[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f3g7dnsb2xQc5mNML55T29nv5U3CZOvA0aXbL1s70I3A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3617,"Papurikko ja valakka. Ukkovaari","Petöfi, Sándor",1823,1849,"3617-petofi-s-ndor-papurikko-ja-valakka-ukkovaari","3617__Petöfi_Sándor__Papurikko_ja_valakka._Ukkovaari","Kaksi novellia","novelli",[],[],"fi",1843,1909,16314,96144,false,71573,[23,24],"Hungarian fiction -- Translations into Finnish","Short stories, Hungarian -- Translations into Finnish",[26],"Short Stories","\"Papurikko-valakka. Ukkovaari: Kaksi novellia\" by Sándor Petőfi is a collection of short stories written in the early 20th century. The book features two novellas that explore themes of social stigma, personal struggle, and love through the lives of its characters, particularly focusing on the main character Martti, who is unfairly mocked due to his appearance. These stories provide a glimpse into the social dynamics and deeper emotional currents that run throughout the characters’ experiences.  The opening of the collection presents a vivid portrayal of the character Martti, describing the hardships of his life stemming from societal prejudice tied to his physical appearance. Despite his good nature and abilities, he faces isolation and contempt, leading him to resistance against those who scorn him. The narrative sets forth his background, including the downfall of his father's business due to alcoholism, and hints at Martti's quest for acceptance and identity in a world that harshly judges him. As the foundations of his childhood and the scorn he faces unfold, readers can sense the depth of Martti’s challenges and the emotional landscape that shapes his life experiences. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Sulju, Meri",225,"Unkarilaisen kansallisrunoilijan kaksi novellia kuvaavat maaseudun elämää ja ihmiskohtaloita. Kokoelma sisältää kertomukset Papurikko ja valakka sekä Ukkovaari, joissa tarkastellaan säätyeroja, kansanihmisten arkea ja inhimillisiä tunteita.","Sándor Petöfin 'Papurikko ja valakka. Ukkovaari' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3617. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","PAPURIKKO JA VALAKKA. UKKOVAARI\n\nKaksi novellia\n\n\nKirj.\n\nALEKSANTERI PETÖFI\n\n\nSuomentanut\n\nMeri Sulju\n\n\n\nKirjallisia pikkuhelmiä XIII.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1909.\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n  I. Aleksanteri Petöfi.\n II. Papurikko ja valakka.\nIII. Ukkovaari.\n\n\n\n\nAleksanteri Petöfi.\n\n\nAleksanteri Petöfi (unkaril. kirjotustavan mukaan Petöfi Sandor),\nUnkarin suurin ja kansallisin runoilija, syntyi Ris-Rörössä lähellä\nPestiä, jouluk. 31 pnä 1823. Riitaannuttuaan isänsä kanssa, keskeytti\nhän 1840 opintonsa ja lähti maailman kylille. Ensin rupesi hän\nsotilaaksi, mutta heikkoutensa tähden pääsi vapaaksi ja alotti\nkiertolaiselämänsä, kuleksi ympäri Unkaria jalkaisin, usein ilman\npenniäkään taskussa, antautui palavalla innolla milloin mihinkin\nteatteriseurueeseen, mutta aina ilman menestystä, opiskeli ja\nlueskenteli väliin, kierteli taas, teki puhtaaksikirjotusta, käänteli\nenglannin ja ranskan kielistä ja alkoi julaista lehdissä runojaankin,\njoilla heti saavutti suurta suosiota. Seikkailujensa jälkeen saapui hän\nv. 1843 Pestiin jalkaisin, sauva kädessä ja runojen käsikirjotuksia\npovessa.\n\nPestissä otettiin hänet suosiollisesti vastaan, hänen runojaan\npainettiin ja hän sai aputoimittajan paikan eräässä muotilehdessä,\njossa työskenteli vuosikauden. Mutta kansa ihastui hänen runoihinsa\npäivä päivältä, niitä alettiin laulaa ympäri katuja ja kyliä. Ja kun\nhän taasen lähti kiertämään ympäri maatansa, otettiin hänet vastaan\nkaikkialla riemusaatossa, ja teattereissa, jossa hänet näyttelijänä\noli vihelletty alas, otettiin hänet runoilijana vastaan seisoaltaan\nkunnioittaen ja kansallishymniä laulaen. Näillä matkoillaan oppi hän\ntuntemaan Julia Szendreyn, erään tilanomistajan tyttären, ja pitkien\nottelujen jälkeen pääsivät nuoret naimisiin 1847.\n\nMutta kauvan ei perheonnea oltu madjaarien kansan laulajalle\nsuotu. Tuli myrskyvuosi 1848. Ensin hän julkaisi tulta iskeviä\nvallankumouslauluja, mutta pian heitti kynän nurkkaan, läksi sotaan\nja nousi pian majuriksi. V. 1849 nähtiin hänet viime kerran eräässä\ntaistelussa. Tietenkin hän siellä kaatui ja haudattiin hänet muiden\nmukana joukkohautaan. Hänen elämänsä oli kuin salaman välähdys, hänestä\nei oikein tietty mistä hän tuli, vielä vähemmin, mihin hän katosi.\n\nMutta hänen runoissaan salaman välähdykset elävät ijät kaiket, niissä\nelää luonnontuores kukkastuoksu, kotoisempi kansanomaisuus kuin\nkenenkään muun unkarilaisen kanteleessa on helkähdellyt. Niitä on\njo ennen pienonen vihko suomeksikin käännetty. Tässä tutustutetaan\nsuomalaista lukijaa pariin hänen parhaaseen kertomukseensa. Niistäkin\nkimmeltää jumalainen neronkipinä, niissä pienimpiäkin olentoja kultaa\ntodellisen runouden päivänsäteily. Toivottavasti ennen pitkää saadaan\nsuomeksi enemmänkin hänen kirjallisia helmiään, sillä useimmat niistä\novat käännetyt vieraammillekin kuin \"veljeskansan\" kielelle.\n\n\n\n\nPapurikko ja valakka.\n\n\nVoi merkittyä!\n\nYksin ja hyljättynä seisoo hän maailmassa, kuten kaupungin reunalla\nhirsipuu, jota jokainen karttaa kammosta tai inhosta. — Mieliimme on\njuurtunut, että surkastuneessa ruumiissa täytyy asustaa turmeltuneen\nsielun. \"Paetkaa häntä kuin ruttoa!\" huudamme. — —\n\nMartti parka! Hänenkään ei käynyt paremmin.\n\nHän oli kelpo poika, parempaa sydäntä ei ollut kellään; mutta luonto\noli rumentanut hänen kasvonsa ja ihmiset karttoivat häntä.\n\n\"Olkoon niin!\" ajatteli hän. \"Te minua vastaan — minä teitä vastaan!\"\n\nJa vastarinta alkoi...\n\nHänen isänsä oli suutarimestari Daniel Csigolya, joka nuoruutensa\npäivinä oli ahertanut kokoon kohtalaisen varallisuuden.\n\nÄkkiä pälkähti hänen päähänsä, kuinka kaunista olisikaan, jos hän\nsepittäisi runojakin eikä ainoastaan kenkiä. Parasta näytti hänestä\nolevan alottaa ottamalla tihkipäätä viinisiemaus, koska rypälemehu oli\nparas runollisten mielialojen herättäjä; tällöin olivat hänestä kaukana\ntunnonvaivat, että hän tuhlasi rahaa, päinvastoin hän sitä vielä\nkäärisi kokoon.\n\nDaniel Csigolyan oli täytynyt olla sangen oppivainen ihminen, koska hän\njuomataidossa pian pääsi mestariksi; ja se ei ole niinkään helppoa,\nsen tiedän omasta kokemuksesta. Minun täytyy nimittäin huomauttaa,\nettä minäkin pyhitin näille opinnoille muutamia vuosia siihen aikaan,\njolloin suurta juopottelua vielä pidettiin hyveenä. Se aika on mennyt\n— luojan kiitos — ja minä olen saavuttamani tiedot unhottanut siinä\nmäärin kuin en olisi niitä koskaan tiennytkään.\n\nPoloiset ravintoloitsijat! Surkuttelen teitä sydämestäni, mutta yhtä\nsydämestäni toivon, että hyvin monet seuraisivat esimerkkiäni.\n\nMutta kuten sanottu: herra Daniel Csigolya oli ahkera viinamäen mies\nherran edessä. Ei kestänyt kauvan, kun hän jo joi vanhan tuomarin\nja kanttorin pöydän alle, ja nämä olivat, täällä kuten kaikkialla,\nväkevimmät kapakkasankarit.\n\nEnnenkuin vielä oli kaksi vuotta vierinyt, oli hänen omaisuutensa\nhävitetty; talon osti raajarikko turkkuri, viinitarhan huusi\nhuutokaupassa kunnianarvoisa kirkkoherra. Vähitellen mentiin niin\npitkälle, että lestit ja muut työkalut vaelsivat nekin kapakkaan...\n\nRouva Csigolya oli säästäväinen, kelpo emäntä, joka ei tietystikään\niloinnut miehensä uudenlaatuisesta taloudenhoidosta. Hän vuodatti\nkatkeria kyyneleitä, kun hänen miehensä juopuneena toikkaroi kotiin,\nja valitti, kun sydämensä oli ylen täysi, väliin naapurivaimoillekin\nhätäänsä. Miehensä edessä hän vaikeni, osaksi sentähden, ettei hän\noikein uskaltanut lausua nuhteita, osaksi, koska hän ajatteli miehensä\nitsestään palaavan järkiinsä ja velvollisuuksiensa täyttämiseen.\n\nHän odotti pitkän, pitkän aikaa — mutta turhaan!\n\nMutta vihdoin ei hän sentään voinut kärsiä sitä vaieten:\n\n\"Laupiaan Jumalan nimessä! Mies, mitä tästä on tuleva? Sinä juot ja\njuot yhtä mittaa etkä enää koskaan työtä ajattelekaan.\"\n\nTämän puhuttelun aikana koetti Daniel pörhistää selälleen\nviininraukaisemia silmäluomiaan, hän levitti hajalleen horjuvat\nsäärensä näyttääkseen mahtavammalta ja huusi sitten vakavalla\narvokkuudella:\n\n\"Hiljaa!\"\n\n\"Rakas mies\", jatkoi vaimo, \"kun minä vihdoin puhun, niin tahdon\nkeventää sydämeni kaikesta siitä, mikä sitä rasittaa. Olen vaiennut\nkyllin kauvan.\"\n\n\"Vaimo, älä poraa!\"\n\n\"Mutta minun täytyy —\"\n\n\"Vaikene!\"\n\n\"Vaieta? Miksi?\"\n\n\"Siksi, koska minä — koska — minä olen herra Daniel Csigolya.\"\n\n\"Ja minä olen rouva Sofie Csigolya.\"\n\n\"Vaimo! Älä napise taivasta vastaan. Pyhässä raamatussa seisoo —\nmitä siellä seisookaan? — seisoo, että Jumala loi maailman kuudessa\npäivässä, seitsemäntenä lepäsi hän. Sentähden asetu.\"\n\n\"En ennenkuin olen puhunut.\"\n\n\"Mitä? — Sinä tahdot puhua vielä? — Onko se totta vai leikkiä?\"\n\n\"En ole nyt leikintekotuulella.\"\n\n\"No, koska se ei ole mitään leikkiä, tänne sitten partaveitsen kera,\nettä leikkaan kielesi pois.\"\n\n\"Ja vaikkapa. Minun täytyy puhua, koska — — —\"\n\nJulmistuneena karjui Daniel:\n\n\"Vaimo, nimesi on: vaiti!\"\n\nSamalla aikoi hän antaa vaimo raukalle iskun, joka ei kuitenkaan\nsattunut paikalleen, niin että hän pyyhkäsi vaan päähineen pois.\nSitten heittäytyi hän tyydytettynä vuoteelle heti kohta kuorsaten kuin\nraihnaisen sotilaan vanha piippu. Vaimo hiipi kyökkiin, valvoakseen\nlieden ääressä itkien läpi yön.\n\nSiten kuluivat päivät päästään. Mies oli juovuksissa, vaimo rukoili,\nriiteli, torasi — lyhyesti, koetti kaikkensa johtaakseen hänet pois\nharhapolultaan; mutta lopuksi kävi aina niin, että Daniel herra pakotti\njulmistuneena vaimonsa olemaan vaiti. Vaimo älysi nyt kuinka kaikki oli\nturhaa, hän ei itkenyt eikä valittanut enää, vaikeni, kun mies palasi\nmyöhään öisin juopuneena kotiin. Mutta mies oli sillä välin jo tottunut\niltaripitykseen, niin ettei hän voinut olla ilman sitä ja alkoi\nrähistä, kun hänen vaimonsa ei virkannut sanaakaan.\n\nNiin kuluivat päivät, niin katosivat yhä vähemmiksi myöskin tavarat\nja vihdoin astui autioon tupaan tuhlaavaisuuden nälkäinen, ryysyinen\nlapsi — hätä! Se hiipi sisään kutsumattomana vieraana ja oli pian talon\nvaltiatar; ja tämä tapahtui aikaan, jolloin rouva Csigolya tunsi, että\npian tulisi kolmas huolehdittavaksi, siellä missä kahdenkin täytyi\nkärsiä puutetta...\n\n\"Tuli ja leimaus!\" murisi Csigolya, kun hän kuuli lähestyvästä\nisänonnesta. \"Tuli ja leimaus! — Nyt en voi antaa eukolle enää\nkunnollisesti selkäänkään, sillä se voisi olla sikiöparalle pahaksi,\neikähän se voi mitään sille, että hänen äitinsä on sellainen — —\nsellainen — —\"\n\nHän etsi kauvan oikeaa sanaa, mutta ei löytänyt, vaikka paljon\najattelemisen tähden alkoi aivan ruveta hänen päätään huimaamaan.\n\n— Silloin ajautui hänen mieleensä kysymys, miksi hän oikeastaan antoi\nvaimolleen selkään.\n\n— Ja silloin hämärteli hänen mielessään tunnustus, että hän oikeastaan\noli itse syypää siihen. Hän päätti vastaisuudessa pysyä kapakkasakista\nloitolla.\n\nJa hän piti sanansa, hän karttoi kapakkaa, mutta — ei kauvan...\n\nEräänä päivänä poltti jano jälleen kirveltävänä hänen kurkkuaan;\nmielellään olisi hän tämän hehkun sammuttanut, mutta talossa ei ollut\nenää mitään, jolla olisi saattanut suorittaa kustannukset. Murheissaan\ntuijotti hän kohden taivasta, josta päivänterä häikäisevänä säteili\nhäntä vastaan.\n\n\"Ah\", huusi hän, \"voisinpa edes tuon auringon siepata taivaalta! Heti\ntahtoisin sen myydä kilveksi parturi pahaselle, sillä hänen entisensä\nonkin jo kurjan risainen. — Mitä tehdä? — Niin, mitä tehdä? Saanhan\nkysyä, mutta kukapa minulle vastaisi! Minä näännyn! — Sata dukaattia\nantaisin kunnollisesta viinikulauksesta tai paremmin sanoen: en antaisi\nyhtä kulausta sadasta kultakolikosta. — Jospa tietäisin suonissani\nvirtaavan viiniä veren sijasta, avaisin ne kahdestatoista kohden ja\nvirkistäisin kurkkuani, viisi siitä, vaikka silloin päättäisinkin\npäiväni. — — Ah, miksei minua ole luotu viinitynnyriksi, tuollaiseksi\nkauniiksi, täpötäydeksi, sadan ämpärin vetoiseksi viinitynnyriksi!\nLaupias vapahtaja, olisin jo tyytyväinen, vaikkapa olisin edes\nkannunpullo; tai olisinpa vain tuollainen savilautanenkaan, joka\nvetelehtii tynnyrin tapin alla! No, olisipa se kylläkin alhainen asema!\n— Mutta yhdellä ehdolla: pian — heti täytyisi sen tapahtua!\"\n\nNiin kuului herra Daniel Csigolyan surumielinen yksinpuhelu. Hänen\ntoiveensa muuttua viiniastiaksi, oli pettävä, hän pysyi sinä, mikä oli,\nainoastaan hänen janonsa tuli yhä tuntuvammaksi. — Hän antoi katseensa,\njoka oli pelkkää toivoa ja epätoivoa, harhailla yltympäri, eikö mistään\nkeksisi mitään, mikä kelpaisi kapakassa maksuksi tai pantiksi.\n\nEi mitään, ei kerrassaan mitään!\n\nHuolellisesti penkoi hän kaikki taskunsa, vaikkakin hän tiesi, että\nne jo aikoja sitten olivat olleet vain tyhjää täytenään. Kentiesi\nolisi sittenkin johonkin sopukkaan kätkeytynyt jokin kokoonrypistynyt\nseteliraha.\n\nMasentunein mielin antoi hän turhan etsinnän perästä käsiensä vaipua.\n\nÄkkiä juolahti hänen mieleensä aatos. Hän pani kätensä otsaansa vasten\nja napsutteli sormillaan.\n\n\"Nytpä tiedän! — Tänne lukko ovesta! Se on sitäpaitsi tarpeeton siellä,\nmissä ei ole mitään varastamista. — Daniel Csigolya, sinä olet sentään\nkekseliäs mies!\"\n\nHän etsi kirvestä toteuttaakseen aikomuksensa; hän unhotti aivan,\nettä tämä työkalu oli jo aikoja juotu. Hän etsi ja etsi, vieläpä\npöytälaatikostakin; vihdoin ryömi hän myös vuoteen alla. Siellä\npimeässä sinne tänne haparoidessaan, sattui hänen käteensä pikkumytty,\njoka oli kätketty kaukaisempaan nurkkaan; hän veti sen esille, katseli\nsitä kynttilänvalossa ja huudahti riemastuneena:\n\n\"Nyt en tarvitse lukkoa, se voi jäädä vastaiseksi, täksi päivää riittää\ntämäkin! — Vaimoni juttelee naapurissa, voin sen siis häiritsemättä\nviedä. Jos hän huomaa sen myöhemmin, niin kylläpähän hänestä aina\nselvitään! — Muuten ei hän tarvitse tätä rääsyä enää. — — Ja nyt: tule\nveli Dan!\"\n\nPahaksi onneksi astui, juuri kun hän tarttui säppiin, hänen vaimonsa\ntupaan.\n\n\"Minne sen kerällä?\" kysyi hän hämmästyneenä.\n\n\"Ulos, hiukan tuulettamaan, vaimoseni. Vuoteen alla on liian kosteaa,\nsehän voisi siellä kokonaan mädätä.\"\n\n\"Tuulettamaan! — Niin! — Kenties! kapakkaan! — Siitä ei tule mitään,\nheti vaan tänne se! Se ei saa mennä toisten tietä. Siinä astuin\nminä alttarin ääreen, siinä tahdon myös astua Jumalan eteen, se oli\nmorsiuspukuni ja pitää olla myös kuolinverhonani. — Oi! etten tiennyt\nsitä paremmin kätkeä, sillä enhän olisi voinut ajatellakaan, että\nnuuskit kaikki, sinä onneton!\"\n\n\"Jos tahdot nähdä minut onnellisena, niin laita tie vapaaksi.\"\n\n\"Mene, mikäs estää, mutta pukuni jää tänne.\"\n\n\"Kiitos kaunis!\"\n\n\"Kokonaisena ei se lähde käsistäni!\"\n\n\"Vaimo! Tiedät, että saan sinua käskeä, koska olen sinun herrasi. Mutta\nminä en käske, minä pyydän: Anna minulle puku! Pyydän sinulta, rakas,\nhyvä Sofie.\"\n\n\"En!\"\n\n\"Vielä kerran pyydän sitä sinulta.\"\n\n\"En, en!\"\n\n\"Ja viimeisen kerran pyydän minä\".\n\nVaimo ei antanut mitään vastausta, vaan tarttui yhä lujemmin myttyyn,\njonka hän oli temmannut mieheltään.\n\n\"Vihoviimeisen kerran, Sofie!\"\n\n\"Turhaan!\"\n\n\"Koska kaikki on turhaa: Tuoss' on!\"\n\nSamalla löi hän vaimoraukkaa vasten kasvoja, niin että tämä kaatui\ntakaperin. Mies sieppasi pudonneen mytyn ja kiiruhti kapakkaan.