[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fL75jryaAoT_mFCpH5N9csb_jYmj2gjzuV8BwJZRj0VE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3623,"Lokakuun morsian","Talvio, Maila",1871,1951,"3623-talvio-maila-lokakuun-morsian","3623__Talvio_Maila__Lokakuun_morsian","Kertomuksia","novelli",[],[],"fi",1948,null,32079,203289,true,[],[],[],"Kymmenen kertomuksen kokoelma kuvaa suomalaista maaseutua ja sen ihmiskohtaloita sotien jälkeisenä aikana. Avaustarinassa seurataan iäkkään linja-auton matkustajia ja heidän elämänsä käännekohtia matkalla lääninpääkaupungista kaukaisempaan kauppalaan.","Maila Talvion 'Lokakuun morsian' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3623.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LOKAKUUN MORSIAN\n\nKertomuksia\n\n\nKirj.\n\nMAILA TALVIO\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1948.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLokakuun morsian\nEräskin päivä\nKarkuripoika\nJouluksi kotiin\nLeijona-nappi\nSe odotettu laiva\nAsioitsija Catheus\nPakolaisparonittaren testamentti\nVedenpaisumus ja öljypuunlehvä\n\n\n\n\nLOKAKUUN MORSIAN\n\n\nRaihnas vanha autobussi, täällä päin \"Erämaan Kameeliksi\" nimitetty,\nretuutti lastiaan — sekä elävää että kuollutta — mäkiä ylös ja\nmäkiä alas, sydänmaan rapakkoisia, kapeita teitä pitkin, välittäen\nliikennettä lääninpääkaupungista kaukaiseen kauppalaan. Ja olipa tänään\ntämä paikkakuntansa iäkäs ja nöyrä palvelija liki päivän pituisella\nmatkallaan jo sivuuttanut pahimmat mutkat ja sillat ja tyhjentänyt\nkyliin monet kuljetettavansa.\n\nTämän hyvin vanhamallisen linjurin penkeillä oli siinä aikansa\nistunut rauhallisia Matteja ja Maijoja, Marjattoja ja Ruusa-Liljoja.\nMustalais-Ville puolestaan, joka oli saanut edullisesti vaihetetuksi\nkaakkinsa \"Mätkän\", taas, oli tässä nautiskellut niitä viinojaan ja\nherättänyt pahennusta alituisella vaeltelullaan vaunun toisesta päästä\ntoiseen taskukellon vaihettamisen toivossa. Manu Marjelin tuli akkansa\nkanssa huutokaupasta ja olivat he kuin vahingossa onnistuneet saamaan\nhopealusikan viidellätoista markalla. Mutta ehkei tuo ollutkaan hopeaa\n— sellainen epäilys kyllä sitten tuli ja puri heitä kuin ilkeä sääski.\nKätilö Emma Muunlaisella oli niin kiire uuteen toimipaikkaansa, ettei\nhän olisi antanut kuljettajan polttaa savukettaan loppuun. Siitäkin\noli pikkuisen kinastelua koko autoväelle. Kanttori Sileniuksen lesken\nhavaittiin niin nuortuneen viime keväästä, ettei sopinut epäilläkään\nhänen aikovan uudestaan aviosäätyyn. Mitäpä nuori leski olisi sitä\nsalannutkaan ja sulhanenkin tuli samassa tietoon. Nousi siinä\naikamoinen hyvätuulisuus vähäksi aikaa, kun linjuriseurakunnan iloisin\nmatkustaja, ystävällinen emäntä-ihminen Hilma Hyvönen heti tarjoutui\npuettamaan morsianta, sanoi siihen taitoon _hyvin_ harjaantuneensa,\nkolme tytärtään kun oli vihkikuntoon pannut ja odotti vaan sitä\nkaunista neitoa, joka valloittaisi hänen ainoan poikansa sydämen\n— kas, sen tytön hän vielä myöskin haluaisi puettaa! Sillä ainoan\npojan morsian on kyllä eri asia kuin kaikki muu. Pojan oli jo aika\nnaida, Valo Voitto täytti tässä juuri neljäkolmatta. Tämä oli hauskaa\npuhetta ja peräti rattoisa matkustaja olikin emäntä Hilma Hyvönen,\nValo Voiton äiti. Sellainen kun sattuu Erämaan Kameeliin, niin erämaa\nmuuttuu huvituskentäksi. Toki iloisuuden laine laskeutui, kun kameeli\npysäytettiin vastaanottamaan heikkoa sairasta. Voi toki, mies raukkaa,\nluuliko tuo nyt maallisten tohtorien vielä voivan itseään auttaa.\nAinakin hänen nuori tyttärensä, väsymättömänä häntä palvelemaan,\nlujasti uskoi siihen yksinkertaiseen parantajaan, joka piti täältä\nmetsäkylistä löydettämän. Sellainen ihmeparantaja täällä piti oleman.\nEmäntä Hyvönen liittyi heti tytön uskoon, tarjosi sekä isälle että\ntyttärelle kalakukko-evästään, vakuutti ihmeitä yhä tapahtuvan niinkuin\nsekä vanhan- että uudentestamentin aikaan, ja katsoi aivan vielä\ntuntemattomien yliluonnollisten ilmiöiden ajan olevan tulossa. Jospa\nhän vaan kertoisi mitä oli kokenut, niin kyllä siinä jokaiselta voisi\ntukka nousta pystyyn. Hän oli unennäkijä.\n\n— Herran tähden, keskeytti hänet yhtäkkiä ikäneito, joka sylissään\npiteli kahta pärekoppaan peitettyä nuorta kanaa, — rauhoittukaa ja\nistukaa paikoillanne. Vasta pääsimme eroon mustalaisista. Täällä\nlinjurissakin pitäisi sentään olla jokaisella oma rauhansa.\n\nEmäntä Hyvönen hämmästyi. Hän oli tottunut siihen, että kaikki ihmiset\nmielellään kuuntelivat kun puhuttiin — nimittäin kun _hän_ puhui\nyliluonnollisista asioista. Hän sentään heti asettui paikalleen,\ntarttui kutimeensa, jonka puhtaaseen vaatteeseen käärittynä oli\njättänyt istumasijalleen, ja hoki itsekseen: kanoilla taitaakin olla\nhuonot hermot, kyllähän sen tietääkin, että kanojen hermot eivät kestä\nyliluonnollisia.\n\nVoi yhtäkaikki kuin tämä kanojen hermo-asia taas huvitti Kameelin\nmatkustajia. He naurahtelivat ja mutruelivat ja katsahtelivat\nikäneitoon. Heidän hermonsa kyllä kestäisivät \"yliluonnolliset\" ja he\nkävivät pyytämällä pyytämään, että emäntä vaan kertoisi eteenpäin.\nNimenomaan sen sairaan vanhan miehen tytär, joka pani toivonsa\nihmeparantajaan, uskoi saavansa kuulla jotakin, joka vahvistaisi\nhänen isänsä luottamusta parantumiseensa. Emäntä Hyvönen ei taipunut,\nvaan sulki suunsa suppuun — mitäpä hän tässä haluaisi vaivata\nkanssamatkustajiaan, ihmisiä enempää kuin kanojakaan, tai koiria...\n\nKoira, nimenomaan pieni Killi-pentu pääsi mukaan luetteloon, se kun\njuuri tällä hetkellä törmäsi laatikostaan penkin alta ja viattomin\nlapsen-askelin alkoi tepastella vaunun käytävällä. Kukaan ei tätä\npaheksunut, päinvastoin jokainen ojensi kätensä tarttuakseen sen\nuntuvaisiin käpäliin. Kävi selville, että Killiä vietiin kauppalaan\nmorsiuslahjaksi vastanaineelle pariskunnalle. Valkotukkainen tyttönen,\njonka hoivissa Killi matkusti, tavoitti sen nopeasti käsiinsä ja\nsijoitti vanhan säkin alle laatikkoonsa penkin alle. Killi sieltä\nvingahteli mieltä osoittavasti — Killi oli herttainen!\n\nHyväntuuliseen, paksuun autobussi-ilmaan syntyi yhtäkkiä hiljaisuus,\nihmiset kun havaitsivat, että raskaasta taivaasta oli alkanut kyennellä\nensimmäinen lumi. Tästä harvakseltaan keskusteltaessa emäntä Hyvönen\nkiihkeästi ja ympärilleen katsomatta liikutteli kutimensa puikkoja.\nSyyspimeyden yhä tihentyessä hänen täytyikin varoen luoda sitä\nsuloista, pientä ja pehmoista vaatekappaletta, joka hänen käsissään\nmuodosti tämän tihruisen vaunuvaltakunnan valokohdan. Hän kutoi sinistä\nröijyä pienelle lapselle. Tämän sekalaisen seurakunnan keskuuteen\njohdatti pieni vaatekappale ja sen tuntematon tuleva omistaja kiinteän\nsalaperäisen utukuvan siitä yliluonnollisesta ja selittämättömästä,\njohon kutojatar äsken oli koskettanut: pienokaisen syntymiseen. Tässä\nhämärässä, joka jonakin paksuna, nimeltä tuntemattomana aineena läikkyi\nja vapisi suljetussa vaunussa, syntyi tuollainen esine, joka saattoi\npuolittain olla hengellisen äidin-rakkauden ja puolittain hänen\nmaallisen itsesäilytysvaistonsa tuote.\n\nKanssamatkustajat huomauttivat kutojattarelle, että jo oli aivan\nliian pimeä. Tällaisena valottomana aikana olisi ollut poltettava\nlamppua aamusta iltaan. Mutta tässä pimeässäkin saattoi emäntä kertoa,\nkenelle tuo kaunis kolttu oli tuleva. Ja minkätähden ei Hilma Hyvönen\nsitten olisi kertonut. Hänen vanhimmalle tyttärelleen oli syntynyt\nlapsi ja ristiäisiin hän oli menossa. Ensimmäinen lapsenlapsi se oli.\nYliluonnollinen ja salaperäinen asia se oli.\n\nPimeässä aavistivat kanssamatkustajat, että iloinen hymy nyt valaisi\nkertojattaren kasvoja.\n\nÄkkiä ilmestyi hänen eteensä, tyhjälle paikalle asettuen, vanha mies —\nkaikin puolin vanhanaikaisen talonisännän mallinen —, jolla oli peräti\ntotinen puhuttava.\n\n— Koska näytätte olevan hiukan niinkuin povari, tai unenselittäjä,\ntai sellainen tietäjä, jommoisista Raamatussakin puhutaan, niin\nmahtaisittekohan te osata antaa selitystä sellaiseen asiaan, jota nyt\njo vuoden ajan on selvitelty meidän pitäjässä; ja sitä on käytetty\nselvittelemässä sekä Helsingin poliiseja että heidän koiriaan. Ja suuri\npalkintokin oli luvattu. Eikä mitään ole tullut ilmi.\n\nHilma Hyvösen silmät välähtivät. Hän nousi seisoalleen ja katsoi\npimeästä pitkään puhujaa silmiin.\n\nPitkä oli äänettömyyskin joka seurasi.\n\n— Se on sitten murha, sanoi unennäkijäemäntä.\n\n— On.\n\nEmäntä istuutui jälleen. Isäntämies ei liikahtanut. Ei puhuttu yhtään\nsanaa.\n\nAutobussi seisautettiin ja kuljettaja tuli sytyttämään lamppuja.\nEmäntä Hyvönen tarttui käsityöhönsä. Pieni taivaansininen villavaate\nliikkui hänen käsissään kuin lieventäväksi tarkoitettu lämmin haude.\nKanssamatkustajat ympärillä olivat käyneet tarkkaaviksi.\n\n— Se on sitten jo vuoden vanha asia? kuului kutojattaren kalisevien\npuikkojen takaa. — Se on sitten jo liian vanha asia.\n\n— Jaa, niinkös te tarkoitatte?\n\nEmäntä Hyvönen mainitsi vähäisiä asioita, jotka muutaman päivän tai\nviikon takaisina oli ilmoitettu hänelle. Sellainen oli se kanttorin\nrouvan suuri sininen silkkiliina, jota hän oli neuvonut etsimään\npostikonttorin puutarhan aidan luota — mistä se moniin papereihin\nkäärittynä sitten oli löydettykin. Toisen kerran häntä käskettiin\nmenemään järvenrantaan, sille kohdalle missä Syväojan pappa-vainaja\nennenvanhaan piti ruuhtaan, ja sieltä löytyikin Serafiia-raukan\nlapsen ruumis, jota joulusta asti oli etsitty — kivet, näes, olivat\nkuluttaneet säkin, mihin tyttö oli vastasyntyneen lapsensa pannut. Ja\nentäs kun Sinivuoren Heikki rupesi katselemaan köyhää Ahtolan Annia,\nniin Hilma Hyvönenpä tämän mahdottoman asian tunsi nenäänsä ennenkuin\nyksikään kylän akka haistoi mitään. Tämä oli nyt sitä samaa kuin\nkaivonkatsojan vainu — toisille se oli annettu, toisille ei. Mutta uusi\naika teki tuloaan ja salat piti vielä julki julistettaman. Ja kuka sen\noli sanonut, ettei ylähältä vannotettu vainu-ihminen saattaisi vaan\nnoin näkemältä ja tuntemalta löytää ihmisjoukosta murhaajankin, joka\nkorkean oikeuden edessä, sormet kirjan päällä, kielsi vaikkapa koskaan\ntunteneensa murhattua!\n\nVanha isäntämies, joka kahden muonarenkinsä kanssa jälleen oli\nliikkeellä tuon mainitsemansa murhan tähden, tunsi kiinteää tarvetta\nharvinaiselle matkatoveri-emännälle kertoa tästä salaperäisestä\nmurhasta. Nuori naisihminen oli hävinnyt jäljettömiin. Vasta\nrippikoulun käynyt tyttö ja kunniallisten ihmisten lapsi. Tiedossa\noli paikka mistä hän oli lähtenyt kotiin tulemaan ja aika milloin hän\noli lähtenyt. Eikä tietä ollut kuin kolmatta kilometriä. Mutta kotiin\nei lapsi tullut eikä häntä löydetty, vaikka kyläkunnat vuoronperään\nketjussa olivat kulkeneet etsimässä maat ja metsät ristiin-rastiin.\nJa asia oli pantu sanomalehtiin ja se tiedoitettiin radiossa. Eikä\nvaan tähän asti mitään ollut selvennyt. Ymmärtäähän sen, että lapsen\näiti oli kuin sekaisin surusta. Isällä oli ollut sellainen tumma\nvahvakasvuinen tukka, mutta nyt se oli aivan valkoinen. Molemmat\nkuljeskelivat metsissä niin kauan kuin maa oli paljaana ja säikähtivät\ntoisiaan kun sattuivat vastatusten.\n\n\"Erämaan Kameelin\" matkustajia seisoi nyt tiukassa rykelmässä puhujan\nympärillä. Eikö tosiaan kukaan ollut unessakaan saanut murhaajasta\nilmoitusta? ihmetteli yksi ja toinen. Tavallisesti sentään joku eno tai\nleikkitoveri jotakin näki unessa.\n\nEi, ei mitään ollut selvennyt, ei luonnollista eikä yliluonnollistakaan\ntietä.\n\nEmäntä Hyvönen tuntui saaneen päähänsä, että ennättää kutoa loppuun\npienen taivaansinisen koltun. Puikot hänen käsissään liikkuivat hyvin\nnopeaan. Hän oli lausunut sanansa, ettei niin vanhaan asiaan enää saa\nmitään yhteyttä, ja ajatteli nyt vaan sitä pienokaista, jolle tahtoi\nviedä koltun tuliaisiksi. Ei hän ottanut osaa siihenkään keskusteluun,\njoka koski rikollisen syyllisyydentuntoon tulemista. Ani harvoinpa\nnykyajan ihmiset sai heräämään synninhätään. Ennen vanhaan ihmiset\nolivat herkempiä. _Hyvä_ pappi melkeinpä aina taivutti paatuneenkin\ntunnon. Sekin moninkertainen murhamies, se Sahramäen Jussi läksi\nlopulla kääntyneenä syntisenä Siperianmatkalle.\n\nMutta kun nyt oli tällainen tapaus, ettei voitu ketään vakituisesti\nepäilläkään! Ainahan oli sellaisia, jotka viimeksi olivat olleet\nyhteydessä murhatun kanssa ja joita kuulusteltiin ja joitten piti\njotain tietää. Mutta tuntui siltä kuin maa olisi tämän nuoren viattoman\ntytön niellyt.\n\nSe heikkohermoinen ikäneito, joka kuljetti kopassa noita kahta kaunista\nnuorta kanaa, tuli nyt keskustelupaikalle lausuakseen sanansa, hänkin.\n\n— Se on kaikki pahanhengen tottelemista tuo unennäkeminen ja\nilmoitusten vastaanottaminen. Sellainen pitäisi ankarasti rangaistaman.\nSillä juopa on kiinnitetty tämän maailman ja toisen maailman välille\neikä sieltä saa tulla tänne tai täältä mennä sinne, niinkuin selvästi\nsanassa _luetaan_... Ihmisen ei sovi sellaisia udella, pitää _tyytyä_\nsiihen mitä annetaan hänen tietoonsa...\n\nEmäntä Hyvösen teki mieli kysyä oliko keskustelu taas hermostuttanut\nkanoja. Mutta hän vaan leiskautti silmäänsä koleaa puhujatarta kohden\nja sulki huulensa lujasti vastatusten.\n\nKaikki olivat ääneti.\n\nTultiin Riutan kylän bentsiiniasemalle ja täällä tapahtui\nErämaan Kameelin kokoonpanossa yhtaikaa suurempi muutos. Sairas\nukko tyttärineen autettiin lumisateeseen, samoinkuin myös joku\nvähempimerkityksellinen vaimoihminen lapsineen. Pieni koira\nholhoojattarineen tepasteli iloisesti ja kaipausta tuntematta ovelle\nasti, missä nuori vastaantulijarouva riemuissaan otti sen syliinsä ja\nsuuteli sitä suoraan kuonolle. Uutta kansaa tuli vaunuun. Takaosan\npäähän asettui nyt pieni vanttera, tummapukuinen mies, etuosaan\ntaas, suoraan kuljettajan taakse, pitkä solakka vaalea neiti. Tällä\nhyvällä kohdalla sattui olemaan tilaa ja neiti varisteli siinä lunta\ntavaroistaan ennenkuin nosteli niitä hyllyille.\n\nHän oli erikoisesti puoleensavetävä, tämä neitonen, sen totesi koko\nvaunu. Jo hänen varusteensakin olivat sirot ja sidotut hyvillä\nnuorilla. Koko tyttö tuntui olevan häihinsä menossa. Eikö hän ensinkään\nhuomannut, että tuli taivaan täydeltä raakaa lumiräntää? Soljet\nvälähtelivät hänen kenkiensä kärjistä ja pieni musta hattu heilautteli\ntöyhtöään, haluamatta mitään tietää lähestyvästä talvesta.\n\nEmäntä Hilma Hyvönen päästi käsityön helmaansa ja katseli uteliaana\ntulijaa. Tässä olisi ollut morsian Valo Voitolle, hänen pojalleen!\nTämä tyttö olisi taltuttanut hänen tulisen luontonsa. Täytyi vaan\nsaada tietoonsa, kuka tuo valloittava nainen oli. Hän oli tosiaan\nsilmänräpäyksessä niin valloittanut Valo Voiton äidin, ettei\naikaisemmin kukaan milloinkaan sillä lailla valloittanut, sanaa\nvaihtamatta tai katsettakaan tänne päin luomatta. Mitenkä tästä olisi\npäässyt puheisiin hänen kanssaan? Olisikohan joku noista muista\nmatkustajista sattunut tietämään hänen nimensä?\n\nEmäntä Hilma Hyvönen, vaikka hyvin tunsi ennustaja- ja\nunennäkijä-arvonsa, jopa puolittain leikillä, puolittain tosissaan\nniistä osasi ylpeilläkin, koki nyt outoa liikehtimistä ruumiissaan ja\nsielussaan. Tätä se juuri oli, kun henki alkoi liikahdella. Jokin outo\nja näkymätön käsi tarttui hänen sydämeensä ja likisti sitä niin että\nkuuma veri pyrki esille. Tämä veri ei ollut suolaista ja hapanta, vaan\nmakeaa, ja jotenkuten ujostuttavalta tuntui koko tilanne. Tällaista\noli ollut silloin yöllä, kun hän heräsi siihen uneen, että oli nähnyt\nkirkon kellarista tulevan varkaan. Tällä hetkellä vielä hän saattoi\nnähdä sen miehen: se oli musta pahantekijä, se sama joka aina on\nliikkeellä milloin minkäkin rikoksen teossa. Jotenkuten tuo vanha\nMusta tällä hetkellä kiersi tätä vanhaa vaivaista linjuriakin. Ja\ntaisipa erikoisesti ympäröidä parasta mitä täällä oli, koska se aina\noli sellainen, että se parhainta halusi tuhota. Kirkon viinivarkaat\ntunnettiin sitten kyllä hänen unensa mukaan. Olivat kyllä tosin\nennättäneet juoda viinin nahkoihinsa. Ainahan ei rikoksentekijöitä\nsaatu kiinni, niinkuin nyt juuri oli ilmennyt tuon vanhan isännän\nkertomuksesta. Vaan jotakin jännittävää, aavistuksen hahmoista kyllä\nemäntä tunsi tässä pienessä pyörivässä vaunun tilassa. Tuntui siltä\nkuin pahahenki olisi vaaninut täällä saalista. Siitä tuli kuvottava\nolo. Ilon aalto kuitenkin yhtäkkiä leiskahti emäntä Hyvösen sydämeen —\nties mistä se tuli —, niin että hiki puhkesi hänen otsalleen: olisiko\ntuo herttainen nuori neiti lähetetty tänne siinä tarkoituksessa, että\nValo Voiton äiti tutustuisi poikansa tulevaan vaimoon?\n\nEmäntä Hyvönen tarttui nopeasti pieneen taivaansiniseen untuvaläikkään,\njoka kuin perhonen oli hänen käsistään laskeutunut alakuloiselle\nautonistuimelle. Mutta siinä samassa hän oli näkevinään siistissä\nlaatikossa hyllyllä valkoisen, huolellisesti sinne asetetun\nmorsiuspuvun ja harsonkin. Hän näki tämän kuin lasin läpi.\n\nJoutavia! intti hän ajatuksissaan itseään vastaan. Siellä voi olla\njotakin tykkänään toista. Kunpa olisikin. Ja varmaan onkin!\n\nÄsken tullut neiti oli asettunut paikalleen, sijoittanut pienen tyynyn\nniskansa taakse ja nostanut polven toisen päälle niin että kenkien\nsoljet jälleen näkyivät. Nyt hän kääntää ylhäältä kaulasta takkinsa\nliepeet kasvoilleen ikäänkuin nukkuakseen. Valo Voiton äiti ei enää\nsaata hillitä itseään, vaan virkkaa — ainoastaan jotakin sanoakseen ja\nvaistoten, että saattaa puhua miten kauan tahansa, joutavista asioista\nvaan, kunnes voittaa tuon vieraan tytön puolelleen:\n\n— Eihän vaan minun käsi-ompelukoneeni ole siellä neidin tiellä? Otanko\npois? Sattui tulemaan mukaan hiukkasen liian paljon kampsuja. Näes,\nolen menossa tuonne kauppalaan, kun minulla on tytär siellä, joka tässä\nhiljan sai pienokaisen. Ja se pitäisi nyt kastettaman. Mutta eikös\ntosiaan olekin tiellä se kone?... Sille pikkuisellehan minä tässä\nyritän kutoa röijyä. Tyttärelläni ei ole konetta ja tuollaiset vauvat\ntarvitsevat aina niin paljon vaatetta... Kas, mummon pitäisi olla\nsylikummina ristiäisissä — minkä nyt sitten pannevat nimeksi. Minä olen\nHilma, minä, mutta kyllä kai ne jonkin uudenaikaisen nimen panevat,\njonkin Murjun tai Lurjun, ne kun ovat niin rivoja nykyajan nimet, niin\nen minä niistä pidä.\n\nHilma Hyvönen puhui puhumistaan, mutta mietti vaan sitä yhtä,\nettä kuinka saisikaan käännetyksi puheensa Valo Voittoon, koreaan\nhulivilipoikaansa, joka tästä tytöstä varmaan saisi voittajansa ja\nonnensa. Mutta kovin hiljaa vastasi se tyttö, auton jarruttaessa\nsaattoi nähdä vain hänen huultensa liikahtavan.\n\n— Onkos neiti kauaskin menossa? alkoi emäntä Hyvönen taaskin. —\nOlette niin ohuesti vaatetettu, lumisade näkyy yhäti yltyvän... Mutta\nettenhän vaan olisi nähnyt teitä viimekesäisissä maanviljelysjuhlissa?\nOlin siellä poikani kanssa ja ettekös te seisonut katselemassa meidän\nsiipikarjaosastoa juuri siinä liki aitaa? Kyllä sen Valo Voitto\nHyvösen melkein muistaa, joka hänet kerran näkee. Sellainen kookas\nvaaleatukkainen huiskale — kauniina pitävät! Eikä hänen olisi tarvinnut\ntyttöjen puutteessa suinkaan naimattomana olla.\n\nÄiti varisti kyyneliä silmistään, ne tulivat niin helposti, kun hän\ntätä poikaansa ajatteli.\n\n— Mutta se on niin ylpeähenkinen, meidän nuori isäntä, että pitää\nlöytää niin erikoisen korea. Minä sanoisin, että joteskin sellainen\nkuin... vaikkapa tekin olette. Ettehän te pane pahaksenne, leikkiähän\nminä puhun... Mutta näkisitte vaan minun poikani...\n\nEi, neiti ei ensinkään pannut pahakseen, hän pisti takin reunojen\ntakaa esiin punaposkiset kasvonsa ja nauroi. Ei hän ollut\nmaanviljelysnäyttelyssä ollut. Kyllä siellä oli ollut joku toinen.\nTäällä, puolen tunnin perästä tulisi tienhaara. Se oli korkealla\nmäellä ja kolmeen pitäjään siitä erkani tie. Hänen kotinsa oli parin\nkilometrin päässä valtatiestä, kyllä hän sitä polkua osasi astua\npimeässäkin. Kylpy siellä pitäisi odottaman. Ei, ei hän ole talon tytär\n— hän on vaan mökin tyttö...\n\nEmäntä Hyvösen into hiukkasen laantui, kun neiti sävyisällä äänellään,\niloinen hymy suupielissä, puhui varattomista vanhemmistaan ja\nsamassa hetkessä katseli kaunista rannekelloaan. Olivatkohan he niin\nvarattomia? Ei tytön asu siltä näyttänyt. Ja kuka tuon kellon oli\nvoinut hänelle antaa? Etteihän vaan sulhanen? Hyvösen nuori isäntä\nkyllä niin piti kiinni arvostaan, että hänelle kelpaisi vain ison\ntalon tytär eikä herrassyntyinen missään tapauksessa. Kyllä hän niin\ntalonpoikaisesta komeasta säädystään piti kiinni, että mökin tytöstä\nhänen taloonsa oli vain lattianlakaisijaksi. Eikä kuitenkaan äiti\nHyvönen saanut mielestään, että tämän nuoren neidin nähdessään hänen\npoikansa niin mieltyisi, ettei kysyisi mikä hän oli ja mistä hän tuli.\n\nVaan eipä neiti salannut ammattiaan: valokuvausliikkeessä hän palveli.\nKyllä hän siitä työstä piti...\n\n— Minun pojallani myös on valokuvauskone, tointui emäntä Hyvönen\nyhtäkkiä masennuksestaan, iloissaan siitä että löysi yhtymäkohdan. —\nKaikkia mukavia hän valokuvaa. Kun äskettäin kansakoulu paloi, niin sen\nhän kuvasi ja lehteenkin lähetti. Ja tanssipari Arosuu, joka esiintyi\nseurojen talolla, myöskin onnistui oikein hyvin. Eikö nyt olisikin\nmukavaa tutustua meidän nuoreen isäntään...?\n\n— Niin, miksei. Mutta toinen harrastaa valokuvausta huvikseen ja toinen\nelääkseen.\n\nEmäntä vaikeni ja totesi, että ei ollut mikään lampaankaritsa sentään\ntämä kaunis neiti. Taisi ollakin niin, ettei siitä hyvää olisi tullut\nValo Voiton kanssa. Mutta mikä erinomainen vetovoima olikaan hänen\nsilmän luonnissaan nytkin taas, kun hän katsahti pieneen siniseen\nkäsityöhön ja siinä hymyili.\n\n— Taidatte lapsista pitää?\n\n— Tottakai minä lapsista pidän, kuka nyt ei niistä pitäisi.\n\nMitenkä lämpimästi se tyttö osasikin sanoa sen!\n\nNäin hän huojutteli komean nuoren tuntemattoman isännän äitiä vuoroin\nmyötäpäivää ja vuoroin vastapäivää paljaalla katsannollaan ja ihan\npuhumattomanakin. Mutta nyt se viimeinen solmukohta avautui: neitonen\nkatsahti rannekelloaan ja lausui:\n\n— Pian se minun tienhaarani tuleekin. Ei siellä kukaan tiedä olla minua\nvastassa, kun tämä autontulo on niin epävarmaa näin lokakuussa, mutta\nkyllähän minä näiden tavarain kanssa selviän. Tämä tosin ei saisi\nkastua, siinä on minun hääpukuni.\n\nHilma Hyvösen käsityö vaipui helmaan. Eikös hän ollut sitä arvannutkin.\nVoitonkiihkeänä hän sanoi:\n\n— Tiesinhän minä sen. Näinhän sen kuin lasin läpi. Enkö sanonut, että\nolen unennäkijä ja todenkin.\n\nJa toinen virkkoi naurahtaen:\n\n— Mitenkäs te sen olisitte nähnyt. Pitäisihän siinä olla eheä paperi.\nTänä pyhänä kuulutetaan kolmas kerta ja viikon päästä vihitään.\n\n— Älkäähän nyt! puolittain parahti emäntä Hyvönen.\n\n— Eihän nyt kukaan lokakuussa mene naimisiin.\n\n— Miksei?\n\n— Ja sitä vielä kysytte. Lokakuun morsian on tuomittu morsian.\n\n— Eihän, naurahti morsian, — kun minun isäni ja äitinikin ovat vihityt\nlokakuussa ja onko nähty onnellisempaa pariskuntaa.\n\n— Siitä ei vielä ole tietoa, se voi olla edessäpäin se heidän\nlokakuunsa.\n\nHilma Hyvösen ääni viilsi kuin viikatteen terä.\n\nPitkässä ylämäessä oli keskustelu luistanut aika mukavasti, mutta nyt\nvieritettiin Erämaan Kameelia kolistellen alas mäkeä eikä saattanut\nkuulla linjurin toiselta penkiltä, mitä toisella sanottiin. Yhtäkkiä\najettiin aikamoisen kuopan ylitse, niin että koko vaunu keikahti kuin\nojan pohjalle. Ihmisetkin luiskahtivat huiskinhaiskin toistensa syliin.\nSuuret lumiläiskät olivat lyöneet suoraan vaunun ikkunoita vasten,\nniin ettei ulkoa saattanut erottaa mitään muuta kuin auton edessä\nhimmeän valotien, jolla valkoiset märät lumihahtuvat tanssivat. Kuinka\nolikaan tässä kolkossa katiskassa nyt outo olo. Entisten matkustajien\nkaikotessa ei enää tullut uusia.\n\nVanha isäntä ja hänen molemmat renkinsä kokosivat hekin kapistuksensa\nja tulivat jättämään emäntä Hyvöselle hyvästiä. Eikä tämä eroaminen\ntapahtunut vailla pientä alakuloisuutta, sillä jonkinlainen\nyhteenkuuluvaisuus oli pitkän matkan varrella ennättänyt syntyä,\nvarsinkin sen järkyttävän tapahtuman johdosta, johon isäntä oli\npyytänyt matkakumppaniltaan valaisua.\n\nTuntui siltä kuin ei vanha mies olisi sittenkään vielä heittänyt\nkaikkea toivoa, sillä hän toisti nuoren neidinkin kuullen lyhyesti\ntapahtuman kulun ja lausui viimeiseksi:\n\n— Jos rouva nyt tällainen tietäjä on, niin ottaisitte minun osoitteeni\nettä kirjoittaa voisitte, jos sattuisitte saamaan yliluonnollisen\nilmoituksen.\n\nKun vanha mies veti hatun päästään, huomasi Hilma Hyvönen, että hänen\nhiuksensa olivat lumivalkoiset. Hän jäi pitelemään miehen kättä.\n\n— Te siis olettekin sen kadonneen tytön isä! Olisihan minun pitänyt\nse heti arvata. Jospa vaan saisinkin ilmoituksen... Ehkä se olisi\nmahdollista. Mutta ettehän sentään usko, että tyttärenne on hengissä...?\n\n— Mutta jos _olisi_... Joskus minä uskon.\n\nKiikkerän linja-auton paksussa hämärässä muodostui jäähyväishetki\ntilapäisten tuttavien kesken melkeinpä kirkolliseksi toimitukseksi. Se\nolisi saattanut olla vihkitilaisuus, tai hautausjuhla, tai vaikkapa\nkentälle jääneiden siunaushetki. Vallitsi outo yhteenkuuluvaisuus.\nKaikki sanoivat toisilleen nimensä ja osoitteensa. Iloluontoinen\nHilma-emäntä, jolle tämä kyyneltyminen ja saamaton vaikeneminen pian\nkävi painostavaksi, käänsi kuitenkin kaikki äkkiä leikiksi, sanoen,\nettä jos joku sattuisi kadottamaan jotakin — morsiamelta voisi hukkua\nkorea solkikenkä tai vaikkapa valkoinen huntu, kun hän räntäistä\ntietä kulkisi kotiinsa, tuo musta mies tuolla nurkassa voisi pudottaa\nkirjavan kaulahuivinsa... \"Kyllä teiltä jotakin hukkuu, uskokaa vaan.\nEhkäpä tälle unennäkijäemännälle annettaisiin ilmoitus...!\"\n\nMutta kun poistuneet matkustajat olivat hävinneet kylätielle ja Erämaan\nKameeli, uupuneena kallistellen alas painuneita takakulmiaan, laahautui\nlokakuun sohjossa viime taivalta määränpäätään kohti, otti raskas\nmasennus vallan harvojen matkamiesten kesken. Morsian, joka vasta nyt\noli saanut tietoonsa kertomuksen kadonneesta tyttärestä, teki kaikki ne\nkysymykset, jotka sadat ihmiset olivat vuoden mittaan tehneet. Lapsen\nisä yhä näytti herättävän henkiin moneen kertaan kuollutta toivoaan\nhänen löytämisestään.\n\nAino Salmenkivi, kaunis kihlattu neitonen Erämaan Kameelin tyhjillä\ntörkyisillä penkeillä, kurottautui ottamaan alas tavaroitaan.\nEmäntä Hilma Hyvönen pani kokoon pienen sinisen käsityönsä — se ei\nvalmistunut, oli ollut liian pimeää.\n\n— Onnea nyt sitten vaan — oikein paljon onnea. Olisinpa melkein\ntoivonut että poikani...\n\n— Me olemme niin vanhoja ystäviä sulhaseni kanssa. Kiitoksia vaan\nkaikesta. Hän on kovin hyvä, sulhaseni...\n\nMorsian antoi kättä ovensuussa istuvalle vanhalle vaimolle, joka piteli\nhänen tavaroitaan, ja astui lumeen. Saattoi erottaa tienviitan ja kolme\ntienhaaraa. Metsä näytti olevan matalaa sekametsää. Lumi peitti kaikki\nmärkiin läiskiin. Morsian hävisi heti näkyvistä.\n\nVaunuun jääneet seisoivat ikkunoissa ja katselivat hänen jälkeensä.\nHetkiseksi sattui auton valo kolmen tienhaaran ankaraan vartijaan, joka\nojensi viittakirjoituksiaan pimeään. Ei enää näkynyt mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLienee kulunut kymmenen päivää, kun Suomen yleisradio tiedoitti,\nettä lokakuun sinä ja sinä päivänä, siinä ja siinä pitäjässä, siihen\nja siihen aikaan neiti Aino Salmenkivi oli kadonnut tietymättömiin.\nTuntomerkit mainittiin. Joka kadonneesta voi antaa tietoja,\nilmoittakoon ne sinne ja sinne. Tiedoista, jotka johtavat tulokseen,\nluvataan viidenkymmenentuhannen markan palkinto. Tämäntapaisia uutisia\noikeastaan välitettiin yleisölle joka päivä. Niiden järkyttävä vaikutus\noli tottumuksen kautta laimentunut ja käynyt verraten lyhytikäiseksi.\nKuitenkaan ei voi kieltää, etteivät ne asianomaisen likeisten piirissä\nolisi herättäneet kauhua, niinkuin tässäkin Salmenkiven tapauksessa.\nVarsinkin kun paikalliset sanomalehdet aina olivat anteliaampia kuin\nradio. Suurten otsakkeiden alla kerrottiin, että Salmenkiven pariskunta\nlauantai-ehtoona odotti kotiin tytärtään ohi kulkevasta autobussista.\nKun ei häntä kuulunut edellytettiin, että hän jostakin syystä\nsulhasensa kanssa tulisi likempänä hääpäivää. Hääpäivän edellisenä\npäivänä saapui sulhanen kuitenkin yksinään, edellyttäen morsiamensa\nviikkoa aikaisemmin tulleen kotiin, niinkuin oli sovittu. Jo nimenomaan\nsen vuoksi, että häävalmistukset hänellä olivat kesken.\n\nMorsiamen pienessä kodissa oltiin ymmällä. Koko paikkakunta oli\nymmällä. Ainoa mitä voitiin todeta oli, että naapurin koira tuona\nkohtalokkaana iltana oli vimmatusti haukkunut. Viikon kuluessa oli\nennättänyt pakastaa ja tulla vahvasti lunta. Kirkonkylässä väitettiin,\nettä oli kuultu hätähuutoja. Kauhu morsiamen pienessä kodissa kiihtyi\nkiihtymistään. Neuvottomat perheen jäsenet ajoi hirmutapaus yöt\npäivät risteilemään lumessa. Ainoat jäljet, joita voitiin löytää, oli\nkettu jättänyt perässään. Kadonneen neidon sulhanen pani liikkeelle\nviranomaiset ja tuotti poliisit koirineen pääkaupungista asti.\nKylissä nostatettiin etsimään niin nuoret kuin vanhatkin. Kuljettiin\nketjussa peninkulman säteellä eri haaroilta käsin, keskipisteenä\nmaantie, mistä tyttö oli lähtenyt liikkeelle. Tämä kauhea asia oli\nkäynyt niin toivottomaksi, kun koko viikko oli päässyt tapahtuman ja\netsiskelyn väliin ja lumi oli peittänyt jäljet. Morsiamen isä — kun\netsivät naapurit olivat lähteneet kotiin — kuljeskeli yksikseen ja\naina pysähtyi siihen, missä tie haaraantui kolmelle kirkolle. Siinä\nhän tuijotti tienviittoihin. Hänen teki mieli lyödä vahvaa tolppaa\nkylkeen, kunnes se ilmaisisi mitä se tiesi. Sillä senhän täytyi kaikki\ntietää. Onneton isä iski kädet omaan otsaansa vaatien armahdusta\nmielipuolisuudesta.\n\nHänen tyttärensä oli raiskattu ja sitten tapettu. Tämä hirvittävä rikos\noli tapahtunut, muuta selitystä ei voitu ajatella. Rikos ei tullut\nlievemmäksi sentähden, että sellaista nykyään tapahtui niin usein.\nMutta olisihan lapsen ruumiin täytynyt löytyä jostakin. Äiti virui\npolvillaan hangessa, milloin likempänä kotia, milloin kauempana siitä,\nmutta aina sen tien varrella, mikä mökiltä johti isolle tielle, ja\nhuusi avukseen Jumalaa.\n\nNäiden äärimmäisten ponnistusten tulokseksi oli saatu, että etsiskelyt\ntäytyy jättää kevääseen, jolloin maa paljastuu. Silloin tartutaan\ntyöhön täysin vedoin.\n\nNiin kävivät morsiamen omaiset vastaanottamaan joulua tietämättä\nmitä heidän tyttärelleen oli tapahtunut ja vielä raviten rinnassaan\ntoivoa, jonka täyttymyksen mahdollisuuteen he eivät kuitenkaan\nvähääkään voineet uskoa. Kauhu, joka lokakuun päivän tapahtuman jälkeen\noli vallannut paikkakuntalaisten mielet ei yksin järjen kannalta\nja järjestyksen rikkoutumisen puolesta, vaan suorastaan ihmisten\nsydänjuuria raadellen, oli alkanut ottaa uusia muotoja. Kaikkeenhan\nihminen tottuu ja kuuman veren haju laantuu, kun sitä ripotellaan\nja levitellään. Vereksestä kauhutapahtumasta oli tullut vaikuttava\nja kiitollinen ryyti kaikkiin yhdessäoloihin. Missä kaksi tai kolme\nkohtasi toisensa, nostettiin salaperäinen morsiamen katoaminen esille.