[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fCdhgdnqyTb9-EAHKJ6eD9EbVER9RizR2fvwyNtTuLWE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":32,"aiDescription":33,"preamble":34,"content":35},3618,"Mitä on taide?","Tolstoi, Leo",1828,1910,"3618-tolstoi-leo-mita-on-taide","3618__Tolstoi_Leo__Mitä_on_taide",null,"muistelmat",[],[],"fi",1897,1898,43217,297798,false,76972,[23,24],"Arts -- Philosophy","Arts and morals",[26,27,28],"Art","Essays, Letters & Speeches","Philosophy & Ethics","\"Mitä on taide?\" by graf Leo Tolstoy is a philosophical treatise written in the late 19th century. It examines what art is, why it matters, and whom it should serve, sharply challenging the era’s worship of “beauty” and the prestige institutions of opera, ballet, museums, and criticism. The work pushes toward an ethical, socially grounded understanding of art rather than elite entertainment.  The opening of the work portrays a world saturated with arts coverage and lavishly funded cultural institutions, then contrasts this with the exhausting, demeaning labor behind a fashionable opera rehearsal—petty tyrannies, empty spectacle, and a trivial, artificial plot—while calling ballet’s erotic display immoral. From there it asks who benefits from such “art,” whether its vast costs are justified, and why criticism is so contradictory. It questions the common identification of art with “beauty,” noting how the term stretches absurdly to cooking, dress, and even smell and touch, and then surveys a cacophony of aesthetic theories (from Baumgarten and Winckelmann through Kant, Schiller, Fichte, Schelling, Hegel, Herbart, Schopenhauer, and others) to show their incompatibility and obscurity. The start thus sets up a rigorous inquiry by demonstrating that current definitions of art and beauty are confused, unstable, and ethically unmoored. (This is an automatically generated summary.)",[31],"Aalberg, Jalmari",184,"Esseeteos tarkastelee taiteen olemusta, tarkoitusta ja eettistä merkitystä yhteiskunnassa. Kirjoittaja arvostelee aikansa taideinstituutioita ja painottaa taiteen tehtävää välittää tunteita sekä yhdistää ihmisiä. Pohdinnat ulottuvat esteettisistä kysymyksistä aina taiteen tekemisen vaatimiin inhimillisiin uhreihin asti.","Leo Tolstoin 'Mitä on taide?' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3618. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MITÄ ON TAIDE?\n\nKirj.\n\nLeo Tolstoi\n\n\nTekijän luvalla suomentanut Jalmari A.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1898.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nTuskinpa on meidän aikana olemassa yhtään ainoata sanomalehteä, jossa\nei olisi erityistä osastoa teaatteria ja musiikkia varten. Melkeinpä\njokaisessa numerossa on kertomus jostakin taulukokoelmasta tahi\nerityisestä taulusta ja harvoinpa käteenne sattuu sanomalehteä, jossa\nei sitä paitsi löytyisi referaatteja uusista, juuri ilmestyneistä,\ntaidetta käsittelevistä kirjoista, runokokoelmista, kertomuksista ja\nromaaneista.\n\nTarkkaan ja kiireimmän kautta kerrotaan, että se ja se näyttelijätär\ntahi näyttelijä näytteli sen ja sen osan siinä ja siinä murhe- tai\nhuvinäytelmässä tahi oopperassa, ja miten hän osastaan suoriutui;\nkerrotaanpa vielä uuden kappaleen sisältökin, sen ansiot ja puutteet.\nSamallaisella tarkkuudella ja huolellisuudella kerrotaan myöskin, miten\nse taiteilija lauloi tahi soitti sen ja sen kappaleen, ja mitkä ovat\nuuden sävellyksen ansiot ja puutteet. Jokaisessa suuressa kaupungissa\non alituisesti yksi uusien taulujen näyttely, joiden ansioita ja\npuutteita arvostelijat ja taiteentuntijat mitä syvämielisimmissä\nkirjoituksissa selittelevät. Miltei jok'ainoa päivä tulee painosta\nuusia romaaneja, joko erityisinä kirjoina tahi aikakauskirjoissa,\nja sanomalehdet pitävät velvollisuutenaan antaa lukijoilleen tarkan\nselonteon näistä taiteen tuotteista.\n\nSiellä missä kansansivistykseen uhrataan ainoastaan sadas osa siitä,\nmitä tarvittaisi yleisen kansanopetuksen aikaansaamiseen, tuhlaa\nvaltio miljooneja akademiioihin, konservatoorioihin ja teaattereihin.\nJokaisessa suurkaupungissa rakennetaan äärettömän suuria rakennuksia\nmuseoita, konservatoorioita, dramaattisia kouluja ja konsertteja\nvarten. Satojatuhansia työmiehiä — salvumiehiä, muurareja, maalareja,\nnikkareja, räätälejä, peruukkimaakareja, kultaseppiä ja latojia —\nviettää koko elämänsä kovassa työssä ainoastaan taiteen vaatimusten\ntyydyttämiseksi. Lukuun ottamatta sotilasalaa löytyy tuskin yhtäkään\ninhimillisen toiminnan piiriä, joka nielisi niin paljon voimia kuin\njuuri tämä.\n\nMutta eipä siinä kyllin että äärettömän paljon voimia tuhlataan tällä\ntoiminta-alalla. Samoin kuin sodassa, uhrataan tässäkin suorastaan\nihmishenkiä: sadat tuhannet ihmiset uhraavat jo nuoruudesta asti\nkaikki voimansa oppiakseen nopeasti liikuttelemaan jalkojansa; toiset\ntaas oppiakseen nopeasti liikuttelemaan sormiansa ja valitsemaan\noikean soittimen koskettimen tahi kielen; kolmannet oppiakseen\nmaalaamaan ja piirustamaan mitä vaan näkevät; neljännet oppiakseen\nvääntämään minkä lauseen hyvänsä kaikkiin mahdollisiin muotoihin\nja löytämään jokaiselle sanalle loppusoinnun. Ja tällaiset, usein\nhyväsydämiset, viisaat ja hyödylliseen työhön kelvolliset ihmiset\nvilliintyvät näissä yksipuolisissa, tylsyttävissä harjoituksissa ja\ntulevat kykenemättömiksi ymmärtämään kaikkia elämän tosi-ilmiöitä,\nyksipuolisiksi ja täydellisesti tyytyväisiksi omaan erityisalaansa,\nvaikka eivät osaakkaan muuta kuin liikutella jalkojansa, kieltänsä tahi\nsormiansa.\n\nMutta eipä siinä kyllin. Olin kerran läsnä kun harjoiteltiin yhtä\ntavallisimmista, uusimmista oopperoista, joita näytellään kaikissa\nEuropan ja Amerikan teaattereissa.\n\nTulin ensimäisen näytöksen kestäessä. Päästäkseni saliin, täytyi minun\nkulkea kulissien välitse. Minua kuletettiin pimeitä käytäviä ja kujia\nmyöten äärettömän rakennuksen maakerroksessa, suurten koneiden ohi,\njoita tarvittiin valaistukseen ja dekoratsioonien muuttamiseen. Eroitin\npimeässä ja tomussa muutamia ihmisiä työntouhussa. Yksi työmiehistä\nharmain, laihoin kasvoin, likaisin ja hajallaan olevin sormin,\npuettuna likaiseen työmekkoon, nähtävästi jo väsyneenä ja johonkin\ntyytymättömänä, meni ohitseni, vihaisesti haukkuen toista. Noustuani\nylös pimeitä portaita, tulin näyttämölle, kulissien taakse. Kaatuneiden\ndekoratsioonien, esirippujen, jonkummoisten kankien ja ympyröiden\nkeskellä liikkui ja hyöri kymmeniä, kenties satojakin maalatuita,\nkoreisiin pukuihin puetuita miehiä ja naisia niin paljon kuin\nmahdollista paljastetuin ruumiin. He olivat laulajia, köörilaulajia\nja -laulajattaria sekä balettitanssijattaria, jotka odottivat\nvuoroansa. Saattajani vei minut näyttämön ja lautasillan ylitse, joka\nyhdisti näyttämön parterriin. Orkesterissa istui satakunta soittajaa\nvarustettuina kaikenlaatuisilla soittokoneilla. Korotetulla paikalla,\nkahden heijastuslampun välissä, istui johtaja pulpetin ääressä,\ntahtipuikko kädessä johtaen orkesteria, laulua ja yleensä koko oopperan\nkulkua.\n\nSaapuessani oli näytteleminen jo alkanut. Näyttämöllä nähtiin\nintialainen juhlakulkue, joka kuletti morsianta hänen uuteen kotiinsa.\nPaitsi omituisiin pukuihinsa puettuja miehiä ja naisia, juoksi ja hyöri\nnäyttämöllä kaksi herrasmiestä tavallisissa lyhyissä takeissa. Toinen\nheistä oli draamallisen osan järjestäjä, toinen taas, joka erinomaisen\nvikkelästi juoksi paikasta paikkaan pehmeissä jalkineissaan, — oli\ntanssinopettaja, joka kuukaudessa saa palkkaa enemmän kuin kymmenen\ntyömiestä vuodessa.\n\nNämät kolme päämiestä johtivat laulua ja orkesteria ja järjestivät\njuhlakulkueen, joka, kuten aina, oli muodostettu parittain.\n\nKaikki läksivät liikkeelle yhdestä paikasta ja kulettuaan kerran, pari\nnäyttämön ympäri, seisahtuivat. Kulkue ei tahtonut järjestyä; milloin\nintialaiset allebardineen läksivät liikkeelle liian myöhään, milloin\ntaas liian aikaseen. Välistä taas he kyllä läksivät aikanaan, mutta\nliian tiheässä joukossa, välistä taas asettuivat väärille paikoille\nnäyttämön syrjillä. Joka kerta kulkue pysäytettiin ja alettiin alusta.\nKulkue alkoi sillä, että eräs turkkilaiseksi puettu osanottaja,\nkummallisesti suutaan aukoen lauloi: \"Minä morsianta saa-aa-tan\".\nLaulettuaan tekee hän liikkeen kädellään, joka tietysti on paljastettu\nkainaloon asti. Kulkue alkaa, mutta silloin valtorni, säestäessään\nturkkilaisen laulua, soittaakin väärin. Johtaja vavahtaa kuten\nsuurestakin onnettomuudesta ja lyö tahtipuikolla pulpettiinsa. Kaikki\npysähtyy, johtaja kääntyy orkesteriin päin ja alkaa mitä raaimmilla\nsanoilla haukkua valtornia siitä, että tämä otti väärän nuotin. Ja\ntaas aletaan kaikki alusta. Taas sama: \"Minä morsianta saa-aa-tan\",\ntaas sama kädenliike viitan alla, taas asettuvat ympyrään samat parit,\njotka pehmeästi astuskellen kantavat allebardejaan olkapäillään,\ntoiset totisin, surullisin kasvoin, toiset puhellen keskenään ja\nhymyillen, ja alkavat laulaa. Kaikki kävi nähtävästi hyvin, mutta\nsiitä huolimatta kuuluu taas tahtipuikon kolkutus ja kärsivällä,\nvihaisella äänellä alkaa johtaja haukkua köörilaulajia: syynä oli se,\nett'eivät laulajat laulaessaan nostelleet käsiään muka innostuksen\nmerkiksi. \"Mitä, oletteko kuolleet siellä senkin lehmät, kun ette\nvoi liikuttaa itseänne?\" — Taas kaikki alusta asti, taas sama: \"Minä\nmorsianta saa-aa-tan\", ja taas laulavat köörilaulajat surullisin\nkasvoin tuon tuostakin nostellen käsiään. Mutta kaksi laulajatarta\npuhelevat keskenään — taasen tahtipuikon kolkutus. \"Keskustelemaanko\ntänne olette tulleetkin? Voitte kyllä kotonannekin juoruta, Te siellä\npunaisissa housuissa, tulkaa lähemmäksi. Katsokaa minuun. Alusta\". Taas\nsama: \"Minä morsianta saa-aa-tan\". Ja näin sitä jatkuu tunti, kaksi\ntahi kolme. Kokonaisuudessaan kestää tällainen harjoitus kuusi tuntia\nyhtä mittaa, Tahtipuikon kolkuttamisia, toistamisia, asettelemisia,\nlaulun, orkesterin, kulkueiden ja tanssien korjaamisia seuraa aina hyvä\njoukko haukkumasanoja. Sanoja sellaisia kuin: \"aasit, tyhmyrit, siat\",\njotka olivat tarkoitetut soittajille ja laulajille, kuulin tunnin\nkuluessa ainakin neljäkymmentä kertaa. Ja onneton, ruumiillisesti ja\nsiveellisesti raadeltu ihminen, huilunsoittaja, valtorni tai laulaja,\njolle haukkumasanat ovat aijotut, on vaiti ja nöyrästi tekee, mitä\nkäsketään: toistaa 20 kertaa \"Minä morsianta saa-aa-tan\", ja 20\nkertaa laulaa saman lauseen ja uudestaan ja yhä uudestaan kävelee\nmäärätyn kierroksen keltaisissa jalkineissaan ja allebardi olallaan.\nJohtaja tietää että nuo ihmiset ovat jo niin raadellut, etteivät enään\nkelpaa mihinkään muuhun kuin puhaltamaan ja marssimaan allebardineen\nkeltaisissa kengissä, mutta että he sen ohessa ovat tottuneet komeaan\nelämään ja että he kärsivät kaikkea, kunhan vaan saavat jatkaa vanhaa\nelämätään, — ja sentähden hän levollisesti laskettelee raakuuksiaan,\nsitä enemmän, kun on itse kuullut niitä Pariisissa ja pienissäkin,\nkun tietää että paraimmat johtajat tekevät samoin, että se on suurten\ntaiteilijain musikaalinen traditsiooni, jotka ovat niin kokonaan\nantautuneet taiteensa palvelukseen, ettei heillä ole aikaa ajatella\ntoisten tunteita.\n\nHarvoin saa nähdä vastenmielisempää näkyä. Olen kuullut, miten\ntavarain lossauksessa toinen työmies haukkuu toista siitä, ettei\ntämä kannattanut hänen päälleen työntyvää painoa, tahi miten\nheinänkorjuussa kylänvanhin haukkuu työmiestä siitä, ettei tämä osaa\nheinäsuovaa hajottaa, ja työmies vaikenee Onhan tämäkin ilkeätä kuulla,\nmutta vastenmielistä tunnetta lievittää tässä tieto siitä, että on\nedes tärkeästä tarpeellisesta työstä kysymys, että erehdys, josta\npäällysmies haukkuu työmiestä, voi turmella tarpeellisen työn.\n\nMutta minkätähden ja kenen vuoksi tässä oikeastaan puuhataan? On\ntosin mahdollista, että musiikinjohtajakin, kuten äskeinen työmies, on\nvaivaantunut ja hermostunut; hän näyttää todellakin sitä olevan, mutta\nkuka häntä käskee vaivaamaan itseänsä? Ja minkälaisen asian vuoksi hän\nsitten vaivaa itseänsä? Ooppera, jota harjoiteltiin, oli yksi kaikkein\ntavallisimmista niiden mielestä, jotka sellaisiin ovat tottuneet,\nmutta samalla mitä suurinta tyhmyyttä: intialaisruhtinas tahtoo mennä\nnaimisiin, hänelle tuodaan morsian, hän pukeutuu laulajaksi, morsian\nrakastuu luultuun laulajaan ja joutuu epätoivoon, mutta saa sittemmin\nkuulla että laulaja onkin itse ruhtinas, ja kaikki ovat tyytyväisiä.\n\nSelvää on, ettei sellaisia intialaisia milloinkaan ole ollut eikä ole\nvoinutkaan olla olemassa — että oopperan henkilöt ovat yhtä vähän\nintialaisia kuin muitakaan ihmisiä, että koko sisällön ansio on\nsiinä, että se on muiden oopperojen kaltainen. Yhtä epäilemätöntä on,\nettei missään muualla kuin teaatterissa puhuta sillä tavoin — seisoen\nmäärätyn välimatkan päässä, määrätyillä käden liikkeillä tunteita\nilmaista, eikä kävellä parittain, tohdeleissa ja allebardit olalla,\nettei milloinkaan sillä tavoin suututa eikä hellytä, sillä tavoin\nnaureta eikä itketä, ja ettei ketään maailmassa mokomat näytelmät voi\nliikuttaa.\n\nTahtomattaan tulee tehneeksi itselleen kysymyksen: ketä varten tätä\npuuhaa ja vaivaa oikeastaan nähdään? Ketä se voi miellyttää? Jos\noopperassa välistä onkin kauniita paikkoja, joita olisi mieluista\nkuulla, niin voisihan niitä laulaa muutenkin, ilman naurettavia pukuja,\nkulkueita ja kädenliikkeitä. Baletti taas, jossa puolialastomat\nnaiset tekevät hekumallisia liikkeitään, kietoutuvat kaikenlaisiksi\naistillisiksi ryhmiksi, on suorastaan epäsiveellistä. Mahdotonta\non ymmärtää, mitä tällä kaikella tarkoitetaan. Sivistyneelle\nihmiselle on se sietämätöntä, varsinaiselle työmiehelle taas\nkäsittämätöntä. Mahdollisesti voi se miellyttää niitä, jotka tahtovat\nseurata herrastapoja, mutta jotka eivät vielä ole kyllästyneet\nherrashuvituksiin, epäsiveellisiä käsityöläisiä, jotka tahtovat näyttää\nolevansa sivistyneitä ja nuoria lakeijoita.\n\nJa kaikkea tätä hirveätä tyhmyyttä valmistellaan ja harjoitellaan\nkauheassa touhussa, ei edes iloisesti, vapaasta tahdosta, vaan kiukulla\nja petomaisella julmuudella.\n\nSanotaan, että sitä tehdään taiteen vuoksi, ja että taide on sangen\ntärkeä asia. Mutta onkohan se todellakin taidetta ja onkohan taide\nitse niin tärkeätä, että sille täytyy tehdä sellaisia uhrauksia? Tämä\nkysymys on erittäin tärkeä sentähden, että taide, jolle uhrataan\nmiljoonien ihmisten työ ja voima, vieläpä ihmishenkiäkin, ja joka\nhävittää ihmisistä lähimmäisen rakkauden, tulee päivä päivältä\nihmisille yhä epäselvemmäksi ja epämääräisemmäksi.\n\nKritiikki, josta taiteenihailijat ennen saivat tukea\ntaidearvosteluilleen, on viime aikoina käynyt niin erilaiseksi ja\nristiriitaiseksi, että jos taiteen alalta suljetaan pois kaikki, jolle\neri kouluihin kuuluvat kriitikot itse eivät myönnä taiteen arvoa, niin\ntaiteeseen ei jää jälelle yhtään mitään.\n\nKuten eri suuntiin kuuluvat teoloogit, samoin myöskin eri koulujen\ntaiteilijat, ovat mitä jyrkimmässä ristiriidassa toisiinsa. Joka\ntaiteen alalla muodostuu eri suuntia, jotka eivät voi hyväksyä\ntoisiaan: niinpä runouden alalla vanhat romantikot eivät voi kärsiä\nparnasseja ja dekadenteja; parnassit taas puolestaan eivät hyväksy\nromantikkoja eikä dekadenteja; dekadentit taas ovat kieltävällä\nkannalla kaikkiin edeltäjiinsä ja symbolisteihin; symbolistit\nkaikkiin edeltäjiinsä ja maageihin ja maagit kaikkiin edeltäjiinsä;\nromaanin alalla sama ilmiö: naturalistit, psykoloogit, naturistit\neivät mitenkään voi sopia keskenänsä. Sama on asianlaita draaman,\nmaalaustaiteen ja musiikin alalla. Siis taide, joka nielee niin\nsuunnattoman paljon työtä ja voimia, vieläpä ihmishenkiäkin, ja\njoka hävittää lähimmäisenrakkauden, ei ainoastaan ole epäselvää ja\nepämääräistä, vaan käsitetään niin eri tavalla, että on vaikeata\nsanoa, mitä oikeastaan taiteella ymmärretään ja erittäinkin hyvällä,\nhyödyllisellä taiteella, sellaisella, jolle voi todella uhrata niin\npaljon kuin sille nykyään uhrataan.\n\n\n\n\nII.\n\n\nJokaista balettia, sirkusta, oopperaa, operettia, näyttelyä, taulua,\nkonserttia, kirjaa varten tarvitaan ääretöntä työtä, tuhansien ihmisten\nahkeraa toimintaa, jotka useinkin vastoin tahtoansa ovat pakoitetut\ntekemään murhaavaa, lannistavaa työtä. Sillä taiteilijat itse eivät\ntee lähimainkaan kaikkea. He tarvitsevat muiden apua ei ainoastaan\ntaidetuotantoonsa vaan myöskin useimmiten sangen komeaan elämäänsä. Sen\nsaavat he joko maksuna tuotteistaan rikkailta ihmisiltä tahi apurahoina\nvaltiolta, joka tuhlaa miljoonia teaattereihin, konservatoorioihin ja\nakademiioihin. Nämät kootaan kansan taskuista, joka ei milloinkaan\nkäytä hyväkseen taiteen tarjoamia esteettisiä nautintoja.\n\nToinen oli asianlaita muinaisina aikoina, samoin kuin vielä tämän\nvuosisadan alkupuolella meidänkin maassamme, jolloin vielä löytyi orjia\nja yleinen mielipide piti oikeana sen, että toisia ihmisiä pakoitettiin\npalvelemaan toisia, elämään toisten huviksi, mutta meidän aikanamme,\njolloin kaikilla on ainakin hämärä tunne ihmisten yhdenvertaisuudesta,\nei ketään voi pakottaa vastoin tahtoansa tekemään työtä ja uhraamaan\nvaroja taiteen hyväksi, jollei ole aivan selvillä kysymys siitä, onko\ntodellakin taide niin hyvä ja tärkeä asia, että se kannattaa tämän\nvaivannäön.\n\nOnhan mahdollista, että taide, jonka hyväksi uhrataan niin äärettömän\npaljon työtä jopa ihmishenkiäkin, ja joka sitäpaitsi voi tuoda mukanaan\nsiveettömyyttäkin, ei ole hyödyllistä, vaan päinvastoin vahingollista.\n\nJa sentähden sen yleisön vuoksi, jonka keskuudessa taidetuotteet\nsyntyvät, ja joka sitä kannattaa, täytyy saada selville, onko kaikki se\ntaidetta, joka sillä nimellä kulkee, ja onko kaikki taide hyödyllistä\nja hyvää — luulo, joka on yleinen meidän yleisössämme — ja jos se taas\non hyvää, niin onko se tärkeätä, kannattaako se niitä suuria uhrauksia,\njoita sen hyväksi vaaditaan. Ja vielä tärkeämpi on tämä tieto\njokaiselle tunnolliselle taiteilijalle, jotta hän voisi olla vakuutettu\nsiitä, että kaikissa, mitä hän tekee, on edes jonkummoista ajatusta,\nettei se ole ainoastaan sen pienen ihmisjoukon valheellista innostusta,\njonka keskuudessa hän elää, jotta hän ei muodostaisi itselleen\nvalheellista vakaumusta siitä, että hän todellakin tekee hyvää ja että\nse, jonka hän ottaa toisilta useinkin komean elämänsä kannattamiseksi,\ntulee palkituksi hänen taiteenpa tuotteilla. Sentähden on vastauksilla\nnäihin kysymyksiin erittäinkin meidän aikanamme suuri merkitys.\n\nMitä on sitten taide, jota pidetään niin tärkeänä, jopa\nvälttämättömänäkin ihmiskunnalle, että sille voi uhrata niin paljon, ei\nainoastaan vaivaa ja ihmishenkiä, vaan myöskin hyvettä?\n\nMitä on taide? — Mitäkö on taide? Taidettahan on — rakennustaide,\nkuvanveisto, maalaustaide, musiikki, runous kaikissa sen eri muodoissa,\nvastaa tavallinen ihminen, taiteen ihailija, jopa itse taiteilijakin,\nedellyttäen, että kysymyksessä oleva asia on päivänselvä ja että\nkaikki samalla tavalla sen käsittävät. Mutta, vastaatte te, onhan\nyksinkertaisiakin rakennuksia, jotka eivät suinkaan voi olla taiteen\ntuotteita, ja sitäpaitsi useat rakennukset, joiden pitäisi olla\nrakennetut taiteen vaatimusten mukaan, ovat epäonnistuneita ja rumia,\neivätkä sentähden mitenkään voi olla taideteoksia. Mikä on sitten\ntaideluoman tunnusmerkki?\n\nSama on asian laita kuvanveiston, musiikin ja runoudenkin\nalalla. Taide kaikissa muodoissaan rajoittuu toiselta puolen\nkäytännöllisesti hyödylliseen, toiselta puolen taas epäonnistuneisiin\ntaideteoskokeisiin. Miten on eroitettava taide näistä viimeksi\nmainituista? Tavallinen sivistynyt ihminen, joka ei ole erityisesti\ntutkinut estetiikkaa, ei epäile vastata tähänkään kysymykseen. Hänen\nmielestään se on jo kauan sitten ratkaistu ja kaikille tunnettu asia.\n\n\"Taide on sellaista toimintaa, joka saattaa ilmi kauneuden\", — vastaa\nsellainen tavallinen ihminen.\n\n\"Mutta jos taide on sellaista toimintaa, niin onko sitten baletti ja\noperetti myöskin taidetta, — kysytte te.\n\n\"Tietysti, — vastaa hän tosin vähän epäillen. — Hyvä baletti ja sulava\noperetti ovat myöskin taidetta siinä määrässä kuin ne voivat tuoda\nesiin kauneutta.\"\n\nJos jätätte kysymättä, missä suhteessa sulava baletti ja hyvä operetti\neroavat huonosta — kysymys, johon olisi kovin vaikeata vastata — ja\npyydätte vastausta siihen, voiko tunnustaa taiteeksi vaatettajan ja\nperuukkimaakarin toimintaa, joka kaunistaa baletti- ja operettinaisten\nvartaloja ja kasvoja, tahi räätäli Wortin tahi kokin toiminnan\ntuotteita, niin hän useimmiten kieltää räätälin, peruukkimaakarin,\nvaatettajan ja kokin toiminnalta kaiken taiteellisen arvon. Mutta siinä\ntavallinen ihminen erehtyy sentähden, ettei hän ole spesialisti, eikä\nole tutkinut estetiikkaa. Jos hän olisi sitä tutkinut, niin hän olisi\nlukenut kuuluisan Rénan'in kirjassa Marc Auréle, että räätälinkin\ntoiminta on taidetta, ja että ne ihmiset, jotka naispuvussa eivät näe\nkorkeinta taidetta, ovat sangen rajoitettuja järkensä puolesta ja\ntylsiä, \"C’est le grand art\", sanoo hän. Sitä paitsi olisi hän saanut\ntietää, että useissa estetiikoissa, kuten esim. oppineen professorin\nKralik'in kirjassa \"Weltschönheit, Versuch einer allgemeinen Aesthetik\"\nja Guyot’in \"Les problemes de l'estetique\" taiteen luokkaan luetaan ei\nainoastaan vaatetustaide, vaan myöskin makuaistin- ja tuntoaistintaide.\n\n\"Es folgt nun ein Fünfblatt von Künsten, die der subjectiven\nSinnlichkeit entkeimen\" (seuraa sitten viisi eri taidetta, joiden\nperustuksena on subjektiivinen aistillisuus.). \"Sie sind die\nästhetische Behandlung der fünf Sinne\".\n\nNämät viisi taidetta ovat seuraavat:\n\n Die Kunst des Geschmacksinns ... makuaistintaide. Die Kunst des\n Geruchsinns ...... haistinaistintaide. Die Kunst des Tastsinns\n ........ tuntoaistintaide. Die Kunst des Gehörsinns .......\n kuuloaistintaide. Die Kunst des Gesichtsinns ..... näköaistintaide.\n\nEnsimäisestä, makuaistintaiteesta, sanotaan seuraavaa: \"Man hält zwar\ngewöhnlich nur zwei oder höchstens drei Sinne für würdig, den Stoff\nkünstlerischer Behandlung abzugeben, aber ich glaube nur mit bedingtem\nRechte. Ich will kein allzu grosses Gewicht darauf legen, dass der\ngemeine Sprachgebrauch manch andere Künste, wie zum Beispiel die\nKochkunst kennt\". (Tavallisesti pidetään ainoastaan kahta, korkeintaan\nkolmea aistia mahdollisina olemaan taiteellisen käsittelyn esineinä.\nSellainen käsitys on minun mielestäni oikea ainoastaan ehdollisesti. En\ntahdo panna aivan suurta painoa siihen, että jokapäiväisessä puheessa\npuhutaan monesta muustakin taiteesta, esim. keittotaiteesta).\n\nEdelleen:\n\n\"Und es ist doch gewiss eine ästhetisehe Leistung, wenn es der\nKochkunst gelingt aus einem thierischen Kadaver einen Gegenstand des\nGeschmacks in jedem Sinne zu machen. Der Grundsats der Kunst des\nGeschmacksinns (die weiter ist als die sogenannte Kochkunst) ist also\ndieser: Es soll alles Geniessbare als Sinnbild einer Idee behandelt\nwerden und in jedesmaligem Einklang zur auszudrückenden Idee\". (Ja\nkuitenkin täytyy myöntää keittotaidon olevan esteettistä tuotantoa, jos\nsille onnistuu eläinruumiista valmistaa kaikissa suhteissa maukkaan\nruuan.) Makuaistintaiteen (joka on laajempi käsite kuin äskenmainittu\nkeittotaide) perustuksena on siis pidettävä seuraavaa: Kaikki\nnautittava on jonkun aatteen kuva ja sopusoinnussa ilmaistavan aatteen\nkanssa.\n\nTekijä, samoin kuin Renankin, sanoo löytyvän erityisen vaatetustaiteen\ny.m.\n\nSama mielipide on myöskin ranskalaisella esteettikolla Guyott'illa,\njota muutamat meidän aikamme kirjailijat pitävät hyvin etevänä\nalallaan. Kirjassaan \"Les problèmes de l'esthétique\" vakuuttaa hän,\nettä kosketuksen; maun ja hajun tunteet voivat antaa esteettistä\nnautintoa:\n\n\"Si la couleur manque au toucher, il nous fournit en revanche une\nnation, que l'oeil seul ne peut nous donner et qui a une valeur\nesthétique considérable: celle du doux, du soyeux, du poli. Ce qui\ncaractérise la beauté du velours, c'est la douceur au toucheur non\nmoins que son brillant. Dans l'idée, que nons nous faisons de la beauté\nd'une femme, la velouté de sa peau entre comme élément essentiel\".\n\n\"Chacun de nous probablement avec un peu d'attention se rappellera\ndes jouissances du goût, qui ont'eté de véritables jouissances\nesthétiques\". (Koskettamisen avulla emme tosin voi havaita värejä,\nmutta sen sijaan tarjoaa se meille sellaista, jota silmin emme voi\nnähdä, nimittäin sileyden, pehmeyden tunteen. Sametti on kaunista\npehmeytensä ja loistonsa tähden. Kun me kuvittelemme mielessämme\nkaunista naista, niin me ennen kaikkia pidämme arvossa hänen ihonsa\nsamettimaista hienoutta. Varmaankin jokainen meistä voi helposti\nmuistaa mauntunteita, jotka ovat antaneet esteettistä nautintoa).\n\nJa hän kertoo, miten vuorilla juomansa maitolasi antoi hänelle\nesteettistä nautintoa.\n\nTaiteen käsite, kauneuden ilmaiseminen, ei siis ole niinkään\nyksinkertainen kuin näyttää, erittäinkin nykyään, jolloin tähän\nkauneuden käsitteeseen luetaan sisältyväksi myöskin kosketuksen, maun\nja hajun tunteet.\n\nMutta tavallinen ihminen ei tiedä tahi ei tahdo tietää siitä. Hän on\nvarmasti vakuutettu siitä, että kaikki taidetta koskevat kysymykset voi\nsangen helposti ratkaista määräämällä taiteen sisällöksi kauneuden.\n\nMutta mitä on sitten kauneus, joka hänen mielestään on pidettävä\ntaiteen sisältönä? Miten on se määriteltävä?\n\nTavallista on, että mitä huonommin kieli kykenee ilmaisemaan jotakin\nkäsitettä jollakin sanalla, sitä suuremmalla itsetietoisuudella\nkäyttävät ihmiset tätä sanaa. Onhan muka se, jota sanalla ymmärretään,\nniin selvää ja yksinkertaista, ettei kannata edes puhua siitä, mitä\nse oikeastaan merkitsee. Oletetaan että se, jota ymmärretään sanalla\n\"kauneus\", on kaikille tiettyä. Mutta tällainen olettaminen on\nperusteeton, sillä huolimatta siitä, että 150 vuoden kuluessa, vuodesta\n1750 — jolloin Baumgarten laski estetiikan perustukset, — oppineimmat\nja syvämietteisimmät miehet ovat kirjoittaneet tukuttain kirjoja tästä\naineesta, kysymys siitä, mitä kauneus oikeastaan on, yhä vielä on\navonaisena ja jokaisessa uudessa esteettisessä teoksessa vastataan\nsiihen eri tavalla. Niiden esteettisten kirjojen joukossa, jotka\nviimeksi olen lukenut, on huomattava Julius Mithalterin jokseenkin hyvä\nteos Rätsel des Schönen (kauneuden arvoitus). Kirjan nimi täydellisen\nselvästi osoittaa, millä kannalla kysymys kauneuden olemuksesta on.\nKauneus on jäänyt arvoitukseksi huolimatta siitä, että oppineet 150\nvuoden kuluessa ovat koettaneet sitä selvittää. Saksalaiset ratkaisevat\ntämän arvoituksen omalla tavallaan, tosin sadoilla eri vivahduksilla.\nFysioloogiesteettikot, erittäinkin Spencer Grant-Allenin kouluun\nkuuluvat englantilaiset, niinikään omalla tavallaan; ranskalaiset\neklektikot ja Guyot'n ja Tainen oppilaat samoin, ja kaikki nämät\ntuntevat kaikki edelliset ratkaisemistavat, Baumgartenin, Kantin,\nSchelling'in, Schillerin, Fichten, Winkelmannin, Lessingin, Hegelin,\nSchopenhauerin, Hartmannin, Schasslerin, Cousin'in, Levéque’n y.m.\n\nMitä on sitten oikeastaan tuo kummallinen kauneuden käsite, joka on\nniin selvä niiden mielestä, jotka eivät ajattele mitä puhuvat, ja jonka\nmäärittelemisen suhteen eri kansallisuuksiin ja suuntiin kuuluvat\nfilosoofit puolentoista sadan vuoden kuluessa eivät ole voineet tulla\nyksimieliseen päätökseen? Mitä on kauneuden käsite, jolle vallalla\noleva oppi taiteesta on perustettu? Sanalla kauneus venäjänkielessä\nymmärretään ainoastaan sitä, joka miellyttää silmää. Viime aikoina\non tosin alettu puhua myöskin \"epäkauniista teosta\", \"kauniista\nmusiikista\", mutta se ei ole venäjänkielen luonteen mukaista.\n\nVenäläinen rahvaanmies, joka ei osaa vieraita kieliä, ei ymmärrä\nteitä, kun sanotte, että se joka antaa toiselle vaatetuksen tahi muuta\nsentapaista, tekee \"kauniisti\", tahi että se, joka toista pettää,\nmenettelee \"epäkauniisti\", tahi että laulu on \"kaunis\". Venäjänkielen\nmukaan voi teko olla joko hyvä tai paha; musiikki voi olla mieluista\ntai epämieluista, mutta kaunista tai epäkaunista se ei koskaan voi olla.\n\nKaunis voi olla ihminen, hevonen, talo, näköala, liike, mutta teoista,\najatuksista, luonteesta, musiikista, jos ne meitä miellyttävät, me\nvoimme sanoa, että ne ovat hyviä, jos taas ne eivät meitä miellytä,\nettä ne ovat huonoja; kauniin voimme sanoa olevan ainoastaan sen,\njoka miellyttää silmää. Siten siis \"hyvän\" käsite sisältää myöskin\n\"kauneuden\" käsitteen, vaan ei päinvastoin; \"kauneuden\" käsite ei\nsisällä \"hyvän\" käsitettä. Jos me sanomme jostakin esineestä, joka\nulkomuotonsa puolesta meitä miellyttää, että se on \"hyvä\", niin sillä\nme lausumme, että se myöskin on kaunis meidän mielestämme, mutta jos me\nnimitämme sitä \"kauniiksi\", niin se ei merkitse, että esine myöskin on\nhyvä.\n\nTämä merkitys on venäjänkielen — siis venäjänkansan ajatustavan mukaan,\nsanoilla ja käsitteillä kaunis ja hyvä.\n\nSamoin kaikissa europalaisissa kielissä, niiden kansojen kielissä,\njoiden keskuudessa kauneutta pidetään taiteen olemuksena, sana \"beau\",\n\"schön\", \"beautiful\", \"bello\" oikeastaan merkitsevät muodon kauneutta,\nmutta niillä on sittemmin alettu ilmaisemaan myöskin hyvyyttä, ovat\nsaaneet saman merkityksen kuin sana — hyvä.\n\nSentähden näissä kielissä jo aivan yleisesti käytetään lauseparsia:\n\"belle âme\", \"schöne Gedanken\", \"beautiful deed\". Muotokauneuden\nilmaisemiseen näiltä kieliltä taas puuttuu vastaavaa sanaa, ja ovat\nsentähden pakoitetut käyttämään sanayhdistystä: \"beau pour la forme\"\nj.n.e.\n\nJos otamme selvää siitä merkityksestä, joka sanoilla — \"kauneus\",\n\"kaunis\" on meidän kielessämme, samoin kuin kaikissa vanhoissa\nkielissä, myöskin europalaisissa, joissa jo on vakaantunut esteettinen\nteoriia, niin huomaamme, että sanalle \"kauneus\" on sittemmin annettu\ntoinen merkitys — nimittäin hyvän merkitys.\n\nMerkillistä on, että siitä asti kun me, venäläiset, yhä enemmän ja\nenemmän olemme alkaneet omistaa europalaisen katsantokannan taiteen\nsuhteen, myöskin meidän kielessämme on huomattavana sama ilmiö, joten\njo nykyään aivan yleisesti ja epäilemättä puhutaan ja kirjoitetaan\nkauniista musiikista ja epäkauniista teoista, vieläpä ajatuksistakin,\njota vastoin vielä 40 vuotta sitten, minun nuoruudessani, lauseparsia\n— \"kaunis musiikki\" ja \"epäkauniit teot\" ei milloinkaan käytetty eikä\nniitä kukaan olisi ymmärtänytkään. Nähtävästi tämä uusi merkitys,\njonka europalainen tiede on antanut sanalle kaunis, alkaa yhä enemmän\nvakaantua myöskin venäläisessä yleisössä.\n\nMikä on sitten tämä merkitys? Mitä on kauneus, miten käsittävät sen\neuropalaiset kansat?\n\nVoidakseni vastata tähän kysymykseen siteeraan tässä osan niistä\nkauneuden määrityksistä, jotka enimmän pistävät silmään nykyaikaisissa\nestetiikoissa. Pyydän lukijan kärsivällisyydellä lukemaan nämät\nsitaatit, tahi, mikä olisi vielä parempi, jonkun tieteellisen\nestetiikan. Jättäen huomioonottamatta saksalaiset laveat estetiikat,\nehdottaisin saksalaisen Kralikin, englantilaisen Knight'in tahi\nranskalaisen Levéque'n kirjoja tästä aineesta.\n\nJonkun tieteellisen estetiikan lukeminen on välttämätön sentähden, että\njokainen itse voisi saada käsityksen mielipiteitten erilaisuudesta ja\nniiden tavattomasta epäselvyydestä, eikä tarvitsisi sokeasti luottaa\ntoisen sanaan.\n\nNiinpä sanoo saksalainen Schassler kuuluisan, lavean ja seikkaperäisen\nestetiikkansa esipuheessa kaikista esteettisistä tutkimuksista\nseuraavaa:\n\n\"Tuskin millään filosoofisten tieteiden alalla, sanoo hän, voi\ntavata niin raakoja tutkimus- ja esittämistapoja kuin estetiikan\nalalla. Toiselta puolen on huomattavana sisällyksettömiä korulauseita\nja mitä yksipuolisinta pintapuolisuutta; toiselta puolen taas,\ntutkimuksen kieltämättömän syvyyden ja sisällön rikkauden ohella,\nfilosoofisen terminologiian kankeus, joka pukee yksinkertaisimmatkin\nasiat abstraktiseen pukuun, ikäänkuin tehdäkseen ne siten systeemiin\nkelpaaviksi, ja näiden kahden tutkimis- ja esittämistavan välillä\nkolmas, joka ikäänkuin liittää ne toisiinsa, eklektismi, joka\nkeikailee, milloin koreimmalla kaunopuheisuudella, milloin taas\npedanttimaisella tieteellisyydellä... Sellaista esittämistapaa,\njoka olisi vapaa ainakin jostain näistä puutteista, olisi todella\nkonkreettista, ja joka asiallisen sisällön ohella lausuisi sen\nselvällä, populaarilla, filosoofisella kielellä, ei missään tapaa\nharvemmin kuin estetiikan alalla.\" [Schassler: Kritische Geschichte der\nAesthetik, 1872, I, p. XIII.]\n\nKannattaa lukea koko tämän Schasslerin kirjan, jotta tulisi\nvakuutetuksi hänen mielipiteensä oikeudesta.\n\n\"Il n'y a pas de science, — puhuu samasta aineesta ranskalainen\nkirjailija Veron erinomaisen hyvin kirjoitetun estetiikkansa\nesipuheessa, — qui ait été de plus, que l'esthétique, livrée aux\nrêveries des métaphysiciens. Depuis Platon jusqu'aux doctrines\nofficielles de nos jours, on a fait de l'art je ne sais quel amalgame\nde fantaisies quintessenciées et de mystères transcendentaux, qui\ntrouvent leur expression suprème dans la coneeption absolue du beau\nideal prototype immuable et divin des choses reélles\". [Veron.\nL'esthétique, 1878, p. V.] (Enemmän kuin mikään muu tiede on estetiikka\nollut metafyysikkojen unelmien esineenä. Platosta aina meidän\naikoihimme asti on estetiikka antanut sopivaa aihetta kaikenlaisten\nmielihoureiden ja transhendentaalisten mysteerioiden muodostamiselle,\njotka kaikki koettavat löytää absoluuttista kauneuden ihannetta —\nreaalisten kappalten ikuista ja jumalallista peruskuvaa).\n\nTämä mielipide on aivan oikea. Siitä voi lukija tulla vakuutetuksi, jos\nottaa vaivakseen lukea ne kauneuden määritykset, jotka olen koonnut\netevimpien esteettikojen teoksista.\n\nEn siteeraa muinaisten kirjailijain: Sokrateen, Platon, Aristoteleen\nja Plotinuksen mielipiteitä kauniista, sentähden että heillä ei\noikeastaan ollut sellaista, hyvyydestä eroavaa, käsitystä kauneudesta,\njoka on nykyaikaisen estetiikan perustuksena. Nykyaikaiset esteettikot\nverratessaan muinaisten kirjailijain mielipiteitä kauneudesta\nnykyaikaisiin, antavat vanhojen kirjailijoiden sanoille merkityksen,\njota niillä ei ole (katso Bénard'in erinomaista kirjaa — \"L'esthétique\nd'Aristote\" ja Walter’in \"Geschichte der Aesthetik im Altertum\").\n\n\n\n\nIII.\n\n\nAlan estetiikan perustajasta Baumgartenista (1714 —1762).\n\nBaumgartenin mukaan [katso Schasslerin ylemp. mainittua teosta, siv.\n361] on loogillisen tiedon objekti — _totuus_, esteettisen taas —\n_kauneus._ Kauneus on absoluuttinen ja tunnetaan tunteen avulla. Totuus\non myöskin absoluuttinen, mutta se saadaan selville järjen avulla.\nSamoin on hyve absoluuttinen ja saavutetaan siveellisen tahdon avulla.\n\nKauneuden määrää, Baumgartenin mukaan, sopusointuisuus, s.o. osien\nvastaavaisuus toisiinsa ja kokonaisuuteen. Itse kauneuden tarkoitus\ntaas on herättää mieltymystä ja halua (Wohlgefallen und Erregung eines\nVerlangens) — mielipide, joka Kantin mielestä on sula vastakohta\nkauneuden pääominaisuudelle ja tunnusmerkeille.\n\nBaumgartenin mielestä ilmenee kauneus korkeimmassa muodossaan\nluonnossa, ja sentähden on taiteen päätehtäväksi katsottava\nluonnon mukaileminen (tämäkin on jyrkässä ristiriidassa myöhempien\nesteettikojen mielipiteiden kanssa).\n\nJättäen huomioonottamatta vähemmän huomattavat Baumgartenin oppilaat:\nMeyer'in, Eschenburg'in, Eberhardt'in, jotka ainoastaan jossain määrin\novat muuntaneet opettajansa mielipiteitä, erottaen mieluisen kauniista,\nsiteeraan niiden kirjailijain kauneuden määritykset, jotka kokonaan\neroavat Baumgartenin mielipiteistä. Nämät kirjailijat olivat: Schütz,\nSulzer, Mendelssohn ja Moritz. Heidän mielestään on taiteen päämääränä\nhyvyys eikä kauneus. Niinpä sanoo Sulzer (1720 —1779), että kauniiksi\non tunnustettava ainoastaan se, joka on hyvää. Sulzerin mukaan koko\nihmiselämän päämääränä tulee olla yhteiskunnan paras. Se saavutetaan\nsiveystunteen kehittämisen kautta, ja saman päämäärän tulee olla\nmyöskin taiteella. Kaunista on se, joka herättää ja kasvattaa tällaisen\ntunteen.\n\nMelkein samoin ymmärtää kauneuden myöskin Mendelssohn (1729—1786).\nHänen mielestään on taide kauneuden hämärän tunteen kehittämistä\ntodelliseksi ja hyväksi. Taiteen päämaali taas on siveellinen\ntäydellisyys. Tähän suuntaan kuuluvien esteettikojen mielestä on\nkauneuden ideaalina pidettävä kaunista sielua kauniissa ruumiissa.\nNämät esteettikot hylkäävät siis kokonaan täydellisen (absoluuttisen)\njakamisen sen kolmeen muotoon: totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen.\nKauneus sulautuu yhteen hyvyyden ja totuuden kanssa.\n\nMutta tätä käsitystä kauneudesta eivät kannata myöhemmät esteettikot.\nWinkelmann esiintyy oppeineen, jotka ovat täydellisessä ristiriidassa\nnäiden mieli piteiden kanssa. Mitä pontevimmin eroittaa hän taiteen\ntehtävän hyvän saavuttamispyrinnöistä ja pitää kauneuden sisältönä\nainoastaan ulkonaista, plastillista kauneutta, Samaa mieltä olivat\nsittemmin Lessing ja Göthe.\n\nKuuluisassa teoksessaan väittää Winkelmann (1717 —1767), että kauneus,\nriippumatta hyvyydestä, on kaiken taiteen laki ja päämäärä. Kauneutta\ntaas on kolmea lajia: l) muotokauneutta, 2) muodossa ilmenevää aatteen\nkauneutta ja 3) ilmaisun kauneutta, joka esiytyy vain yhteydessä kahden\nensimäisen kanssa. Ilmaisun kauneus on taiteen korkein päämäärä ja\nilmenee muinaisajan taiteessa. Sentähden tuleekin nykyajan taiteen\njäljitellä muinaista.\n\nSamoin käsittävät taiteen myöskin Lessing, Herder ja Göthe, samoin kuin\nkaikki Saksan etevät esteettikot Kant’iin asti. Hänen jälkeensä saa\ntaas uusi käsitys taiteesta jalansijaa.\n\nSamanaikaisilla, englantilaisilla, ranskalaisilla, itaalialaisilla\nja hollantilaisilla on omat esteettiset teoriiansa, yhtä hämärät\nja ristiriitaiset kuin saksalaistenkin. Kaikki nämät esteettikot\npanevat mietteittensä perusteeksi kauneuden käsitteen ja katsovat\nkauneuden absoluuttisesti olemassaolevaksi, ja enemmän tai vähemmän\nyhteensulavaksi hyvyyden kanssa tai ainakin lähteväksi samasta\njuuresta kuin se. Jo vähää ennen Baumgartenia kirjoittivat taiteesta\nenglantilaiset kirjailijat Shaftesbury, Hutcheson, Home, Burke, Hogard\ny.m.\n\nShaftesburyn mielestä on kaunis samalla myöskin sopusointuista ja\nsuhteellista; kaunis ja sopusointuinen on myöskin oikeudenmukaista\n(true); kaunis ja oikeudenmukainen on taas mieluista ja hyvää (good).\nKauneutta voi tuntea ainoastaan henkisesti. Jumala on kauneuden\nperustus, — kaunis ja hyvä saavat alkunsa samasta lähteestä. [Knight;\nThe Philosophy of the Beautiful, I, p. 165-166]. Vaikka siis\nShaftesburyn mukaan kauneus katsotaankin hyvyydestä eroavaksi, sulautuu\nse kuitenkin eroittumattomasti yhteen hyvyyden kanssa.\n\nHutcheson (1694—1744) teoksessaan \"Origin of our ideas of beauty\nand virtue\" on sitä mielipidettä, että taiteen tarkoituksena on\nkauneus, joka on ykseyden ilmenemistä paljoudessa. Kauneuden me\ntunnemme siveellisen vaiston kautta (an internal sense), joka voi olla\nristiriidassa esteettisen vaiston kanssa. Siten siis kaunis ei aina ole\nhyvää, usein eroaa se hyvästä, onpa ristiriidassakin sen kanssa.\n\nHome (1696—1782) taas pitää kaiken mieluisen kauniina. Senvuoksi\nriippuu kauneus mausta. Oikean maun perustuksena on taas se, että\nmitä suurin vaikutusten paljous, täydellisyys, voima ja erilaisuus\non yhdistettynä mitä ahtaimpiin rajoihin. Siinä on täydellisen\ntaideteoksen ihanne.\n\nTeoksessaan \"Enquiry into the origin of our ideas of the sublime\nand the beautiful\" tuo Burke (1730—1797) esiin sen mielipiteen,\nettä suurenmoisen ja kauniin perustuksena on itsesäilytysvietti ja\ntaipumus yhteiselämään. Nämät viimeksimainitut ovat alkuperäänsä\nkatsoen ihmissuvun ylläpitämiskeinoja. Ensimäinen ilmenee\nravinnon käyttämisessä, puolustuksessa ja sodassa, toinen taas\nsekaantumisessa ja ihmissuvun enentymisessä. Sentähden on suurenmoisuus\nitsesäilytyksessä ja sitä seuraavassa sodassa; taipumus yhteiselämään\ntaas ja sen kanssa yhteydessä oleva sukupuolivietti ovat kauneuden\nperustuksena ja syynä. [Kralik: Weltschönheit, Versuch aller\nallgemeinen Aesthetik 304-6].\n\nTällaisia ovat etevimpien englantilaisten esteettikojen kauneuden ja\ntaiteen määritykset 18:lla vuosisadalla.\n\nRanskassa kirjoittavat samaan aikaan taiteesta Père André, Batteux ja\nsittemmin Diderot ja D'Alembert, osaksi myöskin Voltaire.\n\nPère Andrén mukaan (Essai sur le Beau) on kauneutta kolmea lajia: l)\njumalallista, 2) luonnollista ja 3) keinotekoista. [Knight, 101].\n\nBatteux (1713—1780) luulee taiteen olevan luonnon kauneuden\njäljittelemisessä. Sen tarkoituksena on nautinto. [Schassler,\n316]. Samanlainen on Diderot'n mielipide taiteesta. Maun tulee\nmäärätä, mikä on kaunista, tai epäkaunista. Siis sama mielipide kuin\nenglantilaisillakin. Mutta maun lakia ei voi määrätä. Päinvastoin\nsanotaan sen olevan mahdotonta. Samaa mielipidettä on D'Alembert ja\nVoltaire. [Knight, 102-4].\n\nSamanaikuisen itaalialaisen esteettikon Paganon mukaan on taide luonnon\nerilaisten kauneuksien yhdistämistä. Maku on taito huomata näitä\nkauneuksia, taito yhdistää ne yhdeksi kokonaisuudeksi on taiteellinen\nnero. Paganon mukaan kauneus ja hyvyys ovat toisiinsa siinä suhteessa,\nettä kauneus ilmenee hyvyytenä, ja hyvyys taas on sisällistä kauneutta.\n\nToisten itaalialaisten mielestä — Muratorin (1672 —1750) (Riflessioni\nsopro il buon gusto intorno le scienze e le arti) ja erittäinkin\nSpaletti'n [Spaletti: Schassler, 328] (Saggio sopro la bellezza, 1765)\non taiteen syynä egoistinen tunne, jonka perustuksena on pyrkimys\nitsesäilyttämiseen ja yhteiselämään.\n\nHollantilaisista on huomattavin Hemsterhuis (1720 —1790), joka suuresti\nvaikutti saksalaisiin esteettikoihin ja Göthe'en. Hänen mielestään\non kaunista se, mikä tuottaa suurinta nautintoa. Suurinta nautintoa\nmatkaan saattaa taas se, joka lyhimmässä ajassa antaa meille suurimman\nmäärän aatteita. Nautinto, jonka kauneus meissä aikaansaa, on korkeinta\ntietoa, jonka ihminen voi saavuttaa, sentähden että se lyhimmässä\najassa antaa — suurimman määrän perseptsiooneja. [Schassler, 331, 333].\n\nTällaisia ovat ne esteettiset teoriiat, jotka viime vuosisadalla\nsyntyivät ulkopuolella Saksanmaan rajoja. Saksassa taas ilmestyy\nWinkelmannin jälkeen aivan uusi esteettinen teoriia, jonka perustaja\noli Kant (1724 —1804). Enemmän kuin edelliset selittää tämä teoriia\nkauneuden ja siis myöskin taiteen käsitteitä.\n\nKantin teoriia perustuu seuraavaan: Ihminen tuntee luonnon ympärillään\nja itsensä kuuluvaksi luontoon.\n\nUlkopuolella itseään olevassa luonnossa hän hakee totuutta, itsessään\ntaas hyvyyttä, — edellinen on puhtaan järjen toimintaa, jälkimäinen\ntaas käytännöllisen järjen (vapauden) työtä. Paitsi näitä kahta\ntiedon saavuttamisen keinoa löytyy Kantin mukaan vielä arvostelukyky\n(Urtheilskraft), joka muodostaa arvosteluita ilman käsitteitä ja\ntuottaa huvia ilman haluja: \"Urtheil ohne Begriff und Vergnügen ohne\nBegehren\". Tämä kyky on juuri esteettisen tunteen perustuksena.\nKaunista, subjektiivisessa suhteessa on se, joka yleensä — käsitteittä\nja käytännöllisettä hyödyttä välttämättömästi meitä miellyttää,\nobjektiivisesti kaunista taas on tarkoituksenmukaisen kappaleen muoto,\njos me ihailemme sitä ajattelematta mitään tarkoitusta. [Schassler,\n525-28].\n\nSamoin määrittelevät kauneuden myöskin Kantin oppilaat, esim. Schiller\n(1759—1805). Schiller on paljon kirjoittanut estetiikasta ja on\nhänen, samoin kuin Kantinkin mielestä, taiteen tarkoituksena kauneus.\nSen lähteenä on nautinto, johon ei ole yhdistetty käytännöllistä\nhyödyntunnetta. Taidetta voisi siis kutsua leikiksi, ei kuitenkaan\nsiinä merkityksessä, että se olisi tuiki mitätöntä, vaan sentähden,\nettä kauneus ilmenee itse elämässä, jolla ei ole muuta päämäärää kuin\nkauneus. [Knight, 61—63].\n\nSchillerin jälkeen on Kantin oppilaista huomattavin Wilhelm von\nHumboldt. Hän ei ole tosin mitään lisännyt kauneuden määritykseen,\nmutta on kuitenkin selittänyt sen eri muotoja, kuten esim. draamaa,\nmusiikkia, koomillisuutta y.m. [Schassler, 740-43].\n\nKantin jälkeisistä filosoofeista, jotka ovat kirjoittaneet\nestetiikasta, ovat mainittavat Fichte, Schelling ja Hegel sekä heidän\noppilaansa. Fichten mukaan (1762—1814) kauneuden tunne saa alkunsa\nseuraavasta. Maailmassa, s.o. luonnossa on huomattavana kaksi puolta:\nmeidän rajoittuutemme ja meidän vapaan, ideaallisen toimintamme\ntuote. Ensimäisessä tapauksessa on maailma rajoitettu, jälkimäisessä\n— vapaa. Ensimäisessä merkityksessä on jokainen kappale rajoitettu,\ntypistetty, näemme ainoastaan rumuutta; jälkimäisessä taas huomaamme\nsisällisen täydellisyyden, elämän ja uudestasyntymisen, — näemme\nkauneuden. Kappaleen rumuus eli kauneus riippuu siis Fichten mielestä\nsiitä, miltä kannalta sitä katsomme. Ja sentähden kauneutta ei löydy\nulkonaisessa maailmassa, vaan kauniissa sielussa (schöner Geist). Taide\nonkin vaan tämän kauniin sielun ilmaisumuoto ja sen tarkoituksena ei\nole ainoastaan järjen kehittäminen, sillä se on oppineen tehtävä,\neikä myöskään sydämen ominaisuuksien kasvattaminen, sillä se on\nsiveellisyyssaarnaajan tehtävä, vaan koko ihmisen. Ja sentähden\nkauneuden tunnusmerkki ei ole missään ulkonaisessa, vaan taiteilijan\nkauniissa sielussa. [Schassler, 769-71].