\n\nSilloinkos riemu alkoi!\n\nViini virtaili kuin olisi hän saanut sen ilmaiseksi. Herra Daniel\npäätti, ettei hän ennen nouse pöydästä, ennenkuin on juonut koko\nmorsiusleningin hinnan suuhunsa.\n\nMies piti sanansa!\n\nKun taskut ja pullot olivat tyhjentyneet, toikkaroi hän laulaen kotia\nkohden. Tiellä alkoi hän tanssia, mutta ryhtyi siihen pahimmalla\npaikalla, suuren lammikon rannalla, jossa sikojen oli tapana rypeä.\nTanssinpyörteessä kadotti hän pian vaivalla pitämänsä tasapainon, hän\nputosi syvänteeseen, ja kun yövahti hänet huomasi ja veti ylös, oli hän\njo lammikossa tukehtunut.\n\nVartija laahasi ruumiin asuntoon, missä vaimo oli tunti sitte antanut\nelämän lapselle.\n\nPimeässä tuvassa oli nyt kolme: kuollut isä, pikku poika, jonka elämä\noli juuri alkanut ja äiti, joka horjui elämän ja kuoleman välillä...\n\nLeski hautautti miehensä ja kastatti lapsen. Hänet nimitettiin\nMartiksi. Tästä menevä maksu papille oli aivan hyödytön menoerä, sillä\nelämän keväässä eivät toiset lapset kuitenkaan nimittäneet poikaa\nmuuksi kuin \"punaiseksi koiraksi\", ja myöhemmin, kun hän vanheni,\ntunnettiin hänet vain nimeltä \"Papurikko\". — Jokainen lyönti, jonka\nhänen äitinsä ennen pojan syntymistä oli tämän isältä saanut, oli\nmerkittyinä hänen kasvoihinsa, joiden oikea puoli oli hehkuvalla\npunalla peitetty.\n\n\"Mene sinne missä on — Papurikko!\" —\n\n\"Kammoan häntä kuin — Papurikkoa!\" —\n\n\"Välitän hänestä yhtä vähän kuin — Papurikosta!\" —\n\n\"Suutelonko tahdot? — Suutele — Papurikkoa!\" —\n\n\"Ja niin edelleen! Ja niin edelleen! — Papurikko!\" —\n\nSe oli puheenpartena kylässä, kaiken epämieluisen ilmaisumuotona...\n\nMonen ihmisen elämän täyttää tuska ja kurjuus. Mutta jokaisella on\nkuitenkin aika, lapsuuden päivät, jotka ovat onnelliset, riemun päivät,\njoiden muistoihin ajatus palaa niin mielellään kuin pääskyset syksyn\nkolkkoina päivinä aurinkoiseen etelään.\n\nMartilla ei ollut tätäkään aikaa; hänen lapsuuttaan ei mikään valokohta\nkirkastanut enempää kuin myöhempiäkään päiviä. Pojat eivät tahtoneet\nleikkiä hänen kanssaan, he antoivat hänen joko seistä syrjässä tahi\najoivat pois; silloin oli hänen tapana juosta kotiin itkien äidilleen\nvälittääkseen, kuinka hän oli kaikkien tiellä. Ja äiti puristi hänet\nsydäntään vasten ja itki hänen kerallaan...\n\nKouluvuosina oli vielä tuskaisempaa.\n\nKukaan ei tahtonut ottaa \"punaista koiraa\" naapurikseen ja kun opettaja\nhänelle vihdoin määräsi paikan, kiusasivat ja pilkkasivat pojat häntä\nniin, että hän sen mielellään jätti; hän sai paikkansa viimeisimmässä\npenkissä ja etäisimmässä nurkassa. Kun joku häiritsi opetuksen rauhaa\njutellen tahi vinkasten ja opettaja vihaisena etsi syyllistä, niin\nosotettiin Marttia aina yksimielisesti pahantekijäksi; se oli aika\nriemu, kun hän sitten viattomana kärsi kipeän kurituksen, joka häntä\nkuitenkin vähemmän piinasi kuin selkäsaunat ja herjaukset, joita hän\nsai tovereiltaan...\n\nMiehensä kuoleman jälkeen vetäytyi rouva Csigolya omaisuutensa\nvähäpätöisten jäännösten kanssa veljensä, kylänsepän luo, joka oli\nvanhapoika; ystävällisesti otti hän vastaan nuoremman sisarensa ja\ntämän pojan. — Kukaan ei tiennyt, miksi hyvinvoipa mestariseppä oli\njäänyt naimattomaksi; juorukellot tosin kertoivat, ettei kukaan tyttö\ntahtonut ottaa häntä, mutta se oli vaan tyhjää puhetta, sillä ei ollut\nainoatakaan todistusta siitä, milloin hän olisi oikeastaan koettanut\nkosia...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMartti oli kahdentoista vanha, kun hänen enonsa sanoi hänen äidilleen:\n\"Sisar Sofia, kuinka pojan tulee nyt käymään? Tuleeko hänestä renki vai\najuri?\"\n\n\"Sitä en voi sanoa\", vastasi rouva. \"Hänen isänsä oli käsityöläinen\"\nsamalla huokasi hän — \"voisi kai hänestäkin se tulla.\"\n\n\"Sitä minäkin luulen ja siksi tahdoinkin asiasta puhella kanssasi.\nOlisi kai parhainta, että opettaisin hänelle ammattini; kun myöhemmin\nerkanen työstä tahi kun kuolen, voi hän ottaa pajan haltuunsa. Poika\nparka! En rakasta häntä liioin, mutta säälin häntä ja siksi tahdon\nhankkia hänelle toimeentulon, ettei hän olisi tulevaisuudessa määrätty\nihmisten armoille, sillä siinä tapauksessa täytyisi hänen kuolla\nnälkään. Muuten onkin hän työhön sopiva, ponteva ja voimakas kuin\nHerkules. Ja jos häneltä joskus puuttuu hiiliä, tarvitsee hänen vaan\nasettaa rauta poskelleen, niin se tulee hehkuvaksi. Hahaha!\" —\n\n\"Hannu\", sanoi rouva alakuloisena, \"miksi teet sinäkin pilkkaa\nraukasta. Eikö siinä ole kylliksi, että hän on koko kylän\npilkkatauluna!\"\n\n\"No, no! Pieni pila ei lyönyt läpeä pääkoppaan!\"\n\nMestari Hannukin kuului niihin, jotka hyväntekeväisyydestään mielellään\nkantavat pienen koron, joka vähentää lahjan arvoa...\n\nSeuraavana päivänä erkani Martti koulusta, mikä oli hänestä mieluista.\nKirjojen sijaan otti hän vasaran käteensä, sillä mitäpä hyödyttikään\nturha päänvaiva. Eihän hänestä olisi kumminkaan tullut pappia, vaikkapa\nolisikin istunut kirjojen ääressä päivät päästään.\n\nNyt vasta huomasi hän, mikä voima piili hänen jäsenissään.\n\n\"Hei! Olisinpa tiennyt ennemmin, kuinka vahva olen\", puheli hän\nitsekseen, \"niin olisin hankkinut jo aikoja rauhan itselleni!\" Ja\nvihaisena löi hän rautaa kuin olisi se ollut hänen tuskiinsa syypää...\n\nKylän lapset rakastivat pajoja! Tuntikausia vetelehtivät he siellä,\nilokseen kuunnellen palkeen pauhinaa ja vasaran kalsketta ja katsellen\nhehkuvaa rautaa, jonka kipenet joka lyönnillä täyttivät ilman,\nikäänkuin metalli olisi suuttunut kovan painon tähden. — Mestari Hannun\npajalle eivät pojat tulleet ainoastaan uteliaisuudesta, mutta melkein\nyksinomaan pilkatakseen ja haukkuakseen Marttia. —\n\n\"Pojat, katsokaas, kuinka musta ja likainen hän on; punaisesta\nkoirasta on tullut musta piru!\" huusi joku joukosta.\n\n\"Nyt on hän kauniimpi kuin ennen!\" pilkkasi toinen.\n\n\"Mutta noki ei peitä hyvin. Mustan alta paistaa punainen irvinaama!\"\n\n\"Menkää tiehenne, tai viivyttelijä voi katua!\" huusi Martti.\n\nMutta pojat nauroivat ja menivät ilkeydessään yhä pitemmälle,\nkunnes Martti kadotti kärsivällisyytensä. Kädessään kanki, jota hän\nJuuri takoi, syöksyi hän vintiöiden joukkoon ja alkoi huimia, jotta\nhe epäilemättä olisivat menneet mäsäksi, jolleivät olisi olleet\nlujempitekoisia kuin muutaman pojan jalka, jonka hän löi poikki; hän\nliikkaa vielä tänäkin päivänä...\n\nPitkiin aikoihin ei kukaan uskaltanut lähestyä pajaa, jokainen pelkäsi\nhänen tanakoita jäseniään; kuukauden perästä oli löylytys kuitenkin\nunohtunut ja pilkkasanat satelivat taas.\n\nMartti kiskotti särkynyttä vaununreunaa, kun lurjukset taas saapuivat\nja räkyttivät pahemmin kuin koskaan.\n\n\"Hiljaa!\" tiuskasi hän huimapäille.\n\nIvanauru oli vastaus! — Yhä karvaammiksi kävivät pistopuheet, kunnes\nMartti, riehuen raivoissaan, heitti hehkuvan raudan erään pojan\nkasvoihin. Kauhistuneena hajaantui poikasakki.\n\n\"Mene!\" huusi Martti, \"mene, kanna sinäkin Jumalanmerkkiäsi! — Ja jos\neksyt, löydetään sinut kyllä polttomerkistäsi!\"...\n\nTämä tapaus saattoi Martille paljon pahaa, mutta myöskin hyvää, sillä\nyksikään pojista ei uskaltanut häntä enää pilkata...\n\nKuusi vuotta kului; jokainen karttoi Marttia ja hän jokaista!\n\nTyöpäivinä oli hän työssään ja juhlahetkinä sekä lepopäivinä pysyi hän\nkotona. Ainoastaan sunnuntaisin meni hän kirkkoon, kumminkin siihen\naikaan, jolloin kaikki kyläläiset olivat jo menneet sisään; hän asettui\npimeään nurkkaan, oven viereen, ja kun pappi oli lausunut aamenen,\nkiiruhti hän ulos ja oli jo kotona, kun toiset vasta lähtivät kirkosta.\nIltapäivin, kun oppipojat huvittelivat kirkkoniityllä pallosilla tai\nmuilla leikeillä, istui hän äitinsä luona tupasessa ja luki hänelle\nraamattua. Tämä lukeminen ei tosin häntä suuresti huvittanut, mutta\nhän kärsi mielellään ikävääkin, kun siten voi hankkia äidilleen iloa,\nhänelle, joka häntä niin hellästi rakasti, ja oli ainoa kaikkien\njoukossa, joka ei koskaan ollut lausunut hänelle pahaa sanaa...\n\nMyöskin Martin kuusi oppivuotta kuluivat, hän suoritti opinnäytteensä\nja — oli kisälli!\n\nTärkeä käännekohta käsityöläiselämässä!\n\nSuurempi on oppilaan riemu, suurempi hänen ylpeytensä sälliksi\npäästessään kuin sällin, suoritettuaan mestarinäytteensä ja päästyään\nmestariksi. Martti Csigolyakin tunsi tätä onnea. \"Nyt on minusta\nkumminkin tullut toinen mies\", ajatteli hän. \"En ole enää poika,\nvaan nuorukainen, en renki, vaan vapaa kisälli. Kun nyt saavun\nihmisten luo, ei kai kukaan uskalla tehdä sitä, mitä he ovat tehneet\nhyljätylle, avuttomalle pojalle. Niin — tuskinpa he tuota pilkkaa enää\nmuistavatkaan, vielä vähemmin alkavat sitä uudestaan.\"\n\nSiten ajatteli Martti ja hän — pettyi pahoin. Hän ei ollut ainoastaan\njokaisen pahansuovan ajatuksissa, vaan etsivät kylän nuorukaiset\ntilaisuutta, voidakseen alkaa vanhan pelin jälleen.\n\nSe tulikin!\n\nEräänä sunnuntai-iltapäivänä astui Martti ensikerran kapakkaan! Tupa\noli täynnä ihmisiä; muutamat nuorista miehistä joivat, toiset taas\ntanssivat — lyhyesti, kaikki huvittelivat. Martti istuutui pöydän\nääreen ja tilasi viiniä. Äkkiä kysyi hänen naapurinsa.\n\n\"No, kuinkas sinä tulet tänne? Oletko se todellakin sinä? Tuskin\nuskoisin sitä, jollen näkisi irvinaamaasi!\"\n\nHuolimatta tästä armottomasta tervetuliaispuheesta, vaikeni Martti,\njoka näytti antavan toisille jatkamisen aihetta:\n\n\"Käännähän kasvosi! Viini lasissa happanee kateudesta nähdessään\nkauniimpaa punaista kuin omansa\".\n\n\"Katsokaahan, kuinka sympaalin kalkuttaja katselee karsaasti! Hän\ntahtoisi mielellään itselleen punaiset housut Martin nahkasta.\" —\n\n\"Antaisin vaikka mitä, jos hevoseni olisi noin kauniin täplikäs!\"\n\n\"Mitä tekee hän täällä! Papurikko kuuluu talliin!\" —\n\n\"Papurikko! — Papurikko! — Hahaha!\" Niin sinkoilivat pilkkasanat läpi\nhuoneen.\n\n— Tuosta hetkestä lähtien ei Marttia kutsuttu enää \"punaiseksi\nkoiraksi\", vaan \"papurikoksi\".\n\nKun kaikki puhe ja nauru loppui, puhui Martti enempi surullisena kuin\nsuuttuneena:\n\n\"Taivaan tähden! Miksi kiusaatte te minua, kun en kumminkaan ole tehnyt\nteille mitään pahaa. Kuuden vuoden jälkeen astun taas ensikerran teidän\njoukkoonne; sopiiko ihmistä ottaa tällä tavoin vastaan. Pojat! Olkaamme\nystäviä. Tahdon unohtaa ja antaa anteeksi mitä aikaisemmin ja tänään\nolette minulle tehneet, ainoastaan yhtä vaadin minä: Rauhaa! Miksi\nsysäätte takaisin veljenkäden, jonka ojennan teille? Enkö minäkin ole\nihminen niinkuin te?\"\n\nTuokion vaikenivat kaikki.\n\n\"Epäilemättä et!\" huudahti sitten eräs.\n\n\"Veljenkäsi!\" huusi pilkallisesti toinen. \"Ei koiranakaan saisi\ntuollainen epäluoma olla, vielä vähemmin veljenäni!\"\n\n\"Olkaa, hylkiöt! Kun ette tahdo ystävyyttäni, niin ottakaa\nhalveksumiseni; vihalleni olette liian halpoja!\"\n\nNäin sanoen jätti Martti pöydän ja sekaantui tanssijoihin. Ei\ntäälläkään ollut vastaanotto ystävällisempi, hän ei näyttänyt\nkumminkaan tahtovan sitä huomata. Martti pyysi lähinnä istuvaa tyttöä\ntanssiin; tämä sanoi aivan punaisena, ettei hän tanssi hänen kanssaan.\nHän pyysi toista, joka mitään virkkamatta juoksi pois. Epäröiden astui\nhän kolmannen luo, se oli Julia Biro, kylän kaunein tyttö. Hän ei\nempinyt hetkeäkään, vaan astui hänen kanssaan tanssiin, aivankuin olisi\nMartti ollut nuorukaissakin kaunistus.\n\nMartti tunsi itsensä onnelliseksi.\n\nHän, pilkattu, jolle jokainen tyttö käänsi selkänsä, hän voi nyt\nkäsikädessä mennä tanssiin kaunokaisista kauneimman kanssa.\n\nRiemuissaan kuin sotapäällikkö voitokkaan taistelun jälkeen, palasi\nhän illalla kotiin. Yö oli vielä autuaampi kuin päivä. Hän uneksi niin\npaljosta onnesta, että se tuntui hänestä itsestäänkin liian paljolta.\nHän uneksi, että Julia Biro, kaunis Julia, häntä rakastaa ja ojentaa\nhänelle kätensä. He astuivat riviin asettuneiden kyläläisten keskitse\nkirkkoon ja joka silmässä näkyi kysymys: \"Rakastaako siis kaunis\nJulia rumaa nuorukaista ja menee todella hänelle vaimoksi?\" Mutta hän\njatkoi ylpeänä matkaansa ja oli vaiti, niin mielellään kun olisikin\nhämmästyneille huutanut: \"Mitä töllistelette? Niin se on! Kaunis Julia\nrakastaa minua, jota te olette alituisesti haukkuneet ja pilkanneet.\nHän tulee nyt vaimokseni ja me elämme onnellisena elämämme loppuun\nsaakka!\"\n\nKun Martti aamulla heräsi, ajatteli hän:\n\nHm! Tämä uni on Jumalan sallima. Valveilla en olisi uskaltanut\najatellakaan maailmaa niin avaraksi. On tosin totta, että ajattelin,\nennenkuin nukuin, Juliaa, mutta ei juolahtanut mieleenikään rakkaus\neikä avioliitto. Taivas! Jos tämä uni toteutuisi! — Kuka olisi minua\nonnellisempi!...\n\nTuosta aamusta lähtein ei Martti ajatellut mitään muuta kuin Julia\nBirota. Aamuisin nousi hän häntä ajatellen, iltaisin meni maata\nhäntä muistellen. Rakkaus kauniiseen Juliaan kiihdytti häntä työhön,\nsamoinkuin pale sammunutta hiillosta; ja kun hän kalkutteli punaista\nrautaa, ajatteli hän sykkivää sydäntään, joka oli vielä tulisempi\nkuin hehkuva metalli. \"Jos minun sydäntäni lyötäisiin\", puheli hän\nitsekseen, \"niin räiskyisi se vielä voimakkaammin, mutta siitä ei\nsinkoilisi kipunoita, vaan timanttisirpaleita, jotka kaikki antaisin\nJulialle.\" — Kuinka tarkastelikaan kelpo nuorukainen sydämensä auringon\nnousua! Kuinka usein tähystelikään hän ulos, kulkisiko tyttö ohitse,\nja kun se joskus tapahtui, kun poika sanoi hänelle aamutervehdyksen ja\ntoinen ystävällisesti hymyillen vastasi — kuinka onnelliseksi tunsi hän\nitsensä ja kuinka riemullinen oli hän työssään aivan kuin maksettaisiin\nhänen palkkansa kiiltävissä dukaateissa. — Kerran toi kaunis Julia\npytyn pajaan vannotettavaksi; tähän työhön pani Martti parhaansa, niin\nettä vanteiden täytyy vielä tänäänkin pysyä kiinni.\n\nSunnuntai-iltoina meni hän kylän kapakkaan. Nuoret miehet eivät\nantaneet pilkan puuttua, mutta mitä huoli hän siitä! Olihan siellä\nkaunis Julia, joka otti hänet aina ystävällisesti vastaan eikä\nkoskaan kieltäynyt tanssimasta! Ainoastaan yhdestä ei hän voinut\nolla välittämättä: nuorukaisten härnäämisestä häntä, \"papurikkoa\",\n\"valakalla\"...\n\nHerra Lorenz Ratolla oli kolme tytärtä, joista vanhin oli Lotta,\n\"valakaksi\" haukuttu, koska hänen hiuksensa, kulmakarvansa ja\nsilmäripsensä oli vaaleat kuin valkein pellava. Aikaisemmin haukuttiin\nhäntä \"kaniiniksi\"; uuden pilkkanimen sai hän vasta siihen aikaan,\njolloin Martti uudessa kasteessa nimitettiin \"papurikoksi\". Lotta sai\nvähemmän pilkkaa kärsiä kuin punatäplä-poskinen sepänkisälli, kumminkin\noli hän murheellisempi kuin Martti, koska luonto oli hänet erittäin\nherkällä sydämellä siunannut tai — kironnut. Hän voi, ensikerran\nkuultuaan tämän pilkkanimen, itkeä koko päivän. Hän ei kuvitellut\nitselleen, että hyvä luontoäiti olisi antanut hänelle kauneuden\nlahjoja; kuitenkaan ei se olisi häntä loukannut, jos hänet olisi\njätetty rauhaan. Kun kaikki häntä hylkivät, karttoi hän eläviä ja\npakeni kuolleiden asuntoon, villipensaikon ympyröimään kirkkotarhaan,\nmissä matalien hautakumpujen välissä kohosivat akasiapuut, joiden\nvarjossa hänen oli tapana kävellä. Hämärähetkinä lauleli hän\nkaihomielisiä lauluja; kun syksy lähestyi, niin sitoi hän akasian\nkirjavista kukista seppeleen ja koristi sillä sen haudan puuristin,\njossa hänen äitinsä lepäsi.\n\n\"Oi\", valitteli hän usein huoaten, \"miksi ei ole sydämeni tuon kukan\nkaltainen! Kuihdu kuin tämä, sinuahan ei kukaan tarvitse! Ja kuitenkin\n— miten voisin minä rakastaa!