanpalvelukseen — toisten täytyi vuoroillaan olla\npartioilla, eivätkä kaikki päässeet. Itse jumalanpalvelus oli miehille\nkielellisesti käsittämätön toimitus, mutta sen paremmin käsittivät\nhe liturgisten menojen jälkeisen päivällisen. Soppaa pojat moittivat\nhuonoksi ja laihaksi, mutta jokaiselle toimitukseen osaaottavalle\njaettiin neljänsadan gramman painoinen leivänkimpale, ja se oli\ntervetullut lisä poikien vähäisiin muona-annoksiin.\n\nNäin eleltiin luostarilla sovussa ja rauhassa munkkien kanssa, ja\nainakin mitä muonitukseen tulee, niin luulen, että ajanmittaan Kajaanin\nsisseistäkin olisi tullut munkkeja. — Mutta kohtalo oli määrännyt\nasioitten kulun toisenlaiseksi.\n\nKun nuori sotilas joutuu näinkin yksinäisille paikoille toimittamaan\nvaikkapa vain rauhallista vahtipalvelusta, niin häneltä alkaa loppua\nvähitellen sisu ja hän rupeaa miettimään keinoja, millä pääsisi eroon\nkoko hommasta. Komppaniassa ja kasarmissa ollen yhteinen henki ja\npäällystön läsnäolo pitää heikommankin miehen kurissa. Mutta kun\njoutuu puhelinvahdiksi yksinäiselle Höyhenjärven kämpälle, jossa ei\nkukaan ole komentamassa asentoon taikka määräämässä tupasiivoukseen\nja harjoituksiin, vaan saa nousta, milloin haluttaa, ja tehdä, mitä\nhaluttaa, niin mielessä alkaa kangastaa sellainen aika ja tilanne,\njossa ei koskaan herätetä aamuisin eikä toinen ole toistaan korkeampi\narvoasteissa.\n\nTällaista tilannetta oli uskoteltu parille Höyhenjärvellä olevalle\nretkikuntaan kuuluvalle puhelinvahdille, ja sitä seikkaa he miettivät\nyksinäisinä iltoina. Heitä oli siellä kaikkiaan kolme, mutta sitten\ntaas eräänä maaliskuisena aamuna saapui sinne posti Nautsista. Tämä\nkolmas mies lähti viemään postia edelleen Pitkäjärvelle, 25 kilometrin\npäähän, palasi takaisin Höyhenjärvelle, mutta kämppä oli tyhjä.\nMolemmat kaverit olivat hävittäneet puhelimen ja kadonneet ryssien\npuolelle, sinne ihannevaltakuntaan, jossa rieska ja hunaja vuotaa.\n\nPostimiehemme mietti hetkisen, hiihti sitten uudelleen tämän 25\nkilometriä takaisin Pitkäjärvelle, lähimpään puhelinkämppään, ja\nilmoitti asiasta majuri Walleniukselle Petsamoon. Hän oli sinä päivänä\nhiihtänyt siis 75 kilometriä, ja majuri kehoitti häntä odottamaan\nsiellä, kunnes partio saapuisi Salmijärvelle.\n\nMutta odottavan aika on pitkä, ja tätä postimiestä harmitti\nHöyhenjärven kohtalo. Hän päätti ottaa vielä tarkemman selon\nasioista, ja niin painalsi hän samana päivänä vielä 25 kilometriä\ntakaisin Höyhenjärven kämppään. Ja niin hän jonkin tunnin kuluttua\nriemuissaan soitti taas majurille Petsamoon, että \"minä olen nyt taas\ntäällä Höyhenjärvellä; löysin puhelimen uunista, jonnekka olivat sen\nlähtiessään piilottaneet.\"\n\nSellaisia miehiä sietäisi olla enemmänkin.\n\n\u003Ctb>\n\nMillerin joukkojen poistuttua Muurmannin rannikoilta jäi sinne joitakin\nyksityisiä hänen kannattajiaan keskelle bolševikkien riehuntaa. Eri\nteitä kuka mistäkin kohdasta kulkien kokeilivat he päästä suomalaisten\nturviin, ja niin saapui Petsamoonkin englantilainen kapteeni Denston.\nHän oli toiminut Pietarin sota-akatemiassa tykistöopettajana ja\nolisi muutamaa kuukautta aikaisemmin mielellään suunnannut tykkinsä\nsuomalaisia vastaan, mutta nyt heidän sielläolonsa koitui hänelle\npelastukseksi, ja suomalainen apu oli tervetullut.\n\nDenston ei saapunut Petsamoon yksinään. Hänellä oli mukanaan\nharmaasilmäinen neitonen, jonka tämä kapteeni oli ottanut ohjatakseen\nja hoitaakseen turvallisesti Englantiin, koska neitonen oli hänen hyvän\ntoverinsa sisko, kansallisuudeltaan puolalainen.\n\nMutta kun he jo näkivät luostarin ja luulivat olevansa turvassa,\nkohtasivat he joukon Petsamon punakaartilaisia, jotka vangitsivat\nheidät ja veivät Trifonaan. Asiasta saatiin hetimiten tieto\nAlaluostariin, josta kapteeni Autti ja vääpeli Teira lähtivät heitä\nvapauttamaan. Mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä.\n\nVartiopäällikkönä oli kasakkavääpeli, joka jyrkästi kieltäytyi\nluovuttamasta vankeja. Kovien sanojen ja pitkien puheitten jälkeen\nlupasi hän vapauttaa englantilaisen, mutta ei tyttöä, koska tämä muka\noli Venäjän alamainen. Esikunnassa kirjoitettiin nopeasti passi, jossa\ntytöstä tehtiin virolainen, ja paperi vahvistettiin allekirjoituksin ja\nleimoin. Nyt ei punakaartilaistenkaan auttanut enää niskoitella, sillä\nViro ja Neuvosto-Venäjä olivat silloin jo solmineet rauhan, eikä Viron\nalamaista saanut täällä loukata, ja vangit pääsivät vapaiksi.\n\nHe seurasivat sitten retkikunnan perääntyessä mukana Salmijärvelle\npitkän ja uuvuttavan matkan, lyöttäytyen retkikunnan lääkärin\nseurueeseen. Reki oli täynnä sairastarpeita eikä siinä ollut tilaa\nmiehille istua, jonka takia Denston ja tohtori sopivatkin, että vuoroon\naina toinen kävelisi toisen lepuuttaessa jalkojaan kannaksilla. Mutta\nkun Denston pääsi kannaksille, ei hän ollut tietääkseenkään enää, että\nhänen tulisi kävellä, ja niin antoi hän tohtorin marssia koko matkan.\nTohtori kuitenkin sai matkan varrelta sukset ja sujautteli niillä\nnopeammin kuin kuormahevosella, ja pian hän jätti toiset. — Mutta täs\ntäkin taas huomaamme, että kiittämättömyys on maailman palkka.\n\nMutta nämä Petsamon punakaartin rehkimiset alkoivat ajan mittaan käydä\nhaitallisiksi, jopa suorastaan vaarallisiksikin, ja sen vuoksi majuri\nWallenius riisuikin koko punakaartin aseista, kuten seuraavassa luvussa\nnäemme.\n\n\n\n\nVII.\n\nRETKIKUNTA TUTUSTUU YMPÄRISTÖÖN.\n\n\nBolševikkien valtaanpääsy Muurmannilla tuntui myöskin Petsamossa,\nsillä siellä oli paljon sen hengen lapsia. He kokoontuivat yhteen,\nperustivat punakaartin ja päättivät kerta kaikkiaan lopettaa\nvalkoryssien toiminnan. Suomalaista retkikuntaa vastaan heillä ei ollut\nmitään sanomista, sillä se oli heidän mielestään esiintynyt aivankuin\nsotilaskomentoon kuuluukin, mutta se Millerin lähettämä esauuli siellä\nAlaluostarissa oli silmätikkuna; sehän juuri oli tullut vaatimaan\nheiltä miehiä ja heiniä rintamalle.\n\nNiinpä Petsamon punakaarti kokoontui, keräsi saatavissa olevat haulikot\nja muut torrakot ja marssi Alaluostarille \"in corpore\". Heitä oli\nmatkan toistakymmentä miestä, kaikilla punaiset rusetit rinnuksissaan,\nja esiintyminen oli varsin uhkaavaa. Vaativat majuria puheilleen.\n\nMajuri tuli ja kysyi, mikä hätänä. Juu, nyt vaaditaan esauulin, sen\nMillerin lähetin pää vadissa, ja sitäpaitsi on Yläluostariin tullut\nvalkoisia pakolaisia, joilla on kultaa aivan selkäreputtain, — ja\nsitäpaitsi tässä olisi nyt tehtävä jotakin oikein repäisevää, jotta\nvoitaisiin näyttää mahtia.\n\nPaikka oli tärkeä, ja majuri mietti, kuinka selviytyä. Hänellä oli\nsillä kertaa luostarissa vain kapteeni Autti, vääpeli Teira, kokkipoika\nja pihavahti, ja punakaartilaiset oikoilivat jo pyssyjään. Hän arveli,\nettei pieni rekiretki tekisi heille pahaa, ja niinpä hän ehdottikin:\n\n\"Mitästä me tuon esauulin päästä hyödymme, ei hänellä kuitenkaan ole\nrahaa, mutta lähdetään sinne Yläluostarin kultapaikalle, ennenkuin\nkerkiävät - livistää; sieltä voimme jotakin hyötyä.\"\n\nHän oli nimittäin samana päivänä saanut tiedon, että Yläluostarille\noli tullut joku vanha laulajamummo mukanaan vielä vanhempi\nimpressaario, ja ensi töikseen olivat he kerjänneet sotilailta ruokaa.\nSe oli nyt tämä kultakaivos, jonne Petsamon punakaarti lähetettiin\njärkeään selvittämään. Jotta kaikki kävisi sotilaallisesti, määräsi\nmajuri joukon johtajiksi Autin ja Teiran, ja niin lähdettiin\nsaalistusmatkalle. Porot valjastettiin ja taipaleelle.\n\nMieliala joukossa oli verraton; hihkuttiin, ja kun päästiin kylästä\nulommas, ampua päräyteltiin mielialan ilmaisuksi. Autti ja Teira, jotka\najoivat ensimmäisissä pulkissa luimistelivat taakseen ja karjuivat,\nettä \"pitäkäähän torrakot taivasta vasten, että päästään tästä ehjin\nnahoin kultakaivannolle\", ja onnellisesti matka sujuikin Yläluostarille.\n\nSieltähän ne löytyivät pakolaisetkin, ja ensi töiksi tarkastettiin\ntavarat. Mutta kuten Autti sanoi, \"tietäähän sen, mitä naisen\nkapsäkissä on; ei siellä ainakaan kultaa ole\". Eikä siellä ollut\nnytkään. Hukkaan meni koko matka. Autin ja Teiran pääasiallinen tehtävä\noli estää punakaartilaisten ryöstöyritykset.\n\nMunkit olivat näppäriä poikia ruoanlaitossa eivätkä perustaneet\nmaksustakaan, mutta myöhään kului yö, ennenkuin retkikunta kotiutui\nvuonolle ja siitä kukin asunnolleen. Rekiretki oli tehnyt vaikutuksen,\nkukaan ei enää vaatinut esauulin päätä, ja niin elettiin taas rauhassa\nja sovussa alkuasukkaiden kanssa.\n\nMutta jonkin ajan kuluttua punakaarti nousi uudelleen takajaloilleen,\nja silloin majuri päätti tehdä sen vaarattomaksi. Hänellä ei nytkään\nollut suuria voimia käytettävänään, ainoastaan \"orja\" Risto Ahkila\nja yksi sotamies. Ne lähetettiin kunnantalolle Parkkinaan, jonne\npunakaarti oli taas kokoontunut. Määräys oli riisua aseet punakaartilta.\n\nTunnin kuluttua palasi \"orja\" ilmoittaen, että \"ne eivät luovuta\naseitaan\". Silloin lähti majuri omassa persoonassaan sinne, astui\nkunnantupaan, jonne koko kaarti oli kokoontunut. Heitä oli pirtin\nseinänvieret täynnään, kullakin tuliluikku polviensa välissä.\n\nMajuri käveli peräpöydän ääreen, löi parabellumin pöydälle ja puheli\nhetken aikaa vakavia sanoja läsnäolevalle yleisölle, joka sen\nvähitellen sulatti ja mielihyvin luovutti aseensa ulkona odottaviin\nporonkelkkoihin. Senjälkeen ei punakaartista enää ollut haittaa.\n\nMuurmanskin bolsujen mieleen ei retkikunnan Petsamossa-olo suinkaan\nollut, ja he pyysivät majurin lähettämään Muurmanskiin neuvottelijoita\nasioiden selvittämiseksi. Majuri lupasikin lähettää, mutta kysyi,\nminkälaisia takeita he antavat lähettien koskemattomuudesta.\n\n\"Jumalan ja vallankumouksen nimessä takaamme heidän\nkoskemattomuutensa\", kuului vastaus, ja näillä takein päätettiin\nlähettää kaksi neuvottelijaa Muurmanskiin.\n\nLuutnantti Yrjö Koivisto ja vääpeli Teira valittiin läheteiksi,\nKoivisto itse lähettinä ja Teira apulaisena ja tulkkina, sillä hän oli\nainoa koko joukosta, joka taisi ryssän kielen.\n\nTämä tapahtui maaliskuun alussa vuonna 1920. Pari päivää ajelivat he\nporoilla, saapuivat sitten Kuollaan, jossa hienosti ostivat toisen\nluokan liput Muurmanskiin. Vaunu, jonka he saivat, oli vanhanmallinen\nsuomalainen kamiinalla lämmitettävä II luokan vaunu. Kaikki istuimien\nja selkänojien \"sametit\" oli tyystin ratkottu pois samoinkuin jokainen\nmetalliosa, joka vivahtikin messingille. Puita ei ollut, ja särkyneistä\nikkunoista virtasi hyinen sää sisään, niin että Teiran muistelmien\nmukaan vaunussa oli sangen kylmä.\n\nKummallakin lähetillä oli täysi vormu päällään, ruotsalainen\npuoliturkki, joka siihen aikaan oli rajavartioston joukoissa\nkäytännössä. Muurmannin asemalla kansa ihmeissään katseli outoja\ntulijoita, mutta ei viheltänyt eikä koskenutkaan. Kysyttiin, missä\nneuvosto sijaitsi, ja kansa neuvoi tien. Puolimatkassa tuli kuitenkin\nvastaan leveä ekipaasi, joka pysähtyi, ja ajurina toimiva ryssä\nilmoitti olevansa näiden lähettien kuski. Ajoneuvot käännettiin ja\najettiin komeasti neuvostoon.\n\nEnsimmäinen vastaanotto neuvostossa oli suurenmoinen. Herroille\nosoitettiin ensimmäiseksi huone, sitten kutsuttiin entisen\nkasarmirakennuksen suureen ruokasaliin aterioimaan yhdessä \"toverien\"\nkanssa. Ruoka oli moitteetonta: riekkopaistia riisin kera ynnä tukevat\nvotkaryypyt palan alle.\n\nLähettien ensimmäinen tehtävä oli käydä Suomen konsulaatissa\ntiedustelemassa sen sihteerin, Itkosen kohtaloa. Siellä oli jäljellä\nvain liukaskielinen vahtimestari Bahtin, naimisissa suomalaisen kanssa.\n\nBahtin kertoi kaameita juttuja Itkosesta. Itkonen oli hänen puheittensa\nmukaan lähtenyt vapaaehtoisena punikkien rintamalle ja lähtiessään\nryöstänyt konsulaatista kaikki, jolla oli jotakin arvoa, sekä\nleimasimetkin, ja nyt hän jakelee Mustallamäellä kenelle hyvänsä\npunikille passeja Suomeen. Hän, Bahtin on ainoa, joka valvoo nykyisin\nSuomen etuja Muurmannilla.\n\nRouva todisti Bahtinin puheet oikeiksi. Hän oli muuten erikoisen\nkiintynyt lähetteihin, ja lähetit sanoivatkin, että hän oli sangen\nkaunis katsannoltaan. Bahtin ja rouva kuitenkin yhdessä rukoilivat,\netteivät lähetit ainakaan päiväsaikaan kävisi enää heillä, koska siitä\nsaattaisi johtua heille ikävyyksiä. Yöllä sitävastoin saattoi kyllä\ntulla.\n\nMuuten Bahtinin kertomus Itkosesta oli hänen oman mielikuvituksensa\ntuotetta, sillä todellisuudessa istui Itkonen siihen aikaan\nbolševikkien vankina.\n\nVasta seuraavana päivänä alkoivat varsinaiset neuvottelut. Suomalaiset\nlähetit kuljetettiin erääseen saliin, jossa istui jo valmiina\nneuvottelukunta, eräs ryssä puheenjohtajana ja kaksi suomalaista\napulaisinaan. Toinen näistä samaisista suomalaisista oli sittemmin\nkomppanianpäällikkönä Salmijärven taistelussa, vaikka nimensä onkin jo\njäänyt unhoon. — Eikähän roiston nimi asiaan muuten vaikutakaan.\n\nLäheteiltä kysyttiin ensiksi, mitä heillä on Salmijärvellä tekemistä,\njohon kysymykseen he totuudenmukaisesti vastasivat olevansa siellä vain\nSuomen valtion omaisuutta suojelemassa. Heitä ei kylläkään uskottu,\nvaan selitettiin, ettei punainen Venäjä tule koskaan suostumaan siihen,\nettä valkoinen Suomi miehittää Petsamon. Jos Suomi olisi punainen,\nannettaisiin sille vaikka enemmänkin, mutta nyt ei. Senjälkeen\ntiedusteltiin Petsamossa olevien suomalaisten joukkojen vahvuutta,\nmutta sitä ei ilmoitettu. Muuten tämä kysymys olikin vain muodollinen,\nsillä bolsujen urkinta oli tehokasta, ja niinpä puheenjohtaja\npamauttikin läheteillemme vasten naamaa:\n\n\"Teille lähti sinä ja sinä päivänä Tampereelta avuksi sata miestä\nKajaanin sisseistä.\"\n\nTosiasia on, että silloin oli juuri luutnantti Tuiskun johdolla sata\nmiestä tulossa Petsamoon, mutta sitä eivät lähettimme vielä tienneet,\neikä majuri Walleniuskaan Petsamossa ollut saanut ilmoitusta, mistä\njoukko-osastosta apuväkeä piti tuleman; mutta Muurmannilla se jo\ntiedettiin.\n\nLäheteiltä kysyttiin sitten, suostuvatko he poistumaan Petsamosta.\n\n\"Ei.\"\n\n\"Sitten ajetaan pois.\"\n\n\"Sopii yrittää\", vastasi Koivisto.\n\nKun eivät neuvottelut johtaneet suotuisiin tuloksiin, päästettiin\nlähetit menemään omaan huoneeseensa. Vääpeli Teiran kertoman mukaan\nolivat matkan vaiheet tämän jälkeen seuraavat:\n\nNeuvottelujen jälkeen lähetit päättivät hiukan tutustua kaupunkiin\nja lähtivät kävelylle, täysissä tamineissa tietenkin, pistoolit\nvyöllä. Olivathan he neuvoston suojissa, virallisesti sinne pyydettyjä\ndiplomaattisia henkilöitä, ettei pitänyt olla mitään vaaraa kaupungilla\nliikkuessa.\n\nMutta kuinkas kävi. Katua pitkin marssi heitä vastaan jonkinlainen\njonorivistö bolševikkeja. Äkkiä hyppäsi rivistä esiin muuan mies\nhuutaen suomeksi:\n\n\"Hei, täällä lahtareita; minä tunnen nuo miehet Rovaniemeltä.\"\n\nKoko joukko kerääntyi lähettiemme ympärille, uhkauksia sateli joka\ntaholta, ja ainoastaan lähettiemme parabellumit sekä vakavasti lausutut\nvaroitukset pitivät tämän villin lauman vähän loitommalla.\n\nLähetit selittivät, millä asioilla he liikkuivat, mutta mitkään\nselitykset eivät auttaneet, vaan heidän täytyi seurata asemalle,\njosta matka piti takaisin Kuollaan. Matkalla heiltä riisuttiin aseet\nja Kuollaan saavuttua sidottiin heidän kätensä ja jalkansa köysillä\nyhteen, joten he olivat kuin kuritushuonevangit.\n\nKaksi päivää heitä pidettiin Kuollassa vankina, alituiseen uhattiin\nja alituiseen kuulusteltiin, mutta kuulusteluissa ei käynyt selville\nmitään. Sikäläiset joukot olivat pääasiallisesti suomalaisia punikkeja,\nja mukana oli muun muassa kaksi Portin talon poikaa Salmijärveltä,\ntalosta, jossa muuten retkikuntalaisia juuri samoihin aikoihin\nmajaili. Ja Portin talon emännän poliittiset mielipiteet olivat aivan\nsamanlaiset kuin poikiensakin, kuten myöhemmin tulemme näkemään.\n\nToinen Portin pojista tuli myös kerran vankeja katsomaan ja nähtyään\nKoiviston keräsi suuhunsa vaahtoavan näljäsyljen, jonka roiskautti\nKoivistolle päin naamaa. Koiviston kädet olivat sidotut siksi alas,\nettei hän voinut edes kuivata sylkeä kasvoiltaan, vaan se sai kuivua\nsiihen itsekseen.\n\nTeira, joka oli ryssänkielentaitoinen, piti mahdollisimman suurta mökää\ntällaista kohtelua vastaan, mutta kun ryssänkielessä ei ole läheskään\nniin voimakkaita sanoja kuin suomenkielessä, lateli hän suomenkielistä\ntekstiä vangitsijoilleen, milloin sai vähänkin kuulijakuntaa.\n\nKolmantena päivänä alkoi Muurmannin neuvosto kuitenkin kaivata\nsuomalaisia lähettejä, sillä he halusivat taas neuvotella. Nopeasti\nhe saivat selville, minne lähetit oli kuljetettu, ja nyt vietiin\nmiehemme takaisin Muurmanniin. Aseitaan he eivät saaneet takaisin,\nvaikkakin vapaus luvattiin. Matkalla asemalta neuvostoon Teira taas\näityi manailemaan sikäläistä komentoa ja lupasi tehdä numeron siitä\nsylkemisjutusta, johon Koivisto yksivakaisesti omasta puolestaan\nhuomautti, jotta:\n\n\"Tekihän se vähän ikävän vaikutuksen.\"\n\nTaas neuvoteltiin, uudelleen vaadittiin suomalaisia joukkoja poistumaan\nPetsamosta, mutta vastaus oli painokas \"ei\".\n\nSitten tuli eräänä päivänä ilmoitus, että toveri Kaljunen pitää\nkansanvalistustilaisuuden, jonne myös lähettiemme tuli saapua.\n\nJonkinlaisen palopuheen jälkeen otti Kaljunen lähetit\nkuulusteltavakseen. Kuulustelu oli kutakuinkin asiallinen, eikä\nKaljunen näytellyt sellaista revolverisankarin osaa, kuin mistä hän\noli Suomessa kuuluisa. Mutta lähettien päättäväinen esiintyminen\nvaikutti myös häneen. Kun hän esimerkiksi tiukkasi heiltä Petsamossa\nolevien joukkojen vahvuutta, huomauttivat lähetit, että pitäisihän\nhänen itsensäkin ymmärtää, etteivät he ole tulleet Muurmannille\nkertomaan näistä seikoista, vaan keskustelemaan asioiden rauhallisesta\njärjestelystä, ja lisäsivät vielä, että on aivan turha yrittää mitään\nteatteritemppuja ja uhkauksia, ne eivät tehoa kuitenkaan.