Tatu tapaa Ilonan

TATU TAPAA ILONAN

Romaani

Kirj.

TATU VALKONEN [Ilmo Lassila]

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1935.

1. LUKU,

jossa tekijä kertoo hämärästi hämärästä lapsuudestaan.

Vaikeata meidän on yleensä sanoa, miltä ajankohdalta elämämme ensimmäiset muistot alkavat. Se vain on varmaa, että syntymäämme emme voi muistaa. Meillä on muistoja varhaisesta lapsuudestamme, mutta nämä koskevat usein niin vähäpätöisiä asioita, ettei niiden ajankohtia voida tarkistaa. Sellaista, mikä on piirtynyt aivan unohtumattomasta johonkin aivojemme soppeloihin, on tapahtunut siksi usein, etteivät muut siinä ole huomanneet mitään erikoista.

Minun ensimmäinen varma huomioni oli se, että kuulin sanottavan: Ei siitä lapsesta mitään tule. Tämä merkitsi sitä, että terveyttäni pidettiin kovin huonona. On myös jäänyt mieleeni, että minut kerran nostettiin vuoteesta ja annettiin hengittää raitista ulkoilmaa. Ja samalla sain kuulla, että olin kestänyt vaikean taudin.

En silloin käsittänyt, että tauti tosiaankin oli ollut vaikea, sillä se oli ollut koleraa, joka siihen aikaan raivosi Viipurissa. Tähän aikaan en vielä ollut kahta vuotta täyttänyt.

Sitten avautuu silmieni eteen eräs huviretki, jolla olin äitini, isäni ja eräiden heidän tuttaviensa kanssa. Muistan, että jalkapohjiani alkoi äkkiä aivan ihmeellisesti. polttaa. Poltto tuntui siksi tuskalliselta, että en voinut sitä kestää, vaan huusin apua. Selvisi lopulta, että oli tehty nuotio, jolla oli keitetty kahvia ja ruokaa, ja ennen retkeltä lähtöä isäni oli sammuttanut nuotion sekä varmuuden vuoksi heitellyt kekäleet mereen. Mutta hän ei huomannut varoa esikoistaan astumasta tulikuumaan hiekkaan. Olen todennut, että näin on tapahtunut ja että silloin olin 2-vuotias.

Tässä on siis varhaisesta lapsuudestani toistaiseksi kaksi sellaista tapausta, jotka ovat jääneet mieleeni ja jotka ovat olleet todenperäisiä.

Muitakin muistoja minulla on, mutta ne olen provosoinut ajatuksistani vertaamalla mielteitäni toisten kertomuksiin. Olen siis niin sanoakseni seulomalla seulonut tapauksia ja yrittänyt niitä ryhmitellä oikeihin aikoihin. Tällainen on mm. muistoni merkillisestä laivasta, jota katsomaan serkkuni oli minua kuljettanut. Se oli oudon näköinen, erilainen kuin muut laivat, hyvin pitkä, mutta samalla kapea.

Tämän tapauksen, vaikkei se mikään merkillinen ollutkaan, olen onnistunut toteamaan, ainoastaan sillä erotuksella, että itse asiassa olen nähnyt tuon laivan monta kertaa. Meidän lähellämme oli nim. laituri, jossa usein oli sotalaivastoon kuuluvia kuorma-aluksia, mutta oli siinä myös parina päivänä viikossa ankkuroituna torpeedovene, ja juuri sellainen oli tuo laiva, jonka olin nähnyt.

Näiden aikaisimpien muistojeni jälkeen tulee sitten tiivistyneempiä. Muistan, että asuimme kesäisin maalla merenrannalla eräässä talonpoikaistalossa, jonka nimi oli Hanski.

Tässä talossa tunsin olevani kotonani, sillä Hanskin vaari otti minut aivan erikoiseen suosioonsa. Vaari salli minun mm. katsella sitä suurta toimitusta, jonka nimi on parranajo, ja kun hän partaisena aloitti tämän toimituksen ja sen jälkeen sen lopetti, niin hän sanoi minulle, että "eikö vaari taas ole nuoren näköinen". Sen jälkeen hän selitti minulle, että partaveitsi sellaisenaan on hyvin vaarallinen kappale, jota ei mitenkään ole annettava lapsille. Muistan, millä hellyydellä hän tätä vehjettä kohteli: hän kuivasi sen erittäin tarkkaan, työnsi oudon näköiseen laatikkoon ja koko ajan korosti allekirjoittaneelle, että ainoastaan hänen käsissään tämä vehje on jonkin arvoinen, mutta jos se joutuu vääriin käsiin, niin sillä voidaan saada aikaan suunnattoman paljon pahaa. Hanskin vaari vaati minulta juhlallisen lupauksen, että en missään muodossa ja millään tavalla tähän vaaralliseen kappaleeseen sekaantuisi.

Kuitenkin tapahtui, että minun ajatukseni eivät askaroineet missään muussa kuin tässä partaveitsessä. Kun myöhemmin ajattelen asiaa, en voi käsittää muuta kuin että Hanskin vaari oli hyvin huono pedagoogi. Muistan, että monta kertaa käännyin hänen puoleensa ja pyysin nähdä tätä vaarallista kapinetta. Ja sainkin nähdä sen monta kertaa, sillä aina kun Hanskin vaari tahtoi nuorentua, niin hän käytti tätä taikavehjettä, vieläpä salli minun sivellä poskeansa ennen kuin veitsi oli sitä kosketellut ja sitten salli tunnustella, minkä vaikutuksen se oli tehnyt. Ja sen jälkeen tämä vehje painettiin salaperäiseen säilöönsä ja selitettiin, että ainoastaan Hanskin vaarilla on erikoisoikeus käyttää tätä vehjettä. Minun täytyy sanoa, että se alkoi minussa herättää mitä suurinta mielenkiintoa, ja muistan melkein, että kerran rukoilin Hanskin vaarilta, että hän edes lyhyeksi ajaksi luovuttaisi tämän ihmeellisen aarteensa minun käytettäväkseni. Tähän pyyntöön vaari huomautti, että hän hyvin mielellään antaa aarteen minun haltuuni, mutta että ennen kuin se on mahdollista, on minun perehdyttävä laivanrakennukseen. Heti sen jälkeen kun olen sen salaisuuksista selvillä, pääsen mahdolliseksi tämän salaperäisen kapineen käyttämiseen.

Ja sen jälkeen Hanskin vaari kehoitti, että lähtisimme yhdessä katsomaan, kuinka laivaa rakennetaan. Tämä tapahtui siten, että vaari näytti minulle jonkinlaista puukappaletta, luullakseni se oli koivu- tai leppäpölkky, ja ilmoitti, että tämän kappaleen sisällä on paremmanpuolinen 3-mastoinen laiva. Ainoa konsti on purkaa se sieltä nähtäväksi.

Tämä herätti jonkin verran uteliaisuuttani, mutta joka tapauksessa mieltäni kiinnitti enemmän Hanskin vaarin partaveitsi, ja minä kysyin, löytyykö tuosta puupökkelöstä mahdollisesti myöskin tämä salaperäinen kapine, joka vaarin nuorentaa ja joka on minulta jyrkästi kielletty. Tähän kysymykseen Hanskin vaari vastasi, että tästä puukappaleesta löytyy kaikki, mitä minä yleensä voin uneksia, ja että minun ei tarvitse muuta kuin katsoa ja odottaa, mitä kaikkea tästä kappaleesta löytymän pitää.

Täten minulle siis oli luvattu paljon, minä tiesin, että tuossa puupökkelössä oli kokonainen maailma ja myös Hanskin vaarin partaveitsi, mutta toiselta puolen näin tämän partaveitsen kotelossaan Hanskin vaarin piirongin päällä. Ajattelin itsekseni, että toistaiseksi oli tarpeetonta partaveistä ruveta hakemaan puupökkelöstä, koska 3-vuotiaat silmäni olivat nähneet, että se oli melkein kädellä tavoitettavissa vaarin piirongista. Ja jollakin ihmeellisellä tavalla partaveitsi joutuikin käteeni, ja minä päätin lähteä nuorentamaan itseäni samalla tavalla kuin Hanskin vaarikin. Vaistomaisesti ymmärsin, että esiinnyin rikollisesti, enkä voinut esim. saippuoida kasvojani samalla tavalla kuin Hanskin vaari, joka teki sen kaikessa tyyneydessään, vaan saatuani aarteen kainalooni lähdin mahdollisimman kauaksi, jotta ei kukaan minua näkisi.

Pensaikossa pistin naamani sellaiseen luontaiseen saippuaan, jonka jokainen tavallinen lehmä jättää jälkeensä. Sen jälkeen vedin esille Hanskin vaarin aarteen ja olin sen melkein aukaissutkin, kun korkeammat voimat tarttuivat kaulukseeni (jos minulla siihen aikaan lienee sellaista ollut). Hanskin vaarin aarre poistettiin käsistäni ja minut siirrettiin sangen kotoisiin oloihin. Muistelen, että olin jonkinlaisessa kotiarestissa pitkän aikaa, ennen kuin uudelleen tapasin vaarin, joka näytteli minulle puupökkelöänsä ja ilmoitti taas, että sen sisällä on laiva.

Varovaisuuden vuoksi hän ei kuitenkaan puhunut partaveitsestä mitään, eikä se asia minuakaan kiinnostanut, sillä olin tullut huomaamaan, että partaveitseen tarttuminen tuottaa minulle ruumiillista tuskaa.

Hanskin vaarin kanssa sen jälkeen ryhdyimme tutkimaan tuota merkillistä puukappaletta, jonka sisällä mukamasti oli laiva. Laivahan sieltä vähitellen alkoi löytyäkin, ja kaikkein merkillisintä oli se, että Hanskin vaari eräänä päivänä ilmoitti, että ennen kuin kaikki on lopullisesti valmista, on käytettävä erästä työkalua, jonka nimi on meisseli. Hän huomautti, että tämä työkalu on paljon vaarallisempi kuin partaveitsi, josta olin saanut niin ruumiillisen käsityksen, ja että sitä ei käytetä parranajoon, vaan ainoastaan laivan hakemiseen siitä puukappaleesta, joka jo oli saanut erinäisen laivan hahmon. Erikoisesti allekirjoittanut muistelee sitä, että kun tämä vehje asetettiin tuota tulevaa laivaa vastaan ja sitä iskettiin pari kertaa puunuijalla, niin se alkoi antaa tälle puunkappaleelle aivan lopullisesti laivaa muistuttavia muotoja.

Kun sitten työpäivä oli päättynyt ja Hanskin vaari oli jättänyt tämän ihmeellisen kappaleen, en voinut olla sitä ihailematta käsissäni. Huomasin heti, että kysymyksessä oli paljon yksinkertaisempi kappale kuin partaveitsi. Olin sitä paitsi huomannut, että saippuata tai muita välikeinoja ei tarvittu, jotta tämä kappale alkoi antaa puupölkylle uusia hahmoja. En silloin käsittänyt, että tällä välikappaleella oli luotu maailman suurin taide, mutta minun täytyy sanoa, että monta kertaa ajattelin itsekseni, kuinka on mahdollista, että noin yksinkertaisella vehkeellä ja siihen lyövällä nuijalla voidaan tavallisesta puupökkelöstä vähitellen saada aikaan esim. laivan näköinen vehje. Ja niin minun sormeni vaistomaisesti tarttuivat meisseliin ja puunuijaan, ja minä päätin itse lähteä kokeilemaan, mitä näillä vehkeillä mahdollisesti voi saada aikaan. Koska en tahtonut sekaantua Hanskin vaarin laivaan, kuljin nuija ja meisseli kourassa lähimpään paikkaan, jossa voisin koettani tehdä. Mutta en päässyt sitä edes aloittamaan, kun arvoisa isäni riisti vehkeet käsistäni, ja muistan, että sekin tuotti minulle ruumiillista tuskaa ja ehkä siinä yhteydessä lausuttiin Hanskin vaarillekin erinäisiä kohteliaisuuksia. Harjoituksemme loppuivat tämän jälkeen lyhyeen, sillä huomasin, että Hanskin vaari ja minä emme saaneet tavata toisiamme.

Mutta sitten sattui taas kerran tapaus, jonka muistan koko ikäni. Muistan, että eräänä aamuna, tai lieneekö se ollut ilta, heräsin siihen, että tunsin koko ruumiissani suunnatonta kipua. Tämän jälkeen vielä jäi mieleeni, että puhuttiin jostakin taudista, jota sanottiin vilutaudiksi eli malariaksi. Eräänä aamuna minua katselivat monet sydämelliset silmät ja minulta kysyttiin, mitä oikeastaan tahtoisin. Pyysin partaveistä, ja heti Hanskin vaari toi sen minun käteeni. Sen jälkeen pyysin meisseliä, ja myöskin se annettiin minulle. Ja lopulta nostettiin käsiini se laiva, joka meisselillä oli puupökkelöstä vuoltu. Näiden kaikkien kanssa olisin saanut tehdä mitä halusin. Sain tietää, että olin parantunut taudistani ja että oli henkilöitä, jotka siitäkin iloitsivat. — Sain ennen ihailemani esineet käsiini, sekä partaveitsen että meisselin, mutta ne unohtuivat aivan täydellisesti, kun minulle ojennettiin 3-mastoinen uhkea fregatti, joka tosiaankin oli lähtenyt siitä puupökkelöstä, jonka Hanskin vaari oli minulle näyttänyt. Sanottakoon muuten, että tämä fregatti todennäköisesti on ollut hyvin arvokas kapine ja se seurasi minua kallisarvoisena omaisuutenani hyvin pitkän ajan, kunnes vaihdoin sen pienoishöyrykoneeseen — jota ei minun järjelläni saatu käymään.

Tiedättehän, miltä näyttää rannalla istujasta vene, joka valkoisine purjeineen liitelee edes takaisin, ja erittäin kadehdittavalta tuntuu henkilö, joka istuen veneen perässä on ikäänkuin elementtien yläpuolella. Olin kauan aikaa ihmetellyt, kuinka eräs vene, joka oli aivan liikkumattomana Virolahden satamassa, sai eloa ja liikkui ja siirtyi paikasta toiseen ainoastaan sen vuoksi, että eräs minun tuntemani henkilö istui sen perässä. Huomasin, että tämä oli aivan erikoinen elämys. Ajatella, että sinun tarvitsee vain istua veneen perässä ja voit viilettää minne ikänä haluat, niemen nenästä toiseen, ja vielä ylpeästi katsella niitä vaivaisia, jotka seisovat rannalla ja kadehtivat sinun voittokulkuasi. Kysyin isältäni, eikö hän voisi hankkia minulle samanlaista venettä ja salaperäistä voimaa, joka sitä kuljettaa, ja ennen kaikkea tilaisuutta itse ohjata jotakin tämän tapaista ihannekapinetta. Siihen vastasi isäni, että kenties joskus ja sen jälkeen kun minusta on tullut paljon suurempi ja viisaampi, ehkä voidaan ajatella tämäntapaista, mutta että toistaiseksi minulta on kaikkien tällaisten asioiden ajatteleminenkin jyrkästi kielletty. Muistelen kysyneeni kuinka kauan minun oikeastaan tarvitsee elää ennenkuin voin saavuttaa toiveitteni päämäärän, jolloin minulle vastattiin, että niin pian kuin ulotun isäni hartioihin, on minulle tämäkin tie avoinna. Kun katselin tätä pitkää välimatkaa, tuntui saavutus minusta mahdottomalta, ja tunnustan, että vietin monta unetonta yötä, sillä en voinut keksiä keinoa kasvaa niin että ulottuisin isäni hartioihin.

Ja taas muistan erään tapauksen aivan kuin se olisi sattunut eilispäivänä. Muistan, että silakoita perattiin, jota muuten sanottiin silakoiden ruokkimiseksi. Tässä tilaisuudessa näin ihanteeni, sen purren, jonka olin nähnyt viilettävän ties minne ja ties mihin suuntaan, enkä tiedä, kuinka siihen astuin. Purjeita en saanut liikkeelle, mutta jollakin tavalla vene irtaantui laiturista. Perästäni kuului hätääntyneitä huutoja, ja minä huomasin itsekin olevani suuressa vaarassa. Ehkä ei matka laiturista veneeseen ollut kymmentä metriä pitempi, mutta ainakaan sillalla olleiden kädet eivät kyenneet pidättämään sen kulkua. Rannalta kuuluvat hätähuudot kuitenkin herättivät mielenkiintoani siksi paljon, että aloin katsella ympärilleni. Huomasin veneen keulassa ankkurin tapaisen, jolla päätin pysäyttää laivan kulun tuntemattomia kohtaloita kohti. Vielä tällä hetkellä on minulle käsittämätöntä, kuinka sekaannuin ankkuriin, joka nähtävästi oli painavampi kuin minä itse, sillä perästäpäin kuulin, että minut ja ankkuri nostettiin veneeseen samalla kertaa. Tämän jälkeen muistan taas tunteneeni hyvin vihlovaa ruumiillista tuskaa, jolla rakas isäni koetti selittää minulle, kuinka sopimatonta oli siinä iässä sekaantua sekä veneeseen että ankkuriin.

Tämän jälkeen siirrymme taas seuraavaan näistä hajanaisista ensimmäisen lapsuuteni muistelmista. Tapahtui, että perheemme taas lähti niin kutsutulle huviretkelle. Muistan, että juuri ennen lähtöämme isäni lausui jotakin siihen suuntaan, että tämä on viimeinen kerta, kun häntä tämmöiselle matkalle yleensä narrataan. Sitten muistan, että siirryimme jollekin saarelle, ja siellä yritettiin keittää kahvia, mutta sateet tulivat ja tuulet puhalsivat ja kastuimme koko joukko likomäriksi. Tämä ei olisi vielä paljon merkinnyt, mutta yhtäkkiä saapui Hanskin poika ilmoittamaan, että meidän veneemme oli karannut rannalta ja tuulten ja vesien mukana purjehtinut tuntemattomia kohtaloita kohti. Isäni lausui erinäisiä kohteliaisuuksia venemiehellemme ja komensi hänet uimaan veneen perään, mutta nähtyään itse, kuinka pitkän matkan päässä vene oli, ei voinut muuta kuin selittää, että nyt on paras tehdä hätä- ja lämmitysvalkea. Sen jälkeen alettiin kerätä risuja ja tehdä merkkitulta ja samalla myöskin keitettiin kahvia ja odotettiin, että joku meidät haaksirikkoiset löytäisi ja huomaisi. Mutta alkoi jo tulla ehtoosta ja aamusta toinen päivä, kokonaisen yön nim. värjötimme yksinäisellä saarellamme, ennen kuin taivaan voimat lakkasivat riehumasta ja näimme erään veneen laskevan saaren rantaan. Mannermaalla oli nimittäin huomattu hätämme ja lähdetty meille avuksi.

Kun olimme juuri veneeseen nousemassa, niin isäni muisti unohtaneensa erään kirjan, joka hänellä oli hetken ratoksi mukanaan, ja antoi minun tehtäväkseni noutaa se veneeseen. Matkaa veneestä kirjaan lienee nykyisen arvioni mukaan ollut enintään 5 metriä, sillä hän näytti minulle tarkalleen kirjan paikan ja kehoitti minua sen sieltä noutamaan. Mutta niinkuin aina, ei suorin viiva ole viisain ja nerokkain tie kahden pisteen välillä, sillä kun olin kirjan saavuttamaisillani, huomasin aivan erikoista pakotusta säärissäni ja reisissäni ja purkaannuin mitä rajattomimpaan itkuun ja hirvittävimpiin hätähuutoihin. Silloin en nimittäin vielä tuntenut suomuurahaisia, vaan olin kavunnut maassa olevan pökkelön yli, jossa oli komea keltamuurahaispesä. Tuskiini käytettiin kaikki mahdolliset parannuskeinot. Äitini voiteli minua voilla, Aleksiina poimi pois muurahaisia ja kyytimiehemme kostutteli ruumistani merivedellä. Mutta mikään näistä toimenpiteistä ei lievittänyt tuskiani.

Mutta lopulta saavuttiin kotirantaan, ja siellä kannettiin myös tämä itkevä ja parkuva kappale kaikkien muiden huvimatkavehkeiden mukana, ja sattuipahan Hanskin emäntä olemaan vastaanottamassa koko tätä huviseuruetta. Kuultuaan, mistä oli kysymys, hän ilmoitti, että piipun sylki on kaikkein paras lääke tähän tuskaan. Ja sen voin vakuuttaa teille, rakkaat lukijani, että jos satutte astumaan keltamuurahaispesään, niin tätä lääkettä kannattaa koetella. Sillä kun Hanskin vaari oli pari kertaa sylkäissyt päälleni suklaan värisen tupakkasylkensä, ja sillä hieronut ihoani, niin tunsin, että tuskani alkoivat lievitä, painuin hyvin lohdullisesti hänen rintaansa vastaan ja ilmoitin samalla, että tahdon olla vaarin luona koko yön ja etten halua mitään muuta seuraa. Ja se yö vietettiin sillä tavalla, että aina kun tunsin tuskia ruumiissani, vaari vetäisi pitkät savut piipustaan, sylkäisi kipeään paikkaan ja hieroi sitä. Aamuyöstä muistan hänen jo kyllästyneen piipun polttoon, ja ehkä hänen sylkivarastonsakin loppui, sillä hän etsi suurikokoisen nuuskalaatikon, alkoi pureskella huulinuuskaa ja sekoittaa siitä voidetta, jolla minua edelleen paranneltiin.

On selvää, että tällainen ystävä jäi 3-vuotiaan mieleen. Sen jälkeen seurustelin kaikkein mieluimmin juuri Hanskin vaarin kanssa. Vaari, joka todennäköisesti oli vanha merikapteeni, sai lopulta päähänsä ruveta rakentamaan minulle uutta laivaa. Ja niin päätettiin, että laiva oli rakennettava pulloon. Apteekkipullo otettiin esille, minun käsittääkseni noin 300 à 400 gramman vetoinen, ja sen jälkeen selitettiin että tähän laitokseen on pystytettävä 4-mastoinen fregatti. Tästä en tosiaankaan paljon oppinut, sillä itse asiassa vaari oli paljon enemmän innostunut tähän työhön kuin minä. Sen verran vain muistan, että tuo homma oli monta kertaa onnistumaisillaan, kun minun varomattomuuteni sai koko loistavan rakennelman sortumaan. Ja eräänä kauniina päivänä vaari ajoi minut ulos verrattain ankarin sanoin ja lausui käsityksenään, että ainoastaan minun läsnäoloni on syynä siihen, että laivan rakentaminen ei lopullisesti onnistunut. Ja voi siinä olla perääkin, sillä muutamia aikoja sen jälkeen sain tosiaankin nähdä laivan täysin valmiina, mutta aivan toisissa olosuhteissa, jotka minun on sitä ennen kerrottava.

Virolahdelta nähtiin mm. laajalti aavaa merta. Siellä näki laivoja jos jonkinlaisia, ja joskus isäni asetti yksisilmäkiikarin silmieni eteen. Tavallisesti en kiikarilla nähnyt mitään muuta kuin aaltoja, mutta joskus kyllä huomasin osia laivoistakin, mutta en kyennyt pitämään kiikaria siksi paikoillaan, että olisin nähnyt enempää.

Eräänä päivänä Hanskin vaari pukeutui juhlapukuun. Huomasin muutenkin, että jotakin erikoista oli tekeillä, ja kuulin mainittavan sanan keisari. Sen enempää en sitten muista tästä asiasta kuin sen, että Hanskin vaarin tultua takaisin joltakin salaperäiseltä matkalta katseltiin kiikarilla sitä laivaa, jolla keisarillinen perhe seurueineen oleskeli. Isäni sanoi, että siinä laivassa on yhtä paljon asukkaita kuin Virolahden pitäjässä, ja nosti taas kiikarin minun silmilleni. Mutta minä en nähnyt sillä mitään muuta kuin aaltoja ja vettä ja pyysin sen vuoksi tuota vehjettä omaan käyttöön. Hanskin vaari ehdotti, että minun annettaisiin yrittää, mutta isäni sanoi, että laite on siksi raskas, etten minä sitä kuitenkaan kykene hallitsemaan. Ja niin jäi minulta keisarillinen laiva näkemättä, vaikka sekä Hanskin vaari että isäni yrittivät pitää kiikaria silmieni edessä ja asettaa sitä sellaiseen asentoon, että jotakin näkisin.

Mutta hyötyä tuli minulle kuitenkin keisarivierailusta. Saatiin nim. kuulla, että keisarinna oli järjestänyt jonkinlaiset kansanjuhlat läheiseen kylään, ja sinne oli kaikilla vapaa pääsy. Minutkin otettiin mukaan. Ja hauskaa siellä olikin. Oli paremmanpuoleinen torvisoittokunta ja muistan, että istuin Hanskin vaarin sylissä ja että ohi kiitävät hameet monta kertaa pyyhkäisivät naamaani. Istuimme nim. tanssilavalla, sillä Hanskin vaarilla oli oikeus istua aivan lähellä tätä komeutta. Ja sitten sattui eräs elämäni ihanimpia tilaisuuksia. Eräs nainen, josta en muista muuta kuin miellyttävän hajun ja joitakin epämääräisiä röyhelöitä, nipisti minua leuasta ja työnsi suuhuni hyvin pitkän karamellin, josta oli vielä jonkin verran jäljellä seuraavina päivinäkin. Sen on ehdottomasti täytynyt olla erikoisen pitkän, sillä useita päiviä vielä tämän tapauksen jälkeen imeskelin sitä Hanskin vaarin huoneessa. Vaari ilmoitti, että minulle oli tapahtunut aivan erikoinen suosio, sillä itse keisarinna oli tämän karamellin suuhuni työntänyt. Mitä keisari ja keisarinna oikeastaan olivat, sitä en kyennyt käsittämään, mutta sen verran ymmärsin, että he olivat vielä korkeampia kuin luotsipäällikkö, jonka paikalle saapuessa itse Hanskin vaarikin oli syvissä kumarruksissa. Ja keisarillisella suosiolla oli myös omat tuloksensa. Niitä en kykene aivan tarkoin selvittämään, ainoastaan sen verran muistan, että eräänä aamuna heräsin ja tunsin aivan tuskaa koko takaruumiissani. Jos tarkemmin tahtoisin kuvata tätä tilaa, niin tuntuipahan siltä kuin palava hiilihanko olisi työnnetty erääseen vissiin paikkaan. Sen jälkeen en muista yleensä mitään, mutta myöhemmin sain kuulla, että olin sairastunut rehelliseen lavantautiin ja että tämä hiilihangon tuntemus oli jo jonkinlaista parantumisen merkkiä. Muistan myös, että äitini samassa silmänräpäyksessä sanoi:

— Ihme on tapahtunut, hän elää vielä.

Ja kestipä sitten luullakseni jonkin viikon. Kun taas katselin ympärilleni, niin huomasin kädessäni sen Hanskin vaarin pulloon tekemän laivan, jonka rakentamista olin häirinnyt.

2. LUKU,

jossa Tatu saa kilpailijan, tutustuu hauvaan ja silinterihattuun, esiintyy ensi kerran häätilaisuudessa, ansaitsee rahaa y.m. y.m.

Nämä muistot, jotka edellä olen kertonut, ovat luullakseni kahden kesän ajalta. En ole niitä sen paremmin kyennyt järjestelemään.

Tämän jälkeen muistini alkaa saada määräperäisempiä muotoja. Niinpä muistan, että minulle oli ilmestynyt sisar, josta muuten sanottiin, että en saa häntä millään tavalla häiritä ja jonka unta varsinkin pidettiin tärkeänä. Yleensä melkein kaikki kotona oli sallittua paitsi tämä unen häiritseminen. Siitä nostettiin paremmanpuolinen elämä. Eikä uudella tulokkaalla näyttänyt juuri olevankaan muuta tehtävää kuin kelliä selällään ja yrittää nukkua, mikä kuitenkin näytti olevan homma, mihin hän kaikkein vähimmin pystyi.

Oikeastaan olin jo monta kertaa huomannut, että olin joutunut perheessä sangen syrjäytettyyn asemaan. Tulokas kiinnitti aivan erikoisesti koko perheen huomion, ja jos vieraitakin taloon saapui, niin tämä laitos tuotiin aina näytteille, jota vastoin allekirjoittanut melkein täydellisesti jäi syrjään. Minua harmitti varsinkin se, että tämän tulokkaan ulkomuotoa erikoisesti ihailtiin, mainittiinpa jo erinäisiä sanoja siitäkin, että hänen kasvonpiirteensä osoittivat paljon jalompaa kehitystä kuin allekirjoittaneen, ja huomautettiin, että erinäiset merkit viittasivat myöskin suurempiin hengenlahjoihin.

Tunsin itseni suunnattomasti syrjäytetyksi. Silloin kun meille tuli vieraita, koetin näyttäytyä niin edullisesti kuin mahdollista, mutta nämä yritykseni päättyivät tavallisesti siihen, että minut säälimättömästi siirrettiin viereiseen huoneeseen, ja uusi tulokas sai nauttia seurustelun kaikista eduista.

En tiedä mikä oikeastaan lopulta johti minut rikoksen poluille. Nähtävästi se oli ainoastaan sattuma, sillä nokikolari oli käynyt talossa ja puhdistanut uuneja ja jättänyt hetkeksi lusikan nokineen uunin eteen. Uunista kaappasin kourallisen tätä mustaa ainetta ja ripottelin sen huolellisesti koriin, jossa sisareni nukkui. Tiesin nim., että Pia-musterin piti taas pian saapua, jolloin ihmelapsi nostettaisiin ihailtavaksi. Ajattelin ainakin tällä kertaa huomion kiintyvän enemmän minuun kuin tuohon nokikolarin näköiseen olioon, joka sängystä nostettaisiin. Enkä siinä kovin erehtynytkään. Tosin ei huomio erikoisesti kiintynyt minuun, vaan nokikolariin, jonka kimppuun sekä äitini että musterini hyökkäsivät, ja muistan vieläkin hänen viattoman ja pettyneen naamansa, kun hän vakuutti, ettei hän voinut käsittää, kuinka noki oli hänen lusikastaan muualle voinut joutua. Hän vakuutti hoitaneensa ammattiansa vuosikymmeniä, mutta ei milloinkaan todenneensa tällaista tapausta, joka siis oli aivan ainutlaatuinen hänen elämässään. Minun täytyy sanoa, että katsellessani sohvan alta tapauksen kulkua tunsin jonkinlaista syntistä iloa, kun nokikolari lopulta poistui ja vakuutti, ettei hän enää toista kertaa tähän taloon tule.

Koska siis vaara mielestäni oli kokonaan ohitse, katsoin sopivaksi kömpiä esille. Mutta silloin huomasinkin, että olin tullut aivan sopimattomassa asussa, sillä luultavasti olin yhtä nokinen kuin sisarenikin, ellen vielä nokisempi. Ja siinä oli ajattelemista sekä äidilleni että musterille pitkäksi aikaa. Äitini oli sitä mieltä, että syy sittenkin taitaa olla minun, mutta musteri puolusti minua loistavasti ja sanoi, että syy kuitenkin on luultavasti nokikolarin, joka törkeässä huolimattomuudessaan on pitänyt nokilusikkansa sellaisessa paikassa, missä sen ei olisi pitänyt olla.

Ja niin taas rientää näiden hajanaisten muistojen aika. Mainittiin sana 'häät' ja keskusteltiin siitä, minne sisareni ja minut voitaisiin tämän tilaisuuden ajaksi sijoittaa, sillä meitä ei nähtävästi tahdottu ottaa mukaan. Lopulta asia näytti selviytyvän siten, että meidät sijoitettaisiin täti Niskan luo. Tämän tädin talossa asui se enoni, jonka häät vietettäisiin. Sinne siirrettiin sisareni ja allekirjoittanut. Siinä huoneessa äitini viimeisteli pukuaan, ja siellä minä näin ensimmäisen kerran elämässäni silinterihatun, jonka isäni löisi päähänsä häihin lähtiessään.

Silinterihattua en ennen ollut nähnyt ja muistan, että kun isäni oli pannut sen päähänsä, niin piika Aleksiina sanoi äidilleni, että "kyllä se tuo lehtori sentään on komean näköinen, melkein yhtä komea kuin Kauhavan rovasti Lyypekki".

Mutta pian silinteri, isäni, äitini, Aleksiina ja sisareni poistuivat häähuoneeseen ja minut kuljetettiin rouva Niskan puolelle samaan taloon.

Oikeastaan en voi moittia sitä, että rouva Niska olisi ottanut minut huonosti vastaan, sillä hän vei minut suuren hauvan luokse ja opetti minut tekemään hauvan tuttavuutta. Hyvin ystävällisesti tämä ottikin minut vastaan, sillä se työnsi heti suustaan pitkän kielensä ja alkoi nuoleskella naamaani. Se ei minua miellyttänyt, jonka vuoksi yritin työntää petoa pois luotani, mutta siitä se vain yltyi, niin että lopulta huomasin olevani tämän petoeläimen vallassa. Aloin päästää hirvittäviä hätähuutoja, sillä olin nähnyt parin verestäviä silmiä ja hirvittävän suun sekä valkoiset ja nykyisellä kielellä sanoen hyvinhoidetut hampaat. Ulvoin siis täyttä kurkkua, minkä jälkeen täti Niska nosti minut sohvan kulmaan ja ilmoitti, että hauva on kiltti ja tulee olemaan minulle hauska seuralainen.

Hauva polvistui sohvan eteen ja minä istuin äärimmäisessä sohvan kulmassa. Mutta heti kun yritin liikahtaakaan, hauva nousi paikaltaan ja alkoi haukkua. Liikkua en siis voinut, joten minun oli turvauduttava voimakkaaseen ääneeni. Huusin ensin avuksi äitiäni ja sitten isääni ja sen jälkeen Aleksiinaa, mutta huomasin, että nämä voimanponnistukset eivät mitenkään liikuttaneet hauvaa, joka suu auki ja hiukan hämmästyneen näköisenä katseli edesottamuksiani. Se oli nähtävästi saanut määräyksen, että sen ei tarvinnut puuttua minun huutooni eikä välittää siitä, jota vastoin kaikenlainen liikehtiminen sen heti oli huomioonotettava. Kun olin huutanut aikani, saapui täti Niska viereisessä huoneessa olevasta puodistaan, jossa myytiin kaikenlaista ruokatavaraa, pääasiallisesti kuitenkin leipurintavaraa, ja kysyi mitä Tatu tahtoo.

Tatu vaati äitiänsä, isäänsä ja Aleksiinaa. Mutta tämä ei Niskan tätiä ensinkään liikuttanut, vaan hän veti oven perässään kiinni ja lähti rauhassa jatkamaan kauppaansa.

Jatkoin itsepintaisesti huutoani, ja aina vähä väliä täti Niska raotti ovea ja kuunteli toivomuksiani. Kun taikasanat äiti, isä ja Aleksiina eivät tehneet minkäänlaista vaikutusta, muistin silinterin ja aloin huutaa:

— Tatu tahtoo silinterin, Tatu tahtoo silinterin, Tatu tahtoo silinterin.

Ja tämä huuto vaikutti, sillä Niskan täti pistäytyi viereisessä huoneessa ja löi kouraani jonkinmoisen silinterin, knallin ja tavallisen hatun välimuodon, jolla hänen parikymmentä vuotta sitten autuaasti edesmennyt miehensä jolloinkin nuoruudessaan oli herrastellut.

Sain tämän erinomaisen vehkeen käteeni, ja raskaalta ja suurelta se tuntui, mutta kovasti ponnistaen sain sen kuitenkin nostetuksi päähäni. Ja jonkinmoinen varmuus lienee täyttänyt mieleni, sillä kerrotaan, että juuri kun pappi oli lausumassa viimeisiä vihkiäissanoja, niin kaapertelivat ovesta sisälle tämän kirjoittaja harmaan-vihreän-keltaisessa silinterissä ja hänen rinnallaan hauva, joka nähtävästi oli käsittänyt, että luottamus, joka minulle annettiin, kun olin saanut tämän silinterin haltuuni, merkitsi sitä, että hänen oli seurattava minua samalla kunnioituksella kuin silinterin entistäkin kantajaa. Ja näin olimme siis kävelleet yli pihan toiseen rakennukseen.

Mutta minun pieni sydämeni oli siksi täynnä, että kesken kaikkien toimitusten polkaisin jalallani Sohvi-tädin, morsiamen, valkoisen hääleningin slääppiä, minkä jälkeen kuulin äänen: viekää pois se kamala poika. Mutta tämä oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä hauva sekaantui asiaan. Ja vasta sen jälkeen, kun isäni mahtava hahmo oli sukeltautunut esiin jostakin huoneen uumenista, huomasin hauvan kiljahtaen poistuvan isäni ulospotkaisemana, mutta minä löysin itseni Piia-musterin sylissä. Ja tämä ilta päättyi muuten sangen iloisesti, sillä minut vietiin lopulta johonkin sängyn nurkkaan nukkumaan, jota paitsi Piia-musteri oli luvannut minulle oikean mustan silinterin ja hauvankin, jos lupaisin rauhallisesti nukkua yöni.

Ja niin taas aika, tuo väsymätön matkamies, rientelee jonkin matkaa eteenpäin, kun muistan, että perheeseemme oli paitsi jo ennen mainittua nuorempaa siskoani, joka vähitellen alkoi saada inhimillisiä muotoja ja mm. oppi liikuskelemaan lattialla, ilmestynyt eräs uusi henkilö, nim. serkkuni Toivo. Hän oli päässyt Viipurin lyseoon, kuten myöhemmin olen saanut tietää, ensimmäiselle luokalle ja oli siihen aikaan noin 12-vuotias. Ja tämä serkkuni osoittautui erittäin hyväksi ystäväkseni, sillä hänen kanssaan pääsin liikkumaan paljon laajemmille aloille kuin sitä ennen. Muistan, että serkkuni tehtävänä oli mm. pieniä ja hommata polttopuita, ja kun hän oli moniaan hyvän sylyksen tuonut, niin isäni antoi hänelle silloin tällöin lantin, so. 5-pennisen, kouraan. Kun lantteja oli kerääntynyt jokin määrä, niin astuimme yhdessä lähellä olevaan Argillanderin puotiin, jossa nämä rahat vaihtuivat erinäisiksi makeisiksi, mm. lakritsiksi, jota minullekin annettiin imettäväksi palanen.

Tällöin ensimmäisen kerran elämässäni heräsivät halut ansaita rahoja, ja kun huomasin mahdottomaksi käsitellä sahaa ja kirvestä, keräsin jostakin liiterin nurkasta lastuja aimo sylyksen ja lähdin niitä kuljettamaan keittiöön. Yritykseni ei kuitenkaan onnistunut, sillä huomasin, että Aleksiina minun poistuttuani oli siirtänyt lastut rikkaläjään. Hän ei nähtävästi käsittänyt hyvää tarkoitustani. Noukin uudestaan lastut syliini ja lähdin viemään niitä viereiseen huusholliin, jossa muuten siihen aikaan asui eräs venäläinen sotakapteeni rouvineen. Olin nostanut lastut heidän eteiseensä ja ilmoittanut että Tatu tahtoo lanttia. Ja hommaan ehättivät kapteeni ja kapteenska ja talon suomenkielinen piika, niin että tällä kertaa onnistuin yli kaikkien odotusten. Sillä paitsi kaikkea mahdollista maallista hyvyyttä, mitä voidaan ajatella, minulle soitettiin pianoa, näytettiin pyssyjä ja revolvereja, sain juosta kilpaa talon rouvan kanssa ja lopulta minulle annettiin kouraan seteliraha, 5-markkanen.

En siihen aikaan oikeastaan käsittänyt setelikantaa, mutta todennäköisesti en myöskään ollut tyytymätön, sillä minua oli kohdeltu erittäin hyvin ja sain vielä itse nähdä, kun lastuni halkojen kera heitettiin uuniin. Ne palaa loimahtivat siellä melkeinpä paremmin kuin tavalliset halot.

Ihastuneena palasin täältä herran vapaaseen ilmaan, ja vasta silloin muistui minun mieleeni Argillanderin puoti ja se, että minullakin oli rahaa. Astuin tiskin ääreen ojensin setelini. Olin odottanut, että minulle aivan samalla tavalla kuin Toivollekin laitettaisiin tötterö ja siihen pantaisiin lakritsia ja karamellejä, mutta näin ei tapahtunutkaan. Minun paperiani pyöriteltiin ja käänneltiin ja taskuni tutkittiin nähtävästi siinä tarkoituksessa, olisi saatu selville, mille asialle minut oli lähetetty, ja kun ilmoitin tahtovani "melliä" ja lakritsia, annettiin minulle yksi melli ja lakritsitanko kouraan, minkä jälkeen Tehvu-niminen renki otti minut syliinsä ja kantoi kotiin. Siellä jouduin hyvin tarkan ristikuulustelun alaiseksi. Ja mikä kaikkein hävyttömintä, minulta riistettiin pääomani, kun asia selvisi, ja ilmoitettiin, että sillä ostetaan minulle hopealusikka. Tämä oli muuten ensimmäinen katkera pettymys elämässäni.

Sen verran käsitin kuitenkin, että paperiraha oli paljon suurenmoisempaa kuin ne lantit, joita Toivo oli saanut.

Tämä setelimatkani oli kuitenkin minulle erittäin kohtalokas, sillä sen jälkeen sairastuin vesirokkoon ja sain pitkän aikaa katsella maailmaa vain ikkunan läpi. Mutta kun taas pääsin jalkeille, päätin lähteä yrittämään vanhaa koeteltua keinoa. Kompuroin halkoliiterin takana olevalle lastukasalle, kokosin hyvän sylyksen kouraani ja lähdin taas kapteenin keittiöön. Mutta suuri oli pettymykseni, sillä tällä kertaa aukaisi oven täti Niska. Kapteeni rouvineen oli nim. muuttanut talosta pois, ja täti Niska perheineen oli ottanut haltuunsa hänen huoneistonsa. Ystävällinen oli nytkin vastaanotto, sillä sain mielin määrin tepastella huoneessa, ja lopulta minulle näytettiin sekin miellyttävä seikka, että lastuni paloivat niinkuin viime kerrallakin. Ja yhden ainoan setelin sijasta sain kokonaisen kimpun seteleitä.

Entiseen tapaan askelsin Argillanderin puotiin ja löin setelit tiskille. Mutta tällä kertaa oli vaikutus aivan toisenlainen kuin viime kerralla, sillä koko puoti kundeineen purskahti leveään nauruun. Minulle annettiin ainoastaan lakritsitangon puolikas ja setelini takaisin. Selvisi muuten, että setelini eivät olleet mitään muuta kuin sokeritoppaetikettejä, ja Toivon kanssa olimme edelleen hyvät ystävät. Mutta kerran sattui tapaus, joka pitkäksi ajaksi erotti meidät toisistamme. Jo kauan aikaa olin huomannut, että Toivoon suhtauduttiin paljon luottavammin kuin minuun. Hänelle annettiin tehtäviä, joita olisin mielelläni halunnut suorittaa, mutta olin tottunut hiljaisessa mielessäni paljon kärsimään. Kerran kuitenkin tulvahti mitta yli äyräittensä. En ole maininnut, että Toivo asui vinttikamarissa, jollaisia oli siihen aikaan melkein kaikissa Viipurin puurakennuksissa. Oli huomattu, että vinttikamarin ikkuna oli turvonnut, joten sitä ei saatu kiinni vetämällä, kun tavallista syysikkunanlaittoa tehtiin, ja senvuoksi isäni sanoi Toivolle, että hän kiipeäisi porstuan katolle ja halolla hiljakselleen löisi ikkunan kiinni.

Minä tarjouduin kiipeämään katolle ja suorittamaan tämän teon, mutta minun tarjoustani ei otettu kuuleviin korviin. Päinvastoin minua ei päästetty edes pihalle, vaan sain vinttikamarista Aleksiinan sylistä katsella, kuinka kadehtimani ystävä sai nousta tikapuita myöten eteisen katolle ja sieltä kurkottautua koputtamaan ikkunan kiinni.

Mitkään protestit eivät auttaneet, kukaan ei käsittänyt, kuinka syvästi minua oli loukattu. Ja sen jälkeen ei minulla ollut korkeampaa toivomusta kuin saada kohota tikapuita myöten eteisen katolle lyömään vintin ikkunaa kiinni.

Tällä välin sisareni oli yhä kasvanut ja kehittynyt, joten muistan, että hänestäkin oli seuraa. Hän jo kävellä tepsutteli pitkin tasaisia lattioita, ja kerran sain päähäni ohjata hänet myöskin Toivon vinttikamariin. Tällä kamarilla oli nim. omat viehätyksensä. Kaikissa muissa huoneissa oli melkein kaiken koskeminen kiellettyä ja särkyviä kappaleita oli yleensä uskomattoman paljon, jota vastoin Toivon kamarissa, jossa luultavasti ei ollut muita mööpeleitä kuin Toivon kirstu ja sänky, joista ensinmainittu teki pöydän ja kirjoituspöydän ym. virkaa, liikuntamahdollisuudet olivat aivan erikoisen vapaat.

Ja nouseminen onnistuikin melkolailla hyvin, vaikka sisareni kävelytaito oli aivan alkuasteellaan. Hänen kaikkia neljää ulotintaan ja minun ritarillista apuani käyttäen onnistuimme kapuamaan Toivon huoneeseen, jossa täysin siemauksin nautimme elämän vapaudesta, ja erikoisesti muistan Tyyran nauttineen siitä, että kierittelin häntä pitkin lattiaa huoneen päästä toiseen aivan kuin tynnyriä.

Ja jos tätä olisi jatkunut, niin ehkä ei huvillemme olisi tullut niin surkeaa loppua kuin sille tuli. Mutta minä ymmärsin, että Tyyra oli kyllästynyt leikkiini ja tahtoi vinttikamarista alas.

Tämä olikin vaikeampaa kuin nousu, sillä jo ensimmäisillä askelilla kadotimme molemmat tasapainomme. Muistan, että syöksyimme täydessä epäjärjestyksessä keittiöön, jossa paitsi äitiäni sattui sillä kertaa istumaan äidinäiti ja Heikku-eno, ja muistan vielä tänä päivänä, että heidän edessään oli olutpullo ja pari lasia. Nähtävästi ei kuitenkaan mitään vaarallista tapahtunut, mutta kun jokin päivä tämän jälkeen pyrin Toivon huoneeseen, niin vinttikamarin ovi oli kiinni. Siis tämäkin paratiisi oli minulta suljettu. Ja kun yritin vierittää Tyyra-siskoa salin lattialla, johon hommaan hän muuten itse oli hyvin mieltynyt, katkaistiin leikkimme heti, joten sekin ilo oli päättynyt.

Taas saatiin jäädä vanhaan yksitoikkoiseen elämään, kunnes seuraava suuri muisto, eräs elämäni suurimpia, astuu mieleeni. Olin Toivon kanssa kävelemässä, ja seuraamme ilmestyi hänen toverinsa Minni suunnilleen samanikäisine veljineen. Ja kuinka olikaan, nämä molemmat saivat päähänsä katsella, kumpi meistä painikilpailussa voittaisi. On mainittava, että asuntomme oli sangen lähellä kaupungin laitaa, niin että noin kadunkulman päästä sitä seurasi herran vapaa luonto eli lähemmin sanoen pehmeä, hieman suoperäinen nurmikko. Sen takana oli muuten Venäjän-vallan aikuisia pattereita. Luultavasti koko painiskelutemppu keksittiin vain sen vuoksi, että nuo vanhemmat ystävykset halusivat saada tilaisuuden hoitaa omia asioitaan. He päättivät jättää meidät nuoremmat omiin hoteisiimme. Kun siis tartuimme toistemme kauluksiin, niin minä pidin aivan luonnollisena, että voittaisin vastustajani, sillä olin häntä melkein puolta päätä pitempi. Ikävä kyllä en tiennyt, enkä olisi sitä ehkä käsittänytkään, että Minnin nuorempi veli oli minua vanhempi ja muutenkin paljon tanakampitekoinen. Ei senvuoksi kestänyt montakaan sekuntia ennenkuin huomasin olevani kintut pystyssä ja hyvin nöyryyttävässä asemassa.

Ja kun sitten pääsin ylös, niin ympärillämme oli epälukuinen määrä samanikäisiä nallikoita, jotka raikuvin riemuhuudoin tervehtivät allekirjoittanutta hänen kömpiessään seisoalleen. Tähän asti en ollut huomannut, että pukuni oli ollut aivan erilainen kuin Minnin nuoremman veljen. Häntä verhosivat jo aivan täydelliset miehiset vaatekappaleet, jota vastoin tämän kirjoittaja esiintyi eräänlaisessa ankkurikuvioisessa koltussa, jossa minut aikaisemmin oli valokuvattu, ja minun hartioilleni valuivat paremmanpuoliset kiharat. En ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, ettei tämä puku olisi ollut niin sanoakseni säännönmukainen, mutta ensimmäisen kerran elämässäni kuulin äänen joukosta kysyvän, onkohan tämä poika vai tyttö. Tähän kysymykseen vastasin tietysti ylpeästi olevani poika, mutta en keksinyt mitään keinoa todistaakseni asiaa sen repäisevämmin. Ja jonkinmoista neuvottelua siinä sitten syntyi, kunnes eräs hieman arvokkaampi kaveri lausui: Kysykää siltä mokomalta, mikä sen nimi on.

Tähän vastasin eräänlaisella itseluottamuksellisella ylpeydellä:

— Tatu.

— Vai Täti, sanoi kysyjä.

Jolloin koko joukkokunta ihastuksesta ulvoen ilmoitti, että tyttöhän se on ja siitähän se näyttääkin.

Voi käsittää, miltä tuntuu, kun ihmisen kaikkein pyhimpiä tunteita loukataan, ja kun en tosiaankaan tiennyt, että minulla oli muitakin paljon mahtavampia nimiä, en voinut esittää mitään erityistä argumenttia tätä häväistystä vastaan. Purskahdin siis itkuun, purin hammasta ja uhkailin koko maailmaa.

Mutta missä hätä on suuri, siellä on pelastuskin lähellä. Paikalle oli ilmestynyt eräs melkein Toivon ja Minnin kokoinen Pekka Smirnow-niminen poika. Hän osoitti sormillaan melkein miehen korkuista takiaispensaikkoa ja sanoi, että jos juokset tuon lävitse, niin olet mies.

Minulla on aina ollut yritys hyvä 10, ja niin syöksyin heti takiaispensaikkoon. Sinne pysähdyin kuin Apsalonvainaja sekä suortuvistani ja ankkuripuvustani että villasukistani, ja ainoastaan valtavat hätäparkunat ja itkut ilmoittivat, että puskissa oli elämää.

Pekka Smirnowin vanhemman sisaren ja hänen äitinsä ja Toivon ja Minnin ansioksi on luettava, että allekirjoittanut puolikuoliaana vapautettiin tästä murhan loukusta, sillä Pekkaa ynnä muita kavereita ei enää silloin ollut näkyvissä. Ja muistan vielä tänä päivänä, että useita viikkoja kesti, ennen kuin tunsin, että kaikki takiaisenpiikit olivat poistuneet sukistani ja vaatteistani. Luultavasti ne oli noukittu jo samana päivänä, mutta tunto ihossa eli vielä pitkän aikaa ja vaivasi minua varsinkin öisin, jolloin pidin kovaa ääntä ja pyysin noukkimaan niitä pois, vaikkei niitä tietysti kukaan löytänyt. Niin merkillinen voi tällainen hermojärkytys olla, että esim. jaloistani tunsin näiden piikkien häviävän vasta sen jälkeen, kun olin saanut ruskeat sukat harmaiden sukkien sijasta, jollaisia minun kaikki muut sukkani olivat. Nämä sukat minulle muuten lahjoitti Pekka Smirnowin äiti.

3. LUKU,

jossa tekijä johdattaa lukijan kauniin sisäjärven rannoille ja kertoo, mitä siellä tapahtui ja kuinka hänen elämänsä sitten muuttui.

Olimme todennäköisesti asuneet tähän mennessä kaikki kesät samassa ympäristössä, joko Virolahdella tai sitten Ristiinassa ja ehkä Taipalsaarellakin.

Mutta sitten muistan, että meidän piti lähteä uuteen kesäasuntoon. Tällä kertaa matka oli tavallista hankalampi arvatenkin sen vuoksi, että täytyi matkustaa junassa ja sen jälkeen liittyi vielä junamatkaan useiden peninkulmien hevosmatka. En muista tästä matkasta sen kummempaa, kuin että istuin äitini sylissä rattailla ja vieressämme istui isäni hevosta ajamassa, jota vastoin Tyyra ja Aleksiina yhdessä saivat istua kadehdittavalla peräpenkillä, jossa minä otaksuin olevan paremman istua kuin meillä edessä. Luultavasti ei malli olisi muuttunut, jos olisin saanut muuttaa paikkaa, mutta koko matka tuntui vain kiusallisen pitkältä ja yksitoikkoiselta. Lopulta se kuitenkin päättyi, ja näin olimme siirtyneet Artjärvelle isäni kotitaloon.

Ja siellä ilmestyi piiriimme vaarini, joka muuten monessa suhteessa muistutti Hanskin vaaria. Hän otti isällisesti haltuunsa sisareni ja minut, ja aivan lukemattomia olivat huvituskeinot, joita hän meille keksi. Artjärven savesta hän muovaili meille mitä merkillisimpiä kappaleita, veisteli meille pajupillejä ja opetti meidät samalla kun paikkaili verkkojaan järven rannalla heittelemään voileipiä savipalasella, jonka hän oli muovaillut ohuen kiekon muotoiseksi.

Se oli oikeastaan hyvin ihmeellinen ja riemuisa kesä sen vuoksi, että vaari oli kaiket päivät meidän mukanamme ja me saimme sisaremme kanssa telmiä niin vapaasti kuin halusimme. Ehkä juuri se ihana vapaus, jota tänä kesänä nautimme, oli niin täydellinen, ettei siitä jäänyt kovinkaan kummallisia yksityiskohtia mieleen.

Eräänä päivänä kuljetettiin sisareni ja minut Valkolan vasemmanpuoliseen peräkamariin. Siellä makasi äitini sängyssä, ja sängyn vieressä oli pieni pärekoppa ja siinä sinisen punertava olento, joka esitettiin uudeksi veljeksemme. Näin oli Taru Aarre liittynyt seuraamme, ja nyt hän siirtyy tämän kertomuksen piiriin.

Hyvin vaativalla tavalla hän muuten vähitellen alkoi ilmoittaa tyytymättömyyttään ympäristöönsä ja oleviin oloihin, ja lopulta muistan, että Salmelan kylästä hommattiin erikoinen kätkyt, jotta tulokas saisi mukavamman makuusijan. Mutta tämäkään ei häntä tyydyttänyt, mikä muuten riippui siitä, että Valkolan talon lattiat eivät suinkaan olleet nykyaikaisia parkettilattioita, joten kehto liikutettaessa kolisi ja helskyi. Mutta taas: missä hätä on suuri, siellä on apu lähin. Sillä jostakin vintin uumenista vaari toi useita iankaikkisen vanhoja huopahattuja ja leikkasi näiden lieristä jonkinmoista nauhaa, joka kiinnitettiin kehdon jalaksiin, ja näin saatiin kehdon kulku vähän pehmeämmäksi.

Muuten en tästä kesästä muistakaan sen enempää, kuin että isäni syystä tai toisesta täytyi matkustaa ennen meitä muita, eikä meillä myöskään sillä kertaa sattunut olemaan palvelijaa, joten äitini sai kolmen kollinsa kanssa matkustaa Viipuriin asti. Eikä se matka suinkaan mahtanut olla mikään huvimatka, sillä oli ajettava 4 peninkulmaa senaikuisilla linjaalittomilla rattailla ja sen lisäksi aika hyvä junamatka Kausalasta Viipuriin — aikana, jolloin junat eivät kulkeneet pikajunanvauhtia eivätkä rautatievaunutkaan olleet niin mukavia kuin nykyään. Olen myöhemmin ottanut selvää siitä, että tämä junamatka, joka nyt kuljetaan 4 tunnissa, kesti siihen aikaan 12 tuntia. Vain sen verran muistan tältä matkalta, että me kolme itkimme ja huusimme koko ajan ja että äitimme oli meidän kanssamme aivan toivottomuuden partaalla. Pelastajaksi ilmestyi lopulta vanhapoika, isäni opettajatoveri lehtori Skogberg ja hänen sisarensa, vanhapiika neiti Alma Skogberg. Ensinmainittu otti allekirjoittaneen ja jälkimmäinen sisareni haltuunsa.

Vasta tällä matkalla opin ensi kerran elämässäni tuntemaan, mitä on viipurinrinkilä, sillä aina kun suuni aukaisin ulvoakseni, Skogberg leikkasi sopivankokoisen palasen viipurinrinkilästä, työnsi sen etusormella suuhuni ja piti sitä siellä niin kauan, että käsitin olevan parasta pureskella ja niellä sen ja lopettaa ulvomisen. Tämän matkan jälkeen olen pitkän aikaa muistellut kauhulla viipurinrinkilöitä, ja kesti vuosikymmeniä ennenkuin käsitin, että niitäkin voi pitää herkkuina.

Vielä mainittakoon, että Skogbergin setä aina, kun huomasi allekirjoittaneen jotakin tarvitsevan, ei suinkaan vaivautunut riisumaan housujani, vaan vei minut vaununsillalle ja antoi minun päästää "tunteeni valloilleen", joten kuulemma äitini, kun lopulta olimme Viipuriin saapuneet, ei ollut hänelle aivan jakamattomasti kiitollinen.

Mutta joskin tämä syksy oli siis alkanut näin erikoisella tavalla, niin vielä kummempaa jatkoa piti tuleman. Isäni oli silloin opettajana Viipurin suomalaisessa tyttökoulussa, mikä seikka erikoisesti jäi mieleeni sen vuoksi, että tyttöjä usein kävi kotonamme asioilla, esim. tuomassa vihkoja, ja he tietysti juttelivat myös minun kanssani. Tällä tavalla sain paljon ystäviä, joita opin tervehtimään kadulla tavatessani, ja hyvin usein sain kohteliaista kumarruksistani ja lakinnostostani konkreettisen palkinnonkin. Näiltä ajoilta on jäänyt mieleeni kaksi suurta juhlatilaisuutta, joiden vertaisissa en ennen ollut ollut.

Tyttökoulun juhlasalissa Viipurin pataljoonan soittokunta piti pyhisin konsertteja, ja erääseen tällaiseen otettiin minutkin mukaan. Mikä komeus oli nähdä vormupukuiset sotapojat kiiltävine torvineen, joista huomiotani luonnollisesti kaikkein enimmän herätti bassotorvi! Sen soittaja kohosi silmissäni miltei Jumalan vertaiseksi, ja ensimmäiset tulevaisuudenkuvitelmani olivat saada joskus maailmassa tällainen kadehdittava instrumentti käsiini, sillä mielestäni mölähdykset, jotka siitä tulivat, olivat sittenkin erikoisempaa kuin koko muu luritus, mitä soittokunta sai aikaan. Myönnettävä kuitenkin on, että myöskin bassorummun paukuttaja herätti ihailuani, ja varsinkin erinäisissä marssikappaleissa ihailin häntä, kun hän oikein olan takaa paukutti rumpuunsa, niin että koko tyttökoulurakennuksen seinät kajahtelivat.

Jonkinlaisena sivutekijänä herätti myös huomiota kapellimestari, setä Laurent, etupäässä sen vuoksi, että hänellä oli komeampi vormu kuin muilla. Käsitin, että hänen jossakin suhteessa täytyi olla tärkeämpi henkilö kuin muiden, sillä hänen paikalle astuessaan alkoi musiikki ja hänen poistuessaan se loppui, mutta minkävuoksi hänen koko ajan täytyi sätkiä keppinsä kanssa, sitä en voinut käsittää.

Mutta vielä merkillisempää piti tänä syksynä tapahtuman. Ensimmäinen huomio tästä oli, että meille alkoi tulla sähkösanomia. Sähkösanoman tuoja oli vormupukuinen henkilö, joten hän jo sellaisenaankin herätti huomiota, mutta uteliaisuuteni kasvoi yhä, kun näin hänen niin usein saapuvan taloon. Lopulta en malttanut olla kyselemättä, mitä nuo laput olivat, joita meille niin paljon kannettiin, ja silloin sain tietää, että ne olivat onnitteluja, sillä isäni oli saanut uuden viran. Samalla ilmoitettiin minulle, että muuttaisimme Viipurista Poriin. Poria muuten kuviteltiin jonkinlaiseksi onnelaksi, jossa rieska ja hunaja vuotaisi. Ja sitten alkoi meille ilmestyä suuri määrä kehystettyjä tauluja. Ne olivat tyttökoulun eri luokkien ryhmäkuvia ja muuten hyvin yksitoikkoisen näköisiä, sillä niihin oli koottu kunkin luokan oppilaat lättänän muotoiseen ryhmään. Kun olin joukosta maininnut ne, jotka satuin tuntemaan, niin siihen loppuikin mielenkiintoni niihin.

Mutta sitten kuulin, että tyttökoulussa pidettäisiin jonkinmoinen juhla, luultavasti isäni lähtiäiset, ja sinne pääsyä vaadin jyrkästi. Ensin vastustettiin kovasti, mutta lopulta sain kuin sainkin luvan. Tämä juhla ei kuitenkaan vastannut toivomuksiani. Siellä ei ollut torvisottoa, vaan soitettiin urkuharmonilla ja ennen kaikkea soitettiin suuta. Varsinkin erään neidin kimakka ääni ja säännöllinen änkytys herätti huomiotani: se olikin ainoa, mikä minua huvitti tällä kertaa. Ensimmäisen väliajan sattuessa yritin toistaa hänen sanojansa, mutta tämä luvallinen hommani keskeytettiin töykeästi. Vasta kotona sain tilaisuuden nousta eteisessä olevalle isolle kirstulle, niinkuin puhujalavalle ainakin, ja täällä oli minulla tilaisuus Miina ja Aleksiina kuulijoinani suorittaa esitystäni, joka palkittiin vilkkain suosionosoituksin. En käsittänyt, minkä vuoksi se keskeytettiin, kun seuraavana päivänä uudistin sen tyttökoulun täti johtajattarelle ja parille hänen opettajatoverilleen, jotka olivat saapuneet meille hyvästiä heittämään.

4. LUKU,

jossa tämän kertomuksen pääsankaritar, Ilona, esiintyy.

Aivan erikoista hommaa ja liikehtimistä oli muuten jo pitkän aikaa ollut talossa. Suuria pakkilaatikoita ilmestyi sinne ja niiden kimpussa hääräilivät isäni, palvelijattaret ja äitini sekä Anttu-eno, jolla muuten oli monennäköisiä työkaluja ja joka laitteli sellaisia laatikoita, joihin kaikenlaiset esineet parhaiten soveltuivat. Pakkaaminen oli oikeastaan siihen aikaan vähän erilaista kuin nykyään — oliko sitten syy siinä, että silloin enemmän kuin nyt pelättiin tavaroiden särkymistä, vai siinä, että matkat olivat hankalammat kuin nykyään.

Viipurista Poriin pääsi kahta tietä. Joko matkustettiin junalla Tampereelle asti, josta sitten oli Poriin 12 peninkulman hevosmatka — Porin rataa ei nim. silloin ollut — tai matkustettiin Viipurista Turkuun junalla ja sieltä laivalla Poriin. Olisi myös päässyt koko matkan laivalla, mutta sitä pidettiin tietysti hankalampana, sillä laivamatka oli hitaampi junamatkaa. Isäni oli valinnut matkatieksi matkan junalla Turkuun ja sieltä laivalla Poriin. Se oli hänen mielestään mukavin, ja ehkä se oli nopeinkin.

Vähitellen olivat kaikki tavaramme kadonneet laatikkoihin ja kuormiin ja lähdön aika koittanut. Viimeisen päivän olimme enomme, isoäidin ja musterin luona, sillä juna lähti vasta yöllä. Ja lopulta tuli sitten lähtökin, jossa minun ei sallittu istua kuskipukille, niinkuin olin toivonut, kun lähdettiin asemalle ajamaan. En myöskään päässyt kuormarattaille asetetun ison kirstun päälle niinkuin hartaasti toivoin, vaan minun oli, oih kuinka nöyryyttävää, istuttava Aleksiinan syliin. Onneksi oli kuitenkin yö, joten toverini eivät tulleet tätä surkeutta näkemään, mutta nöyryytyksen kyyneleet kihosivat kuitenkin matkalla silmiini. Äitini ja isäni istuivat toisessa hevosessa, Tyyra isäni ja Aarre äitini sylissä. Jos minä olin tyytymätön, niin oli veljenikin, sillä koko matkan hän parkui kuin riivattu.

Piletit ostettiin sitten ja astuttiin vaunuun, joka oli täpö täynnä. Siellä isäni ryhtyi herättämään makaavia ihmisiä ja sai ärjyä hyvänpuoleisesti, ennen kuin sai varsinkin erään ryssän käsittämään, ettei hän saanut maata niinkuin haluaa. Isäni ei osannut venäjänkieltä eikä ryssä suomea, ja kun ei asia muuten selvinnyt, tarttui isäni ryssää kauluksesta ja takalistosta ja nosti hänet istumaan penkin nurkkaan akkunan ääreen. Sitä paitsi hän ärjäisi voimakkaasti ainoan venäjänkielisen sanan, jonka hän todennäköisesti osasi, ja tämä sana oli:

— Durak.

Tämän jälkeen ryssä ja muutkin makuillaan-olijat käsittivät mistä oli kysymys, sillä ruumiillinen voima tekee aina vaikutuksensa.

Ei se juna siihen aikaan kovin nopeasti kulkenut, ja pysäysajatkin asemilla olivat pitkänlaiset. Hyvin pian kuitenkin nukahdin, ja muistoni tältä matkalta heräävät oikeastaan vasta Riihimäellä. Tämä johtui siitä, että se oli ensimmäinen asema, jolla saimme nousta junasta ja olla muuten pitkähkön ajan. Tuntui mukavalta jaloitella, ja Riihimäen aseman takana oli siihen aikaan puisto, jonka käytävillä saimme juoksennella. Sitä paitsi isäni toi minulle asemalta appelsiinin, jollaisen muistan tällöin ensi kerran saaneeni. Hedelmät, joita Viipuriin tuotiin, tuotiin pääasiallisesti Venäjältä. Niitä oli runsaasti, joten kyllä olin perehtynyt omeniin, luumuihin ja arbuuseihin, mutta appelsiineja en ollut eläissäni maistanut enkä nähnyt, ja mitäpä niillä siihen aikaan olisi tehnytkään, kun meillä saatiin ihania venäläisiä hedelmiä, jotka ehdottomasti olivat parempia kuin ne, mitä meillä nyt saadaan.

Nähtävästi isäni oli väsynyt matkasta tai muuten havainnut III luokassa matkustamisen liian hankalaksi, sillä summa summarum oli, että Riihimäeltä lähdettyämme huomasimme istuvamme vaunussa, jossa oli topatut sohvat. Mutta paitsi tätä tehtiin vielä eräs uusi huomio. Aleksiina oli hävinnyt ja hänen sijalleen oli ilmestynyt uusi palvelijatar, jonka nimi oli Manta. Aleksiina jäi Riihimäen asemalle ja huiskutteli sieltä meille kättään jäähyväisiksi. Sitä paitsi oli vaunuun ilmestynyt meidän seuraamme eräs pitkä ja solakka herrasmies sekä hänen seurassaan tyttö, joka oli minua koko lailla vanhempi.

Tytön nimi oli Ilona, ja Manta oli oikeastaan hänen "kamarineitsyeensä", joka myös tulisi jossakin muodossa hoitamaan Aleksiinan tehtäviä. Tuttavuus Ilonan kanssa oli pian tehty, sillä hän aukaisi valtavan eväskorin, joka sisälsi mielestäni enemmän ihanuuksia kuin koko Argillanderin kauppa. Oli siellä jos jotakin hyvyyttä, eikä korin kantta pantu kiinni, kun sieltä oli jotakin ottanut, vaan se oli koko ajan auki. — Isäni vetäytyi toiseen penkkiin ja jutteli kauan tuon vieraan sedän kanssa, ja sen jälkeen tulimme taas asemalle, jossa muutettiin junaa. Kun juna lähti liikkeelle, oli setä ihmeekseni hävinnyt, mikä seikka aiheutti epätoivoista parkunaa Ilonan puolelta. Mutta pian Ilona kuitenkin tyyntyi, kun Manta huomautti hänelle, että Tatu on aivan ällistyksissään, kun näkee noin ison daamin itkevän. Ilona kuivasi kyyneleensä ja ilmoitti, ettei hän oikeastaan ollut itkenyt muuta kuin vain ollut itkevinään.

Tällä välin oli vaunuun ilmestynyt isäni seuraan uusi setä. Muistan vain, että hän oli tummaverinen, että hänellä oli tumma suippoparta ja että hän silloin tällöin nosti kakkulat nenälleen ja väliin taas pani ne pois. Hän oli minusta erittäin hienon ja ylhäisen näköinen, mutta hänen kasvoissaan oli samalla jotakin, joka pani ikäänkuin pelkäämään.

Ja silloin se tapahtui. Hän kutsui minut tervehtimään, teki minulle joitakin kysymyksiä. Minä häkellyin enkä saanut mitään vastatuksi, vaan aioin livistää tieheni. Mutta silloin tämä setä kaappasikin minua kädestä ja nosti syliinsä. Sanoi: Nytpä minä vien sinut.

Kovasti minä pelästyin, ryhdyin puolustusasentoon ja — sylkäisin setää päin silmiä.

Olin tehnyt ikimuistoisen munauksen. Setä ei ollut kukaan muu kuin isäni korkein esimies ja entinen opettaja, matematiikan ja fysiikan opetuksen ylitarkastaja Adolf Streng. Sedän ote heltisi ja minä sain äkkiä siirtyä äitini seurassa erääseen pieneen sivuosastoon, jossa minulle paremman puutteessa annettiin erinäisiä luunappeja ja tukkapöllyä, sillä sopivampaa menettelytapaa ei näin rautatiellä tarpeellisten välineiden puutteessa voitu käyttää... Kun sieltä sitten saavuin, Ilona näytti minulle pitkää-nenää ja sanoi: — Hää, hää, toi sai selkäänsä, toi sai selkäänsä!

5. LUKU,

jossa tekijä selostaa rautatiematkan loppua ja hämmästyttää hotellihenkilökuntaa Turussa.

Hitaasti, ainakin minun mielestäni hyvin hitaasti, juna kulki eteenpäin, ja kuinka pitkäksi tämä matka olisi tullutkaan, ellei Ilona olisi keksinyt uutta ajanvietekeinoa! Hän nim. hankasi kädellään II luokan vaunun penkin sarkakankaaseen ja painoi kätensä minun poskelleni ja sanoi: Eikö ole ihme, kun tämä käsi on kuuma. Minä tein saman tempun, eikä siinä monta kertaa tarvinnutkaan kättään hangata ennen kuin kämmenenpohjaa melkein poltti. Jatkoimme tätä leikkiä, hankasimme käsiämme sohvaan ja painoimme niitä toistemme poskille tai otsaan ja ihmettelimme, kumpi saisi kätensä kuumemmaksi. Tällä välillä Tyyra oli myös sekaantunut asiaan ja alkanut hangata käsiänsä, mutta luultavasti hän hankasi niitä liikaa, sillä koko hankaushistoria päättyi nahan lähtemiseen ja kauheaan parkunaan.

Suunnilleen samoihin aikoihin heräsi Aarre ja nosti äläkän. Tyyran otti eräs vaunuun astunut täti syliinsä ja yritti häntä parhaansa mukaan viihdyttää, mutta se muistaakseni enemmän pahensi kuin paransi asiaa. Lopulta myöskin Ilona sai päähänsä lähteä Tyyraa lohduttamaan, ja tämä tapahtui siten, että hän alkoi jakaa Tyyran tuuheata tukkaa, joka oli yhdessä ainoassa letissä, pariin kolmeen lettiin. Tämä jakaminen vaati myös pään kääntämistä, ja kun Tyyra oli nukahtamaisillaan tädin sylissä, joka itse torkahti, niin silloin Tyyra tipahtikin lattialle ja Ilona jäi häntä pitämään letistä kiinni. Tällä välin Aarre oli aivan luonnollisista syistä rauhoittunut, mutta Tyyra makasi "juur siin' maass'" ja veri purskui virtanaan hänen nenästään. Hän oli tipahtanut tädin sylistä Ilonan häntä shamponeeratessa ja kääntäessä päätä ja sattunut putoamaan nenälleen.

En tarkoin muista, kuinka tämä päättyi, minulle annettiin erinäisiä luunappeja, Ilonalle lausuttiin muutamia uhkauksia ja sen jälkeen jatkettiin matkaa siten, että Miina, joka oli ilmestynyt joltain väliasemalta Aleksiinan tilalle, ja minä istuimme toisessa sohvassa ja Manta ja Ilona toisessa, ja molempien palvelevien henkien piti valvoa, että me emme saisi sekaantua toisiimme.

Ja näin matka jatkui painostavan mielialan vallitessa, kunnes joskus aamuyöstä ilmoitettiin, että Turun kaupunki alkaa lähestyä, ja Miina ja Manta saivat määräyksen ruveta kokoamaan meidän vaunussa olevia kampsujamme.

Niitä taisi ollakin aika paljon, ja erikoisesti muistuu mieleeni eräs hyvin merkillinen kappale, nim. kaisloista tehty matto. Sen isäni oli saanut lahjaksi jollakin väliasemalla ja sitä ei tietysti ollut pantu pakaasiin, vaan työnnetty vaunun istuimien väliin. Se aiheutti jokaiselta konduktööriltä huomautuksia, että tuo kappale olisi vietävä pakaasiin, mutta siitä hommasta isäni kuitenkin kieltäytyi huomauttaen, ettei hän ollut ottanut sitä mukaansa alkuasemalta, vaan saanut sen lahjaksi matkalla, ja koska sitä paitsi ei koko rautatien tariffissa mainita ruokomatoista mitään, hän kieltäytyi tarttumasta siihen sormellakaan, ja siihen se asia jäi.

Kun nyt siis kapineiden kokoamista alettiin suorittaa, syntyi suuri häärääminen. Vieläpä niin suuri, että Ilona ja minä pääsimme taas yhtymään toisiimme, ja silloin löysimme myös Ilonan eväskorin, josta hän otti pitkän kappaleen lakritsinauhaa meille kummallekin ja ohjasi meidän molempien tiemme — klosettiin.

— Täällä me voimme olla rauhassa, sanoi Ilona, ja täällä meitä ei kukaan ahdista, mutta ollaan hyvin hiljaa, ettei kukaan tiedä, missä me olemme.

Ja niin luultavasti vierittiin useita asemanvälejä, ja me nautimme täysin siemauksin elämästä emmekä huomanneet, että juna pysähtyi, kunnes ovi äkkiä tempaistiin auki ja konduktöörin ja minun isäni naamat, joista viimeksimainittu oli erittäin vihaisen näköinen, ilmestyivät ovelle.

Meitä oli haettu ja lausuttu sekin otaksuma, että olisimme vasten kieltoa astuneet junasta tai kompastuneet kiskoille, joten vastaanotto oli samalla kertaa sekä vihainen että jonkin verran myös tyytyväinen.

Ja niin astuttiin sekavien tunteiden vallassa Turun kaupunkiin.

Täällä saimme odottaa rautatienasemalla pitkät ajat, sillä sen muistan, että nukuttamaan ja hermostuttamaan pakkasi. Isäni oli luultavasti hommaamassa pakaasiamme rautatieltä, ja ajoneuvoista oli suunnaton puute. Lopulta asia järjestyi siten, että äitini, Aarre, Tyyra ja Miina pantiin hevoseen ja isäni lähti heitä saattelemaan majapaikkaan, jota vastoin Mantan, Ilonan ja minun piti odottaa siksi, kunnes hän tulisi meitä noutamaan. Hän nähtävästi pelkäsi, että eksyisimme Turun kaupungin sokkeloisille kaduille. Vihdoin tuli sitten meidänkin vuoromme, mutta meille ei pistouvattu hevosta, mikä ei muuten ainakaan minun mielestäni ollut ikävä asia, sillä hauskaa oli saada jaloitella.

Ensi vaikutelma, jonka Turun kaupungista sain, oli, että Viipuri sentään oli jotakin toista. Koko matkalla ei näkynyt juuri muita kuin matalia yksikerroksisia puurakennuksia, ja muutenkin koko kaupunki näytti hyvin harmaalta ja yksitoikkoiselta. Lopuksi tultiin yksikerroksiseen puurakennukseen ja me saimme käskyn riisuutua ja panna maata. Huone, johon tulimme, oli koko lailla suuri, suurempi kuin mikään meidän huoneemme Viipurissa, mutta on jäänyt mieleeni, että se oli erittäin huonosti valaistu. Ainoastaan jossakin nurkassa paloi kaksi kynttilää, ja kun vähän tarkemmin tutkittiin asiaa, huomattiin, että äiti, Aarre ja Tyyra olivat sijoittuneet huoneen toiseen päähän.

Vähän ajan perästä ilmestyi sinne isäkin, aukaisi viereisen huoneen oven ja ilmoitti, että minä saan kunnian tulla hänen huoneeseensa. Jos edellinen huone oli ollut suuri, tuntui tämä aivan erikoisen pieneltä, sillä siinä ei ollut muita huonekaluja, ainakaan ensi silmäyksellä katsoen, kuin varsin leveä sänky ja jokin pöydäntapainen. Siellä paloi kynttilä, jonka isäni oli pistänyt olutpullon suuhun. Isäni riisui minut ja asetti sänkyyn, riisuutui hitaasti itse ja asettui minun viereeni. Tilaa meillä oli yltäkyllin. Nukahdin luultavasti heti, mutta heräsin aikamoiseen pauhinaan ja räiskeeseen, joka johtui siitä, että isäni oli tämän pienen isänmaan ehkä suurin kuorsaaja. Hän veti henkeään perin pohjin, siis erittäin voimakas sisäänhengitys, ja sen jälkeen hän möyrysi ilman takaisin, niin että sänky natisi liitteissään. Tämä ei oikeastaan minua ensinkään häirinnyt, päinvastoin se herätti jonkinverran mielenkiintoani, ja minäkin koetin saada aikaan samanlaisia ääniä, mutta ne häipyivät kokonaan siihen valtavaan luonnonvoimien kohinaan, joka tapahtui vieressäni.

Joka tapauksessa lienen taas nukahtanut hyvin pian, ja kun aamulla heräsin, ei isääni näkynyt. Venyttelin vuoteellani ja huomasin tilan tosiaankin siksi laajaksi, että aloin sillä heitellä kuperkeikkoja. Lopulta alkoi yksinäisyys tuntua painostavalta ja päätin lähteä viereiseen huoneeseen, kun yhtäkkiä huomasin, etten ollutkaan yksin. Minua vastapäätä hymyili paitaressu-poikanen. Minusta hän oli aivan sopiva seurakseni, ja tein siis hänelle jonkinmoisen viittauksen kädelläni. Poika vastasi samanlaisella liikkeellä viittaukseeni, ja minkä liikkeen tahansa tein, poika teki aivan samanlaisen. Jos pistin kielen ulos suustani, poika pisti myöskin, jos koetin levittää suutani korviin asti, poika levitti myös, ja lopulta en voinut muuta kuin tarttua isäni kävelykeppiin, jonka huomasin nurkassa, ja uhata käyttää tätä asetta. Mutta tämä toinenkin kaveri löysi kepin ja heilutti sitä aivan samalla tavalla kuin minäkin. Silloin en voinut muuta kuin lyödä — ja silloin hävisi myös tämä kiusanhenki silmistäni. Mutta sen sijaan huoneessa lenteli lasinpalasia, sillä olin ensimmäisen kerran elämässäni tekemisissä ns. kokopeilin kanssa, jollaista vehjettä en sitä ennen ollut eläissäni nähnyt. Näin olin siis saapunut Suomen kulttuurikehtoon, maamme ikivanhaan pääkaupunkiin Turkuun, saapunut sinne lasinsiruja tekemään, ja lasinsiruthan aina merkitsevät onnea.