\nTuskallinen pelko etsinnän ja oikeuskäynnin paljastuksista vivahti\nvähitellen jännittävään uteliaisuuteen. Huhut olivat saaneet suuret\nsiivet. Erämaan Kameeli, murhenäytelmän tapahtumapaikka, houkutteli\nkansaa katsomaan kuluneita istuimiaan, jopa kävi tuomari itsekin kerran\nnäkemässä, miten päähenkilö ja todistajiksi haastetut kanssamatkustajat\nolivat olleet sijoitettuina. Monia ihmisiä oli haastettu, joista ei\nollut mitään hyötyä. Se vanttera mies, joka oli istunut toisessa päässä\nvaunua ja jolla oli ollut kirjava kaulaliina, antoikin emäntä Hyvöselle\nväärän nimen ja häneen kiintyi epäluulo erikoisesti. Häntä kuitenkaan\nei löydetty mistään. Väitettiin että kaksi henkilöautoa oli tullut\nedestäpäin, onnettomuusiltana sivuuttaen kolmen tien haarassa vanhan\nlinjurin. Lumi oli peittänyt ja pehmentänyt kaikki jäljet.\n\nAika ei pehmentänyt hirmuisia mielikuvia, jotka pysyvästi olivat\nasettuneet onnettoman neidon kotiväen läheisyyteen. Tutut ja\ntuntemattomat näkivät unia ja antoivat neuvoja. Kaikki otettiin\nvarteen, mikäli oli mahdollista. Kadonneen morsiamen isä ryömi\nlikeisten heinälatojen alle ja teki pitkiä tiedusteluretkiä toisiin\nkyliin. Pääsiäisen edellä, kun jo saattoi odottaa maan paljastuvan,\ntuli morsiamen äidille kirje.\n\n\"Kunnioitettu rouva, minä olen yksi niitä matkustajia, jotka viimeksi\nkuluneen lokakuun 15 p:nä istuin samassa linja-autossa kuin teidän\ntyttärenne, josta radiossa on tiedoitettu, että hän katosi sillä\nmatkalla. Kun minut nyt on määrätty puhumaan asiassa, niin ehkä voin\njotakin kertoa. Siellä oli myös vanha mies, joka meni tohtoriin ja\nhän on tullut terveeksi, että voi kertoa ja myös hänen tyttärensä.\nMutta minulle nyt on henkiennustaja antanut sellaisen ilmoituksen, ja\nteidän tyttärenne ääni se oli, että 'miksette tule minua hakemaan, minä\nen ole kaukana'. Ja kevättalvella oli kauppalassa myyty morsiuspuku\nja helmassa oli ollut veritahra ja sitä oli yritetty pestä, ja\nhunnussa oli ollut. Että tämä on kyllä hirveää. Olen ihan itkenyt\nkuin sukulaista. Mutta viime yönä unessa vielä sanottiin minulle\nettä: 'Kenkäni kärki näkyy'. Hänellähän oli sellaiset kauniit pienet\nkengät ja soljet. Ja minä muistan kuinka hän otti kalossit ja astui\nalas lumeen. Että etsikää nyt likeltä kotoa, kun hän sanoi ettei ole\nkaukana ja että kengän kärki näkyy. Poikanikin on ollut ihan otettu\ntästä tapauksesta. Tulen käymään sinne jos tulee käräjät. Kaikella\nkunnioituksella Hilma Hyvönen.\"\n\nKadonneen morsiamen kotona ei odotettu lumen sulamista. Vielä kerran\npoljettiin lapio kourassa jokainen tuuman ala, tarkastettiin jokaisen\npuun ja pensaan alusta, etsittiin jokainen kiven kolo. Tanner oli kuin\neläinten tallaama, mutta mitään ei löydetty.\n\nJa taas vielä uuden ja uuden kerran etsittiin, seulottiin ja kaivettiin\nkodin ympäristö poikki ja halki. Mitään ei löydetty. Salassa toisiltaan\nvaelsivat kadonneen morsiamen isä ja äiti mäelle tienhaaraan, missä\nkolmelle kirkolle näyttäviä teitä tukeva tolppa vartioitsi. Siinä oli\nsilmän edessä vanha koukeroinen sotatie ja siinä oli kaksi viivasuoraa\nnälkävuosina metsien läpi puhkaistua maanväylää. Erämaan Kameeli\nrytyytti illoin aamuin lastiaan kuoppaisella kamaralla, haaralle jos\ntoisellekin. Muuten oli liike hiljaista. Yksinäisenä saattoi kadonneen\nneidon isä pitkiä tuokioita seisoa tienviittojen vierellä silmäilemässä\nvuoroin likelle, vuoroin etäisyyteen. Yksinäisenä saattoi äiti tulla\nmetsänlaitaan mäen alle tuijottamaan tienviittoihin, puunlatvoihin\nja tantereeseen, mitä hänen lapsensa jalan oli täytynyt tuona\nhirmuiltana polkea. Hänellä ei enää ollut kyyneliä, mutta sitä enemmän\nsydämenlyöntejä. Ei muuta turvaa kuin nöyrtyminen Jumalan edessä.\n\nKun lumi suli alkoi suuri ketjuetsintä. Sata ihmistä kokoontui\nmaantielle kolmen tien haaraan, mistä mykät tienviitat, saidasti\nsalaisuuttaan pidellen seurasivat heidän touhuaan. Siinä oli\ntosiaankin touhua, kun johtajat järjestivät rivejä ja määräilivät\nminne minkin ryhmän piti suunnata kulkunsa. Eikä tässä puuttunut\nseikkailuintoakaan, kun nuoret pojat naapuripitäjistä asti vertailivat\nvarustuksiaan, odotellessa pistivät pieneksi painiksi, kivittivät\nvariksia ja haukkasivat eväitään. Mitenkä noita lintuja olikin niin\npaljon — olisipa sietänyt olla pyssy mukana. Huudettiin, naurahdeltiin,\nlähdettiin.\n\nTienviitat katselivat kylmästi tätä touhukasta lähtöä. Morsiamen isä,\ntuskastuneena meluavaan joukkoon, pysähtyi viittapylvään vierelle\nniinkuin niin monet kerrat ennen, kuunteli ajojen etenevää hälinää\nja totesi, ettei se tarkoittanut susia, vaan hänen nuorta tytärtään.\nHänen edessään tienlaidassa näkyi kolmion muotoinen tyhjä ala, juuri\nennen nuoren metsän reunaa. Siitä oli tytön täytynyt astua. Isä antoi\npolttavien silmiensä kulkea yli tuon pienen aukean, niinkuin niin monet\nkerrat näiden raskaiden kuukausien kestäessä. Tienviitat tuijottivat\nonnettomaan isään. Ne näkivät hänen paljastavan päänsä ja pyyhkivän\nhikeä otsaltaan. Hänen hiuksensa olivat valkoiset.\n\nVarhaiskevään sinistä taivasta vasten erottui kolme suurta mustaa\nlintua. Niitä tuli useampiakin, kokonainen parvi. Pienen kolmikulmaisen\naukean kohdalla ne yhtäkkiä syöksyivät suoraan alas. Siinä oli\nrisuläjä. Ahneina linnut alkoivat käydä jonkin saaliin kimppuun.\nRisujen seasta kimmelsi auringossa kiiltävä kohta. Linnut tempoivat\nniin innoissaan saalistaan, että valkopäinen mies pääsi aivan likelle.\n\nNaisen jalka pisti esiin risuläjästä. Risukasan alla oli naisen ruumis.\n\nIsä tunsi nyt silmänräpäyksessä suippokärkisen kengän soljen. Tunsi\nvaaleat hiukset, jotka olivat takertuneet risuihin. Tunsi tyttärensä.\n\nTässä hän oli, Aino, heidän lapsensa, revittynä, raiskattuna. Kymmeniä\nkertoja tästä oli kuljettu ja tästä etsitty.\n\nNäin likellä kotoa hän oli hirvittävän taistelunsa taistellut. Näin\nlikellä isää ja äitiä.\n\nIsän huokaus vihloi ilmaa kuin kuolevan hirven huuto.\n\n\n\n\nERÄSKIN PÄIVÄ\n\n\nNiin se sitten nyt tuli, tuo pelolla odotettu sanoma, tuli äiti\nHakolankin kohdalle. Ei suinkaan ollutkaan kylässä enää sitä\nkotia, johon ei se olisi tullut. Joka päivä toistettiin kotien\nkesken samoja sanomia. Toisessa päässä puhelinlankaa oli sanoman\nvaikutus veres ja vertatihkuva, toisessa myötätuntoa ja ymmärtämystä\nilmaiseva. Tähän sanomaan ei kukaan tottunut, vaikka sen kuinka\nusein kuuli, eikä sen vaikutus pienentynyt siitä syystä että se\nniin monen oli järkyttänyt. Jokainen vanha äiti ja isä kutsuttiin\nkotoisesta työstään sanomaa kuulemaan ja jokainen vastaanotti sen\nvain itselleen ja ikäänkuin ei sellaista ennen olisi tapahtunut. Mikä\noli paraikaa sytyttämässä kotoista liettä valmistaakseen perheelle\nateriaa, mikä oli nukuttamassa pientä lastaan, jota ei isä vielä\nollut nähnyt, mikä ompeli vaatekappaletta rintamalle lähetettäväksi\n— siinä samassa juoksee naapurista lapsi sanomaan, että \"tulisitte\npuhelimeen, pitäisi kiirehtiä, on tullut sana...\" Tai soi puhelin\nsuoraan sisään-kotiseinästä ja outo ääni alkaa kaukaa toimittaa, että\n\"toissapäivänä partiomatkalla se teidän poikanne haavoittui ja tänä\nyönä kuoli\". Tai ilmaantui kodin ovelle tuttu mies, toivottaen hyvän\npäivän ja tuoden rintamalta terveisiä ja tunnossaan valmisti jotain\nsanottavaa, josta oli vaikea puhua, ja sai sen sitten lopulta sanottua,\nettä korsuun tuli täysosuma ja siinä meni neljä miestä, ja...\n\nEi ollut vaikea arvata, kuka niistä neljästä oli neljäs. \"Oi voi ja\nvoi! Herra hyvästi siunatkoon — ei suinkaan meidän Matille vaan mitään\ntullut?\"\n\nRikkaan Hakolan emännän ainoan pojan kuolinsanoma oli tavannut hänet,\näidin, juuri järjestämässä pakettia sinne jonnekin lähetettäväksi, ja\nhän laskeutui penkille istumaan, kun mies kuvasi täysosuman tuhoa.\nMutta aikansa siunailtuaan ja oikeastaan ymmärtämättä mitä sanantuoja\ntarkoitti, hän kimmahti pystyyn, sitoi tarmokkaasti paketin valmiiksi\nniinkuin oli tehnyt sotavuosien kuluessa, ja aikoi käydä kirjoittamaan\nosoitetta, kun sanantuoja, Matin ystävä vähän niinkuin ärtyneenä sanoi,\nettä sopiihan sinne kyllä muonaa lähettää, mutta vänrikki Hakola ei ole\ntätä pakettia enää avaamassa ja sitä vaan sieltä nyt ilmoitettiin, että\nruumis lähetettiin tänä aamuna kotiin, pitäisi noutaa asemalta.\n\n\"No niin\", pani emäntä äänellä, joka ei ollut hänen omansa,\n\"tiedättehän, että noudetaan...\"\n\nHän ei saanut lausuttua sanaa \"ruumis\", vaikka niin monet kerrat oli\nnaapurien kesken pitänyt puhua kaatuneiden kotiin tuonnista, mutta\ntämä oma asia oli kuitenkin taas niin toinen. Emäntä päästi paketin\nkäsistään pöydälle. Sen puhdas valkoinen pinta paistoi nuoraviivojen\ntakaa vailla osoitetta kuin kasvot, joissa elämän piirteet ovat\nhävinneet olemattomiin. Hänen terveestä voimakkaasta pojastaankaan ei\nnyt siis ole jäljellä kuin kuollut ruumis. Hänen Matti-pojastaan!\n\nTuskin sitäkään. Ja hänen mieleensä välähti eräs asia, jota hän\noli kuullut tällaisessa yhteydessä toistettavan. Se oli hyvin\njärkyttävä asia: ei pidä haluta enää nähdä kaatunutta. Täytyy antaa\nvieraiden hoitaa hänet hautaan. Ei saa ajatellakaan sellaista, että\njärjestettäisiin kuolinhuone kuusineen ja jääsaaveineen ja että\näiti siellä kävisi poikaansa katsomassa. Sitä ei naisen luonto voi\nkestää. Kuinkas olikaan käynyt Tuomaalan Liisan: hän pyörtyi ja oli\nhautajaispäivänä niin huonona, ettei voinut mennä haudallekaan.\nRajalan Miina oli huutanut yötäpäivää ja vasta kun uhattiin viedä\nmielisairaalaan, hän jaksoi tointua niin paljon että rupesi itkemään.\nJa kuitenkin oli niitä myös monta, jotka tahtoivat nähdä kuolleen,\nvaikka se mitä olisi maksanut. Ja niin oli varmaan käyvä nytkin äiti\nHakolalle. Hän tunsi, että tärkeintä maailmassa oli hänelle saada\nkotiin Matti. Ja nähdä hänet vielä kerran! Vaikka siinä menisikin\njärki, niin mitä merkitystä millään hänen kohdaltaan enää oli. Koko\nhänen elämänsä oli tarkoittanut vain pojan tien tasoittamista, se oli\nollut vain valmistusta siihen, että Matti kasvaa, Matti ottaa haltuunsa\nkaikki. Nyt oli yhdentekevää kylvettiinkö ja kynnettiinkö Hakolassa. Ei\nollut isä-vainajan työn jatkajaa.\n\nÄiti Hakola käsitti nopeasti, että hänen kipeä sydämensä saisi pyytää\nlääkettä vasta yöllä, sitten kun kaikki käytännölliset toimet olisivat\nsuoritetut. Nyt oli pantava puhelimet soimaan.\n\nMutta vielä pienen hetken kaatuneen äiti istui penkillä helmassaan\npaketti, johon ei enää voitu kirjoittaa osoitetta, ja kuunteli\nsanantuojan kuvausta. Ja tunsi jo, että hän tulee omin käsin\nkannattamaan poikansa päätä, kun hänet nostetaan arkkuun. Mutta siinä\nsamassa oli taas kuin joku sieltä kaukaa olisi sanonut: \"...jos hänellä\nvaan on päätä.\" Äiti Hakola puraisi poikki tämänkin hirvittävän uhkan\nja jatkoi äskeistä ajatustaan: vielä kerran hänen kätensä pitelevät\npaksua vaaleaa tukkaa... Ja siinä johtui hänen rintaansa muisto pojan\nlapsuudesta, jolloin hän sitaisi suortuvia hänen hikiseltä otsaltaan,\nkun Matti leikin hurmassa karkasi sisään ottamaan palloaan...\n\nMutta nyt kyyneleet eivät enää tehneet nousua rintaan. Tuntui siltä\nettä täytyy tukahtua. Ei, tämä ei ollut soveliasta. Pitihän sotamiehen\näidillä olla järkeä päässä, vaikka veri sydämessä hyytyi. Ei, nyt\ntäytyi ryhtyä soittamaan ja järjestämään asioita.\n\nMutta eivätkös siinä samassa ennättäneetkin naapurit taloon. He olivat\nkuulleet mikä sanoma oli saapunut Hakolaan. Ja he elivät uudestaan oman\ntuskansa niiltä hetkiltä, jolloin heidän poikansa kuolinsanoma oli\nsaapunut. He olivat milteipä uskoneet, että äiti Hakola säästettäisiin\ntältä kovalta iskulta, hän kun oli ollut niin avulias kaikille,\ntosiaankin oikea kylän äiti. Ja sellainen oli hänen poikansakin ollut.\nOlisi saanut säästyä Matti Hakola. Mutta kun nyt oli näin käynyt, niin\nnyt pyrki jokainen auttamaan neuvoillaan ja kokemuksillaan.\n\nOli tärkeää että kaikki tapahtuisi niin nopeaan kuin mahdollista. Oli\nkauheaa, kun ruumiit joutuivat seisomaan asemilla. Kun oli näin kesää\nja ukkostakin jo saattoi odottaa. Ja siinä puhelinkeskustelujen lomassa\ntoistettiin kaatuneen äidille jälleen neuvo, ettei pitänyt enää haluta\nnähdä vainajaa.\n\nMutta jota useammin ystävät ja jopa kaatuneen äiti itsekin tätä\ntoistelivat, sitä voimakkaammin kypsyi äiti Hakolassa päätös: tahdon\nnähdä hänet, viimeisen kerran. Vaikka siinä järki menisi.\n\nJa kaiken kauhun uhalla, mikä liittyy tähän viimeiseen näkemiseen,\nhymyää sen takaa kipeästi lapsi, poikanen, joka jäi pieneksi isänsä\näkillisen kuoleman jälkeen ja johon sitten vuosi vuodelta kohdistui\nkaikki rakkaus, usko ja toivo. Vielä kerran äiti voi saada nähdä tämän\nlapsen — tätä tilaisuutta ei hän jätä käyttämättä. Ja tämän viimeisen\nhetken odotuksessa hän toimii. Kuka nyt perii Hakolan vanhat pellotkin?\nPeltoja tuntui olevan erikoisen surku. Matti aina niistä puhui ja aina\nniin keväällä odotti, että jo pääsisi kynnölle. Ei ole enää Matti\nkyntämässä, vain näkemisen viimeinen kerta on heillä jäljellä...\n\nVarhain aamulla tuli ruustinna itse ilmoittamaan, että kaatuneita\ntuodaan jo tänään iltajunalla. Hän oli asemapäälliköltä itseltään tämän\nkuullut. Se onkin mukavampaa illalla, kun ilma on viilennyt. Ja nyt\nhänkin, ruustinna, kosketti tuohon järkyttävimpään kysymykseen: ei pidä\nhaluta nähdä vainajaa, antaa tottuneiden miesten hoitaa se asia, naisen\nluonto ei sitä kestä.\n\nYmmärsihän äiti Hakola, ettei sopinut käydä ruustinnaa vastustamaan,\nmutta hänen päätöksensä lujittui kivikovaksi, ei mikään maan päällä\nolisi häntä pidättänyt, vaikka häneltä olisi uhattu ottaa iankaikkinen\nautuus. Hän toivoi vaan että saisi jäädä yksinään ja pukeutua\njuhlavaatteisiinsa. Ja jäädä yksinään Matin kanssa. Ja saada nähdä\nhänen kasvonsa ja katsoa niihin kauan. Hän haluaa hyvissä ajoin lähteä\nasemalle, lähteä yksinään ja olla yksikseen. Ja niin hän sitten\nyhdenistuttavissa kääseissään ajoi asemalle Matin nimikolla, ajoi\nhiljaista hölkkää ja tunsi olevansa matkalla juhlaan.\n\nParempaa ystävää ei hänellä olisi tällä matkalla voinut ollakaan kuin\nkaatuneen nuori hevonen. Se oli sekin ollut sodassa ja tullut sieltä\nniin huonona, että oli vain luuta ja nahkaa ja märkiviä haavoja.\nKuitenkin se oli ollut hengissä ja jäi eloon. Matti sai sen heti\nvarsana ja antoi sille Mielikin nimen. Ja niin se oli ollut hänelle\nmieleen, ettei kukaan muu saanut sitä edes sukia ja syöttää, kunhan\nvaan Matti kotosalla oli. Juosten tuli Mielikki matkojen takaa,\njos isäntänsä kutsuvan äänen kuuli. Ja aina hänen taskussaan oli\nleivänpalasia Mielikkiä varten ja kyllä sen turpa myös sinne löysi.\nPian tulee heinänteon aikakin. Entisinä onnellisina päivinä kuului\nniittokoneen särinää kaiket yöt joen varrelta korkean apilan joukosta.\nMatti ja Mielikki siellä uurastivat.\n\nÄiti Hakola ajattelee näitä, tuttujen viljelysten, aitausten ja\nveräjien ohitse ajaessaan. Kaikki ne tulevat aivan kuin muistuttamaan\nniitä aikoja, jotka olivat eivätkä palaa. Silloin tällöin hän puhuukin\nhevoselle jonkin sanan.\n\n— Oli se sentään hyvä, että sinä pääsit hengissä, Mielikki. Kuinkas\nolisinkaan tullut toimeen ilman sinua. Kiirehditäänpäs nyt pikkuisen...\n\nÄiti Hakolan kyyneleet vuotavat, hänen siinä seurustellessaan\npoikansa nimikon kanssa, metsätien yhä tummetessa ja keväisen maan\nyrttien hengittäessä tuoksujaan iltaan. Koivut eivät vielä ole\ntäydessä lehdessä, sananjalkojen viuhkat vasta oikaisevat latvojaan\npyöreistä keristä. Tuoksut ilmaisevat, että tuolla koivujen alla jo\nkielot avautuvat. Niistähän Matti niin piti. Ja taas vuotavat äidin\nkyyneleet niin väkivaltaisesti, että tuntuu siltä kuin nokimusta vaate\nlaskeutuisi koko kesäillan lumoa peittämään.\n\nVaan nyt päättyy metsätie. Ollaan jo peltoaukean laidassa ja\nlähestyvien hetkien jännitys tarttuu surevaan äitiin ja ravistaa\nhänet järkiinsä. Tuntuu oudon vieraalta ajatella, mitä varten hän\ntänne on tullut. Ja tuntuu oudon juhlalliselta astua alas rattailta,\nsitoa hevonen puomiin ja ottaa kärrynpohjalta heiniä sen eteen. Ne\novat nuoria väkeviä heiniä. Hevonen hengittää ahneesti niiden tuoksua\nja tarttuu heti kiinni. Mitä varten hän onkaan tänne tullut? Eihän\nsiitä ole kovin pitkältä, kun he Mielikin kanssa täällä kävivät Mattia\nsaattamassa. Mitäs tämä elämä oikeastaan onkaan? Yhtä tulemista ja\nmenemistä ja saattelemista kotiin ja pois. Ja sitten tulee se viimeinen\nkerta. Aina se siellä askeleen päässä odottaa. Ei, ei ole pysyväistä\nsijaa.\n\nMutta onpa ihme ettei täällä vielä ole muita vainajien omaisia heitä\nvastaanottamassa.\n\nEntäpä tänne ei olekaan muita tulijoita kuin se meidän Matti. On määrä\npysäyttää juna kahdellakin asemalla ja jättää kaukaisemmat ruumiit\nniille.\n\nMutta pysähtyykö juna yhden vuoksi? hätääntyy Matin äiti äkkiä.\nEtteivät vaan ajaisi ohitse...?\n\nKun ruustinna oli puhunut asemapäällikölle, että pysähdyttäisiin sen\nyhdenkin vuoksi — eikös se asemapäällikkö mahda olla hänen sukulaisiaan.\n\nOliko ruustinna tosiaankin ollut näin hyvä! läikähtää lämpöisenä\nlaineena äiti Hakolan rintaan.\n\nJa sitten hän istuu puistikon penkillä, mistä näkee Mielikin ja\nkuulee kuinka se rouskuttaa ruohoa. Mutta ennen kaikkea hän kuuntelee\nmaan ääntä junien alla. Tuossa on keltainen tavaramakasiini, tuossa\nröykkiö maitotonkkia, tuossa polkupyörä... tällaistahan täällä aina\non ollut. Ja kuitenkin tänään on ihan outoa. Asemahuoneen rappusilla\nistuu pari tyttöä, torkkuen matkalaukkujensa ääressä. Joku vanha rouva\nhaukkaa voileipää ja itkee kyynelvirtoja palan painikkeeksi. Se on\nkuin omainen, tuo itkeväinen. Mikähän silläkin lienee suru — vanhalla\nparalla? Olisikohan siltäkin joku kaatunut? Äiti Hakola aikoo jo liketä\nhäntä, mutta muistaa ettei tunne häntä, meneekin hevosen luokse, joka\non likeinen, sivelee sen kaulaa ja turpaa ja puhelee niitä vanhoja\ntuttuja asioita. Kaiken aikaa hän kuuntelee ja tarkkailee junan tuloa.\nTäällä on kaikki niinkuin aina on ollut. Asemamiehetkin ovat olleet\nniitä samoja jo vuosikymmeniä. Ja kuitenkin on elämä kiertynyt jo aivan\noudoksi. Hän alkaa astella edestakaisin, sillä kaste lankeaa ja alkaa\ntuntua kylmältä. Eikä vaan vieläkään maa tärise.\n\nOlisi se Matti ennättänyt edes kihloihin mennä, mutta ei hänellä kotona\nollut muuta intoa kuin pellot ja suot. Ei kansanopistossakaan ketään\nsellaista tyttöä sattunut tulemaan häntä vastaan. Palasihan niitä\nmonenmoisia morsiamia rintamilta, lapset syntyivät milloin missäkin\nnurkassa. Ei Hakolan nuori isäntä kuulunut siihen sulhasluokkaan. Näin\nhe istuivat tällä samalla penkillä kun poika viime kerralla lähti\nlomalta. Härkävaunu oli täynnä juopuneita sotamiehiä, ja haitari\nsoitti, tuntui pahalta kun Matti sinne joukkoon katosi.\n\nMutta nyt. Nyt maa selvästi tärisee. Äiti Hakola kiirehtii vielä\nhevosen luokse, toteaa, ettei siltä mitään puutu, ja tulee radan\nvarrelle. Tärinä voimistuu. Varmaan se on tämä juna.\n\nJaa, mitäs kello jo onkaan? Kyllä se hyvinkin voi olla tämä juna. Sillä\ntämän ylimääräisen pitää ennättää edelle siitä vakinaisesta, joka tulee\nkahdentoista maissa.\n\nJäätävä kylmyys tarttuu äiti Hakolan jäseniin. Hän on luullut\nolevansa valmis kaikkeen, mutta nyt häntä peloittaa. Korva jännittyy\näärimmilleen, silmät ovat kuin jähmettyneet tuijotukseen, jäinen\nkylmyys on jähmetyttänyt joka jäsenen, ei kuitenkaan sydäntä, joka\ntulikuumana vapisee. Vihdoin näkyvät kiskojen päässä junan tuliset\nsilmät.\n\nJa nyt ilmestyy asemalle yhtäkkiä väkeä. Missä lienevät olleetkaan. Nyt\ntulevat esille. Mutta se äskeinen vanha rouva onnahtelee asemamiehen\nluota toisen luo ja anoo, että hänet päästettäisiin mukaan tähän\njunaan. Hänen tyttärenpoikansa ruumis on siinä junassa. \"Hän kaatui\ntoista viikkoa sitten — ja kun minä olin hänet kasvattanut, orvoksi jäi\nisästään ja äidistään. Antakaa minun mennä tässä junassa seuraavalle\nasemalle... Minä rukoilen Jeesuksen Kristuksen tähden... Olen\nruumisvaunussa, siellä missä poikakin. Voi antakaa, armahtakaa...\"\n\n— Ei siellä kukaan voi olla. Siellä ei ole tilaakaan.\n\n— Ei se mitään, antakaa, armahtakaa... Enkö minä jaksaisi siellä missä\npoikani.\n\n— Menkää matkustajajunassa...\n\n— Se ei pysähdy, minun täytyy päästä...\n\n— Ei näissä saa elävät matkustaa, sen kun kuolleet. Lakatkaa siinä\nhokemasta.\n\nVerkalleen ajaa jyryyttää hidas tavarajuna pientä hiljaista asemaa\nkohden. Käen kukunta ja korpirastaan viheltely siitä tuskin laantuvat.\nIhmiset eivät kuuntele näitä, heidän silmänsä ja korvansa seuraavat\nyksinomaan pitkää vaunujonoa, joka aaveena liikkuu kesäyön sumussa.\nTuskinpa nuo odottavat ihmiset ovat panneet merkille mikä väkevä maan\nja yrttien tuoksu on irtaantunut sumuun ja ympäröinyt heitä, mutta sitä\nhe eivät voi välttää huomaamasta, että toinen lemu nyt yhtäkkiä painuu\nheitä vastaan, silmät ja sieraimet täyttäen ja hengityksen tukahuttaen.\nSe on imelä mädätyksen katku.\n\nMutta äiti Hakola enempää kuin muutkaan odottavat eivät nyt ennätä\njäädä tarkkailemaan hirveää hajua, jonka he tietävät lähtevän siitä\nmikä kerran oli heille nuorta, kaunista ja elämäntäyttä. Sillä vaunut\njytisevät jo aseman kohdalla, mutta pysähtymättä. Ja he huutavat kaikki\nyhteen ääneen asemamiehille ja huitovat käsiään. Vaunut saadaankin\npysähtymään, haju on seurannut ruumiskuormaa ja odottavat ihmiset\nryntäävät alas ratavallia kuin tavoittaakseen tuon häviävän hajun.\nHeidän ei tarvitse kysyä mitä vaunua he tavoittelevat. He juoksevat\npian sen kiinni ja seisovat alhaalla, suut avoinna ja silmät tuijottaen\nsumun läpi vaunuun. Äskeinen vanha rouva, joka kävelee niin huonosti,\nvaappuu kuin tuulimylly, hiki valuen kasvoilta. Ei voi tietää pyyhkiikö\nhän kyyneliä vaiko hikikarpaloja.\n\n— Miksette tule aukaisemaan? huutaa äiti Hakola sumujen laaksosta,\nmistä hänen verestävät silmänsä katsovat likaisen valkoisen\ntavaravaunun pintaan. — Yksi kaatuneista on jätettävä tänne,\nkuuletteko: yksi kaatu...\n\n— Ja minun pitää päästä tuohon vaunuun! kiiruhtaa sanomaan vanha rouva.\n\nSilloin huomataan vastaanottajien joukossa, että asemamiehen on\ntavoittanut hento pieni nainen, joka joukon huudoista huolimatta\npidättää miehen puheellaan. Se on lottatyttö, helppo on tuntea hänet\nkarusta manttelista ja pienestä tutusta lippalakista. Joukko seuraa\nmalttamattomana keskustelua, josta ei se voi mitään kuulla, ja alkaa jo\näänekkäästi tiukata, että miehen on tultava avaamaan.\n\n— Hakolan emäntä, sanoo asemamies kiivetessään vaunujen portaita\npitkin kyseessä olevalle vaunulle. — Tulkaa tänne, tässä on lotta, tai\noikeastaan niitä äsken oli kaksikin, joka kysyy teitä.\n\nMutta äiti Hakola ei nyt kuuntele mitään pyyntöjä. Hän odottaa\nvain, että puomi tuon määrätyn vaunun edestä työnnettäisiin syrjään\nja hänen kallis viimeinen hetkensä lopullisesti lähestyisi häntä.\nAsemamies kiertääkin kiinnikkeitä puomin päästä, työntää puomia.\nLäpi päivän helteen tänne varastoitu katku, joka ei enää ole mikään\neetterin varassa kulkeva näkymätön ilma, vaan tulikiven mustakeltainen\nhajutiivistymä, syöksyy alas sumun laaksossa odottavien ihmisten suihin\nja sieraimiin. Heiltä pääsee huuto ja he loittonevat päätään pidellen.\nMatin äitikään ei ole voinut kuvitella tällaista. Iso palttinainen\nnenäliina suun edessä hän kuitenkin pysyy paikallaan ja käsittää, että\nhänen nyt pitäisi päästä noiden ruumislaatikoitten joukosta tuntemaan\noma poikansa.\n\n— Auttakaa minut sinne, niin etsimme yhdessä meidän Matin.\n\n— Enköhän minä tässä... sanoo asemamies. — Pyörrytte vielä. Tuolla\nalhaalla juuri jotakuta virvoitellaan. Onhan näissä selkeät nimet.\nTäällä on paha liikkua, näiden laatikkoröykkiöiden keskellä. Ja\nsaappaatkin pitäisi olla...\n\n— Mitenkä niin. Kukaties minä voisin löytää hänet.\n\n— Katsokaa noita. Matoja. Noin niitä tippuu.\n\nÄiti Hakolassa kohoaa koottu urhoollisuus hetkessä johonkin\naavistamattomaan ylevyyteen, missä ei enää ole eroa ruman ja kauniin,\nhyvän ja pahan välillä, on vain väistämätön välttämättömyys, on\nviimeinen hetki, sen peruuttamaton menetys, jos päästää silmänräpäyksen\nkäsistään. Äiti Hakolan äsken niin vapisevan olemuksen on täyttänyt\nlempeä rauha, jokin anteeksiantava suhtautuminen kaikkiin ja kaikkeen.\nHän lausuu:\n\n— Onko teillä tulitikkuja, koettakaa pian löytää meidän poika. Minä\nmaksan teille kunnollisesti.\n\nMies ottaa taskustaan savukkeen ja suitsuttaa sitä voimiensa takaa.\n\nPienet liikkuvat läjät kierittelevät arkkujen vierellä.\n\n— Tässä lukee: Matti Hakola.\n\nKesken hetken kurjuuden käy vihlaiseva ilonaalto läpi äidin rinnan. Hän\non löydetty, hän on täällä! Matti tulee vielä kotiin. Viimeinen onnen\nhetki lähestyy.\n\nIkäänkuin jotakin vaistoaisi, hirnuu Matin hevonen, tavaramakasiinin\ntakaa. Emäntä käsittää, että vouti ja renki ovat Hakolasta saapuneet,\nniinkuin määrä oli, ja omalle hevoselle Mielikki hirnahtaa.\n\n— Katsotaanpas nyt onko täällä jokin kirjoitus, puhuu asemamies. —\nNiissä sanotaan usein, voiko vainajia katsoa vai eikö. Ei näy olevan\nmitään. Kaippa sitten voikin katsoa. Ojentakaappas tänne tulitikkuja.\n\nKymmenkunta kättä ojentuu vaunua kohden, missä karkeat, harvat\nruumislaatikot lepäävät ladottuina ristiin toistensa päälle.\nTupakansavu alhaalta on asettunut sinisenä pilvenä vastustamaan kalman\nlaskeutumista elävien joukkoon. Ja elämä pitää puoliaan. Mieliala on\njonkin verran keventynyt. Siirrellessä arkkuja miehet jo laskettelevat\npikku kirosanoja. Äiti Hakola ei sittenkään ole ainoa, joka on tullut\nhakemaan tältä asemalta vainajaansa, mutta se toinen ei saa osakseen\nsitä hellyyttä, millä äiti Hakola vastaanottaa poikansa.\n\nTalon miehet nostavat karkeista laudoista kyhätyn laatikon vaunusta\nhartioilleen, kansanjoukko antaa paljastetuin päin tilaa, talon miehet\nnostavat laatikon olkapäilleen ja äiti Hakola pitkässä vanhanaikaisessa\nsurupuvussaan muodostaa surusaaton. Jota etäämmä jää vaunurivi\nhälisevine ihmisineen, sitä selvemmin alkaa kuulua korpirastaan\nvihellys. Lintu laulaa ypöyksinään, mutta niin puhdas ja kirkas on\nsen vihellys, että se täyttää koko tienoon. Se laulaa kuin kaatuneen\näidin puolesta, laulaa kuolleelle pojalle. Niin kirkas on nyt hänen\nilonsa, etteivät kaikki maailman murheet kykene tästäpuoleen hänen\nrauhaansa riistämään. Hänen poikansa pääsee kotiin, kotoiseen multaan!\nPyhä kukkanen puhkeaa pitäjän vanhaan hautausmaahan: Matin hauta!\nKaatuneitten hauta.\n\nKun pieni surusaatto on päässyt penkin kohdalle ja arkku lasketaan\nsiihen, pyytää emäntä miehiä menemään hevosten luo. Hänen kaivattu\nhetkensä on käsissä: hän jää kahden rakkaansa kanssa. Oi sinä\npoika, oi sinä lapsi...! Mutta tuskin on äiti Hakola tuntenut tuon\nyliluonnollisen kipeän onnen, mitä tämä hetki hänelle sisältää, kun\njoku lähestyy, toivottaen hyvää iltaa. Eikä tämä tungettelija väisty,\nvaikka kaatuneen äiti viittaa häntä poistumaan. Se on se vähänläntä\nlotta-sisar. Hän puhuu hiljaisella yksikantaisella äänellä — niin,\nmitäpä hänen anteeksipyyntönsä tässä merkitsevät. Äidin kallis hetki\nsärkyy...\n\n— Ajattelin vaan, että kun satuin näkemään hänen viimeisen\nsilmänluontinsa... puhuu harmaa pieni nainen. — Ihmisen viimeinen\nsilmänluonti on niinkuin pilkahdus iankaikkiseen elämään. Minä satuin\nsiihen, kun tuotiin haavoittuneita korsusta. Siihen oli tullut\ntäysosuma ja ne olivat menneet niin pahasti hajalle. Tämä vaan oli\njäänyt ihan eheäksi ja vielä aukaisi silmänsä... Ajattelin, että\njos emäntä tahtoisi jotain kuulla. Ei silti, että enhän minä muuta\ntiedäkään. Kuului siinä joku sanovan, että hän oli Matti Hakola ja\näitinsä ainoa poika. Ja minun kävi niin surku häntä ja sitä äitiä. Ja\nhän oli siinä niin kauniina eikä yhtään muuttuneena, aivan niinkuin\nolisi nukkunut vaan. Ja minä ajattelin, että puetanpa hänet nopeasti,\nettä hän ennättää mukaan lähetykseen, jota luvattiin lähteä viemään.\nEihän minulla siinä muuta ollut, omia vaatteitani vähän otin havujen\npäälle... Niin oli kuin nukkunut olisi, kun naulasimme kiinni kannen.\n\nPieni harmaa lotta-tyttö tarttuu karkein käsin kulmalautaan, joka\nviimeksi on lyöty kiinni. Hänen ei tarvitse kuin pari kertaa kiskaista,\nniin jo jää arkkuun rako, josta havuneulat ja valkoiset kasvot näkyvät.\nVieras tyttö on ollut kantta naulaamassa ja hän myös osaa kiskoa sitä\nauki. Hän toteaa, ettei kaatunut ole eilisestään paljon muuttunut,\nkorjailee hiukkasen karua vaatetusta, hymyilee niinkuin hyvästi\njättääkseen, mutta ei häviäkään kesäillan hämyyn, niinkuin äiti on\nodottanut.\n\nJa himmeän vihreässä pimennossa äiti nyt sitten onkin yksinään poikansa\nkanssa. Molemmat elävät uutta outoa elämää, molemmat hymyilevät uutta\noutoa hymyä. Äidin kädet löytävät lapsen hiukset, nuo samat, joita hän\nsilloin pyyhki hiestyneeltä pojanotsalta, kun poika leikin hurmassa\njuoksi huoneeseen. Hänen silmänsä löytävät armaat piirteet ja lepäävät\ntässä näyssä, joka on hänelle lahjoitettu vailla kaikkea odotusta, niin\nkauniina ja pyhänä. Matti ei nuku, Matti ei näe unta, Matti on kuollut.\nNämä tapaamisen hetket ovat viimeisiä. Äidillä on voimaa todeta tämä\nkaikki, mutta hänellä ei ole voimaa irroittaa katsettaan tuon ahtaan\narkun pohjalta, missä hänen lapsensa valkoiset kasvot liikkumattomina\nnukkuvat. Jälleennäkemisen ilo ja lähestyvän eron tuska keinuttelevat\nhäntä yhtaikaa ylös, alas, ylös, alas.\n\nSilloin se pieni harmaa nainen taas yhtäkkiä on hänen likeisyydessään\nja hiljaa puhuu:\n\n— Sanoisin vaan vielä emännälle hyvästi.\n\nJokin iloinen toivo välkähti äkkiä kaatuneen äidin mielessä ja hänkin\npuhui hiljaa:\n\n— Kuka te olette? Ettehän vaan ole ollut poikani morsian?\n\n— En. En. Ystävättäreni oli. Hän on tässä. Häntä on niin\nujostuttanut... Minä vaan satuin siihen silloin ja jouduin näkemään\nMatti Hakolan viimeisen katseen. Ajattelin, että emännälle puhun miten\nkaunis se oli, tämän poikanne kuolema. Hänellä on varmaan nyt hyvä.\n\nKun pieni harmaa lotta-tyttö puhui harvakseltaan ja lempeästi niinkuin\nkeväinen sade putoaa, niin äiti Hakola yhtäkkiä havahtui tietämään,\nettä hän nyt jää hyvin yksinäiseksi ja että hänellä lohdutuksena voisi\nolla ihminen, joka oli nähnyt hänen poikansa viimeisen katseen ja joka\noli kauniisti valmistanut tämän hänen viimeisen vuoteensa. Äiti jatkoi\nsitä kevätsateen kaltaista lempeää puhetta.\n\n— Hyvä lapsi, etkö sinä nyt kuulu tänne, minne minun poikani kuului\nja kuuluu iankaikkisesti, hänen kotiinsa? Jää meille ja puhut minulle\nMatista. Olet tuntematon tyttö, mutta et ole vieras...\n\nTuntematon ei liikahtanut. Hän katsoi rannekelloaan ja sanoi\najannäyttäjän pian osoittavan puoliyötä. Niin olikin nyt kesäisen\nvuorokauden hiljaisin hetki, jolloin eivät linnutkaan laula. Niin\nolikin nuoren vainajan hiljaisin maanpäällinen hetki, jolloin\nlahoaminen vielä silmänräpäyksen viipyy ja kaipauskin vielä vaieten\nkatsoo häneen viimeisen kerran.\n\nEntistäkin hiljaisemmin se totinen pieni sotasisar puhui ja tuli\npuhuessaan aivan likelle kaatunutta, ikäänkuin olisi tahtonut puhua\nhänen puolestaan.\n\n— Eihän minusta voi surevalle äidille olla mitään lohdutusta, mutta\ntässä on toinen. Hän on poikanne vihkimätön vaimo. Hänelle syntyy\npuolen vuoden kuluttua tämän Matin _lapsi_...\n\nOnko mahdollista että sellainen tapahtuu, mikä nyt keskellä vuorokauden\nhiljaisinta hetkeä ja henkeäsalpaavaa sydänten sykintää tapahtui?