\n\nTähän Kaljunen sillä kertaa tyytyikin, mutta kaikesta huolimatta\nsuomalaiset punikit vangitsivat lähetit uudelleen. Nyt koetettiin\nsaada tietoja väkisin, ja keinona käytettiin ryssille tavanomaista\nhalpamaista peloituskeinoa. Lähetit lyötiin käsirautoihin, aseellinen\nsaattojoukko kuljetti heidät syrjäiseen paikkaan ja asetti kivimuuria\nvastaan niinkuin ammuttavaksi. Saattajat asettuivat riviin, ja\npäällikkö oli jo komentanut kiväärit poskelle, mutta lähetit olivat\ntoimitukseen nähden aivan välinpitämättömiä eivätkä vastanneet\ntehtyihin kysymyksiin. Sitten komennettiin kiväärit alas, ja päällikkö\ntuli lähettien luo liinat kädessä kysyen, haluavatko he vaatteen\nsilmilleen ammunnan ajaksi.\n\n\"Kyllä me voimme irvistellä teille roistoille silmät avoinnakin\",\nvastasivat lähetit.\n\nPäällikkö mietti hetken, komensi sitten joukon paluumatkalle, ja\nlähetit vietiin takaisin neuvostoon.\n\nMuurmannin neuvosto ei ollut tietävinään mitään näistä rettelöistä,\nmutta kun lähetit pitivät asiasta tiukkaa toraa, sanottiin heille,\nettä ne ovat edesvastuuttomien joukkojen aiheuttamia, eikä neuvosto\nvoi niitä estää. Jotta kuitenkin lähetit pysyisivät turvassa,\nkehoitettiin heitä tästälähin pysymään visusti huoneessaan eikä\npoistumaan kaupungille. Varmemmaksi vakuudeksi asetettiin heidän\novensa taakse kiväärivahti, \"jotta ei kukaan asiaton pääsisi heidän\nhuoneeseensa\". Mutta samalla hänen tehtävänään oli valvoa, etteivät\nhuoneessaolijatkaan päässeet ulos. Ja niin he olivat nyt suoraan sanoen\nneuvoston vankeja.\n\nAika kului ja päivät kävivät läheteille pitkäveteisiksi. Kolmas viikko\noli jo lopussaan, neuvottelut eivät johtaneet mihinkään tuloksiin,\nmutta näytti siltä, ettei lähettejä päästettäisikään paluumatkalle,\nvaikka he olivat ilmoittaneet haluavansa palata takaisin Petsamoon. He\nsaivat yhä istua kotiarestissa, neuvoston \"suojeluksessa\". He olisivat\nkenties jonakin yön hiljaisena hetkenä selvittäneet välinsä vartijan\nkanssa ja poistuneet omille teilleen, mutta aseettomina ollen näytti\nyritys uskalletulta.\n\nSitten eräänä päivänä näkivät he akkunastaan, kuinka satamassa\nlastattiin konekiväärejä laivoihin, ja muutenkin siellä vallitsi\ntavallista vilkkaampi liikenne. Koivisto, joka oli strategi, teki tästä\njohtopäätöksensä ja selitti Teiralle, että tässä nyt valmistetaan\nretkikuntaa Petsamoa varten, sillä minnekään muuanne ne eivät voi\nsotaretkeä suunnitella. Ja jos nyt nämä bolsujen joukot kerkiävät\nPetsamoon, ennenkuin he pääsevät pois Muurmannilta, niin silloin saavat\nhe sanoa ikuisiksi ajoiksi jäähyväiset Suomelle.\n\nTilannetta mietittiin ja päätettiin toimia nopeasti, toisin sanoen\nlähteä hyvästiä heittämättä Muurmannilta. Ja suunnitelma kehittyi äkkiä\n— aivan kuin itsestään.\n\nLähettien vartija oli näet huomannut, että näillä bursuilla oli\ntupakkaa, jota he avokätisesti silloin tällöin hänellekin tarjosivat.\nNiinpä hänelle olikin tullut tavaksi pistäytyä lähettien kamarissa\ntupakalla, sillä sikäläisten joukko-osastojen tupakka-annokset lienevät\nolleet riittämättömät.\n\nKun kyseessäolevana iltana neuvosto oli suljettu, kaikki toverit sieltä\npoistuneet, ja rauha vallitsi talossa, ilmestyi vartija taas lähettien\noviaukkoon kerjäämään tupakkaa. Tätä visiittiä oli siellä odotettukin.\nKoivisto seisoi akkunan lähellä huoneen perällä, kun taas Teira\nvääpelinä seisoi syrjemmällä seinän vieressä.\n\nKoivisto tarjosi vartijalle tupakan, tarjosipa vielä tultakin. Kun\nvartija kumartui sytyttämään savukettaan Koiviston kämmenien välissä\nlepattavasta tulitikusta, osui lattialla ollut jakkara Teiran käteen.\nSe heilahti huolimattomasti kierroksen ilmassa ja osui senjälkeen\nvartijan päähän. Kolme tuumaa upposi jakkaran jalka vallankumouksesta\nkyllästettyyn pääkuoreen, ja älähtämättä vaipui vartija lattialle.\n\nPitempiä inventaarioita ei toimitettu talossa, mutta koska läheteiltä\noli otettu kaikki aseet pois, katsoivat he kohtuulliseksi ottaa\nedesmenneen vartijan kiväärin ynnä siinä olevat viisi patruunaa. Sitten\npainuttiin vähin äänin taipaleelle.\n\nKolmantena päivänä saapuivat lähetit Petsamon Yläluostarille.\nHeitä ei tietty siellä enää odottaakaan, sillä vaikka heillä piti\nolla shifferisähkösanomaoikeus, ei heidän viimeisen viikon aikana\nlähettämiään tiedonantoja oltu toimitettu perille, vaan ne olivat\njääneet Muurmannin neuvoston paperikoriin. Siksipä retkikunnassa\nkatsottiinkin miehet jo menetetyiksi.\n\nYläluostarin kirkossa oli paraikaa jumalanpalvelus, ja siinä oli läsnä\nkirkkoherra Järventaus. Kesken kirkonmenojen sattuivat lähetit astumaan\ntemppeliin, ja kun Järventaus näki miehet ovessa, meni hän avosylin\nmiehiä vastaan sanoen:\n\n\"Palasittehan sieltä sittenkin, olemme pitäneet teitä jo vainajina.\"\n\nNäin päättyi Muurmannin lähettien matka, jonka turvallisuudesta bolsut\nolivat antaneet takeet Jumalan ja vallankumouksen nimessä.\n\n\n\n\nVIII.\n\nPETSAMON SIVIILIHALLINNON JÄRJESTELYÄ.\n\n\nPetsamo oli siis nyt tavallaan meidän, siellähän oli meikäläinen\nsotilasosasto, ja nyt saatettiin ruveta järjestelemään paikkakunnan\nhallinnollisiakin oloja. Bolševikit eivät kylläkään myöntäneet tätä\nomistusoikeutta, mutta eiväthän he myöntäneet silloin Suomelle\nminkäänlaista oikeutta. Muurmannilla olevan konsulimme matka olisi\nvarmasti johtanut Solovjetsiin, ellei hän viime tingassa olisi saanut\ntietoa aiotusta vangitsemisestaan ja jalkapatikassa painaltanut läpi\nmetsien Kuusamoon. — Mutta tämä tapahtui jo ennen Millerin valtakautta.\n\nUlkoministeriöstä käsin alettiin hoitaa uuden maakunnan asioita.\nVasta Muurmannilta kotiutunut konsuli Eero Lampio tunsi paikallisia\noloja, ja hänet määräsi ulkoministeri ylimmäksi asiainhoitajaksi. Se\noli varsin kunnioitettavan näköinen paperi, ja se antoi omistajalleen\nsangen suuret valtuudet. Ja se oli muuten aivan samanlainen kuin\nministerin aikaisemmin majuri Walleniukselle antama valtakirja, josta\nkylläkään emme mitään tienneet. Konsuli sanoikin paperia katsellessaan,\nettä \"tuollahan sitä nyt olisi valmis kuningaskunta, kunhan sinne\nvain pääsisi ja kykenisi siellä pysymään.\" Ylimmän hallintoelimen\nmuodosti valtakirjan mukaan konsuli Lampio, ja hänen apunaan toimivat\njonkinlaisena neuvottelukuntana rajavartioston päällikkö ja kirkkoherra\nJärventaus, joka hoiteli sotaväen samoinkuin paikallisen väestön\nhengellistä puolta.\n\nMinun piti myös lähteä matkaan, ja kun ei minulle keksitty\nsopivampaakaan tointa, tuli tehtäväkseni esiintyä konsulaatin\nsihteerinä. — Josta nimityksestä muuten olinkin sangen ylpeä.\n\nEnsimmäinen tehtävä tällaisen sodanjälkeisen maakunnan\nkuntoonsaattamiseksi oli tietysti sen muonittaminen. Kansa oli köyhää\nja näki nälkää, kalaa olisi meri kyllä antanut, mutta pyyntivehkeitä\npuuttui. Päätettiin lähettää sinne laivanlastillinen viljaa ja\nkalastustarpeita, joita molempia jaettaisiin asukkaille velaksi.\nPyytämillään kaloilla saisivat he sitten vähitellen kuolettaa velan;\nnyt oli pääasia, että kaikki saatiin hommiin.\n\nAloimme tiedustella sopivaa laivaa, jonka valtio ostaisi tarkoitukseen,\nmutta sellaisen hankkiminen osoittautui vaikeaksi. Se ei saanut olla\nliian suuri, mutta kuitenkin merikelpoinen, jotta kestäisi Jäämeren\nmyrskyt.\n\nIlmoittelimme asiasta kaikille meriasiain tuntijoille ja\nlaivanvarustajille, ja tarjouksia alkoikin tulla runsaasti, mutta\nyhtään kunnollista alusta emme tavanneet. Meille tarjottiin vanhoja\nkumollaanolevia ryssien hylkäämiä laivanrunkoja, tarjottiin toistasataa\nmetriä pitkiä, tasapohjaisia Volgan lotjia, jotka ensimmäinen\nsuuri aalto olisi nielaissut, taikka sitten mitättömän pieniä\nmoottoriveneitä, joiden laakerit olivat kuluneet koliseviksi kirnuiksi.\n\nKun minun arveltiin ymmärtävän meriasioita, pantiin minut matkalle\nTurkuun, ja sieltä löysinkin _Silvia_-nimisen laivan, jota suosittelin\nostettavaksi. Laiva oli kyllä vanhanpuoleinen, mutta samankokoinen\nkuin Varankivuonon laiva Norjassa, ja vakuutettiin se täysin\nmerikelpoiseksi. Parempaakaan ei ollut tarjolla, ja täytyi toimia\nnopeasti.\n\nValtio ostikin laivan, ja se lähti matkalle poiketakseen ensin\nKööpenhaminassa ottamassa jauhoja, kiljunpintaa, sokeria ja suolaa,\nteetä ja tupakkaa, joita ensin oli tarkoitus syöttää petsamolaisille.\nKonsulin ja minun oli taas määrä matkustaa Narvikin kautta Vuoreijaan\nollaksemme siellä vastaanottamassa laivaa ja jatkaaksemme sieltä laivan\ntultua Petsamoon sekä aloittaaksemme viipymättä elintarpeiden jakelun.\nMyös oli määrä ostaa Norjan puolelta pari kunnollista Jäämeren alusta,\nmoottorivenettä, jotta petsamolaiset saattaisivat ruveta kalastelemaan\najanmukaisilla vehkeillä ja uskaltautua ulommaskin merelle.\n\nTällaiset poliittisesti tärkeät henkilöt matkustavat aina hienosti,\nja niin lähetimme mekin Kleineh'in Aatamin ostamaan toisen luokan\nmakuuvaunuliput illalla lähtevään Tornion junaan. Sitten menimme\nulkoministeriöön jäähyväisvisiitille, kuten hyvä tapa vaatii. Tietysti\nvain konsuli sai audienssin ministerin huoneeseen, minä sihteerinä\nistuskelin joko portailla tai odotushuoneen nurkassa. Näin olimme\naina siellä käydessämme esiintyneet, enkä sentakia tullutkaan\nhenkilökohtaisesti ministerin tuttavaksi. Joskus sentään oven auetessa\nsatuin näkemään vilauksen hänen selkäpuolestaan.\n\nKonsuli viipyi kauan ministerin huoneessa ja palattuaan manaili hän\nkamalasti. Kaikki asiat eivät kuulemma olleet aivan kuten niiden\npiti olla. Ministeri oli määrännyt meidän odottamaan seuraavaan\npäivään, yksi päivä sinne tai tänne ei merkitse mitään, ja nuo ostetut\nmakuuvaunuliput voimme panna valtion voitto- ja tappiotilille.\n\nSeuraavana aamuna lähetimme Aatamin taas ostamaan uudet nukkumapaikat\nja suurustettuamme menimme ministeriöön saamaan viimeisen voitelun.\nTaas kerkisin polttaa kolme ja puoli sikaria odotushuoneessa, ja\nkun konsuli lopulta ilmestyi näkyviini, oli hän vallan harmaa. Emme\npääse tänäänkään lähtemään, poliittinen tilanne vaatii meidän vielä\nviettämään yhden yön Helsingissä, mutta huomenna on tie selvä.\n\nNäin kului viisi päivää, meillä oli käyttämättömiä makuuvaunulippuja\njoka taskussa, ja silloin tuli viimeinen Jobinposti. _Silvia_\noli ajanut karille Tanskan rannikolla, menettänyt peräsimensä ja\nmuistaakseni potkurinsakin, ja nyt se oli vedettävä telakalle\nkorjattavaksi; tulisi ainakin parin viikon viivytys. Mutta lopuksi\nsentään katsottiin, että voisimme matkustaa Vuoreijaan hankkimaan\ntarvittavia moottoriveneitä.\n\nItse junamatka sujui meiltä onnellisesti, kuten odottaa sopii, mutta\nHaaparannasta lähdettyämme yritti diplomaattinen uramme saada ankaran\nkolahduksen. Konsuli oli Helsingissä ostanut eräänlaisen taskuaseen\nitsesäilytysvaistosta, vain puolustaakseen henkeään, ei hyökätäkseen.\nSe oli suunnilleen seitsemän millin pistooli, saksalaista tusinatyötä,\njosta ei tiennyt, milloin se oli varmistettu ja milloin ampumavalmis.\n\nRuotsalaisen junan makuuvaunussa, liikkuessamme vieraalla maaperällä,\navattiin pistoolipaketti, ase ladattiin ja sitä klipsuteltiin\nedestakaisin. Sitten kysyi konsuli minulta, onko pistooli nyt\nvarmistettu vai paukahtaako se. Minä en tuntenut senlaatuista vehettä\nollenkaan enkä ollut uskaltanut kajotakaan siihen, joten kehoitin häntä\nvetämään liipasimesta; silloin saisimme asiasta varmuuden. Hän nykäisi,\nja silloin huomasimme, että pistooli ei ollut varmistettu. Se paukahti\nkovasti ja nikkelikuula läpäisi akkunankaiteen juuri ruudun vierestä\njatkaen kulkuaan jonnekin Norrbottenin lääniin. Senjälkeen panimme\npistoolin kiiruusti takaisin kapsäkkiin ja odotimme jälkiseurauksia,\nmutta niitä ei tullutkaan. Olimme nähtävästi ainoat matkustajat\nvaunussamme, taikka sitten mahdolliset muut matkustajat olivat jo\nasettuneet yöpuulleen, eivätkä pienet paukut heitä häirinneet.\n\nSeuraavana aamuna Bodeniin päästyämme kyllä hiukan kalpenimme, kun\nkolme rautatievirkailijaa tarkasteli vaunumme akkunaa. Luulimme näet,\nettä vaunun seinästä olisi lohjennut pois huomattavia osia. Menin\nkiiruusti asemalaiturille ottamaan asiasta selvää, mutta havaitsin,\nettä virkailijoitten tarkoituksena oli vain kiinnittää akkunamme\nalla oleviin koukkuihin vaunumme päämäärää osoittava kilpi. Tutkin\nmyös kuulan jälkeä, ja varsin pienen reiän se oli tehnytkin, tuskin\nhavaittavan merkin. Eikä siitä sanottavasti käynyt vetokaan, vaikka\nulkona tuiskutti kamalasti.\n\nIltapäivällä lumipyry yltyi vallan sakeaksi, ilma oli valkoisenaan,\nja nietoksia kasaantui radalle. Silloin teki ruotsalainen junailija\nkohteliaan käynnin jokaisessa hytissä ja ilmoitti, että ei pidä\nsäikähtyä, vaikka tuleekin muutamia töytäyksiä, sillä rataa ei ole\nkeritty puhdistamaan ja nietoksien läpi täytyy ajaa suurimmalla\nvauhdilla, jolloin juna saattaa hiukan heilahdellakin. Me sanoimme,\nettä on tässä omastakin puolesta tullut annetuksi töytäyksiä, vaikkei\njunailija käsittänyt tarkoitustamme.\n\nAtlantti ja Jäämeri olivat myös pahalla tuulella matkatessamme\n\"Polarlysenillä\" kohti hyisiä Finmarkenin rantoja. Heti Löddingenistä\nlähdettyämme nousi navakka myrsky, ja Lofotenin sekä mantereen\nväliseen kapeaan salmeen jäimme ankkuriin. Mielestämme olisi\nsellaisella ilmalla voinut kuitenkin seilata, ja tästä kahden päivän\npysähdyksestä lähetimmekin tarjoilijattaren kautta halveksumisemme\nlaivan kapteenille. Oli sentään hyvä, että käytettävänämme oli\nsiksikin suuri laiva, sillä Mehavnin kohdalla kuulimme viiden\nkalastajaveneen tuhoutuneen miehistöineen mahdottoman merenkäynnin\ntakia. Ainoan pelastuneen, erään Norjaan muuttaneen suomalaisen tapasin\nmyöhemmin, ja hän kertoi myrskystä. Sanoi monesti ennen olleensa\npahemmassakin ilmassa, mutta tämä myrsky oli ollut vallan erikoinen.\nVuorenkorkuinen laine taittui yli perän, huuhteli ohjaajakopit ja\nmuut kannesta ulkonevat osat kuin paperikulissit mennessään ja painoi\nlaivan vesilastiin. Seuraava laine kiskaisi hänet ohjauspyörästä ja\nheitti parinsadan metrin päässä olevalle niemenkärjelle, josta hän\nkangistuneena kompuroi kylään. Mitään muuta ei näistä viidestä veneestä\nlöydetty, merivirrat olivat kuljettaneet ne mennessään.\n\nVardössä asetuimme tittelimme ja asemamme mukaisesti asumaan kaupungin\nhienoimpaan paikkaan, \"Kaupunginhotelliin\". Siellä kyllä asuu paljon\ntavallisiakin ihmisiä, koska parempaakaan paikkaa ei ole saatavissa, ja\nmuista asunnoista sitäpaitsi oli jo etukäteen varoitettu. Tiesimmehän\nkoko Pohjois-Norjan valtiollisen virkakunnan tarkasti seuraavan\nmatkojamme ja hommiamme ja siksi oli tarkasti laskettava jokainen\naskel. Varsinkin itseni suhteen tunsin poliittista epävarmuutta, sillä\nheti ensi päivänä esittäessäni paperini Vardön poliisilaitoksessa\nkysyttiin, enkö ole sama henkilö, joka vuonna 1916 vaikutti siellä\nAntti Hautamäen nimellä. Ilmoitin asian niin olevan, mutta samalla\nhuomasin myös minua katsottavan häränsilmällä, siis vihaisesti ja kuten\nsellaiseen, jota ei sallita tällä pientareella kuin kenties armosta.\nJos paikan päämiehenä olisi ollut aikaisempi poliisimestari Ole Lie,\nniin kohtelu olisi myös ollut toinen, mutta nyt hän vaikutti toisessa\npaikassa maaherrana, enkä siis voinut turvautua hänen tuttavuuteensa.\nNyt olin minä vain diplomaattipassin suojaama, mutta poliittisesti\nepäluotettava henkilö, jonka askeleita on tarkoin seurattava.\n\nJa kuitenkaan en vielä milloinkaan ollut idättänyt vihan kaunaa\nNorjaa tai sen asukkaita kohtaan, päinvastoin. Heidän joukostaan olen\nlöytänyt hienoluonteisimmat ulkolaiset tuttavuuteni. Mutta politiikka\non toista ja ystävyys toista, varsinkin Finmarkenissa. Tuntuu siltä\nkuin siellä erinäisissä piireissä pelättäisiin Suomen vaativan omakseen\nFinmarkenia, tätä piennarta — kuten sitä tulin nimittäneeksi — joka\nerottaa Suomen suomalaisesta Jäämerestä. Sillä suomalaista se totisesti\non, johan nimikin — Finmarken — sen ilmaisee. Entisten vallanpitäjien\ntoimesta on meidät vain eristämällä eristetty Jäämerestä, vedetty\nrajaviiva mahdollisimman luonnottomasti, ja tämä viivan kohta tuntuu\nsiltä kuin paha omatunto maalaisi pöpöjä seinälle.\n\nKonsuliltahan ei tietysti voitu kieltää oleskelulupaa Norjan rajojen\nsisällä, mutta minun aikani rajoitettiin yhteen kuukauteen. Sitten\noli pyydettävä lupa aina pääkaupungista saakka. Siihen mennessä\nkerkiäisimme jo kuitenkin Petsamon kuningaskuntaan, sillä _Silvian_\npiti saapuman lähiaikoina.\n\nOdotusaikaamme emme suinkaan päästäneet kulumaan hukkaan, vaan\naloimme heti hankkia petsamolaisille vietäviä kalastustarpeita.\nTeimme suurehkoja liinatilauksia, tarkoitan turskaliinoja, sellaisia\nselkäsiimoja, koukkuja, köysiä ynnä muuta alaan kuuluvaa. Minulla oli\nsiellä entuudestaan muutamia tuttuja suomalaisia kalastajia, ja heidän\nystävällisellä opastuksellaan saimme käsiimme kaksi merenkestävää\nmoottorijahtia. Toinen niistä oli _Agnes_, ja se luovutettaisiin\nkäsiimme vasta kuukauden perästä, mutta toisen saisimme haltuumme jo\n\"näste söndag\" eli siis ensi sunnuntaina, kuten norjalainen omistaja\nkauppaa tehdessämme ilmoitti.\n\nNämä veneet päätimme viedä Petsamoon ja niin puhelimmekin jo, että\nkunhan saamme ne oikein viskuu-kuntoon, niin kyllä kalanhinta Ruijan\nrannoilla halpenee.\n\nEmme kuitenkaan nähtävästi olleet täysin kielitaitoisia, sillä kun\nseuraavana sunnuntaina menimme perimään tätä ostamaamme _Lansingia_\n— laivalla oli näet näin komea nimikin — niin entinen omistaja\nilmoitti \"näste söndagilla\" tarkoittaneensa tämän sunnuntain jälkeen\ntulevaa söndagia. Hän vakuutti, että norjan kielessä tämä käsite aina\nymmärretään näin. Rupesin epäilemään norjankielentaitoani, mutta kun\nseuraavanakin sunnuntaina myyjä ilmoitti tarkoittaneensa vasta viikon\npäästä tulevaa sunnuntaita, jätimme norjankielen sikseen ja puhuimme\nvakavia suomalaisia sanoja. Seuraus oli meille suotuisa, sillä vielä\nsamana päivänä näimme hänen puuhaavan laivaa purjehduskuntoon.\n\nOdottavan aika on aina pitkä. Minä olin neljä vuotta aikaisemmin\nasunut tässä samassa kaupungissa sangen vaatimattomasti — pienessä\nullakkokamarissa, jonka seinien läpi kaikki hyiset tuulet puhaltelivat,\nmutta nyt me asuimme arvomme mukaisesti hienossa kiviseinäisessä\nhotellissa. Sittenkin alkoi elämä tuntua vähän yksitoikkoiselta.\nDiplomaattisia suhteita emme olleet vielä kerinneet solmia, joten\nminkäänlaisia juhlallisia päivällisiä tai muita kutsuja ei ollut\nodotettavissa. Myös vallitsi paikkakunnalla eräänlainen kieltolaki, ja\nsen johdosta kaupunkilaiset perin harvalukuisesti käyttivät hotellia.