[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fGrjK4wr-uOeQ66oXPLl-1G525lauSPiDzlAnWBac5no":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":34,"gutenbergTranslators":35,"gutenbergDownloadCount":37,"aiDescription":38,"preamble":39,"content":40},3620,"Korsikan veljekset","Dumas vanh., Alexandre",1802,1870,"3620-dumas-alexandre-korsikan-veljekset","3620__Dumas_Alexandre__Korsikan_veljekset",null,"romaani",[],[15,16],"klassikot","ranskalainen","fi",1844,1901,16144,98283,false,76959,[25,26,27,28,29],"Brothers -- Fiction","Corsica (France) -- Fiction","French fiction -- Translations into Finnish","Twins -- Fiction","Vendetta -- Fiction",[31,32,33],"Classics of Literature","French Literature","Novels","\"Korsikan veljekset\" by Alexandre Dumas is a novella published in 1844. It tells the story of twin brothers Louis and Lucien, who were conjoined at birth and separated by surgery. Despite living apart—one as a Parisian lawyer, the other in their Corsican homeland—they share an extraordinary bond that allows them to feel each other's physical pain and emotions across any distance. When Lucien must mediate a deadly family vendetta, this supernatural connection becomes central to their intertwined fates. (This is an automatically generated summary.)",[36],"Blomqvist, Hanna",121,"Seikkailuromaani kertoo korsikalaisista kaksosveljistä, joilla on yliluonnollinen yhteys toisiinsa. Toisen veljen joutuessa Pariisissa kohtalokkaaseen kunniakysymykseen, kotiin jäänyt veli aistii tapahtumat ja lähtee vaatimaan oikeutta suvun perinteiden mukaisesti.","Alexandre Dumas'n 'Korsikan veljekset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3620.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KORSIKAN VELJEKSET\n\nKirj.\n\nAlexandre Dumas\n\n\nSuomentanut\n\nHanna Blomqvist\n\n\n\n\n\nBrooklynissa,\nSiirtolaisen Kirjapainossa,\n1901.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nMaaliskuun alkupuolella vuonna 1841 olin matkalla Korsikaan.\n\nMatka oli yhtä omituinen kuin miellyttävä.\n\nToulonista lähdettyä voi saapua Ajaccioon kahdessakymmenessä tunnissa\ntahi Bastiaan kahdessakymmenessä neljässä tunnissa.\n\nKerran sinne saavuttua saa vuokrata hevosen viidellä frangilla\npäivässä, tai ostetuksi viidelläkymmenellä, ja tämä hevonen, huolimatta\nhinnan halpuudesta, on kuuluisa kaskonilainen tamma, joka hyppää\nyhdellä harppauksella Pont Neufiita Seineen, ja on paljon hyödyllisempi\nkuin ranskalainen rotuhevonen.\n\nSiltojen ylitse, joissa Auriol olisi tarvinnut tasapainopalkin ja\nniistä Bolman olisi hypännyt koukkujen varassa, hyppää se ilman\napukeinoja vahingoittumatta.\n\nEttei pelottaisi, ei matkustaja tarvitse muuta kuin sulkea silmänsä\nja antaa eläimen seurata omaa hyvää tahtoaan; hevosen tehtävänä on\nolla varovainen, eikä hänen. Tällainen hevonen kykenee sitä paitsi\nmuuhunkin, ei ainoastaan hyppimiseen ja kiipeilyyn, se saattaa juosta\nhuoleti viisitoista peninkulmaa päivässä, kaipaamatta mitään ruokaa\ntahi juomaa.\n\nAika ajottain, kun matkustaja pysähtyy ihantelemaan jotakin tarumaista\nvanhaa linnaa tahi piirtämään romantillisia raunioita, syöpi hevonen\nhitusen ruohoa, kalvaa puuta tahi jyystää sammalpeitteistä kiveä, ja on\ntäydellisesti tyytyväinen.\n\nAsunnon hankkiminen on yhtä yksinkertainen. Matkustaja saapuu kylään,\nratsastaa pitkin pääkatua, valitsee talon, joka hänestä näyttää\nmukavimmalta ja kolkuttaa ovelle. Paikalla tulee isäntä tai emäntä\nnäkyviin, tarjoaa vierasvaraisesti puolet illallisestaan ja kokonaisen\nvuoteen, ja saattelee seuraavana päivänä vierastaan kiitellen häntä\nsiitä, että on poikennut hänen majaansa.\n\nEi mitään maksua voi tulla kysymykseenkään — isäntä pitäisi sellaisen\ntarjouksen solvauksena. Jos talon palvelija on tyttö, voi matkailija\nantaa hänelle, jos haluaa, jonkun silkkiliinan, jonka hän on uudistava\nlähimpänä juhlapäivänä; jos palvelija on mies, ottaa hän kenties\nmielellään lahjaksi tikarin, jolla tappaa, jos sattuu kohtaamaan,\nvihamiehensä.\n\nRosvoja ei löydy, vaikka pahantekijöitä löytyy, mutta nämä molemmat\nluokat ovat kokonaan erilaiset.\n\nSatulassa saattaa olla riippumassa kukkaro täynnä kultaa ja matkustaja\nvoipi kulkea saaren halki sen toisesta päästä toiseen ilman vähintäkään\npelkoa; mutta jos joku vihamiehensä olisi julistanut koston, vendetan,\nhäntä vastaan, en voisi taata paria peninkulmaa hänen matkastaan. Olin\nsiis, niin kuin jo sanoin, Korsikassa maaliskuun alkupuolella. Olin\nsiellä aivan yksin, sillä Jadin oli jäänyt Roomaan. Olin purjehtinut\nBastiaan ja ostanut sieltä hevosen edellä mainitulla hinnalla. Olin jo\nkäynyt sekä Kortessa ja Ajacciossa, ja kertomukseni alussa olin juuri\nvaeltamassa Sartenen maakunnan läpitse matkalla Sullacaroon.\n\nMatka oli lyhyt — kenties kaksitoista peninkulmaa; mutta minulla oli\nopas, sillä pelkäsin että teiden koukuroiset käänteet pitkin mäkien\nsyrjiä eksyttäisivät minut tieltä.\n\nArviolta viiden aikaan saavuimme mäen kukkulalle, josta oli näköala\nsekä Olmetolle että Sullacarolle.\n\nViivähtäessämme siellä hetkisen, kysäsi opas:\n\n— Mihin haluatte, teidän jalosukuisuutenne, majoittua?\n\nKatsahdin kylän katuihin jalkojeni juuressa; ne näyttivät melkein\nautioilta. Muutamia naisia vaan juosta pyrähteli kadulla, vilkaisten\naina taaksensa.\n\nVieraanvaraisen tavan mukaan, josta jo olen kertonut, oli minulla vara\nvalita ainakin sadasta talosta kylässä mieleiseni, ja mietiskellessäni\nmikä niistä näyttäisi tarjoavan eniten mukavuuksia, valitsin viimein\npienen palatsin kuosiin rakennetun talon puistikon laidassa, ikkunat ja\novet varustettuina suojustavalla rautaristikolla. Näin nyt vasta ensi\nkerran yhden tällaisia linnoituksen tapaisia kyliä ja samalla juolahti\nmieleeni että Sartene oli klassillinen vendetan maa, jossa kosto oli\njokapäiväistä.\n\n— Oh! — huudahti opas, jonka silmä oli seurannut käteni viittausta, —\nteidän jalosukuisuutenne ei ole tehnyt huonoa valintaa; tämän talon\nomistaa rouva Savilia de Franchi. — Sallikaa minun tässä huomauttaa,\nettä Korsikassa kaikkialla puhutaan italian kieltä.\n\n— Mutta — kysyin — eikö ole sopimatonta pyytää vierasvaraisuutta\nnaiselta?\n\n— Mitä sopimatonta siinä voisi olla? — kysyi opas hyvin kummastuneen\nnäköisenä.\n\n— Jos nainen on nuori — jatkoin — ja jos hänessä on parisilaista\nitserakkautta, eikö hän loukkautuisi vierailustani?\n\n— Loukkautuisi! — matki opas, koettaen saada selville sanaini sisältöä,\nselitettyäni ranskalaisen kaikella taidolla niin selvästi kuin\nmahdollista.\n\n— Niin juuri — huudahdin — nainen on leski?\n\n— On, teidän ylhäisyytenne.\n\n— No hyvä, huoliiko hän siis siinä tapauksessa nuorta miestä vieraakseen?\n\nVuonna 1841 olin yli 30 vuotta vanha, mutta kuitenkin kutsuin itseäni\nnuoreksi mieheksi.\n\n— Josko hän huolii nuoresta miehestä! — matki opas — mikä ero siinä\nsitte on, jos olette nuori tahi vanha?\n\n— Kuinka vanha madame Savilia on? kysyin.\n\n— Noin neljänkymmenen vuotias.\n\n— Ah! oikein hyvä. Hänellä on lapsia kaiketi?\n\n— Kaksi poikaa; kaksi nuorta veljestä.\n\n— Saanko minä heidät nähdä?\n\n— Saatte nähdä yhden, joka asuu kotona äitinsä kanssa.\n\n— Entä toinen?\n\n— Toinen on Pariisissa.\n\n— Kuinka vanhat he ovat?\n\n— Kahdenkymmenen yhden.\n\n— Molemmat?\n\n— Niin, he ovat kaksoiset.\n\n— Mikä ura heillä on?\n\n— Hänestä, joka on Pariisissa, tulee lakimies.\n\n— Ja toinen?\n\n— Toisesta tulee korsikalainen.\n\nTämä kuvaava vastaus lausuttiin mitä luonnollisimmalla tavalla.\n\nKymmenen minuuttia myöhemmin saavuimme kylään. Silloin huomasin\nettä jokainen talo oli linnoitettu, ei tosin samalla tavoin, kuin\nrouva Savilian kartano, sillä niiden omistajien köyhyys ei myöntänyt\nsellaista ylellisyyttä, mutta puhtaasti ja yksinkertaisesti\nrautaristikoilla ja luukuilla varustettuina, joissa kuitenkin oli\npieniä koloja pyssynpiippuja varten.\n\nMuutamat ikkunat olivat varustetut luukuilla.\n\nKysyin oppaaltani miksi noita luukkuja nimitettiin. Hän vastasi\nettä niitä kutsuttiin \"archeres\", josta tulin siihen käsitykseen\nettä Korsikan vendetta oli ollut olemassa jo ammoisia aikoja ennen\nampuma-aseiden keksintöä.\n\nLähestyessämme kylää näytti se muuttuneen ikään kuin autioksi\nasujamista.\n\nUseat talot näyttivät olleen piiritystilassa ja niiden seinissä näkyi\nluodin reikiä.\n\nPienistä luukuista tähysteli silmä meitä tuon tuostakin, mutta emme\nvoineet eroittaa oliko kurkistajat miehiä vai naisia.\n\nVihdoin saavuimme valitsemani talon kohdalle; se oli isoin koko kylässä.\n\nYksi asia minua kuitenkin kummastutti; mikä minusta ensin loitommalla\noli näyttänyt rautavarustukselta, olikin vaan puuluukkuja; koko\ntalo oli muutoin aivan suojaton ja ikkunat eivät olleet suojustetut\nerityisesti.\n\nLuukuissa näkyi kuitenkin luodin merkkejä, mutta ne olivat varmaan\nolleet jo monta vuotta.\n\nKun oppaani kolkutti ovelle, avattiin se selki seljälleen ilman\npienintäkään epäröimistä ja eräs miehinen henkilö näyttäytyi.\n\nHänellä oli päällään samettiliivi, housut samasta aineesta ja\nnahkasäärykset. Silkkinen vyö oli sidottu hänen vyötärystänsä ympäri,\njosta välähteli espanjalaisen tikarin kahva.\n\n— Sanokaa minulle — virkoin — onko sopimatonta, outo kun olen, pyytää\nvieraanvaraisuutta emännältänne?\n\n— Ei suinkaan, teidän ylhäisyytenne — vastasi hän — vieras kunnioittaa\nsitä taloa, mihin hän näkee hyväksi sijoittua. Maria — jatkoi hän,\nkääntyen palvelustyttöön päin, joka seisoi hänen takanansa — kerro\nrouva Savilialle että ranskalainen matkailija on hänellä vieraana.\n\nSamassa astui hän kahdeksan askelta ja tarttui hevoseni suitsiin\nviedäksensä sen talliin.\n\n— Kaikki on valmiina palvelukseksenne, teidän ylhäisyytenne — virkkoi\nhän sitte — tehkää hyvin ja astukaa sisälle.\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nAstuin sisälle ja tapasin siellä pitkän mustiin puetun naisen.\n\nTämä nainen, joka vielä oli kaunis, oli rouva Savilia.\n\n— Suokaa minulle anteeksi, madame — virkoin — tämä uhkarohkeuteni,\njonka kuitenkin maan tavat sallivat.\n\n— Olette tervetullut — vastasi hän — ja poikani, joka on tuleva tuossa\npaikassa, on toivottava teidät tervetulleeksi. Tästä hetkestä, herra,\non talomme oleva teidän; käyttäkää sitä sen tähden niin kuin omaanne.\n\n— Pyydän vieraanvaraisuutta vaan yhdeksi yöksi, madame; varhain huomen\naamulla jatkan matkaani.\n\n— Teillä on valta tehdä niin kuin haluatte; mutta toivon että muutatte\nvielä mielenne ja että saamme kunnian pitää teitä luonamme jonkun ajan.\nMaria — jatkoi hän kääntyen palvelijan puoleen — näytä tälle herralle\nLouisin huone, sytytä valkea ja varusta kuumaa vettä — ja sitte,\nkääntyen puoleeni, virkkoi hän: — Olkaa hyvä ja seuratkaa tätä tyttöä,\nherra, ja pyytäkää häneltä mitä muuta tarvitsette. Illallinen on oleva\npöydässä tunnin kuluttua, ja niin pian kun poikani on palannut kotiin,\non hän luvallanne pyytävä teitä tavata.\n\n— Suotteko anteeksi matkapukuni, rouva?\n\n— Tietenkin — vastasi hän hymyillen — ehdolla, että suotte anteeksi\nyksinkertaisen vastaanottonne.\n\nKumartaen käännyin ja seurasin palvelijaa.\n\nHuone oli ensimmäisessä kerroksessa, näköala pihamaalle. Huonekalusto\noli kokonaan muodikas — harvinaisen ylellisyyden ilmiö saarella, joka\noli loitolla sivistyneestä mailmasta — sisältäen vuoteen, patjarahin,\nneljä nojatuolia, ison kirjakaapin ja piirongin. Patjarahit ja tuolit\nolivat päällystetyt pumpulikankaalla, ja ikkunoiden sekä vuoteensa\nedessä riippui uutimet samasta aineesta.\n\nKirjakaappi sisälsi kokoelman parasta ranskalaista runous- ja\nsiveysopillista sekä historiallista kirjallisuutta, joiden joukosta\nlöysin jonkunmoisella ylpeyden tunteella oman \"Matkamuistelmani\".\n\nPiirongin laatikoissa kiilui avaimet; avasin yhden laatikon ja löysin\nsieltä otteita Korsikan historiasta, tarkoituksessa saada vendettaa\npoistetuksi, muutamia ranskalaisia runoja, italialaisia sonetteja;\nkaikki olivat käsikirjoituksina — ja seuraamatta tutkimuksiani sen\nkauvemmaksi oli minun helppo kuvitella että herra Louis de Franchi oli\nnuori ylevätunteinen ylioppilas.\n\nSitte aloin valmistautua illalliselle ja olin juuri saanut itseni\nsiistityksi, kun ovi avattiin ja miespalvelija astui sisään. Hän sanoi\nettä herra Lucian de Franchi, joka juuri oli palannut, halusi tietää\nsaisiko hän tulla toivottamaan minut tervetulleeksi.\n\nVastasin että olin kokonaan herra Lucian de Franchin palvelukseksi,\nja hetkisen päästä astui hän huoneeseen. Hän oli, niin kuin oppaani\noli sanonut, nuori kahdenkymmenen yhden vuoden vanha, mustatukkainen\nja tummasilmäinen, iho auringon paahtama, pikemmin lyhyt kuin pitkä\nnuorukainen, mutta vartalonsa oli erinomaisen hyvin kehittynyt.\n\nKiiruhtaessansa niin pian kuin mahdollista lausumaan minulle\ntervehdyksensä, oli hän vielä ratsastuspuvussa, saappaissa ja\nkannuksissa.\n\nVyöstä riippui pistooli ja kädessänsä piti hän englantilaista\nhaulikkoa. Huolimatta isäntäni nuoruudesta, jonka ylähuulessa oli vasta\nhienoa höytyä, hämmästytti minua hänen vapaa ja päättävä käytöksensä,\njoka leimasi koko hänen olentonsa.\n\n— Anteeksi, jos häiritsen teitä — virkkoi hän. — Tulin kysymään onko\nteillä kaikki mitä tarvitsette. Maamme on niin vailla sivistystä, että\npelokkaina rohkenemme tarjota ranskalaiselle vierasvaraisuutta.\n\n— Pelkonne on turhaa, hyvä herra — vastasin — ei kukaan voisi paremmin\npitää huolta vieraittansa tarpeista kuin rouva de Franchi, ja jollen\nnäkisi viehättävän ihanaa näköalaa ikkunastani, voisin helposti\nkuvailla olevani Pariisissa Chaussée d'Andin kadun varrella.\n\n— Niin — vastasi nuori mies — se oli veljeni päähänpisto; hän halusi\nelää ranskalaisten tapojen mukaan, mutta pelkään että kun hän jättää\nPariisin, tämä pieni parodia sivistyneestä mailmasta ei tule häntä enää\npalattuansa tyydyttämään niin kuin ennen.\n\n— Onko hän ollut kauvan poissa? kysyin.\n\n— Kymmenen kuukautta, herra.\n\n— Mutta hän palajaa piakkoin, eikö totta?\n\n— Oh! ei ainakaan ennen kun kolmen, neljän vuoden perästä.\n\n— Ero on pitkä kahdelle veljekselle.\n\n— Niin on, varsinkin kun pitävät toisistansa niin kuin me.\n\n— Mutta ennen kun tutkintonsa ovat lopussa, käy hän varmaan teitä\ntervehtimässä?\n\n— Arvattavasti; hän lupasi käydä.\n\n— Joka tapauksessa teitä ei mikään estä vastaamasta hänen vierailuansa.\n\n— Se ei käy laatuun; en jätä koskaan Korsikkaa.\n\nVastauksessansa ilmeni selvästi kodin rakkaus, joka on niin\ninhimillistä. Minä hymyilin.\n\n— Se tuntuu teistä oudolta, eikö totta? jatkoi hän myös hymyillen —\nettä kuka tahansa ei jättäisi mielellänsä onnetonta maatamme, mutta\nelämäni on koskissa ja metsissä; minulla täytyy olla vapautta; jos\nminun pitäisi elää kaupungissa, luulen että kuolisin.\n\n— Mutta kuinka on mahdollista että luonteillanne voi olla niin suuri\nero?\n\n— Siksikö se teitä ihmetyttää, kun olemme muutoin niin yhden näköiset?\nTunnetteko hänet?\n\n— Oletteko siis yhden näköiset?\n\n— Olemme niin suuressa määrin, että kun olimme lapsia, vanhempamme\npanivat erityisiä merkkejä vaatteihimme eroittaaksensa meidät\ntoisistamme.\n\n— Entä sittemmin, kun kasvoitte isommiksi? kysyin.\n\n— Kasvaessamme alkoi ulkomuotomme erota toisistaan, sillä veljeni\nmuuttui kalpeaksi istuessansa kirjojensa ääressä, mutta minä muutuin\ntummemmaksi päivän paahtamaksi oleskellessani ulkoilmassa.\n\n— Toivon, että jos annatte minulle tilaisuuden viedä tervehdyksen\nveljellenne, tulen omin silmin näkemään ja arvostelemaan eroavaisuuden\nvälillänne.\n\n— Olette sangen ystävällinen, ja minä tulen ilolla sen tekemään. Mutta,\nsuokaa anteeksi, huomaan ettei pukuni ole niin kunnossa kuin teidän.\nNeljännestunnin kuluttua on illallisemme oleva valmis ja sen loputtua\nminulla on jotain tekemistä.\n\n— Menettekö ulos? kysyin.