[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ft8qnp-0cxyoLzwO58gPyFA6OzMc88wQNO_7DnTECHK8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},362,"Schönberg-Cotta perheen aikakirjat","Charles, Elizabeth",1828,1896,"362-charles-elizabeth-schonberg-cotta-perheen-aikakirjat","362__Charles_Elizabeth__Schönberg-Cotta_perheen_aikakirjat","Luonneja tapakuvaelma uskonpuhdistuksen ajoilta","romaani",[],[],"fi",1862,1877,137234,856373,false,23704,[23,24,25,26,27,28,29],"Biographical fiction","Christian fiction","Clergy -- Fiction","Germany -- History -- Late Middle Ages, 1254-1517 -- Fiction","Germany -- History -- Reformation and Counter-Reformation, 1517-1618 -- Fiction","Luther, Martin, 1483-1546 -- Fiction","Reformation -- Fiction",[31],"Historical Novels","\"Schönberg-Cotta perheen aikakirjat\" by Elizabeth Rundle Charles is a historical fiction novel written in the late 19th century. The narrative centers around the Schönberg-Cotta family during the Reformation, specifically focusing on the lives and experiences of its young protagonist, Elsa, and her interactions with family members like her brother Fredrik. The story promises to delve into themes of faith, identity, and the societal shifts of that transformative period.  The opening of the novel introduces us to Elsa, who has been tasked by her older brother Fredrik to write her life chronicle. As she shares her thoughts, we learn about her close bond with Fredrik, her family dynamics, and the historical context of the Reformation. Elsa reflects on her family's past, including her grandmother's noble lineage and the struggles they faced, and contrasts this with her own mundane yet chaotic life filled with responsibilities. Through her innocent musings, readers get a glimpse of her curiosity about faith and the expectations placed upon her as a young woman during a pivotal moment in history, setting the tone for Elsa's journey of self-discovery amidst familial and societal changes. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Churberg, Waldemar",452,"Historiallinen romaani kertoo saksalaisen Schönberg-Cotta-perheen vaiheista uskonpuhdistuksen aikana. Teos koostuu eri perheenjäsenten aikakirjoista, joissa seurataan Martti Lutherin elämää ja uskonnollisen murroksen vaikutusta tavallisten ihmisten arkeen.","Elizabeth Charlesin 'Schönberg-Cotta perheen aikakirjat' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 362. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SCHÖNBERG-COTTA PERHEEN AIKAKIRJAT\n\nLuonne- ja tapakuvaelma uskonpuhdistuksen ajoilta\n\n\nKirj.\n\nELIZABETH CHARLES\n\n\nEnglannin kielestä suomentanut Waldemar Churberg\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.\n1877.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n      I. Elsan kertomus\n     II. Otteita Fredrikin aikakirjasta\n    III. Elsan aikakirja\n     IV. Otteita Fredrikin aikakirjasta\n      V. Elsan aikakirja\n     VI. Fredrikin kertomus\n    VII. Elsan kertomus\n   VIII. Fritzin kertomus\n     IX. Elsan kertomus\n      X. Fritzin kertomus\n     XI. Evan kertomus\n    XII. Elsan kertomus\n   XIII. Evan kertomus\n    XIV. Elsan kertomus\n     XV. Fritzin kertomus\n    XVI. Elsan kertomus\n   XVII. Evan kertomus\n  XVIII. Theklan kertomus\n    XIX. Fritzin kertomus\n     XX. Theklan kertomus\n    XXI. Evan kertomus\n   XXII. Elsan kertomus\n  XXIII. Atlantin kertomus\n   XXIV. Evan kertomus\n    XXV. Theklan kertomus\n   XXVI. Fritzin kertomus\n  XXVII. Evan kertomus\n XXVIII. Elsan kertomus\n   XXIX. Evan kertomus\n    XXX. Elsan kertomus\n   XXXI. Theklan kertomus\n  XXXII. Elsan kertomus\n XXXIII. Theklan kertomus\n  XXXIV. Äidin kertomus\n   XXXV. Evan Agnesin kertomus\n  XXXVI. Theklan kertomus\n XXXVII. Fritzin kertomus\nXXXVIII. Elsan kertomus\n\n\n\n    Ne näitten aikakirjojen osat, jotka koskevat Lutheriin\n    Melancthoniin, Sachsin Fredrikiin ja muihin historiallisiin\n    henkilöihin, saavat todistuksensa seuraavista teoksista:\n    Lutberin \"Tischreden\"; Lutherin \"Briefe, Sendschreiben und\n    Bedenken\", ulosantanut de Wette; \"Geist und Luthers Schriften\"\n    ulosantaneet F. W. Lomler, C. T. Lucius, T:ri Ruft, L. Sackreuter\n    ja T:ri Ernst Zimmermann; Tutschmann'in \"Friedrich der Weise\";\n    Uskonpuhdistuksen Historia Rankelta ja D'Aubigné'lta; ynnä muut\n    historialliset teokset.\n\n                                      _Alkuteoksen ilmoitus_.\n\n    Suomennoksessa löytyvät runomittaiset paikat on Filosofian\n    Maisteri P. Cajander suosiollisesti kääntänyt.\n\n                                                _Suomentaja_.\n\n\n\n\nI.\n\nElsan kertomus.\n\n\n\nFredrik tahtoo, että minä kirjoitan elämäni aikakirjan.\nFredrik on minun vanhin veljeni. Minä olen kuusitoista- ja hän\nseitsemäntoista-vuotinen, ja minun on aina ollut tapa tehdä, mitä hän\ntahtoo; ja sentähden teen nytkin niin, vaikka tämä tuuma tuntuu minusta\nvarsin kummalliselta. Fredrikin on hyvin helppo kirjoittaa aikakirjoja\ntaikka mitä tahansa, sillä hänellä on ajatuksia. Mutta minulla on niin\nvähän ajatuksia, minä voin vaan kirjoittaa, mitä näen ja kuulen\nihmisistä ja asioista. Eikä siitä ole tosiaankaan paljon\nkirjoittamista, sillä meillä käy aina kaikki asiat jokseenkin samaa\nmenoa. Ihmiset ympärilläni ovat samat kuin olen tuntenut siitä asti,\nkuin olin pikkuinen lapsi, eikä esineetkään ole suuresti muuttuneet; se\nvaan, että väki on karttunut, sillä kodissamme on nyt niin monta\nvähäistä lasta, ja esineet näyttävät minusta hupenevan, kun ei isäni\nkäy rikkaammaksi, vaan on useampia, joita hänen tulee vaatettaa ja\nelättää. Kuitenkin aion koettaa, koska Fritz pyytää; semminkin kuin\nläkki ja paperi ovat ne molemmat tavarat, joita meillä on yltäkyllin,\nkoska isäni on kirjan-painaja.\n\nFritz ja minä emme ole eläissämme olleet eroitettuina toisistamme,\nennenkuin nyt. Hän lähti eilen Erfurtin yliopistoon. Juuri kuin itkien\najattelin, että minun täytyi luopua hänestä, kertoi hän minulle nämät\naikakirjan tuumansa. Hänen on määrä kirjoittaa toinen, ja minun toinen.\nHän sanoi, että hänellä olisi apua siitä, niinkuin meidän hämy-ajan\njutuistammekin -- kun me molemmat aina, siitä saakka kuin minä voin\nmuistaa, pistäysimme kesäisin puutarhaan ison perunapuun alle ja\ntalvisin akkunan-komeroon sälyhuoneesen, joka on sisäpuolella isäni\nkirjapainoa ja jossa paperikimppuja säilytetään ja vanhoja kirjoja on\nkoottu läjiin, joitten keskelle me tavallisesti istuimme.\n\nKenties siitä on apua ja lohdutusta Fritzille, mutta minä en ymmärrä,\nkuinka milloinkaan minulle. Hänen olivat kaikki ajatukset ja hänen ne\novat vielä. Mutta minä -- mitä minulle jää hänen äänensä ja hänen\nkalliitten kasvojensa sijaan muuta kuin paljas paperi eikä mitään\najatuksia ollenkaan! Paitsi sitä minulla on niin paljon tekemistä,\nkoska olen vanhin; eikä äiti ole ensinkään hyvissä voimissa ja isä\nvaatii minua niin usein auttamaan itseään kirjainten ääreen taikka\nlukemaan hänelle, kun hän latoo niitä. Oli kuinka hyvänsä, Fritz tahtoo\nsitä, ja minä suostun siihen. Olisi hupaista tietää, kummoiseksi hänen\naikakirjansa tulee!\n\nMutta mistä minä aloitan? Mitä aikakirja on? Kahta raamatun kirjaa\nnimitetään \"aikakirjaksi\" latinan kielellä -- kumminkin Fritz sanoo,\nettä tuo toinen pitkä sana [Paralipomenon] merkitsee sitä -- ja\nensimäinen kirja aikaa \"Adamilla\"; minä tiedän sen, sillä minä luin sen\neräänä päivänä isälleni painettavaksi. Mutta ei suinkaan tarvita, että\nminä näin kaukaisista ajoista aloittaisin. Tietysti minä en\nmuistaisikaan. Minun luullakseni olisi paras, kun aloittaisin\nvanhimmasta henkilöstä, jonka tunnen, sillä hän on etäisin, kun lähtee\ntakaperin Adamia päin; ja se on äidin-äitimme von Schönberg. Hän on\nkovin vanha -- seitsemännellä kymmenellä -- mutta hänen vartalonsa on\nniin suora, ja hänen mustat silmänsä ovat niin terävät, että hän\ntoisinaan näyttää melkein nuoremmalta kuin hänen tyttärensä, meidän\narmas äitimme, jota kivulloisuus ja huolet usein painavat alas.\n\nÄidin-äitimme isä oli jaloa bömiläistä sukua, ja juuri tämä liittää\nmeidät aatelisiin, vaikka isäni perhe kuuluu porvarinsäätyyn. Fritz ja\nminä katselemme mielellään äidin-isämme von Schönbergin vanhaa sinettiä\nkaikin neliöinensä ja kuulemme halukkaasti kertomuksia ritarillisista\nja jokaisista esi-isistämme -- ristiretkeläisistä ja paroneista. Äitini\ntosin vakuuttaa meille, että tämä on huono ylpeys ja että isäni\nkirjapaino on todellisemman aatelisuuden kuva kuin mikään kilpi\nmiekkoineen tapparoineen; mutta äidin-äitimme, minä tiedän sen,\narvelee, että Schönbergin kaltainen suuresti alensi arvoansa, kun meni\nnaimisiin porvarinsäätyisen kanssa. Fritz pitää samaa mieltä kuin äiti\nja sanoo, että totinen ristiretki tehdään paljoa paremmin isämme\nmustilla kirjaimilla kuin äitimme iso-isän keihäillä. Mutta tuo vanha\nsodankäynti oli niin ihana uljastelevin hevoisineen ja häilyvin\nlippuinensa! Enkä minä pääse siitä ajatuksesta, että olisi ollut\nhupaisempi istua jonkun ison, vanhan linnan ikkunassa, esimerkiksi\nWartburgin, joka kohoaa kaupunkimme ylitse, ja viitata kädelläni kun\nhän hohtavissa haarniskoissa ratsastaisi sotahevollaan jyrkkää\nvuorenrinnettä alaspäin, sen sijaan, että minä nyt kiipeen ylös\ntomuisten kirjaroukkioin päälle sälyhuoneen ikkunaan ja seuraan häntä\nsilmilläni, kun hän halvassa porvarinpuvussaan ja laukku selässä (joka\nei ole juuri aivan täynnä) astuu katua alaspäin eikä kukaan käänny\nhäntä katselemaan. No! ero olisi ollut yhtä haikea eikä itse Fritz\nsuinkaan olisi ollut jalompi. Mutta sanokoot äiti ja Fritz mitä\nhyvänsä, minä en saata olla sitä havaitsematta, että ihmiset\nkunnioittavat kansia ja kullatuita nimiä; ja minä soisin, että minun\nrakkaat kirjani olisivat niin sidotut, että ne, jotka eivät osaisi\nsisäpuolta lukea, kuitenkin seisahtuisivat niitten kultaisia hakoja ja\nkalliskivistä selkää ihmettelemään. Niitten, jotka osaavat lukea\nsisäpuolta, se kenties tekisi yhtä. Sillä minä tiedän hyvin, ettei\nyksikään kaikista niistä vanhoista paroneista ja ristiretkeläisistä,\njoista äidin-äiti kertoo meille, ollut jalompi eikä edes näyttänyt\njalommalta kuin meidän Fritzimme. Heidän silmänsä eivät ole siniset\nniinkuin minun -- jotka ovat ainoastaan saksalaiset Cottan silmät --\nvaan mustat ja leimuavat. Minun silmäni ovat sangen hyvät, jollei\ntarvitse kuin ommella taikka auttaa painotyössä; mutta hänen silmänsä,\nminä luulen, voisivat tunkea ihmisten sydänten lävitse ja hallita\nheitä, taikka kerrassaan tappelutanteria käsittää.\n\nKuitenkin, kun minä viime viikolla sanoin hänelle jatakin tämmöistä,\nhän hymyili ja lausui, että löytyy parempia sotakenttiä kuin ne, joilla\nmiesten luut vaalenevat; ja silloin ilmestyi hänen silmissään tuo syvä\nkatse, kun hän näyttää katsovan semmoiseen mailmaan, jota minä en voi\nsaavuttaa.\n\nMutta aloitinhan minä äidin-äidistämme, ja tässä ajattelen Fredrikiä\ntaas. Minä varon, että hän on oleva aikakirjani alku ja loppu. Fritz on\nollut melkein koko minun mailmani. Minua haluttaisi tietää, tästäkö\nsyystä hänen pitää jättää minut. Munkit sanovat, ettemme saa rakastaa\nketään liian paljon; ja minä muistan, kun eräänä päivänä lähdimme\ntervehtimään täti Agnesia, äitini ainoata sisarta, joka on nunnana\nNimptschen'in luostarissa, kuinka tämä sanoi kun olin ihastellut\nluostarin puutarhan kukkia: \"Elsaseni, tahdotko tulla meille ja elää\nmeidän luonamme ja ruveta onnelliseksi, pyhäksi sisareksi täällä?\"\n\nMinä vastasin: \"_kenenkä_ sisareksi, täti Agnes? Minä olen Fritzin\nsisar! Saako Fritz'kin tulla?\"\n\n\"Fritzin sopisi mennä Eisenachin luostariin\", hän lausui.\n\n\"Siinä tapauksessa minä käyn hänen kanssaan\", minä arvelin. \"Minä olen\nFritzin sisar enkä minä menisi mihinkään mailmassa ilman häntä.\"\n\nHän katseli minua kylmällä, vakavalla sääliväisyydellä ja lausui\nhiljaisesti: \"pikku raukkanen tulee äitiinsä; sydän oppii pian pitämään\nepäjumalia. Hänen täytyy unhottaa paljon, mitä hän on oppinut. Jumala\nei salli epäjumalia.\"\n\nTämä tapahtui monta vuotta takaperin; mutta minä muistan, niinkuin se\nolisi ollut eilen, kuinka näitten sanojen ja totisten katsetten tähden\nluostarin kaunis puutarha näytti minusta yhtäkkiä käyvän kolkoksi ja\nilottomaksi, ja tuntui kostealta ja kylmältä kuin hautausmaa; ja kukat\nmuuttuivat tekokukkien kaltaisiksi; ja muurit kohosivat niinkuin luolan\nseinät, ja minä tuskin hengitin, ennenkuin pääsin taas niitten\nulkopuolelle ja pidin kiinni Fritzin kädestä.\n\nSillä minä en ole ollenkaan jumalinen. Minä pelkään, etten tahdo\nruvetakaan semmoiseksi. Ei yksikään jumalinen mies eikä nainen, minkä\nminä milloinkaan olen nähnyt, näytä minusta puoleksikaan niin\nsuloiselta kuin minun rakas äitikultani; eikä niin lempeältä, viisaalta\nja iloiselta kuin minun isäni; eikä puoleksikaan niin jalolta ja\nhyvältä kuin Fritz. Ja pyhimysten elämä saattaa minut suuresti hämille,\nsillä minusta tuntuu siltä kuin kaikki asiat joutuisivat niin väärälle\nja sekavalle kannalle, jos jokaisen tulisi noudattaa St. Katarinan\ntaikka vieläpä meidän Pyhän Unkarin Elisabetin esimerkkiä ja kieltäytyä\nvanhempiansa tottelemasta ja hyljätä pikkuiset lapsensa. Olisi hauska\ntietää, onko kukaan muu huomannut saman, sillä näitä ajatuksia minä en\nole ilmoittanut edes Fritzille; koska hän on jumalinen, ja minä\npelkään, että se pahoittaisi häntä.\n\nMeidän äidin-äitimme puoliso pakeni Bömistä uskontonsa tähden; mutta\nminua aavistaa, ettei se ollut oikea uskonto, koska ei kukaan näytä\nmielellään puhuvan siitä; ja mitä Fritz ja minä tiedämme hänestä, on\nainoastaan, mitä me olemme ajan kuluessa sattumalta kuulleet ja\nitseksemme sommitelleet yhteen.\n\nMelkein sata vuotta takaperin kaksi pappia saarnasi Bömissä, nimittäin\nJohan Huss ja Pragin Hieronymus. Näyttää siltä kuin heitä olisi\nhellästi rakastettu ja pidetty kunnon miehinä, niin kauan kuin he\nelivät; mutta ihmiset nähtävästi erehtyivät heidän suhteensa, sillä\nmolemmat poltettiin elävältä harha-uskolaisina Kostnitzissa kahtena\nperätysten seuraavana vuonna, 1415 ja 1416; joka tietysti todistaa,\netteivät he suinkaan olleet hyviä vaan erinomaisen pahoja.\n\nHeidän ystävänsä Bömissä eivät kuitenkaan tahtoneet herjetä uskomasta,\nmitä he olivat oppineet näiltä miehiltä, vaikka he olivat nähneet, mikä\nlopuksi tuli. Minusta tämä ei ollut kummallista, sillä varsin työläs on\ntodellakin uskoa, mitä pitää uskoa, enkä minä ymmärrä, että edes\npolttamisen pelko auttaisi siinä mitään; vaikka se kyllä voisi saada\nihmiset vaikenemaan. Mutta Johan Hussin ystävien joukossa oli paljon\naatelisia ja korkeita miehiä, jotka eivät olleet tottuneet salaamaan\najatuksiansa eivätkä tahtoneet peittää, mitä Huss oli opettanut heille.\nMikä tämä oppi oli, siitä Fritz ja minä emme koskaan voineet saada\nselkoa, koska äidin-äitimme, joka vastaa kaikkiin meidän muihin\nkysymyksiimme, ei milloinkaan tahtonut puhua sanaakaan tästä. Me\nluulemme sentähden, että se oli kovin jumalatoin. Vaan kuitenkin, kun\nminä eräänä päivänä kysyin, oliko äidin-isämme (joka tietääkseni oli\nseurannut Hussia) mikään jumalatoin mies, hänen silmänsä leimahtivat\nniinkuin salama ja hän vastasi kiivaasti:\n\n\"Ei yhtäkään parempaa ole elänyt eikä kuollut!\"\n\nTämä kummastutti meitä, mutta kenties me ymmärrämme sen, niinkuin monen\nmuunkin asian, kun tulemme vanhemmaksi.\n\nSuuria häiriöitä syntyi Hussin kuoleman perästä. Bömi jakaantui kolmeen\npuolueesen, jotka kävivät sotaa toisiansa vastaan. Linnoja ryöstettiin\nja aatelis-naisia ja vähäisiä lapsia ajettiin luoliin ja metsiin.\nMeidän esi-isämme olivat vainottujen joukossa. Vuonna 1458 yltyi\ntaistelo ankarimmilleen. Monta teloitettiin, hirtettiin, poltettiin\nelävältä taikka kidutettiin. Äidin-isäni surmattiin, kun hän pakeni, ja\näidin-äitini joutui suuriin vaaroihin ja kadotti koko vähäisen\nomaisuutensa, joka oli hänelle jäänyt. Hän saapui Eisenachiin nuorena\nleskenä, jolla oli kaksi pikkuista lasta, äitini ja täti Agnes.\n\nMitä väärää uskoa minun äidin isäni lieneekään pitänyt, hänen\npuolisonsa ei näytä ottaneen siihen osaa. Hän etsi turvaa\nAugustinin-luostarissa, jossa hän oleskeli, siksi kuin täti Agnes,\npukeusi huntuun ja äitini naitiin, jolloin hän muutti meille asumaan.\nHän pitää yhtä paljon Fritzistä kuin minäkin -- omalla tavallansa,\nvaikka hän toruu meitä kaikkia järjestänsä, joka ehkä on hyvä asia,\nkoska, niinkuin hän sanoo, ei kukaan muu sitä tee. Ja hän on opettanut\nminulle melkein kaikki, mitä minä tiedän, paitsi Apostolisen\nUskontunnustuksen ja Jumalan Kymmenet Käskyt, jotka isämme opetti\nmeille, ja Paternosterin ja Avemarian, jotka me opimme äitimme sylissä.\nFritz taitaa tietysti monta vertaa enemmän kuin minä. Hän osaa Cisio\nJanus'en (kirkkokalenterin) päästä päähän aivan erhettymättä, ja\nmyöskin, luulen minä, Latinan kieliopin; ja hän on lukenut latinaisia\nkirjoja, joitten nimiä minun on mahdoton muistaa; ja hän ymmärtää\nkaikki, mitä pappi lukee ja veisaa, ja veisaa itse yhtä hyvin kuin\nkukaan heistä.\n\nMutta pyhimysten legendat ja kertotaulun ja kasvien ja kukkien nimet ja\nkuvauksen pyhästä haudasta ja pilgrimimatkasta Romaan -- kaikki nämät\näidin-äitimme on opettanut meille. Hän näyttää niin kauniilta, meidän\nkallis, vanha äidin-äitimme, kun hän istuu pesän edessä, ompelutyö\nkäsissään. Hänen ihanat, valkoiset hiuksensa ja mustat, kirkkaat\nsilmänsä, jotka ovat niin täynnänsä vilkkautta ja nuoruutta,\nmuistuttavat lieden tulesta, kun lumi peittää katon, mutta sisällä\nkaikki on lämmintä, taikka niinkuin Fritz sanoo:\n\n\"Näyttää siltä kuin hänen sydämensä eläisi ikuisessa kesässä ja ison\niän talvi koskisi ainoastaan hänen ruumistansa.\"\n\nMutta minä luulen, että se kesä, josta äidin-äitimme sielu elää,\npikemmin on paahtava kesä, jossa on salamoita yhtä hyvin kuin\nauringonpaistetta. Fritz luulee, että me tunnemme hänet ylösnousemisen\npäivänä hänen silmäinsä katseesta, joka silloin kenties vaan on käynyt\nvähän lempeämmäksi. Mutta tämä näyttää minusta kauhealta ja kovin\nkaukaiselta, enkä minä mielelläni ajattele sitä. Me väittelemme usein,\nminkä pyhimyksen näköinen hän on. Minusta hän tulee St. Annaan, Jumalan\näidin Marian äitiin, mutta Fritzistä Egyptin St. Katarinaan, koska hän\non niin kuningattaren kaltainen.\n\nPaitsi kaikkia näitä, melkeinpä olin unhottaa sitä mainitsemasta,\ntunnen minä useitten tätien nimet, jotka Fritz on opettanut minulle. Ja\nminä osaan kutoa sukkaa ja kehrätä ja neuloa ja kirjailla. Minä aion\nopettaa nämät kaikki lapsille. Meidän kodissamme on suuri joukko\nlapsia, ja lisää tulee joka vuosi. Jos ei niitä olisi niin paljon,\nminulla olisi kenties ollut aikaa oppia enemmän, niinkuin myöskin olla\njumalisempi; mutta minä en ymmärrä, kuinka he tulisivat toimeen kotona,\njos minä saisin jonkun hengellisen kutsumuksen. Kenties joku näistä\nnuoremmista säästetään pyhimyksen virkaan. Tekisi oikein mieleni\ntietää, käykö niin ja saanko minä, jos autan heitä, saako kukaan\nkoskaan jotakin pikkuista halpaa paikkaa taivaassa, kun on auttanut\ntoista jumaliseksi pääsemään! Sillä siinä tapauksessa kenties\nminullakin olisi toivoa.\n\nIsämme on viisain mies Eisenachissa. Äitini arvelee, ehkäpä koko\nmailmassa. Tätä äidin-äitimme kuitenkin epäilee. Hän on nähnyt muita\npaikkoja kuin Eisenachin, joka kenties on syy. Mutta varma on, että hän\non viisain mies, minkä minä ikinä olen nähnyt. Enemmän kuin kukaan muu\nminun tuttavistani puhuu hän semmoisista asioista, joita minä en\nkäsitä. Hän on myöskin suuri keksijä. Hän kaikkein ensimäiseksi\najatteli, että kävisi kirjoja painaminen, ja oli melkein pannut toimeen\ntämän keksinnön, ennenkuin mikään kirjapaino oli perustettu. Ja hän\nluuli aina, että oli toinen mailma tuolla puolen valtamerta, aikaa\nennen kuin amirali Kristofer Kolumbus löysi Amerikan. Se on ollut ainoa\nonnettomuus, että joku muu on joka kerta pistäynyt väliin juuri ennen,\nkuin hän on päässyt keksintönsä perille eikä mitään muuta kuin joku\npikku seikka puuttunut, että kaikki olisi ollut täydellistä, ja vei\nkoko kunnian ja voiton. Tämä se on, joka on estänyt meitä rikkaaksi\ntulemasta -- tämä ja lapset. Mutta isälläni on niin lempeä ja tasainen\nmieli-ala, ei mikään katkeroita sitä koskaan. Ja tästä syystä me kaikki\nihmettelemme ja rakastamme häntä niin paljon, vieläpä enemmän kuin\nhänen suurta taitoansa. Hän näyttää riemuitsevan muitten menestyksestä\naivan yhtä paljon, kuin jos hän itse olisi kaikin puolin menestynyt.\nJos äiti vähäisen valittaa sitä mainetta, jonka hän olisi kenties\nsaavuttanut, hän hymyilee ja sanoo:\n\n\"Älä huoli, äitiseni. Sadan vuoden perästä se on kokonaan yhdentekevä.\nÄlkäämme kadehtiko keneltäkään hänen palkintoansa. Mailmalle se on\nedullista, jos kohta ei meille.\"\n\nJos äiti sitten huokailee vähävaraisen ruokakammion ja vaatehuoneen\nvuoksi, hän vastaa:\n\n\"Älä sure, äitiseni, voihan vielä löytää muita Amerikoita, ja paljon\nuutta sopii vastakin keksiä. Totta puhuen\", hän lisää tuolla syvällä,\nkauas tunkevalla katseellansa, \"toinen asia on juuri johtunut mieleeni,\njoka, kun minä olen pannut sen toimeen, himmentää kaikki tämän ja\nedellisten aikakausien keksinnöt.\"\n\nJa hän suutelee äitiäni ja lähtee painoonsa. Ja äiti katsoo\nkummastellen hänen jälkeensä ja sanoo:\n\n\"Me emme saa, lapset, häiritä isää vähäisillä huolillamme. Hän\nmietiskelee suuria asioita, joittenka hedelmiä me varmaan kaikki\njonakin päivänä joudumme nauttimaan.\"\n\nNiin hän menee paikkaamaan jotakin vähäistä vaatteusta ja koettaa\nsovittaa niin, että yhden päivän puoliset riittävät kahdeksi päiväksi.\n\nMitä isäni suuri keksintö tätä nykyä tarkoittaa, sitä Fritz ja minä\nemme täydellisesti tiedä. Mutta me luulemme, että se on jossakin\nyhteydessä joko planetien ja tähtien taikka tuon kummallisen kiven\nkanssa, jota filosofit niin kauan aikaa ovat etsineet. Kaikissa\ntapauksissa se epäilemättä kerrassaan saattaa meidät kaikki äärettömän\nrikkaaksi; ja sillä aikaa meidän kyllä sopii koettaa tulla toimeen niin\nhyvin kuin jaksamme.\n\nÄidistä minä en tiedä, mitä sanoa. Hän on juuri äitimme -- meidän oma\nkallis, kärsivällinen, lempeä äitisemme -- aivan toisenlainen kuin\nkaikki muut mailmassa; vaan kuitenkin tuntuu siltä, kuin ei voisi sanoa\nhänestä mitään, jonka kautta joku ymmärtäisi, mimmoinen hän on. Näyttää\nsiltä kuin hän olisi muitten ihmisten suhteen (kunnioituksella olkoon\ntämä lausuttu) juuri mitä Jumalan Pyhä Äiti on muitten pyhimysten\nsuhteen. St. Katarinalla on rattaansa ja kruununsa, Agnes'illa\nkaritsansa ja palmun-oksansa, ja Ursulalla on yksitoista tuhatta\nneitsyttänsä; mutta Marialla, iki-hurskaalla, on ainoastaan Pyhä\nLapsensa. Hän on tuo siunattu nainen, Pyhä Äiti, eikä mitään muuta.\nTämänlainen juuri äiti on. Hän on kallis pikku äitimme ja paras nainen\nmailmassa, ja siinä kaikki. Minä osaisin kuvata häntä paremmin, jos\nsanoisin, mimmoinen hän ei ole. Hän ei koskaan lausu ankaraa sanaa\nkenellekään eikä kenestäkään. Hän ei koskaan ole kärty isälle, niinkuin\nhän ei koskaan tuskaannu lapsille, niinkuin minä. Hän ei koskaan valita\neikä moiti. Hän ei koskaan ole joutilaana. Hän ei koskaan katsele meitä\ntylysti eikä karsaasti, niinkuin täti Agnes. Mutta minä en saa verrata\nhäntä täti Agnesiin, sillä hän itse nuhteli minua kerta, kun minä tein\nsitä; hän sanoi, että täti Agnes oli jumalinen, puhdas ja pyhä nainen,\npaljoa, paljoa ylhäisempi kuin hän taikka me; ja meidän tulee olla\nkiitolliset, jos hän, siinä tapauksessa että me kerta pääsemme\ntaivaasen, antaa meidän suudella vaatteittensa liepeitä.\n\nNiin, täti Agnes on pyhä nainen -- nunna; minun täytyy puhua\nvarovaisesti hänestä. Hän lukee pitkiä, pitkiä rukouksia, he sanovat --\nniin pitkiä, että hän on löydetty aamulla tainnoksista luostarin kirkon\nkylmältä permannolta. Hän syö niin vähän, että isä Kristofer, joka on\nluostarin ja meidän rippi-isämme, sanoo välisti luulevansa, että\nenkelit varmaan elättävät häntä. Mutta Fritz ja minä arvelemme, että,\njos siinä on perää, enkelein ruoka ei aivan paljon ravitse, sillä kun\nviime kerralla näimme hänet luostarin ristikon takaa, hän oli kuin\nvarjo mustassa hameessansa taikka kuin se kauhea kuoleman kuva, jonka\nnäimme luostarin kappelissa. Hän on puettu karkeaan piikkokankaasen\nja makaa usein, niin sanotaan, tuhassa. Joku nunna kertoi äidille,\nettä kun täti eräänä päivänä oli pyörtynyt ja he päästivät auki\nhänen vaatteensa, he huomasivat hänen valkoisessa kaulassaan ja\nkäsivarsissaan arpia ja juomuja, jotka tuskin olivat umpeutuneet ja\njotka hän ilmeisesti itse oli iskenyt ruumiisensa. Kaikki sanovat, että\nhän saa hyvin korkean sijan taivaassa; mutta minusta tuntuu, että,\njollei ole aivan suuri eroitus korkeilla ja matalilla sijoilla\ntaivaassa, täti vaivaa itseänsä liiaksi. Vaan enhän minä olekaan\njumalinen; ja minun on niin peräti vaikea ymmärtää taivaan asioita.\nPitääkö kaikkien taivaassa aina kilvoitella korkeista sijoista? Sillä,\nkun suurina juhlapäivinä jokainen tekee niin kirkossa, se ei ole\nollenkaan hupaista; ne, joitten onnistuu, näyttävät ylpeältä, ja ne,\njoitten ei onnistu, näyttävät suuttuneelta. Mutta tietysti ei kukaan\nsuutu taivaassa eikä ylpeile. Miltä siis tuntuneekaan niistä\npyhimyksistä, jotka _eivät_ pääse korkeimmille sijoille? Ovatko he\nmielissään vai pahoillaan? Jos ovat mielissään, miksi taistelevat niin\npaljon kiivetäkseen vähän korkeammalle? Vaan jos eivät ole mielissään,\nolisiko se soveliasta pyhimyksille? Sillä äiti opettaa meitä aina\nvalitsemaan halvimpia sijoja, ja vanhimpia tekemään tilaa\npienokaisille. _Eivätkö_ siis taivaassa suurimmat tee tilaa\npienokaisille? Yhdestä asiasta minä olen varma: jos äidillä olisi\nkorkea sija taivaassa, hän kumartuisi aina alaspäin auttaaksensa toista\nylös taikka siirtyisi paikaltansa muitten edestä. Mutta missähän\nkorkeimmat sijat taivaassa lienevät? Keisarin hovissa ovat ne\ntietääkseni ne paikat, jotka ovat lähinnä häntä; seitsemän\nvaaliruhtinastamme seisovat aivan ympäri valta-istuinta. Mutta onko\nmahdollista, että kukaan koskaan tuntee itsensä levolliseksi ja\nonnelliseksi niin lähellä kaikkivaltiasta? Näyttää niin kauhean\nvaikealta olla Hänelle otollinen täällä ja niin helpolta loukata Häntä,\nettä minun luullakseni olisi parempi pysyä vähäisen kauempana Hänestä\njossakin pikkuisessa hiljaisessa nurkassa lähellä porttia ja koko\njoukko pyhimyksiä välillä. Tuonain isä Kristofer määräsi minulle niin\nankaran rangaistuksen sen vuoksi, että pudotin palasen pyhästä\nhostiasta; vaikka minä en päässyt siitä ajatuksesta, että se oli yhtä\npaljon papin vika kuin minun. Mutta hän sanoi, että Jumala kovin\npaheksuisi sitä; ja Fritz kertoi minulle, että papit paastoavat ja\nkiduttavat itseään toisinaan kovasti, kun ovat unhottaneet vaan yhden\nainoan sanan pois messusta.\n\nEntä tuo kauhea taulu, jossa Herra Kristus pitää ukon-nuolia kädessään!\nSe on aivan toisenlainen kuin se kuvapiirros, jossa Hän riippuu\nristinpuussa. Miksi hän kärsi niin? Siksikö, niinkuin täti Agnes, että\nHän saisi korkeamman sijan taivaassa? Vai siksikö, että Hänen olisi\noikeus olla tyly meitä vastaan, niinkuin tätimme on? Aivan kummalliset\nasiat näyttävät loukkaavan ja miellyttävän Jumalaa, minä en saata sitä\nensinkään ymmärtää; mutta se tulee siitä, ettei minulla ole mitään\ntaipumusta uskontoon. Luostarissa, äiti sanoo, he käyvät Jumalan\nkaltaisiksi ja niin muodoin ymmärtävät häntä paremmin.\n\nOnko täti Agnes siis enemmän Jumalan kaltainen kuin äitimme?\nNuot kasvot, vakavat ja vaaleat, kuin kuolema; nuot kylmät, tylyt\nsilmät, tuo ääni, niin kolea ja yksitoikkoinen, kuin se lähtisi\nmetalli-torvesta taikka hautaholvista eikä sydämestä! Tämmöiselläkö\nkatseella Jumala vastaan-ottaa meitä, tämmöiselläkö äänellä Hän\npuhuttelee meitä? Tuomionpäivää on todellakin kovin kamala ajatella; ja\nsaa varmaan elää monta vuotta luostarissa, jos mielii pelotonna mennä\ntaivaasen.\n\nVoi, jospa vaan äitimme olisi pyhimys -- niitä hyviä naisia, joihin\nJumala on mieltynyt -- täti Agnesin sijasta, kuinka suloista olisi\nsilloin pyrkiä pyhimykseksi; ja kuinka varmaan voisi toivoa, että\ntulisi taivaasen ja sinne tultuansa olisi siellä onnellinen!\n\nTäti Ursula Cotta on myöskin niitä naisia, joitten soisin kuuluvan\noikeitten pyhimysten joukkoon. Hän on isäni ensimäisen orpanan vaimo;\nmutta me olemme aina sanoneet häntä tädiksi, koska melkein kaikki\npienet lapset, jotka tuntevat hänet, tekevät niin -- hän pitää niin\npaljon lapsista, ja on niin hyvä kaikille. Hän ei ole köyhä, niinkuin\nme, vaikkei orpana Cotta ole milloinkaan keksinyt mitään eikä edes\nollut keksimällänsä. Pitäjän kirkossamme löytyy Thüringin St.\nElisabetin, meidän pyhän maakreivinnamme, kuva, joka aina muistuttaa\nminua täti Ursulasta. Komean linnan -- melkein kuin Wartburgin linnan\n-- portilla seisoo St. Elisabet, ja hänen ympärillänsä on joukko köyhää\nväkeä polvillansa -- raajarikkoja, sokeita, laihoja äitiparkoja,\nnälkäisen-näköisiä lapsia -- kaikki kurottaen käsiänsä naista kohden,\njoka katselee heitä leppeillä, sääliväisillä silmillä, aivan niinkuin\ntäti Ursula; paitsi että St. Elisabet on kovin laiha ja vaalea ja\nnäyttää melkein yhtä nälkään nääntyvältä kuin kerjäläiset hänen\nympärillänsä, mutta täti Ursula on verevä ja lihava, mitä sievimmät\nkuopat pyöreissä poskissaan. Mutta silmän luonti on sama -- niin lempeä\nja sydämellinen ja totinen ja sääliväinen. Laihuus ja vaaleus ovat\ntietysti ainoastaan se eroitus, joka täytyy olla pyhimyksellä, joka\npaastoaa ja harjoittaa katumusta niin paljon ja valvoo yökaudet\nrukouksissa, niinkuin St. Elisabet, ja varallisen porvarin vaimona,\njoka syö ja nukkuu, niinkuin muut ihmiset, ja on maakreivinnan tapainen\nainoastaan siinä, että hän on niin hellä kaikille.\n\nToinen puoli siitä kertomuksesta, jota taulu esittelee, ei kuitenkaan\nsovi täti Ursulaan. Pyhimyksen esiliinassa näkyy leipien sijasta\nkauniita punaisia ruusuja. Äidin-äitimme selitti meille näitten\nmerkityksen. Hyvän maakreivinnan puoliso ei oikein pitänyt siitä, että\nhän antoi niin paljon köyhille; sillä kreivinna oli niin armelias, että\nhän olisi voinut tyhjentää koko hänen aarre-aittansa. Sentähden\nkreivinnan oli tapa antaa almujansa puolisonsa tietämättä. Mutta kun\nhän sinä päivänä jakeli leipää linnan portilla seisoville\nkerjäläisille, maakreivi sattui äkki-arvaamatta palaamaan kotiin ja,\ntavaten hänet tätä tekemästä, kysyi häneltä tylynpuolisesti, mitä\nhänellä oli esiliinassa. Hän vastasi: \"ruusuja!\"\n\n\"Anna, minä katson\", lausui maakreivi.\n\nJa Jumala rakasti St. Elisabetia niin paljon, että Hän pelastaaksensa\nhäntä nuhteista teki ihmetyön. Kun hän avasi esiliinansa, oli siinä\nihania kukkia niitten leipien asemesta, joita hän oli jaellut. Ja tätä\ntaulu kuvailee. Minua halutti aina kuulla kertomuksen loppua. Minä\ntoivon, että Jumala teki toisen ihmetyön, kun maakreivi meni pois, ja\nmuutti ruusut jälleen leiväksi. Minä arvaan, että hän teki niin, koska\nnälkääntynyt väki näyttää niin tyytyväiseltä. Mutta äidin-äitimme ei\ntiedä siitä. Ainoastaan tässä asiassa täti Ursula ei olisi, minun\nluullakseni, tehnyt niinkuin maakreivinna. Minä luulen, että jos orpana\nCotta olisi kysynyt häneltä, hän olisi vastannut uljaasti: \"minulla on\nleipää esiliinassani, ja minä jakelin sitä näille sinun ja minun\nnälkään nääntyville alamais-raukoillemme\", eikä olisi suinkaan epäillyt\nvastatessaan. Ja silloin kenties orpana Cottan -- minä tarkoitan\nmaakreivin -- olisi niin heltynyt, että hän olisi antanut hänelle\nanteeksi, vieläpä kiittänyt häntä ja tuonut hänelle enemmän leipää.\nEikä silloin leivät olisi muuttuneet kukiksi, vaan maakreivin sydän\nkivestä lihaksi, joka näyttää minusta olevan parempi asia. Mutta kun\nminä kerta sanoin tämän äidin-äidille, hän vastasi, että tein hyvin\nväärin siinä, kuin koetin sovittaa toisia loppuja pyhimysten\nlegendoihin, aivan kuin ne olisivat jonkunlaisia satuja; ettei siitä\nole kuin kolme sataa vuotta, kuin St. Elisabet todella eli tässä\nWartburgin vanhassa linnassa, astui juuri näitä Eisenachin katuja,\nantoi almuja köyhille, kävi sairashuoneissa, sitoi mitä ilkeimpiä\nhaavoja, joihin ei kukaan muu tahtonut koskea, ja lausui helliä sanoja\nviheliäisille hylkiöille, joita ei kukaan muu juljennut katsella. Tämä\nnäyttää minusta varsin hyvältä ja laupiaalta hänen puoleltaan; mutta\ntämä se ei ollut, joka teki hänet pyhimykseksi, koska täti Ursula ja\näitimme tekevät samanlaisia töitä, ja äitimme on tuon tuostakin sanonut\nminulle, että täti Agnes on pyhimysten kaltainen eikä hän.\n\nHänen kärsimisensä, se minun luullakseni on saattanut heidät panemaan\nhänen nimensä kalenteriin; eikä kuitenkaan kärsiminen yksistänsä tee\nihmisiä pyhimyksiksi, koska minä en luule, että St. Elisabet itse on\nkärsinyt enemmän kuin äitimme. Tosin kyllä nousi hän usein puolisonsa\nvierestä ja oli polvillansa koko yön kylmällä permannolla, sillä välin\nkuin tämä nukkui. Mutta äiti on tehnyt samoin monta monituista kertaa.\nKun joku pikku lapsista on ollut kipeä, kuinka usein hän on tuntikaudet\nkävellyt edestakaisin, sairas sylissään, pysytellen ja hyväillen\nsitä ja asettaen sen näreätä itkua väsymättömällä, hellällä\nkärsivällisyydellä. St. Elisabet paastosi, kunnes hän oli melkein\nniinkuin varjo; mutta kuinka usein minä olen nähnyt, että äiti on\narvelematta jaellut isälle ja lapsille kaikki, mitä oli maukasta ja\nhyvää meidän niukoissa atrioissamme, ja tuskin jättänyt itselleen\npalastakaan, vaan kätkenyt lautastansa jonkun vadin taa, ettei isä\nnäkisi. Ja Fritz ja minä puhumme usein siitä, kuinka riutuneelta ja\nväsyneeltä hän näyttää; ei ollenkaan muodoltaan kuin Armon Äiti,\njommoiseksi me muistamme hänet, vaan liian paljon niinkuin tuo\nvoipunut, vaalea Surujen Äiti lävistetyllä sydämellänsä. Mitä kipuihin\ntaas tulee, enkä minä ole nähnyt äitimme kärsivän semmoisia kipuja,\njoihin verrattuina täti Agnesin taikka St. Elisabetin itse-kuritus on\nvähäinen kuin nuppineulan pistämä.\n\nVaan kaikki nämät eivät kuitenkaan ole niitä oikeita kärsimisiä, jotka\nsaattavat pyhimykseksi. Meidän kallis äitimme kävelee edestakaisin koko\nyön, ei sentähden, että hän pääsisi pyhimykseksi, vaan ainoastaan\npotevaa lasta viihdyttääkseen. Hän on päivällistä syömättä, ei\nsentähden, että hän aikoo paastota, vaan sentähden, että me olemme\nköyhät ja leipä on kallista. Hän kärsii sentähden, että Jumala\nkoettelee häntä kärsimisellä, ei sentähden, että hän itse tarvitsee\nsitä. Eivätkä kaikki nämät voi saattaa häntä pyhimykseksi. Kun minä\nsanon jotakin häntä sääliäkseni taikka kunnioittaakseni, hän hymyilee\nja sanoo:\n\n\"Elsaseni, minä valitsin tämän alhaisimman elämän tätimme Agnesin\nkorkean kutsumuksen sijasta, ja minun täytyy tyytyä seurauksiin. Meillä\nei voi olla osa sekä tässä mailmassa että tulevassa.\"\n\nJos äitimme osan suuruus tulevassa mailmassa olisi samansuhteinen kuin\nsen vähyys täällä, luulen minä, että hänelle tulee yltäkyllin säästöjä;\nmutta tätä minä en tohdi sanoa hänelle.\n\nOn yksi asia, jonka St. Elisabet teki, vaan jota ei äitimme todellakaan\ntekisi. Hän jätti vähäiset, isättömät lapsensa, luostariin mennäksensä.\nKenties juuri tämä miellytti Jumalaa ja Herraa Jesusta Kristusta niin\npaljon, että antoivat hänelle noin korkean sijan taivaassa. Jos näin on\nlaita, se on suuri onni isällemme ja meille, ettei äitimme pyri\npyhimykseksi. Me ajattelemme kuitenkin toisinaan, että, vaikka Hän\nkenties ei voi tehdä häntä pyhimykseksi niitten sääntöjen vuoksi, joita\nheillä tämän suhteen taivaassa on, Jumala sentään suonee äidillemme\njonkun rahdun hyvää tai jonkun lempeän sanan, koska hän on niin\nerittäin hyvä meitä kohtaan. Äiti sanoo kuitenkin, ettei tämä ole\nmikään ansio, koska hän rakastaa meitä niin paljon. Jos hän rakastaisi\nmeitä vähemmän, ja niin muodoin askaroitseminen meitä varten tuntuisi\nvaivaloisemmalta, taikka jos me olisimme vähäisiä, outoja\nkerjäläislapsia ja hän ottaisi rakastaaksensa meitä omiensa asemesta,\nminä luulen, että Jumala pitäisi siitä enemmän.\n\nOn vielä toinenkin seikka St. Elisabetin kertomuksessa, joka kerta\nsaatti Fritzin ja minut suureen huoleen ja hämmästykseen. Kun olimme\npikkuiset lapset emmekä ymmärtäneet asioita, niinkuin nyt, vaan\najattelimme, että meidän tuli koettaa noudattaa pyhimysten esimerkkiä\nja että mikä oli oikea heille, se oli myöskin oikea meille, ja kun\näitin-äitimme oli kertonut meille, kuinka hurskas maakreivinna salaa\nmyi juvelinsa ja tyhjensi puolisonsa aarreaitan köyhiä elättääkseen,\npäätimme eräänä päivänä tehdä samaten. Me tunsimme kovin köyhän, vanhan\nvaimon, joka asui lähimmäisen kadun varrella ja jolla oli suuri joukko\nturvattomia lapsenlapsia, ja neuvottelimme kauan aikaa yhdessä,\nennenkuin keksimme keinon St. Elisabetin tavalla auttaa häntä. Viimein\nilmestyi sopiva tilaisuus. Oli Joulun aatto ja, kumma kyllä, meillä oli\nvähäisen lihaa, omenoita ja pastejeja vara-aitassamme. Me hiivimme\nhämyssä huoneesen, täytimme esiliinani pastejeilla, lihalla ja\nleivoksilla, ja pistäysimme salaa eukkomme luo antamaan hänelle\nsaalistamme.\n\nSeuraavana aamuna kaivattiin ruokakamarista puolet siitä, mitä oli\njoulupäivän päivällisiksi aiottu. Lapset itkivät ja äiti näytti melkein\nyhtä murheelliselta kuin he. Jopa isänkin hiljainen mieli kerran\nkiihtyi, ja hän kirosi kissaa ja hiiriä, ja toivoi, että hän olisi\nsaanut uuden, pettämättömän hiirenlautansa. Äidin-äitimme lausui varsin\ntyvenesti:\n\n\"Taitavammat varkaat kuin hiiret ja rotat ovat käyneet täällä. Ei näy\nmitään muruja, ja kaikki kapineet ovat paikallansa. Paitsi sitä minä en\nole koskaan kuullut, että rotat ja hiiret syövät pasteji-vateja.\"\n\nFritz ja minä katselimme toisiamme ja aloimme pelätä, että olimme\ntehneet väärin, kun pikku Kristofer sanoi:\n\n\"Minä näin, kun Fritz ja Elsa eilen illalla kantoivat ulos pastejit.\"\n\n\"Elsa! Fritz!\" lausui isämme, \"mitä tämä tietää?\"\n\nMinä olin tunnustamaisillani, mutta muistin St. Elisabetin ja hänen\nruusunsa ja vastasin vapisevalla äänellä:\n\n\"Pastejeja sinä et nähnyt, Kristofer, vaan ruusuja.\"\n\n\"Ruusuja\" sanoi äiti hyvin totisesti, \"joulun-aikana!\"\n\nMinä melkein toivoin, että pastejit tulisivat takaisin hyllyille. Juuri\ntässä paikassa ne legendassa tulivat; mutta nyt niitä ei näkynyt.\nPäintoisin kaikki tuntui kääntyvän meitä vastaan.\n\n\"Fritz\", lausui isä ankarasti, \"puhu totta, taikka minä pieksen sinut.\"\n\nTämä oli semmoinen kohta, jossa meillä ei ollut mitään johtoa St.\nElisabetin esimerkistä. Minä en tietänyt, mitä hän olisi tehnyt, jos\njotakuta muuta olisi rangaistu hänen anteliaisuutensa tähden; mutta\nminä en epäillyt ollenkaan, mitä minun tuli tehdä.\n\n\"Voi isäni!\" minä sanoin, \"se on minun vikani -- se oli minun tuumani!\nMe kannoimme ne köyhälle vanhalle vaimolle, joka asuu lähimmäisellä\nkadulla, hänen lapsenlapsiansa varten.\"\n\n\"Siinä tapauksessa hän ei ole parempi kuin varas\", vastasi isämme,\n\"koska hän otti vastaan ne. Fritz ja Elsa, järjettömät lapset, saavat\nrangaistukseksi jäädä päivällistä paitsi; ja lisäksi suljetaan Elsa\nomaan huoneesensa, koska hän valehteli.\"\n\nMinä istuin väristen huoneessani ja ihmettelin, mitenkä voi tapahtua,\nettä asiat niin eri tavalla päättyivät St. Elisabetilta ja minulta, kun\ntäti Ursulan raikas, miellyttävä ääni kuului portailta, ja kohta sen\njälkeen piti minua nauraen sylissänsä.\n\n\"Pikku Elsa-parkani! Meidän täytyy odottaa vähäsen, ennenkuin\nnoudatamme haltia-pyhimystemme tekoja, taikka emme saa aloittaa\nväärästä päästä. Se ei esimerkiksi mitenkään sopisi, että minä\nmatkustaisin Romaan yhdentoista tuhannen neitsyen kanssa, niinkuin St.\nUrsula.\"\n\nÄidin-äitimme oli arvannut ryöstöretkemme tarkoituksen, ja täti Ursula,\njoka samalla tuli sisään ja kuuli kertomuksen, pyysi, että kuitenkin\njoulupäivälliset lähetettäisiin meille. Fritz ja minä uskoimme\nsalaisesti, että St. Elisabetilla oli ollut paljon tekemistä\njoulupäivällistemme hankkimisessa; mutta tämän perästä me ymmärsimme,\nettä täytyi varovasti menetellä, kun sovitti pyhimysten hurskaat\nesimerkit omaan elämäänsä, ja ettemme tätä nykyä saisi liikkua\nulkopuolella kymmeniä käskyjä.\n\nKun kuitenkin ajattelee, että St. Elisabet, todellinen kanoniseerattu\npyhimys -- jonka kuva riippuu ylipuolella kirkkojen alttareita -- jonka\nhyvät teot ovat maalatut kirkkojen akkunoihin ja valaistut auringon\nkautta, joka paistaa niitten lävitse -- jonka luita säilytetään\nreliki-rasioissa, joita minä aina kannan yhtä lähellä sydäntäni --\ntodesti eli ja rukoili tuossa kolkossa, vanhassa linnassa tuolla\nylhäällä ja astui juuri näitä katuja myöten -- kenties vielä nähtiin\ntästä Fritzin ja minun rakkaan sälyhuoneeni akkunasta.\n\nAinoastaan kolme sataa vuotta takaperin! Jospa vaan minä olisin elänyt\nkolme sataa vuotta aikaisemmin taikka hän kolme sataa vuotta myöhemmin,\nminä olisin ehkä nähnyt ja puhutellut häntä ja kysynyt häneltä, mikä se\noli, joka teki hänet pyhimykseksi. Minun olisi tehnyt mieli kysyä\nhäneltä niin monta asiaa. Minä olisin sanonut: \"kallis St. Elisabet,\nkertokaat minulle, mikä se on, joka tekee teidät pyhimykseksi? Teidän\narmeliaisuutenne se ei suinkaan ole, koska ei kukaan liene armeliaampi\nkuin täti Ursula eikä hän ole mikään pyhimys; eikä se liene teidän\nvaivanne, teidän kärsivällisyytenne, teidän rakkautenne tahi teidän\nitsekieltämisenne muitten hyväksi, sillä äitimme on teidän kaltaisenne\nkaikissa näissä eikä hän ole mikään pyhimys. Senkö tähden, että jätitte\npienet lapsenne, Jumala rakastaa teitä niin paljon? vai senkö tähden,\nett'ette tyytyneet ainoastaan siihen, jotta teitte ja kärsitte, mitä\nJumala määräsi teille, niinkuin äitimme tekee, vaan valitsitte\nitsellenne muita asioita, joita katsoitte vaikeammiksi?\" Ja jos hän\nolisi ollut hyvänsävyinen (niinkuin luulen hänen olleen) ja kuunnellut\nminua, minä olisin kysynyt: \"hurskas maakreivinna, kuinka semmoiset\nasiat, jotka teille olivat niin oikeat ja pyhät, ovat Fritzille ja\nminulle niin väärät?\" Ja minä olisin myöskin kysynyt häneltä: \"kallis\nSt. Elisabet, suojeliattareni, mikä se on, joka taivaassa saattaa\nteidät niin onnelliseksi?\"\n\nMutta minä unhotin -- hän ei olisi ollutkaan koko taivaassa. Häntä ei\nolisi vielä pyhimykseksi julistettukaan, sillä vasta hänen kuolemansa\njälkeen, kun sairaat ja raajarikot paranivat siitä, että koskivat hänen\nruumiisensa, huomattiin, mikä pyhimys hän oli ollut. Ehkä hän ei\nitsekään olisi tietänyt, että hän oli mikään pyhimys. Ja jos niin on\nlaita, olisi hauska tietää, lieneekö mahdollista, että viimeistä lukua\näitimmekin on joku pyhimys, vaikka hän ei tiedä siitä!\n\nFritz ja minä olemme neljä tai viisi vuotta vanhemmat kuin toiset\nlapset. Kaksi vähäistä sisarta kuoli ruttoon, ennenkuin useampia\nsyntyi. Toinen kastettiin, vaan kuoli, kun oli vuoden vanha,\nristinvaatteet vielä puhtaana. Sentähden me olemme varmat siitä, että\nhän on paradiisissa. Minä ajattelen häntä joka kerta, kuin katselen\nkirkasta sädepilveä Pyhän Neitsyen ympärillä St. Yrjön kirkossa.\nPilvestä kurkistelee joukko onnellisia lapsenkasvoja -- muutamat\nnojaten pulleita, pehmeitä poskiansa sieviin, lihaviin käsiinsä, ja\nkaikki katsoen ylös sydämellisellä luottamuksella Jumalan kalliisen\näitiin. Minä arvaan, että pienet lapset taivaassa kuuluvat erittäin\nhänelle. Epäilemättä on siis varsin onnellista, kun saa nuorena kuolla.\n\nMutta tuosta toisesta, nimettömästä pikku lapsesta, joka kuoli samaan\naikaan, ei kukaan meistä tohdi koskaan puhua. Sitä ei kastettu, ja\nsanotaan, että vähäisten kastamatonten lasten sielut häärivät ijäti\npimeydessä taivaan ja helvetin välillä. Ajattele, kuinka kauheata, kun\nvaipuu äitimme hellästä sylistä pimeään ja kylmään, ja saa siellä alati\nväristä ja vaikeroida eikä ole kenenkään oma. Eisenachissa meillä on\nlöytölasten-huone. Se on yhden St. Elisabetin perustaman nunnaluostarin\nlisälaitos ja ottaa huostaansa turvattomia pienokaisia. Jospa vaan St.\nElisabet voisi asettaa jonkun orpohuoneen johonkin paikkaan lähelle\nparadiisin portteja tämmöisiä vähäisiä, nimettömiä, hyljättyjä\nlapsensieluja varten! Mutta minä varon, että hän on liian korkealla\ntaivaassa ja liian kaukana porteista, ettei hän kuule tämmöisten yksin\njääneitten pienten valitushuutoja. Taikka kenties Jumala, joka mieltyi\nniin paljon häneen, kun hän luopui omista vähäisistä lapsistaan, ei\nsallisi sitä. Minä arvaan, että taivaan pyhimykset, jotka ovat olleet\näitejä taikka myöskin vanhempia sisaria niinkuin minä, jättävät\näidinsydämensä tänne maan päälle ja että he paradiisissa ovat kaikki\nvaan munkkeja ja nunnia, niinkuin täti Agnes ja isä Kristofer.\n\nLähinnä tätä pikkuista nimetöntä seurasi kaksoistytöt Chriemhild\n(nimitetty äidin-äitimme mukaan) ja Atlantis, joksi isä on ristinyt\nhänet siitä syystä, että se suuri merentakainen manner löydettiin,\njota hän oli niin usein ajatellut ja johon kuuluisa amirali\nKristofer Kolumbus oli niihin aikoihin päässyt. Sitten kaksois-pojat\nBonifacius Pollux ja Kristofer Castor. Heidän nimestänsä ovat isä ja\näiti keskenänsä sopineet, koska isää hämmästytti joku heidän\nsyntymätähtiensä omituinen yhtyminen, ja äiti katsoi aivan\nluonnolliseksi, että näitten pakanallisten nimien vastapainoksi\npantaisiin pari taivaan kirjaan piirrettyä nimeä. Vieläpä toinenkin\npoika, joka ei elänyt kuin muutamia viikkoja; ja sitten nykyinen\nsylilapsi, Thekla, joka on kaikkien meidän kukkanamme ja lemmikkinämme.\n\nTässä on melkein kaikki, jotka minä tunnen hyvin; lisäksi sentään\nMartin Luther, vuorimiehen poika, jolle täti Ursula Cotta on ollut niin\nhyvä. Hän on kallis meille kaikille, niinkuin hän olisi omaa\nperhettämme. Hän on likimain saman-ikäinen kuin Fritz, joka arvelee,\nettei toista hänen kaltaistansa löydy. Ja hänellä on semmoinen ääni, ja\nhän on niin jumalinen ja kuitenkin niin iloinen yhtä haavaa; ainakin\ntoisinaan. Hänen äänensä ja hartautensa ensiksi kiinnittivät täti\nUrsulan huomion häneen. Täti oli nähnyt hänet usein jokapäiväisissä\nrukouksissa kirkossa. Hänen oli tapana laulaa St. Yrjön seurakunnan\nlatinankoulun oppilaisköörissä, saman seurakunnan, jossa Fritz ja hän\nharjottivat lukuansa. Hänen heleän ja vakavan äänensä kaikkuvat sävelet\nvetivät usein täti Ursulan puoleensa; ja hän näytti aina niin\nhartaalta. Mutta me tiesimme varsin vähän hänestä. Hän oli kovin köyhä\nja näytti sortuneelta ja puoleksi nälkään nääntyneeltä, kun me ensi\nkerran näimme hänet. Minä olen nähnyt hänen usein kylminä talvi-iltoina\nlaulavan kaduilla almuja varten ja kiitollisuudella vastaan-ottavan\nmuutamia jälkeen jääneitä leipä- ja lihapalasia asukasten ovilla; sillä\nhän ei ollut koskaan mikään ylpeä eikä häpeämätön kerjäläinen, niinkuin\nmuutamat oppilaat ovat. Meidän tuttavuutemme hänen kanssaan alkoi\neräänä päivänä, jonka aivan hyvästi muistan. Minä olin täti Ursulan\nluona, joka asuu Yrjönkadulla lähellä kirkkoa ja koulua. Minä olin\nkatsellut poikien kööriä, kun he laulaen kulkivat ovesta oveen pitkin\nkatua. Ei kukaan ollut antanut heille mitään: he näyttivät nuloilta ja\nnälkäisiltä. Lopulta he seisahtuivat sen akkunan alle, jossa täti\nUrsula ja minä istuimme hänen pienen poikansa kanssa. Tuossa oli taas\ntuo heleä, korkea, kaikkuva ääni. Täti Ursula meni oven luo ja käski\nMartin'in sisään; sitten hän lähti kyökkiin, ja kun hän oli antanut\nhänelle hyvän atrian ja täyttänyt hänen laukkunsa, laski hän hänet pois\nja käski hänen tulla hyvin pian takaisin. Tämän perästä hän nähtävästi\nneuvotteli orpana Konrad Cottan kanssa ja seuraus oli, että Martin\nLuther muutti asumaan meille ja on sen jälkeen elänyt meidän parissamme\nlikeisen tuttavan tavalla, aivan niinkuin hän olisi oma orpanamme.\n\nHän on kummallisella tavalla muuttunut tästä ajasta. Tuskin kukaan\nolisi voinut edeltäpäin arvata, mikä iloinen luonto hänellä on. Ainoa\nlähde, jonka kautta se silloin ilmestyi, oli hänen kirkas, vakava\näänensä. Hän oli alakuloinen ja arka, niinkuin semmoinen olento, joka\non kasvatettu ilman rakkautta. Erittäin hän kainosteli nuoria tyttöjä\neikä näyttänyt uskaltavan katsoa naisia kasvoihin. Minä luulen, että\novat pitäneet häntä varsin kovalla kotona. Totta puhuen hän tunnusti\nFritzille, että häntä lapsena usein lyötiin niin, että veri juoksi,\naivan vähäisistä syistä, esimerkiksi, jos hän oli ottanut pähkinän, ja\nettei tämä haluttanut leikitellä vanhempainsa läsnä ollessa. Eikä hän\nkuitenkaan sallinut, että sanallakaan moitittiin hänen vanhempiansa.\nHän sanoo, että hänen äitinsä on hurskas nainen Mansfeldissa, jossa\nhänen kotinsa on, ja että hänen isänsä kieltää itseltään kaikki, jotta\nhän voisi elättää ja kasvattaa lapsiansa, erittäin Martin'ia, jota\naiotaan perheen oppineeksi mieheksi. Hänen vanhempansa ovat itse\ntottuneet vaivoja näkemään ja arvelevat, että se on paras alkukoulu\npojille. Martin raukka oli tosiaankin saanut kokea kyllin vastuksia\ntäällä. Mutta tähän lienevät hänen äitinsä sukulaiset Eisenachissa\nsyypäät. Toivottiin, että nämät olisivat hyvät häntä kohtaan, mutta\nnähtävästi he eivät huolineet hänestä yhtäkään. Hän on jutellut\nFritzille, että hän kerta oli niin masentunut ja suruissaan kauhean\nköyhyytensä vuoksi, että hän epätoivossaan aikoi heittää lukunsa\nsikseen ja palata Mansfeldiin tekemään työtä isänsä sulatus-uunissa\ntaikka kaivoksissa vuorten alla. Mielimurteesta kyynelet kuitenkin\ntulevat hänen silmiinsä, jos joku rohkenee viitata siihen, että hänen\nisänsä olisi voinut tehdä enemmän hänen hyväksensä. Isä oli vaan köyhä\nvuorenkaivaja, sanoi hän Fritzille, ja hän oli usein nähnyt äitinsä\nhartioillaan kantavan polttopuita Mansfeldin hongikoista.\n\nMutta luostarikouluissa hän epäilemättä oppi niin ujoksi ja totiseksi.\nHäntä oli neuvottu katsomaan avioelämää alhaiseksi ja pahaksi asiaksi;\nja tiedämmehän kaikki, ettei se voi olla niin ylevää ja puhdasta kuin\nluostarielämä. Minä muistan, kuinka hän näytti kummastuneelta, kun täti\nUrsula, joka ei ole munkkeihin mieltynyt, sanoi hänelle eräänä päivänä:\n\"ei maan päällä löydy mitään suloisempaa kuin aviomiehen ja vaimon\nrakkaus, kun se on Jumalan pelossa.\"\n\nTäti Ursulan kirkkaan, päivänpaisteisen sydämen lämpimässä koko hänen\nluontonsa näytti puhkeavan, ikäänkuin kukat kesällä. Eikä nyt löydy\nketään koko meidän keskuudessamme, joka olisi niin kaikkien mieleinen\nja leppeä kuin hän. Hän soittaa luuttua ja laulaa niin, ettei\nluullaksemme hänen vertaistansa ole. Ja kaikki meidän lapsemme\nrakastavat häntä, hän kertoo heille niin ihmeellisen ihania tarinoita\nloihdituista puutarhoista, ristiretkistä ja omasta lapsuudestansa\nhonkametsissä ja vuorikaivoksissa.\n\nMartin Lutherilta minäkin tosiaankin olen kuullut enemmän kuin\nkeneltäkään muulta, paitsi äidin-äidiltämme, tuosta suuresta mailmasta,\njoka on ulkopuolella Eisenachia. Hän on jo asunut kolmessa muussa\nkaupungissa, että hän on kokonainen matkustaja ja tuntee tarkoin\nmailman, vaikka hän ei ole vielä kahtakymmentäkään täyttänyt. Isämme on\nkyllä kertonut meille kummallisia seikkoja noista isoista saarista\nmerten takana, jotka amirali Kolumbus löysi ja jotka, hän on varma\nsiitä, joskus huomataan olevan vaan Indiain ja Tokay'in ja Arabian\ntoinen puoli. Espanjalaiset ovat jo tavanneet kultaa näistä saarista,\nja isämme arvelee, että ne ovat se Ophir, josta kuningas Salomonin\nlaivat toivat kultaa temppeliä varten. Hän on myöskin jutellut meille\noudoista maista etelässä, jossa kääpiöt elävät, ja mustista\njättiläisistä, isoista, karvaisista ihmisistä, jotka kiipeevät puihin\nja tekevät asuntonsa niihin, ja hirmuisista ihmissyöjistä ja\nsemmoisesta kansasta, jonka on pää hartiain välissä. Mutta me emme ole\nvielä tavanneet ketään, joka on nähnyt kaikki nämät ihmeet, niin että\nMartin Luther ja äidin-äitimme ovat suurimmat matkustajat, mitä Fritz\nja minä tunnemme.\n\nMartin syntyi Eislebenissä. Hänen äitinsä on porvarissukua. Kolme tämän\nveljistä asuu täällä Eisenachissa, ja täältä hän naitiin. Mutta\nMartin'in isä oli talonpoikainen mies. Isän-isällä oli vähäinen maatila\nMorassa Thüringin honkametsien keskellä; mutta Martin'in isä oli toinen\npoika järjestyksessä; heidän vähäinen omaisuutensa joutui vanhimmalle,\nja hän rupesi vuorenkaivajaksi, lähti Eislebeniin ja asettui sitten\nMansfeldiin lähelle Harzin vuoria, jossa hopeaa ja vaskea on maan\nsisässä kätkettynä.\n\nMansfeldissa Martin oli, siksi kun hän oli kolmetoista-vuotias. Minun\ntekisi mieli nähdä tämä paikka. Lienee hyvin omituista, kun katselee,\nkuinka nuot suuret uunit, jossa sulatetaan vaskea ja kallista hopeata,\nvälkkyvät honkametsien lävitse, sillä niitä lämmitetään koko yö\nmetsän-aukoissa. Kun Martin oli pikkuinen poika, hän ehkä valvoi\nniitten luona isänsä kanssa, jolla nyt on omat uunit ja valinpaja.\nPaitsi sitä löytyy siellä syviä kaivoksia vuorten alla, joista tuon\ntuostakin joukko julmannäköisiä vuorenkaivajia tulee esiin. Martin\npitää paljon vuorenkaivajista; he ovat niin reipasta ja tukevaa väkeä,\nja heillä on omat uljaat laulunsa ja köörinsä, joita hän osaa laulaa,\nja hurjat omituiset huvituksensa. Shakki on heidän mielipelinsä. He\novat myöskin totisia niinkuin semmoisten sopii, jotka sukeltavat alas\nmaan uumeniin. Lapsena Martin usein meni heidän kanssaan noihin\nmustiin, salamyhkäisiin kaivoksiin ja monimutkaisiin onkaloihin, jossa\nhän näki kalliin malmin suonet. Hän on myöskin usein nähnyt muukalaisia\neri kansakunnista. He tulevat kaikista mailman ääristä Mansfeldiin\nhopeata noutamaan -- Bayerista, Schweitsistä ja myöskin ihanasta\nVenetiasta, joka on palatsien kaupunki, jossa kadut ovat kanavia\ntäynnänsä sinistä merta, ja vaunujen sijasta heillä on venheet, joista\nhe nousevat palatsien marmoriportaille. Kaikkia näitä Martin on kuullut\nsemmoisten kertovan, jotka ovat todella nähneet ne, paitsi mitä hän on\nitse nähnyt. Hänen isänsä kutsui myöskin usein koulumestarit ja\noppineita miehiä luoksensa, että hänen poikansa hyötyisivät heidän\nviisaasta puheestansa. Mutta minä epäilen, miellyttikö tämä Martin'ia\naivan paljon. Hänen oli ehkä vaikea unhottaa sitä vitsaa, jolla häntä\nkerta piestiin neljätoista erää yhtenä aamuna, eikä liene tuntenut\nitseänsä kyllin levolliseksi, kun kuunteli heidän keskusteluitaan.\nVanha Mansfeldin kreivi Günther pitää Martin'in isää suuressa arvossa\nja käskee hänet usein luokseen neuvotellaksensa hänen kanssaan\nkaivoksista.\n\nHeidän talonsa Mansfeldissa oli vähän matkan päässä kouluhuoneesta,\njoka seisoi mäellä, että, kun hän oli pikkuinen, joku vamhempi poika\noli kiltti häntä kohtaan ja kantoi hänet sylissänsä kouluun.\nLuullakseni tämä tapahtui talvella, jolloin hänen pienet jalkansa\nolivat turvoksissa pakkasenpuremista ja hänen äiti-parkansa oli tapa\nlähteä metsään keräämään risukimppuja pesää varten.\n\nHänen äitinsä on varmaan sangen hyvä ja hurskas nainen, mutta ei,\nluullakseni, juuri niinkuin meidän äitimme; pikemmin niinkuin täti\nAgnes. Minä varon, että olisin ennemmin pelännyt häntä. Martin sanoo,\nettä hän on hyvin jumalinen. Hän rakastaa ja kunnioittaa äitiänsä\nsuuresti, vaikka tämä oli kovin tyly häntä vastaan ja kerran, hän\njutteli sen Fritzille, löi häntä, kun hän oli ottanut pähkinän heidän\nvara-huoneestaan, siksi kuin veri tuli. Hän on epäilemättä kelvollinen\nja suora nainen, joka ei suinkaan säästä itseään eikä muita; mutta minä\nluulen, että olisin tutustunut pikemmin hänen isänsä kanssa, joka\nvalvoi niin usein öisin polvillansa Martin'in vuoteen vieressä,\nrukoillen Jumalaa, että Hän tekisi hänestä hyvän ja hyödyllisen miehen.\nMartin'in isä ei kuitenkaan näytä panevan arvoa munkkeihin ja nunniin\neikä ole sentähden, minun arvatakseni, niin jumalinen kuin hänen\näitinsä. Hän ei soisi ollenkaan, että Martin rupeisi papiksi taikka\nmunkiksi, vaan tahtoisi, että hänestä tulisi suuri lakimies taikka\ntohtori taikka professori jossakin yliopistossa.\n\nMansfeld on kuitenkin hyvin pyhä paikka. Siellä löytyy monta mies- ja\nnaisluostaria, ja yhdessä tämmöisessä kaksi kreivinnaamme oli nunnana.\nSiellä on myöskin linna, ja St. Elisabetimme toimitti ihmetöitä siellä\nsamoin kuin täälläkin. Ei paholainenkaan ole joutilaana Mansfeldissa.\nHäijy noita-akka asui lähellä Martin'in kotia. Tämän oli tapa kovasti\nsäikäyttää ja tuskauttaa hänen äitiänsä ja kirosi lapset, että he\nmelkein itkivät itsensä kuoliaaksi. Jopa sanotaan, että paholainen itse\nnousi saarnastuoliin ja saarnasi, tietysti valhepuvussa. Mutta kaikissa\nlegendoissa sitä kerrotaan samalla tavalla. Paholainen ei näytä olevan\nmilloinkaan niin ahkera kuin missä pyhimyksiä on; tämä on toinen syy,\nmiksi minä tunnen, kuinka olisi vaikea olla jumalinen.\n\nMartin'illa oli kaunis ääni. Hän rakasti jo lapsena soittoa ja lauloi\nusein ihmisten ovilla, niinkuin täälläkin. Kun hän eräänä jouluna\nmuitten poikien kanssa kulki kylästä kylään metsissä, veisaten\nylistysvirsiä, astui joku talonpoika majansa oven luo, jonka\nulkopuolella he paraikaa lauloivat, ja kysyi lujalla, karkealla\näänellä: \"missä olette, pojat?\" Lapset pelästyivät niin, että\nkiiruimman kautta kiitivät pakoon ja vasta jälestäpäin saivat tietää,\nettä tylyäänisellä miehellä oli hyvä sydän ja että hän oli aikonut\ntuoda heille muutamia makkaroita. Martin raukka oli siihen aikaan\ntottunut muitten lyömiin ja pelkäsi niitä syystä. Lienee kuitenkin\nollut hauska kuulla, kun pojat ääneen metsissä lauloivat ylistyksiänsä,\nettä Jesus oli syntynyt Bethlehemissä. Äänet kaikkuvat niin\nkummalliselta hiljaisissa honkametsissä.\n\nKun Martin oli kolmetoista-vuotinen, hän jätti Mansfeldin ja lähti\nMagdeburgiin, jossa arkkipiispa Ernesti, vaaliruhtinaamme veli, asuu.\nTällä on komea palatsi ja kaksitoista torvensoittajaa, jotka aina\npuhaltavat, kun hän syö päivällistä. Magdeburg on varmaan uhkea\nkaupunki, melkein yhtä suurenlainen kuin itse Roma, luulemme me. Siellä\non suuri tuomiokirkko, ritareita, ruhtinaita ja paljon sotamiehiä,\njotka heiskaroitsevat pitkin katuja; ja turnajaisia ja loistavia\npitoja. Mutta kaikista näistä Martin kuuli enemmän kuin hän näki. Hän\nja Johan Reineck Mansfeldista (yksi häntä vanhempi poika, joka on hänen\nparhaita ystäviänsä) kävivät koulua luostarissa, ja heidän täytyi\noleskella munkkien joukossa taikka laulaa kaduilla leipäänsä saadakseen\ntaikka kirkkomaalla, kun Fransiskanit harmaissa kaavuissansa lähtivät\nsinne kuolleita hautaamaan. Mutta hänen, vuorimiehen pojan, ei sopinut\nvalittaa, koska, niinkuin hän sanoo, hän usein näki Anhaltin prinssin,\nmunkinkaapu yllään, kulkevan kaduilla, kerjäten leipää ja kantaen\nsäkkiä selässään, ikäänkuin juhta, että hän oli maahan painumallaan.\nPrinssi parka oli paastonnut ja valvonut ja kurittanut lihaansa, siksi\nkuin hän oli muodoltaan niinkuin kuoleman kuva, ei muuta kuin luu ja\nnahka. Hän kuolikin vähän ajan perästä.\n\nMagdeburgissa Martin näki myöskin sen taulun, josta hän on usein\nkertonut meille. \"Oli maalattu iso laiva, joka kuvasi kirkkoa; siinä ei\nollut yhtään maallikkoa, ei edes kuningasta eikä ruhtinasta. Siinä ei\nnäkynyt kuin paavi kardinaleinensa pispoinensa keulassa; Pyhä Henki\nväikkyi heidän ylitsensä, papit ja munkit sousivat molemmin puolin; ja\nnäin kuljettiin taivasta kohden. Maallikot uiskentelivat meressä laivan\nympärillä. Mitkä olivat hukkumaisillansa; mitkä hinasivat itseänsä ylös\nlaivaan köysien avulla, joita munkit, säälien heitä ja niin tehden\nliikoja hyviä töitä, heittivät heille, että estäisivät heitä hukkumasta\nja antaisivat heille tilaisuutta pysyä kiinni laivassa ja päästä\nmuitten kanssa taivaasen. Vedessä ei ollut yhtään paavia eikä\nkardinalia, ei pispaa eikä pappia eikä munkkia, vaan ainoastaan\nmaallikoita.\"\n\nOlipa se kamala taulu ja pelotti kyllä kaikkia jumalattomuudesta taikka\nmuutoin osoitti, kuinka turha on kaikkien, paitsi munkkien ja nunnien,\nensinkään koettaa olla jumalisia. Sillä oli jonkun ansio kuinka\nvähäinen tahansa, aina löytynee hyvänluontoinen munkki, joka heittää\nköyden laivasta ja vetää hänet ylös; ja tehköön maallikko kuinka paljon\nhyviä töitä ikänänsä, ne eivät voi pelastaa häntä aalloista eikä edes\nestää häntä hukkumasta, jollei hänellä ole ystävää jossakin\nluostarissa.\n\nMinä sanoin, että Martin oli iloinen; ja niin hän onkin lasten joukossa\ntaikka kun laulu ja soitto viehättävät häntä. Vaan kuitenkin minä\nluulen, että hän ylimalkain on ennemmin totinen, ja hän näyttää usein\nvarsin miettivältä, jopa synkkämieliseltäkin. Hänen ilonsa ei näy\nlähtevän niin paljon huolettomuudesta kuin sydämen hartaudesta, että\njoko hän juttelee jotakin satua lapsille taikka laulaa jotakin hilpeätä\nlaulua, koko hänen sydämensä on siinä -- hänen leikissään niinkuin\ntyönteossaankin.\n\nMitä lukuun tulee, Fritz kertoo, ei ole Eisenachissa ketään, joka voi\nkilpailla hänen kanssaan, olipa deklamoimisessa, prosan ja runon\nkirjoittamisessa, kääntämisessä taikka kirkkosoitossa.\n\nOpettaja Trebonius, St. Yrjön koulun johdattaja, on erittäin taitava ja\nkohtelias mies. Hän ottaa lakkinsa päästään, Fritz on jutellut, ja\nkumartaa oppilaitansa, kun hän astuu kouluun, \"sillä\", sanoo hän,\n\"näistä pojista tulee vielä monesta pormestareita, kanslereita,\ntohtoreita ja majistratin jäseniä.\" Hän mahtaa olla aivan toisenlainen\nkuin Mansfeldin opettajat. Opettaja Trebonius pitää Martin'ia suuressa\narvossa. Olisi hupaista tietää, pääsevätkö hän ja Fritz joskus\npormestariksi taikka tohtoriksi.\n\nMartin on todellakin hyvin jumalinen pojaksi, ja niin on Fritz myöskin.\nHe käyvät hyvin säännöllisesti messussa ja ripillä ja pitävät vaaria\npaastosta.\n\nMartin'in sanoista päättäen minä kuitenkin luulen, että hän yhtä\npaljon, kuin minä, pelkää Jumalaa ja Kristusta ja tuota kauheata vihan\nja tuomion päivää. Minä olen todesti varma, että hän luulee, niinkuin\njokaisen täytyy tuntea, ettei meillä olisi mitään toivoa, jollei olisi\nJumalan Pyhä Äiti, joka kenties muistuttaa Poikaansa, kuinka hän hoiti\nja vaali häntä, ja herättää hänessä jonkunlaista sääliä.\n\nMutta Martin on ollut melkein kaksi vuotta Erfurtin yliopistossa, ja\nFritz on nyt jättänyt meidät opiskellakseen siellä hänen kanssansa;\nemmekä saa kuulla mitään kertomuksia, ennenkuin ei kukaan tiedä\nmilloin.\n\nNämät ovat ne ihmiset, jotka minä tunnen. Minulla ei ole mitään muuta\npuhumista paitsi omasta tavarastani ja asuntopaikastamme.\n\nTavarani on helposti lueteltu. Minulla on hopeinen relikki-rasia, jossa\non yksi St. Elisabetin hius-suortuva. Tämä on kalliin omaisuuteni.\nMinulla on musta rukousnauha ja siinä iso rautaristi, jonka täti Agnes\nantoi minulle. Minulla on messukirja ja osa yhdestä Nibelungenlied'in\nvihkosta; ja paitsi jokapäiväistä pukuani on minulla musta silkkitröijy\nja karmosiinipunainen hame, ja kaksi kultaista korvarengasta, ja\nhopeiset vitjat juhlapäiviä varten, jotka täti Ursula antoi minulle.\nFritzillä ja minulla on yhteen myöskin kopia muutamista vanhoista\nlatinaisista hymneistä, joka on koristettu puupiirroksilla ja painettu\nNürnbergissä. Puutarhassa minulla on kaksi ruusupensasta; ja minulla on\npuinen krucifixi, leikattu Romassa semmoisesta puusta, joka on tuotu\nBethlehemistä, ja nahkakukkarossa yksi kultaraha, jonka äitikummini\nantoi minulle ristiäisissäni; ja siinä kaikki.\n\nPaikka, jossa asumme, on Eisenach, ja minun mielestäni se on kaunis\npaikka. Mutta kun en ole nähnyt mitään muuta kaupunkia, minä en voi\nsitä varsin sanoa. Täällä löytyy yhdeksän mies- ja naisluostaria; St.\nElisabet on perustanut useat niistä. Ja täällä on minä en tiedä kuinka\nmonta pappia. Kirkoissa on muutamia kauniita tauluja, jotka kuvaavat\npyhimysten kärsimisiä ja kunniaa, ja maalattuja akkunoita, ja\nalttareilla isot kultaiset ja hopeiset astiat ja suuri joukko\nihmeellisiä relikejä, joita me kävimme palvelemassa suurina pyhimysten\njuhlina.\n\nKaupunki on laaksossa, ja korkealle rakennusten ylitse kohoaa se vuori,\njossa Wartburg seisoo -- sama linna, jossa St. Elisabet eli. Minä olin\nsiellä kerta isäni kanssa viemässä muutamia kirjoja vaaliruhtinaalle.\nHuoneet olivat kauniisti varustetut matoilla ja samettipäällisillä\ntuoleilla. Yksi rouva, joka oli puettu silkkiin ja juveleihin, niinkuin\nSt. Elisabet tauluissa, antoi minulle makeisia. Mutta linna näytti\nminusta pimeältä ja kolkolta. Minun oli halu tietää, mikä huone se oli,\njossa se ylpeä maakreivinna eli, joka oli niin epäkohtelias St.\nElisabetia kohtaan, kun tämä nuorena tyttönä tuli kuninkaallisesta\nkodistaan kaukaa Unkarista; ja mikä se kylmä muuri oli, jota vastaan\nSt. Elisabet painoi polttavaa otsaansa, kun hän odottamatta oli kuullut\npuolisonsa kuolemasta ja epätoivossaan syöksi huoneesta huoneesen\nlinnassa.\n\nMinä olin iloinen, kun taas pääsin väljään metsään, sillä joka paikassa\nlähellä linnaa ja yltympäri niin pitkältä Eisenachista, kuin silmä\nkantaa, ei ole kuin metsää. Korkeat tummat hongat peittävät vuoria;\nmutta laaksoissa niityt ovat hyvin viheriät jokien reunoilla. Parempi\non olla laaksoissa kukkien kanssa, kuin tuossa vakavassa, vanhassa\nlinnassa, eikä minua ihmeyttänyt niin paljon, kun olin käynyt siellä,\nettä St. Elisabet rakennutti itsellensä mökin yksinäiseen laaksoon\nmetsään ja tahtoi mieluisammin elää ja kuolla siellä.\n\nIhanat ovat kesällä niityt honkametsien liepeillä, kun aurinko\ntuoksuttaa puista suloista, aromatillista hajua, ja linnut laulavat ja\npeltovarekset vaakuvat. Minä rakastan sitä enemmän kuin suitsutuksia\nSt. Yrjön kirkossa, ja melkein enemmän kuin köörilauluja, ja aivan\nvarmaan enemmän kuin saarnoja, joissa puhutaan niin paljon kauheista\ntulista ja tuomiopäivästä, taikka ripistä, jossa meille määrätään niin\nankara rangaistus. Lampaat ja linnut ja myöskin hyönteiset näyttävät\nniin onnellisilta, kun on jokaisella oma pikkuinen tyytyväisyyden\nmääkynä tai viserrys tai kuherrus tai hyrinä.\n\nTuntuu melkein silloin, kuin jos Maria, Jumalan kallis äiti, hallitsisi\nmailmaa, eikä Kristus -- Tuomari, eikä Kaikkivaltias salamoineen. Joka\nluontokappale näyttää olevan niin lempeästi ja niin hellästi\nhoidettuna; minä en voi estää, että menestyn paremmin siellä kuin\nkirkossa. Mutta tämä lienee siitä, että minä en ole jumalinen.\n\n\n\n\nII.\n\nOtteita Fredrikin aikakirjasta.\n\n\nErfurtissa 1503.\n\nVihdoin minä seison sen mailman kynnyksellä, johon minun on niin kauan\naikaa tehnyt mieli päästä. Elsan mailma ei ole enää minun; en ole\nkuitenkaan koskaan, ennenkuin tällä viikkoa, tuntenut, kuinka kallis\ntuo vähäinen koti-mailma on minulle. Jumala varjelkoon, että olisin\njättänyt sen iäksi. Minä toivon saavani palata siihen jälleen, ei\nsentään milloinkaan enää vanhempieni vaivaksi, vaan heidän tuekseen ja\nturvakseen, että äitini pääsisi niistä huolista, jotka vähitellen\nhivuttavat hänen kallista elämäänsä, että isäni saisi tilaisuutta\ntoteuttaa suuria tuumiansa ja pikku Elsastamme tulisi yhtä arvoisa\nnainen kuin kukaan hyvänsä noista paronessoista, joista äidin-äitimme\nkertoo meille. Vaikka tosiaan, niinkuin nyt on, kun juhlapäivinä astuu\nminun vieressäni kirkolle, puettuna karmosiinipunaiseen hameesensa,\nmusta tröiiy pyöreällä, sievällä vartalollaan, valkoinen esiliina\nedessä, hopeakäädyt kaulassa, vaalea tukka somasti palmikoittuna, ja\nsiniset silmät aivan täynnänsä päivänpaistetta -- kukapa näyttää\nkauniimmalta kuin hän? Minä olen kyllä nähnyt, etten ole ainoa\nEisenachissa, joka niin ajattelee. Minä soisin vaan, että saattaisin\ntehdä kaikki päivät juhlapäiviksi hänelle ja ettei pikku siskoni\ntarvitsisi, kun juhla on mennyt, niin huolellisesti panna pois kaikkia\nkoristuksiansa isoon arkkuun ja pukea jälleen päällensä Tuhkimuksen\nvaatteitansa, jotta, jos se kuninkaanpoika, josta satu puhuu, tulisi,\nhän tuskin tuntisi sitä kaunista pikkuista prinsessaa, jonka hän on\nkirkossa nähnyt. Ei kuitenkaan kenenkään kuninkaanpojan tarvitse\nhävetä Elsaamme edes hänen arki- tai työvaatteissansa; hän ei suinkaan\nolisi tuo oikea, jos hän niin tekisi. Hämyssä, kun päivän työt ovat\ntehdyt ja lapset nukkuvat, ja hän tulee, kudin kädessään, istumaan\nminun viereeni sälyhuoneesen taikka puutarhaan perunapuun alle, mikä\nprinsessa näyttää virkeämmältä tai sievemmältä kuin Elsa hienolla,\nkeltaisella tukallaan, joka on seppeleenkaltaiseksi palmikoittu? Kukapa\narvaisi, että hän on askaroinnut koko päivän, keittänyt ruokaa, pessyt\nvaatteita ja hoitanut lapsia. Jollei juuri siitä verevästä muodosta,\njonka hänen toimeliaisuutensa on synnyttänyt, ja siitä hänen\nsuloisesta, hiljaisesta äänestänsä, johon naiset, luullakseni,\nparhaiten tottuvat pienten lasten kehtojen luona.\n\nArvattavasti minä en ole vielä keneenkään tyttöön rakastunut sen\nvuoksi, etten koskaan ole nähnyt ketään, jota sopisi verrata meidän\nElsaamme. Minä en kuitenkaan näe unta semmoisista kasvoista kuin\nElsalla on, kun unet tulevat, eikä edes aivan semmoisista kuin äidillä\non. Äitini silmät ovat himmentyneet monesta huolesta; eikö juuri tuo\nlakastunut ja kuihtunut otsa tee häntä niin pyhäksi minulle? Pyhemmäksi\nkuin mikään pyhimysten sädekehä! Ja Elsa, hyvä, taitava, pikkuinen\nElsa; hän on kallis kodinhaltiatar; mutta niillä kasvoilla, joista minä\nnäen unta, niillä on toisenlainen katsanto. Elsan silmät ovat hyvät,\nniinkuin hän sanoo, näkemään ja auttamaan; ja suloiset ne todella ovat\nrakkaudessa -- kalliit, lempeät, uskolliset silmät. Mutta niissä\nsilmissä, joista minä näen unta, on toisenlainen katse, on tulta,\nniinkuin äidin-äitimmekin silmissä, ikäänkuin etelän auringon alta;\ntummat, uneksivat, kauas näkevät, sydäntä polttavat silmät, niinkuin\nromanssien naisten, vaan kuitenkin tähystellen taivaasen, niinkuin St.\nCecilian, kun hän ihastuneena seisoo urkujensa vieressä. Hänen pitäisi\nolla pyhimys, että minä saisin istua hänen jalkainsa juuressa ja katsoa\nhänen puhtaan sydämensä kautta taivaasen, vaan kuitenkin rakastaa minua\nyksinään, tulisesti, pelottomasti, innokkaasti, ikäänkuin koko hänen\ntaivaansa olisi minun rakkaudessani. Minun rakkaudessani! mutta mikä\nminä olen, että minä semmoisia uneksin? porvarinpoika Eisenachista,\nrahaton ylioppilas, joka on viikon päivät oleskellut Erfurtissa!\nPuutetta näkevän perheen vanhin poika, joka ei saa ajatellakaan, että\nhän rakastaisi oivallisinta tyttöä koko mailmassa, ennenkuin minä\ntapaan hänet ennenkuin olen pelastanut isäni, äitini ja kuusi veljeä ja\nsisarta kovan köyhyyden kynsistä. Sitä tuntuu melkein petokselta, kun\npidän toista olentoa parempana kuin Elsaa, vaikkapa vaan unissakin.\nMinusta on kuin näkisin, kuinka hänen lempeät, siniset silmänsä\ntäyttyvät moittivilla kyynelillä. Sitä ei tarvitse epäilläkään, että\nminulla on mitään kilpailiaa Elsan sydämessä, ei edes unissakaan.\nArmas, pikkuinen Elsa parka!\n\nElsan täytyy päästä noitten jokapäiväisten, kalvavien huolten taakasta,\nsiitä köyhyyden ja pettyneitten toiveitten painosta, joka on saattanut\näitimme niin varhain vanhaksi. Jos minä olisin ollut isäni sijassa,\nminä en suinkaan olisi jaksanut katsoa, kuinka talvi niin pian peitti\nhänen elämänsä kesän. Mutta hän ei näe sitä. Taikka jos tuokioksi äidin\nvaaleat kasvot ja nuot harmaat hiukset, jotka alkavat ilmestyä,\nnäyttävät huolestuttavan häntä, hän suutelee hänen otsaansa ja sanoo:\n\n\"Äitiseni, tästä päästään pian; nyt ei puutu muuta kuin viimeinen\ntemppu, ennenkuin uusin keksintöni on täydellinen, ja sitten --\"\n\nJa sitten hän menee painoonsa; mutta tähän päivään saakka tuota\npuuttuvaa temppua ei ole koskaan tehty. Elsa ja äitimme luulevat\nkuitenkin aina, että se onnistuu häneltä joskus. Äidin-äitimme epäilee.\nJa minulla on tuskin toivoa ollenkaan; mutta vaikkapa saisin koko\nmailman, minä en tahtoisi hiiskua sanaakaan siitä kenellekään kotona.\nMinusta isäni laboratoriumi uuneinensa, malleinensa ja kummallisin\nkoneinensa on kolkoin paikka koko mailmassa. Se on niinkuin aavetten\nasunto, jossa niitten lasten kurjat, nimettömät haamut liikkuvat, jotka\nkuolivat kohta, kun syntyivät -- turhien ja hedelmättömien tuumien\nhaamut; niinkuin semmoisen kaupungin rauniot, jonka maanjäristys on\nkukistanut, ennenkuin se oli rakennettu valmiiksi, niinkuin hävinneet\nlinnat, joita ei koskaan katettu, hävinneet huoneet, joissa ei koskaan\nasuttu, hävinneet kirkot, joissa ei koskaan mitään jumalanpalvelusta\npidetty. Pyhimykset varjelkoot, että minun elämäni tulisi tämän\nkaltaiseksi! vaan mikähän se lienee, joka on tehnyt, ett'eivät isäni\nyritykset luonnistu, siitä minä en saa koskaan oikein selkoa. Hän ei\nole mikään uneksija. Hän ei ole mikään laiskuri. Hän ei istu joutilaana\nkädet ristissä mietiskellen tuumiansa. Hän laskee lukunsa\nperinjuurisella tarkkuudella; hän kysyy neuvoa kaikilta oppineilta\nmiehiltä ja kirjoilta, jotka ovat hänen saatavillaan. Hän punnitsee ja\nmittaa ja rakentelee mitä sievimpiä malleja. Hänen huoneensa on täynnä\nerinomaisia kaavoja, jotka näyttävät siltä kuin niitten pitäisi\nkelvata, vaan eivät kuitenkaan kelpaa. Professorit ja myöskin\nvaaliruhtinaan sihteeri, joka on käynyt monta kertaa keskustelemassa\nhänen kanssaan, ovat vakuuttaneet minulle, että hän on erittäin\nnerollinen mies.\n\nMikä se siis on, joka tekee, että hänen elämänsä on mennyt näin\nhukkaan? Minä en voi sitä ymmärtää; jollei se ole se, että toiset\nsuuret keksijät ja löytäjät näyttävät tehneen keksintönsä ja löytönsä\nikäänkuin _sivumennen_, tavallisen elämänsä varrella. Kun merimies\npurjehtii määrätyllä matkallansa johonkuhun tiettyyn satamaan, hän\nhuomaa ajo-puita taikka ruohoja, jotka varmaan ovat tulleet\ntuntemattomista maista merten takaa. Kun hän virassansa purjehtii\nsatamasta satamaan, tämä ajatus on aina mielessään; kaikki, mitä hän\nkuulee, liittyy luonnollisesti tähän ajatukseen; hän tarkastaa tuulia\nja virtoja; hän kokoo tietoja kulkioilta, jotka ovat hairaantuneet\ntieltään siihen suuntaan, jossa hän luulee tämän tuntemattoman maan\nlöytyvän. Ja viimein hän saa jonkun ruhtinaan uskomaan, ettei hänen\nluulonsa ole pelkkä unelma, ja niinkuin suuri Kristofer Kolumbus hän\nrohkenee laskea halki jäljettömän, tuntemattoman Atlantin ja löytää\nLänsi-Indian. Mutta ennenkuin hän oli keksijä, hän oli merimies.\n\nTaikka joku puunpiirtäjä koettaa käyttää puupalasiaan kirjaimiksi, ja\nkirjapainon taito on keksitty. Mutta se kuuluu hänen ammattiinsa. Hän\nei ole poikennut tieltänsä etsimään keksintöjä. Hän on löytänyt ne\nmatkallansa, jokapäiväisen työnsä ohessa. Minusta tuntuu siltä kuin ei\nihmisistä tulisi suuria miehiä eikä löytäjiä eikä keksijöitä sillä että\nkoettavat semmoisiksi päästä; vaan sillä, että parhaitten voimiensa\nmukaan harjoittavat, mitä ovat toimeksensa saaneet. Näin parannukset\nsyntyvät itsestänsä, toinen toisensa perästä, askel askelelta; jokaista\ntehtyä parannusta koetetaan käytännön kautta, siksi kuin viimein osattu\naate tulee, ei niinkuin mikään synkkien salojen henki, vaan niinkuin\nenkeli jokapäiväisen elämän uralle; ja nuot vähäiset parannukset\nmuuttuvat suureksi keksinnöksi. Tässä menetystavassa on vielä toinenkin\nsuuri etu, jota isämme on paitsi. Jos ei keksintö synnykään, meillä\non kaikissa tapauksissa parannukset jälellä, jotka aina ovat\njonkunarvoiset. Ei jokainen voi kirjapainoja keksiä eikä Uusia Indioita\nlöytää; mutta jokainen puunpiirtäjä saattaa tehdä piirroksensa vähäisen\nparemmaksi, ja jokainen merenkulkia saattaa tunkea vähäisen kauemmaksi\nkuin hänen edelläkäviänsä.\n\nTuntuu kuitenkin melkein rikokselta, kun kirjoitan tällä tapaa\nisästämme. Mitä Elsa ja äitimme sanoisivat, jotka luulevat, ettei\nmikään mun kuin sattumus taikka ihmiskunnan sokeus estä meitä\nsuuruuteen pääsemästä? Ei niin, että he olisivat isältämme oppineet\najattelemaan näin. Minä en ole eläissäni kuullut hänen laskevan\nkadehtivaa tai halveksivaa sanaa kenestäkään niistä, jotka ovat\nparhaiten menestyneet, missä hän ei ole menestynyt. Hän näyttää pitävän\nkaikkia semmoisia ihmisiä suuren veljeskunnan jäseninä ja iloitsee, kun\ntoinen saavuttaa sen päämäärän, johon hän ei ennättänyt, juuri niinkuin\nhän iloitsisi, jos häneltä itseltä tänään joku hanke onnistuisi, joka\nei onnistunut eilen. Tämä luonnon jalous se on, joka saattaa minut\nkunnioittamaan häntä enemmän kuin mikään menestys hyvänsä. Siitä\nsyystä, että minä pelkään, ettei minun luontoni tämmöisten pettyneitten\ntoiveitten elämässä pysyisi niin jalona, vaan huono onni katkeroittaisi\nsydäntäni ja köyhyys masentaisi miehuuttani, jota eivät koskaan ole\ntehneet hänen suhteensa -- siitä syystä minä olen uskaltanut lähteä\netsimään niitä riuttoja, joihin hän joutui haaksirikoksi, jotta voisin\nniitä välttää. Ei kaikki ihmiset voi palata haaksirikkoisina,\nryysyisinä ja puutteen-alaisina onnettomalta retkeltä ja kuitenkin\nsäilyttää yhtä toivokasta sydäntä, yhtä hilpeätä luontoa ja yhtä\ntyytyväistä ja leppeätä mieltä, kuin jos he olisivat tuoneet \"kultaisen\ntaljan\" muassaan. Näin isämme tekee lakkaamatta; ja sentähden minä\nluulen, että hänen aarteensa, samoin kuin niitten, jotka noudattavat\nevankelisen täydellisyyden sääntöjä, ovat tallella siellä, jossa ei koi\nsyö eikä ruoste raiskaa. Minä en kykenisi siihen. Minä en suinkaan\npalaisi, ennenkuin tuottaisin muassani, mitä etsin, taikka minä\npalaisin viheliäisenä raukkana, semmoisena, joka on joutunut\nhaaksirikkoon yhtä paljon sydämen kuin omaisuuden puolesta. Ja\nsentähden minun täytyy tutkia karttojani ja huolella valita satamani ja\nlaivani, ennenkuin vesille lähden.\n\nKaikki nämät ajatukset johtuivat mieleeni, kun seisoin metsän\nviimeisellä ylängöllä, josta sopi katsoa takaisin Eisenachiin, joka\nsijaitsi laaksossa Wartburgin varjossa. Suojelkoon Jumalan kallis äiti,\nSt. Elisabet ja kaikki pyhimykset sitä ainiaan!\n\nMutta minulla ei ollut pitkää aikaa luoda silmäyksiä Eisenachiin.\nTalvipäivät ovat lyhyet; edellisenä yönä oli satanut vähäisen lunta.\nEisenachin huonetten katot olivat käyneet valkoisiksi, ja kirkontornin\nleikkaukset hohtivat alabasterilta. Ohut peite oli laskennut niityille\nja mäelle, ja hongissa riippui hienoja härmäverkkoja. Minun tuli astua\nmelkein kolmekymmentä peninkulmaa [Englannin] metsiä ja laaksoja,\nennenkuin pääsin Erfurtiin. Päivä oli kirkas, ja ilma yhtä kevyt kuin\nsydämenikin. Honkien varjot kallistuivat jäätyneen lumen ylitse, joka\niloisesti ratisi jalkojeni alla. Aukoilla tummat oksat kuvautuivat\nmustiksi ja selviksi talvisen taivaan vaaleansiniselle pohjalle.\nEsinetten reunat ilmestyivät jyrkkinä ja tarkkoina, niinkuin minä\npäätin, että oman elämäni määrä olisi. Minä tiesin, että aikomukseni\nolivat puhtaat ja ylevät, ja kuului siltä kuin taivas varmaan suosisi\nminua.\n\nMutta kun päivä vähitellen kului, minua alkoi kummastuttaa, ettei metsä\nloppunut, siksi kuin auringon yhä aletessa minä pelkäsin, että olin\njoutunut eksyksiin; ja kun viimein nousin jollekin törmälle, että\nnäkisin avarammalle, havaitsin aivan selvästi, että olin lumessa\npoikennut väärälle tielle. Isot metsämaat ymyäröitsivät minua; toinen\nhonkakukkula kohosi toisen takaa; ja ainoastaan kaukaisesta aukosta\nminä vilaukselta näin alipuolella olevan tasangon, jossa tiesin\nErfurtin varmaan löytyvän. Päivänvalo väheni joutuin; matkalaukkuni oli\ntyhjä. Minä tiesin, että siellä täällä laaksojen kätkössä löytyi kyliä,\nmutta en nähnyt mitään savukiehkuraa nousevan mistään eikä mitään\nihmisjälkiä, paitsi tuon tuostakin muutamia risuläjiä jossakin uudessa\nmetsän-aukossa. Yhtä tämmöistä metsän-aukkoa kohden minä suunnittelin\nmatkaani sillä aikeella, että seuraisin puunhakkaajan polkua, joka,\narvelin minä, epäilemättä johdattaisi minut jonkun sysimiehen kodalle,\njossa saisin lämmintä ja suojaa. Kuitenkin ennenkuin pääsin tälle\npaikalle, yö oli tullut. Alkoi uudestaan sataa lunta, ja minusta tuntui\nliian uskaliaalta jättää isompi tie ja astua jotakin tuntematonta\ntolaa. Minä koetin sentähden tulla toimeen niin hyvin kuin suinkin\nmahdollista. Eikä tilani ollutkaan perin vaikea. Minulla oli limsiö ja\ntaulaa muassani, minä keräsin kuivia puita ja oksia, ja sain, vaikka\nvaivalla, tulen syttymään. Minun oli kyllä vilu ja nälkä, mutta siitä\nen paljon huolinut. Tämä oli vaan ylimääräinen paasto, ja minusta\ntuntui aivan luonnolliselta, että minun elämäni matka alkaisi\nvastuksella ja vaaralla. Niin oli aina laita pyhimysten legendoissa,\nromansseissa taikka saduissa taikka muutoin, kuin jotakin suurta oli\ntekeillä.\n\nMutta yöllä, kun tuuli vonkui lukemattomissa hongissa, ei sillä\nlempeällä, monenlaisella äänellä kuin kesäisissä tammimetsissä, vaan\npitkällä, yksitoikkoisella vaikeroimisella, ikäänkuin hautavirsi,\nsyntyi sydämessäni semmoinen ahdistus, jonka vertaista minä en ollut\nmilloinkaan ennen tuntenut. Minä tiesin, että rosvojoukkoja liikkui\nmetsissä, minä kuulin kaukaa susien ulvonnan; mutta pelko se ei ollut,\njoka lennätti ajatukseni niin rajusti edestakaisin, ei ainakaan se\npelko, että minulle tulisi minkäänlainen ruumiillinen vahinko. Minä\nmuistin kaikkia noita kertomuksia hurjista metsästäjistä, onnettomista\nsyntisistä ihmisistä, joita pahat henget ajoivat; vaan nämä\nkertomukset, jotka olivat herättäneet vallatonta iloa Elsassa ja\nminussa, kun äidin-äitimme kertoi niitä meille kotitulen ääressä,\nnäyttivät nyt jäädyttävän sieluani kauhulla. Sillä enkö minä ollut\nsyntinen olento ja eivätkö myöskin pahat henget todella ympäröinneet\nminua? -- ja mikä estäisi heitä minua käsiinsä saamasta? Kuka koko\nmailmassa auttaisi minua! Voinko minä luottamuksella katsoa ylös\nJumalan puoleen? Hän rakastaa ainoastaan hurskaita. Taikka Kristuksen\npuoleen? Hän on tuomari; ja hirveämpi kuin tuhansien perkeletten huudot\non syntisen kuulla hänen äänensä tuomion kauhealta, lumivalkoiselta\nvalta-istuimelta. Silloin syntini ilmestyivät minun eteeni --\nlaiminlyödyt rukoukseni, vaillinaisesti harjoitettu katumukseni,\npuolinaiset tunnustukseni. Enkö minä vielä tänä aamuna ollut täynnä\nylpeitä ja kunnianhimoisia tuumia -- enkö minä kenties myöskin\nturhanpuolisesti vertaillut itseäni hyvään isääni ja ajatellut itseäni\nkaikkien mailman ilojen saavuttajaksi ja nauttijaksi? Tosin se ei juuri\nliene ollut synti, kun toivoin saavani pelastaa omaiseni köyhyydestä ja\nhuolista; mutta se oli varmaan synti, kun halasin maallista kunniaa,\nniinkuin isä Kristofer niin usein on minulle selittänyt. Kuinka vaikea\nsiis eroittaa nämät molemmat toisistaan! Missä velvollisuus päättyy,\nja missä kunnianhimo ja ylpeys alkavat? Minä päätin mennä jonkun\nrippi-isän luo, kohta kuin tulisin Erfurtiin, jos milloinkaan pääsisin\nsinne. Vaan kuitenkin, mitä viisainkaan rippi-isä voi tehdä minun\nhyväkseni tämmöisessä vaikeassa tilassa? Kuinka minä koskaan voin olla\nvarma, etten ollut pettänyt itseäni, kun tutkin menetyksieni syitä, ja\nsiis myöskin häntä, ja näin saanut väärillä perusteilla synninpäästön,\njoka ei voinut ensinkään auttaa minua? Ja jos näin lienee tulevien\nsynnintunnustusteni laita, miks'ei myöskään kaikkien entisten?\n\nTämä ajatus kauhistutti minua, ja pohjaton kurjuuden syvänne näytti\naukenevan jalkojeni eteen. Minä en osannut pois tukalain ajatusteni\nkiedoksista, yhtä vähän kuin metsästäkään.\n\nSillä jos näissä epäilyksissä oli perää, eivät ainoastaan ne synnit,\njoita minä en ollut tunnustanut, olleet anteeksi antamatta, vaan\nmyöskin ne synnit, jotka olin tunnustanut ja joista olin väärällä\nperusteilla saanut päästön. Niin muodoin ehkä ei mikään tällä hetkellä\nsuojellut sieluani Jumalan Kristuksen tuomiolta ja riemuitsevien\nperkeleitten julmuudelta, yhtä vähän kuin mikään suojeli ruumistanikaan\nlumelta.\n\nNäytti siliä kuin vaan yksi keino voisi pelastaa minut, eikä sekään\nollut saatavilla. Jos löytäisin erehtymättömän rippi-isän, joka voisi\nkatsoa alas sydämeni syvyyteen ja takaperin jokaiseen elämäni soppeen,\njoka voisi paljastaa koko olentoni minun itse eteeni, tarkasti nähdä\nkaikki aikomukseni ja määrätä minulle sen katumus-harjoituksen, jonka\ntodella ansaitsen, minä matkustaisin mailman ääriin saakka, häntä\ntavatakseni. Vaikka hän ensin kaikkien pyhien eremitein ja martyrein\nelämästä etsisi itse-kidutuksen esimerkkejä ja sitten käskisi minua\nmitä ankarimpiin katumus-harjoituksiin, tuntuisivat nämät minusta\nhuokealta, kun vaan olisin varma, että ne olisivat oikeat ja että\ntodellinen synninpäästö lähtisi niistä.\n\nMutta tämmöinen rippi-isä minun oli mahdoton milloinkaan löytää.\n\nMikä taattu toivo minulla siis olikaan, että saisin syntini anteeksi?\nMikä papin tai munkin sana, oli hän vaikka pyhin maan päällä, voisi\nmilloinkaan vakuuttaa minulle, että olin ollut rehellinen itse\nsuhteeni? Mikä synnin päästö koskaan oikeuttaisi minua uskomaan, että\nristinvaatteeni, jotka olin saastuttanut, niinkuin sanottiin,\n\"ennenkuin jätin lapsenkenkäni\", voisivat kerran vielä käydä\nvalkoisiksi ja puhtaiksi?\n\nSilloin tulin ensi kerran eläissäni ajatelleeksi munkinlupausta,\nluostaria ja kaapua. Minä tiesin, että luostarielämällä oli ansio, jota\nuseat vertasivat toiseksi kasteeksi. Olikohan mahdollista, että\nkaikkien minun pyrintöjeni päätös lopulta olisi munkinkaapu? Minne\nsitten isä ja äiti, kallis Elsa ja pienet lapset kotona joutuisivat?\nNäitten rakkaitten kasvojen muisto näytti tuokioksi karkottavan synkän\npelkoni, niinkuin takanvalkea sanotaan torjuvan susia. Mutta nytpä\nkolea ääni kuului kuiskaavan: \"jos Jumala on sinua vastaan ja\npyhimykset ja omatuntosi, millä lailla voit omaisiasi taikka\nketäkään muuta auttaa?\" Minun oli aivan mahdoton eroittaa, mitkä\nmieleen-johtumukset tulivat perkeleeltä, mitkä Jumalalta, mitkä omasta\nsyntisestä sydämestäni; vaan kuitenkin se lienee anteeksi antamaton\nsynti, kun sekoittaa niitä toisiinsa. Josta syystä minä koetin\nloppupuolen yötä olla kokonaan ajattelematta enkä tehnyt muuta\nkuin astuin edestakaisin, lausuen Jumalan Kymmeniä Käskyjä,\nUskontunnustusta, Paternosteria, Ave Mariaa, pyhimysten litaniaa ja\nkaikkia kollektoja ja hartaita huokauksia, jotka suinkin muistin. Tämä\nnäytti vähitellen rauhoittavan minua, varsinkin Uskontunnustus ja\nPaternoster, joko sentähden, että ne ovat manauksia, joita pahat henget\nerittäin pelkäävät, vai sentähdenkö, että on jotakin aivan lohdullista\nyksistänsä sanoissa \"Isä meidän\" ja \"syntien anteeksi-antamus\" -- sitä\nminä en tiedä. Arvattavasti molemmista syistä.\n\nJa niin aamu koitti, ja auringonsäteet pujahtivat matalalta esiin\npunertavien honkien välitse; ja minä lausuin Ave Marian ja muistin\nJumalan suloisen äidin ja rohkaisin vähän mieltäni.\n\nMutta koko seuraavana päivänä minä en tointunut tämän yksinäisen yön\nkauhuista. Näytti siltä kuin joku pilvi olisi peittänyt toiveeni ja\ntuumani. Kuinka minä voin tietää, eikö kaikki, jota olin katsonut\nelämäni pyhimmäksi tarkoitukseksi, ollut vaan mailman, lihan ja\nperkeleen kiusauksia; ja eikö, vaikka kuinka näkisin vaivaa rakkaitten\nomaisieni tähden, syntini tuottaisi heille enemmän murhetta kuin kaikki\nminun menestykseni voisi poistaa?\n\nKuitenkin, kun jätin taakseni metsän varjon, tuntui sydämeni käyvän\nkeveämmäksi. Tästälähin minä aina uskon, että kauheimmat metsätarinat\novat todenperäisiä, ja että paholaiset öisin asuskelevat yksinäisillä\nsaloilla.\n\nOli hauska nähdä Erfurtin kirkontornien kohoavan eteeni lakealta.\n\nMinulla on vaan yksi ystävä yliopistossa; mutta tämä on Martin Luther,\nja hän on yksistänsä minulle samanveroinen kuin kokonainen parvi muita.\nHäntä katsotaan jo eteväksi ylioppilaitten joukossa; ja professorit\ntoivovat hänestä paljon.\n\nHän lukee parhaasta päästä lakitiedettä, koska hänen isänsä tahtoo,\nettä hänestä tulee taitava lakimies. Siksi minäkin aion, ja hänen\nneuvonsa, jotka hän aina sydämellisesti antaa, ovat varsin tärkeät\nminulle.\n\nHänen elämänsä on todella muuttunut siitä ajasta, jolloin ensin\ntutustuimme hänen kanssansa Eisenachissa, kun täti Ursulan kävi häntä\nsääliksi, tuota avutonta oppilasta, joka leipäpalasta varten lauloi\novien edessä St. Yrjön kadulla. Hänen isänsä on lujasti ponnistellut\nperheensä elatusta ja vaurastumista varten. Tämä on häneltä viimein\nonnistunut; hänellä on nyt oma valinpaja ja pari sulatus-uunia, ja\nMartin saa yliopistossa runsaasti apua häneltä. Martin'in taisteloin\njäinen aamu näyttää nyt menneen, ja kaikki on valoisana hänen\nedessänsä.\n\nErfurtin yliopisto on etevin Saksassa. Siihen verrattuina\nmuut yliopistot ovat, niinkuin Martin Luther sanoo, vaan\nyksityis-akademioita. Meitä on täällä ylioppilaita nykyään tuhannen tai\nkolmentoista sadan vaiheilla. Muutamat meidän professoreistamme ovat\ntutkineet klassikoita Italiassa muinaisten Kreikkalaisten ja\nRomalaisten jälkeisten johdolla. Vaaliruhtinas Fredrik on kyllä\nhiljakkoin perustanut uuden yliopiston Wittenbergiin, mutta me täällä\nErfurtissa emme suuresti pelkää, että Wittenberg voittaisi vanhan\nlaitoksemme.\n\nHumanistat elikkä muinaisen pakanallisen viisauden harrastajat ovat\nhyvin mahtavat täällä. Mutianus Rufus on heidän päämiehensä. He tulevat\nusein kokoon, etenkin hänen luonansa, ja hän esittelee aineita, joita\nheidän tulee runomitalla latinaksi selittää, esimerkiksi \"köyhyyden\nylistys.\" Martin Lutherin ystävä Spalatin on ollut läsnä näissä\nkokouksissa; mutta hän itse ei ole käynyt niissä, ei ainakaan jäsenenä.\nKerrotaankin heidän keskusteluistaan kummallisia seikkoja, jotka\nsaattavat runoilian ja filosofin nimen, josta he kerskaavat, kovasti\npahanmaineiseksi oikeauskoisten joukossa. Nämät aatteet Mutianus ja\nhänen ystävänsä sanotaan tuoneen klassillisen kirjallisuuden muassa\nItaliasta. Hän on myöskin lausunut ja kirjoittanut eräälle ystävälle,\nettä \"ei löydy kuin yksi jumala ja yksi jumalatar, vaikka eri muodoilla\nja eri nimillä, niinkuin Jupiter, Sol, Apollo, Moses, Kristus; Luna,\nCeres, Proserpina, Tellus, Maria.\" Mutta hän varoittaa oppilaitansa\njulkisesti näistä asioista puhumasta. \"Ne ovat salassa pidettävät\", hän\nsanoo, \"niinkuin Eleusin mysterit. Uskon asioissa meidän tulee käyttää\nsatujen ja arvoitusten peittoa. Ylenkatsokaamme Jupiterin, se on\nparhaan ja korkeimman jumalan, armon kautta alhaisempia jumalia. Kun\nsanon Jupiterin, minä tarkoitan Kristusta ja totista Jumalaa.\"\n\nMutianus ja hänen ystävänsä puhuvat myöskin tuttavien kesken varsin\nhalveksivalla tavalla kirkonmenoista nimitellen messua komediaksi ja\npyhiä relikejä korpin luiksi [se on hirsipuussa riippuviksi\nluurangoiksi, joita korpit nokkivat]; puhuen alttaripalveluksesta\nniinkuin hukatusta ajasta; ja soimaten kanonisten tuntien rukouksia\npelkäksi koiran haukunnaksi taikka yrinäksi, ei kuitenkaan\ntyöntekiä- vaan laiskurimehiläisten.\n\nJos joku nuhtelisi heitä tämmöisistä häväisevistä puheista, he\narvattavasti vastaisivat, että olivat lausuneet niitä ainoastaan\nsalaisessa merkityksessä eikä tarkoittaneet sillä mitään. Mutta kun\nkatsoo oikeaksi, että näin peittää todelliset ajatuksensa ja ajaa\ntyhjäksi erhetyksensä, on vaikea eroittaa, mikä on teko-väite, mikä\ntotta heidän mielestänsä. Minusta näyttää myös kuin he aivan syvistä ja\njuhlallisista kysymyksistä tekisivät pelkkiä järkeä teroittavia\nleikkejä elikkä arvoituksia.\n\nTämä nähtävästi pidättää Martin Lutheria paljoa enemmän kuin heidän\ntutkimustensa rohkeus lukemasta itseänsä heidän joukkoonsa. Hänen\nluontonsa on niin kunnioittavainen, vaikka kohta hänen mielensä on niin\nuljas. Minä luulen, että hän uskaltaisi tehdä taikka kärsisi mitä\nhyvänsä sitä puollustaakseen, mitä hän katsoo oikeaksi; mutta hän ei\nsiedä, että vähintäkään rahtua siitä, mitä hän pitää pyhänä, pilkataan\ntaikka käytetään vaan järjen harjoituksen esineeksi.\n\nEtupäässä hän tätä nykyä isänsä erityisestä tahdosta tutkii Roman\nkirjallisuutta ja lakia, niinkuin myöskin Aristoteleen allegorioita\nja filosofiaa. Hän työskentelee mielellään totisissa ja tukevissa\nopin-aineissa; runoutta ja soittoa harjoittaa hän huviksensa ja\nvirvoituksekseen. Mutta väittelyssä hän vasta oikein mainio on.\nMuutamia iltoja takaperin hän vei minut yhteen ylioppilas-seuraan,\njossa uusia ja vanhoja kysymyksiä keskustellaan. Olipa tuota komea\nnähdä, kuinka meidän Martin aina pääsi voitolle; milloin hän iski\nkiinni vastustajiinsa, ikäänkuin kotka pikku lintujen parveen, taikka\nlaski alas leijonan-kämmenensä ja levollisesti kukisti kokonaisen\nlauman vasta-väitteitä, ilmeisesti itse mitään tietämättä siitä\nhäviöstä, jonka hän oli aikaan saanut, siksi kuin joku heikko maahan\nkaadetun vihollisen vaikeroiminen huomautti häntä, ja hän vetäytyi\ntakaperin, hyvänsävyisesti pyytäen anteeksi, että oli loukannut jonkun\ntunteita. Välisti hän poltti jonkun sopimattoman perusteen taikka\nsekavan selityksen poroksi jollakin leikillisyyden taikka ivan\nleimauksella. Minä en luule, että hän usein hämmentyy siitä, että liian\npaljon katsoo riita-asiaa vastustajan silmillä. Hän pitää kiinni siitä\nyhdestä totuudesta, jota hän puollustaa, ja katsoo vaan sitä yhtä\nkohtaa, jota hän tarkoittaa, ja tällä välin hän karkaa päälle ankaralla\nvoimalla, johon hänen ponteva tahtonsa ja kiitävä ajatuksensa ovat\nyhtyneet, musertaen kaikki, mitä sattuu hänen tiellensä, hajottaen\npakenevat oikealle tai vasemmalle eikä milloinkaan huolien, onnistuuko\nniitten kokoontua jälleen ja järjestyä hänen takanansa. Hän tietää,\nettä jos hän vaan kääntyy heitä vastaan, he samalla hälvenevät taas.\n\nMinä en tiedä oikein sanoa, kuinka tämmöinen sodankäynti sopisi\nasianajajalle, jonka tulee katsoa jokaisen asian menestystä, jota hän\non ottanut valvoaksensa. Minä en saata ajatella, että Martin Luther\nlevollisesti kokoisi todistuksia pahimman puolen eduksi siinä\ntarkoituksessa, että myöskin pahin puoli voittaisi, joka on,\nluullakseni, usein asianajajan toimi.\n\nEpäilemättä hän kuitenkin löytää taikka hankkii itselleen leipänsä\nmailmassa. Professorit ja oppineet miehet toivovat aivan suuria hänen\nelämästään. Ja mikä harvinaista on (he sanovat), hän näyttää olevan\nyhtä paljon ylioppilaitten kuin professoreinkin lemmitty. Hänen\nluontonsa on niin ystävällinen; hänen soittotaitonsa ja hänen\nihmeellinen keskustelu-kykynsä tekevät hänet aivan mieluisaksi\nkaikille.\n\nVaan näitten kaikkien ohessa voimme kuitenkin me, jotka tunnemme hänet\ntarkoin, välisti huomata sen miettivän synkkämielisyyden tulvan, joka\nnäyttää nousevan kaikkien semmoisten sydänten pohjalle, jotka ovat\nkatsoneet syvältä itseensä taikka elämään.\n\nHän ottaa yhtä paljon vaaria uskon asioista kuin ennenkin eikä koskaan\nlaiminlyö jokapäiväistä messua. Mutta kahdenkeskeisistä puheistamme\nminä näen, ettei hänen omatuntonsa ollenkaan ole levollinen. Onko hän\nollut semmoisissa taisteloissa kuin minä tuona kauheana yönä metsässä?\nKenties taisteloissa, jotka olivat samassa määrässä tulisemmat ja\nhirveämmät kuin hänen luontonsa on voimallisempi ja hänen mielensä\nsyvempi kuin minun. Mutta ken voi kertoa? Miksi ilmoittaa toisilleen\nhuolia, joista nähtävästi ei mikään maanpäällinen järki voi päästää?\nSydämen sisimmät loukot jäävät aina, arvaan minä, erakoiksi, ikäänkuin\ntuo kolkko ja kammottava pyhyys entisen Juutalaisten temppelin esiripun\ntakana, johon mennään vaan kerta vuoteensa ja jota päivä heikosti\nvalaisi pyhän esiripun paksujen poimujen lomista.\n\nJospa vaan tämä erakko todellakin olisi kaikkein pyhin -- taikka, oli\nse mikä on, jospa meidän ei tarvitsisi astua siihen kuin kerta\nvuoteensa eikä kuljettaa muassamme joka paikassa sen synkkien\nsalaisuuksien tietoa. Mutta voi! kun kerran olemme astuneet sen sisään,\nemme milloinkaan unhota sitä. Se on niinkuin nuot kylmät, pimeät\nkryptat kirkkojemme alla, joissa pidetään messua kuolleita varten ja\njoissa kryptoissa muutamissa luostarikirkoissa palsamoitut ruumiit\nmakaavat muumioiksi kuivettuneina ja näkyvät ristikkojen lävitse.\nKaikkia ylipuolella vietettäviä juhlia häiritsee tieto näistä kolkoista\nmaan-alaisista kuoleman kammioista; samoin kuin holvien kosteus\nsekaantuu suitsutuksiin, samoin kuin hauta-virsien kolea valitus yhtyy\nylistyshymneihin.\n\n\nErfurtissa, Huhtikuulla 1503.\n\nMe olemme juuri palanneet retkeltä, jossa Martin Lutherin oli käydä\nvarsin onnettomasti. Varhain aamulla kolme päivää takaperin lähdimme\nastumaan Mansfeldiin hänen omaisiansa tervehtimään, sydämet yhtä täynnä\ntoivoa kuin metsät laulua. Meidän oli miekka vyöllä; matkalaukkumme\nolivat täynnä; ja mielemme keveä kuin ilma. Meidän tuli kulkea ketoja\nja kunnaita ja sitten pitkin Holm joen rantoja Kultaisen Niityn halki,\njossa on niin paljon komeita luostareita ja keisarillisia palatseja.\n\nMutta me olimme tuskin tunnin aikaa olleet matkalla, kun Martin\ntapaturmasta syöksi miekkansa jalkaansa. Kauhukseni veri aikoi vahvasti\nvuotaa. Hän oli satuttanut valtasuonta. Minä jätin hänet muutamien\ntalonpoikien hoitoon ja juoksin takaisin Erfurtiin lääkäriä noutamaan.\nKun tämä saapui paikalle, oli kuitenkin kovin vaikea saada haava\nsidotuksi. Minä kaipasin Elsaa taikka äitini sukevia sormia. Meidän\nonnistui kuljettaa hänet takaisin kaupunkiin. Minä valvoin hänen\nluonansa. Mutta sydän-yönä hänen haavansa meni auki, ja veri alkoi\nuudestaan juosta. Vaara oli suuri, ja Martin itse, joka oli heittänyt\nkaikki toivonsa ja luuli kuolemansa lähestyvän, uskoi sielunsa Jumalan\nPyhän Äidin haltuun, hänen, joka on laupias ja sääliväinen, joka tuntee\nsurut, vaikka hän on kunniakkaasti kohotettu yli kaikkien surujen,\njolla on äidin sydän kaikkia kohtaan ja äidin oikeus Hänen suhteensa,\njoka on kaikkien tuomari. Kenenkä suojaan voimme todella niin\nturvallisesti paeta kuin Marian? Oli ylentävää nähdä, kuinka Martin\nkääntyi häneen, ja epäilemättä saamme suureksi osaksi kiittää tätä\nasiaa siitä, että lääkkeet vihdoin vaikuttivat, että kääreet jälleen\nkiinnittivät haavan ja veri seisattui.\n\nMonta Ave'a aion tämän johdosta lukea Armon suloiselle äidille. Kenties\nhän säälii myöskin minua. Oi suloisin neitsyt, \"ijankaikkisen Isän\nijankaikkinen tytär, jakamattoman Kolme-yhteyden sydän\", sinä näet,\nettä minä halaan auttaa omaa surun-alaista äitiäni; tue minua ja\narmahda minua, sinun syntistä lastasi.\n\n\nErfurtissa, Kesäkuulla 1503.\n\nMartin Luther on suorittanut ensimäisen tutkintonsa. Hän on innokas\nylioppilas, harras siinä niinkuin kaikissa. Cicero ja Virgilius ovat\nhänen suuret kumppaninsa latinan kirjailiain joukossa. Hän on nyt\nkokonaan päässyt köyhyyden masentavista murheista eikä suinkaan kokene\nniitä koskaan enään. Hänen isänsä on jo varakas porvari Mansfeldissa\nja taitaa pian tulla pormestariksi. Minä soisin, että minun kotini\nnäkö-alat olisivat yhtä iloiset. Se ei tekisi mitään, vaikka minä\nkärsisin kovaa köyhyyttä muutamia vuosia enemmän, mutta äitini ja Elsan\nhuolet painavat minua usein raskaasti. Siihen menee vielä pitkä aika,\nennenkuin minä voin tehokkaasti auttaa heitä, ja sillä välin pikku\nElsani valoisa nuoruus ja meidän uupuneen kärsivällisen äitimme parhaat\nvoimat kuluvat vähitellen pois.\n\nItse puolestani hyväksyn kokonaan Martin'in ajatusta, että \"nuorten\ntulee erittäin oppia kestämään vaivoja ja puutetta; sillä semmoiset\nkärsimiset eivät vahingoita heitä ollenkaan. Se vahingoittaa paljoa\nenemmän, jos joku menestyy ilman vastuksitta, kuin jos hän näkee\nvaivoja.\" Hän sanoo myöskin: \"Jumalan on tapa tehdä kerjäläisistä\nmahtavia miehiä, niinkuin Hän loi mailman tyhjästä. Katsokaat\nkuninkaitten ja ruhtinaitten hoveja, kaupunkeja ja pitäjiä. Te näette\nniissä lakimiehiä, tohtoreita, neuvonantajia, sihteereitä ja pappeja,\njotka tavallisesti ovat olleet köyhiä, ja aina näette semmoisia, jotka\novat olleet ylioppilaita ja kynän avulla nousneet niin korkealle, että\nnyt ovat ylhäisiä miehiä.\"\n\nMutta tie rikkauteen kynän kautta tuntuu pitkältä ja niitten olentoin\nelämä, jotka ovat minulle ylen kalliit, surkastuu, sillä välin kuin\nkiipeen sille portaalle, josta voi heitä auttaa! Toisinaan arvelen,\nettä minun olisi pitänyt ruveta kauppamieheksi, ihmiset näyttävät\nhyötyvän niin paljoa nopeammin kauppatointen kuin lukemisen kautta; ei\nmikään mailmassa ansaitse mielestäni niin hyvin vaivannäköä kuin taakan\nhuojentaminen kotona olevien hartioilta. Mutta se on liian myöhäistä.\nEi vierevä kivi sammaloidu. Minun täytyy nyt astua eteenpäin sitä\ntietä, jonka olen valinnut. Vaan toisinaan tunnen vielä saman pelon,\njoka valloitti minut tuona yönä metsässä. Näyttää siltä kuin taivas\nsotisi minua vastaan ja kuin minunlaiseni olisi turha edes toivoa\nsaavansa hyödyttää ketään.\n\nSe alakuloisuus, joka köyhyydestä lähtee, tuottaa epäilemättä osaksi\nnämät ajatukset. Martin Luther sanoi niin minulle kerta, kun hän tapasi\nminut epätoivoisena. Hän sanoi, että hän hyvin tiesi, mikä se oli. Hän\noli köyhyyden vuoksi kärsinyt aivan paljon Magdeburgissa, vieläpä\nEisenachissa todenteolla aikonut kokonaan heittää lukemisensa silleen\nja palata isänsä ammattiin. Hän on hyvä minua ja kaikkia kohtaan, jotka\novat puutteessa, mutta hänen varansa eivät vielä salli, että hän tekee\nmuuta kuin elättää itiensä. Taikka pikemmin, ne eivät ole hänen omat\nvaransa, vaan hänen isänsä, ja hän tietää, ettei hänen ole oikeus olla\nantelias isänsä säästäväisyyden ja työn nojalla.\n\nMinusta näyttää elämä toisenlaiselta, minun täytyy myöntää se, kun olen\nsyönyt kunnollisen aterian. Mutta silloin minä en voi olla\najattelematta niitä harvoja semmoisia aterioita, joita heillä on siellä\nkotona. Ei sentähden, että Elsan kirjeet olisivat surulliset. Hän ei\nmilloinkaan mainitse mitään, joka saattaisi minut murheelliseksi. Ja\ntällä viikkoa hän lähetti minulle gulden'in, jonka hän sanoi olevan\nkokonaan hänen omansa, ja hän oli luvannut, ettei hän koskaan käyttäisi\nsitä, jollen minä sitä ottaisi. Mutta muuan ylioppilas, joka taannoin\nnäki heidät, kertoi, että äitimme näytti kalvealta ja kivulloiselta. Ja\nmuitten huolten lisäksi on meidän isämme kuukausi takaperin perheesemme\nottanut pikkuisen orpotytön, erään äitimme serkun, jonka nimi on Eva\nvon Schönberg. Jumala varjelkoon, että minä kadehtisin orvon\nleipäpalaa, mutta kun tämä taas vie äidiltä ja lapsilta yhden\nleipäpalan, on vaikea olla iloinen semmoisesta armeliaisuuden työstä.\n\n\nErfurtissa, Heinäkuulla 1503.\n\nMinulle on juuri määrätty apuraha eräässä laitoksessa, joka,\ntoivoakseni, ainakin tätä nykyä tekee, ettei minun tarvitse toimeen\ntuloni vuoksi rasittaa omaisiani. Säännöt ovat kovin ankarat ja niitä\non teroitettu useilla kammottavilla lupauksilla ja valoilla, jotka\nsuuresti kiusaavat omaatuntoani, sillä, jos vähinkin seikka näistä\nsäännöistä, joita olen vannonut seuratakseni, edes huomaamatta\nlaiminlyödään, minä joudun valan rikkojaksi. Se on kuitenkin askel\neteenpäin itsevaraisuuden tiellä; ja semmoinen päämäärä edessä sopii\nhelposti kantaa paljon vaikeampaakin iestä.\n\nMe (tämän laitoksen holholaiset) olemme juhlallisesti luvanneet ottaa\nvaaria noista seitsemästä kanonisesta tunnista sekä aina lukea ne\nrukoukset, jotka niihin itsekuhunkin kuuluvat. Tämän tähden täytyy\nnousta varhain, joka on hyvä asia ylioppilaalle. Kaikkein vaikein on\npitää keskiyön tuntia, kun on päiväkauden tehnyt ahkerasti työtä; mutta\ntässä ei ole enemmän, kuin mitä sotamiehet, jotka ovat vartiolla,\nehtimiseen saavat tehdä. Meidän täytyy myöskin veisata _Miserere'ä_\nhautajaisissa ja usein kuunnella Pyhän Neitsyt Marian ylistyspuhetta.\nTätä viimeistä tointa ei kuitenkaan sovi miksikään vaivaksi sanoa,\nvarsinkaan minulle, joka halaan aina tästälähin erittäin palvella\nNeitsyttämme, rukoilla joka päivä helminauhani päästä päähän, muistaa\nMarian riemut, enkelein tervehdyksen, matkustuksen vuorten poikki,\nkivuttoman synnytyksen, Jesuksen löytämisen temppelistä, ja taivaasen\nastumisen. Lupaukset ne tämän raskaaksi tekevät. Mutta kaikkien näitten\nohessa on tämä apuraha todestikin suuri lahja. Minun sopii nyt hyvällä\nomalla tunnolla kirjoittaa Elsalle, etten tarvitse sen enempää rahaa\nheidän vähistä varoistaan, ja voin vielä ensi tilaisuudessa toimittaa\ntakaisin, mitä hän lähetti, johon, onneksi, en vielä ole kajonnut.\n\n\nElokuulla 1503.\n\nMartin Luther on kovin sairaana; useat ylioppilaat ja professorit ovat\nhyvin huolissansa hänen tähtensä. Hänellä on niin paljon ystäviä. Eikä\nkumma! Hän ei ole itse mikään kylmäkiskoinen ystävä, ja kaikki\nodottavat suurta kunniaa yliopistolle hänen taidoistaan. Minä tuskin\ntohdin ajatellakaan, kuinka paljon minä kadottaisin, jos hän kuolisi.\nMutta tänä aamuna eräs iäkäs pappi, joka kävi hänen luonansa,\nherätti meissä jonkunlaista toivoa. Kun Martin makasi, nähtävästi\nhengenheitoillansa, ja itse varoi loppunsa lähenevän, tämä vanha pappi\ntuli hänen vuoteensa äärelle ja lausui lempeästi, mutta vakuuden\nvarmalla äänellä:\n\n\"Ole hyvässä turvassa, veljeni, sinä et kuole tällä ajalla; Jumala\ntekee sinusta vielä suuren miehen, joka on monta muuta lohduttava. Jota\nHerra rakastaa ja aikoo tehdä siunaukseksi, hänen päällensä hän\naikaisin sälyttää ristin, ja sen koulussa ne oppivat paljon, jotka\nsuuttumatta kärsivät.\"\n\nNäillä sanoilla oli kummallinen voima enkä minä saata olla\najattelematta, että sairas on vähäistä parempi siitä saakka, kuin nämät\nlausuttiin. Hyvät sanat ovat todella niinkuin ruoka ja rohdot ruumiille\nja sielulle.\n\n\nErfurtissa, Elokuulla 1503.\n\nMartin Luther on parannut! Kaikkivaltias Jumala, ja kaikki pyhimykset\nolkoot ylistetyt.\n\nHyvän vanhan papin sanat ovat myöskin tuottaneet jonkunlaisen erityisen\nlohdutuksen minulle. Jospa vaan olisi mahdollista, että ne surut ja\nhuolet, jotka ovat niin raskaasti painaneet Elsan ja minun\nnuoruuttamme, eivät ole vihan vitsa, vaan se risti, joka on laskettu\nniitten päälle, joita Jumala rakastaa! Mutta ken voi sanoa? Kumminkin,\nmitä Elsaan tulee, minä koetan sitä uskoa.\n\nMailma on avara näihin aikoihin. Meillä on suuri Uusi Mailma tuolla\npuolen Atlantis, avattuna espanjalaisten purjehtijain kautta, ja jalo\nVanha Mailma täällä, avattuna tutkijoille pyhien lähteitten --\nmuinaisten klassikkojen -- kautta, joita vanhojen kielten virkistynyt\nharrastus on vielä kerran saattanut kaikkien nautittavaksi; lisäksi\nuusi kirjapainon keksintö, joka, isäni luullen, on levittävä muinaisen\nviisauden äsken löydetyt aarteet lukemattomilla teillä sekä ylhäisiin\nettä alhaisiin.\n\nNiin, me elämme nyt kunniakkaita aikoja. Kuinka paljon on jo saatettu\nilmi meille! Ja kuka tietää, mitä vielä on jälillä? Sillä nyt näyttää\nsiltä, kuin ihmisten sydän joka paikassa sykkisi vahvasti odotuksesta,\nikäänkuin ei mikään näihin aikoihin olisi liian suurta toivottavaksi\neikä liian hyvää uskottavaksi.\n\nHyvä on, kun tapaamme lohikäärmeemme elämän kynnyksellä eikä\nkilpakentän päässä -- kuoleman kynnyksellä; sentähden minä syystä olen\ntyytyväinen. Tässä vähässä, yhä vähenevässä mailmassa ilmestyy varmaan\njoku virka minulle ja omaisilleni. Mimmoinen se on oleva?\n\nJa mimmoinen Martin Lutherin virka on oleva? Kaikki odottavat paljon\nhäneltä. Jokainen yliopistossa sanoo, että hän epäilemättä tulee\nkuuluisaksi. Millä tanterella hän laakerinsa voittanee? Voittaako hän\nlaakereita vai palmun-oksia?\n\nKun kuuntelen häntä ylioppilaitten väittelyissä, sillä välin kuin\nkaikki vartovat hänen ajatuksiansa ja osoittavat mieltymystänsä hänen\nsujuvista sanoistansa, minä näen jo laakerin hänen mustissa hiuksissaan\nseppelöitsevän hänen korkeata, vakavaa otsaansa. Mutta kun muistan sen\nväittelyn, jonka tiedän olevan hänen rinnassaan, hänen hartautensa\ntuskaisen hehkun, hänen omantuntonsa taistelon, hänen huolensa jostakin\nlaiminlyödystä velvollisuudesta, ja näen sen syvän, surullisen katseen,\njoka välisti asuu hänen tummissa silmissään, minä en ajattele\nsankarisatuja, vaan pyhimysten legendoja, ja minun tekisi mieli tietää,\nmissä voitossa vanhan lohikäärmeen yli hän saavuttanee palmunsa.\n\nMutta kellot soivat iltarukoukseen enkä minä saa laiminlyödä pyhää\nhetkeä.\n\n\n\n\nIII.\n\nElsan aikakirja.\n\n\nEisenachissa 1504.\n\nMinä en saata sanoa, että tilamme on juuri käynyt paremmaksi siitä\najasta, kuin Fritz lähti. Sälyhuone itse on muuttunut. Vanhojen\nkirjojen kasat ovat kovasti supistuneet, sillä meidän on täytynyt panna\nmonta kirjaa pantiksi vuokraa vastaan. Meidän on ollut myöskin pakko\nmyydä muutamia isän kauniita kaavoja. Se koski kauheasti hänen\nsydämeensä. Mutta velkamme saatiin maksoon.\n\nÄidin-äitimme on tähän aikaan toisinaan käynyt vähän äreäksi. Ja\nminunkin tekisi niin mieli välisti suuttua. Pojat syövät niin paljon ja\nkuluttavat vaatteensa niin pian. Minä en saata todellakaan huomata,\nettä köyhyys tekee ketäkään meistä paremmaksi, paitsi äitimme, joka\nkaikkein vähimmin parannusta kaipaa.\n\n\nSyyskuulla 1504.\n\nIsä on todella tuottanut uuden asukkaan meille, vähäisen tytön, nimeltä\nEva von Schönberg, yhden äitimme kaukaisen serkun.\n\nMenneellä viikkoa kertoi hän meille aivan lyhyesti, että tämä tulisi.\nMinä luulen, että hän hiukan pelkäsi, mitä äidin-äitimme sanoisi, sillä\nme tiedämme kaikki, ettei se vähintäkään auta, jos koettaa lumota häntä\nkauniilla puheilla. Hän huomaa aina, mitä tarkoitat, ja hänen terävät\nsilmänsä tunkevat kohta kaikkein kiertojesi läpi ja näin hän pakoittaa\nsinut suuremmalla kiireellä kuin somuudella palaamaan suorastaan\nasiaasi.\n\nNiinmuodoin isä taannoin lausui ihan äkkiä, kun paraikaa söimme\npäivällisiä:\n\n\"Minä en muistanut kertoa sinulle, eukkoseni, että minulle juuri on\ntullut kirje sukulaisiltasi Bömistä. Sinun iso-setäsi on kuollut. Hänen\npoikansa kuoli, niinkuin tiedät, ennen häntä ja on jättänyt jälkeensä\npikkuisen orpotytön, jolla ei ole ketään, joka häntä hoitaisi. Minä\nolen käskenyt heidän lähettää hänet meille. Minä en voinut tehdä muuta.\nSe ei ollut mikään armeliaisuuden, vaan suoran velvollisuuden teko. Ja\npaitsi sitä\", hän lisäsi puollustaen itseään, \"se ehkä lopulta saattaa\nmeidät rikkaiksi. Suvussa löytyy omaisuutta jossakin paikassa, kun vaan\nvoisimme saada sen käsiimme; ja tämä pikkuinen Eva on vanhimman sarjan\njälkeisiä. Minä en tiedä tosiaan muuta, kuin että hän kenties tuo monta\nkallista perikalua muassansa.\"\n\nNämät viimeiset muistutukset hän lausui erittäin äidin-äidille, toivoen\nsiten selvästi osoittavansa hänelle, että tehdyssä työssä oli syvä,\nmailmallinen viisaus. Sitten puhutellen äitiä hän päätti:\n\n\"Eukkoseni, sinä saat kyllä sijaa tälle orvolle sydämessäsi, ja taivas\nsiunaa sinua varmaan siitä.\"\n\n\"Sitä ei tarvitse epäillä, että hänellä on sija tyttäreni sydämessä!\"\nsanoi äidin-äitimme nuristen; \"mutta nyt minun ymmärtääkseni ei ole\npuhe sydämistä, vaan ruokakammarista ja vaatehuoneista. Ja niissä on\nkyllä\", hän lisäsi vähän äkäisesti, \"sijaa kaikille perhe-juveleille,\njoita nuori perintöläisemme tuonee muassaan.\"\n\nTavallisuuden mukaan äiti ehti avuksi.\n\n\"Kallis äidin-äiti\", hän sanoi, \"taivas palkitsee meidät epäilemättä;\nja paitsi sitä, te tiedätte, me saamme nyt ruveta elämään vähän\nisommasti, kun olemme pääsneet veloistamme.\"\n\n\"Ei ole, luullakseni, epäilemistäkään\", vastasi äitimme, \"että taivas\nmaksaa teidät; vaan sitä käy mielestäni hyvin epäileminen, tuleeko\nmakso käyvässä rahassa.\"\n\nMutta luultavasti hän pelkäsi, mitä tämmöinen epäilevä arvelu\nvaikuttaisi lapsissa, ja lisäsi vähän näreästi, mutta lempeällä\näänellä:\n\n\"Anna tuo pikku raukan tulla. Saaneehan hänelle sijaa ennen pitkää\ntavalla taikka toisella. Vanhat hiipivät ulos kirkkomaahan, sillä välin\nkuin nuoret hyppivät porstuan ovesta sisään.\"\n\nJa muutamien päivien perästä pikku Eva tuli; vaikka, paha kyllä, ilman\nmitään perhe-juveleja. Mutta pyhimykset varjelkoot, että minä joutuisin\nahneeksi taikka saidaksi ja kadehtisin orvon leipää!\n\nJa kuka olisi hennonut olla pikku Evaa tervetulleeksi toivottamatta?\nKun hän nukkuu minun vuoteessani, kultaiset hiukset pään-alaisella,\npitkät silmänripset varjoten poskea, joka on punainen unesta ja\nnojautuu hänen pyöreään, valkoiseen käteensä, kuka raskisi toivoa häntä\npois? Ja kun sammutan lampun (niinkuin minun pian täytyy tehdä) ja\nlaskeun hänen viereensä, hän puoleksi herää sydäntäni lähentyäksensä ja\nkuiskaisee unissansa: \"oma Elsa, kultani!\" Enkä minä voi toivoa häntä\npois enemmän kuin haltia-enkeliänikään. Mutta todella luulen, että hän\non joku sen kaltainen olento.\n\nHän ei ole täyteen kymmentä vuotta; mutta kun hän on ainoa lapsi ja yhä\non kasvanut vanhempien seurassa, on hänellä tyven, varovainen\nkäytöstapa ja omituinen, ajattelevainen yksitotisuus, joka\nihmeellisellä sulolla ilmaantuu hänen kirkkaissa, viattomissa lapsen\nkasvoissaan.\n\nEnsiksi hän näytti vähän vieraksuvan meidän lapsia, erittäin poikia, ja\nliikkui ympäri joka paikassa äitini vieressä, johon hän kohta alusta\nturvasi. Hän ei lähestynyt yhtä suoraan äidin-äitiämme, joka ei\nerittäin sydämellisesti ottanut häntä vastaan; mutta toisena iltana\ntulonsa jälkeen hän uskaliaasti nosti vähäisen tuolinsa äidin-äitini\nluo ja istuutuen hänen jalkainsa juureen laski molemmat pikkuiset,\nhienot kätensä tämän rakkaille, ohuille, vanhoille käsille ja sanoi:\n\n\"Teidän täytyy pitää minusta, sillä minä aion pitää teistä oikein\npaljon. Te olette iso-tätini näköinen.\"\n\nJa, kumma kyllä, äidin-äitimme näytti tulevan aivan hyvillensä, ja\nsiitä asti he ovat olleet hartaat ystävät. Hän todella hallitsee meitä\nkaikkia eikä löydy ketään perheessämme, joka ei näytä katsovan hänen\nhuomiotansa suosion osoitukseksi. Olisi hupaista tietää, tuntuisiko\nFritzistä samalta!\n\nIsämme sallii hänen istua kirjapainossansa, kun hän askaroitsee\nkokeissansa. Siihen hän ei ole milloinkaan meille antanut lupaa. Hän\nkiipee ylös akkunalavitsalle ja katselee isää, niinkuin ymmärtäisi hän\nkaikki, ja isä puolestaan puhuttelee niinkuin hän luulisi hänen\nymmärtävän.\n\nLisäksi hänellä on kummallinen tapa kertoa pyhimysten legendoja\nlapsille. Kun äidin-äitimme kertoo niitä, minä ajattelen pyhimyksiä\nsankareiksi ja sotureiksi. Kun itse koetan jutella niitä, minä varon,\nettä teen ne liiaksi satujen kaltaisiksi. Mutta kun pikku Eva puhuu St.\nAgnesista tai St. Katarinasta, hänen äänensä muuttuu lempeäksi ja\nsyväksi kuin kirkkosoitto; ja hänen kasvonsa käyvät vakaviksi ja\nihaniksi, niinkuin lapsi-enkelein tauluissa; ja hänen silmänsä\nikäänkuin katsovat taivaasen. Soisin, että Fritz saisi kuunnella häntä.\nMinä luulen, että Eva on juuri, mitä pyhimykset olivat, kun olivat\npieninä lapsina, paitsi sen kummallisen, tyvenen tavan puolesta, jolla\nhän saa kaikki tekemään, mitä hän tahtoo. Jos St. Elisabet olisi ollut\npikku Evan kaltainen tässä kohden, minä tuskin luulen, että vanha\nmaakreivinna olisi rohjennut olla niin tyly häntä vastaan. Kukaties\npikku Evan on määrä olla pyhimys meidän joukossamme; ja sillä, että\nautamme häntä, me ehkä parhaiten miellytämme Jumalaa ja pääsemme\nviimein johonkin halpaan paikkaan taivaasen.\n\n\nEisenachissa, Joulukuulla.\n\nSe lohduttaa suuresti, kun Fritz kirjoittaa niin reippaasti. Hän\nnäyttää olevan täynnänsä toiveita tulevaisuuden suhteen ja on jo saanut\npaikan jossakin oivallisessa laitoksessa, jossa hän sanoo elävänsä\nniinkuin kardinali eikä ollenkaan tarvitsevansa muitten apua. Tämä on\nhyvin ilahuttavaa. Martin Luther on myöskin tulemallansa oikein\nsuureksi mieheksi; niin Fritz kertoo. Vaikea on ymmärtää tätä; hän\nnäytti olevan aivan muitten kaltainen; me olemme kaikki keskenämme niin\ntutut ja hän puhuu meidän kanssamme varsin yksinkertaisella,\nystävällisellä tavalla -- ei oppineilla sanoilla eikä syvistä, pimeistä\nasioista, niinkuin muut viisaat miehet, jotka minä tunnen. Tosin meitä\naina viehättää, kun kuuntelemme häntä, mutta jokainen voi käsittää\nkaikki, mitä hän sanoo -- minäkin; niin ettei ole mikään helppo asia\najatella häntä filosofiksi ja suureksi mieheksi. Minä luulen, että\nviisaat miehet ovat niinkuin pyhimykset: ei sitä oikein ymmärrä, mitä\nne ovat, ennenkuin ovat vähän kauempana meistä.\n\nOlisi hauska tietää, minkälainen suuri mies Martin Lutherista tulee.\nYhtäkö suuri kuin meidän pormestarimme taikka mestari Trebonius?\nKukaties vielä suurempi kuin he; vieläpä niinkin suuri kuin\nvaaliruhtinaan sihteeri, joka kävi isämme luona hänen keksintöjänsä\nkatsomassa. Mutta mielihyvällä sitä ajattelee, erittäin Fritzin tähden;\nsillä minä olen vakuutettu siitä, ettei Martin koskaan unhota vanhoja\nystäviä.\n\nMinä en saata oikein ymmärtää Evan uskontoa. Se näyttää tekevän hänet\nonnelliseksi. Minä en luule, että hän pelkää Jumalaa eikä edes rippiä.\nHän näyttää ihastelevan kirkonkäyntiä niinkuin joutopäivää metsässä;\neikä Jesuksen nimi näytä kauhealta, vaan kalliilta hänelle, niinkuin\nJumalan suloisen äidin nimi on minulle. Mitä on kovin vaikea ymmärtää.\nMinä luulen, ettei hän juuri paljon pelkää viimeistä tuomiotakaan; ja\ntässä on syy, miksi niin luulen: -- kun pari yötä takaperin molemmat\nheräsimme rajusta ukkosen ilmasta, minä kätkin kasvoni vaatteisin,\netten näkisi salamoita, kunnes kuulin lasten itkevän lähihuoneessa ja\ntietysti nousin heitä rauhoittamaan, sillä äitimme oli ollut kovin\nväsynyt sinä päivänä ja minä toivoin hänen paraikaa nukkuvan. Kun olin\nlaulanut ja puhutellut pikkusia ja istunut heidän vieressään, siksi\nkuin olivat nukkuneet, palasin minä huoneesemme, vavisten koko\nruumiissani; mutta minä tapasin Evan polvillansa vuoteen vieressä. Hän\noli painanut krucifixin rintaansa vastaan ja näytti yhtä tyveneltä ja\nonnelliselta, kuin jos ukontulet olisivat olleet aamuisen auringon\nsäteet.\n\nHän nousi seisaallensa, kun minä astuin sisään; ja kun taas olin\nturvallisesti päässyt vuoteeseni ja kiertänyt käsivarteni hänen\nympärillensä ja myrsky oli laantunut vähäisen, minä sanoin:\n\n\"Eva, etkö sinä pelkää salamoita?\"\n\n\"Minä ajattelin, että se ehkä vahingoittaisi meitä, Elsa serkkuni\", hän\nvastasi; \"ja siitä syystä minä rukoilin Jumalaa.\"\n\n\"Mutta Eva\", minä lausuin, \"jos ukkonen olisi yli-enkelin ääni! Minä\naina pelkään, että jokainen ukkosen ilma on ehkä vihan päivän alku --\ntuo kauhea tuomion päivä. Mitä sinä silloin tekisit?\"\n\nHän oli tuokion ääneti, mutta sanoi sitten:\n\n\"Minä luulen, että ottaisin krucifixin ja rukoilisin ja koettaisin\npyytää Herraa Kristusta muistamaan, että hän kerta kuoli ristinpuussa\nmeidän tähtemme. Minä luulen, että hän armahtaisi meitä, jos niin\ntekisimme. Paitsi sitä, Elsa serkkuni\", hän lisäsi vähän ajan perästä,\n\"minulla on eräs lause, joka aina lohduttaa minua. Isäni opetti sen\nminulle, kun olin aivan pikkuinen tyttö, vankihuoneessa, ennenkuin hän\nkuoli. Minä en muista koko lausetta, mutta näitä sanoja minä en ole\nmilloinkaan unhottanut: _Niin on Jumala mailmaa rakastanut, että Hän\nantoi ainoan Poikansa_. Sitä oli enemmän, vaikka olen unhottanut sen;\nmutta tämän osan minä aina muistin, koska olin isäni ainoa lapsi, ja\nhän rakasti minua sydämestään. Minä en tiedä tarkoilleen, mitä kaikkia\nse merkitsee, mutta sen minä tiedän, että ne ovat Jumalan sanat, ja\nminä uskon vakaasti niitten merkitsevän, että Jumala rakastaa meitä\nhyvin paljon ja että hän on jollakin lailla isäni kaltainen.\n\n\"Minä tiedän\", vastasin minä, \"että Uskontunnustus sanoo: 'minä uskon\nJumalaan, Isään kaikkivaltiaasen', mutta minä en koskaan ajatellut, että\nKaikkivaltias Isä tarkoittaisi jotakin meidän oman isämme kaltaista.\nMinun mielestäni se tarkoitti vaan, että Jumala on hyvin suuri, että me\nkaikki kuulumme Hänelle ja että meidän tulee rakastaa Häntä. Oletko\nvarma siitä, Eva, jotta se tarkoittaa, että _Hän rakastaa meitä_?\"\n\n\"Minä luulen niin, Elsa\", vastasi Eva.\n\n\"Kukaties se tarkoittaa, että Hän rakastaa _sinua_, Eva\", minä kysyin.\n\"Mutta sinä olet hyvä lapsi ja olet, luullakseni, aina niin ollut; ja\nme tiedämme kaikki, että Jumala rakastaa semmoisia ihmisiä, jotka ovat\nhyvät. Tuo lause, näetkö, ei sano mitään siitä, että Jumala rakastaa\nsemmoisia, jotka eivät ole hyvät. Juuri sen vuoksi, etten tosiaan\nvarmaan tiedä, teenkö sitä, mikä Hänelle on otollinen, pelkään minä\nJumalaa ja tuomion päivää.\"\n\nEva oli hetken ääneti, ja sitten hän lausui:\n\n\"Minä soisin muistavani lauseen loppupuolen. Kenties siinä olisi\nselitys.\"\n\n\"Mistä se lause on saatu, Eva?\" minä kysyin. \"Kukaties me löydämme sen.\nLuuletko, että Jumala sanoi sen isällesi taivaassa jossakin näyssä\ntaikka unissa, niinkuin hän puhuu pyhimyksille?\"\n\n\"Sitä minä en luule, serkku\", hän vastasi miettien; \"sillä isäni sanoi,\nettä se seisoi eräässä kirjassa, josta hän ilmoitti minulle, missä se\noli löydettävä, kun hän oli kuollut. Mutta kun minä löysin kirjan, yksi\npappi vei sen minulta ja sanoi, ettei se ollut mikään hyvä kirja\nvähäisille tytöille; enkä minä koskaan saanut sitä takaisin. Niin\nminulla ei ole muuta kuin tämä lauseeni, Elsa serkku. Minä soisin, että\nse tekisi sinut onnelliseksi, niinkuin se tekee minut.\"\n\nMinä suutelin suosikkiamme ja toivotin hänelle hyvää yötä; mutta minä\nen saanut nukutuksi. Minua halutti nähdä tuo kirja. Mutta kenties se ei\nkuitenkaan ole mikään hyvä kirja; sillä (vaikka ei Eva sitä tiedä) minä\nkuulin äidin-äitini sanovan, että hänen isänsä oli Hussiti ja kuoli\nmestauslavalla, sen vuoksi että hänellä oli väärä usko.\n\nAamulla Eva oli hereillä ennen minua. Hänen suuret, tummat silmänsä\nkatselivat minua, ja samalla, kuin minä heräsin, hän lausui:\n\n\"Elsa serkkuni, minä luulen, että tuon lauseen loppupuoli jollakin\ntapaa koskee krucifixiä; sillä minä ajattelen aina niitä yhtä haavaa.\nSinä tiedät, että Herra Jesus Kristus on Jumalan ainoa Poika ja että\nhän kuoli ristin puussa meidän tähtemme.\"\n\nJa hän nousi ylös, puki päällensä ja sanoi menevänsä aamumessuun\nrukoilemaan minun puolestani, että minä en olisi peloissani, kun vasta\nukkonen käy. Se on epäilemättä totta, minä olen varma siitä, että risti\nja Kristuksen kärsiminen ovat aiotut joksikin hyväksi meille; mutta\nsiinä tapauksessa ne voivat ainoastaan hyödyttää niitä, jotka ovat\nJumalan mieleen, mutta kuinka voi olla Hänen mieleensä, sitä juuri on\nkovin vaikea ymmärtää.\n\nMinä en kuitenkaan saata ajatella, että Evan usko jollakin lailla on\nväärä, sillä hän on niin jumalinen ja niin hyvä. Hän menee aina\nsäännöllisesti ripittämään itseään ja käy kirkossa aamumessussa ja\nmonesti muutoinkin. Minä olen myöskin usein tavannut hänet rukoilemasta\nkrucifixin taikka Pyhän Neitsyen ja Lapsen kuvan edessä kotonamme.\nJumalisuus näyttää todella olevan hänen varsinainen ilonsa, niinkuin\nSt. Elisabetistakin sanotaan.\n\nMitä minuun itseen tulee, on minulla kovin paljon tekemistä\nkirjapainon, talouden, kalliin äitimme kivulloisuuden, pikku lapsen ja\npoikien tähden, jotka repivät vaatteensa niin julmasti, että minä yhä\nenemmän tunnen, kuin minun on kokonaan turha koskaan pyrkiä minkään\npyhimyksen kaltaiseksi -- jollei juuri St. Kristoferin, jonka legenda\naivan usein on lohduttanut minua, kun äidin-äitimme kertoi sitä meille,\njoka tapahtui tällä lailla:\n\nOfferus oli sotamies ja pakana, joka eli Kanaan maalla. Hän oli\nkaksitoista kyynärää pitkä. Hänen ei tehnyt mieli totella, vaan käskeä.\nHän ei katsonut, mitä vahinkoa hän teki muille, vaan eli rajusti,\nahdistaen ja ryöstäen kaikkia, jotka sattuivat yhteen hänen kanssaan.\nHän halusi ainoastaan yhtä asiaa -- että hän saisi tarjota\npalvelustansa kaikkein voimallisimmalle; ja kun hän kuuli, että keisari\nsiihen aikaan oli kristikunnan päämies, lausui hän: \"herra keisari,\ntahdotko minut? Minä en myy kenellekään halvemmalla sydänvertani.\"\n\nKeisari, joka näki hänen Simsonin-voimansa, hänen vankan rintansa ja\ntukevat nyrkkinsä, vastasi: \"jos suostut palvelemaan minua ijäti,\nOfferus, minä vastaan-otan sinut.\"\n\nHeti jättiläinen vastasi: \"vaikea on luvata _ijäti_ palvella sinua;\nmutta niin kauan kuin minä olen sinun soturinasi, ei kukaan idässä eikä\nlännessä ole sinua häiritsevä.\"\n\nTämän jälkeen hän vaelsi keisarin kanssa ympäri koko maata, ja keisari\noli hyvin mieltynyt häneen. Sotamiehet olivat, niin tappelussa kuin\nviinan ääressä, viheliäisiä, saamattomia raukkoja Offeruksen rinnalla.\n\nOli nyt keisarilla harpun-soittaja, joka lauloi aamusta maata-panon\naikaan asti; ja milloin hyvänsä vaan keisari oli väsynyt marssista,\ntämän runoilian täytyi liikuttaa harppunsa kieliä. Eräänä iltana he\nasettivat leirinsä lähelle jotakin metsää. Keisari söi ja joi\niloisesti; harpun-soittaja lauloi hupaisen laulun. Mutta kun hän\nlaulussansa puhui pahasta hengestä, keisari risti silmiänsä. Sanoi\nOfferus korkealla äänellä kumppanillensa: \"mitä tuo on? Mitä leikkiä\nruhtinas nyt laskee?\" Silloin keisari vastasi: \"kuule, Offerus, minä\ntein tämän sen häijyn paholaisen tähden, jonka sanotaan usein\nmellastavan tässä metsässä suurella väellä ja voimalla.\" Tämä näytti\nkummalliselta Offeruksen mielestä, ja hän sanoi halveksien keisarille:\n\"minun tekee suuresti mieli metsä-sikaa ja hirveä. Mennään tähän\nmetsään ajamaan niitä.\" Keisari vastasi lempeästi: \"ei, Offerus! Älä\npyydä niitä tässä metsässä, sillä samalla kuin täytät ruoka-aittasi,\nehkä vahingoitat sieluasi.\" Silloin Offerus niuristeli kasvojansa ja\nlausui: \"Ne ovat happaimia, sanoi kettu pihlajanmarjoja; jos teidän\nKorkeutenne pelkää paholaista, minä rupean tämän herran palvelukseen,\nkoska hän on mahtavampi kuin te.\" Tämän perästä hän kylmäkiskoisesti\nvaati palkkansa, lähti pois ilman mitään erittäin pitkiä\njäähyväismenoja ja painoi iloisesti taajimpaan metsään.\n\nEräässä kolkossa metsän aukossa löysi hän paholaisen alttarin, joka oli\nrakennettu mustista kekäleistä, ja tämän päältä välkkyi kuutamassa\nihmisten ja hevosten luurangot. Offerus ei tästä millään tavalla\nhämmästynyt, vaan katseli tyvenesti kalloja ja luita; tuosta hän huusi\nkolme kertaa korkealla äänellä paholaisen nimeä, istui maahan, meni\nnukuksiin ja alkoi pian kuorsailla. Sydänyön aikana maa näytti\njyskeellä aukenevan, ja noenkarvaisella hevosella näki hän pikimustan\nratsastajan, joka ajoi tuimasti häntä kohden ja koetti sitoa häntä\njuhlallisilla lupauksilla. Mutta Offerus sanoi: \"saadaan nähdä.\" Sitten\nhe kulkivat yhdessä pitkin mailman kuningaskuntia, Offerus huomasi,\nettä hän oli parempi isäntä kuin keisari, harvoin hänen tarvitsi\npuhdistaa hänen aseitansa, mutta kemuja ja kujeita oli yltäkyllin.\nKuitenkin kun he jonakuna päivänä astuivat maantietä, kolme korkeata\nristiä seisoi heidän edessään. Silloin Mustaa Ruhtinasta yht'äkkiä\nvärisytti ja hän lausui: \"kiertäkäämme ympäri syrjätietä myöten.\" Sanoi\nOfferus: \"minusta näyttää kuin sinä pelkäisit noita hirsipuita\", ja\njoustansa jännitettyään ampui hän nuolen keskimäiseen ristiin. \"Kuinka\nsopimattomasti tehty!\" sanoi saatana sävyisesti; \"etkö tiedä, että hän,\njoka palvelian muodossaan oli Marian poika, nyt harjoittaa suurta\nvaltaa?\" \"Jos niin on laita\", lausui Offerus, \"ei mikään lupaus sitonut\nminua, kun tulin sinun luokses; nyt minua haluttaa taas etsiä\nkaikkein voimallisinta, jota yksistänsä suostun palvelemaan.\"\nSilloin saatana meni pois, pilkallisesti nauraen, vaan Offerus jatkoi\nmatkaansa tiedustellen kaikilta kulkioilta, joita hän tapasi, Marian\npoikaa. Mutta voi! harvat kantoivat häntä sydämessänsä; eikä kukaan\nvoinut kertoa jättiläiselle missä Herra oleskeli, siksi kuin Offerus\njonakin aamuna yhtyi vanhaan, hurskaasen erimitiin, joka antoi\nhänelle yösijaa kammiossansa ja lähetti hänet seuraavana aamuna\nKarthusianin-luostariin. Siellä priori kuunteli Offerusta, näytti\nhänelle suoraan uskon tien ja sanoi hänelle, että hänen tuli paastota\nja rukoilla, niinkuin Johannes Kastaja muinoin erämaassa. Mutta Offerus\nvastasi: \"heinäsirkat ja metsähunaja, herrani, ovat kokonaan vastoin\nluontoani enkä minä osaa mitään rukouksia. Minulta menisi kaikki\nvoimat, ja minä olisin pikemmin taivaasta poissa, kuin joutuisin tällä\ntavalla sinne.\" \"Suruton mies!\" vastasi priori. \"Sinun sopii kuitenkin\nkoettaa jollakin muulla lailla: rupea sydämestäsi toimittamaan jotakin\nhyvää tekoa.\" \"Voi! sallikaat minun kuulla\", pyysi Offerus; \"semmoiseen\nminulla on voimia.\" \"Katso, tuossa juoksee ankara virta, joka estää\npilgrimejä heidän matkallansa Romaan. Siinä ei löydy mitään lauttaa\neikä siltaa. Kanna uskovaiset selässäsi tämän yli.\" \"Jos tällä tapaa\nkelpaan Vapahtajalle, minä tahdon halulla kantaa matkustajia\nedestakaisin\", vastasi jättiläinen. Ja samaa päätä hän rakensi\nruovoista majan ja asui siitä asti vesihiirien ja majavien joukossa\nvirran reunalla, iloisesti kuljettaen pilgrimejä joen poikki, ikäänkuin\nkameli taikka elefantti. Mutta jos ken tarjosi hänelle lauttarahaa, hän\nsanoi: \"minä teen työtä ijankaikkista elämää varten.\" Ja kun nyt\nuseitten vuosien perästä Offeruksen hiukset olivat käyneet valkoisiksi,\neräänä myrskyisenä yönä vieno, valittava ääni huusi häntä: \"rakas,\nhyvä, pitkä Offerus, kana minut yli.\" Offerus oli väsynyt ja uninen,\nmutta hän ajatteli uskollisesti Jesusta Kristusta ja tarttuen uupunein\nkäsin siihen kuusenrankaan, jota hän piti sauvanansa, kun virta oli\ntulvillaan, kahlasi hän veden lävitse ja melkein pääsi vastaiseen\nrantaan; mutta kun hän ei nähnyt mitään pilgrimiä siellä, arveli hän:\n\"minä näin unta\", ja palasi takaisin ja pani uudestaan maata. Mutta\ntuskin hän oli ennättänyt nukkua, kuin sama vieno ääni jälleen kuului,\ntällä kertaa enemmän vaikeroivana ja kiikuttavana: \"Offerus, hyvä,\nrakas, iso, pitkä Offerus, kanna minut yli.\" Kärsivällisesti iäkäs\njättiläinen astui joen poikki, mutta ei ketäkään näkynyt, ja hän meni\ntakaisin ja pani taas maata ja vaipui ennen pitkää sitkeään uneen, kun\nkerran vielä tuo vieno ääni kuului, selvänä, voivottavana ja\nrukoilevana: \"hyvä, rakas jättiläinen Offerus, kanna minut yli\".\nKolmannen kerran hän tarttui kuusi-sauvaansa ja kulki kylmän virran\npoikki. Tällä kertaa hän näki hennon, kauniin, vähäisen pojan, jolla\noli kultaiset hiukset. Vasemmassa kädessään hän piti Karitsan lippua,\noikeassa maanpalloa. Hän katseli jättiläistä, silmät täynnänsä\nrakkautta ja luottamusta, ja Offerus nosti hänet ylös kahdella\nsormella; mutta kun hän astui veteen, painoi pieni lapsi niinkuin kivi.\nYhä raskaammalta taakka tuntui, kunnes vesi melkein ylettyi hänen\nleukaansa asti; isot hiki-pisarat vierivät hänen otsastansa, ja hän oli\nmiltei uppoamallansa virtaan vähäisen pojan kanssa. Hän ponnisti\nkuitenkin voimiansa, pyrki horjuen toiselle puolelle, laski lempeästi\nlapsen rannalle ja sanoi: \"herraseni, minä pyydän, älä vasta kulje tätä\ntietä, sillä töintuskin pääsin tällä kertaa hengissäni yli.\" Mutta\nkaunis lapsi kasti Offeruksen paikalla ja lausui hänelle: \"tiedä,\nkaikki sinun syntisi ovat anteeksi annetut; ja vaikka sinun jäsenesi\nhorjuivat, älä pelkää äläkä kummastele, vaan riemuitse; sinä olet\nkantanut mailman Vapahtajan! Merkiksi istuta maahan kuusen-rankasi,\njoka niin kauan on ollut kuolleena ja lehdetönnä; huomenna se kasvaa\nviheriöitä oksia. Ja tästä lähin sinun nimesi ei ole Offerus, vaan\nKristofer.\" Silloin Kristofer pani kätensä ristiin, rukoili ja sanoi:\n\"minä tunnen loppuni lähestyvän. Jäseneni vapisevat; voimani raukeavat;\nJumala on antanut kaikki minun syntini anteeksi.\" Tuosta lapsi katosi\nvalkeuteen; vaan Kristofer istutti sauvansa maahan. Ja niin se aamulla\nkasvoi viheriöitä lehtiä ja punaisia kukkia, ikäänkuin mantelipuu.\nKolme päivää sen jälkeen enkelit kantoivat Kristoferin paratiisiin.\n\nTämä on se legenda, joka tuottaa minulle enemmän toivoa kuin mikään\nmuu. Kuinka suloista olisi, kun olisin jollakin nöyrällä tavalla\nkoettanut auttaa muita heidän matkallansa pyhään kaupunkiin ja kun\nviimeinen taakka olisi kannettu ja voimani raukeisivat, jos silloin\npyhä lapsi ilmestyisi minulle ja sanoisi: \"pikku Elsa, sinä olet tehnyt\nsen työn, jonka aioin sinun tehtäväksesi -- sinun syntisi ovat anteeksi\nannetut\"; ja nyt enkelit tulisivat ja nostaisivat minut syliinsä ja\nkantaisivat minut mustan virran ylitse, ja elämäni nuortuisi ja kukkisi\njälleen paratiisissa, niinkuin Kristoferin kuihtunut sauva!\n\nMutta kun täytyy koko pitkä elin-aikansa vartioita virran luona ja\nkantaa taakat eikä tietää, teemmekö kuitenkaan oikein -- se se on, joka\non niin vaikeata!\n\nSuloista olisi havaita, kun virran yli on pääsnyt, että jonkun\nvähäisen, nöyrän, jokapäiväisen velvollisuuden täyttämisellä on todella\npalvellut ja miellyttänyt Kaikkein Mahtavinta, mailman Vapahtajaa! Kun\nvaan havaitsisi tämän sillä aikaa, kuin pyrkii joen yli, kuinka iloista\nse olisi! Kuinka vähäisen muistaisi jäistä vettä taikka pakottavia\nhartioitaan tai horjuvia, hermottomia jäseniänsä!\n\n\nEisenachissa, Tammikuulla 1505.\n\nFritz on kotona meidän tykönämme jälleen. Hän näyttää nyt, kun hänellä\non tuuliparta ja miekka, yhtä miehuulliselta kuin isämme. Kuinka\niloiseksi hänen vakava astuntansa ja hänen syvä äänensä tekevät koko\nperheen! Välisti kun katselen häntä, kun hän hypittää lapsia ja kaappaa\nheidät syliinsä taikka nakkaa palloa Kristoferin ja Polluxin kanssa\ntaikka ampuu joutsella iltaisin kaupunkilaisten leikeissä, soisin\nniinkuin ennen, että hän olisi elänyt niinä aikoina, jolloin esi-isämme\nasuivat linnoissa, ja että Fritz olisi ollut ritari ja ratsastanut\nseuralaistensa etupäässä taisteloon jonkun hyvän asian puolesta --\nesimerkiksi Turkkilaisia vastaan, joitten nyt sanotaan uhkaavan\nkeisarikuntaa ja koko kristikuntaa. Minun pikkuinen mailmani on todella\navara ja kylläksi runsas minulle, mutta tämä porvari-elämä näyttää\nahtaalta ja halvalta hänelle. Minä tahtoisin, että hän saisi askaroida\nmiesten eikä kirjojen kanssa. Naiset saattavat lukea, oppia ja\najatella, jos heillä on aikaa (mutta tietysti ei niin hyvin kuin\nmiehet); minä olen myöskin kuullut, että naiset kirjoittavat kirjoja.