\nVaikka ei silti, etteikö seuraa olisi ollut saatavissa.\n\nJuuri meidän jäljessämme saapui sinne Amerikasta eräs ryssä,\ntäysiverinen bolševikki, kuten, hän itse ilmoitti. Minä kyllä uskon,\nettä hän oli bolševikki ainoastaan mammonan vuoksi, sillä rehevämpää\nporvarityyppiä harvoin tapaa. Minulla on nimittäin bolševikista\nsellainen käsitys, että hän on aatteensa mukaisesti huonosti ruokittu,\nrepaleinen, luihukatseinen ja aina valmis sättimään toisia. Tämä\nsitävastoin oli pullea kuin rusthollari, kasvonsa olivat aurinkoiset,\nhän oli aina hyvällä tuulella ja esiintyi aina kuin gentlemanni.\nRuokapöydässä hän oli naisia kohtaan kohteliaampi kuin kukaan meistä\ntoisista — siellä oli myös eräs englantilainen, jonka erikoisherkkuna\nolivat pickles — ja hän oli synnynnäinen pianisti. Kahvihuoneessa hän\npäästeli Chopinia ja Lisztiä aivan taiturimaisesti ulkomuististaan\nja pelasi loistavasti shakkia hotellin rouvan kanssa. Hän odotteli\nnyt ensimmäistä Muurmannille menevää laivaa, koska tärkeät tehtävät\nvaativat hänen sielläoloaan, mutta, — sanoi hän, ei hän siellä viivy\nkauemmin kuin mushikkain rahat riittävät.\n\nOlivathan nämä ruoka- ja kahvitunnit meillekin kuin keitaita erämaassa,\nmutta enimmäkseen istuimme me konsulin kanssa huoneessamme toisessa\nkerroksessa. Konsulin täytyi virkansa puolesta olla alituisessa\nkanssakäymisessä herra ulkoministerin kanssa, ja päivittäin vaelsi\nheidän välillään noin puolentoista kilometrin pituisia sähkösanomia.\nMinä en ollut heidän käyttämästään codesta täysin selvillä — enkä\nluultavasti oppisi sitä milloinkaan — mutta arvelen sähkösanomien\npääasiassa koskevan _Silvian_ hyvinvointia.\n\nNämä sähkösanomat veivät konsulilta aina aamutunnit, mutta Jäämeren\npitkä iltapäivä oli myös jotenkuten vietettävä. Silloin me pelasimme\npokeria kahteen mieheen. Kävimme me tosin silloin tällöin katsomassa\n_Lansingia_, sähkösanomatoimistossa myös kävimme, mutta sitten pakotti\nJäämeren vinkuva viima meidät taasen huoneeseemme hotellin toiseen\nkerrokseen.\n\nKokonaisen kuukauden me istuimme siellä nurkkakamarissa ja pelasimme\npokeria kahteen mieheen. _Silvian_ kohtalosta olimme aivan epätietoisia\nja huumorimme oli miinuspuolella. Sitten vihdoin _Lansingin_ isäntä\nilmoitti, että laiva olisi nyt vastaanotettavassa kunnossa.\n\nTämä antoi meille uutta voimaa ja tarmoa. Tiesimme, että Petsamossa\nolevat joukot ja kansa näkivät nälkää, tai ainakin olivat\npuutteellisesti ruoalla varustettuja. Sähkötimme heille Ivalon kautta,\nmutta emme saaneet täyttä selvyyttä asiasta. Niinpä päätimme lähteä\n_Lansingilla_ käymään siellä tervehtimässä uutta kuningaskuntaa,\nkatsomassa, mitä sieltä puuttuu, palataksemme Vuoreijaan siksi, kunnes\n_Silvia_ saapuisi muonituksineen. — Samallahan voisimme myös aloittaa\nhallitustoimet väliaikaisesti.\n\n\u003Ctb>\n\n_Lansing_ oli lähtökunnossa. Sinne olimme vieneet kaiken irtaimen\nomaisuutemme, selvittäneet asiamme poliisiviranomaisten kanssa,\njättäneet hellät jäähyväiset hotellille ja kaikille sen asukkaille ja\nodotimme päivän yhdettätoista hetkeä, jolloin tulli suvaitsisi antaa\nmeille viimeisen siunauksensa, johon myös kuului kaikille Jäämerelle\nlähtijöille välttämättömäksi katsottu whiskylaatikko. — Vaikka Norja\nsilloin oli kieltolakimaa, niin pidettiin selviönä, että jokaisen\nlaivan, joka lähtee merelle viikonkin ajaksi, tulee saada mukaansa\nvähintään laatikko whiskyä.\n\nKaikki tavaramme olivat sinetöidyt ja satama-altaassa odottelimme\ntullivenettä. Muitakin lähtijöitä näytti olevan. Aallonmurtajan\nlaiturinpuoleisessa päässä liehui likaisenpunainen lippu erään laivan\ntakalistossa. Se oli Muurmannilta tullut ja sinne kiireellä palaava\nryssien laiva, jolla myös matkusti hyvä tuttavamme ja ystävämme,\nbolševikkipianisti hotellista. Muutenkin näytti liikenne laivan\nluona olevan vilkasta, sillä sikäläistä väestöä näyttää erikoisesti\nkiinnostavan kaikki, mikä on inhimillistä ja järjestettyä yhteiskuntaa\nvastaan.\n\nTulli tuli, ja me pääsimme matkalle, mutta heti jäljessämme höyrysi\nmyös punalippuinen Muurmannin laiva. Kibergin niemessä jo erosimme,\nme kun käännyimme kohti Heinäsaaria, ja he taas kiersivät ympäri\nVaidokuban omalle suunnalleen. Meri oli ankara ja huuhteli kanttamme\nsangen usein, nielaisten silloin tällöin haahtemme syvään rotkoon, eikä\npunalippuisesta ollut hetken kuluttua näkyvissä kuin haihtuva savujuova\ntaivaalla. Mutta sen tiesimme, että matkastamme oli jo ennen lähtöämme\nollut täysi tieto Aleksandrowskissa. Siellä pohjoisilla mailla kulkee\nnäet suusanallinen viesti paljon nopeammin kuin mikään valtion posti.\n\nTulostamme olimme myös ilmoittaneet Petsamossa olevalle\nrajavartiostolle. Olimme sähköteitse tiedustelleet, kuinka paljon\nruokatavaroita he tarvitsevat pahimman nälkänsä poistamiseksi, mutta\njohtojen epäkuntoisuuden vuoksi emme olleet saaneet mitään vastausta\ntähän kyselyymme. Sitten olimme myös pyytäneet, että sinne vuonon\nperälle jäänreunaan toimitettaisiin meille hevosia taikka poroja,\njoilla saisimme tavaramme maihin. Paljon niitä ei kylläkään ollut,\nminulla vain selkäreppu ja konsulilla pari matka-arkkua, kuitenkin\nsiksi painavia, ettei niitä voinut kantaenkaan kuljettaa.\n\nAuringonlaskun aikaan sivuutimme Heinäsaaret ja niitä katselimme jo\ntulevan kesän marjamaiksemme. Olihan historiallinen totuus, että\nHeinäsaarilta oli aikaisempina vuosina Moskovan keisarin hoviin\nkuljetettu suomuuraimia, lakkoja, joita siellä nautittiin erikoisena\nherkkuna ja joille eivät suuruudessa ja aroomissa vetäneet vertoja\nmitkään Karjalan lakat. Tämän hienon maun kuului niille antavan\nsaarilla oleva guano, linnunlanta, sillä saarellahan pesii ja asustaa\nlukemattomia vesilintuja. Havittelimme myöskin tulevaisuudessa\ntekevämme paljon rahaa linnunlannalla, jota laivoilla kuljettaisimme\nsieltä pois Etelä-Suomeen ja möisimme kilokaupalla suunnilleen sokerin\nhinnasta. Joku toinen lienee myöhempinä vuosina myös ajatellut\nsamanlaatuista afääriä — jos ei vain ollutkin Suomen valtio — ja\nsaarille lähetettiin tiedemies, joku lantaspesialisti tutkimaan, kuinka\nmonen metrin paksuudelta tätä ihanaa ja arvokasta guanoa saarella olisi.\n\nPitkien tutkimusten ja syvyysporausten jälkeen ilmoitti tiedemies\nkuitenkin, ettei saarilla ole yhtään linnunlantaa, ei ainoatakaan.\nSammal oli puhdas ja hajuton, ja muuraimet kasvoivat ihanan vihreillä\nmättäillä. Sikäläiset linnut näet olivat luultavasti olleet niin\nsiistejä, että kävivät asiallaan meressä ja sen jälkeen tulivat taas\nsaarelle jaloittelemaan.\n\nTätä asiaa emme silloin ensi matkallamme vielä tienneet, vaan\nidätimme mielessämme kauniita haavekuvia jääkylmän veden kastamissa\nvaatteissamme. Päivä painui kuitenkin nopeasti tunturiin, ja sen\nmukana hävisivät haavekuvatkin, sillä tultuamme vuonoon jäänreunaan\nhavaitsimme seudun autioksi ja tyhjäksi. Ei ainuttakaan hevosta tai\nporoa ollut vastassamme puhumattakaan juhlallisesta diplomaattisesta\nvastaanotosta, joka meille arvomme mukaisesti olisi pitänyt tulla.\nMyrsky oli tyyntynyt, ilma synkän pimeä, laivan kannelta huhuilimme\npimeyteen, mutta ei kaikuakaan vastaukseksi.\n\nMiltei varmasti arvasimme, että jäljessämme lähetettäisiin Muurmannilta\nPetsamoon jonkinlainen retkikunta; olimme sellaisia puheita\nkuulleet jo Vuoreijassa. Siksi tunsimme olemmekin vähän epävarmaksi\ntäällä jäänreunassa, sillä kun emme tavanneet yhtään ainoata\nvartiosotilastakaan, emme tienneet, oliko meikäläistä sotaväkeä siellä\nenää ollenkaan.\n\nYön seudun päätimme sentään viettää vuonossa ja niin ajoimme\nLiinahamariin, joka on ikivanha turskanpyytäjien satamapaikka. Eihän\nsiellä mitään laituria ole, mutta on rauhallinen lahti, ja sinne\nankkuroimme parinsadan metrin päähän rannikosta. Asetuimme aivankuin\nturskanpyytäjä asettuu yöteloilleen odottaessaan päivän valkenemista,\njolloin saa lähteä kokemaan liinojaan. Keitimme talviturskaa ja\npottuja, sulatimme margariinia kastikkeeksi, ja kajuutan höyryävässä\nlämmössä istuimme tupakoiden ja jutellen.\n\n127\n\nJuuri kun olin pistelemässä viimeisiä turskan häntäviipaleita, kuului\nulkoa pieni naksahdus. Se kuului kuin joku olisi napauttanut ruuman\nseinään. Kohta kuului toinen ja taas kolmas. Nousin kiiruusti kannelle,\nja silloin tuli taas pamaus. Nyt sen erotin kivääristä lähteneeksi,\nLiinahamarin lahdenpohjukasta. Huikkasin vastaan, ja rannalta\nkysyttiin, keitä olemme.\n\n\"Meillä on täällä mukanamme konsuli\", vastasin.\n\n\"Kuka konsuli?\"\n\n\"Konsuli L\", sanoin vain etukirjaimen. \"Tiedättekö, kuka hän on?\"\n\n\"Oikeita miehiä ne tuntuvat olevan\", kuuluivat miehet juttelevan\nkeskenään. \"Tulkaa rantaan\", huusivat he sitten.\n\n\"Keitä te olette siellä?\" kysyin vielä, sillä enhän tiennyt, oliko\nmeikäläinen sotaväki jo poistunut sieltä ja tilalle tullut joku\nitäisempi.\n\n\"Me kuulumme rajavartiostoon.\"\n\n\"Mihinkä rajavartiostoon?\"\n\n\"He, ka, tämän Lapin.\"\n\nKeskustelu oli käynyt verraten nopeasti, ja kun konsuli koroitti\npäätään kajuutanluukusta, ei hän kerinnyt kuulemaan keskustelustamme\nmuuta kuin viimeisen huikkaukseni: \"tulemme heti\".\n\nHän aluksi epäili, että meitä koetetaan vetää ansaan, mutta hetken\nkuluttua lähdimme kuitenkin kannelta vyöryttämällämme jollalla kohti\nrantaa, saattajanamme laivamme ainoa suomalainen matruusi. Kainalooni\npistin pitkän parabellumini, ja samoin teki konsuli, mutta minulle\nkäsittämättömästä syystä työnsi hän ennen lähtöään koko matkakassamme,\narviolta 200 000 Suomen markkaa, ruumassa olevaan matka-arkkuunsa. Tämä\nseikka tuli retkellemme sangen kohtalokkaaksi.\n\nRannassa tapasimme kolme Petsamon retkikunnan sotilasta. Pääsimme\npian selville, keitä kukin olimme, ja he kysyivät, miksi emme olleet\naikaisemmin vastanneet, vaikka he olivat ampuneet useamman laukauksen\ntunturilta. Selvitellessämme tätä seikkaa ilmeni, että ylhäällä\ntunturilla ammuttu laukaus ei kuulu ollenkaan vuonoon — varsinkin kun\nme istuimme hytissämme —, vaan vasta kun he olivat ampuneet aivan\nvesirajassa, oli kaiku kantautunut laivallemme.\n\nKuulimme vielä, että jään reunalla oli päivällä ollut poroja sekä\nsotilaita meitä vastassa, mutta kun ei meitä kuulunut tuleviksi, olivat\nhe palanneet takaisin luostarille.\n\nSoudimme siitä niemen ympäri jään reunaan oppaanamme eräs sotilas;\ntoiset menivät hiihtäen poikki tunturin vartiotuvalleen Heikinpaikkaan,\njonne me suksettomat pääsisimme lyhyintä tietä jäitse. Laivaa emme enää\nyötä myöten viitsineet ruveta kuljettamaan pois Liinahamarista, vaan\nannoimme soutumiehellemme määräyksen, että tulisivat laivallaan jään\nreunaan aamulla kello yhdeksältä.\n\n\n\n\nIX.\n\nBOLŠEVIKIT HYÖKKÄÄVÄT.\n\n\nTurvekattoisessa majassa, kolmisensataa metriä jäänreunasta, asui\nryhmänvahvuinen vartiosto, äärimmäinen Jäämerta vastaan, ja samalla\nmyös Suomen pohjoisin. Yksi ryhmästä oli aina puhelinvahtina vuonon\nsuulla avomeren reunalla, toiset kulkivat hiihtäen partiomatkoilla.\nKaksi raskasta konekivääriä oli myös ollut Liinahamaria vallitsevalla\ntunturilla, luonnon rakentamissa linnoituksissa, mutta ne\noli edellisenä päivänä vedetty pois asemistaan ja kuljetettu\nSalmijärvelle; — strategisista syistä tietenkin, koska ulkoministeriö\nei enää huolehtinut sikäläisten joukkojen muonasta enempää kuin\nmunitsuunistakaan. Mikäli tiedän, oli tarkoituksena vetää kaikki\njoukot pois Petsamosta, mutta tietysti eivät ne saaneet poistua\ngarnisonistaan, ennenkuin viimeinen ruokaportsuuna oli menossa.\n\nTunturin kupeessa oleva turvekattoinen, kaukaa katsoen miltei\ntunturiin sulautuva maja oli ahdas asunto ryhmän suuruiselle\nrajavartiostojoukolle, eikä siellä ollut niitä mukavuuksia, joita\nkasarmeissa tarjotaan. Lattialla nukuttiin, tunturien viima kävi\nhataroista akkunoista, ei ollut polstereita miesten käytettävänä, mutta\ntoimeen tultiin ja isäntäväki Olssen suhtautui perin ystävällisesti\nnäihin pakollisiin kortteerilaisiinsa.\n\nSaimmehan mekin makuutilan siellä sotapoikien välissä. Ennen\nnukkumaanmenoa kerrottiin kuitenkin molemminpuoliset uutiset, ja\nolihan meillä vähän Norjan-tuomisiakin mukanamme. Oli metrimakkaraa\nja juustoa, joita sotapojat eivät olleet nähneet kuukausiin, ja ne\nnäyttävätkin maistuvan melkoisesti. Ja sitten — vaikka Suomessa oli\nsiihen aikaan kieltolaki ja juopottelu armeijassa ankarasti kielletty\n— uskalsimme tarjota sotilaille pikarillisen whiskyä, jota meillä\noli mukanamme, kiitos norjalaisten jäämerenviranomaisten. — Tästä\ntarjouksesta sotilaat muuten näyttivät olevan mielissään, kuten on\nymmärrettävääkin.\n\nLopultahan siitä kuitenkin painuimme yölevollemme ja heräsimme vasta\naamulla, kun päivänsarastus oli jo korkealla. Heräsimme kenttäpuhelimen\npärinään, ja päivystäjän ensi sanat saivat meidät nopeasti jalkeille.\nPuhelu tuli vuonon suulta, uloimmasta vartiostosta, josta vahtimies\nilmoitti, että nyt tulee sota. Sain äkkiä kuulotorven korvaani ja\nkysyin, mikä on hätänä.\n\n\"Kaksi bolsujen sotalaivaa tulee nyt juuri vuonon suusta sisään.\"\n\n\"Valehtelette, bolsuilla ei ole yhtään sotalaivaa täällä Jäämerellä.\"\n\n\"Höyrylaivoja ne ainakin ovat, ne ovat aivan mustia ja punainen lippu\nperässä.\"\n\n\"Näkyykö niissä olevan paljon väkeä?\"\n\n\"Kansi aivan mustanaan, kyllä siellä on ainakin kaksituhatta miestä.\"\n\n\"Kuinka pitkällä laivat nyt ovat?\"\n\n\"Nyt juuri ajavat tästä ohi.\"\n\n\"Ottakaa puhelin kainaloonne ja lähtekää hiihtämään luostarille. Loppu.\"\n\nHeti senjälkeen soitin luostarille, jossa esikunta majaili. Puhelimessa\nvastasi vanha Polangenin-rintamatoverini luutnantti \"Jojo\" — Yrjö\nKoivisto. Kiireellisimmät tervehdykset vaihdettuani annoin hänelle\nraportin tulevista laivoista, ja juuri kun hän uteli lähempiä tietoja\nniistä, ilmestyi toinen laiva näkyviin niemen takaa, ajoi jäänreunaan\nja oman pituutensa matkan puskeutui siihen, jossa sitten makasi\nniinkuin parhaimmassa satamalaiturissa. Siten tekevät kaikki näihin\nvuonoihin saapuvat laivat, sillä sellaisessa asennossa ei tuuli pääse\nheiluttamaan, ja kun jää on vahvaa, saattavat ne purkaa lastinsa\nsuoraan jäällä odottaviin rekiin ja pulkkiin. Hetkistä myöhemmin saapui\ntoinenkin laiva, ja sen perässä puksutteli meidän moottorimme _Lansing_.\n\nKoivisto kyseli, kuinka paljon miehiä laivoissa mahtoi olla. Katselin\nmökin akkunasta kolmensadan metrin päässä olevia aluksia ja ilmoitin,\nettä mikäli kannellaolijoista voi päättää, ei niiden lukumäärä nouse\nyli kolmensadan, vaikkakin laivankannella olevaa väkilukua on vaikea\narvioida. Sen kuitenkin tiesin, että koneenkäyttäjiä ja lämmittäjiä\nlukuunottamatta ei kannen alla ollut yhtään ainoata; saavuttiinhan nyt\nsiksikin tärkeään paikkaan, eikä tiennyt, vaikka vuono olisi ollut\nmiinoitettukin, joten täytyi pysytellä laivan pintapuolilla.\n\n\"Onko niillä tykkejä?\" kysyi Jojo puhelimessa.\n\n\"En voi erottaa mitään, sillä kannet ovat täynnään yhtä kuhisevaa\nmassaa\", vastasin hänelle.\n\n\"Puolustakaa paikkaa niin kauan kuin mahdollista ja perääntykää sitten\ntunturin yli tänne\", kuului seuraava määräys.\n\n\"Täällä on kaikkiaan seitsemän kiväärimiestä ja heillä arviolta 35\npatruunaa mieheen, joten mistään paikanpuolustuksesta ei voida puhua.\nMutta minä lähetän miehet tunturiin seuraamaan polsujen hommia ja\nmikäli mahdollista häiritsemään heitä. Itse lähden juuri nyt kävelemään\njäälle, ennenkuin on myöhäistä, sillä minulla ei ole suksia enkä jalan\npärjää tunturissa. Hesputei.\"\n\n\"Hei.\"\n\n\"Hei, hei, älä mene vielä, juuri nyt tuli kaksi tykinlaukausta\nlaivoista.\"\n\n\"Osuiko kämppään?\"\n\n\"Meni kauas yli tunturin.\"\n\n\"Ala laputtaa sitten.\"\n\n\"Odota sentään vielä puhelimessa niin kauan kuin kuulet täältä mitään,\nterve kuitenkin minun puolestani.\"\n\nSamalla saapui tupaan ryhmää komentava kersantti, joka oli ollut niemen\nnokassa tähystämässä. Hän kertoi ryssien hankkiutuvan maihinlaskuun\ntai oikeastaan jäällelaskuun, sillä jonkinlaisia portaita hivutetaan\nparaikaa jäälle. Päätimme, että kaikki kuusi miehistöstä etsivät\nitselleen sopivat suojapaikat tunturin kupeesta, sellaiset, joista\nvoivat tarkata bolsujen hommia, mutta joista hädän tullen voivat\nlivahtaa jyrkänteen toiselle puolen ja painaltaa Trifonaan. Ampua\nsaavat milloin katsovat voivansa tuottaa häviötä viholliselle.\nKersantti itse lupasi pysyä puhelimen vieressä viimeiseen saakka.\n\nKersantti jäi antamaan viimeisiä määräyksiään miehille, ja minä\npainalsin jäälle. Konsuli oli saanut jonkin verran etumatkaa, ja\notattelin nyt hänen jäljessään. Tie kulki kämpältä jäälle miltei\nsuoraan laivoja kohti ja kääntyi rannasta viistoon Trifonaan. Muuta\nreittiä ei jalkamiehen kannattanut käyttää, sillä lunta oli vahvalti ja\nse tuppuraisen nuoskeaa vähänpoljetulla tienrahakin.\n\nTienkäänteestä ei laivoille ollut kuin vajaa kolmesataa metriä, ja sitä\nkohtaa kammoksuin, mutta piilotin jo heti lähtiessäni pitkän pistoolini\nlammasnahkaturkkini alle ja kävelin sitten aivan hätiköimättä, muina\nmiehinä jäälle. En uskaltanut vilkaistakaan taakseni, sillä se olisi\nollut pelon merkki, talsin vain pehmeässä lumessa eteenpäin.\n\nOnneksi meille oli laivojen miehistö vain ryssiä. Jokainen\nMuurmannin suomalainen punikki olisi tuntenut konsulin pitkästä\nhylkeennahkaturkistaan ja mielihyvin laukaissut kiväärinsä kohti. Mutta\nsiitä huolimatta meidät oli tunnettu.\n\nPetsamolaisten Matti ja Pekka Karjalaisen — jotka saapumisemme\nedellisenä yönä olivat vieneet ryssille tiedon Vaitolahteen\nkonekiväärien vuononsuulta poistamisesta — kertomuksista päättäen\nryssät olivat tunteneet Lampion Tolstikanniemen kärjessä ja lähettäneet\nkahdeksan miestä vuonon toista rantaa pitkin meitä vangitsemaan.\nLieneekö kuitenkin niin, että meillä oli liian suuri etumatka,\ntai sitten kahdeksan ryssää ei uskaltanut avoimella jäällä käydä\nkahden suomalaisen kimppuun. Joka tapauksessa saimme rauhassa jatkaa\nmatkaamme. Laivoista ammuttiin kivääreillä pariin otteeseen tunturin\nkoloissa piileskeleviä retkikuntalaisia vastaan, ja he vastasivat\nharvakseen. Kun hetken kuluttua katsoin taakseni, olivat laivojen\nkannet aivan autioina. Se oli manööveri, kuten myöhemmin huomaamme.