\n\nSamaan suuntaan käyvät myöskin Friedrich Schlegelin ja Adam Müllerin\nkauneuden määritykset. Schlegelin (1778—1829) käsitys kauniista on\nliian epätäydellinen ja yksipuolinen; kauneutta ei ole olemassa\nainoastaan taiteessa, vaan myöskin luonnossa ja rakkaudessa, joten\ntodellinen kauneus ilmenee taiteessa, luonnossa ja rakkaudessa.\nSchlegel lukee siis esteettiseen taiteeseen eroittumattomasti\nkuuluvaksi myöskin siveellisen ja filosoofisen taiteen. [Ibid, 786-87].\n\nAdam Müllerin mielestä löytyy kahdenlaista kauneutta: Toinen niistä\non yleistä laatua, joka vetää puoleensa ihmisiä, kuten aurinko\nplaneetteja. Tällainen oli kauneus etupäässä muinaisaikoina. Toinen\ntaas on individuaalista kauneutta, sentähden että katselija itse tulee\nauringoksi, joka vetää puoleensa kauneutta. Se ilmenee uuden ajan\ntaiteessa. Maailma, jossa kaikki ristiriitaisuudet ovat sopusointuun\nsaatetut, on korkeinta kauneutta. Jokainen taideteos on ainoastaan\ntämän maailmanharmoonian toistamista. [Kralik 148]. Korkeinta taidetta\non elämän taide. [Ibid, 820].\n\nSamanaikainen ja pääasiassa yhtä mieltä Fichten ja hänen oppilaittensa\nkanssa oli filosoofi Schelling, joka on suuresti vaikuttanut meidän\naikamme esteettisiin käsitteisin. Schellingin (1775—1854) mielestä on\ntaide sen maailmankatsantokannan tulos, jonka mukaan subjekti muuttuu\nomaksi objektikseen tahi objekti omaksi subjektikseen. Kauneus on\näärettömän ilmestymistä äärellisessä. Ja enin omituista taideteokselle\non epätahallinen äärettömyys. Taide on subjektiivisen ja objektiivisen\n— luonnon ja järjen, tahallisen ja epätahallisen yhdistämistä toistensa\nkanssa. Ja sentähden on taide tiedon korkein välikappale. Kauneus on\nkappalten tarkastamista omassa itsessään, sellaisina kuin ne löytyvät\nkaikkien kappalten perusmuodoissa (in den Urbildern). Taiteilija ei voi\ntiedollaan eikä taidollaan muodostaa kaunista, sen luo hänessä itse\nkauneuden aate. [Schassler, 828-29, 834, 841].\n\nSchellingin seuraajista on huomattavin Solger (1780—1819) (Vorlesungen\nüber Aesthetik). Solgerin mukaan on kauneuden aate kaikkien kappalten\nperusaate. Maailmassa me näemme ainoastaan perusaatteen väärentämistä.\n— Ainoastaan taide voi mielikuvituksen avulla kohota perusaatteeseen\nasti. Ja sentähden on taide luomista. [Schassler, 891].\n\nToisen Schellingin oppilaan, Krausen (1781-1832) mielestä todellinen\nreaalinen kauneus on aatteen ilmestymistä individuaalisessa\nmuodossa; taide taas on kauneuden toteuttamista ihmisen vapaan\nhengen ilmakehässä. Korkeinta taidetta on elämän taito, joka suuntaa\ntoimintansa elämän kaunistamiseen, jotta se olisi hyvä asuinpaikka\nhyvälle ihmiselle. [Schassler, 917].\n\nSchellingin ja hänen seuraajiensa jälkeen ilmestyy Hegelin esteettinen\nteoriia, joka meidän päiviimme asti on säilynyt, muutamissa\ntajullisesti, mutta useimmissa tajuttomasti. Tämä teoriia ei ole\nedellisiä suinkaan selvempi, vaan päinvastoin, jos mahdollista,\nhämärämpi ja mystillisempi.\n\nHegelin (1770—1831) mukaan ilmestyy Jumala kauneuden muodossa luonnossa\nja taiteessa. Jumala on huomattavana subjektissa ja objektissa,\n— luonnossa ja hengessä. Kauneus taas on aatteen ilmenemistä\nmateeriassa. Todellinen kauneus on henkistä ja sentähden on luonnon\nkauneus ainoastaan henkisen kauneuden jäljennöstä: kauniilla voi\nolla ainoastaan henkinen sisällys. Mutta henkisen täytyy ilmestyä\naineellisessa muodossa. Hengen aineellinen ilmestyminen on ainoastaan\nnäennäistä (Schein). Tämä hengen heikko jälkikuva on ainoa muoto,\njossa kaunis voi ilmestyä todellisuudessa. Taiteen tehtävänä on siis\nmuodostaa aatteen jäljennös ja yhdessä uskonnon ja filosofiian kanssa\nherättää tajuntaan ja julkilausua ihmisten syvimmät velvollisuudet ja\nkorkeimmat henkiset totuudet.\n\nTotuus on Hegelin mielestä sama kuin kauneus. Eroitus on ainoastaan\nsiinä, että totuus on itse aate. Aate taas ilmestyessään ulkomaailmassa\nei tunnu meistä ainoastaan todelliselta vaan myöskin kauniilta. Kauneus\non aatteen ilmenemistä. [Schassler, 946, 1085, 984-85, 990].\n\nHegelin monilukuisista seuraajista ovat mainittavat: Weisse, Arnold\nRuge, Rosenkrantz, Theodor Fischer y.m.\n\nWeissen (1801—1867) mukaan on taide absoluuttisesti henkisen kauneuden\nolemuksen sovittamista ulkonaiseen, kuolleesen mateeriaan, jonka\nkäsite ilman siihen sovitettua kauneutta on kaiken itsestäänolemisen\nnegatsiooni (Negation alles Fürsichsein's).\n\nTotuuden aate, — sanoo Weisse, — sisältää ristiriitaisuuden\nsubjektiivisen ja objektiivisen tiedon välillä. Tämän ristiriitaisuuden\nvoi poistaa ainoastaan käsite, joka yhdistää yhdeksi — yleisyyden ja\nyksityisyyden, jotka totuuden käsitteessä ovat toisistaan eroitetut.\nTämä käsite on kauneus. [Schassler, 966, 955—56].\n\nRugen (1802—1880) mukaan, joka järkähtämättä pysyi Hegelin opissa, on\nkauneus itsensä ilmaiseva aate. Tarkastellessaan itseyttään, huomaa\nhenki itsensä ilmaistuna joko kokonaan — ja tällainen täydellinen\nilmestysmuoto on kauneutta — tahi epätäydellisesti ja silloin hengessä\nherää tarve muuttaa epätäydellistä ilmestymismuotoaan, jolloin henki\ntulee luovaksi taiteeksi. [Ibid, 1017].\n\nFischerin (1807—1887) mielestä on kauneus aate äärellisessä\nilmestymismuodossaan. Itse aate taas ei ole eroittamaton, vaan\nmuodostaa aatteiden systeemin, jotka aatteet esiintyvät nousevana ja\nlaskevana viivana. Mitä korkeampi on aate, sitä enemmän se sisältää\nkauneutta, mutta myöskin kaikkein alhaisin niistä ei ole ilman\nkauneutta, sillä se muodostaa välttämättömän renkaan systeemissä.\nAatteen korkein muoto on persoonallisuus, ja sentähden korkeinta\ntaidetta on se, jonka esineenä on korkein persoonallisuus. [Ibid,\n1065-66].\n\nSamaan aikaan heegeliläisten teoriiojen kanssa ilmestyy Saksassa toisia\nesteettisiä teoriioita, joiden edustajat eivät hyväksyneet sitä Hegelin\nmielipidettä, että kauneus muka on ideean ilmenemistä ja taide tämän\nilmaisemista. Nämät teoriiat sisälsivät aivan vastakkaisia mielipiteitä\nja pilkkasivat hegeliläistä katsantokantaa. Niiden edustajista\nmainittakoot Herbart ja Schopenhauer.\n\nHerbartin (1766—1841) mukaan kauneutta itsessään ei löydy eikä voi\nlöytyä. On olemassa ainoastaan meidän arvostelumme ja välttämätöntä on\nlöytää peruste tälle arvostelulle. Näiden arvostelujen perustuksena\novat vaikutuksien suhteet. Löytyy suhteita, joita me nimitämme\nkauniiksi ja taide on juuri näiden suhteiden löytämistä. Päinvastoin\nkuin edelliset esteettikot väittää Herbart, että kauniita esineitä\novat usein ne, jotka eivät ilmaise kerrassaan mitään, kuten esim.\ntaivaankaari — joka on kaunis muotonsa ja väriensä vuoksi, eikä\nsuinkaan siihen yhdistettyjen tarinoiden tähden Noakista y.m.\n[Schassler, 1097—1100].\n\nToinen Hegelin vastustaja oli Schopenhauer, joka hylkäsi koko\nHegelin systeemin ja hänen estetiikkansa. Schopenhauerin (1788—1860)\nmukaan tahto oleentuu maailmassa asteettain. Mitä korkeampi on sen\noleentumisen aste, sitä kauniimpi se on. Mutta siitä huolimatta on joka\nasteella oma kauneutensa. Luopumalla omasta individuaalisuudestamme\nja tarkastamalla yhtä näistä tahdon ilmenemisen asteista me tunnemme\nkauniin. Kaikki ihmiset kykenevät Schopenhauerin mielestä tuntemaan\ntämän aatteen sen eri asteissa ja siten hetkeksi vapautumaan omasta\npersoonallisuudestaan. Lahjakas taiteilija kykenee tekemään sen\nmitä suurimmassa määrässä ja sentähden luomaan korkeinta kauneutta.\n[Schassler, 1124, 1107].\n\nNäiden etevämpien saksalaisten kirjailijain ohella tulee mainita\nmuutamia, vähemmän omintakeisia ja vaikuttavia, kuten Hartmann,\nKirchmann, Schnasse, osaksi Helmholtz (esteettikona), Bergmann,\nJungmann ja lukematon määrä muita.\n\nHartmannin (1842) mielestä ei kauneus ole ulkonaisessa maailmassa\nlöydettävissä, ei kappaleessa itsessään eikä ihmissielussakaan, vaan\nsiinä näennäisessä kuvassa, jonka taiteilija luo. Kappale itsessään ei\nole kaunis, vaan taiteilija tekee siitä kauniin. [Knight, 81-82].\n\nMyöskin Schnasse (1798—1875) oli sitä mieltä, ettei kauneutta\nlöydy ulkonaisessa maailmassa. Luonnossa löytyy ainoastaan sen\ntavoittelemista. Taide antaa sen, jota luonto ei voi tarjota, Kauneus\nilmaantuu vapaan yksilön toiminnassa, joka tuntee luonnossa puuttuvan\nharmoniaan. [Ibid, 83].\n\nKirchmann kirjoitti kokeellisen estetiikan. Hänen mielestään löytyy\nkuusi historian alaa: 1) tietämisen, 2) rikkauden, 3) siveyden, 4)\nuskon, 5) politiikan, 6) kauneuden alat. Toiminta Viimeksimainitulla\nalalla on taidetta. [Schassler, 1121].\n\nHelmholtz (1821) on kirjoittanut musiikin kauneudesta. Musikaalisessa\ntuotteessa saavutetaan kauneus ainoastaan varmoja lakeja seuraamalla.\nNämät lait ovat taiteilijalle tuntemattomia, joten kauneus ilmestyy\ntaiteilijassa itsetiedottomasti eikä sitä siis voi tarkemmin tutkia\neikä määritellä. [Knigt, 85-86].\n\nBergmann (1840) tuo kirjassaan \"Ueber das Schöne\" (1887) esiin sen\nväitteen, ettei kauneutta voi objektiivisesti määritellä. Kauneutta\nvoi tuntea ainoastaan subjektiivisesti, ja sentähden on estetiikan\ntehtävänä määritellä, mikä kutakin miellyttää. [Ibid, 88].\n\nJungmannin (k. 1885) mielestä kauneus on puhtaasti henkinen ominaisuus;\nse herättää meissä mieltymystä ainoastaan, jos me sen näemme; se on\nrakkauden perustus. [Ibid, 88].\n\nRanskalaisten, englantilaisten ja muiden kansojen esteettiset teoriiat,\njotka viime aikoina ovat ilmestyneet, ovat niiden pääedustajien mukaan\nseuraavat:\n\nEtevimpiä ranskalaisista esteettikoista olivat: Cousin, Jouffroy,\nPetit, Ravaisson, Levéque.\n\nCousin (1792—1867) oli eklektiko ja saksalaisten idealistien seuraaja.\nHänen teoriiansa mukaan kauneudella on aina siveellinen peruste. Cousin\nvastustaa sitä mielipidettä, että taide olisi jäljittelemistä, ja\nettä kaunista olisi ainoastaan se, mikä miellyttää. Hän väittää että\nkauneutta voi määritellä, ja sanoo hän sen olevan ykseydessä löytyvän\nvaihtelevaisuuden. [Ibid, 112].\n\nCousin'in jälkeen kirjoitti estetiikasta Jouffroy (1796—1842). Hän\nkuului myöskin saksalaiseen esteettiseen suuntaan ja oli Cousin'in\noppilas. Hänen määrityksensä mukaan on kauneus ilmaus, jota ei voi\nnähdä niiden luonnonlakien avulla, jotka sitä ilmaisevat. Ulkonainen\nmaailma on se puku, jonka avulla me näemme kauneuden. [Ibid, 116].\n\nSchweitziläinen Petit [Knight, 118] on kirjoituksessaan kauneudesta\nseurannut Hegeliä ja Platoa. Hän sanoo kauneuden olevan jumalallisen\naatteen vapaan ja välittömän ilmenemisen aineellisissa muodoissa.\n\nLevéque oli Schellingin ja Hegelin seuraaja. Hänen mielestään on\nkauneus näkymätöntä, joka piilee luonnossa.\n\nYhtä epämääräisiä mielipiteitä kauneuden olemuksesta toi esiin myöskin\nranskalainen metafyysikko Ravaisson, joka pitää kauneutta maailman\nlopullisena tarkoituksena. \"La beauté la plus divine et principalement\nla plus parfaite contient le secret\" [La philosophie en France (232)].\nHänen mielestään kauneus on maailman tarkoitus.\n\n\"Le monde entier est l'oeuvre d'une beauté absolue, qui n'est la cause\ndes choses, que par l'amour, qu'elle met en elles\".\n\nJätän tahallani kääntämättä nämät metafyysilliset sanat, sillä\nranskalaiset luettuaan saksalaisia kirjailijoita ja koettaessaan\njäljitellä heitä voittavat jälkimäiset hämäryydessä. Niinpä\nranskalainen filosoofi Renouvier puhuessaan kauneudesta sanoo: \"Ne\ncraignons pas de dire, qu'une vérité, qui ne serait pas belle, n'est\nqu'un jeu logique de notre esprit et que la seule verité solide et\ndigne de ce nom c'est la beauté\" [Du fondement de l'induction].\n\nNiistä kirjailijoista, jotka viime aikoina ovat vaikuttaneet taiteen ja\nkauneuden ymmärtämiseen Ranskassa, mainittakoon vielä, paitsi edellisiä\nidealisteja, joissa huomataan saksalaista vaikutusta, Taine, Guyot,\nCherbuliez, Costère, Véron.\n\nTainen (1828—1893) mukaan on kauneus jonkun huomattavan aatteen\nolemuksen ilmaus, joka on täydellisempi sitä, jossa se ilmenee\ntodellisuudessa. [Taine, Philosophie de l'art, t.I. 1893, 47].\n\nGuyot'n (1854—1888) mielestä ei kauneus ole mitään vierasta itse\nkappaleelle, se ei ole mikään parasiitti, vaan on sen olennon\nkorkein kehkeämismuoto, jossa se ilmenee. Taide taas on järjellisen\nja tajullisen elämän ilmaus. Tämä elämä herättää meissä, toiselta\npuolen kaikkein syvimpää olemisen tuntemista, toiselta puolen taas\nkaikkein korkeimpia tunteita ja ajatuksia. Taide kohottaa ihmisen\npersoonallisesta elämästä yleiseen ei ainoastaan osanoton kautta\nsamoihin tunteisiin ja vakaumuksiin, vaan myöskin samojen tunteiden\nkautta. [Knight, 139—141].\n\nCherbuliez'n mielestä on taide toimintaa, joka 1) tyydyttää meidän\nsynnynnäistä rakkauttamme kuviin (apparence), 2) sovittaa aatteita\nnäihin kuviin ja 3) tarjoo nautintoa samaan aikaan meidän tunteillemme,\nsydämellemme ja järjellemme. Kauneus taas ei ole ominaista kappaleille,\nvaan on osa meidän sielumme toiminnasta. Kauneus on — illusioonia.\nAbsoluuttista kauneutta ei löydy, vaan kauniilta näyttää meistä se,\njoka meidän mielestämme on karakteristista ja sopusointuista.\n\nCostèren mukaan kauneuden, hyvyyden ja totuuden aatteet ovat meissä\nsynnynnäisiä. Nämät aatteet valistavat meidän järkeämme ja ovat\nverrattavat Jumalaan, joka juuri on hyvyys, totuus ja kauneus.\nKauneuden aatteesen sisältyy olemuksen ykseys, muodostavien elementtien\nerilaisuus ja se järjestys, jonka ykseys tuo elämän ilmiöiden\nerilaisuuteen. [Knight, 134].\n\nTäydellisyyden vuoksi mainitsen vielä muutamia kirjoja, jotka koskevat\ntaidetta.\n\n\"La psychologie du Beau et de l'Art\" par Mario Pilo (1895). Mario Pilon\nmukaan on kauneus meidän fyysillisten tunteittemme tuote, taiteen\ntarkoitus on nautinto, mutta tämä nautinto tahdotaan välttämättä tehdä\nsiveelliseksi.\n\n\"Essais sur l'art contemporain\" par H. Fierens Gevaert (1897). Tämän\nkirjan mukaan riippuu taide siitä siteestä, jolla se on yhdistetty\nmenneisyyteen, uskonnollisesta ihanteesta, jonka nykyajan taiteilija\nitsellensä luo, antamalla taideteokselle oman persoonallisuutensa\nleiman.\n\nSitten mainittakoon Sar Peladan \"L'art idealiste et mystiqve\" (1894).\nPeladan'in mukaan kauneus on yksi Jumalan ilmestysmuoto. Il n'ya pas\nd'autre realité que Dieu, il n'ya pas d'autre Verité quc Dieu, il n'ya\npas d'autre Beauté, que Dieu (s. 33). Tämä kirja on sangen fantastinen\nja osoittaa tekijässään suurta tietämättömyyttä, mutta hyvin kuvaava\nniiden mielipiteiden tähden, jotka siinä esiintuodaan ja sen suosion\ntähden, jota se on saavuttanut Ranskan nuorisossa.\n\nTällaisia ovat kaikki viime aikoihin asti Ranskassa ilmestyneet\nteokset estetiikan alalla. Selvyytensä ja järkevyytensä tähden tekee\nniistä loistavan poikkeuksen Véron'in kirja \"L'esthétique\" (1878).\nVaikkei sekään täydellisen selvästi määrittele taidetta, on se ainakin\npoistanut estetiikasta absoluuttisen kauneuden hämärän käsitteen.\n\nVéron'in (1825—1889) mukaan on taide tunteen (emotion) ilmaisemista.\nTämä tunne esiintuodaan viivojen, muotojen, värien yhteensovittamisen\nkautta tahi liikkeiden, äänien tai sanojen johdonmukaisuuden avulla.\n[L'esthétique, s. 106].\n\nEnglannissa sitävastoin on ilmestynyt yhä useampia kirjailijoita, jotka\neivät määrittele kauneutta sille kuuluvien ominaisuuksien avulla, vaan\nselittävät sen olevan maun asian. Kauneuden siasta koetetaan saada\nselville, mitä on maku.\n\nReid'in jälkeen, joka väitti kauneuden kokonaan riippuvan katsojasta,\ntoi Alisson kirjassaan \"On the nature and principles of taste\" (1790)\nesiin saman mielipiteen. Samaa, vaikka toiselta näkökannalta katsoen,\nväittää myöskin Erasme Darwin, kuuluisan Charles'in isoisä. Hänen\nmielestään me pidämme kauniina sitä, jota kuvittelemme rakastavamme.\nSamaan suuntaan käy myöskin Richard Knight'in kirja \"Analytical inquiry\non the principles of taste\" (1805).\n\nSamantapaisia on suurin osa muistakin englantilaisten esteettikojen\nteoriioista. Kuuluisimpia englantilaisista esteettikoista tämän\nvuosisadan alussa olivat Darwin, Spenser, Morby, Grant-Allen, Kerd,\nKnight.\n\nDarwin (1809—1883) tuo kirjassaan \"Descent of Man\" (1871) esiin sen\nmielipiteen, että kauneus on tunne, jota ei voi tuntea ainoastaan\nihminen, vaan eläinkin. Sentähden ei se ollut vieras ihmiskunnan\nesi-isillekkään. Linnut koristavat pesänsä ja pitävät arvossa parinsa\nkauneutta. Kauneus sisältää erilaisten luonteiden käsitteen. Musiikki\non saanut alkunsa siitä äänestä, jolla koiraat kutsuvat naaraita.\n[Knight, 238].\n\nSpenserin mukaan on taiteen alkuna pidettävä leikkiä, — ajatus,\njonka jo Schiller lausui. Alempien eläinten täytyy tuhlata kaiken\nelämäntarmonsa elämän ylläpitämiseen. Ihminen sitävastoin tyydyttää\nelämäntarpeensa verrattain helposti, joten hänellä säilyy voimaa\nmuuhunkin. Tämän ylijääneen voiman käyttää hän leikkiin, joka muuttuu\ntaiteeksi.\n\nEsteettisen nautinnon lähteenä on: 1) se, joka vähimmillä\nponnistuksilla suurimmassa määrässä kehittää aisteja (näköä y.m.), 2)\nsuurin vaihtelevaisuus, joka on omiaan herättämään tunteita, ja 3)\nnäiden molempien yhteys niistä lähtevien mielikuvien kanssa. [Ibid,\n239-240]\n\nTodhunter'in mukaan (The Theory of the Beautiful, 1872) on kauneus\nrajatonta viehättäväisyyttä, jota me tunnemme sekä järjen että\nrakkauden kautta. Kauneus riippuu mausta, sitä ei sentähden voikkaan\ntarkemmin määritellä. Taideteos, joka vaikuttaa meihin piirteillään,\nväreillään, äänillään ja sanoillaan, ei ole sokeiden, vaan\njärjenvoimien tuote. Kauneus on ristiriitaisuuksien sovittamista.\n[Knight, 240-43].\n\nMorleyn mukaan löytyy kauneus ihmisen sielussa. Luonto puhuu meille\njumalallisesta, ja taide on tämän jumalallisen hieroglyyfinen ilmaus.\n\nGrant-Allen'in, Spenserin seuraajan, mukaan (Physiological Aesthetics,\n1877), kauneus on syntynyt fyysillisesti. Hän sanoo esteettisen\nnautinnon saavan alkunsa kauniin katselemisesta; kauneuden käsite\ntaas on fysioloogisen prosessin tuote. Leikki on taiteen alkuna.\nJos ihmisellä on liian suuri määrä fyysillistä voimaa, antautuu hän\ntaiteelliseen toimintaan.\n\nSe erilaisuus, joka vallitsee taiteen arvostelemisen suhteen, riippuu\nmausta. Makua voi kehittää. Täytyy luottaa hienosti sivistyneiden ja\nkehittyneimpien ihmisten arvosteluun. Tällaiset ihmiset muodostavat\nnousevan polven maun.\n\nKerdin mielestä (Essay on Philosophy of Art, 1883) on kauneus keino\nobjektiivisen maailman saavuttamiseen lukuunottamatta muita maailman\nosia, joka on välttämätöntä tieteelle. Ja sentähden taide poistaa\nristiriitaisuuden ykseyden ja moninaisuuden, lain ja ilmiön, subjektin\nja objektin välillä yhdistäen ne yhdeksi. [Ibid, 258—259].\n\nKnight (Philosophy of the Beautiful, II, 1893) seuraten Schellingin\nmielipidettä sanoo kauneuden olevan objektin yhdistymistä subjektiin,\nsen ilmenemistä luonnossa, joka on ihmiselle omituista ja sen\nyhdistämistä omassa itsessämme, joka on yleistä koko luonnossa.\n\nYllä olevat lyhyet otteet niistä mielipiteistä, joita on lausuttu\nkauneuden ja taiteen suhteen, eivät tietysti voi antaa edes\nlähimaistakaan käsitystä tästä aineesta. Sitäpaitsi esiintyy joka\npäivä uusia esteettisiä kirjailijoita, joiden kauneuden määritykset\nja arvostelut ovat yhtä hämäriä ja ristiriitaisia. Toiset jatkavat\nBaumgartenin ja Hegelin mystillisiä esteettisiä systeemejä, toiset\nottavat asian subjektiiviselta kannalta ja tekevät kauneuden\nriippuvaksi mausta. Kaikkein uusimmat esteettikot taas hakevat\nperustusta kauneudelle fysioloogisista laeista, Onpa sellaisiakin,\njotka tarkastelevat kysymystä aivan riippumatta kauneuden käsitteestä.\nNiinpä esim. Celli (Studies in Psychology and Aesthetics, 1874) tykkänään\nhylkää kauneuden käsitteen. Hänen mielestään on näet taide sellaisen\ntuotteen luomista, joka voi tarjota todellista iloa ja mieluisia\nvaikutuksia jollekin katselija- tai kuuntelijajoukolle, riippumatta\nhyödystä, joka siitä on odotettavissa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMihin johtopäätökseen voimme tulla kaikkien näiden estetiikassa\nlausuttujen kauneuden määrityksien johdosta? Lukuunottamatta\nepämääräisiä kauneuden määrityksiä, joiden mukaan se riippuu milloin\nhyödystä, milloin tarkoituksenmukaisuudesta, milloin symetriiasta,\nmilloin järjestyksestä, milloin suhteellisuudesta, milloin sileydestä,\nmilloin osien sopusoinnusta, — lukuunottamatta näitä onnistumattomia\nkoetuksia objektiivisesti määritellä kauneutta, voimme supistaa kaikki\nesteettiset kauneuden määritykset kahteen perusajatukseen. Toinen\nnäistä on se, että kauneus on itsenäisesti olemassa, että se on yksi\nabsoluuttisesti täydellisen — Aatteen, Hengen, Tahdon, Jumalan tai muun\nilmestysmuodoista. — Toinen taas on se, että kauneus on nautintoa, jota\nme tunnemme ajattelematta omaa hyötyämme.\n\nEdellistä mielipidettä olivat Fichte, Schelling, Hegel,\nSchopenhauer ja ranskalaiset filosoofit: Cousin, Jouffroy,\nRavaisson y.m., mainitsematta keskinkertaisia esteettikoja. Tämän\nmystillis-objektiivisen käsityksen kauneudesta on omistanut myöskin\nsuurin osa aikamme sivistyneistä. Se on sangen yleinen varsinkin vanhan\npolven ihmisissä.\n\nToista mielipidettä taas, että kauneus on nautintoa, jota me tunnemme\najattelematta omaa hyötyämme, kannattavat englantilaiset esteettikot ja\nerittäinkin nuorempi osa meidän aikamme yleisöstä.\n\nLöytyy oikeastaan siis ainoastaan kaksi kauniin määritystä:\nobjektiivinen, mystillinen, joka yhdistää tämän käsitteen korkeimman\ntäydellisyyden, Jumalan, kanssa, — määritys, joka on kerrassaan\nfantastinen ja perusteeton; toinen sitä vastoin on hyvin yksinkertainen\nja helposti käsitettävä, subjektiivinen, jonka mukaan kaunista on\nkaikki, joka miellyttää.\n\nToisten mielestä on siis kauneus jotakin mystillistä ja ylevää, mutta\nvalitettavasti sangen epämääräistä käsittäen sekä filosofiian ja\nuskonnon, että itse elämän (Schelling ja Hegel); Kant taas ja hänen\nseuraajansa väittävät kauniin olevan nautintoa, jota me tunnemme\najattelematta omaa hyötyämme. Mutta vaikka tämä viimeksi mainittu\nmääritys tuntuukin sangen selvältä, on se valitettavasti kuitenkin yhtä\nepämääräinen kuin edellinenkin, mennen vastakkaiseen liiallisuuteen,\nsillä sen mukaan sekin nautinto, jonka meille tuottaa ruoka ja juoma,\non kauneutta, kuten väittävät esim. Guyot, Kralik y.m.\n\nJos tarkastelemme, miten oppi kauniista on kehittynyt estetiikassa,\nniin huomaamme, että ensi aikoina estetiikan perustamisen jälkeen, on\nvallalla metafyysinen käsitys kauneudesta, vaan että, mitä lähemmäksi\ntulemme nykyaikaa, sitä enemmän kauneuden määritykset tulevat\nkokeellisiksi, ovatpa ne viime aikoina saaneet fysioloogisenkin\nluonteen. On ilmestynyt sellaisia esteettikoja kuin Véron ja Sully,\njotka koettavat kokonaan tulla toimeen ilman kauneuden käsitettä. Mutta\nsellaiset esteettikot saavat tuiki vähän kannatusta. Suurin osa niin\nhyvin yleisöä, kuin taiteilijoita ja oppineita pitää itsepintaisesti\nkiini kauneuden käsitteestä, sellaisena kuin se määritellään useimmissa\nestetilkoissa, siis sisältäen jotakin mystillistä tai metafyysillistä\ntahi erityistä nautintoa.\n\nMitä on siis oikeastaan kauneuden käsite, jonka meidän aikamme ihmiset\npitävät niin välttämättömänä taiteen määrittelemiselle?\n\nSubjektiivisessa suhteessa ymmärrämme kauneudella sitä, joka antaa\nmeille määrättyä nautintoa. Objektiivisessa suhteessa taas me\npidämme kauniina jotakin absoluuttisesti täydellistä ainoastaan\nsiksi, että tämän absoluuttisesti täydellisen ilmeneminen tuottaa\nmeille määrättyä nautintoa. Objektiivinen määritys on siis itse\nasiassa sama kuin subjektiivinen, lausuttuna toisilla sanoilla.\nPerusajatus molemmissa on se, että me pidämme kauniina kaikkea, joka\nmeitä miellyttää herättämättä meissä itsekkäisiä pyyteitä. Näin\nollen näyttäisi luonnolliselta, ettei tieteen pitäisi tyytyä taiteen\nmääritykseen, joka perustuu kauneuteen, s.o. siihen, joka miellyttää,\nvaan että sen pitäisi etsiä yleistä, kaikkiin taiteen tuotteisiin\nsoveltuvaa määritystä, jonka mukaan voisi heti päättää onko esine\ntaideteos vai ei. Mutta, kuten lukija ylempänä olevista otteista voi\nhuomata, sellaista määritystä ei löydy. Kaikki yritykset määritellä\nabsoluuttisesti kaunista itsessään milloin luonnon mukailemiseksi,\nmilloin tarkoituksenmukaisuudeksi, milloin sopusointuisuudeksi, milloin\nmiksikin ovat joko aivan epämääräisiä tahi määrittelevät ainoastaan\nmuutamien taideteosten muutamia piirteitä, eivätkä lähimainkaan kykene\nkäsittämään kaikkea sitä, jota kaikki ihmiset aina ovat pitäneet ja\nvielä nytkin pitävät taiteena.\n\nObjektiivista määritystä kauniille ei löydy; ne määritykset, jotka\nlöytyvät, niin hyvin metafyysinen, kuin kokeellinenkin, voi sovittaa\nyhteen subjektiivisen kanssa, vieläpä senkin mielipiteen kanssa, että\ntaide on kauneuden ilmaisemista; kaunista taas on se, joka miellyttää.\nMonet esteettikot ovat huomanneet näiden määrityksien riittämättömyyden\nja hataruuden. He tekivät itselleen kysymyksen, minkätähden joku\nesine meitä miellyttää, ja kysymys kauneudesta muuttui kysymykseksi\nmausta. Näin tekivät esim. Hutchinson, Voltaire, Diderot y.m. Mutta\nkaikki yritykset antaa selvää vastausta kysymykseen, mitä maku on,\nkuten lukija itse voi huomata estetiikan historiasta ja omasta\nkokemuksestaan, ovat aivan turhia. Mahdotointa on selittää, miksi joku\nesine miellyttää toista, vaan ei toista. Nykyinen estetiikka ei siis\nvastaa niitä vaatimuksia, joita meillä on tieteen suhteen. Tieteellisen\nestetiikan tehtävänä olisi määrätä taiteen ominaisuudet ja lait, samoin\nkuin kauneudenkin, jos se muodostaa taiteen sisällön, tahi maun, jos\ntaide todellakin riippuu mausta, ja sitten näiden lakien perustuksella\nmäärätä, mitkä taideteokset vastaavat taiteen vaatimuksia, mitkä\neivät. Ja jos kerran asetutaan sille kannalle, että kaikki ne esineet\novat taiteellisia, jotka meitä miellyttävät, on sen muodostettava\nsellainen teoriia taiteesta, jonka mukaan kaikki ne taideteokset,\njotka miellyttävät määrätyitä henkilöitä, olisivat pidettävät tämän\nteoriian mukaisina. On olemassa taiteellinen kaanon, jonka mukaan\nmeidän piirissämme taideteokset arvostellaan (Fidias, Sofokles,\nHomerus, Titianus, Rafael, Bach, Beethoven, Dante, Shakespeare, Göthe\ny.m.) ja estetiikassa lausuttujen mielipiteiden tulee käsittää kaikki\nnämät taiteen tuotteet. Taiteen arvosta ja merkityksestä lausutut\nmielipiteet, jotka eivät perustu _määrätyille laeille_, joiden mukaan\nme pidämme jotakin kauniina tai rumana, vaan _sille, kuuluuko se\nmeidän_ muodostamaamme kaanoniin, esiintyvät kaikkialla esteettisessä\nkirjallisuudessa. Näinä päivinä olen lukenut erään Folkeltin\nkirjan, joka ei ole huonoimpia alallaan. Puhuessaan siveellisyyden\nvaatimuksista taideteosten suhteen, sanoo tekijä suoraan, että\ntaideluomia ei saa arvostella siveellisyyden vaatimuksien mukaan,\nsillä muutenhan Shakespearen Romeo ja Julia, Göthen Wilhelm Meister\neivät olisi pidettävät taiteellisina. Mutta koska kumpikin näistä\nkuuluvat taiteen kaanoniin, niin moinen vaatimus on väärä. Sentähden on\nlöydettävä sellainen taiteen määritys, jonka mukaan taiteen alaan voisi\nlukea myöskin mainitut teokset ja siveellisyyden vaatimuksen sijaan\npanee tekijä taiteen perustukseksi merkitseväisyyden (Bedeutungsvolles).\n\nKaikki estetiikat ovat kirjoitetut tämän luonnoksen mukaan. Niiden\npitäisi tarkalleen määritellä todellisen taiteen olemuksen ja sitten,\nsen mukaan, voiko taideteosta lukea määrityksen alle kuuluvaksi,\npäättää, mikä on taidetta, mikä taas ei. Mutta sen sijaan tunnustavat\nhe taiteeksi määrätyn lajin taideteoksia, sentähden että ne\nmiellyttävät määrättyyn piiriin kuuluvia henkilöitä, ja taiteelle\nhaetaan sellainen määritys, joka käsittäisi alaansa kaikki nämät\ntaideluomat. Ei kauvan sitten näin tämän ajatuksen selvästi lausuttuna\nMutherin \"XIX:n vuosisadan taiteen historiassa\", joka epäilemättä\non suuriarvoinen teos. Kertoessaan prerafaeliitoista, dekadenteista\nja symbolisteista, jotka jo ovat päässeet taiteen kaanoniin, hän\nei ryhdy ainoastaan arvostelemaan tätä suuntaa, vaan koettaa\nmyöskin todistaa, että se on tärkeänä vastapainona naturalistien\nliiallisuuksille. Mitä mielettömyyksiä taiteilijat keksinevätkin, jos\nne vaan tulevat hyväksytyiksi ylemmissä piireissä, niin muodostetaan\nkohta teoriia, jonka tarkoituksena on selittää ja tehdä laillisiksi\nmokomat mielihoureet. Aivan kun ei historiassa milloinkaan olisi ollut\nsellaisia aikoja, jolloin määrätyissä, yksityisissä piireissä ei ole\nhyväksytty valheellista, rumaa ja mieletöntä taidetta, joka ei ole\njättänyt mitään jälkiä, ja jonka jälkimaailma on kerrassaan unohtanut.\n\nTaiteen teoriia, joka on perustettu kauneudelle, ja joka on esitettynä\nestetiikoissa, ja jonka suuri yleisö pitää uskontona, ei siis itse\nasiassa ole mitään muuta kuin sen tunnustamista kauniiksi, joka\nmiellytti ja miellyttää meitä, s.o. määrättyä ihmisluokkaa.\n\nVoidaksemme määritellä jotakin inhimillistä toimintaa, täytyy meidän\nymmärtää sen merkitys ja arvo. Jos taas mieli ymmärtää se merkitys ja\narvo, joka jollakin inhimillisellä toiminnalla on, täytyy välttämättä\ntarkastella tätä toimintaa itsessään, ottaen huomioon sen syyt ja\nvaikutukset, eikä ainoastaan sitä huvia, jota se meille tuottaa.\n\nJos taas myönnämme että jonkun toiminnan tarkoituksena on tuottaa\nmeille nautintoa, ja tämän nautinnon mukaan määräämme sen, niin ei\nmeidän määrityksemme nähtävästi tule olemaan oikea. Näin on juuri\nmenetelty taidetta määriteltäessä. Jos on kysymys ruuasta, niin ei\nkenenkään päähän juolahda väittää ruu’an merkityksen olevan siinä\nnautinnossa, jota me tunnemme syödessämme. Jokainen käsittää, ettei\nmeidän makumme tyydyttäminen mitenkään voi olla perustuksena ruu’an\nansioita määrätessä, ja ett'emme me sentähden voi edellyttää, että ne\npäivälliset limburgilaisine juustoineen, viineineen y.m., joihin me\nolemme tottuneet, ja jotka meitä miellyttävät, ovat kaikkein parasta\nruokaa ihmiselle.\n\nAivan samoin ei kauneuskaan, eli se, mikä meitä miellyttää, mitenkään\nvoi olla taiteen määrittelemisen perustuksena, eikä joukko esineitä,\njotka meitä huvittavat, mitenkään voi vastata taiteen vaatimuksia.\n\nPitää taiteen tarkoituksen ja merkityksen riippuvana sen tarjoamasta\nnautinnosta on aivan samaa kuin panna ruu'an tarkoituksen ja\nmerkityksen riippuvaksi siitä nautinnosta, jota sen syöminen antaa —\nkuten tekevät alhaisimmalla siveellisellä asteella olevat ihmiset.\n\nSamoin kuin ihmiset, jotka luulevat ruu'an tarkoituksen ja merkityksen\nolevan sen antamassa nautinnossa, eivät voi ymmärtää syömisen\ntodellista tarkoitusta, samoin myöskin ihmiset, jotka taiteen\ntarkoitusperänä pitävät nautintoa, eivät voi ymmärtää sen oikeata\nmerkitystä sentähden, että he antavat toiminnalle, jonka merkitys on\nyhteydessä muiden elämänilmiöiden kanssa, valheellisen tarkoituksen\ntyydyttää yksinomaan nautinnonhimoa. Ihmiset ymmärsivät, että syömisen\ntarkoituksena on ruumiin ravitseminen vasta sitten, kun he olivat\nlakanneet pitämästä tämän toiminnan tarkoituksena nautintoa. Sama on\nasianlaita taiteen suhteen. Ihmiset käsittävät taiteen merkityksen\nainoastaan silloin, kun he herkeävät pitämästä tämän toiminnan\ntarkoituksena kauneutta, s.o. nautintoa. Mielipide, jonka mukaan\ntaiteen tarkoituksena on kauneus eli määrätty nautinto, ei suinkaan\nole omiaan antamaan selvää käsitystä siitä, mitä taide oikeastaan on.\nPäinvastoin tekee se mahdottomaksi löytää oikeata määritystä taiteelle\nsentähden, että sen kautta kysymystä koetetaan ratkaista tavalla,\njoka on aivan vierasta taiteelle, — metafyysisten, psykoloogisten,\nfysioloogisten, vieläpä historiallistenkin mietteiden kautta siitä,\nmiksi joku esine miellyttää toisia, vaan ei toisia. Mietteet siitä,\nmiksi toiset pitävät puuperunoista, vaan toiset lihasta, eivät\nollenkaan auta ratkaisemaan kysymystä, mitä ravitseminen oikeastaan on.\nYhtä vähän on makukysymyksen ratkaiseminen taiteessa (jonka kysymyksen\nkanssa välttämättä sekoitetaan kaikki taidetta koskevat mietteet)\nomiaan selvittämään sen inhimillisen toiminnan olemusta, jota kutsutaan\ntaiteeksi. Se tekee päinvastoin tällaisen selvittämisen kerrassaan\nmahdottomaksi.\n\nKysymykseen, mitä taide on, jonka alttarille uhrataan miljoonien\nihmisten vaiva ja työ, ihmishenkiä jopa siveellisyyttäkin, olemme\nestetiikoista saaneet erilaisia vastauksia, joille kaikilla kuitenkin\non yhteinen se mielipide, että taiteen tarkoituksena on kauneus;\nkauneus taas on muka nautintoa ja taidenautinto on hyvää ja kaikille\ntärkeätä. Nautinto on siis hyvää, sentähden että se on nautintoa. Se\nsiis, jota pidetään taiteen määrityksenä, ei lainkaan sitä ole. Se\non ainoastaan keino nykyisen taiteen puolustamiseksi. Seurauksena\ntästä on ollut, niin kummalliselta kuin se kuuluukin, ettei vielä\ntähän saakka ole onnistuttu antamaan oikeata, vastaavaa määritystä\ntaiteesta, huolimatta siitä, että tukuttain sitä käsitteleviä kirjoja\non kirjoitettu. Syynä on se, että taiteen käsitteen perustukseksi on\npantu kauneuden käsite.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMitä on taide siinä tapauksessa, että hylkäämme kauneuden käsitteen,\njoka vaan sekottaa asiaa? Viimeisten ja selvempien taiteen määritysten\nmukaan, jotka ovat riippumattomia kauneudesta, on taide toimintaa,\njoka on saanut alkunsa jo eläinmaailmassa sukupuolivaistosta ja\ntaipumuksesta leikkiin (Schiller, Darwin, Spenser), johon on yhdistetty\nhermojen mieluisa vavahteleminen. Tämä on fysioloogis-evolutsiooninen\nmääritys. Toiset taas sanovat, että taide on inhimillisten tunteiden\nilmaisemista. Tämä ilmaiseminen tapahtuu viivojen, värien, liikkeiden,\näänien, sanojen kautta (Véron). Tämä on kokeellinen määritys. Kaikkein\nmyöhimmän mielipiteen mukaan, jonka on julkilausunut Sully, on taide:\nthe production of some permanent object or passing action, which is\nfitted not only to supply an active enjoyment to the producer but to\nconvey a pleasurable impression to a number of spectators or listeners\nquite apart from any personal advantage to be derived from (toimintaa,\njonka tuote on pysyväinen eli ajallinen, joka ei ainoastaan tuota\nhuvia itse toimivalle henkilölle, vaan myöskin määrätylle katselija-\neli kuulijajoukolle, riippumatta siitä saatavasta persoonallisesta\nhyödystä).\n\nVaikka täytyykin myöntää näiden määritysten etevämmyyden metafyysisten\nrinnalla, jotka perustuvat kauneuden käsitteelle, eivät ne kuitenkaan\nole läheskään tyydyttäviä. Fysioloogien-evolutsionistien määritys on\nepämääräinen sentähden, ettei siinä puhuta itse taiteelle oleellisesta\ntoiminnasta, vaan taiteen tuloksista. Määritys, joka perustuu\nfysioloogiseen vaikutukseen ihmisen organismiin, on väärä sentähden,\nettä sen alle voi alistaa monta muutakin inhimillisen toiminnan lajia.\nNiinpä uudenaikaiset esteettikot lukevatkin taiteen alaan kuuluviksi\nkauniiden vaatteiden, hyvänhajuisten vesien, vieläpä ruu’ankin\nvalmistamisen. Kokeellinen määritys taas on väärä sentähden, että se\nsanoo ihmisen voivan ilmaista tunteensa viivojen, värien, äänien,\nsanojen y.m. kautta vaikuttamatta niiden kautta toisiin ihmisiin. Ja\ntällainen ilmaiseminen ei ole taidetta.\n\nSullyn määritys taas ei ole tarkka sentähden, että sen toiminnan alaan,\njonka tulokset ovat omiaan tuottamaan huvia toimivalle henkilölle ja\nmieluisesti vaikuttamaan katsojiin tai kuulijoihin, ilman että he\najattelevat niistä saatavissa olevaa hyötyä, voi lukea kuuluvaksi\nmyöskin silmänkääntäjätemput, voimisteluharjoitukset y.m. toiminnat,\njoita ei voi pitää taiteellisina. Päinvastoin taas useat asiat, jotka\nvaikuttavat epämieluisasti, kuten esim. hermoja tärisyttävä, synkkä\nkohtaus runoteoksessa eli teaatterissa, ovat pidettävät taideteoksina.\n\nKaikkien näiden määrityksien epätarkkuus riippuu siitä, että kaikissa\nniissä, samoin kuin metafyysilisissäkin määrityksissä taiteen\ntarkoitukseksi pannaan siitä saatava nautinto, eikä sen merkitystä\nihmiselämässä. Jos mieli tarkalleen määritellä taidetta, täytyy ennen\nkaikkia hylätä se mielipide, että se on nautinnon välikappale, ja pitää\nsitä yhtenä inhimillisen elämän ehdoista. Silloin me emme voi olla\nhuomaamatta, että taide on yksi ihmisen yhteiselämän välikappaleista.\nJokainen taideteos vaikuttaa sen, että sen katselija tai kuuntelija\njoutuu henkiseen yhteyteen teoksen luojan ja muiden katselijoiden ja\nkuuntelijoiden kanssa. Kuten sanat, jotka ilmaisevat ajatuksia ja\nkokemuksia, ovat omiaan yhdistämään ihmisiä toisiinsa, samoin vaikuttaa\nmyöskin taide. Eroitus on ainoastaan siinä, että sanojen avulla ihminen\nilmoittaa ajatuksiaan toisille, taiteen avulla hän taas ilmaisee\ntunteitaan.\n\nTaiteen merkitys on siinä, että ihminen, joka kuulon tai näön avulla\nhavaitsee toisen tunteenilmaukset, voi itse tuntea samoja tunteita,\njoita tunteiden ilmaisija kokee.\n\nOttakaamme kaikkein yksinkertaisin esimerkki: Ihminen nähdessään toisen\nnauravan tulee itsekkin iloiseksi, nähdessään toisen itkevän herää\nhänessäkin surun tunteita. Jos joku suuttuu, vihastuu, niin myöskin\ntoinen nähdessään hänet joutuu suuttumuksen valtaan. Liikkeillään\nja äänellään ilmaisee ihminen reippautta, päättäväisyyttä tahi,\npäinvastoin, alakuloisuutta, haluttomuutta ja hänen sieluntilansa\nvaikuttaa toisiin. Ihminen kärsii, osoittaa huokauksillaan\nkärsimyksiään ja hänen huokauksensa saattavat toisetkin kärsimään.\nJoku ilmaisee ihastuksensa, onnen tai pelon tunteensa, joita hän\ntuntee nähdessään jonkun ihmisen, ilmiön ja hänen tunteensa ilmaukset\nvaikuttavat silloin muissa samoja tunteita.\n\nJuuri tähän ihmisen kykyyn vastaanottaa muiden tunteita perustuu taide.\n\nJos ihminen voikin vaikuttaa muihin välittömästi muotonsa tai ääniensä\nkautta, saattaa toisen haukottelemaan itse haukottelemalla, tahi\nnauramaan tahi itkemään, kun häntä itseään naurattaa tai itkettää, tahi\nkärsimään, kun itse kärsii, niin se vielä ei ole taidetta.\n\nTaide saa alkunsa vasta silloin, kun ihminen, tahtoen ilmaista muille\ntunteitaan, uudestaan herättää ne omassa itsessään ja määrätyillä\nulkonaisilla merkeillä ilmaisee ne.\n\nOttakaamme pieni esimerkki: Poika, joka nähdessään suden pelästyy,\nkertoo muille asian. Herättääkseen toisissa sen tunteen, jota hän\nmainitussa tilaisuudessa tunsi, kertoo hän asian tarkalleen, antaen\nkuvan tilastaan ennen tapaamistaan suden kanssa, maisemasta, metsästä,\nsitten suden ulkonäöstä, sen liikkeistä, välimatkasta hänen ja suden\nvälillä j.n.e. Jos poika kertoessaan uudestaan tuntee saman tunteen ja\nherättää kuulijoissaankin sen tunteen, jota itse on kokenut, niin on\nhänen kertomuksensa taidetta. Vaikkei poika olisi nähnytkään sutta,\nvaan usein pelännyt sitä ja, tahtoen herättää toisissa tuntemaansa\npelon tunnetta, keksisi koko susijutun ja kertoisi sen niin, että\nkertomuksellaan herättäisi kuulioissaan samallaisen tunteen, kuin\nitsekin oli kokenut kuvitellessaan itselleen sutta — niin se on myöskin\ntaidetta. Samoin on taidetta myöskin se, kun ihminen, tunnettuaan\ntodellisuudessa tahi mielikuvituksessaan kärsimyksen kauhua tai\nnautinnon suloa, kuvaa nämät tunteensa kankaalle tai marmoriin niin,\nettä ne tarttuvat toisiin. Taiteena täytyy pitää myöskin sitä, jos joku\non tuntenut tai itselleen kuvitellut ilon, surun, epätoivon, reippauden\ntai haluttomuuden tunteita, tai jonkun näistä tunteista muuttumista\ntoiseksi, ja äänillä ilmaissut ne niin, että ne tarttuvat kuulijoihin,\njotka tuntevat ne samalla tavalla kuin hän itsekin.\n\nTaiteen esineenä voivat olla mitä erilaisimmat tunteet, voimakkaat ja\nheikot, tärkeät ja vähäpätöiset, hyvät ja huonot, jos ne vaan tarttuvat\nlukijaan, katsojaan tai kuulijaan. Itsekieltäymyksen ja nöyryyden\ntunne, jotka tuodaan ilmi jossain draamassa, nuorten kiihkeä rakkaus,\njota kuvataan romaanissa, hekuman tunne, joka ilmenee taulussa, tahi\nreippauden, joka uhkuu juhlallisessa marssissa, tahi iloisuuden, jota\nherättää vilkas tanssi, tahi koomillisuuden, jonka aiheena on joku\nnaurettava kertomus, tahi iltamaiseman herättämä hiljaisuuden tunne —\novat kaikki taidetta.\n\nJos vaan katsojissa eli kuulijoissa herää sama tunne, jota on kokenut\ntaiteilija itse, niin on se taidetta.\n\n_Taiteelliseen toimintaan vaaditaan siis, että ihminen uudestaan\nhenkiin herättää jonkun ennen kokemansa tunteen ja sen tehtyänsä,\nilmaisee sen liikkeiden, viivojen, värien tai äänten avulla niin,\nettä toiset tuntevat saman tunteen. Taide on inhimillistä toimintaa.\nTämä toiminta on siinä, että ihminen itsetietoisesti, määrättyjen\nulkonaisten merkkien avulla ilmaisee toisille tuntemiansa tunteita, ja\nnämät tunteet tarttuvat toisiin._\n\nTaide ei ole, kuten metafyysikot sanovat, jonkun salaisen\nideean, kauneuden, Jumalan ilmaisemista, ei myöskään, kuten\nfysioloogit-esteettikot väittävät, leikkiä, johon ihminen tuhlaa\nliiat kerääntyneestä energiiasta, yhtävähän kuin mieluisten esineiden\ntuotantoa, tai nautintoa, vaan se on välttämätöntä elämälle ja\nyksityisen ihmisen onnellisuudelle, ihmisten yhdyselämän välikappale,\njoka yhdistää heidät toisiinsa samojen tunteiden kautta.\n\nKykynsä avulla ymmärtää sanoilla lausuttuja ajatuksia, voi jokainen\nihminen saada tietoa siitä, mitä koko ihmiskunta on ajatusten\nmaailmassa tehnyt hänen hyväkseen, kykynsä avulla ymmärtää vieraita\najatuksia, voi hän tulla osalliseksi muiden ihmisten toiminnasta\nja itse ilmaista omia, samoin kuin muilta oppimiaan ajatuksia\naikalaisilleen ja jälkimaailmalle. Samoin myöskin sen kautta, että\ntoisten tunteet voivat taiteen välityksellä tarttua toisiin, hän voi\ntunteen avulla saada selvää siitä, mitä ihmiskunta ennen häntä on\nkokenut, samoin kuin aikalaistensakin tunteista ja voi ilmaista omat\ntunteensa toisille.\n\nJolleivät ihmiset voisi saada tietoa ennen heitä eläneiden ihmisten\ntunteista ja ilmaista muille omiaan, olisivat he petojen kannalla tai\nKaspar Hauserin kaltaisia.\n\nJolleivat he taas voisi ymmärtää taidetta, olisivat he kenties vielä\nvillimpiä, vieraat ja vihamieliset toisilleen.\n\nJa sen vuoksi on taiteellinen toiminta yhtä tärkeätä kuin puhekykykin\nja yhtä yleistä.\n\nKuten sana vaikuttaa meihin ei ainoastaan puheiden, saarnojen ja\nkirjojen, vaan myöskin keskustelun muodossa, jonka kautta me ilmaisemme\ntoisillemme ajatuksiamme ja kokemuksiamme, samoin myöskin taide, sanan\nlaajemmassa merkityksessä, antaa leimansa koko meidän elämällemme, ja\nainoastaan muutamia taiteen ilmenemismuotoja me nimitämme taiteeksi\nahtaammassa merkityksessä.\n\nMe olemme tottuneet pitämään taiteena ainoastaan sitä, jota me luemme,\nkuulemme eli näemme teaattereissa, konserteissa ja näyttelyissä,\nrakennuksia, kuvapatsaita, runoja, romaania... Mutta kaikki tämä on\nainoastaan pieni osa siitä taiteesta, joka ilmenee yhteiselämässämme.\nKoko ihmiselämä on täynnä kaikenlaatuisia taiteen tuotteita,\nkehtolaulusta, pilapuheesta, puvuista, koristeista — kirkonmenoihin ja\njuhlakulkueihin asti. Kaikki tämä on taiteellista toimintaa. Taiteella\nahtaammassa merkityksessä emme siis ymmärrä kaikkea inhimillistä\ntoimintaa, joka ilmaisee tunteita, vaan ainoastaan sellaista, jonka\nme tuntemattomasta syystä eroitamme koko tästä toiminnasta, ja jolle\nannamme erityisen merkityksen.\n\nTällaisen erityismerkityksen ovat ihmiset aina antaneet sille tämän\ntoiminnan osalle, joka on ollut ihmisten uskonnollisten tunteiden\nilmaisijana, ja kutsuneet tämän pienen osan taiteesta taiteeksi, sanan\ntäydessä merkityksessä.\n\nTällainen oli muinaisajan ihmisten, Sokrateen, Platon ja Aristoteleen\nkäsitys taiteesta, samaa mielipidettä olivat myöskin juutalaisten\nprofeetat ja muinaisajan kristityt; siltä kannalta katselivat ja\nkatsovat vielä nytkin taidetta muhamettilaiset, samoin kuin meidän\naikamme uskonnolliset ihmiset ylipäänsä.\n\nMuutamat ihmiskunnan opettajat, kuten esim. Plato \"Tasavallassaan\",\nensimäiset kristityt, ankarat muhamettilaiset ja buddalaiset usein\nkokonaan kieltävätkin kaiken taiteen.\n\nVastoin nykyaikaista katsantokantaa, jonka mukaan taide aina pidetään\nhyvänä, jos se vaan tuottaa nautintoa, on taide niiden ihmisten\nmielestä, joilla on äsken mainittu käsitys siitä, sangen vaarallinen\nihmiselle. Sanoja voi olla kuulematta, eivätkä ne siis muka ole\nläheskään niin vaarallisia kuin taide, joka tarttuu ihmisiin vastoin\nheidän tahtoansa. Ihmiskunta kärsii sentähden paljoa vähemmän, jos\ntaide kokonaan hyljätään, kuin jos sitä suvaitaan minkälaisessa\nmuodossa hyvänsä.\n\nIhmiset, jotka hylkäsivät kaiken taiteen, eivät nähtävästi olleet\noikeassa, sen tähden, että he hylkäsivät sellaista, jota itse asiassa\non mahdotointa hyljätä. Sillä taidehan on yksi ihmisten yhteiselämän\nvälttämättömistä välikappaleista, jota paitsi ihmiskunta ei voisi\ntoimeen tulla. Mutta yhtä väärässä ovat nykyaikaiseen sivistyneesen\neuropalaiseen yleisöön kuuluvat ihmiset, jotka hyväksyvät kaiken\ntaiteen, kunhan se vaan on kauneuden palveluksessa, toisin sanoen\ntuottaa meille huvia.\n\nEnnen pelättiin taiteen turmelevan ihmisiä, ja sentähden se kokonaan\nkiellettiin. Nykyaikana taas pelätään, ettei vaan mitenkään jäätäisi\nvaille jotakin taiteen tarjoamaa nautintoa, ja suojellaan kaikkia\ntaiteita eroituksetta. Minun mielestäni on jälkimäinen hairahdus paljoa\nsuurempi ja seurauksiltaan paljoa vahingollisempi edellistä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nMutta mitenkä on sellaista taidetta, joka muinaisaikana oli ainoastaan\nsuvaittu tai tykkänään kielletty, meidän aikanamme ruvettu pitämään\nhyvänä ja välttämättömänä, jos se vaan tuottaa huvia?\n\nSe on tapahtunut seuraavista syistä.