\nSt. Barbara ja St. Katarina ymmärsivät astronomiaa, astrologiaa ja\nfilosofiaa ja osasivat puhua minä en tiedä kuinka monta kieltä. Mutta\nhe eivät olisi pystyneet lähtemään kilvellä ja keihäällä, niinkuin\nKappadokian St. Yrjö, vapauttamaan kahletettua prinsessaa ja tappamaan\nisoa Afrikan lohikäärmettä. Minä tahtoisin, että Fritz tekisi, mitä\nnaiset _eivät pysty_ tekemään. Hänen leveässä, notkeassa ruumiissansa\non semmoinen ryhti ja hänen mustissa silmissään semmoinen voima; vaikka\ntodella kaiken sen johdosta, mitä hän on kirjoittanut meille\nruhtinaallisesta elannostansa Erfurtin laitoksessa, jossa hän on\nvapaa-oppilas, äitimme ja minä emme odottaneet, että hänen kasvonsa\nnäyttäisivät niin laihalta ja ohuelta.\n\nHän on tuonut minulle takaisin äitinkummini guldenin. Hän sanoo, että\nhän on itsenäinen mies, joka tulee omillansa toimeen ja jonka ei\nollenkaan sovi vastaan-ottaa tämmöisiä lahjoja. Koska kuitenkin kerran\nolen antanut sen Fritzille, tuntuu minusta kuin minun olisi oikeus\nkäyttää sitä hänen hyväksensä, joka on suuri lohdutus, sillä minä voin\nnäinä muutamina päivinä, kuin hän viipyy meidän luonamme, laittaa\nparemmat atriat, kuin tavallisesti voimme tarjota, ettei hän saata\nensinkään arvata, missä pulassa me usein olemme.\n\nMinä häpeän vähän itseäni, mutta Fritzin takaisin-tulossa on jotakin,\njoka ei vastaa minun toiveitani. Minä olen yöt päivät näinä molempina\nvuosina odottanut häntä suurella kaipuulla. Minä luulin, että me\naloittaisimme uudestaan juuri siitä, mihin päätimme. Minä kuvailin\nitselleni, kuinka tuo entinen jokapäiväinen elämä hänen kanssansa\njatkaantuisi taas, niinkuin muinoin. Minä ajattelin, että me istuisimme\nsälyhuoneessa ja juttelisimme kaikista huolistamme sekä itsemme että\nperheen puolesta ja varomatta tai pelkäämättä vuodattaisimme sydämen\nsydämeen, että se tuskin olisi puhumista ollenkaan, vaan ääneen\najattelemista.\n\nNyt ei enää jokainen pikku asia keskinäisessä, jokapäiväisessä\nelämässämme ole tuttu meille, niin että ymmärtäisimme toistemme\ntunteet, niistä puhumatta; nyt on kokonainen sarja uusia kokemuksia,\njoista täytyy askel askelelta kertoa, emmekä näytä keksivän, mistä\naloittaa. Ei kukaan muu voi tuntea sitä niinkuin minä. Lapsille ja\nvanhemmillemme on hän kaikki, mitä hän ennen oli, ja miksi minä\nodottaisin enempää? Minä todella tuskin tiedän, mitä odotin taikka mitä\nminä kaipaan. Miksi Fritz olisi enemmän minulle kuin kenellekään\nmuulle? On itsekästä toivoa sitä ja lapsellista ajatella, ettei kaksi\nvuotta tuottaisi mitään muutosta. Sopiko minun edes toivoa sitä? Enkö\nminä riemuitse hänen voimastansa, ja hänen uljaasta, miehuullisesta\nkäytöksestänsä? Ja sopiko minun toivoa, että suuren Erfurtin akademian\nylioppilas, joka pian pääsee baccalaureoksi, tulisi istumaan vanhoille,\nläjään ajetuille kirjoille sälyhuoneesen ja viettäisi aikaansa\njaarituksissa minun kanssani. Paitsi sitä, mitä minulla on\njuttelemista? Vaan kuitenkin, kun tänä iltana hämärän hetki tuli\nkolmannen kerran siitä, kuin hän palasi, ja hän näytti kokonaan\nunohtavan sen, minä en voinut auttaa, että se tuntui haikealta, ja niin\nminä pakenin tänne yksinäisyyteen.\n\nFritz on istunut tämän viimeisen tunnin arkituvassa, kaikki lapset\nympärillänsä, kertoen heille, mitä oppilaat tekevät Erfurtissa; heidän\nrunous-yhdistyksestänsä, jossa he kokoontuvat ja toistensa kuullen\nlausuvat omia värssyjänsä taikka käännöksiä vanhoista kirjoista, jotka\nnykysin ovat kaivetut ilmi maasta, vaan kuitenkin hänen puhettansa\nmyöten ovat tuoreemmat kuin mitkään uuden-aikaiset teokset ja antavat\nkyllin kaikille ajatuksen aihetta; väitöskokouksista ja noista suurista\nlauluseuroista, joihin sadoittain ääniä ottaa osaa ja soitto syntyy\nsemmoinen, joka voittaa kaikki urut -- molemmissa jälkimäisissä\nharjoituksissa Martin Luther näyttää olevan johdattaja ja päämies, ja\nsitten ylioppilaitten miekkailuista, joihin minä en luule Martin\nLutherin ruvenneen, mutta jotka varmaan huvittavat Kristoferia ja\nPolluxia enemmän kuin mikään muu. Pojat seisoivat kummallakin puolella\nFritziä kuunnellen avosilmin; Chriemhild ja Atlantis olivat pistäyneet\naivan hänen taaksensa, ompelutyö käsissään; pikku Thekla istui hänen\npolvillansa ja leikitsi hänen miekan-kannikkeensa kanssa; ja pikku Eva\noli kiivennyt mielipaikallensa akkunanrinnalle vastapäätä Fritziä.\nAluksi Eva pysyi vähän erinänsä Fritzistä eikä sanonut mitään; ei,\nluullakseni, ujoudesta, sillä tämä lapsi ei näytä pelkäävän ketään eikä\nmitään, vaan sen omituisen tavan vuoksi, jolla hän tarkastaa ihmisiä,\nikäänkuin hän tahtoisi oppia tuntemaan heitä kokonaan, niinkuin opitaan\nuutta kieltä, taikka niinkuin hallitsia tekee, joka tutkii uuden\nalamaisensa luonnetta, ennen kuin hän ottaa hänet palvelukseensa.\nAjatteleppas tuota pikkuista olentoa, kun hän kohtelee Fritziämme tällä\nylhäisellä tavalla! Mutta tässä ei auta mitään vastustaminen Fritzinkin\non täytynyt käydä tämä tutkinto, niinkuin me muut, ja hän on yhtä\npaljon, kuin äidin-äitimme taikka kukaan meistä, hyvillään siitä, että\nhän on saavuttanut Evan luottamuksen. Kun minä lähdin pois, oli Eva,\nvähän aikaa Fritzin ylioppilas-juttuja suurella tarkkuudella\nkuunneltuaan, itse ruvennut pääpuhujaksi, ja viehättyneenä koko seura\nnyt kuunteli häntä, kun hän kertoili heille mielilegendaansa St.\nKatarinasta. He olivat kaikki kuulleet sen ennen, mutta kun Eva kertoo\nnäitä tarinoita, ne näyttävät aina jollakin lailla uusilta. Minä luulen\ntämän tulevan siitä, että hän niin hartaasti uskoo niitä; näyttää siltä\nkuin hän ei toistaisi, mitä hän on kuullut, vaan tyvenesti juttelisi\njotakin semmoista, jota hän itse on nähnyt, melkein niinkuin\nmielestämme joku enkeli tekisi, joka näkymätönnä on katsellut, kun\nkaikki tapahtui. Ja tällä välin näyttävät hänen pitkäripsiset silmänsä,\nkun hän nostaa niitä, katsovan yhtä haavaa kuuntelian sydämeen ja\ntaivaasen.\n\nEi mikään kumma, että Fritz unhottaa hämärän hetken. Mutta se on\nomituista, ettei hän ole kertaakaan kysynyt aikakirjaamme. Tästä olen\nkuitenkin iloinen, sillä minä en tahtoisi milläkään muotoa näyttää\nhänelle kertomusta vastuksistamme.\n\nOnkohan mahdollista, että minä kadehdin pikku Evaa -- rakasta,\npikkuista, lempeää, turvatonta Evaa? Minua ilahuttaisi, jos koko mailma\nrakastaisi Fritziä. Kuitenkin tuntui varsin onnelliselta, kun olin\nhänen ainoa ystävänsä; ja miksi vähäinen vieras lapsi varasti minulta\nkalliit hämärän-hetkeni?\n\nNo niin, minä luulen, että täti Agnes oli oikeassa: minä tein\nFritzistä epäjumalan, Jumala suuttui, ja minua rangaistaan. Tosin\npyhimykset näyttävät tunteneen jonkunlaista hurskasta huvitusta, kun\nheitä rangaistiin, mutta niin ei ole minun laitani; rangaistukset eivät\nnäytä ollenkaan parantavan minua, vaan päinvastoin pahentavan -- joka\non uusi todistus siitä, kuinka minun on turha koettaa päästä\npyhimykseksi.\n\n\nEisenachissa, Helmikuulla.\n\nKun minä kirjoitin nämät viimeiset sanat enenemässä hämärässä, kaksi\nvahvaa kättä verkan laskettiin olkapäilleni, ja joku ääni sanoi:\n\n\"Siskoseni, _miks'et_ voi näyttää minulle aikakirjaasi?\"\n\nMinun oli mahdoton vastata.\n\n\"Sinä olet joutunut kiinni\", lisäsi sama ääni. \"Luuletko, että minä en\ntiedä, mistä tuo guldeni tuli? Näytä minulle äitikummisi rahakukkaro.\"\n\nMinä tunsin, kuinka kyynelet alkoivat tukehuttaa minua; mutta Fritz ei\nnäyttänyt huomaavan niitä.\n\n\"Elsa\", hän sanoi, \"sinä saat harjoitella pikku temppujasi kaikkia\nmuita perheen-jäseniä kohtaan, mutta minun suhteeni ne eivät menesty.\nLuuletko koskaan voivasi uskotella minua, että olet käynyt laihaksi\nsiitä, että olet joka päivä elämässäsi syönyt makkaroita, kakkuja ja\noivallisia juhlapäivän putinkeja? Luuletto, että tuo nälkäinen ihastus\npoikien silmissä tuli heidän jokapäiväisestä, tavallisesta ruo'astaan?\nLuuletko\", hän jatkoi, ottaen minun molemmat käteni omaan käteensä,\n\"että minä en nähnyt, kuinka siniset ja kylmät ja pakkasenpuremia\ntäynnä ne pikkuiset kädet olivat, jotka latoivat isoja halkoja takkaan,\nkun tänä aamuna tulin sisään?\"\n\nTietysti minä en voinut tehdä muuta kuin nojata päätäni hänen rintaansa\nja hiljaisesti itkeä. Ei auttanut kieltää mitään. Sitten hän lisäsi\nnopeasti matalalla, syvällä äänellä:\n\n\"Luuletko, että minä olisin voinut olla huomaamatta äitimme vanhoja\nkeinoja, kun hän vakuutti, ettei ruoka maittanut häntä ja ettei hän\npitänyt mistään niin paljon kuin jänteistä ja luista?\"\n\n\"Oi Fritz\", minä nyyhkytin, \"minä en voi sitä auttaa. Mitä minä teen?\"\n\n\"Ainakin\", hän sanoi \"lupaa minulle, pikku neiti, ettet vasta tee\nomasta veljestäsi varsinaista vierasta ja ettet kaikenlaisilla turhilla\nja petollisilla tuumilla koeta sälyttää koko perheen huolten painoa\nomille hartioillesi.\"\n\n\"Luuletto, että tämä on synti, jota minun tulee tunnustaa, Fritz?\" minä\nkysyin; \"en minä tarkoittanut mitään petollista; mutta minä erhetyn\naina oikean ja väärän suhteen. Mitä minä voin tehdä?\"\n\n\"Tietääkö täti Ursula tämän?\" hän kysyi kiivaanpuolisesti.\n\n\"Ei, äiti ei salli, että minä kerron sitä kenellekään. Hän luulee, että\nhe moittisivat isäämme; ja vasta on viikko kulunut siitä, kuin isä\nkertoi hänelle, että hän oli keksinyt uuden tavan sulattaa lyijyä,\njonka kautta voi muuttaa sitä kokonaan hopeaksi. Se olisi todella\nkummallinen keksintö; ja hän on vakuutettu siitä, että vaaliruhtinas\nheti ostaisi sen, ja me saisimme arvattavasti jättää Eisenachin ja asua\nlähellä vaaliruhtinaan hovia. Kukaties keisarikin vaatisi, että\nilmoittaisimme salaisuuden hänelle, ja silloin meidän täytyisi jättää\nkoko maa; sillä sinä tiedät, että löytyy isoja lyijy-kaivoksia\nEspanjassa; ja jos kerran ihmiset voisivat tehdä hopeata lyijystä, se\nolisi paljoa helpompi ja turvallisempi menetys, kuin purjehtia ison\nvaltameren poikki hankkimaan luonnollista hopeata villeiltä\nIndianeilta.\"\n\nFritz huokasi raskaasti.\n\n\"Entä sillä välin?\" hän kysyi.\n\n\"Sillä välin?\" minä vastasin, \"tietysti saattaa välisti olla vähän\nvaikea tulla toimeen.\"\n\nHän mietti tuokion aikaa, ja sitten hän sanoi:\n\n\"Elsaseni, minä olen ajatellut yhtä tuumaa, joka luullakseni tuottaa\nmeille muutamia guldenia, siksi kuin tuo lyijyn muuttamisen hanke on\ntoteutettu.\"\n\n\"Silloin emme tietysti\", sanoin minä, \"kaipaa mitään, vaan jaksamme\nantaa niille, jotka ovat ilman. Ja voi, Fritz, kuinka hyvin me\ntietäisimme, millä tapaa auttaa niitä, jotka ovat köyhät. Etkö luule,\nettä Jumala tämän vuoksi antaa meidän itse olla niin kauan köyhinä eikä\nnäytä koskaan kuulevan rukouksiamme?\"\n\n\"Olisi suloista ajatella niin, Elsa\", sanoi Fritz totisesti; \"mutta on\nkovin vaikea ymmärtää, kuinka miellyttää Jumalaa taikka kuinka\nmenetellä, että meidän rukouksemme edes tapaavat häntä -- varsinkin kun\nme niin usein tunnemme ja teemme, mikä väärää on.\"\n\nSe ilahutti minua, kun näin, ettei Fritz epäillyt, että tuo suuri\nkeksintö joskus onnistuisi. Hän ei kertonut minulle, mikä hänen oma\ntuumansa on.\n\nTunteeko siis Fritz'kin itsensä niin syntiseksi ja niin epätietoiseksi,\nkuinka hänen tulee kelvata Jumalalle? Ehkä useissa ihmisissä on sama\ntunne. Se on hyvin kummallista. Jospa vaan Jumala olisi katsonut\nhyväksi tehdä asian meille vähän selvemmäksi! Minua haluttaisi tietää\nkertooko se kirja, joka Evalta katosi, meille jotakin siitä!\n\nTämän illan perästä aita tietysti oli kokonaan poistunut minun ja\nFritzin väliltä, ja me näytimme olevan paremmat ystävät kuin koskaan\nennen. Meillä oli hupaisia hämärän keskusteluita sälyhuoneessa, ja minä\nrakastan häntä enemmän kuin milloinkaan ennen. Niin että täti Agnes,\nluullakseni, katsoisi minua entistä suuremmaksi epäjumalan palveliaksi.\nMutta se on hyvin merkillistä, että epäjumalan palvelus näyttää tekevän\nminun niin erittäin hyvää. Minusta tuntuu kuin rakastaisin koko mailmaa\nparemmin sentähden, että rakastan Fritziä, ja kuin kantaisin kaikki\nasiat helpommin, kun saan uskoa hänelle kaikki, niin ettei minulla\nkoskaan ole ollut niin vähän pikku syntejä tunnustettavana kuin näinä\nmolempina viikkoina, jolloin Fritz oli kotona. Kun vaan Jumala olisi\nsäätänyt niin, että kelpaamme hänelle sillä, että rakastamme veljiämme,\nsisariamme ja omaisiamme, eikä sillä, että olemme heitä rakastamatta\ntaikka jätämme heidät ja hautaamme itsemme kylmään luostariin, niinkuin\ntäti Agnes!\n\nPikku Eva sai todellakin Fritzin opettamaan itselleen Latinan\nkieli-oppia! Minä luulen, että hän tahtoo olla rakastetun St.\nKatarinansa kaltainen, joka oli hyvin oppinut. Ja hän sanoo, että\nkaikki pyhät kirjat, rukoukset ja virret ovat Latinan kielellä, että\nhänen luullaksensa se epäilemättä on se kieli, jota Jumala erittäin\nrakastaa. Hän kysyi minulta muutamia päiviä sitten, puhuvatko he\nLatinaa taivaassa.\n\nMinä en tietysti voinut vastata. Minä sanoin hänelle, että luulin\nraamatun olevan alkuperäisesti kirjoitetun kahdella muulla kielellä,\nKreikkalaisten ja Juutalaisten, ja että olin kuullut jonkun sanovan,\nettä Adam ja Eva paratiisissa puhuivat Juutalaisten kieltä, jonka\nluulen Jumalan opettaneen heille.\n\nMutta minä olen ajatellut sitä jälestäpäin eikä minua kummastuttaisi,\njos Eva olisi oikeassa.\n\nSillä, jollei Latina ole taivaan pyhimysten ja pyhien enkelien kieli,\nmiksi Jumala tahtoisi, että papit puhuvat sitä kaikkialla ja että kansa\nsillä lausuu Ave'nsa ja Paternoster'insa? Me ymmärtäisimme ne kaikki\npaljon paremmin Saksan kielellä; mutta jos Latina on autuaitten\npyhimysten ja enkelien kieli, on tämä tietysti syy, jonka vuoksi sitä\nnäin käytetään. Vaikka me emme aina ymmärrä, _he_ ymmärtävät, joka on\nsuuri lohdutus. Minä arvelen, että Latinan kielen oppiminen on erittäin\nviisas tuuma pikku Evalta; ja kun minulla on enemmän aikaa olla\njumalinen, kukaties minäkin koetan oppia.\n\n\n\n\nIV.\n\nOtteita Fredrikin aikakirjasta.\n\n\nYliopisto tuntuu jotenkin kylmältä mailmalta, kun olen käynyt rakkaassa\nvanhassa kodissani Eisenachissa. Mutta se koski sydämeeni, kun näin,\nkuinka äitimme ja Elsa tekevät työtä, ja kuinka väsyneiltä ja\nlaihtuneilta he näyttävät. Onneksi on heillä vielä toivoa tuosta\nsuuresta keksinnöstä enkä minä tahtoisi millään lailla ryöstää sitä\nheiltä. Mutta tällä välin minun täytyy heti tehdä jotakin heitä\nauttaakseni. Minun käy toisinaan säästää muutamia liharuokia\naterioistani, jotka jaetaan meille runsaasti tässä laitoksessa, ja\nmyydä niitä; ja minä voin joskus ansaita vähäisen sillä, että\nkopioitsen themoja rikkaammille ylioppilaille taikka saarnoja ja\npostilloja munkeille. Kirjapainon taito on tosin kyllä tehnyt tämän\nelatuskeinon epävarmaksi; mutta painetut kirjat ovat vielä kovin\nkalliit ja lisäksi peräti kookkaat, ja papit ovat usein hyvin\nmielissään, kun heillä on vähäisiä kopioita muutamista postillain\nlu'uista taikka kirkko-isäin puheista, erittäin kun ne ovat kirjoitetut\nvähäisellä, selvällä käsi-alalla, että heidän sopii ottaa niitä\nmukaansa matkoillensa kyliin. Tarjona on myöskin kirjoitustyötä\nlakimiehiltä, etten minä epäile voivani ansaita jotakin; ja vaikka\nminun lukemiseni vähäisen viivästyykin, se ei tee niin suurta haittaa.\nMinun ei käy suuria asioita tavottaminen, jollei niitä todella voi\nsaavuttaa vähäisillä ja kärsivällisillä askelilla. Minun tulee tehdä\ntyötä omaisiani varten. Nuoruuteni on pantava alttiiksi, että kykenen\nauttamaan heitä, olipa millä keinoilla hyvänsä. Jos se onnistuu\nminulta, ehkä Kristoferin taikka Polluxin on tilaisuus pyrkiä\nkorkeammalle, kuin minä olen voinut, taikka kenties minulla elämäni\nkeskivaiheilla ja loppupuolella on aikaa jatkaa noitten suurten\nklassikkojen tutkimista, jotka näyttävät tekevän ajatuksiemme alan niin\navaraksi, mailman niin kunniakkaaksi ja isoksi ja elämän niin syväksi.\nOlisi todella sangen suloista, jos saisi antautua kirjallisuuteen ja\nfilosofiaan, niinkuin Martin Lutherin nyt on mahdollinen. Hänen\nelämän-juoksunsa alkaa jalosti. Hän on tänä keväänä saavuttanut\nmaisterin arvon ja on pitänyt luentoja Aristoteleen fysikissä ja\nlogikissa. Hän osaa erittäin tehdä himmeitä asioita selkeiksi, ja\nvanhoja asioita tuoreiksi. Hänen luennoissansa on väkeä niin paljon\nkuin mahtuu. Hän lukee myöskin lakia, että hän pystyisi hakemaan\njotakin valtion virkaa. Hänen vanhempansa (isän kirjeistä päättäen)\nnäyttävät yhdistävän häneen kaikki toiveensa; ja sama on melkein laita\ntäällä yliopistossa. Suuria toivotaan hänestä; näyttää todesti tuskin\nyhtäkään elämän-rataa täyttyvän, joka ei olisi avoinna hänelle. Hän on\nyhtä sydämellinen kuin järkevä, jonka vuoksi koko yliopisto, sekä\nprofessorit että ylioppilaat, pitävät häntä jonkunlaisena\nomaisuutenaan. Kaikki näyttävät tuntevan itsensä osalliseksi hänen\nmenestyksessään. Aivan niinkuin oli pikkuisessa keskuudessamme\nEisenachissa, on nyt suuressa keskuudessamme yliopistossa. Hän on\n_meidän_ mestari Martin; ja joka portaalta, jolle hän nousee, tunnemme\nitsemme vähän kohonneeksi. Jos todella hänen maineensa kasvaa, niinkuin\nme edeltäpäin arvaamme, olisi hauska tietää, tuntuuko joskus samoin\nkoko Saksan mielestä? sanooko kaikki kansa riemuiten ennen pitkää\n_meidän_ Martin Luther?\n\nEi niin, ettei hänellä olisi vihamiehiä; hänen luontonsa on liian\nkiivas ja hänen sydämensä liian lämmin, ettei hän saata hillitä\nitseään, niinkuin hitaat, maltilliset luonnot.\n\n\nKesäkuulla 1505.\n\nMartin Luther tuli minun luokseni muutamia päiviä sitten, näyttäen\nkovin huolestuneelta. Hänen ystävänsä Alerius on murhattu, ja se on\nerittäin koskenut häneen; ei ainoastaan, luullakseni, siitä syystä,\nettä hän on kadottanut rakkaan kumppanin, vaan siitä syystä, että se\nsaattaa kuoleman niin hirmuisen likelle ja herättää uudestaan noita\nkysymyksiä, joitten minä tiedän piilevän hänen sydämessänsä, yhtä hyvin\nkuin minunkin, ja jotka tarkoittavat Jumalaa, tuomiota ja tuota\nsynkkää, kauheata tulevaisuutta, joka on meidän edessämme, jonka\nkäsittämiseen emme pysty ja jota emme kuitenkaan voi paeta eikä\nunhottaa.\n\nTänä päivänä tapasimme toisemme jälleen, ja hänen ajatuksensa olivat\nkiintyneet yhteen kirjaan, jonka hän oli löytänyt yliopiston\nkirjastosta, jossa hän enimmiten viettää joutohetkensä. Se oli\nlatinankielinen raamattu, jota hän ei ollut milloinkaan ennen\neläissänsä nähnyt. Häntä kummastutti suuresti, kun hän näki niin paljon\nenemmän siinä kuin evankeliumeissa, joita luetaan kirkoissa, taikka\nsaarnakokoelmissa. Hän kutsuttiin pois luentoon; muutoin, hän sanoi,\nolisi hän tuntikausia jatkanut lukemistansa. Yksi kertomus näyttää\nerittäin syvästi vaikuttaneen häneen. Se oli Vanhasta Testamentista. Se\noli kertomus lapsesta Samuelista ja hänen äidistänsä Hannasta. \"Hän\nluki sen nopeasti\", hän sanoi, \"hartaalla ilolla ja riemulla; ja koska\nkaikki tuntui hänestä uudelta, alkoi hän sydämensä pohjasta halata,\nettä Jumala kerta antaisi hänelle tämmöisen kirjan omaksi.\"\n\nMinä luulen, että se on hänen oman hurskaan äitinsä muisto, joka tekee,\nettä tämä kertomus viehättää häntä niin erinomaisesti. Se onkin ihana\nkertomus, niinkuin hän jutteli sen minulle, ja saattaa jokaisen melkein\ntoivomaan, että olisi saanut syntyä vanhan Hebrean valtakunnan aikoina.\nNäyttää siltä kuin Jumala olisi aivan armollisesti ja mieluisasti\nkuunnellut tuon murheellisen naisen rukouksia. Ja jos me vaan saisimme\njokainen meistä kuulla äänen taivaasta, kuinka iloista olisi vastata,\nniinkuin hurskas lapsi: \"puhu, Herra, sillä sinun palveliasi kuulee;\"\nja sitten täydellisesti oppia, mitä Jumala todesti meiltä kaikilta\nvaatii. Minä luulen kuitenkin, että munkit ovat yhtä varmat\nkutsumuksestansa kuin muinoin hurskas lapsi, kun luopuvat kodistaan ja\nmailmasta kirkkoa palvellaksensa. Siitä lähtisi suuri apu, jos muutkin\nihmiset kutsuttaisiin erityisiin elämänsä töihin, niinkuin profeetta\nSamuel ja (luullakseni) munkit, että me kaikki pelottomasti ja lujilla\naskelilla astuisimme eteenpäin, jokainen määrättyä polkuansa, ja\nolisimme varmat, että teemme oikein, sen sijaan, että me erhetyksiemme\nja syntiemme kautta ehkä tuotamme rangaistusta niille, joitten puolesta\nolisimme valmiit kuolemaan. Tuskinpa lienee semmoinen tarkoitus, että\nkaikki ihmiset rupeisivat munkeiksi ja nunniksi. Soisi vaan Jumala,\nettä maallikoillakin olisi oma kutsumuksensa tuon kauhean epätiedon ja\nepäilyksen sijasta, joka toisinaan luo varjonsa sydämeemme ja saattaa\nmeidät epäilemään, että olemme ehkä eksyneet pois tieltämme (niinkuin\nminä tuona yönä lumisessa metsässä) ja, niinkuin Kain, pakenemme\nJumalan läsnä-oloa ja tartutamme itsellemme ja omaisillemme Hänen\nkiroustansa.\n\n\nHeinäkuun 12 p. 1505.\n\nSynkkä suru on kohdannut yliopistoa. Rutto liikkuu meidän joukossamme.\nMoni makaa kuolleena, joka vaan viikko sitten oli täynnänsä nuoruutta\nja toivoa. Useat professorit, maisterit ja ylioppilaat ovat paenneet\nkotopaikoillensa taikka läheisiin kyliin Thüringin metsään. Kirkot ovat\ntäpösen täynnä kaikissa jumalanpalveluksissa. Papit ja munkit (ne,\njotka ovat jääneet taudin-alaiseen kaupunkiin) käyttävät sitä kauhua,\njonka rutto synnyttää, muistuttaaksensa kansalle sen julman tuomion ja\nvihan päivän vielä hirmuisempia kauhuja, jota ei kukaan voi paeta.\nTaintuneita naisia ja välisti miehiäkin kannetaan kirkoista, jolloin\nrutto usein samaa päätä iskee heihin eikä heitä milloinkaan enää nähdä.\nMartin Luther näyttää olevan kovin levoton. Tämä kulkutauti, joka\nseuraa niin läheltä hänen ystävänsä murhaa, nähtävästi sortaa hänen\nmieltänsä. Mutta hän ei aio lähteä kaupungista. Kenties ne kauhut,\njotka rasittavat häntä kaikkein enimmin, ovat juuri ne, joita papit\ntähän aikaan niin elävästi johdattavat mieleemme ja joista ei käy\npakeneminen sillä, että muuttaa asuntoansa, vaan ainoastaan sillä,\nettä muuttaa elämänsä. Tänä viimeisenä viikkona, erittäin sen jälkeen,\nkuin raju ukkosen ilma yllätti hänet valtatiellä likellä Erfurtia,\nnäyttää hän kummallisesti muuttuneen. Syvä alakuloisuus asuu hänen\nkasvoissansa, ja hän karttaa ilmeisesti vanhoja ystäviänsä. Minä olen\ntuskin puhutellut häntä.\n\n\nHeinäkuun 14 p.\n\nSuureksi kummastuksekseni on Martin Luther tänä päivänä käskenyt minua\nja useita muita ystäviänsä kokoontumaan hänen luonansa ylihuomenna ja\nviettämään hupaista iltaa laululla ja muulla juhlallisuudella. Rutto\non heikentynyt; ihmettelen minä sentään, että kukaan nyt ajattelee\nilon-tekoa. He sanovat kuitenkin, että iloinen sydän on paras\nvarjeluskeino.\n\n\n\nHeinäkuun 17 p.\n\nMitä Martin Lutherin pidot tarkoittivat, on nyt kaikkien tiedossa. Koko\nyliopisto on hämmästyksissä. Hän on päättänyt ruveta munkiksi. Useat\nluulevat, että se on joku äkkinen mieli-johde, joka ehkä vielä haihtuu.\nMinä en sitä usko. Minä luulen, että se on seuraus vuosien taisteloista\nja että hän tässä vaan on myöntynyt niihin ajatuksiin, jotka ovat\nalinomaa palanneet häneen koko hänen mainiona yliopiston aikanansa.\n\nHän ei ole koskaan näyttänyt niin iloiselta kuin eilen iltana. Tunnit\nlensivät pois vilkkaassa, hauskassa keskustelussa. Tuntui siltä kuin\nolisimme päässeet jostakin taakasta. Rutto oli herkeämällänsä;\nprofessorit ja ylioppilaat tulivat paraikaa takaisin. Me tunsimme\nelämän uudestaan aloittavan entistä kulkuansa ja rohkenimme kerran\nvielä toivolla katsoa eteenpäin. Me olimme useat päättäneet lukumme\nyliopistossa ja astuimme jo sen takana olevaan avarampaan mailmaan --\nelämän yliopistoon. Meille oli muutamille jo luvattu paikka, ja\nuseimmat meistä toivoivat suuria tulevaisuudelta; näky-ala oli sitä\nloistavampi, mitä vähemmän rajoitettu. Martin Luther ei ottanut\narvellaksensa mitään tulevasta toimenlaadustansa; mutta se ei\nihmeyttänyt meitä ketään. Hänen menestyksensä, me sanoimme, oli jo\nvarma; ja monta leikkisää anomusta lausuttiin, että hän vasta suojelisi\nmeitä, kun hänestä oli tullut suuri mies.\n\nMeillä oli myöskin oivallinen soitto, niinkuin aina kaikissa seuroissa,\njoissa Martin Luther on läsnä. Hänen heleä, vakava äänensä kuultiin\nsuosionosoituksilla monessa hyvin tunnetussa laulussa ja kajahteli\ntakaisin iloisissa kööreissä, joihin kaikki yhdistyivät. Näin ilta\nkului, siksi kuin määrätty yliopiston lepohetki oli melkein tullut,\njolloin yhtäkkiä, kun viimeisen köörin viimeiset sävelet olivat\nkuolleet pois, hän jätti meidät hyvästi, sanoen, että hän toisena\naamuna aikoi mennä Augustinin-luostariin munkiksi! Ensiksi muutamat\npitivät tätä pilanlaskuna; mutta hänen katsantonsa ja käytöksensä\nkarkoittivat pian tämän ajatuksen. Silloin koettivat kaikki lujasti\nevätä häntä lähtemästä. Moniaat puhuivat niistä toiveista, joita\nyliopisto oli pannut häneen -- toiset siitä elämän-juoksusta mailmassa,\njoka odotti häntä; mutta kaikkiin näihin hän vaan hymyili.\n\nKuitenkin kun joku meistä muistutti häntä hänen isästänsä ja niistä\npettyneistä toiveista, joita tämä menetys synnyttäisi hänen kodissaan,\nminä huomasin, että hänen muotonsa muuttui, ja näytti siltä, kuin hänen\nhuulensa olisivat vähäisen värähtäneet. Mutta kaikki -- ystävälliset\nmuistutukset, levolliset nuhteet, kiihkeät, sydämelliset rukoukset --\nkaikki oli turhaa.\n\n\"Tänään\", hän sanoi, \"te näette minut; tämän perästä te ette näe minua\nenää.\"\n\nNiin erosimme toisistamme. Mutta kun muutamat hänen likeisimmät\nystävänsä varhain tänä aamuna lähtivät hänen luoksensa siinä heikossa\ntoivossa, että he vielä voisivat saada häntä kuulemaan niitä tuhansia\nkumoamattomia syitä, jotka olivat joutuneet meidän mieleemme siitä,\nkuin erosimme hänestä, hänen huoneensa olivat tyhjät eikä häntä\nlöydetty mistään. Me emme mihinkään kysymykseemme saaneet muuta\nvastausta kuin että mestari Martin oli tänä aamuna ennen päivän\nvaljettua mennyt Augustinin-luostariin.\n\nSinne me seurasimme häntä ja koputimme kovasti jykeitä luostarin\nportteja. Vähän ajan perään ne aukenivat vähäisen ja uninen\nportinvartia ilmestyi.\n\n\"Onko Martin Luther täällä?\" me kysyimme.\n\n\"Kyllä!\" kuului vastaus; ja ääni osoitti meidän korvissamme\njonkunlaista voitonriemua.\n\n\"Me tahtoisimme puhutella häntä\", lausui joku meistä.\n\n\"Häntä ei saa kukaan puhutella\", oli tyly vastaus.\n\n\"Kuinka pitkäksi aikaa?\" me kysyimme.\n\nSisäpuolella kuiskuteltiin vähän, ja nyt tuli ratkaiseva vastaus: \"ei\nkuukauteen aikaan kumminkaan.\"\n\nMe olisimme viipyneet ja puhuneet enemmän, mutta raskaat, vahvasti\nnauloitetut ovet suljettiin meidän edestämme, me kuulimme, kuinka\ntukevat teljet ratisivat, kun ne vedettiin kiinni, ja vaikka nyrkeillä\nja rautapää sauvoilla jyskytimme luostarin portteja, ei siitä hetkestä\nhiiskaustakaan kuultu.\n\n\"Kuollut mailmalta, todellakin!\" mutisi joku viimein; \"hauta ei olisi\nniin äänetön.\"\n\nAlakuloisina ja ääni käheänä huutamisesta palasimme jälleen Martin\nLutherin huoneisin. Nuot vanhat tutut huoneet, joissa me niin nykyisin\nolimme viettäneet tuntikausia hänen kanssaan ystävällisissä\nväittelyissä; joissa minä ja useat meistä olimme kuluttaneet niin monta\nhetkeä sydämellisessä, rakkaassa keskuudessa -- hän ei ollut niihin\nenään tuleva; ja mykkien, hengetönten kappalten entisellään olo teki\nvaan vastakohdan kautta tyhjyyden ja muutoksen vielä tuskalloisemmaksi.\n\nKun rupesimme tarkemmin tutkimaan, oli kuitenkin monta muutosta\ntapahtunut. Hänen huilunsa ja luuttunsa tosin olivat pöydällä aivan\nniinkuin hän oli jättänyt ne edellisenä iltana. Mutta kirjat --\nskolastilliset, lakitieteelliset ja klassilliset -- olivat\nhuolellisesti kootut yhteen nurkkaan, kirjakauppiasten nimet päällä.\nKatsastellen hyvin tunnettuja nidoksia, minä kaipasin ainoastaan kahta,\nVirgiliusta ja Plautusta; minä luulen, että hän on ottanut ne mukaansa.\nSillä välin kuin silmäilimme yhtä kääröä, joka oli toisessa paikassa\nhuoneessa sievästi kokoon pantuna, tuli se vanha mies, joka piti hänen\nhuoneitansa korjussa, sisään ja sanoi: \"se on mestari Martin'in\nmaisterintakki, juhlapuku ja maisterisormus. Ne ovat lähetettävät hänen\nvanhemmillensa Mansfeldiin.\"\n\nRintaani ahdisti, kun ajattelin, että hänen isänsä, joka oli\ntyöskennellyt niin ahkerasti poikaansa varten ja toivonut niin paljon\nhänestä, vastaan-ottaisi tämän käärön. Ei kuolleelta. Pahemmalta\nmielestäni kuin kuolleelta. Semmoiselta, joka omin ehdoin on haudannut\nitsensä; omin ehdoin, omin käsin rakentanut aidan itsensä ja kaikkein\nrakkaintensa väliin. Kuolleitten kanssa, jos he ovat autuaat, me saamme\npitää yhteyttä -- ainakin Uskontunnustus puhuu pyhien yhteydestä; me\nsaamme rukoilla heitä; taikka pahimmassa tapauksessa me saamme rukoilla\nheidän puolestaan. Mutta luostarissa olevan pojan ja Mansfeldissa\nasuvan isän välissä aita ei ole ainoastaan kivestä ja mullasta. Se on\ntahdon ja omantunnon lujasta raudasta. Se olisi nyt _kiusaus_ Martin\nLutherille, jos hän vuodattaisi sydämensä lempeillä sanoilla isän,\näidin taikka ystävän eteen.\n\nVaan kuitenkin, jos hän on oikeassa -- jos voi kurittaa lihansa, jos\nvoi tyydyttää Jumalan ja saavuttaa taivaan ainoastaan tällä tavalla --\nse on todella vähäinen asia, mitä itse taikka omaisemme kärsivät tässä\nkatoavaisessa mailmassa, johon kuoleman kauheat portit aina tuovat\npitkän varjonsa, nämät portit, jotka elämän päättävät.\n\nEikö Martin paremmin hyödytä perhettänsä luostarissa kuin keisarin\nhovissa, sillä eikö luostari ole komeamman palatsin esipiha -- niin\nsanoaksemme kuninkaitten kuninkaan oikea vastaanotto-sali? Paitsi sitä,\njos hänellä oli hengellinen kutsumus, mikä kirous olisi seurannut, jos\nhän olisi laiminlyönyt sen? Hyvä niitten, joitten kutsumus on niin\nselvä, etteivät tohdi olla sitä tottelematta; taikka joitten sydän on\nniin puhdas, että he eivät tahdo, jos tohtisivatkin!\n\n\nHeinäkuun 19 p.\n\nNämät kaksi päivää yliopisto on ollut kiihdyksissä siitä, että Martin\nLuther on kadonnut. Useat ovat suutuksissa hänelle, ja vielä useammat\nmunkeille, jotka, niinkuin he sanovat, ovat käyttäneet eduksensa\näkkinäistä mielijohdetta ja kiertäneet hänet pauloihinsa. Toiset,\nerittäin ne, jotka kuuluvat Mutianin kouluun, -- Humanistat -- nauravat\nkuitenkin ja arvelevat, että luostarinkin kautta käy teitä hoviin --\njopa saavuttaa paavin hiipan. Mutta nämät eivät ymmärrä Martin'ia. Me,\njotka tunnemme hänet, tiedämme varsin hyvin, että hänestä tulee\ntosi-munkki ja ettei hänelle löydy mitään porttia luostarista takaisin\nmailmaan.\n\nNyt on tullut ilmi, että hän oli miettinyt tätä askelta enemmän kuin\npari viikkoa.\n\nTämän kuukauden (Heinäkuun) ensimäisenä päivänä hän kulki tiellä\nErfurtin ja Stotterheimin välillä, kun ukkosen ilma, joka oli\nkokoontunut Thüringin metsän yli ja raukaisevalla hiljaisuudella\npainanut rutonsekaista ilmaa, yht'äkkiä alkoi raivota hänen yllänsä.\nHän oli yksinään ja kaukana mistäkään suojasta. Jyskäys seurasi\ntoisensa perästä, ja sitten tuli kamala hiljaisuus; haarovat salamat\nhyppivät hurjasti hänen ympärillänsä, kunnes viimein hirveä ukon-nuoli\nkiskaisi halki maan hänen jalkainsa alta ja melkein vei hänet\nhuumeisin. Hän oli yksinään ja kaukana mistäkään suojasta; hän tunsi\nsielunsa yhtä yksinäiseksi ja suojattomaksi. Ukkosen jyrinä näytti\nhänestä kuin vastustamattoman, loukatun Jumalan ankara ääni. Ensimäinen\nleimaus saatti polttaa hänen ruumiinsa tuhaksi ja syöstä hänen sielunsa\nniihin liekkeihin, joita se niin kauhealla tavalla johdatti mieleen; ja\nensimäinen ukkosen jyskäys, joka seurasi, saatti kaikkua niinkuin\ntuomion torvi hänelle, kun hän makasi taidotonna, kuurona ja mykkänä\nkuolemassa. Taidotonna ja mykkänä ruumiin puolesta! mutta ken voisi\nkertoa, mihin kauheaan, itse-tiettyyn, ijankaikkiseen tuskaan hänen\nsielunsa olisi heräävä; mitkä vaikeroimiset kuuluisivat hänen kadotetun\nhenkensä ympäriltä, mitä turhien rukousten huutoja hän ohkaisi? Turhia\nrukouksia silloin! kukaties ei kokonaan turhia nyt! Hän lankesi\npolvillensa -- hän heittäysi maahan ja huusi tuskissansa ja kauhussaan:\n\"auta, armias St. Anna, ja minä rupean kohta munkiksi.\"\n\nMyrsky vieri hitaasti pois; mutta peräyttämättömät sanat olivat\nlausutut, ja ukkosen jylinä, kun se kaukaa kuului yhä heikommalta,\nkaikkui hänen sydämessään, ikäänkuin koko hänen mailmallisen elämänsä\nhautausvirsi.\n\nHän saapui eheänä Erfurtiin, vaan epäillen omaa lujuuttansa hän ei\npuhunut mitään aikomuksestansa, paitsi niille, joitten hän tiesi\ntukevan häntä siinä. Tämä oli varmaan syy, jonka vuoksi hänen\najatuksensa näinä kahtena viikkona ovat olleet aivan toisaalla ja hän\nitse on karttanut meitä.\n\nHän uskoi tuumansa ensin Andreas Staffelsteinille, yliopiston\nrehtorille, joka kiitti ja kehoitti häntä ja vei hänet kohta uuteen\nFransiskanin-luostariin. Munkit vastaan-ottivat hänet ilolla ja\nesittelivät, että hän heti yhtyisi heidän veljeskuntaansa. Hän vastasi\nheille, että hänen ensiksi täytyi ilmoittaa aikomuksensa isälleen. Tämä\noli vaan sovelias luottamuksen osoitus semmoiselle isälle, joka oli\nkieltänyt itseltänsä niin paljon ja työskennellyt niin uutterasti\nvoidaksensa runsaasti auttaa poikaansa yliopistossa. Mutta rehtori ja\nmunkit arvelivat, ettei hänen ollut oikeus neuvotella lihan ja veren\nkanssa; hänen tuli \"luopua isästä ja äidistä ja paeta Kristuksen ristin\njuureen.\" \"Kuka ikinä kätensä auraan laskee ja taaksensa katsoo\", he\nsanoivat, \"ei se ole sovelias Jumalan valtakuntaan.\" Mailmaan jääminen\noli vaarallista. Turmiollista sinne palaaminen.\n\nMuutamat jumaliset naiset, joille rehtori mainitsi Martin'in aikeista,\nvahvistivat häntä niissä innokkailla ja rohkaisevilla sanoilla.\n\nEikö kukaan heistä heltynyt ja säälinyt hänen äitiänsä ja isäänsä? Minä\nepäilen kuitenkin, että Martin'in äiti yhdelläkään moitteen sanalla\nolisi koettanut estää häntä luostariin menemästä. Hän oli hyvin\njumalinen nainen. Samalla kuin hän antoi poikansa, ylpeytensä,\nJumalalle, hän antoi kalliimman osan itsestänsä; ja naisilla on\nsemmoinen voima, kun uhrauksia kysytään, ja heille syntyy siitä\nsemmoinen salainen ilo, että hän, luullakseni, epäilemättä olisi\nkestänyt nämät kaikki.\n\nMartin'in isän laita olisi varmaan ollut toisin. Hän ei ajattele mitään\nhyvää munkeista, ja hänellä on varsin ankara käsitys isän ja pojan\nkeskinäisistä velvollisuuksista. Hän, tuo älykäs, ahkera, menestyvä\ntalonpoika, pitää munkkeja laiskuri-laumana, jotka tuntevat luopuvansa\nmailman iloista, mutta usein vaan luopuvat sen velvollisuuksista.\nTyytyväisesti hän näki vaikka mitä puutetta ja vaivaa, kun vaan Martin,\nkoko perheen kunnia, sai tilaisuutta kehittää luonnonlahjojansa. Mutta\nkun hän havaitsee neuvojensa, huoltensa ja toimiensa hedelmän\nhautaantuvan luostariin, se kaiketi kovasti koskenee häneen. Se oli\nkauhea neuvoo, jonka rehtori antoi pojalle. Vaan kuitenkin Jumalan on\nvarmaan ensimäinen oikeus; ja jos olisi koettanut vieroittaa Martin'ia\nhänen kutsumuksestansa, olisi sekin todella ollut vaarallista.\nEpäilemättä oli taistelo Martin'in sydämestä tulinen kyllä semmoisena\nkuin se oli. Hänen luontonsa on niin lempeä, hänen mielipiteensä pojan\nvelvollisuudesta niin luja ja hänen kunnioituksensa ja rakkautensa\nvanhempiansa kohtaan niin hyvä. Mutta koska askel on astuttu, Pyhä\nMaria auttakoon häntä, ettei hän peräytä sitä!\n\n\nJoulukuulla 1505.\n\nTänä aamuna minä näin näyn, jota en luullut koskaan saavani nähdä.\nMunkki, joka oli puettu Augustinilaisten harmaasen kaapuun ja\npäähineesen, kulki verkalleen pitkin katuja, raskas säkki hartioilla.\nLumi peitti maan, hänen jalkansa olivat paljaat; mutta tämä ei ollut\nmikään tavaton näky. Ilman aikojaan ja puoleksi tietämättäni minä\nkatselin, kuinka hän pysähtyi joka ovelle, nöyrästi vastaan-otti kaikki\nlahjat, jotka tarjottiin, ja pani ne luostari-säkkiin. Viimein hän\nseisahtui sen rakennuksen oven eteen, jossa minä olin, ja silloin, kun\nhän käänsi kasvonsa ylöspäin akkunaa kohden, jossa minä seisoin, minun\nsilmäni kohtasivat Martin Lutherin silmät!\n\nMinä riensin oven luo, leipä kädessä, ja aioin, ennenkuin tarjosin sen\nhänelle, vanhan tavan mukaan syleillä häntä; mutta hän kumarsi syvältä,\nkun hän vastaan-otti leivän, kunnes hänen otsansa melkein koski maata,\nja lausuen hiljaan latinaksi \"_Gratias_\" yritti lähteä pois.\n\n\"Martin\", minä lausuin, \"etkö sinä tunne minua?\"\n\n\"Minä olen luostarin palveluksessa\", hän vastasi. \"Haasteleminen ja\nviipyminen sotii sääntöjä vastaan.\"\n\nVaikea oli päästää häntä menemään sen enempää puhumatta.\n\n\"Jumala ja pyhimykset auttakoot sinua, veli Martin!\" minä sanoin.\n\nHän kääntyi puoleksi, risti silmänsä, kumarsi syvältä kerran vielä, kun\njoku piikatyttö heitti hänelle vähäisen lihantähteitä, ja sanoi\nleppeästi: \"Jumala olkoon ylistetty jokaisesta lahjasta, jonka hän\nantaa\", ja ryhtyi taas vaivalloiseen almun anoonsa, kyyryssä selin ja\nsilmät maassa. Mutta kuinka muuttuneet hänen kasvonsa olivat! Nuoruuden\nja terveyden kukoistus kokonaan kadonneena ohuilta, laihtuneilta\nposkilta; neron ja mielikuvituksen tuli aivan himmentyneenä punaisissa,\nsisään painuneissa silmissä! Tulta on tosin niissä vielä, mutta se\nnäytti minusta olevan sitä laatua, joka polttaa -- eikä sitä, joka\nlämmittää ja ilahuttaa.\n\nHe ovat varmaan tylyjä häntä vastaan luostarissa. Kun lähettävät hänet,\njoka tuskin kuusi kuukautta takaperin oli yliopiston kunnia ja\nkaunistus, kerjäämään ovelta oveen ystävien ja oppilaitten luo, joitten\nkanssa hän ei saa edes tervehdystä vaihtaa! Eiköhän noitten halpojen ja\ntaitamattomien munkkien liene mieleen, kun saavat tällä tapaa\nnöyryyttää semmoista, joka äskettäin oli heitä niin paljon etevämpi?\nNiitä käsiä, jotka pitelevät tämmöisiä vitsoja, tulee hyvin jalojen\ntaikka hyvin helläin sydänten ohjata. Minä tiedän kuitenkin varmaan,\nettä veli Martin määrää itselleen ankaramman kurituksen kuin kukaan muu\nvoi hänelle asettaa. Se ei ole mikään ulkonainen taistelo, joka on näin\nriuduttunut ja koukistanut hänet vähemmän ajan kuin puolen vuoden\nkuluessa.\n\nMinä pelkään, että hän rupee johonkin ankaraan itsekidutukseen,\nsentähden että hän puhui nuot muutamat sanat, joihin minä houkuttelin\nhänet.\n\nMutta jos se on hänen kutsumuksensa, jos se on taivasta kohden, ja jos\nhän sen kautta saavuttaa ansioita, joita voi jaeskella muille, sopii\nepäilemättä kestää kaikkia taisteloita!\n\n\nHeinäkuussa 1506.\n\nVeli Martin'in novitiati on päättynyt ja hän on ottanut Augustinin\nnimen, mutta me tuskin opimme sanomaan häntä siksi. Useat meistä olivat\nläsnä muutamia päiviä sitten, kun hän teki lopullisen lupauksensa\nAugustinilais-kirkossa. Kerran vielä me kuulimme sen kirkkaan,\nmiellyttävän äänen, jonka enimmät meistä olivat kuulleet laulussa ja\nvilkkaassa keskustelussa tuona jäähyväisiltana. Se soi heikolta ja\nvähäiseltä, epäilemättä paastoamisesta. Noviisin vaatteet pantiin\nsyrjälle, munkinkaapu puettiin ylle ja notkistaen polviansa alttarin\nastuinten edessä, samassa kuin priori laski kätensä hänen alas painetun\npäänsä päälle, hän teki määrätyn lupauksen latinan kielellä:\n\n\"Minä, veli Martin, tunnustan ja lupaan kuuliaisuutta Jumalalle\nKaikkivaltiaalle, Marialle, ikuiselle neitsyelle, sinulle, veljelleni,\njoka olet tämän luostarin priorina ja edustat St. Augustinin\nEremiiti-kunnan pääprioria, piispalle ja hänen kalliille\nseuraajillensa, että elän köyhyydessä ja puhtaudessa kuolemaan saakka\nmainitun St. Augustinin säännön mukaan.\"\n\nNyt pantiin palava vahakynttilä, sytytetyn ja alati valvovan sydämen\nkuva, hänen käteensä. Priori luki hiljaisesti rukouksen hänelle, ja\nsamalla kaikki munkit aloittivat virttä: \"_Veni Sancte Spiritus_\" (O\nPyhä Henki tule).\n\nHän oli polvillansa niin kauan kuin he veisasivat; ja sitten munkit\nsaattivat hänet astuimista ylös kuoriin ja tervehtivät häntä veljen\nsuudelmalla.\n\nHän oli siis esiripun takana, kuorissa, sisäpuolella olevan pyhän\nveljeskunnan keskellä, joka toimittaa jumalanpalvelusta alttarin\nedessä. Ja me hänen vanhat ystävänsä, me jäimme ulkopuolelle kirkon\nlaivaan ja eroitettiin hänestä iäksi tuon peräyttämättömän lupauksen\nesiripun kautta!\n\nIjäksi! Ijäksikö? Onko todella semmoinen verho, semmoinen väistymätön\nsalpa oleva meidän ja hänen välillään tuomionpäivänä? Ja olemmeko me sen\nulkopuolella? Silloin kenties salpa on iäksi väistymätön, silloin,\nmutta ei nyt, ei vievä!\n\n\nTammikuulla 1507.\n\nMinä olen juuri palannut kotoa, jossa kerran vielä olen viettänyt\njoulua. Asiat näyttävät olevan hiukan paremmalla kannalla siellä. Minä\nolen tänä viime vuonna, siitä kuin suoritin maisterintutkintoni,\nkyennyt auttamaan heitä vähän runsaammin niillä rahoilla, jotka\noppilailtani saan. Tuntui hupaiselta, kun vein rakkaalle, itsensä\nkieltävälle, armaalle Elsalle uuden juhlapuvun, vaikka hän väitti, että\nhänen vanha karmosiinipunainen hameensa ja musta tröijynsä olivat yhtä\nhyvät kuin koskaan ennen. Eva lapsen on vielä tuo hyvä, tyven, totinen\nkatse silmissä, ikäänkuin hän katsoisi näkymätönten ja ijankaikkisten\nkappalten mailmaan ja näkisi siinä jotakin, joka täyttää hänen\nsydämensä ilolla. Minä luulen, että se on hänen silmiensä\nenkelinkaltainen syvyys ja hänen lapsellisen suunsa viaton, ruusuinen\nhymy, jotka antavat tuon ihmeellisen sulon hänen kasvoillensa ja\nsaattavat meidät lapsi-enkelien kuvia ajattelemaan.\n\nHän osaa nyt helposti lukea kirkkolatinaa ja on erittäin mieltynyt\nvanhoihin virsiin. Kun hän kertoo niitä lauhkealla, kunnioitusta\nosoittavalla lapsen-äänellänsä, näyttävät ne minusta syvemmältä ja\npyhemmältä kuin milloin parhaat köörit niitä laulavat. Hän rakastaa\nerittäin St. Bernhardin \"_Jesu Dulcis Memoria_\" ja hänen \"_Salve Caput\nCruentatum_;\" mutta muutamat \"_Dies Irae'n_\" värsyt ovat myöskin varsin\nusein hänen huulillaan. Minä kuulin hänen usein hellästi vierettelevän\nniitä huoneissamme taikka työnsä ääressä; ja hänen äänensä oli silloin\nniinkuin onnellisen kyyhkysen jossakin hiljaisen metsän kätkössä:\n\n    \"_Querens me sedisti lassus_\",\n\ntaikka\n\n    _Jesu mi dulcissime, Domine coelorum,\n    Conditor omnipotens, Rex universorum;\n    Quis jam actus sufficit mirari gestorum,\n    Quae te ferre compulit salus miserorum?\n\n    Te de coelo caritas traxit animorum,\n    Pro quibus palatium deserens praeclarum,\n    Miseram ingrediens vallem lacrymarum,\n    Opus durum suscipis, et iter amarum_.\n\n    Jesus, kallein ystäväin, herra taivahainen,\n    Luoja kaikkivaltias, hallitsija maitten,\n    Ken sun armotöitäs voi kyllin ihmetellä,\n    Joita hyödyks' syntisten teit sä, Jesu hellä?\n\n    Rakkautes sieluihin toi sun taivahista,\n    Heidän tähden siirryit pois linnoist' uhkeista,\n    Astuit tänne kyynelten laaksoon kurjanmoiseen,\n    Ryhdyit toimeen haikeaan, työhön vaivaloiseen.\n\nMuinaisen, majesteetillisen kielen sointuisat sanat kuuluivat niin\nsuloiselta ja oudolta, vaan kuitenkin niin tutulta tällä raikkaalla\nlapsen-äänellä lausuttuina. Latinan kieli ei näytä olevan mikään\nkuollut kieli. On niinkuin hän olisi oppinut sitä itsestänsä\nlapsuudestaan, niitten enkelein lauluja kuunnellessaan, jotka valvoivat\nhänen vieressään, kun hän nukkui, taikka kirkastetun äidin huulilta,\nkun tämä taivaalla kallistui hänen pään-alaisensa ylitse.\n\nYksi seikka näyttää kuitenkin surettavan pikku Evaa. Hänellä on yksi\nlause, joka on otettu eräästä kirjasta, jonka hänen isänsä jätti\nhänelle ennen kuolemaansa, mutta jota hänen ei sallittu milloinkaan\njälestäpäin nähdä. Hän toivoo aina löytävänsä kirjan, jossa tämä lause\noli, vaan hänen ei ole vielä onnistunut.\n\nMinä varon vähäisen, että se oli joku väärä-uskoinen kirja, koska hänen\nisänsä, jonka oma se oli, mestattiin sen suoksi, että hän oli Hussiti.\nTäytyy sentähden toivoa, ettei hän koskaan löydä sitä. Eva ei itse\nkertonut asiaa minulle, arvattavasti siitä syystä, että Elsa, jolle hän\nmainitsi sen, kielsi häntä kirjaa etsimästä. Me katsomme kaikki sitä\nsuureksi siunaukseksi, että pelastimme tämän viattoman sydämen noitten\nvahingollisten väärä-uskolaisten ansoista, joita vastaan meidän\nsaksilainen kansakuntamme niin jalosti taisteli. Ei ole nyt enää juuri\npaljon Hussitejä Bömissä. Kansallisena puolueena he ovat todesti\nkukistettuina, siitä kuin Calixtinit erosivat heistä. Löytyy kuitenkin\nmuutamia, jotka elävät kurjaa elämää metsissä ja vuorilla; ja on\nkerrottu, ettei näitä erhetyksiä ole vielä kokonaan kaupungeistakaan\nsaatu poistetuksi, vaikka kyllä on ankarasti menetelty niitä vastaan.\nMelkoinen joukko pysyy vielä salaisesti kiinni heidän opissaan,\nkuitenkin ulkonaisesti taipuen valtion uskontoon. Niin juurtunut\nväärä-uskolaisuuden myrkky on, ja niin suuri se vaara, josta pikku Eva\npelastettiin.\n\n\nErfurtissa, Toukokuun 2 p. 1507.\n\nTänään keskeytyi kerran vielä se yksinäisyys ja äänettömyys, johon\nMartin Luther on sulkeunut, siitä asti kuin hän meni luostariin. Tänä\npäivänä hän vihittiin papiksi ja piti ensimäisen messunsa. Oli suuri\njuhla Augustinin-luostarissa; lahjoja tulvaili viljalta luostarin\nrahastoon, ja Martin'in isä, Johan Luther, tuli Mansfeldista olemaan\nläsnä juhlamenoissa. Hän on vihdoin sopinut poikansa kanssa (jota hän\nei pitkään aikaan tahtonut nähdä); vaikk'ei hän, luullakseni, ole\nsuostunut hänen munkki-elämäänsä. Eikä ihme, jollei isä olekaan hyvällä\nmyöntynyt. Hän oli vuosikausia työskennellyt saattaaksensa\nlempilastansa siihen tilaan, että tämän suuret luonnonlahjat saisivat\nalttiisti edistyä. Hänen oli siis epäilemättä vaikea nähdä, kuinka\nkaikki, juuri samalla hetkellä, jolloin hän oli voittoon pääsemällänsä,\nmeni hukkaan semmoisen asian tähden, joka hänestä näytti itsepäiseltä,\ntaika-uskoiselta oikulta. Eikä poika ollut sanallakaan kysynyt isältä\nneuvoa taikka valmistanut häntä tulevan kohtauksen suhteen, jota\nvelvollisuus sentään olisi vaatinut!\n\nKun hän kuitenkin viimein oli päättänyt antaa anteeksi pojallensa,\nantoi hän hänelle isän tavalla anteeksi ja tuli komeudella ja kalliilla\nlahjoilla häntä kunnioittamaan. Hän ratsasti luostarin portille\nkahdenkymmenen hevosmiehen kanssa ja lahjoitti pojalleen kaksikymmentä\nflorinia.\n\nTehty sovinto ilahutti niin veli Martin'ia, että hän uskalsi\npapinvihkiäisissään koettaa saada isältään ei ainoastaan anteeksi\nantamusta, vaan myöskin hyväksymistä ja suostumusta. Se viehätti minua\nsuuresti, kun kuulin jälleen hänen tutun, kaunopuheisen äänensä\npyytävän isän suostumusta. Mutta tämä ei onnistunut häneltä. Turhaan\nhän omituisilla, innokkailla sanoillaan toi esiin ne syyt, jotka olivat\nsaattaneet hänet tekemään luostarilupauksensa; turhaan munkit hänen\nympärillään puolustivat ja hyväksyivät kaikkia, mitä hän sanoi. Vanhaa\nmiestä ei saatu taipumaan.\n\n\"Kallis isä\", Martin lausui, \"miksi vastustit minun päätöstäni ruveta\nmunkiksi? Miksi se niin pahoitti sinua ja miksi et ehkä vieläkään ole\nleppynyt? Minä elän nyt niin rauhallista ja hurskasta elämää.\"\n\nMinun ei käy sanominen, että veli Martin'in laihat ja ryppyiset kasvot\nerittäin todistivat sisällistä rauhaa; mutta mestari Johan Luther\nvastasi uljaasti, että kaikki pöydässä kuulivat:\n\n\"Etkö sinä koskaan ole kuullut, että pojan tulee olla kuuliainen\nvanhemmillensa? Entä te, oppineet herrat, ettekö koskaan ole raamatusta\nlukeneet: 'Sinun pitää kunnioittaman isääsi ja äitiäsi?' Jumala\nsuokoon, ettei niitä merkkejä, joista te puhutte, havaittaisi saatanan\npetollisiksi juoniksi.\"\n\nVeli Martin ei koettanut puollustaa itseään. Katkera tuska ilmestyi\nhänen kasvoissaan, ikäänkuin nuoli olisi lävistänyt hänen sydämensä;\nmutta hän pysyi aivan ääneti.\n\nHän on kuitenkin pappi; hän on varustettu semmoisella voimalla, joka ei\nole annettu pyhille enkeleillekään -- hän voi muuttaa leivän Jumalaksi\n-- voi uhrata elävien ja kuolleitten puolesta.\n\nHän pääsee taivaan esipihan sisempään piiriin.\n\nHän on siinä pyhässä laivassa, jonka kuvan hän kerta näki Magdeburgissa\nja jossa papit ja munkit purjehtivat hyvässä turvassa keskellä hukkuvaa\nmailmaa. Ja mikä vielä enempi on, hän saattaa itse tässä turvallisessa\nja pyhässä laivassa notkistua alas ja pelastaa menehtyviä ihmisiä,\nehkäpä toimittaa sanomatonta siunausta sen saman isän sielulle, jonka\nsanat niin loukkasivat häntä.\n\nSemmoista tarkoitusta varten hän kestäköön, että nuoli lävistää hänen\nsydäntänsä. Eiköhän miekka lävistänyt sinun sydäntäsi, oi lohdutusten\nmurheellinen Äiti?\n\nHän on varma kutsumuksestansa. Hän ei ajattele, niinkuin me mailmassa\nniin usein saamme ajatella: \"Jumalako vai paha henki johdattaa minua?\nVastustanko hänen korkeampaa käskyänsä, kun täytän vaan jokapäiväistä\nnöyrää velvollisuutta? Tuotanto minä siunausta vai kirousta niille,\njoita rakastan?\"\n\nVeli Martin'illa ei suinkaan ole mitään näitä hämmentäviä epäilyksiä.\nSaattaa hyvin kestää kaikkia muita tuskia, jotka kohtaavat häntä\n_Jumalan teillä, ja sentähden, että_ hän on valinnut nämät. Ei hänen\nkumminkaan tarvitse kuunnella semmoisia kertomuksia, joita minä olen\nnykyisin kuullut eräältä nuorelta ritarilta, Ulrich von Hutten'ilta,\njoka tätä nykyä opiskelee täällä ja tietää jutella semmoisia asioita\nmunkeista, papeista ja piispoista itse Romassakin, että pian ajattelee,\njotta kaikki, mitä ei silmin näe, on petosta ja koko uskonto pelkkää\nvalhetta.\n\n\n\n\nV.\n\nElsan aikakirja.\n\n\nTammikuulla 1510.\n\nMeillä on kauhea aika mennyt ohitse; jos se todella on ohitse!\n\nRutto on liikkunut Eisenachissa; ja voi! on täällä vielä.\n\nFritz tuli kotiin jouluksi, niinkuin tavallisesti. Juuri ennenkuin hän\nlähti Erfurtista, oli rutto ilmestynyt yliopistossa. Mutta hän ei\ntietänyt siitä. Kun hän ensiksi tuli tänne, näytti hän aivan terveeltä\nja oli varsin virkeänä; mutta seuraavana päivänä hän valitti vilua ja\nkylmän väreitä ynnä päänkivistystä, joka eneni iltapuolella. Hänen\nsilmänsä alkoivat nyt käydä tuijottaviksi ja himmeiksi eikä hän kyennyt\nkauan puhumaan taikka ajattelemaan selvästi.\n\nMinä näin, että äiti katseli häntä levottomasti sinä iltana; ja kun hän\nmyöhemmin huomasi, että Fritzin kädet olivat kuumat, sanoi hän aivan\ntyvenesti, että hän aikoi valvoa yön hänen luonaan. Aluksi Fritz väitti\nvähän vastaan, mutta hän näytti olevan liian heikko pitämään kiinni\nmistäkään päätöksestä; ja kun hän nousi, maata mennäksensä, hän horjui\nvähäisen ja sanoi, että tuntui, niinkuin hänen päätänsä huimaisi, jonka\nvuoksi äiti tarttui hänen käsivarteensa ja saatti hänet hänen\nhuoneesensa.\n\nEn minä kuitenkaan ollut huolestunut; mutta kun Eva ja minä tulimme\nhuoneesemme, hän lausui sillä tyvenellä, vakuuttavalla tavalla, joka\nhänellä oli jo lapsena, samalla kuin hän loi isot silmänsä minuun:\n\n\"Elsa serkku, Fritz on kovin kipeä.\"\n\n\"En minä sitä usko, Eva\", minä sanoin; \"eikä kukaan niin pian tulisi\nlevottomaksi hänen tähtensä kuin minä. Hän kylmäsi itsensä Erfurtista\ntullessaan. Sinä tiedät, että oli jo myöhäinen, kun hän saapui tänne,\nja satoi lujasti lunta, ja hän oli niin iloinen, kun hän sai nähdä\nmeidät, ja niin halukas puhumaan, että hän ei tahtonut muuttaa\nvaatteita. Se on vaan vähäinen vilustus. Paitsi sitä oli äiti aivan\nlevollinen, kun hän toivotti meille hyvää yötä. Minä en luule, että hän\npelkää mitään. Hän vaan valvoo tunnin tai pari Fritzin tykönä,\nsiksikuin hän näkee hänen nukkuvan.\"\n\n\"Etkö sinä, Elsa, nähnyt\", vastasi \"että äidin huulet vapisivat, kun\nhän kääntyi ja sanoi meille hyvää yötä?\"\n\n\"En, Eva\", minä lausuin; \"minä katselin Fritziä.\"\n\nJa sitten me panimme maata. Mutta minusta oli kummallista, että Eva,\nkuusitoistavuotinen tyttö, oli enemmän huolissaan kuin minä, joka olin\nFritzin sisar. Toivo on tavallisesti niin suuri ja pelko niin vähäinen,\nennenkuin on nähnyt monen pelon toteutuvan ja monen toiveen pettävän.\nEvan oli kuitenkin aina tapa nähdä asiain todellinen laita. Minä olin\nkovin väsynyt päivän työstä (sillä minä nousen aina tavallista\nvarhemmin, kun Fritz on täällä, että saan kaikki askareet tehdyksi,\nennenkuin hän on ylhäällä) ja nukuin arvattavasti hyvin pian. Ei ollut\npuoli-yö, kun heräsin siitä, että äiti koski käsivarteeni. Hänen oli\nlamppu kädessään, ja sen valossa minä huomasin, että hän oli kovin\nkalvea kasvoiltaan ja näytti peräti tuskastuneelta, jotta minä heti\ntäydelleen heräsin,\n\n\"Elsa\", hän sanoi, \"mene poikain huoneesen ja lähetä Kristofer lääkäriä\nnoutamaan. Minä en voi jättää Fritziä. Mutta älkäät peloittako\nisäänne!\" hän lisäsi, kun hän oli sytyttänyt lamppumme ja lähti\nhuoneesta.\n\nMinä herätin Kristoferin, ja viidessä minuutissa hän oli vaatteet\npäällä ja poissa huoneesta. Kun palasin huoneesemme, istui Eva puettuna\nvuoteella. Minä näin, ettei hän ollut nukkunut. Minä luulen, että hän\noli rukoillut, sillä hänen kätensä olivat ristissä krucifixin\nympärillä, ja kyynelten jälkiä näkyi hänen poskissansa, vaikka hänen\nsilmänsä olivat kirkkaat ja kyynelettömät, kun hän katsahti minuun.\n\n\"Mikä nyt on, serkku Elsa?\" hän kysyi. \"Kun menin hetkeksi Fritzin\nhuoneen ovelle, hän paraikaa puhui. Hänen äänensä se oli, vaan se\ntuntui niin oudolta ja hurjalta. Minä luulen, että hän kuuli minun\naskeleeni, vaikka toivoin, ettei kukaan olisi kuullut niitä -- minä\nastuin niin hiljalleen -- sillä hän huusi: 'Eva, Eva!' mutta äiti\nkiirehti ovelle ja viittasi minut ääneti pois. Mutta _sinä_ saat mennä,\nElsa\", lisäsi hän semmoisella kiivaudella, joka oli aivan tavaton\nhänessä. \"Mene katsomaan häntä.\"\n\nMinä lähdin kohta. Fritz puhui hyvin nopeasti ja rajusti ja\nkatkonaisella tavalla, että oli vaikea ymmärtää häntä. Äiti istui aivan\nalallaan, pitäen kiinni hänen kädestään. Hänen silmänsä eivät olleet\nkiiltävät, niinkuin tavallisessa kuumeessa, vaan sumeat ja siirottavat.\nKuitenkin oli hän ankarassa kuumeessa. Kun koskin hänen kättänsä, se\npoltti, niinkuin tuli, ja hänen kasvonsa olivat karmosiinipunaiset.\nMinä seisoin ihan ääneti äitini vieressä, kunnes lääkäri tuli. Ensiksi\nFritzin silmät seurasivat minua; sitten ne näyttivät tarkastavan ovea,\nikäänkuin odottaen jotakuta muuta; mutta tuokion perästä untelias\ntylsyys valloitti ne jälleen eikä hän näyttänyt tietävän mistään.\n\nVihdoin lääkäri tuli. Hän pysähtyi hetkeksi oven suuhun ja piti\nmirhamilla täytettyä kukkaroa edessään. Tuosta lähestyen vuodetta, hän\nveti uutimet syrjään ja katseli Fritzin käsivartta.\n\n\"Aivan selvää!\" hän huudahti, kavahtaen takaperin, kun hän huomasi\nmustan paiseen siinä. \"Se on rutto!\"\n\nÄitini seurasi häntä oven luo.\n\n\"Suokaat anteeksi, rouva\", hän sanoi; \"henki on kallis, ja minä ehkä\nlevitän taudin kaupunkiin.\"\n\n\"Eikö voi mitään tehdä?\" äiti kysyi.\n\n\"Eipä paljon!\" hän vastasi jäykästi; ja sitten, hetken epäiltyänsä ja\nliikutettuna äidin tuskastuneista kasvoista, hän palasi vuoteen luo.\n\"Minä olen koskenut häntä\", hän mutisi, ikäänkuin puollustaen itseään,\nettä hän oli mennyt vaaraan; \"onnettomuus on varmaan jo tapahtunut.\" Ja\nottaen veitsen hän iski veljeltäni suonta.\n\nKun hän oli sitonut käsivarren, kääntyi hän minun puoleeni ja lausui:\n\n\"Hankkikaat cypressiä ja katajaa, ja polttakaat niitä hiili-astiassa\ntäällä huoneessa pihkan ja mirhamin kanssa. Pitäkäät veljeänne niin\nlämpimänä kuin mahdollista on, älkäät laskeko ilman hivaustakaan\nsisään! ja,\" hän lisäsi, kun saatin hänet oven luo, \"älkäät antako\nhänen millään muotoa hetkeksikään nukkua [siihen aikaan hyväksi\nkatsottu ruton parannuskeino], älkäät myöskään salliko, että kukaan\nmuu, kuin te itse ja äitinne, lähestyy häntä.\"\n\nKun olin noudattanut näitä käskyjä ja palasin vuoteen luo, Fritz\nhouraili; ja vaikka me käsitimme ainoastaan vähän siitä, mitä hän\nsanoi, oli hän ilmeisesti suuressa tuskassa. Hän näytti ymmärtäneen\nlääkärin sanat, sillä hän toisti useasti: \"rutto! rutto! Minä olen\nsaattanut kirouksen omaisilleni!\" Sitten hän taas houraili, ja pyysi\noudolla tavalla Martin Lutheria ja Evaa välittämään ja toimittamaan\nanteeksi-antamusta hänelle, ikäänkuin hän olisi rukoillut taivaan\npyhimyksiä. Tuon tuostakin hän kertoi kappaleita latinaisista virsistä.\n\nOli kauheata, kun täytyi pitää häntä valveilla; kun täytyi herättää\nhäntä, milloin häntä vaan vähänkin nukutti, semmoisiin ajatuksiin,\njotka niin hämmensivät ja häiritsivät hänen aivo-raukkojaan. Mutta\ntoisena yönä äiti pyörtyi, ja minun täytyi kantaa hänet hänen\nhuoneesensa. Hänen kallis, laihtunut ruumiinsa ei ollut mikään raskas\ntaakka. Minä laskin hänet läheisen huoneen vuoteelle. Eva ilmestyi\novella, kun minä seisoin äidin vieressä. Hän oli kalpea kuin kuollut.\nEnnenkuin jouduin estämään häntä, tuli hän luokseni ja, tarttuen\nkäteeni, lausui:\n\n\"Elsa serkku, lupaa minulle vaan yksi asia; -- jos hän kuolee, anna\nminun nähdä hänet kerta vielä.\"\n\n\"Minä en tohdi luvata mitään, minä sanoin; muista, että se tarttuu!\"\n\n\"Mitä minä tarttumuksesta huolin, jos hän kuolee?\" hän lausui; \"minä en\npelkää kuolemaa.\"\n\n\"Ajattele isää ja lapsia, Eva\", minä sanoin; \"jos rutto rupee äitiin ja\nminuun Fritzin jälkeen, mikä heidän neuvokseen tulisi?\"\n\n\"Chriemhild on pian vanha kyllä heitä hoitamaan\", vastasi hän aivan\ntyvenesti; \"lupaa minulle, lupaa Elsa, taikka minä menen heti hänen\nluokseen.\"\n\nJa minä lupasin hänelle, ja hän heitti käsivartensa minun ympärilleni\nja suuteli minua. Sitten minä palasin Fritzin luo ja jätin Evan äitini\nkäsiä hieromaan. Ei siitä olisi mitään hyötyä, arvelin minä, jos enää\nkoettaisin estää tarttumista, kun hän on koskenut minun käsivarsiini.\n\nKun tulin jälleen Fritzin vuoteen luo, hän nukkui! Katkerasti minä\nnuhtelin itseäni; mutta mitä minä olisin voinut tehdä? Hän nukkui --\nnukkui levollisesti, hengittäen hiljaisesti ja tasaisesti. Minä en\nuskaltanut herättää häntä, vaan lankesin polvilleni ja rukoilin Pyhää\nNeitsyttä ja kaikkia pyhimyksiä, että he armahtaisivat minua ja\nsäästäisivät häntä. Ja he kuulivat minua varmaan; sillä, vaikka minä\nolin laiminlyönyt lääkärin käskyt, alkoi Fritz juuri tämän unen perästä\ntointua.\n\nÄidin-äitimme sanoo, että se oli ihmetyö; \"jollei\", hän lisäsi,\n\"lääkäri ole erehtynyt!\"\n\nFritz heräsi unestansa virkistyneenä ja levollisena, mutta heikkona\nkuin lapsi.\n\nOli suloista kohdata hänen silmiänsä, kun hän ensin heräsi, ja sitä\ntyvenen tuntemisen katsetta, joka oli astunut hurjan tuijottamisen tai\nrauhattoman hourailemisen sijaan; suloista katsetta kerta vielä hänen\nsydämeensä hänen silmiensä kautta. Hän katseli minua kauan aikaa\nlevollisella tyytyväisyydellä, mitään puhumatta, ja sitten hän sanoi,\nojentaen kättänsä minulle:\n\n\"Elsa, sinä olet valvonut kauan aikaa täällä. Sinä näytät väsyneeltä;\nmene lepäämään.\"\n\n\"Minä lepään parhaiten, kun katselen sinua\", minä vastasin, \"ja näen,\nettä olet parempi.\"\n\nHänellä ei ollut kyllin voimaa vaatia sitä sen enemmän, ja vähäisen\nruokaa ja jähdyttäviä juomia nautittuaan hän vaipui jälleen uneen, ja\nsamoin ikään minä; sillä ensimäinen asia, jonka eroitin, oli se, että\näitimme lempeästi asetti tyynyn minun pääni alle, joka oli painunut\nalas vuoteelle, jonka vieressä olin ollut polvillani, kun katselin\nFritziä. Minä häpesin, kun olin ollut niin huono hoitaja; mutta äitimme\nvaati, että menisin huoneesemme lepoa ja ravintoa etsimään. Ja\nseuraavina muutamina päivinä me vuorotellen istuimme Fritzin tykönä,\nkunnes hän alkoi vaurastua. Silloin me arvelimme, että hän ehkä\ntahtoisi nähdä Evaa; mutta kun tämä tuli ovelle, hän kiivaasti viittasi\nhäntä pois ja sanoi:\n\n\"Älkäät salliko hänen tulla likelle. Kukaties minä vielä saattaisin\nhänenkin päällensä tämän Jumalan tuomion!\"\n\nEva kääntyi pois ja oli silmänräpäyksessä kadonnut; mutta tuskainen,\nhämmentynyt katse ilmestyi uudestaan veljeni silmissä ja kuumeinen puna\nhänen poskillansa, ja meni iso aika, ennenkuin hän näytti jälleen\ntyyntyvän.\n\nMinä seurasin Evaa. Hän istui kädet ristissä huoneessamme.\n\n\"Voi, Elsa\", hän lausui, \"kuinka hän on muuttunut! Oletko varma, että\nhän edes nyt saa elää?\"\n\nMinä koetin lohduttaa häntä toivolla, joka oli tietysti paljoa lujempi\nminussa, koska olin nähnyt Fritzin siinä vaarassa, josta hän nyt\nverkalleen nousi jälleen elämään. Mutta joku asia, jonka hän oli\nFritzissä havainnut, hivutti ilmeisesti hänen henkensä ydintä; ja kun\nFritz parani, näytti Eva käyvän vaaleammaksi ja laihemmaksi, siksi kuin\nsamat kuumeen oireet, joita olimme oppineet pelkäämään, löytyivät\nhänessä, ja sitten nuot kauheat taudin merkit, paiseet, joista ei ollut\nmitään epäilemistä, näkyivät valkoisilla, hienoilla käsivarsilla, ja\nnyt Eva makasi himmeillä, tuijottavilla, rutonverhoisilla silmillä ja\nhourailevilla aivoilla.\n\nPäivä aikaa meidän oli mahdollinen salata asia Fritz'iltä, mutta ei\nkauemmin.\n\nToisena iltana siitä, kuin Eva sairastui, minä tapasin Fritzin\nseisomasta huoneessa akkunan luona, katsellen kadulle. Minä en unhota\nmilloinkaan sitä kauhua, joka asui hänen silmissään, kun hän kääntyi\nakkunasta minuun.\n\n\"Elsa\", hän sanoi, kuinka kauan ovat nuot valkeat palaneet kaduilla?\"\n\n\"Viikon päivät\", minä vastasin. \"Siinä poltetaan cypressiä, katajaa,\nmirhamia ja männynpihkaa. Lääkärit sanovat, että se puhdistaa ilman.\"\n\n\"Minä tunnen ne liian hyvin\", hän sanoi. \"Entä, Elsa\", hän jatkoi,\n\"miksi mestari Bürerin rakennus vastapäätä on suljettu?\"\n\n\"Häneltä on kuollut kaksi lasta\", minä sanoin.\n\n\"Ja miksi toiset akkunat ovat suljetut kadun päähän saakka?\" hän kysyi.\n\n\"Asukkaat ovat muuttaneet pois, veljeni\" minä vastasin; \"mutta lääkärit\ntoivovat, että pahin aika nyt on ohitse.\"\n\n\"Oi vanhurskas Jumala!\" hän huudahti, vaipuen tuolille ja peittäen\nkasvonsa; \"minä pakenin sinua ja minä olen tuottanut kirouksen\nomaisilleni!\"\n\nHän oli tuokion ääneti, ja ennenkuin minä ehdin ajattelemaan mitään\nsanoja hänen lohdutuksekseen, hän katsahti ylös ja kysyi äkkiä:\n\n\"Ketkä ovat _tässä_ talossa kuolleet, Elsa?\"\n\n\"Ei kukaan, ei kukaan\", minä vastasin.\n\n\"Ketkä ovat sairastuneet?\" hän kysyi.\n\n\"Kaikki lapset ja isä ovat terveet\", minä sanoin, \"ja äiti.\"\n\n\"Eva siis on sairastunut!\" hän huudahti -- \"syyttömät syyllisten\nsijasta! Hän kuolee ja tulee pyhimykseksi taivaasen, vaan minä, joka\nolen murhannut hänet, jään eloon enkä saa nähdä häntä enään, ei\nmilloinkaan enään.\"\n\nMinä en kyennyt häntä lohduttamaan. Hänen tuskansa suuruus sorti minut\nkokonaan. Minä en voinut kuin purskahtaa kyyneliin, jotta hänen täytyi\nkoettaa minua lohduttaa. Mutta hän ei puhunut mitään; hän tarttui vaan\nlempeästi käteeni, niinkuin muinoin, ilman mitään sanomatta. Viimein\nminä lausuin:\n\n\"Ethän sinä ruttoa tuonut, kallis Fritz; Jumala sen lähetti!\"\n\n\"Minä tiedän, että se on Jumala!\" hän vastasi niin tuikean katkeralla\näänellä, että minä en yrittänytkään puhettani jatkamaan.\n\nSinä yönä Eva houraili kovasti, kun valvoin hänen luonansa; mutta hänen\nhoureensa olivat kokonaan toista laatua kuin Fritzin. Hänen ajatuksensa\nnäyttivät vierevän ikäänkuin tyvenellä virralla johonkin onnelliseen\nmaahan, jota me emme voineet nähdä. Hän puhui palatsista, kodista,\nlemuavista lilja-kedoista, joilla valkea-vaatteiset pyhimykset kulkivat\nsoitolla ja laululla, ja Yhdestä, joka toivotti häntä tervetulleeksi.\nToisinaan hän myöskin lausui hiljaisesti kappaleita samoista\nlatinaisista virsistä, joita Fritz oli kertonut houreissaan, mutta\nhänen äänensä oli aivan toisenlainen, aivan lapsellinen ja onnellinen.\nJos hän joskus näytti huolestuneelta, se oli silloin, kuin hän näytti\nkaipaaman joitakuita ja etsivän heitä milloin mistäkin; mutta silloin\nhän päätti usein, sanoen: \"niin, minä tiedän, että he tulevat; minun\ntäytyy odottaa, kunnes he tulevat\". -- Ja niin hän viimeiseltä meni\nnukuksiin, ikäänkuin tämä ajatus olisi rauhoittanut häntä.\n\nMinä en hennonut estää häntä nukkumasta, sanoivat lääkärit mitä\nhyvänsä; hän näytti niin levolliselta, ja hänen huulillaan oli niin\nonnellinen hymy. Ainoastaan yksi kerta, kun hän oli tällä tapaa maannut\naivan tyvenesti tunnin aikaa ja hänen rintansa näytti tuskin kohoavan\nvienosta hengityksestä, minua alkoi peloittaa, että hän näin sujuisi\nmeiltä pyhien enkelein syliin; ja minä kuiskasin hiljaa: \"Eva, armas\nEva!\"\n\nHänen huulensa erkanivat vähän, ja hän lausui:\n\n\"Ei vielä; odota, kunnes _he_ tulevat.\"\n\nNyt hän taas käänsi päätänsä tyynyä vastaan ja alkoi nukkua.\n\nKun hän heräsi, oli hän täydellä taidolla ja tyvenenä, ja lausui\nvakaasti:\n\n\"Missä äiti on?\"\n\n\"Hän lepää, Eva kultani.\"\n\nVieno tyytyväisyyden hymy ilmestyi hänen huulillaan, ja hän jatkoi\nkatkonaisilla sanoilla:\n\n\"Nyt minua haluttaisi nähdä Fritziä. Sinä lupasit, että minä saisin\nnähdä hänet jälleen; ja minä luulen, että, jos minä nyt huolen, hänkin\ntahtoisi nähdä minut kerran vielä.\"\n\nMinä menin noutamaan veljeäni. Hän käveli edestakaisin huoneessansa,\nkrucifixi rintaansa painettuna. Ihmeekseni hän alusta näytti varsin\nvastahakoiselta; mutta kun minä sanoin, kuinka hartaasti Eva sitä\nhalasi, seurasi hän minua mieluisasti hänen huoneesensa. Eva oli\njälleen saamallansa entisen valtansa meidän kaikkien suhteen. Hän\nojensi kättänsä, ja hänen kasvonsa kuvastelivat rauhaa ja lepoa.\n\n\"Fritz serkku\", hän lausui välipäisesti, sitä myöten kuin hän jatkoi:\n\"sinä olet opettanut minulle niin monta asiaa; sinä olet tehnyt niin\npaljon minun hyväkseni! Minä soisin nyt, että sinä oppisit minun\nmielilauseeni, jotta, jos minä menen pois, se tekisi sinut\nonnelliseksi, niinkuin se tekee minut.\" Tuosta hän lausui aivan\npitkäänsä ja selvästi sanat: _niin on Jumala mailmaa rakastanut, että\nHän antoi ainoan Poikansa_. \"Minä en, Fritz serkkuni\", hän lisäsi,\n\"tiedä lauseen loppua. Minun on ollut mahdoton löytää se; mutta sinä\nkyllä löydät sen. Minä olen varma, että se on jossakin hyvässä\nkirjassa, se saattaa minut rakastamaan Jumalaa niin paljon, kun\najattelen sitä. Lupaa minulle, että sinä etsit sen, jos minä kuolen.\"\n\nFritz lupasi, ja Eva oli aivan tyytyväinen. Evan voimat näyttivät\nloppuneen, ja tuokion perästä hän vaipui sitkeään, tyveneen uneen. Minä\nolin laskenut käsivarteni hänen ympärillensä, kun istuin hänen\nvieressään, ja hän piti yhä kiinni Fritzin kädestä.\n\nTästä ajasta minua aavisti, ettei hän kuolisi, ja minä kuiskasin hiljaa\nFritzille:\n\n\"Hän ei kuole; hän paranee etkä sinä ole surmannut häntä, vaan\npelastanut hänet!\"\n\nMutta kun katsahdin hänen kasvoihinsa, toivoen niistä kiitollista,\nonnellista vastausta, säikäytti niitten muoto minua.\n\nHän seisoi liikahtamatta eikä uskaltanut vetää pois kättänsä. Hänen\nlaihtuneissa, vaaleissa kasvoissaan ilmestyi jäykkä, toivoton katse,\njoka kauhistutti, kun vertasi sitä niitten kasvojen rauhalliseen\nhymyyn, joihin hänen silmänsä olivat kiinnitetyt.\n\nSemmoisena hän pysyi, siksi kuin Eva heräsi, jolloin koko hänen\nmuotonsa muuttui ja tämän hymy hetken aikaa siinä heijasteli.\n\nSitten hän sanoi leppeästi: \"Jumala siunatkoon sinua, Eva!\" ja\npusertaen hänen kättänsä huuliansa vastaan hän jätti huoneen.\n\nKun näin hänet jälleen samana päivänä, minä sanoin:\n\n\"Fritz, sinä pelastit Evan hengen! Hän tointui siitä hetkestä alkain,\nkuin hän näki sinut.\"\n\n\"Niin\", hän vastasi hyvin suopeasti, mutta outo innottomuus näkyi hänen\nkasvoissansa; \"minä luulen, että niin on. Minä olen pelastanut hänet.\"\n\nMutta hän ei mennyt Evan huoneesen enää; vaan hämmästykseksemme ja\nmielipahaksemme hän seuraavana päivänä äkkiä sanoi, että hänen täytyi\njättää meidät.\n\nHän lausui vaan muutamia jäähyväissanoja meille jokaiselle eikä\ntahtonut nähdä Evaa ja sanoa hänelle hyvästi. Hän arveli, että se ehkä\nhäiritsisi häntä.\n\nMutta kun hän suuteli minua ennen lähtöänsä, hänen kätensä ja huulensa\nolivat kylmät kuin kuolema. Minä katselin, kuinka hän astui katua\nalaspäin, eikä hän kuitenkaan kertaakaan kääntynyt viimeisiä\njäähyväisiä viitataksensa, niinkuin hänen ennen aina oli tapa tehdä;\nvaan jatkoi vitkaan ja vakaasti matkaansa, siksi kuin hän katosi\nnäkyvistä.\n\nMinä palasin sisään kovin raskaalla sydämellä; mutta kun minä menin\nkertomaan Evalle, että Fritz oli lähtenyt, ja koetin selittää, miks'ei\nhän tullut sanomaan jäähyväisiä hänelle, koska minä luulin, että se\npahoittaisi häntä, (ja minusta se näyttää jokseenkin kummalliselta\nFritzin puolelta), katsahti hän minuun tyvenellä, luottavalla,\ntyytyväisellä hymyllänsä ja sanoi:\n\n\"Se ei pahoita minua ollenkaan, Elsa serkku. Minä tiedän, että\nFritzillä oli hyvät syyt siihen -- hyvät, todelliset syyt, niinkuin\nhänellä aina on; ja me näemme hänet jälleen, niin pian kuin hän katsoo\noikeaksi.\"\n\n\n\n\nVI.\n\nFredrikin kertomus.\n\n\nSt. Sebastian, Erfurtissa, Tammikuun 20 p. 1510.\n\nPeräytämätön askel on astuttu. Minä olen ruvennut munkiksi\nAugustinin-luostariin. Minä kirjoitan tämän Martin Lutherin kammiossa.\nMinä olen todesti luopunut isästä, äidistä ja kaikista, mitä oli\nminulle kalliinta, ristin juureen paetakseni. Minä olen uhrannut kaikki\nmaan päällä kutsumukseni tähden, eikä taistelo kuitenkaan ole ohitse.\nTuskin tuntuu kutsumukseni nyt varmemmalta kuin siihen aikaan, jolloin\noleskelin mailmassa. Epäilykset hyrisevät ympärilläni, ikäänkuin\nampiaiset, ja pistelevät minua joka taholta. Valon enkelin muodossa\nperkele hämmästyttää minua itse raamatun sanoilla. Martin Lutherin isän\nlause johtuu mieleeni, ikäänkuin jumalallinen ääni olisi sen puhunut.\n\"Kunnioita isääsi ja äitiäsi!\" kajahtaa minun korviini kuorin lauluista\nja näyttää olevan kirjoitettu joka paikkaan kammioni valkoisiin\nseiniin.\n\nJa paitsi tätä Jumalan sanojen jylinää, hellät äänet näyttävät kutsuvan\nminua takaisin, vaatien minua velvollisuuteen ja pyytäen, etten\njättäisi heitä yksinään taistelemaan elämän taisteloa. Elsa kutsuu\nminua vanhasta sälyhuoneesta: \"Fritz! veljeni! kuka nyt sanoo minulle,\nmitä tehdä?\" Äitini tosin ei kutsu minua takaisin, mutta minä olen\naina näkevänäni, kuinka hänen kyyneltyneet silmänsä, täynnänsä\npidätettyä nuhdetta ja kummastusta, kohoavat taivaasta päin, anoen\nsieltä voimaa; ja kuinka hänen laihtuneet, vaaleat kasvonsa käyvät\npäivästä päivään yhä vaaleammaksi. Ainoastaan yhden äänessä ja yhden\nkasvoissa minä en milloinkaan näe enkä kuule nuhdetta eikä takaisin\nvaatimusta; vaan kuitenkin, taivas suokoon minulle anteeksi, nämät\npuhtaat ja enkelin kaltaiset silmät, jotka näyttävät vaan sanovan:\n\"jatka, Fritz serkku, Jumala auttaa sinua, ja minä rukoilen sinun\npuolestasi!\" -- nämät suloiset, uskolliset, taivaalliset silmät\nhoukuttelevat minua takaisin mailmaan suuremmalla voimalla kuin mikään\nmuu asia.\n\nOnko tämä siis liian myöhäistä? olento minä viipynyt mailmassa niin\nkauan, ettei minun käy sydäntäni koskaan enää siitä riistäminen? Tämäkö\nsiis on rikollisen epäilykseni rangaistus, että, vaikka minä olen\nantanut ruumiini luostarille, Jumala ei huoli sielustani -- jonka\ntäytyy, ikäänkuin kadotetun hengen, häilyä ijankaikkisesti niillä\nnäkymöillä, joita se oli liian vastahakoinen jättämään? Pakeneeko\nvastakin, kun nostan silmäni taivasta kohden, kaikki, mitä siellä on\npuhdasta ja pyhää, niitten kasvojen muotoon, joitten muistaminen on\nminulle kuoleman synti?\n\nKuitenkin minä olen pelastanut hänen henkensä! Jos kohta minä syntieni\nkautta saatin kirouksen omaisilleni, eikö minun kuuliaisuuteni ollut\notollinen? Eikö siitä hetkestä asti, kuin minä, yksinäni huoneessani ja\nkuultuani, että Eva oli sairastunut, lankesin maahan Jumalan eteen ja,\npelosta karttaen Hänen loukattua nimeänsä, lähestyin Häntä Hänen pyhän\nmartyrinsa kautta ja lausuin: \"hurskas Sebastian, niitten nuolten\nkautta, jotka lävistivät sinun sydämesi, torju ruton nuolet kodistani,\nja minä rupean munkiksi ja vaihdan oman syyllisen nimeni sinun nimeesi\"\n-- eikö siitä hetkestä asti Eva alkanut tointua ja eivätkö siitä\najasta lähtien kaikki sukulaiseni pysyneet terveinä? \"_Cadent a\nlatere tuo mille, et decem millia a dextris tuis; ad te autem non\nappropinquabit_.\" (Kaatukoon tuhansia sinun vieressäsi, ja kymmeniä\ntuhansia oikealla puolellasi; sinua se ei kuitenkaan lähesty). Eivätkö\nnämät sanat säntilleen toteuneet? ja samalla kuin useat vielä kaatuivat\nmeidän ympärillämme, sairastuiko kukaan sen jälleen kodissani?\n\nHurskas Sebastian, sinä luotettava ruton poistaja, sen lujuuden kautta,\njoka syytettynä osoitit, vahvista epävakaista tahtoani; kaksinkertaisen\nkuolemasi kautta pelasta minut toisesta kuolemasta; niitten nuolten\nkautta, jotka eivät voineet surmata sinua, sinä olet pelastanut meidät\nsiitä nuolesta, joka päivällä lentää; niitten julmien lyömien kautta,\njotka lähettivät sielusi taistelutanterelta paratiisiin, voimistuta\nminua saatanan lyömiä vastaan; ruumiisi kautta, joka otettiin\nkunniattomasta haudasta ja pantiin katakombeihin martyrien joukkoon,\nnosta minut synnin loasta; sen jalon puollustuksen kautta, jolla kesken\nomia vaivojasi puollustit niitä, jotka kärsivät kanssasi, auta minua,\nkun puollustan niitä, jotka kärsivät minun kanssani, ja kaikkien\nsurujesi, ansioittesi ja ilojesi kautta rukoile minun puolestani -- oi\nrukoile minun puolestani, joka tästäläin kannan sinun nimeäsi!\n\n\nSt. Scholastica, Helmikuun 10 p.\n\nMinä olen ollut kuukauden päivät luostarissa. Siten oli ensimäinen\nkoetus-aikani ohitse, ja minä puettiin noviisin valkoisiin vaatteisin.\n\nKoko veljeskunta oli kokoontunut kirkkoon, kun minä notkistin polviani\npriorin edessä ja hän kysyi minulta juhlallisesti, luulinko minä\njaksavani kantaa sitä taakkaa, jonka aioin sälyttää hartioilleni.\n\nMatalalla ja vakavalla äänellä hän muistutti minulle, mimmoinen tämä\ntaakka oli -- karkeat, yksinkertaiset vaatteet; himojen hillitseminen;\nhäirittynyt lepo ja pitkät valvonnat; työt veljeskunnan palveluksessa;\nsoimaukset ja köyhyys; kerjäläisen nöyrtyminen; ja ennen kaikkia oman\ntahdon ja oman kunnian kieltäminen ynnä velvollisuus tehdä, mitä\nhyvänsä esimiehet vaativat, ja mennä, mihin hyvänsä he käskivät.\n\n\"Jumalan avulla\", rohkenin vastata, \"minä koetan.\"\n\nSilloin priori lausui:\n\n\"Me vastaan-otamme sinut siis koetteeksi vuodeksi; ja täyttäköön Jumala\nsen hyvän työn, jonka Hän on aloittanut sinussa.\"\n\nKoko veljeskunta vastasi syvällä amen'ella, ja sitten kaikki äänet\nyhtyivät seuraavaan virteen:\n\n    \"_Magne Pater Augustine, preces nostras suscipe,\n    Et per eas conditori nos placare satage,\n    Atque rege gregem tuum, summum decus praesulum.\n\n    Amatorem paupertatis, te collaudant pauperes;\n    Assertorem veritatis amant veri judices;\n    Frangis nobis favos mellis de Scripturis disserens.\n\n    Quae obscura prius erant nobis plana faciens,\n    Tu de verbis Salvatoris dulcem panem conficis,\n    Et propinas potum vitae de psalmorum nectare.\n\n    Tu de vita clericorum sanctam scribis regulam,\n    Quam qui amant et sequuntur, viam tenent regiam,\n    Atque tuo sancto ductu redeunt ad patriam.\n\n    Regi regum salus, vita, decus et imperium;\n    Trinitati laus et honor sit per omne saeculum,\n    Qui concives nos ascribat supernorum civium_.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n    Pyhä isä Augustinus, kuule lasten rukous,\n    Saata Luojan jalkain juureen meidän halpa suositus,\n    Hoida, kaitse laumaas, sinä paimenten kaunistus.\n\n    Sua, köyhäin suosijata, köyhät kiittää riemuiten,\n    Tosi tuomarit sua kehuu, puoltajata totuuden;\n    Mettä, hunajata ja'at sä, raamatusta haastellen.\n\n    Mikä hämärää ol' ennen, sen sä selväks' todistat,\n    Vapahtajan sanoista sa makuleivän valmistat,\n    Taivaan juomaa meille psalmein elinlähteest' ammennat.\n\n    Veljeskunnan seurattavaks' teit sa pyhän ohjelman,\n    Ken sit' uskoo, harrastaapi, elon saapi hurskahan,\n    Ja sun johdollasi palaa isän-maansa helmahan.\n\n    Onni, voima kuningasten kuninkaalle olkohon,\n    Kiitost', ylistystä aina kolminaisuus saakohon,\n    Joka meidät vihdoin viepi autuasten joukkohon.\n\nKun nämät pyhät sanat olivat lauletut, ne sulasivat kummallisella\ntavalla yhteen niitten menojen kanssa, joilla minä munkiksi puettiin.\nHiukseni leikattiin papillisen tonsurin mukaan; maallinen pukuni\nriisuttiin pois; noviisin vaatteet asetettiin ylleni; ja minä\nvyötettiin köydellä, samalla kuin priori hiljaan kuiskasi minulle, että\nminun tuli uuden pukuni ohessa pukea päälleni uusi ihminen.\n\nKun sitten virren viimeiset sävelet vaikenivat, minä lankesin\npolvilleni ja painoin pääni syvälle vastaan-ottaakseni priorin\nsiunausta, joka kuului näin:\n\n\"Suokoon Jumala, joka on kääntänyt tämän nuoren miehen pois mailmasta\nja antanut hänelle asunnon taivaassa, että hänen jokapäiväinen\nvaelluksensa olisi hänen kutsumuksellensa sovelias; ja että hän saisi\nsyytä olla kiitollinen siitä, mitä tänä päivänä on tehty.\"\n\nMunkit veisasivat nyt muutamia värssyjä vastaukseksi ja astuivat sitten\njuhlallisesti kuoriin, jossa me kaikki laskeusimme maahan hiljaiseen\nrukoukseen.\n\nTämän perästä he johdattivat minut luostarin suureen saliin, jossa koko\nveljeskunta antoi minulle rauhan suudelman.\n\nKerran vielä minä notkistin polviani priorin edessä, joka muistutti\nminulle, että se, joka kestää loppuun saakka, pelastetaan, ja jätti\nminut holhojan haltuun, jommoisen uusi generali-vikarius Staupitz on\nmäärännyt itsekullekin noviisille.\n\nNäin luostari-elämäni suuret juhlamenot ovat ohitse, eikä niistä\nkuitenkaan ole jäänyt kuin tyhjyys ja pettyneet toiveet. Ne eivät ole\naikaan saaneet mitään muutosta, jota voisin sydämessäni tuntea. Ne\neivät ole siirtäneet mailmaa kauemmaksi minusta. Ne ovat vaan\nasettaneet toisen ylitsepääsemättömän aidan minun ja kaikkien väliin,\nmitä minulla oli rakkainta; ylitsepääsemättömäksi, kuin laivattoman\nmeren, särkymättömäksi, kuin vahvan raudan, minä olen käskenyt\n_tahtoni_ tehdä sen; mutta _sydämmeni_ suhteen, voi! se on hieno kuin\nhämähäkin verkko, koska jokainen heikoinkin kaipaavan rakkauden sävel,\njoka kaikkuu entisyydestä, tunkee sen lävitse ja haikeuttaa minua.\n\nHolhojani vaatii kovin ankarasti, että veljeskunnan säännöistä tarkasti\nvaaria pidetään. Rikokset jaetaan neljään luokkaan -- vähäiset, suuret,\nsuuremmat ja suurimmat, ja näistä on jokaisessa eri rangaistuksen määrä\nasetettu. Vähäisempien joukossa on: kun ei mene kirkkoon kohta kuin\nmerkki on annettu; kun ei muista heti koskea lattiata kädellään taikka\nlyödä rintoihinsa, jos kuorissa lukiessaan tai veisatessaan hiukankin\nerhettyy; kun katsoo ympärilleen jumalanpalveluksen aikana; kun ei\nlankee maahan Marian ilmestyspäivänä tai jouluna; kun mennessään tai\ntullessaan laiminlyö siunauksen; kun ei pane kirjoja tai vaatteita\nniitten oikealle paikalle; kun ripottaa ruokaa tai juomaa; kun unhottaa\npöytärukouksen, ennenkuin alkaa syödä. Suurten rikosten joukossa on:\nkun rakentaa riitaa; kun ei määrätyllä tavalla pysy ääneti paastoamisen\naikana; kun katselee naisia tai puhuu heidän kanssaan paitsi lyhyillä\nvastauksilla.\n\nVähäisiä sääntöjä on lukemattomia. Vaikea on alussa oppia kaikkia niitä\neri tapoja, joilla tulee notkistaa polviansa, kumartaa ja langeta\nmaahan. Noviisein ei sallita koskaan puhua keskenänsä paitsi priorin\nläsnä ollessa, heitä on kielletty milläkään lailla huolimasta\nvieraista, heidän on käsky astua silmät maassa, ahkerasti lukea\nraamattua, kumartaa aina syvälle, kun vastaan-ottavat lahjoja, ja\nsanoa: \"Herra olkoon ylistetty lahjoissansa.\"\n\nKuinka Martin Luther, jolla on niin reipas ja rohkea luonto, on\nsietänyt näitä vähäisiä määräyksiä, sitä minä en käsitä. Minun\nmielestäni niissä on jonkunlainen nukuttava, kuolettava lievitys; ne\nhajottavat ajatukseni taikka estävät minua ajattelemasta.\n\nKuitenkin se lienee totta, että kuuliaisuuteni auttaa omaisiani enemmän\nkuin kaikki työni olisivat auttaneet, jos olisin tottelematonna jäänyt\nmailmaan. Ei mikään itsekäs oman pelastuksen tai levon etsiminen ole\nminua tänne saattanut, ajatelkoot ja sanokoot muutamat mitä hyvänsä,\nniinkuin he sanoivat Martin Lutherista. Minä ajattelen sitä Magbeburgin\ntaulun laivaa, josta hän niin usein puhui minulle. Enkö minä ole siinä\n-- todenperäisesti _siinä nyt_, ja enkö minä tästälähin, kun olen\ntointunut siitä väsymyksestä, jonka sinne pyrkiminen tuotti, toivo\nsaavani kallistua alas ja ojentaa käsivarttani niille, jotka vielä\ntaistelevat tämän katkeran mailman aalloissa, sekä pelastaa heitä?\n\nPelastaa heitä; niin, pelastaa heidän sielujansa! Eikö minun lupaukseni\npelastaneet kalliita henkiä? Ja eivätkö paastoamiseni, valvontani,\nitsekuritukseni, rukoukseni ole yhtä tehokkaat heidän sielujensa\nsuhteen? ja enkö minä tästedes taivaassa, jossa ne asuvat, jotka ovat\nneitsyllisessä puhtaudessa seuranneet Lammasta, notkistu jaspissakarain\nyli ja auta heitä kiirastulesta paratiisin jyrkkiä rinteitä ylös ja ole\nensimäinen portilla, joka toivottaa heitä tervetulleeksi sinne! Ja\nemmekö sitten paratiisissa, jossa ei rakkaus enää varo muuttumasta\nsynniksi, saa ijäti olla yhdessä? ja kadunko minä silloin, että jätin\nmailman lyhyet, saastaiset ilot ijankaikkisuuden puhtaitten ilojen\ntähden? Valitanko minä _silloin_, että kutsumukseni mukaan pidin\nparempana kärsiä eroitettuna heistä, jotta heidän sielunsa\npelastuisivat, kuin tehdä työtä heidän kanssansa katoavan ruumiin\nhyväksi?\n\nSilloin! _silloin_! minä pyhimyksenä Jumalan kaupungissa! Minä,\nepäilevä, syntinen noviisi Erfurtin Augustinin-luostarissa, joka,\nvuosikaudet vastustettuani, vihdoin olen antanut ruumiini luostarille,\nmutta jolla ei ole enemmän voimaa kuin ennen antaa sydäntäni Jumalalle!\n\nKuitenkin minä olen _pyhässä laivassa_; epäilemättä kaikki muutkin\nminulle tulevat. Mutta saavatko kaikki munkit taistella tällä tavalla?\nVarmaan perkele reutoo lujasti jokaisen saaliin tähden, joka häneltä\nmenee. Se on, on varmaan perkele, joka viittaa minulle näitten\nkalliitten kasvojen kautta, joka kutsuu minua näillä tuttavilla\näänillä; sillä _he_ eivät kutsuisi minua koskaan takaisin. He\nsalaisivat tuskansa ja sanoisivat: \"mene Jumalan luo, jos Hän kutsuu\nsinua; jätä meidät ja mene Jumalan luo.\" Elsa, äitini, kaikki\nsanoisivat niin; vaikkapa heidän sydämensä pakahtuisi, kun yrittäisivät\nsitä sanomaan!\n\nOliko Martin Lutherilla tämmöiset ajatukset tässä samassa kammiossa?\nJos ne tulevat perkeleeltä, minä luulen, että kyllä oli, sillä\njaloimpia hän kiivaimmin ahdistaa; vaan kuitenkin saatan tuskin\najatella, että hänellä oli semmoiset kurjat epäilykset kuin ne, jotka\nminua vaivaavat. Hän ei ollut niitä, jotka turmiokseen peräytyvät; ei\nniitäkään, jotka kätensä auraan laskevat ja _katsovat_ taaksensa,\nniinkuin minä, voi! alinomaa teen. Ja mitä sanoo raamattu semmoisista?\n-- \"He eivät ole soveliaat Jumalan valtakuntaan.\" Ei mitään poikkeusta,\nei mitään rajoitusta -- munkki, pappi, pyhimys; jos ken _katsoo_\ntaaksensa, hän ei ole sovelias Jumalan valtakuntaan. Mihin siis\njoutuvat toiveeni paratiisin taikka niitten ansioitten suhteen, jotka\nmuita auttavat? _Kääntyä takaisin_, peräytyä, sitä minä en tosiaan tee,\nvaikkapa kaikki perkeleet kiusaisivat minua taikka koko mailma\nhoukuttelisi minua; mutta _katsoa_ takaisin, kuka voi sitä estää? Jos\nyksi katsahdus voi tappaa, kuka voi pelastaa? Ruumiin kurittaminen,\nlihan ristiin-naulitseminen, ei yhdeksi päiväksi, vaan joka päivä; --\nminun täytyy joka päivä kuolla; minun täytyy olla _kuollut_ -- kuollut\nmailmalle. Tämän kammion täytyy olla minulle niinkuin hauta, johon\nkaikki, mitä sydämessäni elävintä oli, kuolkoon ja hautaantukoon.\nTuntuiko niin Martin Lutherista? Onko tämä luostari semmoinen\npunaposkisille, lihaville munkeille, jotka juovat olutta isoista\nkannuista ja ahmivat vaan mehua ja paastoruoakseen syövät sen uhkeimpia\nkaloja? Kiusaaja! kiusaaja taas! älkäät tuomitko eikä teitä tuomita.\n\n\nSt. Eulalia, Erfurtissa Helmikuun 12 p. 1510.\n\nTänä päivänä yksi vanhempi munkki tuli luokseni, arvattavasti\nsentähden, että olin alakuloinen ja murheellinen, ja sanoi: \"älä\npelkää, veli Sebastian, taistelo on usein ankara alusta; mutta muista\nSt. Hieronymuksen sanat: Vaikka isäsi makaisi ovesi edessä, itkien ja\nvaikeroiden, vaikka äitisi näyttäisi sinulle sen ruumiin, joka kantoi\nsinut, ja ne rinnat, jotka imettivät sinut, katso, että tallaat heidät\njalkojesi alle ja astut suoraa tietä Kristuksen luo.\"\n\nMinä painoin alas pääni, niinkuin sääntö määrää, kiitokseksi hänen\nkehoituksestansa, ja minun luulteni hän ajatteli, että hänen sanansa\nlohduttivat ja vahvistivat minua; mutta Jumala tietää, mikä taistelo\nsyntyi minun sydämessäni, kun istuin yksin tänä iltana kammiossani.\n\"Julmat, katkerat, häijyt sanat!\" minun maallinen sydämeni sanoi; minun\nsyntinen sydämeni, jota valvominen, ruoskinta, tuskin kuolema itsekään,\npelkään minä, ei voinut kuolettaa. Kaiketi hurskas isä Hieronymus puhui\nvaan pakanallisista isistä ja äideistä. Minun äitini ei näyttäisi\ntuskaansa, minua takaisin saadaksensa; hän sanoisi: \"poikani,\nesikoiseni, Jumala siunatkoon sinua; minä annan sinut alttiisti\nJumalalle.\" Eikö hän sano niin siinä kirjeessä, jonka hän omalla\nkädellään on kirjoittanut minulle, mutta johon minä en tohdi katsoa sen\nmuistojen myrskyn tähden, jonka se nostaa minun sydämessäni?\n\nLöytyykö yhtäkään nuhteen tai muistutuksen sanaa hänen kirjeessään? Jos\nlöytyisi, minä lukisin sen; se lujittaisi minua. Tämmöistä kaikki\npyhimykset ovat saaneet kokea. Mutta nyt, kun kivun-alaisen heikko ääni\non lausunut nämät hurskaat, hellät sanat, jotka kaikkuvat sielussani,\nnyt sydämeni palajaa päivästä päivään ja hetkestä hetkeen kotiini\nEisenachiin ja minä näen heidän avuttomina taistelevan jokapäiväisen\nleivän tähden, johon taisteloon minä olen jättänyt heidät turvattomaksi\nja yksikseen.\n\nSitten taas se ajatus tulee: olenko minä viimeistä lukua uneksija,\njommoiseksi toisinaan rohkenin ajatella isääni -- semmoinen, joka\nlaiminlyön yksinkertaiset, jokapäiväiset työni jonkun Atlantin tähden?\nja jos minun Atlantini on paratiisissa eikä valtameren toisella\npuolella, onko siinä niin suuri eroitus?\n\nJospa vaan veli Martin olisi täällä, hän ymmärtäisi nämät ja auttaisi\nminua; mutta hän on nyt ollut lähes kaksi vuotta Wittenbergissä, jossa\nhänen kerrotaan pitävän luentoja jumaluus-opissa vaaliruhtinaan uudessa\nyliopistossa ja saarnaavan. Munkit näyttävät olevan melkein yhtä ylpeät\nhänen puolestaan, kuin Erfurtin yliopisto ennen.\n\nVaan kukaties hän ei kuitenkaan ymmärtäisi minun huoliani. Hänen\nluontonsa oli niin vahva, suora ja voimakas. Hän luultavasti ei olisi\nsuuresti hellinyt niin epävakaista sydäntä ja levotonta omaatuntoa kuin\nminun.\n\n\nMaaliskuun 7 p. -- SS. Perpetua ja Felicitas. -- Erfurtissa,\nAugustinin-luostarissa.\n\nTänä päivänä olin ensi kerran almuja pyytämässä. Tuntui varsin\nomituiselta aluksi, kun kerjäsin tuttavien ovilla munkki-kaapu yllä ja\nluostarisäkki selässä; mutta vaikka välisti vähän horjuin kantamuksen\nalla, kun se kävi raskaaksi (sillä rutosta ja paastoamisesta olen\nheikontunut), palasin luostariin terveempänä, iloisempana ja\nkutsumukseni suhteen toivokkaampana, kuin mikä tätä aikaa oli ollut\nlaita. Kenties raitis ilma vaikutti jotakin tähän, ja oikeastaan se\nehkä vaan oli vähäinen ruumiillinen riemastus. Mutta tämmöiset\nruumiilliset taakat ja ulkonaiset nöyryytykset eivät tosiaan ole ne,\njotka masentavat mieltäni. Muutamien entisten oppikumppanieni\npuolipilkalliset katseet tuntuivat mielestäni jonkunlaiselta hekumalta\nniinkuin myös se halveksiva käytös, jolla muutamat kitsaat lähes\nheittivät ruokapalasia minulle; aivan niinkuin kova puserrus, joka\nkoskee pahasti, kun olemme terveinä, kääntyy helpoitukseksi ankarassa\nkivussa.\n\nKenties te myöskin, oi hurskaat Perpetua ja Felicitas, joittenka päivä\nnyt on, ja erittäin sinä, oi hurskas Perpetua, joka rohkaisit poikiasi\nkuolemaan Kristuksen tähden ja sitten itse tehtiin martyriksi,\nkukaties te olette puhuneet hyljätyn äitini ja minun puolestani ja\nlähetätte minulle tänään jonkun toivon säteen.\n\n\nSt. Josef. -- Maaliskuun 19 p. -- Erfurtin Augustinin-luostarissa.\n\nSt. Josef, sinä, jonka olen valinnut yhdeksi niistä yhdestäkolmatta\nhaltiapyhästä, joita minä erittäin kunnioitan, kuule ja tue minua\ntänään. Sinä, joka katsoit kunniaksesi, ettei sinua itseä kunnioitettu,\nvaan että nöyrästi autoit muita saavuttamaan taivaallisia kruunujansa,\nanna minullekin joku halpa sija tuolla ylhäällä; eikä ainoastaan\nminulle, vaan myöskin niille, jotka minä olen jättänyt vielä\ntaistelemaan tämän vaarallisen mailman myrskyisellä merellä.\n\nTäällä, luostarin pyhässä terhenessä, sydän varmaan viimein tyyntyy ja\ntaukoo sykkimästä, paitsi yhteisen kirkon elämän-menoissa, niin että\nkalenterin juhlat käyvät sen ainoiksi tapauksiksi. Mutta milloin tämä\nminun suhteeni tapahtuu?\n\n\nMaaliskuun 20 p.\n\nOnkohan veli Martin jo päässyt tähän rauhaan? Yksi ijäkäs munkki istui\neilen kanssani kammiossani ja kertoi kummallisia seikkoja hänestä,\njotka ovat tuottaneet minulle jonkunlaisen katkeran lohdutuksen.\n\nNäyttää sillä kuin ei luostari-elämä olisi kohta rauhoittanut hänen\nsydäntänsä.\n\nTämä ijäkäs munkki oli veli Martin'in rippi-isä, joksi hän myöskin on\nmäärätty minulle. Hänen kasvoissaan asuu semmoinen rauha, jota minä\nkaipaan; ei hiljainen, kuolemankaltainen rauha, ikäänkuin hän olisi\nvaipunut siihen taistelon perästä; vaan elävä, lempeä rauha, ikäänkuin\nhän olisi saanut sen taistelon kautta ja nauttinut sitä myöskin\ntaistelon kestäessä.\n\nMinusta ei näytä siltä kuin veli Martin'in arvelut ja epäilykset\nolisivat olleet aivan samanlaiset kuin minun. Rippi-isäni sanookin,\nettä kaikkina niinä vuosina, kuin hän on toimittanut virkaansa, hän ei\nole koskaan löytänyt kahta huolestunutta sydäntä, jotka ovat olleet\naivan samalla tavalla huolestuneina.\n\nMinä en tiedä, epäilikö veli Martin kutsumustansa vai tahtoiko hän\ntakaisin mailmaan; mutta hän näyttää kärsineen kovia sisällisiä tuskia.\nHänen omatuntonsa oli niin hellä ja arka, että kaikkein vähin synti\nvaivasi häntä, niinkuin se olisi ollut suurin rikos. Hän rukoili\npyhimyksiä aivan hartaasti -- valiten, niinkuin minä olen hänen\nesimerkkinsä mukaan tehnyt, yksikolmatta pyhimystä ja rukoillen kolmea\njoka päivä, että hän niin kunnioittaisi kaikkia joka viikko. Hän luki\nmessun joka päivä ja palveli erittäin innokkaasti Pyhää Neitsyttä. Hän\nlaihdutti ruumistansa paastolla ja valvomisella. Hän ei koskaan\ntahallansa rikkonut veljeskunnan vähimpiäkään sääntöjä vastaan; mutta\nmitä enemmän hän jännitti voimiaan, sitä viheliäisempi hän näytti\nolevan. Niinkuin säveltaitiota, jonka korva on erinomaisessa määrässä\nharjaantunut, häiritsi häntäkin vähin epäsointu. Lieneekö siis Jumalan\ntarkoitus, että hengellisen elämämme kasvaminen on vaan kasvava arkuus\nsisällisen kivun suhteen? Onko tämä todellista kasvamista? -- vai onko\nse sitä yhden sielunvoiman luonnotonta edistymistä muitten vahingoksi,\njosta syntyy epämuotoisuus taikka tauti?\n\nRippi-isä sanoi miettien, kun toin esiin näitä:\n\n\"Mailma on hairasointuinen, poikani, ja sydän on hairasointuinen. Mitä\npuhtaammin sielumme kajahtaa taivaallista soittoa vastaan, sitä\ntarkemmin se ehkä huomaa mailman epäsävelet. Ainakin veli Martin'in\nlaita oli tämmöinen; siksi kuin lopulta joku maahan-lankeamuksen tai\npolven-notkistuksen laiminlyönti rasitti hänen omaatuntoansa niinkuin\nvarsinainen rikos. Kerta, kun olimme kaivanneet häntä kauan aikaa,\nmenimme hänen kammionsa oven luo ja koputimme. Se oli teljetty eikä\nmihinkään koputukseen vastattu. Me mursimme viimein oven auki ja\ntapasimme hänet taintuneena lattialla. Meidän ei onnistunut saada häntä\nhereille muulla lailla, kun että veimme kuorilaulajia hänen kammioonsa\nvirsiä veisaamaan. Hän rakasti aina suuresti soittoa ja luuli sillä\nolevan omituisen voiman perkeleen juonia vastaan.\"\n\n\"Hän lienee kärsinyt kauheasti\", minä sanoin. \"Tämmöisten kärsimysten\nkautta saavutetaan kai se ansio, että voi muita auttaa!\"\n\n\"Häntä vaivasivat kovat sielun tuskat\", vastasi vanha munkki. \"Hän\nkäveli usein yökaudet edestakaisin kylmissä korridoreissa.\"\n\n\"Eikö mikään lohduttanut häntä?\" minä kysyin.\n\n\"Kyllä, poikani; muutamat sanat, jotka kerta lausuin hänelle,\nlohduttivat häntä paljon. Kun minä kerta löysin hänet toivottomuuden\ntuskissa kammiossaan, minä sanoin: veli Martin, uskotko sinä syntien\nanteeksi-antamusta, niinkuin Uskontunnustuksessa kuuluu? Hänen kasvonsa\nkirkastuivat heti.\"\n\n\"Syntien anteeksi-antamusta!\" minä toistin pitkäänsä. \"Isä, minäkin\nuskon sen. Mutta anteeksi-antamus seuraa vasta hyvää hengellistä\nsortumusta, synnintunnustusta ja katumus-harjoitusta. Kuinka pääsnen\nkoskaan varmaksi siitä, että olen kylläksi sortunut, että olen\nrehellisesti ja täydellisesti tunnustanut syntini taikka harjoittanut\noikein katumusta?\"\n\n\"Voi, poikani\", vanhus lausui, \"nämät olivat juuri veli Martin'in\nhuolet, enkä minä voinut kuin huomauttaa häntä ristiinnaulitusta\nHerrasta ja uudestaan muistuttaa häntä syntien anteeksi-antamuksesta.\nKaikki, mitä teemme, on puuttuvaista, ja kun laupias Herra sanoo, että\nantaa synnit anteeksi, luulen minä, että Hän tarkoittaa _syntisten_\nsyntejä, ja teemmehän me syntiä niin tunnustuksissamme kuin kaikissa\nmuissakin. Hän on sääliväisempi, kuin sinä ajattelet, kenties kuin\nkukaan meistä ajattelee. Tämä on kumminkin minun lohdutukseni; ja jos\nminä, kun viimein seison hänen edessään, näen, että olen erhettynyt ja\najatellut Häntä sääliväisemmäksi, kuin Hän on, minä luotan siihen, että\nHän antaa minulle anteeksi. Tämä luullakseni tuskin pahoittaisi Häntä\nniin paljon, kuin jos väittäisin, että Hän on ankara Herra.\"\n\nMinä en vastannut sen enempää vanhalle miehelle. Hänen sanansa toivat\nniin silminnähtävästi voimaa ja iloa hänelle, että minä en hennonut\nniitä enään perustella. Minullekin ne ovat antaneet eineen toivoa. Vaan\nkuitenkin, jos ei tie ole epätasainen ja hankala eikä ole aivan vaikea\nasia kelvata Kaikkivaltiaalle Jumalalle, miksi kaikki nuot ankarat\nsäännöt ja itsensä-kieltämiset -- nuot kovat katumus-harjoitukset\nvähäisten vikojen vuoksi?\n\nMe tiedämme, että Hän on laupias. Mutta keisarikin saattaa olla\nlaupias; kuitenkin jos joku talonpoika yrittää pääsemään hänen\nkeisarilliseen läheisyyteensä määrättyjä tapoja noudattamatta, eikö\nhäntä ajettaisi manauksilla ja miekan kärjellä palatsista ulos? Ja\nmitkä ovat nuot säännöt taivaan hovissa?\n\nJos vaaditaan täydellistä sydämen ja elämän puhtautta, kukapa\nväittänee, että se on hänellä?\n\nJos vaaditaan, että tarkasti vaariin otetaan semmoisen veljeskunnan\nsäännöt, kuin kukapa lienee varma, ettei hän koskaan ole niitä\nlaiminlyönyt? Sama epähuomio, joka vaikutti laiminlyönnin, saattaisi\nluultavasti sen myöskin mielestämme katoamaan. Ja mikä hyöty siis on\nsynnintunnustuksesta?\n\nKristus on Vapahtaja, mutta ainoastaan niitten, jotka seuraavat Häntä.\nSyntien anteeksi-antamus löytyy, mutta ainoastaan niitä varten, jotka\ntekevät täydellisen synnintunnustuksen. Minä, voi! minä en ole\nseurannut Häntä täydellisesti. Mikä pappi koko mailmassa voi vakuuttaa\nminulle, että olen koskaan täydellisesti tunnustanut syntini?\n\nSentähden Hän on minun silmissäni laupias, armollinen, pyhä --\nVapahtaja, mutta korkealla valta-istuimella istuva, etten koskaan\nvarmaan tiedä, saavuttavatko rukoukseni Häntä siellä; ja, voi! kerran\nistuva suurella, valkealla valta-istuimella, josta Hänen kutsuva\näänensä liiankin varmaan saavuttaa minut.\n\nMaria, Jumalan äiti, neitsytten Neitsyt, jumalallisen armon äiti!\nhurskas Sebastian ja kaikki martyrit! suuri isä Augustinus ja kaikki\nhurskaat opettajat, välittäkäät minun puolestani, että katumukseni\nhyväksytään synteini huvitukseksi ja lepyttää Tuomarini!\n\n\nMaaliskuun 25 p. -- Marian ilmestyspäivä.\n\nHolhojani on antanut minulle punaiseen safianiin sidotun raamatun,\njota veli Martin'in, niinkuin hän sanoi, oli tapa paljon lukea. Minun\non määrä lukea sitä kaikkina lomahetkinä, jotka jäävät kirkko-isien\ntutkimisilta, kerjuumatkoilta, kirkonmenoilta ja niiltä luostarin\nalhaisilta askareilta, joita noviisit toimittavat. Näitä hetkiä ei\nole monta. Minun ei ole koskaan ennen ollut mikään raamattu kädessäni,\nja ne tunnit kuluvat tosiaan nopeasti kammiossani, joita saan panna\nsen lukemiseen. Kun holhoja tulee kutsumaan minua keski-yön\njumalan-palvelukseen, tapaa hän minut usein vielä lukemasta.\n\nSe on aivan toisenlainen, kuin mitä odotin. Siinä ei ole mitään\npuhetaiteellista, ei mitään vaivalla valmistettuja tutkimuksia eikä\nmitään turhan tarkkoja sääntöjä, ainakaan Uudessa Testamentissa.\n\nMinä soisin toisinaan, että olisin elänyt muinaisten Juutalaisten\naikoina, jolloin löytyi yksi temppeli, jossa sai palvella Jumalaa,\nmuutamia määrättyjä juhlia, joita tuli viettää, ja muutamia tiettyjä\nkirkonmenojen sääntöjä, joita tuli noudattaa.\n\nJos olisin saanut seisoa temppelin esipihoilla sinä suurena\nsovintopäivänä ja nähdä teurastetun uhrin ja vartoa, kunnes ylimmäinen\npappi astui ulos kaikkien pyhimmästä, nostaen käsiänsä ylös\nsiunaukseen, minä olisin aivan varmaan tietänyt, että Jumala oli\nlepytetty, ja palannut rauhassa kotiin. Niin, _kotiini_! Sillä\nnähtävästi ei löytynyt mitään luostareita niihin aikoihin. Jumala oli\nitse säätänyt perhe-elämän ja juhlallisimmalla tavalla perheellisen\nrakkauden vahvistanut.\n\nUudessa Testamentissa minä toiselta puolen en löydä yhtäkään tämmöistä\njyrkkää sääntöä. Se kääntyy kokonaan sydämen puoleen; vaan ken voi\ntehdä sydäntä oikeaksi? Luullakseni se on juuri tämä vakuutus, joka on\nsaattanut kirkon jälestäpäin määräämään monta vähäistä sääntöä ja\nkurituskeinoa Juutalaisten seremonia-lain mukaan; sillä evankeliumeissa\nja epistolissa minä en havaitse mitään ritualia eikä seremonioita eikä\nliioin minkäänlaisia ulkonaisia sääntöjä.\n\nMikä etu siis Uudessa Testamentissa on Vanhan rinnalla? Kristus on\ntullut. \"Sillä niin on Jumala mailmaa rakastanut, että antoi ainoan\nPoikansa.\" Tämän _pitäisi_ todella tekemän suuri eroitus meidän ja\njuutalaisten välillä. Mutta kuinka?\n\n\nHuhtikuun 9 p. -- Nyssan St. Gregorius.\n\nTänään minä lukiessani löysin Evan lauseen lopun: \"Sillä niin on Jumala\nmailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, _ettei kukaan, joka\nuskoo Häneen, huku, vaan jokainen saa ijankaikkisen elämän_.\"\n\nKuinka yksinkertaiset nämät sanat ovat -- \"Uskoo\", tämä tietäisi\njokaisessa muussa kirjassa: \"luottaa\", \"turvaa\" Kristukseen; --\nyksinkertaisesti uskaltaa Häneen ja sitten vastaan-ottaa Hänen\nlupauksensa, ettei huku.\n\nMutta _tässä_ -- tässä kirjassa, teologiassa, -- uskominen ei suinkaan\ntarkoita mitään niin yksinkertaista kuin tämä; koska tällä tapaa\njokainen, joka vaan tulisi Herran Jesuksen Kristuksen luo ja uskaltaisi\nHäneen, saisi ijankaikkisen elämän ilman mitään muita ehtoja; eikä se\ntietysti voi tulla kysymykseen.\n\nSillä mikä on yksinkertaisempaa, kuin siihen luottaminen, joka\nluottamusta ansaitsee? ja mikä on suurempi kuin ijankaikkinen elämä?\n\nVaan kuitenkin me kaikista niistä, mitä kirkon oppineet ja isät ovat\nsanoneet, tiedämme, ettei mikään asia ole niin vaikea kuin saavuttaa\nijankaikkinen elämä; ja että tästä syystä munkkikuntia, pilgrimiretkiä,\nkatumusharjoituksia on vuosisadasta vuosisataan enennetty; että samasta\nsyystä pyhimykset ovat hyljänneet kaikki maalliset ilot ja määränneet\nitselleen jos jonkin kidutuksen; -- ei mitään muuta kuin ijankaikkista\nelämää varten, joka, jos sana \"uskoo\" tässä tietäisi, mitä se\nkaikkialla muualla paitsi teologiassa tietää, ilman mitään\ntarjottaisiin jokaiselle, joka sitä anoo.\n\nJonka vuoksi se on selvää, että \"uskoo\" raamatussa merkitsee ihan\ntoista kuin maallisissa kirjoissa, ja välttämättömästi käsittää sydämen\nsortumuksen, synnintunnustuksen, katumusharjoituksen, sovituksen, lihan\nristiin-naulitsemisen ja kaikki, mitä lisäksi pelastukseen tarvitaan.\n\nTohdinko lähettää tämän Evan lauseen lopun hänelle?\n\nSe ehkä eksyttäisi häntä. Tohdinko minä hänen tähtensä? -- tohdinko\nminä vielä paremmalla syyllä itse tähteni?\n\nTunnin aikaa olen istunut ja miettinyt tätä kysymystä; ja minne asti on\nminun sydämeni retkeillyt? Mikä synnintunnustus voi tuoda esiin kaikki\nne katkerat ajatukset, jotka tämän yhden tunnin kuluessa ovat\nhyökänneet minun ylitseni?\n\nMinä olin nähnyt Evan kasvavan lapsesta neitsyeksi; ja näihin\nviimeisiin kuukausiin asti, tuohon tuskan viikkoon saakka olin pitänyt\nhäntä jonkunlaisena olentona, joka oli enkelin ja lapsen vaiheilla.\nMinä olin rakastanut häntä, niinkuin sisarta, jolla kuitenkin oli joku\nsalainen sulo, aivan toisenlainen, kuin mikä sisarella on. Vasta\nsilloin kuin kuolema näytti eroittavan meidät, selveni kerrassaan\nminulle, että minun rakkaudessani häntä kohtaan oli jotain, joka ei\ntehnyt häntä _yhdeksi_ muitten joukossa, vaan kummallisessa, pyhässä\nmerkityksessä _ainoaksi_ maan päällä minulle.\n\nJa kun minä paranin, tulivat nuot toiveet, joita en saa koskaan enää\nmuistaa ja jotka tekivät koko elämäni keväisten metsien kaltaiseksi ja\nsydämeni niinkuin viljavaksi virraksi, joka on päässyt jääkannestaan ja\nsiunauksen tulvalla juoksee läpi mailman.\n\nMinä ajattelin tulevaa kotia, minä ajattelin yhtä sakramentiä, joka\nmuuttaisi koko elämän taivaan tapaiseksi, kotia, joka olisi rauhallinen\nja pyhä niinkuin kirkko, sen lempeän, puhtaan ja taivaallisen olennon\nkautta, joka toimisi ja vallitsisi siinä.\n\nVaan silloin minä kauhulla näin, kuinka kokonainen kaupunki sairasti\nsitä ruttoa, jonka itse olin tuonut siihen, ja muistin sen tuuman, joka\noli johtunut mieleeni sydän-yönä metsässä ja monta kertaa sen jälkeen,\nettä tekisin luostarilupauksen. Minä tunsin, että olin niinkuin Jonas,\nkun hän pakeni Jumalaa; kuitenkin minä yhä epäilin, kunnes Eva\nsairastui. Silloin minä taivuin. Minä lupasin, että, jos hän pelastuu,\nminä rupean munkiksi.\n\nVasta silloin kuin se sairastui, jonka kato olisi saattanut koko\nmailman tyhjäksi minulle; vasta silloin, kuin uhraus oli mitätön --\nminä sen tein! Mutta vastaan-ottaako Jumala tämmöistä uhrausta?\n\nTämmöisistä ei kumminkaan veli Martin'in tarvinnut soimata itseään. Hän\nei viivyttänyt kääntymistänsä, siksi kuin koko hänen olentonsa täyttyi\nsemmoisesta kuvasta, jota eivät mitkään rukoukset voi poistaa; niin,\njota rukoukset ja pyhät, taivasta tarkoittavat mietinnöt vaan\nkiinnittävät sydämeen, koska taivas itse siinä heijastaa puhtaampana,\nkuin muisti milloinkaan eteemme tuo.\n\nVeli Martin ei ainakaan pitänyt kutsumustansa leikkinä, kunnes se oli\nliian myöhäistä.\n\n\n\n\nVII.\n\nElsan kertomus.\n\n\nTammikuun 23 p.\n\nNyt on liiankin selvä, mistä syystä Fritz ei katsonut taaksensa, kun\nhän astui katua alaspäin. Hän ajatteli, että hän olisi katsonut\ntaaksensa Jumalan valtakunnasta.\n\nLuostari on siis Jumalan valtakunta, ja _me_ olemme mailma! -- isä,\näiti, veljet, sisaret, ystävät, koti, ne ovat mailma! Minä en ymmärrä\nsitä koskaan. Sillä jos kaikki, mitä nuoremmat veljeni sanovat, on\ntotta, eivät kaikki papit ja munkit kuulu Jumalan valtakuntaan taikka\nhallitaan Jumalan valtakuntaa kummallisella tavalla täällä maan päällä.\n\nFritz autti meitä kaikkia niin paljon. Hän olisi tullut vanhempiemme\ntueksi heidän vanhoilla päivillänsä. Hän oli poikien esikuva ja\nihastus, ja meidän kaikkien ylpeys ja ilo; entä _minulle_! Sydämeni käy\nniin katkeraksi, kun kirjoitan siitä, minusta tuntuu kuin vihaisin ja\nsoimaisin kaikkia. Kaikkia, paitsi Fritziä; tietysti minä en voi häntä\nvihata. Mutta miksi kaikki, mitä hänessä oli parasta ja jalointa,\nsaatti hänet tähän viimeiseen kauheaan askeleesen?\n\nJos isällämme vaan olisi ollut parempi onni, ei Fritz'in olisi\ntarvinnut mennä Erfurtin munkkien laitokseen, jossa hänen omatuntonsa\nkävi niin araksi; jos ei vaan äiti olisi ollut niin jumalinen ja\nopettanut meitä kunnioittamaan täti Agnesia niin paljon enemmän kuin\nhäntä itseä, Fritz ehkä ei olisi koskaan ajatellut luostari-elämää; jos\nminä olisin ollut jumalisempi, hän olisi varmaan luottanut enemmän\nminuun, ja minä olisin kenties saanut hänet odottamaan ainakin muutamia\nvuosia, ennenkuin hän otti tämän palauttamattoman askeleen. Jollei Eva\nolisi ollut niin itsepäinen ja vaatinut, että hän, tarttumuksesta\nhuolimatta, saisi lähestyä minua, hän kenties ei olisi sairastunut\nruttoon ja tuo lupaus olisi ehkä vielä tekemättä, olisi ehkä ijäksi\ntekemättä jäänyt. Jos ei Jumala olisi antanut hänen niin viattomasti\ntuoda tautia meille! Mutta minun ei tule lausua mitään valituksen sanaa\nenää, sillä se olisi Jumalan häväistystä. Epäilemättä on Jumala\nlähettänyt koko tämän onnettomuuden meille; ja kapinoitseminen Jumalaa\nvastaan on kuoleman synti. Niinkuin täti Agnes sanoi: \"Jumala on\nkadehtiva Jumala\", Hän ei suvaitse meidän pitää epäjumalia. Meidän\ntäytyy rakastaa häntä kaikkein enimmin, ensiksi, ainoastaan. Meidän\ntäytyy tehdä suuri aukko sydämeemme ja luopua kaikista maallisista\ntaipumuksista, että Hän sen täyttäköön. Meidän täytyy kuolettaa\nlihamme, että saamme elää. Mitä siis liha on? Luullakseni luonnolliset\ntunteemme, joita munkit nimittävät lihallisiksi himoiksemme. Näistä\nFritz on luopunut. Jos siis kaikkien luonnollisten tunteittemme pitää\nkuolla meistä, mikä saa elää meissä? \"Hengellinen elämä\", sanotaan\njossakin saarnassa, ja \"rakkaus Jumalaan.\" Mutta eivätkö luonnolliset\ntunteeni ole _sydämeni_; ja jollen saa rakastaa Jumalaa sydämelläni,\nsillä sydämellä, jolla rakastan isääni ja äitiäni, millä minä rakastan\nHäntä?\n\nMinusta näyttää kuin Jumalan rakkaus meitä kohtaan olisi peräti toista\nkuin inhimillisen olennon rakkaus.\n\nKun joku ihminen rakastaa meitä, tahtoo hän pitää meitä luonansa;\niloitsee, kun hän tekee meidät onnelliseksi; riemuitsee, kun olemme\nonnellisia, joko hän itse saattaa meidät siksi tai ei, kun se vaan on\noikea onnellisuus, semmoinen onnellisuus, josta meillä on hyvää.\n\nMutta Jumalan rakkauden laita lienee aivan toisenlainen. Hän kieltää\nmeitä millään lailla tulemasta liian likelle Itseään. Meidän tulee\nasettaa pappeja, pyhimyksiä ja katumusharjoituksia itsemme ja Hänen\nväliinsä, ja sitten lähestyä häntä suurimmalla varovaisuudella,\npeläten, että tämä kuitenkin tapahtuu väärällä tavalla ja Hän suuttuu\nmeihin, ei ollenkaan iloitse onnestamme -- päinvastoin Hän ei ole\nkoskaan niin mielissänsä, kuin milloin luovumme kaikesta elämämme\nonnesta ja sen kautta saatamme muita onnettomaksi, niinkuin Fritz,\nmeidän oma Fritz, juuri nyt on tehnyt.\n\nSentähden on epäilemättä se rakkaus, jota Jumala meiltä itse suhteensa\nvaatii, aivan toista kuin se rakkaus, jota pidämme toisiamme kohtaan.\nSe on luullakseni totinen, vakava, tyven kunnioitus, joka on liian\nylevä tuottamaan kenellekään iloa taikka surua, semmoinen kunnioitus,\njota havaitaan täti Agnesin ankarissa, tunnottomissa kasvoissa. Minä en\nvoi milloinkaan, enpä milloinkaan edes koettaa sitä saavuttaa. Tätä\nnykyä minulla tosiaan ei ole aikaa sitä ajatellakaan.\n\nJumalan kiitos, sinä elät vielä, sinä Armon Äiti! _Sinun_ kasvoillasi\non ollut kyyneliä, todellisia, katkeria, inhimillisiä kyyneliä; _sinun_\nsilmissäsi on ollut ilon, todellisen, yksinkertaisen, inhimillisen ilon\nhymyjä. Sinä ymmärrät ja säälit. Etkö sinä kuitenkaan, oi! etkö edes\nsinä, suloinen äiti, voinut muistuttaa Fritz'iä siitä äidistä, jonka\nhän on jättänyt yksinään taistelemaan? sinä, joka olet äiti ja\nkallistuit kehdon yli ja asuit kerta vähäisessä, halvassa kodissa\nNazaretissa?\n\nMutta minä tiedän, ettei edes oma äitini olisi lausunut sanaakaan\nFritziä estääksensä. Kun ensin kuulimme siitä ja minä pyysin häntä\nkirjoittamaan hänelle ja nuhtelemaan häntä, vastasi hän, vaikka\nkyynelet vuotivat hänen silmistänsä: \"ei yhtä sanaa, Elsa, ei\ntavuakaan. Eikö minun tule vapaa-ehtoisesti antaa poikaani Hänelle,\njoka antoi hänet minulle? Jumala olisi voinut kutsua hänet kokonaan\npois mailmasta, kun hän sairasti ruttoa, ja kadehdinko minä häntä\nluostarilta? Minä saan nähdä hänet jälleen\", hän lisäsi, \"kumminkin\nkerran taikka pari. Eikö minun, kun hän on papiksi vihitty, ole ilo\nnähdä häntä valkoisissa vaatteissa alttarin edessä ja ehkä\nvastaan-ottaa Luojaani hänen käsistänsä!\"\n\n\"Kerran taikka pari! -- voi äiti!\" minä nyyhkytin, \"lisäksi kirkossa\nsatojen muitten joukossa! Mikä ilo siitä lienee?\"\n\n\"Elsa\", hän lausui lempeästi, mutta oudostuttavalla lujuudella,\n\"lapseni, älä puhu sen enempää tästä. Kerta minulla oli itselläni\njonkunlainen vähäinen taipumus luostariin. Jos olisin pitänyt vireillä\nsitä, se olisi ehkä muuttunut kutsumukseksi. Mutta minä näin isänne ja\nlaiminlöin sen. Ja katso mitä huolia lapseni saavat kantaa! Eikö\nmyöskin ole ollut kuin noiduttu, mitä isänne keksintöihin tulee?\nKenties Jumala viimein vastaan-ottaa minulta pojassani, mitä minä\nkielsin häneltä itsessäni, ja leppyy meihin ja lähettää meille paremmat\npäivät; ja silloin isänne suuri keksintö toteutuu. Mutta älä virka\nhänelle mitään siitä, mitä olen sinulle jutellut!\"\n\nMinä en ole koskaan nähnyt isäämme niin huolestuneena mistään.\n\n\"Juuri kuin hän alkoi ymmärtää tuumiani!\" hän sanoi: \"ja minä, joka\nolisin jättänyt ne kaikki perinnöksi hänelle!\"\n\nMuutamina päivinä hän ei ollenkaan koskenut mihinkään kaavaansa; mutta\nnyt hän jälleen on palannut entisten kirjojensa ja työkalujensa pariin\nja sanoo meille, että Fritz'in horoskopissa oli jotakin, jonka johdosta\nolisi sopinut odottaa tätä, jahka hän vaan olisi ymmärtänyt sen hiukkaa\nennen. Vaikka tämä havainto oli liian myöhäinen varoittamaan meitä\nkohtauksen suhteen, lohduttaa se kuitenkin isäämme, ja hän on ruvennut\njälleen tavallisiin toimiinsa.\n\nEva näyttää aivan vaalealta ja heikolta, osaksi epäilemättä ruton\nvaikutuksesta; mutta kun huhu Fritz'istä ensin kuului tänne, minä etsin\njonkunlaista myötätunteisuutta hänessä, sanoen: \"voi Eva, kuinka\nkummalliselta se näyttää, kun Fritz, joka aina ajatteli meitä enemmän\nkuin itseään, näin jättää meidät sanaakaan meille edeltäkäsin\nsanomatta.\"\n\n\"Elsa serkku\", hän sanoi, \"Fritz on tehnyt nyt, niinkuin hän aina\ntekee. Hän _on_ ajatellut meitä ennen kaikkia, siitä minä olen yhtä\nvarma, kuin jos kuulisin hänen itse sitä lausuvan. Hän luuli\nhyödyttävänsä meitä parhaiten, kun hän jätti meidät näin, muutoin hän\nei olisi milloinkaan luopunut meistä.\"\n\nEva ymmärsi hänet nyt, niinkuin usein, paremmin kuin kukaan muu. Kun\nFritzin kirje tuli äidillemme, se sisälsi juuri ne syyt, jotka Eva,\nniinkuin hän monesti oli kertonut minulle, tiesi varmaan vaikuttaneen\nFritziin.\n\nVaikea on sanoa, mitä Eva tuntee, tuon hänen ihmeellisen sisällisen\nrauhansa vuoksi, joka näyttää aina virtaavan kaikkien hänen muitten\ntunteittensa alla.\n\nMinä en ole nähnyt hänen vuodattavan yhtäkään kyyneltä; ja samalla kuin\nminä tuskin saatan astua rakkaasen, vanhaan sälyhuoneesemme taikka\ntehdä jotakin, jota yhdessä teimme, näyttää hän suureksi iloksensa\nlukevan jokaista kirjaa, johon Fritz oli mieltynyt, ja oppivan ja\nkertovan jokaista virttä, jota he yhdessä harjoittivat.\n\nEva ja äiti kiintyvät yhä likemmin toisiinsa. Hän tuskin sallii äitini\ntoimittaa mitään koti-askaretta, vaan vaatii saadaksensa ottaa osaa\njokaiseen vaikeaan työhön, josta me tähän asti olemme pidättäneet häntä\nhänen heikon ja hennon ruumiinluontonsa tähden.\n\nTosin kyllä minä nousen varhain, säästääkseni heiltä niin paljon työtä,\nkuin suinkin mahdollista, koska heillä ei kummallakaan ole puoliakaan\nminun voimistani, ja minä olen niin hyvällä mielellä, kun saan liikkua\nympäri. Ajatukset tunkeuvat sitä katkerammin päälleni, kun istun\njoutavana.\n\nMutta kun alustan taikinaa taikka kolkin vaatteita kivillä joessa, kun\non pesu, tuntuu minusta kuin kolkkisin kaikkia huoliani; ja se tekee\nkäteni vahvemmaksi ja huoleni helpommaksi, siksi kuin vielä nytkin\nusein huomaan, että laulan, kun väännän vaatteita rannalla. Se on niin\nhupaista, kun talvella päivä paistaa ja purot solisevat kaislain ja\nraunukkain välitse, ja pikku Thekla juttelee minun vieressäni ja on\nauttavinansa.\n\nMutta kun olen päättänyt päivälliset työni ja tulen sisään, minä tapaan\näitini ja Evan istumasta vieretysten; ja kenties Eva on ääneti ja äiti\npyyhkii pois kyyneliä, jotka putoelevat ompelukselle; mutta kun he\nkatsovat ylös, heidän kasvonsa ovat tyvenet ja rauhalliset, ja silloin\nminä tiedän, että he ovat puhuneet Fritzistä.\n\n\nEisenachissa, Helmikuun 2 p.\n\nKun eilen illalla tulin sisään, käänsi Eva äidille paraikaa yhtä\nlatinaista virttä, jota Fritz rakasti, ja lauloi sen sitten suloisella,\nkirkkaalla äänellänsä. Siinä puhuttiin kalliista, kalliista taivaan\nmaasta ja kultaisesta Jerusalemista.\n\nMyöhemmin minä sanoin hänelle:\n\n\"Voi kuinka sinä voit laulaa niitä virsiä, joista Fritz piti niin\npaljon? Minä en voisi levollisesti laulaa säettäkään mistään laulusta,\njota hän mielellään kuuli minun laulavan! Ja se huvitti häntä aina niin\npaljon, kun hän sai kuunnella sinua. Hänen äänensä vastaisi 'ei\nmilloinkaan, ei milloinkaan enää' jokaiseen säveleen, jota laulaisin,\nja laulut päättyisivät kaikki nyyhkytyksiin.\"\n\n\"Mutta minä en katso itseäni nyt, enkä koskaan, eroitetuksi Fritzistä,\nElsa serkku\", hän vastasi. \"Minä en kuule sen surullisen sävelen 'ei\nmilloinkaan, ei milloinkaan enää', jota sinä ajattelet, kaikkuvan\nmistään niistä virsistä, joita hän rakasti, ei, minä kuulen vaan,\nkuinka hänen äänensä vastaa 'ainaiseksi ja ijäksi.' Ja minä ajattelen\nsitä aikaa, jolloin saamme laulaa niitä yhdessä jälleen.\"\n\n\"Tarkoitatko sinä taivasta, Eva?\" minä kysyin, \"se on niin kovin\nkaukana, jos me ensinkään pääsemme sinne.\"\n\n\"Ei niinkään kaukana, Elsa serkku\", hän vastasi. \"Minusta tuntuu usein,\nkuin se olisi hyvin likellä. Jollei niin olisi, kuinka enkelit voisivat\nolla niin paljon meidän kanssamme ja kuitenkin Jumalan luona?\"\n\n\"Mutta elämä näyttää niin pitkältä nyt, kun Fritz on mennyt.\"\n\n\"Ei aivan Elsa serkku\", hän sanoi. \"Minä ajattelen usein, että se voi\nolla hyvinkin lyhyt, ja minä rukoilen usein, että se siksi kävisikin.\n\n\"Eva!\" minä huudahdin: \"sinä et suinkaan rukoile, että saisit kuolla?\"\n\n\"Miks'ei?\" hän lausui varsin tyvenesti. \"Minä luulen, että jos Jumala\nottaisi meidät luoksensa, me kykenisimme paremmin auttamaan niitä,\njoita rakastamme, siellä kuin Eisenachissa, ehkäpä paremmin kuin\nluostarissakin. Ja siellä me yhdymme jälleen eikä siellä tule koskaan\nmikään ero. Isäni kertoi niin minulle\", hän lisäsi, \"ennenkuin hän\nkuoli.\"\n\nSilloin minä ymmärsin, kuinka Eva suree Fritziä ja minkä vuoksi hän ei\nitke; mutta minä en voinut kuin sanoa:\n\n\"Oi Eva, älä rukoile, että saat kuolla. Taivaassa on jo niin monta\npyhimystä, ja sinä olet niin hyväksi avuksi meille täällä!\"\n\n\nHelmikuun 8 p.\n\nMinun on ollut mahdoton sietää sitä ajatusta, että Fritz on meiltä\nmennyt, enkä minä luullakseni milloinkaan sitä siedä. Tämä suru,\nniinkuin kaikki muutkin, tarkoitti epäilemättä minun hyvääni; mutta ei\nse mitään hyvää minun tee, siitä olen varma, vaikka vika tietysti on\nminun. Se minun hyvää teki, kun olin onnellinen, niinkuin olin, kun\nFritz kävi kotona; vaan se on nyt ijäksi päivää ohitse.\n\nÄidin-äidistämme minulla on suuri lohdutus. Äiti ja Eva katsovat\nkaikkia asioita niin korkealta kannalta; mutta äidin-äitini ajatukset\novat enemmän minun tapaani. Kyllä hän usein puhuu aivan ankarasti\nFritzistä, mutta se tekee minun hyvää, koska minä tietysti puollustan\nhäntä, ja silloin äidin-äiti suuttuu ja sanoo, että me olemme varsin\nmerkillinen perhe ja että meillä on, isästäni alkain, joka hengellä\nniin eriskummainen käsitys oikeasta ja väärästä, ettei hän koskaan ole\nmokomaa kuullut; ja silloin minä suutun ja sanon, että isäni on paras\nja viisain mies koko vaaliruhtinaskunnassa. Nyt äidin-äitimme rupee\nsurkuttelemaan rakasta tytär parkaansa ja sitä elämää, jota tämän on\ntäytynyt viettää, ja iloitsee vaikeroivalla äänellä, että hän itse jo\non melkein kokonaan suorittanut välinsä mailman kanssa; ja silloin minä\nkoetan lohduttaa häntä ja sanon, että minä olen varma siitä, ettei\ntässä mailmassa suinkaan ole paljon semmoista, jonka vuoksi kukaan\ntoivoisi saavansa viipyä täällä; ja kun mielemme näin on mennyt alas,\nitkemme molemmat ja syleilemme toisiamme, ja äidin-äiti sanoo, että\nminä olen hyvä lapsirukka ja että Fritz oli aina hänen silmäteränsä,\njonka asian minäkin tiedän aivan hyvin; -- ja tällä tapaa me lohdutamme\ntoisiamme. Me olemme paitsi sitä juhlallisesti päättäneet, äidin-äitini\nja minä, että, tuli mitä tahansa, me emme koskaan sano Fritziä muuksi\nkuin Fritziksi.\n\n\"Veli Sebastian, niin kai\", hän lausui; \"äitisi saisi yhtä hyvin ottaa\ntoisen miehen kuin veljesi toisen nimen! Eikö äitiäsi vihitty ja eikö\nveljeäsi ristitty kirkossa? Eikö Fredrik ole hyvä ja kunniallinen nimi,\njota monet kymmenet esi-isistänne ovat kantaneet? Ja pitääkö meidän sen\nsijaan nimittää häntä pakanallisella muukalaisnimellä, jolla ei ketään\nteidän suvustanne koskaan tunnettu?\"\n\n\"Ei suinkaan pakanallinen\", minä rohkenin sanoa. \"Sinä muistat, kuinka\nkerroit meille tuosta pakanallisesta keisarista ja St. Sebastianin\nmartyrinkuolemasta?\"\n\n\"Intätkö minua vastaan, lapsi?\" hän huudahti. \"Enkö minä osannut\nmartyrein historiaa kokonaan, ennenkuin äitisi oli syntynyt? _Se on_\npakanallinen nimi, minä sanon. Ei kukaan moiti pyhimystä siitä, että\nhänen vanhempansa olivat taitamattomia pakana raukkoja, jotka eivät\ntietäneet antaa hänelle mitään parempata nimeä; mutta se on häväistys,\nkun Fritz omistaa sen oikean nimensä sijasta. Minun huuleni ainakin\novat liian vanhat oppimaan tuommoista uuden-aikaista hullutusta. Minä\nnimitän häntä sillä nimellä, jolla nimitin häntä kasteen maljan ja\nkehdon vieressä eikä milläkään muulla.\"\n\n\"Niin, Fritz, Fritz, hän on meille ja on aina oleva. Fritz sydämessämme\nkuolemaan saakka!\"\n\n\nHelmikuun 15 p.\n\nMe olemme juuri kuulleet, että Fritz on päättänyt ensimäisen\nkoetus-kuukautensa, ja että hän on puettu noviisin kaapuun. Minä oikein\nvihastun, kun ajattelen, että hänen paksu, musta, kihara tukkansa\nleikataan tonsurin ympyrään. Mutta kaikkein pahin asia on se tapa,\njolla hänen munkiksi rupeamisensa on vaikuttanut toisiin poikiin,\nKristoferiin ja Polluxiin.\n\nHe, jotka ennen pitivät Fritziä kaikkien syvien ja suurten ajatusten\nesikuvana, ovat nyt kokonaan vieraantuneet pois uskonnosta. Minun on\nvaikea saada heitä edes kirkossa käymään.\n\nKristofer sanoi minulle pari päivää sitten:\n\n\"Elsa, minkä vuoksi semmoista miestä nimitetään hylyksi, joka yhtäkkiä\nkarkaa pois perheestänsä ja rupee sotamieheksi, mutta semmoista miestä\npyhimykseksi, joka luopuu niistä, jotka turvaavat häneen, ja rupee\nmunkiksi?\"\n\nSe on kovin ikävää, kun pojat kääntyvät minun puoleeni uskonnollisilla\nepäilyksillänsä, koska moni asia epäilyttää minua itseä, enkä minä\nymmärrä ollenkaan, mitä vastata heille. Tavallisesti minä neuvon heitä\nkysymään Evalta.\n\nTällä kertaa minä en voinut kuin sanoa, niinkuin äidin-äitimme oli niin\nusein sanonut minulle:\n\n\"Sinun täytyy odottaa, siksi kuin tulet vanhemmaksi, silloin sinä\nymmärrät.\" Mutta minä lisäsin: \"asia on tietysti aivan eri laatua:\ntoinen jättää kotinsa Jumalan, vaan toinen mailman tähden.\"\n\nMutta Kristofer, joka on pahin, jatkoi:\n\n\"Elsa sisar, minä en rakasta munkkeja ollenkaan. Sinä ja Eva ja äitimme\nte ette tiedä ensinkään, kuinka huonot useat heistä ovat. Reinhardt\nsanoo, että hän on nähnyt heidät usein humalassa ja kuullut heidän\nkiroavan, ja että muutamat heistä pilkkaavat itse messuakin ja että\npappien asunnot ovat semmoiset, ettei kunniallisen tytön sovi köyhä\nniissä ja --\"\n\n\"Reinhardt on pahankurinen poika\", minä vastasin punehtuen; \"ja minä\nolen usein sanonut sinulle, ettei minua haluta ollenkaan kuulla, mitä\nhän sanoo.\"\n\n\"Mutta minä en kumminkaan rupea koskaan munkiksi eikä papiksi\", vastasi\nKristofer; \"minä luulen, että kauppamiehet ovat paremmat. Naiset eivät\nymmärrä semmoisia asioita\", hän lisäsi ylpeästi, \"ja parempihan se\nonkin, etteivät ymmärrä; mutta minä ymmärrän; ja minä aion\nkauppamieheksi tai soturiksi.\"\n\nKristofer ja Pollux ovat viidentoista ja Fritz kahdenkolmatta vuoden\nvanha; mutta hän ei puhunut koskaan niin ylpeällä tavalla naisten\nymmärtämättömyydestä!\n\nSe suututti minua, kun kuulin Kristoferin, joka aina repii vaatteensa\nja usein joutuu pulaan ja saattaa meidät ymmälle, ennenkuin jälleen\nolemme pelastaneet hänet, vertaavan itseään Fritziin ja katsovan alas\nsisartensa puoleen; ja minä lausuin: \"ainoastaan _pojat_ puhuvat\nylenkatseella naisista. Miehet, todelliset miehet kunnioittavat\nnaisia.\"\n\n\"Munkit eivät kunnioita!\" vastasi Kristofer. \"Minä olen itse kuullut\nheidän sanovan pahempia asioita naisista, kuin minä milloinkaan. Eikö\nisä Bonifacius viime sunnuntaina lausunut, että puoli kaikesta mailman\npahennuksesta on tullut naisten kautta, Evasta lähtien Helenaan ja\nKleopatraan asti?\"\n\n\"Älä mainitse äitiämme Evaa yhdessä noitten pakanain kanssa,\nKristofer\", lausui äidin-äitimme, joutuen avukseni nurkastansa takan\nvierestä. \"Eva on Pyhässä Raamatussa, mutta useista noista pakanoista\nihmisten ei sovi puhuakaan. Puolet pyhimyksistä ovat naisia, sinä\ntiedät sen aivan hyvin. Talonpojat ja kauppamiehet\", hän lisäsi\nylevästi, \"puhukoot halveksien naisista; mutta ei kukaan ole oikea\nritari, joka niin tekee.\"\n\n\"Munkit tekevät niin!\" jnpisi Kristofer.\n\n\"Minulla ei ole mitään sanomista munkeista\", vastasi äidin-äitimme\nnärkästi. Ja tyytyen tähän epäviisaasen myöntymykseen äidin-äitimme\npuolelta Kristofer peräytyi väittelystä.\n\n\nMaaliskuun 25 p.\n\nMinä olen juuri katsellut kahta kirjettä, jotka Martin Luther on\nlähettänyt isä Johan Braun'ille, yhdelle papille täällä Eisenachissa.\nPäällekirjoitus kuului: \"Kristuksen ja Marian hurskaalle ja\nkunnian-arvoiselle papille.\" Tämän verran minä sain selkoa, niinkuin\nmyöskin, että hän nimittää itseään veli Martin Luther'iksi eikä veli\nAugustiniksi, jonka nimen hän otti, kun hän ensin meni luostariin.\nSentähden minun tosiaan sopii sanoa Fritziämme veli Fredrik Cottaksi.\n\n\nMaaliskuun 29 p. 1510.\n\nEräs nuori mies kävi tänä iltana täti Ursula Cottan luona ja kertoi\nmeille kummallisia seikkoja Annabergin tapahtumista.\n\nT:ri Tetzel on ollut siellä kaksi vuotta ja myynyt paavillisia\nanekirjoja kansalle; ja taannoin on hän, katsoen Saksan kansan suureen\njumalisuuteen, niinkuin hän sanon, alentanut niitten hinnan.\n\nTästä syntyi lavea keskustelu, ja minä melkein kadun, että pojat saivat\nolla täällä ja kuulla sen. Isä sanoi, etteivät anekirjat tarkoittaneet\nsyntien anteeksi-antamusta, vaan ainoastaan vapauttamista muutamista\nkirkon määräämistä katumusharjoituksista. Mutta nuori Annabergin mies\nilmoitti meille, että Tohtori Johan Tetzel oli juhlallisesti\nvakuuttanut kansalle, että, koska heidän oli mahdoton syntiensä vuoksi\ntyydyttää Jumalaa töittensä kautta, meidän pyhä isämme paavi, joka\nhoitaa kaikkia niitä ansion aarteita, jotka kirkko on vuosisatojen\nkuluessa kerännyt, nyt armollisesti myypi näitä ansioita kaikille,\njotka tahtovat ostaa, ja sen kautta lahjoittaa heille syntien\nanteeksi-antamuksen (semmoisistakin synneistä, joista ei mikään muu\npappi voi vapauttaa) ja varman pääsön ijankaikkiseen elämään.\n\nNuori mies kertoi paitsi sitä, että suuri, punainen risti on pystytetty\npääkirkon laivaan ja että orjantappurakruunu ynnä naulat ja keihäs ovat\nripustetut siihen sekä että toisinaan on sallittu kansan nähdä myöskin\nveren vuotavan pitkin ristiä. Ristin alla ovat kirkon liput ja\npaavillinen standari kolmin kruunuinensa. Sen edessä on iso, luja,\nrautainen raha-arkku. Toisella puolella on saarnastuoli, jossa T:ri\nTetzel saarnaa joka päivä ja kehoittaa kansaa ostamaan, niin kauan\nkuin vielä on aika, tätä arvaamatonta armoa itselleen ja niille\nystävillensä, jotka ovat kiirastulessa. Hän kääntää sen ohessa pitkää\npaavin pergamenti-mandaatia, jossa paavilliset sinetit killuvat.\nToisella puolella olevan pöydän ympäri istuu joukko pappeja kynineen,\nläkkineen ja kirjoituskoneineen, myyden anelippuja ja lukien rahaa\nlaatikkoihin. Nykyisin, kertoi hän meille, ei ole ainoastaan hintaa\nalennettu, vaan myöskin lisätty sen kirjoituksen loppuun, joka on\nnaulattu kirkon seiniin: \"_Pauperibus dentur gratis_.\"\n\n\"Köyhille ilmaiseksi!\" Tuo tosiaan sopisi meille! Kun vaan minulla\nolisi aikaa lähteä pilgrimiretkelle Annabergiin ja tämä olisi se\nuskonto, joka Jumalalle kelpaa, minäkin varmaan saisin osani.\n\nSaati vaan Fritz olisi tietänyt tämän ennen, hänen ei olisi tarvinnut\ntehdä surkeata lupaustansa. Yhdessä Annabergin matkassa olisi ollut\nyltäkyllin.\n\nMutta jos paavilla on tuommoisia arvaamattoman kalliita aarteita\nhallussaan, miksi ei hän anna niitä aina \"köyhille ilmaiseksi\", aina ja\njoka paikassa.\n\nVaan minä tiedän, että on synti tutkistella, mitä Paavi tekee. Minun\nsopisi melkein yhtä hyvin tutkistella, mitä Herra Jumala Kaikkivaltias\ntekee. Sillä eikö myöskin Hän, joka antoi nämät aarteet Paaville, eikö\nHän ole kaikkialla läsnä ja eikö Hän voisi antaa niitä suorastaan\nmeille ilmaiseksi? Se on selvä, että nämät kysymykset ovat liian\nkorkeat minulle.\n\nMinä en kuitenkaan ole ainoa, jota nämät anekirjat hämmennyttävät.\nÄitini sanoo, ettei häntä opetettu näitä teitä kulkemaan ja että hän\nmieluisammin pysyy vanhalla uralla. Eva arveli: \"jos minä olisin Paavi,\nja minulla olisi tuommoiset aarteet, minä luullakseni kohta jättäisin\npalatsini ja ihanan Romani ja menisin vuorten ja merien yli jokaiseen\nkaupunkiin ja jokaiseen kylään, jokaiseen metsämökkiin ja jokaiseen\nhuoneesen huonoimmillekin kaduille, ettei kukaan jäisi siunausta\nvailla, vaikkapa minun täytyisi kulkea avojaloin enkä koskaan enää\nsaisi nähdä pyhää Romaa.\"\n\n\"Mutta siinä tapauksessa\", lausui isäni, \"ei Pyhän Pietarin suurta\nkirkkoa koskaan saataisi rakennetuksi. Siihen, niinkuin tiedätte,\naiotaan anerahoja käyttää.\"\n\n\"Mutta kultainen Jerusalem rakennettaisiin, eno Cotta!\" sanoi Eva; \"ja\neikö se ole parempi?\"\n\n\"Parempi olisi, kun emme puhuisi tästä\", lausui äiti. \"Pyhä Jerusalem\nkyllä rakennetaan; vaan minä arvaan, että useat tiet vievät samalle\nperille. Se vaan, että minusta se tie on paras, jonka parhaimmin\ntunnen.\"\n\nMielipahakseni minun täytyy sanoa, että pojat usein irvistelivät, sillä\nvälin kuin tätä keskustelua anekirjoista kesti, ja jälestäpäin minun\ntäytyi puhutella heitä.\n\n\"Elsa sisar\", sanoi Kristofer, \"minun kanssani ei maksa vaivaa puhua.\nMinä vihaan munkkeja ja kaikkia, mitä heihin kuuluu. Enkä minä usko\nsanaakaan siitä, mitä he sanovat -- ei ainakaan sentähden, että he sen\nsanovat. Pojat koulussa juttelevat, että tuo Tetzel on erittäin paha\nmies ja suuri valehtelia. Viime viikolla Reinhardt kertoi meille yhden\nasian, jonka Tetzel teki ja joka osoittaa sinulle, mimmoinen hän on.\nEräänä päivänä hän lupasi näyttää kansalle yhden sulan, jonka perkele\ntempasi yli-enkeli Mikaelin siivestä. Reinhardt sanoo, että hänen\nluullaksensa perkele antoi sen T:ri Tetzelille. Oli kuinka hyvänsä,\nyön kuluessa muutamien ylioppilas-veitikkain onnistui päästä hänen\nreliki-arkkuunsa; he veivät pois sulan ja panivat muutamia hiiliä\nsijaan. Kun T:ri Tetzel seuraavana päivänä oli kauan aikaa hartaasti\nsaarnannut tämän sulan ihmeistä ja aukaisi arkun, ei siinä ollut kuin\nhiiliä. Mutta tästä hän ei kovin hätäillyt. Hän sanoi vaan: 'minä olen\nottanut väärän reliki-arkun, huomaan minä; tässä on perin pyhää tuhkaa\n-- St. Laurentiuksen pyhän ruumiin jäännökset, hänen, joka paistettiin\nparilalla.'\"\n\n\"Koulupoikain juttuja\", minä sanoin.\n\n\"Ne ovat kaikissa tapauksissa yhtä hyvät kuin muutkin jutut\", vastasi\nKristofer.\n\nMinä päätin tutkia, oliko tuo pilkan henki tunkeunut Polluxiin yhtä\nsyvälle kuin Kristoferiin, ja sentähden kun tänä aamuna tapasin hänet\nyksinään, minä sanoin: \"Pollux, sinä pidit Fritzin niin hyvänä, sinä et\nsuinkaan suostuisi semmoisiin ajatuksiin, jotka surettaisivat häntä\npaljon, jos hän tietäisi ne.\"\n\n\"Kyllä minä pidin Fritzin hyvänä\", vastasi Pollux, \"mutta minä en saa\nsitä päähäni, että hän teki oikein, kun hän jätti meidät kaikki; ja\nminä rakastan Uskontunnustuksen ja Jumalan Kymmenen Käskyn oppia\nenemmän kuin munkkien oppia.\"\n\nJoka hetki ja aika minä kaipaan Fritziä. Ei likimainkaan niin paljon\nniitten rahojen tähden, joita hän ansaitsi; vaikka tietysti nekin\nauttoivat meitä; me voimme pyrkiä ja pyrimmekin eteenpäin ilman niitä.\nMutta hän vaikutti poikiin. He tiesivät, että hän oli heidän edellään\nsamalla kilpakentällä; ja kun hän nuhteli heitä jostakin, he ottivat\nvarteen. Mutta kun minä torun heitä, he tuntevat, että se on vaan\nnaisen taitamattomuutta taikka taika-uskoa -- eivätkä pojat, he\nsanovat, voi olla niinkuin naiset. Ja nyt on asia sama Fritzin suhteen.\nHän on joutunut toisiin oloihin kuin he; ja jos minä muistutan heitä\nsiitä, mitä hän teki taikka sanoi, he vastaavat: \"niin, Fritz ajatteli\nsillä tapaa; mutta sinä tiedät, että hän on ruvennut munkiksi; vaan me\nemme aio koskaan munkeiksi, ja munkkien ja maallikkojen uskonto on\nhyvin eri laatua.\"\n\n\nHuhtikuun 2 p.\n\nKevät on tullut jälleen. Olisi hupaista tietää, tuottaako se ilon\ntunteita Fritzin kammioon Erfurtiin, niinkuin se tuottaa kaikkiin\nmetsiin meidän ympärillemme ja minun sydämeeni!\n\nArvatakseni löytyy siellä puita likellä häntä, ja lintuja -- pikkuisia\nonnellisia lintuja -- jotka rakentavat pesiänsä, niinkuin ne rakentavat\npihallamme, ja laulavat työskennellessään.\n\nMutta linnut eivät ole munkkeja. Heidän pesänsä ovat pikkuisia kotoja,\nja he lähtevät vapaasti, mihin tahtovat -- ainoastaan rakkaus palauttaa\nheidät. Kenties Fritzin ei tee mieli kuunnella lintuja enään, koska ne\nmuistuttavat häntä kodista ja meidän pitkistä kevätpäivistä metsässä.\nKenties nekin ovat osa siitä mailmasta, jonka hän on kieltänyt\nitseltään; ja hänen täytyy olla kuollut mailmalle!\n\n\nHuhtikuun 3 p.\n\nMe olemme olleet koko pitkän päivän metsässä risuja ja kuivia oksia\nkeräämässä. Luontokappaleet näyttävät niin onnellisilta siellä! Hauska\noli katsella, kuinka muurahaiset kattivat kekojansa kuusen-neulasilla,\nja linnut lentelivät edestakaisin, kantaen ruokaa pojilleen; ja\nkuunnella, kuinka metsäkyyhkyset, joita Fritz aina sanoi Evan\nkaltaisiksi, hiljaan kuhertelivat kaukana metsässä.\n\nPuolipäivän aikana kävimme istumaan yhteen metsänaukkoon evästämme\nsyömään. Vähäinen tyven puro, josta me joimme, juoksi liristen\nvieressämme, ja tummien, juhlallisten honkien ylimmäisistä oksista\nhennot kelkät värähtelivät, ikäänkuin ilosta, hiljaisessa tuulessa.\n\nLevätessämme juttelimme tarinoita toisillemme. Pollux aloitti\nkammottavilla kertomuksilla paholaisten metsästyksestä, joka\nriivattujen koirien haukunnalla riehuu sydän-yönä juuri näissä\nmetsissä. Mutta kun lapset rupesivat pelästyneinä katsomaan\nympärillensä ja vapisemaan kuunnellessansa, vaikka oli keskellä päivää,\nhuvitti Kristofer heitä hullunkurisilla saduilla susista, jotka lampaan\nvaatteissa tarjoutuivat talonpojille paimeniksi. Nämät sadut olivat\nluullakseni jostakin vaarallisesta pilkkakirjasta, mutta, kun ei niitä\nmihinkään sovitettu, sangen lystillisiä.\n\nChriemhild ja Atlantis puhuivat tontuista, jotka tekivät kummallisia\ntepposia karjapihoissa, vuorikuninkaasta ja rumista kääpiöistä, jotka\nvartioivat kulta- ja hopea-aarteita välkkyvissä luolissa vuorten alla,\nja elvoista, jotka hämärän aikana tanssivat purojen reunoilla.\n\n\"Ja minä\", lausui pikku herttainen Thekla, \"tahtoisin aina nähdä näkki\nparan, vedenhaltian, joka kuutamalla itkee jo'issa ja vuodattaa\nkyyneliänsä veteen, koska hänellä ei ole mitään sielua ja hän\nikävöitsee ijankaikkista elämää. Minun tekisi mieli antaa hänelle puoli\nomasta sielustani.\"\n\nMeitä olisi kaikkia peloittanut, kun puhuimme näistä olennoista heidän\nomissa asunnoissaan kuusien välissä, jollei aurinko olisi ollut\nkorkealla taivaalla. Mutta kuitenkin minä kävin vähän levottomaksi ja\nminua halutti kääntää keskustelu pois näistä elvoista ja haltioista,\njoita moni luulee vanhojen pakanallisten jumalien haamuiksi, jotka\nliikkuvat entisillä olopaikoillansa. Yksi syy, jonka vuoksi niin\nluullaan, on se, että ne eivät tohdi tulla kirkonkellon kuuluville.\nTämä taas tekee, että muutamat pitävät niitä pahempina kuin\nvarjontapaisia, viraltansa pantuja, pakanallisia jumala-parkoja, ja\narvelevat, että olisi paras, jos ei niistä puhuttaisi ollenkaan. Minä\nen mielestäni voinut tehdä paremmin kuin kertoa legendan rakkaasta\njättiläisestäni Offeruksesta, joka muuttui Kristoferiksi ja\npyhimykseksi sentähden, että hän kantoi pyhän lapsen virran yli.\n\nThekla tahtoi tietää, voisiko hänen lemmittynsä, näkki, pelastua\nsamalla tavalla. Hänen teki mieli nähdä tämä ja puhua hänen kanssansa\nsiitä.\n\nMutta Evalla oli vielä kertomuksensa jälellä, ja hän jutteli meille\nlegendansa St. Katarinasta.\n\n\"St. Katarina\", hän lausui, \"oli kuninkaallista sukua, Egyptin\nkuninkaan ja kuningattaren ainoa lapsi. Hänen vanhempansa olivat\npakanoita, mutta he kuolivat ja jättivät hänet orvoksi, kun hän oli\nvaan neljätoista-vuotinen. Hän oli kauniimpi kuin kukaan muu nainen\nhovissa ja rikkaampi kuin mikään prinsessa mailmassa; mutta hän ei\nhuolinut koreudesta, ei puvuista eikä muista kalliista aarteistaan.\nJumalan kultaiset tähdet näyttivät hänestä komeammalta, kuin koko hänen\nvaltakuntansa loisto, ja hän sulki itsensä palatsiinsa ja tutki\nfilosofiaa ja tähtiä, siksi kuin hän tuli viisaammaksi, kuin kaikki\nItämaan viisaat miehet.