\n\nKuollut puhui. Kuollut todisti sanat tosiksi. Epätodellisen valkoinen\nsäde kävi yli Matti Hakolan vaikenevien kasvojen ja molemmat naiset,\njotka seisoivat kaatuneen sotilaan ruumiin ääressä, ymmärsivät\ntällä hetkellä yliluonnollisen ilmoituksen. Toinen oli äiti, toinen\noli vihkimätön vaimo. Äskeinen sotasisar oli hävinnyt ja jättänyt\nheidät omaan rauhaansa, nuo molemmat elävät, kuolleen, ja sen vielä\nsyntymättömän.\n\nSe mikä tässä äsken yhteenliittyneessä perheessä nyt seurasi oli\nsota-ajan vihkitoimitus, todistajinaan uuden päivän aurinko ja kukkiva\nmaa.\n\n\n\n\nKARKURIPOIKA\n\n\nHänen oli onnistunut piikkilangan alitse litistäytyä ulkopuolelle\naitauksen — koirakaan ei haukkunut, hän oli niukan ateriansa muruilla\nsaanut sen lahjotuksi — ja nyt hän maata myöten ryömi läpi hiekkapihan,\npääsi metsikköön ja kimmahti siellä pystyyn, lähtien juoksemaan,\njuoksemaan, minkä jaloista pääsi, pois, pois, yhdentekevää minne,\nkunhan vain vartijat eivät enää ennättäisi perässä eivätkä kyläläiset\nhuomaisi häntä. Hiki valui pitkin pintaa, jalat nytkähtelivät, koko\nruumis tutisi. Voimat olivat ihan lopussa, hän lyyskähti pensaaseen\nistualleen eikä kuullut muuta kuin sydämensä taonnan ja pyörryttävän\nkiehunnan päässään, joka tuntui olevan halkeamaisillaan. Varmaan\nhän oli lyyskähtänyt liian aikaiseen, eikö vaan tanner tömissytkin\ntakaa-ajajien askelten alla ja koiran läähätys hipaissut korvaa?\nMutta hän ei enää pääse minnekään, niin on ihminen heikentynyt. Ei\nketään tullut; ei kuulunut askelten töminää, ehkeivät pitäneet vaivan\narvoisena lähteä haeskelemaan. Saattoi taas hengittää ja uskoa että oli\npelastunut!\n\nYhtäkkiä hän tunsi himokasta nälkää, sellaista ettei koskaan ennen.\nHän otti poveltaan paksun viipaleen likilaskoista limppua ja tunsi\nsyljen täyttävän suunsa. Vilja tuoksui viettelevästi. Mutta ei auttanut\nkäydä siihen koko nälkänsä voimalla. Täytyi jakaa se viiteen-kuuteen\nosaan eikä päivässä ylittää sille tulevaa osuutta. Jo tällä hetkellä\nhän kuitenkin oli ylittämäisillään määrän. Hän oli säästänyt leipänsä\nkoiralle ja nyt hänen nälkänsä oli raju ja hillitön. Koko hänen\nhuomionsa kohdistui laskelmoimaan leipäviipaleen kokoa ja mitä\nmahdollisuuksia löytyisi aterian saantiin ulkopuolella tämän viipaleen.\nHän säikähti itseään huomatessaan, että nieli tätä ainoaa evästään\nhotkimalla niinkuin eläin, joka ei tiedä huomispäivän tarpeista. Tämä\nviimeinen kappale oli toki huolellisesti kätkettävä, ja niin joutui\nleipä risaisen takin ja vuorin väliin, missä se oli kuin taskussa, tämä\nkallis, himoa herättävä leivänkappale.\n\nKunhan olisi voinut aavistaa missäpäin nyt kulki. Maa oli täysin\ntasaista ja kasvoi parikymmentä vuotta sitten kaskettua sekametsää.\nPitkät suksentapaiset, moniin kertoihin paikatut kengät tarttuivat\nyhtämittaa mättäisiin ja kantojen juurakkoihin. Hän sai itsensä\nkuitenkin hallituksi aina juuri ennenkuin uuvuksissaan kaatui. Jos\nsattuisi mukava puu, niin nousisi latvaan katsomaan eikö täällä\nmissään olisi asumusta, minne voisi pyrkiä yöksi. Täytyyhän onnistua\njostakin saamaan työtä ja ruokaa. Hänen oli yhä kiihtyvä, viiltävä\nnälkä ja leipäpalanen hänen takkinsa sisässä liikahteli kuin viettelijä\nkiusatessaan synnintekoon. Kunpa tietäisi minne olisi parasta asettua\nyöksi ja nukkua. Eikö täällä olisi yhtään latoa? Auringon säteet, jotka\nhalkaisivat metsän pimentoja, menivät jo viistoon ennustaen illan\ntuloa. Hän lyyskähti mättäälle suuren kuusen alle ja ennätti ajatella,\nettä kuusessakin olisi katosta häntä suojaamaan, jollei löytyisi muuta.\nJa hän oli jo nukkumaisillaan, kun huomasi outoa rapinaa selässään\nja sieraimissaan. Mutta nämä eivät olleet niin pieniä eläimiä, jotka\nolivat olleet vitsauksena vankilassa, nämä purivat toisella tavalla\nja levittivät jälkiinsä hapanta myrkkyä. Muurahaisia — hän makasi\nmuurahaispesässä ja muisti kaukaisesti miten käärmeen käy, kun se\ntällaiseen paikkaan pannaan. Hän oli itse kerran ollut muiden poikien\nkanssa sellaisessa toimituksessa mukana. Kesäyön kasteisessa hämyssä\nhän ravisteli vaateriekaleitaan ja joutui nyt toisen puun alle, missä\noli pehmoista sammalta. Kerran hän havahtui sikeästä unestaan siihen,\nettä jokin karvainen nuuski hänen kasvojaan. Mutta hän huitaisi vain\nkädellään ja käänsi toista kylkeään ja nukkui, nukkui kirkkaaseen\npäivään asti. Silloin oli siinä heti paikalla vastassa nälkä, niinkuin\nharmaa halla seisoo juhannusaikaisen viljapellon ääressä. Hänen\nelämässään olisi luonnon mukaan pitänyt olla juhannusaikaa: kovin\nnuorena hän oli karkaamalla lähtenyt sotaan. Ja nyt hän karkurina oli\npalaamassa kotiin. Nälkä vei tällä hetkellä voiton siitä ikävästäkin,\njoka oli häntä kalvanut koko vankeusajan. Kykenemättä hillitsemään\nitseään hän vapisevin käsin etsi esille viimeisen leipäviipaleensa. Ja\nviluisena niin että hampaat kalisivat hän ahmaisi kirpeän jumalanviljan\nsuuhunsa. Nyt ei kiusausta enää ollut. Takinvuorin sisästä löytyi vain\nmurusia. Ei ollut enää syötävää. Eivätkä marjat vielä olleet kypsyneet.\nVaan olihan ruohoja ja juuria. Oli niillä sellaisilla eletty ennenkin.\nJa löytyisihän täältä toki kyliäkin. Jota etäämmä pääsi vankilasta,\nsitä helpommin uskalsi lähestyä ihmisiä.\n\nVaan eikö tuolla näkynytkin sauhun nousu ja sen takana joki, ja\ntörmällä asumus? Niin ja kokonainen kylä kahdenpuolen jokea! Kaikki\ntämä veti häntä niin vastustamattomasti puoleensa, ettei hän muistanut\nolevansa karkuri, vaan lähestyi, metsikön jättäen, kyläaukeaa. Lapsia\njuoksi vastaan, kanat raaputtivat pellonsyrjällä. Vanha vaimo tuli\nesiin olkikatoksen alta. Vaimo säikähti ja tarttui luudan varteen.\nMies seisahtui: hän muisti oman äitinsä — kuinka lieneekin muistanut,\nsillä ei tämä vieras risainen vaimo toki vähääkään muistuttanut hänen\näitiään. Pois, pois! Ei saa tulla! lausui sävy vaimon särkyneessä\näänessä. Karkuri teki liikkeitä, jotka tahtoivat sanoa, että hän\npyysi syömistä. Lapset olivat pysähtyneet, kanat juoksivat kaakattaen\nasumusta kohden, rikkaruohoa kasvava sänkipelto oli siinä välillä.\nVaimo, nähdessään ettei outo mies loitonnut, otti kiven maasta ja\nheitti häntä kohden. Lapset etsivät kiviä hekin ja heittivät. Karkuri\nkääntyi etenemään ihmisistä ja asteli pellon laitaa jonnekin päin,\nmissä vaistosi olevan kylätien. Auringosta päättäen hän sittenkin kulki\nkotiin päin, Suomeen.\n\nTämä Suomi se juuri oli pannut hänet ryömimään korkean piikkilangan\nalatse. Tämä Suomi se oli nostattanut hänet pystyyn, vaikka hän kaksi\nviikkoa oli maannut kuoleman heikkona. Hänen mieleensä oli piintynyt,\nettä hän haluaa kuolla kotona eikä hän lepää ennenkuin on päässyt\nyli sen pienen joen, jonka toisella puolella on Suomenmaata. Vaikka\nsitten siihen kaatuisi. Mutta ehkei tarvitse siihen kaatuakaan — ei se\näitimuorin mökki silloin enää kaukana ole, kun on päässyt sen pienen\nrajan toiselle puolelle. Tai onko mökkiä olemassakaan? Ehkä ovat pommit\nosuneet? Ehkä on vieras ottanut haltuunsa? Ei varmaan äiti ole jaksanut\npeltoa hoitaa — ehkä on jäänyt kyntämättä ja kuokkimatta, rikkaruohon\nvaltaan. Hän, karkuripoika olisi nyt pystynyt aurankurkeen. Se oli\nvielä huonoa silloin, kun hän oli neljännellätoista ajastajallaan.\n\nOlihan siellä kotona leikkitoverikin melkein puhuttuna, mutta mitäpä\nniistä silloisista, he olivat lapsia silloin ja eiväthän tytöt odota.\nÄiti odottaa eikä väsy odottamasta.\n\nHän kulkea laahautui eteenpäin vaihtelevalla onnella. Hän nukkui\nusein. Aurinko hautoi hänen pakottavia jäseniään. Hän sattui löytämään\npaimenen eväät eikä hänen mieleensä edes johtunut, että hän teki\nvarkauden ottaessaan repun leipineen, piiraineen päivineen. Hän sai\nvoimaa paeta minkä jaksoi, ettei repun omistaja onnistuisi ottamaan\nhäntä kiinni. Hän voimistui näistä eväistä. Hänellä oli nyt veitsi,\nhän saattoi sen turvin valmistaa jonkin tarvekalunkin ja laitumilla\nkäyvistä karjoista lypsää itselleen maitoa. Kun hän vielä tuli\nvakuuttuneeksi siitä että oli oikealla tiellä, ei hänellä ollut\nhätääkään. Hän ei enää voinut olla kuin parin päivän matkan päässä\nrajasta, kun hän joutui työmaan laitaan, missä työskenteli sekä\nmiehiä että naisia ja lapsia. Siinä kitkettiin ja kasteltiin suurta\nvihanneskenttää. Karkuri pysähtyi katselemaan ja sai vihdoin kysytyksi\nmitä viljaa tässä kasvoi. Sokerijuurikkaita. Näitä vainioita oli\nsilmänkantamattomiin. Ruhtinas S:n maita olivat olleet, vaan nyt ne\nolivat talonpoikien. Karkuri sai täällä työtä ja alkoi toivoa, että\nansiollaan voisi hankkia vaatetta kotiinpaluutaan varten. Etteivät\naivan säikähtäisi häntä! Mutta kun hän oli kaksi päivää ollut\nharaamassa peltoa noiden vanhain miesten vierellä — nuoriahan ei ollut,\nkun kaikki olivat sodassa — ja ehtooaterian jälkeen lähtenyt makuulle\nnavetanparvelle heiniin, kuuli hän outoa puhetta pihalta ja ymmärsi,\nettä jotkut viranomaiset kysyivät häntä. Silloin oli ryhdyttävä\näkkilähtöön. Hän laskeutui katonluukusta alas, juoksi lantaluukulle,\ntunkeutui siitä ulos ja kuunteli, pääsi kyyryselin läpi nokkosryteikön,\nryömi rakennusten taakse, ryömi suurten nelipyöräisten vankkurien\nalle, joihin illalla oli sälytetty kuormallinen kaaliksia vietäväksi\naamuvarhaisella kaupunkiin. Täällä hän makasi kaikenlaisten naattien\npeitossa, kun talon vanha isäntä levollisesti puhellen saattoi pois\nvierasta. \"Mikä lienee ollut virolainen\", selitteli ystävällinen ukko,\n\"kotiin pyrki, Viroon. Emme häneltä mitään tiedustelleet, vaimoaan\nvain mainitsi. Bog snim, ajattelin, menköön Herran nimeen minne\ntahtoo. Vähänkös niitä tästä on kulkureita kulkenut. Ei vaan ole\ntullut meidän poikaa. Pietarin puolessa on taistelemassa suomalaisten\nkanssa. Tykit tänne asti kuuluu. Suomalaiset julmia tappelemaan...\nAh, Jumala, Jumala... Suomalaiset julmia...\" ajatteli karkuri \"Niin\nsanoo tämä vanha vaari. Ja me suomalaiset... Minkä tähden pitää olla\nsotaa ja verisiä vaatteita?\" Rauhallisesti vanhus selitti asioita\ntuolle poliisille. Lienee johdattanut hänet vallan rauhoittuneena pois\ntalosta. Taisi turhaan tulla lähdetyksi navetanparvelta. Oi Jumala,\nJumala...! Mutta palkka se jäi kuin jäikin nyt saamatta. Yön ollessa\npimeimmillään ja kaikkien äänien vaiettua talossa, hän jälleen vaelsi,\nvaelsi syvälle vaipuvaa hiekkaista tietä. Ei kuulunut muuta kuin\nkoirain haukunta vastakkaisilta laidoilta kylää. Hänen askeliaanko ne\nhaukkuivat? Vai kuulivatko ne tykkien jylinän Pietarin puolesta? Oi\nJumala, Jumala... Yhä tihentyen kokoontuivat sumut yli peltolakeuksien.\nNe ryhmittyivät jättiläiskokoisiksi saariksi, jotka yön tummassa\nvalaistuksessa levottomina vaelsivat, milloin pysähtyen paikoilleen,\nmilloin taasen lähtien matamaan.\n\nKoirien haukunta kiihtyi. Lentokoneen surina läheni jostain kaukaa.\nPieni tulipallo hypähti äkkiä taivaalla näkyviin, leijaili keveänä\nja verkalleen sumujen yläpuolella ja hukkui sitten sumumereen:\nkarkulainen, päässyt irti jostain pommituksesta. Koira kivahti joltakin\npihamaalta valveille, haukahti ja äityi sitten ulvomaan. Lentokonettako\nsen ulvonta tarkoitti vaiko ylt'yleensä tämän ajan hätää? Karkurista\ntuntui siltä kuin se olisi valittanut hänen puolestaan ja tarjonnut\nhänelle yösijaa kopissaan. Hän pysähtyi portille ja katseli, olisiko\nmitään suojaa, jonne voisi päästä näiksi yön kylmimmiksi tunneiksi.\nKoira karkasi raivokkaasti häntä kohden mutta ei päässyt tekemään\npahaa, se kun oli pitkissä kalisevissa kahleissa. Se tuntui sanovan\nettei tänne sovi poiketa. Hän ajatteli, että lyyhistyy tähän aidan\nääreen vaikkapa pieneksi aikaa. Kahlehditun koiran läheisyys\ntuntui miltei turvalliselta. Pihasta häämötti rattaita ja joitakin\nmaitoastioita. Näkeeköhän hän koskaan kodin pihamaan ja maitotonkat,\njotka äiti pitää kuivamassa penkillä sireenipensaiden juurella?\nSiihenhän se Liisa aina tuli ja siinä odotti kunnekkas äiti kävi\ntäyttämässä hänen maitohinkkinsä. Liisa ei ole katsonut kehenkään\nmuuhun, Liisa kyllä odottaa... Eipäs odota, kukaan ei odota miestä,\njoka neljä vuotta on ollut kateissa. Lapsihan hän oli lähtiessään ja\nolisi lapsi vieläkin, jollei sota olisi vanhentanut. Äitikään ei ehkä\nenää odota. Neljä vuotta hänen poikansa on viettänyt vangin elämää,\nkarkurin elämää, ja nyt hän on matkalla kotiin. Ja, hullu, uskoo että\nhäntä siellä vielä kaivataan!\n\nHeti kun hän päästi polvensa sävähtämään, hän oli unessa, yhdentekevää\nmakasiko hän ojan pohjalla vaiko höyhenvuoteessa. Mikään ei olisi\nsaanut häntä heräämään, eivät pommit, eivät syöpäläiset eivätkä\nlentokoneet. Hänen unensa oli raskaan kiven unta. Ihmisten\nhyväntahtoisuus hänet kuitenkin tällä kertaa herätti. Vanha vaimo\nkosketti hänen olkapäätään, ja silmänsä aukaistessaan hän uskoikin\näitinsä siinä olevan, ja vieras vanhus vei hänet sisälle ja antoi\nhänelle valkoista leipää ja kuumaa teetä. Ja kissa nousi hänen\nsyliinsä, koukisti selkää ja sipaisi hännällään hänen parroittunutta\nposkeaan. Lapsetkin kokoontuivat kysymään kuka hän oli ja minne oli\nmenossa. Viroon, sanoi hän oudolla kielellään. Eikä häntä enää mikään\nolisi pidättänyt täällä, hänelle tuli sellainen kiire kotiin. Ties\nmikä häneen yht'äkkiä meni, hän olisi varmaan saanut täältä työtä ja\nansiota. Mutta hänen täytyi rientää. Täytyi. Varmaan hänen äitinsä on\nsairaana, eikö hän nähnytkin häntä yöllä unissaan.\n\nNiin hän siis uskaltamatta enää antaa väsymykselle valtaa kiiruhti\nkohti sitä pientä jokea, jonka toisella puolella oli Suomenmaa. Hänen\ntiensä kulki tästälähin läpi raunioituneiden kylien ja vielä savuavien\nasumusten, missä ihmiset neuvottomina ja hätääntyneinä liikkuivat.\nKarkurilla oli kiire. Hän riensi sääliä tuntematta ohi kuolleen tai\nhaavoittuneen ihmisen ja hän otti ovelasti ja omantunnonvaivoitta mitä\ntarvitsi nälkäänsä ja janoonsa. Hänellä oli kiire. Minne? Kotiinko?\nMissä ei kukaan häntä enää tunne. Yli sen kapean joen, jonka toisella\npuolella on Suomenmaa. Sen yli hän ui sydänyöllä, kun vartijat\ntorkkuvat. Hänellä oli hyvin kiire. Lopulta hän riensikin puolijuoksua,\nväsymystä tuntematta.\n\nTännekö hänen siis oli ollut niin kiire? Täällä kotipitäjän kirkolla\noli juhlat. Kirkonkellot pauhasivat entisellä mahtavalla äänellään,\nihmiset kirkkovaatteissaan kävelivät kukkakimput käsissä. Oli\nliikkeellä vanhoja, nuoria ja lapsia. Sotamiehiä marssi pienissä\nryhmissä yllään hyvät vaatteet ja juhlaryhdissä. Surupukuiset nuoret\nnaiset kantoivat seppeleitä. Ei ollut vaikeaa arvata, että he olivat\nleskiä. Karkuri ei tuntenut ketään eikä kukaan katsahtanutkaan häneen.\nRisaisissa vaatteissaan hän ujostellen väisti näitä hyvin puettuja\nja juhlallisia ihmisiä. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, sillä he\npuhuivat hänen kieltään, hän olisi voinut heitä puhutella. Mutta hänen\ntäytyi pelätä heidän kysymyksiään ja tiedustelujaan. Hän oli lähtenyt\nkotoa lapsena ja karkaamalla. Se tyttökin, jota hän oli vieraalla\nmaalla muistellut, oli ollut lapsi. Yhtä ainoaa hän täältä silmillään\netsi: vanhaa vaimoa, joka olisi hänen äitinsä. Olihan täällä tutunkin\nnäköisiä ihmisiä, kaikkikin olivat tutun näköisiä. Ehkä olisi saanut\nheille puhutuksi, jos olisi ollut pyhävaatteissa.\n\nNiin antoi karkuri ihmisvirran vieriä ohitseen tuttua ylämaata, mikä\njohti kirkolle ja hautausmaalle. Pappilaan oli tehty uusi navetta.\nKestikievarin naapuriksi oli tullut autokorjaamo. Kehrääjä-Miinan\nkeltainen pieni rakennus oli kallistunut toiselle laidalleen. Mahtoiko\nMiina olla elossa — Miina oli tämän karkuripojan kummi. Miina hänet\nvarmaan vielä tuntisi, jos punaisten pelakuunien takaa nyt katsahtaisi\nmaantielle. Sielläpä kulkee Eino Mäkelä, hän ajattelisi. Voiko se olla\nEino? Ei ole Einosta kuulunut moneen vuoteen. Ei ole tuo Eino vanha\nmies on! Kummi ei tule muistaneeksi, ettei sotavankipojalle kuulukaan\nnuoruus. Hän menee lapsuudesta suoraan vanhuuteen.\n\nEino Mäkeläksihän häntä oli sanottu. Nyt hän sen jälleen muisti.\n\nJuhlallisessa marssissa asteli hänen ohitseen harmaapukuisia vanhempia\nmiehiä, lippuja kantaen. Ei milloinkaan hän ollut täällä kotona nähnyt\ntällaista juhlakomeutta. Pianhan sen saattoi arvata, että täällä\nvietettiin hautajaisia. Ja karkuri alkoi arvaella, ettei pitäjässä niin\nsuurellista yksityistä ollutkaan, että hänelle tällaista muhkeutta\nolisi toimeenpantu. Täällä varmaan siunattiin kotiseudun multaan\nkaatuneita sotamiehiä, poikia, jotka lähtivät silloin kun hänkin\nvapaaehtoisena lähti. Nämä vainajat hän varmaan olisi kaikki tuntenut,\nmutta he olivat jo kannetut haudan pohjalle, mistä ei enää puhuta.\nJokin itkettävä hirveä yksinäisyys alkoi painaa nuoren karkurin mieltä.\nOlisipa hänkin saanut kaatua niinkuin nuo muut, niin koko tämä loisto\nolisi ollut omistettu myöskin hänelle. Nyt hän hylättynä, nälkäisenä ja\nrisoissaan seisoi täällä koko juhlaväen takana. Ei varmaan äitiäkään\nhänellä enää ollut. Ei yhtä kirjettä äiti ollut häneltä saanut eikä hän\näidiltä näinä viimeisinä neljänä vuotena, hän oli joutunut vangiksi\nheti ensimmäisinä päivinä, kurjuuteen ja vaivaan. Mitä varten hän\ntänne oli ikävöinytkään? Kaikki nuo tutun näköiset ihmiset kulkivat\nkaksittain ja ryhmittäin — hän vain oli yksinään jossakin kauempana,\nyksinäisempänä kuin yksikään kaatuneista.\n\nHänen vierelleen aitauksen taakse ilmaantui yhtäkkiä kaksi pientä\ntyttöä. Hekin olivat kauniissa puhtoisissa vaatteissa — enkeleiksi\nheitä olisi voinut nimittää. He haukkasivat voileipää ja heidän\nkukkakimppunsa olivat asetetut heidän jalkainsa juureen hiekkaan.\nRentukoita olivat, keltaisia, lihavia rentukoita — Eino Mäkelä muisti\nselvästi jokiniityn, missä niitä kasvoi. Himokas nälkä iski häneen ja\nhänen kätensä ojentui voileipiä kohden. Hämmästyneinä tyttöset kesken\nhaukkaamisen työnsivät viipaleensa laihaan likaiseen käteen.\n\n— Menenkö minä hakemaan lisää? kysyi toinen tytöistä.\n\n— Mene.\n\nSuurempi tyttösistä hävisi ja pienempi läksi pian säikähtyneenä hänen\nperässään. Karkuri ei ajatellut mitään muuta kuin että hän saisi\nsyötävää. Ihana laulu, lippujen loisto poutaista kesätaivasta vasten,\nkukkivien sireenien tuoksu aidan takaa, kaikki tämä oli unentapaisessa\nkaukaisuudessa. Karkurin koko odotus keskittyi tyttöjen palaamiseen\nja leipään, jota he olivat lähteneet hakemaan. Hän asettui ruohikolle\nratasrivin syrjälle, missä kirkkokansan hevoset aterioivat, mikä\nheinäannoksiaan, mikä kaurojaan. Mitähän hänelle tuodaan?\n\nHänelle tuotiin kokonainen reikäleipä ja jotain hyvää ja lihavaa siinä\npäällä.\n\n— Mitkäs juhlat täällä oikein tänään on?\n\n— Sankarihautajaiset.\n\n— Vai sankarihautajaiset. Keitäs te sitten olette?\n\n— Suntion lapsia.\n\n— Äitinnekö antoi?\n\n— Äiti.\n\n— Sanokaa hänelle kiitoksia.\n\nJota pitemmältä karkuri nautti tuttua kotipaikkansa viljaa, sitä\nselvemmin hän alkoi kuulla laulua ja tajuta mitenkä iloista ja\njuhlallista tämä oli. Ihan ilojuhlaa. Hänen mieleensä johtui yhtäkkiä,\nettä häneltä oli rippikoulu käymättä. Lapsia rupesi naurattamaan,\nhe eivät olleet koskaan nähneet niin ahmimalla ahmivaa ihmistä.\nKarkuriakin alkoi naurattaa. Ei ollut enää nälkä, ei ollut vilukaan,\nlasten äiti oli ollut hänelle hyvä, kauniisti tuolla lauloivat,\nkauniisti liikahtelivat lippujen tangot auringossa. Tyttöset ottivat\nkukkansa maasta ja tekivät lähtöä.\n\n— Montako noita sankareita tässä on?\n\n— Toistakymmentä. Mutta niistä siunataan yksi kentälle jääneenä.\n\n— Vai yksi kentälle jääneenä.\n\n— Viimein oli neljättäkymmentä kaatunutta.\n\n— Oliko silloinkin kentälle jääneitä?\n\n— Taisi olla joku.\n\nTytöt huomasivat kukkasensa kuihtuneiksi ja lähtivät juoksemaan porttia\nkohden, joka vei hautausmaa-aitauksen sisälle. He viskasivat kukkaset\nkäsistään, lakkasivat puhelemasta ja hävisivät tungokseen.\n\nEino Mäkelää, karkuria uuvutti, mutta hän päätti kuitenkin kuunnella.\nNyt siellä lausuttiin nimiä, lausuttiin ne selkeällä ykstasaisella\njuhla-äänellä. \"Artturi Laitinen Kangasjärveltä, syntynyt...\nkaatui... Erkki Tainio, syntyi... kaatui... Mikko Viljami Autere,\nsyntyi ... kaatui...\" Joka nimeltä sävähti karkurin sydän: kaikkiin\nnoihin nimiin liittyi elävä ihminen, joka tuli ihan silmien eteen,\njokaisen kanssa oli kohdattu kyläraitilla, oltu yhdessä pellolla,\nistuttu tuvassa ja oltu saunassa... Karkurissa alkoi liikkua outo,\nväkevä elämä. Hän oli taas kylän poika ja halusi heittää palloa,\nniittää kilpaa noiden suurempien kanssa... Kauhistuneena hän\nhuomasi, että heidät kaikki vasta oli kuopattu syvälle pimeyteen,\nkauas vihreistä niityistä. \"Eino Jalmari Mäkelä... syntyi... jäänyt\nkentälle... Minä olen ylösnousemus ja elämä, joka minuun uskoo, hän\nelää vaikka hän olisi kuollut...\"\n\nEino Jalmari Mäkelä — sehän oli hänen nimensä, karkuripojan, joka aidan\ntakaa kuunteli juhlatoimitusta! He olivat nyt laskeneet hänetkin haudan\npohjalle ja panneet siunauksen sinetin haudan ovelle. Hänen oli nyt\noltava poissa maan päältä, ei ollut hänellä enää oikeutta kulkea täällä\npeloittelemassa ihmisiä. Joka hänet näki, näki aaveen ja kauhistui.\nEino Jalmari Mäkelä... jäänyt kentälle. Sinne oli jäätävä — mikä\npanikin hänet tulemaan tänne! Ja sellainen kiire hänellä oli ollut.\nOlisi pitänyt heti tänne tultuansa avata suunsa ja puolustaa itseään.\nMiksei hän sitä tehnyt? Olisi pitänyt valvoa elävänoikeuksiaan eikä\nantaa heidän ennen aikojaan sulkea haudanpimeyteen. Hän oli nyt elävänä\nhaudattu.\n\nYhtäkkiä kuitenkin jokin valon välähdys läiskähti hänen pimeyteensä\nja hänelle selvisi, että hänen äitinsä varmaan on täällä, jos yleensä\nelossa on. Tietysti hän on tullut hautaamaan kentälle jäänyttä\npoikaansa. Hän on tässä kansanjoukossa, joka paraikaa veisaa viimeistä\njäähyväisvirttä hautojen ääressä. Ja vasta maahan siunattu Eino\nJalmari Mäkelä tuntee yhtäkkiä astuvansa keveästi kuin ennenvanhaan,\nvaltaisa ilo ja odotus mielessään. Ei vaivaa enää tuntoa kehno\nvaatetus, hänellekin on siis kuulunut tuo muhkea juhlalippujen\nkunnianteko, puheet ja kukkaset, ja hänellekin on luettu sana Jeesuksen\nylösnousemuksesta... Hän ei ole vuosiin kuullut näitä sanomia,\nhänelle ei tullut kirjaa taskuun, kun hän joutui vieraalle maalle,\nmutta äiti valistaa hänet. Ja äiti senkin asian korjaa, että hänen\nylösnousemuksensa tapahtuu nyt jo täällä maan päällä...\n\nTuntematta maata jalkojensa alla karkuri kuin siivillä pujottautui ohi\nihmisvirran. Ja seisoi portilla, silmä salamana läiskien tulijoihin.\nLiput hulmusivat ohitse, sotamiehet riveissään marssivat ohitse ja\nsitten alkoi tulla surevia, nuoria sotaleskiä, jotka taluttivat pieniä\nlapsiaan. Ja nyt, nyt tulivat vanhat äidit. Kaikkien joukosta, heti\npaikalla ja jo kaukaa tunsi Eino Jalmari Mäkelä oman äitinsä, tunsi\nhänet totisista valkoisista kasvoista, joilta hän pyyhki kyynelen,\ntunsi hänen mustan silkkiliinansa, tunsi mustan puvun, saman joka oli\nollut isän hautajaisissa, tunsi kapean kultasormuksen, joka kiilsi\nvirsikirjaa pitelevässä kädessä. Hän asteli toisten vaimojen keskellä\nja kulki aivan karkuripojan likitse. Ja siinä portista astuessaan\nsanoi: \"Kun en minä osaa sitä uskoa, että Eino olisi kuollut. Aina minä\nvain häntä odotan...\"\n\nSilloin poika oli huutamaisillaan: täällä minä olen!\n\nHän läksi nyt seuraamaan vaimoja ja kuuli heidän puhelevan kauniista\nsankarihautajaisista, jotka olivat antaneet paljon lohdutusta omaisille\nheidän raskaassa surussaan. Ja vielä äiti puhui siitä, että kaikki\nhänen lapsensa nyt olivat kuolleet, tämä viimeinenkin. Lapsellisuuttaan\nEino kotoa lähti. Hänellä ei enää ollut yhtään lasta. Ja mitäpä hän,\näiti, enää yrittää viljellä sitä peltoalaakaan, pitänee myydä pois,\nonhan sitä kysytty. Mutta on se mukavaa, että vaikka se Eino nyt on jo\nsiunattukin, niin ei hän voi uskoa hänen kuolleen...\n\nTienhaarassa apteekin kulmassa vaimot lausuivat toisilleen hyvästejä.\nKarkuri lähti taempaa seuraamaan sitä yhtä, joka yksinään asteli\nnurmettunutta tietä apilapellon läpi. Hänen rintansa oli niin\ntulvillaan ilon kyyneliä, että ne kohisten täyttivät koko hänen\nolemuksensa.\n\nHän ei kuitenkaan tahtonut säikäyttää äitiään, vaan koetti pakottaa\nitseään rauhalliseksi. Ja tuollahan näkyi jo harmaa asumus. Ja koira\nhaukkui. Se oli heidän vanha Halli...\n\nSilloin kiiruhti karkuri askeleitaan. Ja tuli liki ja astui vierellä.\nJa kulki pienen matkaa vierellä ja odotti, että äiti ensin sanoisi\njotakin. Se oli hänen vakaa rauhallinen äitinsä. Nyt näkyivät hänen\nkasvonsa, musta silkkiliina valahti olkapäille ja hän ottikin sen\nkäsiinsä ja laski kauniisti käsivarrelleen.\n\nSilloin poika vuosien kärsimyksen ja kaipauksen alta, kuin paaden\npuserruksesta sanoi:\n\n— Ettekös te tunne minua? Minähän olen Eino... Sotavankeudesta minä\ntulen...\n\nHämmästymättä ja säikähtämättä äiti pitkään katseli viimeistä ja\nnuorinta lastaan.\n\nTiesihän äiti ettei hän ole kuollut!\n\n— Tulehan, tulehan tänne, äidin lapsi...\n\n\n\n\nJOULUKSI KOTIIN\n\n\n\"... Kyllä on ihanaa että taas pääsee kotiin. Me emme enää laske\nyksin päiviä, vaan Reino on laskenut minuutitkin. Niitä tuli kyllä\nhyvin monta tuhatta, en muista kuinka monta, minä kun olen huono\nmatematiikassa, niinkuin kaikki tietävät. Mutta sen ymmärtää minunkin\nheikko pääni, että minuutit joka hetki vähenevät ja yhä lähemmäs tulee\npäivä, jolloin pukeudutaan koulun päättäjäisiin ja sitten kirjat\nkomeroonsa ja asemalle. Minun hameeni on kyllä käynyt niin lyhyeksi\nettä täytyy varoa sukkia, etteivät näytä paljaita polvia. Mutta Tuulan\non vielä lyhyempi — me olemme niin hurjasti kasvaneet, vaikka onkin\ntällainen aika. Minä tulin kovin iloiseksi, kun lähetit niin paljon\njoulurahaa, en osannut ensinkään odottaa. Mutta sanon heti, rakas\npikku kulta oma äiti, että sinä saat vaan hyvin pienen ja mitättömän\njoululahjan, sillä isän pitää saada suuri ja arvokas. Ja minä kyllä\ntiedän, ettet sinä mitään pyydäkään, kuuluvat sellaisia olevan kaikki\noikeat äidit, etteivät he mitään pyydä, kun vaan kaikki muut saavat.\nJa kun isäkin nyt pääsee lomalle, niin että hän jouluaaton on kotona!\nSe on ihan huikean hauskaa, hän kirjoitti meillekin ja kertoi, mutta\nei tietänyt päivää milloin tulisi. Saa sitten nähdä onko isä kotona\nennen meitä, vai menemmekö me asemalle häntä vastaan. Tietysti menemme\njoka junalle sekä yöllä että päivällä, ei hän pääse salaa tulemaan,\nniinkuin tuli viime kerralla ja avasi omalla avaimellaan ja tapasi\nmeidät kaikki sängyssä. Ei, nyt ollaan junasillalla ja tartutaan\nkäsivarteen ja tullaan riemumarssissa. Ja isä näkee nyt ensi kertaa\nmeidän pienen pojun, jolla ei vielä ole nimeä, kun et sinä ole tahtonut\nsitä kastattaa ennenkuin isä on kotona. Vai kukaties te olette nimen\nkirjeessä jo sopineet, vaikkette ole sanoneet minulle ja Reinolle.\nVaan meillä on myöskin ehdotuksia ja minun on kyllä erinomainen, sillä\nminusta vauvan pitää olla isän kaima. Emme ole Reinon kanssa päässeet\nyksimielisyyteen, vaan mitäpä sellainen vielä ymmärtää, sillä Reino\non aika lapsellinen. Hänen luokkansa on päättänyt — ajatteles! että\nmeidän uuden vauvan nimeksi pitää tulla Sisu Ilkka. No niin, mitäpä\nvikaa olisi Ilkassa, mutta Sisu sopii paremmin sotakoiran nimeksi\nkuin lapsen. Ja minusta Yrjö Juhani Karhula on kaunein nimi minkä\nallakasta voi panna kokoon. Ja sen on mummi kyllä harkinnut, kun sen\nisälle antoi. Olen minä vaan hirmu utelias tietämään, minkä te isän\nkanssa panette. Kauniita nimiä on paljon, mutta ei mikään ole niinkuin\nisän nimi, kun ei ole sellaista miestäkään kuin on meidän isä-ukko.\n'Ukko-Pekka' olisi kyllä kaunis nimi sekin, mutta Yrjö Juhani on\nsittenkin rakkain ja kaunein. Pian pääsemme kotiin, ei ole enää kuin\nviikko aikaa, ja isä lupaa meidän kanssa hakea joulukuusen ja Tuulan\näiti antoi minulle pitkän eheän kynttilän, jonka voimme panna kolmeen\nosaan, niin se puettaa kuusen. Äidin ei pitäisi antaa sitä pois,\nniinkuin sinä annoit kirkkoon viime vuonna, kun oli sankarihautajaiset.\nIsän tähden tahtoisin, että meillä olisi kynttelejä ja vauvan tähden.\nPitäähän vauvan ensimmäisenä joulunaan nähdä joulukuusi ja kynttilät,\nkyllä se ymmärtää, vaikka pieni onkin. Kyllä annat isälle hirmuisen\nhyvän joululahjan kun annat kokonaisen elävän vauvan, isä nostaa sen\nkorkealle kuusen tähteä kohti, eikä se isän käsissä paina enempää kuin\npikku enkeli. Sinun ei tarvitsekaan, pikku-oma-kulta äiti, ajatella\nmitään muuta lahjaa meille kenellekään. Parsithan sitten joulun\njälkeen meidän sukkamme, en minä enää osaa haroa niitä kokoon, ja\nkengänpohjat olisivat kyllä hirmuisen tervetulleet nekin, vaan mistäpä\nne ottaa! Mutta nyt olet varmasti hyvin halukas tietämään, mitä annan\nisälle. Olen itsekin ylpeä niistä lahjoista. No, kuuntele sitten äläkä\nhämmästyksestä putoa nurin-narin: hienon, kauniin ja hirveän lämpöisen\nvillapaidan, johon olen ristipistoin ommellut kirjaimet. Tuulan äiti\nsai villoja, kun lampaat kerittiin, ja kehruutti ne jo syksyllä, mutta\nminä sain tämän tietää vasta nyt, ja Tuulan äiti käski minua pitämään\ntämän salassa, mutta ethän sinä kumminkaan sitä kerro isälle, vaan\nhänelle se tulee yllätyksenä. Kas, minä olin koulussa kutonut isälle\nsukat, ja ne onnistuivat oikein hyvin ja niihinkin tuli kirjaimet. Eikö\nolekin hienoa! Mutta arvaapas, mitä Reino antaa? Tupakkaa. Hän vaihtoi\nhyvät rukkasensa tähän tupakkaan ja sanoi, että kyllä äiti toimittaa\nuudet! Toruin häntä, sillä mistäpä äiti aina toimittaa, kun me\nhukkaamme ja kulutamme. Mutta hyvähän sillä ipanalla oli ajatus, sillä\nrintamalla tupakka kuuluu olevan välttämätön. Vaan eipäs malttanut\nolla siivolla, tuo samainen ipana: toisen laatikon kannen oli avannut\nja siitä nipistänyt itselleen savukkeita, ja saipa sitä kähvellystään\npotea koko illan. Ei minun tullut surkokaan, nauroin vaan... Tätä\nkirjettä näkyy siunautuvan sopimattoman pitkältä, mutta sitten en enää\nkirjoitakaan, vaan puhelimessa sanon, millä junalla tulemme. Eikä minun\nomanrakkaan-ainoan äiti-kullan tarvitse tulla asemalle. Aina olet\nollut hellan ääressä, kun olemme tulleet kotiin koulusta, ja rusotus\nliedeltä on ollut sinun kasvoillasi. Minua itkettää kun muistan tätä.\nJa kuparit ovat kiiltäneet hyllyllä, ja kyökin pöydällä on ollut se\npieni sinivalkoinen liina, jonka isä oli antanut sinulle kun olitte\nkihloissa. Ja lanttuloota ja potaatit ovat tuoksuneet, ja joulukaktus\non jo ollut puoleksi avoinna. Minua itkettää, äiti, niin, etten enää\nnäe kirjoittaa. Sillä minä olen onnellinen, että voin sanoa: jouluksi\nkotiin! Ja siitä, että minulla kotona on maailman paras äiti ja isä\nja vauva ja tiaiset, joille täytyy antaa, niille myös jouluruokaa.\nMutta kuulehan, äiti, ei se joululahja, jonka sinä saat minulta,\nolekaan aivan huono: se on uusi kastemalja, kun se kristallinen meni\npommituksessa. Unohda nyt että tämän kerroin, senhän täytyy olla\nsinulle yllätys. Ja tästä kastetaan sitten kaikki meidän vauvat, kun ne\nsyntyvät. Reinolta saat allakan, niin että älä osta sitä. Mutta tätä\ntietysti ei Reino saa tietää. Se on sellainen sininen naisten kalenteri.\n\nHei sitten vaan, äiti. Ja onpa aika tätä kirjoittaessani lyhentynyt yli\nsadalla minuutilla. Voi yhtäkaikki, äiti, että joulu on niin lähellä.\nSe on nyt parhaimmalla puolellaan. Kunpa me ennättäisimme ennen isää!\nTai ehkä seisottekin molemmat vauvan vaunujen ääressä, kun me aika\nilolla ja räiskinällä törmäämme sisään. Ja ollaan kotona ja on joulu!\nHei sitten vaan!