\n\nIhmisten mielipide taiteesta, s.o. niistä tunteista, joita se ilmituo,\nriippuu siitä, millä silmillä he katsovat hyvään ja pahaan elämässä.\nUskonto taas määrää, mitä on pidettävä hyvänä tai pahana.\n\nIhmiskunnan elämänkäsitys on muuttuvainen. Lakkaamatta siirtyy se\nalemmasta, yksityisemmästä ja hämärämmästä yleisempään, ylevämpään ja\nselvempään maailmankatsantokantaan. Ja kuten kaikkia liikkeitä, niin\ntätäkin johtavat etevämmät, jotka selvemmin kuin muut ymmärtävät elämän\ntarkoituksen, ja kaikkien näiden etevämpien joukosta eroittautuu vielä\nyksi, joka muita selvemmin, ymmärrettävämmin, voimakkaammin — sanoilla\nja teoilla — julkilausuu tämän elämän tarkoituksen. Tämän henkilön\nlausumaa elämänkäsitystä ja hänen muistoonsa yhdistettyjä tarinoita\nja menoja kutsutaan uskonnoksi. Uskonnoissa kuvastuu se korkeampi\nelämänkäsitys, joka meidän aikana on selvillä ainoastaan paraimmille\nja etevämmille henkilöille ja jonka ymmärtämiseen koettavat pyrkiä\nkaikki muut. Ja ainoastaan sentähden ovat uskonnot aina pidetyt ja yhä\nvieläkin pidettävät perustuksena ihmisten tunteiden arvostelemiselle.\nJos tunteet lähentävät ihmisiä uskonnon osoittamaan ideaaliin, jos\nne ovat sopusoinnussa sen kanssa, — niin ovat ne hyviä; jos taas ne\nvieroittavat siitä, ovat ristiriidassa sen kanssa, — niin ovat ne\nhuonoja.\n\nJos uskonto pitää elämän tarkoituksena yhden ainoan Jumalan\npalvelemista ja Hänen tahtonsa täyttämistä, niin taide, joka ilmituo\ntunteet, joiden alkuna on rakkaus tähän Jumalaan ja Hänen lakiinsa,\n— profeettain, psalmien pyhä runous, — on hyvää, ylevää taidetta.\nMutta taide, jonka esineenä on vieraiden jumalien kunnioittaminen ja\ntunteiden ilmaiseminen, jotka ovat ristiriidassa Jumalan lain kanssa,\novat pidettävät huonoina. Jos uskonto pitää elämän tarkoituksena\nmaallisen onnen, kauneuden ja voiman, niin elämäniloa ilmaiseva taide\non pidettävä hyvänä taiteena; taide taas, joka ilmituo velttouden ja\nalakuloisuuden tunteita, on huonoa. Tällainen oli kreikkalainen käsitys\nasiasta. Jos taas elämän tarkoituksena on isänmaan paras, esi-isien\nkunnioittaminen ja vanhojen traditsioonien noudattaminen, niin se\ntaide, joka ilmilausuu vaatimuksen yksityisen alistumisesta yleisen\nalle, rakkaudentunteita isänmaahan, esi-isiin ja kunnioitusta heiltä\nperittyihin tapoihin, on pidettävä hyvänä taiteena; taide taas, joka\nilmituo vastakkaisia tunteita, on huonoa. Tällainen katsantokanta\noli roomalaisilla ja kiinalaisilla. Mutta jos elämän tarkoitus on\nvapautuminen eläimellisyydestä, niin sellainen taide, joka ilmaisee\nsieluaylentäviä tunteita, on hyvää, jota vastoin kaikkea sitä, joka\nilmituo fyysillisiä himoja yllyttäviä tunteita, täytyy pitää huonona\ntaiteena.\n\nUskonnollinen vakaumus hyvästä ja pahasta on aina yhteinen samaan\nluokkaan kuuluville ihmisille, ja tämä vakaumus juuri määrää niiden\ntunteiden arvon, jotka taide esiintuo. Ja sentähden ovat kaikki\nkansat kaikkina aikoina suosineet ja arvossapitäneet taidetta, joka\nilmituo yhteisestä uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita,\njota vastoin aina on halveksittu ja vastustettu sitä taidetta, jonka\nesineenä ei ole ollut tällaisten tunteiden ilmaiseminen. Muita\ntaiteenaloja taas, joiden kautta ihmiset olivat vuorovaikutuksessa\ntoistensa kanssa, ei pidetty missään arvossa, mutta niitä vastustettiin\nainoastaan siinä tapauksessa, että ne olivat ristiriidassa ajan\nuskonnollisen vakaumuksen kanssa. Tällainen oli asian laita\nkaikilla kansoilla: kreikkalaisilla, intialaisilla, egyptiläisillä,\nkiinalaisilla, samoin kuin kristillisen ajanluvun alussa.\n\nArvokkaiksi taidetuotteiksi tunnusti ensi alussa kristinoppi\nainoastaan legendat, pyhäin elämäkerrat, saarnat, rukoukset,\nhengellisten laulujen laulamisen, joka herätti ihmisissä rakkautta\nKristukseen. Hänen elämänsä herättämät säälintunteet, pyrkimyksen\nseurata hänen esimerkkiään, maallisen elämän hylkäämisen, lähimmäisen\nrakkauden. Kaikki taidetuotteet taas, jotka ilmaisivat yksityisiä\nnautinnontunteita, piti se huonoina, ja hylkäsi sentähden kaiken\npakanallisen plastillisen taiteen, hyväksyen ainoastaan symbooliset\nplastilliset, taideteokset.\n\nTällainen oli ensimäisten vuosisatain kristittyjen käsitys\ntaiteesta. Tosin se kristinoppi, jonka he olivat omistaneet, ei\nollut aivan puhdasta, mutta se oli ainakin vielä turmeltumatonta ja\npakanallisuudesta vapaata.\n\nMutta kristinoppi muuttui aikain kuluessa. Erittäinkin kun hallitsijat,\nkuten esim. Konstantinus, Kaarle-Suuri ja Vladimir, alkoivat\nväkivallalla kääntää kansoja, ilmestyi todellisen kristinopin sijaan\nkirkollinen, joka oli lähempänä pakanuutta kuin Kristuksen oppia. Tämä\nkiitollinen kristinoppi rupesi aivan toisilla silmillä katselemaan\nihmisten tunteita ja niitä ilmaisevia taideteoksia.\n\nKirkollinen kristinoppi ei enään hyväksynyt todellisen kristinopin\npääoppeja, nimittäin jokaisen ihmisen välitöntä suhdetta Isään,\nja siitä johtuvaa veljeyttä, kaikkien yhdenvertaisuutta ja kaiken\nväkivallan poistamista. Se muodosti päinvastoin oman, pakanallisen\nkaltaisen, mytologiian ja taivaallisen hierarkiian, käski uskomaan\nKristukseen, Jumalan äitiin, enkeleihin, apostoleihin, pyhimyksiin ja\nmarttyyreihin, eikä ainoastaan heihin, vaan vieläpä heidän kuviinsakin.\nKristinopin sisällykseksi pantiin siis sokea usko kirkkoon ja sen\nsääntöihin.\n\nKirkon oppi, niin vähäarvoinen kuin se olikin todelliseen kristinoppiin\nverraten, vieläpä sellaisten roomalaistenkin mielestä kuin Julianus,\noli se kuitenkin ylevämpi barbaarien entistä epäjumalain, sankarien\nhyvien ja pahojen henkien palvelemista. Sentähden tuli tämä oppi niiden\nbarbaarien uskonnoksi, jotka sen itselleen omistivat. Tämän uskonnon\nkannalta katseltiin myöskin taidetta siihen aikaan. Taidetta, joka\nilmitoi kunnioituksen tunteita Jumalan äitiin, Jesukseen, pyhimyksiin,\nenkeleihin, sokeaa uskoa kirkkoon, pelkoa helvetin vaivan johdosta\nja toivoa autuudesta kuoleman jälkeen — tällaista taidetta pidettiin\nhyvänä, muunlaista taas huonona.\n\nOppi, jonka perustuksella tämä taide syntyi, oli turmeltunutta\nkristinoppia, mutta siitä huolimatta oli tämä taide todellista, sillä\nse vastasi sen kansan uskonnollista vakaumusta, jonka keskuudessa se\nilmestyi.\n\nKeskiaikaisilla taiteilijoilla oli samat uskonnolliset vakaumukset kuin\nkansallakin ja juuri sentähden he esittäessään kokemiansa tunteita\nja mielialoja rakennus-, kuvanveisto- ja maalaustaiteen, musiikin,\nrunouden ja draaman alalla, olivat todellisia taiteilijoita ja heidän\ntoimintansa oli todellista ja koko kansalle yhteistä taidetta, vaikka\nse meistä näyttääkin vähäarvoiselta.\n\nTällaisena pysyi taide niin kauvan, kun oltiin yhtämieltä kirkon\nopista, jolloin ylemmissä, rikkaimmissa ja sivistyneimmissä\nsäädyissä ei vielä ollut herännyt epäilystä kirkon opin totuudesta.\nRistiretkien jälkeen tapahtui tässä suhteessa muutos. Paavit rupesivat\nväärinkäyttämään saavuttamaansa suurta valtaa. Rikkaisiin luokkiin\nkuuluvat ihmiset oppivat tuntemaan muinaisten oppineiden teoksia,\nniiden järkevyyttä ja selvyyttä, ja huomasivat vallitsevan kirkon opin\nristiriitaiseksi todellisen kristinopin kanssa. Siitä oli seurauksena\nse, että he kadottivat entisen sokean uskonsa kirkon oppiin.\n\nMuodollisesti he tosin seurasivat kirkonoppia, mutta uskoa siihen he\neivät enään voineet. He pysyivät kirkon yhteydessä ainoastaan kansan\ntähden, joka yhä vieläkin sokeasti uskoi kirkon oppiin, ja jonka uskoa\nyliluokat omien etujensa vuoksi kaikin tavoin koettivat ylläpitää.\nSiten kirkollinen kristinoppi tähän aikaan lakkasi olemasta koko kansan\nyhteisenä uskontona. Yliluokat, joiden hallussa oli valta ja rikkaus,\nja joilla sentähden oli aikaa ja varoja uhrata taiteen harrastamiseen,\n— herkesivät uskomasta kirkkonsa oppiin, kansa taas pysyi sokeasti\nvanhassa uskossaan.\n\nKeskiajan yliluokkien suhde uskontoon oli aivan sama kuin sivistyneiden\nroomalaisten vähää ennen kristinuskon ilmestymistä. He eivät enään\nuskoneet sitä, jota uskoi kansa, samalla kun heillä ei ollut mitään\nuskontoa, jonka olisivat voineet asettaa elähtäneen kirkollisen\nuskonopin sijaan, joka heidän suhteensa oli kadottanut kaiken\nmerkityksensä.\n\nEroitus oli ainoastaan siinä, että roomalaiset, kadotettuaan uskonsa\nentisiin jumaliin - keisareihin ja kotoisiin jumaliin, eivät enään\nvoineet löytää mitään tyydyttävää siitä monimutkaisesta mytologiiasta,\njonka he olivat omistaneet kukistamiltaan kansoilta, jonka vuoksi\nheidän täytyi omistaa itselleen aivan uusi maailmankatsanto. Keskiajan\nihmisten taas, alettuaan epäilemään kirkon opin totuutta, ei tarvinnut\nhakea uutta oppia itselleen. Heidän olisi ainoastaan tarvinnut hylätä\ntunnustamastaan kirkon opista sen, mikä siinä oli väärennettyä ja\nomistaa itselleen Kristuksen todellisen opin sen alkuperäisessä\nmuodossa, jollei kokonaan niin ainakin osaksi (mutta kuitenkin\nsuuremmassa määrässä kuin kirkko oli omistanut). Näin tekivät ainakin\nosaksi Wiclif, Huss, Luther ja Kalvin, samoin kuin kaikkien niiden\nuskonnollisten liikkeiden edustajat, jotka tähän aikaan erosivat\nkirkon opista. Mutta ainoastaan harvat rikkaiden ja vallassa olevien\nsäätyjen ihmisistä omistivat itselleen elävän kristinopin, huolimatta\nsiitä, että se tuomitsi vääräksi heidän edullisen asemansa. Suurin\nosa yliluokkien ihmisistä oli tosin itse asiassa kadottanut uskonsa\nkirkon oppiin, mutta ei voinut tahi ei tahtonut itselleen omistaa\ntodellista Kristuksen oppia, sillä se opetti, päin vastoin kuin kirkon\noppi, kaikkien ihmisten veljeyttä ja yhdenvertaisuutta ja vastusti\nsiis sitä etuoikeutettua asemaa, jossa he elivät, olivat syntyneet ja\nkasvaneet. Vaikka he siis syvimmässä sielussaan pitivätkin kirkon oppia\nelähtäneenä eivätkä siihen uskoneet, puuttui heiltä kuitenkin voimaa\nomistamaan todellista kristinoppia. Siten rikkaiden ja vallassa olevien\nluokkien ihmiset, paavit, kuninkaat, herttuat ja muut ylimykset jäivät\nvaille kaikkea uskontoa. Ainoastaan ulkonaisesti pysyivät he kirkon\nopissa, jota he pitivät itselleen edullisena, jopa välttämättömänäkin,\nsillä se hyväksyi ne etuoikeudet, joita he nauttivat. Itse asiassa\neivät nämät ihmiset uskoneet kerrassaan mitään, aivan samoin kuin\nensimäisten vuosisatain roomalaiset. Mutta heidän käsissään oli valta\nja rikkaus ja olivat sentähden tilaisuudessa suosimaan taidetta ja\njohtamaan sen kehitystä.\n\nSentähden alkoi taide näiden luokkien keskuudessa saada uuden\nluonteen. Sitä ei enään pidetty arvossa sentähden, että se ilmaisi\nuskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita, vaan siinä määrässä\nkun se oli kaunista, toisin sanoen tuotti nautintoa.\n\nKun nämät rikkaat ja vallassa olevat luokat eivät enään voineet uskoa\nkirkon oppiin, eivätkä kyenneet itselleen omistamaan todellista\nkristinoppia, joka tuomitsi heidän koko elämäntapansa, niin he\noikeastaan jäivät vaille kaikkea uskontoa. Sentähden he tahtomattaan\nalkoivat ihailla sitä pakanallista maailmankatsantokantaa, jonka\nmukaan elämän tarkoituksena oli persoonallinen nautinto. Täten näissä\nyliluokissa tapahtui \"tieteiden ja taiteiden jälleen virkoaminen\",\njoka itse asiassa on kaiken uskonnon kieltämistä ja sen tarpeettomaksi\njulistamista.\n\nKirkollinen ja varsinkin katoolinen oppi muodostaa niin monimutkaisen\nsysteemin, että sitä on mahdotoin muutella tai parantaa kokonaan\nsitä purkamatta. Niin pian kuin ruvettiin epäilemään paavien\nerehtymättömyyttä, — ja epäilys siitä heräsi kaikissa sivistyneissä\nihmisissä siihen aikaan —, niin samalla myöskin hävisi usko katooliseen\noppiin. Mutta tämä epäilys ei järkähyttänyt ainoastaan paaviutta ja\nkatoolisuutta, vaan hävitti myöskin koko kirkollisen uskon kaikkine\ndogmineen Kristuksen jumaluudesta, ylösnousemisesta, kolminaisuudesta\nja raamatun auktoriteetin, sillä raamattua oli pidetty pyhänä\nainoastaan sentähden, että kirkko niin opetti.\n\nSiten suurin osa yliluokkien ihmisistä siihen aikaan, vieläpä paavit\nja hengellisetkin, itse asiassa eivät uskoneet mitään. Kirkon oppia\neivät he voineet uskoa sentähden, että huomasivat sen valheellisuuden.\nKristuksen siveellistä, yhteiskunnallista oppia taas he eivät voineet\nhyväksyä sentähden, että se oli jyrkässä ristiriidassa heidän\nyhteiskunnallisen asemansa kanssa. Siten jäivät he vaille kaikkea\nuskonnollista maailmankatsantokantaa. Mutta kun heiltä kerran puuttui\nuskonnollinen vakaumus, niin heillä ei myöskään voinut olla mitään\nmuuta johtoa arvostellessaan taiteen arvoa, kuin persoonallinen\nnautinnon tunne. Mutta tunnustettuaan nautinnon eli, toisin sanoen,\nkauneuden hyvän taiteen kriteerioksi, he omistivat itselleen\nalkuperäisten kreikkalaisten raa’an käsityksen taiteesta, jonka\naikoinaan jo hylkäsi Plato. Tämän käsityksen mukaan muodostui heidän\nkeskuudessaan taiteen teoriia.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSiitä asti kun rikkaiden luokkien ihmiset kadottivat uskonsa kirkon\noppiin, rupesivat he pitämään hyvän taiteen tunnusmerkkinä kauneutta,\ntoisin sanoen taiteen tarjoamaa nautintoa ja tämän katsantotavan\nmukaiseksi muodostui yliluokkien keskuudessa myöskin esteettinen\nteoriia, — teoriia, jonka mukaan taiteen tarkoituksena on kauneuden\nilmituominen. Tämän teoriian kannattajat tuovat sen puolustukseksi\nesiin, ettei se ole heidän keksimänsä, vaan että sillä on perustuksensa\nkappalten olemuksessa, ja että sen tunnustivat oikeaksi jo muinaiset\nkreikkalaiset. Mutta tämä väite on aivan tuulesta temmattu eikä sillä\nole muuta perustusta kuin se, että muinaisten kreikkalaisten hyvyyden\nkäsite ei vielä ollut kokonaan eroitettu kauneuden käsitteestä, joka\nseikka taas riippui siitä, että heidän siveellinen ideaalinsa oli\npaljoa alempi kuin kristittyjen.\n\nKorkein hyvyys ei ole ainoastaan kauneudesta eroava, vaan suurimmaksi\nosaksi ristiriidassa sen kanssa. Sen tunsivat jo juutalaiset Iisakin\naikoina ja kristinusko on sen kokonaisuudessaan ilmilausunut, mutta\nkreikkalaisille oli se yleensä tuntematoin. He luulivat, että kauniin\ntäytyy ehdottomasti olla myöskin hyvän. Tosin suuret ajattelijat,\nSokrates, Plato ja Aristoteles aavistivat, että hyvyys voi olla\nkauneudesta eroava. Sokrates suorastaan alisti kauneuden käsitteen\nhyvyyden käsitteen alle; Plato taas, voidakseen yhdistää molemmat\nkäsitteet, puhuu henkisestä kauneudesta; Aristoteles vaati, että\ntaiteen tulee vaikuttaa siveellisesti ihmisiin. Mutta itse asiassa\neivät edes nämät ajattelijat voineet täydellisesti vapautua siitä\nmielipiteestä, että kauneus ja hyvyys ovat pidettävät samoina\nkäsitteinä.\n\nSentähden myöskin sen ajan kielessä tuli käytäntöön yhdistetty\nsana _καλoκαγαϑία_ (kauneus-hyvyys) tämän yhdistetyn käsitteen\nilmaisemiseksi.\n\nKreikkalaiset ajattelijat nähtävästi jo alkoivat lähestyä sitä\nkäsitystä hyvyydestä, jonka kristinusko on julkilausunut, mutta\neivät voineet määrätä hyvän suhdetta kauneuteen. Platon mielipiteet\nkauniista ja hyvästä ovat ristiriitaisia. Näitä hämäriä käsitteitä\nkoettivat keskiajan oppineet, kadotettuaan kaiken uskon, järjestää\nlaeiksi ja todistaa, että kauneus ja hyvyys itse asiassa ovat\ntoisiinsa yhdistettävät, että sana ja käsite _καλoκαγαϑία_ jolla oli\nmerkityksensä kreikkalaisten, vaan ei kristittyjen kannalta katsoen, on\npidettävä ihmiskunnan korkeimpana ideaalina. Tälle väärinkäsitykselle\nperustuu estetiikka. Mutta jotta voitiin jollain tavalla puolustaa tätä\nuutta tiedettä, selitettiin muinaisten kreikkalaisten käsitys taiteesta\nsiihen suuntaan, että tämä keksitty tiede — estetiikka — muka jo oli\nolemassa kreikkalaisilla.\n\nMutta itse asiassa vanhojen mielipiteet taiteesta suuresti eroavat\nmeidän mielipiteistämme siitä. Bénard kirjassaan Aristoteleen\nestetiikasta sanookin sentähden aivan oikeen: \"Pour qui vent y regarder\nde près, la théorie du beau et celle de l'art sont tout-à-fait\nséparés dans Aristote, comme elles le sont dans Platon et chez leurs\nsuccesseurs\" [Bénard, L'esthétique d'Aristote et de ses successeurs,\nParis, 1889, p 28].\n\nJa todellakaan eivät muinaisten kansain mielipiteet taiteesta\nainoastaan ole poikkeavia meidän estetiikoissamme esiintuoduista,\nvaan pikemmin ristiriidassa niiden kanssa. Mutta siitä huolimatta\nkaikki esteettikot, Schasslerista aina Knight'iin asti väittävät, että\ntiede kauniista — estetiikka on jo Sokrateen, Platon ja Aristoteleen\nperustama, ja että sitä osaksi ovat kehittäneet epikurealaiset\nja stooalaiset, Seneca, Plutarcus ja Plotinus, mutta että tämä\ntiede sitten jostain merkillisestä syystä yht'äkkiä katosi IV:llä\nvuosisadalla ja oltuaan unohduksissa 1500 vuotta, ilmestyi Saksassa v.\n1750 Baumgartenin opin muodossa.\n\n \"Die Lücke von fünf Jahrhunderten, welche zwischen die\n kunstphilosophischen Betrachtungen des Plato und Aristoteles und\n die des Plotins fällt, kann zwar auffällig erscheinen; dennoch kann\n man eigentlich nicht sagen, dass in dieser Zwischenzeit überhaupt\n von ästhetischen Dingen nicht die Rede gewesen, oder dass gar ein\n völliger Mangel an Zusammenhang zwischen den Kunstanschauungen\n des letztgenannten Philosophen und denen des ersteren existire.\n Freilich wurde die von Aristoteles begründete Wissenschaft in Nichts\n dadurch gefördert; immerhin aber zeigt sich in jener Zwischenzeit\n noch ein gewisses Interesse für ästhetische Fragen. Nach Plotin\n aber (die wenigen, ihm in der Zeit nahestehenden Philosophen, wie\n Longin, Augustin u.s.w. kommen, wie wir gesehen, kaum in Betracht,\n und schliessen sich übrigens in ihrer Anschauungsweise an ihn an),\n vergehen nicht fünf, sondern fünfzehn Jahrhunderte, in denen von\n irgend einem wissenschaftlichen Interesse für die Welt des Schönen und\n der Kunst nichts zu spüren ist.\n\n \"Diese anderthalbtausent Jahre, innerhalb deren der Weltgeist durch\n die mannigfachsten Kämpfe hindurch zu einer völlig neuen Gestaltung\n des Lebens sich durcharbeitete, sind für die Ästhetik, hinsichtlich\n des weiteren Ausbaus dieser Wissenschaft verloren.\"\n\n Kritische Geschichte der Aesthetik von Max Schassler. Berlin, p. 253.\n § 25.\n\nPlotinuksen jälkeen, sanoo Schassler, kuluu 15 vuosisataa, joiden\nkuluessa ei ole huomattavana vähintäkään tieteellistä intressiä\nkauniisen ja taiteesen. Nämät puolitoista tuhatta vuotta ovat muka\nmenneet aivan hukkaan estetiikalta ja sen tieteelliseltä viljelemiseltä.\n\nMutta itse asiassa on mokoma väite aivan perusteeton. Estetiikka, tiede\nkauniista, ei milloinkaan ole voinut hävitä ja joutua unhotuksiin\nsentähden, ettei sitä koskaan ole olemassakaan ollut. Kreikkalaiset,\nkuten kaikki kansat, pitivät taidetta, kuten muitakin asioita,\nhyvänä ainoastaan siinä tapauksessa, että se oli sopusoinnussa hyvän\nkanssa semmoisena kuin he hyvän käsittivät; huonona taas pitivät he\nsellaista taidetta, joka oli ristiriidassa heidän hyvän käsitteensä\nkanssa. Mutta kreikkalaiset olivat vielä niin alhaisella siveellisellä\nkehityskannalla, että hyvä ja kaunis olivat heidän mielestään samoja\nkäsitteitä. Tälle kreikkalaisten vanhentuneelle mailmankatsannolle\nperustuu estetiikka, jonka keksivät XVIII vuosisadan oppineet,\nerittäinkin Baumgarten. Kreikkalaiset eivät tunteneet mitään\nesteettistä tiedettä. (Siitä voi tulla vakuutetuksi jokainen lukemalla\nBénard'in mainion kirjan Aristoteleesta ja hänen seuraajistaan tai\nWalterin teoksen Platosta).\n\nEnsimäiset esteettiset teoriiat, vieläpä tämän tieteen nimikin,\nilmestyivät maailmaan noin 150 vuotta sitten, kristillisen europalaisen\nmaailman rikkaiden luokkien keskuudessa. Tämä tapahtui samaan aikaan\nItaaliassa, Hollannissa, Ranskassa, ja Englannissa. Sen perustaja taas\noli Baumgarten, joka antoi sille tieteellisen, teoreettisen muodon.\n\nSaksalaisille omituisella, ulkonaisesti pedanttimaisella tarkkuudella\nhän muodosti ja esitti merkillisen teoriiansa. Tuskinpa mikään\nmuu teoriia on osaksensa saanut sellaista mieltymystä sivistyneen\nyleisön puolelta ja vastaanotettu sellaisella alttiudella ja\nkritiikin puutteella kuin tämä, huolimatta sen silmiinpistävästä\nperusteettomuudesta. Se ei tullut ainoastaan silloisten yliluokkien\nrajattoman ihailun esineeksi. Vieläpä meidänkin päivinämme oppineet\nja oppimattomat pitävät sitä epäiltämättömänä ja selvänä totuutena,\nhuolimatta siitä, että koko teoriia perustuu aivan mielivaltaisille,\ntodistamattomille väitteille.\n\nOlkoon teoriia miten perusteeton ja valheellinen tahansa, kunhan se\nvaan kannattaa sitä valheellista käsitystä, joka on vallalla jossakin\nosassa yleisöä, omistetaan se ihastuksella ja tulee tämän yleisön\nuskonnoksi. Sellainen on esim. Malthuksen kuuluisa, mutta aivan\nperusteeton teoriia, jossa väitetään maapallon väestön lisääntyvän\ngeomeetrisessa, vaan elantovarain aritmeettisessa sarjassa, josta muka\non seurauksena se, että maapallo ennen pitkää tulee riittämättömäksi\nihmisille. Samallainen on myöskin Malthuksen oppiin perustuva teoriia,\njonka mukaan taistelu olemisesta on pidettävä ihmiskunnan edistymisen\nehtona.\n\nSamaa laatua on myöskin Marx'in teoriia, joka on niin lavealle\nlevinnyt, ja jonka mukaan kapitalismi ennen pitkää tulee nielemään ja\nhävittämään kaiken yksityisen yritteleväisyyden. Nämät, samoin kuin\nmuutkin samanlaatuiset teoriiat ovat useimmiten aivan perusteettomia\nja aivan ristiriidassa sen kanssa, joka ihmiskunnalle jo on tunnettua,\nvieläpä siveettömiäkin. Mutta siitä huolimatta tunnustetaan ne tosiksi\nilman vähintäkään arvostelua ja saarnataan intohimoisesti useinkin\nvuosisatojen kuluessa, kunnes niissä puolustetut olosuhteet kadottavat\nmerkityksensä tai niiden järjettömyys tulee liian silmiinpistäväksi.\nAivan samaa laatua on Baumgartenin ihmeteltävä hyvän, kauneuden ja\ntotuuden teoriia. Se vaatii, että 1800 vuotta kristinuskon valoa\nnauttineet kansat omistaisivat sen elämän ideaalin, jonka jo 200\nvuotta ennemmin omisti puolivilli, orjia käyttävä, kansa, joka tosin\nhyvin osasi kuvata paljaan ihmisruumiin ja rakentaa näennäisesti\nkauniita rakennuksia. Mutta kaikkia näitä järjettömyyksiä ei kukaan\nole huomaavinaan. Oppineet kirjoittavat pitkiä, hämäriä tutkimuksia\nkauneudesta, toisin sanoen, yhdestä esteettisen kolmikon osasta.\nDas Schöne, das Wahre, das Gute — Le Beau, Le Vrai, Le Bon — näitä\nsanoja toistavat filosoofit, esteettikot, taiteilijat y.m., vieläpä\nromaanienkin kirjoittajat. Kaikkien mielestä nämät pyhät sanat\nilmaisevat täydellisesti määrätyitä käsitteitä — sellaisia, joille\nepäilyksettä voi perustaa väitteensä. Mutta itse asiassa ilmaisevat\nne hyvin häilyviä käsitteitä. Ne päinvastoin estävät meitä saamasta\ntodellista käsitystä taiteesta ja ovat omiaan kannattamaan valheellista\nkäsitystämme, jonka mukaan taiteen tulee ilmaista huvia tuottavia\ntunteita.\n\nTätä kolmikkoa olemme tottuneet pitämään yhtä pyhänä kuin\nuskonnollista kolminaisuutta. Mutta jos edes hetkeksi vapaudumme tästä\nennakkoluulosta ja tarkemmin ajattelemme, mitä me näillä kolmella\nsanalla oikeastaan ymmärrämme, niin huomaamme, miten mieletöntä on\nyhteenyhdistää näitä kolmea sanaa ja käsitettä, jotka merkitykseltään\novat aivan erilaiset.\n\nHyvyys, kauneus ja totuus asetetaan samalle asteelle. Mutta\ntodellisuudessa ei asian laita ole sellainen.\n\nHyvyys on meidän elämämme ikuinen ja korkein päämäärä. Ymmärtäkäämme\nhyvyys millä tavalla tahansa, niin ei meidän elämämme missään\ntapauksessa ole muuta kuin hyvyyteen, Jumalaan pyrkimistä.\n\nHyvyys on todellakin peruskäsite. Sitä on mahdotoin järjen avulla\nmääritellä, sen ymmärrämme ainoastaan tunteen avulla.\n\nHyvyyttä ei kukaan voi määrätä, mutta se määrää kaiken muun.\n\nKaunista taas, jos me todellakin otamme selvää siitä, mitä me tällä\nsanalla ymmärrämme, on ainoastaan se, joka meitä miellyttää.\n\nKauneuden käsite ei ole ainoastaan hyvyyden käsitteestä eroavainen,\nvaan pikemmin sille vastakkainen, sillä hyvyys on suurimmaksi osaksi\nhimojen voittamisessa, kauneus taas on omiaan niitä herättämään.\n\nMitä enemmän me ihailemme kauneutta, sitä enemmän me vieraannumme\nhyvästä. Tähän väitteesen vastataan tavallisesti, että kauneus voi\nolla siveellistä, henkistä laatua, mutta se on ainoastaan sanaleikkiä,\nsillä henkisellä, siveellisellä kauneudella ymmärretään juuri hyvyyttä.\nHenkinen kauneus eli hyvyys ei ainoastaan ole eroava kauneuden\ntavallisesta käsitteestä, vaan täydellisesti ristiriidassa sen kanssa.\n\nVielä vähemmän voimme sanoa totuuden olevan samaa kuin hyvyys ja\nkauneus. Sen emme edes voi sanoa olevan itsenäisesti olemassa.\n\nTotuudeksi me kutsumme sanan tai määrityksen vastaavaisuutta sen asian\nkanssa, jota se ilmaisee, sen käsityksen kanssa, joka asiasta on\nyleinen. Mutta mitä yhteyttä on käsitteillä kauneus, totuus yhdeltä\npuolen ja hyvyydellä toiselta puolen.\n\nKauneuden ja totuuden käsitteet ovat hyvyyden käsitteestä kerrassaan\neroavia.\n\nTotuus on sanan vastaavaisuus sen ilmaiseman asian olemuksen kanssa ja\nsentähden on se yksi hyvyyden saavuttamiskeinoista, mutta itsessään ei\ntotuus ole hyvyyttä, eikä kauneutta, vaan niistä eroava.\n\nSiten esim. Sokrates, Pascal ynnä monet muut pitivät totuuden\ntuntemista tarpeettomien asioiden suhteen hyvyydestä eroavana.\nKauneuden kanssa taas ei totuudella ole mitään yhteistä, se on\npäinvastoin suurimmaksi osaksi ristiriidassa sen kanssa, sillä totuus\npaljastaen valheen hävittää illusioonin, joka on kauneuden pääehtona.\n\nMielivaltaisesti ovat nämät kolme, aivan erilaista ja toisilleen\nvierasta käsitettä toisiinsa sekoitetut. Tähän mielivaltaiseen\nsekoitukseen perustuu se ihmeteltävä teoriia, jonka mukaan ei\nlöydy mitään eroitusta hyviä tunteita ilmaisevan hyvän ja huonoja\ntunteita ilmituovan huonon eli taiteen välillä. Ja taiteen alimpaa\nilmestysmuotoa, — taidetta, jonka tarkoituksena on nautinto, on ruvettu\npitämään korkeimpana taiteena. Taide ei ole sitä, jota sen pitäisi\nolla, vaan joutilasten ihmisten tyhjää huvia.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nJos taide on sellaista inhimillistä toimintaa, jonka tarkoituksena\non olla ihmiskunnan kokemien ylevimpien ja parhaimpien tunteiden\nilmaisijana, niin mitenkä on ihmiskunta pitkän ajan voinut elää ilman\ntällaista toimintaa. Siitä asti kun ihmiset lakkasivat uskomasta\nkirkonoppiin aina meidän päiviimme asti, ovat he taiteen tarkoituksena\npitäneet ainoastaan nautintoa.\n\nEnnenkuin ryhdymme vastaamaan tähän kysymykseen, täytyy meidän näyttää\nvääräksi se tavallinen luulo, että meikäläinen taide on todellista,\nyleisinhimillistä taidetta.\n\nSamoin kuin yleensä on totuttu pitämään kaukaasialaista rotua\nparaimpana, samoin kuin englantilaisten ja amerikalaisten mielestä\nanglosaksinen rotu voittaa kaikki muut, saksalaisten mielestä\ntaas germaaninen on kaikkein parasta, ranskalaisten mielestä\ngallilais-latinalainen ja venäläisten slaavilainen, samoin olemme me\nvarmasti vakuutetut siitä, että meidän taiteemme ei ainoastaan ole\ntodellinen, vaan vieläpä paras ja ainoa taide. Mutta eihän meidän\ntaiteemme ole ainoa. Se ei ole yhteistä edes koko kristikunnalle, vaan\nainoastaan pienelle osalle siitä. Voi puhua ainoastaan kansallisesta\ntaiteesta, sellaisesta, joka on yhteistä koko kansalle — juutalaisten,\nkreikkalaisten, egyptiläisten, vieläpä nykyään kiinalaisten,\njaappanilaisten ja intialaistenkin taiteesta. Sellainen koko kansalle\nyhteinen taide oli venäläisillä ennen Pietarin aikoja ja europalaisilla\nkansoilla XIII:teen ja XIV:teen vuosisataan asti. Mutta siitä\nasti, kun Europan maiden yliluokat kadottivat uskonsa kirkonoppiin\neivätkä sen sijaan omistaneet totista kristinuskoa, vaan jäivät\nvaille kaikkea uskoa — siitä asti ei enään voi puhua kristikunnan\nyliluokkien taiteesta, ymmärtäen sillä taidetta yleensä. Siitä asti\nnäiden yliluokkain taide erosi koko kansan taiteesta; muodostui\nkaksi taidetta: kansantaide ja herrastaide. Koko ihmiskunta ei siis\nkoskaan ole ollut todellista taidetta vailla, se ei kokonaisuudessaan\nkoskaan ole vaihtanut tosi taidetta sellaiseen, jonka tarkoituksena on\nnautinto. Sen tekivät ainoastaan europalaisten kansain yliluokat.\n\nTästä todellisen taiteen puutteesta oli tietysti seurauksena sen\nluokan turmelus, joka hyväkseenkäytti tämän taiteen hedelmiä. Kaikki\nhämärät, käsittämättömät taiteen teoriiat, kaikki ristiriitaiset\nja valheelliset mielipiteet siitä, itsepintainen pysyminen siinä\nvalheellisessa suunnassa, joka meidän taiteellemme oli annettu,\n— kaikki tämä on seurauksena siitä sangen yleisestä, mutta\nsilminnähtävästi väärästä mielipiteestä, että meidän yliluokkiemme\ntaide muka on ainoaa todellista taidetta koko maailmassa. Mokoma\nväite on yhtä mielivaltainen ja väärä kuin sekin, jonka tavallisesti\nlausuvat eri uskontunnustuksiin kuuluvat uskonnolliset ihmiset, että\nheidän uskontonsa muka on ainoa oikea. Mutta siitä huolimatta hokevat\nsitä kaikki meidän piiriimme kuuluvat ihmiset varmasti vakuutettuina\nsen oikeudesta. Taide, josta me nautimme, on muka ainoa todellinen\ntaide koko maailmassa siitä huolimatta, että kaksi kolmatta osaa\nihmiskunnasta, kaikki Aasian ja Afrikan kansat, elävät ja kuolevat\nilman vähintäkään aavistusta siitä. Mutta eipä siinä kyllä, tuskin\nsadas osakaan kristillisestä yleisöstä käyttää hyväkseen taidetta,\njonka me pidämme ainoana oikeana. Muut 99 % europalaisista kansoista\nelävät ja kuolevat ankarassa työssä ollenkaan nauttimatta tästä\ntaiteesta, jota he sitä paitsi eivät voisi ymmärtääkään. Tunnustamamme\nteoriian mukaan luulemme me taiteen olevan joko yhden Aatteen, Jumalan\ntai Kauneuden korkeimmista ilmestysmuodoista tai ainakin korkeinta\nhenkistä nautintoa. Mutta sitä paitsi me tunnustamme ihmisten\nyhdenvertaisuuden, jollei aineellisessa, niin ainakin henkisessä\nsuhteessa. Siitä huolimatta 99 % meidän aikamme europalaisista viettää\nelämänsä raskaassa työssä taiteen hyväksi, saamatta siitä nauttia,\nja kuitenkin väitämme me, että meidän viljelemämme taide on ainoaa\ntodellista taidetta.\n\nMutta jos meidän taiteemme kerran on todellista, niin pitäisi kai koko\nkansan päästä siitä osalliseksi. Tähän vastataan tavallisesti, ettei\nse ole taiteen, vaan valheellisten olosuhteiden vika, etteivät kaikki\nsaa taiteesta nauttia. Tulevaisuudessa asiat muka kyllä parantuvat.\nKoneet tulevat osaksi ruumiillisen työn sijaan, joka muutenkin oikean\njakamisen kautta tulee helpommaksi. Samoin myöskin työ taiteen hyväksi\nmuka tulee paljoa pienemmäksi. Yhden ei enään silloin tarvitse\nalituisesti muutella dekoratsiooneja, hoitaa koneita, valmistaa pianoja\nja muita soittokoneita, latoa ja painaa kirjoja. Työmiehet tulevat\ntekemään työtään ainoastaan muutaman tunnin päivässä, muun ajan voivat\nhe käyttää taidenautintoon.\n\nTäten puhuvat meidän erityistaiteemme puolustajat. Mutta minä olen\nvakuutettu siitä, etteivät he itsekkään usko, mitä puhuvat. He eivät\nvoi olla tietämättömiä siitä, että meidän hienostunut taiteemme sai\nalkunsa kansan ollessa orjuudessa, ja että se voi menestyä ainoastaan\nniin kauan kun kansan suuren enemmistön orjuudentila kestää. Ainoastaan\nsillä ehdolla, että suurin osa kansasta tekee ankaraa työtä, voivat\ntaiteilijat, kirjailijat, soittoniekat, tanssijat, näyttelijät y.m.,\nsaavuttaa täydellisyyden taiteessaan, ja ainoastaan sillä ehdolla voi\nolla olemassa hienostunut yleisö; joka heidän taidettaan arvossa pitää.\nJos vapautamme kapitaalin orjat, niin ei tällaisesta hienostuneesta\ntaidetuotannosta voi olla puhettakaan.\n\nMutta jos myönnämmekin mahdollisiksi sellaiset olosuhteet, joiden\nvallitessa taide nykyisessä muodossaan voi olla koko kansalle\nalttiina, niin ei se kuitenkaan voi olla kaikkien taiteena sentähden,\nettä se on kansalle kerrassaan käsittämätöin. Ennen kirjoitettiin\nrunoja latinankielellä, mutta nykyiset taiteen tuotteet ovat\nyhtä käsittämättömiä kansalle kuin jos ne olisivat kirjoitetut\nsanskriitinkielellä. Tähän tavallisesti vastataan, että siihen on\nsyynä ainoastaan kansan kehittymättömyys. Jokaista uutta taiteen\nedistysaskelta ei muka alussa ymmärretty, mutta sittemmin siihen\nvähitellen totuttiin.\n\n\"Sama on asian laita nykyisenkin taiteen suhteen. Kun koko kansa tulee\nyhtä sivistyneeksi kuin me ylempien luokkien ihmiset, niin taide kyllä\ntulee käsitettäväksi.\" Näin puhuvat meidän taiteemme puolustajat\nMutta tämä väite on nähtävästi vielä mielettömämpi kuin edellinen.\nSillä tiettyähän on, että suurin osa taidetuotteista, oodeista,\nrunoelmista, draamoista, kantaateista, tauluista y.m., ovat huvittaneet\nainoastaan sen ajan yliluokkia, suurelle joukolle sitä vastoin ovat\nne aina pysyneet käsittämättöminä. Ne olivat ja pysyivät ainoastaan\nsen ajan rikkaiden huvituksena, ainoastaan niille olivat ne jostain\nmerkityksestä. Sama tulee olemaan meidän taiteemme laita, Sanotaan,\nettä kansa kyllä aikaa voittain oppii ymmärtämään nykyistä taidetta.\nTodistukseksi tälle väitteelle huomautetaan sitä seikkaa, että muutamat\nniin kutsutun klassillisen runouden, musiikin ja maalaustaiteen\ntuotteet, jotka ennen olivat kansalle aivan käsittämättömät, sittemmin,\nsenjälkeen kun niitä kaikilta tahoilta on sille tyrkytetty, ovat sitä\nmiellyttäneet. Mutta tämä on ainoastaan todistuksena siitä, että\nalempi kansa, erittäinkin kaupungeissa asuva, on puoleksi turmeltunut;\nettä sitä on helppo johtaa ja totuttaa sitä mihin tahansa. Sitä\npaitsi ei tällainen taide ole kansan keskuudesta lähtenyttä eikä sen\nvalitsemaa, vaan sille tyrkytetty sellaisissa julkisissa paikoissa,\njoissa taide on sille alttiina. Suurin osa työkansasta on suljettu\ntaiteen nauttimisesta pois sen kalleuden tähden. Sitä paitsi on taide\nsille vierasta sisältönsäkin puolesta, sillä se tulkitsee niiden\ntunteita, joille kansan vaikeat elämänehdot ovat tykkänään vieraat.\nSe, josta rikkaiden säätyjen ihmiset voivat nauttia, ei tuota mitään\nhuvia työihmiselle, se ei herätä hänessä mitään tunteita, tahi ovat\nsen vaikuttamat tunteet aivan vastakkaiset niille, joita se aikaansaa\njoutilaissa ihmisissä. Niinpä esim. kunnian, isänmaanrakkauden ja\nrakkauden tunteet, jotka ovat nykyisen taiteen pääsisältönä, herättävän\ntyöihmisessä ainoastaan hämmennystä, halveksimista, jopa vihaakin.\nJos suurin osa työkansasta olisi tilaisuudessa joutohetkinään käymään\ntaulunäyttelyissä, kansankonserteissa, lukemaan kirjoja y.m., toisin\nsanoen nauttimaan kaikista nykyisen taiteen hedelmistä, kuten\nmuutamissa kaupungeissa onkin tavallista, niin todellinen työkansa,\njoka ei vielä ole laiskuudesta turmeltunut, ei ymmärtäisi hituistakaan\nmeidän hienostuneesta taiteestamme, ja jos ymmärtäisikin, niin suurin\nosa sen kuulemasta ja näkemästä ei olisi omiaan kohottamaan sen\nsielua, vaan päinvastoin turmelemaan sitä. Ajattelevien ja rehellisten\nihmisten täytyy olla vakuutetut siitä, ettei korkeimpien luokkien taide\nmilloinkaan voi tulla koko kansan omaisuudeksi. Jos se taas ei voi\ntulla koko kansan taiteeksi, niin täytyy tulla siihen johtopäätökseen,\nettei taide yleensä ole ollenkaan niin tärkeätä ja välttämätöntä\nkuin tavallisesti hoetaan, tahi ettei ainakaan se, jota me kutsumme\ntaiteeksi, sitä ole.\n\nMahdotointa on valita näiden kahden mahdollisuuden välillä, ja\nsentähden viisaat ja siveettömät ihmiset julkeasti kieltävät toisen\nniistä, väittäen ettei kansalla ole mitään oikeutta taidenautintoon.\nOikeastaan menevätkin tällaiset ihmiset suoraan asian ytimeen,\nnimittäin että osallisiksi ylevästä ja kauniista (heidän käsityksensä\nmukaan), s.o. korkeimmasta taidenautinnosta voivat päästä ainoastaan\n\"schöne Geister\", valitut, kuten heitä kutsuivat romantikot tahi\n\"yli-ihmiset\", kuten Nietzschen seuraajat heitä kutsuvat. Jälellä oleva\nraaka joukko taas ei kykene tuntemaan näitä nautintoja, sen tulee elää\ntämän ylevämmän ihmisrodun nautintoja varten. Ihmiset, jotka lausuvat\ntällaisen mielipiteen, eivät ainakaan teeskentele, vaan ottavat\nasian sen oikeassa valossa ja tunnustavat, että meidän taiteemme on\nainoastaan yliluokkien taidetta. Itse asiassa ovat kaikki, jotka meidän\nkeskuudessamme omistautuvat taiteen palvelukseen, katsoneet taidetta\ntältä kannalta.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nYliluokkain epäusko on ollut syynä siihen, että taide on muuttanut\nalkuperäisen luonteensa. Sen tarkoituksena oli ennen niiden ylevien\ntunteiden ilmaiseminen, joiden lähteenä oli ihmisten uskonnollinen\nvakaumus. Nykyään taas on sen tarkoitukseksi tullut tuottaa mitä\nsuurinta huvia ja nautintoa määrätylle yleisölle. Taiteeksi on\nruvettu kutsumaan ainoastaan sitä, joka saattaa nautintoa pienelle\nihmisjoukolle.\n\nTaiteen arvoon kohotettiin se, joka sitä nimeä ei ansaitse.\nPuhumattakaan niistä siveellisistä seurauksista, joita tämä taiteen\nturmeleminen mukanaan toi eurooppalaiselle yleisölle, se samalla\nmyöskin heikonsi, melkeinpä hävitti kaiken taiteen. Ensimäisenä\nseurauksena oli, että taide kadotti sille omituisen erilaisen\nuskonnollisen sisällyksen. Toisena seurauksena taas oli, että taide,\ntarkoittaen ainoastaan pientä osaa yleisöstä, kadotti muodon kauneuden,\ntuli rumaksi ja epäselväksi. Mutta tärkein kaikista seurauksista oli\nse, että taide kadotti todellisen luonteensa, tuli valheelliseksi.\n\nTaide tuli köyhäksi sisältönsä puolesta sentähden, että todellinen\ntaideluoma on ainoastaan se, joka ilmaisee uusia, eikä jo koetuita\ntunteita. Kuten ajattelemisen tuote on todellinen ainoastaan siinä\ntapauksessa, että se julkilausuu uusia ajatuksia ja mietteitä eikä\nainoastaan toista vanhoja, kaikille jo tunnettuja, samoin taideteoskin\nainoastaan silloin kannattaa todellisen taideluoman nimen, kun se\nilmaisee uusia (vaikka kuinkakin vähäpätöisiä) tunteita. Ainoastaan\nsentähden taideteokset niin voimakkaasti vaikuttavat lapsiin ja\nnuorukaisiin, että ne ilmaisevat heille vielä tuntemattomia tunteita.\n\nYhtä voimakkaasti vaikuttavat aivan uudet tunteet myöskin aikuisiin.\nYlempien luokkien taide on kadottanut tällaisten tunteiden lähteen,\nsillä se ilmaisee uskonnollisen vakaumuksen kanssa ristiriidassa\nolevia tunteita, joiden tarkoituksena on ainoastaan nautinto.\nEi mikään ole vanhempaa ja kuluneempaa kuin nautinto, eikä\nmikään uudempaa kuin tunne, joka on lähtenyt jonkun aikakauden\nuskonnollisesta vakaumuksesta. Se onkin aivan luonnollista.\nNautinnolla on luonnon määräämät rajansa, mutta ihmiskunnan\nkehittymisellä joka ilmenee uskonnollisessa vakaumuksessa, ei\nole mitään rajoja. Ihmiskunnan kehittyminen on seurauksena yhä\nselvemmästä ja selvemmästä uskonnollisesta vakaumuksesta. Jokaisella\nkehitysasteella saavat ihmiset kokea uusia tunteita. Ja sentähden\nvoivat uudet, ennen kokemattomat tunteet saada alkunsa ainoastaan\nuskonnollisesta vakaumuksesta, joka osoittaa, missä määrässä määrätyn\najanjakson ihmiset ymmärtävät elämää, Homerus ja kreikkalaiset\nmurhenäytelmienkirjoittajat ilmaisivat teoksissaan todellakin uusia\ntunteita, mutta niillä olikin perustuksena silloisten kreikkalaisten\nuskonnollinen vakaumus. Sama oli juutalaisten laita, jotka jo olivat\npäässeet uskonnolliseen vakaumukseen yhden jumalan olemassa olosta.\nTästä vakaumuksesta lähtivät kaikki ne uudet ja tärkeät tunteet, joita\nprofeetat ilmilausuivat. Tällaiset uskonnollisesta vakaumuksesta\nlähtevät tunteet olivat mahdollisia myöskin keskiajan ihmisille, jotka\nuskoivat kirkon täydellisyyteen ja hierarkiiaan; samoin myöskin niille\nmeidän aikamme ihmisille, jotka ovat itselleen omistaneet todellisen\nkristinopin — opin kaikkien ihmisten veljeydestä. Ne tunteet, jotka\nsaavat alkunsa uskonnollisesta vakaumuksesta ovat sangen moninaisia\nja uusia, sillä uskonnollinen vakaumus juuri on todistuksena ihmisen\nuudesta suhteesta maailmaan. Nautinnonhimosta lähteneet tunteet taas\neivät ole ainoastaan rajoitettuja, vaan aikoja sitten koetuita ja\nilmituotuja. Ja sentähden on Euroopan yläluokkien epäusko tehnyt heidän\ntaiteensa köyhäksi sisällöltään.\n\nTämä sisällön köyhyys tuli vielä suuremmaksi sen kautta, että taide,\nsamalla kun se kadotti uskonnollisen luonteensa, tuli epäkansalliseksi.\nTämän kautta vielä enemmän väheni sen ilmaisemien tunteiden piiri,\nsillä ylhäisten, rikkaiden ja työstä tietämättömien ihmisten tunteet\novat paljo köyhemmät, kuin todellisen työkansan.\n\nEsteettikot tavallisesti ajattelevat toista kuin puhuvat. Muistan,\nmiten kirjailija Gontscharoff, viisas ja sivistynyt, mutta täydellinen\nkaupunki-ihminen, sanoi minulle, ettei Turgenjewin \"Metsästäjän\nmuistelmien\" ilmestymisen jälkeen kansan elämästä enään kannata\nkirjoittaa. Aine on jo muka niin tyhjiin ammennettu. Työkansan elämä\nnäytti hänestä niin köyhältä, ettei siinä enään voinut löytää mitään\nuutta senjälkeen, kun Turgenjew oli kirjoittanut kansan elämää\nkuvaavat kertomuksensa. Mutta rikkaiden elämä, jonka pääsisältönä on\nrakastuminen ja tyytymättömyys omaan itseensä, oli hänen mielestään\nloppumattoman sisältörikas. Toinen hänen kertomuksiensa sankareista\nsuutelee naista kädelle, toinen olkapäälle, tai johonkin muuhun\npaikkaan; toinen kärsii siitä, että on laiska, toinen taas siitä,\nettei häntä rakasteta. Ja hän kuitenkin luuli, ettei tällä alalla\nvaihtelevaisuudella ole loppuakaan. Useimmat meidän piiriimme kuuluvat\nihmiset ovat aivan samaa mieltä. He ovat vakuutetut siitä, että\ntyökansan elämä on sisältököyhää, vaan meidän, joutilasten sitävastoin\ntäynnä sisältöä. Mutta täytyyhän työmiehen tehdä mitä erilaisimpia\ntöitä, jotka erittäinkin merellä ja kaivoksissa ovat sangen\nvaaranalaisia, hänen tulee matkustaa paikasta paikkaan, tulla yhteyteen\nmitä erilaatuisimpien ihmisten kanssa, isäntiensä, päällikköjensä,\ntoverien, eri uskontoihin ja kansallisuuksiin kuuluvien henkilöiden\nkanssa, hän on pakoitettu taistelemaan luonnon, villieläinten kanssa,\ntekemään työtä metsässä, aroilla, pellolla, puutarhassa ja ryytimaassa,\nhänen suhteensa vaimoonsa ja lapsiinsa ei ole ainoastaan läheisten,\ntoisiaan rakastavien ihmisten suhdetta toisiinsa, vaan työtoverien,\njotka auttavat toisiaan työssä; hän seuraa taloudellisia kysymyksiä\nsentähden, että ne ovat hänelle ja hänen perheelleen elinkysymyksiä,\nvaan ei järkeistelemisen halusta sai turhamaisuudesta; hän ylpeilee\nsiitä, että saa palvella ihmiskuntaa; hän nauttii levostaan ja\nuskonnosta hakee hän itselleen neuvoa ja apua kaikissa elämän\nkohtaloissa. Näin vaihteleva on työmiehen elämä. Mutta meistä, joilla\nei ole sellaisia pyrinnöitä, joilta puuttuu uskonnollinen vakaumus,\n— meistä hänen elämänsä näyttää yksitoikkoiselta, verrattuna oman\nelämämme vähäpätöisiin nautinnoihin ja huoliin. Meidän elämämme ei ole\ntyötä eikä luomista, vaan sen nauttimista ja hävittämistä, jota muut\nmeidän hyväksemme ovat tehneet. Me luulemme, että meidän aikamme ja\npiirimme ihmisten tunteet ovat hyvin monipuolisia, mutta itse asiassa\novat kaikki heidän tunteensa ainoastaan kolmea lajia: ylpeyden-,\nhekumallisuuden- ja ikäväntunteita. Nämä kolme tunnetta ja niistä\nlähtevät sivutunteet ovat rikkaitten luokkien taiteen miltei ainoana\nsisältönä.\n\nEnnen, jolloin yläluokkien taide vasta alkoi erota kansan taiteesta,\noli sen pääsisältönä ylpeyden tunne. Näin oli asianlaita varsinkin\nrenesansin ja sen jälkeisinä aikoina, jolloin taideteosten pääaineena\noli paavien, kuninkaiden, herttuoiden, y.m. ylhäisten ylisteleminen.\nHeidän kunniakseen kirjoitettiin oodeja, kantaatteja ja hymnejä;\nkaikenmoisissa korskeissa asennoissa maalattiin heitä kankaalle\ntai muovailtiin marmoriin. Senjälkeen alkoi hekumallisuus ja\nsukupuolivietti saada yhä suurempaa jalansijaa taiteessa. Nykyään\novat ne jo tulleet aivan välttämättömiksi kaikissa rikkaiden luokkien\ntaideluomissa, ainakin romaaneissa ja draamoissa.\n\nSittemmin tuli näiden lisäksi vielä kolmas, nimittäin elämänkaipuun\ntunne. Tämän vuosisadan alussa olivat tämän tunteen tulkkeina\nainoastaan miehet sellaiset kuin Beiron, Leonardi, sittemmin\nHeine, mutta viime aikoina on tämä tunne tullut muotiasiaksi ja\nsen ilmilausujiksi aivan tavalliset ihmiset. Aivan oikein sanoo\nranskalainen kritiikko Doumic, että uusien kirjallisuustuotteiden\npääominaisuutena on: \"la lassitude de vivre, le mépris de l'époque\nprésente, le regret d'un autre temps apercu à travers l'illusion\nde l'art, le gotût du paradoxe, le besoin de se singulariser, une\naspiration de raffinés vers la simplicité, l'adoration enfantine du\nmerveilleux, la séduction maladive de la rêverie, l'ébranlement des\nnerfs, surtout l'appel exaspéré de la sensualité\" (Les jeunes, René\nDoumic). [Väsymys elämään, nykyajan halveksiminen, menneiden aikain\njumaloitseminen, semmoisina kuin ne ovat esitetyt taiteessa, mieltymys\nparadokseihin, hienostuneiden ihmisten pyrkimys yksinkertaisuuteen,\nlapsellinen kummallisen ihaileminen, kivulloinen kuvitteleminen,\nheikkohermoisuus ja erittäinkin hirveä taipumus aistillisuuteen.]\n\nTodellakin on aistillisuus, joka on kaikkein alin ja eläimellisin\nnäistä kolmesta tunteesta, uudenaikaisten taidetuotteiden pääaineena.\n\nBoccacciosta Marcel Prévost'hon asti kaikki romaanit, runoelmat ja muut\nkirjallisuuden tuotteet esittävät välttämättömästi sukupuolirakkautta\nsen eri muodoissa. Huoruus on kaikkien romaanien pää- ja ainoana\nsisältönä. Näytelmä kadottaa koko merkityksensä, jollei siinä jonkin\ntekosyyn nojassa esiinny nainen, niin alastomana kuin mahdollista.