\"\n\n\"Mutta eräänä päivänä kokoontuivat Egyptin valtiosäädyt ja päättivät,\nettä heidän nuori ruhtinattarensa piti saatettaman naimisiin. He\nlaittivat lähettikunnan hänen luoksensa palatsiin, joka kysyi häneltä,\nsuostuisiko hän, jos he löytäisivät semmoisen ruhtinaan, joka oli\nkauniimpi kuin kaikki muut ja viisaampi kuin kaikki filosofit, jolla\noli mitä jaloin mielenlaatu ja suurin perintö, suostuisiko hän\nnaimisiin hänen kanssaan? Kuningatar vastasi: 'hänen täytyy olla niin\njalo, että kaikki ihmiset kunnioittavat häntä, niin suuri, etten minä\nkoskaan muista itse tehneeni häntä kuninkaaksi, niin rikas, ettei\nkukaan ikinä saa sanoa, että minä hänet rikastutin, ja niin kaunis,\nettä Jumalan enkelit halaavat nähdä häntä. Jos te löydätte tämmöisen\nruhtinaan, hän olkoon minun puolisoni ja sydämeni hallitsia.' Lähellä\nkuningattaren palatsia eli köyhä, vanha eremiti luolassaan, ja samana\nyönä Jumalan hurskas Äiti ilmestyi hänelle ja kertoi hänelle, että se\nkuningas, joka pääsisi kuningattaren sydämen hallitsiaksi, ei ollut\nkukaan muu, kuin hänen Poikansa. Nyt eremiti lähti palatsiin ja\nlahjoitti kuningattarelle Neitsyen ja Lapsen kuvan; ja kun St. Katarina\nnäki tämän, täyttyi hänen sydämensä niin sen pyhästä kauneudesta, että\nhän unhotti kirjansa, maapallonsa ja tähtensä; Plato ja Sokrates\ntuntuivat hänestä ikävältä, kuin kahdesti kerrottu satu, ja hän piti\npyhää kuvaa aina edessänsä. Silloin hän eräänä yönä näki unen: hän\ntapasi korkean vuoren laella joukon enkeleitä, jotka olivat puetut\nvalkoisiin vaatteisin ja kantoivat päässänsä valkeista liljoista\nsolmittuja seppeleitä. Hän lankesi kasvoillensa näitten edessä, mutta\nhe sanoivat: 'nouse ylös, rakas sisar Katarina, ja ole tervetullut.'\nNyt he taluttivat hänet kädestä toisen enkeliparven luo, jotka olivat\nvielä ihanammat ja puetut purpuraan ja punaruusuisiin seppeleisin.\nNäittenkin edessä hän lankesi kasvoillensa, häikäistyneenä heidän\nkirkkaudestaan; mutta he sanoivat: 'nouse ylös, kallis sisar Katarina;\nsinua on kuningatar katsonut hyväksi kunnioittaa.' Tuosta he\njohdattivat hänet johonkin taivaan palatsin sisäkammioon, jossa\nkuningatar istui valtapuvussansa; ja enkelit lausuivat hänelle:\n'armollinen hallitsiattaremme, Taivaan Ruhtinatar ja Siunauksen\nKuninkaan Äiti, sallikaat meidän esitellä Teille tämä sisaremme, jonka\nnimi on kirjoitettu Elämän Kirjaan, ja rukoilla, että Te vastaan-otatte\nhänet tyttäreksenne ja palveliattareksenne.' Silloin Pyhä Neitsyt Maria\nnousi ja hymyili lempeästi ja saatti St. Katarinan Pyhän Poikansa luo;\nmutta tämä kääntyi pois ja sanoi suruisesti: 'hän ei ole kyllin kaunis\nminulle.' Nyt St. Katarina heräsi ja hänen sydämessään kaikkui koko\npäivän sanat: '_hän ei ole kyllin kaunis minulle_;' eikä hän saanut\nmitään rauhaa, ennenkuin hän rupesi kristityksi ja kastettiin. Vaan\nmuutamien vuosien perästä tyranni Maximinus antoi julmasti kiduttaa\nhäntä ja teloitti hänet, koska hän oli kristitty. Mutta enkelit veivät\nhänen ruumiinsa ja laskivat sen valkoiseen marmori-hautaan Sinain\nvuoren huipulle, ja Herra Jesus Kristus vastaan-otti hänen sielunsa ja\ntoivotti häntä tervetulleeksi taivaasen puhtaaksi morsiameksensa; sillä\nviimein oli Hän tehnyt St. Katarinan '_kyllin kauniiksi itselleen_.' Ja\nnäin on hän siitä saakka elänyt taivaassa ja on enkelien sisar.\"\n\nEvan legendan jälleen ryhdyimme työhömme jälleen; ja illalla, kun\npalasimme risukimppuinemme, oli hauska nähdä, kuinka hyönteiset\nhyörivät niitten pitkien varjojen edessä, joita ilta alkoi luoda\nviheriäisiin laaksoihin.\n\nNe virret, joita Eva kotimatkalla lauloi, tuntuivat täydelleen\nsointuvan yhteen koko luonnon kanssa. Minun ei tarvinnut ymmärtää\nsanoja; kaikki, mitä ympärillämme oli, näytti mielestäni laulavan näin:\n\n\"Jumala on hyvä meitä kaikkia kohtaan. Hän antaa neulasimet\nmuurahaisille ja jyvät linnuille ja tekee puut heidän linnoiksensa ja\nopettaa heitä laulamaan; eikö Hän siis pitäisi huolta sinusta?\"\n\nPojatkin olivat niin hyvät. Minulla ei ollut heistä hetkeksikään\nkiusaa, ei edes Kristoferista, vaan he kokosivat kahta vertaa suuremmat\nrisukimput, kuin meillä oli, puolta vähemmällä ajalla, ja auttivat\nsitten meitä ja tekivät kaikenlaisia temppuja, kiipesivät puihin,\nhyppivät purojen yli ja toivat kotiin lukemattomia aarteita Theklalle.\n\nTämmöisinä päivinä minä aina tunnen itseni paljoa paremmaksi, vieläpä\nvähän jumaliseksikin, ja on melkein ikäänkuin voisin rakastaa Jumalaa!\nVasta kun palajan takaisin kaduille noitten yhdeksän luostarin\nvarjoihin ja näen, kuinka munkit ja papit ääneti liikkuvat ympäri\nmustissa vaatteissaan ja silmät maassa, vasta silloin minä muistan,\nettemme ole niinkuin linnut eikä edes niinkuin muurahaiset, jotka eivät\nole koskaan syntiä tehneet. Minä muistan, että Jumala sen vuoksi ei voi\npitää huolta meistä ja rakastaa meitä, niinkuin näyttää rakastavan\nvähimpiäkin muita luontokappaleitaan, ennenkuin olemme muuttuneet\nhurskaaksi ja raivanneet itsellemme tien sen suuren syntilaakson\nlävitse, joka eroittaa meidät Hänestä ja pimittää koko meidän elämämme.\n\nEvalla ei ole näitä tunteita. Kun jälleen pääsimme kaupunkiin, laski\nhän korinsa St. Yrjön kirkon kynnykselle ja, ristien itseänsä\nvihkivedellä, meni hiljalleen ylös pääalttarin luo ja lankesi siellä\npolvillensa, lampun palaessa Pyhän Sakramentin edessä. Kun hän oli\nnoussut ja minä katselin hänen kasvojansa, ne sädehtivät ilosta.\n\n\"Sinä olet onnellinen, sekä kirkossa että metsässä\", minä lausuin\nhänelle, kun astuimme kotiin; \"sinä näytät olevan niinkuin kotona joka\npaikassa.\"\n\n\"Eikö Jumala ole joka paikassa?\" hän kysy; \"ja eikö Hän ole rakastanut\nmailmaa?\"\n\n\"Mutta meidän _syntimme_!\" minä sanoin.\n\n\"Eikö meillä ole Vapahtaja?\" hän lausui notkistaen päätänsä.\n\n\"Mutta muista, kuinka vaikea ihmisten on kelvata Hänelle\", minä\nvastasin. \"Ajattele pilgrimiretkiä, katumusharjoituksia, anekirjoja!\"\n\n\"Minä en ymmärrä täydellisesti näitä mitään\", hän arveli; \"minä\nymmärrän täydellisesti ainoastaan lauseeni ja krucifixin, joka\nmerkitsee, että Jumalan Poika kuoli ihmisten tähden. Tämä _epäilemättä_\ntapahtui rakkaudesta, ja minä rakastan Häntä; ja kaikista muista minä\nmielelläni luovun.\"\n\nMutta tänä iltana, kun katselen hänen armaita lapsenkasvojaan, jotka\nlepäävät pään-alaisella, ja näen, kuinka laiha se poski on, jota hänen\npitkät silmänripsensä varjostavat, ja kuinka kuultava se pikkuinen käsi\non, johon hän nojaa, valloittaa minut jäädyttävä pelko, että Jumala jo\nnyt tekee hänen sielunsa \"kyllin kauniiksi itselleen\" ja niin muodoin\nliian kauniiksi mailmalle ja meille.\n\n\nHuhtikuun 4 p.\n\nTänä iltana kävin oikein iloiseksi, kun näin Kristoferin ja Polluxin\nyhdessä ahkerasti kallistavan päätänsä yhden kirjan ylitse, jonka he\nolivat asettaneet eteensä akkunalle. Se muistutti minua Fritzistä, ja\nminä astuin heidän luoksensa katsomaan, mitä he lukivat.\n\nKauhukseni minä kuitenkin huomasin, ettei se ollut mikään kirkkokirja\neikä oppinut latinainen koulukirja; vaan päinvastoin saksalainen\nkirja täynnänsä puupiirroksia, jotka kovasti loukkasivat minua. Sen\nnimi oli Reinecke Fuchs, ja sitä myöten kuin minä ymmärsin, se teki\npilkkaa kaikista. Siinä nähtiin kettuja munkkikaavussa, vieläpä\nkardinali-hatullakin, ja susia pappistakissa ja kerityllä päällä. Se\nnäytti minusta aivan maalliselta ja vaaralliselta kirjalta; mutta kun\nvein sen isällemme, se ihmeekseni huvitti häntä yhtä paljon kuin\npoikiakin ja hän sanoi, että löytyi pahuutta mailmassa, jota\nahdistetaan paremmin pilkalla kuin saarnoilla.\n\n\nHuhtikuulla, St. Markuksen päivänä.\n\nMinä kuulin vastikään erään suuren saarnamiehen saarnaavan mailman\nylenkatsomisesta. Hän on Dominikanimunkki, joka matkustaa ympäri maata\nkansaa Jumalan pelkoon herättämässä.\n\nHän puhui erittäin rahaa vastaan, jota hän nimitti \"silmän lumeiksi ja\nkuonaksi ja mitättömäksi tomuksi ja sielua syöväksi koiksi.\" Munkin\nsopii kyllä puhua niin; sillä mitä hän rahalla tekee? Mutta minun on\ntoisin. Eilispäivän rahat täyttivät sydämeni mitä puhtaimmalla ilolla\nmilloinkaan olen tuntenut ja saatti minut kiittämään Jumalaa niin, kuin\nminä tuskin koskaan ennen olen Häntä kiittänyt.\n\nOli aika maksaa muutamia kirjapainon kaluja emmekä tietäneet mihin\nkääntyä tarpeellista summaa varten. Minä olen näihin aikoihin\njoutohetkinäni kirjannut yhtä kappalta hienoa Venetian silkkikangasta,\njonka täti Ursula antoi minulle; ja kun minulla ei ollut mitään\nkaavoja, tuotin metsästä muutamia tuoreita lehtiä ja kukkia ja koetin\njälitellä niitä, toivoen, että saisin työni myydyksi.\n\nKun olin saanut ompelutyöni vmalmiiksi, katsottiin sitä kauniiksi, ja\nminä vein sen sille kauppiaalle, joka kauan aikaa sitten osti isäni\nkalliit kaavat.\n\nHän on aina ollut hyvä meille siitä saakka ja on toimittanut meille\nläkkiä ja paperia halvempaan hintaan kuin mihin muut saavat ostaa.\n\nKun minä näytin hänelle työtäni, hän ilmeisesti hämmästyi eikä\nnäyttänyt sitä vaimollensa, niinkuin minä olin odottanut, vaan sanoi\nhymyillen:\n\n\"Nämät kalut eivät ole minunlaisia köyhiä, kunniallisia porvareita\nvarten. Sinä tiedät, että ylellisyyden lait sakottaisivat vaimoni, jos\nhän apinoitsisi aatelisia ja käyttäisi jotakin näin hienokaista. Minä\naion lähteä Wartburgiin puhumaan eräästä asiasta, jonka olen\ntoimittanut vaaliruhtinaalle, ja jos sinun tekee mieli, minä otan sinut\nja kirjauksesi mukaani.\"\n\nTämä ajatus hämmästytti minua ensiksi, mutta minun oli päälläni se uusi\npuku, jonka Fritz antoi minulle vuosi takaperin, ja minä päätin lähteä.\n\nSiitä oli niin monta vuotta, kuin olin astunut isosta portista suurelle\nhovipihalle; ja minä muistelin St. Elisabetia, kun hän jakeli leipää\nehkä juuri tällä portilla, ja rukoilin itsekseni, että hän saattaisi\nvaaliruhtinaan taikka hänen hovi-naisensa suosiollisiksi minua\nkohtaan.\n\nMinä jätettiin, niinkuin minusta tuntui, pitkäksi aikaa seisomaan\njohonkin etuhuoneesen. Muutamat hyvin komeasti puetut herrat ja naiset\nkävivät minun ohitseni ja katselivat minua jotenkin halveksivaisesti.\nMinä ajattelin, etteivät hoviherrat olleet suuresti paranneet niistä\najoista, jolloin he käyttivät itseänsä niin taitamattomasti St.\nElisabetia vastaan.\n\nMutta viimeiseltä minä kutsuttiin vaaliruhtinaan eteen. Minä vapisin\nkovasti, sillä minä ajattelin -- jos palveliat ovat näin ylpeät,\nmimmoinen isäntä lieneekään? Mutta hän hymyili minulle aivan lempeästi\nja lausui: \"lapsukaiseni, minä pidän sinun kirjaustöistäsi; ja tämä\nkauppias kertoo minulle, että sinä olet kuuliainen tytär. Minä ostan\nnämät heti yhdelle sisarelleni ja maksan sinut kohta.\"\n\nHänen ystävällisyytensä kummastutti ja ilahutti minua niin, etten\nmuista tarkoilleen niitä sanoja, joita hän jälestäpäin lausui, mutta\nsisältö oli, että vaaliruhtinas paraikaa rakentaa uutta kirkkoa uuteen\nyliopisto-kaupunkiinsa Wittenbergiin, johon on määrä hankkia kalliimpia\nrelikejä, kuin mihinkään muuhun kirkkoon Saksanmaalla. Ja minä olen\ntilattu kirjaamaan alttarivaatteita ja reliki-arkkujen peitteitä. Ja se\nsumma, joka jo maksettiin minulle, melkein riittää nykyiseen velkaamme.\n\nEi! sanokoon tuo Dominikani-saarnaaja mitä tahansa, ei mikään voisi\nkoskaan saada minua uskomaan, että nämät kalliit guldenit, jotka eilen\niltana ilosta ja kiitollisuudesta uhkuvalla sydämellä toin kotiin ja\njotka saattivat isäni panemaan kätensä ristiin kiitosrukoukseksi ja\näitimme silmät vuodattamaan onnellisia kyyneleitä, ovat vaan silmän\nlumeita taikka kuonaa tai tomua.\n\nEikö raha ole se, joksi _me_ sen teemme? Tomu saiturin laatikossa; koi\nylpeän miehen sydämessä; mutta kultainen auringonsäde, siunauksen\ntulva, kun lapsen työ sen hankkii ja se lohduttaa vanhempain sydäntä,\ntaikka rikkaan miehen käsi leppeästi jakelee sitä köyhille ihmisille.\n\n\nHuhtikuun 20 p.\n\nParemmat ajat näyttävät viimein koittavan. T:ri Martin, joka nyt\nsaarnaa vaaliruhtinaan uudessa yliopistossa Wittenbergissä, on varmaan,\nluulemme, puhunut meidän puolestamme vaaliruhtinaalle, ja isämme on\nmäärätty hoitamaan sitä kirjapainoa, joka tänne laitetaan erittäin\nlatinaisia kirjoja varten.\n\nJa mikä vielä suloisempi on, tämä lahja tulee meille epäilemättä\nFritziltä. Fritz, rakas, itsensä kieltävä Fritz, on kuitenkin perheen\nhyväntekiä. Hän varmaan pyysi Martin Lutheria puhumaan meidän\npuolestamme. Tuolla yksinäisessä kammiossansa Erfurtissa hän siis\najattelee meitä! Ja hän rukoilee meidän puolestamme. Hän ei milloinkaan\nunhota meitä. Hänen uusi nimensä ei muuta hänen sydäntänsä. Ja kenties\nkerta, kun hänen koetus-aikansa on ohitse, me näemme hänet jälleen.\nMutta kun näemme hänet eikä hän enää ole Fritzimme, vaan veli\nSebastian! -- kun hänen kotinsa on Augustinin-luostari! -- hänen\näitinsä kirkko! -- hänen sisarensa kaikki hurskaat naiset -- eikö se\nolisi melkein pahempi kuin ettemme näkisi häntä ollenkaan?\n\nMe muutamme kaikki kuukauden perästä Wittenbergiin, paitsi Pollux, joka\njää tänne serkku Konrad Cottan tykö kauppamiehen oppiin.\n\nKristofer alkaa auttaa isää kirjapainossa.\n\nOli tuolta Wartburgin matkalla vielä toinenkin asia, joka tuo minun\nsydämeeni monta ilonsädettä, kun ajattelen sitä. Jos vaaliruhtinas,\njota minä kovasti pelkäsin lähestyä, oli niin paljoa nöyrempi ja\nystävällisempi, kuin hänen hovimiehensä -- oi, jos vaan olisi\nmahdollista, että me jollakin lailla erhetymme Jumalan suhteen, ja että\nHän viimeistä lukua on paljon armollisempi ja alttiimpi kuuntelemaan\nmeitä, kuin hänen pappinsa taikka pyhimyksetkään, jotka palvelevat\nhänen asunnossansa taivaassa!\n\n\n\n\nVIII.\n\nFritzin kertomus.\n\n\nErfurtin Augustinin-luostarissa, Huhtikuun 1 p.\n\nLuullakseni sisällinen taisteloni vaikutti rutosta heikontuneesen\nruumiinrakennukseeni ja tuotti minulle sen taudin, josta paraikaa\nparanen. Tuntuu hyvältä, kun huomaa voimiensa palaavan, niinkuin minun\nnyt on laita. Meissä on luonnosta jonkunlainen vastustamaton rakkaus\nelämään, vaikka eläisimme kuinka vähää varten tahansa, erittäin, jollei\nole enemmän valmis kuolemaan kuin minä. Minun kirjoittaissani\npeltovarekset vaakuvat hautausmaan jalavissa, kiistellen ja kakistain,\nniinkuin joukko ahkeria, tavallisia porvareita. Mutta paeten tätä\njulkisen elämän hälinää pari rastasta on rakentanut pesänsä\norjantappura-pensaasen juuri kammioni akkunan alle. Ja varhain aamulla\nhe herättävät minut laulullansa. Toinen lentelee sinne tänne, yhtä\nuutterana, kuin mehiläinen, tuoden ruokaa puolisollensa, sillä välin\nkuin toinen, turvallisena lehtien välissä, makaa pesässä. Sitten hän\nasettuu jollekin oksalle ja laulaa, niinkuin hänellä ei olisi mitään\nmuuta tehtävää, kuin olla onnellinen. Kaikki on huvia hänelle, sitä ei\nkäy epäileminen -- työn tekeminen yhtä paljon kuin laulaminen,\nOnnelliset ne olennot, jotka Jumala on määrännyt elämään heidän\nluontonsa mukaan eikä vastoin sitä.\n\nKun tointuu taudista ja ruumis vielä on heikko, mutta kuitenkin\nsykähtelee jälleen viriävistä voimista, on sydän arvattavasti erittäin\nhellä ja kaipaa enemmän kotia ja entistä elämää, kuin on laita, kun\nterveys tulee ja tuottaa velvollisuuksia. Taikka kenties tämä tauti\njohdattaa mieleeni edellisen tautini -- ja niitä armaita kasvoja ja\nhiljaisia ääniä, jotka silloin olivat minun ympärilläni.\n\nMinun ei sentään ole mitään valittamista. Ijäkäs rippi-isäni on tuskin\njättänyt vuodettani. Aivan alusta muutti hän sänkynsä kammiooni ja\nvalvoi minun luonani niinkuin isä.\n\nJa hänen sanansa lievittävät sydäntäni, samalla kuin hänen kätensä\nhoitavat ruumistani.\n\nJospa vaan sieluni vastaan-ottaisi sen lohdutuksen, jota hän tarjoo,\nyhtä helposti kuin minä vastaan-otan ruokaa ja lääkkeitä hänen\nkäsistään!\n\nHän ei koeta kumota minun epäilyksiäni yksitellen. Hän sanoo:\n\n\"Minusta ei ole lääkäriksi. Minä en osaa laskea kättäni kipeälle\npaikalle. Mutta Yksi löytyy, joka osaa.\" Ja minä tiedän, että Häntä\nvilpitön vanhus rukoilee minun puolestani.\n\nUsein hän palajaa Uskontunnustuksen sanoihin: \"minä uskon syntien\nanteeksi-saamisen.\" \"Se on Jumalan käsky\", lausui hän minulle eräänä\npäivänä, \"että me uskomme syntien anteeksi-antamuksen; ei Davidin eikä\nPietarin, vaan _meidän_, meidän omien, juuri niitten syntien, jotka\nvaivaavat omaatuntoamme.\" Hän kertoi myöskin eräästä St. Bernhardin\nsaarnasta Marian ilmestyksestä seuraavat sanat:\n\n\"Pyhän Hengen todistus sydämessäsi on: 'syntisi ovat sinulle anteeksi\nannetut.'\"\n\nNiin, anteeksi annetut kaikille _katuvaisille_! Mutta kuka voi\nvakuuttaa minulle, että todella olen katuvainen?\n\nNämät sanat, jutteli hän minulle, lohduttivat Martin'ia, ja häntä\nkummastuttaa, että ne eivät lohduta minua. Arvatakseni veli Martin'issa\noli \"Pyhän Hengen todistus sydämessänsä;\" mutta kuka antaa tämän\nminulle? minulle, joka vastustin Pyhän Hengen kutsumusta niin kauan;\njoka syvimmässä sydämessäni vielä noudatan sitä niin vaillinaisesti!\n\nVeli Martin oli uskollinen, rehellinen, perinjuurinen, suora -- kaikki,\nmikä on Jumalalle otollista; kaikki, mitä minä en ole! Ijäkkään\nrippi-isäni rakkaus ja sääli lohduttaa minua kuitenkin usein, vieläpä\nsilloinkin, kuin hänen sanansa eivät vaikuta minuun. Ne synnyttävät\nminussa silloin tällöin heikon toivon, että se Herra, jota hän\npalvelee, kenties sydämessänsä pitää rahdun samaa sääliväisyyttä.\n\n\nErfurtissa, Huhtikuun 15 p.\n\nGenerali-vikarius Staupitz on käynyt luostarissamme. Minä olen\ntunnustanut syntini hänelle. Hän oli varsin lempeä minua kohtaan ja\nihmeekseni hän tuskin määräsi minulle yhtäkään katumusharjoitusta,\nvaikka kyllä koetin ilmoittaa hänelle kaikki.\n\nKerran hän lausui, ikäänkuin itseksensä, samalla kuin hän katseli minua\nsydäntä koskevalla sääliväisyydellä: \"niin, mahdoton on palata. Mutta\nminä olisin suonut, että olisit tietänyt tämän ennen.\" Ja sitten hän\nlisäsi minulle:\n\n\"Veljeni, me emme saa sekoittaa kärsimistä ja syntiä keskenänsä.\nSynti on _palata_ takaisin. Kenties meitä tuskastuttaa _katsoa_\ntakaisin ja ajatella, mitä olemme kieltäneet itseltämme, mutta se ei\nvälttämättömästi ole synti, jos vaan uskaliaasti pyrimme yhä eteenpäin.\nJa jos synti yhtyykin kaipaukseen, muista, ettei meillä ole tekemistä\nminkään maalatun, vaan todellisen Vapahtajan kanssa; eikä Hän kuollut\nmaalattujen, vaan todellisten syntien tähden. Syntiä ei koskaan voiteta\nsillä, että katselee sitä, vaan sillä, että katsoo  pois siitä Hänen\npuoleensa, joka kantoi meidän syntimme, sinun ja minun, ristinpuussa.\nSydäntä ei voiteta Jumalan omaksi sillä, että ajattelemme, että meidän\ntulee rakastaa Häntä, vaan sillä, että opimme, mikä hän on, ja kuinka\nkokonaan ansaitsee rakkautemme. Totinen katumus alkaa Jumalan\nrakastamisella. Pyhä Henki opettaa meitä tuntemaan ja sen kautta\nrakastamaan Jumalaa. Älä pelkää, vaan lue Pyhää Raamattua ja rukoile.\nHän käyttää Sinua vielä palveluksessaan, ja Hänen suosiossansa on\nelämä, ja Hänen palveluksessaan on vapaus.\"\n\nTämä rippi antoi minulle ajaksi suuren lohdutuksen. Minä tunsin, että\nhän ymmärsi minut eikä kuitenkaan epäillyt minusta. Ja sinä iltana, kun\nolin lukenut määrä-aikaiset rukoukset, uskalsin omilla sanoilla\nrukoilla Jumalaa ja huomasin sen juhlalliseksi ja suloiseksi.\n\nMutta sen jälkeen vanha pelkoni palasi uudestaan. Tunnustinko todella\ntäydellisesti edes generali-vikariukselle? Jos olisin sen tehnyt, eikö\nhänen päätöksensä olisi ollut toisenlainen? Eikö juuri hänen helppo\ntuomionsa osoittanut, että minä olen kerran vielä pettänyt itseni --\ntehnyt väärän tunnustuksen ja sen kautta jäänyt anteeksi-antamusta\npaitsi! Mutta se lohduttaa, kun hän, joka on minun esimieheni, on\nvakaasti kehoittanut minua tutkimaan Pyhää Raamattua skolastillisten\nteologien sijasta, joitten kirjoituksiin opettajani viime aikoina\nyksistään oli ohjannut lukemistani.\n\n\nHuhtikuun 25 p.\n\nMinä olen tänä päivänä kummastuksekseni saanut generali-vikariukselta\nkäskyn mennä lähettiläänä Romaan.\n\nMinä en vielä tunne sitä munkkia, jonka johdolla minun tulee matkustaa.\n\nKun ajattelen niitä uusia maisemia, joitten kautta saamme kulkea, ja\nsitä ihmeellistä, uutta mailmaa, johon astumme -- uutta ja vanhaa -- se\ntäyttää minut melkein lapsellisella ilolla. Siitä saakka kuin sen\nkuulin, sydämeni ja omatuntoni näyttävät merkillisesti keventyneen,\njoka osoittaa, kuinka vähäisen todellista vakavuutta minusta löytyy.\n\nToinen seikka on kuitenkin lohduttanut minua suuresti. Ripillä\nollessani puhuin generali-vikariukselle omaisistani, ja hän on\ntoimittanut isälleni hoitajan viran latinaisessa kirjapainossa\nvaaliruhtinaan uudessa yliopistossa Wittenbergissä.\n\nMinä toivon nyt, että se raskas rahanpuute, joka on niin kauan painanut\näitiäni ja Elsaa, huojentuu. Olisi ollut suloisempi jos omilla\nponnistuksillani olisin aikaan saanut tämän huojennuksen heille. Mutta\nme emme saa valita sitä muotoa eikä aikaa, jossa jumalalliset\nsanansaattajat ilmestyvät.\n\nGenerali-vikarius on paitsi sitä lahjoittanut minulle vähäisen vihkon\nsaarnoja, jotka eräs hurskas Dominikani-munkki Tauler on kirjoittanut.\nNämät ovat erittäin syviä ja sydäntä tutkivia. Minun on vaikea sovittaa\nse ylevä ja harras antauminen Jumalaan, joka innostuttaa niitä,\nveljeskuntamme vähäisiin sääntöihin, skolastillisen kajuistikin\npikku-asioihin ja noihin tarkkoihin määräyksiin siitä palvelemisen ja\nkunnioittamisen, Dulian, Hyperdulian ja Latrian, mitasta, jota tulee\nosoittaa taivaallisten olentojen eri luokille. Nämät kaikki tekevät,\nettä rukoileminen usein näyttää minusta yhtä hämmentävältä kuin\nkeisarin hovin juhlamenot näyttäisivät Thüringin metsän talonpojasta.\n\nTämä Dominikani puhuu niin kuin me voisimme kohota kaikkien näitten\nalhaisempien asiain ylitse ja kokonaan kadota tuohon Ainoaan,\nSanomattomaan, kaiken Olemisen Lähteesen, Perustukseen, Alkuun ja\nLoppuun, tuohon Ainoaan, joka on kaikki.\n\nKalliimpi, kuin tämä, on minulle kuitenkin yksi vanha käsikirjoitus\nluostarimme kirjastosta. Se sisältää munkkikuntamme suojelian, suuren\nisä Augustinin, omat synnin tunnustukset.\n\nSuoraan hänen sydämestänsä sanat tunkevat minun sydämeeni, ikäänkuin ne\nolisivat puhutut minulle tänä päivänä. Sinä himokas, hehkuva,\ntaisteleva, epävakainen, vapiseva, palveleva sydän, minä tunnen sinun\nsykkivän joka rivistä!\n\nJa oliko tämä semmoisen kokemus, joka nyt on pyhimyksenä taivaan\nkunniakkaimmilla kukkuloilla?\n\nEntä äiti! kärsivällinen, nöyrä, jalo, hurskas Monica; äiti ja enemmän\nkuin martyri. Hän ilmestyy minulle yhden rakastetun muodossa, jota minä\nsaan muistaa ilman synnittä, myöskin täällä, myöskin nyt. St. Monica\npuhuu minulle äitini äänellä; ja kun luen kertomuksen hänen\nrukouksistaan, tuntuu siltä, kuin paremmin ymmärtäisin, mitä äitini\nrukoukset ovat olleet minulle.\n\nSt. Augustinus oli onnellinen, koska hän sai itse lausua viimeiset\nlohdutuksen sanat äidillensä, koska hän sai asua hänen kanssaan\nsamassa huoneessa viimeisiin asti. Tätä tuskin lienee minulle suotu.\n\"Tuo suloinen yhdessä eläminen\" on ijäksi lakkautettu meiltä;\nlakkautettu oma-ehtoisen tekoni kautta. \"Jumalan kunniaksi!\" Jumala\nvastaan-ottakoon sen; jollei, antakoon Hän anteeksi!\n\nTämä vanha käsikirjoitus on kulunut lukemisesta. Se on maannut\nluostarin kirjastossa varmaan toista sataa vuotta. Polvesta polveen\novat ne, jotka nyt lepäävät kalmistossa akkunaimme alla, käännelleet\nnäitä sivuja. Sydän toisen perästä on epäilemättä tullut, niinkuin\nminä, kysymään neuvoa tältä orakelilta, tältä syvältä sydämeltä\nvanhoilta ajoilta, joka oli niin vähällä joutua haaksirikkoon, mutta\npelastui niin kunniakkaasti.\n\nKun luen tätä vanhaa, usein pideltyä vihkoa, näyttää joukko henkiä\nympäröivän minua ja minä ajattelen, kuinka monta, vahvistuneena näitten\nsanojen kautta, ehkä on nyt, niinkuin hän, joka kirjoitti ne,\ntäydellisiksi tehtyin hurskaitten parissa.\n\nLuostarin kirjastossa on kuin tuotteet heräisivät jälleen elämään\nympärilläni. Kalmistossa ovat mätänevän ruumiin jäännökset. Näitten\nvanhojen kirjojen keskellä minä tunnen, kuinka menneitten sukupolvien\nhaamut hengittävät.\n\nMinun täytyy kuitenkin sanoa, että saan enemmän, kuin soisin,\nkirjastossa seurustella kuolleitten kanssa. Näitä kirjoja ei suinkaan\nlueta niin paljon tähän aikaan, kuin generali-vikarius tahtoisi, vaikka\nAugustinilaiset kehutaan olevan oppineimpia veljeskuntia.\n\nMinua kummastuttaa toisinaan, mikä johdatti useat näistä levollisista,\nmukavuutta rakastavista munkeista tänne. Mutta monen kasvot eivät anna\nmitään vastausta kysymykseeni. Niihin ei näytä mikään elämäkerta olevan\nkirjoitettu. Rypyt näyttävät olevan vaan ajan pyörän jälkiä eikä\nvakoja, johon ajatuksen siemen on kylvetty -- hyvä, kun eivät ole\naukeavia, jotka ovat syntyneet sisällisten tulten pakotuksesta.\n\nLuullakseni useat veljet rupeavat munkiksi, aivan niinkuin muut ihmiset\nrupeavat räätäliksi tai suutariksi, eikä siinä ole sen enempää\nhengellistä tarkoitusta, kuin että heidän vanhempansa niin määräsivät.\nMutta kenties arvostelen huonointakin väärin, kun puhun näin.\nPintapuolisimmallakin ihmissydämellä on syvänteensä, peittäköön niitä\nvaikka kuinka paksu jää taikka kätkeköön niitä vaikka kuinka ihanat\nkukat.\n\nJa minäkö -- minä ja tuo tuntematon veli olemme todella aikeissa lähteä\nItaliaan, päivänpaisteen ja viiniköynnösten, öljypuitten ja muinaisten\nkaupunkien mainehikkaasen maahan -- Roman, keisarillisen, pyhän Roman\nmaahan, jossa lukemattomat martyrit lepäävät, jossa St. Augustinus ja\nMonica oleskelivat, jossa Paavali ja Pietari saarnasivat ja kärsivät --\njossa Kristuksen vallanpitäjä elää ja hallitsee?\n\n\nToukokuun 1 p.\n\nSe veli, jonka kanssa minun tulee lähteä pilgrimiretkelle Romaan,\nsaapui tänne eilis-iltana. Sanomattomaksi ilokseni se ei ole kukaan\nmuu, kuin veli Martin -- Martin Luther! jumaluus-opin professori\nvaaliruhtinaan uudessa yliopistossa Wittenbergissä. Hän on taas\nsuuresti muuttunut siitä, kuin viimein näin hänen vaivalla astuvan\npitkin Erfurtin katuja, säkki selässä. Tylsä, lakastunut katse on\nkadonnut hänen kasvoistansa, ja tuli on palannut hänen silmiinsä. Tosin\nniistä usein ilon säkenet vaihtuvat vakavaan totisuuteen, jolloin koko\nniitten valo näyttää vetääntyvän sisäänpäin; mutta tämän ohessa\nilmestyy samanlainen tyvenyys, kuin olen huomannut ijäkkään rippi-isäni\nmuodossa.\n\nVeli Martin'in kasvoihin on todella elämäkerta kirjoitettu, jopa\nluullakseni semmoinen elämäkerta, joka ei vielä ole päättynyt.\n\n\nToukokuun 25 p.\n\nMinun käy ihmeeksi, että aloitin matkaani Erfurtista niin keveällä\nsydämellä.\n\nGenerali-vikarius itse seurasi meitä tänne. Me kuljimme osittain\nhevosen selässä, osittain rattailla.\n\nKeskusteltiin paljon uuden yliopiston toiveista ja kuinka tärkeä olisi\nsaada siihen hyviä professoreita vanhoihin kieliin. Veli Martin\nesitteli itse, että hän käyttäisi oloansa Romassa edistyäksensä kreikan\nja hebrean kielissä, opiskellen siellä taitavien Kreikkalaisten ja\nrabbinein johdolla. He neuvoivat minuakin tekemään niin.\n\nSyy, jonka vuoksi matkustamme Romaan, on se, että on vedottu Pyhään\nIsään eräässä riidassa muutamien veljeskuntamme luostarien ja\ngenerali-vikariuksen välillä.\n\nMutta sanotaan, että asioita ajetaan hitaasti Romassa ja että niiltä\njää paljon aikaa muihin toimiin kuin semmoisiin, jotka etupäässä meitä\nmiellyttävät, nimittäin rukoileminen pyhien apostolein ja martyrein\nhaudoilla.\n\nHe puhuvat suurimmalla arvon-annolla ja sydämellisyydellä vaaliruhtinas\nFredrikistä, joka varmaan lienee sangen hurskas ruhtinas. Hän teki\nmuutamia vuosia sitten pilgrimimatkan Jerusalemiin ja vei muassaan\nmaalari Lukas Kranach'in, että tämä piirtäisi kuvia erityisistä pyhistä\npaikoista.\n\nNoin kymmenen vuotta takaperin rakensi hän St. Ursulalle vihittävän\nkirkon samaan paikkaan, johon vuonna 1353 vähäinen kappeli oli laitettu\nsitä pyhää Orjantappurakruunun oasta varten, jonka Franskan kuningas\nlahjoitti jollekulle aikaisemmalle vaaliruhtinaalle.\n\nTämä kirkko on jo, niinkuin kerrotaan, vaaliruhtinas Fredrikin\ntoimeliaisuuden kautta rikkaampi relikeistä, kuin mikään muu kirkko\nEuropassa, paitsi Assisi'n kirkko St. Franciscin syntymäpaikalla. Ja\nyhä vielä vaan tätä kokoelmaa kartutetaan.\n\nTäällä näytettiin minulle kirja, joka on painettu Wittenbergissä vuosi\ntai kaksi takaperin, nimeltä: \"Pyhien Relikien Selitys\" ja varustettu\nsadalla yhdeksällätoista puupiirroksella.\n\nKaupunki itse näyttää vielä olevan köyhä ja vähäpätöinen Erfurtin ja\nEisenachin rinnalla; ja ylioppilaat, joita on nykyjään melkein\nviisisataa, ovat toisinaan hyvin vallattomat. He juovat paljon olutta.\nVuonna 1507, kolme vuotta takaperin, julisti Brandenburgin piispa koko\nkaupungin kirkonpannaan sen vuoksi, että ylioppilaat olivat jollakin\nlailla häväisseet hänen seuruettansa, ja nyt he eivät saa pitää\npyssyjä, ei miekkoja eikä puukkoja.\n\nVeli Martin toivoo kuitenkin lujasti, että paljon hyvää heissä aikaan\nsaadaan. Hän vastaan-otti Biblikon (raamatun opettajan) viran\nMaaliskuun 9:nä päivänä viime vuonna; ja pitää luentoja joka päivä\nkahdentoista ja yhden välillä.\n\nViime kesänä generali-vikarius sai hänet ensi kerran julkisesti\nsaarnaamaan. Minä luulin heidän puhuvan tästä. Veli Martin selitti\nasian jälestäpäin minulle.\n\nT:ri Staupitz ja veli Martin istuivat viime kesänä kahden kesken\nluostarin puutarhassa Wittenbergissä jonkun perunapuun varjossa, kun\ngenerali-vikarius koetti taivuttaa häntä saarnaamaan. Hän oli erittäin\nvastahakoinen siihen. \"Se ei ole mikään vähäinen asia\", lausui hän T:ri\nStaupitzille, \"kun ilmestyy kansan edessä Jumalan sijassa. Minulla oli\nviisitoista estettä\", hän jatkoi, kun hän kertoi sitä minulle, \"joilla\npyysin vastustaa kutsumustani; mutta niistä ei ollut mitään apua.\"\nViimein minä sanoin: \"T:ri Staupitz, te tapatte minut, sillä minä en\nkestä tätä kolmea kuukautta.\" \"Olkoon menneeksi\", vastasi Staupitz,\n\"käy eteenpäin vaan. Herralla Jumalalla on monta suurta asiata\ntehtävänä ja Hän tarvitsee viisaita miehiä taivaassa yhtä hyvin kuin\nmaan päällä.\"\n\nVeli Martin ei voinut sen enempää vastustaa, vaan koetettuansa ensiksi\nveljien edessä refektoriumissa, nousi viimein vapisevalla sydämellä\nsaarnastuoliin Augustinin-luostarin vähäisessä kappelissa.\n\n\"Kun saarnaaja ensi kerran astuu saarnastuoliin\", hän lausui lopulta,\n\"ei kukaan usko, kuinka hän pelkää; hän näkee niin monta päätä\nedessänsä. Kun minä astun saarnastuoliin, en minä katsele ketään. Minä\najattelen vaan, että minun edessäni on yhtä monta pölkkyä, ja minä\npuhun hämmentymättä Jumalan sanat.\"\n\nVaan kuitenkin, T:ri Staupitz sanoi, ovat hänen sanansa kuin ukkosen\njyske. _Kuitenkin_! sanoin minä. Eikö se ole _sentähden_? Hän tuntee,\nettei hän itse ole mitään; hän tuntee, että hänen lähetyksensä on\nkaikki; hän tuntee, että Jumala on täällä. Mitä muuta tarvitaan,\nennenkuin sen-kykyisestä miehestä suuri saarnaaja syntyy?\n\nTämmöisillä keskusteluilla matka näytti tosiaan päättyvän pian. Vaan\nkuitenkin ne olivat melkein onnellisimmat hetkeni, jolloin olimme\nkaikki ääneti ja nuot uudet näkymöt joutuisaan vierivät minun ohitseni.\nSe virvoitti suuresti, kun sai vähän aikaa elää sen nojalla, mitä näki,\nja herjetä ajatuksista ja muistoista ja kaikista sisällisistä\ntutkimuksista. Sillä eivätkö esimieheni ole määränneet minulle tätä\nmatkaa, jotta kuuliaisuuden lupaukseni mukaan ainoa velvollisuuteni nyt\non matkustaminen; ja sentähden minun ei tarvitse sysätä luotani niitä\nhuveja, joita se sattumalta tarjoo.\n\nMe vietimme muutamia tunteja Wittenbergissä. Omituiset, moninaiset\nkuvaleikkaukset useissa rakennuksissa olivat kauniita. Siellä näimme\nmyöskin Albrecht Dürer'in maalaukset ja kuulimme Hans Sachs'in,\nsuutarin ja runoilian, lausuvan jumalisia saksalaisia virsiänsä. Ja kun\nkuljimme Baijerin tasangolta, talonpoikien teeskentelemätön\nystävällisyys palkitsi maisemien yksitoikkoisuuden.\n\nLikellä Heidelbergiä luulin kerran vielä olevani Thüringin metsässä,\nerittäin, kun levähdimme Erbachin luostarissa Odenwaldissa. Taas nuot\ntutut metsät ja viheriät laaksot jokinensa olivat minun ympärilläni.\nMinä pelkään, että Elsa ja muut omaiseni kaipaavat Eisenachin\nmetsäisten mäkien kauneutta, kun he muuttavat Wittenbergiin, joka\nsijaitsee yhdenmuotoisella lakealla. Tähän aikaan he muuttavat!\n\nVeli Martin on pitänyt monta väitöstä jumaluus-opillisissa ja\nfilosofillisissa kysymyksissä Heidelbergin yliopistossa; mutta minä,\njoka olen vaan noviisi, olen saanut vapaasti mennä, mihin vaan mieli on\ntehnyt.\n\nTänä iltana oli hauska, kun seisoin pfalzkreivin linnan metsässä ja\ntammien ja hoikkien koivujen keskellä, jotka humisivat ympärilläni,\nkatselin Odenwaldin harjanteita, kun ne kohosivat toinen toisensa\ntakaa. Kaukaa niitten välistä näin, kuinka kapea, tyven Neckar lähti\nmetsän hiljaisesta helmasta, mutta toisella puolella, kaupungin alitse,\nsuikerteli lakean poikki Rheinin luo, joka siellä täällä kimalteli\nlaskevan auringon kullassa taikka illan kylmässä, harmaassa valossa.\nLoittoa, kaikkien taa'impaa, eroitin Rheinin laivojen mastot.\n\nMinä tuskin tiedän miksi, mutta virta sai minut ajattelemaan elämää,\nminun ja veli Martin'in elämää. Hän on jo jättänyt metsien varjon. Kuka\ntietää sanoa, mitä ihmisiä hänen elämänsä on siunaava, minkä meren se\nsaavuttaa ja mimmoisten vaarojen lävitse? Siitä minä olen varma, että\nmonen on siitä luku, mimmoinen sen juoksu on oleva. Minun laitani on\ntoinen. Minun elämäni, sen verran kuin mailmasta on kysymys, näyttää\ntäyttyneen, loppuneen; eikä kenenkään ole suurta väliä, mimmoisten\nseutujen läpi se juoksee, kun se vaan viimein saavuttaa valtameren ja\npäättyy, niinkuin sanotaan, Jumalan syliin. Jospa vaan voisimme olla\nvarmat, että Jumala johdattaa elämämme juoksua, niinkuin johdattaa\nvirtojen juoksun! Vaan kuitenkin -- eikö sanota, että muutamat virrat\nkatoavat hiekkaan ja toiset huomaamatta noruvat mereen semmoisten\nmaitten kautta, joita he ovat muuttaneet autioiksi nevoiksi?\n\n\nSchwarzwaldissa, Toukokuun 14 p. 1510.\n\nVeli Martin ja minä olemme nyt yksinämme pihalla pilgrimimatkallamme.\nMe astumme päiväkaudet ja kerjäämme itsellemme ravintomme ja asuntomme,\njotka veli Martin toisinaan palkitsee sillä, että hän toimittaa messun\nseurakunnan kirkossa taikka lupaa Romassa lukea määrätyitä rukouksia\ntai käydä messuissa hyväntekiäimme puolesta.\n\nNämät ovat tosiaan oivallisia päiviä. Varhainen nouseminen, alinomainen\nliikkuminen puhtaassa ilmassa, pyrkiminen eteenpäin tiettyyn paikkaan\nnäyttävät terästävän ja raitistuttavan koko ruumistani.\n\nMutta parempi, paljoa parempi asia kuin tämä -- sydämeni näyttää\njälleen virkoavan. Minä rupean taas toivomaan, ja silmissäni siintää\nvalo, jota tähän saakka tuskin luulin mahdolliseksi.\n\nVeli Martin on rohkaissut minua huolissani ja taisteloissani ja\nilmoittanut minulle, mitä hän itse on kokenut. Verrattuina niihin\nepäilyksen, pelon ja tuskan myrskyihin, jotka riehuivat hänen suuressa\nsydämessään, minun suruni näyttävät ohitse menevältä kevät-sateelta.\nMinulle niistä kuitenkin kasvoi myrskyjä, jotka panivat sydämeni\nautioksi. Ja veli Martin'in usko on, ettei Jumala mittaa sääliänsä sen\nmukaan, kuin surumme ovat itsessänsä, vaan sen mukaan, kuin ne\nvaikuttavat meihin. Emmekö kaikki ole lapsia, pieniä lapsia Hänen\nedessään?\n\n\"Minä en oppinut teologiaani yhdellä haavaa\", hän lausui, \"vaan\nkiusaukseni pakoittivat minua tutkimaan yhä syvemmältä; sillä ei kukaan\nihminen voi ilman koetuksitta ja kiusauksitta päästä oikeaan Pyhän\nRaamatun tietoon. St. Paavalilla oli yksi perkele, joka rusikoitsi\nhäntä ja kiusauksilla sai hänet ahkerasti lukemaan Pyhää Raamattua.\nKiusaukset ajoivat minut Raamattuun, jota uutterasti luin; ja sen\nkautta, Jumalan kiitos, rupesin sitä oikein ymmärtämään.\"\n\nHän kertoi sitten minulle, mitkä muutamat näistä kiusauksista olivat:\nkuinka katkerasti hän pettyi, kun hän huomasi, ettei munkkikaapu, ei\nedes lupaukset eikä papiksi vihkiminen aikaan saaneet mitään muutosta\nsydämessä; että saatana oli yhtä likellä häntä luostarin sisä- kuin\nulkopuolellakin eikä hän itse kyennyt paremmin sotimaan häntä vastaan.\nHän jutteli minulle, kuinka hän koetti noudattaa jokaista turhintakin\nveljeskunnan sääntöä ja kuinka vähinkin poikkeus niistä soimasi hänen\nomaatuntoansa. Kun sitoivat hänen hehkuvan luontonsa näillä\nvaivaloisilla säännöillä, oli se, kuin olisivat pyytäneet vastustaa\nvalkeata paju-aidoilla taikka johdattaa vuorivirtaa kiertelemään\nkukkatarhan lävitse. Hän kiintyi alinomaa johonkin ajatukseen tai\ntutkimiseen ja unhotti kaikki säännöt, ja sitten kääntyi hän tuskalla\ntakaisin, palaten samoja jälkiä; toisinaan pani hän viikkokausia\nyksistään lukemiseen, mutta kun hän sitten muisti, että hän oli\nunhottanut kanoniset hetkensä, hän ei maannut moneen yöhön,\nlaiminlyötyjä rukouksia palkitakseen.\n\nHän paastosi, kuritti itseänsä, nöyryytti itseänsä sillä, että hän\ntoimitti halvimpia askareita alhaisimmille veljille, esti unen\nlähestymästä lukemisesta väsyneitä silmiänsä ja taistelosta rauennutta\nmieltänsä, siksi kuin luonto tuon tuostakin kosti puolestansa ja ojensi\nhänet tainnoksiin kammion lattialle taikka kukisti hänet taudin\npuuskalla.\n\nMutta kaikki turhaan; hänen kiusauksensa näyttivät kasvavan\nsuuremmaksi, hänen voimansa vähenevän. Hän ei voinut tuntea mitään\nrakkautta Jumalaa kohtaan, vaan sisimmässä sielussansa hänellä oli mitä\nkatkerimpia epäilyksiä Jumalan suhteen, joka näytti vaivaaman häntä\nyhtä haavaa sekä lain että evankeliumin kautta. Hän ajatteli Kristusta\nankarimmaksi tuomariksi, koska Hän oli kaikkein hurskain; ja juuri\nlause \"Jumalan vanhurskaus\" oikein tuskastutti häntä.\n\nEi niin, että hän alinomaa oli näin alakuloisena. Välisti hän riemuitsi\nkuuliaisuudestansa ja tunsi, että hän messu-uhrin toimittamalla\nansaitsi Jumalalta palkintoa sekä itselleen että muille. Välisti\nmyöskin, kun hän papiksi vihittynä kulki ympäri ja piti messua kylissä\nErfurtin lähiseuduilla, kävi hänen mielensä paremmaksi, kun hän näki\nerilaatuisia kohtauksia ympärillään, ja häntä huvittivat suuresti\nkyläköörien naurettavat erehdykset, kun ne esimerkiksi lauloivat\n\"_Kyrie_\" \"_Gloria'n_\" nuotilla.\n\nToisin ajoin taas hänen jäsenensä värisivät kauhusta, kun hän jakoi\npyhää sakramenttiä ja ajatteli, että hän, uhraava pappi, ja kuitenkin\nvaan syntinen veli Martin raukka, todella seisoi Jumalan edessä \"ilman\nvälittäjää.\"\n\nEnsimäisessä messussansa hänen oli vaikea pysyä alttarilta pakenematta\n-- niin suuri hänen pelkonsa oli, ja niin hellästi hän tunsi\nmahdottomuutensa. Jos hän olisi lähtenyt alttarilta, hän olisi pantu\nkirkonpannaan.\n\nTaas löytyi päiviä, jolloin hän toimitti jumalanpalveluksen\njonkunlaisella tyytyväisyydellä ja päätti sen lausuen: \"Oi Herra Jesus,\nminä tulen Sinun luoksesi ja rukoilen Sinua, että katsot otolliseksi\nkaikki, mitä minä teen ja kärsin veljeskunnassani; ja minä rukoilen\nSinua, että nämät veljeskuntani ja uskontoni raskaat velvollisuudet ja\ntarkat säännöt täydellisesti palkitsevat kaikki minun syntini.\"\n\nKuitenkin tuli silloin taas pelko, että hän jumalanpalveluksessaan\ntapaturmaa oli ehkä jättänyt pois jonkun sanan, esimerkiksi\n\"enim\" taikka \"aeternum\", taikka laiminlyönyt jonkun määrätyn\npolvennotkistuksen taikka vaan jonkun silmien ristimisenkin; eikä hän\nniin muodoin ollut tarjonnut Jumalalle mitään kelvollista uhria\nmessussansa, vaan tehnyt suuren synnin.\n\nTämmöisistä omantunnon kauhuista hän pakeni jonkun noitten\nyhdenkolmatta suojeluspyhimyksen taikka useammin Marian turviin,\nkoettaen liikuttaa hänen äidinsydäntänsä, että hän lepyttäisi Poikansa.\nHän toivoi, että, jos hän rukoilisi kolmea pyhimystä päiväänsä ja\npaastoamisilla ja valvoomisilla näännyttäisi ruumistansa, hän täyttäisi\nlain ja suojelisi omantuntonsa ajajan tutkaimesta. Mutta kaikki tämä\noli turhaa. Mitä kauemmaksi hän astui tällä polulla, sitä enemmän häntä\nkauhistutti.\n\nJa sitten hän jutteli minulle, kuinka valkeus koitti hänen\nsydämellensä; tosin verkalleen, lomapäisin, mutta kuitenkin se koitti.\nHänen päivänsä olkoon usein pimeä ja myrskyinen; mutta se on päivä eikä\nyö.\n\nT:ri Staupitz oli ensimäinen, joka antoi jotakin lohdutusta hänelle.\nGenerali-vikarius ripitti häntä melkein kohta, kuin hän tuli\nluostariin, sai siitä hetkestä asti hänen luottamuksensa ja otti\nhartaasti osaa hänen kohtaloonsa. Veli Martin kirjoitti usein hänelle;\nja kun hän kerta jonkun laiminlyödyn säännön vuoksi, joka rasitti hänen\nomaatuntoansa, käytti sanoja: \"voi minun syntini, minun syntini!\"\nvastasi Staupitz: \"sinä tahtoisit olla ilman syntiä eikä sinulla\nkuitenkaan ole mitään oikeita syntejä. Kristus antaa anteeksi\ntodelliset synnit, niinkuin isänmurhan, Jumalan häväistyksen ja\nylenkatsomisen, aviorikoksen ja senkaltaiset. Nämät ovat todellisia\nsyntejä. Sinulla pitää olla luettelo, jossa näkyy todellisia syntejä,\nennenkuin Kristus auttaa sinua. Sinun tekisi mieli olla maalattu\nsyntinen ja pitää maalattua Kristusta Vapahtajana. Sinun täytyy oppia,\nettä Kristus on todellinen Vapahtaja, ja sinä itse todellinen syntinen\nihminen.\"\n\nNäistä sanoista lähti joku valo veli Martin'ille, mutta pimeys palasi\nehtimiseen jälleen; ja hellästi kohteli T:ri Staupitz häntä ja tuki\nhäntä. -- T:ri Staupitz ja tuo rakas, ijäkäs rippi-isä, joka hoiteli\nminuakin niin ystävällisesti. Kaikkein enimmän veli Martin'ia kammotti\nJumalan vanhurskaus, joksi hän oli oppinut ajattelemaan sitä\njärkähtämätöntä ankaruutta, jolla syntisiä rankaisi.\n\nT:ri Staupitz ja rippi-isä selittivät hänelle, että Jumalan vanhurskaus\nei ole sitä syntistä _vastaan_, joka uskoo Herraan Jesukseen\nKristukseen, vaan hänen _puolestansa_ -- ei meitä vastaan kadotukseksi,\nvaan meidän puolellamme vanhurskaudeksi.\n\nHän alkoi uudella innolla tutkia raamattua. Hän oli suuresti halannut\noikein ymmärtää St. Paavalin epistolaa Romalaisille, mutta hän pysähtyi\naina \"vanhurskauden\" sanaan ensimäisen luvun seitsemännessä-toista\nvärsyssä, jossa Paavali sanoo, että Jumalan vanhurskaus on ilmoitettu\nevankeliumissa. \"Tämä lauselma 'Jumalan vanhurskaus'\", hän sanoi,\n\"suututti minua paljon; sillä kaikkien opettajieni mukaan minun täytyi\nfilosofillisessa merkityksessä ymmärtää sillä sitä vanhurskautta, jonka\nkautta Jumala on hurskas ja rankaisee rikollisia. Vaikka olin elänyt\nnuhteettomasti, tunsin minä kuitenkin itseni suureksi syntiseksi\nJumalan edessä, omatuntoni oli erittäin arka entä minä luottanut\nsiihen, että mikään oma tekomme taikka ansiomme sovittaa meidät Jumalan\nkanssa. Tästä syystä minä en ollenkaan rakastanut vanhurskasta ja\nnärkästynyttä Jumalaa, vaan salaisesti vihasin häntä ja ajattelin\nitsekseni, eikö siinä ole kyllin, että Jumala on tuominnut meidät\nijankaikkiseen kuolemaan Adamin synnin tähden, ja että meidän pitää\nkärsiä niin paljon huolta ja vaivaa tässä elämässä? Täytyykö Hänen\nankaran ja uhkaavan lain lisäksi enentää viheliäisyyttämme ja tuskaamme\nevankeliumin kautta ja sen saarnaamalla paiskata meitä vastaan\noikeutensa ja tuima vihansa? Hämmentynyt omatuntoni kiivastutti minua\nusein ja minä koetin yöt päivät saada selkoa Paavalin tarkoituksesta;\nja viimeiseltä minä käsitin sen näin: evankeliumin kautta on se\nvanhurskaus ilmoitettu, jota Jumalalle kelpaa -- semmoinen vanhurskaus,\njonka kautta Jumala armossaan ja laupeudessaan vanhurskauttaa meitä;\nniinkuin kirjoitettu on: _vanhurskaan pitää elämän uskossa_. Kohta\ntuntui minusta kuin olisin syntynyt uudestaan; oli niinkuin olisin\nnähnyt paratiisin ovet selällänsä. Nyt raamattu muuttui minun\nsilmissäni aivan toisenlaiseksi -- minä tarkastelin koko sen sisältöä,\nniin pitkältä kuin muistoni kesti, vertasin eri paikkoja toisiinsa --\nja huomasin vielä selvemmin, että tämä vanhurskaus oli se vanhurskaus,\njonka kautta Hän tekee meidät vanhurskaaksi, koska kaikki soveltui\nsiihen niin hyvin. Lause 'Jumalan vanhurskaus', jota minä ennen\nvihasin niin paljon, kävi nyt rakkaaksi ja kalliiksi -- lempi- ja\nlohdutussanaksi. Tämä paikka Paavalin epistolassa oli minulle\ntodellinen paratiisin portti.\"\n\nVeli Martin kertoi minulle myöskin siitä sisällisestä rauhasta, jonka\nsanat \"minä uskon syntien anteeksisaamisen\" tuottivat hänelle, niinkuin\nijäkäs rippi-isä oli ennen jutellut minulle; sillä, sanoi hän, perkele\ntempasi hänet usein takaisin ja, pukeutuen Kristuksen muotoon, koetti\npeloittaa häntä uudestaan hänen synneillänsä.\n\nHäntä kuunnellessani jouduin siihen vakuutukseen, että hän oli tosiaan\njuonut ijankaikkisen elämän lähteestä, ja tämä näytti melkein olevan\nminunkin saatavillani; mutta minä sanoin:\n\n\"Veli Martin, sinun syntisi olivat vaan rikoksia inhimillisiä sääntöjä\nvastaan, mutta minun syntini ovat toista laatua.\" Ja minä kerroin\nhänelle, kuinka olin vastustanut kutsumustani. Hän vastasi:\n\n\"Perkele tarjoo taivaita ihmisille, ennenkuin he tekevät syntiä; mutta\nkun he ovat syntiä tehneet, saattaa hän heidän omantuntonsa epätoivoon.\nKristus tekee aivan päinvastoin, sillä hän antaa taivaan, kun olemme\nsyntiä tehneet, ja muuttaa murheellisen omantunnon iloiseksi.\"\n\nSitten me vaikenimme pitkäksi aikaa, ja tavan takaa, kun katselin sitä\ntyvenyyttä, joka vallitsi hänen järeällä, leveällä otsallansa, ja näin\nsyvän kirkkauden hänen tummissa silmissään, tulin vielä varmemmaksi\nsiitä, että:\n\n\"Se luja kallio, johon tämä myrskyn heittelemä henki turvaa, on\nTotuus!\"\n\nHänen huulensa liikkuivat silloin tällöin, ikäänkuin rukouksessa, ja\nhänen silmänsä olivat tuon tuostakin nostetut taivasta kohden,\nikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat löytäneet kotinsa siellä.\n\nTämän vaiti-olon perästä hän puhui jälleen ja lausui:\n\n\"Evankeliumi ei puhu mitään meidän teoistamme eikä lain teoista, vaan\nJumalan äärettömästä armosta ja rakkaudesta kurjimpia ja viheliäisimpiä\nsyntisiä kohtaan. Kun laupias Isämme näki, kuinka lain kirous kukisti\nja painoi meidät maahan, ja kuinka olisimme saaneet pysyä sen alla,\nettemme milloinkaan omin voimin olisi päässeet siitä vapaaksi, lähetti\nHän ainoan Poikansa mailmaan, pani hänen päällensä kaikkien ihmisten\nsynnit ja sanoi: 'ole sinä Pietari, Jumalansa kieltäjä; Paavali,\nvainoaja, Jumalan pilkkaaja, ja julma sortaja; David, avioliiton\nrikkoja; se syntinen, joka söi omenan paratiisissa; ryöväri, joka\nriippui ristinpuussa; lyhyeltä, ole sinä se, joka on tehnyt kaikkien\nihmisten synnit, ja maksa ja sovita heidän puolestansa.' Sillä Jumala\nei laske leikkiä meidän kanssamme, vaan puhuu vakaasti ja suuresta\nrakkaudesta, että Kristus on Jumalan Karitsa, joka kantaa meidän\nkaikkien synnit. Hän on vanhurskas ja vanhurskaaksi tekee jokaisen,\njoka uskoo Jesukseen.\"\n\nMinä en voinut vastata mitään tähän, vaan kuljin eteenpäin näitä sanoja\nmietiskellen. Eikä hänkään puhunut silloin sen enempää.\n\nAurinko meni paraikaa mailleen, ja metsän hongat loivat pitkät varjonsa\nviheriälle polullemme, että olimme iloiset, kun tapasimme sysimiehen\nmajan ja saimme yöksi suojaa hänen talonsa vieressä.\n\nMutta sinä yönä minun oli mahdoton maata; vaan kun kaikki muut\nnukkuivat minun ympärilläni, minä nousin ja menin ulos metsään.\n\nVeli Martin ei ole se mies, joka asettaa sisälliset taistelonsa\nmuitten silmiin, saavuttaaksensa heidän sääliänsä taikka joutavaa\nkummastustansa. Hän on kärsinyt liian paljon ja liian nykyisin. Hän ei\nole kevytmielisesti avannut minulle entisen elämänsä vankihuoneita ja\nkidutuskammioita. Hän teki sen kanssakärsijänä ja kanssasoturina,\nnäyttääksensä minulle, kuinka minäkin pelastuisin ja voittaisin.\n\nJumala on epäilemättä saattanut hänet astumaan näitä katkeria teitä\nyksinään sen vuoksi, että hänestä tulee sankari ja ihmisten johdattaja.\n\nMinä rupean nyt ymmärtämään vanhoja sanoja uuhella tavalla. Siinä, mitä\nhän sanoo, ei löydy mitään uutta; mutta se näyttää uudelta minusta,\nniinkuin Jumala olisi puhunut sen vasta tänään; ja kaikki esineet\nnäyttävät uudistetuilta sen valossa.\n\nJumala siis pitää enemmän huolta minun pelastuksestani, kuin minä itse!\n\n\"Niin on Jumala mailmaa rakastanut, että antoi Poikansa.\"\n\nHän ei rakastanut pyhiä, ei katuvia, ei jumalisia eikä niitä, jotka\nrakastavat Häntä; vaan \"_mailmaa_\", maallikoita, jumalattomia\npaatuneita kapinoitsioita, toivottomia eksyneitä ja syntisiä!\n\nHän ei antanut mitään tyhjää lupausta, ei mitään enkeliä opettamaan\nmeitä eikä mitään mailmaa meidän lunastimeksemme, vaan Poikansa --\nAinosyntyisen!\n\nNiin suuresti rakasti Jumala mailmaa, syntisiä, minua! Minä uskon\ntämän; minun täytyy uskoa se; minä uskon häntä, joka sanoo sen. Kuinka\nminä siis voin tehdä muuta kuin riemuita?\n\nKaksi ihanata näkyä nousee minun eteeni ja alkaa täyttää mailman ja\nkoko minun sydämeni ilolla.\n\nMinä näen tuon Pyhimmän, Täydellisen, Pojan, uhrin, karitsan, kirouksen\nvapaa-ehtoisesti menevän ristin kuolemaan minun tähteni.\n\nMinä näen Isän -- iki-hurskaan, vaan kuitenkin lempeydestä iloitsevan\nIsän -- vastaan-ottavan hänet, puhtaan Karitsan, jonka Hän oli antanut;\nherättävän hänet kuolleista; asettavan hänet oikealle kädellensä.\nHurskaana, paljoa hurskaampana, kuin pelästynyt omatuntoni voi kuvata\nHäntä, vanhurskauttaa minut, syntisen.\n\nVaikka Hän vihaa syntiä, niinkuin rakkaus aina kammoo itsekkäisyyttä,\nelämä kuolemaa, ja puhtaus turmellusta, rakastaa Hän minua --\nitsekästä, turmeltunutta, synneissä kuollutta. Hän antaa minun tähteni\nPoikansa, Ainosyntyisen; Hän vastaan-ottaa minun tähteni Poikansa,\npuhtaan Karitsan; Hän antaa minulle anteeksi; vapauttaa minut; Hän\ntahtoo tehdä minut puhtaaksi.\n\nTämä ajatus valloitti minut. Minä lankesin polvilleni honkien välissä\nja puhuttelin Häntä, joka kuulee, kun meillä ei ole mitään sanoja,\nsillä sanoja puuttui minulta kokonaan silloin.\n\n\nMünchenissä, Toukokuun 18 p.\n\nTätä iloa kesti koko toisen päivän ja vielä seuraavankin. Jokainen asia\nja lintu ja sadepisara puhui vertauksissa minulle; lauloi minulle\nkertomuksen pojasta, joka oli palannut vieraalta maalta ja astuessaan\nisänsä kotia kohden mietti synnintunnustustaan; vaan ei päättänyt\nkoskaan matkaansa, sillä isä tuli häntä vastaan, kun hän vielä oli\nkaukana; eikä koskaan päättänyt synnintunnustustaan, sillä isä esti\nhänen itsesyytöksiänsä syleilemällä.\n\nJa isän kaulassa mikä lapsi voisi sanoa: \"tee minut palkollisesi\nvertaiseksi?\"\n\nMinä näin Hänen rakkautensa loistavan jokaisessa sadehelmessä\nruohoisilla metsän aukoilla; minä kuulin sen jokaisen linnun laulussa;\nminä tunsin sen kaikissa suonissani.\n\nMe emme luullakseni puhuneet paljon niinä päivinä, veli Martin ja minä.\n\nMinä olen kokenut jonkunlaista rakkautta; mutta minä en ole koskaan\ntuntenut mitään rakkautta, joka niin täyttää, valloittaa, tyydyttää,\nkuin tämä Jumalan rakkaus. Ja kun Jumala ja sielu ensiksi ovat \"sinä ja\nminä\" keskenänsä, ei ole sydämessä, ainakaan ajaksi, paljon sijaa\nmuille tuttaville.\n\nMutta nyt tuli epäilyksiä ja kysymyksiä. Mistä ne tulivat? Veli Martin\nsanoi: saatanalta.\n\n\"Perkele on kurja, onneton henki\", hän lausui, \"ja hän tekee mielellään\nmeidät kurjiksi.\"\n\nYksi seikka, joka alkoi huolestuttaa minua, oli se, josko minulla\ntodella oli oikea usko. Mieleeni joutuivat vanhat määritykset, joitten\nmukaan uskoa sanotaan tyhjäksi, jollei armeliaisuus sitä elähytä ja se\nilmesty hyvissä töissä, jotta, kun lausutaan, että usko saattaa meidät\nvanhurskaaksi, osa käy kokonaisuudesta ja uskolla tarkoitetaan myöskin\ntoivoa, armeliaisuutta, kaikkia hyviä avuja ja töitä.\n\nMutta veli Martin selitti, että se suoraan tarkoitti uskomista. Hän\nsanoi:\n\n\"Usko on kaikkivaltainen, sillä se antaa kunnian Jumalalle, ja tämä on\nkorkein palvelus, jota voi Hänelle osoittaa. Joka Jumalalle kunnian\nantaa, se uskoo Häneen; se pitää Häntä totisena, viisaana, hurskaana,\nlaupiaana, kaikkivaltiaana. Pää-asia, jota Jumala vaatii ihmisiltä, on\nse, että he myönnyttävät Hänelle Hänen kunniansa ja jumaluutensa; se\non, että he eivät katso Häntä miksikään epäjumalaksi, vaan Jumalaksi;\nsemmoiseksi Jumalaksi, joka pitää huolta heistä, kuulee heitä, armahtaa\nheitä ja auttaa heitä. Sillä usko sanoo näin: 'minä uskon Sinua, oi\nJumala, kun Sinä puhut.'\"\n\nMutta meidän suurin viisautemme, hän sanoo, on siinä, että käännymme\npois kaikista näistä kysymyksistä -- synneistämme, töistämme,\nitsestämme Kristuksen puoleen, joka on meidän vanhurskautemme, meidän\nVapahtajamme, meidän kaikki.\n\nSitten välisti toiset asiat hämmentävät minua, Jos usko on niin\nyksinkertainen, ja pelastus niin helppo, kaikki nuot veljeskunnat,\nsäännöt, pilgrimimatkat, katumusharjoitukset?\n\nMe emme kumpikaan voi keksiä mitään vastausta näihin hämmentäviin\nkysymyksiin. Mutta meidän tulee totella kirkkoa. Mitä me emme ymmärrä,\nsitä meidän tulee hyväksyä ja totella. Tämä on ainakin munkin\nvelvollisuus.\n\nAjottain toiset kiusaukset kohtaavat minua. \"Jos olisit tietänyt tämän\nennen\", kuuluu ääni syvältä sydämestäni, \"olisi sinun sopinut palvella\nJumalaa iloisesti kodissasi eikä tuskalloisesti luostarissa; sinun\nolisi sopinut auttaa vanhempia ja Elsaa ja puhua Evan kanssa näistä\nasioista, joita hänen harras ja yksinkertainen sydämensä on epäilemättä\njo käsittänyt.\" Mutta voi! minä tunnen liian hyvin, mikä kiusaaja\nkuiskaa tämän nimen minun korvaani, ja minä sanon: \"kuinka hyvänsä\nlienee käynyt, sinä häijy henki, _nyt_ minä olen jumalinen, hurskas\nmies, jolle peräytyminen tuottaa perikadon!\"\n\nNäyttää tavallansa kuitenkin siltä, kuin minä näinä viime päivinä\nolisin ollut vähemmän eroitettuna omaisistani.\n\nLöytyy yksi veljeskunta, yksi perhe, joka on pystyväisempi, kuin\nEisenachin koti, vieläpä kuin Augustinin veljeskunta, ja siinä me ehkä\nyhdymme vielä. Löytyy yksi koti, jossa me kenties vielä saamme olla\nyhtenä huonekuntana jälleen.\n\nJa sillä välin Jumala ehkä määrää minulle jonkun vähäisen, hyödyllisen\ntyön, joka Hänen läsnä ollessaan saattanee elämäni kulumaan yhtä\nnopeasti, kuin tämä minun pilgrimimatkani Romaan veli Martinin\nseurassa.\n\n\nBenediktinin-luostarissa Lombardiassa.\n\nJumala on näinä viimeisinä päivinä antanut meidän, niinkuin todella\nluulen, vilaukselta katsahtaa Edeniin. Lumiharteiset vuoret, ikäänkuin\nvalkoiset portaat Hänen valtaistuimessaan; virrat, jotka juoksevat\nniistä alas ja rikastuttavat maata; krystallijärvet, ikäänkuin tuli ja\nlasi pinnallaan, kun aamuisin taikka iltaisin lumihuiput heijastellen\npalavat niissä; ja sitten Lombardian tasanko täynnänsä jokia, jotka\nsaattavat laihot loistamaan kuin kulta; tämä Jumalan jyvä-aitta, jossa\njalavat ja kastaniat kasvavat keltaisen maisin parissa ja\nviiniköynnökset kiipeevät puusta puuhun, että koko maa näyttää olevan\nseppelillä kaunistettu, niinkuin ainaiseksi juhlaksi. Me tulimme\nTyrolista Füssenin kautta ja kuljimme sitten suoraa tietä vuorten ja\njärvien yli Milanoon.\n\nNyt meitä kestitetään niinkuin ruhtinaita tässä rikkaassa\nBenediktinin-luostarissa. Sen vuotuiset tulot nousevat 36,000:teen\nfloriniin. \"Syömisestä ja juomisesta ei ole\", niinkuin veli Martin\nsanoo, \"mitään puutetta;\" sillä 12,000 florinia käytetään vieraitten\nhyväksi ja yhtä suuri summa pannaan rakennuksiin. Loput jäävät\nluostarin ja veljien omaksi.\n\nHe ovat vastaan-ottaneet meitä, köyhiä saksalaisia munkkeja, suurella\nkunnioituksella, koska me olemme lähetyskuntana mahtavan veljeskunnan\npuolesta paavin luo.\n\nNäitten etelä-maalaisten käytös on sangen sievää ja kohteliasta; mutta\nuskonnon asioissa he menettelevät kevytmielisemmin, kuin me soisimme.\n\nHuonekalujen ja pukujen komeus kummastuttaa meitä; vaikea on sovittaa\nköyhyyden ja mailman hylkäämisen lupaus yhteen niitten kanssa. Mutta\narvatakseni köyhyyden lupaus heidän mielestään ei sido veljeskuntaa,\nvaan ainoastaan yksityisiä munkkeja. Kuitenkin lienee parhaassa\ntapauksessa tukala elää ankaraa ja asketillista elämää keskellä\nsemmoista ylellisyyttä. Useat epäilemättä eivät koetakaan.\n\nKöyhille tuodaan hyvin harvinaisia ja herkullisia ruokia; seinät ovat\npeitetyt tapeteilla; puvut ovat hienosta silkistä; lattiat koristetut\nkalliilla marmorilla.\n\nKurjan kurja komeus halvimman _kodin_ korvauksena!\n\n\nBolognassa, kesäkuulla.\n\nMe emme jääneet kauaksi aikaa Benediktinin-luostariin tästä syystä:\nheidän hekumallinen elämänsä oli, minä huomasin sen, kovasti\nhämmästyttänyt veli Martin'ia; mutta vieraana, arvaan minä, hänen ei\nkäynyt mielestänsä mitään moittiminen, ennenkuin perjantai tuli,\njolloin kummastukseksemme pöydälle oli tuotu lihaa, hedelmiä ja\nmonenlaisia muita ruokia, niinkuin minä muuna päivänä hyvänsä, vastoin\nsekä veljeskunnan sääntöjä että koko kirkon yhteisiä lakeja.\n\nHän ei koskenut näihin herkkuihin yhteenkään; mutta hän ei tyytynyt\ntähän äänettömään vastalauseesensa, vaan lausui uljaasti koko seuralle:\n\"kirkko ja paavi kieltävät tämmöisiä!\"\n\nMeidän oli nyt tilaisuus nähdä, miksi tuo hieno Italialaisten käytös\nmuuttuu, kun heitä loukkaa.\n\nKoko veljeskunta puhkesi ankaraan vihan myrskyyn. Heidän mustat\nsilmänsä iskivät tulta, heidän valkoiset päänsä välkkyivät, kun he\npilkallisesti ja pahasti nauroivat, ja he laskivat rajuja sanoja, joita\nuseita me emme ollenkaan ymmärtäneet.\n\n\"Rauhan-rikkojat\", \"barbarit\", \"raa'at ja taitamattomat Saksalaiset\" ja\nmuut pistävät liikanimet, joita me kuitenkin varsin hyvin ymmärsimme.\n\nVeli Martin seisoi kuin kallio keskellä vuorivirtaa ja uhkasi ilmoittaa\nheidän ylellisyytensä ja säännöttömän elämänsä Romassa.\n\nKun seura hajosi, huomasimme, kuinka veljet kokoontuivat erikseen\npieniin joukkokuntiin ja loivat tuimasti silmänsä meihin, kun\nsattumalta astuimme heidän ohitsensa.\n\nSamana iltana luostarin portinvartia tuli salaa luoksemme ja ilmoitti,\nettei luostari ollut enää mikään turvallinen lepopaikka meille.\n\nOliko tämä ystävällinen varoitus vai ainoastaan joku veljien keksintö,\njolla he saisivat eron vaivaloisista vieraistansa, sitä minä en tiedä;\nmutta meidän ei tehnyt mieli viipyä ja ennenkuin seuraava päivä\nvalkeni, hiivimme pimeässä ulos yhdestä sisäportista ja lähdimme\nmatkoihimme veneellä, jonka löysimme sen virran rannassa, joka juoksee\nmuurien alta.\n\n\nBolognassa.\n\nKiitos Jumalan, veli Martin tointuu jälleen. Hän on ollut aivan haudan\npartaalla.\n\nOliko se se paahtava kuumuus, jossa olemme matkustaneet, vai malaria,\njoka vilustutti meidät eräänä yönä, kun makasimme akkunat auki, vai\nolisivatko Benediktinin-luostarin suuttuneet munkit panneet myrkkyä\nruokaamme, sitä minä en tiedä; mutta tuskin olimme päässeet tänne,\nennenkuin hän jo sairastui kovasti.\n\nKun valvoin hänen luonansa, minä osaksi havaitsin, mimmoista tuskaa hän\noli kärsinyt luostarissamme Erfurtissa. Hän muisti syntejänsä ja\npelkäsi Jumalan kauheata tuomiota, samalla kuin tauti rankaisi hänen\nmieltänsä. Toisinaan hän tunsi, että se oli perkeleen käsi, joka painoi\nhäntä alas. \"Perkele\", hän sanoi, \"on veljien päällekantaja eikä\nKristus. Sinä, Herra Jesus, olet minun anteeksi antava Vapahtajani!\" Ja\ntaas hän kohosi aalloista. Välisti hänen mielensä hämmentyi tuosta\npohjattomasta kysymyksestä -- mistä pahuus on alkunsa saanut, ja missä\nsuhteessa meidän vapaa tahtomme on Jumalan kaikkivaltaiseen tahtoon.\n\nSilloin minä rohkenin muistuttaa hänelle niitä T:ri Staupitzin sanoja,\njotka hän oli lausunut minulle: \"katso Jesuksen Kristuksen haavoja, ja\nniistä sinä näet Jumalan päätöksen kirkkaasti loistavan esiin. Ilman\nKristuksetta meidän on mahdoton käsittää Jumalaa. Kristuksessa sinä\nnäet, mikä Jumala on ja mitä Hän vaatii. Sinä et löydä Häntä muualta\nmistäkään, ei taivaasta eikä maan päältä.\"\n\nMinun, nuoren, kokemattoman soturin, tuntui kummalliselta kehoittaa\nsemmoista veterania ja voittajaa kuin veli Martin'ia; mutta kun\nvoimakkaimmat ovat joutuneet tämmöisille miekkasille, jossa täytyy\ntaistella yksinään, voi heikonkin käsi tuoda vähäisen kylmää vettä ja\nvirvoittaa sankaria ottelun lomahetkinä.\n\nMutta vaan taisteleva itse saa voiton; ja viimein veli Martin vielä\nkerran suoriutui, jopa, niinkuin aivan usein tapahtuu, juuri kuin\ntaistelo näytti tulisimmalta. Hän pääsi voitolle vanhalla aseella --\n\"_vanhurskaan pitää elämän uskosta_.\"\n\nVielä kerran nämät sanat, jotka ovat auttaneet häntä niin usein ja\njoita hän on kertonut niin monesti retkellämme, astuivat pontevasti\nhänen sielunsa eteen. Taas hän katsoi ristiin-naulitun Vapahtajan\npuoleen; taas hän uskoi Häneen, joka on voittanut ja on valmis anteeksi\nantamaan armon valta-istuimelta; ja taas hänen henkensä oli\nvalkeudessa.\n\nHänen ruumiinsakin voimat alkoivat pian palata; ja muutaman päivän\nkuluttua pääsemme Romaan.\n\n\nRomassa.\n\nPilgrimimatka on päättynyt. Pyhä kaupunki on vihdoin saavutettu.\n\nMe kuljimme polttavien lakeain poikki, kunnaitten vieremillä\nviiniköynnösten alla, jylhien, ryhmyisten vuorten yli, laaksojen läpi,\njotka olivat viheriät kastanjoista, öljypuista ja myrteistä, ja\nlemusivat lavendelista ja cistuksesta, siksi kuin Campagnan takaa pyhät\ntornit ja domit ilmestyivät meidän silmiemme eteen -- se kaupunki,\njossa Pietari ja Paavali kärsivät martyrikuoleman -- Jumalan\nvaltakunnan pääkaupunki.\n\nSamalla hetkellä kuin näimme kaupungin, veli Martin heittäysi maahan ja\nnostaen käsiänsä taivasta kohden huudahti:\n\n\"Terve, pyhä Roma! kolmasti pyhä täällä vuodatetun martyrein veren\nkautta.\"\n\nJa nyt olemme sisäpuolella pyhiä muureja ja asumme\nAugustinin-luostarissa likellä sitä pohjoista porttia, jonka\nkautta tulimme ja jota Romalaiset nimittävät \"_Porta del Popolo_.\"\n\nVeli Martin on jo pitänyt yhden messun luostarikirkossa.\n\nJa huomenna ehkä notkistamme polviamme, missä apostolit ja martyrit\nseisoivat!\n\nMe saamme kenties myöskin nähdä pyhän isän itse! Olemmeko todella\nlähempänä taivasta täällä? Minusta tuntuu, kuin olisin ollut lähempänä\nJumalaa tuona yönä Schwarzwaldissa.\n\nOn niin paljon hälinää ja liikettä ja komeutta meidän ympärillämme\ntässä suuressa kaupungissa.\n\nMutta kun vähän enemmän tutustun ja perehdyn siihen, se ehkä kuitenkin\ntuntuu taivaallisemmalta.\n\n\n\n\nIX.\n\nElsan kertomus.\n\n\nEisenachissa, Huhtikuulla.\n\nViimeiset sanat, jotka minä kirjoitan rakkaassa vanhassa\nsälyhuoneessamme, Fritzin ja minun! Minä en kuitenkaan kaipaa sitä\nsuuresti nyt, kun meidän hämy-ajan puheemme ovat ijäksi loppuneet. Me\nlähdemme huomenna varhain aamulla Wittenbergiin. Tuntuu kummalliselta,\nkun katson ulos vanhalle kadulle ja ajattelen, kuinka kaikki siinä\nhuomis-iltana näyttää aivan samalta -- munkit parittain verkalleen\nastuen eteenpäin, pojat hyökäten ulos koulusta, niinkuin juuri\nparaikaa, palvelustytöt seisoen ovilla pienet lapset sylissään tai\nvääntäen pesuriepujansa -- ja me menneinä. Kuinka vähäinen sentään se\ntyhjä paikka on, jonka ihmiset jättävät jälkeensä, kun ovat poissa, oli\nse paikka kuinka suuri hyvänsä, jonka he näyttivät täyttävän, kun\nolivat läsnä -- paitsi kahdessa, kolmessa sydämessä! Minä huomaan tämän\nFritz'in suhteen. Minusta näytti siltä, kuin meidän pikkuinen mailmamme\nvarmaan luhistuisi kokoon, kun hän, sen pääpylväs, temmattiin pois.\nKuitenkin näyttää kaikki nyt käyvän samaa menoa kuin ennenkuin hän\nrupesi munkiksi -- paitsi mitä äitiin, Evaan ja minuun tulee.\n\nÄiti näyttää yhä enemmän varjon kaltaiselta, joka liikkuu edestakaisin\nmeidän joukossamme. Hän ottaa hellästi kantaakseen kaikki, mitä hän\nvoi, meidän kotoisista huolistamme; mutta kotoisten ilojen suhteen hän\nnäyttää innottomalta ja kuolleelta. Niistä ajoista asti, kuin hän puhui\nminulle luostari-elämän taipumuksestansa, jonka hän luulee\nlaiminlyöneensä nuoruudessaan, minä ymmärrän hänet paremmin -- sen\nvapisevan pelon, jolla hän vastaan-ottaa kaikki hyvät asiat, sen\ntoivottoman nöyryyden, jolla hän taipuu jokaiseen suruun, ikäänkuin\nhäneen koskisi joku alati uhkaava vitsa, jota vaan silloin tällöin\narmosta hillitään.\n\nFritzin meno oli semmoinen isku, joka sattui hänen sydämensä arimpaan\nkohtaan. Äiti oli, sen minä tiedän varmaan, ajatellut hänen elämäänsä\naivan toisenlaiseksi. Minä havaitsen sen siitä erityisestä hellyydestä,\njolla hän on liittynyt Evaan. Hän lausui minulle tänään, kun panimme\nsisään muutamia Fritzin kirjoja: \"sen uhrin, jota minä olin liian\nitsekäs tekemään, on poikani tehnyt minun puolestani. Voi Elsa,\nlapseni, anna kohta, _kohta_, mitä ikinä Jumala sinulta vaatii. Mitä\nHän vaatii meiltä, se on kuitenkin annettava; ja jos se lopulta väkisin\notetaan meiltä, Jumala yksin tietää, millä kauhealla korolla velka on\nmaksettava.\"\n\nNämät sanat rasittavat minua, niinkuin kirous. Minun täytyy toisinaan\ntuntea, mitä tietääkseni äiti aina tuntee, että meidän perheemme on\njonkun turmiollisen noidun alaisena.\n\nMutta voi, kuinka kauhea se ajatus on, että Jumala tällä tavalla vaatii\nmeiltä korvausta! -- on velkoja, joka kiristää meiltä viimeisen äyrin\nvähäpätöisimmän rikoksen tähden; ja jos maksua viivytetään, vie hengen\ntai jäsenet taikka mikä vielä kalliimpaa on. Minun on mahdoton ajatella\nsitä. Sillä jos äitiäni näin koetellaan siitä, että hän on jollakin\nlailla erehtynyt, että hän on laiminlyönyt jonkun epäiltävän\nhengellisen kutsumuksen, minun hurskasta, suloista äitiäni, mikä toivo\nlienee minulla, joka melkein joka päivä saan katua, että olen lausunut\njonkun ankaran sanan noille pojille (jotka totta puhuen usein ovat\nkovin kiusalliset) taikka että teen, mitä minun ei olisi tullut tehdä,\ntaikka jätän pois jonkun uskoni velvollisuuden taikka ainakin kadehdin\njotakuta rikkaampaa taikka itsekseni nureksin kohtaloamme -- vieläpä\nvälisti katkeruudella muistan isäämme ja hänen keksintöjänsä!\n\nMeidän rakas isämme on viimein järjestänyt ja pannut sisään kaikki\naarteensa ja on, paitsi lapsia, ainoa, jota muuton hankkeemme näyttävät\ntäydellisesti ilahuttavan. Koko päivän on hän asetellut ja siirrellyt\nja jälleen asetellut koneitansa johonkin erittäin turvalliseen nurkkaan\nisoihin vaunuihin, jotka serkku Konrad Cotta on matkaa varten lainannut\nmeille.\n\nEva toiselta puolelta näyttää yhtä vähän, kuin äitikään, kuuluvan\ntähän mailmaan. Ei niin, että hän näyttäisi alakuloiselta taikka\ntoivottomalta. Hänen kasvojansa kirkastaa usein täydellinen rauha;\nmutta se ei näy ollenkaan riippuvan mistäkään täällä alhaalla, se ei\nhäiräänny niistä vastuksista, jotka kohtaavat meitä, eikä enene, jos\njoku asia meiltä menestyy. Minun täytyy tunnustaa, että tämä suututtaa\nminua melkein yhtä paljon kuin pojat. Minä pelkään kovasti, että hän\njonakin päivänä jättää meidät, niinkuin Fritz, ja menee luostariin.\nVaan kuitenkin minun on mahdoton löytää mitään vikaa hänessä.\nLuullakseni se juuri suututtaa äidin-äitiämme ja minua niin suuresti.\nNykyisin on hän jättänyt kaikki latinaiset kirjansa erään saksalaisen\nkirjan tähden, nimeltä \"Theologia Teutsch\" eli \"Theologia Germanica\",\njonka Fritz lähetti meille, ennenkuin hän jätti Erfurtin luostarin ja\nmatkusti Romaan. Tämä kirja näyttää tekevän Evan hyvin onnelliseksi;\nmutta minusta se on vaikeampi ymmärtää kuin latina. Vaikka se on aivan\ntoisenlainen, kuin kaikki muut jumaliset kirjat, joita koskaan olen\nlukenut, se ei sovi minulle sen paremmin. Näyttää todella siltä, kuin\nminä en milloinkaan löytäisi sitä uskontoa, joka soveltuu minulle.\nKaikki tuntuu niin ylevältä ja epämääräiseltä ja niin peräti\nkäsittämättömältä -- ainoastaan soveliaalta semmoisille, joilla on\naikaa kiivetä kukkuloille, sillä välin kuin minun tieni näyttää käyvän\nlaaksoissa ja kaduilla ja keskellä kaikenlailla vähäisiä, jokapäiväisiä\nvelvollisuuksia ja huolia, joita uskonto on liian korkea huomioonsa\nottamaan.\n\nMinulle jää vaan se toivo, että joskus elämäni lopulla Jumala\narmollisesti antaa minulle vähäisen joutoaikaa, että saan ruveta\njumaliseksi ja valmistaa itseäni kohtaamaan Häntä, taikka että Evan ja\nFritzin esirukoukset ja ansiot riittävät minunkin edestäni.\n\n\nWittenbergissä, Toukokuulla 1510.\n\nMe rupeamme vähitellen oleentumaan uudessa kodissamme, joka on samalla\nkadulla kuin yliopiston rakennukset. Martin Lutherilla elikkä veli\nMartin'illa on suuri maine täällä. Sanotaan, että hänen luentonsa\nmiellyttävät enemmän kuin kenenkään muun. Ja hän saarnaa myöskin usein\nkaupungin kirkossa. Äidin-äitimme ei ole tyytynyt muutokseen. Hän\nnimittää kaupunkia viheliäiseksi savikyläksi ja kummastelee, mikä oli\nsaattanut Sachsin vaaliruhtinaat asettamaan pääkaupunkiansa ja\nperustamaan yliopistoansa tämmöiseen hiekkaiseen erämaahan. Hänen\nluullaksensa se on jotenkin Arabian hieta-aavikkojen kaltainen.\n\nMutta Kristofer ja minä ajattelemme toisin. Täällä löytyy useita\nhyvin komeita rakennuksia, kauniita kirkkoja, yliopisto, linna ja\nAugustinin-luostari; emmekä epäile ollenkaan, että aikaa myöten koko\nmuu kaupunki kohoo samanlaiseksi. Minä olen kuullut äidin-äitimme\nsanovan, että semmoisista lapsista, joitten kasvot ovat liian suuret\nheidän ikäänsä katsoen, usein tulee mitä kauniimpia ihmisiä, kun he\npääsevät täysikasvuisiksi. Ja niin käy varmaan Wittenberginkin, joka\ntosiaan tätä nykyä vivahtaa lapseen, jolla on aika-ihmisen silmät ja\nnenä. Saviseinät ja matalat, oljilla katetut huoneet eriävät\nkummallisella tavalla uusista rakennuksista, vaaliruhtinaan palatsista\nja kirkosta kaupungin läntisessä päässä, kaupunginkirkosta\nkeskikohdalla, Augustinin-luostarista ja yliopistosta itäisessä päässä\nlikellä Elsterin porttia ja asuntoamme.\n\nSe on totta, että täällä ei näe mitään honkametsiä eikä jylhiä vuoria\neikä myöskään ihania, viheriöitä laaksoja niinkuin Eisenachin\nympärillä. Mutta ei äidin-äidin tarvitse sanoa tätä miksikään\nerämaaksi. Pohjoisessa notkot ja viidakot keskeyttävät valkoisia\nhietasärkkiä; ja etelässä, tuskin kahdentuhannen sylen päässä\nkaupungista, leveä, nopea Elbe juoksee poikki nummen.\n\nTämä suuri joki ilahuttaa minua. Se saattaa minun ajatukseni takaisin\ntyventen lähteittensä luo vuorten keskelle, ja eteenpäin kotiinsa isoon\nmereen. Meillä ei ollut mitään suurta jokea Eisenachissa, niin että\ntässä on Wittenbergillä etu. Lisäksi rannat kasvavat matalia tammia ja\npajupensaita, jotka lempeästi kallistuvat veden ylitse ja joitten\nvälissä on hupainen istua kesä-iltoina.\n\nKun minä en vaan pelkäisi ihmisiä! Isä ei tahdo, että Eva ja minä\nkäymme yksinämme ulkona. Ylioppilaat ovat kovin vallattomat. Tänä\nvuonna on rehtori kuitenkin kieltänyt heitä aseita pitämästä, joka\nlohduttaa minua vähän. Mutta kaupunkilaiset ovat itsekin sotaisia\nja väkivaltaisia, ja juovat paljon olutta. Täällä löytyy sata\nseitsemänkymmentä oluttehdasta, vaikkei ole muuta kuin kolme sataa\nviisikymmentä taloa. Harva asukas lähettää lapsensa kouluun, vaikka\nyliopistossa on viisi sataa ylioppilasta kaikilta tahoilta\nSaksanmaasta.\n\nOsa niistä maalaisista, jotka lähipaikoilta tulevat torille, puhuvat\nsemmoista kieltä, jota minä en ymmärrä. Äidin-äitimme sanoo, että he\novat Vendejä, ja että tämä kaupunki on viimeinen paikka sivistyneen\nmailman rajalla. Sen toisella puolella, arvelee hän, ei ole muuta kuin\nbarbareja ja Tartareja. Totta puhuen, hän ei ole varma, ovatko\nnaapurimme itsekään kristityitä.\n\nSt. Bonifacius, Sachsilaisten suuri apostoli, ei ulottanut tointansa\nedemmäksi kuin Sachsiin; ja äidin-äiti sanoo, että ne teutonilaiset\nritarit, jotka valloittivat Preussin ja maat tuolla puolen meitä,\nolivat vaan kristityitä kolonistejä, jotka elivät keskellä\npuoli-pakanallisia villejä. Minusta tuntuu jokseenkin surulliselta, kun\najattelen, että Wittenbergin ja Turkkilaisten ja Tartarien, vieläpä\nvillien välillä Indiassa, jonka Kolumbus on löytänyt, on muka vaan\nmuutamia puoli-sivistyneitä Vendejä, jotka elävät noissa kurjissa\nkylissä, jotka pilkehtivät sieltä täältä hiekkakankailla kaupungin\nympärillä.\n\nMutta isä väittää, että se on oivallinen ajatus; ja että, jos hän olisi\nhiukan nuorempi, hän panisi toimeen maa-matkueen ja vaeltaisi manteren\npoikki, siksi kuin hän yhtyisi niihin Espanjalaisiin ja Portugiseihin,\njotka merta myöten purjehtivat samaan paikkaan.\n\n\"Ajatteleppas vaan\", hän sanoo, \"että muutamina viikkoina taikka\nkorkeintaan kuukausina saapuisimme Cathay'iin, El Dorado'on taikka\nvieläpä itse Atlantis'iin, jossa huoneet ovat katetut ja lattioitut\nkullalla, ja palaisimme runsailla aarteilla!\" Näyttää siltä, kuin hän\nnyt katsoisi hitaisiksi ja pitkällöisiksi niitä kokeitakin, joita hän\non tähän saakka retorteillaan ja tiikeleillään tehnyt ja joitten kautta\nhän aina oli vähällä muuttaa lyijyä hopeaksi. Siitä asti kuin tulimme\ntänne, on hän ajaksi luopunut alkemian aaveistaan ja istuu tuntikaudet,\niso kartta levitettynä edessänsä, laskien tarkimmalla ja\nhuolikkaimmalla tavalla, kuinka kauan kestäisi, ennenkuin pääsisi\nuusiin Espanjalaisten löytömaihin vendiläisen Preussin kautta. \"Sillä\",\nhän arvelee, \"jollen minä itse koskaan voi toteuttaa tätä tuumaa, se\nehkä kerta tuottaa jollekulle pojalleni ikuisen maineen ja rikastuttaa\nja koroittaa koko meidän perhettämme!\"\n\nMatkamme Eisenachista oli lakkaamaton juhla ja pikku lapselle -- joka\nnyt on kahden vuoden vanha -- teimme sänkyvaatteista mukavan sijan\nvaunuihin. Äidin-äiti istui suorana yhdessä kulmassa huonekalujen\nvälissä. Pikku Thekla oli nostettu, niinkuin kuningatar, tyynykasan\npäälle, jossa hän istui, syleillen omia aarteitansa -- särkynyttä\nnukkea, puuhevosta, jonka Kristofer teki hänelle, koko joukkoa käpyjä\nja limsiöitä, joita oli koottu metsästä, ja kovin pörhöistä,\npahan-näköistä kulkukoiraa, jonka hän on ottanut huostaansa ja josta\nhäntä ei saa millään lailla luopumaan. Hän nimittää koiraa Nix'iksi ja\non varma, että tämä syvämietteisillä silmillänsä aina pyytää häntä\nopettamaan itseänsä puhumaan ja antamaan itselleen sielun. Kun hän vaan\nsai nämät, perhejumalansa, mukaansa, hän ei näyttänyt suuresti kaipaavan\nkoko muuta Eisenachin mailmaamme, josta juuri erosimme.\n\nEi isäkään kerinnyt huolimaan muista kuin folianteistaan, kaavoistaan\nja koneistaan, joita hän kateellisesti vartioitsi.\n\nEvalla oli vaan yksi aarre, josta hän ei hellittänyt, \"Theologia\nGermanica\", jonka hän on ottanut omaksensa.\n\nÄidin erityisenä huolena oli pikku lapsi. Chriemhild oli kovasti\nsuruissaan, kun piti erota Polluxista, joka jätettiin serkku Konrad\nCottan luo; ja Atlantis oli niin riihaton ilosta, kun ajatteli sitä\nuutta mailmaa ja sitä uutta elämää, josta hänen luullaksensa kaikki\nentisen elämän huolet poistuisivat, että, jollei Kristoferia ja minua\nolisi ollut, minun täytyy tunnustaa, että perheen yhteiset edut\nolisivat joutuneet jokseenkin syrjään.\n\nTällä välin Kristofer ja minä pidimme sotilakkoa \"Reinecke Fuchs'in\" ja\nmuitten riitakysymystemme suhteen. Kaikki hänen luonnonlahjansa --\njotka ovat olleet niin hedelmälliset kiusaa synnyttämään -- näyttivät\nyhtäkkiä kääntyneen hyödyllisille teille, niinkuin talojen ja taikojen\nhäijynkuriset harliat, kun heidän mieleensä joukahtaa tehdä hyvää\nköyhälle ihmisraukalle. Tuskin hän kertaakaan koko matkalla koetteli\nkärsivällisyyttäni. Siitä ajasta saakka, kuin saavuimme Wittenbergiin,\nminä en kuitenkaan voi sanoa samaa. Minä pelkään niitä kumppaneita,\njoita hän on saanut ylioppilaitten joukossa, ja usein, usein minä\nsoisin, että Fritzin uskonto olisi sallinut hänen jäädä meidän\nluoksemme, kumminkin siksi kuin pojat olisivat kasvaneet suuriksi.\n\nMinä olin edeltäpäin lujittanut mieltäni vanhojen ystävien ja vanhan\nkodin hyvästijättöä varten, mutta kun muutto todella alkoi, ei ollut\naikaa ajatella muuta, kuin mitenkä panisimme sisään viimeiset kalut,\njotka olivat melkein jäämällänsä, ja asettaisimme itsekunkin\npaikallensa.\n\nMinä tuskin ennätin viimeistä kertaa katsahtaa vanhaan taloomme, sillä\nsinä hetkenä, jolloin poikkesimme kulmasta, putosi joku isäni kone alas\nja melkein teki ennen aikaansa lopun Theklasta ja hänen aarteistaan;\njoka niin säikäytti Theklaa ja kiihdytti äidin-äitiämme, ja pikku\nlasta, että sain kyllä heitä hyväillä, ennenkuin kaikki jälleen\nrauhottuivat; vaan sillä välin olimme poikenneet kulmasta ja rakas,\nvanha talomme oli kadonnut näkyvistä. Minä tunsin pistoksen, niinkuin\nolisin tehnyt väärin sille -- tälle vanhalla kodille, joka on suojannut\nmeitä niin monta vuotta ja ollut niin monien ilojen ja huolten ja\nsurujen äänettömänä todistajana!\n\nEnsimäisenä päivänä ei tapahtunut juuri mitään erinomaista, paitsi että\nTheklan rauha usein häirittyi niitten rettelöin tähden, joihin Nix\nitseensä-luottavaisen, vaikkei aivan urhoollisen luontonsa kautta\nmonesti joutui kylän kissojen ja koirien ja näitten omistajien kanssa.\n\nEnsimäinen ilta metsässä oli hupainen. Me asetuimme yöksi vähäiselle\naukealle paikalle. Risuja kerättiin ja tehtiin valkea, jonka ympärille\nlevitimme semmoiset sänkyvaatteet ja huonekalut, joita kävi vaunuista\nirti saaminen. Lasten ilo oli ääretön, kun saivat näin samalla haavaa\ntoimittaa totisia askareita ja leikitellä, sillä välin kuin Kristofer\nruokki ja liekkasi hevosia.\n\nKun olimme syöneet, rupesimme kertomaan satuja, mutta äidin-äitimme\nkielsi meitä kovasti mainitsemasta mitään metsän haltian nimeä taikka\nmuutoin mitään pahaa tai epäiltävää olentoa, oli se mikä hyvänsä.\n\nYöllä minä en saanut unta. Kaikki oli niin kummallista ja suurenlaista\nmeidän ympärillämme, ja minusta tuntui kuin honkien välistä olisi\nkuulunut valituksia ja huokauksia ja kaukaisia voivotuksia, joita ei\njuuri sopinut otaksua tuulen kautta syntyneeksi. Minua alkoi kammottaa,\nja minä nostin viimein päätäni, katsoakseni, onko kukaan muu hereillä.\n\nVastapäätä minua istui Eva. Hänen kasvonsa olivat käännetyt tähtiä\nkohden, hänen kätensä ristissä, ja hänen huulensa liikkuivat\nikäänkuin rukouksessa. Hän oli minusta niinkuin suojelus-enkeli, ja\nvaistomaisesti siirryin likemmäksi häntä.\n\n\"Eva\", minä kuiskasin viimein, \"kuuletko sinä outoa ja käsittämätöntä\ntohinaa meidän ympäriltämme? Olisi hyvä tietää, lieneekö totta, että\nkummallisia olentoja asuskelee metsissä.\"\n\n\"Luullakseni löytyy aina henkiä ympärillämme, Elsa serkku\", hän\nvastasi, \"hyviä taikka pahoja henkiä, jotka käyvät ryöstöllä meidän\nympärillämme taikka palvelevat meitä. Tuntuu siltä kuin he olisivat\nlikempänä meitä yksinäisyydessä, ja ehkä ne ovatkin.\"\n\nTämä ei ollenkaan rauhoittanut minua.\n\n\"Lausu nyt, Eva kultani\", minä sanoin, \"muutamia rukouksia; minä\npelkään, etten osaa valita oikeita. Mutta etkö sinä todella lainkaan\nole peloissasi?\"\n\n\"Miksi minä pelkäisin?\" hän vastasi lempeästi. \"Jumala on aina\nlähempänä meitä kuin mitkään henget, hyvät taikka pahat -- lähempänä ja\nsuurempana kuin kukaan. Ja Hän on itse hyvyys. Minä rakastan\nerämaata, Elsa serkku, koska se näyttää kohottavan minut kaikkien\nluontokappaleitten yli yhden puoleen, joka on kaikki ja kaikissa. Ja\nminä rakastan jylhiä metsiä\", hän jatkoi ikäänkuin itseksensä, \"koska\nJumala on niitten ainoa omistaja ja minä selvemmin tunnen, että me ja\nluontokappaleet ja kaikki, mitä omaksemme sanomme, on Hänen ja\nainoastaan Hänen. Kaupungeissa kartanot nimitetään ihmisten mukaan, ja\nkaikki kadut ja rakennukset ovat jaetut osiin, joista jokaisesta joku\nsanoo: 'se on minun.' Mutta täällä on ilmeisesti kaikki ainoastaan\nJumalan, kaikki on jakamatonta, kaikille yhteistä. Täällä on vaan yksi\npöytä, ja se on Hänen; kaikki luontokappaleet elävät, niinkuin vapaat\nruoka-vieraat, Hänen anteliaisuudestaan.\"\n\n\"Emmekö syntiä tekemättä saa nimittää mitään omaksemme?\" minä kysyin.\n\n\"Minun kirjani sanoo, että tämä itsekkäisyys juuri oli syy Adamin\nlankeamukseen\", hän vastasi. \"Muutamat arvelevat, että Adam joutui\nperikatoon eli lankesi sen vuoksi, että hän söi omenan; mutta minun\nkirjani sanoo, että se oli sentähden, että hän vaati jotakin omakseen;\nja sentähden, että hän käytti sanoja: minä, minun, minulle ja niitten\nkaltaisia.\"\n\n\"Tätä on varsin vaikea ymmärtää\", minä lausuin. \"Enkö minä saa sanoa:\n_minun_ äitini, _minun_ isäni, _minun_ Fritzini? Tuleeko minun rakastaa\nkaikkia yhtä paljon sen vuoksi, että kaikki ovat samassa määrässä\nJumalan omat? Jos omaisuus on synti, miksi sitten varastaminen on\nsynti? Eva, tämä uskonto on kokonaan yli- ja ulko-puolella minua.\nMinusta tuntuu, kuin tällä tavalla olisi melkein yhtä väärin kiittää\nsiitä, mitä meillä on, kuin kaivata sitä, mitä meillä ei ole, koska me\nemme saa ajatella, että meillä on jotakin. Se hämmentää minua\nkauheasti.\"\n\nMinä panin uudestaan maata ja päätin olla kokonaan näitä ajattelematta.\nFritz ja minä näimme kerta, kauan aikaa takaperin, kuinka turha ainakin\nminun on pyrkiä Kymmeniä Käskyjä ulommaksi. Mutta sillä välin kuin\nkoetin ymmärtää, mitä Eva oli puhunut, sekaannuin minä niin, että\najatukseni ennen pitkää pyörivät sinne tänne enkä minä voinut niitä\nhallita. Minä en kuullut mitään enää Evasta eikä tuulesta, vaan nukuin\nsitkeästi ja näin unta, että Eva ja yksi enkeli koko yön puhuivat\nlatinaa minun vieressäni, jota minun olisi mielestäni pitänyt ymmärtää,\nmutta tietysti en ymmärtänyt.\n\nMe emme olleet kauan matkustaneet seuraavana päivänä, kun syvässä\nlaaksossa, jossa tie oli kapea, joukko ratsumiehiä äkkiä syöksähti alas\neräästä linnasta, joka kohosi oikealla kädellämme, ja ojennetuilla\nkeihäillänsä esti meitä edemmäksi kulkemasta.\n\n\"Kuulutteko Erfurtiin?\" kysyi johdattaja, kääntäen hevostemme päätä ja\npyssynperällä sysäten Kristoferia syrjälle.\n\n\"Ei\", vastasi Kristofer, \"Eisenachiin.\"\n\n\"Tie auki, miehet\", huudahti ritari seuralaisillensa; \"me emme ole\nriidoin Eisenachin kanssa. Nämät eivät ole ne, joita varromme.\"\n\nRatsastajat väistyivät meidän edestämme, mutta nuori ritari, joka\nnäytti johdattavan heitä, kulki tuokion aikaa meidän vieressämme.\n\n\"Ajoitteko minkään tavara-vaunujen ohitse matkallanne?\" hän kysyi\nKristoferilta, puhutellen häntä niinkuin hän olisi talonpoikaa\npuhutellut.\n\n\"Se ei ole luultavaa, että tämmöisellä kuormalla ehtii kenenkään\nohitse,\" vastasi Kristofer jyrkästi.\n\n\"Mitä teillä on kuormassanne?\" ritari kysyi.\n\n\"Koko meidän maallinen tavaramme\", vastasi Kristofer lyhyesti.\n\n\"Mikä teidän nimenne on, ystävä, ja minne matka?\"\n\n\"Cotta\", Kristofer vastasi. \"Isäni on vaaliruhtinaan painon hoitaja\nWittenbergin uudessa yliopistossa.\"\n\n\"Cotta!\" kertoi ritari suuremmalla kunnioituksella, \"hyvä\nporvarisnimi.\" Tämän lausuttuaan hän ratsasti takaisin vaunujen luo ja\ntervehtien isäämme katseli meitä kaikkia kylmäkiskoisella rohkeudella,\nikäänkuin hänen huomionsa olisi kunnioittanut meitä, siksi kuin hänen\nsilmänsä pysähtyivät Evaan, joka istui, käsivarsi Theklan ympärillä,\nviihdyttäen pelästynyttä lasta ja auttaen häntä järjestämään muutamia\norvonkukkia, jotka Kristofer oli noukkinut vähäistä ennen. Hänen\näänensä aleni, kun hän näki tämän, ja hän sanoi:\n\n\"Tämä ei suinkaan ole mikään porvaristyttö? Sallikaat minun kysyä\nteidän nimeänne, ihana frökinä?\" hän lausui, nostaen hattuansa ja\npuhutellen Evaa.\n\nEva ei vastannut mitään, vaan järjesteli yhä kukkiansa eikä muuttanut\nmuotoansa, paitsi että hänen huulensa rypistyi ja värisi hiukan.\n\n\"Frökinä ajattelee vaan kukkakimppuansa; minä soisin, että olisimme\nlähempänä linnaamme, että saisin tarjota hänelle kukkia, jotka\nsoveltuvat paremmin hänen käsillensä.\"\n\n\"Puhutteletteko minua?\" kysyi Eva viimein, nostaen isot silmänsä ja\nkiinnittäen niitä häneen vakavalla katsannolla; \"minä en ole mikään\nfrökinä; mutta vaikkapa olisin kuningatar, olisi jokainen Jumalan kukka\nkylläksi kaunis minulle. Ja todelliselle ritarille\", hän lisäsi,\n\"talonpoikaistyttö on yhtä pyhä kuin kuningatar.\"\n\nEi kukaan uskaltanut koskaan pitää Evan kasvojen vakavaa katsantoa\nleikkinä. Nyt oli ritarin vuoro hämmentyä. Hänen rohkeutensa heltesi\nkokonaan, ja hän lausui hiljaisesti: \"minä olen ansainnut tämän\nmoitteen. Nämät kukat ovat liian kauniit, kumminkin minulle. Jos\nsuvaitsisitte antaa minulle yhden, minä säilyttäisin sitä uskollisesti,\nniinkuin jotain äitini lahjaa taikka pyhimyksen relikiä.\"\n\n\"Teidän sopii poimia niitä joka paikasta metsässä\", Eva lausui, mutta\npikku Thekla otti molemmat pienet pivonsa täyteen orvonkukkia ja antoi\nne hänelle.\n\n\"Te saatte jos tahdotte\", hän sanoi. \"Kristofer noukkii kyllä uusia\nmeille.\"\n\nRitari otti ne huolellisesti lapsen kädestä ja, kumartaen syvälle,\nyhtyi jälleen etumaisiin seuralaisiinsa. Hän palasi sitten, lausui\nmuutamia sanoja Kristoferille, vetäytyi joukkoinensa vähäisen matkan\npäähän meidän taaksemme ja seurasi meitä, siksi kuin olimme aivan\nlikellä Erfurtia. Silloin hän kannusti hevostansa, ratsasti isäni\nviereen ja sanoi kiireesti: \"te olette nyt turvassa ettekä\ntarvitse enää mitään saattoa.\" Kun hän vielä oli kumartanut meitä\nkunnioituksella ja ajanut miestensä luo, katosi pian heidän hevostensa\nkavion kopina kuuluvistamme, kun he täyttä laukkaa laskivat takaisin\nmetsän kautta.\n\n\"Mitä ritari sinulle sanoi, Kristofer?\" kysyin minä, kun me sinä iltana\nastuimme vaunuista Erfurtissa.\n\n\"Hän sanoi, että metsä näillä seuduin tätä nykyä oli vaarallinen jonkun\nriidan vuoksi ritarien ja porvarein välillä ja että, jos sallisimme,\nhän saattaisi meitä likelle Erfurtia.\"\n\n\"Se kumminkin oli kohteliaasti tehty häneltä\", minä arvelin.\n\n\"Semmoista kohteliaisuutta kuin porvari saa odottaa ritarilta\", vastasi\nKristofer jäykästi; \"ensin hän loukkaa meitä ilman syytä ja sitten hän\nsuosion osoitukseksi varjelee meitä omasta väkivallastaan! Mutta naisia\nlumoo aina, mitä miehet ratsun selässä tekevät.\"\n\n\"Ei kukaan ole lumottu keneltäkään\", minä vastasin. Sillä se suututtaa\nminua aina erinomaisesti, kun tuo poika puhuu sillä tavalla naisista.\nJa äidin-äiti säisti: \"älkäät riidelkö, lapset; jollei iso-isänne olisi\nollut onneton, te olisitte itse kuuluneet ritarinsäätyyn; sentähden\nteidän ei sovi aatelisia solvaista.\"\n\n\"Minä en olisi koskaan ruvennut ritariksi\", intti Kristofer, \"eikä\npapiksi eikä rosvoksi.\" Mutta se lohdutti äidin äitiä ja minua, kun\najattelimme, kuinka ylhäinen meidän asemamme olisi ollut, jollei\nmuutamia vähäisiä vastuksia olisi kohdannut. Äidin-äitimme ei koskaan\nlaskenut isäni nimeä suku-luetteloonsa.\n\nKun tulimme Leipzigiin, jätimme lapset sinne ja lähdimme jalkaisin,\näidin-äiti, äiti, Eva ja minä käymään täti Agnesin luona Nimptschenin\nluostarissa, johon hän oli muutamia vuosia sitten siirretty\nEisenachista.\n\nMe näimme hänet ainoastaan luostarin ristikon takaa. Mutta minusta\ntuntui, kuin hänen äänensä, käytöksensä ja kasvonsa eivät ensinkään\nolisi muuttuneet siitä, kuin viimein yhdyimme, jolloin hän peloitti\nminua lapsi-parkaa ja pyysi minua rupeamaan sisareksi ja luopumaan\nFritzistä.\n\nHänen äänensä vaan soi minusta vielä enemmän kuin kääritty kello, jota\nkäytetään ainoastaan hautajaisissa, erittäin, kun hän sanoi Fritzin\nluostariin menosta: \"ylistetty olkoon Jumala ja Pyhä Neitsyt ja kaikki\npyhimykset. Hän on siis vihdoin kuullut halvat rukoukseni; yksi\nkumminkin on pelastettu.\"\n\nKylmät väreet kävivät pitkin selkääni, kun hän lausui nämät sanat.\nOliko hän siis todella kaikki nämät vuodet rukoillut, että meidän\nonnemme raukeisi ja meidän kotimme joutuisi autioksi? Ja oliko Jumala\nkuullut häntä? Lähtikö siis se turmiollinen tenho, joka äidin luullen\nrasitti meitä, ainoastaan täti Agnesin kauheista rukouksista?\n\nJos milloinkaan näyttivät hänen kasvonsa nyt hengettömiltä sen\nvalkoisen liinan poimuissa, joka sitoi ne säännölliseksi ovaliksi.\nHänen äänensä oli metallinkaltainen ja kuollut; hänen kätensä tuntui\nhermottomalta, ja kylmältä kuin marmori, kun hyvästi jättäessämme\nkoskimme siihen. Äitini itki ja lausui: \"kallis Agnes, ehkä emme\nmilloinkaan enään yhdy tässä mailmassa.\"\n\n\"Ehkä ei\", oli vastaus.\n\n\"Sinä et unhota meitä, sisar?\" äitini sanoi.\n\n\"Minä en koskaan unhota teitä\", hän lausui samalla syvällä,\nhiljaisella, vakavalla, kai'uttomalla äänellä, joka ei näyttänyt\nmilloinkaan heltyneen inhimillisistä tunteista, vaan ainoastaan\ngregorianisissa virsissä urkujen soidessa.\n\nJa sanat kaikkuvat sydämessäni vielä tänä hetkenä niinkuin\nruumiinkellot.\n\nHän ei koskaan unhota meitä.\n\nÖisin valvoessaan, päivin kirkossa ja kammiossaan hän muistaa meitä ja\nrukoilee Jumalaa, ettei Hän antaisi meidän olla liian onnelliset.\n\nJa Jumala kuulee häntä ja täyttää hänen rukouksensa. Se on aivan selvä,\nettä Hän niin tekee! Eikö hän ollut pyytänyt Jumalaa tekemään Fritziä\nmunkiksi ja eikö Fritz ole ijäti meistä eroitettu?\n\n\"Mimmoiselta sinusta luostari tuntui, Eva?\" minä kysyin häneltä sinä\niltana, kun olimme kahden kesken.\n\n\"Se näytti hyvin hiljaiselta ja rauhalliselta\", hän vastasi.\n\"Luullakseni siellä voisi olla sangen onnellinen. Siellä olisi niin\nhyvä aika rukoilla. Kenties voisi helpommin unhottaa itsensä siellä ja\npäästä likemmäksi Jumalaa.\"\n\n\"Mutta mitä sinä täti Agnesista arvelet?\"\n\n\"Hän miellytti minua. Arvatakseni hän on kärsinyt paljon.\"\n\n\"Hän näyttää olevan yhtä kuollut ilolle kuin kärsimiselle\", minä\nsanoin.\n\n\"Mutta kivutta ihmiset eivät näin kuole\", lausui Eva hyvin totisesti.\n\nMeidän talomme Wittenbergissä on vähäinen. Yläkerran akkunoista näemme\ntuolla puolen kaupungin valleja nummen ja Elben, joka kimaltelee ja\nsäteilee pajupensaitten ja vaivaistammien välistä. Rakennuksen takana\non tilkka kylmää maata, jota Kristofer joutohetkinä ojittaa ja\nlapioitsee yrttitarhaksi. Meidän on aikomus istuttaa muutamia kukkia\nsen suoran käytävän reunoille, joka kulkee sen lävitse -- keltaisia\nnarsisseja, lempikukkia, ruusuja, kevät-orvokkeja, neiliköitä ja\nkultalakkoja. Yrttitarhan päässä on kaksi omenapuuta ja perunapuu,\njotka juuri, ennenkuin me saavuimme tänne, olivat varistaneet kukkansa\nmaahan punaiseksi ja valkoiseksi peitteeksi. Näitten siimekseen minä\nvien ompelukehäni, kun askareet ovat toimitetut; ja välisti pikku\nThekla tulee ja juttelee kanssani, välisti Eva lukee ja laulaa minulle.\nMinun täytyy oikein paheksia, että Eva nykyisin on niin paljon\nkiintynyt \"Theologia Germanica'ansa.\" Minä en ymmärrä sitä niin hyvin,\nkuin noita latinaisia virsiä, kun hän kerran on kääntänyt ne minulle;\nsillä nämät puhuvat Jesuksesta, Vapahtajasta, joka jätti taivaallisen\nkotinsa ja istui väsyneenä tien vieressä, etsien meitä; taikka\nMariasta, Hänen kalliista äidistänsä; ja vaikka ne välisti\nmainitsevatkin vihaa ja tuomiota, minä kumminkin tiedän, mitä niillä\ntarkoitetaan. Mutta koko tuo toinen kirja on minulle niinkuin\nhäikäisevä sumu ilman aurinkoa, kuuta ja tähtiä, ilman taivasta, maata,\nmerta taikka muuta varmaan tunnettavaa -- kaikkialta hohtaa yhtäläinen\nkirkkaus, joka on Jumala; tuo Ainoa, joka on kaikki -- ikäänkuin joku\nhyvyyden meri, johon meidän tulee jollain salaisella tavalla uppoontua.\nMutta minä en ole mikään meri eikä mikään meren osa; enkä minä voi\nrakastaa mitään merta, koska se on rajatonta taikka pohjatonta taikka\nitsekylläistä taikka jotakin muuta.\n\nKyllin kauhea on se äitini ajatus Jumalasta, että Hän valvoo, ettemme\nole liian onnelliset emmekä rakasta ketään enemmän kuin Häntä itseä,\nsekä että Hän muistaa nuoruutemme erehdykset ja synnit, mutta viivyttää\nniitten rankaisemista juuri siihen hetkeen saakka, jolloin rangaistus\ntuntuu kaikkein kipeämmältä. Mutta ei tämäkään hämmennä ja kammota\nminua niin, kuin tuo kaikki käsittävä Olento Evan kirjassa. Sillä\nJumalalla, jota äitini pelkää, on tosin kyllä ankarimman oikeuden\nsilmät ja vihan katsanto syntistä vastaan; mutta jos kerta oppisimme,\nkuinka Häntä miellytämme, Hänen silmänsä ehkä hymyilisivät, Hänen\nkatsantonsa ehkä kirkastuisi. Meidän edessämme on kasvot, on sydän,\njoka kohtaa meidän sydäntämme! Mutta kun Eva lukee kirjaansa minulle,\ntuntuu minusta, kuin katselisin ylös taivaasen enkä näkisi mitään muuta\nkuin taivasta -- valkeutta, avaruutta, äärettömyyttä, ja yhä vaan\näärettömyyttä ja valkeutta; siveydellistä valkeutta tosiaankin --\ntäydellisyyttä, puhtautta, hyvyyttä; mutta ei mitään silmiä, joihin\nvoisi katsoa, ei mitään sydäntä, joka kohtaisi minun sydäntäni -- ei\nketään, jota minä voisin puhutella taikka koskea taikka nähdä!\n\nTänä iltana me avasimme akkunamme ja katsoimme ulos poikki nummen Elbeä\npäin.\n\nKaupunki oli kokonaan hiljennyt. Taivas, joka kaareutui meidän ja\nlakean ylitse, näytti niin avaralta ja korkealta. Oli ikäänkuin\nolisimme nähneet lukemattomia tähtitarhoja toinen toisensa takana\nselkeässä ilmassa. Ainoa ääni oli leveän, siellä täällä välkkyvän\nvirran kaukainen, yksivakainen solina.\n\nEva katseli ylöspäin tyvenellä, kirkkaalla katsannollansa. \"Sinun!\" hän\nlausui hiljaa, \"kaikki nämät ovat; ja me olemme Sinun, ja Sinä olet\ntäällä! Kuinka paljoa onnellisempi on, kun voi katsahtaa ylös ja\ntuntea, ettei ole mitään halvan omaisuutemme aitaa meidän ja Hänen,\ntaivaan ja maan Haltian, välillä! Kuinka paljoa kurjemmat olisimme, jos\nolisimme tämän maan isännät, niinkuin vaaliruhtinas, ja sanoisimme:\n'kaikki nämät ovat minun!' ja niin kaikissa mielestämme olisi vaan\n_minä_ ja _minun_ eikä _Jumala_ ja _Jumalan_!\"\n\n\"Niin\", minä sanoin, \"jos _päättäisimme_ siihen, että vaan sanomme\n_minä_ ja _minun_; mutta minä olisin hyvin kiitollinen, jos Jumala\nantaisi meille pikkuista enemmän kyllyydestänsä tarpeisimme. Vaan\nkuitenkin, kuinka paljoa paremmalla kannalla asiamme ovat nyt kuin\nennen! -- isä on määrätty vaaliruhtinaan painon hoitajaksi emmekä enää\ntaistele epävakaisen elatuksemme tähden; ja minulla on niin paljon\nompelutyötä! Minusta tuntuu välisti, Eva, kuin meistä vielä voisi tulla\nonnellinen perhe.\"\n\n\"Minun kirjani\", hän vastasi miettiväisesti, \"sanoo, ettemme koskaan\nole todellisesti tyytyväiset Jumalassa eikä todellisesti vapaat, jollei\nmeidän ole kaikki yhtä, ja Yksi ole kaikki, ja _jotakin_ ole sama kuin\n_ei mitäkään_. Luullakseni minä en ole kokonaan ja todellisesti vapaa,\nElsa serkku, sillä minä en voi rakastaa tätä paikkaa aivan yhtä paljon\nkuin vanhaa kotiamme Eisenachissa.\"\n\nMinua rupesi jo suututtamaan ja minä sanoin: \"ei minusta eikä\nkenestäkään muusta meidän joukostamme voi mikään koti tuntua aivan\nsamalta enää, kun Fritz on mennyt. Mutta mitä siihen tulee, että\n_jotakin_ tuntuisi samalta kuin _ei mitäkään_, minä en voi koskaan\ntuntea sitä enkä aio milloinkaan koettaakaan. Saisi yhtä hyvin ihminen\nkuolla kerrassaan.\"\n\n\"Kyllä\", vastasi Eva vakavasti; \"minä luulen, ettemme koskaan ymmärrä\nsitä kokonaan emmekä ole kokonaan tyytyväiset eikä vapaat, ennenkuin\nkuolemme.\"\n\nMe emme puhuneet sen enempää sinä iltana; mutta minä kuulin hänen\nlaulavan yhtä mielivirttänsä: [_Ad perennis vitae fontem mens sitivit\narida etc._]\n\n    Runsaan elonlähteen luokse\n    Sielu kaipaa sanoissaan,\n    Henki kahlehdittu pyrkii\n    Ruumiin siteet murtamaan,\n    Taistellen ja huoaten se\n    Halaa helmaan kotimaan.\n\n    Murheissaan ja tuskissaan se\n    Syyllisyyttään valittaa,\n    Reimuj' aatteleepi, joista\n    Synti hänet vieroittaa,\n    Menneen onnen muistot kurjuus,\n    Nykyinen vaan suurentaa.\n\n    Kenpä selvitellä taitaa\n    Riemut rauhan-kaupungin,\n    Jossa temppelit ja linnat,\n    Loistaa helmin hohtavin,\n    Huoneet välkkyy, asunnoista\n    Kulta kiiltää kirkkahin.\n\n    Siellä kirkkaan päivän lailla\n    Autuaatkin kulkevat,\n    Seppel päässä voitoissansa\n    Keskenänsä riemuvat,\n    Taisteluita kestetyitä\n    Muistelevat, nauttivat.\n\n    Joit' ei synti tahraa, ne ei\n    Riitaa tunne himojen,\n    Liha heillä hengen kanssa\n    Ain' on sopu-sointuinen,\n    Kiusauksist' ovat vapaat,\n    Rauhaa täysin nauttien.\n\n    Vapaat vaiheista he kaiken\n    Alku-juurta tutkivat,\n    Totuudenkin olemusta\n    Perin pohjin tarkkaavat,\n    Tästä lähteest' elämän näin\n    Elin-nesteen noutavat.\n\n    Siitä olon saavat lujan,\n    Kestävän ja ikuisen,\n    Jaloina ja kirkkain' ei he\n    Joudu alttiiks muutosten,\n    Tuskat, taudit heist' on poissa,\n    Sekä vaivat vanhuuden.\n\n    Näin he elää ikuisesti,\n    Kaikki muu kun katoaa,\n    Loistavat ja kukoistavat:\n    Turmelus se raukeaa,\n    Kuolemattomuuden voima\n    Kuolon vallan masentaa.\n\n    Niille, jotka kaikki tietää,\n    Mikä tietämätönt' on?\n    Heidän katsantonsa tunkee\n    Sydämenkin piilohon,\n    Yks' on tahto, yksi toivo,\n    Yksi mieli heillä on.\n\n    Aina uutta sävelettä\n    Autuaat ne säveltää,\n    Soidintensa vieno ääni\n    Sydämetkin viihdyttää,\n    Vertaistansa kuningastaan\n    Voittajat kun ylistää.\n\n    Onnellinen se, jok' eessä\n    Herran seisoa näin saa,\n    Asemalta korkealta\n    Maailmoita katsastaa,\n    Auringon ja kuun ja tähtein\n    Vaellusta valtavaa.\n\n    Kristus, rauhan kaupungissa\n    Voitonmerkki voittajain,\n    Minutkin sa sinne saata,\n    Kahleet vangilt' irroittain,\n    Minutkin tee osalliseks\n    Lahjoituksist' autuain.\n\n    Viel' ei lopuss' ole riita,\n    Voimaa loppuun asti suo,\n    Saata sitten rauhaan lapses,\n    Taistelu kun päättyy tuo,\n    Katso mua ansainneeksi\n    Päästä autuaitten luo.\n\n\nPiinaviikolla.\n\nWittenberg on ollut täpötäynnä väkeä tällä viikkoa. Kaupungin kirkossa\non toimitettu suuria hengellisiä näytelmiä; ja vaaliruhtinaan kirkossa\n(Linnankirkossa) asetettiin kaikki relikit juhlallisesti näkyviin.\nPilgrimejä oli tullut joukottain kaikista naapurikylistä sekä Vendistä\nettä Sachsista. On ollut varsin ikävä kulkea kaduilla, sillä olutta on\njuotu runsaasti, ja ylioppilaat ja talonpojat ovat tapelleet monessa\npaikassa. Se on todella hyvin lohduttava asia, että saa suuria synnin\npäästöjä, kun käy relikejä katsomassa, sillä pilgrimit näyttävät\ntarvitsevan paljon synninpäästöjä.\n\nPyhät hengelliset näytelmät olivat erittäin komeat. Judas oli kovin\ninhottava -- hän oli kyttyräselkäinen ja puettu rikkaaksi juutalaiseksi\nsaituriksi; ja perkeleet olivat kylläksi kauheat pelästyttämään\nlapsia vuodeksi aikaa. Pikku Theklalla oli valkoiset vaatteet ja\nharsikkosiivet. Hän oli mitä suloisin enkeli -- ja koko asia huvitti\nhäntä mahdottomasti. He tahtoivat, että Eva rupeisi yhdeksi noista\npyhistä naisista ristin vieressä, mutta hän ei suostunut siihen. Hän\ntodella melkein itki, kun ajatteli sitä, eikä näytä hyväksyvän koko\nnäitä juhlamenoja ollenkaan. \"Kaikki nämät ovat todesti tapahtuneet!\"\nhän lausui; \"he todesti ristiin-naulitsivat Hänet! Ja Hän on nousnut\nkuolleista ja elää taivaassa; enkä minä julkene katsoa, että sitä\nnäytetään niinkuin tarinaa.\"\n\nToisena päivänä oli näytelmissä tosiaan enemmän pilkkaa ja ivaa, kuin\nminä olisin suonut. Kristofer sanoi, että hänen mieleensä tuli\n\"Reinecke Fuchs.\"\n\nKeskivaiheilla toista päivää kaipasimme Evaa, ja kun minä muutamien\ntuntien perästä palasin kotiin etsimään häntä, oli hän polvillansa\nvuoteemme vieressä ja nyyhkytti, niinkuin hänen sydämensä olisi ollut\npakahtumallansa. Minä vedin häntä puoleeni, mutta minun oli mahdoton\nhuomata, että mitään muuta oli tapahtunut, kuin että se nuori ritari,\njoka esti meitä kulkemasta metsässä, oli suurella kunnioituksella\nkumartanut häntä ja näyttänyt hänelle muutamia kuivettuneita\norvonkukkia, joita hän sanoi aikovansa aina säilyttää hänen ja hänen\nsanojensa muistoksi.\n\nTämä ei näyttänyt minusta aivan anteeksi antamattomalta loukkaukselta,\nja minä sanoin sen hänelle.\n\n\"Hänellä ei ollut mikään oikeus säilyttää mitään minun tähteni!\" hän\nnyyhkytti. Ei kenelläkään ole mitään oikeutta säilyttää mitään minun\ntähteni; ja jos Fritz olisi ollut täällä, hän ei suinkaan olisi\nsallinut sitä.\"\n\n\"Evaseni\", minä sanoin, \"mihin sinun 'Theologia Teutsch'isi' on\njoutunut? Sinun kirjasi käskee sinun leppeästi mukaantua kaikkiin\nasioihin eikä huolia enemmän, luullakseni, muitten ihastelemisesta kuin\nmoitteestakaan.\"\n\n\"Elsa serkku\", vastasi Eva hyvin totisesti, samalla kuin hän nousi ja\nseisoi kädet ristissä minun edessäni, \"minä en ole vielä oppinut\n'Theologia'ani' täydellisesti, mutta minä aion koettaa. Mailma näyttää\nminusta sangen pahalta ja murheelliselta. Eikä siinä näy olevan mitään\nsijaa minun kaltaiselle orpotytölle. Ei ole mitään lepoa, jollei ole\nnaitu taikka nunna. Naimisiin minä en koskaan mene, ja sentähden, rakas\nElsa\", hän jatkoi, langeten jälleen polvillensa ja laskien käsivartensa\nminun ympärilleni, \"minä olen juuri päättänyt -- minä menen luostariin,\njossa täti Agnes on, ja rupean nunnaksi.\"\n\nMinä en yrittänytkään panna vastaan; mutta seuraavana päivänä minä\nkerroin sen äidille, joka sanoi vakavasti: \"lapsiparka tulee\nonnellisemmaksi siellä! Meidän täytyy antaa hänen mennä.\"\n\nMutta hän kävi vaaleaksi kuin kuolema, hänen huulensa vapisi, ja hän\nlisäsi: \"niin, Jumalan täytyy saada kaikki, mitä parasta on. Turhaan\ntodesti taistelemme Häntä vastaan!\" Sitten hän, peläten, että hän oli\nloukannut minua, suuteli minua ja sanoi: \"siitä asti kuin Fritz lähti,\non Eva tullut niin erittäin rakkaaksi minulle! Mutta kuinka minun sopii\nnureksia, kun oma Elsani on säästetty meille?\"\n\n\"Äiti\", minä kysyin, \"luuletko, että täti Agnes taas on rukoillut\ntätä?\"\n\n\"Arvattavasti!\" hän vastasi hämmentyneellä muodolla. \"Hän katseli hyvin\ntarkasti Evaa.\"\n\n\"Siinä tapauksessa\", minä lausuin, \"kirjoitan minä kohta täti Agnesille\nja sanon hänelle, että hänen ei tarvitse lukea semmoisia rukouksia\nsinun ja minun puolestani. Sillä, mitä minuun tulee, se ei maksa\nvaivaa. Ja jos sinä tekisit niinkuin St. Elisabet ja jättäisit meidät,\nse musertaisi meidän kaikkien sydämemme, ja perheemme hajoisi\ntykkönään.\"\n\n\"Mitä sinä ajattelet, Elsa?\" vastasi äitini lempeästi. \"Minun on\ntodella liika myöhä ajatella pyhimyksen tilaa. Minä en voi milloinkaan\ntoivoa enempää, kuin että Jumala suuresta laupendestaan kerta antaa\nminulle minun syntini anteeksi ja vastaan-ottaa minut niinkuin\nalhaisimman luoduista olennoistaan kalliin Poikansa vuoksi, joka kuoli\nristinpuussa. Mitä sinä tarkoitit sillä, että minä tekisin niinkuin St.\nElisabet?\"\n\nMinä tunsin itseni rauhoittuneeksi enkä jatkanut keskustelua, varoen,\nettä se johdattaisi äitini mieleen juuri sitä, mitä minä pelkäsin.\n\n\nWittenbergissä, Kesäkuun 14 p.\n\nJa niin Eva ja Fritz ovat menneet -- perheen molemmat jumaliset. He\novat menneet kumpikin luostariinsa, pyhimykseksi päästäkseen, ja\njättäneet meidät mailmaan taistelemaan ilman heitä. Heidän kanssaan on\nkaikki, mikä esti meitä peräti maalliseksi joutumasta, riistetty\nmeiltä. Minusta tuntuu kuin joku armas Pyhän Äidin kuva olisi muutettu\npois huoneesta, sitten kuin Eva lähti, eikä meille olisi jäänyt muuta,\nkuin perhekuvat ja tavalliset maalliset taulut; taikka kuin matala\nkatto olisi peittänyt akkunan, joka katsoi tähtiä kohden. Eva oli aina\nniinkuin palanen taivasta meidän joukossamme.\n\nMinä kaipaan häntä öisin vähäisessä huoneessamme. Hänen rukouksensa\nnäyttivät pyhittävän sitä. Minä kaipaan hänen suloisia, hurskaita\nlaulujansa ompelutyössäni; eikä minulla nyt ole mitään, joka kääntäisi\najatukseni huomispäivän hankkeista taikka eilispäivän murheista tai\ntämän päivän vastuksista. Minä en huomannut ollenkaan, kuinka paljon\nhän tuki minua. Hän näytti aina olevan niin lapsellinen ja niin tuolla\npuolen minun pikku surujani -- käytännöllisissä asioissa minä varmaan\nymmärsin paljoa enemmän; vaan kuitenkin milloin hyvänsä minä\nkeskustelin hänen kanssaan jostakin, se näytti aina jollakin lailla\npoistavan taakkani -- muuttavan huoleni velvollisuudeksi ja\nihmeellisesti selvittävän ajatuksiani -- juuri sen kautta, että\nsydämeni huojentui. Hän ei sentään neuvonut mitä tehdä; vaan hän opetti\nminun tuntemaan, että kaikki asiat tarkoittivat hyvää eikä pahaa --\nettä Jumala jollakin tavalla sääsi niitä -- ja niin näyttivät oikeat\najatukset tulevan minulle aivan luonnollisesti.\n\nMinä varon, että äitimme suree Evaa yhtä paljon kuin Fritziäkin; mutta\nhän koettaa salata sitä, ettemme luulisi häntä kiittämättömäksi\nlastensa rakkauden suhteen.\n\nMinä pelkään toisinaan kauheasti, että täti Agnesin rukoukset täytetään\nmyöskin kalliin äitimme puolesta -- vaikkei tällä tapaa, kuitenkin\ntoisella. Hän näyttää niin vaalealta ja alakuloiselta.\n\n\nKesäkuun 20 p.\n\nKristofer on juuri palannut Evaa luostariin viemästä. Hän sanoo,\nettä Eva itki kovasti heidän erotessaan, joka paljon lohduttaa. Minä en\nkärsinyt sitä ajatusta, että _jotakin_ hänen mielestään jo oli yhtä\nkuin _ei mitäkään_! Kristofer kertoi minulle myöskin toisen asian, joka\non tehnyt minut jotenkin levottomaksi. Matkalla Eva pyysi häntä\npitämään vaaria isämme näöstä, joka hänen luullakseen oli viime aikoina\nvähän huonontunut. Ja juuri ennenkuin he erosivat, toi hän hänelle\nvähäisen ruukun tisleerattua silmävettä, jota nunnat osaavat laittaa,\nja lähetti sen isällemme ynnä terveisiä sisar Avelta.\n\nTotta on, että isäni on nykyjään lukenut vähemmän; ja kun oikein\nmuistan, on hän pari kolme kertaa aivan oudolla tavalla käskenyt minun\nnoutaa kaluja ja auttaa kaavojen pitelemisessä.\n\nSe on kummallista, että Eva syvillä, vakavilla, tyvenillä silmillänsä,\njotka eivät näyttäneet paljon katsovan ympärillensä, aina havaitsi,\nennenkuin kukaan muu meistä, mitä kukin kaipasi. Rakas lapsi! hän\nmuistaa varmaan meitä ja vähäisiä huoliamme. Ja hän valmistaa\nsilmävettä, ja se on paljoa parempi hänelle, kuin jos hän päiväkaudet\nlukisi synkkämielistä \"Theologia Teutsch'iänsä.\"\n\nMutta pitääkö meidän sanoa Evaamme Aveksi? Hän antoi nämät omalla\nkädellään kirjoitetut värsyt Kristoferille, että hän toisi ne minulle.\nHänen oli tapa laulaa niitä, ja hän on selittänyt sanat minulle:\n\n    Ave, elon tähti,\n    Pyhä äiti Jumalan,\n    Puhdas, hurskas neitsyt,\n    Ovi kirkas taivahan.\n\n    Enkeli toi sullen\n    Ave-tervehdyksen tään,\n    Aven Evaks muuttain\n    Saata meidät elämään.\n\n    Synnin kahleet päästä,\n    Sokeoille valo tuo,\n    Pahat meistä poista,\n    Kaikki hyvät meille suo.\n\n    Sinun kauttas, äiti,\n    Pyyntömme Hän kuulee nyt,\n    Joka meidän tähden\n    Maailmaan on syntynyt.\n\n    Neitsyt ainokainen,\n    Sinä kaikkein puhtahin,\n    Päästä syistä, saata\n    Puhtain kirkkaiks meitäkin.\n\n    Puhtaaks' elämämme,\n    Turvalliseks tiemme tee,\n    Että Jesuksessa\n    Iloita me saisimme.\n\n    Kiitos Jumalalle,\n    Kristukselle ylistys,\n    Pyhän hengen osaks,\n    Kunnia ja pyhitys.\n\nAve ei ole, tietääkseni, mikään tavaton nimi nunnien joukossa.\n\nNo, vaikka minä suuresti rakastin hänen vanhaa nimeänsä, on minun\nmahdoton moittia muutosta. Sisar Ave on oleva minulle yhtä kallis, kuin\nserkku Eva; hän on vaan vähän kauempana ja taivasta lähempänä.\n\nHän eli lähellä taivasta, kun hän oli meidän parissamme, mutta se ei\nnäyttänyt saattavan häntä kauemmaksi meistä, vaan lähemmäksi meitä\nkaikkia.\n\nNyt tietysti ei enään ole samoin.\n\nÄidin-äitimme pitää lujasti kiinni hänen ristimänimestänsä.\n\nKun Pyhä Äiti vastaan-otti Ave'n Gabrielin huulilta, muutti hän äitimme\nEvan nimen! Nyt meidän lapsemme Eva on muuttumallansa pyhäksi Aveksi --\nJumalan enkeliksi Aveksi taivaassa!\n\n\nKesäkuun 30 p.\n\nSe nuori ritari, jonka tapasimme metsässä, on käynyt meillä tänään.\n\nMinä tuskin sain ääntäni hallituksi, kun kerroin hänelle, missä Evamme\non. Sillä osaksi täytyy syyttää häntä siitä, että Eva viimein jätti\nmeidät.\n\n\"Nimptschen'issä!\" hän lausui; \"hän oli siis sentään aatelia.\nAinoastaan aatelisneitsyt päästetään sinne.\"\n\n\"Niin\", minä sanoin, \"äitimme on aatelis-sukua.\"\n\n\"Hän oli liian taivaallinen tälle mailmalle!\" hän lausui hiljaisesti.\n\"Hänen kasvonsa ja jotakin hänen sanoissaan ja äänessään on pysynyt\nminun mielessäni, niinkuin pyhä näky taikka kirkkohymni, siitä hetkestä\nsaakka, kuin minä näin hänet.\"\n\nMinä en hennonut suuttua nuorelle ritarille, niinkuin Eva. Ja hän\nkatseli niin uteliaasti isämme kaavoja, ettemme voineet kieltää häntä\ntulemasta uudestaan meille.\n\nEvamme oli, luullakseni, niinkuin ritari sanoi, liian jumalinen ja\nliian taivaallinen tälle mailmalle.\n\nAinoastaan sen vuoksi, että niin moni meistä kuitenkin jää elämään\ntähän mailmaan, jollei mailma kokonaan häviä, olisi suuri siunaus, jos\nJumala olisi asettanut jonkun uskonnon meille mailmallisille\nihmisraukoille yhtä hyvin kuin munkeille ja nunnille.\n\n\n\n\nX.\n\nFritzin kertomus.\n\n\nRomassa, Augustinin-luostarissa.\n\nVaikka tämä kaupunki on pyhä, niinkuin sen välttämättömästi täytyy\nolla, koska kirkon hurskaimpien kuolleitten relikit löytyvät siinä,\nvieläpä sen elävä Pää asuu siinä, luulen minä tuskin, että uskonto on\njuurtunut yhtä syvästi näitten Italialaisten sydämeen, kuin meidän\nSaksalais-raukkojen tuolla kylmässä pohjassa.\n\nMutta ehkä minä erehdyn; ihmisten tunteet ilmestyvät niin eri tavalla\neri luonteissa.\n\nTosin kirkot ovat täpösen täynnä jokaisessa suuressa tilaisuudessa, ja\njuhlat ovat loistavat. Mutta kansa näyttää pitävän niitä pikemmin\nlupapäivinä ja näytelmäntapaisina huvina, kuin vakavina ja hiljaisina\njuhlina, joksi me Sachsissa katsomme niitä. Tänä aamuna esimerkiksi\nkuulin kahden naisen arvostelevan yhtä juhlakulkua tämmöisillä\nsanoilla, sitä myöten kuin se vähäinen Italian kieli, jota minun on\nonnistunut sivumennen oppia, salli minun ymmärtää heitä.\n\n\"Voi, Nina mia, enkelit eivät kelpaa mihinkään tänään; sinun olisi\ntarvinnut nähdä Luciamme viime vuonna! Kaikki sanoivat, että hän oli\ntaivaallinen. Jollei papit pidä parempaa tointa, tuskin ihmiset\nviitsivät tulla katsomaankaan. Paitsi sitä oli soitto inhottava.\"\n\n\"Cisterciensin-luostarin nunnat ne vasta ymmärtävät, kuinka juhlamenoja\njärjestetään. Heilläpä on tuumia! Näitkö sinä heidän Bambinoansa viime\njouluna? Semmoisia pitsejä! ja kehto kilpikonnan kuoresta, joka olisi\nsopinut vaikka keisarille! Entä heidän Madonnan vaatteensa\njuhlatiloissa! Kultakangasta, joka hohtaa helmistä ja briljanteista ja\nmaksaa kokonaisen aarre-aitan!\"\n\n\"Kyllä\", vastasi toinen matalammalla äänellä; \"minä olen kuullut\nnäitten vaatteitten jutun. Eräs nainen, jolla oli suuri valta Pyhän Isä\nvainajan hovissa, sanotaan lahjoittaneen sen puvun, jota hän käytti\njossakin julkisessa tilaisuudessa, aivan samanlaisena kuin se silloin\noli.\"\n\n\"Rupesiko hän siis katuvaiseksi?\"\n\n\"Katuvaiseksi? sitä minä en tiedä; mutta tämänkaltainen katumuksen työ\nostaisi varmaan aneita ja messuja, ainakin melkoiseksi ajaksi.\"\n\nVeli Martin ja minä emme rakasta paljon noita pulskeita juhlasaattoja.\nNämät Italialaiset, joitten taivas on niin kirkas ja maa niin ihana,\nvaativat enemmän loistoa uskonnossansa, kuin meidän saksalaiset\nsilmämme juuri voivat häikenemättä katsella.\n\nMeitä kummastutti jotenkin, kun näimme kardinalein hevosten koreat\nsatulavaipat; ja vielä enemmän, kun näimme Pyhän Isän ratsastavan\nkauniilla hevosella ja kantavan pyhää hostiaa. Saksassa korkeimmatkin\nmaalliset ylimykset lankeavat maahan tämän Sanomattoman edessä.\n\nMutta minun ajatukseni hämmentyvät. Taivas varjelkoon minua sanomasta\nKristuksen sijaista _maalliseksi_ ylimykseksi! Eikö hän ole Jumalan\nedusmies ja orakeli maan päällä?\n\nTästä syystä -- ja vaikka häntä epäilemättä tuskastuttaa se\nkunnioittava vavistus, jota varmaan jokainen kristitty tuntee Pyhän\nSakramentin edessä -- Pyhä Isä myöntyy istumaan valta-istuimella\nkirkossa ja vastaan-ottamaan Luojamme ruumiin kultaisen putken kautta,\njonka polvillansa oleva kardinali ojentaa hänelle.\n\nHänen lienee hyvin hankala eroittaa virka ja persona toisistaan. Onpa\nmeidänkin hankala. Mutta semmoinen ihmishenki, joka ei vielä ole\nkypsynyt vastaan-ottamaan näitä uskonnollisia kunnian-osoituksia,\nmasentunee kokonaan.\n\nKun Pyhä Isä öisin yksinäisyydessään nöyryyttää itseänsä, on\nepäilemättä hänen itse-alennuksensa tavallisten ihmisten rinnalla\nsamassa määrässä syvempi kuin hänen koroituksensa on suurempi.\n\nMinun täytyy myöntää, että tuntuu sanomattoman huokealta, kun illalla\npalaan yksinäiseen kammiooni ja rukoilen Häntä, josta veli Martin ja\nminä puhuimme Schwarzwaldissa; jolle koko mailman kunnioitus ei ole\nmikään rasitus, koska se ei ole yksistänsä viran kunnioittamista, vaan\npersonan palvelemista. \"Pyhä, pyhä, pyhä Herra Jumala Kaikkivaltias!\ntaivas ja maa ovat täynnä sinun kunniaasi.\"\n\nPyhyys -- johon kaikkivaltaisuus on paljas lisäsana -- Pyhä, joka olet\nrakastanut ja ottanut pyhän Poikasi syntisen mailman tähden, _miserere\nnobis_!\n\n\nRomassa, Heinäkuulla.\n\nMe olemme ahkerasti käyneet kaikkia pyhiä relikejä katsomassa ja\nrukoilleet sekä omasta että muitten puolesta kaikilla alttareilla,\njoilla erityisiä aneita jaetaan.\n\nVeli Martin arveli kerta, että hän melkein soisi, että hänen isänsä ja\näitinsä (joita hän suuresti rakasti) olisivat kuolleet, jotta hän saisi\nkäyttää tämän pyhän kaupungin etuoikeuksia ja vapauttaa heidän sielunsa\nkiirastulesta.\n\nHän toimittaa messuja milloin hyvänsä vaan sopii. Mutta italialaiset\npapit väsyvät usein häneen, koska hän lausuu rukoukset niin hitaasti.\nMinä kuulin kerta, kuinka yksi heistä ylpeästi kehui, että hän\ntoimittaisi kolmekymmentä messua sillä aikaa, kuin veli Martin\nsuorittaa vaan yhden. Ja lakkaamatta he jouduttavat häntä sanoen:\n\"_passa! passa_!\"\n\nMinä olen kummallisella tavalla pettynyt, mitä näihin juhlamenoihin\ntulee, ja niin on, luullakseni, usein kyllä veli Martin'inkin laita.\nTuntuu siltä, kuin odottaisin niin paljoa enemmän -- ei enemmän\nprameutta, josta täällä on yltäkyllin; mutta kun juhlamenot itse\nalkavat, joihin koko tämä komea soitto, nämät ritarijoukot, kalliisti\npuetut papit ja uhkeat alttarit ovat vaan edellä käyviä varustuksia, ne\nnäyttävät minusta kovin köyhältä! Koko tämän kauniin kuoren sydän\nnäyttää hengen silmällä katsottuna vähäiseltä, kutistuneelta tomun\nhiukalta.\n\n_Hengen_ silmällä! Niin, minä unhotan. Se on _uskon_ komeus, jota vaan\nusko voi katsoa.\n\nTänä päivänä me näimme Veronican -- sen pyhän merkin, jonka\nVapahtajamme kasvot jättivät siihen vaatteesen, jonka St. Veronica\ntarjosi hänelle, että hän pyyhkisi otsaansa, kun ristin kuorma painoi\nhänet maahan. Me olimme päiväkaudet odottaneet saadaksemme nähdä sitä;\nsillä se päästää synneistä seitsemäksi tuhanneksi vuodeksi.\n\nMutta kun hetki tuli, veli Martin ja minä emme voineet nähdä muuta kuin\nmustan, vaatteella peitetyn laudan, jonka edessä toista, valkoista\nvaatetta pidettiin. Tuokion perästä tämä vedettiin pois, ja tärkeä\nhetki oli ohitse, sen pyhän esineen näky, josta seitsemän tuhannen\nvuoden kohtalo riippui! Kappaleen aikaan veli Martin ja minä emme\npuhuneet siitä. Minä pelkäsin, että näössäni oli joku vika, joka\nvaikuttaisi noihin seitsemään tuhanteen vuoteen; mutta huomaten, että\nhänkin näytti alakuloiselta, kerroin minä huoleni hänelle ja havaitsin,\nettei hänkään ollut nähnyt mitään muuta kuin valkoisen vaatteen.\n\nSt. Pietarin ja St. Paavalin pääkallot hämmensivät meitä vielä enemmän,\nkoska näytti aivan siltä, kuin ne olisivat olleet puusta leikatut.\nMutta väentungossa me emme päässeet erittäin likelle; ja epäilemättä\nsaatana juonittelee ja sokaisee uskovaistenkin silmät.\n\nYksi reliki kummastutti minua paljon -- se köysi, jolla Judas hirtti\nitsensä! Sitä tuskin sopii sanoa _pyhäksi_ relikiksi. Olisi hauska\ntietää, kuka sen talteen pani, koska niin useat muut kalliit kalut ovat\nkadonneet. Tuskinpa apostolit; kenties kirjan-oppineet pahuuttansa.\n\nRomalaiset näyttävät, minun huomatakseni, huolivan vähän siitä, mikä\nmeistä on näitten juhlamenojen juuri ja ydin -- pyhien relikien\nnäyttäminen. Mieluisammin he vertaavat eri vuosien taikka eri kirkkojen\nkomeutta toisiinsa.\n\nMeidän ei tule, luullakseni, mitata sitä hyvää, jota asiat\ntekevät meille, omien ajatuksiemme ja tunteittemme mukaan, vaan\nyksinkertaisesti vastaan-ottaa se sen vuoksi, että kirkko antaa siitä\ntodistuksensa.\n\nMuutoin minä ehkä olisin valmis ajattelemaan, että pakanallisen Roman\njäännökset ylentävät mieltäni enemmän, kuin martyrein tai apostolein\npyhän tuhkan tai luitten katseleminen. Kun astun niitten epämuotoisten\nraunioin yli, joitten alle vanhan, keisarillisen kaupungin suuruus on\nsyvään haudattuna; taikka kuljen gigantillisen Colosseumin särkyneitten\nholvikaarien välitse, jossa martyrit taistelivat petojen kanssa --\nnäyttävät suuret ajatukset itsealtansa syntyvän mielessäni, ja minä\ntunnen, kuinka voimakas totuus on ja kuinka vähäiset valtakunnat ovat.\n\nMinä näen valtakunnan, joka oli luja kuin itse Colosseum, kukistuvan\nyhtä mitättömäksi murskaksi, kuin näitten katujen pöly, tuon kerta\nylenkatsotun Tarsin Juutalaisen sanan edessä, Hänen, jonka\n\"ruumiillinen läsnä-olemus oli heikko\" ja joka täällä teloitettiin.\nTaikka taas, kun muinaisessa Pantheonissa kristittyjen veisu nousee\nentisten voitettujen jumalien himmeitä muotoja myöten, jotka ovat\nkuvatut seinillä, ja valo virtaa alas, ei muurien maalatuista\nakkunoista, vaan hohtavilta taivailta ylhäältä, kaikkuu jokainen\njumalanpalveluksen sävel ikäänkuin voiton toitotus ja täyttää sydämeni\nkiitollisuudella.\n\nMutta kaikkein onnellisimmat hetkeni minä vietän haltia-pyhimykseni,\nSt. Sebastianin, kirkossa, joka on ulkopuolella kaupungin muureja ja\nrakennettu muinaisten katakombien yli.\n\nLukemattomat martyrit sanotaan lepäävän rauhassa näissä muinaisissa\nhautakammioissa. Niitä ei ole avattu vuosisatoihin; mutta luullaan,\nettä ne suikertelevat maanalaisina käytävinä kauas muinaisen kaupungin\nalle. Näihin pimeihin piilopaikkoihin muinainen kirkko pakeni\nvainomuksen alta; tänne se laski kuolleensa; ja täällä, heidän\nhautojensa vieressä, se lauloi voiton virsiänsä ja piti Ehtoollista\nHänen kanssaan, jonka tähden he kuolivat. Tässä kirkossa minä vietän\ntuntikausia. Minun ei tee mieli astua alas pyhiin holveihin ja tutkia\nhautoja, jotka tuomion pasuna ennen pitkää on avaava. Minä ajattelen\nmieluisasti, kuinka nämät pyhät kuolleet lepäävät häiritsemättä ja\nhiljaisesti siellä; kuinka heidän sielunsa ovat paratiisissa; ja heidän\nuskonsa riemuitsee samassa kaupungissa, joka surmasi heidät.\n\nEpäilemättä heilläkin oli huolensa, ja varmaan hekin kummastelivat,\nmiksi pahat riemuitsevat, ja huokailivat Jumalan puoleen: \"kuinka\nkauan, oi Herra, kuinka kauan?\"\n\nKuitenkin minä soisin, että olisin saanut elää ja kuolla heidän\nkanssaan enkä olisi syntynyt näihin aikoihin, jolloin saatana ilmestyy,\nei alkuperäisessä ilkeydessään, vaan niinkuin valon enkeli.\n\nSillä, voi, kuka julkenee puhua siitä pahuudesta, joka vallitsee\nkristityssä Romassa! noista häpeämättömistä synneistä, väkivallasta,\nröyhkeydestä, pyhien esinetten pilkkaamisesta!\n\nColossenmissa, Pantheonissa, St. Sebastianin kirkossa tuntuu siltä,\nkuin olisin atomi -- mutta atomi tulevassa, Jumalan hallitsemassa\nmailmassa jossa totuus on voimakkain -- mitätön itsessäni, niinkuin\nvähäiset sammalet, jotka kasvavat näillä muinaisilla kivillä; mutta\nkuitenkin vähäinen sammal isolla kalliolla, jota ei mikään voi\njärkyttää -- Jumalan edeskatsomuksen ja rakkauden kalliolla. Häärivässä\nkaupungissa tuntuu siltä, kuin heiluisin sinne tänne merellä, joka\nnäyttää riehuvan ja kuohuvan oman rajun tahtonsa mukaan ilman määrää\ntaikka tarkoitusta -- inhimillisten intohimojen merellä. Raunioissa\nminä seurustelen niitten meidän suurten ja pyhien vainajaimme henkien\nkanssa, jotka elävät Jumalan yhteydessä. Pyhien reliikien näyttelyssä\nsydämeni vedetään alas pelkkään katoavaiseen tomuun, jota nyky-ajan\nvähäpätöiset ihmiset kurjalla koreudellaan varustavat.\n\nJa sitten minä palaan luostariin ja syytän itseäni moitteen-halusta,\nuskottomuudesta ja ylpeydestä, ja koetan muistaa, että näitten\njuhlamenojen ja näyttelyjen ansio on käsitettävä ainoastaan uskon\nkautta ja ettei niitä saa arvostella sisällisten tunteitten eikä edes\nsiveydellisten seurausten mukaan.\n\nKirkko ja Pyhä Isä ilmoittavat juhlallisesti, että arvaamattoman suuret\naneet ja siunaukset vuotavat meille ja muille, kun määrätyillä\nalttareilla luemme niin ja niin monta Paternosteria ja Avea taikka\nkäymme Veronicaa tai muita relikejä katsomassa. Minä olen tehnyt nämät\nkaikki, ja minun täytyy omalla edesvastauksellani uskoa niitten\nvoimaan.\n\nMutta Martin'ia ja minua surettaa usein kovasti se pahuus, jota näemme\nja kuulemme ympärillämme. Muutamia päiviä sitten oli hän pidoissa\nuseitten pappien ja kirkon ylhäisten kanssa, ja heidän näytti olevan\ntapa pilkata kaikkia, mikä pyhää on. Muutamat tunnustivat, etteivät\nuskoneet mikä sitä, mikä tätä uskon-opin osaa; mutta kaikki kävi niin\nkevytmielisellä ja iloisella tavalla, kuin koko asia olisi tehnyt\nheidän aivan yhtä. Yksi heistä kertoi, kuinka he välisti pistivät sanat\n_panis es, et panis manebis_ (leipä olet, ja leipänä pysyt) messuun\nniitten sanojen sijaan, joilla leipä ja viina pyhitetään, ja sitten\nhuviksensa katsoivat, kuinka kansa palveli sitä, joka ei ollenkaan\nollut mikään pyhitetty hostia, vaan palanen tavallista leipää.\n\nMe olemme kuulleet Romalaisten itse väittävän, että jos mitään\nhelvettiä löytyy, Roma on rakennettu sen yli. Heillä onkin tämmöinen\nvärssy:\n\n    \"_Vivere qvi sancte vultis, discedite Roma:\n    Omnia hic esse licent, non licet esse probum_.\"\n\n    (Ken pyhän' olla tahtoo, pois hän Roomasta menköön:\n    Kaikkipa, paitse kunnollisuus, siell' on luvallista.)\n\nVoi Roma! pyhyydessä Jerusalemin, pahuudessa Babelin vertainen, kuinka\nkatkera taistelo syttyy sydämessä, kun näkee, kuinka pyhät paikat ja\npyhä mieli ovat näin toisistaan eroitetut! Mitkä ankarat epäilykset\nrynnistävät lakkaamatta sielua vastaan, kun ajattelee, löytyykö\nollenkaan mitään hurskautta elikkä totuutta mailmassa, koska näemme\nsaatanan tekojen vallitsevan itse Jumalan valtakunnan pääkaupungissa!\n\n\nRomassa, Elokuulla.\n\nKoneentapaisesti täytämme järjestänsä kaikki määrätyt hartauden eri\ntyöt, uskoen vastoin kokemusta ja toivoen vastoin toivoa.\n\nTänään veli Martin lähti kiipeemään ylös Santa Scalasta, niistä Pyhistä\nPortaista, jotka kerta, niinkuin sanotaan, kuuluivat Pilatuksen\nhuoneesen. Minä olin ensin kömpinyt ylöspäin ja seisahdin katsomaan kun\nhän polvillansa verkalleen nousi askel askeleelta kovaa kiveä myöten,\njota katumuksen tekiät ja pilgimit olivat polvillansa kovertaneet\nkuopille. Synninpäästö tuhanneksi vuodeksi -- päästö kirkon\nrangaistuksesta -- seuraa tätä hartauden harjoitusta. Kärsivällisesti\noli hän pyrkinyt puoliväliin portaita, kun hän kummastuksekseni\nyhtäkkiä kohosi seisaalleen, nosti kasvonsa taivasta kohden, ja\nseuraavalla silmänräpäyksellä kääntyi ja astui vitkaan jälleen\nalaspäin.\n\nHän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiin, kun taas yhdyimme, ja vasta\njonkun ajan perästä kertoi hän minulle, minkä vuoksi hän oli niin äkkiä\nluopunut yrityksestänsä.\n\nHän sanoi, että, kun hän paraikaa astui ylöspäin, joku ääni, ikäänkuin\ntaivaasta, tuntui kuiskaavan hänelle nuot vanhat, hyvin tunnetut sanat,\njotka olivat olleet hänen sotahuutonsa niin monessa voitollisessa\ntappelossa: \"_vanhurskaan pitää elämän uskosta_.\"\n\nOli ikäänkuin hän olisi päässyt painajaisesta ja jälleen tullut\ntaidollensa. Hän ei uskaltanut mennä askeltakaan eteenpäin, vaan\nnousten polviltansa seisoi hän suorana, kuin se, joka yhtäkkiä\nlasketaan irti siteistä ja kahleista, ja vapaan miehen vakavalla\nastunnalla palasi hän portailta alas ja lähti tiehensä.\n\n\nElokuulla 1511.\n\nTänä yönä on tehty murha. Pahasti haavoitettu ruumis löydettiin likeltä\nluostarimme portteja. Mutta ei kukaan näytä pitävän sitä minään.\nSemmoisia tapahtuu täällä ehtimiseen, niin puhutaan, eikä ketään haluta\ntietää muuta, kuin minkälaatuinen se riita oli, joka murhan aikaan\nsaatti.\n\n\"Yksi pappi on osallinen siinä\", kuiskaavat munkit; \"joku edellisen\npaavin sukulainen. Ei siitä mitään tutkintoa pidetä.\"\n\nMutta nämät intohimojen rikokset ovat minusta helpot ymmärtää ja\nanteeksi annettavat, jos vertaa niitä siihen kevytmielisyyteen ja\npilkan haluun, joka on yleinen kaikissa kansanluokissa. Tämmöisissä\nkostontöissä näet inhimillisen luonnon raunioina; kuitenkin\nraunioissakin huomaat jotain sen entisestä arvokkaisuudesta. Mutta\ntuossa leikillisessä ja halveksivassa tavassa, joka pilkkaa pyhyyttä\njumalanpalveluksessa, siveyttä naisissa, totuutta ja kunniaa miehissä,\nnäyttävät kaikki Jumalan kuvan jäljet särkyneen ja tallaantuneen\nepämuotoiseksi, hajanaiseksi tomuksi.\n\nTämmöisistä ajatuksista minä usein pakenen Campagnalle ja virkistyn,\nkun näen sen autio-alat, yksinäiset erämaat ja aineellisen häviön\nmerkit.\n\nKeisarikuntien ja komeitten rakennusten rauniot eivät paina mieltäni\nalas. Ihmiskunnan ja sielun kuolemattomuus ilmestyy suurenlaisena\nvastakohtana. Campagnalla näemme keisarillisen Roman rauniot; mutta\nRomassa näemme sukukuntamme ja luontomme rauniot. Ja mikä lohduttaa\nmeitä tämän suhteen, kun kaiken sen läsnä-olo, mitä kristityt enimmin\nkunnioittavat, ei jaksa turmiota pidättää?\n\nJollei minulla olisi muutamia muistoja kodistani Eisenachissa, joita en\nkuitenkaan tohdi aivan kauan mielessäni pysyttää, tuntuu välisti siltä,\nkuin yksin puhtauden ja totuuden ajatuskin haihtuisi sydämestäni.\n\n\nRomassa, Elokuulla.\n\nNiinä hetkinä, jotka eivät mene veli Martin'ilta veljeskuntamme asiaan,\njota vitkaan suoritetaan Roman monimutkaisissa oikeuslaitoksissa,\ntutkii hän hebrean kieltä rabbini Elias Levitan johdolla.\n\nMinäkin opiskelen saman rabbinin johdolla ja minulla on\npaitsi sitä ollut se suuri etu, että olen saanut kuunnella\nbyzantinilais-kreikkalaisen professorin Argyropyloon luentoja.\n\nKaksi kokonaan uutta mailmaa näyttää aukenevan eteeni näitten miesten\nkautta -- toinen etäällä ajan, toinen paikan puolesta.\n\nRabbini, yksi siitä sukukunnasta, jonka nimeä me olemme lapsuudesta\noppineet pitämään pisto- ja pilkkasanana, näyttää ihmeekseni\nuljastelevan kansastansa ja syntyperästään semmoisella ylpeydellä, joka\nkatsoo alas vanhimpiin ja jaloimpiin sukuihimme, niinkuin nämät\nolisivat vaan päivän siittämiä sieniä. Minua ei aavistanutkaan, että\nJuutalaisten kurjuuden ja nöyryyden ohessa tämmöiset isot tunteet\nmenestyivät. Vaan kuitenkin, mikä kumma se on! Ennenkuin Roma oli\nrakennettu, oli Jerusalem pyhä ja kuninkaallinen kaupunki; ja nyt kun\nRoman valta ja kansa ovat menneet vuosisatoja takaperin, elää vielä\nJuutalaisten kansakunta, joka hajosi ennen heidän kukoistustaan, ja\ntodistaa heidän kukistustansa.\n\nMinä lähestyin kerta heidän synagogansa ovea Ghettossa. Siinä ei\nlöytynyt mitään relikirasioita, ei mitään alttareita, ei mitään näkyviä\npyhien esinetten vertauskuvia, paitsi kokoon kääritty lakiraamattu,\njoka kunnioittavaisesti otettiin esiin pyhästä aartehistosta ääneen\nluettavaksi. Kuitenkin tuntui tavallaan kun Jumalaa näin edustettiin\nainoastaan yhden äänen kautta, joka luki sanoja, joita vuosisatoja\ntakaperin lausui heidän profeetoillensa pyhässä maassa.\n\n\"Miks'ei teillä ole mitään alttaria?\" minä kysyin yhdeltä rabbinilta.\n\n\"Meidän alttariamme ei pystytetä, ennenkuin temppelimme on rakennettu\",\nhän vastasi. \"Temppelimme voi ainoastaan kohota Jerusalemin kaupungissa\nja vuorella. Mutta\", hän jatkoi matalalla, katkeralla äänellä, \"kun\nmeidän alttarimme ja temppelimme ovat uudestaan rakennetut, emme sytytä\nsuitsutus-astioitamme minkään hebrealaistytön maalatun kuvan eteen.\"\n\nMinä olen usein ajatellut näitä sanoja jälestäpäin. Mutta eivätkö ne\npilkanneet Jumalaa? Minä en saa muistaa niitä enää.\n\nMutta nuot Kreikkalaiset! hekin ovat kristityitä, vaan eivät kuitenkaan\nkuulu kirkko-yhteyteemme. Kun Argyropylos puhuu, ymmärrän minä ensi\nkerran, että Idässä kirkko on olemassa, yhtä vanha kuin Lännen kirkko ja\nyhtä laaja, joka tunnustaa Pyhän Kolminaisuuden ja Uskontunnustuksen,\nvaan joka ei myönnä Pyhän Isän Paavin valtaa.\n\nMailma on paljoa isompi ja vanhempi, kuin Elsa ja minä Eisenachissa\nluulimme. Eiköhän Jumalan valtakunta liene paljoa isompi, kuin muutamat\nRomassa arvelevat?\n\nKun näen nämät muistomerkit, jotka ovat vanhemmat, kuin kristikunta,\nnämät miehet, jotka puhuvat Moseksen kieltä ja vähäisillä muutoksilla\nHomerin kieltä, näyttää meidän Saksanmaa todella olevan lapsuudessansa.\nSoisin Jumalan kautta, että se olisi lapsuudessansa, ja että kunniakas\nnuoruus ja miehuus seuraa, kun nämät vanhat, elähtyneet kansakunnat\novat kukistuneet ja menneet.\n\nKuitenkin taivas varjelkoon minua Romaa elähtyneeksi sanomasta --\nRomaa, jonka otsalla istun, ei maallisen vallan katoava kruunu, vaan\nJumalan valtakunnan tiara.\n\n\nSyyskuulla.\n\nSe lähetys, jonka tähden Martin joutui tänne, on melkein toimitettu. Me\njätämme pian Roman -- ehkäpä päivän parin perästä -- ja palaamme\nSaksaan.\n\nJa mitä on pilgrimiretkemme tuottanut meille?\n\nÄärettömän joukon aneita. Ja tietoa: silmät ovat auenneet eroittamaan\nhyvää ja pahaa. Jalostuttavaa tietoa: katsahduksia ihmiselämän\nja -ajatuksen rikkaisin mailmoihin, semmoisia, jotka nöyryyttävät\nsydäntä, samalla kuin ne laajentavat mieltä. Katkeraa tietoa:\npettyneitä toiveita, rauenneita pyrintöjä. Me olemme oppineet, että\nkristikunnan sydän on siveellinen ruttopaise; ettei hengellisillä\netuoikeuksilla ja siveellisellä hyvyydellä ole mitään yhteyttä, koska\nsiinä, missä edelliset ovat kaikkein täydellisimpinä, jälkimäinen on\nalhaisimmalla huonouden portaalla.\n\nMe olemme oppineet, ettei maan päällä ole mitään paikkaa, johon sydän\nvoi paeta, niinkuin pyhyyteen, jos pyhyydellä tarkoitamme ei ainoastaan\njotakin turvapaikkaa synninrangaistuksesta, vaan myöskin semmoista\npaikkaa, jossa voi muuttua pyhäksi.\n\nYhdessä merkityksessä sopii tosiaan sanoa Romaa pyhyydeksi! Näyttää\nsiltä, kuin puolet koko mailman pahantekiöistä olisivat saaneet suojaa\ntäällä.\n\nKun vastedes ajattelen Romaa elävien kaupungiksi, ajattelen minä\nsalamurhaa, kavaluutta, ahneutta, yleistä pilkan halua, joka vaahtona\npeittää yleisen epätoivon syvännettä; semmoista kaikkein hyvien avujen\npilkkaa, joka perustun kaiken totuuden epäilemiseen.\n\nAinoastaan jos ajattelen Romaa kuolleitten kaupungiksi, tahtoo minun\nsydämeni palata sinne, niinkuin pyhään paikkaan. Se on todella\nrakentanut, vieläpä kauniisti rakentanut profeetojen haudat.\n\nNäissä maan-alaisissa katakombeissa, jossa pyhät majat lepäävät syvällä\nkaupungin katujen alla -- niin syvällä, ettei pyhien luitten\nkaupusteliat häiritse heitä -- niissä mielikuvitus lepää, niinkuin nuot\nautuaat, rauhassa.\n\nRoman hengellinen elämä näyttää olevan sen kuolleitten kesken. Elävien\nkesken kaikki näyttää hengelliseltä turmelukselta ja kuolemalta.\n\nJumala ja pyhimykset armahtakoon minua, jos sanon jotakin syntistä.\nEikö vaahto välttämättömästi nouse pinnalle? Eikö väkivalta ja pilkka\nnosta suurempaa melua mailmassa kuin rukoukset? Mistä minä tiedän,\nkuinka monta nöyrää sydäntä löytyy Roman lukemattomissa luostareissa,\njotka hiljaisuudessa tarjoavat otollista pyhäsavua Jumalalle ja pitävät\nhartauden ainaista lamppua vireillä Jumalan kasvojen edessä?\n\nMistä minä tiedän, mitkä syvemmät ja paremmat ajatukset piilevät tämän\nkevytmielisyyden verhossa? Sen minä vaan usein tunnen, että jollei\nJumala olisi tehnyt minua uskovaiseksi sanansa ja veli Martin'in äänen\nkautta Schwarzwaldissa, olisi Roma ehkä liian helposti tehnyt minusta\nuskottoman. Ja se on varmaan totta, että, joka mielii olla kristitty\nRomassa, sen täytyy täällä, yhtä hyvin kuin muuallakin (vielä\nenemmänkin kuin muualla) ponnistaa virtaa vastaan ja astua uskon eikä\nnä'yn johdolla.\n\nMutta me olemme täyttäneet pilgrimiretkemme. Me olemme tarkoin käyneet\nkaikkien alttarein luona; me olemme lausuneet niin monta määrättyä\nhartauden rukousta, Pateria ja Avea, kuin suinkin mahdollista,\nmäärättyjen arkkujen luona.\n\nSuuret edut lähtevät _varmaan_ näistä meille. Mutta minkälaiset edut?\nSiveellisetkö? Kuinka se on mahdollista? Milloin menevät muistostani ne\nhäväisevät sanat ja teot, joita olen nähnyt ja kuullut Romassa? Vai\nhengelliset? Tuskin; jos hengellisillä eduilla ymmärrämme hurskasta\nmieltä, iloa Jumalassa ja Hänen läheisyyttänsä. Milloin minä, sen\njälkeen kuin vietin tuon yön Schwarzwaldissa, olen huomannut\nrukoilemisen niin vaikeaksi, epäilykseni niin masentaviksi ja\najatukseni Jumalasta ja taivaasta niin himmeiksi kuin Romassa?\n\nNe edut, jotka olemme saavuttaneet, ovat siis kieltämättä kirkollisia\n-- semmoisia kuin kirkko lupaa ja jakelee. Vaan mitkä nämät kirkolliset\nedut ovat? Anteeksi-antamus? Mutta eikö ole kirjoitettu, että Jumala\nilman mitään antaa anteeksi niille, jotka uskovat Hänen Poikaansa?\nRauha? Mutta eikö tämä ole Vapahtajan lahja kaikille, jotka rakastavat\nHäntä?\n\nMitkä siis? Päästö? Päästö mistä? Synnin ajallista seurauksistako?\nAivan ilmeisesti ei niistä. Pelastavatko kirkolliset päästöt ihmiset\ntaudista, surusta ja kuolemasta? Entä synnin ijankaikkisista\nseurauksista? Jumalan Karitsa, joka kuoli meidän tähtemme ristinpuussa,\nkantanut syntejämme ja pyyhkinyt niitä pois? Mitä siis jää, josta\npäästöt pelastavat? Katumusharjoitus ja kiirastuli. Mikä siis\nkatumusharjoitus ja kiirastuli on? Eikö katumusharjoituksella itsellä\nole mikään parantava voima, koska meidän käy synneistämme parantuminen\nyhtä hyvin ilman sitä kuin sen kautta? Eikö kiirastulella ole mikään\npuhdistava voima, koska tulemme puhdistetuksi yhtä helposti, jos\nlausumme muutamia hartauden sanoja määrätyillä alttareilla, kuin jos\nvuosisatoja kidumme liekeissä?