Tosin ei onnea minulle, sillä vielä pitkät ajat sen jälkeen sain kuulla, että minun huoneenvuokrani Turussa oli maksanut yhtä paljon kuin muiden yhteensä, ja ihmettelen vielä tänä päivänä isäni kärsivällisyyttä, kun hän ei tämän tapauksen jälkeen antanut minulle selkään, vaan päinvastoin kuivasti totesi, että vahingolle ei voi mitään. Niin harvinaisia kappaleita olivat siihen aikaan tällaiset kokopeilit, etten minä ollut joutunut niitä milloinkaan näkemään. Tuskin kukaan uskoo, että vielä 5-vuotiaana siihen aikaan voitiin löytää tästä maasta henkilö, joka ei milloinkaan ollut katsonut sellaiseen peiliin, jossa olisi nähnyt itsensä kokonaisuudessaan. Voi myös olla, että minun järkiriepuni oli pienempi kuin muiden, mutta joka tapauksessa viime aikojen edistys on ollut siksi huomattava, ettei tätä nykyä herraslapsia enää vedetä huulesta kokopeilillä samalla tavoin kuin minua aikoinaan.

Olimme siis saapuneet Turkuun, mutta sieltäpä ei matka kovin äkkiä jatkunut. Nykyään moni jo sadattelee, kun menee puolen päivää ennenkuin pääsee junasta laivalle, mutta tällä kertaa oli "Ebba Munck", se laiva, jonka piti meidät kuljettaa Poriin, saanut siksi edullisen lastin, että se myöhästyi 2 viikkoa. Tämän ajan saimme siis odotella Turun hotellissa. En tiedä vielä tänä päivänäkään, olisiko isäni ehkä tehnyt jonkin laskuvirheen tätä matkaa suunnitellessaan, mutta tuskinpa vain, sillä huomattava on, että hänellä oli mukanaan siksi paljon sekä elävää että kuollutta kalustoa, ettei hän kovin mielellään halunnut Tampereenkaan kautta matkustaa. Jouduimme siis odottamaan Turussa 2 viikkoa.

Hotellista muistuu erikoisesti mieleeni biljaardi. Olimme Ilonan kanssa vähitellen tutustuneet koko taloon, mutta jostakin syystä talon palveluskunta ei suosinut Ilonaa niin paljon kuin minua. Minä sain melko vapaasti liikkua paikasta toiseen, ja niinpä vietiin minut kerran katsomaan jotakin sellaista, jonka myöhemmin olen käsittänyt biljaardiksi. Kaikkein pahinta koko hommassa oli, että en saanut käsiini ainoatakaan noista kiiltävistä palloista. Mutta tapasin siellä erään sedän, joka ilmoitti, että hänelläkään ei ole oikeutta pistää niitä taskuunsa, mutta että hän seuraavana päivänä tulee tuomaan minulle vielä paremman pallon kuin ne, joita tuolla liikutellaan, nim. sellaisen, että kun sen iskee lattiaan, niin se ponnahtaa kattoon asti. Ja setä pitikin sanansa, sillä seuraavana päivänä hän pisti käteeni mustan kumipallon. Kun setä iski sen pari kertaa lattiaan, niin katso, se ei ainoastaan ponnahtanut kattoon asti, vaan melkeinpä lattiasta uudestaan kattoon. Tämä pallo oli muuten suurin aarteeni kauan aikaa, ja olen saanut selville sen lahjoittajankin: se oli kuuluisa lääninsihteeri Tatta Vigren.

Mutta vielä suurempia ihmeitä piti minun saada Turussa nähdä. Eräänä päivänä isäni oli erittäin hyvällä tuulella ja ilmoitti, että pääsisimme ajelemaan. Ja niin meidät kuljetettiin umpinaiseen vaunuun, joka kulki kiskoilla samalla tavoin kuin rautatievaunu, mutta jota hevoset vetivät. Ja esiintyi siellä konduktöörikin, joka ojensi jonkinmoisen ihmeellisen näköisen vehkeen, jonne isäni työnsi muutamia lantteja, ja niin jatkui matka taas entistä latuaan. Pitkän aikaa tällä vehkeellä ajeltiin, kunnes Ilona rupesi vaatimaan, että hänen täytyy päästä takaisin kotiin. Ilmoitti tottuneensa tällaiseen vehkeeseen ja sanoi, ettei se häntä yhtään huvita. Mutta lähelläpä siinä olikin koti, ja silloin Ilona sai lähteä ulos, jotavastoin me isän kanssa jatkoimme matkaa. Ajoimme jonkin aikaa, astuimme sitten vaunusta ja menimme erääseen pieneen ravintolaan tai kahvilaan, jossa isäni tilasi itselleen tuutingin ja kysyi minulta, mitä minä haluaisin. Minä sanoin haluavani sitä samaa kuin pappakin, jolloin isäni naurahti ja eräs täti toi kouraani suuren omenan. Meidän siinä vähän aikaa istuttuamme ja odotettuamme saapui seuraamme lyhyt, hieman kumara, hyvin ystävällisen näköinen pitkäpartainen mies, jota isäni nähtävästi oli odotellut.

Ja niin alkoi elämäni siihen asti suurin elämys. Astuimme nim. Turun tuomiokirkkoon, jossa vahtimestari suurine avaimineen otti meidät vastaan, ja minullakin oli kunnia kulkea koko tämän kirkon läpi. Olen tehnyt saman matkan kerran jälkeenpäinkin ja tuntenut itseni sen loppuessa aika väsyneeksi, mutta tällä kertaa en väsymystä tuntenut. Isäni oli hyvin innostunut muinaistutkimukseen, ja senvuoksi kuljettiin tämä kirkko luultavasti sangen perinpohjaisesti. Minulle ei ole siitä jäänyt mitään sen kummempaa muistoa kuin se, että olimme tornissa ja siellä ihmeteltiin eräässä paikassa tiilejä, jotka olivat Turun palossa sulaneet yhteen. Sitten olimme hautaholveissa ja eräässä holvissa aukaistiin arkku, jolloin isäni naputti kävelykepillään erästä ruumista ja mainitsi, että sehän on kivenkova.

Tämän jälkeen en muista Turusta sen enempää kuin että meidät koko joukko oli kutsuttu visiitille juuri tuon pitkäpartaisen sedän luokse, että meitä pidettiin siellä erikoisen hyvänä ja että mm. jälkiruokana tarjottiin hillottuja päärynöitä, puolukkahillossa hillottuja luultavasti, koskapa muistan niiden olleen punaisen värisiä, ja vielä että koko visiitti oli päättyä suureen surkeuteen senvuoksi, että minulle ei mielestäni annettu tarpeeksi tätä jälkiräättiä, joten tein täydellisen kapinan ja aloin vaatia lisää. Mielenosoitukseni olisi ehkä päättynyt huonosti, ellei tämä vanha herra, rehtori Jansson, muuten nykyisen teknillisen korkeakoulun professorin Janssonin isä, olisi sanonut isälleni, että hän kyllä hoitaa tämän asian, jonka jälkeen hän nosti koko maljakon eteeni ja antoi minun ottaa sieltä niin paljon kuin halusin. Minä itsekin häkellyin tällaisesta suosionosoituksesta, mutta setä valitsi minulle sieltä kolme erittäin suurta päärynää ja antoi suuremman lusikan, ja niin oli tämä asia kuitattu.

6. LUKU,

jossa keinutaan Pohjanlahden aalloilla, koetaan paljon uutta ja purjehditaan satamaan.

Nuo juhlat olivat luultavasti jonkinlaiset lähtiäiset isäni Turusta poistuessa, sillä tämän jälkeen muistoni katkeavat ja heräävät vasta "Ebba Munckissa", jolla olimme matkalla Poria, tuota ihannoitua onnelaa kohti.

Asuimme luullakseni peräsalongissa. Ensimmäinen heräämiseni oli siinä, että veljeni Aarre oli sijoitettu shaaliin, jonka nurkista Miina ja Manta pitivät kiinni ja heiluttivat tätä myttyä äitini laulaessa kehtolaulua. Hyvin pian väsyivät heiluttajat, sillä he jättivät myttynsä siihen ja poistuivat kannelle ja uhrasivat meren jumalalle. Eräässä nurkassa istui Ilona kalman kalpeana eikä saanut sanaakaan suustaan. Ainoa, joka tuntui olevan jonkin verran tavallisessa tällissään, oli sisareni, joka vuoroin käveli ja vuoroin konttaili pitkin hytin lattiaa. Äidilläni näkyi olevan erittäin paljon puuhaa, mutta ei hän näyttänyt kipeältä.

Sen jälkeen saapui isäni paikalle, nosti Ilonan ja Tyyran syliinsä, käski minun ottaa palttooseensa kiinni, ja niin kuljetettiin meidät laivan kannelle. Siellä makasivat Manta ja Miina hyvin surkean näköisinä yhdessä lytyssä köysikasan päällä. Tähän samaan kasaan liitettiin Ilonakin. Sitten saapui kapteeni paikalle ja antoi kummallekin vanhemmalle hieman viiniä, mutta Tyyra ei saanut mitään, hänen huuliaan vain pyhkäistiin tällä kallisarvoisella nesteellä ja hänet vietiin takaisin mamman luo. Mutta minä olin koko ajan reippaana ja sain seurata isääni ja kapteenia tätä "jättiläislaivaa" tarkastamassa. Olen täysi-ikäisenä, lähemmin sanoen 22-vuotiaana, nähnyt Ebba Munckin, ja se aleni hyvin paljon minun silmissäni. Mutta lapsena se tuntui minusta siksi suurenmoiselta, että tuskin toista sen vertaista valtamerihöyryä mielestäni oli olemassa. Erikoisesti imponeerasi isääni ja tietenkin minua se, että kapteenin kädessä oli erikoinen koneisto, jolla hän määräili niinkuin sanotaan "ramootpakkia", ilman että hänen täytyi karjua kuulotorveen.

Tämän lisäksi muistan, että kapteeni, jonka nimenkin opin tuntemaan — hän oli muuten af Tengström — koko matkan selosti sitä, että aniharvoin näin suuri laiva on käynyt Porin kaupungin rannassa asti.

Ja niinhän kävikin, laiva oli tosiaankin liian suuri. Sillä kun olimme saapuneet lähelle Poria, todennäköisesti ns. Skriivarin luodon kohdalle, niin ei kapteenin instrumentti enää auttanut, vaan istuttiin siinä kiinni. Siihen aikaan ei ollut langattomia sähkölennättimiä eikä niitä tarvittukaan, sillä molemmin puolin jokirantaa nähtiin mällisteleviä naamoja, jotka katselivat ihmeekseen tätä "suurta" alusta, joka avuttomana seisoi paikallaan propellin pieksäessä Kokemäenjoen savista vettä.

Vasta sitten kun W. Rosenlew & C:on hinaaja Vilpas ja F.A. Juseliuksen Houru olivat saapuneet paikalle, alkoi Ebba Munck hitaasti irtaantua pohjalietteestä ja siirtyä syvemmille vesille Kokemäenjoen pääuomaan ja Porin kuuluisaa rantaa kohti. Mutta täälläkään sitä ei saatu laituriin, vaan se jäi siitä ainakin noin 10 metrin päähän siitä luonnollisesta syystä, että vettä oli liian vähän.

Kapteeni Tengström räyhäsi komentosillallaan jotakin sen tapaista, että hän asettaa syytteeseen Porin kaupungin sen johdosta, että tämä ei tarpeeksi "mutraa" kulkuväyliään, niin että kun vähänkin suurempi laiva saapuu Poriin, niin sille aina tapahtuu tämäntapaisia hankaluuksia.

10 metriä on lyhyt matka, melkeinpä naurettavan lyhyt, mutta kuitenkaan eivät mitkään laivasillat, ainakaan senaikuiset olleet tälle matkalle venytettävissä, joten meidän maallinen omaisuutemme näytti saavan jäädä Ebba Munckiin. Ainoastaan meidät persoonallisesti kuljetettiin mantereelle. Sen jälkeen alettiin touhuta väliaikaisen sillan rakentamista laivasta laiturille.

Tällä välin oli jo isänikin ennättänyt hermostua. Hän oli nim. Turussa tehnyt ennenkuulumattoman suuren kaupan. Hän oli ostanut itselleen 100 markan hintaisen kirjoituspöydän, jota hän oli silmäteränään suojellut koko matkan ajan. Minullekin oli näytetty sen jalkoja, jotka pistivät pakkauksesta esille. Hän pui nyrkkiään kapteeni Tengströmille ja ilmoitti, että jos pöydässä on naarmuakaan, ei hän ota pöytää vastaan ja kapteeni saa suorittaa tuon uskomattoman suuren summan, Smk. 100: —, eikä hän tule saamaan penniäkään rahtia koko pöydästä.

Olimme sitten astuneet ihannoidulle Porin kamaralle. Mutta silloin äitini huomautti, että meiltä on elämä kokonaan poikki, ellemme saa suurta kirstua mukaan, jossa kaikki välttämättömyyskapineet ovat. Se kirstu oli tosiaankin kannella, mutta kun kantajia tarvittiin, ei löytynyt ketään, joka olisi pystynyt sitä kuljettamaan.

Siinä oli luultavasti kaikki talon rautatavarat, prässiraudat ja padat ja mitä mahtoi olla muuta raskainta omaisuutta, sillä kun 4 laivamiestä tarttui sen kulmiin — siinä kun ei ollut minkäänlaista kädensijaa — niin eipä se juuri hievahtanut paikaltaan.

Isäni huusi rannalta kapteeni Tengströmille:

— Käske niiden äkkiä nostaa se kirstu tänne!

Ja keinohan siihen keksittiin, miehet tekivät jonkinlaisen liikkeen alkaakseen vierittää kirstua. Mutta äitini päästi epätoivoisen huudon ja sanoi, että vierittäminen on mahdotonta.

Silloin tapahtui jotakin suurenmoista, jonka muistan koko ikäni.

Isäni sanoi: Tekin muka olette olevinanne miehiä. Heitti päällystakin yltään, nousi uudestaan laivaan tilapäistä lankkukäytävää myöten, hyppäsi tasajalkaa sen keskivälillä nähtävästi koettaakseen, kannattavatko nämä vehkeet hänet ja kirstun, tarttui kirstun toiseen päähän molemmilla käsillään ja kantoi sen laivasta niinkuin se ei olisi painanut mitään.

Kun hän oli näin saanut kirstun rantaan, kutsui hän luokseen lähimmän kuorma-ajurin ja pyysi nostamaan kirstun rattaille.

— Ei sitä niingäs vain näill gärryilb ban, tämä on Ramberin hevone.

— Oli kenen tahansa, sanoi isäni, mutta minä nostan kirstun tähän ja nostan sinne vaikka teidät ja hevosen ja vedän teidän itse kaupunkiin, jollette tottele.

Ja niin tapahtui, että me muut ajoimme ajuri Heinen kahdella hevosella Porin kaupunkiin ja perässä tuli isäukkoni istuen tuon kuuluisan kirstun päällä ja ohjaten kauppias Rambergin hevosta. Sillä renki oli hävinnyt ilmoittamaan isännälleen, että hirveä omistusoikeuden loukkaus oli tapahtunut.

7. LUKU,

jossa kerrotaan Luvian palatsista, rukouksen voimasta ja taideharrastuksista.

Jo matkalla oli isäni ilmoittanut, että me saisimme Porissa erittäin loistavan asunnon, jonka nimi oli Luvian palatsi. Ja komea asunto se olikin. Tuskinpa vielä nykyäänkään on sen komeampaa puurakennusta. Huoneiden lukumäärää en osaa vieläkään lausua, mutta jonkin verran käsitystä arvoisa lukija saaneet siitä, minkä laajuinen tämä lokaali oli, kun mainitsen, että meidän silloisesta salistamme on tehty kansankirjasto ja lukusali, siis kaksi verrattain laajaa huonetta. Kulmahuoneesta, joka oli isäni työhuone, on tehty kahvilasali ja verrattain laaja 2-huoneinen yksityisasunto. Sitäpaitsi meidän huoneistoon kuului 4 pihanpuoleista huonetta keittiöineen ja niinkuin nykyään sanoisimme mukavuuksineen. Olen myöhemmin tosin vain askeltamalla laskenut tämän ensimmäisen lokaalimme pinta-alan, ja se oli noin 500 neliömetriä.

Täytyy myöntää, että tuntui sangen tyhjältä, kun ei tässä huoneistossa aluksi ollut muita mööpeleitä kuin ne nyytit ja korit, mitä sinne tuotiin, isäni sinne kantama suuri arkku. Mutta vähitellen alkoi muitakin huonekaluja ilmestyä, mm. isäni kirjoituspöytä ja Viipurista tullut kalustomme, mutta kovin laajoilta tilat tuntuivat sittenkin. Kun vielä lisätään, että Luvian palatsin isäntä ei ollut vielä tapisoinut rakennustaan, että uunitkin osoittautuivat huonoiksi ja että ne muutamat halkosylet, jotka isäni oli edeltäpäin tilannut, olivat erittäin märkää puuta, niin alkoi äitini vähitellen valittaa, ettei tässä loistorakennuksessa ihminen voi asua. Ja olkoonkin mainittu, ettei sitä sen jälkeen varsinaisena ihmisasuntona ole käytetty, vaan kesti suunnilleen 30 vuotta ennenkuin tämä talo saatiin siihen kuntoon, että sen erinäiset osat jäivät vakinaisesti ihmisasunnoiksi.

Mutta me lapset emme ainakaan olleet suruissamme siitä, että meillä oli näin laajat liikkumistilat. Sillä oli siinä mahdollisuutta keikkua huoneesta huoneeseen sen kuin halusi, ja niin tulin ajatelleeksi sitäkin, että eräässä välihuoneessa voisi esittää Prinsessa Ruususta — sillä tilat olivat aivan yhtä suuret kuin Viipurin tyttökoululla, jossa olin tämän näytelmäkappaleen nähnyt.

Esirippua ei kuitenkaan ollut, ja kun olen sen jälkeen käynyt Luvian palatsissa, olen huomannut, että monta neliömetriä kangasta olisikin tarvittu ennen kuin sellainen välikön aukeamaan olisi saatu. Mutta olimme tottuneet luottamaan rukouksen voimaan. Pia-musteri oli nim. meille opettanut ja selittänyt, että rukouksen vaikutus on erittäin voimakas, varsinkin jos polvistuu rukoukseen ryhtyessään. Ilonalle esitin tämän keinon, ja niin polvistuimme, Ilona, Tyyra ja minä, ja rukoilimme, että välikön aukkoon ilmestyisi esirippu, jotta kykenisimme aloittamaan näytelmäharjoitukset.

Niinkuin lukija edelläolevasta huomaa, taipumuksia teatteriin päin on ollut allekirjoittaneellakin. Polvistuessani Luvian palatsin lattialle Ilonan ja Tyyran seurassa ne ilmenivät ja en kyennyt ajattelemaan mitään sen suurempaa ja toivottavampaa ihmettä maailmassa, kuin että tuohon välikköön ilmestyisi esirippu, joka voitaisiin nostaa ja laskea. Se mielestäni vain puuttui saadaksemme toteutetuksi meissä asuvia korkeasti taiteellisia taipumuksia.

Minä lienen ollut jonkinlaisena esilukijana, ja hartaasti lausuimme tätä toivomustamme, kun isäni sattui saapumaan paikalle. Hänen huomiotansa herätti ehkä jonkin verran erikoinen asentomme ja ristissä olevat kätemme, ja hän kysyi, varsin leppeällä äänellä muuten: Mitäs te teette lapset? Tällöin Tyyra ilmoitti, että me rukoilemme esirippua, joka varmasti tulee, sillä yleensä kaikki rukoukset kuullaan.

Isäni ei sekaantunut asiaan sen enempää sillä kertaa, mutta aamiaispöydässä istuessaan hän loi tuikean katseen äitiin ja kysyi häneltä: Et suinkaan sinä ole opettanut lapsille näitä tyhmyyksiä? Äitini ei tiennyt asiasta mitään ja rupesi tiedustelemaan, mistä oli kysymys.

Isäni kertoi koko asian, jolloin äitini hieman hymähti ja sanoi sen jälkeen, että ainakin hän on syytön koko näytökseen, mutta että hänestä ei siinä itse asiassa ole mitään pahaa.

Isäni mietti hetkisen ja sanoi sitten, että ehkäpä ei olekaan. Kyllähän rukoilemisellakin tässä maailmassa voidaan saada jotakin aikaan, ja jotta Jumala ei joutuisi häpeään, niin hänellä ei ole mitään vastaan auttaa Jumalaa. Esirippua näin suureen aukkoon ei tosin hänen varoillaan voida hankkia, mutta välikön päässä on pieni konttori, jossa lapset voivat näytellä, ja mamma voi antaa heille vanhan lakanan, joka saa tehdä esiripun virkaa.

Ja niin olivat rukouksemme tulleet kuulluiksi, sillä äitini silmäiltyään lakanoitaan, tosin varsin vastenmielisesti, paikkasi niistä erään ja antoi sen meidän näyttämötarkoituksiimme. Se ripustettiin välikön takana olevan konttorin oviaukkoon, ja niin meillä oli sekä näyttämö että varsin laaja sali, johon yleisöä mahtui.

Nyt oli ainoastaan kysymys siitä, mitä piti näyteltämän. Ilona oli ollut Helsingissä oikeassa teatterissa ja nähnyt oikean näytelmäkappaleen. Hän selitti, että näytelmäkappaleeseen yleensä kuuluvat pappa ja mamma, jotka riitaantuvat keskenään ja lopulta rupeavat käyttämään kovia sanoja, ja sitäpaitsi siihen kuuluu myöskin erinäisiä renkejä, sisäköltä, kyökkipiika ym. henkilökuntaa. Mutta lapsia niihin ei tavallisesti kuulu, sillä vaikka Ilona oli ollut monta kertaa teatterissa, ei hän ollut nähnyt näyttämöllä ainoatakaan lasta ja hyvin vähän yleisön joukossakin. Tämä merkitsi hänen mielestään sitä, että Tyyra ja Aarre eivät mitenkään voineet esiintyä näyttämöllä, joten ainoastaan Ilona, minä ja palvelijattaret pääsisimme sinne. Minä muistelin ainoata näytelmäkappaletta, jonka olin nähnyt, eikä siinäkään esiintynyt Tyyran ikäistä henkilöä. Tosin tiesin, että Tyyralla oli aivan erikoinen harrastus asiaan ja että hänen rukouksensa esiripun hankkimiseksi olivat vaikuttaneet ehkä yhtä paljon kuin minunkin, mutta en voinut mitään Ilonan selville argumenteille, joten me kahdella äänellä yhtä poissaolevan ääntä vastaan päätimme, että Tyyralla ei ainakaan toistaiseksi ollut oikeutta esiintyä varsinaisella näyttämöllä, vaan hän kuului korkeintaan suureen yleisöön.

Minä en ottanut vastuulleni tämän päätöksen ilmoittamista Tyyralle, vaan Ilona lupasi sen aikoinaan hänelle esiintuoda. Hän sanoi nimenomaan: Älä kerro tästä asiasta Tyyralle äläkä kellekään mitään, kyllä tämä asia muuten järjestyy. Sen jälkeen Ilona huomautti, että tarjolla olevat henkilöt eivät mitenkään riitä näytelmäkappaleen suoritukseen, vaan on hankittava lisävoimia. Minä utelin, mitä näytelmäkappaletta olisi näyteltävä, ja ehdotin toistaiseksi ainoastaan Prinsessa Ruususen sitä kohtaa, jossa prinssi herättää prinsessan. Mutta Ilona sanoi, että se on menettänyt kokonaan taiteellisen merkityksensä ja on vanhanaikainen. Oli paras esittää sellainen kappale, jossa hän näyttelee mammaa ja minä pappaa.

Sitä paitsi kappaleeseen tarvitaan välttämätön kyökkipiika, joksi Manta lupautui, ja välttämätön kamaripiika, joksi taas Miina lupautui.

Meitä oli siis jo alkuaan 4 henkilöä, mutta sitä paitsi Ilona mainitsi, että kappaleeseen tarvittiin luutnantti ja nokikolari. Näiksi hän ehdotti paakerska Vilposkan molempia poikia, joiden luokse lähdimme neuvotteluihin. Toinen heistä suostuikin mielihyvin rupeamaan luutnantiksi, joksi Ilona hänet valitsi, mutta toinen, jolle tarjottiin ainoastaan nokikolarin titteliä, käänsi meille selkänsä eikä suostunut koko hommaan. Kun neuvottelut olis lopetetut ja me palasimme kotiin, niin Ilona ilmoitti, että minä aivan hyvin voin samalla kertaa esittää sekä papan että nokikolarin osaa, sillä he eivät esiinny näyttämöllä yhtaikaa. Minusta oikeastaan tuntui jonkin verran vääryydeltä, että Tyyraa ei otettu mukaan, joten rohkenin esittää, että Tyyra saisi esiintyä edes nokikolarina, mutta tämän ehdotukseni Ilona kumosi entisellä argumentilla, että näyttämöllä esiintyy ainoastaan naisia ja miehiä, mutta ei lapsia.

Harjoittelimme sen jälkeen näytelmää, Ilona sijoitti nurkkaan pöydäntapaisen ja ilmoitti minulle: Sinun on sanottava minulle: sinä olet minut pettänyt, jonka jälkeen minä sanon: nyt minä pyörryn, ja sinun täytyy silloin yrittää tukea minua. Ja kun minä olen pyörtynyt, niin täytyy sinun kävellä edes takaisin lattialla tällä tavalla (ota hyvin pitkiä askeleita ja sano lopulta 'haa' ja sano taas: sinä olet minut pettänyt), ja sen jälkeen minä saan kohtauksen, kas näin, minä teen sen tällä tavalla, ja sitten me riitelemme, kas näin, ja sen jälkeen kutsumme kamarineitsyen sisälle, kas näin. — Näin pitkälle olimme näissä harjoituksissa päässeet, kun kysyin Ilonalta, mitä nokikolarilla oikeastaan oli tekemistä tässä näytöksessä ja minkä vuoksi minun täytyi olla pappa ja nokikolari samalla kertaa. Tämä pani Ilonan hiukan miettimään ja hän sanoi, ettei hän tosiaankaan muista, missä yhteydessä nämä henkilöt olivat keskenään ja että hän ehkä on sekoittanut pari näytelmäkappaletta toisiinsa. Mutta joka tapauksessa tuntuu siltä, että me olemme täysin harjaantuneet tätä näytelmää esittämään ja että pääasia on vain ratkaista, kuka on piletinmyyjänä. Sellainenkin henkilö nim. kuuluu kaikkiin teattereihin, ja täytyy siis myös olla pilettejä, jota ei tähän asti ensinkään oltu ajateltu.

Lähdimme tekemään pilettejä. Tämä tapahtui siten, että eräs isäni pöydällä oleva kirjoitusvihko jaettiin alkutekijöihinsä, siellähän oli mm. pitkät sakset, ja Ilona alkoi tekstata sanoja, joiden piti olla "Pääsylippu". Tosiasia lienee muuten ollut, että hän hyvällä käsialallaan, sillä siihen Ilonalla oli taipumuksia, kirjoitti "Päsylipu", ja tämä vei melkoisesti aikaa minun mällistellessäni tärkeätä toimitusta. Ei kestänyt kauan, kun Ilona kyllästyi tähän puuhaan ja sanoi, että "siinä sinäkin mällistelet etkä tee mitään, alappa sinä myöskin kirjoitella näitä pilettejä, tässä on paperia niin paljon kuin ikänä haluttaa ja tässä on kynä." Jonka jälkeen Ilona sanoi: Kirjoitappa niinkuin minä kirjoitan. Minä tein työtä käskettyä, mutta minun täytyi huomauttaa, että en ollut milloinkaan ollut oppinut tuntemaan kirjaimia ja vielä vähemmän pitämään kynää kädessäni, joten jo ensimmäisen pääsylipun kirjoittaminen toi minulle aivan erikoisia hankaluuksia. Ja kun kohotin katseeni, oli Ilona hävinnyt ja huomasin edessäni isän. Hyvin törkeällä liikkeellä hän otti kynät ja paperit kourastani ja alkoi sen jälkeen, niinkuin sitä ruotsinkielellä sanotaan, himlata. Olimme nim. pääsylipuiksi jakaneet erään oppilaan vihon, jonka isäni oli äskettäin korjannut, ja sitä, mikä on särjetty, et saa milloinkaan eheäksi jälleen.

Seurasi ristikuulustelu, jossa Ilona ja minä syytimme toisiamme ja asia päättyi siihen, että isäni antoi meille molemmille ojennusta. Muistan vielä sen kapinaa kuvastavan katseen, jonka Ilona loi isääni ja sanoi, että "setä ei saa minua lyödä". Hänen protestinsa hukkuivat hyvin pian hätähuutoihin, kun isäni leveällä kämmenellään pehmitti hänen takapuoltaan ja ilmoitti, että Ilonalla ei ole minkäänmoista oikeutta sekaantua hänen kirjoituspöytäänsä eikä mihinkään, mitä siellä on. Korkeintaan paperikorista hän saa ottaa esille papereita ja käyttää niitä niin kuin haluaa. Sen jälkeen tuli minun vuoroni, ja minut pehmitettiin aivan samalla tavalla isän kädellä.

Hyvin murtuneina ja kärsineinä poistuimme Ilonan kanssa jatkamaan näytelmämeininkiämme. Ilona istui pallin päälle, kätki kasvonsa käsiinsä ja purskahti itkuun. Hän sanoi, että tämä sivukohtaus on mitä suurinta vääryyttä ja että hän ei oikeastaan itke tuskasta, vaan vihasta sen vuoksi, että kohtelu, joka on tullut hänen osakseen, on aivan ennenkuulumaton. Ei edes siinä näytelmäkappaleessa, jota meidän pitäisi esittää, ole tapahtunut sellaista, että sankaritarta näin raa'asti piestään.

Joka tapauksessa kuitenkin pääsyliput myytiin. Rahoja niistä ei tietenkään kukaan maksanut, mutta jonkinnäköisiä hyödykkeitä piti ainakin antaa, ja ihmeellistä kyllä, nämä ensimmäiset pääsyliput maksettiin lankarullilla. Eräs lahjakas liikemies oli nim. Porin läheisyyteen perustanut lankarullatehtaan ja sen jälkeen tehnyt konkurssin. Lankarullia käytettiin juuri näihin aikoihin polttoaineena halkojen sijasta ja niitä oli mm. Luvian palatsin pihalla melkoinen kasa. Lankarullat siis vaihdettiin "Päsylipuihin" ja tyytyväisyys oli aivan yleinen. Muistaakseni meillä oli noin 8 katselijaa, niiden joukossa mm. tuomarin rouva Maexmontan, jolle olimme käyneet monta kertaa kertomassa suuresta yrityksestämme.

Ja niin alkoi näytös. Ilona astui esille, teki mahdollisimman teatraalisia liikkeitä ja lausui kaikki sanottavansa sovitun mukaan ja minä tein parastani. Tyyra istui katsomon edustalla ja kysyi lopulta, eikö hänen vuoronsa vähitellen tule. Ilona sanoi: Sinä kuulut vasta viimeiseen näytökseen — mutta tätä ei Tyyra hyväksynyt, vaan syöksyi äkkiarvaamatta näyttämölle ja korotti äänensä ja itki ja sekoitti meidän konseptimme. Minä olin pukeutumassa nokikolariksi Tyyran tullessa näyttämölle ja huutaessa Ilonalle: Anna pois minun hattuni, sinä et saa viedä minun hattuani, etkä saa panna sitä päähäsi. Silloin Ilona sanoi: Tämä on hävytöntä, minä suutun ja lopetan koko homman. Ja hän poistui paikalta, meni viereiseen huoneeseen, kätki naamansa sängyn pieluksiin ja itki. Mutta Tyyra veti hatun päähänsä, kysyi, milloinka hänen vuoronsa on esiintyä, sillä hänellekin on annettu jonkinmoinen tehtävä näytelmäkappaleessa, ja jollei Tatu voi sitä antaa, niin hänen täytyy kysyä Ilonalta, mikä tämä tehtävä oikeastaan on.

Tällä välillä Ilona oli rauhoittunut ja ilmoitti, että me emme voi muuta tehdä kuin ottaa kolmisin toistemme käsistä kiinni ja kumartaa yleisölle ja ottaa vastaan mahdolliset suosionosoitukset.

Niin teimmekin, ja kaikki päättyi aploodeihin. Häradshövdinska Maexmontan ilmoitti pitävänsä taiteilijoille karonkan, ja me siirryimme hänen puolelleen. Ja hyvä karonka siitä tulikin, mutta ei aivan puolueeton. Ilonalle annettiin nim. kahvia, mutta minut katsottiin liika nuoreksi sitä saamaan, joten minulle tuotiin maitolasi ja manteliässä. Sen jälkeen katseltiin, mitä Tyyralle olisi tarjottava, ja tämä tapahtui lopulta siten, että täti hienonsi jotakin sokerileipää teevadille, kaasi sen päälle kermaa ja rupesi lusikalla ruokkimaan Tyyraa.

Ja tämän jälkeen täti Maexmontan rupesi siirtämään meitä kotipuolelle ja me lähdimmekin sovinnolla paitsi Tyyra. Hän oli jostakin syystä ihastunut paikkaan ja kieltäytyi jyrkästi lähtemästä. Luultavasti tämä riippui siitä, että hän sai istua mukavassa nojatuolissa ja olisi halunnut siihen nukahtaa. Lopultakaan ei siirto onnistunut muulla tavalla kuin siten, että äitini haettiin kantamaan Tyyra pois.

8. LUKU,

jossa muun muassa Kalle Pekka Malmgren puuttuu tapahtumien kulkuun.

Kun tulimme kotiin, huomasimme, että jotakin oli tapahtunut. Meidät vietiin hyvin äkkiä toiseen huoneeseen ja huomiota herätti se, että itse piirilääkäri Kalle Pekka Malmgren oli saapunut paikalle.

Minun täytyy lukijoille esittää Kalle Pekka Malmgren. Hän oli tunnettu lääkäri, vieläpä tiedemies alallaan. Koko hänen olemuksessaan ei nähty muuta kuin viisi palloa, siten että kaksi alimmaista palloa olivat hänen lihavat säärensä, niiden yläpuolella oleva pallo edusti keskiruumista ja kaikkein ylimpänä oli hänen päänsä, joka miltei täsmällisesti edusti sfäärillistä perusmuotoa.

Hän oli käynyt toteamassa, että Aarre oli sairastunut tulirokkoon, ja neuvotteli isäni kanssa siitä, mitenkä meidät muut eristettäisiin. Ja tämä neuvottelu päättyi siihen, että meidän kaikkien muiden piti muuttaa talosta. Tuli päätökseksi, että meidät vietiin erään isäni virkatoverin luo, joka muistaakseni asui jossakin kaupungin rajamailla.

Mutta tuskin olimme päässeet perille, kun meitä rupesi pyörryttämään ja päätämme kivistämään, ja niin huomattiin, että me myöskin olimme saaneet tulirokon.

Siitä tuli pitkäaikainen sairastaminen, sillä lopulta sairastuivat kaikki muut paitsi isäni ja äitini. Isänikin kyllä sairastui kaulapaiseeseen ja sitten vatsatautiin. En muista tältä ajalta paljoakaan, mutta kuulin täti Seliniltä monta vuotta perästäpäin, että perheemme kova kohtalo oli herättänyt osanottoa koko kaupungissa, ja hänkin mainitsi liikuskelleensa meidän asuntomme ulkopuolella kuullakseen edes lapsen itkua.

Minun muistoni sairauden jälkeen palasivat hyvin omituiseen tapaukseen. Minua vilutti ja muutenkin tuntui oloni hyvin epämukavalta enkä oikein käsittänyt, missä olin. Lopulta kuitenkin huomasin, että olin yksinkertaisesti pudonnut sängystä lattialle. Kun tästä asiasta olin päässyt selville, päätin kömpiä sänkyyni takaisin. Mutta se oli helpommin ajateltu kuin tehty, sillä putoaminen on helppoa, mutta nouseminen on vaikeampaa. Ja ponnistukseni päättyivät lopulta siihen, että sain tyynyt ja patjat päälleni, mutta jäin kuin jäinkin lattialle makaamaan. Olin luultavasti tukehtumaisillani, sillä kuulin ainoastaan äitini äänen: Herra Jumala, poikahan on kuollut, hän ei hengitä enää. Isäni saapui myös paikalle ja huomasi, ettei mitään vaaraa ollut, nosti minut sänkyyn ja hieroi ruumistani hieman, luultavasti pannakseen vereni liikkeelle. Mutta kuinka lienee ollut, olin jollakin tavalla maannut niskani uuvuksiin, sillä kun mukamas olin muuten terve, en saanutkaan päätäni käännetyksi. Silloin pelästyttiin taas ja luultiin, että olin saanut jonkinmoisen halvauksen. Ja niin ilmestyi Kalle Pekka Malmgren paikalle, hiveli jonkin verran niskaani ja niskasuoniani ja sanoi, että tämä ei ole mitään muuta kuin tavallista päänväärää, joka on johtunut siitä, että jouduin makaamaan tyynyjen ja patjojen alla pää jollakin tavalla luonnottomassa asemassa. Mutta yhtäkkiä syöksyi taas äitini huoneeseen hirvittävän hätäisenä. Hänellä oli Aarre sylissään ja hän huusi: Tohtori, tohtori, auttakaa, nyt tämä lapsi kuolee. Ja siltä näyttikin, sillä Kalle Pekka, joka ei ollut niitä kaikkein hätäisimpiä, otti Aarteen syliinsä, väänteli ja käänteli häntä ja sanoi, että niin taitaakin olla.

Vähän ajan päästä hän kuitenkin kysyi, oliko talossa viiniä.

Viiniä tuotiin, ja Kalle Pekka aukaisi Aarteen suun, kaatoi sen viiniä täyteen, pisti sormensa suuhun ja aukaisi pojan kurkun nähtävästi saadakseen viinin painumaan alas. Ja ihmeellisen vaikutuksen tämä viini tekikin, sillä Aarre virkosi paikalla ja alkoi huutaa henkensä edestä.

Tämän jälkeen Kalle Pekka ryhtyi tutkimaan syitä ja huomasi määränneensä Aarteelle sellaista lääkettä, joka ei hänelle sopinut. Nähtävästi poika ei siedä kalomelia, tuumaili Kalle Pekka, iski toiset silmälasit nenälleen, silmäili reseptiä, silmäili Aarretta ja sanoi, että tässä on tainnut tulla erehdys, sillä tämähän näkyy olevankin Lindforsin resepti ja hän on sattunut sekoittamaan nimet. Poika on saanut väärän satsin, mutta niinkuin sanottu, ei se nyt sen vaarallisempaa ole.

Silloin jo isänikin suuttui, iski nyrkkinsä pöytään ja sanoi, että hän valittaa asiasta lääkintähallitukseen ja että tämä juttu ei varmastikaan tule päättymään tähän eikä loppumaan ennen kuin Kalle Pekka Malmgrenilta on riistetty kaikki mahdollisuudet kirjoittaa minkäänlaisia reseptejä ja yleensä hoitaa sairaita.

Johon Kalle Pekka hyvin tyynesti vastasi, että veljen ei pidä kiivastua, sillä käräjöimällä tämä asia ei enää muutu. Hänen täytyi lähteä katsomaan toisia sairaitaan, ja hän pistäytyy sen jälkeen meillä ja tuo maharuiskun ja puhdistaa Aarteen täydellisesti. Mutta toistaiseksi, jos poika saa samanlaisia kohtauksia, ei tarvitse muuta kuin asettaa hänet selälleen, aukaista hänen suunsa ja kaataa sinne viiniä. Jos ei se painu alas, on parasta ottaa nenästä kiinni, sillä silloin nieleminen tapahtuu paremmin.

Ja lupauksensa mukaan Kalle Pekka saapuikin parin tunnin päästä, puhdisti Aarteen täydellisesti ja rupesi tutkimaan myös minun terveydentilaani. Päänväärä osoittautuikin kurkkupaiseeksi, sillä Kalle Pekka ei ollut tullut katsoneeksi minun suuhuni, eivätkä sinne muutkaan olleet katsoneet. Vähän aikaa mietittyään sanoi Kalle Pekka, että on sittenkin parasta, jos isä ottaa minut mukaansa hänen kotiinsa, jossa hän leikkaa paiseen, sillä on tarpeetonta, että hän lähtee instrumenttejaan hakemaan.

Isäni sanoi, että hän mielellään neuvottelisi tästä asiasta jonkun muun lääkärin kanssa, mihin Kalle Pekka vastasi, että sehän on aivan oikein, mennään vain tohtori Schildtin kautta, hänellähän on myöskin instrumentteja, niin voidaan poika leikata siellä.

Tähän isäni suostui, minut puettiin ja käärittiin vilttiin, ja niin lähdettiin tohtori Schildtin luo. Mutta sinne ei meitä huolittu, sillä hänen vastaanottohuoneessaan oli juuri äkkiarvaamatta havaittu isorokkopotilas, ja meidät häädettiin kiireimmän kaupalla ulos. Niin ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä Kalle Pekan luo.

Muistan, että Kalle Pekan asunto oli erikoisen komea niihin verrattuna, mitä olin ennen nähnyt. Sitä paitsi tohtori oli kaikkien aikojen suurimpia hyönteistutkijoita, ja hänestä sanottiinkin, että hän hyvin vastenmielisesti otti vastaan potilaita silloin kun hän oli kiertämässä jonkin sontiaisen jalkaa mikroskoopin alla.

Kun me tällä kertaa saavuimme paikalle, käski Kalle Pekka meidän vähän aikaa odottaa ja painui huoneeseensa.

Odotus muodostui kuitenkin sangen pitkäksi, ja lopulta isäni hermostui ja naputti Kalle Pekan ovelle. Vastausta ei kuulunut, jonka vuoksi isäni aukaisi oven, ja siellä kuulemma nähtiin Kalle Pekka mielityössään, tutkimassa joitakin koppakuoriaisia, joita hän oli saanut jostakin paremmanpuolisen lähetyksen. Kesti jonkin aikaa ennen kuin hän havahtui ja muisti, mistä oli kysymys.

Hän ryhtyi keittämään instrumenttejansa ja muisti sen jälkeen myös isorokkotapauksen. — Pirullinen asia, sanoi hän, olin kokonaan unohtaa tämän homman, sen isonrokon nimittäin, siitähän minun täytyy antaa raportti lääkintähallitukseen. Ja muuten, niin, minun täytyy luonnollisesti eristää teidät, sillä ettehän te saa mennä kotiin, jossa on heikkoja sairaita, sillä te voitte levittää sinnekin tartuntaa.

Silloin isäni suuttui ja löi nyrkkinsä pöytään.

Hän sanoi: Olemme tulleet tänne lääkärin luo. Puhkaisetko tämän pojan paiseen vai jätät sen puhkaisematta.

Kalle Pekka rupesi raapimaan harmaata päätänsä ja sanoi, että laikusten ei yleensä pidä sekaantua ammatti-ihmisten asioihin, sillä tietysti hän leikkaa paiseen ja leikkaa sen varmasti ja hyvin, mutta että sitä ennen hän kirjoittaa raportin lääkintähallitukseen isorokkotapauksesta. — Tällaiset asiat on tehtävä ennen kuin mitkään muut vähäpätöisemmät, sillä niin määrää armollinen asetus, jonka veli näkee tässä. Sanoi ja työnsi isäni kouraan pinkan rikkinäisiä ja ruskeanharmaita papereita ja lisäsi, että yleensä, kun lääkäriä arvostellaan, olisi mm. myös hyvä tuntea edes alkeellisesti nämä asiat.

Sitten Kalle Pekka otti esille paperia ja rupesi tekstaamaan sille selostustaan. Kesti majesteetillisen kauan ennen kuin paperille mitään ilmestyi. Sillä välillä minun isäni jo oli ehtinyt tutkimaan Kalle Pekan hänelle työntämää asetuskokoelmaa ja ilmoitti, että täällähän on selvä planketti, jonka mukaan tällainen ilmoitus on kirjoitettava.

Kalle Pekka innostui ja sanoi, että "de ä sant de, nämä isorokkotapaukset ovat siksi harvinaisia, että minä tosiaankin unohdin aivan kokonaan nuo planketit."

Jonka jälkeen Kalle Pekka alkoi aukaista pöytälaatikoltaan ja hyllyjään ja rupesi ihmettelemään, minne nämä planketit oikeastaan olivat joutuneet. Lopulta hän kääntyi isäni puoleen ja sanoi, että "minulla ei ole näitä planketteja, joten minun täytyy itse kirjoittaa kirjelmä, ja siinähän minä voin samalla tilata näitä plankettejakin".

Kalle Pekan planketteja etsiessä isäni oli kirjoittanut asetuksen mukaisen raportin, löi sen Kalle Pekan nenän eteen ja sanoi, että tästä puuttuu ainoastaan sinun allekirjoituksesi.

Kalle Pekka nosti toiset silmälasit nenälleen ja tavaili vuoroin asetusta ja vuoroin isäni kirjoittamaa kirjelmää, pärskäytti siihen nimensä alle, pani kirjekuoreen, kirjoitti osoitteen ja sanoi: "Nu ä den saken klar". Tämän jälkeen hän selitti, että hän oli löytänyt erään hyvin harvinaisen hyönteisen, jota ei ole kuin kerran löydetty Huippuvuorilta ja jonka löytö oikeastaan tulee tekemään hänet maailmankuuluksi, ja että hän kaiken "varmuuden välttämiseksi" on asettunut tässä asiassa kirjeenvaihtoon alan etevimpien asiantuntijoiden kanssa. Nämä kirjeet pannaan samaan postiin kuin raporttikin. Ja nyt Kalle Pekka aukaisi erään pöytälaatikon ja nosti sieltä sylyksellisen hienoja kirjekuoria valmiiksi kirjoitettuine osoitteineen.

Siihen aikaan ei ollut sähkösoittokelloja, mutta Kalle Pekalla oli pöydällään nauhanpää, josta hän veti, ja palveleva henki ilmestyi huoneeseen.

— Ja sitten Maija vie nämä kirjeet postiin, sanoi Kalle Pekka.

Silloin isäni sanoi, että kuinkas Maija voi lähteä tästä talosta, sillä hänellähän on isorokkotartunta myöskin. Samalla kun meidät Tatun kanssa isoleerataan, samasta syystä Maija on isoleerattava myöskin.

Siihen Kalle Pekka vastasi, että tämä kaikki on turhaa ja tyhmää viisastelua, sillä "asetuksessa on nimenomaan sanottu, että isorokkotapauksesta on tehtävä raportti, eikä ole vaadittu, että piirilääkärin itsensä pitäisi lähteä viemään sitä postiin. Ja koska se, mikä ei ole kielletty eikä käsketty, on sallittu, on selvää, että minä lähetän Maijan viemään postiin nämä kirjeet". Ja niin Maija lähti kirjeineen.

Sen jälkeen Kalle Pekka alkoi luoda meihin hämmästyneitä katseita, sillä hän ei varmasti tietänyt, kumpi meistä oli sairas, isäni vai minä. Mutta lopulta hän käsitti, että jos isäni olisi ollut sairas, niin olisi tietenkin ollut aivan tarpeetonta ottaa minut matkaan, joten hän viittasi minulle kädellään ja sanoi: Tule tänne istumaan sedän polvelle.

Tottelin kutsua. Setä räknäsi valtasuoneni lyönnit ja sanoi, että se on sitä tavallista vatsainfluenssaa, jota nykyään on liikkeellä, ja että oikeastaan on paras antaa pojalle ruokalusikallinen risiiniöljyä. Sillä vatsanpuhdistus on kaikissa taudeissa ensimmäinen ja hyvin tärkeä homma, ja sen jälkeen voidaan sitten antaa muitakin lääkkeitä, jos tarve vaatii.

— No, mutta sinunhan piti puhkaista paise pojan kurkusta, sanoi isäni.

— Jaa, aivan niin, paremminhan se risiiniöljy silloin menee alas, minä olin vähällä unohtaa koko paiseenpuhkaisemisen.

Ja sen jälkeen Kalle Pekka ryhtyi putsaamaan instrumenttejaan.

Tällöin rupesi minullekin selviämään, että sittenkin oli tosi kysymyksessä, ja jonkinmoinen epämääräinen aavistus rupesi vähitellen sanomaan minulle, että Kalle Pekka lähtee näine vehkeineen suuhuni. Rupesin huutamaan täyttä kurkkua ja sanoin, että Tatu tahtoo kotia mamman luokse. Isäni tarttui minua pontevasti ranteesta kiinni ja sanoi, että niin pian kun setä on vähän pyhkäissyt sinun kurkkuasi, päästään kyllä kotiin.

Mutta pian huomasin, että ei kotikaan ollut kovin houkutteleva, sillä siellä odotti minua kokonainen lusikallinen risiiniöljyä.

Tunsin itseni koko lailla avuttomaksi, sillä tiesin, että isäni otteista en voinut päästä irti. Minulla ei ollut muuta neuvona kuin huutaa apua sen kuin leukani kestivät.

Tällä välillä Kalle Pekka hieroskeli instrumenttejaan, höristeli korviaan ja sanoi, että hänestä se paise oikeastaan ei taida ollakaan kovin vaarallinen, koska pojalta käy huutaminen niin hyvin.

— Mutta pidäpäs nyt sitten poikaa oikein hyvästi kiinni ja aukaise hänen suunsa, niin minä puhkaisen sen paiseen.

Isäni otti pöydältä paperiveitsen ja väänsi sillä minun suuni auki. Minä tietysti koetin puristaa hampaitani yhteen niin hyvin kuin voin. Kalle Pekka katseli suuhun ja sanoi: Ojennappas kielesi ulos, enhän minä siihen kurkunpäähän muuten pääse.

Mutta se poika, joka ei kieltänsä ojentanut, oli allekirjoittanut. Kalle Pekka pisti oman kielensä ulos suustaan ja sanoi: Näytäpäs sedälle, että sinullakin on kieli.

Minä pusersin kieltäni yhä enemmän hampaiden taakse ja olin vakavasti päättänyt, että se on sieltä väkivalloin nostettava.

Aloin olla tukahtumaisillani, kunnes äkkiä yskähdin, ja silloin lensi myös paise kurkustani Kalle Pekan siihen koskematta.

Kalle Pekka korjasi koko roskan pois ja sanoi, että kai se on sieltä kokonaan tullut, ja ellei se ole lähtenyt, niin tulkaa uudestaan tänne vastaanotolle, niin hän opereeraa siitä loput.

Olimme juuri poistumaisillamme, kun Kalle Pekka yhtäkkiä taas muisti, että hänen oli isoleerattava meidät.

Mutta silloin isäni sanoi, että jonkin verran saa ruiskuttaa karboolivettä meidän päällemme, mutta sen enempää tässä ei tehdä. Ja Kalle Pekan protesteista huolimatta isäni otti minut kainaloonsa ja poistui talosta.

Kaikki oli mennyt onnellisesti, suurena pelkona ja kauhistuksena oli ainoastaan risiiniöljy, jota minun siis piti kotona ottaa. Mutta kun olimme päässeet kotiin, sanoi isäni, että tällä kertaa pääsen siitä risiiniöljystä, kun lupaan muuten olla kiltti.

Tämäntapaista sairastelemista kesti sitten pitkän aikaa, sillä hyvin vastenmielisesti ja hitaasti poistui tulirokko jälkisairauksineen kodistamme.

9. LUKU,

jossa tutustutaan lumottuun maailmaan, Väinöön, Arvoon, Pekkaan ja Paavoon ja jossa tekijä tutustuu Kokemäenjokeen.

Mutta tuli lopulta sekin päivä, jolloin taas sain hengittää herran vapaata ilmaa. Tästä päivästä on muistonani, että kävelimme Porin torille ja että minun oli vaikea käsittää, että tori voi olla kaupungin keskellä eikä meren rannalla, niinkuin Viipurin tori. Mitään muuta erikoista en muista tältä matkalta kuin sen, että siellä oli oikein vormupukuisia sanomalehdenmyyjiä, jotka huusivat:

— Ostakaa Satakunta, 5 pennii kappale, lisälehti fölis.

Minkävuoksi näiden lehdenmyyjien täytyi olla uniformoituja Satakunta-nimisine lakkeineen, en tosiaankaan nyt käsitä, sillä paikkakunnalla ei ollut ainoatakaan kilpailevaa lehteä — mutta komeus kuin komeus, ainahan se jotakin vaikuttaa.

Ja niin alkoivat sitten vähitellen löytöretket viereiselle tontille, uuteen maailmaan, jossa Pekka ja Paavo Lönngren ja Väinö ja Arvo Jakobsson asuivat.

Se tuntui aivan rajattoman suurelta, se uusi maailma, ja vielä nytkin, kun täysi-ikäisenä olen nähnyt Lönngrenin tontin, voin vakuuttaa, että siihen silloisessa koossa aivan hyvin mahtuisi Helsingin Espis. Siihen aikaan ei vielä tämän ja viereisen Jakobssonin tontin välillä ollut raja-aitoja, vaan kaikki muodosti suuren lumotun metsän.

Miten ensi kerran satuin puljahtamaan sille puolelle, en tosiaankaan muista, mutta kun sinne tulin, näin siellä neljä poikaa hyvin tärkeässä touhussa. He ilmoittivat pystyttävänsä karusellia. Se oli laitos, jonka laadusta minulla ei ollut aavistustakaan. Maahan oli lyöty pystyyn tukintapainen ja Pekka ja Paavo iskivät parast'aikaa tämän yläpäähän napaa, jonka ympäri karusellin piti kiertää.

Mutta Väinö ja Arvo tekivät epätoivoisia yrityksiä saadakseen lankkuun reiän, johon napa uppoaisi.

Koko homma oli hyvin salaperäistä, sillä koko ajan pojat vilkuilivat ympärilleen, ja kun he havaitsivat minut he ilmoittivat, että minä saan ehdottomasti selkääni, jos kerron tästä kellekään.

Ja mitä enemmän työ edistyi, sitä salaperäisemmäksi se kävi. Lopulta minulle ilmoitettiin, että minun oli asetuttava vahtiin ja ilmoitettava, jos ketään saapui.

Ja hyvin pian minun olikin raportteerattava, että eräs pitkäpartainen mies oli liikkeellä.

— Missä hän on?

— Hän liikkuu höyläpenkin luona tuossa talon edustalla ja vääntelee ja tutkii höyläpenkin laatikoita.

— Älkää olko millännekään, sanoivat Arvo ja Väinö yhdestä suusta.

— Ota sinä Tatu tämä vinteli ja sinä Pekka tuo saha ja kierrä sinä tätä vintteliä näin ja sahaa sinä näin.

Jonka jälkeen nuo muut karusellin konstruoijat poistuivat, minä väänsin parhaani mukaan vinteliä ja Pekka sahasi lautaa siihen merkittyä piirtoa myöten sen kuin ennätti.

Ja lopulta saapui myöskin pitkäpartainen meidän luoksemme tutkimaan hommiamme.

— Voi taivahan talikynttilät. Mistä olette löytäneet tämän leipälaudan ja kuka on keksinyt hakata rikki tämän tammipölkyn, josta minun piti kapteeni Ruusteenille sahata ruumisarkkulautoja!

Nyt myös Pekka hävisi salaman nopeudella ja allekirjoittanut sai jäädä selostamaan tilannetta. Minä huomautin, että kaikki oli tapahtunut siinä luvallisessa tarkoituksessa, että perustaa karuselli.

— Vai karuselli, sanoi Jakobsson, joka oli se pitkäpartainen henkilö.

— Kyllä minä sinulle annan karusellia! Jonka jälkeen hän nosti minut polvelleen ja antoi minulle hierontaa paremmanpuolisella kädellä.

Niin pian kun olin saanut selkääni, ilmoitin, että olin aivan syytön, jota vastoin Arvo ja Väinö ja Pekka olivat pääsyylliset tähän asiaan.

— No ei se selkäsauna pahaa tee sinullekaan, sanoi Jakobsson, mars tästä pihasta pois, äläkä koskaan enää tänne tule.

Kun sitten parin päivän päästä kävelin kadulla, tuli Väinö vastaani ja iski minua nyrkillä päin taulua.

— Siinä saat kreetuamisestasi.

Kun olin noussut ja alkanut itkeä hoilottaa sen kuin kurkustani lähti, tuli seuraava täräys. Arvo maksoi minulle kalavelkansa.

Silloin otin jalat alleni ja koetin syöksyä pakoon, mutta kuinka olikaan, tulinkin syöksyneeksi taas Lönngrenin pihalle ja huomasin olevani saarroksissa.

Pekka oli myös ilmestynyt paikalle, mukanaan Paavo, jolla oli sininen esiliina edessään ja joka muuten oli puettuna avohousuihin, jollaisten käyttämisestä nyttemmin on luovuttu. Ne ovat siirtyneet historiaan, niinkuin monet muut hyödylliset keksinnöt.

Paikalle muodostui jonkinmoinen oikeudenkäynti, jossa allekirjoittaneeseen kohdistettiin hyvin rajaton halveksuminen kreetuamisen johdosta. Kun sitten asiaa oli harkittu, määräsi tuomioistuin lopulta, että minun oli painiskeltava Paavon kanssa.

Minulla ei ollut siihen aikaan pienintäkään käsitystä jalon painitaidon säännöistä, joten tarkoitukseni oli tarttua Paavon siniseen esiliinaan. Mutta hän käänsi jostakin syystä paremman puolensa, ja silloin jäi minun käteeni hänen paitansa sillä seurauksella, että kun Paavo poistui näyttämöltä, oli minun kädessäni melkoinen kappale kangasta. Se puuttui siitä paikasta, jonka näin vilkkuvan ja häviävän tasaisesti kiihtyvällä nopeudella silmistäni.

Kun Paavo täten oli poistunut ekvationista, oli minun painiskeltava Pekan kanssa.

Pekka oli paljon liukkaampi kuin veljensä eikä voinut tarjota niin loistavaa kiinnekohtaa, mutta sitä vastoin herra oli siunannut hänelle aika pulleat posket. Näihin molempiin iskin kynteni. Siinä syntyi taistelu elämästä ja kuolemasta, ja juuri silloin kun minä romahdin selälleni, selkääni saaneena, Väinö huusi mahtavalla äänellä:

— Loskuta nyt sitä perkelettä.

En oppinut tietämään mitä loskutus merkitsi, sillä nyt saapui paikalle Väinön isä ja sanoi: Kukas täällä kirosi?

Tarttui Väinöä ja Arvoa korvasta kiinni ja lähti taluttamaan heitä pois. Tässä tilaisuudessa minä pääsin irtaantumaan. Pekan syleilystä ja juoksin kotia sen kuin koipeni kannattivat.

En ollut ensinkään huomannut, että olin syleillyt isänmaata siksi paljon, että olin melko kunnollisesti ryvettynyt.

Kun tulin kotiin, kysyi äitini:

— Missä sinä olet ollut?

Nyt on minun ilmoitettava, että minua oli melkein pään menetyksen uhalla kielletty poistumasta Luvian palatsin pihamaalta, joten sanoin pudonneeni halkopinon päältä ja siinä loukanneeni itseni.

Minun vielä puhuessani ilmestyivät paikalle Paavo Lönngren ja hänen äitinsä, jolla viimeksimainitulla oli käsissään kangaskappale. Hän ilmoitti vaativansa "edesvastuuta" allekirjoittaneelle poikansa paidan repimisestä.

Minun tapani ei ole milloinkaan ollut yrittää vetäytyä vastuusta, mutta koko tämä karusellihomma oli käynyt niin paljon hermoilleni, että huomasin vastoin tahtoani poistuvani huoneesta, siirtyväni seuraavaan huoneeseen ja sieltä vähitellen herrasväenpuolelle, kunnes aukaisin oven ja huomasin käveleväni Länsi-Esplanadinkadulla, jonka varrella Luvian palatsi sijaitsi.

Täällä minulla oli valittavana kaksi suuntaa: joko astella kohti Lönngrenin pihamaata, jonne en kuitenkaan sattuneesta syystä halunnut lähteä, tai painella minulle tuntematonta Raatimiehenkatua. Valitsinkin jälkimmäisen vaihtoehdon ja astelin kohti tuntemattomia kohtaloita. Ja paljon minulla olikin näkemistä tällä matkalla. Ensin jouduin Raatihuoneen puistoon, ja sen sivuutettuani matka jatkui yhä eteenpäin, kunnes Kokemäenjoki tuli vastaani.

Raatihuoneen puiston käytävät olivat jonkin verran sekoittaneet tietäni, niin että en joutunutkaan rantaan puiston kohdalla, vaan ns. Karjarannalla, jossa siihen aikaan Porin pyykkimuijat pesivät pyykkiänsä. Hyvin tärkeänä tekijänä tässä hommassa oli siihen aikaan puupukki ja kurikka, jolla vaatteista lopulta puristettiin vesi pois. Asianomaista perseedeliä virutettiin aikansa vedessä, sen jälkeen siitä puristettiin enin vesi kourien välissä ja sitten se asetettiin puupukille, jossa sitä iskettiin kurikalla, kunnes liika vesi oli lähtenyt.

Siihen aikaan eivät vaatteet olleet samaa rationalisoitua ja standardisoitua tekoa kuin nykyään, joten ne kestivät tällaisenkin menettelyn.

Istahdin Kokemäenjoen rannalle ja katselin tätä hommaa. Ja mitä enemmän sitä katselin, sitä mielenkiintoisemmalta se alkoi minusta näyttää. Minua rupesi vaivaamaan kova halu tarttua johonkin vaatekappaleeseen, levittää se pukille, iskeä sitä pari kolme kertaa ja nauttia siitä, kun vesi suihkuna räiskyili ympäri.

Ja niin se sitten tapahtuikin. Hammarenska oli levitellyt erinäisiä vaatekappaleita läheisyyteensä, kun hän äkkiä tunsi kahvihammastaan polttavan, astui rannalle, kaivoi koristaan useihin edesmenneisiin villasukkiin ym. lämmönpitäviin tavaroihin kierretyn olutpullon, kaasi siitä kahvia kuppiin ja nosti sen huulilleen. Ja hänen viereensä saapui myöskin Gladeska, joka ojensi kuppinsa. Tämäkin lirautettiin täyteen ruskeata nestettä.

Silloin katsoin minäkin hetkeni lyöneen. Astuin sillalle, otin sieltä lähimmän vaatekappaleen, joka muuten osoittautui Gladeskan punaiseksi alushameeksi, ja ryhdyin sitä viruttamaan vedessä. Minulla ei kuitenkaan ollut käsitystä toisaalta tämän hameen painosta ja toisaalta Kokemäenjoen virran voimasta: hame tempasi minut mukaansa ja tunsin olevani märässä elementissä.

Minun rajuihin hätähuutoihini yhtyi se moniääninen kuoro, joka sattui olemaan Karjarannassa pyykkiä pesemässä. Ties kuinka minun olisi käynyt, ellei Karhu-Imperi, joka sattui olemaan tukinuittohommissa, olisi ojentanut keksiään ja vetänyt minua ylös.

Ja riemusaatossa minut kuljetettiin tämän jälkeen kotiin. Karhu-Imperi ei ymmärtänyt tehneensä mitään urotyötä, joten hän rauhallisesti palasi työpaikalleen, mutta Gladeska, joka arvasi, että tässä oli jonkinlaisia ansaitsemismahdollisuuksia, ja joka muuten tunsi kaupungin kaikki ihmiset, kietoi minut esiliinaansa ja lähti viemään minua kotiin.

Täällä oli jo poistumiseni huomattu ja minua oli etsitty kaikkialta. Kun Gladeska saapui, otettiin hänet avosylin vastaan. Hän esitti pöyristyttävän kertomuksen siitä, kuinka hän oli pelastanut minut uhkaavasta hengenvaarasta. Minä olin jo kolme kertaa vaipunut pohjaan ja kaikki muut hätäilivät ja vapisivat ja olivat neuvottomia, mutta hän, Gladeska, riuhtaisi uskomattomilla voimilla erään veneen rautakettingin rikki, niin että renkaat lentelivät, työnsi veneen aalloille ja tarttui minua kauluksesta kiinni.

En käsittänyt oikeastaan, miksi Karhu-Imperiä ei tässä hommassa ensinkään mainittu, mutta kun mielestäni omatkaan asiani eivät olleet oikealla tolalla, en sekaantunut koko keskusteluun. Eikä siihen ollut syytäkään, sillä Manta ja Miina olivat pukeneet minut uusiin lämpimiin vaatteisiin. Minun kouraani oli työnnetty suuren suuri juustovoileipä ja Miina oli vielä salaa työntänyt toiseen kouraani kolme isoa sokeripalaa. Paavon paidasta ei puhuttu mitään.

Eikä siinä Gladeskallakaan ollut moittimista. Höyryävä kahvipannu oli hänen edessään ja äitini kaateli kahvia niin runsaalla mitalla, että sitä valui samalla teevati täyteen, ja käski ottaa lisää. Ja kun he lopulta erosivat, syleilivät he toisiansa, itkivät ilosta ja toivottivat toisilleen Jumalan siunausta.

En sitten muista tästä asiasta sen enempää kuin että äitini kanssa kävimme yhdessä lahjoittamassa Gladeskalle kuvaraamatun ja "Kristuksen veren voima"-nimisen teoksen. Äitini sanoi, että minun on aina erikoisella kiitollisuudella muistettava Gladeskaa, joka tavallaan on minun toinen äitini, sillä ilman Gladeskaa minä olisin siellä, jossa minun rakkaat esi-isänikin ovat, nim. turpeen alla.

Ellen juuri tätäkään kunniaa tahdo Gladeskalle antaa, on minun kuitenkin myönnettävä, että hän esiintyi jonkinlaisena deus ex machinana, sillä Paavo Lönngrenin paidasta ei myöhemminkään puhuttu mitään. Tämä asia oli sekaantunut ja unohtunut minun ensimmäisen ihmeellisen hengenvaarasta pelastumiseni johdosta.

10. LUKU,

jossa Lönngrenin pihalla tapahtuu ihmeitä, jossa Bieglas ilmestyy näyttämölle, jossa ikkunan ruutu särjetään ja joka päättyy selkäsaunaan.

Kun aikojen perästä uudemman kerran siirryin Lönngren & Jakobssonien pihamaalle, niin minua odotti siellä valtava näky. Siellä oli neljä erittäin laihaa harmaapilkkuista hevoskonia, vankkureita, suuremmoinen määrä pakkilaatikoita, mies- ja naispuolisia työntekijöitä sekä eräässä pihannurkassa Väinö, Arvo, Pekka ja Paavo.

Tällä kertaa kaikki vanhat vihat olivat unohtuneet, ja kun minä tiedustelin, mitä oli tekeillä, niin Pekka ilmoitti, että tänne oli saapunut karuselli. Koska minulla viimekertaisesta karusellista oli omat ja verrattain huonot käsitykseni, purskahdin hillittömään itkuun ja aloin rukoilla armoa. Minulle ilmoitettiin, että tällä kertaa ei ole mitään pelkäämisen syytä, on ainoastaan pysyteltävä hieman syrjässä, sillä heilläkään ei ole oikeutta muuta kuin näin salaa ja syrjästä katsella, mitä tuleman piti. Paitsi karusellia tulisi tänne myöskin sirkus. Kun kysyin, mikä tämä on, kaikki ilmoittivat, että he eivät sitä tiedä, mutta kai se vähitellen selviää, kun tässä tarpeeksi odotellaan.

Juuri kun näin pitkälle olimme päässeet, kuului Pekan äiti huutavan poikiansa. — Ollaan hiljaa, sanoi Pekka, ja tule sinäkin paremmin tänne puskiin piiloon, sillä ne voivat muuten nähdä meidät.

Kyyköttelimme hiljaa kuin hiiret ja näimme Pekan äidin vetäytyvän takaisin keittiöön. Ja niin päästimme helpotuksen huokauksen.

— Tuolta tulee itse Bieglas, kuiskasi pojat korviini.

Punapartainen, pitkä ja laiha, kultakakkulainen täystyyppinen sirkustirehtööri ilmestyi paikalle. Hänen orjansa alkoivat Hehtoa. Vähitellen ryhdyttiin pystyttämään kapinetta, jonka arvasimme olevan karusellin, varsinkin kun Pekka ja Väinö, jotka olivat tällaisen vehkeen nähneet, väittivät sen siksi.

Vähä väliä Pekan äiti ilmestyi huutamaan poikiaan, ja jo alkoi myös Arvon ja Väinön äiti silloin tällöin huudahdella poikiensa nimiä. Kuuluipa meidänkin pihaltamme Mantan ääni, jolla allekirjoittanutta huudettiin.

Siitä en vielä välittänyt, mutta sitten, kun isäni aukaisi akkunan luultavasti siinä luulossa, ettei muiden ääni kuulu, ja karjaisi nimeni, niin täytyi minun poistua. Kaikki muut panivat jyrkän vastalauseen, mutta minä en uskaltanut enää jäädä, vaan lähdin kaapertelemaan tieheni.

Kun tulin portille, huomasin, että se oli kiinni. Nähtävästi Bieglas, joka valmisteli yllätyksiään, oli päättänyt sulkea sen ulkopuolella olevilta uteliailta. Pääasia oli, että se oli kiinni ja pysyi kiinni.

Ja taas kajahti ilmoille isäni ääni, jolla nimeni lausuttiin. Päätin tunkeutua portin alitse. Tämä olisi onnistunutkin, ellen olisi tarttunut piikkeihin, joita Porin porteissa siihen aikaan oli. Ja niin kovasti tartuinkin, että liikuinpa sitten eteen tai taaksepäin, huomasin housujeni välttämättömästi repeävän.

Ymmärsin, että kaikkein parasta oli irroittaa housunsa ja kömpiä esille, ottaa sen jälkeen housut irti ja pukea ne uudestaan jalkaan. Täten eivät ainakaan housut repeäisi. Kaikki kävi laskelmien mukaan, mutta juuri kun olin irroittamassa housujani, saapui paikalle Vilposka ja kysyi, mitä Tatu nyt tekee.

Minä olin kuitenkin saanut housut kainalooni ja laputin tieheni sen kuin koipeni kannattivat. Jatkoin matkaani hamaan meidän keittiöömme asti huomaamatta vetää niitä jalkaani.

Täällä äitini ja Manta ja Blomsterska räknäsivät paraikaa pyykkiä. Minä onnistuin luiskahtamaan huomaamatta ovesta sisään, mutta kun rupesin vetämään housuja ylleni, hoksasi minut äitini ja kysyi, mitä Tatu tekee.

— Minä, minä, minä, minä räknään kanssa pyykkiä.

— No, mutta poikahan on kokonaan verissä, huudahti Blomsterska.

Ja niin olikin asia, vaikka en sitä ollut itse huomannut, jokin piikki oli nim. tarttunut erääseen ruumiini pehmeimmistä paikoista. Housuja riisuessani olivat myös käteni haavoittuneet, ja lopulta olin saanut verta naamaanikin.

Siinä pidettiin ns. silmämääräinen tarkastus ja sen jälkeen suullinen kuulustelu. Ja tosiaankin räknättiin vaatteeni muun pyykin jatkoksi ja minut kuljetettiin sänkyyn.

En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, kun joku kosketti kättäni. Se oli Ilona, jonka pitkäksi aikaa olemme unohtaneet. Hän oli ollut siksi sairaana, ettei hänestä tahtonut eläjää tulla, ja hänet oli lopulta viety Porin lääninsairaalaan. Sieltä oli hän nyt juuri tänään "uloskirjoitettu" ja vietti ensimmäisiä vapauden hetkiänsä sairaalan muurien ulkopuolella.

— Kyllä minä jo olen terve, hän sanoi, mutta kovin ikävää siellä on ollut, enkä tiedä, olisinko vielä nytkään päässyt pois, mutta kun sytytin sen tantin nutturan palamaan, niin täytyihän niiden päästää minut irti.

Minä kysyin Ilonalta, tiesikö hän, mitä on sirkus.

Sen nimittäin, että karuselli oli tammiparru-akselin ympäri pyörivä kiikkulauta, sen minä, niinkuin lukija muistaa, jo ennestään tiesin, mutta mitä on sirkus, sitä en osannut aavistaakaan.

Ilona sen tiesi. Sirkukseen kuuluu erinäinen määrä hevosia, kuperkeikkoja heittäviä ihmisiä, ratsastajattaria ja ennen kaikkea ulkomaan eläimiä, leijonia, tiikereitä, elefantteja jne.

Minä ilmoitin, että tänne Lönngrenin pihaan juuri par'aikaa rakennetaan sirkusta. Ilona ei oikein tahtonut uskoa sanojani. Mutta lopulta hän kuitenkin ilmoitti, että jos niin on asia, niin hän ainakin jättää tämän ikävän ja kuivan Valkosen perheen ja liittyy sinne, minne hänen verensä vaatii, nim. sirkukseen, jonne häntä vastoin hänen kaikkea tahtoaan ei ole päästetty. Päinvastoin oikeastaan koko hänen elämänsä tragedia on siinä, että hänen tunnoton isänsä Lieman ei ole päästänyt häntä sirkukseen, vaan syössyt hänet tänne kaukaiseen provinssiin siinä toivossa, että hänen kuuma taiteilijaverensä jähtyisi.

Mutta äitini tuntui liikahtavan vuoteessaan, ja salaman nopeudella Ilona oli hävinnyt vuoteeseensa.

Sinä yönä en nukkunut sekuntiakaan. Koko tämä ihanuus, joka oli meistä ainoastaan muutaman kymmenen metrin päässä, askarrutti aivojani. Kun päivä alkoi sarastaa, oli Ilona jo jalkeilla ja veti minut ikkunaan.

Ja aivan ihmeellistä sieltä näkyi.

— Sinä olet oikeassa, sanoi hän. Katsos tuossa pystytetään sirkustelttaa ja tuo laitos tuossa vieressä on karuselli.

Ei se karuselli ollut tosin sellainen, jota me olimme konstruoineet, sillä se oli loistava rakennus ja ihmeellisen näköisiä hevosia ja vaunuja ja leijonia ja kameeleja sinne pystytettiin.

Mutta meille molemmille, Ilonalle ja minulle, annettiin määräys poistua ikkunasta ja ilmoitettiin, ettei se, mitä viemisellä tontilla tapahtuu, ensinkään liikuta meitä. Ja varmemmaksi vakuudeksi meidät talutettiin molemmat peräkamariin ja käskettiin leikkiä siellä. Talossa oli nim. suursiivous, joten meidän katsottiin olevan tiellä.

Kun ovi oli suljettu jälkeemme, tuntui minun mieleni ylen haikealta, mutta kestin sentään tämän loukkauksen miehen lailla. Toisin oli Ilonan laita. Hän heittäytyi mahalleen sänkyyn, pureskeli päänalusta ja purskahti hillittömään itkuun.

— Nyt en kestä enempää, hän sanoi. Minua ei koskaan ymmärretä tässä maailmassa, kaikki kohtelevat minua niinkuin minulla ei saisi olla mitään omaa tahtoa. Mutta nyt minä näytän.

Sanoi ja iski tuolin jalalla ikkunan rikki. Ikkunan takana oli porstua, joten ikkunasta ei korkealta pudonnut.

— Nyt Tatu karkaamme, sanoi Ilona. Hän pisti kätensä ruudusta, aukaisi lähellä olevan oven haan, ja niin astuimme herran vapaaseen ilmaan.

— Minä saan kyllä paikan sirkuksessa, hän sanoi, ja kyllä minä pidän sinustakin huolen. Tässä talossa emme ole päivääkään emmekä pian edes tässä kaupungissa. Hän tarttui minua kädestä kiinni ja lähti retuuttamaan Lönngrenin pihamaalle.

Tällä kertaa olivat Pekka, Paavo & consortes saaneet oikeuden katsella valmistuksia. Olipa heille annettu oikein aktiivista tehtävääkin. Siihen aikaan kuului nim. kaikkiin sirkuksiin jonkinlainen arpajaismeininki. Arvat maksoivat 5 penniä. Nämä nuoret herrat olivat saaneet tehtäväkseen tyhjien arpojen pyörittämisen. Paperilappu pyöritettiin käärölle ja sitten se pujotettiin nauhakengän renkaaseen.

Hyvin tärkeinä pojat hääräsivät tehtävissään. Pekka ilmoitti jotakin sen tapaista, ettei heillä ole aikaa keskustella meidän kanssamme ja että he toivoisivat, ettemme häiritsisi heitä heidän tärkeässä tehtävässään, sillä heillä oli tavallaan urakkatyö. Kun he saisivat tämän kaiken valmiiksi, niin heille kullekin annettaisiin sekä sirkus- että karusellipiletit. Tämä merkitsi sitä, että he tulevat pääsemään sekä sirkukseen että karuselliin, joihin "te ette kumpikaan tule pääsemään, sillä piletit ovat kalliita eikä teidän isällänne ole varaa teille sellaisia hankkia."

Tämän jälkeen he kiinnittivät katseensa Ilonaan ja sanoivat että te taidatte molemmat olla sisaruksia. Minä huomautin, että minä kuulun miespuoliseen sukupolveen, jota vastoin tämä Ilona on tyttö, mutta ei minun sisareni, sillä hänen isänsä on rakennusmestari Lieman, joka asuu Helsingissä, mutta Ilona asuu meillä.

Tähän huomautti Väinö, että minä en missään tapauksessa voi olla poika, sillä Täti ei ole mikään pojan nimi. Se on aivan selvästi tytön nimi, ja että minä olen tyttö, sitä todistaa mm. se, että minulla on pitkä tukka ja pitsipöksyt. Varsinkin viimeksimainitut ovat mitä selvin todistus siitä, että minä en voi olla poika.

Ilonalla taas oli lyhyt tukka, sillä se oli kuumeen vuoksi leikattu, mutta se seikka, että hänelläkin oli pitsipöksyt ja sitä paitsi hameet, todisti mitä selvimmin, että hänenkin täytyi olla tyttö.

Sattui siinä sitten Ilona huomaamaan Paavon avonaiset housut ja ilmoitti, että pitsit ainakaan eivät todista sukupuolta niin varmasti kuin avonaiset housut, jollaiset hän on nähnyt sekä Miinalla että Mantalla ja sairaanhoitajatar-tädillä.

— Asia taitaa olla niin, sanoi Väinö, sillä myöskin Södergrenskalla on samanlaiset housut kuin Paavolla.

Näin tulikin kansanäänestyksen tulokseksi, että Paavo sittenkin taitaa olla tyttö, ja hän poistui itkien valittamaan äidilleen surkeuttaan.

Tällä välin Ilona oli alkanut kierrellä arpoja ja ilmoittanut, että hän hyvin tietää niiden tarkoituksen. Ne eivät suinkaan kaikki saa olla numeroimattomia, vaan on niihin myös merkittävä numeroita. "Minä menen noutamaan kynän ja mustetta. Koska te muut ette osaa kirjoittaa, saatte te tehdä numeroimattomia arpoja, minä teen numerollisia."

Ja meidän siinä hommatessamme saapui myös Bieglas paikalle ja Ilona riensi häntä tervehtimään. Tosin hän ei tarjonnut Ilonalle primadonnan paikkaa seurueessaan, mutta kun liput olivat käärityt, niin me saimme kukin kaksi pilettiä, so. kaksi punaista paperilappua, joissa oli jokin numero. Mekin siis pääsimme sirkukseen ja karuselliin.

Ilonan naisellinen vaisto kai ilmoitti hänelle, ettei tästä asiasta kovin kannattanut kotona skropata. "Oli vahinko, että ikkuna oli tullut rikotuksi", sanoi hän, "mutta siitä minä otan syyn päälleni. Mennään vain rauhassa kotiin, mutta ei puhuta näistä pileteistä mitään. Minä kätken ne."

Minulla ei ollut ainoatakaan taskua vaatteissani, mutta Ilonalla taisi olla, sillä hän ilmoitti työntävänsä paperit sellaiseen paikkaan, ettei niitä sieltä kukaan löydä.

Kun saavuimme kotiin, astui äitini esille ja kysyi: Kuka särki ikkunan?

Hiljaisuus. Minä odotin, että Ilona tunnustaisi niinkuin sovittu oli, mutta hän ei ollut niinä miehinäänkään. Herättääkseni hänen omaatuntoaan minä sanoin:

— En minä sitä särkenyt. Silloin heräsi Ilonakin ja sanoi:

— Tuuli sen särki.

Tähän päättyikin tämä ristikuulustelu, sillä äitini haki koivurieskan ja pehmitti sillä allekirjoittaneen siksi, kunnes selvisi, että minä tosiaankin olin viaton ikkunan särkemiseen.