\n\nSuurin osa ranskalaisten taiteilijain tauluista esittää alastomia\nnaisia erilaisissa asennoissa. Uudessa ranskalaisessa kirjallisuudessa\non tuskin ainoatakaan sivua, jolla ei kuvattaisi alastomuutta, ja jolla\nei ainakin pari kertaa käytettäisi kirjailijoille niin mieluista sanaa\n\"nu\". Sellaista kirjailijaa kuin René de Gourmond luetaan, pidetäänpä\nvielä lahjakkaanakin. Muodostaakseni itselleni käsityksen uusista\nkirjailijoista, luin hänen romaaninsa Les chevaux de Dioméde. Tarkasti\nkuvataan siinä niitä lihallisia suhteita, joissa eräs herrasmies\noli eri naisiin. Jokainen sivu on täynnä hekumallisuutta. Samaa voi\nsanoa Pierre Louis'n kirjasta Aphrodite, jolla siitä huolimatta oli\nmenestystä. Samaa mallia on myöskin Huysmans'in kirja \"Certains\" ja\npienillä poikkeuksilla kaikki ranskalaiset romaanit. Kaikkien niiden\ntekijät sairastavat eroottista maniiaa. Nämä ihmiset ovat nähtävästi\nvakuutetut siitä, että koko ihmiskunnan elämän pääsisältönä on\nlihallisten intohimojen tyydyttäminen, sentähden että se on heille\nitselleen elinehtona. Näitä eroottista maniiaa sairastavia ihmisiä\nsitten jäljittelee koko Europan ja Amerikan taiteellinen maailma.\n\nRikkaiden luokkien epäuskon ja erityisen elämän seurauksena on siis\nollut, että heidän taiteensa on sisällykseltään köyhtynyt ja että\nsen päätarkoitukseksi on tullut turhamaisuuden, elämänkaipuun ja\nerittäinkin lihallisten tunteiden ilmituominen.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKorkeimpien luokkien epäusko on ollut syynä siihen, että heidän\ntaiteensa on tullut köyhäksi sisällykseltään. Mutta sitä paitsi on se\ntullut yhä enemmän suljetuksi muilta ja samalla yhä monimutkaisemmaksi\nja epäselvemmäksi.\n\nKun todellakin kansallinen taiteilija — jommoisia olivat kreikkalaiset\ntaiteilijat ja juutalaiset profeetat — loi jotakin teosta, niin koetti\nhän lausua sanottavansa niin selvästi kuin mahdollista, siten että\nkaikki häntä ymmärtäisivät. Kun taiteilija taas kirjoitti jollekin\npienelle piirille, joka eli erilaisissa olosuhteissa kuin muut, tahi\njos hänen teoksensa tarkoitti ainoastaan yhtä henkilöä, paavia,\nkardinaalia, kuningasta, herttuaa, kuningatarta tahi kuninkaan\nrakastajatarta, niin koetti hän vaikuttaa ainoastaan näihin ihmisiin,\njotka elivät määrätyissä, hänelle tunnetuissa olosuhteissa. Tästä\noli tietysti seurauksena, että hänen teoksensa sisällön ymmärsivät\nainoastaan nämät ihmiset vaan ei muut. Tässä tapauksessa voi taiteilija\nsanoa enemmän kuin tavallisesti, ja sitä paitsi oli tällaisella\nesittämistavalla hämäryytensä vuoksi erityinen viehätyksensä asian\ntunteville. Tämä hämärä esittämistapa tulee yhä enemmän käytäntöön ja\non viime aikoina nähtävästi saavuttanut korkeimman kehitysasteensa,\ndekadenttien taiteessa, Nykyaikaisen taideteoksen, ollakseen\nrunollisen, täytyy välttämättä olla hämärän ja yhteiselle kansalle\nkäsittämättömän. Epätäsmäisyys, epämääräisyys ja esityksen rumuus\nluetaan sille ansioksi.\n\nTheophile Gautier sanoo kuuluisan kirjansa \"Fleurs du Mal'in\"\nesipuheessa, että Baudelère vaati kaunopuheisuuden, intohimon ja\noikeuden — \"l'éloquence, la passion et la vérité calquée trop\nexactement\" poistamista runoudesta niin paljon kuin mahdollista.\n\nTätä Baudelère ei ainoastaan vaatinut, vaan pani omissa teoksissaan\nmielipiteensä käytäntöön. Siten hänen runonsa ja vielä enemmän\nsuorasanaiset kertomuksensa (Petits poèmes en prose) ovat siihen määrin\nhämäriä, että niiden sisällön ajatusta täytyy arvata, joka useimmissa\ntapauksissa on aivan mahdotointa.\n\nBaudelèren seuraaja Verlaine, jota pidetään yhtä suurena runoilijana\nkuin edellistäkin, kirjoitti täydellisen \"Art poétique\", jossa hän\nantaa kirjailijoille seuraavia neuvoja:\n\n    De la musique avant toute chose,\n    Et pour cela préfère l'Impair\n    Plus vague et plus soluble dans l'air,\n    Sans rien en lui qui pèse ou qui pose.\n\n    — — —\n\n    Il faut aussi que tu n'aille point\n    Choisir tes mots sans quelque méprise:\n    Rien de plus cher que la chanson grise\n    Où l'Indécis au Précis se joint.\n    — — — — —\n\nEdelleen:\n\n    De la musique encore et toujours,\n    Que ton vers soit la chose envolée,\n    Qu'on sente qu'il fuit d'une âme en allée\n    Vers d'autres cieux à d'autres amours.\n\n    — — —\n\n    Que ton vers soit la bonne aventure\n    Eparse au vent crispé du matin,\n    Qui va fleurant la menthe et le thym.\n    Et tout le reste est littérature.\n\nMallarmé, jota pidetään kaikkein etevimpänä nuorista runoilijoista,\nsanoo suoraan, että runotuotteen viehätys on juuri sen ajatuksien\narvaamisessa, runoudessa tulee aina olla arvoituksia:\n\n\"Je pense qu'il faut qu'il n'y ait qu'allusion. La contemplation\ndes objets, l'image s'envolant des rêveries suscitées par eux, sont\nle chant: les Parnassiens, cux, prennent la chose entièrement et la\nmontrent; par là ils manquent de mystère; ils retirent aux esprits\ncette joie délicieuse de croire qu' ils créent. Nommer un objet, c'est\nsupprimer les trois quarts de la jouissance du poète qui est faite du\nbonheur de deviner peu à peu; le suggérer — voilà le rêve. C'est le\nparfait usage de ce mystère qui constitue le symbole: évoquer petit à\npetit un objet pour montrer un état d'âme, ou inversement, choisir un\nobjet et en dégager un état d'âme par une série de déchiffrements.\n\n\"... Si un être d'une intelligence moyenne et d'une préparation\nlittéraire insuffisante ouvre par hasard un livre ainsi fait et prétend\nen jouir, s'il y a malentendu, il faut remettre les choses à leur\nplace. Il doit y avoir toujours énigme en poésie, et c'est le but de la\nlittérature; il n'y en a pas d'autre, — d'évoquer les objets. (Enquête\nsur l'évolution littéraire, Jules Huret, p. 60—61)\"\n\n Minun mielestäni tulee runouden sisältää ainoastaan viittauksia..\n Aiheiden tarkastaminen, näiden aiheiden herättämän kuvittelun\n synnyttämät kuvat ovat — laulua. Parnassit ottivat aineet\n semmoisinaan, silloin ei jäänyt mitään sijaa salaperäisyydelle,\n he ryöstivät ihmisiltä sen hurmaavan ilon, joka on siinä, että\n he ajattelevat, luovat. Esittää aiheen semmoisenaan on sama kuin\n hävittää 3/4 runoilijan tuottamasta nautinnosta, joka on arvaamisessa;\n mietteiden herättäminen on — runoilijan ideaali.\n\n Tämän salaperäisyyden oikea käyttäminen on symbolismia: sieluntilan\n ilmaisemista jonkun aiheen kehittämisen kautta tahi aiheen\n valitsemista ja sieluntilan eroittamista siitä arvoituksien avulla.\n ...................................\n\n Jos henkisesti tylsä tai kirjallisesti vähän kehittynyt ihminen\n sattumalta avaa tällaisen kirjan, niin syntyy väärinymmärrys, tulee\n asettaa asiat kunkin omalle paikalleen. Runoudessa täytyy aina olla\n arvoituksia, sillä ei ole muuta tarkoitusta kuin kuvien luominen.\n\nEpäselvyys on tullut uusien runoilijoiden uskonkappaleeksi, kuten\nranskalainen kriitikko Doumic aivan oikein sanoo.\n\n\"Il serait temps aussi de finir, — sanoo hän, — avec cette fameuse\nthéorie de l'obscurité que la nouvelle école a élevée en effet à la\nhauteur d'un dogme.\" (\"Les jeunes\" études et portraits par René Doumic).\n\nMutta tällaista mielipidettä eivät ole ainoastaan ranskalaiset\nkirjailijat.\n\nSamoin ajattelevat ja toimivat kaikkien muittenkin kansojen runoilijat:\nsaksalaiset, skandinaavialaiset, itaalialaiset, venäläiset ja\nenglantilaiset, samoin ajattelevat kaikki uuden ajan taiteilijat,\nmaalarit ja kuvanveistäjät, samoin kuin muusikeritkin. Vedoten\nNietzscheen ja Wagneriin, uuden ajan taiteilijat luulevat, ettei raa'an\njoukon tarvitse heitä ymmärtää. Heidän tulee muka herättää runollista\ntunnelmaa ainoastaan paraiten kasvatetuissa ihmisissä: \"best nurtured\nmen\", kuten eräs englantilainen esteetikko sanoo.\n\nJottei väitteeni näyttäisi perusteettomilta, siteeraan ainakin muutamia\nkohtia niiden ranskalaisten runoilijain teoksista, jotka ovat käyneet\ntämän liikkeen etupäässä, ja niitä ei suinkaan ole vähän.\n\nValitsen juuri ranskalaisia kirjailijoita sentähden, että heidän\nteoksissaan selvemmin kuin muiden kuvastuu taiteen uusi suunta. Suurin\nosa eurooppalaisia jäljittelee heitä.\n\nMainitsen muutamia näistä runoilijoista. Paitsi sellaisia, jotka\njo ovat saavuttaneet maineen, kuten Baudelère, Verlaine, mainitsen\nseuraavat: Jean Moreas, Charles Morrice, Henri de Régnier, Charles\nVignier, Adrien Romaille, René Ghil, Maurice Maeterlinck, C. Albert\nAurier, René de Goufmont, St. Paul, Roux le Magnifique, Georges\nRodenbach, le comte Robert de Montesquiou, Fézansac, Nämät ovat kaikki\nsymbolisteja ja dekadenteja. Maageista mainittakoot: Josephin Peladan,\nPaul Adam, Jules Bois, M. Papus y.m.\n\nPaitsi näitä mainitsee Doumic kirjassaan vielä 141 runoilijaa.\n\nSiteeraan muutamia otteita etevämpinä pidettyjen teoksista. Alan\nkaikkein etevimmästä, nimittäin Baudelère'ista, jota pidetään niin\nsuurena, että hän kannattaisi muistopatsaan. Otan yhden runoista hänen\nkuuluisasta \"Fleurs du Mal'istaan\".\n\n                    XXV.\n\n    Je t'adore à l'égal de la voûte nocturne\n    O vase de tristesse, ô grande taciturne,\n    Et t'aime d'autant plus, belle, que tu me fuis,\n    Et que tu me parais, ornement de mes nuits,\n    Plus ironiquement accumuler les lieues,\n\n    Qui séparent mes bras des immensités bleues.\n    Je m'avance à l'attaque, et je grimpe aux assauts,\n    Comme après un cadavre un choeur de vermisseaux.\n    Et je cheris, ô béte implacable et cruelle!\n    Jusqu'à cette froideur par où tu m'es plus belle!\n\nVielä toinen runo samalta runoilijalta:\n\n                       Duellum.\n\n    Deux guerriers ont couru l'un sur l'autre; leurs armes\n    Ont éclaboussé l'air de lueurs et de sang\n    — Ces jeux, ces cliquetis du fer sont vacarmes\n    D'une jeunesse on proie à l'amour vagissant.\n\n    — — —\n\n    Les glaives sont brisés! comme notre jeunesse,\n    Ma chère! Mais les dents, les ongles acérés.\n    Vengent biontôt l'épée et la dague traîtresse.\n    — O fureur des coeurs mûrs par l'amour ulcérés'.\n\n    — — —\n\n    Dans le ravin hanté des chats-pardts et des onces\n    Nos héros, s'étreignant méchamment, ont roulé,\n    Et leur peau fleurira l'aridité des ronces.\n\n    — — —\n\n    — Ce gouffre, c'est l'enfer, de nos amis peuplé!\n    Roulons y sans remords, amazone inhumaine,\n    Afin d'éterniser l'ardeur de notre haine!\n\nTäytyy tunnustaani, että kokoelmassa on helpommin käsitettäviä runoja,\nmutta ei ainoatakaan, joka olisi yksinkertainen, jota voisi ymmärtää\nvaivatta. Tällainen vaivannäkö on sitäpaitsi turhaa, koska runoilijan\nilmaisemat tunteet ovat huonoja ja alhaisia.\n\nNäiden tunteiden ilmaisemistapa taas on tahallaan tehty omituiseksi\nja rumaksi. Tahallinen epäselvyys on huomattavana erittäinkin\nsuorasanaisessa tekstissä, jossa kirjailija olisi voinut lausua\najatuksensa yksinkertaisesti, jos olisi tahtonut.\n\nSiteeraan hänen Petits poèmes en prose kokoelmastaan ensimmäisen pätkän\nL'étranger.\n\n    L'étranger.\n\n— Qui aimes-tu le mieux, homme énigmatique, des ton père, ta mère, ton\nfrère ou ta soeure?\n\n— Je n'ai ni père, ni mère, ni soeur, ni frère.\n\n— Tes amis?\n\n— Vous vous servez là d'une parole dont le sens m'est resté jusqu'à ce\njour inconnu.\n\n— Ta patrie?\n\n— J'ignore sous quelle latitude elle est située.\n\n— La beauté?\n\n— Je l'aimerais volontiers, déesse et immortelle.\n\n— L'or?\n\n— Je le hais, comme vous haïssez Dieu.\n\n— Eh! qu'aimes tu donc, extraordinaire étranger?\n\n— J'aime les nuages... les nuages qui passent... là bas les merveilleux\nnuages!\n\n Tuntematoin:\n\n — Ketä rakastat sinä, selittämätön ihminen, ketä isästäsi äidistäsi,\n veljestäsi, sisarestasi?\n\n — Minulla ei ole isää eikä äitiä, veljeä eikä sisarta.\n\n — Entäs ystävistäsi?\n\n — Te käytitte sanaa, jonka merkitys minulle tähän asti on jäänyt\n selittämättömäksi.\n\n — Entäs isänmaatasi?\n\n — En tiedä, millä leveysasteella se löytyy.\n\n — Entäs kauneutta?\n\n — Mielelläni rakastaisin sitä, jos se olisi jumalatar ja kuolematon.\n\n — Entäs kultaa?\n\n — Minä vihaan sitä, kuten te Jumalaa.\n\n — No, mitä sinä sitten rakastat, kummallinen tuntematoin.\n\n — Minä rakastan pilviä... tuolla liikkuvia ... kauniita pilviä.\n\nToisen pätkän \"La soupe\" et \"Les images\" tarkoituksena lienee osoittaa,\nettei runoilijaa ymmärrä edes hänen rakastettunsa. Se on näin kuuluva:\n\n\"Ma petite folle bien-aimée me donnait à dîner, et par la fenêtre\nouverte de la salle à manger je contemplais les mouvantes architectures\nque Dieu fait avec les vapeurs, les merveilleuses constructions de\nl'impalpable. Et je me disais à travers ma contemplation: — Toutes ces\nfantasmagories sont presque aussi belles que les yeux de ma belle bien\naimée, la petite folle monstrueuse aux yeux verts.\n\n\"Et tout-à-coup je reçus un violent coup de poing dans le dos, et\nj'entendis une voix rauque et charmante, une voix hystérique et comme\nenrouée par l'eau de vie, la voix de ma chère petite bien aimée, qui\ndisait: — Allez-vous bien-tôt manger votre soupe, s... b... de marchand\nde nuages?\"\n\n Pieni mielitiettyni, rakastunut hupsu, antoi minulle päivälliset.\n Avoimesta akkunasta katselin liikkuvia rakennuksia, joita Jumala\n rakentelee höyryistä, näkymättömiä. Kauniita rakennuksia. Ja minä\n puhuin itsekseni katsellessani niitä:\n\n — Kaikki nämä utukuvat ovat yhtä kauniita, kuin rakastuneen\n kaunottareni, pienen, kummituksen kaltaisen, hupsun viheriät silmät.\n\n Yht'äkkiä sain kovan nyrkiniskun selkääni ja kuulin terävän ja\n suloisen äänen, hysteerisen ja ikäänkuin viinasta käheän äänen, joka\n sanoi:\n\n — Milloin aiotte syödä soppanne, senkin pilvien kauppias.\n\nOlkoon tämä pätkä miten taiteellinen tahansa, joka tapauksessa voi\nainoastaan vaivaloisesti arvata, mitä tekijä sillä tahtoo sanoa. Mutta\nonpa sellaisiakin, joita ainakaan minä en voi ollenkaan käsittää.\n\nSiteeraan yhden niistä, esim. \"Le Galant tireur\", jonka ajatusta en\nlainkaan voinut ymmärtää.\n\n    Le Galant tireur.\n\nComme la voiture traversait le bois, il la fit arrêter dans le\nvoisinage d'un tir, disant qu'il lui serait agréable de tirer quelques\nballes pour tuer le Temps.\n\nTuer ce monstre-là, n'est ce pas l'occupation la plus ordinaire et la\nplus légitime do chacun? — Et il offrit galamment la main à sa chère,\ndélicieuse et exécrable femme, à cette mystérieuse femme, à laquelle il\ndoit tant de plaisirs, tant de douleurs, et peut-être aussi une grande\npartie de son génie.\n\nPlusieurs balles frappèrent loin du but proposé: l'une d'elle\ns'enfonça même dans le plafond, et comme la charmante créature riait\nfollement, se moquant de la maladresse de son époux, celui-ci se tourna\nbrusquement vers elle, et lui dit: \"Observez cette poupée, là-bas, à\ndroite, qui porte le nez en 'air et qui à la mine si hautaine. Eh bien!\ncher ange, je me figure que c'est vous.\" Et il ferma les yeux et il\nlâcha la détente. La poupée fut nettement décapitée.\n\nAlors s'inclinant vers sa chère, sa délicieuse, son exécrable femme,\nson inévitable et impitoyable Muse, et lui baisant respectueusement la\nmain, il ajouta:\n\n\"Ah, mon cher ange, combien je vous remercie de mon adresse!\"\n\n Kohtelias ampuja.\n\n Kun vaunut olivat vierineet metsän läpi, käski hän pysäyttää sanoen\n itselleen olevan mieluista ampua muutamia luoteja tappaakseen Ajan.\n\n Eikö tämän kummituksen ampuminen ole kaikkein tavallisinta ja\n laillisinta? — Ja kohteliaasti antoi hän kätensä tielleen, suloiselle\n ja vastenmieliselle puolisolleen, salaperäiselle naiselle, jolle hän\n on kiitollisuuden velassa niin monista huvituksista, suruista ja\n kenties suurimmasta osasta neroaan.\n\n Muutamat luodeista osuivat kauaksi määrätystä päämaalista: vieläpä\n yksi kattoonkin; ja kun suloinen olento järjettömästi nauroi\n puolisonsa kömpelyyttä, kääntyi mies äkkiä hänen puoleensa ja sanoi:\n \"Katsokaapas tuota nukkea oikealla, joka nenä pystyssä halveksivasti\n hymyilee. No niin, kallis enkeliseni, minä kuvittelen mielessäni, että\n te olette hänen sijassaan.\" Ja hän sulki silmänsä ja ampui. Nukke tuli\n päätään lyhemmäksi.\n\n Silloin hän teki kumarruksen tielleen, suloiselle ja vastenmieliselle\n puolisolleen, eroittumattomalle ja säälimättömälle Runottarelleen ja\n suudellen kunnioittavasti hänen kättään sanoi:\n\n \"Kallis enkelini, miten kiitollinen olenkaan teille onnellisesta\n laukauksestani!\"\n\nToisen kuuluisuuden Verlaine'in teokset ovat yhtä monimutkaisia ja\nkäsittämättömiä. Siteeraan esim. ensimäisen \"Ariettes oubliées\"\nnimisestä osastosta.\n\n    Le vent dans la plaine\n    Suspend son haleine\n    C'est l'extase langoureuse,\n    C'est la fatigue amoureuse.\n    C'est tous les frissons des bois.\n    Parmi l'étreinte des brises,\n    C'est, vers les ramures grises,\n    Le choeur des petites voix.\n    O le frêle et frais murmure!\n\n    Cela gazouille et surure,\n    Cela ressemble au cri doux\n    Que l'herbe agitée expire...\n    Tu dirais, sous l'eau qui vire,\n    Le roulis sourd des cailloux\n    Cette âme qui se lamente\n    En cette plainte dormante,\n    C'est la nôtre, n'est ce pas?\n    La mienne, dis, et la tienne,\n    Dont s'exhale l'humble antienne\n    Par ce tiède soir, tout bas.\n\nMitä oikeastaan merkitsevät \"choeur des petites voix\" ja \"cri doux\nl'herbe agitée expire\"? Yhtä vähän voin ymmärtää ajatusta koko runossa.\n\nSiteeraan vielä toisen \"ariette'in\".\n\n          VIII.\n\n    Dans l'interminable\n    Ennui de la plaine,\n    La neige incertaine\n    Luit comme du sable.\n    Le ciel est de cuivre,\n    Sans lueur aucune.\n    On croirait voir vivre\n    Et mourir la lune.\n    Comme des nuées\n    Flottent gris les chênes\n    Des forêts prochaines\n    Parmi les buées.\n    Ce ciel est de cuivre.\n    Sans lueur aucune.\n    On croirait voir vivre\n    Et mourir la lune.\n    Corneille poussive\n    Et vous, les loups maigres,\n    Par ces bises aigres,\n    Quoi donc vous arrive?\n    Dans interminable\n    Ennui de la plaine,\n    La neige incertaine\n    Luit comme du sable.\n\nMitenkä voi kuu elää ja kuolla vaskisella taivaalla, ja kuinka voi lumi\nkimallella kuten hiekka. Tämä runo ei ole ainoastaan käsittämätön, vaan\nsuorastaan seos vääriä vertauksia ja sanoja.\n\nPaitsi näitä teennäisiä ja epäselviä runoja, on joukko\nymmärrettäviäkin, mutta ne ovat kovin huonoja sekä muotonsa että\nsisällyksensä puolesta. Sellaisia ovat kaikki \"La Sagesse\" nimisen\nosaston runot. Näiden runojen pääsisältönä ovat mitä typerimmät\nkatooliset ja isänmaalliset tunteet, jotka sitäpaitsi ovat esiintuodut\nsangen huonossa muodossa. Niissä on esim. tällaisia säkeitä:\n\n    Je ne veux plus penser qu'a ma mère Marie,\n    Siège de la sagesse et source de pardons,\n    Mère de France aussi de qui nous attendons\n    Inébranlablement l'honneur de la patrie.\n\nEnnenkun siteeraan esimerkkiä muiden runoilijoiden teoksista, en\nvoi olla lausumatta paria sanaa näistä kahdesta kuuluisuudesta,\nBaudelère'ista ja Verlaine'ista, joita nykyään pidetään suurina\nrunoilijoina. On hyvin kummallista, miten ranskalaiset, joilla on\nollut Chénier, Musset, Lamartine ja Hugo, ja sitä paitsi ei vielä\nkauvan sitten niin kutsutut parnassit: Leconte de Lisle, Sully\nPrud'homme y.m., ovat voineet antaa niin suuren merkityksen näille\nkahdelle runoilijalle, joiden tuotteet ovat huonoja muotonsa ja typeriä\nsisältönsä puolesta. Baudelère'in maailmankatsanto perustuu raa'alle\nitsekkäisyydelle ja siveellisyyden sijaan asetetulle häilyvälle\nkauneuden käsitteelle — joka sitä paitsi on aivan keinotekoista. Hän\npiti maalatuita naiskasvoja, metallisia puita ja teaatterissa kuvattua\nvettä luonnollisia kauniimpina.\n\nVerlaine'in elämänviisauden perusteena taas on irstaisuus ja oman\nsiveellisen voimattomuutensa tunnustaminen. Ainoaksi parannuskeinoksi\ntästä heikkoudentilasta tunnustaa hän mitä raaimman katoolisen\nepäjumalanpalveluksen. Molemmat ovat he sitä paitsi vailla kaikkea\nnaiivisuutta, vilpittömyyttä ja yksinkertaisuutta, mutta sensijaan\non heillä tavallista suurempi määrä teeskenteleväisyyttä, tehtyä\nomituisuutta ja itseensä luottavaisuutta. Paraimmistakin heidän\nteoksistaan ottaa sentähden hr Baudelère tai Verlaine suuremman sijan\nkuin heidän kuvattavansa. Ja nämät kaksi huonoa runoilijaa muodostavat\nkoulun ja saavat satoja seuraajia.\n\nTämän voi selittää ainoastaan yhdellä tavalla. Sen yleisön taide,\njonka keskuudessa he vaikuttavat, ei ole todellista eikä välttämätöntä\nelämälle, vaan huvitusta. Mutta kaikki huvitukset tulevat ikäviksi,\njos niitä usein toistetaan. Jo ikävystyttävää huvitusta täytyy siis\njollakin tavalla uudistaa: jos bostoni on käynyt kuivaksi, keksitään\nvisti, jos vistikin on alkanut kyllästyttää, keksitään preferansi,\nsamoin preferansin sijaan joku muu peli j.n.e. Asia pysyy samana,\nainoastaan muoto vaihtelee. Sama on taiteenkin laita. Sen sisältö\nkäy yhä enemmän rajoitetuksi, ja lopulta luulevat taiteilijat, että\ntaiteen alalla ei ole enään mitään uutta sanottavana. Mutta voidakseen\nsiitä huolimatta antaa taiteelle uutuuden viehätystä, hakevat he uusia\nmuotoja. Samoin Baudelère ja Verlainekin keksivät uuden muodon, jonka\nhe vielä uusivat erityisillä pornograafisilla seikkaperäisyyksillä. Ja\nkritiikki ja yleisö tunnustaa heidät suuriksi kirjailijoiksi.\n\nAinoastaan täten voi selittää Baudelèren ja Verlainen, samoin kuin koko\ndekadentismin, menestyksen.\n\nMuutamissa Mallarmén ja Mæterlinck'in runoelmissa esim. ei ole\nminkäänmoista ajatusta. Mutta siitä huolimatta, tahi kenties juuri\nsentähden, niistä painetaan kymmeniä tuhansia kappaleita ja sijoitetaan\nnuorten runoilijain parhaimpiin runokokoelmiin.\n\nSiteeraan esim. yhden Mallannen sonateista.\n\n       (Pan, 1895, N:o 1).\n\n    A la nuc accablante tu\n    Basse de basalte et de laves\n    A même les échos esclaves\n    Par une trompe sans vertu.\n    Quel sépulcral naufrage (tu\n    Le soir, écume, mais y brave)\n    Suprème une entre les épaves\n    Abôlit le mât dévêtu.\n    Ou cela que furibond faute\n    De quelque perdition haute,\n    Tout l'abime vain éployé\n    Dans le si blanc cheveu qui traîne\n    Avarement aura noyé\n    Le flâne enfant d'une sirène.\n\nYhtä käsittämättömiä ovat monet muut runot. Olen lukenut muutamia\nniistä ja kaikissa niissä on yhtä vähän järkeä.\n\nSiteeraan yhden myöskin toisen kuuluisan runoilijan, Mæterlinck'in\nrunoista, Se on samoin kuin edellinenkin, otettu aikakauskirjasta\n\"Pan\", 1895. N:o 2.\n\n    Quand il est sorti\n    (J'entend la porte)\n    Quand il est sorti\n    Elle avait souri.\n    Mais quand il rentra\n    (J'entendis la lampe)\n    Mais quand il rentra\n    Une autre était là...\n    Et j'ai vu la mort\n    (J'entendis son âme)\n    Et j'ai vu la mort\n    Qui l'attend encore...\n    On est venu dire\n    (Mon enfant, j'ai peur)\n    On est venu dire\n    Qu'il allait partir...\n    Ma lampe allumée\n    (Mon enfant, j'ai peur)\n    Ma lampe allumée\n    Me suis approchée...\n    A la première porte,\n    (Mon enfant, j'ai peur)\n    A la première porte,\n    La flamme a tremblé...\n    A la seconde porte\n    (Mon enfant, j'ai peur)\n    A la seconde porte,\n    La flamme a parlé...\n    A la troisième porte,\n    (Mon enfant, j'ai peur)\n    A la troisième porte,\n    La lumière est morte...\n    Et s'il revenait un jour\n    Que faut'il lui dire?\n    Dites lui qu'on l'attendit\n    Jusqu'à s'en mourir...\n    Et s'il interroge encore\n    Sans me reconnaître\n    Parlez lui comme une soeur,\n    Il souffre peut-être...\n    Et s'il demande où vous êtes\n    Que faut'il répondre?\n    Donnez lui mon anneau d'or\n    Sans rien lui répondre...\n    Et s'il veut savoir pourquoi\n    La salle est déserte?\n    Montrez lui la lampe éteinte\n    Et la porte ouverte...\n    Et s'il m'interroge alors\n    Sur la dernière heure?\n    Dites lui que j'ai souri\n    De peur qu'il ne pleure...\n\nKukahan tässä runoelmassa oikeastaan menee ulos, kuka tulee, kuka\nkertoo, kuka kuolee.\n\nSamanlaisia ovat kaikki niiden satojen runoilijain tuotteet, joista\nylempänä mainitsin muutamia. Samallaisia kirjoittavat myöskin\nsaksalaiset, skandinaavialaiset, itaalialaiset, venäläiset. Tällaisista\ntuotteista painetaan jollei miljooneja, niin ainakin satoja-,\nmuutamista kymmeniä tuhansia kappaleita. Näiden kirjojen latomiseen,\npainamiseen, sitomiseen vaaditaan miljoonia työpäiviä, yhtä paljon,\nluulen mä, kuin suuren pyramiidin rakentamiseen. Mutta eipä siinä\nkyllin. Sama on asian laita kaikkien muittenkin taiteiden alalla.\nMiljoonittain työpäiviä tuhlataan yhtä käsittämättömiin tuotteisiin\nmaalaustaiteen, musiikin ja draaman alalla.\n\nTässä suhteessa ei maalaustaide suinkaan anna perään runoudelle,\nvaan vieläpä voittaakin sen. Otan tähän otteen erään taiteenystävän\npäiväkirjasta, joka v. 1894 kävi Pariisin näyttelyssä.\n\n\"Kävin tänään kolmessa taulunäyttelyssä: symbolistien, impressionistien\nja ei-impressionistien. Tunnollisesti ja tarkkaan katselin tauluja,\nmutta jäin yhtä epätietoiseksi niiden suhteen, yhtä suuttuneeksi\nkuin ennenkin. Ensimmäisen näyttelyn, Camille Pissaron, taulut ovat\nvielä jotakuinkin ymmärrettäviä, vaikka niistä puuttuukin yhtä paljon\ntaitavaa piirustusta, kuin sisältöäkin, ja vaikka niiden väritys onkin\nmitä kummallisin. Niiden piirustus on niin epämääräinen, että usein\non mahdotointa käsittää minne päin käsi tahi pää on käännetty. Niiden\nsisältönä on suuremmaksi osaksi 'effets'. Effet de brouillard, Effet\ndu soir, Soleil couchant. Muutamissa tauluissa on myöskin kuvioita,\nmutta sisällyksettömiä. Niiden väritys on suurimmaksi osaksi kirkkaan\nsininen tai kirkkaan viheriä. Jokaisessa taulussa on sitä paitsi oma\nperusvärinsä, jolla koko taulu on ikäänkuin pirskoitettu. Niinpä esim.\nhanhia vartioivan tytön perusvärinä on vert de gris ja kaikkialla on\ntämänvärisiä pilkkuja, kasvoissa, hiuksissa, käsissä ja vaatteissa,\nSaman näyttelyn muut taulut ovat impressionistien Puvis de Chavannen,\nManet'in, Monet’in, Renoir'in ja Sisley'n y.m. Yksi niistä — en\nvoinut saada selkoa nimestä — Redon, tahi mikä lienee ollutkaan —\noli maalannut siniset, profiilista otetut, kasvot. Koko kasvoissa on\nainoastaan sinistä väriä valkoisilla pilkuilla. Pissarrolta oli yksi\nakvarelli, kokoonpantu pisteistä. Etualalla on lehmä, joka on maalattu\nerivärisistä pisteistä. Yhteisväriä on mahdotoin huomata katseli sitten\ntaulua läheltä tai kaukaa.\n\n\"Sieltä menin katsomaan symbolisteja. Kauvan katselin kysymättä mitään\nkeltään ja koetin itse arvata taulujen ajatusta, — mutta se menee yli\ninhimillisen järjen. Ensinnä pisti silmääni sangen huonosti tehty —\npuinen 'haut-relief'. Se kuvasi alastonta naista, joka molemmin käsin\npusertaa nännistään verta.\n\n\"Veri vuotaa maahan ja muodostuu vihdoin punasinerviksi kukiksi. Hiukset\nvaluvat ensiksi alaspäin, sitten kohoutuvat ylöspäin ja muuttuvat\npuiksi. Vartalo on kokonaan maalattu keltaiseksi, hiukset ruskeiksi.\n\n\"Sitten taulu, joka kuvasi keltaiseksi maalattua merta. Merellä\najelehti laivan tai sydämen näköinen esine. Taivaanrannalla näkyvät\nkasvot profiilista keltaisine hiuksineen, jotka vähitellen muuttuvat\nmereksi, katoavat siihen. Muutamiin tauluihin on pantu väriä niin\npaksulti, että luulisi niitä melkein kuvanveistotuotteiksi. Kolmas\ntaulu, johon käänsin huomioni oli vielä vähemmän ymmärrettävä. Siinä\noli miehen profiili, jonka eteen oli kuvattu liekki; hiukset olivat\nmustat, ja kuvasivat — iilimatoja, kuten sittemmin sain tietää.\nVihdoin kysyin eräältä siellä olevalta herrasmieheltä, mitä nämät\ntaulut oikeastaan tarkoittivat. Hän selitti minulle, että relieffi\non symbooli, joka kuvaa 'La Terre', keltaisella merellä ajelehtiva\nsydän on 'Illusion', ja mies iilimatoineen — 'Le mal'. Siellä oli\nmyöskin impressionistisia tauluja: sangen alkuperäisesti piirustettuja\nkasvoja ja vartaloita, käsiin oli tavallisesti asetettu jonkunlainen\nkukka. Kaikki ovat ne yksitoikkoisia värityksensä puolesta ja huonosti\npiirustettuja. Piirteet ovat joko kerrassaan epämääräisiä, tahi leveitä\nmustia viivoja.\"\n\nNäin oli asian laita v. 1894. Nykyään on tämä suunta taiteen alalla\ntullut vielä voimakkaammaksi. Sen edustajia ovat Böcklin, Stuck,\nKlinger, Sascha Schneider y.m.\n\nAivan samaa voi huomata draaman alalla. Välistä kuvataan arkitehtia,\njoka jostakin syystä ei ole pannut käytäntöön suuria aikeitaan ja\nsentähden kiipee rakentamansa talon katolle hypätäkseen sieltä suinpäin\nalas. Välistä taas esitetään lukijoille aivan käsittämätöin rotta-ämmä,\njoka yhtä käsittämättömistä syistä vie mukanaan runollisen pojan meren\nrannalle ja upottaa hänet, tahi sokeita, jotka istuen meren rannalla\nyhä toistavat yhtä ja samaa, tahi kello, joka putoo järveen ja siellä\nsoi.\n\nSama on asian laita musiikinkin alalla, jonka kuitenkin, mielestäni,\nenemmän kuin muiden taiteiden pitäisi oleman kaikille ymmärrettävää.\n\nTunnettu, kuuluisa soittoniekka istuutuu pianon ääreen ja soittaa\nteille omien sanojensa mukaan juuri säveltämänsä sävellyksen tahi\njonkun muun uuden taiteilijan teoksen. Te kuulette kummallisia,\nkovia ääniä ja ihmettelette sormien voimisteluharjoituksia. Selvästi\nhuomaatte säveltäjän tahtovan vakuuttaa teitä, että hänen aikaan\nsaamansa äänet kuvaavat — sielun runollisia pyrinnöitä. Te huomaatte\nkyllä hänen aikomuksensa, mutta teissä ei herää muuta kuin ikävän\ntunne. Soittaminen kestää kauvan tahi teistä ainakin siltä tuntuu,\nsillä te ette selvästi ymmärrä mitään ja teille vastoin tahtoanne\njohtuu mieleen A. Carr'in sanat: \"Plus ça va vite, plus ça dure\nlongtemps.\" Ja teille pälkähtää päähän, että tämä mahtaakin kaikki\nolla leikkiä, että soittaja kenties vaan tahtoo koetella teitä, että\nhän tahallaan koskettelee soittimia, ilman eroitusta, toivoen, että\nylistäisitte häntä, vaan että hän rupeaakin yhtäkkiä nauramaan ja\ntunnustaa, että hän ainoastaan tahtoi teitä koetella. Mutta kun soitto\nvihdoin loppuu ja hiestynyt ja kiihtynyt, nähtävästi kiitosta odottava,\nsoittoniekka nousee ylös, niin te huomaatte, että kaikki olikin täyttä\ntotta.\n\nTämä tapahtuu kaikissa konserteissa, joissa soitetaan Lisztin,\nWagnerin, Berlioz'in, Brahms'in ja Richard Straussin ja lukemattomien\nmuiden kappaleita, jotka herkeämättä säveltelevät toisen oopperan\ntoisensa perästä, toisen simfoniian toisensa jälkeen.\n\nSama on asian laita romaanin ja kertomuksen alalla, jossa pitäisi olla\nhyvin helppo lausua ajatuksensa selvästi.\n\nLukekaa Huysmens'in \"Là bas\" tahi Kipplingin kertomukset, Villier de\nl'Isle Adam'in \"L'annonciateur\", hänen \"Contes cruels\" nimisestä\nkokoelmastaan y.m., niin kaikki ne eivät ole teille ainoastaan \"abscons\n\" (uusien kirjailijain keksimä uusi sana), vaan myöskin kerrassaan\nkäsittämättömiä sekä muotonsa, että sisältönsä puolesta. Tätä laatua\non esim. hiljakkoin Revue blanche'ssa ilmestynyt E. Morel'in romaani\n\"Terre Promise\" ja suurin osa useista romaaneista. Kirjoitustapa on\nsangen sotkuista, tunteet ovat olevanaan yleviä, mutta mahdotointa on\nymmärtää, mitä romaanissa oikeastaan tapahtuu.. Samallaista on koko\nnykyaikainen uusi taide.\n\nIhmiset, jotka elivät tämän vuosisadan alkupuoliskolla — jotka\npitivät arvossa Göthe'ä, Schiller'iä, Musset'tä, Hugo'ta, Dickens'iä,\nBeethoven'ia, Chopin'ia, Rafael'ia, Vinci'ä, Michel-Angelo'a,\nDe-Laroche'a, eivät ymmärrä mitään uusimmasta taiteesta. He pitävät\nusein sen tuotteet mauttomina ja järjettöminä eivätkä tahdo tietää\nniistä mitään. Mutta tällainen kanta uuden taiteen suhteen on aivan\nperusteeton. Sillä tämä taide voittaa yhä suurempaa alaa ja on\njo saanut yhtä vahvan jalansijan yleisössä kuin romantismi 30:n\nluvulla. Sitä paitsi, jos me katsomme olevamme oikeutetut tällä\ntavoin tuomitsemaan uusimman taiteen, niin kutsutun dekadentismin,\ntuotteita, ainoastaan sentähden, ettemme niitä ymmärrä, täytyy\nmeidän ottaa huomioon se seikka, että on tavattoman suuri joukko\nihmisiä — koko työkansa ja monet muihinkin luokkiin kuuluvista, —\njotka ymmärtävät aivan yhtä vähän niitä taiteen tuotteita, jotka me\npidämme erinomaisina, nimittäin Göthe'n, Schillerin, Hugo'on runoja,\nDickensin romaaneja, Beethoven'in ja Chopin'in musiikkia, Rafaelin,\nMichel-Angelo'n, Vinci'n y.m. tauluja.\n\nJos minä katson itseni oikeutetuksi luulemaan, että kansan suuri\njoukko ei ymmärrä eikä pidä siitä, jota minä pidän ehdottomasti\nhyvänä sentähden, että se on kehittymätön, niin minun täytyy myöntää,\nettä itsekin voin olla ymmärtämättä ja pitämättä uuden taiteen\ntuotteista ainoastaan sentähden, etten ole kylliksi kehittynyt\nniitä ymmärtääkseni. Jos taas katson voivani sanoa, etten minä\neikä suurin osa minun kanssani samanmielisistä ihmisistä ymmärrä\nuudenaikaisen taiteen tuotteita ainoastaan sentähden, ettei niissä\nole mitään ymmärtämistä, sentähden että ne ovat huonoa taidetta, niin\nsamallaisella oikeudella voi vielä suurempi enemmistö, koko työkansa,\njoka ei ymmärrä minun ihailemiani — taideteoksia, sanoa, että minun\ntaiteeni on huonoa, ettei siinä ole mitään ymmärtämistä.\n\nErittäinkin selvästi huomasin, miten oikeudetonta on uuden-aikaisen\ntaiteen tuomitseminen, kun kerran kuulin erään runoilijan, joka itse\nkirjoitteli käsittämättömiä runoja, nauravan käsittämätöntä musiikkia,\nja kun eräs soittoniekka, joka sävelteli käsittämättömiä simfoniioja\nsuurella itseluottamuksella pilkkasi hämäriä runoelmia. Minulla ei ole\noikeutta tuomita uuden aikaista taidetta sentähden, etten minä, joka\nolen kasvatettu vuosisadan alkupuoliskolla, sitä ymmärrä, minä voin\nainoastaan sanoa, etten sitä käsitä. Ainoa eroitus vanhan taiteen ja\ndekadentismin välillä on siinä, että edellistä ymmärtää vähän suurempi\nluku ihmisiä kuin jälkimmäistä.\n\nMe ymmärrämme taidetta, johon olemme tottuneet, mutta emme käsitä\ntaidetta, joka on vähemmän yleistä. Mutta tästä emme mitenkään voi\ntulla siihen johtopäätökseen, että minun hyväksymäni taide on oikeata,\nja että se, jota minä en kykene käsittämään, on valheellista ja\nhuonoa. Minä voin tehdä tästä ainoastaan sen johtopäätöksen, että\ntaide, tultuaan yhä enemmän yksinomaiseksi, on samalla käynyt yhä\nkäsittämättömämmäksi yhä suuremmalle ja suuremmalle ihmisjoukolle,\njoten sitä lopulta voivat ymmärtää ainoastaan muutamat valitut ja että\nnäiden valittujenkin luku yhä vähenee.\n\nSamalla kun yliluokkien taide on eronnut kansan taiteesta, on myöskin\nvakaantunut se luulo, että taide voi olla todellista, vaikka se\nonkin kansalle kokonaisuudessaan käsittämätöintä. Tällaisen luulon\nseurauksena oli välttämättä se mielipide, että taidetta voi ymmärtää\nainoastaan pieni joukko valituita ja lopulta ainoastaan pari tai yksi\nniistä. Tämän mielipiteen lausuvatkin nykyiset taiteilijat suoraan\njulki: \"Minä luon ja ymmärrän itseni, jollei joku muu minua ymmärrä,\nsitä pahempi hänelle.\"\n\nVäite, että taide voi olla hyvää, ilman että suurin osa ihmisistä\nsitä ymmärtää, on siihen määrin perusteeton, — sen seuraukset siihen\nmäärin vahingollisia itse taiteelle ja samalla niin yleinen, että on\ntodellakin mahdotointa kyllin selvästi todistaa sen järjettömyyttä.\n\nSangen usein kuulee luulluista taideteoksista sanottavan, että ne\novat sangen hyviä, mutta että on hyvin vaikea niitä ymmärtää. Me\nolemme tottuneet tällaiseen arvosteluun. Mutta itse asiassa on mokoma\narvostelu jostakin taideteoksesta, nimittäin, että se on hyvä, mutta\nkäsittämätöin, aivan samaa kuin sanoa, että joku ruoka on hyvää\nmutta mahdotonta syödä. Voivathan tosin muutamat herkkusuut, joilla\non pilaantunut maku, pitää mädäntyneestä juustosta ja pahentuneista\npyistä, mutta leipä, hedelmät ovat hyviä ainoastaan silloin, kun\nne miellyttävät ihmisiä yleensä. Sama on taiteen laita. Ainoastaan\nhuono, pilaantunut taide voi olla käsittämätöntä, hyvää taidetta taas\nymmärtävät kaikki.\n\nSanotaan, että suurin osa ihmisistä ei voi käsittää paraimpia\ntaideteoksia, vaan että niiden ymmärtämiseen tarvitaan erityistä\nvalmistusta. Mutta jos suurin osa yleisöä ei niitä ymmärrä, niin\ntäytyisi sille selvittää, antaa sille ne tiedot, jotka käsittämiseen\novat välttämättömät. Mutta tällaisia tietoja ei ole olemassa,\ntaideteoksia on mahdotoin selittää. Ne, jotka väittävät suurimman osan\nihmisistä ei ymmärtävän hyviä taideteoksia, eivät sentähden voi antaa\nminkäänmoista selvitystä, vaan sanovat, että ymmärtämiseen vaaditaan,\nettä yhä useammin luemme, näemme tai kuulemme jonkun taideteoksen.\nMutta se ei ole selittämistä, vaan totuttamista. Totuttaa taas voi\nihmisiä niihin tahansa, vieläpä huonoonkin. Samoin kuin voi ihmistä\ntotuttaa pilaantuneesen ruokaan, viinaan, tupakkaan, ooppiumiin, samoin\nvoi häntä myöskin totuttaa huonoon taiteeseen.\n\nSitä paitsi on mahdotointa sanoa, että suurimmalla osalla ihmisistä\nei ole makua voidakseen arvostella taideteoksia. Suurin osa ihmisistä\non ymmärtänyt ja ymmärtää sitä, jota mekin pidämme ylevänä taiteena.\nTaiteellisesti yksinkertaisia raamatun kertomuksia, evankeliumien\nvertauksia, kansan legendoja, satuja ja lauluja ymmärtävät kaikki.\nMiksi kansan enemmistö yht'äkkiä on kadottanut kykynsä ymmärtää meidän\ntaidettamme?\n\nPuheesta voi sanoa, että se on kaunis, mutta käsittämätöin niille,\njotka eivät ymmärrä sitä kieltä, jolla se on pidetty. Kiinankielinen\npuhe voi jäädä minulle käsittämättömäksi, jollen ymmärrä kiinankieltä,\nmutta taideteokset eroavat juuri siinä muista henkisen toiminnan\ntuotteista, että niiden kieli on kaikille ymmärrettävää, että ne\nvaikuttavat kaikkiin ilman eroitusta. Kiinalaisen kyyneleet ja\nnauru vaikuttavat minuun samoin kuin venäläisen nauru ja itku,\nsamoin myöskin maalaustaide, musiikki ja runous, jos se on käännetty\nminulle ymmärrettävälle kielelle. Kirgiisiläiset ja jaappanilaiset\nlaulut liikuttavat minua, tosin vähemmän kuin itse kirgiisiä tai\njaappanilaista. Samoin vaikuttavat minuun myöskin jaappanilainen\nmaalaus, intialainen arkkitehtuuri ja araabialainen satu. Jos\njaappanilainen laulu ja kiinalainen romaani eivät minuun vaikuta,\nniin syynä on se, että tunnen ja olen tottunut ylevämpiin taiteen\ntuotteisiin, eikä siinä, etten ymmärtäisi laulua tai romaania.\nSuuret taideteokset ovat suuria juuri sentähden, että niitä voidaan\nymmärtää. Kertomus Joosefista, kiinankielelle käännettynä, liikuttaa\nkiinalaista. Kertomus Sakia Munista taas liikuttaa meitä. Samoin\nmyöskin rakennukset, taulut, kuvapatsaat, musiikki. Jos taide ei tee\nmitään vaikutusta katselijaan tai kuuntelijaan, niin se ei riipu heidän\nymmärtämättömyydestään, vaan siitä, että se on huonoa taidetta tahi ei\ntaidetta ollenkaan.\n\nTaide on eroitettava järjen toiminnasta. Jälkimäinen vaatii valmistusta\nja edellyttää määrätyitä tietoja (joten on mahdotointa opiskella\ntrigonometriaa tuntematta geometriaa). Taide taas vaikuttaa ihmisiin\nriippumatta heidän sivistyskannastaan. Taulun, sävelten kauneus\nvaikuttaa kaikkiin ihmisiin, olkootpa sitten millä kehityskannalla\ntahansa.\n\nTaiteen tarkoitus on juuri tehdä ymmärrettäväksi ja selväksi se,\njoka mietteiden muodossa voisi olla käsittämätöntä ja hämärää.\nSaatuamme kokea todellakin taiteellisen tunnelman näyttää meistä usein\nsiltä, että jo ennen tiesimme saman asian, mutta emme kyenneet sitä\njulkilausumaan.\n\nSellaista on aina ollut hyvä, ylevä taide. Iliaadi ja Odysseia,\nkertomukset Iisakista, Jaakopista ja Joosefista, juutalaisten\nprofeetat, psalmit, evankeliumien vertaukset, kertomus Sakia Munista\n— ilmituovat hyvin yleviä tunteita. Siitä huolimatta voivat niitä\nnykyään ymmärtää sekä sivistyneet että sivistymättömät, samoin kuin ne\nolivat käsitettäviä muinaisajan ihmisille, jotka olivat vielä vähemmän\nsivistyneitä kuin meidän aikamme työkansa. Sanotaan, ettei taidetta\nymmärretä. Mutta jos taide on ihmisten uskonnollisesta vakaumuksesta\nlähtevien tunteiden tulkki, niin mitenkä voi olla käsittämätön tunne,\njoka perustuu uskontoon, ihmisen suhteeseen Jumalaan? Tällainen\ntaide on aina ollut kaikille ymmärrettävää, sentähden että jokaisen\nihmisen suhde Jumalaan on sama. Senvuoksi myöskin temppelit, niiden\nkoristeet ja niissä lauletut laulut ovat kaikille käsitettävät.\nEsteenä ylevämpien, parempien tunteiden ymmärtämiselle ei ole, kuten\nraamatussakin on sanottu, opin ja kehityksen puute, vaan valheellinen\noppi ja valheellinen kehitys. Hyvä ja ylevä taideteos voi todellakin\nolla käsittämätön oppineille, pilaantuneille ja kaikkea uskontoa\nvailla oleville ihmisille, vaan ei suinkaan yksinkertaiselle,\nturmeltumattomalle työkansalle. Sangen yleistähän on, että meidän\npiiriimme kuuluvat ihmiset ovat kykenemättömät ymmärtämään ylevämpiä\nuskonnollisia tunteita. Tunnen ihmisiä, jotka pitävät itseään\noppineina, mutta jotka sanovat, etteivät voi ymmärtää runoutta, jonka\nsisältönä on lähimmäisenrakkaus, itsensäuhraavaisuus ja siveys.\n\nSiis hyvä, ylevä, yleismaailmallinen ja uskonnollinen taide voi olla\nkäsittämätöin ainoastaan muutamille turmeltuneille ihmisille.\n\nMahdotonta on, että taide olisi käsittämätöntä suurelle joukolle\nsentähden, että se on liian hyvää, kuten meidän aikamme taiteilijat\ntavallisesti sanovat. Pikemmin on oletettavissa, että suuri joukko\nei ymmärrä taidetta senvuoksi, että se on huonoa, tahi ettei se\nole taidetta ollenkaan. Sivistyneiden mielilauseena, jonka he niin\nnaiivisti ovat itselleen omistaneet, on se, että voidaksemme nauttia\ntaiteesta, meidän tulee ymmärtää sitä (joka oikeastaan ei ole muuta\nkuin tottumista siihen). Tämä on paraana todistuksena siitä, että tällä\ntavoin ymmärrettävä taide on joko hyvin huonoa, yksinomaista, tahi ei\ntaidetta ollenkaan.\n\nSanotaan, että taiteen tuotteet eivät miellytä kansaa siitä syystä,\nettei se kykene ymmärtämään niitä. Mutta jos taideteoksen tarkoituksena\non herättää ihmisissä itse taiteilijan kokeman tunteen, niin miten voi\npuhua ymmärtämättömyydestä?\n\nKirjan lukeminen, taulun tai draaman näkeminen tai simfoniian\nkuuleminen ei rahvaanihmisessä herätä mitään tunteita muka sentähden,\nettei hän kykene niitä ymmärtämään. Jollekin luvataan näyttää\nmäärätty näytelmä, — mutta sisään tultuaan ei hän näe mitään. Hänelle\nvakuutetaan, ettei hänellä ole tällaisia näytelmiä varten tarpeeksi\ntottunut silmä. Hän kyllä tietää kykenevänsä näkemään mitä tahansa. Jos\ntaas hän ei näe sitä, jota hänelle luvattiin näyttää, niin hän tekee\nsiitä sen aivan oikean johtopäätöksen, että ne, jotka lupasivat näyttää\nhänelle näytelmän, eivät ole täyttäneet lupaustaan. Aivan samaan\nja oikeaan johtopäätökseen tulee rahvaan ihminen meidän taiteemme\ntuotteiden suhteen, jotka eivät ole herättäneet hänessä mitään\ntunnetta. Me väitämme, että sellainen ihminen, jota meidän taiteemme\nei liikuta, on vielä tyhmä. Mutta mokoma väite on sangen julkea ja\ntodistaa meissä suurta itseluottamusta.\n\nVoltaire sanoo, että \"tous les genres sont bons, hors le genre\nennuyeux\"; vielä suuremmalla syyllä voi sanoa taiteesta, että tous les\ngenres sont bons, hors celui qu'on ne conprend pas, tahi qui ne produit\npas son effet, sillä mitä virkaa on esineellä, joka ei tee tehtäväänsä?\n\nJos myönnetään taiteen arvo sellaiselle, jota eivät ymmärrä\ntervejärkiset ihmiset, niin ei mikään estä mitä turmeltunutta\nihmisjoukkoa tahansa luomasta tuotteita, jotka kyllä kutkuttavat heidän\nturmeltuneita tunteitaan, mutta jotka ovat aivan käsittämättömiä muille\npaitsi heille itselleen. Näin todella menettelevätkin nykyaikana niin\nkutsutut dekadentit.\n\nTaiteen kulkemaa tietä voi verrata lävistäjään ympyrässä, joka yhä\nlyhenee, joten lopulta muodostuu piste, joka ei enään ole mikään\nympyrä. Samoin on käynyt meidän aikamme taiteenkin.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nTullen yhä köyhemmäksi sisällykseltään ja yhä käsittämättömämmäksi\nmuodoltaan, on aikamme taide kadottanut kaikki taiteen ominaisuudet.\n\nEi siinä kyllin, että yliluokkien taide, erottuaan koko kansan\ntaiteesta, on käynyt köyhäksi sisällykseltään ja kehnoksi muodoltaan,\ntoisin sanoen yhä käsittämättömämmäksi, se on myöskin aikojen kuluessa\nkokonaan lakannut olemasta taidetta, ja sen sijaan on tullut taiteen\nväärentäminen.\n\nTähän on ollut seuraavat syyt. Todella kansallinen taide saa alkunsa\nainoastaan silloin, kun joku rahvaan keskuudesta ei voi olla\njulkilausumatta kokemaansa voimakasta tunnetta, Rikkaiden luokkien\ntaiteen alkuna; taas ei ole taiteilijan tuntema tarve ilmaista\ntunteitaan, vaan yliluokkien huvituksen halu. Rikkaat vaativat\ntaiteelta heille mieluisten tunteiden ilmaisemista, ja taiteilijat\nkoettavat parhaansa mukaan tyydyttää tätä vaatimusta. Mutta se ei ole\nniinkään helppoa, sillä rikkaiden luokkien ihmiset viettävät koko\nelämänsä ylellisyydessä ja toimettomuudessa ja vaativat sentähden,\nettä taide olisi heille tyhjentymättömänä huvituksien lähteenä;\nmutta taidetta, kaikkein huonointakaan, ei voi mielin määrin tehdä,\non välttämätöntä, että se syntyy taiteilijan sielussa. Ja sentähden\ntaiteilijat, koettaessaan tyydyttää yliluokkien vaatimuksia, ovat\nolleet pakoitetut keksimään keinoja tuotteiden aikaansaamiseksi, jotka\novat taideteosten kaltaisia.\n\nYksi näistä keinoista on lainaaminen entisistä taiteen tuotteista,\njoko koko aineen tahi ainakin yksityisiä piirteitä, joita sitten\nhiukan muutellaan ja lisäillään, jotta niillä uudessa muodossaan olisi\njonkummoista uutuuden viehätystä.\n\nTällaiset taideteokset herättävät määrättyihin piireihin kuuluvissa\nihmisissä muistoja ennen kokemistaan taiteellisista tunteista,\ntekevät samallaisen vaikutuksen kuin todelliset taideteokset ja\nnautinnonhaluisten ihmisten mielestä käyvätkin semmoisista. Entisistä\ntaideluomista lainatut aineet kutsutaan tavallisesti runollisiksi.