\"\n\nSiten raateli häntä ajatusten risteikkö, hän ei uskaltanut itsekään\ntunnustaa, ketä hän rakasti. — Ja sitten alotti hän taas surullisen\nlaulunsa, ketään tahi mitään ajattelematta. Kun tuohon aikaan ihmisiä\nkulki kirkkomaan ohitse, sanoi toinen toiselle: \"Kuules, kuinka pöllö\nrääkkyy! Se on valakan laulu.\"\n\n\"Uskotkos, veliseni, hänestä tulee vanhaksi tultuaan noita, joka\nsekottaa maitoa vereen ja noituu lapset keskosiksi äitinsä kohdussa...\"\n\nLotan sisaret naitiin jo nuorina, sillä tytöt olivat kauneita ja isä\nvarakas. Välistä ilmaantui hänelle kosija, mutta tämä sai kieltävän\nvastauksen:\n\n\"Ette te minua kosia tahdo, vaan isäni omaisuutta. Ei teitä ole\nsydämenne matkalle kehottanut, ja minä olen jo kylliksi onneton,\npitäisikö minun tulla vielä onnettomammaksi. Menkää! Jumala kanssanne!\n—\"\n\nSellaisella vastauksella oli Lotan tapana lähettää kosijat pois. Mutta\nsiihen oli vielä tärkeämpikin syy, jonka tahdon nyt ilmaista, mutta\njota tyttö ei olisi kaiken maailman hyvyyksistä tunnustanut. Hän\nrakasti Martti Csigolyaa.\n\n\"Valakka\" rakasti \"papurikkoa\".\n\nKun hän kuuli kuinka pojat pilkkasivat Marttia, koski se häneen\nkipeämmin kuin oma tuskansa. — Raukka ei aavistanut, millaista inhoa\nMartti tunsi häntä kohtaan, joka tunne vähitellen kasvoi vihaksi, sillä\npäivä päivältä eneni pilkka, joka sitoi hänet tyttöön. Lopuksi ei\n\"papurikkoa\" enää mainittu muuten kuin \"valakan\" yhteydessä.\n\nJa samalla kun hänen vihansa Lottaa kohtaan kasvoi, kasvoi hänen\nrakkautensa myös kauniiseen Juliaan, joka oli aina hyvä ja aina\nystävällinen hänelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMartti täytti kaksikolmatta vuotta, kun hänen enonsa kuoli; hän peri\npajan ja tuli mestariksi. Vaikkakaan ei vainajan ja hänen sisarensa\npojan välillä vallinnut mikään sydämellinen suhde, suri poika kuitenkin\nvilpittömästi miehen kuolemaa, miehen, joka oli ollut hänen ainoa\nhyväntekijänsä.\n\nSuruvuoden kuluttua otti hän mustan surunauhan hatustaan ja hänen\nensimäinen ajatuksensa oli — pyytää Julia Biron kättä. Mielellään olisi\nhän lähettänyt jonkun toisen kosimaan puolestaan, mutta hänellä ei\nollut ainoatakaan ystävää!...\n\nMartti pukeutui hopeanappiseen juhlapukuunsa, mutta pani sen kuitenkin\ntakaisin; hänestä oli jokapäiväinen puku ensi käynnillä paljon\nsopivampi. Hän ei myöskään pitänyt muodollisuuksista eikä osannut niitä\noikein noudattaa. Yksinkertaisena, nahkaesiliina edessä ja paidan hihat\nylös käärittyinä asteli hän illalla Julian kotiin. Siten ei kukaan\nvoinut aavistaa, mitä varten hän meni sinne. —\n\nTaivaan peittivät mustat pilvet, jotka kaiken synkensivät. Joskus\nainoastaan pilkisti niiden lomitse täysikuu ja silloin oli hetkisen\nvaloisampaa. Hiljaisuus ympärillä! Ainoastaan kaukaa kirkkomaalta\nkaikui kaihomielinen laulu — \"valakan\" laulu!...\n\nJulia Biro istui pihapenkillä mulperipuun alla ja soitti huuliharppua.\n\nMartti lähestyi häntä ja sanoi iltatervehdyksen, johon tuli vastaus.\nHän istuutui tytön viereen, molemmat vaikenivat. Tyttö alkoi taas\nsoittaa huuliharppua; vihdoin pani hän sen pois ja sanoi vaikenevalle\nnuorukaiselle:\n\n\"Miksi olet niin vaiti, Martti?\"\n\n\"Mitä pitäisi minun puhua?\"\n\n\"Yhdentekevää! Älä vaan istu noin äänetönnä kuin kivikuva.\"\n\n\"Jospa sinä soittaisit!\"\n\n\"Olisipa sekin sitten jotain! En osaa ollenkaan hyvin ja sitäpaitsi on\nhuuliharppukin jo kelvoton.\"\n\n\"Älä usko sitä, Julia! Sinä soitat mestarillisesti ja soitin ei ole\nollenkaan kelvoton. Soita vaan! Minusta kuuluu se suloisemmalta\nkuin Gazsiksen viulunsoitto ja hän osaa soittaa viulua. Sellaista\nmustalaista kuin hän ei ole mailla eikä halmeilla. Soita toki, Julia,\npyydän!\" —\n\n\"Kylliksi tänään. — Nyt on sinun vuorosi. Kerro!\"\n\n\"Mitä pitäisi minun kertoa, enhän osaa mitään!\"\n\n\"Etkö mitään! — Toisinaanhan voit puhua niin paljon, ettei siitä tule\nloppuakaan.\"\n\n\"Kyllä ennen, mutta nyt!\"\n\n\"Miksi et nyt?\"\n\n\"Koska sydäntäni painaa jokin.\"\n\n\"Onko sinulle tapahtunut jotain pahaa?\"\n\nPapurikko ja valakka.\n\n\"Ei! Tahi kyllä! Kuinka olettaa.\"\n\n\"No puhuhan toki selvemmin, Martti.\"\n\n\"Pitääkö minun? Minähän tekisin sen niin mielelläni, jos vaan pääsisin\nalkuun.\"\n\n\"Ala jatkosta, kun et tiedä alkua.\"\n\n\"Oi, Julia! Sinun on helppo laskea leikkiä. Minun sijassani kävisi se\nsinulta huonommin.\"\n\n\"Mitähän se sitten onkaan?\"\n\n\"Arvaas!\"\n\n\"En voi arvata.\"\n\n\"Niinpä tahdon sanoa sen sinulle. Jumala nähköön! Minua värisyttää, kun\nsitä ajattelen. Mutta yhdentekevä! Ennemmin tai myöhemmin täytyy sen\ntapahtua! Siis — — Olkoon menneeksi! — — Näetkös, minusta tuntuu juuri\nsiltä kuin pitäisi minun tarttua hehkuvaan rautaan ilman pihtejä. —\nMutta ei, siihenkin voin vielä tarttua paljoa ennemmin kuin — kuin — —\nSinä olet hyväsydäminen olento! Kerron sinulle kaiken, mikä mieltäni\npainaa.\"\n\n\"Niinpä puhu, äläkä sammaltele sinne tänne!\"\n\n\"Olet oikeassa, Julia! Näetkös kuinka hullu olen! — Nyt olisin jo\naikoja ohitse, sen sijaan, etten ole vielä alussakaan. Niin, jospa\nei asia olisi niin arka. Mutta sama se, aivan sama! Minkä täytyy\nolla, sen täytyy olla ja kun sen täytyy olla, niin se on! — Mutta\nenhän voi äkkipäätä hypätä keskelle, siis sievän verkkaan vähitellen.\nKuuntelethan sinä, Julia?\"\n\n\"Miksi en kuuntelisi?\"\n\n\"Huomaa siis! Sillä asia ansaitsee tulla huomatuksi ja jos ei se tule\nhuomioon otetuksi, niin on kaikki puhuminen turhaa. — Ymmärräthän!\"\n\n\"Minähän kuuntelen tarkkaavaisesti. —Jospa vaan tietäisin, mitä\noikeastaan tahdot sanoa.\"\n\n\"Niin — siinä olisikin alku! — No kuulehan!... Voi tuhatta, kuinka\npian sentään tämän mulperipuun hedelmät ovat kypsyneet; kun äskettäin\nkuljin ohitse, näkyi tuskin ainoatakaan.\"\n\n\"No jouduhan! Eihän tämä suuri kierteleminen olisi ollut tarpeen.\"\n\n\"Ei olisi ollut! Johtui äkkiä mieleeni, kun huoaten katsoin taivaalle,\nkuinka Radar, josta on kirjotettu: 'Radar kohotti katseensa taivasta\nkohden.' — Mutta sehän ei kuulu tähän!\"\n\n\"Älä puhu yhä tuota, vaan sitä, mikä todella kuuluu tähän.\"\n\n\"Kärsivällisyyttä! Ei se käy niin pian! — Olen jo asiassa. — Siis,\nenoni on kuollut, levätköön hän rauhassa, ja jätti jälkeensä minulle\npajan; nyt olen mestari. Ymmärrätkö minua! — Mutta ei ainoastaan paja\njäänyt minulle, vaan myöskin talo, komea talo, missä vaikka kirkkoherra\nvoisi asua. Sitäpaitsi vielä peltoja, viinitarhoja ja paljon muuta.\nKaikki yhteen luettuina ei suinkaan ole vähän. Sehän voi elättää\nkahdenkin. Eikö niin, Julia! Mitä ajattelet?\"\n\n\"Se on totta!\"\n\n\"Katsohan! — Olen siis ajatellut: miksi olla yksin kun kahdellekin on\nsijaa kylliksi. Minä menen naimisiin! — Olen jo valinnut, arvaahan,\nJulia, kuka se on!\"\n\n\"Minähän sanoin jo sinulle, etten voi arvata.\"\n\n\"Kärsivällisyyttä! — Tunnet hänet heti kun kuvailen hänet sinulle:\nKaunis, hyvä, rakas tyttö — Mutta ei, se ei ole kyllin selvästi! —\nKaunein, parhain tyttö maailmassa, enkeli! — No, nyt tunnet sinä hänet\nkumminkin.\"\n\n\"En tunne. Tunnen niin vähän tyttöjä, että minä —\"\n\n\"Tämän tunnet varmasti. Siis?\" —\n\n\"Taivas tietäköön, kuka hän on.\"\n\n\"Näinhän jo, etten tätä tietä tule perille. Siis suoraan sanottuna: Tuo\ntyttö, rakas Julia, olet — sinä!\"\n\n\"Minä?\"\n\n\"Sinä!\"\n\n\"Hahaha!\"\n\n\"Miksi naurat, Julia?\"\n\n\"Hahaha!\"\n\n\"Älä toki naura, minusta tuntuu kuin pitäisi minun itkeä.\"\n\n\"Totisesti en voi pidättää nauruani. — Hahaha!\"\n\n\"Nauratko sinä — minulle!\"\n\n\"En sinulle! — Mene, Martti, sano, että se oli leikkiä.\"\n\n\"Hukka minut periköön, jos olen puhunut pilaa\", sanoi Martti, joka oli\nselityksensä aikana noussut ylös ja käveli rauhatonna ympärinsä, jääden\näkkiä seisomaan.\n\n\"Sitä en olisi kumminkaan uskonut sinusta, Martti!\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Kysytkö vielä? — etkö ole vielä koskaan katsonut peiliin!\" —\n\n\"Niinkö se onkin! Hahaha!... Olet oikeassa, Julia, aivan oikeassa!\nOli narrimaista minulta, toivoa sinua vaimokseni. Mutta yhtä toivon\nsydämestäni. Kohdatkoon sinua Jumalan rangaistus sellaisena kuin hän\nvihassaan voi rangaista!\" —\n\n\"Kiitos kaunis hyväntahtoisuudestasi, Martti! Siten siis palkitset\nminulle ystävällisyyden, jota olen sinulle osottanut.\"\n\n\"Kirottu hyvyytesi, joka villitsi minut! Olisit karttanut minua kuten\ntoisetkin. Mutta leikkisällä tuulella ollessasi huvitti sinua heittää\nkoukkusi minuun ja raastaa sydän rinnastani. Et sinä säälistä ollut\nystävällinen halveksitulle, vaan siksi, koska sinulle johtui mieleen\nviekotella minut. Minä sokea narri, en nähnyt, että hyvyytesi oli vaan\nitserakkautta, en aavistanut, että nauraisit pilkallisesti minulle\nvasten kasvoja silloin, kun minä tunnen tosituskaa. Ja siksi sanon\nsinulle vielä kerran: Kohdatkoon sinua Jumalan rangaistus!\"\n\n\"Minä taas kiitän vielä kerran, mestari Martti, siunauksestanne. Nyt\nainakin tiedätte, etten välitä teistä. Menkää! Löytyyhän kylässä\nkylliksi tyttöjä. Koettakaa — 'valakan' luona! Siinä olisi sopiva pari.\"\n\nPilkallisesti nauraen juoksi hän sisään, sulkien oven jälkeensä.\nMestari Csigolyan valtasi tuskan, vihan ja häpeän sekainen tunne.\nLiikkumatonna kuin hedelmiä kantava mulperipuu seisoi hän hetkisen;\nvähitellen palasi hän järkiinsä ja huomasi turhaksi harmitella\nkelvottoman tytön tähden. Hän naurahti itsekseen, meni kotiin, meni\nvuoteeseen ja — nukkui!... Ei, hän ei nukkunut! Koko yön kierittelihe\nhän vuoteellaan, niin että se oli vähällä laueta liitteistään...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVoimakas kuin ruumiinsakin oli myös Martin sielu, tätä sai hän kiittää\nsiitä, että oli toipunut myrkystä, jota Julia Biro oli vuodattanut\nhänen elonsa maljaan. Tosin valtasi hänet ensi päivinä epäonnistuneen\nkosinnan jälkeen ollessaan työssä usein ajatus: eikö olisi parempi,\njos raudan sijasta asettaisit pääkallosi alasimelle ja antaisit lyödä\nsiihen raskaimmalla vasaralla? — Lyönti vaan ja — kaikki olisi ohi!\n\nVähitellen väistyivät kumminkin nämä raskaat ajatukset, hän rauhottui\nja koko hänen elämäntoivomuksensa näytti olevan juominen. Ihmisten\njoukkoon ei hän kumminkaan tahtonut mennä, sillä hän pelkäsi\nenentynyttä pilkkaa. Mutta sittemmin arveli hän, että hänet voitaisiin\nmerkitä pelkuriksi, siksi päätti hän mennä seuraavana lepopäivänä\nkapakkaan...\n\nKun hän astui sisään, otettiin hänet pilkalla ja naurulla vastaan.\n\n\"Terve, Martti! Koska on häät?\" —\n\n\"Kutsuthan minut toki pitoihin!\" —\n\n\"Minulle kuuluu ensi tanssi morsiamen kanssa!\" —\n\n\"Onnenpoika, kuinka kauniin vaimon hän saa!\" —\n\n\"Kuinka käy sitten 'valakalle?'\" —\n\n\"'Valakka' raukka! Hän kuolee tuskaan.\"\n\nMartti pysyi rauhallisena. — Kun melu väheni, sanoi hän:\n\n\"Oletteko jo lopussa?\"\n\n\"Eipä kaukanakaan siitä!\" huusi eräs nuorukaisista.\n\n\"No joutukaa sitten, sillä tahdon puhua teille sanasen.\"\n\n\"Kuulkaa! kuulkaa!\" kuului ääni joukosta.\n\n\"Tahdon vaan sanoa teille, että loppukoon täksi päivää ja ainaiseksi\ntuo pilkka.\"\n\n\"Katsokaahan! Minusta näyttää hän uhkaavalta!\" huusi joku. \"Martti\nuhkaa, ettekä te edes juokse pakoon! — Hei isäntä! Ovi auki, että\nvoisimme paeta.\" —\n\n\"Sen voitkin tehdä, poika!\" vastasi Martti. \"Myöhemmin kenties et voisi\npäästäkään enää ovelle.\"\n\n\"Oho! Katsokaas vaan, katsokaas!\"\n\n\"Sen saat kyllä nähdä, tai paremmin sanottu, et saa nähdä, sillä\npaiskaan tämän pullon kasvojasi vasten.\"\n\n\"Todellakin!\"\n\n\"Varmasti! Ja nyt käsken sinua olemaan haukkumatta minua kauvempaa jos\nsilmäsi ovat sinulle rakkaat.\"\n\n\"Käsketkö minua! Sinä! — Ja vaikka irvinaamasi toinenkin puoli olisi\nyhtä punainen kuin — —\"\n\nHän ei voinut lopettaa lausettaan.\n\n\"Tuoss' on! — Olkoon omasi samoin\", huusi Martti ja heitti pullon\nnuorukaisen päähän, niin että tämä verta virraten hoiperteli taaksepäin.\n\nRaivoten hyppäsi siten satutettu Martin kimppuun ja antoi hänelle\nkepiniskun, jolloin nuori seppä tarttui vastustajaansa kurkkuun ja\nolisi vähällä kuristanut hänet, jolleivät toiset olisi riistäneet pois\nhänen käsiään. Nyt hyökkäsivät kaikki Martin kimppuun, mutta toinen\ntoisensa jälkeen lensi ulos kapakan ovesta.\n\nKun viimeinen oli kyytinsä saanut, astui Martti paljastetuin puukoin\nesiin ja huusi:\n\n\"Kas niin! — Nyt olette vielä päässeet jokseenkin vähällä, mutta\njos vastaisuudessa uskallatte tulla tielleni, maksaa se henkenne.\nYmmärrättekö!\"\n\nNäin sanoen palasi hän jälleen istuimelleen, tilasi viiniä ja — joi.\n\nUlkona neuvottelivat nuorukaiset kauvan aikaa siitä, mitä olisi\ntehtävä; vihdoin päättivät he rynnätä sisään ja hyökätä joukolla\nMartin kimppuun. Mutta kun jokainen tahtoi olla toisena eikä kukaan\nensimäisenä, hajautuivat he suuttuneina.\n\nVoittonsa ylpeäksi paisuttamana joi Martti lasin toisensa perästä, niin\nettä hän illalla kotiin mennessään asteli hyvin epävarmoin askelin.\nMutta kun hän erkani päätieltä, poiketen eräälle sivutielle, karkasi\nhänen kimppuunsa takaapäin kolme nuorukaista. Eräs huusi:\n\n\"Tässä hän on! Lyökää hänet maahan!\"\n\nHe kuristivat kurkusta Marttia, joka avuttomana vaipui maahan, sitten\npaukuttivat he häntä vielä päähän. Senjälkeen kiiruhtivat he pois,\njättäen elottomalta näyttävän makaamaan.\n\nTähän aikaan hiipi \"valakka\" kirkkomaalta kotiin. Vähällä oli hänkin\nvaipua maahan, huomatessaan Martin vertavirtaavan ruumiin; mutta hän\ntointui pian, kiiruhti lähimmälle kaivolle, mistä nouti vettä; sitten\npesi ja sitoi hän tajuttoman. Kun hänen kasvonsa olivat veritahroista\npuhdistetut, aukaisi hän silmänsä ja sammalsi: \"Oi, sepä vasta oli paha\nuni!\"\n\n\"Näitkö ehkä unta, että sinut hakattiin maahan?\" kysyi tyttö.\n\n\"Kyllä!\"\n\n\"Se ei ollut mikään uni, vaan kauhea todellisuus. — Kuka löi sinut\nmaahan?\"\n\n\"En tiedä!... Mutta mitä tahdot sinä täältä?\"\n\n\"Tahdon auttaa sinua! — Kuljin tästä ohitse ja näin silloin sinun\navuttomana makaavan. —\"\n\n\"Kiitos! — Nyt voit mennä! —\"\n\n\"Ethän sinä voi ilman tukea mennä kotiin.\"\n\n\"Mitä se sinua liikuttaa! Mene Jumalan nimeen, en voi kärsiä sinua.\"\n\n\"Martti!\"\n\n\"Laputa tiehesi!\"\n\nNyyhkyttäen lähti tyttö pois. Martti, joka katui kovia, kiittämättömiä\nsanojaan eikä voinut nousta ylös omin voimin, koetti lepyttää loukattua:\n\n\"Älähän toki itke! Eihän ollut tarkoitus niin paha. Enhän tiedä oikein\nmitä puhunkaan. Tulehan, ole hyvä, auta minua jaloilleni.\"\n\nSe onnistui tytölle suurella vaivalla.\n\n\"Kiitos!\" soperteli Martti. \"Kiitos! — Mutta tunnen, etten yksin pääse\nkotiin; tahdotko saattaa minua?\"\n\n\"Mielelläni!\" vastasi tyttö. Hän tarttui hänen käteensä ja Martti\nnojautui häneen; hellävaroen kuin äiti kuletti tyttö hänet asuntoonsa.\nOvelle saavuttua kiitti Martti auttajaansa ja sanoi hänelle, että\nhän tulisi vaan tarpeen tullen hänen luokseen, sillä hän tekisi niin\nmielellään vastapalveluksen.\n\nLotta tunsi itsensä onnelliseksi.\n\nMartti makasi muutamia päiviä voimatonna vuoteella. Useammin kuin\nkerran tahtoi \"valakka\" mennä tervehtimään sairasta, mutta kääntyi aina\npuolitiestä arkana takaisin.\n\nJa kumminkin, kuinka mielellään olisi hän mennyt häntä katsomaan!\n\nEi päivällä eikä yöllä mennyt Martti hänen mielestään. Kun hän näki\ntämän unissaan täysin terveenä — kuinka iloitsikaan, hän! Nähdessään\nhänet kuolemansairaana makaavan — kuinka murheellinen olikaan tyttö\nparka ja kuinka hän itki!...\n\nMartti toipui...