\n\n— Menen, vastasi hän; minulla on kohtaus erään henkilön kanssa.\n\nMinä hymyilin.\n\n— Oh! ei sellainen, jommoista te ajattelette. Minulla ei ole vaimoa,\neikä koskaan tule olemaan. Jos veljeni menee naimisiin ja saa lapsia,\nminulla ei niitä tule olemaan; mutta jos hän ei tule menemään\nnaimisiin, täytyy minun mennä, ettei sukumme loppuisi. Mutta jo olen\nlöpissyt tarpeeksi. Jos haluatte tulla huoneeseeni siksi aikaa kun\npukeudun, tulen näyttämään teille kokoelmani, joista muutamilla on\nhistoriallista arvoa.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nOtin mielelläni vastaan tämän tarjouksen, joka oli aivan oman toivoni\nmukainen.\n\nSeurasin sen vuoksi isäntääni, joka avaten oven omaan\nasuinkerrokseensa, kulki edelläni tietä näyttäen.\n\nHuone, johon saavuin, oli oikea museo.\n\nHuonekalusto oli viidenneltätoista tahi kuudenneltatoista vuosisadalta.\n\nVuode seisoi neljällä kauniilla jalustalla ja oli verhottuna\nviheriäisellä damaskilla, johon kultaisia kukkia oli kudottu.\nIkkunaverhot olivat samaa ainetta; seinät olivat peitetyt\nespanjalaisilla nahoilla ja muu huonekalusto itämaista, gotilaista ja\nnykyaikaista.\n\nPäivän selvää oli että Lucianin ympäristö oli yhtä sotaista kuin\nveljensä rauhallista.\n\n— Katsokaa, virkkoi hän, poiketessaan pukeutumahuoneeseen; olette\ntässä ympäröitynä kolmella vuosisadalla. Minun täytyy nyt pukeutua\nvuoristolaiseen tapaan, sillä niin kuin jo sanoin, minun täytyy mennä\nheti illallisen jälkeen ulos.\n\n— Mutta mikä, kysyin, kaikista näistä miekoista ja tikareista on\nhistoriallisesti kuuluisa?\n\n— Niitä on kolme; katsokaa ensin tuota tikaria sängyn pään luona, jonka\nkahva muodostaa sinetin.\n\n— Näen sen.\n\n— Tämä tikari on kuulunut Sampierolle.\n\n— Mitä, kuuluisalle Sampierolle, Vaninan teloittajalle?\n\n— Ei teloittajalle, mutta murhaajalle.\n\n— Sehän on lopultakin sama asia.\n\n— Kenties muualla mailmassa, mutta ei Korsikassa.\n\n— Mutta kuinka se on joutunut teidän omaksenne?\n\n— Se on ollut perheemme omaisuutena kolmesataa vuotta. Sen antoi\nNapoleon de Franchille Sampiero itse.\n\n— Ja mitä näistä miekoista, kysyin, jotka riippuvat vuoteen\njalkopuolella?\n\n— Yhden antoi eräälle esi-isistäni Paoli ja toisen antoi Bonaparte\ntaistelussa Pyramidien luona.\n\nTarkastellessani näitä merkillisyyksiä, ilmestyi miespalvelija ovelle.\n\n— Teidän ylhäisyytenne, virkkoi hän kääntyen Lucianin puoleen,\nillallispöytä on katettu.\n\n— Hyvä on, Griffo, vastasi nuori mies; sano äidilleni että tulemme alas\nheti paikalla.\n\nMuutaman minuutin kuluttua tuli hän ulos pukemahuoneestaan puettuna\ntäydelliseen vuoristolaispukuun — samettitakkiin, polvipöksyihin ja\nsääryksiin.\n\nHän löysi minut tarkastelemasta kahta pyssyä, jotka riippuivat\nvierekkäin seinällä, molemmissa sama kirjoitus: — \"Syyskuun 21 p. 1819\n— kello 11 aamupäivällä.\"\n\n— Ja ovatko nämä pyssyt myös historiallisia?\n\n— Ovat, vastasi hän, ainakin meille; yksi niistä oli isäni.\n\n— Ja toinen? kysyin.\n\n— Ja toinen, virkkoi hän nauraen; toinen on äitini; mutta menkäämme\nalas, äiti odottaa.\n\nLucianin huomautus äitinsä pyssystä antoi minulle paljon miettimisen\naihetta, ja minä katsahdin madame de Franchiin suuremmalla huomiolla\nkuin ensin. Poika tervehti häntä suudellen kunnioittavasti hänen\nkättänsä, huomaavaisuus, jonka hän vastaanotti kuningattaren kaikella\narvokkuudella.\n\n— Suo anteeksi, äiti, virkkoi hän, jos olen antanut odottaa.\n\n— Et lainkaan, vastasi hän, tulin juuri nyt alas itsekin; kuitenkin\nhalusin kernaasti sinua tavata kysyäkseni uutisia veljeltäsi.\n\n— Onko poikanne kipeä? kysyin madame de Franchilta.\n\n— Lucian pelkää sitä, vastasi hän.\n\n— Oletteko saaneet sen tietää häneltä itseltään?\n\n— Emme, vastasi hän, ja se tekee minut levottomaksi.\n\n— Mutta, kysyin Lucianilta, kuinka tiedätte että hän on kipeä?\n\n— Koska en itse voi hyvin.\n\n— Mutta se tuskin todistaa — —\n\n— Ettekö tienneet että olimme kaksoiset?\n\n— Tiesin; opas kertoi minulle.\n\n— Eikö hän kertonut teille myöskin että olimme syntyessämme yhdistetyt\nsiteillä?\n\n— Ei, sitä en ole kuullut.\n\n— Tietysti meidät leikattiin erilleen; mutta vaikka olemmekin\neroitetut, kuulumme yhäti samaan ruumiiseen, ja jokainen vaikutus,\nruumiillinen tahi sielullinen, jonka toinen meistä tuntee, vaikuttaa\nmyös toiseen meistä, ja koska minä näinä viime päivinä olen ilman\nminkäänlaista syytä tuntenut itseni pahoinvoivaksi ja surulliseksi,\nolen varmasti vakuutettu että veljeni kärsii syvästi jollakin tavoin.\n\nTämä erinomainen selitys, jonka nuori mies antoi mitä luonnollisimmalla\ntavalla ja äänellä, hämmästytti minua suuresti.\n\nMadame de Franchi hymyili surumielisesti ja sanoi:\n\n— Olet kuitenkin varma että hän on hengissä?\n\n— Jos hän olisi kuollut, virkkoi Lucian levollisesti, olisin nähnyt\nhänet.\n\n— Ja olisit kertonut siitä minulle, eikö niin?\n\n— Tietysti äiti, aivan samassa hetkessä, sen vakuutan.\n\n— Hyvä on. Suokaa anteeksi, herra, jatkoi hän kääntyen puoleeni, että\nnäin huonosti kykenen peittämään levottomuuteni hänen suhteensa; mutta\nLucian ja Louis eivät ole ainoastaan minun poikiani, vaan he ovat\nviimeiset, jotka kantavat sukunimeämme. Pyydän, ottakaa paikka oikealla\npuolellani. Lucian, istu tähän.\n\nMe istuimme ison pöydän äärimmäiseen päähän, jonka toiseen päähän oli\nasetettu kuusi lautasta perhettä varten — nimittäin henkilöille, jotka\nisossa talossa ovat isäntäväen ja palvelijain välillä.\n\nIllallinen oli runsas ja ylellinen.\n\nVaikka olin niin nälissäni, en ollut joutunut sitä muistamaan, sillä\nastuttuani talon kynnyksen ylitse, olin tullut ikään kuin toiseen\nmailmaan ja elin kuin unissani.\n\nKuka oli tämä nainen, jolla oli oma pyssynsä?\n\nKuka oli tämä nuori mies, joka tunsi samaa tuskaa kuin veljensä, joka\noli kolmen sadan peninkulman päässä?\n\nKuka oli tämä äiti, joka otti pojaltansa lupauksen, että ilmoittaisi\nhänelle heti jos näkisi veljensä kuolleena?\n\nKaikki antoi paljon aihetta miettimiseen.\n\nKuitenkin tunsin että äänettömyyteni näyttää epäkohteliaalta; katsoin\nsentähden ylös, poistaen mielestäni tarmoni takaa kaikki nämä ajatukset.\n\n— No niin, virkkoi Lucian, ikään kuin jatkoksi katkaistuun\nkeskusteluun, ja teille juolahti siis mieleen nähdä Korsikka?\n\n— Niin, jo monta vuotta teki mieleni tänne.\n\n— Olipa hyvä, ettette kauvemmin viivytelleet, sillä ranskalaiset tavat\nja kuosit ovat nopeasti muuttamaisillaan meidän maamme, ja ne, jotka\nmuutaman vuoden kuluttua haluavat nähdä Korsikan, eivät löydä siitä\nenää mitään.\n\n— Kaikessa tapauksessa, vastasin, tulee vanha kansallishenki hakemaan\nitsellensä turvapaikan sivistyksen voittokulkua vastaan, ja se on\nlöytävä sen Sardinessa sekä Tavoran laaksoissa.\n\n— Niinkö luulette, virkkoi nuori mies hymyillen.\n\n— Aivan varmaan; sillä eikö minulla ole tässä aivan silmieni edessä\nkaunis ja arvokas näyte Korsihan tavoista?\n\n— Niin kyllä; mutta huolimatta äidistäni ja itsestäni, edessämme\nneljänsadan vuoden vanhat tavat, tässä talossa vanhoine huonekaluineen\nja omine kehyksineen, tuli Ranska, löysi veljeni ja kiidätti hänet\npois, vieden hänet Pariisiin, josta hän on palajava asianajajana. Hän\ntulee elämään Ajacciossa, eikä täällä, esi-isiensä talossa. Jos hänellä\non lahjoja, tulee hän kenties kuuluisaksi, kenties kuninkaan uskotuksi,\nja sitte tulee hän vainoomaan kaikkia ahdistettuja otuksia tässä\nmaassa; hän tulee sekoittamaan käsitteet teloituksesta ja murhasta;\nlain nimessä tulee hän vaatimaan niiden päitä, jotka ovat täyttäneet\nsellaisia velvollisuuksia, joiden laiminlyömistä esi-isämme olisivat\npitäneet mitä häpeällisimpinä; hän tulee pitämään ihmisten tuomiota\nJumalan tuomiona, ja kun hän on yön aikaan laskenut jonkun pään\npyövelin piilun alle, uskoo hän tehneensä hyvän palveluksen maalleen\nsekä kohottaneensa yhden sivistyksen kulmakiven paikoilleen.\n\nJa nuori mies kohotti silmiänsä aivan kuin Hannibal mahtoi tehdä Zamon\ntaistelun jälkeen.\n\n— Mutta, vastasin, huomatkaa minkä tasapainon kohtalo itse on\nasettanut; sillä, jos veljenne tulee olemaan uusien aatteiden\ntoteuttaja, olette te vanhojen tapojen puoltaja.\n\n— Oh! minä teen paljon sellaista, joka on arvotonta de Franchille.\n\n— Te! huudahdin hämmästyneenä.\n\n— Niin, minä! Haluatteko että sanon teille mitä varten te\ntulitte maatamme katselemaan? Olette tulleet tänne mailmanmiehen\nuteliaisuudella, joko taiteilijana tahi runoilijana. En tiedä kuka te\nolette, enkä halua sitä kysyä. Voitte virkkaa, jos haluatte, milloin\naijotte meidät jättää; jos viivähdätte, pidämme teitä vieraanamme,\nja se riittää. No niin, te olette tulleet tänne toivossa saada nähdä\nvendetan kylän sekä tullaksenne yhteentörmäykseen jonkun roiston\nkanssa, niin kuin Prosper Merimée kuvaa Columbassa.\n\n— Se ei tosiaankaan ole hyvin kaukana toiveistani. Talonne, luulen, on\nainoa talo kylässä, joka ei ole linnoitettu.\n\n— Aivan niin; ja se vaan todistaa että minä myös luisun alaspäin.\nIsäni, isoisäni sekä kuka muu hyvänsä esi-isistäni olisi yhdistänyt\nvoimansa yhteen tai toiseen puolueeseen, joihin kylämme on ollut\njakautunut kymmenen vuotta. Ja tiedättekö mitä minä olen heidän,\nkeskellään, keskellä pyssyn pauketta ja miekan kalsketta? Minä,\nluvallanne, olen rauhantuomari. Olette tulleet tänne nähdäksenne\nroistoja, eikö niin? No, hyvä, tulkaa kanssani tänä iltana, niin saatte\nnähdä yhden.\n\n— Sallitteko tosiaankin minun teitä seurata?\n\n— Tietysti, jos siitä on teille hauskuutta.\n\n— Otan vastaan tarjoamaksenne mitä suurimmalla mielihyvällä; mutta\nkertokaa minulle, mikä oli varsinaisena syynä tähän riitaan, jota\nteidän on kaikesta päättäen pyydetty ratkaisemaan?\n\n— Oh! vastasi Lucian, riidan syyllä ei ole mitään tekemistä sen kanssa;\nse on vaan seuraus. Jos yhteen tai toiseen suuntaan putoaminen on\naiheuttanut miehen kuolemaan, ei hän siltä ole vähemmän kuollut.\n\nHän ei näyttänyt tahtovan kertoa tämän hirvittävän sodan syytä, joka\nviimeisenä kymmenenä vuotena oli häirinnyt Sullacaron kylän rauhaa; ja\nhänen epäröimisensä saattoi minut yhä vaan uteliaammaksi.\n\n— Mutta, sanoin, onko riidan syy salaisuus?\n\n— Oh! ei suinkaan; se alkoi Orlandin ja Kolonnan välillä.\n\n— Millä tavalla?\n\n— Yksinkertaisesti näin: Yksi Orlandin kananpojista juoksi Colonnan\ntakapihaan, ja kun orlandilaiset riensivät sitä hakemaan pois,\nväittivät kolonnalaiset sen kuuluvan heille. Orlandilaiset uhkasivat\nviedä heidät rauhantuomarin eteen, ja silloin äiti, joka piteli\nkananpoikasta sylissään, väänsi siltä niskat nurin, paiskasi sen päin\nnaapurinsa naamaan ja sanoi hänelle:\n\n— \"No, hyvä, koska se on teidän, syökää se!\" Silloin yksi\norlandilaisista otti ylös kananpojan ja oli vähällä lyödä vanhaa\nvaimoa, joka oli heittänyt kananpojan hänen sisartansa kohti, kun\nonnettomuudeksi samassa hetkessä eräs kolonnalainen laukasi latingissa\nolevan pyssynsä, tappaen miehen paikalla.\n\n— Ja kuinka monta elämää on tämä riita maksanut?\n\n— Yhdeksän on murhattu.\n\n— Ja kaikki yhdestä kananpojasta, joka ei ole viittäkymmentä penniä\nkalliimpi?\n\n— Niin; mutta niin kuin jo kerroin, syyllä ei ole asian kanssa enää\nmitään tekemistä; meidän tulee katsoa seurauksia.\n\n— Mutta koska yhdeksän henkilöä on tullut murhatuksi, pitääkö kymmenen\nvälttämättömästi seurata?\n\n— Ei suinkaan, sitte kun minut valittiin välittäjäksi.\n\n— Heidän omasta pyynnöstään?\n\n— Oi, ei suinkaan, vaan veljeni pyynnöstä. Hän puhui siitä Pariisin\nviranomaisten kautta, enkä ymmärrä kuinka he välittävät laisinkaan\nsiitä, mitä tapahtuu eräässä onnettomassa Korsikan kylässä. Sen\ntoimitti varmaan aluksi maaherramme, joka sanoi kenties että minun\nyksi ainoa sanani saisi koko riidan lauhtumaan ja hajoamaan kuin tuhka\ntuuleen. Ja he puhuivat asiasta veljelleni, joka antoi äänensä minulle.\nOh! he eivät kykene koskaan sanomaan, että veli antoi sanansa veljelle,\njoka ei kunnioittanut tehtäväänsä.\n\n— Siis on kaikki toimitettu?\n\n— Niin luulen.\n\n— Ja tänä iltana menemme tervehtimään toisen näiden puolueiden\npäälliköitä, arvaan?\n\n— Aivan niin; viime yönä olin käymässä toisen puolueen luona.\n\n— Menemmekö nyt kolonualaista tahi orlandilaista tervehtimään?\n\n— Orlandilaista.\n\n— Onko kohtaamispaikka kaukana täältä?\n\n— Kahden peninkulman päässä, Vincentellon linnan raunioiden luona;\nmutta ehkä haluatte lopettaa illallisenne rauhassa ja sitte polttaa\nsikarinne jalkojanne lämmitellessä.\n\n— Ei, ei! huudahdin; olette luvanneet näyttää minulle roiston, ja minun\ntäytyy saada nähdä hänet.\n\n— No hyvä, ottakaamme pyssymme ja lähtekäämme.\n\nLucian suuteli äitinsä kättä, kumartaessani hänelle kunnioittavasti, ja\nme läksimme huoneesta Griffon seuraamana.\n\nValmistuksemme eivät kestäneet kauvan.\n\nOtin vyötäisilleni vyön, jonka olin teettänyt itselleni Pariisissa, ja\njossa oli luotia toisessa päässä ja ruutia toisessa.\n\nLucian ilmaantui pyssyineen ja piippolakkineen, joka oli oikea\nkoruompeluksen mestariteos, ja varmaankin lahja joltakin Sullacaron\npohatalta.\n\n— Griffo, virkkoi Lucian, päästä Timantti koirankoppelosta ja sano\nkyläläisille, että jos he kuulevat kylään pyssyn laukauksia, ne ovat\nminun laukaisemat.\n\n— Kyllä, teidän ylhäisyytenne.\n\n— Ilman tätä varoitusta, selitti Lucian, luulisivat he, että\nvihamielisyydet ovat alkaneet uudelleen, ja meidän ampumiseemme\nvastattaisiin joka kylän kadulta.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nVaikka oli vasta maaliskuun alkupuoli, oli ilma ihmeen ihana ja olisi\nsitä voinut kutsua lämpöiseksi, ellei suloinen tuulenhenki olisi\npuhaltanut vilvoittavasti mereltä.\n\nKuu nousi pilvettömänä ja kirkkaana Mont de Cagnan takaa ja hopeoitsi\nvalollaan metsäpurot putouksinensa, jotka eroittavat Korsihan\nkahteen eri osaan, joten tämän jaon kautta saari jakaantuu kahteen\nsäännölliseen osaan, jotka ovat aina sodassa keskenään.\n\nAstuessamme ylös vuoren rinnettä, peittyivät Tavarron laskusuut yön\npimeyteen, jotta silmän oli mahdotonta eroittaa, jota vastoin Välimeri\nvälkkyi edessämme peilin kirkkaana.\n\nVihdoin saavuimme erääseen tienhaaraan ja Lucian pysähtyi.\n\n— Onko teillä, kysyi hän, vuorenkiipeilijän jalat?\n\n— On jalat kyllä, mutta ei silmää.\n\n— Vaivaako teitä pyörrytys?\n\n— Kyllä, se kohtaa minua joskus kiusoittavasti.\n\n— Menkäämme siis tätä tietä, joka karttaa kaikkia äkkijyrkkäyksiä.\n\nJa Lucian johti kulkunsa havumetsään, johon häntä seurasin.\n\nTimantti, Lucianin koira, juoksi edes takaisin puiden lomissa,\nliekuttaen iloisesti häntäänsä, ikään kuin vakuudeksi, ettemme\ntarvinneet mitään peljätä, vaan seurasimme levollisesti hänen vainuamaa\ntietä. Selvästi näkyi, että hänet oli harjoitettu pyydystämään sekä\nnelijalkaisia että kaksijalkaisia otuksia — roistoja ja villikissoja\n— ja etten näyttäisi aivan tietämättömälle Korsikan tavoista, kysyin\nLucianilta eikö tekemäni huomiot olleet oikeita.\n\n— Ei, olette väärässä, virkkoi hän; toden totta on, että Timantti\npyydystää sekä petoja että ihmisiä, mutta mies, jota hän hakee,\nei kuulu roistoihin; hän vainuskelee santarmeja, poliiseja ja\nvapaaehtoisia.\n\n— Onko Timantti siis roistojen koira?\n\n— On; se kuuluu eräälle orlandilaiselle, jolle tapanani oli lähettää\nleipää, ruutia, kuulia ja muita mitä roisto saattoi tarvita. Eräs\nkolonnalainen tappoi hänet ja seuraavana päivänä tuotiin koira minulle.\n\n— Mutta enkö nähnyt toista koiraa myös ikkunastani?\n\n— Kyllä; se oli Brusco. Hän seuraa samoja jälkiä kuin tämäkin, mutta\nsain sen eräältä kolonnalaiselta, jonka eräs orlandilainen tappoi; sen\nvuoksi kun menen kohtaamaan orlandilaista, otan Timantin kanssani.