\n\nKaikki nämät kysymykset rakentuvat alinomaa eteeni, enkä minä keksi\nmitään vastausta. Jos mainitsen niitä rippi-isälleni, hän sanoo:\n\n\"Nämät ovat perkeleen kiusauksia. Sinä et saa kuunnella niitä. Ne ovat\nturhanpäiväisiä ja rohkeita kysymyksiä. Ei ole mitään avaimia maan\npäällä, jotka avaavat nämät portit.\"\n\n\"Löytyneekö mitään avaimia maan päällä, jotka _sulkevat_ ne jälleen,\nkun ne kerta ovat avatut?\"\n\n\"Te Saksalaiset\", sanovat muut italialaiset papit, \"katsotte kaikkia\nasioita niin kauhean totiselta kannalta. Tämä tulee arvattavasti teidän\npitkistä talvistanne ja raikkaasta pohjoisesta ilman-alastanne, joka\nepäilemättä suuresti painaa mieltänne alas.\"\n\nPyhä Maria! eivätkö nämät Italialaiset, jos elämä on niin helppo asia\nheille, myöskin kerta saa katsoa kuolemaa \"niin kauhean totiselta\nkannalta\" ja tuomiota ja ijankaikkisuutta, vaikkei, luultavasti,\ntoisessa mailmassa liene mitään pitkiä talvia eikä mitään raskasta\npohjoista ilmanalaa, jotka painavat mieltä alas.\n\nMe lähdemme nyt vihdoin takaisin Saksaan. Kummallisesti on mailma\nlaventunut minun silmissäni siitä, kuin tulimme tänne, Meitä\ntunnustetaan täydellisesti pilgrimeiksi; me olemme suorittaneet kaikki\nmäärätyt tehtävät ja käyttäneet hyväksemme kaikki tarjona olevat\netuoikeudet. Eikä se kuitenkaan ole ikävä pyhän kaupungin perään, joka\ntekee, että meidän sydämemme ovat täynnä synkeintä alakuloisuutta, kun\nnyt palaamme Romasta.\n\nKun vertaan tämän Roman muistoja kotini muistoihin Eisenachissa, taivun\nsydämessäni tuntemaan, että Saksa, eikä Roma ole pyhä paikka, ja että\npilgrimiretkemme alkaa, eikä pääty, kun käännämme kasvomme pohjoiseen\npäin!\n\n\n\n\nXI.\n\nEvan kertomus.\n\n\nCisterciensin-luostarissa, Nimptschenissä 1511.\n\nElämä ei voi, kaikkein pitempänäkään, kestää aivan kauan, vaikka me\nseitsemällätoista käydessämme mielellään ajattelemme tietä meidän ja\ntaivaan välillä loppumattomaksi.\n\nSillä luostari ei suinkaan ole mikään taivas; minä en milloinkaan\nodottanutkaan, että niin olisi. Se ei ole likimainkaan niin paljon\ntaivaan kaltainen, kuin täti Cottan koti; sillä rakkaus näyttää minusta\nolevan taivaan varsinainen ilo, ja hänen kodissaan on enemmän rakkautta\nkuin täällä.\n\nMinä en ole ensinkään pettynyt. Minä en toivonutkaan mitään rauhan\nsatamaa, vaan ainoastaan semmoista paikkaa, jossa saisin palvella\nJumalaa paremmin, enkä ainakaan rasittaisi rakasta täti Cottaa. Sillä\nsiitä olen aivan varma, että setä Cotta käy sokeaksi; ja heidän on niin\nsuuri vastus jo nytkin tulla toimeen.\n\nJa mailma on täynnä vaaroja semmoiselle nuorelle orpotytölle, kuin\nminulle; ja minä pelkään, että he ehkä olisivat vaatineet minua\nnaimisiin, johon minä en voisi koskaan suostua.\n\nMinä en epäile ollenkaan, että Jumala antaa minulle jotakin tehtävää\ntäällä Hänen kunniakseen; ja tämä on koko se onni, jota minä pyydän. Ei\nniin, että luulisin, jottei löydy mitään muunlaista onnea mailmassa,\njoka ei ole väärä sekään, mutta se ei ole minulle aiottu.\n\nMinä en voi milloinkaan ajatella, että tein väärin, kun rakastin heitä\nkaikkia Eisenachissa niin paljon, kuin rakastin, vielä nytkin rakastan,\nsanokoon rippi-isä mitä hyvänsä. Minä pysyn parempana kaiken elämäni ja\nkaiken tulevankin elämän, luullakseni, sen rakkauden kautta, jonka\nJumala antoi heille minua kohtaan ja minulle heitä kohtaan, sekä sen\ntähden, että olen tuntenut serkku Fritzin. Minä soisin sydämestäni,\nettä hän kirjoittaisi minulle; ja välisti olen tuuminut itse kirjoittaa\nhänelle. Minä tiedän varmaan, että se olisi hyvä meille molemmille. Hän\nsanoi aina, että se teki hänen hyvää, kun hän puhui taikka luki noita\nvanhoja latinaisia virsiä minun kanssani; ja minä tiedän, etteivät ne\nkoskaan tuntuneet niin todellisilta ja oikeilta, kuin milloin minä\nlauloin niitä hänelle. Mutta rippi-isä sanoo, että tämmöinen\nkirjeenvaihto olisi erittäin vaarallinen meidän molempien sielullemme;\nja hän kysyi minulta, enkö minä ajatellut enemmän serkkuani, kuin\nvirsiä, kun lauloin niitä Fritzille, joka, niinkuin hän sanoi, olisi\nollut suuri synti. Minä en tosiaan voi tarkoin sanoa, kuinka ajatukseni\noikein liikkuivat taikka mistä lähteestä jokainen huvin pisara vuoti.\nKaikki oli kokonaan sulannut yhteen. Minun oli hupaista laulaa virsiä\nja hauskaa oli myöskin, että Fritz tahtoi kuunnella niitä; ja missä\ntoinen ilo valui toiseen, sitä en voi sanoa. Minä luulen, että Jumala\nantoi minulle molemmat; enkä minä ymmärrä, että minun tarvitsee\neroittaa niitä toisistaan. Kuka huolii, kun Elbe juoksee pajujensa ja\ntammiensa ohitse Wittenbergin kohdalla, minkä osan sen vedestä aurinko\nsulatti vuorten puhtaasta lumesta ja mikä tiukkui vähäisistä lähteistä\nhiekkaiselta lakealta? Sekä lähteet että lumet tulivat alkuansa\npilvistä ylhäältä; ja molemmat saattavat, kun ne yhdessä juoksevat\neteenpäin, ruohon kasvamaan, lehden puhkeamaan ja koko mailman\niloitsemaan.\n\nEikö se sydän, jolla rakastamme toisiamme ja jolla rakastamme Jumalaa,\nole aivan sama? Se vaan, että Jumala on perin hyvä, ja me olemme kaikki\nHänen, jonka vuoksi meidän tulee rakastaa Häntä kaikkein enimmän.\nLuullakseni minä teen niin, muutoin olisin mielestäni enemmän yksinäni\ntäällä, kuin olen, kaukana kaikista, paitsi Hänestä.\n\nSitä sisältää minun ymmärtääkseni \"theologia Germanica'ni\", jota Elsa\nei rakasta. Minä aloitan isäni testamentista -- \"niin on Jumala mailmaa\nrakastanut, että Hän antoi ainoan Poikansa;\" ja sitten minä ajattelen\nkrucifixiä ja Hänen rakkauttansa, joka kuoli meidän tähtemme; ja\nnäitten valossa luen mielelläni kirjassani Hänestä, joka on korkein\nHyvyys, jonka tahto on meidän lepomme ja joka itsessänsä on kaikkein\nilojemme ilo ja ilomme, kun meillä ei ole mitään muuta iloa. Mitä minä\nen ymmärrä tässä kirjassa, jätän minä sikseen, niinkuin monen muunkin\nasian. Minä olen vaan seitsemäntoista vuotinen tyttö raukka, ja kuinka\nminä voin toivoakaan, että ymmärtäisin kaikki? Mutta minä en anna\nkoskaan niitten asiain, joita en ymmärrä, hämmentää itseäni niitten\nsuhteen, joita minä ymmärrän.\n\nSentähden, kun rippi-isäni käski minun tutkia sydäntäni ja tarkastaa,\neivätkö väärät ja epäjumaliset ajatukset yhtyneet rakkauteeni\nEisenachin ystäviäni kohtaan, vastasin minä heti, katsahtaen ylös\nhäneen:\n\n\"Ei, isä, minä en rakastanut heitä puoltakaan niin paljon, kuin kaikki\nheidän rakkautensa minua kohtaan olisi vaatinut.\"\n\nMinä luulen, että tämä tyydytti häntä; sillä, vaikka hän näytti\nkummastuneelta, ei hän kysynyt sen enempää minulta.\n\nMinun tulee hyvin sääli monta nunnaa, erittäinkin vanhoja. He ovat\nminusta niinkuin lapset, eivätkä he kuitenkaan ole lapsenkaltaisia.\nJoutavimmatkin seikat näyttävät kiihdyttävän taikka huolestuttavan\nheitä. He puhuvat luostarista, niinkuin se olisi mailma, ja mailmasta,\nniinkuin se olisi helvetti. Tämä on lapsuus ilman mitään toivoa, ilman\nmitään tyttöyttä, ilman mitään vaimoutta. Se muistuttaa minua niistä\nkitukasvuisista tammista, joitten ohitse me kuljimme Düben'in nummella,\nWittenbergin ja Leipzigin välillä, ja jotka eivät koskaan pääse\ntäysivartisiksi eivätkä kuitenkaan ole vesojakaan.\n\nNiin löytyy täällä yksi, sisar Beatrice, jota muut nunnat näyttävät\npitävän itseänsä huonompana, koska, niinkuin he sanovat, hänen\nsukulaisensa pakoittivat häntä menemään luostariin, ettei hän joutuisi\nnaimisiin erään kanssa, jota he eivät sallineet, ja koskei saatu häntä\ntekemään luostari-lupausta, ennenkuin hänen rakastajansa kuoli. Tämä\nheidän mielestänsä tuskin ansaitsee ensinkään hengellisen kutsumuksen\nnimeä.\n\nHän ei itsekään näytä ajattelevan toisin, vaan liikkuu ympäri\nalakuloisena ja sortuneena, ikäänkuin hän tuntisi itsensä semmoiseksi\nolennoksi, joka ei kuulu kirkkoon eikä mailmaan.\n\nPari iltaa takaperin hän oli ollut priorinnan asioilla ulkona lumessa\nja palasi aivan mustansinisenä vilusta. Hän oli jollakin lailla\nerehtynyt toimituksessansa ja käskettiin kohta alentavilla sanoilla\nomaan kammioonsa muutamilla rukouksilla päättämään jotakin\nkatumusharjoitusta.\n\nMinä en hennonut olla häntä seuraamatta. Kun tapasin hänet, istui hän\nväristen yksinkertaisella vuoteellansa, rukouskirja edessä. Minä menin\nsisään, istahdin hänen viereensä ja rupesin hieromaan hänen kylmiä\nkäsi-raukkojansa.\n\nAluksi hän koetti vetää niitä pois, sanoen, että hänellä paraikaa oli\njoku katumusharjoitus; ja sitten hänen silmänsä kääntyivät kirjasta\nminuun. Hän katseli ihmetellen minua tuokion aikaa; tuosta hän puhkesi\nkyyneliin ja sanoi:\n\n\"Voi, heitä pois! Se johdattaa mieleeni vanhan lastenkamarin kotona. Ja\näitini on kuollut; kaikki ovat kuolleet enkä minä saa kuolla.\"\n\nHän antoi kuitenkin minun syleillä itseään; ja kertoi heikolla,\nsortuneella äänellä koko elämäkertansa.\n\n\"Minä en ole täällä omalla ehdollani\", hän lausui. \"Minä en olisi\nkoskaan tullut tänne, jollei äitini olisi kuollut; enkä minä olisi\nkoskaan tehnyt luostarilupausta, jollei _hän_ olisi kuollut, vaikka he\nolisivat menetelleet minun suhteeni kuinka tahansa; sillä me olimme\nkihloissa ja me olimme vannoneet Jumalan edessä, että pysyisimme\nuskollisina toisillemme kuolemaan saakka. Ja miks'ei toinen lupaus ole\nyhtä hyvä kuin toinenkin? Kun sanoivat minulle, että hän oli kuollut,\ntein minä lupaukset -- taikka kumminkin annoin heidän pukea hunnun\npäälleni ja kerroin ne sanat, jotka pappi lausui eteeni; sillä minä en\nhuolinut mistään, mitä tein. Ja niin olen nunna. Minä en halaja nyt\nruveta miksikään muuksi. Mutta se ei hyödytä minua, että olen nunna,\nsillä minä rakastin Eberhardia ensin, vieläpä rakastin häntä kaikkein\nenemmän; ja nyt, kun hän on kuollut, en minä rakasta ketään eikä\nminulla ole mitään toivoa taivaassa eikä maan päällä. Kyllä minä koetan\nolla häntä ajattelematta, koska he sanovat, että se on synti; mutta\nminä en voi ajatella mitään onnea ilman häntä, vaikka ijäti\nkoettaisin.\"\n\nMinä sanoin: \"luullakseni se ei ole väärin, vaikka ajatteletkin häntä.\"\n\nHänen kasvonsa kirkastuivat hetkeksi, sitten hän pudisti päätänsä ja\nsanoi:\n\n\"Voi, sinä olet lapsi, sinä olet enkeli. Sinä et ymmärrä.\" Tuosta hän\nalkoi itkeä jälleen, mutta hiljemmin. \"Minä soisin, että olisit nähnyt\nhänet; sitten sinä ymmärtäisit paremmin. Oli aika, jolloin se ei ollut\nväärin, että rakastin häntä; hän oli aivan toisenlainen kuin kaikki\nmuut -- niin uskollinen ja jalo ja niin urhoollinen.\"\n\nMinä kuuntelin, sillä välin kuin hän jatkoi puhettansa hänestä; viimein\nhän katseli totisesti minua ja sanoi matalalla, pelokkaalla äänellä,\n\"minun täytyy luottaa sinuun.\" Samalla hän yhdestä hameensa laskusta\notti vähäisen kellastuneen paperi-liuskan, johon oli vaaleentuneella\nläkillä kirjoitettu muutamia sanoja, sekä ruskean hiuskiharan.\n\n\"Luuletko sinä, että se on aivan väärin?\" hän kysyi. \"Minä en ole\nkoskaan kertonut tästä rippi-isälle, sillä minä en ole oikein varma,\nonko synti pitää sitä; ja minä tiedän, että sisaret riistäisivät sen\nminulta, jos tietäisivät. Luuletko sinä, että se on väärin?\"\n\nKirjoitetut sanat olivat hyvin yksinkertaiset -- puhuivat\nmuuttumattomasta rakkaudesta, rukoilivat, että Jumala siunaisi häntä ja\nsäilyttäisi heidät toisillensa, siksi kuin paremmat ajat tulivat.\n\nMinä en voinut puhua, minä olin niin murheellinen; ja hän lausui\nkiivaasti ottaen aarre-raukkojansa käsistäni: \"sinä et katso sitä\noikeaksi. Mutta ethän sinä ilmoita asiaa. Kenties minä kerta tulen\nlujemmaksi ja luovun niistä; mutta en vielä. Minulla ei ole mitään\nmuuta.\"\n\nNyt minä koetin sanoa hänelle, että hänellä oli jotakin muuta; -- että\nJumala rakasti häntä ja sääli häntä, ja että Hän kenties täytti vaan\nhänen sulhonsa rukouksen ja suojeli heitä pyhässä huomassansa, kunnes\nhe kohtaisivat toinen toistansa parempina aikoina. Viimein hän näytti\nsaavan vähän lohdutusta; minä lankesin polvilleni hänen kanssansa ja me\nlausuimme yhdessä ne rukoukset, joita hänen oli käsketty lukea.\n\nKun minä nousin, sanoi hän miettien: \"sinä näytit rukoilevan, niinkuin\njoku taivaassa todella kuuntelisi sinua ja huolisi sinusta.\"\n\n\"Niin\", minä vastasin; \"Jumala kuuntelee ja huolii minusta.\"\n\n\"Kuuntelisiko minuakin?\" kysyi hän; \"huolisiko Hän minustakin? Eikö Hän\nylenkatso minua, niinkuin pyhä sisarkunta?\"\n\n\"Hän ei halveksi ketään; ja sanotaan, että alhaisimmat ovat Häntä,\nYlhäisintä, kaikkein likempänä.\"\n\n\"Minä en suinkaan liene kuin halvimpia\", hän lausui. \"Se on\nkohtuullista, ettei kukaan täällä pane arvoa minuun, sillä minä annoin\nJumalalle ainoastaan elämäni jätteen. Ja paitsi sitä on minulla huono\nkyky ajatella; ja mitä vähän kykyä minulla oli, näyttää menneen siitä\najasta, kuin Eberhard kuoli. Minulla oli vaan vähäinen voima rakastaa;\nja minä luulin, että se oli kadonnut. Mutta siitä alkaen, kuin sinä\ntulit, rupesin ajattelemaan, että minä voisin vielä rakastaa vähäisen.\"\n\nKun hankin lähteä kammiosta, kutsui hän minut takaisin.\n\n\"Mitä minä teen, kun ajatukseni häirääntyvät, niinkuin aina tapahtuu\npitkissä rukouksissa?\" hän kysyi.\n\n\"Lue lyhyempiä rukouksia, mutta lue useammin\", minä vastasin.\n\"Luullakseni se miellyttää Jumalaa yhtä paljon.\"\n\n\nElokuulla 1511.\n\nKuukaudet kuluvat täällä melkein kaikki samalla tavalla; mutta minusta\nne eivät ole yksitoikkoisia. Priorinna on antanut minulle luvan hoitaa\nsairaita ja lisäksi sallinut minun usein opettaa nuorempia noviiseja.\nTämä pikkuinen mailma kasvaa suuremmaksi minun silmissäni joka\nviikolta. Tässä on kokonainen mailma ihmissydämiä -- ja mikä mailma on\njokaisessa sydämessä!\n\nEsimerkiksi täti Agnes! Minä rupean nyt ymmärtämään häntä. Koko\nsisarkunta katsoo häneen, niinkuin hän melkein jo olisi pyhimys. Mutta\nminä en usko, että hän itse ajattelee niin. Meni monta kuukautta siitä,\nkuin tulin tänne, ennenkuin hän näytti ollenkaan huomaavan minua; mutta\nviime viikolla hän sairastui hiuvuttavaan kuumeesen niitten lisättyjen\npaastojen ja sen ankaran kurituksen vuoksi, johon hän itse on nykyisin\nruvennut.\n\nOli minun yöni valvoa sairashuoneessa, kun hän kääntyi kipeäksi.\n\nAluksi hän näytti pelkäävän vastaan-ottaa mitään minun käsistäni.\n\n\"Eikö heillä ole ketään muuta lähettää?\" hän kysyi tylysti.\n\n\"On minun vuoroni\", sanoin minä, \"sisarkunnan sääntöjen mukaan.\"\n\nHän painoi alas päänsä eikä estänyt enää minua hoitamasta itseään. Tämä\ntuntui minusta hyvin suloiselta, sillä vaikka kyllä jäykkä\nyksivakaisuus yhä asui hänen kasvoissaan, näin minä kuitenkin niissä\njotakin, joka muistutti kalliista täti Cottasta.\n\nHän puhui minulle hyvin vähän; mutta minä tunsin, että hänen isot,\nsyvät silmänsä seurasivat minua, kun keitin yrttejä tulella taikka\nhiljalleen puuhasin huoneessa. Aamupuoleen hän sanoi: \"sinä olet\nväsynyt, lapsi -- tule ja pane maata;\" ja hän osoitti sormellansa\nvähäistä sänkyä, joka oli hänen oman vuoteensa vieressä.\n\nVaikka nämät sanat lausuttiin käskevällä tavalla, oli niissä kuitenkin\ntoisenlainen sävel, kuin se tavallinen metallinen lujuus, joka jäädytti\nsydäntä -- jonkunlainen värähdys, joka oli melkein hellä. Minä en\nvoinut olla hänen tahtoansa noudattamatta, erittäin, kun hän sanoi,\nettä hän voi paljoa paremmin; ja vähän ajan perästä minä vaivuin uneen,\nhuono hoitaja kun olinkin.\n\nKuinka kauan minä nukuin, sitä en tiedä, mutta vähäinen liikunto\nhuoneessa herätti minut, ja kun katsahdin ylös, näin minä, että täti\nAgnes'in sänky oli tyhjä. Ensi hämmästyksissäni aioin herättää sisaret,\nkun huomasin, että se sairashuoneen ovi, joka johdatti kappelin\nkäytävään, oli raollaan. Hiljaisesti hiivin sitä kohden, ja siellä,\nkäytävän päässä, oli täti Agnes polvillansa, lakana yllään. Hän näytti\nenemmän, kuin milloinkaan ennen, siltä kuoleman kuvalta, jonka hän aina\ntuotti Elsan mieleen. Hänen huulensa, jotka olivat yhtä verettömät,\nkuin hänen kasvonsa, liikkuivat innokkaalla nopeudella; hänen laihat\nsormensa siirtelivät heikosti rukousnauhan mustia helmiä; ja hänen\nsilmänsä tähtäsivät ylipuolella alttaria olevaa taulua, jossa nähtiin\n_Mater Dolorosa_, seitsemän miekkaa sydämessä. Nyt ei ilmestynyt mitään\ntunnottomuutta terävissä kasvonjuonteissa ja vapisevissa huulissa. Koko\nhänen sielunsa näytti huokaavan tuskaista rukousta lävistetyn sydämen\npuoleen; ja minä kuulin hänen kuiskaavan: \"turhaan! Pyhä Neitsyt, auta\nminua! kaikki on ollut turhaa. Liha ei ole enemmän kuollut minussa,\nkuin ensimäisenä päivänä. Tämän lapsen kasvot ja ääni liikuttavat\nsydäntäni enemmän, kuin kaikki sinun surusi. Tämä heikko luonnon side\nvaikuttaa voimakkaammin minuun, kuin kaikki heimolaisuudet taivaallisen\nkaupungin kanssa. Se on ollut turhaa -- kaikki, kaikki turhaa. Minä en\nsaa maallista tulta sydämestäni sammutetuksi.\"\n\nMinä tuskin rohkenin keskeyttää häntä, mutta kun hän kätki kasvonsa\nkäsiinsä ja lankesi melkein pitkälleen kappelin lattialle, samalla kuin\npidätetyt nyyhkytykset vavauttivat koko hänen ruumistansa, astuin minä\nesiin ja nostin hänet leppeästi ylös, sanoen: \"sisar Agnes, minun on\nedesvastaus sairaista tänä yönä. Sinun täytyy tulla takaisin.\"\n\nHän ei vastustanut minua. Häntä värisytti; sitten entinen kivettynyt\nkatse, vieläpä tylympänä kuin koskaan ennen, palasi jälleen hänen\nkasvoihinsa, mutta hän salli, että minä peitin hänet vuoteesen ja\nannoin hänelle lämmittävän juoman.\n\nMinä en tiedä, epäileekö hän, että minä kuuntelin häntä. Hän on\nvarovaisempi minun suhteeni, kuin koskaan ennen; mutta nuot lujat,\nvakavat kasvonjuonteet ja tuo karkea, kova ääni eivät milloinkaan\nvaikuta minuun enää samalla tapaa, kuin ennen.\n\nEi mikään kumma, ettei sisarkunnan kunnioitus ole tehnyt täti Agnesia\nylpeäksi, ja ettei heidän halunsa asettaa häntä alipriorinnaksi ole\nviehättänyt häntä ollenkaan. Hän koettaa sielunsa sisimmässä tavoittaa\njotakin idealia. Miksi hän muuttuisi, jos hän saavuttaisi sen?\n\n_Kuolleeksi_ kaikille ihmistunteille ja maalliselle elämälle.\n\nJa juuri kun hän toivoi pääsneensä tämän tarkoituksen perille, yksi\nääni -- ystävällisen lapsi-raukan ääni -- kohtaa hänen korvaansa, ja\nhän huomaa, että, mitä hän päätti kuolemaksi, se oli vaan\nhäiritsemättömän unen kuvaelma, ja että koko työ oli aloitettava\nuudestaan.\n\nSe on kauhea taistelo, kun koettaa näin yhdistää kaikki elämän voimat\nkuolemaa elämässä synnyttääkseen.\n\nTarkoittaneeko Jumala tätä?\n\nKiitos Jumalan, että ainakin minun kutsumukseni on alhaisempi.\nSairashuoneen nöyryyttävät työt ja koettelemukset noviisi-koulussa\nnäyttävät opettavan minulle enemmän ja saavan minut paremmin, kuin\nkaikki pyrinnöt tunnottomuuteen, ymmärtämään, _etten_ minä mitään _ole_\nja ettei minulla itsessäni ole mitään.\n\n\"Theologiani\" tosin sanoo, että oikea itsekielto on vapaus; ja ettei\nvapautta voi saavuttaa, ennenkuin olemme ulkopuolella rangaistuksen\npelkoa ja palkinnon toivoa. Elsa ei kärsi tätä; ja kun minä puhuin\nsiitä pari päivää takaperin sisar Beatrice paralle, sanoi tämä, että\nhänen aivo-raukkansa kokonaan sekaantuivat, kun hän ajatteli sitä.\nMutta minä en käsitä sitä näin. Minun arvellakseni se merkitsee, että\nrakkaus on oma palkintonsa; ja että se on meidän kovin rangaistuksemme,\njos suretamme Häntä, jota me rakastamme ja joka on niin meitä\nrakastanut. Ja tämä näyttää minusta aivan todenmukaiselta.\n\n\n\n\nXII.\n\nElsan kertomus\n\n\nWittenbergissä, Kesäkuulla 1512.\n\nEvamme näyttää olevan onnellinen luostarissa. Hän on tehnyt lupauksensa\nja on nyt oikein sisar Ave. Hän on myöskin lähettänyt meille vähän\nsilmävettä isää varten. Mutta vaikka tekisimme mitä, näyttää hänen\nnäkönsä huononevan.\n\nTavalla taikka toisella on se, luullakseni, ollut hyvä perheelle, että\nisäni on kadottanut näkönsä.\n\nÄidin-äitimme, joka nyt on hyvin heikko ja harvoin jättää tuolinsa\ntakan ääressä, on tullut paljoa kärsivällisemmäksi isän tuumien\nsuhteen, kun ei enään ole mitään toivoa niitten toteuttamisesta, ja\nkuuntelee merkillisellä pitkämielisyydellä, kun hän puhuu niistä\nihmeistä, joita hän olisi aikaan saanut, jos vaan hänen näkönsä olisi\nkestänyt muutamia vuosia vielä.\n\nEikä isä itsekään näytä niin alakuloiselta, kuin olisi sopinut odottaa.\n\nKun tänään yritin lohduttaa häntä ja juttelin, kuinka paljon vähemmän\ntuskastuneelta äitimme näyttää, vastasi hän:\n\n\"Niin, lapseni, on hupaisempi elää kauemman aikaa _conjunctivin\nplusqvamperfectissä_ kuin _futurissa_.\"\n\nMinä näytin hämmästyneeltä ja hän selitti:\n\n\"Kun kerran on päättänyt tyytyä johonkin, on helpompi sanoa: 'jos\nminulla olisi ollut se ja se, minä ehkä olisin tehnyt niin ja niin',\nkuin 'jos minä saan sen ja sen, teen minä niin ja niin' -- ainakin se on\nhelpompi levottomalle ja herkkätuuteiselle naismielelle.\"\n\n\"Entä sinulle, isä?\"\n\n\"Minua lohduttaa, että lopulta minuunkin jonkunlaista arvoa pannaan.\nÄidin-äitikin huomaa vihdoin, mitä suuria siitä olisi lähtenyt, kun\nvaan silmieni vuoksi olisin saanut viimeisen keksintöni valmiiksi,\njonka kautta olisi höyryllä vettä pumputtu.\"\n\nÄidin-äitimme on varmaan suuresti hillinnyt itsensä eikä entisellä\nvapaalla tavallansa ilmoittanut ajatustansa, jos hänen on onnistunut\nuskottaa isää, että hän luotti tuohon viimeiseen tuumaan; sillä minun\ntäytyy tunnustaa, että kaikista isämme keksinnöistä ja löydöistä tämä\nhöyryn tuuma on se, jota koko perhe katsoo hurjimmaksi ja\nmahdottomimmaksi. Lakkaamattoman liikunnon salaisuus keksitään\nepäilemättä, ja semmoinen kello kai rakennetaan, jota ei tarvitse\nkoskaan vetää ylös -- näitä minä en katso erittäin vaikeiksi. Lienee\nmyöskin mahdollista, että voi muuttaa lyijyä kullaksi taikka rautaa\nhopeaksi, jos vaan säntilleen tietäisi oikeat suhteet. Isäni on aivan\ntarkasti selittänyt kaikki nämät minulle. Se elixiri, jonka on määrä\npitkittää elämää äärettömiin, näyttää minusta vähäisen työläämmältä;\nmutta tuo ajatus, että voisi pumputa vettä höyryllä, joka nousee\nkiehuvasta vedestä ja haihtuu samalla, on meidän kaikkien mielestä\naivan tyhjäntäpöinen; jotta on ehkä yhtä hyvä, ettei isä raukkamme\nsaanut tuhlata sen enempää kustannuksia ja aikaa siihen. Paitsi sitä on\nmeillä jo ollut pari kolme räjäytystä hänen koetustensa kautta; ja\nmuutamat naapurit alkoivat puhua sangen ikäviä asioita noidan\nvehkeistä; niin että viimeistä lukua kaikki sentään on käynyt hyvin.\n\nMinä en olisi kuitenkaan millään lailla tahtonut edes viitata näihin;\nsentähden minä vaan karttaen vastasin:\n\n\"Äidin-äitimme on todella nykyisin ollut paljoa lempeämpi ja\nsäyseämpi.\"\n\n\"Se ei ole vaan se\", jatkoi isä; \"hänellä on paljoa parempi äly, kuin\nuseimmilla naisilla -- hän käsittää. Ja sitten\", hän lisäsi, \"minä\ntoivon vähän, että tuo nuori aatelismies, Ulrich von Gersdorf, joka käy\ntäällä varsin usein ja kysyy Evaa, kerran toteuttaa tuumani. Hän ja\nChriemhild alkavat oikein järkevällä tavalla tunkeuta ajatukseeni.\nPaitsi sitä on meillä mestari Reichenbach, se rikas kauppias, jolle\ntätimme Cotta esitteli meidät; hänellä on kylläksi rahaa panna kaikki\nparhaalla tavalla toimeen. Tosin hän ei lupaa paljon, mutta hän\nkuuntelee tarkoin, ja se on jo suuri etu. Gottfried Reichenbach on\nkauppamieheksi hyvin valistunut mies, vaikka hän on hitaanpuolinen\nymmärtämään ja vähän liiaksi varovainen.\"\n\n\"Hän ei ole liiaksi varovainen almuissansa, isä\", minä lausuin; \"niin\nsanoo kumminkin T:ri Martin Luther.\"\n\n\"Kenties ei\", hän lausui. \"Ylipäänsä Wittenbergin asukkaat ovat paljon\netevämmät kuin Eisenachin, jotka olivat tykkönään epäileväisiä ja\ntyperiä. Se olisi oiva asia, jos Reichenbach ja von Gersdorf\nryhtyisivät tähän keksintöön. Reichenbach'in sopii kohta tehdä se\ntutuksi isojen kaupunkien aatelisperheissä, joitten kanssa hän on\nyhteydessä, ja von Gersdorf saisi levittää sitä heimolaistensa,\nritarien, joukossa. Tästä tosin ei olisi yhtä suuri etu perheellemme,\nkuin jos Pollux ja Kristofer taikka Fritz parkamme olisivat saattaneet\nsen perille. Vaan vähät siitä, Elsa lapseni, me olimme Adamin lapsia,\nennenkuin olimme Cottia. Meidän ei tule ajatella ainoastaan perhettä,\nvaan myöskin mailmaa.\"\n\nMestari Reichenbach ehkä täydellä todella huolii isäni tuumista, mutta,\nmitä Ulrich von Gersdorfiin tulee, minä epäilen. Hän näyttää minusta\nenemmän mieltyneeltä Chriemhildin ompelukseen, kuin isämme\nhöyrypumppuun; ja vaikka hän kyllä vielä puhuu Evasta, niinkuin hän\npitäisi häntä enkelinä, katselee hän välisti Chriemhildiä niinkuin tämä\nhänen silmissään olisi yhtä viehättävä olento.\n\nMinä en hyväksy tämmöistä huikentelevaisuutta; ja paitsi sitä on hänen\npuheensa minusta aivan toista laatua, kuin mestari Reichenbach'in.\nUlrich von Gersdorf'in elämänkokemus ulottuu vaan metsäkarjun-ajoihin,\ntaisteloihin kilpailevien ritarien kanssa taikka ryöstö-yrityksiin\nturvattomia kauppamiehiä vastaan. Hän on kuluttanut aikansa erään\nsetänsä linnassa Thüringin metsässä; vaan en minä kuitenkaan\nkummastele, että Chriemhildin kasvot hehkuvat innosta, kun hän,\nkatsellen alas ompelukseensa, kuuntelee hänen kertomuksiansa\nväijyksistä ja rohkeista, äkillisistä päälle-karkauksista. Mutta\nminusta tämä elämä näyttää raa'alta ja laittomalta. Ulrichin setä oli\nnaimaton; eikä ollut mitään naisia linnassa, paitsi yksi Ulrichin täti,\njoka on leski. Tämä näyttää olevan yhtä ylpeä, kuin Lucifer, ja\nerittäin kopeilevan siitä, että hän saa kantaa helmiä ja samettia,\njoissa ei minkään porvarisvaimon ole oikeus ilmestyä.\n\nUlrichin äiti kuoli varhain. Luullakseni hän oli lempeämpi ja jalompi.\nHän sanoo, että ainoa kirja heidän linnassaan on vanha, maalauksilla\nkoristettu messukirja, joka oli äidin oma. Hänellä on toinenkin täti,\nBeatrice, joka on Nimptschenin luostarissa Evamme kanssa. He lähettivät\nhänet sinne estääksensä häntä menemästä naimisiin erään ritarin kanssa,\njonka suvulle olivat perivihollisia. Minä rupean huomaamaan, mitä\nFritzinkin oli tapa sanoa, ettei näitten pikku aatelisten elämä ole\nlikimainkaan niin jalo, kuin porvarein. He eivät näytä tietävän mitään\nmailmasta ulkopuolella sitä vähäistä aluskuntaa, jota he pelon kautta\nhallitsevat. Heillä ei ole mitään kunniallista toimeentulon keinoa,\nvaan he elävät sorrettujen talonpoikais-raukkojensa kovasta työstä ja\nryöstöistä.\n\nHerra Reichenbach sen sijaan on yhteydessä ison Nürnbergin kaupungin\naatelisperheitten kanssa; ja vaikkei hän puhu paljon, tietää hän\njutella maalareista, runoilioista ja suurista tapauksista mailman\navaralla tanterella. Voi, minä soisin, että hän olisi tuntenut Fritzin!\nHän kuuntelee minua mielellään, kun puhun hänestä.\n\nLisäksi vielä tietää herra Reichenbach kertoa paljon veli Martin\nLutherista, joka on Eremitein eli Augustinin luostarin johdattaja\ntäällä ja näyttää minusta olevan Wittenbergin suuri mies; ainakin\nnäyttävät ihmiset rakastavan taikka vihaavan häntä enemmän kuin\nketäkään muuta täällä.\n\n\nLokakuun 19 p. 1512.\n\nTänään on ollut suuri päivä Wittenbergissä. Munkki Martin Luther on\nvihitty teologian tohtoriksi. Mestari Reichenbach hankki meille\noivalliset paikat ja me näimme, kuinka T:ri Andreas Bodenstein von\nCarlstadt antoi hänelle tämän arvon.\n\nKaupunginkirkon iso kello, jota soitetaan ainoastaan erinomaisissa\ntiloissa, kaikkui niinkuin kirkkojuhlaan; kaikki yliopiston virkakunnat\nastuivat juhlasaatossa pitkin katuja, ja valan vannottuaan puettiin\nmunkki Martin juhlallisesti tohtorin kaapuun, hattuun ja sormukseen --\ntäysinäiseen kultaiseen sormukseen, jonka vaaliruhtinas oli\nlahjoittanut hänelle.\n\nMutta mikä kaikkein enimmän vaikutti minuun, oli vala. T:ri Luther\nlausui sen hyvin juhlallisesti kauniilla, kirkkaalla äänellänsä, että\nsanat kaikkuivat kauan yleisessä äänettömyydessä. Hän lausui sen T:ri\nBodensteinin jälkeen, jota tavallisesti nimitetään Carlstadtiksi.\nSanat, niinkuin herra Reichenbach kertoi, kuuluivat latinaksi näin (hän\nkirjoitti ne minulle Evalle lähetettäväksi):\n\n\"_Juro me veritatem evangelicam viriliter defensurum_;\" jonka herra\nReichenbach käänsi: \"_minä vannon evankelista totuutta lujasti\npuollustaakseni.\"\n\nTämä vala vaaditaan ainoastaan yhdessä toisessa yliopistossa, paitsi\nWittenbergin, nimittäin Tübingin. T:ri Luther vannoi sen, ikäänkuin hän\nolisi ollut entisten aikojen ritari, joka lupasi uhrata henkensä ja\nruumiinsa pyhän asian tähden. Minusta, joka en ymmärtänyt sanoja,\nmuistutti hänen käytöksensä enemmän soturista, joka vannoo miekkansa\npäällä, kuin teologian tohtorista.\n\nJa mestari Reichenbach sanoo: \"mitä hän on luvannut, sen hän pitää!\"\n\nChriemhild nauraa mestari Reichenbachia sentähden, että tämä on\nkirjoittanut nimensä yliopiston oppilaitten listaan T:ri Lutherin\nluentoja kuunnellakseen.\n\n\"Istumaan sinne\", hän sanoo: \"hälisevien ylioppilaspoikien joukkoon\nvakavilla, vanhoilla kasvoillansa ja harmailla hiuksillaan!\"\n\nMutta minun ymmärtääkseni siinä ei ole mitään naurettavaa. Minusta se\nosoittaa jotakin jaloa, kun aika mies taipuu oppimaan, niinkuin\nvähäinen lapsi. Ja paitsi sitä, sanokoon Chriemhild mitä hyvänsä, jos\nherra Reichenbach on hiukan paljaspäinen ja hänellä on muutamia\nharmaita hiuksia, ei se tule isosta ijästä. Ei juuri sovi odottaa, että\ntäysikasvuisilla miehillä, jotka ajattelevat ja tuntevat näinä\nmyrskyisinä aikoina, olisi hienot kasvot ja tuuhea tukka, kuin Ulrich\nvon Gersdorfilla.\n\nMinä olen varma, että, jos olisin kahta vertaa vanhempi mies, kuin hän,\nminä en huolisi mistään niin paljon, kuin T:ri Lutherin luennoista.\nMinä olen kuullut hänen saarnaavan kaupungin kirkossa, ja se oli ihan\ntoista, kuin kaikki ne saarnat, joita ennen olen kuullut. Hän puhui\nJumalasta ja Kristuksesta, taivaasta ja helvetistä niin suurella\nvakuutuksella ja niin yksinkertaisesti, kuin hän olisi puollustanut\njotakin inhimillistä asiaa taikka kertonut suuria seikkoja, jotka\ntapahtuivat maan päällä eilen. Hän ei lasketellut sanojansa, niinkuin\nkappaletta latinan kieli-opista, joten useat munkit tekevät.\n\nMinusta alkoi melkein tuntua, kuin minäkin viimein löytäisin semmoisen\nuskonnon, joka sopii minulle. Jopa Kristoferkin kuunteli hartaasti. Hän\nsanoi, että T:ri Luther nimitti kaikki niin yksinkertaisilla nimillä,\nettä jokaisen täytyi ymmärtää.\n\nHän on kerran käynyt meillä, kohteli äidin-äitiämme kunnioituksella, ja\nisää aivan kärsivällisesti, ja puhui niin lempeästi Fritzistä.\n\nHän on kirjoittanut meille ja neuvonut meitä ottamaan T:ri Martin\nLutheria perheemme rippi-isäksi. Hän sanoo, ettei hän voi koskaan\npalkita sitä hyvää, jonka T:ri Luther on tehnyt hänelle. Hän kirjoittaa\ntodellakin iloisemmin ja toivokkaammin, kuin koskaan siitä ajasta\nlähtien, kuin hän jätti meidät, vaikka hän, paha kyllä, vihdoin on\ntehnyt nuot kauheat, peräyttämättömät lupaukset.\n\n\nMaaliskuulla 1513.\n\nT:ri Luther on suostunut rupeamaan rippi-isäksemme; ja, kiitetty olkoon\nJumala, minä luulen viimein löytäneeni sen uskonnon, joka ehkä saattaa\nminut, myöskin minut, Jumalaa rakastamaan. T:ri Luther sanoo, että minä\nolen kokonaan väärin ymmärtänyt Jumalan ja Herran Jesuksen Kristuksen.\nHän näytti yhdellä silmänluonnilla ymmärtävän kaikki, mitä minä olen\nkaivannut ja mikä on hämmentänyt minua koko elin-aikani. Kun aloin\nänkyttää hänelle tunnustustani ja epäilystäni, oli kuin hän olisi\nnähnyt ne kaikki levitettyinä eteensä, ja hän selitti ne kaikki\nminulle. Hän sanoo, että minä olen ajatellut Jumalaa ankaraksi\ntuomariksi, ryöstäjäksi, tylyksi velkojaksi, vaikka Hän on runsas\nAntaja, laupias Vapahtaja, niin, itse sanomattoman rakkauden lähde.\n\n\"Jumalan rakkaus\", hän sanoi, \"antaa semmoisella tavalla, että se\nvuotaa Isän sydämestä, kaiken hyvyyden alkulähteestä. Antajan sydän\ntekee lahjan rakkaaksi ja kalliiksi; niinkuin me keskenämme sanomme\nvähäisestäkin lahjasta: 'rakas käsi on sen antanut', emmekä katso niin\npaljon lahjaa kuin sydäntä.\"\n\n\"Jos vaan arvostelisimme Häntä Hänen tekojensa mukaan, oppisimme, ettei\nJumala ole mitään muuta kuin puhdas, sanomaton rakkaus, suurempi ja\nvoimakkaampi, kuin mitä kukaan voi ajatella. Se on häpeällinen asia,\nettei mailma huoli tästä eikä kiitä Häntä siitä, vaikka se joka päivä\nnäkee edessänsä niin lukemattomia Hänen hyviä töitänsä; se ansaitsee\nkiittämättömyytensä vuoksi, ettei aurinko silmänräpäystäkään paista\nenää eikä ruoho kasva; eikä Hän kuitenkaan lakkaa hetkeksikään meitä\nrakastamasta ja hyvää meille tekemästä. Sanoja puuttuu minulta, kun\npuhun Hänen hengellisistä lahjoistaan. Täällä Hän antaa meille, ei\naurinkoa eikä kuuta, ei taivasta eikä maata, vaan oman sydämensä,\nrakastetun Poikansa, niin että Hän on sallinut Hänen verensä vuotaa ja\nHänen itse häpeällisimmällä tavalla kuolla meidän, häijyjen,\nkiittämättömien olentojen tähden. Kuinka siis voimme sanoa muuta, kuin\nettä Jumala on äärettömän, pohjattoman rakkauden syvyys?\"\n\n\"Koko raamattu\", hän sanoo, \"on täynnä tätä -- ett'emme epäilisi, vaan\nolisimme aivan varmat, että Jumala on sääliväinen, armollinen,\nkärsivällinen, uskollinen ja totinen; semmoinen, joka ei ainoastaan\ntahdo täyttää lupauksiaan, vaan jo on täyttänyt ja tehnyt paljoa\nenemmän, kuin mitä Hän lupasi, koska Hän on antanut ristiin-naulita\noman Poikansa syntiemme tähden, ettei kukaan, joka uskoo Häneen, huku,\nvaan jokainen saa ijankaikkisen elämän.\"\n\n\"Jokainen, joka uskoo ja tunnustaa tämän\", hän lisäsi, \"että Jumala on\nantanut ainoan Poikansa kuolla meidän, viheliäisten syntisten tähden,\nhän ei enään epäile, vaan uskoo lujasti, että Jumala sovittaa meidät\nItsensä kanssa ja on suosiollinen ja sydämellisen laupias meitä\nkohtaan.\"\n\n\"Kun evankeliumi on näyttänyt meille, että Kristus on Jumalan Poika,\njoka Isän tahdon mukaan on uhrannut itsensä meidän tähtemme ja\nsovittanut kaikki synnit, ei sydän voi enää epäillä Jumalan hyvyyttä ja\narmoa -- ei pelkää enää eikä pakene Jumalan tyköä, vaan panee kaikki\ntoivonsa Hänen hyvyyteensä ja sääliväisyyteensä.\"\n\n\"Apostolit kehoittavat meitä aina\", hän sanoo, \"pysymään Jumalan\nrakkaudessa -- se on, että jokainen kokonaan päättäköön sydämessänsä,\nettä Jumala rakastaa häntä; ja he asettavat silmiemme eteen sen\ntodistuksen tästä, nimittäin, ettei Jumala ole säästänyt Poikaansa,\nvaan antanut Hänen mailman tähden, että Hänen kuolemansa kautta mailma\nsaisi elämän jälleen.\"\n\n\"Se on Jumalan ilo ja kunnia, että Hän antaa runsaasti. Puhdas rakkaus\non Hänen luontonsa; että jos joku tahtoisi selittää elikkä kuvailla\nJumalaa, täytyy hänen selittää Yhtä, joka on pelkkä rakkaus, sillä\njumalallinen luonto ei ole mitään muuta, kuin semmoisen rakkauden tuli\nja hehku, joka täyttää taivaan ja maan.\"\n\n\"Rakkaus on Jumalan kuva, ei mikään kuollut eikä paperille maalattu\nkuva, vaan jumalallisen luonnon elävä olemus, joka palaa täynnänsä\nkaikkea hyvyyttä.\"\n\n\"Hän ei ole kova, niinkuin me olemme niitä vastaan, jotka ovat tehneet\nväärin meille. Me vedämme pois kätemme ja suljemme kukkaromme, mutta\nHän on hyvä kiittämättömille ja pahoille.\"\n\n\"Hän näkee, että sinä olet köyhä ja kurja, ja tietää, ettei sinulla ole\nmitään, millä maksat. Sentähden Hän antaa alttiisti anteeksi, vieläpä\nantaa sinulle kaikki.\"\n\n\"Se ei käy laatuun\", hän sanoo, \"että kristityt ihmiset arvelevat: 'me\nemme tiedä, onko Jumala suosiollinen meitä kohtaan vai ei.' Päinvastoin\nmeidän tulee oppia sanomaan: 'minä tiedän, että uskon Kristukseen, ja\nsentähden myöskin, että Jumala on minun armollinen Isäni.'\"\n\n\"Mikä syy siihen on, että Jumala antaa?\" hän lausui eräänä päivänä.\n\"Mikä taivuttaa häntä siihen? ei mikään muu, kuin sanomaton rakkaus,\nsillä Hän iloitsee antamisesta ja siunaamisesta. Mitä Hän antaa? Ei\nainoastaan valtakuntia, ei ainoastaan mailmaa, joka on täynnä hopeata\nja kultaa, ei ainoastaan taivasta ja maata, vaan Poikansa, joka on yhtä\nsuuri, kuin Hän itse -- se on: ijankaikkinen ja käsittämätön; lahjan,\njoka on yhtä ääretön, kuin Antaja, kaiken armon lähde ja alku; niin,\nkaikkien Jumalan rikkauksien ja aarteitten omistuksen.\"\n\nT:ri Luther sanoi myöskin, että paras nimi, jolla meidän sopii ajatella\nJumalaa, on Isä. \"Se on armas, suloinen, syvä, sydäntä liikuttava nimi;\nsillä isän nimi on luonnostansa täynnä syntyperäistä suloisuutta ja\nlohdutusta. Sentähden meidän täytyy myöskin tunnustaa itsemme Jumalan\nlapsiksi; sillä tällä nimellä me syvästi liikutamme Jumalaamme, koska\nisän mielestä ei löydy mitään suloisempaa ääntä, kuin lapsen.\"\n\nKaikki nämät kummastuttavat minua. Minä tuskin tohdin avata kättäni ja\nottaa tätä uskoa kotiin sydämeeni.\n\nTämmöiseksikö meidän siis todella tulee ajatella Jumalaa? Onko Hän\ntosiaan, niinkuin T:ri Luther sanoo, valmis kuulemaan heikointakin\nhuokaustamme, valmis antamaan meille anteeksi ja auttamaan meitä.\n\nJa jos Hän on tämmöinen ja huolii siitä, mitä me ajattelemme Hänestä,\nkuinka paljon minä olen surettanut Häntä kaikki nämät vuodet!\n\nEi hetkeäkään enää! Minä en epäile Sinua hetkeäkään enää. Katso,\ntaivaallinen Isä, minä olen palannut jälleen Sinun luoksesi!\n\nOnko todella mahdollista, että Jumala on mielissänsä, kun luotamme\nHäneen -- mielissänsä, kun rukoilemme, ainoastaan sentähden, että Hän\nrakastaa meitä?\n\nOnko siinä todella perää, mitä T:ri Luther sanoo, että rakkaus on\nmeidän suuri ansiomme; ja että me miellytämme Jumalaa paraiten sillä,\nettä olemme hyviä toisillemme, juuri sentähden, että tämä on kaikkein\nenemmän Hänen luontonsa mukaan?\n\nMinä olen varma siitä, että siinä on perää. Se tuntuu niin ihanalta, se\ntäytyy olla totta.\n\nMinun, myöskin minun on siis mahdollinen rakastaa Jumalaa. Kuinka on\nmahdollista, että minä _en_ rakastaisi Häntä? Ja minun, myöskin minun\non mahdollinen olla jumalinen, jos se on jumalinen, joka rakastaa\nJumalaa ja tekee mitä hyvänsä hän voi, että kaikki hänen ympärillänsä\nolisivat onnellisia. Mutta jos tämä todella on uskonto, niin se on\nonni, se on vapaus -- se on elämä!\n\nMiksi siis on niin monella jumalisella ihmisellä, jotka minä tunnen,\naivan murheellinen muoto, ikäänkuin he olisivat orjia ja kovan isännän\ntyössä?\n\nMinun täytyy kysyä T:ri Lutherilta.\n\n\nHuhtikuulla 1513.\n\nMinä olen kysynyt T:ri Lutherilta, ja hän sanoo, että se on sen vuoksi,\nettä perkele laittaa suuren osan siitä uskonnosta, jonka me näemme;\nettä hän sanoo itsensä Kristukseksi ja lähestyy ja peloittaa ihmisiä ja\nruoskii heitä heidän syntiensä muistolla ja kieltää heitä nostamasta\nsilmiänsä taivaasen, koska Jumala muka on niin pyhä ja he ovat niin\nsyntisiä. Mutta nämät kaikki tulevat siitä, että hän tietää, jotta, jos\nhe nostaisivat silmänsä taivaasen, heidän kauhunsa katoisi ja he\nnäkisivät siellä Kristuksen, ei tuomarina eikä ankarana, ryöstävänä\nvelkojana, vaan sääliväisenä, lempeänä Vapahtajana.\n\nMinua lohduttaa suuresti, kun ajattelen tällä tapaa perkeleestä. Eikö\nhän ole koettanut opettaa minua uskontoonsa koko elin-aikanani? Ja nyt\nminä olen saanut selkoa hänestä! Hän on kertonut minulle valheita, ei\nminusta itsestä (T:ri Luther sanoo, ettei hän voi kuvata meitä\nsyntisemmäksi, kuin olemme), vaan valheita Jumalasta. Se hyödyttää\nminua melkein yhtä paljon, kun kuulen T:ri Lutherin puhuvan\nperkeleestä, kuin Jumalasta -- hän sanoo häntä \"häijyksi,\nmurheelliseksi hengeksi, joka tahtoo tehdä kaikki murheellisiksi.\"\n\nJumalan avulla minä en tahdo koskaan enään uskoa häntä. Mutta T:ri\nLuther sanoi, että joudun usein sitä tekemään; että perkele tulee\ntakaisin ja panettelee Jumalaa ja häiritsee rauhaani niin monella\ntavalla, että sitä kestää kauan, ennenkuin minä opin tuntemaan häntä.\n\nMinua kauhisti, kun hän puhui minulle tästä; mutta sitten hän rauhoitti\nminua jälleen sillä, että hän jutteli minulle ihanan kertomuksen,\njonka hän sanoi olevan raamatusta. Se oli Hyvästä Paimenesta ja\nyksinkertaisista, eksyneistä lampaista, ja sudesta, joka koetti niellä\nniitä. \"Kaikki Paimenen huoli tarkoittaa vaan sitä\", hän sanoi, \"että\nhän hellimmällä tavalla pitäisi lampaat luonansa; ja kun he eksyvät,\nmenee hän etsimään heitä, nostaa heidät hartioilleen ja kantaa heidät\nkotiin hyvään turvaan. Paras viisautemme\", hän lausui: \"on se, että\naina pysymme likellä tätä Hyvää Paimenta, joka on Kristus, ja\nkuuntelemme Hänen ääntänsä.\"\n\nMinä tiedän, että Herraa Jesusta Kristusta sanotaan Hyväksi Paimeneksi.\nMinä olen nähnyt taulun, jossa Hän kantaa karitsaa hartioillaan. Mutta\nennenkuin T:ri Luther selitti sen minulle, minä luulin sen merkitsevän,\nettä Hän hallitsi ja omisti koko mailman, joka on Hänen laumansa. Mutta\nminä en koskaan ajatellut, että Hän lakkaamatta huoli _minusta_,\nniinkuin lampaastansa, etsi minua, kutsui minua, kaitsi minua, myöskin\nminua.\n\nMuut ihmiset ovat epäilemättä ymmärtäneet kaikki nämät ennen. Vaan\nkuitenkin, jos niin on, miks'eivät munkit saarnaa siitä? Miksi\ntäti Agnes palvelee Häntä luostarissa katumusharjoituksilla ja\nitsekidutuksilla sen sijaan, että hänen pitäisi palvella Häntä\nmailmassa ja olla hyvä kaikille ja auttaa kaikkia ympärillänsä? Miksi\nmeidän lempeällä äidillämme on semmoiset synkeät itsesyytöksen\najatukset, ja miksi hänestä tuntuu, kuin hän ja perheemme olisivat\njonkun kirouksen alla?\n\nT:ri Luther sanoi, että Kristus \"tehtiin kiroukseksi meidän tähtemme;\"\nettä Hän, Jumalan puhdas ja saastuttamaton Karitsa, kantoi kirouksen\nmeidän tähtemme ristinpuussa; ja että me, kun uskomme Häneen, emme ole\nkirouksen, vaan siunauksen alla -- olemme siunatut.\n\nTätä siis krucifixi ja _Agnus Dei_ tarkoittavat.\n\nEpäilemättä ovat useat minun ympärilläni ymmärtäneet kaikki nämät kauan\naikaa sitten. Minä olen varma, että ainakin Evamme ymmärsi sen.\n\nMikä ääretön ilo minulle, kun istun puutarhassa, ompelus kädessäni, ja\nkatson ylös omenakukkien ja värisevien lehtien lävitse, ja näen Jumalan\nrakkauden siellä; -- kun kuuntelen rastasta, joka on rakentanut pesänsä\nniitten väliin, ja jokaisessa sävelessä, joka paisuttaa hänen pikkuista\nkurkkuansa, tunnen Jumalan rakkauden, joka pitää huolta linnuista; --\nkun katson taivaan kirkkaisin, sinertäviin säkeisin ja tunnen, että ne\novat siunauksen teltta -- Isäni huoneen katto, jotta, jos pilvet\nkulkevatkin sen ylitse, ne peittävät vaan muuttumattomaan valkeuden,\njotta myöskin, kun päivä katoo, minä näen, että itse yö paljastaa uusia\nvalkeuden mailmoja; -- kun tiedän, että jos voisin kerittää auki\npoimusta poimuun Jumalan mailman, havaitsisin vaan yhä enemmän\nsiunausta ja katsoisin yhä syvemmälle rakkauteen, joka on kaikkein\nkeskuksena!\n\nJa sitten, kuinka hupaista on jatkaa ompelustyötäni ja ajatella, kun\nsormeni ahkerasti jouduttavat neulaani:\n\n\"Tämäkin on isän ja äidin auttamista; tämä, myöskin tämä on vähäinen\nrakkauden työ. Ja kun näin istun ja ompelen, Jumala on mieltynyt minuun\nja siihen, mitä minä teen. Hän antaa tämän minun työkseni yhtä hyvin\nkuin määrää papit rukoilemaan ja T:ri Lutherin saarnaamaan. Minä\npalvelen Häntä ja on läsnä tässä vähäisessä sopessani mailmassa ja on\ntyytyväinen minuun -- myöskin minuun!\"\n\nVoi, Fritz ja Eva! jos te molemmat olisitte tietäneet tämän, olisiko\nteidän tarvinnut jättää meidät ja lähteä palvelemaan Jumalaa niin\nkaukana poissa?\n\nOlenko minä todella, niinkuin St. Kristofer, saavuttanut virtani\nrannan, jossa saan palvella Vapahtajaani ja auttaa kaikkia pilgimejä,\nkuin suinkin jaksan?\n\nParemmin, paremmin kuin St. Kristofer; sillä enkö minä _tunne sitä\nääntä_, joka sanoo minulle:\n\n\"Elsa! Elsa! tee tämä minun tähteni!\"\n\nEnkä minä nyt ollenkaan pelkää, vaikka tulen vanhaksi. Tämä on suuri\nhelpoitus, koska jo olen seitsemännelläkolmatta ja lapset pitävät minua\nmelkein yhtä vanhana kuin äitiämme. Sillä mikä vanhentuminen on, jos\nT:ri Martin Luther puhuu totta (ja minä tiedän varmaan, että hän\npuhuu), muuta kuin että joka päivä lähestymme Jumalaa ja Hänen pyhää\nonnellista kotiansa! T:ri Luther sanoo, että Vapahtajamme nimitti\ntaivasta Isänsä kodiksi.\n\nEi niin, että minun tekisi mieli jättää tämä mailma. Niin kauan kuin\nJumala tahtoo, että me olemme täällä, ja Hän on meidän kanssamme, on se\nkodikas kylläksi meille.\n\n\nToukokuulla 1513.\n\nTänä aamuna, kun paraikaa laitin isäni mieliruokaa, kuulin herra\nReichenbachin äänen ovesta. Hän meni arkihuoneesen ja kohta sen jälkeen\nChriemhild, Atlantis ja Thekla hyökkäsivät sisään kyökkiin.\n\n\"Herra Reichenbach tahtoo puhutella vanhempia\", sanoi Chriemhild, \"ja me\nkäskettiin pois.\"\n\nMinä olin hetken vähän levotonna. Tuntui kuin entisinä Eisenachin\naikoina; mutta siitä asti, kuin tulimme Wittenbergiin, emme ole tehneet\nmitään velkoja; että minä, vähäisen mietittyäni, tyynnyin jälleen.\nLapset arvelivat jos jotakin siitä, mitä asia koski. Chriemhild luuli,\nettä se oli joku valtiollinen seikka, koska hän oli nähnyt\nReichenbachin hartaasti puhuvan Ulrich von Gersdorfin kanssa, kun hän\ntuli katua ylöspäin, ja he arvattavasti olivat keskustelleet aatelisten\nja porvarein etu-oikeuksista.\n\nAtlantis luuli, että tämä oli jollakin lailla yhteydessä T:ri Martin\nLutherin kanssa, sillä herra Reichenbach oli huoneesen tullessaan\nantanut äidille yhden uuden tohtorin lentokirjan.\n\nThekla tiesi varmaan, että nyt se hetki vihdoin oli tullut, jolloin\nruvettaisiin käyttämään jotakin isän keksintöä -- onko se alati käyvää\nkelloa vai metallien muuttamista vaiko höyrypumppua, sitä hän ei voinut\nsanoa; mutta hän oli vakuutettu siitä, että se oli jotakin, joka\nviimein tekisi meidät rikkaiksi, koska herra Reichenbach näytti niin\nkovasti totiselta ja oli niin kunnioittavainen isäämme kohtaan. Heille\nei jäänyt pitkää aikaa perustella erinäisiä arveluitansa, kun kuulimme\nherra Reichenbachin joutuisasti astuvan porstuan lävitse ja oven\nnopeasti menevän kiinni hänen perässään.\n\n\"Mikä neuvottelu se oli?\" kysyi Chriemhild ylenkatseellisesti; \"hän ei\nole ollut täällä kymmentä minuuttia.\"\n\nKohta sen jälkeen äitimme ilmestyi. Hän oli hyvin vaalea ja hänen\näänensä vapisi, kun hän sanoi:\n\n\"Elsa lapseni, me tarvitsemme sinua.\"\n\n\"Sinä saat ensin tietää, Elsa\", huusivat lapset. \"No, se onkin oikein;\nsinä olet rakas, kiltti vanhin sisaremme ja sinä kerrot kai sitten\nmeille.\"\n\nMinä tuskin tiesin miksi, mutta sormeni eivät näyttäneet tottelevan\nminua yhtä nöyrästi kuin muutoin, ja kesti vähän aikaa, ennenkuin\nkykenin valmistamaan ruokani, pesemään käteni, kivertämään alas\nvalkoiset hiani ranteisiin ja menemään heidän luoksensa arkihuoneesen,\nettä äitini palasi jälleen, näyttäen tavattoman hätäiseltä, ja itse vei\nminut sisään.\n\n\"Elsa kultani, tule tänne\", lausui isäni. Ja, käteeni tarttuen, hän\nlisäsi: \"herra Reichenbach on käskenyt minun sanoa sinulle jotakin.\nMuut vanhemmat ratkaisevat usein tämmöiset asiat lastensa sijassa,\nmutta äitisi ja minä tahdomme jättää asian sinun päätettäväksesi. --\nVoisitko sinä ruveta hänen vaimoksensa?\"\n\nKysymys saatti minut hämille enkä minä voinut kuin sanoa:\n\n\"Onko mahdollista, että hän ajattelee minua?\"\n\n\"Ei siinä, Elsaseni, minun mielestäni mitään mahdotonta ole\", arveli\nisäni; \"mutta kaikissa tapauksissa on herra Reichenbach pannut asian\nselvälle kannalle. Kysymys on vaan, tahtooko Elsamme ajatella häntä.\"\n\nMinä en pystynyt sanomaan mitään.\n\n\"Ajattele tarkoin, ennenkuin hylkäät hänet\", lausui isäni; \"hän on hyvä\nja jalo mies; hän ei huoli mistään myötäjäisistä sinun kanssasi; hän\nsanoo, että sinussa on myötäjäiset kuninkaallekin; ja minun täytyy\ntunnustaa, että hän on erittäin nerokas ja taitava mies, joka panee\narvoa tieteellisiin keksintöihin, niinkuin vaan harvat näihin\naikoihin.\"\n\n\"En minä tahdo hyljätä häntä\", sammalsin minä.\n\nMutta helläsydäminen äiti sanoi, nojauttaen päätäni olkapäähänsä:\n\n\"Ajattele kuitenkin tyyni, ennenkuin suostut häneen. Me emme ole köyhät\nenää emmekä tarvitse minkään vieraan rikkautta onnellisina ollaksemme.\nJumala varjelkoon, että lapsemme uhraisi itsensä meidän tähtemme. Herra\nReichenbach on epäilemättä hyvä ja viisas mies, mutta minä tiedän hyvin\nnuorten tyttöjen mielen. Hän on vähänläntäinen, eikä pitkä ja pulskea,\nniinkuin Fritzimme ja Kristoferimme; ja hän on hieman paljaspäinen\neikä varsin nuori, vaan pikemmin totinen ja vähäpuheinen, ja nuoret\ntytöt --\"\n\n\"Mutta, äiti\", minä sanoin, \"minä en ole mikään nuori tyttö, minä olen\nkuusikolmatta täyttänyt; ei herra Reichenbach ole minusta vanha enkä\nminä ole koskaan huomannut, että hän on paljaspäinen, eikä hän minun\nparissani suinkaan ole vähäpuheinen.\"\n\n\"Oikein, Elsa\", arveli äidin-äitimme, nauraen sopestansa takan äärestä.\n\"Antakaat, isä ja äiti, näitten molempain kahden kesken päättää asia.\nSe käy heiltä paremmin kuin meiltä.\"\n\nJa illalla herra Reichenbach palasi jälleen, ja me sovimme kaikista.\n\n\"Tästäkö siis neuvoteltiin!\" sanoivat lapset, vähän pettyneinä\ntoiveissansa. \"Se tuntuu niin tavalliselta asialta\", arveli Atlantis,\n\"me olemme niin tottuneet näkemään herra Reichenbachia. Hän käy meillä\nmelkein joka päivä.\"\n\n\"Minusta siinä ei ole mitään estettä\", lausui Chriemhild; \"mutta se\nnäyttää tuskin naimiselta, kun muuttaa vaan kadun poikki. Hänen talonsa\non juuri vastapäätä meitä.\"\n\n\"Mutta se on paljoa komeampi, kuin meidän talomme\", sanoi Thekla. \"Minä\npidän herra Reichenbachista; ei kukaan ole koskaan huolinut niin paljon\npiirrustuksistani, kuin hän. Hän näyttää minulle, missä ne ovat\nvirheelliset, ja neuvoo minua, kuinka saan ne oikeiksi, niinkuin hän\ntodella katsoisi sitä tärkeäksi asiaksi; ja tärkeä se onkin, niinkuin\ntiedät, Elsa, koska minä aion kerta ommella ja auttaa vanhempia,\nniinkuin sinä. Eikä kukaan ole koskaan ollut niin hyvä Nix'ille, kuin\nhän. Hän otti tuonaan koiran syliinsä ja veti ulos puikon, joka oli\ntehnyt sen nilkuksi. Tätä Nix ei olisi sallinut keneltäkään muulta kuin\nminulta. Nix pitää herra Reichenbachin sangen hyvänä, ja niin minäkin.\nHerra Reichenbach on paljon viisaampi, luullakseni, kuin Ulrich, joka\nkiusaa Nix'iä eikä ole eroittavanansa kissojani lehmistäni; eikä herra\nReichenbach minusta ole paljoa vanhempi; paitsi sitä, minä en soisi,\nettä Elsamme asuisi askeltakaan kauempana poissa.\"\n\nJa Thekla kiipesi ylös syliini ja suuteli minua, sillä aikaa kuin Nix\nseisoi takajaloillansa ja haukkui, silmin-nähtävästi ajatellen, että\ntämä oli suuri tilaisuus. Niin että ainakin kaksi perheestämme on\nantanut suostumuksensa.\n\nMutta ei kukaan heistä kaikista tiedä vielä, mitä herra Reichenbach\nsanoi minulle, kun seisoimme hetken aikaa akkunan luona, ennenkuin hän\nlähti tänä iltana. Hän sanoi:\n\n\"Elsa, Jumala se on, joka antaa minulle tämän ilon. Aivan siitä illasta\nsaakka, jolloin te kaikki tulitte Wittenbergiin, ja minä näin, kuinka\nsinä hellästi autoit vanhoja ja neuvoit nuoria etkä koskaan hämmentynyt\ntässä tohussa, vaan kerkesit aina kiittämään kaikkia vähäisestäkin\nhyvästä työstä taikka auttamaan jokaista, joka joutui vaan vähäiseen\npulaan -- aivan siitä saakka minä ajattelin, että sinä olit tämän kodin\nvalo, ja rukoilin Jumalaa, että Hän kerran tekisi sinut minun kotini\nvaloksi.\"\n\nVoi! tämä osoittaa, kuinka rakkaus peittää ihmisten viat; mutta hän ei\ntuntenut Fritziä eikä paljon Evaakaan. He olivat kotimme todellinen\npäivänpaiste. Kuitenkin tahdon minä kaikissa tapauksissa Jumalan avulla\nkoettaa parastani tehdäkseni herra Reichenbachin kotia valoisaksi.\n\nMutta kaikkein paras asia on se, että minä en pelkää vastaan-ottaa tätä\nsiunausta. Minä uskon, että se on Jumala, joka sanomattomasta\nrakkaudestansa, niinkuin T:ri Luther sanoo, on antanut sen enkä minä\npelkää, että Hän katsoo minua liian onnelliseksi.\n\nEnnenkuin T:ri Luther rupesi rippi-isäkseni, minä en olisi suinkaan\ntietänyt, kääntyisikö tämä siunaukseksi vai kiroukseksi; vaan nyt minä\nen pelkää. Kahle näyttää pudonneen pois sydämeltäni ja verho\nsilmistäni, ja minä voin nimittää Jumalaa isäksi ja pelkäämättä\nvastaan-ottaa kaikki Häneltä.\n\nMinä tiedän, että Gottfriedin tunteet ovat samat. Koska minulla ei\nmilloinkaan ollut mitään kutsumusta korkeampaan hengelliseen elämään,\non se erityinen armo minua kohtaan, että olen löytänyt semmoisen\nuskonnon, joka saattaa aivan jokapäiväisen tyttöraukan rakastamaan\nJumalaa ja etsimään Hänen siunaustansa.\n\n\nKesäkuulla.\n\nÄitimme on tällä viikkoa pitänyt minulle koko joukon sydämellisiä\npuollustuspuheita siitä, että hän sanoi Gottfriedia (herra Reichenbach\npyysi, että minä nimittäisin häntä niin) vanhaksi, paljaspäiseksi,\nvähänläntäiseksi ja totiseksi.\n\n\"Kuule, lapseni, minä tarkoitin vaan, etten tahtonut, jotta sinä\nsuostuisit häneen meidän tähtemme. Ja viimeistä lukua on hän, niinkuin\nsinä sanot, tuskin ensinkään paljaspäinen; ja sanotaan, että kaikki\nsemmoiset miehet, jotka ajattelevat paljon, kadottavat hiuksensa\nvarhain; ja minä olen varma, ettei se ole mikään etu, kun aina puhuu;\neikä kaikki voi olla yhtä pitkät kuin Fritzimme ja Kristoferimme.\"\n\n\"Ja viimeistä lukua, rakas äiti\", sanoi äidin-äiti, \"Elsa ei valinnut\nherra Reichenbachia sinun tähtesi; mutta oletko sinä aivan varma, ettei\nReichenbach valinnut Elsaa hänen isänsä tähden? Hän otti aina niin\nhartaasti osaa höyrypumppuun!\"\n\nÄitimme ja minä näemme mielihyvällä sen hiljaisen vaikutuksen, joka\nnäyttää olevan herra Reichenbachilla Kristoferin suhteen. Tämän\nkumppanit ja myöhäiset kotiintulot ovat tätä aikaa usein tuottaneet\nmeille paljon huolia. Kristofer luottaa myöskin häneen, koska hän ei\nole pappi eikä juuri suuresti suosi munkkeja ja luostareita; eikä herra\nReichenbach ole sinnepäinkään niin levoton Kristoferin puolesta, kuin\nme pelokkaat, hätäiset naiset jo rupesimme olemaan. Hän vakuuttaa, että\nKristoferissa on hyvä alku; ja hän sanoo, etteivät parhaatkaan mallit\nole kullan näköisiä, ennenkuin ne puhdistetaan. Meidän, naisten,\njoitten täytyy katsella kaikkia kaukaa rauhallisista kodoistamme, on\nniin vaikea eroittaa sulatus-uunien hehku tulipalon liekeistä.\n\n\nWittenbergissä, Syyskuulla 1513.\n\nTänä aamuna herra Reichenbach, Kristofer ja Ulrich von Gersdorf (joka\non opiskellut täällä jonkun aikaa) palasivat aivan innoissaan jostakin\nväittelystä, jonka T:ri Luther ja muutamat Erfurtin tohtorit ja\nprofessorit olivat keskenänsä pitäneet.\n\nMinä en tiedä, ymmärränkö minä aivan selvästi, mistä puhe oli; mutta he\nnäyttivät pitävän asiaa hyvin tärkeänä.\n\nMeidän talomme on viime aikoina muuttunut melkein kokouspaikaksi;\nosittain, luullakseni, isäni sokeuden vuoksi, joka aina takaa, että\njoku on kotona meillä.\n\nNäyttää siltä kuin T:ri Luther moittisi yliopistojen vanhaa\nopetustapaa. Tämä tekee, että vanhemmat professorit katsovat häntä\nvaaralliseksi mailmanparantajaksi, sillä välin kuin nuoremmat\nriemuitsevat hänestä, ikäänkuin sankarista, joka taistelee heidän\npuolestansa. Vaan kuitenkin ovat ne vallat, joita T:ri Luther pyytää\nasettaa entiseen arvoonsa, vanhemmat kuin ne, joita hän ahdistaa. Hän\nvaatii, ettei mitään muuta hyväksytä teologisen totuuden ohjeeksi, kuin\nPyhä Raamattu. Minä en ymmärrä, miksi tästä niin suurta riitaa\ntarvitaan, sillä minä luulin, että koko meidän uskomme perustui Pyhään\nRaamattuun. Arvatakseni ei ole niin laita; mutta jollei, mihin se siis\nperustuu? Minun täytyy kysyä tätä Gottfriedilta joskus, kun olemme\nkahden kesken.\n\nTänpäiväinen väitös tapahtui Wittenbergin arkki-diakonin T:ri Andreas\nBodenstein'in, T:ri Lutherin ja Eisenachin T:rin Jobocus'en välillä.\nViime mainittu on T:ri Lutherin vanha opettaja ja nimitetään\nTrutbetteriksi. T:ri Carlstedt itse näytti, niin sanotaan, kokonaan\nvoitetulta; ja T:ri Jobocusen suu tukittiin, ja hän palaa takaisin\nErfurtiin.\n\nYlioppilaat ovat ihastuksissa. Pääkohta, jota T:ri Luther hätyyttää,\nnäyttää olevan Aristoteles, joka oli pakanallinen Kreikkalainen. Minä\nen ymmärrä, miksi nämät kirkon tohtorit niin kiivaasti puollustavat\nhäntä; mutta herra Reichenbach sanoo, että koko koulu-opetus ja koko\nane-oppi perustuvat jollakin lailla tähän Aristoteleesen, ja että T:ri\nLuther tahtoo poistaa kaikki, mitä seisoo ylioppilaitten ja Pyhän\nRaamatun välillä.\n\nUlrich von Gersdorf sanoi, että meidän tohtorimme väittelee samaan\ntapaan, kuin hänen setänsä, Frans von Sickingen, taistelee. Hän seisoo,\nniinkuin paikalla, jonka hän tietää lujaksi; ja sitten, kun hänen\nvastustajansa ovat väsyneet eivätkä koeta järkähyttää häntä, syöksee\nhän yhtäkkiä alas heidän päällensä ja pyyhkäisee heidät pois, niinkuin\nvuorivirta.\n\n\"Mutta hänen suuri salaisuutensa näyttää olevan se\", muistutti\nKristofer, \"että hän uskoo jokaiseen sanaan, jota hän lausuu. Hän\npuhuu, niinkuin muut ihmiset tekevät työtä, että joka isku on kantaan\nosattu.\"\n\nVaan Gottfried lausui vakavasti: \"hän taistelee Jumalan taisteloa\nmeidän aikamme kirjanoppineita ja Farisealaisia vastaan; ja, joko hän\nkukistaa taikka kukistetaan, taistelo on voitettava. Se on taistelo, ei\nainoastaan vääryyttä vastaan, vaan totuuden puolesta, että se pysyisi\nsiinä asemassa, jonka se on saavuttanut.\"\n\n\"Kun kuuntelen häntä\", lausui Ulrich, \"soisin minä, että\nylioppilas-aikani olisi ohitse, ja minä pääsisin Thüringin metsän\nvanhaan linnaan, että saisin antaa kaikille hyville yrityksille uuden\nvauhdin. Hänestä opin, että silloin mailman suuria taisteloita\ntaistellaan, kuin jokainen voittaa Jumalan viholliset omassa\nsydämessään ja kodissaan. Hän puhuu Aristoteleesta ja Augustinista,\nmutta minä ajattelen sen johdosta laiskuutta ja hirmuhallintoa\nlinnassamme, talonpoikien kurjuutta ja sorrettua tilaa, joka on\nminulle, mitä Aristoteles ja koulumiehet ovat hänelle.\"\n\n\"Ja minä\", sanoi Kristofer, \"ajattelen, kun hän puhuu, kirjapainoamme,\nsiksi kuin jokapäiväinen toimeni siinä näyttää olevan paras työ, mitä\nminä voin tehdä; ja kirjanpainajan virka, kun saa lennättää semmoisia\nsanoja, kuin hänen, kautta mailman, tuntuu jaloimmalta asialta koko\nmaan päällä.\"\n\n\"Mutta hänen luentonsa taistelevat hyvän taistelon vielä paremmin, kuin\nhänen väitöksensä\", muistutti Gottfried. \"Näissä väitöksissä hän\npuhdistaa mailman vihollisesta; mutta Psalmien ja Romalaisepistolan\nselityksissään käy hän sisällistä sotaa ja puhdistaa sydämen niistä\nvalheista, jotka eroittivat sen Jumalasta. Kun hän ahdistaa\nAristotelesta, johdattaa hän sinua raamatun, totuuden lähteen luo; kun\nhän puhuu vanhurskauttamisesta uskon kautta, johdattaa hän sinua\nJumalan, pyhyyden ja autuuden ainoan lähteen luo.\"\n\n\"Kerrotaan, että T:ri Jodocus parka on käynyt aivan kipeäksi harmista,\nkun hän voitettiin\", lausui Kristofer; \"ja että monta katkeraa puhetta\nlasketaan Erfurtissa T:ri Lutherista.\"\n\n\"Mitä se haittaa\", vastasi Ulrich, \"kun yhä enemmän ylioppilaita tulvaa\njoka taholta Saksasta Wittenbergiin, ja Augustinin-luostari jo on\ntäynnä nuoria munkkeja, jotka lähetetään tänne eri luostareista\nopiskelemaan Lutherin johdolla? Kansakunnan nuoriso ja voima on meidän\npuolellamme. Kuolleet haudatkoot kuolleensa.\"\n\n\"Voi, lapset\", lausui äidin-äiti, katsahtaen ylös kutimestaan, \"tämä on\nhautajais-saatto, jota kestää kauan. Nuoret puhuvat aina vanhoista,\nniinkuin nämät olisivat syntyneet vanhoina. Luuletteko, etteivät meidän\nsydämemme koskaan ole sykkineet vahvasti toivosta, ja ettemme me ole\nkoskaan taistelleet lohikäärmeitä vastaan? Vanha käärme ei ole\nkuitenkaan vielä tapettu. Eikä hän suinkaan ole kuollut, kun me olemme\nkuolleet ja te olette vanhat ja teidän lapsenlapsenne astuvat vanhan\ntaisteloon, luullen, että he taistelevat ensimäistä taisteloa, jonka\nmailma on nähnyt, ja voittavat viimeisen vihollisen.\"\n\n\"Ehkä ei\", sanoi Gottfried; \"mutta viimeinen vihollinen voitetaan\njoskus, ja kuka tietää, kuinka pian?\"\n\n\nWittenbergissä, Lokakuulla 1513.\n\nMeidän kunnioituksemme ja rakkautemme T:ri Lutheria kohtaan liittävät\nherra Reichenbachin ja minut lujasti yhteen.\n\nT:ri Luther selittää paraikaa luennoissaan Romalaisepistolaa ja\nPsalmeja, ja kun istun rukkini ääressä taikka ompelen, lukee Gottfried\nminulle usein muistoonpanojansa näistä esitelmistä taikka kertoo\nminulle, mistä niissä on puhuttu. Tämä lohduttaa minua myöskin, koska\nhänellä on niin monta ajatusta ja epäilystä, jotka huolettaisivat minua\nhänen puolestaan, jollei hän olisi T:ri Lutherin ystävä. Ne ovat niin\nuudet ja oudot minulle; ja asiain niin ollen, minä en koskaan uskalla\npuhua niistä äidilleni.\n\nGottfried väittää, että suuria muutoksia ja parannuksia kaivataan\nkovasti kirkossa. Hän arvelee myöskin, ettei Kristofer ole aivan\nväärässä, kun hän moittii useita pappeja ja munkkeja, jotka, niinkuin\nhän sanoo, elävät semmoista elämää, joka on häväistys kristikunnalle.\n\nMutta etupäässä häntä inhottaa aneitten myyminen, jota T:ri Tetzel nyt\nharjoittaa useissa Sachsin kaupungeissa. Hän vakuuttaa, että se on\nhävytöntä valeitten kaupittelemista, ja että useimmat sivistyneet ja\nylhäiset suurissa kaupungeissa ajattelevat samoin. Lisäksi hän kertoo\nminulle, että eräs kelpo mies, teologian prosessori -- T:ri Johan von\nWesel -- julkisesti saarnasi niitä vastaan noin viisikymmentä vuotta\ntakaperin Erfurtin yliopistossa ja jälestäpäin Wormsissa ja Mainzissa;\nsekä että Johan von Goch ja muut pyhät miehet aivan ankarasti\nvastustivat niitä.\n\nKun kysyin, eikö paavi ole hyväksynyt niitä, vastasi hän, että,\njos tekee mieli tietää, mikä paavi on, tarvitsee lähteä Romaan.\nHän oli käynyt siellä nuoruudessansa, ei pilgrimiretkellä, vaan\nkauppa-asioissa, ja hän jutteli minulle, että se pahuus, jonka hän näki\nsiellä, erittäin silloisen paavin, Borgian, huonekunnassa, synnytti\nhänessä moneksi vuodeksi vihaa jo uskonnon nimeäkin vastaan. Hän oli,\njatkoi hän, parhaasta päästä T:ri Lutherin kautta ruvennut uudestaan\ntuntemaan, että löytynee semmoinen uskonto, joka ei ole mikään synnin\npeite, vaan kehoitus pyhyyteen.\n\nHän sanoo myöskin, että minä olen kokonaan erehtynyt \"Reineke Fuchs'in\"\nsuhteen; ettei se ole mikään tavallinen pilkkakirja, joka laskee\nleikkiä tosiaan pyhistä esineistä, vaan katkera, totinen satiri sitä\nulkokultaisuutta vastaan, joka harjoittaa kaikenlaisia syntejä pyhien\nnimitysten varjolla.\n\nHän epäilee myöskin, ovatko Calixtinit ja Hussitit niin pahoja, kuin\nheitä on kuvattu. Minä käyn välisti levottomaksi, kun kuulen hänen\npuhuvan näin. Hänen mailmansa on niin paljoa avarampi kuin minun, että\nminun ajatusteni on vaikea seurata häntä siihen. Jos mailma on niin\npaha ja pyhimmissä paikoissa löytyy niin paljon ulkokultaisuutta,\nkenties minä kuitenkin olen ollut liian tyly Kristofer raukalle.\n\nMutta jos Fritz on huomannut saman, kuinka onnettomaksi se hänet\ntehneekään!\n\nEivätkö todella jumaliset ihmiset, niinkuin Fritz ja Eva, voi hyödyttää\nmailmaa paremmalla tavalla, kuin sillä, että jättävät sen muuttumaan\nyhä enemmän turmeltuneeksi ja uskottomaksi, sillä välin kuin he istuvat\nitseksensä ja kutovat pyhyyden vaatteitansa luostarissa? Näyttää siltä,\nkuin jo olisi aika tehdä jotakin. Hupaista olisi tietää, kuka sen on\ntekevä.\n\nMinä ajattelin, että se ehkä olisi paavi; mutta Gottfried pudistaa\npäätänsä ja sanoo: \"ei Romasta mitään hyvää lähde.\"\n\n\"Eiköhän papit?\" kysyin minä eräänä päivänä.\n\n\"He pitävät liian paljon huolta siitä\", hän vastasi, \"että heidän\nhovinsa ovat yhtä loistavat kuin ruhtinaitten, niin ettei heidän käy\nryhtyminen niihin väärinkäytöksiin, jotka säilyttävät heille heidän\ntulonsa.°\n\n\"Taikka ruhtinaat?\"\n\n\"Pappien ystävyys on niin tärkeä heille, etteivät sekaannu hengellisiin\nasioihin.\"\n\n\"Taikka keisari?\"\n\n\"Keisarilla\", hän lausui, \"on kylläksi tekemistä siinä, että hän pitää\npuoltansa ruhtinaita, pappeja ja paavia vastaan.\"\n\n\"Taikka ritarit?\"\n\n\"Ritareilla on sota koko mailmaa vastaan\", hän arveli; \"minä en\npuhukaan heidän lakkaamattomista keskinäisistä riidoistansa. Mutta\ntoisella puolella talonpojat nousevat hurjaan kapinaan ja toisella\nsuuret aateliset kieltävät heidän etu-oikeuksiansa. Etevimmät\nporvarisperheet himmentävät heidän raa'an koreutensa, yhtä paljon kuin\nkaupunkein palatsit voittavat heidän yksinkertaiset rosvolinnansa. Niin\nritareilla ja pikku aatelistolla ei ole muuta kuin katkeria sanoja\npapiston väärinkäytöksiä vastaan. Paitsi sitä heillä useimmilla on\nsukulaisia, joille he toivovat saavansa jonkun lihavan abbottikunnan.\"\n\n\"Entä talonpojat!\" muistutin minä. \"Eikö evankeliumi ensiksi päässyt\njuurtumaan talonpojissa?\"\n\n\"_Jumalalta innostetuissa_ talonpojissa ja kalastajissa!\" hän vastasi\nmiettien. \"Semmoisissa talonpojissa, jotka olivat kulkeneet maata\nedestakaisin kolme vuotta Mestarinsa kanssa. Mutta kuka nyt meidän\ntalonpoikia opettaa? He eivät osaa lukea!\"\n\n\"Epäilemättä siis porvarit\", minä lausuin.\n\n\"Jokainen ehkä on valmis suosimaan omaa säätyänsä\", vastasi hän\nhymyillen; \"mutta minä luulen, että, jos paremmat ajat koittavat, se\ntapahtuu kaupunkien kautta. Niissä uudet opit pääsevät juurtumaan;\nniissä rikkailla on seura-elämä ja sivistys, ja köyhillä opettajia;\nyhteen joutuminen ja keskusteleminen valistavat ihmisten mielen; ja\nniissä on tilaisuus ajatella ja vapaus puhua. Jos aljettaisiin poistaa\nväärinkäytöksiä, edistäisivät, tietääkseni, porvarit sitä enemmän kuin\nmuut.\"\n\n\"Mutta kuka alkaa?\" minä kysyin. Eikö kukaan ole koskaan koettanut?\"\n\n\"Useat ovat koettaneet\", hän vastasi surullisesti; \"ja useat ovat\nkoettaissaan hukkuneet. Sillä välin kuin he ahdistivat yhtä\nväärinkäytöstä, versoivat toiset. Taikka kun he koettivat parantaa yhtä\navonaista haavaa, joku astui esiin ja lausui, että oli aivan mahdoton\neroittaa vamma muusta ruumiista, ja että he tavoittivat Pyhän Äitimme\nKirkon, henkeä.\"\n\n\"Kuka siis uskaltaa aloittaa?\" minä kysyin. \"Lieneekö se Luther? Hän on\nkylläksi rohkea panemaan kaikki alttiiksi; ja koska hän on tehnyt niin\npaljon hyvää Fritzille, sinulle ja minulle, miks'ei koko kirkolle?\"\n\n\"T:ri Luther on uskollinen kyllä ja tarpeeksi rohkea, mihin hyvänsä\nvaan hänen omatuntonsa vaatii häntä\", sanoi Gottfried; \"mutta hän\naskaroitsee paraikaa ihmisten sielujen pelastamisessa eikä kirkollisten\nväärinkäytösten poistamisessa.\"\n\n\"Mutta jos kirkolliset väärinkäytökset sattuisivat estämään ihmisten\nsielujen pelastamista\", muistutin minä, \"mitä T:ri Luther silloin\ntekisi?\"\n\n\"Saisimme nähdä, Elsa\", vastasi Gottfried. \"Jos sudet hätyyttäisivät\njotakin Lutherin lammasta, en minä luule, että hän huolisi paljon,\nmillä aseella hän pelastaisi sen taikka millä vaaralla.\"\n\n\n\n\nXIII.\n\nEvan kertomus.\n\n\nNimptschenissä 1516.\n\nSuuria muutoksia on tapahtunut näinä kolmena viime vuonna täti Cottan\nperheessä. Elsa on ollut naimisissa enemmän kuin kaksi vuotta ja\nlähettää minulle kummallisia kertomuksia pikku Greetansa kauneudesta ja\nviisaudesta. Hän alkaa nyt sopertaa äidin, isän ja tätien nimeä. Elsa\non myöskin opettanut pikku tytön heittämään sormisuukkosia minun\nmuotokuvalleni ja nimittämään sitä Eva serkuksi. He eivät suostu\nluostari-nimeeni.\n\nChriemhild on myöskin mennyt kihloihin nuoren ritarin, Ulrich von\nGersdorfin, kanssa, jolla on linna Thüringin metsässä; ja hän\nkirjoittaa, että he usein puhuvat sisar Avesta ja että Ulrich yhä\nsäilyttää noita kuivettuneita orvonkukkia yhdessä äitinsä hiussuortuvan\nja haltiapyhimyksensä relikin kanssa. Chriemhild sanoo, että minä\ntuskin tuntisin Ulrichia enää, hän on käynyt niin totiseksi ja\njärkeväksi ja on niin täynnä hyviä aikomuksia.\n\nPikku Thekla kirjoittaa, että hänkin ymmärtää vähäisen latinaa. Elsan\npuoliso on opettanut sen hänelle; eikä Elsa ja Gottfried Reichenbach\nole milloinkaan niin mielissään, kuin jolloin he saavat kuulla hänen\nlaulavan niitä virsiä, joita serkku Evan oli tapa veisata.\n\nHe näyttävät ajattelevan minua jonkunlaiseksi enkelisisareksi, jonka\nJumala varhain kutsui luoksensa ja joka ei koskaan vanhene. Se on hyvin\nsuloista, kun minua sillä tapaa muistetaan; mutta välisti tuntuu siltä,\nkuin he tuskin muistaisivat elikkä rakastaisivat minua semmoisena, kuin\nnyt olen, vaan semmoisena, jona minä olin elikkä joksi olisin tullut.\n\nTokko he tuntisivat Eva serkkuansa siinä totisessa, hiljaisessa\nkahdenkolmatta-vuotisessa naisessa, joksi minä olen muuttunut? Sillä\nkun vanhassa kodissa aika näytti, niinkuin virta, osoittavan kulkuansa\nkasvamalla ja elämällä, näyttää se täällä luostarissa osoittavan sitä\nvaan varjon verkkaisella siirtymisellä äänettömässä auringonkellossa --\nkuoleman varjon. Luostarissa ei kukaan kasva, vaan vanhenee.\n\nTäti Cottan kodissa vuosi muuttui talvesta kevääksi, kesäksi ja\nsyksyksi -- kylvön- ja elon-ajaksi -- kukkien ja hedelmien ajaksi. Eri\nvuoden-ajat sulivat toisiinsa, me emme tietäneet kuinka taikka milloin.\nLuostarissa vuosi on tarkasti jaettu Joulu-, Tammi-, Helmi-, Maalis-,\nHuhtikuuhun j.n.e., eikä mikään muu eroita toista kuukautta toisesta\nkuin nimi ja päivä.\n\nVanhassa kodissa päivä valkeni koitosta sydänpäiväksi, lientyi sitten\nauringonlaskuksi ja himmentyi huomaamatta yöksi. Täällä luostarissa\nkello jakaa päivän tuntikausiin.\n\nBeatrice'n vaalea muoto vaalenee vähitellen yhä enemmän; täti Agnesin\nkasvot käyvät yhä laihemmaksi ja tuikeammaksi; ja minä, niinkuin muut,\nolen viisi vuotta vanhempi kuin olin viisi vuotta takaperin tänne\ntullessani, ja siinä kaikki.\n\nToisia noviiseja tosin on tullut, jotka ovat tehneet peräyttämättömän\nlupauksen, ja kauniit, nuorekkaat kasvot ympäröivät minua; mutta\nsydäntäni viiltää usein, kun katselen heitä ja ajattelen, että he,\nniinkuin me muutkin, ovat sulkeneet itseltään elämän oven ja kaikki sen\nmuutokset, ja alkaneet astua sitä yksitoikkoista polkua hautaa kohden,\njonka askeleet on vaan vanhentuminen.\n\nMuutamat näistä noviiseista halaavat hartaasti jumalista elämää, kun he\ntulevat. Heille on kerrottu taivaallisesta Yljästä, joka on täyttävä\nheidän pyhitetyt sydämensä puhtaalla, sanomattomalla autuudella, jota\nei mailma ollenkaan tunne.\n\nToiset tulevat tänne perettensä köyhyyden tai ylpeyden uhreina. Heidän\naateliset vanhempansa ovat liian köyhät elättämään heitä säätynsä\nmukaan, taikka myöskin on heidän omaisuutensa määrätty lisiksi jonkun\nnaidun sisaren myötäjäisiin.\n\nMinä tiedän, kuinka he pettyvät toiveissansa, kun he oppivat tuntemaan,\nettä luostari on vaan lapsellinen pikkukuva mailmasta, sen vähäisistä\nkunnianpyynnöistä ja kateudesta, mutta ilman sen elämää ja rakkautta.\nMinä tiedän, että jaloimmat kärsivät kaikkein enimmän ja kenties\nlankeevat kaikkein syvimmälle.\n\nAhdasmielisille, tunnottomille luonnoille tavan jäinen tottumus\nhelpommin palkitsee elämän moninaiset vaihetukset. He oleentuvat\npikemmin ja ajattelevat yhtä ahkerasti luostarin tai sisarkunnan\njuoruja, johtajien vaaleja taikka naapuri-nunnaston häpeää, kuin he\nolisivat ajatelleet sen kaupungin tai kylän loruja, jossa he olisivat\neläneet mailmassa.\n\nMutta lämpimät sydämet ja ylevät mielet -- ne pyrkivät ja\nponnistelevat taikka (vielä parempi) uneksivat, että he ovat\nsaavuttaneet itsensä-halventamisen alimmat portaat taikka nousneet\nmystillisen hartauden ylimmille kukkuloille, mutta heräävät sitten\nkatkerilla itsesyytöksillä ja huomaavat itsensä liian heikoiksi\nvastustamaan vähäisiäkin kiusauksia, niinkuin täti Agnes.\n\nNäitä minä koetan auttaa, mitä suinkin voi. Mutta minä olen nähnyt\nsiitä, kuin tulin Nimptscheniin, että on kammottava ja vaarallinen\nasia, kun ottaa sielun kasvatuksen Jumalan käsistä omiin käsiinsä.\nHänen kädessään karsiva veitsi epäilemättä välisti haavoittaa ja\nnäyttää lakastuttavan; mutta meidän käsissämme se leikkaa ja haavoittaa\nja lakastuttaa _eikä_ karsi. Me voimme kyllä määrätä kidutuksia\nitsellemme; mutta Jumala yksin tekee kidutuksen parantavaksi taikka\nkärsimisen opettavaksi.\n\nMinä en voi muuta kuin rukoilla, että, vaikka kuinka suuresti moni\nerhettyy, kun hän sulkee itsensä tänne, Sinä, joka olet Hyvä Lääkäri,\notat meidät ja kaikki meidän hyödyttömät, vapaa-ehtoiset haavamme ja\nkaikki meidän pilatut, itsemme kautta tukautetut luonnonlahjamme, ja\nsemmoisina, kuin me olemme, ja semmoisena, kuin olet, vielä kasvatat\nmeitä Itseäsi varten.\n\nSairashuoneesta minä kaikkein enimmän huolin. Kun olemme luopuneet\nkaikista tavallisen elämän riemuista, suruista ja kohtauksista,\nnäytämme tuskin jättäneen mitään Jumalan käsiin, jolla Hän koettaisi\nuskoamme ja taivuttaisi tahtoamme oman tahtonsa mukaan, paitsi taudin.\nOmaisiamme emme voi kaivata, koska itse olemme kokonaan ja ijäksi\nerkaantuneet kaikesta yhteydestä rakkaittemme kanssa täällä maan\npäällä. Emmekä liioin tunne köyhyyden eikä varallisuuden kiusauksia,\nkoska meidän ei ole tilaisuus kokea kumpaakaan; sillä samalla, kuin\nolemme tehneet vapaa-ehtoisen köyhyyden lupauksen emmekä niin muodoin\nmilloinkaan voi sanoa mitään meidän omaksemme, olemme päässeet kaikista\nhuolista; me olemme runsaasti lahjoitetun sisarkunnan jäsenet.\n\nTauti yksistänsä ei tottele meitä; ja sentähden, kun näen jonkun\nsisaren lasketuksi kärsimisen vuoteelle, ajattelen minä:\n\n\"_Jumala on sinut siihen laskenut_!\" ja minä olen vielä varmempi siitä,\nettä juuri tätä tarvitaan.\n\nMinä opetan yhä noviiseja; mutta toisinaan se surullinen kysymys johtuu\nmieleeni:\n\n\"Miksi minä opetan heitä?\"\n\nElämä ei tarjoa mitään tulevaisuutta heille -- ainoastaan\nyksitoikkoisen nykyisyyden yksitoikkoista jatkamista.\n\nMinä koetan ajatella: \"minä kasvatan heitä ijankaikkisuutta varten.\"\nMutta ken voi sitä tehdä, paitsi Jumala, joka asuu ijankaikkisuudessa\nja näkee, mitkä siteet liittävät jokaisen silmänräpäyksen ajallisesta\nolostamme ijankaikkiseen tulevaisuuteen?\n\nMutta minä teen parastani. Katarina von Bora, nuori,\nkuusitoistavuotinen tyttö, joka on äskettäin tullut luostariin,\nviehättää minua suuresti. Hänellä on niin luja luonto, ja hänen\nsydämensä on niin harras. Mutta voi! mikä vaikutus-ala hänellä täällä\non?\n\nTäti Agnes ei ole millään lailla avannut sydäntänsä minulle. Tosin hän\nvalvoi minun luonani, kun olin sairaana, yhtä hartaasti kuin täti\nCottakin; mutta kun paranin, näytti hän sysäävän luotansa kaikki\nkiitollisuuteni ja rakkauteni osoitukset ja jatkoi vaan noita\nkatumusharjoituksia ja itsekurituksia, joitten vuoksi nunnat erittäin\nkunnioittavat häntä ja pitävät häntä pyhänä.\n\nVälisti minä kaipuulla katselen savua ja valkeita kylässä, jonka\nselitämme puitten välistä luostarin ylikerran akkunoista. Minä tiedän,\nettä jokainen vähäinen savukiehkura nousee jonkun kodin takasta, jossa\non isä, äiti ja pikkuisia lapsia; ja savukiehkurat näyttävät kohoavan,\nikäänkuin pyhän suitsutuksen pilvet, Jumalan, Isämme luo taivaasen.\n\nMutta ne almut, joita sisarkunta aivan runsaasti jakelee, annetaan\nluostarin portilla, jott'emme koskaan tutustu köyhien kanssa muulla\nlailla, kuin tavallisesti almunantajat ja kerjäläiset; ja minä\ntahtoisin olla heidän _ystävänsä_.\n\nToisinaan pelkään, että menettelin maltittomasti ja itsepäisesti, kun\njätin täti Cottan kodin, että olisin palvellut Jumalaa paremmin, jos\nolisin jäänyt sinne, ja että kuitenkin lähtöni kautta ehkä ilmestyi\nvähäinen tyhjä paikka, jota olisi maksanut vaivan täyttää. Kun tytöt\nmenevät naimisiin, olisi täti Cotta kenties minusta saanut jonkunlaista\nlohdutusta; ja \"Eva serkkuna\" minä olisin kukaties pystynyt paremmin\nauttamaan Elsan lapsia, kuin Ave sisarena nunnia täällä. Mutta oli\nkuinka oli, on kärsimätöntä ja kapinallista ajatella sitä nyt; eikä\nmikään voi eroittaa minua Jumalasta ja Hänen rakkaudestansa.\n\nTavalla taikka toisella \"Theologia Germanica\" ja se ylevä, puhdas\nyhteys Jumalan kanssa, jota se opettaa, kuitenkin näyttivät\nsuloisemmalta minusta keskeytetyn ja vireän elämän lomahetkinä, kuin\nnyt, kun ne ovat keskeymättömän joutilaisuuden työnä. Hiljaisen\nmietinnön hetket tuntuivat pyhemmältä juuri niitten koetusten ja\naskareitten vuoksi, jotka estivät niitä.\n\nVälisti on niinkuin sydämenikin jäätyisi ja muuttuisi jäykäksi ja\nkovaksi. Minä pelkään todella, että niin kävisi, jollei sisar Beatrice\nparkaa olisi. Hän halvattiin nykyisin ja on nyt ainainen sairashuoneen\nasukas. Hän puhuu toisinaan aivan sekaisin eikä jaksa aina ajatella\nselvästi. Mutta minä olen löytänyt kirjan, joka miellyttää häntä; se on\nSt. Luukkaan evankeliumi latinan kielellä. Minä olen saanut luvan ottaa\nsen luostarin kirjastosta ja kääntää sitä hänelle. Kertomukset ovat\nniin lyhyet ja yksinkertaiset, että hän voi ymmärtää niitä, eikä hän\nkoskaan väsy niitä kuuntelemasta. Juuri sen takia, että ne ovat niin\ntuttavantapaiset, ovat ne rakkaat hänelle, ja minulle ne ovat aina\nuudet.\n\nMutta se on varsin kummallista, ettei siinä seiso mitään\nkatumusharjoituksista eikä lupauksista eikä Pyhän Neitsyen\npalvelemisesta. Minä löydän ne luultavasti muista evankeliumeista\ntaikka epistolista, jotka kirjoitettiin Neitsyemme taivaasen astumisen\njälkeen.\n\nSisar Beatrice kuuntelee mielellään, kun veisaan Bernard de Clagny'n\nvirttä ijankaikkisesta autuudesta taivaassa [Hic breve vivitur, hic\nbreve plangitur, hic breve fletur etc.]:\n\n    Tääll' elo on lyhyt, vaikerrus lyhyt on, lyhyt itku,\n    Koht' elot, itkut, vaikerrukset saa sovituksen.\n    Oi sovitus! elon ainaisen tuot tään elon jälkeen,\n    Oi sovitus! sinä taivaasen viet tuskista meidät.\n\n\nKesäkuulla 1516.\n\nKoko Augustinin munkkikunta Sachsissa on kovasti innoissaan Martin\nLutherin tarkastusmatkoista. Hän on määrätty generali-vikariukseksi\nT:ri Staupitzin sijaan, joka on lähetetty Alankomaille kokoomaan\nrelikejä vaaliruhtinas Fredrikin uuteen kirkkoon Wittenbergiin.\n\nViime Huhtikuulla kävi T:ri Luther Grimman luostarissa, joka ei ole\nkaukana täältä; ja priorinnamme kautta, joka on sukua Grimman priorin\nkanssa, olemme kuulleet paljon siitä.\n\nVakavasti hän käskee munkkikuntansa veljiä ja sisaria lukemaan\nraamattua ja St. Augustinusta ennen mitään muuta kirjaa. Me olemme\nalkaneet noudattaa hänen neuvoansa luostarissamme, ja kaikki näyttää\nheränneen uuteen elämään. Minä olen myöskin nähnyt kaksi ihanata\nkirjettä T:ri Martin Lutherilta, jotka hän on kirjoittanut kahdelle\nAugustinin veljeskunnan jäsenelle. Molemmat olivat kirjoitetut viime\nHuhtikuulla, ja moni meistä on lukenut ne. Ensimäinen oli eräälle\nMemmingin munkille, veli Georg Spenlein'ille. Se alkaa: \"Jesuksen\nKristuksen nimeen.\" Muutamista yksityisistä rahaseikoista puhuttuaan,\nhän kirjoittaa:\n\n\"Mitä muihin asioihin tulee, minun tekee mieleni tietää, kuinka sinun\nsielusi laita on; josko se omaan vanhurskauteensa kyllästyneenä oppii\nluottamaan Kristuksen vanhurskauteen. Sillä meidän aikoinamme ylpeyden\nkiusaus palaa monessa ja parhaasta päästä niissä, jotka kaikin voimin\npyrkivät olemaan hurskaita ja hyviä. He eivät tunne Jumalan\nvanhurskautta, joka on Kristuksessa annettu meille runsaasti ja\nilmaiseksi, vaan koettavat itsestänsä tehdä hyviä töitä, jotta he\nviimein, koristettuina ansioilla ja hyvillä avuilla, uskaltaisivat\nseisoa Jumalan edessä -- joka on mahdoton asia. Sinulla oli, kun olit\nmeillä, tämmöinen mielipide, ja niin oli minullakin; mutta nyt minä\ntaistelen tätä erehdystä vastaan, vaikka en ole vielä voittanut sitä.\"\n\n\"Sentähden, kallis veljeni, opi tuntemaan Kristusta ja Häntä\nristiin-naulittuna, opi ylistämään Häntä ja, kun olet epätoivossa itse\npuolestasi, lausumaan 'Herra Jesus, Sinä olet minun vanhurskauteni,\nmutta minä olen Sinun syntisi, Sinä olet ottanut päällesi minut ja\nantanut minulle, mitä oli Sinun; Sinä olet ottanut päällesi, mitä Sinä\net ollut, ja antanut minulle, mitä minä en ollut.' Varo, ettet pyri\nsemmoiseen puhtauteen, ettet ole mielestäsi enää mikään syntinen; sillä\nKristus asuu vaan syntisten tykönä. Sitä varten Hän astui alas\ntaivaasta, jossa eli vanhurskaitten parissa, että eläisi syntisten\nparissa. Ajattele tätä Hänen rakkauttansa, ja sinä imet Hänen suloisen\nrakkautensa. Sillä jos me töittemme ja murheittemme kautta voisimme\nsaavuttaa omantunnon rauhan, miksi Hän kuoli? Sentähden sinä ainoastaan\nHänessä löydät levon sen kautta, että uskovaisesti epäilet sekä\nitsestäsi että teoistasi. Sillä Hän on tehnyt sinun syntisi omaksi\nsynnikseen ja vanhurskautensa on Hän tehnyt sinun vanhurskaudeksesi.\"\n\nTäti Agnes näytti juovan näitä sanoja, niinkuin sairas tulisessa\nkuumeessa. Hän käski minun lukea ne monta kertaa päästä päähän ja\nsitten kääntää ja kopioita ne; ja nyt hän pitää niitä muassaan joka\npaikassa.\n\nMinulle ovat ne sanat, jotka seuraavat, yhtä kalliit. T:ri Luther\nsanoo, että niinkuin Kristus on ollut kärsivällinen meidän,\neksyneitten, suhteen, tulee meidänkin olla kärsivällisiä muitten\nsuhteen. \"Lankee maahan Herran Jesuksen eteen\", hän kirjoittaa, \"etsi\nkaikkia, mitä kaipaat. Hän itse opettaa sinulle kaikki, myöskin\ntekemään työtä muitten tähden, niinkuin Hän on tehnyt sinun tähtesi.\"\n\nToinen kirje oli veli Georg Leiffer'ille Erfurtiin. Hän puhuu\nkoetuksista näin:\n\n\"Kristuksen risti on jaettu pitkin koko mailmaa. Jokainen saa ajallansa\noman osansa eikä jää sitä paitsi. Älä sinä siis koeta luoda pois\nosaasi, vaan vastaan-ota se pikemmin, niinkuin pyhä reliki, joka on\ntalletettava, ei missäkään kultaisessa tai hopeisessa reliki-rasiassa,\nvaan kultaisen, se on rakastavan ja kuuliaisen, sydämen pyhyydessä.\nSillä jos ristinpuu tuli niin pyhäksi Kristuksen lihan ja veren\nkoskemisesta, että sitä katsotaan kaikkein jaloimmaksi relikiksi,\nkuinka paljoa enemmän ovat ihmisten vainoamiset, kärsimiset ja viha\npyhiä relikejä, pyhäksi tehdyt ei Hänen ruumiinsa koskemisesta, vaan\nHänen rakastavan sydämensä ja jumalallisen tahtonsa yhteydestä! Näitä\nmeidän tulee halulla omaksi ottaa, siunata ja rakkaana pitää, koska\nHänen kauttansa kirous on muutettu siunaukseksi, kärsiminen kunniaksi,\nristi autuudeksi.\"\n\nSisar Beatrice riemuitsee näistä sanoista ja kertoo niitä itseksensä,\nniinkuin minä olen selittänyt ne hänelle. Niin, minä ymmärrän; tämä\ntauti, avuttomuus -- kaikki, mitä olen kadottanut ja kärsinyt, ovat\npyhiä Vapahtajani relikejä; ei sen vuoksi, että Hän unhottaa minua,\nvaan sen vuoksi, että Hän muistaa minua; muistaa _minua_! Sisar Ave,\nminä olen tyytyväinen.\n\nJa nyt hän tahtoo, että minä veisaan hänen mielivirtensä _Jesu dulcis\nmemoria_:\n\n    Oi Jesu, nimes suloinen\n    Tuo ilon, riemun, autuuden;\n    Vaan siellä olo suloisin,\n    Miss' olet, Jesu, itsekin.\n\n    Niin armahast' ei laulut soi,\n    Ei kaunein soitto soittaa voi,\n    Ei koko maa sen vertainen\n    Kuin sinä, Jesu suloinen.\n\n    Kipuihin, tuskiin lääkkeen tuot,\n    Ja anoojillen avun suot,\n    Se ihminen on autuas,\n    Ken kulkee sinun neuvoissas.\n\n    Kun valtaasi saat sydämen,\n    Uus' aamu koittaa herttainen;\n    Ja uutta riemun elämää\n    Sun rakkautes' herättää.\n\n    Ei koskaan mene muistostain,\n    Mink' ilon sinun kauttas sain;\n    Sun katsees' valo-rikkahin\n    Mua valaiskohon vastakin.\n\n    Sa enkel-joukon kaunistus,\n    Sa sielun suurin ihastus,\n    Sa elon-huvi hengellen,\n    Sa riemu, autuus sydämen.\n\n    Sun luokses, Jesus, haluan;\n    Oi, milloin kokonaan sun saan?\n    Oi, milloin omaks jällen jään,\n    Ja milloin kirkkautes nään.\n\n    Oi, tule, minun armahain,\n    Jolt' elämän ja kaiken sain!\n    Oi tule, ikävöitttyi,\n    Ja saata minut luoksesi!\n\n    Asujat taivaan autuaat,\n    Nyt portit väljiks' auaiskaat!\n    Ikuinen kiitos soikohon,\n    Sun, Jesu, kiitos olkohon.\n\nTäti Agnes on vihdoin puhunut minun kanssani. Lyhyeltä ja jyrkästi,\nniinkuin hän olisi ollut enemmän itseensä suuttunut, kuin katuvainen\ntai iloinen, sanoi hän minulle tänä aamuna: \"lapsi, nämät Lutherin\nsanat ovat etsineet sydäntäni. Minä olen kaiken elin-aikani pyrkinyt\npyhimykseksi ja niin koettanut päästä Jumalan luo. Mutta se ei ole\nollenkaan onnistunut minulta. Nyt minä opin, että olen syntinen\nihminen, vaan että Jumalan rakkaus kuitenkin ulottuu minuun. Risti,\nKristuksen risti, on minun polkuni helvetistä taivaasen. Minä en ole\npyhimys. Minä en koskaan tule pyhimykseksi. Kristus on ainoa Jumalan\nAinoa Pyhä; Hän on kantanut minun syntini, ja on minun vanhurskauteni.\nHän on tehnyt nämät kaikki; eikä minulle jää mitään muuta tekemistä,\nkuin antaa Hänelle kaikki kunnia, kuin rakastaa, rakastaa, rakastaa\nHäntä ijäti! Ja minä aion tehdä sen\", hän lisäsi innokkaasti. \"Minä\nolen viheliäinen, ylpeä, avuton ja syntinen olento. Minä en voi auttaa\nsitä: minun täytyy.\"\n\nNämät sanat olivat jäykät ja vakavat, mutta kuinka muuttunut täti\nAgnes'in käytös! -- nöyrä ja yksinkertainen, kuin lapsen. Ja kun hän\nlähti toimituksiinsa, suuteli hän otsaani ja sanoi: \"voi, lapseni,\nrakasta minua vähäisen, jos voit -- ei niinkuin pyhimystä, vaan\nniinkuin syntistä, vanhaa vaimo raukkaa, joka on katsonut yhdeksi\nsuurimmaksi synniksensä, että hän rakasti sinua liian paljon, vaikka\ntämä todella oli vähimpiä syntejä; rakasta minua vähäisen, sisareni\ntähden, jota sinä rakastat niin paljon.\"\n\n\n\n\nXIV.\n\nElsan kertomus.\n\n\nElokuulla 1517.\n\nNiin, pikku Greetamme on todella jotenkin eriskummainen lapsi. Vaikka\nhän ei ole vielä kahden vuoden vanha, tuntee hän meidät kaikki nimeltä.\npitää meidät kaikki kurissa, paitsi minut. Minä kiellän häneltä monta\nasiaa, jota hän itkee; paitsi kun Gottfried on läsnä, joka, paha kyllä,\nei raski nähdä, että hän hetkeäkään on suutuksissa. Hän sanoo, että\näreä hoitaja pilasi hänen mielenlaatunsa, kun hän oli lapsi, ja luulee\nlapsia kasvatettavan sillä, ettei kiellä niiltä mitään. Kristofer, joka\naina kehui kovasti ylenkatsovansa pieniä lapsia, antaa aivan nöyrällä\ntavalla hänen ratsastaa hartioillansa. Mutta ennen kaikkia on minusta\nhauska nähdä, kun hän istuu sokean isäni polvilla ja taputtaa hänen\nkasvojaan jonkunlaisella säälivällä kunnioituksella, niinkuin hän\nymmärtäisi, että niissä puuttuu jotakin.\n\nMinä olen myöskin opettanut häntä sanomaan Fritzin nimeä, kun näytän\nhänelle sen vähäisen hiuskiharan, jota minä kannan hänen muistokseen,\nja suutelemaan Evan kuvaa. Minun on mahdoton ajatella, että he ovat\nniinkuin kadoksiin menneet taikka kuolleet häneltä. Mutta minä pelkään,\nettä hän ei osaa eroittaa Evan kuvaa Pyhän Neitsyen taulusta, jonka\nedessä minä opetan häntä kumartamaan ja ristimään otsaansa; sillä\nvälisti hän koettaa suudella Neitsyemme taulua ja päinvastoin taivuttaa\npieniä sormiansa pyhään merkkiin Evan kuvan edessä. Sen hän kuitenkin\nvähitellen oppii ymmärtämään paremmin. Ja eivätkö Eva ja Fritz todella\nole perheemme pyhimyksiä ja haltiahenkiä? Minä uskon, että heidän\nrukouksensa tuottaa siunausta meille kaikille.\n\nSillä perheellemme on suotu aivan monta siunausta viime aikoina! Äidin\nkalliit kasvot näyttävät niin kirkkailta ja ovat alkaneet jälleen\nvanhalla suloisella tavallansa muistuttaa Armon Äidin kasvoista. Ja\nminä olen niin onnellinen, niin täysin määrin onnellinen. Ja tästä\ntulee myös, että olen jumalisempi kuin tavallisesti.\n\nMinä en tarkoita ainoastaan koti-onnea, vaan parasta siunausta\nkaikista, joka tuli ensin, ennenkuin tiesinkään, että Gottfried mieli\nminua -- tieto, että Jumala rakastaa minua -- aarretten paras, jonka\npuutteessa kaikki tavaramme olisivat pelkkää huolta -- Jumalan\naarre-aitan rikkaus, joka on avattu meille Kristuksessa Jesuksessa\nmeidän Herrassamme.\n\nGottfried on parempi, kuin koskaan olisin luullut. Kukaties hän todella\nkäy paremmaksi joka vuosi; ainakin hän minusta näyttää paremmalta ja\nrakkaammalta.\n\nChriemhild ja Ulrich menevät pian naimisiin. Ulrich on nyt lähtenyt\ntapaamaan Frans von Sickingen'iä ja muita sukulaisiansa Rheinin-maassa\nsekä tekemään tarpeellisia hankkeita häitä varten. Viime vuonna\nChriemhild ja Atlantis oleskelivat pari viikkoa tuossa vanhassa\nlinnassa Thüringin metsässä likellä Eisenachia. Outoa elämää näyttävät,\nheidän kertomuksensa mukaan, ihmiset siellä viettävän syvällä\nsydänmaissa ja yksinäisessä kalliolinnassa, josta ainoastaan muutamia\ntalonpoikaistaloja näkyy; kerrottiinpa lisäksi kaikenlaisia kummallisia\ntarinoita hurjista metsästäjistä, elvoista ja peikoista, jotka\nmenostelevat likiseuduilla. Minusta se näyttää yhtä autiolta, kuin\nerämaa, jossa Johannes Kastaja eli heinäsirkoista ja metsähunajasta;\nmutta Chriemhild oli ihastunut siihen. Hän tutustui muutamien köyhien\ntalonpoikien kanssa, ja he näyttivät pitävän häntä enkelinä -- joka\najatus (niinkuin Atlantis sanoo) on myöskin Ulrichin vanhalla sedällä\nja tädillä, Ulrichista itsestä puhumatta. Aluksi vanha täti Hermentrud\noli hiukan kylmänkiskoinen; mutta kun Schönbergin sukuperä oli\ntarpeeksi tutkittu ja hyväksi havaittu, katsoi vanha nainen soveliaaksi\nilmaista tunteitansa, sillä välin kuin vanha ritari kohteliaasti\nväitti, että hän aina oli nähnyt Chriemhild'in sukuperän hänen\nkasvoistaan.\n\nJa Ulrich sanoo sitä suureksi eduksi, että hänen linnansa on niin\nyksinäinen ja luja -- hänen sopii joskus tarjota sitä turvapaikaksi\nLutherille, jota muutamat papit ovat nykyisin alkaneet kovasti vihata.\n\nLuther on erittäin hyvä pikku Greetallemme, jonka hän on kastanut. Hän\nsanoo, että pienet lapset usein ymmärtävät Jumalan paremmin kuin\nviisaimmat teologian tohtorit.\n\nThekla on kokenut ensimäisen surunsa. Hänen pikkuinen löytökoiransa Nix\non kuollut. Muutamia päiviä eläin parka oli potenut ja makasi lopulta\npari tuntia vavisten niinkuin sisällisistä pudistuksista; kuitenkin kun\nhän kuuli Theklan äänen, kirkastuivat hänen himmeät, lakastuneet\nsilmänsä ja hän huiskutti välisti heikosti häntäänsä kyljellänsä\nmaatessaan. Viimein hän kuoli; eikä Thekla ottanut millään lailla\nlohtuaksensa, vaan istui erinänsä ja vuodatti katkeria kyyneliä. Ainoa\nseikka, joka ilahutti häntä, oli se, että Kristofer kaivoi haudan\nNixille puutarhaan sen perunapuun alle, jossa minun oli tapa kesäisin\nistua ja neuloa, niinkuin hän nyt tekee. Turhaan me koetimme naurattaa\npois hänen suruansa. Hänen huulensa värisi ja hänen silmänsä täyttyivät\nkyynelillä, jos joku yritti sitä.\n\nAtlantis puhui vakaasti hänelle, kuinka kahdentoistavuotisen tytön jo\noli aika jättää semmoinen lapsimaisuus; lempeä äitimmekin nuhteli\nhellästi ja sanoi eräänä päivänä, kun T:ri Luther oli kysynyt Theklalta\nhänen lemmikkiänsä ja vastaukseksi saanut joukon kyyneliä: \"lapseni, jos\nsinä näin suret koiraa, mitä sinä teet, kun todelliset surut tulevat?\"\n\nMutta T:ri Luther näytti ymmärtävän Theklaa paremmin, kuin kukaan\nmeistä, ja pitää hänen puoltansa. Hän sanoi, että Thekla oli lapsi,\njonka lapselliset surut eivät olleet vähäisempiä hänelle, kuin meidän\nsurumme ovat meille; että taivaasta ehkä katsoisimme kokonaisen\nvaltakunnan kukistamista vähäpätöisemmäksi asiaksi, kuin nyt Theklan\nkoiran kuolemaa; etteivät kuitenkaan enkelit, jotka katsovat alas\ntaivaasta meidän puoleemme, ylenkatso vähäisiä ilojamme ja surujamme,\nja ettemme mekään saa ylenkatsoa pienten lasten suruja ja iloja. Hänen\ntunteensa ovat kummallisessa määrässä samanlaiset kuin lapsen sydämen.\nHänen hellyytensä rohkaisi Theklaa niin, että tämä verkalleen lähestyi\nhäntä, pani kätensä hänen käsivarrelleen ja kysyi miettivällä\nyksitotisuudella: \"nouseeko kuolleista viimeisenä päivänä? Löytyykö\nkoiria toisessa mailmassa?\"\n\nTämmöinen sopimaton ajatus peloitti meitä useita; mutta T:ri Luther ei\nnäyttänyt katsovan sitä sopimattomaksi. Hän sanoi: \"me tiedämme\nvähemmän siitä, mimmoinen toinen mailma on oleva, kuin tämä pikkuinen\ntyttö tai tuo sylilapsi\", hän lisäsi, sormellansa osoittaen pikku\nGreetaani, \"tietää tämän mailman keisarikunnista ja valloista. Mutta\nsiitä olemme varmat, ettei tuleva elämä ole mikään tyhjä, eloton\nerämaa. Katso, kuinka täysinäiseksi ja ihanaksi Herra Jumala on tehnyt\nkaikki tässä ajallisessa, katoavassa mailmassa, joka käsittää taivaan\nja maan! Kuinka paljoa ihanammaksi Hän siis tehnee ijankaikkisen,\nkatoamattoman mailman! Jumala on tekevä uudet taivaat ja uuden maan.\nKaikki myrkylliset, pahat ja vahingolliset luontokappaleet karkoitetaan\npois siitä -- kaikki, mitä meidän syntimme on turmellut. Kaikki\nluontokappaleet muuttuvat, ei ainoastaan viattomiksi, vaan rakkaiksi,\nmiellyttäviksi ja iloisiksi, että voimme leikitellä niitten kanssa.\n'Rintalapsi on leikittelevä kyykäärmeen pesän suussa, ja vierolapsi on\npistävä kätensä basiliskin luolaan.' Miks'ei siis olisi pikku koiria\nuudessa maassa, joitten nahka kiiltää kuin kulta, ja karva välkkyy kuin\nkalliit kivet.\" [Lutherin \"Tischreden.\"]\n\nSen erän perästä ei ole Theklan silmissä suinkaan ollut yhtään\nteologian tohtoria, joka olisi T:ri Lutherin vertainen.\n\n\nTorgau'issa, Marraskuun 10 p. 1516.\n\nRutto on Wittenbergissä. Me olemme kaikki paenneet tänne. Yliopiston\nmiehet ovat hajallaan, ja monta Augustinilaismunkkia on lähtenyt pois.\n\nT:ri Luther oleskelee yhä Wittenbergin luostarissa. Me olemme nähneet\nkopian yhdestä hänen kirjeestänsä Lokakuun 26:lta päivältä, joka oli\nadresseerattu Erfurtin luostarin priorille, kunnian-arvoisalle isä\nJohan Lange'lle.\n\n\"Terveyttä. Minä tarvitsen kaksi sihteeriä, koska en koko pitkän päivää\ntee muuta, kun kirjoitan kirjeitä; enkä minä tiedä, vaikka minä, kun\naina kirjoitan, välisti joutuisinkin useita kertoja sanomaan samaa\nasiaa. Saat itse nähdä.\"\n\n\"Minä olen raamatun esitteliä luostarissa; olen pöytärukousten lukia;\nolen pyynnöstä pitäjän jokapäiväinen saarnaaja; olen opinharjoitusten\njohdattaja; olen priorin sijainen (se on: yksitoista kertaa priori),\nLitzkau'in kalalammikkojen kaitsia, Herzberg'in väestön asian-ajaja\nTorgau'issa, Paavalin ja Psalmien selittäjä; paitsi mitä jo olen\nsanonut alinomaisesta kirjeenvaihdostani. Minulla on tuskin aikaa\nrukouksiini kanonisilla hetkillä, puhumatta omista, yksityisistä\nkiusauksista mailman, lihan ja perkeleen kautta. Kas siinä, kuinka hyvä\naika minulla on!\"\n\n\"Mitä veli Johan Metzel'iin tulee, olet jo luullakseni kuullut minun\najatukseni. Minä koetan kuitenkin parastani. Kuinka saatat ajatella,\nettä minä saan sijaa teidän Sardanapaluksillenne ja Sybariteillenne?\nJos olet huonosti kasvattanut heidät, saat myöskin kärsiä niitä, joita\nolet huonosti kasvattanut. Minulla on yltäkyllin joutavia veljiä; --\njos todellakin kukaan on joutava kärsivälliselle sydämelle. Minä olen\nvarma siitä, että joutavat vielä käyvät hyödyllisemmiksi kuin ne, jotka\nnyt ovat hyödyllisempiä. Kärsi nyt sentähden heitä vähä aika.\"\n\n\"Muistaakseni olen jo kirjoittanut sinulle niistä veljistä, jotka\nlähetit luokseni. Muutamia olen, niinkuin he tahtoivatkin, toimittanut\nmaisteri Spangenburgin luo, ettei heidän tarvitsisi hengittää tätä\nrutonsekaista ilmaa. Kahteen Kölniläiseen miellyin niin paljon ja\nkatsoin heidän luonnonlahjojansa niin suuriksi, että pidätin heitä\ntäällä, vaikka se kyllä kovasti maksaa. Kaksikolmatta pappia,\nkaksiviidettä nuorukaista ja lisäksi yliopistossa yhteensä\nkaksiviidettä henkeä elätetään köyhillä varoillamme. Mutta kyllä Herra\nhuolen pitää.\"\n\n\"Sinä sanot, että eilen aloitit luentojasi Sananlaskuista. Huomenna\nminä ryhdyn Galatalaisepistolaan; vaikka pelkään, etten voi jatkaa,\nkoska rutto liikkuu meidän parissamme. Tauti on jo vienyt pari kolme\nmeistä, mutta ei kaikkia samana päivänä; ja naapurimme Faberin poika,\njoka eilen oli terve, on tänään kuollut; toinen on sairastunut. Mitä\nminun tulee sanoa? Rutto on todella tullut ja rupeaa raivoamaan\nsuurella julmuudella ja äkkipikaisuudella, semminkin nuorisossa. Sinä\npyydät minua ja mestari Bartholomeusta etsimään turvaa sinun tykönäsi.\nMiksi minä pakenisin? Minä toivon, ettei mailma huku, vaikka veli\nMartin kaatuisi. Jos rutto leviää, hajotan minä munkit ympäri maata.\nMitä minuun itseen tulee, olen asetettu tänne. Minun, munkin,\nvelvollisuuteni ei salli, että minä pakenen; sillä mitä kuuliaisuus\nkerta vaati, sitä se yhä vaatii. Ei niin, että minä en pelkäisi\nkuolemaa -- (minä en ole Apostoli Paavali, vaan ainoastaan apostoli\nPaavalin selittäjä) -- mutta minä toivon, että Herra päästää minut\npelostani.\"\n\n\"Jää hyvästi; ja muista meitä tänä Herran koetuksen päivänä. Hänelle\nolkoon kunnia.\"\n\nTämä kirje on vahvistanut minua ja monta muuta. Niin, jos velvollisuus\nolisi vaatinut, minä luulen, että mekin, niinkuin T:ri Luther, olisimme\nrohjenneet jäädä Wittenbergiin. Hänen uskaliaisuutensa lujittaa minua;\nniinkuin myöskin hänen tunnustuksensa, että hän oli pelossa. Se ei\nnäytä olevan semmoinen pelko, joka vaivaa taikka kahlettaa hänen\nhenkeänsä. Se ei edes häiritse hänen iloista mieltänsä. Se on\nluonnollinen kuoleman pelko, jota en minäkään jaksa voittaa. Minusta\nkaiketi, varmaan kuin hänestä, Jumala epäilemättä poistaa kuoleman\npelon, kun Hän katsoo kuolemaamme otolliseksi.\n\nTämä ruton aika muistuttaa minua paljon siitä, mitä tapahtui, kun rutto\nviime kerralla etsiskeli meitä Eisenachissa!\n\nMe olemme kadottaneet muutamia siitä ajasta -- jos sopii sanoa, että\nEva ja Fritz ovat meiltä kadonneet. Mutta kuinka rikkaaksi minun\nelämäni on käynyt! Puolisoni, pikku Greetamme ja sitten niin paljon\nulkonaista menestystä! Koko tuo köyhyyden ja jokapäiväisten huolten\ntaakka tykkönään poissa, ja niin paljon tavaraa, jolla saa muita\nauttaa! Mutta olenko minä kuitenkaan niin täydellisesti vapaa huolista,\nkuin minun pitäisi olla? Eivätkö ne toisinaan vaivaa minua vielä\nenemmän kuin ennen?\n\nKun ensin menin naimisiin, ja minulla oli Gottfried, jolle uskoin\nkaikki murheeni, ja köyhyyden sijasta oli rikkaus, joka näytti minusta\nloppumattomalta, luulin minä, etten milloinkaan enää tietäisi mitään\nhuolista.\n\nMutta onko niin laita? Eikö juuri tavara itse sentähden, että se on\nmeidän, muutu huoliksi? Kun kuulen näistä kauheista sodista\nTurkkilaisia vastaan ja kapinoista ja melskeistä eri paikoissa, ja\nkatselen hupaista kotiamme, puutarhojamme ja peltojamme, ajattelen\nminä, kuinka kauheaa se olisi, jos jälleen joutuisimme köyhiksi taikka\njos Greetan joskus kävisi niin; niin että rikkaus itse kääntyy\nhuoliksi. Tästä tulen ajatelleeksi, mitä muuan hyvä mies kerta sanoi\nminulle: että se raamatun sana, joka käännettyä kuulun \"rikas\", kun\npuhutaan Abrahamista, toisissa paikoissa kuuluu \"raskas;\" jotta meidän\nei tule lukea: \"Abraham lähti Egyptistä _rikkaana_ karjasta, hopeasta\nja kullasta\", vaan \"_raskaana karjasta, hopeasta ja kullasta_.\"\n\nNiin, me olemme pilgrimimatkalla Pyhään kaupunkiin; me pakenemme\npahasta mailmasta; ja liian usein rikkaus on painona, joka estää meidän\nkulkuamme.\n\nMinusta on sentähden hauska olla täällä tässä vähäisessä, halvassa\nhuoneessa, johon olemme turvanneet -- Gottfried, Greeta ja minä.\nPalveliat ovat toimitetut muualle; ja se huojentaa sydäntäni, kun\nhuomaan, kuinka hyvästi tulemme aikaan ilman ylellisyyttä, joka alkoi\nnäyttää välttämättömän tarpeelliselta. T:ri Lutherin sanat muistuvat\nmieleeni: \"ahneet nauttivat siitä, mitä heillä on, yhtä vähän, kuin\nsiitä, mitä heillä ei ole. He eivät voi edes iloita päivänpaisteesta.\nHe eivät ajattele, mikä jalo lahja valkeus on -- mikä sanomattoman\nsuuri aarre aurinko on, joka loistaa alttiisti koko mailmalle.\"\n\nJumalan jokapäiväiset lahjat ovat Hänen kalliimmat lahjansa; vaan Hänen\nkalliimmilla lahjoillansa ei ole -- ei edes elämällä itselläkään --\nmikään juuri _itsessään_. Ei niin, että ne ovat ilman juurta; ne ovat\n_paremmin_ juurretut Hänen muuttumattoman rakkautensa syvyyteen.\n\nHyvä on, kun semmoisenkin koetuksen kautta, kuin tämän ruton, oppii,\nkuinka kokonaan epätietoista kaikki on täällä. \"Jos laiva itse\",\nniinkuin Gottfried sanoo, \"on haaksirikon vaarassa, kukapa lastista\nvastannee?\" Tästälähin tyydyn siihen ainoaan vakuutukseen, jonka Jumala\nT:ri Lutherin sanojen mukaan antaa meille -- Hänen läsnä olonsa ja\nhuolenpitonsa vakuutukseen: \"_minä en koskaan hylkää sinua_.\"\n\n\nWittenbergissä, Kesäkuulla 1517.\n\nMe olemme taas kotona; ja kiitos Jumalan, meidän perheemme ei ole\nkumpikaan vähentynyt, paitsi yhden kuoleman kautta -- nuorimman\nsisaremme, joka oli sylilapsi, kun lähdimme Eisenachista. Professorit\nja ylioppilaat ovat myöskin palanneet. T:ri Luther, joka jäi tänne koko\najaksi, saarnaa suuremmalla voimalla ja selvyydellä, kuin ikinä ennen.\n\nKaupunkilaisten ajatus hänestä on kovasti erilainen. T:ri Tetzel, tuo\nsuuri paavin asiamies anetten kaupassa, on muutamiksi kuukausiksi\nasettanut punaisen ristinsä Jüterbock'iin ja Zerbst'iin lähelle\nWittenbergiä ja ilmoittanut, että hän myy synninpäästöä.\n\nIsot joukot kaupunkilaisia, jotka arvatakseni ruton tähden ovat\nsäikähtyneet sielunsa puolesta, ovat lähteneet T:ri Tetzelin luo ja\npalanneet ostetuilla anelipuillansa.\n\nMinä en ole koskaan oikein tietänyt, mitä aneliput todella tuottavat.\nKristoferilla on julmia juttuja, kuinka T:ri Tetzel ja muut\nravintoloissa ja pidoissa tuhlaavat ne rahat, jotka maksetaan niistä;\nja Gottfried sanoo: \"se on kauppa rahaa rakastavien pappien ja syntiä\nrakastavan kansan välillä.\"\n\nEilen aamulla näin ensi kerran yhden anekirjeen. Naapurimme, myllärin\nvaimo, jonka vaakaa on hiukan epäilty kaupungissa, oli pahasti\nsuutuksissa, kun kävin ostamassa vähäisen jauhoja häneltä.\n\n\"Katso!\" hän sanoi; \"tämä Tohtori Luther tahtoo olla viisaampi, kuin\npaavi itse. Hän ei laske miestäni Herran Ehtoolliselle, jollei tämä\nkadu ja tunnusta syntejänsä. Kuitenkin hän piti tämän anekuittia\nkädessänsä.\"\n\nVaimo antoi sen minulle, ja minä luin sen. Totta on, että, jos\nteologian tohtoreilla on eri mielipide aneitten arvosta, ei T:ri Tetzel\nsuinkaan arvele eikä epäile sanoissansa.\n\n\"Minä\", kuuluu kirjeessä, \"annan sinulle anteeksi kaiken irstaisuuden,\nkaikki synnit ja rikokset, jotka sinä olet tehnyt, olivat ne kuinka\nsuuret ja kauheat tahansa. Minä päästän sinut niistä vaivoista, joita\nolisit saanut kiirastulessa kärsiä. Minä annan sinulle takaisin\noikeuden nauttia sakramenttejä. Minä otan sinut uudestaan kirkon\nyhteyteen. Minä asetan sinut jälleen siihen viattomuuteen ja\npuhtauteen, jossa kasteessa olit. Niin että, kun kuolema tulee, se\nportti, jonka kautta sielut kulkevat vaivan sijaan, sinulta suljetaan;\nsamalla kuin päinvastoin se portti, joka vie autuuden paratiisiin,\navataan sinulle. Ja jos ei sinua pian täältä kutsuta, pysyy tämä armo\nmuuttumatonna koko loppu-ikäsi.\n\n                                Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.\n                                   Munkki _Johan Tetzel_, asiamies,\n                                 on allekirjoittanut tämän omalla\n                                 kädellänsä.\"\n\n\"Ajatteleppas\", sanoi naapurini; \"paavi lupaa, että Fransini pääsee\nparatiisiin; mutta Luther ei tahdo laskea häntä edes pitäjänkirkkomme\nalttarin eteen! Ja vaikka hän maksoi semmoisen summan siitä! sillä\nmunkki on epäilemättä luullut miestäni varakkaammaksi, kuin hän on;\nmuutoin hän ei suinkaan olisi vaatinut kultaa semmoisilta köyhiltä,\ntyötä tekeviltä ihmisiltä, kuin meiltä.\"\n\n\"Entä jos enkeleillä paratiisin portilla olisi sama ajatus kuin T:ri\nLutherilla?\" muistutin minä. \"Eikö olisi parempi saada sitä tietää\ntäällä kuin siellä?\"\n\n\"Se on mahdotonta\", hän vastasi; \"eikö meillä ole Pyhän Isän oma sana?\nja emmekö maksaneet kokonaista kultaflorinia? Mahdotonta, että se on\nturhaan.\"\n\n\"Pistä ensimäinen florinisi vaakakuppiisi eikä Tetzelin arkkuun,\nnaapuri\", sanoi muuan ylioppilas nauraen, kun hän kuuli kovat ja\nvihaiset sanat; \"se painaa enemmän jauhojesi kanssa kuin syntiäsi\nvastaan.\"\n\nMinä jätin heidät jupakkaansa päättämään.\n\nGottfried sanoo olevan aivan totta, että T:ri Luther on kaupunginkirkon\nrippi-istuimelta vakaasti varoittanut useita katumusharjoittajiansa\nluottamasta näihin anekuitteihin ja on suoraan kieltäynyt laskemasta\nketään Herran Ehtoolliselle, joll'ei ole tunnustanut syntejänsä ja\nluvannut luopua niistä, olipa sillä anekirjeitä tai ei.\n\nKun hän viime vuonna saarnasi kansalle Kymmenistä Käskyistä, sanoi hän,\nettä Jumala antoi auliisti synnit anteeksi katuvaisille, ja ettei sitä\nsaatu ostaa milläkään hinnalla, saatikka rahalla.\n\n\nWittenbergissä, Kesäkuun 18 p.\n\nKaikkien mielet täällä kuohuvat sen eilisen saarnan johdosta, jonka\nT:ri Luther piti vaaliruhtinaan edessä linnankirkossa.\n\nSeurakunta oli hyvin lukuisa. Siinä oli oppilaita ja kaupunkilaisia.\n\nEi ollut sitä lasta eikä oppimatonta talonpoikaa, joka ei ymmärtänyt\nsaarnaajan sanoja. Vaaliruhtinas oli hankkinut paavilta erinäisiä\naneita kirkkoansa varten, mutta T:ri Luther ei tehnyt mitään poikkeusta\nhänen tähtensä. Hän sanoi, ettei Pyhä Raamattu missään paikassa vaadi\nmeiltä mitään katumusharjoituksia eikä hyvitystä syntiemme puolesta.\nJumala antaa anteeksi, vapaasti ja ilmaiseksi, sanomattomasta\narmostansa; eikä pane anteeksi saaneelle muita velvollisuuksia kuin\ntodellisen katumuksen ja vilpittömän sydämen kääntymyksen sekä lujan\npäätöksen kantaa Kristuksen ristiä ja tehdä mitä hyvää suinkin voi. Hän\nilmoitti myöskin, että olisi parempi antaa rahaa suorastansa Roman\nPietarin kirkon rakentamiseen kuin harjoittaa anekauppaa; että oli\nenemmän Jumalan mieleen, jos antaisi köyhille, kuin ostaisi näitä\nkirjeitä, jotka, niinkuin hän sanoi, korkeintaan eivät tee mitään muuta\nhyvää kenellekään, kuin ainoastaan vapauttavat kirkollisista\nrangaistuksista.\n\nKun yhdessä palasimme kirkosta, lausui Gottfried:\n\n\"Sotahuuto on siis viimein kajahtanut! Susi on karannut T:ri Lutherin\nomaan laumaan, ja paimen on herätetty. Sotahuuto on kajahtanut, Elsa,\nmutta taistelo on tuskin alkanut.\"\n\nJa kun kerroimme saarnasta äidin-äidillemme, sanoi hän:\n\n\"Tämä soi minusta, lapseni, niinkuin vanha tarina lapsuudestani. Enkö\nminä ole kuullut semmoisia sanoja puoli vuosisataa sitten Bömissä? ja\nenkö minä ole nähnyt niitten huulten, jotka lausuivat niitä, hiljenevän\nliekkeihin ja vereen? Ei T:ri Luther eikä kukaan teistä tiedä, minne\nkuljette. Kiitos Jumalan, että pian saan mennä hänen luokseen, joka\nkuoli juuri tämmöisten sanojen vuoksi! Kiitos Jumalan, että kuulen ne\nvielä, ennenkuin kuolen! Minä olen kauan epäillyt sekä niitä että\nkaikkia; kuinka rohkeninkaan ajatella, että muutamat maanpakoon\ntuomitut olivat oikeassa koko kirkkoa vastaan? Mutta koskei voi saada\nnäitä sanoja vaikenemaan, vaan ne nousevat kuolleista jälleen, luulen\nminä, että niissä on elämä; ijankaikkinen elämä. Lapset\", hän päätti,\n\"sanokaat minulle, koska T:ri Luther ensikerran saarnaa; minä tahdon\nkuunnella häntä, ennenkuin kuolen, että saan kertoa kun tapaan hänet,\nettei vanha totuus ole kuollut. Minä luulen, että se tuottaa hänelle\nuuden ilon, vaikkapa Jumalan valtaistuimen edessä.\"\n\n\nWittenbergissä, Elokuulla.\n\nKristofer on palannut Jüterbock'ista. Hän näki siellä suuren risuläjän\npalavan, jonka T:ri Tetzel, niinkuin tämä itse sanoi, oli käskenyt\nsytyttää torilla \"vääräuskolaisten polttamiseksi.\"\n\nMe nauroimme, kun hän jutteli tätä, niinkuin myöskin niitä uhkauksia ja\nkirouksia, joita oli viskattu Lutheria vastaan saarnastuolista\nrautaisen raha-arkun edessä. Mutta äidin-äitimme sanoi: \"se ei ole\nmitään leikkiä, lapset; he ovat tehneet sitä ennen, ja tekevät varmaan\nvastakin!\"\n\n\nWittenbergissä, Marraskuun 1 p. 1517,\nPyhäin Miesten päivänä.\n\nKun eilen illalla istuin Gottfriedin kanssa akkunassa ja hämärässä\nnukutin Greetaamme, näimme Lutherin kiireesti astuvan katua myöten\nlinnankirkkoa päin. Hänen askeleensa olivat lujat ja nopeat, ja hän\nnäytti olevan aivan ajatuksissaan, ettei hän huomannut mitään, kun hän\nkulki. Hänen ryhdissään oli jotakin outoa, joka teki, että puolisoni\nkäski minun katsella häntä. Hänen päänsä oli pystyssä ja vähän\ntaappäin, niinkuin hänen saarnatessaan. Hänellä oli suuri paperikääry\nkädessään, ja vaikka joku tuuma nähtävästi oli valloittanut kaikki\nhänen ajatuksensa, näytti hän pikemmin päälliköltä, joka rientää\nsotatanterelle, kuin miettivältä teologilta.\n\nKun tänä aamuna menimme juhlapäivän ensi messuun, näimme, että suuri\nkansanpaljous oli kokoontunut linnankirkon ovilla; ei kuitenkaan mitään\nalhaista väkeä, vaan innokas joukko miehiä hyvissä vaatteissa,\nprofessoreita, porvareita ja ylioppilaita; ne, jotka olivat lähinnä,\nlukivat jotakin kirjoitusta, joka oli naulattu oveen, ja toiset\njakaantuivat pieniin parviin, jotka hartaasti, vaikka matalalla\näänellä, puhelivat keskenään.\n\nGottfried kysyi, mitä oli tapahtunut.\n\n\"Siinä on vaan muutamia T:ri Lutherin latinaisia thesejä aneita\nvastaan\", lausui muuan ylioppilas. \"Hän kehoittaa niissä väittelemään\nasiasta.\"\n\nMinä rauhotuin, kun kuulin, ettei mikään hätä ollut, ja Gottfried ja\nminä menimme levollisesti kirkkoon.\n\n\"Se on vaan joku yliopiston asia\", minä sanoin. \"Minä pelkäsin jo\njotakin kansallista vauriota, Turkkilaisten päällekarkausta, taikka\nonnettomuutta vaaliruhtinaan perheessä.\"\n\nKun palasimme, oli kuitenkin ihmistunko lisääntynyt, ja puheet\nnäyttivät muutamien kesken käyvän kiivaaksi. Yksi ylioppilas käänsi\nparaikaa Latinasta Saksaksi oppimattomille, ja me pysähdyimme\nkuuntelemaan.\n\nMitä hän luki, näytti minusta aivan oikealta, mutta ei millään lailla\nerinomaiselta. Me olimme usein kuulleet T:ri Lutherin sanovan ja\nmyöskin saarnaavan samanlaisia asioita. Juuri kun saavuimme paikalle,\nluki ylioppilas seuraavat sanat:\n\n\"Se erehtyy suuresti, joka luulee voivansa sovittaa syntinsä, sillä\nJumala antaa aina anteeksi omasta ehdosta ja rajattomasta armostansa\neikä vaadi mitään muuta palkinnoksi, kuin hurskasta elämää.\"\n\nTämän lauseen minä muistan selvästi, koska se oli aivan samanlainen,\nkuin olimme kuulleet hänen saarnaavan. Muita thesejä tuli tämän\njälkeen, esimerkiksi, että oli kovin epätietoista, pelastivatko\nanekirjeet kiirastulesta, ja että oli parempi antaa almuja kuin ostaa\naneita. Mutta minkä vuoksi nämät thesit kokosivat niin paljon väkeä ja\nsynnyttivät niin harrasta osan-ottoa, sitä minä en voinut täydellisesti\nymmärtää, jollei se ollut siitä syystä, että ne olivat Latinaksi?\n\nYksi lause, minä huomasin, herätti kovin erilaisia tunteita kansassa.\nSe oli ilmoitus, että ainoastaan Pyhä Raamattu voi ratkaista\nhengellisiä riitakysymyksiä, ja että kaikki skolastilliset opettajat\nyhteensä eivät kyenneet määräämään mitään oppia oikeaksi.\n\nYlioppilaat ja useat porvarit vastaan-ottivat tämän ilmoituksen\nvahvoilla suostumuksen-osoituksilla, ja muutamat professorit sanoivat\nkokonaan hyväksyvänsä sitä; mutta toiset tohtorit ravistivat päätänsä,\nja moniaat lähtivät kohta pois ja mutisivat vihaisesti mennessään.\n\nLopuksi Luther katsoi tarpeelliseksi julistaa, \"ettei hän ollut mikään\nväärä-uskolainen, sanokoot valistumattomat ja sairasmieliset ihmiset\nmitä hyvänsä.\"\n\n\"Miksi Luther katsoi tarpeelliseksi julistaa, ettei hän ole mikään\nväärä-uskolainen?\" sanoin minä Gottfriedille, kun astuimme kotiin.\n\"Lieneekö mikään enemmän täynnä kunnioitusta paavia ja kirkkoa kohtaan,\nkuin useat näistä theseistä? Ja miksi ne herättävät niin suurta\nhuomiota? T:ri Luther ei sano mitään muuta, kuin mitä moni meistä\najattelee!\"\n\n\"Aivan oikein, Elsa\", vastasi Gottfried vakaasti; \"mutta tieto sanoa,\nmitä muut ihmiset ainoastaan ajattelevat, on se, joka tekee ihmisistä\nrunoilioita ja viisaita; ja rohkeus sanoa, mitä muut ainoastaan\nuskaltavat ajatella, tekee ihmisistä martyrejä taikka uskonpuhdistajia\ntaikka molempia.\"\n\n\nMarraskuulla 20 p.\n\nKummallista melua nämät thesit nostavat. Kristoferin on mahdoton saada\nniitä kyllin pian painetuksi. Sekä latinainen että saksalainen paino\novat täydessä työssä, thesit ovat käännetyt ja niitä tilataan joka\npaikasta Saksassa.\n\nT:ri Tetzel kuuluu olevan vimmassa, ja useat papit ovat huolissaan,\nkuinka lopulta käy; uusi piispa on evännyt T:ri Lutheria antamasta ulos\nselitystä näihin theseihin. Hoetaan, ettei vaaliruhtinas Fredrik ole\naivan mielissään, sillä hän pelkää, että uusi yliopisto, joka vielä on\ntaimena, vahingoittuu.\n\nYlioppilaita tulee kuitenkin joukottain kaupunkiin, ja T:ri Lutherin\nluennoissa käydään enemmän, kuin koskaan ennen. Hän on Saksan nuorison\nsankari.\n\nMutta ei kukaan ole enemmän ihastunut häneen, kuin äidin-äitimme. Hän\ntahtoi kaiken mokomin päästä kirkkoon Pyhäin Miesten päivänä, ja astuen\nhorjuvilla askelilla käytävää ylös, istuutui hän aivan Lutherin\nsaarnastuolin alle vastapäätä seurakuntaa.\n\nHän ei nähnyt eikä kuullut mitään muuta kuin T:ri Lutheria. Kun tämä\nastui alas saarnastuolista, tarttui äidin-äiti hänen käteensä ja\nsiunasi häntä heikolla ja katkonaisella äänellä. Ja kotiin tultuansa\nhän istui kauan aikaa ääneti, silloin tällöin vaan pyyhki kyyneliänsä.\n\nKun Gottfried ja minä sanoimme hyvää yötä hänelle, tarttui hän molemmin\nkäsin meidän kummankin käteen ja lausui:\n\n\"Olkaat, lapset, uskollisemmat, kuin minä olen ollut; tämä mies saarnaa\nsitä totuutta, jonka tähden minun puolisoni kuoli. Jumala lähettää hänet\nteille. Olkaat uskolliset hänelle. Muistakaat, ettette luovu hänestä.\nJokaisen ei ole sallittu, niinkuin minun, saada vanhana jälleen nähdä\nsitä valoa, jonka hän nuorena heitti. Minulle hänen sanansa ovat\nniinkuin ääni kuolleitten maasta, sen edestä sopii kuolla.\"\n\nÄitini ei ole oikein tyytyväinen. Hän pitää siitä, mitä T:ri Luther\nsanoo, mutta hän pelkää, mitä täti Agnes ajattelee. Hän arvelee, että\nT:ri Luther välisti puhuu liian rajusti. Hän ei soisi, että ketäkään\nloukataan. Hän ei juuri suvaitse sitä tapaa, jolla anekirjeitä myydään,\nmutta hän toivoo, että T:ri Tetzel tarkoittaa hyvää, eikä hän yhtään\nepäile, että paavi parhaiten asian tietää. Hän on myöskin vakuutettu\nsiitä, että kaikki hyvät ihmiset sydämessään ajattelevat samaa, mutta\nhän varoo, että taistelon kiivaudessa jokainen tulee enemmän\nlausuneeksi, kuin aikookaan, joka suotta ihmisiä suututtaa. Hänen\nmielestään oli aivan luonnollista, että Luther hiljaisuudessa nuhteli\nrippilapsiansa, jotka luulivat pelastuvansa ilman katumuksetta; mutta\nminkä vuoksi hän näin pani koko kaupungin liikkeelle theseillänsä, sitä\nhän ei ymmärtänyt; lisäksi juuri Pyhäin Miesten päivänä, kun varsin\npaljon vieraita maaseuduilta kävi kaupungissa, ja pyhät relikit\nasetettiin näkyviin ja jokaisen tuli harjoittaa hartauttansa.\n\n\"Voi, äitiseni\", lausui isä, \"naiset ovat liian helläsydämiset\nkyntömiehen töihin. Te ette suinkaan hennoisi kiskoa ketoa eikä kitkeä\npois kaikkia kauniita metsäkukkia. Mutta kun elon-aika tulee, panemme\nteidät leikkaajien viereen sitomaan lyhteitä taikka poimimaan tähkiä.\nEi mikään karkea mieskäsi tee sitä niin hyvin kuin teidän.\"\n\nJa Gottfried sanoi, että T:ri Lutherin teologian-tohtorin vala\nsuorastaan velvoittaa häntä opettamaan puhdasta kristin-oppia, yhtä\npaljon kuin hänen papinvalansa vaatii häntä varjelemaan laumaansa\nerhetyksistä ja synneistä. Gottfried arvelee, että myrskyiset ajat ovat\ntulossa. Hänelle se lienee parasta, ja hänen vieressänsä kaikki on hyvä\nminulle. Paitsi sitä olen minä tottunut routaisiin teihin. Mutta kun\nkatselen pikku Greetaamme, kun hänen kuoppaiset poskensa, unesta\npunehtuneina, nojautuvat pään-alaiseen, täytyy minun toivoa, ettei\ntaistelo alkaisi hänen aikanansa.\n\nT:ri Luther laski tarkasti maksut, ennenkuin hän ripusti nämät thesit\nkirkon oveen. Juuri tästä syystä hän teki sen niin salaisesti,\nyhdenkään ystävänsä kanssa neuvottelematta. Hän tiesi, että vaara oli\ntarjona, ja päätti jalosti, ettei hän saattaisi ketään muuta -- ei\nvaaliruhtinasta, ei professoria eikä pappia -- siihen vaaraan, johon\nhän, itsestänsä huolimatta, meni.\n\n\nJoulukuulla 1517.\n\nYhdessä asiassa olemme kaikki yksimieliset: me ihastelemme kaikki T:ri\nLutherin luentoja St. Paavalin Epistolasta Galatalaisille. Gottfried\nkävi niitä kuuntelemassa, teki muistoonpanoja ja kertoi ne meille\nkotona isäni tykönä. Me kokoonnumme kaikki hänen ympärillensä\ntalvi-iltoina, kun hän lukee näitä innostuttavia sanoja. Tämän\nkaltaisia sanoja ei ole luullakseni milloinkaan löytynyt. Eilen hän\nluki meille kymmenennen kerran, mitä T:ri Luther lausui sanoista \"Joka\non minua rakastanut ja antoi itsensä minun edestäni.\"\n\n\"Lukekaat pontevasti\", hän sanoo, \"nämät sanat 'minua' ja 'minun\nedestäni.' Paina tämä 'minua' sydämeesi äläkä epäile, että olet niitten\njoukossa, joita tämä 'minua' tarkoittaa; vieläpä, ettei Kristus ole\nainoastaan rakastanut Pietaria ja Paavalia ja antanut itseänsä heidän\ntähtensä, vaan että myös sama armo, joka on käsitetty tähän 'minua'\nsanaan, yhtä hyvin kuuluu meille ja koskee meihin kuin heihinkin. Sillä\nsamalla tavalla kuin emme voi kieltää, että kaikki olemme syntisiä,\nkaikki kadotettuja; samalla tavalla emme voi kieltää, että Kristus\nkuoli syntiemme tähden. Sen vuoksi, kun minä tunnen ja tunnustan, että\nolen syntinen, miks'en sanoisi, että olen tehty vanhurskaaksi\nKristuksen vanhurskauden kautta, semminkin kuin kuulen, että Hän\nrakasti minua ja antoi itsensä minun edestäni?\"\n\nJa sitten äiti kysyi niitä paikkoja, joista hän kaikkein enimmän\niloitsee: \"oi Kristus, minä olen Sinun syntisi, Sinun kirouksesi, Sinun\nJumalan vihasi, Sinun helvettisi; ja päinvastoin, Sinä olet minun\nvanhurskauteni, minun siunaukseni, minun elämäni, minun Jumalan armoni,\nminun taivaani.\"\n\nJa taas, kun hän puhuu, kuinka Kristus \"tehtiin kiroukseksi meidän\ntähtemme, kuinka Jumalan puhdas ja saastuttamaton Karitsa käärittiin\nsynteihimme, kuinka Jumala ei sälytä syntejämme meidän, vaan Poikansa\nhartioille, että tämä kärsisi niitten rangaistuksen ja olisi rauhamme,\njotta me Hänen haavojensa kautta parantuisimme.\"\n\nJa toisessa paikassa:\n\n\"Synti on mahtava valloittaja, joka kukistaa koko ihmiskunnan, oppineet\nja oppimattomat, hurskaat, viisaat ja voimakkaat. Tämä tyranni karkaa\nKristuksen kimppuun ja pyytää nielaistaksensa Häntä, niinkuin hän\nnielaisee kaikki muut. Mutta hän ei näe, että Kristus on kukistumaton\nja ijankaikkinen vanhurskaus. Sentähden synti välttämättömästi\nvoitetaan ja tapetaan; ja vanhurskaus voittaa, elää ja hallitsee.\nSamoin on Kristuksessa kaikki synnit voitetut, tapetut ja haudatut; ja\nvanhurskaus jää voittajaksi ja hallitsee ijankaikkisesti.\"\n\n\"Samalla tavalla kuolema, joka on koko mailman kaikkivaltias kuningatar\nja haltia, tappaa kuninkaita, ruhtinaita ja kaikkia ihmisiä ja ottelee\nankarasti elämän kanssa, aikoen kokonaan voittaa ja nielaista sen.\nMutta Elämä oli kuolematon, ja vaikka se voitettiin, voitti se\nkuitenkin, kukisti ja surmasi kuoleman. Kuolema on sentähden Kristuksen\nkautta kukistettu ja poistettu, jotta se nyt on vaan kuoleman kuva,\njoka, osansa kadotettuaan, ei voi enää vahingoittaa niitä, jotka\nuskovat Kristukseen, joka on tullut kuoleman kuolemaksi.\"\n\n\"Näin kirous taistelee siunausta vastaan ja tahtoo tuomita sen\nkuolemaan ja tuhota sen; mutta ei jaksa. Sillä siunaus on jumalallinen\nja ijankaikkinen, sentähden sen välttämättömästi täytyy väistyä. Sillä\njos se siunaus, joka Kristuksessa on, voitettaisiin, voitettaisiin\nJumala itse. Mutta tämä on mahdotonta; sentähden Kristus, Jumalan\nvoima, vanhurskaus, siunaus, armo ja elämä, voittaa ja kukistaa nämät\nkuoleman ja kirouksen ilman sodatta tai aseitta tässä meidän\nrunmiissamme, jotteivät ne enää voi vahingoittaa niitä, jotka uskovat.\"\n\nTämmöisiä totuuksia varten sopii todella taistella; mutta kuka, paitsi\nperkele, tahtoisi taistella niitä vastaan? Olisi hupaista tietää, mitä\nFritz ajattelisi näistä kaikista.\n\n\nWittenbergissä, Helmikuulla 1513.\n\nKristofer palasi eilen illalla torilta, jossa ylioppilaat olivat\npolttaneet Tetzelin thesit, jotka tämä kirjoitti vastaukseksi T:ri\nLutherille. Tetzel piileskelee paavillisen arvon takana ja syyttää T:ri\nLutheria, että hän ahdistaa pyhää isää itseä.\n\nMutta T:ri Luther sanoo, ettei mikään koskaan saa häntä\nväärä-uskolaiseksi; että hän tahtoo myöntää paavin äänen Kristuksen\nomaksi ääneksi. Ylioppilaat sytyttivät tämän rovion torilla kokonaan\nomalla edesvastauksellaan. He ovat aivan ihastuneet T:ri Martin'iin,\nmutta vihastuneet Tetzeliin ja Dominikaneihin.\n\n\"Kuka epäilee\", sanoi Kristofer, \"kuinka taistelo päättyy, kun kaikki\noppi, rehellisyys ja totuus on toisella puolella, ja muutamat\nviheliäiset, ahneet munkit toisella?\" Ja hän jatkoi kertomustansa\npalosta ja ylioppilaitten puheista yhtä suurella riemulla, kuin se\nolisi ollut voitto Tetzelistä ja anekauppiaista itsestä.\n\n\"Mutta minusta nähden\", sanoin minä, \"T:ri Luther ei katso asiaa niin\nhelpoksi, kuin te. Minä olen huomannut nykyisin, että hän on totinen ja\nvälisti sangen alakuloinen. Hän ei näytä ajattelevan, että voitto jo on\nsaatu.\"\n\n\"Nuoret soturit\", lausui Gottfried, \"ovat usein yhtä hilpeät iltaa\nennen ensi taisteloansa, kuin turnajaisten aattona. Vanhat soturit ovat\ntotiset ennen taisteloa. Heidän rohkeutensa tulee tappelun ohessa. Näin\nlienee, luullakseni, T:ri Lutherin laita. Sillä taistelo lähestyy\nvarmaan. Jo luopuvat muutamat hänen vanhoista ystävistänsä hänestä.\nSanotaan, että Roman censori, Prierias, on moittinut hänen thesejänsä\nja kirjoittanut niitä vastaan.\"\n\n\"Mutta\", vastasi Kristofer, \"kerrotaan myöskin, että paavi Leo kiitti\nT:ri Lutherin neroa ja sanoi, että se oli vaan munkkien kateus, joka\nkeksi virheitä hänessä. T:ri Luther luulee, että paavin tarvitsee vaan\nsaada tietää totuus näistä anekauppiaista, ja hän hylkää heidät\nkokonaan.\"\n\n\"Rehelliset ihmiset luulevat kaikkia ihmisiä rehellisiksi, kunnes he\nhavaitaan epärehellisiksi\", arveli Gottfried kuivakiskoisesti; \"mutta\nRoman hovi on tuhlaavainen ja aneista hyötyy hyvästi.\"\n\nTänä aamuna äidin-äitimme kysyi levottomasti, mitä nuot huudot\ntiesivät, jotka hän oli eilen torilta kuullut, ja valkean valo, jonka\nhän oli nähnyt, ja räiskinä?\n\n\"Ei muuta kuin Tetzelin valehtelevia thesejä\", lausui Kristofer.\nÄidin-äiti näytti tyyntyneeltä.\n\n\"Nuoruuteni aikoina,\" hän vastasi, \"minä opin hartaasti kuuntelemaan\ntämänkaltaisia meluja. Mutta niihin aikoihin poltettiin toreilla vähän\nmuuta, kuin kirjoja taikka paperikääryjä.\"\n\n\"Tetzel uhkaa tehdä niin taas\", lausui Kristofer.\n\n\"Kyllä kai he tahtoisivat, jos vaan voivat\", hän vastasi ja herkesi\npuhumasta.\n\n\n\n\nXV.\n\nFritzin kertomus.\n\n\nAugustinin-luostarissa Mainzissa, Marraskuulla 1517.\n\nKuusi vuotta on kulunut siitä, kuin kirjoitin mitään tähän vanhaan\naikakirjaani, ja kun avaan sen jälleen täällä luostarin hiljaisuudessa,\novat ensimäisten sivujen kirjaimet jo vaalenneet ijästä; kuitenkin\nlähtee niistä kummallisen tuttava lemu, ikäänkuin varhaisen kevään\nkukista. Lapsuuteni ja koko sen viaton yksinkertaisuus, nuorunteni ja\nkaikki sen moninaiset näky-alat ja rohkeat, hehkuvat toiveet palaavat\ntaas eteeni. Lapsuuteni on niinkuin yksi noista viheriöistä,\nrauhallisista laaksoista kotipaikkani metsissä, niinkuin laakso\nsyntymä-kaupunkini, Eisenachin, ympäri, jolloin yksi ainoa metsän\nsaares, tyven kaupunki torneinensa kirkonkelloinensa, ja halpa koti,\nsen rakkaus, surut ja sälyhuoneen hämärän-jutut olivat koko se mailma,\njonka minä näin.\n\nNuoruus astuu eteeni, niinkuin ensimäinen matkani metsän kautta\nErfurtin yliopistoon, kun mailma aukeni minulle, ikäänkuin lakeat\ntuulisten kukkulain alla, kunniakkaitten tekojen kiistatanner, outojen\ntapausten ja löytöjen rajaton meri, jalon työn ääretön ala.\n\nSitten tuli toinen, lyhyt väli-aika, jolloin kerran vielä halpa\nEisenachin kotini kävi rakkaammaksi ja arvokkaammaksi kuin koko muu\navara mailma, ja koko maanpiiri ja koko elämä näytti muuttuvan pyhäksi\nja laajenevan puhtaan, hurskaan, rakastavan tytönsydämen valossa. Minä\nen ole perästäpäin nähnyt mitään niin taivaan kaltaista, kuin hän oli.\nMutta nyt tuli tuo suuri onnettomuus, joka jakoi minun elämäni kahtia\nja teki kodin ja mailman niinkuin kielletyksi maaksi minulle.\n\nAluksi minä en tämän jälkeen tohtinut moneen vuoteen ajatella Evaa.\nMutta Roman pilgrimimatkani perästä minä rohkenen muistaa häntä\njälleen. Minä kiitän Jumalaa joka päivä, ettei mikään voi poistaa tätä\npuhtauden ja rakkauden kuvaa minun sydämestäni. Jollei tämä olisi ollut\nja jollen olisi muistanut T:ri Lutherin miehuullista, vilpitöntä\nhurskautta, olisi semmoisia aikoja ollut, jolloin itse totuuden ja\npyhyyden oleminen maan päällä olisi tuntunut mahdottomalta. Semmoiselta\nturmeluksen vyyhdeltä on mailma näyttänyt minusta.\n\nKuinka usein on tuo vähäinen, halpa takan tuli, joka loisti vanhan\nkotini akkunoista, pelastanut minut haaksirikosta, kun \"ei pitkään\naikaan aurinko eikä tähdet näkynyt, vaan kova myrsky ahdisti minua.\"\n\nSillä minä olen näinä vuosina elänyt sen esiripun takana, joka peittää\nkaikki mailmalta, olen ollut mitätön munkki raukka, jonka vuoksi ei\nkukaan ole viitsinyt vaivata itseään naamareilla taikka valepuvuilla.\nMinä olen paitsi sitä ollut monta monituista hetkeä rippi-istuimessa.\nMinä olen ollut sakaristossa ennen messua ja luostarin juhlissa jälkeen\nsen. Minä olen viettänyt kuukausia kerran vielä kristikunnan\nkeskuksessa, itse Romassa, jossa anekirjeet, jotka nyt hämmentävät koko\nSaksanmaata, laitetaan, ja jossa synninpäästöistä saadut rahat\nkulutetaan, ei kokonaan Pietarin kirkon rakentamiseen eikä pyhiin\nsotiin Turkkilaisia vastaan!\n\nKiitos Jumalan, että yksi ääni viimein on nousnut tätä julkista,\nkauheata valhetta vastaan -- T:ri Lutherin rehellinen ääni. Se kaikkuu\nyli koko maan. Minä olen juuri lähettiläänä matkustanut ympäri maata,\nja minun on ollut tilaisuus huomata, mitä thesit vaikuttivat.\n\nEnsimäisen kerran minä kuulin niistä puhuttavan yhdessä saarnassa\njossakin Dominikanein kirkossa Baierissa.\n\nSaarnaaja nimitti T:ri Lutheria, parjasi thesejä suorastaan pirun\nkeksinnöksi ja ilmoitti, että niitten kurja tekiä saa alhaisemman sijan\nhelvetissä kuin kaikki väärä-uskolaiset järjestänsä Simon Maguksesta\nalkaen.\n\nSeurakunta oli kiihdyksissä ja keskusteli tästä, kun se hajosi.\nMuutamat kummastelivat hurskaasti, kuka tämä uusi väärä-uskolainen oli,\njoka oli pahempi, kuin itse Huss. Toiset miettivät, mikä tämä uusi\nmyrkyllinen oppi oli; ja useat ostivat kappaleen theseistä saadaksensa\nnähdä.\n\nAugustinin-luostarissa väiteltiin ahkerasti niistä sinä iltana.\nMelkoinen joukko munkeista riemuitsi sentähden, että Tetzel ja\nDominikanit nyt saivat ankaran täräyksen. Toiset iloitsivat ja\narvelivat, että näitä sanoja he olivat vuosikausia halanneet kuulla.\nUseat ihmettelivät, että ihmiset pitivät niin suurta menoa niitten\ntähden, vaikkei niissä ollut mitään muuta, kuin mitä kaikki rehelliset\nihmiset maassa aina olivat ajatelleet.\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen olin vieraana Ruprecht Hallerin luona,\njoka on pappina yhdessä Franken'in kylässä. Hiljainen ja häveliäs\nnainen, varreltaan nuorekas, mutta muodoltaan riutunut ja alakuloinen,\nvalmisti illallisemme, ja sillä välin kuin hän katti pöytää, rupesin\nminä puhuman papin kanssa Lutherin theseistä.\n\nHän viittasi minua olemaan vaiti ja käänsi kiireesti keskustelun\ntoisaallepäin.\n\nKun jäimme kahden kesken, selitti hän minulle syynsä. \"Minä annoin\nhänelle viime viikolla rahaa anekirjeesen ja hän osti yhden joltakulta\nT:ri Tetzelin kumppanilta\", kertoi hän; \"ja kun hän tuli kotiin, näytti\nhänen mielensä keveämmältä, kuin mitä olen vuosikausiin nähnyt, siitä\nkuin Jumala rankaisi meidät synneistämme ja pikku Dietrich kuoli. Minä\nen soisi millään lailla, että tämä vähäinen lohdutus riistettäisiin\nhäneltä, olipa se tosi taikka väärä.\"\n\nTämä oli surullinen juttu, tavallinen kyllä joka kaupungissa ja\nkylässä, mitä syntiin tulee, ja ainoastaan tavaton siihen kaipaukseen\nkatsoen, joka vielä asui rikollisten sydämessä ja tarkoitti parempaa\ntilaa.\n\nMinä esittelin, että nainen palaisi sukulaistensa luo taikka menisi\nluostariin.\n\n\"Hänellä ei ole mitään sukulaisia, jotka vastaan-ottaisivat häntä\",\nvastasi pappi; \"enkä minä ikinä lähetä häntä nunna-joukon\nylenkatsottavaksi ja kuritettavaksi -- ei ikinä!\"\n\n\"Mutta hänen sielunsa!\" minä sanoin, \"ja teidän?\"\n\n\"Laupias Herramme vastaan-otti semmoisia\", hän vastasi melkein\ntuimasti, \"ennemmin kuin Farisealaisia.\"\n\n\"Semmoiset vastaan-ottivat Hänet!\" lausuin minä tyvenesti, \"mutta Hänet\nvastaan-otettuaan he menivät pois eivätkä tehneet sotia enää.\"\n\n\"Mutta koska Jumala on sanonut, että pappi teki syntiä, jos hän nai?\"\nhän kysyi; \"ei Vanhassa Testamentissa, sillä pappi Elkanan ja Hannan\npoika palveli Herraa temppelissä, niinkuin ehkä pikku Dietrich'imme\",\nhän lisäsi matalalla äänellä, \"nyt palvelee Häntä Hänen temppelissään.\nJa missä paikassa Uudessa Testamentissa sitä kielletään?\n\n\"Kirkko kieltää sen\", minä sanoin.\n\n\"Mistä ajasta saakka?\" hän kysyi. \"Tämä asia koskee aivan likeltä\nsydäntäni, niin että olen koettanut päästä sen perille. Sataa vuotta\ntakaperin, minä olen lukenut sen, ennen paavi Hildebrand'in aikoja, oli\nmonella kyläpapilla laillinen vaimonsa, jota hän rakasti, niinkuin minä\nrakastan Bertaa; sillä Jumala tietää, ettei hän enkä minä ole\nmilloinkaan rakastanut ketään muuta.\"\n\n\"Tyydyttääkö tämä hänen omaatuntoansa?\" minä kysyin.\n\n\"Välisti\", hän vastasi katkerasti, \"mutta vaan välisti. Parhaasta\npäästä hän elää niinkuin kirouksen alla, peläten mitään hyvää\nvastaan-ottamasta ja taipuen jokaiseen suruun, niinkuin katkeraan\npalkkaan ja tulevan kauhean koston esimakuun.\"\n\n\"Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä\", sanoin minä hiljalleen.\n\n\"Mutta mimmoinen on niitten rangaistus oleva, jotka sanovat synniksi,\nmitä Jumala pyhittää\", hän lausui, \"ja tuottavat huolta ja saastutusta\nniin puhtaisin sydämiin, kuin hänen?\"\n\nKun hän paraikaa puhui, astui nainen huoneesen ja oli varmaan kuullut\nhänen sanansa, sillä hänen vaaleat kasvonsa menivät tulipunaisiksi. Kun\nhän kääntyi pois, vapisi koko hänen ruumiinsa pidätetystä\nnyyhkytyksestä. Mutta jälestäpäin, kun pappi lähti huoneesta, tuli hän\nminun luokseni ja lausui, katsellen minua surullisilla, lakastuneilla\nsilmillänsä: \"te sanoitte, että muutamat epäilevät anekirjeitten\nvoimaa? Mutta epäilettekö te? Minä en voi luottaa _häneen_\", hän lisäsi\nlempeästi, \"hän ei hennoisi sanoa sitä jos hän ajattelisi niin.\"\n\nMinä olin kahden vaiheilla mitä vastata. Minun ei käynyt valetta\npuhuminen; ja noitten tutkivien, totisten silmien edessä jokainen paon\nyritys olisi ollut turha.\n\n\"_Te ette_ usko, että tämä kirje hyödyttää minua\", hän lausui; \"_enkä\nminäkään usko_.\" Ja levollisesti astuen takan luo, hän repi anekirjeen\npalasiksi ja viskasi sen tuleen.\n\n\"Älkäät kertoko tätä hänelle\", hän sanoi; \"hän luulee, että se\nlohduttaa minua.\"\n\nMinä koetin muutamilla sanoilla viitata siihen, että katumus ja\nanteeksi-antamus olivat kaikkien saatavana.\n\n\"Minun katumukseni\", hän arveli, \"vaatisi, että minä jättäisin hänet,\neikö niin?\"\n\nMinä en voinut kieltää.\n\n\"Minä en jätä häntä _koskaan_\", hän vastasi semmoisella tyvenyydellä,\njoka pikemmin oli vakavan päätöksen, kuin himojen kaltainen. \"Hän on\nuhrannut elämänsä minun tähteni; jollen minä olisi ollut, olisi hän\nehkä ollut suuri ja kunniassa pidetty mies. Ja luuletteko, että minä\njättäisin hänet yksinään kantamaan hukkaan mennyttä elämäänsä?\"\n\nVoi! se ei ollut mikään ylenkatseen taikka kurituksen pelko, joka\npidätti häntä luostarista.\n\nVähän aikaa minä olin ääneti. Minä en uskaltanut moittia eikä\nlohduttaa. Viimein minä sanoin: \"elämä, olipa iloinen taikka\nsurullinen, on hyvin lyhyt. Pyhyys on paljoa parempi, kuin onni täällä,\nja pyhyys tuottaa onnea tulevassa elämässä. Jos tuntisitte, että se\nolisi _hänen_ hyväksensä, olisitte valmis tekemään kaikki, maksoi se\nteille mitä maksoi, ettekö olisi?\"\n\nHänen silmänsä täyttyivät kyynelin. \"Te luulette siis, että minussakin\nvielä löytyy jotakin hyvää!\" hän lisäsi. \"Jumala teitä siitä\nsiunatkoon!\" ja hän lähti ääneti huoneesta.\n\nViisi sataa vuotta takaperin näitten molempain elämä olisi ollut pyhä,\nkunnioitettava ja onnellinen; vaan nyt!\n\nMinä jätin talon raskaalla sydämellä ja enemmän hämmentyneellä\nmielellä, kuin ennen.\n\nMutta nuot vaaleat, kuihtuneet kasvot; nuot syvät, surulliset,\nuskolliset silmät; ja tuo otsa, joka olisi voinut olla yhtä puhdas,\nkuin St. Agnesin, ovat vaivanneet minua usein jälestäpäin. Ja joka\nkerta, kuin ajattelen sitä, minä sanon:\n\n\"Jumala olkoon armollinen heille ja minulle, syntisille!\"\n\nSillä eikö minun omalla hyvällä, puhtaalla, hurskaalla äidilläni ollut\nmelkein yhtä katkeria epäilyksiä ja arveluksia? Eikö hänkin peräti\nusein elänyt niinkuin kirouksen alla? Kuka taikka mikä on luonut tämän\nvarjon niin moneen kotiin? Kuka, joka tuntee monen luostarin sisällisen\nelämän, rohkenee väittää, että ne ovat pyhemmät, kuin kodit? Kuka, joka\non elänyt munkkien ja nunnien parissa taikka ollut niitten rippi-isä,\nrohkenee väittää, että heidän sydämensä ovat taivaallisemmat, kuin\nmiehen ja vaimon, isän ja äidin? Voi! tuon papin epäilykset eivät ole\nmitään uutta minulle. Mutta minä en uskalla ajatella niitä. Sillä jos\nmunkki-elämä on valhe, miksi minä olen uhrannut toiveita, jotka\nvalloittivat kaikki ajatukseni ja olisivat voineet olla niin puhtaat?\n\nKaipaus on taakka, jonka urhoollisen miehen tulee luoda selästänsä.\nMitä se tekee minun halvan elämäni? Mutta kun näkee, kuinka pahuus\nhäpeällisesti hallitsee aivan pyhissä paikoissa, ja epäilykset, ehkä\nperättömät, synkistyttävät puhtaimpiakin sydämiä, kuka julkenee\nmurehtimatta katsella näitä asioita? Semmoiset rikokset, joita\npakanatkin olisivat kammonneet, sovitetaan muutamilla florineilla;\nsemmoiset synnit, joita tuskin Pyhä Raamattukaan näyttää paheksivan,\nvaivaavat arkoja omiatuntoja, niinkuin rikokset! Mikä on tämän häiriön\nloppu oleva?