\n\nKun hän ensikerran jätti sairashuoneen virkistyäkseen raittiissa\nilmassa, näki hän kaukana kylässä hääpukuisia ihmisiä ja nauhoilla ja\nkirjavilla vaatteilla koristettuja hevosia. Iloisia riemun säveliä\nkaikui eräästä talosta, jonka hän hyvin tunsi, hänen korviinsa.\nHän astui lähemmäksi, katsellakseen yli aidan, mutta vetäytyi pian\ntakaisin, kun vaunut, joissa istui morsian — Julia Biro, ajoivat\nohitse. Hän meni naimisiin naapurikylän kauneimman nuorukaisen kanssa.\n\n\"Ole onnellinen!\" sopersi Martti. \"Ole onnellinen hänen kanssaan\nkoko elämäsi ajan! — Hyvä onkin, että hän menee pois!... Näen häntä\nharvemmin ja unohdan.\"\n\nJa hän unohti hänet niinkuin kaikki!\n\nHän karttoi kapakkaa, ei pelosta; etevämmyytensä oli hän jo heille\nnäyttänyt, heittäessään koko poikalauman ovesta ulos. Pelkurit! Suoraan\nhäntä vastaan eivät he uskaltaneet astua; takaapäin hyökkäsivät he\nhänen kimppuunsa ja vielä sellaiseen aikaan, jolloin hän ei ollut aivan\nselvä. Sen lajisten kanssa ei hän tahtonut seurustella.\n\nHiljaa ja yksitoikkosesti vietti hän aikansa osaksi pajassa, osaksi\ntuvassa äitinsä luona, joka topakasti hoiti taloutta.\n\nKetään muita vieraita ei heillä käynyt kuin Lotta — \"valakka\".\n\nTaivas tietäköön, minkä tekosyyn nojalla hän tuli kerta tervehtimään\nCsigolya vanhusta, joka pyysi häntä tulemaan useamminkin. Ja Lotta\ntuli. — Martti karttoi alussa hänen läheisyyttään, sittemmin puhui\nhän jonkun sanan hänen kanssaan ja lopuksi näki hän mielellään hänen\ntulevan ja oli ikävissään hänen lähteissään. Hän ei huomannut enää\nLotan omituista ulkomuotoa — rumaksi häntä ei voinut sanoa — ja hän\ntuli yhä enemmän huomaamaan, että Lotta oli parempi kaikkia muita\ntyttöjä...\n\nJulia Biron näki hän enää ainoastaan kerran elämässään; ja hänen\nsydämeensä koski silloin, koski katkerasti. Julian uudessa kodissa\nmajaili sotilaita ja kaunis Julia rakastui erääseen korpraaliin. Kun\ntämän täytyi lähteä pois, pakeni nuori rouva hänen kanssaan. Puoliso\najoi pakolaista takaa ja toi hänet väkisin takaisin. Se oli silloin\nkuin Martti näki entisen rakastettunsa, jota suuttunut miehensä ajoi\nlyöden edellään pitkin katuja. Itkien astui hän hevosen edellä; lyönnit\nja häpeä kirvelivät kovasti.\n\n\"Vaimo raukka!\" puheli Martti itsekseen. \"Parempi sinun olisi ollut,\njos et olisi ajanut minua pilkaten pois. — Ei sentään! Se ei olisi\nollut sen parempi, sillä vielä armottomammin olisin minä sinua\nrangaissut, jos olisin saanut sinut kiinni uskottomuudesta.\"...\n\nTähän tapaan, ilman onnea ja onnettomuutta kului yksi — kaksi —\nkolme vuotta. Nuorukaiset ja neitoset menivät naimisiin; Vanhemmista\npojista oli Martti ainoa naimaton ja tytöistä \"valakka\". Martti ei\najatellutkaan avioliittoa, vielä vähemmin johtui hänen mieleensä se,\nettä Lotta olisi hänelle sopiva puoliso. Ja tyttö kätki rakkautensa\nkuten aarteen!\n\nEräänä päivänä — se oli juhlapäivä — tuli Lotta taas viemisille.\n\nVanhus oli käymässä naapurissa. Martti istui polttaa tupruttaen\ntuvassa, välistä vaipuen mietteisiin, välistä taas jouten katsellen\nsinisiä savurenkaita.\n\n\"Hyvää päivää, sisareni!\" tervehti hän tulijaa.\n\n\"Jumalan terveeksi, Martti! — Onko äitimuori saapuvilla?\"\n\n\"Ei, sydänkäpyseni! Hänelle tuli ikävä minun luonani ja meni vähän\nnaapuriin pakinoimaan. Huvitelkoon hän.\"\n\n\"No — hyvästi sitten!\"\n\n\"Mutta ethän toki saa tuolla tavoin juosta pois. Vai onko sinullakin\nikävä minun luonani?\"\n\n\"Eihän toki! — Mutta —\"\n\n\"Mutta istu sitten. Puhelkaamme olen tänään puhelutuulella.\"\n\n\"Se tapahtuu harvoin.\"\n\n\"Niinkö! — Niin, paljo puheleminen väsyttää teitä.\"\n\n\"Minähän kuuntelen mielelläni.\"\n\nNyt vaikenivat molemmat ja istuivat hetkisen äänettöminä vierekkäin.\nLotta asetteli esiliinaansa paikoilleen ja Martti kopisteli verkalleen\ntupakkia piipustaan. Vihdoin lopetti tyttö hiljaisuuden:\n\n\"No puhelkaamme jostakin. Sinähän olet puhetuulella.\"\n\n\"Se on tosi, mutta kummallista ihmisessä on se, ettei hänellä ole\nmitään puhumista silloin, kun hän mieluimmin tahtoisi puhua. Mutta\nälähän! — Kuules —\n\n\"Kuules, sano minulle, miksi et ole mennyt naimisiin, Lotta! Annapas\nminulle siihen nyt vastaus.\"\n\n\"Muuten vaan!\"\n\n\"Olihan sinulla enempi kuin yksi kosija? Eikö niin!\"\n\n\"Kyllä, mutta en sentään ole mennyt naimisiin.\"\n\n\"Miksi?\"\n\n\"Koska tiedän, ettei minua kukaan rakasta.\"\n\n\"Ja jospa sentään olisi joku, joka rakastaisi sinua, tahtoisitko sanoa:\nkyllä?\"\n\nTyttö painoi katseensa alas ja vaikeni.\n\n\"Ja jos kosija olisin minä?\"\n\n\"Sinä et rakasta minua, Martti!\"\n\n\"Jos otaksutaan, että rakastan sinua, voisitko tulla vaimokseni?\"\n\n\"Kyllä!\" vastasi tyttö maahan painetuin katsein.\n\n\"Mutta minä otan myös vaimokseni ainoastaan sen, joka minua rakastaa.\"\n\n\"Minä rakastan sinua!\" kuiskasi tyttö, mutta niin hiljaa, ettei Martti\nsitä kuullut tai ei näyttänyt kuulevan. Hän kysyi:\n\n\"Mitä sinä sanot?\"\n\n\"Minä rakastan sinua\", sanoi hän kovemmalla, mutta vapisevalla äänellä.\n\n\"Onko se totta, Lotta?\"\n\n\"En voi puhua toisin kuin se on.\"\n\n\"Ja mistä asti?\"\n\n\"Kauvan, jo kauvan!\"\n\n\"Armas Lotta!\" huudahti Martti myrskyisesi, \"sinä rakastat siis\ntodellakin minua! Sinä voit rakastaa pilkattua, herjattua 'papurikkoa'!\"\n\n\"Entä minä? Olenko minä saanut vähemmän kärsiä kelvottomien pilkkaa?\"\n\n\"Tule syliini, kyyhkyseni! Tule, syleilkäämme ja suudelkaamme, olet\nensimäinen tyttö, jota suutelen ja tulet myöskin olemaan ainoa. Jollet\nsinä tule vaimokseni, sitten — ei kukaan.\"\n\nLotta kietoi itkien kätensä hänen kaulaansa...\n\nKun Martin äiti palasi kotiin, löysi hän parin vielä sydän sydäntä,\nsuu suuta vasten. Kuinka iloitsikaan kelpo vanhus! Jo kauvan oli hän\ntoivonut tätä yhdistystä, mutta ei uskaltanut sitä ilmaista, koska hän\nluulotteli siten loukkaavansa poikaansa...\n\nLaskiaiseen mennessä pidettiin häät.\n\nNyt se vasta juoru alkoi, mutta he eivät välittäneet ihmisten häijyistä\nkuiskutuksista, vaan elivät onnellisina ja iloisina kuten ensimäinen\nihmispari ennen syntiinlankeemusta.\n\nKyläläiset eivät tehneet vähemmän pilkkaa heidän jälkeläisistään,\nmutta häijyt ennustukset näyttäytyivät vääriksi: sillä \"papurikon\"\nja \"valakan\" lapset olivat mitä kauneimpia tummia poikia ja vaaleita\ntyttöjä.\n\n\n\n\nUkkovaari.\n\n\nOli kirpeän kylmä yö.\n\nAlastomat tähtiraukat vapisivat ja värisivät vilusta, niin että melkein\nkuuli niiden hampaiden kalinan ja oli lukevinaan surullisia ajatuksia\nniiden kirkkaasti tuikkivissa silmissä; niin mieluinen kuin tuo loisto\nolikin, paljon parempi olisi sentään palvella paimenena tai renkinä\nlammasnahkaturkkeihin kääriytyneenä kuin alastomana tähtösenä loistaa\nkylmänkorkealla taivaalla.\n\nIltakellot olivat vaienneet. Koko kylässä ei ollut kadulla ketään muita\nkuin vanha suntio, joka kiirehti tornista kotiin. Lumi kirskui hänen\njalkojensa alla; eivät edes koirat haukkuneet, joko siksi, että ne\njo tunsivat kulkijan, tai siksi että olivat liian laiskoja aukomaan\nkitojaan sellaisella pakkasella.\n\nKuinka onnellista oli sentään istua tuollaisena aikana lämpimässä\ntupasessa! Ja kuinka onnellinen oli se, jonka ei tarvinnut tuvassa\nyksin istua, vaan lämmitellä mukavasti omaistensa ympäröimänä!\n\nMonta tällaista onnellista oli kylässä, mutta kukaan ei tuntenut\nitseään herra Peter Pergötä onnellisemmaksi. Hän ei olisi ansainnut\njumalansiunausta, jollei hän olisi ollut tyytyväinen. Hänet yhteen\nluettuna istui katetussa pöydässä yhdeksän henkeä, mieluisan lämpimässä\ntuvassa.\n\nIllallinen tuotiin esille. Ensimäisenä istui vanha Peter Pergö, hänen\nrinnallaan hänen rakas elinkumppalinsa, vasemmalla Michel, heidän\npoikansa, ja tämän pikku poika, kahdeksanvuotias Peter. Toisella\npuolella oli kolme istujaa. Ensimäisenä istui yhdeksänvuotias Katri,\nkolmantena kuusivuotias Rosa ja molempien välissä lasten äiti, Michelin\nvaimo. Pöydän loppupäähän oli katettu palvelijoille: palvelustyttö\nPannille ja renki Ferkolle.\n\nKun talonemäntä oli tuonut liemen pöydälle, nousivat kaikki\nruokarukoukseen. Lapset lausuivat sen kovaan, täysikasvaneet hiljaa\nitsekseen; sitten istuutuivat kaikki jälleen syömään.\n\nÄkkiä kuului portti aukenevan, koirat alkoivat haukkua ja lapsen ääni\nhuusi: \"Olkaa hyvä, tulkaa, se tahtoo purra minua.\"\n\n\"Kuka siellä on?\" huusi Michelin rouva.\n\n\"Etkö tunne ääntä, äitiseni? Kummi Andreas Risin Steffin\", sanoi Katri.\n\n\"Tosiaankin, hän se on\", vastasi äiti. — \"Kiiruhda ulos Panni, ja tuo\npoika sisään.\"\n\nPanni nousi nopeasti, mutta yhtä nopeasti Ferkokin.\n\n\"Kuules, Ferko!\" huusi Michel.\n\n\"Mitä käskette, herra?\"\n\n\"Istu vaan, poikaseni\", vastasi Michel leikkisästi. \"Miksi täytyy\nteidän molempien vaivautua! — Liika sukkela poika, Ferkoseni! Kuinka\npian olisikaan hän ollut siellä, painaakseen ulkona Pannin sydämelleen.\nHeitä veikkonen! Hänhän ei rakasta sinua kumminkaan.\"\n\n\"O-ho, hän rakastaa minua, tiedän sen paremmin!\" ajatteli Ferko,\nistuessaan taas paikalleen, punastuneena, koska hänen isäntänsä oli\narvannut syyn hänen palvelusintoonsa.\n\nSamassa palasi Panni pojan kera.\n\n\"Mitä kuuluu, poika?\" kysyttiin häneltä.\n\nHengästyneenä vastasi tämä;\n\n\"Terveisiä rakkaalta isältä kummi herralle ja kummi rouvalle ja\nvanhalle kummi herralle ja vanhalle kummi rouvalle. Voisitteko tulla\nmeille illalliselle, meillä on tappajaiskeittoa.\"\n\n\"Onko teillä sika teurastettu?\" kysyi talon rouva.\n\n\"Kyllä, kummi rouva. Se painoi kahdeksankymmentä sentneriä ja yhden\nnaulan.\"\n\n\"Kentiesi yhden sentnerin ja kahdeksankymmentä naulaa?\"\n\n\"Se on samantekevä!\" vastasi poikanen. \"Hännän olen jo syönyt. Mutta\näiti näpähytti minua niin kovasti sormille, että vieläkin tekee kipeää.\"\n\n\"Aivan oikein herkkusuulle!\" huomautti pikku Peter, \"minä en koskaan\nherkuttele.\"\n\n\"Etpä varmaan! vastasi\" loukkaantunut Steff; \"entäs silloin, kun\ntartuit hunajavanukkaaseen kiinni, aha?\"\n\n\"Milloin?\"\n\n\"Niinkuin ei hän sitä tietäisi? Pääsiäisenä.\"\n\n\"Jouluna on tapana keittää hunajavanukasta\", oikaisi Katri\ntietäväisesti.\n\n\"No, poikaseni!\" sanoi talonrouva sovitellen. \"Molemmat olette te hyviä\nlapsia, toinen toistaan parempia. Älkää nyt tarttuko toisianne tukkaan.\nKerro, Steff, kummi rouvan, meidän kiittävän kutsusta, mutta me olemme\njo syöneet illallisen.\"\n\n\"Se ei käy päinsä\", vastasi poika, \"sillä isä kielsi minua ennen\nlähtemästä, ennenkuin te tulette mukaan. Hän ei sanonut alkavansa ilman\nteitä syömistä, vaikka hänen pitäisi odottaa aamuun asti.\"\n\n\"Mitä me siis teemme?\" kysyi Michelin rouva.\n\n\"Menkää vaan\", sanoi vanha Peter; \"myöskin sinä, äitimuori voit mennä\nmukaan, minä jään tänne lasten kanssa.\"\n\n\"Ei, ukkoseni\", vastasi hänen rouvansa; \"sinä menet ja minä jään.\nTiedäthän, että olin viimeksi hääkemuissa.\"\n\n\"Mutta siellähän olimme molemmat. Etkö muista, aarteeni?\"\n\nMolemmat vanhukset vaihtoivat monta sanaa siitä, kumpi oli viimeksi\nollut hääpidoissa, kumpi menisi nyt tappajaiskeitolle, kumpi jäisi\nkotiin; lopuksi sopivat he, että mummo meni mukaan, ukkovaari\nsitävastoin jäisi kotiin poikansa lasten kanssa. Sillaikaa kun lähtijät\nkietoutuivat lammasnahkaturkkeihinsa, veti pikku Steff pikku Katrin\nsyrjään ja kuiskasi hänelle: \"Entä sinä, Katri, etkö sinä tulekaan?\"\n\n\"En voi; minun täytyy viedä Rosa vuoteelle, kun häntä käy nukuttamaan.\"\n\n\"Mikä vahinko! Olisin ollut paljon enemmän mielissäni. Jos tulet mukaan\nniin tanssimme. Luulen että mustalainen tulee myös sinne.\"\n\n\"Olehan huoletta, Steff, mehän saamme kyllä häissämme tanssia kyllälti.\"\n\n\"Aivan niin, vaan siihen taitaa olla vielä pitkälti; kenties vuosi.\"\n\n\"Oi varmasti, kenties kaksikin. Kuinka vanha olet sinä nyt?\"\n\n\"Kymmenen vuotta, entä sinä, Katri?\"\n\n\"Minä olen vasta yhdeksän vanha.\"\n\n\"No, mutta ei meidän kumminkaan tarvinne odottaa kahta vuotta.\"\n\n\"Ehkä ei aivan.\"\n\nSamassa olivat Michel ja hänen vaimonsa pukeutuneet turkkeihin,\nisoäiti taas oli kääritty kaikella huolella, sitten menivät he; sitä\nennen tarkasti kumminkin vanhus, oliko hänen vaimonsa suojattu hyvin\npakkasta vastaan. Hän rakasti häntä yhtä hellästi kuin kolmekymmentä\nvuotta sitten ottaessaan hänet vaimokseen. Panni meni samalla ulos,\nsulkemaan portin menijöiden jälkeen; ja Ferko pujahti hänen perässään\nodottaakseen kyökissä hänen paluutaan.\n\nMinkä komean parin muodostivatkaan nämä palvelijat! Ferko\ntumma, tulinen nuorukainen. Panni suloinen, vaalea tyttö; poika\nkaksikymmenvuotias, tyttö kuusitoista. Ja kuinka hyviä, uskollisia\nja työtelijäitä olivat molemmat! Isäntäväki rakasti heitä kuin omia\nlapsiaan. He saisivat vuodetarpeita niin paljon kuin tahtoisivat,\nmyöskin vasikan; eikä hääkustannuksiakaan heidän itsensä tarvinnut\nsuorittaa. —\n\nKyökissä paloi vielä valkea aivankuin olisi siellä vielä illallinen\nkiehumassa. Ferko nojasi uunia vasten ja kun tyttö palasi, kuiskasi hän\nhänelle:\n\n\"Rakas Panni, tule luokseni.\"\n\n\"Miksi?\" — kysyi tyttö samallalailla kuiskaten.\n\n\"Lämmittämään.\"\n\n\"Tuvassahan on kyllin lämmin.\"\n\n\"Mutta täällä on parempi. Tule, kun pyydän sinua koko sydämestäni,\ntaivas siunatkoon sinua siitä. — No! — Mutta vielä hiukan lähemmäksi.\n— Katso minua nyt silmiin, mutta rohkeasti ilman pelkoa. — Näetkös,\nminä en ole ujo. — Etkö siis tahdo katsoa silmiin?\" — Hän puhui niin\nhartaasti, ettei tyttö voinut kauvemmin vastustaa hänen pyyntöään. Hän\nkatsoi häneen, mutta painoi kumminkin pian taas silmänsä alas. Ferko\noli hurmaantunut; silmänräpäyksessä oli hän kietaissut oikean kätensä\ntytön kaulaan, vasemmalla tarttui hän hänen pyöreään poskeensa ja\nsuuteli hänen pientä punasuutansa ja hänen suuria, sinisiä silmiään\nmonesti, monesti. Panni vaaleni, sitten punastui hän jälleen ja muutama\nsuuri kyynel vieri hänen poskelleen. Tuskaisesti kysyi nuorukainen.\n\n\"Miksi itket, ruususen? Olenko tehnyt sinulle pahaa?\"\n\n\"Et\", vastasi tyttö, \"et ole tehnyt minulle mitään pahaa.\"\n\n\"Miksi sinä sitten itket?\"\n\n\"Koska niin suuresti rakastan!\"\n\nFerko, tulipoika, tahtoi häntä jälleen syleillä, mutta tyttö pujahti\npois ja avasi tuvan oven, jossa vanha Peter poikansa lasten kanssa\nlopetteli illallista.\n\n\"Tule vaan tänne tyttö!\" sanoi vanhus sisäänastuvalle. \"Mutta missä on\nFerko?\"\n\n\"Olen täällä, herra!\" huusi tämä, ja astui nyt samaten tupaan. \"Olin\nvaan hevosille hiukan heiniä heittämässä.\"\n\nVasta sitten, kun oli jo puhunut, huomasi Ferko valehdelleensa. Se\nkoski häneen, mutta hän ei uskaltanut ottaa sanaansa enää takaisin ja\nrauhotti omaatuntoaan ajattelemalla, ettei tuollaisesta pikku valheesta\ntoki Jumala voine rangaista. Kelpo nuorukainen! Kuinka paljon onkaan\nsellaisia, jotka paljon suuremmista valheista eivät tunne katumusta.\n\nIllallisen jälkeen otti vanha talonherra raamatun kaapista, veti\nsilmälasit esille, asetti ne nenälleen ja luki tarkkuudella sivun\ntoisensa jälkeen. Katri koetti nukuttaa Rosaa, pikku Peter leikki\nlattialla maissijyvien kanssa. Panni meni kyökkiin korjaamaan ruuan\ntähteitä, Ferko taas talliin syöttämään ja juottamaan hevosia ja härkiä.\n\nKun palvelijat olivat lopettaneet työnsä, ottivat he esille tavallisen\niltatehtävänsä, maissin puhdistuksen. Kumpikin asettui matalalle\njakkaralle, jonka päähän oli lyöty veitsenterä, jota käytettiin\nmaissintähkien jyvittämiseen. Olisi voinut luulla, että tämän työn\nnopeasta joudunnasta oli luvattu palkinto, niin sukkelaan se kävi.