\nMuinaisista taiteen tuotteista otetut henkilöt ja esineet taas\nkutsutaan runollisiksi esineiksi. Meidän keskuudessamme pidetään\nkaikenlaatuiset legendat, sadut, muinaiset kertomukset — runollisina\naineina. Runollisina henkilöinä ja esineinä taas pidetään neitoja,\nsankareita, paimenia, erakoita, enkeleitä, piruja, kuuvaloa, ukkosta,\nvuoria, merta, kuiluja, kukkia, pitkiä hiuksia, jalopeuraa, karitsaa,\nkyyhkystä, satakieltä; runollisina yleensä pidetään niitä esineitä,\njoita entiset taiteilijat useammin teoksissaan mainitsevat.\n\nNoin neljäkymmentä vuotta sitten kutsui eräs, ei erittäin lahjakas,\nmutta hyvin sivistynyt nainen — ayant beaucoup d'acquis — minua\nkuuntelemaan hänen kirjoittamaansa romaania. Teos alkoi sillä\nettä päähenkilö, puettuna runolliseen valkoiseen pukuun ja tukka\nrunollisesti levällään, järven rannalla runollisessa metsässä luki\nrunoja. Toiminta oli tapahtuvinaan Venäjällä, mutta siitä huolimatta\nesiintyy pensaiden takaa yhtäkkiä sankari à la Guillaume Tell-sulalla\nvarustettu hattu päässä ja häntä seurasi kaksi runollista valkoista\nkoiraa. Tekijän mielestä oli kaikki tämä hyvin runollista. Kaikki\nolisikin sentään voinut käydä päinsä, jollei sankarin olisi tarvinnut\npuhua. Sillä heti kun hän alkoi puhua sankarittaren kanssa, kävi\nselville, ettei tekijällä ollut mitään sanomista. Lukemistaan\nkirjoista saamansa runolliset vaikutukset liikuttivat tekijää ja\nhän luuli näitä vaikutuksia ja muistoja esiintuomalla, voivansa\naikaansaada runollisen vaikutuksen. Mutta taiteellisen vaikutuksen\naikaansaaminen on mahdollista ainoastaan silloin, kun taiteilija itse\non kokenut jonkun tunteen ja julkilausuu sen, vaan ei ilmituomalla\nvierasta, muilta saatua tunnetta. Tällainen runouden runous ei voi\nvaikuttaa ihmisiin. Sen tuotteet ovat ainoastaan todellisen runouden\nnäköisiä, ja sellaisinakin niitä pitävät ainoastaan ihmiset, joiden\nmaku on turmeltunut. Tämä nainen oli hyvin tyhmä ja epälahjakas,\nja sentähden olikin helppo heti huomata hänen kyhäyksensä oikean\nluonteen. Mutta kun lukeneet ja lahjakkaat henkilöt, joilla on\ntaiteensa tekniikka hallussaan, rupeavat kirjoittamaan lainattujen\nvaikutusten perustuksella, niin koituu siitä teoksia, joiden aihe on\nlainattu kreikkalaisesta, muinaisesta, kristillisestä ja mytoloogisesta\nmaailmasta, ja jotka nykyään ovat niin tavallisia. Yleisö pitää\ntällaiset tuotteet todellisina taideteoksina, kunhan vaan lainattu aihe\non taitavasti muovaeltu nykyajan taiteen vaatimusten mukaan.\n\nSangen karakteristinen tässä suhteessa on Rostan'in Princesse\nLointaine, jossa ei ole hituistakaan taidetta, mutta jota monet,\nluultavasti myöskin sen tekijä, pitävät hyvin runollisena.\n\nToinen keino, jota taiteilijat käyttävät antaakseen teoksilleen\njonkummoista taiteellisuutta, on koristaminen. Sen tarkoituksena\non teoksella miellyttää lukijan, kuuntelijan tai katsojan näköä ja\nkuuloa, tehdä häneen miellyttävän vaikutuksen. Tämän tarkoituksen\nsaavuttamiseksi käytetään runoudessa mahdollisemman mukaan miellyttävää\nrunomittaa, loppusointua, sanoja; suorasanaisessa kertomuksessa taas\nsujuvaa ja kaunista esittämistapaa; draaman alalla taas koetetaan\nsaavuttaa sama tarkoitus näyttelijäin ja erittäinkin näyttelijättärien\nmiellyttäväisyyden, pukujen ja dekoratsioonien kalleuden kautta;\nmaalaustaiteessa taas kuvattavien esineiden kauneuden ja värien\nheleyden avulla j.n.e.\n\nViime aikoina ovat nämät koristamiskeinot saavuttaneet sellaisen\ntäydellisyyden, että yliluokkien ihmiset pitävät ainoastaan näitä\nkoristeita taideteoksina, sitä enemmän kun nykyinen teoriia pitää\nkauneutta taiteen sisältönä.\n\nPaitsi ylempänä mainituita keinoja koetetaan vaikuttaa ulkonaisiin\ntunteisiin. Tällainen vaikutus on usein aivan fyysillistä laatua —\njonka aikaansaa ulkonainen efekti. Tällainen ulkonainen vaikutus\nsaavutetaan erittäinkin jyrkkien vastakohtien kautta. Asetetaan\nvastakkain hirmuisuus ja lempeys, kauneus ja rumuus, äänekkyys ja\nhiljaisuus, pimeys ja valo, tavaton ja tavallinen. Kirjallisuudessa\nkoetetaan sitä paitsi ulkonaista efektiä aikaansaada kertomalla\nsellaista, jota ei vielä koskaan ennen ole kuvailtu, erittäinkin\nesiintuomalla yksityisseikkoja, jotka herättävät sukupuoliviettiä, tahi\ntarkkaan kertomalla kärsimyksiä ja kuolemaa, joka herättää kauhua.\nNiinpä murhasta puhuttaessa kuvaillaan tarkasti vaatteiden repeäminen,\nhaju, veren paljous ja väri. Samoin menetellään maalaustaiteen\nalalla. Paitsi kaikellaisia muita vastakohtia käyttävät maalarit\nvielä sitä, joka aikaansaadaan maalaamalla yksi esine hyvin tarkasti\nja jättämällä kaiken muun keskeneräiseksi. Kaikkein tavallisinta on\nkuitenkin tauluissa valoefektien käyttäminen ja kauheiden tapauksien\nkuvaaminen. Draamassa taas ovat tavallisimpia efektejä, kontrasteja\nlukuunottamatta, myrskyt, ukkonen, kuuvalo, merikohtaukset, moninaiset\npuvut, naisruumiin alastomuus, hulluus, murhat ja yleensä kuolema,\nkuolemankamppauksien tarkka kuvaileminen. Musiikissa taas saavutetaan\nefekti siten, että hiljaiset ja samallaiset äänet vähitellen\nkovenevat ja tulevat yhä erilaisemmiksi, joten lopulta koko orkesteri\npauhaa voimiensa takaa, tahi että kaikki soittokoneet toistavat\nsamat äänet apreggio kaikissa oktaaveissa, tahi että harmoniia ja\nrytmi ovat niin odottamattomia ja tavattomia kuin mahdollista. Sitä\npaitsi aikaansaadaan musiikissa suurta efektiä useasti suorastaan\nfyysillisillä keinoilla, äänien kovuudella.\n\nTällaisia ovat muutamat niistä efekteistä, joita käytetään eri\ntaiteissa. Mutta niitä paitsi on olemassa vielä yksi, yhteinen kaikille\ntaiteille. Toinen taide koettaa aikaansaada sitä, mikä oikeastaan olisi\ntoisen taiteen tehtävänä. Siten esim. pannaan musiikki \"kuvailemaan\",\njoka on omituista koko programmimusiikille ja Wagner'in sävellyksille\nja niitä jäljitteleville. Maalaustaiteen, draaman ja runouden tulee\n\"aikaansaada tunnelmaa\", kuten dekadenttinen taide.\n\nNeljänneksi käännetään huomiota taideteoksen huvittavaisuuteen,\nsiihen henkiseen intressiin, jota se voi tarjota. Teos voidaan tehdä\nhuvittavaksi sisällön monimutkaisuuden kautta. Vähän aikaa takaperin\noli tämä keino hyvin käytännössä englantilaisissa romaaneissa ja\nranskalaisissa komediioissa ja draamoissa. Nykyään on se jo tullut pois\nmuodista ja sama koetetaan saavuttaa jonkun historiallisen ajanjakson\ntai nykyisen elämänalan tarkan kuvailemisen kautta. Romaanissa\nkuvaillaan egyptiläistä tai roomalaista elämää, tai kaivostyömiesten\ntai kauppapalvelijain elintapoja. Se herättää intressiä lukijassa ja\ntätä intressiä pidetään taiteen vaikuttamana. Itse esittämistapakin voi\nintreseerata tekijää. Viime aikoina on tämä keino päässyt käytäntöön\nvarsinkin runoudessa. Taulut, runot, suorasanaiset kertomukset,\ndraamat, musikaaliset sävellykset ovat viime aikoina käyneet\nesittämistapansa puolesta niin hämäriksi, että niitä täytyy arvata,\nkuni kuva-arvoituksia. Tämä arvaaminen pidetään myöskin huvittavana ja\ntekee vaikutuksen, joka on taiteellisen vaikutuksen kaltainen.\n\nUsein kuulee sanottavan, että taideteos on hyvä sentähden, että se\non niin runollinen, niin kaunis, niin täynnä efektejä tahi niin\nintresantti. Mutta ei yksikään näistä ominaisuuksista voi olla\ntaiteellisen arvon määrääjänä, niillä ei ole mitään yhteistä taiteen\nkanssa.\n\nRunollisuus on lainaamista. Lainaamisen kautta taas herätetään\nlukijoissa, katsojissa ja kuulijoissa ainoastaan hämärä muisto\nentisien taideteosten aikaansaamista vaikutuksista. Se ei ilmaise\nitse taiteilijan kokemia tunteita. Taideteos, jonka aihe on lainattu,\nkuten Göthen Faust, voi olla sangen hyvin muovaeltu, täynnä järkeä ja\nkauneutta, mutta se ei voi tehdä todellista taiteellista vaikutusta,\nsillä siltä puuttuu taideteoksen pääominaisuus — nimittäin kokonaisuus.\nMuoto ja sisällys ei muodosta siinä katkeamatonta kokonaisuutta, joka\nilmaisisi taiteilijan kokemia tunteita. Taiteilija, joka käyttää\nlainattua aihetta, ilmituo ainoastaan sen tunteen, jonka hänessä\non herättänyt joku muu taideteos. Sentähden koko aiheen tai eri\nkohtauksien, mielipiteiden ja kertomuksien lainaaminen on ainoastaan\ntaiteen jäljittelemistä, vaan ei taidetta. Sanoa tällaisen taideteoksen\nolevan hyvän sentähden, että se on runollinen, toisin sanoen todellisen\ntaideteoksen kaltainen, on aivan samaa kuin sanoa väärän rahan olevan\nhyvän sentähden, että se on oikean näköinen. Tällainen ulkonainen\nkoriste eli kauneus, kuten sanovat meidän aikamme esteettikot, voi\nmuka olla taiteen mittapuuna. Mutta kauneus ei voi olla mittana\ntaidetta arvosteltaessa. Sillä jos taiteen päätehtävänä on ilmaista\ntaiteilijan kokemia tunteita, niin tällainen tunteiden ilmaiseminen\nei aina ole kauneuden kanssa sopusoinnussa, vaan päinvastoin sille\nusein aivan vastakkainen. Mitä epäkauneimman kärsimyksen kuva voi\nherättää meissä säälin ja hellyyden tunteita, ihastusta kärsivän\nitsensäkieltäväisyyteen ja luonteen lujuuteen. Päinvastoin taas voimme\njäädä aivan kylmiksi katsellessamme kaunista vahakuvaa.\n\nJonkun teoksen taiteellisena pitäminen sen kauneuden tähden on samaa\nkuin pitää seudun kauneutta todistuksena sen hedelmällisyydestä,\nJos me panemme kauneuden taiteen mittapuuksi, niin me emme puhu\ntaideteoksesta, vaan sen jäljennöksestä.\n\nKolmatta keinoa tehdyn taiteellisuuden saavuttamiseksi voi yhtä vähän\nkuin kahta ensimäistäkään sovittaa todelliseen taiteesen. Ulkonainen\nefekti ei ole tunteiden ilmaisemista, se vaikuttaa ainoastaan\nhermoihin. Jos maalari taitavasti maalaa verihaavan, niin voi tällainen\ntaulu hämmästyttää minua, mutta taidetta se ei ole. Mahtavilla uruilla\nsoitettu pitkäveteinen nuotti vaikuttaa hämmästyttävästi, voipa tuottaa\nkyyneleetkin silmiin, mutta se ei ole musiikkia, sillä se ei ilmaise\nmitään tunnetta. Mutta siitä huolimatta pitävät meidän piiriimme\nkuuluvat ihmiset tämänlaatuisia fysioloogisia efektejä taiteena ei\nainoastaan musiikin alalla, vaan myöskin runoudessa, maalaustaiteessa\nja draamassa. Sanotaan, että nykyinen taide on tullut hienoksi. Mutta\nefektien hakemisen tähden on se päinvastoin käynyt raa'aksi. Esimerkin\nvuoksi mainitsen uuden Hannele nimisen kappaleen, jota on näytelty\nkaikilla Europan näyttämöillä. Tässä koettaa tekijä herättää yleisössä\nmyötätuntoisuutta ja sääliä kiusattua tyttöä kohtaan. Voidakseen\nherättää katsojissa tällaisen tunteen taiteen avulla, olisi tekijän\ntäytynyt panna joku kappaleen henkilöistä lausumaan tämän säälin\ntunteen niin, että se olisi herännyt muissakin tahi todenmukaisesti\nkuvata tytön tunteita. Mutta tätä hän ei taida tahi ei tahdo tehdä.\nHän valitsee toisen, taiteilijalle helpomman keinon. Hän panee tytön\nkuolemaan näyttämöllä. Vahvistaakseen fysioloogista vaikutusta\nkatsojiin, sammuttaa hän valaistuksen teaatterissa, jättää yleisön\nistumaan pimeään ja surullisen musiikin ohella näyttää katsojille,\nmiten juopunut isä kiusaa ja lyö tyttöä. Valittaen ja voihkien kaatuu\ntyttö, ja enkelit vievät hänet pois. Tätä nähdessään tuntee yleisö\njonkunmoista liikutusta ja on varmasti vakuutettu siitä, että tämä se\njuuri on esteettistä tunnetta. Mutta tällaisessa liikutuksessa ei ole\nmitään esteettistä, sillä se ei ole tekijän herättämää tunnetta, se\non ainoastaan sekavaa osanoton tunnetta toisen kärsimyksiin, ja iloa\nsiitä, ettemme itse tarvitse kärsiä. Samallainen tunne herää meissä\nkatsellessamme mestausta, samallainen oli myöskin se tunne, joka oli\nroomalaisilla katsellessaan näytelmiä sirkuksessa.\n\nUlkonaisen efektin asettaminen esteettisen tunteen sijaan on\ntavallista varsinkin musiikissa — siinä taiteessa, joka välittömästi\nvaikuttaa ihmisten hermoihin. Uudenaikainen säveltäjä ei julkilausu\nsävelillä kokemiaan tunteita. Sen sijaan kokoo hän yhteen erilaisia\nääniä, väliin koventaen, väliin taas heikontaen niitä. Tällä tavoin\ntekee hän yleisöön fysioloogisen vaikutuksen, jota voi suorastaan\nmitata erityisellä aparaatilla. [On olemassa aparaatti, jossa hyvin\ntunteellinen nuoli, joka on yhteydessä jonkun käden lihaksen kanssa,\nosoittaa musiikin tekemän fysioloogisen vaikutuksen hermoihin ja\nlihaksiin.] Tätä fysioloogista vaikutusta pitää yleisö musiikin\ntekemänä vaikutuksena.\n\nNeljäs mainituista keinoista, huvittavaisuus useammin kuin muut\nsekoitetaan taiteen kanssa, jolle se itse asiassa on aivan vieras.\nPuhumattakaan siitä, että romaanien ja kertomuksien kirjoittajat\nantavat usein lukijan arvata teoksessa piilevän ajatuksen, saa sangen\nusein kuulla tauluista ja sävellyksistä, että ne ovat intresanttia.\nMitä oikeastaan merkitsee sana intresantti? Intresantti taideteos on\njoko sellainen, joka herättää meissä tyydyttämätöntä uteliaisuutta,\ntahi sellainen, josta voimme oppia jotakin, tahi joka on niin epäselvä,\nettä meidän täytyy vähitellen ja vaivalla koettaa sitä selvittää, ja\ntämä arvaaminen tuottaa meille jonkunmoista huvia. Joka tapauksessa\nei tällaisella huvittavaisuudella ole mitään yhteistä taiteellisen\nvaikutuksen kanssa. Taiteen tarkoituksena on herättää toisissa saman\ntunteen, joka taiteilijalla on ollut. Se henkinen työ, jota katsojan,\nkuuntelijan, lukijan tulee tehdä, tyydyttääkseen hänessä herännyttä\nuteliaisuutta, tahi voidakseen omistaa taideteoksesta saatavissa\nolevat uudet tiedot, tahi ymmärtää taideluoman oikean ajatuksen,\nhäiritsee sanotun tunteen herättämistä. Huvittavaisuutta ei sentähden\nvoi pitää taideteoksen ominaisuutena. Se päinvastoin pikemmin ehkäisee\ntaiteellista vaikutusta.\n\nRunollisuutta, ulkonaista efektiä ja huvittavaisuutta voi tavata\ntaideteoksessa, mutta ne eivät voi korvata taiteen pääominaisuutta,\nnimittäin taiteilijan kokemaa tunnetta. Viime aikoina on yliluokkien\ntaiteen tuotteissa huomattavana juuri mainitut ominaisuudet. Siitä\nhuolimatta pidetään niitä taideteoksina; itse asiassa ovat ne\nainoastaan taiteen mukaelmia, sillä niiltä puuttuu taideteoksen\npääominaisuus, taiteilijan kokema tunne.\n\nTodellisen taideteoksen luomiseen tarvitaan sangen paljon. Siihen\nvaaditaan, että taiteilijalla on aikansa ylevin maailmankatsantokanta,\nettä hänellä on tunteita, joita hän tahtoo ja voi ilmaista muille,\nja että hänellä sitäpaitsi on luontainen taipumus johonkin taiteen\nhaaraan. Kaikki nämät todellisen taideteoksen luomiselle välttämättömät\nehdot ovat harvoin yhdistettyinä yhteen henkilöön. Taiteen heikkojen\njälkikuvien aikaansaamiseen lainaamisen, ulkonaisen efektin ja\nhuvittavaisuuden avulla vaaditaan ainoastaan taipumusta johonkin\ntaiteen alaan. Tällainen kyky on hyvin tavallinen. Kirjailijalla on\nse, jos hän voi helposti lausua ajatuksensa ja tunteensa, esiintuoda\nkarakteristisia piirteitä. Plastillisen taiteen alalla taas esiintyy\ntämä kyky viivojen, muotojen ja värien eroittamisessa, muistamisessa\nja jäljentämisessä, musiikissa taas intervallien eroittamisessa ja\njohdonmukaisten äänien aikaansaamisessa. Jos jollakin meidän päivinämme\non tällainen kyky, niin voi hän aina kuolemaansa asti herkeämättä luoda\nteoksia, joita yleisö pitää taiteellisina. Hänen tulee ainoastaan hyvin\noppia taiteensa tekniikki ja sen mukailemiskeinot, sitä paitsi täytyy\nhänellä olla kärsivällisyyttä ja tylstynyt esteettinen tunne, jotta\nhänen omat teoksensa eivät kävisi hänelle vastenmielisiksi.\n\nTällaisilla taidemukaelmilla on kullakin taiteen alalla omat\nsääntönsä eli reseptinsä, joten lahjakas henkilö voi ne opittuaan\nilman vähintäkään tunnetta luoda mokomia tuotteita. Kirjoittaakseen\nrunoja, tulee henkilön, jolla on taipumusta kirjalliseen toimintaan,\nainoastaan oppia jokaisen välttämättömän sanan ohella, katsoen\nloppusoinnun ja runomitan vaatimuksiin, käyttämään kymmentä muuta,\nmelkein samaa merkitsevää sanaa, harjaantua lausumaan jokaisen lauseen,\njolla, ollakseen selvän, voi olla ainoastaan yksi sille omituinen\nsanajärjestys, käyttämällä mitä sanajärjestystä tahansa, niin että\nsiitä huolimatta se ilmaisee jonkummoisen ajatuksen. Tämän opittuaan\nvoi hän jo herkeämättä valmistella runoja, jotka taipeen mukaan\nvoivat olla lyhyitä tai pitkiä, uskonnollisia, yhteiskunnallisia tahi\nrakkausrunoja.\n\nJos taas kirjalliseen toimintaan kykenevä henkilö tahtoo kirjoittaa\nkertomuksia ja romaania, niin tulee hänen ainoastaan kehittää\nstiiliänsä, hänen täytyy oppia kertomaan kaikki, mitä näkee ja\nmuistamaan tahi muistiinkirjoittamaan pikkuseikkoja. Hankittuaan\nitselleen tällaisen kyvyn, voi hän kirjoittaa toisen romaanin ja\nkertomuksen toisensa perästä, jotka asianhaaroja myöten voivat olla\nhistoriallisia, naturalistisia, yhteiskunnallisia, eroottisia,\npsykoloogisia vieläpä uskonnollisiakin, jotka viimeksi mainitut viime\naikoina ovat alkaneet tulla muotiin. Aiheen niihin voi hän saada joko\nlukemistaan kirjoista tai elämistään tapauksista, niissä esiintyvien\nhenkilöiden luonteet taas voi hän saada tuttavistaan.\n\nKunhan vaan tällaiset romaanit ja kertomukset ovat höystetyt\nseikkaperäisillä kertomuksilla, varsinkin eroottisilla, käyvät ne\ntodellisista taideteoksista, vaikkei niissä olisi hituistakaan tunnetta.\n\nSitä paitsi tulee kyvykkään kirjailijan, joka tahtoo luoda dramaattisen\ntuotteen, oppia panemaan henkilöittensä suuhun mahdollisimman paljon\nsattuvia sanoja, käyttämään teaatteriefektejä ja niin punomaan\ntoiminnan, että näyttämöllä pitkien keskustelujen sijasta olisi mitä\nenemmän liikettä. Jos kirjailija kykenee tekemään kaiken tämän, voi hän\nherkeämättä kirjoitella näytelmiä tahi muita kirjallisia tuotteita.\nAiheen voi hän saada jostakin tehdystä rikoksesta tahi viimeksi yleisöä\nhuvittavasta kysymyksestä, kuten hypnotismistä, perinnöllisyydestä y.m.\ntahi muinaisuudesta, vieläpä fantastiseltakin alalta.\n\nMaalaus- ja kuvanveistotaiteen alalla voi kyvykäs henkilö vielä\nhelpommin luoda näennäisiä taideteoksia. Hänen tulee ainoastaan\noppia piirustamaan, maalaamaan ja muovailemaan erittäinkin\nalastomia ruumiita. Tämän opittuaan voi hän maalata tai muovaella\ntoisen kuvan toisensa perästä, taipumuksiensa mukaan valita niihin\naiheen joko mytologiiasta, uskonnollisista kertomuksista, omasta\nmielikuvituksestaan tahi kuvata sanomalehdissä kerrotuita tapauksia,\nkruunauksia, työlakkoja, turkkilais-kreikkalaisen sodan tapahtumia,\nnälänhädän kauhuja, tahi yleensä tehdä jotakin, jota pidetään kauniina,\nalastomista naisista aina vaskivateihin asti.\n\nMusiikin alalla vaaditaan lahjakkaalta henkilöltä vielä vähemmän sitä,\njoka on taiteelle omituista, nimittäin tunteen herättämistä toisissa,\nmutta sitä vastoin enemmän kuin muilla taiteen aloilla fyysillistä\ntyötä. Ennen kaikkea tulee hänen oppia liikuttamaan sormiaan samalla\nnopeudella kuin ne, jotka ovat saavuttaneet täydellisyyden tällä\nalalla. Sitten täytyy hänen ottaa selvää siitä, miten menneinä aikoina\nkirjoitettiin moniäänistä musiikkia, sitten oppia hyväkseen käyttämään\neri soittokoneitten efektejä. Hankittuaan tällaisen taidon, voi\nsoittoniekka säveltää toisen musikaalisen tuotteen toisensa perästä,\njoko programmimusiikkia tahi oopperoita ja romanseja, keksien ääniä,\njotka jossain määrin vastaisivat sanoja, tahi muutella vanhoja\nmotiiveja toiseen muotoon tahi tavallisinta, fantastista musiikkia,\ntoisin sanoen ottaa sattumalta mieleen johtuvia ääniyhteyksiä ja kaikin\ntavoin yhdistellä ja koristella niitä.\n\nTäten valmistetaan jokaisella taiteen alalla valmiin reseptin mukaan\nnäennäisiä taideteoksia, joita yliluokkien yleisö pitää todellisena\ntaiteena.\n\nJa juuri tämä todellisen taiteen vaihtaminen näennäiseen, mukailtuun on\nkolmantena seurauksena yliluokkien taiteen eroamisesta kansan taiteesta.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nValheellisten, väärennettyjen taideteosten syntymiseen meidän\nyleisömme keskuudessa vaikuttaa varsinkin kolme seikkaa: 1) ne korkeat\nhinnat, joita taideteoksista maksetaan, ja siitä seurauksena oleva\nammattitaiteilijain ilmaantuminen, 2) taidekritiikki, 3) taidekoulut.\n\nNiin kauvan kuin taide pysyi yhtenäisenä, kun kannatettiin ja\narvossapidettiin ainoastaan uskonnollista taidetta, ei väärennettyä\ntaidetta ollut olemassa, ja jos valheellisia taideteoksia ilmaantuikin,\nniin eivät ne saaneet kansan kannatusta, eikä niillä senvuoksi ollut\nmitään merkitystä. Mutta kun taide jakaantui ja rikkaiden luokkien\nihmiset alkoivat pitää taiteena kaikkea, mikä heille tuotti nautintoa\nja palkita tätä taidetta paremmin kuin mitään muuta yhteiskunnallista\ntoimintaa, niin rupesi kohta suuri joukko ihmisiä työskentelemään\ntällä alalla. Taiteellinen toiminta sai aivan uuden leiman, se muuttui\nammatiksi.\n\nMutta taiteen muuttuessa ammatiksi kadotti se, ainakin osaksi,\nvilpittömyytensä, joka on sen pääominaisuus.\n\nAmmattitaiteilija elää taiteestaan ja sentähden täytyy hänen\nlakkaamatta keksiä uusia aiheita toiminnalleen. Suuri eroitus on\nentisen ja nykyisen taiteen välillä, Ennen muinoin oli taiteen\nedustajina miehiä sellaisia kuin juutalaisten profeetat, psalmien,\nIliaadin ja Odysseian, kansan satujen, legendojen ja laulujen\nkirjoittajat, joilla ei taideteoksistaan ollut mitään rahallista\nhyötyä, jotka eivät edes liittäneet nimiään nuhin. Sen jälkeen\nsiirtyi taiteellinen toiminta hovitaiteilijoille, runoilijoille,\ndramaturgeille, soittoniekoille, jotka teoksillaan niittivät kunniaa\nja rahaa ja sittemmin ammattitaiteilijoiden käsiin, jotka elävät\nammatistaan, saavat palkkioita sanomalehdistä, kustantajilta,\nimpressaarioilta ja muilta, jotka ovat välittäjinä taiteilijain ja\nkaupunkiyleisön s.o. taiteen \"nauttijain\" välillä.\n\nTämä ammattimaisuus on ollut ensimäisenä syynä siihen, että taide on\nsaanut väärän, valheellisen suunnan.\n\nToisena syynä on viime aikoina ilmaantunut taidekritiikki. Taiteen\narvostelijoiksi ovat ruvenneet oppineet, toisin sanoen turmeltuneet\nja itserakkaat ihmiset, sen sijaan että taide pitäisi olla kaikkien\narvostelun esineenä.\n\nEräs ystäväni sanoi kerran puoleksi leikillään kritiikin olevan tyhmien\nmietteitä viisaista. Tämä määritys on sangen yksipuolinen, jopa hiukan\nraakakin, mutta siinä on kuitenkin jotakin perää. Joka tapauksessa\non se paljoa oikeampi sitä, jonka mukaan kriittikot muka selittävät\ntaideteoksia.\n\nSanotaan \"kriittikojen selittävän\". Mitä he sitten selittävät?\n\nTaiteilija, jos hän nimittäin on todellinen taiteilija, on teoksessaan\nilmituonut toisille kokemansa tunteen; mitä siinä on selittämistä?\n\nJos taideteos on hyvä, niin siinä ilmaistu tunne herää myöskin muissa,\nhuolimatta siitä, onko teos siveellinen tai siveetön. Jos tunne\ntaas herää muissa, niin on se heille selvä ilman selityksiäkin. Jos\ntaideteos taas ei kykene herättämään ihmisissä tällaista tunnetta, niin\neivät mitkään selityksetkään sitä voi tehdä. Taideteosta on mahdoton\nselittää. Jos sanoilla voisi ilmaista sitä, jota taiteilija tahtoi\njulkilausua, niin olisi hän sen siten ilmaissut. Mutta hän ilmaisi\nsen taiteensa avulla, sentähden että sanoilla oli mahdotonta kuvata\nsitä, jota hän tunsi. Taideteosten selittäminen todistaa ainoastaan,\nettä selittäjä ei kykene vastaanottamaan siinä ilmaistua tunnetta.\nArvostelijoina on aina ollut ihmisiä, joihin taide kaikkein vähimmän\nvälittömästi vaikuttaa. Tavallisesti ovat he sivistyneitä, viisaita\nihmisiä, joilla on sujuva kynä, mutta samalla kerrassaan turmeltuneita.\nSentähden turmelevat he myöskin sen yleisön maun, joka lukee heidän\narvostelujaan ja uskoo niihin.\n\nTaidekriitiikkiä ei ole ollut eikä voi olla, kun taide ei ole\njakaantunut ja kun sen arvo riippuu koko kansan uskonnollisesta\nvakaumuksesta. Kritiikki ilmaantui ja voi ilmaantua ainoastaan\nyliluokkien taiteessa, — luokkien, joilta puuttuu aikansa uskonnollinen\nvakaumus. Uskonnollinen vakaumus on kansallisen taiteen määrättynä\nja vältttämättömänä kriteeriona, Yliluokkien taiteelta puuttuu tämä\nsisällinen kriteerio ja sentähden ovat sen arvostelijat pakoitetut\nturvautumaan johonkin ulkonaiseen. Ja tällaisena kriteeriona on heillä\nenimmän sivistyneiden, eli kuten eräs englantilainen esteettiko sanoi\nthe best nurtured men’ien maku, toisin sanoen sivistyneinä pidettyjen\nihmisten auktoriteetti sekä kertomukset ennen eläneiden sivistyneiden\nmielipiteistä taiteen suhteen. Mutta nämät kertomukset ovat sangen\nerehdyttäviä, sillä best nurtured men'ien taidearvostelut ovat usein\nvääriä, ja jos ne joskus maailmassa ovatkin olleet oikeita, ei niitä\nenään voi sovittaa nykyiseen taiteeseen. Mutta siitä huolimatta\nkriittikot, joilla ei ole perusteita arvostelulleen, toistavat niitä\nlakkaamatta. Muinaisia traagikkoja pidettiin joskus maailmassa hyvinä\nja etevinä ja nykyajan kritiikki on samaa mieltä. Dantea pidettiin\nsuurena runoilijana, Rafaelia suurena maalarina, Bach'ia etevänä\nmuusikerina, ja kritiikki, jolta puuttuu perustusta arvostelulleen,\nmittaa, jonka mukaan se voisi eroittaa hyvän taiteen huonosta, ei pidä\nainoastaan näitä taiteilijoita, vaan myöskin kaikkia heidän teoksiaan\nsuurina ja jäljittelemistä ansaitsevina. Mikään ei suuremmassa määrin\nturmele taidetta kuin nämät kritiikin asettamat auktoriteetit.\nTaiteilija luo jonkun taideteoksen ja ilmaisee siinä omalla tavallaan\nkokemiaan tunteita, — suurimmassa osassa yleisöä herää sama tunne kuin\ntaiteilijassakin ja hänen teoksensa tulee kuuluisaksi. Kritiikki,\narvostellessaan hänen teostaan sanoo sen olevan jokseenkin hyvän, mutta\nettei se kuitenkaan ole Danten, Shakespearen, Göthen, Beethovenin tai\nRafaelin teosten vertainen. Saatuaan tällaisen arvostelun, rupeaa nuori\ntaiteilija jäljittelemään sitä, jonka kritiikki pani hänelle esikuvaksi\nja siitä on seurauksena, että hänen teoksistaan tulee heikkoja ja\nvalheellisia jäljennöksiä.\n\nSiten esimerkiksi Puschkinin pikku runot, Jevgenia Anjegin,\nMustalainen, samoin kuin hänen kertomuksensakin ovat sangen\neriarvoisia, mutta todellisia taideteoksia. Mutta valheellisen\nkritiikin vaikutuksesta rupesi hän matkimaan Shakespearea ja kirjoitti\nBoris Godynoffinsa, joka on mietitty, mutta kylmä teos. Tätä teosta\nkuitenkin kritiikki kehuu ja asettaa sen esikuvaksi muille. Ja\ntodellakin saa Puschkin jäljittelijöitä. Ostrofskij kirjoittaa\nMinin'insä ja Tolstoi Tsar Boris'insa. Tällaiset jäljennöksien\njäljennökset ovat kaikkein vähäpätöisimpiä ja tarpeettomimpia\nkirjallisuuden tuotteita. Kriitikot ovat itse ihmisiä, joihin taide\nei välittömästi voi vaikuttaa, sillä muuten he eivät ryhtyisi\nselittämään taideteoksia, sillä se on itse asiassa mahdotonta. Paha,\njonka he matkaansaattavat, on juuri siinä, että he kehuvat mietittyjä,\nkeksityitä tuotteita ja asettavat ne esikuviksi muille. Sentähden\nylistelevät he sellaisella varmuudella kreikkalaisia traagikkoja,\nDantea, Tassoa, Miltonia, Shakespearea, Götheä, uusimmista taas Zola'ta\nja Ibseniä, Beethovenia ja Wagneria. Ylistysvirsiensä puolustukseksi\nkeksivät he kokonaisia teoriioja (sellainen on esim. kuuluisa kauneuden\nteoriia), ja näiden teoriiojen mukaan kyhäävät teoksiaan ei ainoastaan\nhuonot, vaan myöskin etevät taiteilijat.\n\nJokainen valheellinen, kritiikin ylistämä teos, tuo mukanaan muita\nsamanlaatuisia.\n\nHäikäilemättä ylistelevät kriittikot muinaisten kreikkalaisten:\nSofokleen, Euripideen, Aiskyloksen ja erittäinkin Aristofaneen raakoja\nja meidän mielestämme usein järjettömiä teoksia, samoin kuin uudempien\nDanten, Tasson, Miltonin, Shakespearen, Michel Angelon, Rafaelin,\nBach'in ja Beethovenin samallaisia teoksia. Ainoastaan tällaisen\nkritiikin synnyttämiä ovat meidän aikamme Ibsenit, Mæterlinckit,\nVerlaine'it, Mallarm'et, Klingerit, Böcklinit, Stuck'it, Schneiderit\nja musiikin alalla Wagnerit, Lisztit, Berlioz'it, Brahmsit, Richard\nStraussit y.m. Kaikki ovat he alusta loppuun asti aivan tarpeettomia\njäljittelijöiden jäljittelijöitä.\n\nParhaimpana todistuksena kritiikin turmiollisesta vaikutuksessa on sen\nsuhde Beethoveniin. Hänen lukemattomien, usein suorastaan tilatuiden\nteoksiensa joukossa on muutamia jotka keinotekoisesta muodosta\nhuolimatta ovat tosi taiteellisia. Mutta hän tulee kuuroksi eikä enään\nvoi kuulla. Silloin alkaa hän kirjoittaa keksityitä, keskeneräisiä ja\nsentähden usein järjettömiä, käsittämättömiä teoksia. Tiedän, että\nmuusikerit voivat jokseenkin selvästi kuvitella mielessään ääniä,\nmelkeinpä kuulla sen, mitä kirjoittavat, mutta kuvitellut äänet eivät\nkoskaan voi korvata todellisia, ja jokaisen säveltäjän täytyy voida\nitse kuulla teoksensa, voidakseen sitä korjailla. Mutta Beethoven ei\nvoinut kuulla eikä siis myöskään korjailla teoksiaan, jotka sen vuoksi\novat ainoastaan taiteellisen hourailemisen tuloksia. Kritiikki, joka\njo oli tunnustanut hänet suureksi säveltäjäksi, otti vastaan nämät\nteokset mitä suurimmalla ilolla, se oli löytävinään niissä erinomaista\nkauneutta. Saadakseen perustusta kiitoksilleen, panee se musikaalisen\ntaiteen tarkoitukseksi kuvata sellaista, jota se ei voi kuvata, siten\nväärentäen koko musikaalisen taiteen käsitteen. Pian rupeaa suuri\njoukko muita jäljittelemään kuuron Beethovenin säveltämiä raihnaita\nsävellyksiä.\n\nIlmestyy Wagner, joka alussa kriitillisissä artikkeleissaan ylisteli\nBeethovenia, erittäinkin hänen toimintansa viimeistä perioodia, jonka\nhän yhdistää Schopenhauerin mystilliseen teoriiaan, — joka on yhtä\njärjetön kuin Beethovenin musiikkikin. Schopenhauerin teoriian mukaan\non musiikki tahdon, ei kuitenkaan sen eri oleentumisasteiden, vaan sen\nolemuksen ilmausta. Saman teoriian mukaan kirjoittaa Wagner omankin\nmusiikkinsa, seuraten systeemiä, johon hän yhdisti kaikki taiteet.\nWagnerin jälkeen ilmautuu vielä toisia, Brahmsit, Richard Straussit\ny.m., jotka vielä enemmän etenevät todellisesta taiteesta.\n\nTällaiset ovat kritiikin seuraukset. Mutta taidekoulut, jotka ovat\nkolmantena taiteen pilaantumisen syynä, kantavat kenties vielä\nvahingollisempia hedelmiä.\n\nKun taide erosi kansan taiteesta ja tuli rikkaiden luokkien\nomaisuudeksi, muuttui se ammattimaiseksi ja samalla keksittiin\nerilaisia tämän ammatin oppimistapoja. Henkilöitä varten, jotka\naikovat antautua taiteelliseen ammattiin, perustettiin ammattikouluja,\nkouluissa muodostettiin kursseja kaunopuheisuuden oppimista varten,\nperustettiin taideakatemioita, konservatoorioita, teaatterikouluja.\n\nNäissä kouluissa opetetaan taidetta. Mutta miten voi taidetta kouluissa\nopettaa, koska se ei ole muuta kuin erityisten tekijän kokemien\ntunteiden ilmaisemista muille?\n\nMikään koulu ei voi herättää ihmisessä tunnetta ja vielä vähemmin voi\nse opettaa jollekin taiteen olemusta, joka on tunteen ilmaisemisessa\nerityisellä, sille omituisella tavalla.\n\nKoulu voi ainoastaan opettaa ilmaisemaan muiden taiteilijain tunteita\nsamalla tavalla, kuin hekin ovat niitä ilmaisseet. Tätä juuri\nopetetaankin taidekouluissa. Mutta tällainen opetus ei suinkaan ole\nomiaan luomaan todellista taidetta. Levittämällä taiteen heikkoja\njäljennöksiä se päinvastoin suuremmassa määrässä kuin mikään muu tekee\nihmiset kykenemättömiksi ymmärtämään todellista taidetta.\n\nKirjallisuuden alalla opetetaan ihmisiä kirjoittamaan monta sivua\nkäsittäviä kirjoituksia jostakin aineesta, jota he eivät koskaan ole\najatelleet ja kirjoittamaan siten, että heidän kyhäyksensä olisi jonkun\nkuuluisan kirjailijan teoksen kaltainen. Tätä opetetaan gymnaasioissa.\n\nMaalaustaiteen alalla taas opetetaan oppilaita piirustamaan ja\nmaalaamaan joko mallien mukaan tai luonnosta erittäinkin alastomia\nruumiita, jotka eivät milloinkaan ole nähtävinä ja joita todellista\ntaidetta harjoittava henkilö ei juuri milloinkaan tarvitse kuvata.\nOppilaitten tulee koettaa jäljitellä vanhojen mestarien piirustamis- ja\nmaalaamistapaa. Jotta oppilaat oppisivat itse luomaan taulun, annetaan\nheille aiheita, joista jo entiset kuuluisuudet ovat maalanneet. Samoin\nopetetaan oppilaita teaatterikoulussa lausumaan monolooginsa samalla\ntavalla kuin kuuluisat traagikot ovat ne lausuneet. Sama on asian\nlaita musiikin alalla. Koko musiikin teoriia ei ole muuta kuin niiden\ntemppujen toistamista, joita sävellyksissään käyttivät suuret mestarit.\n\nSiteeraan tässä venäläisen maalarin Bryloffin mielilauseen taiteesta,\nkoska siitä hyvin käy selville, mitä kouluissa tulee opettaa, mitä\ntaas ei. Korjatessaan erään oppilaan harjoitelmaa, hän muutamissa\nkohdin ainoastaan hiukan muutti sitä ja huono, kuollut harjoitelma\ntuli eläväksi. \"Hiukan vaan koskitte siihen, mutta kuitenkin muuttui\nse aivan toiseksi\", sanoi yksi oppilaista. \"Taide alkaa juuri siinä,\nmissä 'hiukan' alkaa\", sanoi Bryloff, lausuen näillä sanoilla kaikkein\nkarakterisimman piirteen taiteessa. Tämä huomautus on oikea kaikkien\ntaiteiden suhteen, mutta sen oikeus on huomattavana erittäinkin\nmusiikissa. Jotta soitto olisi taiteellista, tulee ottaa huomioon\nkolme seikkaa. (Paitsi näitä ehtoja on musikaalisen täydellisyyden\nsaavuttamisella vielä monta muuta: siirtymisen toisesta äänestä toiseen\ntulee olla katkonaisen tahi yhtäjaksoisen, äänen täytyy tasaisesti\nkoveta ja heiketä, sen tulee yhdistyä toiseen määrättyyn ääneen j.n.e.\nMutta ottakaamme huomioon ainoastaan kolme pääehtoa — äänen korkeus,\npituus ja voima). Soitto on taiteellista ainoastaan silloin, kun\notettu ääni ei ole korkeampi eikä matalampi, kuin sen tulee olla,\nja kun se on tarpeeksi pitkä ja voimakas. Pieninkin poikkeaminen\näänen oikeasta korkeudesta, pieninkin oikean pituuden pidentäminen\ntai lyhentäminen, tahi oikean voiman lisääminen tai vähentäminen,\nturmelee kerrassaan soiton ja samalla sävellyksen vaikutuksen. Sen\nvaikutuksen, jonka me luulemme musiikin niin helposti tekevän, saamme\nme ainoastaan silloin kun soittaja kykenee täyttämään nämät ehdot.\nSama on asian laita kaikilla taiteen aloilla: jos joku taulu on hiukan\nvaaleampi, hiukan tummempi, tai joku esine siinä hiukan ylempänä,\nalempana, hiukan enemmän oikealla tai vasemmalla; — jos näyttelijän\näänenpaino on hiukan heikompi tai kovempi — tai runossa joku sana on\nasetettu hiukan varemmin tai myöhemmin, joku tunne hiukan liioiteltu\nj.n.e., kadottaa taideteos vaikutuksensa. On kerrassaan mahdotonta\nulkonaisilla keinoilla opettaa löytämään kaikki nämät äärettömän hienot\nnyansit. Ainoastaan tunteensa valtaan antautunut taiteilija voi ne\nlöytää. Mahdotonta on opettaa ihmistä tanssimaan musiikin todellisen\ntahdin mukaan, laulajaa tai viuluniekkaa löytämään nuotissa oikean\nkeskitien, piirustajaa valitsemaan ainoan oikean monista mahdollisista\nviivoista tai runoilijaa löytämään yksinomaan oikeiden sanojen ainoan\noikean järjestyksen. Kaiken tämän voi ihminen tehdä ainoastaan tunteen\navulla. Sentähden voi koulu opettaa tekemään teoksia, jotka ovat hiukan\ntaideteosten kaltaisia, vaan jotka eivät ole taidetta.\n\nKouluopetus pysähtyy siihen, missä taide alkaa.\n\nSiellä opetetaan mukailemaan taidetta, mutta se ainoastaan ehkäisee\nymmärtämästä todellista taidetta. Sentähden ei olekkaan ketään\nkehnompaa taiteessaan kuin se, joka menestyksellä on lopettanut\ntaiteellisen ammattikoulun. Tällaiset koulut synnyttävät tekopyhiä\ntaiteen alalla, samoin kuin hengelliset ammattikoulut, joissa\nvalmistetaan pappeja ja muita uskonnonopettajia, synnyttävät tekopyhiä\nhengellisellä alalla. Yhtä vähän kuin koulussa voi opettaa ihmistä\ntulemaan muiden sielujen paimeneksi, yhtä vähän voi siellä opettaa\nketään taiteilijaksi.\n\nTaidekoulut ovat siis kahdessa suhteessa vahingollisia taiteelle.\nEnsiksikin hävittävät ne kaiken kyvyn luoda todellista taidetta\nniissä, jotka onnettomuudekseen niihin joutuvat ja suorittavat\nniissä seitsemän-, kahdeksanvuotisen kurssin. Toiseksi levittävät ne\näärettömässä määrässä sitä väärennettyä taidetta, joka pilaa suuren\njoukon maun, ja jonka tuotteita nyt jo on kaikkialla nähtävissä. Jotta\ntaiteilijoiksi syntyneet henkilöt voisivat saada selvää entisten\ntaiteilijain kehittämistä metoodeista eri taiteiden alalla, tarvitsisi\nalkeiskouluissa olla olemassa piirustus- ja musiikkikursseja, jotka\nsuoritettuaan jokainen lahjakas oppilas voisi omintakeisesti kehittää\nitseään taiteessaan.\n\nNämät kolme seikkaa: ammattitaiteilijat, kritiikki ja taidekoulut ovat\nsyynä siihen, että useimmat meidän aikanamme eivät edes tiedä, mitä\ntaide on, ja pitävät taiteena mitä kehnoimpia sen mukaelmia.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMissä määrin meidän piirimme ja aikamme ihmiset ovat kadottaneet\nkykynsä ymmärtää todellista taidetta ja tottuneet taiteessa arvossa\npitämään sellaista, jolla ei ole mitään yhteistä sen kanssa, käy\nparhaiten selville Richard Wagnerin teoksista. Ei ainoastaan\nsaksalaiset, vaan myöskin ranskalaiset ja englantilaiset ovat viime\naikoina yhä enemmän ruvenneet niitä arvossa pitämään ja kunnioittamaan\nkaikkein korkeimpana, uusia näkökohtia luovana taiteena.\n\nKuten tunnettu, asetti Wagner musiikin runouden palvelukseen, sen tuli\nmuka ilmaista kaikki runotuotteen eri vivahdukset.\n\nDraama yhdistettiin musiikiin XV:llä vuosisadalla Itaaliassa.\nTahdottiin näet jälleen henkiin herättää muinaiskreikkalainen\nmusiikkidraama. Draamalle annettiin siten uusi, kerrassaan teennäinen\nmuoto. Sillä oli ja on menestystä ainoastaan yliluokkien keskuudessa\nja ainoastaan siinä tapauksessa, että lahjakkaat taiteilijat sellaiset\nkuin Mozart, Weber, Rossini y.m., innostuttuaan jostakin draamallisesta\naiheesta ja vapaasti antauduttuaan innostuksensa valtaan, alistivat\ntekstin musiikin palvelukseen. Täten loivat he oopperoitaan, joissa\ntuli pääasiaksi musiikki eikä teksti. Usein ei niiden, kuten esim.\nTaikahuilun, sisällyksessä ollut kerrassaan mitään järkeä, mutta se ei\nkuitenkaan häirinnyt musiikin tekemää taiteellista vaikutusta.\n\nWagner tahtoo parantaa oopperaa mukauttamalla sen runouden\nvaatimuksien mukaan ja sulattamalla sen yhteen jälkimmäisen kanssa.\nMutta eri taiteiden alat eivät voi käydä yhteen toistensa kanssa,\nKun sentähden tahdotaan yhteen yhdistää monta, tahi vaan kaksikin\ntaidetta, dramaattinen ja musiikkitaide, niin tulee seuraukseksi, että\ntoinen niistä sysää syrjään toisen. Tämä asianlaita onkin selvästi\nhuomattavana tavallisissa oopperoissa, joissa draamallinen puoli\nsaa väistyä musiikin tieltä. Wagner tahtoo alistaa musiikin draaman\npalvelukseen siten, että molemmat elementit niissä olisivat yhtä\nvoimakkaat. Mutta se on mahdotonta, sillä jokainen todellinen taideteos\non taiteilijan tunteiden ilmaisija. Se on siis aivan yksinomaista\nlaatua, jolla ei ole yhteyttä minkään muun kanssa. Tällainen on sekä\ntodellinen musikaalinen, että draamallinen tuote. Jotta siis toisen\ntaiteen tuote voisi käydä yhteen toisen taiteen tuotteen kanssa, täytyy\ntapahtua se ihme, että kaksi eri alaan kuuluvaa taideteosta olisivat\naivan yksinomaisia ja kaikista entisistä taideteoksista eriäviä ja\nsamalla aivan samallaisia keskenään.\n\nSe on yhtä mahdotonta kuin että kaksi ihmistä tai edes kaksi lehteä\npuussa olisivat täydellisesti toistensa näköisiä. Vielä vähemmän voi\nkaksi eri taiteen tuotetta olla samallaiset. Jos ne asetetaan yhteen\ntoistensa kanssa, niin täytyy joko molempien tai ainakin toisen niistä\nolla valheellisen, väärennetyn. Kaksi luonnollista lehteä eivät voi\nolla toistensa näköisiä, ne voivat olla ainoastaan kahden keinotekoisen\nlehden kaltaisia. Sama on taideteosten laita. Täydellisesti voivat ne\nkäydä yhteen ainoastaan silloin, kun ei kumpikaan niistä ole taidetta,\nvaan keksittyjä taiteen jäljennöksiä.\n\nRunous ja musiikki voivat enemmän tai vähemmän olla toisiinsa\nyhdistettynä hymnissä, laulussa tai romanssissa (mutta kuitenkin\nainoastaan siten, että ne molemmat aikaansaavat saman mielentilan,\neikä, kuten Wagner tahtoo, siten että musiikki ilmaisisi jokaisen\nvärssyn sisällön). Tämä on mahdollista ainoastaan siitä syystä, että\nrunoudella ja musiikilla on osaksi sama tarkoitus — aikaansaada\nmäärättyä mielentilaa, ja nämät mielentilat voivat olla enemmän\ntai vähemmän toistensa kaltaisia. Mutta näissäkin yhdistyksissä on\npainopiste aina jommankumman puolella, joten ainoastaan toinen niistä\nvoi tehdä taiteellisen vaikutuksen, toinen taas jää huomaamattomaksi.\nVielä vähemmän voi tällaista yhteyttä olla dramaattisen runouden\nja musiikin välillä. Sitäpaitsi on taiteellisen luomisen pääehtona\nse, ettei taiteilijaa sido mitkään ennakkovaatimukset. Mutta jos\ntaiteilijan tulee sovittaa sävellyksensä runouden tuotteesen, on hänen\nvapautensa sidottu ja taiteellinen luominen mahdotointa. Sentähden\neivät tämänlaatuiset, toisiinsa sovitetut tuotteet, milloinkaan voi\nolla taiteen tuotteita, vaan ainoastaan niiden jäljennöksiä, kuten\nmelodraamoihin sovitettu musiikki, tauluihin sovitetut selitykset,\nkuvittamiset ja oopperojen libretot.\n\nSamallaisia ovat myöskin Wagnerin teokset. Todistuksena siitä on\nse, että Wagnerin uudesta musiikista puuttuu jokaisen todellisen\ntaideteoksen pääominaisuus — kokonaisuus. Jos hänen teoksensa olisivat\norgaanisesti kokonaisia, niin niiden muotoa ei voisi muutella\nhävittämättä koko niiden merkitystä. Todellisessa taideteoksessa —\nrunoelmassa, draamassa, taulussa, laulussa tai simfoniiassa — ei voi\nmuuttaa yhtäkään värssyä, kohtausta, henkilöä tai tahtia toiseen\npaikkaan, hävittämättä tai turmelematta teoksen koko merkitystä,\nyhtä vähän kuin voi eroittaa jotakin orgaanisen olennon osaa sen\noikealta paikalta ja asettaa sitä toiseen. Lukuun ottamatta muutamia\npaikkoja, joissa on itsenäinen musikaalinen ajatus, voi Wagnerin\nmusiikissa, varsinkin sen viimeisen perioodin tuotteissa tehdä mitä\nmuutoksia tahansa, asettaa sen, joka on alussa, loppuun ja päinvastoin,\nkuitenkaan muuttamatta niiden musikaalista ajatusta. Ja tämä ajatus ei\nmuutu sentähden, että se piilee sanoissa eikä musiikissa.\n\nSamoin kuin Wagner sävelsi oopperoittensa musikaalisen tekstin, voisi\nmyöskin runoilija, joka kykenee siten vääntämään kieltä, että voi\nkirjoittaa runoja kaikemmoisista aineista, kaikilla mahdollisilla\nrunomitoilla ja loppusoinnuilla, joissa kuitenkin on jonkimmoista\najatusta — jos hän ottaisi tehtäväkseen runoissa kuvata Beethovenin\nsimfoniian tai sonatin eli Chopinin ballaadin, kirjoittamalla värssyjä,\njotka vastaisivat ensimäisiä saman luonteisia tahteja. Seuraaville\ntoisenlaatuisille tahdeille kirjoittaisi hän myöskin värssyjä, jotka\nhänen mielestään vastaisivat näitä tahteja, mutta ilman vähintäkään\nyhteyttä ensimäisten värssyjen kanssa ja ilman loppusointua ja\nrunomittaa. Tällainen runotuote olisi runollisessa suhteessa aivan\nsamallainen Wagnerin oopperojen kanssa musikaalisessa suhteessa, jos ne\nolisivat ilman tekstiä.\n\nMutta Wagner ei ole ainoastaan muusikeri, vaan myöskin runoilija.\nVoidaksemme häntä arvostella täytyy meidän sentähden tuntea myöskin\nhänen tekstinsä, jonka palvelukseen hän alisti musiikin. Huomattavin\nhänen runotuotteistaan on Niebelungenien mukaelma. Tämä teos on meidän\naikanamme saanut niin suuren merkityksen, ja sillä on niin suuri\nvaikutus kaikkeen siihen, jota meidän aikanamme pidetään taiteena, että\njokaisella täytyy välttämättä olla käsitys siitä. Tämä teos on mitä\nraainta ja naurettavinta runouden väärentämistä.\n\nSanotaan, ettei saa arvostella Wagnerin teoksia, jollei ole nähnyt\nniitä näyttämöltä. Tänä talvena annettiin Moskovassa äsken mainitusta\ndraamasta toinen näytös. Sen sanottiin olevan paraan kaikista. Menin\nnäkemään sitä.\n\nMinun saapuessani oli tavattoman suuri teaatteri jo täpösen täynnä\nkatsojia. Siellä oli edustettuna sekä korkein aristokratiia ja\nkauppiassääty, että oppineet ja keskiluokka. Suurimmalla osalla oli\nlibretto, jonka sisältöön se koetti perehtyä. Muutamia vanhoja,\nharmaapäisiä muusikeria istui partituurit käsissä seuraten kappaleen\nmusiikkia. Kaikesta näkyi, että tapausta pidettiin hyvin tärkeänä.\n\nMinä myöhästyin hiukan, mutta minulle sanottiin, että lyhyt alkusoitto,\njolla kappale alkaa, ei ole tärkeä, että se on ainoastaan vähemmästä\narvosta. Näyttämöllä dekoratsioonien keskellä; joiden tuli kuvata\nvuoren luolaa, jonkun esineen edessä, jonka piti olla alasimen, istui\neräs näyttelijä. Hän oli puettu trikoihin ja eläimen-nahkaiseen\nvaippaan, peruukkiin ja tekopartaan, kätensä olivat valkoiset, heikot\nja työhön tottumattomat (vapaista liikkeistä, ja erittäinkin vatsasta\nja lihaksien heikkoudesta tuntee näyttelijän). Hän takoi vasaralla,\njommoista ei muualla ole olemassa, miekkaa, jommoista ei ollenkaan\nvoi löytyä ja hänen takomisensa oli sellaista, jommoista ei missään\nmuualla voi nähdä. Takoessaan aukoili hän suutaan kummallisesti ja\nlauloi jotakin käsittämätöntä. Hänen laulamiaan kummallisia ääniä\nsäesti orkesteri erilaisilla soittokoneilla. Libretosta huomasin,\nettä näyttelijän piti kuvata mahtavaa vuoren luolassa asuvaa kääpiötä\ntakovana miekkaa kasvatilleen Sigfridille. Kääpiöksi voi näyttelijää\notaksua ainoastaan siitä, että hän käveli koko ajan polvet koukussa.\nHän lauloi kauvan yhä aukoen suutaan kummallisesti, mutta hänen\nlaulunsa ei ollut laulua eikä huutamistakaan. Musiikki oli yhtä\nkummallista. Siinä oli kaikenlaatuisia säveleitä, jotka kyllä alettiin,\nmutta joita ei lopetettu. Libretossa selitettiin, että kääpiö kertoi\nitsekseen eräästä sormuksesta, joka oli jonkun jättiläisen hallussa ja\njonka hän aikoi hankkia Sigfridin avulla. Sitä varten tarvitsi muka\nSigfrid hyvän miekan, jonka taonnassa kääpiö paraillaan toimi. Kun\nhän oli jokseenkin kauvan itsekseen jutellut eli laulanut, kajahutti\norkesteri yht'äkkiä toisenlaisia säveleitä, yhtä kummallisia ja\nkeskeneräisiä kuin entisetkin.