\n\n                                          Aili Karhula.\"\n\nVihdoin kuitenkin kuluivat tuhannet minuutitkin taakse jääden, sinne,\nmistä ei ole paluuta. Ja matkatavarat ja joululahjat olivat koreissa\nja laatikoissa ja selkärepuissa ja paketeissa ja käsikasseissa.\nJa jokainen tunsi käsissään ja selässään pitelevänsä joulupukin\nviehättäviä taakkoja ja hikoili ja komenteli ja tuuppi, sulloutuneena\nsiihen tungokseen, joka asemilla ja asemalaitureilla ja junasilloilla\naaltoili kuin tiivis massa, joka läikkyy puolelle ja toiselle,\npäästäkseen jouluksi kotiin! Mutta se on koulupojalle ja koulutytölle\nniin hirveän mukavaa, ettei minuuttien laskemista ennätä muistaakaan.\nHei-hei, joka asemalla sulloutuma kuitenkin vähenee, kotiasema\ntulee lähemmä, junan konduktööri pääsee jo tungoksen läpi ja vastaa\nlevollisesti alituisesti samoihin kysymyksiin. Sillä samat ihmisetkin\nkysyvät samaa asiaa uudestaan ja uudestaan, kukapa siinä jaksaisi\nmuistaa junan täsmälliset tulominuutit. Joulujännityksen vallassa\ntuntuvat liikkuvan vaunutkin, ihmiset nojaavat seiniin ja pylväihin,\npysyttelevät istumassa matkalaukkujen päällä, vuorottelevat penkkien\nkäytössä ja niin odottelevat seuraavaa asemaa. Mutta hurjastipa\nnyt viivytäänkin! Juna tulee kauheasti myöhästymään. Tuntikausia!\nKoulupojat ja koulutytöt, jotka ovat laskeneet minuutteja ja sekunteja,\nsaavat nyt ottaa uuden puhdin varustautuakseen odottamaan — minkäpä\ntässä muunkaan tekee! Asemilla tulvehtii tunkkaiseen vaunuun tuoreiden\nkuusten raikas vihanta. Taas myöhästytään. Aseman tungoksessa syntyy\nyhtäkkiä pysähdys. Kaikki seisovat, kaikki katselevat tämmöisiä vaunuja\nkohden. Matkustajat sisäpuolellakin kiiruhtavat ikkunoihin. Kuuluu\nsotilaallista astuntaa.\n\n— Noin monta!\n\n— Kaatuneita tuodaan.\n\n— Jouluksi kotiin.\n\nVaunuissa vallitsee äänettömyys. Hiljalleen lähdetään liikkeelle. Joku\nkääntyy ikkunaa kohden ja pyyhkii silmiään.\n\nOliko joulun odotus hetkeksi saattanut ihmiset unohtamaan ajan kovan\ntodellisuuden? Sota tuli jälleen likelle.\n\nMutta kotiasematkin lähenivät, temmattiin kimpsut ja kampsut hyllyiltä\nja penkkien alta, etsittiin lakkeja ja kintaita, suoritettiin vielä\nviimeiset tuuppimiset ja niin ollaan tutulla asemasillalla.\n\nOnpa tullut ihana rekikeli. Mutta ketään ei ole vastassa. Aikalailla\nhämärtää jo lyhyt talvipäivä. Ei näy yhtään autoa. Ja rekikin, mikä\nlähtee liikkeelle, on jalaksiaan myöten täynnä ihmisiä. No, mikäpä\ntässä, jaksetaan nämä kantaa kotiin. Hei, hei, onkohan isä ennättänyt\ntulla jo? Mitenkähän suureksi vauva on kasvanut? Joko osannee nauraa?\n\nTutun puutalon kulmahuoneen ikkunapa on auki. Äitikö siellä paraikaa\nkiinnittää myrskyhakaa? Heihei, eikö äiti tunne, heihei, äitiii!\n\nSisarukset vähentävät tuttuun naapuriin päästyä kantamuksiaan,\ntölmäävät juoksussa eteenpäin, suorittavat yhdellä silmäyksellä\nkotinurkissa katsastuksen, todeten että kaikki on ennallaan, ja tulevat\npimeään eteiseen.\n\nKeittiössä itkee lapsi. Äitiä ei näy. Matalassa vauvavaunussa\nliikuttelee käsiään pienokainen. Onpa se tullut hirmu suureksi! Onpa se\nsoma! Heihei, äitiii!\n\nÄiti astuu vierashuoneen ovesta ja ottaa lapset lämpöiseen syliinsä.\nHe siinä huudahtelevat ja kyselevät. Eivät he malta vastauksia\nodottaakaan. Mutta eipä äiti osaltaan nyt mitään kyselekään, kuuntelee\nvaan mitä hänelle kerrotaan.\n\n— Onko isä jo tullut?\n\nEi vastausta. Lapsi on lakannut itkemästä ja vain liekkien lepattelu\nkotoisessa liedessä ääntelee.\n\n— Onko isä jo tullut?\n\n— Onko isä jo tullut?\n\nÄiti peittelee lasta ja pitelee sen pieniä hartioita hellävaroen.\n\n— On, isä _on_ tullut.\n\n— Missä isä sitten on?\n\n— Jopas tiedän, isä on täällä jossakin piilossa. Isäää!\n\nÄiti nostaa vauvan syliinsä ja asettaa sen kasvot isojen lastensa\nkasvojen kohdalle. Hän etsii tältä pieneltä avuttomalta olennolta\nturvaa ja voimaa. Hän ei tahdo itkeä, hän tahtoo hymyillä.\n\n— Äiti, mikset sinä puhu?\n\n— Isä on tullut. Hän on täällä meidän luonamme. Eikä hän enää koskaan\njätä meitä...\n\n— Onko isä kaatunut?\n\nSotamies Yrjö Juhani Karhulan lapset itkevät väkivaltaisen tuskan\npuistattamina. Äidin kyynelten on lupa vuotaa aivan hiljaa. Sillä äiti\ntietää minkä vuoksi isän täytyi kuolla. Jo silloin kun isä ensi kerran\nlähti kotoa, hän oudosti kuiskasi Isänmaan nimen, kuiskasi sen uudella\ntavalla. Nyt pitäisi näille kaikille orvoille antaa tämä kallis isän\nperintö — Isänmaan nimi sellaisena uutena, jommoisena he molemmat, isä\nja äiti jäähyväishetkellä sen omistivat.\n\nJa äiti kokoaa lapset syleilyynsä ja kertoo heille hiljaisin sanoin ja\nhiljaisin kyynelin, mitä hänelle rintamalta on kirjoitettu. Kuinka isä\nkovissa tuskissaan hellästi ajatteli heitä sidontapaikalla metsässä.\nKuinka hän pyysi sanomaan heille, ettei pidä surra. Ja kuinka hän\nkiittää Jumalaa siitä, että sai antaa henkensä Isänmaan edestä...\n\nÄiti jo hymyilee pienelle pojalleen, joka on nukkunut lieden himmeään\nloimuun, ja suurten lasten nyyhkytykset hiljentyvät vähitellen.\n\n— Ja ajatelkaahan, lapset, että meille annettiin tämä; pieni Yrjö\nJuhani. Katsokaa kuinka hän on isänsä näköinen — eikös olekin! Ja että\nsaimme isän kotiin jouluksi! Menemmekö nyt häntä tervehtimään. Hän\nnukkuu Jumalan rauhassa... Täällä omassa kamarissaan...\n\nV. 1943.\n\n\n\n\nLEIJONA-NAPPI\n\n\nJestas sentään, mikäs nyt astui konsulin kyökkiin! Nappiniekka\nsotamies, joka kohteliaasti teki Miljalle kunniaa ja sanoi tulleensa\nhakemaan herrasväkeä ristiäisiin majuri Salmion luo, kun siellä kello\nyhdeltä tänään pitäisi olla ristiäiset.\n\nJestas sentään meidän rouvaa, kun ei mitään ollut puhunut tällaisista\njuhlista, vaikka yleensä aina ystävällisesti asioistaan puhuu.\nVaan tohtii olla, että Milja silloin oli sattunut olemaan jonossa\nmaidonhaussa, juuri kun konsulinna on puhua aikonut ja sitä varten\nkyökkiin tullut. Pitää käydä ilmoittamassa.\n\nSillaikaa kun konsuli peilin edessä pani rouvan pieniä kauniita nappeja\ntakaa kiinni, rouva kun otti juhlaan mustan silkkileninkinsä, seisoi\nsotamies keittiössä hieroen keskustelua neiti Miljan kanssa, joka ei\nollut koskaan ollut mikään miesten mielistelijä.\n\n— Onpa siellä tänään aika pyryilma. Sentähden kaiketikin majuri auton\nlähettikin.\n\n— Taitaa olla... Vaikka tiedänhän minä sen vissistikin, kun aamusta\nkävin maitopuodissa. Hihhihhih, jestas sentään kun ihmisen pitää oleman\nhöntti!\n\n— No mitäs siitä — ehkette vielä ole tottunut näihin kaupungin\ntapoihin. Olette ehkä maalta.\n\n— Korpraali on leikkisä mies, huomaan. Se on oikein, että kaikki\nkääntää Katkismuksen mukaan. Piti tulla justiinsa tännekin auttamaan,\nkun konsulinna on sieltä samalta kot'puolelta syntyisin kuin minäkin ja\nkun täältä kaikki palveluspiiat kuin vimmatut justiinsa nyt tahtovat\nsotapalvelukseen, nimittäin lotiksi.\n\n— Kas kun ette lähtenyt tekin... Ei siellä ikävä tule, kivaa\nseurustelua me siellä pidetään keskenämme kuin parhaat sisarukset.\n\n— Hihihii — uskokoon kuka tahtoo.\n\n— Tulisitte katsomaan. Meiltä äsken yksi lotta jäikin \"paketin\" alle,\nkun paketti tuli taivaasta...\n\n— Jestas sentään mitä sanotte. Pommin alleko se jäi?\n\n— Sellaistakin sattuu.\n\n— En minä sitten. Niin ja enhän minä enää — hihhihhii — kelpaa siihen\nsisarelliseen seurusteluun.\n\n— Mikäs siinä sitten olisi... Pulska olette kuin vehnäpulla...\n\n— Hihhihhii — älkäähän, älkäähän, ei minuun ole koskaan mies\nkoskenut... Mutta jestas sentään, nyt on konsuli saanut napit kiinni ja\nkonsulinna menee tampuuriin ottamaan turkkiaan...\n\n— Ool-reit, sanoi amerikkalainen. Hyvää voimista sitten vain ja\ntervetuloa keittämään papusoppaa maailman hauskimpaan korsuun.\n\nMilja hyppäsi oven eteen ja kasvot ilon rypyissä kuin paahdetulla\nnauriilla sanoi:\n\n— Tulettekos te saattamaan herrasväkeä myös takaisin, hihhihhii?\n\nSotamies piteli Miljan lämpöistä, työssä lujittunutta kättä.\n\n— En nyt tiedä. Kun siellä rintamilla käy hienoja ulkomaalaisia rouvia\nkatsomassa poikia, niin upseerit ottavat heidän kätensä näinikään ja\nmäiskäyttävät siihen suunsa. Mutta minusta menee samalla tämä näin...\n\nHihhihhii...! Jestas justiinsa mitä se teki! Iiii-ii-ii — keskelle\nsuuta mäiskäytti. Milja jäi seinään nojaamaan kuin silityslauta eikä\nkäsittänyt mitä oli tehtävä: pyyhkiäkö pois se sotamiehen muisku vaiko\npitää se muistona. Häntä rupesi itkettämään. Koskaan ei hänelle ollut\ntällaista tapahtunut. Pitikö se hävytön häntä näin pilkkana? Vai\ntottako olisi tarkoittanut? Totta kai tällainen oli kosimista, mitäpä\nse saattoi muuta olla? Mutta kun ei tuo nimeäänkään sanonut. Vaan eihän\nsiinä ollut aikaakaan, kun konsuli jo sai ne napit kiinni... Eihän\ntok' ikinä armeijan sotamies niin hävytön ollut, että hän rupeaisi\nlaskemaan leikkiä vanhan ihmisen — taikka jollei nyt vanhankaan,\nniin jo tasaantuneen — kanssa pulska kuin vehnäpulla! Ei se ollut\npahasti sanottu. Sellaisia oli paljon, jotka antoivat arvon syöneelle\nihmiselle. Kyllähän niitä nälkäkurkia tällaisina sodan aikoina\ntapasi, mutta siellä kotipuolessa oli sentään jumalankiitos ruokaa.\nHihihihii, se poika ymmärsi yhdellä silmänluomalla, että paketteja\nvarmaan lähettää tämä konsulin likka — kyllä tulee sekä keitettyä että\npaistettua, jos tuon kihlaa!\n\nJa kihlata molskautti yksintein. Keskelle suuta. Jestas sentään\nkuinka mukavalta se tuntui. Olisipa poika vielä tuossa, niin uuden\nmolskahduksen pyytäisi. Mitäpä niistä turhista sanoista. Ja oliko tässä\nsellaiseen aikaa. Kyllä hän tulee tuomaan konsulin herrasväet kotiin ja\ntulee vielä uuden kerran tekemään ihan tiiviit kaupat.\n\nKonsulin ja konsulinnan askelet olivat jo kadonneet portaista ja\nhissinkin ovi alhaalla töksähtänyt auki ja kiinni. Milja pysyi yhäti\npaikallaan, miettien tilannetta. Näin se yhtäkkiä voi muuttua ihmisen\nelämä. Ei edes unen ilmoitusta ollut annettu, ei mitään joka olisi\ntiedoittanut tällaista elämänmuutosta. Mitähän äiti tähän sanookaan\nja sisaret, jotka aina ovat puhuneet: et sinä ketään saa, olet pieni\nja pullea ja pistävä kuin siili. Ja nytpä itse korpraali tuli ja\nloksautti suulle. Suudelmaksi sitä sanotaan runokirjoissa ja pyhässä\nRaamatussakin. Ihihihihii, nyt sitten ollaan kihloissa! Tottahan se\nsitä tietää, kun suudelma lyödään ihkasen vieraan tytön suulle, että\n\"minä rakastan sinua\"... Jestas sentään kun se poika oli kaunis!\nNappeja kalisi edessä ja takana ja olkapäillä kulki siniset viirut.\nJa entäs se haju, joka tuli mukana ja täytti koko kyökin. Siinä oli\ntupakkaa ja lankkinahan tuntua ja hikeäkin oli — jestas sentään sitä\ntuoksahdusta, joka tuli ovesta...! No, no, no tyttö, olethan nyt\nennenkin sotamiehen nähnyt, eihän tämä senkummempi ollut... Milja\nkoetti puhua itselleen järkeä, mutta tuli kaikesta huolimatta siihen\nvarmuuteen, ettei kaikkia niitä nappeja ja hajuja voi olla tavallisessa\nsotamiehessä, vaan justiinsa tämän täytyy olla korpraali tai muu\nupseeri. Ja entä jollei olisikaan — nätti poika se oli ja sulavasti\nkädestä otti ja — ihihihii, suudella sujautti ennenkuin Milja ennätti\najatuksen alkuakaan ajatella. Saa sitten nähdä, koska tuo tulee oikein\npuhumaan asiansa lukkoon ja sormuksestakin puhumaan.\n\nKyllähän nyt on sodan aikaa eikä sormuksia ole niin joka puodin\nikkunassa, mutta rahalla saa — ja Miljalla on kotona pankkikirja eikä\nse tyhjä olekaan.\n\nVaan etteihän korpraali vaan ollut mahtanut jostakin kuulla, että Milja\noli rikas, kun kuitenkin noin äkisti tämän päätöksensä teki? Etteihän\nvaan olisi antanut suuta rahan vuoksi? Mutta jestas sentään, mikseikäs\nantaisi säästöistään tuollaiselle korealle pojalle yhtä hyvin kuin\nsukulaisille, jotka aina kuoleman jälkeen ovat kärkkymässä. Eivät ne\nraaski kunnon hautajaisiakaan pitää. Mutta tämä vie pappilaan ja,\nihihihihii, sitten asetutaan yhteen ja lapsiakin tulee, pieniä muksuja,\nihihihihii, toiset isänsä, toiset äitinsä näköisiä... ihihihihii...\n\nOlisi sentään ollut mukavaa, jos morsian olisi tietänyt edes sen\npojan nimen. Ja mikä se oli miehiään? Ettei vain olisi ollut jokin\npuijaripoika. Sellaisiakin oli näin sodan aikana paikat piukassa. Kyllä\nvarmasti konsulinna näissä ristiäisissä on ollut sylikummina — ei nyt\nkukaan konsulinnaa kutsukaan, jollei tällaiseen tärkeimpään tehtävään.\nKonsulinna helposti kysyy majurskalta, että kuka oli ajamassa autoa,\nkonsulinna on sieltä Miljan kotipuolesta kotoisin... Ihihihihii —\nkeskelle suuta maiskautti, jestas sentään sitä poikaa! Mutta juuri\nsellainenhan miehen olla pitää, käy niinkuin tuulispää ruiskuhilaan\nkimppuun ja maasta nostaa huiskin haiskin.\n\nMilja olikin nyt maasta nostettu huiskin haiskin. Häntä itketti ja\nnauratti, hänen sieraimensa särpivät outoja hajuja, hänen suunsa\nmaiskutteli ja mutrueli. Mitään ei vielä puhuta konsulinnalle. Antaapas\nolla kunnekka korpraali itsestään tulee. Ihihihihiii!\n\nJestas sentään — nyt se jo tuleekin. Herrasväetkään eivät vielä ole\nkotona, mutta pojalla näkyy olevan kiire! Rakastaako poika näin\nvinhasti? Milja kuuli selvästi, että sotamiehen saappailla noustiin\nportaita.\n\nE-ei, vaan mentiin yläkertaan. Ohi menivät askeleet.\n\nMonta päivää — ja ehkä yötäkin — hän odotti näitä askeleita. Kun\nei hän sitten enää odottanutkaan, naputettiin eräänä iltana hiljaa\novelle. Konsuli ja konsulinna olivat onneksi teatterissa ja Milja jo\nkampasi tukkaansa pannaksensa nukkumaan, kun sattui olemaan sumua eikä\ntarvinnut pelätä hälytystäkään. Nak-nak-nak-naknak...\n\nMilja päästi paksun palmikkonsa riipuksiin.\n\n— Mikä siellä koputtaa?\n\n— Na-nak-nak-nak... Se sotapoika vain. Se joka ajoi konsulin herrasväet\nristiäisiin. Eikös neiti muista.\n\nMiljan sydän takoi niin että korvia myöten kohisi.\n\n— Herrajestas sentään, vai pitäisi minun muistaa kaikkia\nsivistymättömiä tollakoita. Ei visiittiin tulla öiseen aikaan, koska\nvielä päivääkin on tulla.\n\n— Ei mutta, neiti, onkos tämä nyt yötä, parasta iltaahan tämä on. Ei,\nei neiti, kun minulta jäi tänne käsineet silloin...\n\n— Jestas sentään — en minä ole mitään käsineitä nähnyt!\n\n— Avatkaapa ruikku-pikkusen, niin löydän ne itse, muistanhan mihin ne\npanin... Nahkarukkaset, ensiluokkaiset.\n\n— Vai rukkaset hihihihihii... Vai rukkaset — täältäpäin ne annetaan,\neikä niitä muualta tänne tuoda tarvitse... rukkasia.\n\n— Hei hei, neiti, ei saa olla niin julma. Tulee taas tästä lähtö\nrintamalle. Ja piti viime kerralla se asia jäädä toimitetuksi niin\nlyhyesti. Mutta vietetään nyt kiva ilta, mitäs me tässä torailemme ja\npidämme tätä ovea kiinni. Nak-nak-nak. Rintamalle pitää lähteä eikä ole\nketään, joka lähettäisi yhtä pakettia.\n\nEmiljan sydän olisi hypännyt oveen ääntä vastaan, jollei tytön luja\nrintakehä ja hyvinvoipa lihasvarustus olisi pidellyt sitä häkissä.\n\n— Minä päästän sitten, mutta konsulinnan mamman vanhan puntarin otan\nkäteeni ja se paukahtaa päin naamaa, varmasti, jollette ole siivolla.\nJestas sentään mitä tulettekaan minulle sanomaan, että täällä\nvieraita käsineitä pitäisin! Ei ole näillä minun käsilläni kynnen\nvertaa kähvelletty... Jestas sentään — ei tarvitse tulla halailemaan.\nHihihihihii...\n\nMutta korpraali vain halasi.\n\n— Sinä makea vehnäpulla, olepas nyt hiljaa, että saan oikein\nhyvänä pitää. Viskataan puntari nurkkaan. Kas minä pyydän anteeksi\näkkipikaista käytöstäni viime kerralla. Mutta eihän minulla voinut\nolla mitään tarkoituksia, kun en voinut tietää minkälainen pehmoinen\npyllykkä täällä olikaan. Vaan se rakkaus tuli sitten, kun se\nmuiskahduskin oli ollut. Ja minä olen Sulo Salminen Suomaalta ja olen\najanut herrojen autoa välillä, mutta tykistössä oikeastaan palvelen.\nJa minä kirjoitan sitten kyllä osotteen, että paketteja lähettää voit.\nEmilja, lähetätkös Sulollesi paketteja?... Kiva sinä olet, Emilja, ja\nmimmoiset sinulla on hiukset! Ihan niinkuin Koivulan Manun ajokilla,\njoka onkin aivan nuori ja vasta rintamalle lähetetty.\n\nEmilja oli tukahtumaisillaan tupakan, uuden saapasnahan, hien ja saunan\nlemuun.\n\n— Sulo on ollut saunassa? sai hän kiristetyksi rinnastaan.\n\n— Olinhan minä, sieltä juuri suoraan tulen...\n\nMiljasta tuntui kovin mukavalta, että sotamies näin hänen luokseen\ntullessaan oli ollut puhdistamassa itseään. Kainostellen hän sanoi:\n\n— Mitäs niihin paketteihin pitäisi panna?\n\nSulo Salmisen suu oli juuri ottamassa uutta muiskua.\n\n— No mitä vain: sukkia ja alusvaatetta ja voita ja kahvia ja tupakkaa\nja...\n\nMilja kovin torjuili ja kainosteli.\n\n— Jestas sentään, mistäs minä niitä otan, hihhihhii? Älkää nyt\nkutittako...\n\n— Ehkä Emilja keksii... Ehkä konsuliltakin jotakin liikenee.\n\n— Niitä on niin tullut pyytäjille annettua... Mutta sormuksiin\nminulta ehkä kyllä liikenee. Hihhihhii — onhan minulla pankkikirja...\nKihlasormuksiin, meinaan.\n\n— Vai, vai on pankkikirjakin. Taitaa olla paljonkin siinä\npankkikirjassa?\n\n— Hihhii, se nähdään sitten. Jestas sentään, kun jo rupeaa kyselemään\npankkikirjaa...\n\n— Enhän minä. Itsehän Milja sormuksista rupesi..\n\n— Minä vaan sitä—\n\n— Niin, ja minä vaan, ettei minulla pankkikirjoja ole — vanhukset\nhallitkoot taloa kuolemaansa asti. Minä olen sotilas ja maailman\nMatti ja minulla on rakkaus kuin nuoren kukon heltta. Istupas siihen\npolvelle, että oikein katselen.\n\nMilja muisti, että hänen suupielissään ja silmäkulmissaan oli selvät\nrypyt. Ja hän kaivoi kasvonsa Sulon kainaloon ja hypisteli siinä hänen\nnäppejään ja olkaimiaan. Ne olivat pojalla totisesti koreat ja tuoksut,\njotka hänestä lähtivät, ylen makeat — mitäpä hänen tarvitsi tehdä tiliä\niästään. Mitä se tähän kuului, ihihihihii! Paremmin kuin sekään, että\nhän lapsena oli pudonnut heinien mukana tallinparvelta ja kauan ollut\nkuin sekaisin päästään — ihminenhän hänestä silti oli tullut.\n\nEi Sulo toki mitään siihen suuntaan tiedustellutkaan, pisti vaan\nkätensä Miljan niskaan, kun Milja sähköpannulla kahvia keitti. Ja\nsanoi nyt aina tästä puoleen menevänsä Koivulan Manun ajokin harjaa\nsivelemään, se kun oli juuri näin kiva niinkuin tämä tukka. Teatterin\npäättymiseen oli vielä sen verran aikaa, että ennätti asiat puhua\nselviksi. Ja Sulo näytti vanhustensa kuvaa — he olivat siinä yhdessä\nja äiti näytti olevan yks'oikoinen maan vaimo, saman tyylinen kuin\nMiljan omakin äiti, niin että Miljalta oli itku päästä, kun hän vanhaa\nmammaansa siinä muisteli ja sulhasensa äidin kuvaa katseli. Jestas\nsentään — hänellä oli nyt sulhanen ja mistäs se oli tullutkaan! Isä\nSalminen ei ollutkaan yhtä mukavan näköinen — vähän kekkuli tuntui\nolevan ja Sulon kellotaulu elikkä naamataulu oli isän tekemä paremmin\nkuin äidin.\n\nMutta oikea sotapoika oli kun olikin konsulin kyökissä ja hän poltti\nsiinä tupakkaa ja polki paperossin pätkät saappaansa alle ja joi\ntyhjäksi kahdenlitran kahvipannun, ja piteli Miljan täyteläisiä\nolkapäitä ja lupasi lähettää potrettinsa ja kirjoittaa. Ja Milja\nhypisteli hänen koreita näppejään ja olkaimiaan ja joi sieraimensa\ntäyteen hänen miehekkäitä hajujaan ja lupasi antaa pankkikirjastaan\nrahat sormuksiin — eikä se kirja aivan tyhjä ollutkaan — jestas\nsentään: pitihän siinä ollakin jotakin, kun siihen aina oli koottu.\n\nJa niin Sulo Salminen vielä viimeisen kerran istutti morsiamensa\npolvelleen ja kahmaisi häneltä aikamoisen muiskahduksen niin että Milja\noli tukehtumaisillaan ja ihan huutamalla huusi, että... iijiijiijii...\nnyt riittää! Ja mitä siinä vielä puhuttiin paketeista ja kirjeistä\nja potreteista, jäi Miljalta oikeastaan terävästi huomaamatta. Sillä\nhän ajatteli: kylläpä sillä oli taito antaa suuta, sen taidon hän\noli aikaisemminkin jo oppinut eikä tänään tässä kyökissä. Sotamiehen\nsaappaiden kopina vielä kuului portaissa, kun Milja jo työnsi auki\nikkunan, jotta liiallinen tupakka ennättäisi mennä huoneesta ennenkuin\nherrasväki tulisi, ja ryhtyi lakaisemaan tuhkaa ja savukkeenpätkiä\nlattialta. Oli vahinko kokonaan ajaa ulos näitä hyviä hajuja, mutta\njoskus konsulinna tuli kyökkiin vielä huveista palattuaankin.\n\nEikähän tätä asiaa niin yhtäkkiä sopinut lähteä hänelle puhumaan.\nTäytyi se salakihlausaikakin olla, jolloin ei asiaa puhuttu muuta kuin\nparhaalle ystävälle. Mutta Miljan ystävät olivat siellä maalla. Jestas\nsentään, ei ollut täällä kaupungissa ketään.\n\nVaan täytyi kaiketi kuitenkin pyytää konsulinnalta sitä lähetettävää\npakettia varten. Kas, konsulinnalla oli sellaiset niinkuin oikeat\nkahvit takanaan. Ei niitä sieltä saanut pyytämättä. Jollei joskus\nlaatikko sattuisi jäämään auki... Konsulin tupakat kyllä olivat\navonaisina hänen huoneessaan. Ja konsulilla oli paljon hienoja\nkauniita sukkia, mistä lienevät ulkomailta asti tuodut, niinkuin\nmuutakin vaatetavaraa. Lieneekö tuo sitten niin suuri synti, jos niitä\nrintamalle lähetti. Jos olisi pyytänyt, niin kai olisivat justiinsa\nantaneet. Mitäpä siitä sitten turhaan näki pyytämisen vaivaa. Jestas\nsentään, silloinhan se salakihlaus olisi heti tullut julkikihlaukseksi\n— hihhihhihhihhii...\n\nNiinpä konsulin Miljalle sitten alkoi salakihlauksen makea aika ja\npakettien teko. Kerran kysyi konsuli konsulinnalta, minne hänen\nsikaarinsa häviävät — jestas siunatkoon: konsuli oli laskenut, montako\nsikaaria jätti laatikkoonsa! Ja nyt hän lukitsi laatikon. Ja siellä\nolivat myöskin paperossit. Mikä pahus Miljan oli pannutkin ottamaan\nsikaareja — eihän Sulo ollut niitä pyytänytkään, ainoastaan savukkeita.\nVaan eivätkö sikaaritkin olleet savukkeita? Kerran konsuli rupesi\najamaan takaa silkkistä nenäliinaansa — kehtasikin sitä yhtä ruveta\njahtaamaan, vaikka hänellä kymmeniä oli. Ja juuri sen oli Milja\nSulolle lähettänyt, jestas sentään, siksi että se oli sinivalkoinen\nja soveltui sotamiehelle. Konsuli oli sen jostakin saanut — ties\nvaikka olisi ollut kaunis heila jossakin siellä ulkomailla! Milja\npunehtui ja sinehtyi ja jo oli sanomaisillaan, että hänelläkin,\nMiljalla, on sulhanen siellä jossakin, mutta päätyi itkemään konsulin\nkysymyksiä. Ja kun ei Miljan herrasväki koskaan ollut nähnyt hänen\nitkevän, niin he jättivät hänet rauhaan ja keskenään tuntuivat pohtivan\nkysymystä, keneltä tai mistä konsuli oli sen kauniin liinasen saanut.\nKonsulinnalta hävisi neulomaseuran suuresta säilytyskorista alushousut,\nmutta rouvat vatkasivat sen kysymyksen keskenään eikä Miljalta kysytty\nmitään. Kerran oli käydä hullusti, kun postinkantaja myöhästyi eikä\nMilja ollutkaan vartioimassa korttien tuloa. Sulhasmiehen kortti\noli joutunut konsulinnan käsiin ja siinä kiitettiin vastaanotetusta\nkahvista, mutta sanottiin, ettei niin herraskaisia sukkia kannattanut\nlähetellä — tanakkaa tekoa piti kaiken pakettitavaran olla. Ja vielä\nkysyttiin eikö savukkeita enää tulekaan. Onneksi konsulinna joutui\npitkään puhelinkeskusteluun ja Milja hyökkäsi postiläjän kimppuun. Ja\nsitten tuli vielä hälytyskin. Jestas sentään, kun tuli hyvään aikaan.\nMutta valokuvaansa ei poika vaan lähettänyt. Ja merkillisesti hänen\nulkomuotonsa alkoi Miljalta mennä mielestä. Kun sen sijaan komeat napit\nja olkaimet hän aina unessakin näki ja niitä oli hypistelevinään.\n\nTulivat sitten ne kovat taistelut. Milja ei enää uskonut näkevänsäkäään\nSuloa. Kuolemansanomia vain rintamilta saapui. Eivät enää kulkeneet\nkortit eivätkä paketit. Koulut, lepokodit ja loistohuvilat muutettiin\nsairaaloiksi. Kaipa Sulo Salminenkin haavoissaan makasi tällaisessa\nsairaalassa, jollei jo ollut kuollutkin. Ja oli olevinaan rauha,\nvaikkei siihen kukaan uskonut. Ei enää ollut hälytyksiä ja kellareihin\nhankittiin jälleen halkoja. Mutta ei tuntunut olevan kenelläkään\nrauhaa. Missähän lasaretissa se Sulokin kuolemistansa odotti?\n\nNak-nak-nak-nak...\n\nVaan jestas sentään, mitäs nakutusta tämä oli? Nak-nak-nak-nak. Ihan\ntällä lailla oli Salminen juuri nakutellut kyökin oveen. Mutta sitä\nennen oli kuulunut sotilassaappaiden luja astunta. Ei ollut tämä\nnaksuttaminen mitään laillista, sillä askelet olivat sipsuttaneet\nniinkuin minkäkin mamsselin patiinit... Nak-nak-nak...\n\nMilja keskeytti askartelunsa hellan ääressä ja kuunteli.\n\n— Emilja, minä vaan täällä — päästäpäs sisälle.\n\nJestas sentään, ihan se oikea ääni se oli, Salmisen Sulon ääni, vaan\neikös hänellä enää saappaita ollutkaan?\n\nEi ollut, eikä muitakaan entisiä viehättävästi tuoksuvia varusteita!\nHän seisoi kuin ilkisen alasti Miljan edessä, vailla sotapojan pukua,\nvailla sen nappeja ja olkaimia, siviili-miehen tollakkaissa vaatteissa\nkuin mikäkin liukas tursas, johon ei voi miltään kulmalta tarttua. Kun\ntuo limainen kiiski yritti Miljan olkapäitä koskettaa, niin Miljasta\ntuntui, ettei hän ikinä ollut koko miestä nähnytkään, ei tuntenut\nolisi, jos kadullakin olisi vastaan tullut. Vain ääni ja nakutus\nolivat tutut. Ja jos sitten oikein tarkastamaan rupesi, niin justiinsa\nkellotaulunkin myös tuntemaan rupesi.\n\nMutta jestas sentään kuinka oli mies muuttunut. Ja tuolle sileälle\nmieshenkilöllekö nyt pitäisi ruveta hankkimaan sormusta omasta\npankkikirjastaan? Kuin mikäkin imeväinen hän seisoi Miljan edessä,\nhuulet mutrussa ikäänkuin olisi tuttia pyytänyt hampaattomaan suuhunsa.\n\n— Jestas sentään, mikäs siveeli sieltä nyt tulee?\n\n— Hei hei, Emilja, terveisiä vaan Kannakselta. Ja kiitos vaan\npaketeista.\n\nKonsulin Milja seisoi kädet puuskassa keskellä lattiaa.\n\n— Mihinkäs kaikki miehen-merkit jäivät, mihin leijonanapit ja\nolkakoristukset?\n\nSulo vastasi hiukkasen surumielisesti:\n\n— Tuli paha rauha — piti riisua koristukset. Ihmettelen että joku\nhengissä pääsi siitä helvetistä.\n\nMiljapa ei taipunut siihen surumielisyyteen.\n\n— Jaa jaa, jestas sentään — kyllä se univormu korpraalin tekee ja kun\nsen riisuu, niin on jäljellä tuttia imevä poikalapsi, hihihihihii.\n\nMilja huomasi äkkiä, että Sulo Salminen nyt tiukasti tarkasteli\nhänen kasvojaan. Konsulinnan emännöitsijä oli unohtanut kääntyä pois\npäivänvalosta. Pommikellareissa valvotut yöt eivät olleet silittäneet\nryppyjä hänen suupielissään. Ja alituinen pikkunälkä oli aiheuttanut\nlaihtumista, joten ihon laskokset olivat syventyneet riipuksiin. Jestas\nsentään, nyt tuo sen kaiken näki. Peilistä oli Milja sen itsekin nähnyt\nja nyt sen näki tuo mieskin. Milja kiiruhti sanomaan:\n\n— Istu nyt sitten, niin tuon paperossin ja keitän kahvia. Konsuli on\nulkomailla ja rouva...\n\nEihän tuo mies istuutunut.\n\n— Kiitoksia vaan, sanoi. — Lähdenkin tästä maatöihin vanhusten luo.\nHyvää voimista sitten vaan. Täällä sattuukin olemaan taskussa nappi —\nse on niitä leijonanappeja. Niistähän Milja niin pitää.\n\nNappi naksahti pöydälle ja mies painui kättä antamatta ovelle. Jopa\ntaisi pitääkin itseään kenraalina, kun tuolla tavalla käyttäytyi. Eikä\ntullut takaisin.\n\nJestas sentään — jokos se tosiaan lähti! Milja ei liikahtanut hellan\näärestä, missä punaisena hillosi marjoja, vaan ihmetteli, että tuli\nsellainen tyhjä olo. Jos portaissa olisi kuulunut sotilassaappaiden\nmahtavaa astuntaa, niin ehkäpä hän olisi huutanut takaisin lähtijää.\nMutta mamsselimaiset patiinit siellä vaan sipsuttelivat. Ja saivat\nsipsutella.\n\nVaan kun hän sitten pöydältä tapasi leijona-napin, yhden niistä, joita\nhän oli kosketellut sinä iltana, jolloin Sulo Salminen oli pidellyt\nhäntä polvellaan ja antanut hänelle suuta, niin hän nosti sen kuumaa\nposkeaan vasten ja kauan piteli sitä siinä. Ja säikähtäen tunsi, ettei\nhäntä enää milloinkaan mies pitäisi hyvänä.\n\nKyynelten vuotaessa hän vaistosi, että leijonanapin tuoja oli hänen\nköyhään elämäänsä armeliaasti kuljettanut murusen rakkautta — pienen\nhitusen siitä rakkauden roihusta, jolla verinen sota oli rintamalla\nlahjonut uhrejaan.\n\n\n\n\nSE ODOTETTU LAIVA\n\n\nOnhan täällä meillä toki ennenkin odotettu laivoja. Niin paljon kuin\nSuomessa on merenrantaa, niin täytyy aina olla laivojakin tulossa.\nKyllä maar' se Pauliinan Kallekin laivaa odotti senjälkeen kun hän oli\ntietoonsa saanut, että Amerikasta hänelle oli lähetetty perintöraha.\nJa laiturilla itkien istui sekin sepän Santra, joka odotti sulhastaan\nRuotsista tulevaksi — hänelle oli näet puhuttu, ettei tulekaan hänen\nsulhasensa, tällä kun on siellä Ruotsinmaalla jo toinen morsian, mutta\nSantra odotteli myöskin pienokaista ja odotteli niinmuodoin samalla\nkuin itselleen sulhasta, niin tälle isää. Tietäähän sen, että odotus\noli sellaisissa olosuhteissa täyttä totta. Niin, eikä sovi unohtaa\nNaumon isäntää, joka odotti Eirsiirin maasta rotuvasikkaa, sellaista\nkymmenien tuhansien markkojen elukkaa eli kanta-lehmää, jonka kautta\npiti uusittaman koko Naumon kartanon satapäinen karja.\n\nMutta ei sentään milloinkaan missään liene niin kiihkomielisesti\nodotettu laivaa kuin meillä nyt suurten sotien jälkeen. Tämän laivan\nei ollut määrä tuoda sulhasta, tai perintörahaa tai rotuvasikkaa,\nvaan kahvia, kansan mielijuomaa, jota oli saatu olla vailla monet\nraskaat vuodet. Sillä kahvikulta se kuitenkin on virkistysten virkistys\nniinhyvin miehisille miehille kuin naisväelle. Ja nyt oli sekä\nsanomissa että radiossa ja ihmisten kesken suusta suuhun tiedoitettu,\nettä suomalainen laiva Osiris on lujassa kahvilastissa lähtenyt Rion\nsatamasta, ennättääkseen vapunpäivän tienoissa purkaa antimensa\njanoiselle kansalle. Saarnatuolista tosin ei tätä tiedoitettu, mutta\nkyllä uutinen varmasti oli tullut joka kulmalla tietoon. Sanottiinko\nettä laiva oli vahvassa lastissa? Jopas ne ovat ajattelemattomia, kun\nniin piukkaan pakkaavat. Kuinkas kävi Kivisalon saaren miehille, kun\npanivat veneeseen sellaisen myllykuorman, että laita kulki ihkasen\nveden rajassa: tuulispää vei veneen nurin, miehet töin tuskin pääsivät\nuimalla rantaan. Etteivät nyt vaan vierittäisi sitä kahvilastiakin\nmeren kaloille!\n\nOlisihan tällä hetkellä ollut keskustelun aiheita monenmoisia,\nniinkuin sellaisiakin kuin murhista ja varkauksista, puhumattakaan\ntaivaanmerkeistä ja ihmeistä, jommoisia ei enää vanha-kansakaan\nmuistanut. Niin, ja entäpäs sitten rakkauden roihusta, joka sytytti\ntulipaloja ihmisten sisälmyksiin niin etteivät he tietäneet,\naviopuolisotkaan, kenelle he papin edessä olivat sanoneet, että\n\"vastaus tahdon\". Kyllä näistä olisi ollut puhumista. Mutta ihmiset\npuhelivat kahvista.\n\nTiettyä on, että sellainen keskuspaikka kuin Pirisen kauppapuoti joutui\nasiassa lausumaan sanansa moniin kertoihin. Ensin alussa, kun sotien\naikana kaikkinainen liiketoiminta oli ollut uhkaavasti seisauksissa,\ntuntui oikein mukavalta, kun tuon kahvilaivan vuoksi puhelimen äärestä\nei tahtonut päästä minnekään.\n\n— No päivää, se tulee kai sitten varmasti, se kahvi? Kyllä kaiketi\nminut tunnette, vaikken nimeä sanonutkaan — Rahkojärveltä puhutaan.\nEmme oikein tahtoisi ristiäisiämme siirtää pitemmälle, meillä on aina\nollut se tapa, että kuukauden sisällä ristitään lapset ja tämä menee\njo siitä ohitse. Lapsi on kuitenkin pahanhengen alaisena kunnekkas\nse kastetaan... Vai on se niin epävarmaa? Pitääkö sitten tosiaan\ntoimittaa se kaste korvikkeella? Hei-hei, Pirinen, olette leikkisä —\nkyllä me tiedetään, että se veden ja hengen kautta tapahtuu, mutta\nonhan se korvike kuitenkin jotakin kuravettä ja olisi mukavaa tarjota\nvieraille oikeata ainetta. Pitääköhän sitten sentään yrittää odottaa\n— ei, lapsi on terve, ei senpuolesta — ja nimikin on jo päätetty,\nvaikka eiväthän vanhemmat sitä ilmaise, vasta juuri siinä papin edessä\nse pamahtaa. Mutta pitäkää sitten myös Rahkojärven varalta tarpeeksi\nniitä Osiriksen papuja, ettei meille puutetta tule. Meidän vieraat aina\njuovat neljä kuppia ja neljättäkymmentä niitä pitäisi tulla — kas,\nsitä sukua on niin taitamattoman paljon eikä kuitenkaan kutsutakaan\nmuuta kuin tädit ja sedät ja ensi käden orpanat. Ja kuitenkin meillä\non pikku-orpanoitakin lauma... Ei, ei, minä lopetankin jo. Sanokaa nyt\nAleksandralle terveiset. Ja vähempää kuin kahta kiloa sitä Osiriksen\nryytiä ei kannata meille...