Kaikkein merkillisintä oli se, että Ilonalle hän ei tehnyt mitään. Kun olimme jääneet kahden kesken, sanoi Ilona, että "kyllä sinä sentään olet pehmeä laitos, sillä en ole kuullut kenenkään itkevän ja parkuvan sillä tavalla selkäänsä saadessaan kuin sinun. Mutta niinkuin huomasit, niin minulle ei annettukaan selkään, eikä yritettykään, sillä kukaan ei uskalla piestä minua, sillä minä olen täysikäinen ihminen."

Hänen vielä puhuessaan oli isäni astunut huoneeseen. Hänen toisessa kädessään oli koivurieska, ja hän sanoi:

— Tatu on jo saanut selkäänsä, ja koska Ilona on särkenyt ikkunan, niin täytyy hänen myöskin saada.

— Älkää, älkää rakas setä, älkää, ei saa, huu, haa, hei, ai jai, ai jai... läiskis, läiskis.

Ilona parkui kuin porsas aidan raossa ja lupasi parantaa tapansa, rukoili armoa ja itki vielä kymmeniä minuutteja sen jälkeen kun hän oli saanut housunsa kiinni.

Mutta vähitellen hän sai takaisin naisellisen luontonsa, alkoi narskuttaa hampaitaan, hypellä tasajalkaa ja huutaa:

— Minä en kestä enää, minä en voi kestää enää tällaista nöyryytystä, minun täytyy kuolla. En minä itkenyt niinkuin sinä, mutta minä huusin suuttumuksesta ja vihasta. Minut on nöyryytetty, minua on lyöty...

11. LUKU,

jossa ollaan karusellissa ja arpajaisissa, josta selviää, ettei makeaa saa syödä mahan täydeltä.

Tällöin oli taas ovi auennut ja isäni sanoi: Mitäs se Ilona siellä mököttää, täytyykö minun uudestaan antaa sille piiskaa? Mars, lapset, menkää maata.

Mutta tuli sitten sekin hetki, jolloin saimme tilaisuuden lähteä karuselliin ja sirkukseen. Ensimmäisellä kerralla kävimme ainoastaan karusellissa, ja olihan siinäkin näkemistä. Minä istuin hevosen selkään ja Ilona kameelin selkään, ja niin lähdimme marssin tahdissa vaeltamaan retkelle, joka tuntui meistä tai ainakin minusta yhtä kummalliselta kuin maailman ympäri matkustaminen. Ihmeellinen laitos oli tämä karuselli. Kaksi hevosta sitä pyöritti, mutta ne olivat sijoitetut peilien taakse, joten niistä ei näkynyt muuta kuin koivet. Musiikista piti huolta setä Päärsteini, joka otsansa hiessä pyöritteli mahtavaa posetiivia. Se ei ainoastaan viheltänyt ja puhaltanut ja torvia toitottanut, vaan lisäksi siitä vähä väliä ilmestyi tanko, joka alkoi kilistää kahta posetiivin yläpuolella olevaa suurta kelloa. Tällä välillä Bieglas möi arpoja. — Ostakaa lotti, sanoi hän, se on yksi suuri lotteri, suurin voitto on 100 markka, toiset voitot on hopealusikat, on harmonikka, on huopasaappat, on kintat, on vantut, on pardaveitsi, on kaikki tavara. Täällä itse näke kaikki tavara.

Ja pian ilmestyikin onnellisia voittajia. Ensin vietiin Bieglasilta harmonikka. Sen jälkeen alkoi ilmestyä numeroituja lippuja kuinka paljon tahansa ja Bieglas alkoi huutaa: — Sinu on skoijari, sinu itte olla kirjoitta tämä numero, ei se on minu kirjoitta.

Aluksi ei kukaan ottanut Bieglasia kuuleviin korviinsakaan, mutta kun useita samoja numeroita alkoi ilmestyä, niin sekaantui jo poliisikonstaapeli Toivonenkin asiaan.

Tällä välin sattui karusellikin pysähtymään. Ilona tarttui minun käteeni ja sanoi, että nyt Tatu me lähdemme kotiin, sillä olemme nähneet tarpeeksi tällä kertaa.

— No eikös me sitten mennä sirkukseen?

— Ei, sanoi Ilona, mennään vasta huomenna tai ylihuomenna. Minä en ainakaan sinne tänään lähde.

Karvain sydämin, mutta ilman mitään sen suurempia seikkailuja poistuimme Ilonan kanssa. Kun pääsimme kotiin, Ilona aukaisi erään pienen lippaan, veti sieltä esille kokonaisen kiiltävän 50-pennisen ja sanoi:

— Jos sinä olet oikein kiltti etkä puhu mitään, niin me ostamme huomenna tällä karamelleja. Silloin kun olimme Riihimäen asemalla ja isäni maksoi siellä, sain tämän kaapatuksi.

Jonkin ajan kuluttua painuimmekin yhdessä Vidbomin puotiin, jossa ystävällinen Köhler teki meille palveluksiaan. 50 penniä oli siihen aikaan suuri raha, ja valtavan pussin lakritsia ja karamellia me sillä saimmekin. Luultavasti Köhler antoi enemmänkin kuin rahalla oikeastaan olisi pitänyt saada. Koska kysymyksessä oli näin valtava salaisuus, oli meidän myöskin etsittävä sopiva paikka, missä voisimme nauttia kaikessa rauhassa. Kömmimme siis halkopinojen väliin. Söimme ensin lakritsia niin paljon kuin jaksoimme ja ryhdyimme sen jälkeen jatkamaan karamelleilla. Hyvin pienen kolon olimme saaneet valtaviin pusseihin.

Lopulta tulimme siihen pisteeseen, ettemme enään jaksaneet enempää. Päätimme lähteä antamaan Väinölle, Pekalle, Paavolle ja Arvolle heidän osansa.

He olivat juuri menossa sirkukseen, ja sinne lähdimme mekin, sillä olihan meillä piletti vanhastaan. Istuimme jollekin etupenkille ja vedimme esille makeisemme. Kyllä siinä toveriemmekin hampaat narskuivat, mutta lopulta olivat hekin saaneet kyliänsä. Ja yhä edelleen pussit olivat melkein koskemattoman näköiset.

Yhtäkkiä Ilona sanoi, että nyt lähdetään Tatu pois. Ja vastustamaton halu minulla olikin lähteä, sillä mahaani pakotti kuin tulessa. Koko sirkuksesta en nähnyt mitään. Puolipökerryksissä juoksimme Ilonan kanssa kotiin, ja sen verran vielä muistan, että Ilona piilotti pussit piirongin ja seinän väliin. Sen pitemmälle emme ehtineetkään, kun molemmat purskahdimme yksiäänisesti sydäntäsärkeviin hätähuutoihin, sillä vatsaa yhä poltti kuin tulessa ja ohimosuonet jyskyttivät.

Saapuivat siihen hätään isä ja äitikin ja ihmettelivät, mikä meille oli tullut.

Mutta tuskamme moninkertaistuivat, ja lopulta sanoi Ilona ensimmäisenä: yö, yöö, minkä jälkeen hänen suustaan pursui lakritsinauhoja ja karamellejä ym. hyvyyttä, tosin vain kirjavan värisenä massana.

Tämän jälkeen minä aukaisin suuni korvia myöten ja jatkoin harjoituksia.

— Tällä kertaa emme kutsu Kalle Pekkaa, sanoi äiti, mutta kun nyt kutsutaan joku toinen lääkäri.

Jonkin aikaa kesti, mutta eihän Porin kaupunki ollut kovin laaja, niin että jokseenkin pian saatiin hommatuksi lääkäri, tällä kertaa tohtori Schildt.

— De ä lakrits och karameller, sanoi Schildt ja ihmetteli, mistä olimme saaneet tämmöisen määrän tätä hyvää tavaraa. Jag måste gå efter magspruta.

Tällöin puuttui äitini asiaan ja ilmoitti, että mitään magspruutoja tässä ei ryhdytä käyttämään. Asia päättyikin siihen, että meille annettiin ns. kräkviiniä, joka siihen aikaan oli hyvin yleinen lääke. Siinä oli risiiniöljyä, portviiniä, natriumkarbonaattia ja ns. pirunpaskaa. Kun sitä oli niellyt yhden ruokalusikallisen, niin jopa pursuivat suustamme viimeiset karamellit ja lakritsit ja jonkinmoinen helpotus alkoi tuntua ruumiissamme.

Tämän jälkeen tutkittiin asiaa lähemmin, ja myöskin ne kaksi pussia löytyivät piirongin takaa. Alkoi vähitellen tutkimus siitä, mitenkä olimme voineet saada tällaisen määrän makeisia.

Lopulta selvisikin, mistä Ilona oli tuon 50-pennisen "löytänyt". Nyt päätettiin erottaa meidät toisistamme. Sekä äitini että isäni määräsivät, että Ilona on tästä lähtien pidettävä meistä muista erillään, jottei hän pääse meitä demoralisoimaan.

12. LUKU,

jossa muutetaan Rantamaalle, harrastetaan suonkuivausta, näytetään koski, kiivetään korkealle vuorelle, lauletaan hei juu ja junttaamme poo..., mutta joka päättyy suureen surkeuteen, kunnes taas valoakin pilkistää.

Kevät oli vähitellen kulunut loppuun ja kesä alkoi lähestyä. Oli päätetty, että hankimme kesäasunnon jostakin Porin läheisyydestä. Siksi valittiin eräs Rantamaa-niminen torppa, joka sijaitsi Fleivikin kartanon alueella noin peninkulman päässä Porin kaupungista.

Tämä torppa oli ns. kalastajatorppa, joten se ei suinkaan ollut rakennuksiltaan pieni, päinvastoin siinä oli kaksi päärakennusta, joista vanha päärakennus tuli kuulumaan meille ja uudessa oli huone Ilonaa ja Mantaa varten. Uudessa asuivat kesäaikana myös talonväet.

Niinkuin nimestä selviää, sijaitsi tämä torppa rantamaalla, aivan lähellä merenrantaa. Lähin ranta oli loivaa hiekkarantaa, nykyisen käsityksen mukaan aivan ihanteellista uimarantaa, sillä sellainenkin nappula kuin minä sain kävellä niin pitkälle kuin halusin ennen kuin vesi ulottui kainaloihini asti.

Jonkin matkan päässä talosta oli pieni metsikkö, ja kun sen läpi käveltiin, päästiin venelaiturille, joka oli syvemmän lahden rannalla. Siellä olivat Rantamaan Jannen, niin oli muistaakseni isännän nimi, kalastusveneet, hänen verkkokojunsa ja kalastusvehkeensä.

Matka Porista Rantamaalle ei ollut sekään aivan vailla mielenkiintoa. Ensin ajettiin Vähälle Raumalle oikein maantietä myöten, sieltä jatkettiin Vanhankartanon ohitse ja lopulta alkoi Fleivikin tie, jossa täytyi ajaa hyvin varovasti. Se oli kyllä olevinaan jonkinlainen kärrytie, mutta linjaalirattaat siinä heiluivat pahanpuoleisesti. Meidän uljas muuttokuormammekin kerran matkalla kaatui tienoheen ja erinäisiä porsliineja särkyi, mutta mitään sen suurempaa haittaa ei kuitenkaan tapahtunut.

Suurin ilomme oli aluksi polskia hiekkarannassa, rakentaa hiekasta vallituksia ja pyydystää simpukoita, joista teimme kaikennäköisiä leluja.

Mutta pian alkoi meille mielenkiintoisempi homma.

Isäni oli päättänyt ottaa ruumiinliikuntoa ja tätä tarkoitusta varten oli hän päättänyt kuivata erään suon, joka oli Rantamaan läheisyydessä. Hän oli konstruoinut erittäin vankan lapion, joka oli hänen ruumiinmittojensa ja voimiensa mukainen, ja niin aloitettiin tämä työ.

Me kaikki muut saimme olla sitä katsomassa.

Olen sen jälkeen ollut mukana monessa suonkuivaushommassa, mutta mikään niistä ei ole herättänyt niin paljon mielenkiintoa kuin tämä.

Kävelimme ensin metsään, jossa näimme pienehkön lammikon tai sisäjärven. Siellä isäni tutustutti meitä ensin tämän lammikon eläimistöön. Erikoisen kiinteästi on jäänyt muistiini vesihämähäkin matkustus pesäänsä ja sieltä pois, sukeltajat ynnä muu tämäntapainen fauna sekä pari vesipäästäistä, jotka myös satuimme näkemään.

Alempana oli sitten varsinainen suo, joka luultavasti ei sekään ollut kovin monen kämmenenleveyden laajuinen, ja sitten siirryttiin kuivemmalle maalle, jonka läpi oja oli kaivettava.

Isäni suunnitteli ojan mittoja ja laskua vatupassia käyttäen. Tämä vehje herätti kaikkien meidän huomiotamme ja me kyselimme sen merkitystä. Silloin isäni selitti, että se on hyvin tärkeä kapine tässä maailmassa, sillä sillä määritellään jotakin sellaista, joka pitää paikkansa. Tulee kyllä kestämään kauan, suunnattoman kauan, ennen kuin tätä vehjettä kykenisimme käsittämään, saati sitten käyttämään.

Ja niin alkoi sitten kaivuutyö. Käsittääkseni se edistyi aika nopeasti, sillä isäni oli vankka mies ja maantöihin tottunut, ja ainakin Rantamaan ja lähiseudun miehet kävivät ihmettelemässä, kun isä loi ojaa.

Mitään ihmettelemistä siinä ei kuitenkaan ollut, sillä isäni oli Orimattilan naapuripitäjästä kotoisin — ja siellähän tavataan vielä tänä päivänä maamme ja ehkä koko maailman parhaat ojankaivajat.

Syystä, jonka vasta tänään ymmärrän, isän täytyi erääseen kohtaan tehdä sulku. Kun nim. tuon pienen järven vesi oli laskettava ojaan, olisi se laskeutunut liika äkkiä ja syövyttänyt alla olevan osan, ja senvuoksi isä ryhtyi jo suon alapuolelle rakentamaan sulkua. Niin lehtorismies kuin olikin, oli hän hyvin kätevä tämäntapaisissa hommissa. Hän sanoi, että sitten vasta teillä on hauska katsella, kun sulku avataan ja vettä kokoontuu allaolevaan ojaan.

Näitä töitä tehtäessä saapui paikalle Ilonan isä ja hänen seurassaan Ilonan veli Väinö Lieman. He olivat yllättäneet meidät saapumalla Helsingistä muutaman päivän vierailulle.

Väinö oli vuotta vanhempi kuin Ilona ja siis oikeastaan kaikkien meidän yliveto. Hän osasi mm. soutaa ja purjehtia, ja jo ensimmäisenä päivänä saimme irti erään Rantamaan Jannen veneistä. Olisimme painuneet siinä ties kuinka pitkälle Pohjanlahdelle, ellei meitä olisi ajoissa huomattu ja saatu naapurista lainaksi venettä, jolla meidät tuotiin takaisin.

Tämän jälkeen kiellettiin meitä kokonaan venerantaan menemästä, joten meillä ei ollut muuta neuvoa kuin käydä tarkastamassa isän ojatyötä.

Oli eräs lauantaipäivä, sen muistan aivan tarkkaan, sillä silloin olivat Lieman, sattumalta paikalla vieraileva kirjakauppias Rosten ja isäni juuri kylpeneet ja istuivat naukkaamassa saunatotejaan. Siihen aikaan nim. oli herroilla se paha tapa, että kun he olivat kylpeneet, niin he keitättivät kuumaa vettä, kaatoivat sen lasiin, pudottivat sinne muutamia sokeripalasia, ja kun ne olivat sulaneet, he sekoittivat tähän sokeriveteen konjakkia ja rommia. Tätä he sitten latkivat ja tuntuivat olevan erittäin hyvällä tuulella, eikä muuten kukaan sekaantunut heidän iloonsa.

Mutta tällä välillä olimme siis, Väinö, Ilona ja allekirjoittanut, tutkimassa isäni rakentamaa patolaitosta. Ja sen takana oleva suo oli vettynyt ja näytti sekin mielestäni samalta järveltä.

— Mistähän saisi lapion, sanoi Väinö, minä olen ennenkin nähnyt tämäntapaisia laitoksia, ja kun ne puretaan, niin saatte nähdä kosken.

Kolmeen pekkaan noudimme ensin isäni vankan työlapion ja sen jälkeen kaikkia muita mahdollisesti löytyviä työkaluja, jotka saimme käsiimme. Ja aivan oikein: onnistuimmekin lopulta saamaan patoon reiän, josta ensin tihkui pienenlainen vesisuihku. Mutta äkkiä se suureni, kunnes koko patorakennus romahti ja me kaikki kolme, purjehdimme sulkulaitteiden kanssa kohti vanhaa saunarakennusta, jonka edustalla isämme maistelivat tuutinkejaan. Ja valtavan ähäyksen tämä homma antoikin, sillä itse saunarakennuskin kallistui, kun tulva nykäisi sen kulmalta yhden peruskiven pois.

Merkillistä kyllä ei tästä asiasta kuitenkaan tullut sen pahempia seurauksia, luultavasti senkin vuoksi, ettei itse isäntä, Janne Rantamaa nim., siitä sen kummempaa välittänyt. Sauna oli vanha ja se oli muutenkin aiottu purkaa.

Mutta sitä vastoin eräs toinen tapaus sai aikaan paljon suuremman hälinän, meidän kenenkään voimatta käsittää, missä oikeastaan oli syy. Rannassa oli eräs korkea kivi, meidän mielestämme täydellinen kallio. Erikoisten temppujen avulla kykenimme nousemaan sen päälle ja ihailemaan sieltä suurenmoista näköalaa. Tosin sieltä ei näkynyt sen pitemmälle kuin Yyterin sannalle, luultavasti noin 4 km:n päähän, mutta Väinö ilmoitti, että vastapäinen ranta on tietysti Ruotsin rantaa, joten tässä oli paikka, josta näki Pohjanlahden yli. Ja sitten eräänä päivänä Väinö ehdotti, että lähtisimme sinne oikein eväiden kanssa ja pitäisimme siellä huviretken.

Ja se eväs, joka otettiin mukaan, oli hyvin erikoista; Ensinnäkin koottiin suolaheiniä, mutta kun nämä alkoivat olla jo vähän kovanpuoleisia ja muutenkin laihoja näin merenrannalla, kerättiin männyn kerkkejä.

Väinö sanoi: Tämä kallio ristitään Kerkkikallioksi, sillä siellä syödään kerkkejä.

Ja niin hävitimme erään männyntaimiston paljon paremmin kuin mitkään latinalais-nimiset vahinkohyönteiset katkomalla lihavimmat vuosikasvaimet. Ne kerättiin ensin Ilonan esiliinaan, josta tehtiin nyytti, ja sen täytyttyä Ilona suvaitsi riisua hameensa, josta myöskin saatiin erittäin sovelias keräyspaikka. Sen jälkeen Ilona ilmoitti, että Väinö voisi vuorostaan riisua housunsa, sillä kun niiden molemmat lahkeet pannaan kiinni, niin niistä tulee sopiva säkintapainen laitos ja sinne mahtuu paljon tätä hyvää evästä.

Meillä oli siis aika kantamukset tätä tavaraa mukanamme. Tarkoitus oli hissata se vuoren laelle. Täällä vannoisimme sitten ikuista ystävyyttä ja viettäisimme rauhallisia päiviä niin kauan kuin eväät riittäisivät.

Ilman mitään evässäkkejä pääsi tälle vuorelle aika helposti, mutta kaikkine näine vehkeinemme kiipeäminen tuotti jonkin verran vaikeuksia. Tuumimme monet kerrat, kuinka asia oikeastaan onnistuisi, kunnes Väinö ilmoitti, että tässä tarvitaan köyttä, jota Tatu lähteköön noutamaan.

Hänhän ei ollut turhan vuoksi rakennusmestarin poika, joten hän tiesi, että köydellähän ne kaikki vehkeet hassataan rakennusten yläkerroksiin.

Minä lähdin köyttä etsimään. Jo ensimmäinen silmäys osoitti minulle, että pellinnyörit olivat aivan liian lyhyet, enkä muutenkaan huomannut asunnossamme mitään niin pitkää köyttä kuin mielestäni olisi tarvittu.

Mutta sitten huomasin aidan päällä ohjakset kaikkine niihin kuuluvine vehkeineen ja nostin ne selkääni. Ne olivat kyllä raskaanlaiset, ja muistan, että monta kertaa kompastelin matkalla, mutta sain kuin sainkin ne lopulta laahatuksi perille.

Mitä suurimmalla ihastuksella ne otettiin vastaan. Väinö veti esille linkkuveitsen ja alkoi erotella niitä sopiviin osiin. Olihan niissä sitä paitsi renkaita ja muita laitteita, jotka aivan hyvin soveltuivat juuri Väinön suunnitelmiin. — Tämä kestää nyt jonkin aikaa, hän sanoi, mutta sitten tästä tuleekin aika hyvä.

Sillä välin oli setä Rostenin hevonen haettu haasta, rillat vyörytetty esille, setolkka nostettu hevosen selkään, ja ainoastaan suitset puuttuivat. Mutta löytyiväthän ne vihdoin — juuri silloin, kun meidän tällinkimme oli jo valmiina ja Väinön pöksyllistä männyn kerkkiä hissattiin kalliolle laulaen Väinön meille opettamaa laulua: Hei juu ja junttaamme poo, nostakaa ylös ja laskekaa joo.

Tämän laulun Väinö oli oppinut Helsingissä isänsä rakennustyömiehiltä, jotka junttasivat perustuspaaluja niihin rakennuksiin, joita hänen isänsä oli sinne istuttanut useitakin. Niistä on kuuluisin se rakennus, jota nykyään kutsutaan Hotelli Grandiksi, entinen Fennia.

Me olimme siis korkealla kalliolla, meidän mielestämme nimittäin, sillä mittakaavat muuttuvat iän mukaan, ja, nautimme olostamme suurenmoisesti. Meille oli ollut mieluista jättää Tyyra vanhempien henkilöiden seuraan sen vuoksi, että Väinö ja Ilona sanoivat, ettei siitä laitoksesta ole muuta kuin kiusaa. Mutta kuinka kävikään, niin ilmestyivät Tyyra ja Manta yhdessä meidän kalliomme alapuolelle ja Tyyra alkoi vaatia, että hänet nostettaisiin korkeuksiin. Me kaikki protesteerasimme ja ilmoitimme, ettei täällä ole tilaa enemmälle kuin kolmelle, mutta Manta kuittasi asian sillä, että hän kohotti kätensä ja nosti Tyyran meidän seuraamme.

Melko yksimielisen äänestyksen jälkeen päätettiin, ettei Tyyralle ainakaan anneta männyn kerkkejä, sillä ne oli tämä triumviraatti päättänyt syödä yhdessä. Väinö purki juuri niitä housuistaan esille vetääkseen housut sen jälkeen jalkaansa. Niin tyhjennettiin myöskin Ilonan vaatteet ja ihmeteltiin sitä, että Ilonan housuissa oli kaikkein enimmän tätä kallisarvoista tavaraa.

Olimme vähitellen pukeutuneet ja sen jälkeen annoimme myöskin armon Tyyralle, joka melko halukkaasti alkoi pistellä männyn kerkkejä suuhunsa. Hän ei ollut perehtynyt näiden syömisen jaloon taitoon. Väinö oli opettanut meille, että niistä oli neulaset ensin kynsittävä pois, mutta Tyyra söi ne neulasineen. Eikä Mantakaan huomannut häntä sen paremmin varoittaa. Lopulta kajahti äitini ääni Mantaa huutaen, ja se merkitsi sitä, että meidän oli astuttava alas näistä korkeuksistamme ja lähdettävä syömään, luultavasti jotakin päivällistä vastaavaa ateriaa.

Tämän aterian muistan sangen hyvästi, sillä Lieman, isäni ja äitini ja Ruusteeni istuivat samassa aikaihmisten pöydässä, jota vastoin meille oli "tuukattu" eri pöytään, jota Manta johti. Tyyralla oli oma valtaistuimensa, joka oli kuljetettu kaupungista tänne maalle asti, eräänlainen hyvin korkeajalkainen tuoli asianomaisine esteineen, jonka me kaikki lapsuudestamme muistamme. Ruokajärjestystä en tarkoin muista, mutta luultavasti meille muille annettiin jotakin kalasoppaa ja Tyyralle korppua ja maitoa, kun Tyyra yhtäkkiä korotti äänensä ja itki. Ja tuli siinä äitinikin katsomaan ja ihmetteli, mikä tässä lapsukaisessa oikeastaan mahtaa olla. Vähitellen hän alkoi hengittää hyvin raskaasti ja huohottaa, ja silloin jo kysyttiin, mitä Manta on tälle tytölle tehnyt. Kaikkein merkillisintä oli, että vähitellen alkoi viheriää vaahtoa purskua hänen suupielistään...

Minä aloin tuntea merkillistä kirvellystä ihossani, ja vähän ajan perästä huomasin, että Väinö liikkelehti hyvin oudosti tuolillaan. Ilona ei ollut pitkään aikaan puhunut sanaakaan, mutta kun vilkaisin häneen, niin huomasin hänenkin olevan kalmankalpean.

Jokin vaistomainen aavistus ja aivan vastustamattomat ruumiilliset tuskat sanoivat minulle, että tässä on hätä käsissä, ja niin me melkein kuin yhteisestä käskystä kaikki kolme nousimme penkiltämme ja aioimme livistää tiehemme.

Mutta sepä ei onnistunutkaan. Minä huomasin lentäväni nenälleni, samalla tavalla kompastui Väinö ja vähän aikaa urhoollisesti yritettyään Ilona.

Äitini, isäni ja Lieman ryhtyivät tekemään tarkkoja tutkimuksia. Miten nämä suoritettiin, en kerro, mutta voinee lukija kuvitella, kuinka tämä on tapahtunut, sillä tulos on täysin tunnettu. Kompastuksemme johtui siitä, että olimme kaikki kolme kuljettaneet pihkaisia kerkkejä housuissamme ja nyt istuneet housumme kiinni. Kun siis lähdimme juoksemaan, niin luonnollisesti housujen laajuus jonkin verran määräsi matkan pituuden, ja tästä syystä meidän romahtamisemme tapahtui siinä järjestyksessä kuin edellä on mainittu.

Mutta, mikä oli sitten syynä meidän epätoivoiseen tilanteeseemme ja siihen, ettei kalasoppa meille oikein maistanut? Se riippui yksinkertaisesti siitä, että Rantamaalla ja Kuuminaisissa oli keltamuurahaisia, jotka juuri tähän aikaan vuodesta mielellään nousevat männyn vuosikasvaimiin. Olimme varanneet niitä housuihimme suuren määrän.

Tätä samaa muurahaislajia esiintyy muuten tekijän nykyisellä huvilalla. Olen vielä täysikäisenäkin joutunut kokemaan sen, että niiden tuottama tuska on aivan yhtä suuri kuin miksi sen lapsuuden ajoiltani muistan. Täysikäisenä en tosin voinut käyttää sitä hyvää lääkettä, jota meille silloin käytettiin ja jolla oli hyvin hyvä ja tyynnyttävä vaikutus. Kun Rantamaan Janne nim. oli käsittänyt, mistä oli kysymys, niin hän sekoitti tervaa ja hylkeenrasvaa eli ns. traania toisiinsa, ja sen jälkeen siveltiin asianomaisia paikkoja tällä pehmeällä voiteella. Manta hoiti Ilonaa, mamma Tyyraa, Lieman Väinöä ja isäni allekirjoittanutta. Ensimmäisen kerran eläissäni oli minua tällaisella radikaalisella voiteella voideltu. Sillä pyhittiin alaruumiini jokseenkin perinpohjaisesti.

Mutta sen jälkeen saimme me kaikki kolme Tyyraa lukuunottamatta oikeuden ja tavallaan velvollisuuden kävellä vapaassa herran ilmassa siksi, kunnes kihelmöiminen oli loppunut. Tämän jälkeen voideltaisiin meidät uudelleen hylkeentraanilla ja kuljetettaisiin saunaan, jossa tuo hieno väri pestäisiin pois. Terva ja hylkeentraani nim. yhdessä antavat ihmisiholle suunnilleen saman värin kuin se, mikä tätä nykyä on bantuneekereillä.

En ole muistanut mainita, että lehtori Edw. Selin perheineen asui Langsanda-nimisessä huvilassa, joka sijaitsi jonkin verran meistä niin sanoakseni eteenpäin. Hänellä oli virka kaupungissa ja hän saapui tavallisesti lauantaisin ajaen komeasti ajuri Heinin hevosella. Olin jo pari kertaa onnistunut aukaisemaan hänelle portin. Tämä oli muuten sangen mieluisa tehtävä, sillä hänellä oli tuomisia mukanaan lapsilleen ja hän aukaisi tavallisesti jonkin pussin ja heitti allekirjoittaneelle milloin kanelikorpun, milloin manteliässän, milloin muuta hyvää.

Kun me nyt kaikki kolme odotimme saunavuoroamme saunan katoksen alla, jossa meistä pestäisiin terva ja hylkeentraani, niin kuulin tutun kärryjen ratinan. Heinillä oli nelipyöräiset kärrit, jollaisia vehkeitä ei tällä tiellä tavallisesti nähty, ja muutenkin oli helppo arvata, kuka oli tulossa. Syöksyin hienossa vormussani aukaisemaan veräjää, mutta eivät Väinö ja Ilonakaan malttaneet odottaa, joten lehtori Selin tuli kolminkertaisesti palvelluksi.

Hän ihastui tästä palveluksesta siksi ikihyväksi, että hän siirsi ajuri Heinin viereensä ja nosti meidät kolme kuskinpukille. Niin jatkettiin riemullista ajoa 1/2 km:n pituinen matka hamaan Langsandaan asti.

Täällä otettiin meidät suurella riemulla vastaan ja tant Sasha Fagerlund, Porin kaikkien koulujen piirustuksenopettaja, ikuistutti meidät asennossa, jonka hän itse määritteli. Tämän jälkeen he päästivät meidät lahjottuina luotansa. Minä muistan saaneeni ensimmäisen kerran eläissäni sellaisen leivoksen, jota korvapuustiksi sanotaan, Väinö Lieman oli taas valinnut itselleen lohivoileivän ja Ilona kaappui suuren juustovoileivän kera. Olimme tulleet hevoskyydillä, mutta meidän oli lähdettävä takaisin jalan. Päätimme oikaista ruispellon poikki, sillä sen takana häämöitti aivan lyhyen matkan päässä Rantamaan sauna. Sitä paitsi veti Langsandan pihasta jokseenkin suoraan eräs oja lähelle Rantamaan saunaa, joten päätimme lähteä astelemaan ojan pohjaa myöten. Alkumatka onnistui sangen hyvästi, mutta vähitellen aloimme tuntea, että jalkoihimme tarttui savea tai jotakin sen tapaista ainetta, jota meidän aina vähä väliä täytyi irroittaa. Tietysti meidän täytyi silloin asettaa eväämme ojan varteen, tarttua käsillämme kiinni savimöhkäleisiin ja sen jälkeen jatkaa taas matkaa.

Lopulta selitti Väinö, että hän vanhimpana ja kokeneimpana alkaa johtaa ja polkea meille uraa. Hän oli nim. huomannut, että kun jokainen astuu toisensa jälkiin, niin tuota välttämätöntä saven poistamista ei enää tarvita.

Ja niin painuimme sitten hiljakselleen eteenpäin. Kunnes äkkiä meistä urhoollisin, Väinö, päästi valtavan hätähuudon ja vaipui syvyyteen kurkkuaan myöten.

Niin olikin häneltä kaikki urhoollisuus mennyt, sillä hän ei voinut muuta kuin aukoa suutansa ja huutaa: isä, isä, setä, setä, Manta, auttakaa, auttakaa! Me Ilonan kanssa huomasimme myöskin, että maapohja alkoi hyllyä allamme, ja yhdyimme tähän valtavien huutojen kuoroon.

Mutta jälleen: missä hätä on suurin, siellä on myös apu lähinnä, sillä pelastus ilmestyi Rantamaan Jannen muodossa, joka asetti lankun allensa ja nosteli meidät kaikki järjestään ylös.

Olimme saapuneet liian lähelle Rantamaan karjapihaa, ja se ruskea neste, johon olimme vaipuneet, oli hyvin kunnioitettavaa lannoitusainetta, olimme nyt vielä koreammat kuin lähtiessämme.

Mutta nähtävästi se koko hyvin liuotti tervat ja traanit, sillä saunassa tuli meistä hyvin puhtaita, ja ainoa, mikä on jäänyt mieleeni, oli se, että seuraavana yönä nukuttaessa tuntui naamaani jonkinmoinen merkillinen haju, joka yhdistää kaikki Suomen alkuperäiset pääelinkeinot, tahtoo sanoa hylkeenpyynnin, tervanpolton ja järkiperäisen maanviljelyksen. Varsinkin viimeksimainittu haisi nenässäni pitkän aikaa.

13. LUKU,

jossa tämän kertomuksen ensimmäiset laukaukset kajahtavat ja jossa tekijälle käy yhtä huonosti kuin Väinämöiselle.

Väinö lähti isänsä kanssa, ja sen jälkeen en ole häntä nähnyt. Samalla hetkellä kun hän poistui paikkakunnalta, erotettiin Ilona ja allekirjoittanut toisistaan ja he siirtyivät Mantan kanssa taas erilleen Jannen rakennuksen puolelle.

Tämän jälkeen muistan ainoastaan sen, että syksy alkoi lähestyä ja Edward Selin ja isäni kävelivät hyvin usein yhdessä. Heillä näytti olevan jonkinlaista keskusteltavaa, ja aina kun minä yritin tunkeutua heidän läheisyyteensä, minut häädettiin hyvin äkkiä pois.

Vähitellen oli Ilonakin taas asettunut yhteyteen kanssani, ja hän ilmoitti myös huomanneensa, että näillä herroilla on jotakin erikoisen salaperäistä tekeillä, ja sitähän heillä olikin. He olivat päättäneet ryhtyä ampumaan maaliin, laittaneet itselleen jonkinlaisen ampumaradan, ja isäni luontaiseen varovaisuuteen kuului, ettei kukaan saisi olla läheisyydessäkään, kun ensimmäisiä laukauksia ammuttiin. Ja yhä merkillisempää hommaa nähtiin. Kapteeni Stephen, Ravanin kylän reservikomppanian päällikkö, ilmestyi paikalle, hänen mukanaan eräs henkilö jota karahteerattiin jefreitteriksi, ja sitä paitsi myös eräs valkoisissa housuissa ja mustanpuoleisessa takissa oleva ns. sotilas.

Ja silloin näimme, mitä nämä salaperäiset valmistukset oikeastaan merkitsivät. Jefreitteri siirsi erään metsään hakatun linjan päähän maalitaulun, sen jälkeen kapteeni nosti kiväärin olkapäälleen ja ampui useita kertoja. Sitten me huomasimme, että tauluun liimattiin valkoisia lappuja reikiin, jotka kuula oli tehnyt.

Sen jälkeen kohotti Selinin setä kiväärin olkapäällensä ja ampui myöskin viisi kertaa, ja taas liimattiin samannäköisiä paperilappuja.

Sitten otti myös isäni kiväärin ja ampui laukauksensa. Kuului erikoinen ihastus, sillä kapteeni sanoi, ettei hänen tietääkseen kukaan ole sen paremmin ampunut, mutta nähtävästi tämä riippuu sattumasta.

Isäni oli aivan samaa mieltä, minkä jälkeen asetettiin uusi taulu paikalleen. Isä lasketti taasen viisi laukausta perätysten, ja silloin olivat kaikki yksimielisiä siitä, että sen tarkkakätisempää ampujaa ei yleensä ole nähty.

No, tämä homma itsessään ei oikeastaan meitä kiinnostanut, meitä kiinnosti kaikkein enimmän mahtavat paukaukset, jotka kivääreistä lähtivät. Sitä paitsi huomasimme, että jokaisen laukauksen jälkeen jäi tienoheen hyvin kauniita messinkisiä kappaleita, joita nimitettiin patruunoiksi.

Otin itse tällaisen vehkeen haltuuni, Ilona tarttui toiseen, ja me huomasimme, että niitä etsittiin. Siihen aikaan patruunat ladattiin uudestaan, ja herätti tietysti hieman hämmästystä, että näitä ei löytynyt.

Mutta meillä oli aarteemme ja me lähdimme näiden kahden kiiltävän kappaleen kanssa miettimään, mihinkä tarkoituksiin niitä oikein voisi käyttää. Ja kuinka olikaan, niin saimme päähämme, että tämäntapaiset vehkeet voidaan ehkä valmistaa jonkinlaiseksi koristeeksi. Ilona oli sitä mieltä, että jos niihin saataisiin reikä, jonka lävitse vedettäisiin jonkin verran nauhaa, niin niistä alkaisi tulla siedettävä kaulakoriste. Ja vehkeen, jolla reikä saataisiin, Ilona oli nähnyt, sillä Jannella oli jonkinmoinen pora. Sitä hän painoi rintaansa vastaan ja siinä olevaa liikuteltavaa kappaletta hän kuljetti edes takaisin, ja katso, vähitellen saatiin sillä metallilevyyn muodostumaan reikä.

Tämä oli muuten hyvin mielenkiintoista, ja hyvin pian me löysimmekin asianomaisen kapineen. Minä asetin patruunan polvelleni, Ilona painoi leukansa poraa vastaan ja alkoi kuljettaa luiskaa edes takaisin. Mutta koska kiväärin patruuna on lieriön muotoinen, niin pora luisui minun polveeni, ja ennen kuin olin ennättänyt aavistaakaan, pyöritteli Ilona sitä minun polvessani. Sinne se tarttui jollakin tavalla kiinni eikä pyörinyt enää. Hätäännyksissään Ilona tarttui meisseliin ja nosti vehkeen sillä pois. Mitään kipua en tuntenut, mutta huomasin polvessani ammottavan haavan ja rupesin huutamaan apua. Tästä haavasta minulla on vielä tänä päivänä merkki polvessani, mutta vasta seuraavassa luvussa kerron lähemmin siitä, kuinka polvea hoidettiin.

Sen vain mainitsen, että verta siitä virtasi, kuten Väinämöisen polvesta aikoinaan ja kiireen vilkkaa oli riennettävä Poriin lääkäriin.

14. LUKU,

jossa ensin käydään Santeri Vipusen, alias Hjelmmanin luona, jossa tekijä sitten itse hoitelee jalkaansa, viedään uudestaan Santeri Vipusen luo, mutta joutuukin odottamattomiin seikkailuihin.

Professori Hjelmman, joka otti haavan käsiteltäväkseen, oli hyvin perinpohjainen mies. Hän pesi ensin kätensä, sen jälkeen rupesi hän puhdistamaan kynsiänsä, pesi kätensä uuden kerran ja sitten hän alkoi epäillä, että haava myöskin olisi pestävä, sillä hän otaksui siellä olevan bakteereja. Ilmoitti, että hän nim. oli valmistautunut neulomaan haavan kiinni, mutta asiaa lähemmin ajateltuaan hän oli tullut siihen käsitykseen, että tuossa iässä haavat kasvavat kiinni neulomattakin ja että sen vuoksi oikeastaan haava on ainoastaan sidottava, mikä myös tehtiin. Sen jälkeen annettiin minulle ilmoitus, että jalka on pidettävä suorassa, koska se ehdottomasti edistää haavan parantumista. Tosiasia onkin, että haava parani aivan tuskattomasti ja ilman että siinä oikeastaan käytettiin sen enempää lääketiedettä kuin se side, jolla haava ympäröitiin.

Kun ajattelee entisiä murheitaan ja surujaan, niin täytyy minun myöskin kertoa eräs asia, josta äitini keskusteli pyykerska Blomsterin kanssa. Olin juuri saanut tämän siteen polveni ympärille, ja nämä naiset keskustelivat lääketieteestä. Allekirjoittaneesta sanottiin, että on aivan todennäköistä, että en milloinkaan voi oikaista polveani, sillä Blomsterska oli sitä mieltä, että haava olisi sittenkin pitänyt neuloa kiinni. Hän esitti useita esimerkkejä siitä, että tällaisissa tapauksissa lääkärit tavallisesti erehtyvät ja että heidän erehdyksiensä loppusumma on se, että potilas joutuu kärsimään niistä koko ikänsä. Blomsterska oli sitä mieltä, että minä en voi milloinkaan maailmassa saada jalkaani suoraan.

Minä onneton kuulin seinän takaa tämän keskustelun. Minusta rupesi elämä tuntumaan hyvin huonolta, toisessa jalassa olisi seitsemänpeninkulmaiset saappaat, mutta toinen jalka seuraisi kankeana perästä. Päätin senvuoksi itsekin tutkia asiaa. Olin huomannut, että jalan suorana pitäminen ei ollut aivan välttämätöntä, päinvastoin kun sitä koukistin, tuntui siltä, että tämä koukistaminen antoi jonkinmoisen hyvinvoinnin koko jalalleni. Senvuoksi aloin vähitellen irroittaa siteitä, ja eräänä päivänä huomasin, että voin aivan hyvin hypätä tasajalkaa.

Mutta tätä yritystä minun ei olisi pitänyt tehdä.

Juuri silloin kun olin oikaissut jalkani, hypännyt tasajalkaa ja pannut taas siteen paikalleen ja kävellyt yksinäisyydessäni kotia päin, kuulin, että perheeseen oli tullut vieraaksi eräs satunnainen setä.

Kun lähemmin perehdyin tähän herrasmieheen, huomasin, että hän ei ollut kukaan muu kuin tohtori ja sittemmin syfilidologian professori Helsingin yliopistossa J.W. Hjelmman. Hän tietysti tarkasti polveani ja antoi hirvittävän määräyksen, määräyksen, jota kauheampaa en milloinkaan ole voinut ajatella. Se oli se, että jalan kummallekin puolelle oli pantava lastat, sillä hänen käsittääksensä hänen määräystään ei ollut noudatettu ja hän ei ainakaan voi ottaa vastuulleen sitä, että polvi menisi pilalle. Tämän jälkeen setä Hjelmman ilmoitti, että kun isäni ja minä ensi kerran käymme kaupungissa, niin hän itse sitoo jalan, mutta sillä välin on pidettävä huolta, että pidän jalkaani suorassa.

Olen aina ollut jokseenkin kohtelias ja hyvänlaitainen, mutta tällä kertaa en voinut hallita tunteitani. Ilmoitin ainoastaan, että tällä jalalla voidaan juosta niin paljon kuin halutaan ja että en halua minkäänlaisia siteitä enkä muita vehkeitä, vaan että tahdon olla vapaa kuin taivaan lintu. Ja kaikkein parhaaksi vakuudeksi riistin tohtori Hjelmmanin siteet jalastani, heitin ne lattialle ja juoksin huoneesta pois.

Isäni ilmoitti, että hän pitää huolen siitä, että jalkaa hoidetaan oikein ja että "kun sinä", nämä sanat sanottiin tohtori Hjelmmanille, "olet sen uudestaan sitonut, niin minä kyllä pidän huolen siitä, että siteet pysyvät paikallaan".

Ja murheellinen oli se matka Poriin. Olin itse aivan varma, että molemmat jalkani toimivat yhtä hyvin, ja jo silloin käsitin, että lääketiedekin voi erehtyä, varsinkin hyvin yksinkertaisissa tapauksissa. Mahdollisesti ajateltiin tässä jotakin jälkiseurauksia, mutta ne eivät mahtuneet minun päähäni. Kauhulla ajattelin, että vain minun täytyi pitää vasenta jalkaani suorana, jota vastoin kaikki muut saivat hyppiä ja heilutella sitä kuinka tahansa.

Isäni ei ollut mikään erikoinen hevosmies. Hänen luonteeseensa kuului varsinkin huonoilla teillä varovaisuus, joten 10 km:n matkan ajaminen kesti vähintään noin pari tuntia. Hän oikeastaan sääli hevosta hyvin paljon, mikä ei ollut ihmekään, sillä hän painoi 150 kg ja tie oli huononlainen, joten hänen täytyi joka mutkassa ja käänteessä katsella, että hevonen ei rasittuisi liikaa. Hän oli niinkuin ruotsinkielellä sanotaan en stor hästgråtare. Vähän väliä hän kävi konstateerailemassa, että kaikki vehkeet olivat paikallaan, ja kun vastamäen tapaista tuli, hän nousi kärryistä, ja luultavasti en valehtele sanoessani, että hän nosti hevoset ja rattaat mäen päälle ja tutki taas, voidaanko matkaa rauhallisesti jatkaa. Minut hän oli kokonaan unohtanut, sillä hän tiesi sijoittaneensa minut rattaiden peräistuimelle ja oli selvillä pääasiasta, nim. siitä, että lähtisimme tri Hjelmmanin luokse sidottamaan minun polveani.

Kun olimme päässeet siihen tienhaaraan, jossa Fleivikin ns. kylätie ja maantie yhtyvät, niin silloin korskahti meitä vastaan kahden hevosen vetämät vaunut. Näissä istui F.A. Juselius ja vaunut kulkivat aivan vinhaa vauhtia, sillä hevoset olivat maamme parhaita. Niin varovainen kuin isäni oli ollutkin, ei hän ollut osannut aavistaa näiden vaunuhevosten tuloa, ja seurauksena oli yhteentörmäys, jossa meidän hevosemme ja ekipaasimme lensi ojaan. Sen jälkeen kauppias Juseliuksen renki yritti pidätellä hevosiaan, mutta tulos oli yhtä huono, sillä vähitellen ne siirtyivät ekipaaseineen tien pinnalta. Niin olivat siinä sekä vaunut että hevoset nurin. En tosiaankaan voi käsittää vielä tänäkään päivänä, ettei asiasta syntynyt sen suurempaa riitaa, sillä tavallisestihan tällaisessa tapauksessa syytetään toistaan. Nyt asia näytti päättyvän hyvin suloiseen sovintoon.

Kesti jonkin aikaa, ennenkuin Juseliuksen renki oli siirtänyt molemmat ajoneuvot raiteille, ja niin päästiin taas matkaa jatkamaan. Ja hauska matka piti siitä lopulta tullakin, sillä kun olimme tulleet Poriin, isäni ilmoitti, että koska tohtori Hjelmman ei tänään ole tavattavissa, hän oli kai sen saanut kuulla herra Juseliukselta, niin minulla ei sinä päivänä ole mitään muuta velvollisuutta kuin toistaiseksi pitää jalkaani suorana, jota vastoin hän lähtee omille asioilleen. Mitä nämä asiat sitten mahtoivat olla, siitä en ole vieläkään saanut täyttä selvyyttä, mutta muistan äitini kerran sanoneen isälle, että onko tämä nyt laitaa, kun sinä otat poikalapsen mukaasi, jolla on kipeä jalka, jätät hänet yksin ja lähdet pärsäämään ja reuhaamaan.

Millä matkoilla isäni oli ollut, en siis tiedä, mutta siinä suhteessa oli syytös ainakin väärä, että minut olisi jätetty yksin. Päinvastoin isäni lähtiessään kaupunkiin vei minut Vilposkan puolelle ja sanoi, että minusta oli siellä pidettävä huoli.

Ja hyvää huolta minusta pidettiinkin, sillä heti isäni lähdettyä Vilposka alkoi ottaa lämpimiä kakkoja uunista ja leikkasi minulle eräästä suuren viipaleen, halkaisi sen osaksi ja upotti sisään runsaasti voita. Sen jälkeen hän ryhtyi taas leipomahommiinsa, mutta ilmoitti, että Franssi tulee pian ja hän saa pitää sinulle seuraa.

Jonkin ajan perästä Frans saapuikin. Hän oli noin 15-vuotias viilarinoppilas, joka tällä kertaa sattumalta asusti Vilposkan luona. Työvaatteissaan mekaanilta tullessaan hän oli tietysti sen näköinen kuin konepajatyöläiset ainakin, noessa ja hiilessä, mutta pian hän oli siistinyt itsensä, vetänyt puhtaat vaatteet yllensä ja tuli leipomatupaan aterioimaan.

— Kas tässä on Franssi ja Franssi saa nyt lähteä sinun kanssasi kävelemään.

Jos olisin osannut lukea Franssin kasvojen ilmeet, niin olisin huomannut, että minun kävelyttämiseni oli hänelle kaikkea muuta kuin tervetullut. Sen vain huomasin, että puuro meni hänelle kurkkuun ja hän kakisteli jonkin aikaa ennen kuin sai sanotuksi:

— Kenenkäs poika tämä on?

— Hän on lehtorin poika tästä talosta ja on jätetty tänne minun hoidettavakseni, mutta minulla on tätä leipomista ja sitten en muistanut, että minulla on muitakin asioita, niin että minun täytyy olla poissa ainakin kello 11:een asti, niin että sinä saat nyt pitää huolta tästä pojasta.

— Hyvä on, sanoi Franssi, lähdetään nyt sitten kävelemään, minä lähden pojalle näyttämään viidettä kaupunginosaa.

Ja niin lähdimme Franssin kanssa.

— Mikäs sinun nimesi?

— Tatu.

— Vai niin, Tatu. Me emme sentään lähdekään viidenteen kaupunginosaan, muuta kun lähdemme yli joen Sofiegartenin puolelle, siellä taitaa sittenkin olla mukavampaa näin kesäaikaan.

Minusta oli sama minne lähdettiin, vieläpä mieluisampaa, kun pääsin kävelemään joen yli. Mentiin siis Sofiegartenin puolelle, ja siellä Frans kuljetti minut erääseen pieneen, sievään taloon, jossa oli kaunis puutarha. Franssi naputti ovelle, ja ystävällisen näköinen vanhanpuoleinen naisihminen tuli ovea aukaisemaan.

— Nyt on asia niin, sanoi Frans, että Vilposka on jättänyt minulle tämän pojan hoidettavaksi, hänen vanhempansa asuvat Luvian palatsissa, Vilposkan näet täytyi lähteä kaupungille asioille. Minulla olisi tässä myöskin vähän asioita, mm. soutuharjoitus, ja pyytäisin, että täti ottaisi tämän pojan luoksensa siksi aikaa.

Tämän jälkeen pelattiin jonkinlaista silmäpeliä, ja lopulta täti murahdellen suostuikin ottamaan minut haltuunsa.

Sanoin, että talossa oli sievänlainen puutarha. Omenat olivat jo alkaneet kypsyä, punaiset viinimarjat riippuivat kauniina lihavina terttuina, melkeinpä viinirypäleen kokoisina, vitmustikoiden huumaava tuoksu väreili ilmassa ja kirsikat keinuivat herttaisen punaisina.

Ja Sööstetska, sillä se oli hän, pistäytyi puutarhassa, tuli takaisin ja levitti eteeni melkoisen vadillisen kaikkea hyvää, mitä puutarhassa oli.

— Tässä on sinulle vähän marjoja, hän sanoi, ja on siinä pari omenaakin. Minun täytyy lähteä vähän asialle, mutta minä kyllä palaan pian takaisin. Syö nyt vain marjoja, niin sinulle ei tule ikävä, ja tässä on kirja, jossa on kauniita kuvia.

Sanoi ja levitti suuren kuvaraamatun eteeni.

Siinä kuluikin aika mukavasti, sillä tällaista määrää herkkuja ja näin mukavaa kuvakirjaa ei edessäni milloinkaan ollut ollut. Tosinhan joskus näytettiin, mutta aivan erikoisin juhlallisuuksin. Tällä kertaa sain siis aivan mielivaltaisesti käännellä tämän kirjan lehtiä.

Mutta marjat alkoivat tehdä vaikutuksensa. Kun syö pari litraa punaisia ja mustia viinimarjoja ja kirsikoita ja niiden päälle vielä vetää naamaansa pari kolme puoliraakaa omenaa, niin ei sitä kestä strutsinkaan vatsa.

Vähitellen alkoivat Raamatun kuvat tanssia silmissäni, Ja lopulta rupesi vatsaani polttamaan kovasti.

Puhkesin sydäntäsärkeviin hätähuutoihin, mutta niihin ei vastannut edes kaiku.

Jotakin oli tehtävä.

Sööstetskan asiat vaativat nähtävästi pitkäaikaista poissaoloa, sillä häntä ei alkanut kuulua. Lopulta päätin lähteä ulos, jollei muuta niin ottamaan vähän liikuntoa ja ehkä hakemaan muualta apua.

Mutta voi kauhistus! Sööstetska oli pannut oven kiinni. Hän oli nähtävästi tahtonut vakuuttua siitä, etten hänen poissaollessaan pääsisi karkuun. Silloin kun ei päästä ovesta, mennään ikkunasta, ja se oli täällä hyvin yksinkertainen asia, sillä ikkunan sai helposti auki eikä se ollut korkealla.

Tuntui erittäin mukavalta päästä jaloittelemaan, ja mahapurut alkoivat loppua.

Astelin alas jokirantaan ja silmäilin sieltä Porin kaupunkia, joka oli vastapäisellä rannalla. Siinä oli paljon nähtävää. Veneitä liikkui vesillä, proomuja siirreltiin hinaajilla ja varppaamalla ja iloista laulua kuului vesiltä.

Kaikilla oli hauskaa, mutta minä onneton ainoastaan olin yksin. Istuin tässä hylättynä pollarilla Kokemäenjoen rannalla eikä minusta kukaan maailmassa välittänyt, sillä kaikki olivat minut hylänneet.

Näin ei ollut kuitenkaan asian laita, sillä tunsin jotakin lämmintä huokunaa niskassani. Kun käänsin katseeni, näin takanani korkean mustan eläimen, jota en tuntenut.

Siinä lähellä oli kuiva oja. Hyppäsin heti sinne piilottautuakseni sillan alle. Mutta elukka tuli perästä.

Koetin kaikki konstini, mutta mikään ei auttanut. Jos minä pysähdyin, pysähtyi tämäkin, ja jos minä juoksin, juoksi tämäkin. Lopulta nousin ojasta, astuin pelloille ja päätin hakea turvaa läheisistä ihmisasunnoista.

Mutta naurismaalla juokseminen oli täällä hyvin vaikeaa, maa oli vetelää ja kokkareista. Lopulta tuli jokin este eteeni ja minä aloin huutaa apua. Sillä peto oli tullut perästä, alkoi taas hengittää päähäni ja niskaani ja vielä työnnellä minua turvallaan.

Saapui sinne sitten eräs vanha muijakin, tarttui minua kauluksesta ja sanoi:

— Jopas tässä yksi naurisvaras kerran jäi kouraani. Mutta toista kertaa sinä et enää tänne tule, kyllä sinä sellaisen selkäsaunan saat! Ja niin lähdettiin kulkemaan asutuksia kohti.

Peto astui rauhallisena perästä, mummo ja minä kuljimme edellä. Minä itkin ja rukoilin armoa.

Tässä on minun ilmoitettava, ettei ole niin ihme, jos minua tämä peto kauhistutti. Sellaisia näkee vielä nytkin harvoin, sillä se oli se maailman kuulu Sööstetskan pässi.

Musta pässi on jo sellaisenaan hyvin harvinainen. Kun tämä kerran oli puskenut erästä kaupungin arvokkaimmista rouvista niin, että rouvaparka oli menettää henkensä, niin päätettiin se tappaa. Mutta Sööstetska ei hennonut luopua pässistään. Senvuoksi hän sahautti sen sarvet, jonka lisäksi pässi vielä kuohittiin. Oli nim. tarkoitus, lyödä se vähitellen paistiksi, ja juuri tällä tavalla pässistä rasvaisin paisti saadaan. Paistiksi lyönnistä ei tullut mitään, vaan pässistä tuli uskollinen kotieläin, joka muistaakseni myöhemmin päätti elämänsä kuolemalla vanhuudenheikkouteen.

Sööstetskan elukalla oli lumivalkoiset silmäripset ja, mikä vielä harvinaisempaa, hopealta kuultavat polisongit sekä patriarkan parta sellainen, jota mikä juutalainen rabbiini tahansa olisi kadehtinut.

Olen aivan varma siitä, että kun kuka hyvänsä odottamatta tällaisen laitoksen näkee elokuisen illan kuutamossa, niin hätä siinä tulee itse kullekin. Jos minä olisin tuohon aikaan ollut tutustunut niin hyvin pimeyden ruhtinaaseen kuin tätä nykyä, niin olisinpa varmasti luullut tavanneeni itse Hänen Majesteettinsa.

Tällä kertaa siis astelimme kolmin naurismaalta, ja yhtäkkiä täytyi minun sanoa tuo tunnettu sana yyöö, sillä marjat alkoivat siirtyä sisältäni.

— Älä konstaile, sanoi akka, selkääsi sinä kuitenkin saat.

Sanoi, asetti polvilleen ja iski toiseen päähäni. Itse suitsutin toisesta päästä. Muorin kämmenet olivat luisevat kuin moukari, joten tämä selkäsauna melkein vastasi rakkaan isäni kuritusta.

Mutta elokuun hämyisessä kuutamossa seisoi myös Söötetskan pässi pää kallellaan ja katseli tätä näytelmää. Ties, kuinka kauan sitä olisi kestänyt, ellei Sööstetska olisi saapunut paikalle. Hän havaitsi pässinsä ja tarttui sitä partaan sanoen: Kuinkas sinä Jussi olet tänne päässyt. Lähdetään kotiin.

Sitten hän silmäili meitä molempia ja kysyi: Kenenkäs poika sinulla siinä on?

— Mikä lienee naurisvaras?

Minun naamani käännettiin kuuta kohti, ja silloin Sööstetska tunsi suojattinsa.

— Voi sen s—tanan kakarat ja mukulat! Paninhan minä oven kiinni, mutta tuo vietävän pentu näkyy päässeen ikkunasta. Ja sitten se on jättänyt veräjän auki ja päästänyt vielä Jussin perästä. Vaikkapa, mitä tuo tekee, jos Jussi vähän käveleekin, sehän on vanha ja viisas, mutta kun nämä kakarat pääsevät irti, niin ne tekevät aina roimeita.

Sanoi ja tarttui minun käteeni. Niin lähti tämä kolmikko astumaan Sööstetskan matalaista majaa kohti. Tällä kertaa en enää pelännyt Jussia, vaan se sai mielensä mukaan nuoleskella niskaani ja naamaani. Varsinkin naamani nuoleskeleminen näytti sitä suuresti huvittavan.

— Kyllä sinä nyt olet ryvettänyt itsesi, kakara, sanoi Sööstetska.

— Niin kai, kun Jussi ajoi minut ojaan, buuh, sanoin min#.

— Ei Jussi ketään ojaan aja, mutta älä nyt siinä itke, katsotaan, kuinka saadaan sinun vaatteesi kuntoon.

Eihän niitä tietenkään kuntoon saatu.

Kun sitten Franssi saapui iltamyöhällä kotiin, oli Sööstetskalla ja hänellä aika kiivas välien selvittely, johon Franssi sanoi jotakin sen tapaista, että "kyllä me tämän pojan kanssa asiat selvitetään, ei se kellekään kerro, että hänet on huoneeseen teljetty. Minähän se tämän matkan selostan Vilposkalle ja poika ei kyllä puhu mitään."

Ja sen jälkeen Franssi tarttui käteeni ja ilmoitti, että jos minulta kotona kysytään, missä olen vaatteeni ryvettänyt, niin on minun kerrottava asia aivan niin kuin hän sen Vilposkalle kertoo. Kun tottelet, niin saat limonaatia ja sitä paitsi soudamme joen yli.

Kiitollisuudella ja mielihyvällä tietysti suostuin näihin ehdotuksiin. Niin astuimme veneeseen ja sain ensi kerran eläissäni tehdä ikimuistoisen soutumatkan Kokemäenjoen yli. Se oli aivan erikoista, sillä jouduttiin tietysti virtaan ja virta painoi venettä, joten saimme puikkelehtia proomujen välitse emmekä tulleet läheskään samalla kohtaa vastapäisellä rannalla. Mutta täällä oli virta heikompi, ja niin alettiin soutaa vastavirtaan ja tultiin siis määräpaikalle.

Kun Vilposkan ovi aukaistiin, antoi hän Franssin tietää, mitä kuuluu ja kuka käski. — Missä sinä olet lorvaillut? Kello on jo lähes 12, ja minä olen pelolla ja vavistuksella odottanut, milloin poikaa tullaan noutamaan. Jumalan kiitos, ettei lehtori ole vielä tullut, sillä mitä olisin hänelle sanonut! — Mutta hyvät ihmiset, minkälaisessa tällissä poika on. Hänellä oli paraat vaatteet päällänsä ja nyt on kaikki märkänä ja kurassa! Mitä sanoo lehtori ja mitä sanoo lehtorska! Voi herra Jesus sentään, kun tässä kaikki pitää itse tehdä, ja kun vain selkänsä kääntää, niin aina jokin menee hullusti! — Mutta kyllä minä tiedän, missä sinä Franssi olet ollut. Sinä olet käynyt Liisan luona Toejoella, sinnehän minä hänet lähetin. Et malttanut antaa hänen olla edes tätä yhtä päivää rauhassa, kun hän juuri par'aikaa ripille lukee. Ja kuitenkin pitäisi hänen päästä edes ennen kuin koulu alkaa. Montakos päivää tässä enää on jäljellä. Mutta kyllä minä nyt panen Liisan semmoisten lukkojen taakse, että hän saa lukea rauhassa. Kakaroita te vielä olette molemmat.

— Enhän minä ensinkään ole Toejoella ollut, muuta kun olin Juhannesluntin plaanilla urheilemassa, ja kun sieltä lähdettiin pois, niin Tatu sattui putoamaan ojaan, ei se sen kummempi asia ollut. Mutta on kai se poika ennenkin ryvettänyt vaatteensa, ja niinkuin täti näkee, niin ei minusta ole lapsenpiiaksi, olisi täti itse ottanut hänet mukaansa.

Tähän täti ei vastannut mitään, sillä nähtävästi minut oli aiottu jonkinmoiseksi "förkkeliksi".

Täti riisui yltäni vaatteet ja rupesi niitä puhdistelemaan. Minut nostettiin sänkyyn, enkä tiedä, mitä sen jälkeen tapahtui.

Kun heräsin, oli aurinko jo korkealla.

Löysin itseni suureksi hämmästyksekseni omassa sängyssäni ja isä ilmoitti, että nyt lähdetään kotiin.

Lääkärillä käynnistä ei siis tullut mitään. Kääre oli hävinnyt jalasta eikä sitä siihen sen koommin tullutkaan.

Ehkäpä oli kilpajuoksu Jussin kanssa lopullisesti parantanut jalkani.

15. LUKU

jossa neidit Carlson saapuvat, Ilona kauhistuu ja minä vierin neitien Carlsonien jalkojen juureen.

Niinkuin jo edellä mainittiin, oli syksy lähestymässä. Sen merkkeinä oli mm. se, että äitini sanoi, ettei ole montakaan päivää täällä olon aikaa ja että vähitellen on siis pakattava kaupunkiin menoa varten. Ja niin siirtyivät lautaset ja kahvikupit ja muu irtain omaisuus vähitellen pakkilaatikkoihin, niin että lopulta meillä ei enää ollut minkäänlaisia syömä- tai juomavehkeitä, ainoastaan pari lautasta ja puolen litran mitta, josta kaikin joimme maitoa. Ja rauhalliselta näyttikin tämä kesän loppu, mutta yhtäkkiä saapui Kuuminaisten kartanosta viesti, että isääni oli pyydetty puhelimeen.

Kuuminaisten kartanoon oli matkaa noin 3 km, ja yleensä ei siihen aikaan ihmisiä hyvin turhista syistä puhelimeen vaivattu, joten isäni tiedusteli, kuka häntä on puhelimeen kutsunut. Lähetti ei osannut sanoa mitään asiallista, sillä hän sanoi, että patruuna vain ilmoitti, että lähtekää sitä lehtoria hakemaan, hänen täytyy tulla telefooniin.

Ja niin isäni marssi Kuuminaisten kartanoon, siis 3 km edestakaisin, ja sen jälkeen keskusteli äitini kanssa.

Puhelu oli tehnyt heihin molempiin hyvin järkyttävän vaikutuksen, sillä äitini sanoi:

— Mikä ne nyt tänne lykkäsi ja juuri nyt, kun kaikki on jo pakattu kaupunkiin lähtöä varten.

Ja melkeinpä sadatellen alkoi laatikkojen purkaminen. Niistä nostettiin kahvikuppeja, lautasia ja muita talousvehkeitä. Äiti sanoi isälleni, että "kyllä sinä et osaa mitään järjestää, olisit sanonut sille, että nyt ei enää passaa tulla tänne maalle, me olemme juuri lähtemässä kaupunkiin, ja täytyyhän sinun tietää, mikä vaiva siinä on, kun nyt taloon tulee tällä tavalla vieraita, sillä olisihan tämä asia voitu yhtä hyvin kaupungissa järjestää".

— Eikä meillä ole ruokaakaan, eikä ole edes kahvia paahdettu, ja sen laatikon, jossa oli kahviprännäri, minä jo lähetin Jannen kanssa kaupunkiin. Että kyllä sinun täytyy mennä takaisin sinne Kuuminaisten kartanoon ja sanoa, että tästä visiitistä ei tule nyt mitään.

— Sinne minä en kuitenkaan lähde, sanoi isäni, olethan sinäkin sentään Sotkamon rovastin tytär ja pappilassa kasvanut, pitäähän sinun osata ottaa vastaan vieraita milloin tahansa.

— Sotkamon pappila on sentään toista kuin Rantamaa, ja jos sinä olisit rovasti, jota sinusta muuten ei koskaan tule, niin silloin varmasti asuisimme pappilassa eikä Rantamaan vanhassa rakennuksessa. Katsos nämä ovat kaksi eri asiaa, nämä. Mutta senhän minä olen aina sanonut, että sinua ei koskaan pitäisi päästää yksin asioita järjestämään. Mutta kun oli 3 km matkaa, niin enhän minä ennättänyt lähteä sinun mukaasi.

— Kuule, sanoi isäni, jos me pyytäisimme Rantamaan mummun keittämään kahvia ja tilaisimme häneltä savustettuja silakoita ja ottaisimme vastaan nämä vieraat Rantamaan puolella.

— Siinä sinä nyt taas puhut pehmeitä, kuinka minä voin ottaa vastaan vieraita Rantamaan puolella, eiväthän he ole tulleet visiitille Rantamaalle vaan meille. Ja miksi et heti paikalla sanonut, että täällä ei ole kotona enää muita kuin sinä eli Taavetti Tyhmä ja Rantamaan mummo ja että me syömme silakoita ja juomme kahvia Rantamaan mummon luona.

Sanoi ja loi halveksivan katseen mieheensä, alkoi purkaa laatikoita, jonka jälkeen kahvit ja silakat lopulta löytyivät ja vielä puhdas valkoinen pöytäliina pöydälle. Meidät lapset kutsuttiin myös huoneeseen ja asianomaisesta putsattiin ja niistettiin ja sanottiin, että tämä visiitti koskee ainoastaan Ilonaa, mutta että siinä tapauksessa, että meitäkin kutsutaan esille, niin "esiintykää siivosti ja varsinkin Tatun täytyy osata kumartaa ja raapasta jalkaansa".

Ja sen jälkeen, kun oli aikansa odotettu, alkoi kuulua kärryjen kolinaa ja äitini sanoi isälle: mene sinä nyt sitten ottamaan vastaan nämä vieraasi äläkä siinä seiso ja mällistele.

Ja niin isäni lähti kohteliaasti avaamaan veräjän ja auttoi kärryistä neidit Hulda ja Hildur Carlsonin.

He olivat kaksoissisaria ja siinä määrin toistensa näköiset, että minusta tuntui siltä, että näin saman henkilön kaksi kertaa. Jonkin verran eroa huomasin sen jälkeen, kun neidit Carlson olivat astuneet kärryiltä, sillä toinen heistä oli nähtävästi runollisempi ja toinen proosallisempi.

Kun nim. Hulda loi katseensa ympäristöön ja sanoi, että kylläpä täällä on kaunista, oikeen molääristä, niin Hildur sanoi, että käydään nyt vain sisälle, sillä voidaanhan me tätä luontoa myöhemminkin ihailla.

Ja ehätti siihen minun äitini, puristi nämä molemmat kaksoissisaret kiinteään syleilyynsä ja sanoi, että voi kuinka hauskaa, kun Hulda ja Hildur ovat tulleet meillä käymään, astutaan nyt tänne sisälle ja otetaan kuppi kuumaa, mutta kahvileipää ei meillä nyt satu olemaan, kun ette aikaisemmin ilmoittaneet tulostanne, sillä jos minä olisin saanut tämän tietää vähän aikaisemmin, niin olisin leiponut oikein komean rinkelin ja vielä pikkuleipiä lisäksi.

Tämän kirjoittaja kuunteli ja katseli koko tätä menoa oven takana ja odotteli hetkeä, jolloin hänet esitettäisiin näille tädeille.

Ja kun tädit olivat haukanneet jonkin kupin kahvia, tuli äitini ilmoittamaan, että Ilonan on astuttava esille. Hyvin vastenmielisesti Ilona nousi paikaltaan ja yritti jo karata takaovesta, mutta äitini käskevä katse pakotti hänet astumaan tätien luo.

Tämän jälkeen suljettiin ovi. Niin sanoakseni kaiken varmuuden välttämiseksi isäni hääti meidät takahuoneeseen ja ilmoitti vielä, että jos hän vain huomaa meidän kurkkivan ja kuuntelevan ovissa, niin tiedätte, mitä tapahtuman pitää.

En siis tietänyt, mitä viereisessä huoneessa tapahtui. Jätän tahallani lukijan uteliaisuuteen, samaan, jossa minäkin olin, sillä selviäähän tämä asia lopulta kuitenkin.

Pitkän aikaa Ilona oli poissa, mutta kun hän sitten saapui luoksemme, oli hän aivan murtunut. Häneltä ei edes riittänyt kyyneleitä kaamean kohtalonsa lievittämiseksi, vaan hän istui lattialle ja lopulta ilmoitti pyörtyvänsä.

Minultahan on aina riittänyt osanottoa kärsivälle lähimmäiselleni, ja minä aloin udella, mitä Ilonalle oli tapahtunut. Lopulta hän sai soperretuksi:

— Tämä on halpamaista, tämä on aivan hirvittävää, kun ei enää kehenkään voi luottaa. Nyt se surkeus alkaa taas.

Sanoi ja sai tällä kertaa myöskin kyyneleet esille ja kävi aivan puhumattomaksi.

Ja viimein "surkeus" mateli esille, sillä silloin kuulin ensi kertaa katkerasti lausuttavan sanan "koulu".

Minun täytyy siis taas lähteä kouluun, vaikka isä lupasi minua tänne tuotaessa, että minun ei enää milloinkaan tarvitse siihen laitokseen mennä.

Koetin lohduttaa Ilonaa ja selittää hänelle, että eihän se koulu nyt niin kauhea asia mahda olla. Mutta silloin suuttui jo Ilonakin ja sanoi, että "kyllä te miehet kaikki puhutte yhtä pehmeitä ja sinäkin puhut aivan samalla tavalla kuin minun isäni, joka on koettanut uskotella, ettei koulu mukamas mitään kauheata olisi. Mutta älkööt luulkokaan, että se tällä kerralla onnistuisi paremmin kuin viimeinkään, sillä minä teen kaikki aivan päinvastoin kuin opettaja määrää, ja suuttuvathan ne vihdoinkin ja ajavat minut koulusta pois."

Sen jälkeen meidät muutkin kutsuttiin esille ja minäkin rupesin tuntemaan kylmiä väreitä selkäpiissäni. Sillä minua rupesi vähän peloittamaan, että minäkin joutuisin samaan surkeuteen, joka Ilonaa niin kovin peloitti.

Vapisevana ja hermostuneena astuin siis tätien eteen, raapaisin jalkaani niinkuin opetettu oli ja tein syviä kumarruksia.

Ja silloin Hulda Carlson loi minuun silmäyksen ja lausui sanat:

— Mikä on sinun nimesi?

— Tatu.

— Tahtooko Tatukin kouluun?

Silloin eivät hermoni enää kestäneet, vaan purskahdin itkuun ja syöksyin ovesta ulos. Juosta laputin aina saunarakennukselle asti ja piilottauduin sinne saunalavojen alle.

Sinne saapui hetkisen päästä Ilonakin ja ilmoitti, että meitä ei petetä, sillä nyt me karkaamme yhdessä.

Ja niin mietimme ja teimme matkasuunnitelmia. Ilona sanoi, että tällaisissa ratkaisevissa tapauksissa täytyy ihmisen olla viekas, ja että ollaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta sitten, kun päästään Poriin, niin siellä me näytämme pitkää nenää näille molemmille tädeille ja vilistämme karkuun niin, että ainakaan koulussa ei meitä kumpaakaan nähdä.

Ja kun sen jälkeen istuttiin ruokapöytään, niin nähtiin siellä kaksi hyvin hiljaista ja asiallista lasta. Hulda Carlson keskusteli minun kanssani ja kuulin hänen sanovan äidille: Pelkääkö tämä poika aina niin paljon vieraita kuin tällä kertaa? Minusta pitäisi häntä jollain tavalla karaista, sillä hän näkyy olevan aivan liian arka luonnostaan. Mutta poikalapset ovat vähän arkoja, niinkuin se Qvistin Laurikin; kun sen mamma toi sitä kouluun, niin se itki koko matkan, ja kun sen mamma oli lähtenyt pois, niin minä kysyin siltä, mitä Lauri itkee, ja Lauri sanoi, että Lauri tahtoo kotia mamman luokse. Mutta nyt se on jo päässyt kolmannelle luokalle eikä enää itke yhtään.

Sen jälkeen minun äitini ilmoitti, että siellä on kyytimies käynyt kysymässä, milloin neidit haluavat lähteä. Molemmat neidit katselivat toistansa ja ilmoittivat, ettei heillä puolestaan ole mitään kiirettä, varsinkin kun uhkaava sadepilvi oli näyttäytynyt taivaalla.

Mutta silloin isänikin sekaantui asiaan ja ilmoitti kautta rantojen, että hän on ollut puoli vuotta assistenttina, meteorologisessa keskuslaitoksessa, minkä johdosta hän aivan hyvin tuntee pilvien mallit ja sateen tulot. Hän ilmoitti, että niin satamatonta iltapäivää kuin tänään ei hänen käsittääksensä tänä syksynä saada.

Häneen yhtyi erittäin sydämellisesti minun äitini, ja suoraan sanoen melkein lievällä väkivallalla talutettiin neidit Carlson rattaille. Minä huomasin rengin vielä protesteeraavan isälle ja puhuvan jotakin ukonilmasta, mutta isäni työnsi kokonaista 2 mk. hänen kouraansa. Sen jälkeen renki astui rattaille ja niinkuin Kalevalassa sanotaan "iski virkkua vitsalla, helähytti helmivyöllä".

Nyt päästimme kaikki helpotuksen huokauksen, ja vielä tarttuu muistooni äitini sanat, sillä hän sanoi: sitten he lopulta lähtivät.

Ja tämän jälkeen äitini sanoi, että tämä vierailu on muuttanut hänen suunnitelmansa siinä määrin, että hän ei enää tiedä, tuleeko hänestä kaupunkiin lähtijää, hänellä on ns. terveys, joka on tällä kertaa aivan lopussa. Hänen on taas uudestaan pakattava kaikki kimpsut ja kampsut ja hän lisäsi, että tämän jälkeen emme enää milloinkaan lähde maalle kesäksi.

— Asutaan Porissa, siellähän meillä on hyvä olla, eikä koskaan lähdetä tänne Rantamaalle, sillä kyllä se minäkin alan kyllästyä tähän ns. suvilystiin.

Mutta sen jälkeen kuulimme oudon humahduksen ja luulimme koko talon hajoavan. Sillä ukonilma oli alkanut, luultavasti mahtavin, mitä eläissäni olen nähnyt.

Salamat iskivät tuhkatiheään ja vettä tuli niin mahtavasti, ettei kattokaan enää pitänyt, vaan valtava vesivirta alkoi vieriä lattialle.

Äitini huomautti jotakin sen tapaista, että "tämä on kaikki sinun syysi, sillä jos näitä Carlsoneja ei olisi tänne tullut, niin me olisimme jo tänään ennättäneet lähteä pois".

Ilona kätki kasvonsa lähimpään vuoteeseen ja sanoi, että hän ei pelkää mitään niin paljon kuin ukkosta, ja jatkoi siihen suuntaan, että hänen muistaakseen silloin, kun hänet vietiin Helsingin yhteiskouluun, myös raivosi mahtava ukonilma.

Meidän vielä puhuessamme ovi aukeni ja täti Carlsonien kyytimies astui sisälle ojentaen isälleni kaksimarkkasen, jonka hän oli antanut juomarahaksi, ja sanoi:

— Minä annan tämän rahan takaisin, sillä enhän minä niitä neitejä saanut kuljetetuksi muuta kuin puolentoista kilometrin päähän, sen jälkeen ne nostivat niin kovan porakan, että minun täytyi tuoda ne takaisin ja tuolla ne ovat kärryillä, että jos lehtori tulisi ottamaan heitä vastaan.

Minä muistan vielä tällä hetkellä isäni hätääntyneen katseen, ja muistan ne murskaavat silmänluonnit, jotka äitini loi häneen. Sen jälkeen isäni astui auttamaan tätejä rattailta.

Ja työtä siinä olikin, sillä Hildur oli saanut sydänkohtauksen ja Hulda ilmoitti, ettei häntä niinkään voida rattaista nostaa ennen kuin hän on saanut kamferttitippoja. Ne olivat heiltä unohtuneet Poriin, mutta luultavasti ja toivottavasti niitä on täällä kesäasunnolla.

Isäni ei sekaantunut tähän keskusteluun, vaan nosti molemmat tädit huoneeseen. Silloin oli äitini myöskin tointunut hämmästyksestään ja sanoi: Oi rakkaat ystävät, enhän minä teitä olisi millään tavalla lähettänyt sinne Jumalan ilmaan, mutta kun tuo Taavi sanoi; että tästä ei ukkosta tule.

Niitä kamferttitippoja ei tietenkään ollut, vaan isä otti kuminaviinapullon ja sanoi, että tästä pullon suusta sopii ottaa kulaus, sillä tämä on vielä parempaa kuin ne kamferttitipat, joita ei meillä sattumalta ole. Ja kun Hildur, jolla oli sydänkohtaus, sanoi, että ei suinkaan tämä sisällä alkoholia, niin isäni vakuutti, että varmasti ei ainakaan enempää kuin kamferttitipat, mutta jos maku tuntuu vastenmieliseltä, niin on se nautittava näin: — hän tarttui Hildurin valtavaan nenään, työnsi pullon hänen suuhunsa ja sanoi, että vaikka ei maku olekaan niin hyvä kuin kamferttitippojen, niin lääkettähän täytyy aina ottaa.

Tämä lääketieteellinen käsittely näytti täti Hilduria rauhoittavan, mutta sitä vastoin täti Hulda huomautti, että he molemmat ovat aivan läpimärkiä ja että heidän täytyy saada kuivat vaatteet.

Silloin Ilonakin heräsi synkästä toivottomuudesta, joka hänet oli vallannut, ja kuiskasi minulle, että nyt on paras siirtyä uunin taakse, sillä tästä tulee paremmanpuoleinen spektaakkeli.

En kykene asiallisesti kuvaamaan Rantamaan uunin taustaa, mutta jo heti sinne saavuttuamme huomasimme, että tila oli koko lailla ahdas kahdelle. Sen huomasi Ilonakin ja sanoi, että "tänne ei mahdu muita kuin minä, lähde sinä Tatu pois".

Mutta eihän minuakaan haluttanut lähteä, ja silmänräpäyksen neuvottelun jälkeen sovittiin siitä, että minä kiipeisin Ilonan hartioille.

Joka myös tapahtui.

Tosin minun pääni oli melkein näkyvissä uunin takana, mutta koetin vetäytyä niin pieneksi kuin mahdollista, sillä huomasin heti, että näytelmä on katsomisen arvoinen. Ja niinhän se olikin, sillä mielenkiintoni oli niin täydellinen, että en ensinkään kuullut Ilonan sanoja ennen kuin hän nipisti minua koivesta. Hän kuiskasi nim., että kylläpä ne ovat hitaita, täytyykö jok'ikinen vehje vääntää ennen kuin muut riisutaan pois. Hän tarkoitti tällä sitä, että vaatteet oli riisuttava ensin ja väännettävä vasta sen jälkeen.

Minähän en luonnollisesti voinut vastata tähän mitään, vaan tuijotin yhä edelleen mielenkiintoiseen nähtävyyteen.

Silloin Ilona yhtäkkiä ilmoitti: Minä en jaksa enään, sinun täytyy lähteä pois, kiipeä sinne uunin päälle.

