Kymmenen kertomuksen kokoelma kuvaa suomalaista maaseutua ja sen ihmiskohtaloita sotien jälkeisenä aikana. Avaustarinassa seurataan iäkkään linja-auton matkustajia ja heidän elämänsä käännekohtia matkalla lääninpääkaupungista kaukaisempaan kauppalaan.
Maila Talvion 'Lokakuun morsian' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3623. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
LOKAKUUN MORSIAN
Kertomuksia
Kirj.
MAILA TALVIO
Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1948.
SISÄLLYS:
Lokakuun morsian Eräskin päivä Karkuripoika Jouluksi kotiin Leijona-nappi Se odotettu laiva Asioitsija Catheus Pakolaisparonittaren testamentti Vedenpaisumus ja öljypuunlehvä
LOKAKUUN MORSIAN
Raihnas vanha autobussi, täällä päin "Erämaan Kameeliksi" nimitetty, retuutti lastiaan — sekä elävää että kuollutta — mäkiä ylös ja mäkiä alas, sydänmaan rapakkoisia, kapeita teitä pitkin, välittäen liikennettä lääninpääkaupungista kaukaiseen kauppalaan. Ja olipa tänään tämä paikkakuntansa iäkäs ja nöyrä palvelija liki päivän pituisella matkallaan jo sivuuttanut pahimmat mutkat ja sillat ja tyhjentänyt kyliin monet kuljetettavansa.
Tämän hyvin vanhamallisen linjurin penkeillä oli siinä aikansa istunut rauhallisia Matteja ja Maijoja, Marjattoja ja Ruusa-Liljoja. Mustalais-Ville puolestaan, joka oli saanut edullisesti vaihetetuksi kaakkinsa "Mätkän", taas, oli tässä nautiskellut niitä viinojaan ja herättänyt pahennusta alituisella vaeltelullaan vaunun toisesta päästä toiseen taskukellon vaihettamisen toivossa. Manu Marjelin tuli akkansa kanssa huutokaupasta ja olivat he kuin vahingossa onnistuneet saamaan hopealusikan viidellätoista markalla. Mutta ehkei tuo ollutkaan hopeaa — sellainen epäilys kyllä sitten tuli ja puri heitä kuin ilkeä sääski. Kätilö Emma Muunlaisella oli niin kiire uuteen toimipaikkaansa, ettei hän olisi antanut kuljettajan polttaa savukettaan loppuun. Siitäkin oli pikkuisen kinastelua koko autoväelle. Kanttori Sileniuksen lesken havaittiin niin nuortuneen viime keväästä, ettei sopinut epäilläkään hänen aikovan uudestaan aviosäätyyn. Mitäpä nuori leski olisi sitä salannutkaan ja sulhanenkin tuli samassa tietoon. Nousi siinä aikamoinen hyvätuulisuus vähäksi aikaa, kun linjuriseurakunnan iloisin matkustaja, ystävällinen emäntä-ihminen Hilma Hyvönen heti tarjoutui puettamaan morsianta, sanoi siihen taitoon hyvin harjaantuneensa, kolme tytärtään kun oli vihkikuntoon pannut ja odotti vaan sitä kaunista neitoa, joka valloittaisi hänen ainoan poikansa sydämen — kas, sen tytön hän vielä myöskin haluaisi puettaa! Sillä ainoan pojan morsian on kyllä eri asia kuin kaikki muu. Pojan oli jo aika naida, Valo Voitto täytti tässä juuri neljäkolmatta. Tämä oli hauskaa puhetta ja peräti rattoisa matkustaja olikin emäntä Hilma Hyvönen, Valo Voiton äiti. Sellainen kun sattuu Erämaan Kameeliin, niin erämaa muuttuu huvituskentäksi. Toki iloisuuden laine laskeutui, kun kameeli pysäytettiin vastaanottamaan heikkoa sairasta. Voi toki, mies raukkaa, luuliko tuo nyt maallisten tohtorien vielä voivan itseään auttaa. Ainakin hänen nuori tyttärensä, väsymättömänä häntä palvelemaan, lujasti uskoi siihen yksinkertaiseen parantajaan, joka piti täältä metsäkylistä löydettämän. Sellainen ihmeparantaja täällä piti oleman. Emäntä Hyvönen liittyi heti tytön uskoon, tarjosi sekä isälle että tyttärelle kalakukko-evästään, vakuutti ihmeitä yhä tapahtuvan niinkuin sekä vanhan- että uudentestamentin aikaan, ja katsoi aivan vielä tuntemattomien yliluonnollisten ilmiöiden ajan olevan tulossa. Jospa hän vaan kertoisi mitä oli kokenut, niin kyllä siinä jokaiselta voisi tukka nousta pystyyn. Hän oli unennäkijä.
— Herran tähden, keskeytti hänet yhtäkkiä ikäneito, joka sylissään piteli kahta pärekoppaan peitettyä nuorta kanaa, — rauhoittukaa ja istukaa paikoillanne. Vasta pääsimme eroon mustalaisista. Täällä linjurissakin pitäisi sentään olla jokaisella oma rauhansa.
Emäntä Hyvönen hämmästyi. Hän oli tottunut siihen, että kaikki ihmiset mielellään kuuntelivat kun puhuttiin — nimittäin kun hän puhui yliluonnollisista asioista. Hän sentään heti asettui paikalleen, tarttui kutimeensa, jonka puhtaaseen vaatteeseen käärittynä oli jättänyt istumasijalleen, ja hoki itsekseen: kanoilla taitaakin olla huonot hermot, kyllähän sen tietääkin, että kanojen hermot eivät kestä yliluonnollisia.
Voi yhtäkaikki kuin tämä kanojen hermo-asia taas huvitti Kameelin matkustajia. He naurahtelivat ja mutruelivat ja katsahtelivat ikäneitoon. Heidän hermonsa kyllä kestäisivät "yliluonnolliset" ja he kävivät pyytämällä pyytämään, että emäntä vaan kertoisi eteenpäin. Nimenomaan sen sairaan vanhan miehen tytär, joka pani toivonsa ihmeparantajaan, uskoi saavansa kuulla jotakin, joka vahvistaisi hänen isänsä luottamusta parantumiseensa. Emäntä Hyvönen ei taipunut, vaan sulki suunsa suppuun — mitäpä hän tässä haluaisi vaivata kanssamatkustajiaan, ihmisiä enempää kuin kanojakaan, tai koiria...
Koira, nimenomaan pieni Killi-pentu pääsi mukaan luetteloon, se kun juuri tällä hetkellä törmäsi laatikostaan penkin alta ja viattomin lapsen-askelin alkoi tepastella vaunun käytävällä. Kukaan ei tätä paheksunut, päinvastoin jokainen ojensi kätensä tarttuakseen sen untuvaisiin käpäliin. Kävi selville, että Killiä vietiin kauppalaan morsiuslahjaksi vastanaineelle pariskunnalle. Valkotukkainen tyttönen, jonka hoivissa Killi matkusti, tavoitti sen nopeasti käsiinsä ja sijoitti vanhan säkin alle laatikkoonsa penkin alle. Killi sieltä vingahteli mieltä osoittavasti — Killi oli herttainen!
Hyväntuuliseen, paksuun autobussi-ilmaan syntyi yhtäkkiä hiljaisuus, ihmiset kun havaitsivat, että raskaasta taivaasta oli alkanut kyennellä ensimmäinen lumi. Tästä harvakseltaan keskusteltaessa emäntä Hyvönen kiihkeästi ja ympärilleen katsomatta liikutteli kutimensa puikkoja. Syyspimeyden yhä tihentyessä hänen täytyikin varoen luoda sitä suloista, pientä ja pehmoista vaatekappaletta, joka hänen käsissään muodosti tämän tihruisen vaunuvaltakunnan valokohdan. Hän kutoi sinistä röijyä pienelle lapselle. Tämän sekalaisen seurakunnan keskuuteen johdatti pieni vaatekappale ja sen tuntematon tuleva omistaja kiinteän salaperäisen utukuvan siitä yliluonnollisesta ja selittämättömästä, johon kutojatar äsken oli koskettanut: pienokaisen syntymiseen. Tässä hämärässä, joka jonakin paksuna, nimeltä tuntemattomana aineena läikkyi ja vapisi suljetussa vaunussa, syntyi tuollainen esine, joka saattoi puolittain olla hengellisen äidin-rakkauden ja puolittain hänen maallisen itsesäilytysvaistonsa tuote.
Kanssamatkustajat huomauttivat kutojattarelle, että jo oli aivan liian pimeä. Tällaisena valottomana aikana olisi ollut poltettava lamppua aamusta iltaan. Mutta tässä pimeässäkin saattoi emäntä kertoa, kenelle tuo kaunis kolttu oli tuleva. Ja minkätähden ei Hilma Hyvönen sitten olisi kertonut. Hänen vanhimmalle tyttärelleen oli syntynyt lapsi ja ristiäisiin hän oli menossa. Ensimmäinen lapsenlapsi se oli. Yliluonnollinen ja salaperäinen asia se oli.
Pimeässä aavistivat kanssamatkustajat, että iloinen hymy nyt valaisi kertojattaren kasvoja.
Äkkiä ilmestyi hänen eteensä, tyhjälle paikalle asettuen, vanha mies — kaikin puolin vanhanaikaisen talonisännän mallinen —, jolla oli peräti totinen puhuttava.
— Koska näytätte olevan hiukan niinkuin povari, tai unenselittäjä, tai sellainen tietäjä, jommoisista Raamatussakin puhutaan, niin mahtaisittekohan te osata antaa selitystä sellaiseen asiaan, jota nyt jo vuoden ajan on selvitelty meidän pitäjässä; ja sitä on käytetty selvittelemässä sekä Helsingin poliiseja että heidän koiriaan. Ja suuri palkintokin oli luvattu. Eikä mitään ole tullut ilmi.
Hilma Hyvösen silmät välähtivät. Hän nousi seisoalleen ja katsoi pimeästä pitkään puhujaa silmiin.
Pitkä oli äänettömyyskin joka seurasi.
— Se on sitten murha, sanoi unennäkijäemäntä.
— On.
Emäntä istuutui jälleen. Isäntämies ei liikahtanut. Ei puhuttu yhtään sanaa.
Autobussi seisautettiin ja kuljettaja tuli sytyttämään lamppuja. Emäntä Hyvönen tarttui käsityöhönsä. Pieni taivaansininen villavaate liikkui hänen käsissään kuin lieventäväksi tarkoitettu lämmin haude. Kanssamatkustajat ympärillä olivat käyneet tarkkaaviksi.
— Se on sitten jo vuoden vanha asia? kuului kutojattaren kalisevien puikkojen takaa. — Se on sitten jo liian vanha asia.
— Jaa, niinkös te tarkoitatte?
Emäntä Hyvönen mainitsi vähäisiä asioita, jotka muutaman päivän tai viikon takaisina oli ilmoitettu hänelle. Sellainen oli se kanttorin rouvan suuri sininen silkkiliina, jota hän oli neuvonut etsimään postikonttorin puutarhan aidan luota — mistä se moniin papereihin käärittynä sitten oli löydettykin. Toisen kerran häntä käskettiin menemään järvenrantaan, sille kohdalle missä Syväojan pappa-vainaja ennenvanhaan piti ruuhtaan, ja sieltä löytyikin Serafiia-raukan lapsen ruumis, jota joulusta asti oli etsitty — kivet, näes, olivat kuluttaneet säkin, mihin tyttö oli vastasyntyneen lapsensa pannut. Ja entäs kun Sinivuoren Heikki rupesi katselemaan köyhää Ahtolan Annia, niin Hilma Hyvönenpä tämän mahdottoman asian tunsi nenäänsä ennenkuin yksikään kylän akka haistoi mitään. Tämä oli nyt sitä samaa kuin kaivonkatsojan vainu — toisille se oli annettu, toisille ei. Mutta uusi aika teki tuloaan ja salat piti vielä julki julistettaman. Ja kuka sen oli sanonut, ettei ylähältä vannotettu vainu-ihminen saattaisi vaan noin näkemältä ja tuntemalta löytää ihmisjoukosta murhaajankin, joka korkean oikeuden edessä, sormet kirjan päällä, kielsi vaikkapa koskaan tunteneensa murhattua!
Vanha isäntämies, joka kahden muonarenkinsä kanssa jälleen oli liikkeellä tuon mainitsemansa murhan tähden, tunsi kiinteää tarvetta harvinaiselle matkatoveri-emännälle kertoa tästä salaperäisestä murhasta. Nuori naisihminen oli hävinnyt jäljettömiin. Vasta rippikoulun käynyt tyttö ja kunniallisten ihmisten lapsi. Tiedossa oli paikka mistä hän oli lähtenyt kotiin tulemaan ja aika milloin hän oli lähtenyt. Eikä tietä ollut kuin kolmatta kilometriä. Mutta kotiin ei lapsi tullut eikä häntä löydetty, vaikka kyläkunnat vuoronperään ketjussa olivat kulkeneet etsimässä maat ja metsät ristiin-rastiin. Ja asia oli pantu sanomalehtiin ja se tiedoitettiin radiossa. Eikä vaan tähän asti mitään ollut selvennyt. Ymmärtäähän sen, että lapsen äiti oli kuin sekaisin surusta. Isällä oli ollut sellainen tumma vahvakasvuinen tukka, mutta nyt se oli aivan valkoinen. Molemmat kuljeskelivat metsissä niin kauan kuin maa oli paljaana ja säikähtivät toisiaan kun sattuivat vastatusten.
"Erämaan Kameelin" matkustajia seisoi nyt tiukassa rykelmässä puhujan ympärillä. Eikö tosiaan kukaan ollut unessakaan saanut murhaajasta ilmoitusta? ihmetteli yksi ja toinen. Tavallisesti sentään joku eno tai leikkitoveri jotakin näki unessa.
Ei, ei mitään ollut selvennyt, ei luonnollista eikä yliluonnollistakaan tietä.
Emäntä Hyvönen tuntui saaneen päähänsä, että ennättää kutoa loppuun pienen taivaansinisen koltun. Puikot hänen käsissään liikkuivat hyvin nopeaan. Hän oli lausunut sanansa, ettei niin vanhaan asiaan enää saa mitään yhteyttä, ja ajatteli nyt vaan sitä pienokaista, jolle tahtoi viedä koltun tuliaisiksi. Ei hän ottanut osaa siihenkään keskusteluun, joka koski rikollisen syyllisyydentuntoon tulemista. Ani harvoinpa nykyajan ihmiset sai heräämään synninhätään. Ennen vanhaan ihmiset olivat herkempiä. Hyvä pappi melkeinpä aina taivutti paatuneenkin tunnon. Sekin moninkertainen murhamies, se Sahramäen Jussi läksi lopulla kääntyneenä syntisenä Siperianmatkalle.
Mutta kun nyt oli tällainen tapaus, ettei voitu ketään vakituisesti epäilläkään! Ainahan oli sellaisia, jotka viimeksi olivat olleet yhteydessä murhatun kanssa ja joita kuulusteltiin ja joitten piti jotain tietää. Mutta tuntui siltä kuin maa olisi tämän nuoren viattoman tytön niellyt.
Se heikkohermoinen ikäneito, joka kuljetti kopassa noita kahta kaunista nuorta kanaa, tuli nyt keskustelupaikalle lausuakseen sanansa, hänkin.
— Se on kaikki pahanhengen tottelemista tuo unennäkeminen ja ilmoitusten vastaanottaminen. Sellainen pitäisi ankarasti rangaistaman. Sillä juopa on kiinnitetty tämän maailman ja toisen maailman välille eikä sieltä saa tulla tänne tai täältä mennä sinne, niinkuin selvästi sanassa luetaan... Ihmisen ei sovi sellaisia udella, pitää tyytyä siihen mitä annetaan hänen tietoonsa...
Emäntä Hyvösen teki mieli kysyä oliko keskustelu taas hermostuttanut kanoja. Mutta hän vaan leiskautti silmäänsä koleaa puhujatarta kohden ja sulki huulensa lujasti vastatusten.
Kaikki olivat ääneti.
Tultiin Riutan kylän bentsiiniasemalle ja täällä tapahtui Erämaan Kameelin kokoonpanossa yhtaikaa suurempi muutos. Sairas ukko tyttärineen autettiin lumisateeseen, samoinkuin myös joku vähempimerkityksellinen vaimoihminen lapsineen. Pieni koira holhoojattarineen tepasteli iloisesti ja kaipausta tuntematta ovelle asti, missä nuori vastaantulijarouva riemuissaan otti sen syliinsä ja suuteli sitä suoraan kuonolle. Uutta kansaa tuli vaunuun. Takaosan päähän asettui nyt pieni vanttera, tummapukuinen mies, etuosaan taas, suoraan kuljettajan taakse, pitkä solakka vaalea neiti. Tällä hyvällä kohdalla sattui olemaan tilaa ja neiti varisteli siinä lunta tavaroistaan ennenkuin nosteli niitä hyllyille.
Hän oli erikoisesti puoleensavetävä, tämä neitonen, sen totesi koko vaunu. Jo hänen varusteensakin olivat sirot ja sidotut hyvillä nuorilla. Koko tyttö tuntui olevan häihinsä menossa. Eikö hän ensinkään huomannut, että tuli taivaan täydeltä raakaa lumiräntää? Soljet välähtelivät hänen kenkiensä kärjistä ja pieni musta hattu heilautteli töyhtöään, haluamatta mitään tietää lähestyvästä talvesta.
Emäntä Hilma Hyvönen päästi käsityön helmaansa ja katseli uteliaana tulijaa. Tässä olisi ollut morsian Valo Voitolle, hänen pojalleen! Tämä tyttö olisi taltuttanut hänen tulisen luontonsa. Täytyi vaan saada tietoonsa, kuka tuo valloittava nainen oli. Hän oli tosiaan silmänräpäyksessä niin valloittanut Valo Voiton äidin, ettei aikaisemmin kukaan milloinkaan sillä lailla valloittanut, sanaa vaihtamatta tai katsettakaan tänne päin luomatta. Mitenkä tästä olisi päässyt puheisiin hänen kanssaan? Olisikohan joku noista muista matkustajista sattunut tietämään hänen nimensä?
Emäntä Hilma Hyvönen, vaikka hyvin tunsi ennustaja- ja unennäkijä-arvonsa, jopa puolittain leikillä, puolittain tosissaan niistä osasi ylpeilläkin, koki nyt outoa liikehtimistä ruumiissaan ja sielussaan. Tätä se juuri oli, kun henki alkoi liikahdella. Jokin outo ja näkymätön käsi tarttui hänen sydämeensä ja likisti sitä niin että kuuma veri pyrki esille. Tämä veri ei ollut suolaista ja hapanta, vaan makeaa, ja jotenkuten ujostuttavalta tuntui koko tilanne. Tällaista oli ollut silloin yöllä, kun hän heräsi siihen uneen, että oli nähnyt kirkon kellarista tulevan varkaan. Tällä hetkellä vielä hän saattoi nähdä sen miehen: se oli musta pahantekijä, se sama joka aina on liikkeellä milloin minkäkin rikoksen teossa. Jotenkuten tuo vanha Musta tällä hetkellä kiersi tätä vanhaa vaivaista linjuriakin. Ja taisipa erikoisesti ympäröidä parasta mitä täällä oli, koska se aina oli sellainen, että se parhainta halusi tuhota. Kirkon viinivarkaat tunnettiin sitten kyllä hänen unensa mukaan. Olivat kyllä tosin ennättäneet juoda viinin nahkoihinsa. Ainahan ei rikoksentekijöitä saatu kiinni, niinkuin nyt juuri oli ilmennyt tuon vanhan isännän kertomuksesta. Vaan jotakin jännittävää, aavistuksen hahmoista kyllä emäntä tunsi tässä pienessä pyörivässä vaunun tilassa. Tuntui siltä kuin pahahenki olisi vaaninut täällä saalista. Siitä tuli kuvottava olo. Ilon aalto kuitenkin yhtäkkiä leiskahti emäntä Hyvösen sydämeen — ties mistä se tuli —, niin että hiki puhkesi hänen otsalleen: olisiko tuo herttainen nuori neiti lähetetty tänne siinä tarkoituksessa, että Valo Voiton äiti tutustuisi poikansa tulevaan vaimoon?
Emäntä Hyvönen tarttui nopeasti pieneen taivaansiniseen untuvaläikkään, joka kuin perhonen oli hänen käsistään laskeutunut alakuloiselle autonistuimelle. Mutta siinä samassa hän oli näkevinään siistissä laatikossa hyllyllä valkoisen, huolellisesti sinne asetetun morsiuspuvun ja harsonkin. Hän näki tämän kuin lasin läpi.
Joutavia! intti hän ajatuksissaan itseään vastaan. Siellä voi olla jotakin tykkänään toista. Kunpa olisikin. Ja varmaan onkin!
Äsken tullut neiti oli asettunut paikalleen, sijoittanut pienen tyynyn niskansa taakse ja nostanut polven toisen päälle niin että kenkien soljet jälleen näkyivät. Nyt hän kääntää ylhäältä kaulasta takkinsa liepeet kasvoilleen ikäänkuin nukkuakseen. Valo Voiton äiti ei enää saata hillitä itseään, vaan virkkaa — ainoastaan jotakin sanoakseen ja vaistoten, että saattaa puhua miten kauan tahansa, joutavista asioista vaan, kunnes voittaa tuon vieraan tytön puolelleen:
— Eihän vaan minun käsi-ompelukoneeni ole siellä neidin tiellä? Otanko pois? Sattui tulemaan mukaan hiukkasen liian paljon kampsuja. Näes, olen menossa tuonne kauppalaan, kun minulla on tytär siellä, joka tässä hiljan sai pienokaisen. Ja se pitäisi nyt kastettaman. Mutta eikös tosiaan olekin tiellä se kone?... Sille pikkuisellehan minä tässä yritän kutoa röijyä. Tyttärelläni ei ole konetta ja tuollaiset vauvat tarvitsevat aina niin paljon vaatetta... Kas, mummon pitäisi olla sylikummina ristiäisissä — minkä nyt sitten pannevat nimeksi. Minä olen Hilma, minä, mutta kyllä kai ne jonkin uudenaikaisen nimen panevat, jonkin Murjun tai Lurjun, ne kun ovat niin rivoja nykyajan nimet, niin en minä niistä pidä.
Hilma Hyvönen puhui puhumistaan, mutta mietti vaan sitä yhtä, että kuinka saisikaan käännetyksi puheensa Valo Voittoon, koreaan hulivilipoikaansa, joka tästä tytöstä varmaan saisi voittajansa ja onnensa. Mutta kovin hiljaa vastasi se tyttö, auton jarruttaessa saattoi nähdä vain hänen huultensa liikahtavan.
— Onkos neiti kauaskin menossa? alkoi emäntä Hyvönen taaskin. — Olette niin ohuesti vaatetettu, lumisade näkyy yhäti yltyvän... Mutta ettenhän vaan olisi nähnyt teitä viimekesäisissä maanviljelysjuhlissa? Olin siellä poikani kanssa ja ettekös te seisonut katselemassa meidän siipikarjaosastoa juuri siinä liki aitaa? Kyllä sen Valo Voitto Hyvösen melkein muistaa, joka hänet kerran näkee. Sellainen kookas vaaleatukkainen huiskale — kauniina pitävät! Eikä hänen olisi tarvinnut tyttöjen puutteessa suinkaan naimattomana olla.
Äiti varisti kyyneliä silmistään, ne tulivat niin helposti, kun hän tätä poikaansa ajatteli.
— Mutta se on niin ylpeähenkinen, meidän nuori isäntä, että pitää löytää niin erikoisen korea. Minä sanoisin, että joteskin sellainen kuin... vaikkapa tekin olette. Ettehän te pane pahaksenne, leikkiähän minä puhun... Mutta näkisitte vaan minun poikani...
Ei, neiti ei ensinkään pannut pahakseen, hän pisti takin reunojen takaa esiin punaposkiset kasvonsa ja nauroi. Ei hän ollut maanviljelysnäyttelyssä ollut. Kyllä siellä oli ollut joku toinen. Täällä, puolen tunnin perästä tulisi tienhaara. Se oli korkealla mäellä ja kolmeen pitäjään siitä erkani tie. Hänen kotinsa oli parin kilometrin päässä valtatiestä, kyllä hän sitä polkua osasi astua pimeässäkin. Kylpy siellä pitäisi odottaman. Ei, ei hän ole talon tytär — hän on vaan mökin tyttö...
Emäntä Hyvösen into hiukkasen laantui, kun neiti sävyisällä äänellään, iloinen hymy suupielissä, puhui varattomista vanhemmistaan ja samassa hetkessä katseli kaunista rannekelloaan. Olivatkohan he niin varattomia? Ei tytön asu siltä näyttänyt. Ja kuka tuon kellon oli voinut hänelle antaa? Etteihän vaan sulhanen? Hyvösen nuori isäntä kyllä niin piti kiinni arvostaan, että hänelle kelpaisi vain ison talon tytär eikä herrassyntyinen missään tapauksessa. Kyllä hän niin talonpoikaisesta komeasta säädystään piti kiinni, että mökin tytöstä hänen taloonsa oli vain lattianlakaisijaksi. Eikä kuitenkaan äiti Hyvönen saanut mielestään, että tämän nuoren neidin nähdessään hänen poikansa niin mieltyisi, ettei kysyisi mikä hän oli ja mistä hän tuli.
Vaan eipä neiti salannut ammattiaan: valokuvausliikkeessä hän palveli. Kyllä hän siitä työstä piti...
— Minun pojallani myös on valokuvauskone, tointui emäntä Hyvönen yhtäkkiä masennuksestaan, iloissaan siitä että löysi yhtymäkohdan. — Kaikkia mukavia hän valokuvaa. Kun äskettäin kansakoulu paloi, niin sen hän kuvasi ja lehteenkin lähetti. Ja tanssipari Arosuu, joka esiintyi seurojen talolla, myöskin onnistui oikein hyvin. Eikö nyt olisikin mukavaa tutustua meidän nuoreen isäntään...?
— Niin, miksei. Mutta toinen harrastaa valokuvausta huvikseen ja toinen elääkseen.
Emäntä vaikeni ja totesi, että ei ollut mikään lampaankaritsa sentään tämä kaunis neiti. Taisi ollakin niin, ettei siitä hyvää olisi tullut Valo Voiton kanssa. Mutta mikä erinomainen vetovoima olikaan hänen silmän luonnissaan nytkin taas, kun hän katsahti pieneen siniseen käsityöhön ja siinä hymyili.
— Taidatte lapsista pitää?
— Tottakai minä lapsista pidän, kuka nyt ei niistä pitäisi.
Mitenkä lämpimästi se tyttö osasikin sanoa sen!
Näin hän huojutteli komean nuoren tuntemattoman isännän äitiä vuoroin myötäpäivää ja vuoroin vastapäivää paljaalla katsannollaan ja ihan puhumattomanakin. Mutta nyt se viimeinen solmukohta avautui: neitonen katsahti rannekelloaan ja lausui:
— Pian se minun tienhaarani tuleekin. Ei siellä kukaan tiedä olla minua vastassa, kun tämä autontulo on niin epävarmaa näin lokakuussa, mutta kyllähän minä näiden tavarain kanssa selviän. Tämä tosin ei saisi kastua, siinä on minun hääpukuni.
Hilma Hyvösen käsityö vaipui helmaan. Eikös hän ollut sitä arvannutkin. Voitonkiihkeänä hän sanoi:
— Tiesinhän minä sen. Näinhän sen kuin lasin läpi. Enkö sanonut, että olen unennäkijä ja todenkin.
Ja toinen virkkoi naurahtaen:
— Mitenkäs te sen olisitte nähnyt. Pitäisihän siinä olla eheä paperi. Tänä pyhänä kuulutetaan kolmas kerta ja viikon päästä vihitään.
— Älkäähän nyt! puolittain parahti emäntä Hyvönen.
— Eihän nyt kukaan lokakuussa mene naimisiin.
— Miksei?
— Ja sitä vielä kysytte. Lokakuun morsian on tuomittu morsian.
— Eihän, naurahti morsian, — kun minun isäni ja äitinikin ovat vihityt lokakuussa ja onko nähty onnellisempaa pariskuntaa.
— Siitä ei vielä ole tietoa, se voi olla edessäpäin se heidän lokakuunsa.
Hilma Hyvösen ääni viilsi kuin viikatteen terä.
Pitkässä ylämäessä oli keskustelu luistanut aika mukavasti, mutta nyt vieritettiin Erämaan Kameelia kolistellen alas mäkeä eikä saattanut kuulla linjurin toiselta penkiltä, mitä toisella sanottiin. Yhtäkkiä ajettiin aikamoisen kuopan ylitse, niin että koko vaunu keikahti kuin ojan pohjalle. Ihmisetkin luiskahtivat huiskinhaiskin toistensa syliin. Suuret lumiläiskät olivat lyöneet suoraan vaunun ikkunoita vasten, niin ettei ulkoa saattanut erottaa mitään muuta kuin auton edessä himmeän valotien, jolla valkoiset märät lumihahtuvat tanssivat. Kuinka olikaan tässä kolkossa katiskassa nyt outo olo. Entisten matkustajien kaikotessa ei enää tullut uusia.
Vanha isäntä ja hänen molemmat renkinsä kokosivat hekin kapistuksensa ja tulivat jättämään emäntä Hyvöselle hyvästiä. Eikä tämä eroaminen tapahtunut vailla pientä alakuloisuutta, sillä jonkinlainen yhteenkuuluvaisuus oli pitkän matkan varrella ennättänyt syntyä, varsinkin sen järkyttävän tapahtuman johdosta, johon isäntä oli pyytänyt matkakumppaniltaan valaisua.
Tuntui siltä kuin ei vanha mies olisi sittenkään vielä heittänyt kaikkea toivoa, sillä hän toisti nuoren neidinkin kuullen lyhyesti tapahtuman kulun ja lausui viimeiseksi:
— Jos rouva nyt tällainen tietäjä on, niin ottaisitte minun osoitteeni että kirjoittaa voisitte, jos sattuisitte saamaan yliluonnollisen ilmoituksen.
Kun vanha mies veti hatun päästään, huomasi Hilma Hyvönen, että hänen hiuksensa olivat lumivalkoiset. Hän jäi pitelemään miehen kättä.
— Te siis olettekin sen kadonneen tytön isä! Olisihan minun pitänyt se heti arvata. Jospa vaan saisinkin ilmoituksen... Ehkä se olisi mahdollista. Mutta ettehän sentään usko, että tyttärenne on hengissä...?
— Mutta jos olisi... Joskus minä uskon.
Kiikkerän linja-auton paksussa hämärässä muodostui jäähyväishetki tilapäisten tuttavien kesken melkeinpä kirkolliseksi toimitukseksi. Se olisi saattanut olla vihkitilaisuus, tai hautausjuhla, tai vaikkapa kentälle jääneiden siunaushetki. Vallitsi outo yhteenkuuluvaisuus. Kaikki sanoivat toisilleen nimensä ja osoitteensa. Iloluontoinen Hilma-emäntä, jolle tämä kyyneltyminen ja saamaton vaikeneminen pian kävi painostavaksi, käänsi kuitenkin kaikki äkkiä leikiksi, sanoen, että jos joku sattuisi kadottamaan jotakin — morsiamelta voisi hukkua korea solkikenkä tai vaikkapa valkoinen huntu, kun hän räntäistä tietä kulkisi kotiinsa, tuo musta mies tuolla nurkassa voisi pudottaa kirjavan kaulahuivinsa... "Kyllä teiltä jotakin hukkuu, uskokaa vaan. Ehkäpä tälle unennäkijäemännälle annettaisiin ilmoitus...!"
Mutta kun poistuneet matkustajat olivat hävinneet kylätielle ja Erämaan Kameeli, uupuneena kallistellen alas painuneita takakulmiaan, laahautui lokakuun sohjossa viime taivalta määränpäätään kohti, otti raskas masennus vallan harvojen matkamiesten kesken. Morsian, joka vasta nyt oli saanut tietoonsa kertomuksen kadonneesta tyttärestä, teki kaikki ne kysymykset, jotka sadat ihmiset olivat vuoden mittaan tehneet. Lapsen isä yhä näytti herättävän henkiin moneen kertaan kuollutta toivoaan hänen löytämisestään.
Aino Salmenkivi, kaunis kihlattu neitonen Erämaan Kameelin tyhjillä törkyisillä penkeillä, kurottautui ottamaan alas tavaroitaan. Emäntä Hilma Hyvönen pani kokoon pienen sinisen käsityönsä — se ei valmistunut, oli ollut liian pimeää.
— Onnea nyt sitten vaan — oikein paljon onnea. Olisinpa melkein toivonut että poikani...
— Me olemme niin vanhoja ystäviä sulhaseni kanssa. Kiitoksia vaan kaikesta. Hän on kovin hyvä, sulhaseni...
Morsian antoi kättä ovensuussa istuvalle vanhalle vaimolle, joka piteli hänen tavaroitaan, ja astui lumeen. Saattoi erottaa tienviitan ja kolme tienhaaraa. Metsä näytti olevan matalaa sekametsää. Lumi peitti kaikki märkiin läiskiin. Morsian hävisi heti näkyvistä.
Vaunuun jääneet seisoivat ikkunoissa ja katselivat hänen jälkeensä. Hetkiseksi sattui auton valo kolmen tienhaaran ankaraan vartijaan, joka ojensi viittakirjoituksiaan pimeään. Ei enää näkynyt mitään.
Lienee kulunut kymmenen päivää, kun Suomen yleisradio tiedoitti, että lokakuun sinä ja sinä päivänä, siinä ja siinä pitäjässä, siihen ja siihen aikaan neiti Aino Salmenkivi oli kadonnut tietymättömiin. Tuntomerkit mainittiin. Joka kadonneesta voi antaa tietoja, ilmoittakoon ne sinne ja sinne. Tiedoista, jotka johtavat tulokseen, luvataan viidenkymmenentuhannen markan palkinto. Tämäntapaisia uutisia oikeastaan välitettiin yleisölle joka päivä. Niiden järkyttävä vaikutus oli tottumuksen kautta laimentunut ja käynyt verraten lyhytikäiseksi. Kuitenkaan ei voi kieltää, etteivät ne asianomaisen likeisten piirissä olisi herättäneet kauhua, niinkuin tässäkin Salmenkiven tapauksessa. Varsinkin kun paikalliset sanomalehdet aina olivat anteliaampia kuin radio. Suurten otsakkeiden alla kerrottiin, että Salmenkiven pariskunta lauantai-ehtoona odotti kotiin tytärtään ohi kulkevasta autobussista. Kun ei häntä kuulunut edellytettiin, että hän jostakin syystä sulhasensa kanssa tulisi likempänä hääpäivää. Hääpäivän edellisenä päivänä saapui sulhanen kuitenkin yksinään, edellyttäen morsiamensa viikkoa aikaisemmin tulleen kotiin, niinkuin oli sovittu. Jo nimenomaan sen vuoksi, että häävalmistukset hänellä olivat kesken.
Morsiamen pienessä kodissa oltiin ymmällä. Koko paikkakunta oli ymmällä. Ainoa mitä voitiin todeta oli, että naapurin koira tuona kohtalokkaana iltana oli vimmatusti haukkunut. Viikon kuluessa oli ennättänyt pakastaa ja tulla vahvasti lunta. Kirkonkylässä väitettiin, että oli kuultu hätähuutoja. Kauhu morsiamen pienessä kodissa kiihtyi kiihtymistään. Neuvottomat perheen jäsenet ajoi hirmutapaus yöt päivät risteilemään lumessa. Ainoat jäljet, joita voitiin löytää, oli kettu jättänyt perässään. Kadonneen neidon sulhanen pani liikkeelle viranomaiset ja tuotti poliisit koirineen pääkaupungista asti. Kylissä nostatettiin etsimään niin nuoret kuin vanhatkin. Kuljettiin ketjussa peninkulman säteellä eri haaroilta käsin, keskipisteenä maantie, mistä tyttö oli lähtenyt liikkeelle. Tämä kauhea asia oli käynyt niin toivottomaksi, kun koko viikko oli päässyt tapahtuman ja etsiskelyn väliin ja lumi oli peittänyt jäljet. Morsiamen isä — kun etsivät naapurit olivat lähteneet kotiin — kuljeskeli yksikseen ja aina pysähtyi siihen, missä tie haaraantui kolmelle kirkolle. Siinä hän tuijotti tienviittoihin. Hänen teki mieli lyödä vahvaa tolppaa kylkeen, kunnes se ilmaisisi mitä se tiesi. Sillä senhän täytyi kaikki tietää. Onneton isä iski kädet omaan otsaansa vaatien armahdusta mielipuolisuudesta.
Hänen tyttärensä oli raiskattu ja sitten tapettu. Tämä hirvittävä rikos oli tapahtunut, muuta selitystä ei voitu ajatella. Rikos ei tullut lievemmäksi sentähden, että sellaista nykyään tapahtui niin usein. Mutta olisihan lapsen ruumiin täytynyt löytyä jostakin. Äiti virui polvillaan hangessa, milloin likempänä kotia, milloin kauempana siitä, mutta aina sen tien varrella, mikä mökiltä johti isolle tielle, ja huusi avukseen Jumalaa.
Näiden äärimmäisten ponnistusten tulokseksi oli saatu, että etsiskelyt täytyy jättää kevääseen, jolloin maa paljastuu. Silloin tartutaan työhön täysin vedoin.
Niin kävivät morsiamen omaiset vastaanottamaan joulua tietämättä mitä heidän tyttärelleen oli tapahtunut ja vielä raviten rinnassaan toivoa, jonka täyttymyksen mahdollisuuteen he eivät kuitenkaan vähääkään voineet uskoa. Kauhu, joka lokakuun päivän tapahtuman jälkeen oli vallannut paikkakuntalaisten mielet ei yksin järjen kannalta ja järjestyksen rikkoutumisen puolesta, vaan suorastaan ihmisten sydänjuuria raadellen, oli alkanut ottaa uusia muotoja. Kaikkeenhan ihminen tottuu ja kuuman veren haju laantuu, kun sitä ripotellaan ja levitellään. Vereksestä kauhutapahtumasta oli tullut vaikuttava ja kiitollinen ryyti kaikkiin yhdessäoloihin. Missä kaksi tai kolme kohtasi toisensa, nostettiin salaperäinen morsiamen katoaminen esille. Tuskallinen pelko etsinnän ja oikeuskäynnin paljastuksista vivahti vähitellen jännittävään uteliaisuuteen. Huhut olivat saaneet suuret siivet. Erämaan Kameeli, murhenäytelmän tapahtumapaikka, houkutteli kansaa katsomaan kuluneita istuimiaan, jopa kävi tuomari itsekin kerran näkemässä, miten päähenkilö ja todistajiksi haastetut kanssamatkustajat olivat olleet sijoitettuina. Monia ihmisiä oli haastettu, joista ei ollut mitään hyötyä. Se vanttera mies, joka oli istunut toisessa päässä vaunua ja jolla oli ollut kirjava kaulaliina, antoikin emäntä Hyvöselle väärän nimen ja häneen kiintyi epäluulo erikoisesti. Häntä kuitenkaan ei löydetty mistään. Väitettiin että kaksi henkilöautoa oli tullut edestäpäin, onnettomuusiltana sivuuttaen kolmen tien haarassa vanhan linjurin. Lumi oli peittänyt ja pehmentänyt kaikki jäljet.