\n\nPirinen pyyhki hikeä otsaltaan ja kiiruhti vanhan Lutvikin avuksi,\nkauppapuoti kun oli täynnä kansaa. Kahvia pääasiassa kysyttiin, joku\nkuitenkin pyysi saippuaa tai lipeäkiveä tai hevosen mahavöitä, tai\nsilmäneuloja ja lankarullaa. Lutvikki, joka oli myynyt täällä jo\ntämän Pirisen isän eläessä, ei vastannut niin hienotunteisesti kuin\nkauppias itse koetti vastata. Lutvi otti lukuun, että kevään myrskyt\nja jäälautat voivat kääntää nurin koko kahvilastin. Eikä hän tietänyt\nvastata tämän papulajin puolesta, oliko se hyvää vaiko huonoa.\nSiellähän oli, siellä kuumissa maissa, täytetty teitä kahvipavuilla,\nkun Eurooppa oli sodassa eikä ostanut mitään. Sen kahvin sai nyt ottaa\nsellaisena kuin se tuli.\n\nKymmeniä kertoja päivässä soitettiin Pirisen puotiin.\n\n— Terve, terve Piri-poika. Sitä kahviahan minä vaan, että eikös\nse kohtapuoleen ala tulla. Minä en enää saa nukkua yhtä juupelin\nsilmällistä, kun minun vaimoni näkee kahviunia ja jauhaa kahvia\nunissaan ja toruu piikaakin unissaan siitä että tämä tuhlaa hänen\nkallista kahviaan. Niin että armahda nyt minua ja ala jo jakaa sitä...\n\n— Huomenta-huomenta. Vaimoni on kait jo sinulle soittanut siitä\nOsiriksen kahvista. Hän on, niinkuin tiedät, suuri tuntija eikä\nensinkään pistä suuhunsa muuta kuin kaikkein parhainta lajia. Niin että\njos tulee useampia lajeja, niin ota meille sitä parasta. Meillä on\nparaikaa sika lihomassa, kun niitä pieniä potaatteja jäi viime vuonna\nniin paljon. Meidän mamma tahtoo sinne teille tuoda oikein muhkean\nkappaleen, kun vaan saa sitä Osirista.\n\n— Hyvää iltaa, Piri-Piri, tiedätkös, minkä hullunkurisen unen minä\nnäin viime yönä. Osiris oli tarttunut pohjaan Hyväntoivon niemessä ja\nsiinä se huojui puolelle ja toiselle kuin vanha akka, joka ei pääse\npaikalta! Tämänhän pitäisi tietää että matka on mennyt hyvin ja että\npian ollaan perillä! Mutta sitten... ennätätköhän vielä kuulla...\nOnkos siellä nyt niin kiire ettet ennätä? Ei, kuuntele pois vaan, niin\njoudut hyvälle päälle. No, anna niiden odottaa. Tämä Lulla, tämä sinun\nkummityttösi, rupeaa nyt puhumaan. Ja arvaapas, mitä se sanoo. Sanoo\nettä \"ahv-ahv-ahv-ahv\" — eikö nyt ole selvästi: kahv-kahv-kahv'.\n\nNimismies Ahtimäen rouva siellä nauroi ja kehoitti sylilastaan\npuhelimessa lausumaan tuon merkitsevän alkusanasensa kummilleen,\nPiriselle. Mutta ihmisjoukon tähden, joka tungeksi myymäläpöydän\nympärillä, miellyttävä keskustelu täytyi lopettaa.\n\nPuodissa hääri nyt vanhan Lutvikin lisäksi rouva Aleksandra Pirinen ja\nolisipa täällä ollut neiti Ruusu-Marja Pirinenkin, jos hänen koulunsa\njo olisi loppunut. Ja tämän Ruusu-Marjan ympärillä siinä suurin tungos\nolisi kiehunutkin, sillä Ruusu-Marja oli päältä kaunis eikä hullumpi\nsisältäkään. Ennen rauhanaikana, kun tyttönen muka isänsä tai Lutvikin\napuna liehui tiskin takana, käyttivät vanhat mummut hyväkseen niitä\nhetkiä, sillä Ruusu-Marja mittasi kitsastelematta ja pisti lapsillekin\nrusinatötterön tai karamellipussin. Hän ei tullut äitiinsä, sillä\nPirisen rouvan mitat olivat paremmin tiukat kuin väljät, niinkuin\narvasi laihan rouvan päältäkin katsoen. Pirinen itse oli siltä väliltä.\nJa Pirisen Lutvikki taas käytti omaa arviointiaan henkilöihin nähden,\nhän paremmin otti rikkailta ja antoi köyhille, hän kun hyvästi tunsi\nkoko pitäjän kukkaronpohjat.\n\nEräänä aamuna keskellä tuota kahvi-hullutuksen aikaa, yön jälkeen,\nkun nähtävästi Hermanni ja Aleksandra Pirinen olivat tilanteesta\nkeskustelleet, sanoi kauppamies Lutvikille, että eiköhän olisi parasta\nottaa tänne tiskin taakse nuori apulainen, kun tuo puhelin oli päässyt\nsellaiseen vimmaan, että se melkein vaati yhden ihmisen ajan.\n\nOhhoh, kuinka Lutvikki siitä myrkyttyi. Ei niitä sovi toistellakaan\nmitä vanha tiskimies nyt esivallalleen puhui. Samanlaisia tosin\nlatelee, kuin ruostuneita ja teräviä rautaharkkoja, jokainen uskollinen\npalvelija herransa eteen, kun hän tuntee armottoman vanhuuden tulleen,\njoka aiheuttaa hänelle katkeraa loukkausta ja vääryydentekoa niiden\npuolelta, joita hän on pitkän elämänsä aikana hyödyttänyt. Pankaa vaan\npois, kyllähän hän, Lutvikki Koistinen lähtee, lentäköön täällä vaan\nkuin pääskynen se uusi — ja nuori — herra puhelimen ja makasiinin\nväliä! Kyllä perästä kuuluu.\n\nEi Pirinen ollut tarkoittanutkaan, että tuo uusi pääskynen täällä\nyksikseen lentelisi, vaan että hän auttaisi Lutvikkia ja toimisi\nLutvikin valvonnan alla. Mutta sitä ei Lutvikki uskonut ja myrtynyt\nmieli, kuin mikäkin homehtunut etikankatku matasi puodissa permannosta\nylöspäin myymäläpöydän laitoja pitkin ja siitä kohti hyllyjä, joilla\noli sille yllin kyllin tyhjää tilaa, ja kattoon, josta se joitakin\nkorvikenuoria pitkin laskeutui alas ostavan kansan sieraimiin. Mutta\nkaikkien yhteinen tunnettu, vuosikymmenet Pirisen puodissa nähty ja\nkoettu Lutvikki oli kahvivimmassa väsynyt. Ja murheen pilvet, eivät\nne suinkaan suotta pimentäneet itsensä kauppamiehen otsaa niin että\nhänen piti silloin tällöin käväistä klahvillaan ottamassa virkistystä.\nKaikkein pahimmin koski Osiriksen odotus rouva Piriseen. Hän lääkitsi\nitseään kahvilla. Heillä oli sitä, itseään varten, \"pieni määrä\" vintin\ntakakonttorissa. Mutta sitä piti niin taiten käyttää, etteivät tuoksut\ntuntuisi. Peräti yritti myrtyä ja myrkyttyä mieli Pirisen puodissa,\njoka oli suurin paikkakunnallaan. Ihmiset olivat malttamattomia ja\nepäluuloisia aivan kuin olisivat saaneet tietoonsa sen salaisen\nkahvivaraston. Ja olihan siellä vähän muutakin. Ties miten siinä olisi\nkäynytkään, jollei yhtäkkiä myrkkyaalto olisi pysähtynyt ja keväinen\ntuulahdus puhaltanut sisään Piriselle.\n\nSe laskeutui alas autobussista, lauantaina, sellaiseen aikaan,\njolloin kylässä saunat jo savuavat ja hevoset malttamattomasti\nkuopivat maata postikonttorin ja pankin ja ennen kaikkea kauppapuotien\nnurkkauksilla. Se tuli nuoren tytön hahmossa, joka tyttö on ensi kertaa\nuudenaikaisesti kiinnittänyt päähänsä muodikkaan kukallisen huivin ja\nripustanut hartioilleen heleänsinisen aivan uudenuutukaisen sadetakin\nja nyt tulla tupsahtaa kotiin.\n\n— Ruusu-Marja! kuiskasivat hymyillen akat Pirisen puodin rappusilla. —\nEhkä hän tietää jotakin varmaa siitä Osiriksen tulosta, sen kahvilaivan.\n\n— Heiluli! suikauttivat pojat polkupyöriensä äärestä makasiinin\nseinustalla eivätkä nousseetkaan pyörien selkään.\n\nTyttö nyökytti päätään puolelle jos toiselle ja tuli juoksujalkaa\npuotia kohti, aivan kuin hänellä olisi ollut hyvin kiire. Eihän se\nollut kuin silmänräpäys, kun hän oli keskellä kahvinostajien piiriä.\n\n— Niin, päivää — päivää, terveisiä vaan tuolta naapuripitäjästä.\nKivaahan tänne on tulla kun täällä jo on näin keväistä. Mutta se\nOsiris, ei se ole mailla-halmeillakaan. Sehän on Gotlannin saaren\nsuojassa, kun oli niin suuria jäävuoria, että olisivat särkeneet koko\nlaivan. Vasta juhannukseksi voi kahvijakelu tapahtua. Radiossahan\ntämä...\n\nNäin se korea tyttö iloisessa hengenvedossa toimitti aivan kuin\nei hän puolestaan ikinä olisi kaivannut omaan suuhunsa kahvin\ntaika-virkistystä.\n\nIhmisetpä kaikki siirtyivät Pirisen kaupasta pihalle ja tekivät siinä\nloppuselvittelyä.\n\nSemmoisia ne ovat herrojen kiireet. Tässä tätä nyt on odoteltu\nhaikeammin kuin kevättä. Ja monet markat pantu telefooni-puheluihin ja\nsiirretty häitä ja nimipäivänviettoja. Ja onko se sanottu ensinkään,\nettä laiva on suojasatamassa saaren kyljessä — entäs jos jäävuoret\novat sen murskanneet, vaikka ostajille luihutellaan, että kahvinjakelu\nsiirtyy juhannukseksi. Ja kun tulee juhannus, niin sitten sanotaan,\nettä vasta jouluksi. Kukas maksaa tämänkin turhan matkan, jonka Ruusa\nKukkila nyt teki tänne?\n\nJokunen vanha viivyttelevä vaimo osti vielä kortillaan korvikekahvia\nja meni sitten menojaan. Puodissa ei ollut ketään muuta kuin Lutvikki,\nkun Ruusu-Marja touhusi sisälle ja repäisten tomutusvaatteen hänen\nkäsistään, ravisti hänen kättään ja karskisti kuin ihanteellinen\nkerho-poika sanoi, että \"vai pois Piriseltä\", ei, ja ei tule mitään!\nLutvikki oli jo vaarin aikaan ja Lutvikin on oltava vielä sittenkin,\nkun minun poikani pitää tätä puotia. Muistaakos Lutvikki, kuinka\nkannoitte minua turkkinne sisässä saunaan — oli sellainen hyvin\ntähtinen ilta ja minä olin hyvin pieni.\n\nOlisikohan se touhukas tyttölapsi ennättänyt huomata, että vanha\npuukhollari pyyhki vuoroin silmiään, vuoroin myymälän hyllyjä samalla\nsäämiskänahkaisella rääsyllä, jota oli käsitellyt tomuriepuna jo\nvuosikausia.\n\nHeiluli kohtasi vanhempansa ruokasalin pöydän ääressä ja heidän\nympärillään leijaili hyvän puhtaan kahvin tuoksu. Tytär tuiskaisi\nkätensä molemmille vanhemmilleen, otti yhteenkyytiin itselleen\nkahvikupit kaapista ja sitten ruvettiin puhumaan.\n\n— Tuli asioita, sanoi tytär kahvia hörpätessään, nopeasti ja\ntarmokkaasti.\n\n— Ja mitähän ne olisivat, vastasi hänen isänsä ilkeän hitaasti ja\ntotisena.\n\n— Anna nyt, kun juon tämän kahvin. Niin, sitä vaan, että minun\ntiedossani on oikein kiva ja etevä mies, jonka voimme saada tänne\navuksemme.\n\nJa taas isä oli niin ilkeän tuntuinen, kun hän sanoi:\n\n— Näytpä sinä olevan piukkaan lastattu, kuin kahvilaiva Osiris.\nMinkähänlaista tavaraa sinun ruumassasi oikein mahtaa ollakaan? Minä\notin sinut pois tästä meidän omasta koulusta, kun rupesi kuulumaan\nsellaisia kulkupuheita, että olisi ollut jotain teerentanssia sen\nmaisterin kanssa. Mutta tiedätkös, että sen saman maisterin serkku on\nnyt ministerinä. Että älä sinä ryhdy tanssittamaan muita. Ja se ei ole\nensinkään sanottu, että isäsi voi palkata passareita Lutvikille. Meillä\nkauppamiehillä on nyt tiukat päivät käsissä. Tavaraa ei saa, verot ovat\npohjattomat, mitä hyötyä on minulla ollut niistä puodintäyteisistä\nostajista, jotka ovat kysyneet kahvia. Saa vaan nähdä eivätkö ne rouvat\nja emännät, jotka suuttuivat kun ei kahvilaiva tullutkaan, vielä\ntoimita minulle entistäkin kovempia veroja. Oikein yksinkertaisten\nihmisten silmissä oli liikevaihto Pirisen puodissa hyvin vilkas, mutta\nse liikehtiminen oli vaan tappioksi. Vähän tietää näistä kaikista se\ntytär, joka tässä nyt komentelee ja nakkelee niskojaan. Onko se ehkä jo\nsinun sulhasesi se erinomainen mies, jota tässä isällesi tyrkytät?\n\n— Äih, tuskin olen miestä nähnytkään, ainoastaan valokuvan.\n\n— Tätä puhumaanko sinun sitten piti tulla kotiin? Tuo vanha hupsuko\nsinut sitten tänne usutti!\n\n— Äih, kahvinjonottajat tietysti. Mutta minulla on muuta ja paljon\ntärkeämpää. Heiluli liikkuu nyt oman nuoruutensa asioilla.\n\n— Ruusu-Marja! keskeyttivät molemmat vanhemmat yhtaikaa ja manasivat\ntytärtään jättämään tällaisen sopimattoman nimityksen. Kuka sellaisen\nrumiluksen oli keksinyt. Olisi luullut, että siinä koulussa oli\nparempien ihmisten lapsia. Heiluli — juopuneet voivat olla Heiluleja,\nmutta ei neiti Pirinen.\n\nLaiha, sairaalloinen kauppiaanrouva oli hellittämättä seurannut\ntyttärensä liikkeitä, tämän askarrellessa kahvipannun ääressä. Hän oli\nkahvikuumeen kestäessä kerrassaan heikentynyt.\n\n— Kuulehan, hyvä lapsi, — mitä sotkua sinun huulissasi on? Tulepas\ntänne. Ihan kuin olisit pureskellut tiiliskiviä. Voi ihme sentään,\nälähän nyt siinä naureskele... Vai on äitisi lapsellinen. Vai ei seuraa\nmuotia... Kun nyt edes voisin seurata sinun kasvamistasi ihmiseksi.\nAika kehitys siellä uudessa koulussa onkin jo tapahtunut. Älähän siinä\nnaura. Ota se liina pois päästäsi. Ennen käyttivät piikatytöt liinaa.\nVoi ihme sentään... jo sinusta onkin tullut aika heiluli!\n\nTyttö seisoi äitinsä edessä, kädet kiinni keinutuolin nojapuissa ja\nnauroi makeaan. Hän tiesi vastoin äitinsä tahtoa ja omaa lupaustaan\nkäherryttäneen hiuksensa ja leiskautteli nyt kiharoitaan puolelle ja\ntoiselle.\n\n— Jaa, jaa, mutta kannattaako äidin tätä itkeä. Se ihailtu palmikko on\nminun kassissani, annan sen sinulle ikuiseksi muistoksi. Mahdottomia\nte olette, kaikki vanhat ihmiset. Ette soisi lapsillenne nuoruutta.\nMinun täytyi itse ottaa itselleni nuoruus, kun et sinä sitä suosiolla\nantanut. Ja niinkuin minä pyysin. Ihan itkin ja pyysin, mutta ei vaan!\nMinä olin ainoa koko luokalla, jonka tukka saparona roikkui selässä.\nVihasin minä sitä — ota se, ota äläkä ikinä minulle näytä! Minua\nnaurettiin.\n\nKauppias Pirisen rystyset iskivät pöytään että jyrisi.\n\n— Kuules nyt, Ruusu-Marja, eikö se kahvilaivan ruuma jo ala tyhjentyä?\nMitä sieltä vielä saa kuullakseen?\n\n— Ehkä riittää tällä kertaa. Olen vielä huomenna täällä ja puhun sitten.\n\nRuusu-Marjan paksu pellavanvärinen palmikko lepäsi kuin taitettu ja\nlakastuva lyhde Aleksandra Pirisen polvilla ja kauniit pellavanväriset\nkutrit tytön olkapäillä nauroivat voitonvarmuudessaan sen avuttomuutta.\n\n— Vai huomenna tulee lisää. Etkös luule isäsi arvaavan mitä se lisä on.\nSinulla tietysti ei ole rahaa. Kaikki olet pannut turhuuteen. Mutta\nminä en laske leikkiä, kun sanon, että moni meistä kauppiaista näinä\npäivinä tekee vararikon ja sinun isäsi voi olla yksi niistä. Oletko\nvalmis ottamaan rikkaan, joka voi elättää sinut? Mene nyt ja pese tuo\ntiiliskiven tahna huulistasi...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kevät tuli kiirehtien valtameriä pitkin ja sulatti nopeasti\njäävuoret, jotta kahvilaivat pääsisivät kulkemaan. Ja puksuttaen ja\ntoksotellen ne nostivat ankkurinsa saarten kyljistä missä olivat\nolleet paossa kaikkinaisia vaaroja. Ja niiden edellä kulki suuri\ntorventoitotus ja tiedonantopauhu, jonka suorittivat sanomalehdet\nja radio. Ja niin saattoivat kaikki odottavat melko tarkoin seurata\nmissä liikkui heidän kaivattunsa. Jotka tahtoivat lisätietoja, voivat\nsoittaa kauppapuoteihin ja kysyä hintoja ja laatuja, tai muutakin\nasiaan kuuluvaa. Tai ehkä kuulumatontakin. Niinkuin kysyttiin Pirisen\npuodista eräänä iltana, tulisiko neiti Heiluli olemaan mukana kahvia\njakelemassa. Hänen isänsä, jolle tämä kysymys sattui, kiivastui\ninhoittavaa \"Heiluli\" nimitystä ja vastasi, ettei sellaista henkilöä\nollut heillä ja että kahvinjakelu täällä kyllä suoritettaisiin\ntäsmällisesti, kun aika tulee. Yleensä olivat ihmiset onnellisesti\nunohtaneet pienet kiukustumisensa ja puhuivat Osiris-laivasta\nlevollisesti ja iloisessa odotuksessa.\n\nOnhan selvää, että niin keskeisellä paikalla kuin Pirisen kauppapuoti\nalkukesän tehtävät olivat suoritetut kiireenvilkkaa, jotta olisivat\npoissa tieltä, kun tuo odotettu jakeluaika koittaisi. Pihamaa oli\ntasoitettu, pihlajat olivat päässeet kukkaan, pieni puutarhamaa\nrakennuksen kyljessä ennätettiin kylvää juuri oikeaan aikaan. Ei\nsopinut olla ihmettelemättä millä vauhdilla liikkui pitkin paikkoja\ntytär Ruusu-Marja, korea tyttö, iältään alle kahdenkymmenen. Hän meni\nkuin kanervikossa irti päässyt liekki, meni huoneesta ulkosalle ja\nulkosalta huoneeseen, kaivoi itsensä kellariin ja taas sukelsi sieltä\nmakasiiniin. Isä katseli sitä leiskuvaa tukkaa ja niitä välähteleviä\nsilmiä, joilla hänen lapsensa veti puoleensa ei yksin tuota\npattijalkaista Lutvikkia, vaan vanhoja mummoja, ukkoja ja lapsiakin.\nMikäs oli Ruusu-Marjaan mennyt? Liekkiöksi sanottiin ennenvanhaan\nsellaista haltian tapaista ilmiötä, joka lensi ihmiseen ja pani hänet\nhengen täyttämäksi, mutta ei milloinkaan näyttänyt itseään. Ruusu-Marja\najatteli jotain poikaa — muuten ei tätä voinut selittää. Iloisella\nhelinällä tyttö vastasi puhelinsoittoihin, kun emännät taas hyvissä\najoin alkoivat tiedustella Osiris-laivan saapumista ja olisiko joitakin\nepäedullisia uutisia kuulunut näissä kahvinjakeluasioissa.\n\n— Ei, ei, kyllä kaikki on kunnossa. Jopa uutta hyvääkin tiedoitetaan.\nPerässä kuuluu olevan tulossa toinenkin kahvilaiva. Niin että nyt ei\npitäisi tulla puutetta... Eiköhän sieltä tule — niin, kaikki eivät\npidä riosta, mutta toisille se taas on parasta —, eiköhän kolumbiaa\nja santosta ja sitten oli jokin uusi nimi, jota en puhelimessa voinut\nkuulla. No, kyllä minä soitan, aivan heti, kun vaan saan tarkempia\ntietoja. Käkikin kukkuu — kuuluuko se sinne? Niin, se istuu tuolla\npihlajassa. Ei, ei täällä nyt ole kiirettä, on liiankin hiljaista. Isä\nmurehtii tätä hiljaisuutta. Äiti on kylpylaitoksessa, mutta kyllä hän\nuhkaa tulla kotiin kahvijakeluun. Vaikka ei se viimein tehnyt hänen\nheikolle terveydelleen hyvää, kun ihmiset kävivät niin malttamattomiksi\nodotellessaan sitä laivaa. Ei, kyllä se nyt tulee... Kyllä soitan...\n\nIsä haki sanomalehden palstoilta kauppa-apulaista ja murahti siitä\nistualtaan tyttärelleen: \"voisit samalla mainita, että äitisi sai\nsydänkohtauksen, kun viskasit hänen eteensä ison vanuneen palmikkosi\".\n\nMutta samalla hän ajatteli, että ehkä olikin tuo käheräksi poltettu\nlyhykäinen tukka muuttanut tytön. Ennen hän oli Ruusu-Marja, nyt hän\non Heiluli ja huilaa sekä ministerit että paronit. Kun vaan olisikin\ntäällä näköpiirissä sellainen hyvin korkea herra. Pikkuherroille ei\ntytärtä annetakaan. Onpa tämän ilmoituksen alla kumma nimimerkki:\n\"Kauppoja ette kadu.\" Jospa nyt niin olisi, sillä tämä hiljaisuus\nkauppapuodissa on konkurssia ja maailmanloppua. Isä ojensi sanomalehden\ntyttärelleen ja osoitti etusormellaan ilmoitusta. Punehtuiko\nRuusu-Marja? Oliko tämä mies hänellä jo katsottuna? Voi olla silläkin\nlailla, että tuollaisen nuoren Eevan huokoset aina ovat selkoselällään\nvastaanottamassa Aatamia, jos hän mutkan takaa tömähtäisi näkyviin.\nPitikin sen äidin nyt joutua kylpylaitokseen. Täytyypä tästä taas\nlähteä klahville.\n\nMutta joku tuli puotiin kysymään apulantoja. Toinen osti kivivadin ja\nkahvikuppeja. Pirisen palvellessa näitä asiakkaita ajoi Lutvikki takaa\nsuuria kärpäsiä, jotka taas olivat tulleet ulkoa. Kädessään vanha\nsäämiskännahkakappale hän ovelasti houkutteli elämänhaluiset pörriäiset\nikkunan kulmaukseen ja litisti ne siinä kuoliaaksi. Niitä jäi silti\ntarpeeksi puotiinkin. Niiden surina täytti unettavalla kiinteydellä\nmyymälän monituoksuisen ilmattomuuden.\n\nTytär päätti lähteä keittämään kahvia ja ojensi sanomalehden isälleen.\nHuonoa olisi ollut tämä elämä, jollei olisi ollut kahvia!\n\n— Onhan se sellainen se ilmoitus. Antaa tuon nyt tulla!\n\n— Taidat sinä tuntea hänet, vaikket puhu. Mutta katsokin sitten, ettet\nhänen kanssaan ryhdy mihinkään kotkotukseen. Minun tyttäreni annetaan\nvain hienolle herralle...\n\n— Trrrrrr... Voisiko saada tavata neiti Piristä? Olen hänen toverinsa\nkauppalasta. Eikö ole kotosalla? — No ettekö te voisi mennä hakemaan.\nMitä? En minä ole soitellut sinne... hävytöntä, kuinka te sellaisia\nkyselette? Olisin puhunut siitä kahvilaivasta. Anteeksi, herra Pirinen\nitsekö puhuu? Olisin vaan neiti Piriselle ilmoittanut, että Osiris on\nlähtenyt Tukholmasta ja lähenee Turkua... On se totta... Pyydän saada\nlähettää terveisiä neiti Heilulille...\n\nOli kuin lintuhäkki kymmenine visertelevine varpusineen olisi\nsijoittunut kauppias Hermanni Pirisen rintakehän sisäpuolelle. Tätä\nuutista varmaan täällä ei vielä kukaan tuntenut. Nyt vaan nopeasti\ntänne se kauppa-apulainen ja sitten...\n\n— Heiluli, kuule, kuule, Heiluli: Osiris lähenee Turkua. Joku herra,\nsinun toverisi, soitti tänne. Ilmoitammeko mammalle vai emmekö?\n\nRuusu-Marja Pirinen, viipyen kuin mikäkin kauppapuodin hengetär\nhyvien kahvihöyryjen keskellä kotinsa keittiössä, päästi naurun\nja päästi laulun ja kiskaisten ryyppylasin isänsä kädestä tarttui\nhäntä olkapäihin ja kieputteli häntä siinä niin että jakkarat\npöydän ympäriltä kaatuivat. Ja vähitellen oli talo yhtä hippaa ja\nheilulia. Ja niin koko tämä Pirisen lääni kokonaisuudessaan. Sillä se\nodotettu satulaiva oli nyt todellisuus. Kuin merten majesteetti se\nmitä kauneimmalla ilmalla purjehti kaipaaviensa rantaan ja alkoivat\nkaikki ne viehättävät käytännölliset toimenpiteet, jotka tällaisissa\ntapauksissa tulevat kysymykseen.\n\nJa kun sitten kuorma-autot pitkin maata kuljettivat kallista lastiaan,\nniin mummot pienten asumustensa ikkunoista katselivat pelakuuniensa\ntakaa ja puhelivat: mahtaakohan tuo nyt olla sitä kahvia? Ja\nonkohan se sitä rioa vai santosta, vai kolumbiaa? Toiset olivat\nluottavampia ja puhelivat: tulipa se sitten kuitenkin lopulta, se\nkahvilaiva. Tietenkään ei rouva Piristä olisi enää mikään pidättänyt\nkylpylaitoksessa. Jakopäivien alkaessa pani hän taasen vaaranalaiseksi\nterveytensä. Kahvijono ulottui Pirisen myymäläpöydän luota yli pihamaan\nja maantienkin. Ja kun jonon alkupää, saalistettuaan saatavansa sitten\nkääntyi takaisin päin, oli ostajien käsissä epämääräisen värinen\nneljänneskilon paketti, josta ei oikeastaan lähtenyt kahvin haju, vaan\njokin muu, mikä lienee ollut. Kuitenkin kaikki tunsivat, että olivat\nsaaneet olla ikävöimässä kotiin historiallista laivaa, odotetuinta\njälkeen kovien vuosien.\n\nMutta olikohan tämä sitä oikeata osirista? uskalsivat jotkut jonottajat\nääneen lausua Pirisen kauppaliikkeen uudelle myyntiapulaiselle,\nKivisalolle, joka nuorena ja puoleensa vetävänä miehenä erinomaisella\ntottumuksella hoiti jakelua. Mutta ei jäänyt tämä vastausta vaille.\nTavara oli mitä hienointa rioa ja nykyään saatiin sen aroomi aikaan\nerikoismenetelmällä kastelussa puimatantereella ja kuivatuksessa.\nOstajat eivät enää puhuneet mitään. Kukaan ei tahtonut paljastaa\ntietämättömyyttään tällaisessa kulttuuriasiassa. Herra Kivisalo tiesi\nmuuten, että Osiris heti aiottiin lähettää noutamaan uutta lastia ja\nettä muitakin kahvilaivoja oli tulossa.\n\nNiinmuodoin sai ostava yleisö paljon tietää. Ja hyvin pian se\noli tietävinään senkin, että herra Kivisalon huulilla oli nähty\njotakin tiilenkarvaista — etteihän vaan olisi ollut samaa kuin se\nkaunistusmaali, jota neiti Pirinen käytti huuliaan varten.\n\nMutta sitä ei yleisö saanut tietää, että yksi kahvilaiva Osiriksen\nlaivamiehistä oli Pirisen uuden kauppa-apulaisen veli ja että\nnämä molemmat veljekset Kivisalo olivat keskellä päivää kantaneet\nkuorma-autosta Pirisen makasiiniin säkillisen kaikkein parasta kahvia,\nmitä maanpinta kasvattaa. Sitä oli onnistuttu tuomaan Osiriksen\npiikissä. Ja yleisön nähden ja keskellä päivää oli tämä herkkukahvi\nsuoraan kahvilaivasta tuotu Pirisen makasiiniin!\n\nTarkkailija kuitenkin olisi voinut panna merkille, ettei Pirinen enää\nhavitellut kauniille tyttärelleen ministeriä eikä paroonia. Kahvilaiva\nOsiris oli hoitanut sen asian hänen tyydytyksekseen.\n\n\n\n\nASIOITSIJA CATHEUS\n\nKuvitelma\n\n\nLähetysompeluseuran valkoinen laiva lähenee kanavaa. No, eikö nyt\nolekin tavatonta että pienenpuoleisen kirkonkylän ompeluseura vuokraa\ntällaisen uuden komean laivan huviretkeään varten, laivan, missä on\nniin paljon hyttejä ja korsuja ettei tiedä lukuakaan. Joka tapauksessa\nLainetar nyt on ompeluseuran käytettävänä ja paraikaa se lähenee\nkanavaa. Tämä kanava valkearunkoisine riippukoivuistutuksineen ja\nnäköaloineen suurille järvenselille on kauneinta mitä Suomen kesäaamu\nsaattaa tarjota, ja niinpä jokaisen lähestyvän aluksen matkustajat\nhurmaantuvatkin joutuessaan tälle paikalle. Eipä ihme, että nyt\nlähestyvä laiva, Lainetar, sekin puhkeaa — voipa melkein sanoa —\nlaulamaan. Kaikki matkustajat ihastuksen vallassa täyttävät sekä\nylä- että alakannen ja kaikki yrittävät alkaa hymistystä nousevalle\nauringolle ja tuoksuville kevätkoivuille. Mutta eivät ainoastaan\nihmiset laula — tuntuu siltä kuin laivan siro runkokin, sen\npelastusveneet ja köydet, lepotuolitkin esittäisivät jotain omaa ja\ntunteellista nuottia.\n\nTällä lähetysompeluseura-laivalla nimittäin vallitsee aivan\nainutlaatuinen tunnelma, sellainen joka syntyy ainoastaan\nmonipäiväisen yhdessäolon jälkeen, yhdessä vietettyjen hartaushetkien,\njumalanpalvelusten, ripitysten ja rukoustilaisuuksien suojeluksessa.\nJa kun kaiken tämän jälkeen tulee viimeinen päivä — niinkuin nyt on\ntullut —, niin kuinka haikean ihana onkaan se yhteenkuuluvaisuus,\nystävyys ja rakkaus, mikä tänä pyhänä lauantaiaamuna vallitsee Lainetar\nlaivalla, kauniille kanavalle saavuttaessa! Ei mikään sukulaisuus voi\nsaada aikaan sitä riemullista palvelemisenhalua, mikä ilmenee kaikessa\nmikä tapahtuu tuollaisella lähetysompeluseuran laivalla, mikä on\nviettänyt vesillä eristettyä elämäänsä parin vuorokauden ajan. Täällä\non kamppailtu omantunnonkeskusteluissa tilapäisillä olkivuoteilla,\nhyvinkin monenlaiset vakaumukset ovat törmänneet yhteen ja kaikesta\non rukouksen avulla selviydytty mitä kauneimmalla tavalla. Kuinka\nmonenlaisia ja monimutkaisia sieluntiloja onkaan paljastunut! Ei, ei\nvoi käsittää miten ovelasti sielunvihollinen punoo paulojaan heikon\nihmisen ympärillä. Ja kuinka ihanalta tuntuu, kun sitä vihdoin on\npäästy tarttumaan sarvista kiinni, pantu se kovalle ja nujerrettu se\nkatumuksessa ja nöyrässä synnintunnossa. Kun rikas kauppias Astelokin\nkoko kansan kuullen tunnusti vuosikymmeniä mitanneensa liian lyhyitä\nkyynäriä ja vietelleensä kanttorin kauniin vaimon silloin laulujuhlien\naikana, juuri kun oli kuorojen suuri yhteisharjoitus... Ja ajatella\nHotkia, sepänsälliä, joka oli asemalta vienyt sairaanhoitajattaren\npolkupyörän, myynyt sen, ja vasta nyt tuli tuntoihinsa! Mutta\nkaikkein kauneintahan kuitenkin oli, kun naapurinemännät Santra ja\nMarja vierekkäin polvistuivat ehtoollispöydässä ja siinä itkivät ja\nsopivat. Sillä he olivat vihanneet toisiaan rippikouluvuosilta asti,\njolloin heille oli tullut riita tukkimiehistä ja varsinkin siitä\nMaailman-Matista, joka sitten juhannuskokolta otti pappilan sisäpiian\nja vei metsään. Niin, ja entäs Aartelo, kunnankirjuri, joka kuvasi\nmiten työlästä on kääntyneen juomarin koettaa palata kunnon ihmisten\nmaailmaan. Hänetkin olivat entiset ryyppytoverit päättäneet tuhota\nja houkutella saastaisille teilleen. He olivat vartioineet häntä\nmetsässä, kun hän palasi hartauskokouksesta, ja mitä mahtoi yksi mies\nviittä vastaan, jotka kävivät raahaamaan häntä kallionkylkeen ja siinä\nvirnailtuaan ja irvailtuaan uhkaamaan hänen henkeään! Kysyttiin siinä\nsielun uskallusta Aartelolta, kun hän yhä hyvällä puheella koetti\ntaltuttaa ryyppymiehiä ja taivutella heitäkin luopumaan onnettomasta\nelämästään. Vaan mitäs auttoi hyvä puhe hurjille. Entisen ystävänsä\nkurkkuun suorastaan pyrkivät kaatamaan myrkkyjään ja ties miten siinä\nolisi käynyt, jollei Aartelon huutoa olisi kuultu tielle. Kauhea oli\nkyllä totisesti pahan mahti maailmassa.\n\nJa kun se perisynnin kautta jo oli päässyt pesiytymään pieniin\nlapsiinkin, niin että tälläkin ihanalla laivamatkalla oli täytynyt\nojennella noita pikkupoikia, jotka toisilleen olivat kateellisia\nsiitä leikkiautosta, joka vieri tuolla pitkin laivankantta kaikkien\nhaittana — muuten aivan turhaa ottaa lapsia mukaan tällaisiin suuriin\nherätyskokouksiin! Kenen tuo leikkiauto oikeastaan lienee ollut? Hanna\nAutin poika ja Hilma Ryylän poika sen perässä vakituisesti juoksivat\n— jommankumman kai se sitten oli. Oikein villeiksi he tulivat silloin\nkun keskellä selkää otettiin mukaan ne taiteilijat tai kirjailijat,\nvai keitä lienevät olleet, jotka veneestään heiluttivat liinaa ja\npyrkivät matkaan. Eihän tämän Lainettaren olisi ollut velvollisuus nyt\npalvella yleisöä, sehän oli seuralle vuokrattu. Mutta rovastihan aina\noli niin ystävällinen. Kun kapteeni tuli kysymään, saako heidät ottaa,\nniin vastasi vaan, että pitäähän lähimmäistään auttaa. Ja eiväthän he\nolleetkaan häirinneet, kerran vaan tuli se herra tarjoilijalta kysymään\nkonjakkia ja tämä vei hänet erilleen. Ja sitten he olivat omissa\noloissaan nuo molemmat, jotka oli otettu mukaan keskellä järvenselkää,\njossakin alakannen hytissä. Kuiskailtiin että he kirjoittavat\nfilmitekstiä, ja sehän tuntui kivalta ja jännittävältä. Kunhan nyt\nymmärtäisivät aikaansaada puhdashenkisen! Vaateliaampi oli ollut se\nvihreäpukuinen herra, joka menomatkalla hyppäsi, lupaa kysymättä,\njoltakin pieneltä laiturilta Lainettareen, kun emännät sillalta ottivat\nmatkalle tuoretta kermaa. Hän se vasta villitsi pikkupojat, tarjoten\njollekin naskalille tupakkaakin. Niinkuin pörriäiskärpänen hän huhki\nsekä ylä- että alakannella, mutta pyrki lopulta yhtäkkiä jonkin onkijan\nveneeseen, ja Lainettaressa oltiin taas kohteliaita, pysäytettiin ja\npäästettiin hänet menemään. Kohteliaasti hän kyllä kiitti ja hattua\nheiluttaen huusi rovastille, että ihanaa oli ollut joutua kyydittäväksi\nnäin pyhään laivaan. Niin, joitakin tällaisia pieniä harmeja oli\nsattunut tälläkin pyhitetyllä retkellä, mutta täytyi sanoa, että suurin\npiirtein katsottuna siunaus oli seurannut Lainetarta tällä kauan\nvalmistellulla matkalla.\n\nPienessä sinisessä alasalongissa istui sävyisänä pianon ääressä\nlukkari-urkuri Tanero, säestäen virkaveljensä Antti Savilan uusia\nlauluja hänen itsensä sovittamina, ja ihastunut kuulijakunta vaati\nlaulun laulun jälkeen, kunnes laulut loppuivat. Olivat kuitenkin\nlaatuunkäypiä nuo Savilan Antin laulelmat, totesi hengessä Tanero\nvaikka hän aikaisemmin oli heidän paikkakuntansa lehdessä pidellyt\nniitä vähän pisteliäästi. Nyt hän hyvitti aikaisempaa ankaruuttaan,\njopa esitti, sopivana välihetkenä omankin laulelmansa — se oli\nensiesitys, eikä siitä pitänyt kenellekään mitään virkkaa, hänhän oli\nleikitellyt sävelillä vain omaksi huvikseen.\n\nAlakannella katettiin aamiaispöytää ja emännät Milja Mikkonen ja\nAura Kaartinen availivat ties kuinka monennen kerran eväitään,\njoista jo oli ennättänyt huveta parhaat palat ja tuoreimmat tuoksut.\nNämä ompeluseuran vanhimmat ja uskollisimmat jäsenet, Milja ja Aura\nolivat ehkä hiukan väsyksissä ja ikävöivät koteihinsakin, mutta\nsamalla heissä ailahteli mielenhaikeus sen johdosta, että nyt oli\njouduttu hartausretken viimeiseen päivään. Ennen puoliyötä oltaisiin\nerolaiturissa.\n\nMutta tämän kokouksen erikoiset \"lapset\", ne jotka näinä päivinä olivat\njoutuneet kääntymykseen, viettivät ihmeellistä yhdessäoloa Lainettaren\nyläkannella, pelon, kiitollisuuden ja hartauden vallassa. Heitä pelotti\n\"maailma\", johon he nyt joutuisivat yksinään: ei ketään tukemassa, kun\nkiusaukset ja viettelykset tulisivat!\n\n— Oi pastori, kuiskasi kaunis Laina Laiho, — minä olen niin heikko,\nminä niin pelkään! Kun kuulen tutun hanurinsoiton seurojentalolta ja\nkun kaikki muut lähtevät, ja kun minua vielä kehoitetaan tulemaan,\nniin... Minä tiedän, etten voi olla yhtymättä syntiin...\n\nJa kyynelet kurkussa Laina kuulee nuoren pastorin äänen:\n\n— Rukoilkaa, lapsi, Jumala on heikoissa väkevä ja Hän on luvannut\nkuulla rukouksen. Olettehan kokonaan antautunut Hänen johtoonsa.\nAsuuhan ystävättärenne siellä aivan lähellä. Pysykää näinä ensimmäisinä\nvaikeina iltoina yhdessä, niin tuette toisianne. Tehkää työtä joka vie\nruumiillista voimaa. Kun voitatte kiusauksen parikin kertaa, niin ei\ntee ensinkään mielenne... Te olette molemmat rukouksen lapsia. Kaikki\nvielä tänäpänä rukoilemme puolestanne.