\n\nBolševikkikapteeni, joka oli partion lähettänyt, oli miehistölle\nkertonut onnistuneensa vangitsemaan meidät, ja niin vei laivamme\n\"kapteeni\" Hilmar Bertheusen Vuoreijaan sanan, että me olemme jo\nvainajina.\n\nBolsut olivat siis täyttäneet uhkauksensa ja saapuneet \"ajamaan pois\"\nsuomalaisia joukkoja Petsamosta. Sehän olikin sangen helppo tehtävä,\nkun puolustajilla ei ollut aseita eikä muonaa; lähdettävähän sieltä\nolisi ollut joka tapauksessa parin päivän päästä. Nyt tuli äkkilähtö,\nja minäkin painaltelin hiki hatussa pitkin vuonoa vielä bolsujen\nkiväärin ulottumilla.\n\nKun pääsin suunnilleen kilometrin päähän laivoista, pysähdyin\nlevähtämään ja katsoin taas jälkeeni kuin Lotin vaimo aikanaan, sillä\ntunsin, että siellä takanani oli Sodoma ja Gomorra, josta viimeisenä\njalkamiehenä olin onnellisesti lähtenyt. En kuitenkaan muuttunut\njääpatsaaksi — suolapatsas olisi nimittäin sulanut, sillä päivä oli\nsuojainen, ja minä hikosin hirveästi —, mutta näin, kuinka bolsut\nhaalasivat konekiväärejä jäälle. Kaksi he asettivat laivojen edustalle\nasemiin, ja kinttujani kutitteli jo lähteä läpyttelemään eteenpäin.\nMutta tiesinhän, että konekiväärin tähtäimessä on 2 400 metrin numero\nylimmäisenä, jolta matkalta se vielä ottaa miehen, ja edessäni sekä\nympärilläni oli avoin jääkenttä. Ja mitään luonnon tarjoamaa suojaa ei\nollut ympärilläni eikä ainuttakaan elävää olentoa näkyvissäni — paitsi\nkonsuli, joka yhtä turvattomana otatteli edelläni.- Minä uskollisena\nsihteerinä tietysti seurasin jäljessä lammasnahkaturkeissani, vaikkakin\nkulku oli työlästä, sillä nuoskainen lumi luiskautti joka askeleesta\npuolet eli runsaan korttelin taaksepäin, ja koko matka oli kuin\nylämäkeä. Ilmankos se hiottikin, ja flanellipaita vallan pursui vettä,\nkun tuli tuo kävelykin otetuksi vähän niinkuin urheilun kannalta. Ei\nsilti, että olisi millään tavoin peloittanut, mutta vain muuten tuli\npidetyksi hoppua, sillä sihteerin henki on kallis.\n\nVasta sitten, kun olin päässyt ampumamatkan ulkopuolelle, uskalsin\nruveta ajattelemaan tilannetta. Sillä jos bolsut olisivat tienneet —\nsilloin, kävellessäni heidän ohitseen vajaan kolmensadan metrin päässä\n— mikä bursu siinä koltan puvussa vaeltaa, niin pikkuinen napaus\nvain reiteen, ja siitä olisi alkanut tämän pojan Golgatanvaellus. —\nVaikka kyllä se siihen olisi myös päättynytkin, samoinkuin myös monen\nlaivalla tulleen, sillä taskuissani oli kymmenisen valmiiksi syötettyä\npitkän parabellumin makasiinia, valmiina työnnettäviksi putkeen,\n— ja sellainen ase on karabinin arvoinen, jotta sillä ottaa kyllä\navoimellakin kentällä aina ryhmän ryssiä huoltaakseen. Mutta yksi mies\nkahta laivaa vastaan, — se oli sentään jo liikaa. Ja niinpä tulin jo\najatelleeksi mennyttä huonoa elämäänikin seistessäni siinä aavalla\njääkentällä tupakoimassa ja mietiskelemässä viimeisen puolentunnin\ntapahtumia.\n\nSilloin lähestyi vuonolta mies, jonka puvustaan jo kaukaa tunsin\nmeikäläiseksi. Hän oli vuononsuulla ollut puhelinvahti, joka puhelin\nselässään hiihteli minua kohti poikki vuonon. Viittasin häntä luokseni\nja keskustelimme hetken, kun hän äkkiä huomautti:\n\n\"Nyt ne lähtevät. Katsokaas, ne vetävät konekiväärit takaisin\nlaivoihin.\"\n\nJa niin tosiaan tapahtui. Konekiväärit hiilattiin taas kannelle, ja\njäällä olleet miehet, arviolta viisikymmentä, kiipesivät myös sinne.\n\nTästä teimme sen johtopäätöksen, että bolsuilla täytyi olla koiruus\nmielessään — kuten aina. Ne muutamat granaatit sekä kiväärisalvat\nolivat olleet vain taisteluun haastetta, ja samasta syystä asettivat\nhe konekiväärinsä suojattomalle jäälle odottaen, että Heikinpaikassa\nolevat joukot pysähtyisivät niitä ahdistamaan. Luostarilta tulisi\ntietysti koko komennuskunta auttamaan Heikinpaikan joukkoja, ja sitten\nkäytäisiin vain pientä nahinaa siksi, kunnes bolsujen maitse tulevat\njoukot kerkiäisivät tehdä kiertoliikkeen, ja silloin olisi koko\nsikäläinen Suomen armeija täydellisesti saarrettuna ja kahden puolen\nahdistettuna. Sentakia he antoivat vain heikon kuvan voimistaan ja tätä\nvaikutusta lisätäkseen tekivät nyt pienen perääntymismanööverin, sillä\nhe arvelivat jo liiaksikin peloittaneensa vastustajaa.\n\nSiksipä kehoitin nyt puhelinmiestä hiihtämään nopeasti luostarille\nja kertomaan siellä esikunnalle näkemänsä. Kenties maitse tulevat\njoukot olivat jo lähempänä kuin luulimmekaan, ja nämä vuonolla ammutut\ntykinlaukaukset olivat vain merkkinä heille, että perillä ollaan. Itse\nläksin taas tallustelemaan tuppuraista tietä pitkin Trifonaan, joka\nhäämöitteli kolmen kilometrin päässä.\n\nMutta kävellessäni tuumailin, mitä täällä olisi voitu tehdä. Vain pari\npientä tykkiä vuonon suussa, — ja sisään ei olisi tullut kukaan. Tai\nolisivatpa siellä asemissaan olleet vielä ne toissa päivänä poisvedetyt\nkaksi raskasta konekivääriä, niin selvää jälkeä olisivat nekin tehneet\nnäistä laivoista. Nyt ei ollut miehillä muonaa, ei ammuksia, ja\njäljellä vain siis nolo perääntyminen.\n\nTottahan oli, että muonan ja muun tavaran kuljetus Suomesta käsin\nkohtasi suuria vaikeuksia, mutta jos herra ministeri olisi antanut\nmeille määräyksen Vuoreijaan, tai jos yleensä olisimme olleet\ntietoisia asioiden kehnosta tilasta, niin vaikkapa vuokramoottoreilla\nolisimme kyenneet kuljettamaan Norjasta Petsamon vartioväelle niin\npaljon muonaa, että olisivat reväisseet vatsansa. Nyt kihnutettiin\njäätyneitä perunoita ja kuivia leivänkannikoita vastahakoisten\nkolttien poronpulkilla, ja miehistö näki nälkää. Taikka nyt ei\nkihnutettu enää mitään, sillä koko kuljetus oli loppunut, miehillä\noli Heikinpaikassakin vain yhden päivän ruoka-annokset jäljellä, ja\nvaikkapa bolsut eivät olisi tulleetkaan, olisi heidän vielä samana\npäivänä täytynyt jättää vahtipaikkansa ja lähteä Salmijärvelle.\n\nLähestyessäni Trifonaa käännyin taas katsomaan, mitä laivoilla\npuuhattaisiin. Siellä oli kait huomattu, ettei mitään vastarintaa\nollut odotettavissa, ja nyt kuhisi jäällä laivojen ympärillä jo miehiä\nmustanaan, konekiväärejä hilattiin taas jäälle, ja he valmistautuivat\nnähtävästi etenemään luostarille päin.\n\nJään reunassa oli myös, kuten sanottu, kolmaskin alus, nimittäin\nmeidän moottoriveneemme. Sen olisivat bolsut tietysti takavarikoineet,\nmutta kaiken varalta olimme rekisteröineet sen norjalaisen kuljettajan\nnimiin, ja norjalaisten omaisuuteen he eivät hirvinneet kajota. Mutta\nruumassa olleet tavaramme ja elintarpeet — ne olivat kyllä menetettyjä.\nEn silloin vielä tiennyt, että siellä oli matkakassammekin.\n\nParkkinassa nousi tie maalle, ja siellä konsuli odotteli minua.\nSatakunta metriä tiestä oli suurehko talo, jonka nurkissa liikuskeli\nmoniaita miehiä. Konsuli sanoi, että heillä on vihamielisiä aikeita\nmeitä kohtaan, ja jos vain menemme tietä pitkin talon ohi, niin he\nampuvat. Minä sanoin, etteihän niillä pitäisi olla asettakaan, millä\nampua, ja niin astelimme reippaasti talon ohi ilman, että kukaan\nhäiritsi kulkuamme. Mutta tällainen väenkokous ilmaisi meille, että\nbolsujen tuloa oli jo tiedetty odottaa, kuten jäljestäpäin selvisikin.\n\nSaavuimme luostarille. Siellä kuulimme, että oli päätetty vetäytyä\nSalmijärvelle ja jättää vuono ilman taistelua. Yläluostarille oli kyllä\nlähetetty apuväkeä, mutta ainoastaan pidättelemään bolsujen liian\nnopeaa etenemistä. Ylivoima oli siksikin suuri, ettei meikäläisillä\njoukoilla olisi luostarin seutuja voitu jatkuvasti pitää hallussa,\nja sitäpaitsi lähettäisivät bolsut todennäköisesti kolmannen joukon\nYläluostarin eteläpuolitse Salmijärvelle, jolloin ne voisivat\ntäydellisesti saartaa rajavartioston joukot ja katkaista yhteyden\nSuomeen. Eväät olivat Petsamossa kaikki lopussa, ja seuraavana\npäivänä oli ollut tarkoitus vetää joukot muutenkin Salmijärvelle,\njossa varastoja oli vielä jonkin verran, ja sinne oli konekivääritkin\njo etukäteen lähetetty. Rajavartioston päällikkö, majuri Wallenius\nodotti meitä Vuoremissa, jonnekka hän oli samana päivänä saapunut\nSalmijärveltä saatuaan tiedon bolsujen tulosta.\n\nViimeisistä vihanneksista oli luostarissa keitetty jonkinlainen soppa,\njota mekin konsulin kanssa saimme pakillisen mieheen ynnä kannikan\nleipää, mutta se ei riittänyt tyydyttämään nälkäämme, ja kurnivin\nvatsoin läksimme taipaleelle. Suksia emme onnistuneet saamaan, vaan\ntäytyi turvautua lapikkaaseen, joka ei ollut erikoisemman kiitollinen\nkulkuväline, sillä lunta oli tuiskuttanut tielle korttelin paksuudelta,\nja joka askeleella jalka livetti puolen askelta takaisin kiivetessämme\npitkin tunturin kylkeä.\n\nMatkaa Alaluostarilta Vuoremiin tulee 15 kilometriä, vuoroon tunturia,\npaikoitellen alavampia maita ja pikkulampien pintoja. Se on tuollainen\npieni kävelymatka, jonka tekee terveydekseen, mutta lienen silloin\nollut peräti huonossa vireessä, sillä raskaampaa taivalta en ole vielä\nmilloinkaan astunut ja sille tielle olin vallan uupua.\n\nHiihtomies toisensa jälkeen sivuutti meidät, ja heiltä kuulimme\npäivän tuoreimmat uutiset, nimittäin mitä kunakin hetkenä lähtömme\njälkeen Petsamossa on tapahtunut. He kertoivat bolsujen saapuneen\njo Yläluostarille ja yllättäneen sikäläisen kenttävartion, mutta\nlähempiä tietoja puuttui. Viimeiset hiihtomiehet kertoivat, että heidän\nlähtiessään hämärissä olivat ensimmäiset joukot jo saapuneet kylään, ja\npientä sotaakin oli yritetty pitää, vaikkakin tuloksetta.\n\nSiinä kävellessä ilta pimeni ja revontulet syttyivät. Askel tuntui\ntavattoman raskaalta, ja vähän väliä sai konsuli odotella minua.\nSiksipä kehoitinkin häntä kiiruhtamaan edelleen Vuoremiin, minä\nkihnuttelisin hiljalleen jäljestä, kunhan vähän lepäilen. Hetken\nkuluttua oli konsuli häipynyt näköpiiristäni, ja istuttuani tuokion\nläksin taas tallustelemaan.\n\nMutta yhä painavammalta tuntui saapas, yhä hitaammin katkesi taival.\nLopulta näin tulenpilkahduksen edessäni ja sen arvasin tulevan\nVuoremista. Tie oli linjasuora, matkaa saattoi olla vielä puolisen\nkilometriä, mutta siinä jalat tekivät topin tykkänään. En päässyt enää\naskeltakaan eteenpäin, oli istuttava hankeen, ja kaihoten katselin\nkohti vilkuttavaa tulta. En vielä milloinkaan elämässäni ollut tuntenut\nitseäni niin väsyneeksi, sillä nyt tunnustin, etten jaksaisi enää\nkävellä tuota lyhyttä loppumatkaa.\n\nSilloin saapui jäljessäni eräs sotilas hiihtäen. Hän oli viimeisiä\nPetsamosta lähteneitä, partiolta tullessaan hiihtänyt vikaan ja siksi\nmyöhästynyt toisista. Nähtyään kurjan ulkomuotoni tarjosi hän minulle\nsuksensa luvaten itse kävellä ja kantaa reppuni. Vähän häpeillen\nestelin aluksi suostumasta hänen tarjoukseensa, mutta hän tarttui\nkantamukseeni ja lähti kävelemään edeltä. Minäkin nousin suksille ja\npian olimme kämpän edustalla.\n\nKämppä oli miestä täynnä, hämärähkö, sillä muuta valoa ei siellä ollut\nkuin iloinen takkatuli huoneen perällä. Astuin horjahdellen takkaa\nkohti, jonka ääressä näin majuri Walleniuksen istuvan, löin kättä\ntervehdykseksi ja sanoin: \"leipää\". Jonka jälkeen vetäydyin pitkäkseni\nvieressä olevalle ritsille jääden odottamaan trahtamenttia.\n\nYmpärillä istujat päästivät naurunhöräkän, ja kun tiedustelin sen\nsyitä, kertoivat he, että minkään muunlaisia tervehdyksiä he eivät ole\nvielä tänä iltana kuulleet. Leipää on jokainen pyytänyt ensi sanoikseen.\n\nPian oli edessäni tuopillinen kuumaa teetä ja leivänkimpale, ja joka\nsyödyltä suupalalta palasi taas huumorikin, joten saatoimme rattoisasti\nselvitellä tilannetta. Kaikki olimme kuitenkin lopen väsyneitä,\nvähitellen keskustelu harveni, tuli takassa riutui ja kohta kuului\npimenevästä kämpästä vain raskaita kuorsauksia.\n\nYö Vuoremissa kului häiriöittä, sillä bolsujen merivoimat olivat\ntoistaiseksi pysähtyneet luostarin seutuville. Ne eivät hirvinneet\nlähteä seuraamaan jälkiämme yön selkään, pimeässähän saattoi olla\nvaikka minkälaisia väijytyksiä.\n\nMutta emme mekään jääneet heitä odottamaan, koska tiesimme Yläluostarin\nkautta tulevan maajoukon — 480 miehen vahvuisen, kuten myöhemmin\nkuulimme — kiiruhtavan Salmijärvelle sulkemaan meiltä Suomeen\njohtavan tien. Heti päivän valjetessa olimmekin jo taas jalkeilla, ja\nkaravaanimme tähti painaltamaan kohti Salmijärveä. Meitä jalkamiehiä\noli nyt kolme, sillä \"Petsamon piispa\", kirkkoherra Arvi Järventaus oli\nmyös suksettomana liittynyt matkaamme.\n\nAamu oli kirkas ja aurinkoinen, mutta tie yhäti tuppurainen, ja se\nkiipesi kaiken aikaa aina ylemmäs tunturille. Järventauksella oli\npaljon lyhyemmät petaalit kuin meillä, joten hän sai ottaa kolme\naskelta siinä kuin me kaksi, mutta urhoollisesti saapasteli hän\nmukanamme. Hän oli sitonut reikäleivän nuorasta kaulaansa, haukkasi sen\nsyrjästä silloin tällöin palasen ja sanoi:\n\n\"Tällaiset kymmenykset minulle Petsamosta annettiin.\" Maajärvelle\npäästyämme ei leivästä ollut enää kuin vähän reiän ympärystää jäljellä\nja illalla Salmijärvellä ei ollut enää reikääkään.\n\nPari tuntia käveltyämme, juuri tunturin korkeimmalla laella, alkoi\ntuuli vihaisesti porottaa vastaamme. Se työnsi teräväsärmäisiä\njäähileitä kipeästi kasvoihimme niin sakeasti, ettei nähnyt kuin\nmuutaman askeleen eteensä, ja pureva tuuli tunkeutui läpi vaatteiden.\nMinulla oli kyllä lammasnahkaturkkini päälläni, mutta konsuli oli\nlähtiessään heittänyt hylkeennahkaturkkinsa kuormahevosen rekeen, ja\nnyt häntä alkoi kylmätä, jonka vuoksi hän hieman niinkuin manaili\nitsekseen.\n\nMinä koin häntä lohduttaa ja selvitin, että tämä matka sattui juuri\notollisesti. Sillä, kuten Ruotsin kuninkaat ennenvanhaan heti vaalin\njälkeen matkustivat läpi valtakuntansa, niin tämäkin matka on nyt\nkonsulille hänen Eriksgatansa, ennenkuin hän ottaa hallitusohjat\nkäsiinsä.\n\nKonsuli muljautti minuun vihaisesti, ja minä astuin jo pari askelta\nsyrjään valmiina hyppäämään rotkoon, mutta sitten hän käännähti taas\ntielle ja läksi otattamaan kaksinkertaisella vauhdilla eteenpäin.\n\nMaajärven kämpälle pääsimme puolissa päivin, siinä oli määrä pysähtyä\nja keittää teetä sekä haukata palaa. Edellä saapuneet joukot olivat jo\ntehneet tulet ja sulattelivat lumesta teevettä, mutta kämppä oli vielä\nkylmä. Tunturimatka oli jo väsyttänyt poikia, vaatteet olivat märkinä,\nja vähän apein mielin nautittiin siinä leivänpalaset ja pakilliset\nteetä, eikä juttu tahtonut luistaa. Lattialla maata lojottiin vain\nmurheellisen näköisinä.\n\nMutta silloin keksi Järventaus keinon. Hän hypähti äkisti pystyyn ja\nkomensi:\n\n\"Ei pojat, nyt ei anneta surulle valtaa! Joka mies pystyyn ja sitten\nkajautetaan keuhkojen täydeltä 'Kaunis Karjala'.\"\n\nPojat nousivat kuin komennuksesta, ja pian tärisivät kämpän seinät, kun\nmiehissä vetelimme kaksi värssyä Karjalan marssia.\n\nJa se tepsi. Huumori oli palautettu, ja jokainen tunsi itsensä 50\nprosenttia reippaammaksi.\n\nEn muista, saiko Järventaus jostakin sukset vai pääsikö hän\nkuormarekeen, mutta kaksin Lampion kanssa taas lapikoimme Maajärveltä\neteenpäin. Hiihtojoukot painalsivat suorinta tietä Salmijärvelle,\nmeidän oli pakko käyttää valmiiksi poljettuja teitä ja kiertää Töllevin\nkautta.\n\nTöllevin uudessa kestikievarissa poikkesimme illan hämärtyessä, mutta\ntalo oli kylmillään. Ovet auki, akkunat säpäleinä ja huoneet autioina.\nKuljimme huoneesta toiseen ja huikkailimme, mutta kukaan ei vastannut,\nja niin käännyimme taas tielle.\n\nSe olikin nyt oikeata maantietä, kovaksi ajettua, ja siinä oli helpompi\nkulkea, eikä matkaakaan ollut enää kuin 12 kilometriä, mutta sille\nmatkalle oli Lampio vuorostaan määrätty uupumaan. Olimme enää vain\nkaksi kilometriä Salmijärveltä, kun hän pysähtyi ja sanoi, että nyt\ntuli loppu. Hän laskeutui tielle pitkäkseen, kehoitti minua jatkamaan\nmatkaani perille saakka ja lähettämään sieltä sotamiehen poronpulkalla\nhäntä noutamaan. Hän oli nähtävästi päivällä tunturin yli kulkiessamme\nvilustunut pahasti, sitten vuoroon taas hionnut ja taas jäähtynyt, ja\nnyt tekivät sisäkalut lakon.\n\nTaittelin muutamia kuusenhavuja hänen alleen ja kiiruhdin edelleen.\nTietysti piti minulle vielä sattua kommellus, ennenkuin pääsin\nperille, sillä kun hetken kuluttua tulin tienhaaraan, käännyin\noikeanpuoleiselle, joka oli enemmän ajetun näköinen, mutta joka\nvei Norjaan. Vasta jäälle tultuani huomasin erehdykseni ja pyörsin\ntakaisin, mutta lähes kaksi kilometriä oli tullut kävellyksi hukkaan.\nEn minä omia askeleitani surrut, mutta nyt oli nopeasti saatava apua\nLampiolle, joka makasi ohuissa pukimissa tiellä, ja pakkanen oli aika\nnavakka.\n\nPääsinhän toki lopulta perille, sain sotamiehet käsiini, ja kaksi\nheistä lähtikin heti poroilla noutamaan konsulia.\n\nSauna oli Salmijärvellä lämmitetty, ja siellä löylyssä hautelimme\nkohta uupuneita jäseniämme. Sapuskatkin olivat saunan päälle paljon\nmuikeammat kuin luostarissa, ja sitten kelleteltiin \"upseerien kämpän\"\nlattialla vieri vieressä jutellen päivän tapahtumista.\n\nVielä ei tiedetty, oliko päivä kulunut vaurioitta, sillä väenlaskua\nei voitu pitää, kun miehiä vielä saapui vähin erin, eivätkä\nsaapujat tienneet poissaolevista mitään. Kuitenkin Yläluostarin\nyksitoistamiehisen kenttävartion kohtalo alkoi kutakuinkin selvitä.\nKun bolsut tulivat, asetti kenttävartion päällikkö vääpeli Teira\nparivartion Muurmannista tulevalle tielle. Se hävisi kuitenkin bolsujen\npuolelle eikä palannut. Nyt lähetti hän sinne kolme miestä. He\njoutuivat yllätyksellisesti bolsujen tulen alaiseksi ja hädin tuskin\npelastuivat tunturiin, kaksi pohjoiseen, yksi etelään päin, eivätkä\nehtineet tuomaan luostariin sanaa, joten bolsut pääsivät yllättämään\nsiellä olevan joukon.\n\nKenttävartiolla oli määräys viivytystaistelulla estää bolsujen\neteneminen Salmijärvelle ja koettaa houkutella ne luostarille päin,\njotta Petsamosta matkaava joukko ei joutuisi saarroksiin. Bolsut näet\nalkoivat sivuuttaa luostarin ja painaltaa suoraan Salmijärvelle.\nHeidän ensimmäinen joukkonsa, yksi komppania suomalaisia ja kaksi\nvirolaista hiihtokomppaniaa olikin partioitten avulla saatu käännetyksi\nluostarille päin, mutta kenttävartio oli nyt saarroksessa, eikä\nauttanut muu kuin läpimurto.