Aika ei pehmentänyt hirmuisia mielikuvia, jotka pysyvästi olivat asettuneet onnettoman neidon kotiväen läheisyyteen. Tutut ja tuntemattomat näkivät unia ja antoivat neuvoja. Kaikki otettiin varteen, mikäli oli mahdollista. Kadonneen morsiamen isä ryömi likeisten heinälatojen alle ja teki pitkiä tiedusteluretkiä toisiin kyliin. Pääsiäisen edellä, kun jo saattoi odottaa maan paljastuvan, tuli morsiamen äidille kirje.
"Kunnioitettu rouva, minä olen yksi niitä matkustajia, jotka viimeksi kuluneen lokakuun 15 p:nä istuin samassa linja-autossa kuin teidän tyttärenne, josta radiossa on tiedoitettu, että hän katosi sillä matkalla. Kun minut nyt on määrätty puhumaan asiassa, niin ehkä voin jotakin kertoa. Siellä oli myös vanha mies, joka meni tohtoriin ja hän on tullut terveeksi, että voi kertoa ja myös hänen tyttärensä. Mutta minulle nyt on henkiennustaja antanut sellaisen ilmoituksen, ja teidän tyttärenne ääni se oli, että 'miksette tule minua hakemaan, minä en ole kaukana'. Ja kevättalvella oli kauppalassa myyty morsiuspuku ja helmassa oli ollut veritahra ja sitä oli yritetty pestä, ja hunnussa oli ollut. Että tämä on kyllä hirveää. Olen ihan itkenyt kuin sukulaista. Mutta viime yönä unessa vielä sanottiin minulle että: 'Kenkäni kärki näkyy'. Hänellähän oli sellaiset kauniit pienet kengät ja soljet. Ja minä muistan kuinka hän otti kalossit ja astui alas lumeen. Että etsikää nyt likeltä kotoa, kun hän sanoi ettei ole kaukana ja että kengän kärki näkyy. Poikanikin on ollut ihan otettu tästä tapauksesta. Tulen käymään sinne jos tulee käräjät. Kaikella kunnioituksella Hilma Hyvönen."
Kadonneen morsiamen kotona ei odotettu lumen sulamista. Vielä kerran poljettiin lapio kourassa jokainen tuuman ala, tarkastettiin jokaisen puun ja pensaan alusta, etsittiin jokainen kiven kolo. Tanner oli kuin eläinten tallaama, mutta mitään ei löydetty.
Ja taas vielä uuden ja uuden kerran etsittiin, seulottiin ja kaivettiin kodin ympäristö poikki ja halki. Mitään ei löydetty. Salassa toisiltaan vaelsivat kadonneen morsiamen isä ja äiti mäelle tienhaaraan, missä kolmelle kirkolle näyttäviä teitä tukeva tolppa vartioitsi. Siinä oli silmän edessä vanha koukeroinen sotatie ja siinä oli kaksi viivasuoraa nälkävuosina metsien läpi puhkaistua maanväylää. Erämaan Kameeli rytyytti illoin aamuin lastiaan kuoppaisella kamaralla, haaralle jos toisellekin. Muuten oli liike hiljaista. Yksinäisenä saattoi kadonneen neidon isä pitkiä tuokioita seisoa tienviittojen vierellä silmäilemässä vuoroin likelle, vuoroin etäisyyteen. Yksinäisenä saattoi äiti tulla metsänlaitaan mäen alle tuijottamaan tienviittoihin, puunlatvoihin ja tantereeseen, mitä hänen lapsensa jalan oli täytynyt tuona hirmuiltana polkea. Hänellä ei enää ollut kyyneliä, mutta sitä enemmän sydämenlyöntejä. Ei muuta turvaa kuin nöyrtyminen Jumalan edessä.
Kun lumi suli alkoi suuri ketjuetsintä. Sata ihmistä kokoontui maantielle kolmen tien haaraan, mistä mykät tienviitat, saidasti salaisuuttaan pidellen seurasivat heidän touhuaan. Siinä oli tosiaankin touhua, kun johtajat järjestivät rivejä ja määräilivät minne minkin ryhmän piti suunnata kulkunsa. Eikä tässä puuttunut seikkailuintoakaan, kun nuoret pojat naapuripitäjistä asti vertailivat varustuksiaan, odotellessa pistivät pieneksi painiksi, kivittivät variksia ja haukkasivat eväitään. Mitenkä noita lintuja olikin niin paljon — olisipa sietänyt olla pyssy mukana. Huudettiin, naurahdeltiin, lähdettiin.
Tienviitat katselivat kylmästi tätä touhukasta lähtöä. Morsiamen isä, tuskastuneena meluavaan joukkoon, pysähtyi viittapylvään vierelle niinkuin niin monet kerrat ennen, kuunteli ajojen etenevää hälinää ja totesi, ettei se tarkoittanut susia, vaan hänen nuorta tytärtään. Hänen edessään tienlaidassa näkyi kolmion muotoinen tyhjä ala, juuri ennen nuoren metsän reunaa. Siitä oli tytön täytynyt astua. Isä antoi polttavien silmiensä kulkea yli tuon pienen aukean, niinkuin niin monet kerrat näiden raskaiden kuukausien kestäessä. Tienviitat tuijottivat onnettomaan isään. Ne näkivät hänen paljastavan päänsä ja pyyhkivän hikeä otsaltaan. Hänen hiuksensa olivat valkoiset.
Varhaiskevään sinistä taivasta vasten erottui kolme suurta mustaa lintua. Niitä tuli useampiakin, kokonainen parvi. Pienen kolmikulmaisen aukean kohdalla ne yhtäkkiä syöksyivät suoraan alas. Siinä oli risuläjä. Ahneina linnut alkoivat käydä jonkin saaliin kimppuun. Risujen seasta kimmelsi auringossa kiiltävä kohta. Linnut tempoivat niin innoissaan saalistaan, että valkopäinen mies pääsi aivan likelle.
Naisen jalka pisti esiin risuläjästä. Risukasan alla oli naisen ruumis.
Isä tunsi nyt silmänräpäyksessä suippokärkisen kengän soljen. Tunsi vaaleat hiukset, jotka olivat takertuneet risuihin. Tunsi tyttärensä.
Tässä hän oli, Aino, heidän lapsensa, revittynä, raiskattuna. Kymmeniä kertoja tästä oli kuljettu ja tästä etsitty.
Näin likellä kotoa hän oli hirvittävän taistelunsa taistellut. Näin likellä isää ja äitiä.
Isän huokaus vihloi ilmaa kuin kuolevan hirven huuto.
ERÄSKIN PÄIVÄ
Niin se sitten nyt tuli, tuo pelolla odotettu sanoma, tuli äiti Hakolankin kohdalle. Ei suinkaan ollutkaan kylässä enää sitä kotia, johon ei se olisi tullut. Joka päivä toistettiin kotien kesken samoja sanomia. Toisessa päässä puhelinlankaa oli sanoman vaikutus veres ja vertatihkuva, toisessa myötätuntoa ja ymmärtämystä ilmaiseva. Tähän sanomaan ei kukaan tottunut, vaikka sen kuinka usein kuuli, eikä sen vaikutus pienentynyt siitä syystä että se niin monen oli järkyttänyt. Jokainen vanha äiti ja isä kutsuttiin kotoisesta työstään sanomaa kuulemaan ja jokainen vastaanotti sen vain itselleen ja ikäänkuin ei sellaista ennen olisi tapahtunut. Mikä oli paraikaa sytyttämässä kotoista liettä valmistaakseen perheelle ateriaa, mikä oli nukuttamassa pientä lastaan, jota ei isä vielä ollut nähnyt, mikä ompeli vaatekappaletta rintamalle lähetettäväksi — siinä samassa juoksee naapurista lapsi sanomaan, että "tulisitte puhelimeen, pitäisi kiirehtiä, on tullut sana..." Tai soi puhelin suoraan sisään-kotiseinästä ja outo ääni alkaa kaukaa toimittaa, että "toissapäivänä partiomatkalla se teidän poikanne haavoittui ja tänä yönä kuoli". Tai ilmaantui kodin ovelle tuttu mies, toivottaen hyvän päivän ja tuoden rintamalta terveisiä ja tunnossaan valmisti jotain sanottavaa, josta oli vaikea puhua, ja sai sen sitten lopulta sanottua, että korsuun tuli täysosuma ja siinä meni neljä miestä, ja...
Ei ollut vaikea arvata, kuka niistä neljästä oli neljäs. "Oi voi ja voi! Herra hyvästi siunatkoon — ei suinkaan meidän Matille vaan mitään tullut?"
Rikkaan Hakolan emännän ainoan pojan kuolinsanoma oli tavannut hänet, äidin, juuri järjestämässä pakettia sinne jonnekin lähetettäväksi, ja hän laskeutui penkille istumaan, kun mies kuvasi täysosuman tuhoa. Mutta aikansa siunailtuaan ja oikeastaan ymmärtämättä mitä sanantuoja tarkoitti, hän kimmahti pystyyn, sitoi tarmokkaasti paketin valmiiksi niinkuin oli tehnyt sotavuosien kuluessa, ja aikoi käydä kirjoittamaan osoitetta, kun sanantuoja, Matin ystävä vähän niinkuin ärtyneenä sanoi, että sopiihan sinne kyllä muonaa lähettää, mutta vänrikki Hakola ei ole tätä pakettia enää avaamassa ja sitä vaan sieltä nyt ilmoitettiin, että ruumis lähetettiin tänä aamuna kotiin, pitäisi noutaa asemalta.
"No niin", pani emäntä äänellä, joka ei ollut hänen omansa, "tiedättehän, että noudetaan..."
Hän ei saanut lausuttua sanaa "ruumis", vaikka niin monet kerrat oli naapurien kesken pitänyt puhua kaatuneiden kotiin tuonnista, mutta tämä oma asia oli kuitenkin taas niin toinen. Emäntä päästi paketin käsistään pöydälle. Sen puhdas valkoinen pinta paistoi nuoraviivojen takaa vailla osoitetta kuin kasvot, joissa elämän piirteet ovat hävinneet olemattomiin. Hänen terveestä voimakkaasta pojastaankaan ei nyt siis ole jäljellä kuin kuollut ruumis. Hänen Matti-pojastaan!
Tuskin sitäkään. Ja hänen mieleensä välähti eräs asia, jota hän oli kuullut tällaisessa yhteydessä toistettavan. Se oli hyvin järkyttävä asia: ei pidä haluta enää nähdä kaatunutta. Täytyy antaa vieraiden hoitaa hänet hautaan. Ei saa ajatellakaan sellaista, että järjestettäisiin kuolinhuone kuusineen ja jääsaaveineen ja että äiti siellä kävisi poikaansa katsomassa. Sitä ei naisen luonto voi kestää. Kuinkas olikaan käynyt Tuomaalan Liisan: hän pyörtyi ja oli hautajaispäivänä niin huonona, ettei voinut mennä haudallekaan. Rajalan Miina oli huutanut yötäpäivää ja vasta kun uhattiin viedä mielisairaalaan, hän jaksoi tointua niin paljon että rupesi itkemään. Ja kuitenkin oli niitä myös monta, jotka tahtoivat nähdä kuolleen, vaikka se mitä olisi maksanut. Ja niin oli varmaan käyvä nytkin äiti Hakolalle. Hän tunsi, että tärkeintä maailmassa oli hänelle saada kotiin Matti. Ja nähdä hänet vielä kerran! Vaikka siinä menisikin järki, niin mitä merkitystä millään hänen kohdaltaan enää oli. Koko hänen elämänsä oli tarkoittanut vain pojan tien tasoittamista, se oli ollut vain valmistusta siihen, että Matti kasvaa, Matti ottaa haltuunsa kaikki. Nyt oli yhdentekevää kylvettiinkö ja kynnettiinkö Hakolassa. Ei ollut isä-vainajan työn jatkajaa.
Äiti Hakola käsitti nopeasti, että hänen kipeä sydämensä saisi pyytää lääkettä vasta yöllä, sitten kun kaikki käytännölliset toimet olisivat suoritetut. Nyt oli pantava puhelimet soimaan.
Mutta vielä pienen hetken kaatuneen äiti istui penkillä helmassaan paketti, johon ei enää voitu kirjoittaa osoitetta, ja kuunteli sanantuojan kuvausta. Ja tunsi jo, että hän tulee omin käsin kannattamaan poikansa päätä, kun hänet nostetaan arkkuun. Mutta siinä samassa oli taas kuin joku sieltä kaukaa olisi sanonut: "...jos hänellä vaan on päätä." Äiti Hakola puraisi poikki tämänkin hirvittävän uhkan ja jatkoi äskeistä ajatustaan: vielä kerran hänen kätensä pitelevät paksua vaaleaa tukkaa... Ja siinä johtui hänen rintaansa muisto pojan lapsuudesta, jolloin hän sitaisi suortuvia hänen hikiseltä otsaltaan, kun Matti leikin hurmassa karkasi sisään ottamaan palloaan...
Mutta nyt kyyneleet eivät enää tehneet nousua rintaan. Tuntui siltä että täytyy tukahtua. Ei, tämä ei ollut soveliasta. Pitihän sotamiehen äidillä olla järkeä päässä, vaikka veri sydämessä hyytyi. Ei, nyt täytyi ryhtyä soittamaan ja järjestämään asioita.
Mutta eivätkös siinä samassa ennättäneetkin naapurit taloon. He olivat kuulleet mikä sanoma oli saapunut Hakolaan. Ja he elivät uudestaan oman tuskansa niiltä hetkiltä, jolloin heidän poikansa kuolinsanoma oli saapunut. He olivat milteipä uskoneet, että äiti Hakola säästettäisiin tältä kovalta iskulta, hän kun oli ollut niin avulias kaikille, tosiaankin oikea kylän äiti. Ja sellainen oli hänen poikansakin ollut. Olisi saanut säästyä Matti Hakola. Mutta kun nyt oli näin käynyt, niin nyt pyrki jokainen auttamaan neuvoillaan ja kokemuksillaan.
Oli tärkeää että kaikki tapahtuisi niin nopeaan kuin mahdollista. Oli kauheaa, kun ruumiit joutuivat seisomaan asemilla. Kun oli näin kesää ja ukkostakin jo saattoi odottaa. Ja siinä puhelinkeskustelujen lomassa toistettiin kaatuneen äidille jälleen neuvo, ettei pitänyt enää haluta nähdä vainajaa.
Mutta jota useammin ystävät ja jopa kaatuneen äiti itsekin tätä toistelivat, sitä voimakkaammin kypsyi äiti Hakolassa päätös: tahdon nähdä hänet, viimeisen kerran. Vaikka siinä järki menisi.
Ja kaiken kauhun uhalla, mikä liittyy tähän viimeiseen näkemiseen, hymyää sen takaa kipeästi lapsi, poikanen, joka jäi pieneksi isänsä äkillisen kuoleman jälkeen ja johon sitten vuosi vuodelta kohdistui kaikki rakkaus, usko ja toivo. Vielä kerran äiti voi saada nähdä tämän lapsen — tätä tilaisuutta ei hän jätä käyttämättä. Ja tämän viimeisen hetken odotuksessa hän toimii. Kuka nyt perii Hakolan vanhat pellotkin? Peltoja tuntui olevan erikoisen surku. Matti aina niistä puhui ja aina niin keväällä odotti, että jo pääsisi kynnölle. Ei ole enää Matti kyntämässä, vain näkemisen viimeinen kerta on heillä jäljellä...
Varhain aamulla tuli ruustinna itse ilmoittamaan, että kaatuneita tuodaan jo tänään iltajunalla. Hän oli asemapäälliköltä itseltään tämän kuullut. Se onkin mukavampaa illalla, kun ilma on viilennyt. Ja nyt hänkin, ruustinna, kosketti tuohon järkyttävimpään kysymykseen: ei pidä haluta nähdä vainajaa, antaa tottuneiden miesten hoitaa se asia, naisen luonto ei sitä kestä.
Ymmärsihän äiti Hakola, ettei sopinut käydä ruustinnaa vastustamaan, mutta hänen päätöksensä lujittui kivikovaksi, ei mikään maan päällä olisi häntä pidättänyt, vaikka häneltä olisi uhattu ottaa iankaikkinen autuus. Hän toivoi vaan että saisi jäädä yksinään ja pukeutua juhlavaatteisiinsa. Ja jäädä yksinään Matin kanssa. Ja saada nähdä hänen kasvonsa ja katsoa niihin kauan. Hän haluaa hyvissä ajoin lähteä asemalle, lähteä yksinään ja olla yksikseen. Ja niin hän sitten yhdenistuttavissa kääseissään ajoi asemalle Matin nimikolla, ajoi hiljaista hölkkää ja tunsi olevansa matkalla juhlaan.
Parempaa ystävää ei hänellä olisi tällä matkalla voinut ollakaan kuin kaatuneen nuori hevonen. Se oli sekin ollut sodassa ja tullut sieltä niin huonona, että oli vain luuta ja nahkaa ja märkiviä haavoja. Kuitenkin se oli ollut hengissä ja jäi eloon. Matti sai sen heti varsana ja antoi sille Mielikin nimen. Ja niin se oli ollut hänelle mieleen, ettei kukaan muu saanut sitä edes sukia ja syöttää, kunhan vaan Matti kotosalla oli. Juosten tuli Mielikki matkojen takaa, jos isäntänsä kutsuvan äänen kuuli. Ja aina hänen taskussaan oli leivänpalasia Mielikkiä varten ja kyllä sen turpa myös sinne löysi. Pian tulee heinänteon aikakin. Entisinä onnellisina päivinä kuului niittokoneen särinää kaiket yöt joen varrelta korkean apilan joukosta. Matti ja Mielikki siellä uurastivat.
Äiti Hakola ajattelee näitä, tuttujen viljelysten, aitausten ja veräjien ohitse ajaessaan. Kaikki ne tulevat aivan kuin muistuttamaan niitä aikoja, jotka olivat eivätkä palaa. Silloin tällöin hän puhuukin hevoselle jonkin sanan.
— Oli se sentään hyvä, että sinä pääsit hengissä, Mielikki. Kuinkas olisinkaan tullut toimeen ilman sinua. Kiirehditäänpäs nyt pikkuisen...
Äiti Hakolan kyyneleet vuotavat, hänen siinä seurustellessaan poikansa nimikon kanssa, metsätien yhä tummetessa ja keväisen maan yrttien hengittäessä tuoksujaan iltaan. Koivut eivät vielä ole täydessä lehdessä, sananjalkojen viuhkat vasta oikaisevat latvojaan pyöreistä keristä. Tuoksut ilmaisevat, että tuolla koivujen alla jo kielot avautuvat. Niistähän Matti niin piti. Ja taas vuotavat äidin kyyneleet niin väkivaltaisesti, että tuntuu siltä kuin nokimusta vaate laskeutuisi koko kesäillan lumoa peittämään.
Vaan nyt päättyy metsätie. Ollaan jo peltoaukean laidassa ja lähestyvien hetkien jännitys tarttuu surevaan äitiin ja ravistaa hänet järkiinsä. Tuntuu oudon vieraalta ajatella, mitä varten hän tänne on tullut. Ja tuntuu oudon juhlalliselta astua alas rattailta, sitoa hevonen puomiin ja ottaa kärrynpohjalta heiniä sen eteen. Ne ovat nuoria väkeviä heiniä. Hevonen hengittää ahneesti niiden tuoksua ja tarttuu heti kiinni. Mitä varten hän onkaan tänne tullut? Eihän siitä ole kovin pitkältä, kun he Mielikin kanssa täällä kävivät Mattia saattamassa. Mitäs tämä elämä oikeastaan onkaan? Yhtä tulemista ja menemistä ja saattelemista kotiin ja pois. Ja sitten tulee se viimeinen kerta. Aina se siellä askeleen päässä odottaa. Ei, ei ole pysyväistä sijaa.
Mutta onpa ihme ettei täällä vielä ole muita vainajien omaisia heitä vastaanottamassa.
Entäpä tänne ei olekaan muita tulijoita kuin se meidän Matti. On määrä pysäyttää juna kahdellakin asemalla ja jättää kaukaisemmat ruumiit niille.
Mutta pysähtyykö juna yhden vuoksi? hätääntyy Matin äiti äkkiä. Etteivät vaan ajaisi ohitse...?
Kun ruustinna oli puhunut asemapäällikölle, että pysähdyttäisiin sen yhdenkin vuoksi — eikös se asemapäällikkö mahda olla hänen sukulaisiaan.
Oliko ruustinna tosiaankin ollut näin hyvä! läikähtää lämpöisenä laineena äiti Hakolan rintaan.
Ja sitten hän istuu puistikon penkillä, mistä näkee Mielikin ja kuulee kuinka se rouskuttaa ruohoa. Mutta ennen kaikkea hän kuuntelee maan ääntä junien alla. Tuossa on keltainen tavaramakasiini, tuossa röykkiö maitotonkkia, tuossa polkupyörä... tällaistahan täällä aina on ollut. Ja kuitenkin tänään on ihan outoa. Asemahuoneen rappusilla istuu pari tyttöä, torkkuen matkalaukkujensa ääressä. Joku vanha rouva haukkaa voileipää ja itkee kyynelvirtoja palan painikkeeksi. Se on kuin omainen, tuo itkeväinen. Mikähän silläkin lienee suru — vanhalla paralla? Olisikohan siltäkin joku kaatunut? Äiti Hakola aikoo jo liketä häntä, mutta muistaa ettei tunne häntä, meneekin hevosen luokse, joka on likeinen, sivelee sen kaulaa ja turpaa ja puhelee niitä vanhoja tuttuja asioita. Kaiken aikaa hän kuuntelee ja tarkkailee junan tuloa. Täällä on kaikki niinkuin aina on ollut. Asemamiehetkin ovat olleet niitä samoja jo vuosikymmeniä. Ja kuitenkin on elämä kiertynyt jo aivan oudoksi. Hän alkaa astella edestakaisin, sillä kaste lankeaa ja alkaa tuntua kylmältä. Eikä vaan vieläkään maa tärise.
Olisi se Matti ennättänyt edes kihloihin mennä, mutta ei hänellä kotona ollut muuta intoa kuin pellot ja suot. Ei kansanopistossakaan ketään sellaista tyttöä sattunut tulemaan häntä vastaan. Palasihan niitä monenmoisia morsiamia rintamilta, lapset syntyivät milloin missäkin nurkassa. Ei Hakolan nuori isäntä kuulunut siihen sulhasluokkaan. Näin he istuivat tällä samalla penkillä kun poika viime kerralla lähti lomalta. Härkävaunu oli täynnä juopuneita sotamiehiä, ja haitari soitti, tuntui pahalta kun Matti sinne joukkoon katosi.
Mutta nyt. Nyt maa selvästi tärisee. Äiti Hakola kiirehtii vielä hevosen luokse, toteaa, ettei siltä mitään puutu, ja tulee radan varrelle. Tärinä voimistuu. Varmaan se on tämä juna.
Jaa, mitäs kello jo onkaan? Kyllä se hyvinkin voi olla tämä juna. Sillä tämän ylimääräisen pitää ennättää edelle siitä vakinaisesta, joka tulee kahdentoista maissa.
Jäätävä kylmyys tarttuu äiti Hakolan jäseniin. Hän on luullut olevansa valmis kaikkeen, mutta nyt häntä peloittaa. Korva jännittyy äärimmilleen, silmät ovat kuin jähmettyneet tuijotukseen, jäinen kylmyys on jähmetyttänyt joka jäsenen, ei kuitenkaan sydäntä, joka tulikuumana vapisee. Vihdoin näkyvät kiskojen päässä junan tuliset silmät.
Ja nyt ilmestyy asemalle yhtäkkiä väkeä. Missä lienevät olleetkaan. Nyt tulevat esille. Mutta se äskeinen vanha rouva onnahtelee asemamiehen luota toisen luo ja anoo, että hänet päästettäisiin mukaan tähän junaan. Hänen tyttärenpoikansa ruumis on siinä junassa. "Hän kaatui toista viikkoa sitten — ja kun minä olin hänet kasvattanut, orvoksi jäi isästään ja äidistään. Antakaa minun mennä tässä junassa seuraavalle asemalle... Minä rukoilen Jeesuksen Kristuksen tähden... Olen ruumisvaunussa, siellä missä poikakin. Voi antakaa, armahtakaa..."
— Ei siellä kukaan voi olla. Siellä ei ole tilaakaan.
— Ei se mitään, antakaa, armahtakaa... Enkö minä jaksaisi siellä missä poikani.
— Menkää matkustajajunassa...
— Se ei pysähdy, minun täytyy päästä...
— Ei näissä saa elävät matkustaa, sen kun kuolleet. Lakatkaa siinä hokemasta.
Verkalleen ajaa jyryyttää hidas tavarajuna pientä hiljaista asemaa kohden. Käen kukunta ja korpirastaan viheltely siitä tuskin laantuvat. Ihmiset eivät kuuntele näitä, heidän silmänsä ja korvansa seuraavat yksinomaan pitkää vaunujonoa, joka aaveena liikkuu kesäyön sumussa. Tuskinpa nuo odottavat ihmiset ovat panneet merkille mikä väkevä maan ja yrttien tuoksu on irtaantunut sumuun ja ympäröinyt heitä, mutta sitä he eivät voi välttää huomaamasta, että toinen lemu nyt yhtäkkiä painuu heitä vastaan, silmät ja sieraimet täyttäen ja hengityksen tukahuttaen. Se on imelä mädätyksen katku.
Mutta äiti Hakola enempää kuin muutkaan odottavat eivät nyt ennätä jäädä tarkkailemaan hirveää hajua, jonka he tietävät lähtevän siitä mikä kerran oli heille nuorta, kaunista ja elämäntäyttä. Sillä vaunut jytisevät jo aseman kohdalla, mutta pysähtymättä. Ja he huutavat kaikki yhteen ääneen asemamiehille ja huitovat käsiään. Vaunut saadaankin pysähtymään, haju on seurannut ruumiskuormaa ja odottavat ihmiset ryntäävät alas ratavallia kuin tavoittaakseen tuon häviävän hajun. Heidän ei tarvitse kysyä mitä vaunua he tavoittelevat. He juoksevat pian sen kiinni ja seisovat alhaalla, suut avoinna ja silmät tuijottaen sumun läpi vaunuun. Äskeinen vanha rouva, joka kävelee niin huonosti, vaappuu kuin tuulimylly, hiki valuen kasvoilta. Ei voi tietää pyyhkiikö hän kyyneliä vaiko hikikarpaloja.
— Miksette tule aukaisemaan? huutaa äiti Hakola sumujen laaksosta, mistä hänen verestävät silmänsä katsovat likaisen valkoisen tavaravaunun pintaan. — Yksi kaatuneista on jätettävä tänne, kuuletteko: yksi kaatu...
— Ja minun pitää päästä tuohon vaunuun! kiiruhtaa sanomaan vanha rouva.
Silloin huomataan vastaanottajien joukossa, että asemamiehen on tavoittanut hento pieni nainen, joka joukon huudoista huolimatta pidättää miehen puheellaan. Se on lottatyttö, helppo on tuntea hänet karusta manttelista ja pienestä tutusta lippalakista. Joukko seuraa malttamattomana keskustelua, josta ei se voi mitään kuulla, ja alkaa jo äänekkäästi tiukata, että miehen on tultava avaamaan.
— Hakolan emäntä, sanoo asemamies kiivetessään vaunujen portaita pitkin kyseessä olevalle vaunulle. — Tulkaa tänne, tässä on lotta, tai oikeastaan niitä äsken oli kaksikin, joka kysyy teitä.
Mutta äiti Hakola ei nyt kuuntele mitään pyyntöjä. Hän odottaa vain, että puomi tuon määrätyn vaunun edestä työnnettäisiin syrjään ja hänen kallis viimeinen hetkensä lopullisesti lähestyisi häntä. Asemamies kiertääkin kiinnikkeitä puomin päästä, työntää puomia. Läpi päivän helteen tänne varastoitu katku, joka ei enää ole mikään eetterin varassa kulkeva näkymätön ilma, vaan tulikiven mustakeltainen hajutiivistymä, syöksyy alas sumun laaksossa odottavien ihmisten suihin ja sieraimiin. Heiltä pääsee huuto ja he loittonevat päätään pidellen. Matin äitikään ei ole voinut kuvitella tällaista. Iso palttinainen nenäliina suun edessä hän kuitenkin pysyy paikallaan ja käsittää, että hänen nyt pitäisi päästä noiden ruumislaatikoitten joukosta tuntemaan oma poikansa.
— Auttakaa minut sinne, niin etsimme yhdessä meidän Matin.
— Enköhän minä tässä... sanoo asemamies. — Pyörrytte vielä. Tuolla alhaalla juuri jotakuta virvoitellaan. Onhan näissä selkeät nimet. Täällä on paha liikkua, näiden laatikkoröykkiöiden keskellä. Ja saappaatkin pitäisi olla...
— Mitenkä niin. Kukaties minä voisin löytää hänet.
— Katsokaa noita. Matoja. Noin niitä tippuu.
Äiti Hakolassa kohoaa koottu urhoollisuus hetkessä johonkin aavistamattomaan ylevyyteen, missä ei enää ole eroa ruman ja kauniin, hyvän ja pahan välillä, on vain väistämätön välttämättömyys, on viimeinen hetki, sen peruuttamaton menetys, jos päästää silmänräpäyksen käsistään. Äiti Hakolan äsken niin vapisevan olemuksen on täyttänyt lempeä rauha, jokin anteeksiantava suhtautuminen kaikkiin ja kaikkeen. Hän lausuu:
— Onko teillä tulitikkuja, koettakaa pian löytää meidän poika. Minä maksan teille kunnollisesti.
Mies ottaa taskustaan savukkeen ja suitsuttaa sitä voimiensa takaa.
Pienet liikkuvat läjät kierittelevät arkkujen vierellä.
— Tässä lukee: Matti Hakola.
Kesken hetken kurjuuden käy vihlaiseva ilonaalto läpi äidin rinnan. Hän on löydetty, hän on täällä! Matti tulee vielä kotiin. Viimeinen onnen hetki lähestyy.
Ikäänkuin jotakin vaistoaisi, hirnuu Matin hevonen, tavaramakasiinin takaa. Emäntä käsittää, että vouti ja renki ovat Hakolasta saapuneet, niinkuin määrä oli, ja omalle hevoselle Mielikki hirnahtaa.
— Katsotaanpas nyt onko täällä jokin kirjoitus, puhuu asemamies. — Niissä sanotaan usein, voiko vainajia katsoa vai eikö. Ei näy olevan mitään. Kaippa sitten voikin katsoa. Ojentakaappas tänne tulitikkuja.
Kymmenkunta kättä ojentuu vaunua kohden, missä karkeat, harvat ruumislaatikot lepäävät ladottuina ristiin toistensa päälle. Tupakansavu alhaalta on asettunut sinisenä pilvenä vastustamaan kalman laskeutumista elävien joukkoon. Ja elämä pitää puoliaan. Mieliala on jonkin verran keventynyt. Siirrellessä arkkuja miehet jo laskettelevat pikku kirosanoja. Äiti Hakola ei sittenkään ole ainoa, joka on tullut hakemaan tältä asemalta vainajaansa, mutta se toinen ei saa osakseen sitä hellyyttä, millä äiti Hakola vastaanottaa poikansa.
Talon miehet nostavat karkeista laudoista kyhätyn laatikon vaunusta hartioilleen, kansanjoukko antaa paljastetuin päin tilaa, talon miehet nostavat laatikon olkapäilleen ja äiti Hakola pitkässä vanhanaikaisessa surupuvussaan muodostaa surusaaton. Jota etäämmä jää vaunurivi hälisevine ihmisineen, sitä selvemmin alkaa kuulua korpirastaan vihellys. Lintu laulaa ypöyksinään, mutta niin puhdas ja kirkas on sen vihellys, että se täyttää koko tienoon. Se laulaa kuin kaatuneen äidin puolesta, laulaa kuolleelle pojalle. Niin kirkas on nyt hänen ilonsa, etteivät kaikki maailman murheet kykene tästäpuoleen hänen rauhaansa riistämään. Hänen poikansa pääsee kotiin, kotoiseen multaan! Pyhä kukkanen puhkeaa pitäjän vanhaan hautausmaahan: Matin hauta! Kaatuneitten hauta.
Kun pieni surusaatto on päässyt penkin kohdalle ja arkku lasketaan siihen, pyytää emäntä miehiä menemään hevosten luo. Hänen kaivattu hetkensä on käsissä: hän jää kahden rakkaansa kanssa. Oi sinä poika, oi sinä lapsi...! Mutta tuskin on äiti Hakola tuntenut tuon yliluonnollisen kipeän onnen, mitä tämä hetki hänelle sisältää, kun joku lähestyy, toivottaen hyvää iltaa. Eikä tämä tungettelija väisty, vaikka kaatuneen äiti viittaa häntä poistumaan. Se on se vähänläntä lotta-sisar. Hän puhuu hiljaisella yksikantaisella äänellä — niin, mitäpä hänen anteeksipyyntönsä tässä merkitsevät. Äidin kallis hetki särkyy...
— Ajattelin vaan, että kun satuin näkemään hänen viimeisen silmänluontinsa... puhuu harmaa pieni nainen. — Ihmisen viimeinen silmänluonti on niinkuin pilkahdus iankaikkiseen elämään. Minä satuin siihen, kun tuotiin haavoittuneita korsusta. Siihen oli tullut täysosuma ja ne olivat menneet niin pahasti hajalle. Tämä vaan oli jäänyt ihan eheäksi ja vielä aukaisi silmänsä... Ajattelin, että jos emäntä tahtoisi jotain kuulla. Ei silti, että enhän minä muuta tiedäkään. Kuului siinä joku sanovan, että hän oli Matti Hakola ja äitinsä ainoa poika. Ja minun kävi niin surku häntä ja sitä äitiä. Ja hän oli siinä niin kauniina eikä yhtään muuttuneena, aivan niinkuin olisi nukkunut vaan. Ja minä ajattelin, että puetanpa hänet nopeasti, että hän ennättää mukaan lähetykseen, jota luvattiin lähteä viemään. Eihän minulla siinä muuta ollut, omia vaatteitani vähän otin havujen päälle... Niin oli kuin nukkunut olisi, kun naulasimme kiinni kannen.
Pieni harmaa lotta-tyttö tarttuu karkein käsin kulmalautaan, joka viimeksi on lyöty kiinni. Hänen ei tarvitse kuin pari kertaa kiskaista, niin jo jää arkkuun rako, josta havuneulat ja valkoiset kasvot näkyvät. Vieras tyttö on ollut kantta naulaamassa ja hän myös osaa kiskoa sitä auki. Hän toteaa, ettei kaatunut ole eilisestään paljon muuttunut, korjailee hiukkasen karua vaatetusta, hymyilee niinkuin hyvästi jättääkseen, mutta ei häviäkään kesäillan hämyyn, niinkuin äiti on odottanut.
Ja himmeän vihreässä pimennossa äiti nyt sitten onkin yksinään poikansa kanssa. Molemmat elävät uutta outoa elämää, molemmat hymyilevät uutta outoa hymyä. Äidin kädet löytävät lapsen hiukset, nuo samat, joita hän silloin pyyhki hiestyneeltä pojanotsalta, kun poika leikin hurmassa juoksi huoneeseen. Hänen silmänsä löytävät armaat piirteet ja lepäävät tässä näyssä, joka on hänelle lahjoitettu vailla kaikkea odotusta, niin kauniina ja pyhänä. Matti ei nuku, Matti ei näe unta, Matti on kuollut. Nämä tapaamisen hetket ovat viimeisiä. Äidillä on voimaa todeta tämä kaikki, mutta hänellä ei ole voimaa irroittaa katsettaan tuon ahtaan arkun pohjalta, missä hänen lapsensa valkoiset kasvot liikkumattomina nukkuvat. Jälleennäkemisen ilo ja lähestyvän eron tuska keinuttelevat häntä yhtaikaa ylös, alas, ylös, alas.
Silloin se pieni harmaa nainen taas yhtäkkiä on hänen likeisyydessään ja hiljaa puhuu:
— Sanoisin vaan vielä emännälle hyvästi.
Jokin iloinen toivo välkähti äkkiä kaatuneen äidin mielessä ja hänkin puhui hiljaa:
— Kuka te olette? Ettehän vaan ole ollut poikani morsian?
— En. En. Ystävättäreni oli. Hän on tässä. Häntä on niin ujostuttanut... Minä vaan satuin siihen silloin ja jouduin näkemään Matti Hakolan viimeisen katseen. Ajattelin, että emännälle puhun miten kaunis se oli, tämän poikanne kuolema. Hänellä on varmaan nyt hyvä.
Kun pieni harmaa lotta-tyttö puhui harvakseltaan ja lempeästi niinkuin keväinen sade putoaa, niin äiti Hakola yhtäkkiä havahtui tietämään, että hän nyt jää hyvin yksinäiseksi ja että hänellä lohdutuksena voisi olla ihminen, joka oli nähnyt hänen poikansa viimeisen katseen ja joka oli kauniisti valmistanut tämän hänen viimeisen vuoteensa. Äiti jatkoi sitä kevätsateen kaltaista lempeää puhetta.
— Hyvä lapsi, etkö sinä nyt kuulu tänne, minne minun poikani kuului ja kuuluu iankaikkisesti, hänen kotiinsa? Jää meille ja puhut minulle Matista. Olet tuntematon tyttö, mutta et ole vieras...
Tuntematon ei liikahtanut. Hän katsoi rannekelloaan ja sanoi ajannäyttäjän pian osoittavan puoliyötä. Niin olikin nyt kesäisen vuorokauden hiljaisin hetki, jolloin eivät linnutkaan laula. Niin olikin nuoren vainajan hiljaisin maanpäällinen hetki, jolloin lahoaminen vielä silmänräpäyksen viipyy ja kaipauskin vielä vaieten katsoo häneen viimeisen kerran.
Entistäkin hiljaisemmin se totinen pieni sotasisar puhui ja tuli puhuessaan aivan likelle kaatunutta, ikäänkuin olisi tahtonut puhua hänen puolestaan.
— Eihän minusta voi surevalle äidille olla mitään lohdutusta, mutta tässä on toinen. Hän on poikanne vihkimätön vaimo. Hänelle syntyy puolen vuoden kuluttua tämän Matin lapsi...
Onko mahdollista että sellainen tapahtuu, mikä nyt keskellä vuorokauden hiljaisinta hetkeä ja henkeäsalpaavaa sydänten sykintää tapahtui?
Kuollut puhui. Kuollut todisti sanat tosiksi. Epätodellisen valkoinen säde kävi yli Matti Hakolan vaikenevien kasvojen ja molemmat naiset, jotka seisoivat kaatuneen sotilaan ruumiin ääressä, ymmärsivät tällä hetkellä yliluonnollisen ilmoituksen. Toinen oli äiti, toinen oli vihkimätön vaimo. Äskeinen sotasisar oli hävinnyt ja jättänyt heidät omaan rauhaansa, nuo molemmat elävät, kuolleen, ja sen vielä syntymättömän.