\n\nSenja ja konttoristi Akseli Hurtti istuivat autuaassa hiljaisuudessa\nsillä puolen laivaa, minne pienten avattujen ikkunoiden läpi kuului\nalasalongista laulu. He olivat tällä matkalla \"löytäneet toisensa\" ja\nsolmineet elinkautisen liiton, mutta eivät tietysti vielä julkaisseet\nkihlausta. Sehän oli tietysti säilytettävä pyhänä salaisuutena, ja\nSenjan sinipunerva huppuliina peitti laskoksiinsa ne kaksi kättä, jotka\nnyt kuumasti painoivat toisiaan kahden ylitsevuotavan ihmisrinnan\ntunteesta.\n\nVielä nähtiin Lainettaren moninaisen väen joukossa hiljaisena ja\nvaatimattomana liikkuva Helli Alava, josta oli tullut, tällä matkalla,\nkaikkien yhteinen suojatti. Helli oli orpo ja vasta rippikoulunsa\npäättänyt. Tiedettiin, että hänen suuriin kysyviin silmiinsä moni\nasia kangasti toisin kuin muille. Helli näki unia, missä hänen\näiti-vainajansa ilmestyi neuvomaan häntä. Kun pitäjän kirkossa tapahtui\nvarkaus, niin tämä pieni tyttönen osasi suoraan kuin poliisikoira mennä\nsille paikalle hautausmaata, minne varkaat kiireissään olivat saaliin\nkätkeneet. Ja kun eräänä aamuna soitettiin sanomakelloja, virkkoi\nHelli sukkakutimensa äärestä: \"Vanhantalon Emma on kuollut.\" Mitä\nhullua, Emmahan nähtiin kauppapuodissa toissapäivänä. Vaan Helli oli\nsittenkin oikeassa. Kiintymyksen ohella, jota ihmiset tunsivat Helliä\nkohtaan, toiset kyllä häntä myös tunnossaan vieroivat ja pelkäsivät.\nKun hän näki kanssaihmisten silmistä ja kuuli heidän äänestään asiat,\njotka he olisivat mieluimmin pitäneet omana tietonaan...! Tuntia ennen\nkuin vieras tuli taloon, Helli jo näki hänet pihamaalla. Tyttö oli\npienenä paljon sairastellut ja tohtorit olivat katsoneet, ettei hän\njää henkiin. Eilen kun tässä tuli laivaan se vihreäpukuinen herra,\nniin Helli parahti, sillä heitä oli ollut laiturilla kaksi miestä,\nmutta se toinen oli äkkiä hävinnyt tietymättömiin. Sillä oli ollut\nsarvet punaisen tukan alla... Varomattomasti tyttö tämän kertoi, kun\nhäneltä kysyttiin minkätähden hän parahti. Mutta hän ei kertonut\nkaikkea, nimittäin ei sitä, minkä sarvipää sanoi vihreäpukuiselle.\n\"Mene, tee tämä kansa minulle alamaiseksi. Mars!\" ja sarvipää paiskasi\nvihreäpukuisen laiturille niin että tömähti. Vanha riihivaari oli\nkertonut lapsille, silloin kun Helli vielä oli kotona, että toisilla\nihmisillä aina on matkassaan suojelusenkeli ja toisilla sarvipää.\nSe minkä pieni Helli oli kertonut, riitti osoittamaan, ettei kukaan\njärkevä ihminen oikeastaan voinut muuta uskoa kuin että lapsiparan\npäässä oli vikaa. Lapsenlikkana hän kuitenkin palveli pappilassa ja\nnöyränä hän tällä matkalla oli auttanut joka paikassa. Ja laulamassa\nhän oli varsin verraton, hänellä oli niin kaunis ääni, että se helisi\nylinnä kaikkien muiden äänten.\n\nToisella puolen laivankantta, siellä missä nousevan auringon\nalkuvaiheissa nuoret koivut arkaillen kannattivat tuoksuvaa tuoreuttaan\nja laulavia lintujaan — täällä piti hurskasta iloaan matkustajien\nvaltaisa enemmistö, eri-ikäiset ja eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvat\nmiehet ja naiset, keskeisimpänä ja johtavana henkenä joukossaan R:n\nseurakunnan herttainen vanha rovasti itse, jonka moniin kertoihin\nkuullut, alati tuoreet leikinlaskut aina vastaanotettiin ilomielellä\nuudestaan. Tunnettiin rovastin hauskat kädenliikkeet, jotka säestivät\neri kohtia esityksissä, ja tiedettiin millä paikalla sopi nauraa, millä\nihmetellä, tai suorastaan osoittaa pahoittelua. Hauskan jutun jälkeen\nrovasti sanoi:\n\n— Mutta missä ovatkaan laulunjohtajamme? Laulajat ovat lauma ilman\npaimenta. Eikös otettaisi \"Maa on niin kaunis\"?\n\nOtetaan, sehän on kuin tehty tätä hetkeä varten. Vaan laulusta ei\ntulekaan mitään. Täytyy juosta noutamaan kanttoreita sinisestä\nsalongista. Hiljaa lipuu laiva kanavaan. Taas se on siellä, se\nvihreäpukuinen herra! Nyt ei hän enää kysykään lupaa, hän tulee kuin\nkotiinsa, silittää ystävällisesti pikkupoikain päitä ja asettuu penkin\npäähän kuuntelemaan laulua. Mahtavana kaikuu laulu asiantuntijan\njohdolla kohti kesäisiä rantoja.\n\nMutta mikäs taas tarttuikin noihin poika-naskaleihin? Mistäs ne taas\nkaivoivat esille auton, joka ennenkin oli ollut häiriöksi? Kuin\nvimmattuina he nyt ajoivat leikkikaluaan laivan toiselta laidalta\ntoiselle, tönivät toisiaan ja tappelivat. Molemmat äidit, niin\nHanna Autti kuin Hilma Ryyläkin erkanivat nopeasti laulajaryhmästä\nasetellakseen poikiaan.\n\n— Kuunnellaanpas kaunista laulua, kuiskasi vieras ystävällinen herra\npikkupojille. — Kuule, Matti, vai mikä sinä olet, anna Rietrikin pitää\nautonsa. Setä antaa sinulle rannassa paljon paremman.\n\nMutta mitä ihmettä! Nyt heitti Matti äkäisesti leikkikalun Rietille.\nVaan Rietipä kiukuissaan viskasi lelun leikkitoverinsa silmille.\n\n— Minä tahdon sen paremman!\n\n— Ei, kun minä tahdon sen paremman.\n\n— No no, no no, sovitaan sitten siitä, sanoi vieras setä nauraen. —\nRauhoittukaa, rauhoittukaa...\n\nRietin äiti kuljetti nopeasti itkevän poikansa syrjään laulajista.\nMatti sensijaan jäi seisomaan hyvän sedän vierelle. Matin äiti tulee\nhäpeissään siihen hänkin. Matti istui jo vieraan herran polvella.\n\n— Kukas herra oikein onkaan, kun olette niin lapsirakas?\n\n— Olen asioitsija Catheus — sattuipa somasti, että taas pääsin tähän\njumaliseen laivaan. Ettekö muista minua: minähän tuonnoin jo tulin\ntänne, kun te otitte kermaa sillalla. Jo silloin ystävystyimme näiden\npoikain kanssa. Jo silloin ihmettelin, että te viitsittekin, tuollainen\nhieno rouva, kuivata kahvikuppeja... Niin, antakaa anteeksi, mutta ei\nse nyt ole teidän työtänne... Sitten täällä oli sellainen puolihullu\ntyttö — piru vie, kuinka se oli ruma!\n\nMatin äiti totesi maireana muistavansa herra asioitsijan ja\nymmärtävänsä, että hänellä, ompeluseuran vanhimmalla jäsenellä, olisi\nvoinut olla muutakin työtä kuin pestä astioita... Se nuori tyttö oli\nHelli, oikea Jumalan lapsi, joka näki aivan ihmisen sisään, nimittäin\nhänen ajatuksensa.\n\nAsioitsija Catheus irvisti pahasti ja painoi huulilleen silkkisen\nnenäliinansa.\n\n— Vaan eikös herra tahtoisi käydä tervehtimässä meidän kunnianarvoisaa\nrovastiamme?\n\nEi voinut tietää, minkäkaltaisen ilmeen vihreäpukuinen herra peitti\nsilkkiliinaseensa. Tiettävästi hän erikoisen mielellään halusi osoittaa\nrovastille kunnioitustaan ja kiitollisuuttaan. Ja niin tämä nuori komea\nmies kumartaen seisahtui rovastin eteen.\n\n— Catheus on nimeni... Olen ihastunut saadessani... Catheus, asioitsija\nCatheus. Herra rovasti suvaitsee katsella niin tarkkaan — suvaitsette\nehkä ajatella, että missä tavaralajeissa minä asioitsen. Olen tietysti\nkiitollinen huomionosoituksestanne. Toimin hiukan joka paikassa ja\njoka alalla, sillä mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta. Missä\nihmissydän sykkii, siellä se voi minuun luottaa, nimittäin tiettävästi\nme aina voimme toisiamme palvella. Taiteilijoihin olen erikoisen\nkiinnostunut. Ja myöskin he minuun. Myös hengellisen säädyn jäsenille\nolen silloin tällöin saattanut olla hiukkasen hyödyksi. Tiettävästi\nrajoitetussa mittakaavassa. Tuntuu erittäin mieluisalta, kun saattaa\nlausua kauniin tunnustuksen esimerkiksi hyvästä saarnasta... Niinkuin\nnyt haluaisin sallia itselleni tällä hetkellä... Herra rovastin\nhartauspuhe silloin menomatkalla juuri tällä samalla paikalla oli\nerittäin vaikuttava ja syvälle luotaava. Kyyneleet nousivat silmiini.\n\nVanha rovasti ikäänkuin heräsi, yhtäkkiä. Hän oli siihen asti\ntarkastellut vierasta aivan ulkoapäin.\n\n— Kuuliko asioitsija todella puheen? huudahti hän. — Ja minä kun olen\najatellut, etten enää kykene mihinkään ja että pitää antaa suunvuoro\nmeidän nuorelle pastorille. Hauska kuulla, hauska kuulla... Tuollahan\npastori tuleekin...\n\nMatin äiti katsahti rovastiin ja huomasi auringon langettavan\nkumman vihreän valaisun vanhan rovastin ylle. Sama valaisu puhkesi\nyhtäkkiä näkyviin nuorenkin pastorin olemuksessa, kun asioitsija\nnyt mairittelevasti puhutteli häntäkin. Matin äiti tunsi vahvan\nvihreänkeltaisen tunteen kiertävän sisässään ajatellessaan Hilma\nAuttia, joka olisi ollut omiaan pyyhkimään ne kahvikupit silloin\nmenomatkalla...\n\nItse asioitsija Catheus vihreänkeltaisessa hienossa\nmaailmanmiehenpuvussaan liikkui liukkaasti joka taholla ja\nviehätti minne hän tulikin herttaisella olemuksellaan ja viisaalla\nmyötätuntoisella puheellaan. Kaikille hänellä riitti neuvon ja\nkehoituksen tai makean oikaisun sana. Jokainen laivan matkustajista\njäi siihen käsitykseen, että häntä kohtaan — huolimatta hänen\nloistavista ominaisuuksistaan — oli tehty vääryyttä ja että jokin viha\njäyti hänen ytimiään, sekä että häntä nyt täytyi kohdella erikoisen\nherttaisesti. Eipä olisi ollut kummaa jos näin viehättävää miestä olisi\nkadehdittu. Jokin kuparinvihreä lieska paloi hänen silmissään, kun\nhänen katseensa kierteli lähetysompeluseuran huvilaivan matkustavaisia,\nja jokainen otti tuosta tartuttavasta lieskasta osansa. Niinpä äsken\nkihlautuneen parin kädet irtaantuivat toisistaan huppuliinan alla —\nnainen katsahti ystävättäreensä ja tunsi äkkiä, että tämän kauneus\nvei voiton hänen omasta kauneudestaan ja että hänen rakastettunsa\nihastuisikin ystävättäreen. Sulhanen alkoi samassa hetkessä epäillä\nnaapuriaan, kauppamiestä, siitä että tämä kosimistarkoituksessa katseli\nhänen lemmittyään. Sillä oli, tuolla kauppamiehellä, vauras koti\nsillankorvassa, salissa peilejä ja tallissa auto.\n\nMutta nytpä kävi siitä ohitse se kalpea tyttönen, joka palvelee\nrovastilla lapsenlikkana. Herra Catheus kimmahti kohteliaasti\npaikaltaan, tarjosi tilaa vierellään ja virkkoi hymyillen:\n\n— Eikö neiti ennättäisi yhtään istahtaa? Teillä on hyvin kaunis ääni\nja muutenkin... Teistä voisi tulla suuri laulajatar. Te muistutatte\nmaailmankuulua Silvestraa, jonka äskettäin kuulin Amerikassa... Mutta\nSilvestra on jo vanha. Minulla on suhteita joka paikkaan, voisin\ntoimittaa teidät...\n\nCatheus katsoi tyttöön niinkuin iso-mato katsoo pieneen lintuun.\n\nTyttö vei kädet silmilleen ja nojautui seinää vasten. Hän oli\npyörtymäisillään... Herra Catheus seisoi silmänräpäyksessä hänen\nvierellään.\n\n— Sallikaa... Minulla on erittäin hyvää lääkettä. Te olette rasittunut.\nEttekö suvaitsisi seurata minua alas, siellä on salkkuni...\n\nPieni Helli peitti kasvot käsillään. Hänen sydämensä jyskytti niin\nettei hän enää kuullut mitä vieras puhui. Hänen rinnastaan kuului ääni:\n\"Mene pois minun tyköäni, saatana...\" Mutta lausuiko hän sen ääneen,\nsitä ei hän tietänyt. Joka tapauksessa hän nyt, seinää myöten kulkien,\nläksi pakoon. Vieras herra nauroi hänen takanaan. Helli vaipui penkille\nalakannen kärjessä ja katseli vettä. Kaunis kuohuva vana seurasi\nlaivaa. Vana tyyntyi matkan päässä.\n\nLaivassa ei enää laulettu. Käytiin aamiaisen kimppuun. Puhuttiin\nruuasta ja juomasta. Puhuttiin myöskin hinnoista ja ihmisistä, jotka\nolivat vääryydellä anastaneet jotakin, joka olisi kuulunut muille.\nAsioitsi ja Catheus kierteli sekä ylhäällä että alhaalla, teki\ntuttavuuksia, järjesteli suhteita, nauratti terävillä leikinlaskuilla\nja ennenkaikkea puhui paremmista oloista jossakin muualla sekä kehoitti\nkansalaisia pyrkimään niihin. Hän, tämä asioitsija, saattoi järjestellä\nmonenlaisia asioita, hänellä oli hyvin laajat läänit tuttavuuksia.\nMinkätähden täällä raataa huonoissa ikävissä oloissa, kun maailma oli\ntäynnä iloa ja rikkautta ja huvia?\n\nIhmeellinen mies, miten sulavasti hän liikkui! Hänen äänensä oli kuin\nkuiskaus korvaripissä ja yhtäkkiä se saattoi jylähtää kuin pitkäisen\ntuli. Ei kukaan nyt olisi voinut ryhtyä laulelemaan Lainettaressa\npsalmeja. Hiljainen ja makea uneliaisuus oli sieltä poissa. Mutta\npientä Helliä ei näkynyt ja häntä tässä tapauksessa asioitsija\nCatheus etsi. Hän halusi että tuo itsepintainen tyttölapsi kuulisi\nhänen vakuuttavan ja valloittavan äänensä. Hän halusi että tuo enkeli\ntaipuisi hänen tahtoonsa ja rupeaisi ihmisiksi. Hänen pitää tulla tänne\ntoisten joukkoon ja hymyillä niinkuin muutkin. Sellaiset salaiset\nnäkemiset ja aavistukset, mitä sillä on, pitää repiä siltä pois. Herra\nCatheus kuvitteli miten suloista olisi istua tuon valkoisen tyttölapsen\nvierellä laskettelemassa ruusunpunaisia rivouksia hurskaan laivaseuran\nsalaa rakastelevista matkustajista. Herra Catheus kuvitteli että hän\nhoukuttelee tyttölapsen johonkin alasalonkiin, siellä hän tarjoaa\nhänelle pienen virvoituksen ja suutelee hänet siniseksi ja punaiseksi.\nHerra Catheus tunnusti itselleen, että hän jollakin lailla oli\nrakastunut lähetysompeluseuran vaarallisimpaan enkeliin ja että hänelle\ntuotti vaikeuksia vangita lemmitty. Mutta ei tässä niinkään hellitetä.\nHän ei olekaan vielä hoitanut asiaa loppuun. Jos tuo taivaallinen\nvuona saadaan ansaan, niin on koko laiva ansassa ja Catheus menestynyt\ntehtävässään. Herra Catheus haisteli ympärilleen joka suuntaan ja\ntunsikin kaikkien hajujen joukosta enkelin läheisyyden. Hän istui\nkun istuikin äärimmäisessä pyhyydessänsä laivan perässä eikä Catheus\nuskaltanut mennä aivan lähellekään, sillä tyttö olisi varmaan yhtä\nhelposti vainunnut, kuka häntä etsi. Varovasti täytyi lähestyä tätä\ntaivaallista riistaa. Herra Catheus päätti lähteä tutkimaan alasalonkia\nja sen mahdollisuuksia.\n\nMutta ah, mikä löytö. Johan olikin Catheuksen sydän ollut tulessa, kun\nei hän ensinkään ollut valvonut sitä herkullista paria, mikä täällä\nLainettaren uumenissa vietti makianleivän päiviä. Irma Tuokio ja Vili\nVauhko vaihtelivat täällä kiihkeästi ajatuksia draaman tehtävästä.\nCatheus saattoi todella ihastua, sillä hän ymmärsi joutuneensa todella\nvihreille laitumille. Suloisessa sovussa ja yhteisymmärryksessä\nolivat täällä kirjailijat kahden. Ensiluokan tehtävä oli asioitsijan\nedessä. Tiesihän sen koko maailma, että nuo molemmat olivat yhdessä\nmatkustelleet ulkomailla ja yhdessä antaneet lausuntailtoja — niin,\nmitäpä siitä. Catheus tunsi suurta ennakkotyydytystä jo tervehtiessään\nja pyytäessään lupaa tulla heidän hyttiinsä. Hän tilasi lohta\nsitruunakastikkeen kera ja muutakin hyvää. Hänen vihreänkeltaisen\npukunsa hohde kuvastui kulmasohvaan, missä kirjailijatoverit pienessä\nhumalassaan istuivat.\n\n— Oikeinko sinä nyt sitten todenperään hyväksyt tämän uuden näytelmäni?\nsanoi Vili Vauhko. — Puhu suoraan, Irma.\n\n— Loistodraama! vastasi naisen sointuva ääni. — Toistan mitä jo sanoin:\npari pientä piirtoa hyvän teatterinjohtajan kädestä. Vaan siinähän\nse on, ettei meillä ole sitä teatterinjohtajaa. Ei, ei, enhän nyt\ntosissani tarkoittanutkaan että pitäisi tehdä korjauksia. Kyllä sinä\ntällä näytelmälläsi olet ylittänyt entisetkin voittosi. Iloitsen\nkanssasi!\n\nIrma joi lasinsa pohjaan ja otti Vilin savukerasian.\n\nVilin kasvoissa kuohahti ilkeästi.\n\n— Mutta Irma, tämänhän sanot minulle ensi kertaa! Koko päivän olet vain\nvietävästi osoittanut hyväksymistä. Kirjoitapas sinä parempi näytelmä.\nMuistapas vaan omia \"näytelmiäsi\". Niin, arvostelut — ne ovat olleet\nkohteliaisuuksia sinun kauneudellesi. Mainitsepas ne kohdat, jotka\ntässä vaativat hyvän teatterinjohtajan sorkkimista. Hitto vie, sano\npois. Tämähän vasta hauskaa onkin tässä jumalisessa laivassa, missä me\nolemme olleet kuokkavieraina!\n\nIrma hapuili käsiinsä konjakkipullon.\n\n— Vili, rakas, kiltti Vili, ole siivolla, muuten viskaan ikkunasta\ntämän näin. Molemmat olemme hiukkasen höyryssä ja tupakansavua on niin\nettä tukahdumme. Mikä sinuun meni, olet kasvoiltasi ihan keltainen?\nTiedäthän etten ole lakannut olemasta ainoa ystäväsi. Tulin nyt\nsanoneeksi... en tiedä oikeastaan mikä sinua niin suututti...\n\n— No niin, ainoa ystävätär, puhu vaan suusi puhtaaksi ja sano mitä\nsisimmässäsi ajattelet. Mutta minäpä ajattelen jotakin mitä en sano.\nAnnapas sen pullon olla, minä olen sen maksanut. Ehkäpä tässä pitää\nruveta tulemaan toimeen ilman \"ainoaa ystävää\". Kukaties vaikka se\nainoa ystävä kaikki nämä vuodet olisikin karsaasti katsellut minun\nvoittojani. Kuinka lienee ollut silloinkin, kun sain palkinnon\nromaanistani, minä etkä sinä. Olin hiukan haistavinani ettet pitänyt\nsiitä että menin sinun laitumillesi, romaanin suursuohon...\n\n— Vili, kuule... Sanoin jo silloin suoraan, että näytelmä on sinun\nvarsinainen alasi niinkuin romaani on minun. Sait palkinnon, sinulla\noli suosijoita... Mutta minähän soin tuon palkinnon niin mielelläni\nsinulle. Lakataan nyt jo tästä...\n\n— Valehtelet! keskeytti Vauhko, — et ensinkään suonut palkintoa\nminulle. Ja nyt ajattelet tuossa, että osaat kirjoittaa parempia\nnäytelmiäkin. Sano ne kohdat, ole hyvä, missä johtajan käden pitäisi\ntulla sorkkimaan... En olisi uskonut sinua noin lahjattomaksi... Jos\nsinä heität järveen tuon pullon, niin sen konjakkitilkkasen mukana meni\nhelvettiin myöskin meidän ystävyytemme.\n\n— Vili, mutta enhän minä enää aiokaan kirjoittaa näytelmää, en minä\nkykene siihen... ollaan nyt niinkuin ennen...\n\n— Minä en enää sinuun usko. Yritä, yritä sinä näyttämöllä. Yritä ja\nylitä Vili Vauhko... Hahhahhah...\n\nAsioitsija Catheus nieli nautinnolla loppuun lujan lohiannoksensa\nja päätteli, että hän ainakin tämän osan Lainetarta saattaa katsoa\nvallatuksi alueeksi. Olipa hän jälleen pitkästä aikaa kokenut iloisen\nVictorian ja saattoi hyvällä mielin lähteä kiertämään kalpeaa\ntaivaanvuonaansa. Sen kun vielä saisi verkkoonsa! Sisimmässään Catheus\nkuitenkin tunsi, että se ärsyttävä pieni enkelityttö on lopultakin\nmahdoton valloittaa. Ja että näillä kohdin oli silta, jolle sopisi\npyrkiä poistuakseen koko tästä haisevasta seurasta. Catheus tyhjensi\nnopeasti lasinsa ja kiirehti ovelle. Mutta siinä kolahti hänen\njalkoihinsa tyhjä pullo, itsensä Vili Vauhkon viskaamana, ja Vili\npuhkesi puhumaan:\n\n— Irma, en olisi uskonut sinua näin kateeksi — tämä on kateutta!\n\n— Kade olet itse!\n\nIrma sanoi sen tosissaan.\n\nNyt havaitsi herra Catheus parhaimmaksi heti hävitä. Ja hän pujahti\nliukkaasti alakannelle ja kiirehti kapteenin puheille.\n\nVaan pyhällä laivalla kyselivät ihmiset jo kuiskaten toisiltaan mitä\noli tapahtunut. Rovasti kehoitti yhä uudelleen ja uudelleen kansaa\nlaulamaan — olihan eron hetki pian käsissä. Kanttori ja tirehtööri\nkehoittivat taukoamatta toisiaan aloittamaan laulua, mutta siitä ei\ntullut mitään.\n\n— No mitä otetaan? Ala sinä.\n\n— Mitäs minä, minähän olen sinun rinnallasi vaan tällainen\nvähäpätöinen...\n\nÄäniraudat heläyttivät epätoivoisesti alkusävelen, johon ei kukaan\ntarttunut.\n\nYhtäkkiä tuli juosten etualalle se nainen, joka onnellisena kihlattuna\noli alkumatkalla pidellyt rakastettunsa kättä huppuliinan peitossa.\n\n— Tuo, tuo, sanoi hän kiihkeästi, osoittaen herra Catheusta, — tuo\nherra se oli, joka tänne toi riidan hengen tullessaan. Miksi sellainen\npäästettiin laivaan? Catheus — se on peloittava nimi... Eikö meidän\nkaikkien ollut hyvä olla — ja nyt! Helli, tule tänne, ymmärräthän sinä\nminut.\n\n— Catheus, sanoi Helli särkynein lapsenäänin. — Kateus.\n\n— Kateus! kuiskattiin miehestä mieheen Lainettaren kannella.\n\nHerra Catheus nosti kiireisen kohteliaasti hattuaan jäähyväisiksi\nlähetysompeluseuran matkustajille ja loi vihreänkiiltoisen silmäyksensä\nkalpeaan Helliin.\n\nLaiturilla oli vastassa musta loistoauto, jonka pintaan painuva päivä\njohti säteensä. Nämä säteet kiersivät iloisesti autossa istuvia nuoria\nnaisia, joiden juhlapukuja välkehtivät viitat suojelivat.\n\nHymyillen ojensi sarvipää herra Catheusta vastaan kätensä. Hän oli\niltapuvussa, päässä silkkihattu.\n\n— Hyvä että tulet, puhui hän ystävälleen ja holhokilleen. — Laita\nitsesi juhlakuntoon, menemme suuriin häihin — rikkaan miehen ainoa\ntytär Eeva ja johtaja Suli-Stern. Minä en ennätä kirkkoon — sinä saat\nmennä. Tulen kyllä illaksi huvilalle. Mutta hoida nyt asiat.\n\nLaiva oli irtaantunut sillasta ja kääntyi viheltäen takaisin selälle.\nVilunväreet ruumiissaan kietoi pieni Helli takkia ympärilleen ja näki\nmiten naiset mustasta autosta ojensivat kätensä Lainettaren äskeiselle\nmatkustajalle. Ja eivätkö molemmat herrat vielä ennenkuin astuivat\nautoon, kohottaneetkin hattuaan valkoista Lainetarta kohden!\n\n— Mene taakse, hymähti sarvipää herra Catheukselle. — Saat kunnian\npitää seuraa daameille. Ajan itse.\n\nLoistoauto lähti kiitämään alas mäkeä.\n\nLähetysompeluseuran laiva solui äänettömänä tyyntyvässä illassa pitkin\nhiljaisia vesiä. Ei kuulu sieltä soittoa, ei laulua.\n\n\n\n\nPAKOLAISPARONITTAREN TESTAMENTTI\n\n\nKalevi Friman, kaunis nuori saarnaaja, astui nopeasti ylös sairaalan\nportaat ja katseli levottomasti ympärilleen saadakseen kysyä lääkäriltä\ntai hoitajattarelta miten yö oli kulunut. Illalla hän matkaltaan oli\nsoittanut tänne ja saanut tietää, että hänen sairas ystävättärensä\nusean kerran oli kysellyt häntä ja käskenyt viemään sanan, että \"lähtö\nei ole kaukana\".\n\n\"Amico\", oli hän kuiskannut — ja hoitajatar oli jo oppinut tietämään\nettä tämä sana merkitsi \"ystävää\", mutta mitä vielä seurasi, sitä ei\nhän osannut selittää. Tämä sairas puheli joskus ihmisille, joita ei\nollut läsnä — ehkä olivat vainajiakin.\n\nPitkät viikot oli loppua odotettu, mutta aina vaan tuo hento vanha\nnainen virkistyi ja hämmästytti sekä sairaalayhdyskunnan että\ntämän tilapäisen pakopaikkansa, maaseutukaupungin, eloisuudellaan\nja veikeillä kujeillaan, joilla hän vuoteestakin käsin yllätti\npotilastovereitaan. \"Se taide, se taide\", sanoi sairaalan vanha\nviisas ylilääkäri, \"tuo salaperäinen voimanlähde, jota me emme pysty\nselittämään. Näemme ainoastaan ilmiöt... ilmiöt, hengen vallan yli\nlahoavan tomun.\" Nämä taiteen ilmiöt, nämä salaperäiset vallat\nvalmistivat tietenkin maaperää monenlaisille juoruille, niin että nämä\nrehevänä kasvistona täyttivät tienoon, missä sammuva oopperatähti\nriutumistaan riutui. Ärsyttävin näistä huhuista ehkei ollut se, että\nparonitar sotien melskeestä oli onnistunut pelastamaan pussillisen\njalokiviään, eikä sekään, että hän syntyperältään todennäköisesti oli\nsuomalaisen naisen avioton lapsi, vaan se, että hän oli rakastunut\nFrimaniin, kauniiseen saarnamieheen — ja tämä häneen! Tätä ilkeää\njuorua laahattiin nyt pormestarin iltaseurasta kauppiasklubiin,\nvastaperustettuun kotiapulaiskerhoon ja niin yhä edelleen ulkopuolelle\nkaupungin rajojen.\n\nFriman nauroi koko tuota likaista juorupaholaista, kun se hyppäsi\nhänen silmilleen, ja päätti olla siitä piittaamatta, vaikka se kuinka\nhyppäisi. Mutta outo makeus seurasi paholaista kuin tahmea sokeriliemi.\nTähän liittyi myöskin syyllisyyden tunne, johon ei voinut olla\nminkäänlaista järjellistä syytä.\n\nNytkin, kun hän matkalta palasi, jolle matkalle hän ehkä oikeastaan oli\nlähtenytkin päästäksensä eroon koko jutusta, tuo outo makeus tuntui\nsuussa ja pani hänen sydämensä sykkimään levottomassa odotuksessa. Mitä\nsitten olisi saattanut olla tulossa? Mitä hän olisi voinut odottaa?\nVastenmielinen tunne saattoi johtua ainoastaan hyvin vastenmielisestä\ntehtävästä, jota häneltä vaadittiin. Niin hän päätteli.\n\nSairaalan kiiltävät ja ikävän asialliset käytävät ainaisten\npuhdistusaineittensa hajuttamina juoksivat tänä aamuhetkenä tyhjiltään\nja pitkin pituuttaan pienelle pihamaalle asti, missä syysasterit\nvielä suojelivat loistoaan hallaöiltä. Miten kauan oli tämä sairaalan\nsyysasteri, tämä laulajatar, suojeleva itseään hallayöltään? Koko\nsairaala oli tällä hetkellä kuin mykkä hallayö. Oliko sen outo\nhiljaisuus pantu papin eteen sitä varten, että hän selvittäisi\nitselleen, miten nyt toimisi, mitä sanoisi, mitä tekisi?\n\nEi enempää eikä vähempää: yhdistyksen \"Suursisar\" vaati häntä,\nFrimania, käyttämään vaikutusvaltaansa rikkaaseen paronitar Juliaan\nsaadakseen paronittaren tekemään testamenttinsa yhdistyksen hyväksi!\n\nAllianssitalossahan paronitar oli tutustunut Frimaniin, saarnaajana ja\nlöytänyt synneilleen anteeksiannon — suursisar katsoi selväksi, että\ntämä velvoittaisi katuvaa ja sovitettua ihmistä muistamaan yhdistystä.\n\nSuursisar oli kerran perustanut yhdistyksen, suursisaren komennon\nmukaan kävi kaikki yhdistyksessä, hänen sormensa viittaus määräsi\npapinkin kulkusuunnan. Tätä kulkusuuntaa ei aina ollut niinkään\nmieluisaa noudattaa. Ja nyt suursisar vaati hänen, yhdistyksen\nsaarnaajan kautta tätä lahjoitusta. Sillä yhdistys oli jatkuvasti\nköyhä. Köyhyys panee ankaria rajoituksia toiminnalle. Ja mitä\nmahdollisuuksia avautuisikaan, jos esimerkiksi paronittaren kaunis\nhuoneisto saataisiin lahjoituksena ja siihen lisäksi vielä tarpeellinen\npääoma. Paronitar oli vanha ja sairas ja kaukana kotimaastaan — mikä\ntämä kotimaa oikeastaan oli ja kuka hän itse lienee ollut, sitä\noli paras jättää vakuuttamatta. Suomalainen tuo väitti olevansa,\nsieltä jostain Pietarin porteilta. Ja sukulaisiakin hänelle täällä\noli ilmaantunut, tietenkin varsin Aatamin aikaisia. Suursisarta\nviehätti kaikki kerhoileminen. Jos nyt saataisiin käytettäväksi\nviisi suurta huonetta kaupungin parhaimmasta talosta, jotka huoneet\ntuo seikkailijatar oli onnistunut juuri yhdennellätoista hetkellä\nostamaan, niin siinähän vasta voitaisiin hoivata niin vanhuksia kuin\nlapsiakin, pitää kokoukset ja hartaustilaisuudet ja ompelu-illat ja\nmitä vaan. Paronittaren kuolinhetkeä tietenkään ei saattanut edeltä\nkäsin arvata, mutta kaukanahan ei se voinut olla. Jos nyt sattuisi\nniin, että Iris Frimanin häät vaatisivat suurempaa huoneistoa, niin\nvoisi tietenkin yhdistys luovuttaa saarnaajalleen käytettäväksi tämän\nhänen ystävätär-vainajansa kodin tuota tilaisuutta varten. Iris\noli vielä hyvin nuori, mutta maisteri ja attashea Lähteensilmä ei\nnäyttänyt, mikäli kerrottiin, haluavan odottaa. Tällainen hääjärjestely\nvarmaan olisi paronittaren mielen mukainen. Tiedettiinhän toki, kuinka\nkiintynyt hän oli yhdistyksen saarnaajaan, Iriksen isään!\n\nFriman oli ollut iskemäisillään nyrkkinsä pöytään, kun suursisar\nensikerran esitti hänelle tätä asiaa. Rouva Julian tilan yhä\nhuonontuessa, hän oli palaamistaan palannut siihen. Ja nyt Friman\nyhtäkkiä tunsi, että jos hän tästä puoleen haluaa olla yhteistyössä\nsuursisaren kanssa, niin nyt on ratkaiseva hetki tullut. Nyt täytyy\nhänen etujaan valvoa, tässä on tienhaara, tässä voi olla sen asian\nviimeinen hetki.\n\nTämä kaikki oli totisesti likaista muistettavaa tässä sairaan\ntaiteilijattaren oven edessä aamuna, joka saattoi olla hänen\nviimeisensä. Vaan sittenkin: kaikkein käsittämättömin kysymys\nluikerteli yhtäkkiä kaikkien intohimokerrostumien alta esiin hänen\nomasta povestaan kuin käärmeen pää ja herätti uhrissaan vastaiseksi\nhämmästystä enemmän kuin inhoa. Asia oli niin käsittämätön, että\nnuoren miehen piti johdattaa ajatuksiinsa kaikkinaiset veijarit\nja vääränvalantekijät sekä pyhän kirjan kertomuksissa että sen\nulkopuolella, todetakseen, että sellaisia käärmeenpäitä aina oli\nmadellut esiin ihmisrinnan onkaloista — ja myös hänen omastaan. Sillä\nviheliäinen on ihminen! Se iljettävä ajatus, joka tällä hetkellä\nluikerteli hänen tajuntaansa, pysytteli vielä jollakin ulkopuolisella\nalueella, edes pyytämättä asuntolupaa. Hän vielä tarkasteli ajatustaan\nja muovaili sitä lauseeksi: minkätähden minä pyytäisin rakkaan\nystävättäreni kaunista asuntoa yhdistykselle, kun itsekin voin sen yhä\nlisääntyvälle perheelleni hyvin tarvita. Eikö meidän kotimme ole ahdas\nja huono. Ja kun seitsentoistavuotias tyttäreni itsepintaisesti tahtoo\nmennä naimisiin tulevan diplomaatin kanssa, joka panee arvoa edustavaan\nhäätilaisuuteen, niin miksen avoimesti puhuisi tästä kaikesta sellaisen\njuhla-ihmisen kanssa kuin Julia von Bockhoven?\n\nPieni ylikuormitettu ajan rahtunen sairashuoneen käytävällä särkyi\nsiihen, että kerroksista ja ovista astui, ikäänkuin yhteisestä\nsopimuksesta, hoitajattaria tarjottimineen, lääkevälineineen. Tuttu\ntohtorikin suuntasi askeleensa juuri paronittaren huoneesta suoraan\nFrimania kohden. \"Terve, terve, ihmisjärjen mukaan hänen olisi pitänyt\nloppua viime yönä. Kuka kuitenkin taas tietää, vaikka hän virkistyisi,\nkun saa kotiin Romeonsa. Taiteilijat ovat mieltäkiinnittäviä potilaita.\"\n\nSaarnaaja Kalevi Frimania oli sairaalassa ruvettu kutsumaan Romeoksi\nsen mielisuosion vuoksi, jota salaperäinen paronitar Julia hänelle\nomisti. Olisi ollut viisainta ottaa nimitys leikin kannalta, mutta\nFriman näki vain tapauksen traagillisuuden ja haavoittui joka kerta,\nkun kuuli viittauksen kirjallisesti kuuluisaan rakkauspariin Romeoon\nja Juliaan. Tuollainen kurja vanha oopperadiiva, joka monikirjavien\npapereiden turvassa pakenee linnastaan Mustanmeren rannalta ja\nläpäistyään hengenvaarat ja seikkailut päätyy Suomeen, mistä tarpeen\nmukaan löytää sekä kotimaan että sukulaisiakin — hän on toki\nsäälittävä, yksinomaan säälittävä!\n\nMutta paronitar Juliassa oli sittenkin jotakin muutakin: viehätysvoima,\njoka hänen lakastuneesta olemuksestaan välitti näköaloja loistoon,\njommoisesta ei kaukainen ja karu Suomi voinut saada aavistusta\npaitsi kirjojen välityksellä. Tässä loistossa kimalteli, säteili ja\nkiehtoi tarumainen yhdistelmä rakkautta ja vihaa, riemua ja tuskaa,\nmikä lainehti huikaisevien salien laidalta laidalle kuin missäkin\nmerenvaltiaan simpukkalinnassa tai vuorenpeikon kristallipalatsissa.\nTäällä sukeltavat vaikuttajanaisten joutsenkaulat esiin silkkisten\nkankaiden laineista, täällä julistavat valloittajamiesten tähditetyt\nrinnat nautinnon oikeutusta — ja tätä kaikkea pitelee syleilyssään\nmusiikin poljenta ja tuoksuvesissä kylvetettyjen ihmisruumiiden\nhengitys. Saarnaaja Kalevi Friman on koulupoikana lukenut jonkin\nromaanin Venäjän hovista ja muistaa aina tämän, lähetessään paronitar\nJulian sairasvuodetta. Sillä Julia tulee tällaisesta maailmasta. Julia\non siellä ollut lumotar.\n\nTämä sama hauras olento, joka nyt innoittaa kaupungin koulupoikia\ntekemään pilkkalauluja ja saarnaaja Frimania veisaamaan katumusvirsiä!\nMutta näitä tehdessään ei Friman koskaan ole lakannut suussaan\ntuntemasta jotakin oudosti kiehtovaa ja kuvottavaa makua. Ja lieneekö\nkoulupoikakaan pilkkalauluja tehdessään pysynyt puhtaana vaistoamasta\njotakin kielletyn puun hurmasta.\n\nKoko tämän oudon tilanteen alku oli hyvin yksinkertainen: vanha sairas\npakolaisnainen oli sielunsa hädässä kierrellessään kirkkoja, tullut\nmyöskin allianssitalolle. Sinä iltana oli saarnavuoro sattunut olemaan\nFrimanilla ja saarnan päätyttyä hän oli alttarilta laulanut, niinkuin\nmonesti ennen. Ja nyt oli tämä laulu väkivaltaisesti herättänyt\nvieraassa naisessa eloon muiston nuoruuden rakastetusta. Ja hän\noli yhtäkkiä nähnyt tuntemattomassa suomalaisessa saarnamiehessä\npeloittavaa yhtäläisyyttä ammoin kuolleen rakastettunsa kanssa.\nHän oli heti antanut saattaa itsensä tämän asunnolle ja pysähtynyt\nodottamaan. Ja saarnaajan astuessa köyhään työhuoneeseensa purkautui\nvieraan naisen hellyys oudosti häneen. Hän myrskysi ilosta ja surusta\nja piteli nuoren miehen käsiä, painaen niitä huulilleen. Mutta Friman\nkuuli kaiken aikaa, miten hänen nuori vaimonsa kierteli ompelukonetta\nseinän takana ja heidän heikko nuorin pikkulapsensa kirkui. Tämä kaikki\ntuntui hänestä niin pahalta, että hän nopeasti irtaantui pitelevistä\nkäsistä jättäen oudon naisen polvilleen tuolin eteen keskelle lattiaa.