\nJos heidät päästettäisiin vapaiksi yhtaikaa, repisivät he toisensa\npalasiksi; ja siitä näette, että vaikka miehet viimein sopivat\nriitansa, koirat eivät missään tapauksessa koskaan suostu syömään\nsamasta astiasta.\n\nSamassa hetkessä kuulin valitushuudon niin surullisen, niin uikuttavan\nulisevan, että pysähdyin äkkiä ja asetin käteni nuoren saattajani\nkäsivarrelle.\n\n— Mitä tämä on? kysyin.\n\n— Timantti huutaa vaan mucchiolla.\n\n— Mikä on mucchio?\n\n— Mucchio on hänen mestarinsa hauta. Hautapatsas on tehty kivistä\nja oksista, joita ohikulkijat ovat heittäneet miehen haudalle, joka\noli tullut teloitetuksi, ja jonka vuoksi hauta, sen sijaan että\nlaskeutuisi, yhä kohoaa ajan vieriessä. Se on koston symbooli, joka\nseuraa uhria, ja kasvaa päivä päivältä lähimmäistensä kautta.\n\nKuulin taas uuden ulvonnan ja tällä kertaa niin läheltä, että vaikka\ntunsin äänen, säpsähdin itsekseni. Seuraavassa hetkessä näin vähän\nmatkan päässä kivistä ladotun kasan, neljän viiden jalan korkuisen. Se\noli murhatun hautakumpu.\n\nTämän omituisen patsaan juurella istui Timantti kita auki ja niska\nojona. Lucian otti kiven maasta ja lähestyi kivirauniota hattu kädessä.\n\nMinä otin myös kiven ja tein aivan kuin hän.\n\nSaavuttuamme pyramidin juurelle taittoi hän oksan puusta ja heitti\npatsasta kohti ensin oksan ja sitte kiven, tehden sitte peukalollaan\nristin merkki.\n\nMinä tein samoin, ja sitte jatkoimme matkaamme äänettöminä ja hiljaa.\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nAskel askeleelta muuttui polku yhä vaivaloisemmaksi.\n\nHeitin pyssyn olkani ylitse, sillä huomasin pian tarvitsevani käyttää\nkäsivarsiani, vaikka Lucian yhä kulki yhtä helposti kuin ennenkin, eikä\nnäyttänyt lainkaan huomaavan vaikeuksia, jotka haittasivat kulkuani.\n\nKiivettyämme muutamia minuutteja vuoren louhujen ylitse, pidellen\nkiinni viiniköynnöksistä sekä pensaista, saavuimme jonkunmoiselle\nlakealle paikalle, johon muurin seinämä oli romahtanut alas. Siinä\nkaikki mitä oli jälellä Vincentello d'Istrian linnasta.\n\nKiivettyämme uudelleen vielä vaarallisemman ja jyrkemmän rinteen yli\nkuin äsken, ojensi Lucian, joka kulki edeltä, kätensä minulle avuksi.\n\n— Hyvin tehty! virkkoi hän, eikä ollenkaan hulluimmin, vaikka olette\npariisilainen.\n\n— Mutta ainoastaan siitä syystä, että pariisilainen, jota juuri\nautoitte, on ollut ennen tilaisuudessa tekemään muutamia tällaisia\nretkiä.\n\n— Niin, tosiaan! vastasi Lucian nauraen, eikö Pariisin lähellä ole\nvuori, jota kutsutaan Montmartreksi?\n\n— Ompa kyllä; mutta paitsi Montmartrea olen kiivennyt muita vuoria,\nsellaisia kuin Righi, Faulhorn, Vesuvius, Stromboli ja Etna.\n\n— Ah! no sitte käsitän että Monte Rotondo ei teitä haittaa. Mutta tässä\non matkamme määrä. Neljä vuosisataa sitte olisi joku esi-isistäni\navannut oven ja sanonut: \"Tervetuloa linnaamme.\" Tänä päivänä hänen\njälkeläisensä osoittaa raunioita ja sanoo: \"Tervetuloa raunioillemme!\"\n\n— Kuuluiko tämä linna perheellenne Vincenello d'Istrian kuoleman\njälkeen?\n\n— Ei, mutta ennen hänen syntymistään se oli esi-äitimme koti, kuuluisan\nSavilian, Lucian de Franchin lesken koti.\n\n— Eikö Fillipinin historiassa ole hirmuinen tarina hänestä?\n\n— On, päiväiseen aikaan voitte nähdä tältä paikalta Castle of Vallen\nrauniot, jossa signor de Guidice eli ja oli yhtä suuresti vihattu kuin\nesi-äitimme rakastettu, yhtä ruma kuin hän oli kaunis. Hän rakastui\nhäneen, mutta kun ei Savilia vastannut hänen rakkauteensa, sanoi hän\nhänelle että jos hän ei määrätyn ajan kuluttua suostuisi ottamaan\nhäntä puolisoksensa, ryöstäisi hän hänet väkisten. Raivostuneena hänen\naikeestaan, kutsui Savilia hänet päivälliselle luokseen, ja Guidice,\nluullen ihastuksissaan hänen taipuvan aikeisiinsa, vastaanotti hänen\nkutsunsa, saapuen linnaan ainoastaan muutamain seuralaisten kanssa. Ovi\nsulkeutui heidän jälkeensä ja muutaman minuutin kuluttua oli Guidice\nvankina maanalaisessa holvissa.\n\nOlimme nyt saapuneet jonkunmoiselle linnan pihalle.\n\nKuu valaisi oksien välistä aukean paikan. Muu osa jäi muurin\nvarjostamana pimeyteen.\n\nLucian katsahti kelloonsa.\n\n— Ah, virkkoi hän, olemme kaksikymmentä minuuttia liian aikaiset.\nIstahtakaamme tähän.\n\nIstahdimme, tahi paremmin, laskeuduimme pitkällemme pehmoiselle\nruoholle kallion pielustalla.\n\n— Mutta, jatkoin, ette ole lopettaneet kertomustanne.\n\n— No niin, jatkoi Lucian, joka aamu ja joka ilta Savilia meni holviin,\njossa Guidice istui vankina, ja seisoen avatun oven edessä, saattoi\nhän nähdä vankinsa ja kysyä kuinka noin inhoittava olento, kuin hän,\nsaattoi koskaan toivoa pääsevänsä hänenlaisensa kaunottaren puolisoksi.\nAjan kuluessa kuitenkin Guidice onnistui lahjomaan yhden vartijoistansa\nja pääsi pakenemaan. Hän palasi vasalliensa kanssa, jotka olivat paljon\nlukuisammat kuin Savilian palvelijat, valloitti linnan ja otti hänen\nvangikseen. Vieden hänet eräälle tienristeykselle metsään, hän sulki\nhänet rautahäkkiin, jättäen avaimen jokaisen ohikulkijan haltuun, joka\nhimosi hänen kauneuttansa. Kolme päivää sen jälkeen Savilia kuoli.\n\n— Minusta näyttää, virkoin, että esi-isänne käsittivät koston\ntarkoituksen mainion hyvin, ja että heidän jälkeläisensä, pistoolinensa\nja miekkoinensa ovat jokseenkin taantuneet.\n\n— Aivan niin; ja sellainen aika on pian tuleva, jolloin he eivät enää\nollenkaan tapa toisiansa. Mutta, jatkoi nuori mies, meidän perheemme on\naina ollut erilainen. Savilian kaksi poikaa, jotka asuivat Ajacciossa,\nsaivat kasvatuksensa oikein korsikkalaiseen tapaan ja jatkoivat vainoa\nGuidicen poikia vastaan. Kosto juoksi neljän vuosisadan halki, ja\nloppui vasta, niin kuin näitte merkityn isäni ja äitini pyssyissä,\n\"syyskuun 21 päivä 1811, kello 11 aamupäivällä\".\n\n— Niin muistan kyliä kirjoituksen, mutta minulla ei ollut tilaisuutta\nkysellä niitä tarkemmin.\n\n— Niinpä tietäkää, että vuonna 1809 kaksi veljestä oli vaan jälellä\nGuidiceista, ja Franchilaisista oli jälellä vaan isäni, joka oli nainut\nserkkunsa.\n\nKolme kuukautta heidän naimisensa jälkeen päätti Guidicet tehdä heistä\nlopun. Yhden veljistä piti ampua isäni, joka oli mennyt Sarteniin\nja oli paluumatkalla kotiin, jolla välin toisen piti hänen poissa\nollessaan rynnätä taloon. Onneksi sai isä tiedon heidän aikeistaan.\nHän sanoi äidille, että kokoaisi kaikki vartijat kotiin, jotta\nvihollinen otettaisiin vastaan lämpimästi. Isä ampui toisen Guidicen\nvuoristossa ja äiti ampui toisen ikkunasta. Kun isäni näki vihollisensa\nkaatuvan, katsahti hän kelloonsa, se oli yksitoista. Kun äiti oli\nampunut oman uhrinsa, katsahti hän kelloonsa; se oli juuri yksitoista.\nHeidän vihollisensa olivat ammutut samalla hetkellä. Guidicet olivat\nhävinneet, de Franchit voittaneet. Savilia oli kostettu!\n\n— Muutaman kuukauden kuluttua synnytti äitini kaksoset, joista yksi on\nnöyrin palvelijanne Lucian korsikkalainen, ja toinen hänen veljensä,\nLouis hyväntekijä.\n\nSamassa hetkessä näin miehen lähestyvän koirinensa kuuvalossa. Hän oli\norlandilainen roisto ystävämme Timantin seurassa.\n\nSamassa hetkessä kaikui yhdeksän kellon lyöntiä.\n\nMestari Orlandi tuli niin minuutilleen kuin olisi ollut kuningas\nLudvig XV:ta vastaanotto, ja varmaan kukaan ei olisi voinut olla\nsäännöllisempi saapumaan kuin tämä metsien kuningas, jolle Louis oli\nmäärännyt yhdeksän lyönnin yhtymäajaksi.\n\nKun hän lähestyi, nousimme kumpikin ylös.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\n— Ette ole yksin, herra Lucian, virkkoi roisto.\n\n— Älkää välittäkö siitä, Orlandi. Tämä herra on ystäväni, joka on\nkuullut teistä puhuttavan, ja hän halusi teitä nähdä.\n\n— Tämä herra on tervetullut, virkkoi roisto kumartaen.\n\nVastasin hänen tervehdykseensä mitä suurimmalla kohteliaisuudella.\n\n— Olette varmaan olleet täällä jo jonkun aikaa? jatkoi Orlandi.\n\n— Noin parikymmentä minuuttia.\n\n— Tiesin sen; kuulin Timantin ulvovan mucchiolla.\n\n— Mutta koska kerran tiesitte herra Lucianin olevan täällä, miksi ette\ntulleet aikaisemmin?\n\n— Koska yhtymisemme oli tapahtuva yhdeksältä, ja se on aivan yhtä\nhuolimatonta, jos saapuu neljännestä ennen tahi jälkeen.\n\n— Onko tuo syytös minua kohtaan? virkkoi Lucian nauraen.\n\n— Ei millään muotoa, herra; te saavuitte aikaisemmin varmaan tämän\nherran tähden, sillä te olette itse säännöllisyys.\n\n— Niinpä niin, virkkoi Lucian, mutta eikö meillä pitänyt olla jotain\npuhumista keskenämme?\n\n— Ompa kyllä; ja jos tahdotte seurata minua —\n\nLucian kääntyi puoleeni.\n\n— Suotteko minulle anteeksi?\n\n— Luonnollisesti.\n\nMolemmat kiipesivät kallionlohkareelle, jonka poikki Orlandi oli\ntullut, ja sillä välin kun he seisoivat siellä kuun valossa,\nkuvastuivat heidän tummat varjonsa hopealle kimaltelevan puron pintaan.\n\nSilloin olin ensi kerran tilaisuudessa tarkastelemaan Orlandia\nhuomiolla.\n\nHän oli kookasvartaloinen mies, pitkäpartainen, ja oli puettu samaan\nkuosiin, kuin nuori de Franchi, paitsi että pukunsa osoitti jälkiä\nkulkurielämästä, täytyessänsä usein lentää putouksien ylitse ja viettää\nyönsä paljaalla maan kamaralla.\n\nEn kuullut mitä he puhuivat, sillä he olivat vähän matkan päässä\nminusta, ja sitäpaitse he puhuivat Korsikan murretta, mutta huomasin\nselvästi heidän liikkeistään että he keskustelivat seikoista, joita\nnuori mies koetti selittää sellaisella tyyneydellä, joka oli kunniaksi\nhänelle puolueettomana ollen.\n\nViimein muuttuivat Orlandin liikkeet vähemmän varmoiksi ja\nlauhkeimmiksi, hänen äänensä tuntui lauhtuvan ja vihdoin katsoi hän\nalas, ojentaen vaitiolon jälkeen kätensä nuorelle miehelle.\n\nKokous oli nähtävästi lopussa, sillä he läksivät tulemaan minua kohti.\n\n— Rakas vieraani, virkkoi nuori mies, Orlandi haluaa teitä kiittää.\nOlen luvannut että tulette yhdeksi todistajaksi hänelle.\n\n— Kernaasti vastasin, ja ojensin käteni roistolle, joka kunnioitti\nminua koskettamalla sormenpäitäni.\n\n— Saatte siten, jatkoi Lucian, tilaisuuden kertoa veljelleni että\nkaikki on järjestetty täällä hänen toivonsa mukaan, ja että te myös\nolette sitoumuksen allekirjoittaneet.\n\n— Tuleeko siis häät tapahtumaan?\n\n— Ei, ei vielä, mutta kenties ajan oloon.\n\nRoisto nauroi ylenkatseellisesti.\n\n— Rauha, virkkoi hän, koska sitä haluatte mutta ei mitään liittymistä,\nse ei kuulu kontrahtiin.\n\n— Ei vielä, vastasi Lucian, mutta se tulee varmaan tapahtumaan\ntulevaisuudessa. Mutta puhukaamme nyt jostakin muusta. Kuulitteko\nmitään sill'aikaa kun puhelin Orlandin kanssa?\n\n— Tarkoitatteko, josko kuulin teidän puhettanne?\n\n— Eikä, mutta mitä fasaani lauloi äsken tässä jossakin?\n\n— Kyllä, minusta kuului ääni ikään kuin itkulta.\n\n— Olette oikeassa, virkkoi roisto, tuossa istuu yksi pähkinäpuussa.\n\n— Hyvä on, virkkoi Lucian iloisesti, se täytyy syödä huomenna\nherkkupaloiksi.\n\n— Olisin jo ampunut sen, virkkoi Orlandi, mutta pelkäsin heidän\nluulevan kylässä että minulla olisi ollut jotain muuta mielessä.\n\n— Olen varoittanut heitä, virkkoi Lucian, — mutta, lisäsi hän, kääntyen\npuoleeni ja heittäen pyssyn olalleen, vaikka oli juuri ollut aikeissa\nlaukaista, — kunnia on teidän.\n\n— En ole varma että tulen osumaan, mutta tahtoisin olla varma\nfasaanista, vastasin, ampukaa sentähden itse.\n\n— Unohdin, virkkoi Lucian, ettette ole tottuneet ampumaan pimeässä;\nampuisitte kenties liian matalalle — mutta huomenna, jos haluatte,\npanemme toimeen hauskan jahdin.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nLäksimme pois raunioilta päinvastaisesta paikasta kuin mistä olimme\ntulleet.\n\nSaapuessamme pensaikkoon, äänsi fasaani toisen kerran. Se oli arviolta\nkahdeksan kymmenen jalan päässä pähkinäpuun oksalla, jonka juurella oli\ntiheä pensaikko.\n\n— Miten aijotte sen pyydystää?\n\n— Odottakaa, virkkoi Orlandi, joka sitte alkoi matkia fasaanin\nkuherrusta.\n\nSamassa huomasimme liikettä puun oksilla; fasaani nousi korkeammalle ja\nkorkeammalle, vastaukseksi Orlandin lähestymiseen, ja asettui viimein\nyhdelle latvaa lähimmälle oksalle, jossa se selvästi kuvastui taivaan\ntummaa taustaa vasten. Orlandi oli vaiti ja fasaani liikkumaton.\n\nSeuraavassa hetkessä kohotti Lucian pyssynsä, tähtäsi ja laukasi.\n\nFasaani putosi maahan niin kuin pallo.\n\nTimantti hyppäsi pensaikkoon ja palasi pian takaisin lintu hampaissa.\n\nSe oli ammuttu aivan läpi ruumiin.\n\n— Tarkasti osattu, virkoin, ja vielä paremmin, koska pyssynne on\nkaksipiippuinen — jo haulikollakin ammuttuna olisi se ollut hyvin\nosattu.\n\n— Oh, joutavia! virkkoi Orlandi; haulikolla osaa herra Lucian ampua\nviiden francin rahan kolmen sadan jalan päästä.\n\n— Oletteko yhtä tarkka tähtäämään pistoolilla kuin pyssyllä?\n\n— Melkein, virkkoi Lucian. Voin ampua kuusi kuulaa pois kahdestatoista,\njotka ovat asetetut veitsen terälle kolmenkymmenenviiden jalan päähän.\n\nOtin hatun päästäni ja kumarsin hänelle.\n\n— Onko veljenne käsi yhtä tarkka? kysyin.\n\n— Louis parka, vastasi hän; hän ei ole koskaan ottanut käteensä enemmän\npyssyä kuin pistoolia, ja syystä pelkään, että jos hän joutuisi\njohonkin vaaraan Pariisissa, ei hän kykenisi puollustamaan itseänsä,\nvaan tulisi tapetuksi.\n\nJa Lucian pisti fasaanin valkeaan laukkuunsa.\n\n— Ja nyt, rakas Orlandini, virkkoi hän, huomiseen aamuun asti.\n\n— Huomiseen aamuun, herra Lucian.\n\n— Tunnen täsmällisyytenne; siis kello kymmenen aikaan; te, ystävänne ja\nomaisenne tulette olemaan kadun toisessa päässä, jota vastoin vuoren\npuolella, samalla kellon lyönnillä ja kadun toisessa päässä, on Colonna\nsilloin oleva ystävineen ja perheineen — jota vastoin me tulemme\nolemaan kirkon puolella.\n\n— Aivan tahtonne mukaan, herra Lucian; kiitän teitä vaivoistanne; ja\nte, herra, jatkoi Orlandi, kääntyen kumartaen puoleeni, kiitän teitä\nkunniasta, jonka olette minulle suoneet.\n\nNäiden kohteliaisuuksien jaeltua erosimme. Orlandi katosi pensaikkoon\nja me seurasimme polkua kylää kohti.\n\nKuljettuamme kotvasen alotin taas tavalliset kyselemiseni.\n\n— Rauha on siis solmittu? virkoin.\n\n— Niin on; mutta niin kuin näitte, suurella vaivalla. Saatoin\nhänet ymmärtämään että kaikki lähenteleminen oli alkanut Colonnan\npuolelta. Heidän puoleltaan on kaatunut viisi miestä, meiltä vaan\nneljä; kolonnalaiset suostuivat eilen rauhantarjoukseen, jota vastoin\norlandilaiset vasta tänään. Vihdoin viimein ovat kolonnalaiset\nsuostuneet tarjoomaan elävän kananpojan julkisesti orlandilaisille, ja\novat siis tämän tekonsa kautta myöntäneet olleensa väärässä.\n\n— Ja huomenna siis tapahtuu tämä juhlallinen sovinnon solmiaminen?\n\n— Huomen aamuna kello kymmenen aikaan. Näette nyt, että teitä seurasi\nonni matkallanne, vaikka kohta toivoittekin näkevänne vendetan.\n\nJa Lucian nauroi katkerasti.\n\n— Oh! jatkoi hän; vendetta on niin tavallista, niin jokapäiväistä,\nsillä neljänsadan vuoden kuluessa ei täällä ole muusta puhuttu, mutta\nsovintoa ei tapahdu joka päivä.\n\nMinä aloin nauraa.\n\n— Siinä nähdään, virkkoi hän, te nauratte meille, ja te olette\noikeassa; me olemme sangen omituisia, sitä ei voi kieltää.\n\n— Ei, virkoin, en nauranut teidän tavoillenne; nauroin vaan teidän\ninnostuksellenne menestyksenne johdosta.\n\n— Ah, vai niin; ja jospa olisitte kuulleet minun puhuvan, olisitte\nvarmaan ihaillen ihmetelleet älyäni.\n\n— Olette erinomainen lakimies.\n\n— En lainkaan; olen vaan yksinkertaisesti rauhantuomari, ja niin kuin\nhelposti saatatte käsittää, yhdistäminen merkitsee sovittamista. Jos\nkutsumukseni olisi olla välittäjänä Jumalan ja paholaisen välillä,\ntekisin parastani saadakseni heidän välinsä hyväksi, vaikka olisinkin\nvakuutettu siitä että Jumala tekisi väärin seuratessansa neuvoani.\n\nLopun matkaa kuljimme äänettöminä ja vaihtamatta enää sanaakaan\nsaavuimme kotiin.\n\n\n\n\nVILI LUKU.\n\n\nGriffo seisoi ovessa.\n\nIsäntänsä pisti kätensä laukkuun ja ennen kun lausuin sanaakaan, veti\nhän sieltä ylös fasaanin.