\n\nAina puoleenyöhön saakka houkutteli 12-miehinen joukko bolsuja\njäljessään Muurmannille päin. Silloin tällöin pysähdyttiin\nantamaan tulta, sitten taas livahdettiin tunturin taakse. Vihdoin\njyrkän tunturin rinteessä päätettiin murtautua läpi. Valkoisissa\nlumipuvuissaan makasivat miehet lumessa sukset jalassa, kiväärit\nselässä valmiina heittämään käsikranaattinsa. Bolsujen etujoukko\nkulki ketjussa, pääjoukko seurasi rivistössä 300 metriä taempana.\nLiikkumattomina makasivat miehet asemissaan, kunnes ketju oli \"käden\nulottuvilla\". Silloin kuului komennus \"heittäkää\", ja 12 kranaattia\nlensi kohti vihollisen rivistöä. Jo räjähti, ja kuin varjoja suhahti 12\nvalkopukuista olentoa vihollislinjan läpi. Ennenkuin bolsut kerkisivät\nkäsittää, mistä oli kysymys, olivat tunturi ja pimeys jo peittäneet\nvalkoiset oliot suojiinsa.\n\nPimeässä hajaantui kuitenkin joukko, ja kun vääpeli seuraavana\npäivänä saapui Salmijärvelle, oli hänellä mukanaan vain kolme miestä.\nYksitellen heitä sitten päivän mittaan saapui, mutta vielä illalla\npuuttui jokunen, ja heidän kohtalostaan olimme huolissamme.\n\nVaikka olimmekin väsyneitä, niin ketään ei tuntunut erikoisemmin\nnukuttavan. Yö oli kulunut jo pitkälle, mutta puhetta yhä riitti.\n— Paitsi Jojo Koivisto. Hän oli tavallisesti ensimmäisenä, kun\njuttupäälle ruvettiin, mutta nyt hän ei ollut entisellään. Hän\nnukkui uunin vieressä lattialla perin levottomana, ei noussut\nrepäisevimmistäkään kokkapuheista, käänteli vain kyljeltä toiselle\nja puhui unissaan merkillisiä lauseita. Kaikki sitä ihmettelivät, ja\nvasta jäljestäpäin tulimme ajatelleeksi, olisiko aavistus ehkä sanonut\nhänelle, että jo muutaman päivän päästä hänen elämänsä juoksu päättyy\nsamaisen talon pihamaalle.\n\n\n\n\nX.\n\nTILANNETTA SELVITELLÄÄN.\n\n\nPääasiallisesti oli miehet saatu jo kerätyksi Salmijärvelle, eikä\npuuttunut enää kuin muutamia Yläluostarin kenttävartion sotilaita. Yön\nmittaan hekin yksitellen saapuivat, ja poissa olivat vain ne kaksi\nensimmäisen parivartion miestä, jotka olivat livistäneet bolsujen\npuolelle, sitten seuraava kolmimiehinen partio, josta kuitenkin kahden\ntiedettiin joutuneen Norjan puolelle — ja he olivat siellä nyt turvassa\nvaikkakin interneerattuina, — mutta kolmas oli poissa. Ja sitten\npuuttui vielä vääpeli Teiran johtamasta kenttävartiosta yksi, nimittäin\nsotilas Taivalkoski.\n\nNäitä kahta yksinäistä miestä odotettiin ja aamusella lähetettiin\npartioita tuntureille heitä huhuilemaan.\n\nEnsimmäisillä päivännousun tunneilla ilmoittikin pihavahti, että\nyksisuksinen sotilas lähestyy yli järven. Kohta mies tunnettiin\nyhdeksi siitä kolmen miehen partiosta, jonka bolsut olivat yllättäneet\nMoskovan tiellä. Häneltä oli suksi katkennut tunturissa, ja toisella\nsuksellaan oli hän rämpinyt kaksi vuorokautta vyötäisiin upottavassa\nlumessa, kunnes vihdoin osui Salmijärvelle. Onneksi miehille riuhtoi\nvinha lounaistuuli tunturin pintaa, ja kun kenelläkään ei ollut karttaa\nenempää kuin kompassiakaan, oli heille annettu määräys hiihtää suoraan\ntuulta vastaan; silloin he ainakin tulevat Salmijärvelle, joka oli\nsuoraan tuulen suunnassa, tai sitten johonkin muuhun paikkaan Paatsjoen\nvarteen ja löytävät sitä pitkin Suomeen.\n\nNäitä osviittoja noudattaen oli tämäkin mies osunut oikeaan, mutta\nmatka oli vienyt mieheltä voimat. Edellisenä päivänä oli hän syönyt\nviimeiset eväänsä, nukkunut yönsä lumeen kaivamassaan kuopassa ja\nnälkäisenä taivaltanut edelleen. Sitäpaitsi saattoi tällainen elämys\nolla nuoren miehen hermoille liiaksi rasittavaa, sillä kun hän oli\nsaanut ruokaa sekä lääkärin määräämän kahvikupillisen rommia, laskeutui\nhän levolle, mutta silloin alkoi mielikuvitus myös rikeerata.\n\nHänen vuoteeltaan alkoi kohta kuulua mörinää; ensiksi tuli epäselviä,\nyksinäisiä sanoja ja mölähdyksiä, mutta pian muodostui sanoista\nlauseita. Ääntä oli kuitenkin kamala kuunnella, se oli milloin\nuhkaavaa, milloin valittavaa, toisinaan hän manaili kauheasti,\ntoisinaan puhkesi taas valtaviin nyyhkytyksiin. Sotilaskielestä\nvalituin sanoin hän haukkui bolsut pahanpäiväisiksi, toivotti heidät\nvuoroon tulisen kuumaan, vuoroon taas perin kylmään paikkaan, joka\nviimemainittu kuulemma odottaa kaikkia bolsuja kuoleman jälkeen. \"Ette\nminua ainakaan sinne saa, senkin s—t\", karjaisi hän taas, mutta sitten\nmuisti kotinsakin ja ratkesi nyyhkimään.\n\nToiset saman kämpän sotilaat tulivat ilmoittamaan meille, että nyt se\nmies on tullut hulluksi ja pyysivät kiiruusti avuksi. Menimmekin sinne\nhetkeksi kuuntelemaan hänen puheitaan, mutta heti huomasimme, mistä oli\nkysymys, emmekä huolineet miestä herättää. Nämä tunteenpurkaukset eivät\nhäntä itseään häirinneet ollenkaan, sillä hänen ratki väsynyt ruumiinsa\nsai nyt levätä, ja suu toisti vain sen, mitä hän oli yksinäisellä\nmatkallaan miettinyt ja varastoinut jonnekin aivojensa lokeroon, josta\nse nyt pursui esille kuin fonografista. — Levättyään muutamia tunteja\noli mies taas entisessä kunnossaan. Hän oli muuten pohjalaisia, ja\nniiltä ei niin hevin järki pehmene.\n\nYksi mies vielä puuttui, sotilas Taivalkoski, mutta hänkin löytyi.\nKoska hänen lähin esimiehensä, kenttävartioston päällikkö vääpeli Teira\noli hyvin huolissaan miehen kohtalosta, saattaa hän paremmin kuin\nminä kuvata Taivalkosken vaiheet, ja luvallaan lainaankin tähän hänen\nitsensä, nykyisen luutnantti Teiran kirjoittaman kertomuksen siitä:\n\n\"Seuraavana päivänä palaa Salmijärveltä aamulla lähetetty partio\nKuotsjärven jäällä ihmeen hitaasti. Jo näkyy, että partio vetää jotakin\nperässään. — Uteliaisuus kasvaa, onkohan partio ollut taistelussa, onko\nkaatunut tai haavoittunut se joku, jota perässä vedetään. Ei, partion\nvahvuus oli 4, ja 4 siellä hiihtää. Jo saapuu partio kylän laitaan,\njo selviää asia, se vedettävä on sotamies Taivalkoski, hengissä,\nmutta tajuton. Partio oli hänet löytänyt n. 8 km päässä tunturilla\nmakaamassa. Silloin ei hänellä ollut kuin yksi suksi, mutta kivääri\noli uskollisesti mukana. Lääkärin lausunnosta ilmeni, että Taivalkoski\noli lumisokea, nälkiintynyt ja liikarasittunut. Enimmäkseen hän makasi\nhiljaa, puhumatta mitään. Joskus kuitenkin mumisi enemmän niinkuin\nitsekseen, 'olenko minä suomalainen, suomalainen viimeiseen asti?'\n\n\"_Ylpeys suomalaisuudestaan ja paha, vanha suomalainen sisu_, ne ne\nolivat Taivalkoskea pitkin taivalta kannustaneet, kun hän yksin,\nsokeana, kadotettuaan toisen suksensa, samoili tunturien yli\nvastatuuleen — aina vain vastatuuleen —, koska hänelle oli sanottu,\nettä siellä on Paatsjoki ja Paatsjokivarrella suomalaisia, ystäviä,\nsotatovereita.\n\n\"Parannuttuaan kertoi Taivalkoski, että hän läpimurron jälkeen oli\nhuomannut olevansa yksin ja oli silloin pitkin yötä hiljalleen\nhiihtänyt ohjeitten mukaan vastatuuleen. Päivän valjettua näyttivät\ntunturit elottomilta, missään ei näkynyt elävää olentoa. Hän oli\nsyönyt viimeiset eväänsä, jatkanut taasen matkaa, oli iltapäivällä\njoutunut tappelunnujakkaan vihollisen 3-miehisen partion kanssa. Siitä\nselvittyään oli hän jatkanut matkantekoa ihmetellen, minkä takia silmiä\nniin kirvelee ja näkö heikkenee. Lopuksi tuli täysi pimeys. Jollakin\nrinteellä pääsi toinen suksi irtaantumaan ja T. ei sitä löytänyt,\njatkoipa yhdellä suksella, uupui, lepäsi, jatkoi taas, nälkäisenä,\nsairaana. Monta kertaa oli tullut mieleen ajatus ampua itsensä, mutta\nse karkoitettiin, haukattiin 'sähköä Wilsonin siasta', ja jatkettiin\nmatkan tekoa. Sisukkuuden palkkana tuli pelastus ja — kunniamerkki,\nSuomen Valkoisen Ruusun II luokan mitalli sota-ansioista. Palvelusajan\nloputtua häipyi Taivalkoski takaisin Pudasjärven sydänmaille,\ntyytyväisenä ja tietoisena siitä, että oli velvollisuutensa täyttänyt.\nKunnia suomalaiselle sisulle!\"\n\nYlä-luostarin k.v. ei ollutkaan kärsinyt niin raskaita tappioita kuin\nalussa luultiin. Kolme miestä oli pimeässä läpimurron jälkeen hiihtänyt\nharhaan, ylittänyt Norjan rajan ja joutunut siellä pidätetyksi.\nRauhanteon jälkeen palasivat he sieltä terveinä takaisin Suomeen, mutta\nneljä nuorta soturia jäi teille tietämättömille Petsamon tuntureille\njoko vihollisen tai pakkasen tappamina. Sodassa aina joku kuoleekin,\nkohtalo valitsee ja valitsee usein parhaimmat.\n\nRetkikunta majaili nyt Salmijärvellä, mutta se ei ollut mikään\nstrategisesti turvattu paikka näin pienelle joukolle, sillä paitsi\nmeritse sekä Yläluostarin kautta tulevia vihollisia oli mahdollista,\nettä bolsut lähettäisivät vielä kolmannenkin joukon maitse\nsuoraan Pitkäjärvelle katkaisemaan retkikunnalta paluutien. Näin\ntodellisuudessa olikin asia, vaikka siitä ei silloin vielä oltu varmoja.\n\nMajuri Wallenius sähkötti Helsinkiin, ilmoitti joukkojen saapuneen\nSalmijärvelle, selitti tilanteen ja pyysi ohjeita, sillä hänellä ei\nollut oikeutta siirrellä joukkoja ilman hallituksen suostumusta.\nSähkösanoma saapuikin sotaministeriltä, ja siinä lyhyesti vain\nmäärättiin, että joukkojen oli jäätävä Salmijärvelle. — Tämä oli\nnäettekös sitä uudempaa sotataktiikkaa, että komppanian vahvuisen,\nnälkiintyneen ja kehnosti aseistetun joukon sotaliikkeitä komennetaan\ntuhannen kilometrin päästä virkatuolilta Helsingissä. Komensihan\nHindenburgkin Tannenbergin taistelua junavaunusta, vaikkei vielä ollut\nehtinyt edes tappelupaikalle.\n\nSalmijärvelle siis jäätiin, joskaan ei toimettomina, sillä täytyihän\nalueen hallinto järjestää tolkulleen. Siinä aamupuhteella konsuli\nkaivoi esille valtakirjansa, jolla, kuten tiedämme, ulkoministeri\nvaltuutti hänet toimimaan Petsamon korkeimpana hallintoviranomaisena,\napunaan päätösvaltaisena jäsenenä majuri Wallenius ja kirkkoherra\nJärventaus vielä lisäksi neuvottelevana jäsenenä.\n\nMajuri sanoi, ettei hän harrasta mitään neuvostoja tai komiteoja, vaan\nkoska hänet on pantu niin retken kuin Petsamon asioiden poliittiseksi\njohtajaksi, niin hän tekee sen, niin kauan kuin retkikunnan joukkoja on\nPetsamon alueella. Nyt on retkikunta määrätty jäämään Salmijärvelle,\nmutta sen sielläolo tulee lyhyeksi, sillä sekä muonasta että\npatruunoista oli puute. Kun sielläolo käy ylivoimaiseksi, niin hän\nkoettaa pelastaa mikäli mahdollista retkikunnan perikadosta, sillä\nhuhuiltiin bolševikkien yrittävän saartoliikettä kauempaa etelästä. —\nOtaksuma, joka myöhemmin näyttäytyi paikkansa pitäväksi, vaikkakaan\nsaartojoukko ei ajoissa kerinnyt perille katkaisemaan retkikunnan\npaluuta. — Mutta, lisäsi majuri, kun hän on poissa Petsamon alueelta,\nsitten voi konsuli ruveta hallitsemaan sitä mielin määrin.\n\nKun verrattiin näitä kahta valtakirjaa toisiinsa, niin kävikin\nselville, että ne kumpikin antoivat omistajilleen yhtä suuret\nvaltuudet. Konsulin valtakirjassa oli majuri pantu vain apulaiseksi, ja\nmajurin paperien mukaan tuli konsulin taas toimia hänen apulaisenaan\nyksinomaan konsulina. Eri ministerit eivät siis olleet tienneet,\nminkälaisia valtakirjoja kukin jakeli. Kun vielä muistamme kolmannen\nministeriön määränneen Järventauksen toimimaan Petsamon \"valtion\nasiamiehenä\", niin täytyy sanoa, että \"valtion asiamiehet\" Helsingissä\nolivat jonkin verran sekaisin.\n\nKonsulilla oli nyt mukanaan myös kirkkoherra Järventauksen valtakirja,\nja siinä oli käsitteitä oikoiltu siten kuin Järventaus oli virkaansa\nluonnossa sovelluttanutkin.\n\nKun nyt Petsamo oli melkein jo menetetty ja majuri lupasi hoidella\nnämä loppuasiat, arveli konsuli, ettei hänen läsnäoloaan siellä\nenää kaivata, ja hän päätti palata takaisin Norjaan. Minä seuraisin\ntietysti kuuliaisena sihteerinä mukana, ja se olikin minulle mieleen,\nsillä rauhaa rakastavaisena miehenä koetan aina välttää ilmitappelua,\njoka kaikesta päättäen oli nyt tulossa. Viimeiset tiedot nimittäin\nilmoittivat, että bolsut ovat jo Töllevissä, ja silloin me konsulin\nkanssa kiiruhdimme lähtöämme puolueettomalle alueelle.\n\nAamusella oli Salmijärvelle tullut Norjan puolelta norjalainen tohtori\nHeimbeck, joka lääkärinä otti osaa myös maamme vapaussotaan. Hän\nkierteli paraikaa Finmarkenissa tarkastamassa sikäläisiä sairaaloita,\noli saapunut vastarannalle ja kuultuaan meikäläisten joukkojen\noleskelevan järven toisella puolen poikkesi tervehtimään.\n\nHänen kanssaan päätimme — konsuli ja minä — matkata Kirkkoniemeen,\njosta seuraavana aamuna pääsisimme \"hurtigruutella\" Vuoreijaan.\nPuolissa päivin nousimmekin suksille — paitsi konsuli huonon vointinsa\ntakia pulkkaan — ja kapea järvitaival katkesi nopeasti. Päästyämme\nNorjan puolelle näytti tohtori Heimbeck meille maailman pohjoisimman\nkuusen. Se kasvoi norjalaisella rantatöyräällä, oli tuuhea ja\ntuppurainen ja arviolta kolmen metrin korkuinen.\n\nNorjalainen rajavartiostoluutnantti otti meidät perin ystävällisesti\nvastaan — meillähän oli ministeriaalipassit. Hän kutsui asuntoonsa,\ntarjosi kahvia ja appelsiineja sekä lähetti sotamiehen hommaamaan\nmeille hevosia matkaamme varten. Norjan puolella niitä olikin paremmin\nsaatavissa kuin järven toisella rannalla, eikä kestä nyt pitkään, kun\njo istuimme resloissa, hurautimme metsäiselle tielle ja jäähyväisiksi\nhuiskautimme kättä norjalaisen isäntämme punamaaliselle asunnolle,\njonka katolla hulmahteli kolmivärinen ristilippu.\n\n\n\n\nXI.\n\nSALMIJÄRVEN TAISTELU.\n\n\nKello kahden ajoissa yöllä vasten huhtikuun ensimmäistä päivää\n1920 nousi valoraketti taivaalle Salmijärven toisella puolen. Se\nilmoitti, että siellä olevat partiot olivat joutuneet kosketuksiin\nbolševikkijoukkojen kanssa, ja silloin hälytettiin myös retkikunnan\nmiehet jalkeille.\n\nPian alkoi paukkua, partiot vetäytyivät Portin ja Paanasen pihatoille,\njossa retkikunnan asemapaikat olivat — sotaministerin määräyksestä.\nEnsimmäisen hyökkäyksensä tekivät bolševikit etelästä päin metsästä\nkoulua vastaan, jossa luutnantti Koiviston miehet majailivat. Miehillä\noli huononpuoleinen suoja, mutta he pysyivät asemissaan, ja pian alkoi\nvastapuolelta kuulua ulinaa ja senjälkeen:\n\n\"Älkää ampuko, lähettäkää neuvottelija.\"\n\nHuudeltiin vastaan ja sovittiin niin, että kummaltakin puolen lähtee\nyksi neuvottelija, he kohtaavat toisensa jäällä, ja sillä aikaa ei\nkumpikaan puoli etene askeltakaan, vaan pysyy juuri silloisissa\nasemissaan.\n\nLuutnantti Koivisto katsoi itsensä etuoikeutetuksi neuvottelijaksi,\nmääräsi sijaisekseen vääpeli Teiran ja lähti kävelemään jäälle.\nVastapuolelta lähti Koivistoa kohti eräs mies, sama muuten, joka\nMuurmannilla oli ollut bolševikkien neuvoston toisena suomalaisena\nedustajana eli jäsenenä.\n\nNeuvottelijat lähestyivät toisiaan, ja suomalaiset pysyivät\nasemissaan sopimuksen mukaan, mutta pimeästä huolimatta huomattiin,\nettä bolševikkien ketju eteni sitä mukaa kuin heidän lähettinsäkin.\nUseampaan kertaan heille huudettiin, että elleivät pysy asemissaan,\nannetaan tulta, mutta yhä lähemmäs he tuppautuivat.\n\nNeuvottelijat pääsivät jo parinkymmenen metrin päähän toisistaan.\nSilloin äkkiä heittäytyi bolševikkien lähetti lumeen pitkälleen ja\nhuusi taakseen:\n\n\"Annetaan niille täysi normi!\"\n\nTämä oli merkki tulenavaukseen, ja samalla alkoi myös tulla kuulaa\nkaikista luikuista. Pimeän turvin pääsi Koivisto takaisin tulisuojaan,\nja nyt annettiin toisellakin puolen \"täysi normi\".\n\nTämän \"normi\"-sanan selitykseksi mainittakoon, että se tarkoitti\nbolševikkisotilaan päiväannosta, korkeinta mahdollista ruokamäärää;\nsana oli tuttu kaikille bolsuille, ja tässä tapauksessa se tehosi\nparemmin kuin mikään komennus.\n\nSe oli katala teko bolševikkien puolelta, sillä tällä välin he olivat\nsaavuttaneet melkoista edullisemmat asemat. — Ja tarpeetontahan oli\nollenkaan ryhtyä noiden kunniattomien roistojen kanssa neuvotteluihin,\ntiesihän sen jo edeltäkäsin, että he pettäisivät kuitenkin.\n\nNyt alkoi ryssiä tulla kolonnassa myös idästäpäin järven yli, ja\nsamoihin aikoihin vetäytyi luutnantti Tuisku pienen joukkonsa kanssa\nsalmen yli pohjoisesta käsin. Hän oli Kuvernöörinkoskella kahakoinut\nlaivoista maihinlaskettuja joukkoja vastaan, joiden lukumäärä lähenteli\nkolmeasataa, ja sitten Salmijärvelle saakka hidastuttanut heidän\nkulkuaan. Mutta nyt hekin ottivat asemat salmen takana ja alkoivat\nkiivaan tulen.\n\nBolševikeilla oli tietämän mukaan yhdeksän konekivääriä, ja ainakin\nviisi niistä oli yhtä aikaa eri suunnilla toiminnassa. Retkikunnan\nmiehistä olivat myös useimmat ensi kertaa tulilinjassa, ja tällainen\nmahdoton pauke teki heidät hiukan hermostuneiksi. Mutta majuri\nWallenius hiihteli kaiken aikaa rauhallisena pitkin ketjua ja neuvoi,\nettä \"painakaa pojat päätä vain törmän taakse ja ampukaa vasta sitten,\nkun tiedätte osaavanne, sillä paukkuja on säästettävä.\"\n\nTaistelua kesti taas tuokion, sitten Koivisto sai kuulan. Hän kaatui\nsanoen: \"Nyt tuli loppu.\" Teira kiiruhti hänen luokseen ja kysyi, mihin\npaikkaan osui. Kylkeen oli käynyt, ja Teira arveli, ettei se voinut\nolla vaarallinen haava.\n\nMutta Koivisto näytti toista kylkeään, josta kuula oli tullut ulos\nläpäistyään keuhkot, ja sanoi, että se tuli sivultapäin. Mutta mistä?\nHeti tulikin selvitys asiaan, sillä Portin talon läävänluukusta, vajaan\n30 metrin päästä, ammuttiin kaksi kertaa Teiraa kohti kuitenkaan\nosaamatta; vain toinen kuulista riipasi takkia.\n\nMitään ei läävästä etsittäessä löytynyt, mutta jäljestäpäin kävi\nselville, että sala-ampuja oli ollut Sieppi-niminen mies, joka pimeän\nturvin ja nähtävästi Portin emännän avustuksella pääsi livahtamaan\nkäsistä.\n\nSiihen aikaan oli jo myönnetty mitä moninaisimpia amnestioja, ja\nniitä myöntää valtiovalta yhä edelleenkin kaikille poliittisesti\nepäluotettaville henkilöille, jotta ei nahinat vain pääsisi loppumaan.\nMutta silloin Portin pihalla vannoivat pojat, ettei sellaista amnestiaa\ntulekaan, joka vapauttaisi Siepin kohtalostaan. Sieppi on ollut\nkarkuteillä siitä lähtien, ja asiasta on jo kulunut kymmenen vuotta,\nmutta tiedän varmasti, että missä tahansa joku Portin pihalla silloin\nseisoneista miehistä Siepin tapaa, niin sillä hetkellä loppuu myös\nSiepin maallinen vaellus.\n\nTeira kiirehti sanitäärejä avuksi, ja he aikoivat ryhtyä sitomaan\nKoivistoa, mutta hän ajoi heidät pois ja sanoi, että onhan täällä\nhaavoittuneitakin, mitä te ruumiita sitelette. Silloin saapui\nmyös kelkka paikalle, Koivisto nostettiin siihen ja lähdettiin\nkuljettamaan törmän taakse tulisuojaan. Kuula oli nähtävästi hipaissut\nselkärankaakin, sillä matkalla Koivisto sai kouristuskohtauksen, ja\ntoinen jalka vetäytyi koukkuun. Koivisto käski poikien pysähtyä ja\nsanoi:\n\n\"Vetäkää jalka suoraksi, muuten en mahdu ruumisarkkuun.