Se mikä tässä äsken yhteenliittyneessä perheessä nyt seurasi oli sota-ajan vihkitoimitus, todistajinaan uuden päivän aurinko ja kukkiva maa.
KARKURIPOIKA
Hänen oli onnistunut piikkilangan alitse litistäytyä ulkopuolelle aitauksen — koirakaan ei haukkunut, hän oli niukan ateriansa muruilla saanut sen lahjotuksi — ja nyt hän maata myöten ryömi läpi hiekkapihan, pääsi metsikköön ja kimmahti siellä pystyyn, lähtien juoksemaan, juoksemaan, minkä jaloista pääsi, pois, pois, yhdentekevää minne, kunhan vain vartijat eivät enää ennättäisi perässä eivätkä kyläläiset huomaisi häntä. Hiki valui pitkin pintaa, jalat nytkähtelivät, koko ruumis tutisi. Voimat olivat ihan lopussa, hän lyyskähti pensaaseen istualleen eikä kuullut muuta kuin sydämensä taonnan ja pyörryttävän kiehunnan päässään, joka tuntui olevan halkeamaisillaan. Varmaan hän oli lyyskähtänyt liian aikaiseen, eikö vaan tanner tömissytkin takaa-ajajien askelten alla ja koiran läähätys hipaissut korvaa? Mutta hän ei enää pääse minnekään, niin on ihminen heikentynyt. Ei ketään tullut; ei kuulunut askelten töminää, ehkeivät pitäneet vaivan arvoisena lähteä haeskelemaan. Saattoi taas hengittää ja uskoa että oli pelastunut!
Yhtäkkiä hän tunsi himokasta nälkää, sellaista ettei koskaan ennen. Hän otti poveltaan paksun viipaleen likilaskoista limppua ja tunsi syljen täyttävän suunsa. Vilja tuoksui viettelevästi. Mutta ei auttanut käydä siihen koko nälkänsä voimalla. Täytyi jakaa se viiteen-kuuteen osaan eikä päivässä ylittää sille tulevaa osuutta. Jo tällä hetkellä hän kuitenkin oli ylittämäisillään määrän. Hän oli säästänyt leipänsä koiralle ja nyt hänen nälkänsä oli raju ja hillitön. Koko hänen huomionsa kohdistui laskelmoimaan leipäviipaleen kokoa ja mitä mahdollisuuksia löytyisi aterian saantiin ulkopuolella tämän viipaleen. Hän säikähti itseään huomatessaan, että nieli tätä ainoaa evästään hotkimalla niinkuin eläin, joka ei tiedä huomispäivän tarpeista. Tämä viimeinen kappale oli toki huolellisesti kätkettävä, ja niin joutui leipä risaisen takin ja vuorin väliin, missä se oli kuin taskussa, tämä kallis, himoa herättävä leivänkappale.
Kunhan olisi voinut aavistaa missäpäin nyt kulki. Maa oli täysin tasaista ja kasvoi parikymmentä vuotta sitten kaskettua sekametsää. Pitkät suksentapaiset, moniin kertoihin paikatut kengät tarttuivat yhtämittaa mättäisiin ja kantojen juurakkoihin. Hän sai itsensä kuitenkin hallituksi aina juuri ennenkuin uuvuksissaan kaatui. Jos sattuisi mukava puu, niin nousisi latvaan katsomaan eikö täällä missään olisi asumusta, minne voisi pyrkiä yöksi. Täytyyhän onnistua jostakin saamaan työtä ja ruokaa. Hänen oli yhä kiihtyvä, viiltävä nälkä ja leipäpalanen hänen takkinsa sisässä liikahteli kuin viettelijä kiusatessaan synnintekoon. Kunpa tietäisi minne olisi parasta asettua yöksi ja nukkua. Eikö täällä olisi yhtään latoa? Auringon säteet, jotka halkaisivat metsän pimentoja, menivät jo viistoon ennustaen illan tuloa. Hän lyyskähti mättäälle suuren kuusen alle ja ennätti ajatella, että kuusessakin olisi katosta häntä suojaamaan, jollei löytyisi muuta. Ja hän oli jo nukkumaisillaan, kun huomasi outoa rapinaa selässään ja sieraimissaan. Mutta nämä eivät olleet niin pieniä eläimiä, jotka olivat olleet vitsauksena vankilassa, nämä purivat toisella tavalla ja levittivät jälkiinsä hapanta myrkkyä. Muurahaisia — hän makasi muurahaispesässä ja muisti kaukaisesti miten käärmeen käy, kun se tällaiseen paikkaan pannaan. Hän oli itse kerran ollut muiden poikien kanssa sellaisessa toimituksessa mukana. Kesäyön kasteisessa hämyssä hän ravisteli vaateriekaleitaan ja joutui nyt toisen puun alle, missä oli pehmoista sammalta. Kerran hän havahtui sikeästä unestaan siihen, että jokin karvainen nuuski hänen kasvojaan. Mutta hän huitaisi vain kädellään ja käänsi toista kylkeään ja nukkui, nukkui kirkkaaseen päivään asti. Silloin oli siinä heti paikalla vastassa nälkä, niinkuin harmaa halla seisoo juhannusaikaisen viljapellon ääressä. Hänen elämässään olisi luonnon mukaan pitänyt olla juhannusaikaa: kovin nuorena hän oli karkaamalla lähtenyt sotaan. Ja nyt hän karkurina oli palaamassa kotiin. Nälkä vei tällä hetkellä voiton siitä ikävästäkin, joka oli häntä kalvanut koko vankeusajan. Kykenemättä hillitsemään itseään hän vapisevin käsin etsi esille viimeisen leipäviipaleensa. Ja viluisena niin että hampaat kalisivat hän ahmaisi kirpeän jumalanviljan suuhunsa. Nyt ei kiusausta enää ollut. Takinvuorin sisästä löytyi vain murusia. Ei ollut enää syötävää. Eivätkä marjat vielä olleet kypsyneet. Vaan olihan ruohoja ja juuria. Oli niillä sellaisilla eletty ennenkin. Ja löytyisihän täältä toki kyliäkin. Jota etäämmä pääsi vankilasta, sitä helpommin uskalsi lähestyä ihmisiä.
Vaan eikö tuolla näkynytkin sauhun nousu ja sen takana joki, ja törmällä asumus? Niin ja kokonainen kylä kahdenpuolen jokea! Kaikki tämä veti häntä niin vastustamattomasti puoleensa, ettei hän muistanut olevansa karkuri, vaan lähestyi, metsikön jättäen, kyläaukeaa. Lapsia juoksi vastaan, kanat raaputtivat pellonsyrjällä. Vanha vaimo tuli esiin olkikatoksen alta. Vaimo säikähti ja tarttui luudan varteen. Mies seisahtui: hän muisti oman äitinsä — kuinka lieneekin muistanut, sillä ei tämä vieras risainen vaimo toki vähääkään muistuttanut hänen äitiään. Pois, pois! Ei saa tulla! lausui sävy vaimon särkyneessä äänessä. Karkuri teki liikkeitä, jotka tahtoivat sanoa, että hän pyysi syömistä. Lapset olivat pysähtyneet, kanat juoksivat kaakattaen asumusta kohden, rikkaruohoa kasvava sänkipelto oli siinä välillä. Vaimo, nähdessään ettei outo mies loitonnut, otti kiven maasta ja heitti häntä kohden. Lapset etsivät kiviä hekin ja heittivät. Karkuri kääntyi etenemään ihmisistä ja asteli pellon laitaa jonnekin päin, missä vaistosi olevan kylätien. Auringosta päättäen hän sittenkin kulki kotiin päin, Suomeen.
Tämä Suomi se juuri oli pannut hänet ryömimään korkean piikkilangan alatse. Tämä Suomi se oli nostattanut hänet pystyyn, vaikka hän kaksi viikkoa oli maannut kuoleman heikkona. Hänen mieleensä oli piintynyt, että hän haluaa kuolla kotona eikä hän lepää ennenkuin on päässyt yli sen pienen joen, jonka toisella puolella on Suomenmaata. Vaikka sitten siihen kaatuisi. Mutta ehkei tarvitse siihen kaatuakaan — ei se äitimuorin mökki silloin enää kaukana ole, kun on päässyt sen pienen rajan toiselle puolelle. Tai onko mökkiä olemassakaan? Ehkä ovat pommit osuneet? Ehkä on vieras ottanut haltuunsa? Ei varmaan äiti ole jaksanut peltoa hoitaa — ehkä on jäänyt kyntämättä ja kuokkimatta, rikkaruohon valtaan. Hän, karkuripoika olisi nyt pystynyt aurankurkeen. Se oli vielä huonoa silloin, kun hän oli neljännellätoista ajastajallaan.
Olihan siellä kotona leikkitoverikin melkein puhuttuna, mutta mitäpä niistä silloisista, he olivat lapsia silloin ja eiväthän tytöt odota. Äiti odottaa eikä väsy odottamasta.
Hän kulkea laahautui eteenpäin vaihtelevalla onnella. Hän nukkui usein. Aurinko hautoi hänen pakottavia jäseniään. Hän sattui löytämään paimenen eväät eikä hänen mieleensä edes johtunut, että hän teki varkauden ottaessaan repun leipineen, piiraineen päivineen. Hän sai voimaa paeta minkä jaksoi, ettei repun omistaja onnistuisi ottamaan häntä kiinni. Hän voimistui näistä eväistä. Hänellä oli nyt veitsi, hän saattoi sen turvin valmistaa jonkin tarvekalunkin ja laitumilla käyvistä karjoista lypsää itselleen maitoa. Kun hän vielä tuli vakuuttuneeksi siitä että oli oikealla tiellä, ei hänellä ollut hätääkään. Hän ei enää voinut olla kuin parin päivän matkan päässä rajasta, kun hän joutui työmaan laitaan, missä työskenteli sekä miehiä että naisia ja lapsia. Siinä kitkettiin ja kasteltiin suurta vihanneskenttää. Karkuri pysähtyi katselemaan ja sai vihdoin kysytyksi mitä viljaa tässä kasvoi. Sokerijuurikkaita. Näitä vainioita oli silmänkantamattomiin. Ruhtinas S:n maita olivat olleet, vaan nyt ne olivat talonpoikien. Karkuri sai täällä työtä ja alkoi toivoa, että ansiollaan voisi hankkia vaatetta kotiinpaluutaan varten. Etteivät aivan säikähtäisi häntä! Mutta kun hän oli kaksi päivää ollut haraamassa peltoa noiden vanhain miesten vierellä — nuoriahan ei ollut, kun kaikki olivat sodassa — ja ehtooaterian jälkeen lähtenyt makuulle navetanparvelle heiniin, kuuli hän outoa puhetta pihalta ja ymmärsi, että jotkut viranomaiset kysyivät häntä. Silloin oli ryhdyttävä äkkilähtöön. Hän laskeutui katonluukusta alas, juoksi lantaluukulle, tunkeutui siitä ulos ja kuunteli, pääsi kyyryselin läpi nokkosryteikön, ryömi rakennusten taakse, ryömi suurten nelipyöräisten vankkurien alle, joihin illalla oli sälytetty kuormallinen kaaliksia vietäväksi aamuvarhaisella kaupunkiin. Täällä hän makasi kaikenlaisten naattien peitossa, kun talon vanha isäntä levollisesti puhellen saattoi pois vierasta. "Mikä lienee ollut virolainen", selitteli ystävällinen ukko, "kotiin pyrki, Viroon. Emme häneltä mitään tiedustelleet, vaimoaan vain mainitsi. Bog snim, ajattelin, menköön Herran nimeen minne tahtoo. Vähänkös niitä tästä on kulkureita kulkenut. Ei vaan ole tullut meidän poikaa. Pietarin puolessa on taistelemassa suomalaisten kanssa. Tykit tänne asti kuuluu. Suomalaiset julmia tappelemaan... Ah, Jumala, Jumala... Suomalaiset julmia..." ajatteli karkuri "Niin sanoo tämä vanha vaari. Ja me suomalaiset... Minkä tähden pitää olla sotaa ja verisiä vaatteita?" Rauhallisesti vanhus selitti asioita tuolle poliisille. Lienee johdattanut hänet vallan rauhoittuneena pois talosta. Taisi turhaan tulla lähdetyksi navetanparvelta. Oi Jumala, Jumala...! Mutta palkka se jäi kuin jäikin nyt saamatta. Yön ollessa pimeimmillään ja kaikkien äänien vaiettua talossa, hän jälleen vaelsi, vaelsi syvälle vaipuvaa hiekkaista tietä. Ei kuulunut muuta kuin koirain haukunta vastakkaisilta laidoilta kylää. Hänen askeliaanko ne haukkuivat? Vai kuulivatko ne tykkien jylinän Pietarin puolesta? Oi Jumala, Jumala... Yhä tihentyen kokoontuivat sumut yli peltolakeuksien. Ne ryhmittyivät jättiläiskokoisiksi saariksi, jotka yön tummassa valaistuksessa levottomina vaelsivat, milloin pysähtyen paikoilleen, milloin taasen lähtien matamaan.
Koirien haukunta kiihtyi. Lentokoneen surina läheni jostain kaukaa. Pieni tulipallo hypähti äkkiä taivaalla näkyviin, leijaili keveänä ja verkalleen sumujen yläpuolella ja hukkui sitten sumumereen: karkulainen, päässyt irti jostain pommituksesta. Koira kivahti joltakin pihamaalta valveille, haukahti ja äityi sitten ulvomaan. Lentokonettako sen ulvonta tarkoitti vaiko ylt'yleensä tämän ajan hätää? Karkurista tuntui siltä kuin se olisi valittanut hänen puolestaan ja tarjonnut hänelle yösijaa kopissaan. Hän pysähtyi portille ja katseli, olisiko mitään suojaa, jonne voisi päästä näiksi yön kylmimmiksi tunneiksi. Koira karkasi raivokkaasti häntä kohden mutta ei päässyt tekemään pahaa, se kun oli pitkissä kalisevissa kahleissa. Se tuntui sanovan ettei tänne sovi poiketa. Hän ajatteli, että lyyhistyy tähän aidan ääreen vaikkapa pieneksi aikaa. Kahlehditun koiran läheisyys tuntui miltei turvalliselta. Pihasta häämötti rattaita ja joitakin maitoastioita. Näkeeköhän hän koskaan kodin pihamaan ja maitotonkat, jotka äiti pitää kuivamassa penkillä sireenipensaiden juurella? Siihenhän se Liisa aina tuli ja siinä odotti kunnekkas äiti kävi täyttämässä hänen maitohinkkinsä. Liisa ei ole katsonut kehenkään muuhun, Liisa kyllä odottaa... Eipäs odota, kukaan ei odota miestä, joka neljä vuotta on ollut kateissa. Lapsihan hän oli lähtiessään ja olisi lapsi vieläkin, jollei sota olisi vanhentanut. Äitikään ei ehkä enää odota. Neljä vuotta hänen poikansa on viettänyt vangin elämää, karkurin elämää, ja nyt hän on matkalla kotiin. Ja, hullu, uskoo että häntä siellä vielä kaivataan!
Heti kun hän päästi polvensa sävähtämään, hän oli unessa, yhdentekevää makasiko hän ojan pohjalla vaiko höyhenvuoteessa. Mikään ei olisi saanut häntä heräämään, eivät pommit, eivät syöpäläiset eivätkä lentokoneet. Hänen unensa oli raskaan kiven unta. Ihmisten hyväntahtoisuus hänet kuitenkin tällä kertaa herätti. Vanha vaimo kosketti hänen olkapäätään, ja silmänsä aukaistessaan hän uskoikin äitinsä siinä olevan, ja vieras vanhus vei hänet sisälle ja antoi hänelle valkoista leipää ja kuumaa teetä. Ja kissa nousi hänen syliinsä, koukisti selkää ja sipaisi hännällään hänen parroittunutta poskeaan. Lapsetkin kokoontuivat kysymään kuka hän oli ja minne oli menossa. Viroon, sanoi hän oudolla kielellään. Eikä häntä enää mikään olisi pidättänyt täällä, hänelle tuli sellainen kiire kotiin. Ties mikä häneen yht'äkkiä meni, hän olisi varmaan saanut täältä työtä ja ansiota. Mutta hänen täytyi rientää. Täytyi. Varmaan hänen äitinsä on sairaana, eikö hän nähnytkin häntä yöllä unissaan.
Niin hän siis uskaltamatta enää antaa väsymykselle valtaa kiiruhti kohti sitä pientä jokea, jonka toisella puolella oli Suomenmaa. Hänen tiensä kulki tästälähin läpi raunioituneiden kylien ja vielä savuavien asumusten, missä ihmiset neuvottomina ja hätääntyneinä liikkuivat. Karkurilla oli kiire. Hän riensi sääliä tuntematta ohi kuolleen tai haavoittuneen ihmisen ja hän otti ovelasti ja omantunnonvaivoitta mitä tarvitsi nälkäänsä ja janoonsa. Hänellä oli kiire. Minne? Kotiinko? Missä ei kukaan häntä enää tunne. Yli sen kapean joen, jonka toisella puolella on Suomenmaa. Sen yli hän ui sydänyöllä, kun vartijat torkkuvat. Hänellä oli hyvin kiire. Lopulta hän riensikin puolijuoksua, väsymystä tuntematta.
Tännekö hänen siis oli ollut niin kiire? Täällä kotipitäjän kirkolla oli juhlat. Kirkonkellot pauhasivat entisellä mahtavalla äänellään, ihmiset kirkkovaatteissaan kävelivät kukkakimput käsissä. Oli liikkeellä vanhoja, nuoria ja lapsia. Sotamiehiä marssi pienissä ryhmissä yllään hyvät vaatteet ja juhlaryhdissä. Surupukuiset nuoret naiset kantoivat seppeleitä. Ei ollut vaikeaa arvata, että he olivat leskiä. Karkuri ei tuntenut ketään eikä kukaan katsahtanutkaan häneen. Risaisissa vaatteissaan hän ujostellen väisti näitä hyvin puettuja ja juhlallisia ihmisiä. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, sillä he puhuivat hänen kieltään, hän olisi voinut heitä puhutella. Mutta hänen täytyi pelätä heidän kysymyksiään ja tiedustelujaan. Hän oli lähtenyt kotoa lapsena ja karkaamalla. Se tyttökin, jota hän oli vieraalla maalla muistellut, oli ollut lapsi. Yhtä ainoaa hän täältä silmillään etsi: vanhaa vaimoa, joka olisi hänen äitinsä. Olihan täällä tutunkin näköisiä ihmisiä, kaikkikin olivat tutun näköisiä. Ehkä olisi saanut heille puhutuksi, jos olisi ollut pyhävaatteissa.
Niin antoi karkuri ihmisvirran vieriä ohitseen tuttua ylämaata, mikä johti kirkolle ja hautausmaalle. Pappilaan oli tehty uusi navetta. Kestikievarin naapuriksi oli tullut autokorjaamo. Kehrääjä-Miinan keltainen pieni rakennus oli kallistunut toiselle laidalleen. Mahtoiko Miina olla elossa — Miina oli tämän karkuripojan kummi. Miina hänet varmaan vielä tuntisi, jos punaisten pelakuunien takaa nyt katsahtaisi maantielle. Sielläpä kulkee Eino Mäkelä, hän ajattelisi. Voiko se olla Eino? Ei ole Einosta kuulunut moneen vuoteen. Ei ole tuo Eino vanha mies on! Kummi ei tule muistaneeksi, ettei sotavankipojalle kuulukaan nuoruus. Hän menee lapsuudesta suoraan vanhuuteen.
Eino Mäkeläksihän häntä oli sanottu. Nyt hän sen jälleen muisti.
Juhlallisessa marssissa asteli hänen ohitseen harmaapukuisia vanhempia miehiä, lippuja kantaen. Ei milloinkaan hän ollut täällä kotona nähnyt tällaista juhlakomeutta. Pianhan sen saattoi arvata, että täällä vietettiin hautajaisia. Ja karkuri alkoi arvaella, ettei pitäjässä niin suurellista yksityistä ollutkaan, että hänelle tällaista muhkeutta olisi toimeenpantu. Täällä varmaan siunattiin kotiseudun multaan kaatuneita sotamiehiä, poikia, jotka lähtivät silloin kun hänkin vapaaehtoisena lähti. Nämä vainajat hän varmaan olisi kaikki tuntenut, mutta he olivat jo kannetut haudan pohjalle, mistä ei enää puhuta. Jokin itkettävä hirveä yksinäisyys alkoi painaa nuoren karkurin mieltä. Olisipa hänkin saanut kaatua niinkuin nuo muut, niin koko tämä loisto olisi ollut omistettu myöskin hänelle. Nyt hän hylättynä, nälkäisenä ja risoissaan seisoi täällä koko juhlaväen takana. Ei varmaan äitiäkään hänellä enää ollut. Ei yhtä kirjettä äiti ollut häneltä saanut eikä hän äidiltä näinä viimeisinä neljänä vuotena, hän oli joutunut vangiksi heti ensimmäisinä päivinä, kurjuuteen ja vaivaan. Mitä varten hän tänne oli ikävöinytkään? Kaikki nuo tutun näköiset ihmiset kulkivat kaksittain ja ryhmittäin — hän vain oli yksinään jossakin kauempana, yksinäisempänä kuin yksikään kaatuneista.
Hänen vierelleen aitauksen taakse ilmaantui yhtäkkiä kaksi pientä tyttöä. Hekin olivat kauniissa puhtoisissa vaatteissa — enkeleiksi heitä olisi voinut nimittää. He haukkasivat voileipää ja heidän kukkakimppunsa olivat asetetut heidän jalkainsa juureen hiekkaan. Rentukoita olivat, keltaisia, lihavia rentukoita — Eino Mäkelä muisti selvästi jokiniityn, missä niitä kasvoi. Himokas nälkä iski häneen ja hänen kätensä ojentui voileipiä kohden. Hämmästyneinä tyttöset kesken haukkaamisen työnsivät viipaleensa laihaan likaiseen käteen.
— Menenkö minä hakemaan lisää? kysyi toinen tytöistä.
— Mene.
Suurempi tyttösistä hävisi ja pienempi läksi pian säikähtyneenä hänen perässään. Karkuri ei ajatellut mitään muuta kuin että hän saisi syötävää. Ihana laulu, lippujen loisto poutaista kesätaivasta vasten, kukkivien sireenien tuoksu aidan takaa, kaikki tämä oli unentapaisessa kaukaisuudessa. Karkurin koko odotus keskittyi tyttöjen palaamiseen ja leipään, jota he olivat lähteneet hakemaan. Hän asettui ruohikolle ratasrivin syrjälle, missä kirkkokansan hevoset aterioivat, mikä heinäannoksiaan, mikä kaurojaan. Mitähän hänelle tuodaan?
Hänelle tuotiin kokonainen reikäleipä ja jotain hyvää ja lihavaa siinä päällä.
— Mitkäs juhlat täällä oikein tänään on?
— Sankarihautajaiset.
— Vai sankarihautajaiset. Keitäs te sitten olette?
— Suntion lapsia.
— Äitinnekö antoi?
— Äiti.
— Sanokaa hänelle kiitoksia.
Jota pitemmältä karkuri nautti tuttua kotipaikkansa viljaa, sitä selvemmin hän alkoi kuulla laulua ja tajuta mitenkä iloista ja juhlallista tämä oli. Ihan ilojuhlaa. Hänen mieleensä johtui yhtäkkiä, että häneltä oli rippikoulu käymättä. Lapsia rupesi naurattamaan, he eivät olleet koskaan nähneet niin ahmimalla ahmivaa ihmistä. Karkuriakin alkoi naurattaa. Ei ollut enää nälkä, ei ollut vilukaan, lasten äiti oli ollut hänelle hyvä, kauniisti tuolla lauloivat, kauniisti liikahtelivat lippujen tangot auringossa. Tyttöset ottivat kukkansa maasta ja tekivät lähtöä.
— Montako noita sankareita tässä on?
— Toistakymmentä. Mutta niistä siunataan yksi kentälle jääneenä.
— Vai yksi kentälle jääneenä.
— Viimein oli neljättäkymmentä kaatunutta.
— Oliko silloinkin kentälle jääneitä?
— Taisi olla joku.
Tytöt huomasivat kukkasensa kuihtuneiksi ja lähtivät juoksemaan porttia kohden, joka vei hautausmaa-aitauksen sisälle. He viskasivat kukkaset käsistään, lakkasivat puhelemasta ja hävisivät tungokseen.
Eino Mäkelää, karkuria uuvutti, mutta hän päätti kuitenkin kuunnella. Nyt siellä lausuttiin nimiä, lausuttiin ne selkeällä ykstasaisella juhla-äänellä. "Artturi Laitinen Kangasjärveltä, syntynyt... kaatui... Erkki Tainio, syntyi... kaatui... Mikko Viljami Autere, syntyi ... kaatui..." Joka nimeltä sävähti karkurin sydän: kaikkiin noihin nimiin liittyi elävä ihminen, joka tuli ihan silmien eteen, jokaisen kanssa oli kohdattu kyläraitilla, oltu yhdessä pellolla, istuttu tuvassa ja oltu saunassa... Karkurissa alkoi liikkua outo, väkevä elämä. Hän oli taas kylän poika ja halusi heittää palloa, niittää kilpaa noiden suurempien kanssa... Kauhistuneena hän huomasi, että heidät kaikki vasta oli kuopattu syvälle pimeyteen, kauas vihreistä niityistä. "Eino Jalmari Mäkelä... syntyi... jäänyt kentälle... Minä olen ylösnousemus ja elämä, joka minuun uskoo, hän elää vaikka hän olisi kuollut..."
Eino Jalmari Mäkelä — sehän oli hänen nimensä, karkuripojan, joka aidan takaa kuunteli juhlatoimitusta! He olivat nyt laskeneet hänetkin haudan pohjalle ja panneet siunauksen sinetin haudan ovelle. Hänen oli nyt oltava poissa maan päältä, ei ollut hänellä enää oikeutta kulkea täällä peloittelemassa ihmisiä. Joka hänet näki, näki aaveen ja kauhistui. Eino Jalmari Mäkelä... jäänyt kentälle. Sinne oli jäätävä — mikä panikin hänet tulemaan tänne! Ja sellainen kiire hänellä oli ollut. Olisi pitänyt heti tänne tultuansa avata suunsa ja puolustaa itseään. Miksei hän sitä tehnyt? Olisi pitänyt valvoa elävänoikeuksiaan eikä antaa heidän ennen aikojaan sulkea haudanpimeyteen. Hän oli nyt elävänä haudattu.
Yhtäkkiä kuitenkin jokin valon välähdys läiskähti hänen pimeyteensä ja hänelle selvisi, että hänen äitinsä varmaan on täällä, jos yleensä elossa on. Tietysti hän on tullut hautaamaan kentälle jäänyttä poikaansa. Hän on tässä kansanjoukossa, joka paraikaa veisaa viimeistä jäähyväisvirttä hautojen ääressä. Ja vasta maahan siunattu Eino Jalmari Mäkelä tuntee yhtäkkiä astuvansa keveästi kuin ennenvanhaan, valtaisa ilo ja odotus mielessään. Ei vaivaa enää tuntoa kehno vaatetus, hänellekin on siis kuulunut tuo muhkea juhlalippujen kunnianteko, puheet ja kukkaset, ja hänellekin on luettu sana Jeesuksen ylösnousemuksesta... Hän ei ole vuosiin kuullut näitä sanomia, hänelle ei tullut kirjaa taskuun, kun hän joutui vieraalle maalle, mutta äiti valistaa hänet. Ja äiti senkin asian korjaa, että hänen ylösnousemuksensa tapahtuu nyt jo täällä maan päällä...
Tuntematta maata jalkojensa alla karkuri kuin siivillä pujottautui ohi ihmisvirran. Ja seisoi portilla, silmä salamana läiskien tulijoihin. Liput hulmusivat ohitse, sotamiehet riveissään marssivat ohitse ja sitten alkoi tulla surevia, nuoria sotaleskiä, jotka taluttivat pieniä lapsiaan. Ja nyt, nyt tulivat vanhat äidit. Kaikkien joukosta, heti paikalla ja jo kaukaa tunsi Eino Jalmari Mäkelä oman äitinsä, tunsi hänet totisista valkoisista kasvoista, joilta hän pyyhki kyynelen, tunsi hänen mustan silkkiliinansa, tunsi mustan puvun, saman joka oli ollut isän hautajaisissa, tunsi kapean kultasormuksen, joka kiilsi virsikirjaa pitelevässä kädessä. Hän asteli toisten vaimojen keskellä ja kulki aivan karkuripojan likitse. Ja siinä portista astuessaan sanoi: "Kun en minä osaa sitä uskoa, että Eino olisi kuollut. Aina minä vain häntä odotan..."
Silloin poika oli huutamaisillaan: täällä minä olen!
Hän läksi nyt seuraamaan vaimoja ja kuuli heidän puhelevan kauniista sankarihautajaisista, jotka olivat antaneet paljon lohdutusta omaisille heidän raskaassa surussaan. Ja vielä äiti puhui siitä, että kaikki hänen lapsensa nyt olivat kuolleet, tämä viimeinenkin. Lapsellisuuttaan Eino kotoa lähti. Hänellä ei enää ollut yhtään lasta. Ja mitäpä hän, äiti, enää yrittää viljellä sitä peltoalaakaan, pitänee myydä pois, onhan sitä kysytty. Mutta on se mukavaa, että vaikka se Eino nyt on jo siunattukin, niin ei hän voi uskoa hänen kuolleen...
Tienhaarassa apteekin kulmassa vaimot lausuivat toisilleen hyvästejä. Karkuri lähti taempaa seuraamaan sitä yhtä, joka yksinään asteli nurmettunutta tietä apilapellon läpi. Hänen rintansa oli niin tulvillaan ilon kyyneliä, että ne kohisten täyttivät koko hänen olemuksensa.
Hän ei kuitenkaan tahtonut säikäyttää äitiään, vaan koetti pakottaa itseään rauhalliseksi. Ja tuollahan näkyi jo harmaa asumus. Ja koira haukkui. Se oli heidän vanha Halli...
Silloin kiiruhti karkuri askeleitaan. Ja tuli liki ja astui vierellä. Ja kulki pienen matkaa vierellä ja odotti, että äiti ensin sanoisi jotakin. Se oli hänen vakaa rauhallinen äitinsä. Nyt näkyivät hänen kasvonsa, musta silkkiliina valahti olkapäille ja hän ottikin sen käsiinsä ja laski kauniisti käsivarrelleen.
Silloin poika vuosien kärsimyksen ja kaipauksen alta, kuin paaden puserruksesta sanoi:
— Ettekös te tunne minua? Minähän olen Eino... Sotavankeudesta minä tulen...
Hämmästymättä ja säikähtämättä äiti pitkään katseli viimeistä ja nuorinta lastaan.
Tiesihän äiti ettei hän ole kuollut!
— Tulehan, tulehan tänne, äidin lapsi...
JOULUKSI KOTIIN
"... Kyllä on ihanaa että taas pääsee kotiin. Me emme enää laske yksin päiviä, vaan Reino on laskenut minuutitkin. Niitä tuli kyllä hyvin monta tuhatta, en muista kuinka monta, minä kun olen huono matematiikassa, niinkuin kaikki tietävät. Mutta sen ymmärtää minunkin heikko pääni, että minuutit joka hetki vähenevät ja yhä lähemmäs tulee päivä, jolloin pukeudutaan koulun päättäjäisiin ja sitten kirjat komeroonsa ja asemalle. Minun hameeni on kyllä käynyt niin lyhyeksi että täytyy varoa sukkia, etteivät näytä paljaita polvia. Mutta Tuulan on vielä lyhyempi — me olemme niin hurjasti kasvaneet, vaikka onkin tällainen aika. Minä tulin kovin iloiseksi, kun lähetit niin paljon joulurahaa, en osannut ensinkään odottaa. Mutta sanon heti, rakas pikku kulta oma äiti, että sinä saat vaan hyvin pienen ja mitättömän joululahjan, sillä isän pitää saada suuri ja arvokas. Ja minä kyllä tiedän, ettet sinä mitään pyydäkään, kuuluvat sellaisia olevan kaikki oikeat äidit, etteivät he mitään pyydä, kun vaan kaikki muut saavat. Ja kun isäkin nyt pääsee lomalle, niin että hän jouluaaton on kotona! Se on ihan huikean hauskaa, hän kirjoitti meillekin ja kertoi, mutta ei tietänyt päivää milloin tulisi. Saa sitten nähdä onko isä kotona ennen meitä, vai menemmekö me asemalle häntä vastaan. Tietysti menemme joka junalle sekä yöllä että päivällä, ei hän pääse salaa tulemaan, niinkuin tuli viime kerralla ja avasi omalla avaimellaan ja tapasi meidät kaikki sängyssä. Ei, nyt ollaan junasillalla ja tartutaan käsivarteen ja tullaan riemumarssissa. Ja isä näkee nyt ensi kertaa meidän pienen pojun, jolla ei vielä ole nimeä, kun et sinä ole tahtonut sitä kastattaa ennenkuin isä on kotona. Vai kukaties te olette nimen kirjeessä jo sopineet, vaikkette ole sanoneet minulle ja Reinolle. Vaan meillä on myöskin ehdotuksia ja minun on kyllä erinomainen, sillä minusta vauvan pitää olla isän kaima. Emme ole Reinon kanssa päässeet yksimielisyyteen, vaan mitäpä sellainen vielä ymmärtää, sillä Reino on aika lapsellinen. Hänen luokkansa on päättänyt — ajatteles! että meidän uuden vauvan nimeksi pitää tulla Sisu Ilkka. No niin, mitäpä vikaa olisi Ilkassa, mutta Sisu sopii paremmin sotakoiran nimeksi kuin lapsen. Ja minusta Yrjö Juhani Karhula on kaunein nimi minkä allakasta voi panna kokoon. Ja sen on mummi kyllä harkinnut, kun sen isälle antoi. Olen minä vaan hirmu utelias tietämään, minkä te isän kanssa panette. Kauniita nimiä on paljon, mutta ei mikään ole niinkuin isän nimi, kun ei ole sellaista miestäkään kuin on meidän isä-ukko. 'Ukko-Pekka' olisi kyllä kaunis nimi sekin, mutta Yrjö Juhani on sittenkin rakkain ja kaunein. Pian pääsemme kotiin, ei ole enää kuin viikko aikaa, ja isä lupaa meidän kanssa hakea joulukuusen ja Tuulan äiti antoi minulle pitkän eheän kynttilän, jonka voimme panna kolmeen osaan, niin se puettaa kuusen. Äidin ei pitäisi antaa sitä pois, niinkuin sinä annoit kirkkoon viime vuonna, kun oli sankarihautajaiset. Isän tähden tahtoisin, että meillä olisi kynttelejä ja vauvan tähden. Pitäähän vauvan ensimmäisenä joulunaan nähdä joulukuusi ja kynttilät, kyllä se ymmärtää, vaikka pieni onkin. Kyllä annat isälle hirmuisen hyvän joululahjan kun annat kokonaisen elävän vauvan, isä nostaa sen korkealle kuusen tähteä kohti, eikä se isän käsissä paina enempää kuin pikku enkeli. Sinun ei tarvitsekaan, pikku-oma-kulta äiti, ajatella mitään muuta lahjaa meille kenellekään. Parsithan sitten joulun jälkeen meidän sukkamme, en minä enää osaa haroa niitä kokoon, ja kengänpohjat olisivat kyllä hirmuisen tervetulleet nekin, vaan mistäpä ne ottaa! Mutta nyt olet varmasti hyvin halukas tietämään, mitä annan isälle. Olen itsekin ylpeä niistä lahjoista. No, kuuntele sitten äläkä hämmästyksestä putoa nurin-narin: hienon, kauniin ja hirveän lämpöisen villapaidan, johon olen ristipistoin ommellut kirjaimet. Tuulan äiti sai villoja, kun lampaat kerittiin, ja kehruutti ne jo syksyllä, mutta minä sain tämän tietää vasta nyt, ja Tuulan äiti käski minua pitämään tämän salassa, mutta ethän sinä kumminkaan sitä kerro isälle, vaan hänelle se tulee yllätyksenä. Kas, minä olin koulussa kutonut isälle sukat, ja ne onnistuivat oikein hyvin ja niihinkin tuli kirjaimet. Eikö olekin hienoa! Mutta arvaapas, mitä Reino antaa? Tupakkaa. Hän vaihtoi hyvät rukkasensa tähän tupakkaan ja sanoi, että kyllä äiti toimittaa uudet! Toruin häntä, sillä mistäpä äiti aina toimittaa, kun me hukkaamme ja kulutamme. Mutta hyvähän sillä ipanalla oli ajatus, sillä rintamalla tupakka kuuluu olevan välttämätön. Vaan eipäs malttanut olla siivolla, tuo samainen ipana: toisen laatikon kannen oli avannut ja siitä nipistänyt itselleen savukkeita, ja saipa sitä kähvellystään potea koko illan. Ei minun tullut surkokaan, nauroin vaan... Tätä kirjettä näkyy siunautuvan sopimattoman pitkältä, mutta sitten en enää kirjoitakaan, vaan puhelimessa sanon, millä junalla tulemme. Eikä minun omanrakkaan-ainoan äiti-kullan tarvitse tulla asemalle. Aina olet ollut hellan ääressä, kun olemme tulleet kotiin koulusta, ja rusotus liedeltä on ollut sinun kasvoillasi. Minua itkettää kun muistan tätä. Ja kuparit ovat kiiltäneet hyllyllä, ja kyökin pöydällä on ollut se pieni sinivalkoinen liina, jonka isä oli antanut sinulle kun olitte kihloissa. Ja lanttuloota ja potaatit ovat tuoksuneet, ja joulukaktus on jo ollut puoleksi avoinna. Minua itkettää, äiti, niin, etten enää näe kirjoittaa. Sillä minä olen onnellinen, että voin sanoa: jouluksi kotiin! Ja siitä, että minulla kotona on maailman paras äiti ja isä ja vauva ja tiaiset, joille täytyy antaa, niille myös jouluruokaa. Mutta kuulehan, äiti, ei se joululahja, jonka sinä saat minulta, olekaan aivan huono: se on uusi kastemalja, kun se kristallinen meni pommituksessa. Unohda nyt että tämän kerroin, senhän täytyy olla sinulle yllätys. Ja tästä kastetaan sitten kaikki meidän vauvat, kun ne syntyvät. Reinolta saat allakan, niin että älä osta sitä. Mutta tätä tietysti ei Reino saa tietää. Se on sellainen sininen naisten kalenteri.
Hei sitten vaan, äiti. Ja onpa aika tätä kirjoittaessani lyhentynyt yli sadalla minuutilla. Voi yhtäkaikki, äiti, että joulu on niin lähellä. Se on nyt parhaimmalla puolellaan. Kunpa me ennättäisimme ennen isää! Tai ehkä seisottekin molemmat vauvan vaunujen ääressä, kun me aika ilolla ja räiskinällä törmäämme sisään. Ja ollaan kotona ja on joulu! Hei sitten vaan!