\nMutta siitä huolimatta eivät he olleet ollenkaan niin suuresti\nkiintyneet työhön, etteivät olisi joutaneet vaihtamaan silmäyksiä\nkeskenään, Jumala paratkoon!\n\n\"Isäntä, miksi pilaatte silmänne tuolla lukemisella?\" sanoi pitkän\nvaitiolon jälkeen Ferko. Mestari Peter kohotti hitaasti katseensa\nkirjasta ja kysyi Ferkoon kääntyen:\n\n\"Mitä sanot, poikaseni?\"\n\n\"Kysyn, miksi isäntä tärvelee silmänsä lukemisella. Kirjaimethan ovat\nniin pienet, että kolme niitä tuskin vastaa vähäpätöisintä täplää.\"\n\n\"Aivan oikein, Ferko! Mutta mitäpä tekee, kun on vielä liian aikainen\nmennä levolle.\"\n\n\"Kertokaa jotain, isäntä, sehän sopii. Silloin eivät silmänne rasitu ja\nmeiltä kuluisi aika paljon pikemmin.\"\n\n\"Oi rakas isoisä, kerro jotain!\" huudahti Katri ja alkoi vanhusta\nmielitellä ja pyytää että hän kertoisi, vaan kertoisi.\n\nMestari Peter Pergö ei ollut liian kova, mielellään täytti hän tuon\nyhteisen pyynnön. Hänen oli sitten tapanaan kysyä, mitä hänen pitäisi\nkertoa: Haltijattaresta, peukalonpituisesta Hannusta, kolmesta\nkuninkaanpojasta, rautanenästä vai muusta sellaisesta; tätä kaikkea\ntaisi hän.\n\n\"Odottakaas, lapset\", sanoi ukkovaari hetken mietittyään. \"Tahdonpa nyt\nkerrankin kertoa teille elämäkertani. Se ei ole niin kirjava kuin tuo\nhaltijatarsatu, mutta sensijaan on se ehkä paljon arvokkaampi, sillä se\non tosi, ettekä te ole vielä koskaan kuulleet sitä. — Eikö niin?\"\n\n\"Niin, niin!\" huusivat kaikki.\n\nVanhus riisui saappaansa, sytytti lyhyehkön piippunysänsä ja istuutui\nuunipenkille. Nuorimman lapsenlapsensa otti hän syliinsä, molemmat\ntoiset nojasivat häneen kahden puolen. Panni ja Ferko jatkoivat\ntyötänsä. Maissijyvät vierivät sitä varten asetettuun säkkiin, suuri\nseinäkello naksutteli hauskasti tiktakkiaan, öljylamppu lieskui\nsavuten. — Kaikki kuuntelivat ukkovaaria, joka nyt alkoi:\n\n\"Siitä on jo kauvan, kauvan, kun se tapahtui, jonka tahdon nyt teille,\nlapset, kertoa; sillä minä olin silloin kahdenkolmatta vuotias ja olen\njo aikoja sitte kulkenut yli kuudenkymmenen. Tuohon aikaan viljeltiin\nvielä sitä maata, mihin nyt haudataan. Ja nyt viljellään siellä mihin\nsilloin haudattiin. En ollut erilaisempi muita kylän poikia, minäkään —\nmutta mitäpä sanonkaan! Olin kahdenkolmatta vanha. Totta tosiaan olisin\nsilloin hävennyt ryömiä uunin nurkkaan, kuten nyt; mutta älkää naurako!\nAika tulee teillekin.\"\n\nTässä keskeytti mestari Peter puheensa, sillä ulkoa koputettiin\nikkunaan ja heikko, vapiseva ääni rukoili:\n\n\"Olkaa armeliaita ja laskekaa minut sisään; kylmää!\"\n\n\"Kuka siellä?\" kysyi Ferko.\n\n\"Vanha kerjäläisraukka\", kuului ääni taas.\n\n\"Mene, Panni\", sanoi ukkovaari, \"työnnä salpa syrjään ja päästä Jumalan\nnimessä onneton sisälle.\"\n\nPanni päästi kerjäläisen sisälle. Hän oli ryysyinen, vanha mies,\njoka lisäksi vielä ontui. Hän oli aivan kylmän kohmettama; hänen\nsilmäripsiinsä oli jäätynyt kyyneleitä, jotka myrsky oli pusertanut\nhänen silmistään; hiuksilla ja parralla törrötti jääpuikkoja. Hän\noli paljain päin ja kenkien sijasta peittivät oljet hänen jalkojaan.\nMestari Peter antoi hänen ottaa paikan lähellä uunia ja Panni toi\nesille joitakin ruuan jäännöksiä. Mielellään suotiin hänelle täällä\nyösija.\n\nSitten jatkoi vanhus kertomustaan, tahi paremmin sanoen, hän alkoi sen\nuudestaan. Kerjäläinenkin kuunteli tarkkaavaisesti hieman syötyään ja\nlämmiteltyään. —\n\n\"Olin renkinä eräällä rikkaalla herralla. Kelpo herra, rauha hänelle!\nMutta hänen poikansa oli heittiöiden esikuva. Onnettomaksi tunsi\nitsensä jokaisen kauniin tytön isä ja kauniin vaimon mies, sillä tuo\njumalaton nuori herra koetti turmella jokaisen. Eikä kukaan uskaltanut\nvalittaa, sillä kuka sen teki, hänen kävi vielä huonommin. Mitäpä\nei mahtava herra voisikaan aseetonta kansaraukkaa kohtaan! Mutta ei\npalvelusväelläkään ollut siellä hyvä olla. Hän piinasi heitä kaikin\ntavoin; ja jollei kaikki käynyt hiuskarvalleen hänen mielensä mukaan,\nannatti hän heille raippoja tahi pani heidät kaakinpuihin. Palvelusväki\nvaihtuikin joka kolmas kuukausi; en minäkään olisi jäänyt kauvemmaksi,\nmutta minua pidätti tärkeä syy, joka poisti kaiken arvelemisen.\nIsoäiti, lapset, palveli myös siellä ja me rakastimme toisiamme jo\nsilloin täydestä sydämestämme. Hänellä ei ollut mitään valittamista,\nsillä hän oli kaunis tyttö ja sentähden suosi nuori herrakin häntä.\nIsoäiti ei huomannut ollenkaan syytä hänen suosimiseensa, sillä muuten\nolisi hän kyllä etsinyt toisen palveluspaikan. Vihdoin tunnusti nuori\nherra hänelle rakkautensa ja kysyi: 'No, Julia, rakastatko sinäkin\nminua?' Julia vastasi, ettei hän rakastanut häntä vähintäkään.\n\n\"'Tiedätkös, lapsi', puheli nuori herra edelleen, 'korotan palkkasi\nkahdenkertaiseksi ja annan vielä etukäteen punaisen kenkäparin,\njollaisia kreivittäret käyttävät, mutta rakastaa täytyy sinun minua!'\n\n\"'Älkää luvatko suotta, minä en rakasta teitä.'\n\n\"'Miksi sitten?'\n\n\"'Siksi, kun te olette rikas herra ja minä köyhä palvelustyttö. Mutta\nvaikkapa olisi toisinkin, en sittenkään voisi herraa rakastaa, koska\nrakastan jo toista. Ymmärrättekö?'\n\n\"'Toista? Ketä?'\n\n\"'Jotakin.'\n\n\"'Mutta kuka on tuo joku?'\n\n\"'Sitä en sano.'\n\n\"'Miksi?'\n\n\"'Siksi!'\n\n\"Kaikin mokomin tahtoi nuori herra tietää, kuka hänen rakastettunsa oli,\nmutta hän ei tahtonut sitä mistään hinnasta tunnustaa ja siihen se jäi.\nNuori herra teeskenteli nyt täydellisintä välinpitämättömyyttä, mutta\nsalaa hiipi hän hänen perässään, saadakseen vihiä asiasta.\n\n\"Eräänä iltana — muistan sen kuin olisi se ollut eilen, — heitin juuri\nrehuja lehmille, Julia lypsi lehmää, senkin muistan vielä, mikä lehmä\nse oli.\n\n\"Pienen käyräsarven, sen polttomerkin muistan vielä. Sen vasemmassa\nreidessä oli H. L. Vähän ennen oli armollinen herra ostanut sen yhdessä\nsuuren härän kanssa; molemmat olivat niin samankaltaisia kuin olisivat\nne olleet syntyisin samoista vanhemmista. — Siis Juliani lypsäessä\nkäyräsarvea, astuin äkkiä hänen vierelleen ja sanoin:\n\n\"'Julia!'\n\n\"Hän jatkoi työtään, ikäänkuin ei olisi ollenkaan kuullut minua.\nSilloin johtui mieleeni näpätä häntä herrasihmisten tavoin poskelle;\nniin, hänen kasvonsa olivat silloin aivan toisenlaiset kuin nyt, ne\nmuistuttivat puhkeavaa ruusua. Tosiaankin! — Nyt eivät ruusutkaan ole\nenää niin kauniit kuin ne olivat ennen; minusta ainakin näyttää siltä.\n— Kuten sanottu, näppäsin häntä poskelle ja toistin vielä kerran:\n\n\"'Julia!'\n\n\"Silloin kääntyi hän ja vastasi:\n\n\"'Oletteko se te, Peter? En tiennyt ollenkaan, että olette täällä.'\n\n\"Piru, eikö hän tiennyt sitä! Kun olin kolmannessa naapuritalossa,\netsiskeli hän minua uteliaana. Mutta sehän nyt on kerta tyttöjen\ntapa: he tahtovat meitä aina uskotella, pienimmistäkin murheistaan\nhuolehtivat he aina enemmän kuin meistä. — No sanos Panni eikö se ole\nniin? — Hä!\n\n\"Pikku Panni loi hämillään silmänsä alas ja vastasi punastuen:\n\n\"'Ei, ei suinkaan!'\n\n\"Ferko sitävastoin ajatteli: 'Hyväpä, että tuon tiedän!'\n\n\"Vanha herra jatkoi taas puhettaan:\n\n\"'Sitten kysyin Julialta, tietäisikö hän, mitä minä ajattelin; hän\nvastasi, ettei hän tiennyt sitä, koskei hän voinut sitä tietää.'\n\n\"'Sinähän osaat vaan rakastaa, eikö niin?' vastasin minä. — 'Tahdon\nsanoa siis sen sinulle! Minulle johtui tuossa mieleen, kuinka somalta\nnäyttäisi, kun lypsäisit meidän lehmäämme tai lehmiämme. Antaneehan\nhyvä Jumala meille toki enempi kuin yhden lehmän; hän auttaa kyllä\nkelpo ihmisiä.'\n\n\"Julia ei vastannut siihen mitään, huokasi vaan, mutta ei\nmurheellisesti, mikä näytti minusta hyvältä merkiltä. Kumarruin alas\nhänen puoleensa — hänellä oli juuri maitokiulu kädessään — ja tahdoin\nsuudella häntä, mutta arvelin, että hän kentiesi suuttuu siitä; siksi\nkuiskasin vaan hänen korvaansa:\n\n\"'Oi, sinä maailman kaunein kukka!'\n\n\"Mutta sitten kun lehmät oli lypsetty ja hän aikoi lähteä navetasta,\nen voinut enää pidättäytyä sanomasta hänelle: 'Sananen, Julia, jos\nrakastat minua!'\n\n\"Hän seisoi jo kynnyksellä ja minä puhuin jotenkin kovaan:\n\n\"'Oi, suloinen kyyhkyni, kunpa kerran olisit vaimoni! Silloin meille\nvasta maailma aukenee. — Eikö niin, Julia! Tulen iltaisin väsyneenä\nkotiin ja sanon: Syleile minua, rakas lapsi! Näytähän toki, näytähän\nkuinka teet sen sitten! Pyydän sinua niin kauniisti.'\n\n\"Mitä olisi voinut raukka tehdä muuta — hän syleili minua. — Se oli\naivan oikein ja hyvin kauniisti, mutta siitä sai myöskin kolmas tiedon\nja tämä kolmas oli nuori herra.\n\n\"'No pienoseni', sanoi hän Julialle, 'tiedän jo, ketä rakastat, vaikket\ntahtonutkaan ilmaista sitä.'\n\n\"Hän sanoi tämän hymyillen; mutta löytyy hymyjä, joita ihmiset pelkäävät\nkuin ukonjyrinää, ja nuori herra hymyili sitä hymyä. Pian selveni se\nmeille, mutta me saimme täydellä syyllä pelätä tätä hymyä.\n\n\"Jo seuraavana päivänä alkoi kurjuus.\n\n\"Nuori herra käski minua niittämään heiniä niityllä ja tuomaan\nsitten ruskon ja valakan kotiin. Tein niin. Kun nyt purin pihassa\nheinäkuormaa, karkasi nuori herra kimppuuni kuin hullu koira ja huusi,\nmitä minä teen.\n\n\"Sanoin, että olin tuonut heiniä kotiin.\n\n\"'Kuka sinun on käskenyt sitä tekemään, sinä kaakinpuuhun pantava?'\närjyi hän.\n\n\"'Armollinen herra itse', vastasin.\n\n\"'Uskallatko sinä minulle sitä sanoa, tallirenki! Odotahan hetkinen. —\nEnkö minä käskenyt sinua viemään tiiliä lammastarhaan? — Mitä?'\n\n\"'Totisesti ei armollinen herra maininnut siitä sanaakaan, tahdon vannoa\nvaikka pyhän valan.'\n\n\"'Jopahan minä tarvitsenkin sinun valojasi, heittiö! Tahdon opettaa\nsinua kunnioittamaan käskyjä. Pääset kaakinpuuhun ja älä luulekaan\nkuuteen tuntiin siitä pois pääseväsi.'\n\n\"'Kuten tahdotte, armollinen herra, mutta työt olen tehnyt, niinkuin on\nkäsketty.'\n\n\"Hän jätti minut seisomaan ja pian tuotiin tuo kirottu puu, johon\nminut kaulastani ja jaloistani kiinnitettiin. Asetuin siinä tilassa\nkyökin oven luo, jossa luulin tuskasta, häpeästä ja mieliharmista\nkuolevani. Välistä meni Julia ohitseni; lapsiraukka katsoi minuun niin\ntuskaisesti, että sydämeni kärsi vielä enemmän kuin jalkapuussa olevat\njäseneni. Siten istuin siinä kaksinkertaista tuskaa kärsien. Hitaasti\nkului aika kuin olisi sen jalkoihin kuormitettu neljänkymmenen naulan\nrautapaino. Äkkiä kävin aivan siniseksi, kasvot sinisiksi, silmät\npunaisiksi! Ja kun rakas, pikku Juliani sen näki, alkoi hän itkeä; hän\nnojautui seinää vasten ja nyyhkytti ja puhkesi kovaan valitukseen;\nvihdoin vaipui hän voimatonna viereeni. Siinä makasi hän nyt enkä minä\nvoinut häntä auttaa, sillä jäseneni olivat kahlehditut; enpä edes\nvoinut häntä lohduttaen ilahuttaa, sillä itse olin liiaksi lohdutuksen\ntarpeessa. Mutta en vielä kuuden tunninkaan kuluttua päässyt irti\nkaakinpuusta, sillä avain oli nuoren herran taskussa ja hän harhaili\nJumala tiesi missä.\n\n\"Saatuani jälleen vapauteni, kutsuin Julian luokseni ja ilmoitin\nhänelle, että jättäisin talon. Hän arveli sen olevan aivan hyvän\neikä hänkään tahtonut viipyä siellä silmänräpäystäkään kauvempaa. Me\nsaisimme kyllä muuallakin palveluspaikan, sillä Jumalankiitos, me\nemme olleet kumpikaan taitamattomat. Ja jos toiselle kävisi huonosti,\njakaisi toinen hänen kanssaan vaikka viimeisen suupalan. Menimme nyt\nyhdessä vanhuksen luo, kiitimme tähäsastisesta hyvyydestä ja ilmotimme\neroavamme palveluksesta. Mutta nuori herrakin oli siellä ja sanoi että\nminä saisin Jumalan nimeen mennä, mutta Julian täytyisi vielä jäädä,\nhän ei päästäisi häntä pois.\n\n\"'Kuinka voitte te pidättää minua', sanoi Julia; 'minä en tahdo jäädä.'\n\n\"'Tahdotpa tai et, sinä jäät; olet palkkautunut vuodeksi etkä\nepämääräiseksi ajaksi.'\n\n\"'Onhan Peterkin vuosipalkalla, miksi saa hän mennä?' kysyi tyttö.\n\n\"'Kelvottomalla ei ole sijaa minun luonani; tuo menköön, mitä varemmin\nsen parempi. Mutta sinä jäät ja täytyy jäädä, semminkin, kun olet\nottanut suuren osan palkastasi. Tahi voitko ehkä maksaa sen takaisin?'\n\n\"'En', vastasi Julia katkerasti.\n\n\"Tuon tiesi nuori herra aivan hyvin ja siksi hän sitä kysyikin. Nyt ei\nauttanut mikään muu kuin erota. — Vanhus ei puhunut sanaakaan, hän\nantoi kaiken käydä, niinkuin nuori herra, hänen ainoa lapsensa, tahtoi;\nhän rakasti häntä liiaksi, tehdäkseen jotain vastoin hänen tahtoaan.\nKokoilin kimpsuni ja kampsuni ja kannoin ne naapuritaloon; vanhempia ja\nsukulaisia ei minulla ollut, siksi täytyi minun asua vieraiden tykönä.\n\n\"'Ole rohkea vaan, sydänkäpyseni', sanoin Julialle, 'ole rohkea vaan!\nTästä huolimatta näemme me toisemme usein; ja kun vuotesi on täysi,\ntahdomme taas samassa paikassa palvella. Siihen saakka kärsivällisyyttä\nja toivoa. Ja nyt Jumalan haltuun!'\n\n\"'Missä kohtaamme toisiamme?' kysyi tyttö itkien.\n\n\"'Takapihan portilla', vastasin. 'Kun olet tehnyt iltatyösi, niin tule\nsinne, odotan sinua siellä.'\n\n\"'Hyvä. Mutta minne rupeat sinä palvelukseen?'\n\n\"'Sitä en vielä tiedä; löytänenhän toki kylässä jossain paikan.'\n\n\"'Älä vaan mene kauvas täältä, muuten kuolen tuskaan.'\n\n\"'Ja vaikka minulle luvattaisiin muualla kuninkaan valtakunta, jään\ntänne, enkelini! — Jumala kanssasi!'\n\n\"Siten erosimme me.\n\n\"Naapurissa, johon vein omaisuuteni oli ihmisystävällinen vanha isäntä,\njoka pyysi minua sydämellisesti vieraakseen siihen asti, kunnes\nmenisin taas palvelukseen. — Minä kuljin nyt läpi koko kylän, menin\ntalonpojalta toiselle, mutta ei kellään ollut nyt juuri renkiä tarvis;\nsiksi täytyi minun odottaa, kunnes jokin paikka tulisi vapaaksi.\nSopimuksen mukaan yhdyimme joka ilta Julian kanssa. Hän kiirehti,\ntehdäkseen nopeammin työnsä, ettei minun tarvitsisi odottaa kauvan. Ja\ntoivatpa päivät hyvää taikka pahaa tullessaan, olivat illat ja yöt aina\nihania.\n\n\"Hyvä Jumala, kuinka onnellinen olikaan aika tuon pikku portin luona.\nJos olisi ollut mahdollista, olisin ostanut tuon talon, ainoastaan\nantaakseni kullata tuon pikku portin. Siellä seisoimme me yhdessä,\npuhelimme, kuuntelimme toisiamme ja olimme aina, aina onnellisia.\nKatselin Julian silmiin ja sitten tähtitaivaalle, mutta ei ainoakaan\nniistä loistanut niin kuin tämä silmäpari, joka on jo himmeä kuin tuon\npöytälampun... Kuinka muuttuvainen on ihminen!\n\n\"Jos oli paha ilma, peitin minä rakkaani turkillani, siten oli hän\npainautuneena rinnalleni ja me tunsimme toistemme sydänlyönnit. En\nkoskaan elämässäni ole kuullut kauniimpaa musiikkia. Kun erosimme huusi\nvartija useinkin jo ensimäistä tuntia puolenyön jälkeen.\n\n\"Siten kului kuukauden päivät. Paitsi rakasta Jumalaa, ei yhtymisestämme\ntiennyt ainoakaan vieras siihen saakka, kunnes nuoren herran palvelija\nsai siitä tiedon. Tästä oli kanteleminen mieluisin tehtävä. Varokaa\nitseänne vaan siitä, rakkaat lapset, sillä ei löydy likaisempaa tekoa\nkuin tämä on. Kanteleminen on kateen tytär ja se joka on kade, se ei\nvoi olla rehellinen, ja on vahinko, että sellainen on syntynytkään; hän\nsaattaa toisille harmia ja sitä ei Luoja tahdo. Tämä antaa jokaiselle\naarteen: voiman olla hyvä, jos vaan tahdomme. Älkää hukatko tätä\naarretta! Sillä se poika, joka on sen hukannut, kieltää isänsä, osottaa\nhänelle ovea ja sanoo: 'mene, minä en tunne sinua!' — Ja voi sitä,\njosta taivaallinen isä kääntää armollisen katseensa. Hän on kuivuneen\npuun kaltainen, joka ei anna varjoa eikä hedelmiä, ottaa vaan tilaa\nja jonka ohitse väsyneet ja nälkäiset matkustajat kulkevat kiroten.\nJa minä sanon teille, parempi on teidän päästä yhden Jumalan kuin\ntuhansien ihmisten suosioon. Olkaa hyviä, jumalaarakastavia, mutta ei\njumalaapelkääviä. Älkää uskoko niitä, jotka opettavat teille, että\nJumalaa täytyy peljätä, sillä sitä emme vilpittömästi rakasta, jota\npelkäämme ja Jumala vaatii meiltä rakkautta...