\"\n\nPojat tekivät kuten oli käsketty, ja taas jatkettiin matkaa, mutta\nvielä toisenkin kerran saivat he tehdä saman työn.\n\nSaavuttiin sidontapaikalle Salmijärven majataloon — puolen kilometriä\ntaistelupaikalta — jossa Koivisto valitti kovaa huimausta. Koska\nverenvuoto oli sisäinen ja kovin voimakas, ei sitomistoimista olisi\nollut mitään hyötyä. Tuskia lievitettiin rauhoittavilla lääkkeillä,\nja muutaman minuutin kuluttua tuli määräys majatalon tyhjentämisestä.\nRekeen nostettuna ja reen liikkeelle heilahtaessa kutsui Koivisto\nvielä lääkäriään, jolle ilmoitti viimeisen matkansa alkavan. Kädestä\npuristaen lääkäri hyvästeli asetoveriaan, ja jonkin matkaa ajettua veti\nKoivisto viimeisen henkäyksensä lähellä Portin talon rantaa.\n\nPerääntyminen oli siis jo käynnissä. Jalkaväeltä alkoivat patruunat\nloppua, ja silloin miehet tulivat hermostuneiksi. Vaikka yleinen ja\nehdoton sääntö määrää — tai tietääkseni määräsi ainakin senaikaisten\nohjesääntöjen mukaan —, että jalkaväen täytyy hätätilassa luovuttaa\nammusvarastonsa konekivääreille, niin tehtiin nyt päinvastoin. Sillä\ntämä sääntö koskee ainoastaan tulenkestäviä miehiä, jotka pysyvät\nasemissaan, vaikka heillä ei olisi muuta asetta kuin tekohampaat. Nämä\nolivat ensi kertaa tulessa, heille tuli suuri turvattomuudentunne\npatruunoiden puutteessa, ja niitä lähetettiin konekiväärinauhoista\nmiehestä mieheen.\n\nTuliylivoima bolševikkien puolella oli kuitenkin liian suuri, he\nampuivat kolmelta eri taholta, jotapaitsi oli pelättävissä, että he\nyrittäisivät saartoliikettä etelästä käsin. Senvuoksi majuri Wallenius\nmieshukan välttämiseksi päätti vetää joukot pois niin kauan kuin\noli vielä tilaisuutta, sillä ammusvarasto saattoi kestää ainoastaan\nmuutamia minuutteja. Hän hiihteli taas pitkin tulilinjaa ja antoi\nperääntymismääräyksen. Taistelua oli silloin kestänyt kuutisen tuntia,\nja kello oli tasan yhdeksän aamulla.\n\nPienissä ryhmin peräännyttiin yli aukean kummun ja jään, mutta\nvaikka bolševikit kohdistivat kiivaimman tulensa jäällä liikehtiviin\nmiehiin, ei heitä sinne kaatunut kuin kaksi tai kolme, ja luutnantti\nTuisku haavoittui olkapäähän. Tohtori ja sanitäärit kulkivat jäällä\nkeräilemässä haavoittuneita. Pahimmin haavoittuneet lähetettiin\nNorjaan, ne jotka kykenivät, saivat seurata mukana. Eräs päähän ammuttu\nei millään ehdolla tahtonut mennä Norjaan, vaan seurasi urheasti\nmukana. Majatalosta lähdettäessä etsi tohtori erästä kovassa kuumeessa\nhouraillutta miestä, mutta häntä ei löytynyt mistään; kuullessaan\nkiväärin paukkeen oli hän tempaissut kiväärinsä, rientänyt rintamalle,\nja kuume hävisi jäljettömiin.\n\nJäällä sattui monta hauskaa sivukohtausta. Kirkkoherra Arvi Järventaus,\njoka taistelun aikana oli istuskellut mättäällä järvenrannalla\nmeikäläisen linjan takana, tupakoiden ja kuunnellen, kuinka polsujen\nluodit surrasivat yli, oli raskas kantamus selässään lähtenyt\npahaisilla suksilla yrittämään yli toisten perässä, jotka jo\npainoivat hyvän matkaa edellä. Porevedessä ei käynyt hiihtäminen,\njonka vuoksi kirkkoherra rupesi kiskomaan sivakoita jaloistaan. Ne\noli lujaan köytetty takaremmeillä ja nuoranpätkillä, ja ennenkuin\nasianomainen sai ne irtaantumaan, oli hän jäänyt kauas jälkeen.\nBolševikit olivat kiskaisseet pari konekivääriä rantaan, ja nyt alkoi\nsellainen luotisade, ettei kirkkoherra ollut nähnyt unissaankaan.\nPohjaamattomilla pieksuilla juosta hölkytellen hän koetti painaa\nalta pois, mutta konekiväärien synnyttämä ilmanpaine oli niin kova,\nettä pää tutisi vain kuin vanhalla äijällä. Jos mihin paikkaan\nhyvänsä katsoi, savusi vesi vain ympärillä, kun konekiväärien suihkut\npyyhkivät poreveden pintaa. \"Tuossa on varma kuolema\", ajatteli hän,\nmutta hölkytteli vain eteenpäin. Taaksepäinkään ei ollut menemistä.\nKesken kaiken hän lankesi selälleen ja kuuli muutaman sotamiehen\nhuutavan: \"Pastori kaatui!\" Mutta pastori ei ollut kaatunut siinä\nmielessä kuin sotamies tarkoitti. Hän oli luiskahtanut vain selälleen.\nEhtoollissalkku oli auennut ja hopeinen kalkki kierähtänyt jäälle. Se\noli ystävien lahja, eikä kirkkoherra aikonut sitä jättää. Sitäpaitsi\nhän arveli, että sotilaspapillakin pitää olla varusteet päällään,\nvaikkapa kaatuisikin. Ja niin hän lähti konttaamaan kalkin perässä\nmitä ankarimmassa kuulasateessa. Joka puolelta... käsivarsien alitse\nja ylitse vinkui luoteja, mutta yksikään ei sattunut. Kirkkoherra sai\nehtoolliskalkin paikoilleen ja jatkoi marssiaan. Mutta nyt rupesivat\nvoimat loppumaan eikä vihollisen konekivääri yhtään hellittänyt.\nKirkkoherra oli vanua, että hän jää, ja hän jätti jo hengessään\nhyvästit kaikille omaisilleen. Juoksi siitä sattumalta ohitse jonkin\nmatkan päästä vääpeli Teira. Tälle huusi nyt Järventaus:\n\n\"Teira, vie terveisiä Sodankylän pappilaan... minä näyn jäävän.\"\n\nVääpeli huomasi papin ja lähti tätä auttamaan.\n\n\"Mutta... entäs jos minäkin jään — kukas ne terveiset sitten vie?\"\n\nJärventaus naurahti — niinpä niin —ja sitten talsivat molemmat\nkäsikynkkää luotien laulaessa ympärillä.\n\n\"Eivät ne osaa\", tuumi Teira ja pyörähti ympäri. \"P—ru kun olisivat\nmeidän miehet noiden rukkien takana!\"\n\nJa sitten jatkettiin matkaa yhdessä, kunnes saavuttiin järven\nkeskipaikoille. Siitä käännyttiin vasemmalle ja lähdettiin painamaan\njärven yläpäätä kohti, mihin suuntaan perääntyvät meikäläiset miehissä\nponnistivat. Bolševikit olivat lakkauttaneet ammuntansa ja olivat\nparast'aikaa ryöstämässä rantaan kaatunutta suomalaista sotamiestä...\n\nJäällä oli toisin paikoin puoleen sääreen vettä, ja hajanaiset ryhmät\nalkoivat nyt etsiä toisiaan. Vääpeli Teira huomasi eteläisellä rannalla\nparikymmentä miestä riisumassa jäällä aseitaan norjalaiselle. Hän\nkiiruhti sinne kirkkoherra Järventauksen kanssa, ja pian alkoi ankara\nriita rajasta. Norjalainen kersantti ei ollut varma sen paikasta\nja tiedusteli upseeria. Teira sanoi sellainen olevansa, ilmoitti\nrajan kulkevan rantapensaiden takana, komensi miehet kivääreille\nsekä seuraamaan mukanaan. Pitkin rajan vartta seisoi harvakseen\nnorjalaisia rajavartiosotilaita pienet kolmiväriliput kädessään, mutta\nhe piilottelivat rantapensaikkojen takana, eivät tarvinneet tulla\nnäkyville eivätkä kysyttäessä tienneet, missä raja kulki. Siinä saattoi\nyksi ja toinenkin poiketa Norjan puolella matkatessaan etelää kohti, ja\nniinpä norjalaiset interneerasivat kolmattakymmentä miestä, riisuivat\nheiltä aseet ja veivät Kirkkoniemeen, josta miehet pääsivät palaamaan\nkotiin vasta Tarton rauhansopimuksen jälkeen.\n\nSalmijärvi oli siis menetetty ja samalla koko Petsamo, ja Suomen\nauktoriteetti oli kärsinyt vakavan tappion. Toisin olisivat asiat\nolleet, jos hallitus olisi myöntänyt moneen kertaan pyydetyt\nlisävoimat. Nyt olisi bolševikkien hyökkäys voitu torjua, ja heille\nolisi tullut kiireellinen matka takaisin Muurmannille, sillä heillä\nei ollut mitään jälkikuljetusta, joten patruunoista ja eväistä olisi\npiankin tullut puute. Sitäpaitsi näin pienen joukon oleskeleminen\nPetsamossa oli tehnyt asukkaat hermostuneiksi ja epävarmoiksi, sillä he\ntiesivät, ettei se voisi puolustautua moninkertaista bolševikkijoukkoa\nvastaan. Jos Petsamo sillä kertaa olisi jäänyt Suomelle, olisivat myös\nrauhanehdot Tartossa tulleet hiukan toisenlaisiksi, kuin miksi ryssä ne\nsaneli.\n\nJoukot saapuivat Pitkäjärvelle, yöpyivät siellä ja jatkoivat aamulla\ntaas matkaa. Penttilä, josta jo aikaisemmin on kerrottu, ilmoitti\nsilloin, että hän kyllä jäisi yksinään sinne pitempäänkin majailemaan\nja suojelemaan joukon perääntymistä. Sitä ei kuitenkaan sallittu,\nvaan määrättiin hänelle kersantti ja sotamies henkivartijoiksi. —\nPenttilä oli kertoman mukaan Salmijärvellä lainannut joltakin kiväärin\nja seisoaltaan paukutellut sillä ryssän toisensa perästä, jota pojat\nolivat ihmetelleet.\n\nHän seurasi siis saattajineen jälkivarmistuksena päämääränä seuraava\nmajapaikka Höyhenjärvi. Pääjoukko saapui sinne nopeammin, mutta\nsai kovin kauan odotella, ennenkuin tämä jälkivarmistus saapui.\nViipymisensä syyksi kertoivat he, että lähestyessään erästä joukkojen\nkäyttämää majailupaikkaa he kuulivat sieltä ankaraa kiväärinpauketta.\nHe etenivät kolmimiehisessä ketjussa varovasti, mutta eivät huomanneet\nmuuta, kuin että paukkina yhä jatkui. Lopulta he valtasivat\nmajailupaikan ja perille päästyään totesivat, että nuotion ääreen oli\nunohtunut konekiväärin panosvyö, joka oli kuumentunut, syttynyt ja\naloittanut itsekseen sodan.\n\nMuonakolonna oli Höyhenjärvellä vastassa, joten ruokaa oli taas\nriittävästi. Majapaikat tulivat kuitenkin liian ahtaiksi, joten\njokainen koetti kiiruhtaa matkaa laveammille asumasijoille, ja\nvarsinkin hevosmiehet olivat hyvin hätäisiä. Mutta kulku oli hankalaa,\nsillä hevoset putoilivat pettävään suojäähän milloin istualleen,\nmilloin korviaan myöten.\n\nRajalle kuitenkin tultiin, sitten oltiin taas vanhan Suomen maaperällä,\nja Petsamon toisen retkikunnan tarina oli lopussa.\n\n\u003Ctb>\n\nSiitä puhuttiin kyllä jäljestäpäin paljonkin, kiitettiin ja laitettiin,\nmutta eivät kuolleetkaan saaneet olla rauhassa. Niinpä ei luutnantti\nKoivistokaan. Tultuaan Petsamosta Salmijärvelle asusti hän ennen\ntaistelua Portin talossa ja nautiskeli siellä, mitä talo tarjota\nsaattoi. Saihan hän tietysti ruoka-annoksensa joukko-osastosta, mutta\nvälipalaksi tuli joskus nautituksi muutakin, aivan kuten sotilas\ntekee kanttiinissa, ja niinpä Koivistokin tilaili yhtä ja toista\nPortin emännältä tavallisen sotilasruokansa lisäksi. — Ohimennen\nmuistettakoon, että Portin emännän kaksi poikaa palveli bolševikkien\njoukoissa Muurmannilla, ja toinen heistä oli sylkenyt Koivistoa\nkasvoille silloin, kun hän bolševikkien pyynnöstä oli Muurmannilla\nneuvottelijana.\n\nSalmijärven tappelu alkoi yöllisellä hälytyksellä, eikä Koivisto\nkerinnyt silloin maksamaan laskuaan taloon. Eikä hän saanut siihen\nmyöhemminkään tilaisuutta, koska oli jo vainaja, mutta Portin emäntä\nei unohtanut tätä velkaa. Vielä seuraavana vuonna, suomalaisten\njoukkojen uudelleen samotessa Petsamoon, muisti hän kertoa kaikille\nohikulkijoille, kuinka suomalainen upseeri Koivisto oli hyvästiä\nheittämättä poistunut talosta ja jättänyt laskunsa maksamatta.\n\nVääpeli Teira oli niihin aikoihin Virtaniemessä, ja hänenkin\nkorviinsa ulottuivat nämä kertomukset. Hän teki varta vasten matkan\nSalmijärvelle, meni Portin taloon ja kysyi emännältä, että paljonko se\nKoiviston lasku nyt sitten tekee, hän maksaisi sen.\n\nNo olihan sitä laskua, — oli litra maitoa ja kahdeksan kuppia kahvia,\nyhteensä 5 markkaa 50 penniä. Teira maksoi ja kysyi sitten, jotta joko\nnyt suu pysyy kiinni tästä asiasta, johon emäntä imelästi hymyillen\nvastasi, että \"kyllä asia hänen puoleltaan saa nyt painua\".\n\nMutta sitten Teira huomautti, että Koivistolta tappeluun lähtiessään\noli jäänyt huoneeseen ruotsalainen puoliturkki ja säpikkäät; hän olisi\nottanut ne nyt mukaansa lähettääkseen Koiviston omaisille.\n\nMutta siitä asiasta ei emäntä taas tiennyt mitään. \"Ei, kyllä Koivisto\nvarmasti on vienyt tavaransa mennessään, tappelun jälkeen täällä ei\nole näkynyt mitään Koivistolle kuuluvaa; on hävytöntä, että tuollaisia\nkyselläänkään\", selitteli emäntä.\n\n— Hän on nykyisin Suomen kansalainen ja nauttii niinsanottua\nkansalaisluottamusta...\n\n\n\n\nXII.\n\nKONSULI JA SIHTEERI NOUSEVAT KUOLLEISTA.\n\n\nKapeita järvenselkiä ajella lönkyttelimme kohti Kirkkoniemeä, tohtori\nHeinibeck ja niinä ensimmäisessä ja konsuli yksinään jälkimmäisessä\nreessä. Minun paikkani olisi kyllä asianmukaisesti kuulunut konsulille,\nmutta hän ei suostunut mitenkään puhumaan norjankieltä, vaikka siihen\nkyllä kykeni, ja siksi määräsi hän minut ajamaan ja seurustelemaan\ntohtorin kanssa. Muutenkin, milloin vain sattui tilaisuus lykätä\npuhuminen toisen niskoille, hän teki sen ja asetti kanssaveljensä —\ntai tässä tapauksessa sihteerinsä — suupaltiksi. Kerrankin Narvikissa\njouduimme tahtomattamme hotellissa naisseuraan, ja kun nämä norjalaiset\ntytöt ovat luonteeltaan verraten vilkkaita ja puheliaita, halusivat he\nkeskustella kauniista ilmasta, musiikista, hiihdosta ja purjehduksesta\nsekä myös tiedustella jotakin meidän elämästämme. Mutta silloin konsuli\nviittasi minut viereiseen huoneeseen ja antoi siellä määräyksensä.\nJoten, kun taas palasimme neitojen luo, minä ilmoitin heille, että\n\"tämä konsuli on syntyjään mykkä eikä siis voi ottaa osaa keskusteluun,\nmutta hän kyllä ymmärtää mitä puhutte — ja jos niikseen tulee, tekee\nmyös, mitä pyydätte.\" Ja mykkänä hän pysyikin sitten kaiken iltaa aina\nerohetkeen saakka, jolloin hän ei malttanut olla kiittämättä hauskasta\nseurasta.\n\nMutta nyt minä istuin tohtorin kanssa reessä. Päivä oli apeanpuoleinen\nja tyyni, kulkunen kilkatti niin mukavasti, jotta huonosti nukutun yön\njälkeen pakkasi lyömään silmiä hippaan, mutta tohtori oli puhelias mies\nja karkoitti jutuillaan unet.\n\nHän kertoi kiertäneensä valtion määräyksestä kautta koko Finmarkenin\ntarkastelemassa ja tutkimassa sikäläisiä tuberkuloottisia oloja ja\nsairaaloita. Tämä kiusallinen ja hivuttavasti tappava tuperkkeli\nkuulemina riehuu vallan valtoimenaan näillä hyisillä perukoilla, ja\nnyt oli tarkoituksena perustaa sinne uusia keuhkotautiparantoloita.\nMatkansa tuloksista ja näkemyksistään kertoili hän laajalti.\n\nTohtori oli innokas luonnon ystävä ja syntyneenä Etelä-Norjan\nkuusimetsätuntureilla ihaili hän suuresti näitä Lapin suorarunkoisia,\nvaikkakin kippuralatvaisia mäntymetsiä. Hän arveli — kuten Hallén, että\nniillä voisi vielä tehdä ihmeitä.\n\nNäin jutellen taival katkesi rattoisasti, pääsimme Kirkkoniemeen ja\nparin tunnin kuluttua istuimme jo hurtigrutenin salongissa matkalla\nVuoreijaan. Konsulin kanssa asetuimme yhteiseen hyttiin viettämään\nyötämme, mutta katsoimme myös, ettei kylpykään näin rekimatkan jälkeen\nolisi pahaksi, varsinkin kun laivalla oli ensiluokkaiset kylpyhuoneet.\n\nKonsulin kehoituksesta menin minä ensiksi kylpyhuoneeseen, — hän\nvärkkäisi sillä aikaa sähkösanomaa herra ulkoministerille ja\nilmoittaisi vaelluksemme tulokset.\n\nKylpyhuone oli siisti, kuten ensiluokassa tuleekin olla, ja lojuin\nvalkoisen vannan laimeassa vedessä nauttien diplomaattisesta\nasemastani. Pyöriskeltyäni siinä aikani kuten hylje päätin pestä myös\npääni ja sakeasti saippuoinkin karkean jussintukkani.\n\nMutta minä en muistanut, että näissä norjalaisissa laivoissa ei\nserveerata makeata vettä muuta kuin silmäin — ja myös kasvojen —\npesuvedeksi, vaan vannahuoneiden vesi on merivettä, suolaista, joka ei\nsovellu tukan ja saippuan sekoitukselle. Siksipä hetken kuluttua pääni\nolikin kuin kuontalo, josta ei olisi ajanut läpi heinäharavallakaan.\n\n\"Vesi on liian haaleata\", päättelin mielessäni ja katselin ympärilleni\nlöytääkseni kuumempia kraanoja, hanoja ja venttiilejä. Niitä olikin\nniskani takana useahkoja, mutta jokaisen yläpuolelle oli asetettu\nlaatta, joka hengenvaaran uhalla kielsi koskemasta niihin. Sitäpaitsi\noli vielä kaikkien yläpuolella sellainen yleislaatta, joka suurin\nkirjaimin varmisti pienien laattojen määräyksen.\n\nTietysti, koska kielto oli pantu niiden koskettelemiseen, minun täytyi\nruveta niitä käsittelemään, sehän oli luonnollista. Etsin käsiini\nsellaisen hanan, jossa sanottiin kuumaa ja näpeksin sitä hetken aikaa\ntoivoen saavani kiehutettua, oikein höyryävää vettä tukalleni. Ja\ntulihan sitä, ei tosin vettä, mutta höyryä. Ensin pihisi ja puhisi\nkraanassa kuin jossakin kraatterissa, ja sitten sieltä syöksähti\nsellainen höyrysuihku, että lensin suoraan ammeesta peräseinälle oven\nviereen, jossa tapasin jonkinlaisen hätäsähkönappulan. Sitä painelin\nepätoivoissani pohjaan asti, ja heti ilmestyikin ovelle valkopukuinen\nneitonen, joka kierteli hanat taas paikoilleen. Henkeni oli sillä\nkertaa pelastettu, höyry hälveni, minut kiedottiin kaapuun ja monin\nvaroituksin vastaisuuden varalta tällaisten hanojen suhteen menin\nhyttiimme, jossa en kylläkään, konsulille hiiskahtanut sanaakaan koko\nselkkauksesta, — se kun mielestäni oli minun yksityisasiani. Asetuin\nloikoilemaan, ja konsuli lähti kylpemään.\n\nLienee kuitenkin niin, että meissä suomalaisissa on synnynnäisiä\ntutkijataipumuksia ynnä halu perehtyä kaikkeen, mikä muilta on\nkielletty. Ja siksipä konsulikin halusi tutustua näihin laivan\nkiellettyihin nappuloihin.\n\nLoikoiltuani tuokion vuoteellani hienossa unen hälveessä kuulin äkisti\nhätähuudon, joka sai minut jalkeille kuin ampumalla:\n\n\"Pekka, Pekka, tulehan, tulehan, tämä pannu halkeaa\", kuului konsulin\nhuuto samettimattoisen käytävän päästä kylpyhuoneen ovelta.\n\nPaksuna pilvenä tuprusi valkoinen höyrypilvi käytävään, kylpyhuone\nkohisi, ettei voinut enää keskustellakaan, ja minä laukkasin avuksi.\nKaikkia nappuloita painelemalla oli konsuli saanut sen valkopukuisen\nhälytetyksi, joten hänkin saapui kuin usvasta paikalle ja alkoi\njärjestellä hanoja, jolla aikaa me livahdimme hyttiimme ja suljimme sen\noven asettuen nauttimaan kylvyn tuottamasta nautinnosta.\n\nKysyin konsulilta, mikä oli tämän hälytyksen aiheuttanut.\n\n\"Siellä oli sellainen hana, jonka päällä oli: 'Tryk ikke —', ja\ntietysti minä halusin koetella, minkä täräyksen se antaisi.\"\n\n\"Sama nappula, jota minäkin painoin.\"\n\n\"Mikset sitten varoittanut.\"\n\n\"Olihan siinä kirjoitettu.\"\n\n\"Oli, mutta onko näihin norjalaisiin luottamista.\"\n\nAstuessamme aamupimeässä Vuoreijan Kaupunginhotelliin, oli hotellin\nrouva saada halvauksen, sillä hän luuli näkevänsä aaveita. Kaamea huhu\nkohtalostamme oli jo kiirinyt Vuoreijaankin _Lansingin_ miesten mukana,\nsillä laivamme oli tosiaan päässyt palaamaan, ja miehistö Vuoreijassa\noli kertonut meidän joutuneen elävältä bolsujen syötäviksi. — Niin\nolivat bolsut Petsamossa heille selvittäneet, ja sitäpaitsi jokaiselle\nihmiselle on luotu mielikuvituskin, jonka avulla he olivat kertomusta\nlisäilleet oman makunsa mukaan.