\n\nGriffo oli kuullut ja tuntenut laukauksen. Rouva de Franchi oli\nvetäytynyt omaan huoneeseensa, mutta jättänyt sanan että hänen poikansa\ntulisi hänen puheillensa heti kun olisi palannut kotiin.\n\nNuori mies kysyi minulta jos tarvitsin mitään, ja vastatessani\nkieltävästi, pyysi saada täyttää äitinsä tahdon. Tietysti ei minulla\nollut mitään sitä vastaan, ja vetäydyin siis omaan huoneeseeni.\n\nAstuin sinne jonkummoisella ylpeydellä. Olin mielissäni voituani jo\nedeltä päin määritellä Louisin luonteen, ihan niin kuin jos Lucian\nolisi sen minulle selittänyt.\n\nRiisuuduin hitaasti ja ottaessani tulevan lakimiehen kirjakaapista\nVictor Hugon kirjoittaman \"Les Orientals\", menin vuoteelleni täysin\ntyytyväisenä itseeni.\n\nOlin juuri sadannetta kertaa lukemaisillani lausetta \"taivaan tuli\",\nkun kuulin rappusissa askelten kaikua, jotka pysähtyivät oveni\nkohdalle. Otaksuen sen olevan isäntäni, joka tulisi toivottamaan\nminulle hyvää yötä, laskin kirjan kädestäni ja huusin:\n\n— Astukaa sisään!\n\nOvi avautui ja Lucian astui sisään.\n\n— Pelkään, sanoi hän, että olin vähän huonolla tuulella erotessamme;\ntulin siis pyytämään anteeksi ja tarjoomaan itseäni palvelukseksenne,\njos te vielä haluaisitte jotain kysellä.\n\n— Monet kiitokset, vastasin; ystävällisyytenne avulla olen saanut\nkuulla kaikesta mitä olen mielinyt oppia tuntemaan. Löytyy vaan yksi\nasia enää, mutta olen päättänyt etten sitä kysele.\n\n— Miksi niin?\n\n— Koska se on kokonaan liian yksityistä laatua; mutta älkää vaan minua\npakoittako, sillä jos sen teette, en voi taata itseäni.\n\nNuorta miestä alkoi naurattaa.\n\n— Teette minut jo yhtä uteliaaksi kuin itsenne, virkkoi hän; kas niin,\nantakaappa kuulua kysymyksenne.\n\n— Olkoon menneeksi. Olette olleet niin erinomainen että olette\nselittäneet minulle kaikki mitä en ole voinut ymmärtää, paitsi yhden\nasian: näytitte minulle historiallisesti kuuluisat aseenne, jotka\nhaluaisin vielä kerran nähdä ennen kun menen. Olette kertoneet minulle,\nyhteydessä syntymisenne kanssa, että tunnette aina samoja tunteita kuin\nveljenne; mutta kun äitinne kysyi josko hän yhä eli, vastasitte te:\n\"Kyllä, sillä jos hän olisi kuollut, olisin nähnyt hänet\".\n\n— Niin, muistan kyllä, että niin sanoin.\n\n— No niin, jos luulette minun olevan kyllin ansiollinen kuulemaan,\npyydän, selittäkää se minulle.\n\nNuoren miehen kasvot olivat muuttuneet sillä välin niin vakaviksi, että\nlausuin epäröiden viimmeiset sanani.\n\n— Huomaan olleeni liian tunkeileva, sanoin; älkäämme mainitko enää koko\nasiaa.\n\n— Ei sen vuoksi, vastasi hän; vaan te olette mailmanmies, ja sellaisena\nluonnollisesti epäuskoinen, ja minä pelkään että luulette minun\nuskottelevan teille vanhoja taruja, jotka ovat säilyneet perheessämme\nneljäsataa vuotta.\n\n— Kuulkaa, virkoin; ei kukaan usko niin varmalla vakuutuksella\nvanhoja legendoja ja taruja kuin minä, ja mitä siihen tulee, että\nsanoitte minua uskottomaksi, voin vakuuttaa teille että uskon kaikkia\nylenluonnollisia asioita.\n\n— Uskotteko henkinäkyjä?\n\n— Kerronko teille, mitä minulle on tapahtunut?\n\n— Kertokaa; se tulee rohkasemaan minua.\n\n— Isäni kuoli vuonna 1807, jolloin olin kolmen ja puolen vuoden vanha\nKoska lääkäri oli ilmoittanut isäni lopun lähestyvän, oli minut viety\ntätini luo, joka asui rakennuksessa pihan ja takapihan välillä.\n\n— Tavalliseen aikaan asetettiin minut nukkumaan tätini huoneeseen, ja\nhuolimatta onnettomuudesta, joka oli minua kohdannut ja josta olin\nkokonaan tiedoton, nukahdin pian syvään uneen. Äkkiä kolkutti joku\nkolmasti ovelle. Nousin ylös, kömmin alas vuoteeltani ja menin ovea\nkohti.\n\n— Mihin olet menossa? kysyi tätini.\n\nKoska ulko-ovi oli lukossa, ei kukaan voinut olla kolkuttamassa kamarin\novelle, jonka vuoksi täti oli hyvin peloissaan.\n\n— Olen menossa avaamaan ovea isälle, joka on tullut hyvästille,\nvastasin.\n\nSilloin tätini nousi vuoteeltansa ja pakoitti minut menemään takaisin\nvuoteelleni. Mutta minä yhä itkin:\n\n— Isä on ovella; haluaisin nähdä hänet ennen kun hän menee pois.\n\n— Ja palasiko henkinäky sitte milloinkaan? kysyi Lucian.\n\n— Ei, vaikka usein olen kutsunut sitä luokseni; mutta kenties Jumala\nsuopi lapselle etuoikeuksia puhtautensa tähden, joita hän kieltää\ntäysi-ikäiseltä mieheltä.\n\n— No niin, virkkoi Lucian hymyillen, meidän perheemme on ollut\nsiinä suhteessa teitä onnellisempi, sillä kun jotain erinomaista on\ntapahtumaisillaan, vanhempamme ilmestyvät meille.\n\n— Ja mistä tämä etuoikeus on teille suotu?\n\n— Jo ammoisista ajoista. Muistattehan kertoneeni teille että Savilia\nkuoli jättäen kaksi poikaa; no niin, nämät kaksi poikaa kasvoivat\nisoiksi, kohdellen toinen toistansa kaikella kunnioituksella ja\nhellyydellä, mitä vanhemmiltansa olivat oppineet. He tunsivat ettei\nmikään, eipä edes kuolema voisi heitä eroittaa toisistaan, ja\nvoimakkaiden salaperäisten noitumistemppujen jälkeen allekirjoittivat\nhe verellänsä sopimuksen, jonka mukaan se heistä, joka ensin\nkuolisi, ei ainoastaan näyttäytyisi heti kun jotain elämän muutosta\nolisi tulossa halki koko elämän. Kolmen kuukauden kuluttua ampui\nsalamurhaaja yhden veljeksistä takaapäin, samalla hetkellä kun toinen\nveljes oli sulkemaisillaan sinetillä kirjettä hänelle; mutta kun hän\noli pistämäisillään sinettinsä kuumaan vahaan, kuuli hän huokauksen\ntakanansa ja vaikkei hän ollut tuntenut mitään, kääntyi hän ja näki\nveljensä seisovan luonaan ja koskettavan kädellään hänen olkapäätänsä.\nHän ojensi hänelle kirjoittamansa kirjeen; toinen otti sen ja hävisi.\n\nPäivää ennen omaa kuolemaansa näki hän hänet myös. Veljekset\neivät olleet tehneet sitoumusta ainoastaan keskuudessansa, mutta\nkaikille jälkeläisillensä, sillä aina siitä saakka on sukumme nähnyt\nhenkinäkyjä, ei ainoastaan kuoleman lähestyessä, mutta jokaisen elämän\nmuutoksen edellä.\n\n— Ja oletteko te koskaan nähneet ilmestyksiä?\n\n— En; mutta koska isäni sai yönä ennen kuolemaansa varoituksen\nlähenevästä kuolemastansa, otaksun että veljelleni ja minulle suodaan\nsama etuoikeus.\n\n— Ja seuraako tämä etuoikeus ainoastaan sukunne miespuolisia jäseniä?\n\n— Heitä ainoastaan.\n\nKatsahdin nuoreen mieheen, joka kylmänä, vakavana ja tyynenä kertoi\nihmeellistä tarinaansa, ja minä kertasin Hamletin lauselmia:\n\n    \"There are more things in heaven and earth, Horateo,\n    Than are dreamt of in your philosophy.\"\n\nPariisissa olisin pitänyt miestä pilapuhujana, mutta Korsikan\nsydämmessä en saattanut pitää häntä mielipuolena enkä onnenonkijana.\n\n— Ja nyt, kysyi hän, olenko kertonut teille kaikki mitä halusitte\ntietää?\n\n— Olette todellakin, vastasin; ja minä olen hyvin liikutettu\nluottamuksestanne.\n\nNäin sanoen nousi hän ylös, toivotti minulle hyvää yötä ja lähti\nhuoneesta. Vaikka olin hyvin väsyksissä, kului kauvan ennen kun sain\nunta silmiini, ja kun vihdoin nukahdin, näin rauhattomia unia kaikista\nhenkilöistä, joita olin kohdannut edellisenä päivänä. Vasta päivän\nkoittaessa pääsin rauhallisempaan lepoon, mutta heräsin myöhemmin\nkellon soitosta, joka kuului helisevän aivan korvissani.\n\nPian sen jälkeen koputti Griffo ovelle, tuoden kuumaa vettä; hän sanoi\nkellon olevan puoli kymmenen ja että Lucian halusi nähdä minua.\n\n— Sano herra Lucianille, vastasin, että olen tuleva iloiseksi\nsaadessani hänet nähdä.\n\nNuori mies astui pian sen jälkeen huoneeseen.\n\nTällä kertaa oli hän pukeutunut hienoon pariisilaiseen pukuun. Hänellä\noli päällänsä musta takki, värillinen västi ja valkoiset housut.\nHuomatessansa että katselin häntä ihmeissäni, virkkoi hän:\n\n— Ettekö ihaile pukuani? se vaan todistaa että alan sivistyä.\n\n— Niinpä, tosiaankin, vastasin; tunnustan että hämmästykseni ei ole\nniin vähäinen huomatessani että Ajacciossa löytyy ensi luokan räätäli.\nSamettitakissani näytän teidän rinnallanne pariisilaiselta palvelijalta.\n\n— Pukuni, vastasi hän, tulee suorastaan Pariisista. Koska veljeni ja\nminä olemme aivan yhtä mittaiset, tuntui hänestä hauskalta lähettää\nminulle koko puku, mutta jota minä käytän vaan mitä harvinaisimmissa\ntilaisuuksissa, niin kuin silloin kun kenraali ylipäällikkö pistäytyy\nluonamme tahi kun onnistumme saamaan niin harvinaisen vieraan kuin te\nesimerkiksi ja vielä lisäksi yhteydessä näin harvinaisen juhlallisuuden\nkanssa.\n\nKaikki mitä Lucian sanoi oli täynnä ivan sekaista nerokkaisuutta, ja\nvaikka se joskus saattoi minut melkein pahoinvoivaksi, oli se aina\ntäynnä mitä etsityintä kohteliaisuutta.\n\nSen vuoksi tyydyin yksinkertaiseen kumarrukseen, jolla välin hän alkoi\nsuurimmalla tottumuksella vetää kellertäviä hansikkaita käsiinsä.\n\nOlin sillä välin päättänyt pukemiseni. Kello oli jo neljännestä vailla\nkymmenen.\n\n— Tulkaa, virkkoi hän, jos haluatte nähdä näytelmää, täytyy meidän heti\nkiirehtää matkalle, mutta aamiainen on myös valmis ja kenties teette\nviisaammin jos jäätte ruualle.\n\n— Ei, kiitos, vastasin; nautin aamiaista harvoin ennen kahtatoista.\n\nOtin hattuni ja läksimme yhdessä.\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nMenimme ylimmälle kuistille isäntäni linnamaisessa asunnossa ja\nkatselimme sieltä torille.\n\nPäin vastoin kuin edellisenä iltana oli tori nyt täynnä naisia ja\nlapsia; mutta ei yhtään miestä näkynyt.\n\nKirkon edessä seisoi juhlapukuun puettu henkilö, kädessään kolmivärinen\nsauva — hän oli maaherra. Portin vieressä oli toinen juhlallisen\nnäköinen, mustiin puettu henkilö istumassa pöydän ääressä asiakirja\nedessään. Hän oli notarius; asiakirja sisälsi uudet sovintosäännöt.\n\nMenimme alas ja minä asetuin yhdelle puolelle pöytää Orlandin\nsukulaisten kanssa; pöydän toisella puolen olivat Kolonnan koko suku.\nLucian, joka oli yhtä paljon kummallakin puolella, seisoi notariuksen\ntakana.\n\nKirkon perällä seisoi pappi alttarin luona, valmiina lukemaan messua.\n\nKello löi kymmenen.\n\nSamassa hetkessä kääntyivät kaikkien silmät katsomaan kadun\nkumpaiseenkin päähän päin.\n\nOrlandi ilmestyi nyt vuoriston puolelta ja Kolonna virran puolelta.\nMolempia seurasivat omat puoluelaisensa, mutta sopimuksen mukaan ei\nkukaan kantanut aseita. Molemmat päälliköt olivat ulkomuotonsa puolesta\ntäydelliset vastakohdat toisilleen.\n\nNiin kuin jo olen kertonut, oli Orlandi pitkä ja tumma, Kolonna sitä\nvastoin oli lyhyt ja punatukkainen.\n\nKummallakin oli kädessään öljypuun oksa rauhan merkkinä, joka nyt oli\nsolmittava. Tämä oli runollisen maaherran määräys.\n\nKolonna riiputti sitä paitsi kädessään kananpoikaa, jonka hänen nyt\npiti antaa sen kananpojan edestä, joka kymmenen vuotta sitte oli\nsytyttänyt koston näiden sukujen välille.\n\nKananpoika oli elävä.\n\nTätä pykälää oli pohdittu ankarasti, sillä Kolonnan mielestä oli\näärettömän nöyryyttävää kun hänen piti antaa nyt kananpoika elävänä,\nsiitä hyvästä että hänen tätinsä oli kerran kuolleen kananpojan\nheittänyt Orlaudin sisaren silmille.\n\nKuitenkin oli Lucian viisaiden selityksiensä avulla onnistunut saamaan\nKolonnan antamaan kananpojan, ja periaatteiden nojalla oli hän saanut\nOrlandin suostumaan sen vastaanottamaan.\n\nSamalla kuu molemmat viholliset tulivat näkyviin, alkoivat kellot,\njotka tähän asti olivat olleet hiljaa, äkkiä iloisesti soida\npomisemaan. Kun he saapuivat kirkon oven kohdalle, pysähtyivät Orlandi\nja Kolonna muutaman jalan päähän toisistaan.\n\nJos nämä miehet olisivat seisseet kolme päivää sitte sadan jalan päässä\ntoisistaan, olisi toinen heistä ehdottomasti laukaissut pyssynsä.\n\nSeuraavan viiden minuutin kuluessa olivat nämä kaksi ryhmää sekä myös\nmuu kansa juhlallisessa äänettömyydessä.\n\n— No niin, Kolonna, virkkoi maaherra; teidän on puhuttava ensiksi.\n\nSuurella vaikeudella mutisi Kolonna muutamia sanoja Korsikan murteella.\nSen verran mitä saatoin ymmärtää, sanoi hän olevansa pahoillaan että\nvendetta oli kestänyt kokonaista kymmenen vuotta hänen sekä hyvän\nnaapurinsa Orlandin välillä, ja asiaa korvataksensa tarjosi hän nyt\ntämän kananpojan sovinnoksi.\n\nKun hän oli kokonaan vaijennut, vastasi Orlandi muutamin sanoin\nKorsihan murteella, että kaikki muu tulisi unohtumaan paitsi tämä\njuhlallinen sovinto, joka tapahtui maaherran tahdosta Lucianin\nvälityksellä ja notarion laatiman sitoumuksen mukaan.\n\nMolemmat olivat sitte ääneti.\n\n— Hyvin tehty, kunnon miehet, virkkoi maaherra, ja sopimuksen mukaan\npitäisi teidän nyt paiskata kättä.\n\nVaistomaisesti vetäsivät molemmat viholliset paikalla kätensä selkänsä\ntaakse.\n\nMaaherra nousi paikalta, jossa oli tähän asti istunut, otti Kolonnan\noikean käden hänen selkänsä takaa, kääntyi etsimään Orlandin kättä, ja\nonnistui vihdoin hymyillen yhdistämään heidän kätensä.\n\nMaaherran yhä pidellessä heidän käsiänsä yhdistettyinä, nousi notarius\nylös ja luki asiakirjan ääneen:\n\n— Meidän, Giuseppi Antonio Sarrolan edessä, joka olemme kuninkaallinen\nnotario Sullacarossa, Sarteinen maakunnassa,\n\n — Julkisella torilla, kirkon edustalla, arvokkaan maaherran\n läsnäollessa, ja kaiken kansan edessä, Gaetano Orso Orlandi, jota\n Orlandiksi kutsutaan,\n\n — Sekä Marco Vincenzo Kolonna, Schiopponeksi kutsuttu,\n\n — Ovat juhlallisesti päättäneet seuraavaa:\n\n — Tästä päivästä, maaliskuun 4 päivästä lähtien, 1841, julistetaan\n kymmenen vuotta kestänyt vendetta heidän välillään loppuneeksi.\n\n — Ja että nyt tämän jälkeen heidän on elettävä niin kuin hyvät\n naapurukset ainakin, niin kuin heidän vanhempansakin elivät ennen kun\n onneton tapahtuma kylvi eripuraisuuden perheenjäsenten sekä naapurien\n välille. Tämän tähden he ovat suostuneet rauhalliseen sovintoon kylän\n kirkon porttikäytävällä Paolo Arborin, maaherran ja herra Lucian de\n Franchin, sovintotuomarin kanssa, molempien puolueiden sukulaisten ja\n seurakuntalaisten edessä sekä meidän, notarion.\n\n — Sullacarossa, tänä maaliskuun 4 päivänä, 1841.\n\nHuomasin ihastuksella, että notario oli hienotunteisuudesta ja\nvarovaisuudesta jättänyt mainitsematta koko kananpojan.\n\nKolonnan koko olemus muuttui sen tähden ystävällisemmäksi ja iloiseksi,\njota vastoin Orlandin naama muuttui nolommaksi ja nolommaksi, ja\nOrlandi vihdoin katsahti kananpoikaan, ikään kuin olisi tuntenut\näkillistä kiihkoa paiskata kananpojan Kolonnan päähän. Maaherra huomasi\nsentähden, että aikaa ei saanut hukata, ja pitäen kiinni molempain\nasianomaisten käsistä, otti hän kynän, allekirjoitti kontrahdin, jonka\nOrlandia hyvittääkseen siirsi heti hänen eteensä. Orlandi allekirjoitti\nsen ja siirsi vuorostaan Lucianille, joka allekirjoitettuaan antoi\nkontrahdin Kolonnalle, joka myös pani siihen niménsä.\n\nSoitto alkoi nyt kirkossa ja se muistutti suuresti \"Te Deumia\", jota\nsoitetaan voiton jälkeen.\n\nKontrahti oli siis jokaisen allekirjoittama, ilman minkäänmoista\nsäätyeroitusta, ja molemmat sankarit astuivat kirkkoon, jossa\npolvistuivat alttarin edessä.\n\nTämän hetken jälkeen muuttui Lucian kokonaan tyyneeksi: kaikki oli\nnyt ohitse, sillä sovinto oli nyt vannottu sekä Jumalan että ihmisten\nedessä.\n\nKun messu oli toimitettu, menivät Orlandi ja Kolonna sukulaistensa\nja ystäviensä seuraamina kynnyksien ylitse, joiden ylitse eivät\nvuosikausiin olleet astuneet, jota vastoin Lucian ja minä, jotka emme\nvielä olleet aivan valmiit astumaan aamiaiselle, ohjasimme askeleemme\nmadame de Franchin luokse.\n\nOli aivan selvää, että Lucian oli lukenut nimeni allekirjoittaissani\nkontrahdin, ja että se oli tuntunut hänestä tutulta.\n\nOlin jo aamulla sanonut lähteväni matkalle heti päivällisen jälkeen,\nja koska läsnäoloni oli välttämättömän tarpeellinen Pariisissa erään\nnäytelmäkappaleeni harjoittamista varten, täytyi minun, huolimatta\nisäntäni innokkaista pyynnöistä, pysyä päätöksessäni.