Aili Karhula."
Vihdoin kuitenkin kuluivat tuhannet minuutitkin taakse jääden, sinne, mistä ei ole paluuta. Ja matkatavarat ja joululahjat olivat koreissa ja laatikoissa ja selkärepuissa ja paketeissa ja käsikasseissa. Ja jokainen tunsi käsissään ja selässään pitelevänsä joulupukin viehättäviä taakkoja ja hikoili ja komenteli ja tuuppi, sulloutuneena siihen tungokseen, joka asemilla ja asemalaitureilla ja junasilloilla aaltoili kuin tiivis massa, joka läikkyy puolelle ja toiselle, päästäkseen jouluksi kotiin! Mutta se on koulupojalle ja koulutytölle niin hirveän mukavaa, ettei minuuttien laskemista ennätä muistaakaan. Hei-hei, joka asemalla sulloutuma kuitenkin vähenee, kotiasema tulee lähemmä, junan konduktööri pääsee jo tungoksen läpi ja vastaa levollisesti alituisesti samoihin kysymyksiin. Sillä samat ihmisetkin kysyvät samaa asiaa uudestaan ja uudestaan, kukapa siinä jaksaisi muistaa junan täsmälliset tulominuutit. Joulujännityksen vallassa tuntuvat liikkuvan vaunutkin, ihmiset nojaavat seiniin ja pylväihin, pysyttelevät istumassa matkalaukkujen päällä, vuorottelevat penkkien käytössä ja niin odottelevat seuraavaa asemaa. Mutta hurjastipa nyt viivytäänkin! Juna tulee kauheasti myöhästymään. Tuntikausia! Koulupojat ja koulutytöt, jotka ovat laskeneet minuutteja ja sekunteja, saavat nyt ottaa uuden puhdin varustautuakseen odottamaan — minkäpä tässä muunkaan tekee! Asemilla tulvehtii tunkkaiseen vaunuun tuoreiden kuusten raikas vihanta. Taas myöhästytään. Aseman tungoksessa syntyy yhtäkkiä pysähdys. Kaikki seisovat, kaikki katselevat tämmöisiä vaunuja kohden. Matkustajat sisäpuolellakin kiiruhtavat ikkunoihin. Kuuluu sotilaallista astuntaa.
— Noin monta!
— Kaatuneita tuodaan.
— Jouluksi kotiin.
Vaunuissa vallitsee äänettömyys. Hiljalleen lähdetään liikkeelle. Joku kääntyy ikkunaa kohden ja pyyhkii silmiään.
Oliko joulun odotus hetkeksi saattanut ihmiset unohtamaan ajan kovan todellisuuden? Sota tuli jälleen likelle.
Mutta kotiasematkin lähenivät, temmattiin kimpsut ja kampsut hyllyiltä ja penkkien alta, etsittiin lakkeja ja kintaita, suoritettiin vielä viimeiset tuuppimiset ja niin ollaan tutulla asemasillalla.
Onpa tullut ihana rekikeli. Mutta ketään ei ole vastassa. Aikalailla hämärtää jo lyhyt talvipäivä. Ei näy yhtään autoa. Ja rekikin, mikä lähtee liikkeelle, on jalaksiaan myöten täynnä ihmisiä. No, mikäpä tässä, jaksetaan nämä kantaa kotiin. Hei, hei, onkohan isä ennättänyt tulla jo? Mitenkähän suureksi vauva on kasvanut? Joko osannee nauraa?
Tutun puutalon kulmahuoneen ikkunapa on auki. Äitikö siellä paraikaa kiinnittää myrskyhakaa? Heihei, eikö äiti tunne, heihei, äitiii!
Sisarukset vähentävät tuttuun naapuriin päästyä kantamuksiaan, tölmäävät juoksussa eteenpäin, suorittavat yhdellä silmäyksellä kotinurkissa katsastuksen, todeten että kaikki on ennallaan, ja tulevat pimeään eteiseen.
Keittiössä itkee lapsi. Äitiä ei näy. Matalassa vauvavaunussa liikuttelee käsiään pienokainen. Onpa se tullut hirmu suureksi! Onpa se soma! Heihei, äitiii!
Äiti astuu vierashuoneen ovesta ja ottaa lapset lämpöiseen syliinsä. He siinä huudahtelevat ja kyselevät. Eivät he malta vastauksia odottaakaan. Mutta eipä äiti osaltaan nyt mitään kyselekään, kuuntelee vaan mitä hänelle kerrotaan.
— Onko isä jo tullut?
Ei vastausta. Lapsi on lakannut itkemästä ja vain liekkien lepattelu kotoisessa liedessä ääntelee.
— Onko isä jo tullut?
— Onko isä jo tullut?
Äiti peittelee lasta ja pitelee sen pieniä hartioita hellävaroen.
— On, isä on tullut.
— Missä isä sitten on?
— Jopas tiedän, isä on täällä jossakin piilossa. Isäää!
Äiti nostaa vauvan syliinsä ja asettaa sen kasvot isojen lastensa kasvojen kohdalle. Hän etsii tältä pieneltä avuttomalta olennolta turvaa ja voimaa. Hän ei tahdo itkeä, hän tahtoo hymyillä.
— Äiti, mikset sinä puhu?
— Isä on tullut. Hän on täällä meidän luonamme. Eikä hän enää koskaan jätä meitä...
— Onko isä kaatunut?
Sotamies Yrjö Juhani Karhulan lapset itkevät väkivaltaisen tuskan puistattamina. Äidin kyynelten on lupa vuotaa aivan hiljaa. Sillä äiti tietää minkä vuoksi isän täytyi kuolla. Jo silloin kun isä ensi kerran lähti kotoa, hän oudosti kuiskasi Isänmaan nimen, kuiskasi sen uudella tavalla. Nyt pitäisi näille kaikille orvoille antaa tämä kallis isän perintö — Isänmaan nimi sellaisena uutena, jommoisena he molemmat, isä ja äiti jäähyväishetkellä sen omistivat.
Ja äiti kokoaa lapset syleilyynsä ja kertoo heille hiljaisin sanoin ja hiljaisin kyynelin, mitä hänelle rintamalta on kirjoitettu. Kuinka isä kovissa tuskissaan hellästi ajatteli heitä sidontapaikalla metsässä. Kuinka hän pyysi sanomaan heille, ettei pidä surra. Ja kuinka hän kiittää Jumalaa siitä, että sai antaa henkensä Isänmaan edestä...
Äiti jo hymyilee pienelle pojalleen, joka on nukkunut lieden himmeään loimuun, ja suurten lasten nyyhkytykset hiljentyvät vähitellen.
— Ja ajatelkaahan, lapset, että meille annettiin tämä; pieni Yrjö Juhani. Katsokaa kuinka hän on isänsä näköinen — eikös olekin! Ja että saimme isän kotiin jouluksi! Menemmekö nyt häntä tervehtimään. Hän nukkuu Jumalan rauhassa... Täällä omassa kamarissaan...
V. 1943.
LEIJONA-NAPPI
Jestas sentään, mikäs nyt astui konsulin kyökkiin! Nappiniekka sotamies, joka kohteliaasti teki Miljalle kunniaa ja sanoi tulleensa hakemaan herrasväkeä ristiäisiin majuri Salmion luo, kun siellä kello yhdeltä tänään pitäisi olla ristiäiset.
Jestas sentään meidän rouvaa, kun ei mitään ollut puhunut tällaisista juhlista, vaikka yleensä aina ystävällisesti asioistaan puhuu. Vaan tohtii olla, että Milja silloin oli sattunut olemaan jonossa maidonhaussa, juuri kun konsulinna on puhua aikonut ja sitä varten kyökkiin tullut. Pitää käydä ilmoittamassa.
Sillaikaa kun konsuli peilin edessä pani rouvan pieniä kauniita nappeja takaa kiinni, rouva kun otti juhlaan mustan silkkileninkinsä, seisoi sotamies keittiössä hieroen keskustelua neiti Miljan kanssa, joka ei ollut koskaan ollut mikään miesten mielistelijä.
— Onpa siellä tänään aika pyryilma. Sentähden kaiketikin majuri auton lähettikin.
— Taitaa olla... Vaikka tiedänhän minä sen vissistikin, kun aamusta kävin maitopuodissa. Hihhihhih, jestas sentään kun ihmisen pitää oleman höntti!
— No mitäs siitä — ehkette vielä ole tottunut näihin kaupungin tapoihin. Olette ehkä maalta.
— Korpraali on leikkisä mies, huomaan. Se on oikein, että kaikki kääntää Katkismuksen mukaan. Piti tulla justiinsa tännekin auttamaan, kun konsulinna on sieltä samalta kot'puolelta syntyisin kuin minäkin ja kun täältä kaikki palveluspiiat kuin vimmatut justiinsa nyt tahtovat sotapalvelukseen, nimittäin lotiksi.
— Kas kun ette lähtenyt tekin... Ei siellä ikävä tule, kivaa seurustelua me siellä pidetään keskenämme kuin parhaat sisarukset.
— Hihihii — uskokoon kuka tahtoo.
— Tulisitte katsomaan. Meiltä äsken yksi lotta jäikin "paketin" alle, kun paketti tuli taivaasta...
— Jestas sentään mitä sanotte. Pommin alleko se jäi?
— Sellaistakin sattuu.
— En minä sitten. Niin ja enhän minä enää — hihhihhii — kelpaa siihen sisarelliseen seurusteluun.
— Mikäs siinä sitten olisi... Pulska olette kuin vehnäpulla...
— Hihhihhii — älkäähän, älkäähän, ei minuun ole koskaan mies koskenut... Mutta jestas sentään, nyt on konsuli saanut napit kiinni ja konsulinna menee tampuuriin ottamaan turkkiaan...
— Ool-reit, sanoi amerikkalainen. Hyvää voimista sitten vain ja tervetuloa keittämään papusoppaa maailman hauskimpaan korsuun.
Milja hyppäsi oven eteen ja kasvot ilon rypyissä kuin paahdetulla nauriilla sanoi:
— Tulettekos te saattamaan herrasväkeä myös takaisin, hihhihhii?
Sotamies piteli Miljan lämpöistä, työssä lujittunutta kättä.
— En nyt tiedä. Kun siellä rintamilla käy hienoja ulkomaalaisia rouvia katsomassa poikia, niin upseerit ottavat heidän kätensä näinikään ja mäiskäyttävät siihen suunsa. Mutta minusta menee samalla tämä näin...
Hihhihhii...! Jestas justiinsa mitä se teki! Iiii-ii-ii — keskelle suuta mäiskäytti. Milja jäi seinään nojaamaan kuin silityslauta eikä käsittänyt mitä oli tehtävä: pyyhkiäkö pois se sotamiehen muisku vaiko pitää se muistona. Häntä rupesi itkettämään. Koskaan ei hänelle ollut tällaista tapahtunut. Pitikö se hävytön häntä näin pilkkana? Vai tottako olisi tarkoittanut? Totta kai tällainen oli kosimista, mitäpä se saattoi muuta olla? Mutta kun ei tuo nimeäänkään sanonut. Vaan eihän siinä ollut aikaakaan, kun konsuli jo sai ne napit kiinni... Eihän tok' ikinä armeijan sotamies niin hävytön ollut, että hän rupeaisi laskemaan leikkiä vanhan ihmisen — taikka jollei nyt vanhankaan, niin jo tasaantuneen — kanssa pulska kuin vehnäpulla! Ei se ollut pahasti sanottu. Sellaisia oli paljon, jotka antoivat arvon syöneelle ihmiselle. Kyllähän niitä nälkäkurkia tällaisina sodan aikoina tapasi, mutta siellä kotipuolessa oli sentään jumalankiitos ruokaa. Hihihihii, se poika ymmärsi yhdellä silmänluomalla, että paketteja varmaan lähettää tämä konsulin likka — kyllä tulee sekä keitettyä että paistettua, jos tuon kihlaa!
Ja kihlata molskautti yksintein. Keskelle suuta. Jestas sentään kuinka mukavalta se tuntui. Olisipa poika vielä tuossa, niin uuden molskahduksen pyytäisi. Mitäpä niistä turhista sanoista. Ja oliko tässä sellaiseen aikaa. Kyllä hän tulee tuomaan konsulin herrasväet kotiin ja tulee vielä uuden kerran tekemään ihan tiiviit kaupat.
Konsulin ja konsulinnan askelet olivat jo kadonneet portaista ja hissinkin ovi alhaalla töksähtänyt auki ja kiinni. Milja pysyi yhäti paikallaan, miettien tilannetta. Näin se yhtäkkiä voi muuttua ihmisen elämä. Ei edes unen ilmoitusta ollut annettu, ei mitään joka olisi tiedoittanut tällaista elämänmuutosta. Mitähän äiti tähän sanookaan ja sisaret, jotka aina ovat puhuneet: et sinä ketään saa, olet pieni ja pullea ja pistävä kuin siili. Ja nytpä itse korpraali tuli ja loksautti suulle. Suudelmaksi sitä sanotaan runokirjoissa ja pyhässä Raamatussakin. Ihihihihii, nyt sitten ollaan kihloissa! Tottahan se sitä tietää, kun suudelma lyödään ihkasen vieraan tytön suulle, että "minä rakastan sinua"... Jestas sentään kun se poika oli kaunis! Nappeja kalisi edessä ja takana ja olkapäillä kulki siniset viirut. Ja entäs se haju, joka tuli mukana ja täytti koko kyökin. Siinä oli tupakkaa ja lankkinahan tuntua ja hikeäkin oli — jestas sentään sitä tuoksahdusta, joka tuli ovesta...! No, no, no tyttö, olethan nyt ennenkin sotamiehen nähnyt, eihän tämä senkummempi ollut... Milja koetti puhua itselleen järkeä, mutta tuli kaikesta huolimatta siihen varmuuteen, ettei kaikkia niitä nappeja ja hajuja voi olla tavallisessa sotamiehessä, vaan justiinsa tämän täytyy olla korpraali tai muu upseeri. Ja entä jollei olisikaan — nätti poika se oli ja sulavasti kädestä otti ja — ihihihii, suudella sujautti ennenkuin Milja ennätti ajatuksen alkuakaan ajatella. Saa sitten nähdä, koska tuo tulee oikein puhumaan asiansa lukkoon ja sormuksestakin puhumaan.
Kyllähän nyt on sodan aikaa eikä sormuksia ole niin joka puodin ikkunassa, mutta rahalla saa — ja Miljalla on kotona pankkikirja eikä se tyhjä olekaan.
Vaan etteihän korpraali vaan ollut mahtanut jostakin kuulla, että Milja oli rikas, kun kuitenkin noin äkisti tämän päätöksensä teki? Etteihän vaan olisi antanut suuta rahan vuoksi? Mutta jestas sentään, mikseikäs antaisi säästöistään tuollaiselle korealle pojalle yhtä hyvin kuin sukulaisille, jotka aina kuoleman jälkeen ovat kärkkymässä. Eivät ne raaski kunnon hautajaisiakaan pitää. Mutta tämä vie pappilaan ja, ihihihihii, sitten asetutaan yhteen ja lapsiakin tulee, pieniä muksuja, ihihihihii, toiset isänsä, toiset äitinsä näköisiä... ihihihihii...
Olisi sentään ollut mukavaa, jos morsian olisi tietänyt edes sen pojan nimen. Ja mikä se oli miehiään? Ettei vain olisi ollut jokin puijaripoika. Sellaisiakin oli näin sodan aikana paikat piukassa. Kyllä varmasti konsulinna näissä ristiäisissä on ollut sylikummina — ei nyt kukaan konsulinnaa kutsukaan, jollei tällaiseen tärkeimpään tehtävään. Konsulinna helposti kysyy majurskalta, että kuka oli ajamassa autoa, konsulinna on sieltä Miljan kotipuolesta kotoisin... Ihihihihii — keskelle suuta maiskautti, jestas sentään sitä poikaa! Mutta juuri sellainenhan miehen olla pitää, käy niinkuin tuulispää ruiskuhilaan kimppuun ja maasta nostaa huiskin haiskin.
Milja olikin nyt maasta nostettu huiskin haiskin. Häntä itketti ja nauratti, hänen sieraimensa särpivät outoja hajuja, hänen suunsa maiskutteli ja mutrueli. Mitään ei vielä puhuta konsulinnalle. Antaapas olla kunnekka korpraali itsestään tulee. Ihihihihiii!
Jestas sentään — nyt se jo tuleekin. Herrasväetkään eivät vielä ole kotona, mutta pojalla näkyy olevan kiire! Rakastaako poika näin vinhasti? Milja kuuli selvästi, että sotamiehen saappailla noustiin portaita.
E-ei, vaan mentiin yläkertaan. Ohi menivät askeleet.
Monta päivää — ja ehkä yötäkin — hän odotti näitä askeleita. Kun ei hän sitten enää odottanutkaan, naputettiin eräänä iltana hiljaa ovelle. Konsuli ja konsulinna olivat onneksi teatterissa ja Milja jo kampasi tukkaansa pannaksensa nukkumaan, kun sattui olemaan sumua eikä tarvinnut pelätä hälytystäkään. Nak-nak-nak-naknak...
Milja päästi paksun palmikkonsa riipuksiin.
— Mikä siellä koputtaa?
— Na-nak-nak-nak... Se sotapoika vain. Se joka ajoi konsulin herrasväet ristiäisiin. Eikös neiti muista.
Miljan sydän takoi niin että korvia myöten kohisi.
— Herrajestas sentään, vai pitäisi minun muistaa kaikkia sivistymättömiä tollakoita. Ei visiittiin tulla öiseen aikaan, koska vielä päivääkin on tulla.
— Ei mutta, neiti, onkos tämä nyt yötä, parasta iltaahan tämä on. Ei, ei neiti, kun minulta jäi tänne käsineet silloin...
— Jestas sentään — en minä ole mitään käsineitä nähnyt!
— Avatkaapa ruikku-pikkusen, niin löydän ne itse, muistanhan mihin ne panin... Nahkarukkaset, ensiluokkaiset.
— Vai rukkaset hihihihihii... Vai rukkaset — täältäpäin ne annetaan, eikä niitä muualta tänne tuoda tarvitse... rukkasia.
— Hei hei, neiti, ei saa olla niin julma. Tulee taas tästä lähtö rintamalle. Ja piti viime kerralla se asia jäädä toimitetuksi niin lyhyesti. Mutta vietetään nyt kiva ilta, mitäs me tässä torailemme ja pidämme tätä ovea kiinni. Nak-nak-nak. Rintamalle pitää lähteä eikä ole ketään, joka lähettäisi yhtä pakettia.
Emiljan sydän olisi hypännyt oveen ääntä vastaan, jollei tytön luja rintakehä ja hyvinvoipa lihasvarustus olisi pidellyt sitä häkissä.
— Minä päästän sitten, mutta konsulinnan mamman vanhan puntarin otan käteeni ja se paukahtaa päin naamaa, varmasti, jollette ole siivolla. Jestas sentään mitä tulettekaan minulle sanomaan, että täällä vieraita käsineitä pitäisin! Ei ole näillä minun käsilläni kynnen vertaa kähvelletty... Jestas sentään — ei tarvitse tulla halailemaan. Hihihihihii...
Mutta korpraali vain halasi.
— Sinä makea vehnäpulla, olepas nyt hiljaa, että saan oikein hyvänä pitää. Viskataan puntari nurkkaan. Kas minä pyydän anteeksi äkkipikaista käytöstäni viime kerralla. Mutta eihän minulla voinut olla mitään tarkoituksia, kun en voinut tietää minkälainen pehmoinen pyllykkä täällä olikaan. Vaan se rakkaus tuli sitten, kun se muiskahduskin oli ollut. Ja minä olen Sulo Salminen Suomaalta ja olen ajanut herrojen autoa välillä, mutta tykistössä oikeastaan palvelen. Ja minä kirjoitan sitten kyllä osotteen, että paketteja lähettää voit. Emilja, lähetätkös Sulollesi paketteja?... Kiva sinä olet, Emilja, ja mimmoiset sinulla on hiukset! Ihan niinkuin Koivulan Manun ajokilla, joka onkin aivan nuori ja vasta rintamalle lähetetty.
Emilja oli tukahtumaisillaan tupakan, uuden saapasnahan, hien ja saunan lemuun.
— Sulo on ollut saunassa? sai hän kiristetyksi rinnastaan.
— Olinhan minä, sieltä juuri suoraan tulen...
Miljasta tuntui kovin mukavalta, että sotamies näin hänen luokseen tullessaan oli ollut puhdistamassa itseään. Kainostellen hän sanoi:
— Mitäs niihin paketteihin pitäisi panna?
Sulo Salmisen suu oli juuri ottamassa uutta muiskua.
— No mitä vain: sukkia ja alusvaatetta ja voita ja kahvia ja tupakkaa ja...
Milja kovin torjuili ja kainosteli.
— Jestas sentään, mistäs minä niitä otan, hihhihhii? Älkää nyt kutittako...
— Ehkä Emilja keksii... Ehkä konsuliltakin jotakin liikenee.
— Niitä on niin tullut pyytäjille annettua... Mutta sormuksiin minulta ehkä kyllä liikenee. Hihhihhii — onhan minulla pankkikirja... Kihlasormuksiin, meinaan.
— Vai, vai on pankkikirjakin. Taitaa olla paljonkin siinä pankkikirjassa?
— Hihhii, se nähdään sitten. Jestas sentään, kun jo rupeaa kyselemään pankkikirjaa...
— Enhän minä. Itsehän Milja sormuksista rupesi..
— Minä vaan sitä—
— Niin, ja minä vaan, ettei minulla pankkikirjoja ole — vanhukset hallitkoot taloa kuolemaansa asti. Minä olen sotilas ja maailman Matti ja minulla on rakkaus kuin nuoren kukon heltta. Istupas siihen polvelle, että oikein katselen.
Milja muisti, että hänen suupielissään ja silmäkulmissaan oli selvät rypyt. Ja hän kaivoi kasvonsa Sulon kainaloon ja hypisteli siinä hänen näppejään ja olkaimiaan. Ne olivat pojalla totisesti koreat ja tuoksut, jotka hänestä lähtivät, ylen makeat — mitäpä hänen tarvitsi tehdä tiliä iästään. Mitä se tähän kuului, ihihihihii! Paremmin kuin sekään, että hän lapsena oli pudonnut heinien mukana tallinparvelta ja kauan ollut kuin sekaisin päästään — ihminenhän hänestä silti oli tullut.
Ei Sulo toki mitään siihen suuntaan tiedustellutkaan, pisti vaan kätensä Miljan niskaan, kun Milja sähköpannulla kahvia keitti. Ja sanoi nyt aina tästä puoleen menevänsä Koivulan Manun ajokin harjaa sivelemään, se kun oli juuri näin kiva niinkuin tämä tukka. Teatterin päättymiseen oli vielä sen verran aikaa, että ennätti asiat puhua selviksi. Ja Sulo näytti vanhustensa kuvaa — he olivat siinä yhdessä ja äiti näytti olevan yks'oikoinen maan vaimo, saman tyylinen kuin Miljan omakin äiti, niin että Miljalta oli itku päästä, kun hän vanhaa mammaansa siinä muisteli ja sulhasensa äidin kuvaa katseli. Jestas sentään — hänellä oli nyt sulhanen ja mistäs se oli tullutkaan! Isä Salminen ei ollutkaan yhtä mukavan näköinen — vähän kekkuli tuntui olevan ja Sulon kellotaulu elikkä naamataulu oli isän tekemä paremmin kuin äidin.
Mutta oikea sotapoika oli kun olikin konsulin kyökissä ja hän poltti siinä tupakkaa ja polki paperossin pätkät saappaansa alle ja joi tyhjäksi kahdenlitran kahvipannun, ja piteli Miljan täyteläisiä olkapäitä ja lupasi lähettää potrettinsa ja kirjoittaa. Ja Milja hypisteli hänen koreita näppejään ja olkaimiaan ja joi sieraimensa täyteen hänen miehekkäitä hajujaan ja lupasi antaa pankkikirjastaan rahat sormuksiin — eikä se kirja aivan tyhjä ollutkaan — jestas sentään: pitihän siinä ollakin jotakin, kun siihen aina oli koottu.
Ja niin Sulo Salminen vielä viimeisen kerran istutti morsiamensa polvelleen ja kahmaisi häneltä aikamoisen muiskahduksen niin että Milja oli tukehtumaisillaan ja ihan huutamalla huusi, että... iijiijiijii... nyt riittää! Ja mitä siinä vielä puhuttiin paketeista ja kirjeistä ja potreteista, jäi Miljalta oikeastaan terävästi huomaamatta. Sillä hän ajatteli: kylläpä sillä oli taito antaa suuta, sen taidon hän oli aikaisemminkin jo oppinut eikä tänään tässä kyökissä. Sotamiehen saappaiden kopina vielä kuului portaissa, kun Milja jo työnsi auki ikkunan, jotta liiallinen tupakka ennättäisi mennä huoneesta ennenkuin herrasväki tulisi, ja ryhtyi lakaisemaan tuhkaa ja savukkeenpätkiä lattialta. Oli vahinko kokonaan ajaa ulos näitä hyviä hajuja, mutta joskus konsulinna tuli kyökkiin vielä huveista palattuaankin.
Eikähän tätä asiaa niin yhtäkkiä sopinut lähteä hänelle puhumaan. Täytyi se salakihlausaikakin olla, jolloin ei asiaa puhuttu muuta kuin parhaalle ystävälle. Mutta Miljan ystävät olivat siellä maalla. Jestas sentään, ei ollut täällä kaupungissa ketään.
Vaan täytyi kaiketi kuitenkin pyytää konsulinnalta sitä lähetettävää pakettia varten. Kas, konsulinnalla oli sellaiset niinkuin oikeat kahvit takanaan. Ei niitä sieltä saanut pyytämättä. Jollei joskus laatikko sattuisi jäämään auki... Konsulin tupakat kyllä olivat avonaisina hänen huoneessaan. Ja konsulilla oli paljon hienoja kauniita sukkia, mistä lienevät ulkomailta asti tuodut, niinkuin muutakin vaatetavaraa. Lieneekö tuo sitten niin suuri synti, jos niitä rintamalle lähetti. Jos olisi pyytänyt, niin kai olisivat justiinsa antaneet. Mitäpä siitä sitten turhaan näki pyytämisen vaivaa. Jestas sentään, silloinhan se salakihlaus olisi heti tullut julkikihlaukseksi — hihhihhihhihhii...
Niinpä konsulin Miljalle sitten alkoi salakihlauksen makea aika ja pakettien teko. Kerran kysyi konsuli konsulinnalta, minne hänen sikaarinsa häviävät — jestas siunatkoon: konsuli oli laskenut, montako sikaaria jätti laatikkoonsa! Ja nyt hän lukitsi laatikon. Ja siellä olivat myöskin paperossit. Mikä pahus Miljan oli pannutkin ottamaan sikaareja — eihän Sulo ollut niitä pyytänytkään, ainoastaan savukkeita. Vaan eivätkö sikaaritkin olleet savukkeita? Kerran konsuli rupesi ajamaan takaa silkkistä nenäliinaansa — kehtasikin sitä yhtä ruveta jahtaamaan, vaikka hänellä kymmeniä oli. Ja juuri sen oli Milja Sulolle lähettänyt, jestas sentään, siksi että se oli sinivalkoinen ja soveltui sotamiehelle. Konsuli oli sen jostakin saanut — ties vaikka olisi ollut kaunis heila jossakin siellä ulkomailla! Milja punehtui ja sinehtyi ja jo oli sanomaisillaan, että hänelläkin, Miljalla, on sulhanen siellä jossakin, mutta päätyi itkemään konsulin kysymyksiä. Ja kun ei Miljan herrasväki koskaan ollut nähnyt hänen itkevän, niin he jättivät hänet rauhaan ja keskenään tuntuivat pohtivan kysymystä, keneltä tai mistä konsuli oli sen kauniin liinasen saanut. Konsulinnalta hävisi neulomaseuran suuresta säilytyskorista alushousut, mutta rouvat vatkasivat sen kysymyksen keskenään eikä Miljalta kysytty mitään. Kerran oli käydä hullusti, kun postinkantaja myöhästyi eikä Milja ollutkaan vartioimassa korttien tuloa. Sulhasmiehen kortti oli joutunut konsulinnan käsiin ja siinä kiitettiin vastaanotetusta kahvista, mutta sanottiin, ettei niin herraskaisia sukkia kannattanut lähetellä — tanakkaa tekoa piti kaiken pakettitavaran olla. Ja vielä kysyttiin eikö savukkeita enää tulekaan. Onneksi konsulinna joutui pitkään puhelinkeskusteluun ja Milja hyökkäsi postiläjän kimppuun. Ja sitten tuli vielä hälytyskin. Jestas sentään, kun tuli hyvään aikaan. Mutta valokuvaansa ei poika vaan lähettänyt. Ja merkillisesti hänen ulkomuotonsa alkoi Miljalta mennä mielestä. Kun sen sijaan komeat napit ja olkaimet hän aina unessakin näki ja niitä oli hypistelevinään.
Tulivat sitten ne kovat taistelut. Milja ei enää uskonut näkevänsäkäään Suloa. Kuolemansanomia vain rintamilta saapui. Eivät enää kulkeneet kortit eivätkä paketit. Koulut, lepokodit ja loistohuvilat muutettiin sairaaloiksi. Kaipa Sulo Salminenkin haavoissaan makasi tällaisessa sairaalassa, jollei jo ollut kuollutkin. Ja oli olevinaan rauha, vaikkei siihen kukaan uskonut. Ei enää ollut hälytyksiä ja kellareihin hankittiin jälleen halkoja. Mutta ei tuntunut olevan kenelläkään rauhaa. Missähän lasaretissa se Sulokin kuolemistansa odotti?
Nak-nak-nak-nak...
Vaan jestas sentään, mitäs nakutusta tämä oli? Nak-nak-nak-nak. Ihan tällä lailla oli Salminen juuri nakutellut kyökin oveen. Mutta sitä ennen oli kuulunut sotilassaappaiden luja astunta. Ei ollut tämä naksuttaminen mitään laillista, sillä askelet olivat sipsuttaneet niinkuin minkäkin mamsselin patiinit... Nak-nak-nak...
Milja keskeytti askartelunsa hellan ääressä ja kuunteli.
— Emilja, minä vaan täällä — päästäpäs sisälle.
Jestas sentään, ihan se oikea ääni se oli, Salmisen Sulon ääni, vaan eikös hänellä enää saappaita ollutkaan?
Ei ollut, eikä muitakaan entisiä viehättävästi tuoksuvia varusteita! Hän seisoi kuin ilkisen alasti Miljan edessä, vailla sotapojan pukua, vailla sen nappeja ja olkaimia, siviili-miehen tollakkaissa vaatteissa kuin mikäkin liukas tursas, johon ei voi miltään kulmalta tarttua. Kun tuo limainen kiiski yritti Miljan olkapäitä koskettaa, niin Miljasta tuntui, ettei hän ikinä ollut koko miestä nähnytkään, ei tuntenut olisi, jos kadullakin olisi vastaan tullut. Vain ääni ja nakutus olivat tutut. Ja jos sitten oikein tarkastamaan rupesi, niin justiinsa kellotaulunkin myös tuntemaan rupesi.
Mutta jestas sentään kuinka oli mies muuttunut. Ja tuolle sileälle mieshenkilöllekö nyt pitäisi ruveta hankkimaan sormusta omasta pankkikirjastaan? Kuin mikäkin imeväinen hän seisoi Miljan edessä, huulet mutrussa ikäänkuin olisi tuttia pyytänyt hampaattomaan suuhunsa.
— Jestas sentään, mikäs siveeli sieltä nyt tulee?
— Hei hei, Emilja, terveisiä vaan Kannakselta. Ja kiitos vaan paketeista.
Konsulin Milja seisoi kädet puuskassa keskellä lattiaa.
— Mihinkäs kaikki miehen-merkit jäivät, mihin leijonanapit ja olkakoristukset?
Sulo vastasi hiukkasen surumielisesti:
— Tuli paha rauha — piti riisua koristukset. Ihmettelen että joku hengissä pääsi siitä helvetistä.
Miljapa ei taipunut siihen surumielisyyteen.
— Jaa jaa, jestas sentään — kyllä se univormu korpraalin tekee ja kun sen riisuu, niin on jäljellä tuttia imevä poikalapsi, hihihihihii.
Milja huomasi äkkiä, että Sulo Salminen nyt tiukasti tarkasteli hänen kasvojaan. Konsulinnan emännöitsijä oli unohtanut kääntyä pois päivänvalosta. Pommikellareissa valvotut yöt eivät olleet silittäneet ryppyjä hänen suupielissään. Ja alituinen pikkunälkä oli aiheuttanut laihtumista, joten ihon laskokset olivat syventyneet riipuksiin. Jestas sentään, nyt tuo sen kaiken näki. Peilistä oli Milja sen itsekin nähnyt ja nyt sen näki tuo mieskin. Milja kiiruhti sanomaan:
— Istu nyt sitten, niin tuon paperossin ja keitän kahvia. Konsuli on ulkomailla ja rouva...
Eihän tuo mies istuutunut.
— Kiitoksia vaan, sanoi. — Lähdenkin tästä maatöihin vanhusten luo. Hyvää voimista sitten vaan. Täällä sattuukin olemaan taskussa nappi — se on niitä leijonanappeja. Niistähän Milja niin pitää.
Nappi naksahti pöydälle ja mies painui kättä antamatta ovelle. Jopa taisi pitääkin itseään kenraalina, kun tuolla tavalla käyttäytyi. Eikä tullut takaisin.
Jestas sentään — jokos se tosiaan lähti! Milja ei liikahtanut hellan äärestä, missä punaisena hillosi marjoja, vaan ihmetteli, että tuli sellainen tyhjä olo. Jos portaissa olisi kuulunut sotilassaappaiden mahtavaa astuntaa, niin ehkäpä hän olisi huutanut takaisin lähtijää. Mutta mamsselimaiset patiinit siellä vaan sipsuttelivat. Ja saivat sipsutella.
Vaan kun hän sitten pöydältä tapasi leijona-napin, yhden niistä, joita hän oli kosketellut sinä iltana, jolloin Sulo Salminen oli pidellyt häntä polvellaan ja antanut hänelle suuta, niin hän nosti sen kuumaa poskeaan vasten ja kauan piteli sitä siinä. Ja säikähtäen tunsi, ettei häntä enää milloinkaan mies pitäisi hyvänä.
Kyynelten vuotaessa hän vaistosi, että leijonanapin tuoja oli hänen köyhään elämäänsä armeliaasti kuljettanut murusen rakkautta — pienen hitusen siitä rakkauden roihusta, jolla verinen sota oli rintamalla lahjonut uhrejaan.
SE ODOTETTU LAIVA
Onhan täällä meillä toki ennenkin odotettu laivoja. Niin paljon kuin Suomessa on merenrantaa, niin täytyy aina olla laivojakin tulossa. Kyllä maar' se Pauliinan Kallekin laivaa odotti senjälkeen kun hän oli tietoonsa saanut, että Amerikasta hänelle oli lähetetty perintöraha. Ja laiturilla itkien istui sekin sepän Santra, joka odotti sulhastaan Ruotsista tulevaksi — hänelle oli näet puhuttu, ettei tulekaan hänen sulhasensa, tällä kun on siellä Ruotsinmaalla jo toinen morsian, mutta Santra odotteli myöskin pienokaista ja odotteli niinmuodoin samalla kuin itselleen sulhasta, niin tälle isää. Tietäähän sen, että odotus oli sellaisissa olosuhteissa täyttä totta. Niin, eikä sovi unohtaa Naumon isäntää, joka odotti Eirsiirin maasta rotuvasikkaa, sellaista kymmenien tuhansien markkojen elukkaa eli kanta-lehmää, jonka kautta piti uusittaman koko Naumon kartanon satapäinen karja.
Mutta ei sentään milloinkaan missään liene niin kiihkomielisesti odotettu laivaa kuin meillä nyt suurten sotien jälkeen. Tämän laivan ei ollut määrä tuoda sulhasta, tai perintörahaa tai rotuvasikkaa, vaan kahvia, kansan mielijuomaa, jota oli saatu olla vailla monet raskaat vuodet. Sillä kahvikulta se kuitenkin on virkistysten virkistys niinhyvin miehisille miehille kuin naisväelle. Ja nyt oli sekä sanomissa että radiossa ja ihmisten kesken suusta suuhun tiedoitettu, että suomalainen laiva Osiris on lujassa kahvilastissa lähtenyt Rion satamasta, ennättääkseen vapunpäivän tienoissa purkaa antimensa janoiselle kansalle. Saarnatuolista tosin ei tätä tiedoitettu, mutta kyllä uutinen varmasti oli tullut joka kulmalla tietoon. Sanottiinko että laiva oli vahvassa lastissa? Jopas ne ovat ajattelemattomia, kun niin piukkaan pakkaavat. Kuinkas kävi Kivisalon saaren miehille, kun panivat veneeseen sellaisen myllykuorman, että laita kulki ihkasen veden rajassa: tuulispää vei veneen nurin, miehet töin tuskin pääsivät uimalla rantaan. Etteivät nyt vaan vierittäisi sitä kahvilastiakin meren kaloille!
Olisihan tällä hetkellä ollut keskustelun aiheita monenmoisia, niinkuin sellaisiakin kuin murhista ja varkauksista, puhumattakaan taivaanmerkeistä ja ihmeistä, jommoisia ei enää vanha-kansakaan muistanut. Niin, ja entäpäs sitten rakkauden roihusta, joka sytytti tulipaloja ihmisten sisälmyksiin niin etteivät he tietäneet, aviopuolisotkaan, kenelle he papin edessä olivat sanoneet, että "vastaus tahdon". Kyllä näistä olisi ollut puhumista. Mutta ihmiset puhelivat kahvista.
Tiettyä on, että sellainen keskuspaikka kuin Pirisen kauppapuoti joutui asiassa lausumaan sanansa moniin kertoihin. Ensin alussa, kun sotien aikana kaikkinainen liiketoiminta oli ollut uhkaavasti seisauksissa, tuntui oikein mukavalta, kun tuon kahvilaivan vuoksi puhelimen äärestä ei tahtonut päästä minnekään.