\n\nHotellin rouva koetteli meitä oikein sormillaan, epäili nähtävästi\nsittenkin, koska toi edellisen päivän sanomalehden \"Finmarkenin\" ja\nsanoi, jotta lukekaas tuosta, mitäs siihen sanotte.\n\nLehdessä ilmoitettiin suurin otsakkein meidän joutuneen bolševikkien\nvangiksi ja pitkässä artikkelissa selvitettiin sitten meidän\nedesottamuksiamme Jäämeren rannikolla. Lopuksi oli riemua pursuava —\nvarmalta taholta saatu tiedonanto, että meidät oli viety Muurmanskiin\nja että todennäköisesti jo roikumme hirsipuussa.\n\nSelitimme hotellin rouvalle, että tämä ei mitenkään voi olla\ntotta, ja panimme jyrkän vastalauseen tällaista kohtelua vastaan.\nPyysimme huonettamme, ja hetken epäröityään rouva luovuttikin meille\nvinttikamarimme avaimet, johon huoneeseen minä — viisaasti kyllä — olin\nlähtiessäni jättänyt kaiken omaisuuteni.\n\nLäksimme kaupungilta kohtaamaan laivamme miehistöä ja tulimme\nsatamaan. _Lansingin_ löysimmekin ankkuroituna entiseltä paikaltaan,\nja ensimmäinen tapaamamme henkilö oli laivan entinen omistaja. Hän\nkulki pitkin möljää etsien jollaa, jotta pääsisi laivalle. Nimittäin\nkun me nyt olimme kuolleet eli hirtetyt ja kun laivankaupasta ei\nollut papereita muilla kuin hänellä ja meillä, niin hän ajatteli\nvoivansa tehdä eräänlaisen reduktsionin ja palauttaa laivan itselleen\nilman suurempia puheita. Mutta meidän paikalletulomme sotki hänen\nsuunnitelmansa kokonaan, ja hän hävisikin kaupungille.\n\nSitten tapasimme laivamiehet ja heiltä saimme kuulla laivan seikkailut\nsiitä lähtien, kun me sen Liinahamarissa olimme jättäneet, samoinkuin\nmyös konsulin suuren matka-arkun kohtalon.\n\nMääräyksemme oli kuulunut, että heidän tuli nostaa ankkuri heti\npäivän sarastaessa ja tuoda laiva jäänreunaan Heikinpaikkaan. Sitä\nhe eivät kuitenkaan olleet tehneet, koska uni maistui turskakeiton\njälkeen makealle, ja he nukkuivat ohi määräajan. Oli jo valoisa,\nkun he kuumensivat kuulamoottorin käyntiin, mutta silloin ilmestyi\nvuononsuusta kaksi punalippuista laivaa. Toinen jatkoi matkaansa\nHeikinpaikkaan, toinen ajoi suoraan _Lansingin_ viereen ja miehitti sen\nilman vastusta.\n\n\"Missä ovat Lampio ja Pekkola?\" oli heidän ensimmäinen kysymyksensä.\n\n\"He menivät yöllä maihin\", vastasi norjalainen laivurimme Hilmar\nBerthensen.\n\nNyt tarkastettiin laiva perinpohjin ja ruuman nurkkia myöten etsittiin\nnäitä kahta vaarallista henkilöä, mutta muuta ei löytynyt kuin konsulin\nmatka-arkku.\n\n\"Nostakaa ankkuri ja seuratkaa Heikinpaikkaan\", oli seuraava määräys.\nVartiomiehet jätettiin laivaan, kunnes kone oli saatu kuumaksi, ja\nsitten ajettiin jäänreunaan molempien laivojen väliin.\n\nNorjalainen \"kapteenimme\" oli jyrkkä mies puolestaan, ja hän lupasi\nilmoittaa asiasta Kansainliitolle ja Leninille ja Chaplinille ja\nMeksikon presidentille, mutta hänen vastalauseitaan ei otettu huomioon,\nvaan konsulin tavarat määrättiin kannettaviksi toisen bolsulaivan\nkomentajan hyttiin. Kun kaikista papereista kävi selville, että\n_Lansing_ oli rekisteröity Norjassa, ilmoitettiin kapteenille, että\nhän saa viedä laivansa takaisin Norjaan, mutta konsulin tavarat hän\ntakavarikoi, \"sillä Lampio ja Pekkola ovat jo meidän vankeinamme\", hän\nivallisesti lisäsi.\n\nLaivassa ollut suomalainen koneenkäyttäjä olisi myös joutunut\ntakavarikoitavaksi, mutta edellisenä päivänä tekemämme sopimuksen\nmukaan tuli hänen esiintyä norjalaisena, ja sen hän tekikin — ja\npelastui. Hän ei nimittäin puhunut mitään, murjotteli vain ja joskus\nmurahteli koneensa ääressä.\n\nBolsujen tavan mukaan on jokaisesta takavarikosta pidettävä\npöytäkirja, ja niin tehtiin nytkin. Koko _Lansing_in miehistö sai\nnousta bolsulaivan komentajan hyttiin, jossa matka-arkku avattiin ja\nalettiin pesänkirjoitus. Päällimmäisenä oli lompakko, jonka sisältö,\nkuten entuudestaan tiedämme — oli siinä kahdensadantuhannen vaiheilla.\nMuistissani on vielä markat, kruunut ja ruplat erikseen, mutta se on\ntässä sivuseikka.\n\nLompakko siis otettiin ja rekisteröitiin samoinkuin muut kirstussa\nolevat tavarat, jonka jälkeen _Lansingin_ miehistön määrättiin\nkirjoittamaan nimensä takavarikkopöytäkirjan alle. Sen he pakosta\ntekivät, sillä heille luvattiin vapaa pääsy laivallaan Norjaan heti\ntämän toimituksen jälkeen.\n\nHe eivät kuitenkaan saaneet itse mitään todistetta siitä, että\ntällainen koffertti oli luovutettu bolsuille, ja kuten myöhemmin kuulin\nkerrottavan, olikin tämä tärkeä asiakirja sisältänyt sen, että nämä\nallekirjoittaneet _Lansingin_ miehet ovat _ottaneet vastaan_ bolsuilta\nsensisältöisen matka-arkun.\n\nEikä Suomen hallituskaan erikoisemmin puuttunut tämän asian\nyksityiskohtiin, vaikkakin kysymyksessä oli siksi suuri rahamäärä.\nUlkoministeri kyllä lupasi lähettää nootin tapahtuman johdosta ja\nlieneekin tehnyt sen, mutta ennenkuin hän ehti saada siihen vastauksen,\nolivat jo toiset miehet ohjaksissa, ja he taas puolestaan eivät\nkiinnittäneet pienintäkään huomiota entisen hallituksen diarioihin.\nMeillähän hallitus vaihtuu useammin kuin jäniksenkarva, — joka\ntoimenpide on hyvin tähdellinen kansanvallan kannalta; muutenhan eivät\nkaikki äänioikeutetut kerkiäisi päästä ministereiksi. — Kiirettä täytyy\npitää.\n\n_Lansingin_ asia oli siis selvä: rahat menetetty, tavarat samoin, mutta\nhenkikulta oli säilynyt. Siitä piti nyt ilmoittaa kotimaahankin, ja\nkonsuli hikoili 2 400 metriä pitkän sähkösanoman ulkoministerille,\njossa hän ilmoitti onnellisen pelastumisemme, ilmoitti sivumennen myös\nkonsulaatin arkiston — sekä rahojen — menetyksestä ja pyysi lähempiä\ntoimintaohjeita.\n\nSeuraava hurtigrute toi myös meille \"Tidens Tegnin\", jossa loistavin\notsikoin kerrottiin meidän vangitsemisestamme ja todennäköisestä\nhirttämisestä. Artikkeli oli huomattavaan muotoon kirjoitettu, joten\narvelin sen joutuvan suomalaisiinkin lehtiin, ja siksi kiiruhdin\nminäkin puolestani sähköttämään kotiini, että vielä tälläkin kertaa\npärjättiin ja terveenä ollaan taas Vuoreijassa.\n\nOlin arvannut oikein, sillä Husis oli heti ottanut palstoilleen\nTidens Tegnin uutisen ja peitetyin sanoin julkilausunut ilonsa sen\njohdosta, että taas kaksi suomalaista on tullut tapetuksi. Heillä\nei ole mitään tekemistä siellä Ruijan rannalla, ja veljemme lahden\ntoisella puolen valittavat heidän tunkeutuvan jo Länsi-Pohjaankin, joka\non Kansainliiton valvonnan ulkopuolella olevaa aluetta ja jo täysin\n\"isänmaallista\".\n\nPorvoolaiset ottivat tiedon myös suurella ilolla vastaan, ja heti\nHufvudstadsbladetin ilmestyttyä alkoi kotonani puhelin soida tavallista\ntiheämmin. Lausuttiin syviä surun-osanotto-ilmaisuja, ja iltapäivällä\nalkoi tulla kukkapuketteja sekä kransseja ja iltahämyssä meni pari\nnuortamiestäkin vaimoni luokse lausumaan valittelunsa sekä ilmoittivat\nolevansa hyvissä varoissa ja valmiit avioliittoonkin, jos niinkuin\nsopisi. — Joku asianajaja oli myös soittanut ja ilmoittanut halpaa\nkorvausta vastaan ottavansa kuolinpesän hoitaakseen.\n\nVuoreijasta lähettämäni sähkösanoma oli sentään saapunut ennen\nsanomalehtien tiedonantoja, joten vaimoni melko jyrkästi torjui tehdyt\ntarjoukset, heitti kranssit tunkiolle ja pani puketit maljakkoihin.\nSiellä ne olivat vielä minun kotiuduttuanikin parin viikon kuluttua.\nKun kyselin asian laitaa, vastasi vaimoni kukkien olevan muistoa\njoistakin syntymäpäivistä, ja tunkiolta tapaamani laakerperinlehdet\nilmoitti hän peräytyvän kurkkuastiasta. — Mutta minulla oli omat\najatukseni.\n\nSillä aikaa tapahtui Salmijärvellä tappelu, josta meidätkin\nosaltamme pantiin edesvastuuseen. Kuten edellisestä tunnemme, eivät\nnorjalaisetkaan olleet rajan paikasta selvillä, tai jos olivatkin, niin\neivät uskaltaneet tulla näyttämään. Siitä syystä monet retkikuntalaiset\nylittivät rajan, ja sattui kahnauksia norjalaisen rajavartioston\nkanssa, joista mainittavin oli edellä kerrottu tapaus, jolloin vääpeli\nTeira komensi parikymmentä aseensa jo luovuttanutta miestä takaisin\nkivääreille ja marssimaan kotiin päin.\n\nNyt kirjoitti sosialistinen \"Finmarken\"-lehti Vuoreijassa pitkän\nartikkelin siitä, kuinka suomalaiset ovat rikkoneet rajarauhaa ja\nkuinka heidät olisi interneerattu, mutta eräs siviilipukuinen kapteeni\noli yllyttänyt heidät vastarintaan, eikä harvalukuinen rajavartiosto\nmahtanut heille mitään. Kirjoituksessa mainittiin vielä, että samainen\nkapteeni oleskelee nykyisin Norjassa.\n\nViisumini aika oli kulunut umpeen, ja menin sitä poliisilaitokselle\nuusimaan. Siellä kerrottiin minulle tuo tapaus, kysyttiin, tiedänkö\nsiitä mitään, ja vastatessani kieltävästi vihjaistiin melko suoraan,\nettä minä se juuri olen tuo salainen yllyttäjä, jonka johdosta\noleskelulupa myönnettiin vain viikoksi. Sitten sitä täytyisi hakea\npääkaupungista saakka. Vaikka tohtori Heimbeckin ja monen muun avulla\nolisin voinut todistaa alibini, en ruvennut riitelemään, koska minun\njo seuraavana päivänä piti lähteä Suomeen viemään ulkoministeriöön\nraportteja sekä hankkimaan uutta rahaa hävinneiden tilalle, ja niin\ntyydyin viikon viisumiin.\n\nSaavuin Helsinkiin, asiat miten kuten järjestyivät, mutta sitten\nulkoministeriöstä ilmoitettiin minulle, ettei minulla ole enää syytä\nlähteä Norjaan, koska sikäläinen poliisi katsoo minua kierosti ja\neritoten, koska asioiden näin ollen siellä ei mitään sihteeriä tarvita.\nMinusta oli vähän noloa, että diplomaattinen urani päättyi näin\nlyhyeen, jonka vuoksi kysyinkin, eikö olisi jotakin vapaata konsulin\npaikkaa noissa suuremmissa ja lojaalisemmissa maissa. Olisin kyllä\nvalmis täyttämään vaativammankin tilan. Mutta kun ei kuulunut olevan,\nniin matkustin Porvooseen, ja siihen loppui minun Petsamon-retkeni.\n\n\u003Ctb>\n\nKonsuli Lampio jäi edelleen Vuoreijaan odottamaan _Silvian_ saapumista,\njonka piti tuoda petsamolaisille eväitä. Nyt ei niitä kannattanut\nsinne viedä, sillä ne olisivat suoraa päätä joutuneet bolsujen\nsuihin. Siksipä hän vuokrasi Vuoreijasta pari paaluille rakennettua\nrantamakasiinia, joihin lasti voitiin väliaikaisesti sijoittaa.\n\n_Silvia_ olikin jo saanut potkurinsa Kööpenhaminassa korjatuksi ja\npuski nyt hiki päässä kohti Jäämerta. Saapuihan se sinne lopulta,\npoikkesi määräyksen mukaan Vuoreijassa, jossa lasti purettiin\nmakasiineihin, ja laiva jäi tyhjänä möljän kylkeen odottamaan uusia\nmääräyksiä. Niitä alkoikin tulla pian.\n\nEräänä päivänä tuli laivaan mies ja alkoi keskustella laivamiesten\nkanssa kaikenlaista. Kohta siirtyi keskustelu politiikkaan, ja pian\noli hänellä selvillä laivamiesten poliittinen kanta. Kaksi hän otti\nuskotuikseen, selvittäen heille suunnitelmansa. Se oli, että nyt\nvarastetaan tämä laiva porvareilta, viedään se Muurmanniin, ja jos\nlaivamiehet haluavat tämän varkauden toimittaa ja kuljettaa laivan\nMuurmanniin, niin heille perillä maksettaisiin mahdottomasti rahaa.\nNyt näiden kahden piti varovasti keskustelemalla valmistaa toisia\nlaivamiehiä, että he kypsyisivät panemaan toimeen suunnitelman.\n\nKonsuli Lampio sai kuitenkin ajoissa tiedon asioista eikä suinkaan\nliian aikaisin. Hän meni laivalle, komensi miehistön koolle ja\nalkoi kuulustella heitä. Mutta kaksi puuttui, eikä heitä löytynyt\nhakemallakaan, ja kävi selville, että poissaolijat olivat juuri juonen\nalkuunpanijoita.\n\nNämä kaksi _Silvian_ miestä hävisivät sitten Muurmannille, ja lienevät\nsiellä vieläkin. — Ja kuitenkin oli _Silvian_ kapteeni Helsingissä\nennen lähtöään vakuuttanut voivansa mennä takuuseen jokaisen\nlaivamiehensä luotettavuudesta, johon seikkaan hänen erikoisesti\nkehoitettiin kiinnittämään huomiotaan.\n\nKoska _Silvia_ olisi joutunut palaamaan Suomeen tyhjänä, alkoi Lampio\nministerin kehoituksesta miettiä sille paluulastia, sillä paluumatkasta\noli maksettava sama rahti kuin tulomatkastakin, oli sitten lastia tai\nei. Minä olin jo heti Suomeen tultuani sähköttänyt hänelle, että Suomen\nNahkatehtaat sitoutuvat ottamaan erinäisiä astioita hylkeenrasvaa eli\ntraania. Mutta kalahan se on Jäämerenrannan pääasiallinen vientitavara,\nja siksi osti Lampio sekä suolaturskaa että kuivaa kalaa, tosin\nvain pienehköjä eriä, koska ei ollut tietoa, minnekkä ne voitaisiin\nedullisesti jälleenmyydä.\n\n_Silvia_ toi lastin Suomeen, traani ja kuivakala menivät kaupaksi,\nmutta suolaturskaa Suomen kansa hylkii. Sitä tarjottiin ensin kuten\nmuutakin tavaraa, mutta kun menekkiä ei ollut, tarjottiin sitä\narmeijalle. Kun ei kelvannut sinnekään, käännyttiin vankiloitten\npuoleen. Niissähän istuu vakituisesti huomattava osa Suomen kansaa ja\narveltiin, että heille kenties kalaruoka maittaisi vaihteeksi, kun\neivät itse pääse onkimaan. Mutta ei sinnekään, — vastattiin, että\nhäränlihaa on vangeille syötettävä, että edes tämä osa kansaa näyttäisi\nhyvinvoivalta ja lihavalta; — virkamiehet olivat näet niihin aikoihin\nruvenneet kovasti laihtumaan ja näyttivät niin kurjilta, että oli\nsurkeaa katsellakin.\n\nEi mennyt siis suolaturska Suomeen, ja nyt keksittiin tarjota sitä\nViroon. Keskusteluja käytiin, mutta tuloksetta. _Silvia_ vietiin nyt\nViipuriin, ja on mahdollista, että kaloja tarjottiin myös ryssille,\nmutta lasti ei ottanut vähentyäkseen. Se päinvastoin lisääntyi,\nsillä kuumien kesäpäivien johdosta oli lastissa alkanut jonkinlainen\nkäymisprosessi, ja samalla muutti ruumasta tuleva tuoksukin\nkokoomustaan. Vuokrattiin kiiruusti proomu, lasti siirrettiin siihen\nja proomu lasteineen hinattiin sitten Viipurin lahdelle, sillä sen\nläsnäolo kaupungin rannassa oli jo aiheuttanut vakavia muistutuksia\nniin esivallan kuin kaupunkilaistenkin taholta.\n\nSiellä se kellui sitten kesäisillä laineilla ja odotti ostajaansa,\nkunnes eräänä päivänä kyllästyi olemassaoloonsa ja upposi päästäen\nturskat takaisin mereen. Silloin moni asianomainen huoahti\nhelpotuksesta, — ja tähän päättyy myös tarina ensimmäisestä Petsamon\nmuonittamisyrityksestä.\n\n\u003Ctb>\n\nLampio jäi toistaiseksi Vuoreijaan hoitamaan konsulintointa sekä\nodottamaan, milloin _Silvian_ lasti voitaisiin viedä Petsamoon. Hän\ntiedusteli myös moottorialuksia, samanlaisia kuin _Agnes_ ja _Lansing_,\njotta valtio ostaisi muutamia sellaisia ja luovuttaisi vähittäismaksua\nvastaan petsamolaisille.\n\nMutta Muurmannin suomalaiset punikit halusivat Lampion päätä vadissa,\nja he olivat vartavasten tulleet Vuoreijaan järjestääkseen hänelle\nkavalan ansan.\n\nMuuan vuoreijalainen tuli hänen luokseen ja sanoi, että hänellä olisi\nmoottorialus myytävänä; milloin sopisi tulla koeajelulle. Sovittiin\najasta ja hetkestä, ja seuraavana päivänä Lampio nousi alukseen\ntehdäkseen pienen kierroksen aallonmurtajan ulkopuolella. Hänet\nkutsuttiin hyttiin, haastateltiin siellä ja trahteerattiin hyvin, mutta\nhän oli näkevinään salakavalia silmäniskuja vaihdettavan.\n\nÄkkiä hän ponkasi portaita ylös ja läpi hytin luukun, iski sen\njäljessään kiinni ja karjaisi hytissä olijoille: \"Pysykää siellä,\ntaikka paukkuu.\"\n\nSillä hän näki, että oltiin jo avomerellä ja matkalla Muurmanniin. Hän\ntempasi poveltaan pistoolin, ojensi sen perämiestä kohti ja määräsi\nkääntymään takaisin Vuoreijaan. Sen perämies vapisevin polvin tekikin,\nsillä hänet oli vain palkattu kruunuilla ja ruplilla.\n\nTälläkin kertaa epäonnistui bolševikkien salakavala juoni saada Lampio\nvangiksi, joko elävänä tai kuolleena, kuten määräys kuului. Sitten\nalkoivat Tarton rauhanneuvottelut, ja Lampio kutsuttiin kiireesti\nasiantuntijana Helsinkiin.\n\n\n\n\nXIII.\n\nHÄPEÄSOPIMUS TARTOSSA.\n\n\nSuomen ja Venäjän välillä vallitsi kaksi vuotta vapaussodan jälkeen\njonkinlainen väliaste sodan ja rauhan välillä. Paria yksityistä\nretkikuntaa lukuunottamatta oli Suomen hallitus rauhan kannalla.\nRajalla sattui tosin silloin tällöin pieniä kahakoita, ja ryssät\npuolestaan pitivät oikeutenaan ampua jokaisen suomalaisen, joka tuli\npyssynkantaman päähän rajasta.\n\nKun asiat eivät muuttuneet sen kummemmiksi, päätettiin tehdä rauha.\nSitä toivottiin molemmin puolin, meillä varsinkin vientipiirit\nja niistä erikoisesti paperintekijät. Ryssiltä oli näet loppunut\npaperi tykkänään, ja he sanoivat, että jos teette nyt rauhan, niin\nme ostamme kaiken teidän paperinne ja lähetämme takaisin yhtä monta\ntonnia vallankumouksellista kirjallisuutta, sekä suorasanaista että\nrunomittaista, kunhan vain kerkiämme ensin painaa. Sitten saatte\ntyöläisenne lakkoon ja meitillä kaikilla on yhtä lysti olla.\n\nPuola taisteli silloin epätoivoisesti vapautensa puolesta ja pyysi,\nettei Suomi tekisi rauhaa, ennenkuin punaryssä on ajettu pois Puolan\nalueelta, ja heidänkin — puolalaisten — turvallisuus taattu. Mutta\nSuomen sosialidemokraattinen puolue sekä armahtaja-presidentti vaativat\njyrkästi, että sopuun on päästävä bolševikkien kanssa. Ja niin ei Suomi\nojentanut auttavaa kättään Puolalle.\n\nHallitus asetti komitean pohtimaan, millä ehdoilla sen rauhan nyt voisi\nantaa ryssälle. Komitea esitti mielipiteensä hallitukselle, joka ne\nperiaatteessa hyväksyi, ja niin lähetettiin hallituksen valtuutetut\nTarttoon kohtaamaan bolševikkien valtuutettuja ja päättämään ikuisesta\nsovinnosta ja rauhasta.\n\nMutta huhu kertoo, että Suomen valtuutetuilta olisivat asiapaperit\nhävinneet ennen lähtöä pariksi päiväksi ja tehneet matkan vastakkaiseen\nleiriin. Minä sanon, että huhu kertoo, mitään todisteita ei\ntietystikään tällaisesta asiasta voi saada, mutta tämä huhu oli\nsiihen aikaan sangen itsepintainen. Se veti todisteikseen sen seikan,\nettä ulkomaiden sanomalehdet jo ennen rauhanneuvotteluja julkaisivat\nsuomalaisten rauhanehdot. Muun muassa norjalaiset sanomalehdet tiesivät\nkertoa, että suomalaisilla on kolme rajaehdotusta.\n\nJoka tapauksessa suomalaisilla valtuutetuilla oli asiakirjat silloin\nmatkassaan, kun he matkustivat Tarttoon. Ensin luultavasti syötiin\nyhteinen päivällinen, sillä ruumiillisesti ravittu henkilö jaksaa aina\ntinkiä enemmän kuin nälkäinen, sitten ruvettiin neuvottelemaan. Mutta\nkun ryssät jo entuudestaan — sanomalehdistäkin — tiesivät, kuinka\npitkälle suomalaisilla virkaveljillä on oikeus myöntyä, pitivät he\ntiukasti kiinni heille edullisimmista ehdoista. Ja rauha tuli sen\nmukainen. Suomalaiset valtuutetut tinkivät pala palalta ehdoistaan ja\nsuostuivat lopulta siihen, mitä ryssä tarjosi.