Se oli muuten helpommin sanottu kuin tehty, sillä minkäänlaista kiintopistettä ei löytynyt. Hapuilin turhaan ja kuiskasin lopulta Ilonalle, että enhän minä tästä mihinkään pääse.

Ilona vastasi, että "koetapas pitää jostakin paikasta kiinni vähän aikaa, jotta minä voisin ojentaa itseäni, ja sen jälkeen ollaan samassa asennossa". Minä levitin käteni uunin päälle ajatellen, että tämä kestää ainoastaan murto-osan sekuntia.

Mutta sen jälkeen jalkani eivät enää tavanneetkaan Ilonan hartioita. Sillä hän oli katsonut viisaimmaksi poistua yhtälöstä.

Ja niin vyörähdin minä vasten parempaa tahtoani ja tietoani melkeinpä molempien tant Carlsonien jalkojen juureen.

16. LUKU,

jossa eräs laiva lähtee ja jossa myös hevoskaravaani pannaan liikkeelle.

Tahdon olla siksi hienotunteinen niin hyvin itselleni kuin muillekin, joita tämä kertomus koskee, että vedän verhon sen eteen, mitä tämän jälkeen tapahtui.

Koko yön sataa lotisti, ukkonen jyrisi ja salamat sinkoilivat, eikä mikään tunnukaan sen kaameammalta kuin tällainen, tosin sangen harvinainen, syysyön ukonilma. Ukkosen jyrinää ja sateen lotinaa ja tuulen viuhunaa säestivät neitien Carlsonien kauhunhuudahdukset, eikä sinä yönä nukutuksi tullut.

Seuraavana aamuna selvisi, ettei neitien Carlsonien lähtö ollut mahdollinen. Heidän vaatteensa eivät olleet kuivuneet, ajopelit, joille ei ollut tilaa katoksessa, olivat aivan läpimärät, ja pian saapui myös viesti, että vesi oli vienyt mennessään pari siltaa matkan varrelta.

Ei siinä auttanut muu kuin ruveta taloksi uudelleen, ja minusta tuntui, ettei tämä ainakaan äitiä ja isää miellyttänyt.

Sen jälkeen, mitä tapahtunut oli, päätimme Ilona ja minä pysytteleidä hieman syrjässä, mutta samalla kuitenkin, niinkuin sanotaan, olla hyödyksi.

Ilona kuiskasi minulle:

— Eiköhän ole paras, että lähdetään kuivaamaan ja laittamaan kuntoon nuo vieraiden rattaat, jotta pääsevät täältä mahdollisimman pian matkaan.

Ja niin lähdimme linjaalirattaiden luokse, nostimme niiltä nahkatyynyjä kiville kuivamaan auringossa, irroitimme footmantteleita jne.

Myös Tyyra saapui paikalle ja ryhtyi avustamaan työssämme. En muista, mitä toimimme siellä jossakin peräpenkin tienoilla, kun kärryt äkkiä nousivat pystyyn ja tekivät komean voltin. Maa taisi sillä kohtaa viettää, eivätkähän linjaalirattaat muutenkaan niin hyvin tasapainossa pysy. Koko joukko jäi kärryjen alle.

Kärryjen alta alkoi kuulua itkua ja parkunaa, ja hätään riensivät ensi työkseen neidit Carlsonit, jotka sattuivat olemaan lähinnä. Ja tuiskahtivat siihen äitinikin ja Miina ja Manta, mutta tästä hätä vain paremmin lisääntyi kuin väheni. Vasta sitten kun isäni oli saapunut paikalle ja nostanut kärryt päältämme, alkoi hätä lauhtua.

Ei siinä kovin ihmeitä ollut tapahtunut, sillä kärryt olivat vierähtäneet sangen pehmeästi maalle. Jonkin verran naarmuja olimme saaneet, varsinkin Tyyra, joka katseli käsiänsä ja huusi kauhuissaan: Verta, verta, verta.

Mutta muita suurempia vahinkoja alkoi paljastua.

Rattailla oli ollut jonkinmoinen tököttitölkki kärrynrasvoineen, ja tämä sisällys oli jokseenkin täydellisesti hieroutunut vaatteisiimme.

Parhaita juhlatamineitamme meillä ei tosin yllämme ollut, mutta olimme sentään puetut vähän paremmin kuin tavallisesti. Olihan kolmen puvun, tietysti alusvaatteineen, perinpohjainen pesu tiedossa.

Neitien Carlsonien läsnäolon ansioksi on luettava, ettei tilitys tullut sen ankarammaksi kuin se tuli.

Isäni nähtävästi oli erittäin innostunut toimittamaan neitejä Carlsoneja tiehensä, sillä hän oli käynyt Jannen luona puhumassa heidän Poriin toimittamisestaan. Näin ainakin otaksuin tapahtuneen, sillä aamiaista syödessämme hän ilmoitti, että Janne lähtee kaupunkiin asioille ja että neideillä on tilaisuus, jos haluavat päästä sinne oikein purjeveneellä.

Ukkosilman jälkeenhän on aina ilma jonkin verran seestynyt, ja isälläni oli erinäisissä tapauksissa koko hyvä ylipuhumiskyky. Varsinkin tällä kertaa hän lienee ollut erikoisen kaunopuheinen, sillä neidit päättivät kuin päättivätkin astua purjeveneeseen.

Kyllähän Ilona ja minä kadehdimme heitä ja tarjouduimme kovasti lähtemään mukaan, mutta meidän rukouksiamme ei tietenkään otettu kuuleviin korviin. Kademielin katselimme, kun vene irtaantui laiturista ja alkoi painua Yyterin rannikkoa kohti.

Isäni ja äitini heiluttivat nenäliinaa, ja heidän kasvoillaan kuvastuivat tunteet, joiden laadun lukija arvannee. Mutta kun tupaan oli saavuttu sanoi isäni:

— Nyt pannaan äkkiä pillit pussiin ja lähdetään Poriin, kyllä me jollakin tavalla niiden ojapahasten yli pääsemme.

— Kuka sen tietää, vaikka olisivat täällä parin tunnin päästä takaisin, jatkoi isä. Äitini vastusteli, sillä hän pelkäsi tavaroiden särkymistä ja muutenkin vaivalloista matkaa, eikä sitä paitsi pakkauskaan ollut niin pienen ajan homma.

Mutta isäni ryhtyi hartiavoimin pakkaamaan ja antoi ohjeita Miinalle ja Mantalle. Käden käänteessä pakkilaatikot olivat kiinni. Tuli siinä muuten Ilonan hattukin ja meidän rasvaiset vaatteemme pakatuksi samaan röyhäkkään ja Tyyran kenkiä ei löytynyt mistään, mutta isäni ilmoitti, että sille asialle ei mahda mitään, tulkoot tällä matkalla toimeen niinkuin haluavat, sillä nyt on poistuttava.

Hevoset sitä paitsi odottavat ulkona.

Ja pika pikaa olivat laatikot myös pakatut rattaille, ja siellä istuimme pian me muutkin. Niin lähdettiin Rantamaan pihalta sellaisella kiireellä kuin pakolaiset ikään. Rantamaa oli evakuoitu.

Ilona ja minä istuimme linjaalirattaiden takapenkillä ja edessä istuivat äitini ja isäni.

— Tulivatko ne hopealusikat sieltä tuvan akkunalta matkaan? kysäisi äitini.

— Kaupungissa se nähdään, sanoi isäni ja nykäisi hevosta suitsista.

— Tuliko se paketti sieltä uunin reunalta matkaan? kysäisi äitini.

— Kaupungissa se nähdään, sanoi isäni.

Tätä keskustelua jatkui jonkin aikaa, kunnes karavaani äkkiä pysähtyi. Ensimmäinen silta oli tullut vastaan.

Ei se puro siinä leveä ollut, mutta hieman pehmeäpohjainen. Ensimmäinen hevonen kieltäytyi jyrkästi astumasta veteen.

Isäni läksi kyytimiehen kanssa hommaamaan ylimenoa, äitini nousi kärryiltä ja ilmoitti, ettei hän ainakaan niillä istu, kun ojan yli mennään. Myös Miina ja Manta nousivat kärryiltä. Tässä siis oltiin kaalamopaikoilla, niinkuin Jaakop eli Israel aikoinaan. Mainita sopii, että toisena kyytimiehenä oli 13-vuotias poika ja että toinen kyytimiehemme oli nilkku. Isäni alkoi tutkia ylipääsyä. Hän riisui kengät jalastaan ja vähän muutakin, kahlasi ensin yli ojan ja rupesi sen jälkeen taluttamaan ensimmäistä hevosta ylitse.

Hevonen alkoi vikuroida vastaan ja hyppäsi kahdelle jalalle. Mutta se oli enemmän kuin isäni jaksoi sietää, sillä hän nykäisi suitsista aika hyvästi ja sai hevosen hyvin pian jaloilleen. Sen jälkeen hän tarttui sitä korvista, ja yhdellä nykäisyllä se oli ojan toisella puolella. Mutta rattaat olivat jääneet ojaan, sillä ranta oli jyrkkä.

Vielä uusi nykäys hevosen korvista ja toisella kädellä, kärryn aisoista, ja niin olivat rattaat ojan toisella puolella.

Sen jälkeen isäni päätti muuttaa taktiikkaa. Hän riisui hevosen aisoista ja talutti hevosen ensin yli ojan. Sen jälkeen hän itse parilla vankalla vetäisyllä veti kärryt yli. Ja sitten saatiin vielä siirtää ojan yli Miinat ja Mantat, äitini ja nilkku Nikukin, joka ihmeissään mällisteli ojan toisella puolella ja joka nostettiin viimeiseksi.

Hevoset valjastettiin ja matkaa jatkettiin. Vielä kaksi kertaa tämä näytelmä uudistui, mutta silloin olikin päästy jo valtamaantielle ja siinä olivat sillat kunnossa. Mutta juuri sillä kohtaa, missä Fleivikin tie ja valtamaantie yhtyvät, näkyy merta.

Ja tällä kohtaa isäni astui rattailta. Otti esille kiikarin, joka hänellä muuten oli aina lähellään, ja silmäili merelle. Siellä näkyi yksinäinen pursi.

— Aivan oikein, sanoi isäni, siellä palaavat Janne ja neidit takaisin, mutta me olemme pelastetut. Minä arvasin, että niin pian kun ne ovat päässeet Fleivikin lahdesta aavalle merelle, ne alkavat hätääntyä, ja senvuoksi neuvoinkin Jannea purjehtimaan mahdollisimman hitaasti. Sanoin, että matkan pitää kestää vähintään 4 tuntia, sillä silloin olemme jo Porissa. Mutta nyt näyttää tuuli kääntyneen, joten heillä on myötätuuli takaisin tullessakin, ja tällä tavalla meiltä on mennyt ainakin tunti kallista aikaa hukkaan.

Nousi rattaille ja huusi Nikulle ja Villelle:

— Nyt ajetaan hyvin. Kun tullaan kaupunkiin, niin minä annan teille hyvät juomarahat.

Ja tällä kertaa isänikin osoittautui hyväksi kyytimieheksi, sillä hän ajoi kuin markkinamies.

17. LUKU,

jossa tehdään suuria suunnitelmia ja ryhdytään niitä toteuttamaan.

Olimme saapuneet kaupunkiin elokuun viimeisinä päivinä.

Maalla oli meren rannalla kaikki syksyistä, mutta kaupungissa oli vielä kaunis kesä. Alkoi tuntua siltä, että turhan aikaisin oli maalta lähdetty.

Mutta asettuminen kaupunkiteloille vaati aikansa ja puuhansa.

Ilona oli käynyt hyvin synkäksi. Hän tiesi, että hänen oli taas ryhdyttävä jatkamaan koulunkäyntiä. Hänet oli päätetty panna koetteeksi valmistavan koulun III luokalle, mutta jollei hän siellä tullut toimeen, niin hän joutuisi II luokalle.

Hänen mielestään koulu tietysti oli tuiki tarpeeton, ja hän tiedusteli kautta rantojen mm. Mantalta ja Miinalta, miten pääsisi lyhintä tietä Helsinkiin. Hän oli varma siitä, että hän siellä löytäisi jonkinmoisen turvapaikan, kun vain kerran onnistuisi pääsemään täältä pois.

Manta ja Miina eivät tätä asiaa tarkemmin tietäneet, mutta kehoittivat kääntymään naapurissa asuvan Gröndahlin puoleen, joka nuoruudessaan oli monet kerrat tehnyt hevoskyytiä Turkuun ja Poriin ja ken ties Pietariinkin.

Gröndahli oli ajuri, joka joskus vieläkin teki pitempiä kyytejä. Tapasimme hänet pihalla ajurinroskiaan rasvailemassa ja kunnostelemassa.

Hän ei muuten ollut lapsirakas mies, joten häntä oli lähestyttävä kauhistuksella ja varovaisuudella. Hän osasi erittäin hyvin kiroilemisen taidon, ja vaikkei hänellä siihen olisi ollut erikoista syytäkään, niin hän usein kirota paukutteli itsekseen.

Tällä kertaa tilanne näytti edulliselta, sillä hän istui pakkilaatikon päällä ja täytti piippuaan.

Ilona astui rohkeasti hänen eteensä, niiasi ja sanoi:

— Voiko kiltti setä sanoa, mitä tietä täältä mennään Helsinkiin?

— Vai kiltti setä, p—le vieköön, kiltti (useampia kiroussanoja), kyllähän minä sen tiedän (samoin) — — Ei siinä muuta kuin kävelette tästä Isonlinnan kadulle ja Isonlinnan kadulta Kokemäenjoen sillalle, sitä myöten joen yli ja siitä vasemmalle ja niin tietä myöten eteenpäin, niin kyllä se Helsinki sieltä löytyy, kun vain tarpeeksi kyselette aina silloin, kun tienhaara tulee.

Mutta tämän jälkeen hän heristi meille nyrkkiään ja karkoitti meidät tiehemme.

Pahin este oli siis voitettu ja Ilona ehdotti, että vielä kävisimme naapurien kanssa neuvottelemassa asiasta. He voisivat ainakin ohjata meitä niin pitkälle kaupungin ulkopuolelle kuin olivat itse käyneet.

Ilona piti nim. selviönä, että minä lähtisin mukaan.

Kahden vuoden tai ainakin kolmen vuoden perästä täytyy sinunkin lähteä kouluun, ja kun minä tästä olen päässyt karkaamaan, niin kyllä sinua silloin vahditaan niin tarkoin, ettet hevillä pääse.

Lähdimme naapuriin tervehtimään Väinöä, Arvoa, Pekkaa ja Paavoa. Väinöä ja Arvoa emme kuitenkaan saaneet käsiimme, sillä he olivat päässeet isänsä kanssa Kalaforniaan haukia pyytämään. Sinne oli myöskin Pekan ja Paavon isä ja eräs hänen kisälleistään lähtenyt, mutta Pekkaa ja Paavoa ei ollut otettu mukaan. He olivat syvästi katkeroituneet, kun kaverit olivat päässeet matkaan ja heidän oli täytynyt jäädä kotiin.

Meidän matkasuunnitelmamme lankesi siis sangen otolliseen maaperään. Pekka ilmoitti, että kuka tahansa heidän kisälleistään kykenee neuvomaan Helsingin tien. Mutta varsinkin kykenisi siihen Sööterin Kalle, joka juuri äskettäin oli Helsingistä saapunut, vieläpä jalkapatikassa ja osaksi hevoskyydillä, joten hän tunsi hyvin tien.

Kalle oli saapunut Sörkkä-nimisestä laitoksesta, jonne hänet oli tuomittu erään viime joulumarkkinoilla sattuneen välikohtauksen vuoksi, jossa hän lopulta oli näyttänyt, että prässiraudan pyörittäjässäkin on voimaa. Hän varmaan voisi antaa parhaat ohjeet Helsingin matkaa varten.

Tämä oli jo jotakin. Minä en ollut alussa niin erittäin innostunut koko matkaan, mutta nyt, kun Pekkakin oli siihen mukaan tulossa eikä Paavokaan enää ollut halveksittavaa seuraa, sillä hän oli kesällä kovasti kasvanut ja saanut jalkaansa lailliset housut, niin alkoi Helsingin matka tuntua sangen viekoittelevalta.

Ja siinäkin suhteessa näytti onni meitä erikoisesti suosivan, että isä Lönngren ei ollut saapuvilla. Voimme päästä räätälinverstaaseen ja antautua keskusteluun sällien kanssa, mikä muuten oli kielletty. Kun tähän vielä lisätään, että äiti Lönngren oli tärkeissä pyykkihommissa suuren pihan takana olevalla pesutuvalla, siis aivan toisessa päässä pihaa, niin oli olomme jotenkin turvallinen. Helsinkiläinen ei käsitä, kuinka mahtava tämä Lönngrenin tontti oli laajoine puutarhoineen, suoalueineen, lampineen, huvimajoineen ja monen monine rakennuksineen. Olo pesutuvassa merkitsi tavallaan oloa toisessa valtakunnassa.

Lähdimme koko joukko verstaaseen ja haimme siellä esille Kalle Sööterin. Hän ei kuitenkaan heti ollut halukas keskustelemaan kanssamme, vaan ilmoitti, että keskustelun pohjustukseksi oli hankittava vähintään yksi pullo olutta.

Tämä oli koko mutkikas homma, tämä, sillä pääomia meillä ei ollut. Ainoa, jota vähänkin voitiin pitää kapitalistina, oli Ilona, joten loimme odottavia katseita häneen. Ja hänhän se tilanteen pelastikin.

Hän oli nim. saanut kesällä lainatuksi Väinö veljeltään lähes 2 markkaa. Hänen isänsä ei hänelle mitään antanut, sillä oli sovittu, että kaikki rahat kulkevat isäni kautta. Mutta Väinöllä sitä vastoin oli paremmat mahdollisuudet saada rahoja isältään ja muiltakin Helsingissä, joten hän oli lainannut Ilonalle tuon summan.

Me käsitimme samalla, että tämä summa oli meidän kaikkien yhteinen matkapääoma, sillä selvää selvempää oli, ettemme sitä ainakaan kovin suuressa määrässä voisi lisätä.

Siihen aikaan ei olutpullon ostaminen ollut niin monimutkaista kuin nykyään, sillä sen sai käydä puodista hakemassa kuinka alaikäinen tahansa, kun vain jaksoi pullon kantaa ja heitti siitä tiskille rahat. Näin saavuimmekin pian Kallen luokse. Hän työnsi pikkusormellaan pullon korkin sisään ja antoi sen sisällyksen nopeasti luiskahtaa kurkustaan alas. Nielemisvaivat olivat varsin vähäpätöiset, jos niitä oli ensinkään, sillä Kalle oli tällä alalla melkoinen spesialisti.

Hänestä oli mukavinta ensin pyrkiä laivalla niin pitkälle kuin suinkin pääsi. Parasta oli siis esim. astua Vilpas-nimiseen laivaan Porin satamassa ja etsiä siellä sopiva piilopaikka, sellaisia oli yllin kyllin, ja siten pääsi aivan helposti Reposaarelle asti.

Reposaarelta oli paras siirtyä Konstantiaan, joka jatkoi matkaa joko Turkuun ja Kööpenhaminaan ensinkään välillä pysähtymättä, jolloin oli paras nousta Turussa ja keinotella sieltä sitten Helsinkiin asti, vaikkapa rautateitse. Mutta joka toisen tuurin Konstantia tekee Pietariin, ja silloin se pysähtyy Helsinkiin, joten voi suoraan Helsingin satamassa nousta pois.

Sanoi, pyyhkäisi huuliansa ja ilmoitti antavansa lisätietoja, mutta tätä varten oli yksi olutpullo tuiki tarpeellinen.

Ilona nähtävästi oli sitä mieltä, että tietoja oli aivan tarpeeksi, koska hän otti tyhjän pullon, viittasi meidät mukaansa eikä lähtenytkään hakemaan uutta.

— Mikäs meillä on hätänä, hän sanoi. Turun satamanhan tunnemme aivan hyvin, sillä sieltähän lähdimme Poriin, ja jos taas Helsinkiin tullaan, niin emme me suinkaan sivu aja, sillä kaikki Helsingin satamat minä tunnen aivan hyvin. Mutta nyt meidän on kiireellisesti ryhdyttävä matkavalmistuksiin.

Siinä olikin jo tullut päivällisaika. Päivällinen syötiin silloin kello kolmelta, sillä siihen aikaan ihmiset elivät mm. ruoasta.

Niinpä meilläkin oli aamulla pullateet tai pullakahvit heti noustuamme, sitten 10:n korvissa aamiainen, 12:n korvissa päiväkahvit, 3:n korvissa päivällinen, 6:n korvissa iltapäiväkahvit ja 9:n korvissa illallinen. Me söimme siis vähän kuin englantilaiseen tapaan, eikä siihen aikaan nykyaikaisia nälkäkuureja pidetty terveellisinä.

Kun päivällinen oli syöty, Ilona ehdotti, että lähtisimme Porin satamaan tutkimaan laivan lähtöaikoja ja lähtöpaikkoja.

Vilpas-laivaa emme siellä löytäneet, ja kun sitä satamassa tiedustelimme, saimme kuulla, että se oli pukseerausmatkalla. Mutta sitä vastoin ilmestyi satamaan aivan kuin meidän onneksemme toinen laiva. Sen nimi oli Houru, ja sillä kohtaa laituria, jonne se ilmestyi; oli valtaisa määrä tyhjiä sillitynnyreitä.

Matkustajat, joina oli Juseliuksen työväkeä, astuivat pois laivasta. Sen jälkeen laiva siirtyi ulommaksi joelle ja hinaili sieltä laiturin viereen suurehkon proomun.

Niin alkoi proomun lastaus. Tyhjiä sillitynnyreitä nostettiin proomuun, ja me riensimme lähemmin tutkimaan asiaa. Saimme kuulla, että nämä olivat Benjamin Laitasen tyhjiä sillitynnyreitä, joita hän oli koonnut kaikkialta maakunnasta. Mitä hän niillä myöhemmin aikoi tehdä, ei kukaan tietänyt, mutta sittemmin saatiin tämäkin asia tietää, joten lukija ehkä suvaitsee, että kerron sen heti.

Porissa oli useita kunnallisia laitoksia, joissa tarvittiin ruokatavaraa, mm. vaivaistalot, ja tällaisia laitoksia oli tietysti muuallakin läänissä. Eräs Manner-niminen kauppias oli ottanut hankkiakseen näille tarpeelliset sillit ja sitä paitsi myynyt niitä kauppiaille pitkin maakuntaa. Mutta laiva, jonka piti hänen sillinsä tuoman, oli tehnyt haaverin jossakin Reposaaren ulkopuolella. Tietysti olivat sillitynnyrit menneet hajalle, mutta erääseen Porin hinaajalaitoksen entiseen proomuun hän oli saanut pelastetuksi melkoisen määrän. Myöhemmin selvisi, että myös Porin ruoppaaja oli ollut avullisena tässä työssä. Kaikki tämä ynnä paljon muutakin selvisi oikeusjutussa Porin kaupunki ym. ym. contra Manner & Benjamin Laitanen ym. ym.

Olimme Ilonan kanssa täysin yksimieliset siitä, että meidän oli paljon edullisempi matkustaa tällä proomulla Reposaarelle kuin konsanaan Vilppaalla. Ilmitulemisen vaara oli ilmeisesti paljon pienempi, sillä jokainen tyhjä sillitynnyri oli hyvä piilopaikka, ja miehistöäkään ei tässä proomussa sanottavan paljon ollut.

Myöhemmin kuljetimme Pekankin paikalle, ja Pekka hyväksyi täydellisesti suunnitelmamme. Hän oli ryhtynyt aivan suurenmoisiin toimenpiteisiin matkaeväiden hankkimiseksi. Pekan kotona nim. olivat räätälinkisällit ja oppipojat talon ruoassa, ja heidän lisäkseen oli vielä maalari Tammisen työväki, joten siellä oli melkoinen huusholli. Tästä syystä oli siellä aivan kuin maalla oma ruoka-aittansa, leipä leivottiin kotona jne.

Sopivaan paikkaan maalari Tammisen varastohuoneen vintille oli Pekka tietysti Paavon avustuksella hankkinut arvioimansa eväsmäärän. Siellä oli 5 reikäleipää ja melkoinen määrä silakoita, jotka Pekka oli silakkanelikosta käsittänyt. Mutta sitä paitsi oli kasvisruokaa aivan yllin kyllin. Lönngrenin mammalla oli hyvä keittiökasvitarha, josta riitti kasviksia myytäväksikin. Pekka oli koonnut hyvän kantamuksellisen lanttuja ja porkkanoita.

Voidakseen saada haltuunsa tuon vinnillä olevan sopivan varastopaikan oli hänen täytynyt uskoutua Tammisen Eerolle ja Sirkalle, joten he tiesivät salaisuutemme. Tässä ei ollut kuitenkaan mitään vaaraa, sillä he olivat jyrkästi päättäneet lähteä muiden mukaan, varsinkin kun Eeroa uhkasi sama kohtalo kuin Ilonaakin, hänen nim. oli astuttava valmistavan koulun ensimmäiselle luokalle. Eerolta oli katalasti salattu, mikä kauhea laitos koulu on. Päinvastoin hänelle oli uskoteltu, että kouluun pääseminen merkitsi jonkinlaista etuoikeutta. Hänen silmänsä olivat nyt auenneet ja hän oli innokkaissa matkapuuhissa. Hän oli muuten esittänyt neuvotteluja Ilonan kanssa, sillä hänellä kuulemma oli uusia ehdotuksia tekeillä.

Mutta aika riensi. Sopivalla tavalla saimme mekin siirretyksi mielestämme tarpeelliset matkakapineet Tammisen tallin vintille, josta mukavimmin päästiin kadulle ja vapauteen. Se oli siis tätä retkeä varten strateegisesti sopivin paikka.

Ilonan oli keittiön konttorista onnistunut puhaltaa pari hillopurkkia ja Vilposkan leipomosta pari junttapullaa sekä lonkaa meidän yhteisen matkakassamme yhtään pienentymättä. Minä olin käynyt tutkimassa talomme vintin ja löytänyt suuren hylkeennahkaisen selkälaukun, jota isäni oli käyttänyt retkillään.

Nämä tavarat oli pian kuljetettu tallin vinnille, mutta sinne jäivät keskustelemaan ainoastaan Eero ja Ilona, jotka olivat meistä kokeneimmat.

Pekka kutsuttiin sinne ja sai määräyksen lähteä hakemaan neulaa ja lankaa. Sen jälkeen valmistettiin vinnillä olevista jauhosäkeistä jonkinlaisia hyvin alkeellisia pusseja, joista jokainen sai omansa. Ja ei siis muuta kuin matkalle vain!

Tällä kertaa oli kuitenkin tarkoitus vain sopivasti kuljettaa eväämme proomuun, sitten tulisimme vielä kotiin päivällisille, loisimme kotinurkkiimme viimeiset silmäykset, ja niin lähdettäisiin oikein vesiteitse kohti tuntemattomia kohtaloita.

18. LUKU,

josta selviää, että maalla ei ole helppo tietää, mitä merellä tapahtuu.

Päivällinen oli syöty, isä oli vetäytynyt ruokalevolle ja äiti keittiöön tiskien kanssa puuhaamaan. Astuimme Ilonan kanssa turvallisesti ulos ja nousimme tallin vinnille. Sieltä tähystelimme muita. Yhtäkkiä nähtiinkin Eeron laukkaavan hyvin hätääntyneenä tallin taakse ja viittoilevan meille käsillään. — Mene sinä heiniin piiloon, sanoi Ilona, minä menen alas ja tulen sinut noutamaan.

Ja niin minä makasin heinissä pää supussa ja kohottelin vähän väliä nenääni, mutta mitään ei kuulunut.

Tirkistelin pihalle enkä nähnyt ketään. Lopulta kapusin varovasti alas ja aioin lähteä Lönngreniin tiedustelemaan, mitenkä asia siellä oli. Ihmeekseni näin Paavon nenän akkunassa, ja silloin aloin aavistaa, että jokin este oli tullut matkallemme.

Kömmin varovasti kotiin ja katselin, oliko Ilonaa näkyvissä, mutta eihän häntä näkynyt. Ajattelin, että sittenkin oli parasta uudestaan astua heiniin, luiskahdin ovesta ja menin vanhalle tähystyspaikalleni.

Tätä edestakaista matkaa tein ainakin 10 kertaa, mutta asia ei siitä selvinnyt.

Taitavana romaaninkirjoittajana jätämme Tatun miettimään Ilonan ja Eeron katoamista ja seuraamme heidän jälkiänsä.

Eero oli sanonut Ilonalle jotakin, ja sen jälkeen he olivat syöksyneet suoraa päätä niin nopeasti kuin suinkin rantaan ja asettuneet piilopaikkaan proomussa. Aivan viime hetkessä he tulivatkin, sillä vähän sen jälkeen proomu alkoi irtaantua laiturista ja Hourun vetämänä painua Reposaarta kohti.

Mutta tätä minä en siis tiennyt yhtä vähän kuin Pekkakaan, joka lopulta oli saanut tilaisuuden puikahtaa minun luokseni.

— Nyt on p—u merrassa, sanoi Pekka. Kun minä olin Tammisella päivällisellä, sillä siellä olen usein, niin Sirkka purskahti itkuun kesken kaiken. Ja kun häneltä kysyttiin, mitä Sirkka itkee, niin sanoi Sirkka, ettei hän tahdo lähteä Helsinkiin eikä muuallekaan, vaan hän tahtoo jäädä kotiin äidin luokse. Ja sen jälkeen se rupesi puhumaan Ja selostamaan koko meidän asiaamme, mutta se, ei siitä kovinkaan paljon tietänyt eikä edes tiennyt sitä, miten meidän piti lähteä. Mutta silloin me Eeron kanssa luikimme pakoon ja Eero lähti tallin vintille, niinkuin sinä tiedät. Mutta Tammisen muori juoksi meidän perästämme ja sai minut kiinni ja sen jälkeen vietiin minut ja Paavo kotiin. Ja siellä meitä tutkittiin ja minä pelkäsin kovasti, että Paavo kertoisi koko asian, ja puhuin senvuoksi niin paljon kuin ennätin, ettei Paavolta mitään kysyttäisi. Eivätkä he oikeastaan ole saaneet tietää mitään, mutta minut ja Paavo pantiin arestiin ja pääsin nyt vasta sieltä karkaamaan. Minun täytyy nyt pian lähteä takaisin. Nyt sinä tiedät kaikki, mene siis vaan kauniisti kotiin, kyllä sinne Ilonakin tulee, sillä Eero on kertonut tietysti hänelle kaikki.

Mutta niinkuin lukija tietää, ei Ilonaa alkanut kuulua. Kun illallispöytään astuttiin, ei Ilona ollut tullut. Sama tietysti oli asianlaita Eeron kotona. Mutta että näillä molemmilla katoamisilla oli jotakin yhteyttä keskenään, sitä ei tietysti kummassakaan perheessä aavistettu. Pekka, Paavo ja minä vaikenimme kuin muuri, sillä meille oli selvinnyt, että nämä kaksi, ja siis juuri ne, jotka olivat meistä suurimmassa vaarassa, olivat päässeet onnellisesti pakoon. Ja onneksi Sirkkakin siksi vähän käsitti asiaa, ettei hänestä selvää saatu.

Mutta kun ei kadonneita vielä seuraavanakaan aamuna näkynyt, alkoi tulla tosi eteen. Mekin viiletimme ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta seuraavana aamuna neuvotteluun.

Ristikuulustelujen pelko oli aivan ilmeinen, ja senkin vuoksi neuvottelimme, mitä sanoisimme.

— Eiköhän kysytä Kalle Sööteriltä neuvoa, tuumi Pekka.

— Mistä me saamme pullon olutta? sanoin minä.

Ja niin olikin asia, oluen hankkimiseen meillä ei ollut tarpeellisia pääomia.

— Jaa, jos Eero olisi täällä, niin olisimme voineet antaa hänelle pulituuria, tuumasi Pekka.

Mutta Eeroapa ei täällä ollut.

Vähän asiaa mietittyämme pitivät Pekka ja Paavo kuitenkin mahdollisena, että pulituuria voitaisiin puhaltaa maalari Tammisen varastohuoneesta ja tällä tavalla saada Kalle Sööterin siunausta tuottavat neuvot.

Mitä pulituuri oli, en silloin tietänytkään, mutta poistuimme kuitenkin ihailemaan Tammisen maalariverstasta ja huomasimme tilanteen varsin otolliseksi, sillä pappa Tamminen oli aivan verstaan toisessa päässä sangen tärkeissä tehtävissä, hän nim. tuntui jauhavan värejä. Se on niinkuin tiedätte tärkeätä hommaa, ja senpä vuoksi ehtikin Pekka pistäytymään tietyssä paikassa ja ottamaan sieltä melkoisen suuren pulituuripullon mukaansa. Hän kätki sen johonkin ja tuli uudestaan takaisin, minkä jälkeen me sopivan ajan päästä poistuimme arvokkaasti.

Ja niin sitä mentiin Sööterin Kallen luokse. Tämä haisteli pulloa ja sanoi, että pulituuria se näkyy olevan, ja otti siitä hyvän kulauksen. Kysyi sen jälkeen, että mitäs teillä nyt sitten olisi asiaa.

Me selitimme asiamme. Kalle antoi seuraavan lakoonisen vastauksen:

— Älkää puhuko mitään, ja jos tulette kovin tiukalle, niin syyttäkää minua.

Ihmeellistä kyllä: minkäänlaisia kuulusteluja ei tullut. Ei edes Ilonasta tiedusteltu mitään, vaikka koulun piti alkaman seuraavana päivänä. Tämä hiljaisuus myrskyn edellä alkoi meitä hermostuttaa.

Oli jo juotu päiväkahvit, kun isäni kutsui minut luoksensa, veti oven perästään kiinni ja sanoi: Sanoppas Tatu suoraan, missä Eero ja Ilona ovat.

— En tiedä.

— Jospa sinä sittenkin tietäisit, sanoi isä-ukkoni, astui samalla ovelle ja ilmoitti sieltä: Tuoppas Manta tänne kyökistä hyvä vitsa.

Tilanne oli hyvin uhkaava, sillä isäni oli toiminnan mies ja tiesin hyvin, että ainakin kokeeksi saisin hyvän selkäsaunan, sillä ainahan siihen syytä oli, vaikka ei sitä sattuisikaan olemaan tämän asian yhteydessä.

Turvauduin heti paikalla viimeiseen pelastuskeinoon ja ilmoitin, että koko asia on Sööterin Kallen syy. Sillä tähän ilmoitukseen minulla oli täysi oikeus.

— Kuka on Sööterin Kalle? kysyi isäni.

— Eräs Lönngrenin kisällejä.

— Vai niin, sanoi isäni, mitä hänellä on tämän asian kanssa tekemistä?

— Hän ilmoitti, miten laivalla paraiten pääsee Helsinkiin.

Piiska viuhahti ilmassa.

— Ja missä ovat siis Eero ja Ilona?

— Matkustaneet yhdessä Helsinkiin, vastasin minä.

Suunnilleen samanlainen lienee ollut Pekan kuulustelu, sillä vähän sen jälkeen istuimme, Pekan isä, minun isäni, Paavo, Pekka ja minä, Lönngrenin luona siinä huoneessa, jossa vaatepakat olivat näytteillä ja jossa mitat otettiin. Ja pian siinä oli asia kerrottu, ei kuitenkaan sillitynnyrejä myöten, jotapaitsi erinäisistä yksityiskohdista edelleen vaiettiin, niinkuin esim. olut- ja pulituuripullosta ja eväiden hankkimisesta. Hourun nimi tuli kuitenkin mainituksi.

Kalle Sööteriä kuulusteltiin myös, mutta hän oli ollut iässään siksi monessa poliisi- ym. kuulustelussa, ettei häntä kovinkaan paljon vaivattu. Eikä hän paljon valehdellutkaan, selitti vain sanoneensa meille, että rahan puutteessa on paras matkustaa Helsinkiin, ja minne tahansa, pommilla laivassa, sillä jos junassa matkustaa, niin voi sattua, ettei pääse eteenpäin kuin pari asemanväliä. Ei ollut muuten osannut käsittääkään, että joku meistä kysyjistä olisi aikonut tuon matkan tehdä, vaan oli arvellut sen olevan tavallista lasten uteliaisuutta. Mutta kun Hourun nimi oli mainittu ja kuultiin, että se oli lähtenyt hinaamaan sillitynnyrejä, niin voitiin helposti asiaa selvitellä.

Lönngren ymmärsi niin, että sillitynnyrien suhteen oli paras kääntyä Benjamin Laitasen puoleen, ja koska höyrylaiva Houru oli F.A. Juseliuksen, niin voitiin sen suhteen tehdä tiedusteluja hänen konttoristaan.

Laitanen tiesi ainoastaan myyneensä tynnyrit ja että ne oli noudettu häneltä, mutta sen pitemmälle hän ei tietänyt.

Juseliuksen konttorissa tiedettiin sen verran, että Houru oli vuokrattu kahden päivän pukseerausmatkoja varten eikä se ainakaan kovin paljon Reposaarta edemmäksi ollut mennyt, mutta ei sielläkään tiedetty, millä asioilla Houru näihin aikoihin liikkui. Reposaarelle ei siihen aikaan päässyt puhelimella, joten ei asioiden tiedusteleminen ollut niin yksinkertaista kuin nykyään..

Oli taas tiedusteltava Laitaselta, kenelle hän oli myönyt nuo sillitynnyrit. Mutta tämä asia oli nähtävästi liikesalaisuus, sillä Laitanen ilmoitti, ettei hän siitä tiedä. Hänen renkinsä tekee tuollaiset tynnyrikaupat, sillä hänen aikansa ei riitä mokomiin pikkuasioihin. Mutta voi hän tiedustaa asiaa rengiltänsä, sitten kun tämä on palannut Kaskisista, josta oli lähtenyt vuotia hakemaan.

Kun Lönngren kuuli nämä puheet, niin hän ilmoitti, että on aivan tarpeetonta ruveta tiedustelemaan tätä asiaa enää Laitaselta, sillä sieltä ei ala kuulua mitään, vaan on parasta mennä kuulustelemaan jätkiltä rannasta, kenenkä nuo tynnyrit olivat ja minne ne olivat joutuneet.

Ja vähän päästä tavataankin isäni ja Lönngren rantajätkien kanssa keskustelemassa. Selvisi hyvin pian, että Manner oli tynnyrit Laitaselta ostanut.

Silloin Lönngren muisti Mannerin sillihaaverin ja arvasi samalla, että tynnyrit oli pukseerattu haaksirikkopaikalle.

Ja niin ei auttanut muu kuin katsoa, oliko satamassa mitään Reposaareen menevää laivaa. Löytyihän siellä pikkuinen alus, joka oli juuri lähdössä, viimeinen laiva, jolla sinä päivänä pääsi. Ja niin isäni astui sen tien laivaan ja Lönngren toi kotiimme tiedon hänen lähdöstään.

19. LUKU,

jossa kuvataan Ilonan ja Eeron matkaseikkailu, josta selviää miten sillejä suolataan ja joka päättyy juhlalliseen vastaanottoon Porin satamassa.

Seuraavana päivänä iltapäivällä oli isäni saapunut tietysti Ilona mukanaan.

Pari päivää kesti ennen kuin minulle selvisi, mitä matkalla oli tapahtunut.

Kaikki oli mennyt suunnitelman mukaan Porin satamasta lähdettäessä, ainoastaan sillien haju oli ruvennut tuntumaan hieman kiusalliselta. Laivan kannelta löytyi kuitenkin sopiva suojaisa paikka, jossa oli mukavampi olla, ja siinä otettiin esille eväät. Ensin pureskeltiin leipää, jonka päälle sormin siveltiin vadelmahilloa, ja luulenpa melkein, että molemmat matkailijamme olivat tyytyväiset oloonsa.

Kokemäenjoen maisemat välähtelivät sivuitse, joten niitäkin tietysti oli hauska katseita, sillä ainahan laivasta mielellään samoja maisemia katselee.

Mutta vähitellen alkoi tulla ilta ja pimeä, sillä Houru ei proomuineen kulkenut pikajunan vauhtia. Matkailijamme eivät olleet kovin lämpimästi puetut. Alkaa olla viileä elokuun yö, kun lähestytään Reposaaren satamaa, ja varsinkin, kun Reposaaren ulkopuolelle pistäydytään.

Vilu rupesi vähitellen tulemaan, joten oli etsittävä jotakin suojaa. Tarkempi tutkimus osoitti, että proomun keulassa oli luukku ja sieltä voi painua alas ruumaan.

Ja koska Mannerin proomulla oli kuljetettu yleensä kaikkea, mitä voidaan ajatella tyhjistä sillitynnyreistä heiniin ja hevosiin asti, niin löytyi täältä keulasta erittäin lämmin soppi. Sillä lämpö henki lahoavasta hevosen lannasta ja sen päällä olevista heinäkerroksista.

Tänne painautuivat siis matkailijamme jo ennen Reposaareen tuloa ja tänne he sitten molemmat käsi kaulatusten nukahtivat, sillä sillä tavallahan vielä lämpimämpää saatiin.

Näin ei Eerokaan, joka Reposaaren tunsi, huomannut ettei edes Reposaaren merenpuolisella rannalla pysähdytty, vaan jatkettiin matkaa yhä edemmäksi, aina Paakin karille asti. Tämä surkeus huomattiin vasta seuraavana aamuna, kun matkailijamme kömpivät lämpimiltä yösijoiltaan.

He olivat näet heränneet kannelta kuuluvaan liikkeeseen, sillä tynnyrien kanssa oli alettu toimia. Ruoppaaja nosti höyryn voimalla tavaraa meren uumenista, ja se laskettiin jollekin siivilän tapaiselle laitokselle, minkä jälkeen se tarkoin tutkittiin. Silli kerrallaan noukittiin siitä, virautettiin merivedessä ja lyötiin tynnyriin, ja aina silloin tällöin sinne heitettiin kahmalollinen heinäsuolaa.

Mutta matkailijoillemme oli tullut suuri hätä. Heitä oli alkanut janottaa.

Vesi, jota proomupumpulla saatiin proomun pohjasta, osoittautui siksi epäilyttäväksi, ettei se kelvannut edes matkustajillemme. Heidän urhoollisuutensa alkoi laskea, kunnes Ilona lopulta lähestyi erästä proomun kannella toimivaa miestä, purskahti itkuun ja pyysi setää antamaan hänelle vettä.

Ehätti siihen Eerokin, ja saivathan he molemmat parempaakin kuin vettä nim. kaljaa, jota laivoissa tähän aikaan aina oli. Saapuivat siihen sitten muutkin aina ruoppaajan uumenissa istuvaa kokkiämmää myöten asiaa ihmettelemään.

Selostus Helsingin matkasta herätti tavatonta mielenkiintoa, ja kun Eeroa oli vähän tarkemmin tutkittu, se tahtoo sanoa: hänen kasvojansa vähän paremmin pesty merivedellä, sanoi proomun kokkimuija:

— Sus siunatkoon, eikös tämä sitten olekin maalari Tammisen poika. Kyllä siinä Eetlalla nyt mahtaa olla hätä. Mitä tässä nyt oikein on tehtävä, sillä Hourukin lähti pois ja Reposaarelle on pari peninkulmaa matkaa. Täältähän emme saa sanaa ennenkuin ylihuomenna. —

Tästä asiasta ilmoitettiin oikein kapteenillekin. Kapteeni oli sitä mieltä, että jonkun miehistä on soudettava karkurit Pirskerin saareen, joka on 7 km:n päässä.

— Sieltä pääsevät nämä purjeveneellä Reposaarelle, sillä minä panen kirjeen mukaan.

— Mutta ei suinkaan vain lapsilla ole kovin nälkä. Mitenkäs olette tulleet laivassa toimeen?

Ei heillä nälkä ollutkaan, paremmin päinvastoin, sillä olivathan he kumpikin syöneet pienehkön purkillisen vadelmahilloa ja popsineet melkein kokonaisen "longan".

— Ei, huusivat molemmat yhdestä suusta, ei meillä nälkä ole, meillä oli matkaa varten evästä.

— Niin, eihän sitä Helsingin matkalle vain niin ilman evästä lähdetäkään, tuumivat miehet.

Haettiin eväät esille erään sillitynnyrin pohjalta. Kaikki olivat sitä mieltä, että he olisivat näillä eväillä pärjänneetkin Helsinkiin asti, kun heillä vain olisi ollut vettä.

Ja niin nostettiin heidät eväinensä ruoppaajan pelastusveneeseen. Hartiakas merimies lähti soutamaan Pirskeriä kohti.

Tuuli oli myötäinen ja matka oli sujunut eri vauhtia. Kyytimies tuntui olevan tyytyväinen, sillä hän oli päässyt sillin lastauksesta ja ymmärsi tietenkin hyvin, että hänen matkansa palkittaisiin. Ja yhtä hyvin oli myös matka Reposaarelle sujunut, jossa molemmat karkurit vietiin haminakapteenin konttoriin.

Tänne oli isänikin saapunut. Hän oli ensin koettanut tiedustella Hourun retkiä muualta, mutta eihän niitä sen tarkemmin tällä kertaa tietty, kukaan ei ollut pannut merkille näin pientä tapausta.

Lopulta neuvottiin häntä menemään haminakapteenin konttoriin. Siellä keskusteltuaan asiasta kapteeni Helsingiuksen kanssa isäni sai kuulla, että kun hän parin tunnin perästä palaa konttoriin, niin silloin siellä kyllä tiedetään Hourun matkat.

Ja kun hän sinne sitten parin tunnin kuluttua palasi, niin tiedettiin siellä sekä Hourun matkat että vedettiin esille myös Ilona ja hänen kaverinsa, jotka sillä välin olivat paikalle saapuneet.

Sekä Pirskerin kalastaja että soutaja, jotka molemmat olivat paikalla, saivat runsaan palkintonsa. Asia oli siksi hyvissä ajoin toimitettu, että isäni vielä ennätti laivaan, tällä kertaa Vilppaaseen, sen lähtiessä Reposaaresta.

Ilonan ja Eeron kotiintulo oli suuri triumfi.

Siellä, missä eivät puhelimet toimi, siellä toimii kaikkivoipa puukenkäposti, ja niinpä pistäytyi Kakko-Tilta ilmoittamassa meille, että lehtori ja lapset kuuluvat palaavan Vilppaalla. Sanoi ja riensi edelleen tätä tärkeätä uutista ilmoittamaan. Äitini lähti rantaan Miinan ja Mantan kanssa, ja kun ei meitä lapsiakaan voitu kotia yksinään jättää, otettiin meidät kaikki mukaan, Aarre Mantan käsivarrella ja Tyyra Miinan hoivissa.

Ja viereisestä portista astuivat Lönngren ja Lönnggrenska ja Tamminen ja Tammiska ja matkalla liittyi meihin muuta väkeä. Mutta kun rantaan saavuttiin sille kohdalle, johon Vilppaan piti laskea, niin oli täällä laituri sakeanaan yleisöä. Järjestyksen pidosta huolehti konstaapeli Viitanen, jota myöskin mamselipoliisiksi kutsuttiin.

Lopulta höyrysi laivakin laituriin ja ihmiset kurkottivat päitään. Mutta ei sieltä sen kummempaa näkynyt, kuin että isäni astui lankonkia myöten laiturille ja talutti toisessa kädessään Ilonaa ja toisessa kädessään Eeroa. Sillitynnyrien ym. merkit olivat heissä koko selvästi erotettavissa. Isäni vähän ihmetteli suurta väkijoukkoa silmäillessään.

— Menkää te kaikki kotiin, hän sanoi, minä tulen perästä.

Hän ei nähtävästi halunnut johtaa tätä mahtavaa saattuetta, vaan painui takaisin laivaan.

Ilona nykäistiin meidän perheeseemme ja Eero Tammisen perheeseen, ja niin kulkivat nämä kolme perhettä läpi Porin kaupungin. Heitä seurasi mahtava saattojoukko eli prosessi, niinkuin sitä sen kaupungin kielellä sanottiin.

20. LUKU,

jossa Ilonan ja Eeron taistelu vapautensa puolesta raukeaa tyhjiin, mutta jossa he loistavasti puolustavat kunniaansa.

Tämän jutun jälkiselvitystä en tarkoin muista. Sitä ei tainnut ollakaan, sillä Ilonaa oli toimitettava seuraavana päivänä kouluun. Tämä ilmoitettiin Ilonalle ja sanottiin Miinalle, että Miinan oli perinpohjaisesti putsattava hänet ja hommattava hänen yllensä parhaat vaatteet. Äitini lähtisi saattamaan Ilonaa tätien Carlsonien opinahjoon.

Ja tässä olikin Ilonalle tarpeeksi rangaistusta, sillä hän itki ja rukoili ja sanoi tulevansa maailman kilteimmäksi tytöksi ja tekevänsä mitä ikinä vaaditaan, kun ei hänen vain tarvitse lähteä kouluun. Hän jättää kaikki pahat tapansa, antaa joka aamu nurkumatta kammata hiuksensa, esiintyy villasukissa, ei milloinkaan kiipeä puihin eikä lankkujen yli ym. — kun hänen ei vain tarvitse tyhjentää tätä kalkkia.

Mutta äitini ja myös isäni, joka oli tullut kotiin, olivat taipumattomia.

— Minä en ainakaan tahdo huomenna kouluun, sanoi Ilona, sillä nyt kaikki tuntevat minut pitkin kaupunkia. Enhän minä voi huomenna mihinkään lähteä, minä lähden kouluun vasta viikon päästä.

Tämän jälkeen tehtiin taas lupauksia, kunhan vain viikon lykkäys myönnettäisiin. Mutta siihenkään ei suostuttu.

Ensimmäisenä päivänä toimitettiin koulussa ainoastaan jonkinlainen "sisäänkirjoitus" niinkuin nykyäänkin, joten se matka ei kauan kestänyt. Mutta jo tälläkin välillä olivat kaupungin katupojat ehtineet kuiskata Ilonalle hänen tulevan nimensä, jota hän sai kantaa kaikista ponnistuksistaan huolimatta. Tämä nimi oli Sillimamselli. Kun nim. oltiin tulossa koulusta, sattui nelisen katupoikaa seisomaan eräässä kadunkulmassa. Ilonan huomattuaan he lausuivat hänelle julki tämän nimityksen. Ilona sai nytkäistyksi kätensä äitini kädestä ja syöksähti joukkoon.

— Kuka tässä on Sillimamselli! hän huudahti.

Ennen kuin äitini ehätti joukkoon, oli pojista jo kaksi tantereella ja kolmatta kuritettiin. Neljäs oli poistunut niin että hippulat vinkuivat. Mutta tämä kolmas oli sinnikkäämpi kuin muut. Hän oli paremman puutteessa iskenyt hampaansa Ilonan käteen ja purra rouskuttanut siksi, kunnes ote irtosi.

Nyt oli jo äitinikin ehtinyt joukkoon ja tempaissut Ilonan mukaansa. Mutta ei se mikään huvittava kotimarssi ollut, sillä kun pojat näkivät, ettei Ilonasta enää ollut mitään vaaraa, niin he juoksivat perässä ja näyttivät pitkää nenää ja aina vähän väliä huutelivat: Hää Sillimamselli, hää Sillimamselli.

Jos ei Ilona ollut hyvällä tuulella kotiin tullessaan, niin ei ollut äitinikään.

Eikä Eeronkaan kohtalo hauska ollut. Hänet kuljetti kouluun äitinsä, mutta jätti hänet sinne muiden joukkoon.

Kaikki kävi hyvin ja rukoukset oli luettu. Eero lähti muutamien poikien kera painumaan kotiin. Poikien tie koulusta kotiin ei kuitenkaan ollut yhtä suora kuin Ilonan ja äitini. Siinä täytyi tietysti tutkia jokaisen talon portti, tehdä merkkejä seiniin ym. tärkeätä.

Nuo 4 poikaa olivat vahtineet Eeroakin nurkan takana, mutta huomattuaan, että hänellä oli seuraa, käyneet hommaamassa avustusta.

Eero oli muuten hyvin vankka ikäisekseen ja sitä paitsi valmistavaan kouluun tavallista vanhempi. Hän ei siis ollut mikään halveksittava vastustaja. Mutta joka tapauksessa, kun viskaali Holmbergin asunnon kulmaukseen oli saavuttu, kajauttivat kuusi väijyksissä olevaa sotahuudon:

— Hei Sillikapteeni!

— Olenko minä mikään Sillikapteeni, sanoi Eero ja syöksähti joukkoon.

Siinä oli siis kolme kuutta vastaan, mutta Eero oli kaikista ylivoimaisin. Kun hän huomasi taistelun toivottomaksi, hän peräytyi lähellä olevaan pihaan, jossa tiesi löytävänsä jotakin kättä pitempää.

Ja löytyihän sitä pian, sillä viskaali Holmbergin kellaria korjattiin ja muurpruukkitynnyrit lastoineen sattuivat olemaan juuri nenän edessä. Eero soti sekä vihollisia että ystäviä vastaan, kunnes jäi yksin tantereelle.

Mutta taistelun tuoksinassa häneltä jäi huomaamatta, että myös hän itse oli saanut päälleen valtavat määrät muurpruukkia ja että hän muistutti kotiin saapuessaan jossakin määrin muistopatsasta.

Tällainen yhteinen seikkailu tietysti sitoo ja yhdistää. Niinpä tulikin Ilonasta ja Eerosta hyvät ystävät. Kun molemmat vielä samana päivänä olivat tavanneet toisensa, alkoivat he purkaa surujaan ja onnettomuuksiaan.

— Minua ne haukkuivat Sillimamselliksi.

— Ja minua Sillikapteeniksi.

Tämän jälkeen he vakuuttivat pyhästi toisilleen, ettei kukaan rankaisematta saa käyttää heistä näitä häpäiseviä nimityksiä. Jos niissä olisi jotakin perää, niin antaa mennä, mutta nimityksethän ovat aivan aiheettomat. Olihan aivan sama, mitä tynnyreitä tuolla laivassa olisi ollut, aivan yhtä hyvin siellä olisi voinut olla olut- tai petroleumitynnyreitä, joten tämä nimitys on aivan typerä.

Ja tämän jälkeen Ilona ja Eero siirtyivät Lönngrenin portille ja alkoivat silmäillä ohikulkevia. Joku tuntematon poika ja tyttö näkyivät kävelevän kadulla. Ilona ja Eero syöksyivät juoksujalkaa heidän luoksensa.

— Sinä taisit sanoa minua Sillikapteeniksi.

— Sinä taisit sanoa minua Sillimamselliksi.

— E... e... en minä...

— Älkää valehdelko, te puhuitte yhdessä ja nauroitte, ja mitäs te muuta olisitte nauraneet kuin meille.

Ja vasta sitten, kun nämä molemmat olivat nöyrästi vakuuttaneet, etteivät Sillikapteenin ja Sillimamsellin nimet milloinkaan pääse heidän huuliltaan, vasta silloin heidät päästettiin menemään.

Luonnollisesti kutsuttiin myös koolle Pekka, Paavo ja minä, ja meille selitettiin, että joka nämä sanat lausuu, on tuhon oma. Huonosti käy meidän siis, jos ne lausumme, mutta sitä paitsi on meidän velvollisuutemme iskeä päin taulua jokaista muutakin, joka nämä sanat uskaltaa sanoa.

21. LUKU,

jossa tekijä valittaa kovaa kohtaloaan, saa kannettavakseen elämänsä ehkä raskaimman taakan, josta urhoollisesti yrittää vapautua.

Näin oli Ilonan ja Eeron koulunkäynti alkanut. Uudet nimensä he saivat molemmat pitää, ja jo seuraavana päivänä Ilona löysi kotiin tultuaan kirjansa välistä lapun, johon suunnilleen yhtä taiteellisesti kuin suurtaiteilijat nykyään kykenevät oli piirretty sillitynnyrin ja mamsellin kuva sekä sanat Sillimamselli.

Eeron luokkatoverit eivät osanneet kirjoittaa, sillä he olivat aakkosista alkavaisia, mutta kun Eero koulusta lähti ja nosti kirjan kainaloonsa, niin hän huomasi sen välissä sillin kuvan, joka oli saksilla leikattu Benjamin Laitasen ilmoituksista.

Koska tarkoitukseni on vähitellen jättää tämä silliasia, on minun mainittava, että Manner toimitti kuin toimittikin lopulta sopimuksenmukaiset sillitynnyrit vaivaistaloille ja reservikasarmeihin, niinkuin kontrahdeissa oli määrätty. Ja sen jälkeen alkoi kuulua kovaäänisiä moitteita näiden sillien laadusta ja ilmestyi uutisia sanomalehtiinkin.

Lopulta meni asia oikeuteen ja kieppui kaikki tuomioistuimet. Manner pääsi lukemaan pätkäisiä vuoden päiviksi, jota vastoin muut asianosaiset vapautettiin kaikesta vastuusta.

Ilonan koulunkäynti merkitsi aivan uutta vaihetta elämässäni.

Hänet pantiin ensin koetteeksi kolmannelle luokalle, mutta tämä koe ei kauan kestänyt, sillä jo parin päivän päästä oli hänet siirretty toiselle. Hänen koulunsa kesti 9—11 ja 12—3. Parhaan ja mehevimmän ajan päivästä hän siis tuli olemaan poissa.

Mutta vielä senkin jälkeen oli määrätty, että hänen oli istuttava lukemassa läksyjään. Näin hän ei päässytkään ulos ennen kuin kello 5:n aikaan, jolloin taas minun täytyi olla sisällä.

Mistä tuo kello 5:n määräys oikeastaan mahtoi tulla, sitä en oikein käsitä, mutta nähtävästi sen pohjana oli se, että yleensä silloin muut lapset pääsivät ulos. Äitini oli laskenut, että tällä tavalla meillä sisaruksilla oli vähemmän mellastusmahdollisuuksia. Lönngrenillä ei tällaista hullutusta voitu tehdä sen vuoksi, että heillä ei päivällisaika ollut niin aikainen kuin meillä.

Elämä alkoi muodostua kuivaksi. Kotona ei minulla ollut muuta seuraa kuin Tyyra, joka oli minua 3 vuotta nuorempi, minkä vuoksi seurustelu hänen kanssaan oli sangen ikävä, ja sitä paitsi hänelle heti annettiin täysi ylivalta minuun. Jos leikissä jokin paikka ei ollut Tyyralle mieleen, hän nosti siitä heti aika äläkän ja meni kantelemaan äidilleni, joka säännöllisesti ratkaisi asian Tyyran hyväksi. Ratkaisun motiivina oli se, että "koska sinä Tatu olet vanhempi ja viisaampi, niin täytyy sinun ymmärtää Tyyraa, joka on nuorempi ja lapsellisempi, ja antaa hänelle perään. Ja oikeastaan pitäisi sinustakin olla lystiä, kun Tyyra on hyvällä tuulella eikä tahdo mitään pahaa, niin että sinä olet paha poika, jos et tee Tyyralle mieliksi."

Kun isäni tuli koulusta, ei hän tietenkään mielellään kuunnellut valituksia, ja sen vuoksi kävinkin ainoastaan kerran hänen luonaan kantelemassa. Mutta täällä toistettiin minulle aivan samat sanat, nim. ne, että koska minä olin vanhempi ja viisaampi, minun oli annettava kaikessa perään.

No, mutta miksi en sitten käynyt leikkimässä Pekan ja Paavon kanssa? Tähänkin oli omat syynsä, Pekalle ja Paavolle oli annettu tehtävänsä. He istuivat miesten joukossa korkealla räätälinpöydällä ja pääsivät sellaisiin hommiin, joissa he huomasivat olevansa hyödyllisiä. Pääasiallisesti heitä käytettiin vaatteiden ratkomisessa, jopa nappien kiinnineulomisessakin ja muussa sen tapaisessa hyödyllisessä työssä.

Tänne olisin minäkin mielelläni mennyt, mutta sehän ei tietysti tullut kysymykseenkään. Kuulin, kuinka äitini kerran ihmetteli isälleni sitä, että Lönngrenin rouva antaa lastensa olla siellä räätälin verstaassa kuuntelemassa kisällien rivoja puheita. Ja tätä ihmetteli isänikin. Sillä he eivät kumpikaan tietäneet, että ylimmällä pöydällä verstaassa istui mestari itse ja että verstaan työtunneilla vallitsi aivan yhtä täydellinen hiljaisuus kuin minun isäni koulutunneillakin.

— Mutta kaikkeen ihminen tottuu. Tästä kaikesta oli ainakin se hyöty, että opin pyhittämään pyhäpäivän. Sillä pyhänä Ilona oli kotona, ja pyhänä päästiin taas Lönngrenien ja Jakobsonien kanssa leikkimään. Mikään lepopäivä ei pyhä minulle oikeastaan ollut, päinvastoin se oli työn ja toiminnan päivä, sillä silloinhan sai oikein täydestä sydämestään ottaa osaa muiden leikkeihin ja olla ulkona enemmän kuin minään muuna päivänä.

Talvi oli alkanut lähestyä ja sen vuoksi oli ryhdytty erinäisiin toimenpiteisiin terveytemme turvaamiseksi. Hyvin tärkeä näistä oli se, että meillä täytyi olla lämpimät vaatteet ulkona ollessamme.

Eräs isän vanha turkki purettiin ja siitä tehtiin turkit Tyyralle ja minulle. Minun turkkiini tuli vielä runsas kasvamisen vara: se ulottui maahan asti. Lumihangessa sillä ei tietysti voinut kävellä ensinkään ja vaivalloista oli liikkua käytävilläkin. Ankarana määräyksenä huomautettiin, ettei turkkia millään ehdolla saa ulkona ottaa päältään pois.

Ilonalle tietysti hankittiin myös lammasnahkaturkki, ja näin olimme turvatut tulevan talven tauteja vastaan!

Epäilen pahasti, että nämät neuvot olivat kotoisin Kalle Pekka Malmgrenin viisaasta päästä, sillä jo sitä ennen hän määräili melkein kaikille karkeita villapaitoja, jollaisen kanssa minäkin myöhemmin jouduin tekemisiin.

Kun näin oli siis talvivarustuksista päästy, annettiin, meille hyvin ankarat määräajat ulkonaolemiseen. Muistaaksemme saimme olla ulkona enintään tunnin päivässä. Hyvin kuvaavaa tämänaikaiselle käsitykselle ulkoilman merkityksestä meidän perheessämme oli se, että Tyyra kerran lausui:

— Minä koetan vähitellen oppia olemaan kokonaan sisällä, niin elän hyvin vanhaksi.

Ja ulos ei Tyyran tarvinnutkaan mennä, ellei hän tahtonut, eikä hänellä erikoista halua ollutkaan luultavasti sen vuoksi, ettei hän parhaalla tahdollakaan jaksanut pitkää aikaa kantaa raskasta turkkiaan.

Minä sitä vastoin käytin kaikki mahdollisuudet saada oleskella ulkona. Milloin vain oli mahdollista, tarjouduin käymään puodeissa asioilla, sillä täten sain haukata ylimääräisestä ulkoilmaa.

Toisten lasten kanssa en tietenkään voinut leikkiä, sillä turkkia en saanut ottaa päältäni. Tästä syystä asetuinkin tavallisesti seisomaan vahtisotamiehen tavoin portin pieleen ja katselin ohikulkevia.

Aikani kuluksi valmistelin lumipalloja, ja kun huomasin jonkin koiran lähestyvän, heitin sitä. Lapsia en uskaltanut heittää, en pienempiäkään, sillä nämä ilmestyivät heti nenäni alle pilkkaa tekemään ymmärtäen aivan hyvin, etten minä heitä kiinni saisi.

Ilona saapui koulusta tavallisesti hyvin tyytyväisen näköisenä. Se, kuinka hän koulussa menestyi, liikutti häntä tuiki vähän. Harva se päivä hän toi kotiin päiväkirjan muistutuksineen, ja joka lauantai hän istui arestissa. Mutta hänellä oli muuten kadehdittavat olot, sillä hän oli saanut tyttö- ja poikatovereita, joiden luokse hän pääsi käymään. Ja ettei täällä lumilinnoja rakennettaessa ja muuta peliä pidettäessä lammasnahkaturkkia pidetty päällä, siitä olen ihan varma. Ja lopulta Ilona joutuikin koko lammasnahkaturkin asiassa törkeästi kiinni, sillä hänen koulussa ollessaan turkki oli löytynyt — halkokellarista. Asiaan kuuluu, että hänellä kuitenkin koulusta tullessaan aina oli ollut turkki päällään. Kouluun lähtiessään hän siis meni halkokellarin kautta, jätti sinne tuon kiusankappaleen ja pani tullessaan sen taas päälleen.

Eikä hänen sitä kauan tarvinnut pitääkään, sillä kerran saapui Ilonalle Helsingistä siedettävä talvimekko. Sen jälkeen lammasnahkaturkki sai riippua naulassa.

Mutta minun kohtaloni ei parantunut, ja tukalaksi alkoi elämä tulla.

Vanha huvini, nim. koirien heitteleminen lumipalloilla, loppui, sillä sen sattui huomaamaan eräs katupoika. Katupojiksi sanon tässä poikia, jotka eivät olleet aivan naapurista kotoisin ja joiden puku ei ollut parasta laatua. Kun tämä huomasi minun urheiluni, tuli hän kieltämään, ja kun en totellut, hän töykkäsi minut kumoon lumihankeen. Ja sen jälkeen hän huvitteli katsomalla, kun koetin kömpiä sieltä ylös. Se ei oikein tahtonut onnistua, niin epämukava turkkini oli, ja aina kun olin pääsemäisilläni jaloilleni, hän työnsi minut uudestaan kinokseen. Tietysti ilmestyi muitakin katselijoita, ja pian siinä oli puolitusinainen poikajoukko ihailemassa minun voimistelutemppujani. En tosiaankaan voinut näille kiusaajille mitään. Vasta sitten, kun eräs akka oli saapunut paikalle, livistivät pojat tiehensä ja minä pääsin ylös kinoksesta.

Lähdin kompuroimaan kotiin. Mieleni oli tosiaankin katkera ja voin sanoa, että minulla ei monta tämän katkerampaa hetkeä ole elämässäni ollut. Kompuroin pihan, perälle, jossa oli suuri lumikasa, sillä sinne oli koottu pihalta lakaistu lumi. Riisuin kiusankappaleen päältäni, tein lumeen kuopan ja upotin sen sinne.

Tämän jälkeen nautin täysin siemauksin vapaudesta. Kiipesin aidan yli Pekan ja Paavon puolelle. Siellä oli iloinen homma täydessä käynnissä. Suurta lumilinnaa oli rakennettu ja se oli jo siksi korkea, ettei sen valleille päässyt kuin portaita myöten, jotka olivat lumesta tehdyt. Varsinkin Pekalla oli rakennusmestarin taipumuksia, ja muistelen tämän linnan rakennustaiteen mestariteokseksi. Ensin vyörytettiin lumipalloja, joiden koon Pekka määritteli, sen jälkeen vuoltiin niistä puuveitsellä osia pois ja osia täytettiin. Näin tehtiin nelikulmaisia tiilejä, jotka vietiin Pekalle, joka taas vuorostaan määräsi, minne ne olivat asetettavat. Kaksi uutta tuttavuutta oli mukana, nim. Stenin Aaroni ja Klasu. He eivät kuitenkaan olleet veljeksiä, niinkuin nimestä päättäen luulisi, vaan serkuksia. Aika meni nopeaan. Ennen kuin huomasinkaan, oli heidän päivällisaikansa käsissä ja he painuivat pois. Tämä merkitsi sitä, että minä olin aivan huikeasti myöhästynyt, mutta kotiin oli mentävä.

Astelin kotiin tai paremminkin, juoksin ja hyppelin niinkuin nuori vasikka, sillä tuntui tosiaankin aivan taivaalliselta, kun oli päässyt tuosta turkin painajaisesta.

Lukija arvannee, mikä minua kotona odotti, mutta olin tällä kertaa päättänyt puolustautua viimeiseen asti. Kun siis minulta kysyttiin, missä turkki oli, ilmoitin, että se oli varastettu.

Sanotaan, että hätävalhe ei ole synti. Olen vielä tänä päivänä tuiki vakuuttunut, ettei sitä valheiden sarjaa, jonka tämän turkin kätkemisen johdosta syötin, minulle viimeisellä tuomiolla kovinkaan suureksi viaksi lueta. Kerroin ensin, kuinka minut oli työnnetty lumihankeen, kuinka olin siinä saanut rapistella ja kuinka sen jälkeen turkki oli riisuttu päältäni ja tuntemattomat pojanroikaleet olivat paenneet sen kanssa.

— Ja kun minulta kysyttiin tuntomerkkejä, aloin selostaa niitä poikia, jotka olivat minut lumihankeen työntäneet. — Missä sinä sitten olet ollut kaiken päivää? kysyttiin. Ilmoitin olleeni Lönngrenin puolella lumilinnaa rakentamassa.

— No mutta sittenhän sinä olet ollut ulkona ilman palttoota melkein koko päivän.

— Niin olen.

Äitini hätääntyi. Oli selvä, että tulisin saamaan nyt kuristustaudin, joka par'aikaa oli kaupungissa liikkeellä, ja ties mitä muita tauteja tahansa.

Ahdistaminen muuttui hädäksi ja kuumelämpömittari otettiin esille. Tietysti ei kuumeen haikuakaan ollut, mutta äitini neuvotteli isäni kanssa, mitä tällaisessa tapauksessa oli tehtävä, ja lopulta päätettiin minulle antaa kuumaa maitoa ja preserveerattuja ruokia.

22. LUKU,

josta selviää, että sananlasku "toisen kuolo toisen leipä", pitää paikkansa, ja jossa tekijälle uskotaan tärkeä luottamustehtävä, jonka hän ottaa suorittaakseen.

Ilonasta, niinkuin sanottu, ei minulla ollut pitkään aikaan ollut seuraa. Vanhempani koettivat aivan tahallaan pitää häntä minusta erillään, eikä se vaikeaa ollutkaan, sillä hän oli saanut samanikäisiä tovereita. Sitä paitsi hänelle oli hankittu luistimet ja luistinratamerkki, joten hän sai harjoittaa tätäkin viehättävää huvia. Hän komistui huomattavasti, kasvoi niin, että silmissä näkyi, ja söi nurkumatta mitä ruokaa tahansa. Hänelle ei ainakaan ulkoilma pahaa tehnyt.

Jos luulin, että minulla turkin kätkemisestä oli jotakin hyötyä, niin huomasin pian erehtyneeni. Sillä nyt ei minua päästetty ulos ensinkään, ennen kuin turkki oli löytynyt. Ja sitä paitsi kuulin vielä seuraavana päivänä isäni sanat:

— Tutkitaan Tatua vielä. Mutta jollei asia ole selvinnyt tänään, niin on paras ilmoittaa poliisille.

Tämä ei tuntunut ensinkään lupaavalta. Poliisi oli sentään toista kuin äitini ja isäni. Olin mm. kuullut mainittavan, että pahankurisille pojille annetaan selkään raastuvan rappusilla, joten kauhun väreet alkoivat liikkua ruumiissani.

Kenelle minun pitäisi uskoutua? Ei tietysti kenellekään muulle kuin Ilonalle, ja hänelle kävin siis kertomassa asian.

— Kyllä me tästä selviydytään, sanoi Ilona, jätä sinä asia vain minun huolekseni. Jos ne sinulta jotain kysyvät, niin pysy sanassasi äläkä pelkää poliisia, tavallinen ihminen se poliisikin on.

Tämä keskustelu tapahtui ennen Ilonan kouluun menoa. Se rauhoitti jonkin verran mieltäni. Mutta joka tapauksessa ahdistukseni oli suuri. Tulin suorastaan sairaaksi ja kalpeaksi. Mantakin jo huomautti äidilleni, että poika ei ole oikein terve, sehän on vallan kalpea. Nähtävästi olin hyvin surkean näköinen, sillä äitini sanoi: Siinähän se nyt sitten on, tietysti hän on vilustunut. Sitä poikaa ei ensinkään pitäisi laskea ulos. Sano minulle Tatu, mikä sinua oikein vaivaa. Mikä paikka on kipeä? Niin olin minäkin häkellyksissäni, että vastasin: — Vatsa.

Olisin mielelläni ottanut nämä sanani takaisin, mutta se oli myöhäistä, sillä äitini käski Mantan noutamaan kaapista risiiniöljypullon.

Tämä oli siis ensimmäinen kaamea rangaistus, jonka turkin kätkemisestä olin saanut, ja sekin jo mielestäni riittää hyvittämään kaiken sen, mitä turkkiasiassa olin rikkonut.

Ilona oli saapunut koulusta kotiin ja kuiskasi minulle kuin sivumennen:

— Olen jo käynyt noutamassa turkkisi ja kätkenyt sen lumihankeen lähelle sitä paikkaa, missä pojat sinun kanssasi telmivät. Löydän sen sieltä sattumalta iltapäivällä.

Mitään kuulustelua ei isäni kuitenkaan pitänyt koulusta tultuaan. Hän oli nähtävästi unohtanut koko turkkiasian. Veti vain kamarinsa oven lukkoon ja heittäytyi aamiaislevolle.

Sanotaan, ettei ole mitään niin pahaa, ettei siitä olisi jotakin hyvääkin. Tuskin isäni ja Ilona olivat päässeet kouluun, kun Vilposka ilmestyi keittiöön. Huomasin hänen roikottavan käsissään minun turkkiani. Hän oli löytänyt sen herrassyötinskan koiran suusta, ja koira oli jo ehtinyt koetella, oliko turkki syötävä. Se oli pureskellut turkin alareunan aika pahasti pilalle.

Tunsin syntistä iloa, kun näin piinaajani tuossa surkeassa tilassa. Mutta yhä minua peloitti tuleva kuulustelu.

Olemme jokainen elämässämme kokeneet, että kun meitä onnettomuudet vainoavat, niin ne tulevat moninkertaisina. Lieneekö syy tähän korkeammissa voimissa vai onko asia yksinkertaisesti siinä, että jokainen haluaa kääntää selkänsä sille, jota onni on kovasti kolhaissut. Kukapa tahtoisi esim. olla tekemisissä sellaisen kanssa, joka on sairas ja köyhä.

Mutta varmasti myöskin kohtalon sormi ohjaa meidän vaiheitamme tässä murheen laaksossa. Siitä sain aivan varman vakaumuksen, kun muistelen tätä ilon päivää.

Sillä tuskin Ilona oli päivällisen jälkeen lähtenyt luistinradalle ja minulle annettu sipulimaitoa kylmääntymisen estämiseksi ja vielä uhattu antaa kalanmaksaöljyä, kun näin oudon saattueen lähestyvän kotiani. Kun en päässyt ulos, seisoin tähän aikaan pääasiallisesti akkunassa ja loin katseitani vapaaseen luojan ilmaan.

Näkyi tulevan saattue oikein paarien kanssa, ja hämmästyksekseni avattiin ovi ja astuttiin meille sisälle.

Ilona oli luistinradalla taittanut jalkansa.

Sanani eivät riitä kuvaamaan sitä hälinää, mikä tässä syntyi. Ilona itki ja huusi, ja hädissään olivat myös hänen saattajansa, jotka jokainen koettivat parhaansa mukaan selittää, miten kaikki oli tapahtunut.

Isäni oli noussut päivällislevoltaan, katseli tuikean näköisenä koko saattuetta, komensi kaikki ulos ilmoittaen, että paarit saa noutaa aikaisintaan tunnin päästä.

Isä konstateerasi pian, että jalka oli poikki, asetti sille väliaikaisen lastan, muistaakseni viivoittimen ja päreen, sekä otti Ilonan mukaansa viedäkseen hänet lääkärille sidottavaksi. Eivät he kovin kaukaa viipyneetkään ennen kuin Ilona tuotiin takaisin ja pantiin vuoteeseen.

Levoton se yö oli, sillä Ilona sai kuumetta ja taisi houraillakin. Mutta jo seuraavana päivänä hän näytti koko hyvinvointiselta.

Siihen aikaan ei käytetty vetositeitä ja muita sen tapaisia piinavehkeitä kuin nykyään, vaan yksi tai oliko siinä kaksi lastaa ja hieman siteitä riitti saamaan jalan paikalleen. Nykyäänhän jalkaa ensin venytetään vetositeessä ja sitten toimitetaan röntgaus, jolloin huomataan, ettei jalka ole paikallaan, joko katkaistaan se uudelleen tai aletaan hieroa. Ja olen nähnyt tapauksia, joissa tavallinen jalantaittuma on saatu kestämään puolitoista vuotta ja jalkansa taittaneesta on sittenkin tullut nilkku.

Tällä kertaa oli jalan sitonut tohtori Liljeblad ja hän oli ilmoittanut, että lysti kestää 4 viikkoa.

Kuulin myös isäni ja äitini keskustelun tapahtuman johdosta.

— Siinä ne nyt sitten ovat ne luistimet, sanoi äitini. Johan minä sanoin silloin, kun sinä luit Liemanin kirjeen, jossa hän määräsi ostamaan Ilonalle luistimet, että niitä ei ikinä osteta, sillä niistä se vasta harmi tulee. Mutta sinä ostit ne kuitenkin. Kyllähän sinä tästä vähällä pääset, sillä minä se olen, joka saan Ilonan hoitaa ja yöt valvoa.

Näille argumenteille ei isänikään voinut mitään, sillä eittämätön tosiasia on, että Ilona ei olisi taittanut jalkaansa, jollei hänellä olisi ollut luistimia jalassaan ja jollei hän luistinradalla olisi sattunut luistelemaan jään halkeamaan.

Oli miten oli, joka tapauksessa minun turkkijuttuni oli unohtunut. Vielä toinenkin etu tästä oli, nim. että olin taas uudestaan saanut Ilonan seurakseni. Minä sain istua hänen huoneessaan ja tehdä hänelle pieniä palveluksia. Toisen kuolo toisen leipä.

Tämä sallittiin minulle sen vuoksi, että otaksuttiin Ilonan olevan täysin vaarattoman niin kauan aikaa kun hän koipensa vuoksi oli sängyssään ankkurissa.

Jo kolmantena päivänä Ilona tunsi olevan tarpeellista purkaa minulle sydäntänsä. Sitä ennen hän kuitenkin vannotti minut visusti vaikenemaan siitä, mitä tuleman piti.

Hän osoitti minulle tien kulmakonttoriin ja käski siellä aukaisemaan arkkunsa.

Siinä oli puulaatikko, sellainen, jollaisia vielä usein näkee ja joka aukenee ainoastaan "konstin" tuntemalla. Laatikko oli kätketty taitavasti sukkapariin.

Toin tämän laatikon Ilonalle. Hän aukaisi sen näyttämättä kuitenkaan minulle, miten tuo kaikki tapahtuu. Laatikossa oli kirjeitä. Ilona tutki niitä hetken aikaa, painoi niistä jokaisen poskeansa vastaan, silmäili niitä hellästi ja asetti ne takaisin laatikkoon. Tämän jälkeen laatikko kätkettiin sukkaan ja minä sain viedä sen samaan paikkaan takaisin.

— Minä olen rakastunut, sanoi Ilona.

— Mitä se on?

— Niin, et sinä tietenkään sitä ymmärrä, mutta ensin

ollaan rakastunut ja sitten mennään naimisiin. Silloin kun on naimisissa, ei tarvitse käydä koulua, eikä minun myöskään tarvitse olla täällä sinun isäsi ja äitisi komennettavana eikä oman isänikään. Minä tapasin luistinradalla sulhaseni, ja me menemme naimisiin joululomaksi, vaikka ties mitä siitä nyt tulee, kun tämän minun jalkani kanssa kävi näin ja joulu on jo lähellä. Mutta nyt en ole saanut hänelle kirjoitetuksi. Kun sinä menet portista ulos, prenkadun portista, niin portissa on keskellä suuri rako, ja kun sitä rakoa katsot, niin siinä on laudoitus kaksinkertainen, ja sinne väliin voi pistää kirjeen. Kyllä minä arvaan, että Bruno käy siellä joka päivä katsomassa, sillä hän tietää varmasti, että minä hänelle kirjoitan.

Ja sitten hommasin Ilonalle paperia ja kirjan ja lyijykynän. Mutta Ilona huomasi pian, ettei hän voinut kirjoittaa, sillä hän ei päässyt tarpeeksi liikkumaan sängyssään.

Tämä oli huikean ikävä asia, sillä Ilona sanoi:

— Ei sinusta Tatu tosiaankaan ole minua auttamaan, sillä sinähän et osaa kirjoittaa.

Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, mutta pian hän taas rauhoittui.

— Piirrä sinä Tatu siihen sydämen kuva, niin se on aivan yhtä hyvä asia.

Minä en tosiaankaan tietänyt, minkälainen tämä jalo ruumiin elin oli, mutta Ilonan selitysten perusteella lopuksi saatiin paperille tyydyttävä kuvio. Ensin se oli suunnilleen kananmunan näköinen, mutta sitten se sai vähitellen lopullisen muotonsa.

Kun Ilona sen jälkeen oli taittanut asiakirjan haluamaansa muotoon, lähdin viemään sitä sovitulle paikalle.

Ainoa paikka, jossa sain käydä vapaasti, oli niinkuin sitä sanottiin Porin kaupungin kielellä, 'käynti yli pihan', nykyaikaista mukavuutta ei Porissa vielä siihen aikaan asuinrakennuksen katon alla ollut. Tehtäväni onnistui vastoin odotuksia, sillä sain ongituksi raosta useita kirjeitä ja sitä paitsi asetin lähetetyn paikoilleen.

Minun on taas palattava tuohon toivottomaan turkkiin. Se oli näet uudestaan otettu esille ja äitini paikkaili sitä uuteen uskoon. Huomasin mielihyväkseni, että koira oli tehnyt minulle suurta hyötyä, sillä kaikki koiran särkemät osat leikattiin pois ja vielä enemmänkin.

Tätä työtä tehdessään äitini pujahti kerran keittiöön. Silloin Ilona kuiskasi korvaani: Mene nyt kiireesti ja leikkaa siitä vielä lisää.

Tätä ei tarvinnut kahteen kertaan käskeä, ja niin hyvin tosiaankin onnistuin leikkauksessani, ettei äitini mitään huomannut. Olin näet saanut aikani kuluksi leikata maton kuteita, ja siinä oppii sangen taitavaksi saksen käyttäjäksi.

Kun äitini sitten oli turkin troklannut, koetettiin sitä minun päälleni. Se oli nyt melkoisen siedettävä, sillä pääsin sen kanssa ainakin liikkumaan.

Ilonan terveys oli alkanut käydä äkkiä vähän huonommaksi. Hän alkoi saada kuumetta, ja sen vuoksi kutsuttiin Kalle Pekka häntä katsomaan. Ehkäpä Liljeblad oli matkoilla tällä kertaa. Kalle Pekka tutki sairaan tapansa mukaan ja sanoi lopulta, ettei Ilonaa mikään vaivaa ja että tuollainen kuume on hyvin tavallista. Varmuuden vuoksi sanoi hän kirjoittavansa reseptin ja siirtyi sitä isäni huoneeseen laatimaan.

Minä olin juuri silloin saanut turkin päälleni ja astuin katselemaan Kalle Pekan touhua. Kun hän oli saanut reseptinsä valmiiksi, katseli hän minua ja sanoi:

— Eikös olekin mukavaa, kun on tuollainen lämmin turkki? Sen kanssa ei palele ulkona eikä tule sairaaksi.

23. LUKU,

jossa tekijä osaksi pääsee ahdistuksesta, mutta osaksi joutuu uuteen vaivaan. Tekijä astuu sotapolulle ja oppii sotatekniikkaa.

Tämä oli sentään jo liikaa, minä purskahdin itkuun ja purin Kalle Pekalle katkonaisina lauseina kaiken sen surkeuden, mitä turkki oli minulle aiheuttanut. Samassa tuli äitinikin huoneeseen, ja Kalle Pekka ryhtyi miettimään.

— Älä nyt itke, hän sanoi, ei ole hyvä vilustua, sillä silloin tulee sairaaksi ja saa pahanmakuisia lääkkeitä. Mutta ehkä tuo turkki sittenkin on hankala ulkona liikkuessa. Ja niin Kalle Pekka mietti asiaa hetkisen ja ilmoitti äidilleni, että karkea villapaita iholla ja tietysti villaiset alushousut ajaisivat saman asian. Tämän jälkeen hän esitelmöitsi siitä, minkälainen oikean villapaidan tulee olla. Ja lisäsi: Kun on villapaita päällä ja kaulaliina kaulassa, niin suojailmoilla voi vallan hyvin olla ulkona tavallisella talvipalttoollakin, jos pojalla sellainen on.

Asia jäi tähän, mutta siemen ei ollut kalliolle langennut, ja aina kun vain oli mahdollista, itkin ja rukoilin villapaitaa ja villaisia alushousuja. Niin tarkka oli valvonta, että ainoastaan poikkeustapauksissa pääsin heittämään turkin päältäni ulkona ollessani, johon Ilona oli minut neuvonut.

Kun sitten eräänä aamuna heräsin, huomasin vieressäni lautasen, jolla oli muutamia piparikakkuja. Huudahdin ihastuksesta, sillä aivan oikein: tuolilla oli myös tuo kaivattu villapaita ja villa-alushousut.

— Olin tosiaankin aikonut antaa sinulle nämä vasta joululahjaksi, sanoi äitini, mutta saat ne nyt tässä.

Kiitollisuuden kyyneleet kohosivat silmiini. Yks' kaks' olin pukeutunut näihin uusiin varusteisiini ja pyysin päästä ulos. Vanha talvimekkoni ei ollut milloinkaan näyttänyt minusta niin ihailtavalta kuin tällä kertaa, kun sen sain vetää päälleni. Se ei ollut paljon tavallista takkia pitempi. Niin olin heti valmis lähtemään ulos.

Ajatuksen nopeudella syöksyin Pekan ja Paavon puolelle, jossa ei minua moneen aikaan ollut nähty. Täällä oli lumilinna valmistunut täyteen komeuteen. Se oli kirkon tapainen laitos ja tornin huipussa oli ontto lumipallo, jonka sisällä poltettiin kynttilänpätkiä. Siten saatiin aikaan ilotulitus.

Mutta linnan sisällä oli ammusvarasto. Oli tehty mahdollisimman kovia lumipalloja ja tehtiin edelleenkin, ja sitä paitsi nämä pallot kastettiin veteen ja asetettiin jäätymään. Niitä oli jo suuret määrät pyramiidinmuotoisissa keoissa linnan sisäpuolella ja vallituksilla. Stenin Klasu, joka oli asettunut, ollen muita vanhempi, homman johtajaksi, oli tämän konstin neuvonut. Toisena johtajana puuhaili Eero, ja Pekka oli tavallaan degradeerattu jonkinmoiseksi alikenraaliksi. Muut olivatkin sitten tavallisia sotamiehiä. Joukkoon oli haalittu myös Virtasen ja Silverin pojat.

Yhteisinä vihamiehinä olivat entiset toverimme Arvo ja Väinö. Pian selvisi vihollisuuksien syy. Siihen aikaan oli Porissa joka korttelissa ruiskumakasiini ja siinä ainakin meidän mielestämme valtava paloruisku. Arvon ja Väinön isä ei ollut suostunut hankkimaan pojilleen luistinratamerkkiä, vaikka heillä oli luistimet. Hän oli tehnyt heille erääseen heidän puutarhansa soppeen luistinradan ruiskuttamalla sille vettä paloruiskun avulla.

Oli selvää, että tällainen komeus oli nostanut Väinön ja Arvon omanarvontuntoa. Kun Lönngrenin pihalaiset olivat lähteneet radalle sitä koetellakseen, siis joko luistellakseen ne, joilla luistimet oli, tai muuten iloitakseen ne, joilla luistimia ei ollut, tulivat Arvo ja Väinö karkoittamaan heidät pois. Tosin he eivät yksin siihen pystyneet, mutta erään rengin avulla, siis aivan kansainvälisten sopimusten vastaisesti, he olivat karkoittaneet tämän puolen miehet radaltaan.. Mutta sen lisäksi he olivat hankkineet tuntematonta seuraa ja viettivät nyt aikansa riemussa ja humussa valaisten mm. paperilyhdyillä ratansa.

Tämä oli siivotonta, sen ymmärsi jokainen, ja sen vuoksi oli rata päätetty hävittää. Lönngrenin vajassa oli kuormittain hiekkaa, jota käytettiin katujen hiekoittamiseen. Aluksi olikin vain tarkoituksena hiekoittaa rata, mutta Klasu Sten tiesi vielä repäisevämmän keinon. Benjamin Laitasen talossa, jossa kalaa ja vuotia suolattiin, käsiteltiin paljon suolaa eikä suinkaan säästäväisesti, niin että sitä voi sieltä viedä koreittaan. Useita päiviä oli tehty työtä ja kannettu hiekkaläjään melkoinen suolavuori.

Itse päätehtävän suorittaisivat Klasu ja Eero illan hämärissä sen jälkeen, kun kaikki olivat lähteneet radalta pois.

Mutta koska Lönngrenin pihalla ollut linnoitus oli herättänyt huomiota kautta koko läheisen ympäristön, oli selvää, että Väinö ja Arvo tulisivat apujoukkoineen yrittämään hajoittaa linnoituksen maan tasalle. Tästä syystä varustauduttiin jo etukäteen tätä hyökkäystä vastaanottamaan.

Linnoituksessa oli muuten eräs hyvin viisas linnoitusteknillinen yllätys. Se sijaitsi nim. erään vanhan ja käyttämättömän perunakuopan päällä, ja nostamalla salaluukkua voitiin äärimmäisessä hätätilassa paeta perunakuoppaan, jonka toisesta päästä taas aukeni salakäytävä aika tiheään pensastoon — ja sitä tietä päästiin edelleen Virtasen tontille.

En tietysti saanut kovinkaan kauan olla ulkona ennen kuin huomasin, että oli aika lähteä päivälliselle. Olinkin erittäin täsmällinen, sillä pelkäsin muuten joutuvani kotiarestiin, ja niin jäisi minulta kaikki nämä jännittävät seikkailut näkemättä. Kun tulin kotiin ja istuin paikalleni, tunsin olevani kuin pakkopaidassa. En ollut tuolla kiihkeän toiminnan tuoksinassa mitään huomannut, mutta millaiselta minusta tuntui, selvinnee seuraavasta:

Andersenin saduissa kerrotaan kuninkaan pojista, jotka olivat muuttuneet joutseniksi. Lumous saatiin poistetuksi siten, että heidän sisarensa kutoi heille paitoja nokkosista, ja kun jokaisen joutsenen ylle asetettiin nokkospaita, niin se muuttui taas prinssiksi. Muistan, kuinka tätä satua kuullessani aina kuvittelin, miten kauhealta mahtoi tuntuakaan noille uudestaan syntyneille prinsseille, kun huomasivat olevansa nokkospaidassa. Suunnilleen samalta tuntui minusta nyt, kun lähemmin rupesin ajattelemaan niitä ihanuuksia, joita Kalle Pekan määräämä villapaita ja villahousut tuottivat. Paitahan ei saanut olla kudottu eikä pehmeä, vaan sen piti olla kankainen ja villainen. Tavallisin villakangas oli siihen aikaan käsinkudottu sarssi, joka oli puoleksi villaa ja puoleksi pumpulia. Siitä tehty paita seisoi aivan hyvin itsestään, ja epäilemättä oli Kalle Pekan selitys siitä, että se säilytti hyvin sisällään paidan ja ihon välissä olevat ilmakerrokset, täysin pätevä. Mutta kun esim. istui hiljaa ja hiemankin käännähti tai liikahti, oli kuin tuhannen riivinrautaa olisi ihoa hangannut. Ulkona teutaroitaessa ei tämä niinkään tuntunut, mutta huoneessa elämä oli pirullista.

Olisi tehnyt mieleni kiskoa yltäni nuo kirotut alusvaatteet, mutta en uskaltanut. Sillä silloin olisin tietysti saanut päälleni turkkini. Sen kanssa taas ei ollut sotaan lähtemistä, sen tiesin aivan varmaan.

Seuraavana päivänä en malttanut edes käydä Ilonan luona, vaan lähdin heti aamulla Lönngrenien puolelle. Johtajamme olivat koulussa ja kotona olivat siis vain Pekka ja Paavo. Nämä ilmoittivat eilisen hyökkäyksen onnistuneen suurenmoisesti, sillä heitä oli ollut kaikkiaan 4 poikaa, jotka olivat kantaneet luistinrataan pari pärevasullista hiekkaa ja suoloja. Kukaan ei ollut heitä huomannut. Pekalla oli juuri tarkoituksena lähteä erityistä salatietä myöten tutkimaan, millaisia seuraukset olivat olleet.

Tämä tie oli muuten täysin turvallinen, sillä luistinrata oli pensasaidan ympäröimä osa puutarhaa.

Ja tosiaankin oli hyökkäys onnistunut aivan erikoisen hyvin, sillä hiekkaa oli radalla siksi paljon, ettei sillä kukaan luistelemaan pystynyt, ja sitä paitsi radassa oli nyrkin mentäviä reikiä, jotka suola siihen oli syönyt.

Kun tämän kaiken olin nähnyt, ihmettelin, milloin hyökkäystä oli odotettava. Pekka arveli, että hyökkäys alkaisi vasta kello 4:n tienoissa, jolloin kaikki tavallisesti olivat radalle kokoontuneet. Hän oli siinä oikeassa.

Minä lähdin heti kotiin pitämään Ilonalle seuraa ja osaksi myöskin neuvotellakseni hänen kanssaan, miten voisin keinotella itseni ulos kello 4:n aikaan, sillä niin myöhään ei minua tavallisesti mihinkään päästetty.

Ilonan ei tarvinnut kauan miettiä, ennen kuin hän sanoi:

— Kun kello tulee 4:n korville, niin pyydä, että saisit lähteä ostamaan minulle lakritsia, ja sen jälkeen sinä lähdet ja olet mukana lumisodassa niin kauan kuin haluat, ja kun tulet kotiin, niin sinä sanot, että olet juossut pakoon katupoikia.

Sairaallehan kaikki myönnetään, eikä noussut minkäänlaista vastusta asialle lähtemiseeni. Ja niin astuin suoraan linnoitukseen, johon kaikki olivat kokoontuneet.

Minun on ihmeteltävä kenraalieni harvinaista sotatottumusta, sillä kiireen kaupalla oli myös linnoituksen läheisyydessä tien varrella oleva lumivalli yhdistetty linnoitukseen ja siihen oli kätketty lantareki koreineen. Tämä vastasi siis niitä sudenkuoppia, joita mm. länsirintamalla käytettiin.

Lähellä olevan liiterin katolle oli Virtasen Paavo asettunut tähystäjäksi. Hän antoi sieltä meille signaaleja, sillä me kaikki istuimme muuriemme takana ja olimme hiiren hiljaa.

Pekan ennustus piti aika täsmällisesti paikkansa, sillä pian antoi tähystäjä merkin ja me tiesimme olla varuillamme. Ensimmäinen sotajuoni oli se, että meidän oli hyökättävä, kun vihollinen oli päässyt tykin kantomatkan päähän linnoituksesta sudenkuoppavarustuksen taakse, ja annettava ensimmäinen vastaanotto.

Kaikki onnistui odotusten mukaan. Saimme ensinnäkin lennätetyksi suuren määrän hyvin osuneita projektiileja vihollisia vastaan, ja mm. tuli eräs täysosuma, sillä Väinö eli Kippa sai jäisen pallon nenäänsä ja veri purskui ympärille. Sen jälkeen me peräydyimme linnoitukseen, johon oli vain yksi sisäänkäytävä — mutta se oli erittäin luja.

Ja aivan oikein: pari vihollistamme syöksyi meidän asettamaamme sudenkuoppaan ja jonkin verran hämminkiä syntyi.

Mutta sen jälkeen ryhdyttiin itse linnoitusta valloittamaan.

Se oli tosiaankin vaikea asia, sillä heti paikalla kun vihollinen tuli läheisyyteen, hän sai sellaiset projektiilit naamaansa, että oli vetäydyttävä takaisin. Mutta piirittäjäkään ei menettänyt tarmoaan. Se perääntyi, mutta tuli pian takaisin rautakangein, jäätuuran, rauta- ja puulapioiden kera. Ja sitä paitsi jälkijoukko kantoi mukanaan paria ämpärillistä kuumaa vettä, joka oli anastettu pesutuvasta.

Ennen kuin lopulliseen hyökkäykseen ryhdyttiin, esitettiin kuitenkin antautumisen ehdot, joita kaikkia en tällä kertaa tarkemmin muista. Ensimmäisenä ehtona oli kuitenkin se, että luistinrata oli korjattava alkuperäiseen kuntoonsa, ja tätä valvoisivat työnjohtajina ja täysivaltiaina komentajina Arvo ja Väinö.

Antautuminen ei tietysti tullut kysymykseenkään, joten antautumisehtojen lukija sai ryöpyn jääpalloja naamaansa ja peräytyi nopeasti.

Mutta sen jälkeen alkoi piiritysjoukko lähestyä. Lapiot olivat oivallisina kilpinä ja oivallisia kilpiä olivat myös keinulaudat ja puutarhapöydän levy, joiden avulla hyökkääjät kuulasateesta huolimatta astelivat aivan linnan muureille asti.

Kuumaa vettä kaadettiin pari ämpärillistä muurille ja sen jälkeen alettiin muureja murtaa kangin ja rautalapioin. Mutta suuri oli luultavasti hyökkääjän pettymys kun se astuessaan etuvarustukseen huomasikin linnoituksen tyhjäksi. Olimme kaikki perääntyneet perunakellariin ja olimme siellä hiljaa kuin hiiret.

Mutta pian huomasimme, että perunakellarin oveakin alettiin ryskyttää, ja selvä oli, ettei se rautakangen edessä kauan kestäisi.

Päällikkömme antoikin käskyn perääntymiseen. Riensimme ovelle päin. Mutta voi kauhistus, se olikin suljettu. Kippa tunsi vanhasta kokemuksesta perunakellarin. Meidän pakotiemme oli suljettu puutarhapöydän levyllä, jota voimakas vihollinen piteli kiinni.

Jo murtui myöskin kellarin ovi, ja silloin oli joukko jo ilman äänestystä päättänyt antautua.

— Kyllä me teidät pesemme, ilmoitettiin ulkoa, nyt ulos joka sorkka, mutta yksi kerrallaan.

Klasu Stenin kunniaksi minun on mainittava, että hän ryhdikkäänä astui ensimmäisenä ulos ja sivalsi Kippaa korvalle sen kuin jaksoi. Mutta sen jälkeen hänet peitattiinkin niin, että me muut kiemurtelimme aivan kuoleman tuskissa.

Eero jo astui suurin epäilyksin ulos, mutta hänen kunniansa vaati meidän nuorempien edessä sen tekemään. Ja perinpohjainen löylytys ja perinpohjainen alistuminen odotti häntä linnoituksen ulkopuolella.

Mutta kun seuraavaa kutsuttiin esille, ei kuulunut ketään.

Me olimme Pekan kanssa hoksanneet erään sopivan laarin ja vetäytyneet sinne. Sydän kurkussa tähyilimme, mitä tapahtuman piti.

Kun ei ketään kuulunut, astui vihollinen sisälle ja hoksasi heti Jaakon ja Paavon. Näiden löylytys oli aivan sydäntäsärkevä, sillä koska heidän pelättiin huutavan, upotettiin ensin pää kinokseen ja vasta sen jälkeen alettiin ns. loskutus.

— Missä ovat loput? tiukkasivat linnan valloittajat Kyllä niitä enemmän oli, eihän täällä ole Pekkaakaan. Aukaiskaa takaportti ja otetaan tulta, niin kyllä sieltä loput löytyvät. Ne ovat tietysti laareissa.

Ja niin kaivettiinkin vielä 4 linnan puolustajaa laarista ja heille annettiin myös se, mikä heille kuului.

Minä sain vielä ekstra potkut, sillä minut lennätettiin ulos ja sanottiin, että mene sinä Tatu kotiin mamman luokse, sillä sinä olet tullut tänne salaa, ja vedä turkki päällesi ja lähde portillesi vahtimaan koiria.

Minua ei suinkaan tarvinnut kahta kertaa kehoittaa. Niin poistuinkin paikalta peläten vielä uusia lisäselvityksiä.

24. LUKU,

jossa Ilonalla on vieraita, ja josta selviää, mitä on egyptinpimeys.

Kun sitten saavuin kotiin, niin ei kukaan epäillyt, kun itkien ja parkuen selitin, että katupojat, nykyään kai käytetään nimitystä 'tuntemattomat miehet', olivat saartaneet minut ja antaneet minulle selkään. — Veivätkö ne sen lakritsinkin? kysyi Ilona.

— Veivät, veivät, sanoin minä, ja tähän vastaukseen Ilonakin tyytyi.

Kun sitten sodan aiheuttamia vaurioita lähemmin tarkastettiin, huomattiin, etteivät ne suinkaan olleet niin suuret kuin oli saattanut otaksua. Oikeastaan siinä nöyryytys oli ehkä kaikkein katkerinta, ja kun Ilonan kanssa neuvottelin ja ilmoitin, että huomenna luultavasti joutuisin talkoolla korjaamaan luistinrataa Arvon ja Väinön komennuksessa, niin Ilona sanoi, että mitä sinä sinne lähtisit, jos käyt ulkona, niin käy silloin, kun Väinö ja Arvo ovat koulussa Pekan ja Paavon luona, mutta tule sitten minun seurakseni ja anna poikien laittaa rata kuntoon, jos haluavat.

Ilonalle oli aika ruvennut käymään pitkäksi, sillä hänellä ei ollut kovinkaan paljon seuraa. Silloin tällöin oli äitini lukenut hänelle satuja, mutta ne eivät Ilonaa huvittaneet. Hän inhosi yleensä kaikkea lukemista ja olisi tahtonut jotakin iloisempaa ajanviettoa.

Jalan parantuminen edistyi nopeasti ja sairas sai jo istua sängyssään. Katsottiin mahdolliseksi, että hän saisi ottaa vastaan vieraita, ja hän sai itse laatia luettelon niistä, joita hän halusi luokseen. Vieraiden lukumäärä määrättiin viideksi. Minun oli vietävä kutsukortit perille. Ihmeekseni hän kutsui ainoastaan tyttöjä, mutta Brunoa, jonka kanssa hän oli ollut kirjeenvaihdossa, ei hän ensinkään kutsunut.

— Miks' et sinä kutsu Brunoa?

— Etkö sinä ymmärrä, että se on suuri salaisuus, eikä sitä kukaan saa tietää. Sitä ei tiedä tällä kertaa muut kuin Bruno ja minä ja sinä. Tietysti minä tuhat kertaa mieluummin ottaisin tänne Brunon kuin nuo tytöt, mutta niin kuin ymmärrät en voi. Mutta samalla kertaa, kun sinä menet näitä kutsuja viemään, niin käy ostamassa lakritsia ja toimita se Brunolle.

Minä huomautin, etteivät lakritsit mahdu siihen portin rakoon, johon kirjeet oli viety.

— No ei suinkaan se ollut tarkoituskaan, vaan sinun pitäisi viedä lakritsit Brunolle, hän asuu toisella puolella jokea. Hänen nimensä on Bruno Bredvik. Mutta ehkä on sittenkin parasta, että minä lähetän Brunolle rahat. Sanoi ja kirjoitti kirjeen, ja sinne pantiin 25 penniä, joten Bruno sai osan kestityksestä. — Tähän olen myös kirjoittanut, miksen ole Brunoa tänne kutsunut, vaikka kyllä hän sen muutenkin ymmärtää.

Vieraille laitettiin teetä ja minä sain käydä hakemassa pikkuleipiä, niin että kutsuista näytti tulevan oikein suurelliset. Olihan muutenkin aivan ennen kuulumatonta, että meillä lapset saivat neljän seinän sisällä ottaa vastaan vieraita, joten minäkin olin kovassa touhussa.

— Niin, tänne tulee siis viisi neitiä, sanoi Ilona neuvoessaan minulle tarkoin, miten minun oli kutsut toimitettava.

Hyvin minä ne toimitinkin, ja määräaikana myös neidit saapuivat. He olivat hieman nuorempia kuin Ilona ja pienempiä kasvultaan, ja minun on muutenkin sanottava, että Ilona heistä kaikista oli parhaan näköinen. Kun siis viimeinen neideistä oli astunut sisälle, astuin minäkin Ilonan huoneeseen, sillä toivoin saavani uusia tuttavuuksia.

Mutta eihän toki Ilonan sopinut tunnustaa tällaista tuttavuutta, joka oli näitä neitejä siksi paljon nuorempi. Ilona sanoi minulle, etten minä tähän neitiseuraan kuulu sillä täällä tullaan keskustelemaan asioista, joita minä en ymmärrä, joten minun on poistuttava omalle puolelleni. Minä tietysti poistuin ja paiskasin mennessäni oven kiinni. En ollut tosiaankaan parhaalla tuulella, sillä olihan minua syvästi loukattu. Minä siis muka olin vain lapsi ja nuo tuolla toisella puolella mukamas neitejä. No, olivathan he kaikki minua suurempia, mutta sittenkin oli mielestäni räävitöntä, että minua tällä tavalla kohdeltiin.

Mutta vielä katkerampaa minun täytyi kokea, sillä Manta astui huoneeseen kantaen teeprikkaa, jolla oli höyryävät teekupit, lautasia ja vielä vadelmasylttiäkin. Olin odottanut, että hän kutsuisi minut sisälle edes teetä juomaan, mutta niin ei tapahtunut. Kuppeja oli tasan kuusi joten minulle, joka olin toimittanut kutsut ja käynyt ostokset, ei ollut varattu mitään. Ja kun Manta palasi, niin hän oli jättänyt prikan sinne, joten minulla ei ollut mahdollisuutta edes kyökissä saada osaani.

Ja hauskaa siellä tuntui olevan, sillä teekupit kilisivät ja neidit nauraa kikattivat, panivatpa vähän väliä lauluksikin. He lauloivat jotakin piirileikkilaulua, jonka olivat koulussa oppineet.

Mutta vieläkään ei ollut mitta täysi, sillä vähän ajan perästä tuli eräs tytöistä ja sanoi: Poika, meneppäs noutamaan meille shaali.

Poika sana soi hirveältä minun korvissani. Itseään ne kutsuivat neideiksi ja minua pojaksi. Minä en vastannut mitään koko komennukseen, vaan päätin olla sitä kuulematta. Mutta siitä ei neiti perustanut, vaan jatkoi matkaansa, kunnes löysi keittiön. Tietysti minun täytyi seurata perästä saadakseni tietää, miten hänen asiansa siellä onnistuisi.

Neiti astui Mantan luo ja toisti pyyntönsä.

— Mitä te teette shaalilla?

— Me tarvitsemme sitä, sillä me leikimme Egyptin pimeyttä.

Siinä siis uusi ja tuntematon leikki, jossa minä en saisi olla mukana. Mikä kiehtova salaperäinen nimi!

Ja niin tyttö hävisi Ilonan huoneeseen shaaleineen. Suuri riemu alkoi siellä. Koetin raottaa oveakin, mutta se oli sisältä reikelissä. Tämä egyptinpimeys-leikki oli erittäin salaperäistä, koska ei minua siihenkään huolittu ja koska vielä kaikeksi varmuudeksi ovi oli pantu kiinni.

Mutta yhä edelleen jatkuivat orgiat. Manta saapui toisen prikallisen kanssa: nyt sillä oli mehulaseja ja manteliässiä. Hän koetti ensin aukaista ovea, mutta kun ei sitä aukaistu, hän naputti ovelle ja astui prikkoineen sisälle.

Mutta nopeammin kuin tämä on sanottu minä nappasin avaimen sisäpuolelta ja pistin sen taskuuni.

Manta tuli takaisin teelaseineen, ja niin tarkkaa oli tehty, ettei tarjottimella ollut muuta kuin yksi ainoa kanelikorppu. Sokeriastiakin oli tyhjennetty ja kermakannut oli nähtävästi huuhdottu, sillä niistä ei riittänyt kermaa edes kielenpäähän.

Mutta silloin muistin, että nythän minulle oli mahdollista nähdä, minkälaista peliä tuo egyptinpimeys oli. Hiivin varpaillani ja raotin ovea. Näky, joka minua kohtasi, ylitti kaikki odotukseni. Shaali oli kiedottu erään neidin pään ja yläruumiin ympäri, ja tämä neiti oli syvästi kumarruksissa pää tuolin alla ja selkäpuoli toisiin päin kääntyneenä. Jokainen järjestään tuli ja iski kämmenellään siihen asianomaiseen paikkaan. Pää hupussa olevan neidin oli arvattava, kuka löi. Mutta Ilona istui sängyssä ja piti kirjaa, sillä nähtävästi oli korkeimman pistemäärän saajalle luvattu jokin palkinto.

Vedin hiljaa oven kiinni ja astuin keittiöön tiedustelemaan, olisiko mahdollisesti ensinkään pikkuleipiä tai manteliässiä jäljellä. Mitään ei ollut. Äitini oli lähtenyt kylään ja antanut Mantalle tietyt määrät kutakin lajia, ja tämä oli tyhmyydessään vienyt kaikki neideille.

Minua harmitti se, että minut oli syrjäytetty, ja minä mietin kostoa. Mutta mitään sopivaa en keksinyt, ja niin ajattelin, että oli sittenkin parasta lausua Ilonalle suorat sanat sen jälkeen kun vieraat olivat lähteneet.

Ties kuinka kauan neidit olisivat viipyneetkään, ellei heitä vähitellen olisi tultu noutamaan kotiin. Kun he olivat poistuneet saattajiensa kanssa, niin minä lähdin Ilonan luo ja moitin häntä katkerasti hänen hävittömästä käyttäytymisestään.

— No mutta etkö sinä ymmärrä, enhän minä huolinut tänne Brunoakaan, kuinka minä sitten olisin huolinut tänne sinua.

— Niin, mutta Brunolle sinä lähetit 25 pennin edestä lakritsia, mutta minulle, joka olen kaikki asiat hommannut, ei sinulta jäänyt mitään.

— Ohoh, sanoi Ilona, vai ei mitään! Manteliässiä en tosiaankaan saanut pelastetuksi, mutta kaikkea muuta täällä on.

Ja niin selvisi, että joku tytöistä oli ehdottanut egyptinpimeyden leikkimistä, ja sen, joka voittaisi, piti saada palkinnoksi kaikki jäljelle jääneet pikkuleivät. — Ehdotus hyväksyttiin ja minusta tuli palkintotuomari. Minä käskin antamaan leipäkorin sänkyyn, jotta voisin siitä jakaa palkinnon. Onnistuin sentään pimittämään peiton alle nämä. Sanoi ja ojensi useita kourallisia hienonnettuja santapakuloita ym. hyvää.

— Se on hauska leikki se egyptinpimeys, sanoin minä ja tunnustin samalla, että olin seurannut leikkiä oven raosta.

— Jassoo, sinäkö sen avaimen veitkin, sanoi Ilona. Me etsimme sitä kovin, mutta kun emme sitä löytäneet, luulimme sen johonkin hukkuneen. Sen jälkeen piti aina yksi tytöistä vuorollansa ovesta kiinni.

— Kukas sitten leikin voitti?

— Minähän olin palkintotuomari, ja minä annoin ensimmäisen palkinnon Rauhalle, sillä hän arvasi useimman kerran oikein, mutta kaikki muut väittivät, että hän oli fuskannut.

— Kuinka niin?

— Hän oli nostanut paitansa ylös, ja sillä tavalla oli hänen tietysti helpompi tuntea kuka löi kuin niiden, joilla oli sekä paita että housut välissä. Niin hän myönsi tehneensäkin, mutta kun ei tästä ollut mitään ennen leikin alkua sovittu, niin minä sanoin, että olisitte tekin, tehneet samoin. Ja annoin kakut Rauhalle.

Mainita sopii, että heti seuraavana päivänä opetin egyptinpimeyden Pekalle ja Paavolle ym. linnanpuolustusväelle, ja se tavallaan myös sovitti välimme luistinratalaisten kanssa, sillä jo muutamien päivien päästä olimme kaikki mitä parhaimpia ystäviä ja seisoimme rivissä Jakobsonin tallin vintillä, jossa oli avarat tilat. Täällä leikittiin uutta leikkiämme, ja hyvin innostuneita siilien oltiin. Sen nimi vain tuntui meistä kovin epämiehekkäältä, joten se muutettiin. Me ristimme leikin p—seenknakiksi.

25. LUKU

jossa tekijä saa hyvän neuvon, joka helpottaa hänen oloansa, tekee uusia tuttavuuksia ja kokee monenlaista ihanuutta.

En voi vielä olla kerran mainitsematta turkkiani ja villaisia alusvaatteitani. Turkista pääsin vähällä, sillä senhän voin riisua päältäni, kun kerran olin naapuripihaan päässyt, mutta villaisten alusvaatteiden laita oli toinen. Myös niistä pelasti minut Ilona, vaikka tavalla josta koitui minulle erittäin suuria ikävyyksiä.

Ilona oli jo päässyt jalkansa kanssa niin pitkälle, että hänet voitiin nostaa päivisin sängystä, ja hän sai vähin nilkutella huoneissa, vaikka hyvin varovaisesti ja ainoastaan silmälläpidon alaisena. Me olimme saaneet muutamia pelejä, mm. Mylly-Matti-pelin ja Kirppu-pelin. Pelasimme niitä. Sitä paitsi Ilona oli saanut isältään vesivärejä ja kirjoja, joita hän suurella mielenkiinnolla väritteli. Ilonalla oli erittäin hyvät taipumukset tämäntapaiseen hommaan. En ole enää sattunut näkemään samanlaisia kirjoja, mutta niiden järjestelmä oli se, että ensin oli ylempänä kuva valmiiksi väritettynä, sitten värittämätön kuva, jossa oli jonkin verran tärkeimpiä ääriviivoja; se oli väritettävä mallin mukaisesti. Alimpana oli vielä tyhjä tila, johon oli itse lyijykynän ja värien avulla piirrettävä ja maalattava kuva.

Ilona osasi tosiaankin värittää kaikki kuvat niin, että ne olivat täysin ylinnä olevan mallin mukaisia.

Tällä tavalla oli meillä mielenkiintoista työtä sisälläkin, vaikka selvää on, että Ilonan aika kävi pitkäksi. Tietysti hän usein tuskastui ja valitti surkeuttaan.

Ja silloin minä myös kerroin siitä surkeudesta, minkä nuo sarssiset alusvaatteet tuottivat. Ja tosiaankin niillä oli se ominaisuus, että niihin ei voinut tottua.

— Sinä saat minulta housut ja paidan, sillä on asia kuitattu. Ota sieltä konttorista se punainen paita ja punaiset housut, ne sopivat kyllä sinulle, vaikka ovat vähän liika suuret.

Niin tapahtui, että vähän ennen kuin minun oli lähdettävä ulos, minä poistuin siihen vissiin paikkaan pihan toiselle puolelle, riisuin siellä nuo kauhunkuvatukset ja vedin ylleni Ilonan pehmoiset alusvaatteet.

Tämän jälkeen oli vapaus täydellinen. Nyt olin yhtä notkea ja rivakka kuin muutkin ja uskalsin liikkua vapaasti. Niin kauan kuin olin vähänkin riehunut noilla sarssisilla alusvaatteilla, oli minun tullut vaikea olla enkä tahtonut jaksaa siinä kuin muut. Mutta nyt huomasin pian, että olin muita ikäisiäni vikkelämpi. Ja liikkeessä oli pysyttäväkin, sillä jos vähänkin seisahtui, niin hampaat rupesivat pian lyömään loukkua.

Joulu oli tulossa ja koulu loppui. Ilonallekin lähetettiin todistus, josta isäni sanoi: En ole milloinkaan elämässäni nähnyt näin huonoa todistusta, jos tätä yleensä todistukseksi voi sanoa.

Olen nähnyt tämän todistuksen myöhemmin ja luettelen siitä muutamia arvosanoja. Käytös oli huono 4, ahkeruus ja tarkkaavaisuus huono 4, huolellisuus huono 2. Useissa muissa aineissa oli arvosana 0, mutta kaunokirjoituksessa oli 10 ja käsitöissä 10. Sisäluvussa oli myös vähän parempi, muistaakseni 7.

Osaksi tämä todistus saattoi olla näin huono siksikin, että Ilona oli ollut poissa koulusta kokonaisen kuukauden, mutta joka tapauksessa se kuvasi koko lailla hyvin hänen taipumuksiansa.

Se, että Ilonalla laskennossa oli 0, on kyllä käsittämätön asia, sillä hän oli hyvin näppärä laskemaan päässään, mitä tavarat maksoivat. Siihen aikaan toivat maalaiset paljon tavaraa myytäväksi kotiin. Tuotiin voita, kaloja, lihaa jne., ja nämä punnittiin puntarilla. Tavallisesti Ilona osasi sanoa melkein heti, mitä ostos maksoi.

Joulun tulo merkitsi sitä, ettei isänikään tarvinnut käydä koulussa, joten hän ryhtyi kotitöihin. Lisäksi se merkitsi mm. sellaista muutosta talon oloihin, että isän huoneen ovet suljettiin, ja täten tämä avara kulmahuone oli meiltä kadotettu paratiisi. Se oli oikeastaan suuri vahinko, sillä se oli ainoa huone, josta voi nähdä Lönngrenin puolelle ja kadulle samalla kertaa.

Isäni ryhtyi tekemään jotakin matemaattista julkaisua, niinkuin myöhemmin olen tullut tietämään, ja tämä työ vaati hiljaisuutta. Voin sanoa, että melkein kaikki kovaääninen puhelu oli ankarasti kielletty, eikä kovin paljon tarvinnut hihkaista, ennen kuin isäni ilmestyi huoneensa ovelle ja vaati hiljaisuutta.

Talossa oli muuten senkin vuoksi hermostuttava olo, että Aarre oli käynyt kärsimättömäksi. Luultavasti hänellä oli hampaiden puhkeamisen aika, joka valvotti äitiäni öisin. Päivisin hän tietysti oli hiljaa kuin tukki.

Merkkitapauksena mainittakoon myös, että Tyyra oli saanut uuden mekon. Tämän laatua en lähemmin muista, mutta siinä oli vyön sijasta nauha, jossa oli kaksi suurta tupsua, jotka solmittiin ruususolmukkeelle. Selvää on, että nämä tupsut olivat selässä.

Mekkoa ei tietysti käytetty kuin pyhäpäivisin, mutta Tyyra olisi halunnut saada sen useamminkin ylleen. Hän oli siis saanut elämäänsä surun hänkin, sillä joka päivä aina jonakin hetkenä hän itki mekkoa ylleen.

Emme usein käyneet kylässä, mutta kerran sitten tapahtui suuri merkkitapaus, jolloin meidätkin otettiin mukaan. Isäni oli tehnyt tuttavuutta kauppias Vikstedtin kanssa, ja tällä oli kaksi lasta, joiden nimet olivat Alberta ja Konrad.

He olivat molemmat vanhempia kuin minä, Alberta oli Ilonan ikäinen 10—11-vuotias, Konrad 8-vuotias. Minä olin tähän aikaan 6-vuotias. Sisar Tyyra on minua 3 vuotta nuorempi.

Oli merkkitapaus, kun siis päästiin visiitille, ja juhlalliselta lähtö tuntui. Isäni tälläsi itsensä pitkään takkiin ja äitini veti yllensä silkkileningin, jota en ollut nähnyt kuin Heikku enon häissä.

Ja silinteri otettiin kätköistään esille.

Minun puvussani ei ollut paljon sortteeraamista. Muistan, että minulla oli siniset housut ja sininen kudottu villapusero. Luonnollisesti oli meillä kummallakin nuo siunatut sarssiset alusvaatteet, ja muuten Tyyralla ensimmäistä kertaa.

Vikstedt oli eräs Porin suurimpia kauppiaita. Hän oli leskimies ja hänen talouttansa hoiti täti Hemlén, jota myöskin Hemlénskaksi kutsuttiin. Konrad kävi samaa valmistavaa koulua kuin Ilonakin ja oli toisella luokalla, jota vastoin Alberta oli ruotsalaisessa koulussa. Perheen kotikieli oli ruotsi, mutta kaikki osasivat täydellisesti suomea.

Vikstedtin talo oli torin laidassa. Se oli kaksikerroksinen kivitalo, jonka alakerroksessa olivat puoti- ja liikehuoneistot ja yläkerroksessa asuinhuoneet. Oikeastaan talo ei ollut vielä tähän aikaan Vikstedtin, vaan sen omisti kauppias Svensberg, mutta hän oli jo lopettanut kauppahommansa ja hänellä oli ainoastaan parin kolmen huoneen asuinhuoneisto.

Kun astuimme sisälle Vikstedtin tampuuriin, niin meitä kohtasi suurenmoinen näky. Tampuurista saliin menevällä ovella oli raskaat villaiset draperiat ja niiden välistä häämöitti koko salin lattiaa peittävä brysselinmatto.

Kauppias, lyhyt, lihava, kaljupäinen, hyväntahtoisen näköinen henkilö ja tant Hemlén, tyypillisen kauppiaan rouvan näköinen, keskikokoinen nainen konkkanenineen ja pitsikroosineen, olivat meitä eteisessä vastassa. Isä esitti äidin, teki kohteliaita hovimiehen kumarruksia ja lausui kohteliaisuuksia, joita hän erittäin hyvin osasi kun vain halusi.

Sen jälkeen astuttiin saliin. Mattoon upposivat jalat minusta nilkkoja myöten, ja oli muutakin näkemistä. Kaksi suurta katosta lattiaan ulottuvaa kultakehyksistä peiliä, kaksi silkkipeitteistä huonekalustoa, kullatut kartiinilistat, tauluja ja bystejä ynnä muuta komeutta, jonka arvoista en ollut milloinkaan nähnyt. Ei ole ihme, että Vikstedtin sali teki minuun aivan suurenmoisen vaikutuksen, sillä olen käynyt siellä myöhemminkin isona poikana ja voin sanoa, että komea se oli.

Jäimme Tyyran kanssa suu selällään ihmettelemään tätä komeutta.

Mutta samassa astuivat sisään Konrad ja Alberta, joita emme tietysti ennen olleet nähneet. Alberta oli hyvin arvokas ja luoksepääsemätön, mutta Konrad paremmin ryhtyi kaveeraamaan minun kanssani.

— Tulkaapas lapset tänne meidän huoneeseemme, sanoi Alberta ja tarttui Tyyraa kädestä.

— Tyyra jää mamman luo, buuh, sanoi hän, repäisi kätensä irti ja tarttui mamman hameen helmoihin. Mamma nosti Tyyran syliinsä ja sanoi, että mennään nyt katsomaan, mitä siellä viereisessä huoneessa on.

Ja oli tosiaankin huone näkemisen arvoinen, sillä siellä oli kaikennäköisiä leikkikaluja. Kuka niitä kaikkia mahtaa luetellakaan, mutta sen muistan, että kun Tyyra oli saanut käsiinsä topatun, kankaasta tehdyn kissan, niin hän tyyntyi, ja äitini sai lähteä saliin muille seuraa pitämään.

Alberta oli, niinkuin sanottu, tätimäinen ja hyvin arvokas. Hän ilmoitti heti alussa, ettei hän pidä leikistä ja leikkimisestä. Tämä oli aivan luonnollistakin, sillä hän oli neiti, eikä hän juuri kääntänyt päätänsäkään, elleivät piiat häntä kutsuneet röökinäksi. Mutta Tyyran kanssa hän tuli hyvin toimeen, sillä hän kohteli Tyyraa täysin äiti- tai tätimäisesti.

Konradilla ja minulla oli hauskaa, sillä nyt näin ensimmäisen kerran kaikennäköisiä mekaanisia leikkikaluja. Siellä oli mm. juna, joka pantiin kulkemaan kiskotietä myöten, ylellinen leikkikalu nykyäänkin. Oli kokonainen pieni asemarakennus kaikkine siihen kuuluvine vehkeineen, siellä oli tinasotamiehiä ja kanuunat, joilla niitä ammuttiin, ja kalalammikko, jossa uitettiin kaloja. Lammikko oli melko suuri allas ja kalojen suussa oli pieni rautakappale, ja kun magneettia kuljetettiin vedessä; kalat liikkuivat tietysti sen perässä.

Kyllä siinä oli näkemistä.

Mutta oli sitä Tyyrallakin, sillä siellä oli nukke, joka osasi sanoa "pappa" ja "mamma", ja lehmä, joka osasi ammua niinkuin lehmä ainakin.

Mutta äkkiä Tyyra alkoi itkeä.

— Tyyra on pipi, ää, Tyyra tahtoo mamman luokse, ää. Ja mitkään lohdutukset ja hyvittelyt eivät auttaneet. Alberta arveli ensin, että kysymyksessä on se ja se, mutta vei kuitenkin varmuuden vuoksi Tyyran saliin, ja täältä poistuttiin viereiseen huoneeseen. Mutta ei tästäkään apua ollut, sillä Tyyra huokaili ja valitti yhä edelleen. Hän oli kuin noiduttu.

Vaikealta alkoi minunkin oloni tuntua, sillä villapaita alkoi tehdä vaikutuksensa. Kudottu mekkoni oli myöskin aika kuuma. Minun oli hyvin paha olla ja kuiskasinkin jo Konradille, että minun on kuuma.

Olinhan useimmiten kaikessa hiljaisuudessa esiintynyt Ilonan paidassa enkä senvuoksi ollut pitkään aikaan tottunut Kalle Pekka Malmgrenin patenttiin.

Mutta pian kuitenkin minun huoleni unohtuivat. Sisälle tuotiin ensin pyörillä kulkeva pöytä, jollaista en tietysti milloinkaan ollut nähnyt, ja tämän päälle asetettiin tarjotin. Ja voi sitä maallisen hyvyyden paljoutta, mikä tällä tarjottimella oli! Siinä oli monenlaisia leivoksia, keksejä nimittäin, siinä oli torttuja, manteliässiä, ja mantelirinkilöitä, ja pullakiivut olivat niin suuret ja paksut, että minulta väkisinkin pääsi huudahdus: Voi kuinka paksuja.

— Maltahan nyt, sanoi Alberta, joka hoiti serveerausta. Hän toi sisälle uudella tarjottimella 4 jättiläiskuppia suklaata, joiden pinnalla kellui valtava kimpale kuohukermaa.

Viereisessä huoneessa oli Tyyrankin ääni tauonnut, sillä hänen eteensä oli myös asetettu kupillinen kuohukermaa. Äitini syötteli häntä ottaen osaa keskusteluun.

Mutta silloin Alberta sanoi:

— Uno eli mikä sinun nimesi oli, jassoo, Tatu, ole niin hyvä.

En osaa lukijoilleni kuvata, miten menettelin, mutta valmiiksi leikatut pullakiivut loppuivat hyvin pian, eikä kestänyt monta silmänräpäystä, kun suklaakuppi oli tyhjillään. Konrad oli tällä välin ehtinyt maistaa vähän kuohukermaa ja Alberta hämmenteli kuppiaan.

Kun Alberta huomasi, että minulta oli suklaa loppunut, niin hän toi eteeni uuden kupin. Se painui tietysti, jo hieman hitaammin kuin edellinen, ja kolmannen kupin juotuani, jolloin muut olivat saaneet ensimmäisen kuppinsa loppuun, sanoin minäkin jo kumartaen: ei kiitoksia.

Mutta vähän ajan päästä alkoi Kalle Pekan patentti tuntua entistä kauheammalta ja olo muutenkin vaikealta. Kuiskasin Konradille, että eiköhän lähdetä ulos.

Konrad kävi puolestaan tant Hemléniltä kysymässä lupaa, joka tietysti saatiin. Mutta minun isäni huomautti, että minun on vedettävä turkki päälleni, johon minä tietysti mielihyvällä suostuin. Niin painuttiin Vikstedtin pihalle.

26. LUKU,

jossa lukijalle näytetään senaikuinen suurkauppiaan piha ja tekijä saa juhlapäivällisen.

Senaikuisen kauppiaan piha oli suuri näkemys. Sitä ympäröivät makasiinirakennukset, tallirakennus, sillä kauppiaalla oli useita hevosia, kärryliiteri ja ajokalurakennus, pesutupa ja sauna ja sitten renkien ja väen rakennus.

Kaikki kundit, jotka maalta saapuivat ostoksille, saivat hevosensa talliin ja sitä paitsi väen tuvassa yösijan. Tietysti kundeja koetettiin kohdella mahdollisimman hyvin ja tarjota heille mahdollisimman suuret mukavuudet, sillä täten heidät saatiin säännöllisesti palaamaan taloon. Mutta kaikki kundit eivät edes riisuneet hevostaan. He panivat ainoastaan sen päälle loimen, ja hevonen sai seisoa pihalla sen aikaa kuin kauppoja tehtiin.

Oli siinä siis ensikertalaiselle näkemistä. Ensi työkseni kuitenkin ilmoitin Konradille, etten pidä turkista ja että kätkisin sen mielelläni johonkin sopivaan paikkaan, jotta olisi helpompi liikkua.

— Viedään se Iisakin tupaan, sanoi Konrad, ja niin astuimme ensimmäisen kerran renki Iisakin huoneeseen.

Hän oli muuten voimistaan tunnettu mies, raitis ja kunnollinen työmies, joka oli talossa todellinen aarre. Hän oli aina hyvällä tuulella ja muuten piti lapsista.

Kun olin päässyt turkista, teimme kierroksen pihalle ja rakennuksille. Siinä oli siksi paljon nähtävää, ettei sitä tietysti ensimmäisellä kerralla voinut sulattaa.

Kaikkein enimmän minua kiinnosti tallissa kauppiaan oma puoli ja siellä vaunuhevoset. En ollut ennen nähnyt tällaisia kiiltäväksi suittuja hevosia, joiden hännät olivat tasaiseksi leikatut ja harja hoidettu aivan kuin naisen tukka. Konrad tunsi myös kundien hevosia ja näytti niistä erästä, jonka hän sanoi olevan paljon paremman kuin heidän vaunuhevosensa. Se oli Naakan Hurra, joka muuten oli pitkän aikaa Suomen paras juoksijatamma, mutta joka ei suinkaan ollut komean näköinen. Se oli pieni ja mitättömän näköinen, kun sitä vertasi noihin ulkolaisrotuisiin valkoisiin vaunuhevosiin.

Ajokaluliiterissä oli vaunut, kuomureki ja kasanilainen reki sekä monta muuta komeutta.

Olisin katsellut ties kuinka kauan, mutta Konrad sanoi, että nyt on taas lähdettävä sisälle. Minun olikin jo hyvä olla, mutta Tyyra jatkoi tuskitteluaan ja oli vähällä pilata koko visiitin, kunnes hänet lopulta saatiin sivuhuoneeseen nukkumaan.

Mutta sisälläkin oli vielä uusia nähtävyyksiä. Menimme kauppiaan ja hänen rouvavainajansa makuuhuoneeseen, josta kiertoportaat johtivat vinttikerrokseen. Sen yhdessä vinttikamarissa oli keilarata. Siellä tosiaankin oli hauskaa, sillä siellä sai riisua takkinsa niinkuin. Konradkin teki, ja sen jälkeen paiskasimme keilaa oikein sydämen pohjasta.

Mutta jonkin ajan perästä kuultiin kellon kilinää, ja niin lähdimme alas oikein ruoalle. Ruokasalissa oli katettu kahdelle pöydälle: toisessa istuivat täysikäiset ja Tyyra äidin vieressä korkealla telinetuolilla, ja toisessa pöydässä me lapset ja Alberta, niinkuin Alberta sanoi.

Ja kyllä siitä tuli juhla-ateria. En tietysti muista ruokalajien määrää, muistan ainoastaan katkerasti katuneeni, että olin juonut niin paljon suklaata. Sillä mättäessäni naamaani vasikanpaistia muurainhillon kera aloin ensi kerran elämässäni tuntea, että minunkin vatsallani on rajansa.

Huomasin kuitenkin pian, että aukaisemalla housut voi tilannetta jonkin verran helpottaa — ja tämähän tapahtuikin aivan huomaamatta. Siunasin sitä, että ylläni oli kudottu pusero.

Mutta vielä vasikanpaistin jälkeenkin tuli monenlaisia ruokalajeja. Ruokajärjestys oli siihen aikaan vähän toinen kuin nykyään. Senaikuisessa ruokapöydässä voi olla aivan hyvin tusina ruokalajia.

En tiedä, kuinka olisin jaksanutkaan, mutta setä Vikstedt saapui pöytäämme asetti meidän kunkin eteen lasit ja sanoi, että annetaan lapsille vähän viiniä.

Viini oli muuten samppanjaa, jota saimme pikkuisen lasin pohjalle ja joka ei minusta niin erikoiselta maistunut. Aivan vähitellen sitä maistelimme. Mutta vaikutuksensa sillä oli, sillä tuntui ihan siltä kuin minulle olisi auennut uusi vatsa. Ja kun siis tuotiin riisiryynimakkaroita, jonka vertaisia ainoastaan Porin kaupungissa osataan valmistaa, niin nämä mahtuivat aivan hyvin, vieläpä jälkiruokakin. Sinä oli hedelmiä: omenia ja viinirypäleitä, joita sain ensi kerran elämässäni.

Niin noustiin pöydästä, ja oli myös tietysti kiitettävä. Minä lähdin oikein kädestä täti Hemléniä kiittämään, ja harvoin mikään kiitos on niin todellisesti sydämestä noussut kuin tämä.

Ja erikoislaatuiseksi kiittäminen muodostuikin, sillä en ollut muistanut panna kiinni housujani. Tehdessäni syvää kumarrustani ja raapaistessani jalallani tuuperruin nenälleni tant Hemlénin jalkojen juureen.

27. LUKU,

jossa turkki kummittelee, jossa Ilona lyödään hämmästyksellä ja jossa ostetaan joululahjoja.

Ruoan jälkeen leikimme vielä jonkin aikaa, kunnes ilmoitettiin, että siellä on joku meitä odottamassa. Manta oli ilmestynyt eteiseen. Hän oli tullut noutamaan meidät lapset pois, mutta äitini ja isäni vielä jäivät kylään.

Tyyra oli nukuksissa ja Manta otti hänet syliinsä. Astelimme pitkin Porin katuja, ja kyllä minulla oli kertomista. Minusta Manta käveli aivan hirvittävän hitaasti, sillä minulla oli suuri halu päästä Ilonalle kertomaan elämyksistäni. Lopulta en enää malttanut odottaa, vaan lähdin juosta lönkyttämään edellä.

En huomannut, että minulla oli yllä siunattu turkkini, ja kun olin päässyt pari kadunkulmaa, niin oli minut jo huomattu. Kolme katupoikaa seisoi eräässä nurkassa ja he haukkuivat kuin koirat.

— Hau, hau, hau!

Mutta minä olin jo havainnut voimani ja suuruuteni ja säntäsin perästä. Pojat olivat painuvinaan pakoon, ja minä juoksin, puin nyrkkiäni ja huusin:

— Kyllä minä teidät opetan, kyllä minä teille näytän! Vikstedtin herkut ja turkkini kai saivat kulkuni hieman raskaaksi, ja lopulta minun täytyi pysähtyä huoahtamaan. Silloin pojatkin pysähtyivät, näyttivät minulle pitkää nenää ja haukkuivat uudestaan.

Minä heitin turkin päältäni, paiskasin sen lumikinokseen ja lähdin uudestaan ja paremmalla vauhdilla.

Mutta taas tapahtui sama pitkännenän näyttö, ja minun oli uudestaan ponnistauduttava eteenpäin. Tällä kertaa pojat alkoivat juosta entistä nopeammin ja minun täytyi taas pysähtyä. Lopuksi eivät koipeni enää kannattaneet, vaan minä istahdin kadulle.

Ja noin käden saavuttaman päähän asettuivat nuo kolme poikaa ympärilleni ja härnäsivät minua. Joka kerta, kun minä syöksähdin ylös, ne vetäytyivät aina käden saavuttamattoman päähän, haukkuivat ja ulisivat ja tietysti näyttivät pitkää nenää.

Minä kömmin ylös, käänsin heille selkäni ja lähdin hakemaan turkkiani. Mutta silloin pojat juoksivat minun sivuitseni, kaappasivat turkin lumihangesta ja heristelivät sillä minulle.

Ja nöyryyttävää se kotiinmeno oli, sillä edellä kulkivat nämä kolme poikaa kantaen riemusaatossa minun turkkiani ja minä sain löntystää perässä. Sivuitseen ne eivät minua päästäneet.

Mutta vihdoin oli tämäkin Golgata lopussa ja pääsin kuin pääsinkin kotiin.

Päivän ilo oli pilattu, sillä katkerat muistot olivat jääneet viimeiseksi mieleeni. Minä huohotin väsymyksestä, ponnistuksesta ja ylensyömisestä, ja sitä paitsi alkoi paita kuumentaa.

Kyllä varmaan kaikki ne vanhemmat, jotka kiusaavat lapsiaan liioilla vaatteilla, heltyisivät, jos olisivat voineet katsoa sieluuni tällä hetkellä. Ja koska minä olen lasten ystävä, rukoilen kaikkia lasten vanhempia: älkää milloinkaan kiusatko lapsianne liioilla vaatteilla. Tosinhan hygieniset käsitykset nykyään ovat aivan toiset kuin puoli vuosisataa sitten, mutta puhun kuitenkin kaiken varalta, sillä tyhmyyksillä on se ominaisuus, että ne usein toistuvat. Lapsi vilustuu ja sairastuu paljon paremmin, jos hänet ulos mennessä liiaksi pyntätään, kuin jos hän saa olla siedettävästä puettu. Keskimääräisesti terveen 5-vuotiaan poikalapsen ruumiinrakenne, ihon rasvakerrokset ym. ovat sitä laatua, ettei hän normaalioloissa ulos lähtiessään tarvitse muuta vaatetta kuin tavallisen pukunsa ja enintään lakin ja kintaat. Lasten suurin nautinto on liikunto. Heille ei tarvitse antaa liikuntakasvatusta, on vain päästettävä heidät irti, ja he kyllä pitävät itsensä lämpiminä.

— Mutta, sanovat viisaat vanhemmat, hehän voivat istua lumihankeen.

Istuvat varmasti ja sitä varmemmin, jos heitä kielletään, mutta mitään erikoista nautintoa he eivät lumihangessa istumisesta tunne, korkeintaan voivat siinä jonkin hetken huoahtaa ja ottavat taas lämmityksen uudelleen.

Näiden viisauksien jälkeen palaan silloiseen todellisuuteen ja ilmoitan, että kuivasti riisuin kaikki liiat vaatteet pois yltäni ja lähdin yöpaitasillani Ilonan puheille. Tällainen puku on muuten vielä nytkin mielestäni suurten päivällisten jälkeen paras, eikä minulla ole mitään vastaan, vaikka sitä saisi pitää päivällisten aikanakin.

Aloin kertoa Ilonalle elämyksiäni ja näkemyksiäni. Kun olin maininnut Vikstedtin salin komeudesta, sain heti vastaukseksi:

— Meillä on kotona paljon komeampaa.

— Onkos teillä sitten salissa kaksi suurta katosta lattiaan ulottuvaa peiliä? Onko teillä piano?

— Ei ole kuin yksi, mutta meillä on pelitoosa, joka soittaa kuinka monta kappaletta halutaan, kun vain siihen pistää levyjä.

— No onkos teillä sitten kultaiset kartiinilistat?

— Ei ole, mutta meillä on tammiset ja ne ovat paljon hienommat.

— Onkos teillä sitten niin pehmeä ja hieno matto, että siihen jalat vaipuvat kantapäihin asti?

— On ollut, mutta se on heitetty vinnille, sillä meillä on tammiparketit joka huoneessa.

Näin alkoi jo minun varmuuteni vähän horjua, mutta Ilona sanoi minulle:

— En ole tullut kertoneeksi sinulle mitään kodistani enkä Helsingistä, sillä et sinä niistä mitään ymmärtäisi. Kuinka monikerroksinen on Vikstedtin talo?

— Kaksikerroksinen, alakerroksessa puotihuoneet ja konttori ja yläkerroksessa asuinhuoneet. Sitten on vielä vinttikamareita.

— Niin, mutta mitäs siitä sanot, kun meidän talomme Helsingissä on viisikerroksinen? Siinäpä se onkin juuri ero, ja minä olen varma siitä, että Vikstedtin talo mahtuisi siihen pariinkymmeneen kertaan. Ja mitä muuten mööpeleihin tulee, niin meillä on varmasti hienommat mööpelit kuin Vikstedtillä, sillä salin mööpelit ovat Pietarista ja sängyt Englannista.

— Mutta onkos teillä sitten keilarata?

— Ei ole, sanoi Ilona, mutta meillä on biljaardi.

— Mikä se on?

— Se on sama peli, jota pelataan punaisilla ja valkoisilla kiiltävillä palloilla, jonka sinä näit Turussa.

Näin jatkui siis väittelyämme, mutta kun kerroin trahtamenteista, niin silloin tuli Ilonallekin jo vesi suuhun.

Hän huokasi syvään ja sanoi: Niin, viinirypäleitä en ole saanut maistaa moneen vuoteen, eihän täällä teillä koskaan mitään saa. Mutta pian tulee joulu ja silloin tulee isäni käymään täällä ja tuo niitäkin.

Minä olin saanut yliotteen, ainakin toistaiseksi, ja kerroin yksityiskohtaisesti päivällisistä.

— Ensin oli klimppisoppaa, sitten oli lohta ja sitten oli vasikanpaistia — — ja sitten oli riisiryynimak...

— Voi, voi, vai on täällä riisiryynimakkaroitakin, ja niitäkään en ole teillä koskaan saanut.

Ilonalla oli vesi suussa, mutta äkkiä hän suuttui ja sanoi:

— Mene tiehesi, on siinä kanssa mies, joka tulee paitasillansa nuoren naisen makuuhuoneeseen.

Jonkin päivän päästä Ilona pääsi jo ulos ja käveli koko terhakasti kainalosauvojen avulla. Ja kun parantumisen tahto on luja, niin tapahtuu ihmeitä, sillä jo jouluneduspäivinä Ilona käveli tuskin huomattavasti ontuen ja pani juoksuksikin.

Oli se jännittävä odotus, joka on tavallista joulun edellä. Ilona sai 2 mk ostaakseen joululahjoja, ja tästä syystä kävin minäkin anomassa joululahjarahaa. Äitini ilmoitti, ettei minun tarvitse mitään joululahjoja ostaa, mutta isäni antoi minulle pitkien miettimisien jälkeen 25 penniä.

Lähdin Ilonan kanssa ostoksille.

Minä olin ennen käynyt useissa puodeissa, niinkuin maitopuodissa, olutpuodissa, Vidbomin puodissa jne., mutta esim. kirjakaupassa en ollut eläissäni käynyt. Uteliaisuuteni oli siis suuri, kun Ilona ilmoitti, että suuntaamme askeleemme kirjakauppaan, sillä siellä on saatavissa melkeinpä mitä tavaraa tahansa.

Että Satakunnan Kirjakauppa oli taatusti monipuolinen firma, siitä olkoon todistuksena eräs ilmoitus juuri näiltä ajoilta, joka on myöhemmin sattunut käsiini. Kas tässä luetteloa siitä, mitä kaikkea tästä kirjakaupassa voi saada:

Suomalaista ja ruotsalaista kirjallisuutta, kirjoitus- ja kuvaantotarpeita, konttorikirjoja, valokuva-, muistivärsy-, postimerkki- ja piirusalbumeja, kaikenlaisia kalastustarpeita, leikkikaluja, joulukuusen koristeita, ilotulitustarpeita ja penkaaleja, rahakukkaroita ja lompakoita, käsityö-, koulu- ja hylkeennahkaisia matkalaukkuja, ilmapuntareita, lämpömittareja, kompasseja ja kiikareita, kaikenlaatuisia pöytä-, tualetti- ja seinäkoristimia, valokuvia, tauluja, valokuva- ja taulun kehystimiä ynnä kaikenlaista muuta tarpeellista ja somistavaa tavaraa.

Jo tästä luettelosta näkyy, että kaupassa oli jotakin nähtävää. Siellä oli pitkän pitkiä pöytiä, joille oli ladottu kaikkea sitä hyvyyttä, mitä edellä on mainittu. Ja tavaroita sai vapaasti katsella ja käännellä, ja hintalaput niissä oli myös nähtävissä.

— Katso sinä nyt, mitä sinä tuolta haluat itsellesi joululahjaksi.

Minä jouduin melkein samaan asemaan kuin entinen aasi kahden heinäruo'on välissä, aasi joka kuoli, kun ei voinut päättää, kummasta oli ensin haukattava. Kestikin tuntikaupan, ennen kuin olin löytänyt haluamani esineen. Se oli pieni posetiivi, noin 5 senttiä kantilleen, ja kun sitä veivasi, se soitti yhden kappaleen. Tämä kappale tuntui minusta hyvin ihastuttavalta. Sen nimi, jonka myöhemmin olen saanut tietää, oli Im Grünewald ist Holzauktion.

Mutta kun kysyttiin hintaa, niin se maksoi 5 mk eli enemmän kuin mihin Ilonankaan pääomat riittivät. Siihen se asia sitten jäi, mutta sen jälkeen Ilona teki joitakin kauppoja ostaen mm. penkaaleja, tähtitikkuja, nallipyssyn ym. hyvää.

Sitten pistäydyimme apteekissa ostamassa kamferttia, jota Ilona osti kokonaisen 50 pennin edestä. Kun kysyin, mihin sitä tarvittiin, sanoi hän, että sen saisin myöhemmin tietää.

Minä olin kovin vaikeassa asemassa, kun en tietänyt kenelle joululahjoja ostaisin ja mitä. Olin tiedustellut hintoja Satakunnan Kirjakaupassa, mutta havaitsin ne siksi kalliiksi, ettei kassani niihin pystynyt.

Kävimme sitten vielä useissa muissakin puodeissa, mutta kaikkialla oli minun mielestäni liian kallista. Ainoastaan Vidbomilla löysin erään sievän näköisen laatikon; jossa oli jotakin sisällä, ja kun kysyin, mitä se maksoi, mainittiin hinnaksi ainoastaan 10 penniä.

Kun en tiennyt, mitä laatikko sisälsi, kysyin sitä Ilonalta. Tämä tavaili kirjoitusta kannessa ja sanoi, että se taitaa olla venäjää eikä hänkään tiedä, mitä se on.

— Mutta joka tapauksessa minä ostan sen, hän sanoi, niin saadaan nähdä, mitä aski sisältää. Sehän on kaunis aski.

Minun 25 penniseni oli siis edelleen koskematta. Olimme tulleet torille ja tiedustelimme täällä hintoja, ja nyt huomasin, että minullakin oli rahaa. Silakoita olisin saanut 5 pennillä jo melkoisen määrän, ehkäpä meille kaikille yhdeksi ateriaksi, 2 vispilää maksoi yhteensä 15 penniä ja hyvä luuta, jollaista minä en kuitenkaan ymmärrettävistä syistä, halunnut ostaa, ainoastaan 5 penniä.

Kun nyt ajattelen, mikä hyöty ja merkitys koivuluudalla on ollut sen sukupolven kasvatuksessa, johon minä olen kuulunut, ja mikä sillä vieläkin voisi olla, niin täytyy minun sanoa, että hinta oli tosiaankin suunnattoman halpa.

Siinä torilla kulkiessamme olimme tulleet stondien eli myyntitelttojen luo. Täällä oli siihen aikaan ryssillä oma osastonsa, ja he möivät kankaita, nenäliinoja, pöytäliinoja, turkiksia, kalvosinnappeja, kumikauluksia, leikkikaluja ym. tavaraa.

Minulla on vielä tänäkin päivänä eräs aikoinaan tästä osastosta ostettu nahkalakki. Vain reunoista se on hieman kulunut, mutta jos sitä vähän pöyhisi ja siihen panisi uuden vuorin, niin se olisi aivan kuin uusi. Olen myöhemmin ostanut ehkä tusinan nykyaikaisen turkistalouden hienoja tuotteita Helsingistä ja muualta, mutta ne kaikki on koi syönyt ja ruoste raiskannut, joten tuo vanha ryssältä ostettu lakki yhä uudestaan palaa päähäni.. Mutta Kafiatulla Alejeffillä ei ollutkaan loistoautoja eikä nykyaikaisia loistotyöhuoneita, vaan hän näperteli turkiksiaan Malmbergskan piharakennuksen vinnillä. Epäilen muuten, oliko Kafiatulla kovinkaan perehtynyt nykyaikaiseen myyntitaitoon, jonka loistosaavutuksena mainitaan, että kun eräs herra astui tavarataloon ostamaan hummeripurkkia, niin hän huomasi lähtiessään sieltä ostaneensa auton. Mutta joka tapauksessa sai Kafiatulla kaupan käymään kuin siimaa.

Hän siis ryhtyi heti kauppoihin minun kanssani ja kyseli, mitä minulle pitää olla. Minä ilmoitin, että minä olin ostamassa joululahjoja, jolloin hän heti kysyi, kelle niitä pitäisi olla.

Minä ilmoitin, että halusin jotakin, mikä sopisi isälleni.

Ja niin oli kaupat tehty, sillä Kafiatulla ojensi minulle luisen kauluksennapin, joka muuten maksoi 5 penniä, pani sen vielä pieneen laatikkoon, josta napit oli myyty, ja kiersi somaan pakettiin.

Siinä oli sitten lähellä Kakko-Tiltan puoti, ja kun sen tulin huomanneeksi, oli minulla täysin selvillä, mitä ostaisin äidilleni. Olin päättänyt ostaa hänelle yhden kakon, joka maksoi 10 penniä. Astuin Kakko-Tiltan puheille ja selostin hänelle asiani.

Tilta ilmoitti kuitenkin, että kakko ei ole sopiva joululahja, sillä jouluunhan on vielä 4 päivää. Mutta kun hetkisen olimme neuvotelleet, päätin ottaa 10 pennin edestä hapankorppuja. Kakko-Tilta laittoi ne hienoon pakettiin.

Minun oli enää ostettava joululahja vain Ilonalle. Rahoja oli jäljellä 10 penniä. Ilona oli jo aikoja sitten lopettanut kassansa, ja me ihmettelimme, mitä minun lopulla rahallani ostaisimme. Mutta viimein Ilona lausui toivomuksensa sanoen: Ostetaan tyhjiä paperipusseja. Niitä on hyvä paukutella.

Käännyimme takaisin, menimme Vidbomin puotiin ja pyysimme saada ostaa pusseja. Ilmoitimme, että haluaisimme pienintä kokoa. Saimme niitä aika pinkan, ja nekin pantiin vielä pyynnöstä sievään pakettiin.

Meidän joululahjamme olivat siis ostetut, mutta vielä oli Ilonan pantava joululahjansa pakettiin ja lakattava ne. Sehän toki oli välttämätön asia. Minunkin lahjoihini pantiin lakat ja Ilona kirjoitti niihin nimet.

Suuria jouluvalmistuksia ei tietysti kaupungissa ole, lukuunottamatta joulusiivousta. Mutta siinä olikin kylliksi työtä laajassa huoneistossamme. Huonekaluja meillä ei tosin sanottavasti ollut, mutta huoneita sitä enemmän. Niinpä oli esim. molemmilla palvelijoilla oma huoneensa, vaikkei näissä juuri muita huonekaluja ollut kuin tuoli ja kirstu.

Jonkin verran muutakin joulupuuhaa tietysti oli, sillä mm. vehnäset, hiivaleivät ja joulutortut leivottiin kotona. Mutta Porin virkamiesperheissä jo melkein kaikki muu ostettiin valmiina, ja tavallisesti, paitsi jouluna, ruokaleipä ja kahvileipä ostettiin kotileipureilta.

Ilona odotteli isäänsä saapuvaksi, mutta saikin sitten pari päivää ennen joulua sen murheellisen tiedon, ettei hänen isänsä tulekaan. Väinö oli pahasti sairastunut, en muista mihin tautiin, ja sen vuoksi ei Ilonan isä voinut lähteä.

Tämä oli Ilonalle suuri pettymys, ja hän pani ensin itkuksi, mutta sanoi sitten: Kyllä isä varmasti on lähettänyt hyvät joululahjat, vaikkei setä niistä ole puhunut. Ja kyllä te sieltä saatte muutkin. Jouluna isä on aina ollut hyvällä tuulella, ja minä olisin ehkä saanut hänet taivutetuksi viemään minut täältä pois.

— Mutta, lisäsi hän vähän ajan päästä, en minä täältä sentään niinkään halua lähteä, sillä tuskinpa isäni antaisi minun ottaa Brunoa mukaan. Minä olen muuten ostanut Brunolle hyvän joululahjan, joka maksoi kokonaisen markan.

Tiedustelin, mikä tämä joululahja mahtoi olla, ja lopulta sain tietää, että hän oli ostanut sulhaselleen — kävelykepin. — Sellaisia ei kellään muilla hänen ikäisillään ole, ja minä olen varma siitä, että Bruno hämmästyy, kun hän sen saa.

Mutta alakuloiseksi Ilona kuitenkin pakkasi tulemaan sillä olihan se pettymys hänelle, ettei hän saanut nähdä isäänsä ja veljeänsä. Kyyneleet tulivat hänelle väkisinkin filmiin ja kovasti minunkin kävi sääliksi. Me muut odotimme joulua suurena ilojuhlana, ja nyt oli Ilona jo ennen joulua saanut kokea pettymyksiä.

Pian hän kuitenkin talttui ja ehdotti, että lähtisimme viemään Brunon joululahjaa perille. Se oli paperiin käärittynä huolellisesti kätketty paraatirappujen alle.

Kuljimme jään yli toiselle puolen jokea, kunnes saavuimme erään kaupungin laidassa olevan rakennuksen luo. Se oli aika pieni, mutta sievä puurakennus aidattuine pihamaineen, jossa paitsi tavallisia ulkohuonerakennuksia oli mm. melkoinen halkopino.

Ilona hiipi pinon takana olevan aidan alitse pihalle ja työnsi lahjansa pinon alle. Sitä paitsi hän teki sinisellä värikynällä merkkejä halkoihin. Tämän jälkeen hän puikahti takaisin ja ilmoitti, että nyt on kaikki tehty.

— Minä olen kirjoittanut Brunolle, että lähetän hänelle joululahjan ja panen sen halkopinon alle. Hän löytää sen siltä kohdalta, missä on siniliitumerkit.

28. LUKU,

josta selviää, millainen oli joulun vietto porvarillisessa perheessä 1890-luvun alussa.

Jouluaatto oli tullut. Me kaikki odotimme salin ulkopuolella, jossa isä ja äiti hääräsivät. Ja lopulta ovet aukaistiin ja me pääsimme sisälle.

Kun ajattelen niitä joulukuusenkoristeita, joita meillä siihen aikaan oli, niin eiväthän ne juuri mitään ole nykyaikaisen rinnalla.

Mutta kuusi oli ylen komea. Luvian palatsin huoneet olivat aivan palatsimaisen korkeat, kun vertaa niitä nykyisen Töölön vuokrakasarmien huoneisiin. Ja takkavalkea paloi salin molemmissa kaakeliuuneissa.

Meillä lapsilla oli tilaa juosta ja telmiä lattialla, sillä hienoja lasikaappeja hopeineen ja kristalleineen ei salissa ollut. Eikä muutenkaan liikaa särkyviä huonekaluja.

Meidän joulumme alkoi siten, että äitini luki Topeliuksen "Lasten Evankeliumista" niin sanoakseni saarnan, joka ei suinkaan ollut pituudella pilattu.

Isäni, jolla oli omat mielipiteensä uskonnollisista — asioista, siirtyi täksi hetkeksi omalle puolelleen ja ryhtyi valmistamaan totiansa. Hän järjesti tämän homman hyvin perinpohjaisesti, mm. melkoisena kemistinä hän oli selvillä, miten tämä laitos oli tehtävä, ja vielä myöhemmältä iältä muistan mm. sen, että hänen mielestään ei totivedeksi saanut käyttää kaivovettä, vaan toti oli tehtävä jokiveteen. Nämä valmistukset kestivät suunnilleen sen ajan kuin saarnakin, joka muuten ei ollut väsyttävä, vaan päinvastoin hartautta herättävä. Olen ihmetellyt, että Topeliuksen "Lasten Evankeliumi" on hävinnyt käytännöstä, sillä ainakaan minun käsittääkseni ei sen parempaa hartauskirjaa ole olemassa. Kyllä se kelpaa aikuisillekin.

Näin oli meissä syntynyt harras mieliala, joulutunnelma niin sanoakseni. Me lapsetkin olimme hetken hiljaa, kunnes päästiin aineelliseen puoleen. Manta ja Miina kantoivat sisälle teeprikan fiinine leipineen ja muine hyvineen. Tietysti pantiin teehen vattusylttiä, jota sai ottaa itse, sillä minkäänlaista säännöstelyä ei tällä kertaa ollut. Aivan samoin oli teeleivän laita, sillä sitä sai ottaa niin paljon kuin halusi.

Ja sitten tulivat joululahjat. Ensin aukaistiin enon ja murmuurin lähettämä postipaketti, jossa oli kirje äidille ja koko perheelle ja sopiva joululahja itse kullekin.

En muista, mitä kukin sai, isäni muistaakseni sai murmuurin kutomat villasukat, mutta minä sain vehkeen, jonka muistan ikäni, nim. laitteen, jolla koulukirjoja kannetaan. Se ei muuten mikään halveksittava vehje ollutkaan, sillä siinä oli kaksi nahalla päällystettyä puukantta nahkaremmeineen, ja näiden väliin voi asettaa kirjat ja vihkot. Enoni ehkä luuli, että jo olin aloittanut koulunkäyntini. Tämä vehje korjattiin kuitenkin heti pois ja ilmoitettiin, että Tatu saa sen vasta sitten kun koulunkäynti on alkanut. Minusta tämä ei oikeastaan tuntunut mukavalta, sillä olin saanut jotakin — ja samalla en ollut saanut. Äitini mutisikin, että vehje oli aivan liian kallis ja komea lapselle annettavaksi, mutta eiväthän ne vanhatpojat mitään ymmärrä, ja niin oli todellisuudessa asian laita, enkä vielä tänä päivänä käsitä, mikä sai enoni ostamaan minulle näin komean lahjan.

Tyyra sai lahjan, jonka minä olisin hyvin mielelläni ottanut. Se oli villalangasta kudottu sokeritopanmuotoinen myssy, jonka voi vetää korville, mutta myös kääriä kokoon, suunnilleen samantapainen, joita urheilijat nykyään käyttävät hiihtolakkeina. Äitini sai villasukat. Voin muuten sanoa, että hänen jalkojaan ei tietääkseni ole milloinkaan kolottanut, mutta ei se ole ihmekään, sillä tuollaisissa kotikutoisissa harmaissa villasukissa kyllä tarkenee. Tai muistaakseni nämä eivät olleet yksivärisen harmaat, vaan niissä oli erivärisiä poikkijuovia, niinkuin sen ajan sukissa aina oli.

Mutta paitsi näitä lahjoja oli mukana myös kotitekoista suuhun pantavaa, karamellejä, leivoksia jne., jollaisia ei saanut puodista ostaa.

Ja tämän jälkeen avattiin isäni sukulaisilta saapunut joulupaketti. Paitsi sukkia, jotka tähän aikaan olivat hyvin yleinen ja muuten järkevä joululahja, oli siinä minulle joululahja, joka oli erittäin tervetullut, nim. itsensä Taavi-suutarin tekemät saappaat.

Mitanottoon ei Taavi-suutarilla tietysti ollut ollut tilaisuutta, joten hän oli tehnyt saappaat ulkomuistista. Niiden varret ulottuivat polvien yläpuolelle, joka muuten ei ollut mikään surkeus, päinvastoin, mutta itse jalkapuoli oli aivan liian suuri.

Kun niitä koeteltiin, ne mahtuivat aivan hyvin Ilonan jalkaan, ja siinä koetellessa keksittiin, että kaikkein paras keino oli työntää ensin kengät niiden sisälle ja sen jälkeen vasta vetää saappaat jalkaansa. Silloin ne sopivat minulle mainiosti, ja minä olin erittäin tyytyväinen.

Muina lahjoina oli Artjärven herkkuja, joista mainittakoon artjärveläinen rieska eli rieväleipä ja senaikuinen sianlihasyltty, jonka vertaista ei enää mistään saa, sillä emäntäkoulut ovat tehneet tehtävänsä Artjärvelläkin ja tämän ruokalajin valmistaminen on unohtunut.