\n\nNäyttämölle ilmestyi toinen näyttelijä, jolla oli torvi olan yli\nripustettuna ja mukanaan karhuksi puettu, nelinryömin konttaava\nihminen. Tämän tekokarhun usuttaa hän kääpiösepän kimppuun, joka lähtee\nkäpälämäkeen muistamatta juostessaan edes taivuttaa polviaan. Toisen\nnäyttelijän piti olla itse Sigfrid sankarin. Hänen ilmaantuessaan\nsoitettujen säveleitten tuli kuvata hänen luonnettaan. Nämät säveleet\ntoistetaan joka kerta, kun Sigfrid esiintyy ja niitä nimitetään\nSigfridin leit-motiiviksi. Jokaisella henkilöllä on oma leit-motiivinsa.\nSe toistetaan aina sen henkilön ilmaantuessa, jota sen tulee\nkuvata, vieläpä jonkun henkilön nimeäkin mainittaessa kuuluu hänelle\nomistetun motiivin säveleet. Mutta eipä siinä kyllin, jokaisella\nesineelläkin on oma motiivinsa eli akordinsa. Kappaleessa on olemassa\nsormuksen, kypärin, omenan, tulen, keihään, miekan, veden y.m.\nmotiivit. Kun vaan joku näistä esineistä mainitaan, kuuluu kohta\nniitä vastaavat motiivit. Näyttelijä torvineen aukoo suutaan yhtä\nepäluonnollisesti kuin kääpiökin ja laulaa kauan pitkäveteisellä\nnuotilla jotakin. Yhtä pitkäveteisesti vastaa hänelle Mime. Se on\nkääpiön nimi. Tämän keskustelun sisältönä, jonka voi saada selville\nainoastaan libretosta, on se, että Sigfrid on kääpiön kasvattama ja\nsiitä syystä vihaa jälkimäistä ja tahtoo alati tappaa häntä. Kääpiö\non takonut Sigfridille miekan, mutta Sigfrid on tyytymätön siihen.\nPitkästä, puoli tuntia kestävästä keskustelusta käy selville, että\nSigfridin on äitinsä synnyttänyt metsässä. Isästä taas ei ollut muuta\ntietoa, kuin että hänellä oli ollut kappaleiksi mennyt miekka, jonka\npalaset olivat Mimen hallussa. Sigfrid on muka peloton ja tahtoo\nlähteä pois metsästä, mutta Mime ei tahdo laskea häntä, Kuri tämän\nkeskustelun aikana on puhe isästä, miekasta y.m. muistaa musiikki aina\nhenkilöille ja esineille omistetut motiivit. Keskustelun loputtua\nesiintyy näyttämölle vaeltaja. Se on Wotan jumala. Hänkin on puettu\ntrikoihin ja peruukkiin. Seisoen tyhmässä asennossa keihäs kädessä\nkertoo hän sellaista, jota Mime ei voi ymmärtää, vaan jota täytyy\nkertoa kuulijoille. Hän ei kuitenkaan kerro suoraan, vaan arvoituksien\nmuodossa, joita hän käskee itseään arvaamaan ja jostakin syystä panee\npäänsä pantiksi siitä, että hän ne arvaa. Kun vaeltaja lyö keihäällään\nmaahan, leimahtaa maan alta tuli ja samassa kuuluu keihään ja tulen\nsäveleet. Keskustelua säestää orkesteri. Sävellykseen punoutuu tuon\ntuostakin keskustelussa mainittujen henkilöiden ja esineiden motiivit.\nSitä paitsi koetetaan musiikin avulla tuoda esiin erilaisia tunteita.\nNiinpä matalat äänet kuvaavat hirveätä j.n.e.\n\nArvoituksilla on ainoastaan tarkoituksena kertoa katsojille, mitä\nolivat nibelungit, mitä jättiläiset, mitä jumalat ja mitä oli\nolemassa ennen. Tämäkin keskustelu on sangen pitkä, 8 kokonaista\nsivua libretossa. Se lauletaan yhtä pitkäveteisesti ja yhtä\nkummallisilla suun aukomisilla kuin edellisetkin. Vaeltajan hävittyä\nesiintyy näyttämölle uudestaan Sigfrid ja alkaa Mimen kanssa 13\nsivun pituisen keskustelun. Siinä ei ole yhtään ainoata melodiiaa.\nSe on kokonaan punottu siinä mainittujen henkilöiden ja esineiden\nleit-motiiveista. Mime tahtoo opettaa Sigfridille pelkoa, mutta tämä ei\ntiedä mitään siitä. Keskustelun päätyttyä ottaa Sigfrid yhden niistä\nraudankappaleista, joiden pitäisi esittää miekan kappaleita, sahaa sen\npalasiksi, panee ahjontapaiseen, kuumentaa ja senjälkeen takoo laulaen:\nHeaho, heaho hoho! Hoho, hoho, hoho, hoho; hoheo, haho, haheo, hoho.\nNäin loppuu ensimäinen näytös.\n\nYhtä varmasti olin nyt saanut ratkaistuksi sen kysymyksen, jota varten\nolin tullut teaatteriin, kuin ennen kysymyksen tuttavani naisen\nkertomuksen arvosta, kun hän luki minulle kohtauksen valkohameisen,\nhajalla hiuksin olevan neidon ja sankarin välillä valkoisine koirineen.\n\nKirjailijalla, joka voi kirjoittaa sellaisia valheellisia, esteettistä\ntunnetta vihlovia kohtauksia, joita nyt teaatterissa näin, —\nsellaiselta kirjailijalta ei enään voi odottaa kerrassaan mitään.\nRohkeasti voi väittää, että kaikki, mitä mokoma kirjailija kirjoittaa,\non huonoa, sillä hänellä ei nähtävästi ole käsitystäkään todellisesta\ntaideteoksesta. Tahdoin lähteä tieheni, mutta ystäväni pyysivät minua\njäämään vakuuttaen, ettei saa muodostaa arvosteluaan yhden ainoan\nnäytöksen perustuksella ja että parempaa kyllä tulee toisessa ja minä\njäin toistakin näytöstä katsomaan.\n\nToisen näytöksen alkaessa on yö, joka vähitellen valkenee. Yleensä on\nkoko kappale täynnä pimeyttä, päivänkoittoa, kuunvaloa, virvatulia,\nukkosta y.m.\n\nNäyttämö kuvaa metsää ja siellä olevaa luolaa. Luolan suulla istuu\nkolmas näyttelijä trikoot päällä. Hän esittää toista kääpiötä.\nPäivä valkenee. Taas ilmestyy Wotan jumala vaeltajan muodossa. Taas\nkaikuvat hänelle pyhitetyt säveleet ja paitsi niitä kuuluu vielä\nuusia, niin syviä kuin suinkin voi aikaansaada. Äänet esittävät\nlohikäärmeen sanoja. Wotan herättää lohikäärmeen. Samat syvät äänet\nkuuluvat vielä kahta syvempinä. Aluksi sanoo lohikäärme: minä tahdon\nmaata, mutta sitten kuitenkin matelee luolastaan. Lohikäärmettä\nesittää kaksi ihmistä. He ovat käärityt viheriään nahkaan, joka on\nasetettu suomukselle. Toinen heistä heiluttaa pyrstöä, toinen taas\naukoo krokotiilin pään muotoista kitaa, josta ryöppyää tulta pienestä\nsähkölampusta. Lohikäärme, jonka pitäisi herättää kauhua ja luultavasti\nvoisikin sitä tehdä viisvuotisissa lapsissa, laulaa mylvivällä bassolla\njoitakin sanoja. Koko kohtaus on niin tyhmä ja naurettava, että on\ntodellakin ihmeellistä, että 7 vuotta vanhemmat voivat totisina sitä\nkatsella; mutta siitä huolimatta katselee, kuuntelee ja nauttii siitä\ntuhannet kvasi-sivistyneet.\n\nSitten tulevat näyttämölle Sigfrid torvineen ja Mime. Orkesteri\nsoittaa heille pyhitetyt säveleet ja he keskustelevat keskenään\nsiitä tietääkö Sigfrid mitään pelosta. Sen jälkeen häviää Mime ja\nnyt alkaa kohtaus, jonka pitäisi olla mitä runollisimman. Sigfrid\npanee pitkälleen maahan niin kauniisen asentoon kuin mahdollista,\ntuon tuostakin puhuen itsekseen. Hän haaveksii, kuuntelee lintujen\nlaulua ja tahtoo jäljitellä sitä. Sitä varten katkaisee hän miekallaan\nvesan ja tekee siitä pillin. Päivä valkenee yhä enemmän ja enemmän\nja linnut laulavat. Sigfrid koettelee jäljitellä niitä. Orkesterista\nkuuluu linnunlaulua mukailevia ääniä, joihin sekaantuu Sigfridin\nsanoja vastaavia säveleitä. Mutta Sigfrid ei osaakkaan soittaa\npilliään ja alkaa senvuoksi soittaa torvea. Tämä kohtaus on kerrassaan\nsietämätön. Musiikkia, toisin sanoen taidetta, jonka avulla tekijä\ntahtoo herättää muissa tuntemaansa tunnelmaa — sitä ei ole nimeksikään.\nKaikki on musikaalisessa suhteessa aivan käsittämätöntä. Kappaleen\nmusiikkia kuunnellessa, tuntee alinomaa toivoa, mutta heti sen jälkeen\npettymystä, juuri kun luulee musikaalisen ajatuksen alkavan, katkeaa\nse. On kohtia, jotka ovat todellista musiikkia, tahi alkavat olla sitä,\nmutta ne ovat sangen lyhyitä. Sitä paitsi on niitä hyvin vaikea edes\nhuomata monimutkaisten sointujen ja kaikenlaatuisilla vastakohdilla\nsaavutettujen efektien, ja sen inhottavan narripelin joukosta, joka\non nähtävänä näyttämöllä. Mutta ennen kaikkia on tekijän aikomus\nhuomattavana alusta loppuun asti jokaisessa nuotissa, ei voi nähdä\neikä kuulla Sigfridiä eikä lintuja, vaan lyhytjärkisen, itserakkaan\nsaksalaisen huonon maun, tekijän, jolla on mitä valheellisin käsitys\nrunoudesta ja joka mitä raaimmalla ja alkuperäisimmällä tavalla tahtoo\nilmaista muillekkin näitä valheellisia käsitteitään.\n\nTekijän selvästi nähtävä, tahallinen aikomus herättää jokaisessa\nepäluottamusta ja vastustushalua. Jos esim. kertoja sanoo edeltäpäin\nkuulijoilleen: valmistautukaa nauramaan, niin ei varmaankaan kukaan\ntule sitä tekemään. Kun huomaatte tekijän vaativan, että tulisitte\nliikutetuksi sellaisesta, joka ei ole liikuttavaa, vaan päinvastoin\nnaurettavaa ja vastenmielistä, ja kun sen ohessa huomaatte tekijän\nolevan vakuutetun siitä, että hän tekee teihin syvän vaikutuksen,\nvaltaa teidät raskas, kiusaava tunne. Aivan sama tunne herää jokaisessa\nnähdessään vanhan, ruman naisen puettuna tanssiaispukuun hymyilevän ja\nkeikailevan edessänne vakuutettuna teidän ihastuksestanne. Tämä tunne\ntuli vielä voimakkaammaksi nähdessäni ympärilläni kolmituhansisen\nihmisjoukon, joka nöyrästi kuunteli kaikkea tätä hullutusta, pitipä\nvielä velvollisuutenaan innostuakkin siitä.\n\nTöin tuskin voin istua vielä seuraavan kohtauksen ajan. Sen alussa\npoistuu hirviö syvien bassosävelten kaikuessa, jotka säveleet\nsekaantuvat Sigfridin motiiviin. Sen lisäksi sain nähdä taistelun\nhirviön kanssa, tulen sylkemiset ja miekan iskut. Enempää en enään\njaksanut katsella. Juoksin kiireimmän kautta pois teaatterista inhon\ntunteella, jota en vieläkään ole voinut unohtaa.\n\nTätä oopperaa kuunnellessani johtui väkisinkin mieleeni kunnioitettava,\nymmärtäväinen, lukutaitoinen talonpoika, yksi niistä viisaista ja tosi\nuskonnollisista ihmisistä, joita itse tunnen. Kuvittelin mielessäni\nsitä vaikutusta, jonka häneen olisi tehnyt minun sinä iltana näkemäni.\n\nMitä ajattelisikaan hän, jos saisi käsityksen kaikesta siitä työstä\nja vaivasta, jota oli nähty tätä näytelmää varten, jos saisi nähdä\ntämän yleisön, maailman rikkaat ja mahtavat, joita hän on tottunut\nkunnioittamaan, vanhat, harmaahapsiset ukot istuvina kokonaista 6\ntuntia hiiskumatta paikallaan tarkkaavasti kuunnellen ja katsoen\nkaikkia näitä tyhmyyksiä. Mutta puhumattakaan aikuisesta työmiehestä,\non minun vaikea mielessäni kuvitella 7 vuotta vanhempaa lastakaan, jota\ntällainen tyhmä, ilman yhteyttä oleva taru voisi huvittaa.\n\nMutta suuri yleisö, yliluokkien sivistyksen kukka, katselee tätä\nmielettömyyttä kokonaista kuusi tuntia ja teaatterista mennessään\nkuvittelee olevansa tämän jälkeen vielä enemmän oikeutettu pitämään\nitseään sivistyneenä ja valistuneena ihmisluokkana.\n\nPuhun Moskovan yleisöstä. Mitä on sitten Moskovan yleisö? Se on pieni\nosa siitä yleisöstä yleensä, joka pitää itseään valistuneena ja lukee\nansiokseen sen, että se on siihen määrin kykenemätöin vastaanottamaan\ntodellista taidevaikutusta, että se voi suuttumatta katsella mokomaa\nnarripeliä, vieläpä nauttiakkin siitä.\n\nKun tämä näytelmä ensi kerran annettiin, kokoontui sitä katsomaan\nkaikista maailman ääristä ihmisiä, jotka pitivät itseään hienosti\nsivistyneinä. Neljänä päivänä perätysten, kuusi tuntia päivässä,\nistuivat he teaatterissa ihailemassa tätä järjetöntä narripeliä.\n\nMutta miksi ovat sitten ihmiset menneet ja vielä nytkin menevät\nkatsomaan ja ihailemaan näitä näytelmiä? Miten on selitettävä Wagnerin\nteoksien osaksi tullut suuri menestys.\n\nMinä puolestani selitän sen hyvin yksinkertaisesti. Siinä\nerityisasemassa, jossa hän oli, voidessaan käyttää kuninkaallisia\nvaroja, käytti hän taitavasti hyväkseen kaikkia, pitkällisen käytännön\nkautta kehittyneitä keinoja valetaiteen aikaansaamiseksi ja loi siitä\nsyystä mallikelpoisia vale-taideteoksia. Juuri sentähden otinkin\nesimerkiksi juuri tämän kappaleen, että siinä on niin mestarillisesti\nja niin suurella voimalla yhteen yhdistetty kaikki valotaiteessa\nkäytetyt keinot, nimittäin lainaaminen, mukaileminen ja jännittäväisyys.\n\nAlkaen muinaisuudesta lainatulla aiheella ja lopettaen sumulla,\nkuunvalolla ja auringonnousulla, on Wagner tässä teoksessa hyväkseen\nkäyttänyt kaikkea, jota runollisena pidetään. Siinähän on uinaileva\nkaunotar ja vedenneitoja, maanalaisia tulia ja haltioita, taisteluja ja\nmiekkoja, rakkautta ja verensekotusta, hirviöitä ja lintujen laulua —\nkoko runollisuuden arsenaali on tyhjennetty.\n\nSen ohessa on kaikki myöskin jäljennöstä: jäljennettyjä ovat sekä\ndekoratsioonit että puvut. Ne ovat tehdyt sellaisiksi, jommoisia ne\nviimeisten arkeoloogisten tietojen mukaan olivat muinaisuudessa.\nJäljennettyjä ovat itse säveleetkin. Wagner, jolta ei suinkaan\npuuttunut musikaalisia lahjoja, keksi sellaisia ääniä, jotka matkivat\nvasaran lyöntejä, kuumennetun raudan sihinää, lintujen laulua j.n.e.\n\nSitä paitsi on tässä kappaleessa mitä suurinta efektiä. Hirviöt,\nvirvatulet, vedessä tapahtuvat kohtaukset, salissa vallitseva pimeys,\norkesterin näkymättömyys ja uudet ennen käyttämättömät soinnut — kaikki\novat ne mitä suurinta efektiä.\n\nKappale on tehty myöskin jännittäväksi. Jännittävää ei siinä ole\nainoastaan se, kuka kunkin tappaa, kuka kunkin kanssa menee naimisiin,\nkuka on kunkin poika, mitä tapahtuu minkin perästä, jännittävää on sitä\npaitsi musiikin suhde tekstiin, miten musiikki kuvaa esim. aaltojen\nloiskinaa Reinillä, tahi häijyn kääpiön luonnetta. Miten ilmaisee\nmusiikki miehuutta, tulta tai omenaa? Miten punoutuu puhuvan henkilön\nleit-motiivi niiden henkilöiden ja esineiden leit-motiiviin, joista hän\npuhuu. Sitä paitsi on musiikki itsessään sangen jännittävä. Se eroaa\njyrkästi kaikista entisistä laeista ja siinä on aivan odottamattomia ja\nuusia modulatsiooneja (mikä on hyvin helppoa musiikissa, jolta puuttuu\nsisällistä johdonmukaisuutta).\n\nNämät vale-taiteen ulkonaiset keinot on Wagner suurten lahjojensa\navulla ja sen aseman tähden, jossa hän oli, voinut kehittää korkeimpaan\ntäydellisyyteen asti. Ne vaikuttavat katsojaan ja hypnotiseeraavat\nhänet, aivan samoin kuin jos hän useampien tuntien kuluessa kuuntelisi\nsuurella puhujataidolla lausuttuja hullun houreiluja.\n\nSanotaan olevan mahdotointa arvostella Wagnerin teoksia, jollei ole\nnähnyt niitä esitettävän täydellisessä pimeydessä, orkesterin ollessa\nnäyttämön alla näkymättömänä. Juuri tämä todistaa, ettei ole lainkaan\nkysymys taiteesta, vaan hypnotismista. Samaa sanovat spiritistit.\nVakuuttaakseen ihmisiä kokeittensa todellisuudesta, sanovat he\ntavallisesti: te ette voi arvostella asioita olematta läsnä istunnossa\nja itse kokematta, toisin sanoen istukaa ääneti pimeässä muutamia\ntuntia perätysten puolihullujen ihmisten seurassa ja tehkää tätä noin\nkymmenen kertaa, niin näette kaiken sen, minkä mekin.\n\nJa täytyyhän silloin jotakin nähdäkkin. Sellaisissa olosuhteissa näkee\nihminen mitä tahansa. Vielä helpommin voi saavuttaa saman juomalla\nviiniä tai polttamalla ooppiumia. Sama on asian laita kuunnellessa\nWagnerin oopperoita. Istukaahan pimeässä neljän päivän kuluessa enemmän\ntai vähemmän epänormaalien ihmisten seurassa samalla kun kuulohermojen\nkautta aivoja ärsyttämään aijotut äänet vaikuttavat aivoihinne, niin\ntulette varmaan epänormaaliin tilaan ja ihastutte tyhmyyksistä. Eikä\nsiihen tarvita niinkään pitkää aikaa, siihen riittää kylliksi jo ne\nviisi tuntia, jotka kappaleen esittäminen vaati Moskovassa. Vieläpä\nyksi ainoakin tunti on täydellisesti riittävä sellaisille ihmisille,\njoilla ei ole selvää käsitystä todellisesta taiteesta, ja jotka jo\nedeltäpäin ovat vakuutettuja siitä, että kappale on erinomainen ja\nsiitä että välinpitämättömyys ja tyytymättömyys kappaleesen heidän\npuoleltaan antaisi ihmisille aihetta pitää heitä sivistymättöminä ja\nvanhoillisina.\n\nTarkastelin yleisöä sinä iltana, jona olin teaatterissa. Henkilöt,\njotka johtivat yleisön makua, olivat jo ennestään hypnotiseerattuja\nja joutuivat nyt ainoastaan vanhan vaikutuksen alaisiksi. Nämät\nhypnotiseeratut, epänormaalissa tilassa olevat ihmiset, olivat aivan\nhaltioissaan. Taidekriitikot taas, joihin todellinen taide ei enään\nvoi mitään vaikuttaa, ja jotka sentähden pitävät erittäinkin arvossa\nkaikkea, joka on kokonaan järjen tuotetta, kuten Wagnerin oopperat,\nantoivat syvämietteisen hyväksymisensä kappaleelle, joka antaa niin\nhyvän tilaisuuden järkeistelemiselle. Näiden kahden ihmislajin\ntalutusnuorassa kulki sitten koko suuri kaupunkiyleisö, joka itse\nasiassa on aivan välinpitämätöin taiteesta, ja jonka maku jo on\nkylliksi turmeltunut — yleisö, rikkaat ja mesenaatit etunenässä, joka\naina huonojen jahtikoirien tavoin liittyy niihin, jotka suuriäänisemmin\nja varmemmin lausuvat mielipiteensä. \"Todellakin suurta runoutta!\nKerrassaan ihmeteltävää! Erittäinkin linnut!\" — \"Niin, niin, olen\nkerrassaan haltioissani\", näin toistelee suuri joukko samoja fraaseja,\njoita se juuri on kuullut arvossa pidettyjen taiteentuntijain suusta.\n\nJos joukossa olikin ihmisiä, joita kappaleen järjettömyys ja\nvalheellisuus harmitti, niin olivat he nöyrästi vaiti, aivan samoin\nkuin selvät vaikenevat juopuneiden seurassa,\n\nTäten järjetön, raaka ja valheellinen kyhäys, jolla ei ole mitään\nyhteyttä taiteen kanssa, vaan jossa tekijä on osannut mestarillisesti\ntaidetta väärentää, kiertää ympäri koko maailman, maksaa miljoonia\nja turmelee yhä enemmän yliluokkien makua ja heidän käsitystään\ntodellisesta taiteesta.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nSuurin osa ihmisistä, joita ei ainoastaan pidetä viisaina, vaan\njotka todella ovatkin viisaita, jotka voivat käsittää vaikeimpiakin\nfilosoofisia mietteitä ja ratkaista sekavimpiakin matemaattisia\ntehtäviä — tällaiset ihmiset kykenevät ani harvoin ymmärtämään\nyksinkertaisinta ja selvintä totuutta, joka olisi omiaan näyttämään\nvääräksi heidän mielipiteensä jostakin asiasta, jonka he ovat\nsuurilla vaikeuksilla muodostaneet, josta he ylpeilevät, jota he ovat\nopettaneet muillekin, ja jonka mukaan ovat asettaneet oman elämänsä.\nSentähden onkin minulla vähän toivoa siitä, että ne johtopäätökset,\njoihin olen tullut taiteemme ja yleisömme maun turmeltumisesta,\nsaisivat kannatusta, tahi että niitä edes viitsittäisiin arvostella.\nSiitä huolimatta täytyy minun sanoa loppuun mielipiteeni nykyisestä\ntaiteesta. Tutkiessani kysymystä taiteesta olen tullut siihen\nvakuutukseen, että kaikki se, jota pidetään hyvänä ja ainoana taiteena,\nei ole taidetta, vaan sen väärentämistä. Tiedän, että tämä väite\non sangen kummallinen ja että se näyttää paradoksilta. Mutta jos\ntunnustamme oikeaksi sen, että taide on inhimillistä toimintaa, jonka\nkautta toinen ihminen ilmaisee tunteensa toiselle, eikä kauneuden ja\naatteen ilmaisemista t.m.s., niin täytyy epäilemättä tunnustaa oikeaksi\ntämä väite. Jos taide todellakin on tunteiden tajullista ilmaisemista,\nniin täytyy meidän väkisinkin myöntää, että kaikesta siitä, jota\nnykyään pidetään taiteena — kaikista niistä romaaneista, kertomuksista,\ndraamoista, komedioista, tauluista, veistokuvista, sinfoniioista,\noopperoista, opereteista, baleteista y.m., joita pidetään\ntaideteoksina, tuskin yksi sadasta tuhannesta on lähtenyt tekijän\ntuntemasta tunteesta, kaikki muut ovat ainoastaan tehdastavaraa,\ntaiteen mukailemista, joissa todellisen taiteen sijasta vaikuttavat\nulkonaiset keinot. Että olemassa olevien taideteosten joukossa\nainoastaan yksi sadasta tuhannesta ansaitsee todellisen taideteoksen\nnimen, voi huomata seuraavasta. Olen jostakin lukenut, että maalareita\non yksin Pariisissa 30,000. Yhtä paljon täytyy niitä olla Englannissa,\nsaman verran Saksassa, saman verran Venäjällä, Itaaliassa ynnä\nkaikissa pikkuvaltioissa yhteensä. Koko Europassa täytyy siis olla\nmaalareita noin 120,000, yhtä paljon täytyy olla soittotaiteilijoita\nja kirjailijoita. Jos jokainen näistä 300 tuhannesta taiteilijasta\nvalmistaa edes 3 teosta vuodessa (useat valmistavat 10 ja enemmänkin),\nniin tulee joka vuosi maailmaan noin miljoona taideteosta. Paljonko\nonkaan niitä kerääntynyt 10 viime vuoden kuluessa ja paljonko koko\nsillä ajalla kun yliluokkien taide on ollut eroitettuna kansan\ntaiteesta? Nähtävästi — miljoonia. Kehenkähän suurimmistakaan\ntaiteentuntijoista ovat kaikki nämät luullut taideteokset tehneet\nmitään vaikutusta? Puhumattakaan työkansasta, jolla ei ole\nkäsitystäkään kaikista näistä teoksista, eivät yliluokkainkaan ihmiset\nvoi tuntea tuhatta osaakaan kaikista eivätkä ymmärtää niitä, jotka\nhe tuntevat. Kaikki nämät taideteosten nimellä kulkevat esineet\neivät tee minkäänmoista vaikutusta kehenkään, korkeintaan voivat ne\nantaa jonkummoista huvia rikkaiden suurelle, joutilalle joukolle, ja\nsentähden häviävätkin ne jäljettömiin. Tähän vastataan tavallisesti,\nettä jollei olisi olemassa suurta määrää onnistumattomia kokeita,\nei myöskään voisi olla todellisia taideteoksia. Tällainen väite on\nsamallainen kuin se, jonka tekee leipuri, jonka leipä on huonoa, että\njollei olisi satoja huonosti leivottuja leipiä, ei muka myöskään voisi\nolla yhtään hyvin paistettua. On kyllä totta, että siellä, missä on\nkultaa, on myöskin paljon hiekkaa, mutta se ei anna meille oikeutta\npuhua tyhmyyksiä, jotta voisimme sanoa jotakin viisastakin.\n\nKaikkialla näemme me taiteellisina pidetyitä teoksia. Samaan aikaan\npainetaan tuhansia runoelmia, tuhansia romaaneja, tuhansia draamoja,\ntuhansia tauluja, ja säveltuotteita. Kaikki runoteokset kuvaavat\nrakkautta tahi luontoa, tahi tekijän sielun tilaa, kaikki ovat\nkirjoitetut määrätyllä runomitalla ja loppusoinnulla, kaikki draamat\nja komediat ovat erinomaisesti näyttämölle pannut ja niitä näyttelevät\nerinomaisen harjaantuneet näyttelijät; kaikki romaanit ovat jaetut\nlukuihin, kaikissa kuvataan rakkautta, niissä on vaikuttavia kohtauksia\nja kerrottuna paljon todellisen elämän pikkuseikkoja; kaikissa\nsinfoniioissa on allegro, andante, scherzo ja finaali ja kaikki ovat\nne kokoonpannut modulatsiooneista ja akordeista ja niitä esittävät\nharjaantuneet soittajat; kaikki kuvat ovat kullatuissa puitteissa ja\nkuvaavat joko henkilöitä tai muuta. Mutta kaikista näistä eri taiteen\nalaan kuuluvista teoksista on ainoastaan yksi sadasta tuhannesta\nsellainen, ettei se ainoastaan ole parempi muita, vaan myöskin eroaa\nniistä, kuten timantti lasista. Toista taideteosta ei voi ostaa millään\nrahoilla, sillä se on niin suuriarvoinen, toisella taas ei ole mitään\narvoa, vieläpä on se pahennukseksikin, sillä se on omiaan pilaamaan\nihmisten maun. Mutta sen mielestä, jonka tunne-elämä on pilaantunut\novat ne aivan samankaltaisia.\n\nTodellisen taideteoksen tunteminen on sangen vaikeata. Se on\nsitä vaikeampaa sentähden, että valheelliset taideteokset ovat\nulkomuodoltaan yhtä hyviä, välistä parempiakin kuin todelliset,\nne viehättävät enemmän ja niiden sisältö on intresantimpi, kuin\ntodellisten. Miten on siis valittava, miten on satojen tuhansien,\nulkonaisesti samannäköisten teosten joukosta löydettävä yksi todellinen.\n\nIhmiselle, jolla on turmeltumatoin maku, maalaistyömiehelle, on se\nyhtä helppoa kuin eläimelle on turmeltumattoman vainunsa avulla\nlöytää metsässä tai kedolla tuhansista jäljistä sen, jota se hakee.\nErehtymättä löytää eläin haettavansa; samoin myöskin ihminen, jonka\nluontaiset ominaisuudet eivät ole turmeltuneet, valitsee erehtymättä\ntuhansista esineistä todellisen taideteoksen, sillä hänessä herää\ntodellisen taiteilijan teoksessaan ilmaisema tunne, mutta ihmiselle,\njonka maku kasvatuksen ja elämän kautta on pilaantunut, on se\nmahdotonta. Tunne, jolla heidän pitäisi vastaanottaa taiteellista\nvaikutusta, on heissä turmeltunut; sentähden täytyy heidän taidetta\narvostellessaan turvautua järkeistelyyn ja opinnoihin, jotka vievät\nheidät väärälle uralle, joten suurin osa meidän yleisöstämme ei kykene\neroittamaan todellista taideteosta mitä huonoimmin väärennetystä.\nMonet ihmiset istuvat kokonaisia tuntia konserteissa ja teaattereissa\nkuunnellen uusien säveltäjien sävellyksiä ja pitävät välttämättömänä\nlukea uusien kuuluisien kirjailijain teoksia ja nähdä tauluja,\njotka esittävät joko aivan käsittämätöntä tahi sellaista, jota\nhe paljoa paremmin voisivat nähdä luonnossa. Sitä paitsi pitävät\nhe velvollisuutenaan innostua kaikesta tästä, koska ne muka ovat\ntaideteoksia, mutta samalla he jättävät huomaamatta, vieläpä\nhalveksivatkin todellisia taideteoksia ainoastaan sentähden, ettei\nniitä heidän seurapiirissään pidetä taiteena.\n\nMuutama päivä sitten palasin kotiin kävelyltä raskaalla mielellä.\nLähestyessäni kotoa kuulin talonpoikaisnaisten esittämää laulua.\nLaulullaan tervehtivät he naimisiin mennyttä ja kotiin tullutta\ntytärtäni. Laulussa huutoineen ilmeni sellainen iloisuus, reippaus ja\ntarmo, että huomaamattani heräsi minussakin sama tunnelma ja iloisella,\nreippaalla mielellä tulin kotiin. Yhtä kiihtyneessä mielentilassa\nolivat myöskin kaikki omaiseni kuunneltuaan laulua. Samana iltana tuli\nluoksemme erinomainen soittoniekka, joka oli kuuluisa klassillisten ja\nvarsinkin Beethovenin sävellysten esittäjä ja hän soitti meille opus\n101 Beethovenin sonateista.\n\nKatson tarpeelliseksi huomauttaa niille, jotka kenties pitävät minun\narvosteluani tästä sonatista todistuksena minun epämusikaalisuudestani,\nettä kaiken sen, minkä muut ymmärtävät tästä ja muista Beethovenin\nviimeisistä teoksista, ymmärsin minäkin aivan samoin kuin hekin ja\nettä minä yleensä olen hyvin herkkä musiikin vaikutukselle. Kauan\naikaa pakoitin itseäni ihailemaan näitä Beethovenin viimeisiä\nmuodottomia sävellyksiä. Mutta kun aloin todenteolla ajatella taidetta,\nvertaamaan Beethovenin viimeisten teosten tekemää vaikutusta siihen\nmieluiseen, selvään ja musikaaliseen vaikutukseen, jonka minuun ovat\ntehneet Bachein, Mozartin, Chopin'in melodiiat — nimittäin ne niistä,\njotka eivät ole kovin mutkikkaita — samoin kuin itse Beethoveninkin\nensimäiset sävellykset ja erittäinkin kansanlaulut, hävisi minusta\nkohta teennäinen, kivulloinen ihastus Beethovenin viimeisiin\nsävellyksiin.\n\nKun esitys oli lopussa rupesivat läsnäolijat, vaikka heidän nähtävästi\nolikin ollut sangen ikävä, suuresti ylistelemään Beethovenin\nsyvämietteistä sävellystä, jonka ohessa he eivät unohtaneet huomauttaa\nsiitä, ettei ennen ymmärretty säveltäjän viimeistä perioodia, vaikka\nse on kaikkein paras. Kun minä uskalsin verrata sitä vaikutusta,\njonka minuun, samoin kuin muihinkin kuulijoihin, oli tehnyt\ntalonpoikaisnaisten laulu tähän sonattiin, niin Beethovenin ihailijat\nhymyilivät ylenkatseellisesti eivätkä katsoneet olevan syytä edes\nvastata mokomaan kummalliseen puheesen.\n\nMutta siitä huolimatta oli talonpoikaisnaisten laulu todellista\ntaidetta, joka herätti todellisen ja voimakkaan tunteen. Beethovenin\n101:nen sonatti sitä vastoin ainoastaan onnistumatoin taideteoksen\nkoe, jossa ei ole mitään määrättyä tunnetta, ja joka sen vuoksi ei voi\nherättää tunnetta muissakaan.\n\nTaidetta käsittelevää teostani varten luin tänä talvena suurella\nvaivalla Zolan, Bourget'n ja Kiplingin kuuluisat ja koko Europassa\nylistellyt romaanit ja kertomukset. Samaan aikaan satuin eräässä lasten\nlehdessä lukemaan kertomuksen aivan tuntemattomalta tekijältä. Siinä\nkuvataan, miten köyhän lesken perheessä valmistaudutaan Pääsiäisjuhlaa\nvastaanottamaan. Suurella vaivalla saa äiti hankituksi vähän jauhoja,\njotka hän ripottaa pöydälle sotkeakseen taikinaa. Sen jälkeen lähtee\nhän hakemaan hiivaa ja käskee lasten pysymään tuvassa jauhoja\nvartioimassa. Äidin mentyä tulevat naapurin lapset huutaen akkunan\nalle ja pyytävät mökinlapsia kadulle leikkimään. Lapset unohtavat\näidin käskyn, menevät mökistä kadulle ja alkavat leikkiä. Äiti tulee\nhiivoineen ja huomaa, että hänen poissa ollessaan on hautova kana\nripoitellut jauhot pöydältä mökin multapermannolle, jolta kananpojat\nniitä nokkivat tomun seasta. Epätoivossaan toruu äiti lapsia, jotka\nrupeavat itkemään. Äidin käy sääliksi lapsia. Kun nisujauhoja ei enään\nole, päättää äiti leipoa pääsiäiskakun seulotuista ruisjauhoista,\nvoidella sen munanvalkuaisella ja asettaa ympärille pääsiäismunat.\n\n\"Musta leipä on valkoisen setä\". Tämän sananparren sanoo äiti\nlapsille lohdutukseksi, kun pääsiäiskakku ei ole nisujauhoista. Ja\nlasten epätoivo muuttuu yht'äkkiä iloksi, yhteen ääneen toistavat he\nsananpartta ja vielä iloisemmalla mielellä odottavat pääsiäiskakun\nvalmistumista.\n\nKummallista kyllä, Zolan, Bourget'n, Kiplingin y.m. romaanit ja\nkertomukset jännittävine aiheineen, eivät hituistakaan minua\nliikuttaneet. Mitä lukiessani suututti minua koko ajan niiden tekijät,\njotka pitävät lukijoitaan niin naiiveina, etteivät viitsi edes salata\nniitä keinoja, joilla he tahtovat pettää heitä. Ensimäisistä riveistä\nvoi jo huomata tekijän aikomuksen ja kaikki pikkuseikat tulevat\ntarpeettomiksi ja ikäviksi. Mutta ennen kaikkea voi huomata, ettei\ntekijällä ole mitään muuta tunnetta kuin halu kirjoittaa romaanin tai\nkertomuksen. Sentähden ei hänen teoksensa teekkään mitään taiteellista\nvaikutusta. Mutta tuntemattoman tekijän kirjoittamaa kertomusta\nlapsista ja kananpojista en voinut kädestäni heittää, ennen kun olin\nsen lopettanut, sillä minussa heräsi heti sama tunne, jota oli kokenut\nitse tekijä, ja jonka hän kertomuksessaan toi esiin.\n\nEnglantilaisessa Academy Albumissa on vieretysten kaksi kuvaa. Toinen,\nJ.C. Dalmasin maalaama, kuvaa pyhää Antoniusta kiusauksen ahdistamana.\nPyhimys rukoilee polvillaan. Hänen takanaan seisoo alaston nainen\nja jonkummoisia petoja. Taiteilijaa on nähtävästi sangen suuresti\nmiellyttänyt nainen, Antonius on hänelle sitä vastoin ollut aivan\nsivuseikka, ja kiusaus ei näytä hänestä (taiteilijasta) ollenkaan\nkauhistavalta, vaan päinvastoin hyvinkin miellyttävältä. Jos tässä\ntaulussa onkin jotain taidetta, niin on se joka tapauksessa hyvin\nhuonoa ja valheellista. Toinen kuva taas on pieni taulu Langleyltä. Se\nkuvaa kuljeksivaa kerjäläispoikaa, jonka nähtävästi juuri on kutsunut\nsisään joku säälivä emäntä. Poika on vääntänyt jalkansa koukkuun penkin\nalle ja syö. Emäntä seisoo vieressä nähtävästi pitääkseen huolta\nsiitä, että ruokaa on tarpeeksi. Noin seitsenvuotias tyttö nojautuen\nkäsivarteensa katselee totisena ja tarkkaavaisena nälkäistä poikaa.\nEnsi kertaa elämässään tyttö nähtävästi ymmärtää, mitä on köyhyys ja\nsäätyeroitus ihmisten välillä ja ensi kertaa tulee hän ajatelleeksi:\nmiksi hänellä on kaikkea, ja poika raukka on kengätöin ja nälkäinen?\nHän tuntee sääliä ja iloa samaan aikaan. Hän rakastaa sekä poikaa että\nkaikkea hyvää... Katsoja tuntee, että taiteilija on rakastanut tyttöä\nja kaikkea, jota tyttö rakastaa. Tämä taulu, jonka tekijä nähtävästi ei\nollenkaan ole mikään kuuluisuus, on mainio, todellinen taideteos.\n\nOlen nähnyt Rossin esittävän Hamletia. Sekä näytelmää että pääosan\nesittäjän näyttelemistä pitävät meidän kriitikkomme dramaattisen\ntaiteen mestariteoksina. Mutta siitä huolimatta tuotti minulle sekä\nitse draama, että myöskin sen esittäminen erityistä kärsimystä,\njota aina aikaansaavat valheelliset taideteokset. Hiljakkoin luin\nkertomuksen voguulien teaatterista. Eräs läsnäolijoista kertoo\nsiitä seuraavaa. Yksi suurikasvuinen ja yksi pienikasvuinen voguuli\novat puetut peuran nahkoihin. Toinen heistä esittää naaraspeuraa,\ntoinen poikasta. Kolmas voguuli esittää metsästäjää jousineen ja\nsuksineen, neljäs matkii linnun ääntä, joka varoittaa peuraa vaarasta.\nDraaman sisällys on se, että metsästäjä ajaa takaa peuraa poikineen.\nPeurat juoksevat näyttämöltä ja vähän ajan perästä näyttäytyvät\nuudelleen. Koko näytelmä esitetään pienessä jurtassa. Metsästäjä\ntulee yhä lähemmäksi ja lähemmäksi vainotuita. Poikanen on jo väsynyt\nponnistuksista ja painautuu äitiään vasten. Naaraspeura pysähtyy\nhengähtääkseen. Metsästäjä saavuttaa heidät ja tähtää. Samassa visertää\nlintu ilmoittaen peuroille vaaran läheisyyden. Peurat alkavat uudelleen\njuosta. Metsästäjä seuraa ja saavuttaa heidät uudelleen ja ampuu. Nuoli\nsattuu poikaseen. Poikanen ei jaksa enään juosta. Hän nojautuu emäänsä,\njoka nuolee hänen haavaansa. Uudestaan jännittää metsästäjä jousensa.\nKatsojat jähmettyvät, kertoo läsnäollut, ja yleisöstä kuuluu raskaita\nhuokauksia, jopa itkuakin. Kuvausta lukiessani tunsin heti, että\nnäytelmä oli todellinen taideteos.\n\nSitä, mitä nyt sanon, tullaan pitämään mielettömänä paradoksina,\njonka tyhmyyttä voi ainoastaan ihmetellä. Ja kuitenkaan en voi olla\nsanomatta ajatustani. Olen vakuutettu siitä, että niin kutsutut\nsivistyneet, joista toiset kirjoittavat runoja, kertomuksia,\nromaaneita, oopperoita, sinfoniioja, sonatteja, maalailevat\nkaikenlaatuisia tauluja, muovailevat veistokuvia, toiset kuuntelevat ja\nkatselevat niitä, kolmannet taas arvostelevat väitellen ja tuomiten,\nviettävät juhlia ja pystyttävät muistopatsaita toinen toisilleen\nja tätä kestää useita sukupolvia, — että tällaiset ihmiset pieniä\npoikkeuksia lukuunottamatta eivät koskaan muulloin kuin aikaisemmassa\nlapsuudessaan ja nuoruudessaan, jolloin he vielä eivät ole kuulleet\nmitään taidearvosteluja, ole tunteneet sitä yksinkertaista,\nkehittymättömimmällekin ihmiselle, vieläpä lapsellekin tuttua tunnetta,\njonka meissä herättää toisen tunne, joka saattaa meitä iloitsemaan\ntoisen ilosta, suremaan toisen surua, koko sielullamme sulautumaan\ntoisen sieluelämään, ja joka juuri on taiteen olemus. Sentähden\neivät nämät ihmiset kykenekkään eroittamaan todellista taideteosta\nväärennetystä, vaan pitävät todellisena, suurena taiteena kaikkein\nhuonointa ja valheellista. Todellista taidetta he eivät edes huomaa\nsentähden, että valetaide on aina koreata ja vaateliasta, todellinen\ntaas vaatimatonta.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nMeidän yleisömme taide on siihen määrään turmeltunut, ettei ainoastaan\nhuonoa taidetta pidetä hyvänä, vaan vieläpä on kokonaan kadonnut\nkäsitys taiteesta. Voidaksemme siis puhua meidän yleisömme taiteesta\ntäytyy meidän ennen kaikkia eroittaa todellinen taide valheellisesta.\nEpäilemättömänä todellisen taiteen tunnusmerkkinä on sen ominaisuus\nherättää toisissa taiteilijan oman tunteen, sen tarttuvaisuus.\nJos ihminen ilman minkäänmoista toimintaa, muuttamatta asemaansa,\nlukiessaan, kuullessaan tai nähdessään jonkun teoksen, tuntee sellaista\ntunnetta, joka yhdistää hänet tekijään ja muihin, jotka samoin kuin\nhänkin ovat teoksen vaikutuksen alaisina, niin sellainen teos on\ntaideteos. Olkoon teos kuinka runollinen tahansa, kuinka täynnä\nefektejä ja kuinka jännittävä hyvänsä, olkoon se miten paljon tahansa\ntodellisen taideteoksen näköinen, niin se ei ole taideteos, jollei\nse herätä sitä kaikista muista tunteista eroavaa ilontunnetta, joka\nyhdistää meidät henkisesti tekijän ja muiden kuulijoitten ja katsojien\nkanssa.\n\nTämä tunnusmerkki on tosin sisällinen ja senvuoksi ne ihmiset, jotka\novat unohtaneet todellisen taiteen tekemän vaikutuksen ja odottavat\nsiltä jotakin muuta — ja sellaisia on suurin osa meidän yleisöstämme\n— voivat luulla, että se huvitus ja kiihoitus, jota heissä vaikuttaa\nvalheellinen taide on esteettistä tunnetta. Näitä ihmisiä on yhtä\nmahdotoin saada pois luulostaan, kuin värisokeata uskomaan, ettei\nviheriä väri ole punainen. Niille ihmisille taas, joiden maku on\ntärveltymätöin, on tämä tunnusmerkki täysin tyydyttävä, ja kylliksi\neroittamaan taiteen herättämän tunteen kaikista muista.\n\nTämän tunteen pääominaisuus on siinä, että taideteoksen vaikutuksen\nalaisena oleva siihen määrään yhdistyy taiteilijan kanssa, että hänestä\ntuntuu kuin olisi teos hänen itsensä tekemä, ja että hän itse jo kauvan\nsitten olisi tahtonut ilmaista samaa kuin taideteos ilmituo. Todellinen\ntaideteos vaikuttaa sen, että meidän ja taiteilijan, samoin kuin meidän\nja muiden sen vaikutuksen alaisina olevien välillä, häviää kaikki\ntunteitten erilaisuus. Juuri tässä persoonallisuuksien sulautumisessa\ntoisiinsa on taiteen voima ja viehätys.\n\nTuote, joka herättää meissä tällaisen tunteen, joka saattaa meidät\ntekijän omaan mielialaan ja yhdistää meidät henkisesti toisiin\nihmisiin, on taideteos, muut ovat ainoastaan valheellista taidetta.\nMutta ei siinä kyllin, että tarttuvaisuus on taiteen epäilemätöin\ntunnusmerkki, vaan on tarttuvaisuuden määrä myöskin ainoa mittapuu\ntaiteen arvoa arvosteltaessa.\n\n_Mitä voimakkaampi tarttuvaisuus on, sitä parempaa on taide puhumatta\nsen sisällyksestä, toisin sanoen riippumatta niiden tunteiden arvosta,\njoita se ilmaisee._\n\nTaiteen suurempi eli pienempi tarttuvaisuus riippuu kolmesta ehdosta:\n1) sen ilmaisemien tunteiden omituisuudesta; 2) näiden tunteiden\nenemmän tai vähemmän selvästä ilmaisemisesta ja 3) taiteilijan\nvilpittömyydestä, sen tunteen voimakkuudesta, jota hän teoksessaan\nilmaisee.\n\nMitä omituisempi on ilmaistu tunne, sitä voimakkaammin se vaikuttaa. Me\ntunnemme sitä suurempaa nautintoa, mitä omituisempi mieliala on, johon\ntaideteos meidät saattaa.\n\nTunteen ilmaisemisen selvyys vaikuttaa sen tarttuvaisuuteen, sillä\nhenkisesti yhtyessämme tekijän kanssa, olemme me sitä enemmän\ntyydytetyt, mitä selvemmin se tunne on ilmaistu, jonka me mielestämme\njo kauvan sitten olemme kokeneet, mutta jonka me nyt vasta tapaamme\noikein ilmaistuna.\n\nMutta kaikkein enimmän vaikuttaa taiteen tarttuvaisuuteen taiteilijan\nvilpittömyys. Kun katsoja, kuulija tai lukija tuntee että taiteilija\nitse innostuu omasta tuotteestaan ja kirjoittaa, laulaa tai näyttelee\nitseään varten eikä ainoastaan vaikuttaakseen muihin, niin tämä\ntaiteilijan mielentila vaikuttaa häneen, ja päinvastoin kun katsoja,\nlukija tai kuulija tuntee, ettei taiteilija kirjoita, laula tai\nnäyttele tyydyttääkseen itseään ja ettei hän itse tunne sitä, mitä\ntahtoo ilmaista, niin ei omituisinkaan uusi tunne eikä täydellisinkään\ntekniikka tee mitään vaikutusta, vaan päin vastoin inhoittaa.\n\nOlen sanonut, että taiteen ollakseen todellista tulee täyttää nämät\nkolme ehtoa, mutta itse asiassa on pääehtona se, että taiteilija tuntee\nsisällistä tarvetta ilmituoda ilmaisemansa tunteen. Tähän sisältyy itse\nasiassa muut ehdot, sillä jos taiteilija on vilpitön, niin ilmilausuu\nhän tunteensa ainoastaan siten kun hän itse on sen tuntenut. Mutta\nkoska ihmiset eivät ole toistensa kaltaisia, ei myöskään tunteet\nole kaikilla samallaiset. Jokaisella on omat tunteensa, jotka ovat\nsitä omituisemmat, mitä syvemmin, sydämellisemmin ja vilpittömämmin\ntaiteilija tuntee: Ja juuri tämä vilpittömyys saattaa taiteilijan\nlöytämään selvän ilmaisumuodon sille tunteelle, jonka hän tahtoo\njulkilausua.\n\nSen vuoksi onkin kolmas ehto — vilpittömyys, — tärkein kaikista.\nTämän ehdon täyttää aina kansan taide ja sen vuoksi se vaikuttaakin\nniin voimakkaasti. Mutta yliluokkien taiteella ei ole tätä vilpitöntä\ntunnetta, sillä sen harjoittajat valmistelevat teoksiaan omia\npersoonallisia, itsekkäitä ja turhamaisia tarkoituksiaan varten.\n\nNämät kolme ehtoa tulee todellisen taiteen täyttää ja samalla määräävät\nnämät ehdot myöskin jokaisen taideteoksen arvon riippumatta sen\nsisällyksestä.\n\nJos yksikin ehdoista puuttuu, ei teos enään ole todellista vaan\nvalheellista taidetta. Jollei teos selvästi ja ymmärrettävästi ilmaise\ntaiteilijan omituista, individuaalista tunnetta ja jollei se ole\nlähtenyt tekijän sisällisestä tarpeesta, niin se ei ole taideteos.\n\nTaideteosten taiteellinen arvo riippuu siitä, missä määrin ne kykenevät\ntäyttämään nämät kolme ehtoa. Tämä arvo on aivan riippumatoin\ntaideteosten sisällyksestä.\n\nToisessa taideteoksessa on enin silmään pistävä ilmaistun tunteen\nomituisuus, toisessa taas ilmaisutavan selvyys tai tunteen\nvilpittömyys, kolmannessa sekä omituisuus että vilpittömyys j.n.e.\n\nSiten eroittuu taide vale-taiteesta, siten voi määrätä taiteen arvon\nriippumatta sen sisällyksestä, toisin sanoen riippumatta siitä,\nilmaiseeko se hyviä vai huonoja tunteita.\n\nMutta miten voimme määrätä hyvän ja huonon taiteen sen sisällykseen\nkatsoen?\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nTaide, samoin kuin puhekkin, on yksi niistä välikappaleista,\njoiden avulla ihmiset lausuvat toisilleen ajatuksensa ja tunteensa\nja sen vuoksi edistää se myöskin ihmiskunnan kehittymistä. Puhe\ntekee mahdolliseksi nykyiselle sukupolvelle saamaan selvää menneen\nsukupolven tai aikamme etevimpien henkilöiden kokemuksen tai\najattelemisen kautta hankkimista tiedoista; taide taas ilmaisee\nmeille entisten sukupolvien ja oman aikamme etevimpien tunteet. Ja\nsamoin kuin oikeammat, tarpeellisemmat tiedot saattavat unhotuksiin\nväärät ja tarpeettomat, aivan samoin myöskin paraimmat ja ihmisten\nonnellisuudelle välttämättömimmät tunteet sysäävät syrjään vähemmän\nhyvät ja välttämättömät. Siinä on taiteen tarkoitusperä. Sentähden on\ntaide sisällykseltään sitä parempaa, mitä paremmin se voi täyttää tämän\ntarkoituksensa.\n\nTunteitten arvon taas, s.o. ovatko ne pidettävät hyvinä vaiko huonoina,\nmäärää ajan uskonnollinen vakaumus.\n\nJokaisella historiallisella ajanjaksolla ja jokaisella säätyluokalla\non oma käsityksensä elämästä, joka käsitys määrää sen korkeimman\nhyvän, johon aikakauden ihmiset pyrkivät. Tämä käsitys on määrätyn\najanjakson ja yleisön uskonnollinen vakaumus. Muutamat aikakauden\netevämmät ihmiset lausuvat aina selvään julki tämän vakaumuksen, jonka\nkaikkikin enemmän tai vähemmän selvästi tuntevat. Jos meistä näyttää,\nettei yleisössä ole mitään uskonnollista vakaumusta, niin tulee se\nsiitä, ettemme tahdo nähdä sitä. Huomata sitä taas emme useasti tahdo\nsentähden, että se on ristiriidassa meidän elämämme kanssa ja tuomitsee\nsen vääräksi.\n\nYleisön uskonnollista vakaumusta voi verrata juoksevan virran suuntaan.\nVirralla on aina määrätty juoksunsa. Uskonnollinen vakaumus osoittaa\nsitä suuntaa, jonne enemmän tai vähemmän tajullisesti pyrkivät kaikki\ntähän yleisöön kuuluvat ihmiset.\n\nSentähden on jokaisella yleisöllä aina oma uskonnollinen vakaumuksensa.\nJa tämän vakaumuksen mukaan on aina arvosteltu taiteen ilmaisemia\ntunteita. Tämän vakaumuksen perustuksella on monenlaatuisista taiteista\naina eroittunut se taide, joka ilmaisee tunteita, jotka elämässä\ntoteuttavat ajan uskonnollisen vakaumuksen. Tällaista taidetta on\naina pidetty suuressa arvossa ja kannatettu. Taide taas, joka ilmituo\nmenneitten aikain uskonnollisesta vakaumuksesta lähteviä tunteita,\non elähtänyttä. Sentähden onkin se aina osakseen saanut ankaraa\narvostelua ja halveksimista. Kaikki muu taide taas, joka ilmaisee mitä\nerilaisimpia tunteita, joiden kautta ihmiset ovat vuorovaikutuksessa\nkeskenään on aina arvossa pidetty, kunhan sen ilmituomat tunteet\nvaan eivät ole ristiriidassa uskonnollisen vakaumuksen kanssa.\nSiten esim. kannattivat ja arvossapitivät kreikkalaiset kauneutta,\nvoimaa ja miehuutta esittävää taidetta, jota vastoin he hylkäsivät\nja halveksivat raakaa aistillisuutta, alakuloisuutta ja velttoutta\nilmaisevaa taidetta. Juutalaiset taas pitivät arvossa sitä taidetta,\njoka ilmitoi uskollisuuden ja nöyryyden tunteita heidän Jumalaansa\nkohtaan ja kunnioitusta hänen käskyilleen (ensimäinen Mooseksen kirja,\nprofeetat, psalmit), jota vastoin heidän keskuudessaan halveksittiin\nepäjumalanpalvelusta ylistelevää taidetta (kultainen vasikka). Kaikkeen\nmuuhun taiteesen — kertomuksiin, lauluihin, tansseihin, talojen,\ntalouskapineiden, pukujen koristamiseen — joka ei sotinut uskonnollista\ntunnetta vastaan, ei käännetty mitään huomiota. Aina ja kaikkialla\non siis taidetta arvosteltu sisällyksensä mukaan ja siltä kannalta\nsitä tuleekin arvostella, sillä sellainen suhde taiteesen riippuu\nihmisluonteen ominaisuuksista, jotka eivät milloinkaan muutu.\n\nMeidän aikanamme on hyvin levinnyt se mielipide, että uskonto on\ntaikauskoa, jonka ihmiskunta jo on hyljännyt, ja sentähden otaksutaan,\nettei nykyaikana ole mitään kaikille yhteistä uskonnollista vakaumusta,\njonka mukaan voitaisiin taidetta arvostella. Tällainen mielipide on\nhyvin yleinen nykyajan puolisivistyneissä piireissä. Ihmiset, jotka\neivät tunnusta kristinuskoa sen oikeassa merkityksessä sentähden,\nettä se riistää heiltä heidän yhteiskunnalliset etuoikeutensa, ja\njotka sentähden keksivät kaikenlaatuisia filosoofisia ja esteettisiä\nteoriioita, jotka salaavat heiltä heidän elämänsä järjettömyyden ja\nrikollisuuden, eivät voikkaan toisin ajatella. Nämät ihmiset sekottavat\nuskonnollisen vakaumuksen ulkonaisen uskontunnustuksen kanssa ja\nsentähden luulevat, että he kieltämällä uskontunnustuksen samalla\nmyöskin kieltävät uskonnollisen vakaumuksen.\n\nMutta kaikki nämät uskontoa vastaan tehdyt hyökkäykset ja\nkokeet muodostaa uskonnolliselle vakaumukselle vastaista\nmaailmankatsantokantaa kaikkein parhaiten osoittavat tällaisen\nvakaumuksen olemassa olon — vakaumuksen joka tuomitsee ihmisten\nelämäntavan, joka ei ole sopusoinnussa sen kanssa.\n\nJos ihmiskunta kehittyy, niin täytyy olla jotakin, joka antaa tälle\nkehitykselle määrätyn suunnan. Tällaisena suunnan määrääjänä on aina\nollut uskonto. Koko historia osoittaa, että ihmiskunnan kehitystä\naina on ohjannut uskonto. Koska ihmiskunta varmasti yhä kehittyy ja\nkoska tämä kehittyminen ei ole mahdollinen ilman uskonnon johtoa, niin\ntäytyy myöskin nykyaikana olla olemassa uskonto. Huolimatta siitä,\nmiellyttääkö se n.k. sivistyneitä tahi ei, täytyy heidän kuitenkin\nmyöntää uskonnon olevan olemassa — en tarkoita eri uskontunnustuksia,\nkreikkalaiskatoolista, roomalaiskatoolista, protestantista y.m.\nvaan uskonnollista vakaumusta —, joka on välttämätöin ihmiskunnan\nkehittymiselle. Jos siis meillä on uskonnollinen vakaumus, niin täytyy\nmeidän myöskin arvostella taidetta tämän vakaumuksen perustuksella ja\narvossa pitää ja kannattaa taidetta, joka julkilausuu uskonnollisesta\nvakaumuksesta lähteviä tunteita sekä hyljätä ja halveksia tämän\nvakaumuksen kanssa ristiriidassa olevaa taidetta.\n\nAikamme uskonnollinen vakaumus, yleisimmässä ja käytännöllisimmässä\nmerkityksessään, on vakaumus siitä, että meidän aineellinen ja\nhenkinen, yksityinen ja yhteinen, ajallinen ja ikuinen onnemme on\nihmisten veljellisessä yhteiselämässä ja heidän rakkaudessa toinen\ntoisiinsa. Ei ainoastaan Kristus, vaan myöskin kaikki menneen ajan\nparaimmat ihmiset ovat julkilausuneet tämän vakaumuksen. Se on myöskin\njohtavana aatteena kaikissa niissä pyrinnöissä, joiden tarkoituksena\non poistaa kaikki esteet ja keksiä keinoja ihmisten yhtymiselle\nyhdeksi ainoaksi veljeskunnaksi. Tämän vakaumuksen perustuksella tulee\nmeidän arvostella kaikkia elämän ilmiöitä, siis myöskin taidetta,\narvossa pitää ja edistää sellaista, joka ilmituo tästä uskonnollisesta\nvakaumuksesta lähteviä tunteita ja hylätä sellaisen, joka on\nristiriidassa tämän vakaumuksen kanssa eikä antaa muulle taiteelle\nsille kuulumatonta merkitystä.