\nEikä kuitenkaan Kalevi Friman ollut ensikertalainen tällaisiin\nlemmenpurkauksiin nähden. Tuontuostakin oli hänen laulaessaan joku\nnainen saanut itkunkohtauksen ja ollut kuljetettava ulkoilmaan. Outoa\noli vaan hurmio tämän paikkakunnalle arvoituksellisen naisen puolelta,\njoka vastoin kaikkia muita pakolaisia oli onnistunut säilyttämään\nvarojansa ja joka oli paronitar, niin, paronitar Julia. Sota oli\npaiskannut hänet paikkakunnalle ollessaan vasta alkuasteella ja hänellä\noli kaikin puolin ollut onni matkassaan, sillä korkeat viranomaiset\nolivat hänen kohdallaan tehneet erinäisiä poikkeuksia ja hän oli\nsaanut noiden korkeiden suojelijain avulla jopa ostaa huoneiston,\njonka oli kalustanut salakuljetetulla tavaralla ja jossa oli lyhyen\nhetken pitänyt jonkinlaista kääpiöhoviakin. Sitten tuli sairaus ja\nennen kaikkea se kohtalokas ilta, jolloin Friman \"lauloi itsensä\"\nhänen kipeään, kaipaavaan sydämeensä. Ja hän tuli Frimanin kautta\nkääntymykseen, jätti kaiken kutsujenpidon, seurusteli yksinomaan tämän\nkauniin miehen kanssa, kuunteli hänen ihmeellistä ääntään, opetteli\nhänen hartauslaulujaan ja rukoili hänen johdollaan.\n\nSiinä sivussa sai saarnaaja kuitenkin toisella jalallaan astua siihen\nmaailmaan, jossa laulajatar oli elänyt, jopa esitti paronitar Julia\nsellaisen mielettömän ajatuksen, että suomalainen sankaritenori\nhänen, Julia von Bockhovenin kanssa laulaisi jonkun hänen kuolleen\nrakastettunsa suur-osan. Jollakin Euroopan suurella näyttämöllä — ei\nenempää eikä vähempää! Kiertolaiselämän vaikeudet eivät olleet kokonaan\ntuhonneet hänen ääntään, niin hän uskoi. Ja Kalevi Friman oli voimansa\nkukkulalla, mutta kiire hänellä jo oli.\n\nJulia raukka ei ole täydessä järjessään, ajatteli saarnaaja. Pakolaisen\nseikkailuissa ovat hänen aivonsa ravistellut sekaisin. Hänen\nkohtalotoverejaan kulkee pitkin maailmaa, ei hän liene ainoa.\n\nSairaan paronittaren huone oli täynnä auringonpaistetta ja hänen\nsilmänsä säteilivät tulijaa vastaan, kun tämä hetkeksi pysähtyi\novelle. Hymyn lahja oli annettu tälle naiselle, jonka hän tahtoi\nvoittaa, sille hänen tarvitsi vain hymyillä. Friman tunsi, että hän\njälleen auttamattomasti vajoaa lumoojattaren pauloihin. Mutta hän\nmuisti myöskin, että hänen nyt oli hoidettava suursisaren määräämä\ntestamenttiasia. Jos hän kaikella vakaumuksellaan ajaa yhdistyksen\netua, niin tässä säkenöivässä mielentilassa paronitar voi paiskata koko\nomaisuutensa hänen käteensä. Mutta hänpä ei lainkaan nyt halua ajatella\nyhdistystä ja kaikkein vähimmin suursisarta. Jollei hänen olekaan lupa\ntörkeästi anoa, mitä hänen sydämensä halajaa, nimittäin majanmuuttoa\nniihin suojiin missä tämä ongelmallinen olento on asunut, niin ainakaan\nei suursisaren pidä saada jalallaan astua sinne.\n\n— Paronitar, lausui hän totisena, — Jumalan rauha teille!\n\n— Romeo — amico! Enkö ole teidän sielunne ystävä, jonka olette löytänyt\ntuhannen vuoden takaa? Antakaa minun nyt tuntea se. Pelkäsin, etten\nenää saisi nähdä teitä. Oi, kuinka te muistutatte häntä, jota enimmän\nrakastin. Tulkaa, tulkaa, ottakaa minua kädestä... Antakaa sormukseni\ntuosta pöydältä, olenhan sanonut, että sen aina pitää olla tässä\nluonani. Amico, tarvitsen apuanne. Kukaan ei vielä ole toimittanut\nminulle advokaattia. Älkää _te_ unohtako. Tiedättekö, olen läpikäynyt\nkoko ihanan elämäni, viime öinä ja päivinä. Olen laulanut suuret osani.\nKun vaan saan laulaa, olen ihan terve — ihan _nuori_...\n\n    \"Sentia che amore, che amore è palpito\n    dell'universo, dell'universo intero,\n    misterioso, misterioso altero,\n    croce, croce, e delizia al cor!\"\n\nJa todella: kun hän, unohtaen että oli kiellettyä sairaalassa korottaa\nääntään edes tämän Verdin korkean veisun ilmentämiseen, päästi\nvalloilleen hopeanheleän säveltulvansa, niin hän oli tyttömäisen hauras\nja hurmaava. Olisi ollut mieletöntä käydä tekemään vastarintaa tälle\nvoimalle, joka tulvi kuin lähde maan uumenista, tulvi Jumalan omasta\nkäskystä. Nuori pappi tunsi omankin äänensä murtavan auki telkeitään ja\nväkivaltaisesti pyrkivän liittymään tuohon aurinkoiseen lauluun, joka\nratkoi auki hänen sydämensä. Kun laulu pitkään ääneen vaikeni, totesi\nhän, tunteitaan hiljentäen, että hänessä tapahtui jotakin outoa ja\nselittämätöntä. Hän saneli itselleen tekstin suomeksi eikä kääntänyt\nkatsettaan laulajattaresta.\n\n    \"Rakkaudessa sykkii kaikkeus,\n    rakkaus on salaperäinen ja ylpeä,\n    rakkaus on sydämen riemu ja risti...\"\n\nHän ei tietänyt oliko oudon liikuttava piirre paronittaren kasvoissa\nelämäksi vaiko kuolemaksi ja pitikö hänen, saarnamiehen siitä heltyä\nvaiko koettaa vakavasti ryhtyä johdattamaan keskustelua sille autuuden\ntielle, jolla he jo jonkin lyhyen hetken silloin tällöin olivat olleet,\nrukoiltuaan ja veisattuaan. Se taide, se taide, se vaarallinen, se\njumalallinen... Kun taiteilijatar näin oli uponnut muistoihinsa, oli\nvaikeaa johdattaa häntä järkipuheeseen.\n\n— Paronitar, yritti Friman taasen, — te väsytätte itseänne. Enkö saisi\nkertoa teille matkastani? Meillä oli pari oikein suurta iltaa, jolloin\nJumalan henki teki voimakasta työtään. Me...\n\nJulia rouva heilautti läpinäkyvää kättään.\n\n— Ah niin, amico, — tiedän, tiedän: kerrankin Scalassa, Alfredon ja\nViolettan laulaessa loppuaarian duettoa, Jumalan henki otti meidät\nvaltaansa niin, että luulimme kohoavamme ikuisuuteen...\n\nMilanon Scalassa oli Giulietta von Bockhoven saanut suurimmat voittonsa\nja näihin herkimpiin muistoihinsa hän aina palasi aivan kuin hänen\nverenkiertonsa yhäti säännösteltäisiin sieltä käsin ja pysähtyisi,\njollei hän olisi yhteydessä Italian kanssa.\n\nJulia hyräili ja hypisteli sormustaan. Hänen ajatuksensa oli yhtäkkiä\npistäytynyt Gretchenin kammiossa jalokiviaarian hetkellä. Sormus oli\nsininen, suuri ja hyvin kaunis. Se oli taudin aikana käynyt hänen\nsormelleen väljäksi. Hyräilystä tiivistyi esiin sävel. Gretchen vei\nsormuksen huulilleen ja vaikeni muistoihinsa vaipuneena.\n\nFrimankin muisti jotakin. Hänen tyttärensä oli kerran lausunut, että\nhän haluaisi saada omakseen tämän sormuksen. Se kotiutuisi niin\nluonnostaan tulevan diplomaatinrouvan ympäristöön. Isää hävetti,\nhävetti sekä itsensä että Iriksen ja suursisaren puolesta. Mutta\nymmärsikö sairas nainen ajatusten salakielen? Sillä nyt hän sanoi:\n\n— Annoin sen suuren rannerenkaan tyttärellenne — pitiköhän hän siitä?\nParoni von Bockhoven lahjoitti sen minulle kerran, kun lauloin\nMargaretan osan Moskovassa — siellähän oli niin tunnetusti korkea\nkultasepäntaito. Suomalaisia kultaseppiä, sanoivat. Mutta tätä sinistä\nsormusta minä en voi antaa kenellekään, sen vien mukanani hautaan\n— tiedättehän keneltä olen sen saanut? Hän oli ainoa, jota olen\nrakastanut... Kritiikki sanoi, ettei ole voitu nähdä täydellisempää\nAlfredoa ja Violettaa kuin me molemmat. Mutta niinpä me emme olleetkaan\nkaksi palkattua näyttämöhahmoa, vaan kaksi rakastavaista ihmistä, jotka\neivät muista, että heidän edessään on katsomo.\n\nJa yhä hän hypisteli sormusta ja silmät valoivat siihen hellyyttä.\n\n— Tänä yönä kuulin unessa Lilithin, koirani, haukkuvan. Hänellä oli\ntapana pyrkiä koristaan minun vuoteeseeni ja silloin hän haukahteli\nmäärätyllä tavalla. Nousin aina istumaan ja tartuin häneen. Hän oli\nniin pieni, ettei hän voinut itse hypätä niin korkealle. Nytkin nousin.\nHeräsin, olin yksin oudossa paikassa. Uskollisempaa ystävää ei minulla\nole ollut kuin tämä pieni koirani. Ja häntä en voinut pakomatkallani\npelastaa. Hän oli hento ja herkkä kuin henkäys. Ja hänet minun täytyi\njättää raakoihin käsiin rajan taakse...\n\n— Paronitar, älkää toki noin kiihtykö, yritti Friman ja ojensi\nsuojelevasti kätensä häntä kohden. Mutta ei hän sitä nähnyt. Hänen\nsilmänsä tuijottivat jotakin kauhun kuvaa kohden.\n\n— Mieheni vanha kamaripalvelija kantoi minut rajan yli ja laski minut\njonkin ojan pohjalle. Hänet ammuttiin siihen paikkaan. Ojassa oli\nkuolleita ihmisiä ja eläimiä. Mutta minä huusin vain ainoaa uskollista\neläintäni... Hän oli nauttinut ruokansa kädestäni kuin lintu ja\nnukkunut povellani...\n\n— Paronitar, te väsytätte itsenne kokonaan. Rakas Julia, pankaa\nsilmänne kiinni, niin laulan teille, saanko? Olette osoittanut minulle\nniin suurta luottamusta, kuunnelkaa minua nyt...\n\n— Mutta te ette ole osoittanut luottamusta minulle. Enkö ole sanonut\nettä teillä vielä on aikaa: heittäkää kaikki ja laulakaa, laulakaa\nja sovittakaa syntinne... Niin, juuri syntinne! Sellainen ääni on\nihmiselle annettu ja hän viskaa sen pois kuin tyhjän kaarnan... Minä\nsanon: laulakaa kanssani edes tuota yhtä tuttua Verdin osaa, jonka olen\nteille opettanut. Te osaatte sen. Mutta te puhutte synnistä, aina vaan\nsynnistä.\n\n— Julia, kuiskasi Kalevi Friman tuskaisena, — missä teidän ajatuksenne\nnyt kulkevat, en löydä tietä luoksenne. Muistakaa että olen saarnaaja\nja pyhittänyt itseni Jumalalle. Oletteko voinut unohtaa kuinka\njo yhdessä astuimme kaitaa polkua Golgatalle... Ettekö ole ollut\nonnellinen?\n\nLaulajatar nauroi. Se oli sydäntäsärkevää naurua.\n\n— Onnellinen? Onnellinen olen ollut ainoastaan silloin kun olen\nlaulanut ja laulussa temmannut tuhansia mukaani...\n\nLaulajatar kohoutui istumaan ja korotti katseensa ikäänkuin hänen\nyläpuolellaan olisi ollut taivaan kupu.\n\n    Dio! morir si giovane, io che penato ho tanto!\n    morir si presso a tergere il mio si lungo pianto!\n\n\"Jumala, pitääkö minun näin nuorena kuolla... Onko toivoni ollut vain\nhouretta\" — tämä ystävättären huuto syöksyi kuin kuuma veren säie\nnuoren miehen suoniin.\n\n    Ah! dunque fu delirio la credula speranza!\n    invano di costanza armato avrò il mio cor!\n\nTaas hän siis lauloi Traviatan viimeisiä säveliä ja todennäköisesti\nkuuli vuorolaulajansa vastaavan lauluunsa, koska hän pysähtyi\nvastaanottamaan Alfredon kiihkeää valitusta:\n\n    — Oh mio sospiro, oh palpito, diletto del cor mio\n    le mie colle tue lagrime confondere degg'io!\n    Or più che mai del credilo, m'e duopo di costanza\n    ah tutto alla speranza non chiudere il tuo cor!\n\n\"Oi rakastettu, ota vastaan huokaukseni, kyyneleeni, koko sydämeni,\nmutta älä päästä toivoa sydämestäsi...\" Olisiko nuori mies milloinkaan\nnäin sielunsa uumenista mitään purkanut ilmoille...\n\nJa taas jatkui Violettan tuskaisa laulu.\n\nHän näkee rakastettunsa, sen ainoan, jota elämässä on rakastanut!\ntotesi nuori pappi. Laulussa he nyt kohtaavat toisensa. Onko siis koko\nse Jumalan-työ, jota hän, Friman, on yrittänyt tehdä, ollut turhaa?\nKalevi Friman putosi polvilleen ystävättärensä vuoteen ääreen, niinkuin\nniin monesti ennen, tarttui hänen käteensä ia yritti rukouksessa\npidättää häntä. Mutta rukouksen asemesta puhkesi hänen rinnastaan esiin\nAlfredon lauluosa ja hän täytti nyt kohdat, joita Traviata äsken oli\nodottanut hiljaisuudelta.\n\nTätä outoa hetkeä vanha oopperadiiva kyllä koko heidän tuttavuutensa\najan oli valmistanut. \"Tällä äänellä te laskette maailman jalkojenne\njuureen ja voitatte määrättömiä omaisuuksia. Mutta on kiire, on kiire.\nEttekö ymmärrä mikä synti on tuhlata laulumateriaalia täällä...\nOh, amico, amico, vapautukaa...!\" Tähän tapaan hän oli puhunut,\ntuo raihnainen maankiertäjäparonitar — lauloiko hän nyt lopullista\nkuolinaariaansa? Oliko hän todella jo kohdannut lemmittynsä? Vai\nvieläkö tämän maanpäällinen varjo, saarnaaja-amico merkitsi hänelle\njotakin?\n\nTällä hetkellä, kun Kalevi Friman vaistosi taiteilijattaren pois\npakenevaa innoitusta, todellista viime hetkeä, hän koki aavistamatonta\nintomielen voimaa ja tiesi: kaikki minä jätän, ei vielä ole myöhäistä,\nalas maailma jalkaini juureen, omakseni rikkaus ja valta, omakseni\nkauneus ja hurma! Violetta, Alfredosi on valmis, vie minut minne\ntahdot, ota minut, laulamme, laulamme! Te sanoitte, että minulle on\nannettu sama ainoa ääni, jota rakastitte, että olen viimeinen säde\nteidän elämässänne — lähdemme yhdessä, laulamme yhdessä...!\n\nPolvillaan mahtavan taiteilijattaren edessä hän painoi kasvonsa hänen\nrannettaan vasten ja tunteen pyörre tempasi hänet tasa-arvoisena laulun\npapittaren vierelle. Ja vieretysten he seisoivat ikäänkuin alttarilla\nja laulaen yhteen ääneen he kohosivat kohoamistaan.\n\nSaarnaaja havahtui hurmiotilastaan — oliko se ollut hetki, vaiko\nvuosi? — pääsi pystyyn ja loi katseensa ystävättäreen. Äänetönnä ja\nliikkumattomana rouva Julia tuijotti johonkin harmaaseen kaukaisuuteen.\nHiljainen harmaus, ikäänkuin tomuharso, oli laskeutunut hänen\nkasvoilleen ja käsi oli enää vain lakastunut kukkanen. Kuolema oli\nkesken laulun ottanut hänet haltuunsa, lempeästi vienyt hänet laulun\nsiltaa myöten pois tästä maailmasta, jossa hän oli jäänyt niin oudoksi\nja yksinäiseksi. Hänelle oli lahjoitettu viimeinen armoitettu hetki ja\nnyt hän onnellisesti oli päässyt toiselle puolelle. Yksinäistyneelle\nmiehelle, köyhälle saarnaajalle, näytettiin vielä se silmänräpäys,\njohon kuin timanttipisaraan oli kokoontunut taiteilijattaren\nloistava menneisyys. Hänen sallittiin elää hänen vierellään kuin\ntimanttipisarassa taiteen hurmio, jommoinen se hänellä, Kalevi\nFrimanilla, ehkä olisi voinut alati olla, jos hän olisi joutunut\ntaiteilijan houkuttelevalle tielle. Silloin kun oli nuori.\n\nMutta oliko tämä hurmion silmänräpäys oikeastaan hänelle outo? Sukua\ntälle olivat kaikki ne innoituksen hetket, jotka hänen oli sallittu\nPyhän Hengen vaikutuksen alaisena viettää köyhissä ja matalissa\nmajoissa saarnamatkoillaan, niinkuin myös suurissa Jumalan-huoneissa,\nkirkoissa. Julia von Bockhoven oli kertonut hänelle miehensä linnasta\nMustanmeren rannalla. Siellä kulki pitkä jasmiinikuja puistosta\npienelle joelle. Täällä olivat satakielet illoin olleet ihmislapsen\nopettajina. \"Jasmiinipuun kukka on innoituksen ja pyhityksen kukka.\nJasmiinin tuoksussa on jotakin siitä pyhityksestä, minkä täytyy\ntapahtua taiteilijassa ennenkuin hän voi sielussaan vastaanottaa\nsäveltäjän ja välittää hänet muille.\" Kalevi Friman oli tuntevinaan,\nettä Violettan sielu nyt liiteli tuoksuvassa jasmiinikujanteessa. Kohti\ntaivastaan, Jumalan suurta taivasta. Hänen oli sanomattoman ikävä.\nJotakin korvaamatonta oli poissa. Hän oli jäänyt yksin.\n\nSaarnaaja seisoi hiljaa, vaipuneena rukoukseen, kun hoitajatar\naamiaistarjottimineen astui huoneeseen.\n\nOli siis vielä aamu, vaikka niin paljon oli tapahtunut. Nuori mies\nkoetti selvitellä itselleen, olivatko jotkut rikolliset ajatukset tai\nteot tässä kuoleman partaalla saaneet hänessä sijaa ja nyt tuottivat\nhänelle kipua. Taivaalliset elämykset, kauneuden jumalallinen läsnäolo\nkuitenkin painoivat synnin alleen niinkuin aurinko painaa sumun.\n\n— Hoitajatar, lausui hän, — kun te nyt valmistatte häntä viimeiseen\nvuoteeseen, niin muistakaa jättää tuo sininen sormus hänen sormeensa.\nSe oli hänen tahtonsa.\n\nKäytävällä tuli tohtori pappia vastaan ja sai tietää miten tuon\nongelmallisen paronittaren lähtö oli tapahtunut. Siinä ei ollut mitään\nihmettelemistä. Koko koneisto oli hänellä loppuun kulunut. Hän eli\nainoastaan ja yksinomaan taiteellisen innoituksensa varassa. Siitä hän\nnautti ravintonsa niinkuin me nautimme leivästä ja juomasta. Ja vaikka\ntämä pääasiassa oli sijoitettu muistoihin, niin hän samalla kuitenkin\nkaiken aikaa suunnitteli uusia taiteellisia tehtäviä, palaen heleällä\nliekillä ja sitten yhtäkkiä sammuen.\n\n— Näin on parasta hänelle. Sinun tehtäväksesi jää nyt lähinnä\nhautajaisten järjestäminen. Sinähän olit hänen uskottu ystävänsä. Ja\nennen kaikkea hänen perijänsä.\n\nKalevi Friman kiihtyi.\n\n— En suinkaan. Hän on Iris-tyttärelleni lahjoittanut kalliin korun\neikä enemmästä ole ollut puhetta. Ei tarvitse pelätä etteivät\nniinkutsutut sukulaiset ilmaantuisi suurine seppeleineen hautajaisiin\nja saaliinjakoon. Meidän yhdistyksemme suursisar on toivonut vainajan\nhuoneistoa.\n\n— Mutta senhän hän juuri on määrännyt sinulle. Etkö nyt sitä tiedä?\nOlihan hän nähnyt sinun pimeän ja ahtaan asuntosi.\n\nFriman valahti punaiseksi. Vielä tänä aamuna hän oli toivonut\nhuoneistoa yhä lisääntyvälle perheelleen. Mutta toki ei hän ollut\nlausunut toivomustaan ääneen ei nyt eikä aikaisemminkaan.\n\n— Olisiko sitten olemassa testamentti? Tuskinpa. Ja jäikö omaisuutta?\n\n— En tiedä, sanoi lääkäri katsahtaen kelloaan. — Mutta nämä\nhoitajattaret ovat sellaista höpisseet, varsinkin se, joka vainajaa\nhoiti. Pitää tentata häntä. Mutta mennäänpä nyt Julian luo. Etkö tule\nmukaan?\n\n— Olen ollut koko aamun poissa kotoa. Suursisar tulee kyllä hyvin\nsuuttumaan, jollei hän saa yhdistykselle huoneistoa.\n\n— Koeta tyynesti kestää se.\n\n— Mutta vielä toistan mitä jo sanoin hoitajattarelle. Rouva Julian\nsuuren sinisen sormuksen on seurattava häntä hautaan. Se oli hänen\ntahtonsa.\n\n— Tjaa — maltappas. Onko meillä lupa haudata maahan arvoesineitä? En\nluule.\n\n— Mutta tämän hän on saanut rakastetultaan. Eikähän se ole suomalainen\nkoru, vaan sen hän on tuonut kaukaa Venäjältä.\n\n— Katsotaan nyt. Terve-terve.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKotimatkalla Kalevi Friman kiihtyneenä ajatteli asiaa, jonka sairaalan\nylilääkäri oli hänelle ilmaissut. Hänenhän olisi pitänyt iloita\nkuolleen ystävättärensä suuresta hyvyydestä ja huolenpidosta. Mutta\nminkätähden häntä oudosti alkoi ahdistaa. Oliko hän sittenkin pyytänyt\nsairaalta ystävättäreltään tätä suurenmoista lahjaa. No niin, ei\ntarvitse pelätäkään että se joutuisi hänelle. Kyllä sekä suursisar että\nsukulaiset hoitavat sen asian. Ja ruma riita siitä nouseekin. Violetta\nraukka! Tai oikeammin sanoen: onnellinen Violetta. Viheliäisiä ovat\nihmiset.\n\nNäin ajatteli tällä hetkellä allianssitalon kaunis nuori saarnaaja.\nMutta kun hän tuli kotiin ja astui makuuhuoneeseen, missä hänen nuori\nvaimonsa paraikaa rinnoillaan ruokki lastaan, niin hänen ajatuksensa\nottivat toisen suunnan ja istuutuen vuoteen laidalle Hiljan viereen\nhän ääneti katseli tätä köyhää kamaria, missä oli pieni vuode vuoteen\nvierellä, maali kaikkialla kulunut, peitteet haaltuneet, permantoa\npeittävä matto rikkinäinen. Ja hänen mielensä kävi iloiseksi niin että\nhän oli miltei kuin irti maasta, kun hänellä nyt oli niin vapauttava\nsanottava vaimolleen.\n\n— Mitä sanoisit, jos pian voisimme muuttaa tilavaan kauniiseen\nasuntoon? Niin, tietysti sinä hämmästyt ja niinhän minäkin. Eikähän se\nvielä ole aivan varmaakaan. _Voisi_... ehkä... kuitenkin käydä niinkin.\nOlet kovin epäileväisen näköinen... Sano jotakin... Ja sanoppas\nsinäkin, Urho, isän pieni poju, eikö olisi mukavaa, kun olisi suuri\nhuone ja paljon aurinkoa... Ja lapselle kylpyhuone...\n\nÄiti nosti punastuen katseensa.\n\n— Isä kulta kertoo satuja...\n\nMutta nyt vasta isä siirtyi oikeaan satuun, kun kertoi mitä oli\ntapahtunut ja mitä oli paronitar Julian huoneistosta sairashuoneella\npuhuttu. Isä ei ollut kuitenkaan ottanut lukuun, että hänen vaimonsa\nnäin tunteellisesti suhtautuisi kauniiseen satuun paronitar-tädistä.\nHilja Friman itki tuon yksinäisen hylätyn naisen orpoa kuolemaa\ntäällä vieraiden ihmisten parissa ja itki miehensä turhamaista halua\npäästä nauttimaan hänen testamentistaan. Ja itki vanhimman lapsensa\njumalatonta halua päästä viettämään suurellisia häitä miehen kanssa,\njoka mielenlaadultaan ensinkään ei kuulunut heidän säätyynsä. Kuinka\nmonet lelut ja makeiset paronitartäti olikaan lähettänyt tänne\nlapsille. Tästä pienestä Urhosta hän kerran oli sanonut, että hän\nkuuluu taiteen noidankehään, sillä hän on tunteellisempi kuin suru.\nKuinka he voisivat muuttaa niin ylelliseen kotiin kuin hänen kotinsa\noli? Millä he sen kalustaisivat. Mutta mahdottomuuksien peloittavan\nkukkuran muodostaisi suursisaren viha. Suursisar oli suuttuessaan\nyhtä hirmuinen kuin hän hyvällä mielellä oli herttainen. Sitä ei\nkaupunki ikinä unohtaisi kuinka hän peittosi sen piikatytön, joka oli\nkäynyt kähertäjällä. Eihän voinut ajatellakaan, että lasten isä vielä\nsenjälkeen olisi yhdistyksen toimessa.\n\nKesken kaiken alkoi perheen pienin kansalainen nyt yhtäkkiä itkeä\näitinsä käsivarsilla. Tunteellisempi kuin suru — niinpian kuin\nympärillä sanottiin jotakin surullista, alkoi tämä pienokainen\nosoittaa mieltään. Mitenkä sellainen tulee elämässä toimeen? Nyt\nhän nähtävästi vaistosi jotain hyvin uhkaavaa, sillä häntä ei voitu\nlohduttaa, hänen rauhaansa oli niin pahasti ruhjottu. Pienet kasvot\nrypistyivät ja sinettyivät. Äiti hyssytteli ja maanitteli, isä piteli\npäätään ja syytteli itseään tästä varsin epätavallisesta ja julmasta\naikaansaannoksesta. Vaan tämäpä ei päättynyt tähän. Iris tuli, tumma,\nkorea seitsentoistavuotias tyttönen, tuli juoksujalkaa, iloinen leiske\nsilmissään ja tarttui tarmokkaasti isänsä käsivarsiin.\n\n— Sano, sano, onko se totta! Kuule isä, miksi olet niin surullinen,\nmitä sinulle on tapahtunut? Onko sinun häntä noin ikävä? Olitko todella\nrakastunut häneen niinkuin ihmiset sanovat? Kuule, olihan hänelle\nsentään hyvä, että pääsi pois... Ajattele kuinka suurenmoista, että\nsaamme lähteä tästä lahoavasta pesästä. Tuskin kehtaan täällä ottaa\nvastaan Mauria, kun hän tulee minua tervehtimään! Ja nythän hän joutuu\nsinne Balkanille lähetystöön ja tahtoo että menisimme naimisiin...\nKultainen täti Julia, kyllä hän ymmärsi meidän tarpeemme. Mutta onko\nihan varmaa, että hän on meille määrännyt huoneistonsa? Kukaan ei\noikein tiedä, vaikka kaikki jotain sellaista edellyttävät. Mutta vielä:\nisä, entä se sormus? Kuka sen saa? Ei, ei, isä, älä nyt suutu. Jollei\nse tule meille, niin suursisar vie sen ja myy sen ja keittää rahoilla\nkahvia...\n\nFriman repi komeita hiuksiansa niin että ne valahtivat yli hänen\nkasvojensa.\n\n— Anna isäsi nyt olla! Mene, mene! Etkö käsitä että minulla tällä\nhetkellä on muuta tekemistä.\n\n— Tietysti hienot hautajaiset. Sinä laulat Händelin Largon ja sitten on\nAllianssitalossa kahvitarjoilu ja...\n\n— Mene pois, mene, mene. Händelin Largohan on rakkauslaulu.\n\nIris voihkaisi samassa yhtäkkiä ja juoksi nopeasti perheen\nmakuuhuoneeseen, mistä taukoamatta kuului pienen lapsen parku. Hän oli\nnähnyt suursisaren, napittamaton musta päällystakki liehuen vinhasta\nkävelystä, likenevän heidän vanhaa kallistuvaa puutaloaan.\n\nPyörremyrsky likeni Kalevi Frimanin kotoa. Pyörremyrsky kävi tämän\nkodon yli. Suursisar oli suuttunut...\n\nAsiat kehittyivät kaikkinaisten vaikeiden ristiriitojen ja\noikeudellisten neuvottelujen tuloksena niin, että kevätkesällä\npastori Kalevi Friman perheineen saattaisi muuttaa paronitar-vainajan\nkauniiseen aurinkoiseen huoneistoon. Kaupunki ei ihmetellyt tarmoa,\njolla hän asiaansa ajoi. Hän oli päättänyt viimeistään juhannukseksi\nasettua tähän omaan asuntoonsa, kävi miten kävi. Asia oli tullut\nhänelle kohtalokkaaksi senkin takia, että heidän pieni lapsensa\nsyksystä asti oli hellittämättä sairastanut. Niin, sinä hetkenä,\njolloin isä oli palannut kotiin laulajattaren kuolinvuoteen äärestä ja\nkuvannut vaimolleen tätä tapahtumaa, niin, sinä hetkenä oli suloinen\npieni poju parahtanut ja heittäytynyt itkemään. Ja itkenyt yötä päivää\nniin että lääkäri oli kutsuttava. Lääkärit eivät päässeet selville\ntästä salaisesta tautitapauksesta. Ja siitä lähtien oli pastori\nFrimanin niin onnellisessa kodissa majaillut sairaus, velkaantuminen\nja murhe. Lapsi riutui riutumistaan. Saattaisiko sairaus johtua siitä,\nettä äiti juuri lasta ruokkiessaan kuuli uutisen kuolemantapauksesta\nja purskahti itkemään? Suursisaren ja isän välinen kiivas yhteenotto\nosaltaan myöskin varmaan oli pelästyttänyt lapsen. Oli aivan\nvälttämätöntä, että molemmat pääsisivät pois ummehtuneesta kosteasta\nvanhasta talosta. Sehän oli käynyt heille, niin isälle kuin äidillekin\nvuosien kuluessa rakkaaksi, mutta nyt oli kysymys pienokaisen\nhengen pelastamisesta. Kalevi Friman, nykyään uskonnonopettajana\nyhteiskoulussa, pani kaiken toivonsa tähän muuttoon.\n\nKun hän ensi kerran omalla avaimellaan ja yksinään astui tähän\nhuoneistoon, joka nyt oli oleva hänen omansa sen jälkeen kun se oli\ntyhjennetty niin että ainoastaan naulat taulujen jäljeltä olivat\nseinissä, tunsi hän mielessään samaa makeaa kaipausta ja syyllisyyttä\nkuin niin monesti aikaisemmin. Violettan laulu liikkui huoneissa\nkuin tänne unohtunut pääskynen, Violettan tyttömäinen hurma hiveli\ntäällä kainosti hänen kättään ikäänkuin se olisi tahallisesti jätetty\ntänne häntä lohduttamaan. No niin, nämä typerät tuntemukset ovat\ntukahutettavat niinkuin synti tukahutetaan.\n\nVapunpäivän humu täytti kadut, kouluilla oli lupaa, kulkueet\nlippuineen, torvisoittokuntineen ja laulukuoroineen marssivat ristiin\nrastiin eri kokoontumiskukkuloitaan kohden, yhteiskoululaisten\nnauttiessa esplanaadin penkeillä ilmapalloistaan ja marjamehustaan. Ei\nolisi voinut olla kauniimpaa ilmaa, ei suloisempia sointuja taivaan\nja maan välillä. Sillä jäät olivat menneet, muuttolinnut saapuneet ja\ntuomet kukkivat.\n\nKalevi Friman asteli vaimonsa kanssa Rantapuiston halki Rauhankatua\nkohden. Hän halusi että Hilja tänään näkisi heidän asuntonsa, heidän\noman uuden asuntonsa, josta ei kukaan enää voisi määrätä heitä\nmuuttamaan ja jonka aurinkoisissa suojissa he kaikki tulisivat\nterveiksi. Avain oli hänen taskussaan. Hän piteli kättään sen\nympärillä, tästä puristuksesta ei se pääsisi karkaamaan minnekään. Hän\notti avaimen käteensä ja näytti sen vaimolleen. Näin pieni se oli,\nmutta sillä avautuisi heidän uusi rakas valtakuntansa. Kun he olivat\npäässeet puukujanteen päähän, missä joku mies paraikaa häikäisevän\nsinisen veden partaalla maalasi venettä, tarttui Kalevi Friman vaimonsa\nkäsivarteen ja veti häntä kiinteästi puoleensa. Pitkien tuskallisten\nkuukausien jälkeen tunsi hän vapautunutta riemua ja uskoa onnelliseen\nelämään. Mikseivät he olleet panneet kuntoon ylioppilaslakkejaan? Ja\nruusunkukkanenhan heillä olisi pitänyt olla rinnassa!\n\n— Hilja, tule — mikä sinun taas on? Väsyttääkö sinua noin? Mehän olemme\nheti perillä.\n\nMutta Hilja hakeutui puun luokse ja nojasi sen runkoon.\n\n— Mennään kotiin, pyysi hän. — Kyllä minä tiedän että siellä on\nkaunista ja kaikin puolin hyvä. Mutta olen niin levoton.\n\n— Kuulehan, kotiinhan minä juuri vien sinua. Nuo ikkunat toisessa\nkerroksessa ovat meidän. Katso nyt: sali on keskellä, aurinko hakee\njuuri niitä ikkunoita. Mutta paras on kulmakamari, sinne tulee sekä\naamu- että ilta-aurinko ja sinne, sinne sijoitamme lapset! Hilja,\nkultaseni, itketkö? Talutan sinut ylös...\n\n— Kotiin, mennään kotiin... Lapsi tarvitsee minua.\n\nHän oli tukahtumaisillaan. Eihän auttanut muu kuin antaa hänen levätä\nsiinä puuhun nojaten ja sitten lähteä johdattamaan häntä kotiin.\n\nKodiksi hän nyt näkyi haluavan tunnustaa vain sen vanhan. Hänen täytyy\noppia, tottua!\n\nFriman tunsi äskeisen toivorikkaan ilonsa painuvan pohjaa kohden,\nniinkuin vuotava vene painuu. Hän yritti kuitenkin käyttää äyskäriä\nja tukkia vuotoa. Kun he tulivat virvokekioskin luo, olivat äsken\nniiailleet yhteiskoululaiset poissa, ja heidän jäätelötikkunsa ja\nkonfettipaperinsa peittivät kirjavana rääsymattona maan, Friman\njohdatti vaimonsa penkille ja nouti mehulasin. Hilja ei vastustanut.\nHetkisen hän näytti rauhalliselta ja kuunteli lintuja, jotka vähän\nnäkyivät välittävän etääntyvästä torvisoitosta.\n\n— Kalevi, sanoi hän yhtäkkiä hyvin levollisesti, — millä me olemme\nsuututtaneet armollisen Jumalamme?\n\nKuinka hän niin osasikin pistää veitsen juuri siihen kohtaan miehensä\nrintaa, missä tämä sama kysymys pakottavana paiseena oli läähättänyt\njo pitkät viikot. Sitä ei nyt kumminkaan saanut näyttää levottomalle\näidille ja mies hymyili häntä vastaan.\n\n— Minä, minä olen voinut suututtaa, mutta sinä et missään tapauksessa.\n\nHänen hymyilevä itsehillintänsä joutui kuitenkin samassa kovan paineen\nalle, sillä jo kaukaa hän tunsi tuolta rannalta tulevan naisen siksi,\njota hän ehkä vähimmin nyt halusi tavata. Suursisar, yllään tuttu\nankara takkinsa ja vanha musta lierihattunsa — asteli tarmokkaasti\nsuoraan heitä kohden, osoittaen heille kohteliaan kumarruksen ja\nvastaanottaen heiltä samanlaisen. Ei muuta. Mutta tuskin hän oli\npäässyt ohitse, kun Hilja, kaiken tarmonsa kooten, nousi ja kipeästi\ntarttui miehensä käsivarteen.\n\n— Nyt minä sen tiedän: hänen kirouksensa seuraavat meitä. Annetaan\nparonittaren huoneisto yhdistykselle, niin pääsemme rauhaan! Annetaan,\nminä pyydän sinua. Etkö muista kuinka kauheasti hän uhkasi meitä, ei\nyhtä iloista päivää hän luvannut meille tässä uudessa asunnossa.\n\nTaasen Kalevi Friman tunnossaan tiesi, että se ukkosilma, jonka\nsuursisar syksyllä oli heidän kodissaan nostanut, pahasti oli\njärkyttänyt heidän hermostonsa, isästä ja äidistä pikkulapsiin saakka.\n\n— Voitko, rakkaani, kuvitella, etteivät hyvän ja valoisan\ntaiteilijattaren siunaukset lannistaisi tällaisen synkän ja pahan\nvaimon kirouksia?\n\n— Mutta määräsikö hän koskaan todella meille huoneistoaan?\n\n— Ainakaan ei hän määrännyt sitä yhdistykselle. Tuli kyllä\ntodistetuksi, että hän meille oli ajatellut kotinsa. Meidän lapsemme\nja me itsekin sairastamme vain siksi, että olemme päästäneet hermomme\nlamaantumaan pimeässä asunnossamme.\n\n— Ei, ei, on jotakin aivan toista. Jumala on jättänyt meidät. Mikähän\nlieneekään se rikos, jota meidän pitäisi katua? Viettelikö Violetta\nmeitä syntiin? Annetaan pois kaikki mitä saimme. Myöskin Iriksen\nrannerengas, ja annetaan vaivaisille...\n\n— Niin ei meidän ole lupa rikkoa vainajan tahtoa vastaan. Sitä sinistä\nsormustakaan ei annettu hänen mukaansa. Se oli hyvin paha, pidän sitä\nrikollisena laiminlyöntinä. Onneton se ihminen, jolleka sormus joutuu...\n\nAviopuolisot, joiden yhteisymmärrys vanhassa kodissa oli ollut\nhäiriintymätön, kiusasivat nyt itseään ja toisiaan loputtomilla\nkysymyksillä ja selvittelyillä. Suurin osa heidän tuskaansa ei\nensinkään löytänyt ulospääsyä sanoissa, vaan hautui ajatuksissa,\nmädäntyi ja paisui painajaisuniksi, milloin ei ollut unettomuutta\nkauhunäkyineen. Mitä kummaa sitten oikeastaan oli tapahtunut?\nPastori Friman totesi, ettei hän sitten Julian hautajaisten\nenää ensinkään laulanut. Ei koulun rukouksissakaan. Kaupungissa\nkerrottiin, että laulajatar oli vienyt mukaansa hänen äänensä.\nPaholainen itse oli asustanut siinä ihmisessä ja tehnyt Frimanin\nhulluksi. Yhdistyksen naiset, jotka aikoinaan olivat hurmaantuneet\nkauniiseen laulajasaarnaajaan, sekä itkivät että sadattelivat häntä.\nToiset lähettivät hänelle kukkia ja sokerikakkuja, toiset herjaus-\nja uhkauskirjeitä. Mitenkä lujat paulat tuo syntinen nainen oli\npunonut hänen ympärilleen, todisti sekin, ettei hän koskaan sallinut\nlausuttavan hänestä pahaa sanaa, nimittäin totuutta. Eikä hän ensinkään\nkatunut tekoaan. Niin oli tuo hulttio hänet lumonnut. Suursisar lausui\nmielipiteenään, ettei parannusta voinut syntyä ilman katumusta. Kas,\neivät ne loistohuoneet tee onnea, vaikka ne olisivat pullollaan\nauringonpaistetta. Katuva ja nöyrä mieli — siinä ainoa pelastus.\nPaljon kerrottiin. Omaisten ja suursisaren riidellessä perinnöstä oli\nsovittu sillä tavalla, että jalokivet pantaisiin tasan. Suursisar\nhalusi paronittaren kuuluisaa sormusta ja lupaili lähteä myymään sen\nHelsinkiin, jossa oli mahdollisuus saada siitä suuri hinta. Kävi\nselville, että jalokivet olivat lasinpalasia ja tästä aiheutui paljon\nmieltäkiinnittävää ja jännittävää toimintaa, joka huvitti kahviseuroja\nja mikseikäs kortinpeluuyhtymiäkin. Julia oli vienyt Romeon sielun ja\njättänyt tänne kuoren. Mitäpä tämä seikkailuromaaninteko enää olisi\nhuvittanut Frimaneja, he kun kamppailivat sielullisessa umpikujassa\neivätkä löytäneet ulospääsyä.