Ilona oli siis tähän asti jäänyt hyvin vähille, sillä hän ei ollut saanut muuta kuin suuhun pantavaa. Mutta hän arvasi, että hänen vuoronsa oli tuleva. Ja niin kannettiin sisälle Ilonalle osoitettu paketti. Se oli puolestaan jaettu useihin pieniin paketteihin, joissa oli järjestysnumero aukaisemista varten. Isäni otti tämän paketin haltuunsa ja ilmoitti antavansa aina yhden numeron kerrallaan. Aloitettiin siis ykkösestä.

Se oli jonkinlainen metalliesine, josta emme kukaan saaneet selvää, ja kovasti koetettiin arvailla, mikä se mahtoi olla. Ilona itse arveli, että se ei voi olla mikään muu kuin jonkinlainen matkapikari.

Tämän jälkeen tuli toinen melkein samanlainen, mutta paljon pienempi, ja silloin isäni sanoi, että nyt hänkin vähitellen arvaa, mikä vehje on kysymyksessä. Sitten alkoi tulla pieniä teräsjousia ja kaiken näköisiä muita vehkeitä, joten kaikki kokoonnuimme pöydän ääreen, mihin isäni niitä latoi numerojärjestyksessä. Yleinen mielenkiinto oli herännyt.

Ei kukaan tiennyt, mitä tästä lopulta piti tulla.

Ja arvatkaapas, mikä siitä tuli! Siitä tuli lopulta päivänvarjo kädensijoineen. Se voitiin purkaa metalliseen koteloon. Kun se oli pantu kokoon, huudahti Ilona ihastuksesta ja sanoi, että tällä kelpaa lähteä kävelylle, jahka kesä tulee.

Ilonan lahjan purkaminen oli kestänyt jo pitkän aikaa ja vasta oli ensimmäinen paketti aukaistu. Me muut vaadimme, että myös meidän pakettimme oli aukaistava.

Siinä oli meille jokaiselle paketti. Itse sain aika suuren käärön. Kun rupesin sitä purkamaan, niin oli ensin useita paperikerroksia ja lopulta tuli esille paperinen laatikko, joka oli huolellisesti lakattu ja nyöritetty. Tämän pakkauksen purettuani oli alla toinen samanlainen, hieman pienempi, ja kun sen olin purkanut, tuli taas samanlainen esille.

Paketti pieneni pienenemistään, kunnes se lopulta oli suunnilleen nyrkin kokoinen — ja vielä ei ollut mitään näkyvissä. Mutta sitten vasta tuli lahja, nim. puinen kananmuna, punaiseksi maalattu. Ja kun sen aukaisin, niin aina löytyi sisältä erivärisiä munia, yhä pienempiä ja pienempiä. Kun viimeinen muna oli aukaistu, niin siellä oli vielä pieni silkkipaperipaketti, ja kun se aukaistiin, oli siellä kaksi kultarahaa.

En ollut sitä ennen milloinkaan nähnyt kultarahoja. Keräännyimme kaikin niitä ihailemaan. Jo silloin käsitin, ja sanoivat sitä muutkin, että oli kysymyksessä uskomattoman suuri pääoma. Äitini otti, ikävä kyllä, nämä rahat heti haltuunsa ja sanoi, että näillä ostetaan Tatulle joskus jotakin.

Olin silmänräpäyksen uneksinut, että saisin pääoman omaan käyttööni, mutta niinkuin lukija on huomannut, ei siitä tullut mitään. Sain vielä jonkin aikaa ihailla kultarahoja, ja sen jälkeen isäni otti ne, aukaisi kirjoituspöytänsä laatikon ja pani ne siellä olevaan pieneen rahalippaaseen.

Tietysti tuo munakin oli aivan ihastuttava kapine, mutta minusta alkoi tuntua, että minulle oli tehty vääryyttä.

Seurattiin taas asiain kehitystä. Tyyra sai aika suuren paketin, ja kun se aukaistiin, ilmestyi sieltä mitä ihanin nukke. Se osasi sulkea ja aukaista silmänsä. Nähtyään sen osasi Tyyra antaa sille heti nimenkin sanoen: Antakaa Tyyralle Ruusa.

En muista luetellakaan kaikkea sitä hyvyyttä, mitä Liemanin paketeista löytyi, mutta sen muistan, että vanhempani saivat lahjaksi hopeiset hedelmäveitset niihin kuuluvine telineineen.

Ilonan pakettia purettiin taas vähitellen, sillä isäni oli asettunut joulupukiksi. Mitään sen kummempaa joulupukkia meillä ei ole milloinkaan ollutkaan, joten joulupukin uskoa ei ole meidän perheessämme ollut. Isäni vain piti järjestystä lahjojen jaossa, joten paketteja aukaistiin aina vähitellen.

Kyllähän Ilona sai hyvin monenlaisia ja arvokkaita lahjoja, mutta en ainakaan minä osannut häntä kadehtia, sillä suurin osa niistä oli sellaisia, jotka eivät minua miellyttäneet. Ainoa, jota oikeastaan kadehdin, oli soittokone, jota tieteellisellä nimellä sanotaan xylofooniksi, ei tosin niin suuri kuin orkesterissa, mutta ei suinkaan tavallinen leikkivehjekään, sillä sillä osattiin, niinkuin myöhemmin tulemme tietämään, soittaa koko lailla paljon ja hyvin.

Mutta ei Lieman unohtanut palvelijoitakaan, sillä heille oli myös omat pakettinsa, jotka lähemmin tarkastettaessa sisälsivät leninkikankaan kummallekin, ja Mantan paketista löytyi vielä kultarahojakin. Ei Aarrettakaan ollut unohdettu, sillä Miinan pakettia purettaessa sieltä löytyi hyvin juhlallinen lahja, nim. torvi. Eikä suinkaan tavallinen läkkipeltinen, vaan siinä oli klaffeja, joten sillä sai aika mahtavan äänen. Lieman ei nähtävästi ollut aivan selvillä Aarteen iästä, mutta joka tapauksessa tämä kykeni, kun oli hieman opetettu, torveen puhaltamaan, ja mahtava ääni sieltä lähti. Torvea ei saatukaan sitten Aarteen käsistä pois, vaan hän puhalteli siihen siksi kunnes nukahti. Hän sai muuten torven mukanansa sänkyyn.

Tällä välin oli isäni aina silloin tällöin maistanut tuutinkiaan, ja äitini hänen seurakseen otti kahvikupista silloin tällöin vaatimattoman kulauksen.

Sitten tuli taas meidän joululahjojemme vuoro. Minua onnisti erittäin hyvin, sillä sain kelkan. Tyyra sai toisen nuken, joka oli paljon suurempi kuin Ruusa, mutta joka ei kuitenkaan osannut aukaista silmiään. Muitakin lahjoja tietysti tuli, mutta ne olivat vähäpätöisempiä, joten niitä en niinkään muista. Tietysti oli äitini kutonut minulle villavanttuut jne.

Mutta sitten tuli pienehkö paketti, ja kun sen aukaisin, huomasin siinä ihmeekseni juuri sen posetiivin, jota olin kirjakaupassa ihaillut. Ei ollut tilaisuutta tiedustella Ilonalta asian laitaa, mutta kun kerran sitä häneltä kyselin myöhemmin ja ihmettelin, kuinka hän oli sen saanut ostetuksi, se kun maksoi 5 mk, niin Ilona sanoi: Sinä muistat väärin, se maksoi vain markan, ja näkyyhän sen hinta siinä vieläkin.

Ja sitten Tyyra sai sen pienen punaisen rasian, jonka ostamisesta on mainittu ja jonka minä olin aikonut hänelle ostaa, mutta jonka Ilona osti. Tyyra otti rasian käteensä, ja Ilonan ja minun avustuksella hän sen sai auki. Mutta silloinpa me värjäännyimmekin kaikki mustiksi, ja mustiksi värjäytyivät myös Ruusa ja Aleksiina, joksi suurempi nukke oli ristitty. Siihen joukkoon ehätti Mantakin, mutta sattui onnettomuudekseen aivastamaan, ja pian pyörimme kaikki neljä mustassa pilvessä ja neekerinnaamaisina.

Siinä oli hommaa aivan työksi asti. Isäni ymmärsi pistää kimröökkilaatikon, sillä sitä siinä oli, kannen kiinni ja työntää sen uuniin.

Kimröökkiä käytettiin nähkääs tähän aikaan kengänmusteena. Kengän kiillottaminen tapahtui siten, että kostutettu harja kastettiin kimröökkiin ja sen jälkeen siveltiin tätä kengälle. Sitten alkoi kengän harjaaminen, joka kesti kauan aikaa. Kengälle sylkäistiin tuon tuostakin, ja sen jälkeen sai oikein käsivoimalla heitellä harjaa, kunnes kenkään ilmestyi kiiltävä pinta, joka sitten vähitellen alkoi kasvaa. Mutta kyllä kengät tulivat myös kiiltäviksi, varsinkin hevosennahkaiset. Ei nykyään niin kiiltäviä kenkiä näe paitsi tietysti kiiltonahkaisia.

Mutta, niinkuin sanottu, surkeus oli suuri, sillä paitsi sitä, että naamamme ja kätemme olivat mustat, olivat parhaat pukumme mustuneet. Ja keinoa, millä kimröökki lähtee, ei kukaan läsnäolevista tietänyt. Äitini päivitteli, Miina päivitteli ja Manta päivitteli, ja lopulta ei auttanut muu kuin pestä kädet ja kasvot ja muuttaa puvut. Arkiryysyissä siis jatkettiin joulun viettoa.

Mutta tällä välin oli jouluateriakin sentään saatu pöytään. Siitä ei ole kovin paljoa mainitsemista. Se oli samanlainen kuin kaikkialla, mutta oli siinä sentään vielä hyvä yllätys, sillä pöytään tuotiin kraakmanteleita ja kruukrusinoita. Ne oli Ilonan isä lähettänyt äitini osoitteella, ja hän oli säästänyt ne viimeiseksi.

— Niin, viinirypäleitä ei tosin tullut, mutta arvasinhan minä, että kyllä isä jotakin hienoa lähettää.

Näitä herkkuja ei meillä sitä ennen ollut nähty. Mitään "pähkinäknäppäriä" ei meillä tietysti ollut, vaan vanhempani kuorivat manteleja sormillaan ja minä käytin hampaitani. Äitini piti huolen Tyyrasta ja pisti aina silloin tällöin hänelle rusinan ja mantelin.

Mutta yhtäkkiä Tyyra alkoi haukata ilmaa ja hänen kasvonsa tulivat mustanharmaiksi. Häntä ruvettiin tarkemmin tutkimaan, ja silloin huomattiin, että hän ei ollut muistanut tarpeeksi purra mantelia ja se oli tarttunut hänen kurkkuunsa. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit, ja kaikki ihmettelivät, mitä olisi tehtävä. Mutta isäni keksi keinon. Hän työnsi yksinkertaisesti sormensa Tyyran kurkkuun niin pitkälle kuin pääsi, ja sinne se manteli painui.

Minä olin, niinkuin sanottu, lahjoittanut isälleni kauluksennapin. Kun Tyyran kanssa häärättiin, istui Aarre joka oli herännyt, Miinan sylissä, ja yhtäkkiä tuli kysymys siitä, minne kauluksennappi oli joutunut. Isäni oli asettanut sen juuri sen pöydän kulmalle, jonka läheisyydessä Aarre ja Miina istuivat. Kun asiaa lähemmin tutkittiin, havaittiin, että Aarteella oli ollut nappi kädessään, ja sen jälkeen se oli hävinnyt.

Tutkittiin lattiat ja kaikki läheiset ympäristöt, mutta, mitään ei löytynyt, eikä silloin voitu ajatella muuta, kuin että Aarre oli napin niellyt. Ja niin olikin asia.

Siihen se joulun vietto sillä kertaa loppui. Puhelinta meillä ei ollut, eikä sitä ollut koko talossa, se oli harvinainen vehje siihen aikaan. Ei siis muuta kuin isäni ja äitini lähtivät kiireimmän kaupalla Kalle Pekan luokse Aarre, mukanaan. Joulunviettoon oli tullut ikävä keskeytys.

Mutta tuskin he olivat päässeet ulos ovesta, kun Ilona sanoi: Nyt mennään pihalle ja pidetään ilotulitusta.

Ja niin lähdettiin. Meillähän oli tähtitikkuja, penkaaleja ja räiskypommeja, niin että me saimme aikaan jo hyvin mahtavan yllätyksen ainakin omasta mielestämme. Mutta sitä paitsi meillä oli kamferttia. Kamferttipalasia levitettiin lumihankeen ja sytytettiin ne palamaan. Niistä muodostettiin J-kirjain, joulun merkiksi tietenkin.

Vilposka oli nähnyt meidän hommamme, ja kun ei hän ollut perillä ilotulitushommista, niin hän saapui paikalle ja sanoi, että lapsilla ei saa olla tulitikkuja ja tulivehkeitä. Hän polki sammuksiin meidän J:mme, takavarikoi meiltä tähtitikut ja penkaalit ja kuskasi meidät sisälle.

Sillävälin olivat äitini ja isäni saapuneet ja Vilposka katsoi asiakseen ilmoittaa, että nämä kläpit olivat olleet sytyttämäisillään koko talon palamaan, ellei hän, Vilposka, olisi ennättänyt hätään. Hän oli ottanut tulitikut pois ja sammuttanut tulet, niin että mitään vaaraa ei enää ollut.

Mutta isäni tukisti meitä molempia, kaatoi Vilposkalle pienen konjakkarin, antoi sokeripalasen ja lähetti hänet kyökkiin. Mutta sen jälkeen hän sanoi: Nyt on lapset pantava maata.

Tietysti me olimme uteliaita kuulemaan, miten Aarteen oli käynyt. Sillä me ajattelimme, että Kalle Pekka olisi vähintään ryhtynyt aukaisemaan hänen mahaansa. Mutta mitään tietoja emme saaneet, sillä äitini ja isäni olivat siirtyneet isän huoneeseen ja jatkoivat siellä suljettujen ovien takana joulun viettoa, ja Miina oli hommannut Aarteen nukkumaan.

Perästäpäin selvisi, ettei Kalle Pekka ollut ottanut asiaa kovinkaan vakavalta kannalta. Jos nappi on kerran mennyt alas luonnollista tietä, niin oli Kalle Pekka tuumannut, niin se tulee kyllä toista tietä ulos, eikä se niin kovin vaarallinen ole, sillä eihän siinä ole mitään teräviä särmiä. — Vähän toista on, jos lapset nielevät nupeja ja neuloja, jommoisia tapauksia on myös minun praktiikassani, mutta eivät nekään kovin vaarallisia ole sillä nekin tulevat ruumiista ulos. Antakaa lapselle raparperipulveria.

Selvää on, että Aarteen hommia sen jälkeen pidettiin hyvin tarkasti silmällä, ja kun ehtoosta ja aamusta oli tullut kolmas päivä, niin todettiin, että Kalle Pekka oli oikeassa. Tämän toteamuksen teki muuten allekirjoittanut.

29. LUKU,

jossa kerrotaan Tapanin-ajosta, Ilonan ja Albertan jalosta kilvoittelusta, jossa tekijä saa luistimet, jossa vielä saadaan muutakin hyvää ja jossa nainen arvostelee naista.

Jouluaikana tehdään jouluvisiittejä. Meidän tuttavapiirimme oli sangen pieni, mutta iloinen yllätys oli, kun meille ilmoitettiin, että me lapset pääsisimme oikein Tapanin-ajolle.

Tämän ajon pistouvasivat Vikstedtit, ja suurella jännityksellä sitä odotettiin. Kaksi rekeä oli meitä odottamassa. Toiseen rekeen asettuivat tant Hemlén, äitini, Tyyra ja sai Ilona siinä tuon kadehdittavan paikan kuskin rinnalla. Toiseen rekeen taas asettuivat isäni, Alberta, minä isäni syliin, ja Konrad sai kadehdittavan kuskipaikan. Itse Vikstedtiä ei ollut ensinkään matkassa, hän oli omilla reissuillaan.

Tietysti minä kauppasin itseäni kuskipukille, ja minusta tuntui ylen nöyryyttävältä, että minun täytyi istua isän sylissä. Kun asiaa tarkemmin tutkittiin, niin huomattiin, että minä melkein mahduin isäni ja Albertan viereen, kuitenkin niin, että olin puolittain kummankin sylissä.

Albertakin huomasi tämän asian ja sanoi, että istu sinä Tatu vain paremmin minun sylissäni, ethän sinä paljon paina. Siis nöyryytys oli vielä suurempi, joten katsoin parhaaksi painautua paremminkin isäni polvelle. On muuten mainittava, ettei siinä Albertallakaan kovin paljoa tilaa ollut, sillä isäni oli tähän aikaan parhaassa kukoistuksessaan, painoi luullakseni noin 150 kg.

Mutta on minun nyt kuvattava muutakin. Toinen reki oli musta ja kiiltävä, niin että siinä melkein kuvansa näki. Hevosen valjaat olivat ylelliset ja mm. kaulan ympärillä längissä oli kulkunen kulkusen vieressä. Mustaa ja hopeaa hohtivat kaikki muutkin valjaslaitteet. Meidän rekemme taas oli niitä hylkeennahkaisia rekiä, joita tällä puolella käytetään, ja komeat olivat senkin valjaat. Ja kuskeilla oli livreensa, joten kyyti oli suorastaan ylellinen, niinkuin siihen aikaan Porin pomoilla ainakin.

Ajelimme ensin kaupungilla ja näimme siellä muita yhtä komeita ajoneuvoja. Sen jälkeen ajettiin kaupungin ulkopuolelle hautausmaiden sivu aina Vähälle-Raumalle asti, palattiin ja ajettiin vielä Ruosniemelle. Ja sitten palattiin Vikstedtiin, jonne tultiin siis Tapanin-vierailulle. Kyllä sydämeni pamppaili, kun huomasin, että käännyttiin Vikstedtin portista sisälle, sillä huomasin, että makian leivän päivät olivat tulossa.

Kun oli päästy sisälle, niin ei pappa Vikstedtiä näkynyt, mutta kuulin tant Hemlénin sanovan, että siellä ne ovat istuneet Lindénin kanssa ihan aikaisesta aamusta asti. Ja isäni jätti meidät ja lähti Vikstedtiä ja Lindéniä katsomaan. Me muut astuimme sisälle ja lähdimme katsomaan Konradin ja Albertan joululahjoja.

— Kuinka monta joululahjaa sinä olet saanut? kysyi Konrad minulta.

Niitä en tosiaankaan ollut laskenut, mutta koettelin muistella ja lopulta tulin vastanneeksi valehtelijan määrän 7.

— Jassoo, ei sen enempää, sehän on vähän se, meillä sai Stiinakin 10 lahjaa.

— No kuinka monta sinä sitten sait?

— 24.

Siinä oli myös Alberta lähellä, ja hän teki Ilonalle saman kysymyksen kuin Konrad minulle. Mutta Ilonapa ei vastannutkaan, vaan kysyi vuorostaan Albertalta:

— Kuinka monta lahjaa sinä olet saanut? Minä en tullut oikeastaan lahjojani laskeneeksi.

— 18, vastasi Alberta, mutta ne olivat kaikki hyviä ja kalliita lahjoja, minä en milloinkaan ole niin hyviä lahjoja saanut.

— Jaa, kuinkas monta minä sainkaan, sanoi Ilona — ja sen jälkeen hän oli laskevinaan: yks, kaks, kolme — — 28 — — 29 — — 32.

Silloin jo lensivät Albertan ja Konradinkin silmät selälleen, ja lopulta Alberta jonkin aikaa ilmaa haukattuaan sanoi: Se ei voi olla totta. Olenhan minäkin saanut lahjaksi tammipelin, ja jos minä lasken kaikki prikat erikseen, niin kyllähän minäkin silloin pääsen 33:een tai oikeastaan 34:ään. Ja sitten saan vielä pistää 17 lahjaa lisää. Kuinka on muuten käsitettävissä, että Tatu sai vain 7 joululahjaa ja sinä 32?

Tähän Ilona selitti, ettemme me ole sisaruksia, vaan Tatun vanhemmat ovat köyhiä, joilla ei ole edes omaa taloa, jota vastoin hänen, Ilonan, vanhemmat ovat rikkaita ja hänen isällään on mm. 5-kerroksinen kivimuuri Helsingissä. Talo on niin suuri, että nämä teidän talonne kaikkiaan eivät edes vastaa sen piharakennusta. Oletko sinä muuten koskaan nähnyt 5-kerroksista kivimuuria?

— Olen kyllä.

— Missä?

— Tukholmassa ja Berliinissä.

— Oletko sinä Ilona käynyt Tukholmassa ja Berliinissä?

— E—e—en, kyllähän isä olisi minut kumpaankin vienyt, mutta minä en viitsinyt lähteä. Mutta oletko sinä käynyt Helsingissä?

— En ole käynyt, mutta sehän on paljon pienempi kaupunki kuin Tukholma ja Berliini.

— Niin, en tiedä, voi kylläkin olla, mutta meillä on talo Helsingissä, ja sitä teillä ei ole Tukholmassa eikä Berliinissä.

Tämän jälkeen keskustelu siirtyi joululahjoihin, ja Ilona kysyi:

— Mikäs oli sitten sinun paras joululahjasi?

— En oikein tiedä, kumpaa pitäisin parempana, mutta minä sain joululahjaksi kellon ja rannerenkaan.

Ilona vaati niitä näyttämään. Alberta lähti kumpaakin hakemaan, mutta ne olivat tant Hemlénin takana ja kesti jonkin aikaa, ennen kuin ne sieltä tulivat esille. Alberta tunnustikin, että hän saa niitä pitää ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa ja että ne olivat molemmat hänen äiti-vainajansa perintöä.

— Jaa, sanoi Ilona, jos niin ajatellaan, niin kyllä minun äiti-vainajallakin oli kelloja, monta rannerengasta ja sormuksia, ja ne ovat tietysti minun ilman muuta. Mutta ei minun isäni päähän ole pöllähtänytkään antaa niitä minulle joululahjaksi, sillä jos minä jonkin joululahjan saan, niin se on minun ja minä saan pitää sen milloin tahdon.

— No mikä sinun paras joululahjasi sitten on?

— Se on päivänvarjo, jonka saa niin pieneen kokoon, ettei kukaan tiedäkään, mikä se on, eikä semmoista kukaan täällä Porissa ole ennen nähnytkään.

— No, mutta mitä sinä päivänvarjolla näin talvella teet?

— Enhän minä sillä talvella mitään tee, mutta minä -saan sen joka tapauksessa pitää itse ja purkaa sen ja panna kokoon, eikä se ole minkään täti Hemlénin kaapissa.

Tämän jälkeen rupesivat neidit arvostelemaan toistensa pukuja.

— Tämä minun pukuni on Helsingistä, sanoi Ilona, niinkuin asian laita olikin.

— Minusta se ei ole oikein hyvää kangasta, kyllä minun pukuni on paremmasta kankaasta, ja sitä paitsi, niin, minä en milloinkaan käy kylässä luistinkengissä, sanoi Alberta. Niinkuin näet, minulla on kiiltonahkakengät.

— Minulla on monta paria kiiltonahkakenkiä, valehteli Ilona, mutta kun lähdettiin ajelemaan, niin minä ajattelin, että on parasta ottaa luistinkengät jalkaansa.

Niinkuin lukija näkee, keskustelivat neidit paremmuudestaan, kunnes Alberta lopulta kysyi: — Kuinka monta hevosta teillä on?

Ja tässä häkeltyi Ilonakin, sillä hänen täytyi nyt tunnustaa, ettei heillä ole ainoatakaan hevosta.

— Meillä on 4, sanoi Alberta, ja niistä kaksi vaunuhevosta.

Tällä välin olimme katselleet Konradin leikkikaluja. Hän oli saanut mm. aivan ihmeelliset kapineet, nim. luistimet, jotka olivat kengissä kiinni.

Mutta minäpä annan sinulle vanhat luistimeni, koska sinulla ei luistimia ole.

— Et sinä saa niitä antaa, sanoi Alberta.

Mutta tällöin aukeni ovi ja sisälle astuivat Vikstedt, Lindén ja isäni.

Alberta nyrpisti nenäänsä ja kuiskasi Ilonalle jotakin sen tapaista, että nyt on pappa taas pannut itsensä pälliinsä ja on sellaisessa tilassa, että oikein ällöttää.

Minä en puolestani hänessä mitään huomannut, jota vastoin Lindén käveli hieman epävarmasti, hikotteli vähän väliä ja hyräili jonkinmoista laulua.

Silloin Konrad meni isänsä luokse ja kysyi häneltä:

— Saanko minä lahjoittaa Tatulle luistimet?

— Saatpa tietenkin, sanoi Vikstedt, ja sitten te saatte mennä puotiin, siellä on Salonen, ja sanokaa, että Salonen antaa teille jonkin joululahjan.

Tämä oli jotakin tämä. Olin siis jo saanut luistimet ja vielä saisin jotakin muuta.

Mentiin puotiin, ja siellä oli Salonen nähtävästi inventointia aloittamassa. Hän oli vanha mies, jonkinmoinen talon vanha inventaario, joka ei milloinkaan saanut tilojansa muussa kuin työssä. Hänen täytyi aina keksiä jotakin, ja tällä kertaa hän oli laskemassa lankarullia, silmäneulapreivejä ym. rihkamaa.

— Isä sanoi, että Salonen antaisi Tatulle ja Ilonalle joululahjan.

— Jaa, sanoi Salonen, vilkaisi meihin, näytti miettivän silmänräpäyksen, veti sen jälkeen auki jonkin laatikon ja työnsi meille kummallekin pötkyn rintasokeria.

Meidän naamamme venyivät pitkiksi, ja Konrad ja Albertakin koettivat selittää, ettei ollut kysymys makeisista, vaan että pitäisi antaa jotakin muuta.

Salonen näkyi miettivän hetken aikaa ja sanoi sen jälkeen: Pankaapas nyt sitten takaisin nuo rintasokerit, ja raotti laatikon uudestaan. Tämän jälkeen hän siirtyi rihkamiensa ääreen ja antoi sieltä minulle pyöreän taskupeilin ja Ilonalle kaikkein yksinkertaisimman kamman, minkä löysi.

Naamamme ei oikeastaan tullut sen tyytyväisemmäksi, mutta sen jälkeen Salonen sanoi: Älkää häiritkö setää, sillä sedällä on työtä. Ja niin oli meidän marssittava pois.

Kun tulimme sisälle, odotti meitä trahteeraus. Suklaata oli niinkuin viime kerrallakin monine leivoksineen ja joulutorttuineen.

— Me juomme kotona joka päivä suklaata vispikerman kanssa, sanoi Ilona. Ja meillä on suklaan kanssa myös aina leivoksia. Hän koetti näyttää siltä kuin hän olisi täysin tottunut tällaiseen trahtamenttiin. Mutta hän miltei voitti Tatun juomisessa ja syömisessä, joten hän soperteli suu täynnä joulutorttua, että me Liemanit olemme kaikki suuriruokaisia.

— Niin näyttää, sanoi Alberta.

Mutta silloin kuului viereisestä huoneesta kilaus, joka ilmaisi lasiastioiden särkymistä. Syöksyimme sinne ja näimme, että Lindén makasi mahallaan lattialla, jolta hän kompuroi ylös. Hän oli astunut pöydän ääreen, ottanut käteensä punssilasin ja skoolatessaan pokkuroinut, jolloin hän oli menettänyt tasapainonsa ja kaatanut mennessään pöydän.

Mutta tant Hemlénin arvokkuus oli mennyt, sillä hän väänteli käsiänsä ja huusi:

— Kolme uutta asettia, voi herra Jumala, kolme uutta asettia! Meidän ei olisi pitänyt päästää sisälle niitä sikoja.

Mutta Vikstedtin naama loisti kuin aurinko. Hän sanoi ruotsiksi:

— Skärvor tyda lycka, kyllä meillä puodissa asetteja on ja punssia myös.

— Niin, mutta minun hienoon brodeeraukseeni on tullut fläkki.

— Kyllä punssifläkit lähtevät.

Eikä se sen kummempi asia ollutkaan. Hyvin pian oli pöytä yhtä koreana kuin ennenkin, ja Lindén kohotti taas lasiansa ja kumarteli sanoen: Har den äran, har den äran, kunnes Salonen saapui alakerrasta, tarttui häntä käsipuolesta kiinni ja talutti pois.

Kun sitten taas olimme tulleet omalle puolellemme, heitteli Alberta niskojaan ja sanoi, että kyllä tämä elämä on sentään traagillista, kun tuo pappakin on tuommoinen juoppo. Ja kun pappa tuli meitä katsomaan ja jutteli meille mitä tahansa, niin Alberta antoi hänelle näsäviisaita vastauksia ja heitteli nenäänsä. Vähän ajan perästä tuli täti Hemlén noutamaan sedän pois sanoen: Käy nyt vielä siellä näyttelemässä itseäsi lapsille!

Mikä tässä oikeastaan oli sopimatonta, minä en ainakaan voinut käsittää. Ehkäpä Vikstedt nyt hieman sammalsi puheessaan, ja voi olla, että hänen käyntinsä oli hiukan epävarma, mutta koko hänen katseensa ja olemuksensa säteili iloa, hyvyyttä ja sydämellisyyttä.

Tällä kertaa emme jääneet päivälliselle, mutta meidän lähtiessämme Vikstedt ojensi meille jokaiselle makeispussin. Eikä se niin pieni ollutkaan. Siinä oli kaikkea hyvää, mitä vain Vikstedtin puodista voi saada. Ja Viksted sanoi vielä, että hän laitattaa heidän prenkadullensa luistinradan, jonne Ilona ja minä olemme tervetulleet.

Niinkuin tästäkin näkyy, pienet tapaninaukut tekevät ihmisen anteliaaksi, ja tant Hemlén sanoikin siihen suuntaan, että on hyvä, ettei täällä sen suurempaa seuraa ole, sillä luultavasti Albert, se oli Vikstedtin nimi, kenkkäisi pois kaikki, mitä hänellä on.

— Niin, oletkos sinä näyttänyt sitä priljanttiprossia, jonka olen sinulle kenkännyt, sanoi Vikstedt. Se olikin paras prossi, minkä täältä Porista sai, niin että kyllä sinun pitäisi olla siihen tyytyväinen.

Tietysti sen tantti oli näyttänyt, sehän komeili hänen rinnallaan, eikä se luultavasti hullumman näköinen ollutkaan, suuri se ainakin oli.

Tässä yhteydessä mainittakoon, että tant Hemlén kaikessa hiljaisuudessa spekuleeraili päästä rouva Vikstedtiksi, joten hän itse asiassa piti kauppiasta aika hyvänä samoin kuin hänen lapsiansa ja myös vieraita lapsia, jotka siellä kävivät. Vaikka luultavasti varsinkin lasten hyvänä pitäminen ei ollut hänelle kovin helppoa, sillä hänellä oli aika tuikea ja kiivas luonto.

Kun oli tultu kotiin, niin tietysti aukaistiin Vikstedtin antamat makeispussit. Mutta suuri oli surkeus, kun äitini takavarikoi ne. Hän antoi meille vain omenan ja jonkin karamellin ja sanoi, että loput pannaan talteen, sillä "muuten te syötte itsenne kipeäksi".

Kun sitten jouduin keskusteluun Ilonan kanssa, niin melkeinpä ensimmäiset sanat, mitä Ilona sanoi, olivat: — Minä en voi sietää sitä Albertaa. Mikä se nyt hänkin on oikeastaan olevinaan. Jos hän sattumalta on käynyt Berliinissä isänsä ja äitinsä kanssa ja ollut siellä pari päivää ja samoin Tukholmassa, niin se on aivan toinen asia kuin se, että minä olen ollut Helsingissä vuosimääriä. Ja minä myönnän, että hänellä oli aika hienot leningit ja monta leninkiä, ja kyllä minullakin oli niin kauan kuin äiti eli, sillä ei kellään muulla ollut sen hienompia leninkejä kuin minulla. Ja se on oikeastaan sinun äitisi vika, ettei minulla sen hienompia leninkejä ole, sillä hän teettää ne Emma Virtasella niinkuin omansakin, vaikka täällä tietysti olisi parempiakin ompelijattaria.

— Minä muuten kysyin Albertalta, ketä heillä käy, aivan tahallani, eikä hän tiennyt sen hienompia herskapeja kuin tuomarin ja kruununvoudin ja vallesmannin. Mutta meillä on esim. käynyt kuvernööri ja senaattori. Yliarkkitehti käy meillä hyvin usein ja minun isäni pelaa korttia hänen ja parin muun arkkitehdin kanssa. Niin että kyllä meillä on paljon hienompia vieraita kuin konsanaan Vikstedteillä. Ja varmasti rakennusmestari myös on hienompi kuin kauppias. Mm. meidän talomme alakerrassa on kolme kauppiasta, ja he ovat hyvin kohteliaita minun isälleni. Näkee kaikesta, että minun isäni on enemmän kuin he.

— Niin, mutta teillähän ei ole hevosia eikä rekiä eikä vaunuja eikä kahta renkiä.

Ilona vaikeni hetkeksi ja näytti miettivän. Mutta lopuksi hän sanoi, että "mitä me niillä sitten oikein tekisimme, kun Helsingissä pääsee raitiolla minne vain haluaa ja rautatientorilta saa issikan milloin haluaa".

— Ja sitä paitsi minusta ei itse Vikstedtikään vaikuttanut oikein sivistyneeltä, mikä lienee entinen puukhollari. Minun isäni-isä oli ruununvouti ja hänellä oli suuri kartano Espoossa, ja isänisänisä oli pappi. Minun äitini-isä oli eversti. Minä en tullut Albertalta kysyneeksi hänen sukuaan, mutta sen näkee jo kaikesta, että ei se mitään sivistynyttä sukua mahda olla, kun Vikstedtikin tuolla tavalla laittaa itsensä päihinsä puukhollarinsa kanssa keskellä kirkkainta aamupäivää. Minun isäni ei milloinkaan juo kuin hienojen herrojen kanssa, jotka ovat tuomareita tai arkkitehtejä, ja silloin he aina pelaavat korttia.

— Niin, mutta teillähän ei ollut pianoa.

— Minä olisin saanut vaikka kaksi, ja isä tahtoi kovasti, että minä olisin ruvennut soittamaan, mutta minä en halunnut, ja sentähden ei meille hankittu pianoa. Mutta meidän pelitoosamme, jonka nimi on Orkestrion, on hienoin Helsingissä ja maksaa paljon enemmän kuin piano. Minä en tiedä kuinka paljon se maksaa, mutta silloin, kun isä sitä ensimmäisen kerran näytti senaattorille, niin hän sanoi, että sen hinnalla saisi talon.

— Muuten minä huomasin, että Vikstedtin kartiinit eivät olleet hienot. Meillä on salissa silkkiset kartiinit, jotka ovat tuodut Pietarista, ja meillä on paljon hienommat taulut kuin Vikstedtillä, sillä meillä on oikeiden taiteilijoiden maalaamia tauluja, ja meidän salimme yksi seinä on kokonaan maalattu, se on yhtenä ainoana tauluna, joka on maalattu seinälle, ja sellaistakaan maalausta ei Vikstedtillä ollut. Muuten minulla on paremmat luistimet kuin Albertalla, sillä minä pyysin nähdäkseni hänen luistimensa ja ne olivat suomalaiset. Minulla on amerikkalaiset, ja minun luistimeni ovat niklatut ja oikeat kaunoluistelijan luistimet.

Niinkuin näkyy, oli hyvin vaikeata päättää, kumpi talo oli oikeastaan hienompi, Vikstedtin vai Liemaninko, mutta koska en ollut Liemanin komeuksista mitään nähnyt, niin oikeastaan kaikessa hiljaisuudessa olin sitä mieltä, että Vikstedt oli sittenkin enemmän kuin Lieman.

Ja siihen loppui sitten keskustelumme. Sen verran vain Ilona vielä sanoi, että kun Vikstedtin luistinradalle mennään, niin siellä hän tulee näyttämään, mitä on kaunoluistelu, jota ei Alberta varmastikaan yhtään osaa. Mainittava on muuten, että Ilonan jalka oli jo melkein terve, ihme, jollaista ei nykyään tapahdu, sillä jos nykyään jalkansa taittaa, niin on se lapsillakin puolen tai koko vuoden asia.

30. LUKU,

jossa selostetaan käynti valokuvaajan työhuoneessa 1890-luvun alkuvuosina.

Niinkuin mainittiin, olin saanut joululahjaksi Liemanilta kaksi 10 markan kultarahaa. Vanhempani harkitsivat, mitä niillä tehtäisiin. Kun Lieman oli kirjoittanut, että Ilonaa olisi käytettävä valokuvaajassa, päätettiin, että osa minun pääomiani käytetään meidän muiden valokuvaamiseen ja loppu sijoitetaan postisäästöpankkiin korkoa kasvamaan.

Oikeastaan minä olisin kaikkein mieluimmin ottanut luistinkengät, johon tämä saamani pääoma aivan hyvin olisi riittänyt, ja olisi siitä vielä jäänytkin. Mutta silloin minulle ilmoitettiin, että minulla on Artjärveltä saamani saappaat, ja siinä on luistinkenkää kylliksi.

Kun tarkastettiin luistimia, havaittiin, että niitä varten tarvittiin nahkaremmit. Niiden ostamiseen luovutettiin osa minun joululahjaksi saamastani pääomasta.

Mutta sen jälkeen ilmoitettiin, että meidän oli lähdettävä jonakin sopivana päivänä valokuvaajalle.

Jos tätä nykyä tahtoo saada valokuvan itsestään, niin se tapahtuu sillä yksinkertaisella tavalla, että astutaan johonkin valokuvausliikkeeseen aikana, jolloin liike on auki, tilataan ensin näytekortit ja sen jälkeen päätetään, kuinka monta korttia otetaan. Eikä ole väliä siitä, vaikka aurinko jo olisi mailleen mennyt, sillä nykyään käytetään keinotekoista valoa. Niin ei silloin ollut asian laita. Ensimmäiset mangneesiumivalolla meidän maassamme otetut kuvat ovat noin paria vuotta myöhemmältä ajalta kuin se suurtapaus sattuu, jota tässä ryhdyn kuvaamaan. Tapaninpäivän jälkeen oli alkanut pyryttää ja päivät kävivät muutenkin pimeiksi, joten valokuvauksesta ei isäni eikä äitinikään mielestä voinut kunnollista tulla. Oli heidän mielestään odotettava aurinkoista, kirkasta päivää, jolloin kuvat tietysti parhaiten onnistuisivat.

Mutta tällä välin valokuvaushomma askarrutti meidän mieliämme, ja minä tiedustelin mm. isältäni valokuvaamistaidon salaisuutta.

Selostukset, jotka hän siitä antoi, eivät oikeastaan olleet valaisevia. Eikä Ilonakaan, joka kaikki asiat tiesi, osannut selittää sitä, kuinka valokuvaaminen tapahtui. Senhän tietysti jokainen tiesimme, että sitä varten tarvitaan valokuvauskone, mutta kuinka tuo kone lopulta kykenee siirtämään kuvan paperille, siitä ei Ilonallakaan ollut aavistusta. Hän lausui kuitenkin mielipiteenään, että koko valokuvaushomma on jonkinlaista petkutuspeliä ja että valokuvaaja itse asiassa piirtää kuvan.

Tuli sitten aurinkoinen päivä, ja silloin ilmoitettiin, että nyt on meidän lähdettävä valokuvaajalle.

Meidät riisuttiin ja pestiin ja kammattiin ja me saimme puhtaat vaatteet paitaa myöten ja kenkämme kiilloitettiin. Meistä tehtiin siis vielä hienompia kuin kylään lähtiessä.

Ilona istui peilin edessä ja Manta koetteli antaa hänen tukalleen sopivia muotoja, mutta Ilona ei ollut mihinkään tyytyväinen. Hän vaati, että hänen hiuksensa käherrettäisiin, mutta "piippasaksia" ei meidän talossamme ollut. Äitinikin sattui kuulemaan tuon vaatimuksen ja huokaili jotakin siitä, että Ilonasta ei milloinkaan kunnon ihmistä tule, kun jo lapsena on niin turmeltunut, että ajattelee hiuksien piippaamista.

Ilona sai tyytyä siihen, että Manta tavalliseen tapaan kampasi hänen tukkansa. Myös leningin suhteen ei saavutettu yksimielisyyttä. Ilona olisi tahtonut yllensä valkoisen leningin, mutta sekä äitini että Manta sanoivat, että on hupsutusta lähteä talvella liikkeelle valkoisessa kesäleningissä. Päätökseksi jäi, että Ilonan on pantava yllensä paras ja uusin talvileninki.

Kun nämä päätökset oli tehty, purskahti Ilona itkuun, heittäytyi mahalleen sänkyyn ja sanoi:

— On se nyt sentään merkillistä, ettei edes valokuvaan mennessä saa pukeutua nätiksi, vaan on laitettava itsensä niin, että on kuin mikäkin tarhapöllö.

Tällä välillä äitini oli järjestänyt Tyyran pukeutumisen. Huomattiin, ettei Tyyralla ollut ainoatakaan sukkaparia, joissa polvet olisivat olleet parsimattomat, ja ihmeteltiin sitä, että nyt parsitut paikat tulisivat näkyviin. Äitini ehdotti jo, että valokuvaus lykättäisiin seuraavaan päivään, jolloin hän saa Tyyralle aiotun uuden sukkaparin valmiiksi. Mutta isäni oli tehnyt päätöksensä ja sanoi, että tänään lähdetään valokuvaajalle eikä minään muuna päivänä.

Ja siihen se asia jäi.

Minä sain ylleni kudotun sinisen puvun, jossa oli kudotut housutkin, ja muuten ei minun pukemisessani kovin ihmeellisiä hommia ollutkaan. Sen verran vain muistan, että minulla oli nämä kudotut housut ensimmäisen kerran ylläni, ja juuri kun oltiin lähdössä, havaittiin, että olin vetänyt ne väärin puolin jalkaani, joten tämä erehdys oli korjattava.

Sitten lähdettiin. Ilona teki tenää viimeiseen asti ilmoittaen, että harakatkin nauravat, kun hänet valokuvataan tässä puvussa. Ja selvisi, että puvun suurin surkeus oli siinä, että hame oli Ilonan mielestä aivan liian lyhyt. Se oli niin lyhyt, että pöksyjen pitsit näkyivät, ja Ilona ilmoitti, ettei se sovi hänen ikäiselleen neidille ja että hän juuri tästä syystä vaatii saada yllensä pitemmän hameen.

Mutta hänen protesteistaan ei perustettu, vaan siirryttiin Esplanaadikadun yli, sillä valokuvaaja Rosendahlin ateljee oli meitä vastapäätä. Hän oli muuten kaupungin palomestari ja hänellä oli tulipalojen aikana komea punainen vormulakki, joten hän jo senkin vuoksi oli herättänyt minussa suurta respektiä. Mutta hänen pääammattinsa oli valokuvaaminen, niinkuin sanottu.

Kun sitten ateljeehen tultiin, niin ensimmäisenä määrättiin valokuvattavaksi Ilona. Hän vastusteli kovasti, mutta isäni loi häneen tuikean silmäyksen, ja silloin oli Ilonan toteltava.

Valokuvaaja olisi ottanut hänestä kokokuvan, mutta kun Ilona purskahti katkeraan itkuun syystä, jonka jo edellä olemme maininneet, niin suostuttiin lopulta siihen, että hänestä otettiin rintakuva.

Tämän jälkeen luulin minä vuoroni tulleen, mutta Aarre oli alkanut hermostua. Niinkuin valokuvaajilla yleensä, oli Rosendahlillakin pöytä, jolla oli koreissa näytekuvia. Niitä äitini Aarre sylissään katseli sillä aikaa, kun Ilonaa valokuvattiin. Aarre oli saanut erään kortin käsiinsä ja rupesi tietenkin työntämään sitä suuhunsa, jolloin kortti otettiin häneltä pois. Tätä ei Aarre tietysti hyväksynyt, vaan alkoi ulvoa täydellä kurkulla.

Kun Ilona oli palannut ateljeen puolelta naama niin synkkänä kuin mahdollista ja mutissut vielä, ettei hän edes saanut istua niinkuin olisi tahtonut ja asettaa kättänsä leukaa vastaan, vaan hänet oli valokuvattu aivan kuin pikku lapset, niin päätettiin, että ensin valokuvattaisiin Aarre ja Tyyra, jonka jälkeen äitini saisi viedä heidät kotiin ja minut valokuvattaisiin viimeiseksi.

Kaikkein ensin siis otettiin käsiteltäväksi Aarre, joka huusi ja parkui enemmän kuin olen kuullut hänen milloinkaan huutavan.

Rosendahlilla oli jos jonkin näköisiä leluja, jotka tuotiin Aarteen eteen, jotta hän tyyntyisi, mutta mikään niistä ei kelvannut, sillä hetken niitä katseltuaan hän heitti jokaisen järjestään lattialle ja alkoi uudestaan ulvoa.

Mutta Rosendahl ei ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Hän otti liivintaskustaan 10-pennisen ja antoi sen Aarteen kouraan. Ja silloin poika vaikeni aivan kuin olisi hänen suunsa neulottu kiinni. Hänen kasvonsa saivat melkeinpä tyytyväisen ilmeen, ja kuvassakin hän istuu 10-penninen kädessään, kuten vielä tänä päivänä voimme nähdä. Olkoon muuten sanottu, ettei hän lähtiessäkään tätä 10-pennistä suostunut luovuttamaan, vaan hän sai pitää sen kotiin asti ja — hän on senkin jälkeen aina pitänyt pennistä kiinni.

Tyyran valokuvauksesta en muista tapahtuneen mitään erikoista, sen verran vain voin sanoa, ettei kuvassa tosiaankaan tullut näkyviin, että hänellä oli sukkien polvet parsittu.

Muut olivat lähteneet pois, myös isäni, ja minä jäin kahden Rosendahlin kanssa. Minulle siis osoitettiin tällainen suuri luottamus, ja tunsin itseni oikeastaan jonkin verran ylpeäksi.

Tietysti sydämeni pamppaili hieman, kun astuin ateljeehen ja Rosendahl veti oven perässään kiinni. Tunsin itseni vähän turvattomaksi, sillä silloin kun muita valokuvattiin, olivat joko isäni tai äitini olleet läsnä, mutta minä olin ypöyksinäni.

Minulle viitattiin paikka ateljeen takaseinällä, ja sen jälkeen Rosendahl siirtyi koneensa taakse ja veti mustan vaatteen päälleen. Vähän ajan perästä hän tuli minun luokseni, asetti tällingin niskaani ja rupesi sen jälkeen vääntelemään päätäni, käsiäni ja jalkojani.

Lopulta hän sanoi:

— Koetappa nyt olla vähän aikaa hiljaa, minä lasken seitsemään.

Tämä ei vielä ollut varsinaista valokuvausta, vaan Rosendahl kokeili, kuinka hiljaa voisin olla.

Ja kyllä se oli vaikeata, sillä olihan minulla ylläni tuo siunattu villapaitakin, ja tuskan hiki valui muutenkin otsaltani. Minä olen aina ollut hyvin herkkä hikoilemaan, ja olen taipuvainen otaksumaan, että koko tämä vika on minuun tullut Kalle Pekan siunatusta villapaidasta.

Mutta joka tapauksessa kestin kuin kestinkin kokeen, ja sen jälkeen Rosendahl siirtyi koneensa luo. Mutta hän ei huomannut ilmoittaa minulle, että minulla oli tilaisuus ottaa jonkinlainen lepoasento. Minä seisoa törrötin siinä asennossa, joka oli määrätty, ja kestikin kauan aikaa ennen kuin Rosendahl oli saanut kaikki kuntoon.

Mutta lopulta hän kohotti kätensä ja ilmoitti taas laskemansa seitsemään. Minä ymmärsin, että nyt on tosi edessä. Mutta nenääni alkoi syyhyttää ja varmasti puraisi kirppu toista jalkaani, sillä kun Rosendahl oli päässyt neljään, täytyi minun aivastaa ja raapaista jalkaani. — Voi sen saakelin poika, kun pani yhden plootun pilalle.

Rosendahlin katse oli kaikkea muuta kuin ystävällinen. Ja sen jälkeen asetettiin minut uudestaan perusasentoon ja minä koetin urhollisesti pysyä paikoillani, mutta niin pian kun Rosendahl poistui koneensa luokse, tuntui siltä kuin ainakin 70 kirppua olisi tanssinut selässäni, nenääni syyhytti, ehkäpä tukassanikin oli jotakin elämää. Vielä toinenkin levy meni pilalle, sillä kesken kaiken minun täytyi ruveta kynsimään niskaani, jota sekä syyhytti että pakotti.

Mutta silloin Rosendahl sanoi: Nyt sinä olet pilannut jo kaksi plootua, ja ellet sinä nyt ole hiljaa ja kauniisti, niin kolmannen plootun jälkeen, jos se menee pilalle, minä annan sinulle selkään. Minulla on tuolla viereisessä huoneessa rottinki ja sitä minä käytän tämmöisessä tapauksessa.

Seitsemän sekuntia ei ole elämässäni milloinkaan ollut niin pitkä aika kuin tällä kertaa, mutta kun kaikkeni ponnistin, niin sain kuin sainkin olluksi hiljaa sen aikaa kuin vaadittiin. Tuntui tosiaankin ihanalta, kun Rosendahl ilmoitti, että kaikki oli valmista.

Mutta niin äkkiä minä valokuvaajalta poistuin, että sinne kintaani unohtuivat, sillä ajattelin sittenkin, että Rosendahl voisi saada päähänsä ottaa rottingin esille.

31. LUKU,

jossa kuvataan eräs kaunoluistelunäytös ja sen jälkinäytökset.

Kun tultiin kotiin, saatiin kuulla se iloinen uutinen, että päivällisen jälkeen pääsisimme Ilona ja minä Vikstedtin paanalle luistelemaan. Minäkin saisin siis ensimmäisen kerran koettaa, miltä luisteleminen tuntuisi.

Ja niin sitä lähdettiin. Tietysti äitini piti huolta siitä, että minä olin tarpeellisen lämpimästi puettu, ja koska Ilonakaan ei ollut pitkään aikaan luistellut, pidettiin huoli, että hänkin sai tarpeelliset villapaidat yllensä.

Meidän täytyi siis puikahtaa kaikessa hiljaisuudessa siihen vissiin paikkaan, jossa saimme puretuksi yltämme liiat vaatteet, sillä muutenhan luistelu olisi tullut aivan liian raskaaksi.

Kun tulimme takaisin, niin huomasimme ihmeeksemme, että Alberta oli tullut meille. Hänellä ei muuten ollut muuta asiaa kuin että hän kävi kutsumassa isääni ja äitiäni myöhemmin iltapäivällä kylään Vikstedtiin. Kun lähdimme, sanoi äitini Albertalle:

— Albertakin vain nyt katsoisi, ettei Tatu aukaise turkkiaan luistellessa, sillä silloin hän voi vilustua. Ja juuri kun olimme vielä lähdössä, niin äitini harkitsi asiaa ja kietoi vielä kaulaani villaisen kaulaliinan. Oli nim. sinä päivänä, niinkuin kirkkaina päivinä ainakin, hieman pakastunut.

Kun lähdimme, kuiskasi Ilona korvaani: Minä olen varma siitä, että tuosta Albertasta lykkäsi meille aika vastuksen, sillä varmasti hän kreetuaa kaikki. Et sinä nyt voi luistinradalla ottaa turkkia pois päältäsi.

Ja murheellisena ja allapäin minä siinä astelin, sillä olin aivan varma, että se, mitä Ilona sanoi, oli täyttä totta.

Tuli sitten hetki, jolloin luistimet oli ensi kerran saatava jalkaan. Ne olivat ns. vieteriluistimet, joita en tässä yhteydessä kykene selittämään, mutta ne saatiin pysymään jalassa mm. siten, että kantapäätä puristi edestä ja takaa koukut, joita liikutettiin vieterillä, ja samoin puristettiin luistimet myös kengän anturan kylkiin. Sitä paitsi vedettiin luistin vielä remmillä kiinni.

Konrad autteli minua tässä hommassa, ja samalla tavalla hääräsi siinä Ilonakin, mutta meidän voimamme eivät riittäneet puristamaan vieteriä paikalleen. Renki Iivari oli kutsuttava avuksi, ja vasta silloin oli minulla, molemmat luistimet jalassa.

Nousin seisomaan, mutta lensin samassa istualleni.

Alberta ja Ilona huomasivat pian, että minua oli ensin talutettava, ja niin koetin heidän välissään ottaa ohjeiden mukaisia liikkeitä. Mutta vaikeata se oli. Turkki oli suurena esteenä, ja kun vielä saappaanvarret ulottuivat yli polvien, joten en voinut koukistaa jalkojani, niin luistelemisesta ei tietysti tullut mitään. Lopulta muut kyllästyivät ja istuttivat minut lumihankeen ja sanoivat, että "sinä saat katsella päälle, kun me muut luistelemme".

Mutta nyt Alberta, Ilona ja Konrad rupesivat näyttämään taitoaan. Porissa oli käynyt joku kaunoluistelija ja antanut siellä mm. tunteja, joihin Albertakin oli ottanut osaa, ja hän näytti kaikkein ensin taitoaan. Ihmeelliseltä tämä kaikki minusta näyttikin, vaikka olin Jakobsoninkin paanalla katsonut luistelua. Mutta siellä tavallisesti luisteltiin kilpaa, kun vain saatiin joku kelloa katsomaan. Ja ellei kellon katsojaa sattunut olemaan, käytettiin laskijaa, joka suullisesti luki sekunnit. Minullekin annettiin pari kertaa tämä kunniatehtävä, mutta myönnän olleeni siinä hieman puolueellinen.

Albertan esitettyä näytäntönsä tuli Ilonan vuoro. Hän ei tosin ollut käynyt mitään luistelukursseja, vaikka hän heti aikaa-päälle ilmoitti, että hänellä on ollut Helsingin parhaat opettajat ja että heidän talossaan asuu Suomen kuuluisin kaunoluistelijatar, jonka luona hän on aivan kuin kotonaan ja joka on aivan erikoisesti ihastunut hänen taipumuksiinsa ja rukoillut hänen isäänsä, että hänestä, Ilonasta, tehtäisiin kaunoluistelijatar, jolloin hänestä varmastikin tulisi maailmankuulu, muttei hänen isänsä ollut tähän suostunut.

Ja tämän jälkeen Ilona heitti kapan pois päältään ja rupesi tekemään temppujaan. Hän oli varmasti notkeampi kuin Alberta ja oli nähtävästi luistinradalla ottanut oppia muista, sillä kyllä minun täytyy myöntää, että Ilonan temput sittenkin olivat toista kuin Albertan. Hän nim. ensin suoritti koko Albertan ohjelman, Albertan tosin koko ajan väittäessä, etteivät suoritukset olleet sinne päinkään ja että heti näki, ettei Ilona ollut ottanut tuntiakaan kaunoluisteluopetusta, mutta sen jälkeen Ilona esitti vielä "vapaan ohjelman" tehden mitä mahtavimpia hyppäyksiä ja pyöräyksiä, kunnes lopulta lentää loskahti pää edellä lumihankeen, aivan minun viereeni. Ja lumessa sattui vielä olemaan jääpalanen, joka viilsi paremmanpuoleisen haavan Ilonan poskeen, jota paitsi nenästä alkoi pursuta veri. Mutta kun Ilona hangesta nousi, ojensi Alberta hänelle nenäliinansa naaman pyhkäisemistä varten ja siteeksi ja sanoi, että "niin se tahtoo käydä, kun ei temppujansa osaa, ei pidä lentää korkeammalle kuin siivet kannattavat".

Tähän lisäsi Konradkin, että hänen tietääkseen Alberta ei ole milloinkaan kaunoluistelunäytöksissään kaatunut ja että ainoastaan taitamattomat luistelijat lentävät nenälleen lumihankeen.

— Mitä sinä nulikka höliset, sanoi Ilona, kyllä minä näytän, kuka tässä pyörii lumihangessa. Tarttui Konradia kauluksesta kiinni ja pyöräytti hänet hankeen ja sanoi: Kyllä minä pesen sinut — ja pesi kuin pesikin lumella perinpohjaisesti Konradin naaman.

— Tämä on hävytöntä, tämä on sivistymätöntä, sanoi Alberta, minä kiellän sinua koskemasta Konradiin.

— Vai kiellät sinä minua, sanoi Ilona. Tarttui Albertaa vyötäisiltä, ja niin tuli Albertan kanssa sama leikki. Ja kun Alberta oli noussut lumihangesta, ei hän tahtonut uskoa silmiään, vaan haukkasi ilmaa ja sanoi: Etkö sinä tiedä, ettei naista saa lyödä ja etteivät neidit pruukaa pyöriä lumihangessa. Sinähän olet aivan yhtä sivistymätön kuin Dalinska, joka tappelee miehensä kanssa.

— Vai olen minä sivistymätön, sanoi Ilona, kyllä minä näytän sinulle sivistystä. Sanoi ja pyöräytti Albertan uudestaan selälleen hankeen. Nyt saat ympäri korviasi siksi, kunnes et enää puhu sivistyksestä mitään. Ja niin alkoi löylytys, jossa Albertalta puristettiin erilaisia tunnustuksia, kunnes hän lopulta itkien tunnusti, että Ilona on sekä sivistynyt että hieno ja parempi kaunoluistelija kuin hän ym., ym.

Ja lopulta Ilona päästi Albertan altaan. Alberta lähti itkeä köllöttäen pois.

— Juu, mene sinä vain tant Hemlénin hameiden alle, huusi Ilona hänen mennessään.

Mutta Ilona otti myös luistimet jalastaan ja lähti tiehensä, ja niin jäimme Konradin kanssa luistinradalle kahteen pekkaan.

— Tämä on rumaa, tämä on epänaisellista, tuumasi Konrad.

Mutta minä en tuuminut mitään, vaan heitin turkin päältäni, kompuroin lumihangesta ja yrittelin uudestaan luistelemista, joka vähitellen alkoi onnistua. Minun yrityksiini Konradkin innostui ja sanoi lopulta:

— Koetappas nyt luistella kerran radan ympäri, niin saadaan sanoa, kun mennään sisälle, että sinä osaat luistella. Luistelin aivan helposti kierroksen ja vielä toisenkin. Rukoilin Konradia, ettei hän kertoisi, että olen ottanut turkin pois päältäni, johon hän tietysti suostui, ja sen jälkeen otimme luistimet pois jalasta ja lähdimme.

Mutta sisällä oli kauhea mullistus. Äitini väänteli käsiänsä ja Alberta makasi sohvalla tant Hemlénin hautoessa hänen kasvojaan "odekolognilla" ja muulla hyvällä. Hän valitti koko ruumistaan särkevän ja puhkesi silloin tällöin syviin nyyhkytyksiin ja väitti kuolevansa.

— Missä on Ilona? kysyi isäni.

— En minä tiedä, vastasin, hän lähti Albertan jälkeen pois ja me luulimme hänen tulleen tänne.

Koko visiitti oli näin ollen mennyt pilalle, mutta sen verran kuitenkin siitä vielä oli hyötyä, että saimme Konradin kanssa kahvit, mutta sittenpä koko herskapi lähtikin. Minusta lähtö tuntui nololta, enkä olisi lainkaan ihmetellyt, vaikka minulta olisi vaadittu lahjaluistimeni takaisin. Sillä minulla oli vähän sellainen tunnelma, että minuakin rangaistaisiin, niin uhkaavalta näyttivät Hemlénskan ja isäni naamat.

Kun kävin Albertaa hyvästelemässä, sanoi Alberta: Kyllä Konrad ja sinä kanssa olette miehiä. Minä halveksin teitä kaikesta sydämestäni, oikeastaan vielä enemmän Konradia kuin sinua, sillä sinähän olet nuorempi. Sallitte piestävän ja pahoinpideltävän naista ettekä tule häntä auttamaan.

— Kyllähän minä olisin tullut, sanoin minä, mutta enhän minä turkkineni päässyt ylös lumihangesta, enkä uskaltanut ottaa turkkia pois, sillä sinunhan piti pitää huolta siitä, etten minä saisi ottaa turkkia pois päältäni.

32. LUKU,

josta selviää, että rikosta seuraa rangaistus, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja Golgata on kuljettava loppuun asti.

Ilona oli smiitannut kotiin, riisuutunut ja heittäytynyt sänkyyn maata. Hän oli sitä paitsi käärinyt märän nenäliinan otsansa ympärille ja ilmoitti, että häntä oli lyöty.

— Alberta alkoi ensiksi, sanoi Ilona, ja minun täytyi puolustautua. Minä työnsin hänet pois, mutta hän tuli kuitenkin päälleni, ja kun hän löi, niin täytyihän minunkin lyödä. Ja minun naamani on kokonaan verissä niinkuin täti ja setä näkee ja minun nenäni on paisuksissa.

Ja tosiaankin hänen naamansa oli vallan kauhean näköinen, niin että äitini lähti hakemaan sopivia voiteita.

Mutta sillä välillä pui Ilona minulle nyrkkiään ja sanoi, että "jos sinä Tatu vain tästä lähdet kreetuamaan, niin minä pesen sinut niin, että sinä makaat kolme päivää."

Sillä välin oli isäni saapunut paikalle, komensi Ilonan ylös sängystä ja heilautti koivuniemen herraa ilmassa. Mutta Ilona vakuutti syyttömyyttään ja sanoi Albertan lyöneen ensiksi.

— Kuinka oli asia, Tatu, kysyi isäni minulta.

Isäni loi minuun tutkivan silmäyksen, ja Ilona heristeli minulle nyrkkiään hänen selkänsä takana.

— Mi—mi— minä en nähnyt, mi—mi—minä en nähnyt koko asiaa, minä näin vasta sitten, kun Alberta läksi itkien pois.

— No missä sinä sitten olit?

— Minä istuin lumihangessa.

— Herra jestas, huusi äitini, poika on istunut lumihangessa, ja nyt se on varmasti vilustunut.

— Kuinka sinä istuit lumihangessa, kysyi isäni, eikös sinua ole kielletty lumihangessa istumasta?

— Kun en minä pysynyt seisomassa.

— Mikset sinä pysynyt seisomassa?

— Niin kai, kun minulla oli luistimet jalassa.

— No, mutta sinähän sanoit, että sinä olit luistellut kahteen kertaan luistinradan ympäri.

— Niin, mutta silloin minulla ei ollut turkkia päälläni.

− − −

— Mitä? Eikö sinulla ollut luistinradalla turkkia päälläsi?!!

Huomasin itsekin, kauhistuksekseni, että olin kokonaan pudonnut osastani ja että koko turkkisalaisuuteni oli tullut ilmi.

Mutta isäni ei kiinnittänyt tähän asiaan huomiotaan, vaan alkoi perinpohjaisesti tiedustella, mitä luistinradalla oli tapahtunut, ja minä sain kertoa asian niinkuin halusin. Mutta tämän jälkeen isäni lähetti minut huoneesta ja Ilonan kuulustelu alkoi. Mitä häneltä kysyttiin, sitä en tiedä, mutta sitä vastoin tiedän hyvin, mikä tuomarin päätökseksi tuli, sillä vitsan läiskynä ja Ilonan sydäntä särkevät huudot olivat todistuksena siitä, että hänet oli havaittu syylliseksi.

Pian oli kaikki rauhoittunut ja olimme tulleet illallispöytään, jossa Ilonakin istui. Hän kieltäytyi ensin jyrkästi syömästä, sanoen mieluummin haluavansa kuolla, mutta kun isäni huomautti, että hän ennen kuolemaansa kuitenkin saisi selkäänsä, ellei ole mököttämättä ruokapöydässä, niin hän ryhtyi kuin ryhtyikin syömään. Hyvin näyttikin hänelle ruoka maittavan.

Mutta kun ruoan jälkeen hieman olimme päässeet kahden kesken, sanoi Ilona minulle:

— Odota sinä huomista päivää, niin kyllä minä annan sinulle selkään ja vielä paremmin kuin Albertalle. On siinä kanssa mies, joka käy kreetuamassa heti, kun ensimmäisen kerran kysytään.

— No, mutta enhän minä mitään kreetunnut — —

— No, kerroithan sinä sen, että me kilpailimme kaunoluistelussa. Sitä sinun ei olisi pitänyt kertoa, sillä heti sen jälkeen, kun sen olit kertonut, isäsi sanoi minulle, että "tässä on selvitys, että Alberta ja sinä olette kilpailleet kaunoluistelussa, ja sitten on syntynyt riita siitä, kumpi on voittanut, ja sen jälkeen sinä olet ruvennut tappelemaan". Ja sitä paitsi sinä olet vielä sanonut, että minä olin kertonut saaneeni kaunoluistelutunteja Helsingissä, joka tietysti oli kaikki valetta. Kyllä sinä Tatu saat selkääsi, mutta kun minä tarkemmin ajattelen, en minä viitsi sinulle selkään antaa, vaan kerron Pekalle ja Väinölle, että sinä olet kreetumylly, ja he osaavat kyllä sitten hoitaa sen asian.

Mutta meidän vielä puhuessamme isäni kutsui Ilonan ja minut huoneeseen.

— Onkos sinulla Tatu ollut tapana riisua päältäsi turkki silloin kun sinä olet ulkona?

— Ei, ei, ei!

— No, mutta sinähän sanoit, että sinulla ei luistelussasi ollut turkkia.

— Niin, minä en päässyt muuten ylös lumihangesta, sen vuoksi minun täytyi ottaa turkki pois päältäni.'

— Mutta sinähän olisit voinut sen sitten heti panna päällesi.

— En minä olisi voinut, sillä jos minä olisin luistellut, olisin minä taas kaatunut lumihankeen.

— Sanoppa minulle suoraan, Ilona, onko Tatu riisunut ulkona ollessaan tavallisesti turkkinsa pois.

— On, vastasi Ilona. Heti paikalla, kun hän on päässyt ulos, hän on riisunut pois turkkinsa ja ollut ulkona ilman palttoota.

Minä lysähdin kokoon, sillä minun suurin salaisuuteni oli tullut ilmi.

— Housut alas, sanoi isäni, kyllä minä pidän siitä huolen, ettet sinä ainakaan tällä kertaa vilustu.

Mutta vielä toinen kauhistus piti paljastuman, sillä Kalle Pekan sarssialusvaatteiden sijasta tulivatkin esille Ilonan punaiset villahousut ym.

Exekutioni keskeytyi hetkeksi, ja sitä seuraavassa ristikuulustelussa selvisi vielä, missä nuo Kalle Pekan ordineeraamat vaatteet olivat. Ja tämän jälkeen seurasi sitten kuritus, jonka muistan vielä tänä päivänä.

Mutta tämäkään rangaistus ei ollut vielä riittävä.

Ensinnäkin ilmoitettiin seuraavana aamuna, etten minä pääsisi kahteen päivään ulos. Se rangaistus oli tosiaankin kauhea, sillä sitä paitsi sain tietysti pitää ylläni nuo Kalle Pekan siunatut alusvaatteet. Minut määrättiin vielä kiltisti leikkimään Tyyran kanssa.

Mutta kaameampi oli Ilonan rangaistus, sillä hänen oli äitini kanssa lähdettävä Vikstedtille ja persoonallisesti pyydettävä anteeksi Albertalta.

Ennen kuin Vikstedtille lähdettiin oli kuitenkin Manta lähetetty tiedustelemaan Albertan vointia, ja oli saatu kuulla, että asiat olivat huonosti. Alberta kuulemma makasi sängyssä kiireestä kantapäähän asti kääreissä, ei nauttinut ruokaa eikä juomaa ja oli aivan kuumeessa.

Manta oli laskettu hänen luoksensa, ja hän oli katsonut velvollisuudekseen kertoa Ilonan selitykset, sillä Ilona tietysti yhä pysyi selityksissään, että Alberta oli häntä lyönyt ja hän oli siinä saanut kasvonsa verisiksi. Silloin oli Albertakin jonkin verran vironnut, nostanut päätänsä sängyn pieluksilta ja sanonut, ettei hän milloinkaan ole kenenkään kuullut niin paljon valehtelevan kuin Ilonan. Ilona loukkasi itsensä kaatuessaan lumihankeen, kun ei osannut kaunoluistelua, selitti Alberta, niinkuin asia olikin, ja jatkoi: Kyllähän minä olisin voinut lyödä Ilonaa takaisin, mutta minä en halunnut, sillä minä olen nainen enkä minä tappele.

Lopulta oli kuitenkin saatu sovitetuksi, että Ilona saapuisi kello kolmelta viralliselle anteeksipyynnölle.

Tämä päätös ilmoitettiin Ilonalle, joka ei myöskään ollut päässyt ulos ja jonka sitä paitsi täytyi istua huoneessaan kotiarestissa. Hänen oli lisäksi täytynyt vetää yllensä kaikkein huonoin puku, ja peili ja kaikki muut irtaimet kapineet oli korjattu huoneesta pois.

Mutta kun Manta oli käynyt Ilonalle ilmoittamassa anteeksipyynnöstä, niin Ilona alkoi karjua kiukusta. Hän hyppeli tasajalkaa, pui nyrkkiään ja ilmoitti, että hänestä selkäsaunassa ja tässä kotiarestissa jo oli aivan tarpeeksi rangaistusta ja että oli suorastaan petomaista lähettää hänet vielä Albertan luokse anteeksi pyytämään. Kyllä siinä nyt Alberta jupileeraa, kun häntä näin nöyryytetään.

Mutta mikään ei auttanut, Ilonan oli lähdettävä. Ja vielä kaikkein huonoimmassa ja lyhimmässä leningissään sekä harmaissa villasukissa, joten hänen nöyryytyksensä oli aivan täydellinen.

Perästäpäin sain kuulla, kuinka tämä retki oli käynyt.

Äitini talutti Ilonaa, mutta kun noin pari kadunkulmaa oli kuljettu, riuhtaisihen tämä irti ja yritti paeta. Eikä äitini tietysti olisi häntä kiinni saanutkaan, mutta kun hän ilmoitti, että kumminkin tulee pahempia perästäpäin, ellei Ilona kauniisti seuraa, oli Ilona nöyrtynyt ja lähtenyt äitini perästä.

Matkalla oli hän sitten aloittanut neuvottelun. Hän oli ehdottanut, että hänet pantaisiin arestiin, pimeään koppiin, joka kaamea rangaistus aivan hyvin vastaisi anteeksipyyntöä, joten hänen ei tarvitsisi tulla häväistyksi Albertan edessä. Mutta äitini oli järkähtämätön!

Vielä Vikstedtille tultaessa ilmaantui Ilonalle viimeinen tilaisuus. Portista sisälle astuessa tuli nim. pappa Vikstedt vastaan, ja Ilona alkoi pyytää häneltä anteeksi. Pappa Vikstedt, hyväntahtoisena niin kuin aina, otti Ilonaa leuasta ja sanoi, että mitäs näistä eilisistä asioista enää puhutaan, kyllä hän puolestaan antaa anteeksi. Ja näin sanottuaan Vikstedt oli painunut konttoriinsa, jonne hän oli menossa.

Mutta silloin Ilona ehdotti, että käännyttäisiin ympäri, sillä hänen mielestään oli anteeksipyyntö jo tehty. Tottahan Albertan isällä oli täysi oikeus rangaista tai päästää tyttärensä puolesta.

Mutta tämäkään ei vedellyt, sillä Golgata oli käytävä loppuun asti, ja Ilona oli saanut mennä Albertan luokse ja pyytää anteeksi tant Hemlénin ja äitini läsnäollessa. Tästä kauhun hetkestä kertoi Ilona seuraavaa:

— Tietysti se oli jo noussut ylös ja istui nojatuolissa niin kuin kuningatar eikä noussut edes tervehtimään, kun minä tulin sisälle. Minä pysähdyin oven suuhun ja loin siihen tuikean silmäyksen. Minä olisin sille puristanut nyrkkiäni, mutta sekä äitisi että Hemlénska näkivät minut. Mene nyt sanomaan Albertalle päivää, sanoi äitini. Niin, siinä se istui niinkuin kuningatar valtaistuimellaan, ja minun täytyi mennä sitä tervehtimään. Minä niiasin sille sanoen, että "hyvää päivää, neiti Alberta", ja se nyökäytti niin armollisesti päätänsä ja nousi sitten seisomaan. Mutta silloin sinun äitisi sanoi, että nyt on Ilonan pyydettävä anteeksi ja sanottava: Anna minulle anteeksi, kiltti Alberta, sillä Ilona on ollut sinulle paha, Ilona lupaa olla aina kiltti sinulle eikä koskaan lyödä sinua, ja Ilona tekee tämän anteeksipyynnön katuvaisena ja sydämestään. — Ja minun täytyi sitten toistaa nämä sanat, ja kyllä se Alberta katseli minua voitonriemuisena, niin että veri oli hyytyä minun suonissani, ja sitten se sanoi: Kyllä minä annan sinulle anteeksi, rakas Ilona, enkä minä ole sinulle vihainen. Ja sen jälkeen se kuvatus tuli vielä minua suutelemaan, eikä siinä auttanut muu kuin olla mukana, mutta kyllä minä puristin sen rintaani vastaan, niin että kylkiluut ryskyivät. — Ja sen minä sanon, että koko huone rupesi tanssimaan ja pyörimään minun silmissäni, niin vaikea minun oli olla.

Ja kun Ilona oli lopettanut kertomuksensa, puri hän yhteen hampaitaan ja pui nyrkkejään, käveli edestakaisin, huohotteli ja huokaili.

— Kyllä tässä nyt Alberta mahtaa jubileerata ja kertoa kaikille, kuinka minua on nöyryytetty. Ja kaikkein pahinta on se, että minun täytyy tavata hänet huomenna luistinradalla, ja tietysti hän silloin tulee minun kanssani juttelemaan ja on niin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Se on semmoinen tekopyhä laitos, mutta kyllä minä sille jotain keksin. Minä kerron Brunolle koko asian, ja tottapahan Bruno jonkin konstin keksii, sillä minä en toista kertaa ota selkääni Albertan takia.

33. LUKU,

jossa tekijä perehtyy erinäisiin liikesalaisuuksiin, harjoittaa luistinurheilua ja pääsee kelkkamäkeen ja jossa kerrotaan, mitä siellä ja sen jälkeen tapahtui.

Luistimista oli minulle paljon iloa. Ilona ei kovinkaan mielellään käynyt Vikstedtin luistinradalla luistelemassa. Olihan hänellä sitä paitsi luistinratamerkki, ja hyvin usein oli Albertakin oikealla luistinradalla, joten me saimme Konradin kanssa yhdessä luistella. Mutta paitsi luistelua oli meillä monta muuta iloa, jota tällainen suuri kauppatalo tarjoaa. Saimme istua Iivarin rekeen ja ajaa pakkahuoneelle, josta noudettiin tavaroita makasiiniin, ja saimme ajella kaupungilla, kun tavaroita kuljetettiin kundeille. Nämä olivat erittäin hauskoja matkoja, varsinkin kun Iivari oikein hyvällä tuulella ollessaan antoi meille ohjakset käsiin ja me saimme opetella ajamaan.

Väentuvassa kävimme salaa, sillä sinne meno oli Konradiltakin kielletty, tietysti siinä hyvässä tarkoituksessa, ettei hän kuulisi rumia puheita ja oppisi kiroilemaan. Tavallisesti oli ohjelma sellainen, että me yhdessä lähdimme luistinradalle, minkä jälkeen joku Albertan tovereista tuli häntä noutamaan, ja niin jäimme me Konradin kanssa kahden kesken. Silloin hiivimme heti väentupaan ja kuuntelimme siellä miesten meheviä juttuja, joita oli kaikilta aloilta. Tietysti: opimme myös kaikki tarpeelliset voimasanat eli siis juuri sen, mitä meidän ei olisi pitänyt oppia. Oikeastaan ei väentuvassa mitään erikoisen hauskaa muuten ollutkaan, ja tuskin olisimme sinne menneet, ellei meitä olisi kielletty.

Ainoa ilo oli oikeastaan käydä syömässä keittoa, jota väelle valmistettiin, ja osaksemme tuli se suuri nautinto, että saimme syödä silakoita ja perunoita sormin käyttämättä veistä ja kahvelia.

Oli siellä sentään vielä ilo, jota ei muualla ollut, nim. se, että silloin tällöin saimme kulauksen olutta. Meillä kotona käytettiin joskus olutta, mutta ei sitä tietysti lapsille annettu, eikä Vikstedtilläkään käydessä lapsien pöydässä olutta tarjottu, ainoastaan setä Vikstedt antoi meille joskus hyvällä tuulella ollessaan pienen kulauksen erittäin hyvää viiniä.

Mutta täällä meillä oli täysi vapaus. Yleensä ei Konradille annettu rahoja käytettäväksi sen enempää kuin minullekaan, mutta hän osasi tehdä sopivia vaihtokauppoja. Makasiinissa käydessään hän osasi hyvin helposti puhaltaa milloin pussillisen herneitä, milloin sokeria ja muuta sen tapaista tavaraa, jota makasiinissa oli siksi paljon, ettei sen vähenemistä kukaan havainnut. Tämä käytiin sitten vaihtamassa Vikstedtin kivijalassa olevassa kahvilassa olueen, junttapullaan tai muuhun hyvään.

Kun ensimmäisellä kerralla tällainen kauppa tehtiin, olimme olleet rantamakasiinista noutamassa kuivattua kapakalaa ja siinä yhteydessä puhaltaneet sitä hyvän sylyksen, aivan kuin halkokantamuksen ikään. Nämä kantamuksemme veimme kiireimmän kaupalla taas tuohon kivijalassa olevaan kahvilaan, jossa Kreeta-mummu tuli erittäin hyvälle tuulelle, sillä tästähän hän sai lipeäkalaa pitkäksi ajaksi. Me vaadimme häneltä kahta pulloa olutta, mutta hän luultavasti pelkäsi, että vaikutus olisi liian mahtava. Hän ei antanut kuin yhden pullon, mutta sanoi, että limunaatia saamme kyllä toisen pullon, jos haluamme.

Ja niin saimme pullon olutta ja pullon limunaatia sekä lisäksi vielä puolikkaan junttapullaa ja pitkän kappaleen makkaraa, joka oli sentapaista halpaa makkaraa kuin nykyään on. Ja sen jälkeen lähdimme luistinradalle ja nautimme näitä herkkuja.

Ne tietysti maistuivat paljon paremmilta kuin hienot voileivät, jotka vähän ennen olimme Vikstedtiltä saaneet.

Olimme kuitenkin arvioineet ruokahalumme liika suureksi, sillä limonaatipulloon emme enää jaksaneet tarttua ja ainakin puolet makkarasta ja junttapullasta jäi jäljelle. Limonaatipullon Konrad kätki makasiiniin tyhjien säkkien joukkoon, mutta loput makkaraa ja junttapullaa hän sanoi lahjoittavansa minulle. Makasiinista löysimme jotakin paperintapaista ja käärimme nämä aarteet siihen, ja suurella mielihyvällä lähdin minä viemään niitä kotiin.

Ajattelin ensin, että jakaisin osani Ilonan kanssa, mutta koska seuraavana päivänä oli juhlavalaistus Jakobsonin luistinradalla, niin päätin ottaa eväät sinne.

Jakobsonin luistinradalla pidettiin nim. silloin tällöin juhlavalaistuksia, johon tarkoitukseen oli käytettävänä kolme paperilyhtyä. Mutta tällä kertaa ilmoitettiin, että radalla olisi soihtukulkue. Pääsymaksu oli 5 penniä, mutta sen voi myös suorittaa luonnossa, jolloin tuotiin karamellejä, nappeja ja miltei mitä tavaraa tahansa. Olin kerran löytänyt kuolleen rotan, ja se meni pääsymaksusta, sillä sillä voitiin ärsyttää kissaa.

Porin VPK oli muistaakseni viettänyt jotakin juhlaa ja järjestänyt soihtukulkueen, joka tietysti teki meihin aivan ylen mahtavan vaikutuksen. Ja tästä nyt johtui se, että Arvo ja Väinö olivat päättäneet järjestää soihtukulkueen juhlavalaistuksen yhteyteen.

Jännitys ei suinkaan ollut pieni, kun lähdin Ilonan kera, sillä Ilonakaan ei voinut voittaa kiusausta, vaikka olisi päässyt oikealle luistinradalle. Ja kun pääsymaksua vaadittiin, vedin ylpeästi esille aarteeni. Ja aivan mielellään se hyväksyttiinkin, vieläpä kahden pääsymaksusta; arvioitiinpa riittävän aivan hyvin kolmea varten.