\n\nSeuraavan illan minä vietin vanhan ritarin, Otto von Gersdorfin,\nlinnassa Thüringin metsässä. Hän toivotti minua hyvin vieraanvaraisella\ntavalla tervetulleeksi pöytäänsä, jossa pulskea vanha leski-rouva,\nhänen sisarensa, piti emännyyttä.\n\n\"Mitä kaikki nämät puheet T:ri Lutherista ja hänen theseistänsä ovat?\"\nhän kysyi; \"lienee vaan, arvatakseni, joku vähäinen riita munkkien\nvälillä! Ja kuitenkin veljenpoikani Ulrich luulee, ettei maan päällä\nlöydy semmoista miestä, kuin tuo pikkuinen veli Martin. Te, hyvät\nAugustinilaiset, ette soisi, että Dominikanit saavat koko voiton; sekö\nse on?\" hän kysyi nauraen.\n\n\"Se ei ainakaan ole syy T:ri Lutherin menetykseen\", minä vastasin;\n\"minä en usko, että hän huolii rahoista enemmän kuin ilman linnut.\"\n\n\"Ei, veli\", lausui rouva; \"muista niitä ihania sanoja, joita\nChriemhildimme luki meille hänen kirjastansa Herran Rukouksesta.\"\n\n\"Kyllä sinä ja Ulrich ja Chriemhild ja Atlantis\", jatkoi ijäkäs ritari,\n\"te olette kaikki yhtä laatua; pikkuinen munkki on lumonnut teidät\nkaikki.\"\n\nSydäntäni sykähti, kun kuulin sisarteni nimet.\n\n\"Tunnetteko, hyvä rouva, Chriemhild ja Atlantis Cottaa?\" minä kysyin.\n\n\"Tule, veljenpoika Ulrich\", lausui ritari nuorelle miehelle, joka juuri\npalasi metsästyksestä ja astui etuhuoneesen; \"ja kerro tälle kunnon\nveljelle kaikki, mitä sinä tiedät Fräulein Chriemhild Cottasta.\"\n\nMeistä tuli pian hyvät ystävät; ja kauan aikaa sen jälkeen, kuin vanha\nritari ja hänen sisarensa olivat menneet levolle, valvoimme, Ulrich von\nGersdorf ja minä, ja puhuimme T:ri Lutherista, hänen jaloista\nsanoistaan ja teoistaan, ja nimistä, jotka olivat vielä kalliimmat\nmeille molemmille, kuin hänen.\n\n\"Te olette siis Fritz\", hän sanoi miettiväisesti tuokion perästä; \"se\njosta he kaikki mielellään kertovat ja jonka vertaista he eivät luule\nmissäkään löytyvän. Te olette se jota, Chriemhildin puheen mukaan,\nhänen äitinsä olisi tahtonut naimisiin tuon enkeli-neitsyen Eva von\nSchönbergin kanssa, joka nyt on nunnana Nimptschenissä. Teidän\nvirsikirjanne ja 'Theologia Teutsch'inne' hän otti mukaansa luostariin.\nMinua ihmeyttää, että maltoitte luopua hänestä ja rupesitte munkiksi\",\nhän jatkoi; \"teidän kutsumuksenne oli varmaan hyvin vahva.\"\n\nTällä hetkellä se tosiaan tuntui sangen heikolta. Mutta vaikka olisin\nsaanut koko mailman, en olisi tahtonut, että hän huomaisi sen, ja minä\nsanoin niin vakavalla äänellä, kuin suinkin mahdollista: \"minä luulen,\nettä se oli Jumalan tahto.\"\n\n\"No\", hän jatkoi, \"jokaisen on hyvä, kun on saanut nähdä hänet ja viedä\ntämän puhtauden ja hurskauden kuvan muassaan luostariin taikka kotiin.\nParempi, kuin mikään pyhimysten taulu, on pitää näitä enkelinkaltaisia\nlapsellisia kasvoja sydämessään, ja tätä ääntä, joka oli suloinen, kuin\nurkujen soitto.\"\n\n\"Niin on\", minä lausuin enkä olisi enää saanut sanaakaan sanotuksi.\nOnnekseni rupesi hän juttelemaan muista asioista, ja piti pitkiä\npuheita pikku Chriemhildinsä kauneudesta ja hyvyydestä, jonka kanssa\nhän aikoi tulevana vuonna mennä naimisiin. Tällä välin ainoastaan kaksi\najatusta pysyi selvänä minussa, nimittäin, mitä äitini oli toivonut\nEvan ja minun suhteeni sekä että Eva oli ottanut minun \"Theologia\nTeutschini\" mukaansa luostariin.\n\nKesti muutamia päiviä, ennenkuin minun onnistui siirtää nämät suloiset,\nviattomat, hyvin tunnetut kasvot niille pyhille, ylhäisille sijoille\nsydämessäni, jossa minä voin ilman vaaratta katsella niitä.\n\nMutta minä luulen, että Ulrich piti minua erittäin hartaana\nkuunteliana, sillä noin tunnin kuluttua sanoi hän:\n\n\"Te olette kärsivällinen ja hyvänluontoinen munkki, kun näin\nkuuntelette lempijuttujani. Hän onkin teidän sisarenne, ja minä soisin,\nettä olisitte läsnä häissämme. Mutta kaikissa tapauksissa lienee\nChriemhildin ja heidän kaikkien hauska saada nauttia Fritzistä.\"\n\nMinä olin aikonut lähteä Wittenbergiin muutamaksi päivää, mutta tämän\nkeskustelun jälkeen en uskaltanut kohta lähteä. Minä palasin Tübingin\nyliopistoon rauhoittamaan mieltäni vähäisen kreikalla ja hebrealla\nmainion Reuchlin'in johdolla, koska se on generali-vikariuksemme tahto,\nettä lukisin näitä kieliä.\n\nTübingissä T:ri Lutherin theseistä väitettiin joka paikassa. Oppineet\nmiehet riemuitsivat niistä, koska ne ahdistivat sivistymättömyyttä ja\ntaitamattomuutta; suorat, vilpittömät miehet tervehtivät niitä niinkuin\nvastaväitettä valheen ja petoksen järjestelmää vastaan; jumaliset\nmiehet kiittivät Jumalaa niistä, koska ne puollustivat hurskautta ja\ntotuutta. Ylioppilaat vastaan-ottivat innolla T:ri Lutheria, niinkuin\nuuden aikakauden ruhtinasta; iso-ikäinen Reuchlin ja useat professorit\nmyönnyttivät, että hän hätyyttää vanhoja vihollisia uudelta taholta.\n\nTäällä minä kävin muutamia kertoja nuoren Tohtori Filip Melancthonin\nluentoja kuuntelemassa (hän oli vaan yhdenkolmatta vuoden vanha, vaikka\nhän oli jo neljä vuotta ollut tohtori), siksi kuin hän kutsuttiin\nWittenbergiin, johon hän saapui Elokuun 25 p. 1518.\n\nMinä olin samaan aikaan lähetetty veljeskunnan asioissa\nAugustinin-luostariin Wittenbergiin, että olin läsnä, kun hän tuli.\nKaikki pettyivät kovasti toiveissaan, kun ensin näkivät hänet. Olikohan\ntuo vähänläntäinen, nöyrän näköinen nuorukainen se suuri, oppinut mies,\njota Reuchlin oli ylistänyt niin paljon ja jonka ky'ystä vaaliruhtinas\nFredrik odotti niin suuria hedelmiä uudelle yliopistollensa?\n\nT:ri Luther oli ensimäisiä, jotka huomasivat, mitkä aarteet kätkyivät\ntämän vähäpätöisen ulkomuodon alla. Mutta ensimäinen latinainen puhe,\njonka Melancthon piti neljä päivää tulonsa jälkeen, ihastutti kaikkia;\nja ennen pitkää hänen luentosalinsa oli täpötäynnä väkeä.\n\nTästä haastelivat kaikki, kun ensin saavuin Wittenbergiin. Tuloni\nvanhaan kotiini tuntui minusta varsin kummalliselta. Niin korkea ajan\nja asianhaarain aita oli kohonnut minun ja omaisteni väliin!\n\nElsa, joka nyt näytti niin emännän kaltaiselta avaintensa,\nvarahuoneittensa, suuren taloutensa ja kahden lapsensa, pikku Fritzin\nja Greetan kanssa, oli sydämessään juuri sama minulle, kuin jolloin\nerosimme ensimäistä Erfurtin lukukauttani varten. Hänen rehellisillä,\nlempeillä, sinisillä silmillänsä oli aivan sama katse. Mutta hänen\nympärillänsä oli kokonainen uusi mailma vieraita, vieraita minulle,\nniinkuin hänen oma uusi elämänsä, jonka kanssa minulla ei ollut\nminkäänlaista yhteyttä.\n\nChriemhildissä ja nuoremmissa lapsissa näytti vanhemman veljen muisto\nja papin kunnioitus riitelevän keskenänsä. Kristofer katseli minua\nsäälin ja kunnioituksen sekaisella hämmennyksellä, joka esti minua\nystävällisemmin häntä lähestymästä.\n\nAinoastaan äidin käytös minua kohtaan oli samanlainen, kuin ennen. Hän\nnäytti vaan paljon vanhemmalta ja heikommalta. Mutta hänen\nrakkaudessaan oli jonkunlainen kiihkeä hellyys, joka haavoitti minun\nsydäntäni enemmän kuin katkerimmat nuhteet. Minä näin hänen silmiensä\näänettömästä ja kiinteästä katselemisesta, kuinka kovasti hän oli\nkaivannut minua.\n\nIsäni ei ollut suuresti muuttunut, paitsi että hänen tuumansa näyttivät\nantavan hänelle uutta ja hiljaista tyydytystä juuri sentähden, että oli\nmahdoton panna toimeen niitä, ja että hänen ja äidin-äitini väli oli\npaljon ystävällisempi.\n\nÄidin-äitini kohteli minua alusta hiukan tylysti, mutta hellitti kohta,\nkun ymmärsimme, kuinka paljon T:ri Lutherin opetus oli vaikuttanut\nmeihin molempiin; eikä hän väsynyt koskaan kuuntelemasta, mitä T:ri\nLuther oli sanonut ja tehnyt Romassa.\n\nAinoa, minä tunsin sen, joka olisi ollut kokonaan sama, oli ijäksi\nmennyt; vaan minä tuskin surin tätä pois-oloa, joka teki, ettei aika\npäässyt himmentämään tätä kuvaa eikä muutoksen aidat ympäröimään sitä.\n\nMutta Evasta ei kukaan puhunut minulle, paitsi pikku Thekla, joka\nehtimiseen lauloi minulle niitä latinaisia virsiä, joita Eva oli\nopettanut hänelle, ja kysyi, lauloiko hän niitä ollenkaan samalla\ntavalla kuin Eva.\n\nMinä vastasin hänelle: \"kyllä.\" Sanat olivat samat, nuotti sama, ja\nsuureksi osaksi hän lauloi niitä samalla lempeällä, kunnioittavaisella,\nviattomalla tavalla. Mutta pikku Theklan ääni oli syvä, luja ja heleä,\nkuin rastaan; vaan Evan oli niinkuin kyyhkysen, joka leppeästi kuhertaa\nkaukana hiljaisessa metsässä -- tuskin mikään ääni ensinkään --\nruumistunut rukous, niinkuin seisoisit hänen sydämensä kynnyksellä ja\nkuulisit sieltä sisältä hänen onnellisten, hurskaitten, lapsellisten\najatuksiensa soiton.\n\nEi, ei mikään voisi milloinkaan palauttaa minulle tämän äänen kaikkua.\n\nMutta Theklasta ja minusta tuli hyvät ystävät. Hän oli tuskin tuntenut\nminua vanhastaan. Me rupesimme ystäviksi semmoisina, kuin olimme.\nMeillä ei ollut mitään jälleen muistettavaa, ei mitään unhotettavaa. Ja\nserkku Eva oli ollut hänelle, niinkuin taivaan tähti taikka enkeli\ntaikka niinkuin toinen lapsi, jonka Jumala oli lähettänyt hänelle\nystäväksi jostakin ihanasta, vanhasta legendasta.\n\nYlimalkain tämä käyntini vanhassa kodissani haikeutti minua. Minä olin\naivan hartaasti rukoillut, että se sija, joka lähtöni kautta jäi\ntyhjäksi, täytettäisiin; mutta nyt, kun näin sen täytetyksi ja\nrakkaitten omaisteni elämän menevän vilkasta menoansa, niin ettei\nminulla ollut siinä mitään sijaa, syntyi minun sydämessäni kolkko\nmaanpakolaisuuden tunto. Jos kuolleitten olisi sallittu tällä tapaa\npalata, tuntisivatko he jotakin tämänkaltaista? Ei suinkaan pyhät\nkuolleet. He iloitsisivat, että suru, työnsä tehtyään, lakkaisi\nolemasta peräti katkera -- että tyhjä sija tosin ei täyttyisi (ei\nmikään todellinen rakkaus voi täyttää toisen sijaa), mutta peittyisi ja\nkasvaisi hedelmää, niinkuin aika ja luonto peittävät kaikki rauniot.\n\nMutta hurskaat kuolleet lähtisivät jälleen maan päälle kodista, Isän\nkodista, jota luostari ei ole, joksi se ei milloinkaan muutu.\n\nOlisin minä sentään mielelläni jäänyt Wittenbergiin. Verrattuna\nWittenbergiin koko mailma näytti nukkuvan. Siellä oli aamu; toivon ja\ntoimeliaisuuden ilma ympäröitsi sydäntäni. T:ri Luther oli siellä; ja,\njoko tieten tai tietämättä, kaikki, jotka odottavat parempia aikoja,\nnäyttävät kääntävän silmänsä häneen.\n\nMutta minä lähetettiin Mainziin. Matkallani poikkesin vähän tieltä,\nviedäkseni yhtä uutta T:ri Lutherin kirjaa pappi Ruprecht raukalle\nFranken'iin. Hänen kylänsä oli keskellä honka-metsää. Kirja oli Herran\nRukouksen Selitys saksaksi maallikoille ja oppimattomalle kansalle.\nPapin talo oli tyhjä; mutta minä panin kirjan puupenkille portinvajaan,\nkun ensin olin kirjoittanut siihen nimeni ja muutamia sanoja\nkiitokseksi hänen vieraanvaraisuudestaan. Vaan kun palasin metsän\nlävitse, näin minä mäeltä laakson toiselta puolen naisen astuvan\nportinvajaan ja pysähtyvän kirjaa ottaaksensa, jota hän sitten\nseisaalta luki oven suussa. Kun käännyin pois, seisoi hän yhä samalla\npaikalla, ja avatun kirjan valkoiset lehdet vilahtelivat esiin pimeästä\nhuoneesta.\n\nMinä rukoilin, että sanat kirjoitettaisiin hänen sydämeensä. Minä\ntiesin, että siinä oli ihmeellisiä pyhän rakkauden ja armon sanoja,\njotka tuottaisivat jälleen toivoa ja puhtautta jokaiseen sydämeen,\njohon ne kirjoitettiin.\n\nJa nyt minä olen määrätty tänne Augustinin-luostariin Mainziin Rheinin\nmaakunnissa.\n\nTällä luostarilla on oma erityinen tarinansa. Täällä löytyy\nmaan-alainen vankihuone, jossa Johan von Wesel kuoli tuskin\nneljäkymmentä vuotta takaperin (v. 1481) -- se vanha mies, joka oli\nuskaltanut vastustaa anekirjoja ja lausua samanlaisia totuuksia, kuin\nT:ri Luther nyt puollustaa.\n\nYksi tämän luostarin ijäkäs munkki, joka oli nuori, kun Johan von Wesel\nkuoli, muistaa hänet ja on usein puhunut minulle hänestä. Inkvisitorit\npanivat toimeen oikeudenkäynnin häntä vastaan, ja tämä pidettiin,\nniinkuin useat muut, salaisesti luostarissa.\n\nPuhuttiin, että hän ylipäänsä peruutti oppinsa, mutta kahta kannetta\nhän ei puollustuksessaan edes yrittänyt kieltämään. Ne olivat nämät:\n\"ettei se ole munkki-elämä, joka pelastaa munkit, vaan Jumalan armo;\"\nja \"että ainoastaan sama Pyhä Henki, joka innostutti Pyhän Raamatun,\nvoi menestyksellä selittää sitä sydämelle.\"\n\nInkvisitorit polttivat hänen kirjansa; josta, niinkuin kertojani\njutteli, vanhin itki.\n\n\"Miksi\", hän arveli, \"olivat ihmiset niin vihoissaan hänelle? Hänen\nkirjoissansa löytyi niin paljon hyvää, ja olivatko ne kaikki\npoltettavat sen vähäisen pahan tähden, joka oli hyvään sekaantunut?\nTämä oli tosiaan ihmisten tuomio eikä Jumalan -- ei Hänen, joka olisi\nsäästänyt Sodoman Abrahamin pyynnöstä, kun vaan kymmenen vanhurskasta\nolisi löytynyt siellä. Voi Jumala!\" hän huokaili, \"pitääkö hyvän hukkua\npahan kanssa?\"\n\nMutta inkvisitorit eivät leppyneet. Kirjat hyljättiin ja poltettiin\njulkisesti häpeällisellä tavalla; vanhan miehen nimi herjattiin,\nniinkuin väärä-uskolaisen; ja hän itse pakoitettiin vaikenemaan ja\njätettiin luostarin vankihuoneesen kuolemaan.\n\nMinä kysyin munkilta, joka kertoi minulle nämät, mitkä ne erityiset\nharha-opit olivat, joitten vuoksi Johan von Wesel tuomittiin.\n\n\"Luullakseni harha-oppeja kirkkoa vastaan\", hän arveli. \"Minä olen\nkuullut hänen lausuvan saarnoissansa, että Kirkko oli muuttumallansa\nsamanlaiseksi, kuin Juudan kansakunta Herramme aikoina. Hän vastusti\npappien ja prelatein maallista loistoa -- niitä kylmäkiskoisia menoja,\njoiksi hän väitti jumalanpalveluksen halventuneen, ja sitä tyhjää\ntaika-uskoa, joka oli asetettu todellisen sydämen ja elämän hurskauden\nsijaan. Hän vakuutti, että suola oli käynyt mauttomaksi, että useat\npapit olivat varkaita ja rosvoja eikä paimenia; että nyky-aikainen\nuskonto oli tuskin parempi, kuin Farisealaisten, jotka surmasivat\nHerramme -- oli hengellisen ylpeyden ja ahdasmielisen, itsekkään\nkatkeruuden verho. Hän julisti, että jumalallisella ja kirkollisella\nvallalla oli aivan toisenlainen arvo; että ulkonainen, tunnustava\nKirkko oli eroitettava totisesta, elävästä Kristuksen Kirkosta; että\npappien synninpäästön voima oli sakramentillinen eikä tuomarin-omainen.\nMinä kuulin hänen yhdessä saarnassa Wormsissa sanovan, ettei hän\npitänyt Paavia, Kirkkoa eikä Kokouksia minäkään kalliona, johon sopisi\nuskontoa rakentaa. 'Kristusta yksistänsä', hän lausui, 'minä ylistän.\nAsukoon Kristuksen sana runsaasti meissä!'\"\n\n\"Olivatpa ne rohkeita sanoja\", muistutin minä.\n\n\"Lisäksi\", jatkoi ijäkäs munkki, \"Johan von Wesel väitti, että mitä\nRaamattu ei pitänyt syntinä, sitä ei hänkään voinut pitää; kerrotaan\nmyöskin, että hän oli sanonut: 'syö paaston aikana, jos sinun on\nnälkä.'\"\n\n\"Tätä lupaa moni munkki tuskin tarvinnee\", minä arvelin. \"Hänen\nelämäänsä ei siis tuomittu, vaan ainoastaan hänen oppinsa.\"\n\n\"Minä olin pahoillani\", vanhus lausui, \"että täytyi tuomita hänet;\nsillä siitä ajasta saakka minä en ole tähän asti kuullut mitään\nsaarnaa, joka olisi liikuttanut sydäntä, niinkuin hänen saarnansa. Kun\nhän nousi saarnastuoliin, oli kirkko täpötäynnänsä väkeä. Maallikot\nymmärsivät ja kuuntelivat häntä yhtä hartaasti, kuin hengellisetkin.\nVahinko vaan, että hän oli väärä-uskolainen, sillä minä en luule\nkoskaan enää saavani kuulla hänen vertaistansa.\"\n\n\"Te ette ole milloinkaan kuulleet T:ri Lutherin saarnaavan?\" kysyin\nminä.\n\n\"T:ri Lutherin, joka kirjoitti nuot thesit, joista puhutaan niin\npaljon?\" hän vastasi. \"Tulvaako kansa häntä kuuntelemaan ja riippuuko\nse kiinni hänen sanoissaan, niinkuin ne olisivat elämän sanoja?\"\n\n\"Kyllä\", minä lausuin.\n\n\"Siinä tapauksessa\", vastasi vanha munkki lempeästi, \"olkoon T:ri\nLuther varoillansa. Tämmöinen oli useain väärä-uskoisten saarnaajien\nlaita. Minä olen kuullut, että Mecheln'in Johan von Goch ja Johan\nWessel, joka karkoitettiin Parisista, olivat aivan samassa tilassa.\nMutta\", jatkoi hän, \"jos T:ri Luther joutuu Mainziin, koetan minä\npäästä kuuntelemaan häntä. Minä soisin, että minun kylmä, kuiva, vanha\nsydämeni tulisi liikutetuksi samalla tavalla jälleen. Usein, kun luen\npyhiä evankeliumeita, kuulen Johan von Weselin sanat jälleen. Veljeni,\nse oli niinkuin elämän henkäys.\"\n\nViimeinen mies, joka uskalsi sanoa koko Saksanmaan edessä, että ihmisen\nsanaa ei saa asettaa Jumalan sanan rinnalle, ja että Raamattu on ainoa\ntotuuden mitta ja ainoa oikean ja väärän määrääjä -- näin hän siis\nkuoli!\n\nKuinka käyneekään seuraavan -- sen miehen, joka nyt julistaa tätä koko\nmailman edessä?\n\nIjäkäs munkki kääntyi takaisin minun puoleeni, kun olimme eronneet, ja\nsanoi matalalla äänellä:\n\n\"Käske T:ri Lutherin ottaa oppia Johan von Weselin esimerkistä.\nHurskaat miehet ja suuret saarnaajat muuttuvat aivan helposti\nväärä-uskolaisiksi itsekään huomaamatta\", lisäsi hän, \"minä en ole\nvarma, eikö maksaisi vaivaa kuolla vankihuoneessa, kun saarnaa sillä\ntapaa, kuin Johan von Wesel. Luullakseni minä olisin tyytyväinen jos\nvaan saisin _kuunnella_ yhtä semmoista jälleen! Käske T:ri Lutherin\nolla varoillaan; mutta jos hän tulee Mainziin, kyllä minä aion\nkuunnella häntä.\"\n\nMitä hyvää Johan von Weselin sanoissa oli, se ei siis ole hukkunut,\nvaikka hänen kirjansa poltettiin.\n\n\n\n\nXVI.\n\nElsan kertomus.\n\n\nWittenbergissä, Heinäkuun 13 p. 1520.\n\nPaljon on tapahtunut siitä, kuin viimein kirjoitin, sekä tässä\nvähäisessä mailmassa että suuressa mailmassa ulkopuolella meitä.\n\nGreetallamme on kaksi pikku veljeä, jotka ovat yhtä kekseliäät\nrikkomaan kaikkia ja näyttävät hankkivan omaa vahinkoansa yhtä paljon,\nkuin ennen heidän enonsa samalla ijällä, ja luultavasti ovat Greetalle\nyhtä suureksi kiusaksi, kuin Kristofer ja Pollux olivat minulle, vaikka\nhän kovasti rakastaa heitä. Chriemhild on naitu, ja on muuttanut\nkotiinsa Thüringin metsään. Atlantis on kihloissa erään Schweitziläisen\nylioppilaan, Konrad Winkelriedin, kanssa. Pollux on lähtenyt Espanjaan\nEisenachissa olevan Cottan kauppahuoneen asioilla, jossa hän on osakas;\nja Fritz on käynyt kerran meillä. Siitä on nyt noin kaksi vuotta. Hän\noli paljoa vakavampi, kuin ennen. Hän oli usein enemmän kuin vakava,\noli niinkuin joku suru olisi painanut häntä. Mutta äitimme ja lasten\nparissa hän aina oli iloinen.\n\nPikku Greeta ja eno Fritz tulivat erittäin hyviksi ystäviksi, ja hän\nkysyy vielä usein minulta, milloin eno palajaa takaisin; eikä mikään\nhuvita häntä enemmän kuin istua polvillani Fritzin kuvan edessä ja\nkuunnella, kun minä kerta toisensa perästä juttelen vanhoista\nEisenachin sälyhuoneen puheistamme taikka niistä päiväkausista, joita\nvietimme honkametsissä, kun keräsimme puita talvivalkeata varten. Hän\nluulee, ettei mikään juhla olisi niin hauska; ja hänen mielihuvinsa on\nkoota vähäisiä kimppuja pajun tai tammen oksia Elbe-virran rannalla tai\nTüben-nummella ja tuoda niitä kotiin talon tarpeeksi. Eivät mitkään\nkoreat vauvat ja paijut, joita hänen isänsä tuopi hänelle Nürnbergistä\ntaikka on lähettänyt Venetiasta, ilahuta häntä puoleksikaan niin\npaljon, kuin jos isä ottaa hänet mukaansa nummelle, ja hän palajaa,\npikkuinen esiliina täynnä kuivia risuja, ja kädet yhtä ruskeina ja\nlikaisina, kuin vähäisen puunhakkaajan, luullen, että hän tekee, mitä\neno Fritz ja minä teimme, kun olimme lapset, ja että hän on kovasti\nhyödyllinen.\n\nViime kesänä hän sai omakseen omena- ja perunapuun, ja niitten hedelmät\nynnä vähäiset risukimppunsa hän panee säästöön, antaaksensa niitä\njouluksi eräälle vanhalle eukko raukalle, jonka tunnemme.\n\nGottfried ja minä tahdomme, että lapset varhain oppivat sitä puhdasta\niloa, jota antaminen ja auttaminen tuottaa ja joka muuttaa rikkauden\ntomusta todelliseksi kullaksi ja estää tavaran, joka on oivallinen\nrupeamasta herraksemme ja halventamasta meitä, niinkuin se näyttää\nmonen rikkaan tekevän, pelkiksi maallisten kappalten orjiksi ja\npalkatuiksi hoitajiksi.\n\nMinä rukoilen usein Jumalaa, ettei se köyhyyden kokemus, joka minulla\nmonta vuotta oli, koskaan menisi hukkaan. Se näyttää minusta lahjalta,\njonka Jumala on antanut minulle, juuri niinkuin yliopistossa saavutettu\noppimäärä on lahja. Minä olen suorittanut tutkintoni köyhyyden\nkoulussa, ja suokoon Jumala, etten milloinkaan unhota, mitä minä\nsilloin opin köyhien taisteloista ja tarpeista.\n\nSe huone, jossa nyt kirjoitan, on mattoineen, kuvineen ja leikatuin\nhuonekaluineen kokonaan toisenlainen, kuin se rakas alastoin, vanha\nsälyhuone, jossa aloitin aikakirjaani; ja se koristeltu eben-puinen ja\neben-luinen kirjoitus-alusta, jossa paperini makaavat, on toisenlainen\npöytä, kuin nuot vanhat kirjakasat, joitten harjalla minun oli tapa\npitkäänsä ja lapsellisella käsi-alalla piirtää ensimäisiä sivuja. Mutta\nköyhän aarteet pysyvät aina kaikkein kalliimpina. Ne lämpimät\nauringonsäteet, jotka loistavat helevien viinimarjan-lehtien lävitse\navonaisesta akkunasta, ovat ihanammat, kuin kaikki nuot suljetun\nakkunan juvelinkaltaiset Venetian lasit, jotka nyt punaavat T:ri\nLutherin Selityksiä, jotka Gottfried äsken jätti auki akkunalle.\n\nMutta kuinka minun sopii istua täällä ja kirjoittaa niin paljon omasta\npikkuisesta mailmastani, kun koko mailma minun ympärilläni on\nkiihdyksissä niin suurista peloista ja toiveista?\n\nTällä hetken minä avonaisesta akkunasta näen T:ri Lutherin ja T:ri\nFilip Melancthonin vitkaan kävelevän katua ylöspäin hartaasti\nkeskustellen. Minä kuulen heidän äänensä tänne, vaikka he puhuvat\nmatalasti. Kuinka erilaiset he ovat ulkomuodoltaan ja olennoltaan; vaan\nkuitenkin, mimmoisiksi ystäviksi he ovat tulleet! Arvattavasti suureksi\nosaksi erilaisuuden vuoksi. Toisella on kallionkaltainen otsa, mustat\nsilmät, vankka vartalo ja tukeva astunta: hän on kuin vanha soturi;\ntoisella on korkea, leveä otsa, laihat kasvot ja hoikka, nuorekas\nruumis: hän näyttää yhtä haavaa nuorelta ylioppilaalta ja vanhalta\nfilosofilta.\n\nGottfried sanoo, että Jumala on antanut heidät toisillensa ja Saksalle,\nsiunaten Kirkkoa, niinkuin hän siunaa mailman sillä, että hän yhdistää\nvastakohdat, sateen ja päivänpaisteen, lämpimän ja kylmän, meren ja\nmaan, miehen ja vaimon.\n\nKuinka nämät molemmat suuret miehet (sillä Gottfried sanoo, että T:ri\nMelancthon on suuri, ja minä tiedän, että T:ri Luther on) rakastavat ja\nkunnioittavat toisiansa! T:ri Luther sanoo, että hän on vaan\nedelläkäviä, mutta Melancthon todellinen profeeta; että hän on vaan\npuunhakkaaja, joka perkaa metsän ruhtomalla, jotta sopii kylvää kallis\ntouko; ja kun hän meni tapaamaan legatia Augsburgiin, kirjoitti hän,\nettä kun vaan Filip eli, ei sillä ollut suurta väliä, kuinka hänen itse\nkävi.\n\nMutta _me_ emme ajattele niin eikä liioin T:ri Melancthon. \"Ei kukaan\",\nsanoo hän, \"ole likimainkaan niinkuin T:ri Luther, ja koko kansakunnan\nsydän on todella kiintynyt häneen. Kuka liikuttaa Saksan sydäntä --\naatelisten, talonpoikien, ruhtinaitten, naisten, lasten -- niinkuin hän\njaloilla, uskollisilla sanoillansa?\"\n\nNäinä viime vuosina olemme kahdesti olleet suurimmassa levottomuudessa\nhänen henkensä puolesta -- silloin, kun hän kutsuttiin legatin eteen\nAugsburgiin, ja silloin, kun hän lähti suureen väittelyyn T:ri Eck'iä\nvastaan.\n\nMutta kuinka suuri eroitus hänen ajatuksillansa, kun hän meni\nAugsburgiin ja kun hän palasi Leipzigistä!\n\nAugsburgissa hän olisi peräyttänyt kaikki, paitsi sen totuuden, että\njokainen syntinen, joka uskoo Kristukseen, alttiisti vanhurskautetaan.\nHän kunnioitti paavia; hän ei tahtonut mistäkään hinnasta ruveta\nväärä-uskolaiseksi! Ei mikään soimauksen nimi ollut hänestä niin\nkauhea, kuin tämä.\n\nLeipzigissä hän oli oppinut epäilemään, että paavilla oli mikään oikeus\nmäärätä opinkappaleita, ja ilmoitti rohkeasti, että Hussiteja (joita\noli tähän asti kammottu ja pidetty sekä luonnollisina vihollisina että\nhirveinä väärä-uskolaisina) tuli kunnioittaa, koska he tunnustivat\noikean totuuden. Siitä ajasta saakka sekä Luther että Melancthon ovat\nastuneet julkisesti esiin Jumalan sanan puollustajina paavin-uskoa\nvastaan.\n\nSuurempi vaara uhkaa häntä kuitenkin nyt -- kirkonpannan bulla, jota,\nniinkuin kerrotaan, paraikaa laitetaan Romassa ja joka on aina ennen\npirstannut kaikki, mihin se vaan sattui. T:ri Luther on kyllä\nopettanut, ettei meidän tule kauhistua sitä hengellisenä aseena, mutta\nme pelkäämme sen ajallista vaikutusta, erittäin, jos keisari julistaa\nhänet lainhylyksi.\n\nHän puhuu todellakin usein siitä, että hän aikoo etsiä turvaa jossakin\nmuussa maassa; hyvä vaaliruhtinas itse on toisinaan neuvonut häntä\nsiihen. Hän pelkää, ettei hän kauemman aikaa jaksa suojella häntä.\nMutta Jumala säästäköön hänet Saksalle!\n\n\nKesäkuun 23 p. 1520.\n\nKun tänä iltana istuimme isäni huoneessa, toi Kristofer meille painosta\naivan kostean kappaleen T:ri Lutherin Kehoituksesta Hänen\nKeisarilliselle Majesteetillensa ja Saksan Kansakunnan Kristitylle\nAatelistolle Kristikunnan Uskonpuhdistukseen. Ojentaen sitä\näidin-äidillemme hän sanoi:\n\n\"Tässä, madame, on ase, joka sopisi Schönhergein urhoollisimmille\najoille ja pystyy linnoja jaottamaan.\"\n\n\"Voi\", huokaili äitimme, \"aina vaan sotia ja taisteloita! Täytyy\nvalittaa, ettei hyvää työtä saada toimeen levollisemmalla tavalla.\"\n\n\"Voi, äidin-äiti\", isäni lausui: \"katsokaat vaan, kuinka tyttärenne\nporvarillinen elämä on hävittänyt hänen esi-isiensä, ristiretkeläisten,\nsankariluonnon. Hän luulee, että Pyhät paikat voitetaan takaisin\nuskottomien käsistä ilman yhtäkään ainoastaan sillä, että pyytää heiltä\nanteeksi ja suutelee heidän vaatteittensa liepeitä.\"\n\n\"Teidän olisi pitänyt kuulla Katarina Krappia, T:ri Melancthonin\nvaimoa!\" vastasi äitimme; \"hän arvelee, niinkuin minä, että nämät ovat\nkauheat ajat. Hän sanoo, ettei hän koskaan näe tohtorin menevän pois\nilman ajattelematta, että he sulkevat hänet johonkin julmaan,\nmaanalaiseen vankihuoneesen, ennenkuin he tapaavat toisensa jälleen.\"\n\n\"Mutta muista, rakas äiti\", minä sanoin, \"kuinka pelkäsit, kun T:ri\nLuther ensin ahdisti Tetzeliä ja hänen aneitansa kolme vuotta\ntakaperin! Vaan kumpi heistä on voitolle päässyt? Kaikki rehelliset\nihmiset Saksassa ihmettelevät T:ri Martin'ia; mutta ylenkatsottuna\nomalta puolueeltansa, moitittuna legatilta Tetzel raukka kuoli,\nniinkuin kerrotaan, särkyneellä sydämellä kohta suuren Leipzigin\nväittelyn perästä.\"\n\n\"Tetzel parka!\" äitini lausui; \"hänen aneensa eivät kyenneet särkynyttä\nsydäntä sitomaan. Minä olen aina rakastava T:ri Lutheria siitä, että\nhän kirjoitti lohdutuskirjeen hänelle, kun hän oli kuolemallansa ja\nvieläpä hänen oma puolueensa halveksi häntä ja hylkäsi hänet. Minä\ntoivon, että Hän, jonka on voima anteeksi antaa, armahti hänen\nsieluansa.\"\n\n\"Lue meille, Kristofer\", äidin-äitimme sanoi; \"sinun äitisi ei kammoisi\nmitään tappelutannerta, jos siellä olisi haavoja, joita hänen kätensä\nvoisivat tukottaa.\"\n\n\"Ei\", arveli Gottfried; \"sodan tarkoitus on rauha -- Jumalan rauha,\njoka perustuu Hänen totuuteensa. Autuaat ovat ne, jotka eivät\ntaistelossa milloinkaan unhota sen loppua.\"\n\nKristofer luki, vaikka toisinaan keskeytettynä. Kirjassa oli monta\nseikkaa, jotka olivat uusia ja outoja useimmille meistä:\n\n\"Ajattelematta\", T:ri Luther alkoi, \"en minä, joka olen mies kansan\njoukosta, käänny teidän, ylhäisten herrain, puoleenne. Se kurjuus ja\nsorto, joka nyt kukistaa kaikkia kristikunnan maita ja Saksaa erittäin,\npusertaa minusta hätähuudon. Minun täytyy anoa apua; minun tulee\nkoettaa, eikö Jumala vuodattane henkeänsä johonkuhun meidän maan\nmieheen ja ojentane kättänsä onnettomalle kansakunnallemme.\"\n\nT:ri Luther ei näytä milloinkaan ajattelevan, että hän on tuon suuren\ntyön tekevä. Hän puhuu, niinkuin vaan täyttäisi yksinkertaisen, nöyrän\nvelvollisuuden, ja kehoittaa muita miehiä suurta työtä toimittamaan;\nvaan tällä välin tuo nöyrä velvollisuus juuri on suuri työ, ja hän\ntoimittaa sen.\n\nT:ri Luther puhui Italian surkeasta tilasta, tämän onnettoman maan,\njossa paavin valta-istuin on, sen hävitetyistä luostareista, sen\nrappeutuneista kaupungista, sen turmeltuneesta kansasta; ja sitten hän\nnäytti, kuinka romalainen ahneus ja ylpeys koettivat uuvuttaa Saksaa\nsamanlaisen orjuuteen. Hän vetosi nuoreen keisari Kaarloon, joka\npiakkoin kruunataan. Hän muistutti kaikkia hallitsioita heidän\nedesvastauksestaan. Hän väitti, että paavin aluskunta, jota sanottiin\nSt. Pietarin perinnöksi, oli ryöstöllä saatu. Hän ojensi jalosti\nkättänsä juuri niille hyljätyille, joihin hänen vihollisensa, koettaen\nkatkerimmalla tavalla häväistä häntä, vertasivat häntä, ja sanoi:\n\n\"Se aika on käsissä, jolloin meidän tulee ajatella Bömiläisten asiaa ja\njälleen yhtyä heihin.\"\n\nKun näitä sanoja luettiin, pudotti äidin-äiti ompeluksensa ja,\nhartaasti pannen kätensä ristiin, nojautui eteenpäin. Hän käänsi\nsilmänsä Kristoferiin ja ammensi suurella halulla jokaisen sanan.\n\nKun Kristofer tuli siihen paikkaan, jossa T:ri Martin soimaa\nkerjäläismunkkeja ja esittelee, että pitäjänpapit saisivat naida,\npysähtyi hän ja huudahti innokkaasti: \"_vivat_.\"\n\nKuitenkin, kun vilkkaan kuvauksen jälkeen, jossa legatein sorto ja\nahneus asetettiin näkyviin, juhlallinen vannotus tuli:\n\n\"Kuuletko sinä tätä, oi paavi, ei kaikkein pyhin, vaan kaikkein\nsyntisin? Syösköön Jumala taivaansa korkeudesta pian sinun\nvalta-istuimesi kadotuksen syvyyteen!\" vaaleni äiti ja risti silmänsä.\n\nMikä kaikkein enimmän vaikutti minuun, oli tuo yksinkertainen selitys:\n\n\"On sanottu, että paavi, piispat, papit, munkit ja nunnat ovat\nhengellinen elikkä kirkollinen sääty; mutta että päinvastoin ruhtinaat,\naateliset, porvarit ja talonpojat ovat maallinen sääty elikkä\nmaallikot. Älköön kukaan kuitenkaan huoliko tästä. _Kaikki kristityt\nkuuluvat hengelliseen säätyyn; ja heidän ainoa eroituksensa on se\nvirka, jota he toimittavat_. Meillä on kaikilla yksi kaste, yksi usko,\nja tämä se on, joka perustaa hengellisen ihmisen.\"\n\nJos tässä todella on perää, kuinka monta entistä epäilystäni se\nkerrallaan pyyhkäisee pois! Kaikki kutsumukset ovat siis hengellisiä\nkutsumuksia; kaikki miehet ja naiset kuuluvat samaan hengelliseen\nveljeskuntaan. Äitini astuu siis todella ja epäilemättä yhtä hyvin sitä\ntietä, joka on määrätty hänelle, kuin täti Agnes; ja luostari-elämä on\nvaan yksi yhtä pyhien kutsumusten joukosta.\n\nKun minä sanoin tätä äidille, vastasi hän: \"minäkö yhtä pyhä nainen,\nkuin täti Agnes! Ei, Elsa! mitä ikinä T:ri Luther rohjennee väittää,\nsitä hän ei sanoisi. Minulla on toisinaan toivo, että kalliin Poikansa\ntähden Jumala kuulee myöskin minun heikot rukoukseni; mutta kun\nrukoilee yöt päivät ja hylkää kaikki Jumalan tähden, niinkuin sisareni\nAgnes, se on kokonaan toista.\"\n\nMutta kun astuimme kadun poikki kotiimme, ilmoitin minä Gottfriedille,\nkuinka paljon nämät T:ri Lutherin sanat olivat liikuttaneet minua, ja\nkysyin, luuliko hän, että me maallisessa kutsumuksessamme emme\nainoastaan tee työtämme jonkunlaisen välillisen luvan, vaan välittömän\nJumalan, kutsumuksen johdosta, vastasi hän:\n\n\"Minua, Elsa, epäilyttää, onko se kutsumus, joka saattaa ihmiset\nluopumaan kodistansa, Jumalalta ollenkaan; onko Hän tätä käskenyt\ntaikka edes sallinut.\"\n\nMutta jos Gottfried on oikeassa, niin Fritz on uhrannut elämänsä\nsulalle erhetykselle. Kuinka minun käy sitä uskominen? Vaan jos hän\nkuitenkin huomaisi sen, kuinka hänen elämänsä muuttuisi! Emmekö\nvieläkin voisi saada häntä takaisin? Mutta minä uneksin.\n\n\nLokakuun 25 p. 1520.\n\nYhä palavampia sanoja T:ri Lutherilta. Me olemme tänään lukeneet hänen\nuuden kirjansa Babelin Vankeudesta. \"Jumala on sanonut\", kirjoittaa hän\ntässä, \"'jokainen, joka uskoo ja kastetaan, hän tulee autuaaksi.'\nTästä lupauksesta, jos me vastaan-otamme sen uskolla, riippuu koko\nmeidän pelastuksemme. Jos uskomme, vahvistaa jumalallinen lupaus\nsydäntämme; ja vaikka kaikki hylkäisivät uskovaiset, ei tämä lupaus,\njota hän uskoo, koskaan hylkää häntä. Sen avulla hän saa torjutuksi\nvihollisen, joka hyökkää hänen sieluansa vastaan, sen avulla hän\nvastustaa säälimätöntä kuolemaa, vieläpä Jumalan tuomiotakin.\" Ja hän\nlisää toisessa paikassa: \"se lupaus, joka tehdään kasteessamme, on\nitsessänsä riittäväinen ja käsittää enemmän, kuin mitä me milloinkaan\nvoimme täyttää. Tästä syystä kaikki muut lupaukset hävitkööt. Jokainen,\njoka rupeaa papiksi taikka hengelliseen veljeskuntaan, ymmärtäköön\nhyvin, etteivät munkin eikä papin toimet, olivatpa kuinka vaikeat\ntahansa, milläkään tavalla Jumalan silmissä eriä maamiehen toimista,\njoka viljelee maatansa, taikka naisen, joka hoitaa talouttaan. Jumala\narvostelee kaikkea uskon mitalla. Ja tapahtuu usein, että mies- taikka\nnaispalvelian yksinkertainen työ miellyttää Jumalaa enemmän, kuin\nmunkkien paastoamiset ja teot, koska niistä usko puuttuu.\"\n\nKuinka pyhäksi tämä ajatus tekee tavallisimmat askareeni! Niin, kun\nminä neuvon palveluspiikoja heidän työssään taikka otan osaa\nGottfriedin huoliin taikka vaan koetan tehdä hänen kotinsa valoisaksi\ntöisevän päivän lopulla taikka nukutan lapsiani, palvelenko minä\ntodella Jumalaa yltä paljon, kuin T:ri Luther alttarilla taikka\nluentosalissa? Minun kutsumukseni on siis suorastaan Jumalalta.\n\nKuinka olisin koskaan voinut ajatella, että uuden kirjan julkaiseminen\nolisi tapaus, joka ilahuttaisi sydäntämme, niinkuin ystävän tulo!\nKuitenkin on jokaisen T:ri Lutherin lentokirjan niin laita. Ne\nliikuttavat kaikkia meidän molemmissa perheissämme, äidin-äidistä alkaen\nTheklaan saakka, yksin pikku palvelustyttöänikin, jolle minä luen niitä\nsieltä täältä. Hän sanoo, kyynelet silmissä: \"jospa vaan äiti ja isä\nsaisivat kuulla tämän metsässä!\" Ylioppilaat ja porvarit eivät jaksa\nodottaa, siksi kuin pääsevät kotiin, vaan lukevat sydämeen salvaavia\nsivuja, kun he astuvat pitkin katuja. Ja usein kuuntelia-joukko\nkokoontuu jonkun puheliaan lukian ympärille, joka ei malta pitää\nvapaita, vapauttavia totuuksia takanansa.\n\nKristofer kertoo, että neljä tuhatta kappalta \"Kehoitusta Aatelistolle\"\njo kiertää ympäri Saksanmaata.\n\nTähän asti minä aina pidin kirjoja oppineitten erityisenä omaisuutena.\nMutta T:ri Lutherin kirjat ovat elävä ääni -- sydän, jonka Jumala on\nherättänyt ja opettanut puhumaan lukemattomille sydämille, niinkuin\nihminen puhuu ystävänsä kanssa. Minä näen nyt todella, niinkuin isäni\nja Kristofer, että kirjapaino on jalompi ase, kuin ritarillisten\nbömiläisten esi-isiemme keihäät ja kalvat.\n\n\nWittenbergissä, Joulukuun 10 p. 1520.\n\nT:ri Luther on tänään ottanut tärkeän askeleen. Hän on julkisesti\npolttanut Decretalit ynnä muut vanhat kirjoitukset, joihin Roman hovin\nvaatimukset perustuvat, mutta jotka nyt todistetaan vääristetyiksi;\npäällä päätteeksi hän on polttanut sen paavillisen bullan, jolla hän\noli julistettu pannaan.\n\nGottfried sanoo, ettei vuosisatoihin ole tämmöistä ilotulta nähty. Hän\nluulee, ettei se tarkoita mitään vähempää, kuin että suoraan ja ehdon\ntahdon poistetaan se paavillinen tyrannius, joka niin monta sataa\nvuotta on pitänyt koko läntisen kristikunnan orjuudessa. Hän vei meidän\nmolemmat poikamme katsomaan sitä, että tulevaisuudessa saisimme\nmuistuttaa teitä siitä, koska se oli ensimäinen suuri ja julkinen\nvapauden toimi.\n\nVarhain aamulla kaupunki oli liikkeellä. Useat porvarit, professorit ja\nylioppilaat tiesivät, mitä aiottiin tehdä; sillä tämä ei ollut mikään\ntulinen kiiruun eikä rajun vihan työ.\n\nMinä pu'in aikaisin lasten päälle, ja me menimme isäni luo.\n\nWittenberg on nyt yhtä täynnä erikielistä kansaa, kuin Babelin kaupunki\nlienee ollut kielten sekaannuksen jälkeen. Mutta ei sitä ole koskaan\nhuomannut selvemmin, kuin tänään.\n\nFlamilaisia munkkeja Antverpenin Augustinin-luostareista;\nhollantilaisia ylioppilaita Suomesta; schweitziläisiä nuorukaisia\nsuoralla vartalollansa ja reippaalla vuori-astunnallaan; ritareita\nPreussistä ja Littuasta; vieraita kaukaisiltakin mailta -- kaikkia ovat\nT:ri Lutherin elävän totuuden sanat tänne houkutelleet. He kulkivat\nakkunaimme ohitse noin kello yhdeksän tänä aamuna Elsterin porttia päin\nvilkkailla ruumiin liikenteillä ja ahkerasti keskustellen, kun he\nkävelivät. Silloin Thekla, Atlantis ja minä menimme yhteen ylikerran\nhuoneesen ja katsoimme, kuinka savu nousi roviosta, siksi kuin valkean\nhohto puhkesi sen lävitse ja muutti puhtaan päivänvalon punertavaksi.\n\nVähä aika sen jälkeen alkoivat joukot palata; mutta minusta näytti\nkuin useimpien käytöksessä olisi ollut jonkunlainen vakavuus ja\njuhlallisuus, joka kokonaan poikkesi siitä hopusta, jolla sinne oli\nmenty.\n\n\"Näyttää siitä kuin he palaisivat suuresta kirkkojuhlasta\", arvelin\nminä.\n\n\"Taikka vuorilta vartiotulta sytyttämästä, joka on herättävä koko maan\nvapauteen\", sanoi Kristofer, kun he jälleen yhtyivät meihin.\n\n\"Taikka niinkuin nuot kolme miestä, kun olivat pyhällä valalla\nvannoneet vapauttaakseen kotinsa,\" lausui Konrad Winkelried, se nuori\nSchweitziläinen, jonka kanssa Atlantis on kihloissa.\n\n\"Niin\", Gottfried arveli, \"semmoiset tulet, jotka ehkä ennustavat\nkokonaisen mailman vapauttamista taikka sytyttävät niitten polttolavan,\njotka rohkenivat virittää ne, semmoiset eivät suinkaan ole tyhjää\nylioppilaan uljailemista.\"\n\n\"Kuka sen teki ja mitä poltettiin?\" kysyin minä.\n\n\"Yksi maisterien joukosta sytytti rovion\", vastasi Gottfried, \"ja\nheitti sitten siihen Decretalit, St. Clementin väärät epistolat ja\nmuita väärennettyjä kirjoja, jotka olivat vuosisatoja tukeneet\nvalhetten rakennusta. Ja kun liekit, jotka kuluttivat nämät, olivat\ntyönsä tehneet ja heikentyneet, astui T:ri Luther itse esiin, laski\njuhlallisesti paavin pannakirjan tuleen ja sanoi kesken syvintä\näänettömyyttä: 'niinkuin sinä olet surettanut Herran pyhiä, niin\nijankaikkinen tuli hävittäköön sinut.' Ei yksikään sana katkaissut\näänettömyyttä, ennenkuin noitten symbolisten liekkien viimeinen\nräiskinä ja loisto oli laantunut. Silloin me totisina, mutta iloisina\nkaikki palasimme kotiimme.\"\n\n\"Lapset\", äidin-äitimme sanoi, \"te olette tehneet hyvin; vaan te ette\nole kuitenkaan ensimäiset, jotka ovat vastustaneet Romaa.\"\n\n\"Kenties ei myöskään viimeiset, jotka se saattaa vaikenemaan\", arveli\nGottfried. \"Mutta viimeinen vihollinen kukistetaan vihdoin; ja sillä\nvälin jokainen martyri on voittaja.\"\n\n\n\n\nXVII.\n\nEvan kertomus.\n\n\nMinä olen lukenut koko Uuden Testamentin sisar Beatricelle ja täti\nAgnesille. Hyvin erilaisia kuuntelioita he olivat mitä käsitykseen ja\nelämänkokemukseen tulee; mutta molemmat yhtyivät, niinkuin niin monet\nHänen maallisen elämänsä aikana, Jesuksen jalkain juuressa.\n\n\"Hän ei olisi ylenkatsonut minua, ei edes minua\", sanoi sisar Beatrice\n\"Minuakin raukkaa, jota he nimittävät puoliviisaaksi ja puolihulluksi,\nolisi Hän toivottanut tervetulleeksi.\"\n\n\"Eikö Hän siis toivota?\" minä kysyin.\n\n\"Luuletko sinä niin? Niin, minä luulen -- minä olen varma, että Hän\nniin tekee. Hän ei ylenkatso minun vähäisiä järjen ja rakkauden palasia\nja jäännöksiä. Hän ottaa minut semmoisena kuin minä olen.\"\n\nKun eräänä päivänä olin lukenut heille sen Pyhän Luukkaan luvun, joka\nsisältää vertaukset kadotetusta penningistä, kadonneesta lampaasta ja\ntuhlaajapojasta, kuunteli täti Agnes, laiha käsi poskellaan ja suuret,\nmustat silmät käännettyinä minuun, hartaasti loppuun saakka ja lausui\nsitten:\n\n\"Siinäkö kaikki, lapseni? jatka seuraavasta luvusta.\"\n\nMinä aloin rikkaasta miehestä ja väärästä huoneenhaltiasta; mutta\nennenkuin olin monta sanaa lukenut, sanoi hän tyytymättömällä äänellä:\n\"Jo riittää. Siinä puhutaan toisesta asiasta. Ei yksikään Farisealainen\nsiis tullut luoksensa! Jos minä olisin ollut kovien, ylpeitten\nFarisealaisten parissa -- niinkuin minä luultavasti olisin, kun Hän\naikoi, epäilemättä ihmetellen, että Hän niin unhotti arvonsa, jotta Hän\nsöi publikanein ja syntisten kanssa -- jos siis minä olisin ollut\nsiellä ja olisin kuullut Hänen puhuvan näin, Eva, olisin minä varmaan\nlangennut Hänen jalkainsa juureen ja sanonut: 'Herra, minä en ole\nmikään Farisealainen enää -- minä olen kadonnut lammas, ei yksi noista\nyhdeksästäkymmenestä ja yhdeksästä -- kuljeksiva lapsi, ei vanhempi\nveli. Aseta minut alhaiselle paikalle publikanein ja syntisten joukkoon\n-- alhaisemmalle kuin kenenkään muun; sano vaan, että Sinä tulet\nmyöskin minua etsimään, myöskin _minua_.' Eikä, lapseni, Hän olisi\ntyöntänyt minua pois! Mutta\", hän lisäsi hetken perästä, pyyhkien pois\nkyyneliä, jotka pitkäänsä juoksivat hänen kuivettuneille poskillensa,\n\"eikö ole missään sanottu, että kukaan Farisealainen tuli Hänen\nluoksensa?\"\n\nMinä koetin katsoa, vaan en löytänyt mitään paikkaa, jossa olisi\nsuoraan mainittu, että Farisealainen oli luopunut ylpeydestänsä,\nitsekylläisyydestään ja hyvien töitten paljoudesta Jesuksen tähden.\nAina vaan publikanit näyttivät sitä tekevän. Täti Agnes oli toisinaan\nhuolestunut.\n\n\"Vaan kuitenkin\", hän lausui, \"_olen_ minä tullut. Minä en ole enää\nniitä, jotka pitävät itseänsä vanhurskaina ja ylenkatsovat muita. Mutta\nminun täytyy astua sisään kaikkien viimeiseksi muitten jälkeen. Minä\nHänen armonsa ihme olen, eikä se vaimo, joka oli syntinen; sillä koska\nei mikään synti niin pidätä Hänen tyköänsä, kuin hengellinen ylpeys, ei\nmyöskään löydy mitään niin alentavaa syntiä puhtaitten ja nöyrien\nenkelein taikka Herran silmissä. Mutta katso uudestaan, Eva! Eikö\nsiellä ole ainoatakaan esimerkkiä, että semmoinen, kuin minä, on\npelastettu?\"\n\nMinä löysin kertomuksen Nikodemuksesta, ja me seurasimme sitä koko\nevankeliumin lävitse siitä alkain, kuin hän salaisesti yöllä kävi\nsuuren Kansanopettajan luona siihen asti, kuin hän suoraan tunnustaa\nhyljätyn Vapahtajan Hänen vihamiestensä edessä.\n\nTäti Agnes arveli, että tämä oli se esimerkki, jota hän etsi, mutta hän\ntahtoi olla aivan varma siitä.\n\n\"Nikodemus tuli nöyrästi oppimaan\", hän sanoi. \"Me emme lue missään,\nettä hän ylenkatsoi muita taikka luuli, että hän voisi tehdä itsensä\npyhimykseksi.\"\n\nViimein tulimme Apostolein Tekoihin ja sieltä löysimme kertomuksen\nyhdestä \"ankarimpaan Farisealaisten lahkoon kuuluvasta\", joka\ntodesti luuli palvelevansa Jumalaa, kun hän vainosi ylenkatsotuita\nNazarealaisia kuolemaan asti. Siitä ajasta saakka täti Agnes valitsi ja\npiti rakkaana jokaisen kappaleen St. Paavalin kertomuksesta ja jokaisen\nlauseen hänen saarnoissansa ja kirjoituksissaan. Hän oli löytänyt sen\nesimerkin, jota hän etsi -- \"Farisealaisen, joka pelastettiin\" --\nhänessä, joka armahdettiin, \"että hänessä ensin Jumala näyttäisi\npitkämielisyytensä rikkaudet niille, jotka jälestäpäin hänen sanansa\nkautta uskoisivat.\"\n\nHän päätti oppia latinaa, että hän saisi itse lukea näitä jumalallisia\nsanoja. Oikein liikutti, kun näki, kuinka hän istui noviisien joukossa,\njoita minä opetin, ja huolellisesti tavasi sanoja ja harjoitti\ndeklinationeja ja konjugationeja. Minulla ei ollut yhtäkään niin\nkärsivällistä oppilasta, kuin hän; sillä vaikka useat olivat ahkerat\nalussa, väsyi melkoinen osa muutaman viikon työn perästä, kun eivät\nhuomanneet suuresti edistyneensä. He sanoivat, ettei se milloinkaan\nkaikkuisi niin luonnolliselta ja tosiperäiseltä, kuin jolloin sisar Ave\nkäänsi heille saksaksi.\n\nMinä soisin, että joku oppinut mies kääntäisi raamatun saksan kielelle.\nMiks'ei kukaan ajattele sitä? Löytyy kyllä, niinkuin priorinna kertoo,\nyksi saksalainen käännös latinasta, joka tehtiin noin kolme- tai\nneljäkymmentä vuotta takaperin; mutta se on kovin iso ja kallis, eikä\nsen kieli miellytä yhteistä kansaa. Minä soisin, että Paavi käyttäisi\nosaa anerahoistansa uuteen Uuden Testamentin käännökseen. Luullakseni\nse olisi paljon otollisempi Jumalalle, kuin Pietarin kirkon\nrakentaminen.\n\nKenties, jos kansalla olit saksalainen Uusi Testamentti, he eivät\nostaisi aneita; sillä minä en löydä missään evankeliumissa eikä\nepistolassa sanaakaan anteeksi-antamusten ostoista; ja mikä vielä\nkummallisempi on, ei sanaakaan Pyhän Neitsyen palvelemisesta eikä\nnais- ja miesluostareista. Minä en ole havainnut, että pyhät apostolit\novat perustaneet mitään tämmöistä yhteiskuntaa taikka kehoittaneet\nketään sitä tekemään.\n\nUudessa Testamentissa ja siinä Vanhan Testamentin osassa, jonka olen\nlukenut, on niin usein kielletty palvelemasta ketään muuta, kuin\nJumalaa, että minä olen kokonaan lakannut Pyhää Äitiä rukoilemasta, ja\nmonesta syystä.\n\nEnsiksi olen paljon varmempi, että Herramme Jesus aina kuulee meitä\npikemmin, kuin Hänen äitinsä, koska Hän niin usein sanoo sitä. Ja minä\nolen paljon varmempi, että Hän voi auttaa, koska minä tiedän, että\nkaikki voima taivaassa ja maassa on annettu Hänelle.\n\nJa toiseksi, jos olisinkin aivan varma, että Pyhä Neitsyt ja pyhimykset\naina voisivat kuulla minua ja auttaa taikka välittää, tiedän minä\nmyöskin, ettei kukaan heistä -- ei Pyhä Äiti itsekään -- ole puoleksi\nniin sääliväinen ja täynnä rakkautta eikä voisi ymmärtää meitä niin\nhyvin, kuin Hän, joka kuoli meidän tähtemme. Evankeliumeissa pääsi aina\nhelpommin Hänen kuin opetuslasten puheille. St. Pietari menetti\nmalttinsa kiivautensa innossa. Hellä harmi voitti rakastetun\nJohanneksen kärsivällisyyden, ja hän rukoili tulta taivaasta niitten\npäälle, jotka eivät tahtoneet vastaan-ottaa hänen Mestariasa. Kaikki\npyhät apostolit nuhtelivat äiti-raukkoja, kun he toivat lapsensa, ja\naikoivat lähettää pois Kanaan vaimon; mutta Hän otti leppiästi\npienokaiset syliinsä niitten äitien käsistä, joita opetuslapset olivat\nnuhdelleet. Hänen pitkämielisyytensä ei loppunut koskaan; Hän ei\nkoskaan ymmärtänyt ketään väärin eikä saattanut ketään murheelliseksi.\nSentähden minä rukoilen yksistänsä Häntä ja Isäämme taivaassa, ja\nyksistään Hänen _kauttansa_. Sillä jos Hän on laupiaampi syntisille,\nkuin kaikki pyhimykset, ketä kaikista pyhimyksistä Jumala rakastanee,\nniinkuin Häntä, suuresti rakastettua Poikaansa? Hän näyttää olevan\nmeille kaikki, mitä missäkin asiassa tarvitsemme. Korkeampaa\nvälittämistä me emme voi löytää, hellempää rakkautta me emme voi\npyytää.\n\nJa minä olen aivan varma, ettei Herran lempeä Äiti, se opetuslapsi,\njota Jesus rakasti, se apostoli, joka käännytettyjensä joukossa ei\ntahtonut tietää mistään muusta, kuin ristiin-naulitusta Jesuksesta\nKristuksesta, suinkaan kaipaisi mitään kunnian-osoitusta, joka\nannettaisiin Hänelle eikä heille.\n\nEi, päinvastoin, jos Pyhä Neitsyt ja pyhät apostolit ovat kuulleet,\nkuinka kaikkina näinä vuosina katkeria ja valheellisia asioita on\npuhuttu heidän Herrastaan; kuinka Hänen rakkautensa on väärin\nymmärretty ja Häntä on kuvattu tylyksi rukoileville -- Häntä, joka\nkäskee syntisten tulla ja saada anteeksi; -- eikö tämä ole kylläksi\nhimmentänyt heidän autuuttansa itse taivaassakin?\n\nEräs nunna on nykyisin muutettu luostariimme. Hän tuli alkuansa\nBömistä, jossa kaikki hänen sukulaisensa olivat surmatut, koska he\nkuuluivat Johan Hussin, väärä-uskolaisen, puolueesen. Hän on paljon\nvanhempi, kuin minä, ja sanoo hyvin muistavansa minun sukunimeni ja\nettä iso-setäni, täti Apnesin isä, kuoli _väärä-uskolaisena_! Hän ei\ntiedä kertoa, minkälaista väärä-uskolaisuutta se oli, mutta luulee,\nettä se koski pyhään sakramenttiin ja paavin valtaan. Hän oli kuullut,\nettä hän muutoin oli armelias ja hurskas mies.\n\nOliko isäni siis Hussiti?\n\nMinä olen löytänyt sen lauseen lopun, jonka hän antoi minulle\nkuolinvuoteellansa testamentiksi: \"niin on Jumala mailmaa rakastanut,\nettä Hän antoi ainoan Poikansa, _ettei kukaan, joka uskoo Häneen, huku,\nvaan jokainen saa ijankaikkisen elämän_.\" Eikä se seiso semmoisessa\nkirjassa, jota ei kristittyin lasten sovi lukea, niinkuin se pappi,\njoka otti sen minulta, sanoi, vaan Pyhässä Raamatussa.\n\nLieneekö mahdollista, että mailma on palannut jälleen siihen tilaan,\njossa se oli, kun hallitsiat ja papit teloittivat Vapahtajan ja St.\nPaavali vainosi opetuslapsia, niinkuin väärä-uskolaisia?\n\n\nNimptschenissä 1520.\n\nKummallinen kirja Lutherilta Babelin Vankeudesta on ilmestynyt meidän\njoukossamme muutamia viikkoja sitten; ja vaikka johtajat ottivat sen\nmeiltä, koska se oli vaarallinen nunnain lukea, ei sitä kuitenkaan\notettu, ennenkuin useat meistä tiesivät sen sisällön. Se on synnyttänyt\npaljon levottomuutta luostarissa. Muutamat arvelevat, että siinä on\ntörkeän jumalan-pilkan sanoja; toiset, että siinä on elävän totuuden\nsanoja. T:ri Luther väittää siinä, että synnit saadaan anteeksi ilman\nmitään; että paavi ja moni pappi vihaa Jumalan totuutta; ja ettei\nmunkin tai nunnan elämä ja kutsumus ole millään lailla pyhempi, kuin\nkenenkään nöyrästi uskovaisen maallisen miehen tai naisen -- ettei\nnunna ole pyhempi, kuin kukaan vaimo tai palveluspiika!\n\nTätä useat vanhemmat nunnat katsovat suoraksi valan häväistykseksi.\nTäti Agnes sanoo, että se on totta, ja enemmän kuin totta; sillä siitä\npäättäen, mitä minä olen kertonut hänelle, ei hänen sovi ollenkaan\nepäillä, että täti Cotta on kaiken elämänsä ollut nöyrempi ja\nhurskaampi nainen, kuin miksi hän koskaan voi toivoa pääsevänsä. Ja\nmitä raamatun käskyihin tulee, näyttävät ne tosiaan paljon enemmän\ntarkoittavan ihmisiä, jotka elävät kodissa kuin jotka ovat suljetut\nluostareihin. Usein, kun opetan nuorille noviiseille epistolain\nkäskyjä, he sanovat:\n\n\"Mutta, sisar Ave, hae joku käsky meitä varten. Nämät lauseet ovat\nlapsia, vaimoja, äitejä, veljiä ja sisaria varten; ei niitä varten,\njoilla ei ole mitään kotia eikä sukulaisia maan pään.\" Jos minä silloin\nkoetan puhua, että tulee rakastaa Jumalaa ja Pyhää Vapahtajaa,\narvelevat muutamat heistä:\n\n\"Mutta meidän on mahdoton pestä Hänen jalkojansa kyynelillä, taikka\nvoidella niitä voiteella, taikka tuoda Hänelle ruokaa, taikka seisoa\nristin ääressä, niinkuin hyvät naiset siihen aikaan tekivät. Tänne\nsuljettuina, kaukana kaikista, kuinka voimme osoittaa Hänelle, että me\nrakastamme Häntä?\"\n\nEikä minulla ole muuta sanomista, kuin: \"kalliit sisaret, te _olette_\ntäällä nyt; sentähden Jumala varmaan keksii teille jonkun keinon, jolla\nsaatte palvella Häntä täällä.\"\n\nMutta sydäntäni karvastelee heidän puolestaan, enkä minä epäile enää,\nminä tiedän varmaan, ettei se suinkaan ole Jumalan tarkoitus, että\nnämät nuoret, iloiset sydämet kytketään ja vangitaan tänne.\n\nVälisti minä puhun tästä täti Agnesin kanssa; ja me tuumimme, eikö\nsiinä tapauksessa, että nämät lupaukset todella ovat peräyttämättömät\nja nämät lapset eivät koskaan enää saa nähdä kotiansa, sopisi muuttaa\nluostaria kaupunkiin, jossa kipeät ja vaivan-alaiset miehet ja naiset\ntekevät työtä ja kuolevat; että saisimme edes ruokkia nälkäisiä,\nvaatettaa alastomia, etsiä ja hoitaa sairaita ja murheellisia. Se olisi\ntaas elämää eikä tätä yksitoikkoista, vanhaa jonotusta, joka ei ole\nniin paljon kuolemaa, kuin koneentapaisuutta -- hengetöntä oloa, joka\nei koskaan ole olut elämää.\n\n\nLokakuulla 1520.\n\nSisar Beatrice on kovin kipeä. Täti Agnes on erityiseksi suosioksi\npyytänyt, että hänen sallittaisiin minun kanssani pitää huolta hänestä.\nEi ole koskaan ollut hellempää hoitajaa eikä kiitollisempaa sairasta.\n\nSydäntäni liikuttaa, kun näen, kuinka täti Agnes nöyrästi oppii\nminulta, mitenkä nuot vähäiset hyvät työt tehdään, joita tarvitaan\ntautivuoteen vieressä. Hän hymyilee ja sanoo, että hänen heikot,\nsaamattomat sormensa olivat muuttuneet pelkiksi koneiksi rukouskirjojen\nselailemisesta, juuri niinkuin hänen sydämensä oli koneeksi\nkovettumallansa rukousten lukemisesta. Yhdeksän nuorta nunnaa, täti\nAgnes, sisar Beatrice ja minä olemme viime aikoina hyvin likeisesti\nliittyneet toinen toiseemme. Jaloimpia niistä on Katarina von Bora,\nnuori, noin kahdenkymmenen vuoden vanha nunna. Hänen isoissa, mustissa\nsilmissään, jotka ystävällisesti ja suoraan katsovat minun silmiini,\nilmestyy semmoinen uskollisuus, ja hänen tiviästi ummistetuilla\nhuulillaan asuu semmoinen luonteen lujuus. Hän ei tahdo oppia latinaa\neikä huoli paljon oppineista kirjoista; mutta hänellä on hyvä\nkäytännöllinen järki, ja hän, niinkuin moni muu, on suuresti mieltynyt\nT:ri Lutherin kirjoituksiin. He sanovat, että ne eivät ole mitään\nkirjoja; ne ovat elävä ääni. Jokainen vähäinen tieto, jonka minä voin\nantaa heille tohtorista, vastaan-otetaan halukkaasti, ja paljon huhuja\nhänen vaikutuksestansa mailmassa tulee tänne. Kun hän kaksi vuotta\ntakaperin oli likellä Nimptscheniä suuressa Leipzigin väittelyssä,\nkuulimme, että ylioppilaat olivat hyvin ihastuneet häneen ja että\nyhteinen kansa näytti imevän hänen sanojansa, melkein niinkuin he\nimivät Vapahtajamme sanoja, kun Hän puhui vaan päällä; ja mikä enempi\non, muutamat miehet ja naiset hovissa ovat kokonaan muuttaneet\nelämänsä, siitä kuin he kuuntelivat häntä. Meille kerrottiin, että hän\non saanut aikaan kummallisia kääntymyksiä; mutta se näissä\nkääntymyksissä oudostutti, etteivät ne, jotka kääntyivät, luopuneet\nelämänsä toimesta, vaan ainoastaan synneistänsä: he jäivät siihen,\njossa olivat, kun Jumala kutsui heidät, ja erisivät muista, ei hunnun\neikä kaavun kautta, vaan pyhien tekojensa valon kautta.\n\nToiselta puolen ovat useat, erittäin vanhempien nunnien joukossa,\nsaaneet aivan päinvastaiset käsitteet hänestä ja pitävät T:ri Lutheria\nkaikkein pahimpana väärä-uskolaisena, mikä milloinkaan on synnyttänyt\neripuraisuutta kirkossa. Nämät katsovat meitä suurella epäluulolla,\ntekevät meille paljon kiusaa ja estävät meitä, niin paljon kuin suinkin\nmahdollista, yhdessä keskustelemasta ja lukemasta.\n\nUseita meistä kummastuttaakin, että T:ri Luther käyttää niin kiivaita\nja kovia sanoja paavin palvelioita vastaan. Mutta toivoipa Pyhä\nPaavalikin, \"että ne leikattaisiin pois\", jotka häiritsivät hänen\nlaumaansa; ja itse jumalallisen rakkauden huulet syytivät ankarampia\nkirouksia ulkokullattuja ja vääriä paimenia vastaan, kuin Johannes\nKastaja taikka Elias ikinä lausuivat uhkauksissaan erämaasta. Minusta\nnäyttää siltä, kuin ne sydämet, jotka ovat hellimmät eksyviä lampaita\nkohtaan, aina ovat ankarimmat niitä houkuttelevia paimenia vastaan,\njotka näitä erhetyttivät. Meidän tulee aina vaan muistaa, etteivät\nnämät väärät paimenet itse kuitenkaan ole muuta, kuin kurjia,\nkadotettuja lampaita, joita lauman suuri ryöstäjä ajaa sinne tänne!\n\n\n1521.\n\nJuuri nyt ovat kaikki sydämet siinä vähäisessä joukossamme, joka on\nniin suuressa kiitollisuuden velassa T:ri Lutherille, yöt päivät\nnostetut Jumalan puoleen rukouksissa hänen tähtensä. Hän aikoo pian\nlähteä matkalle keisarillisille valtiopäiville Wormsiin. Keisari on\nantanut hänelle suojeluskirjan, mutta sanotaan, ettei se pelastanut\nJohan Hussia liekeistä. Rukouksissamme auttaa meitä paljon hänen omat\nSelityksensä Psaltarista, jotka juuri olen saanut setä Cottan\nkirjapainosta.\n\nTämä kirja on nyt sisar Beatricen suuri aarre, kun minä istun hänen\nvuoteensa vieressä ja luen sitä hänelle.\n\nT:ri Luther sanoo, että yksistään ulkonainen virsien käyttäminen\nkanonisilla hetkillä, vaikk'ei niitä paljon ymmärretty, ennen levitti\nmonta suloista elon henkäystä nöyriin sydämiin, niinkuin vieno lemu\nilmassa likellä ruusupengertä.\n\nHän sanoo, että \"kaikki muut kirjat antavat meille pyhimysten sanat ja\nteot, mutta tämä antaa meille heidän sisimmät sielunsa.\" Hän nimittää\nPsaltaria \"Pikku Raamatuksi.\" \"Siinä\", lausuu hän, \"saatte katsoa\npyhimysten sydämiin, niinkuin paratiisiin taikka auenneisin taivaisin,\nja nähdä, kuinka heidän rakkautensa ihanat kukat taikka hohtavat\ntähdet ylenevät ja sädehtivät Jumalan puoleen vastaukseksi Hänen\nhyväntekoihinsa ja siunauksiinsa.\"\n\n\nMaaliskuulla 1521.\n\nTänäpäivänä olen Wittenbergistä saanut sanomia, joitten johdosta varon,\nettä ne ajat todesti ovat palanneet, jolloin ihmiset luulivat\npalvelevansa Jumalaa sillä, että vainosivat niitä, jotka rakastavat\nHäntä. Thekla kirjoittaa, että he ovat panneet Fritzin luostarin\nvankihuoneesen Mainzissa, koska hän on levittänyt T:ri Lutherin oppia\nmunkkien joukossa. Muutamat rivit, jotka hän lähettää ystävällisen\nmunkin muassa, ovat kertoneet tämän heille. Thekla toimitti ne minulle.\n\n\"Minun rakkaani\", hän kirjoittaa, \"minä olen samassa vankihuoneessa,\njossa Johan von Wesel neljäkymmentä vuotta takaperin kuoli totuuden\ntähden. Minä olen valmis kuolemaan, jos Jumala niin tahtoo. Hänen\ntotuutensa puolesta ansaitsee kuolla, ja Hänen rakkautensa on minua\nvahvistava. Mutta jos suinkin voin, koetan minä paeta, sillä totuuden\npuolesta ansaitsee elää. Jos te ette kuitenkaan kuule minusta enää,\ntietäkäät, että se totuus, jonka tähden minä kuolen, on Kristuksen, ja\nettä se rakkaus, joka tuki minua, on Kristus itse. Samoin ikään, että\nminä viimeisiin saakka rukoilen teidän kaikkein ja Evan puolesta; ja\nkertokaat hänelle, että hänen muistonsa usein on auttanut minua\nuskomaan hyvyyttä ja totuutta, ja että toivon varmaan saavani kohdata\nhäntä ja teitä kaikkia jälleen.\n\n                                            Fredrik Schönberg-Cotta.\"\n\nVankeudessa ja hengen vaarassa! Ei kuolema itse voi täydellisemmin\neroittaa Fritziä ja minua, kuin jo olemme eroitetut. Minä olen usein\najatellut, että vaikka toinenkin meistä kuolisi, joutuisimme askelta\nlikemmäksi toinen toistamme, verho meidän välillämme katkeisi.\nKuitenkin nyt, kun se näyttää niin mahdolliselta -- kun se ehkä jo on\ntapahtunut -- tunnen minä, että oli niin sanomattoman suloista, kun\nvaan saimme olla saman maan päällä yhdessä, kun saimme astua samaa\npilgrimitietä. Me voimme ainakin auttaa toisiamme rukouksilla; vaan\nnyt, jos hän todella astuu taivaallisen kaupungin katuja, niin\nkorkealla ylhäällä, näyttää mailma pimeämmältä.\n\nMutta, voi! hän ehkä _ei_ ole taivaallisessa kaupungissa, vaan jossakin\nkylmässä, maallisessa vankihuoneessa, kärsien, minä en tiedä mitä!\n\nMinä olen lukenut hänen sanansa niin monta kertaa, että tuskin\nymmärrän, mitä ne merkitsevät. Fritzillä ei ole mikään kivulloinen halu\nkuolla. Hän aikoo paeta, jos hän voi, ja hän on rohkea toimittamaan\npaljon. Vaan ei hän kuitenkaan, jollei vaara olisi suuri, tekisi täti\nCottaa levottomaksi ja puhuisi kuolemasta. Hän ajatteli aina muita niin\nhellästi.\n\nHän sanoo, että minä olen auttanut häntä, _häntä_, joka opetti ja autti\nminua, taitamatonta lapsi raukkaa, niin paljon! Kuitenkin minä luulen,\nettä niin on laita. Me opimme itse niin paljon, kun opetamme muita. Ja\nme ymmärsimme aina toinen toisemme niin täydellisesti muutamilla\nMinusta tuntuu, kuin sokeus olisi kohdannut minua, kun ajattelen häntä\nnyt. Sydämeni hapuilee häntä pimeydessä eikä löydä häntä.\n\nMutta silloin minä katson ylös, Vapahtajani, Sinun puoleesi. \"Sinun\nedessäsi on yö yhtä kuin päivä.\" Minä en uskalla ajatella, että hän\nkärsii; se särkee minun sydäntäni. Minä en voi riemuita, niinkuin\ntahtoisin, siitä ajatuksesta, että hän ehkä on taivaassa. Minä en tiedä\nmitä pyytää, mutta sinä olet hänen kanssaan, niinkuin minun kanssani.\n_Pidä häntä likellä Sinun siipeisi varjon alla_. Siinä me olemme\n_turvassa_, ja siinä me olemme yhdistetyt. Ja voi, lohduta täti Cottaa!\nHän tarvitsee sitä suuresti.\n\nFritz rakastaa siis, niinkuin meidän vähäinen seuramme Nimptschenissä,\nT:ri Lutherin sanoja. Kun ajattelen sitä, iloitsen melkein enemmän,\nkuin itken hänen puolestaan. Kun uskomme näitä totuuksia sydämessämme,\nnäyttävät ne yhdistävän meitä enemmän, kuin vankeus tai kuolema voi\neroittaa. Tätä muistellessani sopii minun vielä kerta laulaa St.\nBernardin \"_Salve caput cruentatum_.\"\n\n    Sua, jota kidutettu\n    On ristin kuolemaan,\n    Ja pilkaks puetettu\n    Pääss' orjan-tappuraan,\n    Sua, suurin herjattua,\n    Vaikk' arvo kuitenkin\n    Sull' oli korkein, sua\n    Nyt tässä tervehdin!\n\n    Kuink' on sun otsas jalo\n    Noin veristetty, oi!\n    Sun, jonka silmäin palo\n    Maat, taivaat polttaa voi?\n    Kuink' olet kalvakkainen?\n    Ken kirkkaan katsannon,\n    Joll' ei lie vertaa vainen,\n    Noin himmentänyt on?\n\n    Se kaikk' on minun syyni,\n    Jost' olet kärsinyt,\n    Mun vikan' kaikki tyyni\n    Näin päälles otit nyt.\n    Kas tässä syntineni\n    Nyt seison vaivainen,\n    Luo minuun, Jesukseni,\n    Vaan katse ainoinen.\n\n    Mua katso, Herra suuri,\n    Mua kaitse, paimenein!\n    Sult', armon alkujuuri,\n    Sain kaiken hyvyytein.\n    Sun sanas' haikeimman\n    Vie tuskan rinnastain,\n    Ja onnen kirkkahimman\n    Sun hengestäs mä sain.\n\n    Ma vaivun rinnallesi,\n    Mua älä heitä pois!\n    Jos murtuis sydämesi,\n    En sua jättää vois,\n    Kun harmeneepi pääni,\n    Ja hautaan kallistuu,\n    Mun ystäväni ääni\n    Taas luokseen kutsuu mun.\n\n    On mieli hyvä mulla\n    Ja sielu riemuissaan,\n    Ett' osalliseks tulla\n    Sun tuskistas ma saan.\n    Jos henken' heittää saisin\n    Nyt juureen ristin-puus',\n    Se kuolo ihanaisin,\n    Se suurin suloisuus.\n\n    Sua kiitän sydämestä,\n    Oi Jesus, ystäväin,\n    Sun kuolin-tuskais' eestä,\n    Teit hyvin kaikki näin.\n    Suo, että puolees taivun\n    Ja pysyn uskossas,\n    Ja kun ma hautaan vaivun,\n    Suo tulla suojahas.\n\n    Niin, kun täält' erkanen ma,\n    Sä ole luonani,\n    Kun hautaan raukenen ma,\n    Käy turvaks' Luojani.\n    Kun ahdistukseen aivan\n    Ma vaivun tuskissain,\n    Mua auta alta vaivan\n    Sun piinas tähden vain.\n\n    Sa kilpen' ollos aina\n    Ja turva kuollehen,\n    Sun ristinkuvas paina\n    Minulle mielehen.\n    Sua sitten turvallisna\n    Poveeni likistäin,\n    Ma lausun onnellisna:\n    On hyvä kuolla näin!\n\n\n\n\nXVIII.\n\nTheklan kertomus.\n\n\nWittenbergissä, Huhtikuun 2 p. 1521.\n\nT:ri Luther on mennyt. Me olemme kakki mielestämme niinkuin perhe,\njolta isä on riistetty.\n\nProfessorit ja etevimmät porvarit ynnä suuri luku ylioppilaita\nkokoontuivat tänä aamuna Augustinin-luostarin portilla jättämään\nhänelle hyvästi. Gottfried Reichenbach seisoi likellä, kun hän astui\nvaunuihin, ja kuuli hänen vapisevalla äänellä sanovan Melancthonille:\n\"jos en minä palaja, vaan vihamieheni tappavat minut, älä, veljeni,\nherkeä opettamasta ja lujasti pysymästä kiinni totuudessa. Tee työtä\nminun puolestani, sillä minun ei ole nyt tilaisuus itse tehdä työtä.\nJos sinä säilyt, on se vähäinen asia, vaikka minä hukkuisin.\"\n\nNiin hän lähti matkalle. Muutamien minuuttien perästä me, jotka\nodotimme portilla, näimme hänen kulkevan ohitse. Hän ei unhottanut\nhymyillä Elsalle ja hänen pienokaisilleen eikä sanoa hyvästi rakkaalle,\nsokealle isällemme, kun hän ajoi meidän ohitsemme. Mutta hänen\nkasvoissaan oli yksitotinen vakaumus, joka täytti meidän sydämemme\nlevottomuudella. Kun se eturatsastaja, joka kantoi keisarillista lippua\nhänen edessään, ja sitten Lutherin vaunut poikkesivat kadun kulmasta,\nlausui äidin-äitimme, jonka tuoli oli siirretty oven luo, että hän\nsaisi nähdä, kun hän kulki, niinkuin itseksensä:\n\n\"Niin, juuri semmoiselta he näyttivät, kun astuivat mestauslavalle ja\nroviolle, minun nuoruudessani.\"\n\nMinä näin vaan hiukan, silmäni olivat aivan sokeat kyynelistä; ja kun\näidin-äitimme sanoi tämän, en saanut enää oltua, vaan juoksin ylös\nhuoneeseni, ja täällä olen sitten ollut koko ajan. Äiti ja Elsa ja\nkaikki sanovat, että minä en voi hallita tunteitani; ja minä pelkään,\nettä niin on. Mutta minusta näyttää, kuin jokainen, johon minä liitin\nsydämeni, aina ryöstettäisiin minulta. Ensiksi minulla oli Eva. Hän\nymmärsi aina minut, auttoi minua ymmärtämään itseäni; hän ei nauranut\nhuoliani lapsellisiksi, hän ei ajatellut, että liiallinen intoni tuli\nkiivaasta luonnosta, vaan tuki minua, kun koetin tehdä oikein. Vaikka\nhän erisi minusta, (niinkuin enkeli eksyvästä, horjuvasta jättiläisestä\nKristoferista Elsan vanhassa legendassa), näytti hän aina laskeuvan\nalas minun rinnalleni ja katsovan vastuksiani siltä kohdalta, jossa\nminä seisoin, ja niin päästi minut niistä vapaaksi; sillä välin kuin\nkaikki muut katsovat niitä ylhäältäpäin ja kummastelevat, kuinka kukaan\nollenkaan voi pitää semmoisia joutavia asioita huolina. Ei tosin niin,\nettä rakas äitini ja Elsa ovat ylpeät taikka halveksivat ketään; mutta\nElsa on niin itsensä kieltäväinen, koko hänen elämänsä on niin sulaunut\nyhteen muitten kanssa, ettei hän ymmärrä, mitä vastaan itsepäisemmät\nluonnot saavat taistella. Paitsi sitä on hän nyt ulkopuolella\nvarsinaista, jokapäiväistä elämäämme kotona. Äitini taas on niin arka;\nhäntä peloittaa, kun hän ajattelee, mitä suruja elämä ehkä tuottaa\nminulle niitten muutosten kanssa, jotka epäilemättä tulevat, ja\nvähäiset asiat ilahuttavat tai pahoittavat minua nyt niin paljon. Minä\ntiedän, että hän usein ajattelee minua enemmän, kuin hän tohtii näyttää\nminulle; mutta hän miettii aina, kuinka hän varustaisi minua niitä\nkoetuksia vastaan, jotka hänen luullaksensa varmaan tulevat, ja\nopettaisi minua olevaan nyt vähemmän kiihkeä ja maltiton vähäisissä\nasioissa. Mutta minä pelkään, ettei siitä ole mitään hyötyä. Minun\nluullakseni jokaisen olennon täytyy kärsiä luontonsa mukaan; ja jos\nJumala on tehnyt tunteemme ilon ja surun suhteen syviksi, emme itse voi\ntäyttää juovaa ja sanoa, tässä määrässä minä tahdon tuntea; tämän\nverran eikä sen enempää. _Vedet ovat olemassa_ -- pian ne pääsevät\ntaas vanhaan tukittuun väyläänsä; ja sillä välillä ne nousevat\ntulvilleen. Evan olikin tapa sanoa: \"aseittemme tulee kasvaa meidän\nitse kanssamme, ja voimamme enetä taisteloimme voiman kanssa; eikä\nlöydy kuin yksi tämänlaatuinen kilpi, uskon kilpi -- elävä, ainainen\nluottamus elävään, kaikkialla läsnä-olevaan Jumalaan.\"\n\nMutta Eva lähti pois. Ja sitten Nix kuoli. Minä luulen, että jos minä\nnyt näkisin jonkun lapsen surevan koiraa, niinkuin minä surin Nixiä,\nkummastelisin häntä paljon, niinkuin kaikki kummastelivat minua. Mutta\nNix ei ollut ainoastaan koira minulle. Hän oli Eisenach ja lapsuuteni;\nja kokonainen rakkauden ja unelmien mailma näytti kuolevan minulta\nNixin kanssa.\n\nKoko muulle mailmalle minä olin vähäinen tuittupäinen,\nneljätoistavuotias tyttö; Nixille minä olin hallitsia, suojelia,\nkaikki. Meni viikkoja, ennenkuin minun oli mahdollinen tulla sisään\npää-oven kautta, jossa hänen oli tapa odottaa minua miettivillä\nsilmillänsä ja ilon huudoilla hypätä minua vastaan. Minä hiivin sisään\npuutarhan portista.\n\nJa lisäksi Nixin kuolema oli ensimäinen kuolema, joka lähestyi minua,\neikä sen kauhea voima ollut vähempi sentähden, että sen varjo ensin\npeitti minulta uskollisen koiran. Minä rupesin epäselvästi tuntemaan,\nettei elämä, joka siihen saakka näytti olleen vuoritie, joka yhä kohosi\nkultaisten sumujen lävitse, minä en tiedä mille ihanille ja iloisille\nkukkuloille, päättynytkään kukkuloihin, vaan mustaan, pohjattomaan\nsyvyyteen, ja että, oli sen juoksu kuinka himmeä tahansa, eivät mitkään\nsumut, ei mikään hämärä kaihda sen loppua, vaan se päättyy varmaan,\nilmeisesti ja yleisesti kuolemaan.\n\nMinä en voinut kertoa kenellekään, mitä minä tunsin. Minä en tietänyt\nsitä itsekään. Kuinka voimme ymmärtää, ennenkuin olemme päässeet sen\nlävitse? Minä en edes tietänytkään, että se oli mikään labyrinti. Minä\nvaan tiesin, että joku valo oli kadonnut kaikista, ja varjo laskeunut\nsen sijaan.\n\nSilloin juuri T:ri Luther puhui minulle toisesta mailmasta tuolla\npuolen kuolemaa, jonka Jumala varmaan oli tekevä täydellisemmäksi ja\nkauniimmaksi, kuin tämän; -- siitä mailmasta, jota ei kuoleman varjo\nkoskaan lähesty, koska se on ikuisessa päivänpaisteessa kuoleman\ntoisella puolella, ja kaikki varjot laskeuvat tälle puolelle. Tämä\ntapahtui siihen aikaan, kuin ensi kerran kävin Herran Ehtoollisella, ja\nminä näin usein T:ri Lutherin ja kuulin hänen saarnaavan. Minä en\npuhunut paljon hänen kanssaan, mutta hän vuodatti semmoisen valon minun\nsydämeeni, joka, vaikka se kuinka eksyisi ja erehtyisi, luullakseni ei\nkoskaan sammu.\n\nHän opetti minua jossakin määrässä ymmärtämään, mikä meidän kallis\ntaivaallinen Isä on, ja tuo vapaa-ehtoinen, mutta verraton Kärsijä --\ntuo armelias Vapahtaja, joka antoi itsensä syntiemme tähden, myöskin\nminun syntieni tähden. Ja hän saatti minut tuntemaan, että Jumala\nymmärtää minua paremmin, kuin kukaan muu, koska rakkaus aina ymmärtää,\nja voimakkain rakkaus ymmärtää parhaiten, ja Jumala on rakkaus.\n\nElsa ja minä puhuimme vähäisen siitä välisti, mutta ei paljon. Minä\nolen vielä lapsi Elsan ja heidän kaikkien mielestä, koska olen nuorin\nenkä osaa likimainkaan hallita itseäni niin paljon, kuin pitäisi. Fritz\nymmärsi sen parhaiten; ainakin minä voin puhua hänelle vapaammin --\nminä en tiedä mistä syystä. Kenties muutamat sydämet ovat luodut\nsointumaan yhteen, juuri niinkuin muutamat huonekalut aina väreilevät,\nkun kosken erityistä luutun kieltä, vaikkei mikään muu esine\nhuoneessa näytä tuntevan sitä. Kenties suru myöskin syventää sydämen\nkummallisella tavalla ja avaa uran kaikkien muitten sydänten pohjaan.\nJa minä olen varma, että Fritz on tuntenut kovin syvän surun.\nMimmoisen, minä en täydellisesti tiedä; enkä tahtoisi milläkään muotoa\nsaada selkoa siitä. Jos hänen sydämessään löytyy joku salainen kammio,\njota hän ei tahdo avata kaikille, enkö minä, kun luulen hänen\najatuksensa asuskelevan siinä, kääntäisi silmiäni syrjään ja kiirehtisi\nhiljaisesti pois, ettei hän koskaan saa tietää, että olin arvannut sen?\n\nHänen sydämensä sisin pyhyys ei kuitenkaan ole, tietääkseni, mikään\npimeyden ja kuoleman kammio, vaan pyhä, valoisa paikka, sillä Jumala on\nsiinä.\n\nTuntikausia Fritz ja minä puhuimme T:ri Lutherista ja siitä, mitä hän\noli tehnyt meidän molempain hyväksi, enemmän kukaties Fritzin, kuin\nminun, koska hän oli kärsinyt enemmän. Minusta tuntuu, kuin me ja vielä\ntuhannet muut mailmassa olisimme ennen palvelleet jotakin Vapahtajamme\nalttaritaulua, jonka joku suuri mestari oli maalannut taivaallisen\nesikuvan mukaan. Mutta kaikki, mitä näimme, oli yhden julmat, kovat,\nvakavat kasvot, joka istui tuomio-istuimella. Hän piti salamoita\nkädessään, ja vielä kauheammat salamat kätkyivät hänen ankaran ja\nuhkaavan otsansa pilvessä. Ja silloin yhtäkkiä kuulimme T:ri Lutherin\näänen takaamme sanovan heleällä, elähyttävällä sävelellänsä: \"ystävät,\nmitä teette? Tuo ei ole oikea maalaus. Nämät ovat vaan laudat, jotka\npeittävät Mestarin taulun.\" Ja niin lausuen hän veti syrjään kauhean\nkuvan, jota olimme toivotonna katselleet, turhaan koettaen keksiä siinä\nmitään hellyyden ja kauneuden jälkiä. Ja kerrallaan todellinen maalaus\ntuli näkyviimme, oikean Kristuksen kuva ynnä se katse Hänen kirkkaissa\nkasvoissaan, joka oli ristinpuussa, kun Hän sanoi teloittajistansa:\n\"Isä, anna heille anteeksi; sillä ei he tiedä, mitä tekevät;\" ja\näidillensä: \"vaimo, katso poikaasi;\" taikka syntiselle vaimolle, joka\npesi hänen jalkansa: \"mene rauhaan.\"\n\nFritz ja minä puhuimme myöskin hyvin usein Evasta. Kumminkin tahtoi\nhän, että minä puhuin hänestä ja hän sai kuunnella. Enkä minä koskaan\nväsy, kun puhun Evastamme.\n\nMutta sitten Fritz lähti, ja nyt on monta viikkoa kulunut siitä, kuin\nkuulimme hänestä; ja viimeiset uutiset, jotka tulivat meille, oli\nvähäinen kirje Mainzin luostarin vankihuoneesta!\n\nJa nyt T:ri Luther on mennyt -- mennyt vihollistensa linnaan -- mennyt\nkenties, niinkuin äidin-äitimme sanoo, martyrinkuolemaan!\n\nJa kuka nyt pitää tuota jaloa todellisen, rakastavan, anteeksi\nantavan Jumalan ilmestystä tarjona meille -- kuka lujalla kädellä\npoistaa nuot väärät peitteet nyt, kun hän on lähtenyt? T:ri Melancthon\nlienee yhtä hyvä teologeille; mutta kuka täyttää T:ri Lutherin sijan\n_meidän_, kansan, työväen ja innokkaitten nuorukaisten, naisten ja\nlasten suhteen? Kukapa saattanee, niinkuin hän, meidät tuntemaan,\nettei uskonto ole mikään tieteellinen harrastus eikä ammatti eikä\noppi-kappalten järjestelmä, vaan elämä Jumalassa; ettei rukous ole,\nniinkuin hän sanoi, mikään sydämen kohoaminen epämääräisille,\nilmaisille korkeuksille hengellistä harjoitusta varten, vaan sydämien\nnostaminen Jumalan tykö, semmoisen sydämen työ, joka kohtaa meitä,\nhuolii meistä, rakastaa meitä sanomattomasti? Kuka nyt enää asettaa\neteemme, niinkuin hän, tuon \"Isä meidän\", joka tekee koko muun Herran\nRukouksen ja kalkki rukoukset mahdolliseksi ja hyödylliseksi? Ei mikään\nihme, että äidit kurottivat lapsiansa hänen siunattavakseen, kun hän\njätti meidät, ja sitten menivät itkien kotiin, ja lujat miehetkin\npyyhkivät kyyneliä silmistänsä.\n\nTosin kyllä saarnaa T:ri Bugenhagen, joka on päässyt pakoon\nvainoajiltansa Pommerista, hartaasti saarnastuolissansa; arkki-diakonus\nCarlstadt on täynnä tulta, ja Melancthon täynnä valoa; ja monta hyvää,\nviisasta miestä on täällä jälellä. Mutta T:ri Luther näytti olevan\nsydän ja sielu kaikissa. Olkoon, että muut sanovat viisaampia asioita,\nja hän ehkä sanoo monta asiaa, joita muut ovat liian viisaat sanomaan,\nmutta juuri T:ri Lutherin sydämen kautta on Jumala ilmoittanut\nsydämensä ja sanansa tuhansille meidän maassamme, eikä kukaan koskaan\nvoi olla meille, mitä hän on.\n\nYöt päivät me rukoilemme, että hän olisi hyvässä turvassa.\n\n\nHuhtikuun 15 p.\n\nKristofer on palannut Erfurtista, jossa hän kuuli T:ri Lutherin\nsaarnaavan.\n\nHän kertoi meille, että T:ri Lutherin matka oli monessa paikassa\nniinkuin rakastetun ruhtinaan, joka kulkee aluskunnissansa; ruhtinaan,\njoka aikoo lähteä suureen taisteloon maansa edestä.\n\nTalonpojat siunasivat häntä; köyhät miehet ja naiset tunkeusivat hänen\nympärillensä ja rukoilivat, ettei hän uskoisi kaunista henkeänsä\nvihamiehillensä. Nürnbergissä vanha pappi toi hänelle Savonarolan\nkuvan, sen hyvän papin, jonka paavi poltti Florensissa tuskin\nneljäkymmentä vuotta takaperin. Vanha leski tuli hänen luoksensa ja\nsanoi vanhempainsa kertoneen, että Jumala lähettäisi vapauttajan, joka\nmurtaisi Roman ikeen, ja hän kiitti Jumalaa, että hän sai nähdä hänet,\nennenkuin hän kuoli.\n\nErfurtista kuusikymmentä porvaria ja professoria ratsasti muutamia\npenikulmia häntä vastaan, saattaaksensa häntä kaupunkiin. Täällä, jossa\nhän oli luopunut kaikista maallisista toiveista ja munkkina kerjännyt\nleipää pitkin katuja, olivat kadut täynnä kiitollisia miehiä ja naisia,\njotka tervehtivät häntä vapauttajakseen valheesta ja hengellisestä\ntyranniudesta.\n\nKristofer kuuli hänen saarnaavan Augustinin-luostarin kirkossa, tässä\nluostarissa, jossa hän oli (niinkuin Fritz kertoi meille) kärsinyt niin\nkovia taistelon tuskia. Siinä hän nyt seisoi pannaan julistettuna,\nkuolema tarjona; mutta hän seisoi siinä voittajana Kristuksen kautta\nsaatanan vallan ja valheitten yli. Hän näytti kokonaan unhottavan oman\nvaaransa ilossaan siitä ijankaikkisesta pelastuksesta, jota hän tuli\njulistamaan. Ei sanaakaan, niin Kristofer jutteli, itsestään, ei\nvaltiopäivistä, ei paavin bullasta eikä keisarista, vaan kaikki siitä\ntavasta, jolla syntinen pelastetaan ja uskovainen autuutetaan. \"Löytyy\nkahdenlaisia tekoja\", hän sanoi; \"ulkonaisia tekoja, omat tekomme.\nNämät eivät maksa paljon. Mikä rakentaa kirkon; mikä lähtee\npilgrimiretkelle St. Pietarin kirkkoon; mikä paastoaa, pukee kaavun\npäällensä, käy avojaloin. Nämät teot eivät ole mitään, vaan menevät\nhukkaan. Nyt minä kerron teille, mikä todellinen hyvä teko on. _Jumala\non herättänyt yhden miehen, Herran Jesuksen Kristuksen, että Hän\nmusertaisi kuoleman, hävittäisi synnin, sulkisi helvetin portit. Tämä\non pelastuksen teko_. Perkele luuli, että Herra oli hänen vallassansa,\nkun hän näki Hänen kahden rosvon välissä kärsivän häpeällisintä\nmartyrinkuolemaa, kirottuna sekä Jumalalta että ihmisiltä. Mutta Jumala\nosoitti voimansa ja kukisti kuoleman, synnin ja helvetin. Kristus on\nsaanut voiton. Tämä se suuri sanoma on! Ja me pelastetaan hänen tekonsa\neikä omien tekojemme kautta. Paavi sanoo aivan toista. Mutta minä\nilmoitan teille, että Jumalan pyhä äiti itse on tullut pelastetuksi, ei\nneitsyytensä, ei äitiytensä, ei puhtautensa, ei tekojensa kautta, vaan\nainoastaan uskon ja Jumalan teon kautta.\"\n\nKun hän paraikaa puhui, ryskähti siinä käytävässä, jossa Kristofer\nseisoi kuuntelemassa. Moni pelästyi suuresti, vieläpä aikoi rientää\nulos. T:ri Luther pysähtyi hetkeksi, vaan ojensi sitten kätensä ja\nsanoi kirkkaalla, lujalla äänellänsä: \"älkäät pelästykö, ei ole mitään\nvaaraa. Perkele tahtoisi näin estää evankeliumin saarnaamista, mutta se\nei onnistu häneltä.\" Sitten palaten aineesensa, hän sanoi: \"kenties\nteidän tekee mieli sanoa minulle: 'sinä puhut meille paljon uskosta,\nopeta meitä, kuinka siihen pääsemme.' Niin, tosiaan, tämä on se, jota\nmielin opettaa teille. Meidän Herramme Jesus Kristus on sanonut:\n'_rauha olkoon teille. Katsokaat käsiäni_.' Ja tämä tietää samaa, kuin\nolisi sanonut: 'oi ihminen, minä yksin se olen, joka olen ottanut pois\nsinun syntisi ja lunastanut sinut, ja nyt _sinulla on rauha_, sanoo\nHerra.\"\n\nJa hän päätti:\n\n\"Koska Jumala on pelastanut meidät, järjestäkäämme niin tekomme, että\nne kelpaavat Hänelle. Oletko rikas? Anna tavarasi hyödyttää köyhiä.\nOletko köyhä? Anna työsi hyödyttää rikkaita. Jos työsi ei hyödytä\nketään muuta kuin itseäsi, on se työ, jonka sanot Jumalalle tekeväsi,\npaljas valhe.\"\n\nKristofer erosi T:ri Lutherista Erfurtissa. Hän kertoi, että\nuseat koettivat saada tohtoria pysymään poissa Wormsista; toiset\nmuistuttivat häntä Johan Hussista, joka poltettiin, vaikka hänellä oli\nsuojeluskirja. Ja kun hän kulki eteenpäin, oli paavillinen pannakirja\nripustettuna muutamissa paikoissa seinissä hänen edessään; mutta hän\nsanoi: \"jos minä kuolen, ei totuus kuole.\"\n\nEikä mikään luovuttanut häntä hänen aikomuksestaan. Kristofer oli\nsyvästi liikutettu hänen saarnastaan. Hän sanoo, että teksti: \"_rauha\nolkoon teille; ja nämät sanottuaan osoitti Jesus heille kätensä ja\nkylkensä_\", kaikui hänen sydämessään koko kotimatkan Wittenbergistä\nasti, metsissä ja lakioilla. Tämä ponteva, kirkas, totinen ääni, jota\nehkä emme koskaan enää saa kirjoittaa sanat hänen sydämeensä; ja\nenemmän, kuin tämä, toivoakseni, se syvempi, pontevampi ääni, joka\nkerta ristissä lausui tuskan huudon meidän tähtemme -- sen tuskan, joka\ntuotti rauhan meille.\n\nNiin; kun T:ri Luther puhuu, huomaamme, että meidän on tekemistä\nihmisten, eikä kuolleitten esinetten kanssa -- perkeleen kanssa, joka\nvihaa meitä, Jumalan kanssa, joka rakastaa meitä, Vapahtajan kanssa,\njoka kuoli meidän edestämme. Hän ei puhu vaan pyhyydestä ja\nvanhurskauttamisesta, eikä synneistä ja tuomitsemisesta. Hän puhuu\nmeistä, jotka teemme syntiä ja tuomitaan, Kristuksesta, joka kärsii\nmeidän tähtemme, ja Jumalasta, joka vanhurskauttaa meidät ja rakastaa\nmeitä. Hän puhuu aina minusta ja sinusta. Hän saattaa meidät kasvoista\nkasvoihin semmoisen Jumalan eteen, joka ei istu vakavana kaukaisella\nhallitsian valta-istuimella, rypistäen otsaansa kauheassa\nmajesteetissansa taikka hymyillen armollisessa säälissään, vaan tulee\nalas aivan meidän luoksemme, etsii meitä ja huolii, huolii sanomattoman\npaljon siitä, että me, myöskin me pelastetaan.\n\nMinä en tietänyt, ennenkuin T:ri Luther ajoi Wittenbergistä ja vaunut,\njotka kaupunki oli varustanut verkaisilla akkuna-verhoilla ilman\nvuoksi, katosivat näkyvistä, ja minä näin kyynelten hiljaisesti valuvan\nalas äitini poskille, kuinka paljon hän oli rakastanut ja kunnioittanut\nT:ri Lutheria.\n\nHän näyttää melkein yhtä levottomalta hänen kuin Fritzin tähden; eikä\nhän nuhdellut minua tänä iltana, kun hän tuli sisään ja näki minun\nitkevän sänkyni vieressä. Hän vaan syleili minua, silitteli hiuksiani\nja sanoi: \"pikku Thekla parkani! Jumala opettaa vielä meitä molempia,\nkuinka meidän ei tule pitää muita Jumalia Hänen edessään. Hän opettaa\nsen hyvin hellästi; mutta ei äitisi eikä Vapahtajasi voi opettaa\nsinulle tätä oppia ilman monta katkeraa kyyneltä.\"\n\n\n\n\nXIX.\n\nFritzin kertomus.\n\nEbernburgissa, Huhtikuun 2 p. 1521.\n\nJuopa on auennut minun ja luostari-elämäni välillä. Minä olen ollut\nvankeudessa, ja vankeudessa olen vihdoin täydellisesti päässyt\nvapaaksi. Ne kahleet, joita minä pelkäsin maltittomuudesta särkeä, ovat\nsärjetyt minulta, enkä minä ole munkki enää.\n\nMinun täytyi puhua veljilleni luostarissa siitä iloisesta sanomasta,\njoka oli tuottanut minulle niin paljon riemun. Kristillisen elämän on\nyhtä mahdoton pysyä leviämättä, kuin elävän veden juoksematta taikka\nliekkien nousematta. Väitellen kokoontui ympärilleni pieni joukko\nKristuksessa vapautettuja. Aluksi minä en puhunut heille paljon T:ri\nLutherin kirjoista. Minä aioin vaan näyttää heille, että T:ri Lutherin\noppi ei ollut hänen omansa, vaan Jumalan.\n\nMutta se aika tuli, jolloin T:ri Lutherin nimi oli kaikkien huulilla.\nPannakirja paiskattiin häntä vastaan Vatikanista. Jokainen paavin\npalvelia solvasi hänen nimeänsä, niinkuin väärä-uskolaisen. Monessa\nkirkossa, semminkin Dominikanein, kutsuivat isot kellot kansaa\njuhlalliseen anatheman (kirouksen) palvelukseen, jossa kaikki papit,\nkoossa alttarin ympärillä pimeäksi laitetussa rakennuksessa, julistivat\nkauheat tuomion sanat ja sitten, heittäen maahan palavat soittonsa,\nsammuttivat ne kivilattiaan, niinkuin toivo anatheman kautta muka\nsammutettiin kirotun sielulta.\n\nMinä olin kerta sattumalta läsnä tämmöisessä jumalanpalveluksessa. Eikä\nminun sydämeni ollut ainoa, joka tuimistui, kun kuulin, kuinka tätä\narvoisaa nimeä mainittiin yhdessä luopioin ja väärä-uskolaisten kanssa\nja asetettiin esiin kaikkien kirottavaksi. Mutta kenties ei kenenkään\nsydämessä syttynyt semmoinen tuli, kuin minun. Sillä minä tiesin\nlähteen, josta nämät kiroukset vuotivat, kuinka kevytmielisesti, kuinka\nhuolimattomasti näitä kekäleitä viskattiin; ei kiivaasti, sokaistun\nomantunnon uskonvimmasta, vaan iloisesti ja mielen taiten, julmista,\npenseistä käsistä, niinkuin tämä olisi ollut joku valtioviisauden asia,\nsemmoisten ihmisten puolelta, jotka eivät huolineet enemmän Jumalan\nkirouksesta kuin siunauksestakaan. Ja minä tunsin myöskin sen sydämen,\njoka aiottiin haavoittaa; kuinka uskollinen, kuinka hellä, kuinka\ntotinen; kuinka vähitellen ja millä tuskalla T:ri Luther oli oppinut\npitämään nuoruutensa epäjumalaa valheena; millä ponnistuksella hän, kun\njompikumpi, Jumalan sana taikka kirkon ääni vihdoin oli valittava, oli\npysynyt kiinni raamatussa ja pannut entisten päivien toiveet,\nluottamuksen ja ystävät menemään; kuinka tämä eroaminen vielä vaivasi\nhäntä; kuinka mielellään hän vielä, niinkuin nöyrä, pikkuinen lapsi ja\nuhraten kaikki, paitsi totuuden ja ihmissielut, olisi heittäynyt\njälleen sen kirkon helmaan, jolle hän oli hehkuvassa nuoruudessaan\ntarjonnut kaikki, mikä tekee elämän kalliiksi.\n\n\"_He kiroovat, mutta Sinä siunaa_.\"\n\nNämät sanat tulivat käskemättä sydämeeni ja melkein tietämättä\nhuuliltani. Minä kuulin ympäriltäni enemmän kuin yhden \"Amen'en;\" mutta\nsamalla haavaa minä huomasin, että pahansuovat silmät tarkastelivat\nminua.\n\nKun panna oli julistettu, polttivat he julkisesti T:ri Lutherin kirjat\nisolla torilla. Mainz oli ensimäinen kaupunki Saksassa, jossa häntä\ntällä lailla häväistiin.\n\nMurheellisena palasin luostariini. Veljeskuntamme luostareissa ovat\najatukset Lutherista kovin erilaiset. St. Augustinin kirjat ovat\npitäneet totuuden vireillä monessa sydämessä meidän parissamme; ja\nlisäksi luonto vetää meitä veljeskuntalaiseemme, sekä puolue-kateus\nDominikaneja, Tetzeliä ja Eckiä, Lutherin vihamiehiä, vastaan.\nArvattavasti ei löydy monta Augustinin-luostaria, jossa ei ole kahta\neri puoluetta T:ri Lutherin suhteen.\n\nKun puhuin noista suurista totuuksista, kuinka Jumala ilman mitään\nvanhurskauttaa syntisen, sentähden että Kristus kuoli, (kuinka tuomari\nvapauttaa, koska tuomari itse on kärsinyt syyllisen tähden), olin minä,\nniinkuin jo sanoin, koettanut seurata niitä tuolle puolen kaikkia\nsanoja niitten jumalalliselle lähteelle. Mutta jos nyt tunnustin\nLutherin, oli se minusta sama, kuin olisin tunnustanut Kristuksen. Se\ntotuus, joka ahdistetaan, se kaikkina aikoina koettaa uskollisuuttamme.\nMe olemme kutsutut _tunnustamaan_, eikä vaan _myöntämään_. Jos\nkorkeimmalla äänellä ja selvimmällä tavalla myönnän jokaisen osan\nJumalan totuudesta, paitsi juuri sen vähäisen kohdan, jota mailma ja\nperkele kulloinkin ahdistavat, en minä tunnusta Kristusta, vaikka\nkuinka ahkerasti myöntäisin, että olen kristitty. Kussa taistelo riehuu,\nsiinä sotamiehen uskollisuus koetetaan; ja vaikka hän muutoin pysyisi\nlujana koko tappelutanterella, mutta peräytyisi yhdessä paikassa, ei\nhän tee muuta, kuin pakenee ja häväisee itsensä.\n\nKäytöllisesti katsoen näyttää minusta myöskin, kuin taistelo sodan\naikoina tavallisesti järjestyisi jonkun uskollisen, Jumalalta lähetetyn\nmiehen ympärillä, jota uskollisuus Jumalaa kohtaan käskee meidän\nvilpittömästi seurata. Siihen aikaan, kuin Juutalaisuus ensiksi ahdisti\nnuorta kristittyä kirkkoa, oli St. Paavali tämä mies. Suuressa\nArianisessa riidassa se oli Athanasius -- \"_Athanasius contra mundum_.\"\nMeidän aikoinamme, meidän maassamme on se, luullakseni, Luther; ja\nLutherin kieltäminen olisi minulle, joka opin totuuden hänen\nhuuliltaan, Kristuksen kieltämistä. Luther on, luullakseni, se mies,\njonka Jumala on antanut kirkollensa Saksassa tällä aikakaudella.\nLutheria minä sentähden aion seurata -- ei niinkuin hän olisi mikään\ntäydellinen esikuva, vaan Jumalan määräämä johdattaja. Ihmisten on\nmahdoton olla puolueettomina suurissa uskonnollisissa taisteloissa; ja\njos me sen vähäisen väärän tähden, joka löytyy oikeassa asiassa, taikka\nsen vähäisen pahan tähden, joka löytyy hyvässä miehessä, kieltäymme\nasettumasta oikean puolelle, asetumme hiljaisuudessa juuri tämän\nmenetyksen kautta väärän puolelle.\n\nKun palasin takaisin luostariin, oli myrsky nousemallansa. Minulta\nkysyttiin, oliko minulla mitään T:ri Lutherin kirjoja. Minä vastasin,\nettä minulla oli. Vaadittiin, että minä antaisin ne pois. Minä sanoin,\nettä sopi ottaa ne minulta, mutta etten minä suostuisi antamaan niitä\nhävitettäväksi, koska uskoin, että ne sisälsivät Jumalan totuuden. Näin\nasia päättyi, kunnes olimme tuskin mennyt kammioomme yöksi, jolloin\nyksi vanhempi munkki tuli minun luokseni ja syytti minua siitä, että\nsalaisesti levitin Lutherin väärää uskoa veljien joukossa.\n\nMinä myönsin, että olin ahkerasti, mutta ei salaisesti, tehnyt kaikki,\nmitä voin, levittääkseni veljiin niitä totuuksia, jotka löytyivät T:ri\nLutherin kirjoissa, vaikkei hänen, vaan St. Paavalin sanoilla. Kiivas\nväittely syntyi, joka loppui niin, että munkki vihoissaan lähti\nkammiosta, lausuen, että kyllä keinoja keksittäisiin, jotka estivät\ntätä myrkkyä edemmäksi leviämästä.\n\nSeuraavana päivänä minä vietiin siihen vankihuoneesen, johon Johan von\nWesel kuoli; raskaat teljet vedettiin oven eteen, ja minä jätettiin\nyksin.\n\nKun he menivät pois, sanoi se munkki, jonka kanssa edellisenä iltana\nolin kiistellyt: \"tässä kammiossa kuoli tuskin neljäkymmentä vuotta\nsitten samanlainen väärä-uskolainen, kuin Martin Luther.\"\n\nNäillä sanoilla aiottiin soveliaalla tavalla peloittaa minua; ne\nvaikuttivat niinkuin virvoittava lääke. Sen sankarin henki, joka näytti\ntäällä kukistuneen, mutta nyt seisoi voiton palmulla Karitsan edessä,\ntuntui olevan läsnä minua. Totuuden Henki, jonka puolesta hän kärsi,\noli minun kanssani; ja vankihuoneen yksinäisyydessä minä opin, mitä ei\nvuosikaudet olisi muualla voineet minulle opettaa.\n\nEi kukaan, paitsi se, joka on koettanut, tiedä, kuinka vahvat ne\nkahleet ovat, jotka sitovat meitä väärään uskoon, semmoiseen uskoon,\njoka on opittu äitimme sylissä ja juurrutettu meihin vuosien\nuhrauksilla. Kenties minä en olisi koskaan kyennyt katkaisemaan niitä.\nMinulta, niinkuin tuhansilta muilta, vihamieliset kädet katkaisivat ne\nraa'asti. Mutta iskut, jotka särkivät ne, olivat juuri se\nritarinlyönti, joka löi minut Herran ritariksi ja soturiksi.\n\nNiin, siellä minä opin, että ne lupaukset, jotka ovat sitoneet minua\nniin monta vuotta, eivät ole Jumalan, vaan valheellisen tyranniuden\nkahleita. Ainoat todelliset lupaukset, niinkuin T:ri Luther sanoo, ovat\nkasteemme lupaukset, joitten kautta me Kristuksen sotureina hylkäämme\nmailman, lihan ja perkeleen. Ainoa jumalallinen veljeskunta on kaikkein\nkristittyin yhteinen veljeskuuta. Kaikki muut pyhät kunnat ovat\nepäjärjestystä; ei liittoja sisäpuolella kirkkoa, vaan salaliittoja\nsitä vastaan. Jos armeijassa sotamiehet päättäisivät luopua päällikön\nasetelmasta ja järjestäisivät itsensä omavaltaisten sääntöjen ja\nerityisten pukujen mukaan itse-valitsemiensa johdattajien ympäri, eivät\nhe olisi sotamiehiä -- he olisivat kapinoitsioita.\n\nJumalan järjestys on, luullakseni, valtio, joka käsittää kaikki\nihmiset, kirkko, joka käsittää kaikki kristityt; ja valtion ydin ja\nkirkon esikuva on perhe.\n\nHän luo meidät lapsiksi -- pojiksi, tyttäriksi -- mieheksi, vaimoksi\nisäksi, äidiksi. Hän sanoo: tottele vanhempiasi, helli vaimoasi,\nkunnioita miestäsi, rakasta lapsiasi. Jos olet lapsi, olkoon Herra\nNazaretissa kaavanasi; jos olet naineena, olkoon Herra, joka rakasti\nkirkkoa enemmän kuin henkeänsä, esikuvanasi; jos olet isä taikka äiti,\nolkoon taivaallinen Isä johdattajanasi. Ja jos me, luopuen jokaisesta\npyhästä perhe-rakkauden nimestä, jonka Hän on vahvistanut, ja\njokaisesta nöyrästä velvollisuudesta, jonka Hän on selittänyt,\nmieluisammin liitymme uusiin, erinäisiin mies- tai naiskuntiin, joita\nvaan samanlainen nimi ja puku yhdistävät, niin emme ole ainoastaan\nrakastettavia intoilioita -- me olemme kapinoitsioita jumalallista\njärjestystä vastaan ihmiskunnassa.\n\nTosin Jumala joskus kutsuu jonkun erittäin luopumaan isästä ja äidistä,\nvaimosta ja lapsista ja kaikista muista, kalliimman rakkauden tähden\nHäntä kohtaan. Mutta kun Hän kutsuu semmoiseen kohtaloon, tapahtuu se\nedeskatsomuksen selvän äänen taikka vainomuksen katkeran huudon kautta;\nja silloin martyrin taikka apostolin yksinäinen tie on yhtä paljon\nkuuliaisuuden nöyrä, yksinkertainen tie, kuin äidin taikka lapsen.\nMartyrin kruunu on vihitty samalla pyhällä öljyllä, jolla morsiamen,\näidin, lapsen pää voidellaan -- rakkauden ja kuuliaisuuden vihki. Muuta\nvihkiä ei löydy. mikä ei ole velvollisuutta, on syntiä; kaikki, mikä ei\nole kuuliaisuutta, on kuulemattomuutta; kaikki, mikä ei ole\nrakkaudesta, on meistä itsestä: joka kruunaa itsensä orjantappuroilla\nluostarissa, on yhtä itsekäs, kuin se, joka kruunaa itsensä\nmuuri-vehriällä juomingissa.\n\nSentähden minä luovun kaavusta ja luostarista ijäksi. Minä en ole enää\nveli Sebastian St. Augustinin Eremitein veljeskunnasta. Minä olen\nFredrik Cotta, Margareta Cottan poika, Elsan ja Theklan veli Fritz.\nMinä en ole enää munkki. Minä olen kristitty. Minä en ole enää\nvannotettu Augustinilainen. Minä olen kastettu kristitty, pyhitetty\nKristukselle äitini sylistä, yhdistetty Häneen miehuuden ikäni uskon\nkautta. Tästälähin minä en aio järjestää elämääni erinäisten,\ntotuttujen sääntöjen mukaan, joita eräs vuosisatoja sitten kuollut mies\nmääräsi. Vaan päivästä päivään koetan minä antaa itseni, ruumiini,\nsieluni ja henkeni kaikkivaltiaan, rakastavan Jumalani elävälle\ntahdolle, sanoen Hänelle joka aamu: \"anna minulle tänään minun\njokapäiväinen leipäni. Osoita minulle tänään minun jokapäiväinen\ntyöni.\" Eikä Hän koskaan unhota kuulla, vaikka minä kuinka usein\nunhottaisin pyytää.\n\nMinulla oli vankihuoneessani yltäkyllin aikaa näihin ajatuksiin, sillä\nniinä kolmena viikkona, kuin olin siellä, käytiin vaan kahdesti minun\ntykönäni, paitsi että joka aamu ääneti laskettiin leipää ja vettä\novesta sisään. Molemmat kerrat oli se minun ystäväni, vanha munkki,\njoka ensin oli kertonut minulle Johan von Weselistä.\n\nEnsi kerralla hän tuli (sanoi hän) kehoittamaan minua peruuttamaan.\nMutta mitä hyvänsä hän aikoi, vähän hän peruuttamisesta puhui -- paljoa\nenemmän omasta heikkoudestaan, joka esti häntä samaa totuutta\ntunnustamasta.\n\nToisella kertaa toi hän minulle valhepuvun ja ilmoitti, että hän oli\nlaittanut kaikki valmiiksi samaksi yöksi pakoani varten. Kun siis\nkuulin, kuinka suurten ovien tukevat teljet kalisivat viimeisen kerran\npitkissä kivikäytävissä, ja olin odottanut, kunnes viimeinen jalan\nkapse taukosi ja eri kammioin ovet kaikki suljettiin eikä risaustakaan\nenää kuulunut koko rakennuksessa, riisuin päältäni munkin päähineen ja\nkaavun ja pu'in ylleni sen porvarinpuvun, joka oli minulle hankittu.\n\nTämä oli minulle iloinen ja juhlallinen toimitus, ja yksinäni\nvankihuoneessani lankesin kivilattialle ja kiitin Häntä, joka\nlunastavan kuolemansa ja vapaan Henkensä pelastavan sanan kautta oli\ntehnyt minut vapaaksi mieheksi, niin, monta vertaa parempi,\n_vapautetuksi mieheksensä_.\n\nSe ruumiillinen vapaus, jota minä odotin, oli minulle todella vähäinen\nlahja, verrattuna siihen sydämen vapauteen, joka minulla jo oli. Kun\npanin päälleni tämän maalien elämän tavallisen puvun, tuntui niinkuin\nminua olisi juhlallisesti hankittu Jumalan kaupungin ja valtakunnan\nvapaudella. Tästedes minä en ollut minkään ahdas-rajaisen, eroitetun\nluokan, vaan yhteisen perheen jäsen; minä en palellut enää yksinäisellä\nkorkeudella, vaan astuin jokapäiväisen velvollisuuden alhaista polkua;\nauttaakseni veljiäni, ei niinkuin ihmiset, jotka runsaan pöydän äärestä\nheittävät murusia kerjäläisille ja koirille, vaan eläen heidän parissaan\n-- jakaen elämän leipääni heidän kanssaan; ei enää niinkuin edelläkäviä\nerämaassa, vaan niinkuin mestari kaduilla, valtateillä ja ihmisten\nkodoissa; vaatimatta mitään korkeampaa nimeä, kuin Jumalan kuvaksi\nluodun ja Adamin kaltaiseksi syntyneen ihmisen; pyytämättä mitään\nkorkeampaa arvoa, kuin kristityn, joka lunastettiin Kristuksen veren\nkautta ja uudestaan synnytettiin Hänen taivaallisen kuvansa\nyhtäläisyyteen. Niin, tämä halpa porvarinpuku oli minulle niinkuin\nvapautetun miehen tunnusmerkki, niinkuin sotamiehen asu, niinkuin\nvapautetun ritarin haarniskat, ritarin, joka oli samalla vapaa mies ja\npalvelia; ja iloisella sydämellä astuin minä, kun vanha munkki palasi,\nhänen perässään, jättäen munkinkaapuni kammion nurkkaan, niinkuin\nvanhan, hengettömän elämäni kuoren.\n\nTuhraan koetin minä kehoittaa vapauttajaani seuraamaan itseäni\npakomatkallani. \"Mailma olisi vankihuone minulle, veli\", sanoi hän,\nsuruisesti hymyillen. \"Kaikki, joita minä rakastin siinä, ovat\nkuolleet, ja mitä minä tekisin siinä vanhuksen ruumiilla ja lapsen\navuttomalla kokemattomuudella? Älä pelkää minun puolestani\", hän\nlisäsi, \"minäkin saan, luullakseni, kerran asua kodissa; mutta ei maan\npäällä!\"\n\nJa niin me erosimme. Hän palasi luostariin, vaan minä kuljin jokien ja\nmetsien poikki tähän jalon ritarin Frans von Sickingen'in linnaan, joka\nsijaitsee mäellä kahden joen yhtymäpaikassa.\n\nNe hiljaiset viikot, joita minä olin viettänyt vankihuoneessa, olivat\nolleet hyvin vilkkaita viikkoja ulkona mailmassa. Kun saavuin tähän\nEbernburgin linnaan, olivat kaikki sen asukkaat kovasti levottomina\nsiitä, että T:ri Luther oli kutsuttu Wormsiin. Hänen nimensä ja\näskeinen vankeuteni hänen uskonsa tähden olivat kylläiset hankkimaan\nminulle vieraanvaraisuutta linnassa, ja minä vastaan-otettiin hyvin\nsydämellisesti.\n\nTäällä oli toista menoa, kuin yksitoikkoisessa luostarissa ja\nhiljaisessa vankihuoneessa. Kaikki oli elämää ja liikettä; ahkerasti\nkeskuskeltiin, mitä oli paras tehdä T:ri Lutherin hyväksi; lakkaamatta\nmeni ja tuli sanansaattajia ratsain ja jalkaisin Ebernburgin ja Wormsin\nvälillä, jossa valtiopäivät jo istuvat ja jossa hyvä ritari Frans\nviettää paljon aikaa keisarin palveluksessa.\n\nUlrich von Hutten on myöskin ajottain täällä. Hän soimaa ankarasti\nmunkkien uskonvimmaa ja ruhtinaitten penseyttä. Täällä on lisäksi T:ri\nBucer, T:ri Lutherin oppilas, jonka tämän terveelliset sanat suuressa\nAugustinilaisten kokouksessa Heidelbergissä olivat vapauttaneet Roman\norjuudesta.\n\n\nHuhtikuun 30 p. 1521.\n\nKokonaisen aikakauden tapaukset näyttävät tunkeuneen yhteen tähän\nviimeiseen kuukauteen. Muutamia päiviä siitä, kuin viimein kirjoitin,\npäätettiin toimittaa lähettiläskunta T:ri Lutherille, joka siihen\naikaan nopeasti lähestyi Wormsia, pyytämään, ettei hän menisi\nkaupunkiin, vaan poikkeisi Ebernburgiin. Keisarin rippi-isä, Glapio,\noli vakuuttanut ritari von Sickingen'ille ja hovisaarnaaja Bucerille,\nettä kaikki kävisi helposti sovittaminen, jos vaan T:ri Luther\nkarttaisi turmiollista askelta eikä ilmestyisi valtiopäivillä.\n\nJoukko ratsumiehiä lähetettiin sentähden pysäyttämään tohtoria hänen\nmatkallansa ja johdattamaan häntä, jos hän siihen suostui,\nEbernburgiin, \"hurskauden suojaan ja majaan\", joksi sitä on nimitetty.\n\nMinä seurasin vähäistä matkuetta, jonka johtajaksi Bucer oli valittu.\nMinä en uskonut, että T:ri Luther tulisi. Vastahakaan muuta seuruetta\nminä en ollut tuntenut häntä ainoastaan kun hän astui mailman suurelle\nnäkymölle vääryyden vastustajana, vaan silloinkin, kun hän oli\nyksinkertainen, suora, tuntematon munkki. Ja minä tiesin, että se\naskel, joka muitten mielestä näytti niin tärkeältä, koska se saatti\nhänet turvallisesta tuntemattomuudesta vaaralliseen etevyyteen koko\nkristikunnan silmiin, ei hänestä ollut mikään suuri hetken ponnistus,\nvaan ainoastaan vähäinen askel sillä kuuliaisuuden ja halvan\nvelvollisuuden uralla, jota hän oli koettanut niin monta vuotta astua.\nMutta minä pelkäsin. Minä epäilin Glapiota ja luulin, että koko tämä\npaavillisen puolueen yritys, joka tarkoitti tohtorin poistumista,\ntehtiin vaan heidän eikä hänen tähtensä.\n\nMinun ei olisi tarvinnut olla levotonna kumminkaan T:ri Lutherin\npuolesta. Bucer rukoili häntä hellän innon puheliaisuudella; hänen\nuskolliset ystävänsä ja matkakumppaninsa Jonas Amsdorf ja Schurff\nhorjuivat, mutta T:ri Luther ei epäillyt hetkeäkään. Hän oli\nkuuliaisuuden tiellä. Lähin askel oli yhtä luonnollinen ja tärkeä, kuin\nkaikki muut, vaikka, niinkuin hän oli kerta sanonut, \"se vei semmoisten\nliekkien kantta, jotka ulottuivat Wormsista Wittenbergiin ja roihtivat\ntaivaasen saakka.\" Hän ei kuitenkaan nyt käyttänyt mitään niitä\ntehokkaita vertauksia, joita hän kyllä muutoin tavallisesti käytti. Hän\nsanoi vaan:\n\n\"Minä jatkan matkaani. Jos keisarin rippi-isällä on jotakin sanomista\nminulle, sopii hänen sanoa se Wormsissa. _Minä menen siihen paikkaan,\njohon minä olen kutsuttu_.\"\n\nJa hän kulki eteenpäin, jättäen ystävällisen lähettiläskunnan tyhjin\ntoimin palaamaan Ebernburgiin.\n\nMinä en luopunut hänestä. Tiellä muutamat niistä, jotka olivat\nkaivanneet häntä, juttelivat kuinka häntä oli matkalla innokkaasti\ntervehditty ja turhaan vedet silmissä rukoiltu pysähtymään; kuinka moni\noli varoittanut häntä lähtemästä poltinlavalle ja itkenyt, koska eivät\nenää saisi nähdä hänen kasvojaan; kuinka hän oli kovassa ruumiillisessa\nheikkoudessa ja kivussa, keskellä suostumushuutoja ja kyyneliä,\nkulkenut levollisena ja lujana, siunaten pikku lapsia niissä kouluissa,\njoissa hän kävi, ja käskien heitä tutkimaan raamatuita, lohduttaen\npelokkaita ja vanhoja, kehoittaen kaikkien sydämiä uskoon ja\nrukoukseen, sekä rohkeutensa ja luottamuksensa kautta aivan usein\nmuuttaen vihollisia ystäviksi.\n\n\"Tekö se olette, joka aiotte kukistaa paavin vallan?\" kysyi muuan\nsotamies, puhutellen häntä halveksien jossakin seisauspaikassa; \"millä\nlailla te sen teette?\"\n\n\"Minä luotan Jumalaan Kaikkivaltiaasen, jonka käsky minulla on\", hän\nvastasi.\n\nJa sotamies lausui kunnioittavaisesti:\n\n\"Minä palvelen keisari Kaarloa; teidän Herranne on suurempi, kuin\nminun.\"\n\nYksi ryntäys vielä odotti T:ri Lutheria, ennenkuin hän pääsi matkan\npäähän. Se tuli ystävällisiltä huulilta. Kun hän ehti likelle Wormsia,\nlähestyi sanansaattaja, jonka hänen uskollinen ystävänsä ja\nvaaliruhtinaan hovisaarnaaja Spalatin oli lähettänyt, meitä nopeasti\nratsastaen ja pyysi, ettei hän millään lailla ajattelisi kaupunkiin\nmenoa.\n\nTohtorin vanha, kiivas puhetapa palasi jälleen, kun tämmöinen kiusaus\nkohtasi häntä niin lähellä määräpaikkaa.\n\n\"Mene\", vastasi hän, \"ja sano herrallesi, että vaikka olisi yhtä monta\nperkelettä, kuin tiiltä katoilla, astun minä kuitenkin sisään.\"\n\nJa hän astui sisään. Sata ritaria tuli häntä vastaan likellä porttia ja\nsaattoi hänet kaupunkiin. Kaksi tuhatta kaupunkilaista odotti häntä\nhartaasti ja tunkeusi katsomaan häntä, kun hän ajoi pitkin katuja.\nKaikki eivät olleet ystäviä. Joukossa oli uskonvimmaisia Espanjalaisia,\njotka olivat repineet hänen kirjansa kappaleiksi kirjakojuista ja\nristivät silmiänsä, kun näkivät hänet, niinkuin hän olisi ollut perkele\nitse; hämmästyneitä paavin seuralaisia; ja toiselta puolen pelokkaita\nkristityitä, jotka panivat kaikki toivonsa hänen uskallukseensa;\nihmisiä, jotka olivat vartoneet kauan tätä vapauttamista, jotka olivat\nsaaneet elämän hänen sanojensa kautta ja tallettaneet kodossaan ja\nsydämessään hänen kuvaansa, sädekehällä ympäröittynä, niinkuin\nkanoniseeratun pyhimyksen. Ja niin hän eteni väkitungossa, kukaties\nainoana siinä, joka ei katsonut T:ri Lutheria vihan tai kunnioituksen\nsumun lävitse, vaan luuli itsensä yksinäiseksi, heikoksi, avuttomaksi\nihmiseksi, joka nojasi ainoastaan Kaikkivaltiaan voiman käsivarteen,\nmutta lepäsikin siinä turvallisesti.\n\nNe, jotka tunsivat hänet parhaiten, ehkä ihmettelivät häntä kaikkein\nenimmän niinä päivinä, jotka seurasivat. Ei hänen miehuullisuutensa\ntähden -- sitä me olimme odottaneet -- vaan hänen tyvenyytensä ja\nkohtuullisuutensa tähden. Näistä näkyi minusta aivan selvään, että\nJumala oli pannut sinettinsä tähän hehkuvaan, tuliseen luontoon\nosoitukseksi, että työ ja mies olivat Jumalasta.\n\nMe emme kukaan tietäneet, kuinka hän vastaisi korkean kokouksen edessä.\nKun hän ensin ilmestyi, pelkäsimme muutamat, että hän olisi liian\nkiivas. Mutta vaaliruhtinas Fredrik ei suinkaan olisi voinut olla\nmalttavaisempi ja levollisempi. Kun kysyttiin, tahtoisiko hän peruuttaa\nkirjansa, oli luullakseni harva meidän joukossamme, joka ei kummastellut\nsitä jaloa itsehillintöä, joka ilmestyi hänen vastauksessaan. Hän pyysi\nmietintö-aikaa.\n\n\"Armollisin keisari, armolliset ruhtinaat ja herrat\", hän lausui, \"mitä\nensimäiseen syytökseen tulee, tunnustan, että mainitut kirjat ovat\nolleet minulta. Minä en voi kieltää niitä. Mitä toiseen tulee, koska\nnäen, että se on kysymys uskosta ja sielujen pelastuksesta ja Jumalan\nsanasta, kaikkein kalliimmasta tavarasta taivaassa ja maan päällä,\nmenettelisin ehkä varomattomasti, jos äkkiä vastaisin. Minä ehkä\nsanoisin vähemmän, kuin asia vaatii, taikka enemmän, kuin totuus\nkäskee, ja niin muodoin tekisin vastoin Kristuksen sanoja: 'joka minun\nkieltää ihmisten edessä, hänen minäkin kiellän Isäni edessä, joka on\ntaivaissa.' Sentähden pyydän kaikessa alamaisuudessa teidän\nkeisarillista majesteettianne myöntämään minulle aikaa, että minä saan\nvastata Jumalan sanaa loukkaamatta.\"\n\nHän salli, että häntä hetkeksi ajateltiin siksi, joksi useat hänen\nvihamiehistänsä pilkallisesti soimasivat häntä, pelkuriksi, joka oli\nrohkea kammiossansa, mutta hämmästyi, kun tuli mailman eteen.\n\nKoko loppupäivän oli hän hyvin iloinen; \"niinkuin lapsi\", joka arveli:\n\"joka ei tiedä, mikä hänen edessään on;\" \"niinkuin sotavanhus\",\nsanoivat muut, \"joka on varustanut kaikki taisteloa varten;\" niinkuin\nmolemmat, ajattelin minä, koska sotavanhuksen voima Jumalan taistelossa\non lapsen voima, joka vartioi Isänsä silmää ja nojauu Isänsä\nkäsivarteen.\n\nSisällinen taistelo odotti häntä jälestäpäin yöllä. Yksi meistä kuuli\nsen, ja se saatti hänet, joka sen kuuli, ymmärtämään, ettei keisarin\nläsnä-olo seuraavana aamuna ensinkään peloittanut Lutheria.\n\nYksinään meidän johdattajamme taisteli tänä yönä semmoisen taistelon,\njonka rinnalla kaikki muut taistelot olivat vaan niinkuin juhlapäivän\nturnajaiset. Polvillansa lattialla, huokauksilla ja katkerilla\nkyynelillä hän rukoili:\n\n\"Kaikkivaltias, ijankaikkinen Jumala, kuinka kauhea tämä mailma on!\nKuinka se pyytää avata kitansa ja nielaista minut, ja kuinka heikko\nminun luottamukseni sinuun on! Liha on heikko, ja perkele on voimakas!\nOi sinä, Jumalani, auta minua koko tämän mailman viisautta vastaan. Tee\nSinä tämä työ. Sinun yksinään tulee tehdä se; sillä tämä työ on Sinun\neikä minun. Minua ei mikään asia tuo tänne. Minulla ei ole mitään asiaa\npuollustettavana, minulla ei ole mitään riitaa mailman suuria vastaan.\nMinäkin soisin, että päiväni kuluisivat onnellisesti ja levollisesti.\nMutta asia on Sinun. Se on oikea, se on ijankaikkinen. Herra, auta\nminua; Sinä, joka olet uskollinen, Sinä, joka olet muuttumaton. Minä en\nluota mihinkään ihmiseen. Se olisi todella turhaa. Kaikki, mitä\nihmisessä on, pettää; kaikki, mitä ihmisestä lähtee, raukee. Jumala,\nminun Jumalani, etkö Sinä kuule minua? Oletko Sinä kuollut? Sinä et voi\nkuolla! Sinä vaan lymyilet. Sinä olet valinnut minut tähän työhön. Minä\ntiedän sen. Oi, nouse siis ja vaikuta. Ole Sinä minun vieressäni\nrakastetun Poikasi, Jesuksen Kristuksen, tähden, joka on minun\npuollustukseni, minun kilpeni ja linnani.\"\n\n\"Oi Herra, minun Jumalani, missä Sinä olet? Tule, tule; minä olen\nvalmis -- valmis luopumaan hengestäni Sinun totuutesi tähden,\nkärsivällisesti kuin lammas. Se on oikea asia, ja se on Sinun oma\nasiasi. Minä en tahdo poiketa Sinun luotasi, ei nyt eikä\nijankaikkisuudessa. Ja vaikka mailma olisi täynnä perkeleitä; vaikka\nruumiini, joka kuitenkin on Sinun kättesi teko, tuomittaisiin\nkuolemaan, kiristettäisiin kidutuslavitsalla, leikattaisiin palasiksi,\npoltettaisiin tuhaksi, sielu on Sinun. Niin, tätä vakuuttaa minulle\nSinun sanasi. Minun sieluni on Sinun. Se asuu Sinun luonasi\nloppumattomia ikäkausia. Amen. Voi Jumala, auta Sinä minua! Amen.\"\n\nKuinka vähäisen ne, jotka seuraavat, tietävät, mitä tuskaa se tuottaa,\nkun ottaa ensimäisen askeleen, kun rohkenee sille vaaralliselle alalle,\njota ei mikään ihmissielu ole koettanut!\n\nVähäpätöiset ovat todella keisarikunnan kauhut semmoiselle, joka on\nkoettanut Kaikkivaltiaan kauhuja. Heikot ovat todella lihan ja veren\nryntäykset semmoiselle, joka on vastustanut valtoja ja voimakuntia ja\npimeyden ruhtinaan sotajoukkoja.\n\nKello neljä tuli valtakunnan marsalkki noutamaan häntä tutkintoon.\nMutta todellisen tutkinnon hetki oli ohitse, ja tyvenenä ja iloisena\nT:ri Luther lähti täytettyjä katuja myöten keisarin eteen.\n\nKun hän lähestyi ovea, taputti sotavanhus, kenraali Freundsberg häntä\nolkapäälle ja sanoi:\n\n\"Pikku munkki, sinua vartoo semmoinen tappelu, jonka vertaista en minä\neikä kukaan muu päämies ole verisimmissä sodissamme nähnyt. Mutta jos\nasiasi on oikea, ja jos tiedät, että se niin on, astu esiin Jumalan\nnimeen äläkä pelkää. Jumala ei jätä sinua.\"\n\nYstävällinen sydän! hän ei tietänyt, että Martin Lutherimme palasi\njuuri tappelutantereltansa ja meni vaan voittajana ilmoittamaan\nihmisille sitä voittoa, jonka hän oli saanut väkevämmistä vihollisista.\n\nJa niin hän, munkki, talonpojan poika, viimein seisoi kaikkien\nkeisarikunnan ruhtinaitten edessä, kuninkaallisin sydän heistä\nkaikista, kruunattuna himmentymättömällä, vaikka ihmissilmille\nnäkymättömällä majesteetillä; yksi tuhansia vastaan, jotka olivat\npäättäneet hänen perikatonsa; yksi tuhansien etupäässä, jotka\nturvasivat hänen uskollisuuteensa; pelotonna, koska hän nojausi\nnäkymättömään käsivarteen tuolla ylhäällä.\n\nNe sanat, jotka hän sinä päivänä puhui, kaikkuivat ympäri koko Saksaa.\nLoppulausetta ei unhoteta koskaan:\n\n\"_Tässä minä seison. Minä en voi muuta. Jumala auttakoon minua. Amen_.\"\n\nHäneltä nämät sankarityöt ovat vaan yksinkertaisen kuuliaisuuden\ntekoja; jokainen askel välttämätön, koska jokainen askel on\nvelvollisuus. Matkallansa hän luottaa Jumalan apuun, täydellisesti ja\nainoastaan. Ja kaikki uskolliset sydämet koko maassa vastaavat hänen\namen'eensa.\n\nToiselta puolen useat hienontuneet hovimiehet ja viekkaat Roman\nvaltioviisaat eivät huomanneet mitään kaunopuheisuutta hänen\nsanoissaan, näissä sanoissa, jotka syvimpiä pohjia myöten liikuttivat\nkaikkia tosi-sydämiä. \"Tuo mies,\" he arvelivat, \"ei voi koskaan kumota\nmeidän mielipiteitämme.\" Kuinka hän sitä voisikaan? Hänen todistuksensa\neivät olleet heidän kielellänsä, eikä heille aiotut, vaan vilpittömille\nja rehellisille sydämille; ja semmoisia ne suostuttivat.\n\nSemmoiset ihmiset, joitten mielestä kaunopuheisuus tarkoittaa sieviä\nkuvauksia, jotka koristavat turmelusta taikka peittävät tyhjyyttä,\nmiksipä muuksi heidän sopi katsoa St. Paavalia, kuin \"laveriksi.\"\n\nKaikki vakavat ihmiset myönsivät hänen sanojensa voiman; viholliset,\nkun suuttuneina vaativat, että häntä estettäisiin puhumasta; ystävät,\nkun ihmetellen kiittivät Jumalaa, joka oli auttanut häntä.\n\nOli melkein pimeä, kun kokous hajosi. Kun T:ri Luther tuli ulos,\nsaatettuna keisarillisilta upseereilta, levisi äkkinäinen pelko\nkansaan, joka oli kerääntynyt kadulla, ja kaikkien suusta kuultiin\nhuuto:\n\n\"He vievät häntä vankeuteen.\"\n\n\"He saattavat minua asuntooni\", vastasi tyvenellä äänellä se mies,\njonka tämä päivä oli tehnyt Saksan suureksi mieheksi. Ja melu hiljeni.\n\n\nEbernburgissa, Kesäkuulla 1521.\n\nT:ri Luther on kadonnut! Ei yksikään niistä, joita minä olen tavannut,\ntiedä vielä, mihin ovat vieneet hänet, onko hän ystävien vai\nvihollisten käsissä, onko hän edes enää maan päällä!\n\nMeidän olisi pitänyt kuulla hänen tulostaan Wittenbergiin monta päivää\nsitten. Mutta hänen jälkiänsä ei ole voitu seurata edemmäksi kuin Moran\nkylään Thüringin metsään. Sinne hän lähti Eisenachista, Wittenbergiin\npalatessansa, tervehtimään vanhaa äidin-äitiänsä ja muutamia isän\nsukulaisia, talonpoikia, jotka elävät metsän aukoissa. Äidin-äitinsä\nhalvassa kodissa vietti hän yön ja jätti hänet hyvästi seuraavana\naamuna; eikä kukaan ole sen jälkeen kuullut hänestä mitään.\n\nMeillä on vähän toivoa, että hän on ystävien käsissä; kuitenkin pyytää\npelko yhtyä toivoomme. Hänellä on niin monta ja äkäistä vihollista;\neikä useimmat heistä karttaisi mitään keinoa, kun vaan voisivat\npelastaa mailman semmoisesta väärä-uskolaisesta.\n\nSillä aikaa, kuin hän vielä oleskeli Wormsissa, väittivät Romalaiset\nkovasti, että hänen uppiniskaisuutensa oli tehnyt keisarin\nsuojeluskirjan voimattomaksi; muutamat saksalaisetkin ruhtinaat\nvaativat, että hän pantaisiin kiinni; ja hän pelastui vaan toisten\nankarien muistutusten kautta, jotka ilmoittivat, että he eivät koskaan\nsallisi Saksan kunniaa tällä tapaa häväistävän.\n\nSamalla haavaa tekivät mitä viekkaimpia yrityksiä saadaksensa häntä\nperuuttamaan oppiansa taikka luopumaan suojelus-kirjastaan, että\nnäyttäisi siltä, kuin hän olisi taipuvainen antamaan julkisen\nkeskustelun ratkaista asian. Tämä viimeinen ehdoitus, joka kysyi T:ri\nLutherin luottamusta siihen totuuteen, jonka puolesta hän oli valmis\nkuolemaan, oli vähällä saada hänen suostumuksensa. Mutta muuan ritari,\njoka oli läsnä, kun se tehtiin, huomasi ansan ja heitti papin, joka toi\nesiin sen, rajusti ulos huoneesta.\n\nKuitenkin kaikissa heidän päällekarkauksissaan, petollisissa taikka\nsuorissa, pysyi T:ri Luther tyvenenä ja lujana, uhkauksista huolimatta,\nvalmiina ottamaan korviinsa kaikkia kohtuullisia ehdoituksia.\n\nKeskellä kaikkia hienontapaisia hovimiehiä ja ylpeitä ruhtinaita ja\npappeja näytti hän minusta seisovan kuin keisarin hovin lähettiläs\nkeskellä halvan maakunnan mitättömiä virkamiehiä. Hänen käytöksessänsä\noli semmoisen miehen jalous, joka on tottunut korkeampaan seuraan, kuin\nniitten, jotka häntä ympäröivät; joka jokaiselle antaa hänelle tulevan\narvon; joka ei huoli personallisista loukkauksista, mutta on taipumaton\njokaisessa asiassa, joka koskee hänen herransa kunniaan.\n\nNe meistä, jotka olivat tunteneet hänet entisinä aikoina, näkivät\nhänessä koko sen yksinkertaisuuden, syvän vakavuuden ja lapsellisen\nmieltymyksen viattomiin huveihin, jonka olimme tunteneet hänessä\nvanhastaan. Se oli meidän vanha ystävämme Martin Luther, mutta näytti\nsiltä, kuin meidän Lutherimme olisi palannut luoksemme jostakin taivaan\nasunnosta; semmoinen rauha ja ylennys asui kaikissa, mitä hän sanoi.\nTapaus erittäin kummastutti minua. Kun se lasi, josta hän juuri aikoi\njuoda erään paavilaisen, Trierin arkkipiispan, pidoissa, särkyi hänen\nkädessään, kun hän teki ristinmerkin sen yli, ja hänen ystävänsä\nhuudahtivat: \"myrkkyä\", arveli hän (joka muutoin on niin valmis\nkaikissa asioissa näkemään luonnollista vaikutusta) hätäilemättä, että\n\"lasi oli epäilemättä särkynyt siitä syystä, että se oli pistetty\nkylmään veteen liian pian pesemisen jälkeen.\"\n\nHänen rohkeutensa ei ollut mikään voimakkaan luonnon ponnistus. Hän\nluotti vaan Jumalaan eikä todellakaan pelännyt mitään.\n\nJa nyt hän on mennyt.\n\nOlkoon hän ystävien taikka vihollisten käsissä, vieraanvaraisessa\nturvapaikassa, niinkuin tämä, taikka toivottomassa, salaisessa\nvankeudessa, meiltä on hän kumminkin hetkeksi kuollut. Ei mikään\nosan-oton eikä neuvon sana kulje meidän välillämme. Se ääni, jota\nkuunnellakseen koko Saksa pidätti henkeänsä, on vaiennut.\n\nPaavi on kironnut hänet, keisari julistanut valtio-pannaan; hän on\nhäväisty väärä-uskolaiseksi, tuomittu petturiksi, parjattu keisarin\nomassa julistuksessa \"hulluksi, Jumalan pilkkaajaksi, munkkikaapuun\npuetuksi perkeleeksi.\" Maankavallukseksi katsotaan, jos antaa hänelle\nruokaa tai suojaa, ja ansioksi, jos jättää hänet surmattavaksi. Eikä\nhän, jos hän vielä on hengissä, voi näihin vastata sanaakaan.\n\nSillä välin kootaan toiselta puolen jok'ikinen hänen sanansa ja\npidetään yhtä pyhänä, kuin kuolevan isän viimeiset sanat. Se jalo\nkirja, jonka hän kirjoitti aatelistolle ja jossa hän kertoo\nilmestymisestään valtiopäivien edessä, säilytetään, niinkuin aarre,\njokaisessa kodissa.\n\nKuitenkin saamme muutamat meistä vähäisen toivoa hänen viimeisestä\nkirjeestään Lucas Cranach'ille Frankfurtiin. Siinä hän sanoo:\n\n\"Juutalaiset laulakoot kerran vielä 'Jo! Jo!' mutta meillekin tulee\npääsiäispäivä, ja silloin me veisaamme Hallelujaa. Vähäinen aika meidän\ntäytyy olla ääneti ja kärsiä. 'Vähän ajan perästä', sanoi Kristus,\n'ettekä näe minua; ja taas vähän ajan perästä te näette minun.' Minä\ntoivon, että niin käy nytkin. Mutta tapahtukoon Jumalan tahto, joka on\nparas kaikissa asioissa, tässä niinkuin taivaassa ja maan päällä.\nAmen.\"\n\nMoni meistä luulee, että tässä on vähäinen vihjaus niille, jotka\nrakastavat häntä, että hän tiesi, mikä oli hänen edessään ja että hän\nlyhyen ja turvallisen poissa-olon perästä, \"kunnes tämä tyrannius menee\nohitse\", on oleva kerran vielä meidän parissamme.\n\nMinä kumminkin ajattelen niin ja rukoilen, että tämä vaiti-olon aika\nolkoon hänelle semmoinen aika, jona hän likeisesti seurustelee Jumalan\nkanssa ja josta hän tulee esiin virvoitettuna ja vahvistettuna\njohdattamaan ja auttamaan meitä kaikkia.\n\nJa tällä välin aukenee minulle työ-ala, joka tosin ei ole vaaroja\nvailla, mutta täynnä hurskasta iloa. T:ri Lutherin opin ystävät ovat\nhankkineet minulle useita kappalia hänen kirjoistaan ja lentolehdistään\nsekä latinan että saksan kielellä, ja minun tulee kulkukauppiaana myydä\nniitä ympäri koko Saksaa ja kaikissa maissa, joihin suinkin pääsen.\n\nMinun on määrä lähteä huomenna; reppuni ja hihnani ovat minusta paljoa\nkunniakkaampi taakka, kuin minkään ruhtinaan sota-asu; halpa\nlaukkumiehen takkini ja sauvani ovat paljoa pyhempi puku, kuin minkään\nkardinalin kaapu tai pilgrimin vaatteet.\n\nSillä enkö minä ole pilgrimi siihen kaupunkiin, jolla on perustus? Eikö\nminun ikeeni ole Kristuksen ies? ja enkö minä jakele janoaville ja\norjuutetuille ihmisille sitä elämän vettä ja sitä totuutta, joka\nvapauttaa sydämen?\n\n\nSchwarzwaldissa, Toukokuulla 1521.\n\nVaeltavan elämäni ensimäinen viikko on ohitse. Tänään matkani käy\npitkin Schwarzwaldin yksinäisiä teitä, joita yksitoista vuotta sitten\nkuljin T:ri Martin Lutherin seurassa pilgrimi-retkellämme Romaan. Me\nolimme silloin molemmat puetut munkin päähineesen ja kaapuun. Molemmat\nolimme hartaita paavin alamaisia ja olisimme kammoneet hänen\nanathemaansa, niinkuin syvintä häväistystä. Kuitenkin kantoi Martin\nLuther juuri siihen aikaan sydämessään elävän siemenen kaikkeen siihen,\nmikä nyt kiihdyttää ihmisten sydämiä Pommerista Espanjaan asti. Hän oli\njo Kristuksessa vapautettu, ja hän tiesi sen. Pyhä Raamattu oli jo\nhänelle totuuden ainoa, elävä lähde. Uskoen yksinkertaisesti Häneen,\njoka kuoli -- hurskas epähurskaitten tähden -- oli hän ilman mitään\nsaanut syntinsä anteeksi. Hänen rukouksensa oli semmoisen luottavaisen\nlapsen rukous, joka lepää Isän sylissä ja nöyrästi astuu Hänen\nvieressänsä. Hän tiesi jo Kristuksen Rippi-isäksi ja Papiksi; Pyhän\nHengen personalliseksi opettajaksi Hänen oman Sanansa kautta.\n\nVanhojen uskonmenojen kahleet tosin ympäröivät häntä vielä, mutta vaan\nniin kuin ruskeat verhot yhä peittävät monta paisuvaa nuoren lehden\numpua, sillä välin kuin toiset tänä kevät-aamuna puhkesivat ja\naukenivat, minun astuessani hiljaisia, viheriöitä metsä-polkuja.\nVapauttamisen hetki näyttää aina ohitse menevän silmissä suurelta,\näkkinäiseltä ponnistukselta, mutta ne, jotka ovat nähneet vankeutetun\nummun verkkaisen paisumisen, tietävät, että se viimeinen elon jännitys,\njoka katkoo helpeiset kääreet, on vaan silmänräpäys siinä tuskin\nhuomattavassa, mutta alinomaisessa edistyksessä, jossa itse talven\nnäennäinen kuolema oli askel.\n\nMutta ihana on elää kevät-aikana; ja kun minä kävelin, lauloi sydämeni\nlintujen ja umpujen kanssa: \"minultakin ovat talven kahleet katkenneet\n-- minulta ja koko maalta!\"\n\nJa astuessani minä lauloin korkealla äänellä sen pääsiäisvirren, jota\nEva aina niin suuresti rakasti (_Pone luctum, Magdalena_):\n\n    Magdalena! huoles heitä!\n    Heitä itku katkerin;\n    Nyt ei tarvis kyyneleitä,\n    Pääss' on kemut Simonin;\n    Tuhat syyt' on riemuella,\n    Tuhat syytä huudahdella:\n    Halleluja kaikukoon!\n\n    Magdalena! hymyellös!\n    Kirkkaan' otsas loistaa suo:\n    Valo armas välkkyy, ällös\n    Huoliin ajatustas luo;\n    Kristus mailman vapautti,\n    Kuolon vallan tukahdutti:\n    Halleluja kaikukoon!\n\n    Magdalena! iloks lyö nyt!\n    Kristus nousi haudastaan;\n    Tehty vaikea on työ nyt,\n    Sankar' palas maailmaan;\n    Itkit äsken kuollehelle,\n    Nytpä ylös-nousnehelle\n    Halleluja kaikukoon!\n\n    Magdalena! silmäs nosta!\n    Katso otsaa ihanaa,\n    Katso ruumistakin, josta\n    Viidet haavat haamoittaa;\n    Niin nuo kalliit veri-haavat\n    Niinkuin helmet heloittavat:\n    Halleluja kaikukoon!\n\n    Magdalena! eloon herää!\n    Tullut valkeus on,\n    Kuolemall' ei valtaa enää,\n    Riemulaulut soikohon:\n    Kaunas poistui tuskas, vaivas,\n    Etehes nyt aukee taivas:\n    Halleluja kaikukoon!\n\nNiin, myöskin vanhoina, pimeinä aikoina ovat sydän sydämen perästä\nhiljaisissa kodoissa ja kätketyissä luostari-kammioissa epäilemättä\ntunteneet tämän salaisen ilon. Mutta nyt koko mailma näyttää tuntevan\nsen. Talvellakin on kultakerttunsa yksinäisin viserryksineen; mutta nyt\nkevät on täällä, laulut tulevat parvittain -- ja, kiitos Jumalan, minä\nolen hereillä ja kuuntelen!\n\nMutta se ääni, joka ensin viritti tämän soiton minun sydämessäni --\njuuri näissä metsissä -- ja sen jälkeen, Jumalan armon kautta,\nlukemattomissa sydämissä tässä ja muissa maissa -- miksi se nyt on\nvaiennut? Onko tämä haudan äänettömyys, vai ainoastaan ystävällisen\nturvapaikan? Ei se kummassakaan tapauksessa ole vaiti Jumalan edessä.\n\nMinä olin tuskin päättänyt virteni, kun puut kävivät harvemmaksi ja\nvähäisemmäksi, niinkuin tässä olisi nykyisin metsää kaadettu; ja minä\ntulin laakson luo, jonka rinteillä vähäinen kylä sijaitsi. Kirkontorni\nja kellokastari kohosivat puurakennusten välistä, joukko lampaita ja\nvuohia oli laitumella sen vähäisen joen reunalla, joka kostutti\nlaaksoa.\n\nMinä nostin sydämeni Jumalan puoleen, että muutamat sydämet tässä\nrauhallisessa paikassa saisivat tervehtiä ijankaikkisen rauhan sanomaa\nniitten kirjojen kautta, joita minä kuljetin.\n\nKun saavuin kylään, tuli pappi ulos pappilasta -- ijäkäs,\nlempeän-näköinen mies -- ja tervehti minua kohteliaasti.\n\nMinä pyysin saadakseni näyttää hänelle tavaraani. \"Arvattavasti siinä\nei ole mitään minulle\", hän sanoi hymyillen. \"Ne ajat ovat minulta\nmenneet, jolloin mieltyy balladeihin ja tarinoihin. Te kaupitsette kai\nsemmoisia.\"\n\nMutta kun hän näki Lutherin nimen yhden kirjan nimilehdellä, jota\nnäytin hänelle, muuttui hänen muotonsa ja hän sanoi vakavalla äänellä:\n\"tiedättekö, mitä tavaraa kuljetatte?\"\n\n\"Tiedän kyllä\", minä vastasin. \"Minä kuljetan useimpia näistä kirjoista\nsydämessäni yhtä paljon, kuin hartioillani.\"\n\n\"Mutta tiedättekö, missä vaarassa olette?\" jatkoi vanhus. \"Me olemme\nkuulleet, että T:ri Luther on kirottu paavilta ja julistettu pannaan\nkeisarilta; ja vasta viime viikolla kertoi kulkeva kauppias, semmoinen,\nkuin te itse, meille, että hänen ruumiinsa oli löydetty lävistettynä\nsadoilla haavoilla.\"\n\n\"Se ei ollut totta kolme päivää takaperin\", sanoin minä. \"Eivät\nainakaan hänen parhaat ystävänsä Wormsissa tietäneet siitä mitään.\"\n\n\"Jumala olkoon kiitetty!\" hän lausui; \"sillä tässä kylässä olemme\nsuuressa kiitollisuuden velassa sille kunnon miehelle. Ja jos\", lisäsi\nhän levottomasti, \"hän todella on ruvennut väärä-uskolaiseksi, olisi\nhyvä, että hän saisi katumuksen aikaa.\"\n\nSiinä kylässä minä myin monta kirjaa ja jätin muita hyvälle papille,\njoka kestitsi minua aivan vieraanvaraisesti ja lähetti minut\nmatkalleni, vedet silmissä lausuen jäähyväisiänsä siunauksilla,\nvaroituksilla ja rukouksilla.\n\n\nParisissa, Heinäkuulla 1521.\n\nMinä olen tullut Franskan rajan yli ja oleskellut muutamia päiviä tässä\nsuuressa, iloisessa, oppineessa kaupungissa.\n\nSaksassa kirjani hankkivat minulle enemmän suosiota kuin nurjuutta.\nTapahtuipa välisti, että vaikka paikkakunnan virkamiehet katsoivat\nvelvollisuudeksi julkisesti vastustaa niitä, he itse salaisesti\nauttoivat niitten jakelemisessa. Toisinaan oli kansa niin innokas\nostamaan ja halukas poimimaan jokaista vähäistäkin tietoa Lutherista,\nettä kokonainen väkijoukko kerääntyi minun ympärilläni, joka,\nhavaittuaan, ettei minulla ollut mitään uutisia kertoa heille hänen\nnykyisestä tilastaan, viipyi niin kauan, kuin vaan jaksoin puhua, ja\nkuunteli, kun kerroin hänen käytöksestään keisarin edessä samalla kuin\nhartaat suostumuksen huudot, jopa välisti nyyhkytykset ja kyyneletkin\ntodistivat, kuinka mieltynyt yhteinen kansa oli häneen. Kaupungeissa\npyydettiin paljon enemmän hänen \"Kirjettänsä Saksan Aatelistolle\", kuin\nminä voin toimittaa.\n\nMutta kaikkein enimmän liikutti minua, kun näin sen rakkauden ja\nmelkein epäjumalisen kunnioituksen, jolla sorretut ja työtä tekevät\ntalonpojat syrjäisissä maan-osissa liittyivät hänen nimeensä.\n\nMinä muistan erittäin, kuinka eräässä kylässä pulskea, vanha talonpoika\nvei minut sisähuoneesensa, jossa Lutherin kuva riippui, sädekehällä\nvarustettuna, peite edessä.\n\n\"Katsokaat!\" hän sanoi. \"Tuon linnan hallitsia\" (ja hän osoitti\nsormellaan vastakkaisella törmällä olevaa linnaa) \"on tehnyt minulle ja\nomaisilleni paljon vääryyttä. Kaksi poikaani on kaatunut hänen\nitsekkäisissä pikku sodissaan, ja hänen metsämiehensä hävittävät\nmieltänsä myöten pelkoni, kun ajavat saalistansa; kuitenkin jos minä\nammun hirven, minä kenties heitetään linnaan vankeuteen, niinkuin ennen\non käynyt useitten omaisteni. Mutta heidän valtansa on melkein ohitse\nnyt. Minä näin _tuon miehen_ Wormsissa. Minä kuulin hänen uljaasti,\nkuin leijonan, puollustavan totuutta keisarin, ruhtinaitten ja\nprelatein edessä. Jumala on lähettänyt meille vapauttajan; ja oikeuden\nhallinto alkaa kun joka mies saa, mitä hänelle tulee.\"\n\n\"Ystäväs, minä sanoin vihavoitsevalla sydämellä, 'Vapauttaja tuli\nviisitoista sataa vuotta takaperin, mutta oikeuden hallinto ei ole\nvielä alkanut mailmassa. Vapauttaja ristiin-naulittiin, ja hänen\nseuralaisensa ovat siitä saakka kärsineet eikä hallinneet.'\"\n\n\"Jumala on kärsivällinen\", hän sanoi, \"ja _me_ olemme olleet\nkärsivällisiä kauan, sen Jumala tietää; mutta luullakseni aika vihdoin\non tullut.\"\n\n\"Mutta se vapaus, jota T:ri Luther julistaa\", sanoin minä lempeästi,\n\"on vapaus pahemmasta orjuudesta, kuin aateliston; se on semmoinen\nvapaus, jota ei mikään tyranni, ei mikään vankihuone voi viedä meiltä\n-- Jumalan lasten vapaus;\" -- ja hän kuunteli totisena, kun puhuin\nhänelle vanhurskauttamisesta ja kärsivästä, lunastavasta Herrasta.\nMutta lopulla hän sanoi:\n\n\"Kyllä nämät ovat hyvät sanomat. Mutta minä toivon, että T:ri Luther\nvielä kostaa monen vääryyden, joka on tapahtunut meille. Kerrotaan,\nettä hän on talonpojan poika, niinkuin minä.\"\n\nJos minä olisin T:ri Luther ja tietäisin, että sorrettujen ja\nmurheellisten kaipaavat silmät koko maassa kääntyvät minuun, olisin\nvalmis sanomaan:\n\n\"Herra, anna minun kuolla, ennenkuin nämät poljetut ja rasitetut\nsydämet oppivat, kuinka vähän minä voin auttaa teitä!\"\n\nSillä todestikin tehdään paljon pahaa auringon alla. Mutta yhtä todesti\nlöytyy voide jokaiseen kipuun, korvaus jokaiseen vääryyteen ja\nhuojennus jokaisesta taakasta siinä sanomassa, jonka T:ri Luther tuopi.\nKuitenkin peräti toisenlainen korvaus, pelkään minä, kuin mitä aivan\nmoni hartaasti odottaa!\n\nKummallista on myöskin, kuinka näinä muutamina viikkoina mitä hurjimpia\nhuhuja T:ri Lutherin katoamisesta on syntynyt ja levinnyt kaikkialle.\nMoniaat sanovat, että hän on salaisesti murhattu ja että joku on nähnyt\nhänen haavoitetun ruumiinsa; toiset, että hän verissään kannettiin\nmetsän lävitse jollakin kauhealla tavalla mestattavaksi; samalla kuin\ntoiset jyrkästi väittivät, että hän palajaa suuren vapauttaja-joukon\netupäässä, joka käy maata pitkin ja poikin, poistaen vääryyttä ja\nrangaisten väärintekiöitä.\n\nJos todella muutamat viikot luovat semmoisen sumun tosi-tapahtumien\nympärille, miksi yksi vuosisata ilman kirjoitettua kertomusta olisi\nmuuttanut kristin-uskon, taikka mitä tämä kertomus itse olisi ollut\nilman jumalallista innostusta?\n\nPaikottain maassa olivat kovin kiihdyksissä. Elsasissa jouduin\nsalaiseen talonpoikais-kokoukseen, jossa jokainen oli hirveällä valalla\nsitounut sotimaan henkeen ja vereen saakka aatelisia vastaan.\n\nMonta kertaa ratsasparvi seisautti minut likellä jotakin linnaa, ja\ntavarani tarkastettiin, että saivat nähdä, kuuluivatko ne semmoisen\nkaupungin kauppamiehille, jota vastaan linnan ritari paraikaa kävi\nsotaa; ja yhdessä tämmöisessä tilaisuudessa olisi minun ehkä\nkäynyt huonosti, jollei joukko sotamiehiä, jotka olivat keisarin\npalveluksessa, olisi hyvään aikaan ilmestynyt ja vapauttanut minut ja\nkumppanini.\n\nKuitenkin pantiin joka paikassa yhtä paljon arvoa T:ri Lutherin nimeen.\nTalonpojat luulivat, että hän vapauttaisi heidät aateliston\ntyranniudesta; ja useat ritarit arvelivat hänestä, että hän puollusti\nSaksan vapautta muukalaisten iestä vastaan. Moni köyhä maapappi\ntervehti häntä pelastajaksi suurten abbottien ja prelatein ahneudesta.\nNäin minä ja kirjani löysimme paljon sydämellisiä ystäviä talonpoikien\ntaloissa ja mökeissä, linnoissa ja pappiloissa. Ja kaikki, mitä minä\nvoin tehdä, oli se, että myin kirjojani ja kerroin kaikille, jotka\ntahtoivat kuunnella, että se ies, jota Lutherin sanat kykenivät\nsärkemään, oli perkeleen, kaikkien sortajien ruhtinaan, ies, ja että se\nvapaus, jota hän tuli uudestaan julistamaan, oli vapaus synnin ja\nitsekkäisyyden vallasta.\n\nMutta rakkain tervehdys, se, joka sydäntäni oikein ilahutti, oli se,\nkun joku sanoi, niinkuin usein tapahtui, tautivuoteella sekä alhaisissa\nettä ylhäisissä kodoissa ja luostareissa:\n\n\"Jumala olkoon kiitetty, nämät sanat ovat jo meidän sydämessämme. Ne\novat näyttäneet meille tien Jumalan luo; ne _ovat_ tuottaneet meille\nrauhaa ja vapautta.\"\n\nTaikka kun toiset sanoivat:\n\n\"Minun täytyy saada tuo kirja. Se ja se mies, jonka minä tunnen, on\nmuuttunut toisenlaiseksi siitä, kuin hän luki Lutherin sanat.\"\n\nMutta jos tuskin olin odottanut, että omassa maassa olisivat T:ri\nLutheriin näin mieltyneet, vaikka hän olikin tosi Saksalainen, toivoin\nminä vielä vähemmän, että hänen maineensa olisi ennättänyt Parisiin ja\nkauemmaksikin.\n\nIltaa ennen, kuin saavuin tähän kaupunkiin, olin hyvin väsyksissä\npäiväkauden astunnasta tomussa ja helteessä ja jäin nukkumaan erään\nkylä-ravintolan puutarhan penkille, listoitetun viiniköynnöksen\nvarjoon. Kirjalaukkuni oli puoleksi avoinna vieressäni. Kun heräsin,\nistui vakava ja arvokkaalta näyttävä mies, joka, rikkaasta puvusta ja\naseista päättäen, epäilemättä oli aatelinen, niinkuin, auki leikatuista\ntakinhioista ja vaipasta arvaten, Espanjalainen, aivan likellä minua ja\nluki hartaasti yhtä minun kirjaani. Minä en ensiksi liikkunut, vaan\nkatselin häntä ääneti. Kirja, jota hän piti kädessään, oli kappale\nLutherin latinankielisistä \"Selityksistä Galatalais-epistolaan.\"\n\nHetken perästä minä liikahdin ja tervehdin häntä kunnioituksella.\n\n\"Myydäänkö tätä kirjaa?\" hän kysyi.\n\nMinä vastasin: myydään, ja ilmoitin hinnan.\n\nHän maksoi paikalla kahdenkertaisen hinnan ja lausui: \"antakaat yksi\nkappale jollekulle, jolla ei ole varaa ostaa.\"\n\nMinä rohkenin kysyä, oliko hän nähnyt sitä ennen.\n\n\"Olen\", hän vastasi. \"Schweitziläinen kirjanpainaja Frodenius lähetti\nuseampia kappaleita Kastiliaan. Ja minä näin sen ennen Venetiassa. Sitä\non nyt kielletty tuomasta sekä Kastiliaan että Venetiaan. Mutta minun\non aina tehnyt mieli omata yksi kappale, että itse saisin päättää.\nTunnetteko T:ri Lutheria?\" hän kysyi, kun hän oli lähtemällänsä.\n\n\"Minä olen tuntenut ja kunnioittanut häntä monta vuotta\", minä\nvastasin.\n\n\"Kerrotaan, että hänen elämänsä on nuhteeton, eikö niin?\" hän kysyi.\n\n\"Hänen katkerimmat vihollisensakin myöntävät, että niin on\", minä\nvastasin.\n\n\"Hän puhui urhoollisen miehen tavalla valtiopäivien edessä\", hän\njatkoi; \"vakavasti ja tyvenesti, niinkuin kunnon miehet puhuvat, jotka\novat valmiit pysymään kiinni sanoissansa. Ei Kastilian aatelismieskään\nolisi puhunut suuremmalla arvokkaisuudella, kuin tämä talonpojan poika.\nItalialaiset papit ajattelivat toisin; mutta se kaunopuheisuus, joka\nitkettää tyttöjä saarnastuoleista, ei ole se keino, joka soveltuu\nmiesten neuvotteluihin. Tämä munkki oli oppinut puhetaitonsa\nkorkeammassa koulussa. Jos joskus vielä tapaatte T:ri Lutherin\", lisäsi\nhän, \"kertokaat hänelle, että muutamat Espanjalaiset keisarin\nhovissakin soivat hänelle hyvää.\"\n\nJa täällä Parisissa minä näen joukon hurskaita ja oppineita miehiä,\nLefevre'n, Farel'in ja Meaux'in piispan Briçonnet'in, jotka paraikaa\nahkerasti kääntävät ja levittävät Lutherin ja Melancthonin kirjoja. He\nsanovat jo ennen Jumalan omasta kirjasta oppineensa sen totuuden, jonka\nne sisältävät, nimittäin, että ihminen vanhurskaaksi tehdään uskonsa\nkautta ristiin-naulittuun Vapahtajaan, joka vanhurskaus johdattaa\nHänelle pyhitettyyn elämään. Mutta vaikka Franskalaiset eivät hevin\nmyönnä mitään ulkomaista eteväksi ja halveksien katsovat alas meihin\nsivistymättömiin Saksalaisiin, tervehtivät franskalaiset papit\nkuitenkin Lutheria opettajaksi ja veljeksi ja ovat yhtä uuteliaat\nkuuntelemaan kaikkia vähäisiä seikkoja hänen elämästään, kuin hänen\nmaanmiehensä jokaisessa kaupungissa ja hiljaisessa kylässä koko\nSaksassa.\n\nHe kertovat minulle myöskin, että kuninkaan oma sisar, kaunis ja\noppinut herttuatar Margareta de Valois lukee T:ri Lutherin kirjoja ja\npitää niitä suuressa arvossa.\n\nTotta puhuen minä ajattelen välisti, että jos hän, niinkuin hän\nmuutamia vuosia sitten ajatteli, olisi muuttanut Wittenbergistä\nParisiin, olisi hän täällä saanut jalon vaikutus-alan. Kansa on niin\nsuora puheessaan, heidän tunteensa ja käsityksensä ovat niin nopeat; ja\nheidän selvä, terävä järkensä huomaa paljon pikemmin petoksen, kuin\nmeidän pohjolaisten kuivakiskoinen, hidas ymmärrys.\n\n\nBaselissa.\n\nEnnenkuin lähdin Ebernburgista, oli ritari Ulrich von Hutten hartaasti\nottanut osaa yritykseeni; hän kehoitti minua erittäin etsimään\nErasmusta, jos kerta joutuisin Schweitziin; ja oli itse pannut muutamia\nkappaleita Erasmuksen saarnoista \"Hulluuden Ylistys\" kirjojeni\njoukkoon.\n\nMinä olen suuresti mieltynyt tähän urheaan ritariin. Minä en koskaan\nunhota sitä jaloa kirjettä, jonka hän lähetti Lutherille, ennenkuin\ntämä ilmestyi valtiopäivillä: \"_Herra kuulkoon sinua hädän päivänä:\nJakobin Jumalan nimi olkoon sinun suojasi. Oi rakastettu Lutherini,\nkunnioitettu isäni, älä pelkää; ole luja. Taistele miehuullisesti\nKristuksen puolesta. Mitä minuun tulee, aion minä myöskin taistella\nuljaasti. Tehköön Jumala, että saisin nähdä, kuinka he rypistävät\notsaansa... Kristus varjelkoon sinua.\"\n\nNiin tämä kiivas soturi olisi varmaan riemuinnut, jos hän olisi nähnyt,\nkuinka hämmentyneet viholliset silloin rypistivät otsaansa; mutta hän\noli siihen aikaan estetty hovia lähestymästä. Lutherin uljas ja ylevä\npuollustus täytti hänet hartaammalla ihastuksella. Hän väitti, että\ntohtori oli parempi soturi, kuin kukaan ritari. Kun kuulimme, että T:ri\nLuther oli kadonnut, olisi hän tahtonut koota joukon rohkeita miehiä,\nsemmoisia, kuin hän itse, ja kulkea koko maan häntä hakeakseen.