\"\n\nTässä vaikeni vanha Peter ja vaipui mietteisiin; hetkisen kuluttua\nkavahti hän ja alkoi taas:\n\n\"Mihin jäinkään?... Tosiaan!... Palvelija antoi meidät siis ilmi\nnuorelle herralle, joka tuli meidän seuraavalle yhtymisellemme ja torui\ntyttöä, etteikö hän hävennyt öiseen aikaan yhtyessään jonkun miehen\nkanssa, eikö hän pelännyt turmelevansa hyvän maineensa.\n\n\"Julia vastasi, ettei hän peljännyt sitä, sillä minä naisin hänet.\n\n\"'Siten se on', sanoin minä; 'Julia tulee vaimokseni.'\n\n\"'Sepähän nähdään', vastasi nuori herra.\n\n\"'Mikä nähdään? — Kenellä on jotain sitä vastaan?' kysyin minä.\n\n\"'Minulla!'\n\n\"'Armollinen junkkari? Ja miksi?'\n\n\"'Mitä se sinuun kuuluu?'\n\n\"'Se kuuluu kyllä minuun, olkaa hyvä, kysyn nöyrimmästi! — Mitä huvia\ntuottaisi armolliselle herralle saattaa meidät onnettomiksi?'\n\n\"'Mitäkö? Sitä, etten voi sietää sinua, kelvoton heittiö. Mikä ei ole\nminun, ei myöskään ole sinun! Ymmärrätkö.'\n\n\"'Ymmärrän, junkkari!\" huusin leimahtaen; \"nyt vasta ymmärränkin aivan\nhyvin. Mutta varokaa itseänne! Olen rehellinen, rauhaa rakastava\nmies, joka mukaudun moniin asioihin; mutta jos joku raatelee liiaksi\nsieluani, silloin kyllä on tapani osottaa, ettei käsivarteni ole\npajupuusta. On kai junkkarikin ymmärtänyt?'\n\n\"Siten vastasin vasten kasvoja ja viskasin turkin yltäni. Vihan\nvaltaamana huusi junkkari:\n\n\"'Senkin hirtehinen! Olisipa minulla nyt vaan keppi kädessä, niin\nhakkaisin luusi kappaleiksi.'\n\n\"'Minulla on kyllä, oikea solmuniekka', vastasin ojentaen samalla\nkepinkalikkaa; 'tässä on, junkkarini, ottakaa se, lyökää, jos\nuskallatte!'\n\n\"'Koirani repikööt sinut, talonpoikaisroisto!' huusi hän ja alkoi\nviheltää ja houkutella koiria nimeltään, jotka pitkin loikkauksin\nsyöksyivät esiin.\n\n\"Julia hätääntyi; rauhotin häntä ja pyysin olemaan aivan peloton.\n\n\"'Hei! Usuu! Kiinni!' yllytti junkkari koiria päälleni; haukkuen ne\nkävivät kimppuuni. Mutta kun ne olivat aivan lähelläni, huusin minä\nniitä ystävällisesti nimeltään. Heti tunsivat ne minut; liehitellen\ntunkeilivat ne ympärilleni, vinkuen ikäänkuin pahoillaan siitä, että\nolivat silmänräpäyksenkään pitäneet minua vihollisenaan. Yksi kyyristyi\njalkoihini, toinen hyväili kättäni ja kolmas juoksenteli iloisena\nympärilläni.\n\n\"'Näettekös, junkkari', sanoin hymyillen, 'koirilla on parempi sydän\nkuin teillä. Hävetkää! Entäpä, jos minä nyt tekisin sen, mitä te\naijoitte tehdä? Jos yllyttäisin omat koiranne päällenne? Sillä ne ovat\nkerrassaan viisaita eläimiä, eivätkä unohda koskaan sitä kuka niille\non tehnyt jotain hyvää ja kuka pahaa. Nehän tietävät varsin hyvin\nsaaneensa minulta yhtä monta leivänpalaa kuin junkkarilta samaan aikaan\nkepin lyöntejä, Koetetaanpas! Us kiinni!' huusin koirille osottaen\nherraa, joka kauhistuneena hyppäsi aidalle, kun koirat syöksyivät häntä\nkohden. Rauhoitin eläimiä; sitten kysyin nauraen: 'No, uskotteko nyt\nminua, junkkari? Suotta olette sinne kiivenneet, sillä jos tahdon,\ntuovat koirat teidät vaikka kirkontornista alas. En tahdo kumminkaan\npiinata junkkaria, antaa vaan pienen opetuksen. Ja nyt: Hyvää yötä!\nNeuvon vielä olemaan tähtäämättä minua tulevaisuudessa aseilla, sillä\njokainen laukaus voi kimmota itseenne takaisin. — Hyvää yötä, Julia!'\n\n\"Sitte menin kotiin; kaukaa kuulin junkkarin pauhaavan, kuinka hän\nminulle kostaisi, nyt oli hänellä kaksikin kaunaa hampaansa kolossa\nminua vastaan. Tahdon tunnustaa: kun vereni tuli rauhallisemmaksi,\ntuntui minusta tuo pilantekoni pahalta, sillä köyhän ihmisen ei ole\nhyvä tehdä pilaa suuresta herrasta. Mutta se nyt oli kerta tapahtunut.\nRakas junkkarini ei antanutkaan kauvan odottaa lupauksensa täyttämistä.\nHän osasi saattaa minut sellaiseen maineeseen, etten minä osannut\nryhtyä mihinkään toimeen, että olin tyhjäntoimittaja, taivastella,\njoka oli välttämättä pistettävä sotilastakkiin. Päätettiinkin vangita\nminut tätä tarkoitusta varten. Uskomattoman paljon minua vainottiin;\nmutta minulle jäi sentään vielä aikaa kylliksi kätkeytyä heiniin.\nHe nuuskivat koko talon läpeensä, tuvan, kamarit ja ullakon! Kuulin\nheidän askeleensa, heidän puheensa enkä uskaltanut hengittääkään\nkätköpaikassani, pelosta, että se voisi minut ilmaista. Kun he olivat\nkaikkialta etsineet, poistuivat he tyhjin käsin.\n\n\"'Sanoinhan jo, ettei hän enää tänään ole ollut täällä!' puheli\nsuojapaikkani kelpo vanhus.\n\n\"Nyt menivät ihmiset piilopaikkani ohitse. Eräs heinähankolla varustettu\nmies huudahti nauraen: 'Eihän hän vaan liene täällä?' ja pisti samalla\nheiniin, juuri pääni yläpuolelle. Vereni jähmettyi, kadotin tajuntani.\nKun taas tulin tuntoihini, vallitsi hiljaisuus ympärilläni; he olivat\nmenneet pois. En minä itseni tähden pelännyt sotamieheksi tulemista, se\ntapahtui Julia raukan tähden. 'Kuinka hänen kävisi — ajattelin — jos\nmeidät ainaiseksi erotettaisiin toisistamme? Hänen heikko sydämensä\nmurtuisi tuskasta ja minun pitäisi hävittää se, minkä tähden mielelläni\nuhraisin elämäni!' Yömyöhällä ryömin heinistä, heitin turkin ylleni,\nasetin repun olalleni ja otin jäähyväiset talonisännältä.\n\n\"'En tiedä, koska taas näemme toisemme', sanoin hänelle, 'jos näette\nJuliaa, niin sanokaa hänelle sydämelliset terveiseni, olkoon hän\nminusta huoleton, kun päiväni paranevat, niin palajan taas tänne\ntakaisin. Kiitos teille kaikesta hyvyydestänne, rakas ystävä, Jumala\nsiunatkoon teitä siitä!' Ojensimme toisillemme kätemme, sitten menin\nminä.\n\n\"Kuka tuleekaan minua vastaan ensiaskelilla? Julia!\n\n\"'Minne kyyhkyseni?' kysyin.\n\n\"'Sinun luoksesi — mutta mihin aijot sinä, Peter?'\n\n\"'Niin, jospa tietäisin mihin! Tänne en voi jäädä. Sillä he\nvangitseisivat minut ja pistäisivät minut sotamiehiksi.'\n\n\"Kuulin siitä. Taivaallinen isä! Eläessäni en ole niin paljon kärsinyt\nkuin noina lyhyinä hetkinä. Näin, kuinka ihmiset menivät etsimään\nsinua. Oi, sydämeni vapisi kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan.\nOlisin mielelläni itkenyt, mutta en voinut. Oh, kuinka on katkeraa, kun\nei ihminen voi edes itkeä. Näin, kuinka he sinua hakivat ja hakivat ja\nkun he palasivat, vapisin kuin kuumeessa. Sinua en nähnyt joukossa,\nmutta silmissäni kimmelsi niin ja pelkäsin niin kovasti, että en\nitsekään sitä voisi uskoa. Juoksin ulos ja kysyin joltakin, olivatko he\nvanginneet sinut; hän sanoi: ei vielä. Vasta sitten rauhoituin minä.\n\n\"'Suloinen olento, enkeli!' huudahdin minä syleillen häntä, 'kuinka\npalkitsisin sinulle rakkautesi!'\n\n\"'Rakasta minua, niinkuin minä sinua rakastan ja olen palkittu\nkylliksi', vastasi hän. 'En tarvitse mitään muuta maailmassa kuin sinun\nrakkautesi, sinun sydämesi.'\n\n\"'Rangaiskoon minua taivas, jos joskus ajattelenkaan jotakin toista,\nkuin sinua, helmien helmeä!'\n\n\"'Älä sano niin, Peter, tiedänhän sen sanomattasikin... Mutta mihin\naijot nyt?'\n\n\"'Sanoinhan jo sinulle, etten tiedä sitä itsekään, tiedän vaan, että\nminun täytyy täältä poistua.'\n\n\"'Tahdotko siis jättää minut?'\n\n\"'Älyäthän itsekin, että meidän täytyy erota; vähintään joksikin aikaa,\nsillä täällä en ole silmänräpäystäkään turvassa.'\n\n\"'Se on tosi, se on tosi... Jumala. Minä tulen mukaasi.'\n\n\"'Mitä johtuukaan mieleesi?'\n\n\"'Siten jäämme yhteen. Tai olenko ehkä kuormaksi sinulle?'\n\n\"'Minulleko kuormaksi? — Kuinka voit noin puhua?'\n\n\"'No sitten lähdemme yhdessä.'\n\n\"'Kuulehan, lapsukaiseni', sanoin, hilliten itseni, 'kuulehan! Sinä\ntiedät kuinka epävakainen on tieni, niin etten tiedä, mihin tänään\npääni kallistaisin. Päivät käyvät yhä koleammiksi. Rahaa ei minulla\nole; ainoastaan leipäkannikan puolisko, joka on repussani, syötäväksi,\nenkä edes tiedä mistä toista ottaa.'\n\n\"Julia ei antanut minun jatkaa puhettani. Hän sanoi olevansa valmis\nminun kanssani näkemään nälkää, kärsimään kylmää, vaivoja ja vastuksia\nkuten minäkin, hän sanoi, että helppo olisi onnessa rakastaa toisiaan,\nvaan kurjuus oli rakkauden opetuskivi. Nyt olisi paras tilaisuus\nnäyttää, kuinka uskollinen hän tahtoi olla, enkä minä saisi häntä\nollenkaan rakastaa, jos kieltäisin häneltä tämän koenäytteen. Turhia\nolivat kaikki sanat; hän pysyi päätöksessään seurata minua. Ja niin\nlähdimme me yhdessä.\n\n\"Mutta oi! Kylän lopussa kohtasimme me oikeudenpalvelijan vaimon! Oli\npimeä yö ja oikeudenpalvelijan vaimo oli jo ijäkäs. Mutta vanhat vaimot\novat kissojen kaltaisia: he näkevät pimeässä. Hän tunsi Julian ja kysyi:\n\n\"'Minnepä, tyttönen, noin yksissä?' ja naurahti lisäksi pilkallisesti.\n'Kuinka turmeltunut on nuoriso nykyaikaan, herra Jesus, älä unohda\nminua!'\n\n\"'Älä katso taaksesi', kuiskasin Julialle, 'näytät siltä kuin et olisi\nkuullut mitään ja ikäänkuin ei asia sinua liikuttaisikaan. Kenties\nluulee hän erehtyneensä. Tiedäthän, millaisia kielikelloja vanhat ovat;\naamulla tietävät kaikki että hän näki sinut erään nuoren miehen kanssa\nja silloin ei siitä ole meille mitään vahinkoa, sillä tiedetäänhän,\nettei se voinut olla kukaan muu kuin minä. Meitä tullaan ajamaan takaa.'\n\n\"Nopeasti astelimme me siksi, kunnes vihdoin olimme melkoisen matkan\npäässä kylästä. Suurella tiellä katselimme varovasti ympärillemme,\nsillä pelkäsimme kohtaavamme vielä vaarallisempia kuin tuo vanhus.\nAstelimme nyt vasemmalle maissipeltojen yli, toivoen voivamme yöpyä\njohonkin yksinäiseen taloon; mutta yön pimeydessä harhailimme me niin\neksyksiin, ettemme enää kuulleet kaukaisintakaan koiran haukuntaa, mikä\nolisi voinut olla oppaanamme.\n\n\"Väsyneinä laskeusimme tieojaan, jossa pian nukuimmekin. Turkkini oli\njotenkin leveä, se suojeli meitä molempia; Julia painautui rinnalleni,\nettei paleltuisi. Siten nukuimme makeasti ja suloisesti aivankuin\nolisimme levänneet silkkipatjoilla... Hm! Saduissa puhutaan lumouksesta\nja tenhosta. Mutta sitä ei löydy yksin saduissa! On olemassa lumous, ja\nsen nimi on rakkaus. Eikö niin, Panni tyttöseni?\"\n\nPanni oli niin syventynyt kertomukseen, ettei hän kuullut ollenkaan\nvanhuksen puhuttelua. Hänen edestään vastasi Ferko innoissaan:\n\n\"Se on totta. Ei mitään muuta!\"\n\nOnnesta kukkuroillaan katseli hän pikku rakastansa, joka näytti hänestä\nnyt vielä kauniimmalta kuin muutoin. Ja todella hän olikin komea tyttö,\npunaisine pikku suineen ja sinisine, suurine silmineen.\n\nMestari Peter kertoi edelleen:\n\n\"Minä heräsin ensiksi, Julia nukkui vielä hetkisen. Pysyin\nliikkumatonna, ettei hän heräisi. Rinnallani lepäsi hänen päänsä niin\nkauniina, niin suloisena kuin olisi sen itse taivaanherra siihen\nasettanut, Vihdoin aukaisi hän silmänsä, katsoi hämmentyneenä minuun\nja punastui. No, siihen nyt ei ollut mitään syytä! Minä käyttäydyin\nhurskaasti kuin olisin viettänyt yöni alttarin ääressä, pyhän neitsyen\nkuvan edessä. Mutta eihän ollut mikään ihme, että hän hiukan häpesi,\nsillä päivää aikaisemmin samaan aikaan ei hän olisi uskaltanut\najatellakaan, että hän täten tulisi viettämään yönsä. Me nousimme ylös\nja neuvottelimme, minne nyt menisimme ja tulimme siihen päätökseen,\nettä oli samantekevä minne, sillä hyviä ihmisiähän ei olisi missään.\nJulian isä tosin eli, mutta hän ei voinut sietää tytärtään, koska\ntämän elämä oli maksanut äitinsä hengen; tämä kuoli antaessaan elämän\ntyttärelleen, ja siksi vieroi isä niin tytärtään, että lähetti\nhänet jo lapsuusvuosina vieraiden palvelukseen ja siitä asti oli\ntuskin ollenkaan välittänyt hänestä. Emme siis voineet sinne yrittää\nlöytääksemme asuinsijan hänen luonaan.\n\n\"Päätimme siis, että olisi samantekevä minne asti kulkisimme, kunhan\nlöytäisimme sopivan palveluspaikan.\n\n\"Iltaan saakka kuljimme me talosta taloon kysellen kaikkialla, eikö\npalvelusväkeä olisi tarvis Kaikkialla vastattiin samalla tavoin: ei,\nja useimmiten tarkasteltiin meitä karsain katsein, josta ymmärsimme,\nettä meidän pitäisi mitä pikemmin laputtaa tiehemme. Ja me menimmekin\ntiehemme, surullisina, pettyneinä! Ei ollut vielä niin myöhä, mutta\nsyksyinen aika varhaisine iltapimeineen, kun saavuimme viimeiseen\ntaloon. Kaukana ja yksinäisenä sijaitsi se pustalla. Pustan toista\nsivua rajoitti korkea metsikkö, toista kaislaakasvava lammikko. Talon\nkeskellä sijaitsevasta tallista loimusi meitä vastaan avoimesta ovesta\nroihuava valkea. Takapuolelta, lammasnavetasta kuului karjan kellojen\nkilinä. Muuten oli aivan hiljaista. Astuimme sisään talliin, missä\nliekehti kirkas tuli. Noin seitsemisen ihmistä oli siellä. Vanha\ntalonisäntä, hänen kaksi poikaansa, tytär ja kaksi tai kolme betyaria\n[hevosrosvo, pustanryöväri]. Isännän nuorin poika piti tulta vireillä;\njuuri meidän astuessamme sisään, heitti hän taas tukun olkia tuleen.\nHetkiseksi pimeni paikka, sitten leimahti tuli äkkiä kirkkaasti ja\nvalaisi koko tallin. Me näimme tulen ympärille asettuneet ihmiset,\nsavustuneet hirret, joilla oli viikatteita, varstoja, sirppejä ja\nmuita senlaatuisia. Keskiseinällä oli kaappi, jonka päällä oli puinen\nvesiastia, johon oli pistetty ruoko. Oikealla söivät hevoset soimista,\nvasemmalla makasi muutamia lehmiä lattialla, niiden vieressä valkoinen\nsusikoira, joka haukkui meitä sisään astuessamme.\n\n\"'Hiljaa, Csiba!' huusi tyttö, ja koira vaikeni.\n\n\"'Jumalan terveeksi Hyvää iltaa!' sanoin minä nostaen hattuani.\n\n\"'Tervetuloa!' vastasi vanhus.\n\n\"'Etsimme majapaikkaa, olisiko mahdollista', sanoin taas ja vedin\nlähemmäksi Juliaa, joka oli pysähtynyt kynnykselle.\n\n\"'Jos vaan tahdot tyytyä, on se kyllä mahdollista', huomautti vanhus\nystävällisesti. 'Minne matka, poikaseni? Mutta tulkaahan lähemmäksi\ntulta, että näkisin, onko pikku tyttö enemmän viluinen kuin nälkäinen.'\n\n\"Me istuuduimme ja minä kerroin, mikä meidät oli tänne tuonut; sanoin\nkaiken muun suoraan, paitsi yhtä: että Julia oli rakastettuni. Sanoin\nhänen olevan sisareni.\n\n\"'Älä nuku Michel!' huudahti vanhus nuorimmalle pojalleen, kun olin\nlopettanut kertomukseni. 'Älä nuku, poikaseni, muutoin kirvelee kylmä\nnenääsi ja korviasi herätessäsi. Jos nukut, nukkuu tulikin! Pane lisää!'\n\n\"Michel totteli käskyä, mutta kiireessään heitti hän niin suuren tukon\nheiniä tuleen, että se olisi melkein sammunut, ellei joku olisi tuonut\nheinähankoa väliin ja puhaltaen virittänyt sitä. Nyt leimahti se\nyhä mahtavampana ylös! Vihdoin tarkastelin betyareja; eräs oli noin\nkolmenkymmenen, toinen tuskin kahdenkymmenen vanha.\n\n\"'Kerro nyt edelleen, veliseni', sanoi vanha talonisäntä nuorimmalle\nniistä; 'kerro vaan edelleen. Kuunnelkaamme! — Pysähdyit isäsi\nkuolemaan.'\n\n\"'Siis isäraukkani kuoli; levätköön hän rauhassa. Hän kuoli, ja\ntuli kysymys: kuinka hänet haudattaisiin? Sillä meillä ei ollut\nainoatakaan lautaa ruumisarkuksi, vielä vähemmän rahaa siihen. Ei\njäänyt siis mitään muuta keinoa jälelle kuin varastaa tarpeet. Tuolla,\nherraskartanon luona oli jo vuodenpäivät maannut lautaläjä. Hän ei\nollenkaan tarvitse niitä, ajattelin minä, ja tuskin huomaakaan jos\notan sieltä yhden tai pari lautaa. Menin sinne, ja äitini vartioidessa\nkuollutta, varastin minä ruumisarkun laudat, jotka sitten itse\nnaulailin yhteen, sillä puusepällekin olisi pitänyt olla maksu siitä.\nSeuraavana päivänä asetimme rakkaan isäni ruumiin siihen, päivää\nmyöhemmin löimme naulat kiinni ja kannoimme sen ulos. Juuri kun\naijoimme jättää talon, tuli herra, tarkasteli arkkua joka puolelta ja\nkäski sitten avata.'\n\n\"'Mutta sehän on jo naulattu kiinni', sanoin pelokkaasti, sillä\nomaatuntoani painoi.