\n\nLucian pyysi saada käyttää tilaisuutta hyväksensä ja eilisen lupaukseni\nnojalla kirjoittaa kirjeen veljellensä; ja madame de Franchi, joka\nurhokkaan mielensä ohella oli hellä äiti, otti minulta lupauksen jättää\nkirje hänen poikansa omiin käsiin.\n\nPyysin saada käydä viimeisen kerran Lucianin huoneessa, pyyntö, johon\nkernaasti suostuttiin.\n\n— Tiedättehän, virkkoi hän, jos teillä on jotain tässä talossa, josta\nvälitätte, ottakaa muistoksi.\n\nOtin käteeni pienen floretin, jonka löysin nurkasta ja jolla\nei nähtävästi ollut mitään arvoa, ja koska Lucian oli ihaillut\njahtivyötäni, pyysin hänen sen omistamaan.\n\nSamassa hetkessä ilmaantui Griffo ovelle ilmoittaen että hevoseni ja\noppaani olivat oven edessä.\n\nAnnoin Griffolle metsästyspuukon, jonka tupessa löytyi myös pieni\npistooli.\n\nEn ollut ennen elämässäni nähnyt sellaista riemua.\n\nAlimmalla portaalla seisten toivotti rouva de Franchi minulle\nonnellista matkaa, aivan samalla tavoin kuin oli toivottanut minut\ntervetulleeksi. Suutelin hänen kättänsä, sillä tunsin suurta\nkunnioitusta tätä naista kohtaan, joka samalla kertaa oli niin\nluonnollinen ja niin arvokas.\n\nLucian katsoi ovelta jälkeeni.\n\nTänä yönä nukuin Albitecciossa. Seuraavana päivänä saavuin Ajaccioon.\n\nViikon kuluttua olin Pariisissa.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nSamana päivänä kun saavuin Pariisiin, menin tervehtimään Louis de\nFranchia. Hän ei ollut kotona.\n\nJätin korttini, johon kirjoitin että olin vastikään palannut\nSullacarosta ja että minulla oli kirje hänelle veljeltänsä, jonka olin\nluvannut jättää hänen omaan käteensä.\n\nLausuessani aikomukseni kirjoittaa kortille, kuljetti palvelija minua\narkihuoneen läpi isäntänsä huoneeseen. Katselin ympärilleni uteliaana,\nja huomasin kaikessa saman maun kuin hänen huoneissaan Sullacarossa,\nmutta sillä eroituksella, että täällä vallitsi kaikkialla pariisilainen\nloisto ja komeus. Herra Louis de Franchilla näytti olevan oikein\nviehättävä nuoren miehen asunto.\n\nSeuraavana aamuna, arviolta yhdentoista aikaan, ollessani juuri\npukeutumassa, ilmoitti palvelija herra Louis de Franchin. Käskin\npalvelijan neuvomaan hänet vierashuoneeseen ja sanoin tulevani muutaman\nminuutin kuluttua.\n\nKun vähän ajan päästä astuin huoneeseen, oli Louis de Franchi,\nluultavasti kohteliaisuuden takia, lukemassa erästä kertomustani,\njoka paraikaa oli eräässä Pariisin aamulehdistä. Huoneeseen tultuani\nkatsahti hän ylös.\n\nSeisoin aivan hämmästyneenä hänen tavattomasta yhtäläisyydestään\nveljensä kanssa.\n\n— Herra, virkkoi hän, noustessansa ylös istuimeltansa. Saatoin tuskin\nuskoa silmiäni löytäessäni eilen nimikorttinne, jonka hyväntahtoisesti\nolitte jättäneet minulle, ja innossani kiittää teitä ja saada kuulla\nuutisia kotoani, olen kenties tullut liian aikaisin.\n\n— Teidän täytyy suoda minulle anteeksi, virkoin, jos en heti\nkiirehtinyt vastaamaan teidän ystävälliseen tervehdykseenne; mutta\nminä ihmettelen, puhelenko herra Lucianin tahi herra Louis de Franchin\nkanssa.\n\n— Sen saatan käsittää, sillä yhdennäköisyytemme on suuri, eikö totta?\nvirkkoi hän nauraen. Kun olin Sullacarossa, oli veljeni ja minä ainoat,\njotka emme erehtyneet toisistamme; kuitenkin, jos ei veljeni ole\nlähtöni jälkeen hyljännyt kokonaan korsikkalaisia tapojansa, huomaatte\nainakin puvuissamme suuren eroituksen.\n\n— Jospa niin olisi ollut, vastasin, mutta samana päivänä kun lähdin\nsieltä, oli koko hänen pukunsa, paitsi valkoisia housuja, jotka täällä\ntähän vuoden aikaan ovat liian aikaiset, aivan samanlainen kuin teidän,\njoten näette ettei edes hänen pukunsa erilaisuus eroita häntä teistä.\nMutta, jatkoin, vetäen kirjeen kirjesalkusta, tiedän että olette\nhalukas kuulemaan omaisistanne, ja olisin jo eilen jättänyt tämän\nkirjeen huostaanne, ellen olisi luvannut antaa sen teille omakätisesti.\n\n— Kaikki voivat he hyvin, toivoakseni?\n\n— Kyllä, vaikkei aivan hyvin; mutta lukekaa kirje sillaikaa kuin minä\nteen itselleni paperossin.\n\nYhtäläisyys molempien veljesten välillä oli yhtä hämmästyttävä kuin\nensin, vaikka, niinkuin Lucian oli sanonut, Louis oli kalpeampi,\nja myös huomasin että hänen ranskan ääntämisensä oli kirjallisesti\npuhtaampi. Kun hän oli lopettanut kirjeen lukemisen, tarjosin hänelle\npaperossin, jonka hän sytytti omastani.\n\n— Kas niin, sanoin, luulen perheenne olleen levottoman tähtenne, mutta\niloitsen nähdessäni ettei siihen ole ollut mitään aihetta.\n\n— Eipä ilmankaan, virkkoi hän surullisesti; en ole tosin ollut kipeä,\nse on totta, mutta olen ollut hyvin onneton, ja onnettomuuteni on\nkasvanut vielä suuremmaksi tietäessäni veljeni ehdottomasti kärsivän\nyhdessä kanssani.\n\n— Saanko sentähden kysyä, en uteliaisuudesta, vaan todellisesta\nosanotosta, onko onnettomuutenne' nyt poistunut?\n\n— Tiedättehän, virkkoi hän, että aika on suuri lohduttaja ja parantaa\nsyvimmätkin haavat, ja toivon että tulipa mitä tahansa, saan\nvoimia kaikki kestämään. Sallikaa minun sillä välin teitä kiittää\nystävyydestänne ja sallikaa minun maksaa vierailunne vierailulla ja\ntulla puhelemaan kanssanne Sullacarosta.\n\n— Kernaasti, vastasin, mutta miksi ette tule nyt aamiaistamaan\nkanssani? Silloin saisimme vapaasti ja mukavasti keskustella.\n\n— Ikävä kyllä, en voi sitä tehdä, sillä sain eilen kutsun eräältä\nylhäiseltä viranomaiselta tulla tänään aamiaiselle hänen luokseen, ja\nsen vuoksi käsittänette etten saata antaa hänen odottaa minua turhaan.\n\n— Ah! virkoin, hän haluaa varmaan puhella kanssanne Orlandista ja\nKolonnasta?\n\n— Niin luulen, ja koska veljeni sanoo minulle että riita on nyt lopussa\nniin — —\n\n— Niin on, vieläpä on sovinto vahvistettu notarion edessä;\nallekirjoitin itse kontrahdin.\n\n— Niin kertoo myös veljeni, mutta, jatkoi hän, katsahtaessansa\nkelloonsa, lähden paikalla äsken mainitun korkean viranomaisen luokse\nkertomaan että riita on loppunut; sanokaa minulle sen vuoksi, milloin\nsaan teidät nähdä?\n\n— Sitä on minun vaikea sanoa, sillä näinä muutamina seuraavina päivinä\non minulla paljon tekemistä, teidän täytyy siis sanoa missä saan teidät\nkohdata.\n\n— Kuulkaa; huomenna on Mi-Careme juhla ja minun täytyy mennä silloin\noopperatanssijaisiin, haluatteko kohdata minut siellä?\n\n— Oh, virkoin nauraen, näen tosiaankin että aika on hyvä parantaja.\n\n— Erehdytte kokonaan, virkkoi hän; luulen että tulen tuntemaan uutta\ntuskaa siellä, ja kuitenkin minun täytyy mennä. Tiedän ettei se paranna\npaljon asiaa ja kuitenkin minun täytyy mennä.\n\n— No hyvä, huomenna tavataan siis oopperassa; mutta mihin aikaan?\n\n— Kello puoli yksi.\n\n— Missä paikassa?\n\n— Lämpiössä; kello yhden aikaan.\n\nPuristimme toistemme käsiä ja erkanimme.\n\nSeuraavana yönä kello puoli yksi olin oopperassa. En löytänyt Louisea\nheti paikalla; hän oli seurannut erästä naamaria, jonka hän luuli\ntuntevansa, mutta joka sekaantuneena joukon sekaan oli hävinnyt.\n\nHalusin puhua hänen kanssaan Korsikasta, mutta hän oli liian\nhajamielinen voidaksensa syventyä tähän keskusteluaineeseen. Hänen\nsilmänsä riippuivat yhä kellossa. Äkkiä hän huudahti:\n\n— Ah! tuossa on orvokkikimppuni, ja hän tunkeusi väkijoukon läpitse\nnaisen luokse, jolla oli suuri kimppu näitä kukkasia.\n\nJokaisella ohikulkijalla oli kukkakimppuja mitä erilaisimmista\nkukkasista, ja pian ojensi joku naamioittu henkilö minulle kimpun\nkamelioita, toivottaen samalla minut tervetulleeksi Pariisiin.\n\nKameliakimppua seurasi kimppu punasia ruusuja.\n\nSitä seurasi valkoinen ruusukimppu.\n\nJa toden perään minä seisoin siinä viisi kukkaskimppua kädessäni kun\nkohtasin D—n.\n\n— Ah! virkkoi hän, olen iloinen teidät nähdessäni. Tulittepa tänne\njuuri oikealla hetkellä; illallistamme tänä yönä kotonani niin ja niin,\nniiden ja niiden tuttujen kanssa; hän mainitsi kolme tai neljä paraita\nystäviämme; ja me haluamme teidät mukaamme.\n\n— Suuri kiitos, vastasin; ottaisin kutsunne vastaan ilolla, mutta en\nsaata, sillä olen täällä erään henkilön seurassa.\n\n— Mutta käsittänette, että jokainen meistä on oikeutettu tuomaan\nmuassaan oman mielittynsä, ja pöydällä tulee olemaan kuusi maljaa\ntäynnä raikasta vettä, jotka tulevat säilyttämään kukkaset virkeinä.\n\n— Olette nyt aivan erehdyksissä, vanha veikko, vastasin. Minulla ei ole\nmitään kukkasia teidän maljojenne varalta; olen täällä ystäväni kanssa.\n\n— No hyvä, mutta tunnettehan sananpartemme \"ystäviemme ystävät\".\n\n— Mutta tällä kertaa hän on nuori mies, joka on kokonaan teille\ntuntematon.\n\n— Sitä parempi, saamme siten tilaisuuden tutustua häneen.\n\n— Tahdon kysyä häneltä, jos häntä haluttaa tulla.\n\n— Tehkää niin, ja jos hän kieltää, tuokaa hänet väkisten.\n\n— Parastani tahdon koettaa; milloin on illallinen?\n\n— Kello kolmesta viiteen, joten teillä on kyllin aikaa tuumailla.\n\n— Sepä hyvä.\n\nNainen orkidekimppuinensa, joka varmaan oli kuullut viimmeisen osan\nkeskusteluamme, otti D—tä käsivarresta ja vei hänet pois.\n\nMuutaman minuutin perästä kohtasin Louisin, joka epäilemättä oli jo\neronnut orvokkikimpustaan.\n\n— No niin, virkoin, oletteko saanee# tietää sen mitä halusitte?\n\n— Sain tosin, mutta tiedättehän että naamiohuveissa saa kuulla\ntavallisesti asioita, joita olisi parempi olla kuulematta.\n\n— Rakas ystäväni, virkoin hänelle, suokaa anteeksi, jos olen liian\nrohkea, mutta minusta tuntuu että kun tunnen veljenne, tunnen teidät\nmyös. Sanokaa minulle, oletteko onneton tai ette? Kuinka on laitanne?\n\n— Oh, ei se ole mitään, josta maksaisi vaivaa kertoa.\n\nHuomasin ettei hän halunnut antaa minulle luottamustansa, enkä siis\nkysellyt enää sen enempää.\n\nKuljimme vähän aikaa sinne tänne, minä välinpitämättömänä, sillä\nen toivonut ketään näkeväni; mutta hän seuraten mitä suurimmalla\ntarkkuudella jokaista ohikulkevaa dominoa.\n\n— Tiedättekö mitä teidän pitäisi tehdä? virkoin.\n\nHän kavahti aivan kuin unesta heräävä valveille.\n\n— Minä! en! — mitä sanotte?\n\n— Minulla on eräs hyvin hauska ehdoitus, joka arveluni mukaan tekisi\nteille hyvää.\n\n— Mikä se on?\n\n— Tulkaa illallistamaan kanssani erään ystäväni luokse.\n\n— Oh, en mitenkään. Tulisin olemaan liian ikävä vieras.\n\n— Joutavia, saatte kuulla siellä joukon hauskoja sukkeluuksia, jotka\ntulevat saattamaan mielenne taas iloiseksi.\n\n— Onko minua pyydetty?\n\n— Tietysti!\n\n— Isäntänne on kovin ystävällinen; mutta kunniani kautta, en voi nyt\ntulla.\n\nSamassa kohtasimme D—n, joka näytti olevan sangen hauskassa\nkeskustelussa orkideavihkoa kantavan kaunottaren kanssa.\n\nSiitä huolimatta hän huomasi minut.\n\n— Se on siis päätetty, eikö totta? Kello kolmen aikaan siis.\n\n— Jättäkää koko tuuma sikseen. Nyt en mitenkään voi tulla.\n\n— Mene hiiteen sitte.\n\nJa hän kiiruhti pois.\n\n— Kuka on tuo herra? kysyi Louis silmin nähtävästi vaan sanoaksensa\njotakin.\n\n— Hän on D—, minun vanha hyvä ystäväni, mainio veikko kerrassaan,\nvaikka hän on sanomalehden toimittaja.\n\n— Mitä, D—! Hänenkö luokseen olisitte vieneet minut illalliselle?\n\n— Niin juuri.\n\n— Siinä tapauksessa se on minulle aivan yhdentekevää. Minä suostun,\nsuostun suurimmalla ilolla; vaikka, jatkoi hän surullisesti hymyillen,\nkenties minun ei pitäisi mennä, mutta minä olen sallimuksen vallassa.\nMinun ei olisi pitänyt tulla tänne ollenkaan tänä iltana, ja kuitenkin\nolen täällä.\n\nSilloin kohtasimme D—n uudelleen.\n\n— Rakas veikko, virkoin, olen muuttanut mieltäni.\n\n— Ah! te tulette siis, niinkö? Bravo! Kuitenkin täytyy minun varoittaa\nteitä yhdestä asiasta: se, joka syö kanssamme tänä iltana, täytyy syödä\nkanssamme myös huomenna.\n\n— Ja mistä pakosta?\n\n— Vedon johdosta, jonka löimme Chateau Renaudin kanssa.\n\nTunsin kuinka Louis, jonka käsivarsi lepäsi käsivarrellani, vapisi\nkovasti.\n\nKatsahdin häneen ja vaikka hän oli kalpeampi kuin koskaan, ei hän\nvirkannut mitään.\n\n— Ja mikä on tämä veto? kysyin D—ltä.\n\n— Oh! tulisi liian pitkälliseksi kertoa siitä tässä. Sitä paitse kuuluu\neräs henkilö tähän vetoon, ja voisi kenties kumota sen kokonaan, jos\nsattuisi kuulemaan siitä jotain.\n\n— No hyvä, siis kello kolme.\n\nErosimme uudestaan. Katsahdin kelloon; se oli puoli kolme.\n\n— Tunnetteko herra Chateau Renaudin? kysyi Louis koettaen turhaan\npeittää mielenliikutustaan.\n\n— Ainoastaan ulkomuodolta.\n\n— Olen hyvilläni siitä, virkkoi Louis.\n\n— Miksi niin? Tunnetteko hänet?\n\n— Ainoasti kautta rantain.\n\nHuolimatta hänen peittelevästä vastauksestaan oli minun helppo huomata,\nettä herra de Franchin ja herra de Chateau Renaudin välillä oli\nolemassa salaperäinen suhde jonkun naisen tähden.\n\nSisäinen tunne varoitti minua että kenties olisi toverilleni parempi\nmennä omaan kotiinsa.\n\n— Mielestäni on parempi ettemme mene ollenkaan koko kestiin, virkoin.\n\n— Miksi emme menisi? Muutama minuutti sitte olitte hyvin innokas\nsaamaan minut mukaanne — mikä on siis saattanut teidät muuttamaan\nmielenne?\n\n— Tulemme kenties kohtaamaan herra de Chateau Renaudin siellä.\n\n— Sitä parempi. Olen kuullut hänen olevan hyvin miellyttävän ja saanen\nsiellä tilaisuuden tutustua häneen lähemmin.\n\n— Sitä parempi. Menkäämme siis, koska te sitä toivotte, vastasin.\n\nD— asui aivan muutaman askeleen päässä oopperasta, ja toivossa että\nraitis yöilma selvittäisi toverini sekavia aatoksia, ehdotin että\nmenisimme jalkasin.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nSalongissa tapasimme useita ystäviäni, tavallisia oopperassa kävijöitä,\nsekä myös kaksi tai kolme dominoa, nyt naamiot poissa silmiltä,\npidellen kukkaisvihkoja käsissään ja odotellen vaan sopivaa tilaisuutta\npannaksensa ne maljoihin pöydälle.\n\nEsitin Louis de Franchin ystävilleni, jotka, tarpeetonta mainita,\nottivat hänet hyvin ystävällisesti vastaan.\n\nMuutaman minuutin perästä ilmaantui D— taluttaen käsivarressaan\norkideavihkoa, joka nyt oli ilman naamiota ja esiintyi kaikella\nkepeydellä ja taitavuudella niin kuin ainakin nainen, joka on tottunut\nolemaan tällaisissa tilaisuuksissa läsnä.\n\nEsitin herra de Franchin E—lle.\n\n— Nyt, virkkoi de B—, koska me kaikki kerran jo tunnemme toisemme,\nmitähän jos istuisimme illalliselle.\n\n— Emme ole vielä kaikki koolla, vastasi D—. Chateau Renaud ei ole vielä\ntullut.\n\n— Eikös veto ole lyöty sen johdosta? kysäsi joku.\n\n— On kyllä; illallinen kahdelletoista hengelle, jollei hän onnistu\nsaamaan erästä naista mukanaan.\n\n— Ja kuka on tämä nainen? kysyi orkideavihko, joka on niin hyveitä\ntäynnä että sellainen veto on voitu lyödä hänestä.\n\nKatsahdin de Franchiin. Vaikka näköjänsä tyyni, oli hän kuitenkin\nkalpea kuin kuolema.\n\n— Niin, vastasi D—, en usko menetteleväni väärin vaikka kerronkin sen\nteille; en luule sitä paitsi että kukaan teistä hänet tuntee — hän on\nmadame —.\n\nLouis kosketti D—tä käsivarteen.\n\n— Herra, virkkoi hän, tahdotteko tehdä minulle suuren palveluksen?\n\n— Mikä se olisi?\n\n— Älkää mainitko naisen nimeä, joka tulee tänne herra de Chateau\nRenaudin seurassa. Niin kuin tiedätte, on hän nainut nainen.\n\n— Niin on; mutta miehensä on matkalla Smyrnassa, intiassa ja Mexicossa\n— enkä tiedä missä kaikessa; ja kuu mies kerran on niin kaukomatkoilla,\non se aivan sama kuin jos ei olisi miestä ollenkaan.\n\n— Tunnen hänen miehensä; hän palajaa kotiin muutaman päivän päästä\nja tahtoisin säästää häneltä tuskat kuulla väärennettyjä kertomuksia\nvaimostansa.\n\n— Siinä tapauksessa suonette minulle anteeksi, virkkoi D—. En tiennyt\nettä tunsitte tuon naisen. En tiennyt myös varmuudella, oliko hän\nnaimisissa vai ei, mutta koska olette persoonallisesti tuttava sekä\nhänen että miehensä kanssa, on kaikki pysyvä suurimpana salaisuutena.\nHyvät naiset ja herrat, jos Chateau Renaud tulee yksin tahi naisen\nkanssa — jos hän voittaa tahi häviää — pyydän teitä pitämään koko\nseikkailu salaisuutena.