\nHuttenin aikomukset olivat korkeat ja puhtaat. Hänessä ei ollut mitään\nalhaista ja pikkumielistä kunnianhimoa. Miekalla ja kynällä oli hän\ntaistellut sortoa ja tekopyhyyttä vastaan. Roman hovi inhotti häntä\netupäässä sentähden, että se oli ulkomainen ies; turmeltunut papisto\nsentähden, että se oli kotimainen vallan-anastus. Hän ajatteli\nritarikuntaa jaloksi laitokseksi, ja luuli, että hänen säätynsä,\nvalistuneena tiedon ja innostuneena vapaan ja ylevän uskon kautta,\nvasta vapauttaisi Saksan ja koko kristikunnan. Personallista vaaraa hän\nei katsonut miksikään eikä myöskään personallisia etuja.\n\nKuitenkin, vaikka hän oli niin uskalias ja hänellä oli niin korkeat\npyrinnöt, luulen minä tuskin, että hän itse toivoi pääsevänsä idealisen\nritarikuntansa sankariksi. Hänellä ei ollut kyllin oikean, täydellisen\nritarin itsehillintöä. Kun hän itsekseen kuvaili semmoista\nkristikuntaa, josta vääryys ja ahneus olivat karkoitetut ja jossa\nidealinen ritaristo piti valtaa, tuli hänen mielestään urhoollisen,\nhyvän Ebernburgin herran, Frans von Sickingen'in, ja hänen hurskaan\npuolisonsa, pystyttää se lippu, jonka ympärille Ulrich ja kaikki\nrehelliset miehet maassa kokoontuisivat. Luther, Erasmus ja Sickingen\n-- nämät kolmen säädyn, pappiuden, opin ja ritariuden, edustajat -- ne\nuudistakoot mailman, ajatteli hän.\n\nErasmus oli aloittanut työn, kun hän viritti valon opin pyhyyteen.\nLuther oli jatkanut sitä, kun hän levitti valon kansaan. Ritarein tuli\npäättää se, kun he väkisin hajottivat pimeyden voimat. Taistelo on\nErasmuksen kauhu. Se on Lutherin pakko. Se on Huttenin huvitus.\n\nMinä en kuitenkaan odottanut, että Erasmus pitäisi suurta väliä minun\ntoimellani. Tuntui minusta, kuin Hutten, kun hän ihmetteli tämän\nterävää, loistavaa neroa, olisi luullut oman lämpimän ja miehuullisen\nsydämensä tulen olevan hänessäkin. Minä päätin kuitenkin käydä hänen\nluonansa Baselissa.\n\nAsianhaarat päästivat minut siitä vaivasta.\n\nKun juuri astuin kaupunkiin melkein tyhjällä repulla, jonka toivoin\nsaavani täyteen Frodeniuksen kirjapainossa, ratsasti vanhanpuolinen,\nkoukkuselkäinen herra, joka näytti lukumieheltä, verkalleen minun\nohitseni. Hän oli puettu tohtorin takkiin ja leveällä nahkaremmalla\nvarustettuun hattuun. Hänen terävät, pienet, mustat silmänsä\ntarkastivat minua ja taakkaani hetken aikaa, ja sitten, kiristäen\nohjaksia, yhtyi hän minuun ja lausui lempeällä äänellä ja kohteliaalla\ntavalla: \"me kuulumme samaan ammattiin, ystävä. Me teemme ja te myytte\nkirjoja. Mitä teillä repussanne on?\"\n\nMinä otin esiin kolme kappalta jälellä olevista kirjoistani. Yksi oli\nLutherin \"Kommentarit Galatalais-epistolaan;\" toiset hänen\n\"Selityksensä Herran Rukouksesta\" sekä hänen \"Kirjeensä Saksan\nAatelistolle.\"\n\nRatsastajan otsa synkistyi hiukan ja hän katseli minua epäluulolla.\n\n\"Ne, jotka kapinan hetkenä varustavat kansaa ampuvaroilla, tekevät sitä\nharvoin omalla edesvastauksellaan\", hän lausui. \"Nuori mies, te ajatte\nvaarallisia asioita ja tekisitte hyvin, jos laskisitte maksot.\"\n\n\"Minä olen laskenut maksot\", vastasin minä, \"ja kohtaan iloisesti\nvaaraa.\"\n\n\"Hyvä, hyvä\", hän vastasi; \"muutamat syntyivät sotakenttiä, toiset\nmartyrinkuolemaa varten; toiset ei kumpaakaan varten. Pysyköön kukin\nvirassaan:\n\n\"'_Neqvissimam pacem justissimo bello antifero_.' [Minä katson kurjinta\nrauhaa paremmaksi, kuin oikeinta sotaa.] Mutta 'ne, jotka laskevat\nmeren alankomaalle, tietävät varsin vähän, mihin saakka se leviää.'\"\n\nTämä esimerkki Hollannin suluista teki, että jo vähän huomasin, kuka\nratsastaja oli, ja katsellen hienoja, aistillisia, vaikka pilkallisia\nhuulia, vienoja, teräviä kasvonjuonteita, vaaleata pintaa ja mustia,\ntarkkoja silmiä, jotka olin nähnyt niin monessa kuvassa ennen, oli\nminun mahdoton epäillä, kenenkä kanssa minä puhuin. Mutta minä en\nilmoittanut havaintoani.\n\n\"T:ri Luther on kuitenkin kirjoittanut niitä näitä hyviä\", hän lausui.\n\"Jos hän olisi tyytynyt tämmöisiin jumalisiin teoksiin, kuin tämä,\nantaen 'Herran Rukouksen' minulle takaisin, olisi hän palvellut\nnykyistä polvikuntaa levollisesti ja hyvin; mutta kun paljastaa\nsemmoisia salaisuuksia, kuin löytyvät tässä, suuren yleisön eteen, se\non hulluutta!\" ja hän pani äkkiä kiinni \"Galatalaiset.\" Sitten,\nsilmäillen \"Kirjettä Aatelistolle\", hän melkein viskasi sen käteeni ja\nsanoi puoli-suuttuneena:\n\n\"Tämä lentokirja on jo itsessään kapina.\"\n\n\"Mitä muita kirjoja teiltä on?\" kysyi hän tuokion perästä.\n\nMinä vedin esiin viimeisen kappaleeni \"Hulluuden Ylistyksestä.\"\n\n\"Oletteko myyneet näitä montakin?\" kysyi hän kylmäkiskoisesti.\n\n\"Kaikki, paitsi tämän kappaleen\", vastasin minä.\n\n\"Ja mitä ihmiset siitä sanovat?\"\n\n\"Se riippui siitä, kuka osti\", minä vastasin. \"Muutamat sanovat, että\ntekiä on tämän vuosisadan viisain ja älykkäin mies, ja jos kaikki\ntietäisivät, missä tulee pysähtyä, niinkuin hän, muuttuisi mailma\nvähitellen paratiisiksi eikä kääntyisi ylös-alaisin, niinkuin nyt on\nlaita. Toiset päinvastoin väittävät, että tekiä on pelkuri, joka ei\ntohdi tunnustaa totuutta, vaikka hän tietää sen. Ja toiset taas\nmoittivat kirjaa pahemmaksi, kuin mitään Lutherin, ja Erasmusta kaiken\npahuuden aluksi sen vuoksi, että, jollei hän olisi särkenyt lukkoa,\nLuther ei koskaan olisi astunut ovesta sisään.\"\n\n\"Entä mitä _te_ ajattelette?\" hän kysyi.\n\n\"Minä olen vaan halpa kulkukauppias\", sanoin minä; \"mutta luullakseni\non pitkä matka Pilatuksesta, joka vihollisten käsiin jätti sen kunnian\nKuninkaan, jonka hän tiesi viattomaksi -- kenties alkoi huomata\njumalalliseksi, St. Pietariin, joka kielsi rakastetun Mestarinsa.\nHerra, joka antoi Pietarille anteeksi, tietää, kummoinen kumpikin on;\nkuka on arka oppilas ja kuka Hänen vihollistensa pelkurimainen ystävä.\nMutta ihmisten silmällä on tätä mielestäni mahdoton eroittaa. Minä\ntahtoisin mieluisammin olla Luther Wormsin valtiopäivillä ja anatheman\nja pannan alainen, kuin kumpikaan.\"\n\n\"Ylpeästi puhuttu!\" hän sanoi; \"kun pitää pannaan julistettua\nväärä-uskolaista parempana, kuin apostolein ruhtinasta!\"\n\nMutta varjo vierähti hänen kasvojensa yli, ja kohteliaasti jättäen\nminua hyvästi, ratsasti hän tiehensä.\n\nTuntui siltä kuin tämä keskustelu olisi varjostanut ja kylmännyt\nminunkin sydäntäni.\n\nVähän ajan perästä hiljensi ratsastaja kuitenkin kulkuansa ja viittasi\nminua tulemaan luoksensa.\n\n\"Onko teillä mitään tuttavia Baselissa?\" kysyi hän suopeasti.\n\n\"Ei\", minä vastasin; \"mutta minulla on kirjeitä kirjanpainaja\nFrodeniukselle, ja minua on kehoitettu etsimään Erasmusta.\"\n\n\"Kuka teitä siihen kehoitti?\" kysyi hän.\n\n\"Hyvä ritari Ulrich von Hutten\", minä vastasin.\n\n\"Paras kaikista huimapäistä!\" jupisi hän totisesti. \"Rotterdamin\nErasmuksella on varsin vähän tekemistä sen tulikekäleen kanssa.\"\n\n\"Ritari Ulrich ihmettelee suuresti Erasmuksen neroa\", minä sanoin; \"ja\narvelee, että hänen oppinsa ynnä muutamien hyvien ritarien miekka ja\nLutherin saarnat pian panevat kristikunnan laidallensa.\"\n\n\"Ulrich von Huttenin sopisi ensiksi panna oma elämänsä laidalleen\",\nkuului vastaus. \"Mutta jättäkäämme puhe kristikunnasta ja näistä\nsuurista tuumista, jotka ovat kokonaan ulkopuolella meidän piiriämme.\nPankoot ritarit ritarikunnan laidalleen, ja kardinalit paavikunnan, ja\nkeisari keisarikunnan. Hoitakoon kulkukauppias reppuansa, ja Erasmus\nlukuansa. Kukaties vasta havaitaan, että hänen ivakirjoituksillaan\nluostarien hullutuksista ja ennen kaikkia hänen aikaisemmin\nilmestyneellä käännöksellään Uudesta Testamentista oli osansa tässä\nhyvässä työssä. Hänen mielilauseensa on: 'sytytä valkea, ja pimeys\nkatoo itsestään.'\"\n\n\"Kun vaan Erasmus\", sanoin minä, \"suostuisi ottamaan osaa seurauksiin,\njoita hän niin jalosti on auttanut aikaan saamaan!\"\n\n\"Mihin ottamaan osaa?\" kysyi hän nopeasti; \"Lutherin pannaan\njulistamiseenko? vaiko Huttenin hurjiin tuumiin? Saattamaan ihmisiä\nsiihen luuloon, että hän hyväksyy tuon Sachsin munkin raakoja ja rajuja\nsoimauksia taikka seikkailevan ritarin rohkeita vehkeitä? St. Paavali\nkirjoitti kohteliaasti eikä koskaan palkinnut herjauksia herjauksilla.\nErasmus vartoo, siksi kuin hän tapaa semmoisen uskonpuhdistajan kuin\napostolin, ennenkuin hän yhtyy uskonpuhdistukseen. Mutta, ystävä\",\nlisäsi hän, \"minä en kiellä, että Luther on hyvä mies ja tarkoittaa\nhyvää. Jos tahdotte luopua vaarallisesta taakastanne ja ruveta\nopiskelemaan, saatte tulla luokseni, ja minä autan teitä niin paljon,\nkuin voin, rahalla ja neuvolla. Sillä minä tiedän, mitä köyhyys on, ja\nluulen, että te olette aiottu paremmaksi kuin kauppiaaksi. Ja\", jatkoi\nhän seisauttaen hevostansa, \"jos taas kuulette Erasmusta parjattavan\npelkuriksi taikka petturiksi, saatte sanoa, että Jumalalla on enemmän\ntilaa valtakunnassaan, kuin ihmisillä kouluissaan; ja ettei semmoisten\nihmisten, jotka katsovat asioita monelta puolelta, ole aina niin helppo\ntaipua yhteen. Uskokaat myöskin, että niitten yksinäisyydellä, jotka\nnäkevät liian paljon taikka rohkenevat liian vähän puoluemiehiksi\nruvetaksensa, usein on katkerampi tuska, kuin martyrein mestauslavalla.\nMutta\", hän päätti matalalla äänellä, kun hän erosi minusta, \"varokaat,\nettette koskaan enää mainitse samalla kertaa Erasmuksen ja Huttenin\nnimeä. Minä vakuutan teille, ettei mikään sovellu niin vähän yhteen.\nUlrich von Hutten on kovin raju ja vaarallinen mies.\"\n\n\"Minä en unhota koskaan Erasmusta\", sanoin minä, kumartaen syvälle, kun\ntartuin hänen käteensä. Ja tohtori ratsasti matkaansa.\n\nNiin, horjuvien surut ovat epäilemättä katkerammat, kuin miehuullisten;\nkatkerammat, niinkuin myrkky on katkerampi kuin rohto; vihollisen haava\nkatkerampi, kuin lääkärin. Kuitenkin lienee totta, että mitä selvemmin\nymmärtää vastuksen ja vaaran, sitä suurempaa miehuutta vaaditaan\nniitten kukistamiseen. Semmoisen oppimattoman, yksinkertaisen miehen\ntie, joka ei näe mitään muuta, kuin oikeuden toisella puolella, eikä\nmitään muuta, kuin vääryyden toisella, on välttämättömästi helpompi,\nkuin sen, joka nähden paljon pahaa hyvässä asiassa ja vähän totuutta\nkaikkien erehdysten pohjalla, päättää kärsiä oikean asian hyväksi,\nvaikka se ei ole kokonaan vapaa erehdyksistä, vieläpä kärsiä yhdessä\nsemmoisten miesten kanssa, joitten käytös tuskastuttaa häntä juuri\nsentähden, että hänen mielestänsä se asia, jota he harrastavat, on\ntotuuden ja Jumalan asia. Lutherin koulussa ei liene todella sijaa\nErasmuksella eikä Erasmuksen koulussa Lutherilla; mutta Jumalalla on\nsääliä ja sijaa molemmille.\n\nBaselissa minä täytin jälleen reppuni Frodeniuksen kirjavaroista ja\nsain hyvin ilahuttavia uutisia häneltä evankeliumin totuuden\nleviämisestä (erittäin Lutherin kirjojen kautta) Italiassa ja\nEspanjassa. Minä en kääntynyt sen enempää Erasmukseen.\n\n\nLikellä Zürichiä, Heinäkuulla.\n\nSydämeni on täynnä Ylösnousemisen virsiä. Kaikkialla mailmassa näyttää\nnyt olevan Pääsiäinen. Kun tänä aamuna, Zürichistä lähdettyäni,\nkiipesin yhdelle tämänpuoliselle kukkulalle ja viheriäin, metsäisten\nharjannetten välitse katselin hopealäikkeistä järveä sekä sitä\npurpuranväristen, kultaisten ja lumisten vuorten suurenläntäistä kehää,\njoka ympäröitsee Schweitziä, ja ajattelin niitä monilukuisia sydämiä,\njotka näinä vuosina ovat herätetyt Jumalan lasten vapauteen, puhkesi\nvanha pääsiäis- ja kevätlaulu huuliltani:\n\n    _Plaudite coeli!\n    Rideat aether!\n    Summus et imus\n    Gaudeat ordis!\n    Transivit atrae\n    Turba procellae!\n    Subiit almae\n    Gloria palmae!\n\n    Surgite verni,\n    Surgite flores,\n    Germina pictis\n    Surgite campis!\n    Teneris mistae\n    Violis rosae;\n    Caudida sparsis\n    Lilia calthis!\n\n    Currite plenis\n    Carmina venis,\n    Fundite laetum\n    Barbita metrum;\n    Namque revixit,\n    Sicuti dixit,\n    Pius illaesus\n    Funere Jesus.\n\n    Plaudite montes,\n    Ludite fontes,\n    Resonent valles,\n    Repetant colles:\n    Io revixit,\n    Sicuti dixit,\n    Pius illaesus,\n    Funere Jesus.\n\n       *     *     *\n\n    Seoitate taivaat!\n    Kaikuos ilma!\n    Riemuelkoot nyt\n    Kaikk' osat maan!\n    Raivojen myrskyn\n    Valta on laannut,\n    Palmut ne kasvaa\n    Hää-puvussaan.\n\n    Taas kevät tulkoon\n    Kukkaisa, runsas,\n    Kaunihit nouskoot\n    Maast' orahat!\n    Orvokit vienot,\n    Valkeat vuokot,\n    Liljat ja ruusut\n    Hohtelevat!\n\n    Riemusat laulut\n    Kaikukohon nyt,\n    Kantelot, lyyrat\n    Soikohon vaan!\n    Noussut on Jesus\n    Tuo pyhä, hurskas,\n    Vapauden näin\n    Toi mailmaan.\n\n    Riemusat laulut\n    Laaksossa soikoon,\n    Metsät ja vuoret\n    Kaikukohon!\n    Haudasta, niinkuin\n    Ennusti itse,\n    Jällehen Jesus\n    Nousnut nyt on!\n\nJa un herkesin, vuorivirta, joka syöksi kallioin ylitse minun\nvieressäni, kahisevat ruohot, notkuvat kukat, humisevat metsät,\nlainehtiva järvi, vihantavat kunnaat ja juhlalliset lumivuoret takana\n-- kaikki näyttivät yhtyvän kööriin.\n\nUlrich Zwingli, jonka seurassa nykyisin olen viettänyt monta päivää,\nvaikuttaa kummalliselta, elähyttävällä tavalla kaikkiin. Näyttää siltä,\nkuin se vilpas vuori-ilma, jossa hän eli nuoruutensa, olisi aina hänen\nympärillänsä. Hänen läsnä-ollessaan on mahdoton joutua epätoivoon.\nSillä välin kuin Luther pysyy ajallaan, puollustaen jok'ikistä maan\nkaistaletta, jonka hän on valloittanut, ryntää Zwingli eteenpäin ja\nkarkaa vilpillisten kimppuun, kun he nukkuvat linnoissansa. Luther käy\nsotaa niinkuin maasoturimme, meidän oma, luja ja järkähtämätön\njalkaväkemme; Zwingli tuiskahtaa, niinkuin hänen omat, tuimat\nvuorelaisensa, tuntureilta vihollistensa päälle.\n\nSchweitzissä on minua ja kirjojani kohdeltu akkinäisemmällä ja\nankarammalla erilaisuudella, kuin missään muualla; kansa on niin\nvapaata ja hillitöintä. Muutamissa kylissä kutsuivat johdattavat miehet\ntaikka pappi itse kaikki asukkaat kirkonkellolla kokoon kuulemaan\nkaikkia, mitä kerroin T:ri Lutherista ja hänen teoistaan, sekä ostamaan\nkirjojani; oloni siellä oli alinomainen juhla; ja hyvä-sydämiset\ntalonpojat seurasivat minua penikulman määriä matkallani, keskustellen\nZwinglistä ja Lutherista, Roman särjetystä ikeestä ja lähestyvän\nvapauden kunniakkaista ajoista. Lutherin ja Zwinglin nimet olivat\nkaikkein huulilla, niinkuin Tell'in ja Winkelried'in ja muitten vanhan\nSchweitzin vapauttamissodan sankarien.\n\nToisissa kylissä talonpojat päinvastoin kokoontuivat vihoissaan minun\nympärilleni, soimasivat minua vakojaksi ja liika-vieraaksi, ja ajoivat\nminua kivillä ja raa'alla pilkalla pois, uhaten, etten selkeisi\ntoisella kertaa niin vähällä.\n\nPaikottain ovat täällä päässeet paljoa edemmäksi, kuin meillä Saksassa.\nKuvat ovat otetut pois kirkoista, ja jumalanpalvelus toimitetaan kansan\nomalla kielellä.\n\nMutta suuresti iloitsee, kun näkee, ettei valo ole ainoastaan levinnyt\nsoitosta soittoon, niinkuin ihmisten huvivalkeat leviävät, vaan\nleimahtanut kerrallaan Saksan, Franskan ja Schweitzin yli, niinkuin\ntaivaallinen valo koittaa ylhäältä. Tämä se on, joka tekee, ettei se\nole ainoastaan himmeä huvivalkea, vaan aamu ja kevät! Lefevre\nFranskassa ja Zwingli Schweitzissä ovat kumpikin aikoinansa nähneet\nmyrskyjä ja pimeyttä, ja molemmat huomasivat, kun taivaallinen valo\nherätti heidät uuteen mailmaan, ettei tämä ollut mikään erämaa, että\noli muitakin hereillä, ja että päivän työ oli alkanut, niinkuin sopi,\naamuvirsillä.\n\n\nDominikanin luostarin vankihuoneessa Franken'issa, Elokuulla.\n\nKoko oloni on muuttunut. Taas vankihuoneen seinät ympäröivät minua, ja\nvankihuoneen ristikon takaa katselen minä sitä mailmaa, johon ehkä en\nenää palaa. Minä luin tämän maksujen joukkoon, kun päätin ruveta\nlavealta levittämään Lunastuksen iloista sanomaa. Se kannatti tämmöisen\nhinnan; se ansaitsee, mitä hyvänsä ihminen voi kärsiä -- sillä minä\nluotan siihen, ettei näitä päiviä ole turhaan vietetty.\n\nEilen illalla, kun päivä aleni, jouduin minä vielä kerta pappi\nRuprechtin asuntoon tuonne Franken'in kylään. Ovi oli auki, mutta minä\nen kuullut mitään ääntä. Vähäinen puutarha näytti siivoamattomalta.\nViiniköynnökset riippuivat irtaimina portinvajassa. Vähäinen asunto,\njoka oli ollut niin sievä, näytti autiolta ja huonosti hoidetulta.\nPölyä oli paksulta tuoleilla, eikä viimeisen atrian jäännöksiä oltu\npöydältä korjattu. Vaan kuitenkin näkyi selvästi, että siinä asuttiin.\nAkkunalla oli avoin kirja, joka nähtävästi oli äsken luettu. Se oli\nkappale Lutherin Saksankielisistä Herran Rukouksen Selityksistä, jonka\nminä tuona iltana monta kuukautta takaperin olin jättänyt portinvajaan.\n\nMinä istahdin alas akkunan viereen ja hetken perästä näin papin\nverkalleen tulevan puutarhasta. Hänen ruumiinsa oli kovasti kymärtynyt,\nsiitä kuin viime kerralla näin hänet. Hän ei katsonut ylös, kun hän\nlähestyi huonetta. Näytti siltä, kuin hän ei olisi odottanut mitään\ntervehdyssanaa. Mutta kun minä menin ulos häntä vastaan, tarttui hän\nsydämellisesti käteeni, ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Kuitenkin, kun\nhän havaitsi kirjan kädessäni, synkistyi hänen otsansa, ja viitaten\nminua istumaan, istahti hän itse vastapäätä minua mitään puhumatta.\n\nVähän ajan jälkeen hän katsoi ylös ja sanoi kolkolla äänellä: \"tuo\nkirja teki, mitä eivät mitkään vanhan opin uhkaukset eikä kauhut\nsaaneet aikaan. Se eroitti meidät. Hän on jättänyt minut.\"\n\nHän vaikeni hetkeksi, ja sitten hän jatkoi: \"Kun palasin kotiin\nsamana iltana, kuin hän oli löytänyt kirjan portinvajassa, tapasin\nhänet sitä lukemassa. -- 'Katso!' hän sanoi, 'vihdoin joku on\nkirjoittanut jumalisen kirjan minua varten. Se oli jätetty portinvajaan\navoimeksi tästä paikasta: ''Jos tunnet, että olet Jumalan ja kaikkien\nluontokappalten silmissä hullu, syntinen, saastainen ja tuomittu ... ei\nsinulla ole jälillä mitään muuta lohdutusta eikä pelastusta, kuin\nJesuksessa Kristuksessa.'' Kun tuntee Hänet, ymmärtää, mitä\napostoli sanoo: ''Jumala on tehnyt Kristuksen viisaudeksemme,\nvanhurskaudeksemme, pyhitykseksemme ja lunastukseksemme. Hän on Jumalan\nleipä -- meidän leipämme, annettu meille, niinkuin lapsille\ntaivaalliselta Isältä. Uskominen ei ole muuta, kuin tämän taivaallisen\nleivän syömistä.'' Ja katso taas, kirja sanoo: ''Se liikuttaa Jumalan\nsydäntä, kun me sanomme Häntä Isäksi'', -- ja vielä: ''_joka olet\ntaivaassa_.'' Joka tunnustaa, että hänellä on Isä, joka astuu\ntaivaassa, se myöntää, että hän on niinkuin orpo maan päällä.\nTästälähtien syttyy hänen sydämessään palava halu niinkuin lapsessa,\njoka elää kaukana isänsä maasta keskellä muukalaisia, kurjana ja\nhylättynä. Se on niin, kuin hän sanoisi: ''voi! Isäni, Sinä olet\ntaivaassa, mutta minä, Sinun viheliäinen lapsesi, olen maan päällä,\nkaukana Sinusta, keskellä vaaraa, hätää ja surua.'' Voi Ruprecht', hän\nlausui, silmät kyyneliä täynnä, 'juuri tämmöiseksi minä tunnen itseni\n-- niin kadotetuksi ja orvoksi ja kodittomaksi.' Ja sitten, peläten,\nettä hän oli pahoittanut mieltäni, lisäsi hän: 'ei niin, ettei minusta\nhuolita. Sinä tiedät, ettei minun sopisi koskaan valittaa sitä. Mutta\nlieneekö mahdollista, että Jumala tahtoisi ottaa minut jälleen\nlapseksensa, ei pitkien katumusharjoitus-vuosien perästä, vaan _nyt ja\ntässä_?'\"\n\n\"Minä en pystynyt sanomaan paljon hänen opetukseksensa, mutta siitä\najasta saakka oli tämä kirja hänen alinomainen kumppaninsa. Hän\npyysi minua näyttämään itselleen kaikki ne paikat latinaisissa\nevankeliumeissani, jotka puhuvat Jesuksesta, joka kärsii syntisten\ntähden, ja Jumalasta, Isästä. Minua kummastutti, kun näin, kuinka monta\nniitä oli. Kirja näytti olevan täynnä niitä. Ja niin kului muutamia\npäiviä, siksi kuin hän eräänä iltana tuli minun luokseni ja sanoi:\n'Ruprecht, jos Jumala on todella niin äärettömän hellä ja hyvä, ja on\nniin rakastanut meitä, tulee meidän totella Häntä, eikö meidän tule?'\nMinun oli mahdoton sanoa: ei, enkä minä uskaltanut sanoa: kyllä, sillä\nminä tiesin, mitä hän tarkoitti.\"\n\nTaas hän pysähtyi puheessansa.\n\n\"Minä tiesin varsin hyvin, mitä hän tarkoitti, kun seuraavana aamuna\nnäin suuruspöytäni katettuna, kaikki lakaistuna ja siivottuna, niinkuin\ntavallisesti, ja pöydällä paperiliuskan, jossa seisoi painetuilla\nkirjaimilla, jotka hän varmaan oli kopioinnut kirjasta, sillä hän ei\nosannut kirjoittaa: 'Jää hyvästi. Me voimme nyt rukoilla toinen\ntoisemme puolesta. Jumala on oleva meidän kanssamme ja antaa meidän\nvasta yhtyä Isämme huoneessa, jossa meidän ei tarvitse pelätä, että\nsuretamme Häntä.'\"\n\n\"Tiedättekö, missä hän on?\" minä kysyin.\n\n\"Hän on mennyt palvelukseen yhteen maakartanoon useita penikulmia tästä\nmetsässä\", hän vastasi. \"Minä olen nähnyt hänet kerran. Hän näytti\nhyvin laihalta ja riutuneelta. Mutta hän ei nähnyt minua.\"\n\nSe ajatus, joka oli niin usein joutunut minun eteeni ennen, tuli\nväkisin mieleeni silloin: \"jos nuot naimattomuuden lupaukset sotivat\nJumalan tahtoa vastaan, sitovatko ne?\" Mutta minä en uskaltanut mainita\nsitä isännälleni. Minä sanoin vaan: \"rukoilkaamme, että Jumala\njohdattaa teitä molempia. Sydän voi kantaa monta raskasta taakkaa, jos\nomatunto on vapaa!\"\n\n\"Se on totta\", hän vastasi. Ja yhdessä lankesimme polvillemme, sillä\nvälin kuin minä puhuin Jumalan kanssa, ja ydin meidän rukouksissamme\noli juuri tämä: \"Isä meidän, joka olet taivaassa, tapahtukoon Sinun\ntahtosi, eikä meidän.\"\n\nSeuraavana aamuna sanoin minä hänelle hyvästi, jättäin hänelle useita\nmuita Lutherin teoksia. Ja minä päätin viipymättä käydä Wittenbergissä\nMelancthonin ja tohtorein tykönä esitelläkseni heille tätä asiaa.\n\nVaan nyt minä kenties en koskaan saa nähdä Wittenbergiä jälleen!\n\nMinä en ole usein rohennut luostareihin, mutta tänään yksi nuori\nmunkki, joka käveli tämän luostarin niityillä, näytti niin mieltyvän\nkirjoihini, että minä seurasin häntä sisään, jossa hän luuli minun\nsaavani monta kappalta myydyksi. Mutta sen sijaan minä, kun\nportinkäytävässä odotin hänen takaisin tuloansa, kuulin suuttuneita\nääniä, jotka kiistelivät sisällä, ja ennenkuin huomasin, mitä se\ntarkoitti, lähestyi kolme neljä munkkia minua, tarttuivat taakkaani,\nsitoivat käteni ja kuljettivat minut luostarin vankihuoneesen, jossa\nminä nyt olen.\n\n\"On jo aika ehkäistä tämä rutto\", sanoi yksi heistä. \"Kiitä onneasi,\njos ei sinun käy samoin kuin sinun myrkyllisten kirjojesi, joista tänä\niltana laitetaan ilotulia pihalle.\"\n\nJa näillä sanoilla minä jätettiin yksin tähän matalaan, kosteaan,\npimeään kammioon, jonka ainoa vähäinen aukko, korkealla seinässä,\nennenkuin silmäni tottuivat, näytti vaan päästävän sisään juuri sen\nverran valoa, että minä näin rautakahleet, jotka riippuivat seinistä.\nMutta mikä valta vanginnee minua niin kauan, kuin voin laulaa:\n\n    Mortis portis fractis, fortis\n    Fortior vim sustulit;\n    Et per crucem regem trucem\n    Infernorum perculit.\n\n    Lumen clarum tenebrarum\n    Sedibus resplenduit,\n    Dum salvare, recreare,\n    Quod creavit, voluit.\n\n    Hinc creator, ne peccator\n    Moreretur, moritur;\n    Cujus morte, nova sorte,\n    Vita nodis oritur.\n\n       *     *     *\n\n    Kuolemalta vahva valta\n    Vahvemmalle lankeaa;\n    Risti maahan kuninkahan\n    Maan-alaisen masentaa.\n\n    Valo loistaa, varjot poistaa,\n    Murheet murtaa, riemun tuo;\n    Omillensa luoduillensa\n    Herra pelastuksen suo.\n\n    Taivaan herra kuoli kerran,\n    Jott' ei kuolis syntinen,\n    Näin meit' auttaa kuolon kautta\n    Elämähän uutehen.\n\nEikö lukemattomat sydämet nyt laula tätä Ylösnousemisen virttä, joille\nmonelle minun käteni toivat sen sanoman? Eikö yksinäisessä pappilassa,\nmetsässä ja talonpoikaistalossa sydämiä ole rakkauden kautta vapautettu\nsynnin kahleista -- kylissä ja kaupungeissa, vuorilla ja lakeoilla!\n\nJa eikö Wittenbergissä, onnellisissa kodoissa ja luostareissa, rakkaat\nystäväni myöskin veisaa sitä?\n\n\nSyyskuulla.\n\nKuitenkin aika käy pitkäksi, kun pitää joutilaana viipyä täällä. Kun\nsanoma: \"Herra on noussut\", kaikkui Magdalenan sydämessä, eikö hänen\nolisi ollut vaikea tulla estetyksi matkallansa surevien opetuslasten\nluo, ennenkin hän sai sitä kertoa?\n\n\nLokakuulla.\n\nMinun on toivo päästä pakoon. Yhdessä vankihuoneeni nurkassa huomasin\nminä muutamia päiviä sitten holvikaaren huipun, joka luullakseni kuuluu\nkiinni muurattuun oveen. Vähitellen -- minä teen työtä yöllä ja peitän\njäljet päivällä -- olen kaivanut esiin portaat, joita myöten tultiin\novelle. Tänä aamuna minun onnistui lohkaista yksi niistä kivistä,\njoilla käytävä oli epätasaisesti täytetty, ja aukon kautta katselin\nulkopuolella olevaa tannerta. Se oli osa niittyä sen joen reunalla,\njoka käytti luostarin myllyjä. Aamu-puolella kaksi munkkia tuli\nkäskemään minua tutkintoon priorin eteen väärän uskoni johdosta; mutta\ntänä iltana luulen voivani irroittaa harvat jälellä olevat kivet, ja\nvielä tänä yönä, ennen aamun koittoa, toivon saavani vapailla askelin\nastua metsäisiä kukkuloita tuolla puolen laaksoa.\n\nJäseneni tuntuvat heikoilta niukasta ruoasta ja kammioni kosteasta,\nummehtuneesta ilmasta; ja vereni juoksee kuumeenkaltaisella,\nepätasaisella nopeudella suonissani; mutta muutamat tunnit viileillä,\ntuulikkailla nummilla saattavat epäilemättä kaikki nämät laadullensa.\n\nJa minä saan kerran vielä nähdä äitini, Elsan, Theklan ja pikku\nGreetan, kaikki -- paitsi yhden, joka, pelkäsin minä, on vielä vankina\nluostarissa. Kerran vielä minä rohkenen lähteä ympäri maata levittämään\niloista sanomaa: \"Herra on totisesti noussut; lunastamisen työ on\ntäytetty, ja Hän, joka kerta eli ja kärsi maan päällä laupiaana\nparantajana, elää nyt ja hallitsee taivaassa voimakkaana pelastajana.\"\n\n\n\n\nXX.\n\nTheklan kertomus.\n\n\nTannenbergissä, Toukokuulla 1521.\n\nOnko mailma todella sama? Oliko todella koskaan ennen tämmöinen kevät,\nkun elämän virta näyttää kuohuvan ja pulppuavan ulos urvuissa, kukissa,\nlauluissa ja puroissa? Se ei suinkaan liene _ainoastaan_ sen vuoksi,\nettä Jumala on antanut minulle Bertrand de Créqui'n rakkauden, ja että\nelämä aukenee niin kirkkaina toivon ja työn tantereina meille\nmolemmille; taikka sen vuoksi, että tämä on ensimäinen kevät, jonka\nkoskaan olen viettänyt maalla. Minusta näyttää, kuin Jumala todesti\nvuodattaisi raittiin elämän-tulvan yli mailman.\n\nFritz on paennut vankihuoneesta Mainzista, ja hän kirjoittaa, niinkuin\ntämä olisi pääsiäis-aika kaikille ihmisille. Kaikkialla, sanoo hän,\nihmisten sydämet aukenevat tuolle iloiselle sanomalle Jumalan\nlunastavasta rakkaudesta.\n\nOnko kuitenkin mahdollista, että jokainen Toukokuu on tämmöinen luonnon\njuhla, ja että jalo, vanha metsä viettää tämmöisiä ihania pyhäpäiviä\njoka vuosi, ripustaen alastomiin oksiinsa ja sirotellen jokaiseen\npälveen, johon auringon säde suinkin pääsee, lukemattomia kukkia,\njommoisia meidän on tapa sirotella morsiamen tielle? Ja sitten, kuka\nolisi uskonut, että nuot vakavat, vanhat hongat ja solevat koivut\nmuuttuisivat kaikkien niitten hienoin, herttaisten kukkien ja\npoimukasten lehtien lehdoksi, jotka kaikkialla puhkeavat esiin\npihkaisista verhoistaan? Ja kaikkien ilojen ilo! -- se ei ole\nainoastaan itsestänsä tietämätön kasvi-elämä, joka näin rehottaa meidän\nympärillämme. Se on Jumala, joka koskee jokaiseen oksaan ja kätkettyyn\njuureen ja herättää niitä kauneuteen! Se ei ole ainoastaan päivänpaiste\nja lempeä tuulen henki; se on meidän Isämme, joka hymyilee teoillensa\nja saattaa mailman uudeksi ja ihanaksi lapsillensa -- se on se\nparantava koskeminen ja se armollinen ääni, jota olemme oppineet\ntuntemaan. \"Me olemme mailmassa, ja Sinä loit mailman;\" ja _Te Deum\nlaudamus_: me tunnustamme, että Sinä, oi Vapahtaja, olet Herra.\n\nChriemhildillämme on tosiaan kaunis koti. Bertrand asuu myöskin\nlinnassa maalla Flanderissa. Mutta hän sanoo, ettei se paikkakunta ole\nnäitten metsä-seutujen kaltainen. Ahkerat kädet ovat kauan aikaa sitten\nviljelleet sen. Pitkät, komeat puistot johdattavat hänen isänsä\nlinnalle; mutta yltympäri on lakea maa, jossa ruoho ja viheriä taikka\nkeltainen laiho aaltoilee. Tämäkin lienee varmaan hyvin kaunista. Mutta\narvattavasti se koti, jota hän on mennyt valmistamaan minulle, ei ole\nsiellä. Muutamat hänen sukulaisistaan vihaavat katkerasti hänen muka\nlutherilaista väärä-uskolaisuuttansa, ja vaikka hän on perillinen, on\nse hyvin mahdollista, että se perheen haara, joka pysyy vanhassa\nuskonnossa, riistää perinnön häneltä. Tämä ei meidän mielestämme paljon\nhaita. Jumala keksii kyllä oikean paikan meille ja saattaa meidät\nsinne, jos rukoilemme Häntä. Jos asettuisimmekin johonkin kaupunkiin,\non kuitenkin se elämän virta, joka liikkuu ihmissydämissä, jalompi kuin\nse, joka liikkuu puissa ja kukissa. Muutamien kuukausien perästä me jo\ntiedämme sen. Kenties hän palajaa tänne ja pääsee professoriksi\nWittenbergiin, johon Lutherin nimi vuosi takaperin houkutteli hänet\nopiskelemaan.\n\n\nKesäkuulla 1521.\n\nTäällä käy se huhu, että T:ri Luther on kadonnut paluumatkallansa\nWormsista.\n\nTämä kevät lähettää varmaan myrskyjä ihmismailmaan, niinkuin\nmetsiinkin. Viime yönä ukkonen jyrähteli vuoresta vuoreen, ja tuuli\nvonkui rajusti hongissa. Kun katselin ulos ahtaasta akkunastani siitä\ntornista, joka sijaitsee kallion reunalla ja jossa minä makaan, oli\nkauhea nähdä, kuinka vaahtoava koski alhaalla vilahteli salamain\ntulessa, joka yhtäkkiä valaisi synkän metsän, jättäen sen heti kahta\nvertaa pimeämmäksi.\n\nMinä muistin Fritzin yksinäistä yötä, kun hän eksyi metsässä; ja kiitin\nJumalaa, että olin oppinut pitämään ukkosen jyrinää Hänen äänenänsä ja\ntätä ääntä semmoiseksi, joka ilmoitti rauhaa ja anteeksi-antamusta.\nTämmöisinä hetkinä minä tahtoisin vaan koota kaikki rakkaani\nympärilleni; mutta kaikkein rakkaimpani ovat hajotetut kauas sinne\ntänne.\n\nVanha ritari Ulrich on jokseenkin kiivas ja tulinen mies; ja hänen\nsisarensa, Ulrichin täti, rouva Hermentrud, on yksivakainen ja jäykkä.\nHyväksi onneksi pitävät he molemmat Chriemhildiä oikean kauneuden ja\nlempeyden esikuvana; mutta minun täytyy olla kovasti varovainen. Rouva\nHermentrud on valmis syyttämään porvarillista Cottan vertani jokaisesta\nmaltittomuudesta, jota väittelyissäni osoitan; ja vaikka he molemmat\nkuuntelevat hartaasti, kun Ulrich taikka Chriemhild selittää Lutherin\noppia, varoittaa rouva Hermentrud usein minua epä-naisellisesta\ntekemisestä taikka innosta tämmöisissä asioissa, ja muistuttaa minua,\nettä Gersdorfein esi-isät olivat hurskaita ja oivallisia ihmisiä paljon\nennen, kuin poika syntyi Hans Lutherille, vuorimiehelle.\n\nTalonpoikien tila tuskastuttaa Chriemhildiä ja minua julmasti. Hänellä\nja Ulrichilla oli tuhansia tuumia heidän hyväksensä, kun muuttivat\ntänne asumaan; mutta Chriemhildin aika menee tätä nykyä melkein\nkokonaan vähäisen ritarillisen olennon kasvatukseen, joka tuli mailmaan\nkaksi kuukautta sitten ja jonka luullaan vähäisessä personassaan\nyhdistävän kaikkien Gersdorfein kaikki vanhat hyvät avut Schönbergeistä\npuhumatta. Hän ei ole, niin rouva Hermentrud vakuuttaa, muotonsa\npuolesta vähintäkään Cottan suvun näköinen. Eikä minun käy kieltäminen,\nettä hänessä on silminnähtäviä merkkejä siitä aristokratillisesta\nluonnosta ja ylevästä vallanhimosta, joka toisinaan oli omainen\näidin-äidilleni ja epäilemättä on ollut kaikille Gersdorfeille Adamin\npäivistä taikka ainakin Babelin ajoista. Taammaksi ei luullakseni juuri\nmonta sukuperää saa johdatetuksi, paitsi yleisellä tavalla Noach'iin.\nMutta se on suuri kunnia minulle, kun saan, vaikka halvimmalla tavalla,\nolla sukua tämmöisen erinomaisen, pikkuisen olennon kanssa. Minä\ntoivon, että siitä aikaa myöten heijastun hiukan aatelisuutta minunkin\nporvarilliseen luontooni; ja tällä välin Chriemhild ja minä näissä\narmaissa lapsenkasvoissa salaisesti huomaamme selvää yhtäläisyyttä\näidin-äitimme, vieläpä kalliin, hilpeän, sokean isäni kanssa. Siitä on\ntodella suuri lohdutus, että isämme valitsi nimemme runoelmista,\ntähdistä ja aatelispyhimysten kalenterista eikä halvasta Cottan\nsukupuusta.\n\nUlrich ei ole millään lailla luopunut aikomuksestaan hyödyttää niitä\ntalonpoikia, jotka elävät hänen setänsä aluskunnassa. Mutta häntä\nkohtaa enemmän vastusta, kuin hän odotti. Vaikka vanha ritari kyllä on\nvalmis kuuntelemaan kaikkia syytöksiä velttoja pappeja ja laiskoja\nmunkkeja vastaan (erittäin sen luostarin, jonka metsästysmaat ovat\nlähellä hänen omia maitansa), ei hän kuitenkaan suostu mihinkään\nmuutokseen missään asiassa. Hän sanoo, että on vaikea kyllä suistaa\ntalonpoikia, niinkuin asiat nyt ovat; että, jos heitä opetetaan\najattelemaan itseksensä, ei metsänriista eikä mikään muu enää ole\nturvassa. He rupeavat käyttämään raamatun lauseita kaikenlaisissa\nväärissä merkityksissä laillisia herrojansa vastaan ja ehkäpä vielä\nepäilemään perittyjen sotien oikeutta sekä kieltäytymään seuraamasta\nritarinsa lippua tappelutanterelle.\n\nMitä uskontoon tulee, on hän aivan varma, että Ave ja Pater on kaikki,\nmitä heiltä sopii vaatia. Rouva Hermentrud puolestansa epäilee kovasti,\nonko se oikein, kun nyt on ruvettu kirjoittamaan kirjoja ja lukemaan\nrukouksia yhteisen kansan kielellä. Kansa alkaa luulla itsensä yhtä\nviisaaksi, kuin papit, ja kukaties viisaammaksi, kuin heidän herransa.\n\nMutta ennen kaikkia on Ulrich pettynyt itse talonpoikien suhteen. Nämät\nnäyttävät huolivan yhtä vähän edistymisestään, kuin herrat heistä, ja\nepäilevät, niin että oikein suututtaa, kaikkia niitä yrityksiä heidän\nhyväkseen, jotka saavat alkunsa linnasta. Mitä siihen tulee, että\nheidän lapsiansa opetetaan lukemaan, katsovat he sitä oikeuttensa\nloukkaukseksi ja nurisevat, että, jos he seuraavat aatelistoa\nmetsästyksissä ja sodissa, viljelevät heidän maitaan ja sunnuntaisin\nkäyvät messussa, on loppu-aika heidän omansa, ja pappi tai ritari tekee\nväärin, jos hän vaatii heiltä enemmän.\n\nMinä pelkään, että sitä kestää kauan, ennenkuin heidän unteliaan,\nraskaan elämänsä karkea, kuivettunut kuori särkyy; vaan kuitenkin ovat\nelämän sanat aiotut yhtä paljon heille, kuin meille! Ja yksi suuri\nvastus on minusta siinä, että, jos he oppisivat lukemaan, löytyy niin\nvähän jumalisia kirjoja Saksan kielellä. Mitä niitä löytyy, joita he\npystyvät ymmärtämään, paitsi muutamia T:ri Lutherin kirjoituksia? Saati\nvaan joku ottaisi kääntääksensä kertomuksen Herramme ja Hänen\napostoleinsa sanoista ja teoista, silloin maksaisi vaivan opettaa\nkaikkia lukemaan.\n\nJa jos vaan saisimme heidät luottamaan itseemme! Kaiken tämän\nkylmäkiskoisuuden takana on varmaan ajatusta, ja me tiedämme, että on\nrakkautta. Raskas se perintö on, jonka Gersdorfien pitkä sukusarja on\njättänyt nykyiselle polvikunnalle -- nämät väkivallan ja vääryyden ja\nkeskinäisen epäluottamuksen muistot. Kuitenkin sanoo Ulrich, että se on\ntavallista koko maassa. Useat aatelisten vanhat etu-oikeudet olivat\nkauhean rasittavat kovissa taikka surkeilemattomissa käsissä.\n\nKaikkein paras työ-ala näyttää nyt olevan perheen palveliat. Tavataan\npaljon personallista rakkautta; ja Ulrichin hurskaan äidin muisto\nnäyttää jättäneen jälkeensä sen uskon hyvyyden olemiseen, joka on yksi\nhurskaan elämän kalliimpia lahjoja.\n\nTalonpojatkin kylässä puhuvat lempeästi hänestä ja niistä rohdoista,\njoita hänen oli tapa keittää metsäkasveista ja omilla käsillänsä jaella\nsairaille. Linnassa kerrotaan myöskin eräästä kauniista neidosta,\nBeatricestä, joka kävi mökeissä ja levitti päivänpaistetta, mihin\nhyvänsä hän tuli. Mutta hän katosi, puhutaan, monta vuotta takaperin;\nja perheen vanha imettäjä pudistaa päätänsä, kun hän juttelee minulle,\nkuinka neiti Beatricen sydän särkyi, kun hän perhe-riitojen tähden\neroitettiin sulhostansa; ja sen jälkeen hän meni Nimptschenin\nluostariin ja on siitä saakka ollut kuolleena mailmalle.\n\nNimptschen! se on se elävä hauta, jossa meidän kallis Evamme on\nhaudattuna. Vaan kuitenkin minä olen varma, että missä hän on, siinä ei\nvoi olla mikään kuoleman hauta. Hän tuopi elämää ja siunausta muassaan.\nMinä aion kirjoittaa hänelle, erittäin tästä onnettomasta Beatrice\nraukasta.\n\nYlipään eivät talonpojat näytä epäilevän Gersdorfin perheen naisia niin\npaljon, kuin miehiä. He kuuntelevat usein tarkasti minuakin. Ja kun\nChriemhild pääsee käymään vähän enemmän heidän luonansa, toivon, että\nparemmat päivät koittavat.\n\n\nElokuulla 1521.\n\nTänä aamuna meillä oli kummallinen yhtymys. Muutamia päiviä sitten\nsaimme Wittenbergistä salaisen tiedon, että Luther on elossa ja\nystävien turvassa likellä meitä. Tänään Ulrich ja minä ratsastimme\nmetsän lävitse Eisenachia päin yhteen syrjäiseen Gersdorfien maataloon,\nkun kuulimme poikki laakson metsätorven ynnä ajavien koirien haukunnan.\nHetken perästä eroitimme puitten lomasta, kuinka metsästäjäparvi\nlähestyi meitä, vastapäistä pengertä ylös. Syrjäpuolella seurasta ja\nlikempänä meitä seisoi soukalla paikalla laaksossa ritarin hattuun ja\nsulkiin puettu mies, joka nähtävästi katseli ajoa, niinkuin mekin. Kun\nparaikaa silmäilimme häntä, pakeni säikähtänyt jäniksen poika häntä\nkohtaan ja kyykistyi maahan hänen jalkojensa viereen. Hän notkistui\nalas, otti varovasti ylös sen, pisti sen takkinsa pitkään hiaan ja\nastui pikaisesti sivulle. Seuraavana silmänräpäyksenä töyväsivät\nkuitenkin metsästäjät häntä päin, koirat vainusivat jäniksen pojan,\niskivät siihen sen turvapaikassa, kiskaisivat sen alas ja tappoivat\nsen.\n\nTämä erinomainen pikku tapaus, tämä inhimillinen olento, joka asettui\nvainotun eikä vainoajien puolelle, herätti huomiotamme. Tukevassa\nvartalossa ja rivakassa astunnassa oli myöskin jotakin, joka\nkummallisella tavalla muistutti meitä jostakusta tuttavasta. Meidän\ntuli kulkea laakson kautta, ja Ulrich poikkesi tervehtimään vierasta\nritaria. Tuokion perästä palasi hän luokseni ja kuiskasi:\n\n\"Se on Martin Luther!\"\n\nMe emme malttaneet olla vielä kertaa katsomatta hänen suopeita,\nrehellisiä kasvojaan, vaan ratsastimme likelle häntä ja kumarsimme\nhäntä.\n\nHän hymyili meille osoitteeksi, että hän tunsi meidät, ja pannen\nkätensä Ulrichin satulalle, hän lausui leppeästi: \"metsästys on kuvaus\nkorkeammista asioista. Katsokaat kuinka, niinkuin nämät saaliinhimoiset\nkoirat veivät jänisparkani hänen turvapaikastaan, saatana riehuu\nsieluja vastaan ja koettaa riistää jo pelastetuitakin heidän\npiilopaikastaan. Mutta se käsivarsi, joka tallettaa heitä, on\nväkevämpi, kuin minun. Minä olen kyllästynyt tämänkaltaiseen\nmetsänpyyntiin\", hän lisäsi, \"suloisempaa kuin näitten viattomien\nluontokappalten ajo, on niitten karhujen, susien, metsäkarjujen ja\nkettujen hätyyttäminen, jotka hävittävät kirkkoa. Ja senkaltaisia\nraatelevia petoja löytyy yltäkyllin mailmassa.\"\n\nSydämeni oli täynnä sääliä niitten talonpoika-raukkojen suhteen, joita\nolin nykyisin nähnyt. Minä en ole koskaan pelännyt T:ri Lutheria, ja\ntämä tilaisuus oli liian kallis jäämään käyttämättä. Minusta tuntuu\naina mitä luonnollisimmalta asialta mailmassa avata sydäntänsä hänelle.\nHän ymmärsi niin nopeasti ja niin täydellisesti. Kun hän sanoi meille\nhyvästi, lausuin minä siis (hätäisellä, ajattelemattomalla tavallani,\npelkään):\n\n\"Rakas T:ri Luther, talonpoika-raukat täällä ovat niin taitamattomia!\nja minulla on tuskin mitään heille luettavaa, jota he voivat ymmärtää.\nKäskekäät, minä rukoilen teitä, jonkun kääntää evankeliumeita Saksan\nkielelle heille; semmoiselle Saksan kuin teidän 'Selityksenne Maarian\nYlistyslaulusta' taikka 'Herran Rukouksesta', sen kaikki ymmärtävät.\"\n\nHän hymyili ja sanoi hyvänsävyisesti:\n\n\"Se on tekeillä, lapseni. Minä koetan Patmos tornissani kerran vielä\npaljastaa Jumalan Ilmestyksen yhteiselle kansalle; ja epäilemättä he\nsitä ilolla kuulevat. Tämä kirja yksistänsä on se aurinko, josta kaikki\ntodelliset opettajat tuovat valonsa. Minä soisin, että se olisi\nkäännetty jokaisen ihmisen kielelle, että sitä pidettäisiin jokaisen\nkädessä, luettaisiin jokaisen silmillä, kuunneltaisiin jokaisen\nkorvalla, säilytettäisiin jokaisen sydämessä. Ja minä toivon, että niin\nvielä käy.\"\n\nHän alkoi liikkua poispäin, mutta kun katsoimme kunnioittavaisesti\nhänen jälkeensä, kääntyi hän taas meitä kohden ja sanoi: \"muistakaat,\nettä erämaassa kiusaaja tuli esiin. Rukoilkaat minun puolestani, että\nminä erämaani yksinäisyydessä varjellaan kiusaajasta.\" Ja viitaten\njäähyväisiksi kädellänsä oli hän muutamien minuuttien perästä\nnäkymättömissä.\n\nOlisi ollut mielestämme taitamatonta seurata häntä taikka kysyä, missä\nhän piileskeli. Mutta kun metsästäjät lähtivät pois, tunsi Ulrich yhden\nheistä vaaliruhtinas Fredrikin palveliaksi Wartburgin linnassa.\n\nJa kun nyt joka ilta ja aamu rukouksissani lisään, niinkuin\ntavallisesti, T:ri Lutherin nimen äitini, isäni ja kalliitten omaisteni\nnimeen, ajattelen minä, kuinka hän viettää pitkiä päiviä ja öitä\nyksinään kolkossa linnassa, joka katsoo alas rakkaasen, vanhaan\nEisenachin laaksoon, ja sanon: \"Herra, tee erämaa hänelle kouluksi,\njossa hän harjaantuu työhön koko meidän maatamme varten.\"\n\nSillä eikö Vapahtajaamme itseä ensin viety erämaahan, että hän\nyksinäisyydessä voittaisi kiusaajan, ennenkuin hän astui esiin\nopettamaan, parantamaan ja ajamaan ulos perkeleitä?\n\n\nLokakuulla.\n\nUlrich on nähnyt Lutherin jälleen. Hän käveli metsässä likellä\nWartburgia ja näytti kovasti kipeältä ja murheelliselta. Kirkon\nepäjärjestys, evankeliumin vihollisten kavaluus ja katkeruus ja varsin\nmonen sen ystävän rajuus taikka penseys rasittivat hänen sydäntänsä.\nHän sanoi, että olisi ollut melkein parempi, jos olisivat jättäneet\nhänet kuolemaan vihollistensa käsien kautta. Hänen verensä olisi\nhuutanut Jumalalta vapautusta. Hän oli altis antamaan itsensä heille,\nniinkuin härkä ikeesen. Hän tahtoi mieluisammin tulla poltetuksi\npalavilla hiilillä, kuin näin maata pois kalliit vuodet, puoli-elävänä,\nlaiskuudessa ja leväperäisyydessä. Vaan kuitenkin, siitä päättäen, mitä\nUlrich lisäksi sai tietää häneltä hänen jokapäiväisestä elämästään,\nnäyttäisi hänen laiskuutensa ja leväperäisyytensä useimmista ihmisistä\nahkeralta työltä. Hän näki sen huoneen, jossa T:ri Luther elää ja\ntyöskentelee yöt päivät, kirjoittaen lohdutuskirjeitä ystävillensä ja\nmestarillisia vastauksia, niin kerrotaan, totuuden ahdistajille, ja\n(mikä kaikkein paras on) kääntäen Pyhää Raamattua Hebrean ja Kreikan\nkielestä Saksaksi.\n\nHänen huoneessansa on iso akkuna, josta näkee suuren osan metsää; ja\nhän näytti Ulrichille peltovareksien pesimäpaikan alhaalla puitten\nlatvoissa. Täältä hän sai opetusta valtioviisaudessa peltovareksien\ntotisista neuvotteluista, sillä täällä he pitivät valtiopäiviänsä. Hän\njutteli myöskin niistä erinäisistä luontokappaleista kallioilla ja\nkukkuloilla, jotka lievittivät hänen yksinäisyyttänsä, linnuista, jotka\nlauloivat puun-oksilla, marjoista, metsäkukista, pilvistä ja tähdistä.\nMutta hän viittasi myöskin kauheisin taisteloihin, paholaisen näkyviin\nja kuuluviin ilmestyksiin; ja hänen terveytensä näytti kovin\nhuonontuneen.\n\nMe pelkäämme, että tämä jalo, rakastava sydän näännyttää itsensä\nyksinäisessä linnassa. Hän näyttää rajuavan, niinkuin sota-oris\nkaukaisen taistelon kaikkuessa; taikka metsästäjä torven soidessa;\ntaikka oikeammin niinkuin vangittu kenraali, joka näkee, kuinka hänen\nsotamiehensä, joita viholliset voimalla ja juokoilla ahdistavat,\nhorjuvat ja hajotetaan, eikä voi katkaista kahleitansa ja koota ja\njohdattaa heitä jälleen.\n\nKuitenkin hän puhui hyvin kiitollisesti siitä, kuinka häntä\nvieraanvaraisesti kohdeltiin linnassa; sanoi, että hän eli niinkuin\nruhtinas taikka kardinali; ja kielsi pois sen ajatuksen, ettei hyvä\nasia menestyisi ilman hänen läsnä-oloansa.\n\n\"Minä en voi olla heidän kanssaan kuolemassa\", hän lausui; \"eivätkä he\nminun kanssani! Jokaisen täytyy taistella tämä viimeinen taistelo,\nkokea tämä kärsiminen yksinään. Ja ainoastaan ne voittavat, jotka ennen\novat oppineet voittoa saamaan ja syvälle sydämeensä perustaneet sen\nsanan, jossa asuu suuri voima syntiä ja perkelettä vastaan, että\nKristus on kuollut meidän jokaisen tähden ja ijäksi kukistanut\nsaatanan.\"\n\nHän arveli myöskin, että, jos Melancthon eli, se teki kirkon yhtä,\nkuinka hänen kävi. Eliaan henki tuli kaksinkertaisesti Elisaan.\n\nJa hän antoi Ulrichille pari kolme kallista kappalta evankeliumein\nkäännöksestä, että minulla olisi jotakin lukea talonpojille.\n\n\nMarraskuulla.\n\nMinulla on tällä kuukaudella ollut myötäni kalliita kappaleita\nvalmistuvasta saksalaisesta raamatusta monessa mökissä, kun olen niissä\nkäynyt -- yksinkertaisia kertomuksia köyhistä, spitalisista ja\nhalvatuista, jotka tulivat Herran luo, ja Hän rupesi heihin ja paransi\nheidän kipunsa; ja syntisistä, joille Hän antoi anteeksi.\n\nKummallista on, kuinka alhainen kansa näyttää imevän niitä; nimittäin\nne, jotka ollenkaan huolivat semmoisista asioista. \"Tämmöinenkö Herra\nKristus todella on?\" he kysyvät; \"siinä tapauksessa meidän tosiaan käy\nHäntä puhutteleminen omilla sanoillamme ja pyytäminen juuri, mitä me\nkaipaamme, niinkuin nuot köyhät miehet ja naiset ennen tekivät. Onko\noikein totta, että talonpojat, vaimot ja sairaat saivat tulla suoraan\nHerran itsen luo? Eikö aina joukko pappeja ja pyhimyksiä pitänyt Häntä\neroitettuna yhteisestä kansasta? Pääsivätkö todella kaikki Hänen\npuheillensa, Hänen, joka oli niin suuri Herra?\"\n\nMinä sanoin, että minun luullakseni maalliset ruhtinaat pakon eikä\nkunnian vuoksi pitävät edusmiehiä eivätkä salli, että jokainen tuo\nesiin oman asiansa. He näyttävät suurimmilta kaukaa valta-istuimen\nloistossa sentähden, että he itsessänsä ovat heikot ja syntiset,\nniinkuin muut ihmiset. Mutta Hän ei tarvinnut mitään komeutta eikä\nkaukaisuuden arvoa, koska Hän ei ole niinkuin muut ihmiset, vaan\nsynnitön ja jumalallinen, ja kunnia on Hänessä itsessä eikä esineissä\nHänen ympärillänsä.\n\nSitten minulla oli luettavana kertomus ristiin-naulitsemisesta. Monta\nkyyneltä olen nähnyt vuotavan rypistyneille poskille ja monen hymyn\nloistavan himmeissä, vanhoissa silmissä, kun luin sitä.\n\n\"Näyttää siltä, kuin kohta ymmärtäisimme kaikki\", arveli vanha eukko;\n\"vaan kuitenkin tuntuu siinä aina olevan jotakin enemmän joka kerta,\nkun sen kuulee.\"\n\n\nJoulukuulla.\n\nTänä aamuna sain kirjeen Bertrandilta -- ensimäisen monesta ajasta. Hän\non toivoa täynnä; tosin ei, että hän saa laillisen perintönsä, mutta\nettä hän pääsee Wittenbergiin taas muutamien viikkojen perästä.\n\nLuullakseni kasvoni näyttivät erittäin kirkkailta, kun vastaan-otin\nsen ja kallis kirje kädessä juoksin omaan huoneeseni; sillä\nrouva Hermentrud puhui sinä iltana paljon, kuinka tulee maltilla\nvastaan-ottaa kaikki, kuinka hyvin hiljainen ja tyyni käytös aina\nsoveltuu nuorille tytöille, ja kuinka kaikki on epävakaista täällä maan\npäällä. Taivaallinen Isäni tietää, etten minä unhota, kuinka\nepävakaista kaikki on; vaikka en usein tohdi ajatella sitä. Mutta Hän\non antanut minulle tämän hyvän lahjan -- Hän itse -- ja riemuitsevalla\nsydämellä minä kiitän Häntä siitä!\n\nMinä en ymmärrä rouva Hermentrudin uskontoa. Hän näyttää katsovan sitä\nviisaaksi, vieläpä velvollisuudeksikin, että vastaan-otamme kaikki,\nmitä Jumala antaa meille, kylmäkiskoisella ja penseällä tavalla,\nniinkuin emme kovin paljon huolisi siitä, sillä muutoin Hän luulee\nantaneensa meille jotakin liian hyvää ja kadehtii sitä meiltä ja ottaa\nsen, pois jälleen.\n\nEi; jos Jumala ottaa meiltä jotakin, ottaa Hän, niinkuin Hän antoikin,\näärettömässä rakkaudessa; enkä minä tahtoisi mitenkään tehdä mustia\npäiviä mustemmaksi, jos tullaksensa ovat, sillä katkeralla\nitsesyytöksellä, että minä en iloinnut päivänpaisteesta, kun Hän antoi\nsen. Sillä minun täytyy välisti pelätä, kun ajattelen entisiä martyrejä\nja niitten katkeruutta, jotka vihaavat nyky-ajan hyviä sanomia. Mutta\nsilloin minä koetan katsoa ylös ja sanoa: \"paremmassa turvassa Sinun\nkäsissäs, oi Isä, kuin minun.\" Ja koko rukouksen lohdutus riippuu\nsiitä, mitkä tunteeni ja ajatukseni ovat tämän \"Isän\" nimen suhteen.\n\n\n\n\nXXI.\n\nEvan kertomus.\n\nNimptschenin Cisterciensin-luostarissa Syyskuun 2 p. 1521.\n\nHe ovat setä Cottan painosta Wittenbergistä lähettäneet minulle useita\narkkeja T:ri Lutherin Uuden Testamentin käännöksestä.\n\nKaikista, mitä hän koskaan teki Jumalaa varten, näyttää tämä minusta\nsuurimmalta ja parhaalta. Ei mikään ole niin vahvasti vaikuttanut\nluostariimme. Useat sisaret sanovat jyrkästi, etteivät he ota osaa\nmihinkään rukouksiin pyhimysten puoleen. He väittävät, että epäilemättä\nsaatana itse on pitänyt tämän ihanan kirjan kuolleen kielen kautta\nsuljettuna vaimoilta, lapsilta ja yhteiseltä kansalta. Ja nuoret nunnat\narvelevat, että se on erittäin viehättävä, ei ensinkään saarnakokoelman\ntaikka muitten jumalisten kirjain kaltainen.\n\n\"Se on niin tosi-elämän tapainen\", sanoi yksi minulle, \"se sisältää\nkaikki, mitä kaipaamme; se on täydellinen ystävä, niin äärettömän hyvä,\nniin hellä; se ymmärtää kokonaan sydämemme sisimmät. Voi, sisar Eva\",\nhän lisäsi, \"jospa vaan kotona saisivat kuulla tämän!\"\n\n\nLokakuussa.\n\nTänään olemme saaneet yhden kappaleen T:ri Lutherin thesistä\nluostari-elämää vastaan.\n\n\"Ei löydy, kuin yksi hengellinen sääty\", hän kirjoittaa, \"joka on pyhä\nja pyhäksi tekee, ja se on kristikunta -- Kristin usko, johon kaikkien\non yhtä suuri oikeus.\"\n\n\"Jos luostarilaitokset\", jatkaa hän, \"ovat miksikään hyödyksi, tulee\nniitten olla kouluja, joissa lapsia kasvatetaan, siksi kuin he pääsevät\ntäysi-ikäiseksi. Mutta niinkuin nyt on, ovat ne huoneita, joissa miehet\nja naiset muuttuvat lapsiksi ja alati lapsina pysyvät.\"\n\nVoi! minä tiedän peräti hyvin näitten viimeisten sanojen totuuden; sen\ntoivottoman, lapsellisen puuhaamisen vähäpätöisissä asioissa, johon\nenimmät nunnat vaipuvat, sitten kuin nuoruuden hilpeys ja se katkeruus,\njonka ero kaikista rakkaista tuotti, ovat kadonneet, ja elämän\nsuurimmat tapaukset ovat kirkon koristaminen juhlia varten taikka\ninspehtorin tai piispan komea vastaan-otto.\n\nTätä minä olen vastustanut. Tätä minä pelkään nuorten sisarten\npuolesta: että näkisin heidän vaipuvan tyytyväiseen häärinään\nuskonnollisissa leikeissä. Enkä minä ole voinut keksiä mitään muuta\npelastuksen keinoa, kuin että me muutetaan johonkin kaupunkiin ja\nsaamme ruveta sairaita ja köyhiä hoitamaan.\n\nT:ri Luther sallii kuitenkin, että asia ratkaistaan toisella tavalla. Me\nkuulemme, että hän on neuvonut Erfurtin luostarin prioria antamaan\njokaisen munkin, jonka mieli tekee, vapaasti jättää luostarin. Ja niitä\non monta, niin on meille kerrottu, jotka jo ovat lähteneet eri\nluostareista, ja palanneet palvelemaan Jumalaa mailmassa.\n\nMunkeilta tämä kyllä käy laatuun. Mailma on avoinna heille ja jollakin\nlailla he aina löytävät työtä. Mutta meidän laitamme on toisenlainen.\nMe olemme temmatut pois luonnollisista kodoistamme, koko mailma on\nmeille jäljetön erämaa.\n\nKuinka minä sentään uskallan puhua näin? Koska koko mailma on\ntaivaallisen Isämme kätten työ ja tie Isämme huoneesen, eikö Hän löydä\nmeille itsekullekin paikkaa siinä sekä polkua sen lävitse?\n\n\nMarraskuun 10 p.\n\nYhdeksän nuorta nunnaa on päättänyt, jos mahdollista, luopua\nluostari-elämästä ja kaikista sen yhä palaavista, taikamaisista\nmenoista. Tänä iltana me pidimme kokousta sisar Beatricen kammiossa.\nTäti Agnes yhtyi meihin.\n\nPäätettiin, että jokainen kirjoittaisi sukulaisillensa ja suorastaan\ntunnustaisi, että he luulivat luostarilupauksen ja -elämän sotivan\nPyhää Raamattua vastaan sekä pyytäisivät päästä takaisin kotiinsa.\n\nSisar Beatrice ja täti Agnes päättivät kärsivällisesti pysyä, missä\nolivat.\n\n\"Minun vanha kotini ei olisi enemmän koti minulle, kuin luostarikaan\",\narveli sisar Beatrice. \"Minulla on vapaus kuolla täällä, ja tie on auki\nsielulleni palata Jumalan luo.\"\n\nJa täti Agnes sanoi:\n\n\"Kuka tietää, vaikka vielä joku halpa työ olisi jätetty minun\ntoimitettavakseni täällä! Mailmassa minä olisin yhtä avuton, kuin\nlapsi, ja miksi minä palaisin olemaan sukulaisteni rasituksena.\"\n\nMolemmat kehoittivat minua kirjoittamaan Elsalle taikka täti Cottalle,\nettä he vastaan-ottaisivat minut. Mutta minä tuskin luulen, että minun\ntulee tehdä niin. Täti Cottalla on lapsensa ympärillään. Elsan koti on\nvieras minulle. Paitsi sitä, vaikka jokainen on ollut ystävällinen\nminulle, olen minä niinkuin eksy-eläin tämän mailman korvessa, eikä\nminulla ole mitään kotia siinä. Minä olen luullakseni saanut Jumalalta\nvoiman ilahuttaa ja auttaa muutamia täällä, ja niin kauan kuin täti\nAgnes ja sisar Beatrice jäävät, on minun mahdoton ajatella mitään\nlähtemistä. Kaikissa tapauksissa minä aion odottaa.\n\n\nMarraskuun 22 p.\n\nFritz on taas vankeudessa. He eivät olleet moneen viikkoon kuulleet\nhänestä mitään ja ihmettelivät, missä hän oli, kun kirje tuli eräältä\npapilta Ruprecht Hallerilta Franken'ista. Hän sanoo, että Fritz tuli\nhänen luoksensa jonakin iltana Heinäkuulla, oli yötä, lähti seuraavana\naamuna lutherilaisten kirjojensa kanssa siinä aikeessa, että hän menisi\nsuoraan Wittenbergiin, ja antoi hänelle osoituksen, missä täti Cotta\nasui siellä. Mutta muutamia viikkoja sen jälkeen kohtasi nuori munkki\nhänet likellä Dominikanin-luostaria ja kysyi, oliko hän se pappi, jonka\nluona eräs kiertävä kirjakauppias oli viettänyt yön vähä aika\ntakaperin. Pappi myönsi, jolloin nuori munkki kiireesti ja matalalla\näänellä lausui hänelle:\n\n\"Kirjoittakaat hänen ystävillensä, jos tunnette heitä, ja sanokaat,\nettä hän on luostarin vankihuoneessa, ja että häntä kovasti epäillään\nväärä-uskolaiseksi. Minä olen se nuori munkki, jolle hän antoi yhden\nkirjan samana iltana, kuin hän tuli. Kertokaat heille, etten minä\naikonut pettää häntä, mutta johdatin hänet paulaan; ja jos he joskus\nvoisivat vapauttaa hänet ja te näette hänet jälleen, sanokaat hänelle,\nettä minä olen pitänyt hänen kirjansa.\" Hyvä pappi puhui jotakin\nmyöskin siitä, että Fritz on ollut hänen pelastuksensa. Ja hän\nkehoittaa meitä panemaan kaikki voimamme liikkeelle hänen hyväksensä\nsekä kääntymään kaikkien mahtavien ystäviemme puoleen, että he\nvälittäisivät, koska priori siinä Dominikanin-luostarissa, jossa hän on\nvankina, on kovin ankara mies ja suuri väärä-uskolaisten vihaaja.\n\nMahtavien ystävien puoleen! Minä en tiedä ketään, jota voimme rukoilla,\npaitsi Jumalaa.\n\nHeinäkuulla hän siis vangittiin, neljä kuukautta sitten. Minä en tiedä,\nonko se vaan levottomuuteni; mutta minusta tuntuu, kuin minun täytyisi\nlähteä täti Cottan luo. Minua aavistaa, että hän kaipaa minua nyt. Ehkä\nminä voisin lohduttaa häntä; sillä kuka voi kertoa, mitä neljä\nkuukautta Dominikanin-luostarin vankihuoneessa on Fritzin tehnyt?\n\nEikö meidänkin luostarissamme ole vankihuone, kyllin matala, pimeä ja\nkostea pusertamaan henkeä kenestä hyvänsä kuudessa viikossa! Yhdestä\nsen paksuista, lyhyistä pylväistä riippuu raskaat rautakahleet, jotka\nonneksi ovat ruostuneet nyt, kun ei niitä ole pitkään aikaan käytetty;\nja yhdessä nurkassa on kiristyslavitsa ja muita kauheita aseita, jotka\novat heitetyt syrjälle nyt, vaan joissa muutamat vanhemmat nunnat\nvakuuttavat nähneensä veripilkkuja.\n\nKun hän edellisellä kertaa oli vankeudessa Mainzissa, en minä epäillyt\nniin paljon hänen vapauttamisestaan, kuin nyt.\n\nTahtooko Jumala tämän pelon kautta armollisesti valmistaa meitä jonkun\nhirveän sanoman suhteen, joka odottaa meitä? vai osoittaako se\nainoastaan, että toivomisen kyky yhä heikkonee, mitä vanhemmaksi\nkäymme?\n\n\nJoulukuulla 1521.\n\nMonin tavoin on toivo pettänyt meidät näinä kahtena viimeisenä\nviikkona. Vastaus toisen perästä on tullut noitten yhdeksän sisaren\nsukulaisilla heidän liikuttaviin pyyntöihinsä. Niissä ilmestyy\nerilaisia tunteita, mutta ei kukaan suostu jälleen ottamaan vastaan\nheitä heidän kotiinsa.\n\nMuutamat sukulaiset laskevat mitä katkerimpia soimauksia ja ankarimpia\nuhkauksia. Toiset kirjoittavat hellästi ja sääliväisesti, mutta\nkaikilla on se ajatus, ettei mikään aatelinen perhe voi tuottaa\nitselleen sitä häpeätä, että se on auttanut vihittyä nunnaa lupauksensa\nrikkomisessa. Lapsi parat! sydäntäni särkee heidän puolestaan, muutamat\nheistä ovat niin nuoret ja toivoivat niin varmaan, että heitä\notettaisiin avoimin sylin takaisin, muistaen niitä kyyneliä, joilla he\npäästettiin menemään.\n\nNyt he ovat kokonaan jätetyt Jumalan huomaan. Hän ei hylkää heitä;\nmutta kuka tietää, mitä okaisia teitä heidän jalkansa vielä saavat\nastua?\n\nTäällä on myöskin tullut ilmi, että muutamat heistä ovat kirjoittaneet\nsukulaisilleen, jonka kautta heidän tilansa käy paljon vaikeammaksi ja\ntuskaisemmaksi.\n\nUseat vanhemmat nunnat ovat kovasti suuttuneet tästä muka ilkeästä\npetoksesta ja Jumalan häväistyksestä. Minuakin on kielletty pitämästä\nsen enempää yhteyttä luulonalaisten sisarten kanssa. Kaikki kammiot\novat katsastetut, kaikki lutherilaiset kirjat on pantu takavarikkoon,\nja vaaditaan, että suurimmalla tarkkuudella olemme läsnä kaikissa\njumalanpalveluksissa.\n\n\nHelmikuun 10 p. 1522.\n\nSisar Beatrice on kuollut vähän aikaa sairastettuaan. Lempeä,\nkärsivällinen henki on päässyt lepoon.\n\nVaikea on ajatella tätä sorrettua ja arkaa sydäntä iloiseksi edes\ntaivaassa. Minä en voi ajatella häntä muuksi, kuin semmoiseksi, joka on\n_levossa_.\n\nEräänä yönä hänen kuolemansa jälkeen minulla oli uni, jossa näin hänen\nastuvan taivaasen. Minä näin hänen valkoisessa hameessa ja hunnussa\nverkalleen nousevan ylös kaupungin portille. Hänen päänsä ja silmänsä\nolivat painuneet alaspäin eikä hän näyttänyt rohkenevan katsella\nhelmisiä portteja, ei senkään vertaa, että hän olisi tietänyt, olivatko\nne auki vai kiinni. Mutta kaksi enkeliä, kaksi taivaan leppeintä\nhenkeä, tulivat ulos, yhtyivät häneen ja tarttuen hänen käsiinsä\ntaluttivat hänet ääneti sisään, niinkuin katuvan lapsen. Ja kun hän\nastui sisään, hiljenivät harput ja laulut soitoksi, niin lempeäksi,\nkuin kesäisen päivän haaveksiva humina. Mutta ei hän vieläkään katsonut\nylös, vaan kulki kultaisia katuja, kädet turvallisesti laskettuina\nenkelein käsiin, kunnes hän seisoi valta-istuimen edessä. Nyt kuului\nvalta-istuimelta ääni, joka lausui: \"Beatrice, se olen minä; älä\npelkää.\" Kun hän kuuli tämän äänen, levisi rauhallinen hymy hänen\nkasvoillensa, ikäänkuin sädekehä, ja ensimäisen kerran hän nosti\nsilmänsä; ja vaipuen Hänen jalkainsa juureen, lausui hän hiljaa:\n\"kotona!\" Ja minusta tuntui, kuin tuo ainoa sana, jonka matala,\nvapiseva ääni lausui, olisi soinut jokaisesta taivaan harpusta; ja\nlukemattomat äänet, jotka kaikkuivat, niinkuin onnellisten lasten, ja\nolivat kuin äidin, vastasivat rakkauden ja soiton sävelin sanat: \"terve\ntultua kotiin.\"\n\nTämä oli vaan uni, mutta se ei ole mikään uni, että hän on siellä! Hän\nei puhunut paljon tautinsa aikana eikä hänellä ollut kovia tuskia.\nHänen heikko ruumiinsa vastusti vaan vähän sitä hiuvuttavaa kuumetta,\njota hän sairasti. Ne sanat, joita hän lausui, olivat enimmiten\nkiitoksia meidän vähistä hyvistä töistämme taikka anteeksi-pyyntöjä\njokaisesta pikkuisesta vaivasta, jonka hän luuli tuottaneensa meille.\n\nEtupäässä täti Agnes ja minä hoidimme häntä. Hän oli levoton, jos\nolimme kauan poissa. Hänen ajatuksensa palasivat usein hänen\nlapsuutensa aikoihin Thüringin metsän vanhaan linnaan; ja hän kuuli\nmielellään, kun puhuin Chriemhildistä ja Ulrichista ja heidän\npikkuisesta pojastaan. Eräänä iltana hän kutsui minut luoksensa ja\nsanoi: \"kerro sisarelleni Hermentrudille ja veljelleni, että minä\ntiedän varmaan heidän kaikkien tarkoittaneen hyvää, kun lähettivät\nminut tänne; ja tämä on ollut hyvä paikka minulle, erittäin siitä asti,\nkuin sinä tulit. Mutta käske Chriemhildin ja Ulrichin\", hän lisäsi,\n\"jos he saavat tyttäriä, muistaa, että vannottu vala on pyhä asia, jota\nei saa kevytmielisesti rikkoa. Ei sen vuoksi, että suru on tehnyt minun\npahaa; minä en vaan soisi, että muut kärsisivät. Kaikki, kaikki on\nollut hyvä minulle, enkä minä olisi ansainnut mitään!\"\n\nSitten silitellen päätäni laihoilla käsillään, kun olin polvillaan\nhänen vieressään, lausui hän: \"Eva, sinä olet ollut niinkuin äiti,\nsisar, lapsi -- kaikki minulle. Palaa takaisin vanhaan kotiisi, kun\nminä olen mennyt. Minun tuntuu hyvältä ajatella, että sinä olet\nsiellä.\"\n\nTuosta, niinkuin hän olisi pelännyt olleensa kiittämätön täti\nAgnesille, kysyi hän häntä ja sanoi: \"minä en voi koskaan kiittää sinua\nkylläksi kaikesta siitä hyvästä, mitä olet tehnyt minulle. Armollinen\nHerramme on sen muistava; sillä eikö Hän sanonut: 'mitä olette tehneet\nyhdelle näistä vähimmistä.'\"\n\nJa yöllä, kun istuin yksinään hänen kanssaan, lausui hän: \"Eva, minä\nolen kovasti pelännyt kuolemaa. Minä olen erittäin heikko hengessäni,\nja pelkään kaikkia. Mutta minä ajattelen, että Jumala huojentaa kuorman\nheikoille, niinkuin minä olen. Sillä vaikka en tunne itseäni\nlujemmaksi, en minä nyt pelkää. Se on varmaan sentähden, että Hän tukee\nminua.\"\n\nSilloin hän käski minun laulaa; ja vapisevalla äänellä minä veisasin,\nniin hyvin kuin voin, virren: _Astant angelorum chori.\n\n    Enkel-joukon taivahaisen\n    Säveleet nyt kajahtaa;\n    Luojan kaikkivaltiaisen\n    Kiitosta ne ilmoittaa.\n    Kilvan torven äänten kanssa\n    Soipi kielet kannelten,\n    Hurskaat seisoo valkeissansa\n    Eessä Luojan istuimen.\n    Poiss' on ijäks valitukset,\n    Kyynelvirrat pestähän,\n    Kaipaukset, toivomukset\n    Täyttyy lähteest' elämän,\n    Siinä rauhan maassa, jon\n    Aurinkona Luoja on.\n\nJa kaksi päivää sen jälleen hän kuoli syys-aamun hämärtäessä. Hän\nnukkui Jesuksen nimi huulilla.\n\nKummallista, kuinka hiljaiselta ja tyhjältä luostari tuntuu ainoastaan\nsentähden, että tämä heikko ääni on vaiennut ja tämä varjon kaltainen\nolento mennyt pois!\n\n\nHelmikuulla 1522.\n\nSisar Beatrice on pantu luostarin kirkkomaahan juhlallisilla,\nmurheellisilla ruumiinvirsillä ja messuilla sekä komeilla menoilla,\njotka näyttivät minusta huonosti sointuvan yhteen hänen oman, hiljaisen\nluontonsa taikka sen rauhan kanssa, jossa hänen sielunsa nyt on.\n\nMatala multakeko kirkkomaalla, jonka ainoa merkki on puinen risti,\nsoveltuu paremmin hänen muistoonsa. Tulevana kesänä tuuli lempeästi\nhavisee ruohossa; ja talvella kultakerttu visertelee levollisesti\nylhäällä vanhassa jalavassa.\n\nMutta minä en saa koskaan nähdä ruohon peittävän tätä multaläjää. Se on\npäätetty, että minä jätän luostarin tällä viikkoa. Täti Agnes ja kaksi\nnuorta sisarta ovat juuri menneet kammiostani, ja kaikki on valmiiksi\npuhuttu.\n\nTurhan-aikaiset vainomukset niitä vastaan, joita he nimittelevät\nlutherilaisiksi sisariksi, tarttuvat tarttumistaan, samalla kuin\nuhataan käyttää ankarampia ja suorempia keinoja. Sentähden päätettiin,\nettä minä lähden pakoon ensimäisellä otollisella hetkellä, pyrin\nWittenbergiin ja asetan sitten yhdeksän nunnan asian lutherilaisten\ntohtorien eteen ja koetan edistää heidän vapauttamistaan.\n\n\nHelmikuun 20 p. 1522.\n\nVihdoin se talonpoikaispuku, jossa minun on määrä paeta, on\nkammiossani, ja juuri tänä yönä, kun kaikki on hiljaksensa, aion minä\nhiipiä ulos Katharina von Boran kammion akkunasta luostarin puutarhaan.\nTäti Agnes on kiihkeästi puuhannut matkaani ja salaisesti varustanut\nvähäisen korin ruoka-aineita minulle. Mutta kun minä tänä iltana lähdin\nhänen kammioonsa sanomaan hänelle jäähyväisiä, sortui hän kokonaan ja\npiti minua lujasti sylissään, niinkuin hän ei olisi tahtonut koskaan\nlaskea minua menemään. Hänen huulensa vapisivat ja kyynelet vierivät\nvitkalleen hänen ohuille vakoontuneille poskillensa. \"Eva, lapseni\",\nhän lausui, \"sinä, joka ensin opetit minua rakastamaan vastoin omaa\ntahtoani, ja sitten opetit minulle, että Jumala on rakkaus, ja että Hän\nvoisi tehdä minut, jos uskon Jesukseen, onnelliseksi, rakastavaksi\nlapseksi jälleen! kuinka minä voin erota sinusta?\"\n\n\"Sinä tapaat minut jälleen\", minä vastasin, \"niinkuin sisaresikin, joka\nrakastaa sinua niin paljon!\"\n\nHän pudisti päätänsä ja hymyili kyynelet silmissä, kun hän sanoi:\n\n\"Minä olen avuton, vanha vaimo-raukka; mitäpä te minulla tekisitte\nelämän tuoksinassa tuolla ulkona?\"\n\nMutta kaikkein enimmän hän pelkäsi minun puolestani, kun minun täytyi\nlähteä yksin Wittenbergiin. Tämä näytti hänestä, joka ei ollut\nneljäänkymmeneen vuoteen liikkunut ulkopuolella luostarin muureja,\nvarsin pitkältä ja vaaralliselta matkalta. Täti Agnes ajattelee minua\naina nuoreksi tytöksi ja luulee, että jokainen katsoo minua kauniiksi\nsentähden, että rakkaus tekee minut kauniiksi hänen silmissään. Hän on\nvarma siitä, että he pitävät minua valhepukuisena prinsessana.\n\nHän unhottaa, että minä olen tyyni, tasaiselta näyttävä,\nseitsemänkolmatta vuotinen nainen, jota ei kukaan kummastele, kun hän\nvakavasti astuu maantietä eteenpäin.\n\nMutta minä melkein sain hänet lupaamaan, että hän tulee luoksemme\nWittenbergiin; ja viimeiseltä hän nuhteli itseään epäluottamuksesta\nJumalaa kohtaan ja sanoi, ettei hänen olisi pitänyt koskaan pelätä,\njott'eivät Hänen enkelinsä kaitsisi minua.\n\nKerran vielä mailma siis aukenee minulle, mutta minä en toivo (ja miksi\nminä sitä tahtoisinkaan?), että se olisi suuren-arvoisempi kuin tämä\nluostari on ollut -- semmoinen paikka, jossa Jumala on oleva minun\nkanssani ja antaa minun Itsensä tähden toimittaa jonkuisen vähän hyvän\ntyön.\n\nMutta sydämestäni halajan saada kerran vielä syleillä kallista täti\nCottaa ja Elsaa ja pikku Theklaa. Ja kun Thekla menee naimisiin, ja\ntäti ja setä Cotta ovat jääneet yksin, he ehkä tarvitsevat minua, ja\nserkku Eva saa vanhentua Elsan lasten ja kaikkien lastenlasten\njoukossa, auttaen itsekutakin vähän ja kaivattu hiukan, kun Jumala\nkörjaa minut pois.\n\nMutta etupäässä minä tahtoisin olla täti Cottan luona nyt, kun Fritz on\ntuossa kauheassa vankeudessa. Hän sanoi aina, että minä osasin\nlohduttaa häntä enemmän, kuin kukaan muu, ja kenties minä osaan vielä.\n\n\n\n\nXXII.\n\nElsan kertomus.\n\n\nLokakuulla 1521.\n\nKristofer on juuri palannut Hallesta. He ovat taas uskaltaneet ruveta\nmyymään aneita nuoren ja velton Mainzin arkki-piispan Albertin\nturvissa. Useat ylioppilaat ja järkevimmät porvarit ovat harmissaan,\nkun näkevät, kuinka suuri, punainen risti jälleen pystytetään ja\ntaivaallista anteeksi-antamusta kaupitellaan pitkin katuja. Gottfried\non varma, ettei tätä olisi yritetty, jolleivät viholliset olisi\nluulleet, ette T:ri Lutherin ääni on vaiennut ijäksi. Salaisesti\njaetaan kuitenkin hänen kirjeitänsä meidän joukossamme, ja moni meistä\ntietää, että hän on tallella jossakin paikassa lähellä meitä.\n\n\nMarraskuulta.\n\nGottfried on juuri tuonut minulle Lutherin kirjeen Mainzin\narkki-piispalle. Se ainakin näyttää anekauppiaille, että he ovat\nherättäneet nukkuvan leijonan.\n\nHän muistuttaa arkkipiispaa, että ankara tuli jo on syttynyt sen\nkautta, että köyhä, halpa munkki on nousnut Tetzeliä vastaan; hän\nvaroittaa häntä, että Jumala, joka antoi voimaa tälle heikolle\nihmis-äänelle, koska se puhui Hänen totuuttansa: \"vielä elää ja alentaa\nkorkeat seterit ja ylpeät Faraot, ja voi helposti nöyryyttää Mainzin\nvaaliruhtinaan, vaikka koko neljä keisaria häntä tukisi.\" Hän vaatii\njuhlallisesti, että arkkipiispa lakkauttaa tuon valheellisten\nanteeksi-antamusten ahneen myymisen Mainzissa, taikka hän pian julkaisee\nsyytöksen (jonka hän jo on kirjoittanut) \"Uutta Hallen koulua\" vastaan.\n\"Sillä T:ri Luther\", hän sanoo, \"ei ole vielä kuollut.\"\n\nMe olemme kovasti epäilyksissä, mitenkä arkkipiispa menettelee, kun on\nsaanut tämmöisen rohkean moitteen.\n\n\nMarraskuun 20 p.\n\nMoite on vaikuttanut. Ruhtinas arkkipiispa on kirjoittanut nöyrän\npuollustuskirjeen T:ri Lutherille, ja aneet ovat kerta vielä\nkarkoitetut Hallesta.\n\nWittenbergissä T:ri Lutherin kirjeet eivät kuitenkaan ole likimainkaan\nsama, kuin hänen läsnä-olonsa. Täällä vallitsee suuri hämminki, ja\nsangen usein tappelevat vastaiset puolueet kaduilla.\n\nMelkein kaikki Augustinin-luostarin munkit kieltäysivät pari viikkoa\nsitten ottamasta osaa messuihin taikka hostian palvelemiseen.\nHyvänluontoinen T:ri Melancthon ja muut tohtorit nuhtelivat heitä\nensin, mutta rupesivat viimein itse uskomaan samoin ja vetosivat\nSachsin vaaliruhtinaasen, että hän poistaisi nämät epäjumaliset\nkirkonmenot. Me emme tiedä, kuinka hän tehnee. Ei mitään julkisia\nmuutoksia vielä ole pantu toimeen jumalanpalveluksessa.\n\nMutta se suuri tapaus, joka nyt kiihdyttää Wittenbergiä, on\nkolmentoista Augustinilais-munkin luopuminen luostarista ja\nluostari-elämästä. Pastori Feldkirchen ilmoitti papilliset lupaukset\nmitättömiksi ja meni naimisiin muutamia kuukausia takaperin. Mutta hän\noli vaan maallinen pappi; ja pitäjien pappien avioliitosta on kaikilla\nkunnon ihmisillä meidän joukossamme kauan aikaa ollut sama ajatus.\n\nMitä munkkien avioliittoon tulee, on kuitenkin pidetty eri mieltä.\nPappi muuttaa naidessaan vaan säätynsä; mutta jos munkit rikkovat\nlupauksensa, häviää koko veljeskunta ja munkki-elämä.\n\nGottfried ja minä olemme kokonaan vakuutetut siitä, että he ovat\noikeassa; ja me kunnioitamme suuresti niitä miehiä, jotka kieltävät\nitseltään elatuksen muitten kustannuksella ja tyytyvät asettumaan\nyliopiston oppilaitten joukkoon. Mutta erittäin minä kunnioitan niitä\nvanhempia taikka totisempiakin oppineita veljiä, jotka jättävät\nluostarin armon ja joutilaan ylellisyyden ja rupeavat oppimaan jotakin\nhalpaa ammattia. Yksi heistä on mennyt salvumiehen oppiin; ja kun me\npari päivää sitten kuljimme hänen työpenkkinsä ohitse ja katselimme,\nkuinka hän ahkerasti koetti taivuttaa tottumattomia sormiansa työkaluja\npitelemään, nosti Gottfried lakkiansa ja tervehti häntä\nkunnioituksella, sanoen:\n\n\"Niin, se on oikein. Kristin-uskon täytyy alkaa uudestaan Nazarethin\ntyömiehen kodista.\"\n\nMeidän perheessämme ovat ajatukset kuitenkin erilaiset. Meidän kallis,\nlevoton äitimme ajattelee kovasti, mitä kaikista näistä tulee. Tosin on\nFritzin toinen vankeus suuresti järkyttänyt hänen uskoansa munkkeihin;\nmutta aikakauden mullistava luonto pelottaa häntä. Hänestä näyttää\nkaikki tarkoittavan häviötä; ja ainoa tapa, jolla ajan vaikeat\nkysymykset hänen mielestään suoriuvat, on se, että nyt on mailman\nviimeiset päivät ja että, kun kaikki on revitty maahan, meidän Herramme\nitse tulee ja nopeasti rakentaa valtakuntansa jälleen oikealla tavalla.\n\nHänellä ei ole Fritzin, ei rakastetun Evan eikä T:ri Lutherin neuvoja\n-- johon viime mainittuun hän näihin aikoihin on alkanut enemmän\nluottaa, vaikka hän aina valittaa, että hän käyttää niin kiivasta\nkieltä -- eikä hän tiedä, mitä jokaisesta asiasta tulee ajatella. Hän\npelkää erittäin arkkidiakonus Carlstadtin rajuutta; ja lempeä\nMelancthon on liian paljon hänen itse luontoisensa, ettei hän luota\ntämän päätöksiin.\n\nKuitenkin, kun tänä aamuna kävin heitä tervehtimässä, valmisti hän\nparaikaa ravitsevaa lientä, jonka hän, kun kysyin häneltä, myönsi\nolevan aiotun sille munkille, joka oli kieltänyt kirkon ylivallan ja\nruvennut salvumieheksi.\n\n\"Ihmisraukat\", lausui hän niinkuin puollustukseksi, \"he olivat\ntottuneet elämään hyvin luostarissa, enkä minä soisi, että eroitus\ntuntuisi peräti jyrkältä.\"\n\nÄidin-äitimme on nyt yhdeksännellä kymmenennellä. Hänen vartalonsa on\nvielä suora, vaikka hän harvoin lähtee nojatuolistaan; eikä hänen\nsielunvoimansa näytä juuri heikontuneen, paitsi ettei hän voi pitkää\naikaa kuunnella mitään asiaa. Valisti minä ajattelen, että hänen\nvanhuutensa tulee enemmän varhaisen kevään herttaisiin päiviin, kuin\nkovaan ja kylmään talveen. Thekla sanoo, että näyttää siltä, kuin tämä\nelämä paraikaa hiljaisesti häneltä koittaisi paremmaksi; taikka kuin\nJumala pitäisi häntä, niinkuin Mosesta, täydellä näöllä ja hyvässä\nvoimissa, siksi kuin hän saa luoda silmänsä Luvattuun maahan ja nähdä\nsen pelastuksen, joka hän on niin kauan odottanut, aivan likeltä.\n\nHän on yhtä paljon lastemme lemmitty, kuin hän oli ennen meidän; hän\nnäyttää unhottaneen vanhan tapansa keksiä virheitä; joko sentähden,\nettä hänen ei tarvitse mielestänsä vastata niin paljon kolmannen\nsukupolven puolesta, taikka sentähden, että kaikki heidän pienet\nvirheensä ilmestyvät lievemmässä muodossa hänen edessään. Minä huomaan\nmyöskin, että hän on ruvennut juttelemaan aivan toisenlaisia\nkertomuksia, kuin niitä, jotka kiinnittivät meidän huomiotamme. Hän\nnäyttää jättävän pois keski-ikänsä legendat ja palaavan oman levottoman\nnuoruutensa ja lapsuutensa kokemuksiin. Iso-isämme elämän salaisuudet,\njoista me turhaan koetimme saada selkoa, ovat kaikki avoinna Greetalle\nja pojille. Pyhimysten ja eremitein sijaan, joitten vaiheet\nihastuttivat meitä, on tullut kertomuksia salaisista Hussitein\nkokouksista, joissa luettiin Pyhää Raamattua Bömin saloissa ja\nvuoristossa; jylhistä turvapaikoista onkaloissa, joissa kokonaiset\nperheet piileskelivät kuukausimääriä; sydäntä viiltävistä\nvangitsemisista taikka ihmeellisistä pakoretkistä.\n\nMinun poikani sankareina ei ole St. Kristofer eikä St. Yrjö, vaan\nväärä-uskoiset Hussitit! Rakas äitini lausuu usein jonkun varoittavan\nsanan pojille, että nuot ajat olivat kovin pahoja ja ettei ihmisten nyt\ntarvitse viettää semmoista hurjaa elämää. Mutta teksti vaikuttaa\nsyvemmältä lapsiin kuin kommentarit.\n\nOman suurimman ilonsa saa äidin-äitimme yhä T:ri Lutherin\nkirjoituksista. Minä olen nykyisin hänelle ja isälle lukenut, tiesi\nkuinka monta kertaa, tohtorin kirjeen Wartburgista \"Kristuksen\nvähäiselle joukolle Wittenbergissä\" ynnä hänen selityksensä 37:nnestä\nPsalmista: \"älä vihastu pahain tähden.\"\n\nRakkaan isämme näkö-ala on mitä valoisin. Hän on vakuutettu, että koko\nmailma nopeasti tulee laidallensa, ja katsoo vähäiseksi asiaksi,\netteivät hänen keksintönsä valmistuneet, koska me täyttä pohtia\nlähestymme ihmiskunnan kultaista aikakautta.\n\nNäin hän ja äitini eri kohdilta ja eri teillä joutuivat samaan\npäätökseen.\n\nMe olemme kuulleet Theklalta, että Ulrich on käynyt T:ri Lutherin luona\nWartburgissa, jossa hän oleskelee. Minä olen niin iloinen, kun tiedän,\nmissä hän on. Minusta on aina niin vaikea ajatella ihmisiä, heidän\nolopaikkaansa tuntematta. Muoto itse näyttää haihtuvan siinä\nepämääräisessä, varjonkaltaisessa, tuntemattomassa mailmassa, joka\nympäröitsee sitä. Tämä se on, joka lisää levottomuuttani Fritzin\npuolesta. Nyt minun sopii ajatella T:ri Lutheria, kun hän istuu tuossa\nsuuressa huoneessa, jossa minä odotin vaaliruhtinasta kirjaustyöni\nkanssa monta vuotta takaperin -- katsellen jyrkänteen partaalta niitä\nharjanteita, jotka kohoavat toistensa takaa, siksi kuin tummat hongat\nja viheriät, huojuvat oksat muuttuvat sinertäviksi kultaisella taivaan\nrannalla. Ja päivänlaskusta minä näen, kuinka varjot hiipivät niitten\nvihantavien laaksoin yli, joissa meidän oli tapa leikitellä, ja aleneva\naurinko valaisee honkien punaisia varsia.\n\nTaikka minä näen hänen kesäpäivänä istuvan kirjojensa vieressä --\nsuurten foliantein, kreikkalaisten, hebrealaisten ja latinaisten -- ja\nvalmistavan sitä Jumalan Kirjan Käännöstä, joka on oleva koko meidän\nkansamme siunaus; sillä välin kuin lämpimät auringonsäteet kiehuttavat\naromatillista hajua männyistä, ja tuuli viepi sen sisään avonaisesta\nakkunasta.\n\nTaikka minä ajattelen, kuinka hän varhain aamulla seisoo linnan muurien\nluona ja katselee Eisenachin torneja ja kaukaisia kattoja, samalla kuin\nsuuren luostarin kello kumisten ilmoittaa hänelle, mitä kello on; ja\nhänen mieleensä muistuu se vireä elämä, joka alkaa kaduilla, jossa hän\nkerta kerjäsi leipää täti Ursula Cottan ovella. Kallis täti Ursula,\nminä soisin, että hän olisi saanut elää tähän saakka ja nähdä sen\nrunsaan sadon, jonka hyvä teko toisinaan tuottaa.\n\nTaikka yöllä taas, kun kaikki äänet ovat vaiti, paitsi näkymättömän\nvirran kohina alhaalla laaksossa ja tuulen huokuna metsässä, ja se\nsuuri taistelo alkaa, jota hän on taistellut niin usein pimeyden\nvaltoja vastaan, ja hän koettaa rukoilla eikä voi nostaa sydäntänsä\nJumalan puoleen, olen minä näkevänäni, kuinka hän avaa akkunansa, luo\nsilmänsä metsään, kallioille ja nurmille, jotka alhaalla ilmestyvät\ntummina ja hengettöminä, ja sitten katsoo ylös näistä Jumalan puoleen\nja vahvistaa itseänsä sillä totuudella, jonka hän mielellään lausuu:\n\n\"_Jumala elää vielä_!\" tuntien katsellessansa, että yö vaan peittää\nauringon eikä sammuta sitä, ja vartoen siksi kuin aamukoitto alkaa\nverkalleen levitä ylös taivaalle ja alas metsään.\n\nT:ri Melancthon on kertonut kuinka T:ri Luther tekee työtä, kuinka hän\nkärsii Wartburgissa ja kuinka hän kerta kirjoitti: \"ovatko ystäväni\nunhottaneet rukoilla minun puolestani, koska taistelo on niin kauhea?\"\nEi; Gottfried muistaa häntä aina kalliimpien omaistemme nimien\njoukossa.\n\n\"Mutta\", hän sanoi tänään, \"meidän tulee jättää päämiehemme kasvatus\nJumalalle.\"\n\nKoetettu, huolestunut Pyhä Elisabet parka! toinen kuninkaallinen sydän\nkärsii nyt Wartburgissa, toinen pyhimys saavuttaa nyt kruununsa\nristin kautta vanhassa linnassa; mutta ei paavin Kalenterissa\nkanoniseerattavaksi!\n\n\nJoulukuun 21 p.\n\nAugustinilaisen veljeskunnan tuomiokapituli Thüringenissa ja\nMeissen'issa kokoontui täällä viime kuulla tutkimaan, ovatko\nluostarilupaukset peräyttämättömät. He ovat tulleet siihen päätökseen,\nettä Kristuksessa ei ole maallikoita eikä munkkeja, ja että jokainen\nsaa vapaasti noudattaa omaatuntoansa.\n\n\nJoulupäivänä 1521.\n\nTämä on ollut suuri päivä meille.\n\nArkkidiakonus Carlstadt ilmoitti vähä aika takaperin, että hän aikoi\nlähestyvän Ympärileikkauksen juhlana jakaa pyhää sakramenttiä\nmaallikoille sekä leivän että viinan muodossa. Kun hänen oikeuttansa\ntähän on epäilty, kiirehti hän panemaan toimeen päätöstänsä, ettei\nmikään kielto hovin puolesta estäisi sitä.\n\nTänään, kun hän saarnassansa kaupunginkirkossa oli selittänyt, kuinka\ntarpeellista oli taas asettaa Pyhä Ehtoollinen epäjumalisen messu-uhrin\nsijaan, meni hän alttarille, siunasi Saksan kielellä leivän ja viinan,\nkääntyi kansan puoleen ja lausui juhlallisesti:\n\n\"Jokainen, joka tuntee itsensä rasitetuksi synteinsä taakasta ja isoo\nja janoo Jumalan armoa, tulkoon ja vastaan-ottakoon Herran ruumiin ja\nveren.\"\n\nHetkeksi seurasi äänettömyys hänen sanojansa, ja sitten, ennenkuin\nkukaan muu liikahti, näin minä ihmeekseni ujon, hiljaisen äitini\nverkalleen astuvan käytävää ylös, taluttaen isääni kädestä. Muita tuli\nperästä; mitkä kunnioittavaisella, juhlallisella käytöksellä, mitkä\nehkä hiukan kiireisesti ja liiallisella innolla. Ja kun viimeinenkin\noli lähtenyt alttarilta, lausui arkkidiakonus yhteisen synninpäästön ja\nlisäsi juhlallisesti:\n\n\"Menkäät, älkäätkä tehkö syntiä enää.\"\n\nTuokion aikaa olivat kaikki vaiti, ja sitten eri äänet, jotka\nvähitellen paisuivat täydeksi kööriksi, yhtyivät veisaamaan\n_Agnus Dei_:\n\n\"Oi Jumalan Karitsa, joka poistat mailman synnit! Armahda meitä, anna\nmeille rauhasi!\"\n\nMe vietimme joulun, niinkuin tavallisesti, isäni luona. Vaikka minä\nkummastelin äitini rohkeutta, en minä tahtonut puhua hänen kanssaan\nsiitä; mutta kun me illalla istuimme yksinään, sillä välin kuin rakas\nisämme, Gottfried, Kristofer ja lapset olivat lähteneet katsomaan,\nkuinka luistelivat Elbellä, lausui hän minulle:\n\n\"Elsa, minun täytyi mennä. Tuntui siltä, kuin meidän Herramme _oma_\nääni olisi sanonut minulle: '_sinä_ olet rasitettu, tule!\" Minä en\nkoskaan ymmärtänyt kaikkia näitä, niinkuin nyt. Minusta näytti, kuin\nolisin _nähnyt_ evankeliumin omilla silmilläni -- nähnyt, että lunastus\non täytetty, ja että atria nyt on hankittu. Minä en muistanut kysyä,\nkaduinko, uskoinko taikka rakastinko kylläksi. Minä näin vuosisatojen\nhalki, kuinka Hänen ruumiinsa annettiin ja hänen verensä vuodatettiin\nminun puolestani Golgatalla; ja nyt minä näin pöydän valmistetuksi ja\nkuulin kutsumuksen; ja minun täytyi tarttua isäsi käteen ja kohta astua\nesiin.\"\n\n\"Niin, kallis äiti, te annoitte koko seurakunnalle parhaan esimerkin!\"\nminä sanoin.\n\n\"Minä!\" hän huudahti. \"Sanoitko, että minä menin esiin, ennenkuin\nkukaan muu? Kuinka! ennenkuin kaikki hurskaat miehet ja tohtorit ja\nesivaltalaiset? Elsa, lapseni, mitä minä olen tehnyt? Mutta minä en\najatellut itseäni eikä ketään muuta. Minä kuulin vaan hänen äänensä\nkutsuvan itseäni; ja mitä minä voin tehdä muuta, kuin mennä? Enkä minä\ntodella nyt huoli, miltä se näytti! Voi Elsa\", hän jatkoi, \"kyllä\nansaitsee, että mailmaa näin häiritään, kun vaan tämä juhla palautetaan\nkirkkoon; niin\", hän lisäsi vapisevalla äänellä, \"ansaitsee kyllä, että\nFritzkin on vankeudessa tätä varten. Pyhä Herra on uhrannut itsensä\nmeidän tähtemme, ja me vietämme juhlaa. Hän kuoli syntisten tähden. Hän\nlaitti atriansa isoaville ja janoaville. Ne, jotka kaikkein enemmän\ntuntevat syntinsä, eivät siis saa tulla viimeiseksi, vaan ensiksi. Minä\nnäen kaikki nyt. Tuo pyhä sakramentti on evankeliumi minulle.\"\n\n\nHelmikuun 10 p. 1522.\n\nTäysi hämminki vallitsee kaupungissa.\n\nMiehiä on ilmestynyt täällä, jotka sanovat, että he ovat suorastaan\ninnostetut Jumalalta; että opiskeleminen on aivan tarpeeton asia --\njopa epäjumalinen arvon-anto lihalle ja puustaville; että se on ajan ja\nvoiman hukka, kun kääntää Pyhää Raamattua, koska, vaikka he eivät\nymmärtäneet sanaakaan kreikkaa tai hebreaa, Jumala on ilmoittanut sen\nsisällön heidän sydämellensä.\n\nNämät miehet tulevat Zwickau'ista. Kaksi heistä on kankureita; yksi on\nentinen pappi Münzer. He kehuvat itseänsä myöskin profeetoiksi. Heidän\njohdattajansa Nikolaus Storch on valinnut kaksitoista apostolia ja\nseitsemänkymmentä kaksi opetuslasta Herramme esimerkin mukaan. Ja yksi\nheistä huusi kauhealla äänellä tänään pitkin katuja:\n\n\"Voi, voi kristikunnan jumalattomia hallitsioita! Ennen seitsemän vuoden\nkuluttua pannaan mailma autioksi. Turkkilaiset hyökkäävät maahan. Ei\nyksikään ihminen jää henkiin. Jumala puhdistaa maan verellä, ja kaikki\npapit surmataan. Pyhimykset vallitsevat. Herran päivä on käsissä. Voi!\nvoi!\"\n\nYliopiston ja kaupungin ajatukset heistä ovat erilaiset.\nVaaliruhtinas itse sanoo, että hän mieluisammin luopuisi kruunustansa\nja kerjäläisenä kulkisi mailmaa, kuin vastustaisi Herran ääntä. T:ri\nMelancthon epäilee ja sanoo, että meidän tulee tutkia henkiä, ovatko ne\nJumalasta. Arkkidiakonus Carlstadt on kovasti mieltynyt heihin, niin\nettä hän opetus-istuimeltaan kehoittaa ylioppilaita jättämään\nturhamaisen pyrintönsä lihallisen viisauden perään ja palaamaan ja\nJumalan käskyn mukaan ansaitsemaan leipäänsä otsansa hiessä.\nPoikakoulun opettaja avasi huoneen akkunan ja käski kaupunkilaisia\nottamaan pois lapsensa. Melkoinen joukko ylioppilaita on hajoamassansa,\nja toiset ovat kiihtyneessä mielentilassa, valmiina mihin melskeesen\ntahansa. Kuvat ovat väkisin viedyt yhdestä kirkosta ja poltetut.\nFransiskanin-luostarin munkit ovat pyytäneet sotaväkeä avukseen\nuhkaavaa päällekarkausta vastaan.\n\nGottfried ja muut ovat vakuutetut, että nämät Zwickau'n miehet ovat\nsokaistuja intoilioita. Hän sanoo: \"se henki, joka ei pane armoa\nJumalan sanaan, ei suinkaan liene Jumalasta.\"\n\nMutta näitten uusien oppien lujimpia vastustajia on kummastukseksemme\nhyvänsävyisä äitimme. Hänen lempeä, hiljainen luontonsa näyttää\nniinkuin taivaallisella vaistolla kammoman heitä. Hän sanoo: \"Jumalan\nhenki tekee nöyräksi -- eikä paisuta.\"\n\nKun tuonain kerrottiin meille, että Nikolaus Storch oli nähnyt enkeli\nGabrielin yöllä, joka riensi häntä kohden ja sanoi hänelle: \"mitä\nsinuun tulee, sinä asetetaan minun valta-istuimelleni!\" lausui äitini:\n\n\"Oudollapa tavalla enkeli Gabriel nyt puhuu _omasta_\nvalta-istuimestaan: ennen vanhaan enkelit puhuivat Jumalan\nvalta-istuimesta.\"\n\nJa kun joku arveli, että oli aika eroittaa akanat nisusta, ja perustaa\nsemmoinen kirkko, johon vaan pyhät kuuluisivat, sanoi hän:\n\n\"Se ei suinkaan sopisi minulle. Minun täytyisi pysähtyä ulkopuolelle,\nlunastettujen syntisten kirkkoon. Ja eikö St. Paavali itse sanonut,\nniinkuin T:ri Luther kertoi meille: 'syntiset, joista minä olen\nsuurin?'\"\n\n\"Mutta ettekö pelkää\", joku kysyi häneltä; \"että loukkaatte Jumalaa,\nkun kiellätte Hänen sanansaattajiansa, jos sentään nämät profeetat\nolisivat Häneltä lähetetyt?\"\n\n\"En minä luule\", hän vastasi tyvenesti. \"Siksi kuin tohtorit\nvakaantuvat asiasta, minä en mielestäni voi pakoittaa Vapahtajaani, jos\npysyn kiinni vanhassa sano massa.\"\n\nIsäni on kuitenkin kovin levoton tästä; hän ei ymmärrä, miks'ei saisi\nolla profeettoja Wittenbergissä yhtä hyvin, kuin Jerusalemissa; ja\nnäihin ihmeellisiin aikoihin, väittää hän, mitkä ihmeet lienevät liian\nsuuret uskottavaksi?\n\nMinä ja moni muu kaipaamme sydämestämme T:ri Lutheria. Minä luulen\nkyllä, että Gottfried on oikeassa, mutta se olisi kauheata, jos\nerehtyisi; ja T:ri Luther näyttää aina kohta käsittävän kaikki asiat,\nja voittaa rynnäköllä linnan, sillä välin kuin Melancthon käyskelee sen\nympäri ja tarkastelee jokaista varustusten osaa.\n\nT:ri Luther ei koskaan horju ajatuksissaan kirjeissään, vaan varoittaa\nmeitä ankarasti näistä saatanan petoksista. Mutta siihen ihmiset\nvastaavat, ettei hän ole nähnyt eikä kuullut \"profeettoja.\" Kirjeestä\nehtii keskustella, ja kirjeesen ehtii vastata aikaa ennen, kuin toinen\ntulee, ja elävä silmä ja ääni maksavat paljon tämänlaisessa\ntaistelossa.\n\nMikä päällikkö voisi kirjeitten kautta viedä väkeänsä tuleen?\n\n\nHelmikuun 26 p. 1522.\n\nRauhan kyyhkysemme on palannut kotiin; meidän Evamme! Kun tänä iltana\nkävin kadun poikki asialla äitini luona, näin minä kummastuksekseni\nEvan istuvan käsi isäni kädessä ja levollisesti lukevan hänelle\nkolmattakolmatta Psalmia, sillä välin kuin äidin-äitini istui ja\nkuunteli ja äitini tyytyväisesti kutoi heidän vieressään.\n\nTuntui siltä kuin hän olisi tuskin ollut päivääkään poissa, niin\nhiljaisesti hän pujahti jälleen entiselle paikallensa. Se näytti niin\nluonnolliselta, vaan kuitenkin niin unenkaltaiselta, että kummastuksen\ntunto katosi minusta, niinkuin tapahtuu unelmissa, ja minä menin hänen\nluokseen ja suutelin hänen otsaansa.\n\n\"Kallis serkku Elsa, sinäkö se olet!\" hän lausui. \"Minä aioin huomenna\nkaikkein ensiksi tulla sinun luoksesi.\"\n\nMinkä rauhan tuo rakas, levollinen, sointuva ääni levitti meidän\nkotiimme jälleen!\n\n\"Te olette kaikki jättäneet täti Cottan\", hän lausui, ja hänen äänensä\nvärisi hiukan, \"niin minä olen tullut takaisin olemaan hänen luonansa\naina, jos hän sallii.\"\n\nÄitini ja Eva eivät koskaan vaihettaneet keskenänsä mitään rakkauden\nvakuutuksia; he ymmärtävät toinen toisensa niin täydellisesti.\n\n\nHelmikuun 23 p.\n\nNiin, se ei ole mikään unelma. Eva on jättänyt luostarin ja on taas\nyksi meistä. Nyt, kun hän on ruvennut jälleen kaikkiin vanhoihin\naskareihinsa, kummastelen minä enemmän, kuin ennen, kuinka olemme\ntulleet toimeen ilman häntä. Hän puhuu niin levollisesti paostansa\nluostarista ja ylimäisestä matkastansa maakunnassa, kuin se olisi ollut\nhelppo ja aivan jokapäiväinen tapaus. Hän kertoo, että jokainen näytti\nolevan halukas auttamaan häntä ja pitämään huolta hänestä.\n\nHän on kovasti vähän muuttunut. Hänen kasvonsa eivät olleet niitä,\njotka muuttuivat. Sama viattomuus asuu hänen huulillaan, kuin ennen --\nsama luottavainen, totinen valo on hänen mustissa, lempeissä\nsilmissään; tyven, rauhallinen otsa, joka aina muistutti\npäivänpaisteisesta, pilvettömästä taivaasta, on tyven ja kirkas vielä;\nja sen ympärillä kultainen tukka, joka ei vielä ole kasvanut luostarin\nleikkauksen perästä, sykertyy vähäisiksi kiehkuroiksi, jotka\nmuistuttavat minua hänen ensimäisista ajoistaan kodissamme\nEisenachissa. Kuitenkin koko kasvojen luonto näyttää tyventyneen, minä\nen voi sanoa varjostuneen, vaan täyttyneen sillä katseella, joka\nluullakseni aina eroittaa pyhimysten kasvot tuolla ylhäällä enkelein\nkasvoista -- niitten kasvot, jotka ovat kärsineet, niitten kasvoista,\njotka ovat vaan tunteneet sääliä --- niin, täyttyneen tuolla syvällä,\nhellällä, kärsivällisellä luottamuksella, inhimillisellä katseella,\njoka ilmestyy niitten kasvoissa, jotka ovat päässeet taivaalliseen,\nriemulliseen \"_Sinun tahtosi tapahtukoon_\" tuon \"_Ei minun tahtoni,\nvaan Sinun_\" tuskan kautta.\n\nEnsiksi meni Greeta häntä vastaan sillä kunnioittavaisella katsannolla;\njoka hänellä on kirkossa; ja hän kysyi minulta jälestäpäin: \"onko tämä\ntodella se serkku Eva, jonka kuva on meillä?\" Mutta nyt he ovat mitä\nparahimmat ystävät, ja suurella luottamuksella ja aivan tarkasti\njuttelee Greeta serkku Evalle kaikki salaisimmat tuumansa ja ilonsa.\nPojatkin panevat tavattoman paljon arvoa hänen hyvään ajatukseensa ja\nnäyttävät pitävän päätöksiään viisaampina, kuin tavallisten naisten;\nsillä eilen pikku Fritz selitti hänelle hartaasti sen uuden joutsen\nansioita, jonka hän oli saanut ja joka oli tehty englantilaisen mallin\nmukaan.\n\nHän koettaa kaikin toimin saada yhdeksän nuorta nunnaa, jotka ovat\nruvenneet Lutherin oppiin, vapaaksi Nimptschenistä. Gottfried luulee\nsitä sangen vaikeaksi, mutta ei millään lailla mahdottomaksi aikaa\nmyöten.\n\nVaan kuitenkin, mihin myrskyiseen mailmaan kyyhkysemme on palannut! --\nyliopisto on melkein häviämällänsä; kaupunki riivoksissa; eikä yhtään\nsaksalaista raamattua kenenkään kädessä, jonka johdolla, niinkuin\nGottfried sanoo, näitten uusien profeettain vaatimuksia tutkittaisiin.\n\nSe ei sentään näytä tekevän Evaa alakuloiseksi. Hän sanoo, että hänestä\ntuntuu, kuin hän astuisi arkista uuteen mailmaan; eikä Noach suinkaan\ntavannut kaikkia järjestykseen pantuna edestänsä. Hän on kokonaan\näitini puolella, mitä profeettoihin tulee. Hän sanoo, etteivät\napostolit saarnanneet, itseänsä, vaan Kristusta Jesusta Herraamme. Jos\nZwickau'in profeetat saarnaavat Häntä, eivät he saarnaa mitään uutta;\nja jos he saarnaavat itseänsä, ei Jumala eikä liioin enkeli Gabriel\nkäskenyt heitä siihen.\n\nSuuresti meitä surettaa, että Fritz vielä on vankeudessa. Ensiksi\nolimme varmat, että hänen onnistuisi paeta, mutta jokainen kuukausi\nvähentää toivojamme, siksi kuin tuskin tohdimme mainita häntä, paitsi\nrukouksissamme. Kuitenkin me joka päivä, Gottfried ja minä, rukoilemme,\nettei ainoastaan hän pääsisi vapaaksi, vaan myöskin T:ri Luther palaisi\nja onnellisesti päättäisi saksalaisen raamatun-käännöksensä, joka,\nGottfriedin luullen; on oleva suurin lahja, minkä T:ri Luther\nmilloinkaan on antanut taikka milloinkaan voi antaa Saksan kansalle ja\nsen kautta kristikunnalle.\n\n\nLauantaina, Maaliskuun 8 p. 1522.\n\nTuo suuri, lämmin sydän sykkii taas meidän joukossamme!\n\nT:ri Luther asuu taas levollisesti Augustinin-luostarissa, jonka\nhän jätti vuosi takaperin, Wormsiin lähteäksensä. Mitä muutoksia\nsiitä ajasta! Hän jätti meidät kesken kyyneliämme ja turhia\nrukouksiammme, ettei hän uskoisi kallista henkeänsä sille petolliselle\nsuojeluskirjalle, joka oli kietonut Johan Hussin martyri-paaluun.\n\nHän palajaa eheänä ja voittoisana -- hyvän asian puollustajana\nkeisarin, pappien ja ruhtinaitten edessä Saksan kansan sankarina.\n\nHänen lähtiessänsä juuri osa kaupunkilaisista ja ylioppilaista vapisi\nhänen rohkeitten sanojensa ja tekojensa puolesta.\n\nPalatessaan hän näkee, kuinka ylioppilaat ja porvarit rajusti ja\nsokeasti syöksevät eteenpäin sitä tietä, jonka hän avasi -- tuolle\npuolen hänen päätöksensä ja vakuutuksensa rajoja.\n\nHän lähti ensimäisenä taisteloon, ja muut seurasivat pelolla, kun hän\nyksin ryntäsi eteenpäin kuoleman uhalla.\n\nHän palajaa kutsumaan takaisin hajonneita joukkojansa, jotka ovat\nlevinneet ja jakaantuneet tuimassa ja tulisessa takaa-ajossaan.\n\nLieneekö nyt hänen äänensä yhtä voimakas peräyttämään ja jälleen\njärjestämään, kuin se oli eteenpäin käskemään?\n\nMatkallansa Wartburgista kirjoitti hän vaaliruhtinaalle ja kieltäysi\nhänen suojelustansa vastaan-ottamasta, ilmoittaen, että hän palasi sen\nlauman luo, jonka Jumala oli antanut hänelle Wittenbergissä, että\nJumala itse oli kutsunut ja kehoittanut häntä, ja että hän oli\nmahtavamman suojassa, kuin minkään vaaliruhtinaan! \"Miekka\", hän sanoi,\n\"ei voinut puollustaa totuutta. Väkevimmät ovat ne, joitten usko on\nvahvin. Hän tuli turvaten Herraansa Kristukseen ja Häneen yksinään.\"\n\nGottfried sanoo, että se on tyhjä luulo, mutta minusta on jo, kuin\nnäkisin suuren eroituksen kaupungissa -- ei jutella niin rohkeasti\nja suureen ääneen, kuin toispäivänä; niinkuin perheessä hilpeät,\ntelmivät pojat asettuvat, kun isä taas astuu heidän joukkoonsa.\nMutta ylihuomenna voimme päättää paremmin. Hän aikoo saarnata\nkaupungin-kirkossa.\n\n\nMaanantaina, Maaliskuun 10 1522.\n\nMe olemme kuulleet hänen saarnaavan kerran vielä. Kiitos Jumalan, nuot\nerämaan päivät, joksi hän sanoi niitä, eivät suinkaan ole menneet\nhukkaan T:ri Lutherilta.\n\nKun hän jälleen seisoi saarnastuolissa, oli harva taajassa\nsanankuulia-joukossa, joka sai kyyneliänsä pidätetyksi. Tässä hyvin\ntunnetussa kuvassa ja näissä vilpittömissä, vakavissa kasvoissa näimme\nsen miehen, joka oli seisonut järkähtämättä keisarin ja kaikkien\nvaltakunnan suurten edessä, yksinään puollustaen Jumalan totuutta.\n\nUseat meistä näimme paitsi sitä vielä suuremmalla liikutuksella\nkärsijän, joka näinä viime kymmenenä kuukautena oli Wartburgin\nyksinäisyydessä seisonut vielä kauheamman vihollisen edessä, kuin\npaavin taikka keisarin; ja joka sillä välin, kuin hänen oma sydämensä\nja lihansa usein melkein nääntyivät taistelossa, ei ollut koskaan\ntauonnut urhoollisesti ja voittoisasti taistelua jatkamasta meidän,\nhänen laumansa puolesta; joka lähetti mestarillisia vastauksia Parisin\nyliopistolle; joka yhdellä ainoalla jalolla nuhteella väänsi\nvalheellisen anekaupan Mainzin arkkipiispan vapisevasta kädestä, joka\nkirjoitti lakkaamattomia lohdutuksen tai isällisen neuvon kirjeitä\nKristuksen vähäiselle joukolle Wittenbergiin, ja kaikkien näitten\nohessa valmisteli sitä Jumalan Sanan Käännöstä, josta meidän maamme\ntoivoo niin paljon.\n\nMutta vanhemmat, hellemmät, tutummat muistot valloittivat kaikki muut,\nkun jälleen kuulimme hänen äänensä -- sen uskollisen äänen, joka oli\nvaroittanut ja lohduttanut meitä niin kauan sekä julkisesti että\nyksityisesti. Muille T:ri Luther olkoon Wormsin sankari, Saksanmaan\nopettaja, se Pyhä Yrjänä, joka tappoi valheen lohikäärmeen: meille hän\noli luopumaton, lempeä sielunpaimen; ja moni meistä kuuli, luullakseni,\nvarsin vähän hänen saarnansa ensimäisistä sanoista pelkästä ilosta,\nettä saimme kuulla hänen äänensä jälleen, kun kirkkaat, syvät säveleet\nvärähtelivät hiljaisessa kirkossa.\n\nAluksi hän kiitti meidän uskoamme. Hän sanoi, että olimme suuresti\nedistyneet hänen poissa ollessaan. Mutta hän jatkoi sanoen: \"meillä\ntäytyy olla enemmän kuin usko -- meillä täytyy olla rakkaus! Jos mies\non yksinään; miekka kädessä; tekee se yhtä, joko hän pitää sitä tupessa\ntaikka ei; mutta jos hän on keskellä ihmisjoukkoa, tulee hänen pitää\nsitä niin, ettei hän haavoita ketään.\"\n\n\"Äiti antaa aluksi lapsellensa maitoa. Eläisikö se, jos hän antaisi\nensin lihaa ja viiniä?\"\n\n\"Mutta sinä, ystäväni, olet ehkä saanut kylläksi maitoa. Liha ja viini\nkenties tekee sinun hyvää. Salli kuitenkin heikomman, nuoremman veljesi\nsaada maitoa. Oli semmoinenkin aika, kuin et sinäkään olisi voinut\nnauttia mitään muuta.\"\n\n\"Katso aurinkoa! Se tuottaa meille kaksi asiaa -- valon ja lämpimän.\nValon säteet lankeevat suorastaan meidän päällemme. Ei mikään kuningas\nole voimallinen kyllä katkaisemaan noita teräviä, suoria, nopeita\nsäteitä. Mutta lämmin hohtaa meille joka taholta. Näin tulee uskon,\nniinkuin valonkin, aina olla suora ja taipumaton; mutta rakkauden\npitäisi, niinkuin lämpimän, hohtaa joka taholta ja nöyrästi mukaantua\nkaikkien tarvetta myöten.\"\n\nHän jatkoi: \"messun poistaminen, sanotte, on Pyhän Raamatun mukaan.\nMinulla on sama ajatus, kuin teillä. Mutta kun poistitte sen, millä\nlailla te huolitte järjestyksestä ja säädyllisyydestä? Teidän olisi\ntullut hartaasti rukoilla Jumalaa, kääntyä esivallan puoleen, ja\njokainen olisi huomannut, että asia oli Jumalasta.\"\n\n\"Messu on paha asia; Jumala on sen vihollinen; se on poistettava; ja\nminä soisin, että koko mailmassa Pyhä Ehtoollinen asetettaisiin sen\nsijaan. Mutta älköön kukaan väkisin temmatko ketään pois siitä. Asia on\njätettävä Jumalan haltuun. Hänen sanansa se on, joka on vaikuttava,\nemmekä me. Ja miksi? te kysytte. Siksi, että minä en pidä ihmisten\nsydämiä kädessäni, niinkuin savenvalaja pitää saven kädessään. Meidän\ntyömme on puhua; Jumala toimittaa. Saarnataan me. Kaikki muut ovat\nHänen tehtävänsä. Jos käytän väkivaltaa, mitä voitan? Muutosta\nkäytöksessä, ulkonäköä, niuristelemista, petosta, teeskentelemistä.\nMutta mihin joutuvat sydämen, uskon, kristillisen rakkauden\nrehellisyys? Kaikki puuttuu, missä nämät puuttuvat; ja lopusta minä en\nanna pähkinän-varttakaan.\"\n\n\"Sydämen me tarvitsemme; ja sitä voittaaksemme tulee meidän saarnata\nevankeliumia. Silloin sana pystyy tänään yhteen sydämeen, huomenna\ntoiseen, ja niin vaikuttaa, että jokainen luopuu messusta. Jumala saa\naikaan enemmän, kuin mitä te ja minä ja koko mailma voisimme yhdessä\nyrittääkään. Hän valloittaa sydämen; ja kun se on voitettu, on kaikki\nvoitettu.\"\n\n\"Minä en sano tätä sentähden, että messu perustettaisiin jälleen. Koska\nse nyt on poistettu, jääköön se Jumalan nimessä pois. Mutta oliko se\npoistettava teidän tavallanne? Kun St. Paavali tuli suuren Athenan\nkaupunkiin, näki hän alttareita, jotka olivat rakennetut väärille\njumalille. Hän kävi toisesta toiseen, mietiskeli itseksensä kaikista,\nmutta ei koskenut yhteenkään. Sen sijaan hän palasi tyvenesti torille\nja ilmoitti kansalle, että kaikki nuot jumalat olivat epäjumalia. Tämä\nilmoitus vaikutti muutamien sydämeen, ja epäjumalat kaatuivat, ilman\nettä Paavali koski niihin. Minä saarnaisin, minä puhuisin, minä\nkirjoittaisin, mutta minä en pakoittaisi ketään; sillä usko on\nvapaa-ehtoinen asia. Katsokaat, mitä minä olen tehnyt! Minä nousin\nvastustamaan paavia, aneita ja paavin seuralaisia; mutta minä tein sen\nilman meteliä taikka väkivaltaa. Minä käytin ennen kaikkia Jumalan\nsanaa; minä saarnasin, minä kirjoitin; minä en tehnyt mitään muuta. Ja\nkun minä nukuin, taikka istuin pöydän ääressä, keskustellen Amsdorfin\nja Melancthonin kanssa ja juoden Wittenbergin oluttamme, oli se Sana,\njota olin saarnannut, vaikuttamassa ja hävitti paavin valtaa enemmän,\nkuin minkään ruhtinaan taikka keisarin rynnistys koskaan on sitä\nvahingoittanut. Minä en tehnyt mitään; sana teki kaikki. Jos minä\nolisin turvannut väkivaltaan, olisi Saksa ehkä tähän aikaan upotettuna\nmereen. Ja mikä seuraus olisi ollut? Sielun ja ruumiin häviö ja hukka.\nSentähden minä pysyin itse levollisena, ja jätin Sanan raivaamaan\ntietä itselleen mailman lävitse. Tiedättekö, mitä perkele ajattelee,\nkun hän näkee, että ihmiset käyttävät väkivaltaa evankeliumia\nlevittääksensä? Istuen kädet ristissä helvetin tulen takana, sanoo\nsaatana pahanjuonisella katseella ja kauhealla hymyllä: 'voi, mutta\nnuot hullut vasta viisaat ovat, kun tekevät työtä minulle!' Mutta kun\nhän näkee, että Sana astuu esiin ja yksin ryhtyy taisteloon, silloin\nhänen on paha olla; hänen polvensa lyövät yhteen, häntä värisyttää ja\nhän pyörtyy pelosta.\"\n\nLevollisesti ja kunnioituksella, ilman iso-äänisiä keskusteluita taikka\nkerskauksia sen suhteen, mitä aikoivat tehdä, hajosi seurakunta.\n\nNiin lujasti lähti kehoitus pitkämielisyyteen tästä rohkeasta,\npelottomasta sydämestä, joka Jumalan tähden on yksinään ja\nurhoollisesti kohdannut paavin ja keisarikunnan vihaa, ja yhä vielä\nkohtaa kirkon ja valtakunnan pannaa!\n\n\nKeskiviikkona, Maaliskuun 11 p.\n\nEilen T:ri Luther taas saarnasi. Hän varoitti meitä vakavasti pyhää\nsakramenttiä kevytmielisellä tavalla nauttimasta. \"Se ei ole\nulkonainen syöminen, joka tekee kristityn\", hän sanoi; \"se on\nsisällinen ja hengellinen syöminen, joka on uskon tuote ja jonka\npuutteessa kaikki ulkonaiset asiat ovat vaan tyhjiä koruja ja turhia\ntemppuja. Nyt on tämä usko luja luottamus siihen, että Jesus Kristus on\nJumalan Poika; että, otettuaan päällensä meidän syntimme ja vääryytemme\nja niitä ristissä kannettuaan, Hän on itse ainoa, riittävä sovitus;\nettä Hän aina seisoo Jumalan edessä; että Hän lepyttää Isää meidän\npuolestamme, ja että Hän on antanut meille ruumiinsa sakramentin,\nvahvistaaksensa uskoamme tuohon sanomattomaan armoon. Jos uskon nämät,\non Jumala minun puollustajani. Kun Hän on minun vieressäni, en minä\nhuoli synnistä, kuolemasta, helvetistä eikä perkeleestä; he eivät voi\ntehdä mitään pahaa minulle, ei edes liikuttaa yhtä hiuskarvaa minun\npäässäni. Tämä hengellinen leipä on murheellisen lohdutus, sairaan\nlääke, kuoleman elämä, nälkäisen ruoka, köyhän aarre. Joka ei sure\nsyntejänsä, hänen ei siis tule lähestyä tätä alttaria. Mitä hän siinä\ntekisi? Voi, jos omatuntomme soimaisi meitä, jos sydämemme tuntisi\nitsensä musertuneeksi virhettemme ajatuksesta, silloin me emme\nkevytmielisesti lähestyisi pyhää sakramenttiä.\"\n\nLöytyi paljon muita meidän joukossamme, kuin munkki Gabriel Didymus\n(muutamia päiviä sitten yksi hurjan puolueen rajuimpia, joka nyt on\ntyyntynyt ja saatettu järkeensä), joitten sopi sanoa, kun kuuntelimme:\n\"totisesti, se on niinkuin enkelin ääni.\"\n\nMutta, kiitos Jumalan, se ei ole mikään enkelin ääni, vaan ihmis-ääni,\njosta jokainen sydämemme tunne väreilee -- meidän oman, uskollisen,\nsuoran Martin Lutherimme ääni, joka nyt, niinkuin toivomme, jää meille\nylösrakentamaan meitä samalla sanalla, joka jo on tehnyt niin paljon\nsiivoa.\n\nVaan kuitenkin tuntuu minusta, kuin hänen poissa-olonsa olisi tehnyt\ntehtävänsä meidän hyödyksemme yhtä hyvin, kuin hänen takaisintulonsa.\nJos nyt saadaan väkivallan käsi hillityksi, täytyy minun riemuita\nsiitä, että se on toimittanut juuri sen verran, kuin se on.\n\nNoudatettakoon nyt vaan T:ri Lutherin peruslausetta: älä hävitä mitään,\njota ei Pyhä Raamattu suorastaan kiellä.\n\n\nMaaliskuun 30 p.\n\nT:ri Lutherin kahdeksan saarnaa ovat nyt päätetyt; ja rauha on palannut\njälleen Wittenbergiin. Ylioppilaat ryhtyvät uudestaan lukemisiinsa,\npojat tulevat takaisin kouluun; jokainen aloittaa jälleen nöyrällä\nsydämellä tointansa.\n\nEi ole ketään rangaistu. Luther ei tahdo, että väkivaltaa käytetään,\nolipa haira-uskoisia taikka uskottomia uudistelioita vastaan. \"Vapaus\",\nhän sanoo, \"on uskon olemus.\"\n\nKun ajattelemme, kuinka hän luonnostaan säälii muita, kärsiviä, emme\nihmettele tätä niin paljon.\n\nMutta me ihmettelemme kaikki hänen sanojensa lempeyttä. Sanotaan, että\nurhoollisimmat soturit ovat parhaimmat hoitamaan haavoitettuja\nkumppaneitansa. Lutherin käsi näyttää laskeneen pois sotatapparan, ja\ntultuaan sairastavan, haavoitetun ja hämmennetyn väkensä luo, hoitaa\nhän heitä kuin armasteleva nainen -- niinkuin meidän oma äitimme, joka\nnyt on itse saatu rakastamaan ja kunnioittamaan häntä kaikesta\nsydämestä.\n\nEi yhtäkään katkeraa sanaa ole päässyt hänen suustaan, vaikka se asia,\njonka tämä sekasorto on saattanut vaaran alaiseksi, on sama asia, jonka\ntähden hän on pannut henkensä alttiiksi.\n\nEikä ole enää mitään meteliä kaduilla. Säikähtyneet Fransiskanit saavat\njatkaa juhla-menojansa ilman pelotta taikka sotaväen avutta. Kaikki\nsotaisat henget ovat taas herjenneet vähäisiä ulkonaisia asioita\nhätyyttämästä ja kääntyvät siihen suureen taisteloon, joka alkaa\nkaikkialla orjuutta ja haira-uskoa vastaan.\n\nT:ri Luther itse on pyytänyt T:ri Melancthonilta apua, kun hän oikaisee\nja viimeistelee sitä Uuden Testamentin käännöstä, jonka hän toimitti\nyksinäisyydessänsä Wartburgissa. Heidän ystävyytensä näyttää\nhartaammalta, kuin koskaan.\n\nKristoferin kirjapaino on täydessä työssä, ja kaikki näyttävät\nryhtyneen iloisiin, säännöllisiin askareisinsa jälleen.\n\nVälisti minä, kun ajattelen, kuinka paljon me riipumme T:ri Lutherista,\npelkään, että teemme itsellemme epäjumalan hänestä; mutta Thekla, joka\ntaas on meidän joukossamme, lausui minulle, kun ilmoitin tämän pelkoni:\n\n\"Voi, kallis Elsa, tämä on tuota vanhaa haira-uskoa. Kun Jumala antaa\nmeille ihanan kesän ja runsaan sadon, tuleeko meidän vastaan-ottaa se\nkylmäkiskoisesti ja nauttia sitä sillä pelolla, että Hän tulevana\nvuonna lähettää meille huonot ilmat estääksensä meitä olemasta liian\nonnellisia? Jos Hän lähettää meille pimeitä aikoja, eikö Hän myös anna\nmeille lamppua jalkojemme eteen?\"\n\nJa leppeä äitimmekin sanoi:\n\n\"Minä luulen, että jos Jumala antaa meille sauvan, Hän _tarkoittaa_,\nettä me nojaamme siihen.\"\n\n\"Ja kun Hän ottaa sen pois\", lausui Eva, \"luulen minä, että Hän aikoo\nantaa meille oman kätensä sen sijaan! Minä luulen, että se surettaa\nJumalaa, kun käytämme Hänen lahjojansa siksi, miksi hän ei aikonut\nniitä; niinkuin jos esimerkiksi _istuttaisimme_ sauvamme maahan emmekä\nnojaisi siihen; taikka pystyttäisimme sen kuvaksi ja palvelisimme sitä\nemmekä nojaisi siihen ja palvelisi Jumalaa. _Silloin_ saisimme,\nluullakseni, oppia, että epäjumalamme ei ollut itsessään mikään tuki\neikä edes mikään elävä olento, vaan ainoastaan hengetön puupalanen.\"\n\n\"Niin\", sanoi Thekla ratkaisevalla äänellä, \"kun Jumala antaa meille\nystäviä, luulen minä Hänen tarkoittavan, että me rakastamme heitä niin\npaljon, kuin jaksamme. Ja kun Hän antaa meille onnea, tarkoittaa Hän\nvarmaan, että me nautimme sitä niin paljon, kuin voimme. Ja kun Hän\nantaa sotamiehille hyvän kenraalin, tarkoittaa Hän, että he luottavat\nhäneen ja seuraavat häntä. Ja kun hän antaa meille takaisin T:ri\nLutherin ja serkku Evan\", lisäsi hän, vetäen Evan kättä hänen työstään\nja suudellen sitä, \"tahtoo hän varmaan, että me toivotamme heitä\ntervetulleeksi kaikesta sydämestämme ja tunnemme, ettemme voi\nmilloinkaan kylläksi panna arvoa heihin. Voi Elsa\", jatkoi hän\nhymyillen: \"minä pelkään, ettet sinä koskaan pääse vapaaksi vanhoista\nkahleista. Tuon tuostakin saamme aina kuulla niitten kalisevan sinun\nympärilläsi, niinkuin Gersdorfien perhe-aaveen kahleet. Sinä et voi\nkoskaan kokonaan uskoa, rakas, hyvä sisar, ettei Jumala ole enemmän\nmieltynyt sinuun, kun olet murheellinen, kuin jolloin olet onnellinen.\"\n\n\"Hän on usein likinnä\", arveli Eva lempeästi, \"kun olemme murheissa.\"\nJa Theklan huulet värisivät ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä,\nkun hän vastasi muuttuneella äänellä:\n\n\"Minä luulen, että minäkin olen sitä kokenut, serkku Eva.\"\n\nLapsi raukka, hän on monesti saanut kokea sitä. Hänen sydäntänsä\nvihavoittaa usein, kun hän ajattelee Bertrand de Créqui'n vaarallista\nasemaa vihamielisten sukulaisten joukossa Flanderissa. Ja sen vuoksi\nhän ei siedä, että vähintäkään epäillään, että he varmaan tapaavat\ntoinen toisensa jälleen.\n\nEvankelista oppia tervehditään riemulla Antverpenissa ja muissa\nAlankomaitten kaupungeissa. Mutta toiselta puolen valtiolliset ja\nkirkolliset virkakunnat vastustavat sitä kiivaasti ja uhkaavat\nvainomusta.\n\n\nToukokuulla 1522.\n\nT:ri Luther on pitänyt kokousta Markus Stübnerin, koulun-opettaja\nCellariuksen ja muitten Zwickau'in profeettain ja heidän opetuslastensa\nkanssa. Hän ilmoitti heille suoraan, että hänen luullaksensa heidän\nväkivaltainen, itsepäinen, vimmattu menetyksensä ei lähtenyt rakkauden\nja totuuden Pyhästä Hengestä, vaan valheen ja pahuuden hengestä.\nKuitenkin hän kerrotaan malttavaisesti kuunnelleen heitä. Cellarius,\nniin jutellaan, vahtui ja kiristeli vihasta hampaitansa, mutta Stübner\nosoitti enemmän itsehillintöä.\n\nKuitenkin ovat profeetat kaikki jättäneet Wittenbergin, ja rauha\nvallitsee jälleen.\n\nJonkunlainen levollisuus on levinnyt kaupunkiin ja jokaiseen sen kotiin\n-- järjestyksen ja alamaisuuden levollisuus levottomuuden ja\nitsepäisyyden sijaan. Ja kaikki on toimitettu sen miehen läsnä-olon ja\nsanojen kautta, jonka Jumala on lähettänyt johdattajaksemme ja jota me\nsiksi tunnustamme. Ei yhtäkään väkivallan työtä ole tehty siitä saakka,\nkuin hän tuli. Hän ei suvaitse, että kenenkään omaatuntoa pakoitetaan,\nei profeettain opetuslasten eikä myöskään vanhain haira-uskolaisten.\nHän luottaa, niinkuin me kaikki, raamatun saksalaisen käännöksen\nvaikutukseen. Tämä teos edistyy nyt häiritsemättä ja nopeasti.\n\nJoka viikko kokoontuvat tohtorit Augustinin-luostarissa, joka nyt on\nmelkein tyhjä, tutkimaan, mitä jo on valmista, ja neuvottelemaan\nvaikeista paikoista. Kun tämä kerta on päätetty, tuntevat he, että\nJumala on puhuva näitten jumalallisten lehtien kautta suoraan kaikkein\nihmisten sydämeen, ja saarnamiehet ja tohtorit saavat palata halpaan ja\nalhaiseen virkaansa.\n\n\n\n\nXXIII.\n\nAtlantin kertomus.\n\n\nChriemhild ja minä olemme aina olleet perheen vähälahjaisimmat lapset\neikä meissä ole ollut mitään erinomaista, niinkuin toisissa. Minä\nluulen todella, että ainoa huomattava asia on, että olemme kaksoiset.\nThekla sanoo, että me olemme vento Sachsilaisia ja ettei meissä\nkummassakaan ole mitään kiivasta czechiläistä elikkä bömiläistä verta;\njoka lienee minulle sitä parempi, kuin Konradilla melkoisessa määrässä\non Schweitziläisten totista luontoa. Jokainen puhui aina Chriemhildistä\nja minusta ja ajatteli meitä yhdessä; ja kun he sanoivat meitä perheen\nkaunottariksi, tarkoittivat he luullakseni etupäässä, että me näytimme\nhupaisilta yhdessä vastakohdan vuoksi. Thekla sanoo, että Jumala\nlähettää kukkia mailmaan kaksoisparina, olemaan toistensa vastakohtana\njuuri niinkuin me -- mustasilmäisiä orvokkeja ja vaaleanpintaisia\nkelta-esiköitä, kultaisia heluntai-kukkia ja purpuranpunaisia kanervia.\nHänen oli tapa sanoa Chriemhildiä sisko Kelta-esiköksi, ja minua sisko\nOrvokiksi. Chriemhild on kuitenkin kaunis itseksensä ilman minutta --\nniin pitkä, valkeaverinen, levollinen ja ruhtinaallinen; hänellä on\nniin isot, harmaat silmät, niin tyven, leveä otsa ja suora, uhkea\nvartalo, joka aina tekee, että hänen tasainen käytöksensä näyttää\narmolliselta, kuin kuningattaren. Mutta minä en ole mitään ilman\nChriemhildiä; se vaan, että ihmiset mielellään katselivat minun\nvähäistä, hoikkaa vartaloani, mustia silmiäni ja hiuksiani hänen\nrinnallansa.\n\nOlisi hauska tietää, mitä Konrad Winkelriedin kansa ajattelee minusta\ntuossa kaukaisessa, vuorisessa Schweitzissä, johon hän aikoo viedä\nminut! Hän on varma, että kaikki rakastavat minua; mutta mistäpä sen\nminä tiedän? Välisti sydäntäni oikein sykähtää, kun ajattelen, että\nminun pitää jättää koti, Elsa, kallis äitini ja kaikki. Se on totta,\nettä Chriemhild näytti katsovan sitä aivan luonnolliseksi, kun aika\ntuli, mutta hän on niin toisenlainen. Jokainen tiesi, että kaikki\nmieltyisivät Chriemhildiin.\n\nJa minä olen niin tottunut rakkauteen ja hyvyyteen. He tuntevat minut\nkaikki niin hyvin täällä ja tietävät, kuinka minun taitoni on paljon\nvähempi, kuin kaikkien muitten, niin että he kaikki ovat varsin\nkärsivällisiä minua kohtaan. Yksin Theklakin, joka usein on hiukan\ntuittupäinen, on aina lempeä minulle, vaikka hän toisinaan vähän\nnauraakin, kun sanon jotakin tavallista tyhmempää. Minä keksin niin\nusein asioita, joita kaikki muut tiesivät jo aikaa. Minä en luullakseni\npelkää niin paljon omasta puolestani, sillä minulla on niin vähän\noikeutta odottaa mitään ja minä saan aina niin paljon enemmän, kuin\nansaitsen, meidän kalliilta taivaalliselta Isältämme ja jokaiselta.\nAinoastaan Konradin tähden olisin minä mielelläni vähäisen viisaampi,\nkoska hän osaa niin monta kieltä ja on niin kovin taitava. Kun minä\npuhuin tästä Elsalle kerta, hymyili hän ja sanoi, että hänellä oli\njoskus samanlainen pelko, mutta jos pyydämme Jumalalta, kyllä Hän aina\nantaa meille juuri sen viisauden, jota me joka päivä tarvitsemme. Se on\nosa \"jokapäiväisestä leivästämme\", hän arveli. Eikä Elsa suinkaan ole\nmikään oppinut, vaan kuitenkin jokainen rakastaa häntä, ja hän tekee\nniin paljon hyvää hiljaisuudessa. Mutta vaikka hän ei olekaan oppinut,\non hän minusta viisas vähäisissä asioissa. Ja hänen oli tapa kirjoittaa\naikakirjaa, kun hän oli nuorempi, kuin minä olen. Hän kertoi minulle\nniin, vaikka minä en koskaan ole nähnyt sitä. Minä olen ajatellut, että\nkenties aikakirjan kirjoittaminen on tehnyt hänetkin viisaammaksi; ja\nsentähden minä aion koettaa kirjoittaa semmoista. Mutta kun en tällä\nhaavaa itsestäni muista puhua mitään, kopioitsen minä aluksi erään\nkertomuksen, jonka Konrad muutamia päiviä sitten lainasi minulle\nluettavaksi. Yksi hänen ystävistään, nuori schweitziläinen ylioppilas,\njoka on juuri tullut Wittenbergiin St. Gallenista, jossa hänen\nomaisensa asuvat, on kirjoittanut sen. Hänen nimensä on Johan Refsler,\nja Konrad pitää häntä oikein hyvänä ja ahkerana.\n\n\n_Kopia Johan Reflerin kertomuksesta_.\n\n\"Kun matkustimme Wittenbergiin Pyhää Raamattua opiskelemaan, yllätti\nmeidät Jenassa kauhea myrsky. Me kuulustelimme monelta jotakin\nravintolaa kaupungissa, jossa saisimme olla yötä, mutta meidän oli\nmahdoton löytää mitään, vaikka kyllä sekä etsimme itse että kyselimme\nmuilta. Ei kukaan tahtonut antaa meille yö-sijaa. Oli juuri\nkarnavalin-aika, jolloin ihmiset huolivat viisi pilgrimeistä taikka\nvieraista. Me lähdimme sen vuoksi taas kaupungista koettamaan,\nlöytäisimmekö jotakin kylää, johon sopisi jäädä yöksi.\"\n\n\"Mutta kaupunginportilla kohtasi meitä arvokkaan-näköinen mies, joka\npuhutteli meitä ystävällisesti ja kysyi, mihin me niin myöhään illalla\naioimme, koska emme missäänpäin pääsisi mihinkään taloon taikka\nravintolaan, joka antaisi meille suojaa, ennenkuin musta yö saavutti\nmeidät. Paitsi sitä eksyi helposti tällä tiellä; hän kehoitti meitä\nsentähden pysymään yötä siinä, missä olimme.\"\n\n\"Me vastasimme:\n\n\"Rakas isä, me olemme käyneet kaikissa ravintoloissa, mutta he\nlähettivät meidät toisesta toiseen; joka paikassa he kielsivät meiltä\nmajaa; meillä ei ollut sentähden muuta neuvoa, kuin lähteä edemmäksi.\"\n\n\"Silloin hän kysyi, olimmeko myöskin kysyneet huonetta Mustassa\nKarhussa.\"\n\n\"Johon vastasimme:\n\n\"Sitä paikkaa me emme ole nähneet. Hyvä ystävä, missä se on?\"\n\n\"Nyt hän vei meidät kappaleen matkaa ulkopuolelle kaupunkia. Ja kun\nnäimme Mustan Karhun, katso, vaikka kaikki muut ravintolan-isännät\nolivat kieltäneet meiltä suojaa, tuli isäntä itse ulos portille meitä\nvastaan, toivotti meitä tervetulleeksi ja saatti meidät sisään.\"\n\n\"Siellä näimme yhden miehen istuvan yksinään pöydän ääressä, ja hänen\nedessään oli vähäinen kirja. Hän tervehti meitä ystävällisesti, käski\nmeidän tulla likemmäksi ja asettua hänen viereensä pöydän luo. Sillä\nmeidän kenkämme olivat (luvalla sanoen) niin kurassa, ettemme\nkehdanneet rohkeasti astua huoneesen, vaan istahdimme vähäiselle\npenkille oven nurkkaan.\"\n\n\"Silloin hän tarjosi meille juoda, eikä meidän käynyt kieltäminen. Kun\nnäimme, kuinka sydämellinen ja ystävällinen hän oli, menimme istumaan\nlikelle häntä hänen pöytänsä ääreen, niinkuin hän oli pyytänyt meitä,\nja tilasimme viiniä, että saisimme vuorostamme tarjota hänelle. Me emme\najatelleet häntä muuksi, kuin ratsassoturiksi. Hän oli vaan tavan\nmukaan puettu sukkiin ja ihotakkiin, ilman haarniskoita, miekka\nkupeella, oikea käsi miekan-ponnessa ja vasen sen kahvassa. Hänen\nsilmänsä olivat mustat ja syvät, ne leimuivat ja säteilivät, kuin\ntähdet, ettei ollut helppo katsella niitä.\"\n\n\"Pian hän alkoi kysyä, mistä kotoisin olimme. Mutta hän lisäsi itse:\n\n\"Te olette Schweitziläisiä. Mistä osasta Schweitzistä?\"\n\n\"Me vastasimme:\n\n\"St. Gallenista.\"\n\n\"Silloin hän sanoi:\n\n\"Jos lähdette täältä Wittenbergiin, niinkuin luulen, tapaatte hyviä\nmaanmiehiä siellä, nimittäin Tohtori Hieronymus Schurf'in ja hänen\nveljensä Tohtori Augustinuksen.\"\n\n\"Me sanoimme:\n\n\"Meillä on kirjeitä heille. Ja sitten kysyimme:\n\n\"Tiedättekö sanoa onko Martin Luther nyt Wittenbergissä, taikka missä\nhän on?\" hän vastasi:\n\n\"Minulla on varma tieto, ettei Luther nyt ole Wittenbergissä. Mutta hän\ntulee sinne ennen pitkää. Filip Melancthon on siellä nyt, hän opettaa\nkreikkaa ja muut hebrean kieltä. Minä neuvon teitä lujasti opiskelemaan\nmolempia; sillä molemmat ovat tarpeelliset, jos mieli ymmärtää Pyhää\nRaamattua.\"\n\n\"Me sanoimme:\n\n\"Jumala olkoon kiitetty! Sillä jos Jumala suo meille elinaikaa, emme\nlähde sieltä, ennenkuin olemme nähneet ja kuulleet tuota miestä. Me\nolemme nimittäin hänen tähtensä tehneet tämän matkan, koska olemme\nymmärtäneet, että hän aikoo poistaa pappisvallan sekä messun, jotka hän\nei katso olevan mitään perustusta. Vanhempamme ovat lapsuudestamme asti\naikoneet meitä papiksi ja sentähden tahtoisimme mielellään tietää,\nminkälaista opetusta hän antaisi meille ja millä voimalla hän aikoo\nryhtyä näihin muutoksiin.\"\n\n\"Niitten sanojen jälkeen hän kysyi:\n\n\"Missä tähän asti olette opiskelleet?\"\n\n\"Vastaus: Baselissa.\"\n\n\"Silloin hän kysyi: kuinka Baselissa laita oli? Onko Rotterdamin\nErasmus yhä siellä, ja mitä hän tekee?\"\n\n\"Meidän tietääksemme, hyvä herra\", sanoimme, \"on siellä hyvin laita.\nErasmus on myös siellä, mutta mitä hän paraikaa työskentelee, sitä ei\nkukaan tiedä, sillä hän elää hyvin hiljaisesti ja aivan itsekseen.\"\n\n\"Tämä keskustelu näytti meistä hyvin kummalliselta sotamiehen puheeksi.\nHän tiesi jutella molemmista Schurfeista, Filipistä ja Erasmuksesta, ja\nmyöskin hebrean ja kreikan oppimisesta.\"\n\n\"Paitsi sitä käytti hän silloin tällöin latinaisia sanoja, jotta\npäätimme häntä paremmaksi, kuin tavalliseksi soturiksi.\"\n\n\"Ystäväni\", hän kysyi, \"mitä Schweitzissä Lutherista ajatellaan?\"\n\n\"Siellä, niinkuin joka paikassa, pitävät eri mieltä hänestä. Useat\neivät voi kylläksi ylistää häntä ja kiittää Jumalaa, että on hänen\nkauttansa tehnyt totuutensa selväksi ja paljastanut erehdykset; toiset\npäinvastoin ja niitten joukossa erittäin papit soimaavat häntä\njumalattomaksi väärä-uskolaiseksi.\"\n\n\"Tähän hän arveli: sen minä kyllä uskon, että papit puhuvat niin.\"\n\n\"Näin keskustellen tulimme varsin tuttavaksi, jotta kumppanini otti sen\nvähäisen kirjan, joka oli soturin edessä, ja katseli sitä. Se oli\nhebreankielinen Psaltari. Hän pani taas nopeasti kiinni sen, ja soturi\nveti sen puoleensa. Ja kumppanini sanoi: minä antaisin sormen\nkädestäni, jos ymmärtäisin tuota kieltä.\"\n\n\"Hän vastasi: te ymmärrätte pian sitä, jos olette ahkera; minäkin\nsoisin ymmärtäväni sitä paremmin, ja minä harjoitan sitä joka päivä.\"\n\n\"Tällä välin päivä ehtoontui, ja tuli aivan pimeä, kun isäntä astui\npöydän luo.\"\n\n\"Kun hän ymmärsi, kuinka hartaasti me olisimme tahtoneet nähdä Martin\nLutheria, sanoi hän:\n\n\"Hyvät ystävät, jos olisitte olleet täällä pari päivää takaperin,\nolisitte saaneet halunne tyydytetyiksi, sillä hän istui täällä tämän\npöydän vieressä, ja (osottaen sormellansa) tuossa paikassa.\"\n\n\"Se suututti ja harmitti meitä kovasti, että olimme viipyneet matkalla;\nja me sadattelimme lokaisia ja huonoja teitä, jotka olivat\nmyöhästyttäneet meitä.\"\n\n\"Mutta lisäsimme:\n\n\"Se ilahuttaa meitä kuitenkin, kun saamme istua samassa huoneessa ja\nsaman pöydän ääressä, kuin hän istui.\"\n\n\"Tähän isäntä naurahti ja läksi ulos ovesta.\"\n\n\"Vähän ajan kuluttua kutsui hän minut luoksensa oven suuhun. Minä olin\nlevoton ja pelkäsin, että olin jollain lailla menetellyt sopimattomasti\ntaikka tietämättäni loukannut häntä. Mutta isäntä lausui minulle:\n\n\"Koska näen, kuinka suuresti haluatte nähdä ja kuulla Lutheria -- se on\nhän, joka istuu teidän kanssanne.\"\n\n\"Minä luulin, että hän laski leikkiä, ja lausuin:\n\n\"Voi isäntä, te teette pilkkaa minusta ja toiveistani ja näytätte\nminulle väärän Lutherin!\"\n\n\"Hän vastasi:\n\n\"Oikein totta, se on hän. Mutta älkäät olko siitä tietävänänne.\n\n\"Minä en voinut uskoa sitä; mutta minä palasin huoneesen ja aioin\nkertoa kumppanilleni, mitä isäntä oli ilmoittanut minulle. Viimeiseltä\nminä käännyin hänen puoleensa ja kuiskasin hiljalleen:\n\n\"Isäntä on jutellut minulle, että tuo on Luther.\"\n\n\"Ei hänkään voinut heti sitä uskoa, vaan arveli:\n\n\"Hän sanoi ehkä Hutten, ja sinä ymmärsit hänet väärin.\"\n\n\"Ja koska vieraan käytös ja soturin puku sopi Huttenille paremmin kuin\nLutherille, tulin minäkin siihen päätökseen, että hän oli sanonut: 'se\non Hutten', koska molemmat nimet kuuluivat melkein samalta. Mitä minä\nsittemmin puhuin, puhuin sentähden siinä luulossa, että keskustelin\nUlrich von Huttenin, ritarin, kanssa.\"\n\n\"Tällä välin saapui kaksi kauppiasta, jotka myöskin aikoivat jäädä\ntähän yöksi; ja päällysvaatteensa ja kannuksensa riisuttuaan, laski\ntoinen viereensä sitomattoman kirjan.\"\n\n\"Tuosta se, jota isäntä oli (niinkuin minä luulin) sanonut Martin\nLutheriksi, kysyi, mikä kirja se oli.\"\n\n\"Se on T:ri Martin Lutherin Selitys muutamiin evankeliumeihin ja\nepistoliin, joka juuri on ilmestynyt. Ettekö ole vielä nähneet sitä?\"\n\n\"Martin vastasi: se lähetetään pian minulle.\"\n\n\"Nyt lausui isäntä:\n\n\"Istukaat pöytään ja ruvetkaamme aterioimaan.\"\n\n\"Mutta me käskimme hänen pyytää anteeksi meidän puolestamme ja\nsijoittaa itseämme toiseen paikkaan. Mutta hän sanoi:\n\n\"Hyvät ystävät, istukaat vaan pöytään. Minä takaan, että olette\ntervetulleet.\"\n\n\"Kun Martin kuuli tämän, sanoi hän:\n\n\"Tulkaat, tulkaat, kyllä minä sitten suoritan asian isännän kanssa.\"\n\n\"Syödessämme lausui Martin monta hurskasta ja ystävällistä sanaa, jotta\nkauppiaat ja me olimme ääneti hänen edessään ja pidimme enemmän vaaria\nhänen keskustelustaan, kuin ruoastamme. Muun muassa hän huoaten\nvalitti, että ruhtinaat ja aateliset olivat koossa valtiopäivillä\nNürnbergissä Jumalan sanan, monen vaikean seikan ja seikan ja Saksan\nkansan sorron vuoksi, eikä heillä kuitenkaan näyttänyt olevan mikään\nmuu tarkoitus, kuin synnyttää parempia aikoja turnajaisilla,\nreki-ajoilla ja kaikenlaisilla turhilla hovihuvituksilla; kun sitä\nvastoin Jumalan pelko ja kristilliset rukoukset toimittaisivat paljoa\nenemmän.\"\n\n\"Kuitenkin nämät\", hän sanoi murheellisesti, \"ovat meidän kristityitä\nruhtinaitamme!\"\n\n\"Lisäksi hän lausui: meidän tulee tahtoa, että lapsissamme ja\njälkeläisissämme, joita eivät mitkään paavilliset erehdykset ole\nmyrkyttäneet, vaan jotka istutetaan puhtaasen totuuteen ja Jumalan\nsanaan, evankelinen totuus tuottaa parempia hedelmiä kuin heidän\nvanhemmissaan, joihin nämät erehdykset ovat niin syvältä juurtuneet,\nettä on vaikea saada niitä poistetuksi.\"\n\n\"Tämän perästä kauppiaat ilmoittivat ajatuksensa, ja vanhempi heistä\nsanoi:\n\n\"Minä olen halpa, oppimaton maallikko enkä erittäin ymmärrä näitä\nasioita; mutta sen verran kuin minä käsitän, sanon minä, että Luther on\njoko enkeli taivaasta taikka perkele helvetistä. Minä mielelläni\nmaksaisin kymmenen florinia, jos hän ripittäisi minut, sillä minä\nluulen, että hän voisi ja tahtoisi valistaa omaatuntoani.\"\n\n\"Tällä välin isäntä tuli salaisesti luoksemme ja sanoi:\n\n\"Martin on maksanut illallisenne.\"\n\n\"Tämä ilahutti meitä paljon, ei rahojen eikä ruoan puolesta, vaan sen\nvuoksi, että hän oli tehnyt meidät vieraiksensa.\"\n\n\"Illallisen jälleen nousivat kauppiaat ja menivät talliin hevosiansa\nkatsomaan. Martin jäi huoneesen meidän kanssamme, ja me kiitimme häntä\nhänen hyvyydestään ja jalomielisyydestään, ja rohkenimme sanoa, että me\nluulimme häntä Ulrich von Hutteniksi. Mutta hän arveli:\n\n\"Ei, en minä en ole se.\"\n\n\"Nyt isäntä tuli, ja Martin sanoi:\n\n\"Minä olen tänä iltana muuttunut aatelismieheksi, sillä nämät luulevat\nminua Ulrich von Hutteniksi.\"\n\n\"Ja sitten hän nauroi pilapuhettansa ja arveli:\n\n\"He pitävät minua Huttenina, ja te pidätte minua Lutherina. Pian\nminusta tulee leikinlyöjä Markolfus.\"\n\n\"Ja tämän jälkeen otti hän ison olut-lasin ja sanoi vaan tavan mukaan:\n\n\"Schweitziläiset, saakaat tästä toistemme onneksi.\"\n\n\"Mutta kun juuri olin ottaa lasin häneltä, pani hän pois sen, käski sen\nsijaan lasillisen viiniä ja lausui:\n\n\"Olut on outo ja tuntematon juoma teille. Juokaat ennemmin viiniä.\"\n\n\"Tuosta hän nousi ylös, heitti vaippansa hartioillensa ja sanoi\nhyvästi. Hän ojensi meille kätensä ja lausui:\n\n\"Kun tulette Wittenbergiin, tervehtikäät T:ri Hieronymus Schurfia\nminulta.\"\n\n\"Me sanoimme:\n\n\"Ilomielin me sen tekisimme, mutta miksi me sanomme teitä, että hän\nymmärtää tervehdyksen?\"\n\n\"Hän vastasi:\n\n\"Älkäät sanoko muuta kuin: _Hän, joka tulee_, lähettää teille\nterveisiä. Nämät sanat hän heti ymmärtää.\"\n\n\"Näin hän jätti meidät hyvästi ja lähti levolle.\"\n\n\"Jälestäpäin palasivat kauppiaat huoneesen ja käskivät isännän tuoda\nheille enemmän juotavaa. He puhuivat sitten paljon hänen kanssaan, kuka\ntämä vieras oikeastaan oli.\"\n\n\"Isäntä tunnusti, että hän luuli häntä Lutheriksi; jota hekin pian\nuskoivat, ja alkoivat nyt katua, että olivat puhuneet niin\nsopimattomasti hänen läsnä-ollessaan, sanoen, että he tahtoivat nousta\nvarhain seuraavana aamuna, ennenkuin hän lähti pois, ja pyytää, ettei\nhän olisi suutuksissaan heille taikka ajattelisi pahaa heistä, koska he\neivät olleet tietäneet, kuka hän oli.\"\n\n\"Kaikki kävi heidän mieltänsä myöten, ja he tapasivat hänet seuraavana\naamuna tallissa.\"\n\n\"Mutta Martin lausui: te sanoitte eilen illallisella, että mielellään\nantaisitte kymmenen florinia, jos Luther ripittäisi teitä. Kun olette\nripillä hänen edessään, saatte nähdä, olenko minä Martin Luther vai\nei.\"\n\n\"Sen koommin hän ei selittänyt, kuka hän oli, vaan nousi kohta sen\njälkeen hevosensa selkään ja ratsasti Wittenbergiin.\"\n\n\"Samana päivänä saavuimme Wartburgiin, ja kun astuimme yhteen kylään,\n(se sijaitsee vuoren alla, vuorta sanotaan luullakseni Orlamunde'ksi ja\nkylää Nasshaufen'iksi), oli virta, joka juoksi sen läpi, tulvillansa\nedellisen päivän sateesta ja oli vienyt pois osan sillasta, ettei\nkukaan päässyt kulkemaan ylitse. Samassa kylässä olimme yötä, ja\nsattui, että ravintolassa taas tapasimme molemmat kauppiaat; niin he\nLutherin tähden vaativat meitä vieraiksensa tässä ravintolassa.\"\n\n\"Lauantaina sen jälkeen, päivää ennen ensimäistä sunnuntaita\npaastossa, menimme T:ri Hieronymus Schurf'in luo jättämään hänelle\nsuosituskirjeitämme. Kun meitä käskettiin huoneesen, katso! siellä\nnäimme soturi Martin'in, niinkuin ennen Jenassa; ja hänen kanssansa\nolivat Filip Melancthon, Justus Jonas, Nikolaus Amsdorf ja T:ri\nAugustinus Schurf, jotka kertoivat hänelle, mitä Wittenbergissä oli\ntapahtunut hänen poissa ollessaan. Hän tervehti meitä, osoitti nauraen\nsormellansa ja sanoi: 'tämä on Filip Melancthon, josta minä puhuin\nteille.'\"\n\nMinä olen kopioinnut tämän sen vuoksi, että rupeisin itse edistymään ja\nolisin parempi kumppani Konradille, ja myöskin sen vuoksi, että me\ntuonnempana luullakseni pidämme arvossa kaikki, mikä osoittaa, kuinka\nmeidän Martin Lutherimme suostutti vieraitten sydämet ja kuinka, kun\nhän palasi Wittenbergiin pannaan julistettuna ja lainhylkynä, samalla\nkuin kaikki evankelisen opin huolet olivat hänen hartioillansa, hänen\nsydämellänsä joutohetkinä oli aikaa vähäisiin hyviin töihin ja\nvilpittömän neuvon sanoihin.\n\nMikä siunaus minulle, joka en ymmärrä mitään \"Theologia Teutsch'istä\"\nedes Saksan kielellä, enkä koskaan olisi oppinut latinaa, niinkuin Eva,\nettä T:ri Lutherin saarnat ovat niin selvät minulle, vaikka hän on niin\nsuuri ja oppinut. Chriemhild ja minä ymmärsimme aina niitä; ja\nvaikk'emme koskaan osanneet puhua paljon muitten kanssa, oli meidän\ntapa öisin makuu-huoneessamme jutella keskenämme niistä ja sanoa,\nkuinka yksinkertaiselta uskonto näytti, kun hän puhui siitä -- ei muuta\nkuin uskoa rakkaasen Herraamme Jesukseen Kristukseen, joka kuoli meidän\nsyntiemme tähden, rakastaa Häntä ja tehdä kaikki, mitä voimme, että\nkaikki ympärillämme ovat onnellisemmat ja paremmat. Mikä siunaus\nihmisille, jotka ovat taitamattomat, niinkuin Chriemhild ja minä, kun\non saanut syntyä semmoiseen aikaan, jolloin meitä opetetaan, että\nuskonto on uskossa ja rakkaudessa eikä missään monimutkaisissa\nsäännöissä ja korkeissa, yliluonnollisissa avuissa, joita ihmisten oli\ntapa nimittää uskonnoksi.\n\nVaan kuitenkin väitetään, että usko, rakkaus ja nöyryys ovat todella\nvaikeammat, kuin kaikki vanhat katumusharjoitukset ja hyvät teot.\n\nMutta tämä luullakseni koskee semmoisia, jotka eivät milloinkaan ole\nkuulleet, niinkin me, T:ri Lutherilta niin paljon Jumalasta, että ovat\noppineet rakastamaan Häntä, taikka semmoisia, joilla on enemmän\nylpeiltävää, kuin Chriemhildillä ja minulla, ja joista sentähden tuntuu\nvaikealta halventaa itseänsä omissa ajatuksissaan.\n\n\n\n\nXXIV.\n\nEvan kertomus.\n\n\nWittenbergissä, Lokakuulla 1522.\n\nKuinka oudolta ensin tuntui, kun taas sai vapaasti liikkua mailmassa ja\npalata vanhaan kotiin Wittenbergiin! Hyvin kummallista, että paikat\nolivat niin vähäisen muuttuneet, vaan ihmiset niin suuresti. Siinä\nvähäisessä huoneessa, jossa Elsa ja minä tavallisesti makasimme, oli\ntuskin mitään uutta, paitsi Theklan kirjat Elsan puu-krucifixin\nsijasta; ja niinkuin ennen näki siitä vähäisen puutarhan poikki, jonka\nperunapuut olivat täynnä valkoisia kukkia, Elbeen saakka, jonka\ntammi- ja pajurannat puhkesivat ensimäiseen vienoon vihannuuteensa,\nsamalla kuin lakean kukkulat sulivat ilmanrannan vaaleaan sineen.\n\nMutta toisin, kuin luostarissa, näyttivät kaikki muutokset ihmisissä\nlähteneen pikemmin elämän kuin kuoleman vaikutuksesta.\n\nElsan omassa kodissa tuolla puolen katua heläjävät suloiset\nlapsen-äänet niin uudelta, vaikka kuitenkin muistuttavat oman armaan\nlapsuutemme vanhoista sävelistä ja katseista! Ja Elsassa itsessä\nnäytti muutos vaan semmoiselta, joka vaihtaa kevään hennot värit\nvarjostelevien lehtien vehreään.\n\nKristofer on kasvanut pojan jyrkkätietoisuuden kannalta miehen voimaan\nja suojelevaan hyvyyteen. Setä Cottan sokeus näyttää tekevän hänet\nvarsin arvokkaaksi, että kaikki hellästi ja kunnioituksella pitävät\nhuolta hänestä. Hänen mielikuvaelmansa käyvät kirkkaammaksi pimeydessä\nja levollisemmaksi, koska hänen ei tarvitse vastata niitten\ntoimeenpanosta. Hän näyttää minusta niinkuin pyhittävän perhettä, koska\nhän kasvattaa jokaisen sääliväisyyttä ja hyvyyttä ja sokeutensa kautta\nmahtavasti muistuttaa meitä Jumalan lahjojen kalleudesta.\n\nÄidin-äitimme sydämessä valo on enemmän päivän koiton kuin laskun\nkaltainen -- niin raikkaalta, leppeältä ja toivokkaalta hänen\nvanhuutensa näyttää. Kalvavan, jokapäiväisen tuskan jäljet ja huolet\novat lientyneet pois rakkaan täti Cottan kasvoilta; ja vaikka synkkä\nvarjo usein pimittää niitä, kun hän ajattelee Fritziä, olen minä varma,\nettei hänen surunsa nyt ole vuorensuuruisen jumalallisen vihan varjo,\nvaan semmoisen pilven varjo, joka tuottaa siunausta ja tallettaa sitä\nvaloa, jonka rakkauden aurinko viritti ja lupauksen taivaankaari\npyhittää.\n\nKuitenkin Fritzillä on esikoisen sija tädin sydämessä. Vaikka muut\neivät ole unhottaneet häntä, on hänen sijansa kuitenkin heidän\nsydämessään osaksi täytetty -- mutta ei tädin. Elsalla on niin paljon\ntointa. Atlantis ei tuntenut häntä, niinkuin vanhemmat lapset; ja\nvaikka Thekla oppi rakastamaan häntä sillä lyhyellä ajalla, kuin hän\noleskeli Wittenbergissä, on hänen sydämensä täynnä toivoa taikka\nvälisti pelkoa tulevaisuuden suhteen. Näyttää melkein siitä, kuin\nFritzin tarvitsisi jossakin määrässä laittaa itselleen uusi sija\njokaisen luona, jos hän palajaa. Mutta täti Cottan sydämessä on tyhjä\npaikka ihan tyhjä, ja pyhä sija on pysynyt kenenkään valloittamatta,\nniinkuin se olisi kuolinkammio, joka on pidetty tarkasti lukittuna ja\nkajoomatta siitä päivästä asti, kuin vainaja viimeiseksi oli siinä.\nEikä hän kuitenkaan ole kuollut; minä sanon niin tuhansia kertoja\nitselleni ja tädille, kun hän puhuu siitä. Miksi siis tämä\ntoivottomuuden tunne tulee minuun, kun ajattelen häntä? Näyttää niin\nmahdottomalta uskoa, että hän vielä palaa luoksemme. Jospa sentään\nJumala tahtoisi lähettää edes vähäisen sanan meille! Mutta siitä, kuin\nsaimme tuon kirjeen pappi Ruprecht Hallerilta, emme ole vähintäkään\nhänestä kuulleet. Kaksi kuukautta sitten meni Kristofer tämän papin\nkylään Franken'iin ja viipyi muutamia päiviä tiedustellen joka taholla\nympäri luostaria, jossa hän on. Mutta hän ei kuullut muuta, kuin että\nviime syksynä lähellä asuvan maasoturin pikkuinen poika, joka paimensi\näitinsä hanhia metsänrinteellä likellä luostaria, välisti kuuli miehen\näänen, joka lauloi sen tornin akkunasta, jossa luostarin vankihuone on.\nLapsen oli tapa seisoskella lähellä tätä paikkaa ja kuunnella lauluja,\njotka, niinkuin hän sanoi, olivat täysinäiset ja syvät -- juhlalliset,\nkuin kirkkovirret, mutta iloisemmat, kuin mitä hän oli koskaan kirkossa\nkuullut. Hän luuli niitä pääsiäisvirsiksi; mutta oli joku ilta\nlokakuulla, jonka jälkeen hän ei enää kuullut niitä, vaikka hän usein\nkuunteli. Melkein vuosi tästä takaperin!\n\nEikä kuitenkaan mikään saa näitä ylösnousemisen virsiä Fritzin\nsydämessä vaikenemaan!\n\nTäti Cottaa suurin lohdutus on pyhä sakramentti. Ei mikään, hän sanoo,\nkoroita hänen sydäntänsä, niinkuin se. Muut symbolit taikka\nkirjoitukset taikka saarnat saattavat hänen eteensä jonkun osan\ntotuudesta; mutta Pyhä Ehtoollinen asettaa Herran itse hänen eteensä.