Paperilyhtyvalaistuksen olin jo ennen nähnyt, joten siinä ei ollut mitään erikoista. Mutta tällä kertaa oli myöskin hankittu musiikkia. Sitä hoitivat Strömin Franssi ja Pekka. Franssilla oli vanhahko harmonikka. Hän soitteli sillä sikäli kuin palkeet kestivät. Sillä kun vähän jännittävämpiin paikkoihin päästiin, niin silloin tämä harmonikka sanoi: puuh. Mutta Pekka oli käärinyt paperiin kamman ja esitti sillä torvimusiikin tapaista musiikkia, siis harmonikan säestyksellä. Musiikki tehosi Ilonaankin, niin että hän suvaitsi sen tahdissa tanssia meille polkkaa luistimilla.

Ilonahan oli saanut joululahjaksi xylofonin, mutta siihen hän ei ollut koskenutkaan, ja nyt vasta hän sen muisti. — Kun teillä on ensi kerralla juhlavalaistus, niin ilmoittakaa minulle, niin saatte kuulla oikein komeata xylofonin soittoa, lupasi hän.

Meitä oli radalla aika paljon poikia ja tyttöjä ympäristöstä. Mutta sitten poistuivat Väinö, Arvo, Eero, Pekka, Paavo ja pari muuta poikaa, sillä soihtukulkueen piti alkaa.

Ja kulkue oli oikein vormupukuinen, sillä jokaisella oli päässään valkoisesta paperista tehty piippulakki, jossa oli punainen tupsu ja joka siis oli olevinaan jonkinlainen sotilaan vormulakki. Ensimmäisenä asteli Väinö päällään valkoinen viitta, so. lakana, kuningaskruunu päässään ja valtikka kädessään. Tämä kaikki teki hyvin juhlallisen vaikutuksen, ja ihastuksen huutoja kuului joukosta. Mutta yhtäkkiä juhlakulkue heitti käsistä soihtunsa ja lähti lipettiin sen kuin koivista pääsi.

Vika oli yksinomaan soihtujen, sillä niiden rakenne oli varsin alkeellinen. Eero oli onnistunut puhaltamaan jonkin määrän paloöljyä. Siihen oli kastettu sahariman päitä ja nämä oli sytytetty palamaan. Mahtava roihu niistä aluksi lähtikin, mutta se alkoi hyvin pian tulla aivan liika mahtavaksi ja uhkasi polttaa soihdun kantajat, joten ei auttanut muu kuin heittää soihdut lumihankeen.

Ja siellä ne paloivat sitten iloisesti. Ilona oli ensimmäinen, joka hoksasi lähteä niitä vähän kohentelemaan ja sanoi, että ei mitään hätää, nythän vasta onkin saatu oikea juhlavalaistus. — Minulla on kotona penkaaleja ja sähkötikkuja, ensi kerralla teemmekin oikean komean juhlavalaistuksen.

Mutta roihumme oli ehkä ollut liika mahtava, sillä sen oli huomannut Jakobsonien isä, joka nyt kiiruhti paanalle ihmettelemään, mitä siellä oikein oli tekeillä.

— No sen vietävät, mistä ihmeestä te olette saaneet tämmöistä päähänne? Tehän voisitte vaikka polttaa koko talon!

Ja hän sammutti koko meidän ilotulituksemme potkimalla rimat hankeen ja sanoi: Ja antakaakin tänne kaikki tulitikut, kellä teillä vain niitä sattuu olemaan. Kyllä minä pidän huolta, ettei teillä tästä lähtien ole tikkuja taskuissanne.

Niin saivat Arvo ja Väinö ojentaa tulitikkulaatikkonsa. Mutta joka tapauksessa paperilyhdyt saivat jäädä palamaan ja musiikki soitti. Hauskaa meillä oli niinkin, sillä pufetti toimi myöskin ja siellä myötiin mm. junttapullaa ja makkaraa, juuri sitä, mitä minä olin tuonut. Ja muutakin herkkua siellä oli, sillä niinkuin sanottu pääsymaksun oli moni maksanut luonnossa.

Jakobsonin paanan yhteydessä oli myös kelkkamäki ja siellä olin minäkin joululahjakelkallani ottanut monet hyvät kyydit. Eihän se mäki mikään erittäin korkea ollut, mutta aika pitkän matkan sillä kuitenkin pääsi luistamaan.

— Toista on sentään raastuvan mäki, sanoivat pojat, ja niin päätettiinkin, että kerran lähdetään oikein miehissä sinne. Se oli Porin kaupungin suurin kelkkamäki: ja sinne kokoontuivat sanalla sanoen kaikki, joilla vain kelkka oli.

Oli kulunut muutama päivä soihtukulkueesta, kun meidän joukkomme lähti kelkkamäkeen. Mutta tietysti tämäkin homma vaati erikoiset valmistuksensa. — Kun me sinne lähdetään, sanoi Väinö, niin kyllä meidän täytyy sentään pitää huoli siitä, että saamme laskea mäkeä rauhassa. Tämä merkitsi sitä, että oli aseistauduttava, ja niin hiottiinkin pari päivää aseita. Paras ase oli Strömin Franssilla, sillä hänellä oli nahkaremmi, jonka päähän oli kiinnitetty lyijypuntti.

Minulla ei muistaakseni ollut sen parempaa kuin sahanrimasta tehty keppi, jonka päähän kiinnitettiin nuorasilmukka, ettei sitä voisi nykäistä kädestä pois. Pekka oli löytänyt jostakin kärpäsläpän, sellaisen, jonka päässä on nahkalappu, ja Arvo oli tehnyt köydenpätkästä suopungintapaisen laitoksen, jolla voi pyydystää vihollisia tarpeen vaatiessa. Mutta sitä paitsi otettiin Lönngrenin takapihalta sarvikelkka ja lastattiin siihen valmiiksi jäädytettyjä lumipalloja.

Pyysimme myös Ilonaa mukaan. Mutta hän ilmoitti, ettei daamien sovi tulla tuollaiselle retkelle, vaan hän lähtee luistelemaan, joten hänellä kyllä oli sama matka, sillä luistinrata oli raatihuoneen mäen alapuolella.

Ja sitten lähdettiin. Kun saavuimme perille, oli siellä jokin määrä kaupungin hienoston lapsia hienon hienoine kelkkoineen ja potkukelkkoineen. Kun he näkivät meidän sarvikelkkamme ja muut vehkeemme, niin he osoittivat meitä sormillaan ja puhuivat ruotsia keskenään. Mutta silloin ärjäisi Arvo:

— Puhu suomea, Suomesta sinä leipäsikin saat — ja heitti suopunkinsa lähimpänä olevan kaulaan.

Ja niin oli Albiini Rahikainen, sillä hän se oli, ensimmäisenä pyydystetty. Suomalaisesta nimestään huolimatta hän näet oli ruotsinkielinen.

— Jaha, nyt on nahkiainen pyydystetty, sanoi Väinö, ja suurella riemulla talutettiin Albiini vieressä olevaan raatihuoneen puistoon ja köytettiin lähimpään puuhun.

— Ja nyt kaikki ruotsinpukit pois mäestä, kaikui Strömin Franssin sotahuuto. Niin lähti hän heiluttamaan kamalaa asettaan, remmiä, jonka päässä oli lyijypallo.

Onneksi huomasivat ahdistetut, minkälainen ase oli heitä uhkaamassa, ja pakenivat sen kuin koivista lähti. Ainoastaan yksi ainoa sai takapuoleensa täräyksen tästä kaameasta vehkeestä ja poistui kiljuen kuin porsas aidan raossa. Kun sitten vielä oli perään heitetty ammusvarasto, joka sarvikelkassa oli, niin silloin olikin taistelutanner tyhjennetty ja me saimme kelkkamäen yksinämme haltuumme.

Kyllä siinä sitten kelpasikin lasketella, ja erittäin hauska oli laskea sarvikelkalla, sillä siihen mahtui istumaan pari kolme poikaa ja neljäs seisoi jalaksilla potkien vauhtia.

Minä olin juuri laskemassa mäkeä, kun takanani alkoi kuulua aivan epäinhimillinen hätähuuto. Kun käänsin naamaani, niin huomasin kauhukseni 4 suurta poikaa, jota paitsi meidän karkoittamamme, mäellä ennen olleet pojat olivat tulleet takaisin. Nämä olivat käyneet hakemassa apua. Ylivoima oli siksi valtava, ettei siinä mikään auttanut. Pisin ja suurin meistä, Strömin Franssi, oli heilutellut asettaan ja onnistunut iskemään sillä erästä suurista pojista kalloon, mutta sen jälkeen oli häneltä otettu ase pois ja pehmitetty sillä hänen omaa selkäänsä niin, että hän ulvoen rukoili armoa.

Minä työnsin kelkkani sen kuin ennätin alamäkeen ja pääsin sieltä kääntymään eräälle puiston käytävälle. Tutkin tilannetta pensaikosta.

Tällä välin oli Rahikainenkin herännyt ja huusi apua sen kuin kurkusta lähti. Ja hänet tietysti huomattiin ja irroitettiin puusta. Strömin Franssi "ristiinnaulittiin" hänen sijaansa. Pekka, Paavo ja Väinö suhahtivat sivuitseni sarvikelkkoineen potkien kelkkaa vimmatusti. Ties kuinka heidän olisi käynytkään, ellei läheisestä kulmasta olisi tullut Jakobsonin hevosta, ja niin he pääsivät "slääppiin" ja poistuivat taistelutanterelta.

Tämän jälkeen alettiin sotavangin kuulustelu ja kovisteltiin Franssilta, olivatko kaikki jo päässeet pakoon? Franssi vakuutti, että hän oli ainoa, joka enää oli mäessä. Mutta oli siinä sitten eräs, joka oli havainnut minun turkkini ja artjärveläiset saappaani, sillä olihan minut näiden vehkeiden perusteella helppo erottaa massasta, ja hän ilmoitti, että sen näköistä poikaa ei ainakaan ollut sarvikelkassa.

— Niin, se on Tatu, sanoi Rahikainen eli nahkiainen, hän ei ole mitenkään voinut päästä pakoon, sillä hän ei voi juosta.

Mutta isot pojat olivat saaneet hommasta tarpeekseen, joten he lähtivät tiehensä ja jättivät pienemmät pojat kelkkamäkeen ja Strömin Franssin puuhun. Ja kun he olivat päässeet kunnioitettavan matkan päähän, niin Franssi alkoi vaatia vapauttamistaan. Hän sanoi, ettei häntä tässä kuitenkaan ikuisesti voida kiinni pitää, ja jos hän jonkun heistä irti päästyään tapaa, niin kyllä sille ei kunnian kukko laula. — Kyllä minä silloin pehmitän teidät niin, että teille jokaiselle tulee äitiä ikävä.

Selvää oli, ettei kukaan pojista liikuttanut sormeansakaan Strömin Franssia vapauttaakseen. Mutta pelastus tuli toiselta taholta.

Ilona palasi luistinradalta kantaen luistimiaan remmissä. Franssi huomasi hänet ja huusi avukseen. Tietysti Ilona riensi heti paikalla auttamaan ja päästi Franssin siteistä, jonka jälkeen tämä syöksyi vangitsijoitaan pehmittämään. Ilonassakin heräsivät taistelijan vaistot, ja hän astui joukkoon. Pian makasi puoli tusinaa poikaa maassa itkien ja apua huutaen. Mutta Ilona ja Strömin Franssi pieksivät heitä armotta ja isän kädellä.

He eivät vuorostaan huomanneet tässä taistelun tuoksinassa, että kolme paikalla ollutta isoa poikaa oli kuullut hätähuudot ja riensi juoksujalkaa sinne. Strömin Franssi oli jo lähdössä lipettiin, mutta Ilona sanoi: On siinäkin mies, joka pelkää tappelussa, kyllä me kahteen pekkaan pärjäämme koko tämän joukon kanssa. Ota sinä toinen luistin, minä otan toisen.

Ja niin Ilona asettui puolustusasentoon teatterihuoneen plankkia vastaan ja ilmoitti, että se, joka tulee liika lähelle, saa heti sellaisen täräyksen, että muistaa. Kun eräs isoista pojista tuli Ilonan mielestä liian lähelle, niin Ilona antoi sellaisen täräyksen, että tämä sankari heti vetäytyi tiehensä. Mutta Ilona ei hellittänytkään, vaan säntäsi perästä ja pieksi remmin päässä olevalla luistimella sen kuin jaksoi vakuuttaen koko ajan, että vaikka hän onkin nainen, niin hän pärjää vaikka kymmenelle tuollaiselle roikaleelle. Ja lopulta taisi tätä suurta poikaa sattua kipeästi, sillä hän päästi pahanpuolisen ulvahduksen ja lähti lönköttämään tiehensä.

— Täällä on vielä toisia, sanoi Ilona ja kääntyi toista poikaa kohti, joka oli häntä runsaasti päätä pitempi. Nyt oli Franssikin saanut rohkeutensa takaisin, eikä kestänyt kauan ennen kuin tämä toinenkin sankari oli lähtenyt ulvoen ja parkuen tiehensä.

Taistelutanner oli pian toisen kerran tyhjänä, ja silloin uskalsin minäkin kömpiä pensaikosta esille. Ilona heitti niskaansa ja sanoi: Niin, sinä olet tietysti ollut puskan juuressa paossa. Arvasinhan minä sen. Ei sinusta koskaan miestä tule.

— Kyllähän minä olisin lyönyt, sanoin minä näyttäen keppiäni, mutta kaikki olivat jo lähteneet pois ja ennättäneet pakoon silloin, kun minä saavuin paikalle. Eihän tämän turkin kanssa voi juosta.

— Olisit sitten heittänyt turkin pois, kyllä sinulla oli siihen hyvää aikaa.

Ja niin sitä sitten lähdettiin kotiin. Minä istuin kelkkaan ja Ilona ja Franssi suvaitsivat vetää minua. — Sillä tavalla pääsemme pikemmin perille, sillä eihän se sen turkkinsa kanssa tänä iltana kotiin ennättäisi, oli heidän sanansa.

34. LUKU,

jossa esitetään kelkkamäessä käynnin seurausten ensimmäinen vaihe.

Kotona oli tilaisuus lähemmin tutkia Ilonan haavoja, sillä selvä oli, ettei hänkään ollut päässyt taistelusta ehjin nahoin. Ja kun hän vilkaisi peiliin, niin hän parkasi kauheasti, sillä nenä oli nyrkin kokoinen, otsassa komeili kaksi suurta sarvea, alahuuli oli paisuksissa jne. Ja huulet alkoivat paisua yhä edelleen, niin että puhekin alkoi käydä vaikeaksi.

— Bidä Buuno nyd banoo, oli Ilonan ensimmäinen huokaus. Matkisin mielelläni hänen puhettaan, mutta se ei ole mahdollista, sillä meidän aakkosissamme ei ole sitä varten tarpeeksi kirjaimia. Hän puhui sekä nenäänsä että huuliinsa, niinkuin helposti voi ymmärtää.

Mutta myös vaatteita tarkastettaessa huomattiin taistelun kaameat jäljet, sillä Ilonan hieno kappa oli selästä revennyt kahtia. Joku isoista pojista oli töytäissyt sitä suksisauvallaan, ja hänen ruumiillisissa ponnistuksissaan oli myös hame syystä tai toisesta antanut perään.

Isäni ja äitini eivät sattuneet olemaan kotona, joten Ilona neuvotteli Mantan kanssa, voitaisiinko asiaa jollakin tavalla korjata. Mutta eihän siihen ollut mahdollisuuksia. Ei siis voitu muuta kuin asia täytyi tunnustaa äidille hänen tultuaan kotiin.

Eikä se niin kovin vaikeata ollutkaan, sillä Ilona presteerasi hyvin perinpohjaisen kertomuksen siitä, kuinka tuntemattomat katupojat jo pitkän aikaa olivat osoitelleet häntä sormillaan ja haukkuneet häntä Sillimamseliksi ja kuinka hän, Ilona, lopulta oli menettänyt kärsivällisyytensä ja juossut heidän perästään ja saanut kiinni erään heistä ja ryhtynyt antamaan tälle kohtuullista pehmitystä. Mutta silloin olivat kaikki toiset iskeneet hänen kimppuunsa niinkuin mehiläisparvi ja lyöneet ja peitonneet hänet melkein tainnoksiin, mutta hän oli lopulta päässyt pakoon näiden hirviöiden kynsistä.

Ilonan kasvoja ryhdyttiin sitten hautomaan kylmälle vedellä ja säälittiin häntä kovasti, varsinkin kun pelättiin, että hän mahdollisesti saisi arpia kasvoihinsa, ja kovasti pelästyi Ilonakin, kun isäni koetteli hänen nenäänsä ja pilallaan virkkoi:

— Mitäs sinä sanot, jos sinun nenäsi jää tuommoiseksi?

Mutta seuraavana päivänä, aamiaisaikoihin, ilmoitettiin, että rouva Fors tahtoi puhutella isääni.

Hänet kutsuttiin istumaan saliin siksi aikaa, kun isäni lopetteli aamiaistaan, ja sen jälkeen isä lähti häntä puhuttelemaan. Salissamme istui hienosti puettu rouvasihminen, jolle isäni kumarsi sisään astuessaan.

— Mikä suo minulle sen kunnian, sanoi isäni, herrassöötinska on hyvä ja istuu.

Minä olin myös astunut saliin, mutta isäni komensi minut tieheni. Tämä merkitsi sitä, että poistuin lähimmästä ovesta ja kiersin toisen oven taakse voidakseni tarkoin kuunnella, mitä salissa tapahtui. Eikä siinä kovin tarvinnutkaan heristää korviansa, sillä vaikka keskustelu alussa oli jonkin verran hiljaista, niin pian oli herrassöötinska päässyt ääneen.

— Jollei tämä asia tästä pian selviä, sanoi hän äänellä, joka kaikui läpi laajan Luvian palatsin, niin minun mieheni ilmoittaa asian kouluylihallitukselle ja poliisille. Meidän Albertillamme oli päällään aivan uusi kostyymi, jonka hän oli saanut tädiltä Helsingistä, aivan hieno sporttikostyymi ja puoliturkki, jossa oli kriminnahkakaulus. Ja sitten tuli tämä teidän vanhin tyttönne yhden katupojan kanssa ja he pieksivät häntä luistimilla ja repivät hänen palttoonsa ja kostyyminsa ja nyt hän on niin sairas, että hänen on täytynyt olla poissa koulusta ja minun mieheni ei ole nyt kaupungissa, mutta kun hän tulee kaupunkiin, niin hän nostaa tästä asiasta prosessin.

Isäni koetti saada ääntänsä kuuluviin ja keskeyttää rouvan puhetta, jota yhä edelleen jatkui, mutta ei se tahtonut onnistua ennen kuin hän korotti äänensä ukkosen jyrinäksi. Silloin vaikeni herrassöötinskakin, huokaili syvään ja ilmoitti saavansa sydänhalvauksen tai vähintään pyörtyvänsä.

Mutta isäni poistui hetkeksi huoneesta, talutti Tyyran sisään ja sanoi herrassöötinskalle:

— Tässä on minun ainoa tyttäreni, eikä tällä ole mitään luistimia eikä tämä ole poikaanne lyönyt. Mutta minun täytyy nyt ryhtyä vihkoja korjaamaan, joten toivon, että herrassöötinska saapuu tänne uudestaan iltapäivällä, jos herrassöötinska katsoo, että on asiaa. Ja kohteliaasti kumarrellen ja melkein lievää väkivaltaa käyttäen isäni talutteli herrassöötinskan ulos.

Hän aikoi sen jälkeen heittäytyä keskipäivälevolleen, mutta tuskin hän oli sohvalle laskeutunut, kun hänelle tultiin ilmoittamaan, että Björlinska, Anderssonska ja Rosenströmska pyrkivät hänen puheilleen.

Mutta minun isäni talutti heti Tyyran heidän eteensä ja sanoi ankaralla äänellä:

— Te olette tulleet tänne kertomaan, että minun tyttäreni on pieksänyt teidän poikianne. Tässä hän on, sanokaa se hänelle vasten naamaa. Minä en nyt ehdi lähemmin keskustelemaan teidän kanssanne, minä pyydän teitä olemaan ystävällisiä ja saapumaan tänne iltapäivällä klo 5. Sanoi ja aukaisi oven, ja rouvat poistuivat nurkumatta.

Tämän jälkeen isäni heittäytyi uudestaan levolle eikä antanut häiritä itseään.

Minä olin jo kauhun valtaamana kertonut Ilonalle, mitä tapahtunut oli. Mutta Ilona sanoi: Semmoisia ovat nämä nykyajan miehet, mukamas. Ovat olevinaan jotain ja kerskuvat voimistaan ja muskeleistaan, mutta sitten kun tosi tulee, niin annan minä selkään neljälle pojan roikaleelle, jotka ovat pitempiä kuin minä, ja kun, nämä ovat saaneet selkäänsä, niin juoksevat he itkien kantelemaan mammansa luo. Semmoisten pelkurien kanssa minä en milloinkaan menisi naimisiin, vaikka minun pitäisi jäädä vanhaksipiiaksi elämäni loppuun asti. Älä sinä ole milläsikään, äläkä sekaannu tähän asiaan, kyllä minä tämän asian hoidan.

Päivällispöydässä ei isäni puhunut asiasta mitään, ja jännityksellä odottelimme, mitä kello 5:n aikaan tapahtuisi.

Ja silloin sitä vasta tapahtuikin. Sillä herrassöötinki oli saapunut paikalle ja ajoi hän yhdessä kaikkien kantajien asiaa, mutta sitä paitsi saapuivat myös neidit Carlsson, ruotsalaisen yhteiskoulun johtajatar ja paikkakunnan kansakouluntarkastaja. Vähän myöhemmin ilmestyivät paikalle Lönngren ja Tamminen.

Meidän salimme oli kyllä tarpeeksi laaja, mutta istuimia sieltä puuttui, joten tuoleja oli hankittava muista huoneista.

Me luulimme Ilonan kanssa, että siitä tulisi hyvinkin pitkäaikaiset käräjät, mutta kun kaikki olivat saapuneet paikalle, aukaisi isäni oven omaan huoneeseensa ja astui pöydän ääreen.

— Olen lähettänyt noutamaan Vilposkaa ja Grönrooskaa todistajiksi, ja he saapuvat heti paikalla. Sen jälkeen voi jokainen esittää vaatimuksensa ja minä pidän pöytäkirjaa.

— Minusta lehtori on jäävi pitämään pöytäkirjaa tässä tapauksessa, sanoi herrassöötinki.

— Se on samantekevä se, sanoi isäni, mutta joka tapauksessa minä sen pidän, ja ellei siihen mitään haluta sanella, niin voi jokainen astua täältä ulos.

Tällä välin olivat Vilposka ja Grönrooska astuneet sisälle. Isä ilmoitti heille, että heitä tarvitaan todistajina, ja heidän olisi siis tarkoin pantava mieleensä, mitä täällä on sanottu. Sen jälkeen isäni kääntyi Björlinskan puoleen ja kysyi häneltä:

— Mitä Björlinskalla on sitten sanottavaa?

Björlinska alkoi jotakin änkytellä eikä tahtonut saada sanaa suustaan. Mutta silloin isäni ärjäsi hänelle: Sanokaa pian ja selvästi, sillä ei minulla ole tässä pitkää aikaa odotella sitä, että te selvittelette ajatuksianne, olisi pitänyt ajatella valmiiksi jo silloin kun tänne tuli, mitä on puhuttavaa. Man ska tänka först och tala sen, bästa fru Björlin.

Mutta tästä vain Björlinska häkeltyi yhä enemmän, niin että lopulta hän ei saanut mitään sanotuksi.

Tällä välin olivat Anderssonska ja Rosenströmska hävinneet.

Ja herrassöötinska nousi ja sanoi: Kyllä minäkin lähden, Robert, sillä minä en tahdo keskustella sanaakaan tuon grobiaanin kanssa.

Tämän jälkeen jäivät siis paikalle ainoastaan tuomari, neidit Carlsonit ja kansakouluntarkastaja...

Isäni viittasi Vilposkalle ja Grönrooskalle ja sanoi, että he saisivat mennä.

— Nyt on asia selvä, sanoi isäni. Mikäli minä tiedän, on raatihuoneen mäellä ollut jonkinlainen tappelu, johon mm. minun holhottini Ilona Lieman on ottanut osaa. Niinkuin näette on häntä lyöty pahanpäiväisesti ja myöskin hänen leninkinsä ja kappansa on särkynyt. Nyt on siis kysymys siitä, kuka on syypää kaikkeen. Sitä asiaa en minä voi tutkia, sillä minä olen aivan yhtä jäävi kuin tämä tuomari tässä, yhtä vähän kuin sitä voi tutkia Lönngren ja Tamminen, jotka ovat myöskin jäävejä. Eikö niin, herra tuomari? Koska tässä on kysymys koululaisista, niin on asianomaisten koulun johtajattarien ja johtajien suoritettava tutkimus kouluissaan. Minä puolestani olen jo ilmoittanut, etten minä tiedä asiasta mitään muuta kuin sen, että Ilonan palttoo on tämän näköinen, Ilonan hame on tämän näköinen ja Ilona itse on tämän näköinen.

Sanoi ja näytti Ilonan ja hänen revityt perseedelinsä läsnäoleville.

35. LUKU,

jossa selviää, ettei Ilonan olisi pitänyt nuolaista ennen kuin tipahtaa, ja josta voidaan nähdä, että kosto on suloinen.

Tällä kertaa oli siis alustava kuulustelu loppu, ja kaikki asianomaiset poistuivat meiltä. Mutta seuraavana päivänä alkoi vasta oikea kuulustelu. Pekka, Paavo ja minä jäimme kokonaan sen ulkopuolelle, sillä emme olleet missään koulussa, mutta sitä tiukemmin ahdisteltiin muita. Tappelus oli puheenalaisena koko kaupungissa ja kuohutti laajoja piirejä. Kansakouluntarkastaja, joka edusti Strömin Franssia, piti urhoollisesti hänen puoltansa, sillä hän tahtoi todettavaksi, että kun hänen johtamissaan kouluissa oli mallikelpoinen.

Ja kun sitten viimein selvisi, että sekä Strömin Franssi että Rahikainen olivat olleet sidottuina puuhun, huomautti tarkastaja, etteivät he näin ollen olleet voineet mitään tehdä, joten heidät oli kokonaan vapautettava jutusta. Ja niin tapahtuikin.

Tämän jälkeen olivat Väinö, Arvo ja Eero kovasti helisemässä. He eivät voineet tyydyttävällä tavalla selittää, minkä tähden sarvikelkassa oli kuljetettu suuri määrä valmiiksi jäädytettyjä jääpalloja raastuvanmäkeen. Senhän piti mitä ilmeisimmästi todistaa, että he olivat tulleet sinne tappeluksen tarkoituksessa. Mutta heidät pelasti tietysti kansakouluntarkastaja, vaikkei asia häneen kuulunutkaan, siitä syystä, että he olivat kertoneet kuulustelussa, että Strömin Franssi ja Rahikainen olivat sidotut puuhun. Hän huomautti, ettei noilla lumipalloilla nähtävästi ollut tehty mitään vahinkoa, sillä ei ollut edes väitetty, että niillä olisi ketään särjetty, eikähän lumipalloilla yleensä voida vaatteita repiä. Että taas sarvikelkka oli otettu mukaan, oli aivan luonnollinen asia, sillä sillä kelkallahan pojat olivat siellä laskeneet.

Ja niin vapautettiin myös Arvo, Väinö ja Eero yleiskuulustelusta.

Tämän jälkeen ei paikalle jäänytkään kuulusteltaviksi muita kuin Ilona ja hänen neljä syyttäjäänsä, jotka tietysti työnsivät kaiken syyn Ilonan niskoille. Ja lopulta, kysyttiin neideiltä Carlsoneilta, minkälainen oli Ilonan käyttäytyminen koulussa. Ja kun kuultiin, että hänellä oli käytöksessä 4, niin havaittiin, ettei tässä suhteessa ainakaan ollut mitään alentamisen varaa.

Ilonasta oli siis tullut syntipukki, ja hän palasi kotiin yleiskuulustelusta, joka muuten oli toimitettu kansakoululla. Hän oli erittäin iloisen ja tyytyväisen näköinen.

— En minä viitsinyt niitä ensinkään vastustaa. Minulle näytettiin siellä remmi, jonka päässä oli lyijypuntti, ja kysyttiin tietysti, kenenkä se oli, ja minä sanoin, että kyllä se oli minun. Sillä minulla on 4 käytöksessä ja arestia olen jo istunut 2:kin tuntia pari kolme kertaa, niin että niillä nyt ei ole muuta konstia kuin kuskata minut pois koulusta. Ja tällä tavalla minä pääsen tästä surkeudesta ja koko ikävästä Porin kaupungista taas Helsinkiin. Ja elämä on sentään siellä toista kuin täällä, se on varmaa se.

Mutta näin hullusti ei sentään käynyt, sillä sen jälkeen kun asia muuten oli selvitetty, ja siis ainoastaan yksi syyllinen löydetty, ryhtyi isäni Ilonaa puolustamaan. Sehän oli hänen velvollisuutensa holhoojana.

Hän aloitti tuomarista, ja he molemmat pääsivät suloiseen sovintoon. Tietysti kaikki särjetyt vaatteet maksettiin, siihenhän kyllä Ilonan isällä riitti rahaa, ja sitä oli luultavasti tämäntapaisiakin mahdollisuuksia varten varattu. Ja neitien Carlsonien kanssa neuvoteltiin uudesta ankarammasta rankaisumuodosta, jollaista ei Porin valmistavassa koulussa ennen ollut käytetty. Täksi tuli se, että Ilonan oli mentävä kouluun tuntia aikaisemmin kuin muiden ja lakaistava luokkien lattiat sekä tehtävä muita tämäntapaisia järjestelytöitä. Ja taas sen jälkeen kun muut lähtivät koulusta, Ilonan oli jäätävä tunniksi avustamaan luokkahuoneiden siivoamisessa.

Ilonaa ei tietenkään tämä rangaistus tyydyttänyt, ja hän sanoi muuten monta kertaa, ettei häntä ainakaan kesän jälkeen koulussa nähdä, siitä asiasta hän kyllä pitää huolen.

Tuttavuutta Brunon kanssa oli jatkettu ja minäkin satuin joskus näkemään Ilonan yhdessä hänen kanssaan, mutta yleensä hän vaikeni tästä asiasta kokonaan.

En ole tullut lähemmin selostaneeksi, mikä Bruno oli miehiään. Hänen isänsä oli ollut merimies, joka oli hukkunut, ja Brunon äiti asui poikineen pienessä talossa joen pohjoispuolella.

Brunon äiti pesi pyykkiä ja hommaili kaikennäköisiä muitakin tehtäviä. Taisi hänellä olla jonkin verran rahojakin, sillä yleensä Bruno oli melko hyvin puettu. Mutta hänen koulunkäynnistään ei ollut tullut mitään, hän oli yritellyt sekä kansakoulua että valmistavaa koulua ja nämä molemmat olivat häneltä jääneet.

Hän autteli äitiänsä pilkkomalla halkoja, noutamalla pyykkivaatteita ja kuljettamalla niitä jne. Mutta sitä paitsi hän oli teurastajan opissa. Kun ei hänen koulunkäynnistään tullut mitään, oli hänen äitinsä pannut hänet oppiin teurastaja Veslanterille, joka asui heidän lähimmässä naapurissaan. Ja oikeastaan tämä teurastajanoppi olikin ollut alkusyynä siihen, että Ilona oli Brunoon ihastunut.

Valmistavan koulun pihan toisella puolen oli tavallinen porilainen talo, jonka isäntäväki piti mm. lehmiä ja porsaita, ja siellä oli kerran sian teurastus, jossa myöskin Bruno oli mukana. Samoihin aikoihin oli lähdetty kuljettamaan lehmää portista, mutta lehmä tekikin tenän, ja kiskaisi itsensä irti. Se syöksyi valmistavan koulun pihalle, jossa opettajat ja oppilaat par'aikaa viettivät välituntia.

Tämä Rostedtin lehmä oli vihainen. Se syöksyi ensi työkseen lapsiparveen ja aiheutti tietysti suurenmoisen hämmingin. Mutta silloin saapui paikalle Bruno, joka oli tottunut eläimiä käsittelemään lahtarinopissa ollessaan, ja talutti lehmän pois. Tällainen sankaruus tietysti herätti Ilonan ihailua. Seuraavana välituntina Ilona hiipi katsomaan toiselle puolelle Brunon hommia ja esitti itsensä Brunolle. Tästä oli siis tuo rakkaus saanut alkunsa, ja se oli johtanut kirjeenvaihtoon ja salaisiin kohtauksiin, niinkuin lukija tietää.

Ja nyt siis esiintyy Bruno näyttämöllä, tällä kertaa kostajana. Niinkuin muistamme, oli Ilona ensin hyvin tyytyväinen siitä, että tappeluksen syy joutui hänen päällensä, mutta huomattuaan, ettei se merkinnytkään vapautusta koulusta, vaan tosi rangaistusta, hän alkoi miettiä kostoa, eikä siinä voinutkaan sen sopivampaa keinoa keksiä kuin kääntyä Brunon puoleen.

Hän oli ilmoittanut Brunolle, että Forsin poika, Björlinin poika, Anderssonin poika ja Rosenströmin poika olivat tehneet hänelle veristä vääryyttä, josta syystä heille olisi kostettava. Ja kosto olisi suoritettava siten, etteivät ainakaan kostettujen vaatteet menisi pilalle, mutta muuten se saisi olla kuinka ankara tahansa.

Talvi oli jo tehnyt menoaan, jäät olivat joista lähteneet ja kevät alkoi saapua. Kaikki kaupungin pojat, jotka vain suinkin kynnelle kykenivät tai muuten rantaan pääsivät, polasivat Varvin- tai Herranlahdenrannassa rakentamassa sulkuja, uittamassa tekemiään veneitä jne.

Ja tähän joukkoon saapui sitten kerran Brunokin — tai oli saapunut, sillä minä en ollut siellä — veneellä, jonka oli jostakin saanut käsiinsä. Tietysti kaikki halusivat venekyytiin, sillä Bruno sanoi soutavansa aina Kirjurinluotoon, asti. Mutta monet ovat kutsutut ja harvat ovat valitut. Niinpä ei otettukaan mukaan muita kuin Forsin, Björlinin, Anderssonin ja Rosenströmin pojat. Ja heitä kohdeltiin hyvin ystävällisesti, sillä he saivat oikein soutaa ja vuorollansa pitää perää. Niin laskettiin kuin laskettiinkin Kirjurinluodon rantaan.

Kirjurinluoto on ns. delttamaa. Sen läpi kulkee monia pieniä puroja ja siinä on useita pienehköjä saaria. Täällä oli siihen aikaan myös heinälatoja, sillä Kirjurinluoto kasvoi hyvää heinää.

Erääseen heinälatoon suuntasivat nyt retkeilijämme kulkunsa. Mutta kun saareen oli päästy, niin Bruno työnsikin veneen menemään ja ilmoitti, että se, joka kykenee uimaan, uikoon saaresta.

Näissä pojissa ei kenessäkään ollut sellaista uimaria kuin nyt olisi tarvittu, sillä lähimpään rantaan oli ainakin viitisenkymmentä metriä, ja kevätvesikin oli kylmänpuoleista.

Mutta ladon ovesta astui esille Ilona ja ilmoitti, että tässä on nyt se paikka, jossa kaikki vääryydet kostetaan. Ja Bruno lisäsi tähän, että heitä kahta varten on täältä evästä vaikka viikoksi, mutta muille ei anneta mitään. Tämän jälkeen Bruno ja Ilona istuivat ladon ovelle ja alkoivat nauttia eväitänsä. Sitä ei suinkaan ollut hauska katsella, ja kun alkoi tulla ilta ja hämärä, niin tuli pojille hätä ja he rupesivat rukoilemaan armoa.

He olivat nähtävästi lähteneet rantaan ilman lupaa ja tiesivät, että heitä odotti kotona ankara selkäsauna, kun tulisivat liian myöhään.

He rukoilivat kyyneleet silmissä, että Bruno päästäisi heidät menemään. — Pääsettehän te, sanoi Bruno, mikäs teitä estää uimasta joen yli, ja vene on tarttunut tuolla toisella rannalla ruohikkoon, niin että siitä saatte veneenkin. Ilona ja minä jäämme tänne.

— Emme me osaa uida noin pitkää matkaa, ja vesi on vielä kovin kylmää.

— Ei vesi enää kylmää ole, sanoi Bruno, minä olen jo uinut monta kertaa. Ja ellette uskalla uida, niin minä tulen teille näyttämään, kuinka tuosta uidaan yli. Siinä on muuten siksi matalaakin, että suurimman osan matkaa saa kahlata.

— Mutta entäs vaatteet, emmehän me voi lähteä alasti.

— Riisukaa nyt ensin vaatteenne ja sitokaa ne nyyttiin oikein kauniisti, niin minä sitten näytän, mitenkä päästään joen poikki.

Pojat tekivät työtä käskettyä, ja niin pian kun he kaikki olivat Aatamin puvussa, syöksyivät Ilona ja Bruno notkeiden pajuvitsojen kanssa heidän kimppuunsa. Oli siinä eri läiskinä, pakoonkaan ei päässyt, ja sitä paitsi eivät pojat voineet paljain jaloin juosta yhtä hyvin kuin Ilona ja Bruno kengät jalassa. Nämä olivat lisäksi miettineet sopivan sotasuunnitelman, ja lopulta pojat huomasivat olevansa saarroksissa kapealla niemekkeellä, jossa heille annettiin viimeinen löyly, niin ettei ollut muuta keinoa kuin syöksyä miltei jääkylmään veteen.

Vasta täällä annettiin armoa, pojat saivat nousta vedestä ja vetää vaatteet yllensä. Sen jälkeen otettiin heiltä vielä pyhä lupaus, etteivät puhuisi asiasta mitään.

Ja nyt Bruno otti pensaikosta esille ruuhen, jota ei kukaan ollut huomannut. Kaikki astuivat siihen, ja niin soudettiin puron toiselle puolelle veneen luo. Täältä matka jatkui kaupunkiin.

Oli siis jo hyvin myöhä ilta, kun Ilona saapui kotiin. Tietysti häneltä kovin tutkittiin, missä hän oli ollut. Hän ilmoitti rehellisesti, että hän oli ollut Brunon kanssa soutelemassa, että he olivat olleet joen toisella puolella ja että oli mennyt näin myöhään ennen kuin he olivat päässeet takaisin.

Kuka Bruno oli, sen tiesivät vanhempani hyvin, vaikka he eivät tietäneetkään Brunon ja Ilonan välisistä suhteista. Isäni ymmärsi myös, että Bruno hyvinkin tulee toimeen venepelissä, asuihan hän joen varrella, joten hän ei itse hommaa pitänyt kovin vaarallisena. Ilmoitti vain, ettei Ilona vast’edes saa lähteä ilmoittamatta soutelemaan eikä myöskään saa tulla näin myöhään kotiin.

36. LUKU,

jossa kevät saapuu Lönngrenin pihaan, jossa Ilona viettää syntymäpäiväänsä ja jossa Pekka esiintyy edukseen.

Kevät oli tuonut mukanaan uusia askareita. Varsinkin Lönngrenin pihalla oli monenlaista puuhaa. Se oli näet pieni valtakunta metsineen, soineen ja lammikkoineen. Ensin aluksi tietysti tehtiin ojankaivutöitä, so. aukaistiin ojia lammikkoon, joka oli eräässä pihan kulmauksessa ja joka muuten oli aika suuri. Tässä lammikossa voi purjehtia. Venettä meillä tosin ei ollut, mutta olimme löytäneet pari keinulautaa ja muita sen tapaisia vehkeitä ja naulanneet niistä lautan, jolla voitiin kyyditä lammen yli. Eero ja Väinö olivat vuoronsa perään lauttamiehinä ja meitä muita kuljetettiin matkustajina. Se oli jo hauskaa hommaa sekin, mutta paljon muuta hauskuutta oli, pihalla. Nythän voitiin alkaa leikkiä piilosilla, sillä piilopaikkoja oli täällä aivan rajattomasti. Ja sitä mukaa kuin piha alkoi kuivua, alkoivat myös palloleikit.

Siihen aikaan tehtiin pallo siten, että tavallisesti korkkisen sydämen päälle kierrettiin kaikenlaisia jätelankoja, joten saatiin ensin pallonmuotoinen kerä, joka päällystettiin kauniisti, neulotulla villalankakudoksella. Mitä tiiviimmin ja lujemmin kerä oli kierretty, sitä kimmoisampi ja parempi oli pallo. Toinen pallomalli oli nahkapallo, joka tehtiin tavallisesti siten, että tuollaisen kerän ympärille ommeltiin nahkapäällys. Joka tapauksessa tällainen pallo oli luja, ja oli selvää, että pallo sattui, kun sillä esim. kuningaspelissä heitettiin. Ei voinut sanoa, ettei ollut huomannut.

Lönngrenin pihalla oli aivan erinomainen tilaisuus leikkiä palloa, sillä se oli siksi laaja, ettei akkunoiden särkymisiä tarvinnut pelätä. Ei meistä kukaan olisi kyennyt lennättämään palloa pihan toiseen päähän, ei edes sitä mailalla sinne ponnahduttamaan.

Tästä syystä olikin Lönngrenin pihasta tullut pallopelikeskus, johon siirtyi pallon pelaajia kaukaa ympäristöstä. Ja siellä, missä tällaista leikkijoukkoa on koolla, siellä on myös kova hälinä ja tappelu aina silloin tällöin.

Isä Lönngren ei paljon perustanut elämästä, jota pihalla pidettiin, jota vastoin äiti Lönngrenin huolena oli kutsua poikansa sisälle silloin, kun aika oli tullut. Ja silloin hän tavallisesti myös hääti vieraat pojat pois pihasta. Hän herätti meissä muuten aivan erikoista respektiä, sillä hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmestyä, niin silloin tuli äkkilähtö. Tämä respekti riippui luultavasti siitä, ettei hän säästänyt vitsaa, vaikka hän sattui saamaan käsiinsä vieraankin pojan. Tosin hän oli lihava ja kömpelö, eikä hän kilpajuoksuun antautunutkaan, mutta hän piti tottelemattomuudet mielessään ja voi niistä sopivassa tilaisuudessa antaa ojennuksen. Ja monelle, jotka olivat suututtaneet hänet, pysyi Lönngrenin piha kauan aikaa suljettuna paratiisina, joten hänen kanssaan oli oltava hyvissä väleissä.

Ilona ei pitkään aikaan ollut leikkinyt kanssamme. Hän oli aika lailla kasvanut ja huomautti, että hän on jo täyttänyt 11 vuotta ja on toisella kymmenellä, joten hänen ei oikeastaan sovikaan lasten kanssa leikkiä.

Ilonan 11-vuotispäivää olikin juhlallisesti vietetty, Kauan aikaa olivat isäni ja äitini kahden vaiheilla siitä, sallittaisiinko sitä laisinkaan viettää. Mutta he päättivät sitten armon käydä oikeuden asemesta, sillä olivathan Ilonalta jo etu- ja jälki-istunnotkin loppuneet. Ilona oli ahkerasti harjoitellut xylofonillaan ja oppinut sillä soittamaan polkan ja jenkan, joten juhlissa aiottiin oikein tanssia piirileikin lisäksi. Sitä paitsi oli Ilona saanut luvan kutsua juhliinsa Brunon ja koko luokkansa. Helsingistä, saapui hänelle paketti, jossa oli uuden uutukainen kesäleninki ja oikein tekokukin koristettu kesähattu, jollaista ei edes Albertalla ollut.

Tietysti minäkin puuhailin juhlavalmistuksissa, ja yhtenä ohjelmanumerona oli kuvaelma, johon minunkin piti ottaa osaa. Kuvaelmaksi oli ensin aiottu Kuolevaa soturia, mutta sitten osoittautui, ettei siihen tarpeellista maisemaa mitenkään saatu hankituksi, ja senvuoksi päätettiin esittää Suojelusenkeli. Tätä varten oli verrattain helppo muodostaa kalliorotko, jonka reunalla Tyyra ja minä seisoisimme ja Ilona esiintyisi enkelinä, joka ojentaisi suojelevan kätensä meidän päällemme.

Minkävuoksi Ilona juuri oli Suojelusenkelin valinnut, en varmaan tiedä, mutta luultavinta on, että tähän oli syynä se, että suojelusenkeliä esittävässä kuvapostikortissa enkelillä oli tukka nutturalla. Ilona oli laskenut, että hän saisi pitää sen jälkeen tukkansa nutturalla koko illan ja eroaisi siten edukseen muista neideistä, joiden tukka oli palmikolla.

Kun ensimmäinen harjoitus oli, huomasimme Tyyra ja minä, että meidän täytyi esiintyä kappaleessa paljain jaloin. Tätä vastaan minä protesteerasin ja olin sitä mieltä, että me voisimme aivan yhtä hyvin esiintyä kengät jalassa. Mutta Ilona kumosi meidät viittaamalla postikorttiin, jossa molemmat lapset tosiaankin esiintyivät paljasjalkaisina.

Penkaaleista piti huolen Eero, joka muutenkin oli tottunut ilotulituksiin. Jo harjoituksissa näytelmä teki suuren vaikutuksen katsojiin, nim. Konradiin ja Albertaan, jotka olivat sitä arvostelemassa. Alberta tosin huomautti, että kuvaelma suuresti voittaisi, jos Ilonan tukka laskettaisiin irralleen. Mm. Porin kirkon alttaritaulussa on enkeli, eikä sen tukka ole nutturalla niinkuin tuossa kuvapostikortissa, joka Albertan mielestä muutenkin oli hyvin tökeröä tekoa. — Koko postikortti taitaa ollakin vain valokuvan mukaan tehty eikä siinä oleva enkeli ole oikea enkeli, hän sanoi.

Mutta Ilona sanoi, että kun kerran 11-vuotispäivä on hänen eikä Albertan, niin hän se määrää eikä suinkaan Alberta, miten kuvaelma on järjestettävä.

Alberta oli muuten hyvin ihastunut Tyyraan ja piti huolta Tyyran pukeutumisesta. Hän oli tuonut kotoaan jonkin entisen leninkinsä, joka oli mielestämme hyvin kaunis. Siinä oli silkkinauhoja ja pitsejä ja muuta komeutta. Ja Alberta muovaili Tyyran tukkaa letitellen sitä mielestään sopivimpaan muotoon ja solmieli siihen silkkinauhoja. Tyyra oli tietysti hyvin mielissään tästä huomaavaisuudesta.

Minä puolestani kysyin, pitäisikö minun jollakin tavalla pukeutua. Minulle sanottiin, että en tarvitse mitään muuta kuin paidan ja housut. — No, mutta minkätähden sitten Tyyraa noin tällätään? kysyin. Eihän tyttö tuossa postikortissa ole sen kummempi kuin poikakaan. Ei siinä tytöllä ole mitään silkkinauhoja hiuksissaan, ja näyttääpä melkein siltä kuin hän olisi paitasillaan.

Konradkin oli sitä mieltä, että kun kerran Tyyra niin komeasti puetaan, niin minäkin oikeastaan tarvitsisin vähän jotakin komeampaa päälleni, jotta tekisin paremman vaikutuksen. Ja hän ilmoitti, että hänellä on sopiva vormu, joka aivan hyvin sopisi minulle. Nyt ei Ilonakaan enää vastustellut, sillä hän tuumasi, että ehkä sittenkin voidaan hieman poiketa tuosta postikortista, mutta siinä tapauksessa täytyy myös hänen saada vähän komistaa pukuaan.

Kun siis tuli toinen harjoitus, oli minun päässäni preussilaismallinen kypärä ja vyölläni Konradin sapeli, ja tietysti jalassani pitkävartiset artjärveläiset saappaani. Ilona oli eräältä toveriltaan saanut lainatuksi hänen vanhemman sisarensa silkkileningin, joka ulottui maahan asti. Hän katsoi myös asialliseksi panna päähän uuden, hattunsa siitä syystä, että minäkin esiinnyin hattu päässä. Tyyran päähän lyötiin Ilonan entinen kesähattu, ja hän sai sitäpaitsi jalkaansa Albertan entiset kiiltonahkakengät sekä Albertan parasollin.

Väinö ja Arvo olivat saaneet tehtäväkseen valmistaa enkelin siivet. Ne oli tehty masiinapaperista ja olivat tuetut saharimoilla. Mutta kun ne piti asetettaman Ilonan päälle, havaittiin, etteivät ne ensinkään sopineet hänen pukuunsa. Ja niin päätettiinkin ne jättää pois. Tästä nyt tietysti Arvo ja Väinö loukkaantuivat, mutta Ilona sanoi, että kyllä hän heidät hyvin palkitsee, ja siivet voidaan käyttää muihin tarkoituksiin.

Kuvaelma saavutti aivan loistavan menestyksen ja esitettiin moneen kertaan. Kaikkein parhaan arvostelun siitä antoi Manta, joka sanoi, että hänestä kuvaelma oli aivan suurenmoinen, sillä Ilona oli niinkuin rouva ainakin ja Tatu ja Tyyra hänen lapsensa. Hänestä ei kuvaelmasta puuttunut muuta kuin se, että Ilonallakin olisi voinut olla päivänvarjo niinkuin Tyyrallakin.

Tämän jälkeen tietysti nautittiin virvokkeita, mm. limonaatia, ja sitten alkoi yleinen tanssi. Tietenkään ei kukaan muu osannut tanssia kuin Ilona, Alberta, Bruno sekä Eero, joka osasi vähän kaikkea. Musiikista piti huolta pääasiallisesti Eero ja joskus myös Ilona, joka kuitenkin mieluimmin pyöri lattialla. Kun Eero tanssi, vihelteli hän sointuvasti polkkaa ja jenkkaa, sillä valssia ei osannut kukaan muu kuin Alberta ja Bruno.

Bruno esiintyi muuten hyvin edukseen, sillä hänellä oli pitkät housut ja kova kaulus, joten hän herätti meidän kaikkien hämmästystä ja ihailua. Hän tanssi myös usein Albertan kanssa, varsinkin silloin kun Ilona oli xylofonia soittamassa, mutta senpä jälkeen ei Ilona enää soittokoneensa ääreen astunutkaan.

Kun näin oli pelimannista puute, vaadimme me kaikki muut piirileikkiä, ja sitä tulikin. Mutta vain hetkeksi, sillä Ilona oli pistäytynyt ulkona ja saanut käsiinsä Strömin Franssin, joka saapui paikalle haitareineen. Ja sen jälkeen alkoi taas tanssi, jolloin meidän muiden täytyi istua vesissä suin katselemassa. Minä sanoinkin Pekalle, että kyllä meidän on opittava myös tanssimaan, sillä onhan skandaali, että täällä istuu neitejä seinänvieret täytenään, emmekä me kykene heitä auttamaan.

— Minä osaan tanssia, jos tahdon, sanoi Pekka.

— Etpäs osaa!

Mutta tällä kertaa oli Alberta juuri päässyt istumaan. Pekka astui arvokkain askelin hänen eteensä ja teki mitä komeimman kumarruksen. Alberta ei ollut näkevinäänkään, mutta Pekka yskäisi ja kumarsi uudestaan.

Ilona oli huomannut asian ja riemuitsi tietysti siitä, että Alberta oli saanut itsellensä näin lapsimaisen kavaljeerin.

— Kyllä sinun täytyy tanssia Pekan kanssa, kun Pekka kerran pyytää, sanoi Ilona.

— No enhän minä voi tanssia hänen kanssaan, kun ei hän uletu minua edes vyötäröisiin asti, ja en minä ole hänelle esitetty. Ja muuten minä olen vanhempi kuin sinä, sillä minä täytän pian 12 vuotta ja ymmärrän kenen kanssa minun on tanssittava ja kenen kanssa ei.

Mutta silloin Ilona polki jalkaansa ja mutisi jotakin, siihen suuntaan, että ellei Alberta tanssi, niin hänet tanssitetaan, ja silloin Albertan oli lähdettävä.

Strömin Franssi veti haitariaan oikein sydämen hartaudesta, eikä lattialla muita pareja pyörinytkään. Pekka heitteli jenkan askeleita niin hyvin kuin voi ja tanssi minun käsitykseni mukaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti, sillä olihan hän ottanut osaa kisällien tanssiharjoituksiin heidän verstaassaan.

— Kyllä minä osaan tanssia valssiakin, sanoi Pekka vietyään Albertan paikoilleen.

Mutta silloin huomattiin, että Pekan kämmenistä oli jäänyt Albertan leninkiin selvät jäljet. Hän oli ollut avustamassa Eeroa penkaalitulien kanssa, jossa hommassa mm. oli käytetty erästä vanhaa kattilaa.

Kun Alberta tämän huomasi, ilmoitti hän lähtevänsä pois ja meni sanomaan äidilleni hyvästiä.

Noki on kyllä hyvin vaikeata lähtemään, mutta isässäni oli sen verran kemistin vikaa, että hän jonkin aikaa Albertan leninkiä putsailtuaan sai sen ennalleen.

Tällä välin olivat enemmistön protestit tanssia vastaan käyneet siksi voimakkaiksi, että se täytyi lopettaa. Lopulta eivät näet lattialla pyörineet muut kuin Ilona ja Bruno, ja silloin kävi äitini ilmoittamassa, että nyt on otettava jotakin muuta leikkiä.

Tosin siinä Ilona äitini mentyä hieman mukisi, mutta hänen täytyi taipua. — Kyllä se on sentään hävytöntä, hän sanoi, ainoastaan kerran elämässään viettää 11-vuotispäiväänsä ja silloinkaan sitä ei saa viettää niinkuin tahtoo.

Mutta pian olivat piirileikit ja kaikki muut senaikuiset leikit alkaneet, ja meillä oli erittäin hauskaa. Alberta tiesi jos jonkinlaisia leikkejä, joita hän oli aikoinaan leikkikoulussa oppinut.

Näin emme huomanneetkaan, että Ilona ja Bruno olivat hävinneet. Vasta sitten, kun viimeinen trahtamentti, nim. voileivät, tuli esille, huomattiin, ettei heitä mistään löytynyt. Heitä huudeltiin ja etsittiin, mutta turhaan.

Vähitellen tuli sitten se aika, jolloin vieraat lähtivät, ja pian sen jälkeen Ilonakin ilmestyi paikalle. Kun häneltä tiedusteltiin, missä hän oli ollut, kieltäytyi hän sitä ilmoittamasta, eikä häneltä sitä sen enempää kovisteltukaan, sillä hän oli ollut poissa vain lyhyen ajan.

37. LUKU,

jossa tekijälle uskotaan Ilonan ja Brunon salaisuus, näytetään Golcondan aarteita ja joka päättyy ilmamatkaan.

Kun sitten pääsimme Ilonan kanssa kahden kesken, kysäisin häneltä, missä hän oikeastaan oli ollut. Silloin Ilona ilmoitti, että he olivat olleet Brunon kanssa Albergin konditoriassa ja syöneet siellä torttuja ja juoneet olutta.

— No, mistä sinulla sitten on rahoja, kysyin minä.

— Minulla ja Brunolla on omat kassamme. Mikä on Brunon, se on minun, ja mikä on minun, se on Brunon. Minä tiedän muuten, että jään luokalleni, ja kyllä minä sen jälkeen laitan niin, että minua ei täällä enää pidetä. On tosiaankin kauheaa ajatella, että joutuisin ensi kesänä taas maalle, jossa minulla ei olisi muuta seuraa kuin sinä ja Manta. Mutta kyllä kai isäni jo ymmärtää, että minä tarvitsen samanikäistä seuraa. Minä olenkin hänelle kaikessa hiljaisuudessa tästä asiasta kirjoittanut ja ehdottanut, että hän ottaisi Brunon hommiinsa ja minut Helsinkiin. Jos hän ottaa Brunon rakennustöihin, niin silloin minä lupaan olla kiltti ja koettaa parhaani koulussa, Helsingissä nimittäin, mutta en täällä.

Mutta kun Ilona oli tämän sanonut, jatkoi hän:

— Älä silti luule, etten minä pitäisi jonkin verran sinustakin. Mutta sinähän olet aivan lapsi minun rinnallani emmekä me tietysti voi olla aina yhdessä. Selvää on, että minä haluan Helsinkiin, mutta en minä voi sinne sinua ottaa, ja tuskin sinä itsekään sinne haluaisit. Mutta sinä olet osoittautunut luotettavaksi, ja senvuoksi minä näytän sinulle jotakin sellaista, jota minä en ole kenellekään muulle näyttänyt.

Tämän jälkeen Ilona poistui konttoriinsa ja pani oven kiinni. Hän aukaisi sen pian ja asetti eteeni aika suuren pinkan pieniä kirjavihkosia.

Minä en osannut lukea, mutta Ilona sanoi, että tässä on romaani, jota he Brunon kanssa yhdessä lukevat. — Se on Rinaldo Rinaldini, joka oli suuri ja urhoollinen rosvopäällikkö ja jolla oli myös morsian ja jota kaikki naiset ihailivat. Me luemme tätä Brunon kanssa yhdessä. Mutta sitten saat nähdä vielä muutakin.

Ilona poistui uudestaan konttoriinsa ja toi sieltä läkkipeltisen lippaan, suunnilleen sentapaisen, missä nykyään keksejä säilytetään.

— Tässä on minun aarrearkkuni, hän sanoi. Ja niin hän aukaisi tämän arkun: siellä oli jos jonkinlaista tavaraa, oli nukenpäitä, oli huuliharppuja, avainkimppuja, kulkusia ja yleensä melkein mitä rihkamaa tahansa. Mutta sitä paitsi siellä oli pieni pussi, ja kun Ilona sen aukaisi, osoittautui, että siinä oli sekä hopearahoja että kuparilantteja sellainen määrä, että minua ihan huimasi. Minä olin yhtenä kysymysmerkkinä ja koetin udella Ilonalta, mistä hän nuo aarteensa ja rahansa oli saanut. Mutta hän ilmoitti siihen, että se on Brunon ja hänen välinen salaisuus ja että Bruno kykenee hankkimaan hänelle mitä ikinä hän tahtoo ja toivoo.

— Kyllä Bruno on sentään jotain toista kuin te kaikki muut pojat. Mutta hänhän onkin jo oikeastaan mies, joka hyvin pian tulee pitämään huolta itsestään. Nytkin hän saa sanoa äidilleen, mitä hän tahtoo, niin että kun hän tulee kotiin, niin hän vain komentaa ja äiti tuo ruoat tai kahvit pöytään. Syötyään hän tavallisesti panee tupakaksi. Olisi hänellä täälläkin ollut mukana paperosseja, mutta emme sentään polttaneet teillä sisällä. Silloin kun me olimme poissa, olimme me myös halkopinojen takana tupakalla. Mutta muistakin nyt, Tatu, että sinulle on ilmaistu suurempi salaisuus kuin milloinkaan ennen. Siitä riippuu kahden ihmisen elämän onni. Olet mies, jos voit sen säilyttää.

Kevätlukukauden loppuminen oli jo muistaakseni sangen lähellä, koska isäni ja äitini alkoivat keskustella kesäasunnosta. Äitiäni ei Rantamaa syystä tai toisesta miellyttänyt, ja senvuoksi isäni oli käynyt katsomassa uutta kesäasuntoa. Ja tällä kertaa puhuttiin, että asettuisimme kesäksi Luvialle.

Ilona oli saanut kirjeen isältään, ei tosin suoranaisena postina ja kouluosoitteella, niinkun hän oli toivonut, vaan isäni kautta.

Sen mukana seurasi myös Ilonan isälleen lähettämä kirje, jotta isäni olisi nähnyt, mitä suunnitelmia Ilonalla oli. Kirjeessä oli muuten mainittu, että Ilona edelleen jäisi meille, ja vaikka hän tulisi koulussa jäämään luokalleen, niin ei se tekisi mitään, hän saisi uudestaan jatkaa samalla luokalla.

On selvääkin selvempi, että Ilonan mieli oli synkkä. Hänen suuri salaisuutensa oli tullut ilmi eikä hän voinut siitä syyttää ketään. Hän nyyhkytti ja sanoi, ettei kukaan ole niin yksin maailmassa kuin hän. Hänellä ei ole muita kuin Bruno, sillä nyt hänen oma isänsäkin on selvästi jättänyt hänet vieraiden komentajien haltuun.

Hän oli muuten kuullut, että Luvia oli kahden peninkulman päässä, siis vielä kauempana kuin meidän entinen kesäasuntomme, joten oli selvää, ettei hän saisi sinne mitenkään Brunoa seurakseen.

Mitä tuohon Ilonan ja Brunon seurusteluun tuli, niin eivät vanhempani siitä sen paremmin välittäneet. He olivat tosin kuulleet, että Bruno on aika vallaton poika, mutta eivät mitään sen pahempaa.

— Minä sanon sen varmaan, sanoi Ilona, että kyllä Bruno sittenkin keksii jonkin konstin ja tulee minua kesällä tervehtimään, sillä minä en voi elää ilman Brunoa eikä Bruno ilman minua. Ja kun minä asiaa oikein mietin, niin kyllä Bruno keksii konstin siihenkin, ettei minun tarvitse tänne enää tulla kouluun eikä mennä teidän kanssanne Luvialle. Mutta sinä Tatu et saa näistä asioista kertoa kellekään, sillä olethan sinä minun ystäväni. Ja koska minulla on rahaa, annan minä sitä sinullekin. Sanoi ja antoi minulle kokonaista 25 penniä.

— Älä näytä sitä kenellekään, sillä silloin saat ympäri korviasi, sen minä sanon.

Minä solmisin raha-aarteeni nenäliinan kulmaan ja olin mielestäni sangen äveriäs mies. Ja pian tulikin tilaisuus, jossa pääomia tarvittiin. Sillä eräänä päivänä tulivat Pekka ja Paavo ilmoittamaan, että heidän pihassaan avattaisiin sirkus ja eläinnäyttely.

Pian valmistelut alkoivat. Kaksi jättiläistelttaa kohosi Lönngrenin pihalle, niin suurta, ettemme sellaisia milloinkaan ennen olleet nähneet. Ja suuria pakkilaatikkoja ja vankkureita ilmestyi myöskin niin paljon, että Lönngrenin pihamaakin alkoi käydä ahtaaksi.

Tietysti meitä halutti kovasti nähdä noita ulkomaan eläimiä, mutta pettymyksemme oli suuri, kun eräänä aamuna saimme tietää, että eläimet olikin tuotu telttaan yöllä, joten ne meiltä jäivät näkemättä.

Pekalla ja Paavolla oli tietysti vapaapiletit, ja Ilonalleahan oli kassansa, joten hän voi päästä näytöksiin milloin halusi. Minulla oli 25 penniäni, mutta sillä ei päässyt molempiin nim. eläinnäyttelyyn ja sirkukseen, niin että minun oli valittava jompikumpi.

Vähän mietittyäni valitsin eläinnäyttelyn ja paljon näkemistä siellä olikin. Siellä oli oikea leijona, oli kameli, sudet, karhut ja marakatit ym. harvinaisuuksia, ja sitäpaitsi näytettiin jättiläiskäärmettä, jonka eräs nainen antoi kietoutua ympärilleen.

Mutta sirkukseen, niinkuin sanottu, en päässyt. Ja jostakin syystä eivät myöskään Väinö ja Arvo olleet saaneet sinne pilettirahoja. Kyllä meistä tuntui katkeralta, kun Ilona ja Pekka ja Paavo kertoivat ihmeistä, joita he olivat sirkuksessa nähneet. Pyysin isältäni pääsymaksua sinne, mutta hän ilmoitti, etten minä sirkukseen pääse, sillä se on paljasta humpuukia — mutta että hän vie minut eläinnäyttelyyn.

Ojensin käteni saadakseni pääsymaksun, mutta isäni sanoi, että lähdemme yhdessä. Ja mikäs siinä auttoi, minun oli lähdettävä toiseen kertaan katsomaan samaa iloa, jonka jo olin nähnyt.

Jonkin verran vaihtelua tuotti se, että isäni ryhtyi ruokkimaan eläimiä. Hän tiedusteli nim., saisiko niille jotakin antaa, ja kun ilmoitettiin, että marakatteja, pesukarhua ja karhuja saa ruokkia, niin hän osti karhuille limunaatia, joka kaadettiin paistinpannun muotoiseen astiaan. Se oli aika suuri, joten siihen meni 3 pulloa. Karhut, joita oli 2, joivat siitä ensin kaikessa sovinnossa. Mutta kun pohja rupesi lähenemään, pistivät ne tappeluksi, ärjyivät ja painivat niin, että heidän häkkinsä helisi, kunnes lopulta toinen pääsi limonaatin luo ja hotkaisi sen naamaansa. Myös pesukarhulle eli nokkakarhulle annettiin limonaatia, ja se imaisi sen uskomattoman lyhyessä ajassa. Sen jälkeen rupesi nähtävästi hiilihappo kirvelemään sen kurkkua, sillä se alkoi yskiä ja aivastella ja suuttui lopulta limonaatiastiaan ja potki sen häkkinsä nurkkaan.

Marakattien ruokkiminen oli kaikkein hauskinta. En tiedä, mistä isäni sai päähänsä ojentaa eräälle marakatille paperossin. Marakatti katseli ja käänteli sitä jonkin aikaa ja äkkäsi sen jälkeen repiä ympäriltä paperin, jolloin tupakka tietysti hajosi pitkin häkin lattiaa. Siihen jäi marakatti tyhjä paperossin hylsy kourassaan ja päästi niin surkean ulinan, että oikein säälitti.

Eläinten kesyttäjä sanoi, ettei marakattia saa opettaa polttamaan, mutta jos sattuu olemaan pikanellitupakkaa, niin sille saa antaa pienen palan. Eräällä läsnäolijoista tätä olikin. Marakatti sai pikanellin ja pisti sen poskeensa niinkuin ihminen ainakin. Se vetäytyi syrjään muista, pyöritteli mälliään ja oli ylpeän näköinen. Mutta muut marakatit ilmestyivät myös ojentamaan käsiään häkkinsä ristikoista ja tyytyivät vasta sen jälkeen, kun hekin olivat saaneet pikanellipalasen suuhunsa.

Jotakin iloa siis minullakin oli tästä toisesta käynnistäni, sillä sainhan kertoa muille näitä näkemyksiäni.

Oikeastaan oli isäni tavallaan syypää siihen, mitä sirkuksessa sen jälkeen tapahtui. Kun olin kertonut Vikstedtin Konradille siitä, kuinka mielellään karhu juo limonaatia, vei hän tätä kertomusta edelleen, kunnes sen sai kuulla eräs Vikstedtin rommipuodissa oleva puukhollari. Ja niin painui eräänä päivänä melkein koko Vikstedtin henkilökunta eläinnäyttelyyn ja osti puhvetin puolelta limonaatia, mutta sekoitti siihen runsaanlaisesti rommia. Eikä kestänytkään kauan ennen kuin karhut ja marakatit olivat täyspänttärissä. Mutta kaikkein pahin oli susi, joka myös oli saanut rommia ja joka ulvoi niin, että kortteli kaikui.

Mutta nähtävästi oli sirkustirehtööristä hyvä aine mennyt vääriin suihin, sillä pois lähtiessä oli rommin jäännös luovutettava herra tirehtöörille. Ja hyvin pian oli myös koko henkilökunta hyvin railakalla tuulella, niin ettei lopulta enää piletinmyynnistäkään oikein selvää tullut. Mm. väitti tirehtööri kahden henkilön tulleen sisälle ilman pilettiä ja lopuksi väittely kehittyi tappeluksi, jolloin poliisi talutti sekä tirehtöörin että kaksi riitaniekkaa pahnoille.

Mutta myös minun piti pääsemän sirkukseen. Ilona sanoi minulle, että kun hän nyt lähtee klo 5:n näytökseen, niin on minun tultava sirkukseen sille paikalle, joka on lähinnä perunakellaria. — Ole siellä, niin minä päästän sinut sisälle.

Ja aivan oikein, kun minä määrähetkellä saavuin paikalle, niin ojentui telttakankaan alta Ilonan käsi, ja yhdessä silmänräpäyksessä minä olin sisällä. Ja vähän ajan perästä huomasin siellä myös Arvon ja Väinön, jotka olivat tulleet samaa tietä.

Ja kyllä me nautimmekin täysin siemauksin kaikesta siitä hyvästä, mitä täällä esitettiin. Hevosia tässä sirkuksessa ei tosin ollut, mutta oli kuperkeikan heittäjiä, klovneja, nuoralla tanssijoita ja käärmeihminen ym. hyvää. Ja lopulta tuli sitten ohjelman kaikkein suurin temppu. Eräs sirkuksen akrobaateista asettui selälleen ja pyöritti pitkää hirttä jaloillaan niin taitavasti kuin me kävelykeppiä kädellä pyöritämme. Sen jälkeen asetettiin hirren molempiin päihin istuinkori ja näihin koreihin otettiin katsojajoukosta istumaan kaksi poikaa. Arvo ja minä satuimme olemaan lähimpänä ja huomasimme pian istuvamme Arvo toisessa korissa ja minä toisessa. Ja sen jälkeen alkoi pyöritys. Ensin meitä pyöritettiin ympäri karusellissa ja sen jälkeen ylös ja alas, niin että olimme milloin lattian tasolla ja milloin taas katon rajassa.

Minä pitelin kouristuksen tapaisesti kiinni ja koetin näyttää niin urhoolliselta kuin mahdollista, mutta kun ylös- ja alaskeinuminen alkoi, purskahdin minä hätähuutoihin. Arvo oli minua vanhempi ja pysyi kauan urhoollisena, mutta pian alkoi hänkin itkeä köllöttää. Meidän hätähuutomme hukkuivat yleisön suosionosoituksiin. Mutta kun me pääsimme koreistamme alas, emme enää odottaneet näytöksen jatkumista, vaan luikimme tiehemme sen kuin ennätimme.

— Se varmaan huomasi, että olimme tulleet ilman pilettiä, tuumasi Arvo meidän mennessämme.

38. LUKU,

jossa tapahtuu ns. katastroofi, jota purkamaan vaaditaan itse Porin Sherlock Holmes ja jossa paljastuu jotakin aivan valtavaa ja ennen kuulumatonta.

Nyt minun täytyy pyytää lukijaltani anteeksi, jos ei hän oikein voi seurata kertomukseni juoksua. Kirjailijalta vaaditaan usein aivan liika paljon. Hänen pitää näet johdonmukaisesti kehittää tapauksen kulkua, niin että kun saavutaan johonkin ratkaisevaan kohtaan, niin siinä tapahtuu jotakin sellaista, jonka lukija ja arvostelija voi käsittää selvästi johdonmukaiseksi seuraukseksi ennen, kerrotusta.

Mutta todellisuus ei useinkaan tällaisia valmistuksia tee, vaan ratkaiseva tapaus sattuu usein ilman edelläkäypiä valmistuksia niin kuin nytkin.

Kevät oli tullut hyvin äkkiä, ilmat olivat kauniimmat kuin miesmuistiin, ja senvuoksi oli päätetty, että lähdettäisiin maalle heti kun koulu on loppunut. Tavaroita oli jo vähitellen pakattu, jotta kaikki olisi valmiina. Ilonakin siis tiesi, että hänen oli lähdettävä kesäksi Luvialle ja tyydyttävä minun vaatimattomaan seuraani ja mahdollisesti siihen muuhun seuraan, jonka hän siellä saisi. Mutta tämäkään seura ei ollut erittäin lupaava, sillä saimme tietää, ettei lähistöllä olisi muuta kuin talonpoikaisväkeä ja huvilan emännän poika Albert, joka oli vähän vanhempi kuin minä.

Mutta silloin tapahtui jotakin, joka vaikutti aivan ratkaisevasti Ilonan kohtaloon ja järkyttävästi kaikkiin piireihin koko Porin kaupungissa.

Eräänä iltapäivänä päivällisen jälkeen näet saapui kotiimme Grönlund, joka oli kirjakaupan johtaja, laahaten kädestä perässään vastaanräpistelevää Ilonaa.

Hän vei Ilonan isäni eteen ja sanoi, että tämä Ilona oli juuri varastamaisillaan hänen puodistaan, mutta joutui itse teossa kiinni. Ja paremmaksi vakuudeksi hän löi isäni eteen taskumustepullon, jollaisia siihen aikaan käytettiin. Täytekynää ei silloin vielä ollut keksitty, vaan oli mustepulloja, jotka olivat metallilaatikkoon suljettuja ja joita siis voi kuljettaa taskussa. Ne olivat hyvin kauniita vehkeitä muuten ja luultavasti aika kallishintaisiakin.

— Minun mielestäni meiltä on viime aikoina kadonnut muutakin, sanoi Grönlund, ja tämä tyttö on käynyt hyvin usein meillä ostoksilla. Hänellä on näyttänyt olevan enemmän rahaa kuin koululapsilla tavallisesti, ja usein on hänellä myöskin ollut Bredvikin Bruno mukanaan. Niin syntyi asiassa ristikuulustelu, jossa Ilona jyrkästi kielsi, mistä häntä syytettiin. Ei voinut käsittää, ettei hänellä niinkuin muillakin ollut oikeutta silmäillä näytteillä olevia tavaroita, ja niin hän oli myöskin ihaillut tätä mustepulloa, jonka oli aikonut ostaa.

— Mutta eihän sinulla pitäisi olla mitään rahaa, sanoi isäni. Milläs sinä sitten olet voinut tehdä ostoksesi? Minähän sinulle olen antanut kaikki rahat, mitä sinä milloinkin olet tarvinnut.

— Kun isä lähetti minulle syntymäpäivälahjaksi leningin, oli sen taskussa rahaa, valehteli Ilona.

— Se on valhe, sanoi isäni, sillä me olemme isäsi kanssa nimenomaan sopineet, ettet sinä saa suoraan penniäkään, vaan kaikki rahat annetaan minun kauttani.

— Niin no, ehkä sitten Väinö on pistänyt nämä rahat leningin taskuun, mutta siellä ne vain olivat, vakuutti Ilona.

Kun jotakin tällaista järkyttävää ja romahduttavaa tapahtuu, niin se tapahtuu kaikki yhdellä kertaa. Sillä, kun Ilonaa par'aikaa kuulusteltiin, saapuivat paikalle neidit Carlson ja heidän seurassaan neiti Amalia Pettersson, joka omisti ompeluateljeen ja rihkamaliikkeen. Hän oli muitta mutkitta käynyt ilmiantamassa Ilonan neiti Carlsoneille, sillä Ilona oli varastanut hänen liikkeestään kokonaisen preivin hirvinappeja. Nämä olivat metallinappeja, joissa oli hirven pää ja joita käytettiin metsästyspukuihin.

— Minä en ole milloinkaan ollut neiti Amalia Petterssonin liikkeessä, tiuskasi Ilona.

— Kyllä sinä siellä olit ja vielä eilispäivänä Bredvikin Brunon kanssa. Minä olin teitä kauan aikaa epäillyt, ja kun te tulitte liikkeeseen, menin minä perähuoneeseen ja seurasin oviakkunasta teidän toimianne. Sinä tulit ensin sisään, ja kun näit, ettei huoneessa ollut ketään, niin sinä raotit ovea ja Bruno pisti taskuunsa nappipreivin ja lähti pois. Sen jälkeen minä astuin sisälle ja sinä pyysit ostaa metrin kanttinauhaa. Kyllä te olette käyneet meillä ennenkin, mutta nyt vasta minä olen varma asiastani, ja sen vuoksi olen minä ilmoittanut asian opettajille ja Brunon kantilta poliisille.

Mutta neidit Carlsonit, joiden silmät jo tullessa olivat punaiset kuin särjen silmät, purskahtivat itkuun ja vääntelivät käsiänsä. Heihin yhtyi äitini, joka oli tullut huoneeseen. Mutta Ilona seisoi tyynenä ja yhä edelleen kielsi kaiken.

Tämäkään ei vielä riittänyt, sillä yhä jatkui näytös. Kotiimme astui nim. salapoliisi Antila. Hän oli kaupungin Sherlock Holmes, joka selvitti kaikki mutkikkaat asiat ja joka sittemmin suurlakon aikana kunnostautui aivan suurenmoisesti ottaen hyvin äkkiä selvän sellaisista asioista, joihin eivät maamme muut hienommat salapoliisit pystyneet.

Hän ei tarvinnet morfiinia eikä kokaiinia eikä tupakan tuhkia eikä kemikalioita, kuten oikea Sherlock Holmes. Hänen aseistuksensa oli myös paljon yksinkertaisempi kuin hänen kuulun englantilaisen virkaveljensä, sillä hänellä ei ollut ilmapyssyjä eikä hämmästyttävän nopeasti toimivia käsirautoja ym., vaan hänellä oli kolme asetta. Nämä olivat: povitaskussa valtavan suuri puukko, jonka kärkeen oli isketty korkin palanen, vyössä takin alla riippumassa paremmanpuolinen kumipamppu ja oikeassa kädessä kävelykeppi, jonka sydämenä oli terästanko, mutta jota ympäröi koivutuohilevyt, joten se siis oli tehty samaan tapaan kuin tuohipäiset puukot. Tätä keppiä käytettiin aseidenriisumiseen. Sillä kun Antila sillä yhden iskun antoi, niin lensi vastustajalta ase kädestä, oli se sitten mitä laatua tahansa. Erinäisissä tapauksissa sitä myös käytettiin vastustajan taivuttamiseen puhumaan. Puukko taas oli puolustusase, jota ani harvoin käytettiin, sillä kun Antila veti sen esille, niin silloin olivat vastustajat jo tavallisesti poistuneet käden kantamattomiin. Pamppu sitä vastoin oli tärkein kuulusteluväline. Kuulusteluja suorittaessaan Antila asettui kahden kesken kuulusteltavan kanssa, otti sen jälkeen pampun vyötäröisiltään, mäiskäytti sen pöytään ja ilmoitti lyhyesti, että tämän pampun avulla on saatu selville mitä sotkuisimmat asiat. Sen jälkeen hän tavallisesti kehoitti pysymään ankarasti totuudessa, sillä hän ei inhoa mitään sen enempää kuin valetta, ja jos hänelle valehdellaan, niin hän hermostuu ja voi käyttää pamppua.

Ehkä hänen joskus täytyi sitä käyttääkin, mutta tällä kertaa se ei ollut tarpeellista. Antila ilmoitti vain, mille asialle hän oli tullut, ja pyysi saada ottaa Ilonan hetkiseksi kahden kesken. Niin he siirtyivät viereiseen Ilonan huoneeseen, ja Antila veti oven kiinni.

Juuri tähän huoneeseen olin minä kätkeytynyt oven taakse kuuntelemaan, mitä oli tapahtumassa, ja ennätin tuskin paeta Ilonan konttoriin, kun Antila saapui huoneeseen.

— Minä olen salapoliisi, sanoi Antila Ilonalle, ja minulle on puhuttava totta. Vaikka ei tässä paljon puhumista olekaan, sillä Brunon minä olen jo ottanut kiinni ja Bruno on tunnustanut. Bruno istuu nyt parasta aikaa putkassa, ja sinun tunnustuksestasi riippuu, voidaanko tässä löytää mitään lieventäviä asianhaaroja. Pääasia on, että kaikki varastettu tavara saadaan takaisin ja tiedetään, minne se on joutunut, sillä muuten on kai Bruno tuomittava elinkautiseen kuritushuoneeseen tai mahdollisesti kuolemanrangaistukseenkin, riippuen tämä siitä, kuinka paljon varastettua omaisuutta saadaan takaisin. — Sano nyt siis suoraan, missä ovat varastetut tavarat, niin voit päästä ainoastaan sillä rangaistuksella, joka sinulle annetaan koulussa. Mutta jos et asiaa ilmaise ja minun täytyy ruveta tässä suorittamaan tutkimuksia, niin silloin myös rangaistus kovenee, ja kaikkein vähin rangaistus on poliisin antama selkäsauna raastuvan rappusilla.

— Saako sitä muutkin nähdä, kun raastuvan rappusilla piiskataan? kysyi Ilona vapisevalla äänellä?

— Tietysti, sanoi Antila, siitä annetaan julkinen kuulutus ja sitä on tavallisesti katsomassa koko kaupunki.

Ilona lysähti kokoon ja änkytti, että "ne tavarat, jotka ovat minulla, ovat tuolla kont — kont — konttorissa". Paitsi tavaroita olin siellä myöskin minä, ja hiukseni alkoivat nousta pystyyn, kun havaitsin, minkä käänteen asia alkoi saada. Mutta mitään pakenemismahdollisuutta ei ollut, sillä konttorissa ei luonnollisesti ollut muuta kuin yksi ovi. Olin muuten saanut olla siellä aika pitkän aikaa, joten minulla oli kuuma ja hiki, ja minua melkein jo pyörrytti. Kuulustelua oli kestänyt kauemman aikaa kuin mitä tästä kertomuksesta voi päättää.