\n\nLupaus annettiin yksimielisesti, ei niin paljon kenties itse asian\ntähden, vaan koska jokainen oli nälissään ja halukas syömään.\n\n— Kiitän teitä, herra, virkkoi de Franchi D—lle, jolle hän ojensi\nkätensä; olette menetelleet niin kuin mailmanmies ainakin.\n\nAstuimme nyt ruokasaliin, jossa jokainen otti paikkansa. Kaksi paikkaa\njäi tyhjäksi. Palvelija oli aikeessa korjata pois tyhjät tuolit, kun\nisäntänsä pidätti häntä.\n\n— Chateau Renaudia varten säilytetään paikat kello neljään saakka.\nSilloin saatte korjata tuolit pois, sillä silloin on hän hävinnyt.\n\nNäin herra de Franchin katsovan kelloa, joka oli juuri kaksikymmentä\nminuuttia vailla neljä.\n\n— Onko kellonne oikeassa? kysyi Louis kylmästi.\n\n— Se on aivan yhdentekevää, vastasi D— nauraen. Annoin Chateau Renaudin\nasettaa sen oman kellonsa mukaan, niin ettei hän tarvitsisi tehdä\nmitään anteeksipyyntöjä viipymisestä.\n\nLasit täytettiin nyt samppanjalla, mutta minä huomasin että Louis ei\nkoskettanut lasiinsa.\n\n— Miksi ette juo? kysyin. Ettekö jo näe ettei hän tulekaan?\n\n— Ei puutu enää kuin neljännestunti, vastasi hän.\n\nSanat vaihdoimme matalalla äänellä, ja äänet ympärillämme alkoivat\nmuuttua yhä meluavimmiksi. Aina vähän päästä katsahtivat D— sekä Louis\nkelloon, joka huolimatta heidän hätiköimisistään jatkoi tasaisesti\ntyyntä kulkuaan.\n\nViittä minuuttia vaille neljä käännyin Louisin puoleen.\n\n— Juokaamme malja terveydeksenne, virkoin.\n\nHymyillen kohotti hän lasinsa huulilleen, kunnes äkkiä kuulimme kellon\nsoivan ja Lucian käänsi päätänsä kalpeampana kuin koskaan.\n\n— Se on hän! virkkoi hän.\n\n— Niin on, mutta, kenties on hän tullut yksin, vastasin.\n\nKellon helinä oli vetänyt puoleensa jokaisen huomion, ja mitä suurin\nhiljaisuus syntyi yleisen hälinän jälkeen.\n\nEtehisestä kuului ääniä.\n\nD— meni ovelle.\n\nLouis puristi käsivarttani hermostuneesti ja lujasti.\n\n— Tunsin hänen äänensä, virkkoi hän.\n\n— Tulkaa tuntoihinne, olkaa kuin mies! vastasin. On aivan selvää, että\njos hän tulee illallistamaan tuntemattoman miehen taloon, on hän vaan\nhyvin vähän parempi kuin mitä hänen pitäisi olla ja varmaan ei hän\nansaitse silloin kunnollisen miehen luottamusta.\n\n— Mutta pyydän teitä, rouva, astumaan sisään, virkkoi D— etehisessä.\nVoin teille vakuuttaa että tulette tapaamaan täällä vaan ystäviä.\n\n— Tulkaa sisään, rakas Emilia, virkkoi Chateau Renaud; ette tarvitse\npoistaa naamaria ellette tahdo.\n\n— Konna! mutisi Louis.\n\nSamassa hetkessä astui esiin nainen, jota pikemmin laahasi kuin talutti\nkäsivarresta D—, joka arveli vaan täyttävänsä isännän velvollisuuttansa.\n\n— Kolme minuuttia vailla neljä, sanoi Chateau Renaud matalalla äänellä\nD—lie.\n\n— Aivan oikein, rakas veljeni; olette voittaneet vedon.\n\n— Ette vielä, herra, virkkoi nuori nainen, oikaisten vartalonsa\ntäyteen pituuteensa ja kääntyen Chateau Renaudin puoleen, sillä nyt\nvasta käsitän kiihkeät pyyntönne. Te sanoitte tuovanne minut tänne\nillalliselle, eikö niin?\n\nChateau Renaud ei virkkanut mitään. Hän kääntyi D—n puoleen.\n\n— Koska tämä herra ei virka mitään, täytyy teidän nyt vastata. Eikö hän\nole lyönyt vetoa että hän tuo minut tänne illalliselle?\n\n— En voi kieltää, rouva, että herra de Chateau Renaud mairitteli minua\ntällä toivolla.\n\n— No hyvä, hän on menettänyt vetonsa, sillä minä en tiennyt, minne hän\nminut veisi. Luulin että hän vie minut jonnekin omien ystävieni luokse,\nja koska en ole tullut tänne mielelläni, täytynee herra de Chateau\nRenaudin huomata että hän on menettänyt vetonsa.\n\n— Mutta nyt kun kerta olette täällä, kallis Emilia, virkkoi Chateau\nRenaud, tulette viipymään täällä, eikö totta? Katsokaa ympärillenne:\neivätkö nämä kaikki ole hienoja herroja ja eivätkö naiset ole iloisia?\n\n— Koska kerran olen täällä, virkkoi naamioittu, tahdon kiittää tätä\nherraa, jonka arvaan olevan isännän, hänen ystävällisestä kutsustaan;\nmutta koska en voi ottaa sitä vastaan, pyydän herra Louis de Franchin\ntarjoomaan minulle käsivartensa ja saattamaan minun kotiin.\n\nSamassa silmänräpäyksessä oli Louis de Franchi naamion ja Chateau\nRenaudin välissä.\n\n— Teidän pitäisi muistaa, rouva, virkkoi viimemainittu, purren hammasta\nvihasta, että koska minä teidät tänne toin, minun asiani on myös viedä\nteidät täältä pois.\n\n— Arvoisat herrat, virkkoi naamio, teitä on täällä viisi, ja minä\nasetan itseni teidän suojeluksenne alaiseksi; ette varmaan salline\nherra de Chateau Renaudin käyttää väkivaltaa minua kohtaan.\n\nChateau Renaud kääntyi puoleemme kun me kaikki nousimme ylös\nistuimiltamme.\n\n-— Olkoon niin, rouva, virkkoi hän; olette vapaa, mutta minä tiedän\nkenen puoleen minun on kääntyminen.\n\n— Teidän tulee kääntyä minun puoleeni, herra, virkkoi Louis de Franchi,\nkatsannolla ja ryhdillä sellaisella, jota on mahdoton kuvata; löydätte\nminut millä hetkellä tahansa asunnossani Rue de Helder N:o 7.\n\n— Vallan hyvä; kenties en voi saada kunniaa tulla sinne itse, mutta\nomasta edestäni pyydän teidän vastaanottamaan kaksi ystävääni.\n\n— Te oikein loistatte, herra, tehdessänne naisen edessä sellaisen\ntarjouksen, virkkoi Louis de Franchi hartioitansa kohottaen. Tulkaa,\nrouva, jatkoi hän, tarjoten käsivartensa naamioidulle naiselle, kiitän\nteitä sydämmeni pohjasta kunniasta, minkä olette minulle suoneet.\n\n— Mitäpä tuosta, hyvät herrat! virkkoi Chateau Renaud, kun ovi\noli sulkeutunut heidän jälkeensä. Olen hävinnyt ja siinä on koko\nlorun loppu. Huomen illaksi kutsun teidät kaikki illalliselle\nFrères Provencauchon.\n\nHän istuutui yhdelle tyhjistä paikoista ja ojensi lasinsa D—lle, joka\ntäytti sen laitoja myöten.\n\nMutta huolimatta Chateau Renaudin hilpeistä sukkeluuksista pysyi seura\nloppuosan ateriaa jokseenkin nolomielisenä.\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nSeuraavana päivänä eli paremmin sanoen samana aamuna olin Louis de\nFranchin ovella kello kymmenen aikaan.\n\nAstuessani ylös rappusia kohtasin kaksi nuorta miestä, jotka olivat\ntulossa alas; toinen heistä oli siviilivirkamies ja toinen sotilas,\nkunnialegioonan risti rinnallaan.\n\nArvelin että nämä herrasmiehet olivat juuri lähteneet Louis de Franchin\nluota, ja seurasin heitä silmilläni aina rapun alimmalle pirteelle\nsaakka. Sitte jatkoin nousuani ja kolkutin ovelle.\n\nLouisin palvelija avasi oven, ja minä astuin hänen isäntänsä\ntyöhuoneeseen. Hän oli paraikaa istumassa ja kirjoittamassa työpöytänsä\nääressä.\n\n— Ah, virkkoi hän; olin juuri lähettämäisilläni teille sanaa.\nKohtasitte kaksi herraa käytävässä, eikö totta? He olivat Chateau\nRenaudin todistajat; he pyysivät minun lähettämään todistajani heidän\nluokseen ja samassa hetkessä muistuitte te mieleeni.\n\n— Siis siitä tuli ikävä tosiasia, vastasin. Todellakin, lisäsin, olen\nvalmis palvelukseenne, missä vaan voin, mutta enhän voi mennä yksin\nnoiden herrojen luokse.\n\n— Olen kutsunut yhden hyvän ystäväni, patooni Giordone Martellin\naamiaiselle luokseni — hän on oleva täällä kello yksitoista. Me syömme\nyhdessä ja kahdentoista aikaan pyydän teidän hyväntahtoisesti tekemään\nvierailun yhdessä näiden herrojen luokse; tässä ovat heidän korttinsa.\n\nYhdessä kortissa oli nimi kreivi René de Chateaugrand ja toisessa nimi\nAdrian de Boissy; ensinmainittu asui Rue de la Paix N:o 12 ja toinen,\njoka oli luutnantti armeijassa, asui Rue de Lille N:o 29.\n\nKääntelin korttia kädessäni.\n\n— Sanokaa minulle, virkoin viimmein, pidättekö tosiaankin tätä asiaa\nvakavana? Tiedättehän että meidän toimintamme riippuu kokonaan teidän\nmielipiteestänne.\n\n— Tietysti pidän asian sangen vakavana. Tarjosinhan itseni Chateau\nRenaudin käytettäväksi, ja hän on nyt lähettänyt luokseni todistajansa;\nasioiden täytyy kulkea luonnollista kulkuansa.\n\n— Niin, käsitän kyllä kaiken tuon, vastasin; mutta sen ohella täytyy\nteillä olla joku syy taisteluun: kaksi miestä eivät voi katkaista\ntoistensa kauloja tyhjän vuoksi.\n\n— Sallikaa minun siis kertoa teille riidan aihe. Saavuttuani Pariisiin\nesitti tuttavani, eräs meriupseeri, minulle vaimonsa. Tämä oli nuori ja\nkaunis ja hänen viehättävä olentonsa vaikutti minuun niin voimakkaasti\nettä pelkäsin rakastuvani häneen ja noudatin sentähden harvoin heidän\nkutsuansa. Ystäväni valitti huolimattomuuttani ja minä kerroin hänelle\nkoko totuuden; hän nauroi, pudisti kättäni ja ehdotti että söisin\npäivällistä hänen kanssansa vielä samana päivänä.\n\n— Rakas Louis, virkkoi hän minulle jälkiruokaa syödessä, lähden kolmen\nviikon matkalle Meksikkoon; tulen olemaan poissa kolme kuukautta,\nkuusi kuukautta, kenties kauvemminkin, sillä merimiehet tietävät kyllä\nlähtöpäivänsä, mutta eivät tiedä milloin palaavat kotiin. Poissaoloni\najaksi uskon Emilian teidän huolenpitoonne. Emilia, pyydän sinun\npitämään Louisia veljenäsi!\n\n— Vaimonsa hymyili ja tarjosi minulle kätensä. Olin aivan tyhmistynyt;\nen tiennyt miten vastata, ja tulevan siskoni edessä näytin varmaan\nhyvin nololta. Kolme viikkoa myöhemmin matkusti ystäväni. Näinä kolmena\nviikkona pyysi hän minun päivällistämään heidän kanssansa ainakin\nkerran viikossa. Emilia jäi kotiin äitinsä kanssa ja turhaa on kertoa\nettä miehensä luottamus teki hänet melkein pyhäksi olennoksi minulle,\nja vaikka rakastin häntä kenties enemmän kuin siskoa, en koskaan\nlakannut kohtelemasta häntä kuin siskoa.\n\n— Emilia jatkoi ystäviensä ja tuttaviensa vastaanottoa, mutia koska\näitinsä oli aina läsnä, oli kenenkään mahdotonta löytää siinä mitään\nvirhettä.\n\n— Kolme kuukautta sitte esitettiin herra de Chateau Renaud.\n\n— Heti ensi hetkestä, kun hänet näin, vihasin häntä. Minulla ei ollut\npienintäkään syytä siihen, paitsi että hänelle oli käynyt samoin kuin\nminulle, hän oli rakastunut häneen ensi hetkestä.\n\n— Minusta näytti että Emilia keimaili hänen edessään sietämättömästi;\nkenties olin erehtynyt, mutta koska yhäti rakastin häntä, tulin\nlemmenkateeksi.\n\n—- Seuraavana vastaanottoiltana en siis kadottanut Chateau Renaudia\nhetkeksikään silmistäni; kenties huomasi hän että tarkastelin häntä,\nsillä puhuessansa matalalla äänellä Emilian kanssa, koetti hän saattaa\ntarkastelemistani naurettavaksi.\n\n— Jos olisin menetellyt ensimmäisen mielijohteni mukaan, olisin\nsynnyttänyt riidan hänen kanssaan vielä samana iltana, mutta huomasin\nettä se olisi ollut sopimatonta, ja päätin sen vuoksi odottaa. Pian\nhuomasin etten minä ollut ainoa, joka huomasin Emilian mieltymyksen\nhäneen. Se kasvoi niin nopeasti ja niin huomattavalla tavalla, että\neräänä päivänä Giordano, joka myös kävi talossa ahkeraan, huomautti\nsiitä minulle.\n\n— Päätin silloin puhua siitä Emilialle. Olin varmasti vakuutettu, ettei\nhän tahallaan kykenisi väärintekoon, että yksi ainoa sana riittäisi\nhänen oikaisemiseensa, mutta suureksi hämmästyksekseni käänsi Emilia\nkaikki vaan leikiksi, sanoi minun olevan ilkeän, ja kun väitin vastaan,\nsanoi hän että koska minä olin häneen rakastunut, olin kokonaan jäävi\nhäntä arvostelemaan.\n\n— Miehensä oli kertonut hänelle kaikki.\n\n— Tästä hetkestä saakka, esiintyen onnettoman rakastajan surkeassa\nvalossa, oli asemani sekä naurettava että surkuteltava. Lakkasin\nsentähden käymästä hänen vastaanotoissaan — mutta vaikka en käynyt\nhänen luonaan, kuulin hänestä hyvin usein; Chateau Renaudin käytöksen\nolivat kaikki huomanneet. Kerran kirjoitin hänelle pyytäen hänen poissa\nolevan miehensä tähden että pitäisi vaaria käytöksestänsä. Kirjeesen\nei tullut koskaan vastausta. Häväistysjuttu kasvoi; epäilin pahempaa\nkuin mitä saatoin kuvailla, ja silloin juuri tunsin että veljelläni oli\ntunteet surustani.\n\n— Vähän myöhemmin tulitte te. Samana päivänä, jolloin te saavuitte,\nvastaanotin nimettömän kirjeen, jossa minua pyydettiin saapumaan\noopperatanssijaisiin, jos suinkin mahdollista, saadakseni siellä täyden\nselvyyden Emiliasta. Tulisin hänet tuntemaan orvokkikimpusta.\n\n— Olin siellä, niinkuin tiedätte, ja tapasin dominon. Olin varmasti\nvakuutettu että kaikki puheet Emiliasta ja Chateau Renaudista olivat\ntosia, ja näyttääksensä että se oli totta — niin minulle kerrottiin —\noli hän lyönyt vedon että saisi hänet kanssansa illalliselle D—n luokse.\n\n— Te satuitte tuntemaan D—n, hän kutsui teidät myös ja pyysi teidän\ntuomaan minut muassanne.\n\n—- Lopun tiedätte.\n\n— Voisinko siis vitkastella millään tavalla?\n\nSiihen ei minulla ollut mitään sanomista.\n\n— Mutta, huudahdin äkkinäisen pelon valtaamana, muistelen veljenne\nkertoneen, ettette koskaan ollut käyttänyt enemmän miekkaa kuin\npistoolia.\n\n— Se on kyllä totta; en ole ikinä käyttänyt kumpaakaan.\n\n— Mutta sitte joudutte aivan tuon miehen armoille!\n\n— Tiedän sen. Voin luottaa vain Jumalan apuun.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\nSamassa hetkessä ilmoitettiin parooni Giordano Martellin tulo.\n\nHän oli, samoin kuin Louis, nuori korsikkalainen, Sartenen maakunnasta.\n\n— Niin, virkkoi hän, kumarrettuansa minulle, päättäen siitä mitä olette\nkirjoittaneet, näen että kaikki on niinkuin ollakin pitää, ja hetkisen\npäästä luulen Chateau Renaudin todistajien olevan täällä.\n\n— He ovat olleet jo täällä, vastasi Louis, tässä ovat heidän korttinsa.\n\n— Sitä parempi, ruvetkaamme siis ruualle ja menkäämme heti aamiaisen\njälkeen vastaamaan heidän vierailuunsa.\n\nKoko ruokailuaikana ei mainittu mitään lähenevästä miekkailusta. Louis\nkyseli matkastani Sullacarossa ja pakoitti minun kertomaan ihan joka\nsanan, jonka äitinsä ja veljensä olivat lausuneet. Tietäen että hänen\nhuomenna piti taistella herra de Chateau Renaudin kanssa, halusi hän\nkuulla ihan kaikesta mikä koski hänen maataan ja kotiaan.\n\nKahdentoista aikaan nousimme lähtemään.\n\n— Mitä aseita te haluatte käyttää, kysyin, miekkaa tahi pistoolia?\n\n— Se on aivan yhdentekevää, vastasi hän; antaa herra de Chateau\nRenaudin valita.\n\n— Helppo on teidän niin sanoa, rakas veljeni, mutta muistakaa että\nelämänne on kysymyksessä ja te jätätte meille kaiken vastuunalaisuuden\noman perheenne edessä, tapahtuipa sitte mitä tahansa.\n\n— Mitä siihen tulee, ette tarvitse suotta huolehtia. Tunnen äitini\nja veljeni. He tulevat teiltä kysymään: Menettelikö Louis niin kuin\nurhoollinen mies? ja jos vastaatte: kyllä! eivät he virka sen enempää.\nUskokaa minua, jatkoi hän, mitä huomenna tulee tapahtumaan on jo\nkirjoitettu ylös elämänkirjaan, ja kaikki ponnistelemisemme eivät voi\nsitä muuttaa.\n\nPudistimme kättä ja erosimme. Menimme paroonin kanssa ensin herra de\nChateaugrandin luokse, joka asui aivan lähellä.\n\nLöysimme hänet kotonaan ja herra de Boissy oli hänen luonaan.\n\nKoska aseiden valitseminen oli aivan yhdentekevää heille, päätettiin\nvetää arpaa.\n\nSeuraukset olivat pistoolit. Päätettiin että kaksintaistelu\ntulisi tapahtumaan seuraavana aamuna Vincennen metsässä, että\nkaksintaistelijat asettuisivat kahdenkymmenen jalan päähän toisistaan\nja että merkki annettaisiin kättenlyönnillä.\n\nPalasin tämän vastauksen kanssa de Franchin luokse.\n\nSaavuttuani kotiin samana iltana, löysin herra de Chateaugrandin ja\nherra de Boissyn kortit pöydältäni.\n\nSeuraavana aamuna kello seitsemän olin uudelleen de Franchin ovella.\n\nHän istui työhuoneessaan kirjoittamassa.\n\nHän oli hyvin kalpea.\n\n— Suokaa minulle anteeksi, virkkoi hän; olen juuri lopettamassa\nkirjettä äidilleni; istukaa siksi aikaa, aamulehdet ovat pöydällä.\n\nIstuessani en voinut olla huomaamatta vastakohtaa hänen äänensä\nvälillä, joka oli tyyni ja vakava ja hänen kasvonsa, jotka olivat\nmelkein kuolonkalpeat.\n\nKun hän oli lopettanut kirjeensä, soitti hän kelloa.\n\n— Josef, sanoi hän; en ole tänään kotona kenellekään. Jos Giordano\ntulee, pyydä hänet sisälle salonkiin.