\nEi sitä taikka tätä totuutta Hänestä, vaan Hänet itse; ei mitäkään\nHänen pyhän elämänsä tekoa yksistään eikä edes Hänen sovittavaa\nkuolemaansa, vaan juuri Hänen personansa, inhimillisen ja jumalallisen\n-- Hänet _itse_, elävänä, kuolevana, kuolemaa voittavana, elämää\nilmaiseksi antavana. Hän on oppinut, että pyhän sakramentin nauttiminen\nei ole, niinkuin hän kerta luuli, mikään hyvä työ, joka aina saatti\nhänet entistä alakuloisemmaksi, koska hän tunsi, kuinka huonosti ja\nkylmäkiskoisesti hän oli tehnyt sen; vaan että se on katsominen pois\nitse tyköämme Häneen, joka täytti lunastuksen _hyvän työn_ meidän\ntähtemme, niinkuin T:ri Melancthon sanoo:\n\n\"Juuri niinkuin ristin katseleminen ei ole mikään hyvä työ, vaan\nyksinkertaisesti semmoisen merkin tarkkaaminen, joka muistuttaa meitä\nKristuksen kuolemasta;\"\n\n\"Juuri niinkuin auringon katseleminen ei ole mikään hyvä työ, vaan\nyksinkertaisesti semmoisen merkin tarkkaaminen, joka muistuttaa meitä\nKristuksesta ja Hänen evankeliumistansa;\"\n\n\"Niin Herran Ehtoollisella käynti ei ole mikään hyvä työ, vaan\nyksinkertaisesti semmoisen merkin käyttäminen, joka johdattaa mieleemme\nsitä armoa, joka on meille Kristuksessa annettu.\"\n\n\"Mutta eroitus on tämä: ihmisten keksimät symbolit eivät muuta kuin\nmuistuttavat siitä, mitä ne osoittavat, kun sitä vastoin Jumalan\nantamat merkit eivät ainoastaan muistuta jostakin asiasta, vaan lisäksi\nvakuuttavat sydäntä Jumalan armollisesta tahdosta.\"\n\n\"Niinkuin ristin näky ei vanhurskauta, niin ei myöskään messu\nvanhurskauta. Niinkuin ristin näky ei ole mikään uhri, ei meidän omien\neikä muitten syntien puolesta, niin ei myöskään messu ole mikään uhri.\"\n\n\"Ei löydy kuin yksi uhri, ei löydy kuin yksi hyvitys -- Jesus Kristus.\nPaitsi Häntä ei löydy mitään semmoista.\"\n\nMinä olen koettanut koko ajan saada turvapaikkaa niille yhdeksälle\nevankeliselle nunnalle, jotka minä jätin Nimptscheniin, mutta tähän\nsaakka turhaan. Minä en kuitenkaan millään lailla epäile. Minä olen nyt\nneuvonut heitä itse kirjoittamaan T:ri Lutherille.\n\n\nLokakuulla 1522.\n\nUusi Testamentti on vihdoin ilmestynyt Saksan kielellä.\n\nSe tapahtui Syyskuun 21 päivänä; ja kun se päivä sattui olemaan täti\nCottan syntymäpäivä, meni Gottfried Reichenbach häntä vastaan, kun hän\ntuli alas luoksemme aamulla, ja antoi hänelle koko perheen nimessä ne\nkaksi isoa folio-sidettä, joissa se on painettu.\n\nSen jälkeen toinen side aina on pöydällä yhteisessä asuinhuoneessa, ja\ntoinen täti Cottan makuuhuoneen akkunalla.\n\nHän tulee nyt usein alas aamuisin loistavilla kasvoilla ja kertoo\nmeille jonkun värsyn, jonka hän on huomannut. Setä Cotta nimittää sitä\nhänen timantti-aarteeksensa ja arvelee, että \"pikku äitimme on vihdoin\nlöytänyt El Doradon!\"\n\nEräänä aamuna se oli:\n\n\"Heittäkäät kaikki huolenne Hänen päällensä, sillä Hän pitää huolta\nteistä;\" ja tässä on kyllin moneksi päivää hänelle.\n\nTänään se oli:\n\n\"Vaiva saattaa kärsivällisyyttä; mutta kärsivällisyys koettelemuksen;\nkoettelemus toivon; mutta toivo ei anna häpeään tulla; että Jumalan\nrakkaus on vuodatettu sydämeemme Pyhän Hengen kautta, joka meille\non annettu.\" \"Eva\", hän sanoi, \"tämä näyttää minusta niin\nyksinkertaiselta. Se näyttää minusta tarkoittavan, että, kun suru\ntulee, on pää-asia, jonka meidän tulee tehdä, se, että katsomme, ettei\n_kärsivällisyys_ katoo meiltä; tämä näyttää yhtyvän kaikkiin muihin\narmolahjoihin ja johdattavan niitä luonnollisesti sydämeen toinen\ntoisensa perästä. Eva, rakas lapsi\", hän lisäsi: \"tätäkö se\ntarkoittaa?\"\n\nMinä mainitsin, kuinka usein nämät sanat olivat ilahuttaneet minua, ja\nkuinka onnellista on ajatella, että sillä välin, kuin nämät armolahjat\nvalaisevat sydämen pimeyttä, menevät mustat hetket ohitse, kunnes\nyhtäkkiä toivo hiipii akkunan luo ja avaa luukut; ja valo, joka on\nverkalleen koittanut tällä aikaa, virtailee sydämeen. \"Jumalan rakkaus,\njoka on vuodatettu Pyhän Hengen kautta.\"\n\n\"Mutta\", vastasi täti Cottat, \"me emme voi itse tuottaa itsellemme\nkokemusta eikä saavuttaa toivon kättä eikä avata akkunaa, että\nrakkauden valo pääsee sisään; me voimme vaan katsoa ylös Jumalan\npuoleen, pitää lujasti kiinni kärsivällisyydestä, ja _tämä tuopi\nmyötänsä kaikki muut_.\"\n\n\"Vaan kuitenkin\", minä sanoin, \"_rauha_ tulee ennen _kärsivällisyyttä_,\nrauha Jumalan kanssa, kun uskomme Häneen, joka uhrattiin meidän\nsynteimme tähden. Nämät armolahjat eivät mitkään johdata meitä ylös\nJumalan luo. Me pääsemme Hänen luoksensa ensiksi, ja Hänen\nläsnä-ollessaan me opimme kaikki muut.\"\n\nNiin, ne muutokset Wittenbergin mailmassa, jotka ovat tapahtuneet\nsiitä, kuin minä jätin sen, on todella elämä vaikuttanut, ei kuolema,\neikä aika, joka on kuoleman varjo. Sillä eikö elämä itse ole aikaan\nsaanut parhaita niistä?\n\nJumala se on, eikä aika, joka on liennyttänyt äidin-äitimme luonteen;\nJumala se on, eikä aika, joka on tasoittanut surun kyntämät vaot täti\nCottan otsassa.\n\nElämä se on, eikä kuolema, joka on tehnyt Augustinin-luostarin melkein\ntyhjäksi ja lähettänyt munkit takaisin heidän paikkoihinsa mailmaan\npalvelemaan Jumalaa ja julistamaan Hänen evankeliumiansa.\n\nElämän vesi se on, joka virtaa kodosta kokoon; tri Lutherin\nSaksankielisen Testamentin jälissä ja kasvattaa rakkauden, ilon ja\nrauhan hedelmiä.\n\nJa me tiedämme, että se on elämä eikä kuolema, joka vallitsee siinä\nyksinäisessä vankihuoneessa, jossa lapsi kuuli ylösnousemisen virsiä,\nsama elämä, joka nyt viettää voittoansa hänen sydämessään, joka lauloi\nniitä, olipa hän missä hyvänsä!\n\n\n\n\nXXV.\n\nTheklan kertomus.\n\n\nLokakuulla 1522.\n\nTaas tulevat kirjeet säännöllisesti Flanderista; ja enemmiten ovat\nuutiset iloisia. Ei missään koko mailmassa, niin Bertrand kirjoittaa,\nvastaan-oteta evankelista totuutta niin innokkaasti, kuin siellä.\nSuurten, vapaitten kaupunkien asukkaat ovat niin kauan aikaa olleet\ntottuneina päättämään itseksensä ja vapaasti lausumaan ajatuksiansa. Ne\nAugustinilais-munkit, jotka opiskelivat Wittenbergissä, ottivat\nevankeliumin mukaansa Antverpeniin ja saarnasivat sitä julkisesti\nkirkossansa, joka täyttyi hartaista kuulioista niin, että isot joukot\nsaivat seisoa ulkopuolella ovia. Tosin sanoo Bertrand, että priori ja\npari kolme munkkia on pantu vankeuteen, tutkittu Brüsselissä ja saatu\nvaikenemaan; mutta muut jatkavat pelkäämättä saarnaamistansa, ja\nvainomus on vaan vaikuttanut, että kaupunkilaisten into on enentynyt.\n\nKuitenkin se suuri uusi tapaus, johon kaikkien meidän huomiomme nyt on\nkääntynyt, on T:ri Lutherin Uuden Testamentin ilmestyminen. Chriemhild\nkirjoittaa, että se on hänen kalliin lahjansa, koska hän itse pelkää\npuhumasta paljon ja suorastaan lukee vaan, ja talonpojat näyttävät\nymmärtävän tätä kirjaa paremmin, kuin mitä hän voi sanoa siitä taikka\nmyöskin, jos he joskus tulevat semmoiseen paikkaan, joka hämmennyttää\nheitä, huomaavat he tavallisesti, että se käy aivan selväksi, kun vaan\nlukivat eteenpäin. Ulrich lukee sitä myöskin, kirjoittaa hän, joka ilta\nkaikkien palveliain kuulten, ja se näyttää kummallisella tavalla\nliittävän perheen yhteen. He tuntevat, että ovat viimein löytäneet\njotakin arvaamattoman raitista, joka ei kuitenkaan ole mikään eri\nihmisten tai ihmisluokan \"etuoikeus\", vaan kaikkien yhteinen omaisuus.\n\nUseissa perheissä Wittenbergissä luetaan joka päivä tätä kirjaa, sillä\nniistä, jotka kerta pystyvät lukemaan, on harva, joka ei jaksa ostaa\nyhtä kappalta, koska hinta on vaan puolitoista florinia.\n\nUusia virsiä alkaa myöskin syntyä meidän joukossamme. Me emme elä enää\nvanhojen laulujen kaikulla. Muutamia päiviä sitten eräs vieras pohjasta\npäin lauloi T:ri Lutherin akkunan alla Augustinin-luostarissa yhden\nvirren, joka alkoi:\n\n    \"Es ist das Heil uns kommen her.\"\n\nT:ri Luther pyysi, että se laulettaisiin uudestaan. Se oli vastaus\nPreussistä siihen iloiseen sanomaan, joka on niin laajalle levinnyt\nhänen sanojensa kautta! Hän sanoi, että hän kiitti Jumalaa täydestä\nsydämestä.\n\nMeitä ilahuttaa kovasti, kun olemme taas saaneet Evan meidän\njoukkoomme. Ei hänen sanansa eikä hänen tekonsa tee tätä, vaan hänen\nolentonsa. Se tuntuu enemmän soitannon vaikutukselta, kuin mikään muu,\nminkä minä tiedän. Jonkunlainen tyvennys leviää sydämeen, kun vaan on\nyhdessä hänen kanssaan. Ei kukaan näytä ottavan niin vähän tilaa eikä\ntekevän niin vähän melua mailmassa, kuin Eva, kun hän on jossakin; vaan\nkuitenkin, kun hän on mennyt, on niinkuin soitto ja valo olisivat\npoistuneet. Kaikki hänen olossaan näyttää soveltuvan kauniisti yhteen.\nHänen lempeä, levollinen äänensä, hänen säyseät, hiljaiset liikuntonsa,\nhänen hienot kasvonjuonteensa, hänen pyöreät poskensa, nuot syvät,\nsuloiset silmät, joista ei kukaan ikinä näytä muistavan muuta, kuin\nettä Eva itse katselee niitten kautta toisen sydämeen.\n\nAivan toisin kuin minä, joka tuskin koskaan pääsen mihinkään huoneesen,\nilman että kaadan kumoon jotain taikka häiritsen jotakuta, ja harvoin\nosaan ruveta mihinkään keskusteluun kenenkään ennakkoluuloja\nloukkaamatta taikka tunteita pahoittamatta!\n\nMinusta näyttää välisti, kuin Jumala todella olisi johdattanut Evaa\n\"silmällänsä\", niinkuin virressä kuuluu; niinkuin Hän olisi kasvattanut\nhäntä siksi, mikä hän on, armon äänensä välittömällä opetuksella eikä\nasianhaarain raa'alla koulutuksella. Vaan ei hän kuitenkaan koskaan\nnäytä minulle, ettei hän toivo mitään minusta. Hänen valonsa ei ole\nniinkuin tähden, jota katsellessaan ajattelee, \"kuinka rauhallista\ntuolla ylhäällä lienee\", mutta joka vuodattaa niukalta valoa\npolullemme. Se on niinkuin nöyrä auringonsäde, joka tulee alas meidän\nluoksemme ja lämmittää ja ilahuttaa meitä.\n\nHän saattaa minut aina ajattelemaan sitä pyhää miestä, joka otettiin\nhiljaisesti taivaasen, koska hän oli \"_vaeltanut Jumalan kanssa_.\" Niin,\nminä olen varma, että se on hänen salaisuutensa.\n\nToisinaan vaan minä häjyyttäni soisin, että saisin kerran nähdä hänet\noikein temmatuksi tyvenyydestänsä, jotta olisin aivan varma, että se on\nJumalan rauha, ei mikään yliluonnollinen eli noidan lahja eikä mikään\nstoalainen tunnottomuus, jonka hän on oppinut \"Theologia Teutsch'ista\".\nVälisti minä hetken ajattelen, eikö Eva liioittele, niinkuin hän olisi\njo \"taivaasen otettu\", niinkuin hän olisi päässyt _tuolle puolen_\nmaallista iloa ja surua, ainakin mitä häneen itseen tulee. Mitä muihin\ntulee, ei hän suinkaan ole tuolle puolen päässyt. Hänen ystävyytensä ei\ntodella ole mitään armollisia almuja, joita hän heittää tuolta puolen\nvirtaa, ei mikään säälivä silmänluonti semmoiseen suruun, jonka hän\nymmärtää, mutta jota hän ei ikinä voinut tuntea. Enkö minä ole nähnyt,\nkuinka hänen huulensa värisivät, kun puhuin Bertrandin vaaroista,\nsilloinkin, kuin minun ääneni oli levollinen, ja tuntenut hänen\nkyyneliänsä kasvoillani, kun hän syleili minua?\n\n\nJoulukuulla 1522.\n\nTuohon kysymykseen on viimein vastattu! Minä _olen_ nähnyt serkku\nEvan temmatuksi tyvenyydestänsä, ja olen vihdoin aivan varma, ettei\nhän vielä ole \"taivaasen otettu.\" Eilen illalla istuimme kaikki\narki-huoneessa. Äidin-äitimme oli nukahtanut takan viereen. Eva ja äiti\npuuhasivat pöydän ääressä. He auttoivat Atlantista, joka valmisteli\nmorsius-vaatteitansa häihinsä, jotka pidetään tulevan vuoden alussa.\nMinä kuin isälleni T:ri Melancthonin uutta kirjaa \"_Loci communes_\"\n(jota kaikki oppineet sanovat paljoa sievemmin ja kauniimmin\nsepitetyksi, kuin T:ri Lutherin teokset, mutta joka minusta on vaan\ntaidolla kokoon pantu kirja eikä ollenkaan, niinkuin kaikki T:ri\nLutherin kirjoitukset, mikään ääni sydänten syvyydestä). Minua unitti\nvähän, niinkuin äidin-äitiäkin, ja koko ilma ympärillämme tuntui\nraskaalta ja hiljaiselta, kun vähäinen palvelus-tyttömme Lotten\npelästyneellä muodolla avasi oven, ja ennenkuin hän ennätti sanoa\nmitään, seisoi pitkä, vaalea mies edessämme. Ainoastaan Eva ja minä\nkatsoimme ovea kohden. Minä en ehtinyt ajatella, kuka se oli, ennenkuin\nmatala, säikähtynyt ääni huudahti: \"Fritz!\" ja katsahtaen Evaan, näin,\nettä hän oli mennyt tainnoksiin.\n\nSeuraavana silmänräpäyksenä Fritz oli polvillansa Evan vieressä,\npuhutellen häntä kaikilla hellillä nimillä, samalla kuin äitini seisoi\ntoisella puolella, pitäen hengetöntä ruumista sylissänsä ja nyyhkyttäen\nFritzin nimeä.\n\nRakas isämme nousi seisaalleen ja teki sekavia kysymyksiä --\näidin-äitimme heräsi, hieroi silmiänsä ja hämmentyneenä katsellen\njoukkoa edessään lausui hiljalleen:\n\n\"Onko tämä unta? Vai ovatko Zwickau'in profeetat kuitenkin oikeassa ja\ntämä ylösnousemus?\"\n\nMutta ei kukaan näyttänyt muistavan, etteivät kyynelet eikä\nhyväilysanat eikä hätähuudot kelvanneet toinnuttamaan ketään\npyörryksistä, ennenkuin suureksi ilokseni hyvä, äidillinen Elsamme\nilmestyi ovessa, sanoen: \"mitä täällä on? Lottchen tuli ja ilmoitti,\nettä hänen luullaksensa täällä oli varkaita.\"\n\nElsa ymmärsi heti kaikki, kasti nenäliinan veteen, hautoi Evan otsaa ja\nlöyhytti hänelle viileätä ilmaa, kunnes hän tuokion perästä heräsi\nlyhyellä huokauksella. Vähän ajan jälkeen hänen silmänsä aukenivat, ja\nkun ne kääntyivät Fritziin, palasi täydellinen levollisuus hänen\nkasvoihinsa. Hän asetti toisen kätensä toisen päälle, johon Fritz oli\ntarttunut, ja painoi jälleen kiinni silmänsä. Minä näin suuria kyyneliä\nputoilevan ummistettujen silmäluomien alta. Kun hän sitten katsahti\nylös ja näki äitini nojaantuneen ylitsensä, veti hän hänen kätensä\npuoleensa ja laski sen Fritzin käteen, ja me jätimme heidät kolme\nyksin.\n\nKun olimme kaikki läheisessä huoneessa, rupesimme yhtä haavaa itkemään.\nMinä nyyhkytin:\n\n\"Hän näyttää kovasti nääntyneeltä. Minä luulen, että he ovat melkein\ntappaneet hänet.\"\n\nElsa sanoi:\n\n\"Evalla on juuri sama katsanto, kuin se, joka oli hänellä, kun hän\nparani rutosta, ja Fritz seisoi liikkumatonna hänen vieressään, tyly,\ntoivoton levollisuus kasvoissaan, juuri ennenkuin hän lähti pois\nmunkiksi ruvetakseen. Mitähän nyt tämän jälkeen tullee?\"\n\nJa äidin-äiti sanoi heikolla, katkonaisella äänellä:\n\n\"Fritz näyttää juuri samanlaiselta, kuin iso-isänne, kun hän jätti\nminut hyvästi vankihuoneessa. Minun ajatukseni ovat välisti aivan\nsekaisin. Näyttää siltä, kuin samat asiat tapahtuisivat uudestaan. Minä\ntuskin käsitän, onko tämä joku unen-näkö vai aave vaiko ylösnousemus.\"\n\nIsämme oli ainoa, joka ei yhtynyt itkuumme. Hän sanoi, mitä oli paljon\nviisaampaa.\n\n\"Lapset, suurin ilo, jonka perheemme on nähnyt siitä, kuin Fritz lähti,\non kohdannut meitä tänään. Lausukaamme Jumalalle kiitoksia.\" Ja me\nseisoimme kaikki hänen ympärillänsä, kun hän otti vähäisen\nsametti-lakkinsa paljaasta päästänsä ja kiitti Jumalaa, johon me kaikki\nnyyhkytimme Amentamme. Tuosta me tyynnyimme; se ankara tunteitten\nkuohu, jossa meidän tuskin oli mahdollinen eroittaa iloa surusta,\nasettui, ja me aloimme ymmärtää, että se todella oli suuri ilo, joka\noli meille annettu.\n\nSilloin kuulimme vähäisen kahinan, ja äitini kutsui meidät takaisin;\nmutta hän oli tullessamme kahden kesken Fritzin kanssa, jonka nyt\ntäytyi vastaan-ottaa summaton joukko hyväilyjä ja tervehdyksiä.\n\n\"Tule, Fritz ja näytä äidin-äidille, että olet elossa etkä koskaan ole\nollut kuollut\", lausui Elsa. Sitten hän lisäsi ja hänen silmänsä\ntäyttyivät kyynelillä: \"kuinka paljon sinä olet saanut kärsiä! Jollen\nolisi muistanut sinua, ennenkuin sait tonsurin, olisin tuskin tuntenut\nsinua nyt mustalla pitkällä parrallasi ja vaaleilla, laihoilla\nkasvoillasi.\"\n\n\"Niin\", arveli Atlantis sillä hyvin mietityllä tavalla, jolla hän\ntavallisesti ilmoittaa keksintöjänsä, \"epäilemättä se on syy, miksi Eva\ntunsi Fritzin, ennenkuin Thekla, vaikka molemmat istuivat vastapäätä\novea ja varmaan näkivät hänet yhtaikaa. Eva muisti hänet, ennenkuin hän\nsai tonsurin.\"\n\nMe nauroimme kaikki vähän Atlantin keksintöä, jonka vuoksi hän katsahti\nylös hämmentyneellä muodolla ja lausui: \"luuletteko siis, että Eva ei\ntuntenut häntä? Minä en tullut sitä ajatelleeksi. Kenties hän siis\nluuli Fritziä varkaaksi, niinkuin Lottchen!\"\n\nFritz oli hartaassa keskustelussa äitimme kanssa eikä huomannut meitä,\nmutta Elsa hymyili leppeästi, kun hän taputti Atlantin kättä ja sanoi:\n\n\"Konrad Winkelried lienee puhunut hyvin selvästi, siskoseni, ennenkuin\nymmärsit häntä.\"\n\n\"Niin hän puhuikin, sisar Elsa\", vastasi Atlantis totisesti. \"Mutta\nmitä tämä Evaan koskee?\"\n\nKun menin ylös huoneesemme, Evan ja minun, oli hän polvillansa vuoteen\nvieressä. Hetken perästä hän nousi ja syleillen minua lausui:\n\n\"Jumala on sangen hyvä, Thekla. Minä olen uskonut sitä niin kauan,\nmutta ei koskaan puoleksikaan niin paljon, kuin tänä iltana.\"\n\nMinä näin, että hän oli itkenyt, mutta hänen kasvonsa olivat tyvenet,\nkuin ennenkin, sillä eroituksella vaan, että niissä oli vähän enemmän\npäivänpaiatetta.\n\nTuosta, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että hän omassa onnessansa oli\nunhottanut muut, tarttui hän käteeni ja lausui:\n\n\"Kallis Thekla, Jumala johdattaa meitä jokaista kaikkien mustien\npäivien lävitse aamuun. Me emme saa koskaan enää epäillä Häntä!\"\n\nJa sen enempää puhumatta lähdimme levolle. Kun heräsin aamulla, istui\nEva minun vieressäni, lamppu pöydällä ja iso latinainen raamattu\navoinna edessään. Minä katselin hänen kasvojansa vähän aikaa. Ne\nnäyttivät niin puhtaalta ja hyvältä ja onnelliselta, niissä asui sama\nkatsanto, joka aina autti minua ymmärtämään näitten sanojen merkitystä:\n\"Jumalan lapsi\", \"lapsukaiset\", joksi T:ri Melancthon sanoo Herramme\nnimittäneen opetuslapsiansa juuri ennen, kuin hän jätti heidät. Niissä\noli niin paljon \"_lapsen_\" kirkasta luottamusta, vaan kuitenkin niin\npaljon sitä rauhaa ja syvyyttä, joka tulee _Jumalalta_.\n\nKun olin kotvasen aikaa katsellut häntä, sulki hän raamatun ja alkoi\nmuuttaa yhtä vaatteustani, jonka hän oli luvannut valmistaa jouluksi.\nOmmellessaan hyräili hän tapansa mukaan hiljalleen muutamia vanhan\nkirkkosoiton säveliä. Viimein minä sanoin:\n\n\"Eva, kuinka monta sinä olit, kun Fritz rupesi munkiksi?\"\n\n\"Kuudentoista\", hän vastasi lempeästi; \"hän lähti pois juuri ruton\njälkeen.\"\n\n\"Te olette siis olleet eroitettuina koko kaksitoista vuotta\", minä\nsanoin; \"Jumala koettaa välisti kauan aikaa kärsivällisyyttämme.\"\n\n\"Se ei tunnu pitkältä nyt\", hän arveli; \"me luulimme molemmat, että\nJumala oli eroittanut meidät, jopa eroittanut ainaiseksi täällä maan\npäällä.\"\n\n\"Eva parka\", minä sanoin; \"ja tämä oli se suru, joka puolestansa teki\nsinut niin hyväksi.\"\n\n\"Minä en tietänyt, että se oli ollut niin suuri suru, Thekla\", hän\nlausui vapisevalla äänellä, \"ennenkuin eilen illalla.\"\n\n\"Te olette siis rakastaneet toisianne koko ajan\", minä sanoin puoleksi\nitsekseni.\n\n\"Niin minä luulen\", hän vastasi matalalla äänellä. \"Mutta minä en\narvannut milloinkaan, ennenkuin eilen, kuinka paljon.\"\n\nVähäisen vaiti-olon perästä hän alkoi uudestaan hymyillen:\n\n\"Thekla, hänen mielestään minä en ole muuttunut kaikkien näitten\nvuosien kuluessa; minä noviisien johdattaja! Mutta voi, kuinka\nmuuttunut hän on! Mikä elämän-pituinen kärsiminen hänen kasvoissaan!\nKuinka he sentään ovat kiduttaneet häntä!\"\n\n\"Jumala antaa sinun hoitaa ja auttaa häntä, ja se on sinun elämäsi\ntyö\", minä sanoin. \"Oi Eva, se on epäilemättä naisen ihanin osa, kun\nsaa parantaa niitä haavoja, joita ihmiset ovat iskeneet rakkaimpiimme\nmaan päällä. Se on varmaan sanomattoman suuri ilo, kun vastaan-ottaa\njälleen Jumalan omasta käsistä semmoisen rakkauden, jonka olitte\nvalmiit uhraamaan Hänelle, niinkuin kalliisti olette osoittaneet.\"\n\n\"Äitimme ajattelee myöskin niin\", hän lausui. \"Hän arveli eilen\nillalla, että ne lupaukset, jotka vasta sitovat meitä yhteen, ovat\npyhemmät, kuin mitä kukaan pyhimys tai eremiti on ikinä tehnyt.\"\n\n\"Sanoiko äitimme niin?\" minä kysyin.\n\n\"Kyllä\", vastasi Eva. \"Ja hän sanoi olevansa varma, että T:ri Luther\nmyöskin pitää sitä mieltä.\"\n\n\n\n\nXXVI.\n\nFritzin kertomus.\n\n\nJoulukuun 31 p. 1522.\n\nMe olemme kihloissa. Juhlallisesti, perheemme ja ystäviemme\nläsnä-ollessa on Eva luvannut ruveta vaimokseni; ja muutamien viikkojen\nperästä menemme naimisiin. Meidän kotimme on (ainakin aluksi) oleva\nThüringin metsässä siinä pappilassa, joka kuuluu Ulrich von Gersdorfin\nlinnaan. Entinen pappi on liian vanha toimittamaan mitään. Chriemhildin\nmieliajatus on, että me koettaisimme muuttaa talonpoikien tilaa. Kaikki\narvelevat, että lepo ja puhdas metsäilma parantaa terveyteni, joka on\nvähän huonontunut kaikista niistä, mitä olen kärsinyt näinä viime\nkuukausina. Se on huonontunut, mutta ei niin suuressa määrässä, kuin he\nluulevat. Minä kykenen omasta mielestäni jo mihin työhön hyvänsä. Mitä\nkaikkia minä olen kadottanut näinä vuosina sen kautta, että olen ollut\neroitettuna hänestä! Kuinka köyhä ja yksipuolinen minun elämäni on\nollut! Kuinka se levollisuus, jonka hänen läsnä-olonsa tuottaa,\nvoimistuttaa minua tekemään mitä työtä tahansa Jumala antanee minulle!\n\nKummastuttava Jumalan häväistys, kun väittää, että se järjestys, johon\nHän on perustanut ihmis-elämän, on epäjärjestys, että se rakkaus, jota\nJumalan Poika vertaa Hänen ja kirkon keskinäiseen yhdistykseen,\nsaastuttaa taikka alentaa sydäntä.\n\nOvatko siis nämät vuodet menneet hukkaan? Olenko minä noista hirveistä\nEisenachin ruton ajoista saakka itsepäisenä ja hairaantuneena paennut\npois siitä siunauksen osasta, jonka Jumala oli määrännyt minulle?\nOvatko kaikki nämät vuodet menneet kadoksiin? Onko kaikki kärsimiseni\nollut hedelmätön, tarpeeton tuska? Ja palaanko minä lopulta, kalliin\najan hukattuani ja vähentyneillä voimilla, juuri siihen kohtaan, johon\nolisin niin kauan aikaa sitten päässyt?\n\nEvan suhteen minä olen varma, ettei niin ole laita; jokaisella\naskeleella hänen matkallaan on rakastava käsi johdattanut häntä. Eikö\nluostari hänen kauttansa muuttunut muille kodiksi taikka ijankaikkisen\nkodin tieksi? Entä itse suhteeni? Niin, minullekin nämät vuodet ovat\nantaneet enemmän, kuin mitä ovat vieneet. Niitten, joitten tulee auttaa\naikansa eksyneitä ja rasitettuja ihmisiä, täytyy ensin astua aikansa\ntaistelon keskelle. Eikö se ole tämä, joka tekee myöskin Martin\nLutherin kansakuntamme opettajaksi? Eikö se ole tämä, joka voimistuttaa\nheikkoja ja syntisiä ihmisiä saarnaamaan evankeliumia taivaan enkelien\nsijasta?\n\nPyhät enkelit lauloivat taivaallisesta korkeudestansa suuren\nriemun iloista sanomaa, mutta paimenet, kalastajat ja publikanit\nlevittivät sen ihmisten koteihin. Se enkeli, joka vapautti apostolit\nvankihuoneesta, sanoi, ikäänkuin itse-altansa, sydämensä kyllyydestä:\nmenkäät ja puhukaat kansalle tämän elämän sanat. Mutta sen Pietarin\nvapisevat huulet, joka oli kieltänyt, ja Thomaksen, joka oli epäillyt,\nja Johanneksen, joka oli väärin ymmärtänyt, ne väärätkin puhukaat\nelämää tuottavat sanat ihmisille, kieltäville, epäileville, väärin\nymmärtäville ihmisille, kertomaan, mitä he tiesivät, ja kuinka\nVapahtaja voi anteeksi antaa.\n\nSe ääni, joka kesken kehnoja vannomuksiaan vaikeni jumalallisen,\nanteeksi-antavan rakkauden katseesta, se kaikkui mahtavammalta, kuin\nkoskaan yli-enkeli Mikaelin ääni!\n\nJa kun Farisealaiset, jäykimmät kaikista, olivat voitettavat, otti\nJumala Farisealaisten joukosta Farisealaisen, Jumalan pilkkaajan,\nvainoajan, yhden, jonka sopi sanoa: \"minäkin saan kerskata lihasta,\"\n\"minä vainosin Jumalan seurakuntaa.\"\n\nOliko Davidin salainen taistelo turha, kun hän tarpoi leijonan ja\nkarhun, puollustaaksensa muutamia lampaita erämaassa, ja koetti niitä\naseita, joilla hän surmasi Goljatin ja pelasti Israelin sotalaumat?\nMenivätkö Martin Lutherin vuodet Erfurtin luostarissa hukkaan? Taikka\neivätkö ne ole olleet hänen elämänsä koulupäivät, se asepaja, jossa\nhänen aseensa taottiin, se miekkailu-paikka, jossa hänen silmänsä ja\nkätensä harjaantuivat tappelutannerta varten?\n\nHän on nähnyt luostarit sisäpuolelta; hän on tuntenut luostari-elämän\nsisäpuolelta. Hänen sopii sanoa kaikista noista ulkonaisista\nsäännöistä: \"minä olen koettanut niitä ja havainnut, ettei ne kykene\nsydäntä pyhittämään.\" Tämä se on, joka antaa erinomaisen voiman hänen\nsanoilleen ja kirjoilleen. Tämä se on, joka Jumalan armon kautta on\ntehnyt, että hän pystyi kääntämään Paavalin, Farisealaisen ja\napostolin, epistolia niinkuin hän on tehnyt. Pyhä Henki oli aikoja\nennen kääntänyt totuudet hänen oman kokemuksensa kielelle ja piirtänyt\nne hänen sydämeensä; jotta, kun hän käänsi kreikan saksaksi, todisti\nhän myöskin asioita, joita hän itse oli nähnyt, ja raamattu hänen\nkynänsä jäljiltä kuuluu, kuin se olisi ollut alkuansa kirjoitettu\nsaksan kielellä Saksan kansalle.\n\nEi minultakaan minun kohdallani tämä aika ole mennyt hukkaan. Löytyy\nmonta totuutta, joita ei kokonaan opi, ennenkuin kokee niitten\nerehdysten kovaa orjuutta, jotka vastustavat niitä.\n\nKukaties mekin autamme toisiamme ja muita paremmin, kun olemme\nkasvatetut näin erikseen. Tavallisesti minä ennen uneksin, että saisin\nilon johdattaa Evaa ulos elämään. Mutta nyt antaa Jumala hänet takaisin\nminulle, rikastettuna kaikkien noitten vuosien kokemuksella, ei sinä\nlapsuuden Evana, jona viimein näin hänet, vaan täydelliseksi naiseksi\nkypsyneenä; ei ainoastaan, että hän kuvastelisi minun ajatuksiani, vaan\nyhdistäisi elämänsä kyllyyden minun elämääni.\n\n\n\n\nXXVII.\n\nEvan kertomus.\n\n\nWittenbergissä, Tammikuulla 1523.\n\nKuinka vähän minua aavisti, että Fritzin muisto oli niin kutoontunut\nkoko minun elämääni! Hän puolestansa sanoo, että hän liian hyvin tiesi,\nkuinka minun muistoni oli liittynyt jokaiseen hänen toivoonsa ja\ntunteesensa!\n\nMutta hän taisteli kauan sitä vastaan. Hän sanoo, että tämä taistelo\noli paljoa tuskalloisempi, kuin kaikki, mitä hän jälestäpäin\nvankihuoneessa kärsi. Monena vuotena hän luuli, että oli synti ajatella\nminua. Minä en koskaan katsonut synniksi ajatella häntä. Minä olin\nvarma, ettei niin ollut, vaikka rippi-isäni olisi sanonut mitä hyvänsä.\nSillä enemmän, kuin mistään muusta, olin minä aina kiittänyt Jumalaa\nkaikesta siitä, mitä hän oli ollut minulle ja opettanut minulle, ja\nminä tiesin niin varmaan, ettei se suinkaan ollut mitään väärää, josta\nvoin Jumalaa kiittää.\n\nMutta nyt minun on _velvollisuus_ rakastaa häntä kaikkein enimmän.\nSiitä minä olen aivan varma. Eikä se tosiaankaan ole vaikeata. Ainoa\npelkoni on se, että hän pettyy minun suhteeni, kun hän päivästä päivään\nhavaitsee, mimmoinen minä olen, ja kaukaisuuden pyhä loisto on\nkadonnut. Vaan en minä kuitenkaan todella pelkää. Rakkaus solmii\nkauniimpia sädeseppeleitä, kuin kaukaisuuden sumut. Emmekä me odota\nihmeitä toisiltamme taikka luule, että elämä on mikään paratiisi.\nAinoastaan sitä sanomatonta iloa, kun saa seisoa vieretysten jokaisessa\ntaistelossa, koetuksessa, ilossa, ja tukea toinen toistansa! jos minun\nkäy sanominen \"ainoastaan\" tästä! Minä luulen, että meidän apumme on\noleva molemminpuolinen. Vaikk'en minä ole niin voimallinen eikä niin\nviisas, kuin hän, vaikka minun ajatukseni ja kokemukseni piiri on niin\npaljon ahtaampi ja jäntevyyteni vähempi, tunnen minä kuitenkin, että\nminussa on jonkunlainen voima, joka ehkä jollakin lailla joskus\nauttanee Fritziäkin. Ja tämä se on, joka tekee, että minä ymmärrän\nnäitten eron vuosien hyödyn, joitten kautta olisin kukaties muutoin\nkadottanut niin paljon. Yhdessä hänen kanssaan näyttää koko mailma niin\npaljoa suuremmalta ja korkeammalta, vaan kuitenkin minä tunnen, että\nJumala on näinä vuosina opettanut minulle jotakin, ja se on onni, kun\nsaa tuoda hänelle vähäistä enemmän, kuin mitä minulla olisi ollut\naikaisemmalla tytön ijälläni.\n\nMinun tähteni hän siis teki sen lupauksen, että hän jättäisi meidät\nijäksi!\n\nJa täti Cotta on niin onnellinen. Kun Fritz tuona iltana palasi, ja me\nkolme olimme jätetty yksin, sanoi hän vähäisen vaiti-olon jälkeen:\n\n\"Lapset, langetkaamme kaikki polvillemme ja kiittäkäämme Jumalaa, että\nHän on täyttänyt sydämeni halun.\"\n\nJa sitten hän jutteli meille, mitä hän aina oli toivonut ja tuuminut\nFritzin ja minun suhteen ja kuinka hän oli ajatellut Fritzin luopumista\nmailmasta syntiensä rangaistukseksi; mutta kuinka hän nyt oli\nvakuutettu siitä, että se kirous, jonka Vapahtaja oli antanut meidän\ntähtemme sanomattomassa määrässä voitti kaikki, mitä hän milloinkaan\nolisi voinut kärsiä, ja että kaikki nyt oli kannettu, naulittu\nkatkeraan ristiin, revitty rikki ja pyyhitty pois ijäksi. Ja nyt,\nniinkuin hän sanoi, tuntui hänestä siltä, kuin viimeinen onnettomuuden\njäännös olisi poistettu ja hänen elämänsä alkaisi uudestaan meissä,\nsiunattuna ja siunaavana enemmän, kuin hän koskaan oli rohjennut\nuneksia.\n\nFritz ei puhu mielellään paljon siitä, mitä hän kärsi\nDominikanin-luostarin vankihuoneessa, ja kaikkein vähimmän minulle;\nsillä, vaikka minä yhä sanon itselleni: \"se on ohitse -- ohitse\nainaiseksi!\" näyttää kaikki, milloin hyvänsä vaan ajattelen, että hän\non ollut kauhealla kidutuspenkillä, tapahtuvan uudestaan.\n\nHän aikoi juuri paeta sinä iltana, kuin he tulivat ja veivät hänet\nkidutushuoneesen tutkittavaksi. Ja sitten he kantoivat hänet takaisin\nvankihuoneesen ja näyttävät jättäneen hänet kuolemaan sinne. Kahteen\npäivään he eivät lähettäneet hänelle mitään ruokaa; mutta silloin se\nnuori munkki, joka oli ensin puhutellut häntä ja kehoittanut häntä\ntulemaan luostariin, laittoi niin, että hän salaa pääsi melkein joka\npäivä hänen luoksensa ruoalla, vedellä ja lempeillä, säälivillä\nsanoilla, kunnes hän voimistui vähän, ja he yhdessä pakenivat sen aukon\nkautta, jonka Fritz oli kaivanut seinään ennen tutkintoa. Mutta heidän\npakonsa huomattiin pian, ja heidän täytyi piileskellä monta viikkoa\nluolissa ja metsän loukoissa, ennenkuin heidän onnistui kulkea\nmaakunnan lävitse ja viimein päästä Wittenbergiin.\n\nMutta kaikki on ohitse nyt. Eikä kuitenkaan ohitse. Hän, joka kerran\nkärsi, ei unhota koskaan sitä kärsimistä, jota uskollisesti kannettiin\nhänen tähtensä. Ja Dominikanin-luostarin vankihuone on oleva voiman\nlähde Fritzille, kun hän saarnaa talonpojille Thüringin metsässä. Hänen\nsopii sanoa: \"Jumala tulee kaikissa koetuksissa. Hän ei salli, että\nteitä kiusataan enemmän, kuin kestätte. Minä _tiedän sen sillä minä\nolen koettanut sitä_.\" Tämä luullakseni auttaa häntä paremmin\nkääntämään raamattua köyhien sydämille, kuin se kreikka ja hebrea,\njonka hän oppi Romassa ja Tübingissä.\n\n\n\n\nXVIII.\n\nElsan kertomus.\n\nKoko meidän pikku mailmamme on tätä nykyä semmoisessa kiitollisuuden ja\nilon tohussa, että minä luullakseni olen ainoa, joka ei vielä ole aivan\npois suunnilta.\n\nRakas äiti liehuu molempien kadotettujensa ympärillä hiljaisella\ntyytyväisyyden kuherruksella, niinkuin kyyhkynen pesänsä ympärillä, ja\non niin toimissaan nyt, kuin hän naittaisi pois ensimäisen tyttärensä\ntaikka itse olisi morsian eikä oikea ja kunnioitettu äidin-äiti,\nniinkuin hän todesti on. Chriemhildin ja minun olisi vaikea pysyä\nkadehtimatta, jollei meillä olisi oma yksityinen lohdutuksemme kotona.\n\nEva ja Fritz ovat tosiaan paljon älykkäämmät. He eivät luule, niinkuin\nrakas äitimme, että ovat koko mailman keskus, vaan katsovat itseänsä\nkoko mailman palvelioiksi, joka on enemmän kristityn tapaista, vaikka\nsilläkin on rajansa. Minun täytyy pitää sitä suurena siunauksena, että\nheillä on Chriemhild ja Ulrich, ja erittäin Gottfried ja minä, jotka\nhoidamme heidän maallisia asioitansa.\n\nEsimerkiksi liina-vaatteet. Evalla tietysti ei ole vähintäkään ja mitä\nhänen morsius-hankkinaansa tulee, luulen minä, että hän olisi\ntyytyväinen menemään vihille nunnan vaatteissa taikka siinä\ntalonpoikaispuvussa, jossa hän pakeni Nimptschenistä. Minulla on\nkuitenkin varoja, jotta, kosk'ei ole luultavaa, että pikku Greeta juuri\nvielä tarvitsee niitä, epäilemättä sopivat tähän. Greeta käy vasta\nyhdeksättä, mutta minä ajattelen aina, että on hyvä olla hiukan\nennakolla; ja palvelustytöilläni oli jo arkuttain liinavaatteita\nvalmiina hänelle, joka nykyisissä oloissa näyttää erityiseltä Jumalan\nedeskatsomukselta.\n\nGottfried tahtoo välttämättömästi valita Evan hääpuvun. Ja äitini\nluulee, että hänen oma, peritty, juveleilla ja helmillä koristettu\nliina-päähineensä (jonka me kerta köyhyydessämme olimme vähällä myydä\neräälle kauppiaalle Eisenachissa) on erittäin säilynyt Evaa varten.\n\nSe on hyvä, että Atlantis, jonka häät pidetään samana päivänä, on niin\nnöyrä ja vähän vaativa, ja että hänen morsius-hankkinansa jo on melkein\ntäydessä kunnossa.\n\nChriemhild ja Ulrich ovat taivuttaneet vanhan ritarin rakentamaan uutta\npappilaa; ja Chriemhild kirjoittaa, kuinka hupaista on nähdä, kun se\nkohoo kylän rakennusten välistä, ja ajatella, mikä siunauksen lähde\ntämä huone on oleva kaikille.\n\nÄidin-äitimme tahtoo väkisin rakkailla, heikoilla käsillänsä ottaa osaa\nEvan häävaatteitten varustamiseen. Hän on hakenut kaikki entisen\nkomeutensa vähäiset jäännökset ja tuonut esiin monen kummallisen,\nvanhan koristeen muinaisten Schönbergein aarteistosta.\n\nKristofer toimittaa salaisesti heille kirjastoa, joka sisältää kaikki\nT:ri Lutherin ja T:ri Melancthonin kirjat kauniissa siteissä ja tiesi\nkuinka monta muuta oppinutta teosta lisäksi.\n\nJa synkkämielisyys on kokonaan kadonnut Fritzin kasvoista taikka on\nvaan jälillä, niinkuin virran syvyys, joka tekee lainetten välkkeen\nsitä kirkkaammaksi.\n\nPaino näyttää poistuneen Evan ja hänen sydämeltänsä. Molemmat näyttävät\nensi kerran semmoisilta, joksi olivat aiotut.\n\nJuuri nyt täyttää kuitenkin toinen tapaus melkein yhtä paljon\näidin-äitimme sydämen.\n\nMuutamia päiviä sitten toi Kristofer kotiin kaksi muukalaista, joita\nhän esitteli meille. Kun äidin-äiti näki heidät, putosi kudin hänen\nkäsistään. Hän nousi mennäksensä heitä vastaan ja lausui muutamia\nsanoja semmoisella kielellä, jota emme kukaan ymmärtäneet.\n\nVieraitten kasvot kirkastuivat, kun hän puhui, ja he vastasivat samalla\nkielellä.\n\nHetken keskusteltuansa kääntyi äidin-äitimme meihin ja sanoi:\n\n\"He ovat Bömiläisiä -- he ovat Hussitejä. He tuntevat minun puolisoni\nnimen. Se totuus, jonka tähden hän kuoli, elää vielä minun maassani.\"\n\nVanhojen muistojen tulva oli liian väkevä hänelle. Hänen huulensa\nvapisivat, kyynelet vuotivat pitkäänsä hänen poskiltansa eikä hän\nkyennyt puhumaan sen enempää.\n\nVieraat suostuivat jäämään isäni katon alle yöksi ja kertoivat meille,\nminkä asian vuoksi olivat tulleet Wittenbergiin.\n\nPolvesta polveen, siitä kuin Johan Huss martyrina kuoli, oli, he\nsanoivat, se totuus, jonka hän opetti, säilynyt Bömissä, aina hengen\nkaupalla ja usein hengen menolla. Toisinaan oli se kummastuttanut heitä\npaljon, ettei missään muualla mailmassa, paitsi siellä, kuulunut mitään\nsemmoisista, jotka uskoivat samaa totuutta. Oliko mahdollista, että\nJumalan totuus oli karkoitettu heidän vuorilinnoihinsa? Niinkuin Elias\nmuinoin teki heidän mieli huutaa erämaassaan: \"minä, minä vaan, olen\njäänyt jälelle.\"\n\n\"Mutta heidän ei suinkaan ollut oikeus ajatella niin\", sanoi äitini,\njoka ei koskaan sallinut, että vanhaa oppia liian paljon moitittiin.\n\"Jumalalla on aina ollut omansa, jotka ovat rakastaneet Häntä\nmustimpina aikoina. Kuinka monesta luostarin kammiosta ovat hurskaat\nsydämet katsoneet ylös Hänen puoleensa! Siihen vaaditaan paljon Pyhän\nHengen opetusta ja monta taisteloa, ennenkuin Lutherin kaltainen\nsyntyy; mutta minun luulteni ei kristityksi päästäkseen tarvitse, kuin\nkoskea Kristuksen vaatetten lievettä.\"\n\n\"Niin\", sanoi Gottfried, avaten rakkaita Galatalais-epistolan\nselityksiä: \"mitä T:ri Luther sanoo, on aivan totta: 'oli muutamia\nentisinä aikoina, joita Jumala kutsui evankeliumin sanan ja kasteen\nkautta. Nämät vaelsivat yksinkertaisuudessa ja sydämen nöyryydessä,\nluullen, että munkit ja hengelliset veljet ja ainoastaan semmoiset,\njoita piispat olivat voidelleet, olivat jumalisia ja pyhiä, vaan he\nitse Jumalasta eroitettuja ja maallisia eikä mahdollisia joutumaan\nheidän verroillensa. Jonka vuoksi he myöskin, kun tunsivat, ettei\nheissä itsessä ollut mitään hyviä tekoja, joita olisi sopinut asettaa\nJumalan vihaa ja tuomiota vastaan, pakenivat Kristuksen kuolemaan ja\nkärsimiseen, ja pelastettiin tässä yksinkertaisuudessaan.'\"\n\n\"Epäilemättä oli niin\", vastasivat bömiläiset lähettiläät. \"Mutta tämä\nkaikki oli kätketty ihmisten silmiltä. Kaksi kertaa toimittivat isämme\nsalaisia lähettiläitä ympäri koko kristikuntaa, että näkisivät,\nlöytäisivätkö ketään, joka ymmärtäisi, joka etsi Jumalaa, mutta\nkaikkialla he tapasivat huolimattomuutta, epä-uskoa, pimeyttä, vaan ei\nvastausta.\"\n\n\"Voi\", lausui äitini, \"tämä on semmoinen tutkinto, jota vaan Jumalan\nsilmä voi toimittaa. Kuitenkin olivat ajat epäilemättä mustat.\"\n\n\"He palasivat mitään vastausta saamatta\", jatkoivat muukalaiset, \"ja\ntaas isämme tekivät raskasta työtä ja kärsivät yksinään. Mutta nyt ovat\nelämän äänet saavuttaneet meidät vuoristoissamme kaikista mailman\nääristä; ja me olemme tulleet Wittenbergiin kuuntelemaan sitä ääntä,\njoka ensin herätti ne, ja pyytämään veljeyttä täällä olevain\nevankelisten kristittyjen kanssa. T:ri Luther on toivottanut meitä\ntervetulleeksi, ja me palaamme vuorillemme kertomaan kansallemme, että\naamu on viimein koittanut mailmalle.\"\n\nIlta kului hupaisessa keskustelussa. Ennenkuin me erosimme, toi\nKristofer luuttunsa, ja me veisasimme kaikki yhdessä Johan Hussin\nvirren, jonka T:ri Luther on julkaissut omien virsiensä joukossa:\n\n    \"_Jesus Christus nostra salus_.\"\n\n    Jesus Kristus vapauden\n    Meille toi ja elon uuden,\n    Piinan kautta katkeran\n    Kahleet mursi kuoleman.\n\n    Jotta liittyis muisto tähän,\n    Ruumistaan ja vertänsä hän\n    Antaa meidän nauttia\n    Leivän, viinan muodossa.\n\n    Katsokoon se, ken käy pöytään,\n    Että ansainneeks hän löytään:\n    Kenpä tässä kavaltaa,\n    Elon sijaan kuolon saa.\n\n    Armon-atriasta siitä\n    Isää Jumalata kiitä,\n    Joka syntis tähden vaan\n    Poikans' antoi kuolemaan.\n\n    Vakavast' usko: sairahille\n    Ravinto se ompi, niille,\n    Joita synnit huolettaa,\n    Tuskat, vaivat rasittaa.\n\n    Tätä armon ajoitusta\n    Moni työllään tahtoo ostaa.\n    Jos sun hyvä on jää pois,\n    Turmeltua sielus vois.\n\n    Tulkoot tänne, Herra sanoo,\n    Jotka armahtamist' anoo,\n    Vahv' ei kaipaa lääkintää,\n    Pilkaks hällen apu jää.\n\n    Jos saat avun itsestäsi,\n    Miks siis kuolin edestäsi?\n    Jättäköön se pöydän tään,\n    Ken voi auttaa itseään.\n\n    Tään ken sydämellä suulla\n    Tunnustaapi kaikkein kuulla,\n    Hän se mahdollinen on,\n    Sielulleen saa ravinnon.\n\n    Hedelmätkin tästä saapi:\n    Lähimmäistään rakastaapi,\n    Sen suo lähimmäisellen,\n    Minkä luoja hänellen.\n\nSen perästä veisasimme Lutherin oman ihanan saksalaisen virren:\n\n    \"Nun freut euch, liebe Christeng'mein.\"\n\n    Nyt Kristikunta iloitkaan,\n    Ja riemuin rientäkäämme\n    Kaikk' yhdessä nyt laulamaan\n    Ylistäin ystäväämme,\n    Jaloja ihme-töitähän,\n    Joit' eestämme on tehnyt hän;\n    Ne kalliisti hän osti.\n\n    Ma vallass' olin perkelen,\n    Ja päälläin kuolon taakka;\n    Yöt, päivät tuskiss syntien,\n    Mun syntymästäin saakka,\n    Ja yhä vaivuin syvempään,\n    Ei hyvää minuss' yhtäkään,\n    Mun riivannut on synti.\n\n    Ei työni mistään kotoisin,\n    ei hyvää toimissani;\n    Jumalan tahdon hylkäsin,\n    Ihaillen vapauttani;\n    Mun tuskan' epäilyyn mun vei,\n    Osaksein kuolema vaan jäi\n    Ja helvetinkin piinat.\n\n    Mut luoja sääli armias\n    Mun kohtalooni nurjaa;\n    Hän olla tahtoi laupias,\n    Mua auttaa tahtoi kurjaa;\n    Minulle jakoi armojaan,\n    Sit' ei hän tehnyt suotta vaan;\n    Parastaan tahtoi antaa.\n\n    Pojalleen lausui rakkaallen;\n    \"Nyt aik' on armahduksen;\n    Vereni kallis, kurjallen\n    Vie sanat lohdutuksen;\n    Hänt' auta synnin tuskista,\n    Ja murra karvas kuolema,\n    Hänt' elämään vie kanssas!\"\n\n    Ja kuuliaisna isälleen\n    Maan päälle poika tuli\n    Kohdusta puhtaan neitsyeen\n    Ja vertaiseni oli.\n    Ja salaa teki tointahan,\n    Puvussa halvan kulkijan\n    Hän perkeleen nyt voitti.\n\n    Hän sanoi mulle \"minuun vaan\n    Sa luota turvallisna;\n    Ma omas olen kokonaan\n    Ja pysyn uskollisna;\n    Min' olen sun, sin' olet mun,\n    Mun tieni ovat myöskin sun,\n    Meit' eroita ei kenkään.\"\n\n    \"Vereni minä vuodatin\n    Ja elämäni annoin;\n    Sun eesstäs' kaikki kärsinkin\n    Ja kaikki vaivat kannoin.\n    Ja syyttömänä kuolemaan\n    Ma lähdin synteis' tähden vaan,\n    Jott' autuuden sä saisit.\"\n\n    \"Taivaasen isän luokse taas\n    Ma lähden elon tieltä;\n    Siell' olen sinun valtiaas',\n    Lähetän hengen sieltä,\n    Mi murheissa sua lohduttaa,\n    Mua tuntemahan opettaa\n    Ja totuudessa ohjaa.\"\n\n    \"Kuin minä teen ja opetan,\n    Tee, opeta sä täällä,\n    Niin että valta Jumalan\n    Tääll' enentyis maan päällä;\n    Ja vältä mieltä ihmisten,\n    Se pilaa kalliin aartehen;\n    Se viimeinen on neuvo!\"\n\nJälestäpäin lauloivat Eva ja Fritz, äitimme erityisestä pyynnöstä\nvanhan-aikaisen latinaisen ylösnousemus-virren.\n\n    [_Mundi renovatio\n    Nova parit gaudia_ etc.]\n\n    Uus' on luonto uudestaan,\n    Uus on taasen ilo maan,\n    Luoja noussut haudastaan,\n    Siitä kaikki riemastuu:\n    Kilvan luodut ylistäin\n    Katselevat, kuinka näin\n    Luojan voitto kirkastuu.\n\n    Taivas loistaa kirkkaammin,\n    Tyyntyy meren laineetkin,\n    Ilma henkää vienommin,\n    Kedot, laaksot kukoistaa,\n    Kuivat ruohot verestyy,\n    Kuolleet kaikki virkistyy,\n    Kun vaan kevät puhaltaa.\n\n    Elon tie nyt auki on,\n    Paratiisin ilohon,\n    Jonka kadottanut on,\n    Ihminen käy taasen nyt;\n    Tulimiekka enkelin\n    Hänt' ei estä kauemmin,\n    Niin on Luoja säätänyt.\n\n    [Adam St. Victor'ilta kahdennellatoista vuosisadalla.]\n\nSeuraavana aamuna jättivät vieraat meidät; mutta koko päivän istui\näidin-äitimme ääneti ja levollisena, kädet ristissä ja työtä tekemättä,\njoka ei muutoin ollut hänen tapaista. Kun illalla jälleen olimme koossa\n-- niinkuin nyt tapahtuu joka päivä vanhassa kodissa -- sanoi hän\ntyveneesti: \"lapset, veisatkaat minulle '_Nunc dimittis_' (Simeonin\nkiitosvirsi). Jumala on täyttänyt kaikki sydämeni toiveet; ja jos se\nolisi Hänen tahtonsa, lähtisin minä nyt mielelläni rauhassa kuolleitten\nluo. Sillä minä tiedän, että he elävät Hänessä.\"\n\nSitten rupesimme haastelemaan menneistä ajoista. Se oli Evan ja\nFritzin, Atlantin ja Konradin hääpäivän aatto. Ja me, yksi perhe\nyhdessä uskossa, jouduimme itse-altamme puhumaan niistä eri teistä,\njoita myöten Jumala oli johdattanut meidät samaan päämäärään.\n\nMinun edessäni kangastivat entiset ajat, jolloin pyhyyden perikuva\nkohosi minun elämäni ylitse kauheana ja kivisenä, niinkuin Wartburgin\nlinna (jossa haltiapyhimykseni oli elänyt) Eisenachin katujen ylitse;\nja myöskin Kristus Herra minusta näytti, niinkuin Luther sanoo,\n\"lainsäätäjältä, joka antaa kovempia ja raskaampia käskyjä, kuin Moses\nitse\" leppymättömältä, luoksensa laskemattomalta tuomarilta, jonka\nvalta-istuin on kaukana ylhäällä taivaan kylmillä aloilla; ja taivas\nnäytti korkeamuuriselta luostarilta, joka oli täynnä yhtä ankaria\nnunnia, kuin täti Agnes. Sitten muutos, joka tuli koko minun sydämeeni,\nkun opin T:ri Lutherin kautta, että Jumala on rakkaus -- on Isämme;\nettä Kristus on Vapahtaja, joka antoi itsensä meidän synteimme tähden\nja rakasti meitä enemmän, kuin henkeänsä; että taivas on Isämme huone;\nettei pyhyys ole muuta, kuin rakastaa Jumalaa, joka on niin hyvä ja\njoka on niin rakastanut meitä, ja rakastaa toinen toistamme; että ainoa\nvelvollisuutemme on kiittää Jumalaa ja tehdä hyvää; -- kun tuo sana\n\"meidän\", niinkuin T:ri Luther sanoo, oli kirjoitettu syvästi minun\nsydämeeni -- että Hän kuoli _meidän_ syntiemme tähden -- minun syntieni\n-- että kaikkien tähden, meidän, _minun_, Hän antoi itsensä.\n\nJa nyt Fritz jutteli meille, kuinka hän oli vaivannut ja kiusannut\nitseänsä sovittaaksensa Jumalaa, kunnes hän huomasi T:ri Lutherin opin\nkautta, että syntimme ovat poistetut Jumalan Karitsan kautta, joka ei\nollut ihmisen lahjan uhri, vaan Jumalan; \"että tuossa yhdessä\npersonassa, Jesuksessa Kristuksessa, meillä oli syntien\nanteeksisaaminen ja ijankaikkinen elämä;\" että Jumala on meille,\nniinkuin isä tuhlaajapojalle -- pyytäen meitä tulemaan sopimaan Hänen\nkanssaan. Ja hän kertoi meille, kuinka hän oli kaivannut pappia, joka\nerehtymättä tuntisi koko hänen sydämensä, rauhoittaisi häntä hänen\nomien tunnustuksiensa petollisuuden ja vaillinaisuuden suhteen ja\nvakuuttaisi hänelle, että, vaikka hän tiesi tyyni kaikki hänen syntinsä\nja kaikki niitten vaikeuttavat kohdat, hän kuitenkin julisti hänet\nvapaaksi niistä. Ja viimein hän löysi tuon papin, joka tunki hänen\nsydämensä pohjaan, seurasi jokaista tekoa sen syyhyn, jokaista syytä\nsen lähteesen, vaan kuitenkin julisti hänet vapaaksi, täydellisesti ja\nkohta vapaaksi -- joka ei määrännyt mitään katumusharjoitusta eikä\npalkinnoksi vaatinut muuta, kuin kiitollisuutta. \"Ja tämä Pappi\", hän\nlisäsi, \"on minun kanssani aina; minä tunnustan syntini Hänelle joka\nilta taikka useammin, jos minun on tarvis; ja yhtä usein, kuin minä\ntunnustan, Hän julistaa vapaaksi ja käskee minun olla hyvällä mielellä\n-- mennä rauhassa eikä tehdä syntiä enää. Mutta Hän ei ole vaan päällä.\nHän asuu kaikkien pyhimmässä, joka ei koskaan enää ole tyhjänä,\nniinkuin vanhan temppelin yksinäinen pyhyys joka päivä vuodessa, paitsi\nyksi. Hän elää aina ja välittää meidän puolestamme!\"\n\nSitten me puhuimme yhdessä niistä molemmista suurista totuuksista,\njoita T:ri Luther oli tuonut ilmi meille Pyhästä Raamatusta, että on\nyksi sovinto-uhri, Jumalan puhdas Karitsa, joka kohta antoi itsensä\nmeidän syntiemme tähden; ja että on vaan yksi papillinen Välittäjä,\nIhmisen Poika ja Jumalan Poika; että tämän vuoksi kristityt ovat pyhä\npappiskunta, joka saa toimittaa hengellisiä uhreja; ja että\nheikoimmallakin on uhrinsa, jonka Jumala Jesuksen Kristuksen kautta\nmielellään vastaan-ottaa, koska Hän ensin on Rakastetussaan\nvastaan-ottanut syntisen itse.\n\nÄitimme kertoi meille lyhyesti niistä kammottavista ajatuksista, jotka\nhänellä oli Jumalasta, kun hän ajatteli Häntä pikemmin salaman kuin\nvalon kaltaiseksi; siitä kirouksesta, jonka hän pelkäsi laskeneen,\nikäänkuin ukkosen pilven, hänen elämänsä yli, siksi kuin T:ri Luther\nosoitti hänelle, että Hän oli kantanut kirouksemme, Hän, joka oli tehty\nkiroukseksi meidän tähtemme, ja että se oli ijäksi poistettu kaikilta,\njotka turvasivat Häneen. \"Ja sitten\", hän lausui, \"Herran Ehtoollinen\nopetti minulle loput. Hän kantoi meidän puolestamme ristin; Hän\nvalmistaa meille atrian. Me saamme todella kantaa ristiä, mutta ei\nkoskaan enää kirousta; ristiä ihmisten, kiusausta perkeleen puolelta,\nmutta Jumalan puolelta ei muuta kuin siunausta.\"\n\nMutta Eva sanoi, ettei hän voinut muistaa sitä aikaa, jolloin hän ei\nolisi ajatellut Jumalaa äärettömän hyväksi ja helläksi. Monta muuta\nasiaa löytyi uskonnossamme, jotka hämmennyttivät häntä; mutta tämä oli\naina näyttänyt selvältä, että Jumala niin rakasti mailmaa, että Hän\nantoi Poikansa. Ja Hän oli aina toivonut, että kaikki muut asiat kerran\ntulisivat selväksi tämän rakkauden valossa. Se ilo, jonka T:ri Lutherin\nkirjoitukset olivat tuottaneet hänelle, oli, hänen arvellaksensa,\nniinkuin hän olisi nähnyt pilkut pestyksi pois kauniista taulusta,\njonka ihanuuden hän oli tietänyt, mutta ei täydellisesti nähnyt --\ntaikka niinkuin väärä luulo kalliin ystävän suhteen olisi haihtunut.\nHän oli aina kummastellut noita kovia katumusharjoituksia semmoisen\nlepyttämiseksi, joka rakasti niin paljon, ja noita monia välittäjiä,\njotka laskivat Hänen luoksensa; ja se oli sanomattoman suuri ilo, kun\nhän huomasi, että nämät kaikki olivat erhetystä ja että pääsö Jumalan\nluo oli todella avoinna -- että rakkaus ja synti -- elämä ja kuolema\nolivat yhtyneet ristinpuussa, ja että synti oli pyhjetty pois ja elämä\nnielaissut kuoleman.\n\nTämmöisiä keskustellen me vietimme hääpäivän aaton.\n\nJa nyt hääpäivä on kadonnut, niinkuin kirkas näky; pikku lempeä\nAtlantimme on lähtenyt puolisonsa kanssa heidän kaukaiseen\nkotiinsa, morsiuskruunut ovat pannut syrjälle, ja Eva ja Fritz ovat\nyksinkertaisessa puvussaan, mutta lakastumattoman ilon kruunu sydämessä\nmenneet halpaan virkaansa metsään laittamaan vielä yhtä hurskasta papin\nkotoa niitten lisäksi, jotka paraikaa nousevat meidän maan kylissä.\n\nMutta kestää varmaan kauan, ennenkuin Greetan liinavaatteet saadaan\ntäyteen lukuun jälleen. Me olemme juuri saaneet kuulla, että Evan\nystävät, nuot yhdeksän Nimptschenin nunnaa, ovat viimein paenneet\nluostarista! He kirjoittivat T:ri Lutherille, joka kaikin tavoin koetti\nsaada heille jotakin turvapaikkaa. Ja nyt on mestari Leonard Koppe\nTorgau'ista onnellisesti tuonut heidät Wittenbergiin kätkettyinä hänen\nolutvaunuihinsa. Kerrottiin, että yksi nunna oli hädissään jättänyt\ntoisen tohvelinsa jälkeensä. He vastaan-otetaan kaikki eri perheisin,\nja Gottfried ja minä saamme luoksemme Katarina von Boran, joka sanotaan\nolevan kaikkein luja-tahtoisin ja rohkein, ja jonka kammiosta he\nlähtivät pakoon.\n\nMinä olen hyvin uutterasti varustanut vierashuonettamme häntä varten,\nsirottauut laventelia liinavaatteisin ja koettanut tehdä kaikki\nkodikkaaksi tälle nuorelle tytölle, joka Kristuksen tähden on\nkarkoitettu vanhasta kodistaan.\n\nLuullakseni jokaisella kodilla on siunaus semmoisesta vieraasta.\n\n\nKesäkuulla 1523.\n\nVieraamme, jalosukuinen neiti Katarina von Bora, on saapunut meille.\nHän näyttää olevan totinen ja harvapuheinen, vaikka Eva kehui häntä\nhupaiseksi ja mieleltään yhtä iloiseksi kuin lujaksi. Minä pelkään\nhäntä vähän. Hänellä on jonkunlainen ylhäinen käytös, joka tekee, että\nminä kunnioitan häntä enemmän, kuin rakastan. Hänen silmänsä ovat\nmustat ja leimuavat, ja hänen otsansa on korkea ja tyven.\n\nTämä ei ole mitään kummallista minussa, minä olen aina ujostellut\narvokkaalta näyttäviä ihmisiä; mutta minusta on niinkuin myöskin T:ri\nLuther olisi hiukan hämillään tämän nuoren tytön seurassa. Hän katsoo\nhäntä vähän ylpeäksi ja umpimieliseksi. Minä en tiedä, onko se ylpeyttä\nvai jonkunlaista neitsyn arvon tietoa.\n\nMinä varon, että minussa on liian paljon yksinkertaista porvarillista\nCottan luontoa, etten oikein hyvin menesty hänen kanssaan.\n\nÄidin-äitimme olisi epäilemättä ymmärtänyt häntä paremmin, kuin sekä\nlempeä äitimme että minä, mutta hänen kallis, heikko ruumiinsa näyttää\nvähitellen riutuneen siitä ajasta, kuin bömiläisen kirkon lähettiläät\nkävivät täällä. Häitten perästä hän ei ole kertaakaan noussut\nvuoteeltansa. Hän näyttää elävän enemmän, kuin koskaan, entisyydessä ja\nnimittää ihmisiä niillä nimillä, joilla hän tunsi heidät nuoruudessaan,\npuhuen iso-isästämme \"Fransista\" ja sanoen äitiämme \"Greetaksi\" eikä\n\"äitiseksi.\" Hän näyttää elävän menneissä ajoissa ja kirkkaassa\ntulevaisuudessa, jonka vaan ohut verho peittää hänen näkyvistään.\nTaivasta kohden on se sydän, jonka maallinen näky himmentyy, yhtä\navoinna, kuin koskaan. Minä istun hänen vieressään ja luen raamattua ja\nT:ri Lutherin kirjoja, ja pikku Greeta lausuu hänelle uusia saksalaisia\nvirsiä, joita T:ri Luther on sepittänyt taikka Johan Hussin virsistä\nkääntänyt. Tänään hän tahtoi, että minä moneen kertaan luin tämän\npaikan: \"kristin usko ei ole, niinkuin muutamat väittävät, tyhjä kuori\nsydämessä, siksi kuin rakkaus sitä elähyttää; vaan, jos se on\ntodellinen usko, on se semmoisen sydämen varma luottamus ja uskallus,\njoka käsittää Kristuksen, jotta Kristus on uskon esine; _niin,\noikeammin puhuen, uskossa on Kristus itse läsnä_. Usko vanhurskauttaa\nsentähden, että se käsittää ja omistaa tämän aarteen, läsnä-olevan\nKristuksen. Jonka vuoksi Kristus, uskon kautta käsitettynä ja sydämessä\nasuen, on kristityn todellinen vanhurskaus.\"\n\nKummalliselta tuntuu, kun istuu vanhassa kodissa, jossa kaikki nyt on\nniin hiljaista, kallis, sokea isä alikerrassa ja vaan Thekla kotona\nkaikista sisarista, sillä välin kuin valo äidin-äitimme urhoollisessa,\nlujassa sydämessä vähitellen sammuu; taikka kun kuulee Greetan heleän,\niloisen lapsen-äänen veisaavan kunniakkaan uuden ajan virsiä tälle\nuupuvalle sydämelle vanhoilta ajoilta.\n\nKun viime yönä valvoin tämän sairasvuoteen luona, muistin minä paljon\nT:ri Lutheria hänen yksinäisyydessään Augustinin-luostarissa, kuinka\nhän kärsivällisesti pysyy siinä asunnossa, jonka hänen oppinsa on\nsaattanut tyhjäksi, lähettäen ulos sieltä työntekiöitä ja opettajia\nympäri koko mailmaa; ja kun mietin, mitä hän on ollut meille,\nFritzille ja Evalle heidän halvassa, hurskaassa kodissaan, äidillemme,\näidin-äidillemme, Bömin kansalle, pikku Greetalle, joka veisaa hänen\nvirsiänsä minulle, noille yhdeksälle vapautetulle nunnalle, täti\nAgnesille luostarissa ja Kristoferille vireässä kirjapainossaan,\nnuorille ja vanhoille, hengellisille ja maallikoille, tekisi minun\nmieleni tietää, mitä tämä uusi aika on tuottava tälle miehuulliselle,\nhellälle, lämpimälle sydämelle, joka on orjuudesta vapauttanut niin\nmonta sydäntä ja saattanut niin monta köyhää elämää rikkaaksi, sillä\nvälin kuin hänen oma elämänsä vielä on jäänyt niin yksinäiseksi.\n\n\n\n\nXXIX.\n\nEvan kertomus.\n\n\nThüringin metsässä, Heinäkuulla 1523.\n\nSe on varmaa, että Fritz ja minä menestymme paljon paremmin, kun saamme\nasua täällä pappilassa, kuin linnassa; alhaalla, keskellä ihmisten\nkotoja ja jylhän metsämaan ihania seutuja, eikä tAäällä, erinänsä\nmuista, vahvistetulla kukkulalla. Tällä minä tietysti en tarkoita,\nettei sydän voi olla yhtä nöyrä linnassa, kuin mökissä; mutta minusta\nnäyttää elämä runsaammalta ja hedelmällisemmältä ihmisten parissa, kuin\njos on koroitettu heidän ylitsensä. Asumuksen luonto kuvailee elämän\nlaatua. Ja mikä kohtalo lienee niin siunattu, kuin meidän?\n\nMe olemme yhteydessä kaikkien kansaluokkien kanssa, että saamme\npalvella Mestariamme, joka tuli kaikkia auttamaan. Kasvatuksensa\npuolesta vetää pappi vertoja aatelismiehille taikka oikeammin niille\nsuurten kaupunkien ylhäisimmille perheille, joilla on paljon suurempi\nsivistys, kuin maan-omistajilla; mutta ulkonaisten asianhaarain\npuolesta on hän lähempänä talonpoikia ja tuntee omasta kokemuksestaan\nvähävaraisuuden jokapäiväiset kiusaukset. Meidän sopii vuoroin tehdä\ntoisillemme hyviä töitä. Täti Trübchen on hyvin mielissään, kun hän saa\ntuoda meille korillisen tuoreita munia lahjaksi siitä, että Fritz on\nkäynyt hänen sairastavan poikansa luona; ja tuntuu paljon suloisemmalta\nviedä ruokaa vanhan sysimiehen perheelle metsään, jos omat atriamme sen\nvuoksi päivän parin ovat vähän yksinkertaisemmat. Semmoiset lahjat,\njotka lähtevät keksivästä rakkaudesta ja vaativat vähäisen\nitsekieltämystä, vaikuttavat luullakseni terveellisemmin, kuin täysien\nvarojen kukkurat. Ja minä olen varma, että tuntuu paljon armaammalta\nantaa niitä. Meidän halpa kotomme näyttää tavallansa olevan kylän\nisänhuone; ja juuri semmoisia kotoja, semmoisia pyhitettyjä rakkauden\nja papillisen opetuksen sijoja toimittaa Jumala Lutherimme kautta\ntakaisin toiselle kylälle toisen perästä meidän maassamme.\n\nMutta minun tulee, niinkuin Fritz sanoo, varoa, ett'en rakenna\npappilamme harjaa korkeammaksi, kuin minkään linnan, ja tee siitä\ntikapuita hänelle, jota minä todella välisti olen huomannutkin\ntekeväni. Hänen lahjansa näyttävät minusta niin suurilta, ja hänen\nluonteensa on niin jalo, että helposti ymmärtää, jotta minä ajattelen\nhänen kutsumustansa korkeimmaksi mailmassa. Se on korkein, siitä minä\nkuitenkin olen sydämessäni vakuutettu; korkein, niin kauan, kuin se on\nmatalin.\n\nKansa alkaa nyt kokonaan tutustua meihin. Ei löydy mitään isoja\nportteja, ei mitään vallihautoja, ei mitään raskaita vipu-siltoja\nmeidän ja talonpoikien välissä. Ovemme seisovat avoinna; ja pelkäävät\nkädet, jotka eivät koskaan olisi koputtaneet mitään linnan tai\nluostarin porttia sisään-päästäksensä, uskaltavat hiljaa nostaa ovemme\nsäppiä. Äidit astuvat kyökkiin kipeitten lastensa kanssa ja pyytävät\nyrttejä, valanteita tai juomia, joita minä opin keittämään luostarissa.\nJa silloin minun sopii käskeä heitä istumaan, ja usein me huomaamatta\nrupeamme puhumaan Hänestä, joka paransi sairaita sanallaan ja otti\npikku lapset äitien sylistä omaan syliinsä heitä siunatakseen. Välisti\nsaan myöskin kuulla semmoisia vääryyden ja surun juttuja, joita ei\nmikään maallinen voide paranna, ja minä neuvon silloin Hänen luoksensa,\njoka yksin parantaa sentähden, että Hän yksin voi anteeksi antaa.\n\nFritz'kin sanoo, että hän saarnaa helpommin, kun hän tuntee laumansa\nsydämen huolet ja taakat, ja kansa näyttää käsittävän paremmin, kun\njälleen saarnastuolista kuulevat pyhiä sanoja ja kertomuksia, jotka\novat käyneet tutuiksi kotona.\n\nMuutamat tytöt opettelevat myöskin minun luonani ompelemaan ja kutomaan\nsekä kuuntelemaan taikka itse lukemaan raamatun kertomuksia. Fritz\nharjoittaa tällä välin poikia Pyhässä Raamatussa ja kirkkosoitossa,\nkoska koulumestari käy vanhaksi eikä osaa opettaa lapsille paljon\nmuuta, kuin pari latinaista rukousta ulkoa ja saksalaisen aapiston\ntavaamisen.\n\nMinä en olisi uskonut, että löytyy niin paljon taitamattomuutta, kuin\ntäällä olemme nähneet. Näyttää siltä, arvelee Fritz, kuin ne, jotka\nensin saarnasivat kristin-uskoa Saksalaisille, olisivat menetelleet\nkansan sydämen suhteen melkein niinkuin ensimäiset uutis-asukkaat\nmenettelivät metsän suhteen -- raivasivat siellä täällä itselleen\naukean paikan, rakensivat kirkon ja jättivät muut asiat alkuperäiseen\ntilaansa.\n\nNe karhut ja sudet, jotka liikkuvat metsässä ja välisti talvella\nrohkenevat likelle huoneittemme kynnyksiä, eivät ole hurjempia, kuin ne\nhurjat sadut, jotka vaivaavat talonpoikien sydämiä. Sunnuntaisin he\npukeuvat pyhävaatteisinsa, tulevat messua kuuntelemaan, kumartavat\npyhää hostiaa, krucifixiä ja Neitsyen kuvaa, mutta palaavat kotiinsa\nviikon kuluessa kauhulla palvelemaan metsän henkiä. He näyttävät\ntäydellä todella ajattelevan, että Herramme on kirkon ja kylän Jumala,\nmutta vanhat pakanalliset henget hallitsevat metsässä. Näyttää siltä\nkuin eivät vielä oikein olisi ratkaisseet Kristoferin kysymystä: kuka\n_voimallisin_ on, että saan palvella häntä!\n\nMutta voi, olipa kirkossa taikka metsässä, näyttää se jumalanpalvelus,\njonka ovat oppineet, parhaasta päästä olleen pelkoa. He uskovat, että\ntontut ja muut haltiat noituvat heidän lehmänsä, pistävät heidän\nheinäsuovansa tuleen, eksyttävät heitä metsässä, varastavat heidän\nlapsensa kehdosta ja panevat vaihdokkaita sijaan. He koettavat\nluovuttaa heidän häijyyttänsä ja vihaansa sillä, että jättävät heille\nantimia viljan tai pähkinän jälkikorjuusta, ovat puhnvinansa suurella\nkunnioituksella heistä taikka lausuvat kristityitä sanoja ja rukouksia,\njoita he käyttävät manauksena.\n\nKaikkivaltiaan Jumalan puolelta odottavat he vielä pahempia. He\nluulevat, että Hän vihan kauheana päivänä istuu tuomio-istuimella ja\nvaatii tarkkaa tiliä kaikista heidän rikoksistaan. Hänen vihaansa\nvastaan ovat he myöskin oppineet käyttämään eri apukeinoja, jotka\nmeistä näyttävät tuskin paremmalta, kuin jonkunlaiset hengelliset\nmanaukset: pater'eita, ave'ja, katumusharjoituksia, synnintunnustuksia,\naneita.\n\nRauhaa metsän-kummituksilta saadakseen, käyvät he salaisesti tietäjien\nluona, jotka tavallisesti ovat kutistuneita, yksinäisiä, vanhoja\nnoita-akkoja (vanhojen pakanallisten profetissain jälkeisiä, niinkuin\nFritz sanoo). Rahan edestä nämät toimittavat heille taikatemppuja,\ntaikka antavat heille kirjoitettuja loihtulippuja kannettavaksi, taikka\nopettavat heitä luotteita lausumaan.\n\nRauhaa Jumalalta saadakseen, oli heidän tapana mennä pappiensa luo,\njotka pitivät messuja heitä varten, manasivat henkiä, päästivät\nsynneistä, lupasivat torjua loukatun taivaan kostoa.\n\nMutta molemmissa tapauksissa näyttävät he tulleen siihen surulliseen\npäätökseen, että hallitseva voima on vihamielinen heille. Uskonto ei\nkummassakaan tapauksessa ole niin paljon _Jumalan palvelusta_, kuin\n_henkien manausta_; ei mitään Jumalan lähestymistä vaan jonkun asian\nväliin-asettamista Hänen kauhean läsnä-olonsa välttämiseksi.\n\nKun ensin aloimme ymmärtää tämän, pusersi se monta kyyneltä silmistäni.\n\n\"Mistä se tulee\", sanoin minä eräänä päivänä Fritz'ille, \"että koko\nmailma näyttää niin kokonaan väärin ymmärtävän Jumalaa?\"\n\n\"Mailmassa on vihollinen\", vastasi hän juhlallisesti, \"joka kylvää\nvalheita Jumalasta kaikkiin sydämiin.\"\n\n\"Jumala on kuitenkin mahtavampi, kuin saatana\", sanoin minä; \"miks'ei\nsiis mikään säde tunge pimeyden lävitse, että hedelmällinen vuosi,\nkevään ihanuus, sadon runsaus, kodin ilot opettaisivat kansaa\nymmärtämään, että Jumala on rakkaus?\"\n\n\"Voi Eva\", vastasi hän murheellisesti, \"oletko unhottanut, ettei ole\nainoastaan perkele mailmassa, vaan synti sydämessä? Tosin hän\nvalehtelee Jumalasta, kun hän luulottelee meitä, että Jumala kadehtii\nmeiltä siunauksiansa; mutta hän puhuu totta meistä itsestä, kun hän\nmuistuttaa meitä, että olemme syntisiä sekä hyvän ja hellän lain\nkirouksen alla. Valhe ei pysyisi hetkeäkään, jollei se perustuisi\ntotuuteen. Ainoastaan sen kautta, että me tunnustamme sen totuuden,\njohon vääryys perustuu, voimme hävittää sen. Meidän tulee sanoa\ntalonpojille: 'teidän on hyvä syy pelätä. Katsokaat _tuossa ristissä_,\nmitä teidän syntinne maksavat!'\"\n\n\"Mutta vanha uskonto pystytti myöskin krucifixin ihmisten eteen\", minä\nsanoin.\n\n\"Niin pystyttikin ja pystyttää, kiitos Jumalan!\" hän vastasi. \"Mutta\nkrucifixin verosta meidän tulee kertoa semmoisesta rististä, jonka\nRistiin-naulittu on jättänyt; tyhjästä haudasta ja nousneesta\nVapahtajasta; poistetusta kirouksesta; Jumalasta, joka antoi Uhrin,\ntoivottaen Kärsijää tervetulleeksi valta-istuimellensa.\"\n\nMe emme ole ryhtyneet suuriin muutoksiin ulkonaisissa kirkonmenoissa.\nAinoastaan messu-uhrin sijassa on meillä Herran Ehtoollisen juhla; ei\nmitään hostian kohottamista; ei mitään yksityisiä messuja kuolleita\nvarten; ja kaikki rukoukset, kiitoslauseet ja virret Saksan kielellä.\n\nT:ri Luther käyttää vielä joskus latinaa jumalanpalveluksessa\nWittenbergissä, koska se on yliopiston-kaupunki, että nuoriso\nharjaantuisi vanhoissa kielissä. Hän sanoi, että hän mielellään silloin\ntällöin pitäisi jumalanpalvelusta kreikan ja hebrean kielellä, että sen\nkautta näitten kielien oppiminen tulisi yhtä yleiseksi, kuin latinan.\nMutta täällä metsässä taitamattomien talonpoikien ja maa-ritarien\njoukossa, jotka suurimmaksi osaksi ennen vanhaksi tultuansa unhottavat\npois, mitä vähän nuoruudessaan oppivat, ei Fritzin mielestä ole mitään\nsyytä säilyttää vanhoja kieliä; ja oikein ilahuttaa katsella kansan\nkasvoja, kun hän lukee raamattua taikka Lutherin virsiä nyt, kun\nmuutamat heistä alkavat ymmärtää, että jumalanpalvelus on jotakin,\njohon heidän tulee sydämessänsä ja ajatuksillaan yhtyä, eikä mikään\nulkonainen taikameno, joka toimitetaan heille.\n\nMeidän on myöskin hyvin hanska käydä Chriemhild ja Ulrich von\nGersdof'in luona linnassa. Vanha ritari ja rouva Hermentrud olivat\nensin hyvin kylmäkiskoiset meille; mutta ritari on aina ollut varsin\nkohtelias minulle, ja rouva Hermentrud, kun hän nyt on vakuutettu,\nettemme aio ollenkaan tunkea hänen alallensa, vastaan-ottaa meitä hyvin\nleppeästi.\n\nMeidän välillämme on paitsi sitä toinen hellä side siitä asti, kuin hän\nsuvaitsi puhua sisar Beatricesta. Minä tunsin hänet ainoastaan\nsortuneena ja surkastuneena vanhana nunnana; rouva Hermentrud ja vanhat\npalveliat ja kyläläiset muistavat häntä iloisena, mutta varhain\nlakastuneena tyttönä.\n\nEhtimiseen minun täytyy kertoa rouva Hermentrudille, kuinka hänen\nsisarensa vähitellen heräsi kolkosta toivottomuudesta nöyrään ja\ntaivaalliseen rauhaan Kristuksessa; ja hänen hiljaisesta ja\nlevollisesta kuolemastaan.\n\n\"Suuria uhrauksia\", hän sanoi kerta, \"saa tehdä jalon suvun tähden,\nFrau Pastorin. Minullakin on ollut suruni;\" ja hän avasi yhden laatikon\nja näytti minulle miniatyri-kuvan ritarista ja tämän nuoresta pojasta\n-- hänen puolisonsa ja poikansa -- molemmat haarniskoissa. \"Nämät\nmolemmat kaatuivat taistellessaan sitä perhettä vastaan, johon\nBeatricen sulho kuului\", lausui hän katkerasti. \"Ja kävikö näitten\nsukujen koskaan yhdistyminen?\"\n\n\"Mutta eivätkö nämät sodat koskaan sammu?\" minä kysyin.\n\n\"Kyllä\", hän vastasi tylysti, taluttaen minua akkunan luo, josta näimme\nhävinneen linnan etäällä. Se sota on sammunut. He kuolivat kaikki\nsukupuuttoon!\"\n\n\"Herramme Kristus käskee meidän antaa vihollisillemme anteeksi\", sanoin\nminä tyvenesti.\n\n\"Tietysti\", hän vastasi; \"mutta von Bernsteinit olivat oikeuttemme\nanastajia, rosvoja ja murhaajia. Täytyy kostaa semmoisia rikoksia,\ntaikka yhteiskunta hajoo kappaleiksi.\"\n\nTalonpoikien suhteen on rouva Hermentrudilla hyvin ystävälliset ja\nlempeät tunteet, ja hän antaa meille usein ruokaa ja vaatteita heitä\nvarten, vaikka hän yhä epäilee, onko viisaasti, että opetetaan heitä\nlukemaan.\n\nHän sanoo: \"pysyköön kukin asemillaan.\"\n\nEikä hän, luullakseni, vielä ole saanut mitään muuta käsitystä\ntaivaasta, kuin että se on hyvin järjestetty kunta, jossa aatelisten\nhenget ylpeästi vallitsevat kukkuloilla, mutta talonpoikien henget\njäävät nöyrästi laaksoihin; pää-eroitus maan ja taivaan välillä on se,\nettä taivaassa kaikki tietävät, kuinka tulee pysyä asemillaan.\n\nJa epäilemättä on hän tavallansa oikeassa. Mutta mitä hän pitäisi siitä\njärjestyksestä, jonka mukaan paikat taivaassa ovat jaetut?\n\n\"_Ensimäiset tulevat viimeisiksi, ja viimeiset ensimäisiksi_.\"\n\n\"_Joka tahtoo olla ensimäinen teidän joukossanne, hän olkoon teidän\npalvelianne_.\"\n\nToiselta puolen hämmästyy Fritz välisti niistä katkerista tunteista\nherroja vastaan, jotka ilmestyvät talonpojissa; kuinka vuosisatojen\nvääryydet ovat muistissa säilyneet ja Lutherin nimeä etupäässä\nkunnioitetaan sen vuoksi, että otaksutaan, jotta hän, talonpojan poika,\naikoo vapauttaa talonpojat.\n\nVoi, milloin Jumalan järjestys asetetaan mailmaan, jokainen, sen\nsijaan, että hän ponnistaa ylöspäin itsekkäässä kunnianhimossa ja\npainaa muita alas kurjassa ylpeydessä -- katsoen ylöspäin\nkadehtiaksensa ja katsoen alaspäin halvellaksensa -- katsoo ylöspäin\nkunnioittaaksensa ja katsoo alaspäin auttaaksensa! kun kaikki\n\"rakkaudesta palvelevat toinen toistansa?\"\n\n\nSyyskuulla 1523.\n\nMeillä on nyt vieras, josta minä en tohdi puhua rouva Hermentrudille\nmitään. Fritz ja minä emme tosiaan aio kertoa koko juttua kenellekään.\n\nMuutamia päiviä sitten tuli vanha, laiha, harmaapäinen mies taloomme,\njota Fritz tervehti vanhaksi ystäväksi. Se oli pappi Ruprecht Haller\nFranken'ista. Fritz oli kertonut minulle jotakin hänen elämästään, että\nminä tiesin, mitä hän tarkoitti, kun hän vei Fritzin syrjäpuoleen ja\nvapisevalla äänellä sanoi:\n\n\"Berta on kovasti kipeänä -- kenties kuolemallansa. Minä en saa koskaan\nnähdä häntä enää. Hän ei salli sitä, minä tiedän sen. Sopiiko teidän\nmennä ja lohduttaa häntä?\"\n\nFritz sanoi mielellään tekevänsä, mitä hän voi, ja päätettiin, että\npappi Ruprecht jäisi meille yöksi ja he aamulla yhdessä lähtisivät\nsiihen kartanoon, jossa Berta oli palveluksessa ja joka oli vaan\nmuutamien penikulmien päässä metsässä.\n\nMutta yöllä tuli mieleeni ajatus, jonka päätin panna toimeen, ennenkuin\npuhuin siitä Fritzille, sillä hän suostuu usein semmoiseen asiaan, joka\njo on _aloitettu_, vaikka hän katsoisikin sitä aivan mahdottomaksi, jos\nsitä vaan _ehdotellaan_; varsinkin, jos on jotakin, joka koskee minuun.\nNiin muodoin minä nousin seuraavana aamuna hyvin varhain ja menin\nnaapurimme, tilan-omistaja Herberin luo pyytämään hänen vanhaa,\nharmaata hevostansa lainaksi siksi päivää, että toisin erään sairaan\nkotiin. Hän suostui, ja ennenkuin olimme päättäneet aamiaisemme, seisoi\nhevonen oven edessä.\n\n\"Mitä tämä on?\" kysyi Fritz.\n\n\"Se on Herberin hevonen, joka on tullut viemään minua siihen kartanoon,\njossa Berta oleskelee, ja tuomaan häntä tänne\", vastasin minä.\n\n\"Mahdotonta, kultani!\" sanoi Fritz.\n\n\"Mutta, niinkuin näet, on kaikki jo hankittu ja melkein tehty\", minä\nlausuin; \"minä olen puettu, ja huone on aivan valmis vastaan-ottamaan\nhäntä.\"\n\nPappi Ruprecht nousi pöydän vierestä, astui minua kohden ja huudahti\ninnolla:\n\n\"Jumala siunatkoon teitä!\" Sitten hän näytti pelkäävän, että hän oli\nsanonut, mitä hänen ei ollut oikeus sanoa, ja lisäsi: \"Jumala\nsiunatkoon teitä siitä ajatuksesta. Mutta siinä on liian paljon!\" ja\nhän lähti pois huoneesta.\n\n\"Mitä sinä aiot tehdä, Eva?\" kysyi Fritz, katsellen minua\nkummastuksella.\n\n\"Ottaa vastaan Bertan, niinkuin sisaren\", minä vastasin, \"ja hoitaa\nhäntä, siksi kuin hän tointuu.\"\n\n\"Mutta kuinka minä voin sallia, että te olette saman katon alla?\" hän\nlausui.\n\nMinä en voinut estää, että silmäni täyttyivät kyynelillä. \"Herra Jesus\nsalli semmoisten voidella jalkojansa\", minä jatkoin, \"ja Berta, niin\nsinä kerroit minulle, rakastaa Häntä ja on luopunut kaikista, mitä on\nkallista hänelle, pitääksensä kiinni Hänen sanastaan. Pyhjetkäämme pois\nmenneet, niinkuin Hän tekee, ja ruvetkoon hän uuteen elämään meidän\nkodissamme, jos Jumala niin tahtoo.\"\n\nFritz ei vastustanut sen enempää. Ja kasteisia metsäteitä myöten me\nkuljimme, me kolme; ja meidän kanssamme, minä luulen, että me kaikki\nsen tunsimme, astui vielä Yksi, näkymätönnä, eksyvän lampaan Hyvä\nPaimen.\n\nEikä vihanta salo ja metsäkukat ja juhlalliset hongat koskaan\nnäyttäneet minusta raittiimmalta ja ihanammalta taikka enemmän pyhän\nkirkon kaltaiselta, kuin tänä aamuna.\n\nVähäisen, nöyrän vastarinnan jälkeen palasi Berta takaisin Fritzin ja\nminun kanssani. Hänen tautinsa näytti minusta olevan enemmän semmoisen\nsurkastuminen, jolta elämän toivo ja työ on ohitse, kuin mikään oikea\nkipu. Ja varovaisesti toi vanha, harmaa hevonen hänet eheänä kotiin.\n\nEikä rakas kotimme näyttänyt koskaan tervehtivän meitä niin iloisesti,\nkuin nyt, kun saatimme tänne hänet, jolle se oli oleva levon maja ja\npakopaikka pahoista kielistä.\n\nYläpuolella portinvajaa oli vähäinen huone, jonka olimme määränneet\nvierashuoneeksi; ja se oli hyvin suloista minulle, että Berta oli sen\nensimäinen asukas; hyvin suloista Fritzille ja minulle, että meidän\nkotimme olisi, mitä Herramme sydän on, hylättyjen, katuvaisten,\nyksinäisten ja surullisten turvapaikka.\n\nHänen laihat kasvo-raukkansa kävivät niin levollisiksi, kun hän viimein\nlaskettiin vähäiselle vuoteellensa!\n\n\"Minä luulen, että pian paranen\", hän sanoi seuraavana aamuna, \"ja\nsilloin te annatte minun jäädä tänne ja ruveta teidän palveliaksenne;\nkun olen terve, jaksan tehdä oikein lujasti työtä, ja teissä molemmissa\non jotakin, joka tekee, että tämä on minusta niinkuin koti.\"\n\n\"Koetetaan oppia ymmärtämään\", minä lausuin, \"mitä Jumala tahtoo, että\nteemme.\"\n\nHän vaurastuu päivästä päivään. Eilen hän pyysi jotakin kehräys- taikka\nmuuta työtä, ja se näytti ilahuttavan häntä kummallisesti. Tänään on\nhän rukkinensa istunut arkihuoneessamme. Kyläläisille, jotka kävivät\nmeillä, esittelin minä häntä yhdeksi ystäväkseni, joka on kauan\nsairastanut. He eivät tiedä hänen entisestä elämästään.\n\n\nTammikuulla 1524.\n\nKaikki on nyt täytetty. Vähäinen vierashuone portinvajan yli on taas\ntyhjä, ja Berta on mennyt.\n\nHänen parantuessansa sai Fritz kirjeen pappi Ruprechtilta, jonka hän\nääneti luki ja sitten pani pois, siksi kuin kahdenkesken olimme yhdellä\nmatkallamme vanhan sysimiehen luo metsään.\n\n\"Haller tahtoo vielä kerran tavata Bertaa\", hän sanoi epäileväisesti.\n\n\"Ja miks'ei, Fritz?\" minä kysyin; \"miks'ei sopisi palkita vanhaa\nerhetystä niin paljon kuin mahdollista, ja niitten, jotka ovat\nluopuneet toisistaan Jumalan käskystä, saada toinen toisensa jälleen\nHänen käskystänsä?\"\n\n\"Minä olen usein ajatellut niin, kultani\", hän sanoi, \"mutta minä en\ntietänyt, mitä sinä ajattelisit.\"\n\nVähäisen vastuksen ja odotuksen jälkeen vihittiin sitten Berta ja pappi\nRuprecht Haller kaikessa hiljaisuudessa kylämme kirkossa ja lähtivät\nkaukaiseen kylään Pommeriin Itämeren rannoille, johon ovat T:ri\nLutherilta pyytäneet evankelista saarnaajaa.\n\nSydäntäni koski, kun näin näitten molempien lähtevän yhdessä kylän\nkatua alas, näitten molempien, joitten nuoruuden tunnottomat lait ja\ninhimillinen heikkous olivat hävittäneet. Ruprechtin hellyys osoitti\nsemmoista kunnioitusta, ja Bertan semmoista nöyryyttä, joka näytti\nilmoittavan: \"kaikki, mitä ikinä olet kadottanut minun tähteni, tahdon\nminä voimiani myöten palkita sinulle niinä vuosina, jotka ovat\njälellä!\"\n\nMutta kun katselimme Bertan vaaleita kasvoja ja heikkoja askelia, ja\npapin kymärtynyttä, vaikka yhä voimallista vartaloa, tarttui Fritz\nkäteeni, kun palasimme sisään, ja sanoi:\n\n\"Se on hyvä. mutta tuskin tuota kauan kestänee!\" Kyyneliltä minä en\nvoinut vastata.\n\n\n\n\nXXX.\n\nElsan kertomus.\n\n\nWittenbergissä, Elokuulla 1524.\n\nTaudin hiljaiset kuukaudet ovat ohitse. Äidin-äitimme kuoli eilen. Kun\nviimeisen kerran katselin niitä kasvoja, jotka olivat hymyilleet\nminulle lapsuudesta asti, niitä käsiä, jotka tekivät niin monta pientä,\nherttaista palvelusta minulle, joista ei nyt yhdestäkään voi\nmilloinkaan enää palkita häntä, mikä pyhä hellyys leviää jokaiseen\nmuistooni, kuinka jokainen hänen vaarinpitonsa tai itsekieltämyksensä\nvähäinenkin työ halajaa mieleeni, minkä rakkauden minä näen hohtavan\nniitten levottomien huolten takaa, jotka välisti tekivät hänet vähän\näreäksi, erittäin isälleni, vaikk'ei kertaakaan viime aikoina.\n\nMuuttuneeko elämä koskaan aivan samanlaiseksi, kuin ennen? Voimmeko\nkoskaan unhottaa, että meidän tulee hellästi kärsiä semmoisia pikkuisia\nvikoja, kuin hänen, jotka nyt näyttävät niin vähäpätöisiltä, taikka\nsemmoisella totisuudella, joka haihduttaisi joutavat surumme, ylistää\nsitä rakkautta, joka kerran on vaikeneva meiltä, niinkuin hän nyt?\n\nHänen kuolemansa näyttää siirtävän meidät kaikki toiseen polvikuntaan!\nHän eli vanhan ajan keskellä uuden ajan täyteen aamuun; ja kokonainen\nentisyyden aikakausi näyttää kuolevan hänen kanssaan. Mutta kun hän oli\nnähnyt Bömiläisten lähettiläät ja tiesi, että Fritz ja Eva olivat\nnaimisissa, ei hän enää halannut olla täällä kauemmin. Hän oli elänyt,\nniinkuin hän sanoi, kaksi aamukautta maan päällä, ja nyt hän kaipasi\ntaivaan päivän koittoa.\n\nEilen aamulla vielä yksi meistä! ja nyt yksi taivaan sotajoukosta!\nEilen tiesimme jokaisen hänen sydämensä ajatuksen, jokaisen seikan\nhänen elämässään, mutta nyt hän on muutettu semmoiseen mailmaan, josta\nemme tiedä niinkään paljon, kuin vanhimman patriarkan jokapäiväisestä\nelämästä. Niinkuin T:ri Luther sanoo, lapsi äitinsä rinnalla ei käsitä\nenemmän siitä elämästä, joka on hänen edessänsä, kuin me siitä\nelämästä, joka on meidän edessämme kuoleman jälkeen. \"Kuitenkin\", hän\nsanoo myöskin, \"koska Jumala on luonut taivaan ja maan niin ihanaksi,\nkuinka paljon ihanampi katoamaton mailma tuolla puolen lienee!\"\n\nKaikki näyttää minusta aivan selvältä Ylösnousemisen jälkeen; mutta\n_nyt_? missä tuo henki lienee, joka oli meille niin tuttu ja niin rakas\nja joka nyt on niin kokonaan meistä eroitettu?\n\nT:ri Luther sanoi: \"kristityn tulee lausua: minä tiedän, että minun\ntäytyy lähteä täältä; kun sieluni eroaa ruumiista, annetaan käsky\nJumalan kuninkaille ja korkeille ruhtinaille, jotka ovat nuot kalliit\nenkelit, että he vastaan-ottavat minut ja johdattavat minut\nturvallisesti kotiin. Pyhä Raamattu, hän kirjoittaa, ei opeta mitään\nkiirastulesta, vaan kertoo meille, että hurskaitten henget nauttivat\nmitä suloisinta rauhaa ja lepoa. Kuinka he elävät siellä, emme tosin\ntiedä, eikä liioin missä he oleskelevat. Mutta sen tiedämme varmaan,\nettä he eivät ole missään surussa eikä tuskassa, vaan lepäävät Jumalan\narmossa. Niinkuin he tässä elämässä olivat tottuneet hiljaisesti\nnukkumaan Jumalan ja pyhien enkelien suojassa eivätkä pelänneet mitään\npahaa, vaikka perkeleet kyllä liikkuivat heidän ympärillänsä; niin he\ntämän elämän jälkeen lepäävät Jumalan käsivarrella.\"\n\n\"_Paljon parempi on erota täältä ja olla Kristuksen kanssa_.\"\n\n\"_Tänäpänä olet sinä kanssani paratiisissa_.\"\n\n\"_Ulkona ruumiista, ja kotona läsnä Herraa_.\"\n\nKaikki, mikä rauhoittaa ja lohduttaa meitä täältä menneitten suhteen,\nriippuu siitä, mitä nuot sanat \"_minun kanssani_\" olivat heille, ja\nmitä ne ovat meille. Missä ja kuinka he elävät, sitä tosin emme tiedä;\nkenenkä kanssa, sen tiedämme. Mitä enemmän siis, oi meidän Vapahtajamme\nja heidän! me tiedämme Sinusta, sitä enemmän tiedämme heistäkin. Sinun\nluonasi ei odotus-aika ennen Ylösnousemista suinkaan liene mikään\nkylmä, kammottava eteishuone palatsiin. Missä Sinä olet, on valo,\nrakkaus ja koti.\n\nVaikka T:ri Lutherin omat sanat ovat kalliit, mitä ne sentään\ntämmöisessä tilaisuudessa ovat sen Jumalan sanan rinnalla, jonka hän on\nilmaisnut meille?\n\nÄitiäni lohduttavat kuitenkin suuresti nämät T:ri Lutherin sanat:\n\"meidän Herramme ja Vapahtajamme sallikoon on meidän tavata toinen\ntoisemme riemussa tämän jälkeen. Sillä meidän uskomme on luja, emmekä\nepäile, että me tapaamme toinen toisemme jälleen Kristuksen luona ennen\npitkää, matka tästä elämästä kotiin Kristuksen luo on Jumalan silmissä\nlyhyempi, kuin jos matkustaa teidän tyköänne Mansfeldiin taikka te\nmatkustatte minun tyköäni Wittenbergistä Mansfeldiin. Tämä on totinen\ntosi. Lyhyt unen hetki, ja kaikki on muuttunut.\"\n\n\nWittenbergissä Syyskuulla 1524.\n\nTämän kuukauden kuluessa on meidän usein ollut syy kiittää Jumalaa,\nettä rakastettu, heikko äidin-äitimme pääsi lepoon. Ajat näyttävät\nkovin melskeisiltä. T:ri Luther on suuresti huolissaan niistä. Kappale\naikaa on täällä jo hoettu levottomasta mieli-alasta talonpojissa. Fritz\nkirjoitti siitä meille Thüringin metsästä. Talonpojat ovat, niinkuin\nhyvä vaaliruhtinaamme taannoin sanoi, kärsineet monta vääryyttä\nherroiltansa; ja Fritz kertoo, että he aivan kummallisella tavalla\ntoivovat parempia aikoja T:ri Lutherin ja hänen sanojensa kautta. He\nluulevat, että vapauden päivät ovat tulleet. Ja heidän on katkera ja\ntukala oppia, että evankeliumi nyt, niinkuin ennen, tuottaa vapautta\nsillä, että se antaa voimia kärsimiseen, eikä sillä, että se yht'äkkiä\nkostaa vääryydet. Uskonvimmaisia on paitsi sitä ilmestynyt heidän\njoukossaan. Zwickau'in profeetat ja Thomas Münzer (jonka suu tukittiin\nviime vuonna Wittenbergissä, kun Luther palasi Wartburgista) ovat\nluvanneet heille kaikki, mitä he todella odottivat Lutherilta. Kerran\nvielä, he sanovat, lähettää Jumala innostettuja miehiä mailmaan\nperustamaan uutta asiain järjestystä, ei enää opettamaan pyhiä, kuinka\ntulee kumartaa, kärsiä ja olla pitkämielinen, vaan kuinka tulee\ntaistella ja kostaa vastustajille, ja hallita.\n\n\nLokakuulla 1524.\n\nVoi, nyt ovat talonpojat täydessä kapinassa ja kuljeksivat kymmenin\ntuhansin pitkin maata. Meteli alkoi Schwarzwaldissa, ja nyt se riehuu\nkautta maan, kooten voimaa sitä myöten, kuin se edistyy, ja temmaten\nkaikki mukaansa ainoastaan paljoutensa ja väkevän liikuntonsa\nkautta. Kaupunki toisen perästä heittäyy, avaa porttinsa ja vannoo\nnoudattaaksensa heidän Kahtatoista Artikeliansa, jotka eivät itsessään,\nniinkuin kerrotaan, olisi hullummat, kun niitä vaan paremmilla\nkeinoilla voimaan asetettaisiin. Ehtimiseen linnoja ahdistetaan ja\nkukistetaan. Ulrich kirjoittaa tulisella vihalla, kuinka jalosukuisia\nmiehiä ja naisia on kauhealla tavalla surmattu, ja kuinka luostareita\nryöstetään. Fritz sen sijaan kirjoittaa ja käskee meidän muistaa niitä\nmoninaisia, lain nimessä kauan tehtyjä vääryyksiä, jotka ovat\ntuottaneet tämän rajun ja laittoman koston hetken.\n\nVaikka T:ri Luther sekä syntynsä että oman jalon luontonsa puolesta,\njoka heti kun vääryyttä harjoitetaan, kovasti suosii talonpoikia,\nsamalla kuin hän profeetan suoruudella moittii aatelisia heidän\nkiskomisestaan ja tyranniudestaan, vaatii hän kuitenkin vakavasti, että\nkapina miekalla kukistetaan. Hän sanoo, että se on välttämätöntä,\nvaikka vaan senkin vuoksi, että voisi vapauttaa rehellisiä ja\nhyvän-aikeisia talonpoikia niitten kunnianhimoisten ja hurjapäisten\nmiesten hirmuvallasta, jotka nyt kuoleman uhalla pakoittavat heitä\nyhtymään heidän lippuunsa. Vaikka kaikenlainen ankaruus surettaa hänen\nsydäntänsä, neuvoo hän ankarimpia keinoja, koska ne ovat lempeimmät.\nUseita kertoja on hänen ja muitten Wittenbergin tohtorein onnistunut\nmuutamilla tyvenillä ja totisilla sanoilla rauhoittaa ja hajottaa\nkapinallisia talonpoikaisjoukkoja, jotka olivat kokoontuneet moniin\ntuhansiin asti. Mutta nämät ajat ovat todella katkerat hänelle.\nTalonpojat, joita hän säälii, ja, koska hän säälii, nuhtelee, huutavat,\nettä hän on pettänyt heidät, ja uhkaavat hänen henkeänsä. Vanhan uskon\npapit ja ruhtinaat väittävät, että kaikki nämät häiriöt ja ryöstöt ovat\nvaan luonnollinen seuraus hänen väärästä opistaan. Mutta näitten\nvälillä astuu hän horjumatta eteenpäin, puhuen vilpittömiä sanoja\nkaikille. Vaan samassa määrässä, kuin kauheita kertomuksia\nkidutuksesta, murhasta ja julmista rosvontöistä tulee meille, näyttää\nhän joutuvan siihen vakuutukseen, että lempeys ja ankaruus ovat samalla\npuolella. Ja nyt hänen, jonka matka Saksan lävitse tuskin kolme vuotta\nsitten oli triumfiretki, täytyy salaisesti kulkea paikasta paikkaan\nrauhan toimissa, vieläpä pelätä, että kansa surmaa hänet, jos hän\ntunnetaan!\n\nSydäntäni särkee näitten talonpoikien puolesta. He eivät ole niitä\nFarisealaisia, jotka \"_eivät olleet sokeat_\", vaan ainoastaan liian\nhyvin ymmärsivät, mitä he tekivät. He ovat tuo \"suuri joukko\", yhteinen\nkansa, joka, niinkuin ennen, ilolla kuuli rakkauden ja totuuden äänen;\njoitten puolesta Hän kuollessaan rukoili: \"he eivät tiedä, mitä\ntekevät.\"\n\n\nToukokuulla 1525.\n\nTulva on peräytynyt. Keisarikunnan armeija on liikkeellä Truchfels'in\njohdolla. Hessin Filip on rauhoittanut omat aluskuntansa ja nyt tullut\nSachsiin kapinaa täällä kukistamaan. Meidän oma, lempeä ja armollinen\nvaaliruhtinaamme, joka aivan vastenmielisesti veti miekkansa, on, niin\nkerrotaan, kuolemallansa. Mailma on muutoksia täynnä!\n\nTällä välin on meidän pikkuisessa Wittenbergin mailmassa muutoksia\ntulossa. Näyttää siltä, kuin T:ri Luther nyt, kun hän on saanut paikan\ntoisille kahdeksalle nunnalle ja koettanut myöskin hankkia jotakin\nkotoa Katarina von Boralle, rupeisi avioliittoon hänen kanssaan.\nMuutamia kuukausia sitten yritti hän naittamaan häntä Orlamund'in\npastorille Glatz'ille, mutta Katarina ei suostunut. Ja nyt näyttää\nvarmalta, että yksinäinen Augustinin-luostari muuttuu kodiksi, ja että\nKatarina tekee sen siksi.\n\nGottfried ja minä emme voi kylliksi riemuita. Tässä riidan ja\nrauhattomuuden mailmassa tuntuu niin tarpeelliselta, että tuolla\nhartaalla, totisella sydämellä on joku paikka, jossa se saa levätä,\njoku sydän, joka ymmärtää hänet ja on hänelle uskollinen, vaikka kaikki\nmuut kävisivät vieraiksi, niinkuin aivan monet jo ovat käyneet. Ja\ntämmöinen on toivoaksemme Katarina von Bora hänelle oleva.\n\nHän on malttavainen ja täynnä luonnollista arvokkaisuutta, joka hyvin\nsopii sen miehen vaimolle, jonka Jumala on kutsunut niin monella\ntavalla johdattamaan ihmisten sydämiä. Hänen itsenäisyytensä estää\nhäntä vaipumasta toisen lujan luonteen pelkäksi kuvastimeksi; hänen\nhilpeytensä ja naisellinen älynsä vahvistavat, luullaksemme, T:ri\nLutheria monena vaikeana hetkenä, jommoisia kaikkien niitten, jotka\nkantavat maallisia kruunuja, minkälaisia tahansa, epäilemättä täytyy\nkokea.\n\n\nJoulukuulla 1525.\n\nTämä vuosi on todella ollut muutosten vuosi. Talonpoikaiskapina on\nkukistettu. Frankenhausin luona saatiin viimeinen suuri voitto. Thomas\nMünzer kaatui, ja hänen harjaantumattomat joukkonsa pakenivat\ntoivottomassa epäjärjestyksessä. Kapina on, niinkuin Gottfried sanoo,\npaha kyllä, kukistettu sillä tapaa, kuin ihmiset aivan tavallisesti\nkukistavat vihollisiansa, kun kerran saavat heidät käsiinsä: he tekevät\nrangaistuksen vielä suuremmaksi rikokseksi ja kokoovat aineita\nvastaiseen kapinaan ja kostoon.\n\nHyvä ja viisas vaaliruhtinas Fredrik kuoli juuri ennen voittoa. Se on\nehkä hyvä, ettei hän elänyt ja nähnyt sitä kauheata kostoa, jota on\nharjoitettu; tiet reunustettuina hirsipuilla, kidutus palkittu\nkidutuksella, loukkaukset julmalla pilkalla. Köyhä, petetty kansa,\nsemmenkin talonpojat, itkivät hyvää vaaliruhtinasta ja sanoivat: \"voi,\nJumala armahtakoon meitä! Meiltä on isä mennyt!\" Hänen oli tapa puhella\nlempeästi heidän lastensa kanssa kedolla, ja hän oli aina valmis\nkallistamaan korvaansa jokaiseen kärsityn vääryyden kertomukseen. Hän\nkuoli nöyrästi, niinkuin kristitty; hän haudattiin kuninkaallisesti,\nniinkuin ruhtinas.\n\nVähäistä ennen kuin hän kuoli, tuli hänen hovisaarnaajansa Spalatin\ntervehtimään häntä. Vaaliruhtinas ojensi hänelle kättänsä ja sanoi: \"te\nteette hyvin, kun tulette luokseni. Meidän on käsky etsiä sairaita.\"\n\nEi veli eikä kukaan läheinen sukulainen ollut hänen tykönänsä, kun hän\nkuoli. Kaikki urhoolliset miehet tarvittiin sodassa näihin myrskyisiin\naikoihin. Ei hän sentään ollut hylättynä. Lapsettomalle, yksinäiselle\nkärsijälle olivat uskolliset palveliat niinkuin perhe.\n\n\"Voi, rakkaat lapset\", hän lausui: \"minulla on kovat tuskat!\"\n\nSilloin Joachim Sack, yksi hänen palveliansa, Schlesialainen, sanoi:\n\n\"Kaikkein armollisin herra, te tulette, Jumala suo, pian paremmaksi.\"\n\nKohta sen jälkeen lausui kuoleva ruhtinas:\n\n\"Rakkaat lapset, minä olen kovin kipeä.\"\n\nJa Sack vastasi:\n\n\"Armollinen herra kaikkivaltias Jumala lähettää teille kaikki nämät\nIsän rakkaudesta ja teidän hyväksenne.\"\n\nSilloin ruhtinas toisti hiljalleen latinaksi Job'in sanat: \"Herra antoi\nja Herra otti; Herran nimi olkoon kiitetty.\"\n\nJa taas hän sanoi:\n\n\"Rakkaat lapset, minä olen kovin kipeä.\"\n\nJa uskollinen Joachim lohdutti häntä uudestaan: \"Armollinen herrani,\nkaikkivaltias Jumala lähettää nämät kaikki teidän vaaliruhtinaalliselle\nkorkeudellenne suurimmasta rakkaudesta.\"\n\nRuhtinas pani kätensä ristiin ja sanoi:\n\n\"_Tämän puolesta minä lujasti luotan hyvään Jumalaani_!\" ja lisäsi:\n\"auta minua, auta minua, oi Jumalani!\"\n\nJa Herran Ehtoollista, sekä leipää että viinaa, vastaan-otettuaan,\nkutsui hän palveliansa ympärilleen ja lausui:\n\n\"Rakkaat lapset, minä rukoilen teitä, että mitä hyvänsä minä olen\ntehnyt väärin teille sanalla tai työllä, te annatte minulle Jumalan\ntähden anteeksi ja pyydätte muita tekemään samoin. Sillä me ruhtinaat\nteemme usein väärin alhaisille, joka ei saisi tapahtua.\"\n\nKun hän puhui näin, ei kukaan läsnä-olevista voinut pidättää\nkyyneliänsä, ja kun hän näki sen, hän sanoi:\n\n\"Rakkaat lapset, älkäät itkekö minun tähteni. Minun aikani ei ole pitkä\nenää. Mutta muistakaat minua ja rukoilkaat Jumalaa minun puolestani.\"\n\nSpalatin oli kopioinnut muutamia raamatun lauseita vaaliruhtinaalle,\njoka nyt pani silmälasit päähänsä ja luki niitä itsekseen. Hän\nkunnioitti suuresti Lutheria, jota hän ei ollut koskaan puhutellut,\nvaikka muutoin suurella ystävyydellä puollustanut, ja lähetti noutamaan\nhäntä. Mutta turhaan. Luther oli Harzin vuoristossa talonpoikien\nkapinaa hillitsemässä. Heidän yhteentulonsa on lykätty toiseen\nmailmaan, jossa kaikki maalliset eroitukset ovat unhotetut, mutta\nvähimmät kristilliset hyvät työt muistetaan.\n\nNäin \"hän lähti täältä, niinkuin rauhan lapsi\", kuten joku arveli, \"ja\nlepää rauhassa Jumalan ainoan Pojan korkean ja täydellisen ansion\nkautta\", johon hän testamentissään tunnusti \"panevansa kaikki\ntoivonsa.\"\n\nSe oli juhlallinen päivä Wittenbergille, kun hän laskettiin hautaansa\nLinnankirkkoon, jota hän aikanansa oli niin runsaasti relikeillä\nvarustanut. Hänen ruumistansa, joka lepää sen alla, katsomme nyt sen\npyhimmäksi relikiksi.\n\nRitarit ja porvarit menivät vastaan-ottamaan arkkua kaupungin portilla;\nkahdeksan aatelismiestä kantoi sitä, ja lukuisa joukko surevia seurasi\nsitä ääneti pitkin katuja. Moni veisasi haudalla vanhat latinaiset\nvirret: \"_In media vitae_\" ja \"_Si bona suscipimus_\" ja myöskin\nsaksalaisia: Aus tiefer Noth schrie icb zu Dir (Sua, Herra,\nsyvyydestäni Mä vaivoissani huudan) ja\n\n    \"In Fried und Freud fahr ich dahin\"\n    (Mä riemuin rauhass' ehdin pois).\n\nSe raha, jolla ennen olisi ostettu messuja hänen sielullensa, jaettiin\nnyt köyhille. Ja T:ri Luther piti saarnan tämän lupauksen johdosta:\n\"jotka ovat nukkuneet Jesuksessa, on Jumala kanssansa ottava\", joka\ntotisesti tekee, ettei tarvitse rukoilla niille lepoa, jotka niin\nnukkuvat.\n\nGreeta kysyi minulta illalla, mitä tämä virsi tarkoitti:\n\n    Mä riemuin rauhass' ehdin pois.\n\nMinä vastasin hänelle, että se oli ruhtinaan sielu, joka näin erosi\ntäältä.\n\n\"Saattoväki oli niin musta ja surullinen\", hän jatkoi, \"ei sanat\nlainkaan sopineet siihen.\"\n\n\"Se saattoväki meni haudalle\", sanoi Thekla, joka oli meillä. \"Toinen\nsaattoväki, jota emme voineet nähdä, lähti taivaasen. Kiiltävissä,\nvalkoisissa vaatteissa pyhät enkelit kantoivat autuaan sielun taivaasen\nja lauloivat matkalla tämänkaltaisia virsiä, sillä välin kuin me täällä\nalhaalla itkimme.\"\n\n\"Minä tahtoisin mielelläni nähdä pyhien enkelien saattokunnan, täti\nThekla\", sanoi Greeta. \"Äiti kertoo, ettei hyvällä vaaliruhtinaalla\nollut mitään pieniä lapsia, jotka rakastivat häntä, eikä ketään,\njoka puhutteli häntä koskaan hellemmällä nimellä, kuin 'teidän\nruhtinaallinen korkeutenne', kun hän kuoli. Mutta tuolla puolen hautaa\nhänen ei tarvitse olla yksinään, vai kuinka? Pyhät enkelit puhuttelevat\nhäntä kyllä hellillä nimillä, eikö puhuttele?\"\n\n\"Ainakin Herra Jesus puhuttelee\", minä sanoin. \"Hän nimittää\nlampaitansa nimeltä.\"\n\nTämä lohdutti Greetaa vaaliruhtinaan puolesta.\n\nVähä aika tuon surupäivän jälkeen tuli ilon päivä perheellemme ja koko\nystäväkunnalle Wittenbergissä. T:ri Luther ja Katarina von Bora\nvihittiin hiljaisuudessa Heinäkuun 23 päivänä.\n\nMuutamia päiviä jälestäpäin vietettiin tuliaisia, kun morsian\nsaatettiin kotiin Augustinin-luostariin, jonka hyvä vaaliruhtinas Johan\nFredrik on antanut Lutherille lahjaksi ynnä kaksitoista oluenpanosta\nvuosittain. Kunnollinen vanha Johan Luther ja hänen vaimonsa ja\nLutherin hurskas äiti tuli Mansfeldista pitoihin, ja suuri juhlapäivä\nse oli kaikille.\n\nJa nyt on jo kuusi kuukautta tämä \"suuri asia, yhdistys ja keskuus\nmiehen ja vaimon välillä\", joksi Luther sitä sanoi, pyhittänyt\nluostaria kodiksi, samalla kuin uskon rukous ja Hänen läsnä-olonsa,\njonka vaan usko näkee, on vihkinyt kodin rakkauden ja rauhan\npyhyydeksi.\n\nPaljon kalliita asioita on T:ri Luther sanonut avioliitosta. Jumala,\nhän sanoo, on asettanut avioliiton esikuvia kaikkialle koko luotuun\nmailmaan. Jokainen luontokappale etsii täydellisyyttään toiseen\nyhdistymällä. Itse taivas ja maa kuvaavat sitä meille, sillä eikö\ntaivas syleile viheriää maata niinkuin morsiantansa? \"Kallis,\noivallinen, jalo\", hän sanoo, \"on tämä Pyhän Hengen sana: 'aviomiehen\nsydän luottaa vaimoon.'\"\n\nHän sanoo myöskin, että hän niin kunnioittaa aviosäätyä, että,\nennenkuin hän aikoi naida Katarinansa, hän oli päättänyt, jos hän äkkiä\njoutuisi kuolinvuoteellensa, vihittää itsensä, ennenkuin hän kuoli, ja\nantaa tytölle kaksi hopea-pikaria hää- ja jäähyväislahjaksi. Ja tuonoin\nhän lausui yhdelle, joka hankki naimisiin: \"rakas ystävä, tee sinä,\nniinkuin minä, kun kosin Kätheäni. Minä rukoilin Herraa Jumalaa\nkaikesta sydämestäni. Hyvä vaimo on kumppani elinkaudeksi ja miehensä\nlohdutus ja ilo, ja kun hurskas mies ja vaimo uskollisesti rakastavat\ntoisiansa, on perkeleellä varsin vähän voimaa heitä vahingoittaa.\"\n\n\"Kaikki ihmiset\", hän lausui, \"uskovat ja ymmärtävät, että avioliitto\non avioliitto, käsi käsi, rikkaus rikkaus; mutta että avioliitto on\nJumalalta, ja säätty ja käsketty Jumalalta; että käsi on tehty\nJumalalta, että omaisuus ja kaikki, mitä meillä on ja mitä me olemme,\non annettu Jumalalta, sekä että se, koska se on hänen tekonsa, on\nkäytettävä hänen ylistyksekseen, sitä ei juuri moni usko. Ja hyvää\nvaimoa\", hän sanoi, \"tulee rakastaa ja kunnioittaa, ensiksi, koska hän\non Jumalan lahja ja annin; toiseksi, koska Jumala on varustanut naiset\njaloilla ja suurilla avuilla, jotka, kun he ovat siveät, uskolliset ja\njumaliset, paljon voittavat heidän vähäiset vikansa ja heikkoutensa.\"\n\n\nWittenbergissä, Joulukuulla 1525.\n\nTaas on vuosi melkein mennyt -- vuorottain myrskyjä ja päivänpaisteita!\nSe suru, jota pelkäsimme meidän Thekla raukkamme puolesta, on kuin\nonkin viimein tullut. Bertrand de Créqui on kuollut! Hän kuoli\nvankeudessa yksinään omantunnon tähden, mutta rauhassa Jumalan kanssa.\nEräs vieras Flanderista toi Theklalle pari jäähyväissanaa, jotka\nBertrand omalla kädellään oli kirjoittanut, ja näki hänet sitten\nkuolleena, ettei Theklan ole syytä epäillä enää. Hän näyttää liikkuvan\nniinkuin unessa käviä, toimittaen kaikkea jokapäiväisen elämän\naskareita niinkuin ennen, vaikka nukkuvalla sielulla. Me pelkäämme,\nmikä tästä lopuksi tulee. Jumala auttakoon häntä! Hän on nyt lähtenyt\njouluksi Evan ja Fritzin luo.\n\nSurkea eripuraisuus on syntynyt evankelisten kristittyjen joukossa.\nT:ri Luther on hyvin suutuksissaan muutamista Carlstadtin ja\nSchweitziläis-veljien opeista pyhistä sakramenteistä ja sanoo, että he\ntahtovat olla viisaammat, kun mitä on kirjoitettu. Me suremme näitä\nasioita kuitenkin kuin Atlantimme on naimisissa Schweitziläisen kanssa,\neikä T:ri Luther tunnusta heitä veljiksi. Atlantis rukka on kovasti\nhuolissaan ja kirjoittaa olevansa varma, ettei hänen puolisonsa tahdo\nmillään lailla halventaa Herran Ehtoollista, ja että he todesti\nuskovat, jotta Vapahtaja on läsnä Ehtoollisessa, niinkuin mekin. Mutta\nT:ri Luther on hyvin ankara tässä kohden. Hän pelkää, että siitä\njälleen syntyy hämmingeitä ja erhe-ajatuksia, jommoiset aikaansaivat\ntalonpoikais-sodan kauhut. Kuitenkin on hän itse aivan suruissaan tästä\nja arvelee usein, että ajat ovat niin pahat, että mailman loppu varmaan\npian on edessä.\n\nKesken kaikkia näitä murheita iloitsemme me, jotka rakastamme häntä,\nettä hänellä on rauhallinen koti Augustinin-luostarissa, jossa \"herra\nKäthe\", joksi hän nimittää vaimoansa, ja hänen pikku poikansa Hannus\nvallitsevat, ja jossa rakkaat, pyhät enkelit, niinkuin T:ri Luther\nsanoo, kaitsevat lapsen kehtoa.\n\nSe oli juhla koko Wittenbergille, kun pikku Hannus Luther syntyi.\nLutherin asunto on niinkuin Wittenbergin ja koko maan pyhä liesi.\nSiellä hän talvipuhteilla ottaa vastaan ystäviänsä tuossa hupaisessa,\nsuurella akkunalla varustetussa huoneessa, ja välisti he laulavat\nmoni-äänisiä, iloisia lauluja taikka jumalisia virsiä luutun tai harpun\nsäestykseksi, jommoista soittoa, T:ri Luther on varma siitä, kuningas\nDavid kummastelisi ja ihastelisi, jos hän voisi nousta haudastansa,\n\"koska ei suinkaan ollut mitään niin hyvää hänen aikoinansa.\"\n\"Perkele\", hän arvelee, \"pakenee aina soittoa, erittäinkin jumalista\nsoittoa, koska hän on epätoivon henki eikä siedä iloa ja riemua.\"\n\nJa kesäpäivinä hän istuu perunapuun alla puutarhassaan, sillä välin\nkuin Käthe työskentelee hänen vieressään; taikka hän kylvää siemeniä ja\nkaivaa suihkulähdettä; taikka puhuu hänelle ja ystävillensä niistä\nkauneuden ihmeistä, joita Jumala on tehnyt halvimmissa kukissa, taikka\nsiitä Ylösnousemisen kuvasta, jonka Hän antaa meille jokaisessa\nhienossa oksassa, joka keväällä puhkee talven kuivista, ruskeista\nvarsista.\n\nYhä enemmän me huomaamme, minkä hyvän vaimon Jumala on antanut hänelle\nKatarina von Borassa. Hän on niin iloinen, vakava ja toimelias, ja hän\nrakastaa Lutheria niin paljon. Hän hoitaa jo kaikkia raha-asioita, ja\ntämä on välttämättömän tarpeellista, jollei Lutherin huone kokonaan\nhäviä; sillä T:ri Luther antaisi mielellään kaikki, myöskin vaatteensa\nja huonekalunsa, jokaiselle tarvitsevalle, eikä hän tahdo ottaa mitään\nmaksua kirjoistaan eikä siitä, että hän opettaa ylioppilaita.\n\nKatarina on paitsi sitä kumppani hänelle eikä ainoastaan kuuntelia.\nTätä T:ri Luther rakastaa, vaikka hän kuinka paljon tahansa nauraisi\nhänen puheliaisuuttansa, jossa hän \"omalla alallaan voittaa\nCicero'nkin\", ja pilkallisesti kertoo, kuinka, kun he ensin olivat\nmenneet naimisiin, Katarinan, joka ei tietänyt mitään sanoa, mutta\nkuitenkin tahtoi \"ylläpitää keskustelua\", oli tapa kysyä, kun hän istui\ntyötä tehden Lutherin vieressä: \"Herra tohtori, eikö Preussin\nylikamariherra ole markkreivin veli?\" toivoen, ettei semmoinen ylhäinen\npuhe olisi liian alhaista hänelle! Tosin T:ri Luther sanoo, että jos\nhän tahtoisi etsiä kuuliaista vaimoa, täytyisi hänen veistää semmoinen\nkivestä. Mutta meidän uskomme on, että harvoin löytyy onnellisempaa\nkotoa, kuin T:ri Lutherin; ja jos joskus Katarina huomaa, että suru on\nvalloittanut hänet liian paljon, ettei hän voi mitään auttaa, pistäyy\nhän salaisesti ulos ja käskee Justus Jonaksen ja muutamien muitten\nystävien tulla tohtoria huvittamaan. Usein Katarina myöskin muistuttaa\nhäntä niistä kirjeistä, joita hänen tulee kirjoittaa; ja T:ri Luther\ntahtoo, että hän istuu hänen vieressään, kun hän kirjoittaa, joka\nkylläksi osoittaa, että Katarina voi olla, kun tarvitaan, vaikka kuinka\nTohtori laskisi leikkiä hänen \"pitkistä saarnoistaan, joita hän ei\nsuinkaan olisi pitänyt, jos hän, niinkuin muut papit, olisi ollut niin\nvarovainen, että hän olisi alkanut Herran Rukouksella!\"\n\nKristillinen aviosääty, niinkuin hän sanoo, \"on nöyrä ja\nhurskas elämä;\" ja hyvä se todella on meidän saksalaiselle\nuskonpuhdistuksellemme, ettei sen maallinen keskus ole mikään\nvalta-istuin eikä eremitin luola, vaan yksinkertainen, kristitty\nkoti.\n\n\n\n\nGersdorfin pappilassa, Kesäkuulla 1527.\n\nMinä olen vieraisilla Evan luona, sillä välin kuin T:ri Lutherin\npyynnöstä matkustaa ympäri Sachsissa, jossa hän tarkastaa kouluja T:ri\nFilip Melancthonin ja useitten muitten oppineitten miesten kanssa.\n\nT:ri Luther on päättänyt parantaa lasten kasvatusta ja tahtoisi\nlujasti, että muutamat lakkautettujen luostarien tulot määrättäisiin\ntähän tarkoitukseen, ennenkuin aateliset ja ruhtinaat ovat jättäneet\nkaikki tyyni omiin tarpeisinsa.\n\nTuntuu siltä, kuin olisin nuori uudestaan, kun nyt vakavalla\nkeski-ijälläni saan olla täällä yhdessä Evan kanssa, eikä kuitenkaan\nyksinään. Sillä nuoruuteni koulu on todella saman katon alla, kuin\nminä. _Täti Agnes_ on Fritzin perheen-väkeä! Kun luostarit\nhävitettiin ja nunnat hajotettiin, joka tapahtui julmassa\ntalonpoikais-sodassa, karkoitettiin hän Nimptschenistä, ja vietettyään\nmuutamia viikkoja äitimme tykönä Wittenbergissä pakeni hän viimein Evan\nja Fritzin luo.\n\nMutta Evan vähäiset kaksoiset, Heinz ja Agnes, säilyttävät varmaan\nvastedes peräti toisenlaisen kuvan täti Agnesista, kuin se tyly, jäykkä\nmuoto ja karkea ääni, joka tavallisesti vaivasi minun unelmiani\njumalisesta elämästä ja saatti minut pelkäämään taivasta, jonka\nasukkaita täti Agnes sanottiin edustavan.\n\nKukaties valkoiset hiukset liennyttävät korkeata, vaikka ryppyistä\notsaa; mutta niissä vakavissa silmissä, jotka minä muistan, ei suinkaan\nilmestynyt tämä lempeä katse eikä äänessä tämä hellä sävel. Kajahtaako\nhänestä näin niitten pikkuisten ääni, joita hän niin suuresti rakastaa,\nja heijastuuko hänestä heidän silmiensä päivänpaiste? Ei; paljoa\nparempi asia, minä tiedän sen, sillä Eva kertoi minulle. Se on\nsemmoisen sydämen hymy ja sointi, jonka usko Vapahtajaan on muuttanut\nlapsen sydämen kaltaiseksi. Se on Farisealaisen rauha, joka on saanut\npublikanin siunauksen sillä, että hän on nöyrästi asettunut publikanin\nrinnalle.\n\nMinä tunnustan kuitenkin, ettei täti Agnesin läsnä-olo, luullakseni,\njuuri paranna järjestystä Evan perheessä. Hän ei havaitse aivan äkkiä\nmitään perisynnin jälkiä Evan lapsissa, kun minä päinvastoin\nkummastelen, kuinka niin hyvä ja erinomainen ihminen, kuin Eva, on\nsaanut lapsia, jotka ovat niin paljon muitten ihmisten -- vieläpä\nminunkin lasten kaltaisia. Olisi odottanut, että hänen lapsensa\nolisivat olleet jonkunlaisia puoli-enkeleitä, jotka luonnostaan\ntaipuisivat kaikenlaiseen hyvään eikä koskaan tekisi väärin, paitsi\nhuomaamatta ja hiljaisella ja siivolla tavalla. Sen sijaan täytyy minun\nsanoa, että usein kuulen vähäisiä kapinan huutoja Evan lastenkamarista,\nerittäin kun heitä pestään, jotenkin niinkuin meillä; enkä minä luule,\nettä Fritzimmekään osoitti suurempaa iloa tehdystä pahasta ja kovempaa\nitsepäisyyttä, kuin Evan pikku punaposkinen Heinz.\n\nEräänä aamuna, kun oli ollut tavattoman pitkä riita Heinzin ja hänen\näitinsä välillä sentähden, että pikku Agnesia oli jollain lailla\nsorrettu, sanoin minä täti Agnesille:\n\n\"Aatteleppas vaan, että jos Eva olisi pysynyt kutsumuksessansa, hän\nolisi saavuttanut Theologia Teutsch'in täyden perikuvan ja päässyt\njoksikin Elisabetiksi taikka paljon paremmaksi!\"\n\nTäti Agnes katsoi pikaisesti ylös:\n\n\"Tarkoitatko sinä, ettei hän ole parempi nyt! Sinä luulet, että jos\npäiväkaudet jouten mietiskelee, se on naiselle kristillisempi työ, kuin\nkasvattaa näitä pikkuisia Jumalaa varten ja auttaa heitä, kun\ntaistelevat ensimäisiä taisteloitansa perkelettä vastaan!\"\n\n\"Kukaties ei, täti Agnes\", minä sanoin, \"mutta minä en, näetkö, tiedä\nmitään luostarin sisäpuolesta.\"\n\n\"_Minä tiedän_\", vastasi täti Agnes pontevasti, \"ja myöskin nunnan\nsydämen sisäpuolen. Ja minä tiedän, miksi viheliäiseksi kappaleeksi me\nteemme sen, kun koetamme ottaa kasvatuksemme taivaallisen Isämme\nkäsistä omiin käsiimme. Luuletko sinä\",  hän jatkoi, \"ettei Eva oppinut\nenemmän niinä pitkinä öinä, jolloin hän valvoi kipeän lapsensa\nvieressä, kuin hän olisi oppinut tuhansissa vapaa-ehtoisissa\nvalvonnoissa jonkun alttarin edessä? Ja kun Eva tänä iltana on\npolvillaan Heinzin kanssa, niinkuin hän on, ja opettaa häntä\nrukoilemaan: 'hyvä Jumala, anna pikku Heinzille anteeksi, että hän on\nollut pahankurinen poika tänä päivänä', ja laskee hänet hänen\npäänalaisellensa, valvoo, siksi kuin hän nukkuu, ja pyytää Jumalaa\nsiunaamaan ja kasvattamaan tätä uppiniskaista pikkuista, ja sitten anoo\nanteeksi itse puolestaan, etkö sinä luule, että hän oppii enemmän, mitä\n'anteeksi-antaminen' ja 'Isä meidän' on, kuin jos hän vuosikauden\nlukisi Theologia Teutsch'iä?\"\n\nMinä hymyilin ja sanoin: \"rakas täti Agnes, jos Fritz tahtoo kuulla\nEvan kiitosta hyvin soitettavan, panen minä hänet kysymään sinulta,\neikö se olisi ollut korkeampi kutsumus Evalle, että hän olisi pysynyt\nnunnana!\"\n\n\"Voi! lapseni\", sanoi täti Agnes puoleksi vanhalla ankaruudellaan ja\npuoleksi uudella hellyydellään, \"jos sinä olisit oppinut mitä minä\nnoilta huulilta ja tässä huoneessa, et sinä sallisi sanaakaan\nkumpaakaan vastaan, ei leikilläkään.\"\n\nTotta puhuen ei täti Agnes itsekään voi panna suurempaa arvoa tähän\nrakkaasen kotiin, kuin minä. Se on avoinna jokaiselle talonpojalle,\njolla on joka suru taikka vääryys kerrottavana, mutta on samalla\nyhteydessä linnan kanssa; se on yhteydessä molempien kanssa, ei\nminkäänlaisten sääty-etujen kautta, vaan sen vuoksi, että niin\ntalonpojat kuin aatelisetkin ovat yhtä tervetulleet täällä; he ovat\ntäällä vaan miehiä ja naisia, veljiä ja sisaria Kristuksessa.\n\nSilloin tällöin käymme linnassa, jossa korkea sisaremme Chriemhild\nvallitsee. Mutta minun luontoni on aina vetänyt minua porvarillisiin,\nja pappila sopii paremmin kuin linna. Paitsi sitä minä en voi mitään\nsiihen, että vähän pelkään rouva Hermentrudia, varsinkin silloin, kuin\nmolemmat poikani ovat muassani, sillä he ovat hyvin taipuvaiset\nporvarilliseen vapauteen käytöksessään. Linnan huonekalut ja\nsisuslaitokset ovat miespolvea vanhemmat, kuin meidän omat\nWittenbergissä, enkä minä ensinkään saa poikia käsittämään Gersdorfin\nsukuperän majesteetillisyyttä taikka että ne ihmiset, jotka asuvat\nkatujen varrella, välttämättömästi ovat huonommat, kuin ne, jotka\nelävät muista eroitettuina vuorilinnoissa. Minun täytyy turvata\nraamatun käskyyn: \"kunnioita harmaita hiuksia\", että saisin heitä\nsoveliaalla tavalla kunnioittamaan rouva Hermentrudia.\n\nPikku Fritz tahtoo tietää, mistä Gersdorfin esi-isät ovat mainiot.\n\"Opistansako?\" hän kysyi.\n\nSitä minä en uskonut, koska vasta tämä sukupolvi oppi lukemaan, vieläpä\nhieman epäillään, että vanhalla ritarilla on tukevat syyt, miksi hän\nmieluisammin kuulee Ulrichin lukevan, kuin itse lukee.\n\n\"Urhoollisuudestansako?\"\n\n\"Kaiketi, Gersdorfit ovat aina olleet urhoollisia.\"\n\n\"Ketä vastaan he siis taistelivat?\"\n\n\"Risti-retkien aikoina, luullakseni, uskottomia vastaan.\"\n\n\"Entä jälestäpäin?\"\n\nMinä en tietänyt varmaan, mutta katsellen Bernsteinien hävinnyttä\nlinnaa ja läheistä kukkulaa, varoin minä, että se oli naapureita\nvastaan.\n\nJa niin näytti monen ristikysymyksen perästä Gersdorfin perheen etevyys\nsupistuvan siihen, että he olivat olleet Gersdorfeja ja eläneet\nGersdorfissa monta sataa vuotta.\n\nNyt tahtoi Fritz tietää, millä lailla hänen serkkunsa, nykyisen\nsukupolven Gersdorfit, aikoivat kunnostaa itseänsä. Tähänkin\nkysymykseen minun oli vaikea vastata, niinkuin, tietääkseni, usein on\nChriemhildin laita. Heidän ei käy millään lailla kauppamiehiksi\nrupeaminen; ja kun nyt evankelisessa kirkossa nuot suuret luostarit\novat lakkautetut ja muutamat hippakunnat muutetaan maallisiksi, lienee\nse tuskin Gersdorfien arvon mukaista, että he yrittäisivät papiksi.\nVanhin saa linnan. Yksi heistä harjoittaa kenties lakitiedettä. Muille\nei näytä mikään muu olevan tarjona, kuin tuo laiska, orjamainen paagin\nja sotaseuralaisen virka jossakin suurempien aatelisten linnassa.\n\nJos entisyys on ritarien perintö, näyttää minusta paljon\ntodenmukaisemmalta, että tulevaisuus on toiveliaitten porvarinperheitten\nhallussa. Minun täytyy olla kiitollinen siitä kohtalosta, joka avaa\nmeidän pojillemme kunniallisia vaikutus-aloja keisarikunnan suurissa\nkaupungeissa. Ei pikku aateliston elämässä näy olevan mitään edistymisen\nsijaa. Sillä välin kuin kaupunkien ylhäiset perheet purjehtivat\neteenpäin ajan leveällä virralla, kehoittaen taidetta, suosien tiedettä,\nja itse ottaen osaa kaikkiin ajan aatteisin ja muutoksiin, yhtyvät nämät\nritarinperheet maalla itsekseen kolkoissa linnoissaan, halliten muutamia\ntalonpoikia ja kahletettuina ahtaasen paikkakunnalliseen samalla kuin\naikakauden mahtava virta rientää heidän ohitsensa.\n\nGottfried sanoo, että ahdasrajaiset ja väärin käytetyt etu-oikeudet\naina päättyvät niitten häviöllä, jotka sokeasti pitävät kiinni niistä.\nSe umpinaisuus, joka alkaa muitten ulos sulkemalla, loppuu tavallisesti\numpinaisten sisään sulkemalla. Komea linna käy kapeaksi vankihuoneeksi.\n\nKaikki nämät ajatukset johtuivat mieleeni, kun jätin kaisloilla\npeitetyn lattian ja sen etuhuoneen, jossa rouva Hermentrud oli\nvastaan-ottanut minut ja minun poikani ylpeällä alhaisuudella. Siellä\nollessani kuulin hänen salaisesti arvelevan Chriemhildille, kuinka\nerilaatuiset serkut olivat; \"se oli oikein kummallista, kuinka\nGersdorfien lapset kokonaan erisivät Cottien lapsista!\"\n\nMutta tuskin olin astunut Evan halpaan kotiin, kuin huomasin,\nettä loukattu ylpeyteni oli se katkera juuri, josta minun syvät\nyhteiskunnalliset mietteeni lähtivät. Minä olin alentanut\nSchönberg-Gersdorfin entisyyttä sillä, että olin ajatellut\nCotta-Reichenbachin tulevaisuutta. Niin Fritzin ja Evan halpa koti on\njalompi, kuin Chriemhildin, ja rikkaampi, kuin meidän; rikkaampi ja\njalompi juuri samassa määrässä, kuin se on nöyrempi ja kristillisempi!\n\nJa minä opin läksyni tällä tavalla.\n\n\"Rouva Hermentrud on kovin ylpeä\", sanoin minä Evalle, kun palasin\nlinnasta ja istuin alas hänen viereensä portinvajaan, jossa hän\nparaikaa ompeli; \"enkä minä todella ymmärrä, millä syyllä.\"\n\nEva ei vastannut, mutta vähäinen hymy eleli hänen huulillansa, joka\nhetkeksi melkein suututti minua.\n\n\"Väitätkö sinä, että hän _ei ole_ ylpeä, Eva?\" jatkoin minä, riitaa\npyytäen.\n\n\"En minä väittänyt, että kukaan ei ole ylpeä\", vastasi Eva.\n\n\"Tarkoitatko siis, että hänellä on jotakin, josta sopii ylpeillä?\"\n\n\"Ensiksi kaikkien Gersdorfien haamut\", lausui Eva; \"ja sitten korkea,\nesi-isiltä perinnöksi jäänyt oikeus pitää samettia ja helmiä, jota et\nsinä enkä minä saa tehdä.\n\n\"Paljon parempi on oikeus saada omistaa Lucas Cranachin maalaukset ja\nAlbrecht Dürer'in leikkaukset\", arvelin minä.\n\n\"Kukaties on niin\", vastasi Eva tekonöyryydellä; \"kukaties rikkaudessa\non ylpeydelle yhtä luja perustus, kuin esi-isien arvossa. Ne, joilla ei\nole kumpaakaan, niinkuin Fritzillä ja minulla, lienevät tasaisimmat\ntuomarit.\"\n\nMinä nauroin ja tunsin, että sydämeni huojentui. Eva oli rohjennut\nnimittää sitä henkeä, joka vaivasi minua, oikealla nimellä, ja niinkuin\nmuukin kummitus taikka tonttu katosi se kohta.\n\nKiitos Jumalan, että Evamme jälleen on serkku Eva eikä sisar Ave; että\nhänen oma sydämensä on täällä meidän joukossamme ja levittää valoa\nmeidän omaantuntoomme juuri sillä, että se loistaa eikä kätkey minkään\npyhän kunniakatoksen alle kaukaisen luostarin alttarilla.\n\n\nHeinäkuulla 1527.\n\nFritz on kotona. Oli hupaista nähdä, mikä juhla hänen takaisintulonsa\noli, ei ainoastaan kotona, vaan kylässä -- lapset juosten ovista ulos\nsaadaksensa ystävällistä hymyä häneltä, äidit pysähtyen työssään\ntervehtiäkseen häntä. Päivä hänen tulonsa jälkeen oli sunnuntai.\nNiinkuin tavallisesti, olivat kylän lapset koossa kello viisi aamulla\nkirkossa. Niitten joukossa olivat meidän ja Chriemhildin pojat ja Evan\nkaksoiset Heinz ja Agnes -- punaposkisia, iloisia metsälapsia,\njommoisia he ovat. Kaikki näyttivät kuitenkin niin kilteiltä ja\nsuloisilta, kuin olisivat olleet Edenin lapsia, kun astuivat toinen\ntoisensa perästä kylän nurmikon yli, ja vähäiset, valoisat olennot tuon\ntuostakin pujahtivat näkyviin sen suuren pyökkipuun varjosta, joka\nseisoo vastapäätä kirkkoa.\n\nKoko tämä pikkuinen seura seisoi yhdessä alttarin edessä, jonka\nastuimelta Fritz opetti heitä. Ensiksi he veisasivat virren, vanhemmat\npojat latinaksi, ja sitten kaikki yhdessä saksaksi; ja tämän jälkeen\nFritz kuulusteli heiltä Lutherin katekismusta. Kuinka herttaisesti nuot\nvienot lapsen äänet vastasivat hänen syvään, miehuulliseen ääneensä;\nniinkuin epälukuisten kesälehtien humina tuolla ulkona taikka kylän\npuron loppumattomien pikku koskien kohina hiljaisena aamuna.\n\n\"Rakas lapseni, mikä sinä olet?\" hän kysyi.\n\nHeikot, mutta heleät äänet vastasivat:\n\n\"Minä olen kristitty.\"\n\n\"Mistä sinä sen tiedät?\"\n\n\"Siitä, että olen kastettu ja uskon kalliisen Herraani Jesukseen\nKristukseen.\"\n\n\"Mitä kristityn tarvitsee tietää autuaaksi tullaksensa?\"\n\nVastaus: \"Katekismus.\"\n\nJa sitten, kun pääsivät siihen osaan, jossa puhutaan kristillisestä\nuskosta, kertoivat suloiset äänet Uskontunnustuksen saksaksi.\n\n\"Minä uskon Jumalaan Isään Kaikkivaltiaasen.\"\n\nJa Fritzin ääni kysyi leppeästi:\n\n\"Mitä se on?\"\n\nVastaus: \"Minä uskon, että Jumala on minun ynnä kaikkein muiden\nluotuinsa kanssa luonut; antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät,\nkorvat ja kaikki muut jäsenet, tiedon, toivon ja ymmärryksen; ja nämät\nkaikki vielä nyt voimassa pitää; antaa myös minulle runsaasti joka\npäivä ravinnon ja verhon, kodon ja huoneet, puolison ja lapset, pellon,\nkarjan ja kaikki, mitä minä ruumiin ravinnoksi tarvitsen; vielä sitte\nsuojelee ja varjelee minua, kaikki myös vahingot ja vaarat minun\npäältäni estää ja torjuu. Ja kaikki nämät Hän tekee ilman minun\nansiotani, omasta sulasta armostansa ja isällisestä hyvyydestänsä.\nJoiden kaikkein edestä minun tulee Häntä kiittää, ylistää ja\nkunnioittaa, kuulla ja palvella. Se on totinen tosi.\"\n\nTaas:\n\n\"Minä uskon Jesukseen Kristukseen\" j.n.e.\n\n\"Mitä se on?\"\n\n\"Minä uskon, että Jesus Kristus, totinen Jumala, Isästä ennen\nijankaikkisuutta syntynyt, ja myös totinen ihminen, neitseestä\nMaariasta syntynyt, on minun Herrani, joka minun kadotetun ja tuomitun\nihmisen lunasti ja kaikesta synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallan\nalta vapahti ja päästi: ei kullalla eikä hopialla, vaan pyhällä ja\nkalliilla verellänsä ja viattomalla piinallansa ja kuolemallansa, että\nminä Hänen omansa olisin, Hänen valtakunnassansa Hänen allansa eläisin,\nja Häntä ijankaikkisessa vanhurskaudessa, viattomuudessa ja autuudessa\npalvelisin, niinkuin Hän on kuolleista nousnut ylös, elää ja hallitsee\nijankaikkisesti. Se on totinen tosi.\"\n\nJa taas:\n\n\"Minä uskon Pyhään Henkeen.\"\n\n\"Mitä se on?\"\n\n\"Minä uskon ja tunnustan, ett'en minä omasta ymmärryksestäni ja\nvoimastani taida Jesukseen Kristukseen. minun Herraani uskoa eli Hänen\ntykönsä tulla; vaan Pyhä Henki on minun siihen evankeliumin kautta\nkutsunut, lahjoillansa valistanut, oikiassa uskossansa pitänyt,\npyhittänyt ja vahvistanut; niinkuin Hän koko kristikunnan mailmassa\nkutsuu, kokoo, valaisee, pyhittää ja totisen ja oikean uskon kautta\nJesuksessa Kristuksessa varjelee; jossa seurakunnassa Hän minun ja\nkaikkein muiden uskovaisten synnit joka päivä armollisesti anteeksi\nantaa, ja sitte viimeisenä päivänä minun ja kaikki muut ihmiset\nkuolleista herättää, ja niin minulle ja kaikille Kristin-uskovaisille\nijankaikkisen elämän antaa. Se on totinen tosi.\"\n\nJa taas, kun Herran Rukous tuli, lasten äänet alkoivat:\n\n\"Isä meidän, joka olet taivaissa.\"\n\n\"Mitä se on?\"\n\n\"Tällä esipuheella tahtoo Jumala meitä vetää vahvasti uskomaan, että\nHän on meidän oikia Isämme, ja me Hänen rakkaat lapsensa, että me sitä\nrohkiammasti vahvassa turvassa häntä rukoilisimme, niinkuin hyvät\nlapset vanhemmiltansa tarpeitansa anovat.\"\n\nJa lopuksi:\n\n\"Amen, mitä se on?\"\n\n\"Että minä totisesti uskon tänkaltaiset rukoukset olevan meidän\ntaivaalliselle Isällemme otolliset ja tulevan Häneltä kuulluksi; sillä\nHän on itse käskenyt meidän näin rukoilla ja luvannut meitä kuulla.\nAmen, amen, se on: totisesti, totisesti, nämät pitää näin tapahtuman.\"\n\nJa kun kysyttiin:\n\n\"Kuka tämän sakramentin kelvollisesti nautitsee?\"\n\nVastattiin hiljaisesti:\n\n\"Se on oikein mahdollinen ja kelvollinen, joka uskoo nämät sanat:\n'teidän edestänne annettu ja vuodatettu syntein anteeksi antamiseksi.'\nMutta joka ei usko niitä sanoja, vaan epäilee, se on mahdotoin ja\nkelvotoin; sillä se sana: '_teidän edestänne_', vaatii aivan uskollista\nsydäntä.\"\n\nKun kuuntelin näitä yksinkertaisia, eläviä sanoja, en minä\nkummastellut, että T:ri Luther usein toistaa niitä itselleen taikka\noikeammin, niinkuin hän sanoo: \"Jumalalle\", vastamyrkkynä vihollisen\ntulisiin nuoliin.\n\nJa niin lapselliset äänet kuolivat pois kirkon aamuisessa\nhiljaisuudessa, ja kellokastarin varjo lankesi äänettömänä ruohoisille\nkummuille taikka yksinkertaisille puuristeille, joitten alla kylän\nkuolleet lepäävät; ja kun palasimme kotiin, oli pyökkipuun pitkä varjo\nkallistunut kasteisen kylännurmikon poikki.\n\nSitten, ennen yhtätoista, alkoivat kirkonkellot soida, ja talonpojat\ntulivat joukottain eri tahoilta metsästä. Me katselimme erinäisiä\nparvia, kun he kirjavissa pyhä-vaatteissaan astuivat esiin\nmustan-viheriän varjon syvyydestä, niitten parissa epäilemättä useita\nLutherin sukulaisia, jotka elävät tässä paikkakunnassa. Nyt jokainen\novi kylässä lähetti lisäjoukkonsa, ja vähäinen kirkko täyttyi pian,\nmiehet ja naiset istuen vastakkain eri puolilla, ja vanhat yhdessä\nkoossa saarnastuolin ympäri. Fritzin aineena oli Evan mieli-lause:\n\"_niin on Jumala mailmaa rakastanut_.\" Yksinkertaisesti, semmoisilla\nselityksillä, kuin he voivat ymmärtää, puhui hän heille Jumalan\nrajattomasta rakkaudesta ja siitä äärettömästä hinnasta, jolla Hän\non lunastanut meidät, ja siitä rakkaudesta, luottamuksesta ja\nkuuliaisuudesta, johon me olemme velkapäät hänelle, ja T:ri Lutherin\nneuvon mukaan hän ei puhunut liian kauan, vaan \"nimitti mustaa mustaksi\nja valkoista valkoiseksi\", pysyen yhdessä ainoassa asiassa, jotta\nkansan mennessään sopi sanoa: _siitä nyt saarnattiin_. Sillä, niinkuin\nminä kuulin T:ri Lutherin sanovan, \"me emme saa puhua yhteiselle\nkansalle korkeista, vaikeista asioista taikka pimeillä sanoilla.\nKirkkoon tulee pieniä lapsia, palveluspiikoja, vanhoja miehiä ja\nnaisia, jotka eivät korkea-oppisesta esityksestä hyödy mitään. Sillä,\njos he jälestäpäin sanovat siitä: 'voi, hän lausui oivallisia asioita,\nhän piti mainion saarnan!' ja kysytään: 'mistä?' he vastaavat: 'en minä\ntiedä.' Muistakaamme, kuinka Herramme Kristus koetti saarnata\nyksinkertaisesti. Viinitarhasta, lammaslaumasta, puista hän otti\nvertauksensa, että kaikki kansa tuntisi ja ymmärtäisi.\"\n\nFritzin saarna jätti syvän rauhan sydämeeni. Hän ei puhunut\nvanhurskaudesta ja lunastuksesta, vaan elävästä Jumalasta, joka\nlunastaa ja vanhurskauttaa meidät. Suurempaa hyvää ei kukaan voi tehdä\nkuin muistuttaa meille, mitä Jumala on tehnyt meidän tähtemme, ja\nkuinka Hän todesti ja hellästi pitää huolta meistä.\n\nJälkeen päivällisen koottiin lapset hetkeksi kouluhuoneesen ja heiltä\nkuulusteltiin saarnaa. Auringonlaskussa yhdyimme taas kaikki viettämään\nlyhyttä jumalanpalvelusta kirkossa ja veisasimme iltavirsiä saksan\nkielellä, jonka jälkeen pappi lausui Herran Siunauksen, ja vähäinen\nseurakunta hajosi kukin kotiinsa.\n\nHiljaisella päivänpaisteellansa ja sillä valolla, jonka Fritzin\ntakaisintulo vuodatti hänen kotoonsa, tuntui tämä päivä minusta melkein\nniinkuin päivä paratiisissa.\n\nJumala olkoon monin kerroin kiitetty T:ri Lutherista ja erittäin niistä\nkahdesta suureta lahjasta, jotka, hänen kauttansa ovat annetut takaisin\nmeille -- ensiksi, että hän on päästänyt Jumalan sanan lähteen kuolleen\nkielen jäisistä kahleista ja laskenut sen virtaamaan kautta maan,\nkaikkialla muuttaen talven kevääksi, ja toiseksi, että hän on\npuollustanut avion pyhyyttä ja sitä koti-elämää, jota se perustaa,\navaten luostarin-porttien hautakivet ja lähettäen kätketyn hurskauden\nsiunaamaan mailmaa tuhansissa tämmöisissä, nöyrissä, pyhissä,\nkristillisissä kodoissa.\n\n\n\n\nXXXI.\n\nTheklan kertomus.\n\n\nWittenbergissä, Syyskuulla 1527.\n\nVihdoin olen minä sanonut sen sydämestäni! niin, minä olen varma, että\nminä sanon sen sydämestäni, ja jos kohta särkyneestä sydämestä, ei\nJumala ylenkatso sitä.\n\n\"_Isä meidän, joka olet taivaissa, tapahtukoon sinun tahtosi eikä\nminun_.\"\n\nMinä luulin voivani kestää kaikkia paremmin, kuin epätietoa; mutta\nminua ei yhtään aavistanut, minkä epätoivon tyhjyyden varmuus\ntuottaisi.\n\nSitten tulivat nuot kauheat, kapinalliset ajatukset, että Jumala antoi\nhänen kuolla yksinään! ja nyt johtui mieleeni kaikki, mitä he olivat\npuhuneet minulle siitä, ett'ei saisi pitää epäjumalia, ja minua rupesi\npelottamaan, etten koskaan ollut todella rakastanut eikä palvellut\nJumalaa, vaan ainoastaan Bertrandia; ja tuosta tuli pitkä tyhjyyden ja\npimeyden aika, jonka lävitse ei mikään inhimillisen eikä jumalallisen\nrakkauden valo eikä lohdutuksen äänet näyttäneet vähintäkään tunkevan.\nMinä ajattelin, ettei Jumala koskaan vastaan-ottaisi minua, ennenkuin\nminun kävi sanominen: \"tapahtukoon sinun tahtosi\", mutta sitä minä en\nvoinut sanoa.\n\nMuistaakseni ensimäiset sanat, joilla mielestäni oli joku merkitys,\nolivat muutamat T:ri Lutherin sanat eräässä saarnassa. Hän sanoi, että\noli helppo uskoa Jumalan anteeksi antavaan rakkauteen rauhan aikoina,\nmutta kun kiusauksen hetkinä perkele ahdisti sielua kaikilla tulisilla\nnuolillansa, hän oli itse huomannut oikein vaikeaksi pysyä siinä\ntotuudessa, jonka hän tiesi niin hyvin, ettei nimittäin Kristus ollut\nmikään ankara tuomari eikä kova velkoja, vaan anteeksi antava\nVapahtaja, niin, rakkaus itse, puhdas, muuttumaton rakkaus.\n\nSilloin minä rupesin ymmärtämään, että se oli _perkele_, se\nhäijyn-ilkinen, velkova, paha henki, jota minä sydämmeni pimeydessä\nolin kuunnellut, että se oli hän, joka oli koettanut neuvoa minua,\netten saisi mennä Isäni luo, ennenkuin toin Hänelle aivan alamaisen\nsydämen.\n\nJa nyt minä muistin sanat: \"tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä\nteette ja olette rasitetut;\" ja yksinään huoneessani minä lankesin\npolvilleni ja huudahdin: \"oi laupias Vapahtaja, oi taivaallinen Isä,\nminä en ole alamainen sinun tahdollesi; mutta minä olen väsynyt,\nväsynyt ja kovasti rasitettu; ja minä tulen sinun luoksesi. Etkö sinä\ntahdo ottaa minua semmoisena, kuin minä olen, ja opettaa minua\nvähitellen sanomaan: 'tapahtukoon sinun tahtosi!' Ja Hän vastaan-otti\nminut ja on vähitellen opettanut minulle sen. Kumminkin tänä iltana\nvoin minä sanoa niin. Huomenna ehkä vanha kapina palaa jälleen. Mutta\njos se palaa, menen minä taas taivaallisen Isämme luo ja sanon\nuudestaan: 'ei alamainen vielä, mutta kovasti rasitettu! Isä, tartu\nkäteeni ja sano minulle: ala uudestaan!'\"\n\nSillä keskellä kaikkia näitä onnellisia kotoja minä olin mielestäni\naivan liikanainen kaikille ja niin sanomattomasti yksin. Minä kaipasin\nvanhoja luostareita, että saisin haudata itseni niihin kauas kaikista\nilon äänistä. Mutta, Jumala olkoon kiitetty, ne olivat suljetut\nminulta; enkä minä huoli niistä enää.\n\nT:ri Luther alkoi auttaa minua sillä, että hän näytti, kuinka perkele\noli pitänyt minua erinänsä Jumalasta.\n\nJa nyt on Jumala auttanut minua ja taas lähettänyt sydämeeni\nkiitollisuuden ja rakkauden säteen.\n\nRutto on jälleen ollut Wittenbergissä. T:ri Lutherin koti on muutettu\nsairashuoneeksi; sillä vaikka hänen Käthensä ja pikku Hannuksensa ovat\nhyvin kalliit hänelle, ei hän tahtonut paeta vaaraa enemmän, kuin\nviimeinkään, jolloin hän oli munkkina samassa luostarissa, joka nyt on\nhänen kotinsa.\n\nJa mikä siunaus hänen voimalliset ja luottavaiset sanansa\nsaarnastuolista, kuolinvuoteella taikka murheen majoissa ovat olleet\nmeille kaikille.\n\nMutta etupäässä on Jumala kalliin äitini kautta puhunut sydämelleni ja\nsaattanut minut tuntemaan, että Hän todella tulee, poimii ja kuulee\nmeitä. Hän oli juuri kuoleman kielissä. Ja nyt hän on parantumallansa.\nHe sanovat, että vaara on ohitse. Enkä minä koskaan enää sano\nsydämessäni: \"minulle yksistänsä Jumala ei anna mitään kotia\", enkä\nminä sen vuoksi, että varon sydämeni kipua, kun siteet kerran\nkatkeavat, pelkää kiinnittämästä sydäntäni liiaksi niihin, jotka Jumala\non antanut minun rakastettavakseni. Minä otan vastaan ilon ja rakkauden\nja kaikki ne surut, joita ne tuottanevat, ja luotan kaikissa Jumalaan.\n\nKukaties Jumalalla on joku vähäinen rakkauden työ minuakin varten, joku\nerityinen palvelus myöskin minua varten, että minua tarvitaan tässä\nmailmassa, niin kauan kuin minä olen täällä. Sillä tänään tuli Justus\nJonas, jonka pieni poika on kuollut ruttoon, minun luokseni ja sanoi:\n\n\"Thekla, tee hyvin ja käy vaimoni luona. Hän sanoo, että sinä osaat\nlohduttaa häntä, sillä sinä ymmärrät surun.\"\n\nTietysti minä menin. Minä en luule, että sanoin mitään, joka olisi\nlohduttanut häntä. Minä en voinut tehdä juuri muuta kuin itkeä hänen\nkanssaan, kun katselin noita vähäisiä, viattomia, rauhallisia,\nhengettömiä kasvoja. Mutta kun lähdin hänen luotaan, sanoi hän, että\nminä olin tehnyt hänelle hyvän työn, ja käski minun tulla uudestaan.\n\nNäin kukaties Jumalalla on joku hurskas palvelus, jonka minä saan tehdä\nHänelle ja jota minä voin oppia ainoastaan sillä tavalla, kuin Hän on\nopettanut minulle; ja kun kerran yhdymme, Bertrand ja minä, ja kuulemme\nsen kalliin jumalallisen ja inhimillisen äänen, joka on johdattanut\nmeidät mailman lävitse, iloitsemme _yhdessä_ kaikista näistä katkerista\ntuskista, joita olemme kärsineet ja tunteneet, ja lausumme kiitoksia\nsiitä ijankaikkisesti!\n\n\n\n\nXXXII.\n\nElsan kertomus.\n\n\nWittenbergissä, Toukokuulla 1530.\n\nKaikista niistä onnellisista kodoista, jotka Jumala on antanut Saksalle\nT:ri Lutherin kautta, ei mikään ole, luullakseni, onnellisempi, kuin\nhänen oma kotonsa.\n\nAugustinin-luostarin seinät kajahtelevat nyt vähäisten lasten\nkrapisevista jaloista ja helkkyvistä äänistä, ja joka yö enkelit\nvartioivat kodin pyhyyttä. T:ri Lutherin lasten syntymäpäivät ovat\njuhlia meille kaikille; niin oli erittäinkin pikku Hannuksen,\nesikoisen, syntymäpäivä.\n\nKuitenkin on myöskin kuolema käynyt tässä valoisassa kodossa. Heidän\ntoinen lapsensa, Elisabet, otettiin pikkuisena vanhemmiltansa. T:ri\nLuther suri häntä paljon. Vähä aika hänen kuolemansa jälkeen kirjoitti\nhän ystävällensä Hausmann'ille:\n\n\"Armoa ja rauhaa. Minun Johannulukseni kiittää sinua, kunnon Nikolaus,\nkalistimesta, josta hän riemuitsee ja iloitsee mahdottomasti.\"\n\n\"Minä olen alkanut kirjoittaa jotakin Turkin sodasta, josta työstäni,\ntoivoakseni, lienee joku hyöty.\"\n\n\"Pikku tyttäreni on kuollut; rakastettu pikku Elisabet. Se on\nkummallista, kuinka kipeäksi ja haavoitetuksi hän on jättänyt sydämeni,\nmelkein yhtä helläksi, kuin naisen, niin minun on tuota pienokaista\nhaiku. Minä en olisi voinut koskaan uskoa, kuinka hellä isän sydän\nlasten suhteen on. Rukoile Herraa minun puolestani, ja jää hyvästi\nHänessä.\"\n\nKaikki kunnioittavat ja rakastavat Katarina von Boraa. Tosin muutamat\nvalittavat, että hän on liian säästäväinen; mutta mihin T:ri Luther ja\nhänen perheensä joutuisivat, jos Katarina antaisi yhtä huolettomasti,\nkuin hän. Hoetaan, että T:ri Luther käytti tilaisuutta, kun Katarina\noli sairaana, ja lahjoitti hopeisia pöytä-astioitansa jollekin köyhälle\nylioppilaalle. Hän ei koskaan ota kreuzeriäkään niiltä ylioppilailta,\njoita hän opettaa; eikä hän vaadi maksua käsikirjoituksistaan, joka\nsuututtaa Gottfriediä ja minua, vaikka se on jalosti tehty häneltä,\nsillä sitä suurta voittoa, jonka ne tuottavat, T:ri Luther varmaan\nkäyttäisi paremmin, kuin kirjanpainajat, joille se nyt jää. Se on\nmeidän luulomme, että ilman rouva Lutheria koko perhe jo aikaa olisi\njoutunut mieron tielle, ja T:ri Luther, joka ei epäile anoessansa apua\nvaaliruhtinaalta taikka muilta rikkailta ihmisiltä muitten tarpeisin\n(vaikkei koskaan itsellensä), tietää hyvin, kuinka huolettava se\ntie on.\n\nHänen vaimonsa ei kuitenkaan aina onnistu hillitä hänen haluansa\nlahjoittaa pois kaikkia. Taannoin hän Katarinan läsnä-ollessa ja hänen\nsilmän-iskuistaan huolimatta antoi eräälle ylioppilaalle, joka pyysi\nhäneltä rahaa päästäksensä kotiin yliopistosta, hopeisen pikarin, jonka\nhän itse oli saanut lahjaksi, sanoen, ettei hänen tarvinnut juoda\nhopea-astioista.\n\nMe katsomme kaikki sitä hellyyttä, jolla Katarina valvoo hänen\nterveyttänsä, siunaukseksi koko maalle. Hän ei ole koskaan päässyt\ntäysiin voimiin niitten ylellisten ponnistusten jälkeen, joita hänellä\noli noina taistelon ja katumusharjoituksen vuosina Erfurtin\nluostarissa. Ja hänen täytyy usein jännittää niitä viimeisiin asti\nvielä nytkin. Kaikki munkit ja nunnat, jotka omantunnon vuoksi ovat\nhylänneet laiskurin-elannon luostareissa; kaikki seurakunnat, jotka\nkaipaavat evankelista pappia; kaikki ihmiset kaikista säädyistä sielun,\nruumiin tai rahan huolissa kääntyvät T:ri Lutherin puoleen apua tai\nneuvoa varten, koska hänellä on hellin sydän ja selvin pää koko maassa.\nHänen kirjevaihtonsa on rajaton ja koskee kaikenlaisiin asioihin, olipa\nettä hän näyttää evankeliselle ruhtinaalle, kuinka tämä parhaiten saisi\nopin puhdistetuksi maakunnissaan, taikka opettaa halpaa kristittyä\nnaista, kuinka hän saavuttaa omantunnon rauhan Kristuksessa. Ja näitten\nlukemattomien neuvonanomusten ohessa näyttää hänen suuri sydämensä aina\nehtivän kuuntelemaan, kun vainotut kaukaa ja läheltä vetoavat häneen,\ntaikka yksinäiset ja murheelliset valittavat.\n\nMistä löydämme koko tämän toimeliaisuuden lähteen, jollei _raamatusta_,\njosta hän sanoo: \"siinä puutarhassa on harva puu, josta minä en ole\nvaristanut hedelmiä;\" ja _rukouksesta_, josta hän, kristikunnan ahkerin\nmies, sanoo (aivan niinkuin hän olisi mietiskelevä eremiti): \"rukous on\nkristityn ammatti\" (Das Gebet ist des Christen Handwerk).\n\nNiin, juuri se aika, jonka hän panee rukouksiin, antaa hänelle aikaa\nkaikkiin muihin asioihin. Juuri ne hetket, joita hän viettää elämän\nsanan ääressä, tekevät, että hänen saarnansa, hänen kirjeensä ja\nkaikenlainen opetuksensa ikäänkuin vuotavat täydestä sydämestä.\n\nMutta semmoinen elämä uuvuttaa liian nopeasti. Monta kertaa on rouva\nLuther ollut kovasti huolissaan hänen puolestansa niinä neljänä vuonna,\nkuin he ovat olleet naimisissa.\n\nKerta, vuonna 1527, kun pikku Hannus oli sylilapsena, ja T:ri Luther\nluuli, että hänen oli pian jättäminen Katarina leskeksi isättömän pojan\nkanssa, sanoi hän aivan alakuloisesti, ettei hänellä ollut mitään muuta\njättää jälkeensä hänelle, kuin ne hopeakannut, jotka olivat lahjoitetut\nhänelle.\n\n\"Rakas Tohtori\", vastasi Katarina, \"jos se on Jumalan tahto, suon\nminäkin mielelläni, että sinä olet Hänen tykönänsä ennemmin, kuin minun\ntykönäni. Emme myöskään, minä ja lapseni, tarvitse sinua niin paljon,\nkuin koko hurskaitten kristittyin joukko. Älä ollenkaan sure minua.\"\n\nMitä Katarinan toivokas uljuus ja hellä huolenpito ovat olleet hänelle,\nhän osoitti, kun hän sanoi:\n\n\"Minä olen liian altis odottamaan enemmän Kätheltäni ja Melancthonilta,\nkuin Kristukselta Herraltani. Vaan kuitenkin minä hyvin tiedän, ettei\nkumpikaan heistä eikä kukaan maan päällä ole kärsinyt eikä voi kärsiä,\nmitä hän on kärsinyt minun puolestani.\"\n\nMutta vaikka lakkaamaton työnteko rasittaa hänen ruumistansa, löytyy\nankarampia koetuksia, jotka rasittavat hänen sieluansa. Se sydän, johon\nvähinkin rakkaus ja ilo koskee niin syvästi, ei voi muuta kuin olla\narka vääryydelle taikka pettyneille toiveille. Tuskastuttanee siis\nhäntä, kun yhteen aikaan hänen oli vaarallinen matkustaa niitten\naatelisten vihan vuoksi, joitten sukulaiset hän on vapauttanut\nnunnaluostareista; ja toiseen aikaan hänen täytyi pelätä suuttuneita\ntalonpoikia, joitten järjetöntä kapinaa hän tosin miehuullisesti ja\nsuoraan moitti, mutta joita hän kuitenkin innokkaasti puollusti\naatelisten ja ruhtinaitten edessä.\n\nMutta katkerampi, kuin mikään muu, on hänelle evankelisten kristittyjen\neripuraisuus. Jokainen totuus, johon hän uskoo, leimahtaa hänen\nmieleensä niin voimakkaalla vakuutuksella, että hän katsoo jokaista\nkummallisen itsepäiseksi, joka ei näe sitä. Hän pitää kiinni jokaisesta\nvakuutuksesta, joka hänellä on, semmoisen jäykkyydellä, joka on valmis\nkuolemaan sen puolesta -- ei ainoastaan omistajan sitkeydellä, vaan\nsotamiehen, jolle sen puollustaminen on uskottu. Hän ei suinkaan soisi,\nettä ketään pannaan hengeltä taikka vangitaan epä-uskon tähden. Mutta\ntarjota veljen kättä niille, jotka hänen mielestänsä kokonaan pettävät\nHerransa luottamuksen -- kuinka hän sitä rohkenisi? Tuleeko muutamia\nlevon päiviä ostaa ijankaikkisen rauhan uhraamalla?\n\nJa niin olemme riitaantuneet Schweitziläisten kanssa.\n\nPari päivää takaperin, kun tulimme kaupunginkirkosta, jossa T:ri Luther\noli saarnannut Anabaptisteja ja Schweitziläisiä vastaan (joita hän\nlukee samaan luokkaan), saatti Greeta minut hämille kysymyksellään:\n\n\"Äiti, eikö eno Winkelried ole Schweitziläinen ja eikö hän ole hyvä\nihminen?\"\n\n\"Tietysti eno Konrad on hyvä ihminen, Greeta\", vastasi Fritzimme, joka\njuuri oli palannut vieraisilta Atlantin ja Konradin tyköä. \"Kuinka sinä\nsemmoista kysyt?\"\n\n\"Mutta hän on Schweitziläinen, ja T:ri Luther käski meidän varoa,\nettemme muuttuisi Schweitziläisten kaltaisiksi, sillä he puhuvat\njumalattomia asioita pyhistä sakramenteistä.\"\n\n\"Minä tiedän varmaan, ettei eno Konrad puhu mitään jumalattomia\nasioita\", vastasi Fritz kiivaasti. \"Hän on ehkä paras mies, minkä ikinä\nolen nähnyt. Äiti\", jatkoi hän, \"miksi T:ri Luther puhuu tämmöisiä\nSchweitziläisistä?\"\n\n\"Näetkö, Fritz\", minä sanoin, \"T:ri Luther ei ole koskaan ollut kuutta\nkuukautta heidän parissaan, niinkuin sinä; eikä hän siis koskaan ole\nnäkynyt, kuinka hyvät he ovat kotosalla.\"\n\n\"Jollei T:ri Luther\", vastasi Fritz ynseästi, \"ole nähnyt heitä, niin\nminun mielestäni hänen ei myöskään pitäisi puhua sillä tapaa heistä.\"\n\nMinun täytyi turvata äidilliseen arvooni tehdäkseni väittelystä loppua,\nja minä muistutin Fritzille, että hän oli pikkuinen poika, jonka ei\nollut oikeus laskea päätöksiään hyvistä ja suurista miehistäi kuin T:ri\nLutherista. Mutta totta puhuen minä itse puoleksi ajattelin, niinkuin\ntämä lapsi. Minun oli mahdoton selittää, kuinka T:ri Luther\nlakkaamattoman taistelon kautta on raivannut tietä siihen vapauteen,\njossa me nyt rauhassa elämme; kuinka hän kammoo Zwingli'n oppeja, ei\nniin paljon niitten itse tähden, kuin niitten seurausten tähden, jotka\nhänen luullaksensa niistä lähtevät. Kuinka olisi mahdollista saada\nlapsiamme, jotka nyt vastaan-ottavat rauhallisen, kalliisti ansaitun\nperinnön, ymmärtämään sen sotaisan sukupolven karkeata urhoollisuutta,\njoka valloitti jälleen tämän perinnön heille?