— No päivää, se tulee kai sitten varmasti, se kahvi? Kyllä kaiketi minut tunnette, vaikken nimeä sanonutkaan — Rahkojärveltä puhutaan. Emme oikein tahtoisi ristiäisiämme siirtää pitemmälle, meillä on aina ollut se tapa, että kuukauden sisällä ristitään lapset ja tämä menee jo siitä ohitse. Lapsi on kuitenkin pahanhengen alaisena kunnekkas se kastetaan... Vai on se niin epävarmaa? Pitääkö sitten tosiaan toimittaa se kaste korvikkeella? Hei-hei, Pirinen, olette leikkisä — kyllä me tiedetään, että se veden ja hengen kautta tapahtuu, mutta onhan se korvike kuitenkin jotakin kuravettä ja olisi mukavaa tarjota vieraille oikeata ainetta. Pitääköhän sitten sentään yrittää odottaa — ei, lapsi on terve, ei senpuolesta — ja nimikin on jo päätetty, vaikka eiväthän vanhemmat sitä ilmaise, vasta juuri siinä papin edessä se pamahtaa. Mutta pitäkää sitten myös Rahkojärven varalta tarpeeksi niitä Osiriksen papuja, ettei meille puutetta tule. Meidän vieraat aina juovat neljä kuppia ja neljättäkymmentä niitä pitäisi tulla — kas, sitä sukua on niin taitamattoman paljon eikä kuitenkaan kutsutakaan muuta kuin tädit ja sedät ja ensi käden orpanat. Ja kuitenkin meillä on pikku-orpanoitakin lauma... Ei, ei, minä lopetankin jo. Sanokaa nyt Aleksandralle terveiset. Ja vähempää kuin kahta kiloa sitä Osiriksen ryytiä ei kannata meille...
Pirinen pyyhki hikeä otsaltaan ja kiiruhti vanhan Lutvikin avuksi, kauppapuoti kun oli täynnä kansaa. Kahvia pääasiassa kysyttiin, joku kuitenkin pyysi saippuaa tai lipeäkiveä tai hevosen mahavöitä, tai silmäneuloja ja lankarullaa. Lutvikki, joka oli myynyt täällä jo tämän Pirisen isän eläessä, ei vastannut niin hienotunteisesti kuin kauppias itse koetti vastata. Lutvi otti lukuun, että kevään myrskyt ja jäälautat voivat kääntää nurin koko kahvilastin. Eikä hän tietänyt vastata tämän papulajin puolesta, oliko se hyvää vaiko huonoa. Siellähän oli, siellä kuumissa maissa, täytetty teitä kahvipavuilla, kun Eurooppa oli sodassa eikä ostanut mitään. Sen kahvin sai nyt ottaa sellaisena kuin se tuli.
Kymmeniä kertoja päivässä soitettiin Pirisen puotiin.
— Terve, terve Piri-poika. Sitä kahviahan minä vaan, että eikös se kohtapuoleen ala tulla. Minä en enää saa nukkua yhtä juupelin silmällistä, kun minun vaimoni näkee kahviunia ja jauhaa kahvia unissaan ja toruu piikaakin unissaan siitä että tämä tuhlaa hänen kallista kahviaan. Niin että armahda nyt minua ja ala jo jakaa sitä...
— Huomenta-huomenta. Vaimoni on kait jo sinulle soittanut siitä Osiriksen kahvista. Hän on, niinkuin tiedät, suuri tuntija eikä ensinkään pistä suuhunsa muuta kuin kaikkein parhainta lajia. Niin että jos tulee useampia lajeja, niin ota meille sitä parasta. Meillä on paraikaa sika lihomassa, kun niitä pieniä potaatteja jäi viime vuonna niin paljon. Meidän mamma tahtoo sinne teille tuoda oikein muhkean kappaleen, kun vaan saa sitä Osirista.
— Hyvää iltaa, Piri-Piri, tiedätkös, minkä hullunkurisen unen minä näin viime yönä. Osiris oli tarttunut pohjaan Hyväntoivon niemessä ja siinä se huojui puolelle ja toiselle kuin vanha akka, joka ei pääse paikalta! Tämänhän pitäisi tietää että matka on mennyt hyvin ja että pian ollaan perillä! Mutta sitten... ennätätköhän vielä kuulla... Onkos siellä nyt niin kiire ettet ennätä? Ei, kuuntele pois vaan, niin joudut hyvälle päälle. No, anna niiden odottaa. Tämä Lulla, tämä sinun kummityttösi, rupeaa nyt puhumaan. Ja arvaapas, mitä se sanoo. Sanoo että "ahv-ahv-ahv-ahv" — eikö nyt ole selvästi: kahv-kahv-kahv'.
Nimismies Ahtimäen rouva siellä nauroi ja kehoitti sylilastaan puhelimessa lausumaan tuon merkitsevän alkusanasensa kummilleen, Piriselle. Mutta ihmisjoukon tähden, joka tungeksi myymäläpöydän ympärillä, miellyttävä keskustelu täytyi lopettaa.
Puodissa hääri nyt vanhan Lutvikin lisäksi rouva Aleksandra Pirinen ja olisipa täällä ollut neiti Ruusu-Marja Pirinenkin, jos hänen koulunsa jo olisi loppunut. Ja tämän Ruusu-Marjan ympärillä siinä suurin tungos olisi kiehunutkin, sillä Ruusu-Marja oli päältä kaunis eikä hullumpi sisältäkään. Ennen rauhanaikana, kun tyttönen muka isänsä tai Lutvikin apuna liehui tiskin takana, käyttivät vanhat mummut hyväkseen niitä hetkiä, sillä Ruusu-Marja mittasi kitsastelematta ja pisti lapsillekin rusinatötterön tai karamellipussin. Hän ei tullut äitiinsä, sillä Pirisen rouvan mitat olivat paremmin tiukat kuin väljät, niinkuin arvasi laihan rouvan päältäkin katsoen. Pirinen itse oli siltä väliltä. Ja Pirisen Lutvikki taas käytti omaa arviointiaan henkilöihin nähden, hän paremmin otti rikkailta ja antoi köyhille, hän kun hyvästi tunsi koko pitäjän kukkaronpohjat.
Eräänä aamuna keskellä tuota kahvi-hullutuksen aikaa, yön jälkeen, kun nähtävästi Hermanni ja Aleksandra Pirinen olivat tilanteesta keskustelleet, sanoi kauppamies Lutvikille, että eiköhän olisi parasta ottaa tänne tiskin taakse nuori apulainen, kun tuo puhelin oli päässyt sellaiseen vimmaan, että se melkein vaati yhden ihmisen ajan.
Ohhoh, kuinka Lutvikki siitä myrkyttyi. Ei niitä sovi toistellakaan mitä vanha tiskimies nyt esivallalleen puhui. Samanlaisia tosin latelee, kuin ruostuneita ja teräviä rautaharkkoja, jokainen uskollinen palvelija herransa eteen, kun hän tuntee armottoman vanhuuden tulleen, joka aiheuttaa hänelle katkeraa loukkausta ja vääryydentekoa niiden puolelta, joita hän on pitkän elämänsä aikana hyödyttänyt. Pankaa vaan pois, kyllähän hän, Lutvikki Koistinen lähtee, lentäköön täällä vaan kuin pääskynen se uusi — ja nuori — herra puhelimen ja makasiinin väliä! Kyllä perästä kuuluu.
Ei Pirinen ollut tarkoittanutkaan, että tuo uusi pääskynen täällä yksikseen lentelisi, vaan että hän auttaisi Lutvikkia ja toimisi Lutvikin valvonnan alla. Mutta sitä ei Lutvikki uskonut ja myrtynyt mieli, kuin mikäkin homehtunut etikankatku matasi puodissa permannosta ylöspäin myymäläpöydän laitoja pitkin ja siitä kohti hyllyjä, joilla oli sille yllin kyllin tyhjää tilaa, ja kattoon, josta se joitakin korvikenuoria pitkin laskeutui alas ostavan kansan sieraimiin. Mutta kaikkien yhteinen tunnettu, vuosikymmenet Pirisen puodissa nähty ja koettu Lutvikki oli kahvivimmassa väsynyt. Ja murheen pilvet, eivät ne suinkaan suotta pimentäneet itsensä kauppamiehen otsaa niin että hänen piti silloin tällöin käväistä klahvillaan ottamassa virkistystä. Kaikkein pahimmin koski Osiriksen odotus rouva Piriseen. Hän lääkitsi itseään kahvilla. Heillä oli sitä, itseään varten, "pieni määrä" vintin takakonttorissa. Mutta sitä piti niin taiten käyttää, etteivät tuoksut tuntuisi. Peräti yritti myrtyä ja myrkyttyä mieli Pirisen puodissa, joka oli suurin paikkakunnallaan. Ihmiset olivat malttamattomia ja epäluuloisia aivan kuin olisivat saaneet tietoonsa sen salaisen kahvivaraston. Ja olihan siellä vähän muutakin. Ties miten siinä olisi käynytkään, jollei yhtäkkiä myrkkyaalto olisi pysähtynyt ja keväinen tuulahdus puhaltanut sisään Piriselle.
Se laskeutui alas autobussista, lauantaina, sellaiseen aikaan, jolloin kylässä saunat jo savuavat ja hevoset malttamattomasti kuopivat maata postikonttorin ja pankin ja ennen kaikkea kauppapuotien nurkkauksilla. Se tuli nuoren tytön hahmossa, joka tyttö on ensi kertaa uudenaikaisesti kiinnittänyt päähänsä muodikkaan kukallisen huivin ja ripustanut hartioilleen heleänsinisen aivan uudenuutukaisen sadetakin ja nyt tulla tupsahtaa kotiin.
— Ruusu-Marja! kuiskasivat hymyillen akat Pirisen puodin rappusilla. — Ehkä hän tietää jotakin varmaa siitä Osiriksen tulosta, sen kahvilaivan.
— Heiluli! suikauttivat pojat polkupyöriensä äärestä makasiinin seinustalla eivätkä nousseetkaan pyörien selkään.
Tyttö nyökytti päätään puolelle jos toiselle ja tuli juoksujalkaa puotia kohti, aivan kuin hänellä olisi ollut hyvin kiire. Eihän se ollut kuin silmänräpäys, kun hän oli keskellä kahvinostajien piiriä.
— Niin, päivää — päivää, terveisiä vaan tuolta naapuripitäjästä. Kivaahan tänne on tulla kun täällä jo on näin keväistä. Mutta se Osiris, ei se ole mailla-halmeillakaan. Sehän on Gotlannin saaren suojassa, kun oli niin suuria jäävuoria, että olisivat särkeneet koko laivan. Vasta juhannukseksi voi kahvijakelu tapahtua. Radiossahan tämä...
Näin se korea tyttö iloisessa hengenvedossa toimitti aivan kuin ei hän puolestaan ikinä olisi kaivannut omaan suuhunsa kahvin taika-virkistystä.
Ihmisetpä kaikki siirtyivät Pirisen kaupasta pihalle ja tekivät siinä loppuselvittelyä.
Semmoisia ne ovat herrojen kiireet. Tässä tätä nyt on odoteltu haikeammin kuin kevättä. Ja monet markat pantu telefooni-puheluihin ja siirretty häitä ja nimipäivänviettoja. Ja onko se sanottu ensinkään, että laiva on suojasatamassa saaren kyljessä — entäs jos jäävuoret ovat sen murskanneet, vaikka ostajille luihutellaan, että kahvinjakelu siirtyy juhannukseksi. Ja kun tulee juhannus, niin sitten sanotaan, että vasta jouluksi. Kukas maksaa tämänkin turhan matkan, jonka Ruusa Kukkila nyt teki tänne?
Jokunen vanha viivyttelevä vaimo osti vielä kortillaan korvikekahvia ja meni sitten menojaan. Puodissa ei ollut ketään muuta kuin Lutvikki, kun Ruusu-Marja touhusi sisälle ja repäisten tomutusvaatteen hänen käsistään, ravisti hänen kättään ja karskisti kuin ihanteellinen kerho-poika sanoi, että "vai pois Piriseltä", ei, ja ei tule mitään! Lutvikki oli jo vaarin aikaan ja Lutvikin on oltava vielä sittenkin, kun minun poikani pitää tätä puotia. Muistaakos Lutvikki, kuinka kannoitte minua turkkinne sisässä saunaan — oli sellainen hyvin tähtinen ilta ja minä olin hyvin pieni.
Olisikohan se touhukas tyttölapsi ennättänyt huomata, että vanha puukhollari pyyhki vuoroin silmiään, vuoroin myymälän hyllyjä samalla säämiskänahkaisella rääsyllä, jota oli käsitellyt tomuriepuna jo vuosikausia.
Heiluli kohtasi vanhempansa ruokasalin pöydän ääressä ja heidän ympärillään leijaili hyvän puhtaan kahvin tuoksu. Tytär tuiskaisi kätensä molemmille vanhemmilleen, otti yhteenkyytiin itselleen kahvikupit kaapista ja sitten ruvettiin puhumaan.
— Tuli asioita, sanoi tytär kahvia hörpätessään, nopeasti ja tarmokkaasti.
— Ja mitähän ne olisivat, vastasi hänen isänsä ilkeän hitaasti ja totisena.
— Anna nyt, kun juon tämän kahvin. Niin, sitä vaan, että minun tiedossani on oikein kiva ja etevä mies, jonka voimme saada tänne avuksemme.
Ja taas isä oli niin ilkeän tuntuinen, kun hän sanoi:
— Näytpä sinä olevan piukkaan lastattu, kuin kahvilaiva Osiris. Minkähänlaista tavaraa sinun ruumassasi oikein mahtaa ollakaan? Minä otin sinut pois tästä meidän omasta koulusta, kun rupesi kuulumaan sellaisia kulkupuheita, että olisi ollut jotain teerentanssia sen maisterin kanssa. Mutta tiedätkös, että sen saman maisterin serkku on nyt ministerinä. Että älä sinä ryhdy tanssittamaan muita. Ja se ei ole ensinkään sanottu, että isäsi voi palkata passareita Lutvikille. Meillä kauppamiehillä on nyt tiukat päivät käsissä. Tavaraa ei saa, verot ovat pohjattomat, mitä hyötyä on minulla ollut niistä puodintäyteisistä ostajista, jotka ovat kysyneet kahvia. Saa vaan nähdä eivätkö ne rouvat ja emännät, jotka suuttuivat kun ei kahvilaiva tullutkaan, vielä toimita minulle entistäkin kovempia veroja. Oikein yksinkertaisten ihmisten silmissä oli liikevaihto Pirisen puodissa hyvin vilkas, mutta se liikehtiminen oli vaan tappioksi. Vähän tietää näistä kaikista se tytär, joka tässä nyt komentelee ja nakkelee niskojaan. Onko se ehkä jo sinun sulhasesi se erinomainen mies, jota tässä isällesi tyrkytät?
— Äih, tuskin olen miestä nähnytkään, ainoastaan valokuvan.
— Tätä puhumaanko sinun sitten piti tulla kotiin? Tuo vanha hupsuko sinut sitten tänne usutti!
— Äih, kahvinjonottajat tietysti. Mutta minulla on muuta ja paljon tärkeämpää. Heiluli liikkuu nyt oman nuoruutensa asioilla.
— Ruusu-Marja! keskeyttivät molemmat vanhemmat yhtaikaa ja manasivat tytärtään jättämään tällaisen sopimattoman nimityksen. Kuka sellaisen rumiluksen oli keksinyt. Olisi luullut, että siinä koulussa oli parempien ihmisten lapsia. Heiluli — juopuneet voivat olla Heiluleja, mutta ei neiti Pirinen.
Laiha, sairaalloinen kauppiaanrouva oli hellittämättä seurannut tyttärensä liikkeitä, tämän askarrellessa kahvipannun ääressä. Hän oli kahvikuumeen kestäessä kerrassaan heikentynyt.
— Kuulehan, hyvä lapsi, — mitä sotkua sinun huulissasi on? Tulepas tänne. Ihan kuin olisit pureskellut tiiliskiviä. Voi ihme sentään, älähän nyt siinä naureskele... Vai on äitisi lapsellinen. Vai ei seuraa muotia... Kun nyt edes voisin seurata sinun kasvamistasi ihmiseksi. Aika kehitys siellä uudessa koulussa onkin jo tapahtunut. Älähän siinä naura. Ota se liina pois päästäsi. Ennen käyttivät piikatytöt liinaa. Voi ihme sentään... jo sinusta onkin tullut aika heiluli!
Tyttö seisoi äitinsä edessä, kädet kiinni keinutuolin nojapuissa ja nauroi makeaan. Hän tiesi vastoin äitinsä tahtoa ja omaa lupaustaan käherryttäneen hiuksensa ja leiskautteli nyt kiharoitaan puolelle ja toiselle.
— Jaa, jaa, mutta kannattaako äidin tätä itkeä. Se ihailtu palmikko on minun kassissani, annan sen sinulle ikuiseksi muistoksi. Mahdottomia te olette, kaikki vanhat ihmiset. Ette soisi lapsillenne nuoruutta. Minun täytyi itse ottaa itselleni nuoruus, kun et sinä sitä suosiolla antanut. Ja niinkuin minä pyysin. Ihan itkin ja pyysin, mutta ei vaan! Minä olin ainoa koko luokalla, jonka tukka saparona roikkui selässä. Vihasin minä sitä — ota se, ota äläkä ikinä minulle näytä! Minua naurettiin.
Kauppias Pirisen rystyset iskivät pöytään että jyrisi.
— Kuules nyt, Ruusu-Marja, eikö se kahvilaivan ruuma jo ala tyhjentyä? Mitä sieltä vielä saa kuullakseen?
— Ehkä riittää tällä kertaa. Olen vielä huomenna täällä ja puhun sitten.
Ruusu-Marjan paksu pellavanvärinen palmikko lepäsi kuin taitettu ja lakastuva lyhde Aleksandra Pirisen polvilla ja kauniit pellavanväriset kutrit tytön olkapäillä nauroivat voitonvarmuudessaan sen avuttomuutta.
— Vai huomenna tulee lisää. Etkös luule isäsi arvaavan mitä se lisä on. Sinulla tietysti ei ole rahaa. Kaikki olet pannut turhuuteen. Mutta minä en laske leikkiä, kun sanon, että moni meistä kauppiaista näinä päivinä tekee vararikon ja sinun isäsi voi olla yksi niistä. Oletko valmis ottamaan rikkaan, joka voi elättää sinut? Mene nyt ja pese tuo tiiliskiven tahna huulistasi...
Mutta kevät tuli kiirehtien valtameriä pitkin ja sulatti nopeasti jäävuoret, jotta kahvilaivat pääsisivät kulkemaan. Ja puksuttaen ja toksotellen ne nostivat ankkurinsa saarten kyljistä missä olivat olleet paossa kaikkinaisia vaaroja. Ja niiden edellä kulki suuri torventoitotus ja tiedonantopauhu, jonka suorittivat sanomalehdet ja radio. Ja niin saattoivat kaikki odottavat melko tarkoin seurata missä liikkui heidän kaivattunsa. Jotka tahtoivat lisätietoja, voivat soittaa kauppapuoteihin ja kysyä hintoja ja laatuja, tai muutakin asiaan kuuluvaa. Tai ehkä kuulumatontakin. Niinkuin kysyttiin Pirisen puodista eräänä iltana, tulisiko neiti Heiluli olemaan mukana kahvia jakelemassa. Hänen isänsä, jolle tämä kysymys sattui, kiivastui inhoittavaa "Heiluli" nimitystä ja vastasi, ettei sellaista henkilöä ollut heillä ja että kahvinjakelu täällä kyllä suoritettaisiin täsmällisesti, kun aika tulee. Yleensä olivat ihmiset onnellisesti unohtaneet pienet kiukustumisensa ja puhuivat Osiris-laivasta levollisesti ja iloisessa odotuksessa.
Onhan selvää, että niin keskeisellä paikalla kuin Pirisen kauppapuoti alkukesän tehtävät olivat suoritetut kiireenvilkkaa, jotta olisivat poissa tieltä, kun tuo odotettu jakeluaika koittaisi. Pihamaa oli tasoitettu, pihlajat olivat päässeet kukkaan, pieni puutarhamaa rakennuksen kyljessä ennätettiin kylvää juuri oikeaan aikaan. Ei sopinut olla ihmettelemättä millä vauhdilla liikkui pitkin paikkoja tytär Ruusu-Marja, korea tyttö, iältään alle kahdenkymmenen. Hän meni kuin kanervikossa irti päässyt liekki, meni huoneesta ulkosalle ja ulkosalta huoneeseen, kaivoi itsensä kellariin ja taas sukelsi sieltä makasiiniin. Isä katseli sitä leiskuvaa tukkaa ja niitä välähteleviä silmiä, joilla hänen lapsensa veti puoleensa ei yksin tuota pattijalkaista Lutvikkia, vaan vanhoja mummoja, ukkoja ja lapsiakin. Mikäs oli Ruusu-Marjaan mennyt? Liekkiöksi sanottiin ennenvanhaan sellaista haltian tapaista ilmiötä, joka lensi ihmiseen ja pani hänet hengen täyttämäksi, mutta ei milloinkaan näyttänyt itseään. Ruusu-Marja ajatteli jotain poikaa — muuten ei tätä voinut selittää. Iloisella helinällä tyttö vastasi puhelinsoittoihin, kun emännät taas hyvissä ajoin alkoivat tiedustella Osiris-laivan saapumista ja olisiko joitakin epäedullisia uutisia kuulunut näissä kahvinjakeluasioissa.
— Ei, ei, kyllä kaikki on kunnossa. Jopa uutta hyvääkin tiedoitetaan. Perässä kuuluu olevan tulossa toinenkin kahvilaiva. Niin että nyt ei pitäisi tulla puutetta... Eiköhän sieltä tule — niin, kaikki eivät pidä riosta, mutta toisille se taas on parasta —, eiköhän kolumbiaa ja santosta ja sitten oli jokin uusi nimi, jota en puhelimessa voinut kuulla. No, kyllä minä soitan, aivan heti, kun vaan saan tarkempia tietoja. Käkikin kukkuu — kuuluuko se sinne? Niin, se istuu tuolla pihlajassa. Ei, ei täällä nyt ole kiirettä, on liiankin hiljaista. Isä murehtii tätä hiljaisuutta. Äiti on kylpylaitoksessa, mutta kyllä hän uhkaa tulla kotiin kahvijakeluun. Vaikka ei se viimein tehnyt hänen heikolle terveydelleen hyvää, kun ihmiset kävivät niin malttamattomiksi odotellessaan sitä laivaa. Ei, kyllä se nyt tulee... Kyllä soitan...
Isä haki sanomalehden palstoilta kauppa-apulaista ja murahti siitä istualtaan tyttärelleen: "voisit samalla mainita, että äitisi sai sydänkohtauksen, kun viskasit hänen eteensä ison vanuneen palmikkosi".
Mutta samalla hän ajatteli, että ehkä olikin tuo käheräksi poltettu lyhykäinen tukka muuttanut tytön. Ennen hän oli Ruusu-Marja, nyt hän on Heiluli ja huilaa sekä ministerit että paronit. Kun vaan olisikin täällä näköpiirissä sellainen hyvin korkea herra. Pikkuherroille ei tytärtä annetakaan. Onpa tämän ilmoituksen alla kumma nimimerkki: "Kauppoja ette kadu." Jospa nyt niin olisi, sillä tämä hiljaisuus kauppapuodissa on konkurssia ja maailmanloppua. Isä ojensi sanomalehden tyttärelleen ja osoitti etusormellaan ilmoitusta. Punehtuiko Ruusu-Marja? Oliko tämä mies hänellä jo katsottuna? Voi olla silläkin lailla, että tuollaisen nuoren Eevan huokoset aina ovat selkoselällään vastaanottamassa Aatamia, jos hän mutkan takaa tömähtäisi näkyviin. Pitikin sen äidin nyt joutua kylpylaitokseen. Täytyypä tästä taas lähteä klahville.
Mutta joku tuli puotiin kysymään apulantoja. Toinen osti kivivadin ja kahvikuppeja. Pirisen palvellessa näitä asiakkaita ajoi Lutvikki takaa suuria kärpäsiä, jotka taas olivat tulleet ulkoa. Kädessään vanha säämiskännahkakappale hän ovelasti houkutteli elämänhaluiset pörriäiset ikkunan kulmaukseen ja litisti ne siinä kuoliaaksi. Niitä jäi silti tarpeeksi puotiinkin. Niiden surina täytti unettavalla kiinteydellä myymälän monituoksuisen ilmattomuuden.
Tytär päätti lähteä keittämään kahvia ja ojensi sanomalehden isälleen. Huonoa olisi ollut tämä elämä, jollei olisi ollut kahvia!
— Onhan se sellainen se ilmoitus. Antaa tuon nyt tulla!
— Taidat sinä tuntea hänet, vaikket puhu. Mutta katsokin sitten, ettet hänen kanssaan ryhdy mihinkään kotkotukseen. Minun tyttäreni annetaan vain hienolle herralle...
— Trrrrrr... Voisiko saada tavata neiti Piristä? Olen hänen toverinsa kauppalasta. Eikö ole kotosalla? — No ettekö te voisi mennä hakemaan. Mitä? En minä ole soitellut sinne... hävytöntä, kuinka te sellaisia kyselette? Olisin puhunut siitä kahvilaivasta. Anteeksi, herra Pirinen itsekö puhuu? Olisin vaan neiti Piriselle ilmoittanut, että Osiris on lähtenyt Tukholmasta ja lähenee Turkua... On se totta... Pyydän saada lähettää terveisiä neiti Heilulille...
Oli kuin lintuhäkki kymmenine visertelevine varpusineen olisi sijoittunut kauppias Hermanni Pirisen rintakehän sisäpuolelle. Tätä uutista varmaan täällä ei vielä kukaan tuntenut. Nyt vaan nopeasti tänne se kauppa-apulainen ja sitten...
— Heiluli, kuule, kuule, Heiluli: Osiris lähenee Turkua. Joku herra, sinun toverisi, soitti tänne. Ilmoitammeko mammalle vai emmekö?
Ruusu-Marja Pirinen, viipyen kuin mikäkin kauppapuodin hengetär hyvien kahvihöyryjen keskellä kotinsa keittiössä, päästi naurun ja päästi laulun ja kiskaisten ryyppylasin isänsä kädestä tarttui häntä olkapäihin ja kieputteli häntä siinä niin että jakkarat pöydän ympäriltä kaatuivat. Ja vähitellen oli talo yhtä hippaa ja heilulia. Ja niin koko tämä Pirisen lääni kokonaisuudessaan. Sillä se odotettu satulaiva oli nyt todellisuus. Kuin merten majesteetti se mitä kauneimmalla ilmalla purjehti kaipaaviensa rantaan ja alkoivat kaikki ne viehättävät käytännölliset toimenpiteet, jotka tällaisissa tapauksissa tulevat kysymykseen.
Ja kun sitten kuorma-autot pitkin maata kuljettivat kallista lastiaan, niin mummot pienten asumustensa ikkunoista katselivat pelakuuniensa takaa ja puhelivat: mahtaakohan tuo nyt olla sitä kahvia? Ja onkohan se sitä rioa vai santosta, vai kolumbiaa? Toiset olivat luottavampia ja puhelivat: tulipa se sitten kuitenkin lopulta, se kahvilaiva. Tietenkään ei rouva Piristä olisi enää mikään pidättänyt kylpylaitoksessa. Jakopäivien alkaessa pani hän taasen vaaranalaiseksi terveytensä. Kahvijono ulottui Pirisen myymäläpöydän luota yli pihamaan ja maantienkin. Ja kun jonon alkupää, saalistettuaan saatavansa sitten kääntyi takaisin päin, oli ostajien käsissä epämääräisen värinen neljänneskilon paketti, josta ei oikeastaan lähtenyt kahvin haju, vaan jokin muu, mikä lienee ollut. Kuitenkin kaikki tunsivat, että olivat saaneet olla ikävöimässä kotiin historiallista laivaa, odotetuinta jälkeen kovien vuosien.
Mutta olikohan tämä sitä oikeata osirista? uskalsivat jotkut jonottajat ääneen lausua Pirisen kauppaliikkeen uudelle myyntiapulaiselle, Kivisalolle, joka nuorena ja puoleensa vetävänä miehenä erinomaisella tottumuksella hoiti jakelua. Mutta ei jäänyt tämä vastausta vaille. Tavara oli mitä hienointa rioa ja nykyään saatiin sen aroomi aikaan erikoismenetelmällä kastelussa puimatantereella ja kuivatuksessa. Ostajat eivät enää puhuneet mitään. Kukaan ei tahtonut paljastaa tietämättömyyttään tällaisessa kulttuuriasiassa. Herra Kivisalo tiesi muuten, että Osiris heti aiottiin lähettää noutamaan uutta lastia ja että muitakin kahvilaivoja oli tulossa.
Niinmuodoin sai ostava yleisö paljon tietää. Ja hyvin pian se oli tietävinään senkin, että herra Kivisalon huulilla oli nähty jotakin tiilenkarvaista — etteihän vaan olisi ollut samaa kuin se kaunistusmaali, jota neiti Pirinen käytti huuliaan varten.
Mutta sitä ei yleisö saanut tietää, että yksi kahvilaiva Osiriksen laivamiehistä oli Pirisen uuden kauppa-apulaisen veli ja että nämä molemmat veljekset Kivisalo olivat keskellä päivää kantaneet kuorma-autosta Pirisen makasiiniin säkillisen kaikkein parasta kahvia, mitä maanpinta kasvattaa. Sitä oli onnistuttu tuomaan Osiriksen piikissä. Ja yleisön nähden ja keskellä päivää oli tämä herkkukahvi suoraan kahvilaivasta tuotu Pirisen makasiiniin!
Tarkkailija kuitenkin olisi voinut panna merkille, ettei Pirinen enää havitellut kauniille tyttärelleen ministeriä eikä paroonia. Kahvilaiva Osiris oli hoitanut sen asian hänen tyydytyksekseen.
ASIOITSIJA CATHEUS
Kuvitelma
Lähetysompeluseuran valkoinen laiva lähenee kanavaa. No, eikö nyt olekin tavatonta että pienenpuoleisen kirkonkylän ompeluseura vuokraa tällaisen uuden komean laivan huviretkeään varten, laivan, missä on niin paljon hyttejä ja korsuja ettei tiedä lukuakaan. Joka tapauksessa Lainetar nyt on ompeluseuran käytettävänä ja paraikaa se lähenee kanavaa. Tämä kanava valkearunkoisine riippukoivuistutuksineen ja näköaloineen suurille järvenselille on kauneinta mitä Suomen kesäaamu saattaa tarjota, ja niinpä jokaisen lähestyvän aluksen matkustajat hurmaantuvatkin joutuessaan tälle paikalle. Eipä ihme, että nyt lähestyvä laiva, Lainetar, sekin puhkeaa — voipa melkein sanoa — laulamaan. Kaikki matkustajat ihastuksen vallassa täyttävät sekä ylä- että alakannen ja kaikki yrittävät alkaa hymistystä nousevalle auringolle ja tuoksuville kevätkoivuille. Mutta eivät ainoastaan ihmiset laula — tuntuu siltä kuin laivan siro runkokin, sen pelastusveneet ja köydet, lepotuolitkin esittäisivät jotain omaa ja tunteellista nuottia.
Tällä lähetysompeluseura-laivalla nimittäin vallitsee aivan ainutlaatuinen tunnelma, sellainen joka syntyy ainoastaan monipäiväisen yhdessäolon jälkeen, yhdessä vietettyjen hartaushetkien, jumalanpalvelusten, ripitysten ja rukoustilaisuuksien suojeluksessa. Ja kun kaiken tämän jälkeen tulee viimeinen päivä — niinkuin nyt on tullut —, niin kuinka haikean ihana onkaan se yhteenkuuluvaisuus, ystävyys ja rakkaus, mikä tänä pyhänä lauantaiaamuna vallitsee Lainetar laivalla, kauniille kanavalle saavuttaessa! Ei mikään sukulaisuus voi saada aikaan sitä riemullista palvelemisenhalua, mikä ilmenee kaikessa mikä tapahtuu tuollaisella lähetysompeluseuran laivalla, mikä on viettänyt vesillä eristettyä elämäänsä parin vuorokauden ajan. Täällä on kamppailtu omantunnonkeskusteluissa tilapäisillä olkivuoteilla, hyvinkin monenlaiset vakaumukset ovat törmänneet yhteen ja kaikesta on rukouksen avulla selviydytty mitä kauneimmalla tavalla. Kuinka monenlaisia ja monimutkaisia sieluntiloja onkaan paljastunut! Ei, ei voi käsittää miten ovelasti sielunvihollinen punoo paulojaan heikon ihmisen ympärillä. Ja kuinka ihanalta tuntuu, kun sitä vihdoin on päästy tarttumaan sarvista kiinni, pantu se kovalle ja nujerrettu se katumuksessa ja nöyrässä synnintunnossa. Kun rikas kauppias Astelokin koko kansan kuullen tunnusti vuosikymmeniä mitanneensa liian lyhyitä kyynäriä ja vietelleensä kanttorin kauniin vaimon silloin laulujuhlien aikana, juuri kun oli kuorojen suuri yhteisharjoitus... Ja ajatella Hotkia, sepänsälliä, joka oli asemalta vienyt sairaanhoitajattaren polkupyörän, myynyt sen, ja vasta nyt tuli tuntoihinsa! Mutta kaikkein kauneintahan kuitenkin oli, kun naapurinemännät Santra ja Marja vierekkäin polvistuivat ehtoollispöydässä ja siinä itkivät ja sopivat. Sillä he olivat vihanneet toisiaan rippikouluvuosilta asti, jolloin heille oli tullut riita tukkimiehistä ja varsinkin siitä Maailman-Matista, joka sitten juhannuskokolta otti pappilan sisäpiian ja vei metsään. Niin, ja entäs Aartelo, kunnankirjuri, joka kuvasi miten työlästä on kääntyneen juomarin koettaa palata kunnon ihmisten maailmaan. Hänetkin olivat entiset ryyppytoverit päättäneet tuhota ja houkutella saastaisille teilleen. He olivat vartioineet häntä metsässä, kun hän palasi hartauskokouksesta, ja mitä mahtoi yksi mies viittä vastaan, jotka kävivät raahaamaan häntä kallionkylkeen ja siinä virnailtuaan ja irvailtuaan uhkaamaan hänen henkeään! Kysyttiin siinä sielun uskallusta Aartelolta, kun hän yhä hyvällä puheella koetti taltuttaa ryyppymiehiä ja taivutella heitäkin luopumaan onnettomasta elämästään. Vaan mitäs auttoi hyvä puhe hurjille. Entisen ystävänsä kurkkuun suorastaan pyrkivät kaatamaan myrkkyjään ja ties miten siinä olisi käynyt, jollei Aartelon huutoa olisi kuultu tielle. Kauhea oli kyllä totisesti pahan mahti maailmassa.
Ja kun se perisynnin kautta jo oli päässyt pesiytymään pieniin lapsiinkin, niin että tälläkin ihanalla laivamatkalla oli täytynyt ojennella noita pikkupoikia, jotka toisilleen olivat kateellisia siitä leikkiautosta, joka vieri tuolla pitkin laivankantta kaikkien haittana — muuten aivan turhaa ottaa lapsia mukaan tällaisiin suuriin herätyskokouksiin! Kenen tuo leikkiauto oikeastaan lienee ollut? Hanna Autin poika ja Hilma Ryylän poika sen perässä vakituisesti juoksivat — jommankumman kai se sitten oli. Oikein villeiksi he tulivat silloin kun keskellä selkää otettiin mukaan ne taiteilijat tai kirjailijat, vai keitä lienevät olleet, jotka veneestään heiluttivat liinaa ja pyrkivät matkaan. Eihän tämän Lainettaren olisi ollut velvollisuus nyt palvella yleisöä, sehän oli seuralle vuokrattu. Mutta rovastihan aina oli niin ystävällinen. Kun kapteeni tuli kysymään, saako heidät ottaa, niin vastasi vaan, että pitäähän lähimmäistään auttaa. Ja eiväthän he olleetkaan häirinneet, kerran vaan tuli se herra tarjoilijalta kysymään konjakkia ja tämä vei hänet erilleen. Ja sitten he olivat omissa oloissaan nuo molemmat, jotka oli otettu mukaan keskellä järvenselkää, jossakin alakannen hytissä. Kuiskailtiin että he kirjoittavat filmitekstiä, ja sehän tuntui kivalta ja jännittävältä. Kunhan nyt ymmärtäisivät aikaansaada puhdashenkisen! Vaateliaampi oli ollut se vihreäpukuinen herra, joka menomatkalla hyppäsi, lupaa kysymättä, joltakin pieneltä laiturilta Lainettareen, kun emännät sillalta ottivat matkalle tuoretta kermaa. Hän se vasta villitsi pikkupojat, tarjoten jollekin naskalille tupakkaakin. Niinkuin pörriäiskärpänen hän huhki sekä ylä- että alakannella, mutta pyrki lopulta yhtäkkiä jonkin onkijan veneeseen, ja Lainettaressa oltiin taas kohteliaita, pysäytettiin ja päästettiin hänet menemään. Kohteliaasti hän kyllä kiitti ja hattua heiluttaen huusi rovastille, että ihanaa oli ollut joutua kyydittäväksi näin pyhään laivaan. Niin, joitakin tällaisia pieniä harmeja oli sattunut tälläkin pyhitetyllä retkellä, mutta täytyi sanoa, että suurin piirtein katsottuna siunaus oli seurannut Lainetarta tällä kauan valmistellulla matkalla.
Pienessä sinisessä alasalongissa istui sävyisänä pianon ääressä lukkari-urkuri Tanero, säestäen virkaveljensä Antti Savilan uusia lauluja hänen itsensä sovittamina, ja ihastunut kuulijakunta vaati laulun laulun jälkeen, kunnes laulut loppuivat. Olivat kuitenkin laatuunkäypiä nuo Savilan Antin laulelmat, totesi hengessä Tanero vaikka hän aikaisemmin oli heidän paikkakuntansa lehdessä pidellyt niitä vähän pisteliäästi. Nyt hän hyvitti aikaisempaa ankaruuttaan, jopa esitti, sopivana välihetkenä omankin laulelmansa — se oli ensiesitys, eikä siitä pitänyt kenellekään mitään virkkaa, hänhän oli leikitellyt sävelillä vain omaksi huvikseen.
Alakannella katettiin aamiaispöytää ja emännät Milja Mikkonen ja Aura Kaartinen availivat ties kuinka monennen kerran eväitään, joista jo oli ennättänyt huveta parhaat palat ja tuoreimmat tuoksut. Nämä ompeluseuran vanhimmat ja uskollisimmat jäsenet, Milja ja Aura olivat ehkä hiukan väsyksissä ja ikävöivät koteihinsakin, mutta samalla heissä ailahteli mielenhaikeus sen johdosta, että nyt oli jouduttu hartausretken viimeiseen päivään. Ennen puoliyötä oltaisiin erolaiturissa.
Mutta tämän kokouksen erikoiset "lapset", ne jotka näinä päivinä olivat joutuneet kääntymykseen, viettivät ihmeellistä yhdessäoloa Lainettaren yläkannella, pelon, kiitollisuuden ja hartauden vallassa. Heitä pelotti "maailma", johon he nyt joutuisivat yksinään: ei ketään tukemassa, kun kiusaukset ja viettelykset tulisivat!
— Oi pastori, kuiskasi kaunis Laina Laiho, — minä olen niin heikko, minä niin pelkään! Kun kuulen tutun hanurinsoiton seurojentalolta ja kun kaikki muut lähtevät, ja kun minua vielä kehoitetaan tulemaan, niin... Minä tiedän, etten voi olla yhtymättä syntiin...