\n\nOlisi ollut parempi, että olisivat syöneet vain päivällisiä ja sopivan\najan kuluttua kirjoittaneet sitten ryssien esittämän paperin alle\nnimensä.\n\nSataan vuoteen ei Suomelle ole tehty niin häpeällistä sopimusta kuin\nTarton rauhansopimus, joka allekirjoitettiin 14. päivänä lokakuuta\n1920. Siinä ryssä saneli Suomelle rauhanehdot kuin voitetulle ainakin,\nja Suomen valtuutetut myöntyivät kaikkeen, mitä ryssä ehdotti.\nKatsotaanpas hiukan sopimusta.\n\nTokoi ja kansanvaltuuskunta olivat jo sopineet ryssien kanssa, että\nuusi raja Petsamossa kulkee Korvatunturista suoraan Supukan lahteen. Se\noli selvä viiva, ja siitä oli päätös, mutta Tartossa ruvettiin tästä\ntinkimään, tehtiin murtoviiva, joka halkoili taloja, ja valtuutetut\nolisivat olleet valmiit luovuttamaan kalastukselle välttämättömän\nVaitolahdenkin, mutta Jäämereltä saapuneen asiantuntijan selityksistä\nhe huomasivat, että se on tärkeä ja pidettävä paikka.\n\n\"Suomella saa olla Petsamossa enintään 15 neljänsadan tonnin\nsotalaivaa. Suomi sitoutuu niinikään olemaan pitämättä mainituilla\nvesillä vedenalaisia laivoja ja aseistettuja lentokoneita sekä olemaan\nrakentamatta tälle rannikolle sotasatamia, sotalaivastotukikohtia\nja sotakorjausverstaita, jotka ovat laajuudeltaan suurempia kuin\nedellisessä mainittuja laivoja ja niiden aseistusta varten on tarpeen.\nVenäläisillä on vapaa kauttakulku läpi Petsamon.\"\n\nMinkätakia tämä pykälä? Minä kysyn vain, — minkätakia tämä pykälä?\nMihinkä sitoutui ryssä? Ei mihinkään. Ryssä saa pitää Jäämerellä\nvaikka sadantuhannen tonnin sota-aluksia, mutta suomalaiset tyytyivät\nneljäänsataan. Selvähän se, pieni maa, pieni tonnisto, arvelivat\nrauhanneuvottelijat. Heille ei pälkähtänyt päähänkään edes kysyä,\neivätkö ryssätkin puolestaan ole ajatelleet neutralisoida Jäämeren\nrantoja, kun he niin innolla sitä neutralisoimispolitiikkaa ajoivat.\n\nVenäläiset olisivat olleet valmiit luovuttamaan Suomelle Repolan ja\nPorajärven, mutta valtuutetut työnsivät nämä tavallaan jo Suomeen\nkiinnikasvaneet pitäjät avosylin ryssille ja lupasivat tyhjentää ne\nsuomalaisista joukoista 45 päivän kuluessa.\n\n\"Suomi neutralisoi sotilaallisesti sille kuuluvat Suomenlahden\nsaaret: Somerin, Narvin, Seiskarin, Peninsaaren, Lavansaaren, Suuren\nja Pienen Tytärsaaren ja Rödskärin sekä ryhtyy heti toimenpiteisiin\nSuursaaren sotilaalliseksi neutralisoimiseksi.\" Tämä sotilaallinen\nneutralisoiminen sisältää sen, ettei näille saarille rakenneta eikä\nsijoiteta linnoituksia, pattereita, sotilashavaintoasemia j.n.e. aina\nloppumattomiin.\n\nNäin neutralisoi Suomi saarensa, mutta ryssänpuoleisista saarista ei\nmuisteta mainita mitään. Sinne saa kyllä rakentaa linnoituksia ja\nvaikka mitä.\n\n\"Suomi sitoutuu kolmen kuukauden kuluessa rauhansopimuksen\nvoimaanastumisesta lukien poistamaan Inon ja Puumalan linnoituksista\ntykkien lukot y.m. laitteet sekä hävittämään nämä linnoitukset yhden\nvuoden kuluessa rauhansopimuksen voimaanastumisesta lukien.\"\n\nMikseivät Suomen valtuutetut vaatineet, että Kronstadt ja Yhinmäki\non myös hävitettävä? Ne ovat Suomelle yhtä suurena vaarana kuin Ino\nja Puumala ryssille. Mutta he eivät tulleet sitä ajatelleeksi; he\najattelivat näin: kun me nyt olemme tässä vahvasti linnoitetun ryssän\nystävällisessä kainalokuopassa, niin meillä ei ole mitään hätää, me\nvoimme hävittää kaikki sotavarustuksemme, eipä tule virolainen eikä\nruotsi. — Mutta kun nyt seisoo Inon entisillä pattereilla ja katselee\nhävityksen jälkeä, niin näky puristaa sotilaan silmästä kyyneleen.\n\nVesiraja muutettiin myös Suomenlahden perukassa lähemmäksi Suomen\nrannikkoa, joten kalastus on nykyisin siellä aivan mahdotonta,\nkoska ryssät heti takavarikoivat pyydykset, jos uskaltautuu sen\nmeripenikulman ulkopuolelle.\n\nMeikäläiset historioitsijat eivät vielä ole uskaltaneet lausua\ntuomiotaan Tarton rauhasta, koska he ovat valtuutettujen kanssa tuttuja\nkuin Simolan porsaat keskenään. Mutta nouseva polvi tulee kerran\nvyöryttämään ankaran syytöksensä tätä rauhaa vastaan, — ja voi silloin\nteitä valtuutettuja — tai teidän muistoanne!\n\n\u003Ctb>\n\nTarton rauhanneuvottelujen perusteella lähti kapteeni Autti\nalkuvuodesta 1921 Petsamosta kahdeksan miehen vahvuisella joukolla\nottamaan haltuunsa Kalastajasaarentoa ja päätyi Vaitolahteen, jossa\nbolševikkien päällikkönä oli komissaari Saharoff viidentoista miehen\nkanssa.\n\nAlettiin keskustella rajasta. Rauhansopimuspöytäkirja määritteli\nrajan pitkällä numerorivillä, mutta kun ei näitä numeroita löytynyt\nmissään kallionkyljissä, sopivat Autti ja Saharoff rajaksi pienen\nlahteen laskevan puron siksi, kunnes rajankävijät saapuisivat ja\ntaivaanmerkeistä määräisivät todellisen rajan.\n\nNäin eleltiin bolsujen kanssa sovussa ja rauhassa puron erottamina\nohi kevään. Mutta sitten tuli lämmin kesä ja sen mukana- suomalaiset\nrajankäyntimiehet, professori Bonsdorff kiikarimiehineen ja\nsihteereineen. Bolsujen rajankävijöitä ei vain kuulunut.\n\nBonsdorff oli kuitenkin aavistanut tämän ja päätösneuvotteluissa\nPietarissa saanut sopimuskirjaan lauseen, että vaikka toisen puolen\nrajankävijät eivät saapuisikaan määräpäivänä Vaitolahteen, alkaa rajan\nveto siitä huolimatta, ja poissaolevat saavat tyytyä vedetyn rajan\naseinaan.\n\nOli selvää, että ryssät eivät saapuneet määräpäivänä, ja niin\nryhtyi Bonsdorff töihin. Tutkittuaan aikansa rauhanpöytäkirjaa ja\ntarkkailtuaan tähtiä painui hän miehineen puron yli bolsujen puolelle\nja veti rajan niin, että Suomi sai koko Vaitolahden ja kymmenkunnan\nihmisasuntoa lisää. Raja kulki tarkasti nousuveden huuhtelemaa\nitärantaa, sulki bolsut kokonaan purosta, ja heille jäi koko kylästä\nvain kaksi latorähjää.\n\nAutti katseli toimitusta ja paalujen pystyttämistä, kysyi sitten prof.\nBonsdorffilta:\n\n\"Onko paalujen ja puron välinen maa Suomea?\"\n\n\"On\", vastasi professori.\n\n\"Sitten on bolsut ajettava sieltä pois\", sanoi Autti.\n\nBonsdorff ei vastannut mitään, hymyili vain.\n\nAutti meni puron varteen ja huusi komissaari Saharoffin luokseen:\n\n\"Kahdentoista tunnin kuluessa on sinun laputettava miehinesi paalujen\ntoiselle puolen omalle maallesi\", määräsi hän.\n\nSaharoff kieltäytyi, väittäen puroa rajaksi. Autti selitti, mistä raja\nkulkee, ja ilmoitti uudelleen, että 12 tunnin kuluessa on alueen oltava\ntyhjänä bolsuista, muuten hän ajaa heidät sieltä pois. Mutta Saharoff\nitsepintaisesti kieltäytyi lähtemästä.\n\nNyt tilasi Autti puhelimitse Petsamosta 12 miestä sekä 2 konekivääriä\navukseen ja ilmoitti päätöksestään maaherra Heleniukselle, joka\ntäydellisesti hyväksyi toimenpiteet ja saapui itse apumiesten mukana\nVaitolahteen.\n\nMutta ei Saharoffkaan ollut toimeton. Vartijat tuntureilta ilmoittivat\nhänelle Muotkasta saapuneen 20 miestä lisäväkeä entisten 15 lisäksi, ja\nhiljaisena sumuisena yönä saatettiin kuulla, miten puron toisella\npuolen kaivettiin juoksuhautoja, josta päättäen sota oli tulossa.\n\nAutin sotasuunnitelma oli seuraava: Hän asetti konekiväärit talojen\nturvekatoille ja suuntasi ne sinne, mistä jyske kuului. Vain\nvälttämättömästi tarpeellinen miehistö jätettiin kiväärejä hoitamaan,\nmuitten kanssa oli tarkoitus kiertää tuntureita pitkin Saharoffin\njoukkojen selkäpuolelle ja iskeä sieltä. Kello 6 aamulla päättyi Autin\nantama määräaika, ja silloin piti taistelun alkaa.\n\nMutta jo kello viideltä tuli Saharoff itse puron poikki valkoinen lippu\nkädessään. Hän ilmoitti myöntyvänsä saamaansa käskyyn, mutta pyysi\nkuitenkin vielä kuusi tuntia lisää muuttoaikaa, johon maaherra suostui,\nja niin oli rauha palautettu. Kello kahdeltatoista sitten bolsut\npoistuivat Bonsdorffin lyömien paalujen itäpuolelle ja suomalaiset\nvaltasivat rauhallisesti riidanalaisen maan ja ne kymmenen taloa.\nIlo oli Vaitolahdessa suuri, ja alkuasukkaat kestitsivät suomalaisia\nparhaansa mukaan.\n\nBolsut asettuivat asumaan sinne latoihin, jonkalainen majoitus ei\ntietenkään ollut heille mieleen, sitäkin vähemmän, kun makeavetinen\npuro oli joutunut heiltä pois, ja nyt he saivat kantaa juomavetensä\naina Supuskasta saakka.\n\nMielet vähitellen rauhoittuivat, samoin Saharoffkin, ja ystävyydessä\nelettiin taas, kuten ennenkin. Niinpä Autti katsoi voivansa poistua\nVaitolahdesta; hän lähti Bonsdorffin rajankäyntikunnan mukana Liittoon\njättäen Vaitolahteen 10 miestä ja yhden konekiväärin luutnantti\nSchönbergin komennuksella.\n\nMutta ryssän puolella idätettiin vihaa, ja Autin poistuttua saapui\nVaitolahteen bolsujen rajankävijäjoukko kahdella sotalaivalla. Heille\noli ilmeisesti tiedoitettu tapauksien kulusta, koska he ensi töikseen\nröyhkeästi ilmoittivat luutnantti Schönbergille, että \"tshuhnien\"\non kolmen tunnin kuluessa poistuttava puron toiselle puolen, muuten\nalkavat laivojen tykit paukkua.\n\nSchönberg ei kuitenkaan ollut hätäpoika. Hän ilmoitti laivan\npäällikölle, että jos he ampuvat yhdenkään laukauksen, niin hän\npäästelee Maximilla pitkin laivojen kansia, ja tähän loppuivat\nneuvottelut. Jännitys Vaitolahdessa oli suuri, ja kansa odotti\nihmeissään, pystyykö Suomi pitämään puoliaan.\n\nLaivojen tykit olivat käännettyinä kylää kohti, ja vastapainoksi niille\npiipotteli jossakin kiven kolossa yksi ainoa pieni Maximin reikä. Kului\ntunti, toinenkin ja kolmas meni jo umpeen. Silloin laivat käänsivät\nperäpuolensa kylälle ja lähtivät omille mailleen vieden kiukkuiset\nrajankävijänsäkin mukanaan.\n\nNämä tapahtumat vaikuttivat sangen kohottavasti paikalliseen\nväestöön, herättivät luottamusta ja ihailua uusia isäntiä kohtaan ja\nyhteenkuuluvaisuudentunne kasvoi ja vahvistui.\n\nSanotusta rajanlähtökohdasta riitti sitten kinaa rajankävijöitten\nkesken kaiken kesää. Syyspuolella kävi presidentti Ståhlberg omassa\npersoonassaan Vaitolahdessa ja muutatti rajan ensimmäisen suoran\nkulkemaan siten, että ryssille tuli puolisenkymmentä taloa ja palanen\nmakeavetistä puroa, — josta ryssät olivat kovin tyytyväisiä.\n\nMutta sitä ihmiset ihmettelivät, millä oikeudella presidentti meni\nmuuttamaan Tarton rauhansopimuksessa määrättyä rajaa. Lieneekö siihen\nollut eduskunnan päätös, vai oliko se vain meikäläisten tavanomaista\nalistuvaisuutta — — —?\n\n\u003Ctb>\n\nPetsamosta tehtiin ensin lääni ja sinne määrättiin maaherra\nasiaankuuluvine virastoineen. Ajan mittaan näyttäytyi kuitenkin, ettei\nalue kaivannut näin suurta virkakuntaa, ja senvuoksi se muodostettiin\nkihlakunnaksi, jota hoitaa kruununvouti.\n\n_Silvian_ tuomat tavarat jaettiin petsamolaisille ja koetettiin saada\nkalastus siellä kukoistamaan. Sitä varten perustettiin \"Petsamo-Yhtiö\",\nvaltio avusti sitä huomattavilla rahamäärillä, mutta rahat menivät\nkaikki johtoherrojen palkkoihin ja edestakaisiin Helsingin-matkoihin,\nja yritys teki täydellisen kuperkeikan.\n\nPetsamolaisilla oli ennen ollut oikeus kalastaa Varangin vuonossa\nNorjan vesillä. Norjalaiset ehdottivat koltille, että \"kun teillä nyt\non oma kalavesi, niin mitäpäs te täällä Varanginvuonossa enää teette,\nmyykää pois kalastusoikeutenne, me maksamme 20000 kruunua.\"\n\nKoltat innostuivat asiasta suuresti, sillä siitähän olisi tullut\npaljon rahaa miestä kohti. He höpisivät myymisestä, mutta silloin\ntuli hallitusvalta väliin ja sanoi, että \"te olette holhouksen alla\nettekä saa tehdä kauppoja, mutta valtio tekee.\" Hallituksen edustaja\nsaapui sitten sinne, ja lyödä rojautti kaupan kiinni. Rahat pantiin\npankkiin ja koltat saavat nauttia korot. Mutta nyt vasta petsamolaiset\nhuomasivatkin, että eiväthän ne korot vastaa suunnilleenkaan sitä,\nmitä Varanginvuonon kalastus tuotti. Viime aikoina on myös syöttökala\nhuomattavasti vähentynyt Petsamossa, joten, jos kalastusta aiotaan\nlaajentaa, on syöttökala ostettava norjalaiselta. Kuten mainittiin,\nkävi presidenttikin Petsamossa rajoja oikoilemassa ja saman tien\npistäytyi Vesisaaressakin. Tämä oli huomattava tapaus Vesisaaren\nhistoriassa, kaupunginvaltuusto kokoontui häntä vastaanottamaan ja\namtmanni oli valmistanut pitkän puheen presidentille. Ensimmäisenä\nastui laivasta komeapukuinen presidentin lakeija, ja kun hän pääsi\nvaltuuston kohdalle, aloitti amtmanni puheensa luullen miestä\npresidentiksi. Lakeija kuunteli tyynesti siksi, kunnes presidentti\nlähestyi. Silloin astui hän amtmannin luo, keskeytti puheen sanoen:\n\"Herra presidentti tulee\", — ja amtmanni sai alkaa alusta.\n\nKaikkien salaperäisten maitten tavoin houkutteli Petsamo luokseen\nmyöskin naisväkeä, sillä olihan siellä uroita uljaita, jotka kaipasivat\nrakkautta. Eräs neitonen ei kuitenkaan onnistunut pyrkimyksessään, ja\nparemman tehon aikaansaamiseksi hän hyppäsi Kolttakönkääseen, — tosin\nniin alas, ettei ollut hukkumisen vaaraa. Jalka kuitenkin katkesi,\nja hänet vietiin Vesisaaren sairaalaan. Vesisaaren entinen amtmanni,\nprofessori Urbye sai kuulla, että presidentin rouva oli katkaissut\njalkansa ja makasi Vesisaaren sairaalassa, ja ritarillisena miehenä hän\nosti kauneimmat kukkaset mitä kaupungista sai ja monin surunvalitteluin\nlähetti ne tälle hyljätylle neitoselle.\n\nKapteeni Suvirinne oleskeli siihen aikaan Ivalossa. Hänen korviinsa\ntuli tieto, että Petsamon kala ei mene kaupaksi, vaan jää mätänemään.\nYksinään istuen Syrenin kämpässä hän aikoi miettiä, millä keinoin asia\nolisi korjattava; — ja keksikin neuvon: \"Tottakait nyt sika turskaa\nsyö, minäpä perustan Petsamoon sikalan.\"\n\nHän tilasikin heti kaksi emäsikaa sekä joukon porsaita ja alkoi\nkuljettaa niitä kohti Petsamoa. Siihen saakka eivät ivalolaiset ja\ninarilaiset, vielä vähemmin petsamolaiset, olleet nähneet sikaa. Tukki-\nynnä valtion savottojen mukana oli sinne kyllä vedetty \"Wilsonin\npintaa\", mutta elävä sika oli heille tuntematon. Siksipä he ihmetellen\nkatselivatkin tämän karavaanin kulkua.\n\nMatka sujui hyvin aina Kolttakönkäälle saakka, mutta siellä niin\nemäsiat kuin porsaatkin riehaantuivat ja karkasivat karavaanista.\nNe eivät juosseet Kolttakönkääseen, kuten se hylätty neitonen, vaan\nlaukkoilivat pitkin kylää jaloittelemassa.\n\nJa kolttapojilla oli hauskaa. He juoksivat porsaitten jäljessä pitkin\nraittia, saivat jonkin ajetuksi sokkeloon ja aikoivat vangita sen,\nmutta kun porsas vinkaisi pahasti, säikähtivät pojat ja päästivät sen\nuudelleen karkuun.\n\nSuvirinne oli ihmeissään. Hän otti nopeasti syöttösangon ja läksi\ntavoittamaan sikojaan: \"Possu, possu, siku, siku, nassu, nassu,\nseh, seh, nöh, nöh, tulkaa tänne.\" Ja kun porsaat olivat aikansa\ntepastelleet kylällä, palasivat ne kiltisti isäntänsä luokse aterialle.\n\nSuvirinne viljeli menestyksellä sikojaan Petsamossa moniaita kuukausia.\nMutta sitten hänelle tuli kiireellisiä heinätöitä Ivalossa, ja hänen\ntäytyi matkustaa sinne. Lähtiessään jätti hän siat eri paikkoihin\neläkkeelle ja lupasi heinätöiden päätyttyä palata ne perimään. Mutta\nkun hän vuoden kuluttua palasi, olivat petsamolaiset pistelleet\nposkiinsa jok'ainoan nassun, sillä he, kerran makuun päästyään, pitivät\nsianlihaa paljon parempana kuin turskaa.\n\nSuvirinteen sikala ei siis onnistunut siinä mielessä kuin hän sitä oli\najatellut, mutta hän oli joka tapauksessa tuonut sikakannan Petsamoon\nja antanut petsamolaisille sysäyksen uuden elinkeinon harjoittamiseen.\n— Ja kun Maataloushallitus tai Pellervoseura tai jokin muu karjanhoidon\nedistämistä tarkoittava seura ensi kerran jakaa stipendejä, palkintoja,\nristejä ja mitaleja, niin pyytäisin, että silloin otettaisiin ensi\nsijassa huomioon kapteeni Suvirinne.\n\n\u003Ctb>\n\nKenties lukijaa huvittaa tietää, kuinka suurella pääluvulla Petsamo on\nasutettu. Tiedot ovat vuodelta 1929.\n\n  Suomalaisia ... 1.010\n  Kolttia ......... 394\n  Lappalaisia ...... 64\n  Karjalaisia ..... 297\n  Ryssiä .......... 270\n  Syrjäänejä ....... 11\n  Norjalaisia ....... 4\n         Yhteensä 2.050\n\nUskonnoltaan ovat he:\n\n  Luterilaisia.... 1.076\n  Kreikk.-katolil... 974\n          Yhteensä 2.050\n\nMunkkien luku on supistunut 48:aan. Heistä on mainittavin munkki\nPannen, joka ilman mitään kouluja tai teknillisiä kursseja on omin\npäinsä rakentanut Petsamoon sähkövalon. Haaksirikkoutuneista laivoista\non hän kerännyt tarpeita, ja niin on hän sommitellut tähtitieteellisen\nkellon, joka näyttää kuun eri vaiheet ja automaattisesti erottaa\n30-päiväiset kuukaudet 31-päiväisistä ynnä näyttää vielä\nkarkauspäivänkin, — vaikka se ei olisi munkille luvallista. —\nKunnioitettava vanhus.\n\nPeltomaata oli Petsamossa v. 1917 vain 20 hehtaaria, mutta\nsenjälkeen on Menikkösaareen avattu useampia hehtaareja peltomaata.\nLuonnonniittyjä on runsaasti.\n\nOpinkaipuu ei liene erikoisemmin suuri petsamolaisten keskuudessa.\nPari vuotta sitten lähetti eversti Relander Yleisesikunnasta\nheille parisataa nidettä käsittävän kirjaston. Viime kesänä sai\nhän kirjeen Maattivuonon kansakoulunopettajalta, jotta kirjat ovat\nsaapuneet perille, mutta kun ei vielä ole tehty päätöstä siitä, minne\nkirjasto sijoitettaisiin, ovat kirjat edelleen hänen liiterissään\npakkilaatikoissa.\n\nJa lopuksi sitten pieni yhteenveto Petsamon karjakannasta tilaston\nmukaan:\n\n  Nautaeläimiä . 264\n  Hevosia ......  70\n  Sikoja ......... 3 (kapteeni Suvirinteen ansiosta)\n  Lampaita ..... 375\n  Siipikarjaa ... 40\n  Poroja ..... 3.397\n\nPoronhoito näyttää siis olevan pääelinkeinona. Tämän äkkäsi hallituskin\nja auttaakseen petsamolaisia pani se istumaan norjalaisten pyytämän\nniin sanotun porokomissionin, jonka piti selvitellä pääasiassa\nporonlaiduntamista. Väliaikainen päätös annettiin jo pian Tarton rauhan\njälkeen, mutta komissioni istui aina vuoteen 1929, jolloin se pamautti\npäätöksensä maailman kuuluville.\n\nMitä sisältää tämä rajasopimus? Se sisältää sen, että ennen saivat\npetsamolaisten porot siirtyä sekä Venäjän että Norjan puolelle, mutta\nnyt rajasopimus sen kieltää. Petsamon alue ei kykene elättämään\nkoko yllämainittua poromäärää, ja koltilla taasen ei ole varoja\nlunastaa kalliita laidunmaita muualta, joten porokanta Petsamossa on\ntuomittu huikeasti vähenemään. — Näin valvoivat Suomen valtuutetut\npetsamolaisten etuja komissionissa.\n\nToivottavasti hallitus edelleenkin pitää huolen petsamolaisista ja\nvalvoo, että petsamolaiset vastaisuudessakin pysyisivät entisellä\nalkuasukastasollaan eivätkä pääsisi mitenkään vaurastumaan.\n\n\n\n"]