\n\nOltiin noidankehässä.\n\nHeidän yhteiset rukoushetkensä, ennen niin yksinkertaiset ja\nrauhoittavat, vaativat syntyäkseen keinotekoista ponnistusta, lyhenivät\nlyhenemistään ja jättivät jälkeensä vain syyllisyyden tunnetta. Lapset\neivät saapuneet niihin paitsi uhkausten ja rangaistusten avulla.\nRomeo toimitti komean ruusu-istutuksen Julian haudalle ja kävi sitä\nitse hoitamassa. Mutta saadakseen myöskin ravintoa perheelleen täytyi\nhänen istua tuntikausia onkimassa ahvenia. Iris Friman, Hiljan ja\nKalevin korea tytär, oli surulla todennut, ettei Violettan tilavasta\nhuoneistosta ollut hänen häätilaisuuteensa mitään hyötyä, siellä kun\nnyt vallitsi sairaus ja täysi kurjuus. Maurin vanhemmat halusivat\nottaa haltuunsa nämä juhlat — heillähän oli siihen tilaisuus.\nPankkineititoverit lahjoittivat eroavalle virkasisarelleen komean\nkäsintaotun kahvipannun, jotta hän siellä kaukana Balkanilla saisi\nnauttia kotoisesta tunnelmasta ja muistella heitä. Myötäjäiset kotoa\nsupistuivat vähiin. Ei edes iloisia onnentoivotuksia ollut panna\nmatkaevääksi, isä ja äiti kun suorastaan murehtivat tyttärensä lähtöä\ntällä tavalla. Pikkuruikkusen lohtua sisälsi Iriksen lupaus, että he\nMaurin kanssa vielä käväisevät kotona ennenkuin lähtevät Balkanille.\nEhkä Jumala lähettäisi jonkin armon säteen heidän elämänsä surkeuteen.\n\nSillä pikkulapsi, se pieni Urho, jonka olisi pitänyt parantua\naurinkoisissa suurissa huoneissa, itki itkemistään antamatta millään\ntavalla ilmi, mikä hänen riutuvaa pientä ruumistaan oikeastaan\nvaivasi. Hänen sielunsa on kipeä, sanoi tohtori. Ei ollut ihme, että\nkaunis terve Iris-neiti halusi pelastaa itsensä. Olette rakentaneet\nitsellenne tautipesän. Hilja-äiti oli saanut uskotukseen ja ainoaksi\nymmärtäjäkseen sairaalan vanhan viisaan tohtorin ja tämä saarnasi\nhänelle uutta oppia hänen herkän taiteilija-lapsensa tapausta varten.\nLapsi saattaa tulla terveeksi ainoastaan jos kiitollinen, iloinen\nja terve mielentila astuu sen murheellisen, painostavan ja syntisen\nmasennuksen sijalle, mikä nyt asustaa keskellä ilmavaa uutta kotia.\nKasvaako kukkanen kuivassa hiekassa, vaikka aurinko kuinka paahtaisi,\njollei vilvoiteta häntä kirkkaalla vedellä. Kukkasen tohtori\ntavallisesti taittoikin tiepuolesta ja ojensi sen pienen Urhon käteen.\nKaupungilla sanottiin vanhan tohtorin näin ikärajansa ylittäneenä\nkäyneen uudestaan lapseksi. Mutta Hilja-äiti siunasi häntä ja otti\ntodella harkittavakseen, olisiko tässä uudessa puheessa jotakin järkeä\nja pitäisikö ryhtyä toimittamaan kotiin iloista mieltä. Rikkaaksi\ntulisi varmasti se apteekkari, joka voisi pullossa myydä hyvää tuulta.\nMutta mielenrauhan langanpää oli häneltä hukkunut niinkuin kultainen\nkoru voi hukkua mereen. Olisiko sitä kalaa tai sukeltajaa, joka\ntavoittaisi kalliin korun ja toisi hänelle siihen kotiin, mikä oli\nsyntynyt suursisaren käynnin jälkeen? Tai oikeastaan siitä lähtien,\njolloin baronessa Julia ilmaantui paikkakunnalle.\n\nOliko siis se hyvän mielen tila ja se sellainen sielunrauha, josta\nvanha lapsekas tohtori nykyään puhui, niin tärkeä lääke ihmiselle? Ja\nmikseikäs koko ihmiskunnalle? Heillä oli ennen, siinä pimeässä ahtaassa\nkodissa ollut tämä kaikki. Vanha lapsekas tohtori saarnasi nykyään kuin\napostoli uutta oppia ympärilleen. \"Te laiskurit\", sanoi hän ja hänen\nsilmiensä säteet välkähtelivät kuin säilän terät, \"te laiskurit, te\ntahdotte kuormittaa laboratorioita ja parantajia keksimään viisasten\nkiven teitä varten, jotta keskeytymättä saisitte rikkoa kaikkea luonnon\nlakia ja Luojaa vastaan. Te laiskurit: valmista pitäisi teille olla, te\nhaluatte rahalla päästä vaivannäöstä. Minkätähden teitä pitäisi toisten\nkäydä parantamaan, kun itsekin voitte sen tehdä. Taistelkaa mieleenne\nrauha ja hyvä tahto! Siinä se suotuisa ilma, missä kaikki terveys\nedistyy ja työnteko luistaa.\"\n\nOliko hän, Hilja Friman, kerran suorittanut ylioppilastutkinnon\nja kirjoittanut gradunkin? Nyt hän hikoili noidankehässä voimatta\nratkaista elämän yksinkertaisimpia probleemoja!\n\nSulhanen kuului ostaneen Irikselle koruja antiikkiliikkeistä, Iris kun\nsellaisista hyvin piti.\n\nFrimanien pikkupojat tappelivat toisten poikain kanssa kaduilla\nja teillä ja tulivat kotiin verissäpäin. Ja he kun ennen olivat\nolleet niin säyseitä ja tottelevaisia. Mutta mitäs: kun koko perhe\noli joutunut noidankehään, niin siitä ei päässyt ulos. Siinäkin\ntarvittiin avain. Niinhän oli käynyt Orrelan sepänkin, joka\nsuunnitteli ikiliikkujaa: hänkin joutui ikiliikkujan kehään, jota voi\npitää ihan samana kuin noidankehää. Orrelan seppä päätti päivänsä\nhullujenhuoneessa. Oli se aika noita se laulajatar, joka täällä hullasi\nihmisiä.\n\nPäähullattu, pastori Kalevi Friman istui avonaisen ikkunansa\nääressä keskellä auringon paistetta lukemassa Jobin kirjaa. Hän\neli niin painuneena kiusatun Jobin mielialaan, että hän paukutteli\ntätä profeettaa niinä päivinä kadulla kävellessäänkin. Mutta hänen\nkotiesityksiään pysähtyivät ihmiset kuuntelemaan, sillä hänen\nlukemistaan ei paras teatterilainenkaan olisi pystynyt voittamaan.\nOli tosiaan ihan sellaista kuin jos itse Job olisi noussut ylös ja\nhuutanut julki tuskaansa ja puhutellut Jumalaa. Eikä myöskään puuttunut\nkansalaisia, jotka tulivat neuvomaan tätä uutta Jobia, niinkuin ei\nheitä vanhaltakaan puuttunut. Kalevi Friman luki: \"Sieluni kyllästyy\nelämiseen; valitukseni minä päästän valtaansa ja puhun sieluni\nkatkeruudessa. Minä sanon Jumalalle: älä minua tuomitse, anna minun\ntietää minkätähden Sinä riitelet minun kanssani!\"\n\nKaikki Kalevi Frimanin ystävät eivät tarkkaan tunteneet Jobin kirjaa,\nvaan luulivat papin panevan omiaan. Ja juuri tällä äskeisellä kohdalla\nhuusi eräänä päivänä yhdistyksen nykyinen saarnaaja, asioitsija\nTapenius toisen kerroksen avonaista ikkunaa kohden:\n\n— Kyllä sinä sen tiedät, älä siinä yhtään itseäsi kehuskele,\nminkätähden Herra sinun kanssasi riitelee. Vai pitäisi\nHänen suvaitseman sellaista teerenpeliä mitä sinä pidit sen\nmaankiertäjä-naisen kanssa. Hyi, sanoo sellaiseen Herra. Ja vielä\nhäneltä hänen huoneensa otit, ihan köyhän yhdistyksen suusta otit,\nitsellesi pyysit vaikka olit luvannut... Ja ruusunkukkasia kasvatat\nsinä tämän syntisen vaimon haudallakin, niin ettei enää yhtään hurskaan\nhautaa meidän hautausmaalla voi verrata tähän ruusutarhaan...\n\nNiin pian kuin Kalevi Friman kuuli tämän, sulki hän ikkunan\nja jäi miettimään, lupasiko hän jotakin toimittamista... Ja\npitikö sen herättää pahennusta, että ruusut kukkivat kuolleen\npakolaistaiteilijattaren leposijalla. Ja taas hän palasi Jobin kirjaan.\n\n— Onko sinulla ilo siitä että väkivaltaa teet, että hylkäät kättesi\nteoksen ja annat valoa jumalattomain aivoituksille?... Ovatko sinun\npäiväsi niinkuin ihmisen vuodet, koska kysyt vääryyttäni ja tutkit\npahaa tekoani? — vaikka tiedät, etten minä ole jumalaton, ja ettei\nyhtään ole, joka taitaa sinun kädestäsi vapauttaa. Sinun kätesi ovat\nminut muodostaneet ja valmistaneet minut joka puolelta, ja nyt sinä\nhukutat minut. Muista kuitenkin, että sinä olet minua valmistanut\nniinkuin saven ja muutat minut maaksi jälleen. Sinä itse, Herra, olet\nminulle sen äänen antanut, joka vetää ihmiset minun puoleeni. Etkös\nsiis tiedä, että ääni on Sinun vaikka se hetken minussa majailee?\nTästäkö minua rankaiset? Siitäkö riitelet, että yksinäinen ihminen\nlöysi lohdutusta tästä Sinun omasta äänestäsi, jonka minulle annoit...?\n\nKalevi Friman solui pyhän kirjan tekstistä oman viimeaikaisen elämänsä\ntekstiin eikä huomannut, että hänen vaimonsa oli tullut huoneeseen\nja hartaasti kuunteli häntä. Hän kehi auki elämäänsä siitä asti, kun\nvieras nainen oli tullut hänen huoneeseensa, kehi sitä auki kuin\nvyyhteä ja tunsi siinä samaa hurmaa ja tuskaa kuin laulussa. Heidän\npieni poikansa ei itkenyt, kaikki talossa oli hiljaista.\n\nKoulun rehtori astui huoneeseen, pysähtyi hänkin sen valtaisan voiman\neteen, joka henki häntä vastaan papin sanoista. Hän ei enää kysynyt,\nminkätähden Herra \"riiteli\" häntä vastaan. Hän kysyi minkätähden hän\nriiteli Herraa vastaan.\n\nRehtori halusi näin ennen lukukauden alkua — niin vastenmielistä\nkuin se hänelle olikin — tulla saamaan selvää siitä ristiriidasta,\nmikä oli asettunut kalvamaan ennen niin sopusointuista kotia ja mikä\nristiriita ei voinut olla vaikuttamatta koulunkin sisäiseen elämään.\nOli eletty toivossa, kun pastori Friman myös oli etevä laulaja, ettei\nhän panisi kynttilää vakan alle, vaan ilahuttaisi koulua ja varsinkin\nsen rukoushetkiä kauniilla laulullaan, niinkuin oli ensi aikoina\ntapahtunutkin. Oppilaat tekivät johtopäätöksiään, sitä ei voitu estää.\nKuuluivat koiranhampaat kysyvän: jos Julia olisi ollut nuori, eikä\nvanha akka, niin miten olisi käynyt?\n\nKalevi Friman pysähtyi esimiehensä eteen poissaolevana, ikäänkuin ei\nhän olisi ymmärtänyt mitä sanat merkitsivät ja toisti: \"... ollut nuori\neikä vanha, niin miten olisi käynyt.\"\n\n— Haluaako arvon veli tällä sanoa minulle, että minun olisi otettava\nero koulusta?\n\nHän piteli päätään, yhtäkkiä tajuten, että hänellä oli suuri perhe.\n\n— En, en mitenkään, kiirehti rehtori sanomaan. — Katsoin vain\nvelvollisuudekseni saattaa tietoosi, että ihmetellään muutosta,\nmikä uskonnon opettajassamme tapahtui sen jälkeen kun tuo vanha\nulkomaalainen taiteilijatar tuli tänne. Ja niin kuin me kaikki\ntoivoimme perheellesi tätä kaunista asuntoa, mutta...\n\nFriman leiskautti ylpeästi päätään:\n\n— Tietysti minä olen valmis lähtemään, että saatte mieleisenne...\n\n— Tule järkiisi, keskeytti rehtori suuttuneena. — Mehän kaikki olimme\nhiukkasen pyörällä päästämme, kun olimme saaneet yhdenkin illan olla\ntuon paronittaren vieraina — hän oli taiteilija korkeaa luokkaa ja\njuhlaihminen. Mutta nythän hän on poissa ja me voimme palata arkeemme...\n\nFriman kiihtyi...\n\n— Vai palata arkeemme! Taitaakin tässä olla koko minun onnettomuuteni,\netten voi palata arkeen, niinkuin te muut...\n\n— No, ei pahitteeksi ensinkään. Vedä sinä meitä myötäsi juhlaan. Mutta\nymmärrä, että niinsanotun arjenkin työt on tehtävä. Minä pelkään, että\nvaimosi nyt itkee ja sinun paikkasi on hänen luonaan.\n\nVarmaan oli käynyt juuri niin. Äidin valitusta tosin ei saattanut\nkuulla, mutta pieni poika itki sitä läpitunkevaa kipuaan, mitä ei\nlääkäri voinut parantaa. Se sai alkunsa kodin repeämästä. Lapsen isä\ntarttui tukkaansa ja huusi. Tätä huutoa ei kuulunut kadulle enempää\nkuin makuusuojaankaan. Se suuntautui sisäänpäin ja tuhosi siellä. Miten\nolisi käynyt jos Julia olisi ollut nuori? Ja jos hän itsekin olisi\nollut nuori?\n\nKalevi Friman kuunteli ääntä, joka hänen sisimmässään teki\nkysymyksiään. Hän kuunteli ääntä, joka puhui hänelle hänen pienen\nkärsivän lapsensa kautta. Hän, isä, hän on syypää tähän kaikkeen.\nEikä parannusta voi syntyä, ellei hän, pappi, keksi siihen keinoa.\nJokin rikos on tämän onnettomuuden pohjalla ja se on katumuksella\nsovitettava... Taiteilijattaressa ei ollut syytä, hän oli kiitollinen\nlintunen, joka palveli Jumalaa laulussaan.\n\n— Minä, minä, minä! ajatteli Friman.\n\nHän ei tietänyt, että porraskäytävän alapäässä, ikkunalaudalla istuen,\nkaksi miestä paraikaa piti neuvoa hänen auttamisestaan. Toinen oli\nlääkäri ja toinen koulun rehtori. He olivat siinä talon ulkopuolella\nsattuneet vastatusten ja harkitsivat mitä oikeastaan oli tapahtunut ja\nmitä olisi tehtävä. Kun Friman lakki kourassa töytäsi alas portaita,\ntarttui vanha viisas tohtori häntä rintapieliin ja pysäytti hänet.\n\n— Noh, taiteilija, minnekkä niin kiire. Näytät siltä kuin aikoisit\npaiskata itsesi kaivoon. En kiellä, en käske. Jos siellä on parempi\nkuin tässä huonossa kodissa, niin sopiihan mennä. Mutta ehkä vielä\nvoisit kuulla pari pikku uutista jotka suoraan sanoen kerron vain\njohtaakseni ajatuksesi pois kaivosta: tyttäresi on nyt kuitenkin tullut\nsen sinisen sormuksen omistajaksi! Se oli Helsingissä myyty ja joutui\nnuoren rakastuneen pariskunnan ulottuville. Ja nyt se alkaa punoa\ntaikakehäänsä uuden sukupolven ympärille. Usko minua: tyttäresi, joka\non sinun herkkää rakennettasi, on ajatuksillaan vetänyt luokseen sen\nkorun!... Ei hänen ole tarvinnut sitä pyytää. Hänen suunsa olisi voinut\njopa kieltäytyä sitä ottamasta, mutta jos ajatukset toimivat toiseen\nsuuntaan, niin tämä oli määräävää.\n\nFriman tuijotti puhujaan ja ajatteli: minäkin muka toivoin tätä\nhuoneistoa yhdistykselle, mutta ajatuksillani kerjäsin sitä itselleni!\nTämä tuli määrääväksi. Eikö tuo tunteellinen taiteilija olisi kuullut\najatuksiani — mitenkäs muuten. Viheliäinen, viheliäinen olen ollut!\nJa kaiken aikaa kun muka koetin sanoilla ja rukouksilla johdattaa\nMagdaleenaa Jumalan puoleen, ajattelin hänen ystävyytensä huumaavaa\nomistamista. Ja jos hän olisi ollut nuori: miten olisi käynyt?\n\nVanha viisas tohtori jatkoi:\n\n— No niin, se koski tytärtäsi. Toinen uutinen koskee ystävätärtäsi.\nKaikki ruusut ovat varastetut hänen haudaltaan. Aivan niin. Väitetään\nettä jostakin ohi ajavasta autosta astui jonkinlainen herra, joka meni\nhautausmaalle. Kun hän palasi portista, oli hän paitahihasillaan,\ntakki käärönä kainalossa. Joku oli tietävinään kuka hän oli ja hänen\ntarvinneen kukkia morsiuskukkavihoksi. Hienoa, hienoa.\n\nFriman ei sanonut yhtään sanaa. Mutta hän seurasi tahdottomana\ntohtoria, joka häntä käsivarresta taluttaen johdatti heidän kulkuaan\nrantaa kohden. Koivuissa saattoi jo nähdä jonkin kellastuneen lehden.\nFrimanin huomio kohdistui tähän. Koivunsiemeniä oli laiturin tienoo\npiukkanaan. Niistä olisi tullut miljoonia koivuja, mutta tässä ne\nmenivät mäsäksi ihmisten jalkain alla.\n\n— Niin, alkoi tohtori ja puheli ikäänkuin itsekseen, lainkaan\npyytämättä, että häntä kuunneltaisiin, — aika helppoahan tuntuu olevan\nkatkaista diplomaattiset suhteet. Mutta se tietää sotaa. Myöskin\nJumalaan me voimme katkaista diplomaattiset suhteemme ja sekin tietää\nrepeämää. Kuinka hullunkurisen vaikeaa onkin sitten saada aikaan\nrauhaa... Konferensseja, konferensseja. Vaikkei siihen tarvittaisi\nmuuta kuin sovittava sana ja sovinnollinen mielenlaatu.\n\n— Puhu, puhu, sanoi pappi, hiekkaiseen tantereeseen tuijottaen.\n\n— Olet taiteilija. Kohtasit toisen taiteilijan. Ensi kerran elämässäsi.\nLeiskahditte yhteen. Se onkin aika hulmahdus, kun kulovalkealla\nkahdelta taholta liekit leiskahtavat yhteen... Kyllä minä paljon opin\nsiltä Julialta. Hänen iloisuutensa ja elävyytensä olivat ilmiömäiset.\nJa kuitenkaan ei hän koskaan laskenut ristiä hartioiltaan. Eiköhän\nhänen testamenttinsa meille kaikille oikeastaan ollutkin hänen\npersoonallisuutensa? Hän tulee vielä antamaan aiheen lauluihin. Ja\nniitä lauletaan vielä kun me olemme poissa.\n\nKalevi Friman pysähtyi yhtäkkiä.\n\n— Ja minä opin paljon. Paljon, paljon. Kiirehdin nyt kotiin. Ymmärrät,\nettä minun täytyy tavata vaimoni.\n\n— No niin, diplomaattiset suhteet täytyy solmia puolella jos\ntoisellakin.\n\nJa edelleen hän ajatteli vanhaa toteamistaan, että taide on\nongelmallinen taivaanlahja, jota täytyy varoen käsitellä... hellävaroen\nkäsitellä. Se taide, se taide, säteily yli päivien karuuden. Ilon\nsäteily... mutta ei vailla ristiä. Tuolla asteli tarmokkaasti Kalevi\nFriman jo matkan päässä...\n\nNiinä aikoina tapahtui sitten muutakin pientä varovaista liikehtimistä\nkaupungin esplanaadilla, nimenomaan Frimanien asunnon edustalla,\nkun heillä oli se tapa, että he pitivät ikkunoitaan auki. Tohtori\nnäki ensin parin herrasmiehen pysähtyvän toisen kerroksen ikkunoiden\nalle, sitten sinne tuli itse kirkkoherra, jonka uljaasta ryhdistään\ntunsi kaukaa, sitten tuli ompeluseuran rouvia. Kaikki seisoivat\näänettöminä, iloisen jännityksen vallassa. Pormestarin rouva, joka\npäivällisvieraiden vuoksi ei voinut jäädä toisten joukkoon, puhui jo\nkaukaa vastaantulevalle tohtorille:\n\n— Aijai, tohtori, kiirehtikää, kiirehtikää: kun Friman jälleen laulaa!\nKalevi Friman laulaa! Aijai sitä ääntä ja sitä charmia! Koko vuoden\ntätä hänen laulamattomuutensa kurjuutta on kestänytkin, mutta nyt kun\nnoidankehä on särjetty, niin ei sitä osaa kuvatakaan, mitä ihania\nääniä sieltä tulee. Katsokaa tuota väen paljoutta! Päätimmekin tuossa\nhäthätää, nimittäin me ompeluseuran naiset, että lähetämme kukkia sekä\nhänelle kotiin että Julian haudalle... Julia jätti hänelle äänensä\nja hänellä oli ääntä jo ennestään, niin että... mutta kiiruhtakaa,\nkiiruhtakaa tohtori...\n\nTodella: kauas pitkin kellastuvaa puukujannetta ja istutuksia, missä\nsyysasterit vielä suojelivat loistoaan hallaöiltä, kaikui puhdas\nmahtava laulu. Laulaja tuntui kohotetuilla käsillään puhkovan auki\npilviä auringon vaunuja varten. Pilvet väistyivät, sininen taivaankupu\navartui. Nöyrä, kiitollinen ihminen lauloi Händeliä, samaa Largoa, joka\nkerran oli ollut lemmenlaulu, mutta jonka ihminen sitten oli tarpeensa\nmukaan kehittänyt hautaushymniksi:\n\n    On varjo vaan tää meno maallinen\n    rinnalla riemun sen,\n    min tarjoaa taivainen maa:\n    siell' aukee kahlehet,\n    siell' ehtyy kyynelet,\n    ja taisto maan\n    pois rauhaan raukenee\n    kuin varjo vaan...\n\n\n\n\nVEDENPAISUMUS JA ÖLJYPUUN LEHVÄ\n\n\nVarhaisesta lapsuudesta on mielessäni säilynyt muisto pienestä\nlöydöstä, jonka tein pimeällä ullakolla, minne kerran olin kiivennyt\noikeastaan ilman vanhempien ihmisten lupaa. Lapsen käteen sattui vanhan\nkoulukirjan lehti, missä oli kuva. Ja lapsi katseli kuvaa pienen\nullakkoikkunan edessä ja ihmetteli, mitä siinä oli. Oli vettä ja\nvedestä kohosi käsiä, jotka haroivat ilmaa, ja oli hukkuvien ihmisten\npäitä. Jotkut näistä onnettomista olivat onnistuneet tarttumaan puun\noksaan, joka vielä kohosi vedestä. Naisten pitkät hiukset viistivät\nvettä. Äidit, epätoivoisina, kohottivat lapsiaan ylös vedestä.\nHirmuiset tuskat kuvastuivat kaikkien kasvoilla. Mutta jonkin matkan\npäässä nukkujista ui suuri talo vähääkään välittämättä vedestä ja\navunhuutajista. Varmaan tuon hirveän suuren laatikkotalon ikkunoista\nparaikaa katseltiin, missä hädässä yltympärillä oltiin, mutta kukaan ei\nsieltä lähtenyt auttamaan. Niin pahoja olivat nuo pelastuneet ihmiset.\n\nKysyin nyt isolta veljeltä, joka oli merimies, mitenkä nuo pelastuneet\nsaattoivat olla niin julmia. Ja nyt sain tietää, että Jumala itse oli\nlähettänyt vedenpaisumuksen rankaisemaan ihmisiä, kun he olivat olleet\nniin syntisiä ja tottelemattomia. Herra itse oli määrännyt hurskaan\nNoan pelastumaan arkkiin ja ottamaan mukaansa kaiken, mistä elämän piti\nuudelleen pystyä alkamaan, kun kaikki pahuus ensin olisi hukutettu\nmaailmasta veden kautta. Sekä pikkusiskon että isonsiskon mielikuvitus\nlähti nyt vinhalla vauhdilla liikkeelle. He näkivät, että vesi virtasi\ntaivaasta. Ihmiskunta oli niin ryvettänyt itsensä, että vaadittiin\nkaikki ne vedet, mitkä Herra luomisen päivinä oli johdattanut\nsyvyyksien päälle, pesemään sitä puhtaaksi. Satoi yöt ja päivät. Ei\nvoinut erottaa milloin aurinko nousi ja milloin se laski, sillä oli\nyhtä ainoaa harmaata vedentuloa vuorokaudet umpeensa. Kaikki liha sai\nnyt hukkua tulvaan. Ei enää näkynyt yhtään ainoaa kättä kohoamassa\nvedestä, ei kukaan enää etsinyt pelastavaa puunoksaa. Ei ollut puuta\neikä pensasta. Viattomat kasvit ja eläimet olivat saaneet hukkua\nsyntisen ihmisen kanssa. Ainoastaan hurskaan Noan talo ui yksinäisenä\nsaarena mittaamattomassa vesiaavassa. Ei voinut tietää liikkuiko se\nhitaasti, vaiko kiitämällä. Veden kohina hävitti äänet ja etäisyydet.\nMitä sisällä talossa tapahtui? Eikö siellä mahtanut hyvin peloittaa? Ei\nenää tullut vastaan yhtään maan matkalaista, Noan ja hänen tyttäriensä\nkaltaista. Ainoastaan vettä tuli julmasti pauhaten ja kohisten. Arkki\nkohosi yhä korkeammalle sitä mukaa kuin vesi sitä kohotti. Jollei sade\nlakkaisi, niin täytyisi arkin katon kerran kolahtaa taivaan kanteen\nja mennä rikki. Eivätkö mahtaneet Noa ja hänen lankonsa ja lapsensa\ntätä pelätä. Varmaan he kaikki seisoivat arkin pienten ikkunain luona\ntähystelemässä ja kuuntelemassa, eikö yhtään ainoaa tuttua elämänääntä\nalkaisi kuulua heidän hirmuiseen yksinäisyyteensä. Sillä vaikka\narkissa oli sekä ihmisiä että eläimiä, niin nämä eivät enää jaksaneet\nkatsella eikä kuunnella toisiaan. Ne olivat sulaneet yhdeksi kiinteäksi\ntaikinaksi, niinkuin oli koko sekin mennyt maailma, joka makasi\nsynteihinsä hukkuneena, suurena ja mädäntyvänä alhaalla vesimassojen\nalla. Tämän suuren synnintuhon päällä vaelsi Noan arkki sumussa ja\nsateessa, kantaen ruumiissaan siementä uutta aikaa varten.\n\nMutta hirveän ikävää mahtoi arkissa olla, pimeää ja nukuttavaa. Kaikki\nolivatkin horroksissa. Ainoastaan isä Noa kulki hapuillen arkkinsa\nahtaudessa, kuunnellen ja tähystellen, eikö jo olisi synti saanut\ntäyteen mittaansa seurausta ja eikö jo Jumalan kasvojen armahtava\nvalkeus alkaisi näkyä.\n\nPeräti kyllästyneitä olivat tähän purjehtimiseen isä Noan pojat ja\ntyttäret. He ärtyivät pienistä turhista ja sättivätkin toisiaan. Isä\nNoa sai väsymykseen asti varoittaa heitä, etteivät he toki itse tässä\narkissa, missä uuden ja synnittömän elämän tuli alkaa, viljelisi niin\nkiellettyä menoa kuin riita ja tyytymättömyys. Jollei tästä muu auta,\nniin hänen täytyy avata ikkuna ja paiskata pahankuriset veteen.\n\nPojat ja tyttäret talttuivat ulkopuolisesti, mutta sisässään he\nsaattoivat ajatella: mitenkäs isäukko meitä heittelee — hänhän on\nyksin ja meitä on monta. Tämä ikävä ajatus tuli poikain ja tyttärien\nisän mieleen, mutta hän sylkäisi sen suustaan kuin myrkyn ja odotti ja\nseurusteli Herran kanssa.\n\nJa sitten kerran tapahtui, että linnut arkin orsilla alkoivat\nliikahdella. Kukko kiekaisi ja riikinkukko levitti pyrstönsä. Heti\nryntäsi nyt Noa kovalta lavitsaltaan ja kiiruhti pikkuruikkuisen\nikkunan luo. Ja mitä hän näkikään: valoviiru kimmelsi vesiaavan\npinnalla. Ja Noa tunsi: nyt on Herra lähellä! Hänen sydämensä hypähti\nriemusta ja hän terästi korvansa kuuntelemaan, mitä Herra nyt tahtoisi\nhänelle sanoa. Mutta mitään ei hän voinut kuulla. Kuitenkin tunsi hän\nluissaan, että vesiaava hänen allansa alkoi vavahdella ja laskeutua. Ja\npilvet ylhäällä pakenivat.\n\nVanhurskaan Jumalan mitta on nyt täysi, ajatteli arkkilaivan\nNoa-kapteeni. Synti on kokenut seurauksensa ja nyt alkaa\njälleenrakentaminen vanhurskaudessa ja korkeimman armossa. Puhu Herra,\npalvelijasi kuulee!\n\nNoa ajatteli, että hänen nyt olisi määrä langoillensa ja lapsillensa\nkuvata, minkätähden tällainen hirvittävä tuho oli ollut tuleva. Synnin\npalkka on kuolema ja vanhurskaan järjestykseen kuuluu hukuttaa se,\nmikä pahaa tekee ja on jumalaton. Mutta joka lähtee tästä puoleen\nasumaan maata, hän kavahtakoon synnintekoa. Aina seuraa synnintekoa\nvedenpaisumus ja vaikkapa verenpaisumus, niinkuin tapahtui hurskaalle\nAabelille. Täytyy puhua tämä asia langoille ja lapsille. Vaan eipä\nuskoisi että kukaan näistä luontokappaleista, jotka ovat pelastuneet\narkissa, unohtaisi niitä tuskanhuutoja, jotka ovat lähteneet hukkuvien\nsuusta. Vaan ehkäpä Herra yhtäkaikki katsoo, että nämä erikoisesti\nmieleen painettaisiin. Kukapa tässä sentään itsensä voi taata —\nunohtaminen, kun se koskee ihmisen omia pahoja tekoja, on niinkuin\nkimalaisen hunaja. Hän mässää mielellänsä ia hakee juopumusta viinapuun\nhedelmästä, kunnekkas Herra havaitsee hänet ylenmäärin tahratuksi.\n\nKun Noa-vanhus on näin puhunut, johtuu hänen mieleensä, että entäpä\njos olisi jo aika käydä katsomassa, miltä tuolla ulkona näyttää. Vain\nsiivekäs taikka hyvä uija tässä voi tulla kysymykseen. Ja siinä samassa\nhän seisookin lintujensa orsien alla ja näkee, että niillä siipisulat\nvärähtelevät. Kaikki näyttävät menonhaluisilta — mikä nyt olisi\nluotettavin lähettää suurelle asialle?\n\n— No, sinä vakaa Jumalan lintu, puhelee Noa kyyhkylleen, — jokos näit\nvalkoisen viirun mustien vesien pinnalla? Lentoonko lähtisit? Kuinkas\nolisi jos päästäisin sinut tiedustelumatkalle? Voisinko sinuun vakaasti\nluottaa? Olethan tasainen lintu etkä mikään pyryharakka. Ja kaunis\nolet, selkäsi kimaltelee niinkuin auringon säteet vuorilla ja vedessä.\n\nLintu vapisee menonhalusta. Eikä se enää odota mitään lupaa, vaan\nsujahtaa arkin ahtaasta aukosta ulos suunnattomaan tyhjyyteen.\n\nVähitellen koko arkin asujaimisto sai kuulla, että tiedusteluretki\noli aloitettu ja että kyyhkystä saatettiin odottaa kotiin. Uneliaassa\narkkiyhteiskunnassa syntyi heräämisen oireita. Etenkin lintukanta\nosoitti valppautta. Sen orsilta kuului kukertamista ja kakertamista.\nJa olihan luonnollistakin, että asia lintuja erikoisesti kiinnosti,\nkoska lintujen rotua oli se rohkea yksilö, joka oli uskaltanut lähteä\nkahden hennon siipensä varassa seikkailemaan tuohon kolkkoon hiljaiseen\nvesiyksinäisyyteen.\n\nTuleeko kyyhky takaisin? tätä kysyttiin ja pohdittiin orsilta\nlavitsoille ja lavitsoilta lattioille. Ei tule, hukkuu harmauden\nhuminaan, väsyy ja uppoaa sinne minne koko syntinen maailma upposi,\nvastattiin arkin ääreltä äärelle.\n\nMutta lintu tuli. Ei ollut vielä illan pimeys täysin peittänyt\nvesiaavaa, kun sen nokka kolahti seinään. Eikö olisi Noa erottanut\ntätä elonmerkkiä ulkoapäin? Hänhän oli taukoamatta pysytellyt\ntähystyspaikallaan ja nyt hän nopeasti veti syrjään ikkunaluukun.\nKyyhkynen! Se lyyskähti heti hänen kättään vastaan, sillä se oli\npitkästä lennosta uupunut, lisäksi kun oli tottumaton käyttämään\nsiipiään. Mutta lujasti se piti nokassaan saalista, jonka toi matkalta.\nMikä... mikä oli kyyhkyllä nokassaan? Noa tarttui varovasti saaliiseen\nja katso, hänen hyppystensä väliin tuli turpea harmaa lehti —, öljypuun\nlehvä.\n\nNoan teki mieli silitellä lintunsa pintaa, se kun toi hukkuneesta\nmaailmasta tämän elonmerkin! Ei siis kaikki ollut vielä tuhoutunut. Oli\njäljellä öljypuu, jonka oksasta oli irtaantunut lehti, hopeanharmaa\ntuore lehti. Noa tuli hyvin iloiseksi. Koko arkkikunnan piti saada\ntietää, että kuolleesta maailmasta oli saatu elävä lehvä. Se tiesi,\nettä Jehovan vihan mitta oli täyttynyt ja että pian olisi aika arkin\nkansan astua kuivalle maalle ja alkaa kylvää.\n\nSiinä sitten oli lasta ja lankoa ja nuorta vaimoa ja tyttöä ja poikaa\nkatselemassa, päät yhdessä ja silmät suurina, tuota hiljaista pientä\nJumalan-luomaa, joka julisti, että kuolema on korjannut satonsa, ja nyt\nalkaa vanhurskauden elämä versoa öljymäillä.\n\nArkin asujaimet kyselivät siinä keskenään, kuinka kyyhkynen juuri tämän\npienen harmaan lehden tempaisi tuodakseen. Eikö ollut mirhaa ja aloeta,\ntai viinipuun lehvää, tai oleanderinkukkaa? Etenkin Noan tyttäret ja\ntyttärentyttäret kyselivät, miksei kyyhkynen tuonut edes myrtinlehvää\ntai kimaltelevaa kiveä Araratilta.\n\nKyyhkynen ei kääntänyt päätäänkään, sillä se nautti paraikaa\nhimoruokaansa, herneitä, matkasta väsyneenä. Eivät ne ymmärtäneet, nuo\ntytöt, mikä lentäminen siinä oli ollut ennenkuin tuonkin lehvän löysi.\n\nMutta isä Noa, kuunnellessaan tyttärentyttäriensä kevytmielisiä\nkysymyksiä, kävi miettiväksi ja kääntyi hengessä Jehovan puoleen.\nKukaties Herralla oli juuri erikoinen tarkoituksensa, kun Hän\nvedenpaisumuksen hirmujen jälkeen lähetti viimeisille eloonjääneille\nihmisille tämän harmaan lehvän. Olisiko niin? Silloin oli hänen nyt\nhiljennyttävä kuuntelemaan mitä Herra tahtoi sanoa. Ja hän huomasi\nmurheekseen, etteivät tyttäret ja heidän nuoret vesansa laisinkaan\nottaneet lukuun, että pienellä öljypuunlehvällä saattoi olla tuotavana\nerikoinen Jumalan sanoma. Nuori kansa riehui lehden kimpussa kuin\nminkäkin mitättömän lelun. Eivätkö nuo ymmärtäneet, mikä hirmuinen\nrangaistus oli käynyt yli maailman? Kaikki liha oli tuhottu, Jumala\noli näyttänyt, ettei hän kevytmielisyyttä kärsi ja aina, kun ihminen\nantautuu syntiin, niin hänen pitää kuolemalla kuoleman. Totisella\nmielellä ihmisen pitää vastaanottaa Jumalan merkit, tapahtuivatpa ne\nsitten taivaan tähtien kierroksissa, tai pienen lehvän hiljaisessa\ntuoksussa.\n\nJa Noa otti käteensä öljypuunlehvän, joka kaikkein ensimmäisenä oli\ntullut entisestä ihmisten maailmasta viimeisten ihmisten luo, ja puhui:\n\n— Jumala on asettanut tämän puun kasvamaan mäkilöille ja kukkuloille.\nHän on määrännyt sen elämään matalana eikä se koskaan ole ylitsekäynyt\nHerran käskyä. Hän on antanut öljypuulle hyvin pitkän iän, niin\nettä sen päivien luku on niinkuin patriarkkain. Hän sallii sen\nuskollisuudessa ja kuuliaisuudessa täyttää tahtoaan lähes tuhannen\najastaikaa. Nöyränä, verkkaan ja voimakkaasti öljypuu imee ravintonsa\nkarusta kamarasta ja tuottaa ihmiselle hedelmän, jonka siunausta emme\npysty kuvaamaan. Tämä harmaa nöyrä puu tuottaa öljyn meidän leipämme\nsärpimeksi, se tuottaa lääkkeen meidän haavoihimme, se antaa valon\nmeidän lamppuumme, se luovuttaa verensä meidän käytettäväksemme Herran\nalttarilla, kun meidän pappimme siinä lähestyvät Jumalaa meidän\nHerraamme. Öljypuu on harmaa ja hiljainen. Sen ilo ei ole niinkuin\nmaailmanlasten ilo, vaan se tuntee iloa niinkuin aarteenkaivaja,\njoka salasta kutsuu päivän valkeuteen jalon raudan ja kullan ja\nhopean ja niitä sulattelee ja takoo. Eikä yksikään seppä, ei kaikkein\ntaitavinkaan, kuitenkaan pysty takomaan korua, joka olisi niin\ntäydellinen kuin on vanhan öljypuun ihmeellinen oksaverkosto, kun\nse vuosisadasta vuosisataan on Jumalan oman käden alla tullut siksi\nkunniakoristukseksi, mikä se on. Mutta täytyy Herralta rukoilla näkevää\nsilmää, että käsittäisi tämän.\n\nNoa-vanhus oli niin vaipunut Öljypuunlehvän salaisuuteen, ettei hän\nkiinnittänyt huomiota siihen ikävystymiseen, mikä vallitsi hänen\narkkinsa nuorimmassa polvessa. Hän puhui ja puhui.\n\n— Eipä tuonut kyyhkysemme koreata kukkaa. Vaan juuri tämän karun\nuskollisen puun kautta tahtoi Herra meille puhua nyt kun ehkä pian\nsaamme astua kansoittamaan sitä uutta maata, jossa vanhurskaus\nasuu. Kuunnelkaamme sitä sanaa, mitä Herra tässä tahtoo lausua,\nja painakaamme se visusti sydämiimme, ettei meidän Jumalamme enää\nmilloinkaan tarvitsisi niin kovan vitsauksen kautta rangaista lapsiaan.\n\nNyt virkkoi yksi tyttäristä:\n\n— Tahtoisiko meidän isämme sanoa, minkätähden Jumala loi käärmeen?\n\nIsä Noa ei löytänyt tähän heti vastausta. Hän oli äskeisistä sanoistaan\nvielä niin huumauksissaan. Mutta kun hän katsoi tyttäreensä ja näki\noudon välkkeen hänen silmissään, niin häntä kammotti, öljypuun lehvä\nmakasi tallattuna maassa. Hän olisi tahtonut säilyttää sen alati\nmuistuttamassa, että ihmisen pitäisi pyrkiä niinkuin öljypuu.\n\nJa jälleen kysyi Noan tytär:\n\n— Tahtoisiko meidän isämme sanoa, haluaako Herra Jumala, että käärmekin\notetaan mukaan ja päästetään irti, kun tulemme siihen uuteen maahan?\n\nNoa taivutti harmaan päänsä. Hän oli ymmärtänyt, että se uusi\nihmiskunta, jonka siementä hän oli arkissaan varjellut, vielä\ntarvitsisi monta vedenpaisumusta. Ja ehkä verenpaisumustakin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt minä kysyin isolta veljeltä, että eikö Noa ollut hyvin\nsurullinen.\n\nJa isoveli vastasi:\n\n— Noa ajatteli, että kun päästään asumaan maata, niin hän nauttiikin\nviinapuun hedelmää ja nauttii niin paljon että nukkuu.\n\nJa nukkuu kauan.\n\n\n\n"]