\n\nRenesanssiajan ihmiset tekivät tässä suhteessa suuren erehdyksen,\njoka on vallalla vielä meidänkin päivinä. Erehdys ei ollut siinä,\nettä tämän aikakauden yliluokat eivät arvossa pitäneet uskonnollista\ntaidetta eivätkä myöntäneet sille mitään merkitystä (sen ajan ihmiset\neivät voineetkaan olla antamatta sille merkitystä, sentähden että he,\nsamoin kuin meidänkin aikamme yliluokat, eivät voineet uskoa sitä,\njota yleensä pidettiin uskontona), vaan erehdys oli siinä, että he\ntodellisen uskonnollisen taiteen sijaan asettivat sen vähäarvoisen\ntaiteen, jonka tarkoituksena on ainoastaan ihmisten nautinto, toisin\nsanoen rupesivat uskonnollisena taiteena arvossa pitämään ja edistämään\nsellaista, joka ei ollenkaan olisi ansainnut arvossapitoa ja kannatusta.\n\nYksi kirkkoisistä sanoo, ettei ihmisten suurin onnettomuus ole siinä,\netteivät he tunne Jumalaa, vaan siinä, että he Jumalan sijaan asettavat\nsen, joka ei ole Jumala. Sama on asian laita taiteen suhteen. Meidän\njalkamme yliluokkien suurin puute ei ole siinä, ettei heillä ole\nuskonnollista taidetta, vaan siinä, että he ylevimmän uskonnollisen\ntaiteen sijaan ovat asettaneet mitä vähäarvoisimman, suurimmaksi osaksi\nvahingollisen taiteen, jonka tarkoitusperänä on muutamien harvojen\nnautinto, ja joka jo tämän erikoisasemansa vuoksi on ristiriidassa sen\nkristillisen kaikkien ihmisten yhdenvertaisuuden aatteen kanssa, joka\nmuodostaa aikamme uskonnollisen vakaumuksen. Uskonnollisen taiteen\nsijaan on asetettu tyhjä, usein turmiollinenkin taide, jolla ihmiset\nkoettavat tyydyttää todellisen uskonnollisen taiteen tarvetta, taiteen,\njoka on välttämätöin elämän jalostuttamiseksi.\n\nTosin se taide, joka tyydyttää meidän aikamme uskonnollisen\nvakaumuksen vaatimuksia, ei ole entisen taiteen kaltainen, mutta tästä\nerilaisuudesta huolimatta on kuitenkin meidän aikamme uskonnollisen\ntaiteen olemus selvä ja täysin ymmärrettävä sille, joka ei tahallaan\nitseltään salaa totuutta. Entisinä aikoina oli uskonnollinen vakaumus\nyhdyssiteenä suurempiin eli pienempiin yhdyskuntiin kuuluvien ihmisten\nvälillä, kuten juutalaisten, ateenalaisten tai Rooman kansalaisten\nvälillä. Sen vuoksi saivat sen ajan taiteen ilmaisemat tunteetkin\nalkunsa halusta hankkia näille yhdyskunnille mahtavuutta, suuruutta,\nvoimaa ja menestystä ja taiteen sankareina voivat sentähden olla\nainoastaan ne, jotka voimallaan, kavaluudellaan, tai julmuudellaan\nedistivät yhteistä hyvää (Odysseus, Jaakoppi, Simson, Herkules y.m.\nsankarit). Meidän aikanamme taas ei uskonnollinen vakaumus ole minkään\nerityisen yhdyskunnan eli yleisön yhteisenä omaisuutena. Se päinvastoin\nvaatii kaikkien ihmisten yhtymistä ilman eroitusta ja korkeampana\nkaikkia muita hyveitä pitää se veljellisen rakkauden kaikkiin ihmisiin\nja sen vuoksi ovatkin meidän aikamme taiteen ilmaisemat tunteet\ntäydellisessä ristiriidassa menneen ajan taiteen ilmaisemien tunteiden\nkanssa.\n\nTodellista kristillistä taidetta ei vielä tähän asti ole voinut\nvakaantua, sentähden, ettei kristillis-uskonnollinen vakaumus\nollut mikään tavallinen, vaan tavattoman suuri askel ihmiskunnan\nkehityksessä, joka välttämättä tulee muuttamaan ihmisten koko\nelämänkäsityksen ja koko heidän elämänlaatunsa. Tosin ihmiskunnan,\nsamoin kuin yksityisen ihmisenkin elämä, kulkee eteenpäin tasaisesti,\nmutta tässä tasaisessa kulussa on äkkinäisiä käännekohtia, jotka\njyrkästi eroittavat entisen elämän sitä seuraavasta. Kristinusko oli\njuuri tällainen käännekohta ihmiskunnan elämässä, sellaisena tulee sitä\npitää ainakin meidän kristittyjen. Kristuksen oppi antoi aivan uuden\nsuunnan ihmisten tunteille ja sentähden se myöskin täydellisesti muutti\ntaiteen sisällyksen ja merkityksen.\n\nKreikkalaiset voivat hyväkseen käyttää perssialaisten taidetta,\nroomalaiset kreikkalaisten ja juutalaiset egyptiläisten, mutta\nperusideaalit olivat kaikissa samat. Ideaalina oli milloin\nperssialaisten mahtavuus ja onni, milloin taas roomalaisten tai\nkreikkalaisten. Sama taide muutti ainoastaan uuteen maaperään ja uudet\nkansat omistivat sen omakseen. Mutta kristillinen ideaali muutti kaikki\nniin, että \"se mikä ihmisten mielestä oli hyvää, tuli kauhistukseksi\nJumalan edessä\". Ideaaliksi ei enään kelvannut faraonin tai roomalaisen\nkeisarin mahtavuus, kreikkalaisen kauneus tai Foiniikkian rikkaus,\nvaan nöyryys, siveys, sääliväisyys ja rakkaus. Sankarina ei enään\nylistetty pohattaa, vaan köyhää Lazarusta, ei rikkauden kerääjiä,\nvaan sen jakajia, ei palatsien asukkaita, vaan niitä, joiden koti oli\nmökeissä ja katakombeissa, ei vallanpitäjöitä, vaan niitä, jotka eivät\ntunnustaneet muuta valtaa kuin Jumalan. Ja ylevimpänä taideteoksena\nei enään pidetty voitontemppeleitä, koristettuina voittajien\nkuvapatsailla, vaan ihmisen sielun kuvausta, jonka rakkaus on niin\nmuuttanut, että miltei kuolemaan asti rääkätty ihminen säälii ja\nrakastaa kiusaajoitaan.\n\nSentähden on kristityille niin vaikeata luopua pakanallisen taiteen\nmukailemisesta, taiteen, jonka kanssa koko heidän elämänsä on\nsopusoinnussa. Kristillisuskonnollisen taiteen sisällys on heille\nniin uusi, niin erilainen entisen taiteen sisällyksen kanssa, että\nkristillinen taide on heidän mielestään taiteen kieltämistä, ja\nepätoivoisesti pitävät he sen vuoksi kiinni entisestä. Mutta siitä\nhuolimatta on vanha taide, jolla meidän aikanamme ei enään ole mitään\ntukea uskonnollisessa vakaumuksessa, kadottava kaiken merkityksensä ja\ntäytyy meidän tahtomattammekin luopua siitä.\n\nUskonnollinen vakaumus on siinä, että jokainen ihminen tunnustaa\nriippuvaisuutensa Jumalasta ja yhdistymisen Jumalaan ja muihin\nihmisiin, kuten raamatussakin on sanottu (Joh. ev. XVII, 21) ja\nsentähden on kristillisen taiteen sisällyksenä sellaiset tunteet, jotka\novat omiaan yhdistämään ihmisiä Jumalaan ja keskenään.\n\nSanat: — ihmisten yhdistyminen Jumalaan ja toinen toisiinsa, voivat\ntuntua epäselviltä niille, jotka niin usein ovat kuulleet näitä\nsanoja väärin käytettävän, mutta kuitenkin on näiden sanojen merkitys\nhyvin selvä. Ne merkitsevät, että kristillinen yhdistyminen ei ole\nosittaista, ainoastaan muutamien henkilöiden yhdistymistä toisiinsa,\nvaan kaikkien ilman eroitusta.\n\nKaikki taide on omiaan yhdistämään ihmisiä toisiinsa. Taide yleensä\nvaikuttaa sen, että ihmiset, jotka; vastaanottavat taiteilijan\nilmaisemia tunteita, tuntevat henkistä yhteyttä keskenään.\nEpä-kristillinen taide taas yhdistää tosin muutamia ihmisiä\ntoisiinsa, mutta juuri sen kautta eroittaa heidät muista. Siten\ntällainen yhdistäminen on omiaan vieroittamaan ihmisiä toisistaan,\njopa herättämään vihollisuuttakin heidän välillään. Tällaista\nepä-kristillistä taidetta on isänmaallinen taide hymneineen, runoineen,\nmuistopatsaineen, samallaista on myöskin eri uskontunnustuksien\ntaide emblemeineen — kuvapatsaineen, kulkueineen ja muine menoineen.\nSellainen taide on vanhentunutta — epä-kristillistä. Se yhdistää\ntoisiinsa ainoastaan samaan uskontunnustukseen kuuluvat ihmiset,\nsamalla eroittaen heidät vielä jyrkemmin muihin uskontunnustuksiin\nkuuluvista, ja tekee heidät vihamielisiksi jälkimäisiä kohtaan.\nKristillistä taidetta on ainoastaan se, joka yhdistää toisiinsa kaikki\nihmiset ilman eroitusta. Tämä yhdistäminen tapahtuu sen kautta, että\ntaide herättää ihmisissä vakaumuksen kaikkien samallaisesta suhteesta\nJumalaan ja lähimmäisiin tahi sen kautta, että se herättää kaikissa\nsaman tunteen, joka voi olla hyvinkin yksinkertainen, mutta joka ei\nole ristiriidassa kristillisyyden kanssa ja joka on ominainen kaikille\nihmisille eroituksetta.\n\nNykyajan kristillinen hyvä taide voi olla ihmisille käsittämätöin\nsentähden, että siltä puuttuu määrättyä muotoa, tai siitä syystä,\netteivät ihmiset ota sitä huomatakseen, mutta sen tulee olla joka\ntapauksessa sellaisen, että kaikki ihmiset voivat kokea sen herättämiä\ntunteita. Se ei saa olla jonkun pienen, yksityisen yleisön, säädyn,\nkansallisuuden tai uskonlahon taiteena, toisin sanoen se ei saa\nilmaista tunteita, joita voivat ymmärtää ainoastaan määrätyllä\ntavalla kasvatetut ihmiset, aateliset tahi kauppiaat, venäläiset,\njaappanilaiset, katooliset tahi buddalaiset j.n.e., vaan tulee sen\nilmituoda jokaiselle ihmiselle käsitettäviä tunteita. Ainoastaan\ntällainen taide voi meidän aikana olla todellista taidetta, jota\nkannattaa arvossa pitää ja edistää.\n\nKristillisen taiteen, s.o. meidän aikamme taiteen tulee olla\nyleismaailmallisen ja sen vuoksi yhdistää kaikki ihmiset toisiinsa.\nMutta kaikkia ihmisiä voi toisiinsa yhdistää ainoastaan kahdenlaatuiset\ntunteet, nimittäin sellaiset, joiden lähteenä on ihmisten\nriippuvaisuudentunne Jumalasta ja heidän vakaumuksensa kaikkien\nihmisten veljeydestä ja sellaiset, jotka ovat käsitettävät kaikille\nihmisille, kuten ilon, hellyyden, reippauden, rauhan y.m. tunteet.\nAinoastaan nämät kahdenlaatuiset tunteet voivat meidän aikanamme olla\nhyvän taiteen sisällyksenä.\n\nMutta vaikka nämät kaksi taiteenhaaraa näyttävätkin erilaisilta, on\nniiden tekemä vaikutus kuitenkin sama. Tunteet, joiden alkuna on\nriippuvaisuus Jumalasta, kaikkien ihmisten veljeys tai oikeudentunto,\nJumalan tahdon täyttäminen, itsekieltäymys, kunnioitus ihmisiin\nja rakkaus heihin, samoin kuin kaikkein yksinkertaisimmatkin\ntunteet — laulun, naurettavan ja kaikille käsitettävän pilapuheen,\nliikuttavan kertomuksen, piirroksen herättämät liikutuksen tai\niloisuuden tunteet tekevät kaikki saman vaikutuksen — ne aikaansaavat\nihmisten yhdistymisen rakkauden kautta. Voi tapahtua, että kertomus,\nnäytelmä, kuva, vieläpä rakennuskin, mutta kaikkein useammin musiikki\nsähkökipinän lailla yhdistää ihmiset, jotka mielialansa ja tunteittensa\npuolesta ovat aivan vieraat, jopa vihamielisetkin toisilleen, niin,\nettä he tuntevat henkistä yhteyttä ja rakkautta toisiinsa. Jokainen\niloitsee siitä yhteydestä, joka ei ole olemassa ainoastaan hänen ja\nkaikkien läsnäolevien välillä, vaan kaikkien nykyään elävien ihmisten\nvälillä, jotka ovat saman vaikutuksen alaisina. Sitä paitsi tuntee\njokainen salaista iloa sen yhteyden johdosta, joka haudan tuolla puolen\ntulee olemaan hänen ja niiden jo ennen häntä kuolleitten ihmisten\nvälillä, joilla on ollut sama tunne, samoin kuin hänen ja saman\nvaikutuksen alaisina olevien tulevaisuuden ihmisten välillä. Tällaisen\nvaikutuksen tekee sekä se taide, joka ilmituo rakkauden tunteita\nJumalaan ja lähimmäiseen, että myöskin taide, joka ilmaisee mitä\nyksinkertaisimpia, kaikille ihmisille yhteisiä tunteita.\n\nNykyajan kristillinen taidearvostelu eroaa juuri siinä menneitten\naikain taidearvostelusta, että se sisällykseltään hyvästä taiteesta\neroittaa sellaisia tunteita ilmaisevan taiteen, jotka ovat omiaan\neroittamaan ihmisiä toinen toisistaan, eikä yhdistämään heitä, pitäen\nsellaisen taiteen huonona. Hyvän taiteen luokkaan kuuluvaksi lukee se\ntaas yleismaailmallisen taiteen, jota ennen ei arvossa pidetty eikä\nkunnioitettu, taidetta, joka voi ilmituoda mitä vähäpätöisimpiä ja\nyksinkertaisimpia tunteita, mutta sellaisia jotka ovat ymmärrettäviä\nkaikille ihmisille, ja jotka sentähden yhdistävät heidät toisiinsa.\n\nTällaista taidetta ei meidän aikanamme voi olla tunnustamatta hyväksi\nsentähden, että se saavuttaa sen tarkoitusperän, jonka aikamme\nuskonnollinen vakaumus ihmiskunnan päämaaliksi asettaa.\n\nKristillinen taide herättää ihmisissä joko sellaisia tunteita, jotka\nrakkauden kautta Jumalaan ja lähimmäiseen saattavat heidät yhä\nläheisempään yhteyteen keskenään ja tekevät heidät mahdollisiksi\nsellaiseen yhdistymiseen, tai sellaisia tunteita, jotka osoittavat\nihmisille, että yhteiset elämän ilot ja murheet ovat yhdistäneet\nheidät toinen toisiinsa. Sentähden onkin aikamme kristillinen taide\nkahdenlaista: 1) uskonnollista taidetta, joka ilmituo uskonnollisesta\nvakaumuksesta lähteviä tunteita, vakaumus, joka määrää ihmisen\nsuhteen Jumalaan ja lähimmäiseen, ja 2) taidetta, joka ilmaisee\nyksinkertaisimpia, jokapäiväisimpiä tunteita, mutta sellaisia, jotka\novat ymmärrettäviä kaikille ihmisille, — yleismaailmallista taidetta.\nAinoastaan nämät kaksi taiteen lajia voidaan pitää meidän aikanamme\nhyvänä taiteena.\n\nUskonnollinen taide, joka ilmaisee sekä rakkauden tunteita Jumalaan\nja lähimmäiseen, että myöskin vihan ja kauhistuksen tunteita tämän\nrakkaussuhteen rikkomisen johdosta, ilmenee erittäinkin sanan, osaksi\nmyöskin maalauksen ja kuvanveiston muodossa; yleismaailmallinen taide\ntaas, joka ilmituo kaikille ymmärrettäviä tunteita, esiintyy sekä sanan\nmuodossa, että myöskin maalauksissa, kuvanveistotuotteissa, tansseissa,\narkitehtuurissa ja erittäinkin musiikissa.\n\nUudenaikaisesta kirjallisuudesta pidän minä puolestani uskonnolliseen\ntaiteesen, jonka lähteenä on rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen,\nkuuluvina Schillerin \"Ryövärit\", V. Hugon \"Les pauvres gens\" ja\n\"Misérables\", Dickens'in kertomukset ja romaanit \"Tale of two cities\",\n\"Chimes\" y.m., \"Setä Tuomaan tuvan\", Dostojevskyn teokset, erittäinkin\nhänen \"Kuollut talo\" nimisen kertomuksensa ja Georges Elliotin \"Adam\nBid'in.\"\n\nUuden ajan maalaustaiteessa, niin kummalta kuin se kuuluukin, ei ole\njuuri ollenkaan teoksia, jotka ilmaisisivat kristillistä rakkautta\nJumalaan ja lähimmäiseen. Tätä voi sanoa varsinkin kuuluisien maalarien\nteoksista. On tosin olemassa sangen paljon Uuden Testamentin tapauksia\nkuvaavia tauluja, mutta niistä puuttuu uskonnollinen tunne, jota ne\neivät voikkaan ilmaista sentähden, ettei taiteilijalla itsellään\nsitä ole. On olemassa paljon tauluja, jotka kuvaavat eri ihmisten\npersoonallisia tunteita, mutta sellaisia tauluja, jotka kuvaisivat\nitsekieltäymyksen ja kristillisen rakkauden urotöitä, on sangen vähän\nja niiden tekijät ovat enimmäkseen vähemmän kuuluisia, samoin kuin itse\ntaulut useimmiten keskeneräisiä, enimmäkseen vaan piirroksia. Tällainen\non esim. Kramskojn piirros, joka voittaa monet hänen tauluistaan, ja\njoka kuvaa salia parvekkeineen, jonka ohi juhlallisesti marssivat\npalaavat sotajoukot. Parvekkeella istuu imettäjä lapsen kanssa. He\nkatselevat sotajoukkojen marssia. Mutta äiti on peittänyt kasvonsa\nnenäliinalla ja nojautuu itkien sohvan selkänojaa vasten. Samallainen\non myöskin jo mainitsemani Langley'n taulu, samallainen myöskin\nranskalaisen maalarin Morlon'in taulu, joka kuvaa pelastusvenettä,\njoka kovan myrskyn aikana kiiruhtaa uppoavan höyrylaivan avuksi. On\nolemassa vielä tauluja, joita ainakin jossain määrin voi lukea tämän\nlaatuisten taulujen joukkoon kuuluviksi, ja joiden tekijät rakkaudella\nja kunnioituksella ovat kuvanneet työn orjia. Sellaisia ovat Millet'n\ntaulut, erittäinkin hänen lepäävää kaivajaa esittävä piirroksensa.\nSamanlaatuisia ovat myöskin Jules Bretonin taulut. Sellaisia tauluja\ntaas, jotka herättävät katsojassa vihaa ja kauhua Jumalan ja\nlähimmäisen rakkauden halveksimisen johdosta, ovat Gé'n \"Tuomioistuin\",\nLiezen Mayerin \"Kuolemantuomion allekirjoittaminen\". Tämänlaatuisiakin\ntauluja on sangen vähän. Huolenpito ulkonaisesta tekniikasta ja\nkauneudesta suurimmaksi osaksi himmentävät tunteen. Niinpä Geromin\ntaulu \"Pollice verso\" ei ilmaise niin paljon kauhun tunteita siinä\nesitetyn näytelmän johdosta kuin ihastusta sen kauneuteen.\n\nVielä vaikeampaa on yliluokkien uuden ajan taiteessa, varsinkin\nkaunokirjallisuudessa ja soittotaiteessa, löytää tuotteita, joita\nvoisi lukea kuuluviksi hyvään yleismaailmalliseen taiteesen. Jos onkin\nteoksia, joita voisi lukea tämän taiteen alaan kuuluviksi, kuten\nMolière'n komediiat, Dickensin \"Kopperfield\", Gogolin ja Puschkinin\nkertomukset ja muutamat Mopassant'in teoksista, kuitenkin ovat niissä\nilmenevät tunteet niin yksinomaisia ja itse teokset niin seikkaperäisiä\nja sisällykseltään niin köyhiä verrattuina muinaisen yleismaailmallisen\ntaiteen tuotteisiin, jommoinen oli esim. kertomus Josefista, että niitä\nvoivat suurimmaksi osaksi ymmärtää ainoastaan tekijäin omat kansalaiset\nja säätyläiset. Kertomus siitä, miten Joosefin veljet kadehtien häntä\nisältä möivät hänet kauppiaille, miten Potifaarin emäntä tahtoi\nvietellä nuorukaisen, miten sama nuorukainen pääsi korkeesen asemaan ja\nsiitä huolimatta sääli veljiään, on käsitettävä kaikille, venäläiselle\ntalonpojalle ja kiinalaiselle, nuorelle ja vanhalle, sivistyneelle ja\nsivistymättömälle. Koko kertomus on kirjoitettu niin hillitysti, ilman\nturhia seikkaperäisyyksiä, että se pysyy samana luettakoon sitä missä\npiireissä tahansa, kaikille on se yhtä ymmärrettävä, kaikkiin tekee\nse saman liikuttavan vaikutuksen. Mutta yhtä ymmärrettäviä eivät ole\nMolière'n näytelmät (vaikka Molière onkin melkein yleismaailmallisin\nkaikista kirjailijoista ja sen vuoksi uuden taiteen etevimpiä\nedustajia). Näissä teoksissa ilmituodut tunteet ovat yksinomaisia, ja\ntehdäkseen ne kaikille ymmärrettäviksi ovat tekijät koristaneet niitä\nkaikemmoisilla seikkaperäisyyksillä. Tämä seikkaperäisyyksien paljous\ntekee nämät kertomukset vielä enemmän yksinomaisiksi ja vielä vähemmän\nymmärrettäviksi ihmisille, jotka eivät kuulu tekijän kuvaamaan piiriin.\n\nJoosefin romaanin kirjoittajan ei tarvinnut kuvata seikkaperäisesti,\nkuten nykyään tehdään, Joosefin veristä hametta, Jaakopin asuntoa\nja pukua eikä Potifaarin emännän asentoa ja koristeita silloin,\nkun hän korjaten rannerengasta vasemmassa kädessään sanoi: \"Tule\nminun luokseni\" y.m., sillä romaanissa ilmaistut tunteet ovat niin\nvoimakkaat, että kaikki seikkaperäisyydet, lukuunottamatta aivan\nvälttämättömiä, kuten esim. se, että Joosef meni toiseen huoneesen\nitkeäkseen — ovat turhia ja ainoastaan häiritsisivät tunteiden\nilmaisemista. Sen vuoksi onkin tämä romaani kaikille ymmärrettävä,\nliikuttaa kaikkiin kansallisuuksiin, ikäluokkiin ja säätyihin kuuluvia\nihmisiä. Tämän vaikutuksensa on se säilyttänyt meidän päiviimme\nasti ja säilyttää vielä tuhansia vuosia meidän jälkeemme. Mutta jos\nparaimmista aikamme romaaneista otetaan pois seikkaperäisyydet, niin\nmitä oikeastaan jää jälelle.\n\nUudessa kaunokirjallisuudessa ei siis voi löytää teosta, joka vastaisi\ntäydellisesti yleismaailmallisuuden vaatimuksia. Nekin, joita löytyy,\novat pilatut n.k. realismilla, jota paremmin voisi kutsua taiteen\nprovinsialismiksi.\n\nMusiikin laita on sama kuin kaunokirjallisuudenkin ja samoista syistä.\nUusien säveltäjien melodiiat ovat sangen köyhiä sisällykseltään\nsentähden, että niistä puuttuu rikassisältöisiä tunteita. Tehdäkseen\nvoimakkaammaksi melodiiojensa vaikutusta, yhdistävät uudenaikaiset\nsäveltäjät vähäpätöisimpäänkin säveleesen mutkikkaita modulatsiooneja,\njotka eivät ole ainoastaan taiteilijain oman kansallisen mallin\nmukaisia, vaan usein myöskin erityiselle musikaaliselle koululle\nomituisia. Jokainen melodiia on vapaa ja kaikille käsitettävä, mutta\njos siihen on yhdistetty määrätty harmoniia, niin käsittävät sen\nainoastaan ne, joille tämä harmoniia on tuttu, mutta jää vieraaksi\nsekä muille kansallisuuksille että myöskin niille, jotka eivät\nkuulu siihen piiriin, jossa ihmiset ovat tottuneet määrättyyn\nharmoniiaan. Jotta vähäpätöiset, yksinomaiset melodiiat voitaisiin\ntehdä miellyttävämmiksi, koristellaan niitä monimutkaisilla\nsoinnuilla, rytmeillä ja orkesteriefekteillä. Siitä tulevat ne vielä\nyksinomaisemmiksi ja käsitettäviksi ainoastaan muutamille ihmisille.\n\nMarsseja ja tansseja lukuunottamatta, jotka jossain määrin voivat\ntyydyttää yleismaailmallisen taiteen vaatimuksia, voi musiikin\nalalla tähän taiteen lajiin kuuluviksi lukea ainoastaan eri kansojen\nkansanlaulut, venäläisistä kiinalaisiin asti. Taiteellisesta\nmusiikista taas voi yleismaailmallisena taiteena pitää ainoastaan\nharvoja sävellyksiä, kuten Bachin kuuluisaa viuluaariaa, Chopinin\nEsdur-nokturnia sekä osia muutamista Mozartin, Schubertin, Beethovenin\nja Chopinin sävellyksistä.\n\n[Määrätessäni, mitkä taideteokset ovat pidettävät paraimpina, en pane\nsuurta arvoa omalle valinnalleni, sillä paitsi sitä, ettei minulla ole\nkylliksi tietoja eri taiteen haaroissa, kuulun minä säätyyn, jonka maku\nvalheellisen kasvatuksen kautta on pilaantunut. Ja sen vuoksi voin\nvanhan tottumuksen mukaan erehtyä, pitää ehdottomasti arvokkaana sitä\nvaikutusta, jonka minuun teki joku tuote minun nuoruudessani. Mainitsen\nesimerkkiä eri taidelajeihin kuuluvista tuotteista ainoastaan paremmin\nselvittääkseni ajatuksiani, osoittaakseni, miten nykyään käsitän\ntaiteen arvon sen sisällykseen nähden.]\n\n[Sitä paitsi katson vielä tarpeelliseksi huomauttaa, että omat\ntaiteelliset teokseni pidän huonona taiteena, lukuunottamatta\nkertomuksia \"Jumala näkee totuuden\" ja \"Kaukaasialainen vanki\".\nEdellisen tahtoisin lukea uskonnolliseen, jälkimäisen taas\nyleismaailmalliseen taiteesen kuuluvaksi.]\n\nMaalaustaiteessa tehdään samoin kuin runouden ja musiikinkin\nalalla. Jotta aiheeltaan heikot maalaukset tehtäisiin\njännittävämmiksi, koristellaan niitä kaikenlaatuisilla ajallisilla\nja paikallisilla pikkuseikoilla, jotka antavat niille ainoastaan\najallisen ja paikallisen intressin ja tekevät ne vielä vähemmän\nyleismaailmallisiksi. Mutta siitä huolimatta voi maalaustaiteen alalta\nhelpommin kuin muista taiteen haaroista löytää teoksia, jotka vastaavat\nyleismaailmallisen taiteen vaatimuksia, — teoksia, jotka ilmaisevat\nkaikille tuttuja tunteita.\n\nTällaisia sisällykseltään yleismaailmallisia taideteoksia ovat kaikki\nn.k. laatumaalaukset ja veistokuvat samaa lajia, eläimiä kuvaavat\n-taulut, maisemakuvat, karikatyyrit, joiden sisällys on kaikille\nymmärrettävä, samoin kuin kaikenlaatuiset ornamentit. Tällaisia\nmaalaus- ja kuvanveistotaiteen tuotteita (porsliininuket) on sangen\npaljon, mutta suurinta osaa tällaisista teoksista, kuten esim. kaikkia\nornamentteja, ei pidetä taiteena tai luetaan ne alimpaan taiteen\nluokkaan kuuluviksi. Mutta itse asiassa ovat kaikki tällaiset tuotteet,\njos ne vaan ilmaisevat taiteilijan vilpittömän tunteen (olkoon tämä\ntunne sitten miten vähäpätöinen hyvänsä) ja ovat ymmärrettäviä kaikille\nihmisille, hyvän kristillisen taiteen tuotteita.\n\nPelkään minulle tässä tehtävän sen huomautuksen, että itse tunnustan\nkauneuden taiteen perustukseksi, huolimatta siitä, että ennen olen\nkieltänyt sen. Mutta tällainen moite ei ole oikeutettu, sillä\nkaikellaisten koristeiden taiteellisuus ei ole kauneudessa, ihastuksen\ntunteissa, siinä viivojen ja värien sopusoinnussa, joka innostutti\ntaiteilijaa ja jolla hän tahtoo vaikuttaa muihin. Taide ei ole eikä voi\nolla muuta kuin taiteilijan omien tunteiden herättämistä muissa: Näiden\ntunteiden joukossa on tietysti myöskin ihastuksentunne siihen, mikä\nmiellyttää silmää. Silmää miellyttävät esineet voivat taas miellyttää\nsuurempaa eli pienempää ihmisjoukkoa tahi kaikkia ihmisiä. Tällaisia\nesineitä ovat erittäinkin kaikki ornamentit. Omituista maisemaa\nkuvaava taulu tai erikoiskohtainen laatumaalaus ei tarvitse miellyttää\nkaikkia, mutta kaikki ornamentit, jakutskilaisista kreikkalaisiin\nasti, ovat kaikille ymmärrettävät ja vaikuttavat kaikissa samallaista\nihastuksentunnetta. Sentähden täytyykin kristillisen yleisön pitää tätä\nhalveksitun taiteen lajia paljoa suuremmassa arvossa kuin yksinomaisia,\nvaateliaita tauluja ja kuvanveistotuotteita.\n\nOn siis olemassa ainoastaan kaksi lajia hyvää kristillistä taidetta.\nKaikki muunlainen taide on huonoa, jota ei tule kannattaa, vaan\nvastustaa, hylkiä ja halveksia, sillä se on omiaan eroittamaan ihmisiä\neikä yhdistämään heitä toinen toisiinsa.\n\nTällaista taidetta ovat kaunokirjallisuudessa kaikki draamat, romaanit\nja runoelmat, jotka ilmaisevat valekristillisiä, patrioottisia tai\nyksinomaisia tunteita, jotka ovat ominaisia ainoastaan rikkaalle,\njoutilaalle säädylle, — aristokraatisia kunniantunteita tai\nkyllästymisen, kaipuun, pessimismin tai hienostuneita, turmeltuneita\ntunteita, jotka lähtevät sukupuolirakkaudesta ja ovat kerrassaan\nkäsittämättömiä suurimmalle osalle ihmisiä.\n\nSamoin täytyy maalaustaiteen alalla huonona taiteena pitää kaikki\nvale-kristilliset ja patrioottiset, s.o. yksinomaiset taulut, jotka\nkuvaavat rikkaan ja joutilaan elämän huvituksia ja iloja, kaikki\nn.k. symbolistiset taulut, joiden merkityksen voivat käsittää\nainoastaan määrättyyn piiriin kuuluvat ihmiset ja — etupäässä —\nkaikki sisällykseltään hekumalliset taulut, kaikki ne ilettävät,\nalastomia naisia kuvaavat taulut, jotka täyttävät kaikki näyttelyt\nja taulukokoelmat. Samallaista taidetta on myöskin aikamme kamari-\nja oopperamusiikki, erittäinkin Beethovenista alkain. Sellaisia\novat Schumannin, Berliozin, Lisztin, Wagnerin sävellykset, sillä ne\nilmaisevat sellaisia tunteita, jotka ovat ymmärrettäviä ainoastaan\nniille, joiden hermot jo ovat pilaantuneet tästä yksinomaisesta,\nteennäisestä ja mutkikkaasta musiikista.\n\n\"Mitä, onko yhdeksäs sinfoniia pidettävä huonona taiteena?\" — kuulen\nhämmyneiden ihmisten kysyvän.\n\n\"Epäilemättä\" — vastaan minä. Olen kirjoittanut taiteesta ainoastaan\nlöytääkseni selvän ja ymmärrettävän kriteerion, jonka mukaan voisi\narvostella taidetta. Ja tämä kriteerio, joka on yhtä selvän, terveen\njärjen kanssa, osoittaa minulle, ettei Beethovenin sinfoniia ole\nhyvää taidetta. Ihmisistä, jotka ovat tottuneet jumaloimaan muutamia\ntaideteoksia ja niiden tekijöitä ja joiden maku tämän kautta on\nturmeltunut, on tietysti hyvin kummallista, että tämä heidän\njumaloimansa taideteos julistetaan huonoksi. Mutta selvä, puhdas järki\npuhuu epäilemätöntä kieltä.\n\nBeethovenin yhdeksättä sinfoniiaa pidetään suurena taideteoksena.\nOikaistakseni tätä väärää käsitystä, kysyn ensiksikin: ilmaiseeko\ntämä taideteos ylevintä uskonnollista tunnetta? Tähän kysymykseen\nvastaan kieltävästi, sillä musiikki itsessään ei voi ilmaista tällaisia\ntunteita. Jos tätä tuotetta siis ei voi lukea kuuluvaksi uskonnolliseen\ntaiteesen, niin voiko sitä laatunsa puolesta pitää kuuluvana toiseen\naikamme taiteen lajeista, onko se omiaan ilmaisemiensa tunteiden\nkautta yhdistämään henkisesti toisiinsa kaikki ihmiset, toisin sanoen,\nkuuluuko se yleismaailmallisen taiteen alaan.\n\nEn voi olla vastaamatta kieltävästi, sillä minun nähdäkseni eivät\ntämän teoksen ilmaisemat tunteet voi yhdistää ihmisiä toisiinsa,\njolleivät ne kasvatuksen kautta ole kadottaneet kykyään vastustamaan\ntällaisen hypnotismin vaikutusta. En voi ymmärtää, miten normaalit\nihmiset voisivat ymmärtää tästä pitkästä, mutkikkaasta ja teennäisestä\ntuotteesta muuta kuin pieniä pätkiä, jotka miltei häviävät teoksen\nyleiseen käsittämättömään sekamelskaan. Sen vuoksi täytyy minun\ntahtomattanikin pitää tätä tuotetta huonona taiteena. Huomattava on,\nettä tämän sinfoniian loppuun on liitetty Schillerin runoelma, joka,\nvaikka epäselvästikin, julkilausuu sen ajatuksen, että tunne (Schiller\npuhuu ilon tunteesta) lähentää ihmisiä ja herättää heissä rakkautta\ntoisiinsa. Siitä huolimatta, että tämä runoelma lauletaan sinfoniian\nlopussa, ei musiikki kuitenkaan vastaa runoelman ajatusta, sillä se on\nyksinomaista eikä yhdistä toisiinsa kaikkia, vaan ainoastaan muutamia\nihmisiä siten eroittaen heidät muista.\n\nYhtä ankarasti täytyy arvostella sangen monia taideteoksia, joita\npidetään ylevänä taiteena yliluokkiemme keskuudessa. Ylempänä lausutun\nkriteerion mukaan täytyy arvostella sekä Danten Divina Commedia'a\nja Vapautettua Jerusalemia, että suurinta osaa Shakespearen ja\nGöthen teoksista, sekä Rafaelin maalauksia. Olkoon teos minkälainen\ntahansa, olkoon se kuinkakin kehuttu ja ylistetty, täytyy meidän\naina, saadaksemme selvää sen arvosta, ottaa selvää siitä, kuuluuko se\ntodellisen tai väärennetyn taiteen alaan. Jos me sillä perustuksella,\nettä teoksen ilmaisemat tunteet ovat omiaan tarttumaan muihin,\nvaikkapa pieneenkin joukkoon ihmisiä, pidämme sen taiteellisena, tulee\nmeidän sitten ottaa selvää siitä, kuuluuko se huonoon, yksinomaiseen\ntaiteesen, joka on ristiriidassa aikamme uskonnollisen vakaumuksen\nkanssa, vai kristilliseen taiteesen, joka yhdistää ihmiset toisiinsa.\nJos meidän tulee myöntää teoksen kuuluvan todelliseen kristilliseen\ntaiteesen, tulee meidän katsoen siihen, ilmaiseeko se rakkauden\ntunteita Jumalaan ja lähimmäiseen tahi muita tunteita, jotka\novat omiaan olemaan yhdyssiteenä ihmisten välillä, lukea se joko\nuskonnolliseen tai yleismaailmalliseen taiteesen kuuluvaksi.\n\nAinoastaan tämän menettelyn kautta voimme kaikesta siitä, mitä\nmeidän yleisömme pitää taiteena, eroittaa ne teokset, jotka antavat\ntodellista ja tarpeellista henkistä ravintoa, joten me hyödyllisen\ntaiteen alasta voimme poissulkea vahingollisen, hyödyttömän taiteen ja\nsen jäljennökset. Ainoastaan täten voimme me vapautua vahingollisen\ntaiteen palloista seurauksista ja käyttää hyväksemme todellisen hyvän\ntaiteen hedelmiä, jotka vaikutukseltaan ovat niin terveelliset ja\nvälttämättömät ihmisen ja koko ihmiskunnan henkiselle elämälle.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nTaide on yksi kahdesta ihmiskunnan kehityksen orgaanista. Sanan\nkautta vaihdamme ajatuksiamme, taiteen avulla taas tunteitamme muiden\nihmisten kanssa, ei ainoastaan nykyään elävien, vaan myöskin entisten\nja tulevien sukupolvien kanssa. Ihmiskunnan täytyy hyväkseen käyttää\nnäitä kahta yhdyselämän orgaania ja sen vuoksi tuo niiden turmeltuminen\nvälttämättä mukanaan vahingollisia seurauksia sille yleisölle, jonka\nkeskuudessa turmeltuminen on tapahtunut. Meidän aikamme taide on\nturmeltunutta ja senvuoksi ei se kykenekkään täyttämään tehtäväänsä.\nJoka päivä ilmestyy toiselta puolen väärennettyjä taideteoksia,\njotka tarjoovat ihmisille jonkimmoista huvia, mutta samalla tuovat\nmukanaan turmelusta, toiselta puolen taas vähäarvoisia, yksinomaisia\ntaideteoksia, jotka ovat suurimmassa osassa yleisöä turmelleet maun ja\nhävittäneet kyvyn vastaanottaa todellista taidevaikutusta ja tuntea\nniitä tunteita, joita koko ihmiskunnan sydämissä liikkuu ja joiden\ntulkkina ainoastaan taide voi olla.\n\nMitä ihmiskunta on parasta aikaan saanut taiteen alalla jää vieraaksi\nniille ihmisille, joihin taide ei enään voi mitään vaikuttaa ja sen\nsijaan tulee valheellinen tai vähäarvoinen taide. Aikamme yleisö\nihailee silmittömästi kuuluisuuden saavuttaneita kirjailijoita,\nmaalareja ja säveltäjiä y.m. kykenemättä enään arvostelemaan kaikkein\nylevintä tai yksinkertaisinta taidetta.\n\nKadotettuaan kykynsä vastaanottaa taiteen vaikutusta, elävät ja\nkasvavat yliluokkain ihmiset ilman taiteen jalostuttavaa vaikutusta.\nSentähden vaikka he ulkonaisesti kehittyvätkin, ei heissä voi huomata\nmitään sisällistä kehitystä hyvyyteen, päinvastoin tulee heidän\nsielunsa yhä raaemmaksi.\n\nTämä kaikki on seurauksena siitä, että meidän yleisöltämme puuttuu\ntaidetta, joka on välttämätön kehityksen orgaani. Mutta turmeltuneen\ntaiteen seuraukset ovat vielä moninaisemmat ja vahingollisemmat.\n\nKaikkein silmäänpistävimpänä seurauksena on se, että tämän hyödyttömän\nja suurimmaksi osaksi vahingollisen taiteen hyväksi uhrataan tavattoman\npaljon työvoimaa, jopa ihmishenkiäkin. Todellakin hirveätä on\najatella, millä jännityksellä ja kuinka suurilla uhrauksilla tekevät\ntyötä tällä alalla miljoonat ihmiset, joilla ei ole aikaa eikä\nmahdollisuutta tehdä kaikkein välttämättömintä itseänsä ja perhettänsä\nvarten. 10, 12, 14 tuntia yössä latovat he vale-taiteellisia\nkirjoja, jotka levittävät ainoastaan tapainturmelusta ihmisissä\ntahi raatavat teaattereissa, näyttelyissä, taulukokoelmissa, jotka\nsamaten suuremmaksi osaksi ainoastaan turmelevat ihmisiä. Mutta\nvielä kauheampaa on se, että vilkkaita, kaikkeen hyvään taipuvaisia\nlapsia, pakoitetaan 10, 15 vuoden kuluessa 6, 8 jopa 10 tuntia\npäivässä joko soittamaan ilomusiikkia tai vääntelemään jäseniään,\nkävelemään varpaillaan ja nostelemaan jalkojaan päätä korkeammalle\ntai lausumaan runoja tai piirustamaan mallien tai luonnon mukaan tai\nkirjoittamaan aineita vissien sääntöjen mukaan. Näissä ihmiselle\nsopimattomissa harjoituksissa, jotka usein kestävät kauvan vielä heidän\ntäysikasvuisiksikin tultuaan kadottavat he ruumiin ja sielun voimansa\nja oikean elämänkäsityksen. Kauheata ja säälittävää sanotaan olevan\nnähdä pieniä akrobaatteja, jotka panevat jalkansa niskansa taakse,\nmutta yhtä säälittävää on nähdä 10-vuotisia lapsia antamassa konserttia\ntai samanikäisiä koulupoikia lukemassa ulkoa latinan kieliopin\npoikkeuksia... Mutta ei siinä kyllin, että tällaiset lapset pilaantuvat\nruumiillisesti ja henkisesti, he turmeltuvat myöskin siveellisesti,\ntulevat kelvottomiksi kaikkeen, mikä todellakin olisi ihmiselle\ntarpeellista. Eläen rikkaiden ihmisten huviksi kadottavat he tunteen\nihmisarvostaan, heissä kehittyy siihen määrään yleisön kiitoksen\nhimo, että he kärsivät, jolleivät saa tyydytetyksi turhamaisuuttaan;\nkaikki henkiset voimansa uhraavat he tämän himon tyydyttämiseksi.\nMutta kaikkein traagillisinta on se, etteivät tällaiset ihmiset,\njoiden elämä on uhrattu taiteen hyväksi, tuo taiteelle mitään hyötyä,\nvaan päinvastoin suurta vahinkoa. Akatemioissa, gymnaaseissa,\nkonservatoorioissa opetetaan väärentämään taidetta ja tätä\noppiessaan turmeltuvat oppilaat niin täydellisesti, että heille\ntulee mahdottomaksi luoda todellista taidetta ja siten tulevat he\nkäsityöläisiksi, joiden velvollisuutena on valmistaa niitä väärennetyn,\nvähäarvoisen ja turmeltuneen taiteen tuotteita, joita kaikkialla voimme\nnähdä.\n\nToisena seurauksena on se, että taideteokset, joita niin kauheassa\nmäärässä valmistavat lukemattomat ammattitaiteilijat ja jotka ovat\naikamme rikkaiden huvituksena, antavat näille tilaisuuden elää ei\nainoastaan epäluonnollista, vaan myöskin heidän itsensä hyväksymiä,\nhumaanisuusprinsiippiä vastaan sotivaa elämää. Mahdotointa olisi elää\nrikkaiden, joutilasten ihmisten ja varsinkin naisten tavoin, kaukana\nluonnosta ja eläinmaailmasta, teennäisissä olosuhteissa, veltostunein\ntai voimistelusta rumasti muodostunein jäsenin ja heikontuneella\nelämäntarmolla, jollei olisi olemassa n.k. taidetta, sitä ajanviettoa\nja huvitusta, joka johtaisi heidän silmänsä näkemästä oman elämänsä\njärjettömyyttä ja pelastaisi heitä jäytävästä ikävän tunteesta. Ottakaa\nnäiltä ihmisiltä pois teaatterit, konsertit, näyttelyt, pianonsoitot,\nromansit, romaanit, joilla he viettävät aikansa varmasti vakuutettuina\nsiitä, että mokoma ajanvietto on hienostunutta, esteettistä ja\nhyvää, jos otetaan taide pois mesenaateilta, jotka ostavat tauluja,\nsuojelevat soittoniekkoja, seurustelevat kirjailijain kanssa, niin\ntulee elämä heille sietämättömäksi, he menehtyvät ikävästä huomatessaan\noman elämänsä järjettömyyden ja laittomuuden. Ainoastaan se, jota\nheidän keskuudessaan nimitetään taiteeksi, tekee heille mahdolliseksi\nkestämään omaa tyhjää elämäänsä, se kääntää pois heidän huomionsa\nheidän elämänsä järjettömyydestä.\n\nKolmantena seurauksena taiteen turmeltumisesta on se hämmennys, jonka\nse aikaan saa lasten ja kansan käsitteissä. Ihmisillä, joita yleisömme\nvalheelliset teoriiat eivät vielä ole pilanneet, työkansalla ja\nlapsilla on sangen määrätty käsitys siitä, mistä kannattaa ihmisiä\nylistää ja kunnioittaa. Syynä ihmisten ylistämiseen voi lasten ja\nrahvaan mielestä olla joko ruumiillinen voima: Herkules, vanhat\nsankarit, valloittajat, tai henkinen, siveellinen voima: Kristus, joka\nvapaaehtoisesti kuoli ristillä lausumansa totuuden puolesta. Tällaiset\nihmiset ovat rahvaalle ja lapsille käsitettäviä. He ymmärtävät,\nettä ruumiillista voimaa täytyy kunnioittaa, sillä se pakoittaa\nkunnioittamaan itseään; siveellistä voimaa ei turmelematoin ihminen\nmyöskään voi olla kunnioittamatta, sillä siihen pakoittaa häntä\nkoko hänen henkinen olemuksensa. Mutta kansa ja lapset tulevatkin\nhuomaamaan, että paitsi näitä heidän ylistämiään ja kunnioittamiaan\nvoiman ja hyveen sankareita on olemassa ihmisiä, joita arvossa pidetään\nja ylistellään vielä enemmän kuin heidän sankariaan ainoastaan\nsentähden, että ne osaavat hyvin laulaa, kirjoittaa runoja tai tanssia.\nHe näkevät, miten laulajat, kirjailijat maalarit, tanssijattaret\nkokoovat taskuihinsa miljoonia ja saavat osalleen suurempia\nkunnianosotuksia kuin pyhimykset. Tämä kaikki saattaa lasten ja rahvaan\nmielen hämmennyksiin.\n\nKun 50 vuotta oli kulunut Puschkinin kuolemasta, annettiin painosta\nhelppohintainen painos hänen teoksistaan, jotka siten levisivät kansan\nkeskuuteen ja Moskovassa pystytettiin hänelle muistopatsas. Siihen\naikaan sain minä kirjeitä monelta talonpojalta, jotka tahtoivat tietää,\nmiksi Puschkinia niin kunnioitettiin? Vielä näinä päivinä tuli luokseni\neräs Saratovin pikkuporvari, jonka tämä kysymys nähtävästi oli vienyt\njärjiltä. Hän oli tullut Moskovaan syyttämään papistoa siitä, että se\noli ollut mukana \"monumentin\" pystyttämisessä herra Puschkinille.\n\nMutta itse asiassa voi sangen hyvin mielessään kuvitella tällaisen\nkansanmiehen hämmästystä, kun hän joko sanomalehdistä saa lukea tai\nmuilta kuulla, että papisto, korkein virkamiehistö ja muut Venäjän\netevimmät suurilla juhlallisuuksilla paljastavat muistopatsaan suurelle\nmiehelle, Venäjän hyväntekijälle ja ylpeydelle — Puschkinille, josta\nhän sitä ennen ei ollut kuullut mitään. Kaikkialta kuulee ja lukee\nhän tästä tapauksesta ja hän otaksuu, että se, joka saa osakseen\nniin suuria kunnianosotuksia, varmaankin on ollut suuri ihminen joko\nvoiman tai hyveen puolesta. Hän koettaa saada selville, mikä mies\nPuschkin oikeastaan oli. Kuultuaan, ettei Puschkin ollut sankari eikä\nsotapäällikkö, vaan yksityinen ihminen ja kirjailija, otaksuu hän,\nettä Puschkin on ollut pyhimys, joka on johtanut ihmisiä hyvään, ja\nhän kiiruhtaa lukemaan tai kuulemaan jotakin hänen elämästään ja\nteoksistaan. Mutta kuinka suuri onkaan hänen hämmästyksensä saadessaan\ntietää, että Puschkin oli enemmän kuin kevytmielinen mies, että hän\nkuoli kaksintaistelussa, koettaessaan murhata toista, että koko hänen\nansionsa on siinä, että hän kirjoitteli välistä hyvinkin sopimattomia\nrakkausrunoja.\n\nHyvin ymmärtää hän, että vanhat bogatirit, Aleksanteri Suuri tai\nNapoleon olivat suuria miehiä, sillä jokainen heistä olisi voinut\nmusertaa hänet ja tuhannen hänen vertaistaan; samoin ymmärtää hän,\nettä Budda, Sokrates ja Kristus olivat suuria, sillä hän tietää ja\ntuntee, että hänen ja kaikkien ihmisten pitäisi olla samallaisia, mutta\nmitenkä ihminen on suuri sentähden, että hän on kirjoittanut runoja\nnaisrakkaudesta, sitä hän ei voi käsittää.\n\nSamaa liikkuu varmaankin normandilaisen tai bretanjelaisen talonpojan\nmielessä, kun hän kuultuaan että Bodelère'lle pystytetään muistopatsas,\n\"une statue\", samallainen kuin Jumalan äidin kunniaksi on pystytetty,\nlukee tai kuulee muilta \"Fleurs du malain\" sisällyksen tahi kuultuaan\nmuistopatsaasta Verlaine'ille saa tietää tämän miehen kurjista,\nturmeltuneista elintavoista ja lukea hänen runojaan. Minkälaista\nhämmennystä vaikuttaakaan rahvaan ihmisessä tieto siitä, että jollekin\nPatti'lle maksetaan 100 000 yhdestä konserttikaudesta, tai jollekin\nmaalarille saman verran yhdestä ainoasta taulusta tai jollekin\nrakkausromaanin kirjoittajalle vielä enemmän.\n\nSama on asianlaita lasten suhteen. Muistan, miten itse tunsin samaa\nkummastusta ja hämmästystä. Ainoastaan tukehuttamalla itsessäni\nsiveellisen arvon tunteen ja antamalla taideteoksille valheellisen,\nluonnottoman merkityksen voin asettaa taiteilijat bogatirien ja\nsiveellisten sankarien rinnalle. Ja samaa tuntee jokainen lapsi ja\nkansan ihminen saadessaan tietää niistä kummallisista palkinnoista ja\nkunnianosoituksista, jotka tulevat taiteilijain osaksi.\n\nMutta onpa tällä meidän yleisömme valheellisella suhteella taiteesen\nvielä neljäskin seuraus. Se on siinä, että yliluokkien ihmiset\ntotuttuaan ristiriitaisuuteen kauniin ja hyvän välillä asettavat\nkorkeimmaksi ideaalikseen kauneuden siten unohtaen siveellisyyden\nvaatimukset. Sen sijaan että he tunnustaisivat taiteen vanhentuneeksi,\npitävät he siveellisyyttä vanhanaikaisena, jolla ei muka ole merkitystä\nniin korkealla kehityskannalla olevien ihmisten suhteen kuin he ovat.\n\nTämä katsantokanta on jo kauvan ollut vallalla yleisössä, mutta viime\naikoina on se saanut vielä suurempaa jalansijaa Nietzschen ja hänen\nseuraajiensa sekä heidän kanssaan yhtä mieltä olevien dekadenttien ja\nenglantilaisten esteetikkojen kannattamana. Dekadentit ja muutamat\nesteetikot kieltävät teoksissaan kaiken siveellisyyden ja ylistävät\nsiveettömyyttä.\n\nTämän taideteoriian ohella ja osaksi sen synnyttämä on samallainen\nfilosoofinen teoriia. Äskettäin sain Amerikasta kirjan nimeltä \"The\nsurvival of the fittest. Philosophy of Power\" 1897 - by Ragnar Redbeard,\nChicago 1896. Kirjan pääsisältönä on, kuten esipuheesta käy selville,\nse että on aivan järjetöntä arvostella hyvää juutalaisten profeettain\nja mesiasten valheellisen filosofiian mukaan. Oikeus ei perustu\noppiin, vaan valtaan. Kaikki lait, käskyt ja opit, joiden mukaan\nmeidän ei pidä tehdä muille mitään, mitä emme toivoisi muiden meille\ntekevän, ovat itsessään aivan tehottomia, merkitystä antavat niille\nvasta ruoska, vankila ja miekka. Todellisesti vapaa ihminen ei ole\nvelvollinen tottelemaan mitään määräyksiä, enempää jumalallisia kuin\ninhimillisiäkään. Totteleminen on heikkouden, tottelemattomuus taas\nmiehuuden merkki. Ihmisiä ei saa sitoa traditsioonit, jotka heidän\nvihollisensa ovat keksineet. Koko maailma on liukas taistelukenttä.\nIdeaalinen oikeus on siinä, että voitetulta kiusataan ja halveksitaan.\nVapaa ja urhoollinen voi valloittaa koko maailman. Sentähden tulee aina\nolemaan ikuinen sota elämästä, maasta, rakkaudesta, naisista, vallasta\nja kullasta, (Vähän samaan tapaan kirjoitti muutama vuosi sitten\nkuuluisa, hienosti sivistynyt akadeemikko Vogué). Maa aarteineen on\n\"rohkean saalis\".\n\nTekijä on nähtävästi Nietzschestä riippumatta tajuttomasti tullut\nsamaan oppiin, jota saarnaavat uudenaikaiset taiteilijat.\n\nNämät väitteet, opin muodossa esitettyinä, hämmästyttävät meitä.\nItse asiassa sisältyvät ne kauneudelle perustuvan taiteen ideaaliin.\nYliluokkiemme taide on antanut ihmisille tämän ideaalin, joka itse\nasiassa ei ole muuta kuin Neron, Stenko Eazinin, Napoleonin ja heidän\npuoluelaistensa, ihailijoittensa ja imartelijoittensa vanha ideaali, ja\nyhä syvemmälle juurruttaa taide sen ihmisten mieliin.\n\nSiveellisyyden ideaalin väistyminen kauneuden, nautinnon ideaalin\ntieltä on neljäntenä ja kauneimpana seurauksena yleisömme taiteen\nturmeltumisesta. Kauheata on ajatella ihmiskunnan kohtaloa, jos\ntällainen taide pääsee leviämään kansan syviin riveihin, ja alku siihen\non jo huomattavissa.\n\nViides seuraus on tärkein ja se on siinä, että Euroopan yliluokkain\nkeskuudessa rehottava taide suorastaan turmelee ihmisiä tartuttamalla\nheihin huonoa ja ihmiskunnalle vahingollista taikauskoa, valheellista\npatriotismia ja erittäinkin hekumallisuutta.\n\nJos käännämme huomiomme kansan tietämättömyyteen, niin huomaamme, että\ntärkeimpänä syynä siihen ei suinkaan ole koulujen ja kirjastojen puute,\nkuten me olemme tottuneet luulemaan, vaan se taikausko, joka kansaan\non piintynyt ja jota yhä vielä taide kaikin tavoin levittää. Tämä\ntaikausko on kahdenlaista — vale-uskonnollista ja patrioottista.\n\nAikamme taide turmelee myöskin ihmisten käsityksen elämän tärkeimmästä\nkysymyksestä — sukupuoliyhteydestä. Kaikki tiedämme me itsestämme ja\nisät ja äidit sitäpaitsi lapsistaan, miten kauheat ruumiin ja sielun\ntuskat ja miten suuri voiman hukka on seurauksena sukupuolivietin\nhillitsemättömästä tyydyttämisestä. Aina maailman alusta asti, aina\nTroijan sodasta, jonka syynä oli irstaisuus, rakastuneiden itsemurhiin\nasti, joista saa lukea miltei jokaisesta sanomalehdestä, on suurin osa\nihmiskunnan kärsimyksistä saanut alkunsa juuri irstaisuudesta.\n\nMutta siitä huolimatta on hyvin harvoilla poikkeuksilla taiteen, sekä\noikean että valheellisen, tarkoituksena ainoastaan kuvata ja kiihottaa\nsukupuoliviettiä kaikissa sen eri muodoissa. Ei tarvitse muuta kuin\nmuistaa kaikkia niitä romaania sukupuoliviettiä kiihoittavine, raakoine\nrakkauskohtauksineen, joista nykyinen kirjallisuus on niin rikas, —\nkaikkia niitä tauluja ja kuvanveistoksia, jotka kuvaavat paljaita\nnaisruumiita tai muita hävyttömyyksiä, ja jotka painetaan kuvalehtiin\nja reklaami-ilmoituksiin, ei tarvitse muuta kuin kääntää huomionsa\nkaikkiin niihin roskamaisiin oopperoihin ja operetteihin, lauluihin ja\nromanseihin, joita kaikkialla on nähtävänä ja kuultavana, tullakseen\nsiihen johtopäätökseen, että nykyisen taiteen tarkoituksena on\nainoastaan tapainturmeluksen levittäminen.\n\nNämät ovat tärkeimmät seuraukset meidän yleisömme turmeltumisesta.\nSiten se, jota yleisömme keskuudessa pidetään taiteena ei suinkaan\nole omiaan auttamaan ihmiskuntaa eteenpäin kehityksessä, vaan miltei\nenemmän kuin mikään muu estää hyvän toteutumista meidän elämässämme.