Ja kyynelet kurkussa Laina kuulee nuoren pastorin äänen:
— Rukoilkaa, lapsi, Jumala on heikoissa väkevä ja Hän on luvannut kuulla rukouksen. Olettehan kokonaan antautunut Hänen johtoonsa. Asuuhan ystävättärenne siellä aivan lähellä. Pysykää näinä ensimmäisinä vaikeina iltoina yhdessä, niin tuette toisianne. Tehkää työtä joka vie ruumiillista voimaa. Kun voitatte kiusauksen parikin kertaa, niin ei tee ensinkään mielenne... Te olette molemmat rukouksen lapsia. Kaikki vielä tänäpänä rukoilemme puolestanne.
Senja ja konttoristi Akseli Hurtti istuivat autuaassa hiljaisuudessa sillä puolen laivaa, minne pienten avattujen ikkunoiden läpi kuului alasalongista laulu. He olivat tällä matkalla "löytäneet toisensa" ja solmineet elinkautisen liiton, mutta eivät tietysti vielä julkaisseet kihlausta. Sehän oli tietysti säilytettävä pyhänä salaisuutena, ja Senjan sinipunerva huppuliina peitti laskoksiinsa ne kaksi kättä, jotka nyt kuumasti painoivat toisiaan kahden ylitsevuotavan ihmisrinnan tunteesta.
Vielä nähtiin Lainettaren moninaisen väen joukossa hiljaisena ja vaatimattomana liikkuva Helli Alava, josta oli tullut, tällä matkalla, kaikkien yhteinen suojatti. Helli oli orpo ja vasta rippikoulunsa päättänyt. Tiedettiin, että hänen suuriin kysyviin silmiinsä moni asia kangasti toisin kuin muille. Helli näki unia, missä hänen äiti-vainajansa ilmestyi neuvomaan häntä. Kun pitäjän kirkossa tapahtui varkaus, niin tämä pieni tyttönen osasi suoraan kuin poliisikoira mennä sille paikalle hautausmaata, minne varkaat kiireissään olivat saaliin kätkeneet. Ja kun eräänä aamuna soitettiin sanomakelloja, virkkoi Helli sukkakutimensa äärestä: "Vanhantalon Emma on kuollut." Mitä hullua, Emmahan nähtiin kauppapuodissa toissapäivänä. Vaan Helli oli sittenkin oikeassa. Kiintymyksen ohella, jota ihmiset tunsivat Helliä kohtaan, toiset kyllä häntä myös tunnossaan vieroivat ja pelkäsivät. Kun hän näki kanssaihmisten silmistä ja kuuli heidän äänestään asiat, jotka he olisivat mieluimmin pitäneet omana tietonaan...! Tuntia ennen kuin vieras tuli taloon, Helli jo näki hänet pihamaalla. Tyttö oli pienenä paljon sairastellut ja tohtorit olivat katsoneet, ettei hän jää henkiin. Eilen kun tässä tuli laivaan se vihreäpukuinen herra, niin Helli parahti, sillä heitä oli ollut laiturilla kaksi miestä, mutta se toinen oli äkkiä hävinnyt tietymättömiin. Sillä oli ollut sarvet punaisen tukan alla... Varomattomasti tyttö tämän kertoi, kun häneltä kysyttiin minkätähden hän parahti. Mutta hän ei kertonut kaikkea, nimittäin ei sitä, minkä sarvipää sanoi vihreäpukuiselle. "Mene, tee tämä kansa minulle alamaiseksi. Mars!" ja sarvipää paiskasi vihreäpukuisen laiturille niin että tömähti. Vanha riihivaari oli kertonut lapsille, silloin kun Helli vielä oli kotona, että toisilla ihmisillä aina on matkassaan suojelusenkeli ja toisilla sarvipää. Se minkä pieni Helli oli kertonut, riitti osoittamaan, ettei kukaan järkevä ihminen oikeastaan voinut muuta uskoa kuin että lapsiparan päässä oli vikaa. Lapsenlikkana hän kuitenkin palveli pappilassa ja nöyränä hän tällä matkalla oli auttanut joka paikassa. Ja laulamassa hän oli varsin verraton, hänellä oli niin kaunis ääni, että se helisi ylinnä kaikkien muiden äänten.
Toisella puolen laivankantta, siellä missä nousevan auringon alkuvaiheissa nuoret koivut arkaillen kannattivat tuoksuvaa tuoreuttaan ja laulavia lintujaan — täällä piti hurskasta iloaan matkustajien valtaisa enemmistö, eri-ikäiset ja eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat miehet ja naiset, keskeisimpänä ja johtavana henkenä joukossaan R:n seurakunnan herttainen vanha rovasti itse, jonka moniin kertoihin kuullut, alati tuoreet leikinlaskut aina vastaanotettiin ilomielellä uudestaan. Tunnettiin rovastin hauskat kädenliikkeet, jotka säestivät eri kohtia esityksissä, ja tiedettiin millä paikalla sopi nauraa, millä ihmetellä, tai suorastaan osoittaa pahoittelua. Hauskan jutun jälkeen rovasti sanoi:
— Mutta missä ovatkaan laulunjohtajamme? Laulajat ovat lauma ilman paimenta. Eikös otettaisi "Maa on niin kaunis"?
Otetaan, sehän on kuin tehty tätä hetkeä varten. Vaan laulusta ei tulekaan mitään. Täytyy juosta noutamaan kanttoreita sinisestä salongista. Hiljaa lipuu laiva kanavaan. Taas se on siellä, se vihreäpukuinen herra! Nyt ei hän enää kysykään lupaa, hän tulee kuin kotiinsa, silittää ystävällisesti pikkupoikain päitä ja asettuu penkin päähän kuuntelemaan laulua. Mahtavana kaikuu laulu asiantuntijan johdolla kohti kesäisiä rantoja.
Mutta mikäs taas tarttuikin noihin poika-naskaleihin? Mistäs ne taas kaivoivat esille auton, joka ennenkin oli ollut häiriöksi? Kuin vimmattuina he nyt ajoivat leikkikaluaan laivan toiselta laidalta toiselle, tönivät toisiaan ja tappelivat. Molemmat äidit, niin Hanna Autti kuin Hilma Ryyläkin erkanivat nopeasti laulajaryhmästä asetellakseen poikiaan.
— Kuunnellaanpas kaunista laulua, kuiskasi vieras ystävällinen herra pikkupojille. — Kuule, Matti, vai mikä sinä olet, anna Rietrikin pitää autonsa. Setä antaa sinulle rannassa paljon paremman.
Mutta mitä ihmettä! Nyt heitti Matti äkäisesti leikkikalun Rietille. Vaan Rietipä kiukuissaan viskasi lelun leikkitoverinsa silmille.
— Minä tahdon sen paremman!
— Ei, kun minä tahdon sen paremman.
— No no, no no, sovitaan sitten siitä, sanoi vieras setä nauraen. — Rauhoittukaa, rauhoittukaa...
Rietin äiti kuljetti nopeasti itkevän poikansa syrjään laulajista. Matti sensijaan jäi seisomaan hyvän sedän vierelle. Matin äiti tulee häpeissään siihen hänkin. Matti istui jo vieraan herran polvella.
— Kukas herra oikein onkaan, kun olette niin lapsirakas?
— Olen asioitsija Catheus — sattuipa somasti, että taas pääsin tähän jumaliseen laivaan. Ettekö muista minua: minähän tuonnoin jo tulin tänne, kun te otitte kermaa sillalla. Jo silloin ystävystyimme näiden poikain kanssa. Jo silloin ihmettelin, että te viitsittekin, tuollainen hieno rouva, kuivata kahvikuppeja... Niin, antakaa anteeksi, mutta ei se nyt ole teidän työtänne... Sitten täällä oli sellainen puolihullu tyttö — piru vie, kuinka se oli ruma!
Matin äiti totesi maireana muistavansa herra asioitsijan ja ymmärtävänsä, että hänellä, ompeluseuran vanhimmalla jäsenellä, olisi voinut olla muutakin työtä kuin pestä astioita... Se nuori tyttö oli Helli, oikea Jumalan lapsi, joka näki aivan ihmisen sisään, nimittäin hänen ajatuksensa.
Asioitsija Catheus irvisti pahasti ja painoi huulilleen silkkisen nenäliinansa.
— Vaan eikös herra tahtoisi käydä tervehtimässä meidän kunnianarvoisaa rovastiamme?
Ei voinut tietää, minkäkaltaisen ilmeen vihreäpukuinen herra peitti silkkiliinaseensa. Tiettävästi hän erikoisen mielellään halusi osoittaa rovastille kunnioitustaan ja kiitollisuuttaan. Ja niin tämä nuori komea mies kumartaen seisahtui rovastin eteen.
— Catheus on nimeni... Olen ihastunut saadessani... Catheus, asioitsija Catheus. Herra rovasti suvaitsee katsella niin tarkkaan — suvaitsette ehkä ajatella, että missä tavaralajeissa minä asioitsen. Olen tietysti kiitollinen huomionosoituksestanne. Toimin hiukan joka paikassa ja joka alalla, sillä mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta. Missä ihmissydän sykkii, siellä se voi minuun luottaa, nimittäin tiettävästi me aina voimme toisiamme palvella. Taiteilijoihin olen erikoisen kiinnostunut. Ja myöskin he minuun. Myös hengellisen säädyn jäsenille olen silloin tällöin saattanut olla hiukkasen hyödyksi. Tiettävästi rajoitetussa mittakaavassa. Tuntuu erittäin mieluisalta, kun saattaa lausua kauniin tunnustuksen esimerkiksi hyvästä saarnasta... Niinkuin nyt haluaisin sallia itselleni tällä hetkellä... Herra rovastin hartauspuhe silloin menomatkalla juuri tällä samalla paikalla oli erittäin vaikuttava ja syvälle luotaava. Kyyneleet nousivat silmiini.
Vanha rovasti ikäänkuin heräsi, yhtäkkiä. Hän oli siihen asti tarkastellut vierasta aivan ulkoapäin.
— Kuuliko asioitsija todella puheen? huudahti hän. — Ja minä kun olen ajatellut, etten enää kykene mihinkään ja että pitää antaa suunvuoro meidän nuorelle pastorille. Hauska kuulla, hauska kuulla... Tuollahan pastori tuleekin...
Matin äiti katsahti rovastiin ja huomasi auringon langettavan kumman vihreän valaisun vanhan rovastin ylle. Sama valaisu puhkesi yhtäkkiä näkyviin nuorenkin pastorin olemuksessa, kun asioitsija nyt mairittelevasti puhutteli häntäkin. Matin äiti tunsi vahvan vihreänkeltaisen tunteen kiertävän sisässään ajatellessaan Hilma Auttia, joka olisi ollut omiaan pyyhkimään ne kahvikupit silloin menomatkalla...
Itse asioitsija Catheus vihreänkeltaisessa hienossa maailmanmiehenpuvussaan liikkui liukkaasti joka taholla ja viehätti minne hän tulikin herttaisella olemuksellaan ja viisaalla myötätuntoisella puheellaan. Kaikille hänellä riitti neuvon ja kehoituksen tai makean oikaisun sana. Jokainen laivan matkustajista jäi siihen käsitykseen, että häntä kohtaan — huolimatta hänen loistavista ominaisuuksistaan — oli tehty vääryyttä ja että jokin viha jäyti hänen ytimiään, sekä että häntä nyt täytyi kohdella erikoisen herttaisesti. Eipä olisi ollut kummaa jos näin viehättävää miestä olisi kadehdittu. Jokin kuparinvihreä lieska paloi hänen silmissään, kun hänen katseensa kierteli lähetysompeluseuran huvilaivan matkustavaisia, ja jokainen otti tuosta tartuttavasta lieskasta osansa. Niinpä äsken kihlautuneen parin kädet irtaantuivat toisistaan huppuliinan alla — nainen katsahti ystävättäreensä ja tunsi äkkiä, että tämän kauneus vei voiton hänen omasta kauneudestaan ja että hänen rakastettunsa ihastuisikin ystävättäreen. Sulhanen alkoi samassa hetkessä epäillä naapuriaan, kauppamiestä, siitä että tämä kosimistarkoituksessa katseli hänen lemmittyään. Sillä oli, tuolla kauppamiehellä, vauras koti sillankorvassa, salissa peilejä ja tallissa auto.
Mutta nytpä kävi siitä ohitse se kalpea tyttönen, joka palvelee rovastilla lapsenlikkana. Herra Catheus kimmahti kohteliaasti paikaltaan, tarjosi tilaa vierellään ja virkkoi hymyillen:
— Eikö neiti ennättäisi yhtään istahtaa? Teillä on hyvin kaunis ääni ja muutenkin... Teistä voisi tulla suuri laulajatar. Te muistutatte maailmankuulua Silvestraa, jonka äskettäin kuulin Amerikassa... Mutta Silvestra on jo vanha. Minulla on suhteita joka paikkaan, voisin toimittaa teidät...
Catheus katsoi tyttöön niinkuin iso-mato katsoo pieneen lintuun.
Tyttö vei kädet silmilleen ja nojautui seinää vasten. Hän oli pyörtymäisillään... Herra Catheus seisoi silmänräpäyksessä hänen vierellään.
— Sallikaa... Minulla on erittäin hyvää lääkettä. Te olette rasittunut. Ettekö suvaitsisi seurata minua alas, siellä on salkkuni...
Pieni Helli peitti kasvot käsillään. Hänen sydämensä jyskytti niin ettei hän enää kuullut mitä vieras puhui. Hänen rinnastaan kuului ääni: "Mene pois minun tyköäni, saatana..." Mutta lausuiko hän sen ääneen, sitä ei hän tietänyt. Joka tapauksessa hän nyt, seinää myöten kulkien, läksi pakoon. Vieras herra nauroi hänen takanaan. Helli vaipui penkille alakannen kärjessä ja katseli vettä. Kaunis kuohuva vana seurasi laivaa. Vana tyyntyi matkan päässä.
Laivassa ei enää laulettu. Käytiin aamiaisen kimppuun. Puhuttiin ruuasta ja juomasta. Puhuttiin myöskin hinnoista ja ihmisistä, jotka olivat vääryydellä anastaneet jotakin, joka olisi kuulunut muille. Asioitsi ja Catheus kierteli sekä ylhäällä että alhaalla, teki tuttavuuksia, järjesteli suhteita, nauratti terävillä leikinlaskuilla ja ennenkaikkea puhui paremmista oloista jossakin muualla sekä kehoitti kansalaisia pyrkimään niihin. Hän, tämä asioitsija, saattoi järjestellä monenlaisia asioita, hänellä oli hyvin laajat läänit tuttavuuksia. Minkätähden täällä raataa huonoissa ikävissä oloissa, kun maailma oli täynnä iloa ja rikkautta ja huvia?
Ihmeellinen mies, miten sulavasti hän liikkui! Hänen äänensä oli kuin kuiskaus korvaripissä ja yhtäkkiä se saattoi jylähtää kuin pitkäisen tuli. Ei kukaan nyt olisi voinut ryhtyä laulelemaan Lainettaressa psalmeja. Hiljainen ja makea uneliaisuus oli sieltä poissa. Mutta pientä Helliä ei näkynyt ja häntä tässä tapauksessa asioitsija Catheus etsi. Hän halusi että tuo itsepintainen tyttölapsi kuulisi hänen vakuuttavan ja valloittavan äänensä. Hän halusi että tuo enkeli taipuisi hänen tahtoonsa ja rupeaisi ihmisiksi. Hänen pitää tulla tänne toisten joukkoon ja hymyillä niinkuin muutkin. Sellaiset salaiset näkemiset ja aavistukset, mitä sillä on, pitää repiä siltä pois. Herra Catheus kuvitteli miten suloista olisi istua tuon valkoisen tyttölapsen vierellä laskettelemassa ruusunpunaisia rivouksia hurskaan laivaseuran salaa rakastelevista matkustajista. Herra Catheus kuvitteli että hän houkuttelee tyttölapsen johonkin alasalonkiin, siellä hän tarjoaa hänelle pienen virvoituksen ja suutelee hänet siniseksi ja punaiseksi. Herra Catheus tunnusti itselleen, että hän jollakin lailla oli rakastunut lähetysompeluseuran vaarallisimpaan enkeliin ja että hänelle tuotti vaikeuksia vangita lemmitty. Mutta ei tässä niinkään hellitetä. Hän ei olekaan vielä hoitanut asiaa loppuun. Jos tuo taivaallinen vuona saadaan ansaan, niin on koko laiva ansassa ja Catheus menestynyt tehtävässään. Herra Catheus haisteli ympärilleen joka suuntaan ja tunsikin kaikkien hajujen joukosta enkelin läheisyyden. Hän istui kun istuikin äärimmäisessä pyhyydessänsä laivan perässä eikä Catheus uskaltanut mennä aivan lähellekään, sillä tyttö olisi varmaan yhtä helposti vainunnut, kuka häntä etsi. Varovasti täytyi lähestyä tätä taivaallista riistaa. Herra Catheus päätti lähteä tutkimaan alasalonkia ja sen mahdollisuuksia.
Mutta ah, mikä löytö. Johan olikin Catheuksen sydän ollut tulessa, kun ei hän ensinkään ollut valvonut sitä herkullista paria, mikä täällä Lainettaren uumenissa vietti makianleivän päiviä. Irma Tuokio ja Vili Vauhko vaihtelivat täällä kiihkeästi ajatuksia draaman tehtävästä. Catheus saattoi todella ihastua, sillä hän ymmärsi joutuneensa todella vihreille laitumille. Suloisessa sovussa ja yhteisymmärryksessä olivat täällä kirjailijat kahden. Ensiluokan tehtävä oli asioitsijan edessä. Tiesihän sen koko maailma, että nuo molemmat olivat yhdessä matkustelleet ulkomailla ja yhdessä antaneet lausuntailtoja — niin, mitäpä siitä. Catheus tunsi suurta ennakkotyydytystä jo tervehtiessään ja pyytäessään lupaa tulla heidän hyttiinsä. Hän tilasi lohta sitruunakastikkeen kera ja muutakin hyvää. Hänen vihreänkeltaisen pukunsa hohde kuvastui kulmasohvaan, missä kirjailijatoverit pienessä humalassaan istuivat.
— Oikeinko sinä nyt sitten todenperään hyväksyt tämän uuden näytelmäni? sanoi Vili Vauhko. — Puhu suoraan, Irma.
— Loistodraama! vastasi naisen sointuva ääni. — Toistan mitä jo sanoin: pari pientä piirtoa hyvän teatterinjohtajan kädestä. Vaan siinähän se on, ettei meillä ole sitä teatterinjohtajaa. Ei, ei, enhän nyt tosissani tarkoittanutkaan että pitäisi tehdä korjauksia. Kyllä sinä tällä näytelmälläsi olet ylittänyt entisetkin voittosi. Iloitsen kanssasi!
Irma joi lasinsa pohjaan ja otti Vilin savukerasian.
Vilin kasvoissa kuohahti ilkeästi.
— Mutta Irma, tämänhän sanot minulle ensi kertaa! Koko päivän olet vain vietävästi osoittanut hyväksymistä. Kirjoitapas sinä parempi näytelmä. Muistapas vaan omia "näytelmiäsi". Niin, arvostelut — ne ovat olleet kohteliaisuuksia sinun kauneudellesi. Mainitsepas ne kohdat, jotka tässä vaativat hyvän teatterinjohtajan sorkkimista. Hitto vie, sano pois. Tämähän vasta hauskaa onkin tässä jumalisessa laivassa, missä me olemme olleet kuokkavieraina!
Irma hapuili käsiinsä konjakkipullon.
— Vili, rakas, kiltti Vili, ole siivolla, muuten viskaan ikkunasta tämän näin. Molemmat olemme hiukkasen höyryssä ja tupakansavua on niin että tukahdumme. Mikä sinuun meni, olet kasvoiltasi ihan keltainen? Tiedäthän etten ole lakannut olemasta ainoa ystäväsi. Tulin nyt sanoneeksi... en tiedä oikeastaan mikä sinua niin suututti...
— No niin, ainoa ystävätär, puhu vaan suusi puhtaaksi ja sano mitä sisimmässäsi ajattelet. Mutta minäpä ajattelen jotakin mitä en sano. Annapas sen pullon olla, minä olen sen maksanut. Ehkäpä tässä pitää ruveta tulemaan toimeen ilman "ainoaa ystävää". Kukaties vaikka se ainoa ystävä kaikki nämä vuodet olisikin karsaasti katsellut minun voittojani. Kuinka lienee ollut silloinkin, kun sain palkinnon romaanistani, minä etkä sinä. Olin hiukan haistavinani ettet pitänyt siitä että menin sinun laitumillesi, romaanin suursuohon...
— Vili, kuule... Sanoin jo silloin suoraan, että näytelmä on sinun varsinainen alasi niinkuin romaani on minun. Sait palkinnon, sinulla oli suosijoita... Mutta minähän soin tuon palkinnon niin mielelläni sinulle. Lakataan nyt jo tästä...
— Valehtelet! keskeytti Vauhko, — et ensinkään suonut palkintoa minulle. Ja nyt ajattelet tuossa, että osaat kirjoittaa parempia näytelmiäkin. Sano ne kohdat, ole hyvä, missä johtajan käden pitäisi tulla sorkkimaan... En olisi uskonut sinua noin lahjattomaksi... Jos sinä heität järveen tuon pullon, niin sen konjakkitilkkasen mukana meni helvettiin myöskin meidän ystävyytemme.
— Vili, mutta enhän minä enää aiokaan kirjoittaa näytelmää, en minä kykene siihen... ollaan nyt niinkuin ennen...
— Minä en enää sinuun usko. Yritä, yritä sinä näyttämöllä. Yritä ja ylitä Vili Vauhko... Hahhahhah...
Asioitsija Catheus nieli nautinnolla loppuun lujan lohiannoksensa ja päätteli, että hän ainakin tämän osan Lainetarta saattaa katsoa vallatuksi alueeksi. Olipa hän jälleen pitkästä aikaa kokenut iloisen Victorian ja saattoi hyvällä mielin lähteä kiertämään kalpeaa taivaanvuonaansa. Sen kun vielä saisi verkkoonsa! Sisimmässään Catheus kuitenkin tunsi, että se ärsyttävä pieni enkelityttö on lopultakin mahdoton valloittaa. Ja että näillä kohdin oli silta, jolle sopisi pyrkiä poistuakseen koko tästä haisevasta seurasta. Catheus tyhjensi nopeasti lasinsa ja kiirehti ovelle. Mutta siinä kolahti hänen jalkoihinsa tyhjä pullo, itsensä Vili Vauhkon viskaamana, ja Vili puhkesi puhumaan:
— Irma, en olisi uskonut sinua näin kateeksi — tämä on kateutta!
— Kade olet itse!
Irma sanoi sen tosissaan.
Nyt havaitsi herra Catheus parhaimmaksi heti hävitä. Ja hän pujahti liukkaasti alakannelle ja kiirehti kapteenin puheille.
Vaan pyhällä laivalla kyselivät ihmiset jo kuiskaten toisiltaan mitä oli tapahtunut. Rovasti kehoitti yhä uudelleen ja uudelleen kansaa laulamaan — olihan eron hetki pian käsissä. Kanttori ja tirehtööri kehoittivat taukoamatta toisiaan aloittamaan laulua, mutta siitä ei tullut mitään.
— No mitä otetaan? Ala sinä.
— Mitäs minä, minähän olen sinun rinnallasi vaan tällainen vähäpätöinen...
Ääniraudat heläyttivät epätoivoisesti alkusävelen, johon ei kukaan tarttunut.
Yhtäkkiä tuli juosten etualalle se nainen, joka onnellisena kihlattuna oli alkumatkalla pidellyt rakastettunsa kättä huppuliinan peitossa.
— Tuo, tuo, sanoi hän kiihkeästi, osoittaen herra Catheusta, — tuo herra se oli, joka tänne toi riidan hengen tullessaan. Miksi sellainen päästettiin laivaan? Catheus — se on peloittava nimi... Eikö meidän kaikkien ollut hyvä olla — ja nyt! Helli, tule tänne, ymmärräthän sinä minut.
— Catheus, sanoi Helli särkynein lapsenäänin. — Kateus.
— Kateus! kuiskattiin miehestä mieheen Lainettaren kannella.
Herra Catheus nosti kiireisen kohteliaasti hattuaan jäähyväisiksi lähetysompeluseuran matkustajille ja loi vihreänkiiltoisen silmäyksensä kalpeaan Helliin.
Laiturilla oli vastassa musta loistoauto, jonka pintaan painuva päivä johti säteensä. Nämä säteet kiersivät iloisesti autossa istuvia nuoria naisia, joiden juhlapukuja välkehtivät viitat suojelivat.
Hymyillen ojensi sarvipää herra Catheusta vastaan kätensä. Hän oli iltapuvussa, päässä silkkihattu.
— Hyvä että tulet, puhui hän ystävälleen ja holhokilleen. — Laita itsesi juhlakuntoon, menemme suuriin häihin — rikkaan miehen ainoa tytär Eeva ja johtaja Suli-Stern. Minä en ennätä kirkkoon — sinä saat mennä. Tulen kyllä illaksi huvilalle. Mutta hoida nyt asiat.
Laiva oli irtaantunut sillasta ja kääntyi viheltäen takaisin selälle. Vilunväreet ruumiissaan kietoi pieni Helli takkia ympärilleen ja näki miten naiset mustasta autosta ojensivat kätensä Lainettaren äskeiselle matkustajalle. Ja eivätkö molemmat herrat vielä ennenkuin astuivat autoon, kohottaneetkin hattuaan valkoista Lainetarta kohden!
— Mene taakse, hymähti sarvipää herra Catheukselle. — Saat kunnian pitää seuraa daameille. Ajan itse.
Loistoauto lähti kiitämään alas mäkeä.
Lähetysompeluseuran laiva solui äänettömänä tyyntyvässä illassa pitkin hiljaisia vesiä. Ei kuulu sieltä soittoa, ei laulua.
PAKOLAISPARONITTAREN TESTAMENTTI
Kalevi Friman, kaunis nuori saarnaaja, astui nopeasti ylös sairaalan portaat ja katseli levottomasti ympärilleen saadakseen kysyä lääkäriltä tai hoitajattarelta miten yö oli kulunut. Illalla hän matkaltaan oli soittanut tänne ja saanut tietää, että hänen sairas ystävättärensä usean kerran oli kysellyt häntä ja käskenyt viemään sanan, että "lähtö ei ole kaukana".
"Amico", oli hän kuiskannut — ja hoitajatar oli jo oppinut tietämään että tämä sana merkitsi "ystävää", mutta mitä vielä seurasi, sitä ei hän osannut selittää. Tämä sairas puheli joskus ihmisille, joita ei ollut läsnä — ehkä olivat vainajiakin.
Pitkät viikot oli loppua odotettu, mutta aina vaan tuo hento vanha nainen virkistyi ja hämmästytti sekä sairaalayhdyskunnan että tämän tilapäisen pakopaikkansa, maaseutukaupungin, eloisuudellaan ja veikeillä kujeillaan, joilla hän vuoteestakin käsin yllätti potilastovereitaan. "Se taide, se taide", sanoi sairaalan vanha viisas ylilääkäri, "tuo salaperäinen voimanlähde, jota me emme pysty selittämään. Näemme ainoastaan ilmiöt... ilmiöt, hengen vallan yli lahoavan tomun." Nämä taiteen ilmiöt, nämä salaperäiset vallat valmistivat tietenkin maaperää monenlaisille juoruille, niin että nämä rehevänä kasvistona täyttivät tienoon, missä sammuva oopperatähti riutumistaan riutui. Ärsyttävin näistä huhuista ehkei ollut se, että paronitar sotien melskeestä oli onnistunut pelastamaan pussillisen jalokiviään, eikä sekään, että hän syntyperältään todennäköisesti oli suomalaisen naisen avioton lapsi, vaan se, että hän oli rakastunut Frimaniin, kauniiseen saarnamieheen — ja tämä häneen! Tätä ilkeää juorua laahattiin nyt pormestarin iltaseurasta kauppiasklubiin, vastaperustettuun kotiapulaiskerhoon ja niin yhä edelleen ulkopuolelle kaupungin rajojen.
Friman nauroi koko tuota likaista juorupaholaista, kun se hyppäsi hänen silmilleen, ja päätti olla siitä piittaamatta, vaikka se kuinka hyppäisi. Mutta outo makeus seurasi paholaista kuin tahmea sokeriliemi. Tähän liittyi myöskin syyllisyyden tunne, johon ei voinut olla minkäänlaista järjellistä syytä.
Nytkin, kun hän matkalta palasi, jolle matkalle hän ehkä oikeastaan oli lähtenytkin päästäksensä eroon koko jutusta, tuo outo makeus tuntui suussa ja pani hänen sydämensä sykkimään levottomassa odotuksessa. Mitä sitten olisi saattanut olla tulossa? Mitä hän olisi voinut odottaa? Vastenmielinen tunne saattoi johtua ainoastaan hyvin vastenmielisestä tehtävästä, jota häneltä vaadittiin. Niin hän päätteli.
Sairaalan kiiltävät ja ikävän asialliset käytävät ainaisten puhdistusaineittensa hajuttamina juoksivat tänä aamuhetkenä tyhjiltään ja pitkin pituuttaan pienelle pihamaalle asti, missä syysasterit vielä suojelivat loistoaan hallaöiltä. Miten kauan oli tämä sairaalan syysasteri, tämä laulajatar, suojeleva itseään hallayöltään? Koko sairaala oli tällä hetkellä kuin mykkä hallayö. Oliko sen outo hiljaisuus pantu papin eteen sitä varten, että hän selvittäisi itselleen, miten nyt toimisi, mitä sanoisi, mitä tekisi?
Ei enempää eikä vähempää: yhdistyksen "Suursisar" vaati häntä, Frimania, käyttämään vaikutusvaltaansa rikkaaseen paronitar Juliaan saadakseen paronittaren tekemään testamenttinsa yhdistyksen hyväksi!
Allianssitalossahan paronitar oli tutustunut Frimaniin, saarnaajana ja löytänyt synneilleen anteeksiannon — suursisar katsoi selväksi, että tämä velvoittaisi katuvaa ja sovitettua ihmistä muistamaan yhdistystä.
Suursisar oli kerran perustanut yhdistyksen, suursisaren komennon mukaan kävi kaikki yhdistyksessä, hänen sormensa viittaus määräsi papinkin kulkusuunnan. Tätä kulkusuuntaa ei aina ollut niinkään mieluisaa noudattaa. Ja nyt suursisar vaati hänen, yhdistyksen saarnaajan kautta tätä lahjoitusta. Sillä yhdistys oli jatkuvasti köyhä. Köyhyys panee ankaria rajoituksia toiminnalle. Ja mitä mahdollisuuksia avautuisikaan, jos esimerkiksi paronittaren kaunis huoneisto saataisiin lahjoituksena ja siihen lisäksi vielä tarpeellinen pääoma. Paronitar oli vanha ja sairas ja kaukana kotimaastaan — mikä tämä kotimaa oikeastaan oli ja kuka hän itse lienee ollut, sitä oli paras jättää vakuuttamatta. Suomalainen tuo väitti olevansa, sieltä jostain Pietarin porteilta. Ja sukulaisiakin hänelle täällä oli ilmaantunut, tietenkin varsin Aatamin aikaisia. Suursisarta viehätti kaikki kerhoileminen. Jos nyt saataisiin käytettäväksi viisi suurta huonetta kaupungin parhaimmasta talosta, jotka huoneet tuo seikkailijatar oli onnistunut juuri yhdennellätoista hetkellä ostamaan, niin siinähän vasta voitaisiin hoivata niin vanhuksia kuin lapsiakin, pitää kokoukset ja hartaustilaisuudet ja ompelu-illat ja mitä vaan. Paronittaren kuolinhetkeä tietenkään ei saattanut edeltä käsin arvata, mutta kaukanahan ei se voinut olla. Jos nyt sattuisi niin, että Iris Frimanin häät vaatisivat suurempaa huoneistoa, niin voisi tietenkin yhdistys luovuttaa saarnaajalleen käytettäväksi tämän hänen ystävätär-vainajansa kodin tuota tilaisuutta varten. Iris oli vielä hyvin nuori, mutta maisteri ja attashea Lähteensilmä ei näyttänyt, mikäli kerrottiin, haluavan odottaa. Tällainen hääjärjestely varmaan olisi paronittaren mielen mukainen. Tiedettiinhän toki, kuinka kiintynyt hän oli yhdistyksen saarnaajaan, Iriksen isään!
Friman oli ollut iskemäisillään nyrkkinsä pöytään, kun suursisar ensikerran esitti hänelle tätä asiaa. Rouva Julian tilan yhä huonontuessa, hän oli palaamistaan palannut siihen. Ja nyt Friman yhtäkkiä tunsi, että jos hän tästä puoleen haluaa olla yhteistyössä suursisaren kanssa, niin nyt on ratkaiseva hetki tullut. Nyt täytyy hänen etujaan valvoa, tässä on tienhaara, tässä voi olla sen asian viimeinen hetki.
Tämä kaikki oli totisesti likaista muistettavaa tässä sairaan taiteilijattaren oven edessä aamuna, joka saattoi olla hänen viimeisensä. Vaan sittenkin: kaikkein käsittämättömin kysymys luikerteli yhtäkkiä kaikkien intohimokerrostumien alta esiin hänen omasta povestaan kuin käärmeen pää ja herätti uhrissaan vastaiseksi hämmästystä enemmän kuin inhoa. Asia oli niin käsittämätön, että nuoren miehen piti johdattaa ajatuksiinsa kaikkinaiset veijarit ja vääränvalantekijät sekä pyhän kirjan kertomuksissa että sen ulkopuolella, todetakseen, että sellaisia käärmeenpäitä aina oli madellut esiin ihmisrinnan onkaloista — ja myös hänen omastaan. Sillä viheliäinen on ihminen! Se iljettävä ajatus, joka tällä hetkellä luikerteli hänen tajuntaansa, pysytteli vielä jollakin ulkopuolisella alueella, edes pyytämättä asuntolupaa. Hän vielä tarkasteli ajatustaan ja muovaili sitä lauseeksi: minkätähden minä pyytäisin rakkaan ystävättäreni kaunista asuntoa yhdistykselle, kun itsekin voin sen yhä lisääntyvälle perheelleni hyvin tarvita. Eikö meidän kotimme ole ahdas ja huono. Ja kun seitsentoistavuotias tyttäreni itsepintaisesti tahtoo mennä naimisiin tulevan diplomaatin kanssa, joka panee arvoa edustavaan häätilaisuuteen, niin miksen avoimesti puhuisi tästä kaikesta sellaisen juhla-ihmisen kanssa kuin Julia von Bockhoven?
Pieni ylikuormitettu ajan rahtunen sairashuoneen käytävällä särkyi siihen, että kerroksista ja ovista astui, ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta, hoitajattaria tarjottimineen, lääkevälineineen. Tuttu tohtorikin suuntasi askeleensa juuri paronittaren huoneesta suoraan Frimania kohden. "Terve, terve, ihmisjärjen mukaan hänen olisi pitänyt loppua viime yönä. Kuka kuitenkin taas tietää, vaikka hän virkistyisi, kun saa kotiin Romeonsa. Taiteilijat ovat mieltäkiinnittäviä potilaita."
Saarnaaja Kalevi Frimania oli sairaalassa ruvettu kutsumaan Romeoksi sen mielisuosion vuoksi, jota salaperäinen paronitar Julia hänelle omisti. Olisi ollut viisainta ottaa nimitys leikin kannalta, mutta Friman näki vain tapauksen traagillisuuden ja haavoittui joka kerta, kun kuuli viittauksen kirjallisesti kuuluisaan rakkauspariin Romeoon ja Juliaan. Tuollainen kurja vanha oopperadiiva, joka monikirjavien papereiden turvassa pakenee linnastaan Mustanmeren rannalta ja läpäistyään hengenvaarat ja seikkailut päätyy Suomeen, mistä tarpeen mukaan löytää sekä kotimaan että sukulaisiakin — hän on toki säälittävä, yksinomaan säälittävä!
Mutta paronitar Juliassa oli sittenkin jotakin muutakin: viehätysvoima, joka hänen lakastuneesta olemuksestaan välitti näköaloja loistoon, jommoisesta ei kaukainen ja karu Suomi voinut saada aavistusta paitsi kirjojen välityksellä. Tässä loistossa kimalteli, säteili ja kiehtoi tarumainen yhdistelmä rakkautta ja vihaa, riemua ja tuskaa, mikä lainehti huikaisevien salien laidalta laidalle kuin missäkin merenvaltiaan simpukkalinnassa tai vuorenpeikon kristallipalatsissa. Täällä sukeltavat vaikuttajanaisten joutsenkaulat esiin silkkisten kankaiden laineista, täällä julistavat valloittajamiesten tähditetyt rinnat nautinnon oikeutusta — ja tätä kaikkea pitelee syleilyssään musiikin poljenta ja tuoksuvesissä kylvetettyjen ihmisruumiiden hengitys. Saarnaaja Kalevi Friman on koulupoikana lukenut jonkin romaanin Venäjän hovista ja muistaa aina tämän, lähetessään paronitar Julian sairasvuodetta. Sillä Julia tulee tällaisesta maailmasta. Julia on siellä ollut lumotar.
Tämä sama hauras olento, joka nyt innoittaa kaupungin koulupoikia tekemään pilkkalauluja ja saarnaaja Frimania veisaamaan katumusvirsiä! Mutta näitä tehdessään ei Friman koskaan ole lakannut suussaan tuntemasta jotakin oudosti kiehtovaa ja kuvottavaa makua. Ja lieneekö koulupoikakaan pilkkalauluja tehdessään pysynyt puhtaana vaistoamasta jotakin kielletyn puun hurmasta.
Koko tämän oudon tilanteen alku oli hyvin yksinkertainen: vanha sairas pakolaisnainen oli sielunsa hädässä kierrellessään kirkkoja, tullut myöskin allianssitalolle. Sinä iltana oli saarnavuoro sattunut olemaan Frimanilla ja saarnan päätyttyä hän oli alttarilta laulanut, niinkuin monesti ennen. Ja nyt oli tämä laulu väkivaltaisesti herättänyt vieraassa naisessa eloon muiston nuoruuden rakastetusta. Ja hän oli yhtäkkiä nähnyt tuntemattomassa suomalaisessa saarnamiehessä peloittavaa yhtäläisyyttä ammoin kuolleen rakastettunsa kanssa. Hän oli heti antanut saattaa itsensä tämän asunnolle ja pysähtynyt odottamaan. Ja saarnaajan astuessa köyhään työhuoneeseensa purkautui vieraan naisen hellyys oudosti häneen. Hän myrskysi ilosta ja surusta ja piteli nuoren miehen käsiä, painaen niitä huulilleen. Mutta Friman kuuli kaiken aikaa, miten hänen nuori vaimonsa kierteli ompelukonetta seinän takana ja heidän heikko nuorin pikkulapsensa kirkui. Tämä kaikki tuntui hänestä niin pahalta, että hän nopeasti irtaantui pitelevistä käsistä jättäen oudon naisen polvilleen tuolin eteen keskelle lattiaa. Eikä kuitenkaan Kalevi Friman ollut ensikertalainen tällaisiin lemmenpurkauksiin nähden. Tuontuostakin oli hänen laulaessaan joku nainen saanut itkunkohtauksen ja ollut kuljetettava ulkoilmaan. Outoa oli vaan hurmio tämän paikkakunnalle arvoituksellisen naisen puolelta, joka vastoin kaikkia muita pakolaisia oli onnistunut säilyttämään varojansa ja joka oli paronitar, niin, paronitar Julia. Sota oli paiskannut hänet paikkakunnalle ollessaan vasta alkuasteella ja hänellä oli kaikin puolin ollut onni matkassaan, sillä korkeat viranomaiset olivat hänen kohdallaan tehneet erinäisiä poikkeuksia ja hän oli saanut noiden korkeiden suojelijain avulla jopa ostaa huoneiston, jonka oli kalustanut salakuljetetulla tavaralla ja jossa oli lyhyen hetken pitänyt jonkinlaista kääpiöhoviakin. Sitten tuli sairaus ja ennen kaikkea se kohtalokas ilta, jolloin Friman "lauloi itsensä" hänen kipeään, kaipaavaan sydämeensä. Ja hän tuli Frimanin kautta kääntymykseen, jätti kaiken kutsujenpidon, seurusteli yksinomaan tämän kauniin miehen kanssa, kuunteli hänen ihmeellistä ääntään, opetteli hänen hartauslaulujaan ja rukoili hänen johdollaan.