\n\nJa kääntyen puoleeni, virkkoi hän:\n\n— Rakas Alexander, Giordano on korsikkalainen; hänellä on\nkorsikkalaiset mielipiteet kaikessa; en voi siis, häneen luottaen,\ntehdä kaikessa mitä haluan; hän säilyttää kyllä salaisuuden, mutta\nsiinä kaikki; mutta teidän laitanne on aivan toinen, ja sen vuoksi\npyydän teidän lupaamaan minulle että teette aivan niin kuin haluan.\n\n— Tietysti; sehän on todistajan velvollisuus.\n\n— Ja vielä suurempi velvollisuus, koska se tulee kenties pelastamaan\nperheeni toisesta onnettomuudesta.\n\n— Toisesta onnettomuudesta? kysäsin hämmästyneenä.\n\n— Kas tässä, virkkoi hän, lukekaa tämä kirje, jonka olen kirjoittanut\näidilleni.\n\nKirjeen sisältö oli seuraava:\n\n— Hyvä äitini! Jos en tietäisi teidän olevan urhokkaan kuin\nspartalaisen ja omistavan samalla kristityn nöyrän mielen, valmistaisin\nteitä voimieni mukaan kauhistuttavaa tapausta varten, joka on tulossa.\nKun saatte tämän kirjeen, ei teillä ole kuin yksi poika enää.\n\n— Lucian, hyvä veljeni, rakastaa äitiäni meidän molempain edestä.\n\n— Toissa päivänä kohtasi minua aivokuume. En välittänyt paljon\nensimmäisistä oireista; ja lääkäri tuli liian myöhään. Jollen odota\nihmettä tapahtuvaksi, on loppuni lähellä. Kirjoitin teille valoisana\nhetkenä; jos kuolen, lähetetään tämä kirje täältä neljännestunti\nkuolemani jälkeen, sillä rakkauteni itsekkäisyydessä teihin haluan\nsanoa nyt teille, että kuolen kaipaamatta mitään muuta tässä mailmassa\nkuin teidän ja veljeni hellyyttä.\n\n— Hyvästi, rakas äiti!\n\n— Älkää itkekö minua — rakastin teitä sielullani, enkä ruumiillani ja\nsieluni rakkaus on kestävä ikuisesti.\n\n— Hyvästi Lucian!\n\n— Älä jätä koskaan äitiämme; muista, sinä olet hänen ainokaisensa!\n\nLouis de Franchi.\n\nNäissä viimeisissä sanoissa käännyin hänen puoleensa, joka oli ne\nkirjoittanut.\n\n— Sanokaa minulle, mitä tämä merkitsee?\n\n— Se merkitsee että tulen tapetuksi kymmenen minuuttia yli yhdeksän.\n\n— Olette varmaan mielenhäiriössä; en ole koskaan kuullut näin joutavaa\npuhetta.\n\n— En ole mielenhäiriössä, rakas ystävä; olen saanut varoituksen.\n\n— Varoituksen? Keneltä?\n\n— Eikö veljeni kertonut teille, virkkoi hän hymyillen, että sukumme\nmiehisillä jäsenillä on eräs etuoikeus?\n\n— Kertoi kyllä, vastasin, vavisten hieman mielessäni; hän puhui näyistä.\n\n— Aivan niin, isäni näyttäytyi minulle viime yönä; siinä on syy\nkalpeuteeni.\n\nKatsahdin häneen hämmästyksellä, melkeinpä pelolla.\n\n— Sanoitte että näitte isänne viime yönä?\n\n— Niin.\n\n— Ja hän puhui teille?\n\n— Hän ilmoitti minulle kuolemani!\n\n— Se oli vaan pahaa unta.\n\n— Se oli kauhistavinta totta.\n\n— Olitteko nukuksissa?\n\n— Enkä; olin aivan istuallani. Ettekö usko että isä voi ilmaantua\npojalle?\n\nKatsahdin alas, sillä sydämmeni sanoi minulle että uskoin niin olevan.\n\n— Kuinka hän ilmestyi? kysyin.\n\n— Oh, mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Olin juuri lukemassa, odotellen\nhänen tuloaan, sillä tiesin että jos olisin jossakin vaarassa, tulisi\nhän luokseni. Äkkiä himmeni lamppu, ovi avattiin hiljaa ja isäni astui\nhuoneeseen.\n\n— Minkä näköiseltä hän näytti? kysyin.\n\n— Saman näköiseltä kuin eläessään, tavallisessa puvussaan, hän oli vaan\nkalpeampi ja silmänsä himmeät.\n\n— Se on kauheaa!\n\n— Kun hän lähestyi minua, virkoin:\n\n— Tervetuloa, isäni!\n\n— Hän katseli minua tarkasti ja näytti niin kuin hänen elottomat\nsilmänsä olisivat äkkiä näyttäneet isällistä hellyyttä.\n\n— Kuinka kauheata!\n\n— Sitte alkoivat hänen huulensa liikkua, ja niin uskottomalta kuin se\ntuntuukin, vaikkei hänen huuliltaan lähtenyt yhtään ääntä, tunsin hänen\nsanojensa selvän kaiun värähtelevän mielessäni, selvään ja kuuluvasti.\n\n— Ja mitä hän sanoi?\n\n— Ajattele Jumalaa, poikaseni!\n\n— Tulenko siis tapetuksi tässä kaksintaistelussa? kysyin.\n\n— Näin kaksi kyynelettä kohoavan kalpean vieraan himmeisiin silmiin. Ja\nmihin aikaan? kysyin. Hän näytti kelloa; se oli kymmenen minuuttia yli\nyhdeksän.\n\n— Tapahtukoon Jumalan tahto, vastasin. Jätän tosin äitini, se on totta;\nmutta saan teidät kohdata. —\n\n— Hän hymyili surullisesti ja hyvästiksi viitaten, katosi.\n\nTämä kohta oli kerrottu niin yksinkertaisesti ja koruttomasti, että\ntäytyi uskoa kaiken tosiaankin niin tapahtuneen, tahi oli hän nähnyt\nnäköhäiriön, jonka hän otaksui todeksi ja joka itse asiassa oli yhtä\nkauhistuttava.\n\nKuivasin hikeä otsaltani.\n\n— Nyt, jatkoi Louis, tunnette minkälainen mies veljeni on, eikö totta?\n\n— Tunnen.\n\n— Mitä siis otaksutte hänen tekevän saatuaan tietää että olen saanut\nsurmani kaksintaistelussa?\n\n— Hän lähtee samassa hetkessä Sullacarosta taistellaksensa miehen\nkanssa, joka on teidät murhannut.\n\n— Juuri niin; ja jos hän myös tulee tapetuksi, on äitini jäävä\nkolmenkertaisesti leskeksi — leskeksi miehestään ja leskeksi molemmista\npojistaan.\n\n— Se on totta; käsitän kaikki. Se on julmaa.\n\n— Se on välttämättömästi estettävä, ja siksi olen kirjoittanut tämän\nkirjeen. Luullen kuolleeni aivokuumeeseen, ei veljeni voi tehdä mitään\nja äitini rauhoittuu paljon pikemmin, pitäen kuolemaani Jumalan työnä,\njota hän ei ajattelisi, jos tietäisi jonkun henkilön minut tappaneen.\n\nSamassa hetkessä avautui ovi.\n\n— Rakas de Franchini, virkkoi parooni de Giordano, olen noudattanut\ntoiveitanne niin paljon kuin olen voinut, mutta kello on nyt kahdeksan\nja meillä on neljä, viisi virstaa kuljettavana. Lähtekäämme.\n\n— Olen valmis, virkkoi Louis; olen sanonut kaikki mikä on ollut\ntarpeellista.\n\nHän katsahti minuun ja kohotti sormen huulilleen.\n\n— Ja mitä teihin tulee, ystäväiseni, virkkoi hän, kaikki määräykseni\novat tässä kirjeessä; jos jotakin tapahtuu minulle, menetelkää sen\nmukaan. Onko teillä pistoolit?\n\n— On, vastasin; mutta huomasin toisen pistoolin pidäkkeen olevan\nepäkunnossa.\n\n— Sivuuttaessamme Devismen, ostan toisen parin.\n\nLouis ojensi minulle kätensä hymyillen. Hän käsitti etten halunnut\nhänen tulevan ammutuksi omilla pistooleillani.\n\n— Lähtekäämme, virkkoi Louis.\n\nOvella seisoi Josef valjakon vieressä.\n\n— Tulenko mukananne, herra? kysyi hän.\n\n— Ei, Josef, vastasi Louis; en tarvitse teitä. Ja pistäen kultakäärön\nhänen kouraansa, sanoi hän: jos joskus olen ollut ärtyinen ja pahalla\ntuulella, anna se minulle anteeksi.\n\n— Oi, herra, huudahti Josef, kyynelten kiehuessa hänen silmiinsä; mitä\nmahtanette tarkoittaa?\n\nMutta Louis oli jo vaunuissa.\n\n— Hän on hyvä palvelija, virkkoi hän, katsoen taaksensa. Jos jompikumpi\nteistä tarvitsee häntä, tulen olemaan kiitollinen.\n\n-— Oletteko eroittanut hänet palveluksestanne? kysyi parooni.\n\n— En, sanoi Louis; tulen hänet jättämään, siinä kaikki.\n\nPysähdyimme Devismellessä siksi kunnes kerkesimme saada toiset\npistoolit ja sitte läksimme eteenpäin täyttä laukkaa.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\nSaavuimme Vincenneen viisi minuuttia vailla yhdeksän.\n\nSamassa lähestyi myös toinen vaunu, jossa herra de Chateau Renaud\nsaapui todistajinensa.\n\nLähenimme metsää eri puolilta ja saavutimme muutaman minuutin päästä\nmääräpaikan.\n\n— Muistakaa, herrat, virkkoi Louis; sovinto on mahdoton.\n\n— Mutta, vastustin.\n\n— Oh, rakas ystäväni! kaiken sen jälkeen mitä teille olen kertonut, ei\nteillä ole oikeutta ehdoittaa tahi ottaa vastaan mitään myönnytyksiä.\n\nPitemmät puheet olivat tarpeettomat ja me jätimme Louisin vielä\nvaunuihin ja kiiruhdimme tervehtimään herra de Boissyä sekä herra de\nChateaugrandia.\n\n— Hyvät herrat, sanoi purooni de Giordano, tällaisissa tapauksissa ovat\nlyhimmät kohteliaisuudet parhaimmat, sillä saatamme joka hetki tulla\nhäirityksi. Tässä ovat pistoolit. Olkaa hyvä ja tutkikaa ne; niissä ei\nole mitään petosta, eikä herra de Franchi ole niitä edes nähnyt.\n\n— Vakuutuksenne on tarpeeton, herra, vastasi de Chateaugrand; tiedämme\nkenen kanssa olemme tekemisissä.\n\n— Ja nyt, jatkoi parooni, koska me toimme pistoolit, on teidän\ntehtävänänne ladata ne.\n\nMolemmat nuoret miehet ottivat kukin pistoolin ja latasivat ne mitä\nsuurimmalla huolella.\n\nTämän tapahtuessa, johon en olisi tahtonut ottaa osaa, lähestyin\nLouisia, joka kohtasi minut hymyhuulin.\n\n— Ettehän unohda mitä teiltä pyysin, mitä? virkkoi hän. Ja pyytäkää\nGiordanon lupaamaan ettei hän kerro mitään äidilleni eikä veljelleni;\nja kaikella muotoa, pitäkää huoli siitä, ettei uutinen tästä pääse\nmihinkään sanomalehtiin; jos heidän välttämättömästi pitää saada siitä\nmainita, katsokaa ettei nimet pääse julkisuuteen.\n\n— Uskotteko siis yhä että tämä taistelu päättyy teille onnettomasti?\nkysyin.\n\n— Nyt varmemmin kuin koskaan; mutta ainakin teette minulle niin paljon\noikeutta, että todistatte minun menneen kuolemaan oikean korsikkalaisen\ntavoin?\n\n— Teidän tyyneytenne, rakas de Franchi, on niin suuri, että se saattaa\nminut toivomaan ettette ole vielä kokonaan voitettu.\n\nLouis katsahti kelloon.\n\n— Vielä on minulla seitsemän minuuttia elettävänä, virkkoi hän. Tässä,\nottakaa kelloni, ja pitäkää se muistona minulta. Se on yksi Brequestin\nparaimmista taskukelloista.\n\nOtin kellon ja puristin hänen kättänsä.\n\n— Kahdeksan minuutin kuluttua, virkoin, toivon saavani antaa sen teille\ntakaisin.\n\n— Älkäämme mainitko asiasta sen enempää, vastasi hän, tässä tulee\nmolemmat todistajat.\n\n— Hyvät herrat, sanoi kreivi de Chateaugrand, tästä hieman vasempaan\npäin on pieni aukeama, jonka keksin viimme vuonna; luuletteko että\nvoisimme olla siellä paremmin rauhassa kuin tässä, josta meidät voidaan\nhuomata ja meitä häiritä?\n\n— Näyttäkää meille tietä, herra, virkkoi purooni; me seuraamme teitä.\n\nKreivi näytti tietä ja me seurasimme häntä kahdessa osassa.\n\nLaskeuduttuamme erään jyrkänteen syrjää, saavuimme avonaiselle\npaikalle, joka varmaan oli ennen ollut lammikko. Vesi oli kokonaan\nhävinnyt ja pensaikot ympäröivät paikkaa joka puolelta. Se oli aivan\nkuin luotu tällaista teaatterimaista tapahtumaa varten.\n\n— Herra de Martelli, virkkoi kreivi, tahdotteko mitata maan kanssani?\n\nParooni läksi heti liikkeelle ja sillä välin kun hän ja herra de\nChateaugrand olivat mittaamassa kahtakymmentä jalkaa, seisoin minä\nmuutaman sekunnin de Franchin vieressä.\n\n— Haluan sanoa teille, virkkoi hän, että tulette löytämään viimmeisen\ntahtoni määräykset työhuoneeni pöydältä.\n\n— Hyvä on, virkoin; tahdon tarkastaa kaikki.\n\n— Oletteko valmiit, hyvät herrat, virkkoi kreivi de Chateaugrand\n\n— Jääkää hyvästi, rakas ystävä, virkkoi Louis; kiitän teitä kaikesta\nmitä minulle olette tehneet, ja kaikesta muusta myös, lisäsi hän\nsurullisesti hymyillen, jota vielä tulette tekemään.\n\nOtin hänen kätensä. Se oli kylmä, mutta aivan värähtämätön.\n\n— Tulkaa, sanoin, unohtakaa viimme öinen näkynne ja rohkaiskaa mielenne.\n\n— Muistatteko \"Noita-ampujia\"?\n\n— Muistan kyllä.\n\n— Silloin tiedätte myös että joka kuulalla on oma määräyksensä. Jääkää\nhyvästi.\n\nKulkiessansa paikoilleen, joka oli merkitty nenäliinalla, kohtasi\nhän parooni Giordanon, joka piteli pistoolia kädessään. Hän otti sen\nmelkein koneellisesti.\n\nHerra de Chateau Renaud oli jo paikoillaan.\n\nHetkisen vallitsi syvällinen hiljaisuus jolla välin molemmat nuoret\nmiehet kumarsivat todistajilleen, sitte vastustajiensa todistajille ja\nvihdoin toisilleen.\n\nHerra de Chateau Renaud näytti olevan täydellisesti tottunut tällaisiin\ntapauksiin ja hän hymyili mailmanmiehen varmuudella itseksensä.\n\nKenties hän tiesi että Louis de Franchilla ei ollut ikinä vielä ollut\npistoolia kädessään.\n\nLouis oli kylmä ja tyyni. Hänen kaunis profiilinsa näytti olevan aivan\nkuin marmoriin veistetty.\n\n— Niinkuin näette, hyvät herrat, virkkoi herra Chateau Renaud, seisomme\nme valmiina ja odotamme.\n\nLouis katsahti minuun uudestaan ja käänsi sitte hymyillen silmänsä\ntaivaaseen.\n\n— Oletteko valmiit, hyvät herrat? kysyi Chateaugrand.\n\nSitte, lyöden kätensä yhteen, virkkoi:\n\n— Yksi! kaksi! kolme!\n\nMolemmat laukaukset kaikuivat vaan yhtenä pamahduksena.\n\nSamassa näin Louis de Franchin liikahtavan kahdesti ja lankeavan\npolvilleen.\n\nChateau Renaud jäi seisomaan. Hänen takkinsa helmaan oli tullut reikä.\n\nKiiruhdin Louisin luokse.\n\n— Oletko haavoitettu? kysyin.\n\nHän yritti turhaan vastata; verinen vaahto kohosi hänen huulilleen.\n\nSamassa putosi pistooli hänen kädestään ja hän kohotti kätensä\nsydämmelleen.\n\n— Parooni, huudahdin, juoskaa kasarmille ja tuokaa tänne rykmentin\nhaavalääkäri.\n\nMutta de Franchi antoi merkin Giordanolle, että se oli turhaa.\n\nHerra de Chateau Renaud lähti heti pois, mutta hänen molemmat\ntodistajansa lähestyivät meitä.\n\nMe avasimme hänen takkinsa ja paitansa.\n\nKuula oli tunkeutunut oikealle puolelle kuudennen kylkiluun alitse ja\ntunkeutunut useampaan lantioon.\n\nHän oli nähtävästi kuolemaisillaan.\n\n— Herra de Franchi, virkkoi kreivi de Chateaugrand, uskokaa meitä, me\nolemme syvästi surulliset tästä onnettomasta lopusta ja toivomme että\nette ole vihastuksissa herra de Chateau Renaudille.\n\n— Annan hänelle anteeksi, kuiskasi haavoitettu; mutta antakaa hänen\npoistua.\n\nKääntyen vaivalla puoleeni, virkkoi hän:\n\n— Muistakaa lupauksenne.\n\n— Vannon täyttäväni kaikessa pyyntönne.\n\n— Ja nyt, virkkoi hän hymyillen, katsokaa kelloanne.\n\nSen sanottuaan huokasi hän syvään ja oikaisi itsensä.\n\nSe oli hänen viimmeinen huokauksensa.\n\nKatsahdin kellooni — se oli juuri kymmenen minuuttia yli yhdeksän;\nkatsahdin Louisiin — hän oli kuollut!\n\nSaatoimme ruumiin takaisin Pariisiin, ja sillä välin kun parooni\nGiordano antoi tärkeitä selityksiä poliisikonttorissa, autoin Josefia\nkantamaan kuormamme ylös rappusia.\n\nKyyneleet vuotivat miesparan silmistä.\n\nVähän ajan perästä palasi Giordano poliisipäällikön kanssa sinetillä\nlukitsemaan ystäväni tavarat.\n\nHän halusi sitte lähettää kirjeet kaikille de Franchin ystäville hänen\nkuolemastaan, mutta pyysin hänen ensin lukemaan kirjeen, jonka Louis\noli jättänyt minulle ennen lähtöään.\n\nTämä kirje sisälsi pyynnön että Lucianilta pidettäisiin salassa hänen\nkuolemansa, ja että hänen hautajaisensa tapahtuisivat mitä suurimmassa\nhiljaisuudessa.\n\nParooni lupasi täyttää Louisin toiveet, ja minä riensin de Boissyn\nja Chateaugrandin luokse pyytämään heitä tulemaan tähän viimmeiseen\nsurulliseen toimitukseen ja myös kehoitin herra Chateau Renaudin\nlähtemään pois Pariisista edes vähäksi aikaa.\n\nHe lupasivat tehdä mitä voivat ja minä kiiruhdin panemaan postiin\nkirjeen rouva de Franchille, että poikansa juuri oli kuollut\naivokuumeeseen.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\nTällaiset tapahtumat herättävät tavallisesti suurta huomiota, mutta\ntämä kaksintaistelu painui hiljaisuuteen. Myös kaikkein meluavimmat\nlehdet vaikenivat tyyten.\n\nVaan muutamat ystävät saattoivat onnettoman nuorukaisen ruumiin Père\nLachaiseen.\n\nKuitenkin kieltäytyi herra Chateau de Renaud lähtemästä Pariisista.\n\nViisi päivää kerrotun tapahtuman jälkeen istuin yhdentoista aikaan\niltasella työhuoneessani; olin kirjoittanut pitkän aikaa ja tunsin\nitseni jokseenkin haluttomaksi, istuessani valkean ääressä. Äkkiä\navautui ovi nopeasti, sulkeutuen yhtä kiireesti ja palvelijani sanoi\nkauhun sekaisella äänellä että herra de Franchi halusi puhua kanssani.\n\nKäännyin ja katsahdin häneen; hän oli hyvin kalpea.\n\n— Oletko hullu! virkoin; etkö tiedä että hän kuoli viisi päivää sitte?\n\n— Tiedän, herra. Siitä syystä olenkin niin poissa suunniltani. Joku\nsoitti kelloa — olin etehisessä ja avasin oven; tunsin vieraan häneksi\nja peräydyin. Hän astui sisään, kysyi jos olitte kotona ja minä olin\nniin kiihtynyt, että hätäpäissäni myönsin. Sitte sanoi hän: ‘sanokaa\nisännällenne että herra de Franchi haluaa puhua hänen kanssansa'.\n\n— Olet aivan päästä pilalla! toistin. Etehinen on pimeä ja et ole\nnähnyt oikein, olit varmaan unissasi etkä kuullut oikein; mene ja kysy\nuudestaan hänen nimensä.