\n\nEpäilemättä tulee jokainen, jolla ei ole tekemistä taidetuotannon\nkanssa ja joka siis ei ole sidottu taiteen intresseihin, tehneeksi\nitselleen saman kysymyksen, jonka minä tein tämän kirjan alussa,\nnimittäin, onko oikeudenmukaista, että sille, jota me kutsumme\ntaiteeksi, ja jota ainoastaan pieni osa yleisöä saa nauttia, uhrataan\nniin paljon työtä, ihmishenkiä ja siveellisyyttä. Tähän kysymykseen\ntäytyy minun nyt vastata kieltävästi, sellaiset uhraukset ovat\noikeudettomia. Näin vastaa terve järki ja turmeltumatoin siveellinen\ntunne. Sille, jota meidän keskuudessamme pidetään taiteena, ei\nainoastaan pidä uhrata mitään, vaan tulee päinvastoin kaikkien\nihmisten, jotka haluavat elää onnellisina, koettaa kaikin tavoin\nhävittää tätä taidetta, sillä se on yksi suurimmista paheista,\njotka ihmiskuntaa raskauttavat. Jos nostettaisiin kysymys siitä,\nonko kristikunnalle parasta että se hylkää kaiken sen, jota nykyään\npidetään taiteena, sekä hyvän että valheellisen taiteen, niin luulen\njokaisen ymmärtäväisen ja siveellisen ihmisen vastaavan tähän\nkysymykseen samaten kuin Plato \"Tasavallassaan\" tai kaikki kristityt\nja muhamettilaiset ihmiskunnan opettajat; hän sanoisi: \"Parempi on\nolla vailla kaikkea taidetta kuin omata nykyinen turmeltunut taide\nja nykyiset taidemukaelmat\". Onneksi ei tämä kysymys ole kenenkään\nratkaistavissa. Ihminen yleensä ainoastaan voi, mutta meidän\nsivistyneitten, jotka aseinamme tähden kykenemme käsittämään elämämme\nilmiöiden merkityksen, täytyy ymmärtää erehdyksemme, jossa meidän ei\ntule itsepintaisesti pysyä, vaan koettaa vapautua siitä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nSyynä meidän taiteemme valheellisuuteen on ollut se, että yliluokat\nkadotettuaan uskonsa kirkon opin totuuksiin eivät kyenneet itselleen\nomistamaan todellista kristinoppia ja siten jäivät kaikkea uskoa\nvaille. Tätä puutetta koettivat toiset korvata ulkokultaisuudella\nteeskennellen yhä vielä uskovansa kirkon opinkappaleisiin, toiset\ntaas rohkeasti julistamalla uskottomuuttaan, kolmannet hienostuneella\nskeptisismillä, neljännet taas palaamalla kreikkalaisten kauneuden\nihailemiseen, tunnustamalla egoismin laillisuuden ja kohottaen sen\nuskonopikseen.\n\nSyynä kaikkeen oli, kuten sanottu, se etteivät ihmiset kyenneet\nomistamaan omakseen Kristuksen oppia sen oikeassa, täydessä\nmerkityksessä. Tästä taudista voivat he parantua ainoastaan\ntunnustamalla tämän opin koko sen laajuudessa. Meidän aikanamme\nei tämä ainoastaan ole mahdollista, vaan myöskin välttämätöntä.\nNykyään ei enään kukaan — olkoon hän oikeauskoinen, katoolinen tai\nprotestantti — voi sanoa uskovansa ainoastaan kirkon dogmeihin, yhtä\nvähän voi häntä tyydyttää uskottomuus, skeptisismi, kauneuden tai\negoismin jumaloitseminen ja ennen kaikkia ei hän voi sanoa, ettei hän\ntuntisi Kristuksen opin todellista merkitystä. Tämän opin merkitys ei\nole ainoastaan ymmärrettävä kaikille aikamme ihmisille, vaan on se\nmyöskin painanut leimansa koko aikamme elämään, joka tajullisesti tai\ntajuttomasti noudattaa sen johtoa.\n\nMäärätkööt ihmiset inhimillisen elämän tarkoituksen muodollisesti miten\nerilailla tahansa, niin täytyy kaikkien meidän aikanamme myöntää, että\nihmisen tarkoitusperänä on onni. Korkein elämän onni voidaan taas\nsaavuttaa kaikkien ihmisten veljeyden kautta.\n\nYliluokkien ihmiset luulevat, että heidän merkityksensä on heidän,\nrikkaiden ja oppineiden, eroittumisessa köyhistä ja oppimattomista.\nMutta mitä uusia maailmankatsantokantoja he koettanevatkin keksiä,\nkohottaen siksi milloin palaamisen muinaisuuteen, milloin mystisismin,\nmilloin ellinismin, milloin kaiken yläpuolelle asettumisen, täytyy\nheidän tahtomattaankin tunnustaa oikeaksi sen elämässä vakaantuneen\ntotuuden, että meidän onnellisuutemme voi olla ainoastaan kaikkien\nihmisten veljeydessä.\n\nTajuttomasti ilmenee tämä totuus kulkuneuvojen täydellisyydessä,\ntelegraafeissa, telefooneissa ja painotuotteissa sekä siinä,\nettä elämän mukavuudet tulevat yhä enemmän ja enemmän kaikkien\nkäytettäviksi; tajullisesti taas taikauskon häviämisessä, joka\noli omiaan eroittamaan ihmiset toisistaan, tietojen leviämisessä\nja ihmisten veljeysideaalin ilmaisemisessa paraimmissa aikamme\ntaideteoksissa.\n\nTaide on ihmiskunnan elämän henkinen orgaani ja sitä on mahdotoin\nhävittää; sentähden saakin ihmiskunnan uskonnollinen ideaali huolimatta\nkaikista yliluokkain ihmisten kokeista saattaa se huomaamattomiin\nyhä enemmän ja enemmän tunnustusta ihmisissä ja ilmenee yhä useammin\nmeidän turmeltuneen yleisömme keskuudessa, osaksi myöskin taiteessa ja\ntieteessä. Tämän vuosisadan alusta alkaa yhä useammin kirjallisuuden\nja maalaustaiteen alalla ilmaantua ylevimmän uskonnollisen samoin\nkuin kansallisen, kaikille ymmärrettävän taiteen tuotteita. Itse\ntaide siis tuntee aikamme todellisen ideaalin ja pyrkii siihen.\nToiselta puolen ilmituovat aikamme paraimmat taideteokset tunteita,\njotka ovat omiaan yhdistämään ihmisiä veljellisyyden siteillä\n(sellaisia ovat kirjallisuuden alalla Dickensin, Hugon, Dostojevskyn\nteokset, maalaustaiteen alalla taas Millet'n, Bastien, Lepage'in,\nJules Bretton'in y.m. tuotteet); toiselta puolen taas pyritään\nilmituomaan sellaisia tunteita, jotka eivät ole tuttuja ainoastaan\nylempien säätyjen ihmisille, vaan jotka voivat yhdistää kaikki\nihmiset eroituksetta. Sellaisia taideteoksia on vielä vähän, mutta\nniiden tarpeellisuus ymmärretään jo. Sitä paitsi on viime aikoina yhä\nuseammin ruvettu valmistamaan kansanpainoksia tauluista, pitämään\nhelppohintaisia konsertteja ja avaamaan kansanteaattereita. Vaikka\nvielä ollaankin kaukana päämaalista, niin on jo kuitenkin nähtävänä se\nsuunta, johon taide pyrkii päästäkseen oikealle tielle.\n\nAikamme uskonnollinen vakaumus, joka on siinä, että niin hyvin yleisen\nkuin yksityisenkin elämän päämääräksi tunnustetaan ihmisten veljeys,\non jo tarpeeksi selvinnyt ihmisille. Heidän tulee ainoastaan hylätä\nvalheellinen kauneuden teoriia, jonka mukaan nautintoa pidetään taiteen\ntarkoitusperänä. Jos he sen tekevät, tulee uskonnollinen vakaumus\nitsestään aikamme taidetta ohjaamaan.\n\nKun uskonnollinen vakaumus, joka jo tajuttomasti on painanut leimansa\naikamme ihmisten elämään, tulee tajullisestikin tunnustetuksi, niin\nhäviää itsestään eroitus alempien ja ylempien luokkien taiteen välillä.\nTaide tulee yleiseksi, veljelliseksi; itsestään hylätään taide, jonka\nilmaisemat tunteet ovat ristiriidassa aikamme uskonnollisen vakaumuksen\nkanssa ja jotka eivät yhdistä, vaan eroittavat ihmiset toisistaan,\nsamoin hylätään silloin myöskin vähäarvoinen, yksinomainen taide, jolle\nnykyään annetaan aivan liian suuri merkitys.\n\nSilloin lakkaa taide myöskin olemasta ihmisten raaistumisen ja\nturmeltumisen syynä, jona se on ollut viime aikoina ja tulee siksi,\njona se aina on ollut ja jona sen tulee olla, nimittäin keinona\nihmiskunnan yhdistymiselle ja onnellisuudelle.\n\nNiin kauheata kuin se onkin, on meidän yleisömme ja aikamme taiteen\nkäynyt samoin kuin naisen, joka on myynyt naiselliset viehättävät\nominaisuutensa, jotka hänelle on annettu voidaksensa tulla äidiksi,\nniiden huviksi, jotka tällaisia huvituksia himoitsevat.\n\nYleisömme ja aikamme taidetta voi verrata langenneesen naiseen ja\ntämä vertaus on oikea pienimpiin yksityiskohtiin asti. Se on yhtä\nkoristeltu, yhtä helppo ostaa, yhtä houkutteleva ja turmiota tuottava.\n\nTodellinen taideteos voi ainoastaan harvoin syntyä taiteilijan\nsielussa, sillä sen tulee olla eletyn elämän hedelmän, aivan samoin\nkuin lapsen siittäminen äidin kohdussa. Väärennetyn taiteen tuotteita\ntaas valmistavat käsityöläiset kuinka paljon tahansa, sen mukaan kuin\ntarve vaatii.\n\nTodellinen taide ei kaipaa koristelua, yhtä vähän kuin rakastavan\nmiehen vaimokaan. Väärennetyn taiteen taas, täytyy \"puolimaailman\nnaisen\" lailla aina olla koristeltua.\n\nTodellisen taiteen ilmaantumisen syynä on jonkun sisällinen tarve\njulkilausua tunteensa, samoin kuin lapsen siittämisen syynä on rakkaus.\nSyynä väärennetyn taiteen syntymiseen taas on voitonpyynti, aivan\nsamoin kuin prostitutsiooninkin.\n\nTodellinen taide tuo maailmaan uuden tunteen, samoin kuin naisen\nrakkaus uuden ihmisen. Väärennetyn taiteen seurauksena taas on ihmisten\nturmeltuminen, tyydyttämätön huvitteluhimo ja hänen henkisten voimiensa\nheikontuminen.\n\nAikamme ja yleisömme ihmisten tulee ymmärtää tämä, jotta he voisivat\nvapautua turmeltuneesta taiteesta, joka likapuron tavoin syytää\nsaastaisuutta päällemme.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nPuhutaan tulevaisuuden taiteesta ja ymmärretään sillä erityisesti\nhienostunutta uutta taidetta, jonka muka tulee kehittyä nykyään\nylimpänä pidetyn säätyluokan taiteesta. Mutta tällaista uutta,\ntulevaisuuden taidetta ei milloinkaan tule olemaan. Kristikunnan\nyläluokkain yksinomainen taide on jo saavuttanut polttopisteensä. Sitä\ntietä, jota se on kulkenut, ei se enään voi kauvemmaksi mennä. Tämä\ntaide ei ole täyttänyt taiteen päävaatimusta (nimittäin sitä, että\ntaiteen perustuksena tulee olla uskonnollisen vakaumuksen), se on\nkäynyt yhä enemmän yksinomaiseksi ja samalla yhä turmeltuneemmaksi, ja\nsentähden onkin se kadottanut kaiken merkityksen. Tulevaisuuden taide\nei tule olemaan nykyisen jatkoa, vaan syntyy aivan toisilla, uusilla\nperusteilla, joilla ei ole mitään yhteyttä nykyisen yliluokkain taiteen\nkanssa.\n\nTulevaisuuden taide ei tule ilmaisemaan tunteita, joita voivat ymmärtää\nainoastaan muutamat rikkaiden luokkien ihmisistä, kuten nykyinen\ntaide, vaan tulee olemaan taidetta, joka toteuttaa aikamme korkeimman\nuskonnollisen vakaumuksen. Taiteena tullaan pitämään ainoastaan niitä\ntuotteita, jotka ilmaisevat tunteita, jotka ovat omiaan yhdistämään\nihmisiä yhdeksi veljeskunnaksi, toisin sanoen tunteita, jotka voivat\ntoisiinsa yhdistää kaikki ihmiset. Ainoastaan sellaista taidetta\ntullaan suvaitsemaan, edistämään ja levittämään. Taidetta, joka\nilmaisee vanhentuneita, ihmisten jo hylkäämästä kirkonopista lähteviä\ntunteita — kirkollista, isänmaallista ja hekumallista taidetta,\njoka ilmaisee taikauskoisen pelon ja turhamaisuuden tunteita tai\nihastusta sankareihin — taidetta, joka herättää yksinomaista rakkautta\nkansaan tai lihallisuuteen, tullaan pitämään huonona, vahingollisena\ntaiteena, se tulee yleisen mielipiteen tuomitsemaksi ja halveksimaksi.\nKaikkea senlaista taidetta taas, joka ilmaisee ainoastaan muutamille\nymmärrettäviä tunteita, ei tulla pitämään tärkeänä, sitä ei tulla\nhyväksymään eikä hylkäämään. Taiteen arvostelijoina ei tule olemaan,\nkuten nykyään, erityinen luokka rikkaita ihmisiä, vaan koko kansa.\nJotta taideteos voidaan tunnustaa hyväksi, jotta se voidaan hyväksyä\nja sitä levittää, ei sen tule tyydyttää ainoastaan muutamien,\nsamallaisessa ja usein luonnottomassa asemassa olevien ihmisten\nvaatimuksia, vaan koko kansan, koko suuren joukon.\n\nTaidetta luovina taiteilijoina ei myöskään tule olemaan, kuten nykyään,\nmäärättyyn säätyyn kuuluvat ihmiset, vaan kaikki ne lahjakkaat ihmiset,\njotka näyttäytyvät kykeneviksi taiteelliseen toimintaan.\n\nTaiteellinen toiminta on silloin kaikille ymmärrettävä, sillä\ntulevaisuuden taiteessa ei tulla vaatimaan sitä monimutkaista\ntekniikkaa, joka rumentaa meidän aikamme taideteoksia ja vaatii\nsuurempaa ponnistusta ja aikaa, vaan tullaan sen sijaan vaatimaan\nselvyyttä, yksinkertaisuutta ja lyhyyttä, — ominaisuuksia, joita ei\nsaavuteta mekaanisilla harjoituksilla, vaan maun kasvattamisella. Taide\ntulee koko kansan omaisuudeksi vielä senkin tähden, että nykyisten\nammattikoulujen sijaan, joihin voivat päästä ainoastaan muutamat\nharvat, kaikki tulevat jo kansakouluissa opettelemaan musiikkia ja\nmaalaustaidetta (laulua ja piirustusta), niin että jokainen saatuaan\nensimäiset alkeet tällä alalla, jos hänellä on kykyä ja kutsumusta\njohonkin taiteen lajiin, voi kehittää itseään siinä. Sitä paitsi\ntullaan kaikki ne voimat, jotka nykyään uhrataan valheelliseen\ntaiteesen, käyttämään todellisen taiteen levittämiseen koko kansan\nkeskuuteen.\n\nLuullaan, että taiteen tekniikki heikkonee, jollei ole olemassa\nerityisiä taidekouluja. Se onkin luonnollista, jos tekniikkinä pidetään\nmonimutkaisuutta taiteessa, jota nykyään luetaan sen ansioksi; mutta\njos tekniikillä ymmärretään taideteosten selvyyttä, kauneutta ja\nyksinkertaisuutta, niin se ei suinkaan heikkone, kuten koko kansan\ntaide osoittaa, vaan päinvastoin tulee vielä täydellisemmäksi, vaikkei\ntulekkaan olemaan mitään ammattikouluja ja vaikkei kansakouluissa\nopetettaisikaan piirustuksen ja musiikin alkeita. Tekniikki tulee\ntäydellisemmäksi sentähden, että kaikki ne lahjakkaat taiteilijat\nrahvaan joukossa, jotka nykyään jäävät huomaamattomiksi, tulevat\nosallisiksi taiteesta, luovat uusia todellisia taideteoksia\ntarvitsematta siihen, kuten nykyään, monimutkaista teknillistä\nopetusta, — taideteoksia, jotka tulevat olemaan taiteilijoille\nparaimpana kouluna tekniikissä. Eikä nykyäänkään kukaan todellinen\ntaiteilija harjoita opinnoita koulussa, vaan elämässä, suurten\nmestarien teoksia tutkimalla. Kun taiteilijoina tulee olemaan koko\nkansan kaikkein lahjakkaimmat henkilöt, ja mallikelpoisia taideteoksia\nsen vuoksi tulee olemaan enemmän, niin sen kouluopetuksen, jota\ntaiteilijalta tulee puuttumaan, korvaa monin kerroin se oppi, jonka\ntaiteilija saa monista yleisön keskuuteen levinneistä hyvistä\ntaideteoksista.\n\nMutta tulevaisuuden taide tulee vielä muussakin suhteessa eroamaan\nnykyisestä. Se ei enään tule olemaan ammattitaiteilijain käsissä, jotka\novat tehneet taiteen ammatikseen ja saavat palkkiota teoksistaan.\nTulevaisuudessa tulee taidetta harjoittamaan jokainen silloin, kun hän\ntuntee tarvetta sellaiseen toimintaan.\n\nNykyinen yleisö luulee, että taiteilija tekee enemmän ja parempaa\ntyötä, jos hänen elämänsä on aineellisesti taattu. Tämä mielipide\nolisi vielä mitä parhaimpana todistuksena, — jos nimittäin sitä enään\ntarvitsisi todistaa — siitä, että se, jota meidän keskuudessamme\npidetään taiteena, ei ole mitään taidetta, vaan ainoastaan sen\njäljittelemistä, On kyllä aivan totta, että suutarin tai leipurin\nammateissa työn jaolla on suuri merkitys, että leipuri tai suutari,\njonka ei tarvitse itse valmistaa päivällistään, tekee enemmän saappaita\nja leipoo enemmän leipiä, kuin jos hänen tarvitsisi tuhlata aikaansa\npäivällisensä valmistamiseen. Mutta taide ei ole ammattia, vaan\ntodellisen taiteilijan tunteiden ilmaisemista. Tunne taas voi syntyä\nihmisessä ainoastaan silloin, kun hän saa kaikilta puolilta kokea\nluonnollista, ihmisille oleellista elämää. Ja sentähden vaikuttaa\ntaiteilijan aineellisesti taattu asema sangen vahingollisesti hänen\ntaiteelliseen tuotteliaisuuteensa, sillä se vapauttaa hänet siitä\ntaistelusta luonnon kanssa, jota jokaisen ihmisen tulee taistella\nylläpitääkseen itseänsä ja muita ja siten ryöstää taiteilijalta\ntilaisuuden kokea mitä tärkeimpiä ja ihmisille oleellisia tunteita.\nMikään ei niin vahingollisesti vaikuta taiteilijan tuotteliaisuuteen\nkuin yltäkylläisyys ja loisto, jossa meidän aikamme taiteilijat\ntavallisesti elävät.\n\nTulevaisuuden taiteilija tulee elämään ihmisten tavallista elämää,\nansaitsemaan työllä toimeentulonsa. Hänessä olevan ylevämmän henkisen\nvoiman tuotteet koettaa hän taas levittää mitä laajempiin piireihin,\nsillä hänessä heränneiden tunteiden ilmaiseminen mitä useimmille\nihmisille, tuottaa hänelle iloa, joka on oleva hänen ainoana\npalkintonaan. Tulevaisuuden taiteilija ei voi edes ymmärtää, miten\ntaiteilija, jonka suurin ilo on hänen teoksiensa leviämisessä mitä\nlaveimpiin piireihin, voi myydä teoksiansa määrätystä hinnasta.\n\nKunnes kauppiaita ei ajeta pois taiteen temppelistä, ei se ole\ntodellinen temppeli; vasta tulevaisuuden taide puhdistaa sen.\n\nSen vuoksi ei tulevaisuuden taide, sellaisena kuin minä sen itselleni\nkuvittelen, tule laisinkaan olemaan nykyisen taiteen kaltainen. Sen\nsisältönä ei tule olemaan turhamaisuuden, ikävän, kyllästymisen ja\nhekumallisuuden tunteiden ilmaiseminen kaikissa niiden eri muodoissa,\njoita voivat käsittää ainoastaan ne, jotka väkisin ovat vieroittaneet\nitsensä ihmiselle välttämättömästä työstä, vaan tulee se ilmaisemaan\nsellaisen ihmisen tunteita, joka elää kaikille ihmisille luonnollista\nelämää, tunteita, jotka lähtevät uskonnollisesta vakaumuksesta tahi\njoita voivat ymmärtää kaikki ihmiset eroituksetta.\n\nIhmisistä, jotka eivät voi tahi eivät tahdo tietää mitään niistä\ntunteista, joiden tulee olla tulevaisuuden taiteen sisältönä, näyttää\nsiltä, että sellainen taide verrattuna nykyiseen yksinomaiseen\ntaiteesen, tulee olemaan sisältönsä puolesta hyvin köyhää. \"Mitä\nuutta voi lausua kristillisestä rakkauden tunteesta lähimmäiseen?\nTunteet taas, joita kaikki ihmiset voivat ymmärtää, ovat sangen\nvähäpätöisiä ja yksitoikkoisia\", ajattelevat he. Mutta siitä huolimatta\nvoivat todellakin uusia tunteita meidän aikanamme olla ainoastaan\nuskonnolliset, kristilliset ja kaikille käsitettävät tunteet. Tunteet,\njoiden lähteenä on aikamme uskonnollinen vakaumus, kristilliset tunteet\novat todellakin uusia ja moninaisia, ei kuitenkaan siinä merkityksessä,\nettä niiden tulisi kuvata Kristusta ja evankeljumin kertomuksia\ntai uudessa muodossa toistaa kristillisiä totuuksia veljeydestä,\nyhdenvertaisuudesta ja rakkaudesta, vaan siinä, että kaikki vanhimmat,\ntavallisimmat ja tunnetuimmat elämän ilmiöt herättävät uusia,\nodottamattomia ja liikuttavia tunteita, kun ihminen kristilliseltä\nkannalta katselee näitä ilmiöitä.\n\nVoiko mikään olla vanhempaa kuin puolisoiden suhde toisiinsa,\nvanhempien suhde lapsiinsa ja lasten vanhempiinsa, ihmisten suhde\ntoisiin ihmisiin, päällekarkaukseen, puolustukseen, omaisuuteen, maahan\nja eläimiin. Mutta kun ihminen katselee näitä ilmiöitä kristilliseltä\nnäkökannalta, niin herää hänessä kohta loppumattoman moninaisia, uusia\nja liikuttavia tunteita. Entisessä taiteessamme pidettiin ilmaisemista\nansaitsevina ainoastaan määrätyssä erikoisasemassa olevien ihmisten\ntunteita ja ne ilmilausuttiin hienostuneella tavalla, joka oli\nkäsittämätön suurimmalle osalle ihmisiä. Kansan ja lapsien taidetta\ntaas: pilapuheita, sananlaskuja, arvoituksia, lauluja, tansseja, lasten\nleikkejä, matkimisia — ei pidetty taiteen nimeä ansaitsevina.\n\nTulevaisuuden taiteilija ymmärtää, että on paljoa tärkeämpää ja\nhyödyllisempää kirjoittaa liikuttavan sadun tai laulun, huvittavan\nsananlaskun tai arvoituksen, keksiä naurettavan pilapuheen, — maalata\ntaulu, joka tulee huvittamaan kymmeniä sukupolvia tahi miljoonia lapsia\nja aikuisia, kuin kirjoittaa romaani tai sinfoniia tai maalata taulu,\njoka jonkun aikaa huvittaa rikkaitten luokkain ihmisiä ja sitten iäksi\njoutuu unhotuksiin. Tämä yksinkertaisen kaikille ymmärrettävän taiteen\nala on tavattoman lavea ja vielä melkein koskematoin.\n\nTulevaisuuden taide ei siis suinkaan tule sisällöltään köyhemmäksi,\nvaan päinvastoin rikkaammaksi nykyistä. Samoin ei myöskään sen muoto\ntule huonommaksi nykyisen taiteen muotoa, vaan päinvastoin paremmaksi\nsitä, ei kuitenkaan siinä merkityksessä, että sen tekniikki tulisi\nhienostuneemmaksi ja monimutkaisemmaksi, vaan siinä, että se kykenee\nlyhyesti, yksinkertaisesti ja selvästi ilmituomaan sen tunteen, jota\ntaiteilija on kokenut ja jonka hän tahtoo ilmaista.\n\nSanoin kerran eräälle kuuluisalle astronoomille, joka oli pitänyt\njulkisen esitelmän tähtien spektraalianalyysista, että olisi ollut\npaljoa hyödyllisempää, jos hän olisi pitänyt esitelmänsä maan kaikkein\ntunnetuimmista liikkeistä, sillä kuuntelijoista ei varmaankaan moni,\nvarsinkaan naisista, ollenkaan tiennyt, miksi päivä ja yö, kesä ja tahi\nvaihtelevat keskenään. Viisas astronoomi vastasi hymyillen: \"Se olisi\nepäilemättä ollut hyödyllisempää, mutta se on sangen vaikeata. Paljoa\nhelpompi on pitää esitelmä tähtien spektraalianalyysistä\". Sama on\nasianlaita taiteen alalla. Paljoa helpompaa on kirjoittaa runomittainen\nromaani Kleopatran ajoilta tai maalata taulu, joka esittää Neroa\nRoomaa polttamassa tai säveltää Brahmsin ja Richard Straussin tapaisen\nsinfoniian tai Wagnerimaisen oopperan kuin kertoa jonkun yksinkertaisen\nkertomuksen ilman turhia lisäyksiä ja siten, että se ilmaisisi\nkertojan tunteen, tahi piirustaa lyijykynällä kuva, joka liikuttaisi\ntai huvittaisi katsojaa tai kirjoittaa neljä tahtia yksinkertaista,\nselvää melodiiaa ilman minkäänmoista säestystä, joka juurtuisi kuulijan\nmuistiin ja herättäisi hänessä jotakin tunnelmaa.\n\n\"Mahdotontahan on mennä takaisin kehityksessä, sanovat meidän aikamme\ntaiteilijat. Mahdotonta on enään kirjoittaa sellaisia loruja, kuin\nkertomus Joosefista tai Odysseia ovat tai säestää kansan laulujen\nkaltaista musiikkia\".\n\nTodellakin on se nykyaikaisille taiteilijoille mahdotonta, vaan ei\ntulevaisuuden taiteilijalle, joka ei tiedä mitään nykyaikaisesta\ntäydellisestä mutta turmeltuneesta tekniikasta, joka jossain määrin\nkorvaa sisällön köyhyyden. Tulevaisuuden taiteilija ei tule olemaan\nmikään ammattitaiteilija eikä saamaan mitään palkkiota teoksistaan ja\nsentähden tuleekin hän ryhtymään taiteelliseen toimintaan ainoastaan\nsilloin kun hän tuntee vastustamatonta sisällistä tarvetta siihen.\n\nSiten tulevaisuuden taide tulee sekä sisällykseltään että muodoltaan\naivan toisenlaiseksi sitä, jota nykyään kutsutaan taiteeksi. Sen\nsisältönä tulee olemaan ainoastaan sellaiset tunteet, jotka ovat omiaan\nyhdistämään ihmisiä toisiinsa, sen muoto taas tulee sellaiseksi, että\nsen voivat ymmärtää kaikki ihmiset. Tulevaisuuden taiteessa tulee\ntäydellisyyden ideaalina olemaan kaikille käsitettävät eikä, kuten\nnykyään, yksinomaiset, ainoastaan muutamille ymmärrettävät tunteet.\nMuodon epäselvyyden ja monimutkaisuuden sijaan tulee esityksen selvyys,\nlyhyys ja yksinkertaisuus. Tällainen taide ei tule huvittamaan ja\nturmelemaan ihmisiä, kuten nykyinen, joka vaatii ihmisten uhraamaan\nsille paraimmat voimansa, vaan tulee se siksi, jota sen tuleekin olla,\n-keinoksi, joka tekee uskonnollisen, kristillisen vakaumuksen tunteen\neikä järjen asiaksi siten kehittäen ihmisiä uskonnollisen vakaumuksen\nosoittamaan yhteyteen ja täydellisyyteen.\n\n\n\n\nXX.\n\nLoppulause.\n\n\nVoimieni mukaan olen koettanut selvittää kysymystä minulle niin\nläheisestä aineesta — taiteesta, kysymystä, joka jo 15 vuotta on\nhuvittanut minua. Tällä en kuitenkaan tahdo sanoa, että olisin 15\nvuotta käyttänyt tämän teoksen kirjoittamiseen, vaan sitä, että 15\nvuotta sitten aloin kirjoittaa taiteesta luullen työhön ryhdyttyäni,\nvoivani sen lopettaa ilman muitta mutkitta, mutta ajatukseni\ntästä aineesta olivat silloin vielä niin epäselviä, etten kyennyt\ntyydyttävästi niitä ilmaisemaan. Siitä asti olen herkeämättä asiaa\najatellut ja kuusi, seitsemän kertaa olen ryhtynyt kirjoittamaan,\nmutta joka kerran kirjoitettuani jo jokseenkin paljon tunsin itseni\nkykenemättömäksi lopettamaan ja herkesin kirjoittamasta. Nyt olen\nvihdoinkin päässyt loppuun. Niin huonosti kuin yritykseni ehkä onkin\nonnistunut, toivon kumminkin, että pääajatukseni taiteen nykyisestä\nvalheellisesta suunnasta ja sen syistä sekä siitä, mitä on pidettävä\ntaiteen todellisena tarkoituksena, on oikea ja ettei sen vuoksi minun\ntyöni, vaikkei se lähimainkaan ole täydellistä, vaan vaatii paljon\nlisäyksiä, ole aivan turhaan mennyttä, ja että taide ennen pitkää\npoikkeaa siltä valheelliselta tieltä, jota se on alkanut kulkea.\nMutta, jotta taide saisi uuden suunnan, täytyy myöskin toisen yhtä\ntärkeän inhimillisen toiminnan — tieteen — johon taide aina on sangen\nläheisessä suhteessa — myöskin poiketa valheelliselta polulta, jolle se\non joutunut.\n\nTiede ja taide ovat toisiinsa yhtä läheisessä yhteydessä kuin keuhkot\nja sydän toisiinsa, jos toinen orgaaneista on turmeltunut, ei\ntoinenkaan voi säännöllisesti työskennellä.\n\nTodellinen tiede opettaa ihmiselle ne totuudet, tiedot, jotka määrätty\nyleisö määrättynä aikana pitää tärkeimpinä. Taide taas siirtää nämät\ntotuudet tiedon alalta tunteen alalle. Jos siis tieteen suunta on\nvalheellinen, alkaa myöskin taide kulkea yhtä valheelliseen suuntaan.\nTiedettä ja taidetta voi verrata niihin aluksiin, jotka ennen muinoin\nvarppiankkurin avulla kulkivat jokiloilla. Kuten ne veneet, jotka\nkulettivat ankkuria jonkun matkaa eteenpäin laskeaksensa sen pohjaan,\nmääräsivät aluksen suunnan, antaa tiede suunnan uskonnolle ja kuten\naluksella oleva kierto, joka hinaa alusta ankkuriin päin, saa taide\naikaan itse liikkeen. Ja sen vuoksi tuo valheellinen tieteellinen\ntoiminta välttämättä mukanaan valheellisen toiminnan taiteenkin alalla.\n\nTaide yleensä on kaikenlaisten tunteiden ilmaisemista. Mutta taiteena\nahtaammassa merkityksessä pidetään ainoastaan sitä, joka ilmaisee\nmeidän mielestämme tärkeitä tunteita. Samaten on tiedekin kaikkien\nmahdollisten tietojen ilmaisemista, mutta tieteeksi ahtaammassa\nmerkityksessä kutsutaan ainoastaan sitä, joka voi ilmituoda meidän\nmielestämme tärkeitä tietoja. Taiteen ilmaisemien tunteiden, samoin\nkuin tieteen ilmaisemien tietojen tärkeyden taas määrää määrätyn\najanjakson ja yleisön uskonnollinen vakaumus, toisin sanoen tämän\najanjakson ja yleisön käsitys elämän tarkoituksesta.\n\nSiihen, joka suurimmassa määrässä edistää tämän tarkoituksen\nsaavuttamista, käännetään suurin huomio ja sitä pidetään tärkeimpänä\ntieteenä, sitä taas, joka ei ole omiaan edistämään elämän tarkoituksen\ntäyttämistä, ei pidetä tieteenä. Näin on asian laita ollut aina ja\nnäin tulee sen olla nykyäänkin, sillä se on oleellista inhimilliselle\ntiedolle ja elämälle. Mutta meidän aikamme yliluokkain tiede, joka\npitää kaiken uskonnon taikauskona, ei mitenkään voi tehdä sitä.\n\nSentähden vakuuttavatkin meidän aikamme tiedemiehet, että he tutkivat\n_kaikkea_ ilman eroitusta yhtä suurella tarkkuudella, mutta kun\nkaikkea on mahdotonta tutkia ja yhtä mahdotonta on tehdä sitä yhtä\nsuurella tarkkuudella, niin pysyy koko väite ainoastaan teoriiana.\nTodellisuudessa ei tutkita kaikkea eikä myöskään sitä tehdä yhtä\nsuurella innolla, vaan tutkivat tiedemiehet ainoastaan sitä, joka on\ntärkeintä ja miellyttää heitä itseään. Tärkeintä taas on yliluokkien\ntieteilijöille — ylläpitää sitä asioiden tilaa, jossa nämät luokat\nsaavat hyväkseen käyttää etuoikeuksiaan; miellyttävintä on taas se,\nmikä miellyttää turhaa tiedonhalua, mikä ei vaadi suurempia henkisiä\nponnistuksia ja jota voi sovittaa käytännössä. Sentähden toinen\ntieteen haara, — uskonoppi, filosofiia, historia ja kansallistalous —\nkoettaa ennen kaikkea todistaa, että nykyinen yhteiskuntajärjestys on\nkaikkein paras ja on saanut alkunsa ja on olemassa ihmisen tahdosta\nriippumattomien lakien perustuksella, ja että siis tämän järjestyksen\nrikkominen on laitonta ja hyödytöntä. Toisen tieteen haaran taas,\n— matematiikan, astronomiian, kemiian, fysiikan, botaniikan ja\nmuiden luonnontieteiden — tutkimisaineena on se, jolla ei ole mitään\nsuoranaista suhdetta elämään, vaan joka on intresanttia ja joka voi\nviedä yliluokille hyödyllisiin keksinnöihin. Puolustaakseen sitä tapaa,\njolla he ovat valinneet tutkimusaineensa, ovat aikamme tieteilijät\nkeksineet erityisen tieteen teoriian, aivan samoin kuin taiteessa on\nkeksitty taiteen teoriia.\n\nSamoin kuin taiteen teoriian mukaan taiteena on pidettävä kaikkien\nsellaisten teosten luomista, jotka meitä miellyttävät, samoin myöskin\non tieteen teoriian mukaan niiden aineiden tutkiminen, jotka meitä\nmiellyttävät, tiedettä.\n\nEnsinmainittu tieteen haara, sen sijaan että se tutkisi, miten\nihmisten tulee elää täyttääkseen tarkoituksensa, koettaa ainoastaan\ntodistaa nykyisen huonon ja valheellisen elämäntavan laillisuutta\nja muuttumattomuutta. Toisen tieteen haaran tutkimusesineenä taas\novat turhaa tiedonhalua herättävät aineet tai teknilliset keksinnöt.\nEnsimäinen tieteen haara ei ole vahingollinen ainoastaan sentähden,\nettä se hämmentää ihmisten käsitteitä ja tulee valheellisiin\njohtopäätöksiin, vaan myöskin sentähden, että se sysää syrjään\ntodellisen tieteen. Se on vahingollinen vielä senkin vuoksi, että\njokaisen ihmisen, ennenkuin hän ryhtyy ratkaisemaan tärkeimpiä\nelämänkysymyksiä, tulee välttämättä näyttää vääräksi kaikki ne\nvalheelliset mielipiteet näiden kysymysten suhteen, jotka vuosisatojen\nkuluessa ovat muodostuneet ja joita järki kaikin tavoin koettaa\nylläpitää.\n\nToinen tieteen haara taas, josta nykyinen tiede niin suuresti\nylpeilee ja jota monet pitävät ainoana todellisena tieteenä, on\nvahingollinen siitä syystä, että se kääntää ihmisten huomion pois\ntodellakin tärkeistä aineista vähäpätöisiin, sitäpaitsi tulevat niissä\nvalheellisissa olosuhteissa, joita puolustaa ja kannattaa tieteen\nensimäinen haara, tämän jälkimäisen alalla tehdyt keksinnöt ihmiskunnan\nvahingoksi eikä hyödyksi.\n\nAinoastaan niistä, jotka ovat pyhittäneet elämänsä luonnontieteille,\nnäyttävät kaikki sen alalla tehdyt keksinnöt tärkeiltä ja\nhyödyllisiltä. Mutta se johtuu siitä, etteivät nämät ihmiset käännä\nhuomiotaan ympäristöönsä, eivät huomaa sitä, joka elämässä todellakin\non tärkeätä ja joka vaatii ratkaisua, vaan ovat sadusealaisten,\nkirkollisten fariseuksien ja valtiollisten sofistien alttiita\npalvelijoita.\n\nHeidän ei tarvitse muuta kuin hetkeksi erota siitä psykoloogisesta\nmikroskoopista, jonka läpi he katsovat tutkimiaan aineita ja hiukan\nkatsella ympärilleen huomatakseen miten vähäarvoisia ovat kaikki\nne tiedot, joista he niin lapsellisesta ylpeilevät. Puhumattakaan\nanalyyttisestä geometriiasta, spektralianalyyseistä, atoomien muodoista\ntai kivikauden ihmisten pääkallon mitoista y.m. vähäpätöisyyksistä,\novat myöskin tiedot mikro-organismeista, Röntgen’in säteistä y.m.s.\nsangen vähäpätöisiä verrattuna niihin tietoihin, jotka me olemme\nhylänneet ja jättäneet lakitieteen, kansallistalouden, finanssiopin\ny.m. professorien väärennettäviksi. Meidän tulee vaan hiukan katsella\nympärillemme huomataksemme, ettei todellinen tieteellinen toiminta ole\nsen, tutkimisessa, joka sattumalta meitä huvittaa, vaan sen kysymyksen\nratkaisemisessa, millä tavoin ihmisen elämän tulee olla järjestetty —\nuskontoa, siveellisyyttä, yhteiskunnallista elämää koskevien kysymysten\nvastaamisessa. Jolleivät nämät kysymykset ole ratkaistuina, ovat kaikki\nmeidän tietomme luonnosta vahingollisia ja vähäarvoisia.\n\nMe iloitsemme ja ylpeilemme siitä, että tiede tekee meille\nmahdolliseksi hyväksemme käyttää vesiputouksien voimaa,\nkäyttää tämä voima tehtaiden käyttämiseen, tahi siitä, että me\nvoimme rakentaa tunneleja vuorten läpi j.n.e. Mutta paha on\nsiinä, ettemme me käytä koskien voimaa ihmisten hyödyksi, vaan\nraharuhtinoiden rikastuttamiseksi, ihmisten, jotka valmistavat\njoko ylellisyystavaroita, tahi aseita ihmiskunnan hävittämiseksi.\nDynamiittia, jolla me puhkasemme vuoria rakentaessamme tunneleita,\nkäytämme me myöskin sodassa, josta me emme mitenkään voi luopua, vaan\njonka pidämme välttämättömänä ja johon herkeämättä itseämme valmistamme.\n\nVaikka nykyään osataankin erityistä ainetta ymppäämällä pelastaa\nihmisiä difteriitistä, Röntgen'in säteiden avulla löytää neulan\nruumiissa, parantaa syfiliksen, tehdä ihmeteltäviä leikkauksia\nj.n.e., niin emme kuitenkaan, vaikka nämät keksinnöt täydellisesti\nvastaisivatkin tarkoitustaan, ylpeilisi niistä, jos me täydellisesti\nymmärtäisimme todellisen tieteen oikean merkityksen. Jos edes niistä\nvoimista, jotka nykyään uhrataan käytännöllisiin keksinnöihin tai\nturhan uteliaisuuden tyydyttämiseksi, käytettäisiin todellisen tieteen\nhyväksi, jonka esineenä on ihmiselämä, niin ei suurimmalla osalla\nihmisistä olisi niitä kipuja, joista ainoastaan pieni osa nykyään\nparannetaan sairaaloissa, ei olisi tehtaissa kasvaneita kuihtuneita ja\nkyttyräselkäisiä lapsia, kuolevaisuus ei olisi lasten joukossa, kuten\nnyt, 50 %, ei olisi olemassa prostitutsioonia eikä syfilistä, sodissa\nei murhattaisi satoja tuhansia, ei olisi olemassa niitä järjettömyyksiä\nja kärsimyksiä, joita nykyinen tiede pitää ihmiselämän välttämättömänä\nehtona.\n\nMe olemme siihen määrään väärentäneet tieteen käsitteen, että meidän\naikamme ihmisistä tuntuu kummalliselta kuulla puhuttavan tieteistä,\njotka poistaisivat prostitutsioonin, syfiliksen, kuolevaisuuden\nlapsissa, kokonaisten sukupolvien kuolemisen sukupuuttoon, suurien\nihmisjoukkojen murhaamisen. Meistä näyttää, että ainoastaan ne\nharjoittavat todellista tiedettä, jotka laboratoorioissa kaatelevat\nnesteitä toisesta pullosta toiseen, leikkelevät sammakoita,\nkirjoittavat hämäriä filosoofisia, historiallisia, juriidisia,\nkansallistaloudellisia kyhäyksiä, jotka ovat kokoonpannut ehdollisista\nfraaseista ja joita he itsekin ainoastaan puoleksi kykenevät\nymmärtämään ja joiden tarkoituksena on näyttää, että sen, mikä on\nolemassa, myöskin täytyy olla olemassa.\n\nMutta todellisen tieteen, joka todellakin ansaitsisi sen kunnioituksen,\njota nykyään itsellensä vaativat sangen vähäpätöisen tieteenhaaran\nedustajat, — todellisen tieteen tarkoitus ei ole se. Sen tehtävänä\non ottaa selvää siitä, mihin tulee uskoa, mihin ei, miten ihmisten\nyhteiselämän tulee olla järjestetty, miten tulee järjestää\nsukupuolisuhteet, miten kasvattaa lapsia, mille kannalle on asetettava\nmaanomistus, miten on kohdeltava muukalaisia, miten eläimiä ynnä\nmonesta muusta ihmiselämälle tärkeästä seikasta.\n\nTällainen on todellinen taide aina ollut ja sellaisen sen myöskin\ntulee olla. Tällainen tiede on meidänkin aikanamme syntymässä, mutta\ntoiselta puolen vastustavat sitä ne oikeaoppiset totuuden väärentäjät,\njotka puolustavat asioiden nykyistä tilaa, toiselta puolen taas pitävät\nkokeellisten tieteiden harjoittajat tyhjänä ja tarpeettomana tieteenä.\n\nJos esim. ilmestyy teos, joka todistaa kirkollisen fanatismin\nvanhentuneeksi ja mielettömäksi ja näyttää järjellisen, ajanmukaisen\nuskonnollisen maailmankatsannon muodostumisen välttämättömäksi, niin\npanee koko nykyisen tieteen hyväksymä teologiia kaikki voimansa\nliikkeelle todistaakseen vääräksi tämän teoksen ja puolustaakseen\nja ylläpitääkseen taikauskoa, joka jo kauvan sitten on vanhentunut\nja jossa ei enään ole mitään järkeä. Yhtä ankaraa vastustusta\nherättää sellainen kirja, jossa väitetään, ettei maa saa olla\nyksityisomaisuutena, että yksityisen maaomaisuuden laillisena\npitäminen on yksi kansan köyhyyden syistä. Nähtävästi tulisi\ntieteen, todellisen tieteen ottaa huomioonsa tällaisen saarnan ja\ntehdä siitä ne johtopäätökset, jotka siitä voi tehdä. Mutta meidän\naikamme tiede ei tee sitä, päinvastoin tulee kansallistalous aivan\nvastakkaisiin johtopäätöksiin. Se vaatii, että maaomaisuuden,\nsamoin kuin muunkin, tulee yhä enemmän keskittyä muutamien harvojen\nomistajien käsiin. Samoin luulisi todellisen tieteen asiaksi näyttää\nsodan, kuolemanrangaistuksen järjettömyyden, vahingollisuuden ja\nsiveettömyyden, prostitutsioonin epäinhimillisyyden ja järjettömyyden,\nvahingollisuuden ja siveettömyyden tai isänmaallisen fanatismin\njärjettömyyden ja vahingollisuuden. Tällaisia teoksia on tosin\nolemassa, mutta ne pidetään epätieteellisinä. Tieteellisinä\npidetään sellaisia teoksia, jotka väittävät kaikkia näitä ilmiöitä\nluonnollisiksi ja välttämättömiksi, joiden sisältönä ovat turhaa\nuteliaisuutta herättävät kysymykset, joilla ei ole mitään yhteyttä\nihmiselämän kanssa.\n\nTällainen on aikamme vallalla oleva tiede.\n\nSelvästi voi huomata, miten aikamme tiede poikkeaa oikealta uraltaan\nja seuraa niitä ihanteita, jotka muutamat tieteenharjoittajat ovat\nitselleen luoneet ja jotka suurin osa oppineista tunnustaa oikeiksi.\n\nNämät ideaalit eivät ilmene ainoastaan tyhmissä uudenaikaisissa\nkirjoissa, joissa kuvataan maailmaa 1000, 3000 vuoden perästä, vaan\nniitä julkilausuvat myöskin sosioloogit, jotka pitävät itseään\ntodellisina tutkijoina. Näiden ihanteiden mukaan väitetään, ettei\ntulevaisuudessa ruokaa enään saada maanviljelyksen ja karjanhoidon\nkautta, vaan että se valmistetaan kemiallisesti laboratoorioissa, ja\nettä ihmistyövoiman sijaan tulevat astumaan luonnon voimat.\n\nTulevaisuudessa emme muka tule syömään munia, joita on muninut\nkasvattamamme kana tahi leipää, joka on kasvanut pellollamme tai\nkasvattamamme puun omenaa, jonka omin silmin olemme nähneet kukkivan\nja kypsyvän, vaan tulemme nauttimaan maukasta, ravitsevaa ruokaa, joka\nyhteisin voimin valmistetaan laboratoorioissa.\n\nSilloin ei ihmisen enään tarvitse paljon ollenkaan tehdä työtä, joten\nkaikki voivat silloin heittäytyä samallaiseen toimettomuuteen, jossa\nyliluokat nykyään elävät.\n\nNämät ihanteet osoittavat kaikkein parhaiten, missä määrässä meidän\naikamme tiede on poikennut oikealta tieltä.\n\nSangen suurella osalla ihmisiä ei ole nykyään hyvää eikä tarpeeksi\nravintoa (sama on asianlaita asuntoon, vaatetukseen ja muihin\nvälttämättömiin tarpeisiin nähden). Sitä paitsi ovat he pakoitetut\nmenestykselleen vahingoksi tekemään alinomaista, raskasta työtä. Tämän\nkurjuuden voisi sangen helposti poistaa hävittämällä keskinäisen\ntaistelun ylellisyydestä, rikkauden epätasaisen jaon ja yleensä\nvalheellisen, vahingollisen asiain tilan ja järjellisesti järjestämällä\nihmisten elämän. Mutta tieteen mukaan on nykyinen asiain tila yhtä\nmuuttumatoin kuin tähtien liikunto. Tieteen tehtävänä ei sentähden\nmuka olekkaan selittää nykyisen asiain tilan valheellisuutta ja\nmuodostaa ihmisten elämä uudelle järjelliselle kannalle, vaan keksiä\nkeinoja, miten nykyisen yhteiskuntajärjestyksen vallitessa kaikki\nihmiset voisivat elää ja antautua samallaiseen laiskuuteen kuin nykyään\nvallassa olevat luokat, jotka elävät turmeltunutta elämää.\n\nSamalla unohdetaan, että leipä, vihannekset, hedelmät y.m.\nravintoaineet, joita me työllämme voimme saada maan kasvamaan, ovat\nkaikkein terveellisintä, helpointa ja luonnollisinta ruokaa, ja että\nruumiillinen työ on ihmiselle yhtä välttämätöin elämänehto kuin\nhengittäminen.\n\nKun tahdotaan keksiä keinoja, joiden avulla ihmiset valheellisen\nomaisuuden ja työn jaon vallitessa voisivat elättää itseänsä\nkemiallisesti valmistetulla ravinnolla ja pakoittaa luonnon voimia\ntekemään työtä edestään, niin on se aivan samaa kuin keksiä keinoja,\njoiden avulla voitaisiin pumpata ummehtuneesen huoneesen suljetun\nihmisen keuhkoihin hiilihappoa, kun siihen tarvittaisiin ainoastaan\nlaskea hänet pois ummehtuneesta ilmasta.\n\nKasvi- ja eläinmaailmassa on meitä varten valmistettu sellainen\nruuanlaitoslaboratoorio, jommoista eivät mitkään professorit kykene\nlaittamaan. Jotta ihminen voisi sitä hyväkseen käyttää, ei häneltä\nvaadita mitään muuta kuin että hän aina tyydyttää sisällistä tarvettaan\ntyöhön, jota ilman elämä käy ihmiselle kiusalliseksi. Mutta sen\nsijaan, että meidän aikamme oppineet koettaisivat kaikin voimin tehdä\nihmisille mahdolliseksi hyväkseen käyttää näitä heille valmistettuja\netuja, pitävät he sen yhteiskuntajärjestyksen, jonka vallitessa ihmiset\neivät mitenkään voi näitä etuja nauttia, aivan välttämättömänä ja\nmuuttumattomana. Sen sijaan, että ihmisten elämä muodostettaisiin sille\nkannalle, että he voisivat ilomielin tehdä työtään ja ravita itseään\nmaan hedelmillä, tahdotaan hänestä tehdä keinotekoinen hirviö. Se on\naivan samaa kuin keksiä keinoja, miten ihmisen keuhkoihin voisi pumpata\ntarpeellisen määrän hiilihappoa sen sijaan, että hänet vietäisiin\npuhtaasen ilmaan, miten hän voisi asua ummehtuneessa kellarissa eikä\ntavallisessa asunnossa.\n\nMokomia valheellisia ihanteita ei voisi olla olemassa, jollei tiede\nolisi eksynyt väärälle uralle.\n\nJa taiteen ilmituomat tunteet syntyvät tieteen tekemien johtopäätösten\nperustuksella.\n\nMutta minkälaisia tunteita voi herättää tällainen valheellista uraa\nkulkeva tiede? Toinen tämän tieteen haaroista herättää vanhentuneita,\nihmiskunnan jo aikoja sitten kokemia ja meidän aikanamme vahingollisia\nja yksinomaisia tunteita. Toinen taas, jonka tutkimusesineillä ei ole\nmitään yhteyttä ihmiselämän kanssa, ei voi olla taiteen perustuksena.\n\nAikamme taiteen tulee sen vuoksi, ollaksensa taidetta, tieteestä\nriippumatta luoda itselleen tie tahi totella todellisen tieteen\njohdatusta, — tieteen, jota oikeaoppiset tieteen harjoittajat eivät\nhyväksy. Tämän vaatimuksen täyttää juuri tiede silloin, kun se edes\nosaksikin täyttää tarkoituksensa.\n\nToivottavaa olisi, että tiedettä arvosteltaisiin samalta kannalta,\njolta minä olen koettanut arvostella taidetta, että ihmisille\nnäytettäisiin vääräksi tiedettä varten keksitty tiedeteoriia ja\nosoitettaisiin, miten välttämätöntä on kristinopin tunnustaminen sen\noikeassa merkityksessä, että tämän opin kannalta arvosteltaisiin\nkaikkia niitä tietoja, joita meillä on ja joista me ylpeilemme, että\ntodistettaisiin kokeellisten tietojen vähäarvoisuus ja uskonnollisten,\nsiveellisten ja yhteiskunnallisten tietojen tärkeys, ja ettei näiden\ntietojen edustajiksi asetettaisi, kuten nykyään, yksinomaan yliluokkia,\nvaan että ne tulisivat kaikkien niiden vapaiden ja oikeutta rakastavien\nihmisten omaisuudeksi, jotka eivät aina ole yhtä mieltä yliluokkain\nkanssa, vaan vastoin heidän mielipiteitään ovat kehittäneet oikeata\nelämäntiedettä.\n\nMatematiikkaa, astronomiiaa, fysiikkaa, kemiiaa ja biologiiaa, samoin\nkuin teknillisiä tieteitä ja lääketiedettä tullaan harjoittamaan\nainoastaan siinä määrässä kuin ne auttavat ihmisiä vapautumaan\nuskonnollisista, juriidisista ja yhteiskunnallisista harhaluuloista\ntahi edistävät kaikkien ihmisten eikä ainoastaan yhden ainoan luokan\nonnellisuutta.\n\nAinoastaan silloin lakkaa tiede olemasta toiselta puolen\nsysteemi sofismeja, jotka ovat välttämättömiä vanhentuneen\nyhteiskuntajärjestyksen ylläpitämiseksi ja toiselta puolen taas\nmuodoton joukko enemmän tai vähemmän tarpeettomia tietoja, ja muodostaa\nkauniin orgaanisen kokonaisuuden, jolla on määrätty, kaikille\nymmärrettävä ja järjellinen tarkoitus, nimittäin tehdä ihmiset\nvakuutetuiksi niistä totuuksista, joiden perustuksena on aikamme\nuskonnollinen vakaumus.\n\nAinoastaan silloin tulee taide, joka aina on riippuvainen tieteestä\nsiksi, jota se voi ja jona sen tulee olla, — yhtä tärkeäksi elämän ja\nihmiskunnan kehityksen orgaaniksi kuin tiedekin.\n\nTaide ei ole nautintoa eikä huvitusta, vaan paljoa tärkeämpää. Se on\nihmiskunnan elämän orgaani, joka muuttaa järjen vakaumuksen tunteeksi.\nNykyajan uskonnollisen vakaumuksen sisältönä on vakaumus kaikkien\nihmisten veljeydestä ja siitä, että he ainoastaan yhtymisen kautta\nkeskenään voivat saavuttaa todellisen onnen. Todellisen tieteen\ntehtävänä on keksiä keinoja, joiden avulla tämä vakaumus voidaan\nsovittaa elämääntaiteen taas tulee muuttaa tämä vakaumus tunteeksi.\n\nTaiteen tehtävä on sangen laaja. Todellisen taiteen tulee tieteen\navulla ja uskonnon johtamana saada aikaan sen, että se rauhallinen\nyhteiskuntajärjestys, jota nykyään ylläpidetään ulkonaisten\ntoimenpiteiden avulla, — tuomioistuinten, poliisivoiman,\nhyväntekeväisyyslaitosten kautta y.m. saavutettaisiin ihmisten\nvapaaehtoisen ja iloisen toiminnan kautta. Taiteen tulee poistaa\nväkivalta.\n\nJa ainoastaan taide voi sen tehdä.\n\nTaiteen vaikutusta on se, ettei ihmisten yhdyselämä, yhteiskunnallinen\njärjestys enään nykyään ole kokonaan riippuvainen väkivallan ja\nrangaistuksen pelosta. Jos taide on voinut saada ihmiset määrätyllä\ntavalla käsittelemään uskonnollisia asioita, määrätyllä tavalla\nkohtelemaan vanhempiaan, lapsiaan, vaimojaan, sukulaisiaan,\nesivaltaansa, kärsiviä, vihollisia ja eläimiä — ja miljoonat ihmiset\nkatsovat velvollisuudekseen seurata tässä suhteessa yleistä tapaa\nilman vähintäkään pakkoa, — tapaa, jonka ainoastaan taide voisi\nmuuttaa, — niin voihan sama taide aikaansaada muitakin tapoja, jotka\nlähemmin vastaisivat aikamme uskonnollista vakaumusta. Jos taide\non voinut herättää ihmisissä harrasta kunnioitusta pyhäinkuviin,\nherranehtoolliseen, hallitsijan persoonaan, häpeätä toveruuden\npettämisestä, uskollisuutta lipulle, tarvetta kostaa loukkaus; tarvetta\nuhrata vaivaa temppelien rakentamiseen ja koristamiseen, velvollisuuden\ntunnetta puolustaa kunniaansa ja isänmaatansa, niin voi taide myöskin\nherättää kunnioitusta ihmisarvoa ja jokaisen eläimen henkeä kohtaan,\nsaattaa ihmisiä häpeämään ylellisyyttä, väkivaltaa, kostoa; saada\nihmiset vapaaehtoisesti ja ilomielin huomaamattansa uhraamaan itsensä\nihmiskunnan hyväksi.\n\nTaiteen tulee saada aikaan se, että veljellisyyden ja rakkauden\ntunteet lähimmäiseen, jotka nykyään piilevät ainoastaan paraimpien\nihmisten sydämissä, tulisivat yleisiksi, vaistomaisiksi tunteiksi\nkaikille ihmisille. Herättämällä ihmisissä määrätyissä olosuhteissa\nveljellisyyden ja rakkauden tunteita, vaikuttaa uskonnollinen\ntaide sen, että nämät tunteet tulevat heissä yhä tavallisemmiksi\nja että kaikki heidän tekonsa tulevat olemaan sopusoinnussa näiden\ntunteiden kanssa. Yhdistämällä taas eriluontoiset ihmiset toisiinsa\nsamojen tunteiden avulla ja poistamalla eroituksen heidän välillään\nkasvattaa yleismaailmallinen taide heidät keskinäiseen yhdistymiseen,\nnäyttää heille ei järjen vaan itse elämän kautta, miten suurta iloa\nmatkaansaattaa niiden rajojen poistaminen, joita elämä ihmisten välille\nasettaa.\n\nNykyajan taiteen tarkoituksena on muuttaa järjen asiasta tunteen\nasiaksi se totuus, että ihmisten onnellisuus riippuu heidän\nkeskinäisestä yhdistymisestään ja luoda nykyään vallitsevan väkivallan\nsijaan se Jumalan eli rakkauden valtakunta, joka meidän kaikkien\nmielestä on ihmiselämän korkein tarkoitusperä.\n\nKenties tiede tulevaisuudessa avaa taiteelle vielä laveampia näköaloja\nja ylevämpiä ihanteita, ja taide tulee ne toteuttamaan; mutta nykyään\non taiteen tarkoitusperä selvä ja tarkoin määrätty. Kristillisen\ntaiteen tehtävänä on — kaikkien ihmisten veljeysaatteen toteuttaminen.\n\n\n\n"]