\n\nNiinkuin T:ri Luther sanoo: \"ei ole mikään vähäinen asia muuttaa koko\npaavikunnan uskonto ja oppi. Kuinka vaikeata tämä on ollut minulle,\nsaavat he nähdä sinä päivänä. Nyt ei kukaan usko sitä!\"\n\nJumala määräsi Davidin taistelemaan Israelin taisteloita, ja Salomonin\ntemppeliä rakentamaan. T:ri Lutherin on täytynyt toimittaa molemmat\nasiat. Mikä kumma siis, jos sotamiehen käsi välisti havaitaan rauhan\ntöissä!\n\nKuitenkin, miksi minä vaivaan itseäni tämmöisillä? Pian, liiankin pian\nkuolema tulee, joka tekee meidän polvikuntamme hyvät avut pyhiksi\nlapsillemme ja lievittävällä verhollansa peittää meidän erhetyksemme.\n\nNytkin, kun T:ri Luther on poissa Coburgin linnassa, kuinka kalliit\nhänen kirjeensä ovat; ja kuinka kahta vertaa pyhemmät ne sanat, joita\nhän saarnasi meille viime sunnuntaina, ovat nyt, kun emme huomenna saa\nkuulla häntä.\n\nHän on viety Coburgin linnaan, että hän olisi lähempänä Augsburgin\nvaltiopäiviä ja neuvoillansa auttaisi T:ri Melancthonia, joka on\nniissä. Vaaliruhtinas ei tohdi laskea Lutherimme jaloa sydäntä ja\nsuoraa mieltä valtiopäivien viekkaitten diplomatien joukkoon.\n\nRouva Luther aikoo maalauttaa heidän pikku Magdalenansa, joka nyt on\nvuoden vanha ja Tohtorin lempilapsi, ja lähettää kuvan hänelle linnaan.\n\n\nKesäkuulla 1530.\n\nKirjeitä on tullut sekä T:ri Lutherilta että T:ri Lutherista. Hänen\nisänsä on kuollut -- kunnollinen, kestävä, itsensä kieltävä, totuutta\nrakastava vanha mies, joka on poikaansa istuttanut niin paljon omasta\nluonteestansa. \"Se on soveliasta, että minä suren semmoista isää\",\nkirjoittaa Luther, \"joka otsansa hiessä on kouluttanut ja kasvattanut\nminut ja tehnyt minut siksi, mitä olen.\" Asia koski häntä kipeästi,\nvarsinkin kuin hän ei saanut olla isänsä tykönä hänen viime\nhetkellänsä; vaikka hän kiittää Jumalaa, että isä eli näinä valon\naikoina ja meni pois lujana uskossansa Kristukseen. T:ri Lutherin\nsihteeri kirjoittaa kuitenkin, että hänen pikku Magdalenansa kuva\nlohduttaa häntä paljon. Hän on ripustanut sen seinään vastapäätä sitä\npaikkaa, jossa hän istuu, kun hän aterioitsee.\n\nT:ri Luther on nyt heimonsa vanhin. Hän seisoo niitten aikalaistensa\neturivissä, jotka verkalleen astuvat eteenpäin kuolemaa kohden.\n\nTänään minä olen istunut rouva Lutherin kanssa Augustinin-luostarin\npuutarhassa sen perunapuun varjossa, jossa hän niin usein istuu\nTohtorin vieressä. Lapsemme leikittelivät ympärillämme -- hänen pikku\nHannuksensa poikien kanssa, sillä välin kuin pikku Magdalena istui\nkuhertaen, kuin kyyhkynen, edessämme ruohossa ja nyppi rikki muutamia\nkukkia.\n\nHän puhui minulle paljon Tohtorista; kuinka suuresti tämä rakastaa\npienokaisia ja mitä opetuksia jumalallisesta rakkaudesta ja viisaudesta\nhän saa heidän vähäisistä leikeistään.\n\nT:ri Luther sanoo usein, että vaikka kaikki Jumalan teot ovat kauniit,\novat pienet lapset ihanimmat niistä kaikista; että pyhät enkelit\nerittäin kaitsevat heitä. Hän on hyvin hellä heitä kohtaan, ja arvelee\nvälisti, että he ovat paremmat teologit, kuin hän itse, sillä he\nluottavat Jumalaan. Hartaampia rukouksia ja korkeampaa teologiaa hän ei\nkoskaan luule saavuttavansa, kuin mitä pienet lapset ensin oppivat --\nHerran Rukouksen ja Katekismuksen. Usein, niin jutteli rouva Luther,\nkertoi hän Katekismuksen itsekseen, muistaaksensa kaikkia niitä uskon\naarteita, joita meillä on.\n\nHupaista on myöskin, sanoo hän, kuunnella sitä taivaallista teologiaa,\njonka hän johdattaa linnuista, lehdistä, kukista ja tavallisimmista\nJumalan lahjoista taikka elämän tapauksista. Pöydässä hedelmä-vati avaa\nhänelle kokonaisen Jumalan anteliaisuuden kirjan, josta hän sitten\npuhuu. Taikka, ottaen ruusut käteensä, sanoo hän: \"sitä ihmistä, joka\nosaisi tehdä tämmöisen ruusun, pidettäisiin aivan ihmeellisenä; ja\nJumala sirottaa lukemattomia semmoisia ympärillemme! Mutta juuri Hänen\nlahjainsa äärettömyyden vuoksi me emme huomaa niitä.\"\n\nJa eräänä iltana lausui hän pikku linnusta, joka viserteli viimeistä\nvähäistä lauluansa, ennenkuin se meni levolle: \"voi armasta pikku\nlintua! se on valinnut suojansa ja tuudittaa itsensä rauhalliseen uneen\nilman mitään huolta huomispäivän asunnosta; se pitää turvallisesti\nkiinni oksastansa ja jättää murheen Jumalalle.\"\n\nKeväällä T:ri Luther mielellään kääntää vaimonsa huomion niihin\nvähäisiin elämän oraisin ja urpuihin, jotka pilkistelevät esiin joka\npaikasta ruskeasta maasta taikka alastomista oksista. \"Kuka\", sanoi\nhän, \"joka ei ole koskaan nähnyt mitään kevättä, olisi kaksi kuukautta\ntakaperin voinut arvata, että nämät kuolleet oksat kätkivät itsessään\nkoko tuon salaisen elämän voiman? Niin on meidänkin laitamme oleva\nYlösnousemisen aikana; Jumala ei kirjoita evankeliumiansa ainoastaan\nraamattuun, vaan puihin, kukkiin, pilviin ja tähtiin.\"\n\nJa näin on T:ri Lutherin läsnä-olon ja keskustelun kautta vähäinen\npuutarha rouva Lutherin silmissä kuin kuvilla varustettu evankeliumi ja\npsaltari.\n\nMinä rohkenin tehdä muutamia kysymyksiä hänelle, ja muun muassa, oliko\nhän koskaan kuullut Tohtorin puhuvan jonkunlaisesta rukouksen kaavasta.\nHän sanoi, että hän oli kerta kuullut hänen lausuvan: \"meidän sopii\nkäyttää kaavoja omissa rukouksissamme, siksi kuin sielumme siivet ja\nsulat ovat kasvaneet, ja me jaksamme lentää vapaasti ylös Jumalan\nläsnä-olon puhtaasen ilmaan.\" Mutta _hänen_ rukouksensa, kertoo rouva\nLuther, ovat välisti niinkuin hänen pikku poikansa Hannuksen\nluottavainen tapa pyytää häneltä itseltä; vaan välisti niinkuin\njättiläisen reutoaminen taistelon tuskassa.\n\nHän jutteli kuinka hän usein kiittää Jumalaa Tohtorin rakkaudesta\nlauluun ja soittoon. Kun hän on kovasti uuvuttanut mieltänsä ja\nsydäntänsä, näyttää musiki kohta vahvistavan ja viihdyttävän hänen\nsieluansa, niinkuin raitis ja virvoittava kylpy.\n\nMinä olen itse kuullut hänen puhuvan tästä, kun olen ollut niissä\nkokouksissa, joita hän pitää joka viikko luonansa ja jossa harjoitetaan\neri-äänisiä lauluja. \"Perkele\", sanoo hän -- \"tuo kadotettu henki -- ei\nsiedä pyhiä riemulauluja. Meidän intohimomme ja kärsimättömyytemme,\nmeidän valituksemme ja itkumme, meidän oihkimisemme ja voihkimisemme\nmiellyttävät häntä suuresti; mutta meidän laulumme ja virtemme\nharmittavat ja surettavat häntä kovasti.\"\n\nRouva Luther kertoi minulle, että hänellä oli monta murheellista hetkeä\nTohtorin terveyden vuoksi. Työt ja huolet rasittavat häntä usein\nkauheasti; eikä hän ole koskaan oikein tointunut entisistä\nnäännyttävistä paastoamisistaan ja taisteloistaan.\n\nHän ei ole herkullinen pöydässä. Hänen mieliruokansa on silli ja\nhernerokka. Hänen elantonsa on hyvin kohtuullinen, ja kun hän on\nkiintynyt johonkin erityiseen työhön, unhottaisi hän ateriansa taikka\nolisi kokonaan ilman niitä, jollei hänen rouvansa muistuttaisi häntä.\nKun hän kirjoitti Selitystänsä Kahdennestakolmatta Psalmista, sulki hän\nitsensä huoneesensa kolmeksi päiväksi eikä hänellä ollut muuta syötävää\nkuin leipää ja suolaa; siksi kuin viimein rouvan täytyi tuottaa seppä\nmurtamaan auki ovea, jolloin he tapasivat hänet mietintöihin\nvaipuneena.\n\nJa vaikka hänellä on tämmöiset syvät ajatukset ja yhtä laveat huolet,\nkuin kuninkaalla taikka arkkipiispalla, ottaa hän osaa lastensa\nleikkeihin, niinkuin hän itse olisi lapsi; eikä hän koskaan unhota, jos\nhän matkoillansa joutuu markkinoille, tuoda kotiin tuliaisia\npienokaisillensa. Hän näytti minulle yhden kirjeen, jonka hän oli juuri\nsaanut Tohtorilta Coburgista hänen pikku pojallensa Hannukselle. Hän\nantoi minun kopioita sen. Se kuuluu näin:\n\n\"Armoa ja rauhaa Kristuksessa sydämestäni rakkaalle pikku pojalleni.\"\n\n\"Minä kuulen ilolla, että sinä luet ahkerasti ja rukoilet hartaasti.\nTee niin, pikku poikani, ja pyri eteenpäin. Kun tulen kotiin, tuon\nsinulle kauniin markkinalahjan. Minä tiedän hauskan puutarhan, jossa\npaljon lapsia kävelee. He ovat puetut vähäisiin kultaisiin takkeihin ja\npoimivat ihania omenoita, pääryniä, kirsikkoja ja pluumuja puitten\nalla. He tanssivat ja ovat iloisia, ja heillä on myöskin kauniit,\npikkuiset hevoset kultaisilla suitsilla ja hopeisilla satuloilla.\nSilloin minä kysyin siltä mieheltä, joka hallitsee puutarhaa, kenen\nlapsia nämät olivat. Hän vastasi: 'ne ovat semmoisia lapsia, jotka\nmielellään rukoilevat, oppivat läksynsä ja ovat kiltit.' Sitten minä\nsanoin: 'ystäväni, minulla on myöskin vähäinen poika; hänen nimensä on\nHannus Luther. Eikö hänkin pääsisi puutarhaan, että hän saisi syödä\ntuommoisia omenoita ja pääryniä ja ratsastaa kauniilla, vähäisillä\nhevosilla, ja leikitellä näitten lasten kanssa?' Siihen mies vastasi:\n'jos hän mielellään rukoilee, oppii läksynsä ja on kiltti, kyllä hänkin\npääsee puutarhaan -- ja samalla tapaa lippus ja Jost (Melancthonin ja\nJustus Jonaksen pienet pojat); ja kun he kaikki tulevat yhteen,\nannetaan heille myöskin huiluja, rumpuja, luuttuja ja kaikenlaisia\nsoittokaluja; ja he saavat tanssia ja ampua pikkuisilla joutsilla ja\nnuolilla.'\n\n\"Ja hän näytti minulle puutarhassa ihanan nurmen, joka oli\nvarustettu tanssia varten. Siellä oli paljon huiluja puhtaasta\nkullasta, rumpuja ja hopeisia joutsia ja nuolia. Mutta oli vielä\nvarhainen aamupäivä, etteivät lapset vielä olleet suurustaneet.\nSentähden minä en voinut odottaa, siksi kuin tanssi alkoi, vaan sanoin\nmiehelle: 'voi, hyvä herra, minä menen kohta pois ja kirjoitan kaikki\nnämät pikku pojalleni Hannukselle, että hänkin rukoilee hartaasti,\noppii läksynsä ja on kiltti, jotta hänkin pääsee tähän puutarhaan.\nMutta hänellä on rakas täti Leena; hänen täytyy saada ottaa tämä\nmukaansa.' Nyt sanoi mies: 'olkoon niin; mene ja kirjoita hänelle sillä\ntapaa.'\n\n\"Opi sentähden, kallis pikku poikani Hannus, läksysi, ja rukoile\niloisella sydämellä; ja kerro tämä kaikki myöskin Lippukselle ja\nJustukselle, että hekin oppivat läksynsä ja rukoilevat. Niin te kaikki\nyhdessä pääsette tuohon puutarhaan. Täten minä jätän sinut Jumalan\nkaikkivaltiaan haltuun; ja tervehdi täti Leenaa ja suutele häntä minun\npuolestani. -- Sinun rakas isäsi\n\n                                      Martin Luther.\"\n\nMuutamat, jotka ovat nähneet tämän kirjeen, arvelevat, että se on liian\npilapuheinen niin vakaville aineille. Mutta taivas ei ole mikään kolkko\nja juhlallinen, vaan aivan valoisa ja iloinen paikka; ja T:ri Luther\nkertoo vaan lapselle omalla lapsellisella kielellänsä, mikä autuas\npaikka se on. Eikö myöskin Jumala, taivaallinen Isämme, tee meidän\nsamoin?\n\nMinä olisin mielellään nähnyt, kuinka T:ri Luther kääntyi pois\ntotisista kirjeistänsä ruhtinaille ja tohtoreille suuren Augsburgin\nTunnustuksen johdosta, jota he paraikaa laittavat, kirjoittaaksensa\nnäitä armaita sanoja pikku Hannuksellensa. Ei mikään kumma, että\n\"Catharine Lutherin\", Tohtorinna Luther, \"_mea dominus Ketha_,\"\n\"herrani Käthe\", niinkuin hän nimittää häntä, on onnellinen vaimo. Se\non onni Saksalle, että Katekismus, josta lapsemme oppivat ensimäiset\njumalallisen totuuden alkeet, lähtee Lutherin isällisestä sydämestä,\neikä sitä panna kokoon valtiopäivillä taikka yleisessä kokouksessa.\n\nToisenkin kirjeen olen minä kopioinnut, koska lapseni olivat niin\nmieltyneet siihen. T:ri Luther on aina suuresti ihastellut linnun\nlaulua. Se kirje, jonka olen kopioinnut, oli kirjoitettu Huhtikuun 28\npäivänä hänen ystävillensä, jotka usein kokoontuvat hänen pöytänsä\nympärillä.\n\n\"Armoa ja rauhaa Kristuksessa, rakkaat herrat ja ystävät! Minä olen\nsaanut kaikki teidän kirjeenne ja ymmärrän, kuinka asiat käyvät teillä.\nEttä tekin puoleltanne ymmärtäisitte, kuinka asiat käyvät täällä,\ntahdon saattaa teidän tietoihinne, että me, minä, mestari Beit ja\nCyriacus, emme lähde Augsburgin valtiopäiville. Meillä on kuitenkin\nomat, vaikka toisenlaiset valtiopäivät täällä.\"\n\n\"Juuri akkunaimme alla on vähäinen metsä elikkä lehto, johon naakat ja\nvarikset ovat kutsuneet kokoon valtiopäivänsä, ja siellä on semmoista\nratsastusta edestakaisin, semmoista lakkaamatonta hälinää yöt päivät,\nkuin kaikki olisivat iloiset ja vallattomat juomisesta. Nuoret ja\nvanhat jaarittelevat yhdessä, että minua kummastuttaa, kuinka he eivät\nhengästy. Minun tekisi hyvin mieli tietää, onko teillä yhtään tämmöisiä\naatelisia ja kavaljereja; minusta tuntuu, kuin he olisivat kokoontuneet\ntänne joka paikasta mailmassa.\"\n\n\"Minä en ole vielä nähnyt heidän keisariansa; mutta heidän ylhäisensä\nkeikaroivat ja koreilevat edessämme, tosin ei kalliissa vaatteissa,\nvaan kaikki yksinkertaisesti puettuina samaan asuun, kaikki yhtä kaikki\nyhtä harmaa-silmäisinä ja kaikki laulaen samaa laulua, se vaan, että on\nmitä hupaisin eroitus nuorilla ja vanhoilla, suurilla ja pienillä. He\neivät huoli mistään isosta palatsista taikka salista kokouspaikaksi,\nsillä heidän salinsa laki on ihana, korkea taivas, heidän lattiansa on\nketo täynnänsä kauniita, viheriöitä oksia, ja heidän seinänsä ulottuvat\nyhtä kauas, kuin mailman ääret. He eivät myöskään tarvitse hevosia eikä\nhaarniskoita; heillä on höyheniset rattaat, joilla he välttävät\nloukkauksia ja vaaroja. He ovat epäilemättä suuria ja mahtavia herroja,\nmutta mitä he keskustelevat, sitä minä en vielä tiedä.\"\n\n\"Kuitenkin, sen verran kuin minä tulkin avulla ymmärrän, tuumivat he\nsuurta, äkillistä päällekarkausta ja sotaretkeä vehnää, ohraa, kauraa\nja kaikenlaista viljaa vastaan, ja moni ritari on voittava kannuksensa\ntässä sodassa ja moni sankarityö toimitetaan.\"\n\n\"Näin me istumme täällä valtiopäivillämme ja kuulemme ja kuuntelemme\nsuurella mielihyvällä sekä opimme, kuinka ruhtinaat ja herrat ynnä\nkaikki muut keisarikunnan säädyt laulavat ja menostelevat aika\niloisesti. Mutta erittäin meitä huvittaa nähdä, kuinka he isoisten\ntavalla teivastelevat, hiovat nokkiansa ja kiillottavat asepukujansa,\nsaavuttaaksensa kunniaa ja voittoa vehnästä ja kaurasta. Me toivotamme\nheille terveyttä ja menestystä -- ja suomme, että he kaikki yhtä haavaa\nlentäisivät itsensä puhki johonkin pensas-aitaan!\"\n\n\"Sillä minun mielestäni he eivät ole paremmat, kuin sofistit ja\npaavilaiset saarnoinensa ja kirjoituksinensa, ja minä soisin, että\nnämätkin olisivat edessämme kokouksessamme, että saisin kuulla heidän\nhupaisia ääniänsä ja saarnojansa, ja nähdä, kuinka he yhteiseksi\nhyödyksi nielaisevat kaikki, mitä maan päällä löytyy, ja jälestäpäin\nlörpöttelevät tiesi kuinka kauan!\"\n\n\"Tänään olemme kuulleet ensimäisen satakielen; sillä he eivät ottaneet\nHuhtikuuhun luottaaksensa. Meillä on ollut hyvät säät täällä, ei mitään\nsadetta, paitsi eilen vähäisen. Teidän luonanne lienee ehkä toisin.\nTäten minä jätän teidät Jumalan haltuun. Menetelkäät hyvin. Annettu\nJyvä-turkkien valtiopäivillä, Huhtikuun 28 päivänä anno 1530.\n                                                      Martinus Luther.\"\n\nVaikka hän näyttää levolliselta ja joutilaalta, nojaa nyt, sanoo\nGottfried, koko Saksa vielä kerran tämän uskollisen sydämen voimaan.\n\nRomalaiset diplomatit ovat monta kertaa olleet vähällä taivuttaa\nMelancthonia peräytymään kaikista rauhan tähden; ja ilman niitä jyrkkiä\nja uskollisia sanoja, jotka lähtevät \"erämaasta\", joksi Luther sanoo\nCoburgin linnaa, luulee Gottfried, että kaikki olisi käynyt huonosti.\nT:ri Lutherin on täytynyt usein kirjoittaa vakavasti ja murheellisesti\n\"Filip Pelkurille\" ja pyytää, ettei hän ainakaan heittäisi\nvanhurskauttamisen oppia uskon kautta ja antaisi piispojen ratkaista\nkaikkia!\n\nUsko se on, joka tekee, että Luther näkee niin selvästi. \"Se on Jumalan\nsana ja asia\", kirjoittaa hän, \"sentähden meidän rukouksemme varmaan\nkuullaan, ja Hän on jo määrännyt ja valmistanut sen avun, joka on meitä\nauttava. Tämä käy varmaan toteen. Sillä Hän sanoo: 'unohtaako vaimo\nlapsukaisensa, niin ettei hän armahda kohtunsa poikaa? ja vaikka hän\nunohtaisi, en minä kuitenkaan sinua unohda. Katso, käsiini olen minä\nsinun pyältänyt.' Minä olen nykyisin nähnyt kaksi ihmettä, hän jatkaa;\nensimäisen, kun katselin ulos akkunastani ja näin taivaan tähdet ja\nkoko Jumalan ihanan kaari-katon, enkä kuitenkaan eroittanut mitään\npylväitä, joilla rakentaja oli tukenut tätä kantta; ei taivas\nkuitenkaan rauennut, vaan koko tuo suuri kaari seisoi lujana. Nyt\nlöytyy semmoisia, jotka etsivät noita pylväitä ja tahtoisivat kokea ja\ntarttua niihin, ja kun he eivät voi, kummastelevat ja vapisevat,\nniinkuin taivas varmaan kukistuisi, ei minkään muun vuoksi, kuin vaan\nsen vuoksi, että he eivät voi koskea ja tarttua sen pylväisin. Jos he\nvaan voisivat löytää nämät, kyllä sitten taivas, heidän luullaksensa,\npysyisi koossa!\"\n\n\"Iloinen ihme oli: minä näin suurten pilvien vierivän ylitsemme niin\nkauhealla painolla, että niitä sopisi verrata suureen valtamereen, enkä\nminä kuitenkaan selittänyt mitään alustaa, johon olivat perustetut\nelikkä rakennetut, eikä mitään rantaa, joka pidätti niitä; ne eivät\nkuitenkaan pudonneet päällemme, vaan katselivat meitä tylyllä,\ntotisella muodolla ja pakenivat matkoihinsa. Mutta kun ne olivat\nkulkeneet ohitse, silloin loisti esiin sekä niitten alusta että meidän\nkattomme, joka oli kannattanut niitä -- taivaankaari! Tosin kyllä\nheikko, ohut, köykäinen alusta ja katto, joka pian suli pois pilviin ja\noli pikemmin niinkuin väikkyvä särmiö, jonka näemme kirjavan lasin\nlävitse, kuin luja ja varma alusta! että meidän kyllin oli syytä\nepäillä tätä heikkoa sulkua, joka pidätti tuota ääretöntä vesien\npainoa. Kuitenkin me todella huomasimme, että tämä utuinen särmiö\nkykeni kannattamaan vesien painoa ja että se lujasti varjelee meitä.\nMutta muutamia löytyy, jotka mieluisammin katselevat vesien ja pilvien\npaljoutta ja kovaa painoa, kuin liiton köykäistä, kaitaa kaarta. He\ntahtoisivat pidellä tätä väikkyvää, haihtuvaa vemmeltä, ja kun eivät\nvoi sitä tehdä, pelkäävät he aina, että pilvet tuottavat\nvedenpaisumuksen takaisin.\"\n\nTaivaallinen Isä, kun yksi mies, joka luottaa sinun sanaasi, voi näin\npitää kokonaista kansakuntaa pystyssä, mitä sinun sanasi tekisikään\nmeidän kaikkien hyväksi, jos me jokainen samalla tapaa luottaisimme\nsiihen ja Sinuun, joka lausui sen!\n\n\n\n\nXXXIII..\n\nTheklan kertomus.\n\n\nWittenbergissä, 1540.\n\nSe aika, jota pelkäsin kaikkein enimmän sen suuren kadon jälkeen, joka\nteki minun elämäni autioksi, on tullut. Minä olen yksinäisen keski-ijän\nyksitoikkoisella lakealla. Lapsuuden päivänpaisteiset kunnaat, ja\nmyöskin nuoruuden iloiset, tuuliset ahteet ovat melkein näkymättömissä\nminun takanani; ja arvoisan vanhuuden lumiset harjut, joilta voimme\nkatsoa luvattuun maahan tuolle puolen, ovat melkein yhtä kaukana minun\nedessäni. Muitten elämä on pulppuavasta lähteestä paisunut leveäksi ja\ntyveneksi virraksi, sillä välin kuin minun elämäni on vaan sama kapea\npuro, kuin se alusta oli. Se hiipii verkan ja hiljalleen lakean poikki\neikä hyppele iloisesti kalliolta soitellen joka paikassa matkallansa.\nKuitenkin minä olen tyytyväinen; aivan täydellisesti tyytyväinen. Minä\ntiedän varmaan, että korkein viisaus ja rakkaus on määrännyt minunkin\nelämäni; ja että (sitä myöten kuin ei minun uskoton sydämeni estä sitä)\nJumala johdattaa minutkin korkeimpaan ja parhaasen päämäärään.\n\nMinä en ajatellut aina niin. Minä varoin, ettei Bertrandin kuolema\nloisi varjoansa ainoastaan maalliseen elämääni, vaan että se ainaiseksi\nkiduttaisi ja heikontaisi luontoani; että samalla kuin kadotin kaikki\navio-elämän suloiset, jalostuttavat suhteet, minä ijäti jäisin vaan\nkehkiämättömäksi, yksipuoliseksi olennoksi.\n\nMutta eräänä päivänä minä T:ri Lutherin saksankielisestä raamatusta\nluin ensimäisen Korinthilais-epistolan kahdennessatoista luvussa\nKristuksen ruumiista, ja sydämeni sai suuren lohdutuksen siitä. Minä\nnäin, että me emme ole aiotut erinäisiksi atomeiksi, joista jokainen\nolisi täydellinen itsekseen, vaan saman ruumiin jäseniksi, joista\njokainen on täydellinen ainoastaan sen kautta, että se on yhteydessä\nkaikkien muitten kanssa. Ja silloin huomasin, kuinka kokonaan\nvähäpätöinen asia se on, mihin paikkaan Kristus asettaa minut\nruumiisensa; ja kuinka meidän on mahdoton tietää, miksi Jumala\nkasvattaa meitä, ennenkuin ruumis on täydellinen ja me näemme, mitä\nmeidän tulee olla siinä.\n\nKun minä vähäistä sen jälkeen astuin Dübenin nummea kotiin Elsan\nGreetan kanssa, toi joukko kasvavia puita, joitten varjossa lepäsimme,\nsaman opetuksen eteeni vertauksen muodossa. Me olimme usein kaukaa\nihmetelleet tämän ryhmän kaunista sopusuhtaisuutta, vaan nyt, kun\nkatsoimme ylös, näin minä, kuinka vaillinainen jokainen yksityinen puu\noli, kaikki kallistuen eri taholle, ja kaikki ainoastaan yhdeltä\npuolelta hyötyen. Jos jokainen puu olisi sanonut: \"minä olen pyökkipuu\nja minun on oikeus levittää oksiani joka haaralle, niinkuin veljeni,\njoka seisoo yksinään nummella,\" mitä tuosta ihanasta ryhmästä olisi\ntullut? Ja katsoen ylös viheriän, tiheän lehdistön lävitse sinistä\ntaivasta kohden, minä sanoin:\n\n\"Taivaallinen Isä, Sinä olet viisas! Minä en epäile enää. Istuta minut,\nmihin vaan tahdot, puutarhaasi, ja anna minun kasvaa mieltäsi myöten!\nSinä et koskaan salli minun hairaantua korkeimmasta tarkoituksestasi.\"\n\nT:ri Luther on myöskin sekä keskusteluissaan että saarnoissaan sanonut\nmonta asiaa, jotka tuontuostakin ovat paljon auttaneet minua.\n\n\"Ohra\", hän sanoi, \"saa kärsiä paljon ihmisiltä. Ensiksi se kylvetään\nmaahan, että se mätänee. Kun se sitten on kasvanut ja kypsynyt, se\nleikataan. Sitten se rouhennetaan, puserretaan, kuohutetaan ja\nlaitetaan olueksi.\"\n\n\"Juuri samanlainen martyri on pellava. Kun se on valmistunut, se\nnyhdetään, lioitetaan, loukutetaan, kuivataan, rohditaan, kehrätään ja\nkudotaan palttinaksi, joka taas paloitellaan ja leikataan. Jälestäpäin\nplaastaroitaan sillä paiseita ja tukotetaan haavoja. Sitten se muuttuu\nrievuiksi, pannaan tamppiin paperimyllyyn ja raasitaan pieniksi\npalasiksi. Siitä laitetaan paperia kirjoittamista ja painamista\nvarten.\"\n\n\"Nämät esineet ja moni muu heidän kaltaisensa, jotka ovat suureksi\nhyödyksi meille, saavat näin kärsiä. Niin saavat myöskin hyvät,\njumaliset kristityt kärsiä paljon jumalattomain ja pahojen tähden.\nMutta tällä tapaa ohra, viinirypäleet ja vilja jalostutetaan, ihmisessä\nmuuttuen lihaksi, ja kristityn ihmisen ruumiissa astuen taivaalliseen\nvaltakuntaan.\"\n\nUsein hän puhuu \"kalliista, pyhästä rististä, josta osa on annettu\njokaiselle kristitylle.\"\n\n\"Kaikkien pyhien\", sanoi hän kerta, kun yhden hänen ystävänsä lapsi\nmakasi sairaana, \"täytyy juoda katkerasta maljasta. Välttikö edes\nMaria, Herramme kallis äiti, sitä? Kaikkien, jotka ovat rakkaat\nHänelle, täytyy kärsiä. Kristityt voittavat, kun kärsivät; ainoastaan\nkun he kapinoitsevat ja vastustavat, he voitetaan ja häviävät\ntaistelossa.\"\n\nT:ri Luther tietää todella, mitä koetukset ja kiusaukset ovat. Monta\nkatkeraa maljaa on hän saanut juoda, joka katsoo kristittyjen syntejä,\nitsekkäisyyttä ja eripuraisuutta omaksi surukseen ja häpeäkseen.\nSentähden hän epäilemättä ymmärtääkin niin hyvin, kuinka tulee tukea ja\nlohduttaa. Niitten, jotka ovat aiotut kirkon luiksi ja suoniksi, täytyy\nodottaa kovimpia iskuja.\n\nMinä muistan hyvin, mitä hän sanoi lokakuun 8 päivänä 1529, ennenkuin\nhän lähti Coburgiin, jolloin hän ja hänen vaimonsa sairastivat\nkuumetta, ja häntä vaivasi myöskin lannetauti ja moni muu vamma:\n\n\"Jumala on koettanut minua kovasti. Minä olen ollut kärsimätön; mutta\nJumala tietää paremmin, kuin minä, miksi hyödyksi tämä on. _Meidän\nHerramme Jumala on niinkuin kirjanpainaja, joka latoo kirjaimet\ntakaperin, jottemme täällä kykene niitä lukemaan. Kun me olemme\npainetut tuolla ylhäällä, tulevassa elämässä, osaamme lukea kaikki\nselvästi ja oikeinpäin_. Tällä välin meidän tulee olla kärsivälliset.\"\n\nMonella muulla tavalla, kuin voin mainita, ovat hän ja hänen sanansa\nauttaneet minua. Ei kukaan näytä ymmärtävän, niinkuin hän, mitä perkele\non ja tekee. Se on _kiusaus surussa_, jota meidän tulee pelätä ja\nkavahtaa. Juuri tätä minä en ymmärtänyt ensin, kun Bertrand kuoli. Minä\nluulin itseäni kapinalliseksi, enkä rohjennut lähestyä Jumalaa,\nennenkuin herkeisin tuntemasta itseäni kapinalliseksi. Minä en\nymmärtänyt, että perkele, joka kiusasi minua kapinoimaan, myöskin\nkiusasi minua ajattelemaan, ettei Jumala antaisi anteeksi. Minä olin\nennen ajatellut koetusta jonkunlaiseksi pyhyydeksi, jossa aivan\nluonnollisesti tuntisin Jumalan läsnä-olon. Minun tuli vielä oppia,\nettä sekin voi olla jopa \"pimeyden hetki,\" jolloin pimeyden ruhtinas\nnäkymätönnä lähestyy meitä. Niinkuin T:ri Luther sanoo: \"perkele\nahdistaa meitä juuri siltä puolelta; josta olemme kaikkein hellimmät ja\nheikoimmat, niinkuin hän paratiisissa kääntyi Evaa eikä Adamia\nvastaan.\"\n\nSanomattoman suuri lohdutus oli siitä, kun opin, kuka minua oli\nvaivannut, ja käännyin Hänen puoleensa, joka jo aikaa voitti kiusaajan,\nrukoillen, että Hän karkoittaisi tämän nyt minun luotani. Sillä vaikka\nT:ri Luther tuntee, kuinka kauhea langennut enkeli on -- \"Kymmenien\nKäskyjen antithesis\" (vastakohta), joksi hän nimittää häntä, \"joka\ntuhansia vuosia on enkelin nerolla tutkistellut, kuinka tehokkaimmalla\ntavalla voi häiritä ja hävittää ihmisiä\" -- muistuttaa hän meitä aina,\nettä perkele kuitenkin on kukistettu vihollinen, ettei hän nytkään saa\nvoittoa meistä, ja että, vaikka hän on rohkea ahdistamaan ja kiusaamaan\nsuruttomia, yksi ainoa uskon sana tai katse panee hänet pakenemaan\n\"niinkuin piestyn koiran.\" Juuri tämä tieto, että saatanalla on voima\nkiusata, ynnä vakuutus, ettei hän kykene uskovaista sydäntä\nvahingoittamaan, ne ovat niin usein tukeneet minua T:ri Lutherin\nsanoissa.\n\nMutta hän ei ole ainoastaan tällä tapaa auttanut minua. Hän teroittaa\nusein, kuinka työnteko on aivan tarpeellinen. Parempi on, sanoo hän,\nryhtyä halvimpaan askareesen, kuin istua yksinään joutilaana ja kohdata\nsaatanan kiusauksia. \"Usein on minun kiusauksissani tarve puhua vaikka\nvaan lapsen kanssa, että saisin karkoitetuiksi niitä ajatuksia, joilla\nperkele hätyyttää minua; ja tämä estää minua kerskailemasta, että itse\nomin neuvoin pystyn auttamaan itseäni ja kestämään ilman Kristuksen\nvoimaa. Minä tarvitsen välisti semmoista auttajaa, jolla ei ole koko\nruumiissansa niin paljon teologiaa, kuin minulla on yhdessä\nsormessani.\" \"Ihmissydän\", arvelee hän, \"on niinkuin myllynkivi\nmyllyssä: kun panet vehnää sen alle, se jauhaa ja murentaa vehnän\njauhoksi; jollet pane vehnää, jauhaa se kuitenkin, mutta silloin se\njauhaa itseänsä ja kuluu pois. Samoin ikään jättää ihmissydän, jollei\nsitä kiinnitetä työhön, sijaa perkeleelle, joka luikertaa sisään ja\nvetää myötänsä kokonaisen lauman pahoja ajatuksia, kiusauksia ja\nsuruja, jotka jauhavat rikki sydämen!\"\n\nTämän hänen puheensa johdosta koetin minä ahkerasti hankkia jotakin\ntoimitusta itselleni. Aluksi se näytti vaikealta. Elsa ei tarvinnut\npaljon apua lapsiansa varten taikka vaan satunnaisesti. Kotona olivat\nköyhyyden huolet ohitse, ja kallis isäni ja äitini voivat hyvin ilman\nminun avuttani. Tyytymättömyydessäni toivoin välisti, että he olisivat\nköyhät taas, niinkuin Elsan lapsuudessa, että minua tarvittaisiin ja\nminusta todella tuntuisi, kuin kehräämälläni ja ompelemallani\nhyödyttäisin, sen sijaan kuin nyt tunsin, että askaroitsin vaan\njoutilaisuutta karttaakseni ja ettei kenelläkään ollut mitään hyvää\ntyöstäni.\n\nToisin aioin minua halutti päästä näkemästä koko sitä onnellista\nelämää, joka ympäröitsi minua, ja minä moitin puoleksi T:ri Lutheria\nsydämessäni, että luostarit hänen kauttansa olivat lakkautetut.\nNunnana, arvelin minä, olisin ainakin ollut jotakin määrättyä ja\narvossa pidettyä eikä se negativinen, kesken-eräinen olento, joksi\ntunsin itseni, eroitettuna likimmäisistäni sen kautta, että kaipasin\nsitä, joka teki heidän elämänsä todelliseksi ja onnelliseksi.\n\nÄitini tointuminen rutosta paransi minua vähän tästä. Se muistutti\nminua niistä siunauksista, jotka vielä olivat tarjonani kotona. Minä\nrupesin myöskin taas luottamaan Jumalaan ja sain lohdutusta, kun\najattelin, mitä äidin-äiti kerta sanoi minulle, kun olin vähäinen tyttö\nja haikeasti itkin sekaantunutta vyyhtiä ja nyyhkytin: \"en minä sitä\nikinä selväksi saa\"; \"keri, rakas lapseni, keri vaan, tuuma tuumalta,\navaa joka solmu toinen toisensa perästä, niin vyhti suorenee pian\nitsestänsä.\" Samalla tapaa minä päätin keriä vähäistä elämän lankaani\npäivästä päivään ja avata toisen vähäisen solmun toisen perästä, siksi\nkuin nyt vyhti todesti on suorinnut itsestänsä.\n\nHarvan naisen elämä on, luullakseni, enemmän täynnä rakkautta ja\nmiellyttävää tointa, kuin minun. Minä olen ruvennut hoitamaan\nvähäistä tyttökoulua. Oppilaitteni joukossa on kaksi orpoa, jotka\ntalonpoikais-sota teki isättömäksi ja jotka lähetettiin meille;\ntästäkin tulee minun kiittää T:ri Lutheria. Hän ei huoli mistään niin\npaljon, kuin nuorten kasvatuksesta; ei mikään sureta häntä enemmän,\nkuin se ahneus, joka kadehtii varoja kouluilta; eikä mikään ilahuta\nhäntä enemmän, kuin pienokaisten edistyminen kaikessa hyvässä taidossa.\nNiinkuin hän kirjoitti vaaliruhtinas Johanille Coburgista kaksitoista\nvuotta takaperin:\n\n\"Laupias Jumala osoittaa suurta armoa siinä, että Hän tekee sanansa\nniin hedelmälliseksi teidän maassanne. Herttaiset pienet pojat ja tytöt\novat niin hyvin opetetut katekismuksessa ja Pyhässä Raamatussa, että\nsydämeni sulaa, kun näen, kuinka nämät nuoret pojat ja tytöt osaavat\nuskoa ja puhua paremmin Jumalasta ja Kristuksesta, kuin kaikki vanhan\najan luostarit ja koulut.\"\n\n\"Semmoinen nuoriso Teidän Arvonne maassa on ihana paratiisi, jonka\nvertaista ei löydy mailmassa. On niinkuin Jumala sanoisi: 'rohkeutta,\nrakas herttua Johan, minä uskon sinulle jaloimman aarteeni, kauniin\nparatiisini; sinä saat ruveta sen isäksi. Sillä minä jätän sen sinun\nhuomaasi ja annan sinulle kunnian olla tarhurini ja huoneenhaltiani'.\nTämä on totinen tosi. On myöskin, niinkuin Herramme Jesus olisi Teidän\nArvonne vieras ja holholainen, koska Hänen sanansa ja Hänen\npienokaisensa ovat teidän alinomaiset vieraanne ja holholaisenne.\"\n\nVähä aika sitten eräs nainen, Lutherin vaimon ystävä, asui Tohtorin\nluona pannaksensa toimeen semmoista koulua Wittenbergissä nuoria\ntyttöjä varten; ja nyt se on joutunut minun haltuuni. Usein T:ri Luther\ntulee sisään ja laskee kätensä pienokaisten pään päälle, pyytäen\nJumalaa siunaamaan heitä, taikka kuuntelee, kun he kertovat\nkatekismusta taikka Pyhää Raamattua.\n\n\nJoulukuun 25 p. 1541.\n\nKerta vielä on joulupuu sytytetty kodoissamme Wittenbergissä. Kuinka\nmonta tämmöistä onnellista kristillistä kotia meillä on! Elsamme,\nJustus Jonaksen ja hänen lempeän, miellyttävän vaimonsa, joka, niinkuin\nT:ri Luther sanoo: \"aina levittää iloa hyvillä, suloisilla\nkasvoillansa.\" Tämmöisissä tiloissa tulemme nyt kaikki kokoon Elsan\nluona. Lasten ääni on parempi, kuin valo, isäni sokeille silmille, ja\näitini uudistaa jälleen omia äidin-ilojansa lapsen-lapsissaan, mutta\nilman huolitta.\n\nMutta kaikista näistä kodoista ei mikään ole niin onnellinen eikä niin\nhellästi yhteen liittynyt, kuin T:ri Lutherin. Hänen lapsenkaltainen\nilonsa vähäisistä asioista tekee jokaisen perhe-juhlan hänen\nhuoneessaan aivan riemuisaksi; ja lasten leikit ja huvit, samoin kuin\nheidän vähäiset huolensakin, ovat hänelle alinomainen vertaus\ntaivaallisesta perheestä ja meidän keskuudestamme Jumalan kanssa.\nHänellä on nyt viisi lasta, Hannus, esikoinen; Magdalena lempeä ja\nsuloinen kolmetoistavuotinen tyttö; Paulus, Martin ja Margareta.\n\nMikä onni niille, jotka ovat kadottaneet omansa ja ovat murheelliset,\nettä meidän kristilliset juhlamme viittaavat eteenpäin ja ylöspäin,\nyhtä hyvin kuin taaksepäin; että ijankaikkinen ilo, jota lakkaamatta\nlähestymme, yhdistyy siihen maalliseen iloon, joka on mennyt ohitse.\nNiin, vanha pakanallinen elämänpuu, jota tämä nuori, viheriäinen kuusi\nmaamme aarniometsistä sanotaan kuvaavan, on kristitty joulupuuksi.\nVanha elämänpuu oli surun puu, sen juuret olivat katoavaisessa maassa,\nja sen alla istuivat murhettivat Vaiheettaret valmiina leikkaamaan\npoikki ihmis-elämän lankaa. Luonto, joka aina uudistuu, oli surullinen\nvastakohta ihmis-elämään, joka kukoistaa vaan kerran. Mutta meidän\nelämänpuumme on ilon puu, ja sen juuret ovat ijankaikkisen ilon\nparatiisissa. Enkelit vartioivat sitä, ja se muistuttaa Toisen Ihmisen\nsynnystä -- Herrasta, joka tuli taivaasta -- joka ei ole ainoastaan\nelävä sielu, vaan elämää antava henki. Elämänpuusta havaitsemme, kuinka\nkatoavainen luonto, vaikka se näyttääkin kuolemattomalta, on\nvastakohtana kuolevaisen ihmisen todelliseen, ijankaikkiseen elämään.\nPienten lasten ilosta näyttää, kiitos Jumalan, koko sydämeni kerran\nvielä riemuitsevan; sillä minäkin katson aamuruskoa kohden ja kuulen\nelämän lähteen solisevan, mihin hyvänsä minä käännyn. _Edessäni_ se\nkuitenkin on paras ja raikkain! sillä se kumpuaa ylös ijankaikkiseen\nelämään.\n\n\nJoulukuulla 1542.\n\nVarjo on laskeunut T:ri Lutherin rauhalliseen kotiin: Magdalena,\nitsensäkieltäväinen, kuuliainen, hurskas, armas lapsi -- hän sydämen\nsuosikki -- on kuollut; esikoistytär, jonka kuva, kun hän oli vuoden\nvanha, ilahutti häntä Coburgissa.\n\nViime Syyskuun viidentenä päivänä hän sairastui, ja silloin Luther\nkohta kirjoitti ystävällensä Marcus Crodel'ille, että tämä lähettäisi\nhänen poikansa Johanin Torgau'ista, jossa hän opiskeli, katsomaan\nsisartansa. Hän kirjoitti:\n\n\"Armoa ja rauhaa, rakas Marcus Crodel'ini. Minä pyydän, että sinä\nsalaat Johaniltani, mitä minä kirjoitan sinulle. Minun tyttäreni\nMagdalena on todella melkein haudan partaalla -- lähtee pian Isänsä luo\ntaivaasen, jollei Jumala vielä katsoisi soveliaaksi säästää häntä.\nMutta hän itse tahtoo niin hartaasti nähdä veljeänsä, että minun täytyy\nlähettää vaunut noutamaan häntä. He rakastivat toisiansa suuresti.\nJospa hän eläisi, siksi kuin veli tulee! Minä teen, mitä suinkin voin,\nettei jälestäpäin se ajatus, että laiminlöin jotakin, vaivaisi minua.\nKäske sentähden syytä ilmoittamatta hänen kiiruimman kautta palata\nnäillä vaunuilla tänne; -- tänne, jossa Magdalena joko lepää Herrassa\ntaikka tointuu. Jää hyvästi Herrassa.\"\n\nVeli tuli, mutta Magdalena ei tointunut.\n\nKun hän nyt makasi kovin sairaana, sanoi Tohtori Martin:\n\n\"Hän on hyvin kallis minulle; mutta, armollinen Jumala, jos siis tahdot\nottaa hänet pois täältä, olen minä tyytyväinen siinä tiedossa, että hän\non oleva Sinun kanssasi.\"\n\nJa kun Magdalena makasi vuoteessansa, sanoi hän hänelle:\n\n\"Pikku Magdalenani, tyttöseni, sinä tahtoisit jäädä isäsi luo; ja sinä\nolet myöskin tyytyväinen menemään Isäsi luo tuonne ylös?\"\n\nHän vastasi: \"niin, kallis isä; niinkuin Jumala tahtoo.\"\n\nSilloin isä sanoi:\n\n\"Sinä lemmittyni! Henki on altis, mutta liha on heikko.\"\n\nSitten hän kääntyi pois ja sanoi:\n\n\"Hän on hyvin kallis minulle. Jos jo liha on näin voimallinen,\nmimmoinen henki lieneekään?\"\n\nJa muun muassa hän sanoi:\n\n\"Tuhanteen vuoteen Jumala ei ole antanut kenellekään piispalle niin\nsuuria lahjoja, kuin Hän on antanut minulle; ja meidän tulisi riemuita\nHänen lahjoistaan. Minä olen suuttunut itseeni, etten voi riemuita\nsydämessäni Magdalenastani enkä lausua kiitoksia; vaikka minä silloin\ntällöin osaan laulaa vähäisen laulun Jumalallemme ja kiittää Häntä\nvähän kaikista näistä. Mutta rohkaiskaamme mieltämme; joko elämme\ntaikka kuolemme, olemme Herran. '_Sive vivimus, sive morimur, Domini\nsumus_.' Tämä on totta, olipa että ajattelemme '_Domini_' nominatioiksi\ntaikka genitiviksi: me olemme Herran, ja Hänessä me olemme kuoleman ja\nelämän herrat.\"\n\nNyt lausui mestari Georg Rörer:\n\n\"Minä kuulin kerta teidän kunnian-arvoisuutenne sanovan jotakin, joka\nusein lohduttaa minua -- nimittäin: 'minä olen rukoillut Herraamme\nJumalaa, että Hän antaa minulle autuaallisen lopun, kun lähden täältä.\nJa Hän tekee sen; siitä minä olen varma. Viimeisellä hetkelläni olen\nminä vielä puhuva Kristuksen, meidän Herramme kanssa, vaikkapa kuinka\nlyhyen aikaa. Minä pelkään välisti', jatkoi mestari Rörer, 'että minä\nlähden täältä yht'äkkiä ja ääneti, enkä jaksa puhua sanaakaan.'\"\n\nSiihen arveli T:ri Martin Luther:\n\n\"Joko elämme taikka kuolemme, olemme Herran. Niin on laita, joko henki\nmenee meistä siten, että lankeemme portaista alas taikka äkisti\nkuolemme, kun istumme ja kirjoitamme. Se ei vahingoittaisi minua,\nvaikka putoisin maahan tikapuista ja makaisin kuolleena niitten\nvieressä; sillä perkele vihaa meitä julmasti ja saa kaiketi\nsemmoisiakin aikaan.\"\n\nKun viimein pikku Magdalena oli juuri kuolemallansa, lankesi hänen\nisänsä polvillensa hänen vuoteensa viereen, itki katkerasti ja rukoili,\nettä Jumala vastaan-ottaisi hänet. Nyt hän lähti täältä, nukkuen isänsä\nsyliin. Hänen äitinsä oli myöskin huoneessa, mutta vähän taempana\nsurunsa vuoksi. Tämä tapahtui vähäistä jälkeen kello yhdeksän\nkeskiviikkona 19:nä Kolminaisuuden sunnuntaina 1542. Tohtori kertoi\nusein, niinkuin ennen mainittiin: \"Minä tahtoisin mielellään saada\npitää tyttäreni, jos Herramme Jumala jättäisi hänet minulle; sillä minä\nrakastan häntä hyvin paljon. Mutta tapahtukoon Hänen tahtonsa; sillä ei\nmikään ole parempi hänelle, kuin se.\"\n\nKun hän vielä eli, sanoi hän hänelle:\n\n\"Kallis tytär, sinulla on myöskin Isä taivaassa; sinä menet Hänen\nluoksensa.\"\n\nSilloin lausui mestari Filip:\n\n\"Vanhempain rakkaus on semmoinen Jumalan rakkauden kuva ja selitys,\njoka on piirretty ihmissydämeen. Jos siis Jumalan rakkaus ihmiskuntaan\non yhtä suuri, kuin vanhempien rakkaus lapsiinsa, on se todella suuri\nja palava.\"\n\nKun ruumis oli laskettu arkkuunsa, sanoi T:ri Martin:\n\n\"Sinä lemmitty Lenchen, kuinka hyvä sinun nyt on olla!\"\n\nJa katsellessaan kun hän makasi tuossa, lausui hän:\n\n\"Voi, sinä suloinen Lenchen, sinä nouset kuolleista jälleen ja loistat\nniinkuin tähti; niin, niinkuin aurinko!\"\n\nHe olivat tehneet arkun liian kapeaksi ja lyhyeksi, ja hän sanoi:\n\n\"Vuode on liian vähäinen sinulle! Minä riemuitsen tosin hengessäni,\nmutta lihassani olen kovin murheellinen; tämä ero koettelee minua\nylenmäärin. Se on kummallista, että olen niin murheissani, vaikka minä\ntiedän, että hän varmaan lepää rauhassa ja että hänen käy kaikite\nhyvin.\"\n\nJa kun väki, joka tavallisuuden mukaan tuli asettamaan ruumista\nkatsottavaksi, puhutteli Tohtoria ja surkutteli häntä, arveli hän:\n\n\"Teidän tulisi iloita. Minä olen lähettänyt pyhimyksen taivaasen; niin,\nelävän pyhimyksen! Jospa me saisimme semmoisen kuoleman! Semmoisen\nkuoleman minä kuolisin mielelläni juuri tänä hetkenä.\"\n\nTuosta lausui joku: \"se on kyllä totta; kuitenkin tahtoo jokainen saada\npitää omansa.\"\n\nTohtori Martin vastasi:\n\n\"Liha on liha, ja veri on veri. Minä olen iloinen, että hän on tuolla\nylhäällä. Se on vaan liha, joka suree.\"\n\nMuille vieraille hän sanoi:\n\n\"Älkäät surko. Minä olen lähettänyt pyhimyksen taivaasen; niin, minä\nolen lähettänyt kaksi semmoista sinne!\" tarkoittaen pikku tytärtänsä\nElisabetia.\n\nKun he veisasivat ruumin luona: \"Herra, älä muista meidän entisiä\nsyntejämme, jotka vanhuudesta ovat\", lausui hän:\n\n\"Minä sanon: oi, Herra! ei ainoastaan meidän entisiä syntejämme, ei\nainoastaan niitä, jotka vanhuudesta ovat, vaan nykyisiä syntejämme;\nsillä me olemme koronkiskojia, ryöstäjiä, saitureita. Niin, messun\nkauhistus on vielä mailmassa!\"\n\nKuu arkku naulattiin kiinni, ja hän haudattiin, sanoi hän: \"_totisesti\non ruumiin ylösnousemus olemassa_.\"\n\nJa kun he palasivat haudalta, sanoi hän:\n\n\"Tyttäreni on nyt hyvässä tallessa sekä ruumiin että sielun puolesta.\nMeidän, kristittyin ei tule valittaa mitään; me tiedämme, että niin\npitää olla. Me olemme varmemmat ijankaikkisesta elämästä, kuin mistään\nmuusta; sillä Jumala, joka on luvannut sen meille kalliin Poikansa\ntähden, ei koskaan valehtele. Kaksi pyhimystä minun lihastani on\nHerramme Jumala ottanut, mutta ei minun verestäni. Liha ja veri eivät\nvoi periä Jumalan valtakuntaa.\"\n\nPaitsi muita hän puhui:\n\n\"Meidän tulee pitää tarkkaa huolta lapsistamme, ja semminkin vähäisistä\ntyttö-raukoista; me emme saa jättää huolenpitoa heistä muille. Tällä en\nyhtään sääli poikia. Poika voi elättää itseänsä, missä hyvänsä hän on,\njos hän vaan tahtoo tehdä työtä; ja jollei hän tahdo tehdä työtä, on\nhän konna. Mutta vähäiset tytöt kaipaavat sauvaa, johon saavat nojata.\"\n\nJa taas:\n\n\"Minä annoin tämän tyttären hyvin mielellään Jumalallemme. Lihan\njälkeen olisin minä tosin tahtonut pitää häntä kauemmin luonani; mutta\nkoska Hän on ottanut hänet täältä, kiitän minä Häntä.\"\n\nYötä ennen, kuin Magdalena Luther kuoli, oli hänen äidillänsä uni,\njossa hän näki kahden miehen, jotka olivat puetut valkoisiin\nvaatteisin, ihanat ja nuoret, tulevan saattamaan hänen tytärtänsä pois\nhänen sulhonsa luo. Kun seuraavana aamuna Filip Melancthon tuli\nluostariin ja kysyi hänen tyttärensä laitaa, kertoi hän hänelle unensa.\n\nMutta Tohtori säikähtyi siitä ja sanoi muille:\n\n\"Nämät nuoret miehet ovat kalliit enkelit, jotka tulevat johdattamaan\ntätä neitsyttä taivaan valtakuntaan oikean sulhon luo.\"\n\nJa seuraavana päivänä hän kuoli.\n\nJoku aika hänen kuolemansa jälkeen lausui T:ri Martin Luther:\n\n\"Jos tyttäreni Magdalena voisi virvota henkiin ja tuoda muassaan\nminulle Turkin valtakunnan, en minä tahtoisi vastaan-ottaa sitä. Voi,\nhänestä on pidetty hyvin huolta: '_beati mortui, qui in Domino\nmoriuntur_' (Autuaat ne kuolleet, jotka Herrassa kuolevat). Niillä,\njotka näin kuolevat, on varmaan ijankaikkinen elämä. Minä soisin, että\nminä ja lapseni ja te kaikki voisitte näin erota täältä; silla pahat\npäivät ovat tulossa. Minä en näe mitään apua eikä neuvoa enää maan\npäällä ennen tuomiopäivää. Minä toivon, jos Jumala niin tahtoo, ettei\nse kauan viivy; ahneus ja koronkiskonta lisääntyvät.\"\n\nJa usein hän illallista syödessään kertoi: \"_et multiplicata sunt mala\nin terris_\" (Pahat maan päällä ovat monin kerroin karttuneet).\n\nHän sepitti itse seuraavan hautakirjoituksen, ja asetti sen\nMagdalenansa haudalle:\n\n    \"_Dormio cum sanctis hic Magdalena Lutheri Filia,\n    et hoc strato tecta quiesco meo.\n    Filia mortis eram, peccati semine nata,\n    Sanguine sed vivo, Christe, redempta tuo_.\"\n\nSuomeksi:\n\n    Täss' lepäjää tytär Lutherin, nuhteetoin Magdalena,\n    Autuas, peittehenä turve vihreä on.\n    Kuoleman laps olit, synnissä siinnyt ja kasvanut, mutta\n    Sullen taas elämän toi veri Kristuksen.\n\nMutta vaikka hän koettaa kehoittaa muita, valittaa hän kauan ja\nkatkerasti itse, niinkuin useat hänen kirjeensä osoittavat.\n\nJonakselle hän kirjoitti:\n\n\"Luullakseni olet sinä kuullut, että minun rakkain tyttäreni Magdalena\non syntynyt uudestaan Kristuksen ijankaikkiseen valtakuntaan. Mutta\nvaikk'ei minun ja minun vaimoni tulisi tehdä muuta, kuin kiittää ja\nriemuita niin autuaallisesta ja pyhästä lopusta, jonka kautta hän on\nvälttänyt lihan, mailman, Turkkilaisen ja perkeleen vallan, on\nkuitenkin luonnollisen rakkauden side semmoinen, ettemme voi erota\nhänestä ilman huokauksia ja sydämen vaikerrusta. Ne kiintyvät\nsydämeemme, ne pysyvät piirrettyinä sen pohjassa -- hänen kasvonsa,\nhänen sanansa -- tämän kalliin ja kuuliaisen lapsen katseet -- niin\nelävän kuin kuolevankin; niin että tuskin Kristuksenkaan kuolema (ja\nmitä kaikki kuolemat Hänen kuolemansa rinnalla ovat?) voi poistaa hänen\nkuolemaansa meidän muististamme. Kiitä sinä siis Jumalaa meidän\nsijastamme. Ihmettele Jumalan suurta työtä, Hänen, joka näin ylentää\nlihamme! Tyttäreni oli, niinkuin sinä tiedät, lempeä ja suloinen\nluonnoltansa, ja aivan rakastettava. Siunattu olkoon Herra Jesus\nKristus, joka kutsui ja valitsi ja on näin kirkastuttanut hänet. Minä\ntoivon itseni ja kaikkien omien puolesta, että me saisimme semmoisen\nkuoleman; ei, pikemmin semmoisen elämän, jota minä vaan rukoilen\nJumalalta, kaiken lohdutuksen ja laupeuden Isältä.\"\n\nJa taas Bremen'in pastorille Jakob Probst'ille:\n\n\"Minun kaikkein rakkain lapseni Magdalena on mennyt taivaallisen Isänsä\nluo, nukkuen pois täynnänsä uskoa Kristukseen. Närkästynyt kuoleman\nkammo tukehuttaa kyyneliäni. Minä rakastin häntä hellästi. Mutta _sinä\npäivänä_ kostetaan meidän puolestamme kuolemalle ja hänelle, joka on\nkuoleman alla.\"\n\nJa Amsdorfille:\n\n\"Paljon kiitoksia siitä, että koetit lohduttaa minua perin rakkaan\ntyttäreni kuoleman vuoksi. Minä en rakastanut häntä ainoastaan\nsentähden, että hän oli minun lihaani, vaan sentähden, että hänellä oli\nniin lempeä ja hiljainen luonto, ja hän aina oli niin kuuliainen\nminulle. Mutta nyt minä iloitsen, että hän on mennyt elämään\ntaivaallisen Isänsä kanssa ja on nukkunut suloisimpaan uneen siihen\npäivään saakka. Sillä ajat ovat pahat ja käyvät yhä pahemmaksi; ja\nsydämessäni minä rukoilen, että sinulle ja kaikille rakkailleni\nannettaisiin samanlainen lähtö täältä, ja että saisitte semmoisella\nhiljaisella tyvenyydellä nukkua Herrassa. _Vanhurskaat kootaan ja\nlepäävät vuoteissansa_. Sillä mailma on tosiaan kauhea Sodoma.\"\n\nJa Lauterbach'ille:\n\n\"Syystä sinä kirjoitat, että kuolemaa (taikka vielä oikeammin unta)\ntulee kaikkiin näihin aivan pahoihin aikoihin ikävöitä. Ja vaikka tämän\nkaikkein kalliimman lapseni lähtö on suuresti liikuttanut minua, olen\nenemmän iloinen, että hän, Jumalan valtakunnan tytär, riistettiin\nperkeleen ja mailman kidasta; niin suloisesti nukkui hän Kristuksessa.\"\n\nNiin murheellisesti ja hellästi hän kirjoittaa ja puhuu. Tämä surun\nvarjo keskellä hänen elämäänsä pimittää koko mailman häneltä. Taikka\npikemmin, niinkuin hän sanoisi, kun ei tuon armaan, kuuliaisen lapsen\nläsnä-olo enää ilahuta häntä, katsoo hän ulos kylmän ja mustan\nlietensä äärestä ja näkee mailman semmoisena, kuin se on: rikkaitten\nahneuden; köyhien oikeat vaatimukset, mutta kapinalliset yritykset;\nTurkkilaisten sodan ulkopuolella, keisarikunnan riidan sisäpuolella;\nuhkaavan uskonnollisen vainon tuliset vihat; ystävien penseyden ja\neripuraisuuden. Monta vuotta salli Jumala tämän herkkä-tunteisen\nsydämen vetäytyä kaikista näistä kodin valoisaan, eheään keskuuteen.\nMutta nyt hän luo silmänsä tuolle puolen tätä elämää; kuolemaa kohden,\njoka vähitellen meille kaikille ilmaisee totuuden, vanhurskauden ja\nrakkauden valtakunnan, taikka pikemmin siihen kunniakkaasen\nTulemukseen, joka julistaa sen kaikille. Näistä hän mielellään puhuu.\nHän on varma, että mailman loppu on lähellä, ja hän sanoo, että\nkaikkien saarnaajien tulisi kehoittaa seurakuntiansa rukoilemaan sen\ntuloa, niinkuin kultaisen aikakauden alkua. Hän lausui kerta: \"oi\narmollinen Jumala, tule pian jälleen! Minä odotan sitä päivää, sitä\nkevät-aamua, jolloin päivä ja yö ovat yhtä, ja tuon koiton kaunis,\nhohtava ruusu sinestyy. Tästä aamu-ruskosta lähtee, niin mielessäni\nkuvailen, paksu, musta pilvi, salamat leimuvat, jyräys, ja taivas ja\nmaa raukeevat. Jumala olkoon ylistetty, joka on opettanut meitä\nikävöimään ja vartomaan sitä päivää. Paavikunnassa veisaavat:\n\n\"'_Dies irae, dies illa_' (Vihan päivä, tuo päivä); mutta me odotamme\nsitä toivolla; ja minä luulen, ettei se ole aivan kaukana.\"\n\nEi hän kuitenkaan ole mikään uneksija, joka suruttomasti panee kätensä\nristiin ja vartoo koittoa. Hän on päivän oma, valkeuden lapsi; ja\nlevollisesti, vieläpä iloisesti, tekee hän lakkaamatta työtä muitten\nhyväksi, tarkasti muistaen kaikkein tarpeita ja iloja, vähimmästä\nalkaen suurimpaan saakka; hellästi ja mielellään luopuen hopeisista\nastioistansa, jalosti palkitakseen uskollista vanhaa palveliaa,\njoka eroo hänen tyköänsä; puollustaen avuttomia; kirjoittaen\nlohdutuskirjeitä halvimmallekin, joka kaipaa hänen tukeansa; pitäin\nhuolta kaikista seurakunnista, kuitenkin vakavasti lapsiansa kurittaen,\nkun niin tarvitaan, taikka ottaen osaa kaikkien heidän tuumiinsa ja\nhuvituksiinsa.\n\n\nWittenbergissä, 1545.\n\nNäyttää siltä, kuin T:ri Luther olisi yhtä tarpeellinen meille nyt,\nkuin siihen aikaan, jolloin hän antoi ensimäisen kehoituksen parempiin\npyrintöihin sillä, että hän ripusti thesinsä Wittenbergin oviin, taikka\nkansan silmät kaikki kääntyivät häneen Wormsissa. Rauhallisessa\nkodissaan hän istuu ja pitää kädessään niitä lankoja, jotka johdattavat\nniin monen elämää ja niin monen maan kohtaloa. Hän on näihin aikoihin\nusein sairastanut, jopa toisinaan aivan kovasti. Rikkaitten porvarien\nja aatelisten itsekäs ylellisyys vaivaa häntä paljon. Kerta hän melkein\nväkisin avasi itselleen tien vaaliruhtinaan kabinettiin, vaatiaksensa,\nettä hän määräisi osan takavarikkoon otetuista kirkonsaatavista pappien\nja koulun-opettajien palkaksi; ja vakavasti hän kerta toisensa perästä\nsaarnastuolista soimaa ahneutta.\n\n\"Kaikki muut viat\", hän sanoo, \"tuottavat huvinsa; mutta viheliäinen\nsaituri on tavaransa orja eikä sen herra; hänellä ei ole mitään iloa\ntästä eikä tulevasta elämästä. Täällä hän on kiirastulessa, siellä\nhelvetissä; kun päinvastoin usko ja tyytyväisyys vuodattavat rauhaa\nsieluun täällä ja sitten saattavat sielun taivaasen. Sillä ahne kaipaa\nsitä, mitä hänellä on, yhtä paljon kuin sitä, mitä hänellä ei ole.\"\n\nEi löytynyt koskaan sydäntä, joka olisi ollut vapaampi itsekkäistä\nedunpyynnöistä ja vehkeistä, kuin hänen. Hänen uskonsa tähtää aina\nnäkymätöntä Jumalaa; ja hänestä tuntuu surkeimmalta hulluudelta sekä\nsynniltä, kun ihmiset rakentavat pesänsä tähän metsään, jonka kaikissa\npuissa hän näkee \"metsäherran merkin.\"\n\nHänen saarnansa ovat nykyisin usein olleet nuhtelevaisia ja surullisia.\n\nElsan Greeta, joka nyt on ajattelevainen kolmenkolmatta vuoden vanha\ntyttö, sanoi minulle tuonain:\n\n\"Täti Thekla, miksi T:ri Luther välisti saarnaa niin, kuin hänen\nsaarnaamisensa ei olisi tehnyt mitään hyvää? Eikö monta pahaa ole\npoistettu, jota hän moitti? Eikö raamattu ole jokaisessa kodissa?\nÄitimme arvelee, ettemme voi kylläksi olla kiitolliset siitä, että\nsaamme elää niihin aikoihin, jolloin meille opetetaan totuus Jumalasta\nja meille annetaan luottamuksen ja rakkauden uskonto epäilyksen ja\npelon sijaan. Miksi T:ri Luther usein puhuu niin, kuin ei mitään olisi\ntehty?\"\n\nEikä minulla ollut muuta vastata, kuin tämä:\n\n\"Me näemme, mitä on tehty; mutta ainoastaan T:ri Luther tietää, mitä\nhän toivoi saavansa aikaan. Hän lausui kerta: 'jos minä alusta olisin\ntietänyt, että ihmiset näin vihasivat Jumalan sanaa, olisin minä\npysynyt alallani. Minä luulin, että he tekivät syntiä vaan\ntaitamattomuudesta.'\"\n\n\"Minä arvelen, Greeta\", jatkoin minä, \"että hänen silmiensä edessä\nkangasti koko kristikunta, joka riensi rukoilemaan ja palvelemaan\nHerraansa, kun hän kerran oli näyttänyt heille, kuinka hyvä Hän on. Me\nnäemme, mitä T:ri Luther on tehnyt. _Hän_ näkee, mitä hän toivoi\nsaavansa aikaan, ja vertaa tätä siihen, mikä on jäänyt tekemättä.\"\n\n\n\n\nXXXIV.\n\nÄidin kertomus.\n\n\nLuullakseni ei löydy koko kristikunnassa yhtäkään vanhaa miestä ja\nvaimoa, jonka tulisi olla niin kiitollinen, kuin puolisoni ja minun.\n\nEpäilemättä ovat kaikki vanhemmat taipusat katsomaan omien lastensa\nparasta puolta; mutta minusta näyttää siltä, kuin meidän lapsilla\ntosiaan ei olisikaan muuta puolta, kuin tämä. Kenties Elsalla on\nvälisti vähän liian paljon minun levottomasta luonnostani; mutta\nhänenkin hellässä sydämessään, niinkuin toisten kaikkien, on suuri\nmäärä hänen isänsä toivokkaisuutta. Ja sitten, vaikkei heillä\nkenelläkään liene isän keksivää neroa, näyttää tästä tuskin olevan\nmitään vahinkoa; koska, niinkuin asiat käyvät mailmassa, toiset usein,\njuuri kun toinen on menestymällänsä, astuvat väliin ja poimivat\nkeksinnön hedelmän sillä, että vaan lisäävät jonkun vähäpätöisen pikku\nasian, joka panee koneen käymään ja tekee, että näyttää siltä, kuin he\nolisivat olleet oikeat keksijät.\n\nEi niin, että minä hetkeäkään nureksin niitä, joilla on tämä pikkuinen\nnäppäryys, että hoksaavat juuri viimeisen tempun ja saavat asian\nmenestymään; sekin on, niinkuin isä sanoo, Jumalan lahja, ja vaikkei\nsitä suinkaan voi verrata mieheni suuriin, yleviin ajatuksiin ja\ntuumiin, on sillä suurempi käypä hinta mailmassa. Ei niinkään, että\nminä hetkeäkään nureksin mailmaa. Meillä on kaikilla paljon enemmän\nsiinä, kuin ansaitsemme (paitsi ehkä rakas mieheni, joka huolii niin\nvähän sen palkinnoista!). Se on aivan ihmeellistä, kuinka hyvät kaikki\novat olleet meitä kohtaan. Gottfried Reichenbach ja kaikki meidän\nvävymme ovat niinkuin omat poikamme; eivätkä he olisi voineet panna\nsuurempaa arvoa tyttäriimme, jos näillä olisi ollut myötäjäiset, kuin\nprinsessoilla; vaikka minun täytyy suoraan sanoa, että minun mielestäni\nmeidän tyttäremme ilman kreuzeriäkään myötäjäisiä ovat oikea aarre\nmille miehelle hyvänsä. Usein minua kummastuttaa, mistä he ovat\noppineet niin oivallisiksi emänniksi, ja kuinka he ovat niin järkevät\nja viisaat joka asiassa, kun minä en milloinkaan pitänyt itseäni\nollenkaan taitavana talouden hoitajana. Tosin heidän isänsä keskustelut\nolivat aina hyvin opettavaisia; ja kallis äiti vainajani oli kokonainen\nviisauden ja kokemuksen vara-aitta. Ei siinä kuitenkaan ole vielä\nkylliksi selitystä. Jumala on ihmeellisen hyvä ja siunaa vähimpiäkin\nyrityksiä kasvattaa pienokaisia Häntä varten. Me ajattelemme usein,\nettä heidän varhaisten vuosiensa köyhyys oli oikea kärsivällisyyden ja\nkotihyveitten koulu heille kaikille. Myöskin Kristofer ja Thekla, jotka\nalusta tuottivat meille enemmän huolta, kuin muut, ovat juuri\nvanhuutemme tuki ja ilo; joka osoittaa, kuinka vähän me edeltäpäin\ntiedämme, mitä hyviä asioita Jumala varustaa meille.\n\nKuinka minä yhteen aikaan vapisin heidän molempien puolesta! Se suretti\nElsaa ja minua kovasti, kun näimme Kristoferin, niinkuin me luulimme,\nkokonaan kääntävän selkänsä uskonnolle siitä saakka, kuin Fritz rupesi\nmunkiksi; ja kuinka se lohdutti, kun huomasimme, että hän T:ri Lutherin\nsaarnoista ja raamatusta löysi sen totuuden, joka taivutti hänen\nsydämensä kunnioitukseen, mutta kuitenkin jätti hänen luonteellensa\ntilaa edistyä eikä pusertanut sitä mihinkään kaavaan, joka oli tehty\nmuita luonteita varten. Kuinka se lievitti, kun kuulimme, ettei hän\nhyljännyt uskontoa, vaan sen, mikä oli väärää silloisessa uskonnossa,\nja havaitsimme, että hän antautui kirjanpainajan ammattiinsa yhtä\npyhillä tunteilla, kuin Fritz papinvirkaansa!\n\nSitten Theklamme, kuinka levoton minä olin hänen puolestaan yhteen\naikaan! kuinka valmis ottamaan hänen kasvatustansa Jumalan käsistä\nomiin käsiini, joka, niinkuin minä taitamattomuudessani arvelin, ehkä\nsäästäisi hänen hehkuvalta, innokkaalta, rakastavalta sydämeltään monta\ntuskaa.\n\nMinä tahdoin kesyttää ja tasoittaa kaikki hänessä lempeillä\nvaroituksilla ja viisailla neuvoilla. Minä tahdoin, että hän rakastaisi\nvähemmällä kiivaudella, iloitsisi suuremmalla maltilla, surisi\nenemmällä kohtuudella. Minä koetin lujasti litistää hänen luonnettansa\nkapeampaan kaavaan. Mutta Jumala ei suvainnut sitä. Minä ymmärrän ne\nkaikki nyt. Hän oli luotu rakastamaan ja iloitsemaan, ja sitten\nitkemään ja valittamaan sydämensä kyllyyden mukaan, että hän, joko\nJumala johdatti häntä korkeudelle tai syvyyteen, oppisi, mitä hänen\ntarvitsi oppia sen rakkauden korkeudesta ja syvyydestä, joka ulottuu\nkaiken ilon ylitse ja kaiken surun alitse. Sen sijaan, että hänen\nluontonsa minun taitamattoman käteni kautta olisi kutistunut ja\nkitunut, oli sen määrä tällä tapaa terästyä, vahvistua ja juurtua, että\nmuut saisivat suojaa hänen hellyydessään ja rakkaudessaan, niinkuin\naivan moni nyt saa. Minä olisin liennyttäissäni heikontanut; Luoja on\nliennyttäissään voimistuttanut ja laajentanut; Hän on tehnyt hänet\nkykeneväksi kestämään ja säälimään, niinkuin myöskin tuntemaan.\n\nEi kukaan arvaa, mitä hän on meille, ainoa, joka on kokonaan jäänyt\nmeille, jolle me olemme vielä likeisimmät ja rakkaimmat, joka sitoo\nmeidän vuotemme yhteen hellän huolen ainaisen muiston kautta, tekee\nmeidät nuoriksi lapsellisella rakkaudellaan, ja oman hyväntekeväisen\nja toimellisen elämänsä kautta tuottaa väsähtyneelle elämällemme\nkeski-ijän vireyden ja harrastukset.\n\nElsa ja hänen perheensä ovat jokapäiväisen elämämme ilo; Eva ja Fritz\novat meidän kalliin ja pyhin aarre, ja kaikki muut ovat niin hyvät ja\nrakkaat, kuin lasten suinkin sopii; mutta heille kaikille me olemme\niso-äiti ja iso-isä. Theklalle olemme yhä \"isä\" ja \"äiti\", hänen\nelämänsä turva ja hänen rakkautensa koti. Se vaan, että vanha,\ntuskallinen pelkoni välisti tunkee minuun, kun ajattelen, mihin hän\naikoo ruveta, kun me olemme menneet. Mutta ei mikään puollusta enää\nsemmoisia tunteita, kun minulla on kaikki nuot Herramme lupaukset ja\nHänen sanansa kukista ja linnuista selvällä Saksan kielellä\nraamatussani, ja juuri nämät samat kukat ja linnut saarnaavat minulle\nvärein ja lauluilla yhtä selvästi räystäältä ja puutarhasta\nulkopuolelta akkunaani.\n\nTuskin kenenkään naisen tulee kiittää T:ri Lutheria ja uskonpuhdistusta\nniin monesta hyvästä, kuin minun: Kristoferin uskonnosta; Fritzin ja\nEvan avioliitosta; Theklan olemisesta kotona, kun hän muutoin nyt\neläisi nunnana jonkun luostarin kätkössä; kaikesta rakkaudesta niinä\nviime kuukausina, jotka kallis sisareni Agnes ja minä vietimme yhdessä\nennen hänen rauhallista kuolemaansa; ja sitten raskas pelon taakka\nnostettuna pois omalta sydämeltäni!\n\nVaan kuitenkin minun arka, rauhaa rakastava luontoni toisinaan kammoo,\nei juuri sitä, mitä on tehty, mutta sitä tapaa, jolla se on tehty. Minä\nluulen, että hiukan enempi maltillisuutta olisi estänyt niin kauhean\nriidan uuden ja vanhan opin välillä; että talonpoikais-sota ehkä olisi\nsaatu kartetuksi ja tavalla taikka toisella (kuinka, sitä minä en\nollenkaan voi sanoa) hyvät ihmiset molemmilla puolilla olisivat\npysyneet sovinnossa. Sillä että löytyy hyviä ihmisiä molemmilla\npuolilla, sitä ei mikään saa minua epäilemään. Eikö todellakin yksi\nomista pojistamme -- hyvä ja vakava Pollux -- vielä kuulu vanhaan\nkirkkoon? Ja sopiiko minun epäillä, että hän ja hänen hurskas, harras\nvaimonsa, jotka käyvät köyhien luona ja hoitavat sairaita, rakastavat\nJumalaa ja koettavat palvella Häntä?\n\nTotta puhuen täytyy minun puolimmiten lukea sitäkin Jumalan\narmolahjaksi, että yksi meidän pojistamme pysyy vanhassa opissa; vaikka\nlapseni, jotka ovat viisaammat, kuin minä, eivät ajattele niin; eikä\nmieheni, joka on viisaampi, kuin he; eikä T:ri Luther, joka on\nkuitenkin viisaampi, kuin kukaan muu. Kenties minun pikemmin tulisi\nsanoa, että, vaikka meidän surumme on suuri ja hänelläkin on paljon\nvahinkoa siitä, minun mielestäni kuitenkin on jotakin hyvää siinä, että\nPolluximme pysyy niinkuin välittävä nivel meidän ja meidän esi-isiemme\nuskonnon välillä. Se muistuttaa meitä yhteisen luomisemme ja\nlunastuksemme siteestä sekä yhteisestä, vaikka himmeästä uskostamme\nLuojaamme ja Lunastajaamme. Se estää meitä ajattelemasta, että koko se\nkristikunta, joka kuuluu vanhaan oppiin, on aivan sama, kuin pakanat ja\nTurkkilaiset; ja se estää myöskin puolestansa vähän, etteivät he pidä\nmeitä aivan kadotettuina väärä-uskolaisina.\n\nPaitsi sitä olen minä varma siitä, että T:ri Luther ja uskonpuhdistus\novat opettaneet Polluxille ja hänen vaimollensa monta asiaa, vaikka he\neivät myönnä sitä. Heilläkin on saksankielinen raamattu; ja vaikka se\non paljon vaikeampi, kuin T:ri Lutherin, eikä siinä, minun mielestäni,\nole puoleksikaan niin puhdasta ja tukevaa saksaa, osaavat kuitenkin hän\nja hänen vaimonsa lukea sitä; ja minä toivon välisti, että me\nvähitellen huomaamme, ettei ajatuksemme niin peräti eriä Vapahtajamme\nsuhteen, vaikka eriävätkin T:ri Lutherin suhteen.\n\nKukaties minä kuitenkin erehdyn, kun ajattelen, että olisi voitu\nhiljaisemmalla tavalla saada aikaan suuria muutoksia. Thekla sanoo,\nettä kevät kaipaa ukkosen ilmojansa yhtä hyvin, kuin päivän paistettaan\nja lempeitä sadekuurojaan, ja ettei kivi ollut vierinyt haudalta eikä\nesirippu temppelissä revennyt ilman maanjäristyksettä.\n\nElsan Gottfried sanoo, ettei perkele koskaan suostuisi siihen, että\nhänen valheensa hyvästä ja armollisesta Jumalasta sysätään syrjälle\nilman taistelematta; ja että kaikki pyhät enkelit saavat käydä ankaria\nsotia yhtä paljon, kuin hiljaisuudessa olla vartiolla pikku lasten\nkehtojen luona. Minä vaan soisin, että uskonpuhdistajat ja myöskin T:ri\nLuther seuraisivat yli-enkeli Mikaelin esimerkkiä eivätkä palkitsisi\nsoimauksia soimauksilla.\n\nYhdestä asiasta olen minä kuitenkin varma, sanottakoon mitä hyvänänsä;\nja se on, että se on meidän suurimpia armolahjojamme, että Atlantimme\njoutui naimisiin Schweitziläisen kanssa, jotta hänen kauttansa meillä\non yhdistysside veljiemme, niitten evankelisten kristittyjen kanssa,\njotka tunnustavat Zwingli'n oppia. Minä olen aina kiitollinen niistä\nkuukausista, joita hänen isänsä ja minä vietimme heidän kattonsa alla.\nJos T:ri Luther vaan tietäisi, kuinka he kunnioittavat häntä hänen\njalosta työstään ja kuinka yksimieliset he ovat meidän ja hänen\nkanssaan uskossa Kristukseen ja kristilliseen rakkauteen!\n\nMinua hämmennytti hiukan yhteen aikaan, kuinka se oli mahdollista, että\nsemmoiset hyvät miehet voivat riitaantua, siksi kuin Thekla muistutti\nminua, että perkele käy ympäri, syyttäin Jumalaa meidän edessämme ja\nmeitä toinen toisemme edessä.\n\nToiselta puolen ovat muutamat Zwinglianit suuttuneet Lutheriin hänen\n\"sovinnostaan Roman kanssa\" ja hänen \"epäraamatullisista opeistaan\",\nniinkuin muutamat heistä nimittävät hänen oppiansa sakramenteista.\n\nNäistä asioista minun pääni ei pysty keskustelemaan. Minusta on aina\npaljon luonnollisempi etsiä sovinnon kuin eripuraisuuden kohtia, ja\nminusta näyttää siltä, kuin syvällä kaikkien eripuraisuuksien alla\nhyvät ihmiset usein tarkoittaisivat samaa. T:ri Luther pitää lukua\npyhästä kasteesta vastahakaan kaikkia luostari-lupauksia ja puollustaa\nkasteen ja sen kristillisen tunnustuksen yhteistä kunniaa, jossa\nkaikki kristityt ovat osalliset, kaikkien pappis- ja munkkikuntien\nyksin-omaisia vaatimuksia vastaan. Ja mitä Herran Ehtoolliseen tulee,\nnäyttää hän minusta yksinkertaisesti väittävän, että siunaus varmaan\nlähtee sakramenteistä ja Vapahtajamme todellisesti on läsnä niissä,\nkun hän pitää kiinni sanoista: \"tämä on minun ruumiini.\" Kaste on\nhänen silmissään kaikkien kristittyin vihki ja pappius, jota on\npuollustettava kaikkia eri veljeskuntien ahtaita etu-oikeuksia vastaan;\nHerran Ehtoollinen on Kristuksen varma läsnä-olo, jota on\npuollustettava kaikkia epäiliöitä vastaan.\n\nSchweitziläisten silmissä toiselta puolen vastakohta on uskon ja\nmuodon, puustavin ja hengen välillä. Niin ainakin mieheni ajattelee.\n\nMinä soisin, että T:ri Luther viettäisi muutamia kuukausia Atlantimme\nja hänen Konradinsa luona. Minä olen aina kiitollinen siitä, että me\nvietimme.\n\nViime aikoina ovat T:ri Lutherin saarnat usein olleet moittivaiset ja\ntäynnä varoituksia. Tämä eripuraisuus evankelisten kristittyjen välillä\npahoittaa häntä paljon. Kuitenkin pitää hän itse lujalla tahdollansa\nheitä erinänsä, niinkuin hän pidättäisi lapsiansa myrkystä, laskien\nankaria ja katkeria sanoja Zwinglianeista, joka välisti murhetuttaa\nminua kovasti, koska minä tunnen Konrad Winkelriedin seurakunnan ja\nAtlantin kodin.\n\nNo niin, yksi asia on varma: jos T:ri Luther olisi ollut niinkuin minä,\nei meillä olisi mitään uskonpuhdistusta ollut. Ja T:ri Luther ja\nuskonpuhdistus ovat tuottaneet rauhan sydämeeni ja ilon elämääni,\njoitten tähden olisin valmis kestämään mitä myrskyjä hyvänsä. Vaan kun\ntäytyy jättää rakkaat omaisensa jälkeensä myrskyihin, se on toista!\n\nMutta kallis taivaallinen Isämme ei ole suinkaan kutsunut meitä\njättämään heitä vielä. Kun Hän kutsuu meidät, antaa Hän meille voimaa\nsiihen. Silloin me näemme kaikki asiat aivan selvästi, sillä me näemme\nVapahtajamme aivan selvästi, niinkuin Hän on, tunnemme Hänen\nrakkautensa ja rakastamme Häntä aivan täydellisesti. Mimmoinen se tila\non, sitä emme vielä tiedä!\n\nMutta minä olen kokonaan vakuutettu, että, kun todella näemme pyhän\nIsämme kasvoista kasvoihin ja näemme kaikki asiat Hänen valossaan, me\nkaikki hämmästymme suurin ja huomaamme, että meillä on jotakin\nunhotettavaa, niinkuin myöskin äärettömän paljon opittavaa; ei\nainoastaan Polluxilla ja Zwinglianeilla ja minulla, vaan yksin T:ri\nFilip Melancthonillakin ja T:ri Lutherilla ja kaikilla.\n\nSillä ei uskonpuhdistus eikä T:ri Lutherin saksalainen raamattukaan\nole karkoittanut kaikkia pilviä. Yhä me näemme _niinkuin peilistä\ntapauksessa_.\n\nMutta ne ovat opettaneet meille, ettei mitään pahaa eikä pimeää löydy\nsen takana; vaan paljon ilmaistaan, joka vielä on liian hyvää meidän\nymmärrettäväksi ja liian kirkasta meidän katsottavaksi.\n\n\n\n\nXXXV.\n\nEvan Agnesin kertomus.\n\n\nEislebenissä, 1542.\n\nTäti Elsa sanoo, ettei kenenkään mailmassa tule enemmän kiittää\nJumalaa, kuin Heinzin ja minun, ja minä olen varma, että hän on\noikeassa.\n\nEnsiksi meillä on paras isä ja äiti mailmassa, niin että milloin\nhyvänsä aikaisimmasta lapsuudestamme saakka he ovat puhuneet meille\nIsästämme taivaassa, meidän on tarvinnut vaan ajatella, mitä he olivat\nmeille maan päällä, ja tuntea, että semmoinen kuin heidän rakkautensa\nja hyvyytensä on yhteensä, semmoinen juuri on Jumala; mutta (jos meidän\nkäy semmoista käsittäminen) paljon suuremmassa määrässä. Meidän on vaan\ntarvinnut _panna lisää_ siihen, mitä he ovat, oppiaksemme, mitä Jumala\non, eikä vaillentaa mitään; sanoa itsellemme, niinkuin me ajattelemme\nvanhemmistamme, jotka ovat niin lempeät muita arvostellessaan, niin\nystävälliset, niin totiset: \"Jumala on heidän kaltaisensa -- se vaan,\nettä Hänen rakkautensa on suurempi ja viisaampi, kuin isämme, hellempi\nja hartaampi, kuin äitimme\" (vaikka on vaikea sitä ymmärtää). Ja sitten\non yksi asia, jossa Hän on toisenlainen. Hänen valtansa on rajaton. Hän\nvoi antaa meille jokaisen siunauksen, jota hän katsoo soveliaaksi antaa\nmeille.\n\nKun minulla on semmoinen isä ja äiti maan päällä, ja semmoinen Isä\ntaivaassa, ja Heinz, kuinka minä voin kiittää Jumalaamme?\n\nJa äitimme on niin nuori vielä! Kallis isämme sanoi taannoin: \"hänen\nhiuksensa eivät näytä ollenkaan harmaalta, vaan ovat vielä yhtä\nkultaiset, kuin Agnesimme. Ja hänen kasvonsa ovat niin kauniit ja\nsuloiset, ja hänen äänensä on niin heleä ja täysinäinen, kun hän veisaa\nomia rakkaita virsiänsä taikka puhuu!\" Täti Elsa arvelee, että mieli\ntuntuu levolliselta, kun katselee häntä, ja että hänen äänensä aina oli\nmitä suloisimpia mailmassa, jotakin kirkkosoiton ja kyyhkysen\nkuherruksen kaltaista. Täti Elsa kertoo myöskin, että hänellä oli jo\nlapsena sama tapa nähdä, mitä mikin ajattelee -- _päästä sisään_ toisen\nsydämeen ja tehdä, että kaikki, mitä siinä on hyvää, tuntee itsensä\nymmärretyksi, ja kaikki, mitä siinä on pahaa, tuntee itsensä ilmi\ntulleeksi ja pujahtaa pois.\n\nKallis isämme sen sijaan ei ole niin nuoren-näköinen; mutta minä pidän\npaljon miehistä, jotka näyttävät siltä, kuin olisivat olleet sodassa --\nkuin heidän sydämensä olisi hyvin kynnetty ja kylvetty. Ja hänen\nharmaat hiuksensa ja otsan vaot -- nuot molemmat pystysuorat, kun hän\najattelee -- ja hänen suunsa tiveys ja hänen sisään painuneet poskensa\nnäyttävät minusta tavallansa yhtä kauniilta, kuin äitimme tyven otsa ja\nhänen huultensa lempeä luonto, joka on niinkuin hymyn koitto, ikäänkuin\nhyvyyden laki olisi muodostanut jokaisen taipeen.\n\nSitten toiseksi (kenties minun olisi tullut sanoa ensiksi) meillä on\n\"Katekismus.\" Ja täti Agnes sanoo, ettemme me, Heinz ja minä, ollenkaan\nkäsitä, mikä siunaus se on meille. Tosin emme siihen aikaan, kuin\nopimme sitä, pitäneet sitä minäkään siunauksena. Mutta minä rupean\nymmärtämään asiaa nyt, erittäinkin siitä asti, kuin olen ollut\nWittenbergissä täti Elsan luona ja hän on jutellut minulle kaikista\nlapsuutensa ja ensi nuoruutensa epäilyksistä.\n\nKun on alusta oppinut, että Jumala on Isä, \"joka pitää huolta meistä\njoka päivä\" -- runsaasti antaa meille kaikki, mitä tarvitsemme, ja\n\"tekee nämät kaikki sulasta armostansa ja isällisestä hyvyydestä;\" ja\nkun on oppinut, että \"Herra Jesus Kristus on lunastanut minut, ja\nkaikesta synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallasta vapahtanut minut\nomaksensa, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä ja kalliilla\nverellänsä\"; ja että Pyhä Henki \"asuu joka päivä meidän tykönämme,\nkutsuu meitä evankeliuminsa kautta, valistaa meitä ja armollisesti\nanteeksi antaa kaikki synnit;\" kaikki nämät, sanoo hän, on suurin\nsiunaus, mitä kukaan milloinkaan voi saada. Ei siis enää mitään pimeitä\nepäilyksen ajatuksia hyvästä Jumalasta, joita lapsuudestaan on\nhuomaamatta imenyt ja joita nyt täytyy kitkeä sydämestä. T:ri Luther\nitse sanoo, että varsin vähän ymmärrämme, mikä lahja se on nykyiselle\nnuorisolle.\n\nOli niinkuin olisin kuunnellut satuja pimeiltä aikakausilta vuosisatoja\nsitten, kun kuulin täti Elsan kertovan lapsuudestaan Eisenachissa,\njolloin T:ri Luther vielä oli poika ja lauloi leivän tähden hyvän\nsukulaisemme Ursula Cottan ovella -- jolloin monilukuisten,\nkorkeamuuristen luostarein munkit ja nunnat juhlallisesti astuivat\nkatuja mustissa kaavuissaan; ja täti Elsa vapisi, kun ajatteli\ntaivasta, koska se ehkä oli niinkuin luostarin puutarha, ja kaikki\ntaivaan pyhimykset niinkuin täti Agnes.\n\nMeidän kallis iso-täti Agnes! kuinka mahdoton meidän on ymmärtää, että\nhäntä niin pelättiin -- häntä, joka oli lapsuutemme leikkikumppani, ja\njoka, niinkuin äitimme sanoi, pilasi meidät sen kautta, että hän teki\nkaikki, mitä pyysimme, ja luulotteli meitä, että häntä huvitti, kun\nmielin määrin vedimme häntä sinne tänne ja teimme hänestä leijonan tai\nTurkkilaisen. Kuinka hyvin minä nyt muistan, mikä tuska tuli Heinziin\nja minuun, kun meidän käskettiin puhua ja astua hiljaa, sillä hän oli\nkipeä, ja me sitten vietiin joka päivä vähäksi aikaa istumaan aivan\nääneti hänen sänkynsä viereen jonkun kuva-kirjan kanssa, koska hän\ntahtoi katsella meitä, mutta ei sietänyt minkäänlaista melua. Ja\nvihdoin se päivä, jolloin me juhlallisesti talutettiin sisään, eikä hän\nenää voinut katsella meitä, vaan makasi aivan liikkumatonna ja\nvaaleana, ja me panimme kukkamme hänen vuoteellensa, ja kaikki näytti\nmeistä niin pyhältä ja niin kirkonkaltaiselta, ettemme itkeneet --\nennenkuin illalla rukous-aikamme tuli ja äitimme lausui meille, ettei\ntäti Agnes enää tarvinnut meidän rukouksiamme, koska Jumala oli tehnyt\nhänet ihan hyväksi ja onnelliseksi taivaassa. Heinz sanoi, että hän\ntahtoisi, että Jumala ottaisi meidät kaikki ja tekisi meidät ihan\nhyviksi ja onnellisiksi täti Agnesin kanssa. Mutta kun me jätettiin\nyksin vähäisiin sänkyihimme, itkin minä katkerasti enkä saanut unta. Se\ntuntui niin kauhealta, kun ajattelin, ettei täti Agnes enää tarvinnut\nmeitä, ja ettemme voineet tehdä mitään hänen hyväkseen -- vaikka hän\noli ollut niin hellä ja hyvä meitä kohtaan! Minä pelkäsin myöskin,\nettemme olleet kohdelleet häntä kylliksi hyvin, että olimme vaivanneet\nhäntä leikittelemään kanssamme ja pitäneet suurempaa menoa, kuin meidän\nolisi pitänyt; ja että se oli syy, jonka vuoksi Jumala oli ottanut\nhänet pois. Heinz ei voinut ymmärtää tätä ollenkaan. Hän oli aivan\nvarma, että siksi Jumala oli liian hyvä; ja vaikka hänkin itki, nukkui\nhän pian. Se lohdutti minua suuresti, kun äitimme tuli (hänen viimeinen\ntoimensa illalla oli aina katsoa, joko me nukuimme) ja minä sain\nnyyhkyttää ulos suruni hänen sylissään ja sanoa:\n\n\"Eikö täti Agnes koskaan enää huoli meistä?\"\n\n\"Kyllä, lemmittyni\", vastasi äiti; \"hän huolii meistä vielä. Hän\nvartoo, siksi kuin me kaikki tulemme hänen luokseen.\"\n\n\"Häntä ei siis otettu pois sentähden, että me vaivasimme häntä, ja\npidimme hälinää? Me rakastimme häntä niin paljon! Emmekö voi tehdä\nmitään hänen hyväkseen nyt?\"\n\nTuosta hän kertoi minulle, kuinka täti Agnes oli kärsinyt paljon\ntäällä, ja että taivaallinen Isämme oli ottanut hänet kotiin, ja että,\nvaikkemme voineet tehdä mitään hänen hyväkseen, meidän ei tarvinnut\njättää pois hänen nimeänsä iltarukouksistamme, sillä meidän sopi aina\nsanoa: \"ole kiitetty joka otit kalliin täti Agnesin luoksesi!\"\n\nJa niin kaksi asiaa sinä iltana kirjoitettiin sydämeeni: että oli\nkodinkaltainen paikka tuolla puolen pilviä, jossa täti Agnes odotti\nmeitä, rakastaen meitä yhtä paljon, kuin koskaan ennen, sekä Jumala,\njoka rakasti meitä enemmän, kuin kukaan muu; ja että meidän tuli olla\nniin hyvänlaiset, kuin suinkin mahdollista, ihmisiä kohtaan eikä\nsurettaa ketään hetkeksikään, sillä semmoinen aika tuli kenties,\njolloin he eivät kaivanneet meidän hyvyyttämme enää.\n\nMinun, joka aina ajattelen, kuinka täti Agnes odottaa meitä taivaassa\nsamalla miettivällä, lempeällä katseella, joka hänellä oli, kun hän\nsairastaessaan vartoi Heintzia ja minua istumaan sänkynsä viereen, minun\non sangen vaikea ymmärtää niitä toisenlaisia ajatuksia, joita täti Elsa\npiti hänestä, kun hän oli nunna.\n\nMutta täti Elsa arvelee, että Heinz ja minä rasituksillamme, melullamme\nja rakkaudellamme etupäässä vaikutimme hänen pyhityksensä. Niin, nuot\ntäti Elsan lapsuuden ajat näyttävät olevan melkein yhtä kaukana meistä,\nkuin Unkarin Elisabetin ajat -- hänen, joka eli Wartburgissa --\ntuntuivat täti Elsan mielestä. On kummallista ajatella, mitä tuo\nvuorimiehen poika, jonka vanha Johan Reineck muistaa selässään\nkantaneensa mäkeä ylös kouluun, täällä Eislebenissä on tehnyt meidän\nkaikkien hyväksi. Niin täydellisesti tuo synkkä vanha aika näyttää\nkadonneen. Ei koko Sachsissa ole ainoatakaan luostaria enää, papit ovat\nkaikki naimisissa ja kouluja on perustettu joka kaupunkiin, joissa,\nniinkuin T:ri Luther sanoo, nuoret pojat ja tytöt kuulevat enemmän\nJumalasta ja kristillisyydestä, kuin nunnat ja munkit kaikissa\nluostareissa yhteensä kolmekymmentä vuotta takaperin oppivat.\n\nEi niin, että kaikki pojat ja tytöt ovat niin hyvät, kuin heidän\npitäisi olla. Ei; sen huomaa selvästi siitä, mitä Heinz ja minä\ntunnemme ja tiedämme, ja myöskin siitä, mitä kallis isämme saarnaa\nsunnuntaisin kirkossa. Äitimme sanoo välisti pelkääväusä, että me, tämä\nsukupolvi, kasvamme itsekkäiksi ja veltoiksi, aivan toisenlaisiksi,\nkuin isämme, jotka saivat taistella mailmaa, lihaa ja perkelettä\nvastaan jokaisesta totuuden kipinästä, jonka he tunnustivat.\n\nMutta rakas isämme hymyilee totisesti ja arvelee, ettei äidillä ole\nsyytä pelkoon. Näitä kolmea vihollista ei ole vielä kukistettu,\nvaan he antanevat kyllin tekemistä nuorelle polvikunnalle. Paitsi\nsitä hallitsee paavi vielä Romassa, ja keisari uhkaa meitä nytkin\nsota-armeijalla, Turkkilaisia ja anabaptisteja mainitsematta, joista\nT:ri Luther puhuu niin paljon.\n\nMinä tiesin hyvin vähän mailmasta vielä kaksi vuotta takaperin enkä,\nluullakseni, itsestänikään paljon. Mutta kun olin noin viidentoista\nvuoden vanha, lähdin minä yksin käymään täti Chriemhildin ja täti Elsan\nluona, ja silloin minä opin monta asiaa, jotka suuresti huolettivat\nminua, kun opin niitä, mutta tekevät minut nyt, kun ovat opitut,\nonnellisemmaksi, kuin ennen; niin on äitini puhetta myöten useimpien\nJumalan opetusten laita. Ennen tätä minä en ollut koskaan ollut poissa\nkotoa; ja vaikka Heinz, joka oli ollut poissa ja poikana tietysti\njoutunut enemmän muitten seuraan, kuin minä, usein sanoi minulle, etten\nminä ymmärtänyt enemmän todellisesta elämästä, kuin kapalolapsi, en\nminä koskaan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.\n\nMinä olin, luullakseni, aina tietämättäni pitänyt isäämme ja äitiämme\nmailman keskuksena kaikille muille, samoin kuin meille itselle; ja olin\njuuri ollut kiitollinen kohtalostani elämässä, koska luulin, ettei\nkenelläkään muulla missään suhteessa ollut mitään niin hyvää, ja olin\ntäydellisesti vakuutettu siitä, että jokainen sydämessään ajatteli\nsamaa. Ja kun huomasin, että muitten ihmisten mielestä meidän tilamme\nelämässä näytti surkealta ja halvalta, hämmästyin sanomattomasti ja\nsurin!\n\nMe jätimme vanhan kotimme metsässä monta vuotta takaperin, kun Heinz ja\nminä olimme varsin pikkuiset; ja se säilyi vaan muistissamme\njonkunlaisena Edeninä eli satujen maana, jossa me keskellä luonnon\nkukkia, viheriäisiä nurmia, laulavia lintuja, ja jokia rakensimme kodin\nkaikille unelmillemme, emmekä kuitenkaan sydämessämme epäilleet, että\nuusi kotimme Eislebenissä oli tavallansa juuri yhtä oivallinen. Onhan\nmeillä täälläkin puutarha asuinhuonetten takana, jossa on useita\nomenapuita ja lammikko, joka on yhtä suuri, kuin kenenkään naapurimme,\nja tyhjä parvi sateisia päiviä varten -- oikein mainio parvi -- jossa\nsopii kertoa satuja taikka tehdä kokeita ja Heinzin työkaluilla\nvalmistaa kummallisia puuleikkauksia kaikenlaisiksi lahjoiksi. Eikö\nEislebenin laaksossamme myöskin ole vihantavia ja metsäisiä kukkuloita,\nja eikö läheisistä metsistä yökaudet kummalliset valkeat hohda isoista\nvuorimiesten sulatusuuneista, joitten rinnalla Thüringin metsän\nsysimiesten valkeat ovat vaan lasten leikki? Ja eikö täällä lisäksi\nole kaikenlaisia jylhiä luolia ja onkaloita, joista vuorimiehet\ntuon tuostakin tulevat esiin, nokisina ja itsenäisinä, ja laulavat\nmoni-äänisiä, omituisia laulujansa, kun he astuvat kotiin työstään? Ja\neikö Eisleben ole T:ri Lutherin syntymäpaikka? Ja eikö meillä ole\nkorkeampi latinan-koulu, jonka T:ri Luther perusti, ja jossa rakas\nisämme opettaa latinaa? Ja emmekö kuule hänen saarnaavan kerta joka\npyhä?\n\nMinusta ei mikään ennen näyttänyt eikä nytkään näytä jalommalta, kuin\nsaada, niinkuin kallis isäni, pyhinä kertoa kansalle taivaan tiestä ja\narkipäivinä opettaa heidän lapsiansa olemaan viisaat ja hyvät maan\npäällä. Minä hämmästyin suuresti, kun huomasin, etteivät kaikki\najatelleet samaa.\n\nMinä en tarkoita sitä, etteivät kaikki aina ole olleet erittäin hyviä\nminua kohtaan; mutta sattui näin.\n\nEräänä päivänä olivat muutamat vieraat käyneet eno Ulrichin linnassa.\nHe olivat kiitelleet kultaista tukkaani, jonka Heinz aina sanoo olevan\nsamanvärisen kuin satujen prinsessain. Minä läksin ulos täti\nChriemhildin pyynnöstä, puoleksi häpeissäni, puoleksi hyvilläni,\nleikittelemään serkkujeni kanssa metsässä. Kun istuin puitten välissä\nja sidoin seppeleitä sinisirkkusista, joita serkkuni noukkivat alhaalla\nvirran luona, kulkivat samat ylhäiset naiset ohitse.\n\n\"Niin, hän on sievän-tapainen pikku otus koulumestarin tyttäreksi.\"\n\n\"Minä en käsitä, mistä porvaristyttö -- ovathan kaikki Cottat\nporvareita, vai kuinka -- on saanut tuommoiset pienet, valkoiset kädet\nja hienot kasvonjuonteet\", arveli toinen.\n\n\"Vaikka he epäilemättä myöskin ovat köyhiä!\" kuului vastaus. \"Luulisi\npian, ettei hänen koskaan ole tarvinnut tehdä mitään talon-askareita,\njoka ei suinkaan liene laita.\"\n\n\"Kuka hänen iso-isänsä oli?\"\n\n\"Se oli vaan kirjanpainaja Wittenbergissä!\"\n\n\"Vaan koulumestari!\" ja \"vaan kirjanpainaja!\"\n\nKoko minun sydämeni nousi näitä halveksivia sanoja vastaan. Tätäkö\nsiis ihmiset kiittelemisillään tarkoittivat? Tämmöiseksikö isää\narvattiin -- häntä, joka oli jaloin mies mailmassa, joka olisi sopinut\nvaaliruhtinaaksi taikka keisariksi? Minussa syntyi katkera tunto, jota\nminä luulin rakkaudeksi ja loukatuksi oikeuden tunnoksi. Mutta rakkaus\ntuskin lienee niin katkera, eikä oikeus niin tulinen.\n\nMinä en jutellut tätä kenellekään enkä itkenyt kyyneltäkään, vaan\nrupesin jälleen nivomaan kukkakiehkuroitani, ja päätin luopua häijystä\nja tyhjästä mailmasta. Enkö minä jo aikaa ollut kummieni kautta\nkasteessa luvannut tehdä niin? Nyt, luullakseni, sain oppia, mitä\nkaikkia se tarkoitti.\n\nTäti Elsan luona odotti minua kuitenkin toisenlainen kokemus. Markkinat\nolivat tulossa, ja meidän oli kaikkien määrä olla parhaissa\njuhlavaatteissamme. Serkuillani oli kalliita Itämaan juveleja\nliivissään; ja vaikkei heillä porvaristyttöinä ollut oikeutta käyttää\nsamettia, niinkuin serkuillani linnassa, olivat heidän tröijynsä ja\nhameensa mitä kankeimmasta ja kalliimmasta silkistä, jota eno\nReichenbach oli tilannut heille Italiasta ja Orientista.\n\nMinun villainen hameeni näytti kyllä yksinkertaiselta niitten rinnalla,\nmutta minä en huolinut vähintäkään siitä; oma rakas äitini ja minä\nolimme yhdessä neuloneet sen; ja hän oli löytänyt muutamia vanhoja,\nkalliita säästöjä ja ommellut minulle tafti-tröijyn, jota me molemmat\nolimme suurella mielihyvällä katselleet, koska se oli komein puku, mikä\nminulla milloinkaan oli ollut. Eikä se nytkään näyttänyt minusta\nhiukkaakaan rumemmalta. Äitini sormet olivat kosketelleet sitä, kun hän\nkoetti sitä päälleni iltaa ennen lähtöäni. Ja täti Elsa sanoi, että se\nmuistutti niin paljon äidistäni. Mutta se ei ollut oikein serkkujeni\nmieleen; sen minä selvästi näin; erittäin Fritzin ja vanhempien\npoikien. He eivät sanoneet mitään; mutta juhlapäivän aamuna oli kaunis,\nuusi puku, samanlainen kuin serkkujeni, pantu sänkyni viereen,\nennenkuin minä heräsin.\n\nMinä panin sen päälleni jonkunlaisella ilolla, mutta kun katselin\npeiliin -- ei se käynytkään laatuun -- minä en voinut pitää sitä.\nTuntui kuin se olisi soimannut äitiäni ja halpaa elämääni ja rakasta\nköyhää kotiani Eislebenissä, ja minä istuin alas ja itkin haikeasti,\nsiksi kuin hiljainen koputus ovelle säpsähytti minua, ja täti Elsa tuli\nsisään ja näki minun istuvan kovasti häpeissäni, kyynelet poskillani ja\nuudella, kauniilla puvullani.\n\n\"Etkö siis pidä siitä, lapseni? Se oli Fritzimme tuuma. Minä pelkäsin,\nettei se miellyttäisi sinua.\"\n\n\"Äiti arveli, että vanha oli kyllä hyvä minulle\", vastasin minä\nvapisevalla äänellä. \"Se oli kyllä hyvä minun kodolleni. Paras on, että\nlähden kotiin jälleen.\"\n\nTäti Elsa pyyhkeili huolikkaasti pois kyyneliä puvustani, mutta, kun\nlausuin nämät sanat, alkoi hän itse itkeä ja syleili minua, sanoen,\nettä juuri semmoiset tunteet hänelläkin olisi ollut nuoruutensa aikoina\nEisenachissa, vaan että minun nyt tuli pitää tätä uutta pukua juhlassa,\nmutta sitten minun ei tarvinnut ottaa sitä päälleni koskaan, jollen\nitse tahtonut; ja että olin oikeassa, kun en pitänyt mitään\npuoleksikaan niin hyvänä, kuin äitiäni ja kaikkia, mitä hän teki, koska\nei kukaan ollut ikinä ollut eikä vasta olisi niin hyvä; sen hän aivan\nvarmaan tiesi.\n\nNäin me itkimme yhdessä ja tulimme lohdutetuksi; ja minä olin puettu\nviheriään silkkiin markkinoilla.\n\nMutta kun palasin kotiin häpesin enemmän itseäni, kuin silkkipukua\ntaikka linnan imartelevia naisia. Rakas, kallis, vanha kotini näytti,\nvaikka kuinka koetin ajatella toisin, vähäiseltä ja köyhältä, ja\nhuonekalut kuluneilta ja vanhoilta. Vaan kuitenkin näin joka paikassa\ntodistuksia, kuinka minua muistettiin ja toivotettiin tervetulleeksi\nkotiin -- tuoreita kaisloja lattialla; uusi, valkoinen peitto\nvähäisessä sängyssäni, jonka minä tiesin äitini omin käsin kutoneen.\n\nÄiti havaitsi varsin pian, että olin huolissani jostakin,\nja ennen pitkää hän tiesi kaikki, kun kerroin hänelle katkeran\nelämänkokemukseni.\n\n\"Isäsi vaan koulumestari!\" hän sanoi, \"ja sinä itse saanut uuden\nsilkkipuvun! Tässäkö kaikki sinun surusi, pikku Agnes?\"\n\n\"_Kaikki_\", minä sanoin; \"ja _vaan_!\"\n\n\"Onko siis isäsi mitään muuta, kuin koulumestari, Agnes?\" hän kysyi.\n\n\"Minä en hetkeäkään häpeä sitä, äiti\", minä vastasin; \"ethän sinä sitä\nsuinkaan ajatellut. Minä arvelen, että on paljon jalompi opettaa\nlapsia, kuin ajaa kettuja, ja ostaa ja myydä silkki- ja villakankaita.\nMutta mailma näyttää minusta niin kovasti tyhjältä ja nurinpuoliselta;\nenkä minä koskaan tahdo nähdä siitä mitään enää. Voi, äiti, luuletko,\nettä kaikki oli järjettömyyttä minulta?\"\n\n\"Sinä olet, luullakseni, lapseni, saanut taistella mailmaa, lihaa ja\nperkelettä vastaan; eivätkä ne suinkaan ole mitään helppoja vihollisia.\nMinä varon, ettet ole vielä suoriunut niistä.\"\n\n\"Mutta eikö isämme virka ole jalompi, kuin kenenkään muun, ja eikö\nkotimme ole sievin koko mailmassa?\" minä sanoin; \"ja Eisleben\ntavallansa yhtä kaunis, kuin Thüringin metsä, ja yhtä oppinut, kuin\nWittenberg?\"\n\n\"Kaikki virat ovat jalot\", hän vastasi; \"mutta se, jonka Jumala määrää\nmeille, on jaloin meille. Eisleben ei ole, luullakseni, yhtä kaunis,\nkuin Gersdorfin vanhat, metsäiset kukkulat; eikä Lutherin syntymäsija\nyhtä suuri, kuin hänen asuntopaikkansa, jossa hän saarnaa ja opettaa ja\nvuodattaa ympärillensä hurskaan jokapäiväisen elämänsä vaikutuksen.\nMuut kodit lienevät yhtä hyvät, kuin sinun, kallis lapseni, vaikkei\nmikään voi olla niin sinulle.\"\n\nJa näin minä opin, että jokainen virka on jalo sen vuoksi, että Jumala\non määrännyt sen, ja että jokainen asia on hyvä sen vuoksi, että Jumala\nantaa sen; ja ettei tyytyväisyys ole siinä, että suotta luulemme, että\nmeidän tilamme on paras mailmassa, vaan siinä, että uskomme, että se on\nparas meille, ja kiitämme Jumalaa siitä.\n\nTällä tapaa minä ensiksi opin mailmaa tuntemaan. Tällä tapaa opin\nmyöskin paremmin ymmärtämään Katekismusta, semminkin sitä osaa, joka\nkoskee Herran Rukoukseen ja toiseen Uskonkappaleesen, jossa luemme\nHerrasta, joka kärsi meidän syntiemme tähden ja lunasti meidät\nkalliilla verellänsä.\n\nMinä olen juuri palannut toiselta Wittenbergin matkaltani, joka oli\npaljon hupaisempi, kuin ensimäinen -- tosiaan erinomaisen hupainen.\n\nSuurin ilo koko matkallani oli kuitenkin se, että näin ja kuulin T:ri\nLutherin. Hänen vähäinen tyttärensä Magdalena, joka oli kolme vuotta\nnuorempi, kuin minä, oli kuollut hiukkaa ennen, mutta se näytti vaan\ntekevän T:ri Lutherin lempeämmäksi, kuin koskaan, kaikille nuorille\ntytöille -- \"tyttö-rievuille\" -- joksi hän nimittää heitä.\n\nHänen saarnansa olivat minusta niinkuin isä puhuttelisi lapsiansa, ja\ntäti Elsa sanoo, että hän usein kertoo Katekismuksen \"Jumalalle\",\nilahuttaaksensa sydäntänsä ja lujittaaksensa itseänsä -- tuo suuri T:ri\nMartin Luther!\n\nMinä olin kuullut niin paljon hänestä ja aina ajatellut häntä siksi\nmieheksi, joka oli lähinnä Jumalata maan päällä, ja jonka majesteetti\noli sanomattoman monta kertaa suurempi, kuin vaaliruhtinaan taikka\nkeisarin. Ja nyt tuntui erinomaisen hupaiselta saada nähdä häntä hänen\nkodissaan, tummalla panelilla varustetussa huoneessa, josta näki\npuutarhan. Hän nosti silloin tällöin päätään kirjoituksestaan ja\nhymyili lempeästi meille, istuessaan suuren pöydän ääressä lähellä isoa\nakkunaa, samalla kuin rouva Luther matalammalla istuimella ompeli hänen\nvieressään, ja pikku Margareta Luther, nuorin lapsi, hiljaisesti\nleikitteli heidän ympärillään, hyvin mielissään, kun vaan isä tuon\ntuostakin katsahti häneen.\n\nMinä olisin mielellään tahtonut nähdä Magdalena Lutherin. Hän oli\nvarmaan erittäin hyvä ja rakastettava lapsi. Mutta sitä en saa\nennenkuin taivaassa!\n\nLuullakseni minun tunteeni Lutherin suhteen ovat toisenlaiset, kuin\näitini ja isäni. He tunsivat hänet taistelon kestäessä. Me tunnemme\nhänet ainoastaan voittajana, jonka jo melkein on palmu kädessä.\n\nMutta minun paras ystäväni Wittenbergissä on täti Thekla. Ylimalkain en\nluule, että löytyy ketään, jonka kaltaiseksi minä mieluisammin\ntahtoisin tulla. Hän ymmärtää kaikki, vaikkei kerro hänelle mitään,\nsamalla kummallisella tavalla, kuin äitini. Arvatakseni se on siitä\nsyystä, että hän on kärsinyt niin paljon. Täti Elsa jutteli minulle\nsiitä kauheasta surusta, joka kohtasi häntä, kun hän oli nuori.\n\nRakkaalla äidillämme ja isällämme on myöskin ollut suuret surunsa,\nvaikka he pääsivät niistä tässä elämässä, ja täti Thekla pääsee\nsurustansa vasta tulevassa mailmassa. Mutta tämä näyttää erinäisellä\ntavalla pyhittäneen heitä kaikkia. He kaikki ja myöskin T:ri Luther\njohdattavat mieleeni semmoisia ihmisiä, jotka, niinkuin puhutaan,\nosaavat maata tömistämällä keksiä, missä salaisia lähteitä löytyy, että\nmuut tietävät, mistä kaivaa vettä. Suruko vaan antaa tämän lahjan,\njonka avulla sydämen salaiset lähteet löydetään? Jos niin, maksaa hyvin\nvaivan kärsiä. Mutta pari kolme surua on sentään, joita meidän on\ntuskin mahdollinen kestää!\n\nVaan, niinkuin äitimme sanoo, Vapahtajallamme on kaikki lahjat\nkäsissään; ja \"suurin lahja\" kaikista (jonka kädessä jykeimmät työkalut\naikaan saavat hienointa työtä) \"on rakkaus!\" Ja tämä on juuri se lahja,\njota jokainen meistä tarvitsee määrättömästi.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\nTheklan kertomus.\n\n\nWittenbergissä, Tammikuun 23 p. 1546.\n\nT:ri Luther on tänään lähtenyt Wittenbergistä syntymäkaupunkiinsa\nEislebeniin ratkaisemaan Mansfeldin kreivien riitaa muutamista\npatronati-oikeuksista.\n\nHän oli mennessään hyvällä mielellä ja aikoo palata kolmen neljän\npäivän perästä. Hänen kolme poikaansa, Johan, Martin ja Paulus\nseurasivat häntä. Rouva Luther on levoton ja alakuloinen hänen lähtönsä\ntähden, mutta toivoaksemme ilman erinäistä syytä, vaikka Tohtori\nnykyisin usein on ollut heikko ja kipeä.\n\nSe unteliaisuus ja hiljaisuus, joka aina havaitaan Wittenbergissä, kun\nhän on poissa, on epäilemättä suurennut tämän talvisen ilman ja niitten\nsadetten ja myrskyjen kautta, jotka ovat paisuttaneet kaikki joet\ntulvilleen. Hän on todella meidän pikkuisen mailmamme isä ja kuningas;\nja kun hän on meidän luonamme, näyttää koko Saksa ja mailma likemmältä\nmeitä hänen lavean järkensä ja hänen sydämensä tähden, joka väreilee\njokaisesta puutteesta ja surusta koko mailmassa.\n\nRouva Luther on tänään kertonut minulle, että T:ri Luther sanoi,\nennenkuin hän lähti, että \"hän laskeuisi ilolla kuolinvuoteellensa, jos\nvaan ensin saisi nähdä rakkaat Mansfeldin herransa sopineina.\" Hän\njutteli myöskin, että hän juuri on päättänyt Genesin kommentarinsa,\njoita hän on kirjoittanut näinä viime kymmenenä vuotena, näillä\nsanoilla:\n\n\"_Minä olen heikko enkä jaksa tehdä mitään enää. Rukoilkaat Jumalaa,\nettä Hän suo minulle levollisen ja autuaallisen kuoleman_.\"\n\nHän arvelee, että T:ri Luther viime aikoina on tavallista enemmän\najatellut kuolemaa, ja pelkää, että hänellä on joku sisällinen aavistus\nelikkä tunto pikaisesta lähdöstä.\n\nKuinka kauan hän on puhunut kuolemasta, niinkuin jostain toivottavasta\nasiasta! Kuitenkin surettaa se aina sydäntämme, kun kuulemme hänen\npuhuvan niin. Kun hän puhuu Tulemuksesta, niinkuin se olisi kaiken\npahan loppu ja Jumalan valtakunnan alku, voimme hyvin kuunnella, mutta\nei, kun hän puhuu siitä Tulemuksesta, joka olisi kaiken pahan loppu\nhänelle, vaan kaikkein surujen alku meille.\n\nNyt on rouva Luther kuitenkin saanut vähän lohdutusta hänen\nkirjeistänsä, jotka ovat iloisemmat, kuin ne, jotka hän viime vuonna\nsai Tohtorin poissa ollessa. Silloin hän neuvoi rouvaansa myymään\nkaikki heidän Wittenbergin omaisuutensa ja muuttamaan kartanoonsa\nZulsdorf'iin, että hän tietäisi hänen kunnialla pääsneen Wittenbergistä\n-- tuosta \"itsekkäisyyden ja hekuman pesästä\" -- ennenkuin hän kuoli.\n\nHänen ensimäinen kirjeensä siitä, kuin hän tällä kertaa jätti\nWittenbergin, on kirjoitettu näin:\n\n\"Hyvälle ja rakkaalle Käthe Lutherin'alle Wittenbergiin. Armoa ja\nrauhaa Herrassa.\"\n\n\"Kallis Käthe! Tänään kello puolivälissä yhdeksän tulimme Halleen,\nvaikk'emme vielä ole pääsneet Eislebeniin, sillä suuri anabaptisti\nlähetti meitä vastaan vedentulvan ja isoja jää-möhkäleitä, jotka\npeittivät maan ja uhkasivat kastaa meidät kaikki uudestaan. Emmekä\nmyöskään voineet palata Muldan vuoksi. Sentähden pysymme levollisesti\ntäällä Hallessa molempien jokien välissä. Ei sen vuoksi, että meitä\nhaluttaisi juoda vettä, vaan me lohdutamme itseämme hyvällä Torgau'in\noluella ja Rheinin viinillä siinä tapauksessa, että Saale rupeisi\nraivoamaan jälleen. Me, näet, ja palveliamme ja lauttamiehet emme tahdo\nkiusata Jumalaa ja rohjeta vesille; sillä perkele riehuu meitä vastaan\nja asuu virroissa; parempi on karttaa häntä, kuin valittaa hänen\npäällensä, eikä ole tarpeellista, että me joudumme paavin ja hänen\njoukkojensa pilkan alaiseksi. Minä en olisi uskonut, että Saale näin\nyltyisi ja hyökkäisi maantien ja kaikkien yli. Ei muuta tällä kertaa;\nvaan rukoelkaat meidän puolestamme ja olkaat hurskaat. Luullakseni\nolisit sinä, jos olisit ollut täällä, neuvonut meitä tekemään juuri,\nmitä me olemme tehneet. Jotta kerran olisimme noudattaneet sinun\nneuvoasi. Täten jätän sinut Jumalan haltuun. Amen. Hallessa St.\nPaavalin kääntymyksen päivänä.\n\n                                      Martinus Luther.\"\n\nHän on saanut neljä muuta kirjettä. Yksi niistä oli Helmikuun toiselta\npäivältä ja kuuluu näin:\n\n\"Sydämellisesti rakastetulle puolisolleni Katarina Lutherin'alle,\nZulsdorf'in Tohtorinnalle, Säumarktin omistajalle ja mikä virka hänellä\nmuutoin lienee, armoa ja rauhaa Kristuksessa; ja vanha, köyhä (ja,\nniinkuin minä tiedän, voimaton) rakkauteni sinulle!\"\n\n\"Kallis Käthe -- minä kävin kovin heikoksi matkalla likellä Eislebeniä\nsyntieni vuoksi; vaikka, jos sinä olisit ollut siellä, olisit sanonut,\nettä se oli Juutalaisten syntien vuoksi. Sillä lähellä Eislebeniä\nkuljimme kylän kantta, jossa asuu paljon Juutalaisia; ja se on\ntotta, että kun ajoimme sen halki, puhalsi kylmä tuuli barettini\n(tohtorin-hatun) ja pääni läpi, niinkuin se olisi tahtonut muuttaa\naivoni jääksi.\"\n\n\"Sinun poikasi lähtivät Mansfeldista eilen, koska Hans von Jene niin\nhartaasti pyysi heitä mukaansa. Minä en tiedä, mitä he tekevät. Jos\nolisi pakkanen, saisivat he auttaa minua vilua näkemään. Koska\nkuitenkin on lämmin taas, tehkööt taikka kärsikööt he mitä tahansa.\nTäten minä jätän sinut ja koko huoneeni Jumalan haltuun; sano terveisiä\nkaikille ystäville. _Vigilia purificationis_.\"\n\nJa taas:\n\n\"Syvästi oppineelle rouva Katarina Lutherin'alle, armolliselle\npuolisolleni Wittenbergissä, armoa ja rauhaa.\"\n\n\"Kallis Käthe -- täällä me istumme ja annamme vaivata itseämme, ja\nolisimme mielellään poissa; mutta se ei käyne laatuun, luullakseni,\nennenkuin viikon perästä. Tee hyvin ja sano mestari Filipille, että hän\noikaiskoon selityksensä; sillä hän ei ole vielä oikein ymmärtänyt,\nmiksi Herra nimitti rikkautta orjantappuroiksi. Täällä on se koulu,\njossa sen saa oppia\" (i.e. Mansfeldein omaisuuden-riidat). \"Mutta\nmieleeni johtuu, että Pyhässä Raamatussa orjantappurat aina uhataan\npolttaa tulella, sentähden minulla on vaan enemmän kärsivällisyyttä, ja\nminä toivon Jumalan avulla saavani nämät kaikki hyvään päätökseen.\nMinusta on, niinkuin perkele nauraisi meitä; mutta Jumala nauraa häntä\nhäpeään! Amen. Rukoile meidän puolestamme. Sanansaattaja hätii.\nSt. Dorothean päivänä.\n\n                                L. (sinun vanha rakastajasi.)\"\n\nT:ri Luther näyttää omalla, yksinkertaisella, sydämellisellä tavallansa\niloitsevan vanhasta kodistaan. Aateliset ja porvarit vastaan-ottavat\nhäntä erittäin ystävällisesti.\n\nKolmas kirje, jonka rouva Luther on saanut, on täynnä leikillisiä,\nhelliä vastauksia hänen huoliinsa Tohtorin suhteen.\n\n\"Rakkaalle puolisolleni Katarina Lutherin'alle, Tohtorinnalle ja\nitsensäkiusaajalle Wittenbergissä, armolliselle rouvalleni, armoa ja\nrauhaa Herrassa.\"\n\n\"Lue sinä, rakas Kätheni, Johanneksen evankeliumi ja pikku Katekismus,\nja sinä olet kohta sanova: 'kaikki, mitä kirjassa seisoo, on minusta\nsanottu.' Sillä sinä sälytät päällesi Jumalasi huolet, niinkuin ei\nolisi kaikkivaltias ja voisi luoda kymmentä Tohtori Martin'ia, jos tämä\nyksi vanha Tohtori Martin hukkuisi Saaleen. Jätä minut rauhaan\nhuolinesi! Minulla on parempi vartia, kuin sinä ja kaikki enkelit. Se\non Hän, joka makasi seimessä ja armasteltiin neidon rinnalla; mutta\njoka myöskin nyt istuu Jumalan Kaikkivaltiaan Isän oikealla kädellä.\nOle siis levollinen.\"\n\nJa taas:\n\n\"Pyhälle, levottomalle rouvalle Katarina Lutherin'alle, Zulsdorf'in\nTohtorinnalle Wittenbergissä, armolliselle, rakkaalle vaimolleni, armoa\nja rauhaa Kristuksessa.\"\n\n\"Kaikkein pyhin rouva Tohtorinna -- me kiitämme teidän armoanne\nystävällisesti teidän suuresta tuskastanne ja huolestanne meidän\ntähtemme, joka esti teitä nukkumasta; sillä siitä saakka, kuin te\nolitte niin levoton meidän puolestamme, on tulipalo lähellä huoneeni\novea ravintolassa likipitäin tehnyt lopun meistä; ja eilen (epäilemättä\nteidän huolenpitonne kautta) oli kivi vähällä pudota suorastaan\npäällemme ja rusentaa meidät, niinkuin hiiren ritaan. Sillä\nyksityisessä huoneessamme on kolmatta päivää kalkki ja muurisavi\nhalkeillut katossa, siksi kuin lähetimme työmiehiä noutamaan, jotka\nvaan kahdella sormella koskivat kiveen, kun se jo putosi. Se oli yhtä\nsuuri, kuin pitkä pään-alainen, kahta kämmentä leveä. Näistä kaikista\nolisimme saaneet kiittää teidän levottomuuttanne, jolleivät kalliit,\npyhät enkelit myöskin olisi vartioinneet meitä! Minä rupeen pelkäämään,\nettä, jollei levottomuutenne herkeä, maa vielä nielaisee meidät ja\nkaikki elementit vainoavat meitä. Opetatko sinä todella Katekismusta ja\nUskontunnustusta? Rukoile siis ja jätä murheet Jumalalle, niinkuin\nluvattu on. 'Heitä huolesi Herran haltuun, Hän auttaa sinua.'\"\n\n\"Me tahtoisimme nyt mielellään päästä vapaaksi ja matkustaa kotiinpäin,\njos Jumala niin soisi. Amen. Amen. Scholastican päivänä. Teidän\npyhyytenne nöyrä palvelia.\n\n                               Martin Luther.\"\n\n\nHelmikuun 17 p.\n\nHyviä uutisia meille kaikille Wittenbergissä! Rouva Luther on saanut\nTohtorilta kirjeen, joka oli kirjoitettu Helmikuun 14 päivänä ja\nilmoitti hänen pikaisen takaisin tulonsa.\n\n\"Rakkaalle, kalliille vaimolleni Katarina Lutherin von Boralle\nWittenbergiin.\n\n\"Armoa ja rauhaa Herrassa, rakas Käthe! Tällä viikkoa toivomme, Jumala\nsuo, pääsevämme kotiin jälleen. Jumala on osoittanut meille suurta\narmoa; sillä kreivit ovat välimiesten kautta sopineet kaikista, paitsi\nparista kolmesta asiasta -- joista yksi on se, että kreivi Gebhard ja\nkreivi Albrecht taas rupeisivat veljiksi, jota minä aion toimittaa\ntänään. Minä kutsun heidät luokseni vieraiksi, että he puhutelkoot\ntoisiansa, sillä tähän saakka he ovat olleet niinkuin mykät keskenänsä\nja katkeroittaneet toisiansa ankarilla kirjeillä.\"\n\n\"Nuoret miehet ovat kaikki mainion hyvällä tuulella, tekevät huviretkiä\nre'illä ja narrinkulkusilla -- nuoret naiset samoin ikään -- ja\nhauskuttelevat yhdessä; ja heidän parissaan on myöskin kreivi\nGebhard'in poika. Jotta meidän täytyy ymmärtää, että Jumala on\n'_exauditor precum_' (rukousten kuulia).\n\n\"Minä lähetän sinulle vähäisen metsänriistaa, jota kreivinna Albrecht\non lahjoittanut minulle. Hän iloitsee sydämellisesti sovinnosta. Sinun\npoikasi ovat vielä Mansfeldissa. Jakob Luther pitää hyvää huolta\nheistä. Meitä syötetään ja juotetaan täällä niinkuin aatelismiehiä, ja\nmeitä palvellaan hyvästi -- jopa liiankin hyvästi -- että me helposti\nunhotamme teidät Wittenbergissä. Minulla ei ole mitään kipuja.\"\n\n\"Tämän sinä saat näyttää mestari Filipille, Tohtori Pomer'ille ja\nTohtori Creuzer'ille. Tänne on tullut semmoinen huhu, että Tohtori\nMartin on 'siepattu pois' (i.e. perkeleen kautta), niinkuin on tapa\nsanoa Magdeburgissa ja Leipzigissä. Semmoisia valheita nämät maamoukat\nkiertävät kokoon, jotka eivät näe kauemmaksi, kuin nenä on pitkä.\nMuutamat kertovat, että keisari on kolmekymmentä peninkulmaa tästä\nSoest'in luona Westfalissa; toiset, että Franskalainen on joutunut\nvangiksi, niinkuin myöskin maakreivi. Mutta me veisatkaamme ja\nsanokaamme, että odotamme, mitä Jumala Herramme tekee. -- Eislebenissä\nValentinin pyhänä.\n\n                                                 M. Luther, D.\"\n\nNäin sovitustyö on tehty, ja T:ri Luther palajaa tällä viikkoa\nluoksemme -- kauaksi aikaa, toivomme, nauttimaan meidän parissamme\nrauhantekiän autuutta.\n\n\n\n\nXXXVII.\n\nFritzin kertomus.\n\n\nEislebenissä 1546.\n\nTäällä Eislebenissä on ollut oikea juhlapäivä. Se lapsi, joka\nkuusikymmentäkolme vuotta takaperin syntyi täällä Johan Lutherille,\nvuorimiehelle, palajaa nyt keisarikunnan suurimpana miehenä\nratkaisemaan erästä Mansfeldin kreivien perhe-riitaa.\n\nKun Eva ja minä halvan, onnellisen kotimme ovesta katselimme häntä, kun\nhän astui kaupunkiin, lausui Eva:\n\n\"Joka tahtoo olla paras joukossanne, hän olkoon teidän palvelianne.\"\n\nNämät kymmenen viimeistä työn vuotta ovat kuitenkin tehneet hänet\nkovasti vanhaksi!\n\nMinun täytyi itsekseni myöntää, että hän oli vanhentunut. Kärsimisen\njälkiä näkyy hänen miehekkäissä kasvoissaan, ja hänen vartalonsa ja\nastuntansa osoittaa jommoistakin heikkoutta.\n\n\"Miks'eivät\", sanoin minä Evalle, \"Elsa taikka Thekla kertoneet tätä\nmeille? Hän on todellakin paljon heikompi.\"\n\n\"He ovat aina hänen parissaan\", hän vastasi; \"emmekä me koskaan näe,\nmitä aika tekee, rakkaani, vaan ainoastaan, mitä se on tehnyt.\"\n\nMinä rupesin ajattelemaan hänen sanojansa. Oliko mahdollista, että\nmekin näin muutuimme, vaikka emme huomanneet sitä?\n\nKun Tohtori Luther ja väkijoukko oli kulkenut ohitse, palasimme sisään,\nja Eva rupesi jälleen ompelemaan, sillä välin kuin minä jatkoin\nsaarnani lukemista; mutta salaisesti nostin minä silmäni kirjastani ja\nkatselin häntä. Jos aika todella oli samalla tapaa muuttanut tämän\nrakkaan olennon, olihan parempi, että minä tiesin sen, jotta voisin\nparemmin arvata niitä kalliita päiviä, joita se niin viekkaasti paraikaa\nvarasti minulta.\n\nVaikka kyllä tarkasti katselin, huomasin tuskin mitään vanhuuden taikka\nkärsimisen jälkiä hänen kasvoissaan taikka vartalossaan. Tyven otsa oli\nyhtä valkoinen ja tyven, kuin ennenkin. Kultaisessa tukassa, joka oli\nsileäksi kammattuna ja palmikoittuna valkoisen emännän-lakin alla, ei\nollut enemmän harmaita hiuksia, kuin Agnesimmekaan, joka hääri\nedestakaisin talvisessa päivänpaisteessa ja toimitti talon-askareita\nsivuhuoneessa. Hänen poskensa oli täysinäinen, vaikka kenties sen\npyöreys oli hiukan muuttunut; ja kun hän katsahti ylös ja kohtasi minun\nsilmäni, enkö minä nähnyt juuri samaa onnellista, lapsenkaltaista\nhymyä, kuin ennen, joka näytti tulvaavan hänen sydämensä runsaasta\nauringonvalosta?\n\n\"Ei!\" minä sanoin; \"Eva, kiitos Jumalan, minä en ole pettynyt! Aika ei\nole vielä ryöstänyt sinulta mitään.\"\n\n\"Mutta muista, kuinka hyvässä suojassa minä olen ollut\", hän sanoi.\n\"Kuinka pilvetön ja levollinen minun elämäni on ollut. Minä en ole\ntaistellut mitään myrskyä vastaan, paitsi tämmöisen kodin ja tämmöisen\nrakkauden satamassa. Mutta T:ri Luther on ollut niin kauan ensimäinen\nja korkein, jonka rintaa vastaan jokainen myrsky on paiskannut ensi\nkiivautensa.\"\n\nJuuri samalla tuli Heintz'imme sisään.\n\n\"Isäsi koettaa näyttää todeksi, etten minä käy vanhaksi\", Eva arveli.\n\n\"Kuka sitä äidistämme sanoi?\" kysyi Heinz, kääntyen pikaisesti Agnesin\npuoleen.\n\n\"Ei kukaan\", minä vastasin; \"mutta minä hämmästyin, kuu näin, kuinka\nmuuttunut T:ri Luther oli, ja minä rupesin pelkäämään, mitkä muutokset\nlienevät huomaamatta tapahtuneet omassa kodissamme.\"\n\n\"Onko T:ri Luther paljon muuttunut?\" kysyi Heinz. \"Minä en luullakseni\nmilloinkaan nähnyt jalompia kasvoja, niin uskaliaita ja vilpittömiä,\neikä semmoista terävää katsetta, kuin hänen mustissa silmissään. Hän\nolisi sopinut keisarin suurimmaksi kenraaliksi -- hän näyttää niin\nsotavanhuksen kaltaiselta.\"\n\n\"Eikö hän siis ole sotavanhus, Heinz?\" arveli Eva. \"Eikö hän ole\ntaistellut monta vuotta kaikkia taisteloita meidän sijastamme? Mitä\nsinä, Agnes, hänestä pidät?\"\n\n\"Minä muistan parhaiten sen katseen, jonka hän loi isääni ja sinuun\",\nhän vastasi. \"Hänen kasvonsa näyttivät niin lempeiltä; minä ajattelin,\nkuinka onnelliseksi hän tekee kotinsa.\"\n\nTänä iltana me tietysti, Eva ja minä, johdatimme mieleemme menneitä\ntapahtumia. Ja kuinka suuri osa niistä on yhteydessä T:ri Lutherin\nkanssa! Jo se että kallis kotimme ollenkaan on olemassa, on Jumalan\nkautta hänen työnsä. Ja enemmän kuin se: sydämemme vapaus ja rauha\ntuli meille etupäässä ja ensiksi hänen kauttansa. Kun näin hänen\nkasvonsa jälleen, palasi koko entisyys eteeni, ikäänkuin se olisi\nyht'äkkiä peilistä heijastunut minua kohden. Ne ajat, jolloin hän\nlauloi täti Ursula Cottan ovella Eisenachissa -- kun se ääni, joka\nsittemmin liikutti koko kristikuntaa syvimpiä pohjia myöten, lauloi\nylistyslauluja leipäpalasen tähden. Sitten kuinka hän vähitellen pääsi\nköyhyyden ulkonaisista koetuksista isänsä menestyksen ja anteliaisuuden\nkautta -- kuinka loistavat näkö-alat aukenivat hänelle yliopistossa --\nkuinka hän yhtäkkiä, vaikka tarkoin mietittyään, luopui kaikista näistä\nmaallisista tuumista -- kuinka hän astui alas mustiin ja katkeroihin\nvesiin, jossa hän taisteli vuosisatansa taistelon ja melkein\nuppoamallansa löysi sen käden, joka pelasti hänet, ja saavutti rannan\njälleen oikealla puolella; eikä yksin, vaan yhä tuettuna siltä kädeltä,\njoka puollusti häntä ja jonka hän on tehnyt tunnetuksi tuhansille\nsydämille.\n\nSitten minä olin näkevinäni, kuinka hän seisoi keisarin edessä\nWormsissa sinä hetkenä, jolloin ihmiset eivät tietäneet, kumpaa enemmän\nihmetellä, hänen lempeyttänsä vai hänen uskallustansa -- sinä hetkenä,\njota ihmiset luulivat hänen taistelon hetkeksensä, mutta joka\ntodenteolla oli hänen triumfin hetkensä, koska oikea taistelo jo oli\ntaisteltu ja oikea voitto voitettu.\n\nJa nyt oli taas kaksikymmentä vuotta kulunut; hän on Saksan kielelle\nkääntänyt Pyhän Raamatun, jota nyt tutkitaan lukemattomissa kodoissa;\nkodoissa, joita hän on pyhittänyt (ja monessa paikassa luonut) oppinsa\nvaikutuksella.\n\n\"Mitä oikeastaan\", Eva arveli, \"on hänen opetuksensa ja työnsä kautta\nsaavutettu?\"\n\n\"Vanhan opin ja paavinvallan ies on särjetty\", minä vastasin.\n\"Evankeliumia saarnataan Englannissa ja suuremmalla tai vähemmällä\nmenestyksellä koko Saksassa. Tanskassa on evankelinen pappi kruunannut\nkuningas Kristian kolmannen. Alankomaissa ja muualla ovat miehet ja\nnaiset kärsineet martyrinkuoleman uskonsa tähden, niinkuin ensi\nvuosisatoina. Franskassa ja Schweitzissä ovat kymmenet tuhannet\ntunnustaneet evankelista totuutta, vaikkei T:ri Lutherin opin muodossa\neikä hänen oman saarnansa johdosta.\"\n\n\"Nämät ovat suuret seuraukset\", Eva lausui; \"mutta ne ovat ulkonaisia\n-- emme ainakaan voi nähdä muuta, kuin niitten ulkopuolen. Mitkä\nhedelmät ovat täällä Eislebenissä, tässä pikkuisessa mailmassa meidän\nympärillämme, jonka sisällisistä oloista meillä on jonkunlainen tieto?\"\n\n\"Kultainen aikakausi ei totta puhuen vielä ole tullut\", minä\nsanoin; \"taikka Mansfeldin kreivit eivät suinkaan riitelisi\npatronati-oikeuksista ja tarvitsisi T:ri Lutheria sovittajaksi. Eikä\nT:ri Lutherin olisi pakko niin lakkaamatta varoittaa rikkaita ahneudesta\nja kehoittaa heitä luopumaan siitä itsekkäisyydestä, joka tuhlasi\ntuhansia florineja anetten ostamiseen, mutta ei malta panna muutamia\nkreuzereitä Jumalan armon iloisen sanoman levittämiseen. Jos ahneus on\nepäjumalan palvelus, on varsin selvä, että uskonpuhdistus on monen\nsuhteen ainoastaan muuttanut epäjumalan.\"\n\n\"Niin\", vastasi Eva; \"se on todesti jo voitto, että epäjumala on\nsiirretty kirkosta torille, että sitä nimitetään ylenkatsotulla eikä\npyhällä nimellä, ja että se on puettu mihin asuun hyvänsä, paitsi\npyhään.\"\n\nNiin me tulimme siihen päätökseen, että uskonpuhdistus oli tehnyt\nmeille, mitä auringon-nousu tekee. Se oli herättänyt eloon ja\nkypsyttänyt todellisia taivaan hedelmiä monessa paikassa, sekä\npaljastanut pahojen ja vahingollisten asiain valhemuodon. Mailma, liha\nja perkele pysyvät muuttamatta; mutta siinä on jo paljon, kun on\noppinut, ettei mailma ole mikään määrätty paikkakunta ulkopuolella\nluostaria, vaan semmoinen ilman-ala, jota meidän tulee varoa, koska se\non kaikkialla meidän ympärillämme; että liha ei ole rakkaus sukulaisiin\ntaikka luontoon, vaan meihin _itseen_ näissä, ja että perkeleen tulisin\nnuoli on epäluottamus Jumalaan. Kuinka äärettömän paljon T:ri Luther on\ntehnyt meitä itseä ja omaisiamme varten; ja jos meitä ja omaisiamme\nvarten, kuinka paljon on hän tehnyt lukemattomia muita sydämiä ja\nkotoja varten, joita emme tunne!\n\n\nMaanantaina, Helmikuun 15 p. 1546.\n\nT:ri Luther jakoi eilen Herran Ehtoollisen ja saarnasi. Siitä on ollut\nsuuri apu, että hän on oleskellut meidän joukossamme. Neljä kertaa hän\non saarnannut, vieläpä, niinkuin meistä tuntuu, yhtä pontevasti ja\nhartaasti, kuin koskaan ennen. Tänään oli kuitenkin jotakin erittäin\nsyvää ja juhlallista hänen sanoissaan. Teksti oli Mattheuksen X:nnestä:\n\"Älkäät sentähden heitä peljätkö; sillä ei ole mitään peitetty, joka\nei ilmiin tule, eikä salattu, joka ei tule tiettäväksi. Jota minä\nteille pimeissä sanon, sitä sanokaat valkeudessa; ja mitä korvissanne\nkuulette, sitä saarnatkaat kattoin päällä. Älkäätkä peljätkö niitä,\njotka ruumiin tappavat, vaan ei voi sielua tappaa; mutta peljätkäät\nenemmin sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa.\nEikö kaksi varpuista yhteen ropoon myydä? Eikä heistä yksi putoo maan\npäälle ilman isätänne. Niin ovat kaikki päänne hiuksetkin luetut\".\nEpäilemättä hän tunsi itsensä heikommaksi, kuin hän näytti, sillä hän\npäätti sanoilla:\n\n\"Tätä ja paljon enemmän sopii sanoa tämän paikan johdosta, mutta minä\nolen liian heikko, ja _tähän me nyt päätämme_.\"\n\nEva näytti hyvin totiselta koko loppupuolen päivää; ja kun tänä aamuna\npalasin koulusta, tuli hän minua vastaan ovessa tuskastuneella muodolla\nja sanoi:\n\n\"Onko Tohtori parempi?\"\n\n\"Minä en ole kuullutkaan, että hän on kipeä\", vastasin minä. \"Hän oli\ntänä päivänä taas kreivien riitaa sovittamassa.\"\n\n\"Minun on mahdoton saada noita sanoja mielestäni\", Eva jatkoi; \"ne\nvaivaavat minua -- '_tähän me nyt päätämme_'. Minä ajattelen\nlakkaamatta, miltä tuntuisi, jos emme saisi koskaan enää kuulla tuota\nuskollista ääntä jälleen.\"\n\n\"Sinä olet alakuloinen, armaani\", minä sanoin, \"kun ajattelet, että\nT:ri Luther jättää meidät tällä viikkoa. Mutta me lähdemme ennen pitkää\nvähäksi aikaa Wittenbergiin ja kuulemme hänet jälleen siellä.\"\n\n\"Jos niin on Jumalan tahto!\" sanoi hän totisesti. \"Mitä Jumala on\nantanut meille hänen kauttansa, sitä ei meiltä koskaan riistetä.\"\n\nMinä olen kuitenkin monta kertaa tänään kysynyt uudestaan T:ri\nLutherista, mutta ei näytä olevan mitään syytä levottomuuteen. Hän\npalasi kello kahdeksan Suuresta Salista, jossa keskustelut ja atriat\npidetään; ja tänä iltana, niinkuin usein ennen hänen täällä ollessaan,\nkuuli T:ri Jonas hänen ääneen rukoilevan huoneensa akkunan vieressä.\n\n\nTuorstaina Helmikuun 18 p.\n\nPahin asia -- kaikkein pahin -- on tapahtunut! Uskollinen ääni on\ntodella ijäksi vaiennut meiltä täällä maan päällä.\n\nTäällä, jossa hänen elämänsä alkoi, täällä se myöskin päättyi. Hän,\njoka kuusikymmentä-kolme vuotta takaperin makasi täällä pikkuisena,\navuttomana lapsena, makaa täällä taas hengettömänä ruumiina. Se ei ole\nkuitenkaan näitten kuudenkymmenen-kolmen vuoden, vaan näitten kolmen\nviimeisen päivän vuoksi, kuin me tunnemme vastakohdan katkeruuden.\nKolme päivää takaperin oli hän meidän parissamme neuvon-antajana,\nopettajana, Jumalan sanansaattajana, vaan nyt tuo sydän, joka oli niin\navoin, niin hellä ottamaan osaa suruihin ja niin voimakas kantamaan\nkokonaisen kansan taakkaa, on tauonnut sykkimästä.\n\nEilen huomattiin, että hän oli heikko ja kipeä. Anhaltin prinssit ja\nkreivi Albert Mansfeld, ynnä T:ri Jonas ja hänen muut ystävänsä\nkäskivät hänen levätä omassa huoneessansa tänä aamuna. Ei ollut mikään\nhelppo asia saada häntä säästämään itseänsä, eikä hän luultavasti olisi\nsilloin taipunut, jollei hän olisi tietänyt, että sovitustyö oli\ntäytetty, paitsi muutamissa pikku seikoissa. Melkoisen osan\naamupäivästä hän sentähden lepäsi nahkaisella sohvalla huoneessansa,\nvälisti nousten taudin levottomuudesta ja kävellen edestakaisin taikka\nseisoen akkunan luona ja rukoillen, että T:ri Jonas ja Coelius, jotka\nolivat toisessa paikassa huoneessa, kuulivat. Hän söi kuitenkin\npäivällistä Suuressa Salissa niitten seurassa, jotka olivat koossa\nsiellä. Aterioidessaan hän sanoi jollekulle, joka istui likellä häntä:\n\"jos minä todella voin sovittaa syntymäseutuni hallitsiat keskenänsä ja\nsitten Jumalan avulla päätän matkani takaisin Wittenbergiin, menisin\nminä kotiin ja panisin maata hautaani ja antaisin matojen syödä\nruumiini.\"\n\nHän ei ollut niitä, jotka veltosti huokailevat unta ennen yön tultua;\nja me tiedämme nyt varsin hyvin, kuinka syvä se ruumiillisen väsymyksen\nja heikkouden tunto oli, josta tämä halu lähti. Sydämen ja mielen\njännitys ja lakkaamaton työ -- jokapäiväisen, koneentapaisen\npalkkalaisen reutoaminen ja suurimman ajattelian terävä, alinomainen\nmiettiminen -- tämmöinen työnteko, yhtä ankara, kuin raastavan orjan,\nja yhtä väsymätön, kuin kaikki hänen toimensa olisivat olleet hänen\nilonsa, raukaisi hänen tukevaa talonpoikais-luontoansa kolmannella\nseitsemättä yhtä paljon, kuin useimpien muitten ihmisten yhdeksännellä\nkymmenellä, ja hän ikävöitsi lepoa.\n\nJälkeen päivällisen valitti hän, että hänen rintaansa ahdisti, ja käski\nheidän hieroa sitä lämpimillä rievuilla. Tämä lievitti vähän; ja hän\nmeni taas illastamaan ystäviensä kanssa Suureen Saliin. Pöydässä hän\npuhui paljon ijankaikkisuudesta ja sanoi luulevansa, että hänen oma\nkuolemansa oli lähellä; kuitenkin oli hänen puheensa sekä hupaista että\nvälisti iloistakin, vaikka se etupäässä koski tulevaan mailmaan. Joku\nhänen vieressään kysyi, tuntenevatko pyhät vainajat toinen toistansa\ntaivaassa. Hän sanoi: kyllä; hän uskoi, että he tuntevat.\n\nKun hän nousi illallispöydästä, meni hän huoneesensa.\n\nYöllä -- viime yönä -- istuivat hänen molemmat poikansa Paulus ja\nMartin, toinen kolmen, ja toinen neljäntoista vuoden vanha, ja\nvalvoivat hänen luonansa, ynnä Jonas Justus, jonka iloihin ja suruihin\nT:ri Luther oli ottanut osaa niin monta vuotta. Coelius ja Aurifaber\nolivat myöskin siellä. Hän tunsi taas tuskaa rinnassaan, ja he\nkoettivat jälleen hieroa häntä lämpimillä rievuilla. Kreivi Albert ja\nkreivinna tulivat kahden lääkärin kanssa ja toivat hänelle kaapeita\nyksisarvisen hampaasta, joka pidettiin erinomaisena lääkkeenä. Hän otti\nniitä, ja nukkui kello kymmeneen saakka. Silloin hän heräsi ja koetti\ntaas kävellä vähäisen huoneessa; mutta hän ei jaksanut, vaan palasi\nvuoteesensa. Tuosta hän nukkui taas kello yhteen. Näinä kahtena taikka\nkolmena tuntina, joina hän nukkui, valvoivat hänen isäntänsä Albrecht,\ntämän puoliso, Ambrosius, Jonas ja Lutherin pojat ääneti hänen\nvieressään ja pitivät hiljalleen valkeata vireillä. Kaikki riippui\nsiitä, kuinka kauan hän nukkui ja missä tilassa hän herätessään oli.\n\nEnsimäiset sanat, jotka hän puhui, panivat heidän sydämensä värisemään\npelosta.\n\nHän valitti vilua ja käski heidän lisätä puita pesään. Voi! se vilu\nhiipi hänen ylitsensä, jota ei mikään ihmisvoima pystynyt poistamaan.\n\nT:ri Jonas kysyi häneltä, tunsiko hän itsensä kyllä heikoksi.\n\n\"Oi\", hän vastasi, \"kuinka minulla on kovat vaivat! Rakas Jonakseni,\nminä luulen, että kuolen täällä Eislebenissä, jossa minä synnyin ja\nkastettiin.\"\n\nHänen muut ystävänsä herätettiin ja tuotiin hänen vuoteensa luo.\n\nJonas arveli, että hiki hänen otsassaan oli hyvä merkki, mutta T:ri\nLuther vastasi:\n\n\"Se on kuoleman kylmä hiki. Minun täytyy jättää sieluni Jumalan\nhaltuun, sillä tautini kiihtyy.\"\n\nNyt hän rukoili hartaasti, sanoen:\n\n\"Taivaallinen Isä! ijankaikkinen ja armollinen Jumala! Sinä olet\nilmestyttänyt minulle kalliin Poikasi, Jesuksen Kristuksen Herramme.\nHäntä minä olen opettanut; Häntä minä olen kokenut; Häntä minä olen\ntunnustanut; Häntä minä rakastan ja palvelen rakkaana Vapahtajanani,\nUhrinani ja Lunastajanani -- Häntä, jota jumalattomat vainoavat,\npilkkaavat ja soimaavat. Voi taivaallinen Isä, vaikka minun täytyy\njättää ruumiini ja joutua pois tästä elämästä, tiedän minä, että saan\nolla Hänen kanssaan ijäti. Ota minun sielu raukkani luoksesi!\"\n\nJälestäpäin hän otti vähäisen lääkkeitä, ja ilmoittaen ystävillensä,\nettä hän oli kuolemallaan, sanoi kolme kertaa:\n\n\"Isä, Sinun käsiis minä annan henkeni. Sinä olet lunastanut minut, Sinä\nuskollinen Jumala. Totisesti _niin on Jumala mailmaa rakastanut_!\"\n\nSitten hän makasi aivan ääneti ja liikkumatta. Ne, jotka seisoivat\nhänen ympärillänsä, koettivat herättää häntä ja alkoivat hieroa hänen\nrintaansa ja jäseniänsä, ja puhutella häntä, mutta hän ei vastannut.\nNyt Jonas ja Coelius niitten monien lohdutukseksi, jotka olivat\nvastaan-ottaneet totuuden hänen huuliltaan, puhuivat ääneen ja\nsanoivat:\n\n\"Arvoisa isä, kuoletteko te uskossa Kristukseen ja siihen oppiin, jota\naina olette saarnanneet?\"\n\nHän vastasi selvästi ja iloisesti: \"kuolen!\"\n\nTämä oli hänen viimeinen sanansa täällä maan päällä. Sitten kääntyi hän\noikealle puolellensa ja näytti vaipuvan levolliseen uneen, jota kesti\nneljänneksen tuntia. Kerran vielä heräsi toivo hänen lastensa ja\nystäviensä sydämessä; mutta lääkäri ilmoitti heille, ettei se ollut\nmikään hyvä merkki.\n\nHe pitivät kynttilää likellä hänen kasvojansa; kuoleman kalveus levisi\nparaikaa niitten yli, ja hänen kätensä ja jalkansa kävivät kylmäksi.\n\nHän huokasi taas hiljalleen, pani kätensä ristiin rinnallensa ja antoi\nJumalalle henkensä ilman mitään kamppausta.\n\nTämä tapahtui kello neljä aamulla Helmikuun 18 päivänä.\n\nJa huoneessa vastapäätä sitä kirkkoa, jossa hän kastettiin ja\nvastaan-otti ristin-merkin Kristuksen sotaa varten, lepää nyt Luther\ntaistelo päätettynä, aseet riisuttuna, voitto saavutettuna -- rauhassa\nsen lipun alla, jota hän niin jalosti on kantanut. Samassa paikassa,\njossa hänen silmänsä aukenivat maalliseen elämään, on hänen sielunsa\nherännyt taivaalliseen elämään. Usein hänen oli tapa puhua kuolemasta,\nniinkuin kristityn todellisesta synnystä, ja tästä elämästä, niinkuin\nvaan kasvamisesta kotelossa, jossa henki elää, siksi kuin se kehkiää,\nkatkaisee kuoren, luo pois verhonsa, pyrkii eloon, levittää siipensä ja\nlentää ylös Jumalan luo.\n\nEvasta ja minusta se näytti kummalliselta, salaiselta sinetiltä, joka\npainettiin hänen uskoonsa, että hänen syntymäpaikkansa ja\nkuolemapaikkansa -- se näkymö, jossa hän syntyi maata ja taivasta\nvarten -- oli sama.\n\nMe voimme vaan kesken herkeämättömiä kyyneleitä kertoa ne sanat, jotka\nusein olivat hänen huulillansa: \"oi kuolema! katkera niille, jotka\njätät elämään!\" ja \"älä pelkää, _Jumala elää vielä.\"\n\n\n\n\nXXXVIII.\n\nElsan kertomus.\n\n\nWittenbergissä, Maaliskuulla 1546.\n\nKaikki on ohitse. Rakastettu, kunnioitettu ruumis on meidän luonamme,\nmutta Luther, isämme, sielunpaimenemme, ystävämme ei ole koskaan enää\nmeidän joukossamme.\n\nHänen lakkaamaton työnsä ja huolenpitonsa meidän kaikkien puolesta on\nnäännyttänyt hänet -- semmoinen huolenpito, joka hävittää elämän voimia\nenemmän, kuin suru -- semmoinen huolenpito, jota ei kukaan ihminen ole\ntuntenut Pyhän apostoli Paavalin jälkeen ja jota hän ainoastaan\nPaavalin kaltaisen uskon kautta kykeni kestämään niin kauan.\n\nTänä aamuna lähtivät hänen leskensä, hänen orpo poikansa ja\ntyttärensä ja useat ylioppilaat ja kaupunkilaiset Itäiselle portille\nvastaan-ottamaan hautajais-saattoa. Se kulki verkalleen pitkin\ntäytettyjä, vaikka äänettömiä katuja Kaupunginkirkkoon, jossa hänen oli\ntapa saarnata.\n\nFritz tuli saattoväen kanssa Eislebenistä, ja Eva ynnä Heinz ja Agnes\novat myöskin meillä, sillä oli mielestämme meidän kaikkien tarpeellista\ntaas tuntea ja nähdä rakkaat omaisemme ympärillämme nyt, kun kuolema on\nosoittanut meille, kuinka voimaton kokonaisen kansan rakkaus on\nsäilyttämään kaikkein kalliinta ja tähdellisintä elämää.\n\nFritz on jutellut meille murheellisesta hautajais-matkasta\nEislebenistä.\n\nMansfeldin kreivit enemmän kuin viidenkymmenen ratsasmiehen kanssa, ja\nuseat ruhtinaat, kreivit ja paronit seurasivat ruumiin-arkkua. Kaikissa\nkylissä, joitten läpi he kulkivat, soitettiin kirkonkelloja, niinkuin\nruhtinaalle; kaikille kaupunginporteille tulvasi magistratin jäseniä,\npappeja, nuoria ja vanhoja, äitejä, tyttöjä ja lapsia kohtaamaan\nsaattoa, puettuina murhevaatteisin ja veisaten ruumiinvirsiä, jommoisia\nhän oli heille opettanut. Viimeisessä kirkossa, jossa ruumis makasi,\nennenkuin se saapui lopulliseen lepopaikkaansa Wittenbergiin, kokoontui\nkansa sen ympärille ja veisasi yhden hänen oman virtensä: \"Mä riemuin\nrauhass' ehdin pois\" äänellä, jota nyyhkytykset ja kyynelet\ntukahuttivat.\n\nNäin ruumista yötä päivää verkalleen kannettiin Thüringin maan läpi.\nTalonpojat muistivat kerran vielä hänen uskollisen rakkautensa heitä\nkohtaan, ja joka paikasta, niin kylästä kuin vähäisestä mökki-ryhmästä,\nkiirehtivät miehet ja vaimot itkien kunnioittamaan sen maallisia\njäännöksiä, jota he olivat niin usein väärin ymmärtäneet, kun hän eli.\n\nKun pastori Bugenhagen oli pitänyt ruumiinsaarnan Lutherin\nsaarnastuolista, puhui Melancthon muutamia sanoja arkun vieressä\nKaupunginkirkossa. He rakastivat toisiansa suuresti. Kun Melancthon\nkuuli hänen kuolemastansa, tuli hän syvästi liikutetuksi ja sanoi\nluentosalissaan:\n\n\"Oppi syntien anteeksi-antamuksesta ja usko Jumalan Poikaan ei ole\nkeksitty minkään ihmisjärjen kautta, mutta Jumala on ilmoittanut sen\nmeille tämän miehen kautta, jonka Hän on herättänyt.\"\n\nEnnenkuin ruumis laskettiin viimeiseen lepopaikkaansa likellä sitä\nsaarnastuolia Kaupunginkirkossa, jossa Tohtori Lutherin oli tapa\nsaarnata, lausui T:ri Melancthon arkun vieressä latinaksi nämät sanat,\njotka Casper Creutziger kohta käänsi saksaksi:\n\n\"Jokaisen, joka oikein tunsi hänet, täytyy todistaa, että hän oli\nhyvä-sydäminen, armelias mies, miellyttävä kaikissa puheissaan, lempeä\nja rakastettava, eikä äkkipikainen, intohimoinen, itsepäinen ja pian\nnärkästyvä. Vaan kuitenkin oli hänellä semmoinen totisuus ja uskallus\nsanoissa ja olennossa, joka sopi hänen kaltaiselle miehelle. Hänen\nsydämensä oli suora, uskollinen ja vilpitön. Se ankaruus, jota hän\nkäytti kirjoituksissaan oppinsa vihollisia vastaan, ei lähtenyt\nriidanhaluisesta taikka kiukkuisesta mielenlaadusta, vaan suuresta\nvakavuudesta ja totuuden innosta. Hän osoitti aina ylevää rohkeutta ja\nmiehuutta eikä hän vähäisestä vihollisten ärjynästä säikähtynyt.\nUhkaukset, vaarat ja kauhut eivät peloittaneet häntä. Niin tarkka ja\nterävä oli hänen järkensä, että hän sekavissa, hämärissä ja vaikeissa\nasioissa yksinään pian huomasi, mitä tuli neuvoa taikka tehdä. Eikä\nhän, niinkuin muutamat luulevat, halveksinut muitten mietteitä, vaan\npiti aina lukua niitten ajatuksesta ja tahdosta, joitten kansa hänellä\noli tekemistä. Hän ei opettanut kapinallisia mielipiteitä, joita\nväkivallalla julistettiin; hänen oppinsa on pikemmin Jumalan pyhän\ntahdon ja oikean palveluksen tulkitseminen, Jumalan sanan selittäminen,\nnimittäin Kristuksen evankeliumin. Nyt hän on yhtynyt niihin\nprofeetoihin, joista hän niin mielellään puhui. Nyt he tervehtivät\nhäntä työkumppanikseen ja hänen kanssansa ylistävät Herraa, joka kokoo\nja säilyttää kirkkonsa. Mutta meidän tulee uskollisesti ja lakkaamatta\najatella tätä rakastettua isäämme eikä koskaan antaa hänen muistonsa\nkadota meidän sydämestämme.\"\n\nHänen muotokuvansa asetetaan Kaupunginkirkkoon, mutta hänen elävä\nkuvansa on kätketty lukemattomiin sydämiin. Hänen muistopatsaansa ovat\nkoulut ympäri koko maata, jokainen hurskas papinperhe ja ennen kaikkia\n\"saksalainen raamattu Saksan kansalle!\"\n\n\nWittenbergissä, Huhtikuulla 1547.\n\nMe seisomme nyt tämän ajan polvikuntien etumaisessa rivissä.\nIsän-kotimme maan päällä on ainaiseksi rauennut. Vähä aika T:ri\nLutherin kuoleman jälkeen meni lempeä äitimme hiljaisesti pois, ja\nisämme näki niitten toiveitten toteutuvan, jotka eivät koskaan petä ja\njoista hänen hilpeä sydämensä oli oppinut yhä enemmän pitämään kiinni\nsiitä saakka, kuin hän kävi sokeaksi.\n\nHe nukkuivat Jesuksessa samana vuonna ja molemmat isolla ijällä. Heitä\nympäröitsivät kaikki heidän rakkaansa täällä maan päällä.\n\nJa nyt asuu Fritz, jolla on virka yliopistossa, vanhempain talossa\nEvan, Theklamme ja lastensa kanssa.\n\nMinä ajattelen välisti, että Theklan elämä on kaikkein onnellisin koko\nperheessämme. Minä huomaan, että Jumala edeskatsomuksensa kautta tekee\nnunnia myöskin evankelisessa kirkossamme hyviä naisia, jotka\nvuodattavat rakkautensa aarteet kirkkoon; joitten sekä sisällinen että\nulkonainen keskusta on Jumalan perhe. Kuinka monta, joita hän on\nkasvattanut koulussa ja hoitanut ruton tai rasituksen aikoina, elävät\nmaan päällä ja sanovat häntä siunatuksi, taikka elävät taivaassa ja\nvastaan-ottavat häntä ijankaikkisiin asuntoihin!\n\nJa yksi syy, jonka vuoksi hänen elämänsä on niin hyvä ja rikas\nrakkaudesta, on epäilemättä se, että hänen asemansa yhteiskunnassa ei\nole mikään korkea, vaan päinvastoin matala.\n\nHän ei ole mihinkään määrättyyn luostarin arvoon vaihtanut Jumalan\nsäätämää luonnollista vaimon ja äidin arvoa. Elämässä on hänellä ollut\n_matalin_ sija; josta niinkuin muistakin syistä minä usein ajattelen,\nettä hänellä taivaassa kenties on oleva _korkein_ sija. Mutta me emme\nkadehdi sitä häneltä, Eva, Chriemhild, Atlantis ja minä.\n\nMillä ilolla me kerran näemme tämän lempeän ja kärsivällisen otsan\nseppelöittynä kunnian ja ijankaikkisen ilon kirkkaimmalla kruunulla!\n\nVähäinen puutarha Augustinin-luostarin takana on muuttunut pyhäksi\npaikaksi. Lutherin leski ja lapset asuvat vielä siellä. Ne, jotka\ntunsivat hänet ja sentähden rakastivat häntä kaikkein enimmän, tuntevat\nsurunsekaista iloa, kun istuvat niitten puitten varjossa, jotka\nsuojasivat häntä, sen suihkulähteen ja vähäisen kalalammikon vieressä,\njotka hän on kaivanut, ja niitten kukkien keskellä, joita hän on\nistuttanut. He johdattavat mieleensä hänen sanansa ja ystävällisen\nkäytöksensä; kuinka hänen oli tapa kiittää Jumalaa kaloista, joita hän\nsai lammikosta, ja ruokakasveista, jotka tuotiin puutarhasta hänen\npöydällensä; kuinka hän ihmetteli Jumalan edeskatsomusta, joka elätti\nvarpuset ja kaikki pikku linnut, \"joka maksoi Hänelle enemmän\nvuoteensa, kuin Franskan kuninkaan tulot;\" kuinka hän iloitsi\n\"kasteesta, tästä Jumalan ihmeellisestä luomasta\", ja ruususta, jota ei\nmikään taiteilia voinut mukailla, ja lintujen äänestä. Kuinka eläviksi\nPyhän Raamatun kertomukset kävivät, kun hän jutteli niitä! -- suuresta\napostolista Paavalista, jota hän kunnioitti niin paljon, mutta kuvasi\n\"laihaksi mieheksi ja muodoltaan vähäpätöiseksi, niinkuin Melancthon;\"\ntaikka Neitsyt Mariasta, \"joka epäilemättä oli ylhäinen ja jalo olento,\nihana ja armas impi lempeällä ja suloisellä äänellä;\" taikka siitä\nhalvasta kodista Nazaretissa, jossa mailman Vapahtaja kasvatettiin\nvähäisenä, kuuliaisena lapsena.\n\nJa vaikka hän oli niin kiivas, ei kukaan meistä voinut muistaa yhtä\nainoatakaan kateuden tai epäluulon sanaa eikä suuttumuksen päivää; niin\njalo ja luottavainen hänen luontonsa oli.\n\nUsein muistuvat myöskin mieleemme hänen rikkaan, totisen äänensä ja\nluutun tai lyyran sävelet, jotka aivan usein kaikkuivat hänen\niso-akkunaisesta huoneestaan, kun hänen ystävänsä olivat hänen luonansa\ntaikka yksinäisillä hetkillään.\n\nKun hämärässä istumme ja juttelemme perheen kesken, kertoo rouva Luther\nvälisti meille hänen koti-elämänsä tavoista -- kuinka hän sairaana\nollessaan lohdutti häntä ja, kun hän itki, sanoi esiin tunkevilla\nkyynelillä: \"kallis Käthe, lapsemme luottavat meihin siinäkin, jota he\neivät ymmärrä; niin meidän tulee luottaa Jumalaan. Se on hyvä, jos\nluotamme; kaikki tulee Häneltä.\" Ja kuinka hän rukoili aamuisin ja\niltaisin sekä atrioilla ja muutoin päivällä -- kuinka hän hartaasti\nkertoi Pikku Katekismusta \"Jumalalle\" -- kuinka hän alinomaa lausui\ninnokkaasti Herran Rukousta taikka virsiä Psaltarista, jota hän aina\nkantoi muassaan plakkari-rukouskirjana. Taikka hän toisinaan\nkunnioituksella kertoi hänen taistelonsa hetkistä, kun hänen\nrukouksensa muuttuivat myrskyksi -- kuohuvaksi anietten virraksi --\nkamppaukseksi Jumalan kanssa, niinkuin poika väänneksii tuskissansa\nisän jalkain juuressa. Taikka taas, kuinka hän äkkiä heräsi öisin ja\nkohtasi näkymätöntä perkelettä palavilla rukouksilla taikka\nhalveksivilla uhkauksilla taikka totuuden ja uskon sanoilla.\n\nMoni meistä tiesi, mikä syy hänellä oli uskon rukouksen voimaan. Ei\nainakaan Melancthon voi koskaan unhottaa sitä päivää, jolloin hän\nmakasi kuoleman kielissä, puoleksi taintuneena ja himmentyvillä\nsilmillä, ja Luther tuli ja huudahti pelosta:\n\n\"Jumala armahtakoon meitä! kuinka kauheasti perkele on raadellut tämän\nkuolevaisen ruumiin!\"\n\nSitten hän kääntyi pois seurasta akkunaa päin rukoillaksensa, katsoi\nylös taivaasen ja meni (niinkuin hän itse jälestäpäin sanoi)\n\"kerjäläisenä ja rukoiliana Jumalan luo ja ahdisti Häntä Pyhän Raamatun\nlupauksilla, joita hän suinkin muisti; niin että Jumalan täytyi kuulla\nminua, jos minä mihinkään enään olin Hänen lupauksiinsa luottava.\"\n\nNäin rukoiltuaan tarttui hän Melancthonin käteen ja sanoi: \"ole hyvällä\nmielellä, sinä et kuole.\" Ja tästä hetkestä saakka alkoi Melancthon\ntoipua ja tulla taidollensa ja pääsi terveeksi.\n\nErittäin me kuitenkin kokoomme kaikki, mitä hän sanoi kuolemasta ja\nylösnousemuksesta, taivaasta ja tulevan vanhurskauden ja riemun\nmailmasta, joista hän niin mielellään puhui. Muutamia näistä lauseista\nminä kirjoitan ylös lapsiani varten.\n\n\"Paavikunnassa he tekivät pilgrimiretkiä pyhimysten alttareille --\nRomaan, Jerusalemiin, Jagoon syntejänsä sovittaakseen. Mutta nyt me\nuskossa voimme tehdä oikeita pilgimiretkiä, jotka todella ovat\nJumalalle otolliset. Kun ahkerasti luemme profeetoja, psalmeja ja\nevankelistoja, matkustamme Jumalan luo, ei pyhimysten kaupunkein\nkautta, vaan ajatuksissamme ja sydämissämme, ja käymme oikeassa\nLuvatussa maassa ja ijankaikkisen elämän Paratiisissa.\"\n\n\"Perkele on vannonut kuolemamme, mutta hän särkee tyhjän pähkinän;\nsydän on poissa.\"\n\nHän oli niin usein ollut vaarallisesti kipeä, ettei kuoleman ajatus\nollut ensinkään outo hänelle. Yhdessä taudissansa hän sanoi: \"minä\ntiedän, etten minä kauan elä. Aivoni ovat niinkuin veitsi, joka on\nkulunut varteen saakka; ne eivät pysty enään mihinkään.\"\n\n\"Coburgissa minä kävin ympäri ja hain levollista paikkaa, johon\nvoisivat haudata minut, ja kappelissa ristin alla luulin viihtyväni\nhyvin. Mutta nyt minä olen huonompi, kuin silloin. Jumala suokoon\nminulle onnellisen lopun! Minä en halaja elää kauemmin.\"\n\nKun kysyttiin häneltä, josko semmoiset paavin-uskolaiset, jotka eivät\nkoskaan olleet kuulleet hänen oppiansa evankeliumista, pelastuisivat,\nlausui hän: \"minä olen nähnyt monen munkin, jonka edessä tavallisuutta\nmyöten krucifixiä pidettiin hänen kuolinvuoteellansa. Jos he uskoivat\nHänen ansioihinsa ja kärsimiseensä, he kaiketi pelastetaan.\"\n\n\"Mitä unemme on muuta\", hän arveli, \"kuin jonkunlainen kuolema? Ja mitä\nkuolema itse on muuta, kuin yön uni? Unessa pääsemme kaikesta\nväsymyksestä, tulemme hilpeiksi jälleen ja nousemme aamulla virkeinä ja\nterveinä. Samalla tapaa me viimeisenä päivänä heräämme haudoistamme,\nniinkuin olisimme vaan yön nukkuneet, pesemme silmämme ja nousemme\nvirkeinä ja terveinä.\"\n\n\"Minä olen nouseva\", hän sanoi, \"ja puhuva teidän kanssanne jälleen.\nTämä sormi, jossa tämä sormus on, annetaan minulle takaisin. Kaikki\nasetetaan entisilleen. 'Jumala luo uudet taivaat ja uuden maan, jossa\nvanhurskaus on asuu.' Siellä on vaan puhdas ilo ja ihastus. Nuot\ntaivaat ja tuo maa eivät ole mikään kuiva, hedelmätön hiekka. Kun\nihminen on onnellinen, tekee puu, kukkaiskimppu, taikka jo yksikin\nkukka hänet iloiseksi. Taivas ja maa uudistetaan, ja se, joka uskoo, on\njoka paikassa _kotona_. Täällä ei ole niin; me ajetaan sinne tänne,\nettä huokaisimme tuota taivaallista isänmaata.\"\n\n\"Kun Kristus antaa pasunan soida viimeisenä päivänä, tulevat kaikki\nesiin, niinkuin hyönteiset, jotka talvella makaavat kuolleina, mutta,\nkun aurinko ilmestyy, taas heräävät henkiin; taikka niinkuin linnut,\njotka koko talven ovat kätkössä vuoren rotkoissa taikka koloissa jokien\nrannoissa, vaan kuitenkin virkoovat keväällä jälleen.\"\n\nHän sanoi toisella kertaa: \"mene puutarhaan ja kysy kirsikkapuulta,\nkuinka on mahdollista, että kuivasta, kuolleesta oksasta keväällä\npuhkee vähäinen umpu, ja ummusta kasvaa marjoja. Mene huoneesen ja kysy\nemännältä, kuinka on mahdollista, että munista kanan alla tulee eläviä\nkananpoikia. Sillä jos Jumala näin tekee kirsikkapuitten ja kanojen,\netkö voi kunnioittaa Häntä ja luottaa siihen, että, jos Hän antaa\ntalven peittää sinut -- antaa sinun kuolla ja mädätä maassa -- Hän voi\nmyöskin, kun todellinen kesä tulee, nostaa sinut jälleen maasta ja\nherättää sinut kuolleista?\"\n\n\"Oi armollinen Jumala!\" hän huudahti, \"tule pian, tule vihdoin! Minä\nodotan aina tuota päivää -- tuota kevät-aamua!\"\n\nJa hän odottaa sitä vielä. Tosin ei enää maan päällä, \"mimmoisessa\npaikassa, me emme tiedä\", niinkuin hän sanoi; \"mutta aivan varmaan\nvapaana kaikesta surusta ja tuskasta, leväten rauhassa ja Jumalan\nrakkaudessa ja armossa.\"\n\nMekin odotamme sitä Lunastuksen päivää. Me olemme vielä heikossa\nlihassa keskellä myrskyä ja taisteloa; mutta lujina ja levollisina\nsiinä totuudessa, jonka Martin Luther opetti meille, ja siinä\nJumalassa, johon hän loppuun asti luotti.\n\n\n\n"]