\n\n— Se on tarpeetonta, herra, vakuutan että en ole erehtynyt.\n\n— Käske hänen sitte astumaan sisään.\n\nMinuuttia myöhemmin näin omilla silmilläni herra de Franchin astuvan\nhuoneeseeni.\n\nKauhistuneena nousin tuoliltani ja peräydyin.\n\n— Anteeksi, että häiritsen teitä näin myöhään, virkkoi hän; mutta\nsaavuin vasta kymmenen minuuttia sitte, enkä voinut odottaa\nhuomispäivää.\n\n— Viktor, virkoin palvelijalle, joka yhä seisoi ällistyneenä, jätä\nmeidät ja tule mieluummin takaisin jonkun neljännestunnin perästä ja\ntuo meille jotain syötävää; te syötte kanssani, Lucian, ja te jäätte\nnukkumaan luokseni, eikö totta?\n\n— Kernaasti; en ole syönyt mitään sitte kun läksin Auxerresta. Ja koska\nei kukaan minua tuntenut, tahi paremmin, koska jokainen otaksui minun\nolevan veljeni, ei ovia avattu minulle, ja minä kiiruhdin veljeni\ntalosta tänne suoraan, saadakseni puhua kanssanne.\n\n— Oi, rakas Lucian, huudahdin juosten hänen luokseen — tehän se olette!\nVastoin tahtoani nousivat kyyneleet silmiini.\n\n— Minä se olen, vastasi hän.\n\nLaskin viimmeksi kuluneita päiviä; kirje ei olisi ehtinyt saapua\nAjaccioon, vielä vähemmin Sullacaroon.\n\n— Te ette siis, huudahdin, tiedä vielä mistään.\n\n— Tiedän ihan kaikki, vastasi hän.\n\n— Ihan kaikki?\n\n— Niin.\n\nTartuin Lucianin käteen ja vein hänet nojatuoliin istumaan, istuen itse\nhänen viereensä. Mutta, virkoin, enenevällä hämmästyksellä, olitteko jo\nmatkalla kun saitte kuulla tämän surullisen uutisen?\n\n— Olin silloin vielä Sullacarossa.\n\n— Mahdotonta; veljenne kirje olisi tuskin vielä nytkään ehtinyt sinne\nsaapua.\n\n— Olette unohtanut erään vanhan ballaadin, rakas Alexander; kuolleet\nlentävät nopeasti.\n\nVavahdin.\n\n— Mitä tarkoitatte?\n\n—- Ettekö muista mitä kerroin perheemme jäsenten henkinäyistä?\n\n— Olette nähneet veljenne! huudahdin.\n\n— Olen.\n\n— Milloin?\n\n— Yöllä 16 ja 17 päivän välillä.\n\n— Ja hän kertoi teille kaikki?\n\n— Kaikki.\n\n— Hän kertoi että hän oli kuollut?\n\n— Hän kertoi olevansa tapettu; kuolleet eivät milloinkaan valehtele.\n\n— Kertoiko hän millä tavoin?\n\n— Kertoi; kaksintaistelussa herra de Chateau Renaudin kanssa.\n\n— Se on mahdotonta, virkoin; olette saaneet sen tietää jostain muualta.\n\n— Luuletteko siis että minua huvittaisi nyt laskea leikkiä?\n\n— Suokaa anteeksi, mutta se mitä nyt kerrotte on tosiaankin niin\noutoa, ja kaikki mitä tapahtuu teille ja veljellenne on niin tykkänään\nulkopuolella luonnonlakia että — —\n\n— Että ette voi sitä uskoa, eikö totta? Sen käsitän, mutta katsokaa,\nvirkkoi hän avatessansa paitansa rinnustan ja näyttäen minulle sinistä\nmerkkiä ihossansa, juuri alapuolella kuudetta kylkiluuta. — Uskotteko\ntätä?\n\n— Mitä ihmettä, sehän on juuri paikka, johon veljeänne ammuttiin,\nhuudahdin.\n\n— Ja kuula tuli tästä ulos, eikö totta? jatkoi Lucian, asettaen\nsormensa vasemmalle lanteelle.\n\n— Se on taikamaista.\n\n— Ja nyt, jatkoi hän, kerronko teille milloin hän kuoli? Hän kuoli\nkymmenen minuuttia yli yhdeksän.\n\n— Kertokaa minulle kaikki, Lucian; te peloitatte minua aavemaisilla\nvastauksillanne. Kertokaa kaikki järjestyksessä.\n\nKatsoen minuun terävästi, jatkoi Lucian:\n\n— Kertomukseni on hyvin yksinkertainen: aamulla, jolloin veljeni kuoli,\nolin mennyt ratsastaen metsään hakemaan paimentamme Carbonista. Olin\nottanut kellon mukaan nähdäkseni ajan kulun ja olin pistämäisilläni\nsitä taskuuni kun sain äkkiä kovan tärähdyksen kylkeeni ja pyörryin.\nAvatessani silmäni makasin maassa Orlandin sylissä. Hevoseni oli\npitkänään maassa muutaman jalan päässä minusta.\n\n— \"Mitä teille on tapahtunut?\" kysyi Orlandi.\n\n— \"En tiedä\", vastasin. \"Ettekö kuulleet pyssyn laukausta?\"\n\n— \"En.\"\n\n— \"Kysyn sentähden\", jatkoin, \"koska luulen olevani ammuttu\", ja minä\nnäytin hänelle paikan, jossa tunsin kipua.\n\n— \"Ensinnäkin\", virkkoi hän, \"ei kukaan ole ampunut, ja toiseksi,\ntakissanne ei ole reikää.\"\n\n— \"Sitte\", vastasin, \"on veljeni tullut ammutuksi.\"\n\n— \"Ah!\" virkkoi hän, \"se on toinen asia.\"\n\n— Avasin sitte takkini ja löysin merkin, jonka äsken teille näytin. Kun\nsen ensin näin, oli se aivan veripunainen.\n\n— Olin ensin niin kauheassa tuskassa, että olin kiusauksessa palata\nSullacaroon, mutta äiti johtui mieleeni. Hän odotti minua vasta\nillalliselle. Minun olisi pitänyt keksiä joku syy, eikä minulla\nollut mitään; enkä sitä paitse halunnut kertoa hänelle että veljeni\noli kuollut, ennen kun olin siitä itsekään aivan varma. En palannut\nsentähden ennen kun kello kuusi. Äiti raukkani otti minut vastaan aivan\ntavallisuuden mukaan; selvästi näin ettei hän tiennyt mitään.\n\n— Heti kun illallinen oli ohitse, menin omaan huoneeseeni, mutta\nkäytävässä puhalsi tuuli kynttiläni sammuksiin.\n\n— Olin menossa alakertaan hakemaan uutta kynttilää, kun äiti näki minut\nja huusi peljästyksestä: \"Mikä sinua vaivaa?\" kysyi hän, \"miksi olet\nniin kalpea.\"\n\n— \"Ei minua vaivaa mikään\", vastasin, ja ottaen toisen kynttilän, menin\nuudelleen yläkertaan. Tällä kertaa ei kynttilä sammunut. Astuin veljeni\nhuoneeseen; se oli tyhjä. Vahakynttilä oli hävinnyt; vuode näytti\nkoskemattomalta. Lattialla oli ensimmäinen kynttiläni, jonka tuuli oli\nsammuttanut.\n\n— Huolimatta kaikesta olin nyt vakuutettu siitä että veljeni oli tullut\nammutuksi aamulla kello kymmenen minuuttia yli yhdeksän.\n\n— Menin vuoteelleni hyvin kiihoittuneena.\n\n— Niin kun arvannette, kesti kauvan ennen kun pääsin uneen vaipumaan.\nVihdoin nukuin kuitenkin ja unessa näin kuinka koko näytäntö oli\ntapahtunut. Näin miehen, joka hänet oli tappanut, kuulin hänen nimensä;\nhän on herra de Chateau Renaud.\n\n— Se on valitettavasti liian totta, virkoin, mutta miksi tulitte\nPariisiin?\n\n— Olen tullut tappamaan miehen, joka tappoi veljeni.\n\n— Tappamaan hänet?\n\n— Niin aivan, mutta en korsikkalaiseen tapaan, pensaiden välitse\ntahi muurin takaa; ei, ei; tahdon tappaa hänet oikeaan ranskalaiseen\nmalliin, hienoissa hansikkaissa ja hännystakissa.\n\n— Ja tietääkö rouva de Franchi että olette tulleet Pariisiin siinä\ntarkoituksessa?\n\n— Tietää.\n\n— Ja hän sallii sen tapahtua?\n\n— Hän suuteli minua otsalle ja sanoi: \"Mene\". Äitini on oikea\nkorsikkalainen.\n\n— Mutta ennen kuolemaansa virkkoi veljenne, ettei hän halunnut tulla\nkostetuksi.\n\n— Vaikka kohta, virkkoi Lucian katkerasti hymyillen; hän on luultavasti\nsen jälkeen muuttanut mieltä.\n\nSamassa hetkessä toi palvelija sisälle illallisen.\n\nLucian söi niin kuin ei mistään eriskummallisesta olisi ollut puhetta.\n\nIllallisen jälkeen saatoin hänet huoneeseensa. Hän kiitti minua,\npuristi kättäni ja toivotti minulle hyvää yötä.\n\nHänen mielensä oli tyyntynyt järkähtämättömän päätöksensä painosta.\n\nSeuraavana aamuna tuli hän luokseni heti ylös noustuani.\n\n— Tahdotteko saattaa minut Vincenneen? kysyi hän. Se on\npyhiinvaellusretkeni, jota en voi laiminlyödä. Jos te ette voi hukata\naikaanne, menen yksin.\n\n— Yksin? toistin. Jos sen tekisitte, kuka näyttäisi teille paikan?\n\n— Löytäisin sen helposti. Enkö kertonut että näin sen unissani?\n\nOlin utelias näkemään kuinka pitkältä tätä ihmeellistä vaistoa riitti.\n\n— No, hyvä, minä seuraan teitä, virkoin.\n\n— Sillä välin kun pukeudutte, kirjoitan Giordanolle. Sallitteko\npalvelijanne viedä kirjeeni?\n\n— Tietysti.\n\nKymmenen minuutin kuluttua palasi hän kirjeineen, jonka hän antoi\npalvelijalle. Olin käskenyt ajurin tulemaan. Hyppäsimme vaunuun ja\najoimme täyttä laukkaa Vincenneen.\n\nKun saavuimme perille, pysähdytti nuori mies hevosen.\n\n— Olemme perillä, virkkoi hän.\n\nJa tosiaankin olimme aivan samalla paikalla.\n\nLucian astui metsään ilman pienintäkään arvelua, aivan kuin olisi\nollut siellä kymmeniä kertoja ennen. Hän astui suoraan alas pienelle\naukeamalle, katsahti ympärilleen ja saavuttuansa paikalle, johon\nveljensä oli kaatunut, polvistui hän veriselle paikalle, sanoen:\n\n— Tässä se on.\n\nSitte kumartui hän verkalleen ja suuteli ruohoa.\n\nNoustuaan ylös meni hän sille paikalle, jossa herra Chateau Renaud oli\nseisonut.\n\n— Hän oli tässä, virkkoi hän potkaisten maata jalallaan, ja tässä\ntulette näkemään hänet huomenna viruvan maassa.\n\n— Mitä tarkoitatte? kysyin.\n\n— Tarkoitan että hänen pitää antaa huomenna minulle hyvitystä.\n\n— Mutta, rakas Lucian, sanoin, Ranskassa ei koskaan kaksintaistella\nmuusta syystä. Herra de Chateau Renaud taisteli veljenne kanssa, jonka\nhän vaati kaksintaisteluun, mutta hänellä ei ole mitään tekemistä\nkanssanne.\n\n— Niinkö! vai sillä tavoin. Herra de Chateau Renaud oli oikeutettu\nvaatimaan veljeni taisteluun sen tähden että veljeni tarjosi\nsuojelustansa naiselle, jota oli mitä syvimmin loukattu! Sanotte että\nhän oli oikeutettu vaatimaan hänet taisteluun; hän teki niin ja tappoi\nveljeni, joka ei ikinä ollut käsitellyt pistoolia, yhtä helposti\nkuin jos olisi ampunut tuota tunnotonta puuta tuossa, mutta minä en\nole oikeutettu vaatimaan herra de Chateau Renaudia taisteluun. Mitä\njoutavaa puhetta se on?\n\nKatsoin maahan voimatta vastata.\n\n— Sitä paitse, jatkoi hän, ei teillä ole mitään tekemistä tämän asian\nkanssa. Kirjoitin Giordanolle tänä aamuna, ja kun palaamme Pariisiin,\njärjestetään kaikki asianomaisella tavalla. Ette suinkaan otaksune,\nettä herra de Chateau Renaud hylkää vaatimukseni?\n\n— Onnettomuudeksi on hänellä liian itserakkaat ajatukset voidaksensa\nsen tehdä, vastasin.\n\n— Hyvä, palatkaamme Pariisiin, toivon ett? murkinoisitte kanssani tänä\naamuna Café de Pariisissa. Siellähän veljeni tavallisesti aamiaisti,\neikö totta?\n\n— Niin luulen.\n\n— Kaikessa tapauksessa tulen siellä kohtaamaan Giordanoa.\n\n— Siis Café de Pariisiin, vastasin.\n\nPuolta tuntia myöhemmin olimme ravintolan edustalla.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\nLucianin astuminen ravintolaan oli vaan uusi todistus hänen\nyhdennäköisyydestään veljensä kanssa.\n\nSanoma Louisin kuolemasta oli kiertänyt ympäri kaupunkia, ei tosin\nyksityiskohtineen, mutta sellaisenaan kun se saatiin tietää, ja\nLucianin ilmestyminen herätti yleistä hämmästystä.\n\nTietäen että parooni Giordano tulisi yhtymään meihin, tilasin\nyksityishuoneen, jossa Lucian alkoi lukea sanomalehteä mitä suurimmalla\nkylmäverisyydellä.\n\nKun aamiainen oli lopussa, saapui Giordano.\n\nNuoret miehet eivät olleet nähneet toisiansa viiteen vuoteen, mutta\nyksinkertainen kädenpudistus oli heidän ainoa tervehdyksensä.\n\n— Kaikki on järjestetty, virkkoi Giordano.\n\n— Chateau Renaud vastaanotti vaatimukseni?\n\n— Kyllä, mutta sillä ehdolla, että kun hän on taistellut kanssanne,\nhänet on jätettävä yksin.\n\n— Hänen ei olisi tarvinnut vaivata päätänsä sillä ajatuksella. Minä\nolen viimeinen de Franchin sukua.\n\n— Näittekö Chateau Renaudin tahi hänen todistajansa?\n\n— Näin vaan Chateau Renaudin, mutta hän lupasi antaa tiedon sekä herra\nde Boissylie että herra de Chateaugrandille. Tulette käyttämään samoja\naseita ja kohtaamaan toisenne samalla hetkellä ja samalla paikalla.\n\nAamiaisen jälkeen pyysi Lucian että veisimme hänet taloon, jossa\nveljensä oli asunut, ja saattaisimme hänet talon isännän kanssa\ntuttavuuteen. Hän halusi viettää yön, joka eroitti hänet Louisin koston\nhetkestä, Louisin omassa huoneessa. Me suostuimme siihen ja tuntien\nettä hän halusi olla yksin, jätimme hänet sinne ja palasimme pois.\n\nOlimme päättäneet yhtyä jälleen kello kahdeksan aamulla ja hän pyysi\nminun tuomaan samat pistoolit tullessani.\n\nAstuessani sisälle seuraavana aamuna tapasin hänet kirjoittamassa aivan\nsamoin kuin veljensä olin tavannut. Vaikka hyvin kalpea, hymyili hän\nkuitenkin.\n\n— Hyvää huomenta, sanoi hän; olen kirjoittamassa äidilleni.\n\n— Toivon ettei kirje ole yhtä surullinen kuin se, jonka veljenne\nkirjoitti viikko sitte.\n\n— Kirjoitin äidilleni että Louis on kostettu.\n\n— Mutta kuinka voitte kirjoittaa sellaisella varmuudella?\n\n— Eikö veljeni ilmoittanut teille kuolemaansa edeltä päin? No hyvä,\nsamoin nyt minä julistan teille edeltä päin herra de Chateau Renaudin\nkuoleman.\n\nHän nousi ylös ja kosketti minua otsaan.\n\n— Kuulani tulee sattumaan tähän paikkaan.\n\n— Ja te?\n\n— Hänen kuulansa ei tule edes hipaisemaan minua.\n\n— Mutta odottakaa ainakin kunnes kaksintaistelu on tapahtunut, ennen\nkun lähetätte kirjeenne.\n\n— Se olisi vallan tarpeetonta.\n\nHän soitti kelloa ja palvelija tuli sisään.\n\n— Josef, virkkoi hän, vie tämä kirje heti paikalla postiin.\n\n— Oletteko nähneet veljenne? kysyin.\n\n— Olen, vastasi hän.\n\nSamassa hetkessä saapui parooni Giordano; kello oli kahdeksan ja me\nläksimme paikalla.\n\nLucian oli niin malttamaton että saavuimme paikalle kymmenen minuuttia\nliian aikaiseen.\n\nJuuri yhdeksän aikaan saapuivat vastustajamme.\n\n— Tässä olemme, hyvät herrat, sanoi herra de Chateaugrand, mutta te\ntiedätte ehtomme. Tämä kaksintaistelu pitää olla viimeinen; ja mitkä\nlienevätkin seuraukset, herra de Chateau Renaud ei tule olemaan\nedesvastauksessa mistään.\n\n— Se on päätetty, vastasi parooni.\n\nLucian kumarsi.\n\n— Onko teillä pistoolit? kysyi kreivi.\n\n— On; aivan ne entiset.\n\n— Herra de Franchi ei ole tottunut niitä käsittelemään, eikö totta?\n\n— Paljon tottumattomampi kuin herra de Chateau Renaud, joka on jo\nkäyttänyt niitä kerran, jota vastoin herra de Franchi ei ole niitä\nennen edes nähnyt.\n\n— Vallan hyvä, hyvät herrat. Tulkaa, Chateau Renaud.\n\nSen enempää puhumatta saavuimme metsään. Ei kukaan meistä ollut vielä\noikein tointunut viimeisen kauhistuttavan tapauksen jälkeen samalla\npaikalla, ja me tunsimme että toinen yhtä kauhea näky tulisi olemaan\ntaas tässä silmiemme edessä.\n\nSaavuimme pienelle aukeamalle. Herra de Chateau Renaud, joka oli\ntäydellisesti varma itsestään, esiintyi kylmällä tyyneydellä, mutta ne,\njotka olivat nähneet hänet vähää ennen, tiesivät ettei hän ollut aivan\nniin rauhallinen kuin miltä hän näytti. Kerta kerralta vilkasi hän\nLucianiin päin epäluuloisesti.\n\nKenties veljesten yhdennäköisyys hämmästytti häntä, ja hän näki\nLucianissa varmaan Louisin kostavan haamun.\n\nLucian, ollen tyyni ja kylmäverinen, näytti mieheltä, joka on varma\nkoston saaliistaan.\n\nEnnen kun kukaan ehti sanoa hänelle missä paikassa hänen piti seisoa,\nasettui hän aivan samalle kohdalle, jossa veljensä oli seisonut ja\npakoitti siten vastustajansa asettumaan entiselle paikalleen.\n\nLucian otti vastaan pistoolinsa riemun hymyllä. Kun herra de Chateau\nRenaud sai omansa, muuttui hän kuolon kalpeaksi ja pisti kätensä\nkauluksensa väliin, aivan kuin olisi ollut tukehtumaisillaan.\n\nMahdotonta olisi kuvailla kauhua, joka vasten tahtoani minut valtasi,\nkatsellessani tätä nuorta miestä; kaunis, rikas ja hienostunut mies,\njoka vielä päivää ennen ajatteli, että pitkät ja onnelliset vuodet\nolivat hänen edessään, mutta joka nyt sydämmen tuskalla huomasi\nolevansa tuomittu kuolemaan.\n\n— Oletteko valmiit, hyvät herrat? kysyi herra de Chateaugrand.\n\n— Olemme, vastasi Lucian. Herra de Chateau Renaud teki myöntävän\nliikkeen.\n\nTuntien että oli aivan mahdotonta heihin katsoa, käänsin pääni heistä\npois.\n\nKuulin kaksi pamahdusta ja kolmanneksi niiden kaiun.\n\nKatsahdin ympärilleni.\n\nHerra de Chateau Renaud makasi maassa pitkänään. Hän oli kuollut ilman\nhuokausta, ilman liikahdusta.\n\nUteliaisuuden ja kauhun valtaamana lähestyin kuollutta; kuula oli\nsattunut keskelle otsaa, aivan kuin Lucian oli sanonut.\n\nJuoksin Lucianin luokse; hän oli tyyni ja liikkumaton, mutta\nnähdessänsä minun lähestyvän, pudotti hän pistoolinsa ja heittäytyi\nsyliini.\n\n— Oi veljeni! veli raukkani! huudahti hän purskahtaen itkuun. Ne olivat\nensimmäiset kyyneleet, jotka hän elämässänsä oli vuodattanut.\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]