Siinä sivussa sai saarnaaja kuitenkin toisella jalallaan astua siihen maailmaan, jossa laulajatar oli elänyt, jopa esitti paronitar Julia sellaisen mielettömän ajatuksen, että suomalainen sankaritenori hänen, Julia von Bockhovenin kanssa laulaisi jonkun hänen kuolleen rakastettunsa suur-osan. Jollakin Euroopan suurella näyttämöllä — ei enempää eikä vähempää! Kiertolaiselämän vaikeudet eivät olleet kokonaan tuhonneet hänen ääntään, niin hän uskoi. Ja Kalevi Friman oli voimansa kukkulalla, mutta kiire hänellä jo oli.
Julia raukka ei ole täydessä järjessään, ajatteli saarnaaja. Pakolaisen seikkailuissa ovat hänen aivonsa ravistellut sekaisin. Hänen kohtalotoverejaan kulkee pitkin maailmaa, ei hän liene ainoa.
Sairaan paronittaren huone oli täynnä auringonpaistetta ja hänen silmänsä säteilivät tulijaa vastaan, kun tämä hetkeksi pysähtyi ovelle. Hymyn lahja oli annettu tälle naiselle, jonka hän tahtoi voittaa, sille hänen tarvitsi vain hymyillä. Friman tunsi, että hän jälleen auttamattomasti vajoaa lumoojattaren pauloihin. Mutta hän muisti myöskin, että hänen nyt oli hoidettava suursisaren määräämä testamenttiasia. Jos hän kaikella vakaumuksellaan ajaa yhdistyksen etua, niin tässä säkenöivässä mielentilassa paronitar voi paiskata koko omaisuutensa hänen käteensä. Mutta hänpä ei lainkaan nyt halua ajatella yhdistystä ja kaikkein vähimmin suursisarta. Jollei hänen olekaan lupa törkeästi anoa, mitä hänen sydämensä halajaa, nimittäin majanmuuttoa niihin suojiin missä tämä ongelmallinen olento on asunut, niin ainakaan ei suursisaren pidä saada jalallaan astua sinne.
— Paronitar, lausui hän totisena, — Jumalan rauha teille!
— Romeo — amico! Enkö ole teidän sielunne ystävä, jonka olette löytänyt tuhannen vuoden takaa? Antakaa minun nyt tuntea se. Pelkäsin, etten enää saisi nähdä teitä. Oi, kuinka te muistutatte häntä, jota enimmän rakastin. Tulkaa, tulkaa, ottakaa minua kädestä... Antakaa sormukseni tuosta pöydältä, olenhan sanonut, että sen aina pitää olla tässä luonani. Amico, tarvitsen apuanne. Kukaan ei vielä ole toimittanut minulle advokaattia. Älkää te unohtako. Tiedättekö, olen läpikäynyt koko ihanan elämäni, viime öinä ja päivinä. Olen laulanut suuret osani. Kun vaan saan laulaa, olen ihan terve — ihan nuori...
"Sentia che amore, che amore è palpito
dell'universo, dell'universo intero,
misterioso, misterioso altero,
croce, croce, e delizia al cor!"Ja todella: kun hän, unohtaen että oli kiellettyä sairaalassa korottaa ääntään edes tämän Verdin korkean veisun ilmentämiseen, päästi valloilleen hopeanheleän säveltulvansa, niin hän oli tyttömäisen hauras ja hurmaava. Olisi ollut mieletöntä käydä tekemään vastarintaa tälle voimalle, joka tulvi kuin lähde maan uumenista, tulvi Jumalan omasta käskystä. Nuori pappi tunsi omankin äänensä murtavan auki telkeitään ja väkivaltaisesti pyrkivän liittymään tuohon aurinkoiseen lauluun, joka ratkoi auki hänen sydämensä. Kun laulu pitkään ääneen vaikeni, totesi hän, tunteitaan hiljentäen, että hänessä tapahtui jotakin outoa ja selittämätöntä. Hän saneli itselleen tekstin suomeksi eikä kääntänyt katsettaan laulajattaresta.
"Rakkaudessa sykkii kaikkeus,
rakkaus on salaperäinen ja ylpeä,
rakkaus on sydämen riemu ja risti..."Hän ei tietänyt oliko oudon liikuttava piirre paronittaren kasvoissa elämäksi vaiko kuolemaksi ja pitikö hänen, saarnamiehen siitä heltyä vaiko koettaa vakavasti ryhtyä johdattamaan keskustelua sille autuuden tielle, jolla he jo jonkin lyhyen hetken silloin tällöin olivat olleet, rukoiltuaan ja veisattuaan. Se taide, se taide, se vaarallinen, se jumalallinen... Kun taiteilijatar näin oli uponnut muistoihinsa, oli vaikeaa johdattaa häntä järkipuheeseen.
— Paronitar, yritti Friman taasen, — te väsytätte itseänne. Enkö saisi kertoa teille matkastani? Meillä oli pari oikein suurta iltaa, jolloin Jumalan henki teki voimakasta työtään. Me...
Julia rouva heilautti läpinäkyvää kättään.
— Ah niin, amico, — tiedän, tiedän: kerrankin Scalassa, Alfredon ja Violettan laulaessa loppuaarian duettoa, Jumalan henki otti meidät valtaansa niin, että luulimme kohoavamme ikuisuuteen...
Milanon Scalassa oli Giulietta von Bockhoven saanut suurimmat voittonsa ja näihin herkimpiin muistoihinsa hän aina palasi aivan kuin hänen verenkiertonsa yhäti säännösteltäisiin sieltä käsin ja pysähtyisi, jollei hän olisi yhteydessä Italian kanssa.
Julia hyräili ja hypisteli sormustaan. Hänen ajatuksensa oli yhtäkkiä pistäytynyt Gretchenin kammiossa jalokiviaarian hetkellä. Sormus oli sininen, suuri ja hyvin kaunis. Se oli taudin aikana käynyt hänen sormelleen väljäksi. Hyräilystä tiivistyi esiin sävel. Gretchen vei sormuksen huulilleen ja vaikeni muistoihinsa vaipuneena.
Frimankin muisti jotakin. Hänen tyttärensä oli kerran lausunut, että hän haluaisi saada omakseen tämän sormuksen. Se kotiutuisi niin luonnostaan tulevan diplomaatinrouvan ympäristöön. Isää hävetti, hävetti sekä itsensä että Iriksen ja suursisaren puolesta. Mutta ymmärsikö sairas nainen ajatusten salakielen? Sillä nyt hän sanoi:
— Annoin sen suuren rannerenkaan tyttärellenne — pitiköhän hän siitä? Paroni von Bockhoven lahjoitti sen minulle kerran, kun lauloin Margaretan osan Moskovassa — siellähän oli niin tunnetusti korkea kultasepäntaito. Suomalaisia kultaseppiä, sanoivat. Mutta tätä sinistä sormusta minä en voi antaa kenellekään, sen vien mukanani hautaan — tiedättehän keneltä olen sen saanut? Hän oli ainoa, jota olen rakastanut... Kritiikki sanoi, ettei ole voitu nähdä täydellisempää Alfredoa ja Violettaa kuin me molemmat. Mutta niinpä me emme olleetkaan kaksi palkattua näyttämöhahmoa, vaan kaksi rakastavaista ihmistä, jotka eivät muista, että heidän edessään on katsomo.
Ja yhä hän hypisteli sormusta ja silmät valoivat siihen hellyyttä.
— Tänä yönä kuulin unessa Lilithin, koirani, haukkuvan. Hänellä oli tapana pyrkiä koristaan minun vuoteeseeni ja silloin hän haukahteli määrätyllä tavalla. Nousin aina istumaan ja tartuin häneen. Hän oli niin pieni, ettei hän voinut itse hypätä niin korkealle. Nytkin nousin. Heräsin, olin yksin oudossa paikassa. Uskollisempaa ystävää ei minulla ole ollut kuin tämä pieni koirani. Ja häntä en voinut pakomatkallani pelastaa. Hän oli hento ja herkkä kuin henkäys. Ja hänet minun täytyi jättää raakoihin käsiin rajan taakse...
— Paronitar, älkää toki noin kiihtykö, yritti Friman ja ojensi suojelevasti kätensä häntä kohden. Mutta ei hän sitä nähnyt. Hänen silmänsä tuijottivat jotakin kauhun kuvaa kohden.
— Mieheni vanha kamaripalvelija kantoi minut rajan yli ja laski minut jonkin ojan pohjalle. Hänet ammuttiin siihen paikkaan. Ojassa oli kuolleita ihmisiä ja eläimiä. Mutta minä huusin vain ainoaa uskollista eläintäni... Hän oli nauttinut ruokansa kädestäni kuin lintu ja nukkunut povellani...
— Paronitar, te väsytätte itsenne kokonaan. Rakas Julia, pankaa silmänne kiinni, niin laulan teille, saanko? Olette osoittanut minulle niin suurta luottamusta, kuunnelkaa minua nyt...
— Mutta te ette ole osoittanut luottamusta minulle. Enkö ole sanonut että teillä vielä on aikaa: heittäkää kaikki ja laulakaa, laulakaa ja sovittakaa syntinne... Niin, juuri syntinne! Sellainen ääni on ihmiselle annettu ja hän viskaa sen pois kuin tyhjän kaarnan... Minä sanon: laulakaa kanssani edes tuota yhtä tuttua Verdin osaa, jonka olen teille opettanut. Te osaatte sen. Mutta te puhutte synnistä, aina vaan synnistä.
— Julia, kuiskasi Kalevi Friman tuskaisena, — missä teidän ajatuksenne nyt kulkevat, en löydä tietä luoksenne. Muistakaa että olen saarnaaja ja pyhittänyt itseni Jumalalle. Oletteko voinut unohtaa kuinka jo yhdessä astuimme kaitaa polkua Golgatalle... Ettekö ole ollut onnellinen?
Laulajatar nauroi. Se oli sydäntäsärkevää naurua.
— Onnellinen? Onnellinen olen ollut ainoastaan silloin kun olen laulanut ja laulussa temmannut tuhansia mukaani...
Laulajatar kohoutui istumaan ja korotti katseensa ikäänkuin hänen yläpuolellaan olisi ollut taivaan kupu.
Dio! morir si giovane, io che penato ho tanto!
morir si presso a tergere il mio si lungo pianto!"Jumala, pitääkö minun näin nuorena kuolla... Onko toivoni ollut vain houretta" — tämä ystävättären huuto syöksyi kuin kuuma veren säie nuoren miehen suoniin.
Ah! dunque fu delirio la credula speranza!
invano di costanza armato avrò il mio cor!Taas hän siis lauloi Traviatan viimeisiä säveliä ja todennäköisesti kuuli vuorolaulajansa vastaavan lauluunsa, koska hän pysähtyi vastaanottamaan Alfredon kiihkeää valitusta:
— Oh mio sospiro, oh palpito, diletto del cor mio
le mie colle tue lagrime confondere degg'io!
Or più che mai del credilo, m'e duopo di costanza
ah tutto alla speranza non chiudere il tuo cor!"Oi rakastettu, ota vastaan huokaukseni, kyyneleeni, koko sydämeni, mutta älä päästä toivoa sydämestäsi..." Olisiko nuori mies milloinkaan näin sielunsa uumenista mitään purkanut ilmoille...
Ja taas jatkui Violettan tuskaisa laulu.
Hän näkee rakastettunsa, sen ainoan, jota elämässä on rakastanut! totesi nuori pappi. Laulussa he nyt kohtaavat toisensa. Onko siis koko se Jumalan-työ, jota hän, Friman, on yrittänyt tehdä, ollut turhaa? Kalevi Friman putosi polvilleen ystävättärensä vuoteen ääreen, niinkuin niin monesti ennen, tarttui hänen käteensä ia yritti rukouksessa pidättää häntä. Mutta rukouksen asemesta puhkesi hänen rinnastaan esiin Alfredon lauluosa ja hän täytti nyt kohdat, joita Traviata äsken oli odottanut hiljaisuudelta.
Tätä outoa hetkeä vanha oopperadiiva kyllä koko heidän tuttavuutensa ajan oli valmistanut. "Tällä äänellä te laskette maailman jalkojenne juureen ja voitatte määrättömiä omaisuuksia. Mutta on kiire, on kiire. Ettekö ymmärrä mikä synti on tuhlata laulumateriaalia täällä... Oh, amico, amico, vapautukaa...!" Tähän tapaan hän oli puhunut, tuo raihnainen maankiertäjäparonitar — lauloiko hän nyt lopullista kuolinaariaansa? Oliko hän todella jo kohdannut lemmittynsä? Vai vieläkö tämän maanpäällinen varjo, saarnaaja-amico merkitsi hänelle jotakin?
Tällä hetkellä, kun Kalevi Friman vaistosi taiteilijattaren pois pakenevaa innoitusta, todellista viime hetkeä, hän koki aavistamatonta intomielen voimaa ja tiesi: kaikki minä jätän, ei vielä ole myöhäistä, alas maailma jalkaini juureen, omakseni rikkaus ja valta, omakseni kauneus ja hurma! Violetta, Alfredosi on valmis, vie minut minne tahdot, ota minut, laulamme, laulamme! Te sanoitte, että minulle on annettu sama ainoa ääni, jota rakastitte, että olen viimeinen säde teidän elämässänne — lähdemme yhdessä, laulamme yhdessä...!
Polvillaan mahtavan taiteilijattaren edessä hän painoi kasvonsa hänen rannettaan vasten ja tunteen pyörre tempasi hänet tasa-arvoisena laulun papittaren vierelle. Ja vieretysten he seisoivat ikäänkuin alttarilla ja laulaen yhteen ääneen he kohosivat kohoamistaan.
Saarnaaja havahtui hurmiotilastaan — oliko se ollut hetki, vaiko vuosi? — pääsi pystyyn ja loi katseensa ystävättäreen. Äänetönnä ja liikkumattomana rouva Julia tuijotti johonkin harmaaseen kaukaisuuteen. Hiljainen harmaus, ikäänkuin tomuharso, oli laskeutunut hänen kasvoilleen ja käsi oli enää vain lakastunut kukkanen. Kuolema oli kesken laulun ottanut hänet haltuunsa, lempeästi vienyt hänet laulun siltaa myöten pois tästä maailmasta, jossa hän oli jäänyt niin oudoksi ja yksinäiseksi. Hänelle oli lahjoitettu viimeinen armoitettu hetki ja nyt hän onnellisesti oli päässyt toiselle puolelle. Yksinäistyneelle miehelle, köyhälle saarnaajalle, näytettiin vielä se silmänräpäys, johon kuin timanttipisaraan oli kokoontunut taiteilijattaren loistava menneisyys. Hänen sallittiin elää hänen vierellään kuin timanttipisarassa taiteen hurmio, jommoinen se hänellä, Kalevi Frimanilla, ehkä olisi voinut alati olla, jos hän olisi joutunut taiteilijan houkuttelevalle tielle. Silloin kun oli nuori.
Mutta oliko tämä hurmion silmänräpäys oikeastaan hänelle outo? Sukua tälle olivat kaikki ne innoituksen hetket, jotka hänen oli sallittu Pyhän Hengen vaikutuksen alaisena viettää köyhissä ja matalissa majoissa saarnamatkoillaan, niinkuin myös suurissa Jumalan-huoneissa, kirkoissa. Julia von Bockhoven oli kertonut hänelle miehensä linnasta Mustanmeren rannalla. Siellä kulki pitkä jasmiinikuja puistosta pienelle joelle. Täällä olivat satakielet illoin olleet ihmislapsen opettajina. "Jasmiinipuun kukka on innoituksen ja pyhityksen kukka. Jasmiinin tuoksussa on jotakin siitä pyhityksestä, minkä täytyy tapahtua taiteilijassa ennenkuin hän voi sielussaan vastaanottaa säveltäjän ja välittää hänet muille." Kalevi Friman oli tuntevinaan, että Violettan sielu nyt liiteli tuoksuvassa jasmiinikujanteessa. Kohti taivastaan, Jumalan suurta taivasta. Hänen oli sanomattoman ikävä. Jotakin korvaamatonta oli poissa. Hän oli jäänyt yksin.
Saarnaaja seisoi hiljaa, vaipuneena rukoukseen, kun hoitajatar aamiaistarjottimineen astui huoneeseen.
Oli siis vielä aamu, vaikka niin paljon oli tapahtunut. Nuori mies koetti selvitellä itselleen, olivatko jotkut rikolliset ajatukset tai teot tässä kuoleman partaalla saaneet hänessä sijaa ja nyt tuottivat hänelle kipua. Taivaalliset elämykset, kauneuden jumalallinen läsnäolo kuitenkin painoivat synnin alleen niinkuin aurinko painaa sumun.
— Hoitajatar, lausui hän, — kun te nyt valmistatte häntä viimeiseen vuoteeseen, niin muistakaa jättää tuo sininen sormus hänen sormeensa. Se oli hänen tahtonsa.
Käytävällä tuli tohtori pappia vastaan ja sai tietää miten tuon ongelmallisen paronittaren lähtö oli tapahtunut. Siinä ei ollut mitään ihmettelemistä. Koko koneisto oli hänellä loppuun kulunut. Hän eli ainoastaan ja yksinomaan taiteellisen innoituksensa varassa. Siitä hän nautti ravintonsa niinkuin me nautimme leivästä ja juomasta. Ja vaikka tämä pääasiassa oli sijoitettu muistoihin, niin hän samalla kuitenkin kaiken aikaa suunnitteli uusia taiteellisia tehtäviä, palaen heleällä liekillä ja sitten yhtäkkiä sammuen.
— Näin on parasta hänelle. Sinun tehtäväksesi jää nyt lähinnä hautajaisten järjestäminen. Sinähän olit hänen uskottu ystävänsä. Ja ennen kaikkea hänen perijänsä.
Kalevi Friman kiihtyi.
— En suinkaan. Hän on Iris-tyttärelleni lahjoittanut kalliin korun eikä enemmästä ole ollut puhetta. Ei tarvitse pelätä etteivät niinkutsutut sukulaiset ilmaantuisi suurine seppeleineen hautajaisiin ja saaliinjakoon. Meidän yhdistyksemme suursisar on toivonut vainajan huoneistoa.
— Mutta senhän hän juuri on määrännyt sinulle. Etkö nyt sitä tiedä? Olihan hän nähnyt sinun pimeän ja ahtaan asuntosi.
Friman valahti punaiseksi. Vielä tänä aamuna hän oli toivonut huoneistoa yhä lisääntyvälle perheelleen. Mutta toki ei hän ollut lausunut toivomustaan ääneen ei nyt eikä aikaisemminkaan.
— Olisiko sitten olemassa testamentti? Tuskinpa. Ja jäikö omaisuutta?
— En tiedä, sanoi lääkäri katsahtaen kelloaan. — Mutta nämä hoitajattaret ovat sellaista höpisseet, varsinkin se, joka vainajaa hoiti. Pitää tentata häntä. Mutta mennäänpä nyt Julian luo. Etkö tule mukaan?
— Olen ollut koko aamun poissa kotoa. Suursisar tulee kyllä hyvin suuttumaan, jollei hän saa yhdistykselle huoneistoa.
— Koeta tyynesti kestää se.
— Mutta vielä toistan mitä jo sanoin hoitajattarelle. Rouva Julian suuren sinisen sormuksen on seurattava häntä hautaan. Se oli hänen tahtonsa.
— Tjaa — maltappas. Onko meillä lupa haudata maahan arvoesineitä? En luule.
— Mutta tämän hän on saanut rakastetultaan. Eikähän se ole suomalainen koru, vaan sen hän on tuonut kaukaa Venäjältä.
— Katsotaan nyt. Terve-terve.
Kotimatkalla Kalevi Friman kiihtyneenä ajatteli asiaa, jonka sairaalan ylilääkäri oli hänelle ilmaissut. Hänenhän olisi pitänyt iloita kuolleen ystävättärensä suuresta hyvyydestä ja huolenpidosta. Mutta minkätähden häntä oudosti alkoi ahdistaa. Oliko hän sittenkin pyytänyt sairaalta ystävättäreltään tätä suurenmoista lahjaa. No niin, ei tarvitse pelätäkään että se joutuisi hänelle. Kyllä sekä suursisar että sukulaiset hoitavat sen asian. Ja ruma riita siitä nouseekin. Violetta raukka! Tai oikeammin sanoen: onnellinen Violetta. Viheliäisiä ovat ihmiset.
Näin ajatteli tällä hetkellä allianssitalon kaunis nuori saarnaaja. Mutta kun hän tuli kotiin ja astui makuuhuoneeseen, missä hänen nuori vaimonsa paraikaa rinnoillaan ruokki lastaan, niin hänen ajatuksensa ottivat toisen suunnan ja istuutuen vuoteen laidalle Hiljan viereen hän ääneti katseli tätä köyhää kamaria, missä oli pieni vuode vuoteen vierellä, maali kaikkialla kulunut, peitteet haaltuneet, permantoa peittävä matto rikkinäinen. Ja hänen mielensä kävi iloiseksi niin että hän oli miltei kuin irti maasta, kun hänellä nyt oli niin vapauttava sanottava vaimolleen.
— Mitä sanoisit, jos pian voisimme muuttaa tilavaan kauniiseen asuntoon? Niin, tietysti sinä hämmästyt ja niinhän minäkin. Eikähän se vielä ole aivan varmaakaan. Voisi... ehkä... kuitenkin käydä niinkin. Olet kovin epäileväisen näköinen... Sano jotakin... Ja sanoppas sinäkin, Urho, isän pieni poju, eikö olisi mukavaa, kun olisi suuri huone ja paljon aurinkoa... Ja lapselle kylpyhuone...
Äiti nosti punastuen katseensa.
— Isä kulta kertoo satuja...
Mutta nyt vasta isä siirtyi oikeaan satuun, kun kertoi mitä oli tapahtunut ja mitä oli paronitar Julian huoneistosta sairashuoneella puhuttu. Isä ei ollut kuitenkaan ottanut lukuun, että hänen vaimonsa näin tunteellisesti suhtautuisi kauniiseen satuun paronitar-tädistä. Hilja Friman itki tuon yksinäisen hylätyn naisen orpoa kuolemaa täällä vieraiden ihmisten parissa ja itki miehensä turhamaista halua päästä nauttimaan hänen testamentistaan. Ja itki vanhimman lapsensa jumalatonta halua päästä viettämään suurellisia häitä miehen kanssa, joka mielenlaadultaan ensinkään ei kuulunut heidän säätyynsä. Kuinka monet lelut ja makeiset paronitartäti olikaan lähettänyt tänne lapsille. Tästä pienestä Urhosta hän kerran oli sanonut, että hän kuuluu taiteen noidankehään, sillä hän on tunteellisempi kuin suru. Kuinka he voisivat muuttaa niin ylelliseen kotiin kuin hänen kotinsa oli? Millä he sen kalustaisivat. Mutta mahdottomuuksien peloittavan kukkuran muodostaisi suursisaren viha. Suursisar oli suuttuessaan yhtä hirmuinen kuin hän hyvällä mielellä oli herttainen. Sitä ei kaupunki ikinä unohtaisi kuinka hän peittosi sen piikatytön, joka oli käynyt kähertäjällä. Eihän voinut ajatellakaan, että lasten isä vielä senjälkeen olisi yhdistyksen toimessa.
Kesken kaiken alkoi perheen pienin kansalainen nyt yhtäkkiä itkeä äitinsä käsivarsilla. Tunteellisempi kuin suru — niinpian kuin ympärillä sanottiin jotakin surullista, alkoi tämä pienokainen osoittaa mieltään. Mitenkä sellainen tulee elämässä toimeen? Nyt hän nähtävästi vaistosi jotain hyvin uhkaavaa, sillä häntä ei voitu lohduttaa, hänen rauhaansa oli niin pahasti ruhjottu. Pienet kasvot rypistyivät ja sinettyivät. Äiti hyssytteli ja maanitteli, isä piteli päätään ja syytteli itseään tästä varsin epätavallisesta ja julmasta aikaansaannoksesta. Vaan tämäpä ei päättynyt tähän. Iris tuli, tumma, korea seitsentoistavuotias tyttönen, tuli juoksujalkaa, iloinen leiske silmissään ja tarttui tarmokkaasti isänsä käsivarsiin.
— Sano, sano, onko se totta! Kuule isä, miksi olet niin surullinen, mitä sinulle on tapahtunut? Onko sinun häntä noin ikävä? Olitko todella rakastunut häneen niinkuin ihmiset sanovat? Kuule, olihan hänelle sentään hyvä, että pääsi pois... Ajattele kuinka suurenmoista, että saamme lähteä tästä lahoavasta pesästä. Tuskin kehtaan täällä ottaa vastaan Mauria, kun hän tulee minua tervehtimään! Ja nythän hän joutuu sinne Balkanille lähetystöön ja tahtoo että menisimme naimisiin... Kultainen täti Julia, kyllä hän ymmärsi meidän tarpeemme. Mutta onko ihan varmaa, että hän on meille määrännyt huoneistonsa? Kukaan ei oikein tiedä, vaikka kaikki jotain sellaista edellyttävät. Mutta vielä: isä, entä se sormus? Kuka sen saa? Ei, ei, isä, älä nyt suutu. Jollei se tule meille, niin suursisar vie sen ja myy sen ja keittää rahoilla kahvia...
Friman repi komeita hiuksiansa niin että ne valahtivat yli hänen kasvojensa.
— Anna isäsi nyt olla! Mene, mene! Etkö käsitä että minulla tällä hetkellä on muuta tekemistä.
— Tietysti hienot hautajaiset. Sinä laulat Händelin Largon ja sitten on Allianssitalossa kahvitarjoilu ja...
— Mene pois, mene, mene. Händelin Largohan on rakkauslaulu.
Iris voihkaisi samassa yhtäkkiä ja juoksi nopeasti perheen makuuhuoneeseen, mistä taukoamatta kuului pienen lapsen parku. Hän oli nähnyt suursisaren, napittamaton musta päällystakki liehuen vinhasta kävelystä, likenevän heidän vanhaa kallistuvaa puutaloaan.
Pyörremyrsky likeni Kalevi Frimanin kotoa. Pyörremyrsky kävi tämän kodon yli. Suursisar oli suuttunut...
Asiat kehittyivät kaikkinaisten vaikeiden ristiriitojen ja oikeudellisten neuvottelujen tuloksena niin, että kevätkesällä pastori Kalevi Friman perheineen saattaisi muuttaa paronitar-vainajan kauniiseen aurinkoiseen huoneistoon. Kaupunki ei ihmetellyt tarmoa, jolla hän asiaansa ajoi. Hän oli päättänyt viimeistään juhannukseksi asettua tähän omaan asuntoonsa, kävi miten kävi. Asia oli tullut hänelle kohtalokkaaksi senkin takia, että heidän pieni lapsensa syksystä asti oli hellittämättä sairastanut. Niin, sinä hetkenä, jolloin isä oli palannut kotiin laulajattaren kuolinvuoteen äärestä ja kuvannut vaimolleen tätä tapahtumaa, niin, sinä hetkenä oli suloinen pieni poju parahtanut ja heittäytynyt itkemään. Ja itkenyt yötä päivää niin että lääkäri oli kutsuttava. Lääkärit eivät päässeet selville tästä salaisesta tautitapauksesta. Ja siitä lähtien oli pastori Frimanin niin onnellisessa kodissa majaillut sairaus, velkaantuminen ja murhe. Lapsi riutui riutumistaan. Saattaisiko sairaus johtua siitä, että äiti juuri lasta ruokkiessaan kuuli uutisen kuolemantapauksesta ja purskahti itkemään? Suursisaren ja isän välinen kiivas yhteenotto osaltaan myöskin varmaan oli pelästyttänyt lapsen. Oli aivan välttämätöntä, että molemmat pääsisivät pois ummehtuneesta kosteasta vanhasta talosta. Sehän oli käynyt heille, niin isälle kuin äidillekin vuosien kuluessa rakkaaksi, mutta nyt oli kysymys pienokaisen hengen pelastamisesta. Kalevi Friman, nykyään uskonnonopettajana yhteiskoulussa, pani kaiken toivonsa tähän muuttoon.
Kun hän ensi kerran omalla avaimellaan ja yksinään astui tähän huoneistoon, joka nyt oli oleva hänen omansa sen jälkeen kun se oli tyhjennetty niin että ainoastaan naulat taulujen jäljeltä olivat seinissä, tunsi hän mielessään samaa makeaa kaipausta ja syyllisyyttä kuin niin monesti aikaisemmin. Violettan laulu liikkui huoneissa kuin tänne unohtunut pääskynen, Violettan tyttömäinen hurma hiveli täällä kainosti hänen kättään ikäänkuin se olisi tahallisesti jätetty tänne häntä lohduttamaan. No niin, nämä typerät tuntemukset ovat tukahutettavat niinkuin synti tukahutetaan.
Vapunpäivän humu täytti kadut, kouluilla oli lupaa, kulkueet lippuineen, torvisoittokuntineen ja laulukuoroineen marssivat ristiin rastiin eri kokoontumiskukkuloitaan kohden, yhteiskoululaisten nauttiessa esplanaadin penkeillä ilmapalloistaan ja marjamehustaan. Ei olisi voinut olla kauniimpaa ilmaa, ei suloisempia sointuja taivaan ja maan välillä. Sillä jäät olivat menneet, muuttolinnut saapuneet ja tuomet kukkivat.
Kalevi Friman asteli vaimonsa kanssa Rantapuiston halki Rauhankatua kohden. Hän halusi että Hilja tänään näkisi heidän asuntonsa, heidän oman uuden asuntonsa, josta ei kukaan enää voisi määrätä heitä muuttamaan ja jonka aurinkoisissa suojissa he kaikki tulisivat terveiksi. Avain oli hänen taskussaan. Hän piteli kättään sen ympärillä, tästä puristuksesta ei se pääsisi karkaamaan minnekään. Hän otti avaimen käteensä ja näytti sen vaimolleen. Näin pieni se oli, mutta sillä avautuisi heidän uusi rakas valtakuntansa. Kun he olivat päässeet puukujanteen päähän, missä joku mies paraikaa häikäisevän sinisen veden partaalla maalasi venettä, tarttui Kalevi Friman vaimonsa käsivarteen ja veti häntä kiinteästi puoleensa. Pitkien tuskallisten kuukausien jälkeen tunsi hän vapautunutta riemua ja uskoa onnelliseen elämään. Mikseivät he olleet panneet kuntoon ylioppilaslakkejaan? Ja ruusunkukkanenhan heillä olisi pitänyt olla rinnassa!
— Hilja, tule — mikä sinun taas on? Väsyttääkö sinua noin? Mehän olemme heti perillä.
Mutta Hilja hakeutui puun luokse ja nojasi sen runkoon.
— Mennään kotiin, pyysi hän. — Kyllä minä tiedän että siellä on kaunista ja kaikin puolin hyvä. Mutta olen niin levoton.
— Kuulehan, kotiinhan minä juuri vien sinua. Nuo ikkunat toisessa kerroksessa ovat meidän. Katso nyt: sali on keskellä, aurinko hakee juuri niitä ikkunoita. Mutta paras on kulmakamari, sinne tulee sekä aamu- että ilta-aurinko ja sinne, sinne sijoitamme lapset! Hilja, kultaseni, itketkö? Talutan sinut ylös...
— Kotiin, mennään kotiin... Lapsi tarvitsee minua.
Hän oli tukahtumaisillaan. Eihän auttanut muu kuin antaa hänen levätä siinä puuhun nojaten ja sitten lähteä johdattamaan häntä kotiin.
Kodiksi hän nyt näkyi haluavan tunnustaa vain sen vanhan. Hänen täytyy oppia, tottua!
Friman tunsi äskeisen toivorikkaan ilonsa painuvan pohjaa kohden, niinkuin vuotava vene painuu. Hän yritti kuitenkin käyttää äyskäriä ja tukkia vuotoa. Kun he tulivat virvokekioskin luo, olivat äsken niiailleet yhteiskoululaiset poissa, ja heidän jäätelötikkunsa ja konfettipaperinsa peittivät kirjavana rääsymattona maan, Friman johdatti vaimonsa penkille ja nouti mehulasin. Hilja ei vastustanut. Hetkisen hän näytti rauhalliselta ja kuunteli lintuja, jotka vähän näkyivät välittävän etääntyvästä torvisoitosta.
— Kalevi, sanoi hän yhtäkkiä hyvin levollisesti, — millä me olemme suututtaneet armollisen Jumalamme?
Kuinka hän niin osasikin pistää veitsen juuri siihen kohtaan miehensä rintaa, missä tämä sama kysymys pakottavana paiseena oli läähättänyt jo pitkät viikot. Sitä ei nyt kumminkaan saanut näyttää levottomalle äidille ja mies hymyili häntä vastaan.
— Minä, minä olen voinut suututtaa, mutta sinä et missään tapauksessa.
Hänen hymyilevä itsehillintänsä joutui kuitenkin samassa kovan paineen alle, sillä jo kaukaa hän tunsi tuolta rannalta tulevan naisen siksi, jota hän ehkä vähimmin nyt halusi tavata. Suursisar, yllään tuttu ankara takkinsa ja vanha musta lierihattunsa — asteli tarmokkaasti suoraan heitä kohden, osoittaen heille kohteliaan kumarruksen ja vastaanottaen heiltä samanlaisen. Ei muuta. Mutta tuskin hän oli päässyt ohitse, kun Hilja, kaiken tarmonsa kooten, nousi ja kipeästi tarttui miehensä käsivarteen.
— Nyt minä sen tiedän: hänen kirouksensa seuraavat meitä. Annetaan paronittaren huoneisto yhdistykselle, niin pääsemme rauhaan! Annetaan, minä pyydän sinua. Etkö muista kuinka kauheasti hän uhkasi meitä, ei yhtä iloista päivää hän luvannut meille tässä uudessa asunnossa.
Taasen Kalevi Friman tunnossaan tiesi, että se ukkosilma, jonka suursisar syksyllä oli heidän kodissaan nostanut, pahasti oli järkyttänyt heidän hermostonsa, isästä ja äidistä pikkulapsiin saakka.
— Voitko, rakkaani, kuvitella, etteivät hyvän ja valoisan taiteilijattaren siunaukset lannistaisi tällaisen synkän ja pahan vaimon kirouksia?
— Mutta määräsikö hän koskaan todella meille huoneistoaan?
— Ainakaan ei hän määrännyt sitä yhdistykselle. Tuli kyllä todistetuksi, että hän meille oli ajatellut kotinsa. Meidän lapsemme ja me itsekin sairastamme vain siksi, että olemme päästäneet hermomme lamaantumaan pimeässä asunnossamme.
— Ei, ei, on jotakin aivan toista. Jumala on jättänyt meidät. Mikähän lieneekään se rikos, jota meidän pitäisi katua? Viettelikö Violetta meitä syntiin? Annetaan pois kaikki mitä saimme. Myöskin Iriksen rannerengas, ja annetaan vaivaisille...
— Niin ei meidän ole lupa rikkoa vainajan tahtoa vastaan. Sitä sinistä sormustakaan ei annettu hänen mukaansa. Se oli hyvin paha, pidän sitä rikollisena laiminlyöntinä. Onneton se ihminen, jolleka sormus joutuu...
Aviopuolisot, joiden yhteisymmärrys vanhassa kodissa oli ollut häiriintymätön, kiusasivat nyt itseään ja toisiaan loputtomilla kysymyksillä ja selvittelyillä. Suurin osa heidän tuskaansa ei ensinkään löytänyt ulospääsyä sanoissa, vaan hautui ajatuksissa, mädäntyi ja paisui painajaisuniksi, milloin ei ollut unettomuutta kauhunäkyineen. Mitä kummaa sitten oikeastaan oli tapahtunut? Pastori Friman totesi, ettei hän sitten Julian hautajaisten enää ensinkään laulanut. Ei koulun rukouksissakaan. Kaupungissa kerrottiin, että laulajatar oli vienyt mukaansa hänen äänensä. Paholainen itse oli asustanut siinä ihmisessä ja tehnyt Frimanin hulluksi. Yhdistyksen naiset, jotka aikoinaan olivat hurmaantuneet kauniiseen laulajasaarnaajaan, sekä itkivät että sadattelivat häntä. Toiset lähettivät hänelle kukkia ja sokerikakkuja, toiset herjaus- ja uhkauskirjeitä. Mitenkä lujat paulat tuo syntinen nainen oli punonut hänen ympärilleen, todisti sekin, ettei hän koskaan sallinut lausuttavan hänestä pahaa sanaa, nimittäin totuutta. Eikä hän ensinkään katunut tekoaan. Niin oli tuo hulttio hänet lumonnut. Suursisar lausui mielipiteenään, ettei parannusta voinut syntyä ilman katumusta. Kas, eivät ne loistohuoneet tee onnea, vaikka ne olisivat pullollaan auringonpaistetta. Katuva ja nöyrä mieli — siinä ainoa pelastus. Paljon kerrottiin. Omaisten ja suursisaren riidellessä perinnöstä oli sovittu sillä tavalla, että jalokivet pantaisiin tasan. Suursisar halusi paronittaren kuuluisaa sormusta ja lupaili lähteä myymään sen Helsinkiin, jossa oli mahdollisuus saada siitä suuri hinta. Kävi selville, että jalokivet olivat lasinpalasia ja tästä aiheutui paljon mieltäkiinnittävää ja jännittävää toimintaa, joka huvitti kahviseuroja ja mikseikäs kortinpeluuyhtymiäkin. Julia oli vienyt Romeon sielun ja jättänyt tänne kuoren. Mitäpä tämä seikkailuromaaninteko enää olisi huvittanut Frimaneja, he kun kamppailivat sielullisessa umpikujassa eivätkä löytäneet ulospääsyä.
Oltiin noidankehässä.