Ei ole siis ihmeellistä, että ryhdyin harkitsemattomaan tekoon. Konttorin lukko voitiin reiklata sisältäpäin, ja niin minä väänsin lukon reikeliin. Sitä paitsi vetäydyin viimeiseen nurkkaan niin pitkälle kuin mahdollista Ilonan leninkien taakse.

Antila koetti ensiksi aukaista lukkoa ja huomasi, että se oli reikelissä, mutta hänenlaiselleen miehelle oli vain silmänräpäyksen temppu saada lukko auki. Mutta silloin minä kauhistuin, syöksyin esille ja rukoilin Antilalta armoa, sillä minunkin mielessäni rupesi kuvastumaan selkäsauna raastuvan rappusilla.

— Astu ulos ja seiso tuolla kakluunin edessä, niin saan sinuakin kuulustella.

Tämän jälkeen Antila tyhjensi konttorin ja löysi sieltä kaikki Ilonan aarteet, jolloin myös Brunon kirjeenvaihto takavarikoitiin.

Minä seisoin smirnaassa kakluunin edessä ja katselin tätä hävityksen kauhistusta. Ilonalla oli paljon enemmän tavaraa kuin hän oli minulle näyttänyt, ja rahojakin hänellä oli neljättäkymmentä markkaa. Sen jälkeen Antila kääntyi minun puoleeni ja kysyi: Mitäs sinulla oli siellä konttorissa tekemistä? Kerro suoraan, muuten minä syytän sinua varastetun tavaran kätkemisestä, josta seuraa ainakin selkäsauna raastuvan rappusilla.

Ja minä kerroin tietysti kaikki, mitä asiasta tiesin, eikä Antila siihen mitään sen koommin tuumannut.

Kun hän poistui, ilmoitti hän, ettei meitä kumpaakaan, saa päästää ulos, vaan on meitä pidettävä kotiarestissa siksi, kunnes hän saapuu.

Jos ei Ilonan asema ollut kadehdittava, ei ollut minunkaan, sillä pidettiin aivan luonnollisena, että myös minä olin tästä hommasta tietoinen. Tunnelma oli suorastaan hirvittävä. Ilonaa ei enää kuulusteltukaan, mutta minua kuulusteltiin sitä enemmän, ja lopulta tietysti tunnustin kaikki, mitä suinkin tunnustettavaa oli, mm. sen, että olin saanut Ilonalta 25-pennisen ja että hän oli näyttänyt minulle aarteitaan ja että olin käynyt ilman pilettiä sirkuksessa ym.

Mutta vähän väliä purskahtivat neidit Carlsonit ja äitini itkuun ja valituksiin.

— Koko meidän koulumme on häväisty, sanoivat neidit, sillä onhan kauheata, että koulumme oppilas paljastuu varkaaksi. Kuka uskaltaa enää antaa lapsiansa meidän kasvatettavaksemme, ja voimmeko me enää saada valtion apuakaan, kun näin huonosti on käynyt! Ja lopulta he melkein rupesivat syyttämään isäänikin siitä, ettei tämä ollut antanut aikoja sitten jo fokata Ilonaa koulusta.

Mutta Grönlund, joka oli käytännöllinen mies, sanoi, ettei tästä asiasta muuten olisi mitään rytäkkää tullut, elleivät nuo onnettomat olisi käyneet Amalia Petterssonin puodissa, joka tietysti sekoitti tähän asiaan poliisin. — Minä puolestani olisin tyytynyt siihen, että koulu ja koti rankaisee, eikä asian olisi tarvinnut mennä sen pitemmälle. Mutta kun asia kerran on mennyt näin pitkälle, niin voin minä ilmoittaa, etteivät Ilona ja Bruno suinkaan ole ainoat, jotka tässä joutuvat kiikkiin, sillä kyllä tässä tulee joutumaan kiinni muitakin.

39. LUKU,

jossa tekijä selostaa Ilonan ja Brunon kohtaloa, jossa Ilona paljastaa sydämensä syvimmätkin salaisuudet, mutta joka päättyy suven suloisuuteen Verkholman rannoilla.

Grönlund poistui tämän jälkeen. Ja kun oli pitkän aikaa odotettu, poistuivat myös neidit Carlsonit. Minä tunsin itseni ylen masentuneeksi ja rupesin rukoilemaan armoa ja anteeksiantoa, mutta sekä isäni että äitini sanoivat, että syntini olivat siksi suuret, etteivät he sellaisesta pojasta enää välittäneetkään.

Ja niin minä istuin isäni huoneen nurkkaan ja itkeä pillitin ja ajattelin sitä surkeutta, joka tästä seuraisi, kun minut karkoitettaisiin pois lämpimästä kodistani ja joutuisin mieron tielle.

Ilona oli teljetty omaan huoneeseensa ja istui siellä kotiarestissa.

Vähän ajan perästä saapui sitten Antilakin ja ilmoitti, että sen jälkeen kun Ilona oli tunnustanut, oli hänen ollut hyvin helppo myös saada Bruno tunnustamaan ja näyttämään kaikki varastetut esineet. Tavaraa oli ylen paljon, ja Bruno oli ollut kompuksessa muidenkin kuin Ilonan kanssa, joten kaupungin parhaita ja kuuluisimpia nimiä tulee mainittavaksi tässä yhteydessä. Oli paljastunut oikea lasten varasliiga.

— Minä olen nyt kuitenkin käynyt neiti Petterssonin puheilla ja puhunut järkeä hänen kanssaan. Hän on peruuttanut ilmiantonsa poliisille, niin että tämä juttu jää nyt ainoastaan koulun asiaksi. Brunon juttu on vähän ikävämpi senvuoksi, ettei hän ole missään koulussa, mutta kaipa hänenkin kanssaan jokin keino keksitään. Ja mitä teidän poikaanne tulee, niin hän on mielestäni varsin viaton, sillä eihän hän ole voinut ymmärtää, että asiassa oli mitään pahaa.

Asian selvittelyä jatkui sitten kauan aikaa. Syyllisiä ilmaantui noin tusinan verran. Oikeastaan Bruno oli ollut koko homman johtajana. Hän oli käyttänyt sitä keinoa, että muut saivat "nykäistä" tavaran, niinkuin heidän sanontansa oli, tai "iskeä" sen, ja se joutui sitten tavalla tai toisella Brunon taskuihin, joka sen vei pois kaupoista. Kun Brunolla oli rahaa, voi hän samalla tehdä jotakin ostoksia ja sillä tavalla helpommin päästä luiskahtamaan pakoon tavaroineen.

Epäilyksiä ei olisi ehkä herännytkään muuten, ellei Brunoa ja Ilonaa olisi niin usein nähty samoissa kaupoissa Porin kaupungissa oli näet sopivia sekalaiskauppoja hyvin vähän, ja suurikokoista tavaraahan he eivät voineet varastaa.

Se oli aikaa se. Kaikesta huolimatta eivät isäni ja äitini olleet minua moneen päivään näkevinäänkään, ja lopuksi vasta äitini esirukoukset saivat isäni heltymään. Ihmeellistä kyllä en tällä kertaa saanut selkääni, mutta isäni sanoi, että minun paha omatuntoni saa olla minulle rangaistuksena ja että luultavasti nyt olen oppinut näkemään, mikä on hyvää ja mikä on pahaa, ja ymmärtämään myös sen, että se, joka ottaa osaa toisen rikoksen salaamiseen, on myös itse rikollinen.

Istuivat siinä sitten opettajakunnat ja kouluneuvostot ja itkivät opettajattaret ja mammat, ja lopulta sitten, tietysti myös rangaistustuomio tuli julkisuuteen. Ilonan suhteen tuomio oli selvä. Hänelle oli jo Antilan kuulustelun jälkeen ilmoitettu, ettei hänen tarvitse enää mennä kouluun. Ja hänen tuomionsa oli siis: eropassit harmaalla paperilla. Useita muita koulusta erottamisia ja pitkiä jälki-istuntoja annettiin.

Mutta kuinka kävi Brunon? Minun täytyy myöntää, että hänen suhteensa ei oppi siitä, että jokainen rikos saa oikeudenmukaisen tuomion, pitänyt paikkaansa.

Syyllisten joukossa oli mm. erään liukkaan porilaisen ahviermiehen lapsia, ja tämä otti Brunon puheilleen sillä seurauksella, että Bruno otti hänen lapsiensa syyn päällensä — ja tästä hyvästä kauppias voiteli ne, joilta tavaroita oli varastettu, niin, että he jättivät Brunon rauhaan. Näin Bruno olisi oikeastaan päässyt kaikkein vähimmällä ellei Antila olisi saanut kuulla asiaa. Hän meni Bredvikskan luokse ja komensi äidin antamaan pojalleen selkään. Mutta silloin Bredvikska hyrähti itkuun ja sanoi, ettei hän voi siihen pystyä, sillä poika on häntä vahvempi, ja hän olisi kyllä pitänyt poikansa kurissa ja Herran nuhteessa, mutta ei hän ollut siihen enää pitkiin aikoihin pystynyt.

— Hyvä on, sanoi Antila, minä täytän siis tällä kertaa teidän poikaanne nähden rakkaan isän ja äidin velvollisuudet. Tämän lupauksensa Antila myös silmänräpäyksessä toteutti.

Vielä viikkomäärin sen jälkeen nähtiin Brunon aniharvoin istuvan, ja hän liikkui muutenkin ylen varovaisesti eikä ottanut osaa mihinkään remuaviin leikkeihin. Mutta sitä paitsi hän oli ryhtynyt töihin, sillä Antila oli hommannut hänet lautatarhaan lankkuja kantamaan ja ilmoittanut, että hän aina silloin tällöin tiedustelisi ystävältään lautatarhan hoitajalta, kuinka Bruno täyttää tehtävänsä, ja ellei lautatarhan hoitaja ole häneen tyytyväinen, niin voi sattua, että hän uudestaan asettuu Brunon isän ja äidin asemaan.

Ilonan isälle oli kirjoitettu ja Ilonan kamppeita pakattiin, sillä nyt oli täysin selvä asia, ettei Ilona tulisi meidän mukaamme Luvialle.

Tuntui vain siltä, että asiassa jotakin kangerti, sillä kirjettä ei Ilonan isältä alkanut saapua. Lopulta tuli Ilonan isältä vastaus. Hän oli ollut matkoilla Venäjällä ja senvuoksi kirje oli viipynyt. Hän ilmoitti, ettei hän heti voi saapua tytärtään noutamaan, ja pyysi, että isäni pitäisi hänet vielä luonamme jonkin ajan. Hänen tarkoituksensa oli hommata tyttärensä pahantapaisten lasten kasvatuslaitokseen tai johonkin muuhun sopivaan paikkaan, koskapa Ilona oli siksi pahantapainen, ettei hänestä enää perhekasvatuksella kalua tullut.

Isäni oli jo alkanut leppyä, sillä hänkin alkoi käsittää, mitä on kleptomania, ja samoin alkoi äitinikin käydä vähän lempeämmäksi. Saimme jo uudestaan seurustella Ilonan kanssa, ja ensi kerran katastroofin jälkeen liikuimme yhdessä vapaassa ulkoilmassa. Mutta ulkopuolelle meidän pihamme emme tietysti saaneet mennä.

Istuimme paistattamassa aurinkoa rappusilla, kun Ilona alkoi purkaa sydäntään.

— Minä olen onnettomin ihminen maailmassa, hän sanoi. Minä olen saanut kuulla, että jo minun äitini oli ylen onneton, ja niin olen myös minäkin. Mutta kaikkein surkeinta on, että se Antila petti minut ja että minä olen tullut ilmiantaneeksi Brunon. Kyllä se voikin olla kavalan viekas, sillä olisihan minun pitänyt ymmärtää; ettei Bruno ollut hänelle tunnustanut mitään. Mutta tietysti hän sitten tunnusti, kun näki kaikki ne tavarat, jotka Antila oli minulta ottanut. Mutta minä olen varma siitä, että Bruno on ollut urhoollinen viimeiseen asti. Meitä pidetään tietysti aivan tavallisina varkaina. Ja kuitenkin minun on sanottava, että me olemme aivan yhtä suuria sankareita kuin Rinaldo Rinaldini ja Lorenza. Onneksi eivät sentään nämä romaanit olleet konttorissa, sillä minä olin kätkenyt ne kellariin, joten niitä ei Antila löytänyt, ja ne ovat olleet minun viimeinen lohdutukseni.

— Mutta eiväthän ne pöllöt olisi ymmärtäneet, jos minä olisin heille selittänyt, ettei tässä ole kysymys mistään tavallisesta varkaudesta, vaan että meillä oli aivan toiset ja suuret suunnitelmat. Sinähän tiedät, ettei minua koulunkäynti miellyttänyt, ja luuletko sinä, että Brunon lainen mies mielellään kantoi pyykkivaatteita paikasta toiseen, vieläpä antoi katupoikien nurkan takaa huutaa itseään Pyykki-Brunoksi! Tosin pitkän matkan päästä, sillä kyllä se aina sai selkäänsä, joka sattui tämän haukkumanimen liika lähellä Brunoa lausumaan.

— Mutta minä sanon, että Bruno oli aivan yhtä suuri sankari kuin Rinaldo konsanaan, ja jos hän olisi asunut Italiassa ja Abruzzien vuoristossa, niin hän olisi varmasti tullut kuuluisaksi ja pitänyt minusta huolta kuin prinsessasta. Niinpä minä en kertonutkaan noille tyhmeliineille, että meidän tarkoituksemme oli mennä naimisiin. Tätä varten meidän tietysti täytyi koota jonkin verran rahoja, jotta olisimme voineet hankkia vähän taloustarpeita, ja sen jälkeen oli meidän aikomuksemme siirtyä Fagerströmin riiheen, joka on kaupungin metsän laidassa, siellä olisimme asuneet syksyyn asti, jolloin riihtä tarvitaan ja sillä välin olisimme saaneet vähitellen myydyksi kaikki tavaramme ja saaneet kerätyksi paljon rahaa. Sitten olisimme yhdessä lähteneet maailmalle, ensin Helsinkiin ja sieltä Italiaan, jossa olisimme liittyneet jonkun Rinaldo Rinaldinin jälkeläisen joukkoihin.

— Mutta tehän ette osaa kumpikaan italian kieltä ettekä muitakaan vieraita kieliä, kuinkas te olisitte tulleet toimeen matkoilla?

— Ei siinä mitään kieliä tarvitse osata. Brunon isä oli merimies, hän on matkustanut ympäri maapallon ja käynyt kaikissa maanosissa, ja Bruno sanoi, että hän on vieraita kieliä osannut. Hän oli ollut Italiassakin monta kertaa ja tuonut sieltä Brunolle tuomisiakin. Ja tietysti kieltäkin vähitellen oppii. Eikä tässä hommassa kovin paljon kielitaitoa tarvitakaan, sillä Bruno olisi tietysti vain vanginnut vastustajia, jota vastoin minä olisin istunut luolassa ja laittanut ruokaa ja pukenut itseni hienosti.

— Mutta ethän sinä osaa mitään ruokaa laittaa.

— No en suinkaan minä täällä viitsi pyöriä keittiössä tavallisten kastrullien ja muiden kanssa. Mutta se on aivan toista, kun saa asua luolassa ja siellä paistaa paistia vartaassa niinkuin romaaneissa tehdään.

Minä ilmoitin Ilonalle käsityksenäni, että minusta sittenkin tuollaiset puotivarkaudet ovat jonkin verran huonoa hommaa ja että niitä ei voi katsoa miksikään muuksi, kuin aivan yksinkertaiseksi varkaudeksi, joka ei tuota mitään kunniaa.

− Kyllä sen näkee, sano. Ilona, että sinä et ole lukenut romaaneja. Tietysti me olisimme sitten Italiassa vain ottaneet rikkailta ja antaneet köyhille, ja tietysti me olisimme tännekin lähettäneet jokaiselle, jolta olimme jotakin ottaneet, kymmenkertaisesti takaisin sen, mitä he olivat menettäneet — ja tämän tietysti hyvin salaisesti, niin että ei kukaan olisi tietänyt, mistä tämä hyvä olisi tullut, korkeintaan olisivat voineet sitä aavistaa. Me olisimme tehneet rikkaan jokaisesta, jonka omaisuuteen olimme käyneet käsiksi.

— Koulusta olen joka tapauksessa päässyt, mutta nyt pannaan minut pahantapaisten lasten kasvatuslaitokseen. Olenko minä mukamas mikään lapsi, minähän olen melkein yhtä pitkä kuin Manta ja Miina, enkä minä ymmärrä, minkä tähden minun täytyy käydä koulua. Nyt on koko meidän suunnitelmamme mennyt myttyyn, ja, Brunoakaan en enää saa nähdä, kun minua vahditaan niinkuin petoeläintä. Mutta joka tapauksessa minä tietysti annan viedä itseni täältä Helsinkiin, mutta siellä minä karkaan. Siellä pääseekin paljon paremmin karkuun kuin täällä, sillä ei kai minua täältä ihan suoraan, pahantapaisten kasvatuslaitokseen viedä. Kyllä tämä on niin kauheata, että minun tekisi mieleni lyödä rikki koko maailma.

Mutta tämä niinkuin moni muukin uhkaus jäi Ilonalta täyttämättä, ja muutaman päivän päästä istuimme taas kaikki kärryissä painumassa kesälomalle, tällä kertaa Luvialle.

Oli hyvin kuuma kesäpäivä ja matka tuntui aivan väsyttävän pitkältä. Tietysti olisimme voineet ajaa nopeammin, mutta vanhempani eivät sallineet, että kuormahevoset jäivät yksikseen, ja niin painuttiin hitaasti askel askeleelta Luviaa kohti. Matkaa oli vähän yli 2 peninkulmaa, mutta se kesti miltei kokonaisen päivän. Varsinkin loppumatka oli hidasta, sillä taas käännyttiin jonkinmoiselle kylätielle, ja täällä nousivat isäni ja ajomiehet kärryistä ja pahemmissa paikoissa taluttelivat hevosia.

Olimme kulkeneet pitkät matkat asumattomia taipaleita, mutta vihdoin metsä loppui ja toivoimme jo olevamme perillä. Mutta näin ei ollut asian laita, sillä ajettiin kylän läpi ja tultiin taas metsään ja jatkettiin vielä huonompaa tietä.

Lopulta kuitenkin taas metsä loppui, ja niin oli tultu, Verkholmaan, meidän tulevaan kesäasuntoomme. Me saimme haltuumme paljon suuremman rakennuksen kuin ennen. Siinä oli erittäin hyvät huonekalut, mattoja lattioilla ja tauluja seinillä. Bergströmska, joka sen oli meille vuokrannut, oli itse muuttanut saunaan poikansa Albertin kanssa, joten me saimme koko päärakennuksen haltuumme. Siinä oli eteinen ja keittiö keskellä ja näiden kummallakin puolella oli salit tai tuvat, ja tupien takana oli kaksi kamaria.

Peräkamareista rannanpuoleiseen asettui isäni, rannanpuoleinen sali jäi jonkinlaiseksi puolueettomaksi alueeksi, äitini ja me lapset asetuimme pihanpuoleiseen saliin, ja Ilona ja Manta saivat haltuunsa pihanpuoleisen peräkamarin.

Ja niin oli meillä taas tilaisuus tehdä löytöretkiä ympäristöön. Sinä päivänä emme kuitenkaan pitkälle ennättäneet, sillä alkoi jo vähitellen tulla ilta, mutta seuraavana aamuna piti Albertin, jonka kanssa olimme tehneet tuttavuutta, tulla näyttämään meille ympäristöjä.

Kesäasuntomme oli aivan lähellä pitkän merenlahden rantaa. Siitä vei merenrannalle ajotie, joka päättyi kalastajapuoteihin, so. rakennuksiin, joissa kalastajilla oli venevajansa, kalastustarvikkeensa ja kalatynnyrinsäkin. Mutta sitä paitsi oli rannassa hylätty laivaveistämö. Siitä oli jälellä ainoastaan silta, jota myöten laivat laskettiin teloiltaan veteen, lankuista rakennettu puunhöyrytyslaitos, jolla lankkuja höyrytettiin, jotta niitä voitaisiin taivuttaa, ja paljon jätteitä telineistä, joita oli käytetty laivoja rakennettaessa. Eräässä paikassa oli vanha laivan kajuutta ja rannalla maalle nostettuna ikänsä palvellut kaljaasi, josta ei ollut enää merenkävijää. Muistona laivavarvista oli sitten vielä suuri lastujen paljous. Koko ranta oli lastujen peitossa, ja oli niitä vedessäkin. Lastukasoista löysi helposti onkimatoja, joten kalansyötistä ei ollut puutetta. Kun taas kahlasimme veteen, oli meidän astuttava mätänemistilassa oleville lastuille, ja silloin nousi pohjasta kaasukuplia aivan kuin limonaatissa, mutta paljon suurempia. Vesi tuli aivan mustaksi ja kirpeä haju nousi nenään. Olen muuten myöhemmin ajatellut, että tuo kaasu mahtoi olla hyvin terveellistä, eikä sitä ensinkään olisi ollut hyljeksittävä niinkuin isäni teki. Hän nim. tarkasteli ensin läheisiä rantoja, ja kun hän huomasi, ettei siellä sopivaa uimarantaa ollut, päätti hän, että oli rakennettava uimahuone. Sen edustalle asetettiin sitten laudoista tehty laatikko, tosin tavallisen huoneen suuruinen, joka upotettiin niin syvälle, että me siinä hyvin pohjasimme. Mutta kovin huonolta tämä uima-allas meistä tuntui, sillä Rantamaalla olimme saaneet kävellä hiekkapohjalla niin pitkiä matkoja kuin halusimme.

Mutta onkiminen täällä oli hauskempaa. Sillassa, jota myöten laivat oli laskettu veteen, oli keskellä kouru, jossa köli oli kulkenut, ja sen molemmin puolin kaksi siltaa, jota myöten liikkuivat telineet, joilla laiva pidettiin pystyssä. Mutta näiden välille oli rakennettu kivi-arkut, joita oli 8 kappaletta, 4 kummallakin puolen, ja arkkujen väliin jäi neliskulmaiset vesisäiliöt, joiden sivu oli noin parin metrin mittainen. Säiliöstä oli ensimmäisessä aivan matalalta vettä, sitä seuraavassa aina vähän syvemmälti, kunnes viimeisessä oli niin syvältä, ettei pohjaa enää näkynyt. Ja nämä säiliöt, ne olivatkin erittäin mielenkiintoiset, sillä niissä uiskenteli monenlaisia kaloja, rannemmalla rautakalaa ja salakkaa, vähän syvemmällä kiiskiä ja ahventa ja lopuksi voi sattua, että näimme joskus kampelankin, kun ongen vavalla saimme sen peloitetuksi esille. Täällä oli myös erittäin hyvä tilaisuus onkimiseen. Tosin ei saaliimme ollut suuren suuri, mutta aina satuimme sentään jonkin kalan saamaan, voipa joskus suurenpuoleinen ahvenkin tarttua syöttiin. Ani harvoin näitä kaloja taloudessa käytettiin, mutta mehän kalastimmekin vain kalastamisen vuoksi.

Ilona oli parina ensimmäisenä päivänä ollut meidän mukanamme, mutta sen jälkeen kun uimahuone valmistui, hän ilmoitti luopuvansa meidän seurastamme, osaksi senvuoksi, että hän oli neiti, jonka ei sopinut uida yhdessä toisten kanssa, ja osaksi senvuoksi, ettei hän muutenkaan tahtonut uida moisessa karsinassa.

Näin liikkui Ilona omilla teillään, jota vastoin Albert ja Saviperän Iivari, eräs uusi tuttavuus, ja minä nautimme elämästä Verkholman varvin rantamilla.

Siellä olikin leikkimismahdollisuuksia, sillä tuohon rannalla olevaan vanhaan kaljaasiin oli tavattoman helppo kiivetä, ja Albert, jonka isä oli merikapteeni, antoi meille ohjeita merimieshommissa. Kävimme siis jonkinlaista merikoulua, tosin vain maalla. Ja kun me kolme mielestämme olimme kylliksi taitavia, hankittiin apuväkeä, joten meillä lopulta oli laivassa sekä Albertin että Iivarin käsityksen mukaan täysi miehistö. Tietysti ei laivassamme ollut purjeita eikä siinä ollut peräsintäkään, muta peräsimen sijaan ja kohdalle naulattiin puutanko, jota voi kääntää kuin peräsintä ainakin. Osa taklaaseja oli jäljellä, joten voimme kapuilla mastoihin silloin kun kapteeni käski.

Olimme jo viikon päivät nauttineet tästä laivaleikistä, kun se keskeytettiin. Isäni oli havainnut meidän kapuamisemme mastoihin ja saanut tietysti päähänsä, että me sieltä putoamme, ja tämä ilo minulta kiellettiin. Minä jouduin tällä tavalla vähäksi aikaa aivan orvoksi, sillä muut pojat tietysti jatkoivat leikkiään eivätkä heidän vanhempansa siihen sekaantuneet.

Mutta minun elämäni ei kuitenkaan tullut ikäväksi, sillä pian sain uutta nähtävyyttä. Joopin isäntä, joka muuten oli teloille vetäytynyt merikapteeni ja tilanomistaja, rupesi rakentamaan itselleen sluuppia, so. jonkinlaista kutterin tapaista suurta purjevenettä eli huvialusta. Tässä työssä oli hänellä apunaan kaksi entistä laivatimpermannia, jotka olivat hänen kanssaan purjehtineet ja jotka myös olivat vetäytyneet eläkkeelle.

Ja nyt siinä oli jotakin näkemistä, kun he rupesivat töihin. Siinä sai nähdä jos jonkinlaista työkalua ja myöskin kätevyyttä, jollaista en ollut ennen sattunut näkemään...

En halua tässä yhteydessä kertoa kaikkia laivanrakennustietoja, joita täällä sain, mutta sen vain muistan, että joka aamu lähdin töihin yhdessä Joopin kanssa, jonka kanssa meistä tuli hyvät ystävät. Vähitellen tulivat muutkin laivanrakentamista katsomaan, ja kaljaasilla purjehtiminen jäi sikseen. Tällä kertaa oli minun vuoroni, pitää suurta suuta, ja minä selitin muille, että minä oikeastaan tahallani jätin heidän kaljaasinsa, sillä aivan toinen asiahan on purjehtia toisten rakentamassa laivassa kuin rakentaa laiva itse. Senvuoksi olin opiskellut laivanrakennusta ja minun tarkoitukseni oli rakentaa oma laiva.

Meitä olikin jo sitten kokoontunut laivanrakennushommaa ihailemaan siksi suuri joukko, että lopulta, kun Joopi ei enää laivaa rakentanut, vaan timpermannit jäivät yksikseen, he häätivät meidät kokonaan pois.

Ilonakin oli osoittanut mielenkiintoa laivanrakennuspuuhaan, vaikkei hän sitä oikein tahtonut myöntää. Mutta kerran hän kuitenkin tiedusteli minulta, kuinka laivaa rakennetaan, ja minä annoin hänelle selityksiä loistaakseni taidollani ja tiedoillani.

— Etpä sinä näy paljon laivanrakennuksesta tietävän, sanoi silloin Ilona, sillä minä tiedän sen, että laivaa niinkuin rakennustakin varten tarvitaan piirustukset. Sinä luulet osaavasi rakentaa laivan etkä edes tiedä, mitä piirustukset ovat. Mutta minä olen rakennusmestarin tytär minä, ja minä osaan tehdä piirustukset.

40. LUKU,

jossa selostetaan suurenmoinen laivanrakennushomma, ja jossa Ilonan kohtalo alkaa saada uuden hahmon.

Laivan malleista ei ollut puutetta, sillä salimme seinällä oli useitakin niiden laivojen kuvia, joissa Bergström oli ollut kapteenina. Hän halkoi muuten par'aikaa merta ja oli lähettänyt kirjeen jostakin Etelä-Amerikasta.

— Minä teen piirustukset, sanoi Ilona, ja ehkä sitten rupeamme rakentamaan laivaa, sillä jotain tässä täytyy minunkin ruveta tekemään, kun ei isästäni ole mitään kuulunut.

Ilonalla oli piirustustarvikkeita aivan yllin kyllin, ja pian hän oli piirtänyt paperille aika komean laivan ja värittänytkin sen. Ja nimi sille laivalle annettiin jo heti alussa, sillä Ilona sanoi ristivänsä sen Brunoksi.

Mutta kun sitten täytyi ryhtyä piirustuksen teknillisiin yksityiskohtiin, niin täytyi jo hakea Albert avuksi, sillä hyvin pian myös minun tietoni osoittautuivat hatariksi.

Mutta Albertista oli aivan tarpeetonta tehdä turhaa — työtä. Hän ilmoitti tietävänsä paikan, jossa oli eräs hylätty laivanjulla, josta perinpohjaisilla korjauksilla voitaisiin saada täysin merikelpoinen. Ensi aluksi ei tarvittaisi muuta kuin jonkin verran rautapeltiä, hieman lautoja, tervaa ym. sen tapaista tavaraa, jonka jälkeen hän kyllä osaisi antaa lähempiä ohjeita. Tuosta jullasta voitaisiin pienillä ponnistuksilla saada jokseenkin sen näköinen kuin Ilonan piirustus osoitti. Tämä oli kaikki järkevää puhetta, tämä, ja sen jälkeen Ilona jäi tekemään yksityiskohtien piirustuksia, jota vastoin me Albertin kanssa menimme tutkimaan jullan hylkyä. Se osoittautuikin suureksi aarteeksi.

"Kung Fjalarissa" on kuvattu viikinkilaiva, joka oli suunnilleen samassa tilassa kuin tämäkin, sillä paikoin oli julla, joka oli ylösalaisin käännetty, ruohottunut ja — paikoin taas aurinko paistoi sen pohjan läpi. Mutta joka tapauksessa se oli mielestämme hyvin jalomuotoinen, ja Albert vakuutti, että siitä vähillä ponnistuksilla saadaan merikelpoinen alus.

Sen jälkeen Albert otti maasta kiven ja minä seurasin hänen esimerkkiään. Me aloimme nakutella Juliasta puhki ne osat, jotka antoivat perään. Siihen tuli tosin aika suuria reikiä, ja varsinkin pohja tuli huononlaiseksi, mutta Albert ilmoitti, että tämä oli välttämätöntä, sillä näin saatiin tietää, mitkä osat laivasta pitivät.

Sitten menimme Ilonan luo, joka jo oli innostunut piirustamiseensa, maalannut laivan oikein vedessä purjehtivana ja maalaili parast’aikaa merimiehiä sen kannelle ja mastoihin.

Ilonalle Albert sitten selitti, mitä tarvittaisiin, jotta laiva saataisiin kuntoon. Siihen tarvittiin läkkipeltiä, tervaa, nauloja, lautoja, kittiä ym. ym.

Kaikki nämä tavarat Ilona lupasi hankkia. Kun minä tiedustelin häneltä, mistä hän luuli saavansa siihen tarvittavat rahat, niin hän sanoi pitävänsä siitä asiasta huolen ja ilmoitti, että tällä kertaa häntä ei kohdellakaan sillä tavalla kuin viimeksi, sillä nykyään hän on täysin vapaa ja riippumaton henkilö, joka ei ole koulun eikä muiden kahleissa.

Oikeaan aikaan ilmestyi paikalle kaikkea tarvitsemaamme tavaraa, ja niin ruvettiin laivaa paikkaamaan. Albert ja Iivari toivat työkaluja. Kirvestä ei heille kummallekaan uskottu, joten siitä oli aluksi hyvin suuri puute. Mutta senkin Ilona meille hommasi ja otti itse hartiavoimin osaa työhön.

En tiedä, minkänäköinen veneemme vieraasta arvostelijasta oli, mutta joka tapauksessa se eräänä päivänä julistettiin valmiiksi ja vesille laskettavaksi. Mastot ja taklaukset siihen pannaan vasta sitten, kun se on laskettu veteen, ilmoitti Albert, joka oli kokenut meriasioissa.

Ja aika työ veneen vesille saamisessa sitten oli, sillä se oli koko kaukana maalla. Mutta kun oli saatu rantaan kaikki Verkholman ja Saviperän mankelitukit, niin onnistuimme kuin onnistuimmekin saamaan aluksen vesille.. Ja suuri oli riemastuksemme, kun huomasimme, että se tosiaankin oli vedenpitävä. Voimme astua veneeseen ja työntää sen kaislikon ulkopuolelle ja sieltä takaisin.

Mutta tämän jälkeen oli ryhdyttävä tekemään kantta ja taklaaseja. Tämän homman Ilona jätti meidän tehtäväksemme, sillä hän ilmoitti, ettei se enää kuulu perustajalle, eikä häntä sen jälkeen näkynytkään meidän joukossamme. Me kaadoimme tarpeelliset mastopuut, raa'at, klyyvarbummit ym. tarpeelliset vehkeet.

Ilona, niinkuin sanottu, ei ollut seurassamme, ja hän tuli parina iltana aika lailla myöhään kotiin illalliselle ja sai siitä nuhteita.

Mutta sitten tulikin tieto, että Ilonan isä saapuisi tytärtänsä noutamaan. Pahantapaisten lasten kasvatuslaitokseen ei hän tyttöään tosin ollut saanut, sinne vaadittiin nähtävästi vielä perinpohjaisempia meriittejä kuin Ilonalla oli. Mutta Ilona pääsi johonkin hienoon kasvatuslaitokseen Pietarin läheisyydessä, jossa hänelle opetettaisiin hienoja tapoja ja jossa häntä pidettäisiin komennossa.

Lieman tulisi muuten Luvialle purjeveneellään ja purjehtisi sieltä Reposaareen, jolloin hän sitten lähemmin harkitsisi, astuisiko hän laivaan vai yrittäisikö purjehtia veneellään takaisin Helsinkiin.

Näin oli siis Ilonan kehityksessä taas alkanut uusi vaihe, ja se oikeastaan häntä sekä miellytti että peloitti. Olihan jotakin päästä hienojen tyttöjen kanssa kouluun Venäjälle, mutta toiselta puolen taas oli hyvin epätietoista, millaiset olot siellä olisi.

Silloin selvisi, että Bergströmskan sisar oli naimisissa Venäjällä, ja niin Ilona päätti tiedustella Bergströmskalta mitä hän tiesi Venäjän tyttöopistoista. Ne tiedot, jotka hän antoi, eivät olleet kovinkaan lohdullisia, sillä mm oli tällainen opisto ympäröity muurilla, joten sen pihan ulkopuolelle ei päässyt, ja kaikilla tytöillä oli samanlaiset leningit. Vanhemmat oppilaat saivat komentaa nuorempia, ja komento oli muutenkin ylen ankara. Sitä paitsi oli kaikkien kammattava tukkansa samalla tavalla Kirkossa oli käytävä joka päivä jne.

Kun Ilona tuli Bergströmskan luota, oli hän ylen synkkänä. Hänestä tuntui siltä, että Luviallakin sentään olisi parempi kuin Pietarissa.

Parin päivän päästä saapui meille lähetti ilmoittamaan, että Lieman oli jo tullut Poriin, mutta lähtisi sieltä purjeveneellään Verkholmaan. Meille hän saapuisi ainakin parin päivän päästä. Ilona olisi siis laitettava matkakuntoon.

Kun ihmiselämässä joudutaan uuteen vaiheeseen, niin silloin rupeaa kaikki entinen tuntumaan kullankarvaiselta, sillä sanoohan vanha sananlasku, että me tiedämme, mitä meillä on, mutta emme milloinkaan tiedä, mikä meitä odottaa. Ja niin alkoi Ilonakin tulla ylen liikuttuneeksi ja sanoi, että hänellä sittenkin kaikista kommelluksista huolimatta on ollut Porissa hauska olla. Hän muistelee kaikkia porilaisia hyvällä mielellä, ja "kyllä minulle tulee jonkin verran ikävä sinuakin", hän sanoi. Ja myös tätiä ja setää.

— Entäs Carlsonin neitejä? minä kysäisin.

— Kyllä minun tulee ikävä heitäkin, sillä tietysti nämä uudet opettajat eivät osaa edes suomenkieltä, enkä minä osaa venäjää. Enkä sieltä saa edes kirjoittaa kirjeitä, niin sanoi ainakin Bergströmska, muuta kuin opettajien kautta. Mutta jos nämä lukevatkin minun kirjeeni, niin eiväthän he niitä ymmärrä, niin että ehkäpä tämä sentään ei niin vaarallistakaan ole.

41. LUKU,

luku, jossa Ilona sanoo jäähyväiset, jossa kaljaasi palaa, jossa nyt vasta puolen vuosisadan päästä eräs rikos saatetaan julkisuuteen ja jossa Bruno ilmestyy näyttämölle.

Odoteltiin siis Liemania saapuvaksi, ja vähän väliä kävimme rannassa katsomassa, kunnes isäni, joka tähysteli kiikarilla, ilmoitti, että nyt siellä on nähtävästi Liemanin sluuppi tulossa. Ja komea sluuppi se olikin. Se kuljetettiin rantaan asti. Lieman astui aluksestaan, mutta kysyi heti, olisiko täällä ketään, joka ankkuroitsisi sluupin selälle, koska sille ei ollut sopivaa vajaa.

Joku Joopin timpermanneista lupasi pitää asiasta huolen, ja niin lähdettiin Verkholmaan. Tietysti Liemanilla oli mukanaan mahtavat tuomiset niinkuin ennenkin, ja mm. minä sain lahjaksi onkivehkeitä jos jonkinlaisia, kauniiksi maalattuine kohoineen, ja pari bamburuokovapaa. Tyyra sai laatikon, jossa oli rakennuskapuloita, joista voi rakentaa jos minkänäköisiä rakennuksia piirustuksen mukaan; eikä Aarrettakaan ollut unohdettu, sillä hän sai mustan kumipallon ja pari kuminukkea.

Väinöä ei ollut matkassa, sillä hänet oli lähetetty maalle jonnekin Liemanin tuttavien luo, mutta Liemanilla oli mukanaan Oskari, joka oli hänen apunaan purjeveneen hoitamisessa. Hän oli nuori merimies, mutta siihen aikaan Liemanin töissä.

Liemanilla ei ollut pitkää aikaa viipyä, ainoastaan seuraavan sunnuntaipäivän hän oli aikonut viettää Luvialla, ja tietysti pantiin myös sauna lämpiämään. Saunan jälkeen istuivat isäni ja äitini ja Lieman vielä kauan aikaa keskustelemassa, mutta me emme voineet kuulla, mitä he puhuivat.

— Kyllä siellä nyt tehdään suunnitelmia minun pääni menoksi, jotain sen tapaista sanoi Ilona. En voi tarkoin muistaa, mitä sananmuotoa hän käytti.

Maanantaiaamuna sitten tuli lähdön aika. Ilonan tavarat pantiin kottikärryille ja me painuimme kaikki saattelemaan häntä rantaan.

Rannassa vielä hyvästelimme, ja itku siinä tuli Ilonallekin, kun vene irtaantui laiturista ja lähti viemään Liemania, Ilonaa ja Mantaa Liemanin sluupille. Me seisoimme kaikki katselemassa lähtöhommaa, kun purjeet hinattiin ylös ja asetettiin paikoilleen ja ankkuri nostettiin, ja lopulta sluuppi lähti painumaan hyvänpuolisessa sivutuulessa lahtea avomerelle päin. Tietysti me heilutimme nenäliinojamme ja seisoimme rannalla katselemassa niin pitkän aikaa kuin näimme Ilonan nenäliinan vilahtavan, mutta sitten me käännyimme kotiin.

Huoneet tuntuivat minusta kovin tyhjiltä, kun ei Mantaa eikä Ilonaa enää ollut. Kävin Ilonan huoneessakin, sillä Ilona oli sanonut, että hän jättää minulle perinnöksi kaikki, mitä huoneeseen on jäänyt. Ja siellä olikin ylen paljon ja mukavaa tavaraa. Oli Ilonan maalilaatikot ja värikynät, piirustuspaperia, kumeja ja muita piirustustarvikkeita. Sitä paitsi siellä oli Ilonan laivanpiirustukset.

Aukaisin Ilonan pöytälaatikot, ja näistäkin löytyi yhtä ja toista mieluisaa tavaraa. Siellä oli lankarullia, parsinneula ja parsinlankaa, kangaskappaleita, helminauha ym. hyvää. Mutta kaikkein mieluisin havainto oli se, että Ilonan xylofoni oli piirongin alla. Sen hän oli nähtävästi unohtanut.

Menin ilmoittamaan asiasta vanhemmilleni, jotka ottivat laatikon haltuunsa. Mutta kun se aukaistiin, oli siellä paperilappu jossa Ilona oli omistanut tämän kallisarvoisen kapineen minulle. Se oli ensimmäinen kirje, jonka elämässäni olen naiselta saanut, ja se on senvuoksi painunut mieleeni, sillä isäni luki sen minulle, ja pyynnöstäni luki sen äitinikin minulle vielä moneen kertaan. Minä säilytin sitä pitkät ajat tietysti sydämelläni, niinkuin olin kuullut sellaisia kallisarvoisia kirjeitä säilytettävän, mutta koska eri ollut erittäin tarkoin perillä anatomiasta, en oikein tiennyt, missä sydämen paikka oli — ja senvuoksi tämä kirje sai paikkansa housun liitingin alla. Kirje kuului näin:

 Rakas Tatu minä olen jo sinulle sanonut jäähyväiset ja tulee minulle
 sinua kovin ikävä minä en sinua tietysti voinut rakastaa mutta minä
 olen sentään pitänyt sinusta aivan niinkuin veljestäni ja minusta on
 sittenkin hyvin ikävä lähteä kun en tiedä mihin minä joudun sillä
 Manta epäili että minut pannaan luostariin jollaisiin naisia pannaan
 Venäjällä nunniksi jotka eivät saa mennä naimisiin vaan täytyy heidän
 ainoastaan rukoilla ja veisata ja asua luostarimuurin sisällä jota
 vartioitsee vahti kyllä minulla sentään teillä oli paljon hauskempi
 mutta isä ei näytä antavan perään ellei hän nyt matkalla helly kun
 häntä oikein rukoilen sinä saat tämän xylofonin sillä minä en sitä
 enään Venäjällä tarvitse sillä eihän siellä tietenkään saa tanssia
 eikä siellä tarvita iloista soittoakaan sinun pitää opetella sillä nyt
 soittamaan ja kun sillä soittelet niin muista silloin myös minua Ilona.

Sellainen oli tämä kirje, ja sitä jäin siis siinä ihmettelemään. Ties kuinka kauan olisin ihmetellyt, ellei Miina olisi syöksynyt sisään ja huutanut:

— Rannassa on tulipalo.

Ja aivan oikein, rannasta kohosikin mahtavanpuoleiset savupilvet. Isäni arveli ensin, että jokin rantapuodeista olisi syttynyt syystä tai toisesta palamaan, ja niin, riensimme aika kyytiä tulipalolle.

Ruiskuja ei tietysti ollut, mutta isäni otti kaiken varalta kaksi tyhjää vesiämpäriä mukaansa. Kun saavuimme lähemmäksi, huomasimme, ettei tuli sentään ollutkaan missään puodissa, vaan rannalle nostettu kaljaasi roihusi mahtavin liekein.

— Ei sitä kannata enään sammuttaa, sanoivat Joopin miehet, jotka viimeistelivät sluuppiansa. Se oli aiottu hakata polttopuiksi, mutta ei siitä nyt suurta vahinkoa ole, vaikka se palaa muutenkin. Olisi vain saanut palaa ylihuomenna, jolloin meillä on tämän sluupin veteenlaskiaiset.

Rantaan oli kokoontunut väkeä vähän kaikilta kulmilta, ja kun huomattiin, ettei tuli ollut sen vaarallisemmassa paikassa, istuttiin katselemaan, miltä laivan palo näytti.

Laiva oli ollut maalla useita vuosia, joten se näytti erittäin hyvin kelpaavan tulelle, ja kaikkein suurin oli jännitys katseltaessa, kuinka mastot paloivat. Runkoon jo ilmaantui reikiä ja näytti hetken aikaa siltä, että tuli alkaisi kitua, mutta yht'äkkiä liekit leimahtivat korkealle, laiva rysähti kokoon ja mastot kaatuivat. Sen jälkeen se alkoi palaa komealla roihulla.

Tämän tulipalon katselemista kesti siksi pitkän aikaa, että äitini oli jo ehtinyt keittämään kahvit ja tuomaan ne rantaan. Siitä sitten annettiin kahvia jokaiselle ja vietettiin kaljaasin lähtöä.

Mutta vaikka kukaan läsnäolevista ei perustanutkaan kaljaasin palosta, niin perusti siitä ennen mainitsemamme kauppias Manner, joka oli kaljaasin ostanut, vaikkeivät timpermannit tästä tietäneet. Kaljaasi oli näet palovakuutettu ja Manner ilmestyi määräaikana vaatimaan maksua. Ja näin täytyi myös toimittaa poliisitutkinto kaljaasin palosta. Sitä asiaa tutkittiinkin pitkät ajat, mutta ei siitä sitten lopulta mitään selvää saatu, ja Manner nosti kuin nostikin palovakuutusmaksun, jonka yhtiö tietysti hyvin vastenmielisesti suoritti.

Oikeastaan tämä kaljaasin palo olisi kokonaan jo vaipunut unholaan ja unhon tuulahdukset olisivat puhaltaneet sen ylitse, ellen minä nyt sitä tässä kaivaisi esille.

Sanotaan, että tuli on hyvä palvelija, mutta huono isäntä. En edes hyväksyisi täydellisesti edes edellistä näistä vaihtoehdoista. Kuinka harvoin esim. tuhopoltto onnistuu. Turhaan saa maksaa korkeat palovakuutusmaksut, mutta vaikka aivan valittuja sytykkeitä käytetään ja vaikka tuhopolton virittäjä ryhtyy työhönsä pitkän ja monipuolisen harkinnan jälkeen, niin usein, tuiki usein, palo sammuu jo miltei alkuunsa, tai jos sen saa syttymäänkin, niin paikalle jää aina jotakin bensiiniin kasteltuja sytykkeitä tai lamppuöljysäiliöitä, joita poliisi haistelee — ja niin saakin yritteliäs liikemies, sillä liikemiehiähän nämä tavallisesti ovat, toivottujen rahojen sijasta 5—6 vuotta kuritushuonetta.

Mutta tällä kertaa oli asia toisin. Ei tarkimmankaan tutkimuksen avulla voitu löytää edes pienintä johtolankaa Verkholman rannassa tapahtuneeseen kaljaasin paloon. Ja kuitenkin se oli tuhopoltto. Paljastamme nyt vasta, lähes puolen vuosisadan kuluttua, tämän kaamean salaisuuden.

Tyttölapsi ei olisi tyttölapsi eikä Ilona olisi ollut Ilona, — jos hän olisi antanut niin pienten voimien kuin äitini ja isäni, yhden koulun opettajakunnan, salapoliisi Antilan ym. katkaista suhteensa Brunoon. Ei suinkaan. Suhteen ilmitulo teki hänet ainoastaan varovaisemmaksi. Hän oli saanut kirjoittaa veljelleen eikä kukaan tietenkään tullut epäilleeksi tässä kirjeenvaihdossa mitään. Hän oli siis ottanut veljensä uskotukseen ja lähetti Brunolle kirjeitä Helsingin kautta. Se oli aika pitkä kierros siihen aikaan, semminkin kun vastauksen myöskin täytyi tehdä sama kiertotie, niin että luullakseni vastauksen kirjeeseen sai vasta, kun toista viikkoa oli kulunut. Mutta joka tapauksessa saatiin täten aluksi asiat järjestetyksi.

Sen jälkeen Ilona olikin saanut Luvialta vielä paremman rakkauden postiljoonin, sillä se oli aivan äänetön. — Kun nim. Luvian postihevonen lähti Verkholman rannasta, niin Ilona oli jo sitä ennen piilottanut kärryihin kirjeensä, ja vanha kunnon postiukko kuljetti tämän mitään pahaa aavistamatta Porin postikonttorin pihalle, josta Bruno sen nouti ja pani oman kirjeensä tilalle.

Bruno oli kantanut lautoja ja lankkuja Seikun sahan lautatarhasta, ja koska hän, vaikka olikin 13-vuotias, oli voimiltaan täysi mies, niin hän tienasi hyvin. Tällä tavalla hänellä olikin pian hallussaan useiden kymmenien markkojen kapitaali, joten hän voi ilmoittaa Ilonalle, että heidän oli paras sittenkin yhtyä ja niin sanoakseni perustaa oma huusholli.

Ja kevein jaloin Bruno laputti Porista Luvialle, sillä mitäpä 2 peninkulmaa hänen ikäiselleen pojalle on, ja asettui sopimuksen mukaan asumaan tutun rannassa olevan kaljaasin keulaan.

Kaljaasin hyttipuoleen hän ei tietenkään katsonut viisaaksi asettua, sillä sieltä olisi hänet helposti huomattu, mutta keulapäässä ei juuri kukaan käynyt. Muuten kaljaasi olikin meiltä kokonaan unohtunut, sillä meillä oli parempaa työtä laivan rakentamisessa..

Bruno asettui niin sanoaksemme kesälomallensa huvilanaan kaljaasi, ja sieltä käsin oli hänen hyvin helppo tavata Ilonaa. Koko meidän laivanrakentamisemme oli lopultakin Brunon keksintöä ja ehkä jonkin verran Ilonankin, sillä tällä tavalla meidät saatiin pysymään poissa kaljaasin luota. Brunolta tulivat rahat tervaan ja rakennustarvikkeisiin.

Bruno ja Ilona voivat siis tavata toisiaan yhtä hyvin kuin ennenkin ja laatia suunnitelmiaan. Mitä nämä sitten ovat olleet, sitä en tietysti milloinkaan ole täydellisesti saanut kuulla, sillä Bruno ei niitä lopulta kertonut edes äidilleenkään, joten minun on täytynyt useista katkonaisista kertomuksista yhdistellä tapahtumien kulku.

Jotta asunto paremmin olisi pysynyt huomaamatta, oli Bruno rakentanut vanhoista laudankappaleista ja laivasta löytämistään irtonaisista lankuista itselleen keulaan huoneentapaisen. Hänellä oli mukanansa evästä hyvä määrä, niin paljon kuin hänenlaisensa vankka poika jaksoi kantaa, ja lisää hän sai kauppiaalta, jossa ei kukaan kysynyt, mistä hän oli tai minne hän meni.

He olivat Ilonan kanssa päättäneet, että he sopivan tilaisuuden tullen karkaavat yhdessä, Bruno oli varma siitä, että hän voisi elättää morsiamensa, koska hän Seikun sahan lautatarhassakin oli ansainnut täyden miehen palkan. Lautatarhatyö ei häntä miellyttänyt, ja senvuoksi hän oli päättänyt ruveta merimieheksi niinkuin isänsäkin, josta syystä hän oli käynyt Reposaaressa keskustelemassa laivanvarustaja Hortlingin kanssa, ja oli sovittu, että hän pääsisi laivapojaksi purjelaiva Rheaan, joka lähtisi Ykspihlajasta Pernambucoon heinäkuun puolivälissä.

Hänen aikomuksensa oli siis viettää lomaa Luvialla, kunnes tuo lähtöhetki tuli, ja hän oli äidilleen ilmoittanut, että laiva oli lähtenyt, joten hänen äitinsä luuli hänen par'aikaa keinuvan jossakin Englannin kanaalin tienoilla.

Nyt oli suunnitelma sellainen, että hänen piti kaikessa hiljaisuudessa saada Ilona laivaan, joten Ilona ilmestyisi esille vasta silloin, kun oli päästy Atlantin rapakolle. Silloin häntä ei tietysti kukaan merellä tavoittaisi, ja näin olisivat nämä kaksi nuorta päässeet solmiamaan keskenänsä ikuisen liiton, jonka valtameren pauhu vahvistaisi.

Heidän mielestään ei muuten olisi ollut ensinkään hullumpaa pistäytyä Pernambucossa, josta Brunon isä oli kertonut mitä ihmeellisimpiä kertomuksia. Heidän aikomuksensa oli sitten sopivalla tavalla keinotella itsensä Sisiliaan, jossa Bruno harjoittaisi Rinaldo Rinaldinin ammattia.

Mutta Liemanin kirje oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta ja kumonnut kaikki heidän laskelmansa. Aluksi heidän tarkoituksensa oli piilottautua yhdessä laivan keulaan ja päästää Lieman lähtemään niine hyvineen, mutta tämä suunnitelma oli kuitenkin lopulta hylätty. Ilonaa oli alkanut jänistää ja hän oli tuumannut, että Bruno sittenkin aivan hyvin voisi piilottautua heidän kutteriinsa ja matkustaa hänen kanssansa Helsinkiin. He voisivat siellä lähemmin suunnitella asiaa. Mutta Brunon mielestä oli vielä edullisempaa sopivassa tilaisuudessa niin sanoakseni miehittää kutteri ja lähteä sillä purjehtimaan Ykspihlajan satamaan, jossa Rhea lastasi. Siellä he astuisivat suoraan Rheaan. Jollei Rhea sieltä heti lähtisi, niin he voisivat viettää hauskoja päiviä Ykspihlajan satamassa, jossa he työskentelisivät laivan lastauksessa.

Näitä suunnitelmia olivat Bruno ja Ilona keskenään hautoneet kaljaasin kokassa istuessaan. Mutta oli siinä tehty muutakin. Sillä Brunolla oli hyvä veitsi, ja sillä rakastavaiset olivat kaivertaneet nimensä laivan kylkilankkuihin.. Eikä sitä ollut tehty ainoastaan yksi tai kaksi kertaa, vaan moniaita kertoja. Sitä paitsi Bruno oli rakentanut keulahyttinsä aika vankasti. Hän oli nim. ottanut senkin seikan huomioon, että heidät joskus yllätettäisiin, ja senvuoksi täytyi hytissä olla yksi vankka ovi, ettei sinne heti päästäisi sisään. Lisäksi oli varattu luukku, josta pääsi ulos, ja myös nuoratikapuut. Kaikenlaista muuta tarpeellista kalustoa oli myöskin täytynyt vähitellen hankkia, ja sitä oli sangen vaikea käden käänteessä kätkeä.

Kun oli tarkoitus, ettei kukaan milloinkaan saisi aavistusta niistä salaperäisistä kohtauksista, joita kaljaasin keulassa oli pidetty, oli Bruno harkinnut viisaimmaksi polttaa koko kaljaasin. Silloin se tosiaankin kätkisi kaikki salaisuudet, jotka se oli saanut nähdä ja kuulla. Ja Bruno oli nähtävästi taitavampi tuhopolttaja kuin moni täysikäinen, sillä niinkuin näimme hän onnistui hommassaan aivan täydellisesti.

Liemanin matka Reposaarelle onnistui hyvin. Kun oli saavuttu perille, niin Lieman ankkuroi purtensa ja lähdettiin Reposaaren hotelliin syömään ja myöskin yöksi. Seuraavana päivänä sitten oli tarkoitus jatkaa matkaa.

Mutta pursi oli kadonnut ja samoin Ilona. Se ei nim. ollut ollut lukossa, vaan se oli viety purjehdusseuran venevajaan, joten sieltä oli helppo lähteä.

Se, että Ilona oli hävinnyt, oli salaperäinen juttu. Manta oli nukkunut sikeästi, niinkuin aina, eikä ollut huomannut mitään. Brunosta ei Lieman luonnollisesti tiennyt, joten hän ei osannut asettaa Ilonan ja purren katoamista yhteyteen keskenään. Ajateltiin vain, että Ilona olisi herännyt aikaisin ja lähtenyt toikkaroimaan laitureille tai mahdollisesti uimaan ja hukkunut, ja että purren arvokkaine matkatavaroineen oli joku varastanut.

Täytyi siis kuulustella hotellin henkilökuntaa ja kaikkia lähellä olevia. Mutta Ilonaa ei kukaan ollut nähnyt. Purresta saatiin pian tietoja, sillä oli nähty, että se oli purjehtinut merelle päin ja että sitä kaikesta päättäen oli ohjannut tottunut käsi, joten mitään epäilystä varkaudesta ei kenessäkään ollut herännyt.

Samalla kertaa, kun siis Ilonaa etsittiin ja naarailtiin ja toivottiin edes jostakin rannoilta löytyvän hänen vaatteitaan, oli myös purtta lähdettävä ajamaan takaa. Jos siihen aikaan olisi ollut nopeakulkuisia moottoreita, niinkuin tätä nykyä, niin olisi etsiminen ollut hyvin yksinkertainen asia. Mutta niitä ei ollut, ja Liemanin kutteri oli siksi nopeakulkuinen, ettei koko Reposaarella ollut sen parempaa. Muuan luvialainen kalastaja ilmoitti kuitenkin saavansa kutterin kiinni, sillä hän oli monet kerrat ottanut osaa kilpapurjehduksiin ja joskus voittanutkin sen puolen kutterit. Hänet palkattiin kutteria etsimään, ja Lieman puolestaan katseli Reposaarta saadakseen selvää Ilonasta.

Reposaarella ei ollut tähän aikaan kuin yksi ainoa poliisi, Haglund, joka muuten oli jo seitsemissäkymmenissä ja jonka tehtävänä oli pääasiallisesti pitää järjestystä merimiesten keskuudessa, jos nämä joskus sattuivat tappelemaan. Mutta itse asiassa ei hän ollut kovin turhantarkka, sillä yleensä mainittiin, että hän antoi miesten kaikessa hiljaisuudessa tapella nujakoida sen kuin halusivat, kun eivät häirinneet paikallisasukkaita. Siinä tapauksessa, että tappelua syntyi itse satama-alueella tai jossakin kapakassa, sekaantui Haglund asiaan ja sai tarpeen tullen avukseen laivojen kapteeneja ja perämiehiä, joten järjestys oli pian palautettu. Mutta mihinkään nuuskimisiin saaren laajalla alueella hän ei ryhtynyt. Hänestä sanottiin, että hän korjasi vain raadot siinä tapauksessa, että niitä sattui hänen eteensä.

Haglund ei siis ollut erikoisen pätevä kadonnutta etsimään. Hän vain sanoi, ettei Ilona ainakaan ole satamassa voinut hävitä, sillä siellä oli ollut väkeä työssä yötä päivää, joten joku olisi hänet huomannut. Ja koska oli selvinnyt, että Ilona oli kadonnut vasta aamuyöstä, niin ei hänen mielestään Ilona ainakaan satama-alueella ole voinut hukkua, vaan hänen on täytynyt hukkua johonkin purjehdusseuran paviljongin läheisyyteen tai sitten on hän tullessa huomannut hiekkarannan ja kävellyt sinne uimaan ja uidessaan uupunut. Lieman oli jo luvannut 100 markan palkinnon Ilonan löytäjälle, joten koko Reposaari oli jalkeilla. Siinä naarattiin ja siinä tutkittiin ja käveltiin ketjussa Reposaaren metsissä. Olihan mahdollista, että Ilona oli äkämystyksissään piilottautunut metsiin.

Liemania lohduteltiin sillä, että metsät eivät ole perin laajat, joten niihin ei ainakaan voi eksyä. Kyllä siis Ilona ilmaantuisi niin pian kuin hänelle tulisi nälkä tai vilu.

Näin meni se päivä, ja seuraavana päivänä luvialainen palasi ja ilmoitti, ettei hän ollut saanut kutterista selvää. Sillä on ollut nähtävästi liian suuri etumatka, hän sanoi. Reposaarelta ei myöskään mitään löytynyt, niinkuin lukija hyvin voi ymmärtää, ja senvuoksi Haglund ehdottikin, että Antila olisi kutsuttava asiaa tutkimaan.

Puolissa päivin Antila saapuikin. Hän oli tietysti kuultuaan Ilonan häviämisestä kohta tullut ajatelleeksi Brunoa, saanut selville, että Bruno oli hävinnyt ja että Brunon oli pitänyt lähteä laivaan. Hän ymmärsi heti, että Brunon sormien täytyi olla pelissä. Kaljaasin palosta hän ei tiennyt mitään, sillä tämä asia ei silloin ollut vielä herättänyt mitään huomiota, mutta hän arveli, että Bruno oli saanut jollakin tavalla tiedon Ilonan lähdöstä, kyttäillyt Reposaarella ja siellä sitten vallannut purren. Hän tiedusteli tarkoin luvialaiselta, mitä teitä tämä oli kulkenut, ja luvialainen oli tällöin selittänyt, että hän oli lähinnä purjehtinut Ruotsiin menevää reittiä ja käynyt mm. Säpin majakalla tiedustelemassa, oliko siellä päin nähty mitään kutteria. Tämän jälkeen hän oli myös siirtynyt etelään päin ja purjehtinut aika pitkät matkat ja tutkinut muutenkin sellaisia paikkoja, joihin kutteri olisi voinut ankkuroida, mutta ei ollut löytänyt mitään. Antila tiesi, että Bruno oli käynyt Raumalla ja että Bruno muuten oli perehtynyt reimareihin ja merimerkkeihin. Hän piti senvuoksi aivan luonnollisena, että Bruno oli lähtenyt etelään päin, ja lähetti ottamaan selvää, olisiko Brunoa nähty jossakin Raumalla päin. — Ei ole haitaksi tutkia pohjoistakaan suuntaa, hän sanoi, sillä tuskin Bruno on uskaltanut Ruotsiin päin purjehtia.

Vielä meni sekin päivä jännityksessä, ja iltaan mennessä alkoi kovasti myrskytä. Tuli sellainen myrsky, etteivät tottuneetkaan merenkulkijat mielellään olleet liikkeellä.

Mutta vasta neljäntenä päivänä Antila onnistui ratkaisemaan kysymyksen. Hänen pohjoiseen päin tekemänsä tiedustelut olivat olleet tuloksellisia, sillä kutteri oli löydetty Merikarvian satamasta. Se oli jonkin verran särkynyt, sillä se oli ajanut satamaan väärälle kohtaa. Kutteri oli ankkuroitu lähelle rantaa, mutta siitä ei löytynyt ketään.

Selvä on, että tästä nuoranpäästä heti otettiin kiinni, ja Lieman vuokrasi hinaajalaivan, jolla siihen aikaan mahdollisimman nopeasti pääsi Reposaarelta Merikarvialle.

Kutteri tarkastettiin, mutta mitään erikoista sieltä ei löytynyt. Liemanin ja laivamiehen tavarat olivat koskemattomat, mutta Ilonan tavarat olivat poissa, ja silloin ymmärrettiin, että Ilona ja Bruno olivat kutterilla lähteneet.

— Kyllä me heidät molemmat hengissä löydämme, sanoi Antila.

— Tällä kertaa kannattaa ruveta etsiskelemään metsiä, sillä kylään eivät he ainakaan ole menneet. Paras on kuitenkin tiedustella kauppapuodeista, jos niissä olisi käynyt joitain outoja henkilöitä, sillä ehkä Bruno on saanut päähänsä ruveta korjaamaan kutteria, siinä kun ei kovin suuria vikoja näyttänyt olevan.

Tehtiin tiedusteluja kylässä, mutta ei siellä mitään tiedetty.

— En voi kuitenkaan käsittää, sanoi Antila, että Bruno kutterin tuohon jättäisi. Hän on nähtävästi aikonut purjehtia pohjoiseen päin, ehkä vain vähän matkaa eksyttääkseen takaa-ajajiaan ja kääntyäkseen sen jälkeen takaisin.

Niinkuin muistamme, oli Ykspihlaja eräs Brunon päämääriä, ja olemme siis siksi paljon edellä asiaa tutkivista, että voimme arvata matkan olleen suunnatun sinne.

Kun iltamyöhä oli tullut, niin saatiin ensimmäinen saalis. Antila oli istunut rantapensaikossa ja koettanut höristellä korviaan. Aallot loiskivat jonkin verran ja oli koko lailla hämärää, joten hän ei ollut täysin varma siitä, liikkuiko jokin haamu purtta kohti. Hän oli kuitenkin kuulevinaan rasahduksia rantapensaikossa ja erottavinaan ihmisen, joka hyvin varovasti hiipi purtta kohti.

— Jos se on Bruno, hän ajatteli, on parasta vielä odottaa jonkin aikaa. Purteen hän ehkä voi päästä huomaamattani, mutta jos hän siellä alkaa jotain tehdä, niin silloin kyllä asian huomaan.

Vähän ajan perästä kuului loisketta purren läheisyydessä, mutta Antila oli yhä hiljaa. Ja pian erottikin hänen tarkka korvansa, että purressa liikuttiin. Silloin hän hiipi purteen. Aivan oikein, siellä olikin Bruno ja vielä eräs apulainen. Pursi oli saanut vuodon, ja he olivat väliaikaisesti tukkineet reiän ja ruvenneet pumppuamaan vettä pois.

— Kädet ylös, karjaisi Antila ja tarttui Brunoa kauluksesta kiinni. Avustajasta hän ei välittänyt ollakseen sitä varmempi Brunosta, ja tämä tietysti luikki tiehensä sen kuin käpälät kantoivat.

Niin siirryttiin rannalle, jossa Antila otti tärkeimmän kuulusteluvehkeensä, nim. pamppunsa, esille. Alkoi Brunon kuulustelu. Ei kestänyt kovin kauan, kun hän oli tunnustanut koko asian ja myös sen, että Ilona oli matkassa, mutta hän koetti viimeiseen asti salata Ilonan olinpaikkaa. Poika vain ilmoitti, ettei Ilonalla ole mitään hätää, mutta häntä on turha etsiä:

Antila sanoi, että hän sai Brunon kanssa ponnistella uskomattoman kauan ennen kuin selvisi, minne hän oli kätkenyt Ilonan. Kätköpaikka olikin hyvin valittu, sillä he olivat ensin piileskelleet metsässä siksi, kunnes tiesivät, ettei ketään enää ollut näkyvissä. Tämän jälkeen he olivat kävelleet eteenpäin, kunnes olivat tulleet jonkin pienen joen varteen, ja sitten jatkaneet jokea ylöspäin kunnes maantie siltoineen tuli vastaan. Ja täällä eräässä sillan rannanpuoleisessa arkussa löytyi siksi laaja tila, että siellä kaksi aivan hyvin voi oleskella. Täällä oli Ilona kamsuineen jotka oli sinne kannettu. Kun matkaa oli noin kilometrin verran rannasta, niin varmasti ei monikaan olisi tullut ajatelleeksi häntä juuri sillan alta etsiä.

42. LUKU,

jossa tekijä pääsee kertomuksen loppuun ja ilmoittaa lukijalle Brunon ja Ilonan myöhäisemmätkin elämänvaiheet.

Näin oli Ilonakin löydetty ja Merikarvian kievarissa nähtiin Antila, Bruno, Lieman ja Ilona loppuselvitystä tekemässä. Brunon kanssa oli oikeastaan loppuselvitys tehty, sillä hän istui nurkassa tuolilla ja nyyhkytti niin, että hartiat hytkyivät. Hän kärsi sekä sielun että ruumiin tuskia. Jos tunnemme Antilan oikein, niin luultavasti kuitenkin viimeksimainitut olivat valtavampina.

— Se on hyvä, että sinä joudut merille, sanoi Antila, siellä sinulle kyllä annetaan kuria sen kuin tarvitset ja vähän enemmänkin.

Ilona makasi sohvalla vatsallaan ja itki. Hänen surunsa oli yksinomaan henkistä laatua, sillä hän ei ollut saanut minkäänlaista ruumiillista kuritusta.

— Minä en tahdo jättää Brunoa, hän sanoi. Minä en tahdo Venäjälle kouluun. Ensi kerralla minä en enää yritäkään karata, vaan minä hyppään jokeen tai mereen, ja silloin teillä ei enää ole minusta kiusaa. Minä en ymmärrä, miksi isä ei voi ottaa Brunoa luoksensa ja antaa meidän edes mennä kihloihin, sillä Bruno osaa tehdä mitä tahansa, ja varmasti olisi isällä työtä hänelle. Esim. tämän kutterin hän osaisi hoitaa aivan hyvin, sillä ainoastaan myrskyn vuoksi ja sen takia, etten minä osannut Brunoa auttaa, meidän kävi näin huonosti.

Mutta tällä välin oli kyytihevonen valjastettu. Antila hyvästeli ja poistui Brunon kanssa kyytihevoseen lähteäkseen sillä Poriin.

Lieman oli tarkastanut purtensa ja havainnut, että sitä ei täällä voitu korjata, vaan se oli vietävä Reposaareen. Laivamies määrättiin tukkimaan pahimmat vuodot ja laittamaan muuten pursi siihen kuntoon, että se voitiin hinata Reposaarelle, jossa se sitten otettaisiin telakalle.

Näin olivat siis Lieman ja Ilona jääneet kahden kesken, ja se, mitä nyt tapahtui, jää heidän keskeisekseen. Mutta sen verran Lieman on kuitenkin kirjeessään isälleni ilmoittanut, että Ilona lopulta oli selvittänyt isälleen kaikki suunnitelmansa Sisilian matkaa myöten.

Tämän jälkeen pidettiin Ilonasta hyvää huolta. Hän oli siksi voimakas ja liukas, ettei häntä enää uskottu Mantan hoiviin, joka oli maitse matkustanut Helsinkiin, vaan palkattiin aikaa-päälle miespuolinen vartija. Tämä ei laskenut Ilonaa silmistään ennen kuin tyttö oli luovutettu keisarinna Katariinan opistoon Pietarissa.

Siellä hän opiskeli kokonaista 6 vuotta, ja Venäjällähän saadaan rahalla aikaan mitä tahansa. Niinpä onnistuttiin Ilonakin pitämään siksi tiukalla, ettei hän päässyt karkaamaan koulusta kuin 3 kertaa koko tänä aikana. Kunakin kertana tuotiin hänet uudestaan takaisin entiseen kurjuuteen. —

Tästä näemme siis että luostarikoulut ovat kokolailla päteviä, sillä niissä voidaan tyttölapsikin pitää tiukalla, vaikka hänellä on Ilonan lahjat. Kun tätä nykyä puhutaan siitä, kuinka tärkeätä on, että poliiseiksi otetaan myös naisia, niin olen tässä aivan samaa mieltä kuin tämän ehdotuksen tekijä. Itse entinen Scotland Yardin johtaja sir Basil Thompson on sanonut, että taitava salapoliisi voi saada selvän kaikkien muiden rötöksistä, mutta silloin, kun johonkin hommaan on sekaantunut tyttölapsi, jonka ikä on 14:n ja 18;n välillä, niin silloin sekaantuu Scotland Yardkin. Voin tässä yhteydessä mainita, ettei esim. Sherlock Holmes ole kertaakaan onnistunut paljastamaan tämänikäistä tyttölasta, ainakaan ei hänen ystävänsä Watson tiedä sellaisesta kertoa. Kyllä senvuoksi naisia varten tarvitaan omat naispuoliset salapoliisinsa ja muutkin poliisinsa, sillä miehen he hyvin helposti pystyvät jymäyttämään.

Mutta, niinkuin sanottu, Ilona siis joka tapauksessa kykeni karkaamaan naisiltakin 3 kertaa 6 vuoden kuluessa. Tässä tietysti puhutaan ainoastaan niistä kerroista, jolloin hän joutui kiinni, sillä niistä kerroista, jotka hän muuten on oleskellut pensionaattinsa muurien ulkopuolella, ei tiedä kukaan muu kuin hän itse.

En tunne lähemmin noiden kolmen kerran yksityiskohtia, sen verran vain kuulin mainittavan, että hän ensimmäisellä kerralla karkasi luostarin puutarhurin rengin kanssa, toisella kerralla luostarin suntion kanssa ja kolmannella kerralla jonkun pyhimyksen kanssa, joka oli käynyt luostarissa tyttöjä siunaamassa ja käsiään heidän päälleen panemassa.

Mutta että hän sittenkin luostarissa ollessaan oli perinpohjaisesti seurustellut luostarinmuurien ulkopuolella, selviää siitäkin, että kun hän oli sen jälkeen, kun luostarikoulu oli loppunut, saapunut kotiinsa, niin hän ensi työkseen ilmoitti isälleen, että hän nyt oli 18-vuotias ja kaikin puolin siis parhaassa naimaiässä. Hän toivoi, ettei hänen isänsä tällä kertaa estäisi häntä menemästä naimisiin.

— Minä en tosiaankaan tiedä, missä sinun Brunosi on, oli Lieman siihen vastannut, mutta voisimmepa kääntyä salapoliisi Antilan puoleen, ehkä hän hakee Brunosi esille.

— Isän ei pidä tehdä minusta pilkkaa. Minua itseänikin naurattaa, ja minä punastun, kun minä ajattelen koko Brunon historiaa. En minä sitä ole edes kertonut tytöille siellä luostarissa, tai kyllähän minä sen olen kertonut, mutta en minä sentään sanonut, että Bruno oli kantanut lankkuja, vaan minä sanoin, että Bruno oli merimies. Oikeastaan minä sanoin, että hän oli merikadetti, sillä eivät ne muut siellä olisi tietäneet edes mikä merimies on. Mutta en minä merimiehestä välitä, vaan minun mieheni täytyy olla luutnantti. Luutnantti on sentään jotain jumalaista, ja kun hän istuu hevosen selässä ja hänen päällään on kultainen haarniska ja kypärä ja hänen miekkansa välähtelee auringossa, niin silloin hän on kuin Jumala. Minä en muuten ymmärrä, kuinka naiset voivat mennä naimisiin siviilimiesten kanssa.

— No, mutta ne, joiden kanssa sinä karkasit, olivat kaikki siviilimiehiä.

— Mitä pappa nyt siitä puhuu, enhän minä aikonut heidän kanssaan mennä naimisiin, minä tahdoin vain päästä luostarinmuurien ulkopuolelle. Ja minun toverini myöskin ovat kaikki sitä mieltä, että vain luutnantti on jotain eli että ihminen oikeastaan vasta alkaa luutnantista. Kyllä meitä käytettiin kadettien haaleissa, mutta ei heihin voinut oikeastaan ihastua, sillä he olivat niin suunnattoman kloppimaisia ja lapsellisia, ainoastaan luutnantit, jotka olivat heidän mukanaan, olivat jotain.

— Tytöt lähtivät kyllä kovin mielellään kadettibaaleihin, mutta minua se oikeastaan ällötti, sillä minusta oli niin harmillista, kun nuo kläpit olivat olevinaan täysiä miehiä ja vielä pyrkivät suutelemaan. Mutta minua ne eivät kyllä suudelleet. Kun eräskin pyysi, niin minä sanoin hänelle, että kyllähän me tytöt joskus suutelemme toisiamme siellä koulussa, mutta ei se minusta ole hauskaa, ja jos minä teitä suutelisin, niin se tuntuisi aivan samalta kuin jos minä suutelisin jotain tytöistä, sillä eihän teillä ole edes viiksiä, ja minusta miehellä täytyy olla viikset. Jos minä olisin mies, niin olisi minulla varmasti komeat ja pitkät viikset.

Edelleen on sitten mainittava, että tämä keskustelu oli kai jonkinmoinen valmistus siihen, mitä tuleman piti. Sillä noin viikon sisällä oli jo neljä luutnanttia matkustanut Pietarista Helsinkiin ja esittänyt Ilonan isälle kosintansa. Jokainen heistä oli tullessaan aivan varma siitä, että he saisivat kukkaset, mutta saivatkin rukkaset.

Ja kun isä Lieman tätä asiaa ihmetteli, ja varsinkin sitä, että jokainen heistä oli väittänyt olevansa salakihloissa Ilonan kanssa, niin Ilona ilmoitti, että nämä kaikki olivat suuria narreja, joille tuskin tarvitsi iskeä silmäänsä, kun he jo luulivat saaneensa myöntävän vastauksen kosintaansa.

Mutta sen jälkeen saapui viides mies, ja kun Ilona oli kuullut hänen askeleidensa kolinan, niin hän syöksähti isänsä kaulaan ja ilmoitti, että tulijalle pitäisi olla erittäin kiltti.

Ja sisään astuikin vähän Liemania nuorempi, 38-vuotias eversti, ja ennen kuin hän ennätti suutansa aukaista, oli Ilona jo lentänyt hänen kaulaansa. Eversti oli ollut ennen naimisissa ja hänellä oli Ilonan ikäisiä lapsia, mutta mitäpäs se asiaan vaikutti. Hän oli muuten tarmokas mies, ja tyytyväisenä tietysti Lieman jätti Ilonan hänen haltuunsa. Näin oli siis Ilona päässyt sinne, minne hän oli pyrkinyt, nim. naimisiin. Ja kun hänen everstinsä oli jättänyt tämän maallisen, niin hän meni naimisiin everstin pojan kanssa, pysyen siis uskollisesti suvussa. Onko hän sittemmin sortunut vallankumoukseen vai onko hän jonkun bolshevikikomisaarin rouvana Venäjällä, sitä en tiedä, sillä vallankumouksen jälkeen ei Ilonan kohtaloista ole kuulunut mitään. Mutta jos hän hengissä on, niin varmaa kyllä on, että hänellä on mies, sillä en voi käsittää, että hän leskeksi olisi voinut jäädä.

Myös Brunon kohtalot voin kertoa. Hän oli pari matkaa ensin merimiehenä, mutta kyllästyi tähän puuhaan. Syynä oli, että merellä hänen kertomansa mukaan annettiin huonosti kolme kertaa päivässä ruokaa, mutta erittäin hyvin kolme kertaa päivässä selkään. Hän siirtyi siis lankkuja kantamaan, mutta koska hänen mielestään hänen taipumuksensa sittenkin paremmin viittasivat vesille, hän päätti ruveta proomumieheksi.

Se, joka tuntee, Kokemäenjoen proomumiehen työt näihin aikoihin, tietää, että siinä hommassa voi päästä hyviin tienesteihin, mutta silloin täytyy myös tehdä työtä aamusta iltaan, eikä tämä työ suinkaan ole kevyttä, vaan se on raskainta, mitä on olemassa. Mutta kun vankka mies siinä pääsee urakkahommiin, niin hän voi tienata siinä kuin moni herra, ja kun ei kesäasuntokaan paljon maksa, niin saa siinä ainakin kesähuvilan kustannukset säästöön, jos nim. on säästämiseen taipumusta.

Ja sitä Brunolla oli, sillä itse asiassa hän oli kunnon poika, vaikka hänen yritteliäisyytensä joskus veikin hänet harhateille. Ketäpä ei rakkaus muuten olisi saanut tekemään tuhmuuksia.

Mutta kun hän oli ollut jonkin aikaa proomumiehenä ja hänen äitinsä oli kuollut, rakensi hän perintötontilleen komean puutalon, jonka toisessa päässä hänellä vielä oli vuokralaisiakin. Näin hänen ansionsa yhä lisääntyivät. Hän päätti lopulta mennä naimisiin ja löysikin itselleen hyvin sievän vaimon, johon hän oli tutustunut sahan lautatarhassa.

Mutta vaimo ei ollut pitkä-ikäinen, sillä tuskin he olijat olleet vuottakaan naimisissa, kun hän sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli elämänsä kukkeimmillaan ollessa. Tämä veti Brunon synkäksi. Hänestä tuli ihmisiä karttava, mutta työtä hän teki ehkä kolmen miehen edestä, kunnes löysi odottamatta kohtalonsa.

Porin kaupunkiin oli saapunut sirkus ja sen ammattipainijat haastoivat kaupungin voimamiehiä kilpailemaan keskenään. Brunoakin kehoitettiin yrittämään. Kerran hän astuikin sirkuksen areenalle ja täräytti muutamassa minuutissa tantereeseen yhden atleetin. Näitä oli kaikkiaan 3 kappaletta, ja kun lopulta kolmaskin oli kellistetty selälleen, ei auttanut muu kuin ruveta selittelemään, ettei heillä tällä kertaa ole rahoja maksaa luvattua 500 markan palkintoa, joten he toivoivat Brunon tyytyvän 250 markkaan.

Mutta Bruno sanoi, että hän on täräyttänyt tantereeseen paljon vahvempia miehiä kuin nuo eikä ole siitä mitään saanut, ei pennin pyörylää, joten ei hän tälläkään kertaa halua maksua ottaa.

Mutta kun sirkusseurue poistui kaupungista, poistui Bruno heidän mukanaan. Hänestä oli tullut ammattiatleetti, joka joutui kiertämään maita ja mantereita, ja hänen jälkensä häviävät maailmansodan myrskyihin.