\n\n\"'Samantekevä', arveli hän, 'avaa!'\n\n\"Puheestamme ei välitetty, meidän täytyi avata arkku, ja herra katseli\nsitä sisäpuolelta, mistä hän vihdoin löysi sen, mitä etsi. Hän huudahti:\n\n\"'Laudat kuuluvat minulle, täällä on merkki!'\n\n\"Sitten meni hän pois. Tuskin oli hautaus ohitse, kun minut vietiin\nkuulusteltavaksi; kieltäminen olisi ollut turhaa, minut tuomittiin\nvarkaaksi. Puoli vuotta vankeutta ja viisikolmatta paria raippoja tuli\nosakseni. Kun pääsin vankeudesta, makasi äitiraukkanikin jo siellä,\nmissä isäkin oli.\n\n\"Tässä alkoi nuorukainen katkerasti nyyhkiä. Lyhyen vaitiolon jälkeen\nkuivasi hän kyynelet silmistään ja jatkoi:\n\n\"'Jumala tietää kuinka vanha vaimo kuoli? Kenties nälkään. Sillä hänellä\nei ollut ainoatakaan muuta koko maailmassa. Nythän on samantekevä,\najattelin minä, viisi rehellisyydestä! Mutta ei kartanonherrankaan\npitäisi päästä aivan ilman mitään! Ajoin hänen pihastaan viisikymmentä\nhärkää, yhden joka kepinlyönnistä. Fehertòssa möimme eräälle\nteurastajalle, jonka oli tapana ostaa nautakarjaa ilman passia; hän\nrikastui siten. Mutta he ajoivat takaa karjan varasta ja pakottivat\nminut pakenemaan Theissin yli. Näiden kelpo ihmisten kera yhdyin\nRevberer pustalla ja nyt aijomme yhdessä Bakonyhin. Sanon teille,\nsiellä on vielä jotain saatavaa _köyhille pojille_, (maantierosvoille),\njolleivät he ole liian hitaita.'\n\n\"'Se on totta', sanoi vanha talonisäntä; 'ja on siellä sekin hyvä,\nettä kuuluisa Vessprimerin hirsipuu on aivan lähellä. Säälin sinua\nsydämestäni rakas veliseni, sillä jos jossakin pesisivät varikset\npääkalloosi, niin et toki itse ollut syyllisyyteesi alkusyy. Mutta\nsamantekevä. Lusikoi vaan soppaasi. — Hm, ne viisaat lainsäätäjät!\nRikas ja köyhä ovat heille yhdenvertaiset, mutta on siitä suurikin apu!\nHelppo on rikkaan olla varastamatta; mutta kuolkoonpas hänen isänsä ja\npuuttukoonpas häneltä laudat arkuksi, silloin olisi hauska nähdä mitä\nhän tekee, jos hänellä on sydän rinnassaan. Ja sitten huutavat he vielä\nköyhän jälkeen: Lyökää häntä! Hirttäkää hänet! Hän on varas, lurjus! —\nNouse ylös tyttöseni Vicga! Tuo juustonkimpale tänne! Syökäämme, se on\nparasta.'\n\n\"Vicza toi kauniissa pikkuastiassa, mitä oli vaadittu, ja toi lisäksi\nleipääkin ja me kävimme siihen urhoollisesti käsiksi. Ruuan jälkeen\notti vanhus tamburiinin naulasta ja soitteli sillä niin kauniita\nlaulunpäitä, että aivan teki sydämelle kipeää. — Tuli riittyi, liekki\nlieskahti enää vaan silloin tällöin; vanhus soitteli, me kuuntelimme\nhartaasti... Äkkiä kuulimme aseiden kalsketta, ja kun hypähdimme\npystyyn, seisoi ovella aseellisia miehiä. —\n\n\"'Siinäpäs olet vihdoinkin!' huusi muuan tarttuen minuun. 'Ja nuo\ntoiset, mitä lintuja he ovat? Ottakaa heidät kiinni!'\n\n\"Kahden betyarin onnistui pujahtaa pakoon ja kadota pimeään, kolmas\nsaatiin kiinni, ja hänet sidottiin kuten minutkin. Hän oli juuri sama,\njoka äsken kertoi elämäntarinansa, nuorin kaikista.\n\n\"Julia, poloinen, seisoi hämmentyneenä ja hädissään. Kuten ajettu\nmetsänotus, aikoi hän ryhtyä puolustautumaan.\n\n\"'Jätä toki, sydänkäpyseni!' huusin hänelle. 'Onhan se kuitenkin turhaa.'\n\n\"Mutta hän ei antanut perään, ennenkuin muuan sotamies antoi hänelle\nkovan sysäyksen, niin että hän vaipui maahan. Minusta tuntui, kuin\nolisi puukko pistetty sydämeeni! Jos olisin ollut vapaa, olisin miehen\npaiskannut mäsäksi lattiaan. Mutta minä olin köysissä enkä voinut\nliikahtaakaan. Kyynelet pursuivat silmiini, vaahto huulilleni! — Meidän\ntäytyi pois. Pyysin heitä odottamaan vielä vain hetkisen, kunnes Julia\nheräisi tainnoksistaan, jotta voisin sanoa hänelle jäähyväiset, mutta\nhe eivät suostuneet. He veivät minut pois, veivät yhdessä tuon pojan\nkanssa, joka varasti puita ruumisarkuksi ja oli Ladislaus Horgay\nnimeltään...\n\n\"Siten tehtiin minusta sotamies ja Horgaysta myös minun mukanani, koskei\nmeillä ollut mitään passia. Seuraavina päivinä marssimme ulkomaille\nNapoleonia vastassa seisovaan sotajoukkoon. Kahden kuukauden perästä\nolin jo onnellisesti sivuuttanut ensimäisen taistelun. Horgay, josta\noli tullut kelpo toveri minulle, säästi somia summia. Ei ainoatakaan\nhelleriä menettänyt hän turhaan, vaan lähetti kaikki kotikylänsä\nkirkkoherralle pyynnöllä, että niillä pystytettäisiin muistokivet hänen\nvanhempiensa haudoille, jotta hän löytäisi paikat, kun hän kerran\npalaisi kotiin. Mutta turhaan toivoi kelpo poika, sillä hän kaatui pian\nsen jälkeen taistelussa. Sivultani ammuttiin hänet hevosen selästä ja\nminä kysyin tuskan liikuttamana kuolevalta:\n\n\"'Mitkä terveiset vien kotipuoleesi, rakas toveri, jos jään eloon?'\n\n\"'Kotiinko?' sanoi hän. 'Ei minulla ole mitään kotipaikkaa. Minulla oli\nvaan isä ja äiti, ja he ovat kuolleet ja nyt menen minäkin sinne, missä\nhe ovat. Kuinka onnellinen olenkaan elämästä vapautuessa.'\n\n\"Sitten kuoli hän.\n\n\"Olin taas yksin. Ladislaus raukan kanssa voin joinakin hetkinä puhella\nJuliastani, nyt ei minulla ollut enää sitäkään. En saanut mitään\ntietoa hänestä. Tosin olin kirjottanut hänelle yhden kirjeen, mutta\nen saanut mitään vastausta, sillä me olimme milloin siellä, milloin\ntäällä. Ajattelin ja mietiskelin usein öisin istuessani leirivalkean\nääressä: Mitä on tytöstä tullut? Eikö hän ole kuollut. Ja ellei hän\nole kuollut, eikö hän ehkä ole naimisissa? Rakastaako hän minua vielä,\nrakastaako hän minua sitten, kun palaan takaisin kotiin? — Murhe syöpyi\nsydämeeni ajatellessani hänen ehkä kuolleen tai rakastavan toista, ja\nusein karkasi tuska niin kiivaana kimppuuni, että rukoilin taistelun\nedellä: 'Armollinen Jumala, ota elämäni!'\n\n\"Mutta aika riensi ja huuhtoi palan palalta murhettani niinkuin aallot\nrantaturvetta. Ja vuosien kuluttua en tuntenut enää mitään tuskaa,\nvaan jonkullainen suloinen tunne vetäytyi sydämeeni. Hitaasti kuihtuva\ntoivo on ihmisrinnassa kauniin, nuoren tytön kaltainen pää seppelöitynä\nmuistojen valkoisilla ruusuilla.\n\n\"Neljä vuotta olin sotamiehenä, sitten sain eron. Vasen käteni oli\nammuttu läpi, en kelvannut enää sotamieheksi. Sota-aikaan karttuu\nmuutamille enemmän rahaa kuin muulloin; minäkin olin raapinut kokoon\nsuunnilleen viisisataa guldenia. Huoleti voin siis palata kotiin\ntarvitsematta peljätä nälkään nääntymistä, niinkuin moni muu jota\npainoi sodan kurjuus. Ensi ajatukseni oli Julia; mutta ajatus oli\nmelkein välinpitämätön. Surra — olin surrut kylliksi; iloita — ei ollut\nmitään syytä iloon, sillä en tiennyt mikä minua odotti kotona.\n\n\"Kaikkein ensiksi menin siihen kylään, missä olimme palvelleet yhdessä;\nmutta sieltä en voinut saada minkäänlaista tietoa, hän ei ollut tullut\nsinne takaisin. Etsin senjälkeen sen talon, josta minut oli viety\nväkipakolla sotamieheksi. Oli kaunis kesäilta, kun taas katselin\nkaukaa tuota viidakon ja kaislalammikon välillä sijaitsevaa taloa.\nTätä katsellessani pamppaili sydämeni kuin sellainen kellolaitos, joka\nkauvan seisottuaan on taas äkkiä ruvennut käymään. Jokainen verenpisara\nsyöksyi kasvoihini ja sieltä taas takaisin sydämeen, aivankuin jokin\nrauhaton lapsi. Aloin pelätä, toivoa! Mitähän, jos hän on kuollut...\nJospa hän elää... Jos on mennyt naimisiin... Entäpä, jos hän nyt vielä\nodottaa minua!...\n\n\"Huomasin sillä välin jo saapuneeni majan luo, mutta jalkani vapisivat\nniin, että tuskin voin pysyttäytyä pystyssä. Kun astuin kynnykselle,\nkietoutui joku takaapäin kaulaani ja huusi:\n\n\"'Peter, Peter, rakas Peter! Rakastatko minua vielä?'\n\n\"Se ei ollut kukaan muu kuin Julia!\n\n\"Hän oli kastelemassa kasviksia puutarhassa huomatessaan minut ja\njuoksi luokseni. Hänen silmänsä epäilivät, mutta sydän sanoi, että\nhänen edessään olin minä... Mitä jo sanoin! Hän heittäytyi kaulaani,\nminäkin syleilin häntä, ja päät yhdessä itkimme me kauvan — hiljaa,\nhuojentavasti! Kuinka suloiset ovatkaan ilonkyyneleet!\n\n\"Tänä yönä emme ollenkaan nukkuneet; me puhelimme. Minun täytyi kertoa\nkaikki, mitä minulle oli tämän neljän vuoden aikana tapahtunut. Kun\nmainitsin kuulasta, joka lävisti käteni, huudahti Julia tuskaisesti,\nkalpeni ja tarttui omaan käteensä; minulle ei haavani voinut tuottaa\nniin paljon tuskaa kuin hänelle. — Sitten kertoi hän kuinka hänelle\noli käynyt. Kelpo vanhus otti hänet taloonsa sanoen, että missä neljä\ntulisi ravituksi, siellä ei viidennenkään tarvitsisi kuolla nälkään.\nMutta vanhus kuoli pian, tytär meni naimisiin, ja niin jäi taloon\nvaan kolme: vanhuksen molemmat pojat ja hän. Vanhempi olisi tahtonut\nnaida hänet ja ahdisti häntä siihen saakka tarjouksillaan, kunnes hän\nilmoitti, että se, joka oli tullut sinne hänen mukanaan, ei ollut hänen\nveljensä, vaan sulhasensa ja ettei hän tahtonut kuulua kenellekään\nmuulle kuin hänelle. Kelpo nuorukainen ei puhunut siitä lähtein enää\nsanaakaan asiasta; mutta öisin kuuli hän hänen usein katkerasti\nhuokaavan. Mielellään olisi hän lohduttanut häntä, mutta sehän olisi\nollut turhaa. Päivisin oli hän iloinenkin, ainakin näytti olevan.\nEdellisenä syksynä oli hän kuollut keuhkotautiin ja testamenteerannut\nJulialle koko omaisuutensa ja pyytänyt häntä pitämään huolta veljestään\nMichelistä. Näin päätti Julia:\n\n\"'Puolet tästä omaisuudesta kuuluu minulle, tahdotko jakaa sen kanssani,\nPeter?'\n\n\"'En', sanoin minä, 'jättäkäämme se pikku Michelille. Mutta tahdotko\nsinä jakaa minun omaisuuteni kanssani?'\n\n\"'Oletko sinä säästänyt?'\n\n\"'Kyllä, voidaksemme panna alkuun kunnollisen talouden.'\n\n\"'Meidän ei siis tarvitse koskaan erota?'\n\n\"Ei, rakas lapsi, ei koskaan!\"\n\n\"Kolme viikkoa myöhemmin riisui hän parton [tyttöjen päähine] päästään\nja asetti hipin sijalle ja oli nimeltään rouva Peter Pergö, samoinkuin\ntänäänkin.\n\n\"Poissaollessani olivat hänen kasvonsa hiukan surkastuneet, mutta\nvaimokseni tultuaan kukoisti hän päivä päivältä yhä enemmän ja tuli yhä\nkauniimmaksi. Minusta ainakin näytti, että hän rouvana ollessaan oli\nvielä kauniimpi kuin tyttövuosinaan. Mutta sanonpa teille enemmänkin,\nvaikkakin sille nauraisitte! Hän on nyt kuusikymmenvuotias ja kumminkin\nnäyttää hän minusta kauniimmalta kuin kaikki ne tytöt, joita olen\nnähnyt ja näen.\n\n\"Jokainen mustalainenkin kehuu hevostaan\", ajatteli Ferko ja katseli\nPannia, joka taas hänen mielestään näytti auringon alla vaeltavaisista\nkauneimmalta; ja siinä asiassa oli vähän perääkin, vaikkei se ollut\naivan niin kuin hän luuli.\n\n\"Me perustimme talouden\", jatkoi vanhus, \"joka menestyi kelpo lailla.\nMichel oli kerran tyytyväinen, hän meni naimisiin myöhemmin ja me\nasetuimme sitten asumaan tähän kylään, ostimme talon ja näimme\nomaisuutemme enenevän. Minun pitäessä huolta taloudesta, kasvatti\nvaimoni ainoata poikaamme. Eikä hän turhaan olekaan niin paljon\nhuolehtinut hänen kasvatuksestaan, sillä pojasta tuli kunnon mies.\nNiin, teidän isänne, rakkaat lapset, on kiireestä kantapäähän kunnon\nmies, ehkä vielä parempi talonisäntä kuin minä olin, hän on ymmärtänyt\nkartuttaa saatua omaisuuttaan.\"\n\nEn tiedä, tahtoiko vanhus vielä jatkaa kertomista vai ei? — Samassa\npalasivat pienokaisten vanhemmat ja mummo tappajaiskeitolta. —\nPikku tyttönen oli jo aikoja sitte nukahtanut isoisän syliin, hänen\nsisarensa, Katri, kantoi hänet vuoteeseen. Pikku Peter oli sitävastoin\nvielä aika reipas ja meni heti kysymään, mitä tuomisia hänelle tuotiin.\nPalvelijat menivät levolle, toinen kyökkiin, toinen talliin. Kun he\nastuivat ulos tuvasta, tarttui Ferko Pannin käteen ja kuiskasi:\n\n\"Sanohan, rakas Panni! Jos minut vietäisiin sotamieheksi, kuten vanha\nisäntä, odottaisitko sinäkin minua neljä vuotta? Sanohan suoraan se!\"\n\n\"Kyllä, totisesti odottaisin minä sinua\", vastasi tyttö; \"en odottaisi\nsinua ainoastaan neljää vuotta, vaan viimeiseen hengenvetooni saakka.\"\n\n\"Suloinen pikku tyttöni!\" huudahti Ferko ja asteli laulaen talliin...\n\nSisällä tuvassa kertoi vanhus lapsilleen, että vanha kerjäläisparka oli\npyytänyt yösijaa, voitaisiinhan toki hänelle valmistaa vuode uunin luo,\njohon hänen miniänsä oli heti valmis.\n\n\"Mutta sanohan, isoisä\", sanoi äkkiä pikku Katri, \"kuinka on käynyt\nsitten tuon pahan junkkarin, joka teki niin paljon pahaa isoisälleni ja\nisoäidilleni?\"\n\n\"Tottapuhuen en tiedä sitä!\" vastasi vanhus. \"Sillä en ole ajatellut\nhäntä sen enempää.\"\n\n\"Minä tiedän, mitä hänestä on tullut\", sanoi kerjäläisvanhus.\n\n\"Tekö tiedätte? kysyi mestari Peter hämmästyneenä.\n\n\"Niin, minä tiedän sen. Isänsä kuoleman jälkeen eli hän kuin viimeistä\npäivää ja joutui vihdoin niin pitkälle, että hän nyt ryysyisenä\nkerjäläisenä ja paljain päin, jalat kiedottuina olkiin kenkien sijasta,\nseisoo edessänne, katuen tekojaan nyt, kun katumus on liian myöhäistä!\"\n\nUkkovaari astui hämmästyneenä takaperin; säälien katseli hän miestä,\njoka oli suuresta herrasta alentunut kurjaksi kerjäläiseksi ja\njupisi hiljaa itsekseen: \"Jumala, kuinka suuri on sinun voimasi ja\nvanhurskautesi!\"\n\n\n\n\n\n\n\n*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAPURIKKO-VALAKKA. UKKOVAARI ***\n\n\n    \n\nUpdated editions will replace the previous one—the old editions will\nbe renamed.\n\nCreating the works from print editions not protected by U.S. copyright\nlaw means that no one owns a United States copyright in these works,\nso the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United\nStates without permission and without paying copyright\nroyalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part\nof this license, apply to copying and distributing Project\nGutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™\nconcept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,\nand may not be used if you charge for an eBook, except by following\nthe terms of the trademark license, including paying royalties for use\nof the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for\ncopies of this eBook, complying with the trademark license is very\neasy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation\nof derivative works, reports, performances and research. Project\nGutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may\ndo practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected\nby U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark\nlicense, especially commercial redistribution.\n\n\nSTART: FULL LICENSE\n\nTHE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE\n\nPLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK\n\nTo protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free\ndistribution of electronic works, by using or distributing this work\n(or any other work associated in any way with the phrase “Project\nGutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full\nProject Gutenberg™ License available with this file or online at\nwww.gutenberg.org/license.\n\nSection 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™\nelectronic works\n\n1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™\nelectronic work, you indicate that you have read, understand, agree to\nand accept all the terms of this license and intellectual property\n(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all\nthe terms of this agreement, you must cease using and return or\ndestroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your\npossession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a\nProject Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound\nby the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person\nor entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.