Heidän yhteiset rukoushetkensä, ennen niin yksinkertaiset ja rauhoittavat, vaativat syntyäkseen keinotekoista ponnistusta, lyhenivät lyhenemistään ja jättivät jälkeensä vain syyllisyyden tunnetta. Lapset eivät saapuneet niihin paitsi uhkausten ja rangaistusten avulla. Romeo toimitti komean ruusu-istutuksen Julian haudalle ja kävi sitä itse hoitamassa. Mutta saadakseen myöskin ravintoa perheelleen täytyi hänen istua tuntikausia onkimassa ahvenia. Iris Friman, Hiljan ja Kalevin korea tytär, oli surulla todennut, ettei Violettan tilavasta huoneistosta ollut hänen häätilaisuuteensa mitään hyötyä, siellä kun nyt vallitsi sairaus ja täysi kurjuus. Maurin vanhemmat halusivat ottaa haltuunsa nämä juhlat — heillähän oli siihen tilaisuus. Pankkineititoverit lahjoittivat eroavalle virkasisarelleen komean käsintaotun kahvipannun, jotta hän siellä kaukana Balkanilla saisi nauttia kotoisesta tunnelmasta ja muistella heitä. Myötäjäiset kotoa supistuivat vähiin. Ei edes iloisia onnentoivotuksia ollut panna matkaevääksi, isä ja äiti kun suorastaan murehtivat tyttärensä lähtöä tällä tavalla. Pikkuruikkusen lohtua sisälsi Iriksen lupaus, että he Maurin kanssa vielä käväisevät kotona ennenkuin lähtevät Balkanille. Ehkä Jumala lähettäisi jonkin armon säteen heidän elämänsä surkeuteen.
Sillä pikkulapsi, se pieni Urho, jonka olisi pitänyt parantua aurinkoisissa suurissa huoneissa, itki itkemistään antamatta millään tavalla ilmi, mikä hänen riutuvaa pientä ruumistaan oikeastaan vaivasi. Hänen sielunsa on kipeä, sanoi tohtori. Ei ollut ihme, että kaunis terve Iris-neiti halusi pelastaa itsensä. Olette rakentaneet itsellenne tautipesän. Hilja-äiti oli saanut uskotukseen ja ainoaksi ymmärtäjäkseen sairaalan vanhan viisaan tohtorin ja tämä saarnasi hänelle uutta oppia hänen herkän taiteilija-lapsensa tapausta varten. Lapsi saattaa tulla terveeksi ainoastaan jos kiitollinen, iloinen ja terve mielentila astuu sen murheellisen, painostavan ja syntisen masennuksen sijalle, mikä nyt asustaa keskellä ilmavaa uutta kotia. Kasvaako kukkanen kuivassa hiekassa, vaikka aurinko kuinka paahtaisi, jollei vilvoiteta häntä kirkkaalla vedellä. Kukkasen tohtori tavallisesti taittoikin tiepuolesta ja ojensi sen pienen Urhon käteen. Kaupungilla sanottiin vanhan tohtorin näin ikärajansa ylittäneenä käyneen uudestaan lapseksi. Mutta Hilja-äiti siunasi häntä ja otti todella harkittavakseen, olisiko tässä uudessa puheessa jotakin järkeä ja pitäisikö ryhtyä toimittamaan kotiin iloista mieltä. Rikkaaksi tulisi varmasti se apteekkari, joka voisi pullossa myydä hyvää tuulta. Mutta mielenrauhan langanpää oli häneltä hukkunut niinkuin kultainen koru voi hukkua mereen. Olisiko sitä kalaa tai sukeltajaa, joka tavoittaisi kalliin korun ja toisi hänelle siihen kotiin, mikä oli syntynyt suursisaren käynnin jälkeen? Tai oikeastaan siitä lähtien, jolloin baronessa Julia ilmaantui paikkakunnalle.
Oliko siis se hyvän mielen tila ja se sellainen sielunrauha, josta vanha lapsekas tohtori nykyään puhui, niin tärkeä lääke ihmiselle? Ja mikseikäs koko ihmiskunnalle? Heillä oli ennen, siinä pimeässä ahtaassa kodissa ollut tämä kaikki. Vanha lapsekas tohtori saarnasi nykyään kuin apostoli uutta oppia ympärilleen. "Te laiskurit", sanoi hän ja hänen silmiensä säteet välkähtelivät kuin säilän terät, "te laiskurit, te tahdotte kuormittaa laboratorioita ja parantajia keksimään viisasten kiven teitä varten, jotta keskeytymättä saisitte rikkoa kaikkea luonnon lakia ja Luojaa vastaan. Te laiskurit: valmista pitäisi teille olla, te haluatte rahalla päästä vaivannäöstä. Minkätähden teitä pitäisi toisten käydä parantamaan, kun itsekin voitte sen tehdä. Taistelkaa mieleenne rauha ja hyvä tahto! Siinä se suotuisa ilma, missä kaikki terveys edistyy ja työnteko luistaa."
Oliko hän, Hilja Friman, kerran suorittanut ylioppilastutkinnon ja kirjoittanut gradunkin? Nyt hän hikoili noidankehässä voimatta ratkaista elämän yksinkertaisimpia probleemoja!
Sulhanen kuului ostaneen Irikselle koruja antiikkiliikkeistä, Iris kun sellaisista hyvin piti.
Frimanien pikkupojat tappelivat toisten poikain kanssa kaduilla ja teillä ja tulivat kotiin verissäpäin. Ja he kun ennen olivat olleet niin säyseitä ja tottelevaisia. Mutta mitäs: kun koko perhe oli joutunut noidankehään, niin siitä ei päässyt ulos. Siinäkin tarvittiin avain. Niinhän oli käynyt Orrelan sepänkin, joka suunnitteli ikiliikkujaa: hänkin joutui ikiliikkujan kehään, jota voi pitää ihan samana kuin noidankehää. Orrelan seppä päätti päivänsä hullujenhuoneessa. Oli se aika noita se laulajatar, joka täällä hullasi ihmisiä.
Päähullattu, pastori Kalevi Friman istui avonaisen ikkunansa ääressä keskellä auringon paistetta lukemassa Jobin kirjaa. Hän eli niin painuneena kiusatun Jobin mielialaan, että hän paukutteli tätä profeettaa niinä päivinä kadulla kävellessäänkin. Mutta hänen kotiesityksiään pysähtyivät ihmiset kuuntelemaan, sillä hänen lukemistaan ei paras teatterilainenkaan olisi pystynyt voittamaan. Oli tosiaan ihan sellaista kuin jos itse Job olisi noussut ylös ja huutanut julki tuskaansa ja puhutellut Jumalaa. Eikä myöskään puuttunut kansalaisia, jotka tulivat neuvomaan tätä uutta Jobia, niinkuin ei heitä vanhaltakaan puuttunut. Kalevi Friman luki: "Sieluni kyllästyy elämiseen; valitukseni minä päästän valtaansa ja puhun sieluni katkeruudessa. Minä sanon Jumalalle: älä minua tuomitse, anna minun tietää minkätähden Sinä riitelet minun kanssani!"
Kaikki Kalevi Frimanin ystävät eivät tarkkaan tunteneet Jobin kirjaa, vaan luulivat papin panevan omiaan. Ja juuri tällä äskeisellä kohdalla huusi eräänä päivänä yhdistyksen nykyinen saarnaaja, asioitsija Tapenius toisen kerroksen avonaista ikkunaa kohden:
— Kyllä sinä sen tiedät, älä siinä yhtään itseäsi kehuskele, minkätähden Herra sinun kanssasi riitelee. Vai pitäisi Hänen suvaitseman sellaista teerenpeliä mitä sinä pidit sen maankiertäjä-naisen kanssa. Hyi, sanoo sellaiseen Herra. Ja vielä häneltä hänen huoneensa otit, ihan köyhän yhdistyksen suusta otit, itsellesi pyysit vaikka olit luvannut... Ja ruusunkukkasia kasvatat sinä tämän syntisen vaimon haudallakin, niin ettei enää yhtään hurskaan hautaa meidän hautausmaalla voi verrata tähän ruusutarhaan...
Niin pian kuin Kalevi Friman kuuli tämän, sulki hän ikkunan ja jäi miettimään, lupasiko hän jotakin toimittamista... Ja pitikö sen herättää pahennusta, että ruusut kukkivat kuolleen pakolaistaiteilijattaren leposijalla. Ja taas hän palasi Jobin kirjaan.
— Onko sinulla ilo siitä että väkivaltaa teet, että hylkäät kättesi teoksen ja annat valoa jumalattomain aivoituksille?... Ovatko sinun päiväsi niinkuin ihmisen vuodet, koska kysyt vääryyttäni ja tutkit pahaa tekoani? — vaikka tiedät, etten minä ole jumalaton, ja ettei yhtään ole, joka taitaa sinun kädestäsi vapauttaa. Sinun kätesi ovat minut muodostaneet ja valmistaneet minut joka puolelta, ja nyt sinä hukutat minut. Muista kuitenkin, että sinä olet minua valmistanut niinkuin saven ja muutat minut maaksi jälleen. Sinä itse, Herra, olet minulle sen äänen antanut, joka vetää ihmiset minun puoleeni. Etkös siis tiedä, että ääni on Sinun vaikka se hetken minussa majailee? Tästäkö minua rankaiset? Siitäkö riitelet, että yksinäinen ihminen löysi lohdutusta tästä Sinun omasta äänestäsi, jonka minulle annoit...?
Kalevi Friman solui pyhän kirjan tekstistä oman viimeaikaisen elämänsä tekstiin eikä huomannut, että hänen vaimonsa oli tullut huoneeseen ja hartaasti kuunteli häntä. Hän kehi auki elämäänsä siitä asti, kun vieras nainen oli tullut hänen huoneeseensa, kehi sitä auki kuin vyyhteä ja tunsi siinä samaa hurmaa ja tuskaa kuin laulussa. Heidän pieni poikansa ei itkenyt, kaikki talossa oli hiljaista.
Koulun rehtori astui huoneeseen, pysähtyi hänkin sen valtaisan voiman eteen, joka henki häntä vastaan papin sanoista. Hän ei enää kysynyt, minkätähden Herra "riiteli" häntä vastaan. Hän kysyi minkätähden hän riiteli Herraa vastaan.
Rehtori halusi näin ennen lukukauden alkua — niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin — tulla saamaan selvää siitä ristiriidasta, mikä oli asettunut kalvamaan ennen niin sopusointuista kotia ja mikä ristiriita ei voinut olla vaikuttamatta koulunkin sisäiseen elämään. Oli eletty toivossa, kun pastori Friman myös oli etevä laulaja, ettei hän panisi kynttilää vakan alle, vaan ilahuttaisi koulua ja varsinkin sen rukoushetkiä kauniilla laulullaan, niinkuin oli ensi aikoina tapahtunutkin. Oppilaat tekivät johtopäätöksiään, sitä ei voitu estää. Kuuluivat koiranhampaat kysyvän: jos Julia olisi ollut nuori, eikä vanha akka, niin miten olisi käynyt?
Kalevi Friman pysähtyi esimiehensä eteen poissaolevana, ikäänkuin ei hän olisi ymmärtänyt mitä sanat merkitsivät ja toisti: "... ollut nuori eikä vanha, niin miten olisi käynyt."
— Haluaako arvon veli tällä sanoa minulle, että minun olisi otettava ero koulusta?
Hän piteli päätään, yhtäkkiä tajuten, että hänellä oli suuri perhe.
— En, en mitenkään, kiirehti rehtori sanomaan. — Katsoin vain velvollisuudekseni saattaa tietoosi, että ihmetellään muutosta, mikä uskonnon opettajassamme tapahtui sen jälkeen kun tuo vanha ulkomaalainen taiteilijatar tuli tänne. Ja niin kuin me kaikki toivoimme perheellesi tätä kaunista asuntoa, mutta...
Friman leiskautti ylpeästi päätään:
— Tietysti minä olen valmis lähtemään, että saatte mieleisenne...
— Tule järkiisi, keskeytti rehtori suuttuneena. — Mehän kaikki olimme hiukkasen pyörällä päästämme, kun olimme saaneet yhdenkin illan olla tuon paronittaren vieraina — hän oli taiteilija korkeaa luokkaa ja juhlaihminen. Mutta nythän hän on poissa ja me voimme palata arkeemme...
Friman kiihtyi...
— Vai palata arkeemme! Taitaakin tässä olla koko minun onnettomuuteni, etten voi palata arkeen, niinkuin te muut...
— No, ei pahitteeksi ensinkään. Vedä sinä meitä myötäsi juhlaan. Mutta ymmärrä, että niinsanotun arjenkin työt on tehtävä. Minä pelkään, että vaimosi nyt itkee ja sinun paikkasi on hänen luonaan.
Varmaan oli käynyt juuri niin. Äidin valitusta tosin ei saattanut kuulla, mutta pieni poika itki sitä läpitunkevaa kipuaan, mitä ei lääkäri voinut parantaa. Se sai alkunsa kodin repeämästä. Lapsen isä tarttui tukkaansa ja huusi. Tätä huutoa ei kuulunut kadulle enempää kuin makuusuojaankaan. Se suuntautui sisäänpäin ja tuhosi siellä. Miten olisi käynyt jos Julia olisi ollut nuori? Ja jos hän itsekin olisi ollut nuori?
Kalevi Friman kuunteli ääntä, joka hänen sisimmässään teki kysymyksiään. Hän kuunteli ääntä, joka puhui hänelle hänen pienen kärsivän lapsensa kautta. Hän, isä, hän on syypää tähän kaikkeen. Eikä parannusta voi syntyä, ellei hän, pappi, keksi siihen keinoa. Jokin rikos on tämän onnettomuuden pohjalla ja se on katumuksella sovitettava... Taiteilijattaressa ei ollut syytä, hän oli kiitollinen lintunen, joka palveli Jumalaa laulussaan.
— Minä, minä, minä! ajatteli Friman.
Hän ei tietänyt, että porraskäytävän alapäässä, ikkunalaudalla istuen, kaksi miestä paraikaa piti neuvoa hänen auttamisestaan. Toinen oli lääkäri ja toinen koulun rehtori. He olivat siinä talon ulkopuolella sattuneet vastatusten ja harkitsivat mitä oikeastaan oli tapahtunut ja mitä olisi tehtävä. Kun Friman lakki kourassa töytäsi alas portaita, tarttui vanha viisas tohtori häntä rintapieliin ja pysäytti hänet.
— Noh, taiteilija, minnekkä niin kiire. Näytät siltä kuin aikoisit paiskata itsesi kaivoon. En kiellä, en käske. Jos siellä on parempi kuin tässä huonossa kodissa, niin sopiihan mennä. Mutta ehkä vielä voisit kuulla pari pikku uutista jotka suoraan sanoen kerron vain johtaakseni ajatuksesi pois kaivosta: tyttäresi on nyt kuitenkin tullut sen sinisen sormuksen omistajaksi! Se oli Helsingissä myyty ja joutui nuoren rakastuneen pariskunnan ulottuville. Ja nyt se alkaa punoa taikakehäänsä uuden sukupolven ympärille. Usko minua: tyttäresi, joka on sinun herkkää rakennettasi, on ajatuksillaan vetänyt luokseen sen korun!... Ei hänen ole tarvinnut sitä pyytää. Hänen suunsa olisi voinut jopa kieltäytyä sitä ottamasta, mutta jos ajatukset toimivat toiseen suuntaan, niin tämä oli määräävää.
Friman tuijotti puhujaan ja ajatteli: minäkin muka toivoin tätä huoneistoa yhdistykselle, mutta ajatuksillani kerjäsin sitä itselleni! Tämä tuli määrääväksi. Eikö tuo tunteellinen taiteilija olisi kuullut ajatuksiani — mitenkäs muuten. Viheliäinen, viheliäinen olen ollut! Ja kaiken aikaa kun muka koetin sanoilla ja rukouksilla johdattaa Magdaleenaa Jumalan puoleen, ajattelin hänen ystävyytensä huumaavaa omistamista. Ja jos hän olisi ollut nuori: miten olisi käynyt?
Vanha viisas tohtori jatkoi:
— No niin, se koski tytärtäsi. Toinen uutinen koskee ystävätärtäsi. Kaikki ruusut ovat varastetut hänen haudaltaan. Aivan niin. Väitetään että jostakin ohi ajavasta autosta astui jonkinlainen herra, joka meni hautausmaalle. Kun hän palasi portista, oli hän paitahihasillaan, takki käärönä kainalossa. Joku oli tietävinään kuka hän oli ja hänen tarvinneen kukkia morsiuskukkavihoksi. Hienoa, hienoa.
Friman ei sanonut yhtään sanaa. Mutta hän seurasi tahdottomana tohtoria, joka häntä käsivarresta taluttaen johdatti heidän kulkuaan rantaa kohden. Koivuissa saattoi jo nähdä jonkin kellastuneen lehden. Frimanin huomio kohdistui tähän. Koivunsiemeniä oli laiturin tienoo piukkanaan. Niistä olisi tullut miljoonia koivuja, mutta tässä ne menivät mäsäksi ihmisten jalkain alla.
— Niin, alkoi tohtori ja puheli ikäänkuin itsekseen, lainkaan pyytämättä, että häntä kuunneltaisiin, — aika helppoahan tuntuu olevan katkaista diplomaattiset suhteet. Mutta se tietää sotaa. Myöskin Jumalaan me voimme katkaista diplomaattiset suhteemme ja sekin tietää repeämää. Kuinka hullunkurisen vaikeaa onkin sitten saada aikaan rauhaa... Konferensseja, konferensseja. Vaikkei siihen tarvittaisi muuta kuin sovittava sana ja sovinnollinen mielenlaatu.
— Puhu, puhu, sanoi pappi, hiekkaiseen tantereeseen tuijottaen.
— Olet taiteilija. Kohtasit toisen taiteilijan. Ensi kerran elämässäsi. Leiskahditte yhteen. Se onkin aika hulmahdus, kun kulovalkealla kahdelta taholta liekit leiskahtavat yhteen... Kyllä minä paljon opin siltä Julialta. Hänen iloisuutensa ja elävyytensä olivat ilmiömäiset. Ja kuitenkaan ei hän koskaan laskenut ristiä hartioiltaan. Eiköhän hänen testamenttinsa meille kaikille oikeastaan ollutkin hänen persoonallisuutensa? Hän tulee vielä antamaan aiheen lauluihin. Ja niitä lauletaan vielä kun me olemme poissa.
Kalevi Friman pysähtyi yhtäkkiä.
— Ja minä opin paljon. Paljon, paljon. Kiirehdin nyt kotiin. Ymmärrät, että minun täytyy tavata vaimoni.
— No niin, diplomaattiset suhteet täytyy solmia puolella jos toisellakin.
Ja edelleen hän ajatteli vanhaa toteamistaan, että taide on ongelmallinen taivaanlahja, jota täytyy varoen käsitellä... hellävaroen käsitellä. Se taide, se taide, säteily yli päivien karuuden. Ilon säteily... mutta ei vailla ristiä. Tuolla asteli tarmokkaasti Kalevi Friman jo matkan päässä...
Niinä aikoina tapahtui sitten muutakin pientä varovaista liikehtimistä kaupungin esplanaadilla, nimenomaan Frimanien asunnon edustalla, kun heillä oli se tapa, että he pitivät ikkunoitaan auki. Tohtori näki ensin parin herrasmiehen pysähtyvän toisen kerroksen ikkunoiden alle, sitten sinne tuli itse kirkkoherra, jonka uljaasta ryhdistään tunsi kaukaa, sitten tuli ompeluseuran rouvia. Kaikki seisoivat äänettöminä, iloisen jännityksen vallassa. Pormestarin rouva, joka päivällisvieraiden vuoksi ei voinut jäädä toisten joukkoon, puhui jo kaukaa vastaantulevalle tohtorille:
— Aijai, tohtori, kiirehtikää, kiirehtikää: kun Friman jälleen laulaa! Kalevi Friman laulaa! Aijai sitä ääntä ja sitä charmia! Koko vuoden tätä hänen laulamattomuutensa kurjuutta on kestänytkin, mutta nyt kun noidankehä on särjetty, niin ei sitä osaa kuvatakaan, mitä ihania ääniä sieltä tulee. Katsokaa tuota väen paljoutta! Päätimmekin tuossa häthätää, nimittäin me ompeluseuran naiset, että lähetämme kukkia sekä hänelle kotiin että Julian haudalle... Julia jätti hänelle äänensä ja hänellä oli ääntä jo ennestään, niin että... mutta kiiruhtakaa, kiiruhtakaa tohtori...
Todella: kauas pitkin kellastuvaa puukujannetta ja istutuksia, missä syysasterit vielä suojelivat loistoaan hallaöiltä, kaikui puhdas mahtava laulu. Laulaja tuntui kohotetuilla käsillään puhkovan auki pilviä auringon vaunuja varten. Pilvet väistyivät, sininen taivaankupu avartui. Nöyrä, kiitollinen ihminen lauloi Händeliä, samaa Largoa, joka kerran oli ollut lemmenlaulu, mutta jonka ihminen sitten oli tarpeensa mukaan kehittänyt hautaushymniksi:
On varjo vaan tää meno maallinen
rinnalla riemun sen,
min tarjoaa taivainen maa:
siell' aukee kahlehet,
siell' ehtyy kyynelet,
ja taisto maan
pois rauhaan raukenee
kuin varjo vaan...VEDENPAISUMUS JA ÖLJYPUUN LEHVÄ
Varhaisesta lapsuudesta on mielessäni säilynyt muisto pienestä löydöstä, jonka tein pimeällä ullakolla, minne kerran olin kiivennyt oikeastaan ilman vanhempien ihmisten lupaa. Lapsen käteen sattui vanhan koulukirjan lehti, missä oli kuva. Ja lapsi katseli kuvaa pienen ullakkoikkunan edessä ja ihmetteli, mitä siinä oli. Oli vettä ja vedestä kohosi käsiä, jotka haroivat ilmaa, ja oli hukkuvien ihmisten päitä. Jotkut näistä onnettomista olivat onnistuneet tarttumaan puun oksaan, joka vielä kohosi vedestä. Naisten pitkät hiukset viistivät vettä. Äidit, epätoivoisina, kohottivat lapsiaan ylös vedestä. Hirmuiset tuskat kuvastuivat kaikkien kasvoilla. Mutta jonkin matkan päässä nukkujista ui suuri talo vähääkään välittämättä vedestä ja avunhuutajista. Varmaan tuon hirveän suuren laatikkotalon ikkunoista paraikaa katseltiin, missä hädässä yltympärillä oltiin, mutta kukaan ei sieltä lähtenyt auttamaan. Niin pahoja olivat nuo pelastuneet ihmiset.
Kysyin nyt isolta veljeltä, joka oli merimies, mitenkä nuo pelastuneet saattoivat olla niin julmia. Ja nyt sain tietää, että Jumala itse oli lähettänyt vedenpaisumuksen rankaisemaan ihmisiä, kun he olivat olleet niin syntisiä ja tottelemattomia. Herra itse oli määrännyt hurskaan Noan pelastumaan arkkiin ja ottamaan mukaansa kaiken, mistä elämän piti uudelleen pystyä alkamaan, kun kaikki pahuus ensin olisi hukutettu maailmasta veden kautta. Sekä pikkusiskon että isonsiskon mielikuvitus lähti nyt vinhalla vauhdilla liikkeelle. He näkivät, että vesi virtasi taivaasta. Ihmiskunta oli niin ryvettänyt itsensä, että vaadittiin kaikki ne vedet, mitkä Herra luomisen päivinä oli johdattanut syvyyksien päälle, pesemään sitä puhtaaksi. Satoi yöt ja päivät. Ei voinut erottaa milloin aurinko nousi ja milloin se laski, sillä oli yhtä ainoaa harmaata vedentuloa vuorokaudet umpeensa. Kaikki liha sai nyt hukkua tulvaan. Ei enää näkynyt yhtään ainoaa kättä kohoamassa vedestä, ei kukaan enää etsinyt pelastavaa puunoksaa. Ei ollut puuta eikä pensasta. Viattomat kasvit ja eläimet olivat saaneet hukkua syntisen ihmisen kanssa. Ainoastaan hurskaan Noan talo ui yksinäisenä saarena mittaamattomassa vesiaavassa. Ei voinut tietää liikkuiko se hitaasti, vaiko kiitämällä. Veden kohina hävitti äänet ja etäisyydet. Mitä sisällä talossa tapahtui? Eikö siellä mahtanut hyvin peloittaa? Ei enää tullut vastaan yhtään maan matkalaista, Noan ja hänen tyttäriensä kaltaista. Ainoastaan vettä tuli julmasti pauhaten ja kohisten. Arkki kohosi yhä korkeammalle sitä mukaa kuin vesi sitä kohotti. Jollei sade lakkaisi, niin täytyisi arkin katon kerran kolahtaa taivaan kanteen ja mennä rikki. Eivätkö mahtaneet Noa ja hänen lankonsa ja lapsensa tätä pelätä. Varmaan he kaikki seisoivat arkin pienten ikkunain luona tähystelemässä ja kuuntelemassa, eikö yhtään ainoaa tuttua elämänääntä alkaisi kuulua heidän hirmuiseen yksinäisyyteensä. Sillä vaikka arkissa oli sekä ihmisiä että eläimiä, niin nämä eivät enää jaksaneet katsella eikä kuunnella toisiaan. Ne olivat sulaneet yhdeksi kiinteäksi taikinaksi, niinkuin oli koko sekin mennyt maailma, joka makasi synteihinsä hukkuneena, suurena ja mädäntyvänä alhaalla vesimassojen alla. Tämän suuren synnintuhon päällä vaelsi Noan arkki sumussa ja sateessa, kantaen ruumiissaan siementä uutta aikaa varten.
Mutta hirveän ikävää mahtoi arkissa olla, pimeää ja nukuttavaa. Kaikki olivatkin horroksissa. Ainoastaan isä Noa kulki hapuillen arkkinsa ahtaudessa, kuunnellen ja tähystellen, eikö jo olisi synti saanut täyteen mittaansa seurausta ja eikö jo Jumalan kasvojen armahtava valkeus alkaisi näkyä.
Peräti kyllästyneitä olivat tähän purjehtimiseen isä Noan pojat ja tyttäret. He ärtyivät pienistä turhista ja sättivätkin toisiaan. Isä Noa sai väsymykseen asti varoittaa heitä, etteivät he toki itse tässä arkissa, missä uuden ja synnittömän elämän tuli alkaa, viljelisi niin kiellettyä menoa kuin riita ja tyytymättömyys. Jollei tästä muu auta, niin hänen täytyy avata ikkuna ja paiskata pahankuriset veteen.
Pojat ja tyttäret talttuivat ulkopuolisesti, mutta sisässään he saattoivat ajatella: mitenkäs isäukko meitä heittelee — hänhän on yksin ja meitä on monta. Tämä ikävä ajatus tuli poikain ja tyttärien isän mieleen, mutta hän sylkäisi sen suustaan kuin myrkyn ja odotti ja seurusteli Herran kanssa.
Ja sitten kerran tapahtui, että linnut arkin orsilla alkoivat liikahdella. Kukko kiekaisi ja riikinkukko levitti pyrstönsä. Heti ryntäsi nyt Noa kovalta lavitsaltaan ja kiiruhti pikkuruikkuisen ikkunan luo. Ja mitä hän näkikään: valoviiru kimmelsi vesiaavan pinnalla. Ja Noa tunsi: nyt on Herra lähellä! Hänen sydämensä hypähti riemusta ja hän terästi korvansa kuuntelemaan, mitä Herra nyt tahtoisi hänelle sanoa. Mutta mitään ei hän voinut kuulla. Kuitenkin tunsi hän luissaan, että vesiaava hänen allansa alkoi vavahdella ja laskeutua. Ja pilvet ylhäällä pakenivat.
Vanhurskaan Jumalan mitta on nyt täysi, ajatteli arkkilaivan Noa-kapteeni. Synti on kokenut seurauksensa ja nyt alkaa jälleenrakentaminen vanhurskaudessa ja korkeimman armossa. Puhu Herra, palvelijasi kuulee!
Noa ajatteli, että hänen nyt olisi määrä langoillensa ja lapsillensa kuvata, minkätähden tällainen hirvittävä tuho oli ollut tuleva. Synnin palkka on kuolema ja vanhurskaan järjestykseen kuuluu hukuttaa se, mikä pahaa tekee ja on jumalaton. Mutta joka lähtee tästä puoleen asumaan maata, hän kavahtakoon synnintekoa. Aina seuraa synnintekoa vedenpaisumus ja vaikkapa verenpaisumus, niinkuin tapahtui hurskaalle Aabelille. Täytyy puhua tämä asia langoille ja lapsille. Vaan eipä uskoisi että kukaan näistä luontokappaleista, jotka ovat pelastuneet arkissa, unohtaisi niitä tuskanhuutoja, jotka ovat lähteneet hukkuvien suusta. Vaan ehkäpä Herra yhtäkaikki katsoo, että nämä erikoisesti mieleen painettaisiin. Kukapa tässä sentään itsensä voi taata — unohtaminen, kun se koskee ihmisen omia pahoja tekoja, on niinkuin kimalaisen hunaja. Hän mässää mielellänsä ia hakee juopumusta viinapuun hedelmästä, kunnekkas Herra havaitsee hänet ylenmäärin tahratuksi.
Kun Noa-vanhus on näin puhunut, johtuu hänen mieleensä, että entäpä jos olisi jo aika käydä katsomassa, miltä tuolla ulkona näyttää. Vain siivekäs taikka hyvä uija tässä voi tulla kysymykseen. Ja siinä samassa hän seisookin lintujensa orsien alla ja näkee, että niillä siipisulat värähtelevät. Kaikki näyttävät menonhaluisilta — mikä nyt olisi luotettavin lähettää suurelle asialle?
— No, sinä vakaa Jumalan lintu, puhelee Noa kyyhkylleen, — jokos näit valkoisen viirun mustien vesien pinnalla? Lentoonko lähtisit? Kuinkas olisi jos päästäisin sinut tiedustelumatkalle? Voisinko sinuun vakaasti luottaa? Olethan tasainen lintu etkä mikään pyryharakka. Ja kaunis olet, selkäsi kimaltelee niinkuin auringon säteet vuorilla ja vedessä.
Lintu vapisee menonhalusta. Eikä se enää odota mitään lupaa, vaan sujahtaa arkin ahtaasta aukosta ulos suunnattomaan tyhjyyteen.
Vähitellen koko arkin asujaimisto sai kuulla, että tiedusteluretki oli aloitettu ja että kyyhkystä saatettiin odottaa kotiin. Uneliaassa arkkiyhteiskunnassa syntyi heräämisen oireita. Etenkin lintukanta osoitti valppautta. Sen orsilta kuului kukertamista ja kakertamista. Ja olihan luonnollistakin, että asia lintuja erikoisesti kiinnosti, koska lintujen rotua oli se rohkea yksilö, joka oli uskaltanut lähteä kahden hennon siipensä varassa seikkailemaan tuohon kolkkoon hiljaiseen vesiyksinäisyyteen.
Tuleeko kyyhky takaisin? tätä kysyttiin ja pohdittiin orsilta lavitsoille ja lavitsoilta lattioille. Ei tule, hukkuu harmauden huminaan, väsyy ja uppoaa sinne minne koko syntinen maailma upposi, vastattiin arkin ääreltä äärelle.
Mutta lintu tuli. Ei ollut vielä illan pimeys täysin peittänyt vesiaavaa, kun sen nokka kolahti seinään. Eikö olisi Noa erottanut tätä elonmerkkiä ulkoapäin? Hänhän oli taukoamatta pysytellyt tähystyspaikallaan ja nyt hän nopeasti veti syrjään ikkunaluukun. Kyyhkynen! Se lyyskähti heti hänen kättään vastaan, sillä se oli pitkästä lennosta uupunut, lisäksi kun oli tottumaton käyttämään siipiään. Mutta lujasti se piti nokassaan saalista, jonka toi matkalta. Mikä... mikä oli kyyhkyllä nokassaan? Noa tarttui varovasti saaliiseen ja katso, hänen hyppystensä väliin tuli turpea harmaa lehti —, öljypuun lehvä.
Noan teki mieli silitellä lintunsa pintaa, se kun toi hukkuneesta maailmasta tämän elonmerkin! Ei siis kaikki ollut vielä tuhoutunut. Oli jäljellä öljypuu, jonka oksasta oli irtaantunut lehti, hopeanharmaa tuore lehti. Noa tuli hyvin iloiseksi. Koko arkkikunnan piti saada tietää, että kuolleesta maailmasta oli saatu elävä lehvä. Se tiesi, että Jehovan vihan mitta oli täyttynyt ja että pian olisi aika arkin kansan astua kuivalle maalle ja alkaa kylvää.
Siinä sitten oli lasta ja lankoa ja nuorta vaimoa ja tyttöä ja poikaa katselemassa, päät yhdessä ja silmät suurina, tuota hiljaista pientä Jumalan-luomaa, joka julisti, että kuolema on korjannut satonsa, ja nyt alkaa vanhurskauden elämä versoa öljymäillä.
Arkin asujaimet kyselivät siinä keskenään, kuinka kyyhkynen juuri tämän pienen harmaan lehden tempaisi tuodakseen. Eikö ollut mirhaa ja aloeta, tai viinipuun lehvää, tai oleanderinkukkaa? Etenkin Noan tyttäret ja tyttärentyttäret kyselivät, miksei kyyhkynen tuonut edes myrtinlehvää tai kimaltelevaa kiveä Araratilta.
Kyyhkynen ei kääntänyt päätäänkään, sillä se nautti paraikaa himoruokaansa, herneitä, matkasta väsyneenä. Eivät ne ymmärtäneet, nuo tytöt, mikä lentäminen siinä oli ollut ennenkuin tuonkin lehvän löysi.
Mutta isä Noa, kuunnellessaan tyttärentyttäriensä kevytmielisiä kysymyksiä, kävi miettiväksi ja kääntyi hengessä Jehovan puoleen. Kukaties Herralla oli juuri erikoinen tarkoituksensa, kun Hän vedenpaisumuksen hirmujen jälkeen lähetti viimeisille eloonjääneille ihmisille tämän harmaan lehvän. Olisiko niin? Silloin oli hänen nyt hiljennyttävä kuuntelemaan mitä Herra tahtoi sanoa. Ja hän huomasi murheekseen, etteivät tyttäret ja heidän nuoret vesansa laisinkaan ottaneet lukuun, että pienellä öljypuunlehvällä saattoi olla tuotavana erikoinen Jumalan sanoma. Nuori kansa riehui lehden kimpussa kuin minkäkin mitättömän lelun. Eivätkö nuo ymmärtäneet, mikä hirmuinen rangaistus oli käynyt yli maailman? Kaikki liha oli tuhottu, Jumala oli näyttänyt, ettei hän kevytmielisyyttä kärsi ja aina, kun ihminen antautuu syntiin, niin hänen pitää kuolemalla kuoleman. Totisella mielellä ihmisen pitää vastaanottaa Jumalan merkit, tapahtuivatpa ne sitten taivaan tähtien kierroksissa, tai pienen lehvän hiljaisessa tuoksussa.
Ja Noa otti käteensä öljypuunlehvän, joka kaikkein ensimmäisenä oli tullut entisestä ihmisten maailmasta viimeisten ihmisten luo, ja puhui:
— Jumala on asettanut tämän puun kasvamaan mäkilöille ja kukkuloille. Hän on määrännyt sen elämään matalana eikä se koskaan ole ylitsekäynyt Herran käskyä. Hän on antanut öljypuulle hyvin pitkän iän, niin että sen päivien luku on niinkuin patriarkkain. Hän sallii sen uskollisuudessa ja kuuliaisuudessa täyttää tahtoaan lähes tuhannen ajastaikaa. Nöyränä, verkkaan ja voimakkaasti öljypuu imee ravintonsa karusta kamarasta ja tuottaa ihmiselle hedelmän, jonka siunausta emme pysty kuvaamaan. Tämä harmaa nöyrä puu tuottaa öljyn meidän leipämme särpimeksi, se tuottaa lääkkeen meidän haavoihimme, se antaa valon meidän lamppuumme, se luovuttaa verensä meidän käytettäväksemme Herran alttarilla, kun meidän pappimme siinä lähestyvät Jumalaa meidän Herraamme. Öljypuu on harmaa ja hiljainen. Sen ilo ei ole niinkuin maailmanlasten ilo, vaan se tuntee iloa niinkuin aarteenkaivaja, joka salasta kutsuu päivän valkeuteen jalon raudan ja kullan ja hopean ja niitä sulattelee ja takoo. Eikä yksikään seppä, ei kaikkein taitavinkaan, kuitenkaan pysty takomaan korua, joka olisi niin täydellinen kuin on vanhan öljypuun ihmeellinen oksaverkosto, kun se vuosisadasta vuosisataan on Jumalan oman käden alla tullut siksi kunniakoristukseksi, mikä se on. Mutta täytyy Herralta rukoilla näkevää silmää, että käsittäisi tämän.
Noa-vanhus oli niin vaipunut Öljypuunlehvän salaisuuteen, ettei hän kiinnittänyt huomiota siihen ikävystymiseen, mikä vallitsi hänen arkkinsa nuorimmassa polvessa. Hän puhui ja puhui.
— Eipä tuonut kyyhkysemme koreata kukkaa. Vaan juuri tämän karun uskollisen puun kautta tahtoi Herra meille puhua nyt kun ehkä pian saamme astua kansoittamaan sitä uutta maata, jossa vanhurskaus asuu. Kuunnelkaamme sitä sanaa, mitä Herra tässä tahtoo lausua, ja painakaamme se visusti sydämiimme, ettei meidän Jumalamme enää milloinkaan tarvitsisi niin kovan vitsauksen kautta rangaista lapsiaan.
Nyt virkkoi yksi tyttäristä:
— Tahtoisiko meidän isämme sanoa, minkätähden Jumala loi käärmeen?
Isä Noa ei löytänyt tähän heti vastausta. Hän oli äskeisistä sanoistaan vielä niin huumauksissaan. Mutta kun hän katsoi tyttäreensä ja näki oudon välkkeen hänen silmissään, niin häntä kammotti, öljypuun lehvä makasi tallattuna maassa. Hän olisi tahtonut säilyttää sen alati muistuttamassa, että ihmisen pitäisi pyrkiä niinkuin öljypuu.
Ja jälleen kysyi Noan tytär:
— Tahtoisiko meidän isämme sanoa, haluaako Herra Jumala, että käärmekin otetaan mukaan ja päästetään irti, kun tulemme siihen uuteen maahan?
Noa taivutti harmaan päänsä. Hän oli ymmärtänyt, että se uusi ihmiskunta, jonka siementä hän oli arkissaan varjellut, vielä tarvitsisi monta vedenpaisumusta. Ja ehkä verenpaisumustakin.
Mutta nyt minä kysyin isolta veljeltä, että eikö Noa ollut hyvin surullinen.
Ja isoveli vastasi:
— Noa ajatteli, että kun päästään asumaan maata, niin hän nauttiikin viinapuun hedelmää ja nauttii niin paljon että nukkuu.
Ja nukkuu kauan.