\n\n1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be\nused on or associated in any way with an electronic work by people who\nagree to be bound by the terms of this agreement. There are a few\nthings that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works\neven without complying with the full terms of this agreement. See\nparagraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project\nGutenberg™ electronic works if you follow the terms of this\nagreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™\nelectronic works. See paragraph 1.E below.\n\n1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the\nFoundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection\nof Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual\nworks in the collection are in the public domain in the United\nStates. If an individual work is unprotected by copyright law in the\nUnited States and you are located in the United States, we do not\nclaim a right to prevent you from copying, distributing, performing,\ndisplaying or creating derivative works based on the work as long as\nall references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope\nthat you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting\nfree access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™\nworks in compliance with the terms of this agreement for keeping the\nProject Gutenberg™ name associated with the work. You can easily\ncomply with the terms of this agreement by keeping this work in the\nsame format with its attached full Project Gutenberg™ License when\nyou share it without charge with others.\n\n1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern\nwhat you can do with this work. Copyright laws in most countries are\nin a constant state of change. If you are outside the United States,\ncheck the laws of your country in addition to the terms of this\nagreement before downloading, copying, displaying, performing,\ndistributing or creating derivative works based on this work or any\nother Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no\nrepresentations concerning the copyright status of any work in any\ncountry other than the United States.\n\n1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:\n\n1.E.1. The following sentence, with active links to, or other\nimmediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear\nprominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work\non which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the\nphrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,\nperformed, viewed, copied or distributed:\n\n    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most\n    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions\n    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms\n    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online\n    at www.gutenberg.org. If you\n    are not located in the United States, you will have to check the laws\n    of the country where you are located before using this eBook.\n  \n1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is\nderived from texts not protected by U.S. copyright law (does not\ncontain a notice indicating that it is posted with permission of the\ncopyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in\nthe United States without paying any fees or charges. If you are\nredistributing or providing access to a work with the phrase “Project\nGutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply\neither with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or\nobtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™\ntrademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.\n\n1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted\nwith the permission of the copyright holder, your use and distribution\nmust comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any\nadditional terms imposed by the copyright holder. Additional terms\nwill be linked to the Project Gutenberg™ License for all works\nposted with the permission of the copyright holder found at the\nbeginning of this work.\n\n1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™\nLicense terms from this work, or any files containing a part of this\nwork or any other work associated with Project Gutenberg™.\n\n1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this\nelectronic work, or any part of this electronic work, without\nprominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with\nactive links or immediate access to the full terms of the Project\nGutenberg™ License.\n\n1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,\ncompressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including\nany word processing or hypertext form. However, if you provide access\nto or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format\nother than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official\nversion posted on the official Project Gutenberg™ website\n(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense\nto the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means\nof obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain\nVanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the\nfull Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.\n\n1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,\nperforming, copying or distributing any Project Gutenberg™ works\nunless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.\n\n1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing\naccess to or distributing Project Gutenberg™ electronic works\nprovided that:\n\n    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from\n        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method\n        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed\n        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has\n        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project\n        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid\n        within 60 days following each date on which you prepare (or are\n        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty\n        payments should be clearly marked as such and sent to the Project\n        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in\n        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg\n        Literary Archive Foundation.”\n    \n    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies\n        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he\n        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™\n        License. You must require such a user to return or destroy all\n        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue\n        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™\n        works.\n    \n    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of\n        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the\n        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of\n        receipt of the work.\n    \n    • You comply with all other terms of this agreement for free\n        distribution of Project Gutenberg™ works.\n    \n\n1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project\nGutenberg™ electronic work or group of works on different terms than\nare set forth in this agreement, you must obtain permission in writing\nfrom the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of\nthe Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set\nforth in Section 3 below.\n\n1.F.\n\n1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable\neffort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread\nworks not protected by U.S. copyright law in creating the Project\nGutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™\nelectronic works, and the medium on which they may be stored, may\ncontain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate\nor corrupt data, transcription errors, a copyright or other\nintellectual property infringement, a defective or damaged disk or\nother medium, a computer virus, or computer codes that damage or\ncannot be read by your equipment.\n\n1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right\nof Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project\nGutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project\nGutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project\nGutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all\nliability to you for damages, costs and expenses, including legal\nfees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT\nLIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE\nPROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE\nTRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE\nLIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR\nINCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH\nDAMAGE.\n\n1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a\ndefect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can\nreceive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a\nwritten explanation to the person you received the work from. If you\nreceived the work on a physical medium, you must return the medium\nwith your written explanation. The person or entity that provided you\nwith the defective work may elect to provide a replacement copy in\nlieu of a refund. If you received the work electronically, the person\nor entity providing it to you may choose to give you a second\nopportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If\nthe second copy is also defective, you may demand a refund in writing\nwithout further opportunities to fix the problem.\n\n1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth\nin paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO\nOTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT\nLIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.\n\n1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied\nwarranties or the exclusion or limitation of certain types of\ndamages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement\nviolates the law of the state applicable to this agreement, the\nagreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or\nlimitation permitted by the applicable state law. The invalidity or\nunenforceability of any provision of this agreement shall not void the\nremaining provisions.\n\n1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the\ntrademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone\nproviding copies of Project Gutenberg™ electronic works in\naccordance with this agreement, and any volunteers associated with the\nproduction, promotion and distribution of Project Gutenberg™\nelectronic works, harmless from all liability, costs and expenses,\nincluding legal fees, that arise directly or indirectly from any of\nthe following which you do or cause to occur: (a) distribution of this\nor any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or\nadditions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any\nDefect you cause.\n\nSection 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™\n\nProject Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of\nelectronic works in formats readable by the widest variety of\ncomputers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It\nexists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations\nfrom people in all walks of life.\n\nVolunteers and financial support to provide volunteers with the\nassistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s\ngoals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will\nremain freely available for generations to come. In 2001, the Project\nGutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure\nand permanent future for Project Gutenberg™ and future\ngenerations. To learn more about the Project Gutenberg Literary\nArchive Foundation and how your efforts and donations can help, see\nSections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.\n\nSection 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation\n\nThe Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit\n501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the\nstate of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal\nRevenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification\nnumber is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary\nArchive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by\nU.S. federal laws and your state’s laws.\n\nThe Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,\nSalt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up\nto date contact information can be found at the Foundation’s website\nand official page at www.gutenberg.org/contact\n\nSection 4. Information about Donations to the Project Gutenberg\nLiterary Archive Foundation\n\nProject Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread\npublic support and donations to carry out its mission of\nincreasing the number of public domain and licensed works that can be\nfreely distributed in machine-readable form accessible by the widest\narray of equipment including outdated equipment. Many small donations\n($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt\nstatus with the IRS.\n\nThe Foundation is committed to complying with the laws regulating\ncharities and charitable donations in all 50 states of the United\nStates. Compliance requirements are not uniform and it takes a\nconsiderable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up\nwith these requirements. We do not solicit donations in locations\nwhere we have not received written confirmation of compliance. To SEND\nDONATIONS or determine the status of compliance for any particular state\nvisit www.gutenberg.org/donate.\n\nWhile we cannot and do not solicit contributions from states where we\nhave not met the solicitation requirements, we know of no prohibition\nagainst accepting unsolicited donations from donors in such states who\napproach us with offers to donate.\n\nInternational donations are gratefully accepted, but we cannot make\nany statements concerning tax treatment of donations received from\noutside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.\n\nPlease check the Project Gutenberg web pages for current donation\nmethods and addresses. Donations are accepted in a number of other\nways including checks, online payments and credit card donations. To\ndonate, please visit: www.gutenberg.org/donate.\n\nSection 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works\n\nProfessor Michael S. Hart was the originator of the Project\nGutenberg™ concept of a library of electronic works that could be\nfreely shared with anyone. For forty years, he produced and\ndistributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of\nvolunteer support.\n\nProject Gutenberg™ eBooks are often created from several printed\neditions, all of which are confirmed as not protected by copyright in\nthe U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not\nnecessarily keep eBooks in compliance with any particular paper\nedition.\n\nMost people start at our website which has the main PG search\nfacility: www.gutenberg.org.\n\nThis website includes information about Project Gutenberg™,\nincluding how to make donations to the Project Gutenberg Literary\nArchive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to\nsubscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.\n\n\n"]